Produced by Tapio Riikonen

MUISTELMIA VUOSIEN 1808-1809 SODASTA

Kansan suusta kokoillut

K. A. Castrén

Helsinki, J. F. Frenckell ja Poika, 1865.

Imprimatur: C. R. Lindberg .

SISÄLLYS:

A) Kahakat Kälviällä v. 1808.
B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.
C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.
D) Hajapaikkaisia liikkeitä v. 1808.
I. Tapahtumia Saarijärvellä.
II. Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.
III. Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.
IV. Koiviston tappelu Toukokuun 29. p.
V. Tapahtumia Keuruulla.
VI. Kahakka Alahärmässä.
VII. Kahakka Kantin keskievarissa.
VIII. Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.
IX. Tapahtumia Rautalammilta.
Viiteselitykset.

Alkulause.

Harvoin alhaisen sotilaan ansio tulee tai voikaan tulla historian palstoihin, ja maamiehen pyrinnöt vielä harvemmin. Yhtäkaikki ne kumpikin, ja varsinkin jälkimäiset, ovat kumoomattomia todistuksia kansan hiljaisesta taistelusta olonsa ja elonsa edestä, ovat etenkin tässä ikimuistettavassa uros-näyttelyssä liikuttavia ja välttämättömiä välikuvauksia. Siveydellisessäkin suhteessa näyttää jokapäiväisten tapahtumien kertominen olevan yhtä painavasta vaikutuksesta kuin koskaan valtahistoriat, kun itsensä varjelemisen into, rakkaus entiseen hallitukseen ja isämaanrakkaus synnytti nämä rienteet, jotka alati ovat olevat sitä lähempänä rahvasta, kuin ovat rahvaasta saaneet syntynsä. Jos asiaa katsoo sillä silmällä, eivät kertomat rahvaan sotarienteistä suurin tarvitsekaan muuta puolustusta, ja samassa näidenkin Muistelmain ilmestymisen oikeus myönnetään.

Haastanen ehkä ensin sanasen näiden Muistelmain keräyksestä ylipäätänsä. Käydessäni useamman luona, sain tietää hiukan siltä toisen tältä. Mutta näiden tietoin sovittaminen ja järjestäminen ei ollutkaan helpointa, kun huomasin ukkoin juttuin ei pitävänkään yhtä, kun huomasin äijä parkain muistin jo ajan hävityksistä pettävän. Ei siinä muuta neuvoksi kuin panna jokaisen jutut rinnan ja sitten seurata niiden antamia tietoja, jotka puheissaan paraiten sopivat historian kertomuksen ja toistensa kanssa yhteen, ehkä asuivat eri suunnilla pitäjäässä ja siis arvattavasti eivät olleet kuulleet ainakaan kaikkea toisiltansa. Tämä oli, pait monta muuta seikkaa, vaikeimpia töitä, joka vaati useampia käymisiä saman vanhuksen luona, jotta saisi kaikki järjelliseen juoksuun ja tiedot sekä varmemmiksi että täydellisemmiksi. On tuokin tukalimpia hankaluuksia, kun moni vanhus pelkää haastella kaikki mitä tietää, juttelee vaan päällisin puolin eikä muta kuulekkaan jos sattuu kyselemään asioita, joita hän pitää vaarallisina ja siis salaa. Niinpä satuin, tultuani puhuttelemasta muutamaa vanhusta, kuulemaan hänen virkanneen: "Kyllä mulla olisi ollut paljon enemmänkin selvittämistä, vaan en uskaltanut. Kuka sen tietää mikä seuraa, jos näin vanhoja asioita rupeaa selvittämään, ja mikä niiden kerääjälläkään lie mielessä." Harvoin semmoisissa tiloissa auttaa vakuutukset, ja parasta olisi jos osaa ikäänkuin leikitellen saada jutun matkaan. Moni ehkä luulee esim. Kälviän kahakkain kertomissa löytävänsä jotain ala-upsieri Hake'n tappeluista Järvenaution taloissa Kälviällä ja jälemmin Ala-vetelissä, mutta hänen töistänsä en ole saanut edes sen vertaa kerätyksi, että voisin häntä mainita ollenkaan: vaan harva tuntee nimen, ja tuskin kukaan mitä hän on toiminut.

Kälviän muistelmat olivat minulla jo ennalta kerätyt, kun kesällä 1864 pääsin avarammalle keräys-matkalle. Ensinnä vaelsin pitkin Etelä-pohjamnaan rannelmia Koivulahdelta Sidebyy'n seurakuntaan saakka. Koivulahdellahan kenraal-adjutantti Bergenstråle astui maalle ja marssi sieltä Waasan kaupunkiin. Sulvan, Maalahden, Petäjälahden, Korsnäs'in, Närpiön, Pirttikylän ja Teuvan seurakunnathan ovat olleet kaikki talonpoikaissodan tappelu-tantereina ja muutoinkin sodan jaloissa, joten sieltä siis aineita kyllä. Lapvärtistä olisi myös ollut yhtä ja toista tallentamista, mutta kokoelmiani sieltä kohtasi kova onni, joka, pahoin kyllä, usein kohtaapi töllistä toiseen jalan kuljeskelevaa ja jollekkin paperille saatuja tietojansa panevaa kerääjää. Pait sitä onkin tärkein muistelma Lapväärtissä tämän sodan ajasta, nimittäin tappelu siellä Elokuun 29 p., tarkoin selitetty sekä Montgomeryn että Brakel'in historiassa. Sieltä pitkitin matkaani Ömossa'n keskievariin ja Sidebyy'hyn, tapahtumia sieltä keräilläkseni. Niistä tuskin puhumistakaan, kun en saanut tietää senkään vertaa mitä jo ennen on tuttua eikä yksityisyyksiä ollenkaan, muuta kuin jonkun julmuuden, jotka tässäkin sodassa olivat niin yleisiä varsinkin vihollisen puolelta, ett'ei niistä juuri kehtaa yksinänsä haastaa mitään. Sidebyy'stä poikkesin Isojoen läpi Karvian ja niin Parkanon seurakuntiin, jossa sain tietoni tapahtumista Kantin keskievarissa. Kurun kappelissa supenivat sotajutut epäselviin kertoelmiin majuri Eek'in onnettomuuksista ja vältvääpeli Roth'in urostöistä. Ruovedellä tapasin muutamia viime sodan aikuisia vanhuksia, jotka itse olivat olleet Ritoniemen eli Komppania-lakean kahakassa ja kertoivat asiat niinkuin itse olivat älynneet ja nähneet ne, ehkä heidän kertomansa eroaa muista jo ennemmin tehdyistä, kuni vasta paremmin näkyy. Kun en mielestäni voinut saada luotettavia tietoja muista Roth'in vehkeistä, heitin ne siksensä, koska ne jo ennen ovat kerrotut. Ruovedeltä tulin Keuruulle, jossa kerrottiin kahakasta Hoskarin keskievarissa, rovasti Rosenbach'in rääkkäyksistä j.n.e. Siellä satuin saamaan käsiini muutaman vanhemman, entisen kirkkoväärtin tekemän, kynäilyksen näistä asioista; paha vaan että kertoelmasta ei enään ollut monta lehteä jälellä. Matkattuani Kuivasmäen, Jyväskylän ja Laukkaan kautta, jossa tiedustelin yhtä ja toista, tulin Saarijärvelle, jossa sain tiedot Pohjanmaan talonpoikain hyökkäyksestä vihollisen kuormastoa ryöstämään. Liimattalan kylän ja Sumiasten seurakunnan kautta tulin Rautalammille, jossa vielä sain vähän tietoja v. 1808-1809 sodasta. Se, minkä Suonenjoella, Kuopiossa ja Maaningalla sain, oli aivan vähästä arvosta ja jo ennen tuttua. Siihen kuulustelemiseni v. 1808-1809 sodasta melkein taukosivatkin. Kesäni oli jo kyllä kulunut edellisillä matkoillanikin ja siis en kiireellä paluumatkallani ennättänyt enkä suurin huolinutkaan tiedustella suurista tappelukentistä, niinkuin Lintulahdella, Salmella ja Lapualla. Tiedot näet semmoisista valtatappeluista eivät mielestäni ole rahvaan hallussa, varsinkin kun se tappelun aikana ainakin enimmäksi oli paossa; sitä vastaan ovat ne jo kyllä tarkoin kerrotut Montgomery'n historiassa, joka tosin, ehkä ylimalkaansa kyllä tarkka ja täydellinen, ei ole sekään ilman virheittänsä. Sivu-tapahtumia olisin kentiesi voinut saada, mutta, ehkä hekin ovat arvosta, en ennättänyt, kuni sanoin jo äsken. — Maininnen tässä tuonkin ehkä vastaisille saman aineen kerääjille, jotta Saarijärvellä itää kohden enemmän muistellaan ison vihan tapahtumia ja jutellaan enemmin kivekkäistä kuin tästä sodasta.

Mennä vuonna vielä ei ollut aivan myöhäinen kokoilla viime sodan tapahtumia, mutta sen kyllä kuuli ja huomasi, että monta tärkeätä tietoa on vaipunut multiin. Wielä satuin useimmiten saamaan tietoni vanhuksilta, jotka itse olivat toimineet ja puuhanneet tässä sodassa, ehkä monen muisti jo oli ijästä ja ajan vaivaloisuuksista hämärtynyt. Niin on muutaman vuoden perästä tämmöisten seikkain keräileminen hyvin vaikeaa, jos ei aivan mahdotonta, kun näiden kuluneitten, milloin riemuin kulloin polon, päiväin todistuksia on vaan Tuonelan tuvilla. — Näistä vanhuksista puhellessani, en voi olla vaiti heidän nykyisen tilansa laidasta. Joku heistä kyllä vielä elää elatusvaarina entisessä omassa talossaan, mutta moni on kululla talosta taloon, kylästä toiseen. Usea valitti katkerasti köyhyyttänsä ja kyseli, miksi entiset sotamiehet saavat apurahaa vanhoilla päivillänsä, eikä heille anneta mitään, ehkä hekin ovat tapelleet ja uskaltaneet yhtä paljon kuin moni sotilas. Warsinkin Närpiön pitäjään vanhukset nurkuivat tilaansa, kun heistä moni on ollut suojelusväessäkin eikä siltä tule mitään apua heille. Eräs Petsjärvi, josta vasta tulen haastamaankin, näytti muutamia leipiä, joitten, ynnä jonkun vähän jyvä-avun hänen ruotutalostansa, sanoi vesissä silmin olevan ainoan, mistä hänen piti elää koko seuraava osa vuotta. Arvattavasti äijä parka vaikerteli vähän liiaksikin, mutta totta oli hänen valituksissaan joku perä, koska hartain toiveensa oli päästä Ruotsiin kuolemaan. Kylläpä luulisi, niinkuin Petsjärvi ja moni muu vanhus arveli, niitten, jotka ovat riidelleet vihollista vastaan, ehkä omankin komentonsa alla, ansaitsevan luettaa niiden joukkoon, joille annettaisiin eläkkeen apua muistakin varoista pait köyhäin holhouskunnan.

Niin ovat nämä Muistelmat saaneet syntynsä ja siten on aine aivan otettu kansan omasta suusta. Bennvik'in tilan kohtaloita kertoessani, olen kuitenkin seurannut enimmäksi C. J. Bladh'in kirjaa "Minnen ifrån Finska kriget", jonka kirjoittaja epäilemättä tietää ne asiat parahiten. Kykyäni myöten olen kokenut seurata totuutta ja kertoa asiain totista juoksua. Missä olen huomannut vanhusten muistin pettävän tai jutun muutoin olevan väärän, olen hyljännyt sen. Tosin on hyvinkin mahdollista, että olisin muistelmissani harhaillut, mutta sitä ei pantako ainakaan tahtoni syyksi, vaan missä virheet ilmestynevät, luettakoon vaillinaisten tietoin, väärän käsityksen ja puuttuvan kykyni matkaan-saamisiksi. Muun muassa on monta tallennettavaa seikkaa voinut joutua syrjään ja huomaamatta, vaan sen vuoksi ei kohdeltane tätäkään vähää tylyyden ankaruudella.

Muistelmain muodosta on jo vähän vihiä annettu ja näin siitä ei enään suurin haastelemistakaan. Ne eivät ole puetut sodan yleisen juoksun kuvaelmain pukuun, niinkuin ehkä moni ensiksi luuli. Näissä kuvailla asiallisesti sodan mainittavimpia tapahtumia, sankareita eikä muitakaan osan-ottajia. Waan kansan pyrinnöt ovat olleet tarkoituksena saada jotensakin kokoon ja tallelle.

Usein on lukia tapaava Muistelmissa poikkeemisia historiallisistakin tapahtumista. Semmoiset poikkeemiset ovat vaan harvoin sivumaineessa osoitetut ja tapahtumat kerrotut niinkuin jutteliat ovat ne haastaneet ja asian haarat ne todistaneet. Niiden joka kerta historiain kanssa rinnan paneminen olisi vaan vaatinut liian laveita arvosteluja. Missä rahvaan muistelmat ovat aivan sotineet historiaa vastaan ja niillä ei ole ollut otollista eikä nähtävää syytä uskottavammiksi luettaa, olen heittänyt ne mainitsematta.

A) Kahakat Kälviällä v. 1808.

I.

Suomen sotajoukon, joka paloi halusta saada mitellä miekkojaan vihollisensa kanssa, oli täytynyt päällikkönsä kelvottomuudesta paeta perimmäiseen Pohjolaan. Tämä päällikkö, kreivi Wilhelm Mauritz Klingspor, sai sen korkean ammatin, joka vaati suuria sekä sielun että ruumiin vointia, kuningas Gustaf IV Adolfin suosiosta eikä omasta ansiostansa. Klingspor oli arka ja hänen sotajoukkonsa täytyi olla arkana. Hämeenlinnasta, jonka jätti "laahinkia laukaisematta" — niin sanoi eräs vanhuskin — vihollisensa valtaan, oli hän jo marssinut lähelle Oulun kaupunkia, jättäen koko eteläisemmän maan hangasteliainsa valtaan. Ainoat linnatkin alkoivat antauta. Suomen miesten täytyi paeta vesissä silmin mielipahasta, kun näin piti pötkiä kotomailtaan. Mutta tämä arkana olo oli niin sotaherrain että sotureinkin mieliä kaiketi vastoin. Tämä pahoillaan olo muuttuikin toki Siikajoen tappeluun, jossa uljas Adlercreutz synnytti ensimäisen kunniapäivän. Jo oli sama uros, joka Revonlahdella rohkeni 160 miehellä rientää toistakymmentä kertaa väkilukuisempaa vihollista vastaan, kääntänyt häpeällisen pakomatkan riemulliseksi voiton retkeksi. Jopa oli mainio sankari Sandels'kin kolmanna kunniapäivänä voittanut viholliset Pulkkilassa ja jo pakeni vihollinen vuorostaan.

Tämä olikin tapahtuma, josta voimme alkaa.

Kun Kälviän miehet saivat kuulla venäläisten nyt palaavan pohjasesta, kokoitsi heitä aika joukkonen Asujan taloon. Muutamat sanovat heidän kokouneen kuulutuksen kautta, toiset taas väittävät erään jäykän talon-isännän Pietari Suonperän lähettäneen sanan lähimäiseen taloon. Sana saatettiin siitä toiseen ja niin pian ympäri koko tätä pientä pitäjästä. Wallan vaikeaa on sanoa, kumpi näistä puheista on uskottavampi, kun ei sodan aikuisia papereita eikä siten mainittua kuulutustakaan ole tallella enään. Nämä erilaiset tiedot saisi siten sopimaan että päättäisi kuulutuksen olleen jonkun kreivi Klingspor'an tahi Kuninkaan julistuksen ja Pietari Suonperän vainajan sen johdosta lähettäneen sanan vastustus-tuumistaan. Wihollisen oma tuttu käytös ja menetys oli toki varmaankin paras syy että käskyä niin toteltiin. Eräs vanhus virkkoikin: "en tiedä kuka käskyn lie pannut alkuun. Sitä ei silloin kyseltykään: mieli vaan teki tapella vihollista vastaan!"

Tämän Asujan taloon kokountuneen miehistön mieli oli estää vihollista pääsemästä ylös pitäjäälle rappaamaan tahi sieltä Kannuksen tietä Wiitasaarta ja Jyväskylää kohden. Aseiksi olivat ottaneet mitä vaan käsiin päätyi ja saapuville sattui. Mikä sai vanhan ruotsin kiväärin, josta ei enään paljo minnekään, kuka kerskaili hyvästä hylje- eli luoti-pyssystänsä. Usealla ei ollut muuta kuin viikatteen poikkeimia pitkissä varsissa, seipäitä, vanhoja miekkoja ja taisipa olla jollakulla nuijakin. Pitäjälle pääsystä estäminen oli näet paraana tuumana miehillämme; mutta siltä eivät aikoneet pitää suurin väliä, jos rupeisivat hekin auttamaan Klingspor'aa, jonka luulivat yhtä kyytiä ajavan vihollista takaa. Tämä mielessä, lähtevät astua teppomaan Peitson keskievarin tykö, joka on noin kolme neljännestä kirkolta pohjoseen rantatien varrella ja jonka tykönä Kälviän pitäjään-tie yhtyy rantatien kanssa. Tämä pitäjään-tie on aika mäkistä ja loppupuoli on metsää, joka sitten korkeine kuusineen loppuu Peitson taloin tykönä paljaalla kalliolla, jonka rinta on rantatielle päin. Tähän metsään asettausivat miehemme pitkin tie-puolia. Oli miehiä äsken mainitun kallionkin takana, josta oli paras näkö-ala maantielle, jota pitkin vihollisen piti tulla. Näin täältä kuusien takaa toivoivat saavansa ja voivansa tappaa vihollisia oikein ololta.

Miehet vuottivat vuottamistaan, niin jo näkivät kallion takana seisojat vihollisia laumottain laskevan alas mäkeä, jonka ylitse tie juoksee. Nämä laumat olivat samoja, jotka olivat paluutetut Siikajoelta, Revonlahdelta ja Pulkkilasta. Ne astuivat taloon, jossa tunnin ajan levähtivät. Nyt eivät pakkauneetkaan pitäjäälle päin, — eikä kreivi Klingspor'aa näkynyt ei kuulunut. Tästä sekä siitä että talonpojat huomasivat huonoine aseineen olevansa aivan kelvottomat säännöllistä ja säännöllisesti varustettua sekä väkilukuista, jos kohta voitettuakin, sotajoukkoa vastaan, päättivät miehemme heittää tuumansa sikseen.

Hiljaisuudessa kätkivät aseensa kuusien juurille, kivien alle, taloihin ja mikä minnekin. Nyt osuus heistä päätti mennä, kuni hyvinkin viattomat ja rauhalliset, likemmältä katselemaan noita keskievariin tulleita koreita sotaherroja. Toisten oli jääminen metsään, jott'ei vihollinen arvaisi mitään; taisipa moniaat jäädä pelvostakin. Heidän kartanolle tultuaan rupesivat viholliset ainakin tinkimään: "mitä miehiä he ovat" ja "mitä varten tuommoinen miesjoukko tulee." Ensimäiseen kysymykseen kyllä vastasivat niinkuin asian laita olikin, mutta jälkimäistä kysymystä vastattaessa jäi totuus syrjään; vastattiin näet miten mieleen vaan johtui ja miten paraiten luultiin pääsevänsä. Se lie onnistunutkin kun tinkimiset loppuivat. — Kun talonpojat tarkastelivat kasakkain komeita hevosia, oli jonkun ruvennut tekemään mieli tuommoista varsaa. Hän ei tuumannut vähempää kun viekoitella muutaman varsallisen viiksihuulen vähän nurkan taaksi, siellä kolhaista hengen miehestä, istua itse hevosen selkään ja niin ajaa kuusikkoon. Tämä tuuma toki ei käynyt toimeen, kaikeksi onneksi toisille miehille ja ehkä koko pitäjäällenkin. Siten raukesivat nämä puuhat tässä paikassa, mutta kyllä vielä tointakin tuli ehkä toisaalla. Useimmat läksivät kotio, mutta mitä lie jäänyt miehiä parikymmentä vielä maille. Heidät oli Hakunin talon isäntäväki pyytänyt taloansa vartioimaan, jos vihollinen sattuisi liian likelle tulemaan. Niin läksivätkin matkaan ja perille päästyään kehutaan heitä aika hyvin hoidetun ja ruokitun. Wenäläiset taas läksivät, niinkuin sanottiin, tunnin verran levähdettyänsä marssimaan Kokkolaan, jossa heidät vielä tapaamme.

Kun viholliset läksivät Peitsosta edellensä kulkemaan, veivät tien varrella olevista taloista kärryjä ja kaikenlaisia muita ajokaluja, joista heillä oli puute. Osasivatpa Järvenkin taloon (— Hakunin ja Järven talot ovat lähellä toisiansa —). Mainittuun Järven taloon ajaa kapsautti 60 (?) viiksihuulta sieltäkin kärryjä hankkiakseen. vaan tässä talossa ottivat talon miehet ensinnä heitä kovasti vastaan, kunnes vihdoin saivat sanan rymäkästä Hakunin taloon, jossa tiesivät apumiehiä olevan varalla. Saatuansa sanan läksivät nämä Hakunista naapurin miehiä auttamaan. Taistelupaikalle tultuansa alottivat heti kovan ottelun. Kotvasen tuimasti tapeltua kummankin puolin, alkoivat vihollisen asiat kallistua tappiolle. Warsinkin mainitaan erään ruotsin armeijassa olevan rumparin pojan, nimeltään Lindgren, hätyyttäneen heitä. Wihollisen oli ollut asia peräytyä aina missä Lindgren liikkui, pitkä ja vanha vaan nyt teräväksi laskettu miekka kädessänsä. Yhtäällä leikkeli hän vihollisen kauhtanan selkiä rikki ja viilti muita haavoja, toisaalla hän katkaisi "pari päätäkin" (?). Lopuksi viholliselle ei muuta neuvoksi kuin pötkiä pakoon. Muudankin onneton heistä, joka jo oli kerjennyt tuvasta korjailemaan mitä silmiin pisti, ei enään ennättänytkään ovesta ulos kun näki kumppaninsa aika kyytiä pakenevan, vaan hypätä hurautti akkunasta lumihankeen pihalle. Kova onnensa saatti että upposi vyötäriänsä myöten kinokseen, ja miten lie siinä hädissään huppuroinut, niin jäi toinen saapas, joten sitten kiireissään juoksi toiselta jalaltaan avojaloin toveriensa luoksi, eivätkä talonpojatkaan huolineet hätyyttää tuota yksinäistä. Tässä sanotaan haavoitetun useampia vihollisia ja vieläpä jonkun kuolleenkin, mutta talonpojille ei ollut vahinkoa tullut.

Kummalta kuuluu, että se muutoin tämmöisistä syistä vastakin aina niin ankara ja armahtamaton vihollinen jätti tämän vastarinnan kostamatta, ja syytä siihen lie vaikea saada ilmi. Pelkäsikö hän, samoin kuin talonpojat luulivat ja toivoivat, että Klingspor voittaneen sotajoukon päällikkönä ajaisi heitä takaa. Turha pelko! Nytkin päästi Klingspor käsistään vihollisensa, joka paitsi sitä oli tämän ainoan kerran vähemmällä väellä kuin hän itse. Klingspor näet vaan jäi verellä ostetuille kentilleen levähtelemään, kunnes vihollisensa taas sai lisää väkeä ja muuta muonaa. Tämä vahingollinen lepo kesti seitsemän viikkoa, järkiään Kalajoen seuduilla, Raahen kaupunki pääkorttierina: aikapa sitten syyttää semmoista velttoutta keliriiton eli muun tekosyyn viaksi.

Luokaamme silmäilys sodalle ja sen johtajille. Suomen joukko saatti itsensä syypääksi pahaan vikaan jo sodan alusta, kun ei tehnyt todellista vastarintaa; mutta venäläiset saavat lukea syykseen toisen miltei suuremman vian, kun eivät heti todestaan toimittaneet valloitusliikkeitään ja samalla Suonten valloitusta Kuopion kautta Ouluun, vaan minkä vihollinen sodan alussa laiminlöi, sitä ei kadottanut koskaan enään tarkoitustensa ja liikkeittensä näköpiiristä. Klingspor sitä vastaan ei huolinut käyttää vastustajansa vahingoita ja vikoja niin nerollisesti kuin asian tärkeys olisi vaatinut. Sandels, joka sai liikkua omin mielineen, näyttikin mitenkä karkoittaa väkevämpääkin vihollista. Sepä onkin Klingspor'an suurimpia vikoja, että jätti Sandels'in avutta paljoa väkevämpää vihollista vastaan. Wihollinen sai apuväkeä; Sandels'in joukot supeni alituisissa tappeluissa, mutta Klingspor ei puuttunut häneen eikä vehkeisinsä ennenkuin Rauman sotilakon kautta käski hänen vetäitä takaisin. Rohkeus ja liike oli Klingspor'an luontoa vastaan; hän oli mielissään, kun sai levätä ja syödä herkullisesti. Siikajoen tappelun voitettua oli hän järkähtämättä yhdeksän päivää, ennenkuin Adlercreutz sai hänen myöntymään Revolahden tappeluun. Sen voitettua lepäsi hän samoin seitsemän viikkoa Raahen tienoissa. Uuden Karlepyyn tappelusta kului täydet kolme viikkoa, ennenkuin läksi liikkeelle. Lapualla voitettua lepäsi hän yhtä huolettomasti neljättä viikkoa j.n.e. Kuitenkin piti hän virkansa niin kauan: se oli kuninkaan omapäisyyden suuri vika. Toisin kävi vihollisten leirissä. Tutschkoff'in maali oli Oulun valloitus, mutta kun hän paluutettiin Siikajoelta, menetti hän päällikkyyden ja haastettiin vastaamaan käytöksestään. Hänen jälkeisensä kenraali Rajevskij menetti myös kohta päällikkyyden, kun hänen täytyi peräytyä, kun kadotti Lapuan tappelun ja kun paetessaan oli aikeissa peräytyä vältvääpeli Roth'in urotöiden vuoksi aina Hämeenlinnaan.

Näin hoidettiin ruotsin ja venäjän joukot. Wiholliset käyttivät, ensi vikansa tehtyä, kaikkia apukeinoja. Suomalaisten päällikkö hylkäsi kaikki. Kansan lähettiläitä tuli usein hänen luokseen ja toivat tiedot että rahvas oli valmissa käymään mies talosta sotaan. Klingspor vastasi: "Kyllä mä kutsun teidät, kun tarvitsen"!!!

II.

Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa. venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa. Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme. Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H. H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.

Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät. Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa, eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä. Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla" ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä. Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.

Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. — Taas tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva, jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.

Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät, karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan. Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon. Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan. Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla, kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään — ämmälle itselleen eivät tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki. Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään, mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei tunne katumuksen tunteita.

Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.

Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen: "Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan. Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.

Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi. Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset, joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa aijottiin lujasti panna vastaan.

III.

Talven paahto-pakkaset olivat loppuneet ja suloinen kevät ennusti kesän tuloa. Wesiltä oli jääkansi sulanut ja auringon säteet olivat saaneet kinokset sulamaan. Jopa alkoi taas jää sulaa ruotsinkin leiristä. Kohta valkeni näet päivä, jotta övesti Gripenberg lähetti Raumalta välivääpeli Spåre'n 30 miehen kanssa katselemaan miten vihollinen Kälviän seutuja vartioinee. Ei ole helppo sanoa, lähettikö Gripenberg hänen omia aikojaan vai pyysivätkö Kälviän miehet häntä lähettämään apuväkeä itsellensä. Eräs vanhus kuitenkin muisteli heitä käyneen pyytämässä: "sinne tehtiin useampia reissuja." Kyllä se näyttääkin uskottavalta, että heidän tulonsa paraasta päästä oli talonpoikain toimittama, sillä tämä Spåre'n tänne lähettäminen olikin ainoa retki sotatuumissa noiden seitsemän häpeällisten lepoviikkoin aikana.

Näine miehineen astui Spåre Hakunin taloihin, jotka ovat noin puolen neljännestä tie-poskessa.[3] Täältä sai hän miehen soutamaan itseänsä väkineen muutaman vähäisemmän järven (Isojärven) yli; hänellä näet oli mielessä metsien läpi päästä vihollisten selkään Riipan pellolle, ja mainittu järvi oli ensinnä edessä, kun läksivät Hakunilta. Mies soutikin heidät yli järven ja toiselle rannalle päästyään virkki Spåre hänelle: "älä lähde täältä pois, jotta pääsisimme takaisin, jos hätä tulee." Siltä ei mies viipynyt kauan tässä, vaan palasi kyllä petollisesti pois, huolimatta mitään sotamiehistä. Metsän läpi Spåre kulki suoraan ja sukkelaan, kun oli saanut Ruotsalon kyläläisiä koko joukon mukaansa, jotka kyllä tunsivat radat metsissä. Talonpoikain mainitaan seuranneen häntä hyvin kernaasti sen vuoksi että oli sanonut saavansa koht'ikään apuväkeä lisäksi ruotsin leiristä, ehkä nämä ja semmoiset lupaukset olivat vaan pikku petoksia saadakseen miehiä paremmin seuraamaan. Tultuansa metsäpolkuja myöden lähemmäs Riipan taloa, laittaa hän sanan Suonperässä Kapraalin mäellä vartioiville talonpojille että ehtiä lisäksi, ja käski heidän kello 8 aikana olla saapuvilla. Ei kuitenkaan malttanutkaan itse odottaa 8 asti, vaan alkoi ennen jo hiljaa hiipiä männikössä Riipan pellon aidan taaksi, jossa viholliset oleskelivat. Ehkä Spåre alkoi vehkeensä ennen määräaikaa, oli hänen luoksensa toki karttunut aikainen miesparvi Suonperästä, heti saatuansa tiedon hänen tulostansa ja aikeistansa. Hekään näet innoissaan eivät malttaneet odottaa 8 asti, ja ehkä saattikin heidän nopea tulonsa ja malttamattomuus Spåren vehkeilemään ennen omaa määräämää aikaa. — Ennenkuin lähdettiin, muistutti Spåre talonpoikia yrityksen vaarasta ja lupasi jokaisen uskaltamattoman jäädä metsään. Taisipa aina moniaita jäädä aseitten puutteesta ja joku pelvostakin. Omat miehensä sanotaan hänen asettaneen puitten suojaan, vaan ei huolinut talonpoikain säilyttämisestä. Kyllä mainitaan hänen ensin vähän epäilleen, mutta sitten hypätä hurautti hän ensimäisnä tasakäpälässä yli aidan ja kiljaisi samassa miehilleen, jotta laukaisivat. Yleinen hämmästys nousi venäläis-leirissä. Ei se kummakaan, kun eivät olleet aavistaneet mitään. He vaan istuivat huolettomina nuotioinsa äärissä, joilla kiehua porisi kattiloita talonpojilta varastettua lihaa täynnä. Mutta nytkös kiire tuli! Männiköstä lähetettiin ehtimiseen tulisia tuliaisia ja rohki oli talonpoika-parvikin aidan yli. Pian säännölliset soturitkin samoin. Muutamia tuli-tuprakoita lähetettiin toisilleen, mutta pian kävi aika liian tiukaksi siihenkin. Pyssyin ja kiväärein ponsilla nyt käytiin toisiinsa käsiksi. Spåre itse joutui miekkasille erään vihollisen herran kanssa ja löi herralta, pyytäessään häntä vangikseen, käden kalvosesta poikki. Jo oli Spåre saamaisillansa, kun tämä urhoollinen vihollinen nakkausi pää edellä hevosensa selästä verissään aidan taaksi ja pääsi niin pakoon. Spåre, joka kyllä ei miekkaillut huonosti itsekään, sai vaan hevosen aseineen kaluineen. Kohta päällikön paettua täytyi toisten vihollistenkin paeta. He pääsivät mikä metsää, kuka tietä myöten Kokkolaan, jossa omassa leirissään tiesivät olevansa hyvässä turvassa, sillä Tutschkoff oli ja saanut apuväkeä ja lisävaroja.

Täll'aikaa lisäytyi Suonperästä ehtimiseen väkeä, mutta nämä eivät enään ennättäneet paraasen pöläkkään, kun jo kello 7 aikana kuulivat tiheän ammunnan ja he siis hiljastuivat. Wihollisen miestappiosta ei ole tarkkaa tietoa, mutta muudan vanhus arveli noin kymmenkunnan vihollisia tapetuksi ja saman verran eli useampiakin haavoitetuksi. Talonpojille ei tullut muuta vahinkoa kuin että Järvenaution isäntää ammuttiin käsivarresta läpi, kun laahasi pyssyänsä. Tätä vikaansa parannuttamassa oli hän kauan ruotsin leirissä, jossa häntä muutoinkin kohdeltiin hyvästi niinkuin sopikin.

Kun Riipassa oteltiin olivat ne 10 miestä — 8 sotamiestä ja 2 "korkeampaa" —, jotka muistamme asetetuiksi neljänneksen päähän Riipasta kirkolle päin, kahdella päällä mitä tehdä: lähteäkö sinne mistä ammunta kuului, vai pysyä paikoillansa niinkuin käsky oli ja velvollisuus siis vaati. Paikoilleen päättivät jäädä, arvellen venäläisten voittavan kun heitä oli siksikin monta. Waan tästä luulostansa pian pääsivät kun näkivät jonkun ajan kuluttua Spåren väkineen ja talonpoikineen astuvan Riipasta. Wenäläiset näkivät kohta että ainoastansa pikanen pako metsään voisi tarjota pelastusta. Kohta juoksivatkin metsään. Mutta täällä eivät tavanneetkaan toivottua turvaa, sillä talonpojat eivät tyytyneet heidän pakoansa katselemaan vaan ajoivat heitä takaa. Täällä metsän sisällä syntyi kovia yhteenottoja ja hirmuisuuksiakin, kun yksi tulvillaan oleva oja teki vihollisten etemmäksi pakenemisen tätä suuntaa mahdottomaksi. Talonpojat olivat menestyksestä Riipassa hyvin innostuneet ja juoksivat ympäri metsiä saavuttaaksensa vihollisiansa. Mainitun ojan reunalla tapasivatkin moniaita. Eräs esimerkiksi juoksi heti ojan tykö kun tuli maille ja näki mihin vihollinen mieli. Täällä hän kohta kohtasi 3 vihollista ja saavutti juoksemalla jälkimäisen heistä, tarttui takin kaulustasta häntä ja paiskasi maahan. Tässä löivät painia kotvan, vihollinen alla, hän päällä pieksäen aika lailla hangasteliaansa. Mutta kohta lakkasi tämä leikki. Talonpoika huomasi samassa noiden kahden toisen vihollisen aikovan käydä häneen käsiksi kivääreillään; nämä näet tuumasivat kolmen päästä tuosta painajaisesta, kun näkivät miehen olevankin aivan yksin. Pahoin näyttikin jo käyvän ukollemme, kun oli aivan aseitta, mutta samassa tuli toki toisia tovereita hänelle avuksi. Heidän avullansa saikin hän nyt nämä kaikki kolme vihollistansa kiinni. Kaksi husaaria oli myös kätkeynyt muualle metsään ja olisivat luultavasti jääneet löytämättä, ellei sattuma olisi toisin sallinut. Jo palattiin metsästä kun kuultiin hevosen hirnuvan. Heti hyppäsikin miehiä hirnuntaa kohden, jotka kohta löysivät kaksi hevosta sidottuina puihin. Siitä arvasivat hevosten omistajainkin olevan lähellä. He siis hakemaan, kunnes löysivät husaarit, jotka olivat lymynneet tuuheaan katajikkoon, luullen tässä säilyvänsä. Toisaalla oli eräs lyhytläntä, mustanverinen ja matala-otsanen pyssynseppä juosnut metsään, piilonnut risukkoin ja pensikkoin ta'a, josta hänen sopi tehdä tekojansa. Aina kun hänen sivutsensa juoksi ryssiä, niin ampui takavarikostaan heidät hartioista läpi. Hänen mainitaan olleen pelkurin, jott'ei uskaltanut ampua edestä, peläten heidän ampuvan takaisin. Niin sai ammutuksi kolme vihollisparkaa, jotka eivät mitään vaaraa täältä odottaneet. Paikalle eivät siltä kaatuneet; totta vääntyivät johonkin metsään: "heidät olisi kyllä löynnyt, jos heistä vuotavia veripilkkoja olisi seurannut."

Tämä kaikki tapahtui metsässä. Mutta tielläkin sattui sattuma, jossa eräs mies sai näyttää kuntoansa. Kun näet näki toisen näistä kahdesta korkeammasta vihollisesta ajavan hänen sivutsensa pakoon, niin juoksi herran rinnalle ja kun oli aivan aseetta, repäisi sen käsivarrella huiskaavan karpiinan. Sitten kävi hän hevosen päähän käsiksi, josta herra häntä hosumaan miekallansa. Jo olisikin miehemme tainnut käydä pahoin, ellei olisi takaa ammuttu herraa käsivarresta läpi, jotta miekka putosi. Itse ei antaunut ammuttunakaan, vaan käski hevostansa ja ajoi matkoihinsa ehkä pahoin haavoitettuna. Tämän nuorukaisemme isä oli ruotsin väessä ja hän itsekin Tyrnävän kappelista, mutta hänen nimensä on jo unohtunut.

Samalla tiellä oli Spåre'nkin käydä pahoin, ehkä oli äsköisistä riitapaikoista metsässä erillään. Hän näet ratsasti Suonperän taloja liki, Kapraalin mäen alle, jolla tiedämme talonpoikain entistä paremmin varustauneina vartioivan. Nyt oli Spåre'lla päässä melkeen samanlainen korkea hattu kuin venäläisherroillakin tavallisesti oli. Jakob Suonperä jo valmistausi ampumaan, luullen hänen olevan vihollisia, varsinkin kun toinen lähellä oleva mies yllytti häntä laukaisemaan. Se toki arvelutti Suonperää itseä, että miten yksinäinen vihollinen uskaltaisi tulla kahden tulen keskelle — Spåren oman väen ja talonpoikain. — Samassa huusi Spåre'kin: "älkää minua ampuko; minä olen ruotsin herroja." Siten pääsikin hengissä.

Tämä kaikki tapahtui lauantai-iltana Toukokuun 21 p.[4] Ruotsalaiset saivat talonpoikain avulla näissä taisteluissa 8 vankia — missä ja miten ne kaikki saatiin, on nyt jo hyvin vaikea sanoa, — hevosta ja muuta kalua kuormallisen: kiväärejä, miekkoja, satuloita ja muuta, jota ei viety Raumalle. Kansa sai jälleen kattilat lihoineen päivineen, rosvottuja vaatteita j.n.e. Muutamassa muuripadassa kiehui kokonainen sika, jonka, Krekelän ison talon nyt ainoan eläimen, olivat ottaneet. Siasta saivat Spåre'n miehet aika aterian, josta sotamiehet kokivat lyödä laukkuihinsakin sian-lihaa. Eivät suinkaan viholliset aavistaneetkaan tuon komean saaliin jäävän heiltä syömättä ja joutuvan heidän vihollistensa ravinnoksi. Pyhänä palasi Spåre Raumalle, josta oli tullutkin.

Ennen yritykseen ryhtymistään lupasi Spåre joka miehelle, joka ottaisi osan taisteluun aika rehevästi 2 riksiä; "mutta eipä tullut tuon enempää." Wanhukset täällä tahtovat syyttää Spåre'a uskalluksen puutteesta, vaan liekö siinä syytöksessä perää. Ainakaan ei hänen rohkea käytöksensä Riipassa kantele hänen pahaksensa. Sitä myös nurkuvat vielä, että aina tahtoi säästää omia miehiään ja pani talonpojat sinne missä vaarallista. Toisen ja vähäisemmän edusvartiakunnan paettua metsään, asetti hän myös omat miehensä maantielle seisomaan, mutta yllytti talonpoikia juoksemaan metsään ajamaan vihollisia takaa. Siten olivat useat vangitkin talonpoikain saamia, ehkä Spåre ei mainitse luultavasti virkakirjassaan talonpojista ollenkaan eikä anna siis heille ansiotakaan, että olisivat saaneet kiinni vangit. Jos Spåre taas olisi maininnut talonpoikain avusta mitään, niin olisi varmaan Montgomery'kin seurannut hänen virkakirjaansa. Wieläpä kummastuttaa tuokin, että tämä tapahtuma Kälviällä on mainitussa historiassa joka kohdassa väärin selitetty, johon vääryyteen nähtävästi käsillä olleen (Spåren?) virkakirjotuksen vääryys on ensi syynä.

Samana iltana oli virkeä liike vihollisenkin leirissä, kun paenneet viholliset tappiostaan toivat sinne sanan. Witikan sen-aikuiseen keskievariin vietiin tykkejä ja kovasti väkeä. Witikkaa vähän pohjoisempana laitettiin ammunta-varustuksia tykeille. Lähellä olevan töllin ulkokatto purettiin maahan ja välikatolle pantiin kasakoita vahtiin, josta voivat katsella Kälviän kyläntietä vähän matkaa. Hämmennystä enentämään tulivat Jatkojoellakin olleet vahdit, jotka olivat lähteneet matkoihinsa kun Riipasta kuulivat ammunta-räiskeen. Kasakoita lähetettiin nyt kahdelle haaralle, valtatietä ja Kälviän tietä, katsomaan, tuleeko koko ruotsin väki nyt heitä vastaan. Samana iltana tuli Suonperäänkin asti kaksi kasakkaa, mutta talonpojat alkoivat ilman-aikojansa ampua heti heidät nähtyään. Siitä nämä palaamaan aika vonkaa, jotta vaan kavioin kapse iltamassa kajahteli.

IV.

Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet. Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa. Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5] sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin. Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat kun Peitsonkin luona.

Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa ja taloissa, riihien lakassa — jonne kalut katon kautta laskettiin — kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi. Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä — Raumalta Raaheen asti. — Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta ja loistamasta.

Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin. Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti se itse sen.

Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia — joita tätä nykyä juur oli 180 — meni Krekelään vieraitaan katselemaan ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. — (Jo ennen olemme nähneet että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee. Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) — Tuon Jakob Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä, niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään, lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin pois.

Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin rohki palasivat.

Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön. Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan — ett'eivät vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä. — Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut. Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole täydellisiä todistuksia saatavina.

Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä; siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois, niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn vastarintaan. Kaikki tämä — ehkäpä jollakulla arkuuskin — sai matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä, jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille, jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.

Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan; hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.

Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan, joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa? Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä. Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."

Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä. Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä, ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen, olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö — kenraali eli joku alhaisempi — myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät. Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden muistelemisessa.

V.

Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä. Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon, sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta, mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä, jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä — matka oli toista venäjän virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata, kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.

Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen Kristofer Carlenius. — Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle, sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä? Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden, tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.

Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas puoleltaan vakuutti jäykästi — "valoilla vannoen (!)" — itsensä ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat, ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista, polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä suuresti pelkäävää Riipan äijää.

Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle — etämmäs pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä. Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran, ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele suojaan."

Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun; he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta. Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon, mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet? Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.

Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä, kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö kreivi Klingspor'assa.

Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat — jotka kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa — siitä hiiden kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme, lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin. Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan. Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään. "Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili. Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen äkkinäistä pakoa.

VI.

Sotalaumoja kyllä marssi vieläkin edestakaisin sitten syksymmällä, vaan kun eivät toimineet täällä mitään sanottavaa eikä niiden vehkeissä enään suuresti ollut osaa talonpojilla, joiden sotaisia pyrinnöitä aikomuksemme olikin asiallisesti kertoa, niin voinevat sotakertoelmat tähän loppua. Sen siaan tahdomme kertoa moniaita tapahtumia ensimäisestä venäjän vallan alle tulosta ja niin moniaalla pikku tapahtumilla kuvata millä mielin ja silmin tätä uutta tilaa katsottiin ja ehkä miten rahvaan mieli täällä meidän aikanamme katselee sitä.

Ensi ajat venäläis-sotajoukkoin vallassa oli kyllä kurjaa niinkuin ainakin; mutta ehkä kansalla oli väkevän voittajan kanssa tekemistä, niin ei se aina jättänyt sikseen sen harjoittamia vääryyksiä ja vallattomuuksia, jos suinkin voi panna vastaan. Heillä oli puolellansa Buxhövden'in julistukset, nyt kun eivät enään vehkeilleet venäläisiä vastaan ja sepä antoi uskallusta usealle. — Sydän ei voinut sulattaa ajatusta, että viimeinenkin vaikealla työllä ansaittu ja sodan hävityksistä säilynyt omaisuus ainakin väkisin joutuisi vihollisen valtaan. Se oli tosin kovaa ja siis kokivat kostaa. Kosto tapahtui usein julkisesti, mutta kussa eivät niin kyenneet sitä tekemään, otettiin pikku viekkaus avuksi.

Niin sattui kerran keväillä v. 1809, että eräs mies tuli heinästä. Häntä vastaan tuli ajaen seurakunnan räättäri ja muutamia venäläisiä, joista heti hyppäsi muutamia heinämiehen hevosen päähän käsiksi, toisia kamusi miestä häkiltä maahan vetämään. Nyt sanoivat vaativansa miehen hevosta kuljettaakseen muutamaa vihollisen heinäkuormastoa, jota tuotiin Kannuksesta. Mies ei luvannut hevostaan ennenkuin itse saisi kuormansa kotiin viedyksi; sitten lupasi tuoda hevosen minne vaativat. Tästä vastaan-pistännästä ryssät suutuksiin, kellistävät miehen lumihankeen ja alkavat "luimia" miestä pitkin selkää. Räättäri vaan yllytti sanoen: "luimikaa, luimikaa perkelettä." Toiset olivat sill'aikaa jo riisuneet hevosen heinähäkin edestä, jolla läksivät niin ajamaan tiehensä. Mies tuosta saunasta toki pian tointui ja läksi, ruumiinsa mustelmissa ja pää verissä, kävelemään kotiinsa, jonne enään oli vaan neljänneksen matka. Kotio tultuansa söi ateriansa, painoi lakin päähänsä ja läksi ulos mitään hiiskumatta toisten kysymyksille. Kartanosta lähtiessään pistäysi talliin, josta toi tullessaan suitset. Nämä saatuaan läksi astua teppomaan kaupunkia kohden, ajatellen jos jotakin. Kotvasen kuljettuaan näkikin kuormaston pysähtyneeksi Krekelän kartanolle, jonne hän nyt hiivi hiljaa. Kohta näki oman hevosensakin talon puuladon edessä muutamaan heinäkuormaan sidottuna. Miehemme pujahti latoon ja paneiksi ladon lattialle maata, katsellen alinomaa kartanolle seinässä olevasta reijästä. Tässä saikin maata tovin, ennenkuin sai sopivan tilaisuuden panna aikeitaan toimeen, kun pihalla oli hyvin paljon sekä venäläisiä että kyytimiehiä. Oleppashan vaiti ollakkaan, niin jopa näkee erään venäläisherran rupeevan hieromaan hevoskauppaa erään talonpojan kanssa. Tuota katsomaan katosivat kaikki toiselle puolen kartanoa ja yksin kuormain vahditkin. Nyt pujahti miehemme ladosta, pani suitset hevosensa suuhun, irroitti sen kuormasta ja istui itse selkään sekä löi kerran virkkuansa. Jo oli matkasen joutunut ja jo karjuu iloissaan hevoselleen, kun yht'äkkiä mielensä taas musteni. Ajoi näet muudan kasakka häntä jo perästä ja sillä näytti olevan oiva ruuna ratsastettavana. Joka kerta kun kurkisti taaksensa näki heidän välinsä vähenneen ja kohta näki joutuvansa varrastetuksi mokoman pitkälle piikille. Sen vuoksi kyllä koki sukia hevostaan, mutta eipä sekään suurin auttanut. Kerran katsahtaessaan taas taaksensa ei enään nähnytkään jälestä ajavaa kasakkaa: se oli näet saanut käsiinsä Järvenaution rengin hevosineen ja väkisin vienyt sen kuormastoa vetämään. Tästä kyllä kerraksi oli miehellemme iloa.

Samassa hevosten pulakassa oli Riipan äijäkin ollut pääsemättömissä. Hän näet oli lautamiehiä, jotka velvoitettiin hankkimaan hevosia kulkevia kuormastoja varten. Kun kerran ryssät eivät saaneet hevosia, niin suuttuivat siitä silmittömiksi ja pieksivät äijän pahan-päiväseksi. Häntä pidettiin niin kauan pahoin, kunnes äijän vartiat läksivät itse Suonperästä hevosia hakemaan. Suonperään tultuaan kysyivät venäläiset heti hevosia, herätettyänsä jyrinällään ja porituksillaan koko talonväen makeasta unestaan. Yksi pojista pantiin heitä talliin opastamaan. Täältä hakivat hevosia vaan eivät löynneet niitä; aikapa niitä löytääkkin, kun olivat missä kaukana lienevät olleetkaan. Nyt taas kasakat viljelemään pamppujaan yksillään olevan pojan selällä. Poika pääsi piestynä tupaan ja painajaisensa perässä. Yörauhan rikkojat julistivat nyt, että miehet pääsevät, ellei heillä ole hevosia, jos maksavat heille mieheensä riksin. Tuo julistus vihloi makaavan Jaakko Suonperän korvia, joka rohkeasti hyppäsi vuoteeltaan lattialle lausuen miehilleen: "hoi miehet, tämä ei käy laatuun!" Itse sai käsiinsä puisevan tuolin ja alkoi sillä sukia hävyttömiä vieraitaan korville. Niin saivatkin rohki vieraansa ajetuiksi tuvasta pois. Palatessaan Riippaan tältä onnettomalta retkeltään huomasivat Riipan äijän karanneeksi. Hän näet, kun jäi vartioitta, läksi pois ja rämmittyänsä vetelää nevaa tuli hän Klapurin saunaan, jonne yötyi ja joten pääsi ainakin tämän kerran kovat kohtelemiset.

Öitä he lienevät rakastaneetkin tehdäkseen tuhojaan, Yöllä tuli niin tuvallinen viiksihuulia Järvenaution taloon kerrankin. Kun jo ennen olivat käyneet kerjäilemässä (ja jos eivät saaneet rosvomassa), niin oli isäntä — sama jota Riipan kahakassa ammuttiin käsivarresta läpi — kyllästynyt heidän vierastelemisilleen. — Aina kun ei heille tahdottu antaa mitä vaativat, niin porittivat uskonsa heikkoudesta jos viekkaudestakin, jotta "bohu luimii" ("Jumala lyö, rankaisee") ellei anneta heille mitä tahtovat. Niin aina tekivät, kussa eivät väkisin uskaltaneet ottaa. — Koska siten taas rikkoivat yö-rauhan Järvenautiossa ja kamusivat seiniltä viemään mitä näkivät päret-soiton valossa, niin isäntä ei enään tyytynyt pahastumisiin. Siis sivalsi hän, nopeasti noustuaan vuoteeltaan, ovensuusta rautakangen ja hänen veljensä sai aika halon. Näillä aseillaan alkoivat nyt he "luimia" venäläisiä mitä ennättivät. Heidän vanha äitinsä nousi myös vuoteettaan ja yllytti poikiansa vaan sukimaan herjoja aika-lailla selkään. Pian olivatkin ovesta ulkona, ja jälimmäisiä sanotaan pökertyneenkin pihalle.

Waan eivät ainoastaan miehet otelleet heidän kanssaan, mutta näyttipä moni vaimonpuolikin rohkeutensa. Seuraava tapahtuma olkoon esimerkkinä. — Tikkasen talossa eli tähän aikaan impi, joka tyttöjoukossa oli paraita kuntonsa ja kauneutensa, rotevuutensa ja rohkeutensa puolesta. Rohkeuttaan saikin näyttää, kun kerran astui tupaan "joku kolmekymmentä" (?) vihollista ryöstämään ja rappaamaan kaikkea, minkä sen veroiseksi katsoivat. — Rahvas näet oli taas jo aikaa palannut entisille aloilleen paostansa kaikkine kiluineen kaluineen Buxhövden'in julistusten turvissa. — Eräs kiipesi kattoonkin leipiä leipähäkistä hulmuamaan. Tuo oli isännästä jo aivan liiaksi, jonka vuoksi manasi vihollista tuosta ja väitti heillä ei olevan minkään-laista lupaa menetellä noin kansan kanssa. He taas uhkaamaan Jumalan "luiminnalla" isäntää, ellei heille muka tarvitseville antane. Isäntä ei huolinut siitä, vaan torui heitä hävyttömyydestään, kunnes suuttuivat ja ottivat miehen kynsiinsä, paiskasivat hänen penkille pitkäkseen ja rupesivat itse Jumalan siaisiksi uhatussa luiminnassa, jotta isäntä parka alkoi parkua mitä voi heidän käsissään. Kuullessaan hätähuudot tuli mainittu impi sisälle tupaan, näki kuinka pahoin isännän asiat noin monen kurittaessa olivat ja teki samassa rohkean päätöksensä. Sivaltaa näet tuosta lämpiämästä uunista aikaisen halon, jonka toisessa päässä tuli vielä paloi ja jo oli polttanut sitä kekäleelle. Sillä aseellaan sitten alkaa mätkiä isäntänsä kiristäjiä korville. Wenäläiset ällistyivät nähdessään noin oudon vastustelian; mutta tyttö — nyt jo vanha ämmä — suki lakkaamatta halolla ympärilleen ja poltti usean korvallisia kangella tulisella. Kohta saikin ne kaikki pötkimään pihalle. Heidän pötkittyänsä tulivat talon lapsetkin ilmi. Ne olivat pelosta konttinut mikä vuoteiden, kuka penkkien alle; vanhin poika oli hurjain tullessa lähettäinyt akkunasta ulos.

Wiholliset eivät Kälviällä toti uskaltaneet elää aivan mieliänsä myöten, kun olivat enemmän päällikköinsä silmättävinä; vaan milloin pääsivät omiin valtoihinsa jonnekin syrjemmäs, niin eivät olleet useinkaan petoja paremmat. Ullavan kappelikunnassa olivat jo tarpeeksi poskessa, että rohkenivat tehdä mikä halutti. Erääsen taloon sattui tulemaan tuvallinen vihollisia. Ne heti tinkimään missä lehmät lampaat olivat, koska eivät niitä navetoista löytäneet; — he näet olivat heti pihalle päästyään pyörähtäneet ensiksi navettaa tarkastamaan, vaan eivät olleet löynneet mitään, kun kaiketi elukat olivat viedyt talosta pois. Isäntänä talossa oli eräs harmaapää äijä, joka nytkin näytti kansallisen jäykkyytensä eikä ensinkään tehnyt tingitystä selvää. Ryssät sydäntyivät hänen pitkällisestä vastustamisestaan ja uhkasivat paikalle tappaa hänen, ellei tunnustaisi. Ukko siltä ei hiiskunut sanaakaan eläinten piilosta, vaan kiisteli heidän taas olevan luvattomilla retkillään. Tuosta vihollinen yhä paheni, puri huulta, väänti päätä ja lähetti tupaan tuomaan olkia. Kohta toikin eräs käskyläinen kaksi vankkaa kupoa lattialle. Tuota jo lienevät luulleet ukon peljästyvän ja kokivat viittoen ja porittaen tehdä hänelle tiettäväksi, että he oljilla paistavat ukon kuoliaaksi ja vievät niin ainakin minkä saavat. Toiset samalla taputtivat kivääreitään permantoon ja helistivät sekä uhkailivat paineteillaan. Se ei ainakaan auttanut. Nyt otettiin sen vuoksi äijä lujemmalle ja vedettiin sääristä sekä käsivarsista lähemmäs lyhdettä. Talokin uhattiin polttaa poroksi. Kaikista näistä olisi voinut päästä, jos olisi sanonut missä eläimet olivat kätketyt taikkapa pikku valheella; vaan vanhus ei tunnustanut tuimasti vihatuille vihollisilleen henkensäkään hädissä, ja valhe oli hänestä liian halpa keino miehelle sekä kieltävä hänen jäykkää ihmis-arvoaan. Hän hiiskui vaan: "Polttakaa jos tahansa", eikä myöntynyt sittenkään. Siitä eräs paholainen rupesikin jo iskemään tulta ja alkoi sillä sytytellä kuivaa olkikupoa. Pitemmälle eivät juljenneetkaan mennä kovain uhkaustensa tuleennuttamisessa, mistä lie ollutkin syystä tietymättömästä; totta eivät uskaltaneet kukaan vastata semmoisesta väkivaltaisesta käytöksestä, jos se sattuisi tulemaan päällikköin korviin. Niin säilyi ukkokin karjoineen päivineen sen kerran.

* * * * *

Jopa voi olla aika päättää nämäkin entisiä yhä vähäpätöisemmät jutelmat. Jopa on kertoeltu kansan mielistä tänä aikana ja samassa mikä apu Klingspor'an olisi ollut saatavana, jos hällä olisi ollut edes älyä ja neroa ottaa tarjottua vastaan. Halvat ovat talonpoikain vehkeet olleet seurauksistaan sodan pääjuoksun suhteessa, vaan varmaan semmoiset isämaalliset liikkeet kansan mielessä ovat kalliimmat kuin moni tappelukin. Aina ovat tämän aikuiset rahvaan rienteet paljoa ihanammat, kalliimmat ja suuremmasta merkityksestä kuin Klingspor'an häpeällinen pakomatka. Silläpä onkin tällaisten tapahtumain tallentamisen arvo viitattu, ehkä myös on muistettava, että sillä on raskaampikin ja surullisempi puolensa, nimittäin se että joka muistelma on uusi paino Klingspor'an ja monen muun raskaalle velkain vaa'alle. Suomalaisten kohta ruotsin ja venäjän kansain suhteen synnytti nämä vehkeet ja tapahtumat. Nytkin vielä olemme suhteessa näitä kahta kansaa kohtaan, mutta se on kuitenkin muuttunut; se muuttui Syyskuun 17 p. v. 1809. Kansa onkin ollut voimallinen mieltänsä vallitessa ja sen suurin voitto on, että täytymisen ajatus on muuttunut velvollisuuden ajatukseksi. Suomen kansa suri suuresti eroa Ruotsista, mutta älysi myös käydä sovintoon kohtalonsa kanssa, Nyt eläväiset ja kasvavaiset polvet eivät tiedä paljon isäinsä poloista. Useimmat luovat silmänsä kernaammin nykyajan käytöllisiin ja houkuttelevampiin puuhiin, kuin huolivat kuunnella vanhain — heidän mielestään — vain "loruja" ja "satuja" edesmenneistä ajoista. Usea halveksuu tunkeuta oman kansansa muinaisuuteen ja sen sumuisiin laaksoihin. Niinpä ovatkin enimmäksi isäin ankarat kärsimiset vaan kirjain ja jonkun kehnovoimaisen vanhuksen omina eivätkä suinkaan elä elämällä rahvaan mielissä. Sepä liekin suurena syynä, että v. 1808 saadut vammat jo ammoin ovat sulaneet ja paranneet. Tämän ylimuistoisista ajoista vallinneen kahdenpuolisen vihan sammumisen pää-syy mainittiin äsken. Niin taisi eräs viime sodan vanhuskin laskea leikkiä tästä ajasta, kun virkki: "Hoi miehet, minua siitä kiittää saatte, että maassa leipää on." "No mitenkä niin?" "Minä näetten lähdin muinoin etelään venäläistä härnäämään ja sain sen niin perässäni tulemaan tännekkin", vastasi vaari ehkä kentiesi karvaasti nauraen.

Tämä sota, joka on kutsunut ilmoihin koko oman kirjallisuutensa ja josta on kirjoitettu enemmän kun ehkä mistään muusta, oli suomen kansan ensimäinen sota yksinään ja — kentiesi — viimeinen sota kaikkiaan. Sillä vaan harvoin joutuvat kansat semmoiseen tilaan, kuin suomen kansa tänä aikana joutui ja harvoin syntyvät niin väkevät siteet kansain kesken, että niiden väärällä katkominen nostattaisi "urosnäyttelyn, jossa voittamaton voimallisuus taistelee hengestään hillitsemättömän kohtalon kanssa." Waan vanhusten jäykkä luulo koko tästä sodasta on nyt täällä, samoin kun kentiesi jokapaikassa maassamme, se että oli vaan "veristä leikkisotaa", jota ruhtinaat tyhjän näyn vuoksi pitivät. Tämä jo lopulla sotaa luottamattomuus ilmauntuva koko sotajoukkoa ja varsinkin sen päälliköitä sekä kuningasta kohtaan, tämä lopullinen nurja mieli koko sotaa vastaan oli seurauksena kreivi Klingspor'an kuuluisasta kelvottomuudesta ja kunnottomuudesta. Eräs näiden kertomusten juoksua paljon koskeva vanhus jutteli monen hupaisen kertoman muassa seuraavan keskustelemisen, jonka sattui kuulemaan kyyditessään kahta ruotsin upsieria sotakesänä. Yksi lausui näet toiselle: "Pidä sinä viina tästä Tornioon; minä pidän siitä sitten 'Uumoon' (Umeå)." Toinen suostui siihen, vähän pantuaan vastaan. Kyytimies, jota tämä puhe kovin karvasteli, varsinkin kun kuuli noiden, joiden olisi tullut todestaan maata suojella, puhelevan keskenään vaan tuonmoisia eikä ainakaan hänen kuullen haastavan ajan tärkeimmästä asiasta, virkki vihdoin heille: "Näinkö nyt Suomi annetaankin vihollisemme valtaan?" "Näin", vastasi toinen herra, "ruhtinaat pitävät keskenänsä sarkajakoa niinkuin tekin te'ette. Wenäjän keisari saa Suomen ja Ruotsin kuninkaalle annetaan Norja siaan." "Ja niin kävikin", jatkoi kertomamieheni huokaellen. Tälläisistä ja monista muista syistä päättivät jo silloin koko sodan kauheaksi leikkisodaksi, jossa tuhansien henget lyötiin lautaan moniain ylimysten jostaki tahdosta, "ehkä kaikki oli ennen jo sovittu."

Gustaf Adolfin syyksi sanovat kaikki, ja siihen luuloonsa he kuolevat. Päinvastoin voi hänen edellisensä Gustaf III viehättää Suomen äijätkin, ja niin muistellaan häntä hyvin rakkaasti. Eräs vanhus veisasikin vapisevalla äänellään suruvirren hänen murhastaan. Warmaan olisivat asiat hänen hallitessaan muodostuneet toisin mutta varmaan olisi hänkin joutunut vihdoin niihin pauloihin, jotka jo ammoin olivat keksityt ja jota varten keisari Napoleon ja Aleksander kävivät liittonsa Tilsit'issä jo 1807. Gustaf Adolf joutui juoniin ja hänen kohtalonsa sai hänen kadottamaan rahvaankin puolustuksen: muiden säätyin hänellä tuskin koskaan olikaan.

B) Kenraal-adjutantti Bergenstråle'n retkestä.

I.

Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.

Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen, Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille. Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n osuus nousi tässä maalle.

Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan, luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä suhteessa menestyneetkään.

Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin, ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4 tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia, joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella. Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij, joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. — Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys, tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää. Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään, ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta. Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat parahiten.

Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina, totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman porttinsa päälle" — samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa, jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja vieläpä Karjalassakin. — Sekä huolimatta käskyn uhkauksista, että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään, on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa meni kaikki kalusta.

Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille, käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin. Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä; sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä, varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies, nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi, antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli. Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti. Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin, joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä kaksi. — Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa se näiden seikkain tapahtuessa olikin. — Talonpoikia tarjousi kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin, kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen vallesmanniksi pääsemistänsä.

Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana, Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista. Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa, tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha. "On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde. Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet, jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin valloitetuksi ennen auringon laskeumista. — Tämä aurinko, Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä, joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.

Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla. Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella, josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin loppunsa. — Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.

Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin, mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa, pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen pyssyn ja läksi Waasaan.

II.

Weikkars'in kylästä ei ollut Ruotsalaisilta Waasaan enään peninkulmaa enempää. Ennenkuin tulivat Waasaan, saivat levätä tuntikauden Höstveden kylässä, josta oli vaan neljännes Waasaan; tästä lähtiessään ottivat taas kasakan. Kello 10 aikana edeltä puolipäivän saapuivat Ruotsalaiset Waasaan, ja hyökkäsivät hurraa huutaen tullista sisään, kenenkään vastassa olematta. Niin päästiin kaupunkiin hangastelematta, ehkä kuitenkin Bergenstråle turhaan ammututti tykeilläkin; seisahtumatta rynnistettiin kahta poikkikatua pitkin kauppakadulle, jossa edusväki seisahtui. Wihollisella oli neljä tykkiä eräässä kadun risteyksessä, josta heidän sopi pyhkiä kaikkia siinä yhtyviä. Tykit alkoivat pian pitää peliänsä, lähettäen surman ja kuoleman Länsipohjalaisten joukkoon; kaatumusta lisäsi myös Wenäläisten kivääri-tuli huoneitten akkunoista. Itse Demidoff ei ollut kaupungissa Ruotsalaisten tullessa; mutta muita käskijöitä tuli pian toimiin, Demidoff itse oli aika-joukon kanssa marssinut pohjoistullista Smedsbyy'hyn päin, josta oli saanut tiedon Ruotsalaisten aikovan rynnistää. Tämän sanan toi eräs kasakka. Ajettuaan aika vauhtia Smedsbyy'stä pysäytti kasakka vaahdesta varsin valkean hevosensa Demidoff'in majan kartanolle, ja astui itse sisään. Demidoff oli juuri einettä syömässä. Kiireestä ajostaan ja hätäyksistänsä ei saanut kasakka muuta sanaa esiin, kuin: "Svetski". Eipä enempää tarvittukaan, ja Demidoff hyppäsi pöydästä, jättäen murkinoitsemisensa toistaseksi. Kasakka oli näet nähnyt siellä sinne jo joutuneen Sandman'in osuuden. Sitä tietä ei Demidoff kuitenkaan ennättänyt kauas, ennenkuin kuuli tykin järinän kaupungista. Kun ei lähellä nähnyt vihollista Smedsbyy'stä päin, pyörti hän heti siis kaupunkiin. Kiireesti rientäen hyökkäsi hän Bergenstrål'ea vastaan. Hän joutui tähän, tuoden muassaan jalkaväkeä ja kasakoita, melkein samassa, kun Ruotsalaisetkin seisahtuivat. Kolmen tunnin tappelu syntyi. Se oli tuima. Tapeltiin askel askeleelta, katu kadulta. Toinen ei tahtonut jättää voittoansa, toinen ei peräytyä. Ruotsalaisten uljuus oli suuri, ja vimma kummallakin puolen iso. Kumminkin tunkivat Ruotsalaiset eteenpäin, ehkä vähitellen. Vihdoin esti tunkemisen muutamat kadun poikki jääneet venäläis-vaunut, joiden edestä hevoiset olivat ammutut. Nyt seisoi kummatkin voimat. Kummankin tykit pyhkivät katuja; kivääreillä, musketeillä ammuttiin akkunoista. Usea kaatui kadulle, moni heitti henkensä huoneisinkin. Tykit olivat kohta taas raivanneet tien, ja taas hyökkäsivät Ruotsalaiset hurraten edellensä. Tykin jyskeesen ja kiväärien paukkeesen sekottiihen myös ukkosen järäyksiä. Taivas musteni paksuista pilvistä, ja vahva ruutinsavu peitti koko kaupungin huntuunsa. Kuulia lensi maassa, ja taivaasta satoi rankka vesi. Tämä kaikki oli hirveän ihanaa kuulla ja nähdä.

Tällä aikaa oli vihollinen lähettänyt kuriereja Tuovilaan (Tobyy'hyn) käskemään siellä olevia joukkoja avuksensa. Mutta pitkään ei apua tullut, eikä kurieritkaan palanneet. Sillä oli, näet, jo ennen kaupunkiin hyökkäämistä katteini Dalberg eroitettu sotajoukkoa seuraavien talonpoikain kanssa vasemmalle kädelle vihollista siellä ahdistamaan. Nämä ampuivat yhden kurierin, niin toisen ja kolmannenkin. Wasta neljäs tai viides pääsi perille; totta sekin kierrellen. Sitten hetken kuluttua laumasikin isoja vihollis-joukkoja eteläisestä tullista kaupunkiin. Siitä olikin syytä varoa Dalberg'in joutuvan talonpoikinensa kierroksiin. Senpätähden lähetettiin majuri Amneus 100 miehen kanssa valtaamaan kannaksen vastapäätä hovioikeuden rakennusta, eli niinkutsuttua Korsholm'an vallia, jossa oli muinaan mainio Korsholm'an linna. Mitä nämä Dalberg ja Amneus toimivat, vihollisten Tuovilasta (Tobyy'stä) avuksi tultua, ei ole aivan selvä. Arvattavasti palasivat hetken kuluttua toveriensa joukkoon, niinkuin Amneus näyttää lähetetynkin Dalberg'in joukkojen peräymistä suojelemaan ja niitä kierroksiin joutumasta estämään. — Eräs talonpoika, Jonas Ström, oli nähnyt Wenäjän herroja hovioikeuden rakennuksessa. Hän juoksi sinne, piilihe itse kallioiden kolohon ja ampui sieltä aina kun näki jonkun. Wäli oli kyllä pitkä; mutta hänellä oli oiva hyljepyssy, ja oli itse tarkimpia ampumiehiä, jotta pyssynsä hyvin kantoi ja hän osasi. Näin muutamia kertoja tehtyänsä, sai kuulan otsaansa ja jäi siihen. Hän oli kentiesi ainoa talonpoika joka kaatui, sillä useimmat olivat tainneet nähdä paon paraaksi, kun tykeillä jyskyttämään ruvettiin; ainakin pakeni isoin osa niitä, jotka olivat aseettomina.

Toisaalla kaupungissa kesti yhä tappelu. Wihollinen jo vähitellen vetäysi kaupungista, kun näki Ruotsalaisten hurraten voittavan muutamia askeleita katua. Sanovat moniaat, ja vihollinen itsekin, heidän peräytyneen mielien saartaa Ruotsalaiset kaupunkiin. Toiset väittävät vaan hänen vetäyneen odottamaan apuväkeä Tuovilasta (Tobyy'stä), jonka jo näimme tulevan. On niitäkin, jotka päättävät hänen peräyneen epätoivosta voida yksinänsä enään mitään, ennenkuin Wähästä-kyröstä tulisi apua. Olipa näistä tosi mikä tahansa, se varmin on että vetäysi jo kaupungista; mutta herkesi pian sitäkin tekemästä. Siitä syytetään tämän-aikuista pitäjän apulaista Isaak Siniusta. Hänen näet kertovat moniaat kavunneen kirkkotorniin, josta näki, tuulen kerran vähän savua haihduttaessa, Ruotsalaisten vähäisen joukon. Hän, joka jo oli vannonut uskollisuutensa valan vihollisille, olikin uuttera ja uskollinen heidän asioitaan ajamaan. Sinius nyt kertoi tämän Ruotsalaisten vähyyden Demidoff'ille, joka vetäysi vetäymistään ja jo oli lähtemäisillänsä Smedsbyy'hyn ja sen kautta pakoon. Waikea on ratkaista, oliko se Sinius'en antamain tietoin, vain muiden syiden tähden, kun Demidoff yht'äkkiä palasi jälleen, ja hyökkäsi nyt hänkin vuorollaan tuimalla innolla. Tätä uutta hyökkäystä eivät Ruotsalaiset ensinkään odottaneet. Kun tuuli vei savun vihollisten päälle ja peitti ne pimeyteensä, eivät Ruotsalaiset nähneet vihollisiansa ennenkuin olivat aivan likellä. Jo ennenkin tappelussa oli pitänyt ampua pitkin katuja ja suunnatta vaan; tässä sokko-ammunnassa ampuivat Wenäläiset enemmiten yli, niinkuin ainakin —. Taas syttyi tuiki kiihkeä ja julma tappelu. Mutta Demidoff oli palannut niin arvaamatta ja alkanut hyökkäyksensä erinomaisella nopeudella ja rajuudella, että Ruotsalaiset seisahtuivat. Pian käski jo haavoitettu Bergenstråle joukkonsa vähitellen vetäimään takaisin, enemmin kuitenkin vapaehtoisesti kuin pakosta. Everstiluutnantti L. von Knorring, näet, kun näki Bergenstråle'n olevan aikeissa paeta, oli neuvonut häntä vetäymään itätullin eteen, josta oli tultukin; siellä sanoi hän, olisi otollinen ottaa taas vastaan vihollista järjestyksellä ja jäykkyydellä. Siten muka tykitkin voisivat vihollisten riveihin paremmin saattaa epäjärjestystä: painetti-hyökkäys päättäisi sitten kaikki onnellisesti. Tullin ulkopuolella olisi myös paluu helpompi, jos tulisi välttämättömäksi. Bergenstråle suostui tähän esittelyyn. Mutta samassa kun v. Knorring ajoi antamaan käskyä tästä, ammuttiin häntä päähän, että putosi heti hevosensa selästä. Tämä oli Ruotsin väelle suureksi vahingoksi; sillä toisilla johtajilla kenraal-adjutantti Bergenstrål'illa ja majureilla Ulfhjelm'illa ja Amneus'ella, ei ollut v. Knorrring'in mielen malttia eikä hämmästymättömyyttä ja rohkeutta saada kapealla kadulla noita vähän epäjärjestykseen joutuneita joukkojansa taas järjestykseen.

Nyt täytyi Ruotsalaisten peräytyä, mutta eivät tehneet sitä kuin vähitellen. Wielä kerran tekivät komentajat ja komennettavat minkä voivat ja velvollisuutensa. Muutamalta tykiltä olivat tykkimiehet ammutut, jott'ei muut kun yksi ainoa ollut jälillä. Tämä pitkitti kuitenkin hätäytymättä kuolemakoneensa puhdistamista, laahausta ja laukaisemista, ehkä oli aivan yksin. Tuli taas kuula, niin vei toisen pyöränkin lavoista. Mutta vieläkin väänti tämä uros sen niin, että sopi ampua hetken siihen saapuneiden talonpoikain kanssa, joita vielä oli muutamia loppuun astikin. Tämän tapahtuessa oltiin jo tullin ulkopuolella, johon Ruotsalaiset taas olivat seisahtuneet. Samassa huusi itse kenraal-adjutantti Bergenstråle, jonka jo äsken sanoimme haavoitetuksi: "missä minun poikani!" Paikalla ajoi hän vihollisia kohden, heidän joukkonsa läpi, vaikka ammuttiin, ja sitten lähellä tullia olevalle kauppias Malander'in kartanolle, jossa Wenäläisten päällikköviraston maja oli. Tänne tultuansa sanotaan hänen viskanneen miekkansa menemään, ja antauneen vangiksi. Totta teki sen, kun ei enään nähnyt keinoa miten päästä pakoon, kun kerran innoissaan joutui sinne. Moni tosin tahtoo rumentaa tätä Bergenstråle'n käytöstä; mutta syitä sitä rumemmalta puolen katsella, emme tiedä. Eräs vanhus, joka silloin oli ollut vielä joukossa, muisteli jonkun sanoneen samassa: "tuo kajahtaa hyvältä Klingspor'an korvissa." Liekö sanelija näillä sanoillansa tarkoittanut Klingspor'an ja Bergenstråle'n kiinteää väliä, siitä kun Bergenstråle'n sanotaan saaneen vallan käydä sotaa omavaltaisesti ja aivan Klingspor'asta huolimatta. Tämän valtuuksen hänen muka olisi pitänyt saada palkkioksi, kun oli jolloinkulloin jäänyt syrjään ennen päällikkyyksiä jaettaessa.

Kun korkeimmat johtajat olivat kadotetut, ei ollut enään mahdollista pitää paikkaansa tässä. Warsinkin kun ampuvarat loppuivat aivan Ruotsalaisilta, paljon senkin vuoksi, että Bergenstråle jo kaupunkiin tultaessa oli aivan joutavastaan ammuttanut sekä kivääreillä että tykeillä. Ilman sitä, että varat meni hukkaan joutavastaan, antoi tämä tyhjä ammunta paraan sanan Ruotsalaisten tulosta. Olipa muutamat asukkaat vaarassa saada surmansa tältä ystävältä, joka tuli niin suuresti paukuttaen. Kauppias Malander oli seisonut puotinsa portailla samassa, ja yksi tykinkuula oli juuri mennyt vähän sivutsensa, hyvä ett'ei sattunut: ei yhtään vihollista ollut silloin näkyvissä. — Ruotsalaiset pakenivat nyt kiireesti. Heidän ainoa korkeampi upsierinsa oli majuri Ulfhjelm: toiset olivat mikä kuollut, kuka vangiksi saatu. Läpi yön paettiin, ja kello 2-3 aikoina päästiin jälleen Itähankmon satamaan, josta samaan aikaan eilen olivat lähteneet. Tuskin olivat pakenevat Ruotsalaiset Weikkars'ista ehtineet kääntyä Koivulahden tielle, kun kasakoita tuli samalle paikalle. Tykin jyske näet oli antanut Wähään-kyröön — matka ei olekkaan 2 peninkulmaa pitempi — sanan tappelusta Waasassa. Nämä kasakat lähetti Demidoff'ille nyt Rajevskij edeltäkäsin jo avuksi. Kasakat nyt ratsastivat pakenevain Ruotsalaisten perään; mutta nämä olivat toki saaneet jo niin pitkän ennätyksen, että kerkesivät vesille, ennenkuin kasakat rantaan ehtivät. Kasakat kun eivät voineet muuta, niin lähettivät karpiinan-laukauksia pakenevain perään, ehkä vahingoittamatta.

Waasasta pakenevat olivat niin väsyksissänsä, että usea tahtoi heittäytä tien viereen maata, ehkä tiesi vihollisten tulevan perässä. Hepä eivät olleet saaneet levätäkkään eilis-aamusta saakka, kun läksivät Itähankmosta, jonne läpi öiseen tulivat, muuta kuin tuntikauden Höstvedellä Waasaan marssittaissa. He olivat marssineet Waasaan, tapelleet siellä tiimakausia, ja nyt taas juosten tulleet kolmen peninkulman pituisen matkan. Siispä ei kumma, jos väsyi moni. Heitä heittäysikin usea maantien viereen makaamaan. Mutta oli talonpoikia, jotka ottivat näitä haavoistansa ja vaivoista uupuneita korjataksensa ja kantoivat loimilla toisten luoksi veneisin. Mutta niillä, jotka jo ennen omin voiminsa olivat pääsneet veneisin, oli niin kova kiiret ja pelko, ett'eivät mielestänsä olisi kerjenneet enään uupuneita ja haavoitettuja tovereitaankaan korjaamaan; mutta talonpojat pakottivat heidät siihen, uhaten nakata raukat vihollisen jaloista edes mereen, jos eivät Ruotsalaiset korjaisi omia veljiänsä: itsestään eivät näy niin huolineen. — Jo siitäkin, että Rajevskij oli lähettänyt kasakoita Demidoff'in apuun, ja että samat kasakat olivat aivan sulkemaisillansa Ruotsalaiset pakoonkaan pääsystä laivoillensa, näkee kuinka peräti vaaralliseen tilaan Bergenstråle oli heittäynyt; totta oli outoutensa seutuin kanssa painavinna syynä hänelle näin omaan onneensa nojaumiseen, joka muutoin olisikin vielä enemmin moitittavaa.

Katteini Sandman oli sillä aikaa kulkenut Smedsbyy'n kylään, ottaen tiellänsä vihollisen vartiakuntia ja majoituksia, joita hän joka kylässä tapasi. Myöskin sai hän Wenäläisiltä vähäisemmän nahkakuormaston, joka lähetettiin oitis Norrgård'in taloon Koivulahden kirkonkylään, jonne se jäikin. Kaikki Wenäläiset, joita sai, salpasi hän riihiin ja latoloihin. Jätettyänsä kunnekkin pari kolme vanhusta vartiaksi, marssi hän aina edellensä. — Mainittavaa myös on, että hän poikkesi kyliin, jotka eivät olleet ollenkaan tiensä varrella. Esim. Jungsund'in[10] kylään hän poikkesi, josta otti muutaman kymmenkunnan vangiksensa. Päästyänsä Smedsbyy'n kylään revitti Sandman siltapalkit pois, että arvon pääsi kulkemaan; mutta hän jätti sillan orsihirret sillensä. Häntäpä vastaan Demidoff arvattavasti marssi, kasakalta sanan saatuansa, luullen koko Ruotsin väen tulevan täältä käsin, ennenkuin kuuli tykin jyskeen.

Smedsbyy'ssä oleva silta vie yli nyt jo kuivanneen, mutta silloin vielä virtoavan salmen, joka juoksi sillan paikalla etelästä pohjoseen. Tämä salmi yhdisti Karperöö'n lahdelman (joka Kofköö'n salmen kautta on Pohjanlahden kanssa yksiä vesiä) nyt jo maatuneen Lågfjerd'in lahden kanssa, joka myös puoleltaan oli kanavan kautta yhteydessä Pohjanlahden kanssa. Siten leikkasivat nämä yhteydessä olevat vedet länsipuolellansa olevat maat saariksi. Tultuansa Smedsbyy'hyn lähetti hän noin viisikymmentä miestä mainitun sillan luoksi, ja antoi erään ala-upsierin käskijäksi näille, jotka luultavasti olivat Länsipohjalaisia. Itse pysähtyi hän isoimman joukkonsa kanssa Brännholm'an taloon, joka kyllä on Smedsbyy'n kylää, ehkä hyvin erillänsä siitä. Hänen sillan luoksi lähettämät miehensä asettuivat sen korvaan salmen itäpuolelle, jossa maa oli sileä, eikä huoneita, ei puita suojana. Wenäläiset taas, joita oli ollut majoitettu Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja joka kylään, ja joita Sandman ei ollut käynyt ottamassa, kokousivat aika sukkelaan ja ottivat olonsa salmen länsipuolella, noin kymmenkunta askelta sen reunalta, jossa oli vähäinen harjukin. Waasastakin sanotaan tänne saapuneen lisää väkeä Sandman'in tultua: ehkä lähetti Demidoff vähän sinnekin, kun itse tieltä palasi. Tässä ennätettiin laukaista ainakin kolme laukausta toisiansa vastaan, kunnes Bergenstråle'n tykin järinä alkoi kuulua kaupungista. Tykkitulen aljettua kaupungissa, palasi kohta avuksi tulleet joukotkin; totta Demidoff kutsui ne sinne, arvellen niitä siellä paremmin tarvittavan. Wenäläiset olivat tuoneet muassaan myös jonkun tykin, jolla eivät kuitenkaan mitään vahinkoa tehneet, kun taas ampuivat liian korkealle. Nyt vietiin ne pois Waasaan. Wihollisten enimmäksi huvennettua, läksivät nämäkin kulkemaan Karperöö'n lahden itärantaa, eli Silend'in puolta. — Sen aikaa, minkä oli puuhailtu sillan vieressä, oli Sandman järkähtämättä Brännholm'an talossa eikä liikkunut sieltä minnekään, ehkä sekä moni hänen omaa väkeänsä että varsinkin joukkoansa seuraavat talonpojat tahtoivat häntä menemään taisteluun. Hänen sekä monen näiden Jemtlantilaisten sanotaan näyttäneen pettureilta. Wasta kun näki vihollisten vetäivän taas kaupunkia kohden, oli Sandman'kin tullut sillan luokse. Täällä hän kuitenkin viipyi tarkastellen vähän aikaa, kunnes kaupungista pakenevilta saaristolaisilta sai tietää, miten Bergenstrål'en asiat Waasassa olivat käyneet. Sitten palasi hän samaa tietä kuin toisetkin, joiden kanssa yhtyi metsässä, josta seuraavat talonpojat opastivat. Kun tuli Petsmo'n kylään, hankkivat talonpojat hänelle veneitä, joilla pääsi joukkonensa Koivulahden edustalla oleviin mainittuihin laivoihin. Sandman'in muassa olleita talonpoikia luuli eräs osan-ottaja saatettavan arvata noin 70 miehen paikoille.

Paljon on moitittu katteini Sandman'ia näistä tapahtumista, ja hänen sekä kenraal-adjutantti Bergenstråle'n neuvottomuuden viaksi on Ruotsalaisten tappio Waasassa laskettu. Sandman'ille lasketaan pääsyytökseksi sitä, kun muka ei olisi ehtinyt oikeaan aikaan määräpaikalle. Mutta usea näkiä todistaa vieläkin Sandman'in ei ainoastansa tulleen Smedsbyy'hyn samaan aikaan kuin Bergenstråle tuli Waasaan, vaan että tuli jo tuntia paria ennemmin. Myös moititaan Sandman'ia siitä, kun muka ei olisi antanut minkäänlaista tietoa olostansa. Mutta olisihan sen vähäisenkin kahakan, joka tapahtui Smedsbyy'n sillan korvassa, pitänyt antaa tarpeeksi tietoa, semminkin kun ei Smedsbyy'stä ole enemmän, kuin korkeintaan kaksi neljännestä Waasaan, ja Wenäläiset kahakassa käyttivät tykkejäkin. Siis katoavat pää-syytökset, ja niin ei ole tätä tappiota enää laskeminen hänen syyksensä viivytyksestä, eikä myöskään sanan antamattomuudesta. Se kyllä on myönnettävä, että hän kentiesi rikkoi korkeamman käskyn, kun läksi kyliin, jossa hänen ei ollenkaan olisi tarvinnut tiensä vuoksi käydä. Mutta ensiksi emme ole varmat siitä, saiko hän semmoista kieltoa; toiseksi emme tiedä mitä painaviakin syitä hänellä on voinut olla poikkeamisiinsa. Että semmoisia oli hänellä, sen jo voimme arvata siitä, että hänen, joka oli sotamiehiä, piti tietää ja tuta yllinkyllin, kuinka tarkkuus ja aika ovat tärkeitä varsinkin sota-yritysten menestymiselle. Ja totta varovaisuus käskikin tämän poikkeamisen, selkänsä takaa vihollisia vangiksi ottamaan; sillä nehän olisivat voineet kaikki kokountua siellä ja pahoinkin ahdistaa häntä, itsensä ja Waasassa olevain keskelle. Sehän näyttääkin puolustavan tätä arvelua, kun Smedsbyy'n kahakan alussa oli Sandman'ia vastustamassa Smedsbyy'hyn, Singsbyy'hyn ja muihin kyliin majoitettuja, mutta Sandman'in ottamattomia vihollista. Mutta se jääpi hänen syyksensä, ett'ei tunkenut Waasaan asti, jos varsinkin oli käsky, mutta vaan sen lähisyyteen, ehkä vastustajansa peräysivät häntä vastustamasta. Jos lie jäykillä syillä puollustamatonta, että hän kahakassa pitäysi enimmän väkensä kanssa syrjässä, on se myös luettava hänen viaksensa. Oliko se pelkoa? Oliko se muuta?

Näin tämän tappelun loppuna oli tappio Ruotsalaisille. Tarkemmin ajatellessamme olikin se parasta; sillä myöhemmin tai varemmin olisi Bergenstråle'n vähäinen joukko hukkunut Jankovitschin ja Rajevskijn, Demidoff'in ja Orloff-Denisoff'in kanunain keskelle, liiatenkin kun Uudenkarlebyy'n voitosta saatuja etuja ei käytetty. Taas, näetsen, oli jääty lepäämään pariksi viikkoa, kun saatiin verinen tappelu-tanner lepopaikaksi; näin kävi tähän aikaan useimmiten. — Tappelun tauottua peitti 400 ruumista kaupungin katuja. Toisia makasi verissään ja haavoissaan huoneissa. Tässä kaatui Ruotsalaisilta paljo väkeä: patterin päällikkö, luutnantti Hård, ja rykmentin korttierimestari Turdsjell, ynnä moniaita ala-upsiereja ja iso joukko sotamiehiä. Wangiksi joutui: päällikkö, kenraal-adjutantti Bergenstråle, uljas ja pahoin haavoitettu everstluutnantti von Knorring, upsieriston adjutantit Lychou ja Bergenstråle — edellisen poika —, luutnantti Hoffstedt, vänrikki kreivi Cronhjelm ja parooni Ulfhjelm, majuri Amneus ja katteini Stjernfelt sekä 192 alhaisempaa miestä. Smedsbyy'ssä kaatui 2 Ruotsalaista ja 6 venäläistä. Muutoin on tietymättömissä, kuinka paljon vihollinen menetti väkeä; varmaan ei hän pääsnyt niinkään vähällä kuin Ruotsalaiset.

III.

Tappelu oli tauonnut; mutta sitä seurasi, ei rauha, vaan hirmujen aika; nyt tuli rosvoamisen ja surkeuden, murhan ja palon päivät, joita vanhan Waasan autiot rauniot vieläkin itkevät. Äsken oli kiista verestä ja hengestä sotajoukkoin välillä; vaan sen loputtua rauhan rakastajille tuli tarjoksi sotain ja vääräin kostoin raa'immat kurjuudet. Woittaja Demidoff kiljaisi laumoilleen: "rosvoa!" ja se hajosi kohta: se totteli. Oliko tavaran toisilta viattomilta riistäminen kyllä? Ei. Minne tulivatkin, niin ammuttiin ensin akkunoista sisään asuin-huoneisin; sen tehtyänsä hyökkäsivät sisälle ja pistivät painetillansa kenen tapasivat, murhasivat sen onnettoman, joka ei ollut kerjennyt hakea itsellensä, usein hyvinkin surkeaa, lymypaikkaa. Mitä ei voitu ja mitä ei jaksettu viedä pois, se pirstattiin; akkunoista syydettiin kaduille huonekaluja, kirjastoja j.n.e. Demidoff upsierinensa ratsasti ympäri katuja, ihaillen ilosilmin näitä itäisen tuulen tuomia raju-ilmoja. Missä näki riehuvia joukkoja, huusi hän: dobbra (hyvä)! harascho (ihanaa)! Se joka rohkeni pyytää armoa Demidoff'ilta, valtaneuvos Emine'ltä eli muilta semmoisilta, sai nauru-hohotuksia ja pilkkasanoja vastauksiksi. Wihollinen noudatti nyt aivan irroitetun vapauden mielipiteitä: yksi ei ollut toista parempi; hän ei katsonut mihinkään, ei nuoruuteen eikä vanhuuteen, ei korkeaan arvoon eikä alhaiseen olentoon: kaikki oli hävityksen omana. Eräs sotamies hyökkäsi painettinensa hovioikeuden esimieheen, vapaaherra Axel Ch. Reuterholm'iin käsiksi, joka oli Kaarlo XIII lemmityn veli. Hän olisi ollut vähällä murhata äijän, ellei hänen rouvansa polvillansa painetin edessä olisi saanut sotamiestä riehumasta, joka jo repi kunniatähtiä Reuterholm'in rinnoilta. Maaherra Wanberg, joka oli uskollisesti ja nöyrästi aina kokenut palvella Wenäläisiä, oli myös lähellä heittää henkensä. Ainoastaan rouvansa kyyneleet pelastivat hänenkin; mutta muutoin ryöstettiin, rosvottiin hänenkin luonansa kaikki puhtaaksi kuni muuallakin. Samoin tehtiin entisen maanherra Krabbe'n luona. Kauppias Hoffrén pistettiin kuoliaaksi kolmella painetilla, kun ei vapaehtoisesti antanut rahojansa vihollisille. Toista kauppiasta pidettiin myös pahoin, ehkä oli tapeltaissa kantanut Wenäläisille ruutia. Kauppias Hartman'illa oli mielenmalttia siksi, että itse särki akkunoita, ovia, posliini-kaluja talossaan ja piristi pirstat kartanolle, jotta kun rosvoja tuli tännekkin, he luulivat talonsa jo rosvotuksi. Tunkipa toki muutama joukko kartanolle ja pyrki sisälle, mutta Hartman työnsi koreita paperin palasia, kauppakaluja, temppeliä ja poletteja heille käteen ulkomaan rahoina, ja pääsi niin. Oli toisaalla parikunta, jotka pappi juuri oli vihkinyt, kun tappelu syttyi kaupungissa. Waaleana istui morsian miehensä vieressä tykkien järähdellessä. Tulipa pian tykinkuula ja ampui heidän kummankin siihen. Oli niitäkin, jotka hyvällä kokivat saada vihollisia ihmisiksi elämään. Kaupungin kappalainen Johan Tengström otti papinkauluksen yllensä ja tarjosi joka kolmelle sisään tunkeuvalle kasakalle ryypyn ja 12 killinkiä rahaa; niin pääsikin niistä. Mutta hänen rouvansa sanotaan olleen niin Wenäläis-mielinen, että ilmaiseksi ja vaatimuksetta olisi keitättänyt keitoksia ja muita makeita vellejä. Tämä tekonsa lie kuitenkin enemmin luettava peljästyneen naisen lepytys-koetukseksi, jos on totta ollenkaan.

Kun itse päällikkö Bergenstråle joutui vangiksi, riistettiin häneltä korttierissansa kaikki, että tuskin jäi riepuja yllensä. Kun vankeja sitten vietiin Wähään-kyröön, ei saanut Bergenstråle enemmän kuin kumppaninsa muutkaan hevosta ajaaksensa, mutta täytyi heidän, herrain ja alhaisten, terveiden ja haavoitettuin, jalkaisin kulkea sinne. Länsipohjalaisten luutnantti Hoffstedt, ehkä oli varsin vaarallisesti haavoitettu, heitettiin pitkäksi aikaa hoidotta makaamaan muutamaan kasarmiin, kunnes sai surkean vuoteen Waasan raastuvassa. Hänen luoksensa astui tänne upsieri, joka, pistooli toisen rintoja vasten, haasti häntä selvittämään todenmukaisesti kaikenlaista Ruotsin armeijasta. Toinen mokoma sylkäisi häntä silmille. Ei ketään päästetty hänen luoksensa, ja kun maaherra Wanberg, saatuansa kuulla hänelle ei annettavan ruokaa, ei juomaa eikä minkäänlaista hoitoa, pyysi saada lähettää hänelle puteliin juomista, ajoivat he hänen ulos. Tässä ryöstön ja ilkeytensä vimmassa murhasivat he kolmetoista henkeä heidän huoneissansa: vanhuksia, miehiä, vaimoja ja lapsia; haavoitetuista ja muuten rääkätyistä ei lukuakaan.

Tämmöistä ilkeyttä ja röykkeyttä harjoittivat lähes kolme päivää taukoomatta, paitsi kenraali Rajevskij'n kaupunkiin tultua ja hänen siellä olonsa ajan. Rajevskij näet oli mies, joka ei suvainnut semmoista raakaa käytöstä, ja kielsi sen kovasti. Waan kun kenraali lähti taas kaupungista, eivät Demidoff eikä Emine huolineet hänen kielloistansa, vaan rupesivat jälleen riehumaan, yllyttäen väkeänsä raivoamaan ja rääkkäämään, ehkä heidän esimiehensä oli kovasti torunut heitä. Rajevskij tahtoi tosiaan, että tätä käskyä toteltaisiin. Paras todistus on se, että ampui erään sotamiehen pistoolillaan, kun ei tuo totellut, mutta särki posliini-astioita, kun ei tiennyt niitä voivansa itse käyttää. Kun hän torui Demidoff'ia, Emine'a ja Kniper'ia, sanotaan hänen olleen hyvin jäykän, eikä ollenkaan kuunnelleen heidän monia tekosyitänsä. Tämmöisen julmuuden harjoittamisen syyksi vetivät nämä herrat edes, että kaupunkilaiset olisivat tienneet tappelun tulosta, että he olivat toimittaneetkin Ruotsalaiset tänne; varsinkin väittivät he asukasten tapeltaessa pitäneen Ruotsalaisten puolta ja ampuneen akkunoista Wenäläisiä. Mutta tämä oli kaikki tyhjiä tekosyitä, ja aivan kelvotonta veritöitä puollustamaan. Sillä ensinnä olivat asukasten aseet otetut pois ja pantu lukkoin ta'a, toiseksi eivät suinkaan olisi kaikki rauhallisina jääneet kaupunkiin, tappelua odottamaan. Eivätpä tarkimmat tutkistelemiset rauhankaan tultua saaneet ilmi mitään semmoista. Tosi kyllä, että huoneista ammuttiin; mutta ne ampumamiehet olivat säännöllisiä sotamiehiä sekä Wenäläisiä että Ruotsalaisia, jotta sakean luutasateen alta hakivat suojaa huoneissa, joista heidän itsensä oli hyvä ampua. Myös sanotaan Demidoff'in jälemmin katuneen pilojansa, ja Ahvenanmaalla ollessansa oli hän lempeydellä kokenut sovittaa julmuuksiansa; mutta veri-velat eivät ole niin hevillä unhotetut.

Oli toki niitäkin, joilla oli enemmin ihmistunteita ja halveksivat tämmöisen raa'an käytöksen; oli niitäkin, jotka tekivät minkä voivat julmuuksia estääksensä ja viattomia sekä onnettomia suojellaksensa. Heitä oli korkeampia ja alhaisempia, ja heidän käytöksensä loistaa sitä ihanampana, kuta röykkeämpi ja halvempi toisten oli. Näitä jalompia oli, kuni jo näimme, itse Rajevskij'kin, jota täällä vielä muistellaan kunnioituksella, jos ei rakkaudella. Leirissänsä Wähässä-kyrössä otti hän vangittuja Ruotsalaisia hyvin kohteliaasti vastaan. Niin mainitaan hänen ensi sunnuntaina käskettäneen Ruotsalaiset herrat luoksensa päivälliselle, mutta näiden ei tulleen. Sitten ratsasti, sanovat samat, kenraali itse heidän majaansa, ja palasi vähän ajan kuluttua kaikkein vangittuin upsierein kanssa, joiden haavat sen sallivat, omaan korttieriinsa. Siellä oli sitten koko se päivä hupaisesti kulunut. Kun Rajevskij lähetti vangit eteenpäin kulkemaan, toimitti hän heille kaikki niin hyvin kuin voi; ehkä se ei ollut kehuttavaa, se kuitenkin kunnioittaa Rajevskij'n mieltä.

Demidoff'in hallusta pääsi Waasan onneton kaupunki Kesäkuun 30 p., oltuansa lähes viisi päivää vallattomuuden vallassa.

C) Etelä-pohjalaisten sotaiset vehkeet v. 1808.

I.

Eihän mikään sido oikeata valtiasta ja rehellisiä alamaisia lähemmäs toisiinsa kuin suosio ja keskinäiset liitot; eikä myöskään tiedä omasta arvostansa huoliva kansalainen ja ihminen jäykemmistä siteistä, kuin valan kovat sitomussanat ovat. Jospa valaa herjettäisiin valana pitämästä, ja sanainsa syömiselle ei enään annettaisi palkkioksi ylenkatsetta ja inhoa, niin olisivat järjestyksen solmut auenneet ja yhteisöelämä hajoamaisillansa. Walan arvosta seuraa myös, ett'ei sitä saa vannoa muut eikä vaatia muilta, kuin jotka voivat vannoa valansa omantuntonsa ja mielipiteidensä myöntäessä. Alatipa sanan palveliatkin saarnastuoleiltansa ja oikeuden käyttäjät istuimiltansa muistuttelevat rahvasta valan painosta ja arvosta. Mutta näiden aikain uusi hallitus unhotti tämän, taikka ei huolinut siitä; se piti sitä päinvastoin oikein "otollisna keinona", ja saattoi itsensä siten syypääksi älyttömään ja luonnottomaan siveys-opillista lakia rikkovaan työhön, kuin valan väkisin-ottamiseen. Eikö Wenäjän hallitus ymmärtänyt sen valan heikkoutta, joka pakolla otettiin sodan vielä riehuessa ja aikana, jona Wenäjän vallan vastaisuus Suomessa näytti olevan melkeen sumuin saartamana? Tuttuhan oli Suomen kansan luottamus Ruotsin valtakuntaan; mitä se siis maksoi, pakolla ottaa Ruotsin alamaisilta valaa, ennenkuin sodan loppu oli aavistettavanakaan? Eihän lie ollut toivoa eikä toivomistakaan saada Suomalaisia pakko-valan kautta Wenäläisiksi, varsinkin kun vapaehtoisesti olivat vannoneet uskollisuuden valansa Ruotsin vallalle ja valtiaalle.

Luonnottomuus ja virhe ovat aina luonnottomuus ja virhe; mutta vasta kun valan otto tuli Pohjanmaalle, aukenivat kentiesi monen silmät oikein arvaamaan tätä oivallista käytöstä, "otollista keinoa". Pohjalaiset näet eivät suosiolla tahtoneet sitoutua tämmöisellä pakkovalalla, siltä he ovat aikain kuluen enemmän kentiesi kuin muut heidän kansalaisensa oppineet arvaamaan ja rakastamaan vapauttansa; he näet luulivat orjuuden olevan tämän valan seurauksena. Sitä vastaan ovat itäisemmät rajamaakunnat saaneet aina tavan takaa kukistua vihollisen alle, ja toiset maakunnat olivat enimmästi saaneet osaltansa oppia ja kokea vapasukuisten heimojen usein itsepäistä valtaa, josta kansan mieli aikoja voittaen tuli alakuloiseksi ja muutoksia, mullistuksia räpähtämättömin silmin katselevaksi. Siis voivat he tunnottomampina ja kylmemmillä tunteilla katsella tätäkin uutta isäntää, olletikkin kun eivät tienneet koko sodasta paljon muuta, kuin että sotajoukkoja kulki läpi heidän seutunsa; mutta Pohjalaiselle ei se voinut tuntua niin.

Koska eivät asukkaat useimmissa muissa maakunnissamme, joissa vala ensiksi otettiin, panneet niin paljoa vastaan tätä pakolla vannottamista, niin voidaan kentiesi kreivi Buxhövden'ille, "jota kaikkien häntä tuntevien Suomalaisten täytyi rakastaa", suoda tämä työ anteeksi hänen seikoista tietämättömyytensä ja asiain arvaamattomuutensa vuoksi. Mutta kenraali Orloff-Denisoff ja Demidoff tiesivät ja näkivät kaikki; heille siis ei sovi niin helposti antaa anteeksi tätä siveyttä loukkaavaa työtä, heidän ottaessaan pakolla uskollisuuden valaa, ennenkuin uusi vannottaja oli voittanut maan ja kaikki toivo isänmaan-rakastajalta sammunut.

Älkään kukaan luulko tämän valan vannotun vapaehtoisesti sielläkään, missä ei julkisesti pantu vastaan. Kuni äsken sanoimme, ei rahvaan enemmistö, totuttuansa olemaan jonkun valtakunnan tai yksityisen hallussa, huolinut isännän muutteesta; hepä olivat enimmästi sodan jaloistakin poissa. Wirkamiehillä ja papeilla taas oli joitakin ulkonaisia syitä riitelemättä suostua väkevämmän vaatimuksiin, kun heidän monen tilansa, onnensa oli saman väkevämmän käsissä; mutta kuitenkin tekivät hekin sen epäilemättä huo'aten. Waan kun valan otto kerkesi Pohjanmaalle ja Pohjalaisen tuli vuoro vannoa, muisti hän entisen valansa eikä ollut hetikään vielä toivotonna oman entisen hallituksensa voitosta. Hän ei myöskään ajatellut apeilla tunteilla sitä aikaa, jos tuo tulisi isännäksi, joka aina ennenkin käydessään oli jättänyt hävityksen asukkaille ja hirmuja itsensä muistoksi. Siksipä syntyikin riitoja, jotka vasta miekka ja tuli ratkaisi. Myönnettävä on, että tämä vastaan-pano ei ollut älykkäästi tehtyä järjen työtä, jonka lopullisia seurauksia etenkin ei edeltäkäsin odotettu, mutta se on aina kantava kaunista todistusta kansan isänmaallisista ja esivallallensa uskollisista tunteista, jos väliin sattui niinkin, että vimma valtasi säveliäisyyden ja ihanan innon sian. Warsinkin rahvas Pohjalassa oli liian jäykkää sujuttamaan itseänsä ja mieltänsä laittomuuden alle; sillä vasta rauhan tultua vihollisten käytös ja vannoitus herkesi olemasta laittomuutena ja muuttui päinvastoin lailliseksi asiaksi, kun Ruotsin kuningas päästi Suomalaiset hänelle vannotusta valastansa.

Tehoisimpia syitä kansan riitelemisiin oli tämä valan vaatiminen. Toukokuussa heitä jo vaadittiin vannomaan, mutta jo silloin katsoivat asiata laittomuudeksi, kuten sopikin; he eivät vannoneet. Toiseksi on ajateltava, kuinka karvaalta se tuntui eteläisen Pohjanmaan Ruotsalaisille erota Ruotsista ja joutua emävallan tuimimman ja silloin raaimman vihollisen käskettäväksi. Jo äsken näimme ajan ei olevan otollisen, ja siis arveli moni valasta niinkin, että, lopun vielä tietämättömissä ollessa, Wenäläisten julistamat edut voivat helposti muuttua yhtä suuriksi vahingoiksi, ja heidän uhkaavat rangaistuksensa yhtä suuriksi palkkioiksi. Siinä kyllä syitä pidättämään kansaa vannomasta; mutta siinä myös syitä valmistamaan talonpoikain tulevia liikkeitä. Tuli vielä samalta viholliselta käsky antaa kaikki aseet hänen tallehdittavikseen. Talonpojat kun eivät tienneet mistä hyvästä tuon tekisivät, vihastuivat vieläkin enemmän, arvellen heiltä aseita vaadittavan, jotta sitten heidän kanssaan voitaisiin menetellä miten mieli tehnee: he eivät antaneet. Olipa vielä toinenkin samanlainen käsky tullut, joka vaati heitä antamaan aluksensa, yksinpä airotkin samalle viholliselle. Tässä käskyssä näkivät muutamat esteen yhteydelle veljiensä kanssa Ruotsissa, toiset väittivät vaan vihollisten sulan ilkeyden synnyttäneen tämän käskyn. Pane siihen sitten vielä lisäksi alituisia majoituksia, kuormastoin vedättämisiä, joissa hevoiset ja kärryt usein menivät sitä tietänsä; muutamaa niistä vielä muistellaan nimellä "pitkä syyti". Nämä kaikki seikat pantua yhteen, eikö ehkä seljenne heidän sotaisten vehkeittensä tuleentumisen syyt. Odottamatonta ei se lie ollut vannottajainkaan omille tunnoille, koska kohta käskettiin ilmoittaa jo Wenäläisten hallussa oleville virkakunnille, missä ja milloin rahvas joukottain kokoontui, mitä se toimi j.n.e.

Mutta jättäkäämme jo tämä syiden tarkastaminen, katsellaksemme syiden seurauksien ensimäisiä alkuja, talonpoikain ensimäisiä liikuntoja, — syitten sytyttämiä seurauksia, jotka ensin kydettyänsä nyt ulkoa sattuvan tuulen vaikutuksessa virisivät palona leimuamaan.

II.

Kenraal-adjutantti Bergenstråle oli jo merenkurkussa eroittanut laivastostansa yhden aluksen, joka oli ennen vakoillut kauppalaivana merta, mutta nyt oli varustettu sota-aluksen tavoin ja ristitty nimellä "Kronprinsen." Tämän tehtävänä oli yllyttää kansaa Waasan eteläpuolella sotaa nostamaan Wenäläisiä vastaan. Aluksella oli 18 miestä laivaväkeä, luutnantti af Lund'in komennon alla, ja se toi pait niitä 50 miestä Jemtlannin rykmenttiä, joiden päällikköinä olivat katteini Fr. Ridderhjerta ja luutnantti Ad. Fr. Jakobson. Laivan tultua Korsör'in saarelle, tuli sinne talonpoikia Wallgrund'in ja Raippaluodon (Replot'in) saarilta sanomaan, että Wallgrund'in kappalainen K. Wennman olisi venäläismielinen ja että jo olisi vannonut uskollisuuden valan vihollisille. Ruotsalaiset astuivat maalle, Wennman otettiin kiinni ja vietiin aluksen, joka purjehti edellensä Wargöö'n (Susiluodon) saarelle, jossa kuni muuallakin yllytettiin kansaa aseisinsa ryhtymään.

Juhannuspäivänä läksivät Ruotsalaiset purjehtimaan rannemmas Brändöö'n eli Storfjerd'in selkää, ja laskivat samana päivänä ankkurinsa pohjaan Sundom'in kylän edustalle, joka tähän asti on kuulunut Mustasaaren, mutta kohta Sulvan uuteen pitäjääsen. Tänne tultua näkyy näillä seuduin Jakobson yksinänsä näillä paikoin pitäneen päällikkyyttä. Hän astuikin miehinensä maalle, kun sai kuulla Sundom'in kylässä, samoin kuin muissakin merikylissä, olevan rantavartioita asetetun. Näillä vartiakunnilla oli työnä tarkastella, josko ruotsalaisia laivoja lähestyisi rantoja, tuodaksensa apuväkeä. Sundom'in kylässä oli tämä vartiajoukko 15 miehen voimainen. Samana iltana, jona Ruotsalaiset tulivat, olivat kasakat laittaneet tanssit, joissa hyppelivät hyvässä sovussa kylän tyttärien ja poikain kanssa. Kun näet viholliset eivät ilmi-ilkeyksillä nostaneet asukasten vihaa ja inhoa, ei heidänkään tähän saakka ollut juuri tarvinnut pelätä vihaa talonpoikain puolelta; ehkä toki salassa heidän täällä olonsa puri monen sisuksia. Talonpoikia oppaina, läksi Jakobson heti miehinensä hyppytaloon 'Ulko-sundom'. Waivalla saatiin täällä olevat viholliset antaumaan, sillä kun hyppyä varten olivat riisunet aseensa ja asettaneet ne seinälle nauloihin, eivät kerjenneetkään saada niitä käsiinsä, ennenkuin tupa oli täynnä heidän vihollisiansa ja aseet Ruotsalaisten hallussa. Wankien luku oli 8, ja nämä, sekä YIi-sundom'iin asetetut ja nyt samoin helposti vangitut 7 miestä, vietiin aluksen. Sana Ruotsalaisten maalle astunnasta ja apuväen tulosta leveni tuiki nopeasti kylästä kylään, niin että jo ensi yönä Sulvan kirkonkylässä kaikki viholliset oli uhkauksilla ajettu unestansa, sidottu ja viety laivaan. Nämä täällä olleet kasakat eivät olleet raainta rotua Mustanmeren seuduilta eikä Don'in virran äärettömiltä alangoilta, vaan Keisarin henkivartiajoukkoa tai niin kutsuttuja "puna-kasakoita", heidän punaisista röijyistänsä ja sinisten housuinsa punaisista palteista. — Talonpoikain uusi ja tähän saakka outo kohtelustapa peljästytti heitä kovasti, kun ajattelivat sitä loppua, jonka nyt luulivat kohtaavan heitä, koska olivat kaiketi hillitsemättömäin ja kentiesi kostoa vaativain talonpoikain käsissä ja mielivallassa. Kun heitä sitten vietiin rantaan, laivaan majoitettaviksi, huusivatkin iloissaan: "terve toveri!" Jakobsonille ja hänen Jemtlantilaisillensa, kun nämä marssiessansa Sundom'in ja Munsmo'n rantakylistä ylös Sulvan kirkon seuduille tapasivat vastaansa tulevia talonpoikia, jotka toivat vasta otettuja vihollis-vankejansa. Ilonsa näet tuli siitä, kun toivoivat säännöllisen sotaväen heitä paremmin kohtelevan.

Tultuansa Sulvaan ja koska häntä seuraava rahvasjoukko joka askeleella eneni, pysähtyi luutnantti Jakobson Åbro'n sillan päähän, joka viepi tuon kohta pohjois-puolella Sulvan kirkon juoksevan Thölbyy-puron yli. Tästä repi hän palkit pois, ja laitti, loi kaksi vähäistä patteria, yhden sillan korvaan ja toisen noin venäjän virstan päähän sillasta. Nämä patterit olivat yhtä kehnot antamaan Ruotsalaisille ja tuolle päivän pitkään kokoontuvalle talonpoika-joukolle suojaa, kuin mitättömät Wenäläisten vastustamiseksi. Warsinkin kun Jakobson'illa ei ollut maalle astuessansa muuta, kuin yksi ainoa pahanpäiväinen tykin tapainen. Mutta sittemmin sai hän Brändöö'n haminasta, kauppias Wasastjerna'n kauppalaivasta, kaksi samanmoista mitätöntä asetta. Warustus-laitokset taasen olivat joka suhteessa mitä kelvottomimpia; sillä ehkä talonpoikia oli niin paljon, oli kumminkin enin osa pätevittä ampu-aseitta, jos olisiki joku varustettu pyssyllä ja etenkin tarkasti ja pitkälle sattuvalla hyljepyssyllä. Useimmilla taisi olla vaan viikatetta, puukkoa seivästen päässä, kankia ja mitä vaan päätyi kullekkin. Olipa aivan aseettomiakin. Pait sitä oli Jakobson'illa tuiki vähän ampu-varoja; jo neljän, viiden päivän kuluttua oli ne huvenneet niin, että hänellä ei enään ollut antaa ruutia eikä luoteja heille mieheensä kolmeksi laahingiksi. Jo siihenkin saakka oli talonpoikain täytynyt aina välistä käyttää omia vähiä varojaan. Yhä huonommat oli hänen ampu-varansa kelvottomia tykkejänsä varten. Ne olivat lavoitta, ja kuuliksikin oli täytynyt ajaa muutama kuorma pikkukiviä Maalahden metsästä. Kuu tähän lisätään kolme hirremkappaletta, jotka Jakobson pani kolmen tykkinsä rinnalle ja joitten toiseen päähän tervattiin ymmyrjäinen pilkka, joka asetettiin näkymään viholliselle kun lähenisi, niin ovat meillä selvissä ne varat ja varustukset, joilla Jakobson kehui saavansa kenraali Demidoff'in pataljoonat ja Orloff-Denisoff'in kasakat sekä muun väestön ahdinkoon. Tämä todistaa Jakobson'in herkkä-uskoisuutta ja liiallista luottamista omiin kelvottomiin voimiinsa, ja myös viallista vakuutusta omain aikomustensa menestymisestä, kun esim. ei epäillyt Bergenstråle'n yrityksen onnellisesti päättyvän.

Wenäläiset, joita oli joukko Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman päässä Sulvasta Waasaan päin, saivat kohta kuulla mitä Jakobson ja talonpojat puuhasivat. Ratsastipa siis muutamia kasakoita joka vuorokausi lähelle Jakobson'in pattereita tarkastelemaan. He eivät kuitenkaan uskaltaneet käydä häneen käsiksi. Aluksi näet olivat hänen kolme vähäistä ja toiset kolme vale-tykkiänsä jotakin sen silmissä, joka ei tuntenut niiden oikeata laitaa. Sitä pait oli Jakobson ollut sukkela levittämään rahvaasen puheen, jotta 9000 miestä oli jo astunut maahan, taikka oli maahan astumaisillaan jonnekin rannemmalle Sulvan eteläpuolelle. Myös vakuutti hän, että mainittu voima tuossa tuokiossa tulisi Sulvaan ja auttaisi heitä karkoittamaan vihollisia. Tämän teki hän monesta syystä, eikä ollutkaan ajatuksensa päätön, jos se ei voinut auttaakkaan muuta kuin aluksi, jonka jälkeen valheen seuraukset taas olivat aivan tietymättömissä. Mutta siitä ei Jakobson'illa paljo muretta, kun vaan pääsi matkaan. Ensinnä mietti hän näet, että tuolla keinollaan saa talonpojat vielä paremmin puolelleen ja suostumaan hänen toimiinsa; tuolla myös pidättää hän kansan uskalluksen yllä, kunnes saa sen ottamaan askeleita, joiden otettua se ei enään voisi peräytyä, joten saisi heidät sitten myös täytymisestä auttamaan itseänsä. Wielä tuumasi hän, että levitettyänsä tuon huhun uskoisi rahvas sen ja niinpä sen kyllä vihollinenkin saisi tietää, mutta kuultuansa myös tuon suuren miesluvun, ei uskaltaisi käydä häneen käsiksi; jota vastoin vihollinen kentiesi kohtakin rynnistäisi hänen päällensä, jos saisi tietää asiain haarain oikean laidan. Niin kävikin, kuin Jakobson oli arvellut. Kasakat saivat semmoisia tietoja, että jos kohta Jakobson'in joukko ei olisikkaan niin väkevä, niin hänen takanansa olisi suunnattaman suuri joukko, joka tuossa tuokiossa ehtisi avuksi. Sattuipa toinenkin seikka Jakobson'in mieltä myöten. Kun hän oli jokaiselle kertonut saman asian samaan tapaan, sopivat Wenäläisten saamat tiedot aina yhteen ja näyttivät siis hyvin luotettavilta. Siitä taas seurasi, ett'eivät uskaltaneet rynnistää pattereita vastaan eivätkä tehdä useampia hirmutöitä, kuin että saivat kaksi miestä hengettömiksi.

Nämä olivat kumpikin harmaapäisiä äijä parkoja. Ehkä heidän antamat tietonsa olivat sopineet toisiinsa ja kaikkein muiden antamiin tietoihin, oli se heidän kova onnensa joutua vihan uhriksi ja kidutettaviksi. Tämä kävi näet näin. Thölbyy'n kylässä ottivat he nämä vanhukset ynnä erään nuorukaisen, heitä ensin tarkoin tutkittuansa, opastamaan itseänsä Åbro'n sillan luoksi. Mies parat saivat juosta kasakkain välissä, kärsien alinomaisia pampulla-lyömisiä. Yksi äijistä sanoi tässä juoksussa nuorukaiselle, pojallensa: "Itse olen liian vanha, mutta pyri sinä pakoon! Ei sinun aikasi vielä ole tullut; vaan toista on meidän vanhusten ja voimattomain laita." Nuorukainen katsahti kerkeästi ympärillensä, kuiskasi jää-hyväisensä isällensä ja heittäysi arvelematta ojan ja aidan yli; sitten katosi hän viitojen ja pensasten ta'a niitylle, ett'eivät takaa ajavat kasakat voineet löytää häntä. Mutta nyt kohtasi kosto vanhuksia. Oikein julmasti kostaaksensa, päästivät he toisen niistä irroillensa vähän matkaa juoksemaan; mutta syöksivät kohta keihään hänen hartioistansa läpi, hänen, joka luuli itsensä jälleen saaneen vapauden ja hänelle sallittavan ummistaa rauhassa ajasta ryppyiset silmänsä. Samoin sai toinenkin vanhus loppunsa sapelin haavoista ja keihään pistämistä.

Warustuksien takana kokouneet talonpojat olivat hyvin hyvillä mielin, eivät pelänneet ollenkaan vihollista ja tekivät senkin seitsemän temppua. Kun kerran isompi joukko kasakoita lähestyi talonpoikain varustuksia, nakkausi muutama talonpoika vangitun kasakan hevosen selkään, kiinnitti kukon sulkia lakkiinsa, ja ratsasti täyttä laukkaa alangolle viita-metsikköön, alati karjuen: marssi! marssi! Toiset talonpojat katselivat häntä ällistyneinä, luullen häntä hassuksi. Waan tällä tempullaan sai mies sen matkaan, että kasakat katsoivat paraaksi vetäytyä takaisin: he näet luulivat häntä joksi kuksi Ruotsin upsieriksi, joka viidakossa komenti marssivaa väestöänsä. Miehen nimi oli Jonas Hvass.[11]

Toisen kerran ajoi kymmenkunta kasakkaa lähelle siltaa, hekin tarkastamaan. Heidän joukossansa oli myös eräs erinomaisen iso ja vankka-ruumiinen mies, oikea sota-ukko. Kun tämä näki yhden nuorukaisen kulkevan tietä pitkin, päästäksensä jostakin joen vasemmalla rannalla olevasta kylästä, jossa oli palveluksessa, kotiinsa Thölbyy'hyn, löihe kasakka ajamaan häntä takaa. Mutta nuorukainen, vikkelä ja reipas, heittäysi yli ojan ja aidan, läksi juoksemaan niittyä. Samassa kun lähti yli aidan, nakkasi kasakka keihäänsä hänen jälkeensä; ehkä juuri ei osannut, sattui se aika likelle nuorukaisen jalkaa: ei mennyt vaaksaa sivutse. Mutta nuorukainen juoksi niittyä ruispeltoon, hypäten yli aitojen, ojien ja pensaitten; tämä oli julmaa kilvanjuoksua. Paremmin saattaaksensa ajaa takaa oli kasakka sitonut hevosensa kiinni ja lähtenyt omin jaloin saavuttamaan pakenevaa nuorukaista. Jopa olikin saavuttamaisillansa häntä, ja niin lähestyivät he perävilkassa muutamaa latoa. Heidän tultuansa ladon luoksi paukahti pyssyn laukaus, ja samassa kaatui kasakka. Waan ei aikaakaan, niin jopa nousee mies taas ylös, ja lähtee käymään sidotun hevosensa luoksi; mutta samassa pamahti toinen laukaus, josta tämä mahdottoman suuri kasakka kellistyi viimein, jotta ei sen enempää nousnut ylös. Ensi laatinki laukaistiin usealla luodilla ja muilla rautaromuilla laahastusta hyljepyssystä. Sanotaan yhden luodin sattuneen tätä jätinmoista miestä oikeaan käsivarteen, toisen otsaan ja kolmannen rintaan, jonka viimeisen luodin myös sanotaan vieneen palan hänen jumala-kuvastansa tai rististä, joka Kreikan-uskoisilla aina rippuu rinnalla. Toinen laukaus tuli tavallisesta luoti-pyssystä, ja ajoi luodin niskasta suun kautta ulos. — Nämä laukaukset oli kaksi latoon kätkeynyttä miestä ampunut. Toinen ampujista, se joka ampui ensinnä, oli koko sodan aikana ollut mitä pelkurimpia miehiä ja pelkäsi tavallisesti hyvin vihollisen hyökkäystä. Mutta aina missä näki vaaran tarjona tai missä näki voivansa tehdä viholliselle piloja, sinne saapui hän, ja sai silloin aina, samoin kuin nytkin, uskalluksen ja rohkeuden, joka kummastutti kaikkia, jotka tunsivat miehen muutoin alakuloisen olennon. Nyt ei hänelle tahtonut olla malttiakaan tarpeeksi, vaan oli päinvastoin vähällä laukaista ennen aikaa; mutta hillitsi itsensä toki, ajatellen malttamattomuuden mahdollisia seurauksia. Hänen nimensä oli Wilhelm Mo. — Kun kasakkaa piti sitten saada pois tieltä, laskettiin hän ojaan, jonka hän isolla ruumiillansa aivan täytti. Talonpojat ottivat häneltä kaikki rahansa, joita voi olla 50 ruplan paikoilla, pelkkiä kovia kolikoita. Rahat käytettiin miesparven huvittamiseksi ja juovuttamiseksi. Kuni vasta saamme nähdä, on tämä ainoa kohta, jossa tapaamme talonpojat itse nauttimassa vangeilta otettuja varoja, sillä erinomaisen rehellisesti ja kaiketta oman voiton pyynnöttä näemme heidän muutoin antavan kaikki vihollisilta otetut tavarat päälliköillensä, joiden rehellisyydestä yksi vanhus puhuu niin, toinen näin. Warsinkin kohtaavat tämmöiset syytökset luutnantti Jakobsonia. Hänen sanotaan esim. tuottaneen erään räätälin luoksensa ompelemaan vaatteisinsa koko joukon talonpoikain tuomia rahoja, jott'ei jonkun onnettoman tapahtuman kautta kadottaisi niitä. Sanotaanpa hänen silloin kehuneenkin saaneensa osalleen kyllä.

Jonkun ajan kuluttua kutsui katteini Ridderhjerta, joka tämän aikaa toimetonna oli pysynyt aluksellansa, takaisin puolen sitä väestöä, joka oli hänen sekä Jakobson'in komennettavana. Tämän antoivat talonpojat tapahtua panematta vastaan, koska Ridderhjerta oli luvannut panna ne maalle jälleen ynnä muuta lisäväkeä. Mutta tullessansa taas jonkun päivän kuluttua patterein luoksi, vaati hän lopunkin, joita oli viisikolmatta miestä, aluksensa. Mutta tätä talonpojat, jotka jo älysivät vaaran-alaisen tilansa, eivät suvainneet. Ridderhjerta tuotti esiin korkeampia käskyjä, vaan talonpojat eivät huolineet semmoisista ja panivat vastaan.

"Koska katteini", sanoi talonpoika Isak Baas, "on houkutellut meidät onnettomuuteen, niin viipyvät katteinin sotamiehet myös tässä. Ei ainoakaan saa mennä, taikka ammumme hänen paikalle. Te olette valhelleet ja viekotelleet meidät vaaraan ja typerään käytökseen, joka varmaan tuottaa vahinkoja meille. Sen vuoksi pitää myös teidän jakaa vaaramme!"

Tähän Ridderhjerta ei voinut mitään, ja hänen täytyi sekä antaa mainitut 25 miestä järkähtämättä olla tässä ja myös piti hänen itsensä vuorotellen Jakobson'in kanssa olla heidän luonansa. Jakobson'ia katseli kansa, niinkuin jo näimme, karsain silmin ja ylenkatseella, ja vieläkin muistellaan häntä muka sekä hänen liian puheliaisuutensa, pelkonsa ja kerskaamisen että sanainsa syömisen vuoksi. On hänestä muiden muassa tuokin juttu. Sillanpään leirissä oltaessa tuli eräs kersantti Jakobson'in luoksi. Tulipa hänen leirissä viipyessänsä kasakka-parvikin niittyä myöten. Kersantti pyysi 12 miestä Jakobson'ilta karkoittaaksensa kasakat. Mutta Jakobson vastasi: "Älä, velikulta, mene sinne; ne ratsastavat aivan varmaan sinun, minun ja meidän kaikkein yli." "Eikö mitä! Minä vastaan. Kaulani uhalla, anna menneeksi!" vastasi vaan kersantti. Mutta tässä ei auttanut mikään. Jakobson syytti siihen, ett'ei muka "hänellä ollut lupia panna ruunun väkeä suoraan vaaran kitaan." Ridderhjertaa sitä vastaan muistellaan enemmin niinkuin kunnon miestä, joka koki pitää minkä lupasi eikä joutavia kerskannut ei kehunut. — Wenäläiset saatuansa taas valtaansa Waasan ja sen ympäristöt, päättivät rynnistyksen sitä 9000 miehen voimaista väestöä vastaan, jonka luulivat yhä olevan Sulvassa. Wihollisia auttoi tähän uskoonsa sekin, että jo silloin maatuneella entisellä lahdekkeella, nyt niityllä, nimeltä Söderfjerden, oli kosolta latoja, joita kaukaa katsellessaan luulivat väestön teltoiksi. Noiden lato-telttainpa mainitaankin huolehduttaneen vihollisten käskiätä, aina kun kiikarillansa koki tarkastella Ruotsalaisia, heidän oloansa ja varustuksiansa. Jemtlantilaisten ja talonpoikain joukon Åbro'n sillan ääressä luulivat Wenäläiset vaan tämän luullun suuren väestön etuvartiajoukoksi. Wihdoin päättivät uskaltaa hyökkäyksen. Jopa sitä varten kokoilivatkin laumoja Waasasta Tuovilaan ja sieltä niin Thölbyy'hyn, jotta eivät talonpojat ja Ruotsalaiset suinkaan syyttä pelänneet noiden vehkeitten loppua. Useimmat olivat sittenkin iloisia ja laskivat leikkiä. Muutama, nimeltä Hjerp, otti sytytys-soiton ja alkoi ilvehtiä yhden tykin kanssa, arvellen vihdoin: "pitäisiköön laukaista?" Samassapa tekikin niin. Tykki oli kovassa laahingissa ja antoi aika järäyksen. Tämän hän teki aivan päällikkyyden kieltoa vastaan. Senpä tähden saikin Hjerp rukka, jonka muutamat sanovat saaneen ilonsa muutamista viinaryypyistä, pitää hyvänänsä paikalle heti vihoissansa ratsastavalta Jakobson'ilta oivallisen selkäsaunan miekan hamaralla.

Ehkä tämä laukaus ammuttiin vihollisia vielä näkymättä ja kentiesi aikomuksettakin — ehkä niitäkin on, jotka sanovat Hjerpin ukon olleen pikku konnan, joka tässäkin vaan tekeysi humalaiseksi nähdessänsä vaaran ja päätti koettaa säikäyttämällä saada vihollisen pois —, oli siitä se vaikutuksena, ett'ei hyökkäyksestä tullutkaan mitään. Wenäläiset olivat valmistaineet par'aikaa; mikä torvin toitottanut väkeänsä kokoon, kuka vielä atrioinnut hyökkäystä varten. Mutta kun kuulivat tykin järäyksen, jäivät keitokset ja muut valmistamiset siihen. He näet pakenivat kaikin voimin Waasaan, "totta luullen laukausta joksikin varustus- eli rynnistys-käskyksi Ruotsin muka suurelle väestölle siellä Söderfjerd'in niityllä." Toisna päivänä jättivät Waasankin ja menivät samaa tietä Lapualle.[12]

Tiedon tultua heidän Waasastakin lähtemisestänsä, hajosi talonpoikain vartiajoukko; vähitellen Ruotsalaisetkin astuivat aluksiinsa ja purjehtivat jonkun ajan kuluttua Uuteen Karlebyy'hyn, jossa Suomen sotaväestön päämaja oli silloin, vieden sinne vankeja ja saaliita.

III.

Sulvan tapahtumaa tarkastellessamme olemme kiiruhtaneet jo liiaksi ajassa ja meidän täytyy ryhtyä tapahtumien juoksuun muutamia päiviä ennen viimeksi kerrottuja seikkoja. Kentiesi ei ollut se hyppy oikein hyvä, vaan voi toisaalta olla parasta puhua suunsa puhtaaksi Sulvan seikoista; eikäpä meidän enään tarvitse sinne palatakkaan.

Kertomamme alkaa taas Kesäkuun 24 p., samasta yöstä, jona Jakobson tuli Sulvan kirkonkylään, koko joukko rantakyläläisiä talonpoikia seurassansa. Toinen joukko läksi Sundom'in, Munsmo'n ja ehkäpä Sulvankin kylistä Maalahtea kohden kulkemaan, kasakat Sundom'ista otettuansa. Sundom'ista vie polku-rata metsäin ja nevain yli Maalahdelle; voipa tämä tie olla puolentoista tai parin peninkulman pituinen korkeintaan. Maalahdelle miehet pääsivät aamusella kello 8 aikana seuraavana Kesäk. 25 p. Heillä oli mielissä ottaa vangiksensa ne kasakat, jotka rantavartioiksi olivat asetetut tänne Åminneborg'in tilalle, neljänneksen päässä kirkonkylästä merta kohden. Luutnantti Jakobson oli luvannut tulla heidän avuksensa ja itse johdattaa heitä. Mutta kuni näimme, pysyi Jakobson Sulvassa kunnes nämä Maalahdelle lähteneet talonpojat jo olivat ehtineet tehdä tekonsa, ja heitti niin päällikkyyden muille. Jakobson tyytyi siihen, kun lähetti 8 miestä joukostansa, joiden muka olisi pitänyt näyttää talonpojille, miten käyttäitä tappelussa. Talonpojilla ei ollut nytkään parempia aseita, kuin muulloinkaan tavallisesti tämmöisissä yrityksissä. Heidän tuumansa oli saada Maalahtelaisia yhdistymään kanssansa, ja sen vuoksi lähettivät, sinne päästyänsä, varustus-käskyjä ympäri täälläkin.

Taas tämä sana lensi kuni säkene myrskyssä mökistä mökkiin, talosta toiseen. Tuskin kuulivat asukkaat sen, ennenkuin maamiehen rauhalliset askareet jäivät sillensä. Ehkä sana ei tarvinnut paljon aikaa levitäksensä, eivät Sulvalaiset malttaneet odottaa Maalahtelaisten yleistä kokoontumista, tässä yleisessä touhussansa, vaan läksivät marssimaan niiden kanssa, jotka jo olivat Ulko-maalahden kylästä kerjenneet kokoutua, Åminneborg'in tilaa kohden.

Eivät vielä olleet kerjenneet käydä pitkälle, ennenkuin Brännbacka'n mäellä tapasivat vastaansa tulevan kasakka-kurierin, jonka piti lennättää sana Petäjälahdelle. Häntä koettelivat talonpojat pyytää vangiksensa. Muutamat joutuivat käsikähmäänkin, jotta kasakan, laukaistuansa turhaan pistoolinsa, täytyi paljastaa miekkansa. Ottelussa löi eräs talonpoika sapelin hänen kädestänsä pirstoina menemään. Samassa pyörti kasakkakin hevosensa kertoaksensa tapahtuman everstilleen, jonka nimi oli Jagodin. Kuu tulivat talonpojat sitten paikalle, tapasivat siis kasakat aseissa hevostensa selissä Åminneborg'in kartanolla ja niin valmiina ottamaan vastaan.

Ennenkuin miesjoukko oli ehtinyt Åminneborg'iin, oli eräs Sulvalainen tullut mainitun tilan omistajan luoksi, joka oli entinen laivaston katteini meriväessä, nimeltään Edman — jolta Ruotsinsalmen tappelussa tykin kuula oli vienyt toisen jalan, jonka vuoksi Edman nyt kulki puujalalla — sanomaan hänelle, että ennen pitkää tultaisiin kasakoita tervehtimään. Tästä ei Edman hiiskunut mitään kasakoille eikä kellenkään; hän nakkeli vaan sinne tänne komppasanoja, joita ei kukaan älynnyt vielä. Hän oli edellisnä päivänäkin eli Juhanuspäivänä, ollessaan eversti Jagod'in kera hupailemassa saaristossa, ilvehtien sattunut sanomaan Jagodin'ille: "Mitäs sanoisitte, jos ottaisin teidät vangiksi?" Eversti naurahti vaan, ja he jatkoivat leikkiänsä, kummankaan silloin sen enempää huolimatta nyt katteinin sanoista.

Mutta jälemmin muisti Jagodin Edman'in puheen; hän varoi sen vuoksi Edman'in olevan talonpoikain kanssa yksissä tuumin, ja luuli nyt vasta oikein älyävänsä katteinin kysymyksen saaressa. Todestaan katteini Edman'illa ei kuitenkin ollut mitään osaa koko yrityksessä, eikä ollut siitä tiennyt tuon taivaallista, ennenkuin Sulvalainen kuiskasi hänelle siitä, kertoen samana aamuna asian, tuskin tuntia ennen tapahtumaa. Sepä lieki syynä ollut siihen, että Jagodin vaati Edman'ia rouvinensa käskemään talonpoikia luopumaan vehkeistänsä, luullen hänen olevan heidän päänsä; ja senpä Edman rouvinensa oli tainneet tehdäkkin. Mutta siitäkös talonpojat huolivat. Kun everstikin näki tämän satamäärän miehiä uhkaavina ja järkähtämättöminä seisovan häntä vastassa, hän päätti paraaksi antautua vastustamatta, ja niin olikin jo antamaisillansa aseensa. Mutta talonpojat kun olivat järjestävää komentajaa vailla ja tämmöisiin tuiki tottumattomia, ampua räiskyttivät, huolimatta noista hänen antaumisensa tuumistansa. Kasakat tuosta luulivat, hurjain talonpoikain kostonsa vimmassa ei säästävänkään heidän henkiänsä. Siis muuttivatkin heti mielensä, ajoivat talonpoikajoukon läpi, vaikka nämä ampuivat vastaan, pyörtivät hevosensa ja pakenivat merta kohden, josta nakkausivat ratsastamaan metsään.

Kasakat pakenivat metsän läpi Sulvaa kohden. Mutta kun se heistä, jonka olivat lähettäneet tarkastamaan, palasi sillä tiedolla, että he Sulvalla kokoontuneiden ja aseihinsa ryhtyneiden talonpoikain kautta olivat estetyt Waasaan pääsemästä tätä tietä, niin palasivat metsään, ratsastelivat siellä ristin rastin ja tulivat lopuksi keskellä Maalahden metsää ylös maantielle. Tarkastamasta palannut mies jutteli myös nähneensä muutamalla harjulla savun Waasasta ja kuulleensa tykin-ammunnankin sieltä, — sehän olikin samana päivänä, jona Waasassa tapeltiin. Siinä maantiellä ollessansa tapasivat he kolme talonpoikaa. Kaksi heistä oli ollut Åminneborg'in rymäkässä, jotka sen loputtua nyt palasivat Sulvaan, yhdistyäksensä siellä vartioivain Sulvalaisten joukkoon. Kolmas oli mies, joka palasi kuormaston viennistä Sundom'issa olevaan alukseen; sillä Riimal'an kylässä Maalahdella olivat talonpojat ottaneet Wenäläisiltä kuormaston, joka oli nyt kuljetettu laivaan.

Kasakat sulkivat näiltä tien, ja kun kummallakin ensimäisellä näkivät olevan pyssynsä kärryillä, sivalsivat he miehet lavoilta ja hakkasivat sapeleillansa. Kuu yksi, pahoin haavoitettuna jo ja verisenä monituisista haavoista päässänsä ja joka ruumiin osassa, pyrki pakoon metsään, syöksi yksi kasakka keihäänsä hänen hartioistansa läpi. Sama kohtalo tapasi toistakin. Kolmas, joka oli aseitta ja kasakkain tutkiessa vakuutti itsensä tulevan kuormastoa vedättämästä — varmaan hän heitti sanomatta kenen jauhoja oli vedättänyt — ja että hän siten ei millään mokomin olisi voinut ottaa osaa Åminneborg'in kahakkoihin, pääsi pahoilla sapelin-haavoilla ja maan mainion pampun pieksemällä. Mutta voi viheliäistä vapautta! Ei mies parka elänyt enään kolmea päivää näiden rääkkäysten perästä. Muutamat Maalahdelta palaavat Sulvalaiset tapasivat hänen ynnä hänen jo kuolleet kumppaninsa makaavina tien vierisestä ojasta. Kasakoita maantiellä ei enään silloin näkynyt, ei kuulunut.

Tämän urostyön tehtyänsä poikkesivat kasakat taas metsään, päästäksensä uudelle maantielle, joka suorempana kulkee Waasasta eteläänpäin ja nyt sittemmin on aivan vallannut entisen rantatien arvon ja matkustajat; sillä vanhaa maantietä, joka kulkee rantakyläin läpi, ei muut kulje kuin niiden kyläin asukkaat. Mutta kasakkain kova onni sääti, että heidän metsässä samotessaan tuli eteen muutama avara ja vetelä suo, jota kulkemaan tuskin jalkamies pääsi. He olivat ratsastaneet hevosinensa suota niin kauas kuin suinkin pääsivät, mutta täytyi viimein jättää ne vetelään ja lähteä tästä pahasta paikasta jalkaisin. Suota sanotaan Kalasaaren suoksi. Kaksi vuorokautta vaelsivat he taistellen moninaisten vastusten kanssa metsässä oppaatta ja ruuatta, kunnes tultuaan lähemmäs uutta tietä tapasivat miehen, joka karhitsi peltojansa. Hänen ottivat oppaaksensa Tuovilaan, jonne päästyänsä antoivat miehen palata kotiansa, maksamatta hänelle opastajain tähän aikaan tavallista palkkaa, nimittäin pampun pieksemiä ja rääkkäyksiä. Itse siitä matkasivat edellensä Waasaan, jossa vielä piisasi ryöstöä. Rapatessaan olivat he varsinkin muistaneet katteini Edman'in siellä olevaa kartanoa, josta kaikki otettava otettiin ja loput lyötiin murskaksi: ovet, pöydät, tuolit, huonekalut, astiat j.n.e.

Kaikkiaan oli Åminneborg'iin majoitettuja kasakoita 36, joita vaan 15 pääsi Waasaan, ja niiden joukossa myös itse Jagodin. Toiset olivat joinkin joutuneet talonpoikain käsiin, joista taas muutamia tapettiin, toisia tuotiin aluksen vangiksi. Wankien joukossa oli eräs majuuri, yksi Jagodin'in tulkki ja "monta muuta kasakkaa." Åminneborg'in ottelussa ei ammuttu yhtään talonpoikaa, vaan kahta haavoitettiin. Wihollisiakaan ei ammuttu muuta kuin yksi kasakka selän läpi, jotta paikalle kaatui, ja talonpoikain lopetettua viime hengen, tämä haudattiin erääsen savikuoppaan; haavoitettuja kasakoita oli kuusi.

Asiain näin loputtua Åminneborg'in tilalla, ja miesjoukon alinomaa enettyä, päätti se ottaa kiinni kaikki, jotka olivat vannoneet uskollisuuden valansa Wenäläisille. He läksivät siis sen aikuisen varanimismiehen Udd'in luoksi, joka heidän tullessansa juuri murkinoi lautamies Köping'in kanssa. He olivat vähää ennen talonpoika-joukon Åminneborg'iin tuloa palanneet sieltä, jonne Jagodin oli heidät kutsunut käskeäksensä heidän pitää muretta muutaman kasakkain tarvitseman jauhokuormaston tulosta.

Muutamat arvelivat talonpoikain Riimal'assa ryöstäneen juuri saman kuormaston, jota Jagodin odotti ja heidän kauttansa mieli toimittaa Åminneborg'iin. — Atrian täytyi jäädä siksensä, kun joukko vaan uhkasi armahtamatta köyttää heidät. Kun kysyivät syytä semmoisiin uhkauksiin, saivat vastineeksi: "Siinä on syytä kyllä, kun on vannonut itsensä vihollisen alle." Nyt ei auttanut nimismiehen eikä lautamiehen vastaamponnistaminen, vaan täytyi totella. Niin he vietiin sidottuina, kädet ristissä selän takana, kärryillä Sundom'iin ja sieltä alukseen. — Samoin kävi Maalahden provastille Laurin'illekkin. Hän yritti ensiksi panna vastaan; mutta muutama voimakas mies tarttui rovastin käsivarteen, avasi oven ja komenti: "mene!" Tätä komentoa vastaan ei ollut tiuskaaminen, ja niin täytyi rovastinkin antaa ajaa itsensä alukseen. Se kumma on näiden "valtapetturein" vankeuden-olossa, että heidän itsensä oli hankkiminen ruokansa, elleivät "tahtoneet kuolla nälkään." Näille mainituille ja muille uskollisuusvalansa vannonnasta vangituille piti ruoka tuotaman vangitun kotoa koko se aika kun olivat aluksessa, jota kesti toista viikkoa. Muutoin heitä kohdeltiin tylymmin kuin itse vihollisia, sillä heitä pitivät talonpojat maansa kavaltajina.

Wasta iltamalla tuli, näiden jo aikaa tapahduttua, luutnantti Jakobson Sulvasta tänne ajaen tohussaan. Hän käski talonpoikain mennä Helga- eli Halenejoen sillalle, niin kutsutulle "mustalais-tielle", joka kulkee Maalahdelta Johannisdal'in keskievarin kautta Pirttikylään — ja Närpiölle. Tännekkin näet oli toimitettava samanlainen vartiajoukko kuin Sulvaankin. Seuraavana päivänä läksivätkin talonpojat tänne ja laittoivat mullasta, seipäistä, turpeesta, haoista ja minkä mistäkin pahanpäiväisen rintasuojan tapaisen. Rinta-nojan keskelle pistivät he mitättömän tykin, jonka saivat lainaksi eräältä "Jonas vaarilta" Ylimaalahden kylästä. Tämä tykki kantoi tuskin kahta pyssynkannatusta etemmäs. Taisi tämä vartiakunta varustuksineen päivineen olla koko joukon kelvottomampi sitäkin joka Sulvassa oli. Mutta se ei estänyt ollenkaan siinä vartioivia talonpoikia olemasta hyvillä mielin ja iloisia. He toivoivat vaan, että vihollinen tulisi. Kerran tuli Ridderhjerta'kin katselemaan näitä varustuslaitoksia, ja miehet arvelivat hänelle: "Tulkootpa nyt! Kyllä me suolaamme heidät!" Ridderhjerta naurahti vähän ja virkkoi: "Rukoilkaa Jumalaa etteivät tulisi, sillä se on varmaan onnettomuutenne. Mutta yhden neuvon voin minä antaa teille: kun vihollinen tulee, niin levittäkää rivinne niin paljon kuin suinkin voitte tuonne niitylle, että luulisi teitä voimakkaammiksikin, eikä niin huolisikkaan rynnistää päällenne."

Näin vartosivat he kaksi viikkoa tässäkin, jonka jälkeen hajosivat mikä minnekin. Nyt arvelivat ukkoset pelkän lapsellisuuden vallinneen heidän töissänsä. Kylläpä se niin olisikin, jos ei huolittaisi muusta kuin heidän voimattomista vehkeistänsä, luottamisesta omiin voimiinsa ja tarjoumisesta monituisille vaaroille.

Näiden tapahtumien perästä ei katteini Edman enään luullut tilaisuuttansa Äminneborg'in tilalla luotettavaksi, vaan luuli itsensä, ehkä oli aivan viaton, vielä siellä joutuvan arvattavasti pian palaavain kasakkain koston esineeksi; sillä itsekin älysi asian varjon olevan hänen pahaksensa. Siis hän jonkun ajan kuluttua kannatti paraan ja arvokkaimman tavaransa isoihin veneisin. Ensin muutti hän pakoon eräälle vähäiselle saarelle Maalahden saaristossa, nimeltä Alholma. Mutta oltuansa siellä jonkun viikon, ei hän luullut itsensä olevan suojassa sielläkään, vaan purjehti muutamassa aivan avoimessa hyljeveneessä Tukholmaan, vieden muassansa rouvansa, kaksi poikaansa ja uskollisimmat palveliansa, sekä kalliimman irtaimen omaisuutensa. Hänellä oli ammattina salpetterikeitämöin tirehtöörin virka, jonka hänen sanotaan saaneen Gustaf III:lta siten, että olisi mennyt jolloinkin kuninkaan luoksi virkaten: "Nyt ovat Wenäläiset vieneet minulta teidän palveluksessanne toisen jalan; miten minä tästä lähtien elän ja tulen toimeen?" Tähän kerrotaan kuninkaan vastanneen, taputtaen häntä olkapäille: "Oh! kyllä minä palvelioistani murheen pidän. Jos tahdotte, niin saatte paikalla matkata Suomeen."

IV.

Sillä aikaa oli varustus-käsky alinomaa ehtinyt eteenpäin. Ihmeteltävää on nähdä, kuinka se lensi nopsasti seudusta seutuun: todella varma todistus siitä, mitkä tunteet silloin vallitsivat asukasten povissa. Näissäkin seurauksiensa suhteen vähäisissä tapahtumissa saamme ymmärtää kapinan hengen luontoa, joka muissa maan äärissä muutti mailman olennon ja kentiesi suhteessansa olisi täälläkin tehnyt ihmetöitä, jos sillä olisi ollut parempaa puoluetta ja johdatusta, kuin Jakobson'in lupaukset ja oppimattomain talonpoikain vaillinainen äly tämmöisissä asioissa. — Jo samana päivänä, jona Bergenstråle yritti onnettoman yrityksensä, Waasan ryöstö tapahtui ja varustukset Sulvassa tulivat toimeen, sekä översti Jagodin'ia joukkoneen oli pyydetty vangita, oli Ruotsalaisten maalle-astumisesta levinnyt sana Närpiönkin eteläisimpiin kyliin. Siis oltiin jo joka paikassa valmisna, kun talonpoika-joukkoja alkoi rynnistää Maalahdelta etelään päin, ottaen kiinni kaikki, mitä Wenäläisiä tiesivät seudussa olevan ja vieden kaikki Jakobson'in huostaan Sundom'iin, joka niistä "oli antavinaan" kuitteja.[13]

Todella voi sattua niinkin, ett'eivät aivan kaikki mielellänsä tahtoneet ryhtyä aseihinsa; mutta heidän oli silloin täytyminen, varsinkin jos joku pelosta ei tohtinut lähteä. Sillä kun eteläänpäin rynnistävä joukko tuli johonkin kylään, niin pakoitti se usein vastahakoiset lähtemään kanssaan ja ryhtymään sotaan, uhaten muutoin ampua; heidän mielensä näet oli ko'ota niin paljon väkeä kuin suinkin. Useimpia heidän ei tarvinnut käskeäkään; sillä taikka eivät he odottaneet mitään parempaa kuin päästä vihollisensa kimppuun, taikka luottivat he sen huhun totuuteen, joka kertoi useita tuhansia sotamiehiä jo astuneen maalle ja tuossa paikkaa tulevan heidän avuksensa: heidän muka tarvitsisi vaan alkaa. Jo ennen olemme nähneet mitkä syyt valmistivat rahvaan mieliä näihin liikuntoihin. Tämä toisten talonpoikain uhkaus ja pakoittaminen olkoon myös muutamana syrjäsyynä. Mutta se, joka eniten vaan kyteneen kipinän sai ilmivalkeana palaa roihuamaan, oli tämä Ridderhjerta'n ja Jakobson'in lähettämä varustussana, joka liikkui kuninkaan ja esivallan nimessä. Sitä ei ole myöskään unhottaminen, minkä huhu tiesi todeksi, että summaton sotajoukko oli juuri tulemaisillansa heidän avuksensa. — Useimmat aseihinsa ryhtyjistä olivat nuoria miehiä, joiden silmiin vaarat eivät näyttäneet miltään, kun kysymyksessä oli asia, jonka niin voimallisesti täytyi liikuttaa Ruotsalaisen tunnettua vapauden rakkautta. Kun tämä joka talosta miestä vaativa käsky tuli, kerrotaan monen nuorukaisen, jonka sydän muutamia hetkiä ennen oli sulanut kyyneleihin saarnaajan liikuttavasta puheesta, häntä rippilapsena päästettäissä ensi kerta ehtoollispöydälle, nyt sivaltaneen seinältä pyssynsä. Äsken soinnutti puheet taivaallisesta rakkaudesta sydämmen kieliä, nyt liikutti isämaanrakkaus samoja sydämmiä, ja iloisna yhtyi niin moni nuorukainen joukkoon. Usea seitsentoista vuotinen nuorukainen tuli mieheksi ja heitti samassa liian ahtaaksi tulleen kotonsa, tahtoen toki hengellänsä suojella sitä, itkevää äitiänsä sekä sisaruksiansa.

Maalahdelta riensi joukko Maalahtelaisia ja Sulvalaisia Petäjälahden kautta, joka silloin oli Närpiön pitäjästä ja Korsnäs'in kappelia, Korsnäs'iin,[14] joukon yhä enetessä. Kun miesparvi tuli tänne, olivat kasakat ja talonpojat hyvin sopuisesti täälläkin laittaneet tanssit. Joukko, kun sai asian kuulla Korsnäs'iläisiltä, päätti ottaa kasakat vangiksi ja lähettää nekin af Lund'in jo mainittuun alukseen. Muutamia talonpoikia, jotka päättivät aloittaa leikin, astui sisään, toisten hyppyhuonetta piirittäessä ja pyssyinensä joka akkunan alle asettuessa, jotta poistaisivat kaikki pakoon pyrkimisetkin. Sisälle astuneet antoivat kasakoille tietää, porittaen venäjää kuten osasivat ja viittoen, että nyt olivat heidän vankejansa, ja että vastaan-paneminen oli turhaa. He kummastuivat tuota, kun ystävyys niin sukkelaan oli muuttunut vihollisuuteen, ja alkoivat tarttua aseihinsa. Mutta nämä olivat jo muutamat talonpojat anastaneet, kun olivat penkille pantuina karkelon vuoksi. Kun myös kurkistivat akkunasta, näkivät vaan pyssynpiippuja ojennettuja vastaansa. Niin oli sekä vastustus- että pako-tuumat turhia ja heidän täytyminen antautua. Heidän päällikkönsä everstluutnantti Fermin oli majaa toisessa lähellä olevassa talossa. Talonpojat läksivät sinnekkin; turhaa ja vihollista herättävää melua nostamatta, piirittivät he hänenkin huoneensa. Isäntä, jonka luona Fermin majaili, meni häntä kamaristaan herättämään ja sanomaan, miten asiat olivat. Hänen avatessansa ovea, kirpasi Fermin ylös, aikoen ulos. Siveä isäntänsä siivosti sanoi hänelle, että hän nyt oli heidän vankinsa ja käski hänen antautua. Fermin, joka oli rohkea ja uskalias mies, sivalsi miekkansa miestä lyödäksensä; mutta isäntä esti sen, avasi oven, jonka avattua översti huomasi koko joukon pyssynpiippuja. Nyt juoksi hän akkunoita kohden, mutta näki täällä ei olevan paremman paeta; hän antautui siis. Kaikki nämä vietiin mainittuun Kronprinsen nimiseen alukseen. Warsinkin everstluutnanttia kohtelivat talonpojat kaikella kunnioituksella, jonka ansaitsikin.

Täältä pitkitti joukko matkaansa Herrström'in kylään, joka on ensimäinen kylä Närpiön seurakuntaa Korsnäs'm kappelista. Täälläkin isoni joukko ja sen johtajaksi asettui tuo näillä seuduin mainio ja tosiaankin kelvollinen ja kunnokas talonpoika Anders Maars Korsnäs'istä, jonka tulemme vasta paremmin tuntemaan. Hänen päälliköksi asettuessaan, ei kukaan tehnyt vastusta, sillä jokainen tunsi hänen kykynsä olevan paraan joukosta, ja hän olisikin saanut äänettömiksi kaikki kelvottomuuden ja keskinkertaisuuden panettelemiset. Ilman sitä oli hän mainioin hylkeen ampuja likiseuduilla, ja senkin vuoksi piti usea häntä etuisimpana. Hänellä oli nytkin muassaan suurin ja pelättävin hyljepyssy kaikista, ehkä niillä on aina erinomaisempi painonsa ja pituutensa. — Tämän päällikkyytensä hän aloitti siellä olevia kasakoita vangiksi ottamisella. He läksivät kasakkain majapaikkaan ja piirittivät sen. Nämä olivat äsken tulleet saunasta ja istuivat nyt jähdytellen tuvan penkillä. Talonpoikia astui sisään ja Anders Maars, yksi sisään tulleista, ehti seinälle anastamaan kasakkain sinne ripustettuja aseita ja vei niitä ulos niin paljon kuin hänen syliinsä mahtui. Kun kasakat näkivät tämän äkkinäisen päälle-karkauksen, antautuivat he, kun eivät aseitta saattaneet vastustella. Heidän päällikkönsä, erään majurin, joka oli sisukamarissa, ottivat toiset miehet kiinni; mutta se ei ollut niin helppoa ja kova taistelu nousi, ennenkuin hän saatiin antaumaan. Täällä otettuja kasakoita oli 17 miestä. Meri näet pistää lähelle kylää tässä, ja siis ei maalle-nousu olisi mahdoton tässäkään, jonka vuoksi tässä oli enemmän väkeäkin.

Joukon ehtimistään enetessä, kulkivat talonpojat tästä ensimäiseen kylään, peninkulman päässä etelään Herrström'in kylästä, nimeltä Långviken, jossa oli 7 kasakkaa rantavartiana. Tultuansa kylään tuli heitä vastaan vanha ämmä, joka tiedusteli heidän aikeitansa ja vehkeitänsä. Ensin ei tahdottu tehdä selvää, vaan ämmän vihdoin saatua vihin heidän tuumistansa, arveli hän hetken. Aprikoituaan kieltää hän heitä mitään tekemästä, ennenkuin hän olisi antanut sanan, ja käski heidän kätkeä aseensa. Sen tekivätkin, piilottivat aseensa katajikkoon, ja ämmä läksi poikkeen. Kotvanen kului ja miehet rupesivat jo ajattelemaan, josko se oli oikein kohdalleen ja varovasti tehtyä, antaa ämmän mennä sinänsä. Ken sen tiesi, mitä se toimi? Kuitenkin odottivat vähän aikaa, levottomina, miten kävisi heidän itsensä sekä tuumansa. Waan eipä aikaakaan, niin jo palaa ämmä, sanoen: "Menkää nyt, niin saatte jokaisen. Yksi seisoo tuossa mäellä tuvassa vahtia tekemässä; toiset ovat Wallvik'in talon tuvassa." Tästäkös ukot mieliinsä. Aluksi läksivät yksinäisen kasakan kimppuun. Hänen tapasivat juuri ovessa, joten se ei tiennyt ollenkaan olla varoillansa. Usiampia miehiä karkasi hänen päällensä, sillä talonpojatkin älysivät kyllä, ett'ei tämän saisi päästä pakoon, jos ei kaikki heidän tuumansa kävisi nurin. Hänessä yksinään ei ollut voittamistakaan niin monelle miehelle, jotka, otettuansa häneltä aseet pois, rupesivat köyttämään häntä siinä, kun makasi seljällänsä lattialla. Nyt rupesi hän hädissään huutamaan apua. Tätä estääksensä saivat päänalustan vuoteesta, jolla tukkivat kasakalta suun. Sitten heittivät hänen siihen köysiinsä, eräs 70 vuotinen vanhus vartiana. Toiset läksivät mainittuun taloon, sieltä, kuni ämmä sanoi, saamaan loput. Ennenkuin tulivat kartanolle, neuvoteltiin, kuka menisi ensimäisnä sisään. Kuusi miestä, yhtä monta kuin vihollistakin, ottivat mennäkseen. Sisälle tultuansa käskivät kasakkain antautua, jonka tinkimättä tekivätkin. Mutta Johan Petsjärvi (Petäjäjärvi), joka oli ottanut osallensa heidän kersanttinsa, meni kamariin, jossa se majaili. Hän käskee kersantin antautua; mutta tämä antaa vaan kirouksia vastaukseksi. Kersantti oli ollut maata panemaisillansa, oli jo puoleksi riisunut ja siis aseettakin. Petsjärvi päätti painellen ratkaista riidan; mutta samassa sieppasi kasakka miekkansa seinältä ja oli paljastamaisillaan sen tupesta. Petsjärvi, tuon havaittuaan, tarttui tuppeen ja väistää sukkelasti liikkuen kersantin huiskaukset vetäessänsä miekkaa tupesta. Tässä ottelivat kotvan, kunnes sapelin pää lähti irti, ja Petsjärvelle jäi tuppi sekä terä, pää vaan kersantille. Saaliinsa Petsjärvi viskasi loukkoon ja alkoi käsin käydä vihollisensa päälle. Paininlyönnissä ei asia oikein luonnistunutkaan Petsjärvelle; sillä aina kun hänen piti jäykemmästi tarttua vastustajaansa, niin repesi sen hieno paita. Sitä vastaan kasakan ei ollut kummakaan tarttua niin lujaan, kuin vaan halutti, Petsjärven sarkavaatteisin. Senpä seuraus se, että Petsjärvi joutui alle ja kersantti tarttui hänen kaulahuiviinsa ja oli niin kuristamaisillansa Petsjärven. Nyt kun oli alla, ei hän tiennyt muuta neuvoa, kuin litistää kersanttia itseensä päin mitä mahdollista, ett'ei sekään saattaisi vapaasti liikkuen tehdä mitä halutti. Tässä tilaisuudessaan hän kuuli kehoittavan ja levottoman äänen takaansa. Ääni oli erään talonpojan, jota Petsjärvi ei taistellessaan ollut huomannutkaan, ja joka osaltansa samoin oli täydessä työssä toisen kasakan kanssa, eikä niin pääsnyt Petsjärven apuun. Jo musteni mailma Petsjärven silmissä, ja hän luuli viime hetkensä tulleen, kun muutama talonpoika astuu sisään ja auttaa jo melkeen voitetut talonpojat valloillensa, jonka jälkeen kasakatkin pannaan köysiin. Eivät tahtoneet ensiksi saada köysiäkään millään mokomin, sillä talonväki oli tappelua pelätessään paennut metsään, talonpoikain tultua. Wasta kun rikottiin muutamia ovia saatiin köysiä. Kaiken tämän tapahtuessa oli osa ulkopuolelle jääneitä talonpoikia seurannut talonväkeä metsään, kun kuulivat melskeen alkavan sisällä. Mutta vähän aikaa piilittyänsä palasivat hekin metsästä, kun eivät enään aikaan nähneet eivät kuulleet enempää koko ryskeestä. Sitten piti nämäkin vietämän sinne, jonne muutkin vangit; mutta ennenkuin lähdettiin matkalle, käski kersantti entistä hangasteliaansa Johan Petsjärveä käymään hänen kamaristansa noutamaan muutaman viinapullon, joka oli jäänyt huoneesen. Hän tekikin niin ja toi sen kersantille, joka ryyppäsi itse ensinnä, antoi sitten Petsjärvelle ja niin joka miehelle minkä piisasi. Sittemmin käski hän häntä myös noutamaan rahavyötänsä, jonka oli unhottanut ja jonka saikin. Sundom'iin vietäessä sanoi hän Petsjärvelle, joka myös oli viemämiehiä: "Saat toveri, hevoseni! Se on hyvä eläin, enkä antaisi sitä pakosta itselle keisarillekkaan; sillä se on omani." Hevonen olikin ollut erittäin kaunis, karvaltaan kiiltävän valkea. Juttu ei kerro, saiko Petsjärvi tätä hevosta.

V.

Taas täytyy katkaista tapahtumain juoksu näillä seuduin, katsellaksemme mitä muualla mahdettaisiin toimia samana aikana. — Pirttikylän kappeli on uuden tien varrella, Waasasta noin 4 peninkulmaa Ristiinan kaupunkiin kuljettaessa. Jo Kesäkuun 24 levesi tännekin huhu Ruotsalaisten vehkeistä ja ruotsalais-sotajoukon tulosta. Eipä ollut täälläkään asukkaille vasten-mielistä, tehdä samoin kuin rautakylissäkin, jos vaan tilaisuutta saataisiin; täällä näet ei ollut eikä tarvittu niitä vartiajoukkoja, joita merikyliin oli asetettu. Kerkeästi sentään saivatkin tilaisuuden hekin, tehdä pahuutta viholliselle, kun samana iltana tuli ohrakuormasto Waasasta, jota vedättämässä oli aina 80 hevoista. Tämä kuormasto pysähtyi yöksi Erkkaan keskievariin, pitkittääksensä matkaa huomenisna. Kuljettajat olivat enimmäksi Mustasaarelaisia, jotka hyvin haluttomasti vedättivät heidän omilta seuduiltansa rosvottuja viljavaroja. Tästä vastahakoisuudestansa haastoivatkin iltasella keskievarituvassa muutamille Pirttikyläläisille. Siitäpä lähtikin kohta muutamia Pirttikyläläisiä hiljaisuudessa ulos. Nämä näet läksivät naapuriensa ja kyläläistensä kanssa tuumimaan, miten ryöstää kuormasto ja saada sen vartiat, joita oli 25 miestä, vangiksi, sekä saada Mustasaarelaiset vapaiksi koko häijystä vedättämisestä.

Eipä aikaakaan, niin oli heillä jo tiedossa tarpeeksi miehiä, ja sitten neuvottelivat miehissä, miten ryöstö parahiten onnistuisi. Mietittyä ja päätettyä meni kukin kotiinsa yöksi, taas kokoontuakseen varhain aamusella määräpaikalle, päätöstä tuleennuttamaan. Huomis-aamuna kokousivat he kappaleen matkan päähän keskievarista, ja 3 heitä läksi ennakolta keskievariin, kenenkään huomaamatta mitään erinomaisempaa, valtaamaan toista ulkoporttia, ett'eivät viholliset sieltä pääsisi pakoon. Se onnistuikin mieltä myöten, vaikka muutamat kartanolla seisovat venäläiset vähän kantoivat epäluulojansa, tuon kolmikunnan aikomuksista näin varhain aamuselle ja murisivat siitä vähän mennessään tupaan. Kohta jälestä tuli toisiakin, jotka sulkivat toisenkin veräjän. Talonpojat riensivät tupaa kohden; mutta heitä vastasi portailla sieltä työtäävät viholliset. Nyt ei muuta avuksi, kuin alkaa tapella. Niin kolhivatkin siinä toisiansa seipäillä, kiväärinponsilla, kivillä ja nyrkeilläkin, kunnes eräs ensinnä tulleista 3 miehestä näki kasalta kiväärejä yhden kuorman päällä ja viskasi niitä tovereillensakin, itse taas juosten paikallensa jott'ei vihollisia pääsisi pakoon. Kun talonpojat saivat kiväärit, täytyi vihollisen antautua ja he sekä kuormasto joutuivat talonpoikain valtaan.

Ehkä talonpojat kokivat kaikin puolin olla varoillansa, oli kuitenkin yksi sola jäänyt vartioimatta, jonka vuoksi muutama vihollinen oli päässytkin pakoon. Tämäpä voiton ilon hämmentikin, kun nyt saivat pelätä hänen pääsneen kertomaan tapahtumaa muille vihollisille, jotka arvattavasti eivät viivyttelisi kauan ennenkuin tulisivat kostamaan. Siitä neuvoteltiin kahda-käteen ja oltiin se päivä vielä yksissä. Maantie vartioitiin kovasti, eikä kukaan, ei talonpoika eikä muu, pääsnyt kulkemaan kummallekkaan haaralle. Se olikin sangen tarpeesta, sillä ei mailma silloinkaan puuttunut pettäjiä eikä halpoja oman pyyntönsä hakioita. Senkin vuoksi oli se välttämätöntä, ett'ei vihollinen saisi kurierejansa kulkemaan. Siinäpä saivatkin useampia kuriereja, joiden joukosta mainitaan erästä, jolla olisi ollut hyvin tärkeitä tietoja vietävänä ynnä aika suuri rahasumma. Saatiinpa kiinni sama sotamieskin, joka oli karannut Erkkaan keskievarin kartanolta ja joka jo kulki muutaman kurierin kanssa, jonka paetessansa oli tavannut tiellä ja jolle jo oli jutellut kaikki; kurierikin otettiin.

Ehkä saivat muutamia kuriereja kiinni eivätkä tienneet, olivatko viholliset saaneet vihiä heidän vehkeistänsä, pelkäsivät he kuitenkin kostoa. Mutta voitetun kuormastonsa he ainakin tahtoivat säilyttää; jos eivät itsekään saisi sitä pitää rauhassa, eivät aikoneet antaa sen joutua jälleen vihollisenkaan valtaan. Siksi päättivät lähettää sen Sundom'issa olevaan laivaan ja seuraavana päivänä huomeneltain lähdettiinkin matkaan. Samat miehet, jotka sen toivatkin, läksivät mielellänsä viemäänkin, kun niin pääsivät kotiinsa. Nämä olivat olleet rauhassa sen aikaa, kun toiset taisteli; taisipa se ollakin parasta, kun voittajasta ei tietoa ja he olivat voittavan hallussa. Kyllä toki olisivat hekin menneet joukkoon, mutta eivät tienneet mistään mitään, ennenkuin omin silmin näkivät; hämmästyneinä olivatkin katselleet tuota äkkinäistä hyökkäystä ja kuumaa taisteloa, joka kerkesi loppua, ennenkuin oikein älysivät asian; sillä mitä viidessä-kolmatta vihollisessa niin monta vastaan? Kun kuormastoa vietiin Sundom'iin läksi Pirttikyläläisiä sitä suojelemaan. Koko sen ajan, jonka viipyivät siellä, vartioittiin maantie, samoin kuin muutamia päiviä jälemminkin, kunnes käsky tuli miehen talosta kokoutua Närpiölle.

Samana iltana tuli hämäriä puheita kuormaston ryöstön onnistumisesta Övermarkun kylään, jossa oli oma rukoushuoneensa ja joka on etelään ensi kylä Pirttikylästä. Samalla tiettiin myös kertoa eräästä etelästä tulevasta kuormastosta. Kuormasto tulikin oikein; sen määrä oli kulkea Waasaan. Päälle-päätteeksi sen puhuttiin olevan rahakuormaston. Sillä olikin 100 sotamiestä vartiana, ja sitä vetämään tarvittiin vaan 7 eli 8 hevosta. Nyt Markkulaisten teki mieli ryöstää tätä. Kuu näet tiesivät sen tulosta jo edeltäkäsin, olivat he jo tuumanneet tuumansakin valmiiksi. Alku oli se, ett'ei ollut hevosia koko kylässä, joten saataisiin kuormasto yöpymään siihen. Kuormasto kun ei arvannut mitään ja olikin yö tulossa, jäi huomiseksi hevosia odottamaan. Wasta aamulla annettiin hevosia, aikoivat antaa sen väijymättä kulkea vähän matkan päähän kylästä, kunnes joutuisi tuolle puolen muutamaa vähäistä siltaa; sitten karattaisiin muutamassa tien mutkassa vihollisten päälle. Mutta jott'eivät pääsisi pakenemaan Orloff-Denisoff'in luoksi jälleen, joka oli Lapväärtissä, piti mainittu silta hävitettämän vihollisten mentyä sen yli. Sitä varten olikin laitettu sillan alle jo valmiiksi tuohta, risuja, tervatynnyriä ja kaikenlaista herkkäpaloista ainetta. Tämä tuumittiin näin lauantaina. Seuraava Heinäkuun 26 p. oli rukouspäivä. Aamusella kävivät kuormaston vartiain johdattajat eineelle vierashuoneesen, jolla aikaa olivat käskeneet valjastaa hevosia kuormiensa eteen; mutta hevosia ei löytty nytkään mistään. Keskievarin tallista hirnahti hevonen; lähdettiinpä sinne katsomaan. Mutta jäykkä ja äkäinen keskievari, nimeltä Abram Brenn, ei päästänyt sinne ollenkaan. Brenn kun näki vihollisten sinne aikovan, juoksi oitis oven eteen ja sai käsiinsä re'en, jolla alkoi hosua ympärillensä niin sukkelaan ja rohkeasti, että siihen kokouneiden sotamiesten piti peräytyä. Kun eivät nähneet muun auttavan, niin käskivät herrat ampua tuon äkäisen ukon. Sen tekivätkin, mutta kun eivät osanneet, ei tämäkään jo 70 vuoden vanha, mutta vöyräs äijä herjennyt hosumasta re'ellänsä. Jo astui eräs vihollinen lähemmäs ja ojensi kiväärinsä Brenn'in rintoja vasten, kun samassa tuli toisaalta eräs talonpoika ja ampui tämän paikalle. Kaikkein silmät kääntyivät sinne mistä luoti tuli. Kerteästi joutui useampia talonpoikia saapuville, ja kun oli monta molemmin puolin, syntyi taas kova yhteen-otto. Kahakka kääntyi talonpoikain tappioksi. Eipä se kummakaan, kun ei puoletkaan kylän miehistä ollut tässä saapuvilla, vaan vartosivat määräpaikalla. Brenn'in ukolla oli ollut pitkin matkaa omat tuumansa, joita piti toisten päätöksiä parempina. Tässä kartanolla hän teki oman päänsä jälkeen, huolimatta toisten päätöksistä. Hän oli saanut muutamia aluslaisiansa ja muitakin suostumaan hänenkin tuumiinsa; tämä kohta tappeli jo kartanolla, toisten tien mutkassa sillan takana vartioidessa. Kaikesta näkyy toisten päätöksen olleen paljon pätevämmän tätä äkäisen Brenn'in ukon mielettömyyttä, jonka vuoksi yrityksen kävi huonosti. Tässä tappelussa 3 talonpoikaa heitti henkensä paikalle ja neljäs murhattiin sittemmin syyttömästi. Tämä näet kävi näin. Jonkun päivän perästä vaelti eräs vanhus Kotnäs'in (Kotaniemen) kylään Närpiölle, jonka muutama kasakka huomasi. Hän toisten kanssa ukkoa kiinni ajamaan, luullen hänen olevan keskievari Brenn'in. Saavuttivatkin ja antoivat hänen, ansa kaulassa ja käsivarressaan, juosta kahden kasakkahevosen välissä Lapväärtiin, jossa ukkoa tutkittiin tuiki tarkkaan. Luonnollisesti ukko ei osannut antaa mitään tietoja, semminkin Markun tapahtumista, kun ei ollut maillakaan. Mutta äijän tietämättömyyttä pidettiin teeskenteleväisyytenä, kun olivat olevinaan aivan varmoja siitä, että ukko ei olisi kukaan muu kuin äijä Brenn. Sen vuoksi hän kidutettiin kuoliaaksi Lapväärtissä olevan kenraalin käskystä keihäin pistämillä ja miekan pykällyksillä. — Tappelun kestäessä oli eräs talonpoika vetäynyt muutamaan myllyyn ja ampui sieltä Wenäläisiä, jotka vaan varovasti uskalsivat lähestyä myllyä. Sillä joka kerta kun yrittivät likemmäs saivat vastaansa laukauksen, joka aina kellisti miehen. Kun sitten kotvaan eivät kuulleet myllystä napsaustakaan, astuivat he taas lähemmäs; vaan samassa räjähti vielä kerta laukaus, joka kaatoi miehen. Mutta tämä oli viimeinen laukauksensa; sillä miehellä ei ollut enään millä ampua. Taas arvelivat vähän, mutta kun vielä kerran koettelivat lähestyä myllyä, ei tullutkaan enään mitään laukausta. Siitä he tulivat rohkeammiksi, ryntäsivät myllyyn, ampuivat hänen ja rääkkäsivät hänen ruumistansakin kuoleman jälkeen kaikin mokomin.

Erästä Linholm'aa ja ukko Brenn'ia syytetään tämän yrityksen menestymättömyydestä; sillä hehän eivät malttaneet mieliänsä eivätkä seuranneet toisten paljon älykkäämpää tuumaa, joka, niinkuin näimme, oli karata vihollisen päälle vasta metsästä, kun jo silta ja niin palaamisen mahdollisuus olisi hävitetty.

Karkoitettuansa talonpojat kartanolta, hankkivat sotamiehet itse hevosia kuormastolle, joka heti läksikin matkaan. Mutta niinkuin aikomus alusta oli ollut, karkasi heidän päällensä tien varrella varttoneet talonpojat. Waan edellisestä karkauksesta Brenn'in keskievarissa olivatki varuillansa, ja talonpoikain täytyi tässäkin paeta, pait ne muutamat jotka kuolivat tai joutuivat vangiksi. 2 talonpoikaa ammuttiin tässä toisessa rymäkässä; 2 lisäksi kuoli haavoistansa. Neljä tai viisi miestä joutui vangiksi ja vietiin Lapväärtiin, jossa kuolivat kauheista kidutuksista ja julmista rääkkäyksistä, pait eräs vanhus, jonka päästivät irroillensa kotiojääneille kertomaan toveriensa onnettomuuksia ja surullista loppua. Kuormasto toki ei uskaltanut enään pitkittää matkaansa, vaan palasi Lapväärtiin, kun näki teitten olevan näin rauhattomia. Eipä se olisi rauhassa pääsnytkään kauas kulkemaan, kun Pirttikylässä vielä yhtä mittaa vartioittiin.

Tämän yrityksen näin pahoin onnistuttua paraasta päästä äkäisyyden ja omapäisyyden vuoksi, loppuivat talonpoikain kapinalliset vehkeet näillä paikoin ja koko tämän tienkin varrella.

VI.

Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä. He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.

Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa. Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa, kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista; heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen mahdottoman joukon, — kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi" ("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille, josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13 kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota muutkin vangit kaluineen kiluineen.

Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa, josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen, eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.

Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin kaatui siihen.

Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden) kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon. Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in, 130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa. Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää. Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin pitkältä.

Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa. Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista, kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15] Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk Kaalahden kylän miesten johtaja.

VII.

Tuotuamme talonpoika-joukon Närpiölle tahdomme jättää sen varustustensa taaksi Långbro'n sillan luona ja niin katkaista taas kerran hetkeksi sotaisten tapahtumain ulkojuoksun silmäilläksemme uskollisuusvalan vannomista ja vannottamista.

Ett'ei valan vannonnasta tahtonut tulla mitään, näyttävät ne monet tätä varten määrätyt päivät. Ensinä näet kutsuttiin kansaa vannomaan Toukokuun 29 p., Kesäsuun 5 p. ja vihdoin saman kuun 28 p. Alusta oli aikeena saada asukkaat vannomaan kirkossa, ja sitä vasten oli Närpiönkin kirkkoon asetettu koko joukko sotaväkeä valaa pakolla ottamaan. Mutta se ei onnistunut paremmin, kuin että vaan muutamia virkamiehiä saatiin antamaan uskollisuutensa lupausta, muita näet ei ollut tullut saapuvillenkaan. Totta lienevät venäjän päälliköt varoneet tämän ensi yrityksensäkin käyvän nurin, kun Toukosuun 25 päivänä tuli julistus,[16] ett'ei tarvitsisikaan jokaisen vannoa, vaan se oli kyllä, että jotkut valitut vannoisivat koko seurakunnan puolesta. Tämä muutos julistuksen mukaan oli tehty talonpoikain oman hyödyn vuoksi! Näiden valiomiesten olisi vannominen Waasassa Kesäk. 5 p., joka oli määrätty koko maalle yleiseksi valanpäiväksi; mutta eipä niitä mennytkään sinne muuta kuin joku, jotta siellä vannotettiin herrasväkiä enimmästi.

Niiden edut, jotka vannoivat, oli lupa saada pitää henkensä ja omaisuntensa rikkomatta; mutta tämän lupauksen jälkeen liitettiin se uhkaus, että ne jotka mutkistelisivat tai kokonaan kieltäisivät vannoa, kadottaisivat kansalliset oikeutensa, osan omaisuuttansa ja he itse ajettaisiin kuni pahimmat pahantekiät maan pakolaisuuteen; ja jos ei kirjallisesti, niin uhkasi moni venäläinen suusanallisesti Siperialla, jonne ne vastahakoiset vietäisiin ijäksi päivää. Maanpakolaisuus tai kansalliset oikeudet olivat niille tarjona, joita kutsuttiin Kesäk. 5 p. vannomaan. Jo olemme nähneet tänne kutsutun mainittuja valiomiehiä, kihlakunnan ja laamannin lautamiehiä, pappeja ruununpalvelioita, virkamiehiä ja muuta säätyväkeä. Kesäk. 5 p. tuli. Liikuttaaksensa ja paremmin säikähdyttääksensä ihmisiä vannomaan, koetettiin kaikenmoista konnanpeliä samana päivänä. Tykkiä vedettiin Waasan torille palavine sytytys-soittoineen, hevosjoukkoja ratsasteli ristin rastin kaduilla, jalkaväkeä marssi täysissä aseissa torvien toitotellessa ja rumpujen rämistessä. Sotaväkeä oli ollut kirkossakin peljästyttääkseen vannomaan. Tosin peljästyikin tästä aina joku ja vannoi säikähdyksissänsä. Moni vannoi muustakin syystä, muutamat olivat vannomatta ja useatkin olivat jääneet kaiketi pois koko kaupunkiin tulematta.

Uskollisuusvalan kielsivät muiden muassa: kauppaneuvos Fahlander ja laamani Bergvall, joka jälkimäinen kiivastui, kun vaadittiin valaa ja selitti itsensä ei elävänä suostuvan semmoiseen käytökseen. Siitä näitä kumpaakin syytettiin salaisista vehkeistä venäjän valtaa vastaan; he vietiin Turkuun, jossa he tuomittiin ammuttaviksi, mutta saivat ystäväinsä rukouksista pitää henkensä ja pääsivät Ruotsiin, jossa he koroitettiin vapasukuisten säätyyn, kumpikin nimellä Wasastjerna (= Waasantähti). Kauppias Rundell ei myöskään vannonut. Kun jo mainitun Bennvik'in tilan omistajan P. J. Bladh'in väkisin vaadittiin vannomaan, ei totellut; vaan väisti sen. Hän pyysi kahden kesken saada puhutella venäläistä päällikköä ja kun pääsi virkamaaherra Emine'n luoksi, kielsi hän itsensä koskaan vannovan pakkovalaa; vaan sanoi antavansa kunnian-lupauksen ett'ei kävisi kummallekkaan puolen sodan kestäessä. Niin hän ei vannonutkaan. Närpiön rovasti, tohtori Hägg, taas vannottuaan pisti maaherra Wanberg'in käteen epäyskirjeen, jossa juhlallisesti vakuutti itsensä vannoneen ainoastaan rakkaudesta omaisiansa, vaimoansa ja lapsiansa kohtaan, vapahtaaksensa heidät onnettomuuksista ja surkeuksista. Luettuansa tämän kirjeen vihastui maaherra silmittömäksi, kun muka noin uskallettiin heitä ärsyttää ja tehdä vastoin. Niin uutterana venäläisten apulaisna kuin oli, ei Wanberg voinut aavistaakkaan että juuri sama hänen isäntänsä laittaisi nöyrän palveliansa virkaheitoksi jo ennen saman kuun loppua! Hän sekä monta muuta vannonuttakin virkamiestä pantiin viroiltansa Kesäk. 29 p.; totta oli syynä, että heidän luultiin suosineen Bergenstråle'n hyökkäystä.

Tiedämme miten Kesäk. 5 p. kävi. Siis määrättiin taas uusi päivä kansan valiomiesten vannottamista varten, sillä heitä ei ollut monta Waasassa vannomassa. Täksi päiväksi määrättiin Kesäk. 23 p. Nyt oli kihlakunnan oikeus asetettu vannottamaan, ja luultavasti samaa varten tuli översti Birnkoff taas 130 miehen kanssa käräjäpaikkaan. Mutta nytkin onnistui se huonosti. Ei näet paikallekkaan tullut muita kuin Närpiön pitäjään urkuin-soittaja Ramstedt ja lautamies Joppas Östermarkun kylästä, jonka vuoksi vaan heitä voitiin vannottaa. Wannottajana oli ollut kihlakunnan tuomari F. Söderlund.

VIII.

Nyt voimme palata taas Närpiön sotaisten tapahtumain juoksua pitkittämään. Kuten muistamme, pakeni yksi kasakka Tjerlaks'in kylästä. Sepä tulikin heti eversti Birnkoff'in tykö ja kertoi kaikki. Wenäläiset kyllä jo tiesivät, varsinkin; Markussa hätyytettyin ja palanneitten vihollisten kautta talonpoikain olevan rauhattomia mutta näkyvät muutoinkin saaneen vähän vihiä rantakyläläistenkin vehkeistä.[17] Mutta tämän varman tiedon tultua joutuivat Wenäläiset liikkeelle. Lentokäskyjä lähetettiin talonpoikain vielä valtaamattomiin kyliin, kaikille sinne majoitetuille sotamiehille, että kiireimmittäin tulisivat pois. Sitten marssivat nämä Birnkoff'in komennon alla olevat 130 kasakkaa ja osasto husaareja, rakuunoita ja jääkäriä muutaman aitan luoksi, joka ennen oli ollut Närpiön komppanian varustus-aittana ja jonka luona useampia teitä yhtyy, siellä katkaistaksensa talonpoikain keskinäisen yhteyden, jos kapina olisi levinnyt useammalle haaralle. Mutta kun ei yhtään vihollista näkynyt ei kuulunut, vetäytyivät he takaisin Lapvärtiä kohden samana päivänä. Sitte lähettivät sitä ennen kasakkaparven tarkastamaan vihollisensa oloa. Tämä tarkastusväki palasi, nähtyänsä talonpojat varustauneina Långbro'n sillan takana, eikä lähestynyt edes pyssykudillenkaan, kun näki pari kolme sataa talonpoikaa siellä varuillansa, eikä antaunut tarkastamaan oikein heidän varustuksiansakaan, olivatko ne semmoisia miltä näyttivät. Sanovatkin muutamat heidän palanneen siitä, kun tiellä olivat tavanneet erään sukkelan koiransilmän, joka hyvin totisena kertoi paljon sotaväkeä olevan tulossa, josta kasakat heti olisivat pyörtäneet ja ajaneet toisten luoksi. Sittemminkin ratsasti joukko rakuunoita talonpoikain varustusten sekä Näsbyy'n kylän ja hiukan eteläisemmän Finbyy'n sillan välitse, kun huomasivat ett'eivät talonpojat olleet aivan rauhassa varustustensa takana, vaan muutamia tunkeusi etelämmäs Kotnäs'in kylää kohden. Tämä tapahtui Kesäkuun 27 p., joka oli maanantai. Ensi tiistaina vetäytyivät nämäkin pois eteläispuolelle Närpiön jokea, joka eroittaa Näsbyy'n ja Finbyy'n kylät toisistansa, eivätkä näyttäineet pariin päivään. Innokkaimmat ja malttamattomimmat talonpojista käyttivät näitä rauhan päiviä kahlehtiaksensa niitä, jotka jo olivat vannoneet uskollisuuden valan Wenäjän keisarille. Jo ennenkin olemme nähneet kuinka talonpojat vangitsivat ja kiukkuisesti kohtelivat vannoneita. Närpiöllä vangittiin kaikki lautamiehet ja mainittu urkuin-soittaja Ramstedt sekä kirkkoväärti. Rovasti tohtori Hägg'kin oli vähällä joutua samaan pulaan, Hänen apulaisensa Asculin otettiin kiinni ja köytettiin kädet selkänsä taaksi, joten sai maata kotvan pappilan pirtin lattialla. Wihdoin astui eräs talonpoika, joka ei hyväksynyt semmoista käytöstä omaa sielun-paimenta vastaan ja irroitti hänen köysistänsä, ehkä toiset olivat siitä kiukuissansa ja uhkailivatkin, arvellen sen kaiken olevan parahiksi vihollisten alle itsensä vannoneille; mutta mies siitä ei paljon pitänyt lukua, joten Asculinkin pääsi. Nimismies Ingströmillä oli myös vaikea päästä heidän väijymisistänsä. Järjestyksen hoitaja ja pitäjään-kirjuri Forsman'in, joka jo oli 70 vuoden ikuinen, joutui poikinen heidän käsiinsä ja lähetettiin, kädet köysissä selän takana, af Lund'in alukseen. Entisen kappalaisen Holstius'en poika, tuomari (?) Holstén pakeni talonpoikain tullessa, mutta saatiin kiinni. Sanovat muutamat hänenkin viedyn samaan laivaan. — Warsinkin vaikeana olisi tähän aikaan ollut olla ruununpalveliana, kun hänen täytyi pysyä ammatissaan ja yhtenä päivänä oli yksi käskiänä, toisna oli toinen. Todella tänä aikana jäykän ja valtio-mielipiteellisen miehen olisi ollut sangen paha hoitaa semmoisia ammatteja.

Muutoin talonpojat kulkea tallustelivat näinä rauhallisina päivinä kylissä, mikä missäkin. Mutta jotta ei vihollinen aivan äkisti karkaisi heidän päällensä, oli kellotapuliin asetettu vartioita katsastamaan, milloin Wenäläiset tutisivat; soittamalla heidän oli määrä antaa tietoja tapulista, josta oli avara näköala. Kun oli semmoinen vartiopaikka eikä juuri tarvinnut pelätä vihollisen aivan äkkipäätä karkaavan päälle, heittäysi aina joku liian huolettomaksi ja rupesi siitä roistoilemaan. Samat nyt jouten juoksiat pakoittivat tohtori Hägg'inkin pakenemaan, ahdistain häntä niin tuiki valastansa. Hän pakeni ensinnä Bennvik'in isolle tilalle, mutta kun sielläkään ei ollut varma vihollisen tervehtimisistä, pakeni hän Ruotsiin. Lähtiessänsä ijäksi Närpiöltä, pysähtyi tohtori Hägg kellotapulin eteen selittämään siellä vartioiville talonpojille, kuinka heidän paraatkin varustuksensa olivat kelvottomat säännöllistä sotaväkeä vastaan, ja näyttämään heidän töittensä mahdolliset vaaralliset seuraukset; varsinkin nuhteli hän monen nykyistä roistoilemista ja kansalaisia vastaan riehumista. Tämän puheen tähden sanotaan erään vimmastansa sokean talonpojan tarttuneen luukuin salpapuuhun ja juosneen, se käsissään, alas. Mutta ennenkuin ennätti alas oli tohtori jo ehtinyt nousta kärryihinsä. Nähdessänsä myöhästyneensä oli mies pakissut: "Olisit odottanut vielä räpäyksen, niin olisit jäänyt hiipaksi".[18]

Aina Heinäkuun 1 päivään ei tapahtunut mitään erinomaisempaa talonpoikain sotaisissa liikunnoissa. Heitä voi olla 400 eli 500 miestä Långbro'n varustuksissa. Mutta perjantaina Heinäk. 1 p. tuli taas parvi kasakoita ja rakuunoja Lapväärtistä. Osa heitä pysähtyi pappilan kohdalle, toinen ajoi pitkin tietä Näsbyy'hyn, toisia taas Kotnäs'in kautta Långbro'n sillan luoksi. Talonpojat saivat tapulista sanan heidän tulostansa ja olivat siis varuillansa. He laittoivat osan asettumaan vähän matkaa varusteensa ulkopuolelle eli tien varrelle metsikköön sillan eteläispuolelle. Heidän oli käskynä päästää viholliset, kun tulevat, sivutsensa rauhassa kulkemaan lähemmäs siltaa, jotta he siten saataisiin ristituleen. Jo olivat nämäkin paikoillaan, kun tuli sana, että vihollisia olisi suunnaton lauma, ja ett'ei vähän joukon ollut kuvitteleminenkaan niille saada mitään vastusta. Siis vetäytyvät he toisten joukkoon varustustensa suojaan. Kohta tulivatkin kasakat; mutta karvaalla mielin näkivät nyt talonpojat, ett'ei niitä ollutkaan paljon, vaan ett'ei heidän olisi ollut kummakaan tulla selville näitten kanssa. Nyt ei enään saatettu asiaa auttaa, ja kaikki täytyi jättää sillensä. Kasakat eivät tulleet nytkään varsin likelle; mutta muutama, joka osasi vähän venäjätä, käski jonkun talonpojista tulla hänen puheillensa sovintoa eli sotilakkoa hieromaan.

Waan päälliköt varoivat kavaluutta ja kielsivät jokaisen sinne menemästä; jonka vuoksi muutamia voimattomia laukauksia vaan saivat vastimeksi ja palasivat sillä.

Nytpä talonpojat päättivät heidän mentyä, ähmissään kentiesi siitä kun niin helpolla väärän puheen kautta kasakat pääsivät, muuttaa leiriänsä Finbyy'n sillan korvaan. Muutamat läksi edeltä jo katsastamaan, mutta joutuivat eräällä mäellä Kaalahden ja Kotnäs'in kyläin välillä kahakkaan sinnepäin uudestansa pyrkiväin kasakkain kanssa. Tämä taistelu tuli talonpojille aivan äkkiä, jonka vuoksi ottivat paetaksensa ammuttuaan aikansa. Eräs torppari ja muutama renkimies kaatui tässä kasakkain keihäillä pistettyinä. Kasakoita ei kuollut muuta kun yksi, ehkä usiampi taisi tulla haavoitetuksi.

Kun kahakassa ampueltiin, kutsui pauhe likikylistä lisää, semmoisia jotka tulivat kahakoissa ja muulloin tarpeen aikana joukkoon, mutta muutoin olivat kotonaan; niinpä he paukkeesta nytkin älysivät tulla, arvellen heitä ehkä tarvittavan. Nyt talonpojat vuoroltaan hyökkäsivät vihollisen päälle ja ajoivat sen tuolle puolen Finbyy'n siltaa, josta se itsestään pakeni Lapväärtiin, vieden muassaan muutamia miehiä, joiden luuli olleen talonpoikajoukossa. Mutta nämä pääsivät irti jonkun herrasmiehen rukouksista, pait yksi, jonka ihan syyttömästi murhasivat. Nyt vetäytyivät kaikki talonpojat Finbyy'n sillan pohjoisempaan korvaan, joka on lähes pari neljännestä etelään entisistä varustuksista Långbro'n sillan päässä. Tähän taas laativat varustuksiansa sekä maasta, mullasta että haloista, joita oli joltinen joukko jokirannalla uittamista varten siitä mereen, josta Närpiöläiset itse tavallisesti veivät niitä Tukholmaan ja muualle. Poikki tien ladottiin halkopino rintavarustukseksi, jonka keskelle asetettiin muutama Waasasta saatu vähäinen lysti. Samoin kokivat laatia varustuksia pitkin koko pohjoisrantaa, paitsi itse joensuuta, jonka heittivät varustuksitta. Pattereilla ja rinta-suojilla varustettua rantaa voi olla pari venäjän virstaa. Pääleirinsä asettivat pappilan mäelle, jossa autiossa talossa nyt olivat herroina, ja kun useimmat vihasivat tohtori Hägg'iä siitä, kun vannoi ja muka vapaehtoisesti (!) oli pitänyt vihollisia upsiereja majassa luonansa, olivat he hänen talollensakin vimmassa. Hänen omaisuutensa kanssa meneteltiin hyvin tavattomasti; kaikki hävitettiin, kalliita huonekaluja lyötiin paljon ihan ilman aikojaan pirstaksi. Niinpä muutama oivallinen pianokin turmeltiin aivan tuholle. Semmoinen sopimaton ja raaka käytös on alati oleva talonpojille ja koko liikunnolle häpeäksi, tulipa se sitten mistä hyvänsä. Mutta iloittava on nähdä tämän olevan ainoan kerran, jolloin liikunto häväisee itsensä, ja meidän on aina ajatteleminen, että tämä joukko oli pelkkiä harjaantumattomia talonpoikia ja melkein päätöntäkin väkeä. Myönnettävä myös on, että nämä talonpoika-liikunnot samanlaisten rinnalla useimmissa muissa maissa ovat mitä siveimpiä ja järjestetyimpiä. Se on enimmästi näiden talonpoikapäällikköin ansio, että tämä työttömyys ainoastaan hyvin harvoin muuttui kaikkea mullin mallin muuttavaisiin mullistuksiin, ja että vain harvoin syntyi järjestystä loukkaavia tapahtumia. Tämä heidän ansionsa tässä suhteessa on sitä suurempi, kun on ajateltava että tässä nyt oli saapuvilla pari kolme tuhatta joutilasta miestä, joita ei suinkaan ollut aina helpoin pitää järjestyksessä. Wannoneita hätyyttäessä tosin eivät päälliköt kaikki olleet muita malttavammat eikä mielevämmät; mutta siinä heidät sokeutti intonsa. Yli päätänsä sanotaan näitten päällikköjen hyvin sopineen keskenänsä, kun kullakin oli omat käskettävänsä. Heitä tosin ei kukaan ollut asettanut käskiäksi, eikä ruvennut käskettäväksi, vaan päälliköt olivat aina asettauneet itse sille paikalle, eikä sitä muut panneet vastaan. Ainoastaan ensi alusta Finbyy'n sillan korvassa oli heidän välinsä tainnut olla vähän eripuraista varustus-tuumissa.

Koko sen ajan, minkä olivat leirissänsä hätyyttämättä, olivat hyvin hyvillä tuulin, eikä yhtään surullista eikä pelvon luikkausta tuntunut. Joka ilta ja aamu pidettiin rukousta, jolloin miehistö veisasi virren ja joku päälliköistä, joskus pappikin toisista seurakunnista, luki rukouksen — koska sekä oma rovasti läksi patoon, että hänen apulaisensa jätti Närpiön. — Pait tämmöisiä hartauden hetkiä, mainitaan muiden muassa ukko Thölberg'in pitäneen kehoituspuheita, jotka useimmiten lopetti sanoen: "Ainoa, minkä minä päällikkönä vaadin teiltä on: hiljaisuutta, tottelemista ja — kunnioitusta itseäni kohtaan". Totta ukko ei siltä lie saanut mitä vaati, vallankin tottelemista, kun jätti koko joukon ynnä päällikkyyden tässä suhteessa onnellisemmille kilvoittelioillensa — talonpoikais-johtajille.

Jos joku uskalsi virkata vähääkään halventavaa heidän varustuksistansa ja suojeluslaitosten lujuudesta vihollisen rynnistäessä, niin vaikeni hän pian toisten pilkkasanoista ja naurusta. Niinpä sanoi muutama äijä mainittua Ridderhjertaakin, joka ei aina tainnut tuuvitella heitä huolimattomuuden eikä liian levollisuuden uneen, että Ridderhjertan (= Ritarisydämmisen) siaan olisi hänen nimensä pitänyt olla Harehjerta (Jänissydämminen), "sillä jänis hänellä oli sydämessä". Kun ei heillä ollut yhteistä, yleistä muonavarastoa, tahtoi siitä syntyä epäjärjestystä kun muutamain aina tavan takaa oli lähteminen hankkimaan ruokavaroja ja viipyivät niissä toimissaan päivän tai yön. Tämä oli päälliköitten mieliä vastoin; mutta mitäs siinä auttoi, kun miehet vakuuttivat itsensä "ei osaavan elää ruuatta". Tavallista sentään oli, että leirissä olevain omaiset toivat heille sinne ruokaa, jolloin kodosta saadut varat usein jaettiin tasan toisten kanssa, jotka olivat ilman.

Myös oli täälläkin tapana koristaita sotamiesten tavoin ainakin; sepä ei niin päätöntä aina ollutkaan, sillä siten saivat viholliset useita kertoja arvelemaan, eivätkö olisikin säännöllistä sotaväkeä, eli ainakin että semmoisia oli heidän joukossansa. Pait sitä tykkiä, jonka pistivät keskelle Finbyy'n sillan rintavarustusta, oli heillä Långbro'n varustuksissa ollut pölkky, musta pilkku päässä, joka ulompaa näytti tykiltä. Ilman sitä oli heillä kuusen kuorista valkeina hohtavia hihnoja ja kihängiä. Tähän aikaan käytettiin yleisesti villtihattuja; niihin pistivät pyrstöjä ja sulkia, ja kun ei kukoilta, kanoilta saatu tarpeeksi, kävivät variksenkin ja muitten lintuin siivet kalusta; olipa vielä jollakulla jäniksen käpäläkin hatussaan. Tämä kyllä näyttää joutavalta; mutta jo heidän ollessansa entisten varustustensa takana, olivat viholliset tohtori Hägg'iltä tutkineet "mitä väkeä nuo olisivat"; hän ei ollut tietävinään enempää kuin vihollisetkaan. Se heitä kummastutti, että muutamilla oli punaiset liivit, toisilla siniset tai muun näköiset.

Talonpojat eivät mielellänsä suvainneet kenenkään vieraan kulkevan heidän varustustensa läpi, olletikkin jos sattui olemaan joku aivan muukalainen tai jonka tiesivät vannoneeksi. Warsinkin katsoivat he karsain silmin herrasmiehiä. Niinpä kun sotapappi, sittemmin Lapväärtin kirkkoherra, J. Estlander kulki tästä läpi, otettiin hän tutkittavaksi. Ensi kysymyksiä oli: "Oletkos vannonut pappi?" Ehkä oli tehnyt sen, ei uskaltanut suoraan tunnustaa tuota, vaan kun ei tahtonut valhetellakaan, arveli hän vähän ja virkkoi: "Harvoin minä vannon." Talonpojat eivät siinä hoksanneet papin mutkaa ja päästivät hänen niin kulkemaan.

IX.

Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt, eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille. Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet, vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.

Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. — Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia. Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta pakenemaan laukausta ampumatta.

Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin, jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta. Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.

Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.

Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman, eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn), jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua. Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. — Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava, suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön. Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. — Tämän suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin, jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään. Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.

Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista, kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun 20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p., jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; — Fieandt'in tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon! Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein korviansa väännellyt.

Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen. Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi. Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia, Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.

X.

Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa; heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi, kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi; kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan olleet niille mieliksi.

Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan. Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat kuin koskaan ennen.

Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. — Wihollisen päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan (Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa, ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia. Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia, jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan. Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä; mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat, kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa, joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]

Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun 13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin, karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus. Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina, eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle vähää vanhempain lasten seurassa. — Närpiölle onneksi, oli Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes vähän pakoon.

XI.

Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä, jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin, kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin. Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle. Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa; he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi kodista pois pakolaisuuteen.

Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä, kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä, varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka saadaksensa heitä tunnustamaan.

He kun tunnustivat minkä tiesivät — ja onneksi kumpikin puhuivat aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa, että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa; siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. — Wangittuin joukossa oli myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.

Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille. Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön urkuin-soittajaa Ramstedt'iä — samat, jotka vannoivat kihlakunnan oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen. Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön — muutamain porttojen — vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.

Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti. Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista virkamme.

Samana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti Pielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä ehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa ennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin samasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä toi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli päälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu suojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p. Tämä luvassa jo kauan ollut "taitava" upsieri nyt oli entinen tuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin moitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia syitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti hän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista epäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon yli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen järjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet koskaan aivan autioina.

Yöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen isohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia ja kasakoita Finbyy'hyn, jotta "etelä-rannalla oli päätä kun mätästä." Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä pyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat samoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen apunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta pyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka pyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin mieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat käsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä pohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä käskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät älyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten heidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen ja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi. Nämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka ampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista, kun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten kaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän hämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä kierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään muualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen vertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan uudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa. Päin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin, josta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta emme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana hänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa talonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta tahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin. Nämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen seurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet sitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. — Niin pelottava oli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat nämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan vankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.

Rohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia olivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies Pihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina kalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela, jotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat yksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski häntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista käskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen sitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin; mutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla pois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut johtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat, vetäjät ja vartiat — kymmenkunta miestä — alkoivat paeta, käänsi hän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi, jonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja palata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät sitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä vei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada väkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan; hänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat menneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia ja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista nyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt henkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä oli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan tuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen hyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut pakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan. Joka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan hyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt ammuttiin "mustilla pyssyillä", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita suuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet, niin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet vihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät heitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta heille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista olivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. "Ei!" sanoi Maars, "keitos[23] on vielä yhtä vailla." Samassa tähtäsi hän muutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui kuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja vasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä. Kun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut muuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota tekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan, älysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät. Nähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen niitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan ja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä, kuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi sitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta. Wenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta saanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain oivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars ja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.

Wangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä eivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet toisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi, anoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta kaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä maan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin loputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: "Kuka teistä tahtoo hirteen?" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei tullut muuta vastausta kuin "en minä" rupesivat viholliset heidän vaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat saaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet mitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla liivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle, joka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa soveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja sen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä ehdolla vaan, ett'ei saisi "tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa hänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan." Mies oli tullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden kanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa Toukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. — Toiset vietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä oli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin pitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi usein virkkikin: "Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän, niin kernaammin olisin sinne kaatunut." Lapväärtistä lähetettiin vangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina oli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä, varsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua, ja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin, jonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs etelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti odottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla yksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään ja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei ollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa saattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he istuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui mies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa näkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun tulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä he saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat heidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös ojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts, sivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä, mutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa metsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää eli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella kauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista, kun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa. Wihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka myös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa viisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta vuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman metsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän vaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan, ett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota paenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä tietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään maksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.

XII.

Äsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä he eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa kirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit kirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla kirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä. Kohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen tietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt juuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui pappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet eheäksi. — Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat katsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät myös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna kummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan, vaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä vihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä asiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat näkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori Hägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä itseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat tuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen kuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen, panivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät sitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten tohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24] Pikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista ja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa vielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara etelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei ainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli palamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja paperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa, että näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu jälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat seuranneet omia kaluja pakoon.

Melkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat kaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti pelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella olevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; — jo ennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi osaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15 p. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden, Stobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n, Näsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen tarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen ympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun teki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä kaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni mäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: "anna viinaa!" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija muutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat kunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan ääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat, puhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat kaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan aikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä on seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen ruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden toimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän kaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille ei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet hänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin tapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan jäi. Sauvansa nojassa asettausi hän — tuora oli päälle-päätteeksi sokeakin — jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui hän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän hevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta ympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes näiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan kuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin syttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.

Nyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä silmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain tulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias isäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka hänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti 50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta juoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen saavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E. Bladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat he kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian tarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta läheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien mikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: "dengi", "koschit", "raha", "votka" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista. Tässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka vapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan. Hänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli muitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko, jota sanottiin "Bäck vaariksi"; hän istui ojan partaalla ja rupatti itseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä tutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin seuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut mitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin ennen — yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat hihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi itsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen oli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan. Mutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi. Wastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä sieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon. Päälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä kaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen kanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea ympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat Bennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in näkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain omaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä kalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria, tällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita yhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista tirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; — siinä meni kaikki kalliin tavara.

Niin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes Närpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren Bladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten perässä; — äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma kuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran vanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck oli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan. Kasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen hirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä mieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin. Siitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen jäi jälille toisista näkymättömiin — julma mölinä vaan kuului aina kun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön kirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos olisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet hänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.

Närpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan taivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan erinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin. Kohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo toinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain, peltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa ratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan, annettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin asti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä toivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he kovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä; mutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja antaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan, Turkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman aikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo päästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin, vaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä omista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti tekemässä kirjassaan: "Minnen från sista finska kriget", josta enin osa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.

Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen — niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in — velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.

XIII.

Mitä kolmetuhatta talonpoikaa kelvollisetta päälliköttä ei voinut saada matkaan, sen toimitti 50 miestä säännöllistä väkeä. Sekä talonpojat että muut olivat ammoin pyytäneet apuväkeä Klingspor'alta Närpiölle vihollista vastaan, mutta turhaan. Kummastelevilla ja surullisilla tunteilla tarkastamme tätä maamme säännöllisen väestön päälliköitten kovuutta hyvistä aikeista aseihinsa ryhtyneitä talonpoikia kohtaan, ja kuitenkin olivat melkein kaikki kansan vehkeet seurauksia säännöllisen sotaväen käskyistä ja yllytyksistä. Sandels oli pääkenraaleista ainoa joka oikein todestaan käytti niitä voimia, joita kansa vapaehtoisesti tarjosi hänelle avuksi hänen urhoollisesti suojellessansa varustuksiansa Savossa ja niin piirtäen kalliita muistoja Suomalaisen tahdosta ja tunnosta aikain avattuun kirjaan. Klingspor ei kallistanut korvaansa Närpiöläisten avun huudoille voimallisempaa ja tuossa paikkaa kaikkia lannistavaa vihollista vastaan, ehkä taas lepäsi, mainioin kenraaliensa Adlercreutz'in ja Döbeln'in voiton saatua Lapuan avaralla lakealla Heinäkuun 14 p. Hän vaan lupasi lupauksiansa, joita ei koskaan pannut toimeen. Osuus oli Lapualta lähetetty Isonkyrön ja Ylistaron seuduille everst-luutnantti von Otter'in johdossa. Hänen väestössään sattui olemaan eräs nuori ala-upsieri, majoittajan ammattia hoitava, nimeltä K. F. Thesslöf — nyt luutnantti — joka, saman pitäjän lapsia, jossa nyt sodan soitto palaa riehusi rahvaassa, varsinkin toivoi päästä rientämään ahdingossa olevain pitäjäläistensä avuksi. Monta hankaluutta ja vastusta täytyi hänen voittaa ennenkuin vihdoin onnistui hänen saada von Otter'in lupa 50 miehen kanssa rientää talonpoika-väestön avuksi, ja ilomielin läksi hän marssimaan. Onnetonta oli, ett'ei annettu hänelle päällikkyyttä näiden yli, vaan muutamalle luutnantti Melin'ille, jolle tämä asia ei ollut niin painava kuin Thesslöf'ille ja sotamiehille, jotka olivat Närpiön komppaniaa ja useimmat heitä Närpiön lapsia. Welttoudellaan ja hitaudellaan sai Melin edellä-kerrotut palot matkaan; sillä hän piti liiaksi useita ja pitkiä lepo-hetkiä, huolimatta käskettäväinsä innosta. Nämä hänen liiat viivytyksensä näet saivat palot siten matkaan, että myöhästyi, ehkä tulonsa silloinkin oli hyväksi. Waan jos apunsa olisi tullut kolmea, neljää tuntia ennemmin, niin ei vihollisen tuhoista tällä kertaa arvattavasti olisi tullut mitään. Mutta kun nyt saapui, oli talonpoikain joukko hajotettu, sirotettu ja iso osa pitäjästä oli jo tuhkana, — tuhkana jossa kekäleet vielä paloivat. Sama olisi kohdannut toisiakin kyliä, jos saamme uskoa mitä voittavain Wenäläisten päällikön mainitaan sanoneen, kopistaen vihoissansa piipustansa tupakan poroa, nimittäin: "niinkuin tässä tupakan näette muuttuneen poroksi, niin pitää myös koko rannelman tästä Waasaan asti muuttuman ihan raunioksi ja poroksi." Thesslöf tai Melin miehineen ennätti kyllä aikaan estääksensä näitä uhkaavia paloja, ehk'ei viivyttelemistä olisi ollut ollenkaan, sillä madollista on hyvin, että vihollinen pian olisi pannut uhkauksensa toimeen, kun luonnollisesti luuli kaikki, varsinkin Närpiön kylät osallisiksi talonpoikain pyrintöihin, ja ne siis hänen silmissään olivat sangen rikoksemalaisia.

Tietämättä talonpoikain tappiosta Finbyy'n sillan luona, olivat nämä innokkaat apumiehet iloisina ja jäykkinä päätöksessään "ajaa Wenäläiset hornaan" Närpiöltä ja likiseuduista, ehk'ei heitä ollut sen useampaa, kunnes Ridderhjerta Markun kylästä paeten tuli heitä vastaan ja kertoi miten käynyt oli.[25] Eivät tulleet tästäkään surun sanomasta pahoille mielin, eikä nurkastuneet: päin-vastoin leveni viha ja kiukku joka mieheen ja kiirehti heitä vaan nopeammin marssimaan. Wastaansa tulevia talonpoikia otti Thesslöf myötänsä ja asetti aina 2[26] joka sotamiehen väliin ja saapui niin lavennetussa rivissä Näsbyy'n kylän alangolle. Tänne tultuansa alkoivat huutaa vihollisten korviin hirmuisesti kaikuvan "hurraansa" ja rynnistivät Finbyy'n siltaa kohden. Wenäläiset eivät edes aavistaneet tätä hyökkäystä ja olivat hujan hajan kylissä: osa katsoi ett'ei jäisi taloja palamatta, toinen katseli talojen tavaroita ja korjaili niitä. Heidän pelkonsa oli surkea, kun näkivät säännöllistä väkeä tulevan vastaansa, — he jotka jo viettivät riehuen voittajaisia. Heitä ratsasti ristin-rastiin, torvet toitottivat, kuikkuivat, käskyjä lennätettiin joka suunnalle; samoja olivat nekin, jotka Bennvik'iin kiidättivät paluukäskyjä, sillä Thesslöf miehineen oli silloin jo tulossa. Wiholliset lähettivät erään sotilakon-hierojan Thesslöf'in luokse; mutta ehkä se lähestyi puhaltaen torveen ja välittäjän merkeillä, ei Thesslöf vihoissaan, innoissaan antaunut mitään sovintoa hieromaan ja aika pamaus Pihl'in säilyttämästä tykistä vastasi hänelle ja lopetti kaikki rauhan tuumat. Kun tämä, jonka tarkoitus nähtävästi oli vaan voittaa aikaa, ei onnistunut, käyttivät viholliset mielestään ainoata pelastuskeinoa, joka heillä hädässään oli neuvona: pakenivat. Sillan, jossa muutama tunti ennen tapeltiin, olivat jo laittaneet kuljettavaksi, panneet muutaman ladon hirret siihen palkeiksi; siten pääsivätkin paremmin kuin tulivat. Heidän pakoon pyrkiessä, toimittivat sotamiehet ja talonpojat, joitten viime tappiosta masentunut into nousi ja koston himo kiihtyi, urhoollisuutensa ihme-töitä, ehk'ei heitä kaikkiaan, palanneitten talonpoikainkaan kanssa, ollut kolmeasataa enempää ja hangastelioita monta vertaa enemmin, ei tiettyä kuinka paljon. He rynnistivät päälle vaan, ajoivat takaakin vähän matkaa sillan eteläpuolelle, josta sitten väsyksissään palasivat. Ei muisteta enään, kaatuiko yhtään sotamiestä tai talonpoikaa; mutta muutamia oli haavoitettu. Kuinka monta vihollista tässä kaatui, on mahdotointa enään saada selville; sillä nämä ruumiit sekausivat niiden kanssa, jotka kaatuivat tässä muutamia tuntia ennen. Nähtiin monta raatoa viruvan joessakin, toisia oli rannoilla. Mutta enin osa oli vedetty latoon eli riiheen lähellä siltaa, joka sytytettiin palamaan, ja jota koettivat suojella kunnes se jo oli aivan valkean ja turmion omana, ennenkuin kaikki pakenivat. Sittemmin löyttiin sen tuhkasta paljon kannuksia, kiväärin piippuja, miekkoja j.n.e., joka kaikki oli jäännöksiä niistä kaatuneista vihollisista, jotka heidän vielä elossa olevat toverit olivat vetäneet tähän latoon, joka ruumiineen päivineen poltettiin, "jott'ei viholliset eikä kukaan saisi tietää kuinka monta tosiaan oli kaatunut." Poltettavain joukossa taisi olla usea vaan pahemmin haavoitettukin; sillä sanotaan tulesta kuuluneen hätä-huutoja.

Wihollisten paettua, saivat aikaa silmäillä ympäristöänsä. Usealta suunnalta nousi vielä savua, ja lieskasipa jossakin joku vasta syttynyt huone. Pappila oli porona; mutta tämän pitäjään vanha kivikirkko seisoi vielä, olkia sen ympärillä ja akkunareijissä. Näitä olkia sanotaan vihollisten ruvenneen sytyttämään, kun Thesslöf oli tulossa. Siitäpä he eivät kerjenneet katsoa kirkon syttymistä paremmin, kuin että se jälleen sammui; se tapaus sanotaan muutaman akan ansioksi, joka, kun viholliset poistuivat, astui ilmoihin lymy-paikastaan jossakin läheisyydessä ja sammutti oljet.

Tämmöistä oli Heinäkuun 20 p. Kauheita paloja sai se matkaan; mutta esti yhä kauheampia, kun voitto seurasi tappiota. Tällä tapahtumalla loppuvatkin talonpoikain liikunnot näillä tienoin; sillä Melin ja Thesslöf sai taas Ridderhjerta'n suojelusväen kuntoon, joka tietysti sitten yhdistettiin katteini Gyllenbögel'in vapajoukon kanssa. Kuka talonpoika ei tullut suojelusväkeen, se palasi kotiinsa, eikä heitä enempi tarvittukaan, sillä äsken mainitun lähdön saatuansa, ei vihollinen enempää pyrkinytkään Närpiölle, kun Finbyy'n sillan luona seisoi katteini Gyllenbögel nyt suojelusväen ja Melin'in väen kanssa 600 miehen voimaisena ja vihollinen sai toisaalla tekemistä.

XIV.

Luokaamme vielä silmiämme näihin seutuihin ja niiden asukkaisin, jotka saivat kärsiä niin paljon ja joitten vehkeistä meillä on yhdessä tai toisessa suhteessa oppimista, ennenkuin ne kaiketi jätämme. — Enin osa asukkaita oli paennut kaukaisille karille ja saarille. Helppo on arvata, minkäläistä elämä täällä oli. Useimmilla ei ollut asuinhuonetta, jonka katon alla olisivat tänä rauhattomuuden aikana saaneet nauttia ulkonaistakaan lepoa — heidän sydämmensä eivät kotvaan voinut rauhoittua, kärsittyänsä semmoisia vammoja. Joku kalamiehen sauna ja siellä täällä nuottakota löytyi; mutta riittikös ne monelle suojaksi! Ainoastaan heikoimmat lapset ja sairaat, joita täällä oli paljon, voitiin majoittaa niihin. Toiset olivat yöt päivät, mitä kumotun veneen alla, kuka kuusen juurella; muutamat laittoivat asumusta itselleen tuuheimpiin paju- ja kataja-pensikkoihin, toiset taas toimivat itselleen lehtimajoja. Aika kyllä oli kesäinen; mutta he olivat kaukana meressä, jossa tuimat tuulet usein jäähdyttivät ilmat olletikkin öiksi. Siitäkin voi arvata, kuinka terveelliset heidän majansa olivat. Tähän liittäypi vielä, että moni pääsi hädintuksin itse vihollisen käsistä eikä kerjennyt katsoa itselleen kotoa ruoka- tai vaate-varoja, vaan päästäksensä sen rääkkäyksistä, sinänsä päivänänsä heittäysi venoseensa. Ne, jotka olivat lähteneet ennen ja kerjenneet ottaa jotakin mukaansa, jakoivat usein tuomisensa tasan; toisten täytyi henkensä vaaralla lähteä maalle katsomaan varoja itselleen ja joukolleen. Nyt moni muutoin rikaskin tunsi, kuinka kova vieras sisuksia pureva nälkä on, jos se kohta hänelle oli ensi kertakin. Näitä viimeisiä oli eräs nuori tytär, joka läksi maalle ruokaa hakemaan ja tuiki varovasti koki lymyten kulkea siellä; mutta hänen kuitenkin äkkäsi muutama kasakka ja oikaisi heti hänen peräänsä. Tuon kun havaitsi, täytyi tyttären nakkauta makaamaan lika-lampeen, jott'ei vihollinen näkisi. Kasakka ajoi juuri hänen sivutsensa, katsellen tarkkaan, minne esineensä oli lymynnyt; mutta ajoi toki vähän syrjään, sieltä häntä hakeakseen. Lammista, jossa oli kotvasen saanut rypeä, hiipi tyttönen konttien hiljaa viidakkoin ja risukkoin läpi muutamaan ruis-peltoon.

Pellon vetisiä ja märkäruohoisia ojia myöten pakeni hän vielä rypien rantaan, sieltä asiatansa ajamatta ja vilustuneena tuntikausien konttaamisesta ja ryvennästä vedessä ja liassa, paetaksensa toveriensa luoksi onnettomaan pakopaikkaansa. Tästä hän sairastui ja sai niin maata 6 viikkoa vuoteen omana. Monta muuta samanlaista ja paljon onnettomampaakin tapahtumaa olisi kerrottavana: mutta siisteyskin kieltää niitä kaikkia kertomasta.

Näistä vaivoista ja kärsimisistä sikisi tauteja pakolaisten joukossa, joka tautinen tila vielä paheni kun punatauti ja sotarutto kerkesivät tänne. Siitäpä usea kuolikin tänne veneensä alle tai lehtimajaan! Samoin olivat asiat niidenkin, jotka olivat paenneet metsiin taikka pysyneet paikoillaan. Sillä vihollisen poltettua talot, pyrkivät kodottomat sinne, missä katto oli vielä jäänyt entisillen. Liiatenkin täyttyivät useat asumat aivan liiaksi, kun vähitellen saaristoon paenneet alkoivat tulla maalle, jossa kotoinsa siassa näkivät vaan kamaloita raunioita. Moni tupa oli kuin muurais-mätäs. Wäen paljoudesta ja ahdingosta sikisi tännekin tauteja, pait muita puutteita ja hankaloisuuksia, joita tämä elämä tuotti; sillä kun vihollinen vei ja hävitti kaikki, ahdisti nälkäkin. Tämmöistä kesti aikansa; maaherrakin koki toimia alastomille ja kodottomille turvapaikkoja, miten hänen keinonsa sitten lienevät onnistuneetkaan.

Tämä sota ja nämä tapahtumat hävittivät pitkiksi ajoiksi Närpiöläisten kaupanliikkeen, joka silloin oli joksikin virkeä, ett'ei vieläkään ole koronnut entiseen kuntoonsa. He kävivät kauppaa Ruotsin puolella isommillakin aluksilla; mutta kun heillä silloin oli niin kutsuttuja kaljaasiakin parikymmentä, niin ei ole enään kuin muutama. Jo Kesäkuun alusta kokivat Wenäläiset hävittää tätä kaupan liikettä väkisinkin, kuten jo ennen olemme nähneet. Kun heiltä vaadittiin pois kaikki veneet ja alukset, tiesivät he koukun tälle kiellolle: he kätkivät aluksensa. Isoimmat aluksensa he laittoivat ulkosaariin, jott'ei vihollinen saisi niitä käyttäässeen eikä hävittääkseen. Pielahden kylällä yksin oli kolme isompaa alusta. Kaksi niistä olivat vieneet ulommas; mutta kolmas oli ajaunut niin lujaan karille, ett'ei sitä enään saatu irtikään. Tämän hävittivät viholliset voitettuansa Lillmåssan nevalla ja Hertsböle'n kylässä. Kun talonpojat olivat korjanneet veneensä, eivät viholliset tahtoneet päästä alukselle. Mutta muutama kasakka, hyvä uimari, riisuikse alasti ja nakkausi uimaan, sytytyskeinot hampaissaan tai missä lienevät olleet; ui niin paikalle ja sytytti aluksen. Sitten palasi hän samoin taas, levättyänsä hetken veden pinnalla ihaillaksensa tuota näyttelyä, jonka itsellensä oli valmistanut. Toiset alukset säilyivät.

Näitä päättivät pakolaiset itse täyttää apua toimittaaksensa. Kun heillä oli aluksia, joilla pääsi edemmäskin ja selvä, vihollisista vapaa meri edessä, minnekä he mielisivät luoda silmänsä jos ei esivaltaansa, jota rakastivat suuresti, ehkä sekin oli jättänyt heidät oman onnensa nojaan. Mutta jos omista ja muiden kokemuksista tiesivät kavalluksen ja kelvottomuuden viittaavan Suomen sotajoukon johtajan teitä ja polkuja, niin eivät voineet uskoakkaan, että heidän hallituksensa olisi tuleennuttanut toimiansa vaan teetteleväisyydestä, joten nyt sanovat. Ennen eivät suvainneet kuningastaan moitittavan, nyt kaikki on Gustaf IV Adolfin syy! Jo sanoin, että mielivät kuninkaansa puheille. Kuningas, joka leikistä oli päättänyt tehdä toden, oli itsekin laivastolla tullut Suomeen, sitä itse komentaakseen ja ollakseen muutoinkin tantereita lähempänä, sodan juoksua paremmin johdattaakseen; ehkä tiettyä on, että kova kohtalonsa tässäkin seikassa teki, ett'ei esi-isäinsä onni seurannutkaan häntä, eikä hänelle paistanutkaan Gustaf'vien kunnianpäivä. Hän oli nyt Grälsbyy'ssä Ahvenanmaalla. "Wiisi- tai kuusikymmentä" henkeä, jaettuina tasan kumpaankin alukseen, päätti purjehtia kuninkaan luoksi. He kelasivat ankkurit syvyydestä ja toivovin silmin katsoivat he, kuten myötäinen tuuli pullisti heidän purjeitansa. Heillä oli useampi tuuma tämän kuninkaan luona käymisensä kanssa. Kun eivät kuninkaan asettamilta johtajilta olleet saaneet apuväkeä, mutta vaan tyhjiä lupauksia, jotka yllyttivät heidät liikojakin uskaltamaan, päättivät ilmoittaa itselle kuninkaalle asiansa ja suinkin häneltä saada apua. Myös oli heidän aikeensa pyytää hallitukselta apua heidän yleisessä hädässään ja surkeassa, avuttomassa tilassaan. Wahingoitta, vaaroitta pääsivät kuninkaan luoksi Grälsbyy'hyn ja pääsivätkin kohta hänen puheillensa. Joukostansa valitsivat muutamia kunnokkaimpia kuninkaan kanssa haastelemaan. Kuningas näyttäiksi hyvin "armolliselta" ja "lempeältä"; hänelle kertoivat kuten osasivat sen minkä isämaansa ja kotoinsa edestä olivat tehneet, ja ne polot ja kovuudet, joita heidän oli täytynyt kärsiä. Kolme erityistä kertaa olivat he kuninkaan puheilla, joka aina kohteli heitä hyvin suosiollisesti. Kuitenkaan eivät saaneet siellä mitään toimiin, ja kun viime kerran läksivät kuninkaan luota, pisti hän heille 15 riksiä käteen! Tätä ihmettelivät ja paheksuivat talonpojat, kun nyt kohteli näin kummasti heitä. Nyt näkivät itsensä ei saaneen täältäkään apua ja palasivat murheellisin mielin kotimaillensa, jossa vasta myöhemmin, toisten aikain aljettua, heidän vammansa sulivat kiinni ja tilansa taas aikoja voittaen alkoi parata. Tietämätöntä lienee mitä Gustaf Adolf tällä käytöksellään ja lahjallaan arveli. "Oliko tämä ainoa julmain palojen palkkio, jonka nyt voi antaa?" Oliko tämä jotakin juomarahaa vai todistiko se kuninkaan katkeroista tunteista, kun oli laittanut itsensä yksin näin väkevää vihollista vastaan; toiko tämä hetki hänen mieleensä tapahtumat Tilsit'issä ja England'in tarjotun avun, jonka hylkäsi? — Tällä Gustaf Adolf'in uudella eriskummaisuudella tahdomme lopettaa nämä viimeisenkin kertoelmat Eteläpohjalaisten rienteistä ja pyrinnöistä, sotaisista vehkeistä ja kärsimisistä tämän iki-muistettavan sodan aikana, joka merkitsi uuden ajan aamuruskoa Suomen saloille.

Viite.

Edellisessä kertoelmassani ei minun ole mieltä myöten sopinut haastella yleisimmistä muista tapahtumista, näitä talonpoikain liikkeitä ennen, eikä myöskään niitten loputtua, kun olin ottanut kertoakseni tässä vaan talonpoikain tekoja ja töitä. Joku kuitenkin ehkä ei halveksuisi saada joitakuita tietoja niistäkin ajoista. Siis panen tähän luettelon sotaan koskevista virkakirjeistä pää-sisältöinensä, jotka tähän aikaan tulivat Närpiön nimismiehen arkistoon sekä Ruotsalaisilta että Wenäläisiltä.

W. 1808.

Helmik. 14 p. Nimismies Sandberg'ia käsketään laittamaan keskievareihin hevosia kuriereja vasten.

22 p. Maaherra Wanberg käskee ruotu-isäntiä kiireesti hankkimaan lampaanmahkaisia turkkeja sotamiehilleen, uhkaavia sotaretkiä varten; sillä muutoin täytyisi heidän lähettää ne kyytillä rykmenttiin.

24 p. Haastetaan erään välipostin viivynnästä.

Maalisk. 2 p. Luettelo 84 uudesta sotamiehestä, joita kapraalit A.
Ludén, K. Westman ja N. Svarfvar määrättiin johtamaan.

5 p. Kuninkaan Helmik. 6 annetun julistuksen johdosta, jossa oli tehnyt sodan tulon tiettäväksi ja yllyttänyt asukkaita urhoolliseen suojelukseen, kuuluttaa maaherra Klingspor'an käskystä, jotta joka miehen, kenen vaan haluttaisi, katsomatta tavalliseen sota-ikään, pitäisi olla tilaisuudessa saada kirjoituttaa itsensä sotamiesten joukkoon. Kehoitus tätä tekemään on kiihoittava ja voimallinen.

15 p. Muonakuormaston matkamääräin asetus. Majuri Gripenberg'in käskystä muistuttaa maaherra nimismiestä, että hankkisi niille tarpeeksi hevosia. Kuormasto oli Porin rustholli-pataljoonan ja kulkeva Waasaan.

20 p. Maaherra määrää Klingspor'an käskystä Närpiön ja Teuvan pitäjästä lähettämään 300 hevosta neljän päivän ruokavarain kanssa Lapvärtiin, läänin rajalle, jonne hevosia Hämeestä toi pakenevan Suomen sotajoukon kaluja. (Laihialta vaadittiin samaa varten 300 ja Isosta-kyröstä 400 hevoista).

31 p. Kenraali Rajevskij'n sotajoukon piti kulkea läpi pitäjän. Jalkaväki-rykmentin Huhtik. 1 p., toisen jääkärirykmentin 1-4 p., kuudennenkolmatta jääkärirykmentin 4-5 p. Nimismiesten oli velvollisuutena toimittaa kontua ja ruokaa, jonka lupasivat paikalla aina maksaa. Kenraali käskee myös toimittaa kurierihevosia Waasaan, Pirttikylään, Närpiölle ja Ristiinaan. Joka neljännes-peninkulmasta lupasivat maksaa 10 kop. kuparia (peninkulmalta 48 nykyistä penniä!)

Huhtik. 8 p. Ristiinan pormestari käskee nimismiehiä toimittaa 57 hevoista Näsbyy'n keskievariin kuormastoa varten.

Toukok. 9 p. Nimismies Ingström on valittanut maaherralle, että Närpiöläisten täytyy Maalahtelaisten huolimattomuuden tähden kyyditä venäläisiä kuormastoja aina Maalahteen, jonka vuoksi Teuvalaisetkin jo kahdesti olivat kieltäneet tulla kuormaston kuljetukseen. Maaherra uhkaa kovuudella.

10 p. Wenäläisten käsky laittaa maantiet hyvään kuntoon.

16 p. Nimismiestä käsketään tiedustelemaan, onko papeilla tai muulla säätyväellä Närpiöllä eloa kaupan Wenäläisille.

21 p. Maaherra käskee nimismiehen luetuttaa tämän kuun 29 p. muutaman kuulutuksen uskollisuusvalan vannomisesta Wenäjän keisarille ja käskeä kirkkoherran, muutamain virkamiesten, lautamiesten ja valiomiesten kokoutua Waasaan kaupungin kirkkoon vannomaan Kesäkuun 5 p.

25 p. Sanberg kuuluttaa valiomiesten valitsemisesta ja vannomisesta, sekä muitten siitä vapauttamisesta. (Tämän jo tunnemme.)

Kesäk. 5 p. Nimismiestä käsketään kokoomaan kaikkia isompia veneitä otollisille paikoin, ottaa pois ja tallehtia purjeita, ruoreja ja airoja ja siten estää kaiken purjehtimisen, ellei sitä keisarillinen sotaväki lupaisi. Saadaksensa tilaa veneittensä viljelemiseen, olisi heidän kääntyminen kenraali Rajevskij'n luoksi Kokkolaan ja Kniper'in luoksi Waasaan.

5 p. Nimismies saa käskyn Wenäläisiltä asianomaisen päällikön määräämäin upsierein avutta ottaa talonpojilta Kesäk. 19 p. Jumalan palveluksen päätettyä kiväärit, pyssyt, pistoolit ja muut aseet.

14 p. Kisällejä, oppipoikia, joku kauppiaskin on tullut
maaseutuihin ja siellä levittänyt perättömiä ja hirmuisia
kutsupuheita. Semmoisia ihmisiä on nimismiesten etsiminen ja
Waasaan lähettäminen.

15 p. Waaditaan tarkkoja tietoja pitäjässä tapahtuvista seikoista, kansan kokoontumisista, sekä ruotsalaisten että venäläisten sotajoukkoin marssimisista (Käskyn sivulle on kirjoitettu: "19 p. Ei tuntunut mitään erinomaista").

21 p. Kuulutetaan, että ne papit ja virkamiehet, jotka eivät seitsemän päivän sisään, tämän kirkossa kuulutettua, vanno uskollisuusvalaa Wenäläisille, pannaan viroiltansa pois, lähetetään lähinnä asuvan sotapäällikön luoksi, viedään sieltä vartioittuina Turkuun, josta he lähetetään Ruotsiin. Heidän Suomessa olevan omaisuntensa kanssa menetellään maanlakien mukaan (heitä pidetään maan pettureina). (Närpiöllä vannoi kuni muistamme 2 henkeä.)

24 p. Waaditaan luetteloa vastaan-otetuista pyssyistä ja kivääreistä.

Heinäk. 7 p. Klingspor'an kuulutus Uudesta Karlebyy'stä. Kaikkein Wenäläisten antamain käskyin ja kuulutusten pitää oleman voimatta ja seurauksetta; heidän vangitsemansa pitää päästää irroillensa; asiain, jotka vihollisen käskystä ovat haastetut oikeuksiin ratkaistaviksi, pitää jäämän siksensä. Lopuksi kiittää Klingspor uskollisina pysyneitä.

19 p. Maaherra N. v. Schoultz julistaa Klingspor'an tyytyväisyyden rahvaasen Sulvassa, Maalahdella, Pirttikylässä, Närpiöllä, Korsnäs'issä, Teuvassa, Mustasaaressa ja Sundomin kylässä. Hän kiittää heidän suostumustansa asettamaan suojelusväkeä ja lupaa voimiensa mukaan jouduttaa ja tuleennuttaa heidän vehkeitänsä.

23 p. Maaherra käskee vara-nimismies Myrberg'iä pakoittamaan muutamia huolimattomia ruotuja laittamaan niitä suojelusmiehiä, johon ovat sitouneet, väkinäisen oton uhalla, ja käskee lähettää nämä Finbyy'n sillan luoksi, jossa suojelusväki palveli. Kaikkea tätä näet oli tekeminen, jotta Lapuan tappelulla saadut voitot vihollisen yli säilytettäisiin.

23 p. Postinkuljettajat, jotka ovat kieltäneet laittaa suojelussotamiehiä, ovat siihen velvoitetut.

Elok. 2-4 p. Maaherra käskee Myrberg'in, Klingspor'an käskystä, keskievareihin toimittamaan kurierihevosia.

17 p. Taas käsketään toimittaa vielä puuttuvia suojelusmiehiä — pappilatkaan eivät olleet vapautetut.

18 p. 'Osuuden päällikön, katteinin ja tähtikunnan jäsenen Gyllenbögel'in käskystä saan käskeä herra ruununnimismiestä virkansa voimalla vaatimaan kaikkia sapeleita, miekkoja, pistooleja, tussareita, kiväärejä, muskettipyssyjä, valjaisia, joita voi olla rahvaalla Närpiön pitäjässä; sillä niitä tarvitaan kuninkaallisen majesteetin ja ruunun varalle yhteistä suojelusta varten. Se, jonka huomataan kätkevän jotakin tämmöistä, on mainittava ja oikeuteen haastettava. Torpparin poika Simon Johanpoika Skata on tänne lähetettävä ja velvoitettava tuomaan myötänsä sen miekan, jonka on ottanut eräältä venäläiseltä katteinilta. Lapväärtistä Elokuun 18 p. v. 1808.

Fredr. Ridderhjerta,
pataljoonan päällikkö.'

27 p. Hevosia on hankkiminen Wähästä-kyröstä tulemaan ruunun kuormastoa varten.

31 p. Ingström'in on hankkiminen 100 hevosta Näsbyy'hyn ruokakuormaston viemistä varten Lapväärtiin. Pait sitä pitää 105 hevoista lähettää Brändöö'hön tuomaan sieltä Ristiinaan jauhokuormastoa. Laiva näet oli tullut Brändöö'hön.

Syysk. 24 p. Kenraalmajuri Knorring kuuluttaa, että hänen ylhäisyytensä Buxhoevden, joka tullessaan tapasi läänin maaherratta, on nimittänyt hänen maakunnan hallitusta hoitamaan. Myös käskee hän jo maksaa verot Wenäjän ruunulle; ylöskanto oli alkava Lokak. l p.

Lokak. 24. p. Nimismiestä käsketään hankkimaan 40 hevosta, joka keskievariin Lapväärtistä alkaen; sillä Suomen uusi pääkuvernööri Buxhoevden seuranensa oli Turusta tulossa.

Marrask. l p. Ingström on valittanut maaherran luona, että varsinkin merenrantakylät eivät tottele päätöstä Syysk. 30 p. koskeva jyväin ja heinäin sekä kyydinmaksoa Wenäläisten tarvetta varten, ja ett'ei hän voi la'illisestikaan menetellä heidän kanssansa, koska ovat niin monta. Tästä syystä käskee Knorring eversti Alexejeff'in antaa tarpeellista apua uppiniskaisia vastaan, jos Ingström vaatii; Ingström'iä taas yllytetään mainitulta everstiltä ottamaan sotaväkeä avukseen.

30 p. Närpiöläinen sotamies Karl Tall päästetään kotiin, varustettuna vapauslipulla, hänen vannottuansa uuden uskollisuuden valan.

30 p. Buxhoevden käskee maaherran kautta, että: Jos sotilas tulee Ruotsin sotajoukosta ja löydyttää itsensä keisarillisen sotapäällikön luona, niin otettakoon häneltä heti uskollisuusvala, laitettakoon hänelle matkakirja kotiinsa ja annettakoon leipää sekä 5 ruplaa rahaa. Waan jos sotilas salaa metsiä myöten palaa Ruotsin armeijasta, keisarillisen sotapäällikön luona itseänsä löydyttämättä, niin meneteltäköön hänen kanssaan asetusten mukaan. Ruunun palveliain on lähettäminen kertomus kaikista tulleista sotamiehistä, jotta kertoelma seikasta maaherran kautta lähetettäisiin Buxhoevden'ille.

W. 1809.

Tammik. 6 p. Maaherra käskee Ingström'in ilmoittaa niille 24 hengelle, jotka ovat sanoneet kärsineensä vahinkoja Wenäläisten sotaväen kautta ja kadottaneensa omaisuutta 294 ruplan 32 killingin arvosta, että heidän, näitten vahinkomääräinsä totuuden ja luotettavuuden tutkittamista varten, pitää saapua maaherran virkakunnan tykö, jos tahtovat saada mitään hyvitystä.[27]

9 p. Maaherran kirjeen kautta vapahdetaan kaikki ne, jotka ovat palovahinkoja kärsineet, hollia tekemästä, "jotta talvis-aikana voisivat hankkia hirsiä tarpeellisten asuntohuonetten rakentamista vasten."

Helmik. 16 p. Maaherra Carnall'ilta — neljäs maaherra Waasassa tämän sodan aikana — Ingströmille: "Jotta voitaisiin järjestää ja vähänkään auttaa niitten talollisten aikaan-tuloa, jotka vihan aikana maassa ovat varsinkin palovahinkoin kautta kärsineet enimmän, niin myös jotta voitaisiin auttaa köyhimpiä vähänkään viljan hyvitykseen ja myös jotta neuvoteltaisiin miten kyydin teko sekä kuormasto- että holli- ja kurieri-hevosten laitanto vähimmällä rasituksella ja rahvaan kesken tehdyn mukailemisen jälkeen voitaisiin saada toimeen, olen minä nähnyt tarpeelliseksi käskeä teidän, siinä valiomiehen valitsemisesta valtiopäiville pitäjänmiesten kohta pidettävässä kokouksessa, esitellä sen ratkaistaviksi seuraavia pykäleitä: 1:ksi Eivätkö pitäjänmiehet katso kohtuullista olevan, että hirsillä ja muilla rakennus-aineilla, ainakin sen verran mitä tarvitaan yhden asuinhuoneen, yhden navetan ja yhden aitan rakentamiseksi, auttavat niitä taloja, jotka palon kautta ovat kadottaneet huoneensa, jonka kautta se hankaloisuus vältettäisiin, joka tulee palovahinkoja kärsineitä perheitä tykönänsä pitämisestä; myöskin ovat ne talolliset, jotka asuvat tien varrella ja ovat menettäneet omaisuutensa ja olleet pakoitetut hakemaan suojaa etäisimmillä paikoin, autettavat ainakin muutamalla halkokuormalla syrjätaloista, kunnes voivat itse hankkia itselleen; 2:ksi pitää rahvaan neuvotella ja päättää mistä suhteesta kyyditseminen on toimitettava, yhden osan kadotettua hevosensa, sekä venäläisten että suomalaisten sotajoukkoin marssimisista, tai saatuansa tätä ennen jostakin syystä siitä vapautta tai lievitystä; 3:ksi toimitettakoon luettelo tärkeimmistä elon tarpeista tulevaan leikkuusen saakka, sekä siitä minkä verran suoloja joka talollinen arvelee tarvitsevansa tulevaksi kevääksi."

Toukok. 27 p. Käskee Cantall Ingström'iä, pääkuvernöri Sprengporten'in Toukok. 18 p. ja venäläisten sotajoukkoin pääpäällikön Wiljaminoff'in saman kuun 26 p. antamien kirjeiden johdosta, Petäjälahden, Jutkas'en ja Jeppi'n kylissä osaksi majoitetun Kiseloff'in kasakkarykmentin hevosille heti toimitettavaksi laitumia talollisten luona. Ingström'in tämän kirjeen syrjään kirjoitetuista muistutuksista näkee, että seuraavana Kesäkuun 6-7 ja 12 p. oli toimitettu laitumia 12 hevoselle Norrnäs'iin, 6 hevoiselle Töjbyy'hyn, 15 Herrström'iin, 15 Korsnäs'iin, 25 Moikepäähän, 33 Petäjälahdelle, 3 Stobacka'an ja 3 Näsbyy'hyn, yhteensä 112 hevoselle.

Kesäk. 5 p. Maaherra käskee Ingström'in anastaa ja huostaansa ottaa Wenäjän ruunun tarpeita varten kaikki pitäjässä olevat alukset. Näistä aluksista luvataan maksaa vuora vissiin määrään ja tinkimättä asiasta tehtyjä kauppakirjoja mukaan. Omistajain pitäisi vastaaman, ett'eivät laivat luvatta purjehtisi satamoistansa muita asioita varten. (!)

17 p. Edellä-mainittu kielto kumotaan ja omistajille myönnetään oikeus purjehtia laivoillaan milloin mielivät; mutta tila siihen oli ylipäällikkyydeltä hankittavana. (!!)

27 p. Kulku Ruotsiin kielletään kovasti.

27 p. Käsketään valvoa, että luotseja löytyisi rannelmalla Ristiinan ja Raahen kaupunkien välillä, jossa tavallisesti ennenkin on ollut, entisillä ehdoilla ja samoja etuja vastaan, kuin Ruotsinkin vallan alla olivat nautinneet.

Heinäk. 3 p. Katteini Selivanoff'illa kirjoitetaan olevan oikeus Wenäen ruunun tarpeiksi käyttää aluksia ja isompia veneitä, mitkä vaan voivat otollisemmat olla, ja ovat omistajat ankarimman rangaistuksen uhalla velvoitetut vastaan-pistämättä antamaan aluksensa hänelle ja maksoa saadaksensa saapua maaherran tykö.

13 p. Kolme sota- ja yksi muona-laiva ovat tulleet Kaskisten satamaan, ja käsketään, että 3 luotsaroimiseen tottunutta kaupunkilaista auttavat niiden päälliköitä maksoa vastaan. Ingström'in käsketään antaa luettelo luotsaroimiseen kykenevistä talonpojista, jotka sitten ovat velvoitetut toimittamaan luotsin työtä, jos niin vaaditaan ja tarvitaan.

Elok. 16 p. Maaherra Carnall Ingström'ille: Pääkuvernööri Barclay de Tolly'n — hän oli siis jo kolmas pääkuvernööri tämän sodan aikana — kirjeen johdosta, että muka on valitettu siitä, kun ala-upsierit ja postinkuljettajat, asetetut postipaikkoihin, ovat ottaneet matkaavilta kyytirahan eivätkä antaneet sitä täytenä talonpojille, ja myös siitä, että kaikkia päälliköitä on muistutettu, jotta postipaikoille asetetut ala-upsierit ja postin-kuljettajat ovat sinne asetetut ainoastaan järjestyksen vuoksi ja rahvaan sitojaksi, sekä että heidän ei tätä enemmin olisi kyytirahain kanssa tekemistä, ja että matkustavien on velvollisuus seurata seuraavia pykäliä: 1:ksi ett'eivät matkustavaiset vahingoittane keskievareita eivätkä väkivaltaa käyttäne, ja 2:ksi että matkustavaiset maksavat täydet kyytipalkat rahvaalle. Myös kuuluttaa maaherra, että joka keskievarissa matkatien varrella on pidettävä 6 hevoista kuriereja varten ja syrjäteillä 4 hevoista joka keskievarissa samaa varten, joita matkustavaiset eivät saa käyttää.

Syysk. 15 p. Carnall käskee Ingström'in ennen uuden päivän kulumista antaa tiedon kuinka paljon salpietaria pitäjäässä keitetään, kuinka paljon vielä kerjetään keittää Wenäjän ruunun varalle ja mikä sillä on hintana.

D) Hajapaikkaisia liikkeitä w. 1808.

I.

Tapahtumia Saarijärvellä.

Jo ennen olemme nähneet sotaisen hengen liikkuneen Pohjanmaalla, ja se olis levennyt pitkin koko rannelmaa pohjoisimpiin osiinkin, jos olisi saatu puoluetta säännölliseltä sotaväeltä. Yksikin lähetys tarjosi Klingspor'alle, hänen Siikajoen tappelun voitettua levätessään, käytettäviksi pari kolme tuhatta talonpoikaa, jos niille annettaisiin aseita ja johdattajia. Mutta Klingspor ei huolinut käyttää niitä voimia, joita kansa tarjosi hänelle. Kuitenkaan ei asukasten halu vastustaa vihollistansa siitä sammunut, että sotajoukkoin päällikkö ylenkatsoi heidän tarjouksensa. Senpä vuoksi moni läksi omin tuumin etelämmäs kuljeskelemaan hakeaksensa vihollisia, jotka vihdoin olivat saaneet syytä palata. Semmoisia läksi muutama satakunta Lohtajan pitäjästä Kalajoelle ensinnä, josta miehiä lisäysi ja lähdettiin kulkemaan Alavieskan, Ylivieskan, Pidisjärven, Haapajärven ja Pihtiputaan kautta Wiitasaareen ja Saarijärvelle, jossa saatiin tietää vihollisia olevan. Jokapaikasta aina liittäysi miehiä lisää, niin että joukon Saarijärvelle tullessa heitä jo oli useampia satoja miehiä. Tultuansa Wiitasaaresta Häkkilän kylään, Pyhäselän rannalla, lähettivät sanoja rahvaalle, että olisi joka paikassa avullisna karkoittamaan vihollisia Saarijärven kirkolta. Wenäläisillä näet oli isohko kuormasto täällä kirkon ja Ilolan talon välillä, jota vartioimassa oli joltinen joukko. Tämäkin kuormasto oli tähän jääpynyt keliriiton vuoksi, kun ei pääsnyt millään ajo-neuvoin kulkemaan edemmäs, Pohjanmaalle elo- ja sotavaroja viemään. Wihollinen tässä ollessaan kyllä ei tehnyt vahinkoja eikä paljon pahuuksia muuta, kuin vaan pikku ilkeyksiä, otellen omin lupinsa mitä mieli teki vaan; mutta kumminkin hän oli kutsumaton vieras, jonka läsnä-oloa ei suinkaan hyväksytty, jos ei liioin uskallettu häntä hätyytelläkään. Siitäpä syystä suostuivatkin varsinkin järvien takaiset kyläkunnat Pohjalaisten tuumiin vihollista karkoittamaan; varsinkin kun he olivat järvien takana peninkulmien päässä suojassa, jospa yritys toisikin myötänsä pahimpia seurauksia kuin toivottiin.

Häkkilässä neuvoteltiin ensinnä ja päätettiin sitten miten menetellä vihollista karkoittaaksensa. Ensinnä laittoivat kirkonkylään erään Häkkiläisen antamaan tietoa asukkaille, että samana päivänä oli tapeltava, jotta yksi osa auttaisi heitä, toiset laittautuisivat pakosalle. Sanansaattaja ratsasti ensinnä Tarvaalaan, kappalaisen taloon, jossa silloin oli kappalaisena vara-kirkkoherra Johan Calonius. Tälle hän näytti paperin, joka Klingspor'an nimessä käski olla talonpoika-joukolle avullisna; mutta Calonius huomasi heti kirjan olevan talonpoikain omia kynäilemiä ja sanoikin sen tuojalle, ehkä tämä väitti sen olevan Klingspor'an omasta kädestä. Sieltä läksi hän rovasti Joh. Erik Roscher'in luokse, jossa näytti samoin kirjeensä. Mutta täällä tuojan ei käynyt paremmin, kuin että ajettiin ulos, kun rovastin nuhdellessa heidän vehkeistänsä, hän rupesi liian mahtavaksi ja uhkaavaksi.

Samana päivänä, jälkeen puolipäivän tulikin talonpoika-joukko kirkolle; mutta he eivät tavanneetkaan vihollisiansa huolettomina ja varustamattomina. Sillä kyläläisten keskenään haastellen tulevista tapahtumista saivat muutamat nais-heittiöt kuulla kaikki ja juoksuttivat heti kohta sanan vartiaväelle, jotta siten tiesivät varustaita. Heidän päällikkönsä, "katteini Hållbom", ei ollut paikalla, vaan Karstulassa käymässä. Pahoin kyllä sattui hän juuri palaamaan ennenkuin talonpojat rynnistivät käsiksi. Talonpojilla oli tuumana kiertää vihollisen siihen missä oli. Sen vuoksi jakausi heidän joukkonsa kahteen osaan. Isomman joukon piti tulla ryntätä Laukkaalta päin tietä myöten, ja toisen joukon, toista sataa miestä vahva, oli samaan aikaan määrä hyökkäistä vihollisen niskaan takapuolelta. He sitä varten jo ennen eroitettiin matkaamaan Lumperois-järven pohjoisimpaan lahteen, nimeltä Haralahti, josta heidän oli tuleminen ilmoihin, kun kuulisivat ammuttavan toisaalla, kirkon ja Tarvaalon pappilan välillä olevan Palavasillan luona, josta toiset aikoivat aloittaa tappelun.

Tämä aije ei ollut huono; pila vaan että nuo nais-hylyt kerkesivät kieliä kaikki vihollisille, jotta osasivat olla varuillansa. Kun siis tämä isompi joukko joutui näkyviin, ampui ensinnä kellotapulissa olevat vartiamiehet heitä vastaan ja samassa riensi toisiakin sillalle päin, jonne talonpoika-joukko jo oli rientänyt, ja joka on vaan muutama kymmenkunta askelta tapulista. Kun vihollisia tuli täydessä asussa vastaan, niin hämmästyivät talonpojat, eivätkä tienneet miten käyttäitä; huolettomia ja torkkuvia he näet olivatkin tulleet ottamaan. Kaikki oli sitä hullumpi, kun ei aseistakaan ollut varaa; harvalla oli koko joukosta pyssyjä ja vaan muutamilla Lohtaja- ja Kalajokelaisilla avulliset hylje-pyssynsä; toisilla oli taas seipäitä, oijettuja viikatteita, pitkiä puukkoja seipään päässä, rautakankia, tuuria ja millä mitäkin. Pyssymiehet ampuilivatkin vastaan ja varsinkin ne, joilla oli pitkäkutiset hylje-pyssyt. Toiset eivät voineet tehdä mitään ja moni alkoi vetäytyä takaisin sen vuoksi. Mutta karvasta oli pakokin, kun nyt kerran oli saatu vihollinen silmäinsä eteen, niin pitkiä matkoja kuljettua ja tuhansia hankaluuksia tänä kelittömänä aikana voitettua. Niinpä paljasti muutama rintansa, heittäin hornaan mitättömän seipäänsä, jäi seisomaan ja huusi viholliselle: "Ammu piru tuohon!" Liekö vihollinen ampunutkaan, ainakaan ei se osannut pilkkaansa, ja kun ei mieskään tahtonut antautua vangiksi, läksi hänkin muiden muassa pois.

Täll'aikaa oli Karstulasta tullut lisää 40 kasakkaa, jotka kangasta tullessansa antoivat tulonsa siten tiedoksi, että jokainen lankasi pyssynsä kankaalla juoksevaa Heikki Pekkasta kohden, mutta osaamatta. Sitten vielä ajoi muutamat häntä perästä, että Pekkasen täytyi juosta järvelle, ehkä sen jää jo oli aivan soraksi sulanut, eikä sitä enään kukaan uskaltanut kulkea. Pekkanen upposikin kahdesti jään alle; mutta pääsi toki ylös ja juoksi rannalle, jossa mätästen väliin koki lymytä. Mutta sieltäkin löysivät hänen, vetivät ilmoihin korva-tukasta ja veivät Ilolaan, jonne isoin osa näitä apu-kasakoita, laukauksensa ammuttua jo oli ajanut suoraan. — Kun mies pääsi tänne, olivat talonpojat Palavansillan ja Tarvaalan väliltä jo paenneet ja Wenäläisiä lähtenyt heitä ajamaan takaa, jota pitkittivät noin pari venäjän virstaa. Samoin katosivat nekin Heralahdessa olleet, ei mitään tehtyään ja tuskinpa näyttäytyänsäkään.

Moniaita tappelua varten tulleita talonpoikia sekä rauhallista kylänväkeäkin joutui vangiksi tässä. Kummatkin papit sekä nimismies otettiin vartioittaviksi ja tutkittaviksi. Herrat pantiin lehmi-navettaan ja muille annettiin parempia vankihuoneita. Wankeja tutkittiin kolmasti päiväänsä ja jokaista syytettiin liittolaisuudesta kuormaston ryöstöä yrittäneiden talonpoikain kanssa. Warsinkin pitelivät Pekkasta pahoin; hän pieksettiin kaiketi veres-lihoille ja rahat vietiin. Mutta oltuansa kolme päivää vankina pääsi irroillensa, kun voi selittää Hållbom'ille, joka selvään puheli sekä suomea että ruotsia ja jonka sanottiin karanneen Wenäläisten puolelle, ett'ei hän ollut ryöstäjäin joukossa. Kun oli poislähdössä ja kulkenut vähän matkaa, toivat vartiat hänen aina takaisin, luullen hänen karanneen. Sen vuoksi antoi Hållbom hänelle sitten passin, jonka kanssa estämättä pääsi kulkuun. Kun everst-luutnantti v. Fieandt myöhemmin tuli Karstulaan, läksi Pekkanen hänen luoksensa ja antoi pitkin matkaa kaikenlaisia tietoja, Fieandt oli suvainnut ja suosinut häntä hyvin, kun oli pikku tiedustelemisissa varsin sukkela; sitä vastoin sanotaan hänen aina ajaneen läheisyydestänsä Saarijärven kirkonkyläläiset, kiistäen heidän olevan vakoilioita.

Samoin päästettiin papitkin ja vallesmanni irti, kun ei heidän päällensä saatu mitään syytä, ehkä heitä viikon päivät koettiin salvata omiin sanoihinsa. Calonius pakeni päästyänsä tien varrelta eikä palannut ennenkuin syksyllä. — Ei saatettu syystä rangaista mitenkään kirkonkyläläisiäkään, kun eivät olleet ehtineet mennä koko rymäkkään ja he siis olivat syyttömiä, ehkä heitä kovin tahdottiin saada syypäiksi, ja oikeutta pitämään oli tullut isompia joukkoja varastoja varjelemaan. Kun taas Fieandt tuli hiljemmin Karstulaan, ei vihollisilla ollut aikaa semmoisia seikkoja tutkia.

Näin päättyi tämä kahakka, jota varten niin pitkä-matkaisia oli tullut tänne vaan sodan halusta. Tämä heidän retkensä sai tämmöisen onnettoman päätöksen Toukokuun 15 p. Ehkä tämä yritys ei onnistunut paremmin, on sillä kuitenkin suuri arvonsa todistusta varsinkin Pohjalaisten innosta isänmaatansa suojellaksensa. Luultavasti olisikin kaikki luonnistunut hyvin, jos vaan ei samat hylyt, kuin Närpiölläkin olisi saaneet sanaa noille maan mainioille viehätteliöille kasakoille. He, kun ensinnä kuulivat asian, säikähtyivät ja kokivat olla varuillansa. Niin he olivat osaksi repineet Palavasalmen siltaa vähän ja kokeneet ko'ota kaikki veneet Lumperoisen ja Saarijärven rannoilta pohjoispuolelle, jossa itse olivat. Näitä veneitä, jotka olivat täyttäneet tuohilla ja tervaksilla kuten kerkesivät, asettivat Palavasalmeen sillan alle, jotta pistäisivät ne tuleen ja hävittäisivät sillan, jos talonpojat pitäisivät puolensa ja pyrkisivät yli sillan.

II.

Kahakka Kapeen sillan luona Laukkaalla.

Wallesmanninsa yllytyksistä käski Rautalampilaisia jo Toukokuun 21-23 p. Koivistoon varoja ryöstämään. Heidän oli tuumat tulla aivan äkkiä ja vihollisen tietämättä; siksi olivatkin ottaneet tullaksensa vanhaa maantietä, joka kulkee Kapeen virran yli. Mutta heidän ei onnistunut päästä käsiksi vihollisen huomaamatta; vaan löysivät vihollisia vastassaan, jo ennen kuin olivat tulleet Koivistoon. Sanotaan Laukkaan sen-aikuisen siltavoudin laittaneen sanan Wenäläisille sekä heidän tulostansa, tiestänsä ja muusta. Siispä olivatkin viholliset heitä ottamassa vastaan jo Kapeen sillan päässä, lähes kaksi neljännestä ennen Koivistoon tuloa. Talonpojat tästä säikähtivät, kun tämä vastaan-pano tuli niin aivan odottamatta. Senpä tähden päättivätkin paeta. Tässä joutui kuitenkin useampia vangiksi, varsinkin niitä, jotka olivat rohkeampia eivätkä tahtoneet paeta. — Kaksi miestä pujahti muutamaan veneesen, paetakseen yli virran; mutta viholliset tavoittivat heidät ja syöksivät heti painettinsa, toisen hartioista, toisen rinnoista läpi. Edellinen kuoli heti, mutta toinen sai kädellänsä painettia vähän väistetyksi, ett'ei joutunutkaan paraalle paikalle. Hänen niin huomasi eräs hellä-sydämminen vihollinen luutnantti kituvaksi, sitoi sen haavat murennetulla suolalla ja leivällä sekä nosti hänen hevosensa selkään. Wihollisten palattua Koivistoon vankinensa, laitettiin toisille puiset pultit jalkaan; mutta hän sairasna pääsi ilman kaikkia kahleita, hellän vihollis-luutnantin välittämisestä. Koiviston pirtissä pidettiin heitä muutamia päiviä vartioituina, kunnes sairas pääsi pakoon. Heidän vartiansa näet seisoivat oven suussa ja porstuassa. Joku sattui porstuassa kolahtamaan ja vartia oven suusta sitä katsomaan. Mutta samassa sieppasi sairas laudan ikkunasta (silloin ei ollut lasi-akkunoita) ja pujahti reijästä ulos. Wasta kun hän jo peltoa pakeni, huomasivat viholliset hänen ja ampuivat perään, mutta osumatta. Toiset päästi uljas Fahlander, heidän viikon päivät vankeina oltuansa.

III.

Tapahtumia Laukkaalla Walkolan kylässä.

Saman verran kuin Klingspor pakeni pohjoseen, tuli Wenäläinen perästä, kunnes Siikajoella, Revonlahdella ja Pulkkilassa sai tarpeensa ja näki paon paraaksi. Niitä voimiansa varten, joita vihollinen vyörytteli Pohjanmaahan, kuljetettiin melkein taukoamatta muonakuormastoja Etelä-Suomesta ja Wenäjältä. Näitä kuormastoja täytyi talonpoikien hankkia eteenpäin kulkemaan, arvelematta oliko tuo mieleen vai ei. Siitäpä tahtoi välistä syntyä riitojakin, ja tämä seikka viritti vihaa vihollisiin, jotta koettiin tehdä vahinkoja missä vaan kyettiin ja uskallettiin. Semmoisista töistä piisasi käräjä-asioita vielä sodankin loputtua, missä sitä ei heti miekalla ratkaistu taikka tulella tutkittu. Esim. Suonenjoella oli vaihetettu jauho-mattoin sisus, otettu jauhoja pois ja pantu kiviä ja someroa siaan. Tämän olivat vedättäjät tehneet; he kuitenkin pääsivät vapaiksi, kun huomattiin vasta myöhemmin, jolloin asia tuli oikeuden ratkaistavaksi, eikä saatu heille oikein syytä. Rautalampilaisia tämä pakko-kuljetus suututti enemmin; he eivät tyytyneetkään nurinaan, vaan kokivat käsin kynsin vahingoittaa vainoojiansa. Niin heidän teki mielensä hävittää vihollisen aikaisia varoja, joita Rautalammin läpi oli tuotu Laukkaasen, jonne niiden oli täytynyt kotvaksi pysähtyä rospuuton eli keliriiton tähden, kun ei semmosia kuormia kevät-hölseessä voinut kuljettaa ei vesiä, jäitä eikä maata myöten. Niitä oli jäänyt Walkolan kylään, joka on peninkulman päässä vesiä myöten Laukkaan kirkolle Peurangan järven rannalla. Tässä oli useampia taloja, ja Puralan talon muutama lato oli melkein täynnänsä jauhoja ja kauroja katosta maahan asti. Tätä heidän varsinkin teki mielensä ryöstää.

Sitä varten läksikin Rautalammilta joltinen joukko miehiä (200?), jotka tulivat Laukkaan rajan yli vaan muutamia kerrallansa. He jo ennen tuloansa olivat tuumineet vehkeistänsä ja aikomuksistansa muutamain myös Wiaporista laskettuin sotilasten kanssa. Niitä oli 5 miestä, joista kapraali Een ja kersantti Asp olivat etevimmät. Nämä suostuivat heidän tuumiinsa ja lupasivat antautua johtajiksi. Tuorstaina Toukokuun 29 p. oli heitä jo semmoinen joukko ko'olla, että päättivät aloittaa retkensä. Ensin oli heidän aikeensa ottaa Laukkaan kirkon seudulla olevata vähäisempää kuormastoa, jota vartioimassa oli 10 miestä. He saatiinkin helposti kiinni ja jokainen otti kuormastosta mitä mieli. Wiinaa saatiin ja aika rähinä nousi, jotta Laukkaan kirkkoherran oli asia tulla nuhtelemaan heitä tästä sopimattomasta elämöitsemisestä sekä koko yrityksestä, joka alkoi noin ja oli varmaan tuottava vaan vahinkoja. Mutta talonpojat olivat vähällä ampua herraa vastaukseksi, että hädin tuskin pääsi sinänsä pakoon pitäjäläistensä käsistä. Tästä päättivät, ryypittyänsä hetken, marssia edellensä Walkolan kylään, varsinkin kun kuulivat siellä olevilla varoilla olevan vaan 5 vartiaa ja vihollisen isomman joukon olevan peninkulman päässä Koivistossa. Ryypiskellen odoteltiin yötä, jolloin yritys Walkolassa oli yritettävä, jotta juuri päivän koittaessa tultiin Walkolaan; usea oli pikku tuprakassa, moni aivan humalassakin. Perille tullessansa kokivat sitte olla niin hiljaa kuin viinan äärestä lähtevä joukko voi. Yksi vartioita oli tullut pirtin penkille makaamaan ja toiset torkkuivat yö-untansa vartia-paikallaan. He nukkuivat niin siki, ett'eivät heränneet ennenkuin talonpoikia jo oli kiivetä komunnut riihen katolle. Nyt oli herääminen myöhäistä, sillä kun pyrkivät ulos, seisoi ärjyvä talonpoika-joukko oven suussa. Katolle kiivenneet uhkasivat ampua katosta sisään ja mikä mitäkin; mutta kukaan ei tahtonut käydä sisälle riiheen, peläten että viholliset säästivät ampuvarojansa viimeiseksi hädäksi. Miten siinä niin arvelivat, äkkäsivät ahdistetut viholliset, että riihen ja ladon välillä oli vähäinen sola. Tästäpä pujahtivatkin pellolle kaikki neljä pakenemaan. Kun talonpojat tuon näkivät, niin he heti perään; mutta kun viholliset jo olivat pääsneet juoksemaan matkaansa, ennenkuin he huomattiin pakeneviksi, ei ollut hyvä saavuttaa heitä, jotka juoksivat henkensä perästä. Kolme heistä niin pääsi metsään pakoon. Mutta neljäs, joka oli sattunut lyömään kirveellä jalkaansa, ei voinut paeta niin nopeaa ja saatiin kiinni sekä vietiin samaa kyytiä Rautalammille, samoin kuin sekin, jonka tapasivat talon pirtistä nukkuvana; minne he sitten lie viety sieltäkin.

Nyt olivat talonpojat valloillaan. Jauho- ja kauramattoin pinoja purettiin ja vietiin kerkeämiseen piiloon; muutama osa metsiin toinen rannoille, ja mikä saatiin, se ajettiin etäämmäs. — Puralan talonväki, joka ei ollut tiennyt mitään, ennenkuin heräsi talonpoikain melusta, pelkäsi vihollisen kovaa kostoa. Syytä heillä olikin, sillä arvattavasti suuttuisi se ensinnä kylälle, jossa työ oli tehty. Wapahtuaksensa seurauksien poloista, tahtoivat he lähettää sanaa tapahtumasta Koivistossa oleville Wenäläisille; mutta nyt tulivat talonpoikain uhkaukset, jotka estivät sen. Mikä niin jäi Puralaisten tekemättä, sen toimittivat ne kolme karkuun pääsnyttä vihollista. Waan kun he eivät tunteneet maita, olivat kauan saaneet juosta kangasta ristiin rastiin, ennenkuin Koivistoon osasivat. Niinpä sanakaan talonpoikain töistä ei kerjennyt aivan pian Koivistoon ja siis ei kostokaan sieltä. Sill'aikaa oli useimmat jo selvenneet tuprakastaan ja alkoivat ajatella oloansa vaaralliseksi. Senpä vuoksi läksivätkin pois asiansa toimitettuaan, vieden muassansa viljaa minkä vähän voivat. Mutta muutamia jäi vielä paikalle juomaan voittajaisia, joten joivatkin itsensä pahan-päiväisiksi humalaan, kun siihen aikaan sai viinaa melkein joka talosta. Kapraali Een oli etukynnessä päissänsä, melusi ja karjui: "minä olen tämän kylän herra ja kuningas." Mutta loppuipa tämä tavaton ja hullu melske, kun kello 4 aikana jälkeen puolipäivän 30 kasakkaa ajaa hurahutti kartanolle.

Jälelle-jääneillä juopuneilla ei ollut enään kykyä paeta saati vastustaa, ja niin joutuivat ne onnettomat onnettomuuteen. Een'iltä halkaistiin suoraan sanoen koko pääkallo, kun koki paeta, ja neljätoista miestä sai samoin loppunsa. Warsinkin joutui muutama Laukkaalainen vihollisen sanomattoman julmuuden esineeksi. He toivat hänen tukasta tupaan, löivät kaksi keihästä hänen jalkapöydistänsä läpi lattiaan kiinni ja pistivät kolmannella hänen kummankin suupielensä läpi. Sitten päästivät miehen tästä pahasta, pannakseen toiseen yhtä kovaan. Sitoivat näet hänen kyttyrään, pään jalkain väliin, ja heittivät hänen kankaalle muutamalle kivirauniolle niin hiljakseen näljästä ja muusta kuolemaan. Täällä hän kitui tässä surkeassa tilassaan pari päivää, kunnes hän löydettiin ja kuoli löytäjänsä käsiin.

Nyt viholliset, tapettuansa ne, jotka he tapasivat, rupesivat hakemaan ensiksi talon ja koko kylän aitoista, josko sieltä löytäisivät kätkettyjä varojansa. Se kyllä ei onnistunut; mutta ison osan löysivät metsästä, jonne niitä oli koettu kantaa piiloon, ett'ei vihollinen enään käsittäisi niitä. Moision isännän olivat heittäneet tappamatta ja veivät palatessaan hänenkin vankinansa Koivistoon. Siellä muka tutkittiin asiaa, vaan oltuansa siellä muutamia päiviä pääsi irroillensa, kun eivät saaneet häntä sanoihinsa kierretyksi eikä usealla lailla puhumaan kuormaston ryöstöstä; hän väitti myös järkähtämättä Walkolan kyläläisten olevan ihan syyttömiä. Paraasta päästä hänen välittämisistään pääsi Walkolan kylä polttamatta, pait muutama syrjätorppa, jossa viholliset tapasivat jauhoja, joita hajusta ja mausta tunsivat omikseen. He olivat jo uhanneet polttaa koko kylän, mutta tällä kertaa jäi se niin vaan uhkauksiin. Moision isäntä oli suoraan sanonut viholliselle kaunistelematta ja mutkittelematta, miten asiat oli olleet, ehkä ei kuitenkaan liian jäykästi, että sillä olisi suututtanut. Hän sittenkin vankina ollessaan oli saanut kärsiä yhtä ja toista, kunnes irroitettiin.

IV.

Koiviston tappelu Toukokuun 29 p.

Sandels oli uljaan katteini Malm'in kautta Toukok. 12 päiv. erinomaisella rohkeudella voittanut Kuopion kaupungin Wenäläisten vallasta ja saanut siellä isoja varustuksia ja varoja huostaansa, ehkä itse vielä oli Pulkkilassa käyttääksensä voittoansa siellä ja käyttääksensä voiton etuja. Täällä sai hän kuulla, että Wenäläiset Perhon, Saarijärven, Laukkaan ja Rautalammin kautta uhkasivat valloittaa jälleen Kuopion kaupungin, jonka vuoksi heti läksi sieltä ja tuli Toivalaan 20 p. Täältä hän heti lähetti alaluutnantti Tavaststjerna'n 50 miehen kanssa Malm'in joukkoa Rautalammille tiedustelemaan kaikenlaista ja ottamaan siellä olevan kuormaston; myös oli Tavaststjerna'lla käskynä vartioida sieltä Pohjanmaalle menevää tietä mainittuin seurakuntain läpi. Sittemmin lähetettiin Tavaststjerna'n väen lisäksi katteini Spåre 100 miehen kanssa Kajaanin pataljoonaa; hänen myös oli koko tätä nyt 150 miehen voimaista joukkoa päällystäminen. Eversti Fahlander sai sitten käskyn Spåre'n väen kanssa tunkea edemmäs ryöstämään vihollisen varoja ja tiedustelemaan sen vehkeitä. Laukkaan kirkkoherran kautta sai hän tietää yhtä ja toista; myös kuuli hän miten Karstulasta koko joukko vihollisia oli tulossa. Ei siitä säikähtänyt, vaan päätti miehinensä ottaa vihollisen melkoiset varat, ennenkuin vihollisia ehtisi apuun. — Koivistossa olevain varain vartiaväkeä oli enennetty koko joukko jo ennestään talonpoikain yritysten vuoksi; senkin kuuli Fahlander. Hän päätti jakaa väkensä kahteen osaan, joista pienempi osuus kiertäisi vihollisen takapuolelle ja sieltä alkaisi hiljallensa hyökkäystä, jotta vihollinen ei arvaisi mitään, kun hän itse isomman joukon kanssa toisaalta rynnistäisi.

Tultuansa Kapeen sillan kautta vanhaa maantietä, pysähtyi eversti Fahlander joukkonensa Louheesen tiedustelemaan. Hän sai muutaman talonpojan lähtemään Koivistoon vakoilemaan. Hetken sillä tiellä oltuansa, palasikin mies ja kertoi sinne saadun lisäväkeä noin 100 miestä ja luuli siellä nyt olevan vartioväkeä 250 ja 300 miehen välillä. Tiedusteltuansa kaikellaista muutakin samalta mieheltä, sai Fahlander hänen opastamaan itseänsä Koiviston takapuolelle, Mäen torppaan, puolen venäjän virstaa Koiviston tuolle puolen. — Mäen torppa on louheikkaalla harjulla, jonka takana on lahti ja edessä isoja ja korkeita kallion lohkeimia. Se oli yö kun Fahlander tuli tänne. Päivän koittoa vähän ennen läksi Fahlander joukkonensa rynnistämään Koivistoa kohden. Ensi vartiakunta otettiin, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä; mutta muutama välivahti, eli oikeimmin hänen valpas hevosensa, huomasi nämä metsikön suojassa hiljaa rynnistävät sotamiehet, hirnahti ja herätti niin isäntänsä, joka nuolen nopeudella ajoi Koivistoon. Rynnistyshetki oli jo ohitse, eikä hänen toista joukkoansa kuulunut. Tukalaa hänen oli odottaa, varsinkin kun vihollisen rumput rämisivät ja sen torvet soivat heitä herättämään. He tulivatkin erinomaisella nopeudella valmiiksi ottamaan vihollisen hyökkäystä vastaan; etevimpiä ja toimikkaimpia herättäjiä ja valmistajia oli eräs rumpari ja ala-upsieri. Nyt ei Fahlander enään voinut odottaa; sillä vihollinen kerkesi varustautua vaan paremmin. Hänen oli 100 miehensä kanssa rynnistäminen pitkää kujaa, jota pitkin vihollisen hyvin sopi ampua kivääreillään.[28] Etuansa kyllä viholliset kokivat käyttää, ja hirveän kuulasateen saivat rynnistäjät vastaansa; mutta kummasti kyllä ei vahingoittanut: mikä meni yleten, mikä alaten ja mikä sohisi sivuitse. Fahlander oli kovasti jo edeltäkäsin kieltänyt väkeänsä ampumasta, ennenkuin antaisi itse käskyn. Itse hän kävi pyörittäen miekkaansa päänsä yli joukkonsa edellä, ja ehkä yhtenään sohisi kuulia ympärillänsä, ei sattunut yksikään häneen.[29] Kun niin oli miehinensä hurraten ja juosten tullut muutamien sylien päähän vaan vihollisistaan, niin käski ampua. "Pam". Savu esti näkemästä mitä vaikutuksia ensi laukaus tuotti; mutta voivotus-ääniä kuului. Toinen kerta laukastiin, ja kun haiku vähän haihtui, nähtiin viholliselta kaatuneen paljon väkeä; mutta sentään ei paennut. Aikaa ei ollut Suomalaisilla laahata; mutta painetti ojennettiin siaan ja niin rynnistettiin alinomaa ampuvain vihollisten päälle. Tämän piikki-muurin rynnistäessä harvenikin vihollisen rivit, ja pian oli yleinen pako vihollisen ainoa apukeino. Jo muita ennen oli vihollisen vartiakunnan päällikkö, kun häntä herätettiin nukkumasta, hypännyt akkunasta ulos, niin nousnut hevosensa selkään ja lähtenyt ajamaan tiehensä Jyväskylään, heittäen kaikki siksensä. Lähtiessään oli hän virkannut: "lempo heitä vastaan tapelkoon! Koettakaa mitä luulette voivanne! Minä menen." Tämän hänen lauseensa kuulivat samassa huoneessa vangitut talonpojat edellisistä kahakoista. He mainitsivat hänen olleen kovin leppyisän miehen ja puhuneen selvästi suomea. Siitä päättivät muutamat ukot hänen olleen Suomalaisen, joka ei tahtonut tapella kansalaisiansa vastaan, ehkä oli vihollisen palveluksessa.

Koivistossa oli vihollisilla paljon varoja: pitkiä pinoja mattoja ja paljon muuta kalua; tässä olevan vartiajoukonkin paljoudesta voi älytä siinä olleen joltinenkin määrä. Fahlander ei voinut ottaa niitä mukaansa; mutta hän laittoi talonpojille sanan, että heti kohta tulisivat noutamaan niin paljon vilja-varoja kuin suinkin voisivat, "muutoin hän polttaisi kaikki tyyni ja saattaa huoneitakin mennä." Pikaan tulikin talonpoikia, että kohta enin osa saatiin korjuusen. Muutamia jäi korjaamaan itselleen talven-varoja, kun Fahlander miehinensä läksi pois. Hän näet oli saanut tiedon, että 2000 Wenäläistä oli tulossa Karstulasta, joita hän ei uskaltanut ruveta vastustamaan, kuten ei sopinutkaan. Muassaan vei Fahlander 27 vankia. Paikalle jäi 11 kuollutta ja 9 pahoin haavoitettua, joitten hautaa maantien vieressä vieläkin matkaaville näytetään.

Kun Wenäläiset tulivat toisna päivänä Koivistoon, rupesivat he hakemaan varojansa; paikoin löysivät, toisin ei. Missä vaan löysivät "knalleja", jauhokuleja, hatun-höyheniä eli muuta semmoista, siinä polttivat talon paljoja juttelematta, ehkä oikeus oli asetettu muka Koivistoon. Nyt vasta rääkkäykset ja vainoomiset alkoivatkin, ja ne koskivat kaikkein ankarimmin Laukkaalaisia, ehkä heitä Walkolan rymäkässäkään ei ollut kun muutamia Rautalammin rajakylistä. Ei sillä hyvä, että veivät, söivät sydänmaistakin eläimet; rääkkäsivätpä ihmisiäkin. Mikä ammuttiin, kuka pieksettiin kuoliaaksi, tai hirtettiin eli muutoin tapettiin. Niin ottivat erään räätälimiehen, jonka päästä lämmintauti oli ajanut hiukset, ett'ei vielä ollut kerjennyt kasvaa uusia siaan, muuta kuin vähän tynkiä. He luulivat häntä päästään kapinoitsiaksi tai sotamieheksi ja hirttivät hänen vaan siitä syystä, ett'ei ollut tukkaa. Kun lämmintauti tänä kevännä raivosi täällä, ja siis moni oli tukatonna, niin annettiin usealle syyttömälle "katulhöppiä" (kujapieksoa), johon joita-kuita kuolikin. Sotapäällikkö Jyväskylässä, Karabenskij, oli vielä hyvin järkevä ja hellä-sydämminen mies, jonka tykö käännyttiin aina, kun aivan selvää vääryyttä tahtoivat toiset viholliset tehdä; sillä vääryydet mainitaan hänen aina rangaisneen ja kieltäneen, missä vaan näki ja voi. Laukkaan rovastia semmoisissa tiloissa usein käytettiin tulkkina. Rovastin mainitaan muutoinkin muutaman Wiaporista palanneen everstin (Wadenstjernan) kanssa käyneen vierastelemassa tämän säädyllisen Karabenskij'n luona, joka oli ollut hupaisimpia seuramiehiäkin.

V.

Tapahtumia Keuruulla.

Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.

Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa, sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen, ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin, kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; — he näet useimmiten vaelsivat joukottain.

Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa; he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston, jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.

Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit, kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa, jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään. Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.

Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä. Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan. Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö, jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.

Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään. Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli, hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?), ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan panna vastaan. Jääkärit — joukossa kenties Jämsäläisiäkin — ottivat heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois. Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.

Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä, ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach, oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu Jumalan-palvelus.

Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille. He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen, karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä. Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.

Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha, kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään. Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön, jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan. Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.

Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.

Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.

Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta — sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. — Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen — ei tutkiminen — otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.

Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.

Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.

Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. — Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".

VI.

Kahakka Alahärmässä.

Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; — hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään —. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.

Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.

Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.

Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. — Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.

Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.

Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.

Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.

VII.

Kahakka Kantin keskievarissa.

Wenäläiset lähettivät Waasan kaupungin ryöstöstä ja saman kaupungin seuduilta saatuja jyvä- ja jauhovaroja muille eteläisemmissä osissa maata oleville sotajoukoillensa. Tämän kuormaston muistellaan olleen 70 hevosen vedettävän, ja sitä varten olivat nimismiehet muutamat myöten, toiset vastoin tahtoansa, ko'onneet hevosia läheisimmistä seurakunnista. Heinäkuun 17 p. tuli tämä kuormasto Kauhajoelta Karvian kappeliin, joka nykyään on Kankaanpään pitäjästä; Karvialaisten oli nyt laittaminen se edemmäs. Kuormastossa oli 12 kasakkaa ja noin 50 jalkamiestä vartiaväkeä, paitsi kuormastoa kuljettavat talonpojat, jotka tähän aikaan eivät olleet luotettavimpia venäläis-varain suojelioita. Karvialaisetkin olivat kokouneet määräajaksi; mutta ei hevosinensa, vaan enimmäksi seipäinensä Kantin keskievariin, jossa viholliset aikoivat muuttaa hevoisia. He näet olivat Kauhajoella vähän ennen saaneet sotamarsalkki Klingspor'an nimeen kirjoitetun yllytyskirjeen kuormaston ryöstöön. Heidän ei kirjeen mukaan tarvitsisikaan muuta kuin vähän viivytellä vihollisia, kunnes Suomalaista säännöllistä sotaväkeä ehtisi tulla kuormastoa oikein ottamaan pois: se muka tulisi tuossa tuokiossa Kanttiin. Tämän kirjeen tekiäksi luullaan Knuuttilan herraa Kauhajoella Gustaf Inberg'iä,[31] jonka sanotaan lähettäneen samanmoisia joka naapuri-seurakuntaan. Että kirjeitä oli samanlaisia lähetetty muuallekin, tahtoo sekin todistaa, että tätä puheena olevaa kuormastoa ryöstämään kokousi Kanttiin miehiä Isolta-joelta, Honkajoelta ja Parkanosta, pait Karvialaisia. Waan harvalla heilläkään oli pätevämpiä aseita tai pyssyjä; mutta he siitä vähän pitivät lukua, kun heidän ei muka tarvinnutkaan muuta kuin vähän viivytellä vihollista. Näitä kirjeitä lennättämään oli Kauhajoelta laitettu useampia ratsumiehiä, joitten täytyi ajaa aika vauhtia, jos mieli kaikkein ei myöhästyä ja kuormaston ennättää sivu Kantin.

Kauhajoen tietä Nurmijärveltä tulevaa kuormastoa vastaan läksi Kantista kolme ratsumiestä tarkastamaan, jos ei hätyyttämään sieltä tulevia Wenäläisiä; kaksi näistä oli Kantin talonmiehiä ja kolmas oli kirjeentuoja, Tobias Kiviluoma nimeltään. He ratsastivat noin kuusi neljännestä Nurmijärvelle päin tätä ikävää Hämeenkangasta, kunnes pysähtyivät muutaman nevan eteläpuolelle. Sen pohjois-rannalla olevalta mäeltä näkivät kohta laskeuvan sotaväkeä. Eivät ensinnä tienneet oliko se luvattua Suomalais-väkeä vai vihollista, kunnes hevosmiehillä näkivät olevan keihäitä kuni ainakin kasakoilla ja muutoinkin kasakan hankkeet. Miehet arvelivat hetken pysyä vaan paikoillaan ja sanoa kasakoille, että he toivat hevosia kuormastoa varten; mutta päättivät sitten paon paremmaksi. Ennenkuin sieltä läksivät ajamaan pakoon, pistivät maantien poikki olevan ojan-rumpun palamaan. Rumpua sytyttäessä meni aikansa ja kun heidän ja kasakkain väli ei suurin ollut Wenäjän virstaa pitempi, pääsivät kasakat heitä lähemmäs. He kyllä kokivat ajaa aika vauhtia, mutta kun kasakat aina lähestyivät, niin eivät enää uskaltaneet ajaa tietä myöten, mutta poikkesivat metsään, ajettuansa tietä virstan verran. Sitä ennen olivat kasakat jo saavuttaneet Kauhajokelaisen, jolla oli sekä huonompi että matkasta väsyneempi hevonen. Hänen tappoivat siihen ampuen ja sapeleilla, piikeillä tuhansiksi palasiksi hakaten. Jolla kasakoista paras hevonen, se oikaisi taas niiden kahden toisen kimppuun, pysähdyttyänsä räpäyksen Kauhajokelaisen ympärillä; — palama ojan-rumpu näet ei ollenkaan voinut estää hevosmiehiä pääsemästä. Pakenevat Kanttilaiset ajoivat muutamaa mäkeä alas keitaalle, jonka ranta oli parin kolmen sylen levyiseltä varsin vetelää. He, jotka tunsivat paikat, tiesivät kyllä mistä ja miten ajaa kiireissäänkin; mutta heitä takaa ajava innostunut kasakka ei arvannut päältäpäin rahkaista, vaan alta hyvin liejua nevanrantaa mitenkään vaaralliseksi, vaan ajaa hurotti täyttä laukkaa mäkeä alas. Mutta samassa kun tuli keitaan rannalle, kaatuivat hevonen ja mies, sekä tulon nopeudesta että suon vetelyydestä. Sepä olikin miesten onni; sillä eivät olleet enään edempänä paria kolmea syltä jälestä ajavasta kasakasta, kun se kaatui suohon. — He siitä sitten edemmäs ajamaan; mutta eivät uskaltaneet enään lähteä Kanttiin, vaan pyrkivät kaiketi toisaalle syrjä-taloihin; sen enempää eivät enään joutaneet katsella kaatuneen eikä muiden kasakkain perään, asetonna kuni olivat, vaan pakenivat onnellisesti.

Tästä kasakat jälestä tulleen kuormaston kanssa vaan matkustivat edemmäs Kanttia kohden, ollen aina varuillansa. Kauhajoelta saakka olivat tulleet varsin varovaisesti, sillä heitä olivat talonpojat hätyyttäneet siellä, kokien ryöstää koko kuormastoa, joka yritys ei kuitenkaan onnistunut. — Tämän kuormaston ryöstö-yrityksessä ja muutaman toisen ryöstämisestä saikin Kauhajoki kärsiä kielin kertomattomia poloja, joista kuitenkin jo ennen muut ovat vaikeroinneet ja jotka eivät kuulukkaan tähän. — Kantin pohjois-puolella olevasta sillasta tapasivat Wenäläiset sinne tultuansa moniaita palkkia sillan kannesta revityksi pois; mutta hyvin oppineine hevosineen he helposti hyppäsivät yli tämän vähäisen esteen, hämmästykseksi talonpojille, jotka älyttömyydessänsä luulivat jo tämän repimisen auttavan eivätkä repineet koko siltaa auki, joten he itse olisivat ehtineet päästä pakoon. Säännöllistä luvattua väkeä ei ollut odottamistakaan; sillä se ei tullutkaan Nurmijärveä edemmäs. Tätä luvattua ja pari tuntia vihollisten Nummijärveltä lähdettyä sinne tullutta apu-miehistöä johdatti katteini Uggla, joka taisi senvuoksi palata, kun luuli Nurmijärvellä olevan vihollisella aika ison miehistön.[32] Mitenkä hän voi saada tämmöisen tiedon, on vaikea arvata, varsinkin kun oli juuri asian alkain laitettu Kauhajoelta Kanttiin sana rahvaalle, että ryhtyä aseisinsa, juuri tätä kuormastoa ottamaan tai viivyttelemään. Kukatiesi Uggla oli ainoastaan tietävinään; ehkäpä sentään joku olisi voinut tuoda hänelle vääriäkin tietoja.

Talonpojat kun näkivät tehtyin esteittensä mitättömyyden ja ennestäänkin vihaisten kasakkain rohkeuden, peljästyivät, semminkin kun olivat tulleet aseitta eivätkä kukatiesi moni uskoneet koko asiasta totta tulevankaan. Siis heittivät he seipäänsä yksi sinne ja toinen tänne. Neljä talonpoikaa eivät ennättäneet tuon ampuvan ja hirveällä nopeudella lähestyvän, innoistaan kiljuvan vihollisen jaloista; heitä hirmuisesti viilleltiin ja leikeltiin sapeleilla ja miekoilla, kunnes vihdoin keihään pistännällä murhattiin. Yksi näitä oli jo vanha ja tutiseva äijä, jonka sydämmellä vielä oli nuoruuden jäykkyys, joka tahtoi olla joukossa, kun jotakin oli tehtävänä. Hän sekä yksi toinen olivat Karvialta, yksi oli Honkajoelta ja neljäs Ilmajoelta. Paitsi näitä tässä murhattiin jo mainittu Kauhajokelainen, sekä samalla yksi kuormaston kuljettajia, joka pyrki pakoon, kun näki toisia tapettavan. Toiset talonpojat pääsivät pakoon mikä minnekin. Kuormasto läksi täältä itse otetuilla hevosilla kulkemaan edellensä Tamperetta kohden.

Koko sota-ajan oli Kantin keskievari sittemmin jonkun vartiajoukon majana; heitä oli tavallisesti 25 miestä. Ne söivät kylän karjat ja hävittivät paossa olevien talonmiesten elämisen. Ehk'ei rahvas enää uskaltanut hätyyttää julkisesti heitä, niin oli usein kahden-kesken riitoja, joissa aina tavan-takaa vihollinen heitti henkensä; mutta kun ei ollut näkiää, niin kaivettiin ruumis maahan ja koko asia jäi kaipailemiseen. Samoin kuoli hyvin monta vihollista, useimmissa paikoin koko maassamme, metsän ja sydänmaan yksinäisyyksissä, joissa ei toista todistamaan kykenevää vihollista ollut.

Warsinkin kävi monen niin, joka uskalsi liian syrjä-kyliin rappaamaan. Heidän luultiin sitten eksyneen, väsymisistä, haavoista tai taudeista nääntyneen ja kuolleen.

VIII.

Kahakka komppania-lakealla Ruovedellä.[33]

Heinäkuun 24 p., joka tänä vuonna sattui sunnuntaipäivälle, oli tapeltu Kauhtuan sillan luona, ja vältvääpeti Roth oli samassa ottanut Wenäläisiltä veneillä kuljetetun varaston. Saatuansa vihollisen tavaran käsiinsä, möi Roth osan huutokaupalla, jakoi toisen talonpojille. Wenäläisten patikoitua matkoihinsa, ja hänen sen tehtyänsä, läksi hänkin pois, niinkuin hänen tapansa aina oli äkkiä tulla ja yhtä äkkiä kadota teille tietämättömille. Wiholliset, jotka eivät menneet kauas, palasivat jälleen, kun näkivät Roth'in joukkonensa kadonneeksi taas vähäksi aikaa. Ruoveden kirkon seutuihin asettivat he Ritoniemen taloon pari sataa miestä vartiaväeksi. Nämä tässä majailiat viholliset pitivät aina tarkastusmiehiänsä Matamäellä ja Ritoniemen ulkohuonetten katoilla, josta he varsinkin voivat nähdä, jos vihollinen tulisi pohjois-tietä. Roth, joka päätettyänsä Kauhtuan kahakan mieltänsä myöten, oli vetäinyt Wisuveden ja Tarjanteen vesille, sai kuulla vihollisia taas olevan Ritoniemessä ja päätti joukkonensa hätyyttää niitä sieltä. "Puolen toista viikon" kuluttua Kauhtuan sillan rymäkästä, ryhtyi väsymätön Roth hankkeisinsa. Tultuansa Ruovedelle, lähetti hän enimmän osan miehiänsä sitä varten kapraali Kortman'in johdossa veneillä Mustalahteen, jossa piti heidän astua maalle ja marssia sieltä Peskan, Mustajärven, Kankaan ja muiden taloin kautta kirkolle, jossa vihollisia oli.

Mustalahden kylään tultuansa vaativat jokaista, jonka tapasivat kotosella, lähtemään joukkoonsa. Monta ottivat puoli-väkisin ja kaikkia vaatiessaan lähtemään, lisäsivät aina tuon mokoman uhkauksen: "ku ei lähtene, se hirtetään oman porttinsa päälle." Siten saivatkin joltisen joukon miehiä mukiinsa, jotta heitä kaikkiaan nyt voi olla saman verta kuin vihollisiakin. Luonnollista on, ettei näilläkään hetikään kaikilla ollut aseita päteviä, kun ei Roth'in väelläkään ollut antaa pois; seiväs kävi kalusta yhdelle, viikate toiselle ja mikä millekin.

Roth ja hänen rahvaan muistossa paljoa pelkurimpi kumppaninsa Spof läksivät purjehtimaan lähemmäs Ruoveden kirkkoa, kun olivat eroittaneet Kortman'in joukon maalle. Luultavasti oli heidän mielensä näyttäitä vihollisille samaan aikaan, kuin arvelivat Kortman'in joukkonensa ehtineen maisin kirkolle, jotta vihollinen pelästyisi ja luullen olevansa kierroksissa ehkä pötkisi tiehensä. Sen aikuiset ukot tahtovat väittää Roth'in tehneen sen aivan aikomuksetta ja vaan "ylimielisyydestä"; mutta semmoinenpa ei uljaan Roth'in tapa ollut. — Roth ehtikin aikaisin kirkolle ja näyttäysi heti vihollisille; totta arveli Kortman'in jo ehtineen miehinensä maille. Wihollisen ei tarvinnut nähdessään veneistä muuta kuin vilahduksen, ennenkuin tunsi nuo veneet, jotka heille olivat tehneet niin monta pilaa. Siitäpä saivatkin torvet soimaan ja rumput rämäjamään. Kohta joutuivat jaloillensa ja asettausivat täydessä asussa komppania-lakealla, joka on perinyt nimensä Ruoveden, Keuruun ja Orihveden sotamiesten harjoituksista tässä. Siinä järjestettyinä odottivat viholliset Roth'in maalle astumista; mutta hän souti vaan kahdakäteen, ett'eivät saaneet mitään selkoa sen vehkeistä.

Wielä saikin Roth soudella kotvasen ennenkuin Kortman'ista kuului mitään. Tämä hänen viivytyksensä tuli erhetyksestä eli väärin älyämisestä. Jo näet edeltä-käsin oli tuumattu, ett'ei lähdettäisi koko kimppuun, jos aamu olisi sateinen, ennenkuin sateen lakattua. Aamu sattuikin sateiseksi, jotta taivas selveni vasta puolipäivän rinnassa. Kortman siis viipyi sateen ajan Mustalahden kylässä ja läksi vasta sateen lakattua kulkemaan miehinensä kirkkoa kohden. Roth taas oli pitänyt sadetta niin vähänä ja vaan joutavana tuhruna, ett'ei huolinut siitä eikä pitänyt sitä minäkään esteenä, ja lähti siis jo varemmin matkaan. Siitä siis hänen odottamisensa.

Tultuansa Ritoniemen talon tykö huomasi valpas kapraali Kortman vartian aitan katolla. Arvelematta hän ojensi kiväärinsä, jotta vahtimies hänen ammuttuansa tuli rapisten alas, ennenkuin kerkesi antaa mitään merkkiä kumppaneilleen Matomäen harjun takaisella lakealla. Siitä kiirehdettiin toisten kimppuun, koska jo ilmankin ja ammunnasta varoivat vihollisensa saaneen sanan heidän tulostaan ja joutuvan varuilleen. Sen he jo ennestäänkin, kuni näimme äsken, olivat, Roth'in veneet nähtyään. — Ei ukkoin tarvinnut kauan kiiruhtaa ja tuskin vielä tiesivät, missä vihollinen nyt olikaan, niin jo alkoi yht'äkkiä kuulia sohista heidän ylitsensä ja sivutsensa. He ampuivat vastaan. Niin oltiin kohta komppania-lakealla. Tiheä ammunnan tuprake syntyi kummallakin puolen. Tässä ei Suomalaisten hyvä ollut alussa, kun vihollisen kuulat lensivät liian likeltä. Nähtyänsä tämän, komenti Kortman heidät rynnistämään lähemmäs vihollista, joka vahvassa ruutin-savussa hyvin onnistikin. Nyt lensivät vihollisen luodit korkealta yli; Suomalaisten sitä vastoin nyt sopi hyvin ampua lyhempikutilla pyssyillänsäkin. Tässä tapeltiin puolen tunnin aika. Kortman joukkonensa rynnisti eteenpäin ja Wenäläiset peräytyivät vähitellen. Tuosta leikistä suuttui eräs suutari Wirroilta, kun mielestään ei tullut tolkkua niin rohki kahakasta. Hän juoksi lähemmäs vihollista ja sai, tuulen vähän savua hälvennettyä, nähdä Wenäläisten herran koreissa vaatteissaan. Suutari ojensi oitis luotipyssynsä ja ampui, jotta herra kaatui. Totta oli juuri tämä suutarin teko, kun päällikön vihollisilta ampui, syynä siihen, että kun nämä pari sataa säännöllistä sotamiestä ottivat pakoon pötkiäkseen, ehk'ei heitä vastassa ollut monta kymmenkuntaa säännöllistä suomen väkeä, vaan enimmästi harjauntumattomia talonpoikia. Warmaan pelkäsivät Roth'in edestakaisin-soudon myös tietävän jotakin. He pakenivat Orihvedelle päin. Tästä heidän paostassa ällistyi sekä Kortman että hänen miehensä, jott'eivät älynneet ajaa takaakaan, vaan vetäysivät hiljallensa hekin, kun eivät voineet uskoa heidän oikein paenneen, vaan varoivat heidän tekopaolla mielivän kiertää Kortman'ia joukkoneen. Niin läksivät kumpikin pakotuumissa lakealta, peläten kumpikin kiertämistä. Eroitusta oli sentään koko joukko kummankin paossa. Wenäläiset juoksivat henkensä perästä, Suomalaiset peräysivät hiljalleen, jutellen tovereilleen töistään ja muista tapahtumista.

Wenäläisiltä kaatui mainittu herra ja ainakin 16 sotamiestä, jotka löyttiin lakealta jälemmin; yksi Ruoveden komppaniasta ammuttiin kuoliaaksi. Ei ole tiettyä, kuinka monta vihollista haavoitettiin; mutta yhtä talonpoikaa pistettiin painetilla kalvosesta läpi. Wankeja ei saatu kummallakaan puolen, kun ei kumpikaan tiennyt pyytää semmoisia, ennenkuin jo oltiin kaiketi erillään. — Tappelussa oli muutama toinenkin talonpoika pahassa pulassa, kun seipäinensä oli joutunut käsikähmään muutaman vihollisen kanssa. Hänen olisi tainnut lopuksi käydä pahoin; mutta tuli toki eräs sotamies, "tyranni-miehiä niinkuin kapraali Kortman'kin", ja varrasti vihollisen painetilleen. — Kortman'in sanotaan olleen pelkäämättömän, vaan ankaran ja raa'an miehen.

Palattuansa Mustalahden kylään tapasivat Roth'in ja Spof'in, jotka juuri olivat hekin astuneet tässä maalle ja tulleet Kankaan taloon. Paluumiehet kertoivat, miten asiain oli käynyt ja että Ritoniemessä oli isoja varoja noudettavina; — palatessaan olivat saaneet tiedon Wenäläisten oikeasta paosta. — Mutta Roth — totta tulevista syistä — ei enään antanut lupaa lähteä niitä noutamaan, vaan käski talonpoikainkin mennä kotiinsa. He sekä Kortman olivat sitä kovasti vastaan; mutta Roth ei myöntynyt. Kortman'in mainitaan sanoneen Roth'ille: "Jos nyt menemme sinne, niin kyllä saamme päiväpalkkamme." vaan tässä ei auttanut mitään. Roth miehinensä läksi taas vesille sissi-elämäänsä pitkittämään.

Mutta kun ei kukaan näkynyt huolivan Wenäläisten jättämistä varoista, päätti eräs töllin mies, asuva vähäisellä saarella aivan lähellä kirkkoa, korjata niitä omakseen. Niin korjasikin varsinkin viljanpuolta, jota näki itsensä parahiten voivan käyttää, jos vähän muutakin ja kätki kaikki tölliinsä permannon alle. Waan kun paenneet Wenäläiset kolmen päivän kuluttua saivat kuulla, ett'eivät Roth'in miehet olleetkaan anastaneet varastoa, palasivat he ja rupesivat hakemaan läheisistä taloista ja tölleistä sitä, mitä oli otettu pois. Hakemaan tulivat saaren tölliinkin ja nuuskittuansa kauan aikaa kaikkia paikkoja löysivät varat permannon alta. Siitä poltettiin koko saari töllineen päivineen. Wäki oli pääsnyt pakoon. — Sitten seurasi tutkimisia, joissa päättivät kiristää kuoliaaksi Aution sen aikuisen isännän Törnqvist'in, jolla nykyinen senaattori taitaa olla sukua. He vaativat häntä tunnustamaan tunnustamattomiakin ja pistelivät, hakkasivat hänen kuoliaaksi. Samasta syystä juoksutettiin hevosten välissä Antti Sillanpää ja muitakin Orihvedelle, jonne moni jäi sille matkalle.

IX.

Tapahtumia Rautalammilta.

Rautalammin kautta kuljetettiin viinakuormastoa. Sekä Klingspor'an kuulutuksista että vallesmannin yllytyksistä kokousi talonpoikia tätä ainakin hätyyttämään, jos eivät voisi ryöstää. Kehnon kelin vuoksi jäi se Hintikan keskievariin parempaa keliä odottamaan. Eräänä sunnuntai-iltana kokousi miehiä talon lähisyyteen ja Hintikan isännälle annettiin sana heidän aikeistansa. Isäntä suostui heti ja lupasi antaa sanan, milloin olisi soveliainta karata käsiksi. Sepä tulikin pian. Wiisi miestä ja talon-isäntä kuudentena läksi tavallisuuden mukaan huoneesen, jossa kuormaston viisi vartiaa olivat asuntoansa. Miehet tervehtivät, rupesivat porittamaan venäjää sen, minkä osasivat: "paljoa ei tarvitsekkaan, tulla Wenäläisen kanssa tutuksi." Mikä katseli aseita ja kiitti niitä, mikä teki muuta. Wihdoin oli isäntä menevinään pois pirtistä, mutta samassa pyörähti hän takaisin ja sieppasi seinältä heidän aseensa syliinsä, joiden kanssa rohki juoksi ulos. Samassa anastivat toiset vihollisten nurkkaan pinotut kivääritkin. Myös pölähti pirtti samalla talonpoikia täyteen, joten vihollisten oli antauminen. Nämä vartiat vietiin sitten vankeina Suomen väkeen. Tämä 17 eli 18 aamin kokoinen viina-kuormasto joutui nyt vaivatta talonpoikain käsiin. Siinä juotiin ja mässättiin aikansa, ja vei moni viinaa kotiinsakin; mutta tälle elämöitsemiselle tuli Rautalammin vara-vallesmanni loppua tekemään ja pani viinan muutamaan aittaan, lukun ja sinetin ta'a. Sen ei kuitenkaan sanota pidättäneen talon väkeä sieltä viinaa ammentamasta.

Pait että näin tässä ottivat "ryssän votkaa", tekivät he muutakin vastusta viholliselle, kun kuormastoja ei sattunut kulkemaan. Warismäen ja Hintikan taloin välillä on synkkä metsikkö-taival. Tälle taipaleelle väliin kokousi talonpoikia syrjäkylistä pyssyinensä vihollisen kurierien tuloa vartomaan. Usein saivat aikomisensa tuleentumaankin. Ainakin 4 kurieria ampuivat tällä taipaleella; yhden he hautasivat maantien rummun alle, kolme taas kaivettiin metsään, joka siitä vieläkin kantaa nimeä: "kasakkakorpi."

Tämä toki ei voinut käydä kauan laatuun vihollisen huomaamatta. Kummakos että suuttui tästä? Wenäläisten päällikkö oli vihoissaan sanonutkin: "saan kurierit kulkemaan Ruotsin armeijankin läpi, vaan en Warismäen kylän. Se on hävitettävä." Seuraavana sunnuntaina lensikin oiva joukko kasakoita Warismäelle, toinen Hintikkaan. Nämä kylät poltettiin ja hävitettiin aivan puhtaiksi, että tuskin jäi mitään palamatta. Warismäen kylässä paloi niin kahdeksan asumusta, taloja ja torppia, jott'ei säilynyt muuta kuin yksi aitta sytytys-tuohineen, tervaksineen ympärinsä, kun ei niitä ollut kerjetty oikein sytyttää. Aitta sisälti viljaa ja oli ainoa, joka silloin jäi alastomille asukkaille. Nyt on kylä kukoistavimpia ja varakkaimpia kyliä.

Yhtä isänmaallista mieltä kuin rahvas, kantoi myös Rautalammin rovasti Mathias Calonius. Wenäläisten kosto kohtasi häntä sekä mainittuja kyliä, ehkä ne enimmäksi nytkin olivat syyttömiä, kun kurierien ammunta oli syrjäkyläläisten työtä. Wallesmanni karttoi koston paeten. Tiettyähän on, että viholliset aina pitivät herrasmiehiä talonpoikain yllyttäjinä ja siksi kohtasi kosto niin syyttömästikin heitä. Mutta Calonius ei ollut tyytynytkään alallansa olemiseen, vaan suosi ja koki auttaa Suomen sotajoukkoja missä voi. Hänen näet piti kerrankin laittaa sana Sandels'ille vihollisten olosta ja vehkeistä. Hän kirjoitti kirjeen, jossa kertoi asiain haarat, ja tuumasi lähettää sen luotettavan miehen kanssa sotaväkeen. Semmoiseksi luuli hän oman kirkkonsa unilukkaria. Mies mietti miettimisensä, otti kirjan ja vei sen — vihollisille. Siitäpä syytä heille tulla nyt rovastia kahlehtimaan. Kuitenkaan eivät rääkänneet häntä; totta siitä kun päällikkönsä Barclay de Tolly oli lähellä, ett'eivät uskaltaneet. Samaan aikaan tuotiin myös Laukkaan postinhoitaja Essbjörn Murtoniemeltä. Hän oli sattunut kiinni vaan Wenäläisten inhottelevaisuudesta ja ilkeydestä. Hänen asiansa laita oli näet tämä. Eräältä Koivistossa olevalta katteinilta oli Essbjörn pyytänyt postikulun suojelemista varten vartioita taloonsa, jonka saikin. Wihollisen päällikkö tässä oli olevinansa hyvin ystävällinen, ehkä ajatteli toista. Se käski Essbjörn'iä myös laittamaan kalliinta ja käytöllisintä omaisuuttaan piiloon johonkin vihollisen jätöistä. Essbjörn tekikin niin ja laittoi parasta kaluansa metsään. Mutta kun niitä tuotiin sinne, oli katteini jo ennestään asettanut sinne sotamiehiä, jotka väkisin ottivat kalut omiksensa. Sitten ruvettiin Essbjörn'iä hätyyttämään siitä, että muka olisi tiennyt jostakin Suomalaisten rynnistys-aikeesta ja sen vuoksi ruvennut tavaraansa piilottamaan. Myös syyttivät häntä siitä, kun oli antanut muutaman palkan-määrän eräälle Klingspor'an lähettiläiselle, sekä siitä, että olisi lähettänyt kaikenlaisia tietoja Suomen väestölle. Kun asiaa tahdottiin väkisin ja näin julkisesti pahimmalle kannalle, eivät selittämiset eivätkä mitkään auttaneet; vaan Essbjörn pantiin kärryille ja sotamies ajamaan. Wälillä Rautalammille olisi hän pääsnyt kyllä karkaamaan; mutta luuli vietävänsä pääpäällikön tutkittavaksi, arveli itsensä siellä pääsevän vapaaksi ja itsensä siis ei voittavan karkaamisesta mitään. Rautalammilla sai hän Calonius'en toverikseen onnettomuudessaan. He lähetettiin sieltä yksissä Pietariin; nyt olivat tällä välillä jo niin vartioituina, ett'ei olisi ollut tuumailemistakaan pakoon. Täällä Pietarissa saivat he olla Maarian päiville asti toisna vuonna. He vapautettiin Calonius'en vanhan ijän ja veljesten kautta, jotka läksivät etsimään häntä sieltä ja kuljettuansa kauan vankihuoneesta toiseen, tapasivat he rovasti paran muutamasta koppelista. Samalla päästettiin Essbjörn'kin. He eivät aina saaneet olla toistensa parissakaan, vaan kumpikin surkeassa vankipuvussaan. Kun pääsivät, olivat jo hyvin vanhenneet ja vaalenneet.

Viiteselitykset:

[1] Tässä niinkuin muuallakin on ehkä paras kutsua tätä kappelia Raumaksi eikä Himangaksi, koska kansa enemmin käyttää nimeä Rauma, jos kohta Himanka ja Himango ovat kirjoissa viljeltyjä nimityksiä.

[2] Näemme näiden lukuin ei sopivan yhteen Montgomery'n antamain tietoin kanssa; mutta siitä enemmin kun tulemme laveammalta puhumaan näistä vartiajoukoista.

[3] Siis ei hän tullut, niinkuin Montgomery sanoo, Keralan talon kautta. Hän ei myöskään ollut tullut minkään venäläis-vartiajoukon sivu, kun ei niitä tänne asti ollutkaan; sillä viimeisen vartiajoukon tiedämme olleen Jatkojoen vasemmalla törmällä, jota Spåre väkineen ei olisi voinut lähetä venäjän virstaa lähemmäksi, kun tie Hakuniin eroaa maantiestä tämän matkan päässä Jatkojoen sillasta. — Melkein joka sana Kälviän käymistä olisi itseni saamain tietoin mukaan väärä Montgomery'n historiassa; mutta enemmin pidän uskottavana näiden kahakkain toimijoilta saatuja tietojani ja muita sen aikuisia vanhusten kertomia kuin korotusta halaavan vältvääpelin virka-kertomusta.

[4] Ei ole helppo sanoa, oliko se 14 vai 21 päivä, kuin ei muisteta muuta päivän määrää kuin "lauantai." Luonnon joutumisesta ja toisista pikku seikoista päättäisin päivän 21 päiväksi.

[5] Hänen asumapaikastaan oli sen niminen mäkikin saanut nimensä.

[6] Tässä taas ei ole päivän määrä oikein varma. Asian laita on tässä sama kuin edellistä lauantaita määrätessä. Se vaan on varmaa, että kaikki tämä tapahtui seuraavana perjantaina.

[7] Muudan toinen vanhus sanoi heitä olleen venäjän virstan pituisen matkan täynnä. Sillekin välille jo mahtuisi muutamia tuhansia! Yleisesti sanotaankin heillä olleen käskiänä kenraalin, johon luuloon saamme syytä kohta seuraavastakin.

[8] Tämä näet kävi näin. Carlenius'kin kyllä oli päässyt kirkkoherran vaaliin, vaan ei saanutkaan seurakunnan ääniä, kun ei ollut kappalaisnakaan ollenkaan sen mieleen. Enemmistön huudot sai eräs Lagus. Senpä vuoksi läksi Carlenius ajamaan Lohtajalle, jossa kreivi Klingspor silloin oli. Hän Klingspor'alle valittamaan vaivojaan ja uskotti, kertoman mukaan, vihdoin Klingspor'aa siihen luuloon ett'eivät talonpojat muka sen vuoksi olisi anoneet häntä että aina piti Ruotsin puolta — (hän tosin oli kokenut toimittaa talonpoikia vahtiin, mutta äijät arvelevat hänen silloinkin varoneen enemmin oman omaisuutensa häviötä kuin ruotsin väen tappiota). Haastellen Klingspor'alle näin, saikin taskuunsa avoimen kirjan Kälviän kirkkoherran virkaan. Päivän parin perästä tuli Lagus samoin saamaan valtuuskirjaa virkaansa Klingspor'alta; vaan kun sen jo oli antanut toiselle, sai Lagus "vesissä silmin" palata perheensä luoksi entiseen vähäiseen paikkaansa. Klingspor asetti papin Ullavaankin, ehk'ei se tainnut tapahtua vääryyden kautta. Siis oli tällä ylipäälliköllä — joka, Lohtajan pappilassa istuessaan ruokapöydän ääressä, itkien valitti "nälkään kuolevansa tässä kirotussa maassa" kun ei saatu tuoretta voita pöydälle — aikaa ryhtyä asioihin, joihin hänellä ei ollut mitään tekemistä, kun hän vaan pääsi kuulia, ruutia ja uljuutta ajattelemasta.

[9] Todistuksena siitä, ett'eivät suomen sotajoukot puuttuneet sota-intoa on tuhansien entisten joukossa tämäkin jääkärien toive. Sama merkitys on silläkin tapahtumalla, että useimmat Kälviän sotamiehet palasivat Kalajoelta pois kun valmistaittiin yhä etemmäs pakenemaan. Eräs heistä, nimeltään Fast, oli vihoissaan virkannut: "Lempo lähteköön kenenkään karjanmaita rämpimään, kun ei ollenkaan taistella saa, mutta paeta vaan."

[10] Täältä Jungsund'in kylästä on meillä kertoma, joka kyllä ei tule kehumaan kyläläisten käytöstä, koska julmuus häpäisee isänmaallisenkin työn; muutoinpa olkoon syrjäpiirteenä tämä sodan kauhuihin ja kuvaelmiin. Tännekkin vartomaan Ruotsalaisten maalle astuntoa lähetettiin sotamiehiä. Grönvik'in lasitehtaasen kuuluvalle niemelle, nimeltä Alskatan, oli asetettu 2 miestä; sillä tämäkin mereen pistävä niemeke oli myös välttävä nousupaikaksi. Mainitut 2 miestä, isä ja poika, toinen harmaapäinen, toinen isänsä kukoistus-päivissä, saapuivat puolen yön aikana paikalle. Niemellä oli kalasaunoja, joissa miehet toivoivat saavansa pahanpäiväisen majasian. He sitoivat heponsa kiinni ja kävivät saunaan, jossa kaikki oli pimeää ja hiljaa. Iskettyänsä valkean riisuivat aseensa ja nukahtivat niin nopeaa. Mutta äkkiä herätti heidät kolina. Nyt huomasivat, että heidän kätensä jo olivat sidotut. Näkivät samalla saunassa kolme talonpoikaa, hyljepyssyt käsissänsä; yksi seisoi oven suussa, toiset pyssyjänsä laahasivat. Nähtyänsä vankiensa avanneen silmänsä, vetivät talonpojat heidät lavoilta alas saunan toiseen päähän, asettuen itse toiseen, ja näyttivät selvästi mikä heidän aikomus oli. Wanhus laskeusi polvillensa anoen armoa pojallensa; mutta talonpojat nauroivat vaan, tähdäten kukin nuorukaista. He laukasivat — ja nuorukainen kuoli siihen isänsä silmäin alle. Ehkä isä näki saman uhkaavan itseänsä, ei hän rukoillut enään. Mutta talonpojat veivät hänen niittylle, sitoivat kiinni muutamaan pylvääsen ja ampuivat kaukaa. Kun eivät hämärässä osanneet oikein, eivätkä saaneet ammunnallaan muuta kuin miehen kerran parkaisemaan, juoksi yksi esiin ja hutki vanhuksen päätä pyssynsä ponnella, kunnes meni aivan muodottomaksi. — Nyt lepäävät, kertoo taru, isä ja poika saman niityn povessa, jossa kuolema vanhuksen tavoitti; ja pilatyön tekiät eivät sen enempää enään puhuneet asiasta, ennenkuin vasta rauhan tultua, kun kerran olivat saaneet ruumiit korjuusen vihollisen silmistä.

[11] Tavallista oli, että nyt talonpojat täällä, samoin kuin usein muuallakin tapahtui, kuusen kuorista leikkelivät itselleen valkoisia nauhoja ja kihänkiä. Siten he kaukaa-katsojasta näyttivät säännölliseltä sotaväeltä ja uskottelivat useinkin vihollista siihen luuloon.

[12] Muutoin eivät täällä olleet kasakat ole jättäneet aivan kirottua muistoa jälkeensä, niinkuin ne Närpiöllä ja monessa muussa paikassa. Warsinkin mainitaan heidän antaneen arvonsa kaikelle, minkä tiesivät olevan jotenkaan yhteydessä säännöllisen sotajoukon kanssa. Sen he näyttivät kun esim. ratsastivat erään ala-upsieri K. Westman'in kartanolle Thölbyy'n kylässä. He näet riensivät ensin porstuan vielä suljettua ovea vastaan, tultuansa varhain aamulla sisään. Kaikki nukkuivat, mutta nuori rouva heräsi ja kävi puolipukeissa avaamaan, ei tietäen kuka kolisti. Kasakat töytäsivät häntä vastaan kuumia kirouksia vannoen; muutama nakkasi keihäänsä huoneen toiseen seinäänkin, vihansa todistukseksi. Mutta samassa huomasivat sotamiehen virkapukeen rippuvan naulasta. Kun kysyivät kenen se oli ja rouva sanoi sen olevan hänen miehensä, kerrotaan muutaman sanoneen: "kunnia sotilaan talolle!" ja heidän käytöksensä kaiketi muuttuneen.

[13] Tässä pantakoon semmoinen näytteeksi:

'Talonpojat Närpiön pitäjässä ja Norrnäs'in kylässä ovat allekirjoittaneelle jättäneet seuraavia Keisarillisia Wenäläisiä kaluja, nimittäin:

Hevosia — jotka ovat lähetetyt parooni von Otter'in luoksi … 15.
Siloja … 4.
Satuloita, kuolaimia ja 3 säkkilöä … 18.
Lakkeja … 7.
Housuja … 3.
Pyrstösulkia … 2.
Loimia … 2.
Matkalaukkuja … 5.
Hevosen pääkopsia … 16.
Siloja … 1.
Kärryjä … 1.
Kattiloita … 1.
Sinisiä takkeja … 5.

Sulvasta Heinäkuun 7 p. 1808.

Ad. Fredr. Jakobson,
päällikkö (chef) yli Sulvaan asetetun osuuden (commendering)
kuninkaallista Jemtlandin rykmenttiä.'

[14] Koska on puhe Korsnäs'in (risti-niemi) kappelista, suotakoon anteeksi, jos asiasta vähän poikkean, haastellakseni sanasen kappelin nimestä. Onpa arveltu Birger Jarl'in astuneen tässä maalle ristiretkellänsä tänne ja niemen saaneen nimensä siitä. Selko asiasta lie vaikea saada nyt enään, ja ainakin yhtä vaikeaa lie saada niemelle ristiretkeläisten maalle-astunta-paikan arvoa. Kansan kesken kulkevat tarut voisivat ehkä vähän valaista seikkaa; sen vuoksi panen tähän ne tarut, joita minulle haasteltiin näistä ajoin. 1:ksi, Yksi juttu on, että ensimäiset ristiretkeläiset olisivat heittäneet muutaman ristin mereen sillä uhrilla, että minne sen vesi veisi, sinne pitäisi kirkko rakentaa. Wesi ajoi sen Moikepään niemeen — tämänkin kylän nimestä on oma juttunsa ja tulee sanoista: muikku, täällä väännettynä moikka, ja pää. Mutta nuo alusta Korsnäs'in nimeä kantavalla niemellä asuvaiset Suomalaiset valtasivat sen Moikepäässä olevilta Suomalaisilta, jotka kuitenkin taas ottivat pois ristinsä. Mutta ennen pitkää valtasivat Korsnäs'iläiset sen vielä kerran, ja pitivätkin sitten, joten kirkko rakettiin heidän niemellensä ja sen alue sai Korsnäs'in nimen. 2:ksi kertovat toiset sen saaneen nimensä seuraavasta tapauksesta: Ruotsalaiset ristiretkellään aikoivat astua maalle tässä niemessä ja siihen rakentaa linnansa, jota varten siihen jo pystyttivätkin merkiksi puu-ristin. Mutta ennenkuin kerkesivät saada mitään toimeen, ajoi heidät rannasta ylen mahdoton myrsky ja vei sinne missä rakentivatkin linnansa, Korsholm'an (risti-saaren) linnan. 3:mas kertomus asiasta on tämä: myrsky oli kerran ajanut Ruotsalaiset tämän niemen nenään, ja sekä pelastuksen kiitokseksi että muistoksi olivat samat istuttaneet tähän ristin, josta sitten niemen nimi. 4:ksi. Neljäs taru kuuluu näin: kaupanmiehiä Närpiöstä hukkui niemen nenään muutamassa myrskyssä; heidän heimolaisensa istuttivat sitten ristin tähän kuni ainakin kuolleitten jälkeen. Nämä tarut kerrottiin Korsnäs'issä minulle, ehkä en uskalla päättää niistä mitään. Olipa se yhdestä tai toisesta syystä, niin rakettiin tähän kirkko, jonka alue sai nimekseen Korsnäs. Mainittu kirkko on vieläkin kuuluisimpia uhrikirkkoja, johon vieläkin, varsinkin merimiehet, uhraavat suurissa hädissään, ja uskovat sen aina auttavan. Sen nimi on Gertrud, sen vaimon jälkeen, joka kerkesi tuoda muka ensi kuorman sen rakennus-aineiksi. — Samalla niemellä, jossa kirkko on, on myös kymmenkunta vuotta sitten löytty laivan pohja ja runko eräästä maatuneesta suosta, joka jo kasvaa pitkiä kuusia. Mutta se on aikaa hävitetty eikä sen muodosta tai muusta saa enään mitään selvää. Myös on samalta niemeltä ennen löytty rautarenkaita, mutta sen enempää ei niistäkään saa selvää. — Mainittavimpia taloin ja paikkain nimiä ovat: Taklax (Takalahti), Sebbfolk (Seppälä), Wiitaniemi, Finnviken, Holtti (Holz?), Ragvald, Juuth, Jugels, Nispers, Maars, Hynick, Msaine, Paitel, Edsviken j.n.e.

[15] Kun näki sodasta pidättäimisen ei käyvän laatuun, astui C. Snickars Norrnäs'ilaisten tahdosta heidän johdattajaksensa.

[16] Tämä monessa kohdassa kummallinen julistus kuuluu suomennettuna näin:

Käsky.

Korkein päällikkö yli Wenäjän keisarillisen sotajoukon, hänen ylhäisyytensä, herra kreivi Buxhoevden on tulleen kirjeen kautta, kirjoitettu 2/20 päivänä v. 1808, antanut minulle tiettäväksi seuraavan asetuksen:

Katsoen siihen kulunkiin, ajan hukkaan, keliriittoon ja kaikkiin hankaluuksiin joita kansan nyt voitetussa Suomessa on voittaminen, jos asetuksen mukaan kokoontuisivat taikka emäkirkkoon, taikka kappeleihin vannomaan uskollisuusvalaansa, ja että se sama tähtynä heidän joka pitäjäästä tulleen valiomiehensä kautta, jotka ovat vannoneet valan ja mitkä samoin kuin valtiopäivämiehen valitsemisessa heidän veljensä tähän ovat hyviksi katsoneet, on samasta arvosta ja painosta, kuin jos joka mies erityisesti olisi täyttänyt tämän pyhän velvollisuutensa esivaltaansa vastaan, jonka Jumala on asettanut maata hallitsemaan ja sen ajallisia etuja valvomaan, — toivoen joka tilaisuudessa vähentää heidän kulunkiansa, käyttää mitä mahdollisinta vähimmän heidän maaviljelyksellensä niin tärkeää aikaansa, ja lievittää heidän vaivojansa, poistaen kaikenlaisia hankaluuksia, jotka kohtaavat heidän levollisia askareitansa, tahdon minä tämän kautta vapauttaa jokaisen erityisen rahvaan miehen uskollisuusvalansa vannomisen velvollisuudesta, ja säätää että ainoastansa ruununpalveliat, siltavoudit, tuomarein ja kihlakunnan oikeuksien lautamiehet, kirkossa olevien läsnä-ollessa, saman valan vannovat ja sitte Kaikkivaltiaan Jumalan alttarin edessä ottavat päällensä velvollisuudet, jotka juhlallisimmasti yhdistävät hallitsian hänen alamaistensa kanssa.

Tätä asetusta on siis teidän noudattaminen, sillä käskyllä, että pappiskunnan, kaikkein Närpiön ja Teuvan pitäjissä olevien virka- ja ruununmiesten, teidän itsenne ja kaikkein muiden ruununpalveliain ja sääty-ihmisten vannottua, hyvin tarkkaan valvotte että ne tuomarin ja kihlakunnan lautamiehet, jotka eivät ele vannoneet täällä Waasassa maalle asetettuna määrä-aikana, tulevana Kesäkuun 5 p. Närpiön ja Teuvan pitäjästen kirkoissa vannovat, ja jos, arvelua vastoin, sattuisi ett'ei valiomiestä rahvaan puolesta teidän pitäjistänne lähetettäisi tänne vannomaan tämän kuun yhdeksäntenä-kolmatta päivänä, niin pitää rahvaan nyt heti, ennenkuin vannomista aloitetaan, valita, ja saman valiomiehen tulevan Kesäk. 5 p. vannoa vala yllämainittuin ihmisten kanssa, ja allekirjoittaessaan kirjoittaa, että ovat vannoneet sitä varten valittuina. Waasan Maankanselista Toukokuun 25 p. v. 1808.

M. Wanberg.
Hinric Fleege.

[17] Seuraava kuulutus voi valaista paraiten asiaa. Tätä kuulutusta on tuskin koskaan kuulutettu kirkossa; sillä vieläkin on se muutaman talonpojan hallussa eikä sen alle eikä laitaan ole kirjoitettu mitään sen kuuluuttamisesta, joka on tavallista; tuskin sen tuoja näyttikään sitä kellenkään papille, varsinkin jos tiesi sen sisällön. Tämä kummallinen ja Orloff-Denisoff'in suurta älyä ei suinkaan todistava kuulutus kuuluisi suomennettuna näin:

Kuulutus!

Palattuani menneenä eilis-päivänä Närpiön pitäjästä, jonne matkani määränä oli antaa rahvaan vannoa kihlakunnan oikeuden edessä Hänen Keisarillisen Majesteettinsa armollisimmasti käskettyä uskollisuusvalaa, on hänen ylhäisyytensä, kenraali j.n.e, korkeakuinen herra kreivi Orloff-Denisoff tehnyt minulle tiettäväksi, miten osa Närpiön pitäjään rahvasta, eli paraasta päästä ne kyläkunnat, jotka ovat meren rannalla eli sen valtatien varrella, joka vie Waasaan, eivät ainoastaan ole kokouneet varustettuina pyssyillä ja muilla aseilla, ja siten pitäneet rikkoa sitä rauhaa ja lepoa, jota Hänen Keisarillisen Majesteettinsa sotajoukot toivoisi kaikkein maan asukasten saavan nauttia, niin kauan kun itse pysyvät rauhallisina eivätkä itse menetä suojeluksen oikeutta, vaan myös että samat kapinalliset ihmiset, vähimmättäkään syyttä ja aivan suotta, ovat rohjenneet saattaa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä mainittuihin kyliin asetettuja sotajoukkoja siten että kuuluvat pitävän muutamia vankeudessa ja toisia tappaneenkin. Hänen ylhäisyytensä antaa rahvaan, sen jo luultavasti mielen-malttiin tultua, itsensä ajatella tätä heidän käytöstänsä, koska Hänen ylhäistyytensä on vakuutettu, ett'ei löytyne ketään, joka ei ymmärtäne tätä heidän käytöksensä rikollisuutta.

Hänen ylhäisyytensä käskee siis tässä suhteessa: että jos olisi toivomistakaan lievitystä rangaistuksesta, jonka täytyy seurata tällaista menettelemistä niin pitää:

1:ksi Niitten kyläin, joissa Hänen Keisarillisen Majesteettinsä sotajoukkoja on jotenkin hätyytetty, vangittu tai murhattu, lähettää yksi valiomies joka kylästä hänen ylhäisyytensä luoksi Lapväärtiin, ei ainoastaan tuomaan myötänsä ja antamaan pois niitä pyssyjä ja aseita, joilla nämä kapinalliset kylät ovat olleet varustetut, tai toisin vielä voi kylissä löytyä, mutta myös rukoilemaan armahtamista rangaistuksesta, jolloin heillä voi olla toivoa rangastuksen lievityksestä.

2:ksi Pitää kaikki otetut ja vangitut upsierit ja kasakat taikka heti kohta tuotaman jälleen Lapväärtiin, taikka, jos se ei voi heti tapahtua, Hänen ylhäisyydellensä tiedoksi annettaman, minne ne ovat viedyt, missä ovat ja mistä heidät voi löytää.

3:ksi Pitää ne kyläkunnat nimitettämän, missä kokouksia on tapahtunut ja missä joku majoitettu joukko on otettu ja vangittu. Myös pitää kaikki ne rikoksen alaiset, jotka ovat ottaneet osaa kokouksiin, nimitettämän ynnä paikka, jossa kapina on alkanut, sekä koko mainitun kapinan laita tietää annettaman.

Ne kylät, jotka ovat etämpänä täältä ja joilla on lähempi Waasaan, niille annetaan vapaus tarjoutua herra kenraali Demidoff'in luoksi Waasassa edellämainittuja käskyjä noudattamaan. Sentään on näidenkin loitompana asuvain kyläläisten tuleminen Hänen ylhäisyytensä luoksi kirjallisen kertomuksen kanssa tässä edelläannettuin käskyin täyttämisestä ja noudattamisesta. Lapväärtistä Kesäkuun 29 p. v. 1808.

Fr. Söderlund.

[18] Olla hiippasilla on leikki, joka hyvin vastaa ruotsalaiseen leikkiin: "ge natthugg"; jäädä hiipaksi vastaa ruotsalaisiin sanoihin: "få natthugg", joita tämä mies juuri nyt käytti.

[19] Toiset sanovat vaan yhden miehen asetetun kahdesta ruodusta, pait säännöllisen sotamiehen. En ole ollut tilaisuudessa tarkastaa tätä seikkaa mistään kirjeistä tai muista papereista, ja kun Bladh, näiden asiain historioitsia, sanoo asetetun kaksi miestä ruodusta, olen minäkin pitänyt saman määräyksen.

[20] Eräs pakolainen oli jo vähällä tulla saavutetuksi, eikä tiennyt enään muuta neuvoa, kuin antautua taikka lymytä muutamaan riiheen. Hän päätti koettaa jälkimäistä pelastuskeinoa, ja konttasi riihen alle. Sitä tehdessään hän löysi yhden jo ennestään täällä; mutta ollen itse nuori ja hoikka kontti hän edellistä edemmäs. Kasakat näkivät hänen konttaavan riihen alle, tulivat riihtä tutkimaan ja tekivätkin sen tarkkaan. Lattian alta löysivät yhden miehen, se vedettiin esiin ja — murhattiin; mutta se, jota olivat takaa ajaneet, pääsi. — Toiseen riiheen oli ikään kaksi paennut. Kasakat hakemaan; mutta eivät löynneet kumpaakaan; yksi näet oli kontannut pesään, toinen kiivennyt parsille. Kun eivät löytäneet ja tiesivät heidän olevan siellä, niin päättivät savustaa ne sinne. Pikaan sytyttivätkin riihen joka nurkasta, jotta huone pian roimusi ilmivalkeassa. Kun niin valkea liiaksi läheni, täytyi pakolaisten jättää suojansa ja savuun tupehtymästä lähteä ulos. Onnensa ohjissa pääsivätkin tuulen alle, joten paksun ja mustan savun keskeltä pääsivät onnellisesti pois.

[21] Tähän ehkä sopinee panna muutama Ridderhjerta'n kirje, jossa puhutaan tästäkin viipymisestä. Kirjeen enin osa koskee muita näihin liikuntoihin kyllä koskevia asioita. Suomennettuna kuuluu se näin:

Sotasihtierille pää-päällikkyyden luona, korkea-arvoiselle herra
D. Monfelius'elle pääkorttierissa.

Herra sotasihtierin kirjeen mukaan, tämän kuun 10 p., jonka eilen käsitin, saan antaa seuraavan kertomuksen: Wiime Heinäkuun alussa, kun sain käskyn lähdyttää itseni pääkorttierissa Uudessa Karlebyy'ssä ja olin sinne lähtemäisilläni Kronprinsen nimisellä aluksella, tuli katteini Edman Sulvan pappilaan toisenlaisen kalun kanssa, jonka hänen omistamalle tilallensa Åminneborg'iin eräs Wenäläis-eversti, nimeltään Jagodin, oli jättänyt; minä otin nämä kalut vastaan, kuni sanottiin, ja vein ne muassani edellä-mainittuun alukseen, kuten Sundom'in kylän talonpojat, jotka soutivat minua tälle alukselle, voivat todistaa. Sulvan pappilasta kuljetettiin kalut mainitun everstin omilla muonavaunuilla, jotka olivat hyvin rikkinäiset ja jätettiin tähän kylään, ollen mahdotonta niitä edemmäs kuljettaa. Kun tulin alukseen, oli siinä eräs kasakkamajuri, joka oli palvellut eversti Jagodin'in rykmentissä, ynnä everstin tulkki ja useampia vangittuja kasakoita, jotka olivat olleet majoitettuja Åminneborg'in tilalla. Heti kalut alukseen saatuamme, sanoi kasakkamajuri itsellään olevan everstin kaluin seassa muutama kuvilla ommeltu takki ja yhdet uudet housut, jonka tulkki todisti; tällä viimeksi mainitulla oli paljon kalua, samoin kuin toisillakin kasakoilla, jotka olivat olleet samaan majoitetut. Luutnantti af Lund, joka oli aluksen päällikkö, aukaisutti kalut ja antoi majurille, tulkille ja muille kasakoille mitä heidän omaa oli; loppu jäi alukseen, pait kaksi Wenäläistä pankon seteliä, yhteensä 120 ruplan arvosta, ynnä yksi avoin kirje, joka oli omassa lakkarissani sekä yksi yksinäinen mytty, sisältävä muutamia hopeisia koristuksia, jotka otin erittäin vastaan katteini Edman'ilta ja jotka pantiin omain kaluini sekaan. Aluksen tultua Uuden Karlebyy'n ulkosatamaan, soudimme luutnantti af Lund ja minä kaupunkiin. Minä kävin kunniatervehdyksillä Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luona, ja sain käskyn matkata jälleen Närpiölle ja siellä panna toimeen maan suojelusväen, jota asettamaan kenraali Aminoff'in silloin piti matkata. Lähtiessäni Hänen Ylhäisyytensä sotamarsalkin luota, tapasin kenraali Aminoff'in, joka käski minun heti matkustaa edellä, laittaakseni kyytin hänen tuloansa varten. Siis tulin kiireesti matkaamaan pois, ilman että satuin enempää tapaamaan luutnantti af Lund'ia. Tullessani Sulvan pappilaan, tuolla puolen Waasaa, sairastuin minä, kuni kenraali Aminoff tietää, ett'en 8 päivään pääsnyt matkaamaan alas Närpiölle. Heti kun voimani myöntivät matkustin määräpaikalle ja tulin Heinäkuun 18 p. Finbyy'n sillan luoksi, jossa samana päivänä kirjoitin sisään suojelusväen ja otin päällikkyyden siellä olevain laveain varustusten yli. Seuraavana päivänä eli Heinäk. 19 p., jolloin sain vähän joutoa korttierissani, otin esille luettelon katteini Edman'in antamista kaluista; minä jäljennin sen muistutuksineen ja panin pääkirjan sekä 120 ruplan arvoiset pankon-setelit samaan kuoreen, jossa kirja oli, ja panin kaikki muutaman pöydällä olevan peilin lokeroon, aikoen ensi tilaisuudessa lähettää ne pääkorttieriin. Sitten menin alas varustuksiin, jossa vietin sen yön. Heinäk. 20 p. kello kahden aikana hätyytti vihollinen varjeluslinjaa. talonpojat pakenivat, kuten lähettämässä kertomuksessani mainittu on, ja itseni täytyi paeta luutnantti Melin'in väestään, jonka tiesin olevan tulossa. Palveluspoikani, jonka äsken olin ottanut palvelukseeni, makasi korttierissa kirkkoväärtin kanssa; hän herätettiin yht'äkkiä ja kiireimmittäin kokoili hän minkä kerkesi, ja tietämättä tietä, jota minä peräysin, ajoi hän erään ämmän kanssa rantatietä 8 peninkulmaa Maalahden pappilaan, koska minä taas peräysin tykkineni uutta Waasan tietä. Pojan palatessa varustuksiin kaipasin muutamia kalujani ynnä pöydällä muutamassa sopessa ollutta peiliä, jonka lokerossa ennen mainitut paperit ja rahat olivat; poika muistaakin tarkkaan itsensä unhottaneen peiliä. Eräs ämmä, ainoa kotona olija vihollisten tullessa, kertoi, jotta 15 tai 20 minuuttia poikasen matkustettua oli 3 kasakkaa tullut kartanolle ja heti astunut huoneesen, jota olin asunut; sittemmin olivat tulleet pieksemään häntä ja pakoittaneet häntä kantamaan kaikenlaista, jota ämmä hädissänsä ei tiennyt mitä se oli. Siis joutui arvattavasti rahat, kirjeen ja muun kalun kanssa, vihollisen käsiin. Sitten oli minulla joka silmänräpäys niin paljon tekemistä minulle suotuun luottamuksen kuuluvista askareistani, ett'ei minulla ole ollut aikaa, ja jos joskus olisi ollut aikaakin, niin kunnian saattaa Hänen Ylhäisyytensä tiedoksi tapahtuman kysymyksessä olevien kaluin kanssa, jotka olin ottanut vastaan katteini Edman'ilta. Heti tultuani Lapväärtiin, käsitin kirjeen v. maaherra von Schantz'ilta ynnä muistutuksen lähettää pääkorttieriin mainitut tavarat; niin kerkeään kuin aika myönti kirjoitin kirjeen katteinille ja tähdistön jäsenelle Ulfsparre'lle, joka on Hänen Ylhäisyytensä adjutanttina ja jota minun on kunnia tuntea; siinä lähetin luettelon muistutuksinensa joka kappaleesta; sitten kerroin kirjeessä koko tapahtuman ja pyysin saada tiedon Hänen Ylhäisyytensä lauseesta rahoista ynnä kenelle mytty pitäisi annettaa. Ellei parooni y.m. Ulfsparre'lla ole lähettämä luetteloni tallella, lähetän toisen samanlaisen heti kun tapaan pataljoonan tavarakuormat, joka nyt kuuluu kulkeneen Kokkolan sivutse; sillä palveluspoikani tietämättömyydestä olopaikastani ei minulla nyt ole kapineitani luonani.

Dörra Grip'istä Syyskuun 19 p. 1808.

Fr. Ridderhjerta.

[22] Toinenkin juttu hänen koirasilmäisyydestänsä on, että häntä väkisin vaadittiin kerran lukukinkereille, jonne hänen viimein täytyi mennäkkin. Pappi häneltä kysyy: "onko monta pääkappaletta katkismuksessa?" Pihl arvelee tuota tuohon ja tiuskuu papille: "saanko minäkin kysyä teiltä?" Kun pappi lupaa sen, niin Pihl kysyy: "onko monta ruuvia kiväärin lukussa?" ja kun pappi ei osannut sanoa, läksi nauraen pois, arvellen että kummallakin on omat tietonsa.

[23] Hän kun puhui ruotsia, sanoi "koket" eli "kokon" (keitos), joka puheenparsi merkitsee samaa kuin tusina eli 12.

[24] Bladh kertoo talonpojan hirtetyn tässä; mutta siinä ei liene perää, kun ei siitä tiedetä enään ensinkään ja asia kerrotaan enimmästi näin.

[25] Hän itse oli vähällä joutua heidän ammuttavakseen, kun ensi silmäyksessä aivan näytti vaatteistaan ja asustaan kasakalta; mutta aikanaan sattui joku tuntemaan tämän etukynnessä pakenevan päällikön.

[26] Mistä Bladh on saanut asiainsa määräykset varsinkin tässä kohdassa, en voi ymmärtää. Ensinnäkin kun sanoo Thesslöf'in miehiä 100 sotamieheksi, ehkä jokainen, joka on ollut läsnä tapahtumassa, sanoo niitä olleen vaan 50. Toinen Kumma on, kun sanoo 10 talonpoikaa asetetun joka sotamiehen väliin, sillä useimmat sanovat kaksi vaan pannun väliin ja joku väittää vaan joka toisen miehen olleen talonpojan.

[27] Tässä näkee, että vaan vähin osa oli ensimäisten apua pyytävin joukossa. En tiedä oikein, mitä Närpiö sai, ja mitä luvattu oli — ei näet annettu niin paljoa kuin luvattiin. — Bladh'ille esimerkiksi lupasi itse keisari 26000 ruplaa hop., mutta vasta hänen kuoltuansa sai hänen poikansa 15000 ruplaa pankkoa lainaksi la'illista korkoa vastaan.

[28] Fahlander oli jo ennen tarkoin tutkinut, oliko vihollisilla tässä tykkiä. Miehensä vakuutti ei olevan; mutta Fahlander ei tahtonut sittenkään uskoa, vaan kiisti häntä "Jumalan tähden" puhumaan totta; sillä "muuten ollaan hukassa." Ehkä mies koki kiistää ja vakuuttaa itsensä tietävän, ett'ei ole vihollisilla semmoista asetta, niin ei uskonut oikein sittenkään; mutta vaati miestä muassaan rynnistämäänkin, jotta siitäkin näkisi, tokko tuo uskaltaisi. Mies ei tahtonut ensin tulla, mutta tuli vihdoin kun F. sanoi: "tule pois, ei ne sinua tapa paremmin kuin muitakaan."

[29] Kun ei kuulat sattuneet Suomalaisiin ja kun hän itse hosuen miekallaan ja väliin syljeskellen järkähtämättä vaan kulki edellensä, luultiin Fahlanderin olevan lumotun rautaa vastaan, samoin kuin Wenäläiset luulivat eversti Eek'istä, jolla myös oli tapana hosuen miekallaan ja syljeskellen käydä joukkonsa edessä. Kun Eek kerran kuljetti mustaa pässiä troski-vaunuinsa alla, niin luulivat tätä näkevät Wenäläiset, että hänellä nyt oli itse paha-henki muassaan, jonka kanssa oli muka käynyt liittoon heitä vastaan. Muutoinkin piti moni Eek'iä uljuutensa vuoksi mahtavimpia velhoja olleen. — Everst-luutnantti v. Fieandt'ista sanotaan samoin, että oli lumottu rautaa vastaan. Eräs vanhus kertoi kieltämättömänä totena, kuinka hänen nähtiin tappelun Lintulahdessa päätettyä pudistavan vaatteistaan "vihollisen luotia kuni herneitä", jotka olisivat kaikki pysähtyneet hänen vaatteisinsa.

[30] Hoskarin talon kohdalle päästyä, tahtoivat viholliset häntä taikka tunnustamaan tunnustamattomiakin, taikkapa himosivat muutoin rääkätä häntä. He pystyttivät kaksi pylvästä Riitalahden mäelle, panivat niiden päälle orren hirttääksensä hänen. Mikä kuitenkin syynä ollut, kun eivät hirttäneetkään, vaan läksivät viemään häntä edellensä, pitkittäin rääkkäyksiänsä.

[31] Blomstedt kirjassaan "Kapina Kauhajoella" sanoo Inberg'in olleen aivan syyttömän talonpoikain vehkeisin ja mainitsee viisaustieteen kokelasta Salomon Hanelles'ta ja nimismies Ovist'iä yllyttäjiksi. Sepä voi ehkä olla niin, varsinkin kun Blomstedt on ollut Kauhajoella ja siis tilaisuudessa asiata paremmin tutsimaan; mutta en ole siltä epäillyt ottaa korviini täkäläisten äijäin luuloa asiasta, joka näyttää, ett'eivät ainoastaan Wenäläiset pitäneet Inberg'ia syynalaisena.

[32] Katso "Kapina Kauhajoella", sivu 16, rivi 3.

[33] Nämä tässä julkaistut tiedot kyllä eroavat Blomstedt'inkin kertoelmasta samoista tapauksista (ks. "Suomi" 1857); mutta panen ne kuitenkin tähän, ehkä en uskalla itsekään väittää heidän olevan Blomstedt'in antamia tietoja oikeampia: erityiset sanomamiehet ja asian näkiät ovat saaneet erinäisyydet matkaan. Kolme vanhusta, joista kaksi sanoi olleensa tappeliain joukossa, kertoi minulle asiat näin, kun tässä mainitsen.