Produced by Tapio Riikonen

VÄSYNYT JA MUITA KERTOMUKSIA

Kirj.

Erkki Kivijärvi

Arvi A. Karisto, Hämeenlinna, 1912.

O.-Y. Hämeenlinnan Uusi Kirjapaino.

SISÄLLYS:

Väsynyt.
Syntymäpäivä.
Lyöntien lomissa.
Vuoksella.
Kuudes käsky.
Kahden puolen aitaa.

VÄSYNYT

Muutaman kevään kuvia.

1.

Toisinaan tapahtuu, että me heräämme yöllä aivan äkkiä siitä, että olemme hyppäävinämme leveän ojan ylitse ja hyppäys epäonnistuu. Ennenkuin sitten uudelleen nukahdamme kunnolleen, kiitää silmiemme ohitse jono erilaisia kuvia, milloin irrallisia, sieltä täältä esiin puikkelehtivia muistojen repaleisia jäännöksiä, milloin yhtenäisempiä tapahtumia elämämme varrelta. Ajan ja paikan rajat katoavat, ja kirjavassa karnevaalikulkueessa voivat lapsuutemme henkilöt käydä käsikädessä eilispäivän tuttavuuksien kanssa.

Viime yönä elin puoleksi nukuksissa puoleksi valveillani kokonaisen kevään. Kevään, jota jo on seurannut monet kesät, syksyt ja talvet… Ja selvemmin kuin koskaan ennen erotin sen päivänpaisteesta, sadekuuroista ja pitkien iltojen kaihosta ihmiskohtalon, joka usein on tuntunut minusta arvoitukselta.

* * * * *

Kun hänet ensi kerran tapasin, oli varhainen kevät. Sattumalta olimme joutuneet samaan seuraan, ja sattumalta jouduin minä häntä kotiin saattamaan.

Oli kirkas päivä. Korkea taivas ja kattojen räystäissä kiiltävät jääkristallit. Lauhassa tuulessa oli kevään aavistusta.

Kuljimme Esplanaadia pitkin. Ihmisvirta ei vielä ollut tihentynyt kävelytunnin sankoiksi joukoiksi, ja paljaalla asfaltilla kiilteli auringonsäteitten valopintoja.

Telma Autereella ei ollut kiirettä; hiljalleen me kävelimme ja puhuimme keväästä ja kesästä. Hän rakasti rohkeata puhetapaa ja hiukan silmiinpistäviä pukuja; hänellä oli pikkuiset, suippokärkiset kiiltonahkakengät ja suuret, uskolliset lapsensilmät. Sanottiin hänen pehmeine, vähän väsähtäneille kasvonpiirteineen ja tummine hiuksineen muistuttavan venakkoa.

Niin… aurinko paistoi ja räystäät tippuivat. Eräästä kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan muuan mies. Hän tuli ristikadun pimeästä varjosta, ja auringonpaiste huikaisi hiukan hänen silmiään. Meidän rinnallemme päästyään kohotti hän kohteliaasti lakkiaan ja suuntasi Telma-rouvaan pitkän, tutkivan katseen.

Mies parka! Hän oli todellakin ränsistyneen näköinen: päällystakki oli ryppyinen, sen samettikaulus nukalle kulunut, kasvot olivat harmaat, ja silmien alla oli syvät, mustat juovat. Mutta ryhti oli varman ylpeä — niinkuin ennenkin.

Tunsin hänet hyvin: Birger Björklöf oli entinen koulutoverini. Muutama vuosi takaperin oli hän tehnyt haaksirikon ja jäänyt hylyksi. Nykyään hän ei tehnyt mitään, ei yrittänytkään tehdä, ja ihmiset tiesivät sanoa, että hän oli sairas.

— Kuka tuo oli? kysyi Telma Auer, jonka uteliaisuus oli herännyt. Nähtävästi oli hän huomannut, että vastaantulijan katse oli tuntijan tarkasteleva silmäys; kenties oli hän lukenut siitä hyväksymistäkin.

— Mennyt mies, vastasin mahdollisimman välinpitämättömästi. —
Koulutoveri.

— Noin nuorena jo rauniona, sanoi Telma Auer säälivällä äänellä, jonka tarkotuksena kai oli peittää herännyttä mielenkiintoa.

Joka tapauksessa tuo sääli minua suututti.

— Kaikkipa naisia voikin huvittaa, sanoin jotenkin halveksivasti.

Telma Autereella oli heti vastaus valmiina:

— Rauniot ovat aina romanttisia!

Tuli joku tuttava vastaamme samaa katuviertä, pysähtyi hetkiseksi
juttelemaan, ja sitten kääntyi puhe toisille tolille. Kun tultiin
Kauppatorin kulmaan, ehdotti Telma Auer, että käännyttäisiin takaisin.
Ja hetken perästä hän sanoi:

— Kertokaa minulle jotain tuosta Birger Björklöfistä! En tiedä, miksi hän yhä edelleenkin on ajatuksissani.

Hän oli siis jättänyt kaiken peittelemisen sikseen. Ja minä kerroin.

Se oli tavallinen tarina tuhlaajapojasta. Birger Björklöf oli ollut rikkaitten vanhempien ainoa poika. Kasvatus oli hemmotellut hänet aivan pilalle. Kun vanhemmat kuolivat, tuhlasi hän perintönsä muutamassa vuodessa. Ja kun rahat loppuivat, loppui hänenkin satunsa.

Nuorena ylioppilaana matkusti hän ulkomaille, eleli siellä kuin ruhtinas — sanottiinpa, että hän käyntikorteissaan oli käyttänytkin ruhtinaallista arvonimeä.

— Sitä en usko, ihmiset aina liioittelevat.

— Mahdollisesti. Joka tapauksessa aukeni hänelle tie piireihin. Hänellä oli pää kuin partaveitsi ja hän oli saanut täydellisen salonkimiehen kasvatuksen. Eikä hän säälinyt rahojaan; siksi häntä ihailtiin ja jumaloitiin. Hän puhuu ranskaa kuin parisilainen, keskustelutaidon oli hän rahojen kera perinyt isältään, miekkailussa ja ratsastuksessa ei ollut monta hänen vertaistaan. Maailmankaupunki tunsi kauniin suomalaisen. Koko hänen elämänsä oli yhtämittaista voittojuhlaa, loistavaa, häikäisevää, mutta kiusallisen kallista. Ja kuten sanottu: se juhla loppui äkkiä, kun viimeinen rahalähetys saapui. — Kotiin tultuaan yritti Birger Björklöf elää kielten opettajana, vaan ei jaksanut, sitten ratsastuksen ohjaajana, mutta ei saanut oppilaita: tässä maassa oli vielä liian vähän joutilaita herroja ja ylhäisiä naisia. Sen koommin ei hän ole mitään yrittänytkään.

— Seurusteleeko hän vielä entisten toveriensa kanssa?

— Hyvin harvoin; hän on katkera ja ylpeä! Ei hän esimerkiksi koskaan alentuisi pyytämään lainaksi sataa markkaa vähempää, vaikka onkin tyytyväinen saadessaan kaksikymmentä.

— Millä hän sitten elää?

— Sukulaiset maksavat kuukausittain hänen ruokansa erääseen ravintolaan. Kerran söin päivällistä hänen kanssaan. Siinä kapakassa kuuluu viina ruokaan; kun pääsimme kalaan oli hän jo aivan juovuksissa.

— Entä kun hän rahat saa?

— Silloin tilaa hän shampanjaa!

Telma Auer hymähti hyväksyvästi. Minusta tuntui aivan siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: hänessähän on tyyliä! Mutta sitten muuttui hän vakavaksi ja oli hetkisen vaiti. Vihdoin kysyi hän kenties hiukan arastellen:

— Eikö hänen elämässään ole ollut naista?

— Ei naista yksikössä, mutta kyllä naisia laumottain. Kuulisittepa vain hänen heistä puhuvan! Hän puhuu aina naisista ja hevosista, molemmista tuntijan tavoin ja molemmista samalla tavalla.

Pilvenlonka oli peittänyt päivän, tuntui kolealta; poissa oli asfalttikäytävien kiilto, sammunut jääkristallien kimallus.

Saatoin Telma Autereen kotiin.

Paluumatkalla tuli Birger Björklöf taaskin vastaani. Ties mistä sain päähäni pyytää entisen toverini juomaan lasin whiskyä. Me menimme ravintolaan. Istahdimme akkunapöydän ääreen nähdäksemme kadun kirjavaa kävelijäjoukkoa. Aluksi ei keskustelusta tahtonut tulla mitään; ei meillä oikeastaan ollutkaan mitään sanottavaa toisillemme. Huomasin, että Björklöfin käsi vapisi, kun hän tyhjensi vesipullon korkeaan lasiin. Hetken kuluttua alkoi hän puhua Telma Autereesta.

— Sinäkin näyt tuntevan hänet, sanoi Björklöf hiukan ylenkatseellisesti. — Näppärä… niin, miksikä ei… pikantti, hiukan ärsyttävä, mutta ei ensinkään jalostetun rodun tuntomerkkejä. Enkä minä oikeastaan käsitä, miksi miehet juoksevat hänen jälessään. En minä vain viitsisi, en tosiaankaan!

— Juoksevatko h siten?

Hän joi pitkän kulauksen ja sanoi:

— Niinkuin et sinä sitä muka tietäisi! Sanotaanhan, että Lahtinenkin hänen tähtensä eroaa vaimostaan.

Lahtinen… Samassa minä muistinkin: tuo rokonarpinen, mustaviiksinen pankinjohtaja, joka käytti punaisia liivejä.

Björklöf joi lasinsa pohjaan, naputti marmoripöytään ja käski tuomaan uuden whiskyn. Sitten sytytti hän savukkeen — eikä hänen kätensä enää vavissut ja jatkoi äskeistä puhettaan:

— Mutta en minä eläissäni ota uskoakseni, että hän Lahtisesta välittää; se on vain temppu, jolla hän tahtoo hankkia miehelleen hyvän viran. Lahtinen on toimeenpaneva johtaja, ja rouva Auer on viisas. Viekkaus on noitten maaseutukaupunkien nousukassukujen vahvimpia puolia, viekkaus ja tarmo.

— Sinähän näyt tuntevan rouva Autereen sukuperänkin.

— n sattumalta kuullut… Hänhän on ylioppilas. Isä oli kauppiaana jossakin Pohjanmaalla, teki edullisen vararikon, kuoli, ja äiti muutti tänne Helsinkiin tyttäriään kouluuttamaan.

— Vai niin!

Kun pöytäämme tuli muuan yhteinen tuttavamme, maksoin ja jätin
Björklöfin tulokkaan kanssa jatkamaan.

Ulkona paistoi taaskin päivä, pilvi oli poistunut auringon edestä, räystäät tippuivat ja jääkristallit kimaltelivat. Ihmisiä kulki edestakaisin, ja muutamassa kadunkulmassa seisoi kevään ensimäinen sinisten ja punaisten ilmapallojen kauppias.

2.

E ole ennen huomannut, miten paljon ihmiset puhuvat Telma Autereesta. Ihmiset ovat ilkeitä; kun sanotaan, että jostakin henkilöstä paljon puhutaan, niin merkitsee se miltei aina, että hänestä puhutaan pahaa.

Miten olikaan tohtori Katajan korttikutsuissa? Joku tuli maininneeksi Telma Autereen nimen — ja sitten se alkoi. Kilvan riennettiin tapausta tarkastelemaan eri puolilta. Jokaisella oli oma näkökohtansa, jonka hän välttämättä tahtoi kiskoa kortena yhteiseen kekoon. Herraseurassakin käy keskustelu vilkkaaksi vasta silloin, kun jostakin nimitetystä naisesta voidaan kertoa jotain "pikanttia" — sehän on se sana, jonka alle ilkeys peitetään. —

Oli lauantai-ilta, eikä robbertteja kovinkaan kiirehditty. Aluksi oli puhuttu politiikkaa, mutta siihen väsyttiin hyvin pian. Sitten käännettiin puhe naisiin. Keskustelun sävy oli tietenkin hyvin vapaa, katsantokannat aivan ennakkoluulottomat. Ensiksi puhuttiin sukupuolesta yleensä, mutta sitten tuli valkokätinen pankkiherra kortteja jaellessaan maininneeksi Telma Autereen nimen.

— Niin, sanoi kanslisti ja pyyhki nenäliinaan liituisia hyppysiään, hänhän on kuulemma oikea nykyaikainen Salome.

— Vietti ruumistuneena, huomautti tohtori Kataja vastaansanomattoman varmasti.

Toinen tohtori, joka siihen saakka oli piirrellyt laskuja pöydän vihreään verkaan, puuttui nyt puheeseen. Hänellä oli huolellisesti hoidettu kristusparta ja juutalaisnenä.

— Luulen, sanoi hän melkein lapsellisella äänellään, että kysymyksessä on degeneratsioni; isä oli, mikäli olen kuullut, alkoholisti. Voihan siis olettaa hyvällä syyllä jonkunlaisen "maniian"…

— Hyvä veli, keskeytti Kataja isällisesti, vaikka hän olikin puhujaa koko joukon nuorempi, voihan sitä kutsua sairaudeksi, jos niin tahtoo, mutta eihän se ollenkaan muuta asiaa…

Pankkiherra maalasi kaksi herttaa. Ja siitä tuli ison slammin peli, joten keskustelua ei päästy jatkamaan ennenkuin peli on loppunut.

Kristuspartainen ihotautien-lääkäri sai nyt ensiksi kiinni juorujen punaisen langan päästä:

— Kerrotaan, että rouva Autereen tiheät talossa käynnit ovat pakottaneet kapteenska Bergerin lähtemään Aix'iin… Niin se käy; rouvahan onkin miestään kymmenen vuotta vanhempi. Ja minä tunnen Bergerin… ha, ha…

— Säälin vain Aarne Auteretta, sanoi pankkiherra, jolla oli naisellisen hieno hipiä. — Hän on niin kovin hieno mies; olisi varmaankin päässyt pitkälle maailmassa, mutta on nyt aivan kuin kasvussaan pysähtynyt, siivet leikatut…

— Miten he sitten ovat joutuneet yhteen? kysäsin korkeanojaisen sohvan kulmasta, missä odotin pelivuoroani.

— Se on hyvin kuvaava juttu, vastasi pankkiherra. — He kuuluivat samaan osakuntaan ja ottivat molemmat innokkaasti osaa ylioppilaselämään. Muutamassa vuosijuhlassa oli tunnelma hyvin innostunut. Aarne oli hyvällä tuulella — hän on yhtä herkkä innostumaan kuin koulupoika — ja nousi tuon tuostakin pöydälle laulamaan. Tiedättehän: hän laulaa hyvin Bellmania. No niin, kolmen tienoissa ajettiin naiset kotiin; Aarne Auer meni saattamaan Telma Åmania. Kun hän palasi siltä matkalta, hyppäsi hän palttoo yllään ja lakki päässään peräpöydälle, jonka ääressä inspehtori vielä istui, ja lauloi paraimman laulunsa. Muistan vielä, miten ylpeänä ja ylimielisenä hän siinä seisoi, silmät säihkyivät ja ääni kaikui komealta. Riemun ja remun keskipisteenä oli Aarne. — Mutta seuraavana päivänä oli hän tullut aivan onnettomana ystävänsä Otto Holmin luo — tuntevathan herrat varatuomari Holmin? "Pelkään viime yönä tehneeni tuhmuuksia", oli hän sanonut, "en oikein varmaan muista, mutta luulen melkein kosineeni Telma Åmania; ainakin minä suutelin häntä monta kertaa rappukäytävässä".

Herrat remahtivat nauruun, ja kanslisti, jolla oli pöhöttyneet punaiset kasvot ja häränniska, sanoi:

— Kenellepä tuollaista ei olisi sattunut!

Mutta pankkiherra jatkoi:

— Otto Holm on järkevä mies, ja Aarne ja hän olivat siihen aikaan hyvät ystävät. "Sinun on heti mentävä sinne pyytämään anteeksi ja selittämään koko juttu", oli Holm neuvonut. Aarne olikin mennyt. Mutta eteisessä oli rouva Åman tullut vastaan, levittänyt sylinsä tulevalle vävypojalle ja suudellut häntä otsalle, eikä Aarnen selitysyrityksistä tullut mitään. Koko perhe oli sitten kokoontunut juomaan kihlautuneitten maljaa, ja Aarnen oli juostava — kultaseppään.

— No, syyttäköön sitten itseään, virkahti Kataja kuivasti ja välinpitämättömästi.

Mutta pankkiherra yritteli puolustaa:

— Aarne Auer on niin hienotunteinen; hän on hyvin arka kunnia-asioissa ja hän piti tätä kunnia-asiana.

Kanslisti oli vihoissaan. Hän mörähteli:

— Kylläpä tässä olisi saanut ostaa sormuksia, jos olisi ollut yhtä arka!

Keskustelun katkaisi hetkeksi paikanvaihdokset pelipöydän ääressä. Ihotautien-lääkäri siirtyi sohvaan joutilaaksi, minä jouduin kanslistia vastapäätä.

En saanut ajatuksiani irti pankkiherran äskeisestä kertomuksesta; tein tyhmyyksiä pelissä ja me saimme vahvasti selkäämme.

Tuon tuostakin yritteli sohvassa-istuja kääntää puhetta takaisin Telma-rouvaan, mutta se ei enää tahtonut onnistua. Kanslistin vihaiset äyskimiset tekivät tyhjiksi kaikki yritykset:

— Onko herra hullu? Ettekö ymmärrä, mitä se merkitsee, kun minä annan
Teille pienen hertan?

J.n.e.

Alinomaa täytyi kristuspartaisen välittää:

— Nicht so hitzig!

Pian päästiin peli loppuun. Uuninreunustan jalustakello löi neljä, ja uutimien raoista voi nähdä, että huomen jo valkeni. Huoneessa oli tupakansavua ja tukehduttava kuumuus. Oli aika mennä kotiin.

Kristuspartainen ja minä lähdimme yhdessä toisten jäädessä piiskaryyppyä ottamaan.

Kulkiessamme valkenevia katuja pitkin piti tohtori pitkän esitelmän eroottisista luonnottomuuksista. Hän puhui varmasti ja vakuuttavasti, eikä minulla ollut minkäänlaisia vastaväitteitä tehtävänä.

— Minä nyt olen kerta kaikkiaan vakuutettu siitä, että tämä rouva Auer on sairas ihminen, aivan yksinkertaisesti sairas! —

Siellä täällä näkyi jo kadunlakaisijoita ja sanomalehtipoikia vielä tyhjine laukkuineen.

3.

Auringonlaskussa.

Bulevardin päässä palaa taivas leimuavana kuparina.

Hietalahden satamassa tuoksuu tuore maali ja kaikuu vasarain kalkatus.
Rannassa ja telakalla kiiltävät höyrylaivat valkeina ja punaisina.
Mutta etempänä torkkuvat jo mustarunkoiset jäänsärkijät kesäisillä
ankkuripaikoillaan.

Käy navakka tuuli, meri on vihaisen vihreä.

Muutamia likaisia jäänrippeitä riippuu vielä satama-altaan reunoissa, mutta hiekkaläjässä leikkivät jo pojanviikarit puukkotikkaa. Kevät tuli aikaiseen tänä vuonna! Torin poikki tulee nainen ja mies. He eivät pidä kiirettä. Nainen puhuu vilkkaasti ja innostuneesti; hänen hattunsa valkea sulka liikahtelee edestakaisin, aivan kuin pajupensas tuulessa. Hän heiluttelee hermostuneesti käsilaukkuaan. Kerran he pysähtyvät; nainen naurahtaa kimakasti, teeskennellen. Se on Telma Auer, ja mies on pankinjohtaja Lahtinen.

Kun he tulevat lähemmäksi, kuulen rouvan sanovan pisteliäästi ja kiivaasti: — En ole koskaan voinut sietää miehiä, jotka välittävät siitä mitä ihmiset sanovat! Olisiko muka yleinen mielipide korkein tuomioistuin. Ei koskaan! Minä en voi… Loppusanat hukkuvat tuuleen.

Pankinjohtaja pieksää ilmaa hopeapäisellä kepillään. Kun he kulkevat ohitseni, ovat molemmat vaiti, ja rouva Autereen tervehdys on hiukan hajamielinen.

He kääntyvät Merisatamaan päin. Ja minä lähden verkalleen astumaan tummenevaa Bulevardia pitkin keskikaupungille.

Kevätilta hämärtyy hämärtymistään. Lyhtyjen pitkät rivit syttyvät, toinen vihertävä liekki toisensa perästä lehahtaa palamaan.

Muistan, että minulle on kerrottu rouva Lahtisenkin olevan hyvin omituisen naisen. Joku sanoi, että hänessäkin on sairaloisuutta ja luonnottomuutta; Otto Holm väittää hänen olevan vailla sukupuoliviettiä — ja hänellä on varmat ja vakavat mielipiteet joka asiasta. Äiti on kuulemma naittanut hänet Lahtiselle, kun hän vielä oli lapsi. Muistan kerran nähneeni rouvan joissakin tanssiaisissa: kalpea madonnankasvoinen kaunotar mustaan sileään samettiin puettuna. Enkä huomannut hänen tanssivan juuri muitten kuin veljensä kanssa.

Ylioppilasvuosinaan oli Telma Åman palvellut pankissa, siellä hän oli tutustunut Lahtiseen. Ja kun hän meni naimisiin Aarne Autereen kanssa, sai mies paikan pankissa; Lahtinen oli jo silloin toimeenpaneva johtaja. —

Niin olen tullut Esplanaadille. Ilta on hämärtynyt, ja katukäytävien yleisö on muuttunut pimeän kevyeksi ja kirjavaksi perhoslaumaksi. Pimentojen penkeiltä kuuluu kuhertelun sihinää ja naurun hohotusta.

Riisuessani kahvilan eteisessä päällystakkiani näen avonaisesta ovesta Birger Björklöfin istuvan yksin erään pöydän ääressä edessään sanomalehti. Hänestä saan siis illallistoverin.

Mutta — miten onkaan mies muuttunut! Taitaa sittenkin olla niin, että vaatteet tekevät miehen. Hänellä on yllään uusi, elegantti puku, kaulus ja kaulahuivi ovat dernier cri , ja napinlävessä hohtaa valkea kukka. Kasvojen kalpeus ja silmänalustain mustat juovat tekevät hänet "intresantin näköiseksi". En mahda mitään sille, että katson miestä hiukan pitkään ojentaessani hänelle käteni. Hän purskahtaa nauruun ja pyytää saada tarjota illallisen.

— Eikö totta, ettehän te toverit enää uskoneet tällaisen miehen pinnalle pääsevän? Ja siellä minä kuitenkin tällä hetkellä uiskentelen. Eihän herraslasten koskaan tarvitse nähdä nälkää…

Siitä tuli komea illallinen: kaviaaria ja shampanjaa, kahvia ja
Meukowia.

Birger Björklöfin nenän eteen oli sattuma (ja ranskankielentaito) tuonut tuottavan toimen: viiniagenttuurin, josta oli vähän työtä ja suuret välityspalkkiot. Vanhan ylpeyden olivat alennustilan vuodet jäytäneet jo hiukan ontoksi; hän purasi omenaa, joka ei ollutkaan niin hirveän hapan kuin tyhmän kopeat ihmiset kuvittelevat.

— Katso, enhän minä nyt sentään tunnusta olevani aivan tavallinen kaupparatsu…

— Etpä tietenkään… Onhan siinä suuri ero!

— On; mutta sitäpaitsi: viis' siitä, jos ei olisikaan! Hätä ei lakia lue. Ja totta puhuen: minä olin jo kyllästynyt Kleinehn ruokaan ja paloviinaan! Shampanja on parempaa. Terve!

Sitten puhuimme muista asioista. Ja kun sähkövalo oli vilkuttanut ensimäisen varoituksen ja me jo olimme pöydästä nousemassa, sanoi Björklöf:

— Kuulehan, joku päivä takaperin tutustuin rouva Autereeseen, jota sinä silloin, kun viimeksi tavattiin, olit kävelyttämässä Espiksellä.

— Vai niin.

— Ei ollenkaan hulluimpia. Osaa keskustella ja viskeleekin vuorosanojaan aika näppärästi. Mutta vähän liian täyteläinen…

Valo sammui jo kahdesti, ja me menimme hakemaan päällystakkejamme.

4.

Alkaa vähitellen tulla kesä. Puistikkojen ruohomatot käyvät jo hienonukkaiseksi sametiksi; koivut ovat hiirenkorvalla ja lehmuksissa on vaaleanvihreitä silmukoita.

Ja ihmiset ovat muuttuneet. Ikäänkuin he kävelisivät keveämmin ja notkeammin. Heidän kasvonsa ovat ilostuneet ja heidän naurunsa on nuorentunut…

Kevään taivas on levoton. Vuoroin pistävän valkeaa päivänpaistetta ja toisin vuoroin mustia pilvenhattaroita, jotka pärskyvät vettä.

Olen aamupäiväkävelyllä Telma Autereen kanssa; sattumalta olemme tavanneet toisemme kadulla ja yhdessä lähteneet päämäärätöntä matkaa jatkamaan.

— En tiedä miksi minusta kevät aina tuntuu muita vuodenaikoja ikävämmältä, sanoo Telma-rouva huokaisten. — Oikeastaanhan pitäisi olla päinvastoin…

— Niin minustakin. Mutta mitä minuun tulee, niin johtuu se siitä, että keväisin aina tunnen olevani niin yksin.

— Siitä kai se johtuu, vastaa rouva Auer ja tuijottaa hajamielisesti eteensä.

Ajattelen, ettei hän tietystikään voi itseään tuolla tarkottaa, vaan en virka mitään. Ja niin kuljemme hetkisen vaiti — kumpainenkin omissa mietteissämme.

Miten alakuloiselta hän näyttää! Ikäänkuin painaisi häntä jonkun suuren ja syvän surun taakka; suuret lapsensilmät ovat syventyneet — minusta näyttää aivan siltä kuin tahtoisivat ne itkeä…

Ota ihmisistä selvää! Kaikkihan me olemme näyttelijöitä, jotka kätkemme kyynelemme nauruun ja huolemme hymyyn, siitä yksinkertaisesta syystä, että tuntuu vastenmieliseltä antaa vieraitten kurkistella sieluumme. Kumpiko on nyt tämänkin ihmisen oikea luonne; tämäkö, vaiko se toinen: naurava ja ilakoiva, kiemaileva ja ärsyttävä? Tiedänhän, että melkein kaikki miehet sanovat hänestä: hän tahtoo niin mielellään olla kissana, kun me vain alennumme hiirten osaa näyttelemään. Ja he kohauttavat ylenkatseellisesti olkapäitään. Mutta tilaisuuden sattuessa ei heillä ole mitään hiirileikkiä vastaan. Ja naisista taaskin useimmat — niin kevyt- kuin raskaampimieliset — kernaasti leikkivät kissoina, milloin heillä vain suinkin on siihen tilaisuutta.

Äkkiä helähtää Telma Autereen hopeatiuku-nauru. Ja hän virkahtaa:

— Kuulkaahan nyt! Jos me jatkamme tällä tavoin, niin minä pian aikaa alan itkeä jollottaa.

Ja hermostuneen iloisena rupeaa hän rupattelemaan minkä mitäkin, kaikennäköisiä jonninjoutavuuksia. Eräänä päivänä oli muuan nuori maalari pyytänyt saada maalata hänen kuvansa.

— Lupasitteko?

— Lupasin ensin, mutta sitten peruutin.

— Miksi? Kenties ette luottanut hänen kykyynsä…

— En minä siksi peruuttanut; mutta tuo hullu mies tahtoi panna minut alttaritauluun.

Hän nauraa tällä kertaa oikein sydämensä pohjasta.

— En vain tullut kysyneeksi, jatkaa hän sitten, olisiko hän minusta tehnyt syntisen vaimon vai neitsyt Maarianko… Ha, ha, haa… Minut ihmisten hartautta kohottamaan!

— Olisihan siitä taulusta pian aikaa voinut tulla hartauden häiritsijä, sanon jotain sanoakseni.

— Sanokaahan muuta, hän vastaa. Minähän olen niin tuiki turmeltunut ihminen. Tuskinpa on olemassa sitä kilttiä kotikanaa, joka ei minua pelkäisi… Herra Jumala, kuinka vaarallisena he minua pitävät!

Hän puhuu nauraen ja leikkisän liioittelevalla äänellä, josta on mahdoton päättää, onko hän katkera vaiko kenties hiukan ylpeä.

— Olettekohan Te nyt sitten niin vaarallinen, kysyn piloillani.

— Mikä on Teidän mielipiteenne? kysyy Telma-rouva hymyillen.

— Ikävä kyllä minulla ei ole kokemusta.

— Vai niin… No, luuletteko muilla sen enempää olevan?

— Sitä en tiedä. Arvelen, ettei sellaisia kokemuksia yleensä maailmalle toitoteta.

— Siinä erehdytte! Juuri sellaisilla kokemuksilla miehet kerskailevat. Ne taaskin, joilla niitä ei ole ollut, ovat harmissaan ja panettelevat — viettelijää. Uskokaa vain: niin se on!

Ja nyt on Telma-rouvan suunpieleen ilmestynyt pieni katkeruuden terävä piirre. Mutta se häviää pian, kun hän alkaa puhua muusta.

— Tiedättekö mitä? sanoo hän. — Birger Björklöfistä ja minusta on tullut oikein hyvät ystävät.

— Vai niin. Minusta tuntuikin, että hän herätti armollisen rouvan mielenkiinnon jo ensi näkemällä.

— Kenties… Mutta nythän hänestä taaskin on tullut mies maailmankin mittakaavan mukaan. Se merkitsee, että ihmiset ovat saaneet aikamoisen korvapuustin… Ja minusta tuntuu aina niin hauskalta, kun ihmisiä nolataan!

Pistää päähäni yrittää pientä kiusantekoa; sanon senvuoksi:

— Näin Teidät joku aika takaperin tirehtööri Lahtisen seurassa.

Telma Auer on hetkisen vaiti ja puree huultaan, mutta sitten hän sanoo aivan tyyneesti:

— Niin, me olemme olleet paljon yhdessä. Ette usko, miten hieno mies hän on; mies, juuri mies sormenpäihin saakka; ja sellaisia minä ihailen!

— Mutta, uskallan väittää vastaan, toverit eivät hänestä paljonkaan pidä; sanovat hänen olevan aivan harvinaisen itsekkään ihmisen.

— He eivät ymmärrä häntä. Hän on umpimielinen, ja sellaiset ihmiset jäävät aina yksinäisiksi. Minä olen hänen ystävänsä.

— Niin sanotaan…

Sanat ovat aivan vahingossa livahtaneet suustani. Ja Telma Autereen silmät leimahtelevat, kun hän vastaa:

— Nyt olette ilkeä; ja se on aivan turhaa. Jos mies ja nainen seurustelevat, aletaan heti viittailla sänkykamarisalaisuuksiin. Minä ainakin olen aikoja sitten oppinut olemaan panettelusta välittämättä!

Telma Auer kilahuttelee sateenvarjonsa päätä katukäytävään. Vähän ajan perästä sanoo hän aivan äkkiä:

— Minusta on kaikkein traagillisinta se, ettei näe elämällään olevan minkäänlaista tarkotusta ja kuitenkin tuntee suoniaan polttavan sammumattoman elontunteen. Elää ja olla vain päivästä toiseen, voimatta selittää itselleenkään, miksi viitsii jatkaa… ja toiselta puolen tuli veressä, joka huutaa: elä, elä!

— Luulin aina, että Te, jos kukaan, osasitte elää…

Telma Auer naurahtaa pilkallisesti:

— Luulitte, että katetulta pöydältä osasin ajaa lautaselleni. Eikö niin?

— Miksei niinkin, jos niin tahdotte!

Nyt muuttuu hän vakavaksi.

— Niin luulevat kaikki, mutta uskokaa minua: he erehtyvät. Siihen katettuun pöytään en vielä koskaan ole päässyt.

Minun täytyy tunnustaa, etten ymmärrä häntä; mutta hän jatkaa kiihkeästi:

— Minusta tuntuu aina, että elämän pitäisi olla niin äärettömän rikasta ja monisäikeistä, suurta, kaunista juhlaa… ja kuitenkin jää oma elämäni aina yhtä arkipäiväisen harmaaksi…

— Ja kuitenkin…

— Mitä?

— Ihmiset tietävät…

— Ihmiset eivät tiedä mitään; he vain luulevat tietävänsä!

Telma Auer on pysähtynyt aivan samalla tavalla kuin silloin Lahtisen kanssa kävellessään Hietalahden torilla. Kun me taaskin lähdemme liikkeelle, sanoo hän verkalleen:

— Alistumisen oppi on niin lohdutonta… Viisaathan neuvovat, että elämää on ylläpidettävä hautaan saakka vähimmän ikävällä tavalla…

Olemme vähitellen painuneet Kruununhaan hiljaisimmille kaduille. Ei näy ihmisiä juuri nimeksikään, rattaitten räminä ja päivän hyörinän monet äänet kuuluvat vain etäisenä kaikuna.

— Kerran olen yrittänyt lopettaa itseni, kertoo Telma Auer. — Mutta lääkäri sai minut virkoamaan ennenkuin myrkky oli tehnyt tehtävänsä. Ette voi kuvitella, miten kauhealta tuntui jälleen herätä elämään, kun jo oli luullut siitä pääsevänsä.

Hetken perästä hän jatkaa:

— Niin pitkälle taaksepäin kuin jaksan muistaa on kaikki tuntunut minusta yhtä tyhjältä. Jo pienenä tyttönä minulla aina oli ikävä. Enkä minä oikein tiennyt, mitä ikävöin. Jotain suurta ja tuntematonta, jota ei koskaan tullut… eikä luultavasti koskaan tule. — Jos minulla olisi lapsi, kenties silloin olisi toisin…

Yksinäinen kulkija tulee vastaamme. Muutaman hetken vaiti oltuaan, sanoo Telma Auer:

— Ihmiset luulevat meidän avioliittoamme onnettomaksi. Eikö niin? Ja kuitenkin uskon, ettei Aarne sopisi kenenkään kanssa niin hyvin yhteen kuin minun kanssani. Emme koskaan ole riidelleet…

— Mutta, keskeytän minä, eiköhän onneen sentään sisälly jotain muutakin.

— En usko. Mitä muuta siihen sisältyisi? Aikuisten ihmisten onni on siinä, että he voivat sietää toisiaan. Mitä muuta se olisi? Eihän kahden ihmisen jokapäiväinen yhdyselämäkään voi muuttaa sitä tosiasiaa, että he aina pysyvät vieraina toisilleen.

— Mutta miehenne rakastaa Teitä.

— Hm… Mitä se todistaa ja mitä se merkitsee?

Alkaa vihmoa vettä.

Rouva Auer pysähtyy muutaman paraatikäytävän eteen.

— Tässä asuu äitini, ja nyt minä aion jättää Teidät sateeseen. —
Antakaa nyt anteeksi että näin kauan olen ikävystyttänyt Teitä.
Näkemiin!

Hän hymähtää kevyesti, nyökähyttää päätään ja menee sisään.

5.

Toukokuu lähenee loppuaan.

Ilta on lämmin; taivas sinipunerva, ilmassa määrittelemätöntä kaihoa.

Sellaisina iltoina huomaa yksinäisyytensä selvemmin kuin muulloin. Ihmiset kulkevat parittain kaduilla ja puistoissa, hiipivät toisiaan lähemmä…

Iltakävelylläni olen joutunut Kaivopuiston kevätvihreille kujanteille. Penkeillä on paljon istujia, nuorta väkeä; ilmassa kajahtelee naurua. Kahden syrjäisen käytävän risteyksessä näyttelevät nuori mies ja lyhythameinen koulutyttö hellää kohtausta. He eivät ole huomanneet yksinäistä kulkijaa… Frühlings Erwachen…

Ajatukset lentelevät ristiin rastiin eivätkä tahdo löytää tukikohtaa, lentelevät levottomina tulikärpäsinä. — —

Eräänä päivänä tutustuin muutamassa seurassa kamreeri Aarne Autereeseen. Hän on hyväntahtoinen ja herkkä suuri lapsi, helposti innostuva ja luultavasti vähästä masentuva. Kenties osasi tuo valkokätinen pankkiherra ihan oikeaan, kun hän sanoi, että hänessä on aivan liiaksi hienotunteisuutta ja liian vähän kunnianhimoa; sellaiset ihmiset jäävät aina tien oheen. En ymmärrä, miksi hän juuri nyt muistuu mieleeni… Tulin siihen käsitykseen, että elämä on toistaiseksi pidellyt häntä verrattain hellävaroen; ei hän ainakaan vielä ole saavuttanut sitä pettymysten pitkääperjantaita, jona aurinko pimenee ja temppelin esivaate repeää kahtia. Hän oli huolettoman iloinen ja jutteli lapsellisen avomielisesti. Hän kertoi kesälomansa — ensimäisen viiteen vuoteen piakkoin alkavan ja sanoi vuokranneensa pienen mökin länsisaaristosta, arveli suolantuoksuisen meri-ilman virkistävän vaimoansakin. —

Kamreeri Autereesta siirtyvät ajatukseni Birger Björklöfiin. Hän seurustelee nykyisin paljon Telma Autereen kanssa; tuon tuostakin olen nähnyt heidät yhdessä, pari kertaa ravintolassakin. Eivätköhän ihmiset jo ala puhua heistäkin? Sanoihan Telma-rouva, että heistä on tullut hyvät ystävät… Mutta vielä joku viikko takaperin puhui Birger Björklöf rouva Autereesta aivan kuin jostakin tarjoilijattaresta: pirteä elukka, joka osaa ärsyttää miehiä… verrattain harvinainen kukka meikäläisessä maaperässä. Jotakin siihen tapaan. Olisikohan hän nyt muuttanut mieltään? — Muuten sanovat toverit Björklöfin koko lailla "muuttuneen edukseen"; herännyt työn-tarmo on luonut mieheen vakavuutta ja elämän halua. — Björklöf kertoi, viimein tavatessamme, Aarne Autereen olevan hyvin naivin ja mustasukkaisen.

— Olisihan miehen jo pitänyt huomata, ettei kannata…

— Mutta Auer rakastaa vaimoaan.

Björklöf naurahti:

— Eihän hän nyt enää ole koulupoika. Luulisi toki elämän jo karistaneen hänestä penikkataudin… Täytyyhän hänen huomata, ettei rouvansa pidä vihkisormusta minään velvottavana siteenä.

Miten sanoikaan tohtori Kataja Telma Autereesta:

— Hän on vamppyyri!

Ja äänensävy todisti, että hän tunsi sanelevansa yhteiskunnan tuomion. —

Muistan äkkiä, että kamreeri Auer pyysi minua käymään talossa. Todellakin! Ja minusta tuntui niinkuin hän olisi sitä toivonut; hänen katseensa oli niin avuttoman rukoileva.

— Varmaankin tulisi vaimonikin siitä iloiseksi, sanoi hän.

Päätän itsekseni jonakin lähipäivänä mennä sinne.

Kun pimenevässä illassa astelen kotiani kohti, mietin Telma Autereen alituista ikävää; tällaisena iltana sen niin hyvin ymmärtää.

Suuri hiljaisuus, lempeän lämmin kevään yö, taivaalla muutama vaalea tähti ja kapea, kalpea kuun sirppi…

6.

Arne Auer tuli itse aukaisemaan. Hänellä oli punaiset kasvot, vähän pöhöttyneet, ja hänen hiukan sammalteleva tervehdyksensä oli ylenpalttisen ystävällinen.

Ruokasalin ovi oli auki; liinattomalla pöydällä oli viinakarahvi ja kylmää ruokaa. Pöydän ääressä virui pitkä ja laiha tummanpuhuva herrasmies. Auer esitteli:

— Virkatoverini, prokuristi Pohjanen.

Nähtävästi hävetti herroja jonkun verran, ja isäntä kiiruhti selittämään:

— Olemme tässä haukanneet vähän välipalaa… ei ollut ketään kotona, itse haettiin tavarat pöytään…

Hän täytti lasit, kaikki kolme kilistimme ja Auer esitti veljenmaljan.

Prokuristi Pohjanen löi Aarne Auteretta olalle:

— Katsohan, tällaista se on nuorenmiehen-elämä! Ha-haa… Kyllähän sinäkin poloinen olet tainnut saada naimistasi katua. Mutta ei itketä —!

Aarne ei vastannut sanaakaan, täytti lasit ja ehdotti sitten Pohjasen maljan.

— Pohjaan, vaati prokuristi. — Me kaksi ymmärrämme toisemme…

Kun oli syöty, siirryttiin saliin tupakalle. Pohjanen kertoi sikamaisia juttuja, ja Aarne toi pöytään punssia.

Pohjanen kaatoi alinomaa punssia takilleen, karisteli tuhkaa lattialle, ja hänen juttunsa olivat ijänikuisia. Vähän ajan perästä tuli hän pahoinvoivaksi ja meni kotiinsa. En malttanut olla Aarnelle huomauttamatta, että Pohjanen mielestäni oli vähemmän sympaattinen henkilö.

Mutta Aarne Auer sanoi:

— Paremman puutteessa menee hänkin mukiin. Täytyyhän minullakin olla joku, jonka seurassa saan aikani tapetuksi…

Hänen äänensä oli synkkä.

— Missä rouvasi on?

— En tiedä. Eihän hän koskaan ole kotona… niin, tarkotan, että hän on niin paljon ulkona. Seuraelämä ei taaskaan minua ollenkaan huvita, ei ainakaan sellainen, josta Telma pitää…

Aarne Auer tyhjensi lasin toisensa perästä. Iltapäiväauringon säteet leikkivät uunin vihreällä kaakelipinnalla, reunustan kupariset kynttiläjalat liekehtivät, ja valokuvat kiilsivät niin ettei voinut erottaa, kenen kuvia ne olivat.

Aarne otti kukan pöydän maljakosta ja hypisteli sitä sormissaan. Hetken perästä hän sanoi verkalleen: — Yksinäisyys on sentään kaikesta raskainta… sen alle voi aivan luhistua…

Syntyi hetken painostava äänettömyys. Ruokasalista kuului seinäkellon yksitoikkoinen tikitys. Aarne piteli päätään molemmilla käsillä.

Jonkun ajan perästä minä sanoin:

— Eiköhän olisi onnellisinta, että sovinnossa eroaisitte?

Aarne Auer kavahti pystyyn.

— Ei koskaan. En ikänäni suostuisi jättämään häntä.

Hän horjahti hiukkasen ja tarttui molemmin käsin kirjoituspöydän reunaan:

— Näetkö, minä rakastan häntä, rakastan… kaikesta huolimatta…

Melkein huutamalla lausui hän sanat. Sitten hän vähän tyynnyttyään jatkoi:

— En luule että tulisin päivääkään toimeen ilman häntä.

Hän istahti ja virkkoi verkalleen matalalla, tummalla äänellä:

— Voin kertoa sinulle, että hiljattain, kun Telma pariksi päiväksi oli matkustanut maalle, olin aivan kuin sairas, jonkunlainen unissakävijä… Toisena iltana otin tytön kadulta, kuvittelin, että hän oli Telma ja… olin onnellinen…

En malttanut olla hymyilemättä — miltähän kannalta oli ilotyttö mahtanut ottaa toisen tulvehtivan hellyyden?

Mutta Aarne Auer purskahti itkuun aivan kuin pieni lapsi:

— Tiedänhän minä, että ihmiset nauravat minulle. Ja että he minua säälivätkin… Mutta sille en mahda mitään, että häntä rakastan…

Hän puri yhteen hampaitaan, löi nyrkkinsä pöytään ja kirkasi: — Kenen luona hän nytkin lienee? Vein hänet vuoteelle. Minun täytyi luvata, etten jättäisi häntä yksin.

Kun hän oli nukahtanut, menin takaisin saliin. Koko tapaus tuntui sanomattoman piinalliselta. Aivan tahtomattani olin joutunut liian lähelle kahden vieraan ihmisen onnettomuutta. — Uunilta olivat päivänsäteet sammuneet. Reunustalla huomasin rouva Autereen ja Aarnen kuvat nuorina ylioppilaina, ja mieleeni muistui pankkiherran kertomus osakuntajuhlasta. — — Muutamassa pöydällä olevassa kirjassa oli merkkinä Birger Björklöfin käyntikortti; siihen oli kirjoitettu: ystävällisellä tervehdyksellä. Kai se oli tullut kukkien kera, joita oli pöydän maljakossa.

Joku tuli eteiseen. Ovi avattiin ja rouva Auer kurkisti saliin. Hän hätkähti hiukan nähdessään vieraan siellä yksin istuvan ja kysyi hätääntyneenä:

— Missä Aarne on?

Vastasin hänen tulleen hiukan pahoinvoivaksi. Telma-rouva katsahti ruokahuoneeseen, jonka ovi oli auki, arvasi pahoinvoinnin syyn ja virkahti nauraen:

— No, kaikkea niiden päähän pälkähtääkin! Keskellä kirkasta päivää!

Selitin prokuristi Pohjasen olleen talossa minun tullessani.

— Ah, hän on ilettävä olento, sanoi Telma Auer. — En ensinkään ole hyvilläni siitä, että hän rupeaa Aarnen luona juoksemaan. Kyllä Aarnekin voisi vähän tarkemmin valita toverinsa!

Hän meni eteiseen riisumaan päällystakkiaan ja hattuaan. Kun hän tuli takaisin, sanoin:

— Lupasin jäädä tänne, kunnes Te tulisitte kotiin; nyt siis voin…

— Ei toki! Pyydän Teitä jäämään… Vai oli poika nyt sillä päällä…
Jäämällä tänne tekisitte todellakin minulle palveluksen.

Hänen äänensä oli melkein rukoileva, mutta yhtäkkiä muuttui sen sävy:

— Oi, miten ihana kevätilma siellä on. Olen ollut pitkällä kävelyretkellä Eläintarhassa…

Samassa tuli Aarne; hän näytti olevan hämillään. Mutta Telma-rouva juoksi häntä vastaan nauraen:

— Vai olette juhlineet täällä minun poissaollessani! Nyt jatketaan; minäkin tahdon olla mukana.

Rouva Auer suuteli miestään otsalle. Sitten hän meni hakemaan viiniä ja laseja. Sillä välin kun hän oli poissa, ei meillä ollut mitään sanomista toisillemme; molempia vaivasi äskeisen tunnepurkauksen muisto. Aarne selaili hajamielisenä kirjaa, jota vastikään olin katsellut.

Telma-rouva tuli tanssien sisään.

— Kas niin, nyt me pidämme lystiä —! Pois happamuus ja virsikirjaelkeet!

Hän taputteli miehensä käsivartta. Ja kun palvelijatar oli tuonut sisään tarjottimen, kohotti hän lasinsa:

— Eläköön ilonpito ja hyvätuuli!

Hän puheli yhtämittaa ja nauroi…

Mietin itsekseni, huomasiko Aarne Auer miten hermostunutta ja pingotettua tuo iloisuus oli vai oliko hänestä todellakin hauskaa.

Yhtäkkiä alkoi Telma-rouva puhua Birger Björklöfistä.

— Niin, meistä on tullut oikein hyvät ystävät… Eikä Aarne ole ollenkaan mustasukkainen. Päinvastoin hän pitää paljon Birgeristä. Etkö pidäkin?

Aarne nyökäytti päätään.

— Siinä näette, virkkoi rouva. — Ja ihmiset säälivät aina Aarnea — minun miestuttavuuksieni takia. Ha-ha-haa…

Hän nauroi meluavan iloisesti ja alkoi laskea leikkiä mustasukkaisuudesta. Vähitellen suli Aarnekin ja nauroi oikein sydämensä pohjasta Telma-rouvan jutuille. —

Kun lähdin, sanoi rouva Auer eteisen ovella:

— Kiitos siitä, että jäitte!

Ja puristi lämpimästi kättäni.

7.

Tänään on Juhannusaatto.

Ihmiset ovat siis saarissaan polttamassa kokkoja; kuistien edessä on tuoksuvia koivuja ja lipputangoissa lepattelevat kirjavat viirit. Lehvillä koristetut laivat ovat täpösen täynnä väkeä. Laulua ja iloisia huutoja…

Mutta pölyinen kaupunki on autiona ja tyhjänä.

Illansuussa menen Kaivohuoneelle. Siellä on tyhjää kuten muuallakin. Uniset kyypparit torkkuvat ovenpielissä tahi leyhyttelevät pyyhinliinoillaan avonaisten akkunain ääressä.

Eräässä lasiverannan etäisessä nurkassa istuu yksikseen Birger Björklöf. Sikari riippuu veltosti huulien välissä, mutta viistottain tulevat päivänsäteet ovat sytyttäneet keltaisen whiskyn korkean lasin pohjassa sulaksi kullaksi.

Hiottavan kuuman kesäpäivän raukeata rauhaa —.

Meillä on hirvittävän ikävä.

Vihreiden puiden lomitse siintää palanen sinistä merta, silloin tällöin vilahtaa joku valkoinen purje. Ja verannan toisessa päässä soittelee seitsemän vihreätakkista italialaista.

Sitten tulee muutamia yksinäisiä ihmisiä toisiin pöytiin. Ja musiikin väliajoilla kuuluu pianohuoneen turvallisesta piilosta kimakkaa naisten naurua; siellä on pyhäpukuisilla puotilaisilla tyttöjä.

Tirehtööri Lahtinen tulee rouvineen. He aikovat ensin istuutua aivan lähelle meitä, mutta valitsevat sitten pöydän verannan toisesta päästä. Hyvä Jumala, miten ruma tuo suippokuonoinen mies onkaan! En malta olla Björklöfiltä kysymättä, onko hän huomannut, että Lahtisella on suden naama. Ei hän ole huomannut.

— Mutta, sanoo hän, hän on kuulemma hyvin hienoluonteinen mies.

Arvaan, mistä Björklöf sen on kuullut. — Pureksimme sammuneita sikarejamme ja märehdimme päivän mitättömyyksiä. Lahtisen herrasväki juo juhlan kunniaksi valkoviiniä vihreistä hautajaislaseista, ja he näyttävät sangen tyytyväisiltä.

— Eipä näytä juuri siltä kuin aikoisivat he erota.

Björklöf hymähtää kuivasti:

— Ihmiset kertovat heidän piakkoin lähtevän uudelle häämatkalle.

— Entä rouva Auer… eikö Lahtinen enää…

— Rouva Lahtinen on tullut järkiinsä. Eihän siinä koskaan mitään ole ollut!

Björklöf ei tahdo sen pitemmältä asiasta keskustella, vaan alkaa tarkkaan tutkia ruokalistaa. Vähän ajan kuluttua kysyn, missä Autereet mahtavat juhlaa viettää.

— Tapasin eilen rouva Autereen, vastaa Björklöf, he aikovat mennä hänen äitinsä luo jonnekin rannikkoradan varrelle.

Birger Björklöfin äänensävyssä on jotain hyvin hermostunutta — aivan niinkuin olisi hän tahtonut sanoa: älä kiusaa minua puhumalla Telma Autereesta! Hän napittaa takkinsa ja alkaa tuijottaa ulos akkunasta hämärtyvään yöhön, jossa puutarhayleisön haamut liikahtelevat. Telma Auer on nähtävästi valloittanut joka nyt tahtoo pitää hänet kokonaan itseään varten.

Kuluu tunti, kaksi. Silloin tällöin vaihdamme sanan jostakin jokapäiväisestä asiasta. Enimmäkseen olemme vaiti. Björklöf on antanut sammuttaa sähkön meidän nurkastamme; sikarien hehku loistaa hämärässä.

Sitten sanoo Birger Björklöf aivan yhtäkkiä, asiaa mitenkään valmistelematta:

— Sinä ehkä luulet, että minä olen Telma Autereen rakastaja, mutta siinä erehdyt. Minä olen vain hänen ystävänsä ja hän tarvitsee ystävää, sillä hän on särkynyt ihminen.

Minusta tuntuu, että hän puhuu totta, sillä ei mikään ole pakottanut häntä koko asiasta puhumaan.

Lahtiset nousevat pöydästään ja lähtevät kotiin; rouva tarttuu miehensä käsivarteen.

Mutta ympärillämme käy yleisö yhä äänekkäämmäksi, ja ulkona pimenee lyhyt ja lämmin Juhannusyö.

Kun lehtikujaa astumme kaupunkiin, on hiljaista ja rauhallista; pimentojen penkeillä pareja, jotka puhuvat kuiskaamalla, ruohokentillä jonkun kastematoja etsivän pojan liikkuva lyhty, kaukaa meren maininkien kumea ja yksitoikkoinen laulu…

Mutta kaupungista kuuluu tuon tuostakin rattaitten räminää ja autojen varottavia toitotuksia.

8.

On ihmisiä, jotka kutsuvat itsemurhaajia pelkureiksi, sanoi Telma Auer. — He eivät muka uskalla elää. Kumpaiseenko luulette tarvittavan enemmän uskallusta, elämiseen vaiko kuolemiseen?

— Entä Te, mikä on Teidän mielipiteenne?

Telma Auer oli hetkisen vaiti, sitten sanoi hän verkalleen ja hiljaisella äänellä:

— Rangaistuksen pelosta voi ihminen kenties päättää päivänsä. Mutta jos joku sellainen tappaa itsensä, jonka ei tarvitse pelätä rangaistusta ja häpeää, niin tapahtuu se varmaankin siksi, että hän on niin lopen väsynyt, ettei hän enää jaksa kantaa tarkotuksetonta taakkaansa tahi pettymystään… Kaipa on kuolema yhtä ihanaa kuin nukahtaminen raskaista huolista ja suurista murheista… Eikö joku olekin kutsunut kuolemaa unen sisareksi?

Hänen silmänsä olivat puoleksi ummessa, niiden luomet olivat tummat. Hän näytti niin väsyneeltä ja raukealta, että sanat saivat aivan toisellaisen merkityksen kuin tavallisissa oloissa.

Kadut olivat melkein autiot, talojen akkunoissa oli kellastuneita sanomalehtipapereita tahi valkeaa liitua. Aivan kuin olisi kävellyt kuolleessa kaupungissa…

— Minä luulen sittenkin että eläminen vaatii suurempaa rohkeutta ja vahvempia voimia, sanoi rouva Auer jatkaen edellistä puhettaan. — Ah, miten kamalat ovat pitkät, pitkät tyhjät päivät! Tiedättekö, vielä muutamia viikkoja takaperin saatoin minä toisinaan unelmoida jostakin merkillisestä auringonpaisteesta, joka antaisi väriä harmaalle yksitoikkoisuudelle, mutta nyt minä tiedän, että sekin toivo on aivan turha ja mahdoton —.

— Te olette hirveän väsynyt, sanoin jotakin sanoakseni.

Telma Auer hymähti surullisesti:

— Niin… Ettehän Te voi sitä ymmärtää.

Koetin kääntää keskustelua toisaalle:

— Viikon perästähän herrasväki muuttaa saaristoon…

— Niin on ollut aikomus, vastasi hän viimeistä sanaa venyttäen, mutta hänen ajatuksensa näyttivät olevan toisaalla.

— Luuletteko viihtyvänne siellä yksinäisyydessä?

Vastaus viipyi vähän aikaa:

— En tiedä… Oikeastaan en ole saaristoon menoa ajatellutkaan siltä kannalta, että siitä tulisi täysi tosi… Vanhat ihmisethän aina sanovat, ettei tiedä, mitä voi sitä ennen tapahtua…

Hän hymyili omituisen väsyneesti. Ja jatkoi:

— Vanhat ihmiset ovat niin alakuloisia ja niin viisaita. Heillä on aina valmiita ajatuksia joka asiasta — ja niin alakuloisia ajatuksia… Tiedättekö, minusta tuollainen vanhuuden viisaus on jotain pelottavaa. En ikänäni suostuisi tulemaan vanhaksi, mieluummin — —

Kadunkulmasta kääntyi vastaamme tulemaan Aarne Auer. Hänellä oli uusi sininen kesäpuku ja punainen neilikka hohti rinnuksen napinlävessä. Olkihattu oli vallattomasti työnnetty takaraivolle, ja hän käveli reippaan iloisesti.

— Tulitte varmaankin minua vastaan, sanoi hän. — Se oli oikein! Pääsin pankista hiukan aikaisemmin kuin tavallisesti. Tahi oikeastaan en tiedä pääsinkö, lähdin vain! Hitto vieköön, eihän tässä kuumuudessa tahdo jaksaa työtä tehdä.

Telma Auer koetti päästä samaan huolettoman iloiseen äänilajiin, mutta se ei oikein ottanut onnistuakseen; aika ajottain hän jäi sanattomaksi ja tuijotti eteensä. Ja kun Aarne kysyi, mikä häntä vaivasi, vastasi hän yksikantaan:

— Ei mikään; unohduin vain miettimään…

— Niin, ja neljän päivän perästä sitä lähdetään saareen! huudahti
Aarne. Ensin aioimme mennä Pohjanmaalle, minä en koskaan ole ollut
Telman kotikaupungissa, mutta Telman ei ollenkaan tehnyt sinne mieli.

— Ei tehnyt, sanoi Telma Auer. Siellä ovat kaikki ihmiset vanhoja ja viisaita ja elävät vain omaa hiljaista elämäänsä…

Hän kääntyi minun puoleeni ja jatkoi vähän iloisemmin ja vilkkaammin:

— Tiedättekö, siellä muistuttavat kaikki talot ruumisarkkuja. Ja akkunoissa on myrttejä ja verenpisaroita, joitten välistä tirkistellään, jos kadulta kuuluu askeleita. Siellä minulla ei olisi mitään tekemistä! Siitä on niin kauan, kun olin siellä viimeksi; ihmiset ovat jo pyyhkineet pois minun nimeni muististaan ja se onkin parasta!

Hän pysähtyi muutaman kukkakaupan näyteakkunan eteen.

— Katsokaa, kuinka ihania ruusuja… Nuo tummanpunaiset… Aarne, mene ostamaan minulle yksi… tuo, näetkö, juuri sen minä tahtoisin…

Kun Aarne oli kadonnut myymälän ovesta, sanoi Telma Auer:

— Älkää ajatelko minun äskeisiä lörpöttelyjäni. Olen niin omituisella tuulella tänään — eihän ihminen mahda mitään mielialoilleen… Älkääkä nyt luulko, että minä mitään erikoisempaa haudon mielessäni…

Hän koetti naurahtaa kevyesti:

— Siellä saaristossa se hermostus kyllä haihtuu tuuleen.

Aarne toi ruusun, rouva Auer kiinnitti sen rintaansa, ja me jatkoimme matkaamme.

— Eikö mennä Luodolle syömään päivällistä, ehdotteli Aarne, kun olimme tulleet Kauppatorille.

Meri kimalteli päivänpaisteessa ja raitis tuuli tuli suolantuoksuisena ulapalta. Luodon akkunat olivat liekeissä ja Viaporin vihreä kirkonsipulikin säteili. Tähtitorninmäen samettirinteet loistivat vasta kasteltuina kuin nurmet ainakin. Ja kalalokit kirkuivat satamassa kilvan laivojen nostokoneitten kanssa.

— Voisimmehan alkaa saaristolaiselämämme Luodolla; tänään on mainio päivä…

— Ei mennä, pyysi rouva Auer. Ollaan järkeviä ja mennään kiltisti kotiin. Minä olen tänään vähän väsynyt…

Ja hiukan omituisella äänellä lisäsi hän:

— Harvoinhan minä pyydän sinua kotiin!

He nousivat raitiovaunuun. Sillalla kääntyi Telma Auer hymyillen varottamaan:

— Muistakaa, mitä Teiltä pyysin.

Kello kilahti ja vaunu lähti vierimään hyvää kyytiä Kaivopuistoon päin.

9.

Aamulla toi posti kirjeen, pienen ja ohkasen kuoren. Osote oli hermostuneella naisen käsialalla kirjoitettu. Kirje oli aivan lyhyt:

"Hyvä ystävä! Koska en itse voi tulla Teille sanomaan jäähyväisiä tehköön sen tämä kirje. Olen nyt hyvin onnellinen. Muistakaa minua joskus ja puhukaa minusta Birger Björklöfin kanssa; hän on minun ystäväni. Teidän Telma Auer."

Kirjeen sävy tuntui niin omituiselta. Tiesinhän, että heidän oli määrä juuri samana päivänä lähteä saaristoon; mutta minua pelotti kuitenkin, etenkin kun mieleeni palautin meidän keskustelumme joitakin päiviä sitten. Kun aukaisin sanomalehden, toi kuolinilmotus varmuuden. Siinä oli hänen nimensä, päivämäärä ja nämä sanat: älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!

Aamupäivällä olivat jo yksityiskohdat ihmisten tiedossa.

Aarne Auer oli istunut työpöytänsä ääressä, kun Telma illansuussa oli tullut kotiin. Hän oli ollut tyyni ja iloinen, he olivat puhelleet pitkän aikaa maalle menosta ja minkä mistäkin. Sitten oli Telma sanonut olevansa väsynyt ja mennyt huoneeseensa. Ovella oli hän vielä kääntynyt:

— Kun olen riisuutunut, tulen sanomaan hyvää yötä.

Puoli tuntia sen jälkeen oli palvelijatar syöksynyt sisään; Aarne ei ollut kuullut laukausta. Telma oli maannut vuoteellaan. Hän oli ampunut suuhunsa. Yöpöydällä oli ollut valmiiksi kirjoitettu kuolinilmotus ja kirje hänen äidilleen.

Iltapäivällä tuli Birger Björklöf luokseni. Hän oli hyvin kalpea ja väsyneen näköinen; muistui niin selvästi mieleeni kevätkirkas huhtikuun päivä, jona hän tuli kadulla vastaamme.

Jonkun aikaa istuimme vaiti; vihdoin sanoi Björklöf:

— Kirjoittiko hän sinulle?

Näytin hänelle kirjelipun.

— Minä sain myöskin kirjeen, alotti Björklöf hitaasti. — Siinä oli muuan puolalainen nimi ja osote. Minun piti mennä sinne sanomaan, ettei Telma Auteretta enää ollut; se oli viimeinen ystävyyden palvelus, jota hän minulta pyysi. Menin sinne tänä aamuna. Nimi oli erään tykistöupseerin. Sotilaspalvelija ilmotti herransa vielä olevan vuoteessa. Sanoin asiani välttämättömäksi ja jäin odottamaan salin tapaiseen työhuoneeseen. Keskellä oli katettu ruokapöytä, nähtävästi oli siinä edellisenä iltana kaksi ihmistä aterioinut. Pöydällä oli kimppu tummanpunaisia ruusuja; liinassa olivat Telma Autereen tyttönimen alkukirjaimet. Palvelija tuli ohjaamaan minua makuuhuoneeseen. Sängyssä makasi hienopiirteinen, kalpea mies. Hänen silmänsä paloivat, ja heti kun tulin sisään sanoi hän ranskaksi: "Pelkään, herra Björklöf, että aavistan asianne. Onko se nyt tapahtunut?" En saanut sanaakaan suustani, nyökäytin vain päätäni. Mies vääntelihe tuskissaan, nousi istualleen, kädet liikkuivat kuin kouristuksessa pitkin peitettä. Sitten tarttui hän jalkapäässä makaavaan sylikoiraan, viskasi sen lattialle ja purskahti itkuun. Koira ei liikahtanut, hän oli kuristanut sen. — Usko minua, se ei tuntunut teatterilta, se oli kauheata. — Kun menin, näin hänen kirjoituspöydällään Telma Autereen kuvan, sen vieressä oli muutamia kuivuneita kukkia…

— Tiesitkö sinä mitään tuosta upseerista?

— En, vastasi Björklöf. — Aavistin, että Telma rakasti, mutta en koskaan tahtonut kysyä häneltä, ketä. Kerran sanoi hän minulle, ettei hän koskaan voisi tulla onnelliseksi, sillä se mies, jota hän rakasti, oli yhtä onneton kuin hän itsekin. Muuta emme koskaan siitä puhuneet. Enkä usko kenenkään tienneen koko asiasta mitään.

Hetken perästä virkkoi Birger Björklöf:

— Kun he vain olisivat peittäneet hänen kasvonsa… Lähetin sinne ruusuja tänään ja pyysin, että ne pantaisiin hänen kasvoilleen…

* * * * *

Telma Auer oli seisonut päivänpaisteessa kimmeltävän meren rannalla. Vaahto oli hohtanut ja välkkynyt, mutta kun hän oli ottanut sitä käteensä, oli se haihtunut muutamaksi köyhäksi vedenpisaraksi. Ja uusi pettymys oli ollut entisiä katkerampi. Eikä hän enää ollut jaksanut ajatella huomisen päivän ääretöntä ikävää, vaan oli astunut sen suuren hiljaisuuden viileään rauhaan…

SYNTYMÄPÄIVÄ

1.

Neljännenkymmenennen ensimäisen syntymäpäivänsä aamuna seisoi kauppias Antti Autio tavallista kauemmin peilin edessä. Todellakin: korvallisilta alkoivat hiukset hiukan harmaantua, selvään erotti jo muutamia hopeisia haivenia.

Neljäkymmentä vuotta! Eihän tuo vielä oikeastaan ollut ikä eikä mikään… mutta kuitenkin tuntui Antti Autiosta siltä, että hän jo oli sivuuttanut elämänsä puolenpäivän. Harvat ihmisethän sentään elävät kahdeksaankymmeneen… Hiukan häntä painoi tuo ajatus; tiesi milloin sitä kuolla kupsahtaa…

Mutta eipähän tuolle mitään mahda!

Hän sitaisi muutamalla tottuneella nykäisyllä kaulahuivinsa säännönmukaiseen solmuun, viskasi liivit ja takin ylleen ja meni ruokasaliin.

Aamiaispöydässä odotti jo hänen rouvansa, joka vielä oli aamunutussa ja kampaamattomin hiuksin. Rouva Anna Aution kasvot olivat hiukan kulmikkaat, nenä oli vähän liian pystyssä ja poskipäät olivat jonkunverran ulkonevat, suun ympärillä oli hiukkasen ylpeän ivallinen piirre; mutta silmät paloivat pirteinä ja hipiä oli vielä säilynyt hienona. Hän oli viittä vuotta miestään nuorempi; sanottiin, että hän kernaasti näytteli maailmannaista, ja hänen pukunsa herättivät kateellista huomiota maaseutukaupungin naismaailmassa.

Keskellä pöytää oli kimppu neilikoita korkeassa kristallimaljakossa. Kauppias Autio irrotti kirjekuoren, vilkasi häthätää korttia ja pisti sen sanaakaan sanomatta taskuunsa.

— Keneltä? kysyi rouva.

— Konttorineideiltä, vastasi kauppias lyhyesti.

Mutta rouva Autio hymyili itsekseen; hän tiesi konttorineitien lahjan olevan miehensä kirjoituspöydällä.

Enempää ei aamiaispöydässä puhuttu. Kauppias jäi yksikseen juomaan kahvia, rouva meni sänkykamariin pukeutumaan. — —

Kauppias Aution ja hänen vaimonsa välit eivät olleet aivan lämpimät. Miestä kiusasi se seikka, että heidän nopeasti kasvaneen varallisuutensa perustuksena olivat rouvan rahat. Se tuntui miltei alentavalta ja nöyryyttävältä. Jonkunlainen orjuuttava riippuvaisuuden tunne heitti ikäänkuin varjon hänen iloiseen elämäänsä. Tiesihän maailma, että hänen yritteliäisyytensä avulla omaisuus oli kaksinkertaistunut. Mutta alastomaksi totuudeksi jäi kuitenkin, että vaimo hänet, köyhän käsityöläisen pojan, oli nostanut pystyyn. Eikä hän luultavastikaan nyt olisi mikään sen kummempi kuin tavallinen vähäpätöinen konttoristi, jollei hänellä olisi ollut tilaisuutta koettaa onneaan omintakeisena liikemiehenä. Onni oli ollut hyvin myötäinen. Mutta oliko siinä hänellä itsellään mitään ansiota? Tosin hän aina koetti lohduttaa itseään sillä, että juuri hänen laskelmansa ja suunnittelunsa olivat vieneet voittoon; mutta toiselta puolen kuiskasi ääni hänen korvaansa: uhkapeliähän se on ollut alusta loppuun.

Tällaiset ajatukset kiusasivat kauppias Autiota; etenkin silloin ne nostivat päätään, kun hän oli kahdenkesken vaimonsa kanssa. Ja myöskin öisin, kun hän yksikseen valvoi vuoteellaan — viime aikoina sitä oli tapahtunut usein. Kenties johtui se sydämestä… Hän olikin alkanut lihoa aivan pelottavasti —!

— — Kun kauppias Autio oli jäänyt yksin ruokasaliin, otti hän kukkien mukana tulleen kortin taskustaan, katseli sitä hetkisen ja pani sen sitten tyytymättömän näköisenä lompakkoonsa; rypisti kokoon lautasliinan ja nousi pöydästä.

— Tuo oli sentään vähän liikaa, mutisi hän mennessään konttorin vieressä olevaan työhuoneeseensa. — Hävytön naiselukka!

Avattuaan postin ilmotti hän prokuristilleen, ettei hän sinä päivänä enää olisi tavattavissa, retkahti sitten kirjoitustuolinsa selkänojaa vasten ja alkoi miettiä.

Päivän juhlaa varten oli kaikki jo hyvässä järjestyksessä: päivällinen tilattu neljällekymmenelle hengelle ravintolasta, leikillinen ruokalista painettu, hinnoista ja viineistä sovittu hovimestarin kanssa… puheensa osasi hän sujuvasti ulkoa… Mutta sitten takertuivat hänen ajatuksensa erääseen seikkaan, joka tavallaan oli yhteydessä lompakossa olevan käyntikortin kanssa.

Antti Autio oli jo monet vuodet uneksinut tästä juhlapäivästään, ja aikoja sitten oli kaikki menot suunniteltu yksityiskohtia myöten. M.m. oli hän päättänyt lahjoittaa kauppakoululle tuhat markkaa hänen nimeään kantavan stipendirahaston perussummaksi. Tosin summa ei ollut suuri, mutta voisihan hän luvata sitä vastaisuudessa kartuttaa ja sitäpaitsi: olihan se tarpeeksi suuri antamaan vähän loistoa hänen nimelleen, entisen köyhän vapaaoppilaan nimelle… joka sen kautta säilyi kautta aikojen painetussa vuosikertomuksessa. Kirjoituspöydän laatikossa oli lahjoituskirja jo pari päivää ollut valmiina, eilen oli hän taittanut sen uuden rypistymättömän tuhatmarkkasen kera kirjekuoreen… Mutta juuri kun hän oli ollut kirjoittamassa päällekirjoitusta, oli hänen vaimonsa tullut sisään:

— Täällä on eräs saksalainen nainen, joka tahtoo puhua kanssasi; hän tuli meidän eteiseemme ja minä neuvoin konttoriin, mutta hänellä on muka yksityistä asiaa…

Rouva Autio oli hyvin pilkallisella äänenpainolla alleviivannut sanan "yksityistä", ja Antti Autio oli lentänyt punaiseksi ja vastannut lyhyesti: — Anna hänen tulla tänne! Silkin kahinaa ja kepeitä, joustavia askeleita… Kynnykselle oli ilmestynyt notkeavartaloinen, solakka nainen. Suuren nahkahatun liepeitten alta oli Antti Autio nähnyt vain hiukan pörröistä, tummaa tukkaa, viekkaat silmät, hohtavan valkeat hampaat hymyilevien punaisten huulien välissä ja suuret välkähtelevät korvarenkaat. Mutta hän oli heti tuntenut tulijan.

— Millä voin palvella? hän oli kysynyt kohteliaan kylmästi ja noussut paikaltaan.

Sitten hän oli sulkenut konttoriin johtavan oven ja tarkastanut, oliko verhojen peitossa oleva salin-ovikin kiinni.

Nainen oli naurahtanut kevyesti:

— Et voine ihmetellä, että viimeisen keskustelumme jälkeen olen rientänyt sinua tapaamaan…

Hänen puheensa sävy oli ollut niin kiusallisen tuttavallinen. Muitta mutkitta oli hän napittanut auki turkisnuttunsa, istahtanut mukavasti sohvaan ja ruvennut vallattomasti leikkimään suipon kenkänsä kärellä.

Ja samassa oli Antti Autio nähnyt ikäänkuin kirkkaassa salaman valaistuksessa itsensä parin toverin seurassa istumassa pienessä samettisohvaisessa huoneessa kahden varieteenaisen kanssa. Ohjelman loputtua olivat he menneet syömään illallista yksityiseen huoneeseen; hän oli suudellut tuota naista ja puhunut koko joukon roskaa… Ja nyt —!

Kylmästi ja päättäväisesti oli Antti Autio sanonut sohvassa istujalle:

— Annan Teille sata markkaa, jos menette ettekä minua enää tunne.

Mutta nainen oli vain hymyillen puistanut päätään.

— Kaksi sataa, kolme… — Ei, ei, hyvä ystävä! Muistathan, että kerroit minulle, miten onneton on avioliittosi: vaimosi ei ymmärrä sinua, hän ei ole lahjoittanut sinulle perillistä, poikaa… sinä vihaat häntä…

Antti Autio oli katsahtanut salin ovelle. Oliko se ollut mielikuvitusta? Hänestä oli näyttänyt, että verhot liikahtivat. Mutta nainen oli jatkanut: — Vannoit heti ottavasi eron hänestä ja lupasit mennä minun kanssani naimisiin… Etkö muista?

Yhtäkkiä oli Antti Autio saanut ajatuksen tyhjiin aivoihinsa:

— Millä voitte nuo väitteenne todistaa?

Mutta toisella oli heti ollut valmiina vastaus:

— Minun toverini, tanskalainen laulajatar, joka piti seuraa mustapartaiselle pankinjohtajalle, kuuli kaikki. Olen puhunut asiasta hänen kanssaan, hän voi todistaa…

Tuskan hiki oli noussut Antti Aution otsalle. Juuri nyt pitikin skandaalin sattua! Ja melkein toivottomalla äänellä oli hän kysynyt:

— Kuinka paljon Te vaaditte?

Kylmästi ja varmasti oli nainen vastannut:

— Tuhat markkaa.

Antti Autio oli reväissyt auki äsken sulkemansa kirjekuoren; sitten oli hän sanaakaan sanomatta tarjonnut setelin naiselle.

— Meidän välimme ovat siis selvät! oli tämä sanonut ottaessaan vastaan rahan ja ojentanut hymyillen hansikoidun kätensä.

Ja samassa hän oli kahissut ulos huoneesta.

* * * * *

Kauppias Antti Autio loikoi tuolissaan ja mietti tuota juttua. Täyttäisikö hän uudelleen kirjekuoren, vai antaisiko koko lahjoituksen jäädä sikseen? Tuhat markkaa on sentään suuri raha… Mutta kuta tarkemmin hän asiata aprikoi, sitä selvemmäksi kävi hänelle, että nyt oli hänellä kenties vielä suuremmat syyt ostaa nimensä ympärille kiitollista kunnioitusta.

Ja hän otti kapean shekkivihon pöytälaatikostaan…

Sitten kaivoi hän lompakostaan kukkien mukana tulleen käyntikortin, luki vielä kerran siihen kankeasti ja koukeroilla piirretyn "kiitoksen eilisestä lahjasta" ja repi sen pieniksi siruiksi.

2.

Päivälliset olivat erittäin onnistuneet; puheet tosin olivat enimmäkseen lyhyitä ja leikillisiä, mutta niitä oli sensijaan monta.

— Jumalan kiitos, ettet kutsunut tänne naisia, sanoi isännän vieressä kunniapaikalla istuva pöhöttynyt vuori-insinööri ja pyyhkäsi kiiltäviä Yorkshire-kasvojaan. — Täällä saa ainakin rauhassa syödä ja juoda…

Mutta samassa nousi kaupungin kaljupäinen pormestari pitämään puhetta poissaolevalle emännälle — uskolliselle ja ymmärtävälle puolisolle ja rohkaisevalle työtoverille… Se oli runollisen lennokas ja monikoristeinen puhe, joka päättyi hyvä-huudoin vastaanotettuun ehdotukseen, että rouva Aution luo lähetettäisiin lähetystö viemään kukkaistervehdystä.

Ja soittokunta soitti "Naisen ylistyksen".

Lähetystöön valittiin myöskin nuori maisteri Schwartz, äsken paikkakunnalle muuttanut pääkaupunkilaiskeikari, jonka pahat kielet kertoivat olevan rouva Aution erityisessä suosiossa. Lähetystö lähti. Mutta juhlasalissa kohosi tunnelma kohoamistaan — —.

Kotonaan istui rouva Autio yksin valaistussa salissa; hän odotti ja odotti… Hänellä oli yllään uusin paljettileninkinsä; viime tanssiaisissa oli muuan herra sanonut että hän siinä puvussa oli niin kiehtovan käärmemäinen… Ja pöydillä tuoksui syntymäpäivän runsas ja kirjava kukkaissato.

Anna Autio oli todellakin edellisenä päivänä ollut salin oven takana kuuntelemassa. Mutta se, minkä hän silloin sai tietää, ei häntä ollenkaan suututtanut. Päinvastoin hän tunsi melkein suloista tyydytystä, pientä iloakin… Ja aivan välinpitämättömänä oli hän kohdellut miestään sen jälkeen aivan kuin ennenkin.

Kadulta kuului kulkusten helinää. Sitten ovikello soi; herrat astuivat sisään. Ja pormestari sai kerrata puheensa kauneimmat kohdat. Viinitarjotin tuotiin sisään, kilistettiin. Herrat alkoivat pyydellä rouva Autiota tulemaan vastavierailulle juhlapaikkaan. Maisteri Schwartz auttoi turkit hänen ylleen; hän oli ajanut yksin, hänen reessään oli siis tilaa… Toiset olivat jo portaissa, kun rouva Autio vielä juoksi saliin nykäisemään aamulla tulleesta kristallimaljakosta kukan, jonka hän veikeästi hymyillen ojensi ritarilleen.

Mutta reessä, alla tähtikirkkaan helmikuun taivaan ja paukkuvassa tulipalopakkasessa, sai maisteri Schwartz suudella rouva Autiota pitkään ja intohimoisesti…

Kun he saapuivat perille, tuli paksu vuori-insinööri kohteliaasti rouvaa vastaan, suuteli hänen kättään ja talutti hänet pöydän päähän. Ja kun Antti Autio näki vaimonsa siinä istuvan tyytyväisenä ja säteilevänä keimailevan herraparven keskellä, silloin täytti autuas onnentunne hänen rintansa — hänen elämänsä suurin päivä oli onnistunut yli kimmeltävimpienkin toiveitten!

LYÖNTIEN LOMISSA

Asun hotellissa; akkuna antaa takapihalle.

Likainen, ikävä piha — puolipimeä asfalttipohjainen kuilu, jonka pohjalla kaksi naista pieksää sänkypatjoja.

Huoneeni on ylimmässä kerroksessa. Kello kädessä koetan arvailla, kuinka kauan joka lyönnin pamaus tarvitsee tunkeutuakseen tänne ylös. Jos olisin parempi laskumies, voisin sen mukaan päättää miten korkealla asun. Siihen eivät tietoni kuitenkaan riitä; voin saada selville vain sen, että asun kylläksi matalalla selvään nähdäkseni noiden ihmisten rumat liikkeet ja liian korkealla kuullakseni heidän arvatenkin hyvin mielenkiintoista keskusteluaan lyöntien lomissa.

Heidän koko käytöksestään voin kuitenkin päättää, että he odottavat — ketä, sitä en tiedä. Ja nyt vaivaan päätäni miettimällä, kuka se on, jonka tuleman pitää. Ei se voi olla lihakauppias, sillä hän on jo ollut täällä, ei myöskään jäänajaja, sillä edellisinä aamuina hän on tullut vasta myöhemmin. Mutta kenties olutkuski — —? Vähitellen tulen aivan vakuutetuksi siitä, että se on olutkuski.

Mutta syvyydessä jatkavat siivoojattaret paukutustaan ja puhettaan. Toisinaan he keskeyttävät työnsä ja kuuntelevat. Mutta ei kuulu vieläkään rattaitten kumeaa jyrinää pimeästä porttiholvista. Ja pieksäminen jatkuu entiseen tahtiin: pauk, pap, pauk, pap…

Olen seisonut akkunan ääressä jo vähintään puoli tuntia. Tulijaa ei vain kuulu eikä näy. Olen juuri aikeissa sulkea akkunan ja mennä ulos, kun äkkiä portista kuuluu ukkosen jyrinää. Heti taukoaa paukutus. Ja aivan oikein: olutvaunut ajavat pihaan.

Mutta tuskin ovat ne pysähtyneet, ennenkuin paukutus alkaa uudelleen. Nyt eivät naiset enää keskustele, pieksävät vain, vinhemmin kuin ennen. Alan jo epäillä, että sittenkin olen erehtynyt, etteivät he kuitenkaan olutkuskia odotelleet, ja suljen akkunan lähteäkseni ruokasaliin aamiaiselle.

Portaita laskeutuessani päätän pyhästi jättää koko jutun sikseen; minua suututtaa, että mokomaan olen aikaani tuhlannut.

Mutta miten onkaan! Kun tulen ruokasaliin — se on toisessa kerroksessa valitsen pöydän piha-akkunan luota ja ruokaa odotellessani avaan akkunan. Olutvaunut ovat aivan sen alla ja siivoojattaret niin lähellä, että pöly tunkeutuu sieramiini.

Piha on hirveän musta, alaston ja kolkko kuin köyhän havuton hauta. Ja naiset! Toinen on aivan tavallisen näköinen, lyhyenläntä, pyylevä tyllerö; toinen pitkä ja luisevan laiha, kulmikkaita kasvoja hallitsee kokonaan terävä linnunnokka, jonka alla on hyvin pieni suu aivan verettömine huulineen.

— — — Olutkuski on kantanut sisään viimeisen korinsa. Hän on valmis lähtemään ja on juuri hyppäämäisillään istuimelleen, kun pitkä siivoojatar päättäväisesti astuu hänen luokseen.

— Minulla olisi vähän puhumista Sumperille, sanoo hän ja pyyhkii hihallaan hikisiä kasvojaan.

Sumperi komentaa hevosia pysymään paikoillaan, kietaisee ohjasten perät pyörän rummun ympärille ja jää hajasäärin seisomaan.

— Niin, sanoo, nainen, se lapsi…

— Ei kuukausi vielä ole lopussa; kyllä Hilma saa sen viitosensa lauantaina. Mitä sitä nyt aina viitsii mankua!

— Enhän minä olisikaan, sanoo nainen nöyrästi, mutta tuo Kaisa se vain intti, että on se sentään lapsen isälle sanottava.

Hän osottaa toveriaan, joka kaiken aikaa hienotunteisesti on jatkanut paukuttamistaan.

— No mikä se sitten on sanottava, tiuskaisee mies ja polkaisee jalkaa.
Hoi, hevoset, siivolla senkin…

Mies päästää ohjasten perät pyörästä.

— Se on, nähkääs Sumperi, niin, vastaa toinen arasti ja alakuloisesti, niin… että… nyt niitä rahoja ei enää tarvitse maksaa…

Mies on raivoissaan:

— Kyllä minä maksan, ei tarvitse ensinkään pelätä! Oonko sitten muka koskaan tinkinyt, häh?

Taaskin nainen — nyt aivan tyynesti ja varmasti:

— Lapsi kuoli viime yönä.

— No, sittenhän se asia on selvä! sanoo Sumperi ja hyppää korkealle istuimelleen.

— Niin, eihän sitä muuta ollutkaan, sanoo Hilma ja kääntyy palatakseen työhönsä.

Mutta Sumperi huutaa hänet luokseen, kaivaa mustuneen nahkaesiliinansa povitaskusta kukkaron ja ojentaa Hilmalle kymmenmarkkasen.

— Siinä olisi tämän kuun ruokko ja sitten vähän hautausapua, he!

Maiskahuttaa huulillaan ja kääntää hevosensa.

Hilma menee näyttämään Kaisalle seteliään. Ja Kaisa sanoo:

— Kyllä se Sumperi sentään on hyvä mies!

Ja toinen vastaa vakuuttavasti:

— Hyvä se on!

— — Mutta minä pyydän tarjoilijaa sulkemaan akkunan.

VUOKSELLA

1.

20. VI.

Mahtavana levossaankin, koottuine, hillittyine voimineen, huokaisee jättiläinen ylpeänä tiedosta, että se äsken on saanut purkaa näkyviin koko mahtinsa pärskyvissä pyörteissä ja lakkapäissä laineissa. Vuoksi on tällä kohtaa lepäävä jättiläinen, joka salaa voimansa ja tarmonsa turhilta, tungettelevilta katseilta. Korkeintaan antaa se aavistaa niiden olemassaolon vetäisemällä ikäänkuin puoleksi leikillä johonkin polvekkeeseen vähän vankemman virrannielun, joka kallistelee valkeata matkustajalaivaa ja panee soutajan hikoilemaan. Se on vain tuollaista itsetietoista vallattomuutta, pientä pilan-päiten kerskailemista ja harmitonta leikinlaskua huvittamisen luvallisessa tarkotuksessa.

Istumme parvekkeella. Talon isäntä, ystäväni tohtori ja minä.

Huvila on korkealla töyräällä, joka on muodostunut uljaan vaaran juurelle luonnolliseksi pengermäksi. Puiden välistä välkkyy virta; päivänlaskun liekeissä kimaltaa se sulana metallina. Vastakkaiselta rannalta kuuluu karjankellojen kalkatus. Ja avonaisista salonginovista lainehtivat korkean ja heleän sopraanon sävelet: Irmelin Rose…

Pitkän ajan saavat whiskylasimme olla koskemattomina. Honkien punaiset rungot loistavat lämpimissä hohteissa ja tuoreen vihreät koivunlehdet liikahtelevat lievästi tyyntyvässä iltatuulessa. Mutta laulun sävelet soivat hopeatiukuina…

Talon vanhin tytär käy musiikkiopistoa. Äsken, kun hänen isänsä pyysi häntä laulamaan, sanoi hän minua tarkottaen:

— Setä tahtoisi kuulla sinun laulavan.

Herra jumala! Setä —! Siinä sitä ollaan. Vastikään, kun kannoimme risuja kokkoon, tuntui aivan samalta kuin ennen koulupoikana. Suuret kannonpaakkurat tuottivat sanomatonta voimainponnistusten nautintoa. Millä riemulla niitä raahasimme!

Mutta vuodet vierivät ja ihmiset vanhenevat… huomaamattaan.

Eikö tohtorillakin jo ole hopeaa hiuksissaan? Kuka sitä olisi voinut uskoa!

Nyt on laulu loppunut. Nuori Hilkkaneiti tulee luoksemme parvekkeelle. Hänen silmänsä kuvastavat vielä äskeisen laulun tunnelmaa ja punainen leninki loistaa koreana vihreitten lehtien taustaa vastaan. Hilkka-neiti on seitsentoistavuotias; hän on itse säteilevä nuoruus ruumistuneena.

Tohtori nousee korituolistaan ja kohottaa syvään ja arvokkaasti kumartaen lasinsa Hilkka-neitiä kohti. Tyttö nytkähyttää pienen epävarman niiauksen, lentää tulipunaiseksi ja pakenee hirmuisella kiireellä saliin. Sitten kuuluu heleän kirkasta naurua.

Niin, niin, me vanhenemme… ja käymme naurettaviksi…

Tohtori alkaa puhua elämän vakavuudesta: pienistä palkoista ja kalliista ajasta. Mutta vastakkaiselta rannalta kuuluu nyt iloisia tanssin säveleitä.

Tunnit kuluvat; rusko sammuu ja illan merkillisen valkea hämärä tihenee. Virralla ajelehtii usvan harmaata savua pieninä repaleisina hattaroina. Linnunlaulu on hetkeksi vaiennut. Ja juuri parvekkeemme edessä tekee siipiorava kauniita kaarevia lentoja kahden korkean petäjän välillä.

2.

21. VI.

Merkillistä, että ihmiset niin helposti pääsevät lähimäistensä salaisuuksien perille! Se kai johtuu siitä, että heillä on niin paljon palavampi harrastus muiden asioihin kuin omiinsa.

Nyt esimerkiksi minä tiedän, että tohtorilla on takanaan pieni romaani, tosin verrattain viaton ja vaaraton, mutta kuitenkin romaani. Sitähän ei ole kaikilla; useimpien elämä on ollut tasaista harmaata pilvisäätä häipyvine paistehetkineen ja yhtä vähäpätöisine tuulispäineen, ilman todellisen myrskyn mahdollisuuttakaan. Tohtorin elämässä oli kerran tuollainen mahdollisuus — ja se riittää jo romaanin puitteiksi, jollei ole liian vaativainen.

Kerran nuoruudessaan oli hän rakastunut aivan tavalliseen tyttöön, jolla oli valkoinen leninki ja mustat sukat, kirkkaat siniset silmät ja pellavatukka. Mutta tohtori ei tullut koskaan tunteitaan ilmaisseeksi. Eikä hän huomannut, että tytön ympärillä hääri muitakin — hän on aina ollut vähän likinäköinen. Ja niin tapahtui, että tyttö meni kihloihin tohtorin parhaimman ystävän kanssa. Mutta kun tohtori vihkiäispäivällisillä piti puhetta, kaatoi hän kesken kaikkea viinilasinsa sisällyksen pöytäliinalle.

Sitten kului monta vuotta.

Eräänä kesänä sai tohtori kutsun saapua entisen ylioppilastoverinsa huvilalle Juhannusta viettämään. Ja hän lähti.

Huvila ei ollut tämä samainen, jonka vieraanvaraisuutta nyt nautimme; se oli jossakin tuolla alempana. Minä kuvittelen, että se oli suvannon suussa, kauniin niemen nenässä, jossa oli hohtavat hiekkarannat ja valkeakukkaiset mansikka-ahot, vihreä puutarhakeinu laiturin luona ja ruosteinen rautalevykukko korkeimman petäjän latvassa.

Isäntäväki oli laivasillalla vastassa. Ylioppilasaikojen ystävä oli lihonut arvokkaaksi hovioikeuden asessoriksi, ja pellavatukkaisesta tyttölapsesta oli tullut solakkavartaloinen, komea nainen.

Ja nyt alkaa romaani!

Asessori oli innokas kalamies. Ei mikään maailmassa olisi voinut estää häntä määräaikoina laskemasta siimaansa kyhmyräniskaisten lahnojen turmioksi ja verkkojaan punaeväisten ahventen varalle. Tohtori ei voinut sietää kalansuomuja eikä kastematoja. Ja niin tuli tohtori kihelmöivän kuumina kesäpäivinä seurustelleeksi enimmäkseen talon rouvan kanssa, jonka silmät vieläkin olivat kirkkaan siniset ja huulet valmunpunaiset. Kimmeltävän kirkkaat päivät, pitkät kaihoisat illat…

Eräänä päivänä menivät rouva ja tohtori postia hakemaan. Ilmassa oli tuoreen pihkan ja havun tuoksua ja koivunlehtien vastanlemua. Hyttyset ja sirkat surisivat. Ja tohtori alkoi puhua entisistä ajoista. Herra tiesi, mistä hän sai rohkeutta rintaansa — mutta nyt tulivat hänen huulilleen kaikki ne sanat, jotka kymmenen vuotta aikaisemmin olisivat olleet paikallaan. Ja sitten kysymykset: miksei… niin miksei? Rouvan pitkissä silmäripsissä kiilsi pari kastehelmeä, ja mansikka-ahon laidassa suuteli tohtori hänen valmuhuuliaan.

Kun he tulivat huvilan pihamaalle, istui asessori jääkellarin oven edessä koukkujaan syöttämässä. Ja kyökki-Miina ajeli kanoja, jotka olivat karanneet ryytimaahan — luvattomille teille. — —

Illallisen jälkeen jäivät he kaikki kolme istumaan verannalle. Ilta alkoi vähitellen vaihtua yöksi, mutta asessori tahtoi välttämättä odottaa kahdentoista lyöntiä. Oli niin hiljaista, että kaikki äänet selvään erottuivat: kuovien ruikutus, kaukaisten karjankellojen kalkatus ja yökehrääjän yksitoikkoinen ja melankoolinen surina. Taivas oli peittynyt hienoon pilvenharsoon, mutta ilma oli leuto ja lämmin. Se hiveli poskia kuin hellä hyväily ja viilensi ajatusten kuumeista kiertokulkua… Sellainen ilta, jonka syliin hukkuvat huomiset huolet ja menneet murheet!

Mutta kun ruokasalin seinäkello löi kaksitoista, nousi asessori tuoliltaan, kaivoi takkinsa taskusta pienen rasian ja sanoi:

— Nyt alkaa meidän hääpäivämme. Kymmenen vuotta! Ja hyvin on toimeen tultu; ei pahoin ole riidelty eikä kauppoja milloinkaan kaduttu. Tässä on pikkuinen muisto, kymmenen vuoden perästä saat paremman.

Se oli ohut kultasormus, jossa välkkyi pieni timanttikyynel.

Hyväntuulisesti naurahtaen kääntyi asessori tohtorin puoleen:

— Ja nyt sinä voisit pitää hääpuheesi uudelleen, mutta tällä kertaa lasia kaatamatta!

Syntyi hetken hiljaisuus. Sitten meni tohtori rouvan luo ja kumartui suutelemaan hänen kättään, kauniisti ja kunnioittavasti. Mutta rouva purskahti itkuun ja juoksi sänkykamariin.

Asessori oli aivan ymmällä?

— Mitä helv… Ymmärrätkö sinä tätä?

— En, valehteli tohtori aivan kylmäverisesti. — Mutta eiköhän ole parasta, että mekin jo menemme levolle?

He puristivat toistensa käsiä. Ja tohtori sanoi:

— Sinuahan minä en vielä tainnutkaan onnitella…

Sitten he menivät sisään. Mutta tohtori istui vielä kauan ullakkokamarin avonaisen akkunan ääressä ja katseli, miten hämärä hälvenemistään hälveni ja rantatöyrään honkien rungot alkoivat heikosti hohtaa. Tuuliviiri vikisi surullisesti heräävässä aamutuulessa, ja tohtori hyräili hiljaa itsekseen: "Viel Vogel sind geflogen…"

Ja aamulla hän matkusti.

3.

24. VI.

Tohtori on tänään omissa maailmoissaan.

Ihmiset eivät koskaan tyydy siihen, mitä nykyhetki tarjoaa; he viihtyvät mieluummin vanhoissa muistoissa ja tulevaisuuden toiveissa. Onko se onneksi vai onnettomuudeksiko? — —

Nyt on ihmeellisen kirkas päivä; ilma on täynnä auringon kultahiukkasia, palavia, huikaisevia, värähteleviä… Rannan ruohikossa ovat sorsaparvet leikkimässä — kevytmieliset urokset huvittelevat sälytettyään naarasten niskoille kaikki pesän taloushuolet. — Valkeat matkustajalaivat ovat koivunoksilla koristetut ja täpötäynnä ihmisiä. Tänne rannalle asti kuuluu iloinen puheensorina ja hanurin sävelet. Papinkoskessa painaa virta kovasti, alus kallistelee, ja naiset kirkasevat, mutta potkuri puskee varmasti ja vankasti eteenpäin kohti tyyneempiä taipaleita ja väljempiä vesiä.

Mutta tohtori ei kuule eikä näe mitään. Puoleksi ummistetuin silmin hän makaa verannan mukavassa korituolissa. Isäntämme sanoi äsken kuulleensa hänen mutisevan muutamia saksalaisia sanoja ja päätteli ystävämme olevan jonkun kiiltävän luxuslaivan kannella… Köln… Rudesheim… rannalla linnanraunioita ja viinivuorien vihreyttä ja ympärillään raakasilkkisten kesäpukujen iloinen värisinfonia…

Omituinen mies tuo tohtori! Kun me eilisiltana kelliä lojottelimme lauteilla ja annoimme löylyn sähistä ja pihistä kiukaan kiviltä, makasi hän kaiken aikaa liikkumattomana nurkassaan tuore, tuoksuva vasta päänaluksenaan ja lasketteli latinalaisia runoja ulkomuistista. Ja saunakamarissa poimutteli hän lakanan toogaksi hartioilleen ja piti pitkän esitelmän Rooman termeistä.

Mutta tänään hän on hyvin vaitelias, viruu vain tuolissaan…

Kenties hänen ajatuksensa todellakin tekevät ulkomaanmatkoja; kukapa tietää? Se nyt ainakin on varmaa, että ne ovat muualla.

Isäntämme laskee, että tohtori päivällisen aikoihin on jo Kaprilla: sinistä, vihreää, kultaa…

Me hymyilemme viisasten ihmisten hymyä ystävämme omituisuuksille.

— Kysytäänpä häneltä, mitä hän miettii, ehdottelee isäntämme piloillaan.

Mutta samassa iskee äkkiä päähäni ajatus: eikö tänään olekin vuosipäivä? ja minä ehdotan, että annamme hänen olla rauhassa. Ihmisten hartautta ei saa häiritä.

— — Hilkka-neidillä on tänään valkea leninki ja taitaapa olla mustat sukatkin.

KUUDES KÄSKY

Tänään aamupäivällä, kun istuin kahvilassa Simplicissimusta lukemassa, tuli muuan pieni vanha herra minua tervehtimään. Katsahdin häneen hiukan vihaisesti, sillä lehden kansikuva oli paljon hauskemman näköinen kuin hän. Vasta kun tulija ojensi peukalottoman kätensä, selvisi minulle, että hän oli vanha maantiedon opettajani. Hän oli muuttanut pääkaupunkiin — eläke-ikään päästyään — ja kävi joka aamupäivä kahvilassa pilalehtiä lukemassa. Tämä sielujemme sukulaisuus poisti minusta heti kaiken nurjamielisyyden. Ja ollakseni kohtelias ojensin minä lehden hänelle ja aloin kahvikuppiani hämmentää.

Kuta kauemmin häntä katselin sitä useampi muisto liukui silmieni ohi. Meistä oppilaista ei yksikään sietänyt tuota pientä, pistäväsilmäistä miestä. Hänellä oli niin ikävä tapa äyskiä ja pieksää pöytää karttakepillä. Luultavasti vihasi hänkin meitä, aivan vaistomaisesti niinkuin vanginvartija vihaa vankeja. Joka luokalla oli sitäpaitsi joku oppilas, jota hän aivan erikoisesti vainosi. Meidän luokallamme oli tämän onnettoman nimi Antti Vääränen. Hän oli pitkä ja luiseva, laiha nuorukainen, jolla oli säikähtäneet silmät ja suhteettoman pitkät käsivarret. Hän oli ahkera ja siivo poika, mutta koko hänen olennossaan oli jotain arkaa ja epävarmaa, ja kun hänen piti vastata kysymyksiin, hämmentyi hän ja alkoi avuttomana änkyttää.

Eräänä kirkkaana toukokuun päivänä tuli maisteri luokalle vielä tavallista tuimemman näköisenä. Tutkintoon ei enää ollut pitkältä, ja me pelkäsimme kuumaa koetuntia. Mutta maisteri vetikin povitaskustaan paperitukun ja alkoi vuoronperään kysellä nimiä, syntymävuotta, isän ammattia j.n.e. jotakin tilastoa varten. Helpotuksen huokaus nousi rinnoistamme, ja rohkeimmat uskalsivat panna pois kirjansa ja alkaa kuiskaavan keskustelun vierustovereittensa kanssa. Mutta Antti Vääränen istui synkkänä ja tulipunaisena yhtämittaa tuijottaen kirjaansa.

Maisteri kirjoitteli tietoja sarekkeihinsa; vuoronsa mukaan nousi kukin vastaamaan samoihin yksitoikkoisiin kysymyksiin.

Päivänsäteet leikkivät iloisesti mustalla taululla ja Amerikan juhlallisen suurella kartalla. Jollakin koiranleualla oli peilinpalanen, jolla hän vilkutteli valokuvioita seinään maisterin selän taakse. Ja pelätty tunti kului kulumistaan mitä hauskimmalla tavalla.

Mutta kuta lähemmäksi Vaarasta maisteri ehti kyselyissään, sitä hermostuneemmaksi kävi Antti. Väliin pyyhki hän hikeä otsaltaan ja vääntelihe kuin tuskissa, sitten istui hän taas liikkumattomana pää käsien varassa ja tuijotti synkkänä kirjaansa. Hänen käytöksensä alkoi vähitellen herättää huomiota, ja kun hän vihdoin vuorollaan nousi seisalleen, oli koko luokan huomio häneen kiintynyt. Peilinpalaset unohtuivat ja keskustelut saivat katketa.

— Vääränen, Antti Arvo.

— Syntynyt? kysyi maisteri nostamatta silmiään papereistaan.

Vuosiluku, päivämäärä ja paikkakunta tulivat moitteettoman selvästi
Antin suusta.

— Isän ammatti?

Silloin horjahti Antti Vääränen. Hän kalpeni ja koetti saada jonkun sanan suustaan, vaan se jäi kurkkuun. Ja pää painui alas, ruumis retkahti pitkien käsivarsien varaan ja kourat puristivat epätoivoisesti tuolinnojaa.

Maisteri nosti päänsä papereistaan:

— Isän ammatti? Etkö saa sanaa suustasi?

Ikäänkuin olisi Antti Vääränen saanut piiskaniskun vasten kasvojaan. Veret syöksyivät hänen poskiinsa, silmät pyöristyivät ja näyttivät pyrkivän ulos kuopistaan. Sitten tuli vastaus hyvin hiljaa:

— En tiedä…

Koko luokka purskahti remuavaan nauruun, ja maisterin suu vetäysi ilkeään irvistykseen, kun hän sanoi:

— Etkö sinä tiedä sitäkään?

Antti Vääräsen silmiin nousivat kyyneleet, mutta hitaasti kohotti hän katseensa pöydästä ja katsoi maisteria suoraan kasvoihin. Hänen suunpielessään nykähteli pari kertaa, sitten sanoi hän kovalla ja soinnuttomalla äänellä:

— Minulla ei ole isää ollutkaan!

Luokkahuoneessa vallitsi haudan hiljaisuus. Maisteri kumartui uudelleen papereihinsa, ja hänen kynänsä veti paksun viivan johonkin sarekkeeseen. Mutta Antti Vääränen istahti paikalleen ja alkoi jäykästi tuijottaa kirjaansa.

— — — Koko tuon tapahtuman näin aivan ilmielävänä edessäni, vaikkakin vain maisteri istui siinä vastapäätä ja hänkin aivan toisenlaisena kuin silloin. Nyt hän nauroi ihan luonnollisesti ja sydämellisesti kuvia katsellessaan.

Kun kahvitarjotin tuotiin hänen eteensä, ojensi hän pilalehden takaisin minulle:

— Joko sinä tuon luit? Se oli joku parempi sukkeluus, jonka otsikkona oli: Kuudes käsky.

KAHDEN PUOLEN AITAA

Söimme illallista kahden, runoilijaystäväni Vento — Sulo Armas ja minä.

Istuimme ravintolasalin nahkasohvassa, jonka korkea selkänoja muodosti seuraavan karsinan toisen seinän. Meillä oli vähän rahaa — siinä suhteessa me ainakin olimme oikeita runoilijoita! — ja ruokalajien valitseminen kesti niin ollen kauan.

Selkiemme takana syötiin juhla-ateriaa. Siellä oli kolme herraa ja yksi nainen; emme tosin nähneet heitä, mutta heidän puheestaan saatoimme erottaa jokainoan sanan. Keskustelu oli aluksi hillittyä ja säyseää, sen aiheena oli ankeriaan edullinen maku ja hummerin varjopuolet: liian vaikeasti sulavaa! Kun me kohtaloomme nöyrästi alistuen teimme ratkaisevan päätöksen tavallisen sipulipihvin tilaamisesta, valmistelivat he itseään hartain mielin toisen ryypyn vakaviin juhlamenoihin.

— Tämä tuore lohi on todellakin hyvää; arvoisa herrasväki, uskallan suositella…

Se oli kovaäänisin herroista. Mutta sittenkään ei häntä kuunneltu, sillä toiset herrat puolustivat edelleenkin ja yhteen ääneen ankeriasta. Silloin lausui kovaääninen hyvin vakavalla ja arvokkaalla korostuksella:

— Minä sanon, että tämä on parasta lohta, mitä ikänäni olen syönyt, ja minä olen matkoillani syönyt paljon lohta. Ihminen oppii vähitellen arvostelemaan ruokaa…

Hän oli arvattavastikin kauppamatkustaja, joka oli nähnyt maailmaa — sekä lintuja että kaloja. Puheesta päättäen oli hän saavuttanut suuren elämänkokemuksen ja tuon kadehdittavan mielipiteitten ja esiintymistavan varmuuden, joka useimmiten on omiaan vaientamaan pöytäseuran vastaväitteet. —

Runoilija-ystäväni oli huonolla tuulella. Ravintolassa oli niin kuuma ja ilmassa oli aivan liiaksi tupakansavua.

— Olisi rahaa, niin mentäisiin muualle. Täällä on sietämätöntä.

Ja hän vaipui mietteisiin, syviin ja vakaviin, ja alkoi silitellä pitkää tukkaansa.

Mutta selkänojan takaa kuului hento ja värähtelevä naisenääni:

— Eikö herra Andersson halua sardiineja? Olkaa hyvä!

— Kiitän, vastasi kauppamatkustaja. — Eiväthän nämä tosin ole sardiineja, mutta hyvää ruokaa sittenkin!

— Eivätkö ne ole sardiineja? kysyi toinen herroista hiukan ällistyneenä ja vähän vihaisena.

— Eivät?

— Kylläpä tämä on merkillistä; luulin toki, että minun vaimoni tietää, minkälaisia sardiinit ovat. Saanko kysyä, mitä nämä sitten muka ovat?

— Sillinhäntiä, vastasi Andersson ylpeänä ja vahingoniloisena.

— Mitä? Kuinka sinä kehtaat?… Kaikkia…

Syntyi täydellinen myrsky. Kaksi raivostunutta miehenääntä huusi hirmuisesti… seuraa oli häväisty — ikäänkuin heidän tapanaan olisi syöttää vierailleen sillinhäntiä — —. Turhaan koetti herra Andersson selittää, turhaan yritti rouva rakentaa rauhaa. Joka hetki saattoi odottaa lautasten lentävän ilmaan.

Tarjoilija tuli, mutta melu vain kiihtyi. Vihdoin saapui hymyilevä hovimestari; häneltä kysyi heti kolme ääntä:

— Ovatko nämä sillinhäntiä vai sardiinejako?

Viipyi vähän aikaa vastaus, mutta sitten se tulikin aivan ylevästi:

— Eivät kumpiakaan, hyvät herrat; nämä ovat kaloja, joiden… joiden… nimeä tällä hetkellä valitettavasti en muista.

Näitä sanoja seurasi kuoleman hiljaisuus — ei niin hiiskahdustakaan. Hymyilevä hovimestari liukui kuulumattomin kissanaskelin ja syvin kumarruksin loitommalle, hän meni vääntämään katon sähköviuhkaa pyörimään.

Hiljaisuus ja tuulenhenki herättivät runoilija-ystäväni mietteistään. Hän katsoi hämmästyneenä ympärilleen. Sitten alkoi hän tyynesti ja hiljaisesti kertoa elämänsä suurimmasta surusta. Poika parka! monta murhetta sisältyikin hänen elämäänsä, mutta tämä oli kaikista mustin, sillä se oli tuorein.

Jo kuului sohvaseinän takaa herra Anderssonin ääni, hän ehdotteli aivan kiltisti:

— Eikö otettaisi ryyppyä murheeseen?

Ehdotus ei kuitenkaan tuntunut saavuttavan kannatusta, yhä edelleenkin vallitsi nyreä hiljaisuus. Ja ystäväni sai rauhassa jatkaa kertomustaan.

Hän oli kesällä tuonut saaristomökkiinsä muutaman toverin, jolla ei ollut kesäasuntoa, tuonut hänet suoraan kapakasta meri-ilmaan ja auringonpaisteeseen. Mies oli jäänyt sinne viikoiksi, syönyt ja juonut ilmaiseksi, lihonut ja ruskettunut hänen kustannuksellaan.

— Siinähän teit kauniin työn, sanoin vilpittömän ihailevasti.

Mutta runoilija-ystäväni purskahti kovaan ja katkeraan nauruun, joka antoi aihetta herra Anderssonille uuteen ehdotukseen:

— Eiköhän olisi parasta, että mekin nauraisimme.

Rouva yritti pientä, kimakkaa hihitystä, mutta herrat vaikenivat itsepintaisesti.

— Tiedätkö, mitä tuo punatukkainen ja näppylänaamainen piru otti ja teki? kysyi ystäväni.

— Kuka?

— No tietysti hän, jonka minä maalle raahasin.

— En tiedä.

— Hän rakastui vaimooni.

Asia kävi todellakin vakavaksi. Mutta samassa tulivat pihvimme, ja selkänojan taakse kannettiin pyypaistia.

— Mainiota lintua, kehuskeli Andersson.

Toiset myöntelivät. Mutta minä käännyin ystäväni puoleen ja sanoin teeskentelemättä:

— Ihmeelliset ovat Herran tiet!

Sitten alkoi herra Andersson pitää puhetta ikuisesta ystävyydestä, jonka rinnalla rakkauskin on pelkkää roskaa.

— Niin… niin… roskaa, toistivat herrat mörähdellen.

Kun puhe loppui kilistettiin. Toinen herroista virkkoi:

— Nyt sinä puhuit järkeä.

Rauha oli rakennettu. Keskustelu heräsi taaskin eloon, puhuttiin sodasta ja korkeammasta valtiotaidosta.

Mutta ystäväni repi tukkaansa, leikkasi pihviään ja jatkoi synkkää tarinaansa:

— Kun minun asioitteni takia piti mennä kaupunkiin, jäi hän kaikessa rauhassa maalle loikomaan. Eikä siinä kyllin! Hän maalaili minut vaimolleni vielä mustemmaksi kuin minä koskaan olen ollutkaan. Ja teki sen päälle päätteeksi niin hyvin, että vaimoni syntymäpäivänäni ilmotti, että hän haluaa erota minusta mennäkseen uusiin naimisiin.

Osaaottavaisesti huokaisten ojensin ystävälleni sinappipurkin, johon hänen murheellinen katseensa oli suunnattuna. Mutta selkänojan takaa kuului herra Anderssonin iloinen ääni:

— Minun mieleni tekisi sotaan; taistelu, se on elämää…

— Eikö Teitä pelottaisi? kysyi rouva.

— Hyvä rouva, en ole koskaan tiennyt, mitä pelko on.

Mutta ystäväni jatkoi:

— Minä ajoin miehen pois talostani. Sanoin hänelle lyhyesti, että seuraava laiva lähtee viiden minuutin perästä. Vai niin, vastasi hän, nosti lakkiaan ja lähti. Kolmeen päivään ei vaimoni puhunut sanaakaan, mutta neljäntenä tuli hän syliini ja sanoi: hyvä oli, että hän meni. Ja sitten kului kesä aivan samalla tavalla kuin muutkin kesät ovat kuluneet.

— Sehän oli onnellinen ratkaisu, sanoin ja viskasin iloissani lautasliinan pöydän alle.

— Ei se siihen loppunut, vastasi ystäväni. — Kun muutimme kaupunkiin, alkoi teerenpeli uudelleen — kadulla, kahviloissa… Eilen lähetin vaimoni vanhusten kotiin maalle… Ja huomiseksi olen kutsunut miehen puheilleni.

Syntyi painostava vaitiolo. Selkiemme takana puhuttiin nyt naisista. Andersson väitti kiven kovaan, ettei maailmassa ole ainoatakaan naista, joka olisi uskollinen miehelleen. Rouva intti vastaan; äänensävystä kuuli, että hän oli syvästi loukkaantunut. Toiset herrat mörähtelivät ja ivailivat pikku-hiljaa Anderssonia.

— Nyt minä pyytäisin sinulta neuvoa, sanoi ystäväni. — Olisiko minun ammuttava…

— Ei missään tapauksessa, keskeytin säikähtyneenä.

— Niin, katsohan, en minäkään tahtoisi tappaa häntä, mutta haluaisin tehdä hänestä ramman. Minusta olisi niin hauskaa, että hän koko elämänsä ijän muistaisi minua. Ajattelehan, joka askeleella hän nilkuttaisi: Vento… Vento… Vento…

Selkänojamme takana syntyi vähän liikettä, molemmat mörähtelevät herrat menivät pistäytymään eteiseen ja Andersson jäi hetkeksi kahden kesken rouvan kanssa.

— Sellaista on elämä, sanoi Andersson.

Mutta sitten seurasi merkillinen äänettömyys. Minusta tuntui, että siellä suudeltiin. Ja minä ajattelin: maailmassa ei ole naista, joka olisi uskollinen — —. Kun herrat palasivat takaisin, alkoi rouva innokkaasti kertoa ompelijattarestaan, joka oli pilannut hänen uuden leninkinsä.

Ystäväni sanoi yhtäkkiä aivan päättäväisesti:

— Kyllä se sittenkin on parasta!

Soitimme tarjoilijaa, maksoimme ja menimme.

Kulkiessamme naapureittemme ohi, näin rouvan; hän oli pieni, mustapukuinen nainen, kalpea ja hyvin tavallisen näköinen. Juuri kun me menimme sivu, kohotti hän liköörilasiaan ja katsoi herra Anderssonia pitkään kosteakiiltoisin silmin. Mörähtelevät herrat jakoivat laskua.

Sulo Armas Ventoa en vielä sen illan jälkeen ole tavannut.

End of Project Gutenberg's Väsynyt ja muita kertomuksia, by Erkki Kivijärvi