The Project Gutenberg eBook of Kun talonpojasta tuli herra
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Kun talonpojasta tuli herra

Author: Kalle Kajander

Release date: March 14, 2016 [eBook #51446]

Language: Finnish

Credits: Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN TALONPOJASTA TULI HERRA ***




Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen






KUN TALONPOJASTA TULI HERRA

Kirj.

Kalle Kajander





Otava, Helsinki, 1912.






I.


Aamusella varhain olivat Hinkkalan miehet menneet kahden päivän
eväillä perkiölle heinään, sillä kahdessa päivässä tavallisesti
perkiön niitty korjattiin, kun poutana pysyi. Vaimoväen oli määrä
tulla perässä kokoamaan miesten niittoa, sitten kun olivat saaneet
aamu-askareensa tehdyksi.

Neljän miehen siinä heilutettiin väärävartta pitkin mutkikasta noroa.

Lakeisen mittaa tuli aika huippaus, sillä noro mentiin pituuttaan
halki, vaan aina kun päähän päästiin, ojennettiin hetkinen selkää ja
lapattiin vikatetta.

Etumaisena niitti talon vanha muonamies Eerikki; sitten kaksi
renkiä, ja viimeisenä ponnisteli itsellismies, joka heinässä teki
veropäiviään peltotilkustansa, kymmenen päivää kesässä talon ruualla.

Melkein äänettöminä olivat miehet niittäneet koko aamun, sillä
vanhalla Eerikillä, etuniittäjällä, ei ollut tapana työssä paljon
puhua.

"Näin kasteen aikana täytyy lyödä kuin vierasta sikaa", tahi "siinä
se on taas syrjä joka puree", eli muuta sellaista oli hänen tapansa
vaan tokaista, kun vikatetta lapattuaan läksi uudelle lakeiselle,
eikä ehtineet toisetkaan silloin suuria turisemaan, jos mieli perässä
pysyä, vaikka sisullensa heidän usein kävi sellainen "höyryllä
ajaminen", niinkuin he sanoivat.

Mutta kun päivä paistoi murkinalle, asetti Eerikki rautansa
mättäälle, pyyhkäistyään ensin sen terää heinätukolla ja silmäiltyään
sitä tarkoin kannasta kärkeen, ja läksi sitten astelemaan latoa
kohden, missä eväät olivat.

Ennen häntä ehtivät sentään toiset miehet leivän kimppuun, sillä
hän kulki hiljaa, miettivän näköisenä, ja seisahti jonkun kerran
hetkiseksi tarkastelemaan taivasta.

Aterian aikana jutusteltiin yhtä ja toista, tavallista heinämiesten
pakinaa. Puhuttiin vikatteista ja vikatesepistä, tämän vuotisesta
heinäntulosta ja sen sellaisesta. Vaan kun eväät oli korjattu pois
ovilaudoilta, joille ne ladon lattialle oli syötäissä levitetty,
pistettiin miehissä piippuun.

Aamulla oli ensimmäiseksi ladolle tultua niitetty oven etu ja
heitetty se niitos hajalleen latoon. Siitä nyt kokosi jokainen
kylkensä alle tukon tuoreita, raikkaasti tuoksahtavia heiniä, ja
puhalteli lönkällänsä savuja.

Miesten jäsenissä alkoi tuntua se tavallinen painostava raukeus,
joka aina valtaa työmiehen, kun hän lujasti heiluttuaan on syönyt
vankan aterian ja sitten heittäytynyt koko mitalleen. Nuorempi mies
siinä pian nukkuu kokonaan ja vetää unta vaikka puoli päivää, mutta
vanhalla usein on vankempi velvollisuuden tunne työn täyttämisestä ja
hän torjuu päältänsä unen painon.

Ei ollut vielä piippu palanut pohjaan, kun jo joku käsivarsi painui
rentona heiniin. Se ei viitsinyt enään kulettaa nysää hammasten
väliin, vaan antoi sen siinä kouraan sammua. Sattuipa silloin Heikki,
vanhempi rengeistä, äännähtämään jotain, joka pani joka miehen
uudestaan ryhtymään puheesen.

-- Missähän meidän isäntämies taas peuhoo, sanoi hän ikäänkuin omissa
ajatuksissaan, nousten istuilleen ja alkaen kohennella piippuaan.

-- Jaa-ah, sanoppas muuta, iski heti vanha Eerikki puheesen. Ei ole
nähty miestä sitte toisaamun, kun kotona pellon jalassa heinään
ruvettiin. Mikähän tässä tämänkin talon lopuksi tulee, kun alku jo
näyttää näin hurjalta. Siellä vaan juo ja lyö korttia kirkonkylässä
kauppiasten ja tukkijunkkarien kanssa, ja kun viina sattuu
kotokulmilla loppumaan, niin ajappas kaupunkiin. Enpä ikänä unohda
sitäkään tempausta, minkä hän keväällä teki kiireimmällä työnajalla.
Temmata hevonen parista äkeen edestä ja lähteä reisuun! Kun minä
panin vastaan, ärjäsi poika riiviö vaan, että "elä löpise vanha
hassu, onhan se päivä äestää huomennakin". Mutta sinä huomenna tuli
sade, joka myöhästytti toista viikkoa kauran kylvöä, ja saaliista
siitä kaurasta ei enää tule.

-- No mitä te Eerikki siitä huolitte, onhan se hänen oma asiansa,
ryhtyi puheesen Jussi renki, joka noin niinkuin toisella korvallaan
oli kuunnellut vanhan miehen pakinaa, katsellen ladon ovesta ulos,
viheltäen hiljalleen. -- Hänenhän se oli vahinkonsa, jos olikin, ja
minun hyötyni. Sainpa koko päivän levätä, kun hän vei hevosen äkeeni
edestä, eikä vanha tamma jaksanut yksin vetää, ja huomenis sain vielä
aika hyvät ryypyt.

-- Sinä kanssa ryyppyinesi poika nallikka, äyhkäsi halveksivasti
ymähtäen Eerikki, vaikka tiedänpä -- jatkoi hän -- että useasti
olet Jopin, pahaisen isäntämme kanssa kumonnut pääsi täyteen. Minä
sinun ijälläsi en viinan makua tuntenut ja olinpa jo akallinen mies,
kun ensimmäisen ryyppyni kallistin. Eikä ole monta tullut otetuksi
jälestäkäänpäin. Mutta oli kuinka oli, se vaan on summa, että Jopissa
ei ole talonpitäjää, joll'ei hän tapojansa paranna, ja pyhäinpäivästä
lähden tästä pois minä. Se häntä tällä tavalla retustelkoon ja
kuunnelkoon sen haukkumisia. Kymmenen vuotta tein muonalla työtä isän
aikana tähän taloon ja tulimme ukkovainaan kanssa aina hyvin toimeen,
mutta pojasta olen jo saanut kylläni, vaikk'ei vielä ole ensimmäinen
vuosi lopussa. Se siitä tulee, kun ei lapsena tyyrätä työhön. Joskin
vähän ryyppyyn menevä, oli vanha isäntä sentään itse kova työmies
niinkuin tiedätte, mutta poikaa hän ei johtanut talon toimiin.
Armoitteli liiaksi ainoaansa.

-- Ja kuritti emäntää vaan, heh heh, naurahti siihen itsellismies
ladon nurkasta. Mutta nyt elää vanha emäntä rauhassa ja syö eläkettä.

-- Akat tarvitsevat kyllä ajallansa ojennusta nekin, vastasi
Eerikki tiukasti, mutta se on eri asia, mistä pappi lehmän saa. Se
oli paikallaan, että vainaja vastaisen varaksi määräsi emännälle
eläkkeen, kun talonkirjoja pojalle teetti, mutta hänen olisi pitänyt
määrätä emännälle myöskin hallitus ja hoito talossa, kunnes nähdään
tuleeko pojasta kalua.

Jussia äkäytti aina, kun moitittiin hänen isäntäänsä.

-- Vai kalua. Mitä saakelin kalua, matki hän Eerikin sanaa. -- Olkaa
huoletta vaan, kyllä se poika asiansa hoitaa, ja miestä siinä on jo
kahtakin vastaan. Eikä olekaan mikään savitalonpoika meidän Joppi,
vaan herrasta hän käy, olipa joukossa missä tahansa. Olisittepa
olleet juhannusiltana muassa, kun sillä uudella oriilla ajettiin
kievariin --

-- Onhan tuo rähinä kuultu. Mutta ei sillä oriilla taloa pidetä,
vaikka siihen Jopilta menikin kaikki isältänsä perimät rahat, joka
penni.

-- Olkaas nyt, Eerikki, kun minä puhun. Voi totisesti kun se oli
lystiä. Me tultiin kievariin ja siellä tuli herrain kanssa väitös
hevosista, vaan mitä ne Jopille! Joppipa lopulta näyttikin, kuka on
herra ja kellä on hevonen.

-- Mene sinä sinnekin herroinesi ja oriinesi, sinä samallainen
haihattaja, ja suoriu niitolle, tiuskasi Eerikki ja läksi ladosta
ulos. Mutta ladon ovella hän kopautti tuhan piipustaan, kaivoi
kukkaroneulalla perät pohjasta kouraansa, heitti ne suuhunsa ja
kieräytti ne kielellään alahuuleen, sylästen päälle.

-- Vai herra, jatkoi hän kävellessään lakeiselle. Etpä poika parka
näy tietävän eroa siinä, mikä on herra, mikä kollo. Kyllä sitten
herroja olisi, jos kaikkia herroina pidettäisiin, ketä herrauttaa.
Eihän tuo osaa Joppi paha edes nimeään kirjoittaa, enempää kuin
minäkään, ja sinä tekaisisit hänestä herran.

-- Mitä se kirjoituksen konsti siihen kuulun. Se herra on, jonka ei
tarvitse työtä raataa, väitti Jussi, ja samaa mieltä olivat toisetkin
miehet, että ne ne herroja ovat, jotka elävät jouten, rahoilla vaan,
syövät ja juovat hyvin ja kulkevat herrasvaatteissa.

Eerikki yksin oli toista mieltä. Hän oli tässä joukossa ainoa sitä
vanhempaa sukupolvea, joka oli tottunut huomaamaan suuremman eron
herran ja talonpojan välillä, kuin nykyaikaiset nuoret miehet.

Vielä rautoja hiottaissa väitettiin tuimasti asiasta, joka nyt
oli jo kokonaan kääntynyt pois isännästä, ja olisi ehkä väitelty
pitemmältäkin, mutta isäntä ilmestyikin samassa itse niitylle.

Hän tuli polkua pitkin metsästä ladon editse miehiä kohden. Käynti
oli koko lailla horjuva, silmät pullistuksissa ja kasvoilla rasvainen
puna.

-- Hyvää päivää, pojat, huusi hän käheällä äänellä, tultuaan
lähemmäksi miehiä.

-- Sillä tavalla sitä kapteenikin huusi leirillä, kun tuli poikia
katsomaan. Mirnaa! Olette siellä koukkusissanne nenä mättäässä,
ettekä osaa seista suorana ja vastata, että 'jumala varjelkoon',
herra isäntä.

Jussi, jota yhdessä isäntänsä kanssa oli marssitettu valkeissa
housuissa Parikkalan kankaalla, nosti vikatteen sivullensa pystyyn.
Toiset nauroivat, mutta Eerikki jatkoi äänettömänä vikatteensa
hiomista.

-- Se on oikein, Jussi, että taidat vastata, kun herrasi ja isäntäsi
sinua tervehtää. Pane pois aseesi, sinä olet ryypyn ansainnut.
Saakeli -- jatkoi hän puhettaan, pyyhkien hihallaan kasvojansa --
että täytyy yksin kulkea niinkuin orpopojan, eikä saa koko kylästä
enään edes puhekumppania. Mikä menee heinään, mikä minnekin,
ja kauppiaskin läksi tän'aamuna Loviisaan kylpemään. Hyvät oli
läksijäiset niinkuin herroille sopii, vaan kun kaikki läksivät
tiehensä, läksin minäkin. En sentään lähtenyt yksin, sillä Hinkkalan
Joppi ei ole kernaasti aivan yksin, katsokaas tätä -- ja hän kaivoi
povestaan pullon. -- Isäntä vieraan väärti, sanoi hän vieden pullon
huulilleen. -- Kas noin, maistappa Jussi. Kyllä se on hyvää, kymmenen
markan tavaraa. Eikä Nuurperi huonoa käytäkkään, ei sano sietävänsä,
kun sillä on katari.

Jussi otti ahnaan ryypyn. Oikein pärskitti ja ryitti.

-- Mikä katari? kysyi hän Jopilta.

-- Etkö sinä tiedä mikä katari on? Mutta mitä te tiedätte, te. Se on
se, kun ei saa mitään huonoa nautituksi, ei syödyksi eikä ryypätyksi,
eikä aina hyvääkään säälleen. Oksennuttaa vaan. Nuurperiakin kuottaa
joka aamu, että on sisälmykset särkyä, ja sillähän sen täytyy
Loviisaan lähteä. Kuulutaan siellä tehtävän terveeksi. Tahtoi hän
sinne minuakin, kun se närästys on alkanut vaivata, vaan en minä
vielä, eikä tästä talon toimilta niin vaan pääsisikään. -- Jaa
helkkarissa, anna maistaa toistenkin miesten.

Jussi, joka oli syventynyt tarkastelemaan lappua pullon kyljessä,
ojensi sen toisille.

Eerikki ei ryypännyt. Hän oli kärtyisän näköinen ja sanoi väkeväin
vaan raukaisevan näin helteisenä päivänä, ja varsinkin ruuan päälle.

-- Niittoa tässä pitäisi riennättää, kyllä tämä jo murkina tunniksi
riittäisi, tuumi hän. -- Olisit pysynyt pulloinesi kotona.

-- Elä neuvo minua, Eerikki. Elä neuvo viisaampaasi, joskin olen
nuorempi. Sitäkö vietävää siellä kotona yksin.

-- Olisit ottanut vikatteen tahi haravan mukaasi edes tuon pullon
asemasta. Kyllä täällä on seuraa.

-- No, no vaari, vastasi Joppi mahtavana. -- Jollei elätä talo yhtä
miestä työtönnä, niin jääköön hiiteen sitte koko talon pito.

-- Jospa elättäisikin yhden siivolla menolla, mutta tällä tavalla
tulee meitä nytkin viisi, jos tässä koko päivä sinun kanssasi suuta
soitetaan. Elä luule Joppi, että sinulle vahinkoa tarkoitan tällä
puheella, mutta suoraan sanoen, minä olen sinua katsellut jo pahaisna
poikana, ja --

-- Elä luule lukkari, että pappi virren alkaa, vai olen minä "sinä"
sinun suussasi, rähjä --

-- Mutta minä rohkenen sinulle puhua suuni puhtaaksi, jatkoi Eerikki
urheasti -- ja sanon, ett'en rehellisenä miehenä julkea sinulta
vajaasta päivästä ottaa täyttä palkkaa, kun sinä itse et etuasi
tajua. Tehköön sen kuka tahansa muu, mutta Eerikki ei tee sitä.

-- Se ei kuulu sinuun, mitä minä omassa talossani ja omilla
rahoillani teen, sinä vanha ärmätti. Ja välipä näillä isän rahoilla,
juo tahi pelaa. Niitä sinä heinää jos haluttaa, mutta me otamme
ryypyn. Kas tätä!

Hän heilutti pulloa korkealla ilmassa ja lauloi keikkuen kahden
puolen:

    "Tällaisille pojille ne herrain päivät passaa,
    Kun ei ole talon pitoa eikä hellua suremassa".

-- Mutta pianhan tämä loppuu näin pikkuinen pullo.

-- Paljonko yhdestä nuijasta sitten pesee neljää suuta, tuumivat
naureskellen toiset. Niinhän se on kuin sylkäsis kiville.

-- Eiköhän ruveta sentään niittämään, tuumi itsellismies, sillä
taitaa kyllä olla liian vähän ainetta siinä pullossa, että
kannattaisi näin monen miehen ruveta nuijapäivää pitämään, vai mitä
arvelette?

-- Niittämään kyllä, sanoi Eerikki, ja hän vetäsi uudestaan lapan
saapasvarrestaan, jossa hän sitä heinässä kuletti, pisti vikatteen
varren vyönsä väliin ja lapautti vielä hiomisen jälkeen kertaalleen
rautansa oikein purevaksi.

Hän näytti taas lauhtuneen ja päässeen entiselle työtuulellensa.
"Tule terä, tule terä, seitsemän sepän terä" luki hän lyödessään
lapan tahtiin, ja se näytti nuoria miehiä varsin huvittavan. Sitten
lisäsi hän viimeisen kerran lyötyään, että "puri olkoon nimesi" ja
iski vikatteensa heinään.

Sillä välillä oli isäntä vetänyt Jussin syrjään ja kuiskutellut
hänelle jotakin, ja kolme miestä läksi nyt vaan lakeiselle, sillä
Jussi asteli isännän perässä ladolle.

Kun he tulivat latoon, otettiin levein ovilauta ja asetettiin sen
toinen pää kynnykselle ja toinen piimäpurakan päälle ladon lattialla,
niin että siitä tuli ikäänkuin leveä lavitsa. Laudan toiseen päähän
aivan purakan kohdalle istui kahareisin renki, ja isäntä asettui
kynnykselle, vetäen likaisen korttipakan housunsa taskusta. Niillä
papereilla oli monta nakkia lyöty, eikä äkkinäinen juuri olisi
eroittanut, mikä niissä oli selkä, mikä etupuoli, mutta Jopille ne
olivat rakkaat kalut, ja rikkikuluneista kulmista hän tarkkaan tunsi
joka lehden. Ei hän sentään näillä korteilla pelannut oikeitten
taiturien kanssa, mutta aina ne kumminkin olivat matkan varalta hänen
taskussaan.

-- Nakkiako otetaan? kysyi hän lyöden pakan lautaan ja työntäen
lakkinsa toiselle korvalle.

Jussi tahtoi viimeistä voittoa, sillä se olisi hauskempaa, eikä käy
niin kovalla kiireellä kuin nakki.

-- No siinä on lehdet, olkoon sinun tahtosi. Pullo pistossa tietysti.
Tämä on lystiä näin heinässä, Jussi.

-- Karttuuhan niitä jo pulloja puolikkaankin pistolla, mutta pannaan
ensin määrä kuinka monta.

-- Kolme mieheen. On tullut niin paljon tänään haukatuksi jo, ett'ei
taida enempää jaksaa.

-- Kyllä se passaa paikalle --

Löivät siinä nyt olutta korteilla isäntä ja renki, kiireisenä
heinäaikana ja poutapäivänä.

Olikin oikein tyyni, helteinen heinäpäivä. Pikku linnut, joita
aamulla viserteli joka pensaassa noron reunalla, olivat hiljaisina
painuneet syvemmälle isoon metsään, siimekseen. Ei kuulunut muuta
ääntä, kuin silloin tällöin niittäjien lapan kalkutus ja kärpästen
yhtämittainen surina. Ne parveilivat saaliin himoisina ja lämpimästä
virkkuina kaikkialle, tulivat ladolle ja iskivät vimmatusti kiinni
Jopin niskaan, joka punaisena ja hiestä höyryävänä paistoi ladon
ovella, kuin varsin heitä varten asetettu syötti.

Vaikka kokonaan peli-innon vallassa, sydäntyi Joppi sentään niille
kiusaajille. Hän työnsi lakkia korvalta toiselle ja vuoroin niskaan,
huitoi ja hosui kortti kädessä, löi kätensä matalaan oven kamanaan ja
päästi pahan kirouksen.

Niittomiehet olivat istuneet mättäälle, panivat tupakan ja
pyyhkeilivät hikeä paidan hihaan.

-- Kyllä nyt pitäisi heittää housut pois ja panna paita poveen! tuumi
Heikki.

-- Tahi paremminkin mennä tuonne latoon, sanoi itsellismies,
harmillisesti naurahtain.

-- Eipä totisesti, jo tämä on liian sikamaista. Ei riitä se, että
yksin laiskottelee ja tuhlaa, vaan vielä villitsee tuon Jussin.
Maksaa palkan ja peluttaa kansaan korttia työn aikana -- korttiahan
ne siellä lyövät, kun niin kättään huitoo tuossa kynnyksellä, puhui
Eerikki.

Mutta toinen renki, se niitolla oleva, nousi kiukkuisena seisaalleen
ja lupasi lähteä metsän katveeseen maata, koska ei nuoremmankaan
rengin tarvinnut työtä tehdä. Muutti hän kumminkin mielensä ja
jatkoi, joskin kovin vastahakaa, työtänsä, sillä Eerikki sanoi
suorastaan synniksi ja häpeäksi maata tällaisina päivinä, vaikkapa
vaan isäntä ei pitäisikään työstään parempaa huolta. Ja mitä Jussiin
tulee, niin tuumi hän, ettei siitä sillekään muuta koidu kuin
vahinkoa, sillä ihan vissiin se pelaa Jopin taskuun takaisin oman
palkkansa. Itsellinenkin arveli viisaammaksi olla työn riitteessä,
sillä kuka sen juonet tietää, voipihan se lukea heidän päivänsä
vajaaksi, ja hänelläkin on ne veropäivät tehtävät, että pääsisi
muualle rahatöihin.

Ladossa jatkui peli ja hikeä pyyhittiin sielläkin ja koetettiin
rientää, että saataisi jotain suuhun siinä helteessä.

Jussi oli jo useasti ennenkin pelaillut ja juonut isäntänsä kanssa,
kun tällä ei sattunut muita kumppania olemaan, ja yhä hauskemmalta
se alkoi tuntua hänestä sellainen "herras-elämä". Hän pitikin Joppia
oikeana esikuvanansa. Sillä tavalla pitäisi hänenkin kerran saada
elää, ei siitä työn raatamisesta ole huvia mitään, eikä hyötyä. Mutta
ollappa rahoja, elää niinkuin tahtoo ja tehdä mitä haluttaa!

Ylenmäärin miehekkäältä näytti isäntä Jussin silmissä nytkin: lakki
korvallisella, noin vaan riuskasti, että pysy siinä tahi putoa,
paperossi huolettomasti huulilla. Sitä ei tarvinnut suustansa ottaa,
kun lehteä löi, eikä puhuissaankaan. Siinä se vaan keikkui niinkuin
ilman itsestään suupielestä toiseen, savuja tuli ja tuhka putosi
mihin tahtoi, mutta ei vaan pudonnut itse paperossi. Siihen tarvitaan
jo konstia sellaiseen, kun piippukin tahtoo tunkea savun sieraimiin.
-- Ja ääni se tuli niin syvältä, sillä oli niin miehuullinen, leveä
juoksu -- aivan toista kuin esimerkiksi naapurin isännällä, jonka
pehmeätä puhetta ei ollenkaan voinut kunnioittaa.

Toisinaan häntä kumminkin vähän harmitti, että isäntä melkein
aina voitti, mutta oppirahojahan piti aina maksaa, ja minkä sille
paremmalleen teki. Eikä hätää isompaa niin kau'an, kuin oli
palkkaa saamatta. Tottapa hänkin lopulta oppii yhtä tarkaksi, kun
harjoittelee, aina harjoittelee kun sopii.

Niissä tuumissaan oli Jussi jo hävinnyt viisi pistoa.

-- Kuinka isännälle jäi kortti käteen? huomautti hän, ruvetessaan
uudestaan pakkaa sekoittamaan.

-- Heh heh heh! Etkö sinä sitä huomannut? Vai et saakelikseen
huomannut, ja minä juuri otin sen pakan päältä, otin vallan
koetteeksi, pitikö huomaamasi. He, pane pakkaan takaisin, häh häh! Ja
Joppia nauratti niin että oli ojentua, mutta Jussissa heräsi pieni
epäluulo.

-- Otetaan pois se pullon loppu. -- Kas niin, koetappa nyt osaatko
nakata tuohon koivuun. Jos osaat, olet piston voittanut, sanoi Joppi.

-- Jaa tällä pullollako nakata?

-- No sillä juuri, mitä siitä on säästää.

Jussia vähän säälitti niin kaunis kapine, mutta koetti hän sentään
taitoansa, ja pullo meni pirstaleiksi koivun kylkeen.

Jatkettiin peliä ja jo rupesi Jussikin voittamaan. Häntä hävetti
hieman, että oli äsken huomauttanut isäntää siitä kortista. Ehk'ei
sillä ollut siinä mitään petoksen aijetta, näytti vaan muuten
vikkelyyttään. --

Kuusi pulloa oli pelattu ja kolme tullut kummallekin.

-- Tuuritaanko? kysyi Joppi. -- Etteikö tuurita? Mitä pelkäät?
Joppi tuurii aina, sehän vasta asiasta selvän tekee. Keväälläkin,
muistatko, kun Nuurperin kanssa rattaita pelattiin -- niitä
turkulaisia -- niin tuurittiin, vaikka oli satamarkkanen vastassa, ja
tällaista rätkäystä sinä --

-- Mutta jos häviän koko pelin ja nyt olisi vaan puoli.

-- No ei se sitten peliä olisikaan, jos aina tasan pantaisi. Ja jos
häviit, niin onhan sinulla palkkaasi vielä paljon saamatta, eikä raha
sukua ole, että sitä surra kannattaisi.

-- Kunhan vaan ei loppuisi kesken.

-- Toista sitä myntätään, aina uutta.

-- Ei, vaan minunpa palkkani jos ei riittäisi --

-- Elä sure, kyllä minä siitä räkninkin pidän.

Jussi suostui ja hävisi koko pelin, kuusi pulloa olutta, ja oli hänen
mentävä nyt hakemaan niitä kirkonkylän kievarista. Joppi laski kuuden
pullon hinnan hänen kouraansa ja varoitti puhumaan asiansa emännälle
kahdenkesken. -- Kyllä se antaa, sanoi hän, kun kuulee kelle sitä
viet. Tyhjennä eväspussisi ja koeta rientää, sillä minua alkaa
kuivattaa. Vähemmässäkin helteessä jo, oh hoh!

Renki läksi kiirein askelin ladosta ja hävisi niityltä metsäpolulle
rohtiminen reppu kaulassa.

Joppi yksin jäätyään heittäysi pitkälleen.

Häntä kovin raukaisi viime yötinen valvominen, vaan hän päätti
kumminkin pysytellä valveilla siksi, kunnes saisi olutta.

-- Äs, kun janottaa, pitää juoda purakasta piimää. Jatkakoot miehet
vedellä, jos haluttaa.

Hän nousi istuilleen ja joi. Tuntui taas vähän virkeämmältä.

-- Mitähän nyt tekisi -- tuumi hän.

Siinä loikoili talon isäntä, nuori mies, tai pikemmin vasta mieheksi
tulossa, vaan ei hänen päähänsä pälkähtänyt mennä edes katsomaan
niitä kolmea miestä, jotka tuossa kappaleen päässä ladosta niittivät
hänen heinäänsä, että niittävätkö ne, vai makaavatko. Jussi kyllä oli
varmassa toimessa, kunhan vaan pian palaisi. Muiden toimista hän ei
lukua pitänyt.

Talvella, isän kuoltua, ei Jopilla ensin ollut ajatusta talon pidosta
mihinkään suuntaan, vaan kun isävainaan pienet rahasäästöt olivat
loppuneet, silloin alkoi koko isännyys tuntua hänestä joltakin
sellaiselta pahalta, liikapainolta, josta keinolla tai toisella
pitäisi päästä.

Että työt hiukankaan kulkisivat tasapainossa naapurin kanssa,
siitä olisi hänen pitänyt -- jos vähänkään olisi asiata ajatellut
-- kiittää muonamiestään Eerikkiä. Sillä hän kävi niinkuin vanha
seinäkello, oikein pitkävetoinen, jonka Jopin isävainaa vielä
eläissään oli vetänyt käyntiin. Ja varmana voi pitää, että se vuoden
kävi, vaikka kyllä ontuen jo, sillä Joppi tölmi ja rukkaili sitä
yhtenään. Mutta yhtä varmalta näytti, että kun se kerran seisattuu,
niin ei Hinkkalan talossa enään ollut sen vetäjää.

Alussa oli äiti myös ohjaillut talouden toimia, mutta Joppi oli ollut
huomaavinaan, että äiti koetti hänen vapauttansa, itsenäisyyttänsä,
rajoitella, ja pani senvuoksi isänsä tekemän kauppakirjan puustavin
mukaan täytäntöön. Hän muutti äitinsä asumaan pieneen, yksinäiseen
kamariin pihan laidassa, ja antoi hänelle sinne eläkkeen.

Nyt Joppi kieriskeli ja hikoili ladossa.

-- Oih, kuinka riivatun pitkältä tuntui aika odotellessa. Kun nyt
olisi ollut muassa se uusi korttipakka, vaan senkin piti jäädä
kotiin. Olisi tässä nyt merkkaillut niitä -- nämä vanhat alkaa jo
joka mies tuntea. Hän sentään katseli vielä kertaalleen vanhankin
pakan, taitteli joistakuista korteista lisää kulmia ja teroitti
mieleensä. -- Näillä vanhoilla on sentään niin helppo pelata
tuollaisten Jussien kanssa --

Hän kääntyi selälleen heinille, kädet pään alla. Katse osui ladon
kattoon.

-- Siinä on vielä vanhoja nuijalautoja, vaarivainaan halkomia. Kyllä
näkivät vaivaa silloin, kun eivät ymmärtäneet sahata. Veistellä
nölkkiä ensin puhteilla säkillinen nauloja, ja sitten säkkineen,
nuijineen metsään! -- Kuinkahan ne silloin mahtoivat elää, kun ei
tämä talonpito nyt kannata. Mutta niillä oli viina omasta viljasta
ja polttivat nurkan takaisia, sellaisia haisevia palturia, joita
Linnantakaiset vielä markkinoillakin polttavat. -- Ja mitä ne ennen
vanhaan tiesivät tästä elämästä. Eivät ne osanneet herroiksi elää,
eikä herroja ollutkaan kuin pappi ja vallesmanni, ja ne nyt ei paljon
merkitse --

-- Ei nyt enään talonpito kannata, sanoi Nuurperikin yöllä, kaupat ne
on, jotka vetelee, kaupat ja virka. -- Tiesi hänen, mutta mahtavasti
se kauppias vaan elelee. Eikä kehrää silkkiä Jusliinikaan, vaikka
on vaan komsarjuksen palkka. Istuu kievarissa aina. Ja Tukki-Oskari
sitten! Se porho kääntää rahaa kuin muutakin paperia -- --

Jos möisi tämän talon, elelisi rahoilla vaan ja tekisi kauppoja. Tai
lyöttäytyisi Tukki-Oskariin ja möisi ensin metsän --

-- Hoh hoh hoijaa -- Joppia haukotutti pitkään ja aatos alkoi käydä
sekavaksi.

Hän muisti vielä, että yöllä oli ollut puhetta rikkaasta
naimisestakin. Tunsi hän rikkaita tyttöjä, niinkuin esimerkiksi
Sillanpään Alman. Hän oli kerran kaupunkimatkalla huomannut, että
kyllä se tyttö läksisi, jos koettaisi. -- Ja kaikki tytöthän hänestä
pitivät -- ei ne nahjuksista pidäkään. -- Iitakin, oma piika --
jaah, mutta niittenhän piti muistaakseni tulla tänne haravoimaan --
missähän ne viipyy. -- Pitää asettua ovipieleen maata ja kun Iita
tulee ja astuu latoon, käydä jalkaan ja vetää heiniin --

Mutta uni voitti, Joppi kääntyi kylelleen ja siihen ovipieleen
heinille nukkui.

Piiat tulivat ja yht'aikaa tulivat niittäjätkin päivälliselle,
Eerikki morkaten piikoja, että olivat liiaksi viipyneet. Samaan
liittoon saapui Jussikin kievarista, reppu pullollaan kylessä.

Joppi olisi herätetty, mutta Eerikki oli niin kovana, että siitä ei
tullut mitään, ja lopulta Jussikin, ruokaa maistamatta, kellahti
nukuksiin.

Iltapäivällä kävivät piiat vähä väliä ladolla juomassa, rykivät ja
kolistelivat purakoita. Mutta kun miehet alkoivat heitä kovin ivata,
täytyi heidän heittää salainen yrityksensä saada nukkujia valveille.

Isäntä ja renki nukkuivat aikansa. Illan suussa he heräsivät ja
joivat oluet poskeensa.

Kun tuli kotiinlähdön aika, läksi isäntä piikain kanssa yhtä matkaa.
Sanoi auttavansa karjan ajamista, sillä se oli vietävä mennessä
kotiin. Ja kun he olivat tulleet ylitse kuusikkoharjaisen mäen, joka
eroitti naapurin niityn Hinkkalan perkiöstä, alkoivat he laulaa, ja
kaiku kulki pitkin naapurin niittyä alas korven rantaan, missä niityt
yhtyivät. Sieltä se kiersi takaisin noron perukkaan ja tuli miesten
kuuluville, kun he juuri rupesivat ladossa illallistamaan.

Jussi näytti tulleen levottomaksi. Hökläsi muutaman suupalan ja sanoi
lähtevänsä kylille yöksi, kun ei täällä kumminkaan saa hyttysiltä
nukkua.

Mutta Perkiön niitty ei sillä kertaa tullut kahden päivän eväillä
korjatuksi, niinkuin ennen, vaikka oli pouta kuin kupari, ja Eerikkiä
se suututti niin, että hän kolmantena aamuna kotoa lähtiessä ei
ilennyt kulkea kujaa, kun siinä kujan vieressä naapurin rengit jo
kertausta toistain kyntivät, vaan kiersi metsän kautta perkiölle.




2.


Jos työt Hinkkalassa olivat kesällä jääneet takapajulle, niin
alkoivat ne syksyn puoleen jäädä sitäkin enemmän, sillä palkolliset
odottivat vaan vuotensa loppua ja heillä oli jo römppäviikon
kaikki hauskuudet niin mielessä, ettei työ ollenkaan sujunut. Eikä
varsinkaan ilman johtoa, sillä vanha Eerokin oli jo tuskastunut.
Hän oli huomannut suotta uurastavansa, sillä hän ei siitä korjannut
kiitosta eikä palkkiota, haukkumasanoja vain työkumppaneiltaan ja
toisinaan isännältäkin.

Ja pyhäinpäivästä hän oli muuttava naapuritaloon, toiseen Hinkkalaan,
mistä oli ottanut muonamiehen pestin.

Ei viitsinyt hän kau'aksi muuttaa, kun oli ikänsä kaiken näillä
yksillä paikoilla ollut, samoja tanhuita tepastellut ja tuttuja
työmaita pitänyt.

Hinkkalan arossa olisi vielä ollut joku sarka, pari, itäneitä
kaurakasoja riiheen korjattava, mutta maa oli syyssateista jo
niin liettynyt, ettei säälleen kantanut hevosta, ja kun isäntäkin
oli sanonut, että "mädätkööt siellä, välipä sillä muutamalla
kauratynnörillä", niin päätti Eerokin, että mädätkööt sitten hänen
puolestansa.

Se toisinaan vähän pistätti, kun kylän miehet virnistelivät, että
onpa aika hyvin itäviä kauroja Hinkkalassa. Mutta syytön oli hän
siihen, tiesiväthän sen kaikki.

Isäntä itse, Joppi, ei käynyt työmailla katsomassa enään senkään
vertaa kuin kesällä.

Hän oli näihin saakka kuluttanut aikaansa huhtoen korteilla,
pulloilla ja hevosilla, mutta nyt alkoi hän sen lisäksi vielä
reistailla pyssyillä ja koirilla.

Hänestä oli äkkipäätä tullut metsästäjä, ja se uusi urheilun haara
veti häntä alussa kovasti puoleensa.

Syyskauden oli pitäjällä käynyt Helsingin herroja jahdissa. Olivat
aina tulleet lau'antai-iltana junassa koirineen ja eväineen ja
pitäneet taloissa hauskaa elämää, niinkuin herroille ja jahtimiehille
sopii.

Ensin oli mellastettu lähempänä rautatietä olevissa metsissä, mutta
kun ei mielestään saatu niissä tarpeeksi riistaa, ja kun oli kuultu,
että syrjäpitäjällä vasta oikein jäniksiä vilisi, niin alettiin
painua etemmäksi asemilta.

Sattuipa sitten kerran, että tuli heitä roikka Jopinkin luo yöksi.

Kolmella hevosella he tulivat ja talonväki juoksi ulos joka sorkka.

Mikä komea näky siinä oli!

Hienoja vaatteita, vihreäreunaisia takkia, sulitettuja hattuja,
siroja verkoitettuja jahtilaukkuja, kiiltäviä torvia, kirkkaita
pyssyjä, ja miehillä uljas ryhti! Siihen vielä reuhtovat, ulvovat
koirat, joita tuskin jaksoi kahleista hillitä, kun ne rattailta alas
otettuina alkoivat turpa maassa kiskoa taluttajaansa pitkin pihaa.

Sauna piti olla herroille ensiksi ja piiat pesemässä -- vaikka kovin
ujostellen ja kömpelösti he sen tekivät. Mutta siinä ei auttanut, kun
herrat tahtoivat maasaunaa ja Joppi komenti.

-- Kuinka herrat voisivat itse itseään kylvettää, oli hän sanonut.

Herrat saivat haltuunsa asuintuvan vastassa olevan salihuoneen,
toisella puolella porstuan, ja siellä otettiin kylvettyä totivehkeet
esille. -- Laulettiin, reuhattiin ja lyötiin korttiakin.

Konjakista ei ollut puutetta, sillä kuului yhdellä herroista olleen
itsellään konjakkipuoti. Niin ainakin kehäsi miehille tuvassa Joppi,
kun hän salin puolelta juoksi sinne jollekin asialle.

Hän olikin koko illan kuin haltioissaan sellaisesta lystistä ja siitä
kunniasta, mikä oli hänen taloansa kohdannut. Renkien ja piikain piti
olla varpaillaan, valmiina tarvittaissa.

Yhden piti aina seistä salin ovipielessä kuin sähkökellon napin, että
kun siihen painettiin, niin jo tuli lentämällä kuumaa vettä ja mitä
milloinkin tarvittiin. Ja toiset syytivät tuvassa puita hellauuniin
kuin masinaan.

Joppi teki parastaan juonnissa ja laulun loilotuksessa, mutta
erittäinkin neljän kuninkaan lakikirjan selvityksessä. Ja kun vieraat
häntä kehuen ihmettelivät, että maallakin voi löytyä niin hauskoja
miehiä, kohosi hän omissa silmissään koko harppauksen lähemmäksi
herroja, ylemmäksi kyntömiehiä, mokomia vihelijäisiä maanmöyrijoitä,
niinkuin monet isännät olivat.

Ja että sellaiset vieraat pääkaupungista olivat tulleet heille yöksi
ja pyytämällä pyytäneet häntä joukkoonsa totia juomaan, se jo näytti,
että hän herrasta mahtoi käydä.

Ei ne joka talossa olisi isäntää seuraansa pyytäneet, vielä vähemmin
kehuneet hauskaksi mieheksi, ei sellaisia kuin esimerkiksi naapurin
ukkoa, jolla aina on nahkaväärä hampaissa ja sylki valuu pitkin
suupieltä. Eikä ketään tässäkään kylässä.

Ja kun Joppi töyttäsi tupaan viemään kahvikupilla konjakkia
rengeille, jotka siellä koiria vaalivat, löi hän yhteen kämmeniään ja
hihkasi, että ne ne vasta herroja ovat -- ovat jumaliste ne herroja,
jotka meille jahtiin tulevat. Ja kas niitä koiria! Tse, tse "rolhvi",
kas kuinka silmät leiskaa. Onhan näillä pitäjänkin herra-pahoilla
koiria, vaan mitä ne on -- rakkia!

Koska isännän tietysti piti tuntea seudut ja kylän maat niin
pyydettiin häntä aamulla mukaan metsälle, ja vielä iltamyöhällä
täytyi Jussi rengin ajaa paasata peninkulman matka hakemaan
jahtivoudilta lainaksi pyssyä ja muita jahtikojeita, sillä Jopilla
ei itsellään sellaisia ollut. Olisihan tainnut lähempääkin jonkun
pahaisen saada, mutta eihän niiltä viitsinyt panna hakemaan, eikä
niillä kaikenmoisilla ilennyt herrain joukkoon lähteä.

Aamulla, kohmeloa paranneltua, lähti joukkue liikkeelle. Jussi
otettiin mukaan myös kantamaan jäniksiä ja eväitä.

Jo portailla joku innokkain töräytti torvea. Se sai talonväen tuvassa
ikkunaan, ja Jopin äitikin, eläkemuori, pyyhkäisi kamarissaan pihan
laidassa pienen akkunansa ruutua kurkistaen siitä ulos.

Alas pihalta läksivät jahtimiehet, navetan päitse peltokujalle, ja
siitä piti tehtämän ensimmäinen ryntäys pellon vastassa olevaan
mäkeen. Sieltä se oli napattava aamujänis. Se oli jo niinkuin
pussissa, päättelivät herrat.

-- Koirat irti, eihän niitä jaksa taluttaa, komensi yksi heti kujalle
tultua.

Koirat, huomattuaan että kahleen koukku solahti kaulaimesta irti,
loikkasivat vimmatusti pellolle, niinkuin vapautensa saaneet vangit,
ja niille pantiin vielä huudolla, usutuksella ja torven päristyksellä
vauhtia perään.

Ne töyttäsivät ensi innostuksessaan vaan vähän matkaa, yksi sinne
toinen tänne, sitten seisattuivat, piehtaroivat, ja kaapivat
tassuillaan jo puoleksi jäätynyttä peltomultaa, häntä jäykässä
kaaressa.

Yksi niistä oli sattunut kääntymään navettaan päin. Se katseli sinne
hetken saaliinhimoisin silmin, ja samassa potkalsihe juoksuun kuin
nuoli, täyttä suuta ulvoen, ja toiset perässä.

Siinä oli talon lampaat juuri lähtemässä yömakuultaan, etsimään
ojavieriltä ja pellon pientareilta jotain vatsansa täytettä, sillä
viimeiset illalla löydetyt kuivat ruohon korret oli jo loppuun
märehditty. Niiden poloisten täytyi vielä roudan aikana etsiä ulkoa
niukka ravintonsa, eikä niitä kukaan viitsinyt edes yöksi tuoda katon
alle. Mutta arvatenkin oli niillä mielestään navetan seinivierellä
jotain suojaa, kun ne aina siinä makasivat yönsä yhteen kasaan
ahtautuneina.

Nyt siitä tuli kamala lähtö.

Ne yrittivät vainoojiaan pakoon henkensä edestä. Ensin taajassa
ryhmässä kaikki, vaan kun koira iski joukkoon ja kaatoi yhden, niin
onnettomat hajautuivat.

Jo nykertyi toinen toisen koiran alle ja tuonne aitoviereen lyykistyi
kolmas, ja koirista kukin kävi ähisten saalistansa kurkkuun kiinni.

Loppu lauma juoksi määkien hajallaan, kunnes yhtyi taas ja seisattui
pellon jalkaan yhteen rykelmään, huohottaen ankarasti ja katsellen
ylös taloon päin, joku rohkeampi joukosta kopauttaen sorkkusellaan
maata.

Herrat huutaen, kiroten ja pauhaten ahdistivat koiria kiinni. Niitä
piestiin armottomasti ja hangattiin ikeniä villatukolla, joka
reväistiin henkitoreissaan potkivan lampaan turkista. Sitä keinoa oli
kuultu käytettävän lampurille koiralle.

Metelin pellolta kuultuaan juoksivat kotona olijatkin ulos. Muorinkin
korviin oli pihalta sattunut huuto, että koirat ajavat lampaita. Hän
riensi pahaa aavistaen kamaristaan toisten jälkeen, sillä hänellä oli
eläkkeestä yksi, iso hyvä villainen, joka kulki talon katraassa ja
talosta ruokittiin.

Siinä se nyt makasi pellolla sorkkaansa liikauttamatta, kurkku
koristen vielä. Oli kuin pahan sattuman kautta ensimmäisenä joutunut
vihollisen hampaihin. Muori tunsi omansa jo kaukaa ja kiirehti itkien
luo. Oli siinä vielä rahtunen elonmerkkiä. Se liikautti suuria
lasikirkkaita silmiään, kun muori polvistuneena viereen nosti sen
päätä.

-- Voi sentään teitä julmia, voi kari-pahaani! Mitä kaikkia sinun
Joppi pitää taloosi haaliman, ei täällä ennen tällaista ollut meillä.
Kun nyt olisi edes kuka tämän lopettaisi, vaikeroi muori.

Jotakuta herroista nauratti vanhuksen valitus, toiset koettivat
häntä lohduttaa, tarjoten lampaasta rahaa. Joppi loukkautui ja alkoi
moittia äitiään, että tämä kehtasi herroja soimata.

Mutta muori jätti heidät kaikki siihen ja sanaakaan puhumatta,
ponnistaen vanhat voimansa, nosti lampaan helmaansa ja alkoi kantaa
sitä kotiin.

Ja kotiin ajoivat piiat koko katraan pellon alta ja telkesivät sen
navettaan.

Metsään tultuaan päästivät jahtimiehet koiransa uudestaan irti. Itse
he istuivat kiville ja eväslaukku otettiin Jussin selästä alas.
Piti ottaa hyvät ryypyt, että saataisi parempi onni, kuin talosta
lähtiessä.

Jopista alkoi tuntua jahti kauhean hauskalta, varsinkin kun sai
huutaa ja elämöidä minkä vaan jaksoi.

Jo saivat koirat jäniksen liikkeelle ja haukku alkoi lähestyä mäkeä.
Tuli siinä kiire miehille. Eväät syydettiin sikin sokin laukkuun ja
Jussi korjaili loppuja. Mikä juoksi polkua pitkin ylös mäelle haukkua
vastaan, mikä riensi alas pellon puolelle että kivet kolisi, mikä
taas loikkasi metsään, sivulle viidakkoon, niin että oksat räiskyi,
jokaisen pyssy ojossa. Kuului huutoja että "missä tääll' on aho?"
Yksi lankesi ja siinä laukaisi pyssynsä, vaan ei kuitenkaan sattunut
kehenkään, ja siinä mylläkässä luultiin jo jänistä ammutuksi.

Vaan samassa tuokiossa tulla vilkkasi jo polkua alas mäeltä jäniskin.
Meni laukaus laukauksen perään kuin sodassa, niin että yhtenä kaikuna
kuului pauke mäeltä kylään. Jussi oli laukkuineen siellä keskellä.
Haulit vinkuivat korvissa, häntä alkoi kammottaa ja hän kyykistyi
suuren kiven taa suojaan.

Haukku kulki pitkin Hinkkalan pellon aitaa toiseen mäkeen, mistä oli
alkanutkin, ja siellä se lakkasi. Kaikki oli taas hiljaista.

Alkoivat kotvasen päästä herrat toisilleen huudella ja kysellä, että
mitenkä se oikeastaan kävi.

Yhdyttiin taas ja tultiin selville, että se kävi niinkuin oli käynyt,
ilman pitemmittä mutkitta. Jokainen oli lakaissut molemmat piiput,
osaamatta, ja jänis luikki omia tuttuja polkujaan makuusijoilleen
takaisin, ehkä tavallista kuumemmilla korvilla ja ihmeissään
tällaisesta kotirauhan rikkomisesta.

Saivat kiittää ampujat onneaan, että niin vähällä leikistä pääsivät.
Olisi siinä hyvässä lykyssä voinut joku saada latingin silmilleen,
sillä niin kiivas oli ristituli.

Tuumailtiin ja odotettiin, vaan ei sieltä mitään haukkua enään
kuulunut.

-- Lemmon koirat, että noin haihtuvat jäljiltä, tuskitteli yksi.

-- No ei tässä suru auta, tuumi toinen. Otetaan ryyppy, ehkä sitte
käy paremmin, kun päästään saaliiseen alkuun.

-- Jaa, otetaan ryyppy, oli yleinen tuuma.

Mutta missä on kontin kantaja?

Huudettiin Jussia.

Jussi kohotti varotellen päätänsä kiven takaa.

-- Vieläkö herrat ampuu? kysyi hän.

-- Hulluko se on tuo mies, ärähti herroista muuan.

-- Tässähän sulaa omaan hikeensä, tuo laukku tänne!

Se oli lihava, pullea herrasmies, sama jolla kuului konjakkipuoti
olevan.

-- Senkin kollo, sättivät toisetkin Jussia. Luuletko sinä
meikäläisten jahtimiesten ihmisiä ampuvan, että kivien taakse lymyyt?
Me emme pitelekään pyssyä ensi kertaa.

-- Siitäpä juuri, tuumi Jussi. Tuleehan vahinko viisaallekin. Vaikka
en tuota juuri pelännytkään sentään.

Avattiin taas taskumatit, kauniit, nahalla päällystetyt.

-- Kyllä siinä jäniksessä mahtoi istua itse paha. Minulla on omia
lataamiani patruunia ja niillä pitäisi kaatua, arveli se lihava herra.

-- Vaan pommasithan viime sunnuntainakin Espoossa, sanoi toinen
joukosta.

-- Tjaah! silloin minulla olikin niitä sporttikaupassa täytettyjä
latinkia, ja niillä ei tee mitään. Vaan nyt se oli kumma. -- Mutta,
jatkoi hän hetkisen vaiti oltuaan, metsän puoleltahan sinä itsekin
silloin laskit.

-- Hm, hymähti toinen, minä nyt satuin silloin olemaan vähän väsynyt,
niinkuin veli muistaa. Mutta tätä kertaa en oikein ymmärrä. Epäilen
patruuniani minäkin nyt.

Yksi arveli viaksi sen, ett'ei ollut pyssyään puhdistanut viime
jahdin jälkeen. Yhden taas taisi pyssy vanhuuttaan liiaksi hajoittaa,
ja vielä yksi -- hän oli kiireessä vetänyt väärää liipasinta, ja
sitte kun sai molemmat hanat ylös, lau'aissut liian läheltä.

Joppi oli tähdännyt kyllä paikalle, niinkuin ennen Parikkalan
leirilläkin, mutta mitä tällä suusta ruokittavalla sitten saa,
sanoi hän, näyttäen pyssyään herroille. Ei ollut jahtivouti antanut
takaaladattavaansa.

-- Sellainen pitää ostaa.

-- Kyllä se on ostettava, jos tässä aikansa kuluksi joskus jahtailee.

Otettiin vielä hyvät ryypyt, sillä evästä oli vahvasti, ja lähdettiin
kovalla pauhulla eteenpäin. Joukko alkoi vähitellen tulla niin
äänekkääksi, että siinä piti jänisten väkiseltäkin liikkeelle
kavahtaa, sillä kylässäkin jo tultiin huoneista ulos kuuntelemaan ja
kummeksimaan, että mikä ihmeen meteli siellä metsässä oli.

Alimmaisen Hinkkalan isäntä ei enään malttanut kotomäellä kuunnella,
vaan veti pitkävarret jalkaansa ja sanoi kävelevänsä lähemmältä
tarkastamaan.

Jahtijoukko oli tullut halki metsän kylän niittymaille.

Siinä oli alkupäässä Ala-Hinkkalalla pieni uutismaa. Rukiina se oli
ollut ja heinälle kylvetty, ja sitä varten oli ukko siihen keväällä
hakkauttanut ladon, oikein salvunurkilla, pälhityistä hirsistä.
Kattoa se oli vailla ja piti vasta ensi kevännä katettaman samasta
maasta saaduilla oljilla.

Tuskin oli ladon uusi, valkea seinä tullut näkyviin, kun jo yhden
herroista teki mieli koettaa pyssyään pilkkaan.

Pilkka asetettiin ja hän ampui.

Eikä aikaakaan, niin jo oli seinä pilkkoja täynnä ja koeampuminen
täydessä käynnissä. Ja kun siitä seinästä ei enään saanut tolkkua
miten taajaan tai hajalle kunkin pyssy löi, niin muutettiin toiseen.

Ja niin kierrettiin latoa ampuen, ja ryypättiin välillä.

Jussi oli järjestänyt laukkunsa oikeaksi kenttäravintolaksi ja muutti
sitä joukon muassa toiselta pellonpientarelta toiselle.

Joppi latasi ja ampui hänkin minkä ennätti ja näytti kuinka leirillä
komennon mukaan ammuttiin. Vaan kiireessä ja innoissaan hän oli
kaatanut molemmat ruutimitat samaan piippuun ja ajanut pelkkiä haulia
toiseen.

-- Kas näin, herrat, huusi hän. Katsokaa nyt!

-- Kyllä me näemme, mutta setä Söderlund ottaa ensin pienen
"jeevelin" --

-- Kas näin, kun oltiin ampuma-asennossa ja kapteeni komensi
plii -- --

Laukaus kävi kyllä täsmälleen komennon mukaan, mutta samassa
silmänräpäyksessä makasi Joppi selällään maassa, katkennut
pyssyntukki kädessä.

Hän kömpi ylös, piteli päätään ja heitti kiroten pyssyntukin
kädestään. Ei ollut sentään käynyt pahemmin, kuin että vähän tihkusi
verta takaraivosta ja olkapää oli puuduksissa.

Oli sitä ensin hämmästytty, mutta sitten naurettiin, pilkkailtiin
maanmiesten pyssyjä ja tarjottiin Jopille päänparannusta.

-- Eihän tuo ole kuin kymmenen markan asia, tuollainen tukki,
arveltiin.

Siinä touhussa ei oltu ollenkaan huomattu, mitenkä metsästä
päin asteli mies, vanhanpuoleinen ukko, ja jäi ampujain taakse
kyynärnojalleen aitaa vastaan katselemaan heidän menoansa, ja katseli
siinä pitkän aikaa aivan lähellä, nahkaväärä piippu hampaissa.

Patruunat alkoivat loppua, vaikka niitä paljonkin oli mukaan varattu,
ja ampuminen kävi harvemmaksi.

Ukko rykäsi kerran, pari.

-- Mitä ne herrat täällä meinaa? saneli hän harvalleen, ottaen piipun
hampaistaan.

Hänet huomattiin nyt.

-- Aa, kas naapurin pappaa vaan! Tekeekö mieli herrasseuraan jahtiin?
Mutta pitäisi olla parempi ase kuin tuo tuossa kädessä. Vaikka sillä
kyllä torakoita hengeltä kopauttelee uunin pankolla, niin ei se
täällä kelpaa. Onko nyt papalla multapenkki huulessa, kun piippu on
käteen joutanut, ilakoi Joppi.

-- Tapansa jälkeen kukin pauhaa, vastasi naapurin ukko vakavana. --
Mutta mitä te siitä ladosta meinaatte?

-- Mitä sinä sillä tiedolla teet, vai onko se sinun latosi, että sitä
niin kyselet, tiuskasi se lihava herra.

-- Kyselenpähän vaan, kun olen tässä katsellut, että kuinkahan sen
käy, sillä minun pitäisi siihen ensi kesänä panna heiniä --

Olisi tainnut ukko nimensä kuulla, sillä varsinkin Joppi oli
kovin kielevänä, mutta joukossa tuntui sentään joku olevan hieman
järkevämpi ja vaati poislähtöä.

Koiria ei oltu ollenkaan muistettu. Oli ne siinä kyllä liehakoineet,
kun ampumaan ruvettiin, ja jälempää sanoi Jussi kuulleensa niinkuin
haukkua joltakin suunnalta, vaan ei ollut hänkään asiasta varma.

Lähdettiin takaisin Hinkkalaan päin.

Metsässä tavattiin polulla pieni poikanen, joka oli käynyt
satimillaan ja sattunut saamaan jäniksen, niinkuin ne joskus
ruishalmeen aitovieriä kierrellessään menevät satimeen.

Poika seisattui jänis selässä ja olisi ehkä livistänyt metsään, mutta
tulijat olivat jo liian lähellä.

Jänis ostettiin ja heitettiin kiiltävä markka pojalle. Poika seisoi
siinä vielä hetken katsellen ihmeissään komeita jahtiherroja, kun
he poistuivat, mutta sitten kävi kuin pieni nykäys hänen kädessään,
hän kurkisti rahaansa, puristi sen lujasti kouraansa ja läksi juosta
lyllertämään kotiinsa päin.

Illalla kun Joppi palasi herroja rautatielle saattamasta, vannoi
hän itseksensä vakavasti paikalla hankkivansa oikeat jahtikojeet
ja koiran, sillä niin hauskalta oli hänestä tämä ensimmäinen jahti
tuntunut. Ja ne olivat hankittavat pian, sillä herrat olivat
luvanneet lähtiessään tulla vielä ennen lunta uuteen jahtiin.

Raha vaan siinä asiassa teki pientä kiusaa, eikä ollut muistanut
herroiltakaan kysyä, mitä ne pyssyt ja koirat oikeastaan maksaa.

Ja hän teki puolihumalaisena laskujaan, istuessaan yksinään
rattailla. Antoi hevosen kävellä ja tuumi.

Jos hän veisi kauroja kaupunkiin, onhan niitä. Metsästä kyllä saisi
rahaa, mutta ei saa niin äkkiä kuin tarvitsisi. Mutta hän vie kauroja
-- ja sen ison sonnin. Mikä sitäkään enää ruokkii. Sen hän tekee, ja
paikalla. Huomenillalla hän jo voi tavata samat herrat Helsingissä --
ja käskiväthän ne käymään luonansa, kun kaupunkiin tulee.

-- Nooh! hän läimäytti piiskalla hevosta. -- Pitää rientää, niin
ehtii vielä ennen maatapanoa hakea lahtarin aamuksi.

Sonni lyötiin aamulla penkkiin ja aitasta mitattiin kymmenen tynnöriä
kauroja.

-- Mitähän se talvella syöttää karjallaan, kun nyt jo näitäkin vähiä
kauroja myömään rupeaa? arveli Eerikki, kun rengin kanssa pani
kauroja säkkiin.

-- Myö aina molempia saman verran, niinkuin nyt näkyy alkavankin.
Sillä tavallahan sitä pysyy tasapainossa, sanoi toinen.

-- Kyllä se on vaivaisen tasapainoa, kun hoikkenee kummastakin
päästä, päätti Eerikki. Mutta sen tekee nyt jo mieli niitä eilisiä
herrojaan katsomaan, koska kuuluu Helsinkiin menevän. Ei riittänyt
kotoinen hummastus. -- Ja menköön, suotta minä tässä loruan, lopetti
Eerikki, vetäisten säkin sidettä kiinni.

Joppi meni. Junassa meni ja junaan pani tavaratkin. Möi tavaransa ja
osti jahtikalua, kaikkea mitä tarvittiin, pyssyn, laukun, torven,
komean patruunavyön ja nauhasta kannettavan jahtipullon, isointa
laatua.

Siltä tutulta konjakkikauppiaalta osti satamarkkasella koiran ja
muuta metsämiehen tarvetta. Koiran piti olla maan parhaita. Eikä se
enään lampaitakaan aja, kun oikein maalle asettuu, vakuutti myöjä.

-- Ja nyt sinne vasta hauska on jahtiin tulla, kun on sinullakin
koira -- oli juotu jo veljenmaljat ja he sinuttelivat toisiaan. --
Nyt siitä vasta lystiä tulee, hoki kauppias vielä, kun hän moneen
kertaan jäähyväisiä otettaissa puristeli tiskinsä takaa Jopin
kättä. Ja hän antoi vakavana, käsi leu'alla, katseensa kulkea
pitkin pulloilla täytetyitä hyllyriviä, kääntyi sitten, otti sieltä
muutamalta hyllyltä paperiin käärityn pullon ja pisti itse sen
Jopin taskuun kaupanpäällisiksi -- ett'ei Jopin tarvitsisi tiellä
kannunpulloaan avata, lisäsi hän.

Raha riitti osavasti ja Joppi tuli kotiin täytenä jahtimiehenä.

Ja niin se alkoi metsänkäynti.

Vaan kun aluksi ei ollut oikeata jahtikumppania, niin piti komentaa
edes omat miehet rankain hakkuuseen Teuron kulmalle, metsäpalstaan.
Sillä pitihän sitä olla joku näkemässä, miten jahtimiehenä liikutaan,
ja jonkunlainen toveri, jonka ryypylle huutaisi näkemään kuinka
siitä viheriänauhaisesta kylkipullosta ryyppy kaadetaan kirkkaaseen
metallipikariin.




3.


Eräänä iltana, joku viikko jälkeen Helsingin herrain ison jahdin,
istui Joppi kamarissaan porstuan perässä ja poltti pystyvalkeata.

Hän oli alkupäästä, herroja uuteen jahtiin odotellessaan, kuleksinut
metsiä yksin. Oli tänäänkin ollut jahdissa, mutta nyt oli ollut
seuraa. Kirkonkylän kauppamies oli tullut aamulla aikaiseen
Hinkkalaan, oli lähdetty yhdessä metsään ja Joppi oli kaatanut
jäniksen. Metsällä kulkiessa oli keskusteltu kaupungin herrain
jahdista ja kauppias oli päätellyt, että ei ne kaupungin puotimiehet
otusta saa koskaan, vaikka olkoon kuinka hyvät pyssyt ja laitokset
heillä tahansa. Muuten ovat kyllä iloisia miehiä ja hauskaahan niiden
kanssa on pyhäpäivä mellastaa. Lampuria koiria niillä oli melkein
aina, eikä tiennyt vielä Jopinkaan koiraa taata, kun vaan olisi
ollut lampaita näkyvissä, mutta ne oli kaikkialla jo otettu sisään.
Jäniksen ajaja siitä kyllä tulee, kun vaan oikeitten pyssymiesten
seurassa kulkee.

Varsin tyytyväisenä ja hauskalla päällä oli Joppi eronnut
kumppanistaan. Kotiin tullessa oli alkanut sataa ja hän oli kastunut
aika lailla. Oli sentähden, saatuaan märät vaatteet päältään,
sytyttänyt tulen pesään ja istuutunut siihen valkean loisteeseen.

Hän istui kädet polvilla ja katseli kuinka kuusipuut räiskyen
paloivat pesässä. Nousi ylös, kohensi puita, heitti nurkasta muutaman
puun lisää ja asettui taas tuolille takkavalkean eteen.

Hän näytti alakuloiselta. Vaikka oli iloisena, joskin märkänä, tullut
kotiin, istui hän nyt tavallista miettivämmän näköisenä, sillä hän
oli tuskin päässyt kamariinsa metsältä tultua, kun jo vanhempi renki
oli pyrkinyt pakinoille ja pyytänyt vähän rahaa. Ja se oli vienyt
kuin puhaltamalla Jopin päästä kaikki jahtimietelmät pois.

Kun ei ollut rahaa tällä kerralla yhtään.

Kirottua rahaa, ett'ei sitä pidä saaman tarpeeksi! tuumaili hän.

Ensin se niin pikainen pyynti oli vähän vavahuttanut, mutta heti
piti ottaa kova muoto päällensä, ja hän oli sanonut tiukasti
rengille, että en minä nyt märkänä sinulle rahoja kaiva. Anna aikaa
riisuutuakseni edes -- ja kyllähän huomenna saat, mitä sillä yöllä
teet. Ja renki oli mennyt pois.

Mutta Jopin se juttu pani tuumimaan. Hän tuumi sinne, tuumi tänne,
ja hautoi päässänsä, mistä sitä saisi, ja vielä ihan huomiseksi.
Ei hän ennen ollut ikänä tällaiseen pulaan sattunut, ei isän
eläissä koskaan, sillä isä oli aina maksanut palkollisten palkat ja
kaikki mitä talosta meni. Eikä hän ollenkaan ollut muistanut, että
muutto-aika oli kohta käsissä ja pitihän niille maksaa palkka, kellä
vielä oli saatavata. Ja saatavaa niillä oli kaikilla, piioillakin
paljon vielä.

Hän alkoi aatoksessaan kokoilla, paljonko ylisummaan menisi ja
muistikin, että Jussille ei mene enään mitään, se on palkkansa
hävinnyt pelissä ja ehkä vähän enemmänkin.

-- On se edes hyvä, tuumi Joppi, päästen hiukkaista paremmalle päälle.

-- Ja Iita sitten -- jaa, se jää taloon, ja vaikk'ei jäisikään, niin
kyllähän sen kanssa aina selvän saa.

-- Mutta toinen piika ja tuo Heikki juutas, joka on melkein koko
palkkansa sisässä pitänyt -- menee sitä sentään toista sataa, ja
kyllä siitä tulisi ilmeinen häpeä, joll'ei palkollisilleen voisi
maksaa. -- En ymmärrä, mistä se isävainaa otti rahaa, kun sillä
sentään aina oli oma tarve. -- Mutta se nuukaili, ja vaivasi liiaksi
itseään, ukko parka -- rääkkäsi suorastaan ruumistaan. Eikä hän
elellyt herrasseuroissa -- ei ymmärtänytkään sitä.

Joppi kynsäsi päätään, nousi tuolilta ja kohenteli taas pesää. Ei
ottanut ajatus oikein seisattuakseen mihinkään kohti. Hän käveli
pitkin permantoa. Pikari ja tyhjä puteli olivat aamulla metsään
lähtiessä jääneet pöydälle. Ne hän pisti kaappiin.

Kaikki oli tyhjää nyt, ei kukkaro yksin.

Tuli alkoi jo hiiltyä, mutta ei Joppi viitsinyt ottaa valkeata
lamppuun, vaan heittäysi hiilustan hämärässä valossa pitkälleen
vuoteelle.

-- Olisiko lainata rahaa ensi hätään, jatkoi hän miettimistään. --
Mutta mistä nyt tähän kiireeseen lainaa? Naapurin ukolla kyllä olisi,
mutta ennen menkööt talo ja tavarat, ennenkuin siltä juutalaiselta
pyytää. Etemmäksi ei viitsi lähteä, kun on väsynyt, ulkona sataa ja
on pimeä. Lähteköön susi!

-- Kun olisi päivällä tullut mieleen, niin olisi pyytänyt Nuurperilta.

Ajatus palasi tämänpäiväiseen jahtiin, tahi siinä jahdin muassa
oikeastaan metsään. Se oli joskus ennenkin pysähtynyt samaan kohti,
ja varsinkin viime aikoina, kun Joppi Teuron puolella takametsässään
alkoi jahtailla, asustanut yhä useammin niissä suurissa hongissa
siellä, joista Nuurperikin tänään oli sanonut, että "tuossa niitä
markkoja makaa".

-- Makaa siellä rahan roskaa, ei muuta kuin ottaa vaan, kosk'ei
osannut jo ennen ottaa isä. Ja mikä estää ottamasta näin
tarvittaissa. Se täytyy tehdä heti kuin sopii vaan, se täytyy! Hullu
tässä päätänsä puutteessa pinnistelköön, päätteli hän.

Se ajatus otti nyt Jopin ajussa varman, pysyvän olinpaikan, eikä
jättänyt huomispäivän pienelle rahantarpeelle eikä rengin saataville
sinne sillä kerralla enään mitään tilaa.

Joppi sytytti valkean, huusi Iitaa laittamaan illallista, ja otti
pyssyn nurkasta, alkaen sitä siivota, vihellellen ja puhutellen
koiraansa.

Samassa ilmestyi taloon vieras.

Joppi kuuli tulijan koputtelevan jalkojaan porstuassa ja kysyvän
piialta onko isäntä kotona.

Kamarin ovi aukeni ja mies astui sisään. Pitkä, viiksinaamainen mies,
sateesta märkänä, pitkissä, yli polven ulottuvissa varsisaappaissa,
leveä hattu päässä, pyssy kädessä, ja keltainen, taitteille
käännettävä mittapuikko palttoon rintataskusta puoleksi näkyvissä.

Se oli Tukki-Oskari.

Hänen oikea nimensä oli Oskari Alander, vaikka häntä yleensä
kutsuttiin vaan Tukki-Oskariksi. Hän oli Korvenkylän Alatalon poikia
-- samasta pitäjästä -- vaan kun isä oli kuollut ja talo tullut
vanhimmalle veljelle, oli Oskari joutunut kotoaan pois. Isä oli
käyttänyt häntä vähän kansakoulussa, jossa hän oli oppinut jonkun
verran kirjoituksen alkeita, ja sen vuoksi oli Oskari tuuminut,
että työmieheksi hän ei rupea, kyllä "pännän" pitää elättää. Oli
ottanut nimekseen Alander ja oleillut jonkun ajan puotipoikana siellä
täällä maakauppiailla, vaan kun se ei oikein vedellyt, yhtynyt
lopulta tukkimiehiin, koska se ammatti oli hänestä niin vapaata,
ja elätellyt itseään keksillä. Vaan hänpä olikin pian kohonnut
tavallista tukkijunkkaria ylemmäksi kirjoitustaitonsa avulla. Kun
osasi sen verran piirtää numeroita, että voi paperille lukea tukit ja
merkitä niiden ko'on, pääsi hän "vartesmanniksi" Porin puulaakiin,
osti taskukirjan ja mittapuikon ja piti niitä aina rintataskussaan
näkyvissä, niinkuin arvonsa merkkeinä, ja kulki kuin herrat ainakin.

Keväät ja kesät hän johdatteli uittoa ja piti jokirannan kyläin
tytöille hyvää suuta, syksyt ja talvet mittaili tukkia metsissä, ja
oli lopulta saavuttanut niin suuren luottamuksen, että puulaaki jo
uskoi hänet metsäkauppoja hieromaan talonpoikain kanssa. Uskottiinpa
aina joku summa rahojakin hänelle, että hyvän kaupan syntyessä voisi
antaa myöjälle käsirahoja.

Ja kun rahaa piteli, osasi siitä aina säästää itselleenkin jonkun
markan lisätuloksi, vaikka palkkakin oli jo tavallisen hyvä.

Sentähden olikin Oskari aina hyvissä varoissa ja kulki siistissä
vaatteissa. Ryyppymies hän oli kohtalainen, mutta joi aina varovasti,
ei milloinkaan liikaa, paitsi juuri aniharvoin, kun sattui jonkun
parhaan ystävänsä kanssa turvalliseen paikkaan. Hän säästeli rahoja,
ja hänen hartain salainen toivonsa, perimmäinen päämääränsä oli,
saada kerran koetella metsäkauppoja omalla kukkarollaan.

Hän oli hiljan palannut Porista kotiseudulleen ja kierteli siellä
metsiä pyssyineen -- noin vaan niinkuin muuna metsämiehenä --
mutta itse asiassa tarkastellen tukkipuita ja aprikoiden, mitä
mistäkin metsästä lupaisi, jos saisi omistajan kauppoihin ryhtymään.
Jopillakin hän tiesi olevan Teurossa hyvän metsän, aivan ojan
varrella, jota myöten uitto kävi keväällä mainiosti väljemmille
vesille Vanajaan päin. Sen metsän hän oli jo salavihkaa tarkimmilleen
tarkastanut, ja olipa eräänä päivänä ollut vähällä, ett'ei hän
tapaturmassa Joppiin yhtynyt tämän jahtimatkoilla, mutta oli saanut
hänet sivuutetuksi. Siitä olisi voinut syntyä epäluuloa vanhain
ystävysten väliin, sillä hän oli Jopin, niinkuin monen muunkin
kanssa, vanha hyvä tuttu, ja olivat he ennen monasti koetelleet kumpi
nakin lyönnissä oli etevämpi.

Nyt hän näytti tulleen taloon kuin puolittain sattumalta.

Sisäänastuttuaan asetti hän pyssynsä ovipieleen, laski märän hattunsa
tuolille pesän eteen ja tervehti Joppia.

-- No mutta Oskarihan se on. Mistä päin sinä -- tsooh, älä siinä
rähise -- ja Jopin piti kesken puheen ruveta taltuttamaan koiraansa,
joka vieraan tullessa oli horkuksistaan herännyt ja alkanut haukkua.

-- Ei se pure, elä pelkää --

-- Jaa mistä minä tulen. Sen kyllä kuulet, kun saan tämän märän nutun
päältäni ja kuulen annatko vanhalle ystävälle yösijaa.

-- Sehän tulee pyytämättäsikin, vaan mitä sinä tällaisessa
jumalanilmassa kuljet, pimeällä vielä?

-- Se nyt käy niin, että joka tyynellä istuu, se tuulella soutaa.
Olin tuolla kirkolla ja päätin sieltä lähteä taas kerran katsomaan
kotikylän puoltakin, Korventaa, mutta kun on paljon tuttuja, niin
tulee viivähtäneeksi. Luulin saavani hevosen, vaan en saanutkaan,
ja niin läksin tästä oikoteitä käymään jalan. Olisin kyllä mennyt
yhtäpäätäkin pimeän vuoksi, vaan tuli tuo jumalaton sade, ja kun ei
erittäin kovaa kiirettä ole taas räin syyspuolella, ajattelin, että
poiketaanpa Hinkkalaan katsomaan miten siellä Joppi isännöi -- ja
emännöi, sillä eihän sinulla vielä kuulu akkaa olevan.

-- Ei ole, eikä ole tulostakaan tietoa, mutta on mulla hyviä piikoja
--

-- Hyvä on sekin.

Iita, nuorempi piika, tuli samassa kamariin. -- Että vaikka emännäksi
kelpaa, katsopa tätäkin, sanoi Joppi.

-- Jaha! Kah Iitahan se on, vanha tuttu, sanoi Oskari paiskaten kättä
tytölle.

Iitan poskille lenti puna Oskarin tervehtäissä, vaan ei sitä miehistä
kumpikaan puolihämärässä ovensuussa eroittanut.

-- Mistä sinä tämän tunnet? tiedusti Joppi.

-- Olinhan talvella täällä, etkö sitä muista.

-- Niinpä olitkin tosiaan. Kuule Iita, onhan siellä vielä teelehtiä?
Keitäppä meille sajua.

-- Sitävarten juuri tulin. Kyllä minä keitän, sanoi piika ja poistui.

-- Häpeä sanoani, jatkoi Joppi, mutta nyt on talo niin kuiva,
ett'ei ryyppyyn päästä. Eikä se usein ole sattunut, vaan nyt juuri
pahimmoikseen.

-- Onpa oltu ilman ennenkin. -- Mutta nythän minä vasta huomaan, että
sinusta on tullut jahtimies. Ja oletpa hankkinut aika komean pyssyn,
vallan takaaladattavan, ja koiran. Vai onko se omasi tuo koira?

-- Kyllä se taloon kuuluu, sanoi Joppi vähän mahtavana.

-- Sinäpä poika olet, ja millä sinä niitä kaikkia ostelet, kun kuulin
kesällä oriinkin ostaneesi?

-- Että millä minä ostan, kysyt.

-- Niin, että mistä sinulla aina riittää? -- vai oletko pelannut
pyssyn Helsingin herroilta, koska tuolla tullessani kerrottiin niitä
täällä pitkin syksyä käyneen.

Joppi säpsähti, niinkuin olisi äkkiä herännyt, ja kourasi
otsatukkaansa -- aivan huomaamattaan. Päässä välähti ajatus, että
pelatahan hänen olisikin pitänyt niiltä pyssy ja koira silloin kun
olivat heillä yötä ja yhdessä hummattiin. Voi yhdeksänkolmatta!
Miks'ei ne olisi pelanneet, kun muutakin pelattiin. Olisi pannut
hevosen vastaan -- ja voittanut, varmaan voittanut, sillä ei ne
järinkään tarkoilta näyttäneet. Ja sitten olisi niillä tavaroillaan
ostanut muuta tarvetta, tai pannut saatuaan rahat taskuunsa.

Mutta katuminen ei enään auttanut, eikä varsinkaan puhuminen
Oskarille niin ääretöntä tyhmyyttä, ettei olisi pelannut. Piti ruveta
äkkiä rauhalliseksi vaan.

-- Voitin kuin voitinkin nämä helsinkiläisiltä, vastasi hän
riuskasti, temmaten pyssyn Oskarin kädestä ja heiluttaen sitä, niin
että piippu välähteli lampun valossa. -- Ja Pekka oli vastassa,
oriini.

-- Ja niinkö paljon rohkenit? Puhutkohan vaan totta, sanoi Oskari,
joka oli huomannut Jopissa jotain epäillyttävää.

-- Totta tai valetta, se on yhdentekevä pikkuseikoissa, vastasi Joppi
harmissaan. Ja luuletko sinä, ett'ei Jopilla olisi aina niin paljon
perää, että ostaakin jaksaa, mitä tarvitsee. Kalut pitää olla hyvät,
syödään mitä saadaan.

-- No no, ei senvuoksi sentään että leipä puuttuisi, vaikka limppu
ostosessa on, sanoi Oskari leikillisesti. Mutta joko sinut on
kastettu oikeaksi jahtimieheksi? Joko olet jäniksen peijaisiin
sattunut?

-- Kyllä ne ovat tapahtuneet jo kumpikin. Tänäänkin ammuin jäniksen,
Nuurperin kanssa, vastasi Joppi.

-- Vai Nuurperin kanssa olit.

Niin, ei minua saaliin halusta yksin huvita metsän käynti, enkä ole
juuri suuria saanutkaan, kun en ole vielä oikein tottunut ampumaan
juoksevaa otusta, mutta hyvä seura, se se pääasia on, olen huomannut.
Kas sellaistakin päivää, kuin tässä hiljattain helsinkiläisten
herrain kanssa metsällä, ei ole minulle monasti sattunut. Voi Anttila
vainaa! Tiedäppä, että kotona pistettiin liiviin ensin koko yö, ja
kun aamulla metsään lähdettiin, piti meidän Jussin kantaa kokonainen
kannu konjakkia evääksi, kuuteen metsäpulloon pantuna, ja siihen
vielä viinit ja muut hyvät lisäksi. Ei kastetakaan joka poikaa
sellaisilla pidoilla jahtimieheksi.

-- Ja jäniksiä tuli vahvasti, kysyi Oskari.

-- Ei saatu, oli liian kuiva sää. Ei ne herrat siitä sentään
pahoillaan olleet, vaikkei saaneetkaan, lupasivat tulla uuden kerran.
Eikä ne olleet erittäin saaliinhaluisia nekään, kuin mitä vähän
aamusta ensin. Malttuivat kumminkin pian, kun olivat huomanneet ilman
mahdottomaksi. Minä kyllä olen sen jälestä käynyt yksikseni itseäni
harjoitellen, vaan olen huomannut, ett'ei se sitä ole kuin seurassa.
Kyllästynyt olisin melkein jo, mutta sattui sitten Nuurperi tulemaan,
ja toista se oli heti tänään, vaikk'ei lähimainkaan niinkuin se iso
jahti, hui hai!

-- Mutta jos mentäisi huomenaamunakin, sanoi Oskari. Ei ole
minullakaan mitään hengen hätää matkallani, ja kun sattuu pyssykin
olemaan muassani.

-- Sehän ihmeesti sopii, mutta peijakas -- Joppi napsautti sormiaan
-- kuinka mennään, kun ei ole evästä mitään. Toin kyllä hiljan
Helsingistä tavallisen satsin, mutta se tuli tässä kulutetuksi niin
ja näin, niinkuin ymmärrät, ja lopputilkasta saatiin tänään tuskin
matti puolelleen. Viitsitäänköhän lähteä.

-- Koetetaan, sittehän tiedämme kuinka se ilman viinaa käy, ehdotti
Oskari.

-- Mutta sinä et tiedä kuinka se on mukavata, kun metsässä tapaa
sopivan paikan, sitten istuu, ja siinä iloisten jahtiveikkojen kanssa
ryyppää, sanoi innokkaasti Joppi.

-- Voi veljeni, kyllä minä tiedän, mutta minkä puutteelle voi.

-- Totisesti! Eipä sille näin suutapahkaa voi yhtään mitään.

Puutteesta puhuttaissa lensi Jopin mieleen taas se huominen
rahantarve, ja jos huomenna juuri voisikin asian kaartaa, niin
tarvitsee sitä pian kumminkin, pyhäinpäiväksi. -- Mutta aivan samalla
kertaa iski mieleen jo metsän myyntikin, ja siinähän se oli omassa
kamarissa nyt paras metsänostaja kuin käsketty. Kyllä siitä on nyt
pidettävä kiinni -- ja onhan se voinut vallan sitä varten tullakin,
vaikka sanoi muilla asioilla kulkevansa, eikä tahdo heti ilmaista
mieltänsä. Onpa varmaan tullut sitä varten, veitikka! Pitää sitä
viivyttää, koska on halu viipyä. Ehkä jo aamulla rupeaa asiata
alkamaan.

-- No Joppi, mitä tuumit nyt? sanoi Oskari, kun tämä näytti jotain
mietiskelevän.

-- Mietin, että mennään metsälle aamulla kuin mennäänkin, koska
sattui hyvä toveri, sanoi Joppi.

Ja se oli sillä päätetty.

Piika toi teetä ja alettiin sitä ryypiskellä.

-- Pitääpä pistäytyä vähän ulkona, sanoi Oskari ja läksi kamarista.
Mutta hän kääntyikin tuvan puolelle, avasi oven, kurkisti tupaan ja
kysyi matalalla äänellä, että onko Jussi siellä?

Jussi oli jo ennättänyt vuoteelle. Ei hän vielä nukkunut, vaan
kun ei ollut mitään puhdetyötäkään, oli hän ruvennut vuoteelleen
ovipielessä, vastapäätä uunia.

Hän kavahti ylös, kuultuaan Oskarin äänen, ja meni ovelle, kun
huomasi ett'ei toinen aikonut tulla sisään.

Oskari veti hänet porstuaan ja puhui siellä hetken hiljaa hänen
kanssaan.

-- Joll'ei Kulmalasta saa, niin ei sitte mistään. Siellä melkein aina
on, mutta tämä on tavaton matka, enkä lähempänä tiedä, sanoi Jussi
kuultuaan Oskarin asian.

-- No ei sillä kiireempää ole kunhan aamuksi saat, kuiskasi toinen.
Kyllä minä vaivasi muistan, tuossa on rahaa.

Oskari meni takaisin kamariin, mutta Jussi puki kiireellä päällensä,
läksi tuvasta ulos ja hävisi pilkkosen pimeään syyssateeseen.

Kamarissa olijat eivät tahtoneet oikeaan mielialaansa päästä sinä
iltana. Pakina kulki jäykänpuoleisesti, vaikka sitä kyllä koetettiin
hierustella. Lyötiin korttiakin niinkuin tavallista oli, mutta leikin
vuoksi vaan, sillä Joppi ei nyt sanonut viitsivänsä rahapeliin ruveta.

He katselivat vuoroin toinen toistansa -- salaapäin -- ja kumpikin
koetti ikäänkuin haistella toisen tuumia.

Ja lopulta kumpikin varsin vainusi toisen aatoksen juoksun, vaikka
koetti pidätellä itseään tuomasta omaansa ensiksi esille, sillä
heidän molempain ajatus pyöri aivan samassa navassa. Oskari tiesi,
että Joppi herroiksi eläissään alkoi olla yhä kovemmassa rahan
pulassa; ja ett'ei hänellä nytkään ollut rahoja, sen hän huomasi
varmaan. Yhtä varmaan hän arvasi, että Joppi myö metsää heti, kun
vaan jokukin ostaja ilmestyy, ja olisi myönytkin jo, mennyt tarjolle,
joll'ei isävainajalta olisi jäänyt hiukan rahoja. Vaan eihän
hänenkään, Oskarin, sopinut suuta päätä ruveta kauppaa hieromaan,
sillä sehän olisi näyttänyt kovin hätäiseltä, ihankuin puulaakilla
olisi kova metsän tarve, ja hän nyt olisi vallan sitä varten taloon
tullut. Pitää vaan kysästä noin ohimennen, kun sattuu sopiva
tilaisuus. Oskari istui vakavana, heitellen huolettomasti lehtiä
pöytään, mutta Joppi ei näyttänyt illemmalla aivan levolliselta. Hän
alkoi epäillä, että jos Oskari ei ottaisikaan puheeksi metsäkauppoja,
vaikka kyllä metsästä ja metsänkäynnistä oli pakistu pitkin iltaa.
Ja mitä hänen sitten pitäisi tehdä? Tuntuisi kovin köyhältä, jos hän
itse rupeaisi tavaraansa tarjoilemaan.

Siihen suuntaan juoksi miesten ajatus ja alkoi lopulta niin painaa
kumpaakin, että keskustelu viimein joutui ihan pakkolain alaiseksi.

Ruvettiin lopulta yhdessä Jopin vuoteelle maata. Vielä valkean
sammutettua, kun ei heti unettanut, kertoi Oskari entisiä
jahtiseikkailujaan, hän kun oli paljon metsiä kulkenut.

-- Oli sekin mukava tapaus -- alkoi hän taas uutta juttua, kääntyen
lattianpuoleiselle kylelleen ja heittäen pimeässä pesän suuta
kohti paperossin tyngän, jota oli vielä makuullaan imeskellyt --
oli sekin mukava tapaus, joka minulle viime talvena sattui Riuttan
maisterin metsässä, kun meidän puulaaki siellä tukkia kaatoi. Istuin
tukkitelalla ja merkkailin puita kirjaani, niin alkoi pyy viheltää
takanani kuusikossa. Otin pyssyn, sillä se oli muassani, ja aloin
katsastaa kuusikkoon päin, mutta ei siellä mitään näkynyt ja vihellys
alkoi siirtyä etemmäksi. "Elähän huoli, vielä sinä tulet sieltä
lähemmäksikin", ajattelin. "Taitappa tuosta näreestä sileä oksa",
sanoin miehelle, joka oli muassani, ja tuo tänne. "Mutta ollaan
hiljaa." Minä tekaisin kuusen oksasta piiskun ja aloin viheltää.
Pyy vastasi heti ja tuli lähemmäksi taas, ja me kyykistyimme miehen
kanssa telan ta'a, minulla pyssy viressä. "Kumma pyy, kun ei lentoon
pyrähdä", sanoi mies, kun se yhä lähenteli ja aina vastasi. "Kyllä
sen kohta näät", sanoin minä, "se juoksee maassa". Mutta sieltä
alkoikin kuulua isompaa kapsetta, kuin pyyn pyrinätä, ja samassa tuli
kuusien välistä näkyviin maisterin partainen naama, silmät sirillään
tarkastellen pitkin maata, ja miehellä sormi liipasimessa. Me
rupesimme nauramaan ja minä huusin, että tässä on erehdytty kumpikin,
mutta maisteripa vasta suuttui! Piti sellaista elämää, että jos
huonompia miehiä olisi oltu, niin käpälämäki olisi otettu. Sakottaa
lupasi, kun hänen maallaan pyssyillä kuljetaan, ja häntä vielä
narrataan. "Mutta onhan metsä puulaakin", väitin minä. "Vaan maa on
minun", väitti maisteri. Silloin otin kovan pään minäkin ja sanoin,
että kun maisteri kerran saa puulaakilta viisikymmentä tuhatta --

-- Saiko se roisto viisikymmentä tuhatta, keskeytti Joppi hätäisesti
vieruskumppaninsa puheen.

-- Sai se, mutta siinä olikin metsää, veikkoseni.

-- Ilmanko se on tullut yhä ylpeämmäksi, jos on ainakin tavallaan
ollut. Ei minua muu niin pistätä, kuin että se niillä rilloillaan
aina rällää, eikä jumalaa mainitse vastaantullessa, sanoi Joppi.
-- Olin minä juhanina sitä niistää kievarissa, kun jouduimme sanan
käänteeseen, mutta maltoin mieleni sentään. -- Vai niin paljon sai!
Kas kun en ole sitä ennen kuullut.

-- Saa sitä metsästä rahaa, kun ottaa vaan, sanoi Oskari
huolettomasti, mutta aina metsänsä mukaan kukin. Kohtuuden mukaan
jokainen. -- Vaan muutamat tahtoisivat olla järin susimaisia,
niinkuin tuo Jussilakin. Hän on tarjoillut sitä mäkeä tuolla puolella
Teuron, jonka tiedät --

-- Kyllä tiedän. Paljonko vaatii?

-- Neljää tuhatta kahdeksantuumaisiin saakka, pienestä mäen
nyppylästä. Vaan ei puulaakikaan rahojaan ilmaiseen jakele, ehei,
sanoi Oskari haukotellen.

Niin se käy, kun menee tarjoilemaan, ajatteli itseksensä Joppi. Mutta
minä kun en tarjoa, niin maksaa ne minulle neljä tuhatta tältä puolen
Teuron, mäestä ja korvesta, vaikka siellä on vähemmän isoja puita,
kuin Jussilalla vastapäätä. Minä sen tiedän. -- Vissiin se huomenna
kysyy sitä, varsinkin kun mennään sinne päin metsälle. Ja sitten
tehdään kauppa, se antaa käsirahaa, pitäisi sen antaa, että kauppa on
pitävä -- ja sitten tulee perästä koko tukko --

Oskari ei puhunut enään mitään. -- Mahtaa nukkua jo, arveli Joppi.

Ja nyt sai Jopin mielikuvitus siivet sivuunsa siinä mukavassa,
lepposassa lämpimässä peitteen alla, ja alkoi kulkea ennen
aavistamattomia aloja.

Aatos meni varmassa rahain toivossa niin pitkälle, että tuntui
melkein siltä, kuin olisi hänellä ollut niitä jo kourassa, ja
herkkänä liikkeiltään alkoi se löytää jo paikkojakin, mihin niitä
asetella.

Nämä huoneet, ne oli korjattavat. Monasti oli pitänyt suorastaan
hävetä näitä mustuneita, sammallettuja seiniä, kun joku parempi
vieras sattui tulemaan. Maalata pitää koko talo, panna paperit
seiniin ja kattoon -- miks'ei heillä niinkuin herroillakin. Mutta
parempi maalari pitää hakea, kuin se on ollut, joka pappilan salin
kattoon on kaikellaisia ruohonkorsia tuhrinut -- hän oli katsellut
niitä, kun oli isä vainaata maahan toimittamassa. Sellainen on
haettava, joka osaa kattoon maalata kaksi pyssyä ristiin joka
nurkkaan, ja seinälle koiran kuvan -- tai hevosen. -- Sielläkin
Helsingin ravintolassa oli linnunkuvia seinällä -- ja jäniksiä. --
Se on niin mukavata, jos sattuu jahtiherroja. -- Ja uunit on lyötävä
maahan, ei ne enään vie savuaankaan -- ja tehtävä uudet kaakelista.
-- Vaan ihan ensimmäiseksi pitää ostaa rillat, kun on hyvä hevonen jo
-- ja niillä ajaa että soi -- ajaa kirkolle -- ja sattuisipa silloin
Riuttan maisteri vastaan, niin löisi hevosta selkään ja laskisi
komeana ohitse -- näyttäisi, että on meilläkin rillat. -- Ja Joppi jo
hykersi mielihyvästä käsiään, ajaessaan niillä uusilla rilloilla.

Hänen tuli oikein kuuma ja hän työnsi peitettä alemmaksi.

Oskari rykäsi ja käänsi kylkeään.

-- Etkö nuku vielä? kysyi hän. Minä jo yritin nukkua.

-- En tiedä mikä lie, kun minua ei nukuta.

-- Mitä sitten tuumit?

-- Tiesi hänen, on tässä maailmassa toisinaan tuumimistakin, vastasi
Joppi.

-- Onpa kyllä, vaan heitä pois. Kyllä siinä on tuumimista, jos
tuumitaankin! Oletko ajatellut edes, mihin päin aamulla lähdemme?

-- Lähtään Teurolle, siellä on hyvät maat, vastasi Joppi päättävästi.

-- Se on minulle oikeastaan takamatkaa, mutta jos hevosen panet, niin
yhdentekevä. Pääsemmehän sillä takaisin, sanoi Oskari.

-- Pannaan hevonen, on niillä aikaa --

Miehet painuivat uneen, kumpikin omissa mietteissään.

Aamulla ajaa koluutettin metsään sitä huononpuoleista ratastietä,
joka vei kylästä maantielle ja kirkolle.

Siinä oli kyläin keskivälillä noin puolen peninkulman levyinen
metsämaa, jonka läpitse Teuron oja juoksi, tullen oikealta puolelta
suuresta Kilpisuosta. Kylätie vei ojan poikki pikkuista ennen
yhtymäkohtaansa valtamaantiehen, josta toiselle kädelle käännyttiin
kirkolle, toiselle taas rautatielle. Sitä metsämaata, joka oli
vuoroin korpea, vuoroin mäkeä, kutsui kumpikin kylä takamaakseen,
vaikka se oli niiden keskivälillä, mutta siellä oli kummankin kylän
metsäpalstat, ja ne aina sattuivat viljeltyjen maitten taakse,
kylästäpäin katsoen.

Palstat kulkivat pitkinä sarkoina, päättyen kummaltakin puolen ojaan,
joka oli kyläin rajana. Siellä oli, varsinkin kirkonkylän puolella,
tukkimiesten kirveet jo monen talven paukkuneet, ja kun pientä metsää
sitten oli alettu hakata haloiksi ja vetää rautatielle, niin oli
useaan paikkaan jo syntynyt aikamoisia pälveitä, joista alastomat
mäennyppylät näkyivät etäälle. Metsänkylän puolella ojaa oli niitä
vähemmän.

Jopin palsta kulki loppupäässään ihan pitkin kylätietä, sen oikealla
puolella, ja päättyi sillan korvaan, missä oli pieni uutismökki.
Se ei ollut mikään oikea torppa, vaan voisi kerran siksi tulla,
kun pelto laajenisi. Nykyään vielä sen asukas kulki itsellismiehen
kirjoissa, ja kävi enimmäkseen rahatöissä, paitse veropäiviään, jotka
hän kesäsittäin teki Hinkkalaan.

Ja paikka siinä oli muuten vallan sopiva torpankin tiluksiksi, sillä
maanlaatu oli hyvää, savipohjaa korpea, mutta asukas valitteli sitä
hallan araksi, niinkuin yleensä oli laita koko paikkakunnan, suuren
Kilpisuon vuoksi.

Sinne mökille saakka olivat Joppi ja Oskari päättäneet ajaa hevosella
ja jättää se sinne suojaan jahdin ajaksi. Paremmin olisi luullut
jäniksiä olevan metsämaan syrjässä, heti kylän peltojen ja niittyjen
takana, mutta kun päätös kerran tuli yksimielisesti siten tehdyksi,
niin sinne ajettiin.

Kun oli kylän lakeus ohettu ja ajettiin käymäjalkaa ensimmäistä
metsäistä mäkeä ylös, kumartui Oskari ja veti, suu naurun mareessa,
istuimen alta heinistä esiin putelin.

Jopin silmät suureni.

-- Mitä juonia sinulla -- mistä sinä veitikka sitä olet saanut? Ethän
kumminkaan jo illalla muassasi tuonut?

-- En tuonut, mutta minulla on aina sellaisia pieniä taikoja, nauroi
Oskari.

Ja Joppi yhtyi nauruun, naurettiin yhdessä että tyyni metsä kaikui
ja otettiin rattailla vahva aamuryyppy, hevosen ponnistellessa mäkeä
ylös ja pyöräin loksahdellessa raition kuoppiin.

Kun alettiin lähestyä mökkiä, pysyi Jopin katse melkein katkeamatta
oikeanpuoleisessa metsässä.

-- Tuossakin on tuuli taas murskannut hyvän hirren, sanoi hän
pitkäveteisesti, omituisella painolla, osoittaen tien sivuun.

-- Niinpä näkyy, vastasi Oskari välinpitämättömästi.

-- Kyllä niitä sellaisia vahingoita tapahtuu. Kenen se on metsää?

-- Kyllä se on minun, vastasi Joppi jonkunlaisella helpoituksella.

-- Sinun -- vai tulee teidänkin metsä näin pitkälle, sanoi Oskari,
koettaen olla varsin ihmettelevän näköinen.

-- Ojaan saakka ne menevät kaikki lohot, selitti Joppi.

-- Ovat täällä miehet olleet monen päivän tuulen murtamia kasaamassa,
vaan ei niitä kaikkia ehdi koota. Mätänee siellä monta parempaa
puuta, kuin tuo oli.

-- Sinäpä houkko olet, kun annat hyväin puiden mennä ilman edestä, ja
yhä enemmän niitä mätänee, kun metsä vanhenee. Myö koko metsä, ota
rahaa, se ei vanhene eikä mätäne --

Asia oli itsestään vähitellen vetäytynyt niin kireälle, että se oli
kuin viritetty pyssy: sitä kun liipasi, niin se laukesi.

Joppi kääntyi iloisesti Oskariin päin ja sanoi päättävällä äänellä:

-- Mutta sen minä teenkin, se taitaa olla viisainta.

-- On se viisainta aina, sanoi Oskari, ja kun minä olisin ennen
tiennyt, olisin tullut varsin puhumaan.

-- Vaan kun isävainaa ei myönyt --

-- Niin teet sen sinä nyt. Pojastahan polvi muuttuu, sanotaan. -- Ja
joll'et tahdo meidän puulaakille myödä, niin myö muille.

-- Miks'en möisi teille. Sinähän kumminkin kaupassa tarjoumuksen teet
ja ethän suinkaan petkuttane tuttua miestä, sillä minä en oikein
metsäin hintaa arvaa, kun en ole ennen myönyt, sanoi Joppi.

-- Kyllä minä olen jo niin monta metsää ostanut, että arvaan hinnat
jos kukaan, ja aina paikalle, sanoi Oskari mahtavasti. -- Ja kun
hinta meidän puulaakissa pannaan, pannaan se kerrassa paikalle, ja
joka ei siihen tahdo myödä, pitäköön itse. Kun minä käyn metsän
kerran ympäri vaan ja ristiin halki, voin sanoa markan päälle, mitä
siitä luvataan. Mutta siihen tarvitaankin jo jotensakin tottunut
silmä ja muutakin päävärkkiä.

-- Kyllä minä sen uskon, myönsi Joppi, ja kun nyt olet näillä mailla,
niin tehdään kauppa paikalla.

-- Kuinka vaan sinä tahdot. Minulle se on yhdentekevää, vaan
samassahan tuo menisi, jos Jussilainenkin, niinkuin varmaan luulen,
tuosta vastapäätä tyytyy tarjoumukseeni. Ja mikä sitä muu auttaa!
Porin puulaakin kanssa on paha kenenkään muun kilpailla. Menisihän
siinä sitten kaksi varpusta yhdellä iskulla ja kannattaisi jo jäädä
vaikka tänne asumaan talveksi. Ottaisitko korttieriin?

-- No paikalla! Siitäpä vasta hauska talvi tulisi, jahdattaisi
yhdessä. Tiedätkö, että täällä löytyy ilveksiäkin näissä mä'issä.

Samassa ajettiin jo mökin eteen. Siinä makasi portailla kissa oven
takana odotellen, että ovi aukenisi, ja pääsisi lämpimään uunin
päälle. Koira kun sen huomasi, riipasihen ratasten takaa irti ja kävi
päälle, mutta kissa oli vikkelämpi, iski sylästen kyntensä nurkan
risteykseen ja kavahti katolle, maristen siellä pahasti.

-- Siinä sen näit, sanoi Oskari. Tuossa vasta ilveskoira on, joka
noin kissaakin vihaa. Kyllä sillä on talvella koetettava.

Jahti jäikin sillä kertaa sivuseikaksi. Koira ja pyssytkin jätettiin
mökkiin ja lähdettiin tarkastamaan metsää, sillä "ei niistä niin
tarkassa ja tärkeässä toimessa ole muuta kuin harmia", oli Oskari
sanonut. "Kyllähän sitten jälestäpäin metsästetään sitä hanakammin."

Joppi vei Oskarin sille rajapaikalle, mitä myöten hän tällä kertaa
möisi metsää. Siinä kulki alava, puoleksi suoperäinen ja kapea
noronko poikki koko palstan, noin kolme- eli neljäsataa syltä
ojasta, ja se noro olisi rajana. Käytiin sitten se lohko ympäri ja
ristiin halki, ja palattiin mökille, Oskarilla taskukirja toisessa
ja lyijykynä toisessa kädessä. Hän ei puhunut mitään, äännähteli
vaan jonkun kerran itsekseen "hm, hm", ja pisteli jotain merkkiä
kirjaansa. Eikä Joppikaan häntä millään kysymyksillä häirinnyt.

Vasta mökille päästyä seisattui Oskari, pisti kirjan ja kynän
rintataskuunsa, astui Jopin eteen ja sanoi kämmeniään levittäen:

-- Jaa, kolme ja puoli tuhatta saat kahdeksantuumaisiin saakka
enkelska mitalla, se on kuin nakutettu. Tuoss' on käsi, joka ei
vapise!

Joppi epäili silmänräpäyksen, vaan kun muisti, ett'ei Jussilallekaan
oltu tarjottu neljää täyteen, oli hän jo iskemäisillään kättä.

-- Mitä meinaat? kysyi Oskari, kun toinen vitkasteli.

-- Etköhän lisää sataa?

-- Oli menneeksi tutulle miehelle, -- ja kättä lyötiin päälle.

Ja kun oltiin jo puoli tiessä kirkolle, niin ei muuta kuin ajaa
hurautettiin että poro lensi, hyvällä tuulella, kievariin kontrahtia
teettämään ja saamaan harjakaisia, jotka olivat yhtä tärkeitä asioita
kumpikin.

Nuurperi haettiin kontrahdin tekijäksi.

Joppi sai kaksisataa markkaa käsirahaa, ja puolet hinnasta piti hänen
saaman heti kun kontrahti Hämeenlinnassa, missä puulaakin kasööri
asui, allekirjoitettiin, ja toisen puolen keväällä, kun tukit oli
kaadettu. Raja piti vierasmiesten kanssa käytämän.

Harjakaisia otettiin lujasti ja varustettiin vielä rattaillekin,
ett'ei taas tarvitsisi Jussia yöllä juoksuttaa.

-- Kyllä se nyt petti Joppi pahaa, kuiskasi kauppias kievarin
isännälle, kun kontrahti oli tehty -- mutta aina ne pettää, eikä
niiden pirujen kanssa voi kilpailla, kun siltäkin kulmalta on ajo
rautatielle niin pitkä ja rautatiellä rahti kallis.

Hinkkalaan takaisin läksivät yöllä vasta Joppi ja Oskari, ja
päätettiin yhdessä mennä pyhäinpäivänä Hämeenlinnaan rahain nostolle.

Vielä aamupuolella yötä oli valkea Jopin kamarissa ja pelattiin
siellä Jopin uutta pyssyä, jota vastaan Oskari oli pannut omansa sekä
kaksikymmentä markkaa rahaa.




4.


Pyhäinmiesten viikko oli alkanut, tuo kaikkein palkollisten
iloviikko, jolloin useimmat antavat mennä "parempiin suihin" loput
säästöt kuluneelta vuodelta, ja kellä ei säästöä ole, se ottaa
etukäteen tulevan vuoden palkkaa, jos saa, ja antaa luistaa samaa
tietä. Kaikki se menee, vanha ja uusi, ja mennä sen pitää, kun on
taas vuoden kuluttua viikkokauden oma herransa.

Parveillaan joukossa, parasta päällä, ja pidetään kestiä toistensa
luona. Siinä vehnäskahvit, viinat ja mitä vaan parasta irti saadaan,
ja kun satutaan jostain saamaan huone -- tavallisimmin jonkun
itsellisen ahdas tupa -- niin hierretään hikipäässä tanssia ilta ja
yö, sillä harva se mies, jolla ei ole hanuria muassa tanssimusiikin
varalle. Ainoastaan joku vanhempi renkimies paikkailee saappaitaan
tai punoo talven varaksi tallun anturoita, ja joku piikatyttö, joka
ennen tanssipaikoissa on saanut istua nurkassa ja palata yksin
kotiin, oleilee alakuloisena paikoillaan ja ompelee emännältä
saadusta vuosikankaastaan omia tarpeitaan.

Ani harva, poikkeustapauksessa, on sattunut ihan kaikkea keinoa
vaille ja sen vuoksi pysyttelekse seuroista erillään, kun ei kehtaa
muun joukon antipaloilla olla.

Niin oli käynyt Hinkkalan Jussin. Ei ollut hänellä vanhaa eikä uutta
millä herrastella, nyt kun juuri olisi pitänyt olla, ja se kaiveli
kauheasti hänen mieltänsä. Ei ollut hän kehdannut vielä käväistä
ainoata kertaa kylälläkään, vaikka jo kolmas ilta vapaaviikkoa oli
käsissä.

Jussi ei ollut pestiä ottanut mistään ensi vuodeksi, ja vanha
tili isännän kanssa oli vielä tekemättä, kun Joppi oli lähtenyt
Tukki-Oskarin kanssa Hämeenlinnaan metsärahoja nostamaan. Ja
lähtiessään, kun Jussi oli pyytänyt tiliä, tai edes vähän rahaa
viikoksensa, käskenyt vaan odottamaan siksi, kun hän kaupungista
palaa, ja syömään sillä aikaa vapaasti talon ruokaa. Nyt oli isäntä
ollut jo kolme päivää matkalla, eikä vielä kuulunut kotiin.

Jussia alkoi epäillyttää, että ehk'ei ole palkkaa enään saatavaakaan,
sillä hän ei ollut laskuissaan oikein varma. Selvän rahansaannin
hän kyllä muisti, mutta ne pelihäviöt olivat hämäriä, ja paljo
oli niitäkin. Ei niitä sopinut kieltääkään, kun oli tullut
pelanneeksi, ja usein ollut muitakin joukossa. --Jopilla ne oli
varmaan muistiinpantuina kaikki, koska oli kerran sanonut olevan, ja
tottapahan niistä laskun tekee kun kotiin palaa, olipa häntä sitten
saamista tahi velkaa. -- Vai olisiko se siitä suuttunut, kun ei
saanut enään tulevaksi vuodeksi pestiä ottamaan, ja vallan kiusalla
tehnyt sellaisen häpeän, että piti pennitönnä maata römppäviikkonsa?
Kun olisi lähtiessään edes suoraan sanonut, ett'ei ole saatavaa,
niin olisi lähtenyt tästä toisten jaloista pois, aikoinaan etsimään
rahatöitä; sillä rengiksi hän ei enään ikänänsä rupea, eikä koko
talonpoikain töihin, sillä ne ovat liiaksi orjallisia, vaikka
hyväkin isäntä sattuisi. -- Talven elää tukkimetsissä vallan hyvin
ja keväällä lähtee uitolle, tai joll'ei uitolle lähde, niin pyrkii
päivätöihin rautatielle, sillä siellä saa vielä helpommalla rahaa
kuin tukinuitossa. Ei siellä rasitu raajat eikä kulu vaatteet, parit
puoli-anturat ja korkoraudat menee kesässä, ja silloin on jo koonnut
vuotuisen rengin palkan.

Näissä mietteissä loikoili Jussi pitkällään tuvan penkillä, pihan
puoleisen ikkunan alla, katseli nurpein silmin piikain hyörinää ja
odotteli, milloin Joppi ajaa hurauttaisi pihaan.

Piioilla oli kova touhu, sillä illalla piti tulla vieraita. Sekin
toinen piika, pois muuttava, oli tullut Iitaa auttamaan, vaikka
hän kapineensa jo oli siirtänyt uuteen palveluspaikkaansa. Kahvia
paahdettiin ja juostiin posket punakoina pakarituvan väliä, jossa
uuni lämpisi. Pannuja hangattiin puhtaiksi, monenmoisia, mitä
talossa oli. Niihin tehtiin kuuteloa, maidosta, kananmunista ja
vehnäjauhoista, ja kun uuni oli vedetty, vietiin ne paistumaan.
Samalla siivottiin myös pakaria siinä pelossa, että jos isäntä sattuu
tulemaan kotiin sellaisella päällä, ett'ei anna tuvassa tanssia, niin
päästään sinne, sillä se oli tyhjä nyt, kun vanha Eerikki oli sieltä
muuttanut pois.

Kaikkea tätä katseli Jussi ja hänen mielensä siitä vaan synkkeni.

Hän oli paljon muuttunut syyspuolia kesää, jälestä hein'ajan. Joppia,
jota hän ennen ihaili ja piti miehuuden esikuvana, oli hän alkanut
epäillä yhdestä ja toisesta, vaikka Joppi oli puolestaan pysynyt
ennallaan ja olisi mielellään pitänyt toisenkin vuoden häntä renkinä.
Ja se epäluulo muuttui ensin kateudeksi ja lopulta suoraksi vihaksi.
Sitä ei vaikuttanut yksin se, että hän oli huomannut Jopin tekevän
vääryyttä korttipelissä, vaan oli siinä muitakin asianhaaroja, joista
hän toisinaan oli antanut salaviittauksia muulle talonväelle ja
pistellyt piioille. Varsinkin Iitan kanssa oli hän joutunut huonoon
väliin ja olisi monasti tahtonut tälle purkaa vihansa puhtaaksi,
vaan oli se aina jäänyt tekemättä, vaikka usein oli jo kurkkuun
saakka noussut ja siellä kutkuttanut. Se oli melkein aina jäänyt vaan
ynseään päänkäänteeseen, tai äänettömään, halveksivaan katseeseen,
ja vaikka heidän välinsä sitä ennen oli ollut erittäin hyvä, ei Iita
tätä muutosta ollut Jussissa huomaavinaankaan. Nyt alkoi se viha taas
nousta ylös ja hän muovaili sitä jo sanoiksi suussansa, pureskellen
piippunsa hammasluuta siinä penkillä.

-- Olisit voinut ostaa edes vehnästä puolestasi sinäkin, Jussi,
sattui silloin sanomaan Iita, heidän jäätyään kahden tupaan.

Jussin leuat puristuivat yhteen niin, että oli piipun hammasluu
katketa, ja hän vastasi kireällä äänellä:

-- Elä härnää, Iita, sillä sinä tiedät, että olen kuitti mies tällä
kertaa -- ja vaikka oliskin kukkaroni täynnä hopeata, niin en
ainakaan sitä sinun tähtesi hellittäisi.

-- Olisipa lystiä, kun saisit sitä kovuuttasi näyttää, mutta kuka
käski tuhlaamaan palkkaasi, sanoi pilkallisella äänellä toinen.

-- Kyllä on hyvä pistelläksesi nyt, vastasi nousevassa vihassa Jussi.
-- Pistele vaan, mutta eikö ole sinun suusi kostunut palkastani yhtä
usein kuin omanikin? Etkö muista talvea enään ja kevättä, kuinka
olivat makeita minunkin antini silloin?

-- Taisihan olla, mutta kuka niitä niin vanhoja asioita enään muistaa
-- ja eipä noita ole sen koommin kuulunutkaan. --

-- Kuinka renkipoika voisi isännän kanssa kilpailla, sanoi Jussi
pisteliäästi.

-- Mitä hupsit, mitä sillä tarkoitat? kysäsi Iita, ikäänkuin ei olisi
ollenkaan asiaa ymmärtänyt.

-- Tarkoitan vaan sitä, minkä itse hyvin tiedät, että Joppi on
alkanut tuntua sinusta paremmalta kuin ennen Jussi. Tunnustapa
suoraan, että etkö maannut sitäkin yötä Jopin kamarissa, kun
perkiöltä heinästä tultiin --

-- Sinäkö minua ripittämään -- ja jos olisin sen tehnytkin, niin
liikuttaako se sinua?

-- Liikuttaako tahi ei, se on yhdentekevätä nyt enään, mutta elä
sentään luule, että tämän talon polkuja emäntänä kävelet. -- Kirkon
sinä tervaat vielä sen kanssa ja siihen se kuherrus loppuu --

-- Hoo poika, vaikkapa niinkin! Teenpähän sen silloin edes isännän
kanssa, enkä tuollaisen pennittömän renki nahjuksen, sanoi Iita,
istuen ylpeästi jakkaralle hellan eteen, kahvimylly polvien välissä.

Jussin suupielissä kävi vavahtava liike, hän karkasi vimmattuna ylös
ja paiskasi piippunsa pirstaleiksi lattiaan.

-- Sinä tuhatta tulimmainen -- sinä helvetin huora -- sinä -- minä
teen sinusta makkarusta.

Iita juoksi kauheasti kiraisten ovea kohti, pudottaen myllyn
helmastaan.

Toinen piika tuli samassa juosten sisään.

-- Ne tulevat jo, soittavat jo kujassa käsipeliä -- huusi hän ovessa
ja töyttäsi Iitaan.

-- Ai jumala, mikä sota täällä on --

Iita nyyhkytti, eikä saanut aluksi vastatuksi mitään, mutta Jussi
kaappasi takin hartioilleen ja kiirehti sanaakaan sanomatta,
sieraimet levällään, tyttöjen ohitse tuvasta ulos, paiskaten oven
peräänsä kiinni niin että ikkunat helähtivät.

Hän seisoi hetkisen hengästyneenä portailla.

-- Olisipa nyt nuija viinaa -- ajatteli hän, kiukkuansa nieleskellen
-- niin joisi itsensä humalaan ja näyttäisi niille kaikille, antaisi
oikeat läksijäiset --

Soitto ja sekava laulu kuului jo kujan suusta ja Jussi läksi
kävelemään mietteissään pihan poikki muorin kamariin.

-- Kauheaksi muuttunut koko Jussi -- sanoi Iita, päästyään
pelästyksestään asettumaan. -- Oikein minua pelättää, ettei se vielä
tekisi tuhoja tänä iltana. -- Sinne nyt meni kahvit pitkin lattiaa.

-- Ja oli niin hauska poika ennen -- mikähän sen on riivannut, sanoi
toinen piika, kooten kahvipapuja kovalla kiireellä lattialta, sillä
portailta kuului jo tulijain jalankopsetta.

-- En ymmärrä, mutta murskannut hän olisi minut, jos olisi käsiinsä
saanut, riiviö. Hyvä olisi, jos pysyisi poissa, puhui Iita.

Jo alkoi lappautua joukkoa tupaan. Oli siinä kutsutuita vieraita ja
oli kutsumattomia enemmän vielä, sillä hanurin ääni oli houkutellut
tiepuolesta ja pitkin kylää tanssinhaluista nuorta väkeä lisää, ja
kohta oli tupa puolillaan -- enimmäkseen renkiä ja piikaa.

Siinä oli rotevia nuoria miehiä, mutta puikkelehti heidän välissään
joku keskenkasvuinen poikakin, kaikilla lakki päässä tupaankin
tultua, piippu tai paperossi hampaissa, ja kaulassa monenkirjava,
uusi, hiljan kauppiaalta tai harjurilta ostettu villahuivi. Kellä oli
kello liivin taskussa, sen oli takki auki, rintapielet leveänä, että
kellonperät hyvästi näkyisi. Ja muutamilta näkyi niitä kahdet. Liivin
ja housunkaulustan rajaseudussa oli useimmilla näkyvissä pelkkä
paita, joka miehen rentona kulkiessa ja ruumista heilutellessa oli
siinä kohonnut laskokselle.

Tupaan tultua oli miesväki paraasta päästä asettunut pihanpuoleiselle
seinustalle, vasemmalle ovesta, ja anastanut siinä istuimikseen
renkien vuoteen ja siitä peräseinään jatkuvan pitkän rahin, mutta oli
niitä jäänyt paljon seisomaankin ovensuuhun.

Tytöt taas pakkautuivat pellon puoleisen ikkunan alle, seinän
ja uunin nurkkaukseen ja siitä ylöspäin, piikain asuntapuolelle
tupaa. He olivat heittäneet huivinsa päästä olkapäilleen alas ja
silittelivät, kuiskaillen, joskus tukautettuun nauruun purskahtain,
hiuksiansa, mikä kädellään, mikä salavihkaa kammalla. Ja oli siinä
näkyvissä keltaisia tai pellavaan vivahtavia paksuja palmikoita,
punaisia poskia ja pyöreitä, lihantyvekkäitä vartaloita, jossa rinnan
ja suolivyön seutu oli saanut vapaasti paisua ja vaurastua.

Oli jo tullut pimeä ja tuli sytytetty lamppuun pöydälle tuvan
perällä. Siinä tarjottiin kahvia kutsutuille vieraille ja paraimmille
tutuille, joita joukosta noukittiin ja kuljetettiin pöydän luo.
Hanurin soittajista taitavin oli jo asettunut rahin yläpäähän,
ihan tuvan nurkkaan, ja soitteli siellä hiljalleen polkan tahtia,
ikäänkuin koetellen kuinka se lähtisi luistamaan. Tyttöjen joukossa
alkoi joku kengän kärki, tuskin kuuluvasti, napautella samaa tahtia
lattiapalkkiin ja joku pullea ruumis joutui hiljaiseen huojuntaan,
kuin tietämättään.

Ei oltu perällä tuvan vielä päästy oikein lämpenemään, mutta oven
suussa oli jo aika mehka miesten joukossa.

-- Jaa, että heitettäisi, kuului sieltä.

-- Niin "kellua ja kellua", sanoi pohjalainen.

-- Onko siinä henkeä?

-- Kyllä se käy ja kukkuu --

-- Taitaa käydä kun kannat --

-- Ei maar, kallista korvasi tänne, niin kuulet.

-- Kolista roskat sisästä, jos siellä mitään on, ja pane punikin
kaulaan mokoma --

-- Äläppä, poika! Ehta amerikalainen, kymmenellä kivellä --

-- Mutta vaihdetaan --

-- Ei vaihdeta. Tämä mies huippaa aina.

-- Ann' tulla, jos tohdit, hei!

Pihalta alkoi kuulua laulu, kova, niin kova kuin kahden humalaisen
miehen kurkusta pääsee, ja sanat kuuluivat selvästi tupaan miesten
noustessa koluten portaita ylös:

-- Nämä ne pojat punakoita, kuin Porista parhaat herrat -- -- hei
-- äh! -- Vieläkö sinne mahtuu tyttöjen tupaan pieni poika-pari?
Avatkaa, tääll' on paraat vieraat vielä oven takana. -- Kun sokeria
löimme rommin sekaan useammat kerrat --

Tuvassa olijoista joku kielsi, toiset taas käskivät avaamaan ovea,
kosk'ei miespahat näy pimeässä löytävän säppiä.

-- Otetaanko joukkoon, vai tehdäänkö kiusaa? kysäsi joku talon
tytöiltä. -- Ne on niitä puulaakin miehiä, Tukki-Oskarin joukkoa,
kuuluu.

-- Annetaan tulla, eihän niitä pelätäkään, sanoivat pojat.

Avattiin ovi.

Miehet hoippuivat keskelle lattiata ja katselivat nauravaa
tyttöparvea.

-- Älkää hemppuni ilvehtikö, sanoi toinen tulijoista. -- Kuka on joka
talon pihtipielet niin nuuskinut, että pimeässä heti avaimeen osaisi.
-- Mutta täälläpä lystit tulee -- ja nämä ne pojat punakoita, kuin
Porista -- hih! -- ja hän pyörähti korollaan ympäri, niin että avoin
nuttu ja pitkät kaulahuivin päät levisi siiviksi sivuun. -- Näin
monihaarainen minä olen -- mutta kuka täällä soittaa?

Ei kuulunut vastausta.

-- Mutta minä kysyn, kuka on pelimanni, kuka on kukko tässä
kanaparvessa?

Jo luultiin miehen haastavan riitaa ja hanurinsoittaja, roteva mies,
nousi kiivaasti seisaalleen tuvan nurkasta ja kysyi tiukalla äänellä,
että mitä sillä tiedolla tehtäisi?

-- Ei riitaa, ei, vastasi Porilainen, mutta minä tahtoisin voidella
kieltäsi. Voisitpa muuten sanoa, että olet illan soittanut Porin
pojille, eivätkä edes suuhusi sylässeet. Haeppa jonkunlaista
lasiastiaa, niin katsotaan, löytyisikö mitään täältä nuttuni
liepeistä. --

-- Kylläpä oletkin aika herra, kun luulet, että sinua varten tänne
olen soittamaan tullut. Tuollaisen miehen minä lyön seinään ja annan
siihen jäädä, vastasi soittaja, heittäen, niska jäykkänä, katseensa
muuhun miesparveen.

Siihen se sanajupakka sillä kerralla jäi, sillä pihan poikki kävi
ratasten räikinä kuin ampumalla ja eteisestä kuului sellainen jyräys
ja räminä, niinkuin ukkonen olisi sinne iskenyt ja katto alkaisi
sortua alas.

Näkyipä se väräyttäneen jokaista tuvassa olijaa, rohkeimpiakin.
Jokainen vilkasi ympärilleen, eikä kukaan liikahtanut ovea kohti,
vaan oli ovensuuhun äkkiä jäänyt kokonaan tyhjä aukko.

-- Portti auki -- kuului ärjyvä huuto oven takaa.

Kaikki tunsivat isännän äänen.

Iita juoksi ensimmäisenä esiin ja työnsi oven auki.

-- Herra Jeesus -- parkasi hän ja peräytyi, sillä vastassa oli
vaahtosuu, korskuva hevonen, joka hyppi pystyyn ja oli lyödä häntä
kavioillaan.

Useoita miehistä työnsihe ovelle ottamaan selkoa asiasta ja
rohkeimpia kävi kiinni hevosen suitsiin, joka huomattiin Jopin omaksi
orhiiksi, Pekaksi. Rillain kopassa, josta takapyörät olivat särkyneet
portaille, istui Joppi huutaen ja huitoen piiskalla, niin että siitä
sai hevonen ja joka mies, joka yritti lähelle.

Hän oli kuuro kaikelle puheelle.

-- Jopilla on rillat ja ori -- ja Joppi ajaa perälle saakka --
herroiksi vaan, hihkui hän ja sai, miesten ponnistuksista huolimatta,
hevosen tupaan, mutta siihen loppui tie, sillä etupyörät kävivät
tuvan ovipieliin kiinni, vaikka ne leveästä, kaksipuolisesta porstuan
ovesta olivat tulleet lävitse.

Tämä Jopin herroiksi kotiin tulo kuului muorinkin kamariin niin
hyvästi, että sieltä läksi ulos muori ja hänen perässään Jussi,
joka vanhalta emännältä oli koetellut viekoitella rahaa lainaksi,
kumminkaan onnistumatta.

Muori oli arvannut asian heti ja itkusilmissä hän nyt riensi tupaa
kohden.

Portaitten pielessä makasi mies, särkynyt kärrynpyörä vieressä.
Vaikka jo oli jotensakin pimeä, tunsi Jussi sen heti Tukki-Oskariksi,
ja jäi häntä siihen pimeinpäin tunnustelemaan ja nostelemaan, mutta
muori nousi siunaten ja itkien eteiseen, jossa oli ääntä ja pauhua
kuin sotakentällä. Kuka koetti hillitä hevosta, kuka Joppia, vaan
hevosta ei saatu aseista, kun Joppi yhtenään huitoi piiskalla,
eikä tainneet miehet oikein paraansa päästä yrittääkään. Sillä
joukossa oli sellaisiakin velikultia, joita tämä näytelmä taisi
huvittaa, vaikka tytöt tuvassa parkuivat ja rukoilivat herran nimessä
toimittamaan hevosta pois.

-- Voi hyvä jumala sentään, poika parka sinua! Pitääkö vanhan äitisi
sinut näkemän tuollaisessa tilassa! Jumala yksin tietää, mitä
varten minun täytyy oman rintani alla kantamasta saada näin paljon
katkeruutta eläissäni, hän sen yksin tietää. Ei tämä ole enään
viisasten työtä. Koettakaa hyvät miehet saada edes hevonen ulos ja
tulkaa katsomaan tänne portaille. --

Niin puhui vanha emäntä, ja Joppi, kuultuaan äitinsä valittavan
äänen, talttui, heitti piiskan pois ja hoippuroi rillain kopasta,
missä hän vielä istui, toisten joukkoon lattialle.

-- Ei hätää mitään, äiti, sanoi hän humalaisella äänellä -- piti
vaan hauskuuttamani tanssiväkeä, kun kujalla tullessani huomasin
niitä täällä olevan koolla. Olisin tanssittanut Pekalla pienen
katrillin tuvassa, mutta isävainaa on tehnyt liian kapean oven. --
Voi jumalaton sinua! Vai ei hätää, ja tuolla portaan vieressä taitaa
toinen mies olla hengetönnä, sanoi muori.

-- Kuka? -- Hengetönnä? -- Jopille tuli hätä ja hän kalpeni äkkiä,
kun muisti Oskarin, eikä -- hätäisesti ympärilleen vilaisten --
huomannut tätä miesjoukossa. Ainakin toinen puoli viinan voimaa
höyrähti silmänräpäyksessä hänen päästänsä pois ja jätti suuret
hikihelmet jälkeensä hänen otsalleen. Hän töyttäsi ulos pimeille
portaille ja huusi hätääntyneellä äänellä Oskaria.

-- Täällä ollaan, vastasi Jussi portaan pielestä, ja tupaan tullaan
kun ehditään.

-- Kuinka on Oskarin laita?

-- Läpi taitaa olla päässä, mutta kyllä tästä vielä kalu tulee,
kuului vastaus.

-- Olipa onni se, minä jo pahasti pelästyin.

Sinne oli rientänyt jo muutakin joukkoa hätään ja Oskari talutettiin
kamariin. Muori juoksi hakemaan vaatetta -- sillä tarvitseehan sen
onnettoman pää sitoa, kun noin julmasti verta syöksee -- sanoi hän
mennessään.

Mutta kun Oskari oli saatu kamariin ja huomattu ett'ei ollut isompaa
vaaraa, koska mies jo jutteli täydessä tolkussa, -- istuutui Joppi
rentona tuolille, melkein putosi, väsyneenä ja hikisenä kuin mies,
joka ankaran löylyn otettuaan juoksee paita kainalossa saunasta
tupaan ja istuutuu rahille kuivattamaan itseänsä.

Hetkisen päästä nousi hän kumminkin seisaalleen ja kiskoi raidin
vuoteesta, jonka syrjällä Oskari istui kumarassaan pää kämmenten
välissä.

-- Pyyhi hyvä veli tuohon, sanoi hän, niinkau'an kuin äiti tuo
siteitä. -- Voi onnettomuutta, kuinka piti pahasti sattuman!
Oikeinkohan se on puhki, kun niin vuotaa? Annas kun katson.

-- Olipahan nyt puhki tai poikki, kun pitää kaikkein riiviöitten
rattaille joutuman, sanoi harmistuneena, tuskallisena Oskari.

-- Kuule, ei täällä läpeä ole, nahka vaan on halennut, sanoi Joppi
lohduttavalla äänellä, kun hän tarkasteli Oskarin päätä, kyntteli
toisessa kädessä ja toisella kädellään käännellen hiuksia haavan
päältä. Eikä minulla niin paha tarkoitus ollut. --

-- Ei tainnut olla, keskeytti Oskari, kun vaan minä olisin ennättänyt
rattailta alas.

-- Ei se pahassa tarkoituksessa ollut, usko minua, mutta kun näin
ikkunasta hyörinää ja arvasin siellä kisajoukkoa olevan koolla, alkoi
niin riivatusti tehdä mieleni näyttää niille, kuinka kissa tulee
kotiin, kun hiiret ovat pöydällä -- ja aatteleppa mitenkä muhkeata
se olisi ollut, kun olisi päästy rilloilla keskelle tupaa -- istuttu
siinä jaotettu ryyppy -- mutta tulimmainen, meniköhän vaan pullot
siellä istuimen alla rikki --

Jopista katosi äskeinen pelästyksen raukeus ja hän läksi ulos,
luvaten käydä paikalla katsomassa, kuinka pullokopan oli käynyt.

-- En minä viivy kau'an, sanoi hän ovessa mennessään -- pyhi vaan
päätäsi siihen raitiin, niinkau'an kuin saadaan oikea side.

Rikkeimet rillat oli jo viety pois tallin katokseen ja vaahtoinen,
värisevä Pekka talliin.

Joppi kompuroi pimeässä katokseen.

Siellä oli miehiä rilloja tarkastamassa lyhdyn valolla.

-- En olisi sentään niin hulluksi luullut sitä Joppia. On se näistä
maksanut kolmesataa ainakin ja nyt ne ovat hajalla, sanoi yksi.

-- Noo, myö tukkia lisää vaan, niin saa uudet, ja vielähän näistäkin
korjaamalla saa, arveli toinen.

Mutta kolmas nauroi, että huonoa on paikatuilla kaluilla naimaan
mennä, sillä varmaan se ne naimarattaikseen on ostanut, tai vaihtanut
-- kumminka puolin lienee tehnyt, koska vanhat turunkärryt ovat sinne
jääneet.

Joppi yhtyi joukkoon.

Katumus oli vähällä saada vallan hänessä, nyt kun hän oikein huomasi
mitenkä rillain oli käynyt, mutta kun hän koperoi istuimen alla
olevaa laatikkoa ja huomasi pullojen siellä -- kuin ihmeen kautta --
säilyneen ehjinä, tuli hän ennalleen taas, ja sanoi pöyhkeästi:

-- Ei meillä yhdet rillat paljoa tunnu, se ajaa rikkikin, joka
rohkenee ja kenen kannattaa. Eikä niillä vaunusepillä siellä
säälistä kalua näy olevankaan, Helsingistä ne olisi pitänyt heti
ostaa vahvemmat -- ja kaapaten kopan kainaloonsa, läksi hän takaisin
kamariin.

Porstuaan tultuaan kuulosteli hän hetken tuvan oven takana.

Tuvassa oli sama väki jälellä vielä, mutta hiljakseen he siellä
oleilivat. Soittaja rimputteli puoliääneen hanuriaan ja ainoastaan
humalaiset puulaakin miehet pitivät kovempaa ääntä.

Joppi, taas hyvälle päälle tultuaan, huusi ovesta, että tanssikaa te
siellä, kun kumminkin mielenne tekee, älkääkä suotta höriskö. Kyllä
se on silloin sallittu, kun minä sen sanon. -- Mutta sinä Iita --
onko se siellä -- jahah -- keitä sinä kahvia ja tuo tänne kamariin,
joutuun.

-- Täällä olisi valmiina meidän omaa kahviamme, jos saa isännälle
tarjota.

-- Onhan toki kahvia talossakin.

-- Ei ole talossa papuakaan kotona; vai toiko isäntä kaupungista?
kysyi piika.

-- Äs! kaikkia minun nyt pitäisi muistaa, kahvin ostoja, kun on
parempiakin asioita. Sääliy paikalla puotiin, Nuurperille, jaota
leiviskä -- ja sokeria toppa myös. Tuossa on rahaa!

Hän meni tupaan sisään, pani koppansa lattialle, jossa se joutui
monen ahnaan katseen alaiseksi, ja heitti housunsa taskusta setelin
piialle, katsomatta sen tarkemmin mikä se oli.

-- Mitä isäntä nyt ajattelee? Sehän on vallan mahdotonta, peninkulman
matka pilkkosessa pimeässä, sanoi hämillään Iita, hypistellen seteliä
kädessään.

-- Niin kyllä, kyllähän se niin sentään onkin -- mutta, sanoi hän
hetkisen tuumittuaan -- missä Jussi on? Vieläkö se on talossa?

-- Täällä on, vastasi Jussi nurkasta.

-- Tee sinä sitten vielä yksi palvelus vanhalle isännällesi, mutta
ota hevonen ja rill -- -- häkkirattaat, ja tuo Nuurperi tänne
samassa. Sano hänelle, että Hinkkalan isännällä on hänelle aivan
välttämätöntä asiaa -- ja kyllä hänet kyyditetään täältä takaisin
taas. Annappa Iita se raha tänne, kyllä minä maksan itse kauppiaalle.

Jussi, saatuaan hyvän ryypyn, läksi mielellään tutulle taipaleelle,
jota hän monta kertaa ennenkin oli sekä yöllä että päivällä Jopin
asioilla ajanut, ja varmana siitä, että hän takaisin palattuaan saa
lisää, hän melkein unohti katkeran mielensä Joppia kohtaan.

Muori oli juuri tukkoamassa Oskarin päätä, kun Joppi pulloineen astui
kamariin. Hän säpsähti vähän, kun äiti sattui näkemään korin, sillä
vaikka hän ei äidistään paljon väliä pitänyt, salasi hän sentään
kernaasti yhtä ja toista häneltä kotona. Äidin äänetön surumielisyys
kävi jonkun kerran hänen tunnollensa. Ja nytkin, kun hän äitinsä
katseesta selvästi luki, että ei tässä nyt enään viinaa tarvittaisi,
pani hän pullot kaappiin ja koetti lohdutella äitiään.

-- Kyllä tämä oli aika hassutusta; tuli äidillekin tuollainen vaiva,
puhukseli hän kaappia sulkeissaan, -- mutta olkoot nyt pullot tuolla
toisiin aikoihin.

-- Mitä minun vaivoistani, kunhan sinusta kerrankin tulisi ihminen.
Vaan hullummaksi näyt yhä tulevan -- mikä lopuksi tulleekaan,
huokaili äiti, ja poistui kamarista sillä hyvällään.




5.


Tuvasta alkoi jo kuulua säännöllinen tanssin jyske, niin lujasti,
että se hyvin tuntui kamarissa istujain ruumiissa. Sillä vaikka
olivatkin tuvan lattianaluset vanhaa tervashonkaa, niin notkahtelivat
ne kumminkin, kun parikymmentä vankkaa puolipohjaa ja vielä jossain
tahdin käänteessä joku raudoitettu korko hurjassa vauhdissa,
yht'aikaa iskettiin lattiaan.

Joppi ja Oskari istuivat kauvan aikaa mietteissään, puhumatta mitään,
mutta kun tanssi tuvan puolella hetkeksi lakkasi, alkaakseen taas
heti toisessa tahdissa uudestaan, katkasi Joppi äänettömyyden ja
sanoi vähän arastelevalla äänellä:

-- Äiti muori näytti olleen pahoillaan tästä reisusta.

-- Vieläpä hyvillään, että sanotkin! Hassuttele vähemmän! Olen kyllä
nähnyt sinut hurjalla päällä ennenkin isommassa humalassa, mutta
ethän mielestäni nyt ollut kuin tavallisessa hölkkäviinassa -- --

-- Paremmin se olisi käynytkin, jos olisi ollut enemmän kurssia,
keskeytti Oskarin Joppi. -- Otetaanpa nyt ryyppy sen ropsun päälle,
lisäsi hän, nousten seisaalleen.

-- Anna jäädä nyt tällä kerralla. Enkä minä tohdikaan ottaa mitään,
ett'en saa vielä veren vihoja, kun on tämä haava päässäni.

-- Päh! ja vielä mitä vihoja. Usko sinä vanhoja paavia -- mutta
jos suoraan ajattelet niin kiitä onneasi, että sattui se haava
lakuaiseesi. Kun olisi sattunut poskeesi, niin vuotaisi viinan
maahan. Muistatko Anttila vainaata, kun markkinoilla kolhaistiin
hänen poskensa halki? Se ukko ei pelännyt veren vihoja, vaan löi
pikilapun poskeensa, jatkoi ryyppäämistään ja sanoi, että "kyllä se
pitää taas". Heh heh! Vankka ukko!

-- Elä vetele turhia, vastasi Oskari kärsimättömänä. -- Säästä vähän
pilapuheitasi, sillä jos tässä huonosti käy ja pitemmältä potemaan
rupean, niin saatpa maksaa kipurahoja ja palkata miehen sijaani
metsään -- ja sitä et löydäkään ensimmäiseltä oksalta.

-- Minä maksan jos tarvitaan ja jaksan kanssa, äyhkäsi Joppi.

-- Enhän minä sitä senvuoksi sano, ett'et jaksaisi --

-- No mitä puhut sitte turhia. Otetaan ryyppy vaan, muuten tässä
muuttuu alakuloiseksi koko elämä. Onhan meillä hyvää konjakkia,
parasta sorttia --

-- Jos häntä sitten koetteeks' vähän ottaisi, koska tuntuu niin
ihmeen tavalla hiukaisevankin, myönnytteli Oskari.

Ja he ottivat.

Sitten rupesivat he keskustelemaan matkan vaiheista, maistaen
välillä, Joppi aina pohjaan saakka, kehuen joka ryypyllä hyvää
tavaraansa, mutta Oskari vaan hiukan hälväisten pikaria vailla ja
haukaten vettä ja sokeria päälle. He kulkivat keskustelussaan koko
matkansa kaupungista lähtien kotiin saakka, aivan siihen kamariin,
missä nyt istuivat vastakkain, kahdenpuolen pöytää. Joppi ei ihan
tarkkaan muistanut joka kohtaa, mutta Oskari muisti paremmin ja
selvitteli Jopin hämäriä paikkoja.

Rahaa oli Joppi saanut tuhat kuusisataa markkaa, jommoista tukkoa hän
ei ikänään ollut yht'aikaa taskuunsa pistänyt -- ei lähestulkoonkaan.
Sitä oli sitten kaupungissa jo koko lailla pehmitetty. Oli oltu
"susiteetissa" ja Joppi huutanut pöytään pullon samppanjaakin, kun
sattui siihen tulemaan kasööri, se sama puulaakin kasööri, joka
rahat antoi. Se oli vasta ollut lysti mies! Oli ylistellyt Joppia ja
kysellyt onko hänellä metsää enemmän -- ja sitä kun oli, ettei se
ensi tikissä lopahtanut.

Sitten oli Joppi ostanut rillat, ja ryypättävää kotiin tuotavaksi.
Vanhat, kotoiset turunkärryt oli myöty muutamalle maitokuskille,
ja iltamyöhällä lähdetty kotiin päin, aikeessa ajaa läpi yön,
sillä Oskari oli pitänyt kiirettä. Mutta kun ilta oli kauhean
pimeä ja väsymyskin tungetteli lähelle, oli poikettu pieni matka
valtamaantiestä pois ja ajettu Sillanpäähän yöksi.

-- Tuntuupa olevan tavallisen uljas ryyppymies se Sillanpään puuska,
sanoi Oskari, kun oli matkamuistelmissa tultu siihen kohtaan, että
yösijan hakijat jo oli viety vierasten kamariin ja tarjottu puuskalle
kaupungin tulijaisia.

-- On se jotensakin väkevä, myönsi Joppi. -- Minä olen tuttu
sen papan kanssa ennestään, ja sanoinhan sen sinulle jo sinne
mennessämme. Vai muutenko meitä olisi yösydämmenä sisään laskettu ja
vieraskamariin kuletettu, oho!

-- Mutta mitä pidit tytöstä? kysäsi hän silmää iskein.

-- No ei se ainakaan näyttänyt pelkuri olevan miesten joukossa, ei
vähääkään vauhko, vastasi Oskari.

-- Vai ei se osaisi olla, joka on kaupungissa neulouskoulut ja muut
käynyt -- ja sillä onkin rahoja omassa hallussa, joihin ei tule
emännän eikä puuskan mitään, lisäsi Joppi ikäänkuin koulunkäynnin
selvitykseksi.

-- Ilmanko se näytti vähän veitikalta, sanoi Oskari. -- Etkö muista,
kun maata mentäissä uhkailit mennä hänen kamariinsa, kuinka makeasti
hän nauroi, oli käyvinään tukkaasi kiinni ja sanoi, että "ei nyt
sentään niin suutapahkaa passaa tulla".

-- Oh, peijakas! huudahti Joppi hyvillään. Sitä kohtaapa en oikein
muistakaan, taisin olla vähän liikaa. Mutta kuule, hyvä veli,
pannaanpa veden sekaan, kuuman veden.

-- Taitaisi se olla parempaa.

-- On se. Ja Joppi kävi toimessa vettä.

Sitten he taas jatkoivat matkakertomustansa.

Tuvassa jatkui tanssi kiihkenevällä vauhdilla. Ovi porstuaan oli
selkimäselällään ja siihen oli kokoontunut joutilasta väkeä,
tanssimatonta, pientä poikaista ja muuta. Ja toisinaan tunkeili
siitä joukon lomitse, työntäen pikku poikia sivulle, joku tanssipari
ulos vilvoittelemaan. Lyhempi ihminen siitä ei nähnyt tupaan mitään,
tunsi ainoastaan kasvoissansa sieltä tulvaavan lämpimän, hielle
haiskahtavan höyryn, mutta joku pitempi mies saattoi ovensuussa
seisojain ylitse hyvästi nähdä sekamylläkässä pyöriviä, ylös ja alas
hyppelehtäviä lakkia ja lakkien alta punakoita, märkiä naamoja.

Kamarissa olijat huomasivat, että joku kolkutti oveen.

-- Kuka siellä nyt, sanoi Joppi, ja meni katsomaan. -- Ahaa, Nuurperi!

Oskari joutui koko lailla hämilleen, sillä Joppi ei ollut lainkaan
muistanut puhua hänelle, että oli pannut kauppiasta noutamaan, ja sen
nyt piti nähdä hänet sellaisessa tilassa.

-- Tervetuloa, tervetuloa, arvoisa veli, puhui Joppi ovella. -- Tässä
ollaankin paremman seuran puutteessa, vaikka niinkuin näet, on täällä
muuta joukkoa kyllä. Annoin heille luvan tanssia näin kisaviikolla.
Käydään sisään vaan. Tuo sinä Jussi tavarat tänne ja toimita meille
kuumaa vettä lisää, ole nyt passarina vielä tämä ilta.

Joppi, hyvällä puhetuulella ja niin suuren kuulijakunnan läsnäollessa
olisi tainnut puhutella vierastaan vielä pitemmältäkin siinä
avoimessa ovessa, mutta tämä astui sisään ja veti oven kiinni.

-- Aa, täällähän on metsäherrojakin -- vaan kuinka on laita, ovatko
herrat tapelleet, kun noin on pää siteissä, he, he, kysyi hän heti,
riisuessaan turkkiaan ja kalossiaan ovipielessä. Saatuaan kalossit
jalastansa kääntyi hän keskilattialle, hykersi käsiään yhteen,
ikäänkuin niitä olisi palellut, otti rintataskustaan punakirjavan
nenäliinan, jolla pyyhkeili kasvojaan ja hiuksiaan, nosteli ja
näpäytteli sormillaan takkinsa rintapieliä, ja levitti Jopin kamariin
sellaisen tympäisevän hajuveden tuoksun, joka useita naisia seuraa
kaikkialla, vaan jota jotkut miehetkin pitävät yhtenä hienouden ja
herramaisuuden tunnusmerkeistä.

-- Todellakin, mikä Alanderin päähän on sattunut? kysyi hän
uudelleen, antaessaan Oskarille kättä.

Oskari oli hämillään hieman, rykäsi ja katsoi Joppiin.

-- Tuo isäntähän se ajoi kumoon, sanoi hän, kun Hämeenlinnasta
palattiin.

-- Kerranko sitä hyvillä hevosilla kumoon ajetaan, kun herroiksi
kuletaan, sanoi Joppi. -- Pian sellainen vamma paranee, joutava
naarmu, mutta piti sentään tukota.

-- No niin, jahah! Tjaah! Sinä olit siis metsärahoja nostamassa?

-- Olin, ja hyvin sitä heltisi. Ei muuta kuin nimensä piirtää.
Ja suotta vallan onkin mädättää rahoja metsissä, niillä on kyllä
parempiakin läpiä, niinkuin ma sen jo sanoin, vastasi Joppi kerskaten.

-- Se on oikein, sanoi kauppias tyytyväisesti naurahtaen, eikä hän
enempää sitä asiata jatkanut, sillä hänestä oli välttämättä oikein ja
paikallaan se, että talonpojat metsiään möivät ja saivat rahaa. Eikä
jatkaneet sitä asiata toisetkaan.

Kun Jussi oli tuonut lisää kuumaa vettä, tehtiin lasit.

Kauppias esteli ensin, kun sanoi katarrin yhä mahaa vaivaavan
kesäisestä kylpymatkasta huolimatta, mutta melkein samassa tuokiossa
hän sentään jo hypisteli sokeriastiata ja kaatoi vettä lasiin. --
Oli tohtori sentään siellä kylpykaupungissa sanonut, kun hän sitä
vartavasten kysyi, että kyllä lasin saa tehdä iltasilla, jos on
oikein hyvää ainetta, selitti hän toisille.

Joppi, huomattuaan että Jussi oli jäänyt kamarin ovipieleen, käski
tämänkin tuomaan itsellensä jotain astiata, että saisi palkkiota
vaivoistaan.

-- Minulla olisi muutakin asiaa, sanoi Jussi. Eiköhän tehtäisi nyt
rätinkiä tässä samalla, kun kerran poismuutto tulee?

-- Ne on pian tehty sellaiset rätingit -- mutta onko sinulla
itselläsi muistossasi, kuinka paljon olet vuosipalkkaasi saanut ja
paljonko on saamatta? kysyi Joppi.

-- Parsielit on kaikki saatuna, vaan rahoja en oikein muista, kun
isäntä lupasi itse ne tarkoin pistää muistiin.

-- Ja pennilleen ne ovatkin ylhäällä täällä, sanoi Joppi
isäntämäisesti, aikoen käydä kaapissaan, mutta samalla hän kääntyikin
takaisin Jussiin päin ja sanoi: "eikö sinulle kelpaakaan lasi, kun
minä tarjoon".

Jussi nouti tuvasta tyhjän kahvikupin. Pujottelihe tanssivien
välistä, pitäen kuppia kourassaan taskuun pistettynä.

-- Kas kun on Jussissa miestä taas, kun pääsi herrain passariksi,
pisti joku ohi pyörähtäessään.

Ei huomannut Jussi kuka se oli, meni vaan mitään vastaamatta kamariin.

Joppi oli sytyttänyt kynttilän pätkään valkean kaapin päälle ja
seisoi siinä selin toisiin, aivan tärkeän näköisenä katsellen jotain
paperin palaa. Siinä piti olla muistiin kirjoitettuina kaikki Jussin
rahaotit -- oli Joppi sanonut toisille -- vaikka ei siinä oikeastaan
ollut paljoa parempia merkkiä kuin Markkulan ruokalaskussa, jossa
pyöreät merkit olivat leipiä ja suorat viivat silakoita. Mutta joku
selvä siitä sentään tuli, koska Joppi, rengin tultua takaisin, alkoi
siitä lukea hänen tiliänsä. Ja se päättyi siten, että markan oli
Jussi enään saatavaa ja toisen lupasi Joppi hänelle tämäniltaisista
vaivoista. Sitten pisti hän paperin kaappinsa lootaan takaisin, otti
Jussilta kupin ja sekoitti siihen vettä ja konjakkia -- tai melkein
paljasta konjakkia. -- Ja tuosta saat vielä hyvän kupposen kaupan
päälle, ota se nyt entisen isäntäsi muistoksi, lisäsi hän.

Jussi heitti yhdellä kulauksella kupillisen suuhunsa, purasi pöydältä
sokeripalan päälle ja vetäytyi ovipieleen, johon jäi melkein toisten
huomaamatta istumaan.

Moneen suuntaan pyörivät renkipahan ajatukset hänen istuissaan
siinä hämärässä ovipielessä, ja katsellessa, kuinka toiset yhä
äänekkäämpinä melusivat pöydän ääressä ja vetivät esiin kortit,
alkaen "illan kuluksi" lyödä nakkia -- viiden pennin nakkia aluksi.
Toiselta puolen, seinän takaa, kuului katkeamatta tanssin jyske. --
Hauska olisi ollut sielläkin, tuumaili hän, kun olisi olleet ajat
niinkuin olivat ennen. Mutta siinä hän nyt vaan paikallaan istu.

Jonkunlainen hämärä odotus häntä siinä pidätti, vaikkei hän itsekään
oikeastaan tiennyt mitä se oli, tai millä tavalla se päättyisi.

-- Kun olisi saanut enemmän konjakkia ja päässyt nousuviinaan, niin
kyllä sitten tietäisi mitä tekisi. -- Se äskeinen kuppi kyllä alkoi
panna verta liikkeelle, -- vaan ei tarpeeksi -- juuri sen verran,
että tulikuuma siinä istuessa.

-- Kyllä on tullut ylpeäksi sentään Joppi ja paisuu yhä nyt -- jatkoi
hän mietelmiään. -- Kesällä, syksymmälläkin vielä, oltiin yhdessä ja
ystäviä, kun pelailtiin. -- Olisikohan se enään, jos kahden oltaisi,
-- ehkä olisi, jos minulla olisi rahaa, tai olisin jäänyt eteenpäin
ja yhä pelaillut. -- Mutta minäpä en sittenkään olisi ystävä sen
kanssa, kun tunnen sen juonet. -- Ja se Iitakin, vaivainen henki!

-- Kaksi markkaa! Toinen palkasta jälellä, toinen juomarahoiksi! --
Oi saatana! mutisi hän melkein ääneensä hammasten välissä.

-- Mutta minäpä kiellän ne pelihäviöt, kiellän jumaliste ja sanon
etten ole saanut mitään -- vielä tänä iltana tässä toisten kuullen.
-- Menen vaikka oikeuteen --.

Ja hän jäi yhä istumaan ja odottamaan tuolille.

Puhe kulki konjakin kera kuin rasva. Joppi alkoi jo olla hyvässä
humalassa uudestaan ja hänen leveästi kahahtava naurunsa säesti
yhtenään toisten puhetta niinkuin rikkein läppä vanhassa
positiivissa. Tukki-Oskari ja kauppias ryyppivät varovammin, mutta
oli sentään Oskarikin jo kokonaan unohtanut haavan päässänsä ja
kauppiaasta oli katari kadonnut ja hän pudotteli jo paperossin tuhkaa
rinnoillensa, muistamatta pyyhkäistä sitä pois.

-- Hä hä hä hääh! hähätti Joppi, pistäen sokeria tyhjään lasiinsa,
-- vai osti lukkari itselleen supinnahkaturkin. Kyllä vaan olisi
tarjennut laulaa lammasnahkoissakin, he he heeh!

-- Niin, ja annas kun maksoi kaksisataa vanhasta rajasta, sanoi
kauppias.

-- Vie nyt jo tikulla pihalle! hulluko se on? -- tuumi Oskari.

-- Tai ei se sitä sentään vielä maksanut, mutta antoi se velkakirjan
Simolle, jatkoi kauppias. -- Ja aatelkaas, kun minä Pietarissa en
tuosta maksanut kuin kaksi ja puoli sataa meidän rahassa, ja se on
turkki.

-- Ka kun en ollenkaan huomannut katsoakaan, sanoi Joppi, vaikka
kyllä näin, että veljellä oli uusi turkki päällään. -- Aai -- tämähän
on parasta lajia. Vie tulimmainen kuinka hieno karva! Samaa tyyliä
kuin kirkkoherrallakin --.

-- Tämä on hienompi vielä.

-- Ja kun ei vaan olisikin. Joppi tarkasteli turkkia. -- Mutta
rohkenetko panna peliin? Sitä kannattaa nakata! -- Hevonen ja turkki,
veli Nuurperi, kuule sinä hauska veli Nuurperi, ääh!

-- Minä en pelaa tavarata koskaan, vaikka kyllä pientä rahanakkia
näin illan kuluksi, niinkuin tiedät. Periaatteesta --

-- Etkö pelaa?

-- En --

-- No myöthän sitten? tiuskasi Joppi.

-- Se on toinen asia. Kauppamieshän minä olenkin, ja myön ja ostan
aina, kuinka sopii vaan kulloinkin. -- Morjesta, lasit jäähtyy!

-- "Kippis", sanoi Haaran pojat kun talojaan joivat! -- Myötkö omiin
rahoihisi, niin ostan paikalla. Kannattaa se olla herrasturkki
Jopillakin -- kättä päälle!

-- Kuinka minä hyvältä ystävältäni liikoja nylkisin, sanoi kauppias
vakavasti, vaikka silmissä välähti mielihyvän ilme. -- Samasta
hinnasta saat, mutta pitää sinun katsoa lähtiessäni ylleni jotain
lammasnahka-pahaa, tai muuta palttoota lainaksi, ett'en vilustu.

-- Se on tietty, ja turkki on minun!

Ja paikalla veti Joppi turkin päällensä.

-- Niin istuu kuin valettu, sanoivat toiset. -- Herroiksi vallan!
Kelpaa sillä naimaan lähteä!

Joppi, ottamatta turkkia päältään, kaivoi takkinsa povitaskusta
lompakon, jonka löi kämmenestänsä toiseen, niin että maiskahti.
Sitten tempasi hän sieltä, pitempään lukematta, viisi satamarkkasta
ja heitti pöydälle, niin että yksi löyhkähti siitä lattialle.

-- No no, sanoi Oskari ja otti sen ylös.

-- Raha ei puutu, lue siitä veli Nuurperi! ärjäsi Joppi, silmät
loistaen.

-- Kolme riittää, vastasi kauppias, pane loput korjuusi. -- Minä otan
nämä kolme ja annan viisikymmentä takaisin. -- Jaa, se sokeri ja
kahvi joka tuotiin --

-- Siitä sopii ottaa -- aina vaan kuinka veli tahtoo.

Joppi pisti takaisin saamansa pienet rahat housunsa lakkariin ja
heitti lompakon kaapin päälle.

Jussi oli ovinurkastansa, jossa hän yhä istui, seurannut tarkkaan
Jopin liikkeitä. Hänen silmänsä alkoivat kiilua, kun hän näki Jopilla
niin paljo rahaa, ja korvissa alkoi humista. Katse pysähtyi Jopin
lompakkoon kaapin päälle. -- Oli sillä rahaa, kehnolla, ja hänellä
ei muuta kuin kaksi markkaa! Ja hän tuijotti lompakkoa silmiään
räpäyttämättä, niinkuin kissa, joka tuntikausia voi maata hiiren
lävellä, kääntämättä kertaakaan katsettaan siitä pois.

-- Heitä turkki päältäsi, lämminhän täällä on takkisellaankin; vai
luuletko vieväni sen pois, sanoi kauppias Jopille.

-- Minulla on jo takkikin liikaa, menköön tuonne, tuumi Oskari,
heittäen takkinsa vuoteelle.

-- Ei huolta minun tähteni, tämä poika kestää kylmät ja kuumat, jos
tarvitaan! sanoi Joppi. -- Viime talvenakin, markkinareissulla,
tanssin Miemalassa seitsemän valssia turkki päällä, ja se oli toista
se. Mutta kylläpä kuiskailivatkin tytöt keskenään, että mistähän noin
reima poika mahtaa olla!

Hän hypähti istuiltaan ylös niin että tuoli kaatui. -- Ja teen minä
sen nytkin, jos tahdotte nähdä. -- Onhan täällä tyttöjä ja
musiikkia --

Hän ryntäsi tupaan, paraasen tanssin pyörteesen, turkki leveänä, ja
toiset perässä katsomaan.

Pari parilta vähitellen väistyi syrjään, karttaakseen Jopin
tölmäyksiä, ja hetkisen päästä seisoi koko tanssiväki seinivierillä
katselijoina ja Joppi yksin tanssasi.

Hiki valui virtana hänen hohtavan punaisella naamallaan ja keuhkot
huohottivat kuin palkeet, kun hän leiskui nurkasta nurkkaan; ja kun
yhden piian heitti, niin otti heti toisen.

Lopulta hän kompastui ja kaatui pesän eteen tyttöinensä niin että
jyrähti.

Vimmastuneena karkasi hän ylös ja tahtoi paikalla tietoa, kuka oli
rohjennut tehdä koiruutta hänelle, sillä ilman sitä hän ei olisi
kaatunut. Hän tuskin sai puhetta. Ääni tuli aluksi niin ahtaasti,
että se ainoastaan pihisi ja vinkui ja vaan toisinaan kovempaa
kiljahti. Kun kaikki vakuuttivat, ett'ei kukaan ollut mitään
koiranjuonta tehnyt, eikä olisi tahtonutkaan tehdä talon isännälle,
joka oli ollut niin hyvä, että oli tullut heitä huvittamaan,
julmistui Joppi kahta kauheammasti. Hän tempasi pesäha'an uunin
nurkasta ja rupesi komentamaan joka sorkkaa tuvasta ulos.

-- Älä hyvä veli tyhjästä noin vimmastu, koetteli Oskari lepytellä
häntä.

-- Tahdotko toisen läven päähäsi sinäkin, tukkijunkkari, kiljui Joppi
heiluttaen pesähakaa.

Joukko katsoi parhaaksi poistua, vaikka tosin nurpeana.

Porilaiset tukkimiehet ainoastaan tekivät vastuksen, ollen enin
humalassa ja tottuneempia tällaisiin yhteentörmäyksiin.

Jo heitti Joppi turkin päältään keskelle lattiata, ja julma tappelu
olisi tainnut alkaa, mutta Oskari sai miehensä peräytymään pois,
kuiskaten heille jotain korvaan.

Kauppias oli syljeskellen ja "fyskam'ia" popotellen (tuli aina
ruotsia, kun hän jotain puhui tai laski itsekseen) lähtenyt tuvasta
kamariin, hakien Jussia valjastamaan hevosta. Hän muisti Jussin
olleen kamarissa, mutta se ei ollutkaan siellä. -- Varmaan hän muisti
väärin. -- Yhdentekevä, ajatteli hän, tottapa täältä jonkun saa
kyytiin, kun nyt ensin tarpeeksensa tappelevat.

Hän istui pöydän ääreen, ja kun siinä totiverstaat olivat
paikoillaan, meni hänen kätensä aivan kuin itsestään lasiin ja
hän pisti yksinään "palan päälle", hymyillen tyytyväisenä hyvästä
turkkikaupastaan.

       *       *       *       *       *

Siinä kiireisessä tanssiin lähdössä ei kukaan ollut laisinkaan
huomannut, että Jussi jäi yksin kamariin, vaikka hän istui entisellä
paikallaan ovinurkassa. Jäätyään yksin, kavahti hän seisaalleen ja
kurkisti oven rakosesta eteiseen. Vaan havaittuaan, että jok'ikinen
sieltä oli pakkautunut Jopin perässä tupaan, veti hän hiljaa oven
kiinni. Koko hänen entinen huijauksensa Jopin kanssa liiti muutamassa
silmänräpäyksessä läpi hänen ajunsa. -- Juuri Jopin tähden hänen
palkkansa on mennyt ja yhdessä se on pelattu ja juotu. -- Nyt se
pitää hyvänään kaikki, minkä hän on hävinnyt, eikä anna kuin yhden
markan -- ja tekee vielä itse kupin valmiiksi hänelle, työntäen
kouraan kuin koiralle. -- Päätös oli Jussilla paikalla kypsä. --
Kärsiköön Joppi vahingon, on sillä rahaa, eikä se niiden määrää
muista, kun pitkin permantoa heittelee. --

Hän kuulosti vielä hetkisen ovella -- ja hypähti sitten varpaillaan
kaapin luo, pöydän vieressä. Siinä se oli Jopin avoin lompakko ja
sieltä näkyi punaisia rahan kulmia. Jussin alkoi kädet vavista ja
sydän löi, niin että kuului omissa korvissa. Hän katsahti pöydälle,
otti konjakkipullon ja kaatoi tyhjään lasiin. Kädet vapisivat, hän
kaatoi sivu, pöydälle, mutta sai sentään otetuksi hyvän kulauksen --
ja hän tempasi lompakon käteensä. Hätäilevällä kiireellä hän selaili
rahoja, mutta siinä ei ollut kuin pelkkiä satamarkkasia. -- Jos se
huomaa kumminkin, kun ottaa niin paljon -- mutta kun pienempää ei
ole. --

Hän puristi yhden setelin kouraansa ja heitti lompakon paikoilleen.
-- Pitää maistaa vielä. -- Hän tavoitti uudestaan pulloa käteensä,
mutta sattui katsomaan peittämättömään akkunaan. Lasista, pimeätä
syysyötä vastaan, heijastui valkean valossa hänen oma kuvansa. Hän
säpsähti kauheasti ja pullo jäi kajoamatta.

-- Olikohan siellä vaan kukaan ikkunan takana --

Hän hiipi ulos ja tuli kenenkään huomaamatta pihalle.

Tultua valosta äkkiä ulos, tuntui pimeys vielä mustemmalta, se oli
kun seinä edessä. Ei voinut kättänsä eroittaa. Hapuroiden tuli Jussi
portaan pieleen ja seisoi siinä.

-- Ei hän oikein tiennyt mitä tehdä tai mihin mennä. -- Pistäisiköhän
rahan taskuunsa ja menisi rohkeasti tupaan tanssimaan. -- Hän pisti
jo kätensä taskuunsa, pitäen kumminkin yhä seteliä kourassaan. -- Ei,
se ei sovi, sillä jos Joppi huomaa, että raha on vailla, niin hänet
paikalla syynätään.

-- Mutta jos hän yhtäkaikki vie sen takaisin, ennenkuin ketään tulee
tuvasta ulos -- heittää vaikka ovesta lattialle -- niin luulee Joppi
sen itseltänsä siihen vaan pudonneen. -- Pitäköön omansa --

Hän hiipi portaille takaisin, mutta samassa alkoi tuvasta kuulua
meteliä, ja miehiä tuli ulos.

Jussi loikahti takaisin pihalle ja alkoi pimeässä juosta kujan suuta
kohti, mutta lankesi porttiin ja loukkasi polvensa. Hän nousi ylös
ja aikoi mennä eteenpäin, pidellen polveansa, vaan samassa huomasi
hän edessään jonkun mustan esineen, sillä silmä otti jo vähän
eroittaakseen esineitä toisistaan. Ja hän seisattui. -- Siinä seisoo
joku -- kukahan se on -- -- Ei se ollut kuin vanha tuulen murtaman
koivun pökkä aitovieressä, ja Jussi oli sen kyllä nähnyt joka päivä,
mutta nyt se näytti ihan ihmiseltä. -- Nyt ne tulevat sieltä jo tänne
päin tanssijat -- kuuluu selvään puhe ja astuntaa pihalla -- --

Jussi heittäytyi aidan yli pellon puolelle ja kulki vähän matkaa
piennarta alas noroon päin. Sitten kyykistyi hän poikkiaidan viereen
ja alkoi kuunnella. Hän varoi, ett'ei häntä nähtäisi, sillä häneen
tuli äkkiä se kumma luulo, että hänet voitaisiin nähdä -- vaikka oli
pilkko pimeä.

Jo kuului puhe aivan selvästi ja joukkoa tuli kujaan.

-- Sika koko Joppi, kuului joku sanovan, -- aivan syyttömästi syyttää!

Enempää hän ei kuullut, sillä kiroileminen ja laulun kulotus sotki
puheen, mutta enempää hän ei tarvinnutkaan.

-- Siinä se oli nyt! Joppi on heti huomannut ja alkanut syyttää
tanssiväkeä.

Hän juoksi alemmas aitoviertä noroon, vaikka polvea koski pahasti.
Ojanko norossa oli jäänriitteessä, mutta keskeltä se petti ja
hän kastui vyötäisiään myöten. Huuh, kun tuli kylmä. -- Hän tuli
heinäladolle ojangon takana, kiskoi irti muutamia ovilautoja ja meni
heiniin. Mutta oltuaan jonkun aikaa heinissä, tunsi hän, että housut
ja saappaat alkoivat jäätyä. Ja le'uat löivät yhteen, että hampaat
kalisi.

-- Tämä on sietämätöntä, ajatteli Jussi. -- Tuli mitä tuli, mutta
ei tätäkään kestä -- lämpimään pitää päästä. -- Ja raha on pantava
piiloon -- syynätkööt sitten -- hän kieltää, eikä kukaan nähnyt --
joll'ei siellä ikkunan takana ollut joku --

Hän pani tarkasti muistiinsa hirren, jonka halkeamaan kätki setelin,
ja läksi varotellen taloon takaisin.

Kaikkialla oli hiljaista. Tupa oli jo pimeä. Jussi kiersi rakennuksen
ympäri. Jopin kamarissa oli tuli, mutta akkuna oli sisäpuolelta
peitetty. Hän kuuli sieltä äänekästä puhetta ja näki jotain liikkuvia
varjoja ikkunaverhon lävitse, mutta puheesta hän ei voinut saada
selvää.

-- Pakarissa olisi lämmin, ajatteli hän, -- mutta siellä varmaan
makaa se Vihtori -- eräs vanha ukko, joka oli kisaviikon ollut
päiväläisenä -- ja se herää ja alkaa kysellä jotain.

Hän yritti mennä saunaan, mutta saunan ovi oli sisäpuolelta säpissä.

Täytyi mennä pakariin.

-- Häh! kuka se? -- kysäsi unen höperössä ukko, joka siellä makasi,
niinkuin Jussi oli arvannut.

-- Minä olen, vastasi Jussi. Läksin tästä illalla pimein päin metsän
poikki Kulmalaan ja putosin ojaan -- täytyi palatakseni. Huh huh!

-- Kuka käskee pimeässä oikopolkuja koluamaan, murahti ukko ja veti
peitettä ylemmäksi.

Mutta Jussi riisui tulta ottamatta saappaat ja housut jalastaan,
heitti ne uunin päälle ja kiipesi itse perässä.

Hän valvoi koko loppupuolen yötä ja vasta aamulla, kun ukko talliin
lähtiessään oli puhunut, kuinka isäntä illalla suuttui tanssijoille,
rauhoittui hän niin paljon, että nukkui, ja makasi puoleen päivään.

Vaikea hänen kumminkin herättyään oli olla, ja kun joku katsoi häneen
tai kysäsi jotain, pampahti rinnassa heti ankarasti ja hengitys kävi
ahtaaksi. Eikä hän oikein ennalleen tahtonut rauhoittua, vaikka hän
kaikkien, yksin Jopinkin, toimista ja puheista kyllä varmaan huomasi,
ett'ei koko asiasta tietty mitään. Ja turha hänen pelkonsa oli
ollutkin, sillä Joppi ei ihan tarkoin muistanut alkujaankaan, kotiin
tullessaan, rahojensa määrää, eikä tullut epäilleeksikään, että
kukaan olisi voinut hänen lompakossaan käydä. Ja kun sitten vielä
yöllä oli humalapäissä seteleitä moneen kertaan vaihdettu, pienitty
ja pehmitetty, ei ollut kummaa, jos Joppi aamulla oli vieläkin
tietämättömämpi, millä lailla mikin seteli oli kapertunut.

Jussi läksi illan suussa Hinkkalasta, vaatevähät pieneen myttyyn
käärittyinä kainalossa, ja lupasi ottaa passin vallesmannilta ja
lähteä ulkopitäjiin töihin.




6.


Heti kun maa oli siksi jäätynyt, että rapakot ja korven onkalot
miestä hyvin kannattivat, alkoi kirvesten pauke, huikkina ja
kaatuvien puiden ryske kuulua Hinkkalan metsästä Teurossa.

Kirvesmiehiä oli, niinkuin tavallisesti puulaakin metsiin,
kokoontunut läheltä ja kaukaa. Siinä oli kieleviä savolaisia,
suurisuisia pohjalaisia, ja hämäläistä joukossa, oman paikan miestä,
kaikki vankkoja, kokeneita, monivuotisia tukin kaatajia, tai kesäisiä
uittomiehiä, joista useimman oli talvi tavannut kesätamineissa -- ei
rahan puutteesta, sillä sitä liikkui runsaasti -- vaan sen vuoksi,
että kesällä ei ruumis ollut suuria verhoja kaivannut -- ja talvella
se pakoitettiin kärsimään siinä toivossa, että se taas kevään tullen
ja palkan ylentyessä saa sitä enemmän viinaa.

Hinkkalaan oli suuri osa heistä ottanut asuntonsa, niin että talo oli
muodostunut oikeaksi kasarmiksi. Rivoja puheita, laulun renkutusta ja
kortinlyöntiä kesti talon tuvassa melkein läpi yöt. Olutta hilattiin
kirkolta "resukaupalla", ja usein kävi niin, että joku pullo lyötiin
toisen miehen kalloon rikki, tahi kaapattiin halko nurkasta, tahi
näytettiin, miten pohjalainen teräs välkähtää takkavalkean valossa --
ja aina makasi joukosta joku potilaana, parannellen vammojansa.

Talon rengeille se oli erittäin hauskaa ajanvietettä, eivätkä he
siihen väsyneet, vaan istuivat tuvassa koko pitkät talviset puhteet
korvat hörössä, kohennellen puita leveäsuisessa takassa; ja tuskin
malttoivat he hevosia hoitaa. Ja päivät heiltä kului siihen,
että toivat silloin tällöin havukuorman tukinlatvoista kotiin,
ja nölkkivät sitä pieneksi navetan katoksessa, kun piiat olivat
valitelleet navettaa niin märjäksi, ett'ei käymään päässyt, tai
pienivät he polttopuita kuivasista ja tuoreista koivuista pakahtuvan
edessä, että riittäisi loimuavaa takkavalkeata tukkimiehille
iltakaudeksi, sillä polttopuu oli Hinkkalassa kokonaan joutunut
kirveen nenään sittenkun vanha isäntä oli kuollut.

Tukki-Oskari oli lupauksensa mukaan ottanut pääkorttierinsa Jopin
luokse, ja sieltä hän kävi vuoroin kaikissa puulaakin metsissä
sillä paikkakunnalla, mittaamassa ja lukemassa katkotuita
tukkia, muistikirja ja keltainen mittapuikko aina varmasti takin
rintataskussa. Ja hänellä oli uuraana seurakumppanina Joppi, joka nyt
vietti oikeita huolettomia herrasmiehen päiviä, kyyditellen orillansa
Oskaria metsiin.

Melkein säännöllisesti oli heillä pyssyt ja koira ja evästä mukana,
sillä kun oli muutoinkin mentävä joka päivä metsään, sopi niin
mainion hyvästi tavoittaa saalista siinä samassa. Vaan syksyistä
koiraa ei Jopilla enään ollut eikä samaa pyssyäkään, sillä hän oli
niitä pelaillut, myönyt ja vaihettanut, ja taas välillä ostanut
uusia, kun ei tahtonut milloinkaan saada oikein mieleisiään, hyviä.
Niissä sattui aina olemaan joku vika, joku sellainen vajavuus, jota
ei heti saadessaan ollut huomannut, vaan jonka sitte metsällä vasta
huomasi, etupäässä siitä, ett'ei saanut tarpeeksi saalista.

Jotkut irvileuvat olivat sanoneet syyn olleen Jopissa itsessään,
mutta sen otti Joppi pahaksi loukkaukseksi. Suuttuipa hän
jahtivoutiinkin niin, että heistä tuli pitkäksi ajaksi vihamiehet,
kun tämä leikillään oli luvannut sakoittaa Jopin eläinrääkkäyksestä,
väittäen ettei koko kulmakunnalla kohta ollut terveraajaista otusta,
sittenkun Jopista oli tullut jahtimies. Kaikki muka saivat häneltä
siipeensä eroituksetta. Mutta siitä Joppi oli suuttunut, sydäntynyt
ja vannonut tänä talvena Oskarin kanssa vielä ampuvansa ilveksiä,
ja näyttävänsä tuollaisille mokomille, kateille "häntäherroille" --
niinkuin hän sanoi -- kuinka jahtia käydään.

Ja kun satoi lumen maahan, niin oleili hän metsässä vielä entistään
ahkerammin, melkein aina Teurossa. Sillä jos siellä oli muutenkin
niin miehekästä kävellä isäntänä Oskarin rinnalla ja katsella
kuinka omaa metsää kaadettiin, niin piti siellä nyt lumen tultua
vielä erittäin vaania ilveksen jälkiä. Ja kymmenen markkaa oli
Joppi luvannut heti sille hakkuumiehistä, joka hänelle ilmoittaisi
tuoreet ilveksen jälet. -- Mutta tulivatko ilvekset sinne? kyllä ne
kaikkosivat pienempääkin meteliä!

Useasti istuivat he Oskarin kanssa metsässä nuotiolla, jonka
hakkuumiehet olivat päivällistiloilleen tehneet. Ja kun mäet
kajahteli kirvesten iskuista ja kun miehet tuhkasivat puitten
rytinällä kaatuessa, oli se Jopista niin hauskaa, suorastaan niin
mieltä ylentävää, että hän kavahti seisaalleen kannon päästä ja sanoi
melkein liikutetulla äänellä kumppanilleen: "tämä on niin hauskaa,
Oskari. Otetaan ryyppy --"

Mutta kun Joppi olisi tajunnut honkain surumielisen puheen, kun
ne siinä kivikkoharjulla tuulen käsissä valitellen ja päitään
kumarrellen haastelivat omaa kieltänsä, tahi kun hän olisi ymmärtänyt
harmajanaavaisten kuusten syvän kohinan harjun alla korvessa, olisi
hän ehkä voinut toisella tavalla ilmaista hauskuutensa niiden
kaatumisesta. Vaan hän, aivan samoin kuin kaatajatkin kaikki, oli
hetken ilakoiva, reuhaava lapsi, jolla ei ollut mitään syvempää
harkintaa toimiensa pohjana, eikä itse koettanut sitä mistään
saadakaan. Että puutkin voisivat puhua jotain, sitä ei Joppi olisi
koskaan osannut ajatellakaan, vielä vähemmin hän olisi voinut
niiden puhetta ymmärtää. Sillä hänellä pitää olla huomio ja tajunta
teroitettuina, pitää olla syvä harrastus asiaan, joka voi tulkita
viisaan luojan suurta kirjaa ja ymmärtää metsien kohahtavia sanoja.

Ja niin saivat puut itseksensä puhua viimeiset puhuttavansa, tuulen
viedä aukealle suolle ja toisiin metsiin.

Ja kuuset korvessa kohisivat näin: "meidän ensimmäiset esi-isämme
ovat tässä samassa paikassa imeneet juurensa kiinni jäykkään, laihaan
saveen, ja siihen nälkää nähden ja kituen sortuneet -- mutta suku on
jatkunut yhä -- ja niin on maatunut tähän samoille kasvintiloille
polvi polven päälle, imien uusi polvi aina enemmän voimaa entisten
mädänneistä rungoista. Meillä ei ole enään puutetta -- me tunnemme
juurillamme savisen jankon päällä jo lihavan mullan -- ja siksi
olemmekin näin reheviä. Tässä on jo väkevyyttä ylitse meidän
tarpeemme ja voisi meidän jälkeemme kaatumatiloillamme aaltoilla
keltainen ruis, tuottaen huolettoman ravinnon monelle luomakunnan
paremmalle eläjälle -- eikä voimaa puuttuisi nyt, koska meidän
runkomme muutetaan heliseväksi rahaksi -- mutta onko miestä toimeen
-- --"

Ja vanhat tasalatvalset hongat mäellä viuhuen valittivat: "kun te
tietäisitte, te, jotka siellä allamme hihkutte, mikä katala asukas
pitää tyyssijaansa tuolla Kilpisuossa -- ja jos te tahtoisitte,
niin te jotain tekisitte --. Me olemme sen tunteneet hyvin pienistä
vesoista saakka, siitä saakka, kuin uletuimme kurkistamaan kivien
ylitse suolle, ja me kammoksumme sitä aina, vaikkei se meille
itsellemme pysty vahinkoa tekemään -- sen voima on tehoton meidän
karkeaan pintaamme, joka kestää talven kireimmän viiman -- mutta
me vihaamme sitä sen kamalan jälen tähden, minkä se jättää tuonne
etäälle kyläin vainioille. -- Se piiloutuu joka kevät suohonsa
sammalen alle ja kun se kesäiltoina saa korviinsa emonsa kuiskaukset
-- joka kuuluu asuvan kaukana pohjan jäävuorilla -- lähtee se
liikkeelle, yhtyäkseen vanhimpansa kanssa yötiseen hävitysretkeen
-- auttaaksensa emoansa pahoissa töissä. -- Monena satana kesäyönä
olemme me nähneet sen hiipivän piilostansa niinkuin aaveen --
kylmänä -- kuuraisena -- ja isonevan yhä silmäimme kantamiin saakka
niityille ja pelloille. -- On vihlonut sydäntämme, kun päivän
kirkastuessa sitten olemme nähneet, mitenkä se kurja kylmällä
yöllisellä syleilyllään on ryöstänyt vihannuuden reheviltä kasveilta,
niinkuin impeyden vielä varttuvalta neidolta. -- Ja kun aurinko
aamulla on luonut säteilevän katseensa heihin -- on heidän päänsä
ollut nukuksissa ja kasvonsa kalman kalpeat. -- Ja kun ihmiset ovat
lähteneet asunnoistansa, olemme me peltojen pientareilta kuulleet
monta karmaisevaa kirousta -- monta huokausta -- ja nähneet monen
kyynelen sekaantuvan kastehelmiin maassa -- --. Tätä kamalaa näkyä on
meidän pitänyt ikämme katsella -- voimatta sitä estää, vaikka olemme
kaiken vanhuutemme lämmönkin avuksi panneet --. Tarvittaisi uljaita
miehiä, jotka sen hirviön lopettaisivat -- kaivaisivat, hävittäisivät
ja perustuksineen penkoisivat sen asuinsijan tuolla suolla. -- Me
annamme ilolla henkemme avuksi, kun tietäisimme vaan, että meidän
vesojamme ja nuorempiamme säästettäisiin -- ja että he kerran tältä
karuiselta mäeltä saisivat nähdä iloisempia näkyjä kuin me -- -- --."

Haa-uu-ii-rräts! kaatui samassa vanha honka, saatuaan kuoliniskun --
kaatui kiviröykkiöiseen mäkeen, työntäen tyven korkealle. Latva ja
oksat menivät räiskyen tuhansiksi pirstaleiksi ja paljas runko makasi
siinä valkealla lumella, tyvi ilmassa.

-- Hii-ih! huusivat kaatajat -- se on hyvää pärepuuta kun niin heitti
tyveänsä.

-- On sitä joka lajia minun metsässäni, huusi vastaan Joppi
nuotiolta, jossa hän kyykyllään lämmitti taskumattiaan, sanoen
pakaisevan suuta, kun se oli jäänyt kannon nenään.

-- Kyllä tämä on hauskaa, sanoi hän kääntyen Oskariin -- otetaanpa
kerran resu olutta tänne metsään, niin saa antaa noille miehille. Ne
ovat niin peijakkaan lystiä poikia.

-- Kutka sitten, joll'ei ne, sanoi Oskari asiantuntevasti. -- Otetaan
vaan resu, saahan tässä hyvin lämmitettyä, ett'ei yskää tule.

-- Menisköhän ne hakemaan, en viitsisi itse, kun on niin mukava olo
tässä valkealla? Ottakoot hevoseni torpasta.

-- Anna joku lantti, niin lähtevät mielellään vaikka kuka. -- Hoi
Soikkeli, tules tänne! huusi Oskari.

Kyllä sitä on niinkuin sotaherra! Huutaa vaan ja jo toinen juoksee --
ajatteli Joppi.

Olutta saatiin, ja noudettiin sitä usein jälestäkinpäin metsään.
Siitä sukeutui talven mittaan oikea sananparsi, että "hei pojat, tämä
on hauskaa, otetaan resu taas".

Ja jos sitä juotiin metsässä, niin juotiin kotona enemmän vielä, ja
useat tukkimiehistäkin olivat niin olueen ahneita, että sitä piti
olla yhtenään sianläskin paineeksi.

Niin hummattiin Hinkkalassa ja Hinkkalan metsässä, ja vietettiin
vanhain honkain hautajaisia koko aika kuin niitä kaadettiinkin.

Mutta kun iloinen joulu oli vietetty ja loppiaisesta alkoi
"härkäpäivät ja reikäleipä", rupesi Joppi huomaamaan, että rahakin
kuluu. Hänelle oli tullut tavaksi sanoa, että kyllähän jokamies
rahaa saa, kun tahtoo, mutta kaikki eivät osaa sitä oikein käyttää
-- herroiksi, mutta nyt hän hoksasi käyttäneensä sitä hieman liikaa,
eikä ollut hänellä jälellä kahdesta tuhannesta paljon muuta kuin
rikkeimet rillat, turkki, koira ja pari pyssyä, sekä muuta yhtä ja
toista.

-- Mennyt kuin mennyt, tuumi hän huolettomana. -- Saapa keväällä
toista -- ja onhan tavaraa.

Ja kun Oskari pyhäin jälestä oli kuuluuttanut hevosmiehiä metsään,
pani Joppikin molemmat renkinsä hinaamaan tukkia joelle. -- Ainahan
sieltäkin joku penni herahtaa, sanoi hän, -- kun ei ole tässä
kotonakaan mitään kiirettä. Itse hän ajoi pukkire'ellään renkien
perästä, Oskari takana -- metsään.

Sattuivat siinä ahtaassa kujassa juuri heidän edelleen kääntymään
naapurin pojat, vetäen navettalantaa pellolleen kasaan, ja Jopin oli
vaikea päästä oriillaan ohitse.

-- Pois alta, sontakuskit, tahi lasketaan mäsäksi, huusi Joppi.

Toiset eivät olleet kuulevinaan -- ajakoon perässä laukulle saakka
sen muutaman sylen.

-- Tie auki, kuuletteko! Eihän tässä voi perässä käyttää -- panette
koko kylän haisemaan.

-- Siitähän leviää teidänkin pellolle, vastasi perimmäinen poika,
veitikkamaisesti katsahtaen taakseen.

-- Huuti, mukula! Pidä huoli omistasi vaan, tiuskasi Joppi, ja oli
sotkettaa pojan hevosellaan, kun hän siinä edellä käveli kuormansa
perässä, pitäen kahin sarvista molemmin käsin kiinni -- mutta samassa
kääntyivät he jo laukusta pellolle ja Joppi sai vapaasti huristaa
eteenpäin.

-- Riivatun suupalttia poikia tuolla naapurin äijällä, sanoi hän,
kääntyen Oskariin.

Tukinajo kävi kovalla kilvalla, sillä usealle oli sellainen raha-ajo
kovin mieleistä ja tuottavaa, kun sai aina selvän rahan heti
kouraansa -- ja muutenkin se oli hauskaa suuressa miesjoukossa.

Pari viikkoa niitä oli jo ajettu, kun eräänä aamuna Hinkkalassa
tuli renki isännän puheille siinä tuumassa, että kuinkahan päin nyt
aletaan toimia, kun heinät ovat lopussa, eikä ole suurin muutakaan
rehua jälellä. --

Se oli Jopista kumma kuuluma, että rehu alkaa loppua, ja vasta oltiin
Paavaliin tulossa -- joka vanhain sanan mukaan "jakaa karjanruuan
kahtia". Ei hän muistanut isävainaan ostelleen, kuin jonkun kerran
ihan keväällä, jos oli sattunut myöhäinen kevät -- vaikka kyllä
niukkuutta oli sekin aina valitellut.

Joppi sydäntyi rengille ja koko väelle. -- Ne ovat häntä pettäneet --
se ei ole muuten mahdollista. -- Ne ovat tehneet vääryyttä hänelle ja
haaskanneet hänen tavaraansa --

Hän juoksi vihasta puhkuen hengästyksissään tallit ja navetat ja
ladot, huusi ja kiroili.

Hän ei ollut navetassa käynyt milloinkaan, ja kun hän nyt juoksi
sinne kovalla huudolla ja mehkalla, niin pelästyivät lehmät,
rupesivat rynkäilemään ja reuhtomaan. Sonni riipasihe huonosta
vitsakytkyestä irti, mölähti pahasti, kaapasi sorkallaan sontaa, niin
että sitä lensi ympäri navetan, ja töyttäsi isännän päälle. Joppi sai
hädintuskin vältettyä puskun, tempasi havupuun ovipielestä ja iski
sonnia päähän.

-- Saatanan elukka, huusi hän, ja löi lyömistään, kiertäen ympäri
navettaa selkä edellä.

Olisi tainnut sonni hänet keihästää sarviinsa, kun hän vimmassaan ei
älynnyt juosta pakoon, mutta piiat paiskasivat hädissään molemmat
ovenpuoliskot selkiselälleen ja saivat ajettua sonnin ulos.

-- Te olette samallaisia lehmiä täällä kaikki, te niinkuin nuo
toisetkin, ärjyi Joppi piioille. -- Täällä lehmät syövät heiniä,
makaavat heinissä ja sontivat heiniin, ja te katselette päältä --.
Mitä tämä on, häh? Sanoppa! Ja hän otti olkitukon lehmän takaa ja
heitti piian silmille.

-- Olkiahan ne ovat, sanoi piika, itkuun puhkeamaisillaan.

-- Olkoot vaikka olkiakin -- olenko minä käskenyt olkia sontaan
panemaan.

-- Mutta kun ei ole saatu havuja tarpeeksi ja täällä on ollut niin
märkää, rohkeni piika väittää.

-- Vai ei havuja -- vai ei havuja, matki Joppi, tarkastellen lehmäin
alusia -- ja hän löysi sieltä oikeita heiniä.

-- Onko tämä vaksia sitten, häh?

-- Menee niitä aina alle joku tukko, selitti piika, kun ne ovat
huonosti tehtyjä kesällä, tunkkaisia --

-- Sinä ole itse tunkkainen, lätys, senvuoksi ne eivät syö. --

-- Mutta onko isäntä käynyt täällä katsomassa, kuinka ne syövät ja
mitä ne syövät, ja syödä niiden pitäisi -- tuon kantaneen kumminkin,
kun miehet tahtovat maitoa joka päivä.

-- Olkoot maidotta! Ja kas sellainen maito kannattaa ajaa heiniä
sontaan. Kyllä minä teidät -- ja selvän minä tästä teen -- panen
lihaksi joka sorkan ja ajan teidät talostani pois.

-- Siunaa ja varjele tätä komentoa, sanoi piika toiselle, Jopin
rientäessä läähöttäen talliin.

Renki seisoi ovella.

-- Te lurjukset olette syöttäneet hevosille liikaa.

-- Ei ne liikoja ole saaneet, eikä viime aikoina tarpeeksikaan,
paitse Pekka --

-- Ja sekin on sentään kuin rukki, ja ensi viikolla sillä pitäisi
markkinoille -- --. Voi yhtäkaikki, voi tuhannen kertaa! Pitääkö
minun nyt lähteä teidän tähtenne rehun ostoon.

-- Ei kaiketi se meidän syymme ole, että rehu loppuu. Isäntä vainaan
aikana ei kuulunut olleen kuin kaksi hevosta ja näitä on neljä --

-- Elä venkaile, se ei sinuun kuulu vaikka olisi neljäkymmentä.

-- No ei kuulukaan, ja kuolkoot vaikka nälkään minusta nähden, mutta
sen minä sanon, ett'ei niillä enään tukkia mäestä viedä.

Joppi oli niin äkäinen, että olisi käynyt renkiin kiinni, jollei
toinen renki olisi samassa sattunut tulemaan talliin.

Hän meni suutuksissaan kamariinsa takaisin ja alkoi tuumia, mitä nyt
olisi tehtävä, sillä pahalta näytti todellakin asiain tila.

Hän oli huomannut, että paljon ne olivat haaskanneet heiniä
hukkaankin, mutta se ei nyt enään siitä miksikään muuttunut. Mutta
hän ei sentään ymmärtänyt, mitä varten niin oli tehty. -- Palkolliset
puolestaan olivat kyllä ymmärtäneet oman etunsa. He pääsivät
vähemmällä vaivalla, kun työnsivät aika kasan kerralla eteen. Ei
tarvinnut sitten niin usein käydä ruokkimassa, ja oli tuumittu, että
jos elukka siitä ajoi huonompia jalkoihinsakin, niin ajakoon.

Jo alkoi Joppia vähän kaduttaa, että oli niin jyrkästi seurannut
isävainaansa kauppakirjaa, ja heti eroittanut äitinsä talontoimesta
pois, erikseen asumaan. Olisihan se voinut sentään pitää jotain
hoitoa navetassa, koska karjanrehu ennenkin riitti, ja vähällä
piti, ett'ei hän lähtenyt jo äitinsä puheille. -- Mutta ei, hän ei
sittenkään mene -- päätti hän uudelleen. -- Olisi häpeä nyt vasta
häneltä apua hakea, ja toisekseen, jos äidin yhteen liittyisi, olisi
vapaus poissa taas, niinkuin ennenkin. Siltä pitäisi aina salata
ja piiloitella yhtä ja toista. -- Häpeä on ostaa rehuakin näin
aikaiseen, ja kun nyt riittäisi edes rahat sellaisiin. -- Mutta
kun ei ole rahaa enään tuskin muuta kuin markkinareissuun. -- Kun
ei huomannut tehdä sellaista kauppaa, että sen metsän hinnan olisi
saanut kaikki yht'aikaa -- --

Häntä alkoi taas tuskastuttaa talon pito.

-- Kyllä tämä sittenkin on yhtä saakelin vätystystä, mutisi hän
itsekseen. -- Ollapa herra, niinkuin esimerkiksi nuo virkamiehet. Ei
ole tappelemista palkollisten kanssa, eikä karjanrehuja haettava.
Joka on virkaan päässyt, se nostaa ruunulta rahaa vaan niinkuin
roskaa, ja elelee.

Mutta siinä ei nyt sillä kertaa mikään muu auttanut, kuin panna
miehet lopuilla rahoilla, joita oli markkinoita varten säästänyt,
hakemaan olkia ja kauroja, sillä heiniä hän ei päättänyt ostaa, koska
kuuluivat kallistuneen. Ja eläähän hevoset ja karja jauhosilpullakin
lopun talven, tuumaili hän.

Kun Oskari illalla palasi Jussilan metsästä, missä oli yksinään
ollut mittauksilla, pyysi Joppi häneltä pari sataa markkaa etukäteen
lainaksi. -- Sillä nyt on käynyt niin tuhannen hullusti, sanoi
hän, ett'ei auta muu, ja markkinoille meno on aivan välttämätöntä,
vaihettamaan Pekka pois, koska se on saanut patin jalkaansa.




7.


Talvimarkkinain aattopäivänä -- jotka markkinat tavallisesti ovat
Kallenpäivän aikaan tammikuulla -- ovat Joppi ja Oskari yhdessä
matkalla Hämeenlinnaan, Joppi vaihettamaan parempaan pattijalkaa
orittansa, ja Oskari muuten markkinoita katsomaan ja hakemaan rahaa
lisää tukinajoa varten.

Joppia veti luontonsa joka markkinoille vastustamattomasti. Ne olivat
hänen lempimatkojansa ja oli hän niihin jo nuoresta pojasta tottunut
ja ihastunut. Isä oli antanut hänen mennä -- ja niin oli hän jo
aikaiseen niillä matkoilla päässyt Hattelmalassa ja Punaportilla
markkinahuijauksen, kortinpelin ja hevosvaihdon makuun, eikä häntä
sittemmin koko ikänään voinut mikään voima pidättää markkinoille
menemästä. -- Hän joskus kerskaili itsekin sitä, että jo sillä ijällä
oli kehittynyt niin eteväksi markkinamieheksi. Ja totta se olikin,
sillä tarkimmilleen hän tiesi, missä paikassa mikin Hollolan tai
Asikkalan hevoshuijari tavallisesti piti korttieria, missä oli paras
ja turvallisin korttia lyödä, ja mistä sai hankituksi itsellensä
yönaikana pienellä lisämaksulla nuijan viinaa, sittenkuin puodit ja
ravintolat oli sulettu.

Vankkana hän istui nytkin rekensä perässä, supinahkaturkissaan, pitkä
varret saappaat kumikalosseihin pistettynä, ja ajoi varovasti Pekkaa,
ett'ei se hikaantuisi ja siitä pörröttyisi, sillä sen täytyi huomenna
olla välttämättä sileän, jos mieli saada hyvän kaupan.

Ja varma hän oli myös, että hän hyvän kaupan tekisi, sillä pattia
Pekan jalassa oli mahdoton kenenkään huomata, kun hän oli patin
päältä polttanut karvan kuumalla raudalla lyhemmäksi, ja hangannut
sen sitten poltetulla korkilla sileäksi ja kiiltäväksi. Ja kun Pekka
oli ollut laihanpuoleinen, oli Joppi syöttänyt sillä ennen lähtöään
alunaa, josta se paisui ja tuli turpeaksi. -- Keino, jonka hän oli
oppinut eräältä vanhalta hollolaiselta, ja jota hän piti erityisenä
salaisuutenaan, ilmaisematta sitä edes parhaille ystävilleen.

Iltahämyssä saapuivat markkinamiehet kaupunkiin ja pysähtyivät
Myllymäkeen. Siinä oli Jopilla tuttava kauppias, jonka luona hän oli
monasti ollut ja jonka talliin nytkin sai hevosensa yöksi.

-- Se on niin hyvä, kun saa hevosensa varmaan paikkaan, oli hän
sanonut Oskarille, -- kyllähän miehet aina toimeen tulevat.

Itse he läksivät kaupunkiin tapailemaan markkinatuttavia ja hakemaan
ajoissa yösijaa, sillä kauppiaalla ei ollut miehille tilaa. Lähtiessä
oli Joppi sentään varmuuden vuoksi pannut rautavitjat hevosensa
kaulaan ja lukinnut sen niillä kiinni.

Kaupungin kestikievariin he suuntasivat käyntinsä, ja kun siellä
vielä oli kamaria saatavissa, niin hyyräsivät he yhden omiin
hoteihinsa, ja menivät kapakan puolelle katsomaan kylmästä tultua
jotain suuhunsa.

Siellä oli kaikki huoneet humalaisia täynnä ja pöydät lainehti
viinaa, olutta ja kaikenlaista juomatavaraa, ja vaikka palvelijoita
oli kuin "Vilkkilän kissoja", piti heidän sentään hiessäpäin juosta,
ennenkuin saivat jokaisen janoisen, juotavata huutavan markkinamiehen
suun tukituksi.

Jopin ja Oskarin piti seisaallaan ryypätä tuutingit tiskin ääressä,
sillä istuintilaa ei ollut enään.

Oskari ehdoitti, että mentäisiin omaan kamariin ja tilattaisi
sinne -- mutta silloin sattui Jopin silmä joukossa erääseen
markkinamieheen, joka veti niin hänen huomionsa puoleensa, ett'ei hän
malttanutkaan lähteä.

Se oli pitkä, tummanverinen mies, lammasnahkaturkki yllä, remelillä
kiinni vedettynä, suuri karvalakki päässä ja piiska kainalossa,
kulkien ympäri aivan kuin olisi kiireellä tullut jotakuta hakemaan.
Hän näytti olevan aikalailla humalassa, päättäen reuhtovista ja
horjuvista liikkeistä -- mutta kumma kyllä, hän horjui sentään
siellä toisten joukossa ja pöytien välitse niin osavasti, ett'ei hän
kertaakaan loukannut ketään eikä tehnyt mitään vahinkoa -- josta voi
tulla siihen varmaan luuloon, että hän tekeytyi humalaisemmaksi, kuin
mitä oli.

Kulkien ympäri huoneita pöydästä pöytään, aivan kuin olisi ollut
tuttava koko sekalaisen seurakunnan kanssa, kyseli hän yhtenään
hollolaiseksi murtaen, että "onks' siin' pöyläss' sellaist' miest'
joka rohkenie hevoist' vaihtaa". Useassa pöydässä näytti hänellä
sentään olleen likeisiä ystäviäkin, sillä hän istahti hetkeksi jonkun
polvelle puhuen hyvin tuttavallisesti tämän kanssa suusta suuhun,
tai vieden suunsa aivan toisen korvaan, kuiskaten jotain, silmät
omituisesti vilkkuen. Mutta kauvan hän ei malttanut olla yhdessä
kohti.

-- Katsopa tuota miestä, sanoi Joppi Oskarille. -- Se on Pennalan
Niku Hollolasta, parhaita hevosmiehiä, mitä minä tunnen. Se velikulta
pelasi minulta viime talvimarkkinoilla toista sataa Hattalmalassa
-- ja tekisipä melkein mieleni niistää sitä nyt. -- Tuttava se on
kaikkein kanssa -- kumma kun et sinä tunne? -- Näetkö, kuinka kulkee
ympäri kuin kotonaan, heh!

-- Vaan näkyvätpä sille suuttuvan tuossa pöydässä, osoitti Oskari.

-- Ne on niitä pöyhkeitä Hauholaisia, kyllä minä tunnen nekin miehet
-- vaan ei ole pelkoa, että Niku kiikkiin joutuu, kyllä se osaa
vastata ja osaa välttää myös. Niku huomasi Jopin ja tuli luo.

-- No, Joppi, vaihdatko hevosta tällä reissulla? -- hyvää iltaa
sentään.

-- Onko sulla hyvä, että kannattaa vastata? kysyi Joppi.

-- Karva kuin silkkiä ja kintut kuin vieteriterästä --

-- Missä se on?

-- Tuolla on pihalla.

-- Ei sitä sentään pimeinpäin vaihdeta. Missä sinulla on korttieri?

-- Myllymäessä, vanhassa paikassa.

-- Jaha! -- Mutta jos lähtäis koettamaan --

-- Vaikka paikalla, sanoi Niku ja lyödä ravahutti piiskan varrella
saapasvarteensa.

He läksivät ulos, Oskari perässä.

Pihalle tultua, ja Nikun hevosta irti päästäessä, kuiskasi Joppi
Oskarille:

-- Minä menen ilman piruuttani sen rekeen -- vai tuletko mukaan
sinäkin?

-- Ei minua haluta, eläkä huoli sinäkään suotta lähteä nyt.

-- Kyllä minä menen, päätti Joppi ja heittäytyi puoleksi pitkälleen
Nikun rekeen, ja Niku ajoi Myllymäkeen, erään syrjäisemmän,
pahanpäiväisen talorähjän pihaan, johon seisatti. Siinä korjasi hän
hevosensa jonkunlaiseen vajantapaiseen pihan perällä, jossa kuului
olleen muitakin kylmissään hörhöttäviä hevosia, ja Joppi jäi siksi
aikaa seisomaan rakennuksen eteen.

Ainoastaan yksi ovi näkyi vievän rakennukseen sisään, sen päästä,
suoraan pihalta. Sivuseinällä olevat pienet, neliruutuiset ikkunat
olivat sisäpuolelta niin peitossa, ett'ei valonsädettäkään päässyt
pihalle, vaan että siellä sisässä sentään oli elämää aikalailla, sen
saattoi päättää siitä yhtämittaisesta, epäselvästä horinasta, joka
sieltä kuului niinkuin ampiaispesästä.

Jopin vielä seistessä pihalla, aukeni äkkiä ovi, aivan kuin jonkun
sisällisen voiman pakoituksesta -- tahi niinkuin aukenee höyrypillin
läppä -- ja heitti hetkiseksi pihalle valonloimauksen -- kovan,
sekasotkuisen äänen rähäyksen ja vaaleana usvana kylmään ilmaan
kohahtavan höyrypilven -- vaan samassa kun se sulkeutui, kuului
sieltä sisältä pihalle vaan entinen tukautettu sorina.

Joku mies oli tullut ulos ja useita ääniä oli huutanut hänen
peräänsä, että: "muista nyt, pullo mieheen -- --"

Joppi oli hyvästi eroittanut miehen valoisassa ovessa ja se oli
näyttänyt ihmeen tutulta, vaan kun ovi oli äkkiä taas sulkeutunut,
jäi se kohta hänen silmiinsä valon huikaisun vuoksi entistään
pimeämmäksi, eikä hän voinut ollenkaan huomata, mihin mies oli
kadonnut.

-- Ihmeesti tutun näköinen mies, mutisi hän astuessaan Nikun perässä
huoneesen sisään.

Se oli jotensakin avara huone, mutta niin matala, että pitkän miehen
otti melkein pää kattoon. Sen takana mahtoi olla pari pienempää
huonetta, koska peräseinässä oli kaksi ovea, ja useampaa huonetta ei
koko rakennuksessa ollutkaan. Joka kohta kantoi merkkiä tavattomasta
rappeutumisesta ja likaisuudesta, ja piti olla tavallista vankempi
nenävärkki, että saattoi pahoinvoimatta olla hetkenkään siellä
sisällä, sillä niin täynnä oli lattian ja la'en väli mädännyttä
oluen ja tupakan hajua, kuin ainoastaan huonoimmassa nurkkakapakassa
saattaa olla. Mutta siltä istui Jopin ja Nikun sisäänastuessa siellä
joukko iloisia markkinamiehiä keskellä huonetta, vanhanaikuisen,
kuluneen, pyöreän pöydän ympärillä, lyöden korttia ja latkien olutta.
Parin tyhjän olutlaatikon päällä seinivieressä nukkui mies, ja
toinen väsähtänyt matkantekijä makasi peräseinällä, ovien välissä
olevan pienemmän pöydän alla lattialla, kuorsaten kauheasti.

Juuri kuin ulkoa tulijat astuivat sisään, tuli toisesta peräovesta
etummaiseen huoneesen selkä edellä vanha, paljaspäinen,
kiiltävänkuluneesen sortuukkitakkiin puettu mies, riidellen
armottomasti häntä ulostyöntävän akan kanssa. Akan "nuuskakamarin"
katto oli joskus menneisyydessä painunut niin pahasti sisään, että
hänen puheensa tuli yksinomaan kurkusta, ja vaikka sitä sentähden
oli melkein mahdoton ymmärtää, saattoi kumminkin heidän riidastaan
huomata, että siinä oli talon isäntä ja emäntä. Sillä isäntä
oli pistänyt muutaman olutpullon hinnan omaan taskuunsa, salaa
akalta, ja siitä nyt oli tora, koska akka tahtoi välttämättä pitää
itseoikeutettua kasöörin virkaansa loukkaamattomana. --

Joppi tuntui olleen hyvin tervetullut tähän hauskaan seuraan ja
useammat tervehtivät häntä kuin vanhaa tuttua.

Nikulle ei puhuttu mitään ja hän istui kuin isäntä omaan pöytäänsä.

-- Ei Koskinen ole tullut? -- kysyi hän.

-- Ei, vastasi yksi joukosta, -- eikä se tänä iltana sieltä tulekaan.

-- No nyt on piru merrassa --

-- Huomenna on asia raastuvassa esissä ja haaste saatiin joka mies.

-- Kirottu poliisi!

-- Ne väittävät vaan, että hevonen on varastettu ja että tuntomerkit
lyövät yhteen sen Hausjärveltä varastetun hevosen kanssa, jota on
kuuluutettu --

-- Hoo pojat! -- minäpä näytän toteen, että Koskinen on sen
rehellisesti tunnetulta mieheltä ostanut --

Samassa tuli joku sisään.

Joppi istui selin oveen, eikä huomannut tulijaa, ennenkuin se alkoi
puhua. Hän kääntyi hämmästyneenä oveen päin ja näki edessään oman
entisen renkinsä, Jussin, joka kaivoi pulloja taskustaan ja asetteli
pöydälle.

-- Mutta kuinka on Jussi täällä?

Sillä seikalla on oma historiansa.

Jussi oli syksyllä Hinkkalasta lähdettyään kuleksinut siellä täällä
tukkimetsissä Hämeenlinnan ympäristössä, säilyttäen satamarkkaistaan
takkinsa vuorin väliin neulottuna. Vaan pitempää aikaa ei hän
yksillä paikoilla ollut viipynyt, sillä palkka hänen mielestään ei
ollut tarpeeksi riittävä missään, ja niin etsi hän yhtenään uusia
työmaita, pelaten ja tuhlaten ansionsa mitä sai, ja jättäen pieniä
ruokavelkoja jälkeensä joka paikkaan. Satamarkkaistansa ei hän
ollut tohtinut särkeä, peläten epäluuloa, vaan kun hän lopulta oli
kyllästynyt sitä povessaan kantamaan ja takkikin oli alkanut jo niin
ränstyä, että sen piilopaikkaa oli pitänyt monasti muutella, oli hän
loppiaisen jälkeen, vähää ennen markkinoita, tullut kaupunkiin. Mutta
kun sielläkään -- rikkisissä vaatteissa ollen -- ei ollut rohjennut
missään kauppapuodissa tai muussa julkisessa paikassa vetää rahaansa
esille, oli hän lopulta joutunut siihen paikkaan Myllymäessä, missä
hän nyt on, ja saanut siinä hyviä, auttavia apumiehiä. Raha oli
pienitty ilman suurempaa pulaa, Jussi hankkinut itselleen parempaa
vaatetta, ja jäänyt rahoineen siihen mielestään ylen hauskaan
paikkaan viettämään joutilaita herraspäiviä.

Kun sitten markkinat lähenivät, ehdotteli talon väki yksissä tuumin
Jussille, että ruvettaisiin kaikin puulaakiin, ennenkuin hänen
rahansa loppuu, ja hankittaisi markkina-ajaksi hyvää ansiota, josta
Jussillekin lankeisi hyöty hänen osuutensa mukaan. Tuuma oli Jussista
ollut mainio ja hän oli paikalla ollut taipuvainen niin helppoon
rahan ansioon.

Hankittiin sitten viinaa niin paljon kuin saatiin, lisättiin sitä
hiukkasen vedellä, ja korkkailtiin tyhjiin olutpulloihin valmiiksi
kauppatavaraksi. Koko varasto kätkettiin vanhaan perunakuoppaan
ulkohuonerähjän takana, ja odotettiin markkinoita. Kaupan piti
käydä Jussin nimessä ja tulisi hän hoitamaan sen anniskelua. Oluen
anniskeluun oli emäntä jo kauan sitten hankkinut itselleen oikeudet
kaupungilta.

Sinne kuoppaansa oli Jussi silloin juuri ollut menossa, kun Joppi
hänen pihalla näki ulos tulevan, ja sieltä hän nyt astui pulloineen
takaisin huoneesen.

-- Mistä sinä Jussi tänne -- mitä sinulla niissä pulloissa on?
-- kysäsi Joppi yhteen kyytiin, ja toinen vastasi, että hän on
markkinoilla niinkuin isäntäkin, kun on oma herransa nyt -- ja mitä
pulloihin tulee, niin tottapa antanevat toiset maistaa.

Sitä maistettiin, kaadettiin olutlasiin vaan, ja se oli viinaa.

Kun Joppikin tahtoi puolestansa tarjota, kysyi hän Jussilta, mistä
sitä saa?

Ei sanonut Jussi sitä hänellä itsellään olevan, mutta noutamaan hän
kyllä menee vanhalle isännälleen, jos saa ryypyn vaivastaan.

-- Mitä se maksaa?

-- Kaksi markkaa nuija.

-- Onpa tupla hinta, mutta hae häntä pari nuijaa sentään, tuossa on
raha. -- Eihän sitä muualtakaan halvemmalla saa näin myöhällä enään,
sanoi Joppi.

Hierottiin siinä välillä sitten vähän hevoskauppoja, mutta kun
jokainen kehui omaansa parhaaksi ja "kaikki siat ovat pimeässä
mustia", heitettiin kaupat päättämättömiksi aamuun ja alettiin
uudelleen lyödä nakkia.

Jussi tuli peliin mukaan.

-- Hyvinpä sinä olet rahoissasi, sanoi Joppi.

-- On se toista, kuin renkimiehenä, vastasi Jussi, vetäen taskustaan
osansa pöytään.

Ja hän on kovin mielissään, että pääsee kerran koettamaan Jopin
kanssa isommassa seurassa. -- Nyt sitä ei auta vääryyden teko -- nyt
siltä on puserrettava entiset häviöt takaisin -- juuri tällä paikalla
-- tässä pöydässä -- hän on oppinut pelaamaan hänkin jo, ja tietää
milloinka nakkaa -- --

Peli kävi kiihkeällä innolla. Miesten silmät kiiluivat savuavan
lampun valossa verisinä, lihakset vavahtelivat kasvoissa, käsi
puristi kuumeentapaisesti likaisia korttia. Kuului kirouksia ja
pirullista, voitonilosta rähähtävää naurua. Jonkun oli kasvot aivan
kalpeat, toisen taas punaisenhohtavat ja hikiset. -- Tuska, kiihko ja
voitonhimo olivat yhä nousemassa.

Hetken aikaa näytti onni suosivan Jussia, ja hän voitti pienempiä
summia, riemuiten sisimmässään, kun näki Jopin häviävän.

Mutta se kääntyi pian ja kohta pyyhkieli Joppi pelin toisensa perästä
pöydältä taskuunsa, leveästi nauraen ja istuen rehevänä, kyynärpäät
pöydällä, toisten pannessa rahaa kassaan.

Jussi oli saanut ison "pietin" ja sekin meni Jopin taskuun.

Hän puri hammasta ja alaleuka alkoi pahasti vavahdella. -- Haa,
saatana! ajatteli hän. -- Pitääkö sen nytkin voittaman minulta --

Hän pani kiihkeänä "pietinsä" uudestaan kassaan -- ja huomasi
kauhukseen, että siihen ne menivätkin jo hänen rahansa kaikki. Kortit
jaettiin, vaan kukaan muu ei nakannut kuin Joppi -- ja niin joutuivat
isäntä ja entinen renki uudelleen kahden peliin.

Joppi vei heti ensimmäisen tikin.

Jussi oli niin vimmatussa kiihkossa, että koko ruumis vapisi. --
Siinä oli nyt ainoat rahat menossa samalle miehelle, joka kerran
ennen jo oli tehnyt hänestä paljaan.

Joppi sai toisenkin tikin, ja Jussilta oli valtti lopussa. -- Nyt se
voittaa taas -- sillä on valtti kädessä varmaan --

Jussi oli koko pelinajan ollut kohona irti tuolista, pöydän yli
kumartuneena, ja tarkastanut Jopin kouraa, missä hän korttiaan piti,
niin että oli ollut pelkkänä silmänä koko mies.

Yht'äkkiä iskee hän ylitse pöydän molemmin käsin Jopin ranteesen
kiinni niin että pulloja kaatuu --

-- Roisto, kirahtaa hän hammasten välistä -- sinulla on liikoja
korttia taas.

-- Se on vale, hellitä! Ei ole kuin valttikymppä ja voitto on minun,
-- ja hän kahmasee toisella kädellään rahat pöydältä ja vie taskuunsa.

-- Elä vie rahaa ennenkuin näytät korttisi --

-- Hellitä, kirottu, kyllähän sitten näet, karjasee hurjasti Joppi.

-- Ei heltiä kätesi nyt, ennenkuin avaat kourasi -- avatkaa sen
koura, miehet, ja syynätkää, se on ennenkin --

Mutta samassa iskee Joppi vapaalla nyrkillään Jussia rintaan niin
että tämä kaatuu ja mukana menee koko pöytä, pullot, lasit ja lamput,
kovalla helinällä, ja huone jää pilkkoisen pimeäksi.

Isäntäväki riensi kamarista, ja kun ovi aukeni, tuli uudestaan valoa
huoneesen.

Mutta Jussi oli kavahtanut lattialta ylös. Hänen ajunsa läpi on
silmänräpäyksessä kulkenut kaikki se vääryys ja vahinko, jonka hän
viime vuonna kärsi Jopin tähden -- ja nyt vielä tämä viimeinen iso
tappio -- suora ryöväys -- ja tämä lyönti -- ja hän on temmannut
puukon tupestaan ja töyttää raivossa Jopin päälle.

Sen huomasivat toiset ja karattiin Jussin käteen. Vaan ei voitu enään
ehkäistä voimakasta iskua, saatettiin se vaan harhaan -- ja puukko
tunkeutui päätä myöten Nikun olkaan.

-- Ai jumala! -- se otti minuun, huusi Niku, vaipuen alas.

Yleinen hämmennys syntyi.

Ei ollut kukaan siinä mylläkässä kuullut, mitenkä toisessa kamarissa
avattiin akkuna, ja kaksi naisen ääntä kirkui poliisia.

Niitä liikkuu ahkerasti Myllymäen kulmalla markkina-aikana
sotilaspatrullin kanssa.

Kapakkahuoneessa toiset olivat kovana Jussille, toiset parhaallaan
vetivät puukkoa Nikun olkapäästä, mihin se oli jäänyt törröttämään,
kun ovi äkkiä temmattiin auki ja siitä näkyi kaksi painettia. Poliisi
ja kaksi sotamiestä kiväärit kädessä, kumartui matalasta ovesta
sisään.

Ne tekivät pian selvän asioista.

Niku pannaan omaan rekeensä ja viedään läänin lasarettiin
sidottavaksi -- tahi kuolemaan, sillä kukaan ei voinut varmaan
päättää kuinka kävisi, koska haava näytti pahalta. --

Muu joukko kaikki, jok'ikinen viedään poliisikamariin, sekin
poikkinenä emäntä, vaikka hän paraansa päästä koettaa panna
vastaan ja sättiä poliisia. Nukkuvatkin potkitaan ylös -- ja he
tekevät seuraa unenpöperöisinä -- silmiään hieroen, syljeskellen
ja haukotellen -- vaikka eivät tajua koko tästä komennosta mitään.
Kaikki muut käyvät vapaina, mutta Jussia vartioidaan, ja vedetään
kädet selän taakse kiinni setolkkaremmillä, jonka poliisi ottaa Nikun
hevosenkaluista, muristen, että täältä jo tänään vietiin mies ja
hevonen ja nyt viedään koko roska perässä. -- Kun piru virittäisi
tuleen koko hökkelin.

Poliisikamarissa manataan ja tuomitaan koko tämä matoinen maailma
pataluhaksi, mutta erittäinkin vielä nämä markkinat, jolloin ei saa
pahaakaan rauhaa yöllä eikä päivällä. Pidetään lyhyt poliisitutkinto,
jossa selviää, että Jussi yksin on ollut syypää koko tapaukseen,
ja tulee vielä sekin ilmi, että hän on kulettanut markkinamiehille
viinaa. Jussi koettaa puollustautua urheana -- ei ymmärrä ollenkaan
asemansa vaarallisuutta -- ja ajaa syyn Jopin ja isäntäväen päälle.
Puhuu vääryydestä korttipelissä ja yhteisestä viinakaupasta.

Mutta joka mies väittää yhdestä suusta, ett'ei ole ollenkaan
pelattukaan, kuin leikin vuoksi. Ja isäntäkö olisi ruvennut viinaa
myömään, joka tuntee lain -- pois se!

Kaikkien nimet ja kotipaikka merkitään paperiin ja koko joukko
käsketään poistumaan, vaan pitämään varansa, jos asia sattuisi
jo markkinain loppupäivinä olemaan raastuvan oikeudessa esillä.
Ainoastaan humalaisimmat pannaan yöksi putkaan.

Jussi on tähän saakka ollut jotenkin rauhallinen, mutta kun hän
näkee, että toiset alkavat poistua, eikä häntä lasketakaan, ja
kun hän kuulee kahleitten kalinaa ja huomaa, kuinka parrakas,
tuimannäköinen poliisi niitä kantaa salin poikki häntä kohden, herää
hän äkkiä tajuunsa kuin unesta ja joutuu täydelliseen epätoivoon. --
Riistävätkö ne häneltä vapauden nyt? Hän nyyhkyttää ja pyytää -- hän
jo ääneensä itkee -- heittäytyy polvilleen ja rukoilee pyhän Jumalan
nimessä, että hänet päästettäisiin pois -- hän tulee takaisin vaikka
jo aamulla raastupaan -- hän kärsii mitä siitä tulee, jos hänelle
mitään tulee siitä -- sillä se oli niiden syy -- kaikki oli niiden
toisten syy -- hän tekee vaikka mitä, kun hän vaan saa nyt mennä -- --

Mutta hänet riuhtaistaan itkustaan huolimatta seisaalleen, pannaan
kahleet käsiin ja jalkoihin, ja viedään melkein kantamalla ja
raastamalla vielä samana yönä linnaan.

Joppi läksi käymään torin poikki ja kääntyi keskievariin tapaamaan
Oskaria, mutta ei löytänyt häntä sieltä, ei ravintolan puolelta, eikä
kamarista. Kamarin avain oli paikoillaan naulassaan ovi pielessä ja
vuoteet liikuttamattomina.

-- Mihinkä ihmeesen se olisi mennyt, kun ei vielä ole palannut ja
on tuossa paikassa jo puoliyö? tuumaili Joppi. -- Mutta kyllä se on
haettava käsiin, on saattanut joutua hyvinkin hauskaan seuraan.

Hän aprikoi keskievarin portilla, seisoen kadulla. Tuumaili sinne ja
tänne, mihin päin siitä alkaisi suunnata kulkuansa, että löytäisi
etsittävänsä -- sillä välttämättä nyt pitäisi nähdä, millaisessa
lystissä Oskari on, ja päästä seuraan.

Äkkiä pälkähti päähän, että pitää aivan ensimmäiseksi käydä katsomaan
susiteetista, sillä siellähän oli syksylläkin oltu yhdessä sen
kasöörin kanssa, jota Oskarin nytkin oli pitänyt tavata.

Kadut olivat jo melkein tyhjät. Ainoastaan markkinakulkuvahtia
astuskeli hiljalleen siellä täällä keskikatua, parittain, kiväärit
olalla, keskenään jutellen päivän tapahtumia, ja joku markkinamies,
joka oli saanut päänsä tarpeeksi täyteen, hoippui käytävää pitkin,
muistutellen korttieripaikkaansa.

Kulkuvahti antoi heidän paraansa mukaan luovia eteenpäin, kunhan
eivät vaan pitäneet niin suurta melua, että siitä kaupunkilaisten
yörauha häiriytyisi, sillä oman mukavuutensakin vuoksi he eivät
olleet erittäin hanakoita ketään putkaan viemään, ja toisekseen, ei
siellä olisi enään ollut tilaakaan.

Joppi kiirehti askeliaan, ja juuri kun hän lähellä matkansa päämäärää
oli astumassa sen kadun poikki, joka vie torilta linnalle, kuuli hän
ääntä ja meteliä torilta päin, ja tarkemmin kuunneltuaan huomasi hän,
että siinä vietiin Jussia.

Jussi teki kovaa vastarintaa, -- sillä vapaus on ihmiselle rakkain
kaikesta -- mutta ei siinä auttanut. Kulkuvahti juoksi avuksi, ja
Joppi kuuli sanottavan, että "viedään se yksi mies vaikka kantamalla
-- pahennat sinä tällä vaan asiaasi --"

Pieni säälin huokaus kävi Jopin rinnasta, mutta ainoastaan ohimennen
-- sillä samassa hän muisti, kuinka huonosti tämä markkinamatka
olisi voinut päättyä, joll'ei isku olisi sattunut Nikuun. -- Menkööt
omaa menoaan he, hänellä on myös oma tiensä, ajatteli hän, ja jatkoi
kulkuaan oikein mielihyvissään siitä, että oli toisen kustannuksella
oman nahkansa pelastanut.

Hän astui seurahuoneen isoon saliin sisään. Se oli korkea ja kaikuva
kuin kirkko, ja oli siellä vielä -- puoliyön aikaan -- äänekäs
seurakunta hartaassa toimessa.

Siellä istui tukkiherroja, monenlaisia liikemiehiä, kauppamiehiä,
hevosmiehiä, kaupungin virkamiehiä ja lihavia, kaksileukaisia Hämeen
rusthollaria ja mahtavia kartanon omistajia -- hyllyvätä lihaa, jota
ei huoli eikä työ ollut pakoittanut missään määrätyissä rajoissa
pysymään.

Afääreistä puhuttiin ja niitä tehtiin. Keskusteltiin hevoskaupoista
ja metsäkaupoista -- ja juotiin -- pääasiassa vaan juotiin --

Omituista todellakin aineellisuuden kiertokulku tässä maailmassa!
Tuhansia tukkia, monta kaunista hongikkoa kokonaan, siellä nieltiin
kurkuista alas. Ne olivat ennen hiljalleen kulkea kahnustaneeet
kuukausia -- kokonaisia vuosia -- purojamme, jokiamme ja
siintäviä järviemme selkiä myöten maasta pois, toisinaan hyvinkin
vastahakoisesti ahtaissa uomapaikoissa -- ja nyt, saatuaan toisen
olinmuodon konjakissa, viinissä, liköörissä ja korkeakaulaisissa
sampanjapulloissa -- nyt ne menivät solahtaen vaan iloisten
tukkiherrain ja topakoitten maanomistajain mahaan -- eikä siinä oksat
vastaan kärränneet --

Ja myöjät olivat iloisia ja ostajat iloisempia vielä.

Joppi jäi salin ovelle seisomaan, ihmeissään siitä komeudesta, mikä
täällä kohtasi silmää, ja alkoi katseineen kulkea ympäri pöydästä
pöytään, että jos näkisi Oskarin siellä. Hän oli ensi kertaa
markkinamatkoillaan, näin ison liikkeen aikana, sattunut tähän
paikkaan.

-- Voi kumminkin tätä elämää -- tätä iloa! ajatteli hän ja joutui
jonkunlaiseen huumaustilaan seistessään siinä ovella, niin ett'ei
kohta enään muistanutkaan asiaansa. -- Vaahtopäät lasit, kauniit
pullot, häikäisevä valo, korkkien moksahdus -- ja koko ilma, joka
tulvi salista vastaan ovelle, oli niin puoleensa vetävä, että hän
seisoi paikoillaan vaan hehkuvin silmin, katsellen elämää edessään
niinkuin kaunista panoraamaa -- hengittäen syvästi --

Joku mies nousee siellä eräästä pöydästä ja lähtee käymään häntä
kohti -- katsellen häneen -- --

-- Kah, Oskari! Olethan sinä täällä, sanoo Joppi iloisesti, kun
toinen jo on tullut aivan tykö. Minä jo ajattelin, että mihinkä
sinä -- --

-- Täällähän minä olen ollut koko illan -- ja täällä sitä olla
pitää. Tule pois meidän pöytään, siinä on rahamiehiä Keuruulta ja
Orihvedeltä saakka -- hauskoja miehiä kerrassaan -- ja meidän kasööri.

-- Sopiiko sinne tulla?

-- Tottakai, omallaan täällä jokainen ottaa.

Siinä oli pöydässä parhaallaan puhe metsistä.

-- Vetoa minä lyön siitä, etteikö Palomäen kankaasta makseta
viisikymmentä tuhatta, sanoi eräs joukosta, lihava suurimahainen
isäntä, hienoissa verkavaatteissa, lyöden kämmentä pöytään. -- Sitä
on jo kyselty ja tässä taas porilainen kyselee.

-- Enhän tiedä vielä mitään luvata, sanoi se porilainen herra, jolta
Joppikin syksyllä oli rahat saanut, -- mutta jos metsä on niinkuin
sanotte --

-- No isompi se on kuin viime vuotinen lohko.

-- Mutta Ikkola puhuu nyt turhia, sanoi toinen nuorempi, hienomman
näköinen isäntä, -- koska minä koko Suonpään palstasta en saanut kuin
kolmekymmentä viisi --

-- Lyödään veto; minä rohkenen. Viisi pulloa.

-- Sampanjaako?

-- Tietysti -- ja sittepä nähdään kun herrat tulee katsomaan. Juodaan
se paikalla, kyllä minä otan, ja velon sitten Huhdasmäkeä, kun olen
voittanut.

-- Ja minä maksan myös silloin kuin häviinkin, vastasi toinen lujasti.

Tukkiherra nauroi makeasti, sytyttäen sikaria.

-- Onpa hauska nähdä, kumpi herroista voittaa --

Joppi on katsellut miestä ja toista -- totisena kovin -- ja
kuunnellut melkein henkeään pidättäen. -- Voi toisen kerran! --
Puhuukohan ne vaan totta -- mutta löisikö ne pilalla noin isoa
vetoa -- --.

Kyyppäri toi sampanjaa.

-- Tämä Ikkola se on erinomainen tekemään hyviä kauppoja, alkoi
kolmas, pyylevä isäntä puhua, kun oli ensimmäiset lasit kallistettu.
-- Tänne tullessa ennätti Tampereella ostamaan polkuhinnasta oriin,
josta minä olisin maksanut kaksituhatta empimättä.

-- Ihanko totta? kysäsi joku.

-- Totta vallan. Pohjanmaan parhaita juoksijoita, ja toinen petteessä
möi.

-- Sillä minä jään kilpa-ajoihin ja otan ensi palkinnon, sanoi
jäykkänä Ikkola, pyyhäisten leukansa poimuja, joihin oli äsken
suupielestä valahtanut sampanjan vaahtoa --

-- Pitäisipä se nähdä, sanoi tukkiherra innostuneena, minua niin
huvittaa hyvät hevoset.

-- Saapi sitä katsoa, -- täällä se on tallissa -- vaan en minä nyt
viitsi tästä lähteä yösydännä.

Mutta toinen kiusasi itsepäisesti lähtemään ja näyttämään sitä.

-- No kun tahtonet, niin haetetaan se tänne, sanoi Ikkola, jonka
päähän pisti hauska juoni. -- Kyyppäri! huusi hän.

-- Mitä pite olla herr Ikkolall'?

-- Käske niitä renkiä tuomaan minun orittani tänne saliin, tuossa
on vaivastasi, -- ja hän tarjosi takanaan seisovalle kyyppärille
viisimarkkaista olkansa ylitse.

Mies sai suuret silmät ja suu lensi auki.

-- Herrijess! Ei se passaa, herr Ikkola.

-- Mutta sen pitää passata. Minä tahdon tarjota pullon sampanjaa
sillekin, markkinain maistimiksi.

Joppi on kuin puusta pudonnut ja vähän säikähtänyt. -- Ne on miehiä,
oih, oih! -- ja hänen tekisi jo mieli työntää kyyppäri hakemaan sitä
oritta ja mennä itse auttamaan.

-- Mutt' jos herr Ikkola tahto, niin me viädä sille stalliin --
sotkee kyyppäri.

Mutta Ikkola on nyt kerran saanut päähänsä, että hän näyttää oriinsa
mahtavasti, koska sitä nähdä tahdotaan, eikä anna perään, ennenkuin
saadaan ravintolan isännältä itseltään lupa tuoda hevonen eteiseen
saakka, mutta ei etemmäksi, maksosta eikä mistään.

Ori tuotiin eteiseen ja koko sali pakkautui katsomaan, kuinka sen
suuhun miesvoimalla kaadettiin sampanjaa. -- Yleinen riemu, raikuva
nauru ja kättentaputus seurasi tätä näytelmää, ja Ikkola käydä väänsi
tyytyväisenä, kädet housuintaskussa, pöytään takaisin.

Tämän välinäytöksen päätyttyä veti Joppi Oskarin syrjään.

-- Anna hyvä veli vielä parisataa, jos tässä hyvinkin tarvitsisi.

-- Joo, se ei tule kysymykseen, mutta tehdään sentään pieni paperi,
sanoi Oskari, ja kääntyen salin ovelle, huusi hän: "Pylkkänen,
tuleppa tänne."

-- Tuossahan on paperia tiskillä -- tämä Hinkkala ottaa minulta kaksi
sataa -- jaa, pannaan se entinen yhteen -- neljäsataa markkaa, jotka
minä saan nostaa puulaakilta, hänelle tulevista metsärahoista. Pistä
sinä paperi.

-- Pannaanko korkoa?

-- Ei panna, tutulta mieheltä.

Juoma-ainetta tilattiin nyt joka pöytään vielä hyvät satsit, kun
tiettiin, ettei pitemmälle enään anneta näin myöhällä.

Ja kun Joppi näki, kuinka huolettomasti siinä tiliä tehtäessä
heiteltiin isoja setelirahoja pöytään, huomasi hän häpeäkseen
olevansa vielä aivan jälellä oikeista miehistä. -- Mutta kyllä hänkin
vielä -- tulevilla markkinoilla. -- Mikä pakko hänen on nahjustella
ja lainailla pikkusummia -- hän ottaa ja myö koko takapalstan --
päästä päähän, isot puut kaikki, mitä vaan puulaakille kelpaa -- jää
hänelle sittenkin vielä yli oman tarpeen.

Kolme päivää he olivat Oskarin kanssa markkinoilla. Joppi vaihtoi ja
möi hevosta ja osti välillä, kunnes lopulta oli saanut mielestänsä
tarpeeksi hyvän ja virheettömän.

Kolmantena päivänä oli poliisi käynyt hakemassa häntä raastupaan,
todistamaan Myllymäen puukotusjutussa.

Lääkärin todistuksen mukaan ei Nikun haava ollut vaarallinen, sillä
puukko oli tunkeutunut pitkin pintaa. Mutta yhtäkaikki tuomittiin
Jussi vuodeksi kuritushuoneesen ja viinansakkoon, jonka hän ensin sai
suorittaa vesikopissa.




8.


On kulunut joitakuita vuosia siitä, kun Hinkkalan Joppi möi
ensimmäisen metsälohkonsa ja tuli huomaamaan, miten helpolla siitä
sai rahaa.

Sen jälestä on hän myönyt koko metsänsä, niin että tukkipuita ei
ole enään ollenkaan, eikä juuri hirsiäkään. Rahaa siitä on lähtenyt
koko joukon toistakymmentä tuhatta, mutta melkein samaa mukaa se on
kulunut kuin on tullutkin, eikä säästöä ole summiakaan enään.

Maat eivät ole entisestään parantuneet, pikemmin päinvastoin, sillä
lantaa on tehty laiskasti ja isäntä-vainaan ajoilta peltoihin
jäänyt voima on imetty loppuun. Mutta sen sijaan on talon ulkoasu,
rakennukset, muuttuneet ja komistuneet niin, että sitä tuskin
entiseksi tuntee. Ainoastaan muorin eläketupa pihan laidassa -- muori
elää vielä -- on ennallaan sammaltuneessa painokatossaan. Ja sitäkin
on Joppi jo usein hankkinut muuttamaan sivummalle, kun se hänen
mielestään rumentaa talon uljaan ulkonäön, vaan siihen se sentään
vielä on jäänyt paikoilleen seisomaan. Kattoa on muorin omalla
kustannuksellaan pitänyt jonkun kerran korjata, kun se on alkanut
vuotaa. Joppi ei ole tehnyt sitä, on vaan sanonut muorille, että kuka
sitä vanhaa rämää viitsii paikkailla, kun se kumminkin on kerran
siitä kokonaan muutettava pois.

Ja muutenkin oli Joppi joskus harmissaan ilmaissut
vastenmielisyytensä koko eläkkeenkin maksusta -- kun on talossa
itsessäänkin menoa niin paljon -- ja lausuillut, ett'ei kenenkään
hullun pidä ottaa taloa, jossa on eläke, joka saattaa hyvässä
lykyssä elää kauvemmin aikaa kuin itse talon pitäjä. -- Niin hän oli
monen kuullen puhunut ja senvuoksi muorin mökki oli tainnut siihen
paikoilleen jäädäkin. Jos muori itse olisi sen siitä siirtänyt pois,
olisi Joppi tainnut olla vallan hyvillään.

Mutta asuinrakennuksen oli hän pannut herraskuntoon.

Vanhan salin päähän oli jatkettu kaksi kamaria, ja niiden alle,
kivijalkaan, tehty maitokamari. Koko rakennus oli päältä vuorattu
ja maalattu ja pantu asfalttikattoon, sillä Joppi oli sanonut sen
edullisemmaksi kuin pärekaton, nykyään kun puista maksettiin niin
hyvästi.

Ikkunat oli isonnettu, ja laitettu uusi komea eteinen, jossa seinät
olivat yhtenä lasina. Sisäpuolella oli kaikki seinät tapiseerattu,
katot ja lattiat maalattu, tehty kaakeliuunit ja hankittu kaupungista
komeat huonekalut, muhkeat ikkunan verhot ja lattiamatot, sekä
salin peräseinälle, kamarinovien väliin, iso peili, josta näki koko
kuvansa, kun astui sisään.

Sanalla sanoen, koko talo on muuttunut oikeaksi herrastaloksi, joka
ensimmäiseksi pistää silmään kylään tullessa, sillä toiset talot
ovat pysyneet jokseenkin ennallaan, yhtä harmaina. Ja Joppi niitä
aina pilkkaileekin ja sanoo olevansa ainoa mies Metsäkylässä, joka
osaa ihmisittäin elää, niinkuin muualla maailmassa, vaan että toiset
siellä kylässä vielä elävät vanhassa tyhmyydessään, sirkkain kanssa.
Eikä ole hän viitsinyt naapuriensa kanssa seurustellakaan enään,
mokomien tyhmien kollojen.

Toisen Hinkkalan kanssa on sattunut suoraa riitaakin. Se ukko on
Jopin mielestä aina niin turhan tarkka ja saivarteleva, riitelee
yhtenään raja-aidoista, yhteisistä viemäriojista ja sen semmoisista,
ett'ei ehdi kuin niitä korjailemaan ja kaivamaan. Ja poikansa opettaa
samallaisiksi -- purisivat pennin halki, jos hampaat pystyisi. --
Häviisivät edes siitä talostaan! Ja eiköhän kohta pudonnekin katto
sisään, niin jääväthän loukkuun. Vaan ei ne juuttaat taida hävitä,
sillä on niillä rahoja, vähän ainakin, vaikka eivät ymmärrä niitä
käyttää. Missä homehtunevat kirstujen pohjilla. Paljoko mahtoivat
viime vuonna saada, kun jonkuisen puun möivät -- kappaleluvulla. --
Ei niitä paljoa tainnut rätkähtää, kosk'eivät ole kehdanneet edes
kellekään sanoa -- --

Sillä tavalla mietti Joppi naapurin väestä -- ja hän suoraan halveksi
sellaisia nahjustajia.

Itse on Joppi näiden muutamain vuosien kuluessa myös muuttunut
paljon. Hän oli jo nuorena lihavanläntä ja punaverinen, mutta nyt
hän on lihonut vielä enemmän, niin että tuskin kävellä jaksaa.
Kasvot ovat turponeet ja kohistuneet, niin ett'ei ajoittaisin juuri
silmiä näy, ja saaneet tummanpunaisen värin, varsinkin nenän seutu.
Ääni on tullut entistään käheämmäksi, niin että puhe käy raskaasti,
ja yhtenään ryittää. Joppi sanoo sen rykimisen nousevan vatsasta,
kun hänelläkin on vatsakatarri -- joka tauti useammin näyttää
seuraavan herrasmiehiä -- ja jo oli hän eräänä kesänä hankkinut
kylpymatkallekin, vaan se jäi muiden hommain tähden sikseen. Kaikkeen
tähän tulee vielä lisäksi se muutos, että Joppi on nainut mies, ja on
ollut jo neljättä vuotta.

Hän oli kaupunkimatkoillaan poikkeillut niin usein Sillanpäähän, että
siitä lopulta oli syntynyt naimiskaupat Alman kanssa. Ja mahtavan
emännän hän oli saanutkin, sillä Alma oli tottunut herrastamaan ja
rahoilla elämään hänkin, sitten kun oli tullut täysi-ikäiseksi ja
saanut perintörahansa, viisituhatta, holhojaltaan omaan huostaansa.

Tultuaan Hinkkalaan, oli hän heti näyttänyt kyläläisille, mistä hän
käy. Sillä vaikka Joppi jo ennen häitä oli tehnyt suuria korjauksia
talossa, vaati emäntä heti niitä vielä parantamaan. Oli pitänyt
paljon purkaa entistä ja rakentaa uutta sijaan emännän ma'un mukaan,
sillä hän oli sanonut, että "miks'ei meillä niinkuin muillakin
paremmilla ihmisillä, ei tämä tällaisena meille kelpaa".

Sitä isoisuutta oli jotkut vanhat, yksinkertaisemmat ihmiset
nauraneet ja tuumineet Jopin naimisesta, että "vakka kantensa
valitsee, vakan kansi kantimensa", mutta kun nuoren pariskunnan
korville sattui sellaiset takapuheet, olivat he yhdestä suusta
sanoneet, että se lähtee kateudesta sellainen puhe, sillä heidän
kannattaa elää ihmisiksi. Ja kannattihan heidän, sitä ei kukaan
kieltänyt, sillä rahaa oli lähtenyt metsästä, minkä vaan kääntää ehti.

Ja siltä se näytti, että heidän oli kannattanut panna rahaa moneen
muuhunkin paikkaan, ei vaan rakennuksiin ja komeihin huonekaluihin,
sillä palkollisia oli lisätty, hevosia ja karjaa oli lisätty -- ja
niille kannatti ostaa rehua, kun oma ei milloinkaan riittänyt. Joppi,
kun ei "ennättänyt, eikä terveytensä vuoksi oikein jaksanutkaan" --
kuten hän sanoi -- talonsa töitä johtaa, oli ottanut voudin, jolle
piti maksaa hyvä palkka. "Pehtuoriksi" sitä Joppi itse aina kutsui,
niinkuin kartanopaikoissakin oli kuullut, vaan ei se nimi päässyt
yleisempään käytäntöön. Se oli muuten miehekseen nuori, iloinen
velikulta, joka ei suinkaan antanut Jopin itseään nenästä johtaa.
Hän kyyditteli Joppia tämän juomamatkoilla ja pelasivat he usein
yhdessä Jopin humalassa ollessa korttia -- jota vanhaa tapaansa
Joppi ei ollut suinkaan unohtanut. Silloin saivat rengit tehdä töitä
parhaan tahtonsa ja ymmärryksensä mukaan, ja kun sattui käymään
huonosti, syytti "pehtuori" jumalan ilmoja, huonoa siementä, ja mitä
milloinkin. Ja Joppi tuumasi, että "minkä sille voi, hyvä vaan,
ett'ei kohdannut köyhää".

Paitse tavallista talossa tarvittavaa hevoslukua, ruokki Joppi
kesän talven tallissa kahta juoksijaa, joilla oli monet kerrat
koettanut kilpa-ajoissakin palkintoa saada, kumminkaan onnistumatta
vielä. -- Mutta onnistuu se kerran, oli hän väittänyt, kun oli
juoksijatammastaan saanut varsan, jota jo koulattiin. Ja ottaa
hän vielä kruunun palkinnon. Hän ei hellitä, ennenkuin näyttää
palkintoherroille, kuinka ajetaan, ja naurakoot sitten vielä,
niinkuin nauroivat silloin, kun hän tapaturmassa ajoi radalla kumoon.
-- Ja varsa oli ankara menemään. Se oli jo nähty Sääksijärvellä,
kirkonkylän alla, mihin pitäjään hevosmiehet olivat teettäneet radan,
ja missä sitä oli käyty voudin kanssa opettamassa. Sitä oli jäällä
ja keskievarin pihalla jo monet kerrat ylistetty, sen onneksi oli
kievarin kamarissa monta yökautta juoda humuutettu, ja pantu sen
nimeksi "Punssi".

Lehmien luku oli navetassa emännän tultua lisätty kymmenestä
viiteentoista, sillä emäntä oli paikalla taloon tultuaan kysynyt
montako on lehmää, ja kun oli vastattu, että kymmenen on, oli hän
tahtonut tietoa montako naapurissa on. Ja kun oli kuullut siellä
olevan saman määrän, oli hän sanonut, niskaansa heittäen, että "se
ei sovi, meillä pitää olla viisitoista, koska tuollaisessakin talon
rähjässä on kymmenen". Ja niin oli hankittu viisi lehmää lisää. Se
luku pysyi sitten muuttumatta, kun ei oltu lisätty naapurissakaan.

Nälkää se karjajoukko kyllä usein näki, mutta upealta kuului
sellainen kellojen solina keväällä, laitumelle ajettaissa, kun
melkein jokainen oli kellokas -- niinkuin paikoin muuallakin on
tapana -- ja ainahan ne jaksoivat sen verran astuskella, että kello
kalahteli. Myytävää siitä ei lähtenyt särpimen puolta, mutta tuli
omiksi tarpeiksi sentään -- paitse talvella joskus, jolloin piti
ostaa voita. Ja jos olisi jotain ylijäämää tullutkin, niin myömättä
se olisi jäänyt, sillä Alma oli nauranut naapurinkin emäntää, että
tämä viitsi käydä kaupalla muutamaa voinaulaa. "Sen vertaisista
lehmistään viitsivät myödä särvintä ja näkevät itse nälkää", oli
hän sanonut. Ja vaikka ei maitoa talossa summiakaan ollut, oli Alma
sentään tahtonut laittamaan erityisen maitokamarin.

Kun Riuttan maisteri oli rakennuttanut asuinpytingin alle korkeaan
kivijalkaan meijerihuoneen, oli Hinkkalassakin tehty samalla
tavalla, ja kun ne uudet kamarit rakennuksen päässä olivat joutuneet
varsin vieruun paikkaan, tehtiin niiden alle kivijalkaan huone,
pantiin siihen ovi päädystä, ja ikkuna, varustettiin se hyllyillä
ja kutsuttiin sitten aina sitä meijeriksi. Maitoa ei siellä juuri
käytetty, mutta Joppi ei voinut sitä kyllin kiittää oluen ja muiden
juomatavarain säilytyspaikkana. Ja monta helteistä kesäpäivää oli hän
siellä istunut jonkun ystävänsä, tahi "pehtuorinsa" kanssa tupakoiden
ja juoden olutta, vaikka nykyajan meijerien ankarat puhtauden säännöt
eivät oikein taitaisi sellaista menettelyä hyväksyä.

Sen saman meijerin tähden oli Jopille sattunut ensimmäinen ankarampi
riita emäntänsä kanssa, ja kun he kerran hyvään alkuun pääsivät,
jatkui sitä sitten melkein yhtenään. Alma oli sattunut lähtemään
kylään, johonkin etemmäs, ja oli pistänyt meijerinavaimen taskuunsa.
Joppi sai sillä aikaa vieraita, eikä auttanut muu kuin särkeä lasi.

Siitä oli tullut sellainen tora, että Joppi teetti itselleen oman
avaimen -- ja jonkun aikaa kävi kaikki hyvin. Mutta sitten oli tullut
uusi riita, kun Joppi oli särkenyt kerran Alman viinipullon sinne
meijerin lattialle, ja silloin oli Alma teettänyt kokonaan uuden
lukon, hyvin juonikkaalla avaimella. Vaan selvittiin siitäkin sentään
ja lauhduttiin taas joksikuksi aikaa.

Tämä seikka olkoon sentähden ohimennen mainittu, että se oli ollut
ensimmäinen kerta, kun he olivat kumpikin koko kiivaan luontonsa
päävoimalla hyökänneet toistensa kimppuun, ja se oli tapahtunut heti
toisena vuonna heidän häittensä jälkeen. Ja alusta pitäen olikin
kyllä voinut huomata, että heidän välilleen kerran oli puhkeava täysi
sota, kun vaan sattuu joku tarpeeksi pätevä syy sen julistamiseen,
sillä he olivat kärtyisiä kumpikin ja olivat jo useasti kiistelleet
kovasti keskenään, kun oli mielipiteet jossain asiassa sattuneet
olemaan eriäviä.

Ja oli seikkoja, joissa ne aina olivat eriäviä. Sillä vaikka he
luonteeltaan molemmat olivat komeutta rakastavia ja yksimielisiä
siitä, mitä talon ja heidän itsensä isoiseen ulkoasuun tuli, niin
oli kummallakin sentään toistaan kohtaan sellainen mieli, että "kun
sinä tuhlaat yksin kaikki, niin minulle ei jää mitään". Se oli
jonkunlaista kateutta sen yhteisen komeuden alla, ja siitä riitti
riitaa, kun kerran oli alkuun päästy.

Siihen sattui sitten vielä asioita, jotka antoivat emännälle aihetta
yhä kiivaampiin kahakoihin Jopin kanssa, mutta myöskin sellaiset
aseet käsiin, että hän niillä aina Jopin nolasi ja saattoi raivoon.
Ja kun Joppi oli joutunut häviölle, läksi hän vihapäissään ajelemaan
kylille ja juomaan retuamaan, jolloin Alma tavallisesti ajoi toisella
hevosella jälestä ottamaan selkoa mihin se menee -- ja tärväämään
rahaa hänkin puolestaan, siinä tuumassa, että "kun sinä kerran, niin
miks'en minäkin" -- niinkuin toisensa kiusalla kumpikin.

Oli kielitty Almalle, että siellä jossain mökissä vanhempainsa kanssa
asui Iita niminen tyttö, joka Jopin nuorena miehenä ollessa oli
ollut Hinkkalassa piikana, ja josta aikoinaan oli käynyt sellainen
huhu, että Joppi oli aikonut hänet naida. -- Taisi olla tuulesta
temmattu se naimajuttu, mutta se oli varma asia, että yksinään ei
Iita ollut Hinkkalasta lähtenyt, kun Joppi hänet kesken vuotta oli
ajanut talostaan pois, ja kun hänen häpeänalaisena oli sitten pitänyt
turvautua köyhäin vanhempainsa luokse asumaan, oli hän kohta sen
jälkeen saanut pojan ja nauttinut vaivaishoidon apua. Kunnanesimies
oli kyllä patistanut Iitaa käymään Hinkkalan Jopin kimppuun, mutta se
oli jäänyt tekemättä, kun ei ollut todistajia, ja kun tyttö kerran
maantiellä oli yhdyttänyt Jopin, ja pyytänyt pojalleen jotain elannon
apua, oli Joppi ollut potkaista hänet ojaan.

Tästä Iitan jutusta oli emäntä saanut sellaisen valttiässän, joka
aina sopi lyödä pöytään riidassa Jopin kanssa, ja oli hän sitä yhä
kulumattomana käyttänyt jo kolme vuotta, sillä neljäs syksy on jo
käsissä heidän naimisestaan.

       *       *       *       *       *

On sateinen syyskuun päivä. Joppi on tullut kyliltä kotiin emännän
mielestä taas liiaksi humalassa ja hukannut rahaa, jota häneltä
usein "hukkui". Siitä on emäntä ruvennut löylyyttämään häntä vanhaan
nuottiin. Joppi taas on suuttunut siitä, että Alma muka piti
tarpeettoman kauvan neulojanaista töissään, tärväten hänen kanssaan
niin paljon kahvia, ett'ei ennättänyt kuin tuomaan leiviskän toisensa
perään. Molemmin puolin väitellään ensin, sitten kiivastutaan yhä
enemmän, syydetään haukkumasanoja toistensa silmille, ja lopulta
potkaisee Alma oven auki ja huutaa Jopille:

-- Mene ulos, sika -- mene sinne huorasi tykö, sieltä kai sitä nytkin
tulit kotiin tappelemaan. Teetä sille leninkiä -- teetä silkistä --
kyllä minä tulen omillani toimeen ja teen omani kanssa mitä tahdon.

-- Ett'ei jo leukasikin väsy tuota samaa asiaa tuhansiin kertoihin
jankuttamasta, sinä hassu vaivainen, sanoo vastaan Joppi. -- Enkö ole
sinulle sanonut, ett'ei minulla ole mitään tekemistä kenenkään naisen
kanssa -- ja nielköön tulimmaisin helvetti koko hamesakin --

-- Etkä sinä väsy minulle valehtelemasta. Ulos, roikko!

-- Ne ne valehtelevat, jotka niitä kielii --

-- Ei säälliset ihmiset valehtele.

-- Valehtelevatpa, jumal'avita, tiuskaa Joppi, käy tuolin
selkälautaan kiinni, ja paiskaa lattiaan niin että jalka kätkee
tuolista.

-- Herra jumala, sitä hullua, kirkaisee Alma. -- Tule Fiina sieltä
kamarista joutuin hätiin, se särkee kaikki minun kauniit mööpelini,
jotka itse olen ostanut.

-- Nimitäpä yksikin säällinen ihminen, joka sen on sanonut, että
minulla on leipäsusia, nimitä kerrankin yksi, hihkuu Joppi.

-- Kyllä sinä pahat tekosi itsekin tiedät --

-- No kun tiedän niin tiedän, se on hyvä se, sanoo Joppi ja rientää
niin tulisesti kaapin luo, ettei Alma ehdi edes kaappaamaan avainta
hänen kädestään, ja tempaa sieltä kaapin laatikosta tukon rahaa
taskuunsa, viimeistä metsärahaa.

-- Hevonen puihin, pehtoori, karjasee hän porstuassa.

Alma riitelee vastaan ja "pehtoori" on vähän epätietoinen, mutta
Jopin komento on kova ja hänen kasvonsa mustuvat.

-- "Punssi" valjaihin, huutaa hän toistain, kun näkee miehen
epäröivän, ja tämän täytyy valjastaa sama hevonen, jonka juuri
märkänä on päästänyt aseista. -- Mutta onhan isäntää toteltava,
ajattelee hän, muistaahan se niin usein palkitakin.

Joppi lyö oritta selkään, ja lähtee hihkaisten pihasta sellaisella
voimalla, että säikäleet lentää portintolpasta ja rattaat kulkevat
pitkän matkaa toisella pyörällä vaan. Hän heitäksen koko painollaan
yläpuolelle istuinta ja on vähällä pudota, kun pyörät taas ottavat
äkkiä entisen tasapainonsa; ja kujasta kuuluu hänen kulotuksensa,
että "isolla vaan sanoi Rannanjärvi, kun ajeli vieterillä -- -- --"

Mutta Alma riensi hengästyneenä sisään, alkoi kiireellä pukea
päällensä ja käski voudin valjastaa toista hevosta, sillä hänen
täytyy paikalla lähteä ottamaan selkoa, mihin se riiviö taas niin
kovin humalaisena menee -- hänen täytyy lähteä. -- Pysyisi kotona,
vaikka sitten joisikin kuoliaaksi kerran itsensä, mutta kun aina
pitää olla se kova kiihko kylään rahoja tuhlaamaan, torui hän
vielä lähtiessään Fiinalle, neulojalle, joka melkein yhtenään oli
Hoikkalassa emännän töissä. -- Katso sinä nyt lapsia, lisäsi hän
ovessa.

Vouti hymähteli ja katseli emännän jälkeen, mutta kun hän tuli
porstuaan ja oli kääntymässä tuvan puolelle, kuiskasi Fiina salinoven
raosta, että "tule tänne, täällä on vielä kahvi lämpimänä -- --"

Niin, Hinkkalaisilla oli lapsia myös. Sillä vaikka he olivatkin
olleet riitaisia, vallitsi heidän välillään sentään niin paljon
sopua, että perhe oli lisääntynyt vahvasti ja oli yhä lisääntymässä.
Viime vuonna se oli lisääntynyt kahdella yht'aikaa, leveäposkisia
poikia molemmat, "oikeita papan poikia", oli Jopin tapa sanoa hyvällä
päällä ollessaan joskus. Ne oleilivat vielä isoimman osan aikaansa
kehdossa piian hoidettavina, mutta kaksi vanhempaa, tyttö ja poika,
teki jo hävitysretkiä pitkin huoneita, jättäen selviä merkkiä
verkaisiin tuolinpäällystöihin, seinäpapereihin ja muihin arempiin
kohtiin.

Emäntä tuli kotiin ensimmäisenä illalla. Saatuaan selvän, mihin
Joppi oli ajanut, oli hän pyörtänyt ympäri. Tuttavissaan hän sentään
oli käynyt, parilla kauppiaalla, värjärillä ja jahtivoudin matamia
katsomassa, tutkaissut kylän kuulumiset ja tehnyt selvän Metsänkylän
asioista, ostellut kangasta, kahvia, vehnäistä ja suuren pussin
karamellia lapsille, sekä muuta talouden tarvetta, ja sitten lähtenyt
vasta ajamaan kotiin.

Hän oli tiellä vakavasti päättänyt voittaa voudin puolelleen
kahakoissaan Joppia vastaan, sillä siitä voi olla apua. -- Mitä sen
nytkään olisi tarvinnut hevosta valjastaa, eikä se raukka kumminkaan
itse olisi sitä kyennyt tekemään, ajatteli hän, ja kutsui heti
kotiin päästyään voudin yhteen seuraan saliin. Hän tarjosi sille
konjakkiakin teen sekaan, ja toinen oli ylen myöntyväinen emännän
esityksiin ja lupasi hyvää asiaa auttaa, mikä vaan hänen vallassaan
olisi. Juteltiin hyvillä mielin kaikki, Fiina kolmantena, ja emäntä
puhui kuulumisia kirkolta päin, lipeästi, sujuvasti, höystäen
tapahtumia aina vähän oman kuvituksensa mukaisiksi.

Lapsille oli annettu koko karamellipussi omaan haltuunsa yht'aikaa.
Ne olivat sen hajoittaneet salin lattialle ja leikkivät siinä
suutaan massutellen ja heitellen toisiaan pyöreillä, tahmeilla
makeispalluroilla, kunnes lopulta tuli riita, kummanko isompi puoli
piti oleman.

-- Älä tina tika vie minun taramelliäni, sanoi toinen ja kävi kynsin
toisen käsiin kiinni, niin että veri lähti.

-- Ai ai ai, toi Väinö on temmonen roitto, varattaa minulta ja repii,
parkui toinen.

Äiti eroitti riitelijät, antaen tukkapöllyä, mutta samassa hän nauroi
ja sanoi:

-- Oi voi niitä lapsia! Mikä pitää kaikkia suuhunkin tuoman. On
niistäkin sentään jotain hauskuutta!

Mutta sillä aikaa on Joppi tullut huomaamatta kotiin. Hän on ollut
niin humalassa, että on torkkunut pää polvien välissä rattailla,
hevonen on kulkenut loppumatkan kävellen ja seisattunut tallin
eteen. Siinä on Joppi herännyt, huomannut olevansa kotona, ja
kömpinyt huoneesen, jättäen hevosen siihen sille hyvälleen. Hän on
kompuroinnut suoraa päätä saliin, kun on sieltä nähnyt tulen, ja
hänen turtuneet, unenpöperöiset silmänsä ovat heti ovelta huomanneet,
että joku mieshenkilö siellä istuu emännän ja neulojan kanssa
perällä, pöydän ääressä. Hän alkaa heti ovensuussa sähistä ja pihistä
kuin kissa ja lähentelee pöytää horjuen, poroisena, lakki silmillä,
palttoo ja takki avonaisena, ja kasaa kaikki lattiamatot kulkiessaan.

-- Jassoo, vai tällä tavalla -- vai sitävarten minua käskettiinkin
ovesta ulos -- hääh! kähittää hän, hapuilee sormet narrillaan pöytää,
tuijottaen epämääräisesti eteensä, saa pöytäliinasta kiinni ja
vetäisee kaikki lattialle.

Alma saa kauheasti paraisten lampun käteensä ja se pelastuu.

Joppi tekisi tuhoja nyt, jos olisi vähänkään selvemmällä päällä,
mutta hän on niin rentona, että hänet kolmen hengen voimalla viedään
kiroamisestaan huolimatta porstuakamariin ja riisutaan siellä
vuoteelle, johon hän pahaa märinätä pitäen ja kättään huitoen nukkuu.

Siksi tarkka oli kumminkin vielä hänen muistinsa, että hän aamulla
muisti pehtoorinsa olleen emännän seurassa salissa, ja siitä hän sai
hyvän syyn epäluuloon Almaa vastaan ja jonkunlaisen vastapainon hänen
syytöksilleen. Ja kohmeloryyppyjä ottaissaan hän sitä jo pisteli
emännälle, josta eilinen riita jatkui taas.

Mutta voutia vastaan alkoi hän kaivella kaikellaisia syitä
huolimattomuudesta ja muusta semmoisesta, ja pani lopulta hänet
kesken vuotta palveluksestaan pois.

Voudin ei olisi ollut mitään pakkoa lähteä, kun ei suorastaan ollut
mitään rikkonut, mutta kun Joppi ylimielisenä maksoi hänelle koko
vuoden palkan ja vielä lisän kanssa, niin lähti hän mielellään, ja
Joppi hankki heti itselleen toisen voudin, akallisen miehen, ja pani
palkkaa enemmän vielä kuin entiselle.

Sillä tavalla eletään ja torataan nyt Hinkkalassa, päivä kerrassaan,
huomisesta huolimatta, vaivatta saaduilla rahoilla, eikä kumpikaan
siinä humussa ole tullut ajatelleeksi millä tavalla saataisiin
toista, jos ne kerran sattuisivat loppumaan.




9.


Kun joulu lähestyy, viides jo heidän naimisissa ollessaan,
alkaa Joppi vähitellen hyvitellä emäntäänsä, ja sopu -- vaikka
pakollinen -- vallitsee aviopuolisoitten välillä taas jonkun aikaa.
Sillä siinä joulun aattopäivinä pitää Jopin välttämättä päästä
Tuomaanmarkkinoille Hämeenlinnaan, ja sitä varten on nyt Almaa
hyviteltävä, että pääsisi rauhassa lähtemään -- yksin, koettamaan
onneaan taas ja tuomaan joulutarvetta. Joppi muistaa viimeisen
markkinareisunsa: kun hän kotoa oli lähtenyt pahalla päällä, niin
oli Alma ajaa kaanittanut perässä, ja silloin oli koko markkinalysti
ollut pilalla. Ja sellainen tapaus on kaikin mokomin vältettävä.

Hän koettaa nyt parastansa koko joulun edun, voittaaksensa Alman
luottamuksen -- vaikk'ei pitemmällekään, kunhan edes lähtöön saakka.
Kova koettelemus se on ollut ja paljon vaatinut itsensäkieltämystä
Jopilta, kun on täytynyt tyytyä Almaan ja kylästäkin lähteä jo
puolihumalassa kotiin. On näet kuljettu kaikessa sovussa yhdessä
tuttavien luona, käskemässä niitä Tapanina Hinkkalaan, jolloin
vietetään Joosepin päiviä. Niitä on aina ennenkin Tapanina vietetty,
vaikka Jooseppi oikeastaan on ennen joulua, mutta sentään selitetään
tarkkaan nytkin mitä varten niin tapahtuu, sillä Jopin on mentävä
kaupunkiin juuri samaan aikaan, ja ihmisillä yleensä on kullakin omat
joulukiireensä kotonaan ennen pyhiä.

Joppi pääsi sillä kerralla lähtemään rauhassa eikä takaa-ajajaa
kuulunut. Ja jotenkuten hyvässä tilassa hän saapui kotiin. Oli
emännälleen ostanut uuden silkkisen leninkikankaan ja hienon
karvalakin -- sillä "se näyttää niin nopomaiselta sentään, että sinä
liina päässä kuljet, niinkuin mitkä tahansa muutkin muijat", sanoi
hän -- "ja tämän leninkin, sen pitää olla Tapaniin valmiin".

-- No nyt sinä Joppi oikein mies olit pitkistä ajoista --

-- Enkö ole sitten aina ollut mies -- onko ollut puutetta meillä?

-- Ei, ei, en minä sitä senpuolesta sanonut, muuten vaan, kiirehti
emäntä, ja oli niin hyvillään, että jo istui Jopin polvelle ja
taputti hänen pulleaa, parransängekästä poskeaan. -- Tarvitsisitpa
oikein saada puolikupposen kylmästä tultuasi, mutta ei täällä ole
kotona enään mitään. Ota nyt omista tuomistasi, mutta pannaan ne
sitten tarkkaan säästöön jouluksi.

-- Mistä sitä nyt ottaa, kun ei linnalta saanutkaan mitään muuta,
kuin holipompelia, sanoi Joppi.

-- Mitä? Mitä se on?

-- Jotain uutta lajia juomaa, vaan en minä siitä tykännyt, eikä
oikeita tavaroita enään markkina-aikana saa. Mikä uusi lainpykälä
lienee taas ihmisten harmiksi tekaistu.

-- Mutta herra siunaa! huudahti Alma hätääntyneenä, nousten
seisaalleen ja lyöden käsiään yhteen. -- Mikä meidät nyt perii, kun
vieraat jo on kaikki kutsuttu?

-- Ei taida olla hätää sentään, vastasi Joppi itsetietoisella
äänenpainolla. Laittakoot he lakiaan vaan, kyllä rahalla saa
sittenkin. Minä lähetin sieltä Helsinkiin pullot ja rahan, ja aattona
pitäisi tulla.

-- No jumalankiitos! Minä jo hätäännyin, että jos sellainen häpeä
olisi tullut -- --

Aattona oli Joppi noutamassa joulukonjakit kotiin asemalta. Siellä
oli makasiini puolillaan juhla-ainetta ja hakijoita paljon. Neljän
kannun kori oli konjakkia Jopille ja kaksineuvoinen kori viiniä,
vaimoväen tarpeeksi -- suurin lähetys, mitä sillä kerralla kellekään
oli tullut.

Mitä ennen joskus oli tavaralähetyksiä rautateitse Jopille saapunut,
oli niihin aina ollut päällekirjoitettuna vaan "tilallinen", mutta
nyt sattui sellainen ihme ja merkkitapaus hänen mielestänsä, että
koppien päälle oli kirjoitettu "herra Jooseppi Hinkkala". Ja sama
kauppias, joka juomat lähetti, oli ilman niitä vielä lähettänyt
postissa kauniin kortin, onnentoivotuksen jouluksi, ja siinäkin oli
päällä "herra".

Kun asemapäällikkö luukustansa postia jakaen huusi -- "herra
Hinkkala", niin oikein vavahteli Jopin käsi, kasvoille lensi
mielihyvän puna ja hän katsahteli salavihkaa ympärilleen, minkä
vaikutuksen tämä tapaus tekisi muihin läsnäoleviin. -- Häntäkin
huudetaan jo julkisesti, joukon kuullen herraksi! Vaan miksikä
ei -- siinä kuin muitakin, monasti köyhempiäkin miehiä, ajatteli
hän hyvillään, katsellen siinä sitä kaunista paperilappua. Oikein
veti niskaa sankaan, kun hän väkijoukossa käveli edestakaisin
odotushuoneen lattialla, ja silmä vilahteli väkiseltä peiliin, joka
oli seinässä, pöydän yläpuolella.

Ja kun juna oli mennyt ja posti ja muut tavarat jaettu ulos, meni
Joppi asemapäällikön puheille.

Sen miehen ylpeys oli Joppia aina ennen hänen asemalla käydessään
suututtanut, kun se pää jäykkänä jakeli postia tai työnsi ihmisten
käteen pilettiä siitä luukustaan, tahi junaa odotellessaan käveli
sivulleen katsomatta asemasiltaa edestakaisin, kädet seljän takana,
ja suorana kuin korento -- juuri kuin muita ihmisiä ei olisi
maailmassa ollutkaan.

Nyt astui Joppi rohkeasti konttooriin, vaikka ovessa seisoi että
"pääsy kielletty", ja kysyi saisiko "inspehtoorille" tarjota pienen
joulunaukun -- hyvää tavaraa. Ja kun se jäykkä herra paikalla oli
suostuvainen ja kohteliaana tarjosi Jopille istuinta, ihastui Joppi
ja huomasi paikalla, ett'ei se ylpeä olekaan, vaikka hän on luullut
-- se on miesten parhaita, kun vaan kerran jutteille sattuu.

Pullo avattiin ja ryyppyjä otettiin useampia, vaikka pehtoori
jokaista ryyppyä ottaessaan naurahti ja sanoi, että "kun ei vaan
tulisi liikaa". Joppi käski häntä kaikin mokomin tulemaan Tapanina
heille, katsomaan kerran heidänkin taloa, ja tämä lupasi varmaan,
kiitti ja puristeli Jopin kättä. Ja kun Joppi lopulta rupesi lähtöä
tekemään, komensi se kohtelias herra asemamiehen kantamaan korit
rekeen ja hyvin asettamaan, ett'eivät vaan millään muotoa särkyisi --
ja sitten läksi Joppi pyrynä ajamaan kotiin päin, ylen tyytyväisenä
siitä, että oli taas yksi tuttava lisää, pitäjän parhaita herroja.

Mutta kun hän pääsi Metsäkylän tienhaaraan, ei hän kääntynytkään
kotiin, vaan riipasi hevosensa menemään valtatietä suoraan eteenpäin,
kirkonkylään. Siellä piti käydä vielä kutsuja uusimassa ja
näyttämässä niitä muhkeita pullokoria, joissa oli päällekirjoitettuna
"herra Hinkkala", ja avata vielä yksi "fin hvit cognac", ja tehdä
hyväin ystäväin kanssa joulun alkajaisiksi muutamia kahvilökäriä.

Kun hän sitten illalla saunaanmenon aikana ja emännän jo hankkiessa
hakemaan, saapui re'essä maaten ja laulaa märräten kotipihaan, syttyi
siitä taas riidan tuhakka, jota jatkettiin vaihtelevalla onnella
koko joulu, melkein Tapanin iltaan, siihen saakka kun ensimmäisten
vierasten kulkuset lasiporstuan eteen helähtivät.

Jopin oli nenänvarsi vähän ruvella ja Alman uusi silkkileninki oli
sattunut repeämään helmasta, mutta kumpaistakin oli paikkailtu
kiireessä parhaan mukaan, ja olikin onnistuttu siinä hämmästyttävän
hyvin.

Molemmille tuli vierasten tultua aika kiire, ja kumpikin koetti
paraansa mukaan ottaa niitä vastaan, iloisena ja kohteliaana.

Joppi seisoo portaalla paljain päin ja komentaa renkejä riisumaan
hevosia ja viemään talliin, sekä varustamaan heiniä eteen. Ja kun
joku sanoo tulijoista, että on siellä re'essä heiniä, ottaa Joppi
siitä loukkaantuakseen ja sanoo että "on niitä meilläkin heiniä --
ja mitä täällä metsäkylissä sitten muuta olisi". Hän nauraa rähättää
hyvillä mielin ja johdattaa vieraita sisään katsomaan, että "jos
sentään löytyisi jotain muutakin".

Kaikki ovat tulleet ketä on kutsuttu, ja on tullut vielä
vallesmannikin rouvineen, vaikk'ei ole kutsuttukaan. On tullut vallan
ehjästä paraastaan katsomaan, ajelemaan Tapania, kun on kuullut
kuinka Hinkkalan talo on tullut komeaksi sitten hänen viime näkemänsä
-- hänellä kun ei vuosikausiin ole ollut itsellään mitään asiata
sinne rauhaiseen Metsäkylään.

-- Mikä mainio mies, ajattelee Joppi. -- Mutta miks'eikä herrat
tulisi, kun pitävät vertaisenaan -- ja jos joskus olisi niiden kanssa
ollut pientä riidan kaninaakin, niin leppyvät ne pian ja tulevat
katsomaan, kun kuulevat, että on tullut tavaraa kotiin -- hyvää
helsinkiläistä. Herrat ovat sentään aina herroja!

Ja Alma on ihastuksissaan hänkin, että sitten viime Tapanin on
taas tullut kaksi sellaista mahtimiestä heille lisää vieraiksi,
kuin vallesmanni ja inspehtoori rouvineen. Hän liikkuu kahisevassa
leningissään, nauravalla suulla, ja huutaa toisinaan ovelta Joppia
-- "pappaa" -- puheilleen ja kyselee tältä kahdenkesken, suurella
luotolla, mitä milloinkin on tarjottava ja milloin totilaitokset
sopii kuljettaa kyökistä saliin.

Sitä hetkeä odottavatkin herrat innokkaina, heittäen vaanivia
katseita oven puoleen aina kun siitä kuletaan, että milloinka sieltä
alkaisi kuulua se tuttu helinä, joka syntyy, kun tyhjät lasit
tarjottimelle ahdettuina helähtelevät yhteen piian niitä kantaessa
esiin -- --

Se seikka illemmalla vähän ahdistaa Alman rintaa uuden silkkiliivin
alla, kun pelkää Jopin tulevan liiaksi humalaan ja tekevän jonkun
häpeän. Mutta kun hän huomaa joka miehen humaltuvan samalla mitalla
ja näkee, kuinka herrat jo, Joppia olalle taputtaen ja syleillen
kehuvat hänen hyviä toimiaan ja komeita rakennuksiaan, niin
rauhoittuu hän, mieli muuttuu kokonaan ja hän oikein pitää Jopista
taas, kun tämä niin miehevästi puhuu, nauraa ja levittelee käsiään,
herrain keskellä lattialla teiskaten.

Ja kun Joppi käy porstuakamarista hakemassa lisää ainetta, niin Alma
rientää sinne hänen peräänsä puhumaan siitä suuresta ilosta ja siitä
yhteisestä voitosta, minkä he taas tänä iltana saavat. Molempain
ajatukset sattuvat yhteen, kuin samaan naulaan. -- Näkevätpä ne,
että meilläkin eletään, niinkuin muuallakin paremmissa ihmisissä --
vallesmannikin näkee ja inspehtoori -- ja sitten on taas toistain
niin mukava mennä niidenkin luo --

-- Näitkö, kuinka katselivat sitäkin joulukorttia pöydällä sanoi Alma
innostuneena.

-- Kyllä sitä sopii katsella, sillä ei sitä lähetetä joka miehelle.
Pitääkin tilata kuusi kannua yht'aikaa ennenkuin sellaisen saa -- ja
sitten on vielä "herra" siinä kufärtissä -- --

-- Ja hyvä oli, että otit niin paljon, kun siitä jo etukäteen
tuhlasit, junkkari, sanoi Alma, ollen toruvinaan Joppia.

-- Tiedänhän minä aina asiat oikein päin asettaa -- tiedän mitä
tarvitaan. Toimita nyt vettä lisää --

Miesten puhe totipöydässä kääntyy siihen suuntaan, mikä sillä
hetkellä on päivän tärkein keskusteluaine: metsäkauppoihin.

Aika on muutamaan vuoteen muuttunut siksi, että melkein joka kolmas
mies on metsäkauppias ja -- harvaa poikkeusta lukuunottamatta -- joka
mies myö, kellä vaan metsää on. Kun tukkimetsät ovat harvenneet,
on isketty kiinni pienempiin metsiin, ja näyttää siltä, kuin koko
maailma olisi yht'äkkiä saanut sellaisen puu-aineen nälän, että
sitä ori mahdoton tyydyttää. Kaikki se puree pieneksi vaan, mikä
puun nimellistä on. Tuntuu aivan kuin sen hampaita olisi jollain
tavalla alkanut syyhyttää, niin että sillä yhä piti olla jotain kovaa
purtavaa -- niinkuin seimenpurijalla hevosella. Ja maakauppiaat,
rautatien virkamiehet, entiset tukkijunkkarit, ja joukossa monet
talollisetkin -- kaikki tekivät vaan kilvan metsäkauppoja ja jokainen
koetti paisuttaa omaa kukkaroaan niin paljon kuin mahdollista, toinen
paremmalla, toinen huonommalla onnella. Tehtiin halkoja, propsipuita,
puolapuita, hollanninpölkkyjä, ja hilattiin loppuja metsiä senkin
seitsemän nimisinä puuaineina rautatielle, joka nyt oli muuttunut
siksi valtavaksi suoneksi, mitä myöten pienempi puutavara virtasi
merenrantaan. Joku löytyi joukossa sentään, niinkuin esimerkiksi
Joppi-Hinkkalan naapuri, joka möi metsäänsä varovasti, harvennellen
ja perkkaillen vaan, ja pysyi kovakorvaisena keinottelijain
viettelyksille, mutta sellaiset miehet leimattiin kitsaiksi
tyhmyreiksi, jotka mädättävät omaa tavaraansa; ja niitä pilkattiin.

Inspehtoori alkoi puhua siitä, mitenkä halot tänä syksynä ovat
Helsingissä kallistuneet. -- Taitaa tulla siitä, sanoi hän, että ne
eivät läheltä saa, vai mikä lienee, mutta ei minun muistiini ole
siellä niin paljon halkosylestä maksettu, kun jo kaksinkymmenin
markoin maksavat. Kannattaisi jo melkein panna hirsiä haloiksi.

-- No ainakin paremmin kuin että niitä uittopuulaakille myö, sanoi
joku toinen joukosta, sillä ne ovat vieneet tukit melkein ilmaiseen.

-- Varsinkin puoleen hintaan, sanoi vallesmanni, kun eivät myöjät ole
ymmärtäneet edes puitansa lukea, muuta kuin myöneet summassa vaan,
heti ensi tarjoukseen. Mutta silläpä ovatkin nyt sahainomistajat
uittoväyläin suissa miljonääriä ja moni entinen tukkijunkkari tekee
nyt omin päin metsäkauppoja, niin että soi, vaikk'ei ollut penniä
taskussa kun rupesi tukkia mittailemaan.

-- Niinkuin tuo Alanderkin, sanoi asemapäällikkö. Tavallinen
keksimies oli vaan ennen tukinuitossa, ja nyt on rikkaampi kuin
meistä kukaan. Kulkee ympäri kuin kiljuva jalopeura, etsien kenenkä
saisi vielä pettääksensä. Se on tämän syksyn tehnyt halkokauppoja,
saanut metsiä siitä aseman seutuvilta ja pistää kauniita voittoja
taskuunsa. Taitaisi tehdä tuhoja, joll'en minä olisi ruvennut vähän
nostamaan hintoja.

-- Omilla rahoillaanko se Oskari jo tekee metsäkauppoja? kysäsi äkkiä
Joppi, joka kaiken aikaa oli kuunnellut puhetta vallan hämmästyneen
näköisenä.

-- Omillaan tietysti.

-- Ja minä olen ajatellut, että se yhä porilaiselle ostaa --

-- Se antoi aikaa sitten palttua porilaiselle -- jo viime kesänä, kun
huomasi omat harjaksensa kyllin pitkiksi.

-- Ohhoh! vai sillä tavalla se käykin. Enpä minä ole sattunut
kuulemaan; mikä lempo, ett'ei se minun korvilleni ole ennen sattunut
-- hm -- hm, ymähteli Joppi.

-- Ei sitä tiedä vielä moni muukaan, sillä hän on niin kauan
täälläpäin monissa pitäjissä tehnyt kauppaa puulaakin nimessä, ja
saanut niin hyvän luoton, että kaupan luullaan vielä menevän entistä
menoa. Minä tiedän asian ja olen ruvennut vähän kiusaamaan häntä.
Siksi onkin Alander minulle suutuksissaan, kun olen joskus sattunut
hänen tielleen kaupoissa, jutteli inspehtoori.

-- Niin tosiaankin. Sinustahan on tullut oikea halkopatruuna, sanoi
vallesmanni. -- Veteleekö se?

-- Aina siitä vähän lisätuloa lähtee. Ja levereeraan minä muutakin
puutavaraa.

-- Mutta kuinka sinä ennätät?

-- Pidän apulaista, joskus asemalla, joskus metsässä, kuinka sattuu.
Eikä ole ollut tappion vaaraa minulla mitään vielä, kun olen
toimittanut niin paljon valtiolle, ja se määrää hinnat jo vuotta
ennen. -- Onko Hinkkalalla vielä myödä metsää? kysyi hän, kääntyen
Joppiin.

-- Hm, onhan sitä. Kyllähän sitä on paljonkin vielä, mutta minä en
taida myödä, vastasi Joppi aatoksissaan, ja vähällä piti, ett'ei
hän siihen lisännyt, että "hakkuutan itse ja panen voitot omaan
taskuuni", vaan sanomatta hän sen kumminkin jätti.

-- Kannattaisiko täältä saakka? kysäsi hän, yhä kovin miettivän
näköisenä.

-- Miks'ei, vaan eihän tietysti kannata täällä sitä maksaa ajon
vuoksi, kuin lähempänä rautatietä.

-- Ei niin, tietystikään, mutisi Joppi, vaan ajatteli samassa, että
kyllä minä sinun yskäsi ymmärrän. Ottaisit halvasta hyvin sinäkin,
vaan etpä saakkaan.

Niin olivat herrat totipöydässä nykyisistä metsäkaupoista
keskustelleet, ja Joppi oli kuunnellut tarkkana, äänettömänä melkein.
Hän ei ollut vuosikauteen enään, senjälkeen kuin viimeiset tukit
aina seitsentuumaisiin saakka hänen metsästään oli joelle ajettu,
ajatellut metsäkaupoista mitään, ei juuri sitä eikä tätä; mutta nyt
alkoi uuden aatoksen kipinä hänessä kyteä.

Kamalalta tuntui ajatella, että olisikohan häntäkin tukkikaupoissa
petetty. -- Ei! sitä ei kestä ajatella, ja sen ajatuksen hän sillä
kertaa tukautti heittämällä lasinsa pohjaan ja rientämällä uuden
tekoon. Mutta toinen kylki siitä kipinästä rupesi sen sijaan
hehkumaan yhä kovemmin vaan.

-- Siitä pienestä mestästähän voi nyt itse kiertää rahaa vielä vallan
läämältä -- ei myö kellekään, vaan hakkuuttaa itse. Se puoli ajatusta
pyrki jo hulmahtamaan ilmiliekkiin vielä samana iltana ja sotkemaan
kaikki, muut toimet, mutta vierasten tähden täytyi sentään pakoittaa
sitä pysymään alallaan, muistaa isännän velvollisuudet ja kehoittaa
herroja tekemään yhä uusia laseja.

Mutta aamulla alkoi Joppi kokoilla ajatuksiaan uudelleen taas ja sai
ne sille tolalle, jota myöten ne illalla olivat alkaneet luisua. Vaan
nyt ne sotkeutuivat sekaisin, tuli toista ja toista vuoroin. Hän tuli
tuskalliseksi, levottomaksi. Ei hän puhunut juuri mitään kellekään.
Kulki kartanolla, kävi tallissa ja murahteli siellä kärtyisästi
rengeille jotain, meni tupaan ja joi kaljaa, meni taas takaisin ulos
ja kävi pakaritupaan, murjottaen yhä, ähkien ja pyyhkiellen otsaansa,
työntäen lakkiaan korvalta toiselle.

-- Joko ne viime talviset tukinlatvat tulivat kaikki kokoon? kysyi
hän voudiltaan, tultuaan pakariin.

-- Koossa ne ovat jo kaikki, vastasi vouti, mutta niitä on niin
paljon, ett'ei niitä tänä talvena ehditä kotiin ajamaan, ja siellä
on vielä sitäkin vanhempia, vaikka polttaisi koko kylä. Mutta jos
navettaakin ruvetaan ajamaan --

-- Ei niitä viimeisiä, niitä ehjempiä latvoja ajetakaan kotiin,
jatkoi Joppi omaa ajatustaan, keskeyttäen toisen puheen -- poltetaan
niitä vanhempia itse.

-- Kyllä siellä on niitäkin, niinkuin siltaa.

-- Hyvä että jäi edes latvat, mutisi Joppi ja läksi ulos taas.

Vouti ei oikein ymmärtänyt isännän tuumaa.

-- Jokohan ovat taas riidelleet sen yötisen lystin päälle, ajatteli
hän, kun niin näytti sekaantuneelta.

Ei maittanut ruokakaan Jopille oikein murkinaa syötäessä, vaikka
oli hyviä kohmeloruokia kyllä, yötisiä jätteitä. -- Voi totisesti
sentään, kuinka ihmisen pitää oleman hullun, sanoi hän tuskallisella
äänellä, laskien veitsen lautaselle ja käyden molemmin käsin päähänsä.

-- No mikä sinun nyt tuli -- mistä nyt niin äkkiä itsesi hulluksi
huomaat, vai muitako tarkoitat? kysäsi ihmeissään emäntä, joka juuri
oli puhua rupattanut, kuinka rouvat illalla melkein katein silmin
olivat katselleet hänen uutta leninkiään, ja kiitellyt Fiinaa, joka
sellaisella kiireellä sen sai niin mainion hyvästi istumaan.

-- Minun mielestäni olet tänä aamuna näyttänyt hyvin hiljaiselta ja
viisaalta, sikseen kuin joskus ennen, vaikka yöllä sinä nukkuissasi
kyllä pidit sellaista mehkaa tukeista ja haloista, että minua
kamotti, jatkoi hän.

-- Siinäpä se juuri on. Olen viime aikoina alkanut vähän epäillä,
että jotain kieroutta siinä asiassa täytyy olla --

-- Missä ihmeen asiassa -- mitä hullutuksia sinä puhut?

-- Sitä minä puhun, että olen antanut itseäni pettää -- ja nyt
vasta huomaan sen. Hohhoo! Hullu, joka antaa narrata itseään! --
Jälempänä sitä aina viisastuu, vaikka oikeastaan pitäisi olla viisas
vähän ennemmin. -- Kyllä osasi se Oskarikin peijata, roisto -- enmä
paremminkaan tule ja sano -- ja minä vielä viime talvena pidin miestä
parhaana ystävänä.

-- Oletko antanut Oskarin taas pelata itseltäsi? Sitähän olen sinulle
aina laulanut, että juot joka matkalla liiaksi ja ryhdyt peliin -- ja
tuhlaat kaikki rahat. Ajattelepa, jos loppuisivat, niin mikä meidät
sitten ottaa?

-- Ei lopu, metsä kasvaa maatessakin, ja ne ovat pieniä meillä
korttihäviöt. Mutta ne ovat pettäneet, sikamaisesti petkuttaneet
minua, Oskari ja koko puulaaki. Vallesmanni juuri sanoi illalla,
että puolesta hinnasta ne ovat vieneet ihmisten metsät ja tulleet
miljunääreiksi, ja nyt on Oskarillakin jo niin paljon koossa, että
omillaan metsäkauppoja tekee, voittaen yhä lisää vaan. Jo minä
jotain sellaista olen aavistanut -- ja kuullut huhuiltavankin, mutta
illalla sen vasta kuulin oikein mieheltä, joka asian tietää. Miks'ei
vallesmanni tietäisi, mitä ne niistä ovat itse saaneet, vaikk'ei me
tiedetä. Kyllä se poika tietää. -- Voi totisesti, voi! Aattelepa, kun
olisi täyden hinnan saanut, niin olisi puolta enemmän rahaa, tahi
toinen puoli tukkia jälellä! Ja siitä kelpaisi reväistä, koska kuuluu
puutavara niin kallistuvan.

-- Vasta aika katua. Miksi möit halvasta?

-- Miksi möit -- kas se on viisas kysymys! Miksi möit! Saakeli!
Tiesinkö minä silloin halvasta myöväni, ja myödä minun täytyi,
niinkuin itsekin ymmärrät. Talo oli korjattava, ja monta muuta
välttämätöntä menoa, vallan välttämätöntä, jos tahdotaan ihmisiksi
elää. -- Ei tässä ole tuhlattu, elä sanokaan sitä. -- Vai olisiko
sinusta hauskempaa asua mädissä huonerähjissä, niinkuin naapurit
tuossa, ett'ei tiedä mitä seinää milloinkin pöngittäisi, tahi millä
hetkellä löytäisi itsensä satimesta --

-- Jumala varjelkoon, johan minä häpeisin silmät päästäni, sanoi
Alma, jonka mielestä Joppi siinä asiassa puhui vallan viisaasti.

-- Tai olisiko se ollut parempi -- jatkoi Joppi -- että minä olisin
kävellä nahjustanut tallukoissa ja paikatussa takissa sontakuorman
perässä -- ja olisitko sinä tahtonut vähentää piikoja, säästääksesi
muutamia markkoja vuodessa, ja kulkea itse navetassa kintut sonnassa,
niin että olisimme haisseet samalle sonnalle molemmat --

-- Hyi, mitä puhut! Silloin minä en olisi tähän taloon tullut.

-- Siinäpä se. Enkä minä olisi liioin sinua tänne tuonut, joll'ei
talo olisi ollut kunnossa -- ja siihen minä tietysti jo tarvitsin
rahaa ennen sinun tuloasi -- ja nyt sinä tuumaat, että miksikä möit.

-- Niin minkätähden annoit mennä halvasta? Olisit muilta kysellyt.

-- Ja muut olivat sitten viisaita! Yhtä tyhmiä ovat nytkin vielä
useat -- ja se onkin hyvä juuri, etteivät kaikki viisastu yhtä haavaa
tässä maailmassa. Se on riivatun hyvä ja lysti asia se. Sen se on
onni, joka pääsee herrain joukkoon, ja kuulee niiltä aina ennen muita
monta hyvää seikkaa.

Joppi alkoi tulla paremmalle päälle ajatellessaan, että juuri se
monen tietämättömyys asioista vielä, se tyhmyys, joka hänenkin ennen
petti, nyt voi koitua hänelle hyödyksi.

-- Minä tiedän jotain nyt, jatkoi hän iloisemmin. -- Joppi tietää
jotain, eikä hellitä, ennenkuin ovat tulleet omat häviöt takaisin,
kaksinkerroin -- ja hän löi kämmentä pöydän syrjään. -- Entistä
rahaa on vielä paljon, omasta metsästä tulee lisää, minä alan tehdä
kauppoja niillä ja voitan -- piru ollakseen, minä voitan, koska
voittavat muutkin, ja kannattaa vielä apulaista pitää.

Hän nousi ylös ja alkoi kävellä edestakaisin lattialla, kädet selän
takana, juuri niinkuin oli nähnyt inspehtoorin tekevän asemasillalla.

-- Ei tarvitse Tukki-Oskarin luulla, että hän on ainoa, joka ymmärtää
metsäkauppoja tehdä, eikä kenenkään muunkaan. Kyllä minä niille
näytän vielä. Hoo! täällä löytyy myös jotain täällä kallossa, kun
vaan liikkeelle päästetään, ja Hinkkalan Joppi pystyy aina siihen,
kuin toinenkin mies. -- Korjata voitot omaan taskuunsa, sehän on
kaikkein helpoin asia! Tulimmaiset tuhat, ett'ei ole pitänyt ennen
huomata!

-- Aiotko sinä nyt sitten ruveta tekemään metsäkauppoja, vai mitä
sinä intoilet? kysyi Alma.

-- Paikalla! sanoi Joppi, polkien jalkaansa. -- Nyt sitä koettaa
pitää, jos koettaa -- takoa kun rauta vielä on kuuma, sillä vuoden
päästä voivat kallistaa metsiänsä --

-- Mutta jos pettävät sinua taas? Etköhän tyydy omiisi ja anna olla --

-- Voi tyhmyyttä, sanoi Joppi, ja naurahti halveksivasti. -- Mutta
mitä akat ymmärtää!

-- Ymmärtää ne niin paljon, että antavat miesten tuhlata ja juoda
rahansa, iski Alma närkkäästi Jopin pistokseen.

-- Akka, elä rakenna riitaa nyt, sanoi Joppi ankarana, nyt on
aatokseni tärkeämmillä aloilla. Kuinka minua kukaan voi pettää,
kun minä itse ostan? Minä ostan itse nyt, enkä myö, kuuletko sinä.
Juuri minä itse -- hän löi kämmenellään rintaansa -- ja petän
myöjiä, puhtaasti vallan, koska on itseänikin petetty. Sinun muutama
tuhantesi on pian takaisin saatu. Ja yhä kävellen lattialla,
jatkoi hän kasvavalla innolla, kuinka hän muutaman vuoden päästä
on voittanut suuria summia ja on sitten vasta oikein rikas. Ja kun
oikein hyvin käy, niin he vielä muuttavat Helsinkiin -- jota joskus
ennenkin on tuumailtu -- ostavat sieltä talon, niinkuin joku muukin
on tehnyt, ja jättävät koko tämän maan roskan -- tai pitää Joppi
tämän talon jahtimainaan -- Niillä tuumillaan sai Joppi emäntänsäkin
lopulta innostumaan asiaansa niin, että hän unohti omat perurahansa,
ja he sovinnossa tuumailivat, että on sitä rahaa, mikä heillä vielä
on jäljellä, ajoissa koetettava kartuttaa.




10.


Joppi hakkauttaa samana talvena vielä haloiksi kaikki kuivat tukin
latvat, ja pystyä metsää ensi talven varaksi.

Halkoja lähtee vahvasti, sillä pieni metsä on paikoin aika sakeaa, ja
Hinkkalan mäet Teuron kulmalla alkavat tulla lakeiksi. Sinne jää vaan
havuja ja risuja maantäydeltä, tuhanteen ristiin, ja pystyyn tuulen
leikkikepiksi joku vaivainen puunlima, jota hakkaajat eivät viitsi
pinoonsa pätkiä. Joppi riennättää hakkuuta tulisella kiireellä,
että saisi sinä talvena vielä lisää rahoja tehdäkseen metsäkauppoja
muiden kanssa. Ja kun lunta on paljon, lisää hän maksua halkosyleltä
ja saa mielihyväkseen miehiä siirtymään Oskarinkin hakkuilta
rautatienpuolella omaan metsäänsä. Hän johtaa itse hakkuutöitä ja
ostaa kauppiaalta taskukirjan ja keltaisen mittapuikon, käy joka
lau'antai mittaamassa puut ja maksaa miehille muhkeana palkan -- eikä
riitele kaikista pikkuseikoista ja vajavuuksista hakkaajien kanssa,
niinkuin muut kuuluivat tekevän.

Kirkolla ajaa hän särkemässä rahaa, setelin toisensa perään, sillä
pientä rahaa pitää olla paljon hakkaajille. Ja kun on lanttia ja
pientä hopeata sekaisin vaan housuntaskussa, on sieltä niin mukava
nyppäillä niitä, kun toisinaan satutaan lyömään nakkia kievarin
kamarissa. Ei siinä tarvitse pitää erittäin tarkkaa laskua, kun on
tasku täynnä; sieltä ottaa vaan ja sinne työntää, että helähtää, jos
on voittanut.

Omat hevoset ovat halkojen ajossa ja palkkahevosia paljon. Ajo tuli
kyllä kalliiksi pitkän matkan vuoksi, mutta laski Joppi siitä sentään
tulevan hintaa puillekin -- ja olihan omillekin hevosille hyvä ansio.

Kun oli osa ajettu, läksi hän niitä itse kauppaamaan Helsinkiin,
perehtyäkseen halkokauppoihin.

Mutta siellä tingittiin hintaa alhaalle, kun huomattiin halot
sinistyneiksi, maasta hakatuiksi, ja lopulta piti siihen jättää,
mitä kaupunkilainen maksoi. Useita päiviä hän niitä siellä möi,
mutta ei hän oikein saanut selkoa, paljonko niistä jäi omaan
kukkaroon syleltä, kun rahoja tuli iltasella kaupungilla kulkeissa
liikutelluksi. -- Kyllä niistä sentään jotain tuli hyötyäkin,
päätteli hän -- ja olishan ne latvapuut kumminkin mädänneet
maassakin. -- Mutta älähän huoli, tuumi hän, kun hän ensi talvena
alkaa lappaa niitä hyviä halkoja sieltä! Nytkin saivat hyvistä
haloista toiset usean markan syleltä enemmän.

Hän ajattaa sentään samana talvena kuivashalot kaikki, tekee useoita
Helsingin matkoja, ja tuo tavarata kotiin joka matkalla, kaikkea,
mitä syntinen sielu tarvitsee -- ja paljonhan sitä tarvitsee, kun
vaan on millä saa.

Kaupunkilaisen, jonkun puukauppiaan, olisi kyllä voinut saada niitä
myömään, vaan kun niitä ei vielä senkään enempää ollut, möi ne vähät
itsekin. Ja oli niin hauskaa muutenkin aina istua lököttää junassa ja
jutella toisten matkustajain kanssa -- niitä kun aina tuli jutteille,
kysyen, että "mihinkä herra matkustaa"?

Mutta tulevan talven varaksi hän jo tinkaili myöjää, tahi suoraa
ostajaa, kun hän rupeaa lähettämään suuria summia "alas", niinkuin
hän oli oppinut kaupunkilaisiksi sanomaan. Ja niitä löytyi kumpaakin
lajia vaikka kuinka paljon -- hävinneitä maamiehiä enimmät, jotka
koettelivat onneaan kaupungissa -- ja oli sanottu Jopille, että antaa
tulla "alas" vaan, vaikka tuhansia syliä, kyllä siellä kelpaa, sillä
puute on ollut hyvistä puista tämänkin talven.

Siitä sai Joppi uutta intoa yhä ja pani palstaa lakeaksi ojalta
aikain kotiin päin, minkä ennätti. Ja hän ajeli siellä metsässä
tehden laskujaan ja summaillen, kuinka monta syltä kustakin mäestä
tai korven poukamasta oli tullut, kun piti saada tarkka selko siitä,
että muilta ostaissaan sitten tietäisi varmaan, mitä kulloinkin
kannattaisi luvata. Sillä ostamaan hän rupeaa nyt, ei hakkuuta omaa
metsää kotopuolelta enään, se kun on liian kaukana ja kun tarvitsee
sentään vähän itsekin; ja joka Helsingin matkan perästä se ostohalu
tulistuu.

Vaan samassa suhteessa kasvaa myös vastustus hänen kauppatuumilleen.

Siellä alkoi keväämmällä useampia miehiä kulkea samoilla asioilla,
Tukki-Oskari etupäässä, ja he kävivät kaikki halkometsät Teuron ojaa
pitkin Isoltajoelta aina Kilpisuohon saakka, haluten niin suuria
metsälohkoja kuin mahdollista. Ja mihin vaan Joppi meni, oli siellä
hänen edellään jo käynyt kaupanhierojia, vaikka kaikkialla olivat
kaupat vielä auki. Näytti siltä, kuin he vaan varustaisivat itseään,
ja sitten yhdellä iskulla ottaisivat kaikki, koko paikkakunnan
paljaaksi.

Muutamalla talolla -- kirkonkylän metsätaloja -- oli ihan ojan
rannassa lohko, viisikymmentä tynnörinalaa laajuudelleen, ja sitä
mielivät ostajat erityisesti. Oskari oli isännälle tarjonnut
viisituhatta markkaa siitä, kun saa puhtaaksi hakata, mutta isäntä
vaati kuusituhatta ja joka kymmenen sylen päähän yhden siemenpuun
pystyyn, kuuden tuumaisia puita. Tämän sai Joppi tietää, kun oli
käynyt isännän puheilla hänkin kyselemässä, eikö tämä möisi sitä
hänelle, ja isäntä oli sanonut, että on sellainen ja sellainen
tarjous siitä jo tehty. Joppi ajattelemaan, että nyt on otollinen
hetki iskeä kiinni. Hän tietää nipistä nappiin, että silloin, kun
ne pojat tarjoovat viisituhatta, on metsä kymmenen arvoinen, ja
ne siemenpuut eivät paljoa merkitse. Se metsä on otettava heti,
tuumi hän, ennenkuin ne ehtivät, ja maksettava mitä isäntä hakee.
Kaksituhatta voi hän maksaa paikalla, sillä niin paljon riittää
rahoista vielä hyvin, ja lopun hakattua sitten. Ja hän tekee tarkkoja
laskuja. Kyllä nyt puut nousevat hinnoissa varmaan, kun niillä on
sellainen into ostoon. -- Mutta luulevatkohan niin salaa kauppoja
tekevänsä, ett'ei Joppi saisi urkituksi ja vetäisi nenästä, tuumii
hän, ja menee toistain isännän luo.

-- Vai että sinäkin rupesit ihan tosissasi metsäkauppiaaksi?
Huomasitko omista myynneistäsi, että se kannattaa? kysyi isäntä,
vanha kuiva ukko, pistäen tupakkaa piippuunsa ja tarjoten pussia
Jopille.

Jopilla ei ollut piippua -- eikä hän piippua pokakaan, se ry'ittää
niin pahasti, sanoo hän, ja virittää itseltänsä paperossin.

-- Ei häntä niin tarkimmilleen vielä tiedä, kuinka hyvin se
kannattaa, mutta sen tiedän varmaan, että paremman koron siitä
rahoilleen saa, kuin pankissa, kun vaan vähän vaivaa näkee. Ja aikaa
on minulla kyllä.

-- Soo, entä talon toimet? kysäsee isäntä.

-- Ne menee kuin tupakka, minulla on hyvä pehtoori nyt, sanoi Joppi.

-- Soo'o!

-- Enkä minä itse voisi työmailla kulkeakaan, on ilmestynyt sellaista
ahdistusta ja leiniäkin.

-- Mutta oletpa lihava ja vankan näköinen.

-- Mutta ei ole terveys sentään hyvä.

-- Niin, ei siitä liiasta lihastakaan ole. Minä olen aina ollut
tällainen tikku. Ei minussa liha paina, mutta kyllä luu sentään
luistaa vielä koko lailla. Syksyllä vielä niitin kauraa poikain
kanssa kilpaa ja kävin riihillä.

Miesparka! tuumi Joppi itsekseen, ja on metsää yllinkyllin ja iso
talo.

-- Tuliko teille paljon kauroja viimesyksynä? kysyi isäntä,

-- En minä niitä muista, mitä lie tullut, vastasi Joppi, alkaen
tuskastua ukon monista joutavista kysymyksistä.

-- Soo! Meillä pojat pistää aina muistiin. On talvella sitten niin
hyvä kuluttaa.

Ukko oli kyllä kuullut yhtä ja toista Jopin talonpidosta, mutta häntä
sentään huvitti kysellä häneltä itseltään jotakin.

-- No kuinka sen kaupan kanssa sitten tehdään? kysyi Joppi,
keskeyttäen isännän enemmät kyselemiset.

-- Jaa, mitä minun sillä väliä on kelle myön, kun vaan rahat saan. Ja
jaksanethan sinäkin tuon ostaa?

-- Ei sitten kukaan, jollen minä.

-- Niin, olethan saanut rahoja paljon, ja tuumaat nyt käyttää niitä.
Viisi ja puoli ne panivat viimeiseksi hinnaksi ja ne siemenpuut
pystyyn, mutta en minä sellaista metsää anna alle kuuden. Jo minä
lupasin siemenpuut korvesta sentään heittääkin, kun meidän vanhin
poika puhukselee sitä ojittaakseen, jos metsä hakataan, mutta mäkiin
pitää jättää. Silleen se kauppa sitten jäi, ja lupailivat lähteä
vielä muualta kuulemaan. Vaan pantiin siihen kahden viikon odotus,
että jos puoli tai toinen muuttaisi päätänsä. -- Mikähän ostointo
niillä nyt on?

Joppi oli kyllä sen innon tietävinään, ja senkin, että vielä ne
maksavat kuusituhatta täyteen ukolle, jos ennättävät. Mutta Oskari on
häntä jo tarpeeksi pettänyt, hän antaa vastavuoroa nyt -- jos vaan
saa sen ukko-kyyhkysen suostumaan siihen, että odottaa enempiä rahoja
ensi talveen.

-- Tiesi heidän intonsa, vastasi Joppi vaan lyhyeen. Mutta tekaistaan
me nyt kauppa valmiiksi että paukahtaa, niin pääsette pitemmistä
tuumimisista. Minä maksan sen kuusituhatta täyteen ja jätän mäkiin ne
ainaiset siemenpuunne, vaikka tuskinpa niistä mitään hyötyä mahtaa
olla.

-- Soo, ei taida olla, sanoi isäntä, mutta ovat vaari minua
viisaammat niin sanoneet, niin joutavathan jäädä.

-- Jätetään, jätetään herrantähden, sanoo Joppi, jota isännän
venyttäminen alkaa yhä enemmän tuskastuttaa. -- Mutta ettehän te
tietysti vaadi koko rahaa yht'aikaa?

-- Enhän minä, paitse hakkuun mukaan. Kaksi tuhatta vaadin heti nyt
ja kontrahti tehdään kahdeksi vuodeksi, tästä lukien.

Mainio kauppa! tuumi Joppi. Välikirja teetettiin ja siihen vaati ukko
kahden markan sakon jokaisesta luvattomasta puusta, mikä kaadettaisi.

-- Vanhuuttaan se on hassahtanut, sanoi Joppi kirjan tekijälle, vaan
olkoon hänen tahtonsa.

Ja nyt oli Joppi täysi metsäpatruuna ja nyt hän oli paikkaava kaiken
sen vahingon, mitä itse oli puulaakilta kärsinyt.

Hän pani keväällä vielä alkuun hakkauksen ostometsässään ja oli
Oskaria ja hänen miehiään kohtaan niin koppava, ett'ei hyvää päivää
tehnyt vastaan sattuessa.

Mutta Oskari, kuultuaan Jopin metsäkaupan, oli he sanonut, että "nyt
sen miesparan kävi hullusti kumminkin. Mihinkä se ne puut siitä
hinnasta panee? -- Löi se nyt poroon kouransa, mutta lyököön, koska
yrittää meille kiusaa tehdä" --

Sillä siinä metsäkaupassa oli toinen mutka, joka todella tulikin
turmioksi Jopille. Mutta siitä ei tiennyt vielä kukaan elävä henki
mitään, paitse Oskari ja pari kolme rahamiestä, jotka yhdessä
hommasivat tiilitehdasta rautatien varteen, eräälle etempänä
olevalle asemalle, mihin soveltui uitto Teurosta. He voivat saada
sinne tiilipuut kulkemaan tavattoman halvalla jokea pitkin, ja sen
vuoksi sopi heidän tarjota paljoa enemmän kuin muussa tapauksessa,
ja olivat sen tehneetkin, säilyttääkseen ne metsät itselleen muilta
ostajilta. Vaan ennenkuin he rupesivat tuumaansa toteuttamaan,
tahtoivat he ottaa tarkan selvän siitä, kuinka kauvaksi aikaa sen
hyvän uiton varrella tiilipuita riittäisi, ja miten pitkältä saisivat
hakkuu-aikaa siellä.

       *       *       *       *       *

Keväällä oli Joppi vielä saanut viimeisistä puistaan niin paljon
rahaa, että hyvästikin eläen riitti kesän ylitse, eikä sitä oltu
säästeltykään, kun toista oli niin paljon toivossa.

Mutta syksyn tullen muuttuivat asiat kummallisen äkkiä aivan
toisiksi, kuin mitä Joppi oli osannut aavistaa. Hän huomasi
kauhukseen, ett'ei metsänosto käykään niin helposti laatuun,
kuin sen myynti, ja jota pitemmälle syksy kului, sitä enemmän
helmeili ahdistuksen hiki hänen otsallaan. Hänen iloisuutensa ja
huolettomuutensa oli kadonnut kuin pyyhkäisemällä, ja kaikessa siinä
harmissa Alma häntä vielä yhtenään torui ja soimaili.

Ja koko tämä pula, tämä hyvien toiveiden odottamaton ja äkkinäinen
käänne tuli siitä, että halot olivat kovissa hinnoissa, vaan ei
kuulunut lunta, että olisi saanut metsistä ulos, ja huhuja kulki,
että kun lumen sataa, niin ne varmaan halpenevat. Ja toinen pulma
oli siinä, että jos luntakin tulee lopulta, niin paljonko niitä
omilla hevosilla ajaa, kun ei ollut rahaa muilla ajattaa. Raha oli
metsässä kiinni. Ei voinut jatkaa keväällä aloitettua hakkuutakaan
ostometsässä nyt, kun juuri olisi ollut paras aika hakata. Siellä
lähempänä asemaa koluuttavat rattailla halkoja rautatielle ja
kiertävät rahaa! -- "Vaan saako näistä meidän mäistä sitten",
tuskittelee Joppi, ja se on tuskaa tuskan päälle.

Jo hän teki uhissaan senkin yrityksen, mutta särki kahdet rattaat ja
yhdeltä hevoselta taittui jalka, niin että se piti nuijata ja kuopata
Teuron korpeen.

Tämä alkaa nyt Jopista olla vallan käsittämätöntä. Niin hyvät
toiveet, ja nyt ne menevät jo myttyyn.

Hän istuu eräänä aamuna vuoteen laidalla ja vanuttelee pörröisessä
päässään asiain nykyistä tilaa. Ei ole viitsinyt vielä vetää edes
housuja jalkaansa, tuumii siinä vaan, rykii, syljeskelee ja kynsii
niskaansa. Ennen niin reima Joppi on nyt vallan saamaton. Ei ole
tullut käydyksi enään kylilläkään moneen päivään. Kahvikin on taas
lopussa, ja yhden kerran on jo pitänyt ottaa kauppiaalta velaksi.

Alma äkäilee, että on haljeta.

-- Lähde nyt johonkin siitä, kötys, tiuskasee hän, heittäen housut
Jopin silmille. Viisituhatta toin taloon tuhlataksesi, etkä viitsi
sinä nyt edes sen vertaa, että toisit kahvia kotiin. Jo minä häpeän
piikojakin, kun pitää aamukahvitta olla.

-- Hae niillä tuhansillasi itse nyt, kyllä niillä pitäisi yhden
aamukahvin saaman!

-- Hae! Hullu, mitä puhut! Sinun suustasiko?

-- Vaikka sieltäkin sitten, mutta jätä minut rauhaan, sanoo kovin
tuskastuneena Joppi. -- Ja eikö ole tuhlattu minun rahaani, enemmän
paljo, jos sinä sen siksi otat. Mutta minulla on sentään vielä
jäljelläkin, eikä sinulla vaivaisella ole mitään muuta kuin se
hävytön suusi.

-- Sinulla --

-- On talo ja tavarat, ja rahaa metsissä kiinni yli sinun
ymmärryksesi.

-- Ota sieltä sitten! Hevosen raatoja, ja särkyneitä rattaita!

-- Ka, ka, sitä kiukkua! -- Kyllä minä otankin, mutta anna helvetissä
sen verran rauhaa, että saan edes tuumia, mistä nuorasta ensiksi
nykäsen.

-- Sinun vielä piti niihin metsäkauppoihin ruveta, ääliöimen.

-- Ja sinun piti olla samaa mieltä silloin, viisaan muka! -- Vielä
niistä selvitään, kun ehditään, mutta tämä syksy on kirottu.
Koettavat ne nyt tehdä kiusaa minulle Jumala ja ihmiset, mutta minä
en sitä pitemmälle kärsi, en päivääkään. Talo on minun ja auttakoon
se nyt isäntäänsä tällä kertaa pulasta, ei sen ole sitä vielä
tarvinnut tehdäkään.

-- Kahvia sinun saada pitää, vaikka siinä uisit.

-- Ethän vaan aikone myödä taloa hassutuksiisi? hätäili Alma.

Mutta Jopilta ei saanut sanaakaan enään. Hän oli vaiti vallan toisen
kiusaksi, puki kiireellä päälleen ja läksi kylään.

Hän ajoi kirkolle, Nuurperille, ja alkoi tälle kautta rantain ja
kovin nolona puhua nykyistä pulaansa. -- Kaikki kävisi muuten hyvin,
mutta tämä pitkä, lumeton syksy tekee suurimman kiusan. Hänellä on
niin ja niin monen tuhannen puut hakattuna ja on hakkaamattakin
paljon, vaan tämä satunnainen rahapula estää nyt kaikki toimet. Ja
kaikki tuumansa ja toimensa uskoi hän tarkimmilleen kauppiaalle.

-- Puutavaraa tarvitaan nyt Helsingissä joka lajia, se tekee
kauppansa siellä, kun vaan sitä sinne saa, sanoi hän.

-- Ja alkavat jo käydä itsekin sitä ostelemassa täältä mailta. Hyvä
merkki, että on niillä tarve, myönsi kauppamies.

Ja Joppi mielestään tekee mainiot kaupat vieläkin, kun vaan tämän
pienen pulan pääsisi oheamaan; eikä tätäkään olisi, joll'ei puulaaki
häntä ensin olisi päässyt pettämään. Mutta jos nyt veli Nuurperi
auttaisi häntä, niin hän panisi vaikka talonsa panttiin. -- On siinä
taloa -- ei ole koko pitäjässä montakaan muhkeampaa, vaan on sen
laitos vienyt rahaakin --

Kauppias myöntää kaikki olevan totta, eikä pidä ollenkaan ihmeenä,
että Jopilta talonsa korjaus on vienyt paljon rahaa, sillä ei ne
hävinneet talot ole niin helpolla korjattavia. Sekin on hänen
mielestään totta vallan, että puulaaki oli liian halvalla saanut
Jopin tukkimetsän, mutta ei se asia ollut enään autettavissa muulla,
kuin juuri sillä vallan viisaalla tuumalla, jonka Joppi nyt oli
keksinyt, että mittaa samalla mitalla takaisin, millä itsekin oli
saanut. Tekee kauppoja ja ansaitsee niillä, sillä kauppa se on, joka
sittenkin vetelee, eikä maanpito, kun vaan oikein ymmärtää kauppaa
tehdä. Ja mitä siihen nykyiseen rahapulaan tulee, niin se ei saa
tehdä keskeytystä asiain hyvässä juoksussa. Hän kyllä auttaa.

Joppi ihastuu kauppiaan hyvästä puheesta, ja lupaa maksaa takaisin
heti talvella, kun vaan saa.

Vaan kauppias ei sano olevan mitään kiirettä, jos Joppi varmuuden
vuoksi talonsa intekkiin panee. Ja hänen mielestään on selvintä, että
Joppi ottaa heti isomman summan, niin voi paremmin puuliikettään
jatkaa, ett'ei siihen taas satu tällaista seisautusta.

Kaikki on erinomaisen viisasta tuumaa Jopin mielestä, ja kun kerran
on helppo saanti, niin helppo, ett'ei tarvitse kuin nimensä piirtää,
ottaa hän kuusituhatta markkaa että rymähtää, ja antaa taloonsa
kiinnityksen. -- Kaikki tulee käymään hänen mielestään hyvin nyt,
eikä hän voi kylliksi kiittää sitä hyvää veljeä Nuurperia tästä
auttavaisuudesta.

Kauppias aavisti kyllä, mihin suuntaan Jopin asiat nyt jo olivat
menossa, mutta hänestä se oli yhdentekevä, kun tiesi, että Hinkkalan
talosta joka hetki saa kuusituhatta markkaa siinä löytyvien hyvien
tekomaitten vuoksi -- sillä löytyi niitä sellaisiakin miehiä,
jotka rakastivat maata raivata -- ja niin antoi hän täydellä
luotolla Jopille rahat. Ja kuka tahansa olisi antanut samoin aivan,
ensimmäistä kiinnitystä ja hyvää korkoa vastaan, saati kauppamies,
joka kaiken muun lisäksi tiesi vielä, että jommoinenkin osa niitä
samoja rahoja oli heruva hänelle itselleen takaisin taas heidän
keskinäisissä kaupoissaan.

Nyt alkaa Joppi touhuta uudella innolla. Hän ostaa metsää lisää --
hyvissä ajoissa, tuumii hän -- ajattaa puita lumen tultua kovalla
voimalla, ja kun liike on levinnyt näin suurenmoiseksi, ottaa hän
itselleen apumiehen, "vartesmannin". Itse ajelee hän juoksijallaan
vaan metsissä, pukkireellä ja renki takana -- ja jakelee rahoja,
joita kehuu olevan niin, että niillä vaikka talonsa vuoraisi. Hän
käy kilpa-ajoissakin Hämeenlinnassa, vaan kun ei saa palkintoa, ajaa
Mikkelin markkinoille ostamaan parempaa juoksijaa yhä.

Koko talvi menee yhdessä humussa. Kestiä pidetään ja kesteissä
käydään, yhdessä ja yksittäin.

Almakin on leppyisämpi ja luulee asiain menevän hyvin, kun ei
puutosta huomaa, vaikka kovin kiukuissaan hän oli ensin ollut,
kuultuaan Jopin lainan oton. Ja tavallinen tervetulijais-kähäkkä
sentään aina käydään Jopin tullessa humalassa kotiin puunmittauksilta
tahi kaupunkimatkoilta.

Rahaa tulee ja toista menee, eikä Joppi tiedä voittaako hän vai
tappaa. Mutta se on pääasia, että hyvin riittää ja saa kulkea
komeasti metsäherrana.

Mutta kun taas talvikausi on mennyt ja Joppi keväällä on Helsingissä
tekemässä lopputilejä lähettämistään puutavaroista, tulee vasta kovin
pulma ja viimeinen ankara isku hänen päällensä, kuin ukkosen vasama.
Hän huomaa, ett'ei hän kotona tulekaan ollenkaan tolkkuun niillä
rahoilla, mitä hänellä enään on saamatta. Hän ei saakaan niillä
maksetuksi ostometsiä, ei lähellekään.

-- Missä nyt on vika, tuumii hän nolona ja hiki päässä kaupunkilaisen
kamarissa.

Hänellä ei ollut mitään kirjanpitoa, että olisi voinut tietää mitä
kustakin lohosta oli tullut. Kaikki oli käynyt umpimähkää vaan,
niinkuin pimeässä. Ja jos hänellä olisi oikea toimi ollut, olisi hän
selvään nähnyt jo siitä ensimmäisestä isosta metsästä hävinneensä
ainakin puolet, ja muistakin pienemmistä kaupoistaan aikalailla.

Vaan nyt hän ei tiedä mitään muuta, kuin että rahaa hänen mielestään
tulee tavattoman vähän enään -- menee melkein kaupungin laskuihin.

-- Kuinka Jumalan tähden tämä näin käy? sanoo hän kauhistuneena.

-- Jaa, sitä on minun mahdoton tietää, vastaa puukauppias. -- Kyllä
laskut tässä ovat oikeat, vaikka kelle näytettäisi, ja tässä on
sitäpaitse vielä rahtikirjat. Tämä summa tässä näin tulee vähennystä,
kun kaikki hirret ja piirot olivat pälhityt pilalle. Enhän minä voi
niistä välikirjan mukaan maksaa, ettekä tekään voi vaatia.

-- Enhän minä vaadikaan. -- Sikoja nekin hakkuumiehet, koko porsaita,
että tekivät minulle sellaisen vahingon. Ja sekin vartesmanni
sitten, sen lurjuksen ajoin sentään jo pois, sanoi Joppi niinkuin
näyttääkseen puukauppiaalle, että hän kyllä on parhaansa mukaan
koettanut toimia.

-- Olisi pitänyt ajaa ennenkuin ottikaan.

-- Sepä sen, kun olisi tiennyt!

-- Eikä sekään ole sanottu, huomautti toinen, tuleeko metsistänne
ollenkaan niin paljon tavaraa, kuin olette otaksuneet. Minä epäilen
sitä, koska niin vähän sanotte olevan jälellä ensi talveen siellä
ainetta. Olette ehkä itse maksaneet liikaa.

Joppi kalpenee, hyökkää seisaalleen, eikä tahdo saada ääntä
kurkustansa.

-- Voi totta toisen kerran! Voi yhdeksänkolmatta! Voi niitä roistoja
kumminkin! Kyllä se niin melkein on käynytkin, ja sekin kitupiikki,
silakannuolija, petkuttikohan sekin minua. -- Sen se teki ja oli
Oskarin kanssa liitossa. -- Nyt tässä tulee hulluksi vallan -- ja
rahaa pitäisi saada, että voisi niille julmille maksaa -- ja jättää
Jumalan nimeen niiden metsät -- --

Ja Jopin ääni värähteli ja oli vähällä, ett'ei kääntynyt itkuksi.

-- No ei pidä niin kovasti hätääntyä vielä, lohdutteli puukauppias,
jonka melkein kävi sääliksi Joppia. -- Onhan siellä tavaraa vielä,
mennään yhdessä katsomaan. Minä tulen mukaan ja ostan pois, kyllä
minä voin niistä etukäteenkin hinnan antaa tavaran mukaan. Tai annan
vekselin, sillä saatte rahat myös.

Joppi rauhoittui vähän, vaikk'ei se tuskallinen ahdistus kokonaan
enään kadonnut, ja he läksivät yhdessä maalle.

Tehtiin niinkuin puhuttu oli ja Joppi nosti etukäteen rahaa jälellä
olevista puistaan.

Mutta mitä siitä, se meni pennistä penniin, ja häntä aletaan nyt
ahdistaa muultakin puolelta.

Muistamattomuuden, vai huolimattomuudenko kautta oli Jopin
ensimmäisessä suuressa ostometsässä tullut hakatuksi nekin
siemenpuiksi määrätyt puut, ja nyt on isäntä hänen kimpussaan,
vaatien maksoa.

Joppi tekee tenää hädissään, vaan ei auta. Kauppa kuin kauppa. Ja
kun hänellä ei ole millä maksaa, ja kun hän väittää, ett'ei maksaisi
penniäkään, vaikka olisi kuinka paljon tahansa, koska isäntä on
kehdannut häntä nylkeä koko siinä metsäkaupassa, panettaa isäntä
loput siellä löytyvät halot ja hirret takavarikkoon ja manuuttaa
Jopin käräjiin.

-- Kyllä hän on onneton mies nyt, ajattelee Joppi itsestään. -- Häntä
petettiin kun hän omaansa möi, ja kun hän rupesi ostamaan, tekevät ne
hänestä aivan paljaan. Ja kaiken päälle vedetään vielä oikeuteen.

Hän soimaa koko maailmaa, eikä luota enään kehenkään. Hän on
vihastunut jo Nuurperiinkin ja käy siellä riitelemässä, ett'ei tämä
häntä varoittanut enemmistä kaupoista, mutta kauppias pesee kätensä
puhtaaksi ja syyttää Joppia itseään, ett'ei hän ole ymmärtänyt
kauppoja oikein tehdä. Ja välittämättä asioista, jotka eivät häntä
liikuta, tallettaa hän vaan Jopin kiinnitystä laatikossaan.

-- Juuri niinkuin muut olisi paremmin ymmärtäneet, mutta niillä on
ollut onnea, päättää Joppi ja palaa alakuloisena kotiinsa.

Koko sen kesän vallitsi täydellinen sekasorto Hinkkalassa. Alma on
kuin poissa suunniltaan, itkee joka päivä, soimaa ja syyttää Joppia
kaikella mahdollisella tavalla, ja latelee Jopin eteen uudestaan ja
yhä uudestaan kaiken sen hyvyyden, mikä hänellä olisi ollut ilman
mokomaa miesrenttua. Mutta Joppi ei voi sille nyt yhtään mitään. Ja
kun ei pääse edes mielin määrin humalaan, että voisi ottaa sille
rehellisen vastuksen aina silloin kuin mieli tekisi, alkaa hän
kartella emäntäänsä niin paljon kuin mahdollista; ja tuntuu aivan
siltä kuin hän suorastaan pelkäisi muitakin ihmisiä niinkuin lapsi,
joka on jotain pahaa tehnyt. Monta helteistä kesäpäivää hän viruu
huoneitten seinämillä katveessa, tai aitojen takana pientareilla.
Hän käy toisinaan aatoksissaan kellarikamariinkin, mutta siellä ovat
hyllyt tyhjät, sillä Helsingistä ei ole enään lähetetty mitään, kun
on entistäkin maksamatta, ja sama on laita Hämeenlinnassa. Pitkää
aikaa hän ei viihdy sielläkään, peläten emännän tulevan jälessään,
jolloin häneltä peräytyminen olisi suljettu, vaan käy taas ulos. Ja
jos sitten pihamaalla joku palkollisista sattuu hänet yhdyttämään
ja jotain kysymään, niin hän oikein säpsähtää ja murahtaa jotain
vastaukseksi, katsellen maahan. -- Vahinkoa vaan noistakin, ajattelee
hän, kun pitää vielä niillekin palkka hankkia. Emännän on pitänyt
myödä useita lehmiä välttämättömiin tarpeisiin, ja palkolliset
laiskottelevat, kulkien kylällä ja kielien tämän kesäistä sotkuista
elämää Hinkkalassa.

Pitäjällä huhuillaan pahaa Jopista ja ihmetellään, millä kumman
tavalla hän muutamissa vuosissa on voinut menettää niin paljon, että
nyt jo pitää emännän myödä lypsävä lehmä kahvirahoiksi. Yksi vetää
siihen yhtä, toinen toista, niinkuin ihmisten tapa yleensä on, ja
jokainen luulee tietävänsä asian parhaiten. Se on vaan yleiseen
tunnettua, että Jopista sitten kevään on tullut murtunut mies ja
hänen poskensa ja miehustansa alkavat ohentua.

Mutta kun käräjäin aika syksyllä lähenee, eikä hän saa mistään
tarpeeksi rahaa, tekee hän viimeisen vimmatun päätöksen, menee ja myö
toiselle asiantuntemattomalle miehelle ne samat puut, jotka keväällä
oli myönyt helsinkiläiselle. Sillä rahaa hänellä pitää olla käräjiin,
voittakoonpa tahi hävitköön riitajutun.

Ja hyvässä humalassa -- kerrankin taas pitkän paaston jälkeen --
astuu hän lakitupaan.

Siellä on kantajalla syynikirja ja todistajat mukanaan, ja
kauppakirjan määräyksen mukaan tuomitaan Joppi viidestäsadasta
siemenpuusta, jotka hän on kaatanut, maksamaan tuhat markkaa, ja
siihen vielä huikea summa kuluja lisäksi.

Hän julmistuu. Pitää oikeudessa kovaa rähinää, väittää että hänelle
tekevät vääryyttä kaikki, niin herrat kuin talonpojat, lyö lopulta
nyrkkiä oikeuspöytään ja haukkuu vastapuolensa suut, silmät täyteen.

Siellä ei siedetä sellaista menoa, vaikka Joppi humalaisena ja
hurjalla päällä luulee sen auttavan. Se kaatoi vaan, ja samassa
laissa tuomitaan hänet vielä isoihin sakkoihin humalasta,
kunnianloukkauksesta ja korkean oikeuden solvaamisesta.

Kotiin päästyään ei hän ole vielä ennättänyt täydelleen päässänsä
selvitellä nykyistä asiainsa kurjaa tilaa, kun jo muutamana päivänä
saapuu se helsinkiläinen puukauppias saman miehen seurassa, jolle
Joppi oli toistain puunsa myönyt, ja he iskevät häneen kiinni kuin
synti.

Joppi pelästyy, kun ei ole luullut niiden niin äkkiä saavan asiasta
selkoa. -- Jo nyt taisi ottaa paha!

Hänen on mahdoton tällä kertaa tehdä heille mitään selvää.

Miehet syyttävät häntä hävyttömästä petoksesta ja uhkaavat vetää
oikeuteen toinen ja toinen. Kumpikin omistaisi puut -- kauppa oli
luultavasti ollut hyvä -- ja kun ei päästä selville siitä, kummalle
ne oikeastaan kuuluu, riitautuvat he lopulta keskenään.

Joppi saa rohkeutta ja katsoo olevan syytä hänelläkin suuttumiseen.

-- Minä tässä olen sentään isäntä, hihkaisee hän, ja polkee jalkaansa
lattiaan. -- Pitäkää pienempää suuta meillä! -- Emäntä makaa juuri
sairaana tuolla kamarissa, lapsivuoteella, ja te tässä rähisette.
Vastaatteko asian, jos se siitä säikähtää hengettömäksi --

Miehet ovat siksi hienotunteisia, että alkavat puhua hiljempaa, mutta
samassa tuleekin emäntä horjuen, kalpeana saliin.

Joppi rientää vastaan.

-- Elä Jumalan nimessä -- no johan sinä -- enkö minä sanonut teille
-- --

Vieraat joutuvat hämilleen kovin. Joppi koettaa vietellä Almaa pois,
lohduttelee häntä ja samassa moittii, että tarpeettomasti on noussut
ylös -- menettää terveytensä ijäkseen, mutta Alma tahtoo ensin
tietoa, mikä meteli siellä salissa on.

Helsinkiläinen, huolimatta Jopin tystytyksistä ja levottomista
vaitiolon merkeistä, puhuu asian ja sanoo, että hänen on vedottava
oikeuteen, jollei isäntä tee selvää.

Joppi kiroo ja vannoo, ett'ei hänellä ole mitään tekemistä koko
mokomien suurisuisten herrain kanssa, eikä hän luovu pennistäkään.
Sopikoot keskenään asiansa.

-- Mutta kuinka te voitte sillä tavalla väittää -- oletteko järjetön?

-- Sinä järjetön olet, minä en maksa penniäkään -- tasatkaa puut!

-- No sepä nähdään, sanovat miehet poistuen. Onhan tässä talo, jollei
rahaa löydy.

-- Talo on ja hyvä, myykää jos voitte. Myykää, sanon minä, ja Joppi
kiipee Hinkkalan mäelle istumaan ja katselee kuinka vasara paukkuu!
Ohoo! ei talosta sentään niin lähdetä kuin torpasta.

-- On lähdetty paremmistakin rustholleista jos se siksi kääntyy,
sanoo toinen vieras ovessa.

-- Ulos! kirkasee Joppi ja lyö jalkaansa.

-- Oi jumala, kuinka sinun laitasi nyt enään onkaan, Joppi? sanoo
Alma ja on kaatua, mutta Joppi tukee häntä ja alkaa taluttaa takaisin
kamariin, helpommasti hengittäen, että tällä kerralla oli niin
vähällä niistä kutsumattomista vieraista päässyt.

-- Onko tosiaankin niin, että talo on menossa? Sitä minä en voi
käsittää -- en voi kestää -- kuinka käy meidän -- lapset ja minä,
lausui Alma väsyneesti ja sekavasti.

Joppi koetti tekeytyä huolettomaksi ja leikilliseksi vakuuttaen ja
lohdutellen, ett'ei tässä vielä niin suurta hätää ole sentään --
Alman pitäisi vaan rauhoittua -- kyllä tästä vielä selvittäisi -- --

Vaan se ei auttanut. Alma kääntyi pahasti sairaaksi ja makasi
heikkona kau'an. Ja sillä aikaa luisuivat asiat yhä huimempaa vauhtia
sitä alamäkeä, mihin Joppi ne oli työntänyt. Hänen voimansa eivät
riittäneet, eikä mikään keino voinut enään ehkäistä sitä menoa -- ja
niin oli hän parissa vuodessa, metsäherraksi ruvettuaan, velkaantunut
koko maansa ja mantunsa hinnan.




11.


On kevät taas pitkän talven perästä. Koivut ovat imeneet mahlajaa
suoniinsa ja alkavat tehdä hiirenkorvaa. Tuoreamman värin saanut
havumetsä lemahtaa pihkalle, ja koko ilma värisee hienoa keväistä
tuoksua, joka kylien seudussa saa vielä lisäksi omituisen, väkevämmän
ja tuikeamman lemun palaneesta karjalannasta, jolla parhaillaan
kevättoukoja peitellään.

Metsäkylässä on vielä tapana panna kattolantaa tou'oille, ja sitä
ajavat nyt miehet pelloille paitahihasillaan, ja piiat hajottavat.
He tekevät sen käsin, ja heillä on käsivarret paljaina, kun he
hierustavat kynsin rikki lannan paakkuloita, elämöiden ja nauraen,
ja heittäen toisinaan kokkareen poikain perään, kun nämä kuormaa
kaataissaan ovat sattuneet jotain sopimatonta puhumaan ja ovat
poismenossa, seisten tyhjässä korissa selkä tyttöihin päin.

Vainioilla on elämää ja virkeyttä, ilomielistä kiirettä kaikkialla.

Mutta sentään, kesken kiireen, on pyhävaatteistakin kansaa
liikkeellä, sekä omasta kylästä että muualta, ja niitä tulee
hevosilla ja jalan kujaa myöten kylään. Kaikki suuntaavat he kulkunsa
Joppi-Hinkkalaan, niin että siellä tulee pihamaat ja huoneet täyteen.

Vaan sen sijaan ei olekaan siinä talossa pelloilla ainoatakaan
sielua. Pellot ovat jääneet syksyllä kyntämättä, ja mädänneen,
mustankeltaisen sängen joukosta pistää siellä vihantaa nenäänsä
näkyviin vaan joku ohdakkeen tahi narskun taimi, ja savisemmilla
paikoilla kohoaa keltaisia, paljasvartisia leskenlehden kukkia,
iloisina päivänpaisteesta ja häiritsemättömästä rauhastaan.

Joppi-Hinkkalassa on nyt huutokauppa.

Kun Joppi ei mitenkään voinut selittää asioitaan, vaan ne yhä olivat
huononneet, olivat saamamiehet pakoittaneet hänet konkurssiin, että
kaikkien oikeus tulisi tasan valvotuksi.

Valvonta oli ollut kevätlaissa, ja uskotut miehet -- joina oli
kauppamies ja eräs isäntä -- olivat määränneet huutokaupan heti
keväästä pidettäväksi, ett'ei konkurssin tekijälle tarvitsisi
tarpeettoman kauvan eläkerahaa maksaa, sillä hänelle oli ison
perheensä tähden -- lapsia kun oli jo viisi -- määrätty sata markkaa
kuussa.

Valvonnassa oli kuulunut sellaisiakin ääniä, että Joppia vaadittaisi
edesvastuusen petoksista velkojiaan kohtaan, mutta jätetty se
vaatimus sitten kumminkin oli.

Tämä konkurssiin meno oli ollut ankaran masentava isku Jopille, mutta
vielä kovempi emännälle, jolta kaikki apu katosi kuin taikatempulla.
Sillä piika, sekin ainoa, mikä syksyllä vielä oli voitu pestata,
läksi pois, kuultuaan ett'ei hänelle pesästä senjälkeen enää palkkaa
maksettaisi.

Pesänhoitajat olivat kyllä palkanneet erään vanhan mäkitupalaisen
vaimoineen hoitamaan hevosia ja karjaa huutokauppaan saakka, vaan
niistä ei ollut Almalle mitään apua, ja hän oli sairautensa jälkeen
vielä varsin heikko. Hänelle sattui kovia kouristuksia joka kerta,
kun Joppi hänen valituksistaan ja moitteistaan vihastuneena oli häntä
pahasti äyhkäissyt, ja lopulta täytyi turvautua vanhaan muoriin --
Jopin äitiin -- ja hakea hänet apuun.

Muori oli monet pitkät, hänelle itselleen äärettömän pitkät vuodet
elänyt melkein unhotettuna siellä pienessä pihakamarissaan, mutta kun
nyt vihdoinkin hänetkin muistettiin ja hänen apuansa haettiin, antoi
hän sen vallan iloisena -- joka useimmin on hyljätyn vanhimman tapa.

Hän alkoi hoitaa Almaa ja lapsia, mutta tuska hänelle sentään tahtoi
usein tulla miniänsä kärtyisyyden ja isompien lapsien tavattoman
vallattomuuden tähden, niin mielellään kuin hän sen muuten tekikin.
Sillä lapset olivat entisinä aikoina tottuneet vaan kiusoittamaan
ja irvistelemään muoria, kun hän joskus pihan poikki kulkiessaan ja
käydessään lehmäänsä katsomaan oli torunut heitä ilkivaltaisuudesta;
ja sitä samaa peliä yrittivät he nytkin. Mutta aika oli toinen nyt.
Muori kävi luisevilla sormillaan tukkaan kiinni, ja silloin oli pila
poissa. Mammaa huusivat apuun, vaan jos "mamma" koetti puolustaa
heitä, sanoi muori tyynenä, että "kyllä hän pysyy kopissaankin, jos
niin tahdotaan, hakekoot muita apulaisia -- --"

Silloin pääsi aina Almalta itku, hän kävi muorin kaulaan ja vaikeroi:

-- Älkää muori kulta jättäkö meitä, mihin me sitten joudumme.

Se oli ollut alussa sanomattoman vaikeata se pyyntö. Se vihlasi
sydäntä, että hänen, rikkaan talon tyttären oli pitänyt niin äkkiä
siihen määrään alentua, sellaiseen pyyntöön vanhalta akalta, jota
ennen oli ylenkatseella kohdellut. Vaan se täytyi tehdä, sillä ei
ollut ajattelemistakaan omaan entiseen kotiinsa turvautua, kun siellä
nykyään oli vallan ventovieras väki.

Mutta hänen ylpeytensä kärki oli hänen sairautensa aikana paljon
tylstynyt ja viimeisten tapahtumain kautta oli se lytistynyt melkein
myttyyn, niin että hän yhä keveämmällä mielellä sai sanotuksi "muori
kulta". Ja lopulta ei tuntunut enään ollenkaan vastenmieliseltä
kietoa kätensä muorin laihaan, ryppyiseen kaulaan.

Joppia syytti Alma koko tästä kurjuudesta, ja ainoastaan Joppia,
tuota kurjaa, viheliäistä miestä, juopporenttua, joka oli häntä niin
katkerasti pettänyt. Hänen teki toisinaan suorastaan mielensä työntää
joku terävä ase puhki sen kähisevän rinnan, sillä niin hän sitä
inhosi, raukkaa, joka ei nytkään vielä viitsinyt sen vertaista, että
olisi tuonut huoneesen edes puusylyksen tahi vesiämpärin, ei muuta
kuin rentutteli pitkin kyliä nytkin.

Kun tuskan ja vihan purkaus joskus meni kovin pitkälle, koetti muori
hienosti panna painoa vaa'an toiseenkin puoleen, mutta se täytyi
jättää, sillä silloin alkoi Almaa taas kouristaa.

Ja huomasi sentään muorikin, ett'ei Jopissa oikeastaan ollut kehun
varaa vähääkään. Sillä vaikka hän konkurssi-iskun tultua ensin oli
kokonaan joutunut häiriöön, itkenyt ja puhkinut sitä ääretöntä
häpeätä, minkä ne hänelle tekevät, ja venynyt kotona selvällä päällä,
niin oli hän heti ensimmäisen kuukausirahansa saatuaan lähtenyt
kylille, sillä lieventämään suruaan ja häpeätään ja ottamaan uutta
rohkeutta esiintyäkseen tuttaviensa luona. Ja hän kulkea huhtoi
pitkin pitäjää jokaisen varakkaamman miehen luona, pyytäen niitä
tulemaan huutokauppaan ja huutamaan hänen taloansa korkealle, sillä
se kannattaisi kyllä. -- Hän tietää paraiten, mitä siitä kannattaa
maksaa, hän, joka aikoinaan on niin monta tuhatta siihen uhrannut.

Niin hän touhusi, sillä hänen ainoa toivonsa, salainen
luottamuksensa, oli se, että hänelle itselleen vielä jää ylitse
talostaan joitakuita tuhansia, joilla hän sitten muuttaisi
Helsinkiin, ja rupeisi siellä puukauppiaaksi, päästen ikuiseen
rauhaan näiden kirottujen maalaisten pilkallisista katseista.

Huutokauppapäiväksi oli hän hankkinut viinaa kotiin niin paljon kuin
sillä kertaa oli irti saanut.

Alma lapsineen oli siirtynyt muorin kamariin, kokonaan piiloon.
Eikä hän enään olisi voinut omissa huoneissaan ollakaan, sillä ne
täyttyivät pian ihmisistä, joita tunkeili kaikkialle, tarkastaen ja
arvostellen huonekaluja, vaatteita ja kaikkea, mitä näkyvillä oli. Ja
kaikki piti olla näkyvissä.

Mutta Joppi häärii puolihumalaisena kansan joukossa, ja kun irtainta
aletaan ensiksi myödä, kulkee hän miehestä mieheen, kehuen,
kehoittaen ja yllyttäen nostamaan hintaa, sillä tavara on hyvää. --
Kaikki on parasta laatua ja kannattaa lisätä, sillä se on hänelle
itselleen maksanut niin ja niin paljon sekin kalu. Ja parhaimpia
huutajia kuljettaa hän ryypyille kellarikamariin, mihin on kätkenyt
viinalekkunsa.

-- Tällainen talo, kehuu hän siellä, tästä voi huoletta luvata
kymmenen tuhatta, vaikka ovat lurjukset arvioineet vaan kuuteen.
Mutta mitä ne ymmärtää talojen hinnasta! Missä te tiedätte tällaista
maitohuonettakaan -- tämä on meijeri, tämä -- missä, sanon minä,
muualla kuin Riuttan kartanossa. Talo on hyvä, vaikka tästä nyt
minua häätää koetetaan, kun olen hyvän luontoni tähden ensin antanut
peijata itseäni. -- Ai, ai, Jussila, kuinka minua on petetty --
ja minä olen ollut hy-y-y-vä mi-i-hies aina, sanoo Joppi itkuun
puhkeamassa. Mutta samassa pyyhkäisee hän kämmenensä selkäpuolella
silmiään, retkahuttaa kättään, niinkuin heittäisi siitä pois jotain,
ja sanoo:

-- Äs! Otetaan toinen ryyppy vielä! Joppi muistaa ystäviään
köyhänäkin -- -- --

Kun he tulivat ulos taas, myötiin pihalla lapioita, kuokkia ja muita
peltokalun vähiä, sillä paljoa ei ollutkaan sitä lajia tavaraa
talossa.

-- Tule nyt Joppi huutamaan täältä itsellesikin aikoinaan lapio ja
kuokka, saat halvalla, huusi joukosta joku irvihammas työmies.

-- Ei sentään vielä, ei lähestulkoonkaan, vastasi Joppi, vaikka
entinen mahti oli äänestä poissa; ja näyttääkseen, ett'ei hän vielä
työmiesten joukkoon aijo ruveta, nykäsi hän muuatta isäntää hihasta
ja katosi taas hänen kanssaan kivijalkaan.

Mutta kun hän siellä vähä väliä kulki ja joka miehen kanssa maisteli,
jäi hän sinne kokonaan lopulta ja nukkui lattialle, laiminlyöden
siten kokonaan hyvän tuumansa miesten huutohalua kiihoittaa.

Se päivä myötiin irtainta ja talo jäi seuraavaan.

Ei ollut enään paljon huutajia, sillä harva halusi metsätöntä taloa,
vaikkakin hyviä tekomaita löytyi ja upea rakennus.

Kirjat luettiin, kartasta talon suuruus ja henkikirjurin
todistuksesta sen veroitus ja luonto. Jopin kauppakirja, jolla hän
isältään oli talon saanut, luettiin myös, ja siitä kuuli jokainen,
millainen eläke on maksettava talon entiselle emännälle, Jopin
äidille.

-- Vai on sellainen eläke, hm! sanoi joku pitkämatkaisempi talon
tavoittelija.

-- Sellainen on, ja eläkekirja on myös lain vahvistama, niinkuin
tässä kuulette, sanoi toimitusmies.

-- Se vielä pitää olla kiusana, ajatteli Joppi, joka kohmeloisena
hikoili huutajien joukossa, kun hän huomasi, että eläke tulisi
alentamaan talon hintaa.

Huuto alettiin.

-- Kuusituhatta! pannaan alku siitä, huusi kauppamies, kun se
kerran on siitä kiinnitetty. Ei hän taloa havinnut ollenkaan, mutta
täytyihän hänen alkaa siitä summasta, mitä oli talosta saatavaa.

Vasaramies huutaa "kuusituhatta, kuusituhatta -- --" ja heiluttaa
vasaraa samaan tahtiin. Mutta kauvan kestää, ennenkuin aletaan
lisätä, ja pieniä summia vaan.

Huutajat ovat vakavan ja miettivän näköisiä.

Joppi on tuskan vallassa. Koko ruumis vapisee, ja silmät hätäilevinä,
pyörien ympäri huonetta, koettaa hän ikäänkuin katseillaan vettä
miesten suuta auki.

-- Antavatko ne sydämmettömät hänen talonsa mennä niin polusta -- ja
hänelle ei jää mitään. Sekin viimeinen toivo näyttää pettävän.

Pitkä äänettömyys vallitsee ja vasaramies huutaa jo "toinen kerta".

Naapurin ukko, joka äänettömänä on seissyt ovipielessä siniseksi
värjätty rohtiminen takki päällä ja piippu suussa, alkaa rykiä.
Hän kaataa piippunsa nahkavarresta sinne kertyneen öljyn pois,
irroitettuaan ensin posliinipesän, panee taas paikat paikoilleen
ja pistää piipun taskuunsa, avaa sitten tämän valmistuksen jälkeen
suunsa ja lupaa täydet seitsemäntuhatta.

Hän on päättänyt nuoremmalle pojalleen, joka on menossa
maanviljelyskouluun, ottaa tämän talon, ja nostaa hintaa sen minkä
kuka muukin tahansa, sillä se sopii hänestä niin hyvin, että
veljekset ovat naapuria.

Mutta kukaan ei lisää enään.

-- Toinen kerta, huutaa vasaramies. -- Putoo, paukkuu, joll'ei apua
kuulu!

Ei kuulu apua, ja vasara nousee pudotakseen "kolmannella kerralla"
pöydän syrjään.

Joppi on juosta lyöjän käteen kiinni ja huutaa tuskaisella äänellä:

-- Elä lyö vielä -- eiköhän kukaan lisää? Tiedättekö te mitä tämä
talo maksaa? -- Kolme naapurin taloa -- ja nyt se saa sen ilmaiseksi.
-- Elä lyö vielä -- --

-- Ei kukaan lisää, vakuuttaa huutajat kaikki; mitä näistä
rakennuksista on tuloa.

Ja vasara paukahtaa.

Mutta Jopin koko luonto kääntyy nyt naapurin ukkoa vastaan. Hän pui
nyrkkiään ukon edessä, räyhää ja sättii häntä minkä enimmin ennättää,
niin että kaikki kummeksivat, kuinka ukko voi tyynenä kuunnella sitä.
Ja toimitusmiehetkin jo huutavat pöydän takaa: "ole siivolla siellä!"

Vaan Joppi ei voi luontoaan hillitä.

-- Nyljette minut puhtaaksi -- lahjoitatte taloni tuollaiselle äijän
rähjälle -- sillä on kyllä tilaa kuukkia omilla tunkioillaan -- eikä
sillä ole millä maksaa, ja Nuurperi tahtoo rahat heti! -- Onko sulla
millä maksat, vaikka huutaa rääkyt -- vai ottaisitko nyt minulta
talon, kun et ole omaasi voinut kuntoon panna -- toisit repaleisen
joukkosi tänne minun hienoihin huoneisiini --

-- Ole siivolla nyt, ett'ei tästä koidu vielä tätäkin pahempia
asioita, kuuluu joukosta.

-- Kyllä sinä olet tästä talosta jo osasi päältä ottanut, anna
nyt minun koettaa, löytäisinkö vielä jotain minä sieltä korvista,
kantojen alta, sanoo lopulta vakavana naapuri.

-- Se on hullu, ja te lyötte sille talon. Luuletko minun rahoja
korpeen piilotelleen -- --

-- Eipä ole takeita mitä olet siellä metsiä ajellessasi hassutellut,
sanoo ukko vähän naurahtaen, kun huomaa, ett'ei Joppi ole hänen
sanojaan käsittänyt.

Toiset kyllä ymmärtävät, mitä sellaisesta avaamattomasta talosta
maksetaan, ja naurahtelevat hekin Jopin tuumille.

Mutta Joppi räyhää yhä.

-- Sillä ei ole millä maksaa -- minä vaadin uuden kuulutuksen, ja
uuden huudon. Te ette saa pettää minua, kun taloni on kerran teidän
haltuunne uskottu.

-- Tämä ei ole sinun talosi, eikä meidänkään, sanoo toinen
toimitusmies lujasti, vaan se on Matti Hinkkalan nyt, jolle se on
julkisesti lyöty. Ja mistä sinä tiedät, vaikka hän paikalla maksaisi?

-- Sillä ei ole niin paljoa, ja minä vaadin pikaista tilintekoa -- --

Matti Hinkkala astuu samassa pöydän luo, kaivaa povestaan paksun
lompakon, ja maksaa kaikkien ihmeeksi koko hinnan heti, vaikka oli
maksuaikaa myönnetty. Mutta kun hän oli päättänyt varmasti talon
huutaa ja hänellä kauvan aikaa oli ollut pankkiin talletettuna ja
siellä kasvamassa joku summa rahaa, oli hän sen sieltä hakenut jo
ennen huutokauppaa.

Joppi nolostui ja poistui sivulleen vilkaisematta.

Porstuassa ja portailla seisoskeli joitakuita joutilaita miehiä,
uteliaita kuulijoita. "Nyt ollaan yhtä hyviä herroja molemmat", veti
joku leukaansa Jopille. "Niin meni talo, ja nyt on hauskempi kulkea
Kurjalasta Pirjalaan ja raastaa lapsijoukkoa perässään", kuului joku
toinen sanovan.

Mutta Joppi riensi siitä ohitse, ja meni muorin kamariin. Siellä
istahti äänettömänä tuolille -- ja purskahti itkuun.

Vasta aika itkeäksesi, poika parka, sanoi muori, mutta Joppi itki
vaan, kumarassa, pää kämmenten välissä -- nyyhkytti ja puri
hammasta -- -- --

Naapurin miehet iskevät kovalla voimalla talon töihin kiinni.
Kyntävät peltoja ja kesäävät, perkaavat ojia, korjaavat aitoja,
ja alkavat rahamiehillä panettaa isoa viemäriojaa Jopin korpeen
takapalstalla, jossa vanhimmat kannot jo ovat koko lailla hapanneet
ja nousseet maasta. Mutta huoneisiin ottavat he kesähyyriläisiä
kaupungista, kun eivät niitä vielä itse tarvitse.

Jopin konkurssi alkoi selvitä siten, että velkojat toivoivat
jotakuinkin omilleen tulevansa, vaan hänelle itselleen ei sieltä
tulisi mitään jäämään.

Hän pyysi saadakseen toistaiseksi joukkoinensa asua muorin kamarissa,
ja kun muori siihen suostui, ei siihen isännältä tarvinnut lupaa
pyytää, sillä saihan eläke tehdä huoneellaan mitä tahtoi.

Ahtaus siinä oli tukala nyt jo kesälläkin, mitä sitten talvella, ja
kun koko joukon vielä "toistaiseksi" täytyi syödä muorin eläkettä ja
kuluttaa hänen vanhoja säästöjään, oli muori paha joutunut sangen
vaikeaan asemaan.

Joppi koetteli kyllä lohdutella sillä, että hän ehkä vielä jonkun
keinon keksii asian parantamiseksi talveen mennessä, mutta se tuntui
toisista sangen epätietoiselta.

Kesä kuluu sentään niin ja näin.

Herrasväki surkuttelee sitä joukkoa, joka huonojen "afäärein" tähden
on köyhyyteen joutunut, ja he antavat Almalle neulosta ja pitävät
häntä muussakin avussa, minkä hän jaksaa, ja palkitsevat hyvin.
Ja kun se on herrasväkeä, oikeata hienoa helsinkiläistä, on Alma
mielellään heidän seurassaan ja apunaan.

Muori on vielä niin hanakka, että käy kiireimmällä ajalla talon
töissä, heinässä ja rukiissa, kun häntä palkkaa vastaan on pyydetty.

Mutta Joppi kuleksii herrasväen poikain kanssa metsälammikoilla
ongella, ja ojalla ravustamassa, saaden heiltä aina paperossia ja
milloin mitäkin pientä lahjaa. Ja syksymmällä saa itsellensä jollain
keinolla pyssyrämän, jolla yrittelee metsänotusta särpimeksi. Mutta
ei sieltä mitään tule, eikä viitsi hän saadakseen saakka kävelläkään,
sillä kaikki tarmo on nyt jo mennyt häneltä.

Ja pääasiassa oleksiikin hän metsissä pyssyineen vaan sentähden,
ett'ei ole muuta tekemistä eikä muuhun kykene, ja miettii siellä
jotain mahdollista keinoa, millä voisi vielä vähänkään päästä
jalkeilleen.

Ja lopulta hän luulee jo keinon keksineensä: hän rupeaa leipuriksi.

-- Kirkonkylänkin pakari oli niin paljas tänne tullessaan, ett'ei
ollut kuin paitarisa päällä ja toinen kainalossa -- sen tietää Joppi
-- ja nyt sillä on jo oma huone ja elää hyvin. -- Sen hän tekee
paikalla. Alma osaa hyvin leipoa, leivotaan aluksi täällä kotona ja
hän käy myömässä -- --

Tuumasta toimeen!

Hän saa kauppiaalta hyvällä puheellaan säkin vehnäjauhoja velaksi,
päästäkseen alkuun, ja isännältä luvan käyttää pakarin uunia pientä
hyyryä vastaan, kunhan vaan hankkii itse puut.

Puiden kanssa on isompi pula. Niitä olisi kyllä pitkin metsiä hyviä,
kuivia puita, kaikenlaisia karankoja, joita saisi vapaasti ottaa,
ja vaikka vielä talvenkin varaksi koota, mutta mikä niitä sieltä
jaksaa kokoilla! Lopulta saa hän kylältä halkoja, velaksi myös, sillä
määrällä, että heti maksaa, kun saa vehnäsistä rahaa. -- Ja niistä
saa, vakuuttaa Joppi.

Niin pannaan säkki vehnäjauhoja leiväksi, ja hyvin osaakin Alma
leipoa. Herrasväkikin tuumaa, että ei taida olla hullumpi yritys.

Sitä syödään vahvasti maistimiksi, ja jätetään hyvä kasa lasten
varaksi kotiin, kun Joppi pyhäaamuna, kirkkaana elokuun sunnuntaina,
lähtee palkkahevosella sitä kirkonmäelle myömään.

Leipä tekee kauppansa hyvin, sillä renkipojat kehuvat sen olevan
vahvempaa kuin pakarin vehnäsen, ja Joppi kärsii äänettömänä
pilapuheet, joita hänen korviinsa singahtelee istuissaan
häkkirattailla vehnäskorineen kirkkoaidan kulmauksessa, hän
nieleskelee ne vaijeten, kun tuntee taas kovaa hopeata hyppystensä
välissä.

Ja kun kuorma on lopussa ja hän päällisin puolin summailee
voittoansa, huomaa hän ilokseen, että hyvästi kannattaa piipahtaa
kievariin ja ottaa kerran vielä pullo olutta -- tahi pari, ei se
tunnu mitään -- ja näyttää, ett'ei Joppi sittenkään vielä ole niin
yhtä kynnessä kuin luullaan ja huhutaan. Ja hän sitoo hevosensa
keskievarin aitaan kiinni.

Kun ei Joppia kuulu ajoissa kotiin, on hevosen vuokraaja käynyt
levottomaksi niinkuin kotoväkikin -- ja hän lähtee astuskelemaan
iltapäivän viileällä kirkolle päin. Ja kun ei kuulu Joppia vastaan,
käy hän ja käy yhä eteenpäin mietteissään, kunnes tulee kievarin
portille saakka ja huomaa siinä aidassa hevosensa, joka hörähtää
häntä vastaan, alahuuli lerpassa.

-- Sitä on poika! murahtaa mies -- kiusaa toisen hevosta siinä pitkän
päivän nälässä ja kärpästen syötävänä. On se haettava sieltä pois,
että saa edes kyytirahan.

Joppi on siellä ennallaan taas. On joutunut muutamien muiden
juopottelijain pariin, unohtanut koko tämän kurjan maailman, ja
reuhaa parhaana miehenä joukossa, kortit kourassa.

Mutta hevosen hakija tuo hänet puoli väkisellä ulos, asettaa
rattaille ja ajaa kotiin. Ja tuskin löytyi kyytirahaa Jopilta.

Herrasväki alkaa häntä yrmiä tämän urotyön jälkeen. He säälivät
vaimoparkaa ja lapsia entistä enemmän ja lähteissään antavat heille
kaikenlaista ylijäämää elannon avuksi.

Kituen käy elämä -- ja syksymmällä ajaa vielä eräänä päivänä
vallesmanni lautamiehen kanssa pihaan, ja ryöstää kauppiaan
jauhovelasta lopunkin omaisuuden, vuoteen ja vaatteen vähät, mitä
niitä liikoja oli. -- --

Talvi lähestyy, ja nyt alkaa jo muorikin tuskastua todenteolla ja
joutua hätään hänkin. Hänen varansa eivät tällä tavalla pitkälle
kestä -- ja sitten vielä sellainen tavaton rauhattomuus siinä
ahtaassa kamarissa vanhalla ihmisellä. Lapset kitisevät ja parkuvat
kaiket yöt kylmällä lattialla.

Joppi koettaa edes jollain tavalla asiata lieventää. Hakee nurkista
laudan jätteitä jotain, ja alkaa niistä kyhätä lavan tapaista
ovinurkkaan, mutta kun on tottumaton kirveesen, lyö polveensa pahan
haavan ja joutuu viikkokausiksi vuoteelle itse.

Hätä kovenee ja suora nälkä rupeaa jo ahdistamaan. Rukoillaan muoria
lähtemään kunnanmiehen puheille, sillä muuten tästä tulee kamala
kuolema -- -- eikä auta muu, kuin että muori lähtee, sillä hänen on
mahdoton enään elättää yksin sellaista joukkoa. Ja hänkin tietää
vaivaiskassan viime aikoina tulleen hyvin anteliaaksi.

Lautakunnan esimies on ihmeissään ja suutuksissaan, puhuu juomisesta,
tuhlaamisesta ja saamattomuudesta, mutta muori selittää, ett'ei niitä
voi elävältä nälkäänkään tappaa -- mies on sairas -- vaimo heikko --
ja viisi alaikäistä lasta.

Mutta esimies ei sano voivansa apua antaa tässä tapauksessa
lautakuntaa kuulematta, ja ottakoot itse sitte tuonnempana tietoa,
onko myönnetty.

Kuluu vielä joku viikko tuskallisessa odotuksessa. Muori lähtee
uudestaan kuulustamaan, kun ei sano Joppi itse millään tavalla
ilkeävänsä, vaikka jo jalaltaan kyllä kykenisi, ja hän palajaa sillä
tiedolla, että on lautakunta myöntänyt apua, säkin jauhoja aluksi,
koska hätä on niin suuri. "Mutta enhän minä niitä sieltä mitenkään
kulkemaan saanut, voit mennä itse noutamaan, kelkka luistaa hyvin
jo", sanoi muori.

Joppi harmittelee, ett'ei muori ottanut kelkkaa mennessään mukaansa
ja tuonut jauhoja -- --

-- Kun kehtaat! Kiitä Jumalaa, että olet minun toimellani päässyt
edes katon alle. Olisit maantiellä, jos Herra viisaudessaan olisi
tahtonut kutsua minut ennemmin pois täältä, näkemästä tätä kurjuutta.
Ja kuka sinua silloin auttaisi! sanoo vakavana vanhus.

Jopin täytyy lähteä, siinä ei nyt auta mikään muu keino, eikä hevosta
anna kukaan.

Mutta ihmisiä häveten asettaa hän lähtönsä niin, että vasta
iltahämyssä saapuisi kunnanmiehen luo ja sieltä pimeässä kääntyisi
paluumatkalle. Kunnan esimies -- vaikka monta ryyppyä olivat ennen
yhdessä ottaneet -- antoi ankarat nuhteet Jopille, ja vakuutti, ett'ei
täältä hyvinkään pitkälle anneta, koska mies vielä näyttää siksi
voimissaan olevan, että työhön kykenee.

Mutta ei ollut Jopissa enään voimaa paljon, sillä tielle oli jäädä
se puolen tynnörin jauhosäkkikin, jonka hän sai. Väsymys alkoi jo
alkumatkasta rasittaa, ja pienen taipalen tultuaan, täytyi hänen
hengästyneenä levätä, istuen säkin päälle kelkassaan.

Ilta kuluu ja jo yllättää yö, ja Joppi taivaltaa kelkkoineen vasta
Teuron ojan poikki omille entisille mailleen.

Päivä on ollut kylmän tuulinen. Illemmalla tuuli äityy ja nyt se
kuljettaa jo kevyttä, syksyistä lunta tielle, ja painaa sen siihen
kovaksi, tahmeaksi peitteeksi, jossa kelkan jalas kulkee raskaasti
naristen.

Se tekee loppumatkan tukalammaksi vielä.

Sillankorvan mökki on jo pimeä.

Kovasti tekisi mieli kolkuttaa sinne lämpimään tupaan yöksi ja
maata siellä aamuun, mutta hän häpeää heitä, mökin asukkaita -- ja
pelkää ett'ei saa säkkiään ollenkaan kotiin sillä kertaa, jos aamuun
kinostaa pahemmin.

Ja hän jatkaa vaikeata matkaansa.

Kuun puolisko on noussut taivaalle ja luo hämärää valoaan ylitse
aution seudun, ja näyttää matkamiehelle selvissä piirteissä vaalean
harmaat pilvet, kun ne kilpaa temmeltäen, huimassa vauhdissa lentävät
sen ohitse, tullen itäpohjoisesta Kilpisuon ylitse.

Joppi istahtaa taas uupuneena kelkkaansa.

-- Voi katalia ihmisiä -- voi tätä petollista maailmaa! ajattelee
hän, katsellessaan aukeaksi hakattua maata siinä pitkin tien sivua
-- omaa entistä metsäpalstaansa. -- Että ne ovat julenneet minua
niin onnettomasti pettää. -- Olisinko täyden saanut metsistäni, niin
kärsimättä olisi nyt tämä tuska ja murhe, kipu ja tämä häpeä -- --

Tuuli yltyy yhä Jopin siinä istuissa, ja kun sillä on vapaa peli yli
aukean suon ja yli paljaitten mäkien, nostaa se yhä kinosta tiellä,
ja kasvaa kohta oikeaksi myrskyksi, jonka käsissä pienet puun limat
mäellä -- siellä täällä harvallaan -- huojuvat avuttomina ja lopulta
hienosti parahtaen katkeavat. Se nuolasee lumen kiviltä, juoksuttaen
sitä muassaan pitkin maata niinkuin savua -- ja jättää niiden mustat
kylet näkyviin valkealta pohjalta -- niin että ne katselevat mäeltä
alas maantielle niinkuin tummat silmäkuopat kuolleen valjenneesta
kallosta -- ilkkuen -- --

Se iskee esteettömästi, täydellä voimallaan, metsän rintaan oikealla
puolen tietä -- ja siellä räiskyy ja rytisee, kun jäiset oksat ja
kokonaiset rungot murskautuvat.

Joppia alkaa kamottaa yksinään keskellä tuimaa luontoa, ja hän
ponnistaa viimeiset voimansa, päästäkseen kylään.

On kuin joku aave olisi lähtenyt kulkemaan hänen jälessään sieltä
Teuron mäistä -- ja hän katsahtaa vähä väliä arasti taakseen --
kylmän hien vallassa -- ja saapuu niin lopulta puoliyön aikaan aivan
menehtymäisillään kotiin.

Vielä riisuu tuessaan puhuu hän vaikeasta matkastaan ja tästä
onnettomuudesta, mihin hän on ihmisten tähden joutunut, kun ne
puolesta hinnasta veivät Hinkkalan metsät --

Mutta muori kääntää kylkeään olilla ja huokasee:

-- Ja vaikka olisit saanut niistä kolminkertaisen hinnan, niin et
sinä Joppi parka olisi siitä yhtään rikkaampi.








End of Project Gutenberg's Kun talonpojasta tuli herra, by Kalle Kajander



*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUN TALONPOJASTA TULI HERRA ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.