The Project Gutenberg eBook of Sternsteinin kartano, by Ludwig Anzengruber

Oli sataa kohissut rankasti. Pärskyen ja vaahdoten virtasi tuo muutoin niin tyyni joki kahden kukkulan välitse; toisen huipulla oli suuri, uljas kartano, toisen juurella pitkin jokirantaa matala rivi pieniä hökkeleitä.

Viimeinen noista hökkeleistä oli vallan rappeutunut, ovenpielet roikkuivat melkein irti halkeilleesta tiiliseinästä, akkunanpielet olivat vinot, siellä täällä pilkisti paljas kivi esiin epätasaisesta, kuluneesta rappauksesta, ja vaikka pahimmat reijät ja halkeamat olivatkin savella silatut ja heinillä ja oljilla tukitut, ei sekään tehnyt sitä paremman näköiseksi. Taampana oli kapea kaistale muokattua maata, jossa viljeltiin monenmoisia vihanneksia; sitäpaitsi kasvoi siellä kaalinkupuja ja perunoita. Tämän alueen aitaus oli enemmän näennäinen kuin todellinen; köynnöskasvien peittämät paalut olivat etäällä toisistaan ja niiden haarukkapäiden poikki oli asetettu kuivettuneita, hienoja puunoksia.

Silloin kun joki, johon johdettiin ja heitettiin kaikenlainen törky, väsyneesti solui uomassaan, tuotti se köyhille asujamille paljon harmia; silloin saivat tuhmapäisimmätkin siellä alhaalla epäselvän käsityksen siitä, missä ahdingossa, missä liassa he elivät. Mutta nyt virtasivat siinä raikkaat vedet ja ilman viileään kosteuteen sekaantui tuore maanhaju ja väkevä kasvien tuoksu, eikä edes Sternsteinin kartanossa tuolla korkealla voinut tuntua sen raikkaammalta ja terveellisemmältä.

Viimeisen hökkelin edustalla olevalla penkillä istui noin neljäntoista vuotias tyttö; paitsi huivia, valkaisemattomasta palttinasta tehtyä paitaa ja haalistunutta, sinistä, valkopilkkuista röijyä, ei hänellä ollut mitään ruumiinsa verhona. Tyttönen oli koukistanut jalkansa niin että ne heiluivat ilmassa; vain toisinaan hän ojensi vasenta eteenpäin, painoi kantapäänsä kosteaan maahan ja katseli sen tekemää koloa kunnes se täyttyi vedellä; ja silloin oli kenkä valmis. Niin, kunpa olisi kengät jalassa, niin voisi kulkea rikkaidenkin ihmisten parissa, voisipa kenties käydä tuolla ylhäällä Sternsteinin kartanossakin.

Hän kohotti jälleen päätään. Hänen kasvoistaan ei ollut näkyvissä muuta kuin pyöreä leuka, täyteläisten poskien alaosa ja pienen nenän pää huivin reunojen lomasta, jonka hän silmien suojaksi oli vetänyt syvään otsalle; ja se olikin tarpeellista, sillä kukkulan taakse, jonne hän istui selin, laski aurinko parhaillaan, ja siksi leimusivat kartanon akkunat, joihin hän niin kiinteästi katsoi, säihkyvää valoa. Laajojen taloushuonerivien keskellä sijaitsevan asuinrakennuksen märkä liuskakivikatto vallan suli taustalla olevien pilvien tummaan harmauteen. Pilvien reunoissa vain oli hyvin kapea, tummanpunainen juova, niin että Sternsteinin kartano näytti melkein ulottuvan taivaaseen saakka.

Eikä lapsi sitä olisi ihmetellytkään. Niin kauvas kuin taivas ulottuu — oi, kuinka kauvas sitä riitti — kuuluu kaikki maa Sternsteinin hoviin ja vielä hyvän matkaa tasaista maata lisäksi. Minkä niityt voivat karjaa elättää, pellot viljaa kasvaa, se oli Sternsteinin omistajan talleissa ja ladoissa. Niinhän ne ihmiset kertoivatkin, että kaikki hänelle ikäänkuin putosi taivaasta aina siitä saakka kun hän otti ylös sen hehkuvan kiven, tähtihännän, joka juuri uuden kartanon rakennusaikana putosi maahan, ja muurautti sen perustukseen.

Äkkiä tuprahti keskeltä harmautta vaalea, hiekankarvainen pilvenhattara esiin; se oli savua, joka kohosi liuskakivikatolla olevasta uuninpiipusta. Tyttö tuijotti siihen ja huokasi hiljaa. Sivulta katsoen näytti hänen päänsä, se kun oli kääritty huiviin, jonka kulmat terävästi ja kaartaen peittivät kasvot, ikäänkuin lyhytnokkaisen linnun päältä; ja sitten kun hän vielä uudestaan silmättyään pilvien kultajuovia nyt katsoi suoraan eteensä, näytti kuin olisi lintu ensin kurkistellut niinkuin nuoren kylvön seasta siniseen avaruuteen ja sitte yhtäkkiä huomattuaan jotain aivan lähellä nyt olisi miettinyt käydäkö sen kimppuun vai ei.

Juuri sellaiselta näytti tyttö ainakin erään puolikasvuisen pojan mielestä, joka jo pitemmän aikaa oli vakoillut naapurimajan puutarhan miehenkorkuisten pensaiden suojassa. Kun tuo hullunkurinen lintu painoi nokkansa alas, valtasi kuvittelun lystikkäisyys pojan niin kokonaan ettei hän enää saanut estetyksi suukapulalla äänekästä iloisuuden purkausta, vaan purskahti kaikuvaan, rähäjävään nauruun, jota kuitenkin pian seurasi suonenvedontapainen, vinkuva yskä.

Tyttönen lysähti ensin säikähdyksestä kokoon, mutta sitten hän taputti käsiään ja huusi nauraen: "kas niin, se on oikein, Muckerl, sitä se tekee, mitäs niin säikähytät ihmisiä."

Mitä puhuteltu lieneekään mielinyt vastata, anteeksipyynnön tai jonkun karkean sanan, tällä hetkellä oli hänen luovuttava molemmista. Hän nojautui seinään ja nieli ilmaa, ja hänen yskiessään kaikui kirkas, iloinen nauru ylhäältä.

Silloin ruumiikas, hyvinvoipa nainen asetti vihaisin liikkein padan ja pannun, jotka hän juuri oli ottanut käteensä, takaisin liedelle ja astui ovelle.

"Mitä tuhmuuksia siellä taas on tekeillä?" hän sanoi. "Muckerl, sinun pitäisi jo olla tarpeeksi vanhan ja viisastuneen."

Äidillinen viittaus hänen ikäänsä näytti epäilemättä hyvin osatulta. Hänen seistessään siinä avopäin ja avojaloin, paitahihasillaan, hämillään nykien yhtä ainoata housunkannatintaan, näytti hän kovin typerältä ja kerrassaan kehityksessä takapajulle jääneeltä; hän oli tuskin niin suuri kuin tyttönen viereisen majan edustalla, ja kai hän lieneekin kerran toisensa perään unohtanut olevansa kokonaista kolme vuotta vanhempi, ja niinpä ne ihmisetkin, joille tämä kerrottiin, tavallisesti kuuntelivat jutun toiskertaan ja vielä lisäksi puistelivat päätään.

Niistä, jotka jo useita kertoja olivat käyttäneet tilaisuutta antaakseen hyvinansaittuja muistutuksia, ei suinkaan tuntunut hämmästyttävältä, että Muckerl viiletti puutarhaan niin pian kuin äiti käänsi hänelle selkänsä.

"Hyvää iltaa, Muckerl. Istu tähän." Hän teki pojalle tilaa penkillä.
"Mitäs äsken niin nauroit, niin typerästi?"

Tyttö tarttui huiviin, joka valahti niskaan, ja pani sen syliinsä.
"Mitä se sitte sinuun koskee, tyhmyri?"

"No töllistele nyt sitten." Tyttö käänsi päänsä toisen olan yli häneen päin ja katsoi häntä hyvin läheltä silmiin nauramatta. "Tokkopa lienetkään vielä ennen tällaisia nähnyt?"

Ne olivat täyteläiset lapsenkasvot, terve puna tuskin huomattavasti ruskettuneella iholla, ympärillä paksut palmikot mustaa, sinervälle välkkyvää tukkaa. Otsa oli avoin, kaareutui ylhäältä hieman eteenpäin, suora nenä oli hienosti kaareva ja sieraimet sirotekoiset, hehkuvanpunaiset huulet täyteläiset, ylempi näytti hiukan ylöskääntyneeltä, alempi vähän sisäänpainuneelta; tuuheiden kulmakarvojen ja paksuripsisten luomien alta loisti harmaa silmäpari merkillisen suurin, tummin terin.

Oltuaan jonkun aikaa nuorukaisen ihailevien katseiden alaisena, virkkoi tyttö pilkallisesti: "Vaikka minä miellytänkin sinua, Muckerl, niin sen minä sanon sulle, ett'et sinä minua lainkaan."

"Sen uskon", nauroi poika. Olihan hänellä joka aamu kammatessaan oma kuvansa peilissä edessään, ja hän tiesi hyvin miltä näyttivät ruskeat, takkuiset hiussuortuvat leveällä otsalla, tylppö nenä, ohuet huulet ja tuhkanharmaat, sisäänpainuneet posket; hänessä ei ollut mitään muuta huomattavaa kuin suuret, mustat silmät, eivätkä nekään olleet kauniit, sillä ne ulottuivat liian kauas kuopistaan.

"Sen uskon, Helena", toisti hän. Hän otti asian parhaimmalta puolelta. "Ihmisen ulkonäölle ei kukaan voi mitään eikä hän itsekään."

"Lopeta nyt", virkkoi tyttö vakavana, "mutta ajatteleppa kuinka paljo minun on kasvaminen ennenkuin olen yhtä suuri kuin muut. Luuletko minun pysyvän sievänä?"

"Sanonko minä täällä Zwischenbühelissä?" jatkoi Muckerl innokkaasti.
"Koko tässä maan kolkassa, minä tarkotan."

"Mene, tyhmyri, ja huiputa muita! Ikäänkuin sinä tuntisit kaikki täyskasvuiset nais-ihmiset ja meidät pikku tyttölapset koko tässä maankolkassa!"

"Ei se ole tarpeen ensinkään. Eikö ole käynyt niinkuin kaksi vuotta sitten sanoin Reitlerin Evasta? että hän pitää itse pitkän vartalonsa ja lyhyet jalkansa? No, eikö tuo nyt vielä tänä päivänä, täysikasvuisena, astele kuin pöyhistelevä hanhi?"

"Oletpa oikeassa, aivan olet oikeassa, Muckerl", nauroi Helena; sitten hän äkkiä tarttui pojan molempiin käsiin. "Sano, osaatko yhtä hyvin ennustaa kuin mustalainen?"

"Älä ole lapsekas, minä ymmärrän kyllä mikä ihmisiä miellyttää ja osaan antaa arvon, jos tänään näkemäni edelleen kehittyy, sen minä olen huomannut puuveistoksia tehdessäni. Sinä tiedät minun — tuskin olin vielä koulusta päässyt — alkaneen lusikoista ja kauhoista, sittemmin olen kyllä myös jollekin oikulliselle talonpojalle veistellyt tuolinselkää tai ovenpieltä, mutta siitä en ole enää pitkään aikaan välittänyt, ja perin niukasti se tuottaa kolikoitakin, sillä en elätä äitiäni ja omatkin elinpäiväni kulutan hukkaan. Oppia tahdon enemmän, tiedä se. Niitä tahdon jäljitellä, jotka tekevät maallisia korukaluja ja pyhäinkuvia. Herra pastori onkin jo äidilleni luvannut ottavansa meidän kirkkoomme ensimäisen pyhäinkuvan mikä minun kädestäni lähtee. Jo hyvän aikaa olen katsellut kaikkia tarvittavia aineksia, olisiko sen arvoista puuta, että kannattaisi veistellä, ja sen voin sitte kans niin elävästi kuvitella pyhänkuvamöhkäleeksi, että luulen ettei sitä tarvitse muuta kuin veitsellä vuolaista kerrassa valmiiksi; mutta liian kiireellinen minä sen kanssa olen, ja monestipa lohkenee sieltä täältä lastu liikaa ja koko laitos näyttää minusta kierolta ja väärältä. Kunhan käteni vain varmistuu, silloin, olen mestari ja veistelen vain sirosti ja sievästi, ja eipä silloin ole puuta hukkaan nuoltu."

Tyttönen oli pannut kätensä päälletysten pojan olalle ja nojautui siten häneen. "Kuules", hän sanoi, "minut kai kelpaisi veistää?"

"Niinkuin siinä istut, päästä jalkoihin asti, mutta vielä mieluummin sitte kun olet kasvanut suureksi. Usko vain, Helena, että sinusta tulee kuvankaunis; sinun ympärilläsi pojat pyörivät."

"Muckerl! Sinä sakramenskattu vekara! missä piileksit?" huudettiin läheltä. "Tule heti paikalla. Iltanen on pöydällä."

"Äiti", kuiskasi nuorukainen ja sujahti alas penkiltä. "Hyvää yötä,
Helena! Voihan sattua —"

Hänen istuessaan pöydän ääressä puhtaassa ja sievässä tuvassa torui äiti: "Kuinka usein pitääkään minun vielä sanoa sinulle: elä vetelehdi suotta päiten tuolla ylhäällä. Ethän sinä enään ole mikään lapsi, ja sinun ikäisesi poika osaa kieltäytyä jostakin; ja eihän se ensinkään sovi että noin kuljeksit keskenkasvuisen tyttösen kanssa. Suopea olen kernaasti kaikille naapureille, mutta en tuttavallinen jokaisen kanssa ja zinshoferilaisten kaikkein viimeksi ja vähimmän. Tyttö tulee aivan äitiinsä, ja hänet minä tunnen tyttö-ajoiltani asti, hän on sitä laatua, joka ei tee kenellekään hyvää ellei itse siitä hyödy ja jota ei mikään paha kohtaa niin ettei toisille samalla käy vielä huonommin."

Muckerl oli kuunnellut hyvin tarkkaavaisena; nyt sulki hän avoimen suunsa pistettyään sinne liemilusikallisen. Hän söi vaieten edelleen. Nähtävästi olivat nuo sanat hänestä niin käsittämättömiä, ettei hän tiennyt niiden johdosta tehdä yhtään kysymystä.

Rappeutuneen hökkelin ovelle ilmestyi laiha, kuihtunut vanha vaimo. Vanhuksella ja lapsella ei ollut mitään muuta yhteistä kuin säkenöivät, suuret, harmaat silmät.

"Ole iloinen että meillä on rasvaa sen päälle, se ei kumminkaan maita niin kovalta kuin kuiviltaan."

Haukotellen astui lapsi tupaan, mutta sulki äkkiä suunsa ja nyrpisti nenäänsä tuntiessaan ummehtuneen kosteuden tuossa ahtaassa huoneessa; se teki sen vielä tympäisevämmäksi, vaikka tarpeeksi kehno se jo muutoinkin oli.

"Oljenpunojatarta kai kovasti harmittaa", sanoi vanhus, "että hänen
Muckerlinsa hiiviskelee sinun perässäsi?"

"Saattaapa harmittaa", vastasi tyttönen heittäen päätään taapäin ja kohauttaen olkaansa ikäänkuin tahtoen osottaa oljenpunojattaren suuren harmin olevan hänelle vallan yhdentekevän.

"Mutta sinähän annat hiukkasen liian varhain kiitellä itseäsi kauniiksi", jatkoi vanhus hyväntahtoisesti pilkaten.

"En ole häntä kutsunut enkä antanut mitään aihetta puhutteluun", virkkoi tyttö nenäkkäästi, otti vastahakoisin ilmein valuvalla rasvalla silatun leivän käteensä ja lähti ulos majasta. Suurta, kovaa kannikkaa järsien seisoi hän sitten katsellen Sternsteinin kartanoa, joka kohosi ylhäällä kuin linna.

Kaikki tarinat, joista hän oli kuullut tai lukenut, sekaantuivat hänen lapsenpäässään. — — —

Oli kerran hyvin nuori, aivan köyhä tyttö; kaunis kuin kuva hän tosin oli, mutta sitä ei kukaan huomannut, sillä hänellä oli vain huonot vaatteet ja niillä hän makasi yönsä lieden tuhassa. Häntä oli neuvottu hehkuvalla vantaalla kulkemaan järven yli, kiipeämään lasiselle vuorelle. Vuoren huipulla oli linna, ja sen asukkaalta, pahalta, vanhalta akalta, joka ei tahtonut luovuttaa avainnippua, oli hänen litistettävä pää poikki rautaisen arkun kannen ja reunan välissä; silloin oli linna kuin lumoten vallotettu, oli kaikkine irtaimistoineen ja kaikkine maineen ja tiluksineen tuon köyhän tytön oma, joka nyt elämänsä loppuun asti eli hauskasti ja iloisesti.

Todellakin, Zinshoferin pikku Helena oli hyvin viisas, päättäväinen lapsi. Hän arvasi vallan oikein, että tiellä, joka vei sellaiseen lumottuun linnaan, oli paljon ponnistusta, vaivaa ja tuskaa; hän ei ensinkään luottanut hyväntahtoisten keijukaisten apuun, "kauniita prinssejä" hän ei näyttänyt lainkaan kaipaavan ja "vanhat akat" saivat varoa itseään.

II.

Helenassa toteutui oljenpunojattaren Muckerlin ennustus. Niin, voittipa hän, kuten Muckerlin itselleen täytyi tunnustaa, kaikki hänen toiveensakin. Aikaa oli siihen kyllä kulunut, mutta kukapa kyseli mihin se oli mennyt. Ei ainakaan Muckerl, sillä hänestä se oli vierinyt kyllin nopeaan. Mitä se oli tuonut muassaan, oli hyvää, mitä se vielä oli tuova, oli yhä parempaa, ja sitä hän ilomielin ja kärsivällisesti odotti.

Hän osasi nyt veistää puuta, hän elätti äitiänsä ja piti huolen koko taloudesta. Ensimäinen työ, johon hän ryhtyi tuntiessaan kätensä varmaksi, ei ollut mikään helppotöinen kapine ja osotti hyvää tahtoa ja itseluottamusta; kokonaisen "seimihistorian" hän valmisti, pyhän perheen Betlehemin tallissa; härkiä ja aasejakaan ei puuttunut, paimenet vain hän jätti pois; niiden sijalle kuvitteli hän itse Zwischenbühelin hurskaan seurakunnan, sillä sehän oli siellä rukoilemassa, ja sen vuoksi hän ei veistellyt puista hartautta siihen lisäksi. Pappi asetti lupauksensa mukaan kuvateoksen kirkkoon, mutta koska hän ei kuitenkaan pitänyt sitä minään taideteoksena, josta jollekin kiertelevälle matkailijalle taikkapa vain virkaveljelle saattaisi ylpeillä, päätti hän tehdä sen paremmin seurakuntalaistensa maun mukaiseksi ja antoi erään kuljeksivan taiteilijan, joka sanoi itseään kappalemaalariksi, koska hän käsitteli akkunalautoja, ovenpieliä ja portteja, peittää kuvat räikeillä öljyväreillä.

Seurakunta piti sitä ylenmäärin kauniina ja yksistään tuoreen maalin haju sai muutamat hartaaseen mielentilaan. Huomattuaan tekeleensä värillä peitetyksi joutui Muckerl hyvin sekavien tunteiden valtaan. Väri, niin, väri tekee varsin hyvän vaikutuksen, kaikki näyttää elävältä, ja pappi oli kai oikeassa antaessaan sen tehdä tuollaiseksi, mutta iho, puku ja tukka olivat vallan tuhritut ja maalia loisti sellaisissakin paikoissa, joihin se ei kuulunut. Muckerl näki hämmästyksekseen että monet leikkaamansa laskokset tekivät rumia mutkia ja että toiset osat ulkonivat ruumiista siinä missä niiden piti olla ruumiin mukaan; mitä hän vartaloon oli tehnyt, se oli kyllä selvästi näkyvissä, kun sitävastoin pyhimysten kasvonpiirteet, jotka hänen vakuutuksensa mukaan olivat paraiten onnistuneet, hävisivät kokonaan paksulti tahritun maalin peittoon. Olipa oikeita nukenpäitä niiden olkapäillä. Äkkiä johtui hänen mieleensä pieni, puinen, kirjava turkkilainen, joka oli asetettu rihkamapuodin oven päälle tupakkatavaran myynnin merkiksi.

"Tuo ijankaikkinen hirtehinen", ärähti hän jokseenkin äänekkäästi, "on turmellut minulta kaiken." Säikähtäen lyyhistyi hän kokoon ja risti itsensä.

Mutta tuo kunnianarvoisa herra ei tosiaan ollut tehnyt oikein antaessaan kapineen tuollaisen käsiin! Eikö hän olisi voinut löytää siihen toista? Eikö ollut vallan väärin ettei hän ollut vähintäkään maininnut, että siinä piti oleman väriä ja että hän sitä siihen halusi? Ei Muckerl väriä kammonut, sehän oli veitsen apuna, mutta ei se saanut peittää sitä minkä veitsi oli hyvin tehnyt. Mutta kenen se oli tehtävä? Kuka voi siihen paremmin sopia kuin se, jonka kädestä itse veistos on lähtenyt? Sen oppiminen ei ole mikään taikatemppu, ja Muckerl tahtoo sen saada opituksi.

Hän oppi sen. Pian ihmetteli koko kylä niitä kirjavia puukuvia, jotka hän asetti näytteille akkunoiden väliin; ei yksikään almanakan pyhimys saattanut häntä pulaan, sillä saatuaan valmiiksi taivaallisen perheen tiesi hän selviytyvänsä apostolien, pyhimyksien, marttyyrien ja pyhien neitseiden kuvista.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin ympäristössäkin puhuttiin, millainen taituri tuolla ylhäällä Zwischenbühelissä asusti, ja sanottiin että jos joku tarvitsisi jumalan, jumalanäidin tai pyhimyksen kuvaa, niin oli vain mentävä hänen luokseen. Mutta ainoastaan harvat tulivat tekemään oikeata kauppaa, ja enimmän tuskastuttivat Muckerlia niin sanotut jumalan-kaupustelijat, jotka sellaisen pyhän tavaran kanssa kolusivat joka maanääreen; he tahtoivat saada hänestä halvan tulolähteen ja käyttäytyivät häntä kohtaan kuten suurkaupungin taidekauppiaat lahjakasta maalaustaidon alottelijaa kohtaan.

Raskas suru valtasi usein Muckerlin. Harvinaista, perin harvinaista oli, että joku talonpoika, vanha äiti, nuori tyttö kävi kyselyllä, vielä harvinaisempaa, että hän tuntikausia kestäneen kaupanhieromisen jälkeen möi jonkun jumalankuvan, joka ei voinut olla kyllin punakka, tai suojeluspyhimyksen, joka ei milloinkaan näyttänyt kyllin "hartaalta"; jumalankuvien kaupustelijoita hän useammin tapasi, mutta ne saattoivat huomautuksillaan hänet tuskasta hikoilemaan ja tarjouksillaan vallan masentumaan, ja usein huusi hän heidät kyynelet silmissä takaisin, kun he ovella halveksivasti kysyivät: "No, annatteko sen nyt vai ette? Toisella kertaa ei koko" — tässä seurasi hyvin voimakas sana — "ole minkään arvoinen!"

Mutta sattuipa sitten kerran poikkeus. Eräänä iltana astui Muckerlin majaan mies, joka sanoi itseään uskonnollisten kapineiden kaupanvälittäjäksi ja kehui kuulleensa mitä parhaimpia lausuntoja Zwischenbühelin pyhimysten tekijästä, jonka tavaroita nyt oli tullut katsomaan. Hän lausui hyvin ystävällisesti mielipiteensä, hymyili sääliväisesti kuullessaan hinnan, millä näitä teoksia tähän saakka oli myyty, tarjosi heti viisi kertaa enemmän, antoi rahaa etukäteen ja tilasi tusinamääriä. Kaupungissa, niin vakuutteli herra kaupanvälittäjä, olivat ne enemmän tarpeen kuin maalla, siellä oli enemmän rahaa, mutta myöskin enemmän jumalattomuutta; sen vuoksi koetettiin nyt saada uskonnollista hartautta heräämään, mikä parhaiten oli toteutettavissa levittämällä kovasti halpoja ja miellyttäviä uskonnollisia kapineita, ja sitä varten oli nyt eräs kauppaseura syntymässä. Herra oljenpunojan oli vain nyt pidettävä huoli siitä, että tavara aina olisi yhtä hyvää; silloin saisi hän olla varma tuottavasta menekistä pitkiksi ajoiksi.

Muckerl oli ylen onnellinen, melkeinpä oli unohtaa itsensä ja langeta tuon pienen, vinosäärisen miehen kaulaan, mutta alempiin kansankerroksiin valitettavasti juurtunut ennakkoluulo pidätti hänet tästä, sillä mies, jonka toimena näin oli kristillis-uskonnollisen mielialan kohottaminen, oli juutalainen, mikä seikka Muckerlista oli häpeällinen.

Nyt koitti talossa hyvät ajat, mutta samalla tuli yhtä ja toista, mikä ei tuottanut vanhalle oljenpunojattarelle iloa ja mikä häntä lopulta vallan tympäisi.

Oli muuan lauvantai-ilta, jolloin Muckerl tuli majain takana olevaa mäkeä alas. Hänellä oli yllään lyhyt kiiltonappinen takkinsa ja siro rintalappunsa, jalassa hyvät kengät, lyhyesti sanoen hän oli juhlatamineissaan; tomuttuneet jalat ja hiestyneet kasvot osottivat, ettei hän ollut tulossa läheltä, vaan ehkä piirikunnan pääkaupungista asti.

Hän kantoi pientä pakettia; se oli kääritty hänen punakukkaiseen nenäliinaansa eikä se löytänyt lepoa kummassakaan kädessä; hän otti sen milloin oikeaan milloin vasempaan käteensä, painoi vasten rintaansa, piilotti selkänsä taakse, työnsi sen vuorotellen kumpaankin kainaloonsa ja otti sen pian jälleen esiin.

Varovasti kurkisti hän elävän aitauksen oksien lomitse puutarhaansa ja kun ei nähnyt äitiään lähistöllä, oli yhdellä hyppäyksellä naapurin maalla ja astui takaovesta Zinshoferin majaan.

Hän tapasi Helenan istumassa vanhuksen seurassa, kuorimassa nauriita ja leikkelemässä niitä pataan.

"Mitä kuuluu?" Muckerl kysyi. "Mitä kuuluu? Mikäli huomaan, ei huonoa, luullakseni. Kaupungissa olen ollut. Niinpä niin. Väsynyt olen, sallikaahan minun istahtaa."

Tyttö viittasi kädellään, jossa piteli veistä, läheisessä nurkassa olevaan lepotuoliin.

Muckerl istahti. Hän piteli pakettia kiinni kummastakin päästä ja pyöritteli sitä yhä kättensä välissä.

Hetkisen kuluttua katsahti vanhus ylös heittäen synkän silmäyksen tyttäreen ja sanoi: "No, miltä kaupungissa näyttää?"

"Kiitän kysymästä", vastasi Muckerl, "siellä on hyvin kaunista, ja niin oivalliset tietkin kun niillä siellä on, kerrassaan kivilaatoista. Niin, Helena, siellä tasaisin askelin ravatessani olen ajatellut sinua."

"Minuako? En ymmärrä mitä minulla on tekemistä kaupunkilaisten ja heidän katukivityksensä kanssa."

"Siellä ei helposti lasinsiru, naula tai muu sellainen kiusankappale pistä jalkaan, kuten meillä usein sattuu ja kuten vasta äskettäin sinulle kävi."

"Ah, niin. Se on aikoja sitten parantunut. Katsohan." Tyttö ojensi matalalta tuolilta, jolla hän istui, oikean jalkansa nuorukaista kohden.

"Kautta sieluni", virkkoi tämä, "ihan sieväksi parantunut. Vahinko olisikin, jos arpi rumentaisi hienon jalan."

"Jos se sinua huolettaa, niin pidä varalla missä kävelen ja pistä olkimatto alle."

"Tiedänpä siihen paremmankin keinon. Minä annan suojustimet jalkoihisi." Nuorukainen sanoi tämän lyhyesti, yskän tapaisesti naurahtaen ja punastui sitten hiusmartoa myöten. "Nimittäin", jatkoi hän sammaltaen, "se tahtoo sanoa, jos Zinshoferin äiti olisi asiaan myöntyväinen, niin olisi jalassasi kenkäpari."

Tyttö katsahti häneen sivulta. "Äidin myöntymystäkö vain tarvitaan, niinkö luulet? Minun mielestäni on kysymys siitä, tahdonko niitä käyttää?"

"Sinulle, näen mä, täytyy tulla avuksi", sanoi vanhus. "Sinun on ensin opittava tuntemaan nuoria naikkosia; ne kieltäytyvät usein siitä, mitä heidän sydämensä ja kätensä halajaa."

"Mitä kaikkea sinä tiedätkään", ivasi tyttö; sitten hän kääntyi Muckerliin päin. "Oletko tosiaan ostanut sellaista tavaraa? Annahan kun katson, niin saan nauraa taitamattomuuttasi. Pitää kai ainakin kiittää sinua hyvästä tahdostasi, ei ne mulle kuitenkaan sovi."

"Saadaanpa nähdä", huusi Muckerl, joka äkkiä taasen tuli leikilliselle tuulelle ja heilutteli kääröä korkealla kädessään ikäänkuin tähtäisi uhaten tytön päähän. "Heti sen näet."

"No, ole niin hyvä", huusi Helena, nousi istuimeltaan ja sieppasi häneltä liinakäärön. Sen avattuaan katseli hän kenkiä. Hän asetti oikean jalkansa matalalle tuolille ja piti kengän kantaa kantapäätään vasten. "Katsoppas", virkkoi hän, "ne voisivat tosiaankin sopia minulle ja kauniit ne olisivat kans, oikein kauniit." Hän hypisteli niitä hetkisen käsissään ja antoi sitten takaisin. "Ota ne pois", sanoi hän huoaten.

"Muckerl, minun täytyy kiittää sinua, tosiaankin kiittää oikein kauniisti. Sanon asian niinkuin se on. Niihin kuuluu juovasukat, sellaisia ei minulla ole, ja paljassäärin polen mieluummin maata kuin nahkaa. Naurunalaiseksi en halua tulla."

"Sinä hupakko", sanoi poika voitonriemuisen näköisenä, "luuletko minun ajattelevan vain helatorstaista pitkäänperjantaihin? Ei toki sentään." Hän veti esiin pienen käärön, jonka oli tunkenut takintaskuunsa. "Katsohan mitä tässä on."

"Muckerl", huusi tyttö, lyöden kätensä yhteen ilosta. "Oletpa sentään hyvä poika."

Helena istui nuorukaisen viereen. "No, saatpa nähdä myös, miten vedän ne jalkaani." Olematta vähääkään hämillään pojan läheisyydestä koetteli hän sukkia ja kenkiä. "Kuinka ne sopivat hyvin!" nauroi hän, "sinä olet varmaankin ottanut mitan jalastani."

"Niin olenkin silmilläni; tottahan minun pitää ymmärtää minkä kokoinen käsi, jalka ja pää sopii jonkun ihmisen ruumiiseen."

Tyttö piteli hameensa helmaa niin korkealla että sukkanauhat näkyivät ja katseli itsetyytyväisenä jalkojaan. "Tähän asti", virkkoi hän nauraen, "on prinsessa valmis, siitä lähtien alkaa kerjäläisnainen, ja sitä on paljoa suurempi palanen."

Muckerl nousi ylös. "Älä ole toivoton. Aika neuvon antaa. Ei vielä ole maailman loppu. Hyvää yötä, on jo aika lähteä, muutoin äiti on huolissaan, toruukin vielä. Hyvää yötä teille kummallekin!"

Jo seuraavana aamuna oli hänellä syytä katua ettei ollut pannut hyväntahtoisuudelleen mitään ehtoa. Helena tuli juoksujalassa heille päin, mutta nähdessään hänet ja vanhan oljenpunojattaren seisomassa keittiössä hidastutti tyttö hiukan kulkuaan. "Hyvää huomenta!" hän huusi ja ojentaen nopeasti esiin vuoroin kummankin jalkansa jatkoi: "ihan hullumainen ilo minulla on näistä sukista ja kengistä, on vallan toinen käynti. Kiitos kaunis sinulle näistä, Muckerl."

Vanha rouva loi poikaansa katseen, jonka edessä tämä hämillään kääntyi syrjään.

Tyttö näytti hohtavanvalkeita hampaitaan, heitti molempiin ilkeän nauravan katseen ja juosta livisti eteenpäin.

Oljenpunojatar pani kätensä ristiin ja antoi niiden pudota syliinsä. "Muckerl!" Enempää hän ei kyennyt lausumaan, hämmästys tukkesi häneltä puheen. Tunnontarkka nuorukainen ei huolinut sen johdosta ilmaista minkäänlaista tekopyhää sääliä; sen sijaan tuntui hänestä hyvin vastenmieliseltä, että äiti tästä päivästä alkaen aina pudisteli päätään joka kerta kuin hänet näki.

Noin viikko tämän jälkeen palasi Muckerl taas kaupungista, mutta tällä kertaa ei hän kiertänyt kylän ympäri, vaan pysytteli oikotiellä ja heilutteli huomattavasti käsivarsiaan, ikäänkuin olisi tahtonut näyttää samaa tietä kulkeville ihmisille olevansa tyhjin käsin matkalla.

Samaa tietä oli Helena jonkun verran aikaisemmin nopein askelin juossut läpi kylän, painaen jotain raskasta kääröä vasten rintaansa. Nyt oli hän polvillaan keskellä tupaansa, ja hänen edessään lattialla oli levällään liinavaatteita, esiliinoja, hameita ja samettipusero; hän katseli pitkien silmäripsiensä alta kaikkea tuota ihanuutta, sydämellisen tyytyväisyyden hymy kiinni puserrettujen huulien pielissä.

Zinshoferin vanha eukko löi kerran toisensa perään käsiään yhteen.
Vihdoin hän kysyi: "Muckerliltako?"

"Minkä vuoksi hän on antanut ne sinulle?" kysyi vanhus terävällä äänellä, joka ei kuitenkaan hänen vakoilevan katseensa ja terävän hymynsä ohella kuulostanut äidilliseltä ankaruudelta, vaan karkealta uteliaisuudelta, joka haluaa saada selville missä määrässä ollaan, ja vallanhimolta, joka tahtoo määrätä mihin on pysähdyttävä.

Tyttö katsoi häneen otsa rypyssä. "Minkä vuoksi? Sen vuoksi etten ulkona näytä hänelle tietä enkä täällä ovea. Ei minkään muun vuoksi!" Hän nauroi ivallisesti. "Sinulla on kai aikoinaan ollut hyvin kiitollinen mieli, kun noin saatat kysyä!"

Kun Muckerl loitolla eräässä pensaikossa antoi odottelevalle tytölle käärön, otti hän tältä kädestä pitäin lupauksen kahdesta seikasta: ettei tyttö uusissa tamineissaan menisi äitinsä näkyviin ja että hän seuraavana sunnuntaina tulisi hänen kanssaan ravintolaan. Tokkopa poika hetkeäkään ajatteli, kuinka järjetöntä oli koettaa äidiltä salata mitä uutta sunnuntaina joka ihminen ravintolasta kotiin tullessaan tietäisi kertoa? Ah, nuorukainen ei varmaankaan ajatellut mitään muuta kuin sitä, kuinka kaunis, kuinka tavattoman kaunis tyttö oli!

Lauvantai-iltana ennen nukkumistaan kääntyi Helena vuoteellaan äitiinsä päin. "Kuules, olen unohtanut sanoa sinulle, että Muckerl huomenna vie minut ravintolaan."

"Minkäpä vuoksi en? Mitä varten minulla olisi koreat vaatteeni? Nyt, kun voin kulkea ihmisten parissa, ei minulla ole mitään syytä pysytellä loitolla niistä."

"No, ja onhan sinua jo maanantaista asti sanottu oljenpunojattaren
Muckerlin hempukaksi."

"Sanokoot, ei se minua vahingoita ja Muckerlille se tuottaa iloa ja sen hänelle suon."

"Suotko sen hänelle? Älä sinä ole olevinasi kiitollinen! Jos sydämessäsi olisikin sellaiset ajatukset, niin saisi kai äitisi etusijan kaikista! Eikö totta? Mutta kun sinä vain voit käydä hepenissä, saan minä kuljeskella rinnalla kuin mikäkin rääsyakka. Muckerlin pitäisi toki minuakin muistaman, kun sinä vain puhuisit hyvän sanan hänelle."

"En ole asiani hyväksi tuhlannut hänelle ainoatakaan sanaa, enkä muillekaan ruvenne kerjäämään."

"Niin, se ei olisi soveliasta mielestäsi, sinä kopea heilakka! Pidät kai jo varmana että pääset kerjäämästä. Ota vain puunveistäjäsi! Mutta jos häneltä veitsi kerran tapaturmassa loukkaisi käden ja sormet menisivät poikki, niin olisi koko ihanuus lopussa. Olisitpa voinut odotella hiukan viisaampaakin."

Itsetyytyväisen turhamaisesti, venytellen ja laulavasti vastasi tyttö: "Odotteleminen ja tuppautuminen ei ole minun asiani." Hän tunnusteli täyteläisiä käsivarsiaan, jotka olivat hänen edessään peitteen päällä. "Tällaisilla käsivarsilla on vain pidettävä kiinni siitä mikä kelpaa kaikkien niiden joukosta, jotka näitä tavottelevat."

"Niinpä kyllä, sinä hupakko! Mutta kun kerran sellaiseen rupeaa, niin silloin ei vain itse pidä kiinni, vaan toinenkin pitää, eikä siitä niin vain pääse irti."

Tyttö kääntyi seinään päin ja haukotteli. "Pyh, jos minä sellaiseen pulaan joutuisin, niin kylläpä muutaman mustelman edestä ponnistaisin."

III.

Sunnuntailla on oma juhlallinen tunnelmansa aina kirkonkellojen aamuvarhaisesta kajahduksesta iltapuoleen saakka, jolloin rukouksista palaten jälleen astutaan kotikynnyksen yli; mutta sitten, auringon laskeutuessa ja lintujen vaijetessa, "miesten ja nuorukaisten" hälistessä ravintolassa, alkaa tuvassa istujoille, vaimoille, poikasille, joilla ei ole ollenkaan rahaa, isännille, jotka tahtovat sitä säästellä, heikoille, jotka juuri ovat taudista toipumaisillaan tai sen vallassa — kaikille niille alkaa yksinäinen, surullinen ja ikävä aika.

Yksinäisyyttä vastaan auttaa kyläily ystävällisen naapurin luona, surullisuutta vastaan virkistävä keskustelu, joka myös karkottaa ikävän. Sen vuoksi teki Matznerin Resl, kylän yläpäästä, vallan kristillisesti päättäessään mennä oljenpunojattaren luo alapäähän. Vanha Resl-muori ei asustanut yksin tupasessaan, hänellä oli aina luonaan ainoa lapsensa Sepherl. Jos hänen käyntinsä Muckerlin äidin luona johtui hiukkasen itsekkäistäkin syistä, niin ei se vähentänyt hänen tekonsa kristillisyyttä; kuka voi, seurustellessaan ihmisten kanssa, pitää suurena tätä heikkoutta, josta hurskainkaan Jumalan kanssa seurustellessaan ei voi vapautua, toivoessaan voittavansa ijankaikkisen autuuden.

Niinpä kulkivat siis äiti ja tytär huonerivien ja jokirannan välistä kapeaa tietä pitkin.

Sepherl oli naimaijässä oleva tyttö, keskikokoinen, pikemmin luisevaa kuin pyöreätä tekoa, mikä samaten kuin hänen käsiensä karkeus arvattavasti johtui varhaisesta, kovasta työnteosta. Hänellä oli ympyriäiset, hyväntahtoiset kasvot, ja kauneinta niissä oli suuret, iloiset, siniset silmät, jotka hän usein ikäänkuin ihmetellen levitti selko selälleen; siitä kai syntyi se hieno, keskeltä katkeava juova, joka kulki silmäkulmien yläpuolitse ohimolta toiselle. Suu oli pieni, niinkuin kasvussa myöhästynyt, ja näytti suljettuna, jolloin veripunaiset huulet päättyivät syviin uurtoihin, itkua tekevän lapsen suulta.

Vanha oljenpunojatar istui lukittujen ovien takana akkunan ääressä noiden molempien astuessa piha-puutarhaan. Hän riensi heitä vastaan.

"Istukaa. Sepherl, ota itselles tuoli tuolta nurkasta. Ompa oikein hauskaa että taas kerran pistäytte meillekin."

"Se ilahuttaa meitä, ellemme vain tule sinulle sopimattomaan aikaan. Tänään on kaunis ilma ja matkaa meiltä tänne voi pikemmin pitää pikku kävelyretkenä. Eikä se olisi ensinkään ikävä kulkea, kun vain jokea ei olisi olemassa; se löyhkää niin pahalta."

"Niin, pahalta se löyhkää", sanoi Sepherl heikolla äänellä ja näytti sen sanottuaan ihmettelevän, se tahtoo sanoa, levitti silmänsä suuriksi, joko sitten joen huonon ominaisuuden vuoksi tahi siksi että hän oli sekaantunut jutteluun, vaikkei häntä oltu puhuteltu.

"Minun on niin vaikea päästä lähtemään. Tiedäthän, Resl, että Muckerlini työskentelee kotona. Peltotyössä ei kaipaa jälkisiistimistä, mutta sisätyössä sitä tarvitsee, niin että siitä ei tahdo tulla valmista. Niin, hän hommaakin ahkerasti viikkokaudet. No, jos hän tänään tahtoo kerran huvitellakin, niin tehköön sen vain, niin olen ajatellut."

"Olet oikeassa, oljenpunojatar. En voi muuta sanoa kuin että olet oikeassa. Hän on kelpo nuorukainen ja suokin sinulle, äitilleen, kaikkea hyvää."

"Amen!" lausui vanha Resl ja viittasi sitten leveän liinavaatekaapin ylimpään laatikkoon. "Tuolla kai on nyt taasen niin paljon rahaa ettei vanhassa arkussa ole moniin vuosiin ollut sellaista määrää yhdellä kertaa?"

"Onhan siellä jo jonkun verran", virkkoi oljenpunojatar heilauttaen vakuuttavasti kättään, "en sano ettei siellä ole mitään, mutta ei niin paljoa kumminkaan kuin sinä luulet, rakas Resl! Täytyyhän sinun muistaa, että kovilta ajoilta oli vielä velkoja maksettavana, ja ajatella mitä työkalut maksavat ja värit, kuinka suureksi rahti nousee ja mitä verot nielevät, Jumala paratkoon!" Hän kumartui eteenpäin, käsivarret polvien nojassa, ja puhui kasvot lattiaa kohti. "Voit uskoa minua kun sanon, että vaikka parhaimmat ystävät tulisivat pyytämään, ei meillä olisi penniäkään lainata."

"Rakas oljenpunojatar, se joka niin hyvin kuin minä tietää, miltä puutteenalaisen ajan jälkeen jokainen säästetty penni tuntuu, se ei ystävyytensä vuoksi kehtaa tulla niistä lainaamaan. Älä siis luule minun tulleen kolkuttamaan raha-arkullesi."

"Äläkä myöskään luule minun arvelleen sinulla olevan ylen paljon, laskutaitoa en jumalan kiitos ole vielä unohtanut. On kyllä totta, että teillä nyt on sievoiset tulot ja että Muckerl on kerrassaan ahkera, mutta hän tahtoo myöskin saada huvituksista osansa, kuten kohtuullista onkin; ja vallan selväähän on, ettet sinä sentään voi säästää kokonaista talon hintaa, kun hän niinkin paljon menettää."

"Niin juuri, eikä häntä kukaan moitikaan siitä, että hän nauttii nuoresta elämästään ja kuten muutkin nuorukaiset istuu hempukkansa kanssa ravintolassa."

"Ja hänen köyhyyttään vastaan Muckerl kyllä keinon keksii. Häpeää ei tyttö suinkaan tuota, hän voi varsin hyvin esiintyä Muckerlin rinnalla niissä uusissa tamineissa, mitkä Muckerl on hänelle hankkinut kiireestä kantapäähän asti."

"Kiireestä kantapäähän, niinkö sanot? Voi tuota tekopyhää heittiötä! Enkä minä olisi tiennyt koko jutusta mitään, en edes jalkapuolesta, ellei tuo hävytön ihminen minua suututtaakseen olisi näyttänyt kenkiään ja sukkiaan, jotka poikani on hänelle ostanut."

"Jessus sentään! — Kuinka kevytmielistä! — Pyhä neitsyt Anna! — Kunpa en olisi puhunut mitään!" Vanha Resl pani jokaisen huudahduksen jälkeen käden suulleen, ottaen sen heti jälleen pois, ja viimeiset sanat lausuttuaan tarttui hän Muckerlin äidin käteen. "Älä suutu minulle, oljenpunojatar."

"Minun on kai sinua kiittäminen", virkkoi tämä alakuloisena, "että tänä päivänä, vielä näin ajoissa, olet tullut minulle siitä kertomaan, niin etten ole huomenna kaikkien seudun ihmisten narrina."

"Älä pahastu, oljenpunojatar, että olen sen avomielisesti kertonut, minusta ei alunpitäen juttu ole tuntunut oikein todelta enkä olisi sitä mitenkään uskonut, mutta sano itse, enkö tehnyt oikein? Olisinko voinut ajatellakaan ettet sinä tietäisi mistään? Kyllä minusta oli kummaa miten sinusta Zinshoferin väki aivan yhtäkkiä on käynyt niin säälliseksi; sinähän et niitä milloinkaan ole voinut sietää!"

"Kaiken tuon jälkeen nyt vähemmän kuin koskaan ennen. Jestas sentään sitä jumalatonta poikaa!"

"Mutta mikä on totta, oljenpunojatar, se on totta, kauneimman hän tuosta tytöstä saisi."

Oljenpunojatar karkotti kädellään päättäväisesti kaiken kauneuden luotaan.

"Niin, en minäkään sinun sijassasi välittäisi siitä vähääkään. Poikasi on kelpo poika, hyvä poika, mutta kauneus sitä ei juuri haittaa ja Zinshoferin tytön rinnalla se ei näytä miltään. Jos mies nai köyhempänsä, niin talous menee hunningolle, jos hän taas nai liian kauniin, niin on häneltä rauha mennyttä."

"Rakas Matznerin Resl, se on hupsua puhetta! Minun pojalleni on kaikkein kaunein juuri ihan paikallaan, ja jos Zinshoferin tyttö vain olisi toisenlaisten ihmisten lapsia, niin en huolehtisikaan."

"Anna nyt anteeksi, mutta minusta Zinshoferin emäntä voi pitää yhtä paljon Helenastaan kuin sinä Muckerlistasi, sillä jokaisella äidillä on kaunein lapsi, eikä vanhus suinkaan pitäisi sitä minään taivaasta tulevana armona, jos poikasi ottaisi hänen tyttärensä vaimokseen! Rakas oljenpunojatar (tämä puhuttelutapa sokuroi aina karvaan pillerin, jonka toinen vanhus mieli antaa toiselle), pidä sinä poikaasi niin suuressa arvossa kuin tahdot, mutta älä nosta häntä kirkon katolle; kun nuoret ihmiset kerran vaivatta löytävät toisensa tasaisella maalla, niin tuskinpa toisen äidin lapsi pääsee heidän perässään. Tosiaankin, tiedänpä muutaman poikaparan, joka jo kauvan on kuvitellut istuvansa korkeammalla kuin kaikki muut ja mielellään tulisi alas, mutta ei ole tikapuita, jotka sinne asti ulottuisivat." Hän silitteli Sepherlin päätä ja taputteli häntä poskelle. Tytön kasvot sävähtivät aivan punaisiksi ja hän katsahti hämillään ympärilleen. Resl-rouva nousi tuoliltaan. "No, nyt on luulen ma jaariteltu tarpeeksi asti, ehkä jo liiaksikin; mutta nyt ainakin tiedät miten asianlaita on, oljenpunojatar, ja kun pidät varasi, niin ehkä vielä hyväksi kääntyy sekin mikä ei ole mieleesi. Niin, älä pane pahaksi, Jumalan haltuun!"

"Jumalan haltuun! Onnellista kotimatkaa! Puheesi on saanut minut vallan sekaisin. Hyvää yötä!"

Tiellä kysyi tyttö hiljaisella, valittavalla äänellä: "Sanoppa miksi juuri meidän piti saattaa hänet murheelliseksi?"

"Sinä tokero! Olisimmeko voineet häneltä sitä säästää? En tahtonut antaa kenenkään keritä ennen minua oljenpunojattaren luo; hänen täytyi nähdä vanhan ystävyyden olevan ennen muuta, ja hänen täytyi kuulla se mikä minua jo kauvan on painostanut, ei suinkaan minun vuoksi, vaan sinun."

Tyttö pudisti päätään. "Huomenna saa Muckerl tietää meidän käyneen siellä ja sitten hän ei enää minua hyvin silmin katsele."

"Tähän saakka ei hän ole sinua katsellut minkäänlaisin silmin! Jos sinä hänen katselemistaan niin kaipaat, niin voit olla tyytyväinen, jos hän väliin sinua tirkistää pahoinkaan silmin. Aika neuvon antaa."

Niin he astuivat pitkin jokivartta, josta nyt illan viileydessä nousi ilkeältä löyhkäävä kosteus.

Yksin jäätyään valtasi oljenpunojattaren sitä myöten kun aika kului yhä suurempi ahdistus ja pelko poikansa petollisuuden vuoksi, niin ettei vanhusparka lopulta saanut enempää lepoa kuin hiiri loukussa.

Ravintola oli kylän toisessa päässä. Kun piha oli hieman mäkinen, ei siihen oltu voitu tehdä keilarataa, ei pitkin- eikä poikkipäin; ylämäkeä ei kukaan pelaaja olisi voinut heittää palloaan keiloihin saakka, se olisi itsestään vienyt alas, siinä ei olisi tarvittu taitoa eikä se olisi huvittanut, ja poikittain radan toiselle sivulle viettäen olisi jokainen heitto joutunut pois ladultaan ja saanut parhaimmankin urheilijan pelkän juoksentelun vuoksi lopettamaan pelin. Mutta keilaa tahtoivat kyläläiset heittää, ja siksi oli rata tehty talon edustalle pitkin tietä, ja ken tahtoi sisälle astua, sen oli kuljettava poikki katoksen ja astuttava meluavien, useimmiten paitahihasillaan olevien pelaajien ohi.

Kun oljenpunojattaren Muckerl saapui sinne Zinshoferin Helenan seurassa, katsoivat kaikki heitä ihmeissään.

"No hyvänen aika, Muckerl, pääsetkö sinäkin kerran irti pyhäinkuvistasi?" huudahti isäntä ja saattoi molempia eteisen läpi vierashuoneen ja keittiön ohi pihan puolelle.

Nuorukainen, joka juuri oli astunut esille työntöä varten, pani suunsa irviin, mulkoili silmillään ja antoi, ikäänkuin olisi tämän tapaamisen vuoksi unohtanut mitä oli tehtävä, raskaan pallon pudota kädestään, päästäen sen jälkeen parahduksen ja hyppien yhdellä jalalla niinkuin toinen olisi loukkautunut.

Pihanpuolella oli viileätä ja melkein autiota. Erään pöydän ääressä istui kaksi vanhaa talonpoikaa ja toisen luona muuan renkimies mielitiettynsä kanssa.

"Mitä saa olla?" kysyi isäntä. "Tahdotte kai viiniä, parempaa tietysti, ja leivoksia? Et suinkaan anna tehdä pilaa itsestäsi?"

"Lempo soikoon!" huudahti muuan nuori mies, "Zinshoferin tyttärestäpä vasta kaunis on tullut, hän on kaunein kaikista!"

Penkillä sen pitkän pöydän takana, jolla pelaajien oluthaarikat olivat, istui moniaita tyttöjä; he katselivat sulhasmiestensä pallontyöntöä tai juttelivat keskenään, ottivatpa silloin tällöin kulauksen lasistakin. Jos jollakin oli lasillinen makeaa viiniä edessään ja päällepäätteeksi vielä sokurileivos, niin oli hänen osakseen tullut suuri huomaavaisuus, ellei hän — kustantanut niitä itse.

Tähän saakka olivat he pysyneet jokseenkin vieraina toisilleen ja vaihtaneet vain muutamia sanoja. Useasti loi toinen sivultapäin epäilevän katseen toiseen ja siitä jälleen keilaradalle, seuraten innokkaasti pelin menoa tai ainakin ollen seuraavinansa, samalla kun yritti lemmityllensä iskeä silmää ja sen ohessa tähysteli, "eikö vierustoveri ollut ilkeä ihminen", joka pyrki sekottamaan heidän välejänsä. Silloin tosin tapahtui, että lemmitty itsekin hetkeksi unohti jo viikon verran seurustelleensa "uuden" kanssa, vaikka vanhasta tottumuksesta hymyili "entiselle." Mutta nyt, kun Zinshoferin tytön sanottiin olevan kauneimman, kerääntyivät he nenäänsä nyrpistellen yhteen parveen, tulivat sääliväisen ja ivallisen näköisiksi ja tiesivät hyvin, ketä tämä sääli ja iva koski.

"Merkillistä", sanoi ravintolan Hannsl, sivumennen huomauttaen isänsä paras ryyppyvieras, "merkillistä, ettei kukaan meistä tähän päivään saakka ole tiennyt hänen kauneudestaan!"

"Mikäs ihme se on", virkkoi toinen, "milloinka sitä on saanut nähdä? Ei työssä eikä työttömänä. Hänen kotinsa on alimmassa päässä kylää, ja ensin on tiedettävä mitä sieltä hakee ennenkuin juhlan aattona juoksee itsensä näännyksiin sinne asti, ja päivätöihin ei äitinsä ole häntä lähettänyt."

Kun nyt muuan voimakas nuorukainen takkinsa hihaa nykäisten sanoi: "Ketju on poikki ja hajoaa ilman minua, minä menen katsomaan noita kahta ihmistä", silloin huusivat tytöt nauraen: "Älä vain suututa oljenpunojattaren Muckerlia!" He muodostivat nyt ketjun ja kietoivat molemmin puolin käsivarret toistensa kaulaan ja vyötäisille.

"Pitäkää vain varanne ettei teitä kukaan riistä Muckerlienne luota", sanoi poika viekkaasti silmää iskien.

Ei kestänyt kauvan ennenkuin toinen nuorukainen toisensa perään katosi, ja tyttöjen luo, jotka nyt hajosivat kuten lampaat ukkosilmalla, ei jäänyt ketään muuta kuin ravintolan Hannsl. Tuo veitikka tiesi nyt "ainoana järkevämpänä" olevansa hyvissä kirjoissa noiden yksin jätettyjen neitoraukkojen seurassa, ja koska loukattu turhamaisuus näytti pakottavan hyvin monta käyttäytymään ikäänkuin pyrkisi korvaamaan loukkausta jollakin ansiopuolella, oli hänellä tiedossa hyvin hupainen ilta. Todellakin kaikui pian katoksen alta pelkkä nauru ja huudahdukset, jotka väliin muuttuivat kimakaksi kirkunaksi. —

Oljenpunojattaren Muckerl oli seudulla jotakuinkin suosiossa; erikoista arvoa hän ei nauttinut, eikä se hänelle kuulunutkaan. Ruumiinvoimaa, työkuntoa, ansaittua ja myöskin saatua rahaa pitää talonpoika arvossa, niitä hän ymmärtää, ne hänen silmissään ovat hyödyllisiä ja toivottavia; miehelle, jonka täysinäisen taskun pohjaan ei voi nähdä, kohottaa hän lakkiaan ja antaa hänelle, ikäänkuin Jumala olisi kohottanut hänet muiden yläpuolelle, kunnioituksesta lyhyet vastaukset niinkuin jollekin esivallalle. Kaikki muu kunnioitus ja arvonanto on hänestä liikanaista; mitä itse rakkaaseen Herraamme ja kaikkeen hänen pyhään armoonsa ja laupeuteensa tulee, luottaa hän pappinsa sanoihin ja opetukseen. Kaikki mikä hänen ympäristössään on perinnäisen uskon perusteita vastaan, saattaa hänet hämilleen ja epäluuloiseksi; tosin se voi olla Jumalan sallimata, mutta voihan se olla paholaisestakin lähtenyttä, kukapa sen taitaa ymmärtää? Ja sekin mikä on tuossa maallisen ja hengellisen välillä, taiteen ala, se on aina jäänyt hänelle hämäräksi ja sinä pysyykin; taideteosta katsellessaan hän tuskin uskaltaa huolellisen varovaisesti lausua: Se näyttää kauniilta!

No niin, oljenpunojattaren Muckerl oli tosin kykenemätön peltotöihin, pieni ja hintelä kun oli, mutta olipa todella onni, että hän oli kyllin kekseliäs ja näppärä ansaitakseen kotonaan helpommalla työllä enemmän rahaa kuin monet muut kovalla; mutta työttä hän ei saanutkaan olla, ja kumminkin hänen taskunsa pohja oli kai vielä näkyvissä. Muutoin — voiko sellaista työtä mainita miksikään ja siitä kunniaa saada? Sanotaan kyllä, että tuolla Zwischenbühelissä asustaa eräs, joka osaa tehdä jumalankuvia ja pyhäinkuvia, mutta (hyvät zwischenbüheliläiset käsittivät vaistomaisesti ettei heidän kylänsä lapsi ollut mikään nero) jos hän nyt olisi niin kerrassaan erinomainen ja koko maailmassa vertaistaan vailla, niin ei hän enää olisikaan täällä meidän joukossamme. Juuri tämä tietoisuus Muckerlin tavallisuudesta, joka johtui siitä ettei ollut riittävää perustetta pitää häntä minään erikoisena, teki hänet suosituksi. Nuorukaiset vain eivät keskuudessaan voineet pitää häntä vertaisenaan; ja mitäs ollakkaan: tuo puolikasvuinen miehenalku, tuo tupatyöskentelijä vallan yhtäkkiä ennen muita ryhtyy tuollaisiin hommiin ja riistää itselleen seudun kaunottaren?!

Tämä tie häneltä oli suljettava ja katkaistava! Jos niiden iloisuus, jotka istuivat tuolla katoksen suojassa, olisi sydämestä lähtenyt, niin olisivat he voineet nauraa sille seurueelle, joka oli koossa taampana pihalla, sillä se ei ketään huvittanut.

Tuo vankkaruumiinen mies, joka ensinnä oli hiipinyt esiin, oli pitemmittä mutkitta istunut Muckerlin pöytään ja vaihdettuaan pyhäinkuvientekijän kanssa muutaman sanan, jonka ohella hän tämän olan yli iski silmää Helenalle, oli oitis tekeytyvinään leikkisäksi ja tuttavalliseksi, sillä hän katsoi parhaaksi ryhtyä aikanansa asiaan, tietäen etteivät toiset pojat kauvan pysyisi loitolla; mutta jo seuraava tulija huomasi hänen olevan pahalla tuulella ja istuvan siinä posket hehkuvanpunaisina.

Ja kaikki pojat, sen mukaan kuin tulivat, puhuivat ensin jonkun sanan Muckerlille, sitten kurottivat kaulaansa ja juttelivat viereisen pöydän äärestä tytölle ikäänkuin hän olisi istunut yksin heidän keskellään.

"Kiitän kumplamentista, olen pahoillani etten voi antaa samalla tavalla takaisin."

"Ei tee mitään. Muiden suloisuudesta sinä et ymmärrä kerrassaan mitään. Sen hyvin huomaa."

Siinä hän nyt istui, kuten oli tahtonut, ihmisten joukossa, mutta toivoi olevansa kaukana sieltä. Jospa tuo tuhma juttu Muckerlin ja hänen väleistään, jossa ei kuitenkaan ollut mitään perää, olisi pysynyt salassa! Mitä hänen tarvitsi saattaa sitä koko paikkakunnan tiedoksi ja huomisesta alkaen kuulla itseään sanottavan hänen heilakseen? Siksi pojatkin hänet ottivat, koskapa puhuttelivat ensin Muckerlia, ikäänkuin häntä ei olisi olemassakaan. Mutta sen sijaan että Muckerl olisi puhutellut vain häntä ja siten näyttänyt että tässä istui kaksi, jotka eivät siedä kolmatta rinnallaan, antoikin hän hänen istua aivan kuin yksin; ja sitte ovat vielä muut käyttäytyneet niinkuin häntä ei olisikaan saapuvilla ja kurottaneet kätensä häntä kohti niinkuin mitäkin kapinetta, johon on tartuttava niinkuin kissanpoikaa karvoihin. Ja Muckerl on vain istunut vieressä, ei ole näpännyt ketään sormille, ei puolustanut häntä. Ei, Muckerl on antanut hänen vain pitää puoltaan ikäänkuin olisi hyvinkin varma hänestä ja niinkuin hänen kaikessa, niin myötä- kuin vastoinkäymisessäkin, pitäisi tyytyä kiltisti häneen. Ja nauraa sitte vielä sen sijaan että olisi lyönyt nyrkin pöytään silloin kun hänelle vasten kasvoja sanotaan, että Muckerlin seuraan lähteminen oli uhraus hänen puoleltaan!

Tällaiset ajatukset risteilivät hänen päässään samalla kun hän terävästi vastaili poikain jatkuviin pistopuheisiin. Ilmeisesti harmistuneena hän siinä istui, pyöritellen ja kierrellen nenäliinaa käsissään, joilla nojasi edessään olevaan pöytään; selvällä äänellä, joka nyt kaikui hieman kovemmalta kuin muulloin, singahutteli hän vastauksensa ja vilkaisi samalla kulmiensa alta tyhjään pöytään vieressään. Vain toisinaan loi hän vihaisen katseen Muckerliin, joka istui kyyristyneenä hänen rinnallaan, silloin kun tämä hyvänluontoinen nuorukainen yhtyi yleiseen nauruun ja siten arveluttavassa määrässä lisäsi iloisuutta heidän molempien kustannuksella.

Viereisen pöydän äärestä kuuluva kitaran ääni sai Helenan säikähtämään. Hän tiesi mitä nyt oli tulossa. Kaikkea puhetta vastaan uskoi hän voivansa pitää puoliaan jäämättä kenellekään velkaa, mutta laulaa hän ei osannut, siihen oli hänen äänensä liian kimeä ja sitäpaitsi hänellä ei ollut korvaa, sen hän tiesi kirkkoveisuusta; sanasointujakaan hän ei ymmärtänyt eikä ollut milloinkaan sellaisista hullutuksista välittänyt; härsyttäviä lauluja vastaan hän oli aseeton.

Jumalat veistän puusta ja pyhänkuvat vuolen, niin istun aamun suusta ma päivän, yötä puolen.

Ma oksia karsin ja rosoja pois — ja likka pulskin, se varsin mun mieleeni ois!

Jos likkaan tartut pulskimpaan, niin katso minne meet, kuvia kuinka hakkaatkaan, sä harhaiskun teet!

Se kiihotti. Mutta ennenkuin meluava ilo vielä kerkesi asettuakaan oli Helena tarttunut Muckerlia kädestä, noussut ylös ja astunut hänen kanssaan ulos käytävälle.

"Hoo! Hohoi!" huusivat nuorukaiset. "Nytkö te jo pois menette, kun vasta lysti alkaa, ja päällepäätteeksi olette vielä kaunein pari?!"

Vaikkakin Muckerlille nyt oli käynyt selväksi, ettei hän juuri ystävien parissa ollut istunut, minkä vuoksi hän käänsi heille selkänsä jäähyväisiä sanomatta, niin sai kuitenkin tuo ivapuhe kauneimmasta parista, jonka hän uskoi olevan hänelle tarkotetun ja kateudesta lausutun, hänet hyvilleen.

Mutta tyttö tunsi piston sydämessään ajatellessaan poislähtöä niin kehnon seurassa, joka kaiken lisäksi ei osannut käyttää suutaan eikä kättään, joka antoi hänen puhua puolestaan ja johtaa itseään. Luoden uhmaavan katseen kaikkiin noihin pilkallisiin kasvoihin kääntyi hän kynnykselle ja astui pois käsikkäin nuorukaisen kanssa. Niin kauvan kuin ravintola oli näkyvissä kulkivat he sillä lailla; sitten päästi tyttö hänet vapaaksi ja astui etäämmäksi hänestä.

"Mutta minkä vuoksi, minkä vuoksi?" kysyi poika, joka mielellään olisi kärsinyt tytön käden voimakkaan puristuksen.

"Ei se ollut sen vuoksi", vastasi tyttö. Hän ei ilmottanut minkä vuoksi oli tarttunut pojan käteen ja mitä varten oli sen päästänyt irti, mutta nuorukainen ymmärsi hänet ja kulki silmäillen eteensä hänen vieressään.

He eivät puhuneet sanaakaan keskenään, vaan kulkivat nopein, kuuluvin askelin kylän läpi.

Saavuttuaan oman majansa luo virkkoi tyttö lyhyesti: "Hyvää yötä!" Hän ei pimeässä ollut huomaavinaan nuorukaisen ojennettua kättä, vaan katosi nopeasti hänen näkyvistään.

Tytön kodin oven kuuli poika narahtavan ja vanhuksen lausuvan pari äkäistä sanaa; sitten oli kaikki ympäristössä hiljaista. Tähdet paloivat korkealla taivaalla ja kuun sirppi loisti. Jossain etäällä haukkui koira, ja nyt kuuli hän myöskin joen hiljaisen solinan. Huoaten kääntyi hän pois päin ja asteli kotiaan kohden.

IV.

"Kysyin, olitko yksin. Ahdistaako omaatuntoasi, sinä viekas, kavala poika, kun et saa enää suutasi auki? Luuletko asian paranevan sillä että vieraat ihmiset sen minulle kertovat?"

"Tiedän ettet sinä voi häntä sietää, nyt tuhlaat vain sen vuoksi liikaa sanoja riitaisuuksiin näin nukkumisaikana. Mutta minulla ei ole minkäänlaista halua torata kanssasi ja menettää yöuntani, eikä se olisi soveliastakaan, jos huomisaamuna varhain tahdon käydä työhön käsiksi. Hyvää yötä!"

"Sepä kaunista! Käskeä äitin olla vaiti ja mennä pois näkyvistä, sen siis jo olet häneltä oppinut ja luulet kai siitä olevan siunausta!"

"Siunaa ja varjele mitä mielessäsi kuvittelet! Jumala minua rangaiskoon, jos sinusta oli puhetta. En tahdo muuta kuin lepoa, koska asiasta ei kuitenkaan voi rauhallisesti keskustella kanssasi."

"Ellet voi levollisesti kuunnella, niin sano suoraan. Uskonhan varsin mielelläni, ettei hän ole minusta mitään puhunut; hän tahtoo kyllä päästä siihen mittaan, että saa sinut karsasmieliseksi äitiäsi kohtaan, kuten on ilman yhtäkään sanaa saanut aikaan senkin, että sinä hänen mielikseen olet tuhlannut rahoja yli varojesi."

"Niinkö? Onko sulla niitä niin runsaasti? Oletko saanut niitä niin kasoittain kokoon, ettei sun ensinkään tarvitse laskea, sieppaat vain käteesi? No, sepä minusta hauskaa on, mutta vasta ensi kerran kuulenkin sellaista. Mutta sen kumminkin sanon, että jos hyväntekijää haluat näytellä, niin anna almusi sellaisille, jotka niitä tarvitsevat ja ansaitsevat."

"Ei suinkaan, sen hyvin uskon, lahjoja ne olivat, joita antaessasi sinun vielä täytyi kauniisti pyytää, että ne ystävällisesti otettaisiin vastaan; sillä almuja ottamaan ovat zinshoferilaiset liian kopeita, vaikkei koko paikkakunnalla ole ketään niin puutteenalaista kuin he ovat."

"Mutta äiti", huusi Muckerl vihasta nauraen, "tämähän jo saattaa ihmisen vallan epätoivoon; äsken juuri sanoit että minun tulisi antaa tarvitsevammille ja sitte et itsekään tiedä ketään, jolla olisi niukempaa kuin heillä! Sehän on järjetöntä!"

"Yhä parempaa, Muckerl, yhä parempaa! Sano sinä vain äitisi puhetta järjettömäksi, mutta oli se järjetöntä tai ei, en ole puhunut ainoastaan tarvitsevammista, vaan myöskin sellaisista, jotka almuja ansaitsevat."

"No niin, sinä puhut niin nopeasti ja vallan sekaisin, niin että loppuun kuullessa jo aamu valkenisi. Olen jo sanonut, etteivät ne olleet almuja, joita jakaessa minun olisi ollut pidettävä silmällä tarvetta tai ansaitsemista, minusta ne olivat lahjoja, ja omista varoistani saan kai antaa pois sen, mitä ilman katson tulevani toimeen."

"Mutta minun rahojani ne kuitenkin ovat", sanoi nuorukainen uhkamielisesti, "ja siitä vähästä minkä ansiostani olen saanut säästettyä ja josta sinä et olisi tiennyt kerrassaan mitään, elleivät vieraat ihmiset olisi sitä kertoneet, ei sinun tarvitsisi niin suurta melua nostaa! Kaapin laatikkoamme olet saanut penkoa mielin määrin ja katsoa ettei ainoakaan homeinen kolikko ole sieltä pudonnut siihen saakka, kun minä alotin puunleikkelyn; kaikki raha, mitä talossa nyt on, on tullut minun työstäni, siihen en ole mitään sinulta ottanut enkä ota mitään, niin että voinet olla tyytyväinen!"

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja katsoi ylös tuvan kattoon, ikäänkuin olisi saanut kuulla hyvin kohtuuttoman vaatimuksen. "Tyytyväinenkö?!" sanoi hän itkunsekaisella äänellä. "Olenko sitte niin huono äiti, etten suo lapselleni mitään iloa, vaan vaadin häntä raatamaan itsensä näännyksiin ansaitakseen minulle rahaa?! Oletko milloinkaan kuullut minun valittavan sitä pitkää aikaa, jolloin minun yksin täytyi puuhata ja huolehtia, jotta kunniallisesti tulisimme toimeen? En ole kammonut vaivaa enkä tuskaa pitääkseni puutteen meistä loitolla ja sen ohella en ole koskaan muuta ajatellut kuin että teen vain sen mikä on tunnollisen äidin velvollisuus! Jos yksinomaisesta vaimoväen työstä olisi jotain voinut saada säästöön, niin ei laatikon olisi tarvinnut odotella sinun rahojasi, joista nyt niin kerskailet ja joiden vuoksi minun pitäisi malttaa mieleni, malttaa mieleni senkin loukkauksen jälkeen, että meidän välillämme, jotka vielä emme ainoatakaan päivää ole olleet erossa, nyt yhtäkkiä on vieras, minulle kerrassaan vennon vierain, mitä olet voinut löytää! Ei, Muckerl, sitä et rahoillasi voi korvata, ja kun sanot, ettet minulta niistä mitään ota, niin sanon minä, että voit olla huoletta siitä etten minä koske sinun omiisi, en kolikkoonkaan! Jos olen tielläsi, niin lähden matkoihini. Kun kerran saatoin vuosikaudet ahertaa elatuksesta kahdelle, niin voin kai Jumalan avulla vielä tehdä työtä niin paljo että yksinäni tulen toimeen." Hän painoi nyyhkyttäen päänsä tyynyyn.

Nuorukainen ojensi neuvottomana kätensä vanhusta kohden. "Äiti! Rukoilen sinua, ole nyt toki järkevä! Älä vaivu sellaisiin ajatuksiin, vaan mieti sanojasi, joilla saatat toisen vallan epätoivoon! Ajattelehan, minkä minä sille voin, että juuri tuo tyttö minua miellyttää. Vertaappas vain muita häneen! Useimmat tekevät pahaa silmille, harvat kestävät lähempää tarkastelua eikä kukaan ole hänen arvoisensa. Jo ennenkuin olen tiennytkään, mitä kahdenlaiset ihmiset maailmassa merkitsevät, ei minua kukaan muu ole miellyttänyt, ja nyt vasta ei ensinkään! Mitään suurempaa onnettomuutta en voi kuvailla itselleni tapahtuvaksi kuin on se, ettei hän tulisi omakseni. Todellakin, en tahdo kertoa nyt, vaikka jo usein olenkin sitä tarkoin miettinyt, mikä siunaus koituisi työlle, kun varhaisesta aamusta juhlanaattoiltaan saakka sellainen kaunotar olisi kotona silmieni edessä. Tuntuisi vallan siltä kuin joku taitavasti johtaisi kättäni puuta leikellessä ja pensseliä käytellessä; mutta jotta minua oikein ymmärtäisit, täytyy minun sanoa sinulle, kuinka iloiseksi ajattelen elämäni tulevan hänen kanssaan! Sanonpa vielä, ettei elämäni tuota minulle maailmassa minkäänlaista iloa ilman häntä! Sitä samaa huomiota vastaan olen jonkun aikaa kovasti puolustanut itseäni, sillä en ole muistanut ainoastaan sinun varotustasi, jos nyt ihminen sellaisessa sokkoleikissä mitään voi varoa, vaan olen myös huomannut ensinnäkin mitä itseeni tulee, etten kauneudessa voi asettua hänen rinnalleen, ja sitten olen hänessäkin tullut näkemään yhtä ja toista mikä ei ole voinut minua miellyttää eikä voi vieläkään, mutta kaikesta tästä huolimatta minulla ei ole mitään muuta toivoa eikä tahtoa kuin saada ja pitää hänet. Niin, hän on turhamainen, taloudesta välinpitämätön ja uhkamielinen, mutta kuinka monet ovatkaan sellaisia, ettei maksa vaivaa totuttaa heitä pois niistä vioista. Hän taas — se johtui heti mieleeni — voisi vielä tulla mieleiseksi, oikein mieleiseksi, jos hän olisi alituisesti sinun seurassasi, oppisi sinusta! Sen vuoksi olen toivonut, koska en voi erota hänestä ja hän mielestäni sittekin on hyvä, että sinä kumminkin kerran minun mielikseni voisit häntä sietää!"

"Niin, koska sinä et voi toista, pitää minun voida kerrassaan toista", mutisi oljenpunojatar. "Sellaisia ovat lapset! Heidän ensi huudostaan alkaen täytyy vanhempain mukautua heidän tahtoonsa. Siitä hiukkasesta myöntyväisyyttä, mikä seuraa muutamaksi hetkeksi silloin kun lapsenkengät on vedetty jalkaan siksi kunnes ne ovat rikki, ei kannata puhuakaan. No, nukutaan nyt jo tämä juttu unhotuksiin. Hyvää yötä!"

"Hyvää yötä, äiti", sanoi Muckerl ja veti syvään huoaten peitteen päälleen.

Oljenpunojatar alkoi nyt pitää vakavaa itsetutkistelemusta. "Mitä hyödyttikään tuo ikävä tora? — nuhteli hän itseään. — Enhän sentään vielä ole niin vanha, etten voisi kuvitella, millainen on nuoren mieli, Miksi kokoan heiniä vastatuuleen ja latelen pojalleni moitteita tuosta tytöstä, jota ilman hän ei voi olla, kun voisin olla iloinenkin siitä että tyttö on hänelle hyvä? Siksi etten tahdo sen muitakaan miellyttävän, mikä ei ole minun mieleistäni, ja oikeastaan minulla onkin ollut kaunaa yksistään vanhaa Zinshoferin emäntää vastaan; häntä en ole milloinkaan voinut sietää, mutta minkä voi tytär äidilleen? Pitääkö hänen juuri olla samanlaisen? Tuiki kunnollisilla vanhemmilla on usein pahantapaiset lapset; voihan asianlaita kerran olla päinvastainenkin. Kun Helena kerran tulee sellaiseen kotiin, jossa hän ei näe eikä kuule mitään huonoa, niin kyllä hän antaa oikaista itseään, niin taipumaton hän ei sentään ole; miksi hänestä siis ei tulisi hyvä vaimo, varsinkin Muckerlille, josta varmasti tulee kelpo mies?! Niin juuri! Mutta kaikkea tätä minun olisi pitänyt ennemmin ajatella sen sijaan että käytän vihaisia sanoja niin etten vihdoin enää voi pidättää myrkkyä ja sappea. Olenpa tosiaankin oikein ilkeä, itsepäinen eukko!"

"Mietin tässä juuri, että lienee viisainta kutsua zinshoferilaiset tänne meidän luoksemme, jotta ihmisten puheet ja juorut loppuisivat ja asia kehittyisi vallan sopuisasti. Jos sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan, että pyytäisit heitä ensi sunnuntaina pistäytymään tänne."

Enempää hän ei sanonut, mutta siihen, millä tavalla hän sen sanoi, oli vanhus hyvin tyytyväinen.

Niin olivat sitten nuo neljä ihmistä sunnuntaina iltapäivällä koolla oljenpunojattaren majassa. Emännät istuivat vastapäätä toisiaan eivätkä lausuneet toisilleen hyvää eikä pahaa, vaan juttelivat ilmasta ja taloustoimista; oljenpunojatar, tietoisena etevämmyydestään, puhui laajasti ja seikkaperäisesti, ja Zinshoferin emäntä pisti väliin jonkun lyhyen, vähäpätöisen lauseen, usein salavihkaa haukotellen. Helena käyttäytyi pikemmin arvokkaasti kuin ystävällisesti; hän katsoi enimmäkseen alas eteensä; harvoin loi hän katseensa Muckerliin, joka istui häntä vastapäätä eikä kääntänyt silmiään hänestä. Muckerl oli ainoa, jota ei ikävyys vaivannut, sillä hän tunsi itsensä aivan rajattoman tyytyväiseksi ja onnelliseksi.

Seuraavasta päivästä alkaen pidettiin kylässä varmana asiana, että nyt oli kaikki selvillä oljenpunojattaren Muckerlin ja Zinshoferin Helenan välillä. Tyttö pysyi muutoin käytöksessään aivan entisellään, mikä sai vanhan oljenpunojattaren yhä merkitsevämmästi pudistamaan päätään. Helena ei lainkaan koettanut imarrella Muckerlin äitiä, ei etsinyt hänen seuraansa ja kohteli tavatessaan häntä kylmästi; eikä hän myöskään kiihottanut eikä vastustanut nuorukaisen ihailua. Niin, vähemmän hyvänluontoista hän olisi varmaankin iskenyt lonkkaan, sillä hän ei taipunut mihinkään pyyntöön eikä kiitokseen.

Pidettyään vaatteet tai kengät rikki sanoi hän Muckerlille: "Katsohan sentään kuinka pian ne menevät pilalle! Ovatpa ne aika petollisia ihmisiä, jotka tällaisia saattavat myydä, ja sinäkin annat tunkea itsellesi kaikenmoista huonoa tavaraa." Tai jos hän halusi saada jotakin, korukapineen tai muun sen tapaisen, kysyi hän: "Etkö sinäkin luule että se olisi kaunis ja sopisi minulle hyvin?"

Nuorukainen koetti sitten hankkia parempaa tavaraa ja myöskin kaunista ja pukevaa.

Helena kieltäytyi jyrkästi enää toista kertaa tulemasta Muckerlin seurassa ravintolaan. Eihän hänestä ollut ihmisten seuraan ja siksi oli vaikeaa istua hänen kanssaan heidän joukossaan. Mutta kirkkojuhlana — silloin tyttö lupasi lähteä Muckerlin kanssa tanssipaikkaan.

"Voi hyvä Jumala", voivotteli oljenpunojatar, "enpä olisi uskonut tuota tyttöä noin kopeaksi; mitä enemmän poika nöyrtyy, sitä koppavammaksi se käy, ja kaikkeen on Muckerl olevinaan tyytyväinen."

Nuorukainen ei ollut olevinaan tyytyväinen, hän oli sitä todella. Rakkaammalta kuin sellainen, joka pitää itsensä liian halpa-arvoisena, tuntui hänestä toki tyttö, joka ehkä piti itseään hieman liian arvokkaana, mutta ei kuitenkaan liian hyvänä hänelle. Ei, sitä hän ei tehnyt. Tiesihän Muckerl mikä häntä odotti ensi kirkkojuhlana!

Se seikka, että kauniit tytöt mielellään sietävät rinnallaan vähäpätöisen näköisiä, ei liene vaikea selittää, ja sillä tosiseikalla, että viimemainitut tunkeutuvat ensimainittujen lähettyville, on kai perusteensa siinä, että seurustelussa niin suuresti ihaillun kanssa on odotettavissa monipuolisia opetuksia niissä asioissa, jotka nyt kerran useimpien ihmisten elämässä ovat huvittavimpia ja sinä pysyvät, rakkaudessa ja rakastetuksi tulemisessa. Että nuo vähemmän kauniit samalla muka toivovat sopivassa tilaisuudessa voittavansa itselleen jonkun sydän-sairaista hyljätyistä, lienee yleensä vain ilkeä ja aivan perusteeton syytös.

Niiden tyttöjen joukkoon, jotka Helenan seuraa hakivat, kuului myöskin Matznerin Sepherl. Tuo karkeakätinen, jolla oli ihmettelevät silmät, osasi imarrella itsensä toisen suosioon; hän ylisteli suunnattomasti Helenan kauneutta ja toisaalta hän ei osannut kyllin kiitellä Muckerlia, niin että hänen mielestään oli vallan päivänselvää, ettei kylän kaunein tyttö seurustellut kenenkään tavallisen talonpoikaisnuorukaisen, vaan niin taitavan ja niin verrattoman kanssa. Tuo kaikki oli hyvin mieluista kuulla.

Sepherl oli myöskin Sternsteinin kartanon kateellisessa ihailussa samalla kannalla kuin Helena, kun sitävastoin kaikki muut tuolla alhaalla kukkulan juurella olivat tyytyväiset Jumalan asettamaan eroon rikkaan ja köyhän välillä eivätkä uneksineet taikasauvasta, joka voisi kohottaa heidät kukkulan laelle.

Sepherl oli jo monasti käynyt tuossa rikkaassa kartanossa. Hänellä oli siellä muuan vanha täti, joka vuosia sitten kuolleen emännän jälkeen hoiti taloutta; tuo kunnon taloudenhoitajatar katsoi kyllä merkityksensä varsin suureksi, mutta tiesi vallan oikein, että hänen itsensä vain oli kiittäminen mahtavan suurta tilaa, eikä hän sopivassa tilaisuudessa mielellään voinut olla ällistyttämättä sitä tai tätä kylän lapsukaista kuljettamalla häntä ympäri hovin huoneustoja. Pari kertaa olivat nuo molemmat tytöt käyneet vanhuksen luona, saamatta nähdä koko suuresta Sternsteinin hovista muuta kuin sen todellakin kodikkaan tuvan, mutta sitten heitä kutsuttiin tulemaan seuraavan sunnuntain iltapuolella, jolloin herrasväki olisi "ulkona" ja palvelusväestäkin harva olisi kotosalla.

Oli aurinkoinen syys-iltapäivä, kun nuo molemmat tytöt
Muckerlin seurassa astelivat jokirantaa pitkin läpi kylän, jonka
keskipaikoilla, kirkkoa vastapäätä, silta kulki joen poikki ja vei
Sternsteiniin nousevalle tielle.

"Jumalan haltuun, Muckerl", sanoivat tytöt, sillä nuorukaista ei oltu kutsuttu ja hänen tulonsa samassa seurassa olisi ollut epäkohteliasta. "Jumalan haltuun, älköön aika sillävälin tulko sinulle pitkäksi!"

"Älkää siitä huolehtiko", virkkoi tämä sillan kaidepuihin nojautuen.
"Pitäkää hauskaa!"

Helena oli kyllin ilkeä huutaakseen hänelle: "Samoin sinäkin"; sitten kiiruhtivat tytöt ketterin jaloin kukkulaa ylös.

"Saatpas nähdä, Helena", huohotti hengästyneenä Sepherl, joka ei tahtonut onnistua pääsemään toverinsa rinnalle, josta oli jäänyt puoli askelta jälkeen. "Saatpas nähdä, miten paljon ja mitä kaikkea tuolla ylhäällä on; tulet vallan haltioihis siellä."

Helena hymyili avoimilla huulillaan, joiden välitse hän nopeasti kävellessään imi ilmaa. Hän päätti olla tulematta "vallan haltioihinsa".

Mutta mitä voivat inhimilliset päätökset tuntemattomia ja aavistamattomia vaikutelmia vastaan? Vanha emännöitsijä otti nuo molemmat tytöt tutunomaisella ystävällisyydellä vastaan ja kestitsi heitä kupillisella kahvia, mikä oli harvinaista juomaa tuolla alhaalla asuville ihmisille; sillä piti herätettämän oikea mieliala, sillä tyhjä vatsa haittaa näköä. Sitten käytiin "katsastelemaan."

Sepherlille ei siellä ollut mitään uutta nähtävää, hän vain pikimittäin vilkaisi kaikkea mitä näyteltiin — silmät olivat sentään kylliksi ihmettelevät saamaan tuon ylen kunnianhimoisen tätirouvan hyvälle tuulelle — ja huvittelihe pitämällä silmällä Helenan kasvoja; tämän ei alussa tarvinnut lainkaan käyttää väkipakkoa itseään kohtaan pysyäkseen maailman välinpitämättömimpänä olentona, sillä maakerroksessa olevien palvelusväen huoneiden läpi kuljettaessa näki hän vain enemmän huoneita ja talouskapineita yhdessä paikassa kuin hänellä muulloin oli tilaisuutta nähdä yhteensäkään, mutta mitään tavallisuudesta poikkeavaa ei hän kumpaisessakaan huomannut. Vaan kun hän sitten astui pihan poikki ulkohuonerakennusten puolelle, jotka olivat täynnä kiiltäviä, mukavia kaluja, jopa koneitakin, joiden käyttämisselityksiä kuunnellessa hän itsetietoisesti nyökäytti päätään ja mutisi jotakin, teeskennellen ymmärtävänsä kaikki, kun hän kulki täyteen ahdettujen latojen ohi, kun sivurakennuksessa sadat kuhertelevat, kiekuvat, kaakottavat ja kaklattavat elukat saattoivat hänet vallan pyörälle, ja kun hän lopuksi seisoi suunnattoman suurissa navetoissa kokonaisen karjalauman edessä, jossa toinen elukka oli toistaan kauniimpi, — silloin hänen silmänsä kuitenkin vähitellen suurenivat, ja hämmästyneenä hän hiipi toisten rinnalla, kun mentiin takaisin asuinrakennukseen, jonka yläkertaan nyt noustiin.

Paljon hän siellä näki, kulkiessaan hengitystään pidättäen huoneesta huoneeseen, valituimman muotoisista välttämättömistä esineistä ylellisyystavaroihin asti, jotka komeilivat paikoillaan, ikäänkuin siellä ilman niitä ei olisi voitu tulla toimeen. Runsas liinavaate- ja pukuvarasto sai hänet päästämään äänekkään ihmetyksen huudahduksen, kun emännöitsijä avasi kaapit. Suuri lukittu kaappi, johon hän loi aran katseen kuullessaan sen olevan ylintä hyllyä myöten täynnä kallisarvoisia pöytäastioita ja hopeakaluja, vihdoin rautainen arkku, jota ei varas eikä tuli voinut tuhota ja jossa isäntä säilytti enemmän rahaa kuin kaikki kyläläiset tuolla alhaalla taloineen ja tiluksineen voisivat vastata ja jota katsellessaan hän melkein hartaasti pani kätensä ristiin — kaikki tuo suli hänessä yhdeksi ainoaksi kuvaksi rikkauden vallasta ja ihanuudesta.

Alakuloisena ja pelokkaana poistui hän huoneista ja hengitti keveämmästi, kun lähdettiin puutarhaan. Vanhus itse asiassa johdatti nuo molemmat tytöt sinne vain sen vuoksi että sieltä, eräästä suuresta viiniköynnösmajasta, parhaiten saattoi näyttää millaiset tilukset Sternsteinin kartanoon kuuluivat. Olipa siinä maata ja mantua, mutta minkään vertaistaan vailla olevan tilan vaikutusta se ei kuitenkaan tehnyt; se ei ulottunut sinne asti missä maa ja taivas sulivat yhteen, ja olihan ympärillä paljon vieraitakin tiluksia.

Emännöitsijä asetti tyttöjen eteen vielä lasillisen viiniä, jotta he, kuten hän hyväntahtoisesti huomautti, jälleen virkoaisivat elämään; sitten lausui hän kummallekin jäähyväiset, hyvin tyytyväisenä että oli antanut heille aihetta olla nyt vähemmän virkeitä kuin konsanaan.

Hyvän matkaa kulkivat tytöt vaieten; sitten pysähtyi Helena ja katsoi Sternsteiniin päin. "Olit oikeassa, Sepherl", hän sanoi, "siellä voi tosiaankin joutua vallan haltioihinsa."

"Ajattelesta vain", jatkoi Helena, "se, joka kerran Sternsteinin isännän pojan saa… hänellähän ei muuta poikaa olekaan?"

"Sille, joka hänet kerran sieppaa ja pääsee istumaan tuonne ylös, sille varmaankin tulee niin hyvät päivät ettei prinsessoillakaan sen parempia voi olla!"

"Pyh, mitä loruilet! Prinsessasta, joka on tottunut syömään kultaisista astioista ja jonka edessä sotamiehet paljastavat aseensa, puuttuu vielä paljon! Luuletko että joku tuommoinen oikein rikas talonpoikaistyttö siellä saisi nauttia mitään erikoisempaa kuin mihin hän isänsä talossa on tottunut. Niin köyhät ihmiset kuin me luulisimme siellä todellakin olevamme ihan kuin taivaanvaltakunnassa, mutta meistä sinne ei kukaan pääse."

"Ei pääse, sen sulle sanon! Ajattelehan toki, kuinka ylpeitä ne kaksi ovat, sekä ukko että poika. Ketään tyttöä tällä seudulla, niin kosolta kuin meitä onkin, ei Toni pidä edes sen arvoisena että vastaisi tervehdykseen."

"Se on vain oikein niille, jotka sitä puhuttelevat", huudahti Helena, "minä en sitä tervehdi!"

"Ja jos se joskus", jatkoi Sepherl, "alentuisi luomaan silmäyksen johonkin meistä, niin löisi isänsä siltä silmät päästä siinä paikassa."

"Tapahtukoon hänelle niin minun tähteni, — Jumala syntini anteeksi antakoon, — mutta minä voisin olla tyytyväinen: silloin täytyisi ukon Sternsteinin kartanon uhallakin luovuttaa hänet helpommalla, ja hovin vuoksi ottaisin kyllä sokeankin Tonin."

"Hyi, miten voitkaan puhua noin kauheita, kun sinulla kuitenkin osaltasi on poika, josta voit ylpeillä! Sternsteinin Toni, niin rikas kuin onkin, ei kuuna päivänä ole muu kuin talonpoika, hänen rinnallaan on oljenpunojattaren Muckerl vallan toista. Sen lisäksi ei tuo kopea sternsteiniläinen — jos jolloinkin olet häntä lähempää tarkastellut, niin sun täytyy myöntää että olen oikeassa — lähimainkaan ole kaunis ja voimakas eikä hän tosiaankaan voi, kuten Muckerl, korvata näppäryydellään, kunnollisuudellaan ja hyvyydellään sitä minkä häneltä voimaa ja sievyyttä puuttuu."

"Katsohan vain, mitä kaikkea sinä hänestä tiedät", nauroi Helena, "vallanhan minun on ruvettava kilpailemaan sinun kanssasi; näyttää aivan siltä kuin olisit rakastunut Muckerliini."

Sepherl käänsi punastuvat kasvonsa poispäin. "Astele eteenpäin, äläkä ole hullu."

"Eihän sun tarvitse punastua ellei se ole totta", härnäsi Helena. Häntä huvitti kiusotella turhilla loruilla Sepherliä, jonka arveli kadehtivan häntä nuorukaisen yksinomaisesta omistamisesta. Hän löi häntä lujasti olalle. "No, älä pahastu! Jos kerran pidät häntä niin suuressa arvossa, niin voithan ottaa hänet. Anna minulle yksi ainoa hyvä sana, niin luovutan hänet sulle."

"Oletko milloinkaan kuullut minun päästävän ainoatakaan sanaa, joka oikeuttaisi sinut puhumaan minulle tuolla tavalla?" virkkoi Sepherl vihastuneena. "Ettei Muckerl tahdo ketään muuta kuin sinut, ja vaikka jonkun tahtoisikin, niin kaikkein viimeksi minut, sen hyvin tiedät, ja koska sen tiedät, niin sanon sulle kerralla, että tuollainen ajattelematon pila vain halventaa sinua ja että minä pidän itseäni aivan liian hyvänä olemaan sinun pilkkanasi!"

"Mutta sinäpä vasta vähästä suutut", sanoi Helena katsahtaen häneen olkansa takaa. "Kun poika kerran on minun, niin onhan toki leikinteko omastani sallittua? Ja jos piloillani lupasin luovuttaa hänet sinulle, niin eihän sun siitä tarvitse loukkautua, koska kerran pidät häntä niin verrattomana! Tämä on leikkiä, mutta totta puhuen — hän on sellainen kuin hän on ja minä sellainen kuin minä olen — jos joku toinen vain koskisi häntä pikkusormeenkaan, niin voit uskoa, etten enää hänestä riitelisi!"

Niin, kannattipa Zinshoferin Helenan puhua sillä tavalla. Sepherl nyökäytti myöntävästi päätään. "Jos jonkun päähän pälkähtäisikin kilpailla sinun kanssasi, niin Muckerl vain nauraisi sille. Mutta katsoppas, tuolla hän vielä kärsivällisesti seisoo sillalla."

Siellä hän todellakin vielä seisoi. Paljon vettä oli hänen siinä odotellessaan vierinyt virtaa alas, ja hän mietti mielessään kuinka paljon sitä vielä täytynee sillan alitse juosta ennenkuin tapahtuu se mitä hän toivoo ja haluaa.

Hän seisoi vastavirtaan päin niin että hän näki vain tuon alituisen tulvimisen ja valumisen eikä kiinnittänyt huomiotaan siihen kuohuvaan, kohisevaan, rauhattomaan vesipyörteeseen, joka hänen selkänsä takana kuljetti pois kaiken minkä oli tuonutkin, puunpalaset ja oljenkorret.

"Hyvänen aika, mitä sinä haet?" kysyi vanha emännöitsijä hänet nähdessään.

"Ajatelkaahan", virkkoi tyttö näyttäen oikeanpuolista korvalehteään, "kun minulta on korvarengas hukassa. Enköhän ole pudottanut sen tänne teille?"

"Siinä on meidän isännän poika", kuiskasi vanhus töykäten tyttöä kyynärpäällään.

Helena katsoi tulijaa. Hänellä oli kiharainen, musta tukka, suora, jokseenkin paksu nenä ja ruskeat, kirkkaat silmät. Tyttö ei odottanut sen jälkeen mitä Sepherl oli hänestä kertonut mitään tervehdystä, mutta ei myöskään itse tervehtinyt häntä.

"Se on Zinshoferin tytär tuolta alhaalta", vastasi vanhus tehden sivumennen kädenliikkeen kukkulan juurelle päin ikäänkuin osottaakseen kuinka vähän merkitsi täällä ylhäällä kaikki se mikä tuli tuolta alhaalta. "Matznerin Sepherl toi hänet eilen tänne muassaan, ja minäpä sain hänen silmänsä suuriksi leviämään täällä. Pelkästä katselemisesta on hän kadottanut toisen korvarenkaansa aivan huomaamattaan. Eikö niin, tyttöseni?" Hän pani luisevan kätensä tytön pyöreälle olalle.

"Totta se on", virkkoi Helena, "kaunista teillä on täällä ylhäällä." Mutta hän sanoi tämän tyynen tunnustuksen äänellä ikäänkuin ei eilen olisi nähnyt mitään tavatonta ja niinkuin hän pikemmin harvinaisuuden vuoksi kuin minkään muun syyn tähden asuisi kurjimmassa majassa alhaalla.

"No, jos se kerran on sinua miellyttänyt", sanoi nuorukainen, "niin voithan tulla useamminkin."

"Olet hyväntahtoinen", nauroi tyttö, "ajattelet kai ettei kukaan silmillään vie teiltä mitään pois ja sallit katsella."

"Oletko sinä siitä niin huvitettu?" hymyili nuorukainen. "Kukapa tietää vaikka hyvinkin pian kerjäisit täältä yhtä ja toista."

"Niinkö luulet?" kysyi tyttö katsoen häntä suoraan silmiin. "Jos jotakin pyytäisin, niin se olisi toista, mutta kerjäämiseen en alennu, mietinpä usein vielä sitäkin, otanko vastaan mitä mulle tarjotaan." Hän kääntyi emännöitsijän puoleen. "Olkaa siis hyvä ja pitäkää silmällä korvarengasta. Jos se sattumalta löytyisi, niin pistäkää talteen minulle. Olisi ikävää, jos se hukkuisi. Toinen ei ole minkään arvoinen ilman toista ja sitäpaitsi on se lahjaksi saatu. Katsokaa, tällainen se on." Hän taivutti kaulaansa ja ojensi päätään eteenpäin, jotta vanhus saattoi nähdä vasemmassa korvalehdessä olevan renkaan; sitten hän kääntyi lähteäkseen. "Jumalan haltuun!"

Nuorukainen päästi hiljaisen vihellyksen. "Tyttö on hieman ylpeäluontoinen, näyttää minusta."

Kun Helena saapui alas mökkiin, torui vanha Zinshoferin eukko:
"Missäs sinä jo näin varhain kuljeksit?"

"Pyh, sinä hanhi, katso toisella kertaa ensin tarkoin kotoa ennenkuin hyppäät joka kolkkaan. Korvarenkaasi on pöytälaatikossa, juuri äsken sen siellä näin."

"Jestas sentään, kuinka hajamielinen minä olen! Todellakin, siellä se on. No, nyt olen mielissäni. Olisinpa voinut säästää jalkavaivan ja murheen sen vuoksi."

Hän loi aran katseen äitiinsä ja hymyili itsekseen tämän kääntäessä hänelle selkänsä.

Oli iltapuoli päivää, kun Sternsteinin kartanon Toni sytytettyään keittiössä piippunsa lähti ulos ja alkoi hitaasti kävellä suuren niityn poikki; jostain toisesta olisi voinut tuntua pahalta tuo kauniin heinän maahanpolkeminen, mutta kuka saattoi moittia siitä häntä, tulevaa tilanomistajaa? Ei edes nykyinenkään omistaja, hänen oma isänsä, olisi voinut ihmisten kuullen häntä tästä nuhdella, ja "ripitys" neljän silmän nähden pelotti nuorukaista sitä vähemmän, kun se tähän saakka aina — ja vallan toisten kepposten vuoksi — oli sujunut varsin sievästi. Vanhus tosin kehui ankaruuttaan, mutta jos itse teossa hänen "ainoansa", josta isä ylpeili, pahotti hänen mielensä, tyytyi hän osottamaan ylemmyyttään siten että kovasti huutaen ja meluten selitti suunnitellun, tapahtuneen tai tapahtumattomaksi jääneen asian järjettömyyden, sopimattomuuden tai turhuuden, kunnes hän aivan hengästyi tai kunnes puheen lanka katkesi; nuorukaisen ei tällöin tarvinnut muuta kuin nöyrästi kuunnella, ja siihen hän kernaasti tyytyi.

Toni oli kulkenut noin kaksi kolmattaosaa matkasta jokirantaa pitkin, kun hän näki viimeisen hökkelin oven avautuvan ja Helenan astuvan ulos. Tyttö heilutti jotain pestävää vaatetta kädessään ja astui varovaisesti askel askeleelta entisiä jälkiä myöten, jotka portaiden tavoin johtivat rantaan. Siellä hän kumartui, upotti täyteläiset käsivartensa vesipyörteeseen ja pesi liinakappaleensa.

Tytön huomatessaan siristi nuorukainen silmiään ja veti suunsa leveäksi. Hän jatkoi hitaasti matkaansa, kunnes seisoi vallan vastapäätä tyttöä kahden kuihtuneen pajupensaan välissä. "Pst! Pst!" antoi hän suhista.

Tyttö karkasi kirkaisten pystyyn ja kun hän painoi molemmat kätensä, sormet hajallaan, vähän kaulan alapuolelle täyteläistä rintaansa vasten, liukui vaate pois; töin tuskin hän ehti jalkaterällään astua sen päälle, ettei se päässyt uimaan veden mukana.

Taas leikki nuorukaisen suupielissä ivallinen hymy, mutta se hävisi pian, ja hän sanoi, hiljaa hänkin, ärsyttelevän tuttavallisesti: "Mene tuonne niitylle, jonka näet leviävän silmiesi edessä, hetken perästä näet minunkin tulevan sinne."

Tyttö veti otsansa kurttuun ja puri alahuultaan, kumartuen samalla nopeasti veden yli.

Hetkisen kuluttua virkkoi poika: "Kuules, minulla oisi vähän puhuttavaa sinulle."

Tyttö tempasi nopeasti vaatteen, sitten tarttui siihen molemmin käsin, kääri sen kokoon ja pusersi kuivaksi; sitä tehdessään oli hän toipunut säikähdyksestään, mutta vasta sitten kun oli työnsä suorittanut käänsi hän kovasti punastuneet kasvonsa nuorukaiseen päin ja sanoi tylysti ja tuikeasti: "En tiedä mitä sinulla olisi puhumista minulle, enkä myöskään ole lainkaan utelias." Hän kääntyi mennäkseen.

"No, elähän nyt", sopersi poika ja pyörähti ympäri; tämän liikkeen tehdessään luuli hän huomaavansa tytön majan ovella nauraen katsahtavan häneen olkansa takaa. Siitä sai hänkin rohkeutta kääntää päätään, mutta hän kohtasi vain tytön suuret, kerrassaan epäsuopeat silmät, ja hän asteli harmissaan, lakki niskassa, kädet housuntaskuissa, sääret koukussa pitkin tietä, jota oli tullutkin. —

Kun Sternsteinin kartanon väentuvan pitkällä pöydällä ruokavadit höyrysivät, silloin astui isäntä esiin ja luki kovalla äänellä ruokarukouksen; rengit ja piiat mutisivat sen itsekseen. Sitten isäntä istuutui, otti pari lusikallista maistiaisiksi ruuasta, mikä oli toisille merkkinä, että saivat ottaa lautasensa täyteen tai kukkuralleen, kukin arvonsa mukaisessa järjestyksessä. Palvelusväen syödessä leikitteli; isäntä lusikallaan, tarkkasi olivatko jonkun kasvot "karsaat" ja kyseli joiltakin lyhyesti yhtä ja toista. Lopuksi lausui hän kiitossanat ja meni Tonin kanssa ylös upeaan huoneeseen, jossa nuo molemmat istuivat huolellisesti katetun pöydän ääreen, kuten heidän sopikin, koska he kerran rakkaan Herramme kiistämättömän tahdon mukaisesti olivat maailmassa paremmassa asemassa kuin muut ihmiset. Illalla aterian jälkeen, kun vanha Kathel oli vienyt pois pöytäastiat, jäivät isä ja poika häiritsemättömään rauhaan.

Sternsteinin kartanon isäntä oli, huolimatta siitä että hän käveli ja istui hieman etukumarassa, puolta päätään poikaansa pitempi, ruumis oli kookas ja häränniska kannatteli isoa, matala- ja leveäotsaista päätä. Riippuvien poskien yläpuolelta vilkkuivat pienet, harmaat, liikkuvat silmät, joita varjosti paksut kulmakarvat, ruskeat kuten lyhyeksileikattu tukka ja poskipartakin, joka ulottui korvien yläpuolelta aina poskien alimpaan osaan saakka; tylppä nenä pisti esiin yläpuolelta suun, jonka paksujen pöhöhuulien välitse hän huohottaen imi ilmaa ja yksitoikkoisesti äänteli.

Tonin mielessä pyöri kysymys: mahtoiko vanhus tietää hänen niitynpolkemisestaan? Ei hän kuitenkaan kauaksi aikaa jäänyt siitä epätietoiseksi.

Isäntä kumartui pöydän reunaan asti, tarkasteli "ainoaansa" kulmakarvat rypyssä ja alkoi nyökytellä päätään. "Oletpa sinä aika lintu sentään!" murahti hän.

"Minkä vuoksi? Minkä vuoksi? Totta kai tiedät minkä vuoksi ja tiedät senkin etten voi sietää tuota ulkokullaista kysymystä! Eikö tänään ole melkein kokonaiset niitynalat pitkin ja poikin tallattu lakoon? Mitä sinä oikeastaan ajattelet polkiessasi tilan maita, pidätkö niitä minun ominani vai sinun? Minun mielestäni ne ovat minun omaisuuttani niin kauvan kuin ne eivät ole sinun, ymmärrätkös, ja sitä minä en kärsi että vahingoitat sitä mikä on minun! Älä vain rupea hupsuttelemaan minulle sellaista, että ne muka kuitenkin kerran tulevat sinulle, siihen on vielä, kuten sanottu, pitkä aika, ja vaikkapa ajatuksissasi kuvitteletkin itseäsi tulevaksi omistajaksi, niin on tuollainen tuhlaus sitä tyhmempää, ja minä näen kyllä, että on sulaa Jumalan armoa, mitä kauvemmin hän antaa minun pitää täällä isännyyttä. Eläkä sinäkään ajattele naimista, eläkä luule että minä tästä sinun vuoksesi poistun niin kauvan kuin hiukankin vielä pystyn liikkeelle. Ei hetikään! Sillä oitis kun oisit herraksi päässyt juoksisit kai iloisten veikkojen kanssa pitkin peltoja ja niittyjä ja polkisit Jumalan viljan maahan; mutta se olisi rappeutumisen alku, ja saisinpa pian nähdä senkin, ettei minun mainiossa talossani enää olisi kattoa eikä seiniä! Voi, ei, onhan minulla kekseliäs notarjukseni, kun kerran lähden — vielä en sitä ajattele — mutta silloin täytyy hänen jänkätä asia siten, että minä kuitenkin saan olinsijani ja tarpeeni talosta, vaikkei sinun omaksesi jäisi yhtään kiveä rakennuksesta eikä jalanleveyttä maata. Keittämäsi sopan saat itse lusikoida, minulta sun ei tarvitse odottaa hatuistakaan; ulosottajana en tarvitse mitään sisäänpanijaa. Ymmärrätkö? Niin, siinä se pölkkypää vain istuu ja antaa puhua itselleen kuin tukille." Hän löi nyrkkiään pöytään. "Sanoppa nyt, se minun ainakin pitää saada tietää, mitä sinä oikeastaan olet tuolta niityltä hakenut?"

"Mutta enhän minä niin mitään, isä. Suoraan sanoen se oli vain ajattelematonta kujeilua."

"Ajattelematonta kujeilua? No niin, johan minä sitä ajattelinkin, se on siis kerrankin viimeinen sanasi. Ajattelemattomista kujeistasi olen saanut kyllikseni! Elä laita niitä toiste!"

"Sitä ei enää koskaan tapahdu." Vanhus nousi ylös. "Puhua kyllä osaat, mutta jos luulet voivasi leikitellä minun kanssani, niin kyllä ensi kerralla näytän sulle täyttä totta."

Isäntä painoi päänsä kohotettujen olkainsa väliin ja astui muristen ovea kohti.

"Hyvää yötä, isä", huusi Toni ja katsoi salavihkaa hymyillen hänen jälkeensä.

Ukko meni makuukamariinsa, jossa ei ollut muita huonekaluja kuin yöpöytä, kaksi tuolia ja rautasänky; siellä eivät syöpäläiset viihdy, ja olkialustalla, jouhimatrassilla ja jykevien kattopölkkyjen alla on terveellisintä nukkua, niin oli Sternsteinin isännälle vakuuttanut eräs, joka oli elänyt sotamies-elämää ja huolimatta kestetyistä vaivoista päässyt satavuotiaaksi; ja niin vanhaksi toivoi hänkin tulevansa. Hän ajatteli, ettei hänen vielä pitkiin aikoihin tarvinnut luovuttaa taloa pojalleen ja että hän tämän "ajattelemattomalle kujeilulle" kyllä aina keksii hyvän vastaväitteen, ellei hän ennen aikaansa ja poikansa mieliksi tahtoisikaan luovutusta tehdä.

Se olisi Tonin pitänyt tietää; hän olisi lakannut nauramasta älykästä isäänsä.

VI.

Aamusella kaksi päivää tämän jälkeen seisoi Sternsteinin Toni ladon lautaseinää vasten nojaten tupruttelemasta paksuja savuja piipustaan. Hän katseli alas oljenpunojattaren Muckerlin majaa kohden; tämä oli parhaillaan vanhan päivätyöläisen Gregorin kanssa kantamassa jotain suurta laatikkoa käsikärryihin. Kun työ oli tehty, kumartui vanhus tarttuakseen vetonuoraan, joka roikkui hänen olaltaan; sitten sylkäisi hän kouriinsa, tarttui nuoraan ja läksi matkaan.

Helena, joka oli seisonut kotinsa ovella, tuli nyt paikalle. Muckerl tarttui hänen käteensä ja molemmat astelivat jutellen hitaasti poispäin. Vanha oljenpunojatar seisoi pihalla, nyökäytti päätään ja katseli kauvan heidän jälkeensä.

Tyttö kulki avopäin. Hän seuraa siis puunleikkaajaa vain jonkun matkaa, ei kovin kauvas.

Toni puhalteli lyhyin, äkkinäisin henkäyksin savupilviä aamupiipustaan, seuraten silmillään noita kahta alhaalla vaeltavaa, yhä pienenevää olentoa, kunnes näki heidän vallan kylän yläpäässä, tuskin lumella hyppelevien variksien kokoisina katoavan tienkäänteen taa. Hän katsahti ympärilleen ja kun ei huomannut läheisyydessään ketään riensi kiireesti pois ja meni melkein juoksujalkaa takaisin sillalle. Siellä hän nojautui kaidepuihin, hengähti hiukkasen aikaa ja astui sitten hitaasti kylään päin.

Hän kulki mietteisiinsä vajonneena, kunnes kohtasi Helenan, joka seisoi juuri samassa pensaikossa, missä kerran salavihkaa oli ollut tapaamassa Muckerlia.

"En tiedä miksi eksyttäisin sinut siitä uskosta; kyllä kai hän jotain sinnepäin on."

"No, tiedä sitten, että vaikka se kuinka riippuisi tahdosta, niin ei kymmenen pysty yhden rinnalle; yksi on minulle kymmentä rakkaampi."

"En minä sitä sanokkaan, mutta jätä minut jo rauhaan. Siinä sulle kylläksi kun sanon, että hän on minulle parempi kuin joku toinen — kuinka paljon parempi, se on sinulle sama."

"Älä sinä löpise kauneimmasta! Jo aikaa ennenkuin aloitte minua siksi mainita, on hän sen tiennyt. Ehkä ymmärrät, että hän sillä tapaa jo on muista edellä; tai kenties ei sentään olekkaan, — joka tapauksessa jätän selittelyn sikseen."

"Ymmärtäisin ehkä, jos hän olisi tämmöinen meikäläinen eikä tuollainen poikanallikka, tai sinä sellainen, jonka olisi tyytyminen mihin tahansa; mutta asia ei ole niin, ja sinulle sopisi sievempi."

"Oh, poika, siitä en lainkaan välitä. Kauneutta on minulla omistani kylliksi, ja toiselta sitä ei voikaan puraista."

"Eipä kylläkään, mutta voisihan löytyä joku, jolla on enemmän kuin Muckerlilla, joka olisi paremmassa arvossa, ja haitaksi ei kumminkaan oisi, jos hän oisi hieman siedettävämmän näköinen."

Tyttö katsoi sivuttain nuorukaiseen silmät rypyssä. "Se on tietty; tiedätkö sinä kans neuvoa minulle sellaisen?"

"Kun hänet tapaat, niin vie minulta terveisiä ja sano että hän minun puolestani vain saa pysyä siellä missä on."

"Sinun mieliksesi en toki kiertoteitä kulje?! En ymmärrä mitä hyötyä siitä olisi. Mitä minulla on sinulta kuultavaa, sen voit kyllä julkisella tielläkin kertoa, vaikka ihmiset seisoisivatkin ovilla tai kurkistelisivat akkunoista."

"Minustako? Mitä minun tarvitsee ihmisiä arastella, kun kuljen heidän nähtensä? Mutta sinä kai pelkäät tulevan isäsi kuuluville, että sinun on nähty seurustelevan erään meikäläisen kanssa."

"Ohhoh!" nauroi poika. "Sittepä huonosti tunnet isä-ukon; hän puuttuu kyllä joka tilaisuudessa asianmukaisesti juttuun, mutta lopulta pistän kuitenkin hänet pussiin, niin suuri kuin hän onkin."

Toni alkoi suurella innolla kertoa ajattelemattomista kujeistaan, mutta vaikeni, kun he saapuivat kylän ensimäisten asumuksien kohdalle.

"Siinä se nyt nähdään", kuiskasi hän, "tuolla seisoo jo muutamia töllistelijöitä."

"Anna heidän olla, kun heillä kerran on aikaa ja halua siihen", virkkoi tyttö ja alkoi äänekkäästi puhella ilmasta, vuodentulontoiveista, taloudestaan ja askareistaan, kunnes pääsivät sillalle, jossa hän toivotti nuorukaiselle "hyvää ruokahalua".

"Etkö tosiaankaan tahdo suoda minulle tilaisuutta kerran puhua suuni puhtaaksi kanssasi?"

"Tahdot tietää syyn? Koska varpunen, joka minulla pesineen on käsissäni, on minulle rakkaampi kuin se ylpeä kyyhkyshaukka, joka kuikkelehtii ylhäällä Sternsteinin hovin katolla."

Nuorukainen päästi pari lyhyttä, ivallista naurun hohotusta ja sitten katsoi hyvän aikaa poislähtevän jälkeen. Äkkiä väsyi hän siihen, nojautui kyynärpäillään kaidepuihin, työnsi kaikki kymmenen sormeansa hatun alle, jonka lieret vajosivat syvään hänen otsalleen, ja kaiveli tukkaansa.

Näin näki Helena hänen vielä kauvan aikaa seisovan, jutellessaan vanhan oljenpunojattaren kanssa portilla.

Sternsteinin kartanossa käskettiin renkejä ja piikoja ahkerasti käymään kirkossa, mutta isäntä poikineen ei pitänyt siitä juuri väliä; ellei heidän aamupäivällä sopinut mennä Jumalaa kunnioittamaan, pistäytyivät he, jos hyväksi havaitsivat, iltarukoukseen; useimmiten menivät he lähellä olevaan kauppalaan, jossa saivat seurustella yhtä rikkaiden, siis paremmin vertaistensa isäntien kanssa, ja silloin sattui monasti, että he astuivat sisään keskellä tai lopulla jumalanpalvelusta, joten heille jäi töintuskin aikaa rukoilla pari hurskasta isämeitää, ennenkuin oli käytävä yhteisen pöydän ääreen ravintolassa.

Mutta sen jälkeen kun Toni oli kohdannut Helenan pensaikossa ei hän laiminlyönyt ainoatakaan aamumessua, oli kirkossa saarnankin ajan ja kävi iltapäivisin rukoushetkissä. Hän antoi isänsä istuskella yksin kotona ja yksin mennä kauppalaankin ja jutteli vanhukselle hyvin ymmärtäväisesti, että tällä kaiken herrana piti olla valta elää kuten tahtoi, vaikka olisikin kovin hyvä, jos joku hänen sijastaan, palvelusväelle seurattavaksi esikuvaksi, asiaankuuluvasti kävisi kylän kirkossa.

Kahdesti oli hän vielä sittemmin nähnyt Helenan. Hän näki tytön tulevan pitkin tietä ja kiiruhti sillalle hänet saavuttaakseen, mutta Helena oli aina ketterämpi eikä nuorukaiselle jäänyt muuta neuvoksi kuin seurata häntä loitompana, ja sitten kääntyi tyttö aina vain vanhan Matznerin Reslin majan kohdalla häneen päin, katsoi suurin silmin, ihmettelevästi ja kuten Tonista näytti hieman ivallisestikin häneen ja katosi ovesta sisälle, astuakseen sitte kotvasen kuluttua Sepherlin seurassa ulos, innokkaasti jutellen ja luomatta silmäystäkään sivulleen. Näin hän asteli toverinsa kanssa kylän yläpäästä alapäähän.

Nyt tapahtui usein, että Toni kesken syöntinsä pani veitsen ja kahvelin pois kädestään; sen sijaan että olisi lähtenyt työhön seisoskeli hän jossain sokkelossa tai istui narrinkaappiin kurkistellen, se tahtoo sanoa tuijotellen ilmeettömästi eteensä. Tuota kaikkea oli hän tehnyt noin neljän viikon ajan, kun isäntä eräänä päivänä seurasi häntä aterian jälkeen ulos.

"Juuri sinä. Ja annahan kun sanon. Minulla ei olisi mitään sitä vastaan, että tahdot parannuksen tekoon ryhtyä, mutta tee minun mielikseni ja heitä pois tuo mietiskely! Sternsteinin kartano ei ole mikään luostari eikä siitä ole minkäänlaista hyötyä, vahinkoa vain, että sinä niin kokonaan laiminlyöt työsi."

"Enhän minä toki sillä lailla, kuvittelet vain sellaista mielessäsi", virkkoi nuorukainen kääntäen punastuvat kasvonsa poispäin.

"Onko se vain oikeaa mielikuvittelua, häh?" nauroi vanhus ja poistui, kääntyen vielä pari kertaa katsomaan poikaansa; hänestä ei suinkaan tuntunut vastenmieliseltä, kun noin saattoi näyttää ylemmyytensä poikansa rinnalla.

Toni meni eteisen läpi puutarhaan. Hän istuutui viiniköynnösmajaan. Vasemmalla kädellään piteli hän otsaansa, kyynärpää lepäsi toisella polvella, toisella oikea käsi rentonaan. Näin hän istui mietteissään pitkän aikaa. Sitten hän huokasi: "Tällä lailla se ei voi jatkua."

Puutarhassa oli sivuportti, josta käytetty polku vei niittymaiden poikki kukkulan huipulle. Tätä kapeata, vähitellen vuoren juurelle katoavaa tietä kuljettaessa oli kylä takanapäin. Toni harhaili hitaasti polkua pitkin, usein jääden seisomaan ja katselemaan alas Zwischenbühelin viimeistä majaa kohden.

Äkkiä risahti jokin hänen läheisyydessään. Hän taivutti yläruumistaan eteenpäin ja kurotti kaulaansa. Helena oli astunut tielle. Ei huomannut nyt silmien siristystä, ei suupielien värähtelemistä Tonin kasvoilla niinkuin silloin kun hän niityn poikki astui jokirantaan; vain äärimäinen jännitys niistä kuvastui: kukkulalta hän piti tarkoin silmällä tytön jokaista liikettä.

Helena kantoi selässään pientä koria; hän pysähtyi hetkiseksi ja katsahti ympärilleen, sitten kulkien jokirantaa pitkin samaan suuntaan kuin Toni ylhäällä kukkulan harjalla.

Tyttö meni varmaankin keräämään kuivia oksia tai kuusenkäpyjä pienestä havupuumetsästä, joka kuului seurakunnalle ja jota sanottiin "kuolleeksi metsäksi." Se oli kiturainen metsikkö lähellä jokea, joka tulvan aikana paisui sinne asti ja jätti hiekkaa ja vierinkiviä runkojen väliin; mutta kokonaan turmion omaksi se joutui sitten kun suolinkainen alkoi siellä asustaa. Alastomina kohosivat hoikat rungot, hauraasti ne katkesivat; vain aniharvat terveet puut pysyttelivät vielä hengissä epämääräiseksi ajaksi. Kuollut metsä oli jätetty oman onnensa nojaan. Itse polttopuiden vuoksi ei siitä ollut mitään riitaa; kylän kaikkein köyhimmät vain lähettivät lapsensa noutamaan kotiin sellaisia risuja, jotka eivät sentään aivan käsiin murenneet.

Että tyttö oli hänet nähnyt ja nyt tarkotuksella juoksee hänen tielleen, se oli nuorukaisesta päivänselvää. Kuitenkaan ei hän tällä kertaa tuntenut siitä iloista tyydytystä; pikemmin oli hänen mielensä murheellinen ja apea. Hetkisen toivoi hän sitäkin, ettei tyttö olisi tullut ollenkaan; mutta kun hän nyt siinä kerran oli, ei Toni pian ajatellutkaan mitään muuta kuin pysyä käynnissä keveästi tietä pitkin astuvan kauniin naisolennon tasalla.

Lähellä loppuansa kulki polku pensaikon taitse aivan joen rantaa; sinne pysähtyi nuorukainen hetkiseksi seisomaan, hengitystään pidätellen ja liikahtamatta, jotta ei vahingossa siirtäisi pensaan oksaa, joka suojasi häntä. Häntä vastapäätä istui tyttö mättäällä, vain veden kapea uoma välillä. Kenkä oli nähtävästi puristanut, sillä hän oli vetänyt sen pois jalastaan ja pudisteli sitä. Sitten pani hän sen jälleen jalkaansa. Sen tehtyään hän nousi ylös ja astui nopeasti isompaan metsään ja katosi sen hoikkien puunrunkojen taa. Toni kulki tuon lyhyen matkan joen rannalle takaisin, hyppäsi yli puunrungon, joka oli siinä sillan asemesta, ja näki lähellään kuolleessa metsässä Helenan seisovan odottamassa. Nuorukainen astui päättäväisesti häntä kohden.

Tyttö antoi hänen tulla kolmen askeleen päähän. Sitten hän heitti toisella kädellään korin olaltaan maahan ja ojensi toisen nuorukaista kohti. "Tästä täytyy kerrankin tulla loppu!" huudahti hän.

"Minä tunnustan aivan avoimesti", jatkoi tyttö, "että näin sinun äsken astuvan kukkulaa alas ja mielessäni päätin kohdata sinut, koska sinun hännystelemisesi ympäri kylää ja ijänikuinen töllistelemisesi kirkossa jo käy ihan sietämättömäksi! Eikö sinulle riittänyt lyhyesti ja päättäväisesti sanotut sanat? Tarvitsetko asian ymmärtääksesi saarnan tai litanian?"

"Puhu asia selväksi, puhu vain asia selväksi", sanoi Toni katsoen eteensä maahan.

"Sinä kuvittelet kai olevasi joku erikoisempi ja että kaikki muut ovat sinun rinnallasi vähäpätöisiä? Tosin sinä olet Sternsteinin rikkaan isännän ainoa poika ja kerran itse kartanon omistaja, niin, se sinä olet, mutta silti sinun ei tarvitse pitää minua huonona ihmisenä!" Hän oli tällävälin taitellut läheltä olevista puista kuivia oksia ja heitellyt niitä korin viereen; nyt hän heilutti hentoa vitsaa kädessään ja hosui sillä ilmaan nuorukaista kohden. "Etkö melkein pidä minua sellaisena?"

"Mitenkä minä semmoista olisin ruvennut ajattelemaan?" sanoi Toni puoliääneen kohottamatta katsettaan maasta.

"Ellet vielä ole ajatellut niin minä autan sinua siihen! Mitä sinä muuta tarkotat kaikella hännystelemiselläsi ja tunkeilemisellasi kuin että hylkäisin sen pojan, jolla on rehelliset aikeet minua kohtaan, tullakseni sinun hempukaksesi, sinun, jolla ei ole kunnialliset meiningit, jolla ei voi eikä saakaan olla kunniallisia aikeita?!"

"Tyhmä kysymys", vastasi tyttö vihaisesti. "Älä vain pidä minua niin tyhmänä ja halpamaisena että kuuntelisin sinun puheitasi ja samalla unohtaisin kuinka suurena ja leveänä Sternsteinin hovi on meidän kahden välillä; sieltä ei minulla milloinkaan ole toivoa ei edes yhdestä ikkunanruudusta katsella alas Zwischenbüheliin. Nyt tiedät minun ajatukseni, ja tästä päivästä alkaen, sitä pyydän, pysy poissa minun tieltäni ja katsele kirkossa sinne mihin on katseltava, jos hartaudesta sinne menet, alttariin ja saarnastuoliin, mutta ei naisten penkkeihin, — taikka minun puolestani sinnekin, mutta johonkin toiseen."

"Joko olet kaiken sanonut? Kuuntele siis nyt minuakin. Jos muita kohtaan olenkin ylpeä, niin siitä ei nyt ole kysymys, siinä suhteessa et varmaankaan voi minua moittia. Jos olisin puoleksikaan niin pikavihainen kuin sinä, niin juoksisin kai nyt heti kotiin. Muutoin — alentuvaisuudesta tahikka itseäni pakottaen en tule tiellesi; teen sen vain siksi, että sinut näkisin ja kuulisin puhettasi, ja elleivät kasvosi näytä ystävällisiltä eikä sulla ole ainoatakaan hyvää sanaa minulle, niin tyydyn synkkiin ja vihaisiinkin. Ja sille, että mielelläni sinut ottaisin, voin juuri yhtä vähän kuin pyhänkuvaintekijäkin, enkä siis tahtoisi että pidät minua huonompana ja aikeitani pahempina kuin hänenkään."

"Ei tekisi kunniallesi vähintäkään vahinkoa, jos osottaisit sääliä minua kohtaan."

Helena rypisti silmäkulmiaan. "Sinä narri siinä, älä pane mitään tyhmyyksiä päähäsi, niin ei sinulta puutu kerrassaan mitään!"

"Olet oikeassa sanoessasi sitä tyhmyydeksi, ja päällepäätteeksi se on ylivoimainen! Kaikki mitä sinä sitä vastaan olet esiintuonut ja enemmänkin olen itselleni sanonut, olen alussa kyllikseni sitä vastaan taistellut ja rimpuillut ja kuitenkin on se minut voittanut, niin etten enää tiedä mitään neuvoa. Leena, kautta sieluni autuuden, äskeiseen puheeseesi, että Sternsteinin kartano muka on meidän kahden välissä, sanon vielä, että jos joku tulisi sanomaan sen palaneen poroksi perustuksiaan myöten, niin ei se minuun koskisi vähääkään."

"No, älähän vain luule, että houkuttelisin sinua siihen! Tahdoin vain sinulle näyttää että kaikki lopultakin käy kuten ennen olen sanonut ja että kaikki pitempi selittely meidän välillämme on tarpeeton. Vaikkei sinulla olisi kartanoasikaan ja vaikka minä voisinkin luottaa rehelliseen tarkotukseesi, niin olet kuitenkin Sternsteinin Toni, ja se tyttö, joka sinun kanssasi rupee tekemisiin, on jo sillä joutavan jäljillä."

"Ikäänkuin ei minulla — sellaisena kuin olen — voisi olla rehelliset aikeet! Sternsteinissäkään ei asiat aina pysy samalla kannalla kuin nyt, voihan tapahtua muutoksiakin." —

"Kun isäsi kuolee, niinkö arvelet?" Tyttö katsoi kysyessään häntä terävästi silmiin.

Toni kääntyi poispäin. "En toivo hänen kuolemaansa, siitä Jumala varjelkoon, mutta —"

"Mies ei vielä ole niin vanha, että hän huomispäivänä kuolisi; kyllä hän vielä saattaa vuosikausia hengissä pysyä. En juuri usko sinun löytävän sellaista tyttöä, joka suostuisi sitä odottelemaan."

"Ei se olisi tarpeenkaan; soveliasta tilaisuutta vain tarvitsisi odotella, silloin saan hänet taipumaan. Mitä minä saan päähäni, siihen kyllä saan hänet menemään, siitä olen varma."

"Sinä voit sen myöskin uskoa ja ennemmin tai myöhemmin voisin sen myöskin näyttää sinulle. Ihmisten juoruista en välitä hölynpölyä. Sinusta yksin se riippuu. Suoraan sanoen, Leena, antaisitko Muckerlin mennä ja tulisitko minulle, jos —"

"Jos antaisin sulle pyhän lupauksen että tekisin sinusta Sternsteinin kartanon emännän?!"

"Mene tiehesi", huusi Helena tehden molemmilla käsillään torjuvan liikkeen. Ohimenevä vavistus värisytti hänen ruumistaan; sitten hän seisoi jäykkänä, leimuavin silmin, puoliavoimien huulien lomitse vetäen henkeä nopeasti mutta äänettömästi. Hän kosketti oikealla kädellään vasenta, jota hän puristi tiukasti lannettaan vasten, ja nipisti pari kertaa pehmeätä ihoaan; sitte kumartui hän nopeasti korin puoleen ja heitti ympärillä olevat risut siihen. Kun hän jälleen, kasvot hehkuvan punaisina, kohotti päänsä, sanoi hän ärsyttävästi: "Luuletko että minä niinkään helposti sinuun luotan? Sinun pitäisi antaa minulle kirjallinen sopimus."

"Olkoon menneeksi", sanoi nuorukainen vakavasti. "Vielä tänäpänä sen kirjotan. Tule huomenna tälle paikalle, niin saat sen."

"Tulenpa kyllä", nauroi tyttö, "olenhan utelias näkemään millainen käsialakin sulla on. Jumalan haltuun siksi!" Hän heitti korin olalleen, nyökäytti ystävällisesti päätään nuorukaiselle ja juoksi pari askelta, mutta seisahtui hetkiseksi ja palasi sitten miettiväisenä takaisin. "Jätä se kumminkin mieluummin tekemättä", sanoi hän.

"Sallihan minun puhella kanssasi järkevästi, Toni. Nyt kun minun kai täytyy uskoa sinulla olevan rehelliset aikeet, en tekisi oikein jos salaisin sinulta mitä arveluja päässäni parhaillaan pyörii. Ennenkuin sellainen sopiva tilaisuus tulee, jolloin uskot saavasi isäsi taipumaan vaikka mihin, emme voi julkisesti näyttäytyä rakastuneilta, sillä mikä häneltä siihen saakka on salassa pidettävä, sitä emme saa saattaa ihmisten korviin; meidän täytyy siis salaisesti pitää toisistamme. Eikö niin?"

"Eikä myöskään voi käydä päinsä, että minä huomiota herättämättä ja kiusallisia kyselyjä välttämättä hylkäisin Muckerlin noin vaan tyhjän vuoksi, ja ethän sinä voi pyytääkään minua sellaista tekemään niin kauan kuin asia vielä on näin häilyvällä kannalla; sillä vaikka sinulla olisi kuinka vahva luottamus, niin ei oikea loppu ole kuitenkaan niin varma. Eiköstään? On siis kai joka tapauksessa parempi että annan pojan vielä edelleenkin pyöriä kintereilläni, äläkä sinäkään tee mitään sellaista."

"Eipä niinkään! Älä sentään pidä minua niin yksinkertaisena!" huudahti nuorukainen kiivaasti. "Jos sinä tahdot olla minun omani, niin en kärsi kenenkään toisen koskevan sinuun."

"Rakas Toni, siinä sinulla ei ole mitään kärsittävää, minunhan ensi sijassa olisikin kärsittävä. Ja jotta siitä seikasta voisit olla vallan varma, niin sanon sulle: yhtä vähän kuin olen sallinut ja sallin tuon pojan tulla lähelleni ennenkuin olen hänen vaimonsa, juuri yhtä vähän saat sinä minua lähennellä siksi kunnes istun Sternsteinin emäntänä! Ellei se ole sinusta soveliasta, jos ajattelet toisin, niin puhu vain suusi puhtaaksi!"

"Kunniani ja autuuteni kautta! Leena, toiselle en uskoisi niin paljon, mutta sinä saat minulta vaatia mitä tahansa! Tee niinkuin uskot ja oikeana pidät; sitä mikä minua siinä harmittaa täytyy minun vaan katsella loppuun asti. Ole vain ystävällinen minulle, anna minulle useammin tilaisuutta nähdä ja kuulla sinua ja pitää kädestäsi — ".

He seisoivat käsi kädessä ja hymyilivät toisilleen. Mutta tyttö veti kätensä takaisin ja sanoi: "Huomennakin on päivä vielä. Huominen tuo muita asioita. Mutta koska tahdot olla kelpo poikani ja koska niin mielelläsi olet sallinut puhua itsellesi järkevästi, — minä en tosin muutoin ole ensinkään antelias, — niin pitää sinun saada siitä palkkasi." Helena kietoi käsivartensa pojan kaulaan ja painoi huulensa hänen huulilleen; sen tehtyään hän juoksi kiireesti pois.

Toni meni joelle; porraspuuta joen yli astuessaan hän horjui niin että hänen täytyi harmistuneesti naurahtaa. Sitten kulki hän kuin unissaan niityn poikki Sternsteiniä kohti. Kukkulalta näki hän kuinka tytön hahmo nopeasti liikkui kaukana alhaalla, haihtuen yhä pienemmäksi, ja monasti hänestä näytti siltä kuin olisi hypähdys tai kompastus keskeyttänyt hänen askeltensa tahdin.

Toisena yönä tämän jälkeen, kun vanha Zinshoferin emäntä oli vaipunut uneen ja alkoi "vetää hirsiä", nousi Helena vuoteeltaan, astui akkunan luo, josta täysikuu paistoi sisään, ja tarttui käsille varustamaansa neulaan. Hän neuloi hetken pientä liinaista käsilaukkua, pujotteli neulan siihen ja käärittyään sen kaulansa ympärille hiipi jälleen peitteen alle. Hän nukkui levottomasti, ja kun hän puolihereillä tarttui laukkuun, rapisi se ikäänkuin siinä olisi ollut paperia. Sitä siellä olikin — Sternsteinin Tonin aviolupaus.

VII.

Jo moniaita kertoja oli Sepherl kylän ylipäästä alapäähän tullessaan etsinyt Helenaa tapaamatta häntä kotona.

Vanha Zinshoferin emäntä sanoi hänen menneen kuolleeseen metsään ja nauroi tuota tyttö hupakkoa, joka aina parin päivän perästä juoksi sinne polttopuita keräämään ja joka kerta yhden kelvollisen lastun ohella — toi kotiin sata madonsyömää. Mutta olihan kumminkin parempi, tuumi eukko, että hän teki jotakin, vaikkei siitä suunakaan kostunut, kuin että hän vetelehtisi työtönnä ja saisi päähänsä kaikenlaisia tuhmia ajatuksia.

Mutta eräänä päivänä päätti Sepherl taasen mennä tapaamaan toveriaan ja yllättää hänet joko kotimatkalla tai itse paikalla. Hän meni kuolleeseen metsään. Koko sillä pitkällä matkalla ei hän tavannut ketään, mutta juuri kun hän seisoi kuusikon edessä ja parhaillaan pisti molemmat kätensä torveksi suulleen ilmaistakseen äänekkäällä huudolla läsnäolonsa ja odotuspaikkansa, silloin ratisivat kuivat oksat metsikössä lähestyvistä askelista. Hän pudotti säikähdyksestä molemmat kätensä alas, nähdessään Sternsteinin Tonin kävelevän sieltä Helenan rinnalla. Nuorukainen pujahti tosin heti piiloon puiden runkojen taa, mutta se tapahtui liian myöhään; Sepherl oli nähnyt hänet.

Helena astui Sepherlin luo. "Hyvänen aika, oletko sinä täällä? Hyvää päivää!"

"Hyvää päivää", vastasi puhuteltu lyhyesti. Helena tarttui tytön oikeaan käteen kävelläkseen hänen kanssaan käsikkäin, mutta kun Sepherl vastahakoisen näköisenä nykäisi itsensä irti, kysyi hän: "No, mitä nyt? mikä sinua vaivaa?"

"Sokeaksi sinun ei tarvitse minua luulla ja salata on hyvä pikkulapsilta. Näin ihan selvästi kartanonomistajan pojan Sternsteinista."

"Ja entäpä sitten, jos olikin? Voinko minä kieltää häneltä kulun tällä seudulla?"

"Siitä ei ole puhettakaan, mutta tänään ei ole ensi kerta, jolloin tapaat hänet täällä. Hän odottaa sinua täällä ja sinä saavut paikalle. Hävetä sinun pitäisi!"

"En tahdo juuri pahaa sinusta ajatella, mutta oikeana en voi pitää sitä, että sinä Muckerlin ohella pidät toisenkin seuraa."

"Varo sanojasi, että minä toisen kanssa seuraa pidän. Missä on todistus siihen? Etkä sinä muutoin ole minun tuomarikseni etkä hänen vartijakseen asetettu!"

"Uhmaileminen sopii oikein hyvin sellaisille, jotka tavataan huonoilta teiltä."

"Niin, huonoilta teiltä", kivahti Sepherl, "minä sanon huonoilta teiltä, koska ne vievät syrjään kunniallisuudesta ja rehellisyydestä. Kahdesta täytyy toki toisen olla petetty, eikö niin? Ja kuka se nyt on, se on helppo kysymys! Mitä sitte tahdot tuosta rikkaasta talonpojasta? Ehkä huvia, sillä vakavampaan ei se kuitenkaan voi viedä. Tämä on jo kyllin huonosti tehty naisihmiseltä eikä ole rehellistä sitä kohtaan, jolla on vakavat aikeet, sillä kunniallisesti voi kuulua vain yhdelle elämänsä aikana. Vai haluatko sinä niitä parittain ikiajoiksi?!"

"Huh! Ompa sulla suuta! En kuitenkaan voi loukkautua sanoistasi. Tiedänhän, että sitä kohtaan, jotka ovat useampain mieshenkilöiden suosiossa, pursuaa kateus teistä, joille tuo yksi ainokainen koko elämänajaksi ei konsanaan tahdo ilmestyä! Ylipäänsä en ymmärrä miten sinä tuosta niin voit kiehua! Voihan sinulle olla hyväkin että rikon välini Muckerlin kanssa, kenties sinä sitten pääset vetämään hänen kanssaan yhtä köyttä."

"Minä sanon sinulle", huusi Sepherl vihasta hehkuen, "sanon sinulle että sinä et ensinkään ole hänen arvoisensa, sinä räähkä letukka! Ja sen saat kans tietää, että minä en enää milloinkaan seurustele sinun kanssasi." Hän juoksi moniaita askeleita poispäin.

"Mene hiiteen, jos haluat! Mikä sinä sitten luulet olevasi, että minun täytyisi pitää sinun ystävyyttäsi armona?!"

"Mikä hätänä?" kysyi Sepherl pysähtymättä ja päätään kääntämättä.

"Ethän kuitenkaan puhune tämänpäiväisestä tapahtumasta muille ihmisille? Sano, ethän?"

Mutta Sepherliltä kyseltiin vallan pian. Hänen ja Helenan välinen kylmyys pisti ensiksi vanhan Matznerin Reslin silmään ja tämä toi havaintonsa oljenpunojattaren tietoon, joka ilmotti siitä Muckerlille ja lopuksi teki hyvin painavan kysymyksen: salliko hän kaiken sen päälle, mitä jo oli antanut itselleen tapahtua, vielä tuonkin tulla?

Muckerl selitti niin päättäväisesti kuin suinkin kykeni, ettei hän ollut asiaa miettinyt ja että hän aikoi puhella siitä tytön kanssa niinkuin asia vaatii. Hän lähtikin jo samana iltana kävelemään kuolleeseen metsään päin; mutta kun metsikkö tuli näkyviin, ei hän tullutkaan sinne menneeksi. Arkailiko hän Tonin tapaamista vai pelkäsikö hän näin äkkitapaamalla kenties näkevänsä enemmän kuin hänelle saattoi olla mieluista? Siitä hän ei tehnyt tiliä itselleen, arveli vain, että oikeastaanhan hänellä olikin puhuttavaa yksistään tytölle. Hän istuutui lähellä metsää olevalle pienelle kivikasalle odottelemaan Helenaa palaavaksi. Kun hän vihdoin huomasi hänen tulevan, nousi hän ylös ja meni häntä vastaan.

Kun Muckerl jäi seisomaan Helenan eteen, otti tämä vieläkin yhden askeleen häntä kohden ja seisoi niin lähellä, että hänen olisi pitänyt katsoa ylös nähdäkseen tytön silmät; mutta Muckerl ei kohottanut päätään, vaan sanoi hiljaa:

"Mitä sanot?" kysyi pieni mies kiihtyneellä äänellä, harmistuneena tytön lyhyistä vastauksista. "Mitä sanot? Ettenkö minä siitä välittäisi? Minäkö?! Enkö ollut kuin pilvistä pudonnut, kun äitini otti asian puheeksi?!"

"Vai siten — äitisi kiihottaa sinua siis minua vastaan? Hyvä että tiedän."

"Älä sinä puhu mitään äidistäni, sillä et pääse mihinkään. Äitini on kunniallinen vaimo —"

"Olkoon vaikka kymmenen kertaa kunniallisempi", huusi Helena, "sen vuoksi en minä silti ole mikään huono ihminen! Koko kylässä on tuskin ainoatakaan, jonka olisin kuullut syyttävän minua huonoksi!"

"Niinkö? Ja osottaako se kunniallisuutta ja rehellisyyttä ja kunnollisuutta, että sinä seurustelet toisen kanssa?"

"Kun seurustelin — minä sanon kun — niin seurustelin vain yhden kanssa. Mistään toisesta en tiedä mitään!"

"Mistään toisesta et tiedä mitään? Kuka minä sitten olisin, kun en kerran ole se yksi, jonka kanssa sinun on pidettävä seuraa?"

"Jonka kanssa minun on pidettävä seuraa? Kuulehan Muckerl, nyt minä huomaan hyvin, että oikein tahdot olla mustankipeä, ja siihen ei sinulla kuitenkaan ole mitään oikeutta."

"Olit ehkä, saatat olla vieläkin, tai et ole milloinkaan ollut. Armaaksi sanoo ajurikin ravintolan tarjoilijatarta, ja sinne hän joka pyhäpäivä vaeltaa. Armaasta paljo puhutaan, mutta se ei merkitse mitään."

"Ja sinä puhut kanssa nyt vain senvuoksi, kun et tiedä mitä sanoisit! Alusta pitäen en ole tarkottanut muuta kuin että tulisit vaimokseni ja sinun käytöksestäsi päättäen olen kuvitellut että olet siihen myöntyväinen; ja minä en usko, ettet sinä olisi ensinkään käsittänyt kosiskelemistani tai että olisit sen ymmärtänyt toisin, sillä jokainen tyttö on jo ennen sitä aikaa, jolloin hän vetää ensimäisen kengän itse jalkaansa, siksi viisas että sellaiset asiat tuntee. Ja jos luulet ettei koko kylässä ole ainoatakaan, joka sanoisi sinua huonoksi, niin erehdyt! Yhdestä ainoasta koko kylä tosin vähät välittää, ja millä kannalla asia meidän kahden kesken on, se ei myöskään saata sinua pahaan huutoon; mutta huonosti sinä kuitenkin siitä huolimatta menettelet minua kohtaan, kun selkäni takana palkitset minun rehellisen tarkotukseni niin huonosti!"

"Tuki nyt suusi ja avaa korvasi, jotta ilmotan sulle missä suhteessa oikeastaan olemme toisiimme. Siitä että tulisin vaimoksesi ei meidän kesken, jos oikein tahdot muistella, ole ollut milloinkaan puhetta! Lahjoja olet minulle antanut ja kutsunut minua teille, siinä kaikki! Sen olet tehnyt vapaaehtoisesti, kerjännyt en ole sulta niin mitään, enkä tunkeutunut teidän tiellenne. Etten ole lahjotettuja vaatekappaleita hylkinyt enkä hyviä paloja pöytänne ääressä pilkkana pitänyt, senkin voi lukea minulle pahaksi vain se, joka ei ole nähnyt minun alastomana ja nälkäisenä juoksentelevan täällä ympäriinsä. Mutta siitäkö syystä en saisi olla sulle tyly? Koira ei murise sille, joka sitä silittelee ja ruokkii. Olisihan minun pitänyt ajatella ettet yksinomaan tarkottanut tehdä minulle hyvää työtä, mutta en minä voinut sitä muuksikaan ottaa, sillä tähän päivään saakka olet antanut minun mitään kysymättä kuljeskella kanssasi. Jos sinua nyt kaduttaa lahjottelemisesi, niin lähetän sulle takaisin mitä niistä vielä on hallussani, mutta siihen en anna sinulle oikeutta että minulle kiivastelet ja pidät tutkintoa kanssani! Sillä kannalla asia meidän kesken on, ja nyt se on selvä."

Muckerl alkoi kynsiä korvallistaan. "Lahjojani en ota milloinkaan takaisin", sopersi hän, "ja mitä kyselyyn tulee, niin olen sen jättänyt tekemättä vain siksi että olen luullut kaiken kuitenkin itsestään käyvän selväksi. Mutta jos tahdot kysymystäni kuulla, niin voin sen tehdä vaikka paikalla."

"Kaiken sen jälkeen mitä jo olet puhunut tänään en tahdo kuunnella enää mitään. Kulunee jokseenkin pitkä aika ennenkuin unohdan sanasi — jos se muuten koskaan unohtuu!"

"Mutta kuule nyt, Helena, — enhän minä tarkottanut pahaa! — Mutta mene vain — ethän kuitenkaan ole vihoissasi?"

"Muistaen hyvyytesi minua kohtaan tahdon sanoa sinulle jotakin. Jos sinun sopii seurustella minun kanssani samoin kuin tähänkin asti, eikä toisin, kuten ennen olen sulle selittänyt, niin tahdon edelleenkin koettaa tulla toimeen kanssasi ja antaa anteeksi tyhmän kiivastumisesi."

"Kas niin — mutta lupaatko myös ettet ole väleissä kenenkään toisen kanssa?"

Helena veti kätensä takaisin. "Tyydyt kai siihen, kun sanon etten ole kenenkään kanssa toisella tavalla kuin sinunkaan!"

"No, älä suutu! Tulen vallan onnettomaksi jos tiedän että olet suutuksissasi minulle. Tule nyt vain pian taas hyväksi minulle, jotta saan kysyä sinulta sitä mitä mielelläni kuulisin."

"Äläkä sinäkään vaan enää kiivastu, vaikkapa tulisi puhe kunniallisesta vaimostakin, jommoinen äitisi on! Kun sialla ei ole korvaa, niin ei koira siihen tartu, ja kun juorulla ei ole mitään perustusta, niin sille haetaan turhaan tukea."

Muckerl alkoi nyt puolustella äitiään. Tämä oli ainoastaan huolehtiessaan pojastaan pitänyt valheellista huhua totena; pohjaltaan ei hän siis ollut tarkottanut kenellekään pahaa, ei Helenallekaan, jolle hän aina siihen saakka kun nuo ilkeät juorut saattoivat hänet pois suunniltaan oli suonut kaikkea hyvää ja jälleen oli suova, kun nyt kaikki juorut osottautuvat perättömiksi. Mutta tytön itsepintaisesta vaikenemisesta ja uhmailevasta muodosta yhä enemmän ja enemmän kiivastuen johtui Muckerl vähitellen siihen, että kiitteli äitiään tästä huolenpidosta yhä vähemmän, lopulta havaiten vallan kohtuuttomaksi, että tämä ylipäänsä oli sekaantunut asiaan. Ja kun hän erosi tytöstä tämän majan ovella, oli hän kovasti vihoissaan vanhalle rouvalle.

Oljenpunojattarella oli täysi työ ja vaiva saada kysytyksi harmistuneelta nuorukaiselta mitä oli tapahtunut. Saatuaan sen selville löi hän innoissaan kätensä yhteen. Hän päätti nyt kutsua Helenaa useammin käymään talossa ja joka kerta pysytellä itse kotosalla niin kauvan kuin sopi. Kylmää vuodenaikaa varten ei Muckerlin pitänyt lahjotella vaatteita enempää kun siihen välttämättä tarvitaan, että ovesta ulos uskaltaa, jotta tyttö kutsumattakin tulisi hakemaan lämmintä liettä ja tottuisi istumaan tuvassa. Ja jo ensi laskiaiseksi olisi kaikki saanut hyvän lopun ja pidettäisiin häät. Naidulla naisella on vähemmän tavottelijoita ja enemmän pelkoa pahoista puheista; joka ei ymmärrä pitää sopimattomuutta talosta loitolla eikä karta sitä sen ulkopuolella, se on jo huono olento — ja sellaisena ei oljenpunojatar kuitenkaan tahtonut pitää tulevaa, vaikkakaan ei tervetullutta miniäänsä.

Zwischenbühelin kirkon taivaallinen suojeluspyhimys, pyhä Coloman, on "myöhäinen pyhimys": hänen päivänsä sattuu lokakuun kolmanneksitoista. Mutta kun sää tämän kuukauden ensi puoliskolla useimmiten oli siedettävä, niin että tanssihaluiset saattoivat pyörähdellä ulkoilmassa, ravintolan puutarhan takaisella niityllä, jossa suuri lato toimitti tanssihuoneen virkaa, varusti Zwischenbühelin ravintolanisäntä niille vieraille, jotka tahtoivat jäädä katon alle, kaksi tupaa, tavallisen vierastuvan ja asuintupansa, jonka hän siksi päiväksi tyhjensi. Viimemainitun otti haltuunsa Sternsteinin isäntä, joka jokaisena kirkkojuhlana näytteli itseään "alhaisemmille" sellaisena, jolle ei mikään ollut liian hyvää eikä liian kallista; häneen liittyi parvi "suuria isäntiä" läheltä ja kaukaa ja nämä kannustivat kaikki hänen ylpeyttään, vaikkei kukaan koettanut pyrkiä hänen rinnalleen.

Mutta muutamat heidän joukossaan eivät ainoastaan pitäneet tätä menettelyä liian hirvittävänä, vaan kieltäytyivät yleensä vaatimattomimmallakaan tavalla loistamasta Sternsteinin hovin isännän rinnalla, pitivät paljon hauskempana ja hyödyllisempänä pysytellä hänestä kokonaan erossa ja huolehtivat vain, kuten sellaisen isännän vieraiden sopi, siitä että "kaikki kävi asianmukaisesti."

Heidän joukossaan oli yksi, jonka vaatimattomuus oli melkein itsekieltäymyksen hyveeseen verrattava, kun ajatteli, että juuri hän olisi voinut kurottaa yhtä syvälle säkkiin kuin sternsteiniläinenkin ja yhtä vähän pelätä vetävänsä sormensa tyhjinä takaisin. Hän oli pitkä, kuiva mies, jolla oli sisäänpainunut rinta, laihat posket ja syvistä kuopista leimuavat, tuuheiden kulmakarvojen varjostamat tummat silmät, joiden välistä terävänä pisti esiin kyömynenä. Huulensa hän piti yhteen puristettuina; kun hän ne avasi ja puhui, niin näytti siltä kuin olisi hän koetellut ennen kaikkea miltä puhe maistuu. Juhlapuku, joka oli hänen yllään, näytti epäsiistiltä. Hänen nimensä oli Olutjuusto-Martel. Martin oli nimittäin hänen ristimänimensä ja toisesta sai hän kiittää sitä tosin hyvää ja ekonomista tapaa, että jaksoi olla tuntikausia kestävissä juomingeissa loppuun asti, vain yksi lasillinen olutta ja juustopala edessään; mutta tällä kerralla, jolloin oli annettava kaikki kunnia sille mitä Sternsteinin isäntä antoi kantaa pöydälle, täytti hän vierasvelvollisuutensa sellaisessa mitassa, että pöydässä useamman kerran tuli kuuluviin arka huomautus: "No, Olutjuusto-Martel, mihin sinä syöt ja juot kaiken tuon?" Tämän kuultuaan kohotti hän katseensa lautasestaan, posket pullottavina ja hymyillen sellaisen miehen ylemmyydellä, jonka on onnistunut äkkiä paljastaa joku kaunis, tähän saakka huomaamattomaksi jäänyt piirre luonteessaan.

Olutjuusto-Martel ei ollut ilman seuraa lähtenyt Zwischenbühelin kirkkojuhlille Schwenkdorfista, jossa hän asusti; hän oli tuonut muassaan ainoan lapsensa, noin kaksikymmenvuotiaan Salin, joka nyt Sternsteinin Tonin kanssa istui ulkona ravintolan puutarhassa.

Tyttö oli venähtänyt aika pitkäksi, niin että hän huolimatta jonkinmoisesta täyteläisyydestä näytti hieman luisevalta; mustanruskea paksu tukka, tuuheat kaarevat kulmakarvat ja kyömynenä — onneksi vain heikot jäljennökset siitä mitä isällä oli — antoivat hänen soikeille kasvoilleen tahdonlujuuden ilmeen, jonka kuitenkin hänen tummien, epämääräisen haaveellisten, siniloisteisten silmiensä melkein arka katse jälleen hävitti. Rosalie ei näyttänyt tottuneelta liikkumaan iloisten ihmisten parissa, ja hän katseli heidän meluavan lystikästä oloaan samalla pelokkaasti ja uteliaasti; hän ei näyttänyt tietävän mitä kunnioitusta hän rikkaana talontyttärenä saattoi vaatia tanssittajansa puolelta eikä sitäkään mitä huomaavaisuutta köyhinkin tyttö sellaisessa tapauksessa pyysi; vaieten istui hän niukkasanaisen nuorukaisen rinnalla, ja kun tämä tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Emmekö mekin kerran pyörähdä ympäri" tai täytti hänen lasinsa ja kukkuroi hänen lautasensa leivoksilla, niin hän kiitti enemmän katseilla kuin sanoilla. Hän ajatteli kai että oli varsin miehekästä puuttua niin vähän kuin suinkin puheisiin naisväen kanssa.

Sternsteinin Toni tosin ihmetteli ettei Olutjuusto-Martelin Sali pannut pahakseen, kun hän istui tytön vieressä niin jörönä ja umpimielisenä, mutta sisimmässään hän oli siitä mielissään; hän koetti vain niin salata huonon tuulensa, ettei kukaan pääsisi sen syistä selville. Hän tekeytyi maailman välinpitämättömimmäksi ihmiseksi tarkatessaan herkeämättä Helenaa, kun tämä puunleikkaajan kanssa jutellen käveli ruohikon poikki tai tuon kömpelön pojannappulan käsivarsilla pyörähteli tanssissa, jolloin tämä saattoi heilauttaa hänet ympärikin tai nostaa ilmaan; mutta jos tyttö kokonaan katosi ihmistungokseen, niin ettei häntä enää voinut nähdä, silloin valtasi Tonin levottomuus, ja hän kurotti kaulaansa, väänteli itseään tuolilla, nousipa kerran toisensa perään ylöskin.

Nyt alkoivat jälleen torvet rämistä, rummut päristä ja klarinetit kajahdella. Parit astuivat esille tanssia varten; oljenpunojattaren Muckerl oli tällä kertaa pyytänyt Matznerin Reslin. Helena tuleskeli hitaasti niityn poikki aidan luo saakka, joka oli niityn ja puutarhan välissä; hän loi silmäyksen väkijoukkoon, kääntyi sitten poispäin, nojasi selkäänsä aidaksiin ja piti täyteläistä käsivarttaan aidanseivästä vasten. Hän käänsi kasvonsa tanssiviin päin.

Toni nousi ylös, viittasi kädellään sivullaan istuvalle tytölle ja sanoi: "Pysy vain siinä, minä teen pienen kierroksen". Hän meni aidan luo ja jäi seisomaan kaksi askelta Helenaa taammaksi. "Leena", huusi hän puoliääneen.

"Pyydän sinua", jatkoi nuorukainen, "katsomaan minkä hellän jumalanäidin ne ovat asettaneet tuonne minun vierelleni."

Tyttö tarttui veikistellen esiliinaansa ja kohotti sen kasvoilleen peittääkseen sillä toisen kätensä, jonka hän asetti suulleen. "Se on hyvä, erotukseksi muista", kuiskasi hän.

"Jos sinun puolipyhimyksesi asetettaisiin hänen syliinsä, niin olisi pitkäperjantai-kuva valmis; katuvaisiin parannuksenteko-ajatuksiin nuo kaksi kannustavat."

Tyttö taivutti päätään nuorukaisen poistuessa ja astui sitten yhtä hitaasti kuin oli tullutkin takaisin tanssipaikalle.

Saapuessaan ravintolapöydän luo näki Toni kaksi olentoa, paksun ja hoikan, isänsä ja Olutjuusto-Martelin, ilmestyvän eteiseen ja kääntyvän puutarhaan päin; heti tarjosi hän käsivartensa Salille. "Hypätäänpäs taasen kerran ympäri", huusi hän ja veti tytön kiireesti mukaansa; vanhusten astuessa puutarhan alapäähän riensivät nuoret juuri sen yläpäästä ulos.

Olutjuusto-Martel osotti paria luisevalla kädellään. "Katsohan kuinka suloisesti tyttö astelee hänen rinnallaan", myhäili vanhus. "Minä luulen että Sali taitaa pitää pojasta".

"No, ei tyttökään juuri niin pahalta näytä että hän olisi pojalle vastenmielinen!"

"Siis toimitamme heidät kerran yhteen, kuten jo aikoja sitten olemme sopineet!"

"Aikaa! On aikaa! Sinulla on aikaa! Tyttö on naimaijässä, tiemmä, miksi hänen pitäisi kuluttaa kaunein aikansa hukkaan ja tulla liian vanhaksi, ikäänkuin hän olisi mikäkin köyhä orpolapsi, joka ei toisi taloon muuta kuin paikatun nutun yllään!?"

"Tiedänhän minä mitä tyttäresi taloon tuo; tosin siitä on jo jonkunverran aikaa kulunut, kun kerroit sen minulle, mutta en ole sitä vielä unohtanut."

"Hyvä toki, että olet pannut sen mieleesi. Mitä tarjoan, sen tarjoan ja siitä voin heti paikalla antaa sanani; mutta älä sinä viivyttele omaasi ijankaikkisesti. Kun kovin kauan asiaa pohtii, muuttuukin se lopulta vallan toiseksi!"

"Sitä en pelkää. Tunnen sinut siksi hyvin. Sinä olet edullisessa asemassa. Sinä olet markalle kateellinen sen sadasta pennistä. Kaikilla niillä, joita sinä voit pitää minun veroisinani, on kellä pelkkiä tyttäriä, kellä kaksi tai useampia poikia, joiden kesken koko omaisuus kerran tulee jaettavaksi. Onko laskuni oikein?"

"Tietysti se on oikein! Tietysti se on oikein. Mutta ajatteleppas, voisiko enää parempaa tilaisuutta sattua kuin ensi kevät, jolloin poikasi pääsee vapaaksi sotapalveluksesta, niin että samalla kertaa saamme hänet irti kasarmista ja teemme hänestä talon isännän?! Kyllä minä saan hänet sotaväestä pois, heitä se vain minun huolekseni; minä tiedän siihen useamman kuin yhden keinon, sinun tarvitsee vain ottaa kustannukset vastataksesi."

"Sen kyllä tiedän ettet sinä niitä suorita, ja sinä tiedät minut mieheksi, joka ei surkeile hökkeliä, kunhan vaan ei talo mene! Mutta kohtuutonta se on, että minun kartanon lisäksi pitäisi panna likoon suuret summat saadakseni herran sijalleni."

"No sinäpä vasta olet tyytymätön ja kuitenkin olet saanut yllinkyllin nauttia tämän maailman tavarasta! Jos minulla olisi poika, niin olisin jo aikoja sitten heittäynyt lepoon."

"Mutta sinulla kun ei ole, ja kun annat tyttäresi talosta pois, olet sitä vapaampi herra siinä! Se on tärkeä kauppa meidän kesken ja vaatii harkitsemista ja punnitsemista, jotta ei jompikumpi katuisi; aikaa tarvitaan. Siksipä en salli itseäni pakottaa. Nyt on tarpeeksi puhuttu tästä, katsotaan nyt vähän tanssiakin."

"Oikein, oikein, katsotaan vain. — Mutta pakottaakseni en ole puheisiin ryhtynyt, kuten luulet. En tahtonut sinua ahdistaa."

"Sekö sinua sitte paljonkaan auttaisi, sinä nälkiintynyt kitupiikki", mutisi Sternsteinin isäntä kävellessään edellä puutarhasta ulos.

"Sinut minä vielä kerran saan kärryihini, sinä ylensyönyt tuhlari", murisi Olutjuusto-Martel astuen perässä.

Kun Helena seuraavana aamupäivänä meni kuolleeseen metsään, ajeli kylmä viima raskaita, harmaita pilviä. Alkoi vihmoa lunta. Yhdessä hetkessä näytti koko taivaan ja maan väli olevan yksistään noiden ristiin rastiin leijaavain ja sinkoilevain valkoisten hiutaleitten täyttämä. Tätä kesti muutamia minuutteja; sitten ilma yhtäkkiä jälleen selkeni; hieno, pehmeä lumipeite tiellä ehkäisi askeleiden kaiun ja ympäristössä vallinnut hiljaisuus tuntui nyt vielä huomattavammalta kuin ennen.

Tyttö veti väristen liinansa tiukemmalle. Sillä lyhyellä taipaleella, mikä hänellä vielä oli jälellä matkansa päämäärään, tuli Toni häntä vastaan.

Poika ojensi kätensä tervehtiäkseen. "En ole voinut kauempaa pysytellä metsässä", sanoi hän, "pitihän minun toki tulla katsomaan saapuisitko näin pahalla ilmalla. Kiitän sinua siitä ettet jättänyt tulematta. Olisi liian epäystävällistä jos pidättäisin sinua kauan; olen toimittava asian lyhyesti. Kolkko vuodenaika on ovella ja kohta emme enää milloinkaan voi tavata toisiamme ulkosalla; mutta että koko pitkänä talvena näkisimme toisiamme vain etäältä ja olisimme kuin vieraat, ilman tuttavallista kanssakäymistä, siihen en voi suostua etkä sinäkään voine sitä vaatia."

Helena katseli eteensä maahan ja kohautti olkapäitään. "Minkä sille mahtaa?" sanoi hän hiljaa.

"Sen sanon sinulle. Äitisihän kuuluu olevan järkevä nainen, joka käsittää asiat, eikä sellainen kuin muut, jotka vanhoina eivät milloinkaan voi muistaa itsekin kerran olleensa nuoria ja jotka eivät suo rakastavaisille yhtäkään iloista hetkeä, vaan pitävät kaiken syntinä ja häpeänä! Isäni mielestä taasen on kaikki tuo hullutusta ja häneltä kai minun on pidettävä asiamme salassa kunnes kerran sopiva hetki koittaa; sillä jos hän ennemmin pääsisi perille asiasta, voisi meiltä koko homma mennä hukkaan. Mutta äidiltäsi en aio peitellä rehellistä tarkotustani; hänelle voisit varmaankin uskoa kaikki keskinäiset välimme, ja mitäpä hänellä tästä puoleen onkaan asiaa vastaan, kun vähäväliä pistäyn luoksenne juttelemaan? Siellä olemme paljon turvallisempia kuin ulkosalla. Teidän majastanne varmaan ei minua kukaan etsi".

"Mutta mitä sinä ajatteletkaan", virkkoi tyttö nyrpeänä. "Häpeäisinhän vallan kuollakseni jos minun pitäisi se hänelle tunnustaa! Mitä hän silloin ajattelisi minusta, joka tähän asti olen hänelle uskotellut ettei minua voi kukaan miellytellä ja että sallin oljenpunojattaren Muckerlin vain armosta pyöriä kintereilläni?"

"Mitä hän ajattelisi, niinkö? Että sinä sellaisen ihmisen selän takana, jota et voi rakastaa, etsit itsellesi rakkaampaa, kuten äitisi ehkä itse kerran on tehnyt — sitä hän ajattelisi. Eihän äidilläsi sitten olisi tietoa omasta edustaan eikä ollenkaan sydäntä sinua kohtaan, ellei hän mieluummin näkisi sinun istuvan emäntänä ylhäällä Sternsteinin kartanossa kuin alhaalla pyhänkuvaintekijän vaimona!"

"Emme saa tehdä aikaa pitkäksi; juuri senkin vuoksi meidän täytyy nähdä toisiamme useammin ja jutella keskenämme. Niin menee sitten aika ja tilaisuus tulee ja vie kerran, ennenkuin aavistammekaan ja ilman apuamme, asian oikeaan päätökseen."

"En minäkään sitä sillä tavoin, että jättäisin kaikki pelkän sattuman varaan. Turhaanhan Herra Jumala antaisi siunauksensa pelloille, jos talonpoika ei tekisi kylvöä ollenkaan. Jokaisen meistä on tehtävä osansa, se on selvää. Kun minun vuoroni tulee, niin olen valmis; nyt on sinun vuorosi: puhu äitisi kanssa, muuta neuvoa meillä ei ole."

"Hyvä." Helena ojensi Tonille kätensä jäähyväisiksi. Tämä pidätti tyttöä kädestä. "Mutta lupaathan, että äitisi jo silloin on selvinnyt ensi ihmetyksestään, niin ettei hän nosta minkäänlaista melua ja hälinää minun tullessani sinne?"

"Oo, mitä puhut", huokasi nuorukainen murheellisena, "minusta näyttää aivan siltä kuin olisitte joutuneet riitaan."

"Sellaista sattuu usein, mutta älä huolehdi. Vaikka harvoin teenkin niinkuin hän tahtoo, niin tekee hän kuitenkin enimmäkseen niinkuin minä tahdon. Tule vain. Huh! kuinka on kylmä, pitääpä mennä kotiin. Jumalan haltuun, Toni."

Hän juoksi pois ja poika katseli häntä kurkistellen niin kauan kuin vielä saattoi nähdä kaistaleenkin hänen puvustaan liehuvan tuulessa.

Viimeisestä majasta oli valo sammunut. Vanha Zinshoferin emäntä makasi unen helmoissa, mutta Helena sipsutteli hänen vuoteensa luo ja istui sen laidalle äidin jalkoihin.

"Koska minulla juuri nyt on rohkeutta siihen, niin en voisi lykätä sitä toistaiseksi."

Tyttö nauraa hihitti hämillään ja hypisteli vuoteen peitettä. "Mitä saatatkaan kysyä… pitäähän se minusta."

"Ooho! — sepä tosiaan on uusinta! Mutta jos luulet minun levollisena sitä katselevan ja pelkäävän näyttää nuorukaiselle ovea, koska hän on Sternsteinin isännän poika, ja niin vähän sekaantuvan asiaan kuin oljenpunojattaren Muckerlin vuoksi olen sekaantunut, niin siinä erehdyt! Mitävarten sinä oikeastaan, tyhmyri, siitä minulle kerrot? Neuvostani et kuitenkaan välitä hatuistakaan, sitä et ole milloinkaan kysynyt, olet aina vain tehnyt oman pääsi mukaan; ja niin voit tehdä nytkin, jos lyhytaikainen rakkaussuhde on sinulle niin tärkeä, mutta älä vain julista sitä ihmisille. Minun näkyvissäni en anna kanan leikitellä kahden kukon kanssa, niin että sinä myöhemmin, kun jäät maailmaan ilman minua, pian voisit ihmisille kertoa syyn olleen minussa? Empä niinkään!"

"Luulen kuitenkin olevani järkevämpi kuin äiti otaksuukaan. Sinä kiität Jumalaa, jos siihen jyväkuormaan, jonka päällä minä tulen istumaan, sovitan sinunkin satosi! Jos hän tahtoo minut, niin saa hän minut vain Sternsteinin emännäksi, ja sen hän tahtoo."

"Kirjallisestiko?!" Vanhus nousi yhtäkkiä istualleen vuoteellaan. "Sanoitko kirjallisesti? Herra Jumala, ei suinkaan! Se täytyy sinun minulle näyttää ennenkuin uskon! Ota nyt pian tulta!"

Kynttilä sytytettiin. Molemmat naiset istuivat toistensa viereen pöydän ääreen; vanhuksen rystyinen käsi oli tytön olalla ja niin he yhdessä tavailivat kirjelmää. Sitten täytyi tytön kertoa, millä tavoin hän oli tutustunut nuorukaiseen.

Zinshoferin emäntä löi tuon tuostakin kätensä yhteen ihmettelystä. "Mutta, mutta, oletpa sinä sentään aika pyydystelijä", huudahti hän, "sitä en olisi milloinkaan sinusta luullut!"

Nyt ilmotti Helena äidilleen sovitun, että asia "sopivaan tilaisuuteen" asti pidetään salassa Tonin isältä, ja kehotti varovaisuuteen.

"Ennen puren kieleni poikki ennenkuin lausun ajattelemattoman sanan, siihen voitte luottaa", vakuutteli vanhus. "Voit yleensä joka asiassa turvautua minuun, olethan minun hyvä, järkevä lapseni!" Hän silitteli hellästi tytön täyteläistä niskaa, sitten jatkaen: "Oikein täytyy nauraakseni, kun kuvittelen mielessäni miltä aikanaan oljenpunojattaren ja hänen poikansa naamat näyttävät! Me emme koskaan ole olleet ystäviä ja minä olen mielissäni, että he tästäpuoleen täynnä myrkkyä ja kateutta saavat katsella ulos pyrähtänyttä lintua, kun se istuu siellä uudessa pesässään ylhäällä Sternsteinin kartanossa."

Ja nyt alkoivat molemmat innokkaasti jutella, luettelivat "pesän" ihanuuksia, suunnittelivat millaiseksi sen järjestäisivät itselleen eivätkä väsyneet siihen ennenkuin aamuhämärissä; silloin sammui kynttilän pätkä ja he istuivat puolihämärässä päivänvalossa.

Kun jäätynyt maa kumisee anturan alla, niin tarvitsee salateitä kulkevan vain astella hiljemmin, jotta ei herättäisi huomiota; yhtenä haittana on siinä tapauksessa kumminkin lumi, sillä se säilyttää askeleet kaikkine kengännaulanjälkineen ja ilmaisee mistä ne tulivat ja mihin ne menivät.

Vanha oljenpunojatar pudisteli usein päätään nähdessään monena varhaisena aamuna yöllä sataneen lumen luoduksi pois Zinshoferin majan edustalta joelle päin, sen sijaan että se ennen oli päiväkaudet ollut koskematta, mutta hän ei ajatellut mitään pahaa. Sellaiset ihmeellisyydet vain vahvistivat hänessä jo aikoja sitten syntynyttä arvelua, ettei naapuriväen päässä ollut kaikki varsin oikealla tolalla.

Myöskin Sternsteinin hovin vanha Kathel pudisteli päätään, mutta hän ajatteli sen ohella pahaa; ja eräänä päivänä rohkaisi hän mielensä, kutsui isännän syrjään ja kysyi:

"Riippuu siitä mitä se on", vastasi tämä. "Puhu! Pahastumistahan en kuitenkaan ennakolta voi päättää."

"Annahan kun sanon. Täällä kartanossani vaadin siveellisyyttä ja kunniallisuutta, kuten minun tuleekin, ja näkyvissäni en siedä kevytmielisyyttä enkä häpeällistä menoa; mutta siihen mitä ulkopuolella, selkäni takana tapahtuu, en puutu ensinkään! Olkoon renki tai piika taikka oma poikani, se on silloin jokaisen oma asia ja siitä tehköön hän tilin itselleen, toiselle osalliselle ja rippi-isälle."

"En suinkaan. Oli oikein että puhuit mitä tiesit; mutta minä en tiedä mitään ja siksi ei tuo puhe koske minuun."

"Mutta etköhän sentään voisi ottaa poikaa siitä ankarasti kuulusteltavaksi?"

"Jotta seisoisin siinä hänen edessään kuin narri, kun hän kieltää asian? Ei, mieluummin odottelen rauhallisesti; jos asiassa on jotain perää, niin tulee se itsestään korviini. Tapahtuneet synnit tunnustetaan papille ja tehdyt tyhmyydet isälle."

"Liian myöhäistä? Haluaisinpa tietää millä tavoin? Kuinka pitkälle hän lieneekään suhteessaan mennyt, kyllä siitä vielä suoriudutaan." Isäntä löi oikealla kädellään siihen kohtaan, jossa hän säilytti rahalompakkoaan markkinapäivinä. "Ja siitä mitä hän muutoin saa päähänsä, siitä en välitä hituistakaan! En tuon vertaa!" Hän napsautti sormiaan ja asteli sääret vinossa poikki pihan.

IX.

Kuta lähemmäksi laskiainen tuli, sitä miettiväisemmältä näytti Zwischenbühelin ravintolanisäntä; lopulta herätti hänen murheellinen muotonsa emännänkin huomion.

"Isä", virkkoi tämä, "olen jo kauan pannut merkille, etteivät sinun asiasi ole oikealla tolalla. Mikä sinua vaivaa?"

Miehen otsa synkkeni vielä enemmän… "Äiti", huokasi hän, "minulla on omat aavistukseni."

"Siitä Jumala varjelkoon! Ei, sitä en lainkaan ole ajatellut. Häviötä minä pelkään. Sinä tiedät, ettei viime kirkkojuhlassa ole säretty ainoatakaan lasia muutoin paitsi varomattomuudesta, mikä sekin sitten juomingeissa pantiin laskuun; ei yhtään aitaa ole säretty, ei yhtään istuinpenkkiä kiskottu pois paikaltaan, kaikki on käynyt tasaisesti ja siivosti."

"Niin, Jumalan kiitos! Ei suinkaan mielesi ole paha siitä ettei niitä ole revitty?"

Isäntä pudisti miettiväisenä päätään. "Oletko sinä niinä vuosina, jolloin olemme täällä ravintolaa pitäneet, kertaakaan saanut kokea että juhla olisi kulunut loppuun ilman tappelua?"

"Niin juuri, mutta viime kerralla ovat he laiminlyöneet raivoamisen tilaisuuden, ja mikä ei tule aikanaan, se tulee jälestäpäin sitä pahempana! Laskiaisiloissa ne nyt korvaavat pidätetyn riidanhalunsa ja kaksin verroin mellastavat, ja jos ne silloin hävittävät koko minun omaisuuteni, niin ompa minulle siitä kaunis hyöty!"

Pahoilla aavistuksilla on hyviin nähden se ikävä ominaisuus että ne harvoin pettävät.

Ukonilma on jo kauemmin tulossa kuin se luuleekaan, joka näkee pilvien taivaalla nopeasti nousevan. Kuka taitaa sanoa mistä etäisistä soista, lammikoista, järvistä ja joista se on imenyt voimansa ja vähitellen kerääntynyt? Puhutaan tosin usein taivaan vielä ollessa kirkkaana, että rajuilma on tulossa, on opittu tekemään huomioita linnuista, hämähäkeistä ja kasveista, mutta kun se sitten on tullut kumajavine jyrinöineen ja leimuavine salamoineen, silloin tekee se kuitenkin, kaikesta ennustelusta huolimatta, sellaisen vaikutuksen kuin ei sitä olisi ennen nähty. Tuntunee eriskummalliselta, mutta usein kumminkin on käynyt niin, että sitä mikä tässä maailmassa yhtäkkiä puhkesi esiin, on kauan valmisteltu. Samaa voi sanoa verisistä kaksintaisteluista kuin vähemmän kauhistavista ravintolariitaisuuksistakin.

Sternsteinin Toni tunsi mielensä yhä enemmän ahdistetuksi ja nöyryytetyksi rakkaussuhteensa vuoksi Helenaan, ei siitä syystä että se oli salainen, sillä jos sellainen olisi ollut vain yksinomaan hänen ja tytön välillä, niin olisi hän mielellään pitkät ajat ollut tyytyväinen asiain tilaan; mutta että tytön täytyi kieltää jokainen hänen seurassaan vietetty hetki toiselta, jonka kanssa myös seurusteli, ja pitää tätä ystävällisen käytöksensä avulla hyvässä uskossa — se tuntui Tonista sitä raskaammalta mitä pitemmälle aika kului.

Tosin naurettiin Zinshoferin majassa sitä intoa, millä oljenpunojatar puuhasi saadakseen kaikki vielä kuntoon jo ensi laskiaiseksi, ikäänkuin vanhus eikä poikansa olisi tahtonut naida tytön, ja oltiin kyllä selvillä perusteesta joka vaatisi lykkäystä ja oikeuttaisi sen: oli vain tarpeen panna puolustukseksi Helenan nuori ikä, tämä kun oli oikeastaan vasta täyttänyt seitsemäntoista; mutta asia oli lopultakin vain lykätty tuonnemmaksi eikä haudattu, ja pyhänkuvaintekijän suhde tyttöön pysyi ennallaan. Toni vaati yhä kiihkeämmin, että Helenan olisi kokonaan tehtävä loppu väleistään Muckerlin kanssa, jos hän kerta Toniin luotti.

Niin usein kuin tämä tapahtui osottautui tyttö vallan neuvottomaksi, arvellen sen tuottavan hyvinkin paljon harmia ja helposti herättävän epäluuloa; lopuksi kääntyi hän joka kerta äitinsä puoleen kysyen mitä oli tehtävä. Vastaukseksi hän niinikään joka kerta sai, että Helena tehköön kuten tahtoo, hän — vanha Zinshoferin emäntä — piti siitä oman ajatuksensa; ja sitten seurasi joku opettavainen vertaus kumpaisenkin nuorukaisen välillä heidän kosintansa johdosta: milloin oli oljenpunojattaren Muckerl särki kalasumpussa ja Sternsteinin Toni kultakala virrassa, milloin oli ensimainittu nuorukainen jänis metsästyslaukussa ja viimemainittu samanlainen ulkona kedolla; tässä osassa puhettaan koetti nimittäin ajatteleva äiti saada alituista vaihtelua, koska hänellä oli silmämääränään kasvattava tarkotus ja koskei hän tahtonut kyllästyttää lastaan usein toistuvilla sanoilla.

Helena istui silloin aivan kuin peloissaan ja hetkisen kuluttua jälleen katsahtaessaan ylös alkoi hän hiljaa kysellä Tonilta, eikö tämä vieläkään ollut löytänyt tilaisuutta puhua asiasta isälleen, ja tiedusteli, milloin sellainen mahtoi tulla, sekä uteli, oliko Toni edes ohimennen ajatellut kuinka hän esittäisi asian.

Silloin pyyhkäisi nuorukainen kädellään otsaansa ja vastasi yhtä hiljaa: Sopivaa tilaisuutta ei hän vielä ollut keksinyt eikä myöskään tiennyt sanoa milloin sellainen ilmestyisi eikä hän ollut sitäkään miettinyt, millä tavoin esittäisi asian, sillä eihän hän voinut tietää mitä isä puhuisi; täytyisihän silloin antaa toisellekin sanan vuoro!

"Katso nyt", virkkoi tyttö silloin nyrpeästi, "sinä et osaltasi saa aikaan yhtään mitään, et edes ajattele asiaa, mutta minua sinä et ainoastaan vaadi suorittamaan oman osani, vaan tekemään vielä sen ylikin. Minun pitäisi kääntää selkäni oljenpunojattaren Muckerlille enkä kuitenkaan saisi, jos ihmiset siitä pitäisivät mutinaa, vapaasti tunnustaa olevani sinun! Vai mitä? Ja jos sanoisin sinulle: Kiistele nyt kaikkien ihmisten nähden minusta hänen kanssaan! sinä et ottaisi sitä tehdäksesi. Varmasti et! Pitäisihän sinun siis ymmärtää minuakin."

Tonin ollessa saapuvilla istui vanha Zinshoferin emäntä pöydän ääressä kynttilän edessä, jolloin hänen leveä varjonsa pimitti tuvan, niin että jos joku sattumalta tuli katsahtaneeksi akkunasta sisään, ei hän voinut erottaa mitään. Molemmat ovet olivat teljetyt; jos joku olisi kolkuttanut etumaiselle, saattoi nuorukainen pujahtaa peremmästä ulos, ja jos siihen naputettiin, oli hänellä vapaa pääsy tienpuoleisesta ovesta pois. Kun hän siten käsikkäin tytön kanssa istui nurkassa olevalla suurella lavitsalla ja kun hänelle siinä johtui mieleen, että hänen kerran oli paettava pyhänkuvaintekijää, joka vaati sisäänpääsöä, ja ettei hän voinut estää kättä, jota nyt piteli omassaan, joutumasta tuon tyhmyrin hyväiltäväksi, silloin tuntui hänestä kuin olisi tuo vanha hökkeli syttynyt tuleen ja polttanut häneltä vaatteet ja jäsenet.

Yhä sietämättömämmäksi kävi hänelle olo tuossa tuvassa, mutta vielä sietämättömämpää oli pysyminen sieltä poissa. Ja niin tuli hän sinne yhä uudelleen.

Laskiainen oli tällävälin tullut varsin lähelle. Sen sunnuntain edellisellä viikolla, jolloin Zwischenbühelin ravintolassa viulujen piti raikuman ensimäiseen tanssiin, kysyi Toni Helenalta, meneekö hän sinne Muckerlin kanssa.

"Hän on minua kutsunut tulemaan", oli vastaus, "enkä oikein voinut kieltäytyä."

"Uskallanko?" Tyttö nosti uhkamielisesti päänsä pystyyn. "En luule siinä mitään uskallusta tarvittavan! Siksi olen vielä tahtoni herra, että tanssin kenen kanssa minua haluttaa ja niin usein kuin tahdon, ilman luvan kysymistä!"

Mutta lauantai-iltana sanoi Sternsteinin isäntä Tonille: "Huomenna on tuolla Schwenkdorfissa kirkonisännän luona tanssiaiset ja Olutjuusto-Martel tahtoo meitä tulemaan sinne, mutta minulla ei nyt enää ole mitään halua sellaisiin. Katseleminen ikävystyttää minua, ja jään siis kotiin; mene sinä yksin sinne."

"Mutta sehän on kohtuutonta, isä", nauroi Toni, "että sinä jäät kotiin, joka pelkäät ikävystymistä, ja että minun kumminkin pitäisi lähteä sinne, vaikka ennakolta tiedän ettei minullakaan ole siellä hauskaa."

"Se ei käy laatuun. Minun poisjäämistäni ei huomaa kukaan, mutta sinun poissaolosi pantaisiin pahaksi, sillä sinua varten ne oikeastaan on toimitettukin; Olutjuusto-Martel tahtoo sinua tanssittamaan tytärtään. Se on sinulle kunnia! Tyttö katselee sinua suopein silmin, näemmä."

"Mieltymykseen tai epämieluisuuteen on sinulla vielä aikaa; mutta sen sanon sinulle avoimesti, että meidän isien kesken on päätetty asia, ettei tyttö jää ilman sinua, ja kun hänet vain saat, niin tyydyt kyllä osaasi. Kun toinen kerran peruuttamattomasti kuuluu toiselle, silloin katsotaan häntä, olkoon hyvä tai paha, parhaimmalta puolelta."

"Poika! — Sellaista puhetta en nyt tahdo suustasi kuulla, sillä en ole sitä suita kysellyt enkä ajattele koskaan kysyäkään! Sinä lähdet huomenna Schwenkdorfiin, siinä koko juttu!"

Kun vanhus näin sanottuaan nousi ylös, hypähti Tonikin istualtaan ja tarttui oikealla kädellään isänsä käsivarteen.

"Ei sanaakaan enää", murahti isäntä. "Pidä huoli siitä, etten saa kuulla käytöksestäsi valitusta. Siinä kaikki!"

Hän lähti ulos tuvasta. Toni vaipui takaisin tuolilleen ja istui siinä kauan, pää käsien varassa; äkkiä hän nousi ylös ja katseli hurjasti ovelle, joka oli sulkeutunut poislähteneen jälkeen. "Liika itsevaltius on narrimaista!" murahti hän. "Päätä sinä vain toisten asioista ja kiellä ihmiseltä sanan vuoro — hyvä! Mutta niin totta kuin tässä seison, minä kerkiän ennen sinua ja panen oman päätökseni täytäntöön ja lyön sinun ja Olutjuusto-Martelin päät yhteen, niin että maailma silmissänne mustenee. Minä tiedän milloin tuon valmistan eteesi, silloin sallit kai minun itseni puhua, ja kun sitten kerta kaikkiaan olet kirkunut äänesi sorruksiin, niin kyllä kaikki sitten lopulta selviää. Empä tunne sinua vasta eiliseltä, mutta minut saat vielä oppia tuntemaan!"

Ja ajatus, miten saisi "valmiin valmiiksi", piti nuorukaisen valveilla puoliyöhön asti.

Zwischenbühelin ravintolanisäntä oli vienyt pois vuoteensa ja siirtänyt kaapit ynnä muut taloustavarat ullakkohuoneeseen. Hänen asuinhuoneensa oli järjestetty tarjoilupaikaksi ja entinen oli muutettu tanssisaliksi, lattiat pesty puhtaaksi ja seinille pistetty kuusenoksakimppuja. Talon kaikki ovet olivat auki, niin että ovenripaan koskematta saattoi kulkea ulos ja sisään, samoin myöskin tanssisalin ikkuna, vaikka siitä kävikin pistävä viima; ilma ja ihmisethän saavat lämpimänsä parin tanssin perästä.

Nämä "laskiaistanssit" olivat muutoin aina kuluneet rauhallisesti; tosin tapahtui joskus että kaksi henkilöä joutui suukopuun ja että heikompi sitten epäystävällisen kohtelun jälkeen antoi perään voimakkaammalle; sellaisissa tapauksissa otti isäntä peräänantaneen tavarat talteensa, pani kynnyksellä hatun hänen päähänsä, painoi piipun hänen käteensä ja pyysi häntä "olemaan tästä pahastumatta ja tulemaan pian uudelleen, sillä tänään ei olisi sellaista kuin kaikkina muina päivinä."

Jos useammat olivat joutuneet kiistaan keskenään, asettui hän väliin ja sovitti missä se kävi päinsä, — hyvä teko, joka pian tuotti korkonsa, sillä uudistettu ystävyys vahvistettiin kukkurapäisillä oluthaarikoilla; mutta ellei se käynyt päinsä, vetäytyi hän siivosti syrjään sovintotuomarinvirastaan ja heitti jalolla puolueettomuudella päämekastajan ovesta ulos.

Laskiaisen jälkeen tuli paremmin toimeen ihmisten kanssa; silloin olivat zwichenbüheliläiset omissa oloissaan, ei ainoatakaan vierasta naamaa joukossa; ulkopuolisillahan oli omalla paikkakunnallaan tanssihuveja: Kirkkojuhlassa oli toista, silloin ei penikulmien alalla ympäristössä ollut ainoatakaan niin lupaavaa huvitilaisuutta; mikä ihme siis, jos sinne penikulmien takaa saapui vieraita? He aikaansaivat enimmäkseen — varomattomuudesta tai myös aikomuksella — häiriötä ja riitaa. Että kirkkojuhlaa edellisenä vuonna oli vietetty niin säädyllisesti, siitä kiitti Zwischenbühelin ravintolanemäntä rakasta Jumalaa ja luki sen eritoten kovien aikojen ansioksi, jotka masentavat ihmisten ylimielisyyden. Että kaikki tämänvuotiset tanssihuvit näistä ensimäisistä viimeisiin saakka tulisivat hiuskarvalleen olemaan samanlaiset kuin menneiden vuosien ilot, se oli hänen vakaumuksensa ja sen sanoi hän miehelleenkin ja piti vallan hullutteluna, että tämä saattoi pelotella häntä aavistuksillaan.

Isäntä hymyili ja nyökäytti ystävällisesti myöntävällä hämmennyksellä päätään; hänellä ei ollut aikaa. Päivä oli alkanut hyvästi ja näytti samalla tavoin menevän loppuunkin. Aika oli tunti tunnilta kulunut meluavassa iloisuudessa ilman kiistan merkkiä. Kiivastuneet olivat leppyneet leikkisanasta, mellakoitsijat jälleen peräytyneet istumaan tuoleilleen, jotka he jo olivat työntäneet taakseen.

Jo alkoi heikompien rauhallinen poislukeminen, mutta huolimatta siitä ja ehkä juuri senvuoksi seurueen vaarallisen aineksen lajittelu; moni, joka oli "rasittavasti täyteen lastattu", horjui eteisen kautta puutarhaan, huokasi syvään tähtiä katsellen ja näytti kuulle kasvot yhtä kalpeat kuin senkin tai vaipui muutaman askeleen otettuaan maahan, jääden makaamaan äidillisen maaemon syliin, peitteenä ikuinen taivas.

Kuinka suuresti olisikaan Zwischenbühelin ravintolanisäntä, jolla tänään oli pari kättä liian vähän, kadehtinut Schwenkdorfin ravintoloitsijaa, jos olisi hänet nähnyt, sillä tällä oli niitä neljä liikaa: kaksi, jotka olivat kasvaneet hänen ruumiiseensa ja jotka hän, jotta ei olisi herättänyt mitään huomiota, teennäisellä välinpitämättömyydellä upotti housuntaskuihinsa, ja kaksi ruumiitonta, joita hän silminnähtävässä epätoivossa väänteli päänsä päällä, niin että hänestä tuntui siltä kuin olisi se todellakin olkapäitä kivistellyt. Mutta asiat eivät olleetkaan oikealla tolalla. Siinä pyörähteli renkejä ja piikoja, pikkutilallisten poikia ja tyttäriä tanssilattialla, mutta rikkaita suurtilallisten perillisiä ei näkynyt ainoatakaan ja varakkaampien kartanonomistajain tyttäret, ennen kaikkia Olutjuusto-Martelin Sali, istuivat nyrpeillään ja ikävystyneinä toruskelevien omaistensa vieressä.

Mutta ihan ilman noitakonsteja oli näin sattunut. Sternsteinin hovin Toni oli hyvissä ajoin lähtenyt kotoaan yhden hevosen vetämillä kärryillä. Kun Zwischenbühel oli kadonnut näkyvistä, alkoi hän ruoskalla kurittaa hevostansa.

"Ota, kurjimus, pitempiä askelia!" kirkui hän. "Tansseihinko minut raahaat, hylky hevoskaakki? Ei tuollainen nopsa ravaaminen käy laatuun, jos arvelet ettei sinne ole kiirettä minkäänlaista ja että kaikessa tapauksessa joudumme perille liian varhain! Oleppas vikuroimatta siinä! Älä ole huolissasi siitä, että sinun täytyisi vielä tänään kulettaa toinenkin henkilö pois tansseista, niin että kielesi lerpattaisi ulkona suusta. Hep!"

Tässä, kuten usein muussakin, oli ihmisen arvolle suureksi siunaukseksi, ettei eläin ymmärtänyt hänen puhettaan eikä menettelytapaansa. Tuo raukea tammaparka ei siis ensinkään aavistanut, että sitä luultiin kiihkeäksi tanssihuvien suosijaksi; mutta takaapäin kuuluvasta kirkunasta ja ruoskaniskuista tunsi se selvästi että oli kysymys juoksemisesta, ja sen se sitten kunnolleen tekikin.

Schwenkdorfissa oli useita rikkaita talollisia; heidän poikiensa toveriksi oli Toni liittynyt. Kun hän istui heidän joukossaan, sallivat he hänen kernaasti olla ensi sijalla; hänen poissa ollessaan seurasivat he nurjimman ja vallattomimman johtoa ja päähänpistoja: tämmöisenä johtavana sieluna oli myllärin Simerl; hänen myötävaikutukseensa luotti Toni. Lähellä Schwenkdorfia poikkesi hän valtatieltä syrjään ja ajoi kylän taitse hiljaista hölkkää myllylle.

Hän tapasi Simerlin siellä ja teki tälle sellaisen ehdotuksen, että tämänvuotinen laskiaisjuhla olisi "vihittävä suuremmoisella tempulla", jolloin he napsauttaisivat kaksi kärpästä yhdellä iskulla: siten ettei kukaan niistä, jotka ovat kunnon nuorukaisia, menisi Schwenkdorfin tanssihuveihin, vaan kaikki lähtisivät hänen seurassaan Zwischenbühelin ravintolaan ja anastaisivat tytöt pojilta. Sukkelasti toimeen! Sitä suuttumusta siellä jos täälläkin! Ja mitä huomiota se herättäisi! Schwenkdorfissa ja Zwischenbühelissä ja koko laajassa ympäristössä antaisi se ihmisille puheen ainetta moniksi vuosiksi!

Tuuma oli liian oivallinen jäädäkseen toimeenpanematta. Simerl ja Toni juoksivat talosta taloon värväämässä osanottajia, ja kun soittajat Schwenkdorfin ravintolassa alkoivat puhaltaa torviinsa, ikäänkuin olisivat tahtoneet — kuten Simerl arveli — puhaltaa katon talosta kohti taivasta, seisoi myllyrakennuksessa parvi nuoria miehiä kuiskaillen ja pidätetysti hymyillen keskenään, ja moni tunsi varsin mieluisaa ahdistusta ajatellessaan tuota salaperäisyyttä, vekkulimaisuutta, tappelunhalua ja tyttöjen säikäyttämistä, jossa kaikki niin lystikkäästi olivat osallisina.

Vanha mylläri, Simerlin isä, auttoi asiaa työntämällä kevyet kärryt liiteriin ja valjastamalla Tonin ruskean tamman raskaiden vankkurien eteen; hänen tihrusilmänsä loistivat naljamaisuudesta ja hänen hampaaton leukansa tärisi naurusta. "Huvitelkaa tarpeeksenne, veitikat", huusi hän vankkurien lähtiessä liikkeelle. "Lystiä, vain lystiä tänään", virkkoi hän päätään nyökäyttäen ja katsellen seurueen jälkeen, "huomenna palaa jo yksi ja toinen verisin päin kotiin". Tämä otaksuma ei muutoin näyttänyt vanhusta vähintäkään huolestuttavan, sillä hän hypähti näin sanoessaan nauraen korkealle maasta, ikäänkuin olisi tahtonut laihoilla säärillään yrittää pyörätanssia; kun tämä ei onnistunut, sulki hän portin ja hiipi huoneeseen.

Niistä nuorukaisista, joiden osanottoon oli luotettu, ei puuttunutkaan ainoatakaan; meluisan lystinpidon vuoksi otettin vielä mukaan pari tunnettua juomaveikkoa ja riitapukaria, joilla oli toivo saada ilmaiset juomingit, ja näin oli viisitoista nuorta miestä liittoutunut samaan kujeeseen ja moneen vallattomuuteen. Jos Toni olisi johonkin järkevään ja hyvään tekoon kumppaneita värvännyt, niin ei hän suinkaan olisi tarvinnut mitään vankkureita kuljettaakseen heitä määräpaikkaan. Hyvän matkaa antoi hän hevosen kulkea käymäjalkaa; sitten tarttui hän ruoskaan ja kolisten vyöryivät vankkurit eteenpäin. Pysähtymättä, kantojen ja kivien yli kävi kulku. Tämä oli se tanssi, jonka Toni oli ruskealle tammalle luvannut.

Soitonräminän ja tanssintöminän keskestä olisivat zwischenbüheliläiset kai voineet kuulla vankkurien rätinän, mutta kimakat huudot, joilla tulijat tervehtivät matkansa päämäärää, voittivat kaiken muun kolinan, piiritanssijat hajaantuivat, ihmiset tunkeutuivat akkunoiden luo, soitto taukosi, isäntä oli kauhuissaan, repi tukkaansa ja kun hän hieman toinnuttuansa syöksyi ovelle mennäkseen ulos katsomaan meluajia, työnsivät sisääntörmäävät hänet töykeästi syrjään.

"Jumala hyvän päivän teille kaikille antakoon!" huusi Toni. "Tässä me nyt olemme, nyt se vasta ilo alkaa. Puhaltakaa, soittajat!" Hän heitti soittajille pankkiosotuksen ja nämä päästivät heti äänet soittimistaan raikumaan.

Zwischenbüheliläiset eivät heti päässeet hämmästyksestään selviämään, tytöt hymyilivät hämillään, kun heitä tanssiin pyydettiin, eivätkä pojat osanneet heitä rohkaista.

Toni oli ottanut Helenan Muckerlin vierestä. "Tule", sanoi hän tytölle. "Sallinethan jo", murahti hän Muckerlille.

"Jumalan tähden, Toni", kuiskasi tyttö tanssiessaan, säikähtäneenä tuijottaen häneen, "mitä on tekeillä? Luulin sinun tulevan yksin. Minkätähden olet tuonut mukanasi nuo hurjastelijat?"

"Älä kysele. Kyllähän sitten näet", mutisi nuorukainen. "Olethan jo useamman kuin yhden kerran minulle maininnut, etten minä uskaltaisi kilpailla hänen kanssaan sinusta."

Tyttö seisahtui äkkiä ja koetti pidättää Tonia kädestä. "Oletko puhunut isäsi kanssa?"

"Älä murehdi! Tällaista asiaintilaa en enää kauvemmin siedä.
Teoistani vastaan. Ymmärrätkö? Minä!"

Klarinettien äänet kohosivat juuri kuten leivosen liverrykset vallan uskomattomiin korkeuksiin, kun yhtäkkiä törähti ilkeä basso väliin ja katkaisi kaiken parilla rämisevällä pärähdyksellään.

Schwenkdorfilaiset tunkeutuivat tanssisalista anniskelutupaan. Toni talutti Helenaa kädestä ja pyysi häntä istumaan viereensä. Vielä jotkut muutkin tytöt seurasivat innokkaiden kehotuksien jälkeen schwenkdorfilaisia; ne olivat sellaisia, jotka tunsivat olevansa sulhasmiestensä hylkimiä tai luulivat näiden loukanneen heitä, ja nyt toisten poikain käsikynkässä pilkallisesti vilkuttivat heille silmää, ikäänkuin olisivat mielineet sanoa: Siinä saat, näin sulle käy, kun en salli leikiteltävän kanssani!

Swenkdorfilaiset eivät antaneet pilkata itseään ja ravintolanisännän oli kannettava esiin mitä hyvää ja kallista talossa oli.

Keskellä hälinää huusi Toni tovereilleen viitaten Helenaan.
"Pojat! tuosta tulee minulle emäntä!" Nuorukaiset hymyilivät ja
katselivat silmät siirallaan toisiinsa; pari pöydän ääressä istuvaa
Zwischenbühelin tyttöä nauroi ääneen.

"Älkää naurako", sanoi Toni vihaisesti. Hän laski vasemman kätensä hajallasormin Helenan oikealle polvelle. "Hänestä tulee minulle emäntä!"

"Pitäkööt lystiä", sanoi Toni tytölle, joka oli kaikesta tästä vallan hämmennyksissä, "tästä päivästä vuoden päähän eivät he enää naura."

Sillaikaa kun anniskelutuvassa oli ilo ylimmällään, olivat zwischenbüheliläiset harmistuneina kerääntyneet yhteen tanssihuoneen nurkkaukseen.

"Se ei sovi!" sanoi muuan ruumiikas nuorukainen, joka oli päätään pitempi kaikkia muita. "Toista kertaa emme enää saa sallia noiden sakramenskattujen astuvan tanssiin, muutoin on koko ilo pilalla; sitten seisoisimme aamuun saakka täällä heidän narreinaan ja ihmisten pilkkana! Älkäämme epäröikö kauemmin! Eivät he saa suinkaan meitä mestaroida! Käykäämme heidän kimppuunsa! Heidän on paettava nopeammin kuin tulivat!"

"Ei mikään ole helpompaa kuin se", jatkoi tuo kookas nuorukainen, "menköön jokainen, jonka tyttö tuolla sallii tarjottavan itselleen, tuomaan omansa tänne."

Asianomaiset mutisivat: Tytöt saisivat kaiken pahan nimessä jäädä sinne missä olivat, kukaan ei enää heitä kaipaisi.

"Senkin lampaat", huusi kiihottaja, "tosin ei heitä kukaan kaipaa, mutta emmehän me Zwischenbühelin pojat toki salli itsestämme sanottavan, ettemme ole herroja omassa kylässämme, vaan että noilla schwenkdorfilaisilla on suurempi arvo! Mene, oljenpunojattaren Muckerl, sinähän et arkaile ja sinun tytölläsi voi jo olla jotain tekeillä. Pyydä häntä tulemaan tänne! Me olemme sinun puolellasi!"

Tämä tehtävä sopi varsin hyvin Muckerlille. Hänelle osotettu luottamus ja luvattu apu rohkaisivat hänen mieltään. Hän oli loukkaantunut ja ärtynyt siitä välinpitämättömästä tavasta, jolla Helena oli hänet hyljännyt ja jättänyt seisomaan yksin, vähääkään välittämättä siitä, oliko tämä Muckerlille mieluista vai ei. Hän tahtoi kerran julkisesti selittää oikeutensa tyttöön ja pakottaa tämän itsensä tunnustamaan, sillä sellaista ylpeyttä, jolla tyttö tähän asti oli kahdenkesken ollessa häntä kohdellut, ei hän suinkaan kehtaa täällä ihmisten nähden osottaa. Olkoon Helena sitten pari päivää tästä vihoissaan, mutta tietäköön myös, ettei hän ole se poika, joka mitä hyvänsä kärsii; se tuottaa hänelle kunniaa ja opettaa tytön taipuvaisemmaksi.

Muuan schwenkdorfilainen virkkoi yli olkansa: "Kiitän kauniisti ilmottamisesta. Ei ole tarvis pelätä että pois jäisimme".

"Eipä hullumpaa", nauroi Toni. "Sinä pidät kai häntä koirana, jonka on juostava, kun sinä käsket?"

"Sinun kanssasi en puhu, Sternsteinin hovin poika", virkkoi Muckerl,
"Helena, tule kanssani pois täältä, kuuletko!"

"Niin, koska sinulla on noin ankara herra", ivaili Toni tytölle, "niin nouse vain nätisti ja riennä!"

Helena istui vihasta punaisena; hän pani ristiin kierretyt kätensä syliinsä ja jalkansa tuolin alle.

"Sinä näet ettei hän tahdo tulla", jatkoi Toni Muckerliin päin kääntyen, "mene siis etsimään toista, emme kaipaa sinun seuraasi."

"Hüblinger", huusi Toni eräälle vantteralle nuorukaiselle, "minusta näyttää ettei tuo löydä ovea; näytä hänelle tietä."

Leveäharteinen, roteva nuorukainen astui Muckerlin luo ja työnsi häntä hiukkasen; pieni pyhimyskuvaintekijä tästä kuitenkin horjahti. "Mene, ole viisas", hän sanoi Muckerlille, "joudu pian, ei sinua täällä tarvita."

"Noo, älä ole tuhma, poikaseni", sanoi Hüblinger sävyisästi. "Ethän tahtone että annan sulle jotain matkalle? Siinä voisi olla sulle liiaksi kantamista."

Kun Muckerl kuuli moniaan zwischenbühelilaisenkin yhtyvän schwenkdorfilaisten äänekkääseen nauruun, joutui hän raivoihinsa ja iski nyrkillään vastustajaansa rintaan. Hüblinger katseli vallan ällistyneenä huomatessaan hyvän tarkotuksensa näin huonosti palkituksi ja kohotti juuri oikeaa kättään hyvin hiljaa mutta taitavasti iskuun, kun Toni syöksyi väliin.

Lyhyen taistelun jälkeen työnnettiin oljenpunojattaren Muckerl erääseen nurkkaan, jossa hän satutti selkänsä niin kovasti terävään pöydänreunaan, että hän ääneensä valittaen vaipui istumaan.

Silloin lennähti ovesta savinen viiniruukku, joka nähtävästi oli tähdätty Tonin päähän, mutta heitetty liian korkealle; se sinkosi vasten Hüblingerin poskea, joka seisoi siinä jäykkänä, mutta vain silmänräpäyksen ajan; sitten hän lähti kuin hullu pois tuvasta. Tämän olivat zwischenbüheliläiset edeltäpäin arvanneet; he hajaantuivat äkkiä ja muuan, joka ulkona oli piiloutunut oven taa, pani jalkansa takaa-ajajan eteen, niin että tämä suurella rymyllä kaatui maahan, ja sitten koettivat he häntä käsistä ja tukasta raahata tanssisaliin. Hüblinger, jonka mielessä heti kyti toivo että hänelle, ulkopuolella ollen, kai annettaisiin vähemmän "harhaiskuja" kuin vastustajainsa saadessa hänet sisään, alkoi kaikin voimin huutaa: "Auttakaa, auttakaa, auttakaahan toki, miehet!"

Schwenkdorfilaiset riensivät esiin ja tarttuivat häntä jalkoihin vetäen hänet takaisin. Alkoi kiivas sisään- ja ulosraastaminen. Milloin oli Hüblinger päineen ja käsivarsineen tanssisalissa, milloin säärineen, niin pitkät kuin olivatkin, anniskelutuvassa; keskiruumis oli sentään aina eteisessä. Äkkiä kokosivat zwischenbüheliläiset kaiken voimansa, mutta toisesta päästä äkätessään tuon äärimäisen voimankoettelun päästivät he nauraen irti; schwenkdorfilaiset peräytyivät ja laahasivat, tunkien tuvan keskelle saakka, muassaan pelastunutta, jonka kasvot tällöin viistivät lattiaa, kunnes he antoivat hänen raskaasti tömähtää käsistään.

Jättiläinen jäi hetkiseksi lepäämään molempien kyynärpäittensä ja polviensa varaan, pää murheellisesti painuksissa; hän mietti tapausta, joka oli hänelle niin ominainen, sitten nousi hän vaivoin ylös, vakuutti täksi kertaa saaneensa kyllikseen ja tuumi että toiset saisivat ratkaista asiansa ilman häntä. Hän hoippui erääseen nurkkaan ja jäi istumaan sinne pää käsien välissä.

Toiset olivat juuri myöntymäisillään ja hänen ystävällistä neuvoaan seuraten ryhtymäisillään toimittamaan asiansa selväksi ilman häntä, kun ravintolanisäntä riensi saapuville.

"Hansl! Hansl!" hän kirkui täyttä kurkkua. Mutta poikalurjuksesta ei näkynyt merkkiäkään, hän oli hiipinyt talon editse ja auttoi säikähtäneitä tyttöjä, jotka pakenivat ulos akkunoista laskeutumalla alas.

Odottamatta tuota veijaria syöksyi isäntä kiihtyneitten vierautensa joukkoon. "Alallanne!" komensi hän. "Sen sanon teille, pojat, että meillä ei saa tapella!"

Mahtavan näköisenä ojensi isäntä kätensä erästä kirkujaa kohden, mutta silloin tarttui tusina miehiä häneen kiinni ja hän lennähti ulos tuvasta niin että ovenpielet tärähtivät ja rappaus seinältä rapisi. Hän ei enää tullut näkyviin, jätti vieraat itse palvelemaan itseään ja toivoi vihaisen sielunsa syvyydestä, ettei kukaan tällöin olisi liian kitsas.

Sillävälin olivat zwischenbüheliläiset ja schwenkdorfilaiset antaneet toisilleen tuntuvia iskuja; mutta pian he häpesivät, että he metsän petojen tavoin kynsin hampain, käsin ja jaloin kävivät toistensa kimppuun; ihmisarvon tunne heräsi ja synnytti kekseliäisyyskykyäkin. Heikot, joilla oli mielessä voimien mittely, ja vahvat, joiden kädet eivät milloinkaan voineet ulottua väistelevään pelkuriin, alkoivat väännellä irti tuolinjalkoja ja etsiä irtonaisia kapineita, jotka kiinteihin paikkoihin viskattuina usein osottautuivat varsin hyödyllisiksi. Ei aikaakaan, niin työskenneltiin vain keinotekoisesti pitennetyillä käsillä ja kauas ulottuvilla vaikutuksilla.

Kumeaa töminää ja töykintää kuului silloin tällöin kirousten ja huutojen säestämänä; pojat välttivät kaikkea liikanaista jymyä ja hälinää ja pitivät taistelua käynnissä jonkinlaisella äänettömällä vihalla. Kumpikin puolue piti kahta seikkaa mahdollisena; toisen toteutumiseksi kannatti pitää puoliaan, toinen oli ehkäistävä, mutta sen piti jokainen päätettynä asiana, että zwischenbüheliläisten lopulta täytyi jäädä voittajiksi ja schwenkdorfilaisten lähteä pakosalle tahi päinvastoin. Mutta sitä ei kumpikaan näistä puolueista ajatellut, että löytyisi vielä kolmaskin, joka voipi odottamatta saapua paikalle; ja tämän aavistamattoman toivat välillisesti sisään kaksi nuorukaista, joilla oli painavat syyt vetäytyä pois taistelun tuoksinasta.

Tuo odottamaton oli hyvin pitkä zwischenbüheliläinen, jonka ylenmäärin kiusallinen kivuntunne herätti sen vielä kiusallisemman arvelun, että häneltä vasemmalta puolen oli kaikki luut lyöty sisään. Hän nojautui kalpeana ja hikoillen ovea vasten, valitteli ja rukoili kuten lapsi, mikä ei kuitenkaan estänyt häntä, niin pian kuin tuossa yleisessä rytäkässä jonkun schwenkdorfilaisen selkä työntyi hänen lähelleen, kyynelsilmin karkaamasta tuon kimppuun, niin että lyöty huutaen kääntyi pois; sen ohella hän ei hetkeksikään keskeyttänyt tuskanvoivotuksiaan, vaan kirkui lakkaamatta kimeällä äänellä: "Mikä ryövärijoukko! Mikä murhaajaliitto! Mitä äitini tästä on sanova? Mikä rakkarisakki!…"

Tuo lapsellinen piirre — äitinsä huomioonottaminen — olisi ollut hänelle kaikeksi kunniaksi, ellei olisi tiedetty, ettei hän tuosta vanhusparasta, joka eräässä läheisessä talossa ahersi ja ponnisteli itsensä näännyksiin kovassa työssä, ollut vuosikausiin välittänyt vähääkään; fysiologien ja sielu-fysikkojen kannattaisi ehkä tutkia, onko tuollainen äkillinen lapsenrakkauden herääminen yhteydessä jonkun lievemmän tai vaikeamman ruumiillisen vamman kanssa.

Sillävälin kun pitkä mies voivotteli, riehui muuan lyhyt, vanttera schwenkdorfilainen, jonka nenäluulle oli tosiaankin sopimattomasti ja säälimättömästi asetettu oluttuoppi, tuvasta ulos ja taas sisään, vannoen mitä kovimmat valat, että hän "hakkaa kaikki yhdessä rysyssä", ja missä hän tapasi esineen, josta saattoi tehdä pirstaleita ja säpäleitä, siinä hän kristillisesti valansa täyttikin.

Vaikutukset eivät jääneet näkymättömiksi, koetettakoon niiden tutkimista sitten perustella inhimillisellä jäljittelyvaistolla, useampien ihmisten hermosäikeiden yhteensoveltumisella yksityisen hermosäikeihin, joissa liikakiihotuksen perussävel ilmenee ja säilyy, tai näiden molempien otaksumien yhdistelmillä. Varmaa vaan on, että se mitä nyt tapahtui otettiin huomioon ja antoi aihetta sananlaskuihin: "Huono esimerkki turmelee hyvät tavat", "Yksi hullu tekee kymmenen hullua" ja muihin samantapaisiin. Mellastajat, jotka tähän asti olivat olleet niin säästeliäitä suuttumuksen ja vihan purkauksissa ja niin hillitysti osottaneet iloansa toisten vahingosta ja harmiansa toisten ilosta, tulivat pitkällisestä ulvonnasta ja karkeista kirouksista, joista huone kajahteli ja astiat helisivät, yhä kiihtyneemmiksi ja äänekkäämmiksi, kunnes lopulta raju, kauvas kuuluva melu tärisytti koko taloa.

Ei se tosin voinut kuolleita eloon herättää, mutta ne, jotka loikoivat ulkona ravintolan puutarhassa autuaassa itseunhotuksen tilassa, sai se jälleen tajuihinsa. Heitä oli viisi. He ponnahtivat istualleen, hieroivat silmiään ja kuuntelivat; hymy kirkasti heidän kasvonsa ja he koettivat, vaikka näyttivätkin jotenkin jäykiltä, luoda toisiinsa syvän ymmärtämyksen katseita. Mutta äkkiä synkkenivät heidän piirteensä ja heidän mielensä täyttyi katkeralla vihalla huomatessaan olevansa tuollaisesta ilosta poissuljettuja.

Yhdellä tempaisulla kimmahtivat he ylös maasta, katkoivat aidanseipäitä, iskivät heinäharavaa ja puutarhakuokkaa niin kauan kellarin ovessa oleviin kiviin että varret jäivät heidän käsiinsä, ja niin asestettuina astuivat he taloon.

Heidän tupaantuloaan ei lainkaan huomattu. He eivät puhuneet sanaakaan, mikä olikin vallan tarpeetonta; tässä asiassa näkivät he varsin selvästi, vaikkei asianlaita muulloin niin ollutkaan: täällä tapeltiin, ja ilman heitä! Mikään maanmiehyyden ja kylänlapsuuden tunne ei liikuttanut heidän jäykkää sydäntään. He iskivät rusikkakepeillään niin jykevästi ja voimakkaasti, ettei vedonlyöntikiihkoinen englantilainen kovimmasta päänahasta olisi uskaltanut panna alttiiksi penniäkään, mutta onneksi pettivät heidän kätensä ja iskut osuivat raskaina pohkeisiin ja sääriluihin; vielä he muutamia kertoja uudistivat tällaisen päiden uhkauksen ja säärien kohlimisen, ja sitten oli tupa ja talo tyhjä.

Yksi ainoa silmäys hyökkääjiin oli kovapintaisimmallekin tehnyt selväksi, että he joutuivat tekemisiin miesten kanssa, joihin ei puhe mitään vaikuta, ja ken puheisiin yrittäessään hankki itselleen toisen iskun, se sai tästä kylläkseen eikä sitä enää haluttanut odottaa kolmatta; ja niin olivat sitten kaikki, kiroillen, kiukuissaan nauraen ja niin kiireesti kuin ontuvina ja linkuttavina liikkeelle pääsivät, pötkineet pakoon.

Nuo viisi miestä katsahtivat toisiinsa vakavasti nyökäyttäen päätään, nojautuivat aseisiinsa ja lepäsivät töistään. Heidän talosta poistuessa ei enää ollut ketään ihmistä tiellä, niin pitkälle kuin he saattoivat eteensä ja taaksensa nähdä. He kävelivät yhdessä rivissä ja vaieten; ainoastaan silloin kun joku heistä sattui töykkäämään toista, heilautti sysäyksen saanut kädessään olevaa asetta ja kysyi hiljaa mutta vakuuttavasti: "Haluatko jotain, haluatko sinä saada jotain?" johon puhuteltu sydämellisesti vakuutti: "En, en mitään, en niin kerrassaan mitään."

Näin kulkivat he kumajavin askelin hiljaisessa yössä, vakavina ja sanattomina, kuten kostonenkelit, jotka olivat täyttäneet ankaran, mutta ehdottoman velvollisuutensa.

Jo ennenkuin yleinen kamppailu puhkesi, oli Sternsteinin Toni Helenan kanssa poistunut paikalta. Hän käytti hyväkseen hetkeä, jolloin isäntä tahtoi tulla välittämään, ja hiipi tytön kanssa eteisen kautta ulos. Molemmat kulkivat sitten läpi puutarhan ja poikki niityn ja saapuivat jalkapolulle, joka kiemurteli kylän taitse, puutarhojen aitauksien ja pensasistutuksien vieritse.

Sillävälin kun tämä pari kulki korkealla maantien yläpuolella olevaa polkua, liikkui sen alapuolella toinen pari vaivaloisesti eteenpäin, sananmukaisesti kantaen käsivarsillaan kolmatta.

Tuskin oli ravintolan Hannsl saanut kiskotuksi Matznerin Sepherlin ulos akkunasta, niin rukoili ja vannotti tämä häntä auttamaan oljenpunojattaren Muckerlia kotiin. Nuorukainen antoi houkutella itsensä siihen; pyhimyskuvaintekijän personaa kohtaan tunsi hän jonkinlaista sääliä ja itselleen hän odotti tuosta poislaahaamisesta jotain mainetta ja asianomaiselta taholta kiitosta ja ylistystä auttajalle, uteliaisuutensa tyydyttämistä kuullessaan, mitä vanha oljenpunojatar tästä arvelisi, ja ehkä myöskin kosteita silmiä, sillä kyyneleet tuntemattomien vastoinkäymisistä sopivat ihmiselle hyvin, ja niitä seuraa aina lieventävä, lohduttava tunne.

Sepherl ja ravintolan Hannsl nostivat Muckerlin ylös siitä mihin hän oli lyyhistynyt ja tarttuivat toistensa käsiin, joiden päälle Muckerlin oli istuuduttava ja kiedottava kätensä kumpaisenkin kaulaan; siten kantoivat he hänet pois.

Sepherl torui, pilkkasi ja haukkui koko pitkän matkan Helenaa, mutta ravintolanisännän poika koetti vastustushalusta häntä puolustella ja puhdistaa. Oljenpunojattaren Muckerl pudisti päätään sekä syytöksille että puolustuksille.

"Ei se mitään merkitse, ei ensinkään mitään, sanon minä", virkkoi nuorukainen kiihkeästi, "ja uskothan toki sanani? Eikö niin?" Hän oli kietonut käsivartensa tytön vyötäisille; nyt veti hän hänet luokseen, niin että tytön oli pysyttävä hiljaa, ja tavotteli huulillaan hänen huuliaan. "Olet omani, tulet omakseni ja pysyt omanani! Luota minuun! Salamyhkäisyydestä olen jo saanut yllin kyllin; minut itseni se on tehnyt arkailevaksi puhumaan ja kun olen aikonut isälleni asian ilmaista, on tuntunut siltä kuin tukahuttaisi minut ensimäinen sana; nyt siihen keino keksitään, tämänpäiväisestä hän jo huomenna käy kimppuuni. On vain pidettävä puoliaan! Mitä hän sitten tahtoo? Julkisesti olen värini tunnustanut ja saattanut Olutjuusto-Martelin vihamieliseksi häntä kohtaan, se on varma! Tunnen nuo kaksi vanhusta, ne ovat typeriä toinen niinkuin toinenkin; tuo pitkänenäinen ei milloinkaan saa työnnetyksi tytärtään minulle, hänen täytyy loukkaantua, ja isäni on liian ylpeä vaatimaan tyttöä häneltä, niin että tämä jää Sternsteinin kartanoon tulematta ja sijalle pääsee tuhannen tuhatta kertaa rakkaampi ja kauniimpi! Eikös niin?" — Hän veti tytön jälleen luokseen. — "Älä vain ole tuskissasi! Huomista varten olen itseni varustanut ja pidän puoliani kuten tänäänkin. Ethän ole pahoin säikähdyksissäsi Siitä, vai miten? Niin, jos taistelua ei olisi käyty näin lähellä, niin olisitpa saanut kuulla, että olisin kamppaillut sinusta itse paholaisenkin kanssa, jos niin olisi vaadittu. Huomenna annan Sternsteinin isännän tarpeekseen riehua ja sitten, hyvin varovaisesti, ettei mitään säry, taivuttelen asiani mieleni mukaiseksi."

Molemmat astuivat takaovesta majaan. Helena irrottautui pojasta ja juoksi äitinsä luo. "Ajattelehan", huusi hän innoissaan, "mitä Toni tänään on tehnyt!"

Mutta hän kerkesi tuskin suurimmalla kiireellä kertoa tapahtuman, kun ulkoa kuului askeleita ja etuovelle kolkutettiin; Toni ja Helena riensivät takaovesta ulos ja vanha Zinshoferin emäntä avasi.

Zinshoferin emäntä astui askeleen eteenpäin peittääkseen näköalan puoliavoinna olevan peräoven taakse ja sitten sanoi: "Ei, kuten näet!"

"Voi tuota huonoa, jumalatonta lutkaa!" vaikeroi oljenpunojatar. "Enpä turhaan ole alunpitäen aavistellut, ettei mitään onnea ja siunausta voi koitua hänen kanssaan seurustelemisesta! Nyt makaa poika tuolla kuin koira ja haluaa vielä häntä luokseen, se narri! Mutta nytpä poika saakin kuulla, ettei hän ole täälläkään ja kuinka oikeassa minä olen! Mutta sinä, Zinshoferin emäntä, tule katsomaan mihin se ihmisen vie kun pitää rehellisiä aikeita sellaista ilotyttöä kohtaan kuin sinun tyttösi on!"

Helena oli vavisten kietoutunut Tonin turviin. Nyt irrotti hän kätensä nuorukaisen kaulasta ja sanoi: "Lähde nyt."

"En, vaikka maailma tällä hetkellä hukkuisi", sopersi Toni, puristaen tyttöä vasten rintaansa. "Tänään panemme kaikki alttiiksi kaikkea vastaan, pane sinäkin osasi."

Tyttö oli peloissaan, tahtoi puhua, työntää nuorukaisen loitommalle, mutta hän avasi vain suunsa hymyilevin huulin syvään huoatakseen ja käsivarret vaipuivat voimattomina alas.

Seuraavana päivänä ei kylässä muusta puhuttukaan kuin schwenkdorfilaisten päällekarkaamisesta Sternsteinin Tonin johdolla, ja ne tytöt, jotka viimemainitun kanssa olivat istuneet saman pöydän ääressä, kertoivat myös, että hän oli julistanut Zinshoferin Helenan tulevaksi emännäkseen, mikä oli synnyttänyt paljon pilailua, kun tuo ylvästelevä tyttö näytti ottavan sen todeksi.

Syli täynnä tällaisia uutisia tuli Matznerin Sepherl vanhan Kathelin luo, joka kuulemistaan risti itseään ja siunaili. Sternsteinin kartanon rengit ja piiat, jotka eilen olivat tuossa tilaisuudessa olleet, olivat tosin hyvin lyhytsanaisia kuulustelussa, jonka vanhus pani toimeen heidän keskuudessaan, mutta kun he hänen omasta suustaan kuulivat sen mitä he arkailivat lörpötellä, silloin nyökäyttivät kaikki vakuuttavasti päätään ja sanoivat nauraen: "Mitä sitten kyseletkään enää, kun kerran jo kaikki tiedät?!"

Isännän seisoessa mietteissään keskellä pihaa hiipi uskollinen emännöitsijä hänen luokseen. Hän mietiskeli parhaillaan, minne Toni oli mahtanut jättää hevosen ja rattaat, kun niitä ei missään näkynyt. Eiväthän ne sentään ole mitään sellaisia kappaleita kuin piippu ja tupakkakukkaro, jotka voivat jäädä ja unohtua vaikka ravintolan penkin alle.

Kathel oli tuskin lopettanut kertomisensa, kun vanha Schwenkdorfin mylläri tuli pihaan. Hän kuljetti omien rattaittensa perässä kadoksissa olleita ajopelejä ja hevosta. "Hyvää päivää, Sternsteinin isäntä", sanoi hän.

"Jumala antakoon", murahti tämä ja hänen kasvonsa synkkenivät. Kaikista ihmisistä, jotka olivat hänelle vastenmieliset, oli tämä vanhus vastenmielisin.

Mylläri vilkaisi ilkeästi häneen, läimäytti pari kertaa piiskaansa ja alkoi sitten: "Tuon tässä takaisin hevosesi ja rattaasi, jotka Toni eilen jätti meille; pistäydyin vain tänne ja lähden taas pian. Reima poika, tuo sinun Tonisi! Jos toivoisin itselleni toista, niin toivoisin sellaista . Hänestä vielä iloa saat kokea, Sternsteinin isäntä. Hi-hi. Hän tulee, kerää koko parven, oivallisimmat nuoret miehet yhteen, — hei — jätetään Schwenkdorfin vanhat istumaan ja mennään Zwischenbüheliin tappelemaan! Asettuvat sitte vankkureihin ja hurauttavat sinne niin että tamman silmät ovat päästä ulkona ja kieli kaulalla roikkuu. No mutta kyllä saimmekin sitte harmia ja vastusta! Olutjuusto-Martel on ajoissa toimittanut Salinsa pois ja on kotona, ja tuvassaan hän oli enemmän päällään kattohirsissä kuin jaloillaan maassa, niin se hyppeli kuin ärsytetty apina häkissä. Niin, eikä tuolla lienekään huonosti tapeltu. Poikani makaa kolme reikää päässä, jokaiseen voisi nyrkkinsä pistää. Se on oikein sille pejuunille. Ei pidä ainoastaan katsoa mihin itse iskee, vaan myös mihin toinen saattaisi iskeä. Niin sitä mekin aikanamme tehtiin. Mitä? Häh? Eikö tehtykin?"

Sternsteinin isäntä rypisti otsaansa. "Ah, oikein! Älä pane pahaksi!" jatkoi vanhus. "Muistuu juuri mieleeni, että sinähän olitkin huono tappelija; kuinka monasti pitelinkään sinua milloin missäkin sopessa ja löin niin riivatusti, että oli oikein ilo. Monta kepposta tein sulle, noiden tyttöinkin parissa. Perhanan pitkä aika siitä jo on! Ajatella, kuinka aika luistaa! No niin, olipa mukavaa, että kerran taas näin sinut näin sattumalta, kun muuten aina vain väittelet minua. Siispä Jumalan haltuun! Mutta yksi asia vielä, jotten unohtaisi. Se kai nukkuu vielä sinun poikasi? Voisit olla niin hyvä ja ilmottaa tästä hänelle. Minun poikani lähettää paljo terveisiä sinun pojallesi ja kun Toni taas joskus hakee toveria, joka ottaisi iskut selkäänsä sillävälin kun hän hiipii tiehensä jonkun sievän tytön kanssa, niin ei pidä unohtaa Simerliä; sano se hänelle! Mutta kaunis se olla pitää! Kolme reikää poikani päässä on minulle mieluisampi kuin että hän sekaantuisi asiaan! Niin, ne kaksi, joita et anna toisilleen etkä saa eroonkaan toisistaan, saattavat tuottaa sinulle paljon harmia. Hi-hi."

Sternsteinin isännän täytyi hypähtää syrjään välttääkseen saamasta rattaanpyöriä varpailleen. Hän päästi roiman kirouksen tuon "vanhan ryysyäijän" perään ja sitten kääntyi Kathelin puoleen käskien tätä laittamaan päivällisen pöytään.

Itse hän lähti poikansa makuuhuoneeseen. Hän kolkutti ovelle. "Oletko hereillä?" kysyi hän äkäisesti.

"Saattaisitpa turmella toisenkin ruokahalun", murahti vanhus ja sitten sanoi ääneensä: "Pari lusikallista velliä tekisi tyhjälle vatsallesi varsin hyvää. Tule nyt vain!"

Kun molemmat istuivat vastapäätä toisiaan pöydässä, loi poika lautasensa ylitse pikaisen katseen vanhukseen, joka tuijotti eteensä kulmat kurtussa.

Varmastikin tiesi tämä kylliksi. Tietäköön —! Kenties kaikki, mitä nekin tiesivät, jotka siellä olivat, kenties ei myöskään mitään, josta ei kukaan aavistanut! — Vielä kerran luihautti hän ylös, kuten mikäkin lurjus; sitten painoi hän päänsä alas ja pani lusikan pois.

"Niin, pyhimyskuvaintekijää kyllä löylyytin, niin että hän on unohtanut ylösnousun."

"Se hyvä! Kun siitä valituksia kuuluu, voidaan löylyytys vielä maksaa. Minkä asian vuoksi se sitte tapahtui?"

"Ja siis täytyi sinun ryhtyä toimenpiteisiin. Se on selvää. Olet tainnut pikiintyä hänen omaansa?"

"Se on vähän sanottu, äitisi ei ollut kaunis, mutta kelpolailla hän toi taloon. Mikä tuon nimi sitte on?"

"Zinshoferin! Sehän on se eukko, jolla nälänhädän aikana on kaikista suurin puute tuolla alhaalla?"

"Siitä huolimatta olen kuullut sinun julistaneen, että otat tuon tytön emännäksi?"

"Saattaa niinkin olla, sanotaanhan rakastuneiden olevan narrimaisia ihmisiä. Olen vain ajatellut, että kun meillä kuitenkin on enemmän kuin kaikilla muilla tällä seudulla, niin ei olisi järin tuhmaa, jos rikkaimpaan taloon myös tulisi kaunein emäntä!"

"Päästä minut kuulemasta tuosta kauneudesta! Ensimäinen lapsivuode sen usein vie mukanaan; silloin sulla on vetohaavi kaulassasi, mutta tyhjänä. Et ole mikään lapsi enää. Tarut, joita pieninä kuulimme ja joissa keisarit ja kuninkaat ottivat puolisoikseen kerjäläistyttöjä, ne ovat tapahtuneet satumaassa. Mutta että Sternsteinin kartano on kaukana sen ulkopuolella, sitä minun ei tarvinne sulle sanoa!" Hän nousi ylös ja silitteli kämmenellään pöytäliinaa. "Nyt on tarpeeksi! Heitä se tyhmyys mielestäsi."

"Ei se käy laatuun", virkkoi nuorukainen. "Minun täytyy vielä tunnustaa sinulle jotakin." Hän levitti istuimeltaan jalkansa, kumartui eteenpäin ja katsoi jäykästi suola-astiaan puhuen hitaasti: "Jos jättäisinkin tytön, mikä ei juolahda mieleenikään, niin ei hänen ole tarvis sitä kärsiä. Hänellä on kirjallinen sitoumus."

"Sinun aviolupauksesi?" nauroi vanhus pilkallisesti. "No oletko sinä sitten siinä ijässä, että ilman minun suostumustani voit sellaisen antaa? Jos niin olisi laita, ajaisin sinut nyt hetipaikalla talosta pois! Mutta sinun kirjallisella sitoumuksellasi ei vielä ole minkäänlaista pätevyyttä. Jos tyttö sen nojalla on luottanut sinuun, niin tuhmasti hän on tehnyt; silloin voit nauraa takanapäin ja hänen täytyy tyytyä siihenkin, että ihmiset tästäpuoleen häntä pilkkaavat."

"Minä en anna heille siihen mitään aihetta. Kirjallisesti tai suullisesti, pysyn sanassani."

"Sinä senkin tuhannen vietävän hylkiö!" ärjäsi Sternsteinin isäntä lyöden nyrkkinsä pöytään. "Uskallatko sinä uhmailla minulle vasten kasvoja, ihan vasten kasvoja? Istut siinä ja sana sanalta purat suustasi tunnustukset, ettei minulle ole kerrottu sanaakaan liikaa eilisistä kepposistasi!"

Nuorukainen nousi tuoliltaan ja huusi väliin: "Se ei ole ensimäinen, mutta jos sovit asiasta, niin voi se olla viimeinen!"

"Siitä pidän minä kyllä huolen, että se tulee olemaan viimeinen, mutta sopiminen on sinun asiasi. Tähän asti olen huomannut sinussa vain ajattelemattomuutta ja tyhmiä kujeita, mutta eilisestä olet julkisesti asettunut tahtoani vastaan — oman isäsi tahtoa vastaan! Minun mielestäni sinun vielä on tahdottava niinkuin minä tahdon ja senvuoksi kysyn sinulta lyhyesti ja tarkotan sinun hyvääsi: Naitko aikanaan sen, jonka sinulle määrään ja heitätkö tästä päivästä alkaen kaiken seurustelun tuon tytön kanssa tuolta alhaalta?"

"Siihen vastaan sinulle yhtä lyhyesti, etten ketään toista nai enkä sen tytön kanssa heitä seurustelemasta. Pakota minut siihen jos voit! Telkeä minut sisään, niin murtaudun ulos. Tee mitä tahdot, aina löydän tien hänen luokseen ja sieltä turvapaikan."

Sternsteinin isäntä tempasi molemmat kätensä rinnalleen ja oli raivoissaan. Hetkisen kaikin voimin tavoteltuaan mielenmalttiaan sanoi hän hitaasti ja hiljaa: "Pane muistiin mitä olet sanonut: Ettet nai ketään toista ja etten voi saada sinua luopumaan seurustelemasta tuon kerjäläistytön kanssa!"

"Sinä olet tällä lailla", jatkoi vanhus, "himottanut luopuvasi lapsen kuuliaisuudesta. Ymmärrä minua hyvin! Tästäpuoleen ei sinun pidä lainkaan ihmetellä, jos vedän käteni sinusta pois. Valmistu vain siihen!"

Toni katsahti hämmästyneenä hänen jälkeensä. Miten olikin tämä kerta niin kokonaan erilainen kuin kaikki muut, jolloin vanhus, tarpeekseen pauhattuaan, jälleen leppyneenä lähti tiehensä? Tosiaankin tämä asia oli paljon tärkeämpi kuin mikään edellinen, ja eihän isä näin heti, aivan ensi sanasta, voinut myöntyä! Mutta se mitä hän oli sanonut ei suinkaan ollut hänen viimeinen päätöksensä! Pian, kenties jo huomenna, ruvetaan asiasta puhumaan ja sitten niin usein, kunnes hän väsyy siihen. Niin juuri, hänen kanssaan onkin torailtava monet kerrat, ja tänäänhän kaikki sentään kävi melko hyvin, näin ensi kerraksi. Ruudilla ampuminen säikähyttää varpusia ja varkaita ja tyhjä uhkaus lapsia ja narreja!

Toni riensi alas Zwischenbüheliin. Hän piti päätään pystyssä nopeasti kävellessään majojen ohi, ja kun hän näki tulevansa huomatuksi, katsahti hän härsyttävästi taakseen.

Kun hän Zinshoferin majassa piti sylissään istuvaa tyttöä käsivarsiensa varassa, silloin hän kokonaan unohti minkävuoksi hän oikeastaan oli tullut; ja vasta Helenan kysyttyä asiasta kertoi hän mitä oli tapahtunut; kun nuo kaksi naista kuitenkin olivat hiukan huolestuneita tästä, lohdutti hän heitä sillä, että kaikkihan oli sentään varsin hyvin ja tuli vain yhä paremmaksi; muuta hän ei itsekään sanonut tietävänsä.

Tonin istuessa siellä alapäässä kylää ilmestyi Olutjuusto-Martel
Sternsteinin hoviin.

"Tulen valittamaan poikasi käytöksestä", olivat hänen ensimäiset sanansa nähdessään isännän.

"Jos ennestään tiedät kaikki", jatkoi Olutjuusto-Martel, "niin tiedät myöskin, ettei appeudestamme nyt voi olla puhettakaan."

"Miksikä ei?" kivahti Sternsteinin isäntä. "Onko minun poikani liian huono tai sinun tyttäresi liian hyvä?!"

"Olutjuusto-Martel katsoi häneen ihmetellen; sitten sanoi" hän hitaasti, liikauttaen jäykkiä huuliaan tavallista enemmän ikäänkuin puhuisi lauselmia, joita vielä tahtoi hiukkasen silotella: "Jos sellaista puhut, niin puhu kaikki suoraan, niin juuri!"

"Sternsteinin isäntä! Mitä tahdot? Vaikka poikasi olisikin liian huono, niin olet sinä kuitenkin hyvä minun silmissäni. Siitä on todisteena sekin, että jo tänään olen täällä. Appeuden purkamiseen olisi minulla ollut aikaa, se ei minulle niin kiirettä olisi pannut, ja minä näen ettet sinäkään siinä suhteessa liioin hätäile. Mutta jos tahdot ostaa poikasi vapaaksi sotapalveluksesta, niin olisi nyt paras aika minun puhua hyvä sana hänen puolestaan ja sinun…" Hän teki yleisesti ymmärrettävän liikkeen peukalollaan ja etusormellaan.

"Jumala varjelkoon, en suinkaan, sen sanon, Olutjuusto-Martel! Hänen täytyy seurata rumpua tai torventoitotusta. Se on hänelle terveellistä, se on ainoa keino poistaa hänestä uppiniskaisuus, jolla hän minua vastustaisi; ompa se ennenkuulumatonta, ajattelehan, kerjäläistytön tähden!"

"Niin, näes, se johtuu ijänikuisesta odottamisesta. Jos olisit antanut hänen heti mennä naimisiin Salin kanssa, niin ei hänelle olisi johtunut mieleenkään tuo toinen."

"Luota siihen, että ne siellä harjotuksissaan ja manöövereissään saavat tytön taas pois hänen mielestään. Sellaista tapahtuu pian miehelle! Oikeastaanhan ei sinun tyttäresi olisi silloin menettänyt mitään."

"Kolme vuotta! Mitä on kolme vuotta? Kolmesta vuodesta en minä välitä, niin vanha kuin olenkin? Ja jos siihen mennessä sinun Salisi ei vielä olisi mennyt naimisiin…"

"Sitä ei sinun tarvitsekaan, hän pysyy kyllä muutenkin tuoreena.
Minähän sanoin vaan, että jos asia niin olisi, niin —!"

"Olet oikeassa. Nyt ei olisi mitään järkeä eikä tarkotusta puhua siitä ja se saisi vain meidän kummankin sapen kiehumaan."

XI.

Kaksi ihmistä huomasi pettyneensä toiveissaan; oljenpunojattaren Muckerl, joka odotti, että Helena jo seuraavana päivänä kiiruhtaisi hänen sairasvuoteensa ääreen, surkuttelisi häntä ja puolustelisi itseään, ja Sternsteinin Toni, joka odotti samana iltana jatkoa päivällispöydässä olleeseen riitaan. Tyttö jäi tulematta ja vanhus pysyi mykkänä.

Pyhänkuvaintekijän majassa pistäysi Matznerin Sepherl juttelemassa aina kun hänellä vaan oli aikaa ja otti osaa vanhan oljenpunojattaren kanssa sairaan hoitoon. Sternsteinin hovissa meni kaikki totuttuun tapaansa.

Niin kuluivat päivät ja tulivat viikoiksi; neljäntenä pääsi Muckerl nousemaan vuoteelta. Hän oli hyvin tyynesti ottanut vastaan kaikki ystävällisyyden ja huolenpidon osotukset Sepherlin puolelta ja salli nyt senkin, että tyttö oli hänen äidilleen avullisena taluttamassa häntä työpöydän ääreen kuten lasta, joka juuri opetteleikse kävelemään.

Syvään hengittäen hän siinä istui. Sepherl työnsi tuolinsa lähemmäksi ja istuutui hänen viereensä. Vanha oljenpunojatar seisoi kädet ristissä, katsoi kauvan miettiväisesti poikaansa ja nyökäytti päätään kuten sellainen tekee, joka alistuu siihen mikä nyt kerran on mennyt ohitse ja mikä olisi paljon pahemminkin voinut käydä. Sitten lähti hän tuvasta ulos ja jätti toiset kahdenkesken.

Sepherl tarttui Muckerlin käteen. "Kuinka iloinen olenkaan", hän sanoi, "että jälleen saimme sinut näin pitkälle."

Muckerl tuijotti eteensä, veti hiljaa kätensä takaisin ja alkoi hypistellä veitsiään ja työkalujaan.

"Kuulehan", — lörpötteli tyttö jälleen — "nyt minulla olisi sinulle suuri pyyntö. Olen nimittäin tehnyt erään pyhän lupauksen sen tapauksen varalta, että kaikki päättyisi hyvin, mutta sitä täyttämään en yksin kykene ja olen jo ennakolta luottanut siihen että sinäkin tekisit osasi, ja se on oikeastaan suurin osa, se minun avomielisesti täytyy sulle tunnustaa. Sano, enkö ole rohkea?"

Nuorukainen katsahti ylös. "Et suinkaan", hän sanoi, "olen sinulle monet kiitokset velkaa."

"Ei lainkaan sentähden; kiitosten vuoksi en pyydä itselleni mitään! Kuule mitä sanon. Olen Pyhälle Neitsyelle luvannut hankkia jonkun kuvan kirkkoomme, ajattelehan kuinka lapsellinen olen; sinun se tietysti on veistettävä, sen paikoilleen paneminen vain olisi minun asiani. Ajatuksissani olen, tiedäppäs, kuvitellut että Kaikkeinpuhtain seisoisi maapallon päällä, käärme jalkainsa alla; Jeesuslapsi saa jäädä pois, niin että sinulla on vähemmän työtä ja että se tulee halvemmaksi. Ymmärrätkö?" Tyttö katseli alas esiliinaansa oikoen sitä sileäksi ja kuiskasi: "Mitä siitä vaadit, maksan sinulle vähitellen, silloin tällöin, jos nyt vain olet minulle niin ystävällinen."

"Oletko järjiltäsi?" kysyi nuorukainen. "Sinultako minä vielä ottaisin rahaa! Ihan ilmaiseksi teen sen sulle, niinkuin sinäkin olet ilmaiseksi auttanut minua tänä raskaana aikana."

"Se ei sovi, Muckerl, sellaista tarjousta en uskalla vastaanottaa! Ah, jos sallisin lahjottaa sen itselleni, silloin tosiaankin pääsisin helpolla! Muiden hyviä töitä ja toisten omaisuutta voisi jokainen narri Jumalalle luvata, siinä ei olisi mitään ansiota! Ei, ei, lahjana en sitä ota, se olisi aivan kuin en pitäisi sanaani rakkaalla Neitsyt Maariallemme, jos työntäisin kaiken toisen niskoille enkä itse tekisi mitään asian hyväksi."

"Tuo on järjetöntä puhetta", murahti nuorukainen harmistuneena ja sitten vilkaistuaan sivulta tyttöön sanoi vakavasti: "Mutta kuules, maksa minulle vain väri, jota tarvitsen maalaukseen."

Muckerl piti kättään suunsa edessä ja yski; sitten hän vastasi lyhyesti: "Sellaiselle, jolla on niin vähän kuin sinulla, ainakin kylliksi."

"Kiitän sinua nyt jo moneen kertaan, Muckerl." Sepherl katsahti näin sanoessaan hellästi nuorukaiseen. "Voinpa sanoa raskaan kiven nyt pudonneen sydämeltäni! Ja kuulehan, me ripustamme kuvan paikoilleen sitten kun sinä palaat sotasyynistä, sillä arvelen etteivät ne sinua kumminkaan ota sotamieheksi."

Nuorukainen pudisti päätään ja katsahti surumielisesti hymyillen kuihtuneeseen ruumiiseensa. Sitten alkoi hän tytön kanssa tuumia, — aivankuin hän olisi ollut tekemisissä jonkun varakkaan emännän kanssa, — kuinka suureksi ja minkä muotoiseksi kuva olisi veistettävä, ja hymyili salavihkaa tytön tarkoille selityksille. Lopuksi pyysi hän Sepherliä tuomaan varastosta jokseenkin raskaan pölkyn työpöydälle. Kuvasta piti tulla niin suuri kuin kolmannes ihmisen luonnollisesta koosta. Siitä päivästä alkaen puuhaili hän tässä työssä.

Eräänä iltana kuudennella viikolla tuijottivat kylän viimeisessä majassa toisiansa kahdet kasvot, joista jokainen veripisara oli paennut.

Pitkän, tuskallisen vaitiolon jälkeen laukesi toisen kouristus ja kuten vilutaudin puistattamina tunkeutuivat esiin sanat: "Sinä et saa jättää minua häpeään."

Se irrotti toisenkin kielen, joka lienee tarttunut kiinni kuivaan kitalakeen, sillä niin käheältä se soinnahti: "En tiedä mitään muuta neuvoa kuin että teidän on tultava sinne Sternsteiniin vanhuksen näkyviin."

Nyt seurasi ensin sekavaa, tarkotuksetonta myöntymis- ja vastustamispuhetta ja lopulta tuskallisessa kiireessä tehty sovinto.

Levoton yö valkeni aamuksi. Kastetta oli vielä nurmikolla ja puiden lehdillä, kun kaksi naishenkilöä hiipi läpi kylän, hiljaa, ikäänkuin olisivat pelänneet omien askeltensa kaikua; he kulkivat varovaisesti sillan yli ja suuntasivat askeleensa Sternsteinin kartanoon johtavalle tielle.

Palvelijain silmät levisivät suuriksi, kun he näin varhain aamulla näkivät Zinshoferin emännän tyttärineen astuvan taloon. Tytär kulki vallan renkien ja piikojen ohi, ei tervehtinyt heitä eikä puhunut sanaakaan; vanhus seurasi nöyränä jälessä, nyökäyttäen jokaiselle päätään ja tervehtien liikuttavalla ystävällisyydellä.

Noita kahta naurettiin ja kohautettiin olkapäitä takanapäin. Mitä mahtoikaan merkitä tuo juhlallinen kulkue?

Sternsteinin isäntä istui Tonin kanssa aamiaisella. Hän katsahti ihmeissään ylös, kun ovelle kolkutettiin. Toni säikähti, laski piippunsa pöydälle ja nousi ylös avaamaan ovea.

Molemmat sisääntulijat sammalsivat tervehdyksensä ja jäivät seisomaan paikalleen. Tyttö painoi päänsä syvään alas, mutta hänen äitinsä piti sopivana ottaa niin jäykän asennon kuin kunnioitus mahtavaa isäntää kohtaan ja väsyneet polvensa myöten antoivat. Hänestä oli aivan paikallaan näyttää loukatulta äidiltä, ei lapsensa loukkaamalta, vaan lapsensa kautta loukatulta. Hän tarkasteli synkin katsein tyttärensä yhteenkiedottuja palmikoita ja hiuskampaa; siinä oli ankara äiti, joka on taipuvainen tekemään anteeksiantonsa riippuvaksi toisten huomaavaisuudesta ja anteeksiannosta.

Isäntä tuprutteli edelleenkin levollisesti savuja piipustaan, loi pikaisen silmäyksen noihin kahteen naiseen, katsoi sitten kauan aikaa vihaisesti poikaansa kasvoihin ja vihdoin tuikeasti kysyi tältä: "Keitä nuo ovat?"

"Ne ne ovat, isä", alkoi nuorukainen raskaasti hengittäen. "Tahdoin — että näkisit heidät — koska et vielä lainkaan tunne heitä. —"

"Aivan tarpeettomasti vaivausitte tänne", murahti isäntä. "Porsasta en osta ilman säkkiä."

"Sääli toki noita säikähtäneitä naisparkoja", pyysi Toni. "Kuuntele ennemmin mitä heillä on sanottavana; et ensinkään tiedä kuinka suuren synnin teet, jos nyt vielä kaiken ennakolta teet tyhjäksi."

Vanhus kurtisti kulmiaan. "Ohoo! Pelotteletko minua synninteolla? Sellaisesta ei tässä minulla voi olla puhettakaan, ja vieraiden teoista ei minun suinkaan tarvinne vastata! Sanokoot nuo naisihmiset nyt sanottavansa, mutta älä sinä sekaannu siihen sanallakaan, sen vaadin, muutoin on kaikki kuitti välillämme!"

"Hyvä, isä, en sekaannu sanallakaan asiaan", vakuutti Toni. "Kaikkeen, mitä sinä ehdotat ja teet, olen valmis! Mutta sen sulle myöskin sanon ja huomaa se tarkoin, että se, miten tänään käyttäydyt ja puhut, ratkaisee meidän kahden välit kaikiksi ajoiksi. —"

"Kuule, poika, ei sinun pidä uhkailla", keskeytti isäntä nähtävällä hyväntahtoisuudella hänen puheensa. "Uhkailu ei hyödytä mitään; siksi olen kokonaan luopunut sitä käyttämästä sinuakin kohtaan. Anna naisten esiintuoda asiansa, kuka tietää vaikka pääsisin heistä eroon paremmin kuin luuletkaan." Hän kääntyi oveen päin. "No, puhukaa nyt sitten." Kun näin äkkiä puhumaan käsketyt eivät pitkiin aikoihin voineet saada sanaakaan suustaan, astui hän aivan lähelle tyttöä. "Sinua luulin toki reippaammaksi, koska kerran tahdot tulla emännäksi Sternsteinin hoviin!"

"Poikasi on sen minulle luvannut", virkkoi tyttö hiljaa ja kangersi puhuessaan, "etkä sinä suinkaan nuhtele häntä siitä, Sternsteinin isäntä, että hän pitää kunniansa arvossa!"

"En suinkaan, lupaus on varsin kunniallinen, mutta mitä sen pitämiseen tulee, siihen on minullakin sana sanottavana. —"

"En olisi uskaltanut tulla tänne, ellen olisi varma siitä etten täällä tuottaisi sinulle mitään häpeää; mutta koska olen varma etten millään tavalla tee sitä, olen tullut sinulta hartaasti pyytämään, että sallisit hänen pitää sanansa!"

Tullen rohkeammaksi jatkoi tyttö: "Panen kaiken luottamukseni sinuun.
Katsohan minkä hän on minulle kirjottanut. —"

"Sinä sanot sen ja sinua minun täytyy uskoa. Mutta sinun käsiisi sen jätän." Tyttö painoi rypistyneen paperin vanhuksen oikeaan käteen, johon hän samalla tarttui molemmin käsin eikä enää sitä päästänyt. "Hänen suullisen lupauksensa myöskin, koko onneni ja elämäni, kunniani ja toivoni lasken sinun käteesi ja sinulta yksin odotan niitä takaisin!" Hän katsoi isäntään suurin rukoilevin silmin, jotka hitaasti täyttyivät kyynelillä, niin että nyt pisara pisaralta vieri hänen poskilleen.

Isäntä peräytyi askeleen ja sanoi, olkaansa kohauttaen, tytön äidille: "Zinshoferin emäntä, huomaat kai, että nämä kaikki ovat lapsellisuuksia, ne eivät voi toteutua eivätkä käydä laatuun! Käy säälikseni nuorta verta, mutta koko tuo ikävä asiaintila olisi meiltä kaikilta säästynyt, jos sinä, kuten olisi ollut velvollisuutesi, olisit vartioinut tytärtäsi."

Emäntä katsahti mulkoilevin silmin tuvankattoon; sen piti olla todisteena siitä, kuinka säälimättömästi ja väärin häntä tässä syytettiin.

Tonille sanoi isäntä töykeästi olkansa takaa: "Siinä näkee mitä siitä koituu, kun pojat tuskin koulusta päästyään sekaantuvat tuollaisiin asioihin. Ota nyt oppirahasi takaisin. Kirjotat tässä 'ajallaan', — ja kumminkin sinun pitäisi tietää että sen tulee raamatun mukaisesti olla 'aikanansa'." Hän repi paperin pieniksi palasiksi, jotka hajautuivat lattialle.

Silloin heittäytyi Helena polvilleen hänen eteensä. "Sternsteinin isäntä", huusi hän, "niin totta kuin toivot autuasta kuolinhetkeä, älä torju, älä tee tyhjäksi asiaa, armahda minun hätääni! Olen lujasti luottanut Tonin sanoihin, — älä sinä ole sitä vastaan, että hän antaa minulle sen mitä hän on minulta ottanut, kunniani!" Hän väänteli käsiään ääneensä nyyhkien.

"Lurjus, hylkiö!" ärjäsi vanhus. "Niin pitkälle olet jo mennyt, ettet ensinkään pidä omantunnon asiana syöstä toista kurjuuteen! — Nouse ylös, tyttö! Nouse ylös, sanon minä!"

"En, Sternsteinin isäntä, en. Vaikka minun pitäisi olla tässä polvillani ikuisesti, niin en nouse ennenkuin sinä armahdat minua ja sallit meidät mennä yhteen!"

"No, no, tulehan järkiisi! Vaikka sinä olitkin järjetön, niin et voine vaatia että toistenkin pitäisi olla sellaisia! Tapahtunutta ei — Jumala paratkoon — milloinkaan saa tapahtumattomaksi, mutta mitä minun velvollisuuteni on siinä asiassa tehdä, sen olen myös tekevä, ehkä yli odotuksenkin, sillä itaruudesta ja kitsastelusta ei Sternsteinin isäntä salli itseään moitittavan." Hän kääntyi poispäin, meni erään kaapin luo ja veti auki sen laatikon.

Helena katsoi häneen hehkuvin, nyt kuivin silmin ja avoimien huulien takana puristuivat hampaat yhteen. Isäntä jatkoi: "Miten vastaisuudessa käy, sen tietää vain Jumala, mutta jos hädässä olet, niin en vastedeskään vedä kättäni pois sinusta. Ensi aluksi ota nämä!" Hän painoi tytön käteen tukun seteleitä.

Yhdellä tempauksella oli Helena pystyssä ja heitti rahat hänen jalkoihinsa. "Rahaako? Rahaako mulle tarjoot?" huusi hän. "Rahaako minun kunniastani?! Siihen riittää vain juuri sinun Sternsteinisi — ei vähempi! —" Tyttö painoi molemmat kätensä vasten rintaansa ja kieli kieltäytyi tekemästä palvelustaan.

Isäntä veti suunsa leveäksi ja tuijotti tyttöön sukkela välke vihaa ennustavissa silmissä. "Ja Sternsteinin kartanoa se yksinomaan tarkottikin, kuten nyt hyvin huomaan", pilkkasi hän. — "Oletpa aika viekas! Jos ei poika olisi ollut Sternsteinin Toni, ei hän milloinkaan olisi saanut tulla sinun läheisyyteesi; nyt käsitän senkin, mitä en ennen tiennyt, kuinka olet voinut luoda silmäsi häneen. Mutta hienostipa oletkin pannut asiat kokoon, se täytyy myöntää! Turhaan et ole sallinut itsellesi antaa lupausta ja kirjelmää, eikä sinun kevytmielisyytesikään ollut harkitsematonta; sillä pian näyttää asia kerrassaan siltä kuin olisi menettely sinun puoleltasi kunniallista ja tavara oikeaa ja ikäänkuin sinulta taas olisi pidätetty se, mitä oli luvattu saadakseen sinut suostumaan! Sinä näet, että minä osaan selviytyä. Onhan myös helpompaa vangita nuori hölmö kuin virittää rautoja vanhalle ketulle. Ole ennemmin järkevä," — isäntä viittasi maassa oleviin seteleihin, — "äläkä anna noiden, jotka on tuotu yksinomaan sinua varten, jäädä siihen odottamaan sellaista, jota et milloinkaan saa."

Yhä enemmän tuskan vääntämiksi olivat tytön kasvot käyneet, yhä enemmän suonenvedontapaisesti työskentelivät hänen jäsenensä; nyt pui hän nyrkkiä isännän edessä ja ryntäsi sitten ovesta ulos. Hän ei katsahtanutkaan Toniin, joka uhkamielisen hyväksyvästi nyökäytti päätään hänen poislähtiessään, eikä äitiinsä, joka ei väsynyt äänettömänä ojentamaan käsiään isäntää kohden ja sitten laskemaan ne vakuuttavasti polvelleen. Vain yksi tunne valtasi hänen mielensä ja sielunsa; se oli mitä katkerin viha, jota terästi kalvava tietoisuus omasta voimattomuudestaan, ja porras portaalta, jalka jalalta horjuessaan alas rappusia huokasi hän sydämensä pohjasta rukouksen, että Jumala sallisi hänen elää siihen päivään, jolloin hän voisi tuolle korskealle isännälle maksaa takaisin kaiken tänäpänä tapahtuneen.

"Mitä sinä vielä tahdot?" ärjäsi isäntä Zinshoferin emännälle, joka yhä edelleen seisoi ovella.

"Ah, sinä mielakoitset rahaa?" nauroi isäntä. "No, ota ne nyt sitten! Mutta pidä huoli siitä että tyttäresi jättää hulluttelut ja turhat vaatimuksensa sikseen! Mitä vähemmän ihmiset tästä asiasta saavat tietoonsa, sitä parempi se on hänelle itselleen." Hän työnsi jalallaan setelit emännän eteen.

Vaimo hymyili kiitollisesti, kokoili rahat lattialta ja hiipi "kost'jumala" sanoen pois.

"Isä", virkkoi Toni astuen aivan liki isäntää, "olen pitänyt sanani, en ole sekaantunut puheeseen, mutta nyt juttelemme me kaksi keskenämme."

"Niin kauan kuin vielä olen alaikäinen, en saa naida ilman sinun suostumustasi. —"

"Senvuoksi on minun odotettava täysikäiseksi tuloani. Mutta siihen mennessä muutan tytön kanssa pois täältä."

"Sitä en itsekään vielä tiedä. Se riippuu siitä, mistä paikan saan.
Huomisesta alkaen pestaun rengiksi."

"Höperö poika, mitä lörpötteletkään! Mitä siinä minun puoleltani on toivomista tai pelkäämistä? Sinua ei kukaan isäntä ota, kun sotapalvelus on ovella."

"Niin juuri. Eihän kukaan toki huoli sellaisesta rengistä, joka kenties kahden viikon perästä sulka hatussa pötkii työstä tiehensä."

"Sinä tahdot vain pelottaa minua. Olenhan jo aikoja sitten kuullut sopimuksesta Olutjuusto-Martelin kanssa. —"

"Sen yhteydessä oli myöskin toinen sopimus, joka nyt on vähällä tehdä toisen tyhjäksi."

"Isä, siihen en milloinkaan suostu, niin ventovierasten ihmisten sekaan toisessa maanosassa! Tee ennemmin juttu lyhemmäksi, lyö minut mieluummin heti paikalla kuoliaaksi."

"Sitä olen miettivä; sinusta ei suinkaan olisi vahinkoa, mutta täytyisihän minun maksaa sinusta yhtä hyvin kuin kunnon miehestäkin, eihän laki siinä kohden tee mitään erotusta."

"Niin saadaan sinut heti kiinni ja sinä saat käsiraudoissa, santarmi kintereilläsi, marssia parin kylän läpi."

"Enkä vain niin annakaan itseäni! Minä voitan teidät kaikki leikissä!
Mitäs sitten, kun minä sattumalta hakkaan sormen poikki kädestäni?!"

"Hakkaa vain! Silloin he vasta oikein totta tekevät, pistävät sinut jonkin linnotuksen rangaistuskomppaniaan ja siellä saat tarpeeksesi ajaa kuormia ja kaivaa maata. Niin, poikaseni!"

"Isä, olisit antanut minun järkevästi puhua kanssasi. Sehän oli pelkkää mielettömyyttä, mitä puhuin. Jos sinä ajattelet, että minun pitäisi vielä kerran miettiä tätä kaikkea joka puolelta, niin voisihan olla, että tulisin aivan toisenlaisiin tuloksiin, eikö niin?"

"Ei, ei, älä vaivaa itseäsi! Suoraan puhuen, sinua en usko koskaan. Tosiaankin, vapaaksi päästäksesi ei sinulle olisi mikään lupaus liian pyhä; mutta säästä se itseltäsi, niin säästyy ehkä minultakin perästäpäin tuleva katumus. Sen vallan alle, jossa sinut nyt pidän, en sitten enää toista kertaa sinua saisi ja sinä olisit senjälkeen mies, joka kenties yrittäisit minua vieläkin pelotella sillä uhkauksella, että sinä tuon vapautuksen vuoksi valittaisit oikeuteen! Ah, ei. Kunniallinen menettely kestää kauimmin. Minä teen velvollisuuteni, tee sinä omasi; palvele kolme vuottasi, se ei sinulta henkeä vie."

"Ja sekö ei olisi mitään?! Ajattele sitä, ennenkuin niin menettelet omaa lihaasi ja vertasi kohtaan!"

"Älä sure, se on mietitty. Minä menettelen siinä parhaimman tietoni ja omantuntoni mukaan. Jos sinulle isäsi oli liian vähäpätöinen kuunnellaksesi ja totellaksesi häntä, niin saathan heti toisen herran; keisari on suurempi, ehkä hän tekee sinusta kunnon ihmisen. Minä toivon sitä." Hän taputti poikaa olkapäälle. "Luota vain rohkeasti siihen!"

Sitten paukahti ovi vanhuksen takana lukkoon ja Toni katseli hämillään ympärilleen. — Siksi siis ei isä ollut milloinkaan puhunut tuon laskiaisyön jälkeisestä tappelusta, koska hän ei katsonut sen maksavan vaivaa, koska hänellä jo ennakolta oli kaikki juurtajaksain selvillä. Ja niinkuin hän silloin oli pitänyt viimeisen sanansa, niin on hän sen kai tälläkin kertaa pitävä! Silloin sitä ei voi enää mikään muuttaa, ja mitä enemmän siihen uhrataan, sitä vähemmän parantuu asia!

Poika löi nyrkillään otsaansa; sitten irrotti hän yksitellen sormensa ja kuljetti niitä tukkansa läpi. Kauvan seisoi hän niin, surullisesti tuijottaen eteensä ja nopeasti hengittäen paisuneiden sieramien kautta. Äkkiä hyppäsi hän ylös, juoksi ulos huoneesta, alas portaita, yli pihan ja pitkin tietä kylään päin.

Mihin? Helenanko luo? Voi Herra Jumala, kuullakseenko hänen valituksiaan ja lisätäkseenkö vielä oman osansa niihin? Sillä ei ole hän eikä tyttö autettu ja, totisesti, kurjuudesta on hän tänään saanut kylläkseen. Huomennakin on päivä taas. Siihen asti saa kumpikin katsoa, miten tulee toimeen oman osansa kanssa. Mieluummin ravintolaan!

Hän tuli kotiin myöhään yöllä. Riisuutuessaan singahutti hän toisen saappaansa toisen perästä ovea vastaan, niin että hiljainen talo kaikui; sitten avasi hän sen hiljaa ja kuunteli. Hän luuli kuulevansa vanhuksen kiroavan käytävän päässä olevassa kamarissa, ojentavan kätensä pimeässä häntä kohti, puivan nyrkkiä ja huutavan: "konna!" Tämän jälkeen sulki hän oven säppiin ja heittäytyi vuoteelle.

Seuraavana aamuna hän poistui varhain. Taas pysähtyi hän sillalle ja mietti, huutaisiko tytölle aamutervehdyksen akkunasta. Hm, itkettyneitä silmiä ei ole hauska nähdä, ja mikä melu syntyisikään, — pelkäsi hän, — ja vasta sitten oikein kohoisi huippuunsa, kun sana vaatisi toisen ja hän julistaisi äkkiä kaiken!? Ei, tytön tila on kyllin ikävä, mitä hänen vielä tarvitsee siitäkin suuttua, että Tonin asiat ovat näin pahalla kannalla? Siihen on ainakin aikaa; sitä, mikä sen kuluessa olisi voinut onnellisesti päättyä, ei tyttö tahtonut odotella, mutta uutta määrää kärsimyksiä vanhojen lisäksi hän kai voi odotella! Näin mietiskeli Toni; samoin sitäkin, että päivä schwenkdorfilaisten kumppanien seurassa kuluisi hauskemmin loppuun. Hän lähti kylästä sinnepäin.

Kolme yötä hän pysyi poissa; neljäntenä ilmestyi hän horjuen Zwischenbühelin maantielle, hoiperteli yli sillan ja tuli tajuihinsa vasta sitten kun jo oli hyvän matkan päässä siitä. Hän alkoi mielettömästi nauraa ja haukkui sääriään kehnoiksi kujankävelijöiksi; sitten kulki hän tuon matkan takaisin. Kylän alapäästä hänellä ei ollut mitään haettavaa. Tuo tyttö, tuo kirottu tyttö ja hänen kärsimättömyytensä on kuitenkin oikeastaan syypää kaikkeen hänen onnettomuuteensa! Tytönhän olisi pitänyt olla järkevämpi; se on vaimoväen asia, kun mieheltä järki menee, siihenhän heitä kasvatetaan ja totutetaan! Joka päivä tahtoi tyttö pakottaa yhteenmenoon ja nyt on siitä tullut eroamisen täytymys määräämättömäksi ajaksi ja kaukaiseksi tulevaisuudeksi! Siinä he nyt saivat kumpikin! Oikein ajateltuna on se vain kohtuullista, että poissa-olo tuottaa tytölle murhetta, kun kerran lähtö tahtoi musertaa hänen oman sydämensä! Vain oikein ja kohtuullista, koska tyttö on voinut olla sellainen, ja se täytyisi hänen sanoa tälle vasten naamaa, vaikka hän nyt tällä hetkellä seisoisi hänen edessään; mutta se kuulostaisi niin epähienolta ja riidanhaluiselta, ja senvuoksi on hän mieluummin poissa tytön näkyvistä kunnes hänen mielensä taas on toisenlainen ja hän saattaa puhua tytölle hyvän sanan, — sen on hän kai Helenalle velkaa, — mutta ei ennenkuin hänen mielensä on toisenlainen, siihen asti täytyy tytön odotella.

Mutta Tonin mielentila ei näyttänyt paranevan, sillä Helena sai häntä turhaan odotella päivä päivältä. Vasta sinä iltana, jolloin Zwischenbühelin nuorukaiset palasivat kotiin sotasyynistä, näki tyttö hänet jälleen ensi kerran; Toni seisoi loitolla hänestä, keskellä meluavaa joukkoa, sulkahattu työnnettynä takaraivolle, ja huusi kaikkein äänekkäimmin. Joku pojista lienee huomauttanut häntä tytön läsnäolosta ja alkanut härnäillä häntä, sillä äkkiä kohotti hän oikean jalkansa, pyörähti vasemmalla ympäri ja käänsi Helenalle selkänsä.

Varhain seuraavana aamuna tulivat Schwenkdorfin pojat noutamaan Sternsteinin Tonia lähteäkseen yhdessä kaupunkiin, johon heidän piti tulla majotetuiksi.

Jos muutoin vallan järjetön äänijänteiden ponnistaminen huutamalla, hoilottamalla ja laulamalla osottaa iloista sieluntilaa, niin olivat nuo nuoret miehet, jotka tuossa lähtivät kylästä, tyytyväisimmät, onnellisimmat ihmiset maailmassa. Myllärin Simerlin Schwenkdorfista tempasi mukaan luultavasti vain toverien iloisuus; näillä oli siihen taipumus itsestään, mutta hänellä ei sitä ollut, hänen hattuaan eivät sulat koristaneet, sillä tuo raukka oli neljä viikkoa ennen sotasyyniä eräissä häissä riemulaukauksia ampuessaan katkaissut oikean kätensä peukalon. "Niin menettää moni usein kauneimpansa", valitteli hän matkatovereilleen.

Kun kulkue oli ennättänyt kappaleen matkaa kylän ulkopuolelle, nousi eräästä pensaikosta tien varrelta muuan tyttö ja jäi odottelemaan rekryyttien saapumista.

"Kuulehan", naapurinsa työnsi häntä kyynärpäällään. "Minusta näyttää että saat jotain mukaasi tuolta tieltä, mutta en luule että se tulee olemaan muisku."

Toni veti suunsa leveäksi ja pilkisti sukkelasti sinnepäin. "Ah, mitä!" hän sanoi. "Menkää te vain edellä, saan teidät pian kiinni."

Edelläkulkevat ojensivat leikkiä laskien kätensä tyttöä kohden, tarttuakseen häntä leukaan tai vyötäisiin, mutta tyttö juoksi heidän ohitseen Tonin luo.

Kun Toni näki Helenan tulevan, silloin pisti hänen kauneutensa nuorukaisen silmiin ja hänen menettämisensä sydämeen. Vain itkettyneet silmät, harmistuneet kasvot, voivottelut ja valitukset olivat nuorukaista pelottaneet ja tehneet hänet vältteleväksi; mutta semmoisena kuin tyttö nyt tuossa häntä lähestyi, tosin vihaisin katsein ja suuttumuksen puna poskilla, mutta kuitenkin niin reippaana ja päättäväisenä, silloin halutti häntä väkisinkin ojentaa kätensä tyttöä kohden, tarttua hänen käsiinsä, kysyä, tahtoisiko hän pysyä hänelle uskollisena sen ajan kun hän olisi poissa, sanoa, ettei mikään voisi saada häntä luopumaan tytöstä ja kuinka lopulta kaikki kuitenkin taas kääntyisi hyväksi!

Ajatellen kuinka tämä kaikki hämmästyttäisi tyttöä, joka nyt vallan kiihtyneenä ja raivoissaan lähestyi häntä, avasi hän hymyillen huulensa.

Silloin seisahtui tyttö aivan hänen eteensä. "Konna!" huusi hän ja sylki nuorukaista kasvoihin.

Voihkaisten kohotti Toni nyrkkinsä, mutta tyttö väistyi nopeasti syrjään ja juoksi kiireesti kylään päin.

Toni kuuli tovereittensa äänekkään naurun, sillä nämä olivat jääneet seisomaan jonkun matkan päähän; sitten pyyhkäisi hän takkinsa hihalla kasvojaan ja alkoi vihasta itkeä niin rajusti, että koko ruumis tärisi; mutta pian hän rohkaisi mielensä ja kiiruhti odottelevien luo. "Eteenpäin!" huusi hän. "Se on kestetty! Älkää naurako! Mitä vaimoihmiselle voi tehdä? Täytyy vain ottaa vastaan kaikki ja jokainen teistä kärsii mielellään, että tuollainen kaunotar suuttuu siitä syystä että hän ennen on ollut liian hyvänä!"

"Oikeassa olet, Toni, he kadehtivat sinua vain, ei mitään muuta!" huusi myllärin Simerl ja alkoi laulaa:

Joko nyt — sano tyttö — mun kehnoksi näät?
Hojaa, hojaa, helei!
Kyll' ennen ma pyöritin rosvojen päät!
Hojaa, hojaa, helei!
Ja poika se vastas: jo kylliksi sain,
Hojaa, hojaa, helei!
Sun ulkoa muistan kuin sormeni vain!
Hojaa, hojaa, helei!

Laulaja alkoi nyt tulkita rakkauden iloja tuolla yksinkertaisella havainnollisuudella, jota tähän aikaan pidetään vain turmeltumattomain kansain tai vanhantestamentin aikuisten kuninkaiden ominaisuutena. Laulaessa tätä hellää, syvämietteistä laulua, jonka lirityksiä nuorukaiset innoissaan kuorossa rääkyivät ja mörisivät, kävi matka eteenpäin.

Helena oli kuin lentäen juossut läpi koko kylän; saavuttuaan mökilleen heittäytyi hän kynnykselle ja makasi siinä suonenvedontapaisin, äkkinäisin nyyhkytyksin ääneensä valittaen.

Ovi hänen takanaan avautui ja vanha Zinshoferin emäntä kuiskasi:
"Tokero, tule sisään äläkä herätä mitään huomiota siinä."

Helena pudisti kiivaasti päätään ja teki käsillään torjuvan liikkeen. Kauan makasi hän siinä, ruumis täristen, sydän ikäänkuin pelottavan raskaan painon alla tuskaisesti tykyttäen, mielenmalttinsa menettäneenä; sitten nousi hän istualleen ja tuijotti eteensä yli joen, jonka takaa niittyjen vehreys paistoi. Hän katsoa tuijotti alaspainuneiden ripsien suojasta kukkulan juurta kohti; ei ainoakaan ripsi kohonnut ylös, jotta huippu edes pikimältään olisi näkynyt ja sekin selvinnyt, oliko kartano vielä paikallaan.

Hän kääntyi huoaten poispäin. Pikimältään osuivat hänen silmänsä naapurimajoihin, sitten hän varjosti ne kädellään otsaansa pyyhkien. Pitkän aikaa mietteissään istuttuaan kohotti hän päätään ja katseli rauhallisesti ympärilleen kuten lapsi, joka on nukkunut unohduksiin eilispäivän kurituksen. Hän veti oikean jalkansa lähemmä ja otti kengän pois. Korolla hän keräsi kokoon pieniä kiviä maasta ja singahutti ne anturan kärjellä naapurimajan pihaan. Hän jatkoi tätä peliä kiihkeästi ja katsoi joka kiven jälkeen, kuinka lähelle se putosi tai kuinka kauas se lenti, kunnes hän lopulta onnistui pari kertaa perätysten heittämään kivet naapurin puutarhaan ja kuuli niiden rapisten sinkoavan pensaikon läpi; silloin pani hän kengän jälleen jalkaansa, nousi ylös ja meni majaan.

XII.

Muckerl oli ilman sulkahattua palannut kotiin sotasyynistä. Vaikkakin sitä yleensä odotettiin, olivat kuitenkin oljenpunojatar ja Matznerin Sepherl melkoisella levottomuudella ajatelleet hänen kotiintuloaan. Vanhan rouvan tuska oli muutoin aivan tarpeeton; ne eivät olisi ottaneet häneltä poikaansa vaikka tämä olisi ollut jättiläinenkin, ja eipä hänen olisi tarvinnut mennä ollenkaan yrittämäänkään, jos äiti ajoissa olisi ilmottanut tästä asianomaiseen paikkaan, sillä köyhän lesken ainoana poikana, joka pitää huolen äitinsä elättämisestä, oli hän vapaa sotapalveluksesta; mutta eipä kukaan ottanut vaivakseen selittää tätä seikkaa oljenpunojattarelle. Milloin velvollisuuksien täyttäminen tulee kysymykseen, silloin osaa esivalta penikulmien päästä löytää köyhät ja köyhimmät, mutta heidän oikeuksiaan — eikä niitä järin paljon olekaan — ei kukaan opeta heitä hakemaan.

Rekryyttien meluisan poislähdön jälkeen oli kylässä jokseenkin hiljaista. Isännät, joiden pojat olivat lähteneet pois, kiroilivat hiljaa, sillä kahden voimakkaan käsivarren puute tuli pian kaikkialla pienissä maataloissa tuntuvaksi; nyt täytyi vanhusten joko lisätä vaivojaan ja ahertaa itse tahi hellittää kukkaroaan ja palkata renki. Ei tarvittu juuri erikoista työnkammoa tai säästäväisyyttä saattamaan heitä kateellisiksi niille, joilla ei ollut sotaväkeen kelpaavia poikia, mutta sen sijaan silminnähtävästi enemmän isänmaallisuutta, koskapa he usein painavasti selittivät pojilleen: "Miekkonen, olen vain pahoillani ettei keisari ole sinua ottanut, ja jos hän vielä tänäpäivänä sinut tahtoisi, niin saisi hän sinut vaikka paikalla!"

Aivan toisin ja, kuten itsestään on ymmärrettävää, jalommin ajatteli vaimoväki asiasta. Äidit ja sisaret huolehtivat ja murehtivat vain, mitä Steffelistä, Seppelistä ja Martelista tulisi "jos sota syttyisi", ja ne tytöt taas, joiden sulhasmiehet olivat lähteneet pois, ne surivat tuon äärimäisen mahdollisuuden lisäksi sydämensä pohjasta vielä sitäkin, että tuo iloinen sotilaselämä voisi turmella heidän rakkaat poikansa! Minkävuoksi he mainitun elämän niin hupaiseksi kuvittelivat, siitä eivät he voineet itselleen eivätkä tahtoneet toisilleen tehdä tiliä; mutta sellaiselle tytölle siitä todellakin oli paljon päänvaivaa!

Ihmiselle, joka jonkunverran tuntee sukupuolensa erikoisuuksia, ei ollut mitään huomiota herättävää, että miehet raa'asta katsantokannastaan huolimatta vähät välittivät vanhan oljenpunojattaren onnesta, kun tällä taas, jalomman, naisellisen ajattelukannan mukaan, yhtäkkiä oli enemmän kadehtijattaria kuin milloinkaan ennen elämässään.

Tavalliset ihmiset sallivat kuitenkin ennemmin kadehdittavan itseään kuin surkuteltavan, ja Muckerlin äiti oli hyvin tavallinen ihminen. Kun aurinko pilkisti esiin sen kukkulan takaa, jolla Sternsteinin kartano sijaitsi, ja leveä valojuova sai kaiken tuossa pienessä majassa loistamaan ja kiiltämään, työkalut nuorukaisen pöydällä, lakki- ja lasiastiat keittiössä, kuvain puitteet ja kaappien messinkihelat, silloin tuntui vanhasta vaimosta ikäänkuin loistaisi tuo rakas kultakehrä jälleen yhtä lämmittävänä ja ilahuttavana kuin ennen hänen paraimpana aikanaan, jolloin hän suruttomana lapsena, iloisena tyttönä, nuorena vaimona ja äitinä sen säteissä vallattomasti ailakoi ja — ahavoitui.

Muutamana sunnuntaina iltapäivällä, rukoushetken jälkeen, kulkivat vanha oljenpunojatar ja Muckerl, vanha Matznerin emäntä ja Sepherl yhdessä kylän läpi. Molemmat vanhukset tepastelivat vieretysten ja nuoret kävelivät heidän edellään. Noilla kolmella naisella oli tavattoman suuret rukouskirjat kädessä; mahtoi niin avarassa tilassa olla paljon lohdutusta ja virkistystä.

Kun nuorukainen sanoi jonkun sanan tytölle tai tämä hänelle, kääntyivät niiden kahden vanhuksen päät yhteen ja he katsoivat merkitsevästi toisiinsa.

"Kuules, Sepherl," sanoi Muckerl. "Se Neitsyt Maarian kuva, jonka sinä tilasit minulta, on valmis; maalauskin on jo kuivunut, ja jos tahdot niin voit jo huomenna viedä sen kirkkoon. Toivon että olet siihen tyytyväinen." Nuorukainen hymyili ystävällisesti puheensa päätteeksi.

Kotona asetti Muckerl sitten kuvan työpöydälleen ja kysyi tytöltä mitä hän siitä piti.

Sepherl seisoi kauan sen edessä ihmettelevin silmin ja sitten sanoi hiljaa: "Kuulehan, käärme sinulta on onnistunut varsin hyvin, se minun jo täytyy sanoa, oikeinpa voisi pelätä tuota eläintä."

"Katsohan, Muckerl", jatkoi Sepherl, "älä pahastu, puhun vain sen mukaan kuin ymmärrän ja minä ymmärrän ehkä hyvin vähän näitä asioita, mutta jo kauan olen halunnut sanoa sinulle että sinun pyhimyksesi näyttävät minusta kaikki rikasten ihmisten pyhimyksiltä."

"Hyvä Jumala, sitä että kuva on sellainen rikkaiden silmiä hyväilevä, ikäänkuin rakkailla pyhimyksillä samoin kuin heillä olisi ulkonainen arvo, sitä että se on niin täyteläinen ja muovailtu, niinkuin olisi vain mitättömän vähän surua ja vaivaa siinä että pyrkii taivaanvaltakuntaan! Liian maallisiksi sinä teet pyhimykset, ja miehissä ja naisissa herää niitä katsellessa helposti toisia ajatuksia kuin pitäisi."

"No miltä niiden sitte pitäisi sinun mielesi mukaan tästäpuolin näyttää?" kysyi Muckerl.

"Sitä en tiedä, sitä en osaa sanoa, mutta ei sellaisilta kuin sinun, Muckerl. Sellaiselta ei kukaan näytä kärsityn vaivan ja kidutuksen ja ankaran kurituksen ja raskaan elämän jälkeen, vaan pikemmin meidän tapaiselta, alakuloiselta ja murtuneelta."

"Mene, höperö tyttö, etsimään vertaistani. Siltä joka ei osaa itseään auttaa, en kumminkaan apua pyydä; minä teen työni vain lujalla luottamuksella ulkonaiseen kauneuteen ja kaikkeen voittamattomaan, johon ei mikään hätä ja kurjuus pysty."

"Sinä et ole koko elinaikanasi ymmärtänyt mitä rukoilemisella tarkotetaan, koska esirukouksen vuoksi pidät kiinni ulkonaisesta kauneudesta ja siitä, johon ei mikään hätä pysty ja mitä ei sinun epämuodostumasi käsitä ja sinun kurjuutesi ymmärrä."

"Sinun puheestasi päättäen olisi kai piru tehtävä kauniiksi ja pyhimykset rumennettava? Eikö niin? Jos et tästäkään vielä huomaa, mitä hupsuuksia lörpöttelet ja kuinka tietämätön olet tässä asiassa, niin ompa sääli!"

"Saatat olla oikeassa ja sanoinhan äsken, että kenties en ymmärrä siitä mitään; mutta tuo jumalanäidinkuva tuossa on minun tilaamani ja siitä saan kai sanoa ettei se ole mieleiseni, ja suoraan puhuen minä en siitä huoli, tiedä se."

"Koska se hiuskarvalleen on tuon ilkeän naapurinihmisen, Zinshoferin
Helenan näköinen."

"On näköinen, mutta ei ole se!" huusi Muckerl, kasvot kokonaan punaisina. "Puhaltaako tuuli siltä kulmalta? Pitäisikö kuvan ehkä olla veistelty sinun mukaasi, sinä hamppuvarpunen siinä?!"

Tyttö tuijotti nuorukaiseen tuskallisesti ja ihmettelevin silmin, hänen itkuun valmis suunsa alkoi väristä, hän pani molemmat kätensä rinnalleen ja sanoi hetkisen kuluttua valittavan pitkäveteisellä äänellä: "Sitä en olisi tahtonut, Muckerl, että suutut minulle. Niin ylpeä en suinkaan ole että ajattelisin sinun voivan veistää kuvan minun mukaani; mutta et olisi kristittykään, Muckerl, ellet huomaisi kuinka suuri synti olisi ripustaa tuollainen kirkkoon hartautta herättämään; huomaisihan jokainen yhdennäköisyyden kuvan ja Helenan välillä, joka päällepäätteeksi vielä on samassa kylässä ihmisten näkyvissä, olkoonpa sitten vaikka paraskin; mutta sillä olisi kuitenkin Pyhä Neitsyt suorastaan häväisty."

"Tuhat tulimmaisen paholainen", kirosi Muckerl, "piru hänet sitten vieköön!" hän heilutti puukkoaan.

"Jessus ja Josef, Muckerl, Herra antakoon sinulle syntisi anteeksi!" huudahti Sepherl ja tarttui hänen oikeaan käteensä.

"No älähän nyt", kielsi nuorukainen jälleen hyväntahtoisesti hymyillen. "Minä vain hiukkasen muovailen sen nenää. Saatpa nähdä, — et ensinkään tiedä, mitä nenä merkitsee kasvoissa, — kuinka äkkiä se näyttää toisenlaiselta eikä enää muistuta ketään."

Muckerl alkoi vuoleskella, tytön nojautuessa hengitystään pidätellen työpöydän yli ja tuskallisesti katsellessa työtä, aina valmiina riistämään veitsen nuorukaisen kädestä, jos vähänkin näyttäisi siltä että hän uurteli kuvaa liian syvälle.

Muckerl pani hymyillen työkalunsa pois. Hän oli pyöristellyt nenän siron kaarevuuden ja sierainten hienon nousun ja madonnalla oli nyt, vaikkeivät kasvot ensinkään olleet hänen näköisensä, Sepherlin nenä. Tyttö ei tosin tästä mitään aavistanut, hän näki vain tuon suututtavan ja loukkaavan samannäköisyyden kokonaan hävinneen ja hän taputteli ilosta käsiään niinkuin ylenonnellinen lapsi. Hänen riemunsa houkutteli molemmat vanhat rouvat saapuville, kuvaa ihmeteltiin ja ylisteltiin kilpaa sillävälin kun Muckerl siveli veitsen paljastamat paikat jälleen värillä. Kun Sepherl äitineen valmistautui kotimatkalle, antoi nuorukainen jumalanäidinkuvan hänen mukaansa ja huusi hänelle vielä kynnykseltä, että "hänen oli kuvaa kantaessaan varottava sen kosteata nenää."

Näin erosivat he hilpeästi ja iloisesti nauraen. Vaimot kuvittelivat salaisten toivomustensa ja pyyteittensä täyttymisen olevan niin lähellä, että he jo unelmissa hajanaisin viittauksin ja puolinaisin sanoin alkoivat vihjailla toisilleen onnesta, jota kumminkaan hän, jolle he kaikki tunsivat olevansa tästä kiitoksen velassa — ei suinkaan Jumalalle —, oljenpunojattaren Muckerl, ei lainkaan tuntenut.

Toisena aamuna, jo kauan ennenkuin kellot olivat kutsuneet aamujumalanpalvelukseen, heräsi Sepherl äkkiä unestaan. Tuoreen öljyvärin hieno haju täytti tuvan. Tyttö muisti asian, sieppasi vaatteet ylleen, astui suuren pesukaapin luo, jonka päälle kuva oli asetettu, nojasi kyynärpäällään siihen ja pani kätensä ristiin.

"Kaikkeinarmollisin Neitsyt! Koska nyt olet vielä luonani, niin anna anteeksi, että puhun kanssasi; sillä kun myöhemmin vien Sinut kirkkoon, on messupapilla paljon kyseltävää ja sanottavaa ja ihmisetkin tunkeilevat ympärillesi, niin että siellä tuskin tulee minulle tilaisuutta olla kahdenkesken sinun kanssasi. Hyvin kauniisti rukoilisin sinua lahjottamaan oljenpunojattaren Muckerlille rakkaan terveyden jälleen täydellisesti takaisin, niin ettei minkäänlaista merkkiä hänen sairaaloisuudestaan jää jälelle; salli hänen tulla järkiinsä, niin että hän huomaa ettei Zinshoferin Helena oikeastaan milloinkaan ole hänestä pitänyt eikä lainkaan ole hänen arvoisensa, ja jos Sinulle sopii, niin ei minulla olisi mitään sitä vastaan että antaisit Muckerlin minulle aviopuolisoksi. Pysyisin hänelle kyllä uskollisena ja olisin ahkera ja tekisin ja kärsisin kaikki mitä pyhä aviosääty vaatii ja velvottaa ja minkä itsekin tiedät, kaikkeinarmollisin Jumalanäiti ja kaikkeinpuhtain Neitsyt!"

Kun kellot kajahtivat soimaan, otti hän kuvan käsivarsilleen ja juoksi sen kanssa huoneesta ulos. Hän nosteli sitä, niin raskas kuin se olikin, suuteli sitä poskelle, lyhyesti sanoen hyväili sitä kuten lapsi nukkeaan; mutta äkkiä muisti hän käytöksensä sopimattomuuden ja kantoi kuvaa suorana, tasaisin askelin kulkien kirkkoon.

Myöhemmin painoi hänen sydäntään usein se raskas ajatus, että hän lapsellisella, "epäkunnioittavalla" tuttavallisuudellaan ehkä oli turmellut taivaallisen esirukouksen ja sovittamisen. Sillä vielä saman päivän kuluessa hänen ryhtyessä kylän yläpäässä kovaan työhönsä, tapahtui alapäässä asioita, joiden seuraukset monet kerrat pusersivat häneltä kuuluville syvän huokauksen: "Taivaallinen armonäiti, en tahdo nurista, mutta ei se kumminkaan sinulta ollut kauniisti tehty!"

Aurinko oli jo jokseenkin korkealla selkeällä taivaalla, kun oljenpunojattaren Muckerl astui tuvantakaiseen puutarhaan ja alkoi siellä verkalleen kävellä edestakaisin. Ilma oli leppoisa ja puhdas, sillä joki kokosi uomaansa sulavan lumen ja puhdisti sen sorasta rantaäyräälle saakka; umput olivat puhjenneet ja puut ja pensaat kukkivat tai olivat nuortean vehreitä, mutta tuo hieno koristelu ei kuitenkaan vielä tehnyt oksia eikä haaroja varjokkaiksi, vaan jätti lomitseen katseelle mitä laajimman näköalan ja paljasti lähimmän ympäristön vapaasti nähtäväksi.

Aivan likeltä, suojattomasta naapuripuutarhasta, pilkisti esiin kolme värikästä kappaletta, punainen nuttu, harmaa liinapaita ja kirjava päähuivi erään naishenkilön yllä, joka maahan kuukistuneena veitsellä kaiveli kukkalavaa ja karhitsi juurineen pois kaiken, mikä siitä jo vehreänä versoi. Sen vieressä oli soraläjän päällä harmaasta, rypistyneestä paperista tehty tötterö, joka oli peitetty kellastuneella kirjotusarkilla, erään aikoja sitten kuolleen henkilön "kastetodistuksella." Kirjava joukko siemenjyviä oli vierinyt siitä ulos ja tämän pelottavan tippumisen ja vierimisen läpi yritti parhaillaan muuan pieni hyttynen hypähdellen löytää tietään; se ei suinkaan tiennyt mitään syytä miksikä sen ruumiiseen kasvaneet siivet eivät olleet sille hyödyksi tässäkin.

Innokkaasti puuhaileva nainen piti päänsä syvään kumartuneena; että hän oli nuori, sen ilmaisivat täyteläiset ja kuitenkin jäntevät käsivarret, sen ilmaisi pyöreä niska, jonka vaihtelevista liikkeistä paita pingottui ja samalla meni laskoksille.

Muckerl tiesi varsin hyvin kuka se oli. Hän oli vain näin ohimennen huomannut nuo kolme värikästä kappaletta ja kumminkin tanssivat ne hänen silmissään edestakaisin pitkin tietä.

Mutta tarvitsiko hänen kartella tyttöä? Ei suinkaan! Kohteli tämä sitten häntä miten tahansa, niin ei! Ja millainen tyttö olisi, se sai hänet jo uteliaaksi, — kaunis, — vastustamaton yhä vieläkin, —

Äkkiä jäi Muckerl seisomaan aivan aidan viereen, tuskin kahden askeleen päähän tytöstä. Pitkän aikaa hän tuijotti toiselle puolen. Tytön täytyi tietää että hän oli saapuvilla ja kuinka lähellä hän seisoi, vaikkei nähnytkään häntä; tytön täytyi kuulla askeleet, kun hän äkisti oli lähestynyt. Hänen hatunreunojensa varjo sattui lavaan, jota tyttö kaiveli, mutta tämä leikkeli edelleen juuria, ikäänkuin ei mitään muuta huomaisikaan.

Odotteliko tyttö että hän jälleen lähtisi pois? Onko hänen läheisyytensä tälle niin kiusallinen? Yhtäkaikki! Muckerlia halutti kuitenkin nähdä kuka ennemmin väsyy asemaansa.

Nyt yskähti tyttö hiljaa ja sanoi puoliääneen katsomatta ylöskään:
"Oletko suutuksissasi minulle?"

Kun ei Muckerl pitkiin aikoihin vastannut, käänsi tyttö kasvonsa häneen päin. Tytön silmäluomet olivat punaiset, silmät näyttivät itkettyneiltä.

Tyttö pisti veitsen multaläjään, nousi ylös polviltaan ja astui aidan luo, tarttui nuttunsa liepeeseen, puhdisti sormensa mullasta ja virkkoi sitten: "No anna sitten minulle kätesi."

Nuorukainen ojensi sen hänelle ja sanoi väräjävällä äänellä: "En ole suutuksissa sinulle."

Tyttö katsoi hämmästyneenä nuorukaiseen: "Enkä ainakaan minä sinulle", kuiskasi hän.

Muckerl veti kätensä takaisin ja pani molemmat ristiin rinnalleen.
"Helena, miten olet voinut minua kohtaan siten menetellä?!"

Tyttö kääntyi poispäin ja työnsi veitsen, johon hän jälleen oli tarttunut, pari kertaa multaan. "En sitä itsekään tiedä", puhkesi hän hiljaisella äänellä sanomaan; se kuulosti tylyltä, melkeinpä vihaiselta. "Itse paholainen on kai saanut minut niin tekemään. Vahinko, että siitä tuli puhe! Tapahtunutta ei milloinkaan saa tapahtumattomaksi."

"Sinä puolestasi voit kyllä helposti sen tehdä, kuten miesväki yleensäkin on sellaiseen paremmin tottunut. Puhukaamme ennemmin jostain muusta." Tyttö nousi ylös, heitti veitsen taakseen ja astui askeleen lähemmäksi. "Saanko pian onnitella?"

Nuorukainen punastui ja joutui hämilleen kuten ihminen, joka häpeällisestä juorupuheesta joutuu ymmälle. "Sinulla on väärät tiedot", sanoi hän vihoissaan, "sellaista ei kumpikaan meistä kahdesta ajattele."

"Sepherl ainakin, se on varma; sen olen jo kauan tiennyt, eikä hänen olisi tarvinnut sitä minulle tunnustaakaan; aina siitä ajasta asti olen sen tiennyt, jolloin me vedimme yhtä köyttä sinun kanssasi."

Muckerl huokasi syvään. "Hän on kyllä kelpo tyttö, mutta hän säälittää minua, jos niin on kuten sanot; sinun sijallesi ei kukaan voi astua."

"Miksi et?" kysyi nuorukainen kiihkeästi. "Minkävuoksi et? Minkävuoksi ei välimme nyt, kun rauhanhäiritsijä on poissa, jälleen voisi tulla entiselleen?"

"Meidänhän olisi pitänyt mennä naimisiin!" nauroi tyttö kimakasti ja ivallisesti. Sitä oli hyvin ilkeä kuunnella. Sitten jatkoi hän hillityllä äänellä: "Sillävälin tapahtuneiden asiain jälkeen aiot korjata mitä toinen on pahaa tehnyt, ja minä olen liian viisas niitä vielä uuden kanssa pahentamaan."

Muckerl katsoi häneen suurin silmin. "En ymmärrä sinua", sanoi hän, "mutta jos luulet minun aikeeni olevan muuta kuin kunniallisen, niin olet väärässä."

"Hölmö", sanoi tyttö astuen vallan nuorukaisen lähelle ja katsoen häntä kiinteästi silmiin. "Vähätpä tiedätkin tapahtuneista asioista. Jos Sternsteinin hovin poika sinua kohtaan oli raaka, niin oli hän minua kohtaan konna! Että sinut hylkäsin ja hänen seuraansa menin, sen saan nyt kylläkin kalliisti maksaa; voit olla tyytyväinen! Hän on luvannut tehdä minut emännäkseen ja… Miksi en kunniallisen aikeesi vuoksi sanoisi nyt tässä paikassa sitä, mitä en enää pitkiin aikoihin ole voinut ihmisiltä salata?… Häpeään hän on minut saattanut!"

Nuorukainen alkoi vavista, hänen kasvonsa tulivat liidunvalkeiksi, hänen suupielensä värähtelivät ja silmät, joilla hän tuskallisesti tuijotti tyttöön, täyttyivät kyynelillä.

Helena käänsi äkkiä punastuneet kasvonsa pois hänestä ja molemmin käsin tarttuen häneen kyynärpäiden yläpuolelta ja hiljaa pudistaen kuiskasi: "Mutta — Muckerl — eihän se ole totta."

Silloin painoi tyttö päänsä vasten rintaansa ja huusi nyyhkyttäen:
"Se on totta, — niin, se on totta, — olen peräti kurja ja hukassa!
Työnnä minut pois! Työnnä minut pois luotasi!"

Mutta nuorukainen antoi hänen olla paikallaan ja hetkisen kuluttua tunsi tyttö hänen kätensä hyväilevästi silittelevän päätään.

Ja ollessaan näin hänen lähellään, alaspainunein, kostein silmäripsin, korva vasten hänen kovasti tykyttävää sydäntään, palkitsi Helena hänen heikkoutensa, — tuon aina jalomielisen heikkouden, että hän ei sallinut tytön kärsiä hänelle mitä katkerimmasta totuudesta, — sokuroidulla valheella. "Jos joskus olisit tullut luokseni", — hänen äänensä tärisi vielä kovien nyyhkytyksien jäleltä, — "vain puoleksikin niin tungettelevana kuin tuo heittiö, niin voisi kaikki tänään olla toisin."

Nuorukainen hengitti niin sisimmästään, että tytön pää työntyi pois hänen rinnaltaan. "Helena", sammalsi hän. "Mitä on minun tekeminen? — En voi ajatellakaan elämää ilman sinua. — Jos sinut kuitenkin ottaisin, —"

" Sen tapauksen varalta, — ennenkuin puhut enemmän, — salli minun ilmottaa sinulle jotakin! Semmoisena kuin seison tässä edessäsi, naimattomana, onnettomuuteen syöstynä tyttönä, täytyy minun kai ottaa kiitollisena vastaan sinun kuten jokaisen muunkin ihmisen sääli; mutta jos ottaisit minut vaimoksesi", — tyttö ojentui suoraksi, pani kätensä painavasti Muckerlin olalle ja jatkoi terävästi ja tylysti: — "silloin vaadin itseäni kohtelemaan samoin kuin jokaista toistakin sellaista, ja koska olen sinulle kaikki julkisesti puhunut ja rehellisesti tunnustanut, niin toivon ettet veisi minua kattosi alle vain tavan vuoksi, enkä myöskään kärsi sitä, että sanoisit ottaneesi minut vain säälistä, vielä vähemmän että nuhtelisit minua menneistä asioista!"

"En mitään sellaista tekisikään ja pitäisin kyllä rehellisesti huolta sinusta ja siitä — toisesta!"

Tyttö katsoi häneen läpitunkevasti suurilla silmillään. "Onko se täyttä totta?"

Hän tarttui niihin ja sanoi lyhyesti ja päättävästi: "Olkoon sitten niin!" Mutta silloin valtasi hänet liikutus nuorukaisen hyväntahtoisuudesta, hän painoi Muckerlin oikean käden sydämelleen, sitten huulilleen. "Muckerl", huusi hän, "sinä olet kuitenkin todellinen auttajani hädässä! Että pidät minua niin rakkaana ja pelastat minut häpeästä, sitä en unohda, en ijankaikkisesti."

Tyttö oli tällä hetkellä varmastikin vilpitön, mutta, ah — hetken ihmiset eivät ajattele kuinka suuresti usein pikkuinen ajanjakso muuttaa sitä ijankaikkisuutta, johon he ovat vedonneet.

Hetkisen äänettömänä pideltyään toista kädestä kysyi tyttö, katsoen hellästi nuorukaiseen: "Pääsetkö yli?" Hän tarkotti yli aidan.

"Sitten tulen minä!" Tyttö heilautti itsensä nopeasti alemman säleaitauksen yli varomatta ohutta pukuaan; mutta eihän sitä nähnyt muut kuin tuo yksin, jonka edessä hänellä vastaisuudessa ei tullut kainostelu kysymykseenkään. Nyt riippui tyttö hänen kaulassaan ja painoi janoavat huulensa hänen huulilleen, ja nuorukainen horjui tytön painosta ikäänkuin juopuneena hänen hyväilyistään.

Silloin kuului rakennuksesta huuto: "Tule syömään!" Mutta kun oljenpunojatar astui puutarhaan, kiljaisi hän kovaa: "Muckerl!"

Tyttö astui vain askeleen syrjemmäksi, tuuhean pensaan suojaan. Hän käänsi vanhukselle selkänsä ja tämä näki hänen vielä pari kertaa nyökäyttävän päätään ja viittovan käsillään, ennenkuin nuorukainen erosi hänestä ja hitaasti tuli saapuville.

Kun Muckerl seisahtui vanhan vaimon eteen, joka silmät levällään kysyvästi tuijotti häneen, viittasi hän peukalollaan takanaan olevaan oikeaan käteensä ja sanoi ystävällisesti: "Tiedätkös, äiti, me olemme jälleen hyvät."

"No minä ja Helena", vastasi nuorukainen suullaan ja silmillään iloisesti hymyillen.

Oljenpunojatar löi kätensä yhteen ja kiersi sormet toisiinsa ja astui sitten Muckerlin edellä tupaan, jossa molemmat istuutuivat pöydän ääreen. Kun vanhus kartteli kyselemistä, säästyi nuorukaiseltakin vastailu. Hän oli ahkerassa syömisen toimessa, mutta äiti istui miettiväisenä tyhjän lautasensa ääressä, mikä muutoin ei lainkaan herättänyt pojan huomiota.

Jos on totta, että sielulliset liikutukset saavat jokapäiväisten ruumiillisten tarpeitten tyydyttämisen unohtumaan — minkä mukaan kansankeittiöiden hoito muodostuisi paljon edullisemmaksi taloudelliselta kannalta katsoen, jos sielulliset taistelut olisivat helpommalla saatavissa kuin raavaanliha —, jos myöskin on totta, että ruokahalunpuute on todellisen rakkauden koetuskivi, silloin, niin silloin oli kaikista niistä tärkeistä tapauksista, jotka Muckerl oli kokenut viimeksi kuluneen neljännestunnin ajalla, hänen sielunsa ja sydämensä kokonaan erossa; varmastikaan ei kumpikaan niistä kahdesta aiheuttanut häntä, laskettuaan veitsen ja kahvelin pois kädestään, hellittämään vyötään.

Helena rypisti otsaansa. "Mikä onni? Hyvin tavallistahan on, että erotaan ja taas tullaan yhteen."

Vanhus veti suunsa ivahymyyn. "Todellakin, tavallista kylläkin, mutta sellaisessa tapauksessa kuin sinun kumminkin hyvin harvoin. Tietääkö hän sitten kaikki?"

"Äiti", huusi tyttö vihaisesti, "jos puhut minulle rahoista, jotka heitin Sternsteinin isännän jalkoihin ja jotka sinä minun tietämättäni ja tahtomattani olet omistanut, niin sen sanon, etten niistä vielä tänäkään päivänä tiedä enkä tahdo tietää mitään! Yleensä, varo kieltäsi! Jos vain yhdellä ainoallakin ajattelemattomalla sanalla häiritset kotirauhaa minun ja mieheni välillä, niin on hyvä sopumme lopussa ja sinä opit tuntemaan minut!"

"No, no", murahti eukko, "luulenpa tuntevani sinut jo ennemminkin, sinä myrkkykieli siinä! Saatpas nähdä!"

Kun Matznerin Sepherl illalla tuli, istui oljenpunojatar etupihassa; hän nousi ylös ja otti tyttöä, joka ystävällisesti tervehtien tahtoi astua hänen ohitseen, kiinni käsivarresta. "Jäähän tänne hetkiseksi", virkkoi hän, "olenkin jo kauan aikaa sinua odotellut; täytyyhän minun kumminkin kertoa sinulle mitä uutta meillä nyt on tapahtumassa. Jos sitten vielä tahdot mennä sisälle, sinä pyydystelijä-parka, niin voithan sen tehdä."

Tyttö levitti ihmettelevät silmänsä vielä suuremmiksi. "Ne ovat taas hyvissä väleissä? Kutka sitte, oljenpunojatar?"

Vanha rouva viittasi omaan majaansa ja sitten Zinshoferin majaan.
"Hm! Tämä täällä meillä ja tuo tuolla!"

"Oh, miten hullua! Ei se voi olla totta hänen puoleltaan. Sellainen kuin tyttö oli häntä kohtaan…"

"Sitä hän ei ajattele eikä tyttö salli hänen sitä miettiä. No, tehköön minkä oikeana pitää. Hän on kyllin suuri tekemään oman tahtonsa mukaan ja kyllin vanha harkitsemaan asiaa; mutta sen minä tiedän, että jos hän tuon tytön nai, niin minä en jää taloon!"

Sepherl tuijotti vanhuksen kosteisiin silmiin; äkkiä painui hänen päänsä alas ja hän sanoi syvään huoaten: "No, Jumalan haltuun sitte, oljenpunojatar", kääntyi poispäin ja kulki epätasaisin askelin takaisin tietä, jota oli tullutkin, kappaleen matkaa verkalleen laahustaen, toisen nopeasti rientäen. Ihmiset, joiden ohi Sepherl näin hämmennyksissään ja hajamielisenä kulki, nauroivat ja arvelivat: "Matznerin Sepherl näyttää kadottaneen eilisen päivän ja etsivän sitä nyt."

Mahdollista! Ja kenties ei ainoastaan eilisen, vaan useampia päiviä ja niiden mukana kaiken sen, mitä rakasta ja hyvää ne olivat antaneet hänen toivoa!

XIII.

Muuanna iltana pian tämän jälkeen tuli oljenpunojatar juoksujalkaa vanhan Matznerin emännän luo. Takimaisessa kamarissa, eräällä penkillä lähellä akkunaa, jonka sinisten, punakukallisten verhojen läpi laskevan auringon säteet loistivat, istuivat nuo kaksi vaimoa ja heidän vastakkain olevat kasvonsa näyttivät ikäänkuin puoleksi siniseksi ja punaiseksi sivellyiltä. Sepherl istui kumarassa nurkassa olevalla jakkaralla ja kuunteli ihmetellen heidän puhettaan.

"En voi sitä käsittää, Matznerin emäntä", valitteli oljenpunojatar, "en kuuna päivänä käsittää. Jo anivarhain aamusella tulee tuo ihminen aidan viereen ja huutaa pojalle tervehdyksen ja sitte alkaa juoksentelu edestakaisin. Pitkin päivää hyppää tyttö joka tuumanpituuden edestakaisin ja veikistelee ja kuhertelee hänen kanssaan, niin että sitä on oikein paha katsella, ja tuo kaikki on lopulta kuitenkin pelkkää petosta, ainakin minun mielestäni! Ja jos ei tyttö joskus hetkiseen aikaan näyttäydy, niin hiipii tuo hupsu hänen peräänsä, vaikka muutoin on ollut niin arkaileva; noitunut se on sen!"

"Ei se olisi mahdotonta", — myönnytteli Matznerin emäntä, — "tyttö ei minusta ole liian hyvä sellaisiin temppuihin ja hänen äitinsä tietää kai myös keinon siihen, ei hän suotta näytä siltä kuin voisi ratsastaa luudanvarrella; mutta mitäpä auttaisi, vaikka se voitaisiinkin näyttää toteen, kun tähän aikaan eivät enää tuomioistuimissa usko sellaiseen?!"

Sepherl pudisti huoaten päätään; ei tuomioistuinten epäuskon vuoksi, vaan koska hän oli pahoillaan, ettei kunnon tyttö ensinkään uskaltanut ajatella jumalattomuuden ohella niin vaikuttavan "temppuilemisen" käyttämistä.

"Minä sanon sulle, Matznerin emäntä", jatkoi oljenpunojatar kiihkeästi, "että tulen vielä sairaaksi harmista. Jokaisen vapaan hetkensä ne viettävät toistensa seurassa ja jos ei niillä sitä ole, niin ne ottavat. Jos niistä toinen olisi hukassa, niin ei olisi muuta mahdollisuutta kuin että hänet löydettäisiin toisen seurasta; mutta ei koskaan voisi tulla kysymykseenkään että ne saisi pysymään erossa! Ja kaiken tuon joutavanpäiväisen hyppäämisen ja hääräämisen ohella, jota ne ennen tuskin nimeksikään tekivät, en käsitä sitäkään miksei ne kerrassaan voi odottaa sitä päivää, jolloin on kirkkoon mentävä."

"Eihän se käy laatuun. Mihinkä sitte jäisi kirkollinen kuulutus saarnatuolista kolmena sunnuntaina peräkkäin?!"

"Erikoisella luvalla? Ah, niinpä tottakin! Pitää vaan osata auttaa itseään. Entisaikaan oli tapana sanoa, että joku asia kävi yhtä joutuin kuin postissa, nykyään saa kai sanoa kuin junalla. Hi-hi!"

"Rakas Matznerin emäntä, vieras voi sillä helposti nauraa. Sinä et ole nyt minun nahoissani etkä tiedä miltä minusta tuntuu. Kiitä sinä Jumalaa siitä!"

"Mutta rakas oljenpunojatar, älä ole pisteliäs, enhän ole sinua nauranut, vaan heitä."

"Sen uskon, uskonpa jo. Enhän anna mitään aihettakaan sellaiseen, nyt, kun ainoa lapseni jättää minut ja minun on etsiminen vieraista kattoa pääni päälle."

Vanha vaimo antoi esiliinan pudota alas. "Siihen talouteen, joka silloin alkaa, en voi jäädä enkä saakaan!" Hän ojensi kätensä jäähyväisiksi. "Nyt en enää kauemmin teitä vaivaa, Jumalan haltuun, Matznerin emäntä."

"Jumalan haltuun, oljenpunojatar! Sepherl, saata oljenpunojatar kotiin! Herran tähden, Herran tähden, kuinka usein vanhuudessa saakaan ristin, jota nuorena ei ensinkään tule ajatelleeksi." Tämän kieltämättömän, kokemukseen perustuvan lauselman jälkeen rupesi Matznerin emäntä pitkään pudistelemaan päätään, katsellen samalla poislähteneiden jälkeen.

Sepherl kulki puunveistäjän äidin rinnalla eteenpäin ja kun ei tämä matkan kuluessa näyttänyt keskusteluun halukkaalta, niin rajottui tyttö siihen, että vähäväliä vakuutteli kaiken äskettäin tapahtuneen "jo olevan poissa käytännöstä — niin, ihan poissa käytännöstä".

Heidän saapuessa mökin luo oli avoimessa akkunassa parhaillaan käymässä innokas ottelu Helenan ja Muckerlin kesken. Tyttö uhkasi pukata pojan ulos ja tämä vannoi "kautta sielunsa", että jos hän pääsisi tarttumaan tyttöön käsiksi, niin vääntäisi hän sijoiltaan kaikki hänen sormensa tai purisi poikki hänen pikkuvarpaansa.

Sepherlin silmät menivät sepposen selälleen. Kaikki sormet tahtoo hän vääntää tuolta pois sijoiltaan tai purra pikkuvarpaan poikki! Tosiaankin, sellaista ei Sepherl milloinkaan olisi voinut uskoa, että hän saattoi noin — helläksi heittäytyä!

Kun Muckerl huomasi tulijat, huusi hän: "Jumala antakoon, äiti! Hyvää iltaa, Sepherl!"

Mitäkö hän täällä teki? Hän, joka tuon katon alla oli auttanut kestämään raskaita aikoja? Ja sitä kysyy se, joka ne on aiheuttanut ja nyt hyvinä päivinä jälleen on valmis sulkemaan häneltä oven! — Oi, kuinka se on ylvästelevä ja ivallinen! Ivaksi sen kateellinen Sepherl otti ja oman kokemuksensa mukaan olikin hän oikeassa, mutta Helena ei luullut, että tuollainen kömpelö, ruma olento kuvittelisi mielessään itselleen voitavan todenteolla pahaa tarkottaakaan tai yleensä olla ylpeäkään häntä kohtaan. Hän oli vastausta odottamatta jälleen ryhtynyt peliinsä Muckerlin kanssa.

Sepherl pani toisen kätensä lanteelleen ja häristeli toisella parikuntaa. "Älkäähän kuherrelko siinä niin kovin", huusi hän sähisten, "muutoin joudutte tekemisiin isäntien kanssa: he tarvitsevat nyt kaunista ilmaa, ja kun vasikat tappelevat tulee pian sade!" Näin sanottuaan hän juoksi pois ja usein löi hän nyrkkiin puristuneella oikealla kädellään vasenta kämmentään ja nauroi: "Tällä kertaa hän sai! Ah, en anna pitää itseäni narrina! Tällä kertaa annoin hänelle tuntuvasti!" Tosin täytyi Muckerlinkin kärsiä hänen "särmikäs pistelynsä", se ei ollut autettavissa, mutta oikein sydämestään iloitsi Sepherl, että hän oli saanut loukanneeksi tuota ylpeätä letukkaa.

Koko Zwischenbühelissä ihmeteltiin, "kuinka pyhimyskuvaintekijä taas näin äkkiä oli voinut tulla hyviin väleihin Zinshoferin Helenan kanssa", ja erikoista ihmettelyä herätti sekin "että nuo kaksi ihmistä pitivät niin luonnotonta kiirettä häiden kanssa". Pappilassakin tuli siitä asiasta puhe.

Zwischenbühelin kirkko oli hyvin pieni, se oli maantien puolelta rakennettu mäelle ja melkoinen määrä matalia, leveitä portaita, vanhuudenheikkoja jalkoja varten tehtyjä, johti sinne; lisäksi ohjasi rautainen, pitkin seinää kulkeva tanko vapisevia käsiä.

Oikealla puolen ympäröi ränsistynyt kiviaita pientä maa-aluetta, mustiksi siveltyjen portinsäleiden välistä saattoi nähdä tummanvihreän, töyryisen ruohikon, josta sieltä täältä pisti näkyviin risti. Portin pylväät olivat kallellaan ja hautojen välissä pureksi ruskean kirjava lehmä ruohoa, samalla haistellen muuatta hyvin ränstynyttä läkkilevyä, joka jokaiselle lukutaitoiselle kertoi, että tähän oli haudattuna Margareta Zauner, "ryyppyneidoksi" kutsuttu, kylänvanhimman karjapiika. Hän tunsi ehkä eläissään tuon ruskean kirjavan lehmän sen ollessa vielä vasikkana.

Vasemmalla puolen liittyi kirkkoon pappila, pienenä ja vähäpätöisenä kuten sekin; kaksi akkunaa oli maakerroksessa ja kaksi hirsikerroksessa ja kolmannen sijalle oven yläpuolelle oli muutamaan syvennykseen asetettu pyhimyskuva, jonka kylän vanhimpien asukkaiden kesken liikkuva taru tiesi olleen pyhän Pamphiliuksen, mutta oli tuo kivikuva monivuotisesta ilmojen pahoinpitelystä mennyt niin turmiolle, ettei siitä ollut jäänyt jälelle muuta kuin hyvin hämärät ihmisolennon ääripiirteet.

Pieni takapiha, jossa oli ruskeankirjavan lehmän navetta, ja varjoisa puutarha pistivät näkyviin rakennuksen takaa; rakennuksen matalissa huoneissa, joiden kattoon saattoi kädellä ulottua, asui kolme henkilöä. Alempana, aivan portin pielessä oleva tupa oli tehty pastorinkansliaksi ja sen viereisessä kamarissa, jonka akkunat olivat pihaan päin, asusti nuori apulaispappi. Hirsikerroksessa olivat huoneet kaikki erossa toisistaan ja niiden ovet johtivat rinnakkain eteiseen; herra pastori asui tuvassa ja keittäjätär viereisessä kamarissa, mutta Zwischenbühelissä ei kukaan tästä pahaa sanaa lausunut, sillä pastorin emännöitsijä oli vanhanpuoleinen, pitkä, kuiva vaimoihminen. Isännät arvelivat, että hänet nähdessään paholainenkin väistyisi, jos hän rupeisi sitä mielistelemään, ja tuo inhottava sielunvihollinen ei toki muutoin ole varsin turhantarkka. Takanapäin sanottiin emännöitsijästä, että hän oli saman näköinen kuin "kallis aika" ja pastorista että hän oli kuin "itse hyvä hetki"; tämä katselikin lyhyeksi kerityn, lumivalkoisen tukan alta mitä hyväntahtoisimmin naamoin maailmaa; hampaattoman, ystävällisesti hymyilevän suun ja punaisten poskien yläpuolelta loisti pari kirkasta, harmaata silmää, tutkivina ja luottavaisina, ja harvoin oli niiden edessä, hienosti kaartuvan nenäluun päällä, luusankaiset silmälasit, sillä enimmäkseen työnsi vanha herra ne ylös otsalleen, koska hän tarvitsi niitä vain lukiessaan. Kooltaan hän oli pieni, lyhyt, ketterä ja aina liikkeessä, mikä sopikin hyvän hetken vertaukseen, niinkuin jokainen joka sellaisen kerran on elänyt voi todistaa.

Kun korkea-arvoisa herra Leopold Reitler, Zwischenbühelin pastori, noin vuosi sitten huomasi, että hänen kätensä kirjottaessa monasti kieltäytyi tekemästä palvelustaan ja että hänen muistinsa sen lisäksi usein petti, silloin pyysi hän itselleen apulaista, joka sitten hämmästyttävän lyhyen ajan kuluttua hänelle annettiinkin korkea-arvoisan kappalaisen Martin Sederlin muodossa.

Tuo nuori hengellisen säädyn jäsen oli pitkä, jäntevä mies; hänen päänsä, jonka molempiin sivuihin korvat liittyivät melkein samaan tasoon, oli eteenpäin ojentuneen kaulan kannattama; lyhyt, ruskea tukka valui takkuisena alas otsalle; ulkonevien poskiluitten ja voimakkaan leuan vuoksi silmiinpistävän leveihin kasvoihinsa hukkui tuskin mainitsemista ansaitseva nenä ja esiin tuli sen sijaan hirvittävän suuri suu, jonka huulet lerpattivat pitkien, paikoittain mustuneiden hampaiden päällä; eivät edes nuo loistavat, tummat silmät tehneet mitään miellyttävää vaikutusta, sillä hän pyöritteli niitä alituisesti. Vaikkakin hän tämän epäedullisen ulkomuodon vuoksi olisi ollut terästetty monenmoisia kiusauksia vastaan, niin ei se lainkaan ollut hänelle hyväksi kutsumuksessaan, vaan teki jo lyhyen ajan kuluttua sen vaikutuksen, että hän naapuriseurakunnassa, jossa hänellä oli suurempi vaikutusala, oli joutunut anteeksiantamattoman harhateon uhriksi.

Muuan tilanomistaja oli tuntenut itsensä kuolemansairaaksi. Siltä mieheltä oli muutoin jäänyt kirkko siihen missä se oli, nimittäin kahden tunnin matkan päähän hänen tiestään, mutta nyt myöntyi hän omaistensa ja ystäviensä kehotuksiin ja tahtoi "ihmisten vuoksi" alistua ottamaan "viimeisen lohdutuksen". Lähetettiin siis sana pappilaan, ja siellä arveltiin, että olisi aivan samantekevää kuka sinne lähetettäisiin; jos tuo tunnettu vapaa-ajattelija oli katumaton ja paatunut, silloin ei kukaan voisi häntä pelastaa, mutta jos hän todenteolla kääntyisi pois pahoilta teiltään, niin kelpasi kuka tahansa lohduttajaksi; ilman sen enempiä mutkia sullottiin siis kappalainen Sederl sekä kirkonpalvelija ajopeleihin ja lähetettiin asianomaiseen paikkaan.

Kun tuo nuori mies yksinään istui kuolinvuoteen ääressä ja koetti saada sileihin kasvoihinsa hurskasta, mieltäylentävää ilmettä, kun hän avasi suuren suunsa ja alkoi puhua hirvittävää saksanmurretta, venyttäen jok'ainoan ääntiön kaksinkertaiseksi ja pitäen pehmeillä ja kovilla kerakkeilla kiusallista vaihtopeliä, silloin valtasi sairaan niin hillitsemätön iloisuus, että kappalainen ällistyneenä ja vihastuneena pötki pakoon. Muutama päivä myöhemmin oli tilanomistaja paranemaan päin, mutta pappilassa ei voitu iloita tästä jumaluusopin kustannuksella saadusta lääketaidon tuloksesta; kernaasti olisi tahdottu päästä eroon tuosta itse asiassa vallan viattomasta Martin Sederlistä, jos vain olisi tiedetty mihin hänet saisi työnnetyksi; konsistoriossa, jossa noiden molempain pappisvirkojen hakemukset sattuivat yhteen, tuli toinen kuitatuksi toisella ja niin joutui tuo kunnianarvoisa herra kappalainen, pikemmin kuin hän itse ja muut luulivatkaan, Zwischenbüheliin.

Siellä istui hän nyt ummehtuneessa kansliahuoneessa tomuisen virkapöydän ääressä ja luki, kun ei muutakaan keksinyt, kirkonkirjoihin tehtyjä vientejä; ne antoivat todellakin hänelle tointa pitemmäksi aikaa, sillä ne ulottuivat sataviisikymmentä vuotta ajassa taaksepäin. Kärpäset surisivat hänen ympärillään, ja kun yksi tai useampia pysähtyi hänen päälaelleen ja takertui hänen vanukkeiseen tukkaansa, löi hän siihen kämmenellään; tilastotieteilijän ei olisi ollut vaikea tapettujen prosenttimäärän numeroiden avulla päästä sellaisen lain jäljille, jolta, katsoen siihen että enimmäkseen vain suosionhaluiset yksilöt alistuivat tähän hävittämisjärjestelmään ja sen uhriksi joutuivat, ei olisi puuttunut tavanmukaista perustelua; mutta kappalainen huoli vähät tieteistä, tilastotieteestä kaikkein vähimmän, sillä ihmisten kohtalothan olivat Jumalan kädessä ja tapettuja kärpäsiä lasketaan korkeintaan silloin kun on veto kysymyksessä ja tällöinkin vain sitä kuka eniten tappaisi.

Hän kohotti juuri jälleen kättään, mutta antoi sen puolitiessä vaipua alas, sillä eteisestä alkoi äkkiä kuulua tömiseviä askeleita, ovi avautui ja pastori syöksyi huoneeseen.

"Hyvää huomenta! Hyvää huomenta!" huusi hän istualtaan nousevalle kappalaiselle. "Istukaa vain! Istukaa vain, rakas Sederl! Katsokaapas", — hän otti piippunsa pitkän letkan suustaan ja viittasi sulkakynällä maassa makaaviin kärpäsiin. — "Tehän olette yhtä kova kärpäsentappaja kuin Rooman keisari Domitianus, josta muuan hovimies sanoi eräälle, joka halusi päästä kahdenkeskiseen puheluun, että tämä oli yksin, ei yhtä ainoata kärpästäkään ollut hänen luonaan."

"Niin pitkälle en minä vielä ole päässyt", arveli kappalainen ja kun hän puhui tavallista kieltä, kuulosti se varsin siedettävältä. "Hänen roomalainen Majesteettinsa on kai lyönyt ne kuoliaiksi suljettujen akkunain takana."

"Hm", pastori pudisti päätään, "en tiedä, akkunaruutuja ei siihen aikaan vielä ollut olemassa, kärpäsverkkoja ehkä." —

"Niin kai asia on ollut", nauroi vanha herra, tarttui piippuunsa ja painoi pesässä olevan tuhan peukalollaan kokoon, sitten imeskellen nysää koetellakseen vieläkö haiku kohoisi ilmaan. Siinä kävi hänelle huonosti, hiiltynyttä moskaa tuli hänen suuhunsa, hän riensi sylkilaatikon luo ja kakisteli ja syljeskeli. "Tuhat tulimmaista", ärjäsi hän, "kun minä aina unohdan, että se mikä on loppunut on loppunut." Hän koputteli piippuaan niin voimakkaasti akkunalautaa vastaan, että kopan sirpaleita sinkosi ulos. "Voi piru sentään, nyt sekin meni vielä pilalle!"

Kappalainen nojautui ylimielinen hymy huulillaan tuolillaan taaksepäin ja alkoi, — luultavasti arveli hän hengen tulleen päälleen, — oudolla murteella puhua: "Herra pastori, te näytätte tässä niin kovasti vihasta kiivastuvan, että se, joka on tottunut rauhallisempaan puhetapaan…"

Pastori kääntyi puhujaan päin kesken tämän lausetta. Hän siristi silmiään ikäänkuin olisi tahtonut tarkemmin katsastella miestä. "Oletteko järjiltänne? Ette suinkaan tahtone pitää minulle saarnaa, herra Sederl? Mitä oikeastaan tarkotatte tuolla puheellanne?"

Sederl vältti käyttämästä tuota hänelle niin sietämätöntä yläsaksan murretta jatkaessaan: "Älkää panko pahaksenne, olen nyt tarpeekseni katsellut asioita ja huomannut että Teillä olisi syytäkin noitumiseen ja kiroilemiseen, mutta Te kiivastutte pikkuseikoista sen sijaan että…"

"Se on vika", puuttui pastori kiihkeästi puheeseen, "paha luonteen vika, siinä olette varsin oikeassa, rakas Sederl! Niin usein kuin minulta tuollainen inhottava huudahdus pääsee, kaduttaa se minua ja minä rukoilen Herraa Jumalaa antamaan syntini anteeksi enkä vähää häpeä, minä vanha — vanha ihminen, kun huomaan itseni sellaiseen rikokseen syypääksi, jota vastaan vuosikausia olen antanut talonpojille hyviä opetuksia! No, Te näette sen tapahtuneen tuon kirotun piipun vuoksi, se oli minun vahinkoni, jonka pikavihaisuuteni kautta tein vain suuremmaksi, mutta että sekaantuisin toisten asioihin ja siten heitä pahentaisin, sellaisesta varon itseäni; yleensä ei jumalanpalveleminen ja kiroileminen minusta sovi yhteen. Mutta koska juuri olemme tulleet näihin asioihin, niin puhukaamme ne selviksi. Te olette vielä nuori, herra kappalainen, ja voitte oppia, enkä minä ole liian vanha kuulemaan selvittelyjä. Puhukaamme asiat selviksi. Minkä johdosta Te sitten arvelitte kiroilemisen olevan paikallaan?"

"Oljenpunojattaren poika Johan Nepomuk ja Zinshoferin Helena ovat saaneet luvan kerta kaikkinaiseen kuulutukseen ja voivat muutaman päivän perästä suinpäin syöksyä pyhään aviosäätyyn."

"Mutta ihmisten puheiden ja juorujen mukaan saattaisi se kuitenkin olla viittauksena armonvälikappaleiden halveksimisesta, mikä voisi olla seurakunnalle mitä pahimmaksi esimerkiksi."

"Ymmärrän, ymmärrän Teitä täydellisesti, herra kappalainen. Mutta saattamiseen ja voimiseen emme me voi emmekä saata mitään tehdä. Jos he pelkäävät tartuttavansa siitä likaa itseensä, niin pysytelkööt puhtaina ihmisinä kaukana siitä. Kaikenkaltaisella mutinalla ja juorupuheella ei ole penninkään arvoa minun silmissäni; vasta kun niiden täysi totuus rippituolissa on näytettävä, tulee minulle se kysymys esiin, miten tuota katuvaista lammasta paraiten olisi kohdeltava, pitäisikö minun ojentaa hänelle nuhteen vai lohdutuksen sauva, ja minä pyydän, herra kappalainen, pyydän Teitä juuri siinä asettumaan minun sijalleni. Mitä te tekisitte? Antaisitteko jonkun erikoisen teon kautta, vaikka se sitten olisikin vain kovaääninen pauhaaminen virkahuoneessa, jossa jokaisella ken on vain lähimailla on korvat sitä kuullakseen höröllään, antaisitteko Te sellaisesta rikoksesta, jonka rippi jo on sinetillä sulkenut, ihmisten huomata jotakin? Tahdotteko Te, sen sijaan että kohottaisitte langennutta, painaa hänet vielä syvemmälle ja sallia muiden puhdistautua kaikesta, siten vielä tukeaksenne heidän vahingoniloaan ja ylpeyttään? Tahdotteko Te olennolle, jota äkkiä rupee inhottamaan likaisuus, missä se ennen on rypenyt, ja joka mielii palata oikealle tielle ja täynnä tuskaa ja ahdistusta pakenee sille, panna esteitä ja tehdä parannuksen raskaaksi? Tahdotteko sitä?" Hän viittasi näin kysyessään piipunvarrellaan nuoreen pappismieheen päin ja osui napsauttamaan sen päällä tämän toiseen takinnappiin.

Kappalainen lyyhistyi kokoon tuolillaan ojentaen molemmat kätensä eteenpäin ikäänkuin olisi saanut tuntuvan iskun. "Jumalani, en suinkaan", sanoi hän.

"Ajattelin itsekin, että sydämenne kieltäytyisi sellaista tekemästä", jatkoi pastori. "Nähkääs, jänisten pelotteleminen pois kaalimaasta ja hanhien ajaminen talliin on kaksi ihan eri asiaa! Pahoista aikomuksista pois pelottamiseen riittää jo sekin, että nostaa siitä aika melun, mutta tehtyihin rikoksiin ei kaikkien taivaan pyhimysten nimessä voi mitään, ja jos joku osottaa niitä todellisesti katuvansa, niin on minun pyrittävä siihen, että pysytän hänen mielensä ja tahtonsa hyvänä! Ihmiset tekevät usein syntiä kaikessa viattomuudessa — se tahtoo sanoa — pelkästä tyhmyydestä, ilkeys on heistä kaukana ja tuloksesta ottaa maallinen oikeus selon. Nyt lienevät kyllä morsiamen asiat huonosti, mutta näin ollen on päätetty, että se pysyy sulhaselta salassa; tämä on kunnon nuorukainen ja kun hän levittää kristillisen lähimäisenrakkauden viitan vahingon päälle, niin pitäisikö minun se perästäpäin paljastaa? Pitäisikö minun tytölle, joka vielä parhaiksi oikeaan aikaan, ennenkuin menehtyy, mielii saada kunniallisuutensa ja hyvän maineensa takaisin, syytää kovia sanoja saadakseni aikaan että hän vain hetkiseksikin katuu hyviä aikomuksiaan?" Pastori ojensi kätensä ja ravisteli harallaan olevia sormiaan. "Ah, ei, ei, rakkaani! Tiedän liiaksikin hyvin mitä tuollainen katumus voi matkaansaattaa, se on samanlaista kuin taudin puhkeaminen, ja sen seurauksia en tahtoisi ottaa omalletunnolleni!"

"Ja mitä Te pahasta esimerkistä ja häväisemisestä puhutte, se ei myöskään ole paikallaan. Tuollaista tyhjänpäiväistä yhteen- ja eroonjuoksemista tavataan, Jumala paratkoon, kylliksi paljon pitkin tätä ympäristöä, ja sellaiset ovat huonoksi esimerkiksi, eikä ne, jotka pyytävät kirkollista siunausta. Ei myöskään voi olla puhetta mistään armonvälikappaleiden häväisemisestä, sillä ennen avioliittoon astumista on, kuten tiedämme, tehtävä synnintunnustus. Kaikessa tapauksessa menevät siis molemmat asianomaiset puhtaina alttarin eteen; sydämeen en voi ketään katsoa: jos jossakin sopessa vielä piilee likatahra entiseltään tai jos ei joku ota tehtäväkseen säädettyä velvollisuutta kylliksi vakavalta kannalta, niin on tuosta kaikesta tehtävä tili yksin Herralle Jumalalle ja hänen on, kuten kirjotettu on, tuomio; me olemme vain hänen armolahjojensa hoitajia ja niitä meidän on jaettava minun mielestäni käskyn mukaan, ei pippuroituina eikä sokeroituina."

Vanha herra oli tarttunut piipunvarren molempiin päihin ja taivutteli sitä käsillään, mutta hän teki niin kiihkeän liikkeen, että se vääntyi kaareksi ja — rapsis — meni poikki; hän löi harmistuneena molempia kappaleita toisiaan vastaan, singahutti ne sitten nurkkaan ja liikutteli huuliaan, mutta koskei hän minkäänlaista ääntä päästänyt, jääköön ratkaisematta, eikö hän hiljaa, vallan itsekseen, käyttänyt jotain "inhottavaa huudahdusta".

Hän pani kätensä selän taa, astui pari askelta, yskähti ja alkoi jälleen: "Niin, rakas herra Sederl, Te tunnette ihmisiä vielä liian vähän! Meitä ei turhaan nimitetä sielunlääkäreiksi, vaikka nykyaikana sanotaankin, ettei ihmisellä sielua olekaan. Se on sanaratsastusta ja lorua; ihmisellä on sielu, sen sanon uhallakin kaikille oppineille herroille, minä, joka nyt kokonaista kolmekymmentä vuotta olen ollut pappina samassa seurakunnassa ja tarkoin tunnen kaikki sairaani ensimäisestä viimeiseen, vanhimmasta nuorimpaan saakka! Ihmisellä on sielu, joka terveessä ruumiissa voi kasvaa kituvasti ja kuihduttaa hänet, kapine, joka sisimmässämme puhuttelee meitä sinuksi, ja kun se sanoo: 'sinä konna', niin emme ole kaiken maailman rikkauteen ja kunniaan tyytyväiset ja kun se sanoo: 'sinä kelpo mies', niin kestämme lohdullisina kaiken kunnianloukkauksen ja vainon. Mutta jos epäusko ja jumalattomuus, oma tai vieraiden, tukkeaa sielulta puheen, niin tulee se sairaaksi ja meillä on sitten tehtävänä valinta, miten tahdomme sen päästää ilmoille, paholaisen ja helvetinpelon kauttako vai toivoen Jumalan armahtavaisuutta ja taivaanvaltakuntaa, ja minä en silloin tiedä muuta kuin että ihminen etsii armoa. Syntisinkin paaduttaa ja koventaa itsensä pelkoa vastaan, mutta se aika ja hetki tulee, vaikka se sitten olisi hänen viimeisensä, jolloin hän kallistaa korvansa kuulemaan Jumalan armon ja armahtavaisuuden sanomaa. Jo pari kertaa minut on kutsuttu pataroistojen kuolinvuoteiden ääreen ja olisin kaikkein mieluimmin heti synnintunnustuksen jälkeen juossut sieltä tieheni ja jättänyt heidät makaamaan yksin, mutta kun he katsoivat minuun samanlaisin silmin kuin kahleisiin kytketty uikuttava koira, joka näkee isäntänsä tulevan saapuville ruoska kourassa, niin silloin, oi Jumalani, silloin olen käyttänyt kaikkia lohdutuksen sanoja, olkoot ne sitten kirjotettuina tai ei, auttaakseni heitä viimeisessä hädässään. Se työ suoritetaan siitä hetkestä alkaen, jolloin pelkästä säälistä tuollaista kadotettua ihmistä kohtaan aletaan tulla levottomiksi, siihen asti, jolloin samalla kertaa tunnetaan sekä kovuutta että lempeyttä häntä kohtaan, ja lopuksi, jolloin hänen kanssaan rauhotutaan ja samassa jumalan ja maailman antamassa rauhassa, kuin hän maailmasta, lähdetään pois talosta. Sederl! Sellaisia laupeudenihmeitä täytyy olla kokenut ja Jumalalle niistä antaa kunnia; silloin turvaudutaan kyllä syvälle vaikuttavaan varotukseen, elähyttävään lohdutukseen, mutta kiroilemisesta ei huolita tuon vertaa." Hän näpsäytti sormiaan.

Kappalainen, jonka kasvot olivat käyneet tummanpunaisiksi, katsoi loistavin silmin pastoriin. Hän nousi ylös ja ojensi hänelle kätensä. "Suokaa anteeksi", kuiskasi hän.

"Ah, älkäähän nyt toki, siinä ei ole mitään anteeksiannettavaa! Te olette tällä paikkakunnalla minun apulaiseni; sellaisena en voi sallia Teidän omin neuvoin lääkitsevän, ja minun täytyy kai selittää Teille oma menettelytapani, joka on osottautunut tepsiväksi näinä kuluneina vuosina, samoinkuin minun myös on katsottava sitäkin, että Te ensin tutustutte sairaisiimme. Ihmiset ovat hyvin omituisia ja merkillisiä." — Hän keinutti miettiväisesti päätään. — "Kun puhutte viimeisen lohdutuksen sanoja heille, niin tapahtuu useimmiten, että se, jonka sydänkammio näyttää kylläkin siivottomalta, päättävästi ja lujasti odottaa taivasta, kun sitävastoin vanha, hurskas vaimo, joka ei milloinkaan ole kärpäsellekään pahaa tehnyt, pelkää helvettiä ihan kuin järjetön. Selittämätöntä se minulle on, mutta näyttää vallan siltä kuin olisi sellaisissa ihmisissä, jotka eivät ole siitä lukeneet eivätkä kuulleet, itsestään herännyt ajatus, että Jumala ennen kaikkea, ihmisen omalla työllään voimatta asiaa vähääkään muuttaa, olisi määrännyt osan autuuteen ja toisen kadotukseen!"

Kappalainen yritti vetää otsaansa kurttuun, mikä ei kuitenkaan onnistunut, koska nahka hänen otsansa alaosassa oli pingollaan kuten rummunpäällinen. "Anteeksi, mutta mistä on tuo mielipide löydettävissä?" kysyi hän kiihdyksissään ja — yläsaksan murteella.

Pastori katsoi kulmakarvat pystyssä kummastelevasti häneen. "Pyhältä
Augustinukselta", vastasi hän, "ellei muistini ole huonontunut."

Sederl katseli eteensä, sovitti sormenpäänsä vastakkain ja painoi hitaasti toisen kämmenensä toisen päälle. "Suokaa anteeksi", mutisi hän, "oma muistini petti minut tällä hetkellä. Muutoin on tämä arvelu…"

"Vain tutkimukseen perustuva, kuten useimmiten kaikki mikä uskonasioissa käy uskon sivu. Olen tuonut sen esiin vain senvuoksi, että se on antanut sielunmurheeni alkaessa minulle paljon ajattelemisen aihetta, ja minä olin silloin sitä mieltä, että ihmisissä tuollaisella katsantokannalla olisi perusteensa sellaisten henkilöiden kopeilemisessa, joille koko elämän ajan kaikki on käynyt hyvin heidän itsensä tarvitsematta sormeaankaan liikahuttaa sen eteen, ja toisten murhemielisyydessä, heitä kun kehdosta alkaen on seurannut kaikenkaltainen kurjuus. Ehkä siinä on jonkun verran tottakin, mutta kaikkien tapauksien varalle se ei riitä ja lähemmin katsottuna olen närkästynyt niihin, jotka lukevat katkismusta pelkillä omilla silmillään ja ovat vallan värisokeat Jumalan käskyille ja kirkon säännöille; sellaisten kanssa vasta on risti siitä, vaihtavatko he Jumalan armon maalliseen hyvinvointiin, hartaudenharjotukset hyviin töihin, tahi jonkin toisen johonkin muuhun, joka on paholaisesta. Ja niin paljon kuin minulla tähän saakka on ollut tilaisuutta pitää silmällä tuota tyttöä, joka keskustelumme on aiheuttanut, näyttää minusta, että hän on sitä lajia. No, kun hän näinä päivinä tulee ripille, niin kuunnelkaa Te hänen tunnustuksensa, herra kappalainen. Voitte oppia siitä jotakin."

Ovelle koputettiin, puolikasvuinen tyttö hiipi ovesta sisään, painoi sen selkänsä ryönnähdyksellä jälleen lukkoon, juoksi sitten molempien pappismiesten luo ja suuteli heidän käsiään.

"Ah, sinäkö se olet, Hannerl?" virkkoi pastori, nipistäen pienokaista täyteläisestä poskesta. "Tiedänpä minkä vuoksi tänne juoksit. Haikara on varmastikin tuonut sinun kotiisi pienokaisen?"

Tyttönen tekeytyi vakavan ja hurskaan näköiseksi ja otti sellaisen pitkäveteisen, valittavan puhetavan, jota oli kuullut aikaihmisten osanottoa vakuuttaessaan käyttävän. "Se lapsi ei jää meille, senvuoksi juoksi kätilö tänne naapurin Liisan kanssa, joka tulee kummiksi, jotta lapsi vaan heti tulisi kastetuksi. He odottavat kirkossa."

Pastori syöksyi ulos huoneesta ja lähti juoksujalkaa päätään pudistellen Herran huoneeseen ottamaan kristillisen seurakunnan yhteyteen lapsukaista, joka, saamatta kätkyessä ensinkään maata, oli laskettava ruumiskirstuun nukkumaan.

Oljenpunojattaren Muckerlia ja Zinshoferin Helenaa oli kuulutettu saarnatuolista. Saman päivän iltapuolella astui tyttö leveitä portaita myöten kirkkoon verkalleen, pää painuksissa; päästyään ylös kääntyi hän vasemmalle ja lähti pappilaan päin. Siellä seisoi hän hetkisen epäröivänä kansliahuoneen oven edessä. Sitten koputti hän hiljaa ovelle, ja kuultuaan sisältä kutsun tarttui epävarmalla kädellä ovenripaan ja astui huoneeseen.

Kirjotuspöydän takana istui kappalainen pää kumartuneena paksun kirjanidoksen yli; tyttö ei nähnyt hänestä mitään muuta kuin suuret kädet, joilla hän piteli kiinni kirjan kansista, ja hänen pääkallonsa takkuisine hiuksineen, joiden keskeltä paistoi paljas paikka, hengellisen miehen tunnusmerkki.

Kärpäsparvi pyrähti tytön ohitse, hän torjui muutamia luotaan ja katseli kuinka ne ajoivat toisiaan takaa, hajaantuivat ja vähitellen jälleen asettuivat lepäämään eri tahoille; sitten kuiskasi hän: "Korkea-arvoinen…"

"Jos se käy päinsä ja jos en tule sopimattomaan aikaan, kunnianarvoisa herra, niin tekisin sen mieluimmin nyt heti."

Kappalainen nyökäytti päätään, työnsi viivottimen kirjanmerkiksi lehtien väliin, paiskasi nidoksen kiinni ja nousi ylös. Vasta nyt, seistessään tytön edessä, suuntasi hän epävakaiset silmänsä häneen. Tyttö katsoi häneen arkailevasti; sitten painoivat molemmat katseensa alas ja silmäilivät, kuten ennenkin, lattiaan.

Kappalaisen ääni kuului töykeältä ja puhe epäystävälliseltä, kun hän lausui: "Mene edeltäpäin kirkkoon ja kokoa vielä hiukkasen ajatuksiasi, minä tulen pian perässä."

Kun tyttö yksinään astui tyhjään kirkkoon ja yksin hänen hiljaiset askeleensakin kivilattialla saivat heräämään kaiun, joka vähitellen värähtelevänä ja valittavasti hukkui korkeisiin holveihin, silloin katsahti hän arasti ympärilleen, hengitti raskaasti ja painoi molemmat kätensä sydämelleen.

Nuori pappi astui tytön ohitse sakastiin. Hän pukeutui valkoiseen messupaitaan, levitti hartioilleen pappisviitan ja asetti myssyn päähänsä; sitten lähti hän rippituoliin; vasemmalla kädellään piteli hän nenäliinaa kasvojensa edessä, oikealla hän teki ristinmerkin tytön yli ja kallisti korvansa aitaukseen päin, jonka takaa nyt alkoi kuulua kuiskailua ja hiljaista suhinaa.

Liina on välttämätön tarvekapine. Silmänsä pitää pappi suljettuina, ne eivät ilmaise mitään, mutta alemman osan hänen kasvoistaan peittää liina; hyvä, jos ei sen tarvitse verhota muuta kuin hienoa hymyä lapsellisten sielujen yksinkertaisista tunnustuksista, mutta ei järkyttävää kummastusta, äkkinäistä kauhistusta, tärisyttävää inhontunnetta aavistamattomista paheista, rikoksista ja ilkitöistä.

Tähänastisten rippilastensa tunnustuksia kuullessaan ei kappalainen Sederl tosiaankaan olisi liinaa tarvinnut. Hänen luokseen oli neuvottu tuollaisia vanhoja naisia, jotka kroonillisen sieluntuskansa vuoksi joka viikko juoksivat kirkkoon ja suututtivat monta herännyttä pappia; sitäpaitsi oli hänen oltava apuna koululapsia pääsiäisrippiin vietäessä. Ne synnintunnustukset, jotka hän sai kuulla, eivät silloin olleet suinkaan järkyttävää laatua, mutta hän olikin toiselta puolen hyvin vakava mies, joka ei voinut ottaa mitään tunnustusta kevyeltä kannalta, vaan käsitteli jokaista kaikessa laajuudessaan ja kantavuudessaan; senvuoksi riensivät vanhat vaimot hänen luokseen, kun sitävastoin pojat ja tytöt vain opettajain neuvosta astuivat hänen rippituolinsa eteen ja jos se jollain tavoin kävi laatuun hiipivät jälleen hiljaa pois. Se oli jonkinlainen koulurangaistus, kun piti käydä kappalaisen Sederlin luona synnintunnustuksella.

Mutta mitä nyt, jolloin hän ensi kertaa istui tuossa pienessä kyläkirkossa rippiä kuulemassa, tuli katumuksen ja synnintunnon heräämiseen, niin ei se ollut yksitoikkoisesti luettu, "rippilistasta" kokoon haalittu lapsen tunnustus, ei hermoheikkoisen vanhuksen itseä kiduttava, huokauksien säestämä lörpöttely; se oli kypsyneen olennon tunnustus, olennon, joka oli tietoinen syntisyydestään, itsensä syyttäminen, joka kaikissa kohdissa pysytteli oikeassa ja joka lausuttiin, vaikkakin sammaltamalla, kuitenkin mitä kuivimmalla luettelemisen äänellä.

Kuuma ja kylmä vaihteli nuoressa papissa. Häntä kiihdytti tuo siveellisten heikkouksien ja rikoksien paljastus, jota ei verhonnut minkäänlainen häpeän liikutus, hän unohti ohjesäännön määräyksen, ettei rippiä kuullessaan saanut antaa häpeän vaikuttaa itseensä. Ensi kerran oli hänellä tilaisuus silmätä ihmisen sydämen syvyyteen, eikä hän huomannut siellä luotettavaisuutta eikä uskollisuutta; hän ei aavistanut, kuinka vähän sellaista yleensä maailmassa esiintyi ja tuli näkyviin ja kuinka sen jo hentona taimena vieraat tylysti polkivat jalkojensa alle, tai miten se omin käsin, ajattelemattomasti tahi epätoivoisesti, juurineen temmottiin pois, kun se kuitenkaan ei ollut kenellekään hyödyksi eikä nautinnoksi.

Hän antoi liinaa pitelevän kätensä vaipua alas, katseli vihaisin silmin aitauksen teräslankaverkon läpi ja alkoi kiivastua.

Siihen hän oli varustautunut ja kuitenkin teki tämä varustautuminen ripin hänelle opettavaksi ja jätti mitä pysyvimmän vaikutuksen hänen mieleensä.

Helena tuijotti häneen ensin kauhistuneena, sitten alkoivat hänen silmänsä himmetä kyynelistä. Sammaltelevan hämmennyksen vallassa kertoi hän selittäen ja valaisten menettelyänsä, jotta se näyttäisi paremmalta, esiintyisi lievemmässä valossa, mutta aina hänellä lopuksi oli vastassaan huono tahto, rangaistava heikkous, joille hän oli antanut perään ja jotka hänelle itselleen olivat selittämättömiä ja nyt näyttivät aivan kuin paholaisen vaikuttamilta. Valittaen väänteli hän käsiään, puhkesi suonenvedontapaisiin nyyhkytyksiin ja hieroi otsansa verille rippituolin veistokoristeluja vastaan.

Silloin valtasi nuoren papin äkkiä kuten ilmestys tietoisuus siitä, minkävuoksi hän, jonka viransijaisena hän nyt oli, ei ollut kutsunut luokseen paatunein tai koskemattomin sydämin elämän kukkuloilla vaeltavia, vaan johdatusta ja lohtua tarvitsevaisia, lapsia, väsyneitä ja raskautettuja ja synnintekijöitä, ja minkävuoksi vanha maailma perustuksiaan myöten tuli järkytetyksi siitä uudesta sanomasta, joka ankaran lain asemasta lupasi rakkautta, rangaistuksen sijaan armoa.

Ja nyt alkoi kappalainen puhua rauhottavasti ja lohduttavasti, ja mitä hiljaisemmaksi tuon hänen edessään polvillaan olevan tytön nyyhkytys kävi, mitä enemmän hänen kokoonkyyristynyt ruumiinsa suoristui, mitä kiihkeämmin ja luottavammin hänen katseensa kiintyi pappiin, sitä vakuuttavammaksi ja vaikuttavammaksi tuli tämän puhe eikä hän milloinkaan ollut, niin kokonaan tietoisena tehtävänsä tärkeydestä, julistanut anteeksiannon kaavaa juhlallisemmin ja hartaammin.

Kun pappi astui pois rippituolista ja tuo nuori, kaunis nainen katsoi häneen kalpein, tyynin, hurskain kasvoin, silloin olisi hänkin voinut sanoa: "Joka teistä on synnitön, hän heittäköön häntä ensin kivellä; mene ja älä silleen syntiä tee!" Hänen rintansa kohoili voimakkaasti. Hän kumartui eteenpäin. Pyhä vakavuus oli hänen kasvoillaan ja hänen silmistään kuvastui lempeys ja tyyni rauha, ikäänkuin näkisi hän asiat kaukaisen maailmantakaisen auringon valossa, näkisi ne kaikessa kurjuudessaan ja ikuisessa muuttelevaisuudessaan. Sillä hetkellä oli tämä ruma ihminen kaunis; kaunis, sillä henkevöitynyt muoto peitti hänen kasvojensa tyhjyyden ja mitättömyyden.

Hän astui tytön luo, mutta Herransa ja Mestarinsa sanojen käyttäminen tuntui hänestä kuitenkin häväistykseltä. Hän kosketti kevyesti kädellään tytön päätä ja käski hiljaisella äänellä hänen nousta ylös ja mennä pois.

Helena syöksähti nopeasti pystyyn ja juoksi kirkonovelle, kappalainen sulki sen hänen perässään, astui sakastiin, jossa hän nopeasti riisuutui juhlatamineistaan, ja meni sitten ulos pienestä takaovesta.

Kirkon takana kulki tiheän pensaikon läpi kapea polku, muutaman askeleen pituinen, ulottuen herranhuoneen muurin alimpaan nurkkaukseen. Siellä nojautui tuo nuori pappi kiviröykkiöön ja katseli kauas kuolleiden leposijan ylitse. Muutamia tähtiä välkkyi kukkuloiden yläpuolella.

Ja tuolla mittaamattomassa avaruudessa, kaiken takana, jossa ei enää mikään tähti kierrä, hallitsee se joka saa myriaadit tomuhiukkaset loistamaan, hehkumaan, kieppumaan, joka pakottaa kaiken itseään kohden ja jonka luo kaikki tomu pyrkii, kuollut niinkuin eläväkin; tuo ainokainen voima ja valta, joka autioissa tähdistöissä antaa kivien kaikua ja asutuissa herättää elävän hengen ja joka välittömästi koskee meihin silloin kun jokin ylevä, jalo, mahtava tunne valtaa sielumme, josta emme tiedä mistä se tulee, emme tiedä muuta kuin ettei se ole tomusta!

Tuollaisesta sisimmästä liekistä puhkesi kai ilmestyksen pyhä liekki esiin, ja sille, joka uskollisesti omistaa sen lämmön ja siunauksen, koittaa hetki, jolloin yksi kipinä sen hehkusta sytyttää hänen sydämensä ja hän tuntee itsessään osan tuosta ainokaisesta voimasta!

Nuori pappi levitti kätensä taivasta kohden; silloin kapsahti jokin hautojen välissä, hiiri tahi sisilisko; hän säpsähti ja katseli hetkisen aaltoilevaan ruohikkoon, sitten pannen kätensä ristiin ja painaen nöyrästi päänsä alas.

"Herralle yksin kunnia ja minulle rauha vaelluksessani hänen sanansa jälkeen."

Ah, harvinaisia ovat tuollaiset valtaavan innostuksen hetket, jolloin ihminen ikäänkuin samalla kertaa löytää tien itsestään ulos ja pois itsensä ylitse! Nopeasti kuin kurimo vetää jokapäiväisyys jälleen ihmisen piiriinsä ja totuttuihin askareihin, jotka melkein ovat tulleet kuin osaksi hänestä itsestään, ja mitä halvempi sellainen askare on, sitä pakottavammalta näyttää sen toimittaminen; on aivankuin se ivallisesti hihittelisi: Teidän herrautenne suvaitsi hetkisen olla Jumala, mutta ette kuitenkaan senvuoksi ole unohtanut minun olemassa-oloani.

Jo seuraavana iltapäivänä istui kappalainen jälleen ummehtuneessa virkahuoneessa. Sen oven takana seisoi pastori kuuntelemassa. Vähäväliä kajahti sisältä läiskähtävä läpsäys. Kun tämä vanhasta herrasta kävi liikanaiseksi, astui hän nauraen sisään. "Rakas herra Sederl, ei, tuollainen ei enää saa jatkua pitemmälle, edesvastuuta en minä ota niskoilleni! Tehän vallan teette lopun itsestänne! Heti huomisaamuna varahin lähetän kauppiaalta hakemaan kärpäspaperia; toivoakseni saa tuolta veitikalta ehta lajia, jonka avulla pääsemme eroon noista rakkareista, sillä jos voisimme syöttää niitä siihen ripotellulla sokerilla, niin ostaisimme niitä vielä useampiakin."

Helenan kauhistus rippituolissa oli vilpitön, hänen valituksensa ilmipuhkeaminen ei ollut mitään teeskenneltyä, edeltäpäin laskettua. Hän pelkäsi synninpäästön kieltoa, häväisevää paljastusta ihmisten edessä tahi jotain muuta, hän ei itsekään oikein tiennyt mitä, joka samalla tavalla voisi tehdä tyhjäksi kaikki hänen tulevaisuuden suunnittelunsa ja tuumansa. Hän ei voinut vielä kotimatkallakaan tointua liikutuksestaan ja hän lupasi kiitollisin sydämin tästä päivästä alkaen pitää itsensä kunnollisena ja rehellisenä, "jos vain tällä kertaa kaikki hyvin päättyisi".

Mutta sillä hetkellä, jolloin Kärpästentappaja-kappalainen tuli häirityksi pastorin sisäänastumisesta, tarkasteli hän morsiuspukuaan, joka oli levällään hänen sänkynsä päällä, ja rallatteli ja lauloi hyppysäveltä.

Hiiriä aina kissat saa ja aina varpuset lentää, miestään emännät rakastaa, mutt' aina pettävät sentään.

Oli se rippi se eilinen! Niinpä niin, vaikea, kova rippi. Jumalalle kiitos, että se jo oli kestetty!

Vanha pastori tunsi rippilapsensa ja oli vakuutettu siitä, että jotkut heistä vain toisenlaisten olosuhteiden kautta, joihin heidän joko hyvällä tai pahalla oli taivuttava, voivat tulla järkiinsä; senvuoksi olikin hän kai hyvillään siitä että Zinshoferin tytär joutui miehelään, ja senvuoksi sanoi hän, tuota rippiä tarkottaen — jolloin hieno epäily hiipi hänen mieleensä sen parantavista, pysyväisistä seurauksista — kappalaiselle: Teillä voi siitä olla jotain opittavaa!

XIV.

Muutamaa päivää ennen Muckerlin ja Helenan häitä paneutui vanha oljenpunojatar sairaana vuoteelle. Se oli tervetullut syy jättää pitämättä tuo hälisevä juhla, joka helposti voi antaa tilaisuuden ilkeään pilantekoon ja inhottaviin irstailuihin, ja tyytyä hiljaiseen vihkimiseen, eikä kumminkaan tarvinnut näyttää siltä kuin olisi pelätty ihmisiä ja annettu heidän vaikuttaa asiaan.

Tosin tuntui nuoresta vaimosta kovalta noin ilman juhlallisuuksia astua uuteen kotiinsa. Helena olisi ennemmin kestänyt kaiken pilkan ja häväistyksen kuin kieltäytynyt sellaisesta, mikä hänet omissa ja vieraiden silmissä jätti muita morsiamia jälemmä, mutta kun sattui niin, että hänen juuri tuolla tavalla sopi alistua tapahtumaan, mihin samanlainen sattuma olisi jokaisen muunkin pakottanut, niin oli hän tästä salaa iloissaan.

Hääpäivän iltana riensi hän majaansa "noutamaan takaisin kapineitaan" — kuten hän hyvin avomielisesti tunnusti — siihen taloon, josta ne olivat tulleet.

Vanha Zinshoferin emäntä istui miettiväisenä ja murheissaan lavitsalla; hän oli laskenut toisen käsivartensa tuon ei ainakaan liian suuren vaatemytyn päälle. Helena veti sen pois käden alta ja sanoi, katsoen ympärilleen tuvassa: "Katsos, nyt jää koko tila sinulle yksin; se tekeekin sinulle hyvää. Hyvää yötä!"

Seuraavasta aamusta alkaen rupesi hän puuhailemaan oljenpunojattaren taloustoimissa. Hän ei kysellyt miten anoppi tähän saakka oli missäkin asiassa menetellyt ja kai eteenkinpäin tahtoi meneteltävän; mutta vanhus-parka, joka voimattomana makasi vuoteellaan, ei voinut sekaantua mihinkään, vaikka olisi tahtonutkin. Jos Zinshoferin vanhus tuli antaneeksi suoranaisia neuvoja, niin haukkui nuorikko häntä suut silmät täyteen ja käski lähtemään talosta pois, jolloin loukattu äiti toivoi pahankuriselle lapselle Jumalan rangaistusta; kuitenkin salli Herra tunnetussa pitkämielisyydessään tuon lapselle sopimattoman julkeuden jatkua, vaikka vanhus vähintäin kerran viikossa huutaen ja toruen juoksi pois nuorten luota.

Puunleikkelijän äiti, tuo köyhä, sairas vaimo, oli nyt todellakin kykenemätön lähtemään talosta, ja muutoinkin sai vaikea sairaloisuus hänen muuttamaan mieltään; hän tahtoi kuolla siinä majassa, jossa oli viettänyt pisimmän ajan elämästään, hän tahtoi viimeisinä päivinään pitää luonaan ainoan lapsensa, vaikkakin häneen kipeästi koski se, että hänen oli jaettava tämän suosio toisen kanssa, ja millaisen toisen! Hän epäili tuota toista, niin, hän pelkäsi, "koska hän itse makaili näin aivan kurjana ja hyödyttömänä", että tuo nuori vaimo vierottaisi hänet kokonaan ja erottaisi rakastuneen, peräänantavaisen miehensä hänestä; hän luuli tarpeelliseksi ehkäistä sen ja sanoi usein, ilman varsinaista syytä: "Jos huomaisin olevani taakkana tässä talossa, niin lähtisin paikalla tieheni, minua ei voisi mikään pidättää."

Silloin katsoi poika häneen joka kerta suurin, rukoilevin silmin, mutta ei sanonut mitään; että jokin voisi vierottaa hänet äidistään, se tuntui hänestä niin kokonaan mahdottomalta, että häneltä puuttui sanoja vastatakseen, ja niin jäivät myöskin ilmi tuomatta kaikki vakuuttelut hänen muuttumattomasta lapsenrakkaudestaan, joita vanha sairas-parka kai kaipauksella odotteli ja jotka hän itselleen lohdutukseksi ja tyynnytykseksi tahtoi saada kuulla poikansa suusta. Mutta oli vielä muuan toinenkin seikka, joka hillitsi tämän kieltä; poika huomasi vanhuksen ja nuoren vaimon välisen mustasukkaisuuden, ja kun hänen sydämensä kuitenkin riippui kiinni heissä molemmissa, piti hän tarpeettomana puhua toiselle hyviä sanoja toisen läsnäollessa ja vältteli niitä rakkaan kotirauhan vuoksi.

Lieneekö Helena pelännyt anoppinsa vaikutusvaltaa vai ei, mutta siitä hän ainakin oli vakuutettu, ettei tämä hyvää hänestä puhunut, ja hän lähtikin sentähden vain harvoin ja tällöinkin lyhyeksi ajaksi pois kotoaan, "jottei antaisi vanhukselle tilaisuutta tyhjentää suutaan puhtaaksi ja selän takana haukkua ja torata".

Mutta kun nuori vaimo oli poissa, silloin laski Muckerl työkalut käsistään ja astui sairaan huoneeseen. Kauhulla katseli hän tuota muodotonta, vesitaudin runtelemaa ruumista, tuon avuttomana makaavan laihtuneita käsivarsia. Hän otti itselleen tuolin vuoteen ääreen, tarttui äidin luisevaan peitteen päällä lepäävään oikeaan käteen ja piteli sitä kunnes tunsi sen kuuman hehkun tuskastuttavaksi ja päästi sen hiljaa irti. Silloin olisi hän usein mielellään lyönyt molemmat kätensä kasvojensa eteen ja ääneensä valittanut, mutta eihän hän tahtonut antaa tuon vanhusparan sitä huomata eikä hän tahtonut kuulla äitinsä säälistä salaavan huonoa tilaansa pojaltaan.

Elokuussa muuanna iltapäivänä oli kaikki polttavan lämmintä ja hiljaista ympäristössä, ikäänkuin maailma olisi levännyt työstä väsyneenä, ikäänkuin aurinko olisi lämpöä ja valoa jakaessaan, luodut olennot ja kasvit liikkuessaan ja kasvaessaan liiaksi ponnistelleet. Muckerl pisti päänsä kamarin ovesta sisään. "Leena on poissa", hän virkkoi, "minun täytyy toki tulla sinua heti katsomaan, nyt kun hän ei voi pahastua siitä; olethan sinä minun toinen rakkaani."

Sairas ei hymyillyt tulijalle kuten muulloin. Hänen silmänsä loistivat kosteina, hänen kasvonsa olivat vahankeltaiset ja hän näytti liikutetulta.

"Mitenkäkö jaksan?" sanoi vanhus hiljaa, "en hyvin, niinkuin aina on kun loppu lähenee."

"Älä ravistele päätäsi, Muckerl, asia on kuitenkin niin eikä sitä voi mikään muuttaa. Totta kyllä, että siitä tulee sinulle surua, poika parka, tiedän sen, tiedän sen varmasti, tunnen sinut siksi hyvin; olemmehan eläneetkin niin kauan yhdessä, voimmepa melkein sormillamme laskea ne päivät, jolloin olemme olleet poissa toistemme näkyvistä. Mutta muut eivät siitä suurestikaan välitä."

"Minun täytyy vain sanoa sinulle, Muckerl, että helpommalta tuntuisi kuolema, ellei sinun naimisestasi olisi tullut mitään. Mutta ihmisen tahto on hänen taivaanvaltakuntansa, ja sinä olit kyllin vanha pitääksesi omasi enkä minä tahtonut sekaantua asiaan, vaikkei se minusta alunpitäinkään ollut oikea."

Sairas veti syvään henkeään ja jatkoi: "Niin taivuin minä kuitenkin siihen enkä milloinkaan ole asettanut Helenan tielle mitään esteitä, vaikkei koskaan olisikaan pälkähtänyt päähäni, että hän voisi olla sellainen kuin hän on."

"Aamupäivällä oli Matznerin Sepherl täällä ja tiesi kertoa, että Kleinleitnerin Paul, joka jo vuosikausia on maannut heikkona sairaana, tänä aamuna varhain oli päässyt kärsimyksistään; silloin kuulin selvästi, huolimatta siitä että hän kauhalla kolisteli rautapataa, Helenan sanovan: 'Kaikki ihmiset kuolevat, mutta ei vain tuo eukko!'"

"Äiti!" huudahti Muckerl. "Se on tullut vain ajattelemattomasti sanotuksi, ei hän sitä tarkota. Ole varma siitä!"

"Samapa se", virkkoi vanhus, "mitä hän tarkottaa, tiedän etten siitä kuole. Hänen ajatuksensa ei minulta lyhennä hetkeäkään eikä myöskään lisää ikääni. Vilpittömästi saattaisi se minua surettaa vain siinä tapauksessa että rakastaisin häntä; mutta asiain näin ollen ei siitä ole mitään vaaraa."

"Anna se hänelle anteeksi, äiti", sanoi Muckerl tukahtuneella äänellä, "äläkä enää milloinkaan sitä ajattele, tiedäthän kuinka rakas olet minulle."

Hän seisoi aivan vuoteen ääressä, ja kun vanha vaimo kohotti heikot käsivartensa häntä kohden, silloin kumartui hän alas ja äiti silitteli vapisevin käsin hänen poskiaan.

On olemassa hyväilyä, joka tekee kipeätä; sellaisia ovat meistä eroavien rakkaiden henkilöiden hellyydenosotukset, jolloin jokainen suudelma, jokainen, syleily, jokainen heikko kädenpuristus sanoo meille: Yhdessäolomme ei enää kauan kestä.

"Jumalan haltuun, äiti, minun täytyy nyt — — —", sopersi puunleikkelijä, ja kun sairaan käsivarret päästivät hänet irti, hiipi hän pois kamarista ja sulki hiljaa oven jälkeensä; mutta sitten syöksyi hän nopeasti ulos puutarhaan, vaipui siellä varjoisan lehtimajan penkille ja painoi molemmat kätensä kasvoilleen; pari suurta kyyneltä vierähti sormien lomitse ranteille.

Ja kuitenkin oli oljenpunojatar valehdellut, hän oli tekeytynyt vahvemmaksi kuin olikaan; hänelle olivat Helenan sanat "tehneet kovin kipeätä"! Vaikkakin sairas arvelee itsensä olevan mennyttä kalua, niin kauhistuttaa ja loukkaa häntä vieraiden huulilta tuleva muistutus siitä, sillä se iskee tyynesti niin lähelle, niin kovin lähelle sitä, minkä tähden hän pelokkain mielin ja tuskallisin puistatuksin kiduttaa itseään päivän hiljaisina hetkinä ja unettomina öinä. Tässä tapauksessa se oli kärsimätön muistutus ja lisäksi ainoan pojan vaimon suusta!

Sillävälin kun tuo nuori mies taisteli tuskan kanssa, joka ahdisti rintaa hänen ajatellessaan vaimonsa vallan käsittämätöntä sydämettömyyttä, vaimonsa, jonka jo yksistään hänen mielikseen täytyisi olla hyvä äitiä kohtaan, makasi vanha rouva pienessä kamarissaan kädet ristissä ja tuijotti kyynelten sumentamin silmin eteensä. Tietää olevan läheisyydessään, lähinnään henkilöön, jonka mielestä ei kuolema tulisi hänelle kylliksi varhain! Se oli jälleen lisäksi yksi kiduttava ajatus, joka vaivasi häntä aina yksinäisyydessä, kuten nytkin.

Mitä mietti vanha rouva jätettynä yksin kuolemaa ajattelemaan? Mitä hän ajatteli poikansa tullessa ja lähtiessä? Kun tämä tuli: näenpä hänet kuitenkin vielä; kun tämä lähti: ehk'en enää koskaan! En näe häntä enää, lastani, en enää kuule hänen ääntään, en enää saa tuntea hänen sydämellisiä rakkaudenosotuksiaan! Kuolema on kuitenkin omituinen! — Raskas kyynel vierähti sisäänpainuneelle poskelle, sitten kuuli hän askeleita, pyyhki silmänsä ja katsoi ovelle päin; ulkopuolella käy jälleen hiljaiseksi, jälleen kehittyy ajatus edelleen: se on kuitenkin omituista… jälleen kostuvat silmäripset. Mitä kaikkia erontuskia hän miettikään, kuka sen tietää? Ah, minkävuoksi ottaa ihminen tuhatkertaiset jäähyväiset yhden kerran lähtiessään?

Kun kuukausi oli kulunut loppuun, sanoi hän: "Empä olisi milloinkaan luullut, että elän vielä ensimäisen päivän". Mutta sitten tuli päivä, jolloin sairauden tuska voitti tuon kärsivällisen rouvan, ja häneltä pääsi vain yksi ainoa toivomus: "Loppua minä haluan, loppua", ja silloin poikakin lyyhistyi kokoon ja nyyhkytti ääneen syvimmästä sydämestään. Mutta sairas virkkoi: "Älä huoli, kyllä minä tiedän miltä sinusta tuntuu."

Ja nyt tulivat nuo tuskalliset viimeiset päivät ja yöt, joiden muisteleminen vielä vuosien kuluttua värisyttää jokaista, jonka joko rakkaus tahi velvollisuus on pakottanut olemaan sairaan kuolinvuoteen ääressä. Tänä raskaana aikana ei Helenaa voitu mistään moittia, hän ei väistynyt sairaan luota, hän oli tälle päivin ja öin apuna, väsymättömästi riensi hän lieden ääreen, keitti ja paistoi aivan tavattomalla ajalla, jos joskus niin sanottu väärä ruokahalu heräsi kärsivässä sairaassa. Hän huusi Muckerlin työhuoneestaan saapuville, kun vanha rouva makasi kuolinkamppailussa, jotta tämä, joka varmastikin vielä piti kiinni pojan läsnäolon toivosta, helpommin kestäisi kuoleman. Helena painoi kuolleen silmätkin kiinni ja sulki hänen suunsa, kun Muckerl arkaili koskettaa kädellään ruumista.

Lehtien parhaillaan alkaessa kellastua ja kuihtua laskettiin tuo nyt levon saanut, kitunut ruumis-parka maan poveen. Haudalta riensi Helena nopein askelin edeltäpäin kotiin avaamaan akkunoita ja tuulettamaan, huoneita.

Muckerliin, joka hiipi eteenpäin pää painuksissa ja kädet hervottomina riippuen kuten unissakävijä, oli Matznerin Sepherl liittynyt; hän ilmaisi tälle osanottoaan, mutta ei sanoilla, vaan huokauksilla ja "surkeilla kasvojeneleillä".

Äkkiä jäi puunleikkaaja seisomaan paikalleen. Hänen sydäntään ahdisti jokin ja hänen kurkkuaan tukahutti, hänen täytyi lausua se julki. "Se on kurjaa", sai hän vaivoin sanotuksi.

Tyttö tarttui rauhottavasti molemmin käsin hänen vasempaan käsivarteensa kyynärpään yläpuolelta.

"Täytyyhän hänen se tehdä, Muckerl, ruumiinhaju on ilkeää ja haihtuu niin työläästi."

"Hän tekee sen mielellään, sillä hän iloitsee siitä, että äitini on poissa talosta."

"Jeesus ja Maria!" Sepherl pani kätensä ristiin ja tuijotti kauhistuneena häneen.

Hän nyökäytti kyynelsilmin päätään tytölle, sitten katsahtaen tämän majaan päin, jonka luo he juuri olivat saapuneet, ja lähti pois tytön luota.

Noin kaksi kuukautta tämän jälkeen syntyi puunleikkaajan majassa pienokainen, joka ei siellä kenellekään oikeata iloa tuottanut; se oli poikalapsi, se kastettiin äitinsä miehen nimen mukaan Johann Nepomukiksi.

Helena hoiti lasta huolellisesti, mutta hyväili sitä ja leikitteli sen kanssa vain silloin kun hän ylen hyvällä tuulella ollen ikäänkuin unohti itsensä, ja se tapahtui hyvin harvoin; alussa lienee miehen käynyt sääliksi pienokaista ja hän koetti sen kanssa leikitellä, mutta ei hän siinä oikein onnistunut, sillä vaimo katsoi aina silloin häneen niin omituisen suurin silmin ja hymyili niin ivallisesti; pian jättikin mies sen sikseen, kun Helena kerran äreästi oli temmannut pojan hänen rinnaltaan ja sanonut: "Mitä tuo merkitsee? Se ei kuulu hänelle. Jos pidät sanasi ja elätät hänet, niin enempää ei hänellä suinkaan ole oikeus vaatia!"

Mutta sitä ei tuo rehellinen mies ollut tarkottanut silloin kun hän lupasi asianmukaisesti pitää huolta tuosta "toisestakin"; ja että sen nyt piti kasvaa niinkuin vieraan talossa, se tuotti hänelle surua lapsen itsensä vuoksi.

Kauan ei hän ollut asunut Helenan kanssa saman katon alla, kun hänen itselleen oli tunnustettava, että kaikki kuitenkin oli käynyt aivan toisin kuin hän oli luullut. Tosin katseli hän ihaillen nuoruutta uhkuvaa, kaunista vaimoaan ja tunnusti tämän pitkälle kehittyneen käytännöllisyyden taloudenhoidossa ja elämässä, mutta tämän oman käytännöllisen mielensä mukaan, josta vain annettu oli saatua, joka tarkoin punnitsi sen mikä kullekin sopi ja työnsi luotaan vieraan ojennetun käden pitääkseen omansa vapaana, vaimo myöskin menetteli ottaessaan vastaan miehen hellyydenosotuksia ja torjuessaan hänen hyväilevää kättään lapsesta, jolle muutoin vaimo itsekin oli vain ankara hoitajatar ja siksi jäi, koska lapsella hänen silmissään ei ollut enempää kuin vieraanvaraisuusoikeuden vaatimus. Päivä päivältä katkeroittivat tuollaiset kylmentävät huomiot miehen iloa hänen katselemisestaan ja mielihyvää hänen taitavasta taloudenhoidostaan; väkipakolla työntyi aina silloin miehen mieleen surullinen ajatus, että Helena oli ollut se, joka oli katkeroittanut hänen äitinsä viimeiset elinpäivät, ja siten, nopeasti vaihdellen, milloin vaimonsa puoleenvetämänä, milloin poistyöntämänä, tunsi hän itsensä pian väsyneeksi, sydämeen asti kyllästyneeksi.

Helena oli nyt tosin kieltämätön hallitsijatar talossa, mutta millaisessa? Kuka hän oli? Zwischenbühelin pyhänkuvaintekijän vaimo! — Mentyään iltasin pikku Hannu käsivarrellaan portaille ja katsoessaan ylös Sternsteinin hoviin päin, joka auringonlaskusta hehkuvin akkunoin oli hänen edessään, sellaisena kuin hän lapsena usein oli sen nähnyt, silloin olisi hän mielellään koonnut kiviä tieltä ja heittänyt kaikki nuo kimmeltävät ruudut pirstaleiksi, mutta kuinka kaukana, kuinka kaukana olikaan tuo uljas hovi, hänen maailmaansa aivan kuulumaton!

Kerran ojensi lapsi kätensä kukkulalta hohtavaa loimua kohden; Helena katsoi sitä kummastellen. "Tiedätkö sinäkin minne kuulut, missä meidän molempain pitäisi istua, jos sanaan ja kirjotukseen ihmisten kesken olisi luottamista?"

Punerrus sattui äkkiä hänen kasvoihinsa, ja hän katsahti arasti ympärilleen, olisiko joku läheisyydessä voinut kuulla hänen sanansa.

"Narrimaista! Pojan tyllerö luulee sen olevan lähimailla, kiinni tarttumista vailla! Entäpä jos se ennustaisi jotakin? Herra Jeesus, kuinka mieletöntä etten pääse siitä ajatuksesta eroon."

Mutta työhuoneessa istui hänen miehensä, kumartuneena ja taipuneena työpöydän yli, ahkerasti leikellen ja maalaillen siroja kuvioita ja koreita nukkeja, joihin tilaajat olivat tyytyväisiä ja samoin hän itsekin.

XV.

Hyvin omituinen oli tervehdys isän ja pojan välillä, kun Toni kolmivuotisen sotapalveluskauden jälkeen palasi takaisin Sternsteinin hoviin.

Kumpikaan ei ollut tuon pitkän ajan kuluessa paljon tiennyt toisestaan. Kirjottaminenkin jäi hyvin vähiin. Vanhus jätti sen toimen koulumestarille, joka pisti muutamia sanoja niiden rahojen mukaan, jotka Tonille säännöllisesti lähetettiin, jotta tämä sotaväessäkin voisi näyttäytyä rikkaana tilanomistajan poikana; Toni kirjotti vain silloin kun hän kuukauden keskivaiheilla joutui pulaan ja saikin aina silloin pyytämänsä summan, mutta sitä seurasi tällöin pari omakätistä riviä Sternsteinin isännältä, eivätkä ne suinkaan sisältäneet hyväilynimiä eikä siunauksen toivomuksia.

Kun vanhus sai sen kirjeen, joka ilmotti pojan saapuvan seuraavana päivänä, valjastutti hän hevosen vaunujen eteen ja rengin oli yösydännä lähdettävä piirikunnan pääkaupunkiin, joka oli rautatien varrella.

Toisen päivän aamuna vierivät ajoneuvot kartanon pihaan. Sternsteinin isäntä seisoi porstuan kynnyksellä, kädet selän takana, ja katseli tarkkaavaisesti kotiinpalaavia. Niinkuin isä jäi seisomaan, samoin pysyi poikakin istuallaan.

"No, tässä minä nyt taas olen", virkkoi tulija ja lisäsi kotvasen kuluttua: "Hyvää päivää, isä."

Vanhus nyökäytti päätään. "Hyvää päivää. Siinähän taas olet, nyt olet siitäkin päässyt."

Isäntä kohotti tyynesti päätään, ikäänkuin olisi tahtonut huomauttaa: tiedän sen ilmankin; ja vaikka hän näki, etteivät pojan riutuneet ja kalpeat kasvot, sinisine renkaineen silmien ympärillä, näyttäneet sellaisilta pelkästä viimeöisestä valvonnasta, virkkoi hän kuitenkin: "Näytätpä hyvinvoivalta, ei se näytä sinua rasittaneen."

"No eipä tietenkään! Se vielä puuttuisi!" huudahti Toni. Hän heilautti itsensä alas vaunuista, kopisteli jalkojaan ja ojentui suoraksi. "Oh, tämäpä vasta oli koluuttelemista ja heilumista. Hyvä, että taas pääsee jalkeille! Syömiseen on kai vielä hetkinen?"

"En, kiitos vain. Ei suinkaan sinulla ole mitään sitä vastaan, että tällävälin hiukkasen katselen ympärilleni kylässä?"

Toni kohotti kätensä hatunreunaan kuten sotamiehenä oli tottunut tekemään, pyörähti ympäri ja lähti alas Zwischenbüheliin päin.

Hän harhaili pitkin jokirantaa eteenpäin. Siellä täällä huudettiin hänelle taloista tervehdyksiä, yksi ja toinen tuli häntä tiellekin puhuttelemaan, mutta hän piteli uteliaat loitolla lyhyillä vastauksillaan ja kulki edelleen kylän alapäähän päin. Likellä viimeisen edellistä majaa, keskellä tietä, leikitteli lapsukainen hiekassa. Hän astui muutaman askeleen päähän siitä ja jäi seisomaan ja katselemaan pienokaista, ja kun tämä nyt kohotti kiharaista päätään ja katsoi häneen suurilla, ruskeilla silmillään, astui hän nopeasti sen luo, kumartui alas ja ojensi juuri kätensä silittääkseen pojan päätä, kun Helena syöksyi esiin ja tempasi lapsen syliinsä.

"Kysytkö vielä?" sähisi Helena hampaittensa välitse. Kuolonkalpeista kasvoista tuijottivat hänen silmänsä Toniin niin vihanvimmaisina, että tämä vastoin tahtoaan peräytyi askeleen, mutta sitten hän väänteli suutaan ja päästi pari lyhyttä naurunhohotusta; Helena kääntyi poispäin hänestä ja käveli, vetäen vastaanrimpuilevaa lasta kädestä perässään, majaansa kohti.

Kun Sternsteinin isäntä päivällä siirsi luotaan lautasen ja mukavasti nojautui taaksepäin suuressa nojatuolissaan, kysyi hän vastapäätä istuvalta Tonilta: "No mitä uutisia kuuluu kylältä?"

"Sen kai uskallan vakuuttaa, että olet ollut kovin utelias pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon suhteen."

"Se on aivan oikein sulle. Olisin voinut edeltäpäinkin sen sinulle sanoa, sinä kopeileva miekkonen! Et sinä milloinkaan ole ollut hänen mielessään, kartano se on ollut, ja nyt näkisi hän mieluummin jäniksen juoksemassa poikki tien kuin sinut. Hän ei ole tyhmä, hän ei ole kenellekään mieliksi ilman jotain tarkotusta, ja nythän hänellä ei olekaan mitään sellaista! Älä sinä siis haudo mielessäsi mitään luvattomia ajatuksia."

Vanhus naurahti, — ja tällä kertaa olisi hänen ollut parempi jättää se tekemättä.

Varhain seuraavana aamuna kysyi Toni: "Ei suinkaan sinulla, isä, ole mitään sitä vastaan, että tänään lähden kävelemään kotinurkkia etemmäksi? Tahtoisin hiukkasen koetella jalkojeni kestävyyttä, ja ehkä tapaan jonkun toverinkin."

"Tee kuten tahdot", murahti isäntä, "olen arvellutkin, ettet työhön tule tarjoutumaan. Sotamiehet köyhdyttävät talonpojan, majotettiinpa niitä hänen luokseen tahi otettiinpa hänet itse majotettavaksi."

"No niin, alussa on todellakin taas ensin totuteltava kaikkeen, mutta kyllä siitä pian hyvä tulee. Eihän sitä kumminkaan kauan viitsi kuljeskella ympärikään."

"Minne sitten käy matka?" tutkisteli vanhus. Nuorukainen tekeytyi tyyneksi ja taivutti päätään toiselle olalle. "Mihin jalat vievät, seuraan tietä." Mihin suuntaan hän aikoi lähteä, sitä hän ei sanonut.

Muutamaa tuntia myöhemmin astui hän Olutjuusto-Martelin tupaan Schwenkdorfissa. Hän tapasi siellä Salin, joka istui neulomatyön ääressä.

"Samat sanat." Tyttö oli noussut ylös ja työnsi käsissään olleen ompeluksen syrjään, astuen sitten ovelle. "Isä tulee pian."

Toni sulki häneltä tien. "Sinä olet minulle vihainen ja sinulla on oikeuskin siihen. Se ajatus on tehnyt tänne tuloni kylläkin raskaaksi. Siksi on minulle mieluista, että saan puhua kahdenkesken kanssasi, — jos tahdot minua kuunnella, — ennenkuin isäsi tulee, sillä syrjäisen läsnäollessa uhraa aina kuitenkin jotakin arvokkaisuudestaan silloin kun on tunnustettava kuinka suuresti on rikkonut jotakuta vastaan. Mutta mikä tuntuu helpolta, se on se, että pyydän sulta tylyyttäni anteeksi; niinpä niin, olin sellainen ja päällepäätteeksi vielä runsain määrin silloin kun kirkkojuhlana kiinnitin sinuun niin vähän huomiotani ja kun myöhemmin laskiaistansseissa annoin sinun koko ajan istua paikallasi. Pyydän sinulta nyt oikein kauniisti, ettet milloinkaan enää sitä asiaa ajattele etkä ole minulle suutuksissasi."

"Koska sinä sitä minulta niin selvästi ja asiaankuuluvasti pyydät, niin en tahdo sitä enää koskaan muistella enkä olla siitä sinulle suutuksissani."

"Anna sitten kätesi minulle sen vahvikkeeksi, että jälleen olet hyvä minulle."

Tyttö ojensi kätensä hänelle. "Olen sinulle jälleen hyvä, mutta en toisin kuin ennenkään."

"Rakas Sali, jos elämässäni voin koskaan tulla iloiseksi, niin täytyy välimme tulla paremmaksi. Kuule minua, — mutta merkiksi siitä, ettet enää ole vihainen, istu tuohon minun viereeni." Toni talutti hänet penkille, joka täytti erään akkunasyvennyksen, ja veti tytön vierelleen. Sitten hän jatkoi: "Salli minun vain kertoa, sulle, miten kaikki on tapahtunut, etten näyttäisi, etten tuntuisi niin käsittämättömältä sinun silmissäsi, sillä jokaisella asialla on syynsä. En tiedä olitko sinäkin, mutta minä olin ainakin tietämätön siitä, että meidän kumpaisenkin isän kesken jo aikoja sitten oli päätetty, että meidän piti mennä naimisiin, ja samaan aikaan, jolloin minä ensi kerran tästä kuulin, — kolme vuotta siitä nyt on, ennemmin ei isä siitä sanaakaan hiiskunut — tuntui minusta ihan siltä kuin olisi sinua tyrkytetty minulle, ja tyrkyttämistä ei toki tarvitse sellainen tyttö kuin sinä eikä tyrkyttelyä myöskään suvaitse kukaan sellainen poika kuin minä; sitäpaitsi tahdon sinulle avomielisesti tunnustaa, että minulla mainittuun aikaan oli rakkaussuhde erään oman kylän tytön kanssa. Sinä näet etten koeta sinulle valhetella ja etten häpeä sanoa totuutta."

"Sen pitäisinkin kovin pahana. Tiedetäänhän, että te miehet usein seurustelette useamman kuin yhden kanssa ennenkuin kohtaatte sen, jonka kanssa sitten tahdotte elää saman katon alla."

"Sinä olet perinpohjin järkevä tyttö ja ymmärrät kai senkin, etten siihen aikaan voinut oikein tuota asiaa pitää kaikissa suhteissa sopivana."

"Eihän se olisi ollut oikeinkaan, että toisen kanssa seurustellessasi olisit ajatellut häiden viettoa toisen kanssa. Olisin kauniisti kiittänyt kunniasta astua sinun kanssasi alttarin eteen, jossa sinulla vielä olisi ollut tuo toinen tyttö mielessäsi; sellaisen täytyy olla kokonaan ohitse, sillä vaimo ei saa olla ketään toista alempana."

"Tuhat tulimmaista, kaikessa sinä olet oikeassa! Mutta nyt on tuo tuhma juttu jo aikoja sitten ollut kokonaan lopussa. —"

"Tuo sama tyttö on mennyt naimisiin vähäistä myöhemmin", virkkoi Toni nauraen, ennättäen vastata ennenkuin tyttö mitään kysyi. "Tuskin muistan miltä hän näytti. Nykyään en enää ole mikään tämänpäiväinen jänis ja nyt tiedän mitä teen, ja nyt, Sali, jos vain sinä olisit kanssani samaa mieltä, ottaisin sinut vaimokseni, olisipa se sitten meidän kumpaisenkin isälle mieluista tahi ei!"

"Tuo on tottelemattoman lapsen puhetta! Siinä olen aivan toista mieltä kuin sinä. Jos minun isäni tahtoo, jos sinun isälläsi ei ole mitään sitä vastaan ja jos sinä olet siihen tyytyväinen, —"

"Se riittää jo, tyttöseni! Oi oma tyttöni!" huudahti nuorukainen ja sulki hänet syliinsä ja painoi huulensa hänen huulilleen.

Muutaman silmänräpäyksen pysyi tyttö, aivankuin säikähdyksissään ja arkaillen, liikkumattomana; sitten torjui hän nuorukaisen luotaan ja nousi äkisti ylös. "Sinä olet ilkeä! Nyt on aika juosta hakemaan isää." Näin sanoen livahti tyttö tuvasta ulos.

"Voi ihmettä", sanoi Toni, "hän on kuin puupalanen. No, vaikkapa niinkin, mitä se tekee? Puusta talossa ja riistasta metsässä saa metsänomistaja hintaa."

Kotvasen kuluttua tulla ravasi Olutjuusto-Martel sisään. "No, sinä maankiertäjä", toruskeli hän tullessaan, "oletko jälleen kotona?"

"Sinä vekkuli, ja nyt tulit heti tänne panemaan tytön pään pyörälle. No, sen sulle sanon suoraan nyt jo tällä hetkellä, että tyhmyyksiä en kärsi; ellet tahdo menetellä järkevästi, niin pysy poissa!"

"Olutjuusto-Martel, en voi sanoakaan sinulle kuinka rehelliset tuumat minulla tällä kertaa on, mutta sinä tunnet isäni, sinä tiedät hänellä olevan enemmän salaloukkoja kuin ketulla. Ajattele, miten joka aukko on tahdottu tukkia; siitä syystä olen täällä."

"Sali", huusi Olutjuusto-Martel. Tytön täytyi tuoda esiin viiniä ja savustettua lihaa, ja sitten istuutuivat molemmat miehet pöydän ääreen. Olutjuusto-Martel kuunteli Tonin juttuja.

"No, Toni", sanoi Sternsteinin isäntä sunnuntaiaamuna, "lähdetkö mukanani Schwenkdorfiin? Eihän sinulla enää ole mitään syytä asettaa itseäsi juuri Zwischenbühelin kirkkoon huomattavaksi esikuvaksi palvelusväelle."

"En, unohtaa tahdon tuon samaisen, jonka tähden minua on niin paljo ahdistettu."

"Hän onkin raukka oikea pyydystelijä, on taas odotellut sinua nämä kolme vuotta."

"Minuako? Voisipa hän sitten odottaa vielä kauvankin. Eikö se olisikin sulaa järjettömyyttä, jos nyt ajattelisin naimisiinmenoa näin reserviläisenä ollessani?"

"Niin, ja jos sen kuluessa jotain puhkeaisi, niin pitäisi minun rynnätä pois vaimon ja lasten luota, kodista ja konnusta, ja siitä ne eivät anna mitään kirjallista takuuta, että mies jälleen palaa takaisinkin."

"Niin, enkä minä, jos siihen aikaan olisin talonpidosta luopunut, koskisi sinun toimiisi, olivatpa sitten työt takapajulla tai sujuisivat hyvin eteenpäin."

"Ei se olisikaan minulle mieleistä, talonpito saa olla vain yhden herran huostassa, ennemmin ottaisin toki kunnollisen hoitajan siihen."

Vanhus katsahti hänen sivultapäin. "Oletpa oikeassa ja onhan sulla kyllin aikaa etsimiseen. Mutta ajattelehan, silloin kun pääset vapaaksi sotapalveluksesta, olet juuri parhaimmassa ijässä ja tyttö —"

"Hölynpölyä, mitä hän kauneudessa olisi menettänyt, sen hän sillävälin olisi rikkaudessa lisääntynyt. Sanon sinulle, että jos saan vanhan Olutjuusto-Martelin suostumaan siihen, että hän pidättää tyttärensä sinulle siihen asti, niin nait sinä hänet etkä ketään muuta, siinä ei auta mitkään vastaansanomiset."

"Tuon tytön vuoksi en tarpeettomasti rupea sinun kanssasi toista kertaa riitelemään. Sopiihan odotella."

"Odotella! No, lähde sitten mukaan, siellä tulee lystiä. Tänään ahdistelen tuota saituria niin että hän verta hikoilee." Tämä kristillinen aikomus mielessä kiipesi hän ajajan istuimelle, Toni istahti hänen viereensä ja he lähtivät Schwenkdorfiin jumalanpalvelukseen.

Sen loputtua istuivat he ravintolassa, Sternsteinin isäntä tavallisella paikallaan, Olutjuusto-Martelin vieressä. "Katsoppas", virkkoi hän tälle, "siinä se poika nyt taas on."

"Myönnä, äläkä väitä vastaan, ettet voi lukeakaan kaikkia niitä toimenpiteitä ja sanoja, joita olet käyttänyt saadaksesi nuo kaksi yhteen."

"Niin olisinkin, sen voin nyt tunnustaa ihan arastelematta, kun en enää siitä vähääkään välitä."

"En. Tahdon antaa tyttäreni toiselle taholle. Rikas kauppias piirikunnan pääkaupungista on jo pari kertaa käynyt luonamme ja puhuskellut sinnepäin. Niin vain, eikähän tytöstä juuri talon emäntää tarvitse tulla."

"Nuori hän tosin ei ole, mutta mitä siitä! Minä olen kasvattanut lapseni toisin kuin muut ihmiset omansa. Jos sanon: Sali, sinä menet naimisiin sulttaanin kanssa, niin hän menee!"

"Hyvänpä saisitkin lapsellesi! Olisi sekin liitto, monet sillä on vaimot sulttaanilla!"

"Voi kuitenkin, jospa me kristitytkin vain aina tyytyisimme tuohon yhteen ainoaan!"

"Minä olen liian laiha, ne ovat pelkkiä syömäreitä; sinä kelpaisit oikeaksi linnansalin vartijaksi."

Pöydän ääressä oli puhe tosiaankin käynyt lystikkääksi, mutta Olutjuusto-Martelin otsalla ei ollut minkäännäköistä kirkasta pisaraa, vielä vähemmän verta.

Sternsteinin isäntä tyhjensi lasinsa yhdellä siemauksella ja sitten vilkutti siirollaan olevia silmiään pöydän ääressä istujille, ikäänkuin huomauttaen: Katsokaa, miten maksan sen hänelle takaisin!

"Kuulen kai huonosti?" virkkoi hän ivallisesti. "Tai onko hän todellakin äsken puhunut lastenkasvatuksesta? Mitä hän sitten on kasvattanut? Tytön. Kun tuollainen äiditön lapsi astuu ensi askeleen, kaatuu se heti ruohikkoon. Sellaisen kasvattamisessa ei kysytä mitään taitoa. Että hän vielä uskaltaakin puhua siitä sellaiselle, joka ymmärtää poikien kasvatusta!"

"Niin onkin, olen pitänyt häntä ankaran valvonnan alaisena, painanut peukaloni hänen silmilleen."

"Niin, ja siitä ovat sekä hänen silmänsä että housunsa käyneet sinisiksi". [Itävallassa käyttää jalkaväki sinisiä housuja.]

"Ethän sinä tiedäkään, sinä pässinpää, että silloin nappasin kaksi kärpästä yhdellä iskulla! Hänet olen erään tyhmyyden vuoksi lähettänyt pois näkyvistä ja sinusta olen hankkinut itselleni rauhan, ettet aina jaarittelisi minulle talonpidosta luopumisesta!"

Olutjuusto-Martel pani suunsa ystävällisesti nippuun. "Nuo kaksi kärpästä myönnän sinun napanneen, mutta poikasi ei ole totellut sinua eikä tee sitä vielä tänäkään päivänä."

"Mitä sitten? Ei sinun tarvitse noin vilkuilla pojan pöytään päin.
Hän ei istu sen ääressä; jos hän istuisi siellä, en olisi tullut sitä
sanoneeksi ennen häntä. Mutta siitä olen varma, että hän ei tottele!
Tee hänelle nyt samaa mitä silloinkin, hän sanoo sinulle taaskin: en!"

"Kettu hiipii jälleen vanhoja jälkiään myöten", murahti Sternsteinin isäntä itsekseen.

"En tahdo loukata sinua", jatkoi Pitkä jälleen, "mutta voinpa lyödä vaikka vetoa siitä!"

"Kaksi ruskeata hevostani, nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, sinun laihinta lehmääsi vastaan."

"Sinä olet narri! Niin pyhästi kuin koskaan lupaan että ne vielä tänään ovat valjastetut minun vaunujeni eteen."

"Niihinhän ne jäisivät niin toisessa kuin toisessakin tapauksessa", huusi joku pöydän äärestä. "Itsehän sanoit vedonlyöntiä ehdottaessasi: nuo, jotka ovat tuolla ulkona vaunujen edessä, ja vaunujen edessä ne ovat valjaissa."

Sternsteinin isäntä katsoi olkansa yli kierosti Olutjuusto-Marteliin.
"No, mitäs tuumit? Uskallatko vielä ruveta vedonlyöntiin?"

"Hei! Veto!" Kaikki olutlasit helisivät pöydillä. "Isäntä hoi, nyt parasta esille, se vedonlyöjä, joka voittaa, maksaa kaiken ja todistajat tarvitsevat kostuketta! Knerzhuber olkoon välittäjänä ja selvittäköön asian!"

Tuo näin yksimielisesti sovintotuomarin arvoon kohotettu mies ei millään tavoin ollut kunnioitusta herättävä henkilö, päinvastoin jo nimikin ilmaisi hänet sellaisen suoraksi vastakohdaksi; sillä hänen sukunimensä oli oikeastaan "Huber", mutta hänen täytyi, kuten jokaisen useampia kaimoja omaavan, ottaa siihen joku merkittävä lisäke, ja hän otti etutavun "Knerz", joka merkitsee kasvussa suuresti takapajulle jäänyttä ihmistä. Mutta luonto-äiti tasottelee tavallisesti itse pienet väärintekonsa, erittäinkin jos järkevästi on sille avullisena; Knerzhuber ei tosin ylettynyt kenenkään tasalle, kun he siinä istuivat pöydän ääressä, mutta laajuudessa voitti hän jokaisen.

Tuo pieni, ympyriäinen mies nousi ylös, mikä temppu aina kaikille muille paitsi lähinnä istujille jäi salaisuudeksi, sillä ollen äärettömän lyhyillä, hiukan väärillä säärillä varustettu, ei hän seisoallaan näyttänyt hiuskarvaakaan pitemmältä kuin istuessaan. Hennolla, sirkuttavalla äänellä teki hän yli pöydän kysymyksen: "Mitä siis pannaan vetoon?"

Sternsteinin isäntä vastasi: "Olutjuusto-Martelin kaksi ruskeata hevosta, jotka tuolla ulkona ovat valjaissa vaunujen edessä, yhtä lehmää vastaan minun navetastani."

"Olutjuusto-Martelin mielipide on se", selitti Sternsteinin isäntä, "etten minä ole poikani herra ja että hän tulisi panemaan vastaan, jos päättäisin niin, että hänen pitää ottaa Sali vaimokseen. Mutta tätä vastaan väitän minä, ettei Toni niskuroi minun tahtoani vastaan! Ymmärrättekö?"

"No Tonia hakemaan! Kysytään häneltä, myöntääkö vai kieltääkö hän asian, niin sitten on koko juttu yhdessä kädenkäänteessä ratkaistu."

Pikku mies viittasi ojennetulla oikealla kädellään poistyönnettyä istuinta kohti. "Istukaa, istukaa vain paikallanne, sanon minä! Miehet, ensi katsauksella näyttää asia tosiaankin siltä kuin voisi toinen heti paikalla kuljettaa hevoset pois ominaan, tahi toinen mennä tiehensä lehmän kanssa; mutta se on kuitenkin hyvin omituinen vedonlyönti. Todellakin, jos poika sanoo: en, silloin olisi Sternsteinin isäntä hävinnyt, mutta milloin olisi hän sitten voittanut? Sillä sen kautta, että Toni sanoisi: kyllä, ei vielä mitään olisi toteennäytetty; lapsen kunnioitusta ja kuuliaisuutta osottaakseen täytyisi hänen sillä lailla tehdäkin, sillä muutoinhan hänen myöntymisensä ei olisi myöntymistä, ja siitä syystä voisi vasta hänen häittensä jälkeen Salin kanssa — ei ennemmin — Sternsteinin isäntä sanoa omikseen nuo kaksi ruskeata hevosta."

"Mitä sitä hulluja", murahti Sternsteinin isäntä, mutta kaikki toiset nyökäyttivät hyväksyvästi päätään ja Olutjuusto-Martel katseli eteensä niin itsetyytyväisen näköisenä kuin ainakin mies, jonka asia käy aivan toiveitten mukaisesti. Hän vältti katsomasta naapuriinsa.

"Mutta jos molemmat vedonlyöjät pitävät tärkeänä sitä", jatkoi Knerzhuber jälleen, "että asia saa ratkaisunsa ennenkuin nousemme tästä istualta, niin olisi minulla eräs ehdotus tehtävänä."

"Kun nuo kaksi isää lyövät kättä sen asian päälle, että he jonkun määrätyn ajan kuluttua tahtovat sallia lastensa pitää häitä — mutta se täytyy olla ihmisille mahdollinen aika tarkalla tiedonannolla vuodesta ja päivästä — niin on se pidettävä kunniallisena kihlauksena, ja kun sitten poika asiaan ja aikaankin on suostunut, niin ei mikään enää voi olla sitä vastaan, että Sternsteinin isäntä ottaa mukaansa nuo vedonpalkinnot tuolta." Tuo pieni mies löi sanainsa vahvikkeeksi kädellään pöytään; sitten hän istuutui — mikä, kuten on huomautettu, ei tehnyt mitään muutosta hänen näössään — ja antoi kummallekin vastapuolelle aikaa miettimiseen.

Sternsteinin isäntä oli ojentautunut suoraksi ja hetkisen katsellut kumarassa istuvan Olutjuusto-Martelin selkään. Nyt laski hän kätensä tämän olalle. "No, mitäs sinä siihen sanot?"

"Mitä minun sitten pitäisi siihen sanoa?" ärähti tämä. "Ajattelen voittavani lehmän! Jos menetän hevoset, surettaa minua vain se, että sinä ne saat ja että minä vielä olen avullisena siinä, eikö niin?"

"No, älä nyt hupsuttele! Veto on veto! Ja jos minä myönnyn ihmisille mahdolliseen aikaan vuosissa ja päivissä, niin voit sinäkin sen tehdä."

"Voinko uskoa sinua? Voinko uskoa sinua?" Olutjuusto-Martelin täytyi tuntea olevansa erinomaisen arveluttavassa tilassa, niin pontevasti raapi hän korvallistaan. "Jos minun pitää uskoa sinua, niin täytyisi sinun kädenlyöntisi olla senkin vahvistuksena — ja vaikka nuo kaksi jo huomispäivänä yhdessä astuisivat alttarin eteen — että sinä hääpäivän jälkeen asetut tupaasi ja annat nuoren väen jäädä herroiksi hoviin."

Nuo molemmat vanhukset olivat kauniina kuvana aito inhimillisestä yksimielisyydestä, kun he siinä istuivat puristaen toistensa leveitä kämmeniä sivultapäin vilkuillen toisiinsa vaanivin silmin.

"Siis päätetty", virkkoi Sternsteinin isäntä painavasti, jatkaen sitten tyynemmin: "Sanani pitäminen ei käy minulle raskaaksi, sillä sinä vuonna ja päivänä olen kai jo väsynytkin talonpitoon, — —"

"No siinä se nyt on", huusi Olutjuusto-Martel, "tiesinhän juonia tulevan ilmi! Sinun vanhaan pukinpäähäsi on juolahtanut tuuma, että minun pitäisi pidättää tyttäreni sinun pojallesi, vaikka hän tällävälin tulisi ikälopuksi ja kutistuisi kokoon, siksi kun sinä suvaitsisit häntä tarvita!"

"Ja mitä se äsken oli sinulta muuta kuin vanhaa tungettelevaisuuttasi, jolla jo vuosikausia olet kehottanut minua asettumaan lepoon?! Sinulta odotinkin sellaista, oletko sinä minulta jotain muuta odottanut? Meidän ijällämme ei kuitenkaan koskaan muututa. Älä siis turhia loruile, myönny siihen mihin on pakko ja salli minun nyt miettiä milloin määrään ajan. —"

"Ei, ei!" Olutjuusto-Martel ponnahti huutaen pystyyn istualtaan ja huitoi kuin epätoivoissaan käsiään ilmassa; häntä ei vielä milloinkaan ennen oltu nähty noin kiihtyneenä. "Ei, ei, se ei sovi! se ei ole oikein eikä kohtuullista! se ei käy laatuun, että sinä itse sen määräät!"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Sternsteinin isäntä kummastuneena. "Kuka sen sitten määrää, ellen minä?!"

"Et sinä! Sinua en tahdo enkä tarvitsekaan tahtoa!" jatkoi Olutjuusto-Martel huutaen. "Kuule minua! kuulkaa minua, miehet! Minua kaduttaa niin paljon kuin hiuksia on päässäni; harvoin lyön vetoa, sitä ei minun nytkään olisi pitänyt tehdä, ei ainakaan Sternsteinin isännän kanssa, hän on kovin juonikas! Melkein menetän vetoni, mutta vieköön hevoseni, olkoon tyttäreni nuoruusvuodet hukassa, nyt antaudun kumminkin vedonlyöntipaholaisen valtaan nahkoineni karvoineni, suokoon hän sitten minulle hyvää tai pahaa! Jos Tonilla on ratkaistavana yksi asia, niin ratkaiskoon toisenkin, jos hän sanoo: kyllä, niin sanokoon myöskin: koska! Se ei ole muuta kuin kohtuullista!"

Sternsteinin isäntä nousi ylös. "Koko tuon turhanpäiväisen melun ja hälinän olisit voinut itseltäsi säästää. Olen siinä suhteessa aivan samaa mieltä kanssasi." Hän kumartui alas ja kuiskasi Olutjuusto-Martelin korvaan: "Sinä kettu, hän pitää yhtä vähän kiirettä kuin minä."

Hetkisen katsoi Pitkä kauhistuneena ylös. Mutta olihan hän antanut vihjauksia! Äkkiä painoi hän jälleen päänsä alas ja katseli hymyillen pöytään.

Sternsteinin isäntä vilkutti silmiään toisille pöytätovereilleen ja sanoi nauraen: "Nyt lähden katsomaan hevosiani."

"Meidän on se tehtäväkin", melusi muuan, "jo senkin vuoksi, ettei vanhuksen ja pojan kesken tapahtuisi mitään välipuhetta!"

Vanhus kohotti uhkaavasti sormeaan tuota puhujaa kohden. "Kuule sinä siinä, älä sellaista lörpöttele! Se ei enää ole leikkiäkään! Kunniaton pelihän olisi menetetty."

Toni istui pihalla erään suuren vesisaavin kannella; saaviin johti kattorännin torvi vettä. Kun tuo meluava joukkio astui porstuasta pihalle, livahti hänen luotaan pois eräs tarjoilijatar, jonka kanssa hän juuri oli laskenut leikkiä.

"Kuuleppas veitikka! Joudatpa vielä kujeilemaankin siinä", virkkoi Sternsteinin isäntä. "Ajattele ennemmin yhdeksää vuottasi." Hän tarttui poikansa nutun nappiin ja ravisteli häntä. "Yhdeksän vuotta hänellä vielä on, miehet, ja totella ja myöntyä hänen täytyy (jälleen ravistelu) — esiin kutsuttaessa — muutoin hänen käy huonosti!" Hän antoi pojalle kovan iskun olalle ja ottamatta huomioon seuralaistensa osittain hämmästyneitä, osittain ilkeäjuonisia kasvoja, astui hän katosta kohti, jonka alla Olutjuusto-Martelin vaunut olivat, hyvin totisena lopettaen sanoilla: "niin, niin, sotaoikeus on perin ankara."

Kun hevoset oli tarkastettu, astui hän jälleen pihan poikki ravintolaan. "Lähde mukaan", sanoi hän ohimennessään Tonille ja kun he olivat tulleet ravintolahuoneeseen asettui hän istumaan nuorukaista vastapäätä ja katsoen kiinteästi tätä silmiin alkoi puhua: "Kuuleppas nyt ja ymmärrä minua hyvin. Nyt on näytettävä onko sinullekin isäsi tahto korkeamman arvoinen kuin omasi; senvuoksi en odota mitään vastaväitteitä sanoessani sinulle: Sinä nait Olutjuusto-Martelin Salin. Häidenpidon ajan määrääminen on sopimuksen mukaan jätetty sinun tehtäväksesi; sinä tunnet kaikki asianhaarat, tiedät, mitä sulla on sanottavana, etkä siis tarvitse pitkää miettimisaikaa. Puhu!"

Nuorukainen katsoi uhmailevasti vanhuksen kasvoihin. "Koskei mikään vastaväite ole sallittu, niin mitä minun on tekeminen? Hyvä, minä siis nain Salin. Minulle on mieleistä, että itse edes saan määrätä ajan, jolloin sen pitää tapahtua, ja silloin en minäkään salli mitään vastaväitteitä! Jos sen pian täytyy tapahtua, niin en tahdo senvuoksi vanheta; kahdeksan viikon kuluttua ovat häät!"

Pauhaavaan meluun, mikä nyt puhkesi, hukkui Sternsteinin isännän eläimellinen huuto.

"Isäntä! Isäntä! Isäntä!" — "Nyt tiedät kenen luo sinun on riennettävä!" — "Sternsteinin isäntä maksaa!" — "Täytä lasit!"

Vanhuksen käsiä puristeltiin, hän seisoi ja tuijotti sanattomana eteensä; vasta kun Olutjuusto-Martel astui esiin ja ravistaen häntä molemmin käsin olkapäistä huusi: "Niinpä olet siis selvästi voittanut, sinä sakramenskattu heittiö! No, olkoon sinulle suotu nuo kaksi hevosta, olkoon ne sulle suotu, koska poikasi niin hyvää tarkottaa tyttärelleni!" — silloin näytti Sternsteinin isäntä jälleen tointuvan, hän sysäsi Pitkän syrjään, viittasi moneen kertaan pöytään päin, minkä vedontodistajat, jotka juuri olivat istuutuneet kukkuroilleen täytettyjen maljojen ääreen, ystävällisenä kehoituksena heti ottivat huomioon, sitten tarttui hän kiinni Toniin kyynärpään yläpuolelta niin lujasti, että nuorukainen vain vaivoin saattoi pidättää äänekkään kirkaisun, vei hänet ulos huoneesta, raahasi hänet erääseen kolkkoon käytävään, joka oli porstuan vieressä, ja työnsi hänet siellä muurinnurkkaukseen. "Rakkari, hylkiö", huohotti hän, "ruoskaniskuilla lyön pääkallosi puhki kotiinmennessä ja paiskaan sinut raviin."

"Oletpa hullu", ähkyi nuorukainen, kasvot tuskan väänteissä ja kiemurrellen vanhuksen kovissa kourissa, "mitä olen sitten tehnyt sinulle?"

"Sovittua se kaikki oli, minulta on petoksella anastettu talot ja tavarat!" Hän tempasi rimpuilevan nuorukaisen luokseen ja paiskasi hänet sitten vasten seinää niin että tärähti.

"Älä enää toista kertaa koske minuun!" huusi tämä. "Älä koske minuun, muutoin huudan apua! — Minä en tiedä mistään. Ja jos asia niin olisikin kuin sinä luulet, kuka on sinua sitten käskenyt lyömään vetoa, kuka on sinua sitten pakottanut antamaan sanasi ja kädenlyöntisi!? Sen kaiken olet tehnyt vapaasta tahdostasi ja kunniallisemmin istut kai eläkkeellä kuin nostat melua siitä ja kuljet kartanossa ihmisten pilkkana kuten puolihupsu erakko."

Toni ei yleensä ymmärtänyt lukea isänsä mielipidettä tämän silmistä, mutta se, mikä niistä tällä hetkellä loisti, oli kuitenkin aivan liiaksi vailla isäntunteita. Jos katseilla olisi voima kivetyttää, polttaa, myrkyttää, niin ei nuorukainen elävänä olisi päässyt tästä paikasta. Äkkiä vetäytyi vanhuksen suu ja koko alempi osa kasvoista suonenvedontapaisesti kokoon, ikäänkuin hänellä olisi ollut raaka, hapan hedelmä hampaiden välissä. Hän käänsi nuorukaiselle selkänsä ja käveli verkalleen takaisin ravintolahuoneeseen.

Siellä hän istui itseensä sulkeutuneena, harvapuheisena, ja tyhjensi ahkerasti lasiaan.

Oli myöhäinen iltapäivä, kun kuusi talonpoikaa kantoi Sternsteinin isännän ulos huoneesta vaunuvajaan. Yksi kulki joukkueen edellä lippu kädessä. Se oli oikeastaan luudanvarsi, jossa pöytäliina liehui, ja se laskettiin alas, kun tuo täydessä humalassa oleva isäntä asetettiin kärryihinsä oljille pitkäkseen. Hänelle pantiin pyhimyskuvan sijaan pelikortit rinnan päälle ja hän oli vielä siksi virkeä, että saattoi nopeasti kerätä kortit käteensä ja paiskata ne ilvehtijän päähän, tuon veitikan, joka parhaillaan valittavalla esirukoilijan äänellä lorotteli "syvästisurevien paikallejäävien" kiittelyt Sternsteinin isännän "kunnioittavasta läsnäolosta."

"Jumalan haltuun, Olutjuusto-Martel!" huusi Toni kuskipukilta. "Sinä näet, etten tänään voi tulla teille. Sano terveiseni Salille!"

Vaunut vierivät pois ja niiden takana juoksi kaksi voitettua ruskeata hevosta katsellen suut leveinä ja silmät totisina tuota langennutta suuruutta, joka heidän edessään oljilla heilahteli toiselta sivulta toiselle. Vähäväliä kohotti isäntä raskaita silmänkansiaan ja tuijotti noihin välinpitämättömiin, kylmiin eläintennaamoihin, mutta hiljaa kiroten sulki hän sitten jälleen silmänsä: jos hän huomasi noiden kahden hevosen pistävän päänsä yhteen, ikäänkuin niillä olisi ollut jokin salaisuus keskenään, ihme vain mikä, niin joutui hän vihan vimmoihin ja jakoi niille nyrkiniskuja; hänen pommittamisestaan ja lyönneistään tempoivat ne sitten vaunuja taaksepäin ja Tonilla oli täysi työ saada niitä rauhottumaan.

Tämä pieni ikävyys ei kuitenkaan saanut nuorukaisen hyvää tuulta häirityksi. Hän vihelteli hiljaa itsekseen ja monta kertaa, kun hän puolittain kääntäen päätään katsahti taakseen vaunuissa ähkyilevään vanhukseen, huomasi hän senkin, että tämä nauroi, mutta varovaisuuden vuoksi suu kiinni, nenän kautta.

Niin, sotaväessä oppii ymmärtämään vehkeilyä! Kuten usein maailmassa, niin sielläkin rohkeus voittaa ymmärryksen, niin että se, mitä järki taitavasti sommittelee, joutuu häviölle ja yksinkertaisin, joka usein on aivan kouraantuntuvaa ja läpinäkyvää, pääsee voitolle. Toni heittäytyi ilossaan huolettomaksi "sotajuonensa" seurauksista. Vain jonkun kerran tuon pitkän matkan kuluessa tunnusteli hän päätään ja vasenta käsivarttaan; niihin kohtiin, jotka sattuivat lyötäessä seinään, tulee kai kuhmuja, ja niihin, joita vanhuksen sormet olivat rutistelleet, sinisiä ja ruskeita pilkkuja.

"Sitä ei kannata ajatella! Ehyemmin nahoin en olisi voinutkaan sieltä päästä. Hei, tamma, taidatpa hiljentää siinä vauhtiasi! Etkö huomaa, että nyt mennään kotiin päin? Etkö ala tallia vainuta? Tästä saat —"

Hyvin lähellä oli jo Sternsteinin hovi. Kahdeksan viikon kuluttua sen herrana!

XVI.

Se mikä Schwenkdorfin ravintolassa oli tapahtunut tuli siellä samoinkuin Zwischenbühelissäkin jo samana sunnuntai-iltana ihmisten tiedoksi, ja toinen kertoi toiselle "totena uutisena", että Sternsteinin Toni kahdeksan viikon kuluttua pitäisi häitä Olutjuusto-Martelin Salin kanssa. Vaikkakin yleisesti ihmeteltiin, että kaikki oli käynyt niin nopeasti ja että tuo "itara" vanhus niin äkkiä oli päättänyt "asettua lepoon", ei siinä kuitenkaan ollut mitään sen merkillisempää, jos isäntä tahtoi pitää oman päänsä ja poika totteli häntä; oli vain pari ylen kekseliästä olentoa, jotka asian johdosta pudistelivat päätään ja puhelivat jotain "niskuroimisesta", mutta ei kuitenkaan äänekkäästi, sillä he kuuluivat viisaaseen veljeskuntaan, joka pitää totuuden säkissä, hyvin tietäen ettei se olisi omistajalle mikään onnenraha; jos sitä rikkaalle tarjottaisiin, olisi se hänelle epämieluinen korukapine, ja kerjäläiselle se olisi kulunut lantti, jota hän ei huolisi edes lahjaksi.

Maanantaina ei Sternsteinin hovin isäntä vielä kyennyt miettimään tilaansa; sen tuskan säästi häneltä eräs kipu, nimittäin päänkivistys. Hän oli sellaisessa tilassa, jolloin ihmisestä tuntuu siltä kuin olisi aivokoppa puhtaaksi tyhjennetty ja siellä sisällä istuisi ahkera työmestari ja poraisi ja sahaisi ja naulaisi, ensin kovalla vasaralla, sitten kevyemmällä puupalikalla. Kun hän lakkaa päivätyöstään, on yhden päivän kestänyt kurjuus mennyt kuin huomaamatta.

Tiistaina ryhtyi isäntä tavallisiin toimiinsa, mutta moniaan kerran pääsi häneltä huokaus: "Niin, niin rakas kartanoni, nyt joudut pian toisiin käsiin!" Keskiviikkona suretti häntä ajatus: nuo samaiset kädet eivät liene ahkerimmat eikä taitavimmat. Torstaina surkutteli hän "kartano-parkaa", joka tulisi häntä, vanhaa herraansa, varmastikin kovasti kaipaamaan, mutta hän ei valitettavasti voinut sitä auttaa — eihän väliin sekaantuminen ollut hänen asiansa! Perjantaina oli hän päässyt siihen vakaumukseen, että ilman häntä kaikki kävisi nurinkurin, ja lauvantaina rauhotti hänet täydelleen loppupäätelmä: sitä ylen viekasta menettelyä, jolla nuori isäntä ja miniä olivat tänne tunkeutuneet, ei voisi siunaus seurata, molemmilla tulisi olemaan enemmän kärsimyksiä kuin luulivatkaan, kunnes lopulta hovi luikuisi pois heidän käsistään ja he jäisivät puille paljaille. Tämä lohdullinen otaksuma, joka paljon vaikuttavampina, ei hyvää ennustavina kuvina leijaili hänen henkisen silmänsä edessä, sai hänet alistumaan kohtaloonsa, niin että hän sunnuntaina Schwenkdorfissa tervehti Olutjuusto-Martelin Salia kirkon edustalla niin ystävällisesti ja isällisesti kuin vaan saattoi. Ja sitä ei häneltä oikeastaan olisi voinut odottaa.

Tästäpuoleen kiinnitti vain kaksi asiaa hänen huomiotaan: häiden valmistelu ja talonluovutuksen toimeenpano. Sillä sellaiset häät hän tahtoi varustaa, että lähiseudun ihmisten suut ja silmät levenisivät ja loitompana olevat kurottaisivat kaulaansa niitä nähdäkseen, ja sellaisen talonluovutuksen hän tahtoi toimittaa, jollaista ei vielä kukaan maassa ollut tehnyt. Sen "kekseliään notarion", jonka oli sommiteltava avioliittosopimus, täytyi myöskin kirjottaa luovutuskirja, jonka kautta Sternsteinin isäntä suostui luovuttamaan kartanonsa kaikkine tiloineen ja maineen ja vielä lisäksi hyvän joukon puhdasta rahaa pojalleen omaksi; mutta jäännöksen säästöistään ja rautaisen raha-arkun, muutamat tarkoin luetellut talouskapineet sekä jotkut samoin tarkasti määritellyt elukat talon karjasta pidätti vanhus itselleen, samoinkuin Zwischenbühelistä päin näkymättömän auringon puoleisen osan puutarhaa ja sen viereen jonkun verran maata. Tälle maalle hän tahtoi rakennuttaa itselleen asunnon, ja kun se ulkohuoneineen olisi valmis, siirtyisi hän kaikkine omineen sinne, mutta siihen saakka, niin oli päätetty, sai rauta-arkku olla paikallaan, hänen karjansa yhteisessä tallissa ja hän pienessä kamarissaan kaikessa rauhassa, sillä hän oli siksi varovainen ettei pannut itseään sille vaaralle alttiiksi, että jonkun tilapäisen riidan jälkeen olisi tullut muitta mutkitta karkotetuksi tiehensä talosta ja että hänen, ennenkuin hänellä itsellään vielä oli asumusta, "köyhän, tulipalon kautta talonsa menettäneen ihmisen" tavoin olisi täytynyt neuvottomana seisoa vanhojen kapineiden ja möräjävän karjan keskellä.

Varhain aamulla sinä päivänä, jona Toni meni Schwenkdorfiin vihittäväksi, oli puunleikkelijän nuori vaimo lähtenyt kotoaan voidakseen olla kirkossa silloin kun hääseurue sinne saapuu. Tuo hermoja kiihdyttävä, kaiken pelon ja arkailun voittava uteliaisuus, joka ohjaa miehen vastustelevat katseet julmaan, inhottavaan, kiduttavaan eikä salli vaimon kääntää silmiään pois siitä, mikä saa ihmiset tungeksimaan telotuspaikoille, ruumishuoneisiin ja onnettomuuspaikkoihin, tuo halu, jota on paha katsella, oli vallannut Helenan, oli saanut hänet lähtemään tuolle pitkälle matkalle ja ajoi hänet nyt kirkkoon pilarin luo, johon hän pamppailevin sydämin ja hengitystään pidättäen nojautui, kunnes kaikki — oli ohi. Sitten hän hiipi väentungoksen läpi ulos ja juoksi kapeata, vain paikoittain tallattua polkua pitkin yli peltojen, mäkien ja törmien ja kulki pitkää kiertotietä pensaikon läpi, joka oli kyläntakaisella mäellä hänen majansa yläpuolella, kotiinsa Zwischenbüheliin.

Sternsteinin hovissa kohisi, tärähteli ja väreili jo ilma hälinästä, soitosta ja pyssynlaukauksista. Ikäänkuin siitä huumautuneena ja hämmentyneenä toimitteli Helena hitaasti ja huolimattomasti joitakuita kotiaskareita. Ja kun tuli ilta, jonka hiljaisuudessa tuolta ylhäältä kuuluva melu ja hälinä yksinomaan täytti koko laajan ympäristön, silloin pani hän lapsensa nukkumaan, sanoi hyvää yötä miehelleen ja astui majansa portaille; siellä hän seisoi, oikea sääri kierrettynä vasemman ympäri, kädet ristissä, pää nojautuneena ovipieleen, ja tuijotteli Sternsteinin hoviin päin.

Siellä laulettiin ja soitettiin, siellä kajahteli riemu hiljaiseen yöhön, vähäväliä pamahti raketti valaisten ilman. Tällaista remua ja kohinaa jatkuu tunti tunnilta aamunkoittoon asti ja vasta päivän kirkkaassa auringonvalossa se vähitellen rauhottuu; sitten se kai huomenna, ehkä vielä ylihuomennakin, jälleen päivällisaikaan alkaa, ja poislähtöä tekevät vieraat sen lopulta saavat taukoamaan. Huomenna jälelle jääneet kaikin voimin ilakoivat, poismenneidenkin puolesta, ja ylihuomenna ovat kaikki lopen väsyneitä noista hyvistä päivistä.

Kova riemuhuuto, joka seurasi erään ylöskohoavan raketin räiskähdystä, sai nuoren vaimon säpsähtämään, hän pyyhkäsi kädellään otsaansa, rauhottui jälleen, sulki oven ja meni vuoteelleen.

Olutjuusto-Martelin Sali näytti todellakin kuin puusta veistetyltä, ainakin tänään, kunniapäivänään, Sternsteinin hovin nuoren emännän arvossa, sillä joko hän sitte käveli, seisoi taikka istui, tuntui hän niin puiselta, että Tonin täytyi sille nauraa, mutta hän tunnusti myös itselleen, että Sali oli hyvää puuta. Toni oli kuitenkin, mitä naisväkeen tulee, oppinut huomaamaan — sotilassäätyhän kuuluu siinäkin suhteessa olevan hyvä koulu — ja erottamaan sellaiset, jotka viekkaiden, ala-arvoista tavaraa myyskentelevien rihkamakauppiaiden tavoin yhtä kernaasti pettävät kuin kärsivät "petetyksi tulemisen", niistä, jotka eivät halukkaasti ennakolta kieltäydy luvattomasta, huonosta kaupasta, vaan joista taistelukuntoisimmat toisinaan antavat tungettelevalle kaupustelijalle korvaukseksi rahankin, joka veljesten kesken on viiden guldenin arvoinen, mutta joka oikeudessa on vain kurssinmuutosten alainen ja joka siitä asti kun maailma luotiin ei vielä koskaan ole väärällä leimalla esiintynyt, mutta jota siitä huolimatta ei julkisissa kassoissa oteta vastaan maksunsuorituksena; veronkantajain tosin pitäisi ryhtyä erikoisiin toimenpiteisiin sitä vastaan.

Oliko Sternsteinin Tonin kasvoille milloinkaan, salaa seurustellessaan toisen tai toisen tuollaisen kaunottaren kanssa, noussut tuo yksipuolinen häpeänpuna, joka ei ole tuloksena fysiologisesta toiminnasta, vaan oudosta voimanosotuksesta, siitä hän ei hiiskunut, niinkuin yleensä sellaisissa tapauksissa itse lörpöttelevimmätkin miehet koettavat pysytellä mahdollisimman vaiteliaina; varmaa vaan on, että hän tunsi tyydytystä, että hänellä nyt tuollaisesta kunniallisestakin vain olisi odotettavissa "rakas", ja hänen ylpeyttään imarteli saada olla sen yksinomistajana ja herrana.

Siitä hän oli varma, että tämä hänen emäntänsä ei tulisi asettumaan häntä vastaan, hänellä oli kahdeksassa viikossa ollut kyllin aikaa oppia tätä tuntemaan, eikä siihen edes olisi tarvittu kahdeksaa päivääkään. Ankaruus, joka näkyi Salin hiukan teräväpiirteisistä kasvoista, osotti itsetietoisuutta ja vakavaa käsitystä omasta sekä vieraan velvollisuudesta, mutta se koski vain renkejä, jotta nämä eivät laiminlöisi mitään, se koski vain piikoja, jotta he eivät tulisi laiskoiksi, ei miestä; miehelle puhuivat tummat, sinertävällä loisteella välkkyvät silmät, ja ainoastaan ne; tuo nuori vaimo oli niitä olentoja, jotka luodessaan katseen mieheensä hänen edestään menisivät tuleen, jos niin vaadittaisiin, mutta jotka koko elämänaikanaan eivät suo tälle hellää sanaa ja pitävät toisen niin itsestään ymmärrettävänä kuin toisenkin.

Puoliyö oli jo ohitse kun häävieraat, joiden paikallistunto ja laskukyky kai oli jossain määrin sekava, yht'äkkiä huomasivat sulhasen ja morsiamen poissaolon, huomio, joka aiheutti suuren melun ja epäilyttävän mutta ei suinkaan uuden pilapuheen tulvan. Kaikki kuppuroivat ylös ja tahtoivat juoda molempain appiukkojen maljan, mutta lasit kilahtivat vain ystävällisesti hymyilevän Olutjuusto-Martelin lasia vastaan; sulhasen isä ei ollut saapuvilla.

Vanha Sternsteinin isäntä oli heti nuoren parin poistuttua lähtenyt kotiinsa, jossa hän tapasi heidät ylhäällä suuressa tuvassa; nuori isäntä oli kiertänyt käsivartensa nuoren emännän vyötäisille ja molemmat katsahtivat kummastuneina ylös kuullessaan jonkun saapuvan paikalle.

"Menen heti takaisin", murahti vanhus, "tahdoin vaan katsoa, en kuitenkaan teitä." Hän astui rautaisen raha-arkkunsa eteen ravistellen sen lukkoa ja nyökäytti tyytyväisesti päätään. Sitten pisti hän kätensä liivintaskuun, veti avaimen esiin ja avasi erään laatikon; paperit ratisivat hänen sormissaan, muuan rahapussi kilahti toista vastaan, hän vihelteli hiljaa itsekseen ja sulki arkun kannen. "Yhden hyvän neuvon minä teille antaisin", virkkoi hän nuoriin kääntyen, "vaikken tahdokaan sekaantua teidän talouteenne, — se on teidän oma asianne, — sitä varon tekemästä enkä siinä suhteessa puhu pahaa sanaa, mutta en hyvää sen enemmän, sen sanon heti; vain yhtä asiaa tarkotan, sitä ettei teidän pidä paneutua varsin pahoihin väleihin minun kanssani. Tuolla on vielä jonkun verran!" Hän löi kämmenellään raha-arkkuun. "Hyvää yötä!"

Vanhan isännän raskaat askeleet kajahtelivat portailta ja, häipyivät vähitellen kuulumattomiin.

Vanhan Sternsteinin isännän sekaantumattomuus nuorten talouspuuhiin huomattiin pian omituisen laatuiseksi. Nuori isäntä oli nimittäin siinä hyvässä uskossa, että tuollaisen suuren kartanon herrana oleminen oli perin helppoa, sillä kaikkina vuosina oli näyttänyt siltä kuin luistaisi siellä kaikki itsestään; hän sai toisten tavoin työ-osansa tehdäkseen ja jos hän muutoin tahtoi koskea johonkin tai jos hänen mieleensä johtui joku kysymys, niin ei vanhus kieltänyt häneltä neuvoaan eikä selitystään, mutta Toni ei ollut erikoisen utelias eikä vanhus haastelias silloin kun asiaa ei suorastaan kysytty häneltä ja kun se ei häneen koskenut. Viimemainittu tahtoi näet vielä hyvän aikaa "johtaa ja hallita" ja vasta sitten, noin vuoden kuluttua poikansa häistä, ottaa tehtäväkseen nuorukaisen perehdyttämisen kaikkeen, pienimmästä suurimpaan. Hän ei aikonut säästellä aikaa eikä vaivaa, kunnes tämä olisi täysin harjaantunut kaikkeen. Tämän oli poika nyt "viekkaudella narraamalla isältään tämän omaisuuden" perinpohjin turmellut. Hyvin pian sattui nuorelle isännälle seikkoja, joihin hän ei tiennyt neuvoa; palvelusväeltä kysyminen ei mitenkään käynyt laatuun, Schwenkdorfin appiukko oli hieman liian loitolla ja jos hän huomaisi, kuinka suuri merkitys hänen mielipiteelleen annettaisiin vieraan talon hoidossa, niin voisi hän ajan mittaan siitä hyvin vastenmielisellä tavalla ylvästellä. Tonille ei siis lopultakaan, kun joku asia tuntui kovin epäilyttävältä, jäänyt muuta neuvoksi kuin koettaa tiedustaa sitä vanhalta Sternsteinin isännältä. Hän hiipi aina silloin tämän luo ja puhui asian hiljaisella äänellä, tuskin suutaan avaten, mutta sitä enemmän korviaan teroittaen. "Sanoppas miten oli ennen tapana, uusi ei ehkä kelpaa?" tahi: "Siinä suhteessa menettelen kai toisin kuin sinä, mitä sinä siitä arvelet?"

Vanhus suoristi silloin joka kerta itsensä imien ilmaa niin että hänen leveä rintakehänsä pullistui ja virkkoi sitten hitaasti: "Mitä huolit vanhoista tavoista ja siitä miten muut menettelevät? Tee kuten tahdot, sehän on oikein, olethan herrana talossa! Kaksi määrääjää ei sovi yhteen kartanoon, kuten kerran olet sanonut. Jos työ tuntuu sinusta liian vaikealta, niin miksi et ota tilanhoitajaa, kuten ennen olet lupaillut? Tiedusta heti kunnollista miestä siihen. Tuollainen hoitaja hoitaa tosin ensiksi oman säkkinsä, mutta jos hän jotain ymmärtää, niin toimii hän kuitenkin talon hyväksi enemmän kuin mitä hän sinulta voi varastaa, mutta jos hän ei mitään ymmärrä, silloin olet osunut harhaan, hänellä on silloin taskut täynnä ja sinulla on ja pysyy reijät omissa taskuissasi."

Nuori isäntä saattoi niin usein kuin tahtoi purra hapanta omenaa, hänelle ei tullut siitä muuta kuin arat hampaat. Hän alkoi todenteolla murehtia, vahinkojen vuoksi, — ettei hänen tarvinnut tehdä sitä ympäristön pilkasta, sen hän tiesi —; hädässään uskoutui hän emännälle. Tämän silmät tosin suurenivat ja hän pudisti arvelevaisena päätään, mutta päätti sitten pian ottaa sen asian toimekseen, että saisi vanhuksen toisiin ajatuksiin; sen jälkeen kun tämä oli päässyt selville, ettei hän ollut edeltäpäin tiennyt siitä kepposesta, mikä vanhukselle vedonlyönnissä oli tehty, oli miniä tullut ukolle paljon siedettävämmäksi. Sali juoksi paikalla hänen luokseen ja jutteli hänen kanssaan, hän valitti miehensä pulaa ja nyt hänen täytyi avoimesti tunnustaa sekin, että tämä oli menetellyt kauhean kevytmielisesti tunkeutuessaan sinne, jossa hän jo ennakolta tiesi olevansa aikaansaamaton; mutta isän tuli ajatella, että tämä koskisi häneenkin, Saliin, joka ei ollut vähintäkään syypää kaikkeen siihen mitä oli tapahtunut, ja kuinka sääli olisi tätä kaunista kartanoa ja kuinka Toni, vaikka olikin perin ajattelematon, kuitenkin oli hänen ainokaisensa, — ja näin kerjäsi ja imarteli hän vanhukselta tarpeelliset neuvot ja tiedonannot.

Se mikä irrotti vanhan Sternsteinin isännän kielen, ei kuitenkaan ollut heräävä oikeudentunto, joka asettuu vastustamaan viattomain kärsimistä syyllisten kanssa. Joka sellaista oli ajatellut, se tunsi vanhuksen huonosti; hänen johdonmukaisuuden puutteensa ei virrannut niin kirkkaasta lähteestä, vaan — ikävällä se sanottakoon — inhimillisen heikkouden suuresta, ylen täysinäisestä purosta. Tosin oli aivan vastakkaista hänen alkuperäiselle aikomukselleen seistä sievästi syrjässä ja levollisesti katsella nuoren väen toimia, että hän nyt neuvoillaan avusti toista ja siten tasotteli toisen virheet. Mutta nyt kuten ennenkin pysyi hän epäystävällisenä Tonille, jonka kiittelyt ja lähentelemiset hän jyrkästi torjui; tämä ei tosin olisi painostanut nuoren isännän mieltä, mutta kun hän aikoi saada asian järjestetyksi oikein mukavasti ja sai emännän taipumaan suoranaisiin kyselyihin isältä, silloin virkkoi tämä: "Oh, sinä erehdyt kai, sen ja sen tietää Toni varmasti, hän ei ole minulle hiiskunut siitä sanaakaan." Niin täytyi sitten isännän jokaisen asian vuoksi ennakolta valitella hätäänsä ja tunnustaa, ettei hän mitään tiennyt, ja kun sitten emäntä alkoi surkutella miehensä "isännyydenottoa" ja pyytää apua, niin tämä nöyrtyminen ja kerjääminen juuri kutkutti Sternsteinin isännän turhamaisuutta.

Tosin eivät Sternsteinin nuoret olleet mitään jokapäiväisiä punakettuja, vaan jalompaa rotua, hieman sinerviä, ja he saivat kestää moniaan sieluntaistelun ennenkuin sellaiseen alistuivat ja tottuivat kiertoteitä hiipimiseen; mutta kun he huomasivat, ettei tuo vanha korppi ollut muulla tavoin taivutettavissa, suu aukaistavissa ja juusto siitä pois pudotettavissa, niin suostuivat he ja tekivät hänen tahtonsa mukaan ajaakseen perille omansa.

Sellaisissa olosuhteissa ei vanhus, varma kun oli kaikesta hänelle tulevasta kunnioituksesta, ensinkään pitänyt kiirettä oman asuntonsa valmistamisen kanssa, mutta kun lähes vuoden kuluttua Sternsteinin hovissa odotettiin pienokaista, silloin piti hän rakennuksen kuntoonpanemisen hyvin tärkeänä, vietti tuntikausia työpaikalla ja torui ja kiirehti työmiehiä, sillä niin pian kuin lapsi tuonne ylös ilmestyisi, tahtoi hän siirtyä sieltä alas; lapsenparku ei enää vanhalla ijällä huvittanut, kuten hän sanoi.

XVII.

Yön yllättäessä olivat vaunut jyrisseet yli sillan ja syöksyneet läpi kylän. Ei voinut kyllin nopeaan kääntää päätään akkunaan, ohi ne olivat.

Ravintolan edustalla oli sen isäntä seissyt, tuntenut ajomiehen Sternsteinin kartanon rengiksi ja pitkin askelin juosten hänen luokseen huutanut:

Minkä kuultuaan ravintoloitsijan vaimo oli lyönyt kätensä yhteen.
"Pyhä Neitsyt olkoon tuolle raukalle armollinen!"

Varhain aamulla palasivat vaunut takaisin ja kun ne pysähtyivät Sternsteinin kartanon eteen, syöksyi nuori isäntä katse jäykkänä ja tukka epäjärjestyksessä esiin ja tarttui tuon pienen ja tanakan, vaunuista laskeutuvan miehen käsivarteen. "Auttakaa, auttakaa, herra tohtori, en voi enää kauemmin kuunnella tuota valitusta!"

Lääkäri astui, pikemmin tungettuna ja työnnettynä kuin itse nousten, ylös portaita.

Kolme neljännestuntia myöhemmin makasi ylhäällä hämärässä kamarissa, jonka verhotut akkunat eivät päästäneet lävitseen valoa eikä ilmaa, hyvin heikko, hento, kalvakka lapsi ja riutuva vaimo.

Kun tohtori, ahkeraan pyyhkien kirjavalla silkkinenäliinallaan otsaansa, astui polkua myöten alas nuoren isännän seuraamana, kuuli eräs piika seuraavan puhelun.

"Herra", virkkoi isäntä, "se olisi sitten ikäänkuin ei minulla olisikaan vaimoa."

"Sen selväksi tekeminen teille", sanoi lääkäri, "oli minun velvollisuuteni. Saatteko muutoin pitää hänet vielä kauan, sitä en tiedä, mutta jos tahdotte pian hänestä päästä, niin tarvitsee Teidän vain olla olevinaan kuulematta minun neuvoani."

Silloin huomasi isäntä tytön ja huusi häntä tuomaan pullon viiniä, kinkkua ja leipää tohtorille lehtimajaan. Ahneus, jolla tuo pieni, pyöreä mies kävi niihin käsiksi, ja hänen maiskuttava syöntitapansa olivat Tonin silloisessa mielentilassa niin vastenmielinen näky, että hän äkkiä huomauttaen "täytyvänsä lähteä katsomaan tuonne ylös", meni pois, mikä varmaankin oli tohtorille hyvin mieleistä, sillä yksin jäätyään hän heti pani pois säälittelevän kasvojenilmeen ja päästi pureksiessaan mitä parhaimman vointinsa eläimellisin äänin ilmoille.

Kolme päivää tämän jälkeen olivat ristiäiset. Ne piti vietettämän kaikessa hiljaisuudessa, sillä Sternsteinin kartanon emäntä makasi niin heikkona kuin olisi hän ollut elämän ja kuoleman vaiheilla ja jokainen rasittava ääni värisytti häntä päästä jalkoihin asti.

Kun nuori isäntä, jota seurasi vain muutama vieras ynnä naiskummi, eräs lähiseudun rikkaimmista emännistä, sekä kätilö, jolla rikkaiden ristiäismenoissa on huomaamaton, vähä-arvoinen merkitys, astui ylös kirkon portaita, nojautui pyhänkuvaintekijän vaimo vastapäätä olevan pääoven rinnusmuuriin; hänellä oli vanttera pulleaposkinen poika käsivarrellaan.

Toni tuijotti Helenan kasvoihin, tämä katsoi kulmakarvat hieman kurtussa häneen; lapsikin katsahti Toniin niin suurin silmin ja totisena, että hän painoi päänsä alemma ja hänen katseensa liukui vaimon voimakkaaseen vartaloon.

Kasteentodistajat astuivat kirkkoon, pyhä toimitus alkoi. Kun tuo rikas emäntä kastettavan nimessä oli luvannut uskoa kaiken minkä kirkko määrää uskottavaksi ja sanonut hylkäävänsä perkeleen ja hänen tekonsa, sai tuo pieni olento — se oli tyttö — naiskumminsa kunniaksi tämän nimen Juliana.

Kulkueen poistuessa kirkosta kulki nuori Sternsteinin isäntä kumarassa, ikäänkuin olisi etsinyt jotain edestään maasta. Hän tiesi Helenan vielä olevan siellä, hän tunsi tämän tarkastelevan itseään, hän olisi sen tiennyt ja tuntenut, vaikkei olisikaan nähnyt Helenan oikean jalan kärkeä, jolla tämä leikillään singahutteli pieniä kiviä.

Neljä viikkoa lienee kulunut tästä kohtaamisesta, toisesta sen puolitoistavuotiskauden aikana mikä oli kulunut Tonin kotiintulosta, kun vanha Zinshoferin emäntä eräänä iltana jokseenkin myöhään juosten tuli Helenan luo ja käski merkitsevin viittauksin ja salaisin silmäniskuin tätä tulemaan majaansa.

Nuoresta emännästä tuntuivat tuollaiset salakähmäiset ja hämärät viittaukset vastenmielisiltä, hän pyysi ärtyisästi vanhusta heti tässä paikassa sanomaan mikä oli kysymyksessä, mutta kun tämä nopeasti livahti ulos, seurasi Helena häntä harmistuneena.

Kun molemmat astuivat sisälle majaan, istui Sternsteinin nuori isäntä penkillä, nojaten selkäänsä seinään, käsivarret riippumassa, ja käänsi hitaasti, ikäänkuin olisi ollut väsyksissä, päätään oveen päin.

Helena jäi seisomaan kynnykselle, ojensi täyteläisen, pyöreän käsivartensa häntä vastaan ja ravisteli kättään.

Hän oli jo oikealla kädellään tarttunut ovenripaan, painaen lukkoa kiiruhtaakseen tiehensä, mutta sitten asetti hän äkkiä vasempansa lanteilleen ja kysyi terävällä harmistuneella äänellä: "Mitä sinä oikeastaan täältä tahdot?"

"En mitään", vastasi nuori isäntä, "en yhtään mitään. Sinun huutamistasi tänne en ole pyytänyt enkä olisi sitä sallinut tehdäkään, jos olisin asiasta tiennyt, se oli äitisi päähänpisto, hänen luokseen minä olen tullut tuskaani ja kurjuuttani valittamaan ja puhumaan siitä, kuinka toisenlaiseksi kaikki olisi voinut tulla. Lieneehän se toki minulle sallittua? eikä häntä pahenna osanottonsa minua kohtaan."

"Sinulle tulee nyt vain takaisin se mitä olet minua vastaan rikkonut", virkkoi Helena, sitten pujahtaen ulos; kuului kiirehtivien askeleiden kopinaa ja sitten korkojen kalahtelua naapuritalon oven edessä oleviin kiviportaisiin.

Ihmiset pitivät päivänselvänä, että Sternsteinin hovin nuoresta isännästä täytyi tuntua kovin painostavalta, kun kartanossa toimeliaan, elämänhaluisen emännän sijasta nyt yhtäkkiä oli toimeton, sairasteleva vaimo, ja viisaammat, jotka eivät jokaista arvostelleet oman itsensä mukaan, väittivät sellaistakin, että he olisivat voineet ennakolta sanoa miten hän ottaisi vastaan onnettomuutensa. Murhe ja sydämen suru sitoo monen hienolla langalla kiinni paikkakuntaan, ja joku tekee silloin usein kaksin verroin enemmän työtä kuin muulloin päästäksensä murheen herraksi; tai tulee se hänen herrakseen, ja silloin istuu hän ristissä käsin sen vallassa ja tulee sanattomaksi jatkuvan tuskan näkemisestä; jonkun toisen se ajaa pois talosta, niin että hän juoksentelee kuin sumussa, yritellen vain kotoa poispäin, tai kuljeskelee kaikissa ravintoloissa ja etsii unohdusta juomisesta. Että Sternsteinin hovin Toni tulisi hylkäämään kotinsa, senkin olivat juuri nuo viisaammat ennakolta näkevinään, mutta ne, jotka aina tekivät toisin kuin joku muu on tehnyt tai tekee, jotka hänen käyntinsä ja "pyörähtelynsä" sairaan huoneessa — itselleen vahingoksi ja emäntääkään hyödyttämättä — olisivat lukeneet hänelle pahaksi, he eivät nyt pitäneet sitä lainkaan kauniisti tehtynä, että hän juoksi pois kotoa ja jätti vaimoparan yksin; se ei heidän silmissään ollut puolustettavaa, mutta kuitenkin käsitettävää. Vain yhden seikan vuoksi pudistelivat pian sekä ajattelevat että närkästyneet päätään, sen nimittäin, että nuori isäntä niin usein pistäysi vanhan Zinshoferin emännän luo. Oli vain harvoja iltoja, jolloin ei nähty hänen menevän vanhuksen majaan tai tulevan sieltä.

Puoskaroiko vanhus ehkä Sternsteinin emännälle rakasta terveyttä takaisin? Mahdollista kyllä. Jo aikoja sitten oli hänestä kerrottu, että hän ymmärsi yrttien ja juomien käytön parannuskeinoina.

Mutta ei asia sentään voinut niinkään olla. Sillä isäntä palasi aina tyhjin käsin hänen luotaan ja myötätuntoisuutta ei suinkaan liene ollut se, että hän sitten kun luuli olevansa kuulumattoman matkan päässä hiipi pyhänkuvaintekijän pihaan, jäi pitkäksi aikaa seisomaan majan eteen ja painoi nenänsä melkein lyttyyn akkunaruutua vastaan? Sternsteinin hovissa kulki sellainen puhe, että varsin hyvin tiedettiin, mitä tietä isäntä oli kotiin tullut, sillä jos hän oli ollut tuon vanhan noidan luona, silloin ei hän lausunut ainoatakaan hyvää sanaa emännälle.

Kahdesti syntyi sitten meluisa kohtauskin. Isäntä soimasi loukkaavin sanoin emäntää hänen sairaloisesta tilastaan, jonka hän kai oli ennen tiennyt, mutta salannut sen Tonilta, ja kun emäntä kyynelsilmin viittasi kehtoon, käänsi hän sille lasta herjaten selkänsä. Molemmilla kerroilla oli hän päivän kuluessa ollut alhaalla kylässä, Helenakin oli poissa, ja vanha Zinshoferin emäntä oli tuonut tyttärenlapsensa, pienen, kiharatukkaisen Nepomukin omaan majaansa.

Helenasta oli tosin monena kuutamoisena yönä, jolloin hän kauan makasi valveillaan, tuntunut siltä kuin olisi jokin varjostanut akkunaa, mutta hän ei ollut ottanut siitä sen parempaa selkoa; vasta sitten kun kylässä alettiin puhua Sternsteinin nuoren isännän yöllisistä käynneistä ja pikku Muckerl loruili kauniista, ystävällisestä miehestä, joka oli luvannut antaa hänelle monta kaunista kapinetta, silloin sovellutti hän ihmisten puheet ja lapsen lörpöttelyn yhteen.

Vielä samana iltana, jolloin hän oli päässyt selvyyteen tästä, istui hän keskelle tupaa ja kurotti kaulaansa akkunaan päin, ja kun hän näki Tonin astelevan pitkin tietä, nousi hän vähäistä myöhemmin ylös ja juoksi äitinsä majaan.

Hän tempasi oven äkisti auki ja paiskasi sen lujasti kiinni perässään; sitten astui hän aivan Sternsteinin isännän lähelle, puiden nyrkkiä tämän kasvojen edessä. "Sinä olet kurja mies! Eikö sinulle ole kylliksi siinä, että yhden kerran olet ollut syypää minun onnettomuuteeni? Tahdotko minut nyt vielä vaimonakin saattaa huonoon huutoon?"

Zinshoferin emäntä tunkeutui kummankin väliin. "Älä vaan nosta mitään riitaa minun majassani", virkkoi hän, tarttuen Helenan uhkaavan oikean käden ranteeseen.

"Älä sinä sekaannu asiaan", huusi nuori vaimo, temmaisten itsensä kiivaasti irti. "Älä sekaannu asiaan, ei tällä, — sen sanon sinulle hyvällä, — eikä muulla tavoin, johon sulla kai olisi halua! Mitä minulla on tekemistä tuon kanssa tuossa, se on yksinomaan meidän kahden asia!"

"Tosin kyllä —", härnäili vanhus; isännän äkäinen liikahdus ja vihainen katse sai hänet vaikenemaan.

Toni työnsi hänet syrjään. "Jättäkää hänet rauhaan", hän virkkoi, "jättäkää hänet rauhaan, Zinshoferin emäntä. Onhan hän oikeassa moittiessaan minua menneistä asioista, olen huonosti menetellyt häntä kohtaan ja minulle on käynyt kyllin pahasti."

"Mutta Jumala on todistajani siihen", Toni jatkoi, — "etkä sinäkään voi saada minua valheesta kiinni —, että tarkotukseni alunalkaen oli kunniallinen —"

"Ja minä olin kylliksi nuori ja tuhma", keskeytti Helena hänen puheensa, "antamaan vaikka mitä yksinomaan tuosta tarkotuksesta. Mutta sinä erehdyt, jos luulet minun senvuoksi soimaavan sinua. Tuollainen petos kahden ihmisen välillä, jolloin petettykin aina on siihen avullisena, kun antaa pettää itseään, se tekee vain ihmisen viisaammaksi toisella kertaa ja niin se on ollutta ja mennyttä. Mutta kun nyt hiiviskelet tielläni, pidät minua vaimona yhtä huonona kuin tyttönä olin ajattelematon, nyt, jolloin petos koskisi kolinattakin, kolmatta sinun mieliksesi, ja jolloin vain yhdestä kunniattomasta tarkotuksesta voisi olla puhe etkä sinä menettäisi pelissä mitään ja minä enemmän kuin kaikki, nyt se on loukkaava kuvittelu ja häpeällinen otaksuminen!"

Toni pudisti päätään. "Ei se ole kuvittelua eikä otaksumista. Mitä ihmiset vakoilemisellaan ovat saaneet urkituksi minun hiiviskelemisestäni sinun tielläsi, se on vain minulle vahingoksi; vain minulle se tulee häpeäksi ja vain minut se tekee pilkanalaiseksi, kun juoksentelen perässäsi enkä löydä mitään lepoa."

"Ei se niin ole! Tähän asti olen aina tarkannut, kiipeisitkö sinä aidan yli vai koirako sitä raappi, ja niin kauan kuin täytyi ajatella, etten mitään sitä huomannut, ei sitä voitu minulle pahaksikaan lukea, mutta nyt on minulla tilaisuus kieltää sinua kuljeksimasta tielläni ja kävelemästä näkyvissäni ja sinun on myös pidettävä mielessäsi sanani!"

"Mitä?" huusi nuori vaimo vihasta hehkuen. "Oikein väkipakollako tekisit minut epäiltäväksi? Et siis tahdo noudattaa kieltoani?"

"Silloin syljen sinua vasten naamaa julkisella tiellä, kuten jo kerran ennen, ja huudan kaikille ihmisille, että sinä, velvollisuutesi unohtanut hylkiö, tahdot asetella ansoja minun kunnialleni, huolimatta siitä että olen sinua kohtaan tästä syystä kaikkea häväistystä ja solvausta käyttänyt!"

"Olet oikeassa. Tunnustanhan itsekin ettei minulla ole mitään kunniantuntoa rinnassani, muutoin en seisoisi siellä, mihin en saa tulla, enkä kerjäisi yhtä jalanaskelta. Ainoa miehekkäisyys, mikä minussa vielä on ja jota kunnioitan, koska sen halveksiminen on maksanut minulle niin kalliin oppirahan, sanansapitäminen, kieltää minua nyt lupaamasta sinulle sitä, että tekisin tahtosi mukaan. Viikon verran voisin ehkä pysytellä loitolla, seuraavalla jo taas olen pakotettu hiiviskelemään ja vakoilemaan sinun läheisyydessäsi. Herra Jeesus! en tiedä mitä minun on tekeminen!"

Vanha Zinshoferin emäntä painoi esiliinan kasvoilleen ja pujahti takaoven kautta tuvasta ulos.

"Mitäkö tarkotan?" Toni naurahti katkerasti. "Kysy piestyltä koiralta minkävuoksi se ulvoo. Koska se tuntee kipua. Oi Jumalani, jospa vain silloin olisi paremmin tullut sovituksi asiasta toistemme kanssa. Minä olisin nyt täysi-ikäinen ja vapaa; — jospa sinä vain olisit odottanut minua!"

"Kenties panet vielä syyn minun niskoilleni!? Sinä narri, pitikö minun vuosikausiksi panna itseni alttiiksi suur- ja pientilallisten kaikille hyökkäyksille ja odotella, varma häpeä silmien edessä, tietymätöntä? Etkö sinä ole juossut minun luotani kuten itse teossa tavattu varas naurismaalta, ja jättänyt minut taaksesi samoin kuin se jättää säkkinsä!"

"Ei sinun tarvitse minua niistä asioista muistuttaa! Jos silloin olisin tehnyt niinkuin olisi ollut oikein, niin olisi minulta nyt, kolme vuotta vietettyäni tuolla kaukana ja toista vuotta täällä kotona, säästynyt se huomio, että olin menettänyt ainoan, mikä minulle kelpaa."

"Anna siis menetetyn olla menetettyä, kärsi mitä sinun on kärsittävä äläkä koeta onnettomuutta, mikä sinua emäntäsi kautta on kohdannut, hyvittää toisten ihmisten vahingolla. Älä ainakaan luule minun rupeavan narrailtavaksesi silloin kun sinut äkkiä valtaa vaimojen pettämisenhalu. Ja nyt on kylliksi puhuttu tuollaisista hupsutuksista!"

"Leena, vielä yksi sana! Ei usein eikä huomiota herättäen, mutta vain silloin tällöin sallit kai minun tulla majallesi, tahdonhan nähdä lastakin, —"

"Lastako? Se ei toki koske sinuun vähääkään ja minuunkin vain sen verran, että se pysyy hengissä ja saa hoidon, se on erään toisen suvaitsevaisuuden alainen, naimattoman tytön lapsi, jolla ei ole mitään isää."

"Kuka tietää mitä aika tuo mukanaan! Voisihan se vielä sellaisen saadakin. —"

"Ei, Leena, ei, en puhu harkitsematta. Kuinka kauan voi minun emäntäni kestää sairauttaan? Kenties ottaa Herramme pian hänet luokseen, sehän olisikin hänelle parasta, sillä terveeksi ja hyödylliseksi ei hän kumminkaan koskaan tule."

"Jo sinun puheistasi päättäen olisi tuon raukan kai parempi olla taivaaseen korotettuna. Mutta elääkö hän vai kuoleeko, sillä ei ole tämän asian kanssa mitään yhteyttä. Minulla puolestani ei ole mitään syytä toivoa mieheni kuolemaa, hän ei ole kivuloinen ja on vasta sinun ikäisesi."

"Toni! — Herramme antakoon tuon synnin sinulle anteeksi ja minulle, että kuuntelen sellaista!"

Toni pidätti häntä kädestä. "Hänen täytyy se tehdä, Leena, hän ei voi muuta; muutoin sallisi hän minun tulla ajatusteni herraksi, muutoin antaisi hän minun masentua sinun uhmastasi, muutoin ei hän sallisi sitä, että tavottelen sinua, kuten olisimme me kaksi ainoat ihmiset maailmassa ja toisillemme määrätyt! ja jos se olisi synti, Leena, niin sinua se ei painaisi! Minä otan kaiken päälleni, — sinun edestäsi otan jokaisen synnin päälleni, — sinua edestäsi, vaikka kaikkein kauheimmatkin! — sinun edestäsi — Leena —"

Kun vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä sisään peräovesta, nojautui isäntä etumaisen pieleen, molemmat kädet painettuina otsalle.

Kuu paistoi puunleikkelijän makuuhuoneeseen. Helena lepäsi ja uneksi.
Ne olivat sekavia unia.

Hän seisoi äitinsä majassa sen kirkkaan peilinsirpaleen edessä, joka oli siellä akkunan komerossa, hän tunsi iloisen odotuksen hiljaista mielihyvää. Tuo pieni huone oli ahdinkoon asti täynnä ihmisiä, joiden joukossa muutamat, joita hän oli joka päivä tavannut, nyt tuntuivat hänestä vierailta ja toiset taas, joita hän ei milloinkaan muistanut nähneensä, vanhoilta tutuilta. Akkunasta kurkistelivat Muckerl ja vanha oljenpunojatar sisään ja löivät ihmetellen käsiään yhteen ja hänen takanaan seisoi Toni ja nyppi häntä hiuspalmikoista ja kutitti häntä kainaloista ja kysyi: Oletko pian valmis? Ja hän huusi harmistuneena, mutta kuitenkin nauraen: Kohta, kohta!

Sitten juoksi hän ihmisten välitse, — he muodostivat kapean käytävän, — suoraa päätä Sternsteinin kartanon eteiseen ja portaita ylös. Noissa kauneissa huoneissa olivat kaikki kaapit avoinna, ei ainoastaan liina- ja puvustokaapit, vaan hopeakalukaappikin, josta välkkyi ja loisti, ynnä raha-arkku, josta paperi- ja metallirahoja melkein putoili alas. Alhaalta kuului lehmien ammuntaa, siipikarjan kahinaa, koneiden jyskytystä, sitten rakettien räiskähdyksiä, soittoa, hääiloa, ja äkkiä oli hän itse tanssivien ja laulavien joukossa ja tanssi mukana ja lauloi.

Kaikki oli levollista. Ei sentään, lähimmästä nurkasta kuului ääntä; mies siellä vuoteella makasi kai suullaan, sillä hän sai aikaan niin omituiselta kuuluvan kuorsauksen, ja tämän musiikin mukaan oli Helena unissaan koettanut laulaa.

Syvään huokaisten kohottautui Helena puoliksi ylös. Silloin käännähti nukkuja ja ääni taukosi. Hän kuunteli ja vasta hetkisen kuluttua alkoi hän levollisesti, säännöllisesti hengittää.

Kirkas kuutamo valaisi tupaa, syvänmustina lankesivat akkunapuitteiden varjot lattialle, kuten aavemaiset hautaristit.

Helena kävi kiinni vuoteenlaitaan ja kumartui sen yli, jolloin hän saattoi nähdä Sternsteinin hovin viimeiset akkunat; heikko valo tuikki sieltä, se tuli emännän sairashuoneesta.

Vaikka hän jälleen pääsisikin jalkeille, niin sen pahempi hänelle, jos on totta, mitä ihmiset sanovat, että piika väittää tohtorin niin sanoneen.

Jos joku ryhtyisi tekemään häntä mielettömäksi ja houkuttelemaan kotiinsa, niin vaatisi hän siellä uhalla oikeutensa ja — Tee se, kuiskasi ääni Helenan sisimmässä.

Siitä ei voisi mitään päätellä eikä todistella, — Tee se, kuiskasi ääni jälleen, mutta tällä kertaa tuntui siltä kuin olisi se puhunut vallan läheltä, hänen ulkopuoleltaan.

Herra Jumala, mitä ajatuksia nuo ovat?! Mikä minua vaivaa? — Hupsutuksia! — Yhtä synnillistä kuin tuhmaakin! — Jäisihän kuitenkin toinen — Ei hänkään elä ijankaikkisesti. — "Ei elä ijankaikkisesti", mutisi Helena, ikäänkuin toistaen sanoja, joita hänelle lausuttiin.

Sitten muisti hän äkkiä puhuvansa aivan itsekseen, hän katsahti arasti ympärilleen, sitten asettui hän nopeasti makuulle, veti peitteen päälleen ja sulki silmänsä. Mutta painaessaan päätään tyynyyn ajatteli hän uhkamielisenä: "Mielettömyyttä! Ikuisesti ei kukaan elä, mutta liian kauvan moni. Mitä sitten tapahtuisi?"

Kylmä hiki valui hänen kaikista huokosistaan; sitten vapisi hän taas kuten kuumeen kourissa.

Tällä hetkellä veti mies tuolla ylempänä pitkän henkäyksen ammollaan olevan suunsa kautta; se kuului korahdukselta.

Vaivoin sai Helena tukahutetuksi äänekkään huudahduksen. Nyt alkoi hänen valtimonsa tykyttää, hän erotti jokaisen yksityisen lyönnin tunteen mukaan, hän huomasi senkin, laskematta, että tarkoin määrätyn väliajan kuluttua tuo säännöllinen jyskytys tuli keskeytetyksi ikäänkuin raivokkaiden kaksoislyöntien kautta ja silloin kuiskattiin, sihistiin ja kohistiin hänelle: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään! Ja tämä tapahtui yhä uudelleen ja uudelleen, hän tiesi tarkoin milloin, ja vaikka hän käsillään tukki korvansa ja hautasi päänsä tyynyihin ja peitteen alle, se kuului yhä huumaavammin, pakottavammin, pyytävämmin: Tee se — tee se — tee se — se nähdään — se nähdään!

Silloin heittäytyi hän vuoteelta maahan ja laahusti polvillaan makuutilansa takaiseen nurkkaan, hän löi päänsä kovaa kylmää muuria vasten ja painoi otsaansa siihen, hänen kätensä menivät suonenvedontapaisesti ristiin, hän lyyhistyi kokoon pelosta itseään kohtaan tai sitä kohtaan, mikä hänen ulkopuolellaan kuten ruumiillistuneena uhkasi tarttua häneen ja voittaa hänet. Hän alkoi rukoilla, ensin hiljaa, sitten puolikovalla äänellä; sisällystä ajattelematta höpisi hän kiihkeästi sanoja, karkottaakseen mietteensä ja tukahuttaakseen nuo salaperäiset huudot. Toisinaan koveni ääni ikäänkuin hän olisi tahtonut pelotella pois jotakin, joka tavotteli häntä; sitten tuli hänen mutinansa vähitellen yhä yksitoikkoisemmaksi ja aamun koittaessa vaipui hän voimattomana pitkälleen nurkkaan ja nukahti.

Siitä löysi hänet pyhänkuvaintekijä. Miehensä kosketuksesta kavahti hän ylös.

"Huonosti minun laitani on ollut", vastasi Helena, "en elämässäni ole niin huonoa yötä viettänyt."

XVIII.

Joku päivä tämän jälkeen astui äkkiä pieni, vinosäärinen "uskonnollisten kalujen kauppaseuran" asiamies pyhänkuvaintekijän majaan. Hän oli näinä vuosina vain perin harvoin näyttäytynyt ja hänet oli aina silloin otettu vastaan jonkinlaisella varovaisuudella, mutta samalla myös asiaankuuluvalla kunnioituksella; viimemainittuun saattoi tosin tällä kertaa tehdä jonkinlaisen poikkeuksen se seikka, että jo pitemmän ajan kuluessa tilaukset olivat huomattavasti vähentyneet.

"No, kerrankin taas näyttäydytte!" huudahti puunleikkelijä ensi tervehdyksen jälkeen. "Toivottavasti tuo tulonne muassaan jotain hyvää? Jo kauvan aikaa olen saanut kokonaan lepäillä työstä, ette ole tarvinnut kerrassaan mitään!"

"Oikeassa olette, herraseni, kun pidätte loma-aikaa", virkkoi tuo pieni mies. "Tavaroilla on huono kysyntä. Totta vie, minkä sille mahtaa? Seura teki hirvittävän erehdyksen luullessaan, että noilla kapineilla voisi levittää uskonnollista mielialaa ja uskonnollisella mielialalla taas noita kapineita aina loppumattomiin asti; mutta nyt haluaa vain uskonnollinen mieli kapineita, ostajain luku on vähäinen ja heidän tarpeensa jo tyydytetty. Hyvä Jumala, mikä runsas menekki onkaan sitävastoin englantilaisten intialaisilla epäjumalankuvilla, joita valmistetaan Lontoossa! Mutta ne ovatkin suurta kauppakansaa ja ainahan on herättänyt huomiota se, että he pyhittävät lepopäivänsä."

"Mitä sanottekaan, herraseni? Kristittyjä, — kristittyjä, sanon Teille täydellä vakuudella. Mutta kuulkaapas eräs neuvo, herrani, etsikää itsellenne jokin sivuansio, kuten minäkin olen etsinyt."

"Älkää olko huolissanne, minä teidän sijassanne saisin kyllä valmiiksi sellaisiakin jumalankuvia. Veistelkää mies, jolla ei ole muuta vaatekappaletta yllä kuin housujen sijasta viikunanlehti, ja asettakaa hänet istumaan viinivatiin, niin Teillä on Bacchus, viinin jumala; pankaa hänelle käteen päristin, niin siitä tulee Herakles, antakaa hänen pitää siivet jalkojen asemesta ja kädessä keppi, jossa rinkilöiden sijasta kiemurtelee pari käärmettä, niin on Mercurius valmis. Pääasia jumalaistarustossa on luonnollisuus. Värit voitte jättää panematta, tehkää kuvat hyvin likaisiksi, niillä on sitten taidearvo, jota sanotaan platinaksi. Minä pidän huolen siitä että saatte, jos vain haluatte, käsiinne kokonaisen jumalaistarustokirjan, jossa ne ovat kaikki kuvattuina, jumalat ja jumalattaret."

"Joskus on heidän yllään joku vanha vaatekappale; mutta jos seuraatte neuvoani, herraseni, niin valmistatte vain Venuksia, ne ovat aina kaupaksikäypiä. Mutta mitä huolinkaan puhua Teille siitä, ikäänkuin se olisi Teille varsin outoa. Eikö Venus ole hiuskarvalleen pyhän Eevan näköinen? sellaisille saisitte toki heti sen valmistuttua tilauksia!"

"Siinä suuresti erehdytte", sanoi pyhänkuvaintekijä vakuuttavasti, "huomatkaa ensiksikin tarkoin, että Eeva on yhtä vähän pyhä kuin Aatamikin ja toiseksi, että hänellä oli, ennenkuin Herra ajoi hänet pois paratiisista, verhona puunlehviä ja sittemmin erämaassa eläimennahkoja."

"No sekö nyt oli suuri erehdys!? Jättäkää pyhyys puunlehvineen ja eläimennahkoineen pois, niin Teillä on mitä tarvitsette."

Muckerl pudisti harmistuneena päätään. "En ymmärrä mitä tarkotatte. Ei vielä milloinkaan ole Aatamia ja Eevaa haluttu, ja sehän on ymmärrettävääkin — kuka niitä asettaisi huoneisiinsa, lasten nähtäviksi?"

"Eivät ne lapsille kuulukaan. Veistäkää te vain Eeva kuten olen sanonut, ja sanokaa sitä Venukseksi, mitä sillä on väliä? Te olette minua kiittävä ja mallistakaan ei teidän tarvitse olla pulassa." Hän viittasi keittiöön, jossa Helena askaroi lieden ääressä. "Mikä muhkea vaimo teillä onkin!"

"Kuinka sanotte: 'hyi perhana', kun toiset sanoisivat: 'Jumala, kuinka kaunis ja kun voisitte sillä ansaita rahaa?' No, tehkää tai olkaa tekemättä! Olen tarkottanut teidän hyväänne. Mutta koska on puhuttu rahan ansaitsemisesta ja koska olen antanut teidän ansaita, niin sallikaa minunkin tehdä samoin."

"Ettäkö kantaisin jotakin myttyä?" kysyi pikku mies loukkautuneena. "Minä olen erään henkivakuutusyhtiön asiamies ja sellaisena tahtoisin kernaasti tehdä kauppoja kanssanne; vakuuttakaa itsenne."

Muckerl pudisti torjuen oikeaa kättään. "Henkivakuutus? Minä tunnen sen, olen sanonut sen oikeastaan olevan kuolemanvakuutuksen; sille, joka elää kauvan, ei maksamisesta tule loppuakaan, ja etua siitä olisi vain sille, joka heti ensimäisen suorituksensa jälkeen kuolisi."

"He-he, oikeassa olette, herraseni, se on oikeastaan vakuutus kuolemantapauksen varalta, mutta Te ette voi uskoakaan mikä suuri merkitys tuollaisella nimityksellä on! Eihän sitä toki voine nimittää kuolemanvakuutukseksi? Kuinka monet ihmiset arastelisivatkaan ruveta siihen!"

"Olkoon sen nimi mikä tahansa, minä en sitoudu pitkiin maksamisiin enkä pikaiseen kuolemaan."

"Jumalani, talonpoikaisille ihmisille saa puhua keuhkonsa kuiviin selittäessään heille vakuutuksen olemusta! Kun minä niille näytän kuolemantapauksen, raesateen hävityksen, tulen- ja vedenvahingon, tapaturmien ja matkaonnettomuuksien varalta otetun vakuutuksen hyödyn, niin eivätkö ne seiso siinä ja pudistele päätänsä, peläten ja toivoen samalla pelkästä ahneudesta, että jo pian tulisi kuolema ja raesateet ja tulen- ja vedenvaara ja tavaran tuho ja ruumiin vauriot! Vanhurskas Jumala, kylläpä sellaisesta toiminnasta yhtiö voisi kukoistaa! Eikö jokaiselle järkevälle ihmiselle ole aivan kouraantuntuvaa, että vain tuhansien sisäänmaksuista voidaan suorittaa hyvitys sille vähemmistölle, jota tuollaiset onnettomuudet kohtaavat."

"Ne ovat järkeviä, herraseni. Koska ei kukaan noista monista voi tietää, eikö hän jo huomenna kuulu siihen vähemmistöön, jota joku onnettomuus kohtaa! Monet tekeytyvät hirvittävän hurskaiksikin ja vetävät esiin lauseparren, että heidän henkensä ja omaisuutensa on Jumalan kädessä, ja jos hän tahtoo käydä käsiksi heihin tai heidän omaisuuteensa, niin se tapahtukoon."

"Hurskaina ihmisinä ne ovat oikeassa; mutta eihän se suinkaan rikkoisi hurskautta vastaan, eihän se suinkaan rikkoisi Jumalan tahtoon alistumista vastaan, jos joku iskun kohdatessa ylhäältä pitää varalta vakuutusta — jottei se sattuisi liian ankarasti?!"

"Se on tekopyhyyttä. Minä tiedän että vakuutus on jo ennemmin tehtävä ja maksettava."

"Kuinka voittekaan olla noin yksinkertainen! Tyhjästä tulisi tyhjää! Uskotteko että teidät voitaisiin korvauksetta auttaa onnettomuudesta ulos aikana, jolloin täytyy maksaa siitä että toiset tulevat sisään?! Ettekö maksa mitään sodista, vankiloista, löytölastenkodeista, hulluinhuoneista, spitaalitautisista?! Ettekö?! Miksi siis maksutta tahdotte leskien ja orpolasten huolenpidon, talon ja tavaran vakuutuksen, turvan tulta ja vettä vastaan?! Olkaa järkevä, älkää antako suotuisan tilaisuuden mennä hyödyttömästi ohi; minun laisiani saapuu harvoin tälle paikkakunnalle."

"Minun puolestani saisitte kyllä pysyä poissa. Mitä te tästä sitten saatte?"

"Sen sanon teille, herraseni, pienen toimituspalkkion, kuten jokaisesta uudesta vakuuttajasta, jonka yhtiölle saan hankituksi."

"Ahaa, nähkääs, siinä se petos piilee! Minun on hyvin maksettava, jotta toiset voivat viettää hyviä päiviä!"

"Jumala tietää, etten toivottaisi teille sellaisia päiviä! Te hikoilisitte silloin enemmän kuin milloinkaan olette työpöytänne ääressä hikoillut! Luuletteko tuollaisen suuren yrityksen pysyvän voimassa itsestään? Siinä täytyy olla asiamiehet ja ali- ja ylivirkamiehet ja kirjanpitäjät ja tirehtöörit — tietäkää — näiden kaikkien täytyy elää; ja asiamiesten palkkiot ja yhtiön voitto otetaan kaikki koroista, sisäänmaksetun pääoman prosenteista! Ymmärrättekö? Ei mitään itse pääomasta! Osottakaapa minulle muualta niin oikeutta noudattava hallitus! Veronkantovirkamies ottaa palkkansa veroista, pääomasta eikä koroista, herra pastori, joka hoitaa vaivaisrahoja, ei ota mitään pääomasta eikä koroista, hänen täytyy saada palkkansa kaupanpäällisiksi, ja veronkantolaitoksiin ja vaivaiskassoihin saatte vain maksaa rahanne sisään, mutta meiltä saatte markalleen ja pennilleen ulos sen minkä olette ennen suorittanut ja mistä teillä on kirjelmä kädessänne! Herran nimessä, minun mielestäni se on asia, jossa voi tienata säkillisen rahaa! Älkää inttäkö, se on kumminkin vain Teidän etunne, joka tässä on kysymyksessä. Asia on pian selvitetty. Minä vien teidät piirikunnan pääkaupunkiin lääkärin luo — se ei maksa teille mitään — teitä naurattaa siellä, se on aivan kuin olisitte jossain huvitilaisuudessa. Hän koputtelee teitä, ensin selkään, jotta keuhkot irtautuvat rintakalvosta niin että hän voi niitä paremmin kuunnella, ja sitten etupuoleen, koska hän — mutta mitä te siitä ymmärrätte? — mutta teitä naurattaa se kyllä, ja sen, että silloin saatte tietää kuinka terve ihminen olette, sen Te saatte ilmaiseksi, ja terveenä ihmisenä lasketaan Teidän maksuerännekin halvemmaksi."

Helena seisoi tuvan oven kynnyksellä eteenpäin kumartuneena. "Ole hiljaa", virkkoi hän lapselle, joka muutamia sanoja soperrellen oli tarttunut kiinni hänen nutunhelmaansa.

Muckerl oli niin epäuskoinen kuin olla saattaa, mutta samalla myöskin joutui monien vakuuttelujen avulla helposti hämilleen, hän tunsi olevansa vallan ymmällä tuon pikku miehen sanatulvasta ja koetti senvuoksi äkisti tehdä lopun yhä hankalammaksi käyvästä asemastaan päättäväisesti sanomalla: "Säästäkää sananne, älkää enää huoliko selitellä. Minä en voi!"

"Oletteko perheenisä? Koska henkivakuutus on olemassa, voidaan jokaiselta vaatia, että hän pitää huolen omaisistaan. Ajatelkaa vaimoanne ja lastanne!"

Helena astui, pienokainen käsivarrellaan, ovelta sisään. "Kuuleppas, Muckerl", virkkoi hän hymyillen, "ei se niin varsin pahasti olisi, jos tekisit sen meidän mieliksemme, ettei meidän kerran tarvitsisi mennä kerjäämään."

Pyhänkuvaintekijä katsahti kummastuneena ylös. Mistä tämä äkillinen asiaansekaantuminen? Hän liikahutti suupieltään alemma ja tuijotti Helenaan suurin silmin. Häntä harmitti, että tämä, sensijaan että olisi ollut hänen puolellaan, niin odottamatta puhui vieraan eduksi ja päällepäätteeksi vielä asiassa, joka koski monivuotisia menoja ja joka hänen kuolemansa sattuessa lupasi Helenalle hyötyä. Pitikö hänen sanoa se mikä jo pyöri hänen kielellään: että jos Helenan kerran täytyisi mennä kerjäämään, niin olisi hän sen täydelleen ansainnut Muckerlin autuaan äidin vuoksi ja että hän tähän saakka aina oli pannut kovin pahakseen miehensä kaiken huolehtimisen lapsen suhteen, mikä muutoin…? Mutta mitä ajattelisi tuo juutalainen, jos kuulisi hänen tuolla tavoin mekastavan vaimolleen? Ei. Hän lupasi harkita asiaa ja "kerran" vielä vakuuttaa itsensä.

"Jumala siitä varjelkoon!" huudahti pieni asiamies ja huitoi käsiään ilmassa. "Jumala siitä varjelkoon, että antaisin teidän katua tuollaista hyvää päätöstä. Ei tule siitä mitään, herraseni, nyt istuudutte aterialle, sitten menemme tuonne ylös isännän luo pyytämään lainaksi hänen vaunujaan, —"

"Me emme ole yksin; niissä kylissä, joiden ohi kuljemme, on vielä viisi muuta henkilöä, jotka ovat tehneet saman päätöksen. Te teette juuri puolen tusinan täydeksi, hyvä herra. Näette, että se vetelee. Mistä muutoin saisin kustannukset?"

"No, sitten täytyy sinun kai lähteä, Muckerl", sanoi Helena, "kun nyt näin ilmaiseksi tarjoutuu tilaisuus."

"Älä ole lapsekas, tarkotan vaan, että koska kerran jo olet päättänyt asian varmaksi, niin minkävuoksi lykkäisit sen tuonnemmaksi?"

Muckerl ei tosin ollut mitään päättänyt ja että asia näin päätäpahkaa piti tuleman ratkaistuksi, se teki sen hänelle vielä arveluttavammaksi. Hän raapi päätänsä.

Mutta asiamies hoputti: "Kuunnelkaa rouvanne puhetta, hyvä herra; rouvien sanojen kuunteleminen on useissa tapauksissa hyvä, vaikkei sentään kaikissa. Me olemme parin tunnin kuluttua tuolla kaupungissa ja siellä viivymme vain mitättömän vähän aikaa. Illalla olette jälleen kotona, herraseni."

"No katsos, kaikkihan on nyt varsin hyvin järjestetty. Tule nyt Muckerl syömään, ettei haaskata aikaa. Kenties herrakin ottaa lusikallisen lientä?"

Asiamies kieltäytyi kiittäen. Hän piti ankarasti kiinni niistä ravintolaeista, jotka polveutuvat yksinkertaisen jumalanpelvon ajoilta, jolloin ihmiset eivät vain kädellään ja suullaan jumalia palvelleet, vaan myöskin omilla ja vieraiden sisälmyksillä.

Raskaita riippuvia pilviä ajelehti tuulen mukana, kun illan tullen vaunut jyrisivät läpi kylän.

Pikku miehen vieressä istuimella kyyrötti pyhänkuvaintekijä, hattu painettuna syvään otsalle, kalpeana, jäykin katsein; tukka oli takertunut ohimoihin kiinni.

"Hyvä Jumala, Muckerl, mikä sinulla on?" kysyi Helena rientäen porstuasta saapuville.

"Ne eivät ota minua", sai tämä vapisevalla, tuskallisella äänellä sanotuksi.

"Siinä nyt näette", virkkoi asiamies, "ensin hän ei tahdo ja nyt hän on epätoivoissaan, kun me emme tahdo. Älkää olko lapsekas, herraseni, älkää olko siitä millännekään. Satavuotiaiksi ovat eläneet ihmiset, jotka lääkärit ovat kuolemaan tuominneet. Älkää vaivatko päätänne sillä, mitä joku tuollainen sanoo. Voihan se olla johtunut ilkeämielisyydestäkin, jotta minulta menisi hukkaan toimituspalkkio; nuo herrat pitävät monasti tuollaista kunnotonta peliä meikäläisten kanssa. Heittäkää se pois mielestänne, herraseni. Älkää mietiskelkö sitä. Uskokaa minua, siitä ette hyödy hituistakaan."

Helena auttoi miestään istuimelta alas ja vei hänet sisälle; hän jätti hänet ovensuuhun, kun hän pääsi horjuen tupaan, ja juoksi ripeästi takaisin vaunujen luo.

"Sanokaahan minulle toki", kuiskasi hän, "mikä oikeastaan vaivaa tuota miestä? Voitte aivan hyvin uskoa sen minulle, minä en siitä sanomasta kaadu."

Tuon pikku miehen kasvot saivat julkean ilmeen ja hän väänteli paksuja huuliaan. Luultavasti kutitti niitä joku "erinomainen sukkeluus", ja varmaa on, että hän teki hyvin pidättäessään sen sisällään. Hän kumartui hiukan eteenpäin. "Teidän ei pidä säikähtää", virkkoi hän puoliääneen, "siitä mitä tohtori sanoo, ei se ole lainkaan niin vaarallista kuin hänen kirjottamansa reseptit. Teidän miehenne tila on huono. Pahassa tapauksessa ei voi tietää mitä tuleva vuosi tuo mukanaan. Tarkotan, ettei mikään sana voi tehdä kuollutta eläväksi, eikä liioin elävää kuolleeksi. Älkää harmaannuttako hiuksianne sen asian vuoksi, se olisi vahinko noin kauniille rouvalle. Nöyrin palvelijanne!" Helena palasi takaisin tupaan. "Älä ole milläsikään", virkkoi hän, "elleivät ne tahdo sinua ottaa, niin olkoot ottamatta! Älä vain kuvittele mielessäsi turhia. Niin pahaksi kuin ne tuumivat ei laitasi vielä pitkiin aikoihin tule."

Ulkona alkoi kohista kova sade, jonka ropina, kohina ja pauhina pian voitti kaikki muut äänet.

Siinä he sitten sanattomina istuivat. Mies yhä vieläkin lakki päässä, molemmin kyynärpäin nojaten pöytään, tuijottaen eteensä tyhjään ilmaan; vaimo hypistellen esiliinansa lievettä ja vähäväliä arasti katsahtaen murheelliseen mieheensä.

Vähitellen hiljeni sade; kun enää vain "ripisteli", putoili hajanaisia pisaroita kuten laskeutuvaa sumua, nousi Helena ylös. "Älä huoli surra sitä", sanoi hän miehelleen ja pyyhki oikealla kädellään hänen kosteata otsaansa. Hetkisen piti hän nahkeata kättään kasvojensa edessä, sitten kuivasi hän sen huolellisesti ja moneen kertaan esiliinallaan. Hän hiipi ulos tuvasta ja astui pihalle ja sieltä hitain askelin äitinsä majaa kohti. Likellä sitä painoi hän molemmat kätensä rintaansa vastaan, polvet alkoivat kiihtymyksestä vapista ja hän istahti pienelle penkille tuvan sivustalle.

Hänen siinä istuessaan, joen solistessa hänen edessään, kostean ilman leyhkiessä hänen ympärillään ja tuoreen maan hajun ja kasvien tuoksun sekaantuessa siihen hänessä heräsi yhä elävämpänä muisto eräästä ajasta ja eräästä päivästä, jolloin hän pienenä tyttönä haaveillen oli katsellut ylös Sternsteinin hoviin.

Ja nyt se jälleen — askeltakaan paikaltaan siirtymättä — oli hänen edessään, semmoisena kuin hän sen lapsena oli nähnyt, kohoten mahtavana ja komeana ikäänkuin hakien vertaistaan ympäriltään; vain kullalta välkkyvät akkunat puuttuivat — aurinko oli laskenut. Oi, sinä uljas hovi, sinun ei tarvitse auringolta kätkeytyä.

Majan ovi avautui ja vanha Zinshoferin emäntä pisti päänsä esiin. "No, tuletko sisään vai etkö? Jo aikoja sitten näin akkunasta sinun kyyristyvän siihen."

"Olin kokonaan omissa ajatuksissani", virkkoi Helena ja sitten jatkoi valittavalla äänellä: "Kuuleppas, ajatteleppas, mieheni tahtoi antaa vakuuttaa itsensä, hän lähtee piirikaupunkiin lääkärin luo ja tämä ei otakkaan häntä; elämisen mahdollisuuden hän kerrassaan tuolta ihmisparalta kieltää, niin sairas hän kuuluu olevan."

Helena kavahti penkiltä ylös ja käänsi äidille selkänsä. "Koska minulle tuollaisia puhut, niin lähden hetipaikalla tieheni." Hän asteli poispäin, käsivarret riippuen sivuilla ja olkapäät nytkähdellen, kuten itsepäiset lapset usein vihoissaan tekevät.

XIX.

Sakset olivat vahingossa pudonneet pyhänkuvaintekijän nuoren vaimon kädestä ja jääneet pystyyn, kärki lattiaan kiinni; hän kumartui ottamaan niitä ylös. "Uskonpa", virkkoi hän, "että pian saamme harvinaisia vieraita." [On olemassa sellainen taikausko, että jos sakset, teräskynä, veitsi t.m.s., joka vahingossa putoaa jonkun käsistä, jää pystyyn, ennustaa se harvinaisen vieraan tuloa.] Kun hän jälleen kohottautui, olivat hänen kasvonsa hehkuvan punaiset ja hän vältti katsomasta silmiin miestään, jolle oli tämän sanonut.

Pyhänkuvaintekijä, jos hän muuten siihen uskoi, oli täten valmistautunut, mutta ei suinkaan sitä vierasta vastaanottamaan, joka vielä samana iltana heille ilmestyi.

Nuori Sternsteinin isäntä astui tupaan. "Hyvää iltaa, talon väki", virkkoi hän. "Terve mieheen, Muckerl." Hän tarjosi tälle kätensä, puristi hänen vitkastellen esiinojennettua oikeaa kättään ja jatkoi: "Anna kaiken menneen olla mennyttä ja unohdettua, sitä sulta pyydän. Olen nyttemmin sitä vilpittömästi katunut, sen voin sulle vakuuttaa; tee minulle niin ystävällisesti, että annat niiden asioiden olla levossa. Se mikä minut nyt tuo tänne, on eräs tilaus, eräs työ sinulle. Siitä tahtoisin kanssasi puhella."

Helena pyyhkäsi esiliinallaan erästä tuolia ja siirsi sen sitten vieraan eteen. "Istu, — istukaa molemmat. Ettehän toki seisoallanne tahdo siitä päättää?"

Hän lähti ulos tuvasta ja molemmat miehet istuivat hiljaa toisiaan vastapäätä. Lapsi hiipi vieraan lähelle. Schwarzwaldilainen seinäkello tikutti hetkisen varsin äänekkäästi ja kuuluvasti. Sitten kysyi puunleikkelijä hiljaa, kuten jokin olisi ahdistanut hänen kurkkuaan: "Mitä sinä tarvitset?"

"Isä", huudahti pikku Muckerl ja näytti suuremmalle niitä herkkupaloja, jotka isäntä oli pistänyt hänen kouraansa.

Muckerl käänsi äkisti päänsä Toniin päin ja tuijotti häneen ihmettelevin silmin.

Tämä painoi katseensa maahan. "Olen vain tuonut hänelle muassani jotain, tuolle pienokaiselle, — koska — koska tahtoisin tilata sinulta erään kuvan, joka sinun olisi oikein huolellisesti valmistettava. Muutoin en tiedä ketään, joka voisi tehdä sen mitä niin kernaasti haluaisin. Se ei olekaan mikään pieni työ, sinä voit sillä niittää kunniaa ja ansaita sievoisen summan rahaa."

"Olipa tuo kuitenkin tarpeeton kustannus", murahti Muckerl, viitaten lapseen. "Sanohan nyt mitä sitten mietit."

"Olet kai kuullut miten emäntäni laita on? Hän kuihtuu kuihtumistaan eikä mikään lääkäri voi häntä auttaa. Silloin juolahti mieleeni kääntyä Jumalan ja rakkaiden pyhimysten puoleen, kun jo kaikki ihmisapu on turhaa." Hän veti näin sanoessaan suunsa hymyyn, itsekään tietämättä mistä syystä, ja yhtä vähän käsitti puunleikkelijäkään mitä aihetta siihen olisi ollut. "Tahdon veistättää kuvan", — jatkoi isäntä, — "ja asettaa sen tuonne Schwenkdorfiin, vaimoni syntymäkylään, siihen kirkkoon, jossa hänet on kastettu ja vihitty. Ymmärrätkö minua?" Muckerl nyökäytti päätään. "Se tulisi kokonaisuudessaan olemaan patsaan muotoinen, ylhäällä sen päällä pitäisi olla Pyhä Kolminaisuus ja alhaalla sen juuressa vasemmalla pyhä Antonius, oikealla pyhä Rosalia, meidän kaksi taivaallista kaimaamme, niin omantunnonmukaisesti kuin rukoilisivat he juuri meidän puolestamme. Ymmärrät kai jo tarkotukseni?"

"Sen alapuolella pitäisi olla kauniisti koristettujen leveiden puitteiden ympäröimä taulu, johon voisi kirjottaa kenen puolesta ja mistä syystä esirukous tapahtuu. Niin — niin olen sen mielessäni miettinyt. En tiedä olenko kyllin selvästi sen tuonut esiin?"

Pyhänkuvaintekijä pudisti päätään. Hän tunsi mielensä ahdistetuksi, vastapäätä istuva mies näytti hänestä olevan hämillään ja puhuvan ikäänkuin väkinäisesti, Helena vain käveli edestakaisin niin rauhallisena kuin näkisi tuon nuoren isännän tänään ensi kerran elämässään. Tämä teki Muckerlin, hän ei tiennyt mistä syystä, niin miettiväiseksi, ettei hän tarkkaavaisuuden puutteesta kuullut tilausta, vaan täytyi Tonin se toistaa.

Aluksi selitti pyhänkuvaintekijä, ettei hän ymmärtänyt koristuksien veistelyä; isäntä saisi senvuoksi pitää huolta, mistä saisi leveät puitteet; sitävastoin ei hänen tarvitsisi huolehtia kuvioista, ne kyllä tulisivat olemaan hyvät; mutta patsas olisi kokonaan jätettävä pois, muutoinhan Pyhä Kolminaisuus häipyisi kerrassaan ihmisten näkyvistä, ja sitä varten ei toki kuvia veistettäne, ettei niitä kukaan saisi nähdä.

Isäntä arveli, että se voisi loukata kunnioituksentunnetta, jos pyhimysten annettaisiin noin vaan seurustella samalla jalustalla Pyhän Kolminaisuuden kanssa, eikä sekään liioin näyttäisi kauniilta, jos viimemainittu melkein polkisi ensinmainittujen päitä.

Muckerl sanoi tätä tuhmaksi puheeksi. Koko tuossa rakkaassa, avarassa taivaassa tuolla ylhäällä ei ole mitään patsaita, siitä hän oli varma, nehän olisivat jo aikoja sitten pilvien läpi pudonneet maahan, ja pyhimykset nauttivat toki autuuttaan Kolminaisuuden katselemisessa ja toimivat ihmisten auttajina yhdessä sen kanssa; eiväthän he suinkaan katselemisessa kaulojaan väännä sijoiltaan eivätkä esirukouksissa huuda keuhkojaan kuiviksi? Vallan sopimatonta, naurettavaa luulottelua, tuo tuollainen! Nuo kolme jumalallista personaa tulevat istumaan jollain pilvivaltaistuimella ja molemmat pyhimykset sen edessä, hiukan alempana, polvistumassa, ja se on näyttävä varsin hyvältä ja erittäin kauniilta, siitä saa isäntä olla varma!

No jaa, niinpä niin — niinpä niin. Isäntä selitti näkevänsä sen jo itsekin ja huomaavansa hyvin, että oli tullut oikean miehen luo; pitäköön tämä nyt vain huolen siitä, että kaikki valmistuisi tuota pikaa.

Muckerl raapi korvallistaan. "En voi siihen heti ryhtyä käsiksi; minulta puuttuu sopivaa puuta siihen, minun täytyy ensin hankkia, kun taas lähden kaupunkiin."

"Minulla on sinne huomenna asioita", virkkoi isäntä, "olisin mielissäni, jos sinä lähtisit kanssani, niin ettei työssä enää tapahtuisi mitään viivytystä."

"Se on siis päätetty. Minä noudan sinut huomenna. Aikamäärää en vielä tiedä. Nyt en tahdo kauemmin sinua pidättää. Hyvää yötä!"

Tuvan oven vieressä, tuolin edessä, jossa lapsi istui, oli Helena polvillaan. "Sanoppa nyt poju: Paljon kiitoksia ja Jumalan haltuun!" saneli hän pienokaiselle ja tarttui ylös katsahtamatta tämän pyöreään kätöseen ja taivutti sitä kuten tervehdykseen.

Puunleikkelijä saattoi uutta tilauksentekijää tuvan kynnykselle asti; siellä hän nyökäytti päätään ja isäntä tarttui lakkiinsa.

Seuraavana aamupäivänä ajoi nuori Sternstein taas taloon. Hän hypähti alas vaunuista ja astui tervehtien majaan. "No, joko lähdetään?" kysyi hän.

"Heti", vastasi pyhänkuvaintekijä ja juoksi tupaan pukeutumaan "pyhäisiinsä."

Toni tempasi keittiön oven, joka oli auki maantielle päin, puoleksi kiinni, tarttuen sitten Helenan käteen. "Palkitkoon Jumala sinulle sen", kuiskasi hän, "että kumminkin lapsen opetat olemaan ystävällinen minua kohtaan."

"Lasta voi ystävällisyydenosotus vain hyödyttää, eikä se tuota mitään vahinkoa sille."

"Eikä sinullekaan, Leena, ei sinullekaan. Kuten olen sinulle sanonut, niin varmaa onkin, —" Hän viittasi taakseen tupaan, josta kuului kaapinovien ja arkunlaatikoiden kolinaa.

"Se oli niin sallittu, sanon minä", lisäsi Toni, puolikovalla äänellä innokkaasti jatkaen puhettaan, "alusta pitäen uskoin, että sen täytyi niin olla. Että samaan aikaan kahden toisen asiat ovat samalla kannalla, mitä se olisi muuta kuin sallimusta?"

"Ja jos niin olisi — niin väliinmeno olisi vain synnillistä ja rauhallinen odottelu paikallaan. Mitä tapahtuman pitää, se tapahtuu kaikesta huolimatta."

Nuori vaimo päästi pari heleätä naurahdusta. Sitten sulki hän säikähtäen suunsa ja näytti äkkiä vakavalta. "Siihen olit sinä syypää. Älä pyydä mieliksesi enää mitään tuhmuutta, ensimäisessä oli jo yllin kyllin."

"Leena, minä en suinkaan olisi sinua tästä muistuttanut eikä tässä kaikessa olisi mitään järkeä, ellemme mielellämme olisi pitäneet toisiamme, —"

Helena kutristi kulmakarvojaan; äkkinäisellä pään käännähdyksellä ja silmäniskulla ovelle päin hän kuiskasi: "Hst! Tuolla sisällä on kaikki hiljaista" ja lasta osottaen: "Tuokin kuulee ja osaa jo lörpötellä."

"Varjelkoon! Hän huutaisi! Hän ei ole sellaiseen tottunut. Hän ei suutele ketään." Helena työnsi takaisin isännän, joka kumartui alaspäin, ja astui itse askeleen syrjään. "Jätä meidät rauhaan."

Silloin astui pyhänkuvaintekijä tuvasta ja Sternsteinin isäntä huusi hänelle: "Juuri aijoinkin sanoa, etten minä noin pitkää aikaa tarvitse pukeutumiseen. Olen paljon nopeampi. No, tulehan nyt!"

Pian tiesivät zwischenbüheliläiset syyn äkkinäiseen sovintoon Sternsteinin nuoren isännän ja pyhänkuvaintekijän välillä. He pitivät hyvin ymmärrettävänä ja järkevänä, ettei tuo köyhä käsityöläinen kantanut vihankaunaa rikasta isäntää kohtaan; mitä siitä nyt enää, vuosien kuluttua? He kertoilivat ja sovittelivat yhteen, mitä he tiesivät ja mitä eivät tienneet. Tosin on isäntä kerran tehnyt Helenan nurjamieliseksi Muckerlia kohtaan, mutta nyt on tämä samanlainen vaimolleen eikä se ole viisaasti tehty häneltä, että hän raskauttaa mieltään menneillä tapahtumilla, jotka aikoja sitten ovat olleet ohi ja joista puhuttiin, mutta ei mitään voitu todistaa! Tai pitikö hänen kantaa vihaa siitä, että Sternsteinin isäntä siihen aikaan oli hänen kilpailijansa? Eihän toki, mikä hyödytön vihamielisyys se olisikaan! Mitä saattoi miesparka tehdä? Näyttää synkältä, kääntää selkänsä, puida nyrkkiä taskussaan ja nyhjöttää nurkassa; viisaampaa on toki näytellä anteeksiantajan ja unohtajan osaa, erittäinkin koska kristillinen käsityskanta lisäksi soi siitä tuntuvan, selvän hyödyn palkkioksi. Hän ei ole tuhma ja hän ottaa kyllä, tehdessään työtä isännälle, kaksinkertaisen, jopa kolmikertaisenkin hinnan!

Sternsteinin hovin nuorelle isännälle luettiin hyvin oikeaksi ja kelpo teoksi, että hän vaimonsa paranemiseksi uhraa tuollaisen pyhimyskuvan kirkolle; sitä suuremmalla syyllä, kun palvelijat kertoivat, ettei hän näinä aikoina milloinkaan ollut paha emännälle, vaan oli hyvin ystävällisissä väleissä hänen kanssaan. Nyt arveltiin voitavan selittää sekin, mikä oli vienyt isännän vanhan Zinshoferin emännän luo. Varmaankin oli hän hiiviskellyt Muckerlin majan ympärillä kuten kissa kuuman puuron ympärillä ja koetti vanhukselta tiedustella, millä tavoin hän siellä tekisi tilauksensa. Ja kun tämä oli hänelle onnistunut ja kun asia kerran oli hänen sydämellään, niin ei ollut mikään ihme, että vanhus käytti sitä hyödykseen ja juoksi hänen perässään hoviin asti ja vei uutiset perille, josta isäntä häntä joka kerta palkitsi. Ja sekin oli varsin luonnollista, että hän nyt itse useammin pistäysi pyhänkuvaintekijän majaan katsomaan miten työ edistyi; ja koska hän viipyi siellä vain lyhyen hetken ja kernaammin vietti aikaansa vanhuksen luona, niin oli se, sen jälkeen mitä kerran oli tapahtunut hänen ja nuorikon välillä, vain kunniallista ja viisasta ja poisti kaikki pahat viittailut ja jokaisen aiheen turhiin juorupuheisiin. Viikko viikon, kuukausi kuukauden perästä kului. Silloin lakkasivat äkkiä vanhan Zinshoferin emännän välittelyt; hän ei enää ilmestynyt hoviin. Sitä tiheämmiksi tulivat Sternsteinin nuoren isännän käynnit molemmissa viimeisissä majoissa kylän alapäässä.

"Nyt siitä kai tulee täysi tosi", sanoivat ihmiset, "nyt se ei enää anna hänelle mitään rauhaa, pyhänkuvaintekijä varmaankin viimeistelee luvattua kuvaa."

Kukaan ei aavistanut, että siellä jälleen heikko luonne voitti vahvemman, mutta että se, vailla vakaantumista, kehnoudellaan herätti sääliä.

Kukaan ei tiennyt siitä päivästä, kukaan ei nähnyt kuinka vaimo, poika käsivarrellaan, nojautui puutarhan aitaa vastaan ja isännän astuessa aivan hänen viereensä veti toisen lasta tukevan kätensä pois, niin että pienokainen eteenpäin kumartuneena tarttui kiinni miehen takin liepeeseen ja pidätti häntä siitä.

Mies hymyili ja vaimon vetäessä nauravan suunsa kiinni ja suipentaessa huuliaan, ikäänkuin olisi tahtonut sylkäistä, katsoi tämä mieheen sellaisella silmäyksellä, jolla vain vaimo ilmottaa sanoin sanomattoman ja samalla hymyilee.

Kukaan ei sitä nähnyt, ei puunleikkelijäkään, joka heidän selkänsä takana astui majan ovelle. Helena säikähti, kun nuo molemmat miehet äkkiarvaamatta huusivat toisilleen tervehdykset; sitten leikitteli ja rupatteli hän vielä hetkisen lapsen kanssa ennenkuin hän käänsi hehkuvanpunaiset kasvonsa majaan päin.

Sternsteinin hovin emännälle ei pahojen päivien jälkeen tullut hyviä; tosin oli hän jälleen päässyt jaloilleen, mutta nämä osottautuivat hyvin heikoiksi ja kovin pahalla ilmalla kieltäytyivät ne melkein kokonaan tekemästä palvelustaan ja sallivat hänen vain aamuisin laahata itsensä vuoteelta mukavaan lepotuoliin; siten hän päivät päästään istui siihen tuomittuna ja antautui surullisten mietteiden valtaan.

Hänellä oli yllin kyllin aikaa syventyä ajatuksiinsa ja nämä johtivat hänet yhä itsepintaisemmin kalvaviin arveluihin. — Eiköhän hänelle olisi ollut mieleisempää, että isäntä olisi yhä edelleenkin ollut kärsimätön ja epäystävällinen häntä kohtaan? Sehän oli kuitenkin selitettävissä; mutta mistä johtui hänen äkkinäinen ystävällisyytensä? — Mies haki ja kyseli häntä, mutta emäntä tuskin katsahtikaan häneen eikä huolinut vastatakaan moneen kysymykseen. Mies puheli hänen kanssaan kuten jonkun sellaisen kanssa, jonka usein tapaa samojen seinien sisällä, seuranpidon vuoksi, välinpitämättömästi. — Oliko kuvan lahjoittaminen rakkaudentyö? Ja kellekä rakkauden osotukseksi? — Eikö mies nyt vietä suurinta osaa ajastaan tuolla alhaalla asuvien ihmisten luona. Oi, ja hän on kaunis, hän siellä. Mikä toi tuon vanhan noidan, — hänelle oli kai sanottu kuka se oli, — niin usein tänne ylös, mikä saa hänet nyt äkkiä pysymään poissa? — Selvää se oli! Joku oli tunkeutunut hänen tilalleen.

Hän koki torjua kaikin voimin tätä ajatusta, hän selitti itsekseen sen tyhjäksi kuvitteluksi, jota voisi puolustaa vain hänen sairaudestaan johtuvalla alakuloisuudella ja mielipahalla; mutta tuli eräs yö, jolloin nuo pahat arvelut osottautuivat tosiksi, jolloin se usko, jota vaimo raukka tähän asti oli koettanut ehyenä säilyttää, usko miehensä myötätuntoisuuteen, armotta temmattiin pois.

Hän oli tuntikausia maannut unta saamatta. Silloin alkoi isäntä äkkiä vuoteellaan mutista ja puhua unissaan puoliääneen. Emäntä kurotti ensin kaulaansa eteenpäin ja kuunteli, sitten nousi hän hiljaa ylös ja hiipi horjuvin askelin aivan vuoteen viereen; hän kumartui nukkujan puoleen, jotta ei ainoakaan sana menisi hukkaan. Hetkisen hän seisoi kuunnellen, sitten kiersi hän kätensä suonenvedontapaisesti yhteen ja lyyhistyi polvilleen.

Siinä asennossa oli hän vielä sittenkin kun tuvassa kaikki jo aikaa sitten jälleen oli käynyt hiljaiseksi. Yhtäkkiä tuli häneen eloa, hän nousi nopeasti ylös lattialta, alkoi hätäisesti pukeutua päästä jalkoihin saakka ja poistui tuvasta. Ensin, portaille saavuttuaan, päästi hän tähän asti yliluonnollisella ponnistuksella pidätetyn huudon kuuluviin. Se kajahti omituisen käheältä ja vyöryi yöllisessä levossaan olevan talon läpi.

Sitten hapuili hän porras portaalta alas polulle. Pihalle saavuttuaan seisoi hän hetkisen paikallaan ja veti syvään henkeään, sitten kääntyi ripeästi nurkkauksen taa ja riensi, melkein juosten, vanhan isännän eläkerakennukselle.

Vanha Sternsteinin isäntä nukkui tervettä unta, ja kului pitkä aika, ennenkuin emäntä kuuli hänen sisältä murahtavan: "No, mikä nyt on hätänä?" Vasta uusitun koputuksen jälkeen kysyi hän täysin hereillä ollen: "Kuka siellä sitten on?"

"Saliko, no älähän ihmeitä!" Kuului vuoteen natinaa, sitten pikaista liikuntaa ja vanhus, ihokkaat ja lyhyt nuttu yllä, ilmestyi avaamaan ovea. "Hyvä Jumala, ei suinkaan vaan ole mitään onnettomuutta tapahtunut?! Sali, mikä nyt on? Mikä sinua vaivaa?" Vaimo oli puhjennut äänekkäisiin nyyhkytyksiin. "Tule sisään, tule sisään!" Vanhus tarttui hänen käteensä, veti hänet kamariin ja pakotti hänet istuutumaan tuolille. "Olehan järkevä, Sali, olehan järkevä! Tuosta en saa mitään selvää. Rauhotu nyt. Jos tahdot saada minua ymmärtämään jotain, täytyy sinun myös puhua. Rauhotu nyt. Minä otan sillävälin tulta." Muutama silmänräpäys myöhemmin istuivat liekehtivän öljylampun loisteessa vanha mies ja kalpea vaimo toisiaan vastapäätä. Isäntä tuijotti valittajaan kulmakarvat kurtussa, vaimo puhui katkonaisin lausein ja vapisevin äänin, ja aina kun puhe keskeytyi vei hän oikealla kädellään esiliinan kasvoilleen ja nyyhkytti sen takana, samalla kun vasen lepäsi vavisten pöydällä. Vanhus tarttui leveillä kämmenillään tuohon lyhytsormiseen käteen ja puristi ja silitteli sitä.

Oli jo aamu tulossa, kun vanha Sternsteinin isäntä saattoi emännän takaisin kotiinsa. Isäntä jäi alas portaiden päähän kuuntelemaan, kun emäntä oli astunut ne ylös. Siellä ylhäällä ei mikään liikahtanut eikä äännähtänyt. Hän kurkisteli terävästi ympärilleen; ei palvelijoistakaan näkynyt ketään. Hän palasi takaisin eläkerakennukseensa päätään nyökytellen ja puiden nyrkkiä itsekseen.

Kun Toni seuraavana päivänä työn loputtua jälleen oli mennyt tavallista tietään, kutsui emäntä vanhan Kathelin luokseen, jotta tämä avustaisi häntä pukeutumisessa, sillä nyt oli kysymyksessä kyläily.

"Hyvänen aika, minne sitä nyt sitten lähdetään?" kysyi taloudenhoitajatar uteliaana.

"Ei kauas", vastasi emäntä lyhyesti. "Katsoppas onko appiukko jo panettanut hevosen valjaisiin."

Vanhus kurkisti akkunasta ulos ja selitti ettei hän nähnyt appiukkoa eikä vaunuja; maailman parhaimmat silmätkään eivät olisi auttaneet häntä niitä näkemään, mutta jos vaja, johon vaunut oli viety, olisi ollut lasista, silloin olisi hän sen peräseinällä huomannut vanhan Sternsteinin isännän, joka nojasi itseään siihen, tuprutteli piippuaan ja katseli Zwischenbühelin kylään johtavalle tielle.

Ylhäällä tuvassa istui emäntä täysissä tamineissaan, aikoja sitten lähtöön valmiina. Hän ei tahtonut liikutella itseään; mutta kuitenkin hypisteli hän nenäliinaansa milloin toisessa milloin toisessa kädessään, ja silloin olivat vapaana olevan käden sormet aina oikomassa vaatteiden laskoksia, myssyn solmekkeita ja nauhoja, tahi silittelemässä hiuksia.

Hyvän ajan kuluttua tuli vanha Sternstein nurkkauksen takaa pihaan ja pani ajopelit kuntoon; hän työnsi itse niitä takaapäin, kun ne vieritettiin ulos vajasta, hän taputti raudikkoa selkään ja lausui sille pari hyvää, leppeätä sanaa. Sitten astui hän ylös tupaan ja sanoi emännälle: "No, nyt olemme valmiit, lähtekäämme siis!" Hän talutti emäntää pari askelta. "Voi ihmettä, sinun polvesihan vapisevat, tuskin jaksat pysyä jaloillasi. Tule tänne, se on viisaampaa. Ota minua kaulasta kiinni." Hän nosti emännän niinkuin lapsen käsivarsilleen ja käveli häntä kantaen notkuvin säärin poikki lattian, portaita alas, läpi porstuan ja nosti hänet vaunuihin. Itse istuutui hän emännän viereen, tarttui ohjaksiin ja hiljaa ja tasaisesti pani ajopelit liikkeelle.

Palvelijat jäivät vain niin kauaksi aikaa epätietoisiksi siitä, minne matka suunnattaisiin, kunnes vaunujen nähtiin kääntyvän sillan tuolle puolen kylän alapäähän. Silloin pidettiin selvänä, että emäntä oli menossa pyhänkuvaintekijän luo itsekin kerran katsoakseen tilattua kuvaa.

Jo kaukaa huomasi vanha isäntä Zinshoferin vanhuksen, joka lapsi käsivarrellaan käveli viimeistä edellisen ja viimeisen majan välistä matkaa edestakaisin, vartijan tavoin. Kun vanhus kuuli vaunujen saapuvan, jäi hän seisomaan, kurkisteli hetkisen silmilleen asetetun kätensä alitse tulijoita ja antoi sitten lapsen liukua sylistään maahan työntäen hänet puunleikkelijän pihaan ja juosten kiireesti omaan asuntoonsa. Isäntä hymyili vahingoniloisesti. Pyhänkuvaintekijän majan edustalla veti hän ohjakset tiukalle, sallien hevosen ottaa vielä yhden askeleen, jotta hän ajoistuimelta saattoi nähdä tupaan, ja kun hän huomasi miehen siellä seisovan työpöydän ääressä, huusi hän tälle: "Hei, Muckerl, tuleppas hiukkasen ulos! Emännällä olisi sinulle jotain asiaa. Hän osottaisi kyllä mielellään sinulle sen kunnian, että tulisi sisälle, mutta hänellä on niin heikot jalat. Ole siis niin hyvä." Näin sanottuaan astui hän alas vaunuista, heitti ohjakset nuorelle emännälle ja meni viimeiseen majaan; kun hän astui sisälle sinne, seisoi keskellä tupaa nuori isäntä, kädet housuntaskuissa, ja murahti: "No, mitä nyt?"

"Ei mitään", virkkoi vanhus pilkallisella ystävällisyydellä. "Ei lainkaan mitään, Tonerl. Loppu vain tehdään sinun salaisista käynneistäsi. Vaimosi puhelee juuri tuolla ulkona pyhänkuvaintekijän kanssa." Kivistävä ja hellittämätön ote, kuten rautakynsien puristus pidätti paikallaan Tonin, joka oli aikeissa syöksyä ovesta ulos. "Ei mitään huomion herättämistä! Ei mitään huomion herättämistä tässä saa tulla. Sehän on sinullekin järkevintä, heittiö!"

"Kuka konna", sanoi satimeen joutunut hampaitaan kiristellen, "on minut pettänyt?"

"Ei suinkaan se ole konna, joka varottaa ihmisiä onnettomuudesta, jottei se yllättäisi heitä vallan äkkiarvaamatta! Mutta tällä kertaa sattuu se paikalleen; sinä itse olet unissasi puhunut enemmän kuin sinulle itsellesi ja muille on ollut mieliksi."

Nuori isäntä katsoi pelästyneenä vanhukseen; sitten päästi hän lyhyen, katkeran naurahduksen ja mutisi: "Se on totta, minun olisi myöskin pitänyt siirtää tupani kauemmaksi."

"Jos olet mies", virkkoi emäntä, "niin vartioi myös asiaankuuluvasti vaimoasi. Tiedätkö missä hän tällä hetkellä on?"

Emäntä kumartui istuimeltaan pyhänkuvaintekijän puoleen ja alkoi kuiskailla hänelle, ja mitä kauemmin emäntä puhui, sitä kalpeammaksi tuli mies, sitä suonenvedontapaisemmin hänen sormensa kiertyivät ajoistuimelle asetetun rautasauvan ympärille; vasta sitten kun vaimo yhä kovempien nyyhkytysten keskeyttämänä ei enää voinut mitään sanoa ja kun hän, peittäen kasvonsa nenäliinallaan, vaipui taaksepäin, veti mies vapisevat kätensä tuelta pois, kääntyi lähteäkseen ja horjui majaan.

Vanha Sternstein vei nuoren isännän ulos Zinshoferin majasta. "Tule nyt", virkkoi hän ja lisäsi vaunujen luo saavuttua: "Istu kärryihin."

"Minä tiedän", ivaili vanhus, "että sinulle ei olisi epämieluista nähdä minut siinä, mutta tällä kertaa sopii kai sinun paremmin olla tuolla takana."

Toni ei vastustellut, hän heilautti itsensä vaunujen takaistuimelle ja istui alasroikkuvin säärin, selkä käännettynä isään ja vaimoonsa, ja niin sitä lähdettiin.

Helena oli Sternsteinin vanhan isännän astuessa hänen äitinsä majaan paennut ulos puutarhaan ja seissyt lehtimajassa kuuntelemassa, mutta hän ei päässyt selville; niistä yksityisistä äänistä, jotka lyhyestä sananvaihdosta sinne tunkeutuivat, eikä ajottain talon edustalta kuuluvista nyyhkytysten keskeyttämistä kuiskailuista tapahtuman päättely jäi siis kokonaan hänen pahan omantuntonsa tehtäväksi ja se ratkaisee asiat enimmäkseen hämmästyttävän pian ja oikein.

Hän kuuli vaunujen vierivän pois; hän jäi vielä, kuten paikalleen tuomittuna, melkein liikahtamatta seisomaan entiseen asentoonsa. Äkkiä sai majasta kuuluva valittava lapsenparku hänet säikähtämään, hän riensi keittiöön ja kurkisti pelokkaasti ovenraosta tupaan; siellä näki hän pienen Hansl Nepomukin itkeä tillittäen seisovan suuren Muckerlin vieressä, joka makasi maassa aivan kuin kuolleena.

Hän syöksyi esiin, nosti miehen ylös, vei hänet vuoteelle ja alkoi valella hänen otsaansa ja ohimoitaan etikalla; ollessaan vielä näissä virvottamispuuhissa, kuului keittiöstä hiljaisia askelia ja huohottavaa hengitystä, ja hetkisen kuluttua ilmestyivät ovipielen takaa esiin vanhan Zinshoferin emännän hätääntyneet kasvot. "Jeesus ja Maria", ähkyi hän, "mikä onnettomuus!"

"Ole hiljaa", kuiskasi Helena. "Mene pois, mene Jumalan nimessä pois!
Tahdon olla yksin hänen kanssaan, kun hän jälleen tuosta tointuu."

Helena kohautti kärsimättömästi jalkaansa, mutta ei sentään polkaissut sitä lattiaan. "Kun kerran käsken sinua menemään", huusi hän itkun sekaisella äänellä, "niin mene."

Helena juoksi ovelle. "Ota lapsi luoksesi!" Hän työnsi pikku
Muckerlin vanhuksen luo ja kun hän palasi takaisin vuoteen ääreen,
heräsi mies ja ojensi hänet huomatessaan torjuvasti kätensä esiin.
"Pois, pois", huohotti mies, "pois luotani sinä."

Vaimon oli jonkun verran ponnisteltava ennenkuin sai molemmin käsin tartutuksi hänen vastahakoiseen oikeaan käteensä ja pidetyksi kiinni siitä. "Muckerl, älä ole narri, jonka kustannuksella muut pitävät lystiä! Sternsteinin vanha isäntä on jo pitkät ajat ollut minulle vihamielinen ja emäntä kai vielä häntä siihen kiihottaa ja kuvittelee ties Jumala mitä." — Puunleikkelijä kääntyi seinään päin. "Muckerl", huudahti Helena, "tuota en kärsi. Sinun täytyy kuunnella minua!" Hän pudisti kiihkeästi Muckerlia käsivarresta. "Katso minuun!"

Silloin käänsi mies hitaasti riutuneet kasvonsa häneen päin. Joka ainoa veripisara oli niistä paennut, piirteiden jäykkyyden ja velttouden vuoksi näyttivät ne sisäänpainuneilta, vääntyneiltä, kurjilta; suupielet vain tuskin huomattavasti värähtelivät, mutta kosteakiilteisistä silmistä työntyi esiin terävä, läpitunkeva katse: Mitä puhuminen enää hyödyttää?

Ja näihin silmiin tuijottivat nyt tyhjin, mitään puhumattomin katsein vaimon silmät, vaimon, joka vain huolehti siitä etteivät silmänkannet painuisi alas, vaikkakin ne hiljaisin nykäyksin värähtelivät, ja äänellä, jonka sointu oli niin eloton ja kaiku niin käheä kuin irtautuisi kiinnitakertunut kieli kitalaesta, sanoi hän: "Tiedä se, että olin sinulle uskollinen!"

Tuska ja viha väänsivät miehen kasvot rumaan irvistykseen: hänen vihainen hymynsä näytti vähän yksinkertaiselta, ja hän löpersi kuin lapsi sanoessaan: "Vaikka olisitkin vaimonkunniasi säilyttänyt, niin siitä en välitä! Sillä tavoin uskollinen on jo sellainenkin, jolla ei mitään sydäntä ole, kuten ei sinullakaan minua kohtaan; en tiedä liekö jotain toista kohtaan! — Olet ajatellut, etten minä suinkaan kauan tule olemaan tielläsi, — samoin kuin tuo toinen ajattelee omastaan! — ja se että sinä sitä odotat, se on uskottomuutta, — ellet sinä enää ole jaksanut sitä odotella, — se ei voi tehdä pahemmin kipeätä, — kun kerran tietää saman katon alla oman vaimon toivovan miehelleen pikaista kuolemaa!"

"Mitä itket?" kysyi mies kohottautuen ylös. "Siihen olisi mielestäni kai nyt minulla vuoro; mutta sitä mielihyvää en sinulle osota ja sitä iloa en sinulle tee!" Hän heittäytyi pitkälleen, hautasi päänsä tyynyihin ja nyyhkytti ääneen.

"Älä koske minuun!" huusi mies torjuen. "Tahdon itkeä itseni väsyksiin! Pois! Ulos! Sulje ovet, tuolla ulkona portinpielessä on sinun paikkasi. Pidä vaari ettei kukaan tule lähelle ja huomaa mitä täällä ympärillä ja sisällä tapahtuu. Minä en siedä mitään kyselyjä enkä mitään pilkkaa." Hän viittasi kiihkeästi vaimoaan poistumaan.

Tämä kääntyi poispäin ja astui ulos, sulki ovet perässään ja istuutui majan edessä olevalle kiviportaalle.

Liikkumattomana, kyynärpäät polvien varassa, pää käsien välissä, kyyrötti hän siinä. Yhä enemmän näkyviin tuli hänen suunsa, yhä leveämmälle aukenivat hänen huulensa, joiden takaa virtasi vettä.

Hirveätä hullumaisuutta! — Miten kurjaa on olla nainen. Ja sitä hän ei myöskään millään tavoin toivonut, että olisi ollut mies.

XX.

Sunnuntaina oli Helena aikeissa lähteä pois kirkosta yksin, kuten oli tullutkin; astuessaan leveitä kiviportaita alas yhtyi Maznerin Sepherl hänen seuraansa ja lausui: "Hyvää päivää, Helena, olen kuullut miehesi makaavan hyvin huonona."

"Arvelen vain", jatkoi tyttö, "että hänestä voit vielä saada aikamoisen ristin; minusta näyttää että hän usein sairastelee."

"Jopa nyt jotakin, olenpa jo kerran ennenkin ollut hänen äidillään avullisena sairaanhoidossa!"

Mutta Sepherl ei tätä huomannut, vaan puheli edelleen ja ihmetteli yhä enemmän silmillään, ikäänkuin olisi toisen rauhallinen kuunteleminen tai hänen oma puhelunsa hämmästyttänyt häntä. "Ja ellei sinulla olisi mitään sitä vastaan, niin tulisin kernaasti vielä kerran katsomaan häntä ja useamminkin käymään luonanne ja jos haluaisit, niin olisin sinulle apunakin; et suinkaan ajattelisi pahaa tuollaisesta yhdessäolosta?"

"Oletko järjiltäsi?" kysyi Helena. "Jos tahdot tulla häntä katsomaan, niin en suinkaan sitä vastusta. Ja jos haluat avustaa minua hoitamisessa, niin toivon siitä sinulle Jumalalta palkitsemista; pahan ajatteleminenhan olisi synnillistä, mies kun makaa siinä heikkona, ilman mitään huonoja ajatuksia ja saamatta ketään muutakaan sellaisiin."

Heidän molempien astuessa majaan nousi vanha Zinshoferin emäntä ylös pesutuolilta, jolla hän oli istunut. "Hän ei ole koko tänä aikana liikahtanutkaan, ei huutanut, ei halunnut mitään", kuiskasi hän tyttärelleen, sitten vilkaisten ihmettelevästi Sepherliin ja pudistaen tuskin huomattavasti päätään.

Helena teki lyhyen, vihaisen liikkeen, leuallaan osottaen tietä ovelle, ja kun vanhus vastahakoisesti oli hiipinyt pois, painoi nuori vaimo hiljaa säppeä ja huusi puolikovaa sairaan huoneeseen: "Muckerl, nukutko sinä? Matznerin Sepherl olisi täällä ja tahtoisi tulla sinua katsomaan."

Sairas hymyili ja sanoi heikolla äänellä: "Sepä hauskaa, sehän on kauniisti tehty häneltä. Astukoon vain sisälle. Hyvää päivää, Sepherl!"

"Kuuleppas vain!" huusi tyttö Helenalle, joka oli jäänyt seisomaan kynnykselle. "Eikö hän puhu vallan sillä tavoin kuin kuolisi pelkän uhmailun ja sulan itsepintaisuuden vuoksi?!"

"Rakas Sepherl, jokainen tietää millainen hän on. Mutta istuhan nyt, jotta et vielä vie minulta sitäkin unen hituista, mikä minulla on." [Hyvin tavallinen, taikauskoinen sananparsi: se, joka ei vieraisilla käydessään istu, vie unen toiselta.]

Sillävälin kun Sepherl siirsi tuolin vuoteen ääreen, työnsi Helena oven lukkoon ja jätti molemmat kahdenkesken.

Näin teki hän vast'edeskin eikä milloinkaan tullut heidän seuraansa. Vaikkakin hän hoivaili sairasta kaikella huolella ja kärsivällisyydellä ja istui yöt läpeensä valveilla hänen vuoteensa ääressä, ei tämä kuitenkaan oikein sietänyt häntä lähellään, vaan lähetti hänet monilla verukkeilla pois. Ei hän koskaan pyytänyt Helenalta minkäänmoista apua ja alistui vain vastahakoisesti kaikkein välttämättömimpään, mutta Helena ehätti hänen edelleen, tiesi neuvoa mitä häneltä puuttui tai mitä hän halusi, mikä ei milloinkaan juolahtanut tuon hieman yksinkertaisen tytön päähän, ja Helena pani kaiken mitä tarvittiin nopeammin ja taitavammin täytäntöön kuin tyttö kömpelyydessään; siitä huolimatta oli Muckerl huvitettu Sepherlin seurasta, eikä tämän tarvinnutkaan siinä aivojaan vaivata, sillä tytölle sairas suoraan sanoi mitä hän tahtoi ja mitä tällä oli tehtävänä, niin, oikeinpa hän piti tyttöä hirmuvallan alaisena.

Kun sairas huomasi voivansa joka ilta luottaa Sepherlin tuloon, kielsi hän Helenaa pitämästä järjestystä hänen huoneessaan. Siitä oli Sepherl huolehtiva, ja kun tämä sitten saapui, pani hän "kokoon kasaamisen" tämän toimeksi ja hymyili tytön pulalle ja taitamattomuudelle ja riitelikin usein "oikein aikalailla" hänen kanssaan.

"Ei sinun pidä luulla", virkkoi Helena tällöin Sepherlille, "että minä annan noin huolimattoman komennon juurtua taloon tai käytän väärin sinun hyvyyttäsi. Mutta Muckerl tahtoo nyt kerran sinut kamaripalvelijakseen enkä minä saa siellä sisällä enää tehdä mitään."

"Mutta, rakas Helena", vakuutteli Sepherl, "kuinka voisinkaan sinusta sellaista ajatella?! Sairaat ovat usein kummallisia ja heille on annettava perään."

Yhtäkkiä kävi pyhänkuvaintekijälle kovin sietämättömäksi se seikka, että hänen oli toimetonna maattava vuoteellaan päivät päästään; hän halusi veistellä jotakin, "hyvin pientä" vain, ja Sepherlin täytyi tuoda hänelle työkalut sekä "puunpalikka" — se oli eräs määrätty, jota hän sillä tarkotti; itsestään ymmärrettävästi tarttui tyttö ensin useampaan väärään ja raahasi ne nähtäviksi, ennenkuin hänelle sattui oikea kalu käteen. Näin ajoi sairas hänet varmaankin tusinan kertaa kulkemaan tuvan ja kamarin väliä ja hän juoksenteli kasvot hehkuvan punaisina pitkin majaa.

"Herranen aika, vallanhan tässä voi joutua epätoivoon! Helena, etkö sinä tiedä missä mahtanee olla se käyrä veitsi, jota hän tahtoo? Ja eikö sinulla ole ollenkaan aavistusta missä tuo kirottu puunpalikkakin saattaa piileskellä?"

Helena hymyili. "Sinähän komentelet kuin emäntä talossa. No, älä nyt hupsu tule hämillesi", — Helena taputti häntä poskelle, — "äläkä suutu, enhän minä todella tarkottanut, sanoin vaan leikillä. Tule, etsikäämme niitä yhdessä, niin totta kai löydämme."

Parilla pyörähdyksellä löysi hän halutut kalut ja toi ne Sepherlin käteen; kun tämä oli kadonnut sairaan huoneen ovesta sisälle, sanoi vanha Zinshoferin emäntä, joka tähän saakka päätään pudistellen oli katsellut tuota hyörinää: "Tuostako puhut piloillasi? Sinähän olet kohta aivan mitätön henkilö talossa."

"Mitä sitä tyhjää!" vihotteli Helena. "Jos luulet minun sallivan noin tuhmalla tavalla kiihottaa itseäni, päällepäätteeksi vielä sairasta vastaan, niin erehdyt. Koko tuossa jutussa ei kumminkaan ole mitään perää eikä se voi enää mihinkään viedä; se on kuin mies- ja vaimo-leikkiä lasten kesken, ja suoraan puhuen, minä säälin heitä molempia, minkävuoksi pitäisi minun siis turmella heiltä tuo pienikin ilo?"

Hyvin hitaasti kävi tällä kertaa työ puunleikkelijältä; rupatteluhetkien aikana Sepherlin kanssa pysähtyi se kokonaan ja teos oli huolellisesti kätkettynä peitteen alle.

Lapsuuden ajasta ja varsinkin siitä, jolloin he yhdessä kulkivat kouluun ja sieltä kotiin, nuo molemmat useimmiten puhuivat ja sitä muistelivat ja ihmettelivät miten niin oli käynyt, että he sen jälkeen melkein kokonaan olivat kadottaneet toisensa näkyvistä? Niinpä niin, saman kylän lapsetkin, joista jokainen asuu eri haaralla, hukkuvat helposti toistensa näköpiiristä; vain naapurusten lapsilla on hyvät olot, he näkevät toisensa joka päivä ja voivat aina yhdessä puuhailla. Entisaikaan toivoi Sepherl hyvin usein, että he asuisivat vieretysten, joko Muckerl äitineen yläpäässä tai hän oman äitinsä kanssa alapäässä kylää. Kuka tietää… mutta se ei ollut niin sallittu.

Muuanna iltana istuutui Sepherl jälleen tavalliselle paikalleen sairasvuoteen ääreen. Hän ei kerinnyt vielä kysymäänkään, miksikä peite juuri vuoteen laidalla oli niin merkillisesti pullollaan, kun Muckerl jo nosti verhon syrjään ja näytti veistosta, jonka hän nyt lopultakin oli saanut valmiiksi. Se oli neljännesmetrin korkuinen, tuskainen jumalanäiti, jolla oli Jeesuksen ruumis poikittain sylissään; se oli todellakin "oikein loppuun kiusattu" vaimonkuva ja "tuskista kuivettunut" miesolento; puunleikkelijä oli näet ottanut omat näivettyneet jäsenensä malliksi.

Sepherl tarkasteli sitä kauan miettiväisenä ja virkkoi sitten: "Se on oikea pyhä kuva."

Muckerl ojensi sen hänelle voimattomuudesta vapisevin käsin. "Ota, se on sinulle. Se on minun morsiuslahjani."

"Jumala sen sinulle palkitkoon, Muckerl, mutta sellaisena en kai uskalla sitä vastaanottaa, koska en mitään semmoista tarvitse, sillä en ijässäni mene naimisiin!"

"Heitä nyt jo tuossa äläkä enää pilojasi puhu! Minulle on kuitenkin mieleistä, että olet noin hyvässä voinnissa."

"En ensinkään, Sepherl, en ensinkään, tilani on tänään huonompi kuin milloinkaan ennen; mutta minulle juolahtaa mieleen, että kun sinä rehellisesti ja kunniallisesti vaellat tämän maailman läpi, niin kuka tietää, emmekö muualla jälleen voisi löytää toisiamme?"

Pitkä hiljaisuus vallitsi sitten tuvassa, kunnes puunleikkelijä ojensi kätensä tytölle ja sanoi: "Mene mieluummin kotiin, Sepherl, tänään en välitä mistään."

Tyttö nousi vitkastellen. Pelosta ja hämmästyksestä saamatta sanaakaan suustaan poistui hän, moneen kertaan puristeltuaan sairaan kättä.

"Hei, Sepherl", huusi Helena, kun tyttö surullisena päätään nyökäyttäen tahtoi astua hänen ohitseen, "mitä sinä viet talosta?" Hän osotti kohollaan olevaa esiliinaa.

Sepherl pysähtyi pelästyneenä, veti verhon pois ja näytti kuvaa. "Hän on sen minulle lahjottanut", tyttö kuiskasi.

"Ei sen tarvitsekaan olla muuta, parempi, hän oli alustapitäen sen sellaiseksi aikonut, koskei kaunis ole tehnyt häneen itseensä mitään hyvää vaikutusta."

Pyhänkuvaintekijän vaimo loi tyttöön terävän silmäyksen, kääntäen sitten katseensa toisaalle. "Voit kenties olla oikeassa."

Kun Sepherl asteli pitkin siltaa, luuli hän kaukaa takaapäin kuulevansa äänekkäästi huudettavan nimeään. Hän seisahtui, kuunteli, ei ainoatakaan äännähdystä; niin jatkoi hän siis edelleen matkaansa. Hän oli peloissaan ja silloinhan helposti syntyy mielessä kuvitteluja. Hän ei ollut nähnyt, että Helena kotvasen kuluttua hänen lähdöstään oli juossut pari askelta pihalle päin ja sitten heti kiireesti palannut takaisin sisään.

Viileän, kirkkaan ilman halki kajahtelivat seuraavana aamuna kirkonkellojen kumahdukset, ja kun Sepherl illalla hitain askelin ja pää painuksissa kulki viimeistä edelliseen majaan kylän alapäässä, tuli hän katsomaan kuollutta miestä.

Kun surevat ja saattajat olivat poistuneet, alkoi vanha Veit, haudankaivaja, heti luoda hautaa umpeen; hänen siirottavat silmänsä ja levällään olevat huulensa tekivät hänet sen näköiseksi, kuin olisi hän tuntenut tästä hiljaista mielihyvää, ja niin olikin laita; joka kerta kun hän sai kaivaa kuopan "jollekin penteleelle", ilahutti häntä ajatus, ettei hän itse ollut se, joka sinne alas joutui.

Ensin kumahteli lohkare toisensa perään arkulle, mutta pian putosi multa äänettömästi ja verhosi hauraana ja pehmeänä ihmisen, joka siellä, kaikista murheista ja kärsimyksistä päässeenä, lepäsi peitettynä. Toisen ihmisen tuskalla alkaa jokaisen olemassaolo ja niin jatkuu samalla tavalla vaivat ja vaivaamiset, aina sattumain mukaan. Joka enemmän tuottaa kuin kärsii tuskia, sitä nimitetään onnelliseksi, ja jonka varat sallivat harjottaa ensinmainittua suuressa määrin, se on kai myös suuri.

Rehellinen pyhänkuvaintekijä oli koko elämänikänsä hyörinyt vain hyvin pienellä maapalasella, — viettänyt siinä iloiset lapsuuspäivänsä, tuon ajan, josta sanotaan ettei ihminen silloin vielä kuulu itselleen vaan muille ja jolloin hän kuitenkin on niin kokonaan oma itsensä ja vapaa niinkuin ei sittemmin koskaan, — viettänyt unelmoivat nuoruusvuotensa, jolloin ihminen pistää maailman säkkiin ja paljastaa sen korkeintaan parhaiden ystäviensä nähtäväksi, tosin vain jokainen oman maailmansa, joka monelle on sattunut tulemaan varsin pieni, — miehuusikäkään ei näyttänyt koituvan huonoksi, tuo ikä, joka jo enemmän tähtää muihin ja jolloin hänen äitinsä ilo oli suurena osana hänen omaansa, — silloin oli yhtäkkiä kaikki lopussa.

Kovakuoriainen, joka lämpimällä auringonpaisteella oli hyppinyt pölyävässä hiekassa, lymynnyt tulossa olevan sateen pelosta tiheään pensaikkoon, tovereittensa kanssa kiistaillut ja otellut, veti äkkiä jalkansa suonenvedontapaisesti kokoon ja putosi puolitiehen kiivetyltä korrelta maahan.

Nyt makaa se velttona, onttona, ei kuori, tyhjä päällys eikä mikään ilmaise mitään kaikesta siitä auringonpaisteesta, joka sitä lämmitti, sadekuuroista, jotka sitä virkistivät, kaikesta siitä kuinka paljo tai vähän maailma hänelle tarjosi.

Tuossa ryteikkörivissä, joka kulki pitkin vedenuomaa, Zwishenbühelissä nimittäin, ei osanotto ollut varsin suuri. "Taas yhtä vähemmän" tai "jälleen yksi lisää", sanottiin, aina sen mukaan miten puhujat itse arvelivat olevansa haudasta kaukana tai uskoivat seisovansa sitä lähellä.

Kun Helena pikku Muckerlin ja vanhan Zinshoferin emännän seurassa palasi hautajaisista kotiin, asteli hän arkailevin katsein oman majansa ohi ja seurasi äitiään tämän asuntoon.

Hän istui siellä penkillä niukkasanaisena ja itseensäsulkeutuneena, vain aika-ajoin hiljaa puhellen lapselleen, jota piteli vieressään. Kun ilta alkoi hämärtää, otti hän avaimen taskustaan ja virkkoi: "Äiti, minä pyytäisin sinua olemaan niin hyvä ja tuomaan meille hiukan sänkyvaatteita tuolta ylempää, me laitamme itsellemme vuoteet tuohon lattialle. En voi nukkua siellä."

"Ei. Mutta on niin hirveätä olla yksin talossa, josta kuollut juuri on kannettu pois. Pienokainenkin vaipuu heti uneen ja minä tuntisin itseni silloin niin hyljätyksi."

Vanhus teki työtä käskettyä. Myöhemmin, kun kaikki jo olivat kotvasen olleet makuulla, paneutui Helena äkkiä pitkälleen olkipatjalle ja sanoi: "No, nyt olen sitten kumminkin jälleen tässä, — oljilla, — ja kuten minusta tuntuu, tilani ei ole paljoakaan parempi kuin kerjäläisen, ja jos minulle olisi niin käynyt, että minun vielä vuosikausia olisi täytynyt asua tuon miesparan kanssa, niin olisin tässä nyt aivan kuin vanha kerjäläisvaimo."

"Niinpä tietenkin", virkkoi vanhus haukotellen, "ei sinun tarvitse valitella siitä mitä on tapahtunut, ja hänenhän on hyvä olla taivaassa."

Siitä pitäen meni Sepherl joka vuosi Pyhäinmiestenpäivänä kirkkoon ja polvistui erään sivualttarin eteen lasten joukkoon, jotka siellä enemmän huvin vuoksi kuin hehkuvasta hartaudesta polttivat sieluparoille vahakynttilöitä; hän uhrasi pienen kynttilän Muckerlin hyväksi ja rukoili hänen sielunsa autuudeksi siksi kunnes sydämenpää vaipui sulaneeseen taliin ja räiskähtäen sammui. Muckerlin haudalla rukoileminen kuului hänen vaimolleen; Sepherl ei tahtonut näyttäytyä siellä, ei itsensä vuoksi, sillä mitä se häntä liikuttaisi? Mutta se olisi voinut — ihmisethän pian luulevat pahaa — herättää kuolleesta pahoja jälkipuheita, ja niitä ei toki hän ole ansainnut.

Sternsteinin hovin emäntä oli kädet ristissä seisonut akkunan ääressä ruumissaaton alhaalla tiellä verkalleen kulkiessa eteenpäin.

Pyhänkuvaintekijän kuolema hämmästytti häntä, hänen omaatuntoaan kalvoi, että hänen vainajalle tekemänsä paljastukset, kansanomaisesti puhuen, olivat olleet nauloja hänen ruumiskirstuunsa; mutta eihän Sali voinut sitä ennakolta nähdä, yhtä vähän kuin hän näki sitäkään, miten se Helenaan oli vaikuttanut, sillä aina tuosta kylämatkasta saakka olivat hänen jäsenensä olleet lyijynraskaat eikä hän ollut voinut ottaa askeltakaan huoneesta ulos.

Nyt oli se ainoa ihminen kuollut, jolta hän rohkeni toivoa todellista apua, jonka oma asia se oli, jolla täytyi olla tahtoa pahan ehkäisemiseen ja jolla oli oikeus ja valtakin siihen. Pahan toivomuksen toinen puoli oli noille molemmille käynyt toteen ja kuten pelottava aavistus valtasi hänet ajatus, kuinka pian saattaisi tulla hänenkin vuoronsa mennä samaa tietä!

Mutta tämä kuoleman kauhu, joka häntä ajoittain värisytti, pakeni välittömästi esiintunkevan pelon tieltä: millaista hänelle nyt mahtoi tulla elettäväksi!

Kun emäntä, avattuaan pyhänkuvaintekijän silmät, tuolla Tonin kotiintuonnilla luuli tehneensä kaiken, niin ei hänen huuliltaan tähän asti ollut päässyt ainoatakaan nuhdesanaa tapahtumasta eikä isäntä katsonut olevan mitään syytä asian kieltämiseen tahi kaunistelemiseen; molemmat vaikenivat lujasti ja elivät, molemmin puolin tuntien itsensä vieraantuneiksi toisistaan, edelleen elämäänsä. Mutta kun Sternsteinin nuori isäntä tuskin viikon kuluttua puunleikkaajan maahanpanijaisista hänen leskelleen osotti lämmintä osanottoa ja ilmotti itsellään olevan aikomuksena tehdä eräs hyvä työ ja ottaa Helena lapsineen kartanoonsa, silloin kavahti sairas emäntä melkein hurjistuneena pystyyn. "Mitä? Hänetkö? Hänetkö tahdot tänne sijottaa? Eikö sulla enää ole niinkään paljon kunniantuntoa rinnassasi, että pelkäisit edes häpeätä? Mutta, Jumala olkoon kiitetty, siinä asiassa saanen toki minäkin vielä sanasen lausua! Ei koskaan, sen sulle sanon, hän tule minun talooni!"

"Älä liiaksi ponnistele heikoilla voimillasi", sanoi isäntä loukkaavalla tyyneydellä.

Vaimo parka naurahti kimakasti ja virkkoi myrkyllisin katsein mittaillen häntä: "Pidätkö sinä muka murhetta minusta, sinä —? Ja mitä varten, jos uskallan kysyä, mitä varten otat sitten tuon juhdan tänne? Mitä hän toimittaa ja ketä hän palvelee?"

"Saat sen heti tietää", vastasi isäntä levollisesti. "Vanha Kathel ei yksin voi tulla toimeen taloudenpidossa ja sairaanhoidossa; mutta pyhänkuvaintekijän leski on paras hoitajatar, minkä saatoin hankkia, hän hoitaa sinua."

"Sekö? Minua? Hän!?" kirkui emäntä raivoissaan; sitten hän vaikeni ja katsoi mieheen suurin, tuskaisin silmin, kiersi kädet toisiinsa ja sammalsi: "Tuonko, tuonko saatoit sinä todellakin minulle tehdä?"

"Älä ole tuhma", virkkoi mies tylysti. "Kun minä sen kerran tahdon, niin se tapahtuu! Sinun on sovittava hänen kanssaan, sillä sinun täytyy hyvittää ennen tekemäsi vääryys tuota raukkaa kohtaan, sinun turha kuvittelusi —"

"Kuvitteluko!?" ärjäsi emäntä, ojentaen nyrkkiin puristuneen kätensä häntä kohden. "Valehteletko sinä? Kiellätkö omat sanasi?!"

Mies veti suunsa leveäksi ja kohautti olkapäitään. "Omat sanani! Todellakin ovat ne omia sanoja, jotka unissa lausutaan! Jos niihin panet jonkinmoisen merkityksen, sinä hullu vaimoihminen, niin täytyisi sinun aamulla etsiä kuuta taskuistani, jos unissani olisin sanonut sen sinne pistäneeni!"

"Puhut sinä nyt perästäpäin järjetöntä tai järjellistä, sen minkä olen kuullut, sen olen kuullut ja siitä mitä suunnittelet ei tule mitään!"

"Sepähän nähdään", virkkoi isäntä. Hän lähti tiehensä, paiskaten oven jälkeensä kiinni.

Ja nyt tapahtui usein, että hän syöksyi ylhäältä tuvasta ulos, komusi alas portaita, haukkui läheisyydessä olevia palvelijoita hävyttömiksi kuuntelijoiksi ja käski heitä menemään töihin, ja kun hän sitten oli palannut takaisin sairaan huoneeseen ja sulkenut oven, tapahtui sen takana tuollainen kohtaus, täynnä kiduttavaa katkeruutta ja julkeata kiivautta, joka toisistaan loitompana olevain kesken on mahdoton ja jolla vain ihmiset, jotka ovat kulkeneet elämäntiensä aivan lähetysten, saattavat sen turmella ja myrkyttää ja jommoisen sattuessa — ainakin osaksi — olisi ollut parempi, että kumpainenkin olisi pysynyt toiselle asianosaiselle koko elinikänsä vieraana.

Ei kenenkään ihmisen sielu ole kokonaan ilman verhoa, ilman suojelevaa peitettä yhteydessä maailman kanssa, ja se on kai hyväkin, sillä kuten ruumiillinen puhdas kauneus on sielullinenkin maailmassa harvinaista; toisen henkilön alastoman sielun kanssa seurustelemiseen, toisen sietämiseen uskaltaa ja voi vain rakkaus ja ystävyys antautua, ja missä nämä puuttuvat, siellä vaikuttaa sielullinen alastomuus karkean, ruumiillisen paljastuksen tavoin loukkaavasti, irstaasti, haitallisesti ja turmiollisesti.

Ei tarvinnut pitkää aikaa ennenkuin jatkuvan torailun aiheuttama ärtymys ajoi sairaan lepotuolista vuoteelle. Hänen vastustuskykynsä oli murtunut ja tuli yhä heikommaksi. Mihin pyyntöihin alistuukaan ihminen, kun on kysymyksessä sen paikan rauhallisuuden takaaminen, jossa hän on ajatellut kuolevansa ja viime päivikseen saavansa osakseen edes hiukankaan sääliä ja osanottoa?!

Helena tuli lapsineen Sternsteinin kartanoon ja näytti tahtovan ottaa sairaanhoidon hyvin vakavalta kannalta, mutta emäntä vältteli tuon nuoren vaimon jokaista kosketusta eikä sallinut hänen istua vuoteensa pää- eikä jalkapuolessa. Alussa tarjosivat Sternsteinin vanhan isännän käynnit hänelle tervetulleen syyn toimittaa hoitajatar kokonaan ulos huoneesta. Silloin makasi hän ja piteli usein tuntikausia laihtuneilla sormillaan vanhuksen karkeata, känsäistä oikeaa kättä kiinni vuodepeitteen päällä; se oli ainoa käsi, mikä hänellä oli pideltävänä ja mistä hänellä oli se usko, että tämäkin piteli kernaasti hänen kättään, kun sitävastoin kaikkia Tonin ja Helenan kädenpuristuksia seurasi tuskallinen tunne, että he molemmat antoivat hänen kätensä liukua alas, — oi, kuinka syvälle!

Kun vanha isäntä tuollaisen sairaan luona käynnin jälkeen asteli pihan poikki eläkerakennukseensa, manasi ja kiroili hän ääneen, niin että jokainen tielläolija saattoi sen kuulla, ja antoi sen ohella pyhänkuvaintekijän leskelle arvonimen, joka kaikessa lyhyydessään merkitsee Vestan papittaren jyrkkää vastakohtaa. Mutta se tapahtui vain yksinomaan hänen omaksi helpotuksekseen, tuottamatta halveksitulle minkäänlaista mielipahaa, sillä tuo loukkaus oli niin suuri, ettei kukaan rohjennut sitä toistaa vasten lesken kasvoja.

Se oli, kuten sanottu, alussa, jolloin Sternsteinin vanha isäntä vietti enimmän osan ajastaan sairaan emännän luona. Vähitellen hänen käyntinsä harvenivat, ja lopulta kului hyvin pitkä aika niiden välillä; siihen vaikutti kaksikin syytä. Hän oli luullut, että miniä toipuisi heikkoudestaan ja pian taas pääsisi jalkeille, ja senvuoksi koetti hän huvittaa häntä, jotta ei hän pääsisi minkäänlaisiin laiminlyönnin ja hylkäämisen mietteisiin, ja pysyttää häntä hyvällä tuulella; terveelle vanhus sitten tahtoi olla apuna tämän oikeuksien säilyttämisessä ja kutsumattomien vieraiden ulostanssittamisessa. Mutta kun hän huomasi emännän yhä riutuvan ja heikkenevän, silloin tuli hän harvoin saapuville ja viipyi vain hetkisen. Hänen asiansa ei ollut katsella tuollaisen hyljätyn olennon kulkua askel askeleelta loppuaan kohden ja sallia itse tulevansa noin välittömästi muistutetuksi omasta lopustaan. Toiselta puolen teki juuri tämä asiain tila Helenan näkemisen hänelle vain sitä sietämättömämmäksi. Niin hätäpäiset kuin kaikki tähänastiset kohtaukset hänen kanssaan olivat olleetkin — satunnaiset, jolloin kumpainenkin tervehtimättä oli pujahtanut toisensa ohi, ja pakolliset sairaan huoneessa, jossa Helena vaieten siirsi hänelle tuolin vuoteen ääreen, pyyhkäisi sitä esiliinallaan ja sitten poistui ovesta, — niin tästäpuoleen väitteli hän oikein tarkotuksella kaikkea ja jokaista tapaamista, koska hän suurella mielipahalla tunsi, miten tuon vaimon läheisyydessä nyrkkejä syyhytti, mutta kuitenkin samalla sanoja puuttui. Miksi tuo kerjäläinen sai hänet ellei juuri pelkäämään niin kuitenkin arastelemaan, sitä ei hän itsekään tiennyt. Niin, tuo tiesi, mitä tahtoi, hän on lujasti pitänyt tarkotusperänsä silmällä, heti ollut valmiina, kun sen saavuttaminen oli kysymyksessä, sen perään juoksemaan tai hitaasti askel askeleelta sitä kiinni koettamaan, ja vaikkakin hänet jo kerran yhdeltä puolen oli "sysätty pois", ilmestyy hän nyt toiselta esiin ja saavuttaa sen! Hän on sen saavuttava. Kova pää ja luja tahto. Ei sellainen kuin muutoin naisilla tavallisesti on. Vaikka paholainen häneltä jalan katkaisisi, nyt, jolloin hän parhaillaan nostaa sitä viimeiseen askeleeseen, niin uskottava on, että hän sittekin osaisi kaatua sille paikalle, johon hän tähtää! — Vain harmia sai enää tuolta ylhäältä sairaan huoneesta osakseen, myrkkyä ja sappea nielläkseen, eikä tuo ihmisparka ollut autettavissa, ei yleensä enää ollenkaan parannettavissa. Vanhus pysytteli sieltä poissa ja sairaan täytyi nyt pitkinä, ikävinä päivinä tyytyä Helenan seuraan. Kun pikku Muckerl tällöin monasti kolkutti ovelle, tullakseen hakemaan äitiään, josta hän joka kerralla sai kovia nuhteita, loi emäntä katseensa ensi aikoina tuosta terveestä, punaposkisesta pienokaisesta kehtoon päin, jossa hänen oma, kivulias raukkansa lepäsi, hänen silmänsä kostuivat ja hitaasti helmeili raskaita kyyneliä pitkin hänen poskiaan. Mutta myöhemmin tuli hän välinpitämättömäksi siitäkin ainoastaan silloin kun hänen miehensä oli huoneessa ja loi himokkaita silmäyksiä tuohon kauniiseen vaimoon ja tämä häntä siitä harmistunein katsein nuhteli, silloin välähtelivät mustat silmäterät, ne seurasivat valppaasti ja hehkuvasti kumpaisenkin jokaista kasvojenilmettä, jokaista liikettä, eivätkä herenneet niitä seuraamasta ennenkuin sinä päivänä, jolloin nämä silmät — täynnä äänetöntä, katkeraa syytöstä, täynnä mykkää, pistävää sydämentuskaa — sammuivat ja Sternsteinin isäntä painoi ne kiinni, kun kuoleva oli häneltä tätä rakkaudentyötä rukoillut.

"Ei sinulla ole paljon hyviä päiviä ollut", virkkoi vanhus. "Olit tosin rikas emäntä, mutta sen ohella köyhä vaimo. Herra suokoon hänen levätä rauhassa ja ijäinen valo hänelle paistakoon. Amen."

XXI.

Minkälaisten muutoksien alaiset kansan mielipiteet ovat, se näyttäytyi Zwishenbühelissäkin, Sternsteinin hovissa sattuneiden tapahtumien johdosta.

Karkea yleisten siveellisten peruslakien ja katsantotapojen rikkominen herättää ensin äänekkään vastenmielisyyden purkauksen molempia syyllisiä kohtaan, mutta pian johtaa yhdessä-elämisen täytymys asian ajattelemiseen, myönnyttelemiseen puolustuskuntoista puolta kohtaan ja nurjuuteen turvatonta kohtaan, johon pahat puheet yksinomaan kohdistuvat ja jota ne seuraavat aina siihen asti kunnes ihmiset, kyllästyneinä häväisemiseen ja koko juttuun tulevat välinpitämättömiksi ja alkavat vähitellen sen unohtaa; kerran vielä — tulkoon sitte uusia virheitä tai ei — leimahtaa tosin vihanliekki jälleen tuleen, mutta silloin alistutaan, katsomatta yleiseen voimassaolevaan lakiin, pitämään tapausta poikkeuksena, jonka kyllä vaaratta saattaa tehdä, koska se vain voi vahvistaa säännön, ja sitä armahtavaisempana lankeaa lopputuomio, mitä jyrkempänä ja lujempana tuo alkujaan kaikkien harmin herättänyt tosiseikka pysyy. Mutta jolleivät totutut ajatustavat eikä alkuperäinen, vastenmielinen tunne pelasta yhteentörmäyksestä, niin vetoaa syytös, jos asia on järkyttävää laatua, lopulta viimeiseen tukikohtaan: kohtaloon; mutta jos asiat jälleen pyrkivät asettumaan tasapainoon jokapäiväisyyden mukana, etsii suuri yleisö kaikella rikkiviisaudella sitä, jonka sekautuminen tuon harmillisen asiantilan aiheutti, ja huomaa täksi uudeksi, lopullisestikin syylliseksi usein henkilön, joka alustapitäen on ollut asiasta ihan syrjässä.

Kun paikkakunnalla huomattiin, ettei Sternsteinin nuori isäntä juuri tuon luvatun kuvan vuoksi niin usein ollut käynyt puunleikkelijän majassa, nousi mieliala voimallisesti tuota "hurskasta, surevaista" isäntää vastaan eikä Helenassakaan havaittu hiuskarvan vertaakaan hyvää; ja aivan "tavattoman häpeällisenä" pidettiin sitä, että isäntä oli saattanut ottaa tuon lesken luokseen hoviin ja antaa hänen oleilla siellä! Sternsteinin emäntä selitettiin "puhtaaksi marttyyriksi". Mutta isäntä saattoi kuitenkin "hiton lailla nipistää" yhtä ja toista, joka tuli liian nenäkkääksi, — ja itse teossa hänellä oli sairas vaimo — niin — niin kyllä — mutta Helenan olisi naituna vaimona kuitenkin pitänyt heti ensi lähentelemisestä karkottaa hänet pois, vaikka olisi mitä seurannut! Tosiaankin, paljon tapahtuu maailmassa ja kaikkialla kuulee kuinka usein vaimo asiaankuuluvasti kohottaa kätensä mutta unohtaa lyönnin. Toisin oli taas silloin kun emäntä hautaan vietiin, silloin eivät ihmiset olleet niinä miehinäänkään ja vaeltavaan saattueeseen liittyi väkeä hyönteisparven tavoin, ja noiden kahden sanottiin, tosin ei vallan suoraan, mutta kuitenkin huomattavasti, "melkein niinkuin ottaneen hengiltä nuo toiset kaksi." Mutta Sternsteinin emäntä oli kuin olikin nyt kuollut ja makasi viileässä mullassa, ja se olikin kai hänelle parhaaksi, kuten toisillekin; elleivät he voineet luopua toisistaan, oli se kai sallimus ja Jumalan armo, että he nyt kunniallisesti voivat päästä yhteen ja täyttää aikomuksensa, ja jos heidän aikanaan olisi sallittu saada tahtonsa perille, niin olisi koko tuo harmi ja kaikki jäytävä sydämen tuska säästynyt. Niin, niin, kaikkeen tapahtuneeseen oli oikeastaan kumminkin vain syypää — Sternsteinin vanha isäntä!

Tuohon tapaan kävivät useimpien ajatukset ja arvelut siitä, mitä oli tapahtunut ja mitä nyt tulisi tapahtumaan, ja vain harvat pysyivät lujina alkuperäisessä ankarassa tuomiossaan, niiden joukossa myöskin kappalainen Sederl; ainoastaan yksi selitti jo alusta pitäen, ettei hän mitään niin kuumana nielaise kuin se tarjottaessa on, nimittäin vanha pastori. Tosin hänkin ajatellessaan tuota "rumaa juttua", — että senkin juuri hänen kirkkoherrakunnassaan piti tapahtua! — veti samettiviittansa arveluttavasti vinoon harmistuneena raapien päätään ja hänen otsansa vetäytyi pahaaennustaviin ryppyihin; mutta syyllisten saattamisen oikeuden eteen jätti hän ihmisten huoleksi ja tuomion sen ratkaistavaksi, jonka silmät milloinkaan uneen vaipumatta näkevät enemmän kuin kaikkien ihmisten silmät saattoivat nähdä! Hänellä oli herkkä tuntemus kansan luonteesta ja tavoista, tarkka tieto sen puheista, ja lopullinen rauha ja sopeutuminen asiassa, joka ei tahtonut "antautua" ei unohtua, ei tullut hänelle odottamatta.

"Ette milloinkaan, ette ikinä, Sederl", virkkoi hän kiivastuneena nuorelle pappismiehelle, "opi ymmärtämään maailmaa ja ihmisiä! Teillä ei vielä ole käytännöllistä silmää. Jos antaisin Teidän nyt toimia sijassani, niin Te varmaankin uhraisitte jotakin eläville vahingoksi ja kuolleille ei miksikään hyödyksi!… Tuhannenvietävän tulimmaista!" Tämä "kirottu lauseparsi" ei millään tavoin kohdistunut kappalaiseen; vanha herra oli varottavalla liikkeellä kohottanut etusormensa häneen päin ja sitten laskenut sen alas painaakseen tupakkaa piipun pesään; nyt singahutti hän sen keltaiseksi käynein kynsin ulos, heilutteli sitä ja puhallellen kivistävää kohtaa jatkoi: "Ptyh, — hyi! Te ette tiedä, kuinka ihmisiltä oikein putoaa kivi sydämeltä, kun joku epäkohta jälleen näyttää tulevan järjestykseen, ja kuinka auliisti silloin kaikki avustavat asian ratkaisua sopivalla ja säädyllisellä tavalla, niin että harmista ja kiertelemisestä tulisi loppu. Sinne ihmisten syliin heittäytyminen olisi Jumalalle ja maailmalle huono palvelus!"

"Teidän korkea-arvoisuutenne", virkkoi kappalainen nousten ylös ja tarttuen vanhaan kirkonkirjaan, jota hän juuri oli huvikseen tutkinut, sekä valmistautuen poislähtöön, "en tahdo väitellä, mutta tuo kaikki on minulle syvimpään sieluuni saakka vastenmielistä."

"Hävetkää sitten myöskin sieluun asti, niin syvälle kuin sitä riittää", virkkoi pastori. Hän pidätti hänet oikealla kädellään ja ojensi vasemman käsivartensa seinällä olevaa ristiinnaulitunkuvaa kohden. "Tuo tuolla ei myöskään ole ajanut luotaan publikaaneja ja syntisiä ja ihmeelliset ovat usein ne tiet, joille hän eksyneet johdattaa, että he eivät kadotetuiksi tulisi! Juuri tällä kertaa tuntuu minusta kuin näkisin hänen armonsa ja viisaan johdatuksensa pohjaan. Sederl, ei niin että rikkoisin sinetin rippisalaisuudesta — mutta sallikaa minun sanoa Teille, että nuo kaksi hän varmaankin armahtavaisuudessaan on säästänyt yhdestä rikoksesta!"

Vanha sielunpaimen puristi nuoren miehen kättä. "Kenties kahdestakin." Hän nyökäytti tälle vakavana päätään ja meni pois.

Pahimmin kävi vanhalle Zinshoferin emännälle. Häntä eivät ihmiset ensin syyttäneet, vaan olivat julkisesti vihoissaan hänen "avustuksestaan"; häntä välteltiin ja oltiin karttelevia ja lyhyitä hänen seurassaan, ja itse Sternsteinin hovissakin, jossa hän kuitenkin odotti osakseen kaikkea kiitosta, kohdeltiin häntä epäystävällisesti.

Eräänä iltana, jolloin hänen selittelyjään ja valituksiaan taas ei otettu kuuleviin korviin ja hän katkeroituneena riensi hovista pois, tarttui hän käteen Sternsteinin vanhaa isäntää, joka sattui hänen tielleen. "Isäntä", huudahti hän, "nyt saan minä kokea sitä, mitä sinä jo aikoja sitten olet saanut, ja siinä suhteessa olemme täydelleen yhdenvertaiset!"

Vanhus veti kätensä pois ja pyyhkäisi nuttunsa hihaa, ikäänkuin kosketus olisi sen tahrannut. "Älä nyt kiinni tartu", sanoi hän tylysti. "Sinun vertaisesi en tiedä missään suhteessa olevani."

"Ilman kiitosta — olkoonpa niinkin! Kiittämättömyyttä vastaan olen hyvästi varustautunut. Toisaalta sinä saat itsellesi kumppanin hakea." Näin sanottuaan käänsi hän vaimolle selkänsä.

Kaikki mitä tuo korskea tuleva vävypoika teki vanhuksen hyväksi supistui siihen, että hän antoi tälle talven tullessa luvan muuttaa ränstyneestä hökkelistään pyhänkuvaintekijän majaan. Siellä hän nyt istui siistimpien ja lujempien seinien sisällä kuin muulloin ja oli kylmissään kuten ennenkin, sillä puukuorma, jota hän oli toivonut ja johon hän oli luottanut, jäi tulematta. Hän kärsi siitä niin kauan kunnes se — kuten hän sanoi — kävi liian joutavaksi.

"Jos ne minulle sanovat yhdenkin sanan, silloin minäkin levitän kitani suureksi", murahti hän, tarttui kirveeseen, hakkasi autuaan pyhänkuvaintekijän puuvaraston pieniksi paloiksi ja poltti sen. Kun siitä sitten ei enää ollut siruakaan jälellä, pani hän puolivalmiin uhrikuvan kuviot saha- ja hakkuupölkylle. Ilkeydestä värähtelevin silmin katseli hän leiskahteleviin liekkeihin ja tuumi: pyhimykset palavat yhtä hyvin kuin puukin.

Hän pääsi aivan auttavasti yli talven; vähän sen jälkeen oli Sternsteinin nuoren isännän suruvuosi täysi; silloinhan pitäisi kuitenkin jotain tapahtua ja kaiketi hänenkin tilansa muuttua. Pidellen molemmin käsin päätään oli hän menossa kotiin, kun sai kuulla, — vierailta piti hänen sekin tieto saada, — että notario jo oli siksi ja siksi päiväksi tilattu Sternsteinin hoviin avioliittosopimusta tekemään ja panemaan kaiken muun tarpeellisen kirjoihin ja vahvistamaan nimellään.

Mutta sinä päivänä, jona notario — Toni oli hankkinut sen saman "kekseliään miehen" kuin isänsäkin — ylhäällä kartanossa pani asioita kuntoon, vaivasi vanhusta kiduttava uteliaisuus ja tuskallinen levottomuus, hän syöksyi huoneesta ulos ja tuli jälleen sisälle, meni ullakkokamarista kellariin ja tästä kosteasta pohjakuopasta jälleen ylös. Mutta hänen täytyi kuitenkin olla kärsivällinen ja vasta illan tullen näki hän jonkun kiireisesti rientävän majaa kohti; tulijan lähemmäksi saavuttua tunsi eukko hänet Zwishenbühelin pormestariksi.

Tuolla kylän korkeimmalla virkamiehellä oli pitkät sääret ja ihmeellisen lyhyt yläruumis, jonka leveiltä olkapäiltä taas kohosi silmäänpistävän pieni pää. Molemminpuolisen, lyhyen poskiparran yläpuolelta työntyi kaksi mahtavan suurta korvalehteä melkein "päätä paeten" esiin. Vaikkakin hänen suuret silmäteränsä olivat hieman esiinpistävät, olivat ne kuitenkin varustetut riittävän suurilla kansilla, joita hän sitten ensinmainittujen suojaksi tavallisesti pitikin aina miltei suljettuina, mikä teki hänen ulkomuotonsa sekä miettiväisen että lempeän näköiseksi. Mutta kasvojen alemman osan, joka oli ikäänkuin litistynyt ryppyisten poskien väliin, suun ja lyhyen leuan varjosti kauas ulottuva nenä, jota zwischenbüheliläiset helposti ymmärrettävistä syistä nimittivät "lyhdyksi"; kun nenä oli näin suuri ja suu pieni, ei hän voinut estää puhuessaan useain äänten kulkemista mukavampaa tietä nenän läpi.

"Oletko sinä Zinshoferin emäntä?" honotti hän. "Luulen sinun toki minut tuntevan", virkkoi tämä myrkyllisesti.

"Vaikka sokeakin olisin, niin voisin tehdä valan, että sinä olet se, sillä minä tunnen sinut kärnytyksestäsi, mutta se mikä pitää tulla toteennäytetyksi, se pitää tulla toteennäytetyksi, sillä minun on puhuttava kanssasi virka-asioissa."

"No, tule sitten sisälle, tulehan toki sisälle." Vanhus juoksi ripeästi edellä ja pormestari kompuroi perässä. Vaimo kuivasi tuolin ja asetti sen keskelle tupaa.

"Ah, ei! kuulehan nyt kumminkin!" virkkoi eukko kiihkeästi, vihanpunan kohotessa poskille. "Kun ei kerran kukaan noista tuolla ylhäällä katsonut maksavan vaivaa kutsua minua sinne tai tulla tänne alas, ja kun ne vieraalla ilmotuttavat minulle asiansa, niin tahdon toki tietää niin paljon kuin vieraskin tietää, ja ennenkuin sanot minulle kaikki mikä uteliaisuuttani herättää, ennen en päästä sinua tuvasta ulos, kestäköön se sitten vähäsen tai kauan aikaa!"

"Mitä pitäisi sitten tapahtua? Tyttärestäsi tulee Sternsteinin emäntä. Sen kai hyvin tiedät."

"No, minun mielestäni siinä olisi kylliksi! mutta päällepäätteeksi ottaa isäntä vielä hänen poikansa, autuaan pyhänkuvaintekijän Muckerlin omaksi lapsekseen."

"Oikeinko hän siihen itsensä pakottaa?" Vanhus veti suunsa irviin, mutta kun hänen edessään oleva mies pysyi vakavana ja ihmetellen avasi silmäluomensa, malttoi hän mielensä ja sanoi: "No, kauniisti hän siinä tekee."

"Tietysti, tietysti, Jumalalle kiitos siitä! Holhoojaksi kun olin asetettu, ei se ollut minulle vähäinen ilo. Uskothan toki etten minä ole vastustellut holhokkini pääsemistä kerran herraksi ja omistajaksi yhteen maan suurimmista kartanoista!? Niin. Mutta vaikkakin onni jo aivan kukkuramitalla on tullut pojan osaksi, täytyy minun kuitenkin vielä pitää kiinni yhdestä seikasta, jotta täytän kaiken vastuunalaisuuden ja voin puhtaalla omallatunnolla ruveta holhoustoimeen. Tämä mökki tässä on isän kuoleman jälkeen lapselle —"

"Mitä", ärjäsi Zinshoferin eukko lyöden nyrkillään pöytään, "aivanko ne ajaisivat minut ulos täältä, ja sinä, vanha kuokkavieras, autat heitä siinä?! Mutta kuulostaapa se totisesti kauniilta noiden kahden työksi, joille kyllä kaikkeen pahuuteen kelpasin ja nyt olisin liian huono siihen mikä oikein on, mutta sinä huolekas holhooja, sinä saat vielä nähdä, että teen tuumanne kokonaan tyhjäksi! Minä avaan kitani ja näytän, ettei mökki kuulu tuolle kirotulle mukulalle, minä teen valani siitä sen päälle, ettei sillä ole vainajaan mitään oikeutta ja ettei tuo toinen häntä ottolapseksi…"

Pormestari oli hyppinyt jonkinlaista piiritanssia toruskelevan vanhuksen ympärillä, — kuvaannollinen esitys, joka ei millään tavalla herättänyt aistillisuutta, — jolloin hän kerran toisensa perään rauhottavasti kohotti käsivarsiaan ja herkeämättä mutisi: "suus kiinni! pidä kirottu kitasi kiinni, sanon minä". Mutta kun ei eukko siihen taipunut eikä näyttänyt milloinkaan tahtovan taipua, keksi hän itse oikean keinon ja sulki omin käsin hänen suunsa. "Sinä tuhannen peevelin kyykäärmeensikiö, ennenkuin oksennat tyhjiin myrkkysi ja sappesi, salli toki ihmisen puhua asia selväksi, enhän minä vielä ollut lopussa. Sitten — sitten saat hakea aihetta haukkumiseen, tottahan sinun joku sellainen pitää löytää!"

"Koska tämä samainen mökki kuitenkaan ei mitään merkitse, niin olin minä sitä mieltä, että se pitäisi myydä ja myyntisumma panna pojan nimiin. Isäntä oli samaa mieltä, mutta teki heti itse tarjouksen, joka käy mökin arvon ylitsekin, no jaa, sehän tulee kuitenkin lapsen hyväksi. Niin oli nyt sitten Sternsteinin väki sen omistajia ja Sternsteinin väki lahjottaa sen jälleen sinulle, ja toimiin on ryhdytty, että sinä näinä päivinä tulet maakirjoihin merkityksi sen omistajana. Nyt sen tiedät. Oletko sinäkin ymmärtänyt asian?"

"No voi hyvänen aika, kyllähän minä tietenkin, helppohan se nyt on ymmärtää. Mökki on nyt minun!"

"Niinpä tietenkin, sehän ei ollut kun tyhmää lörpöttelyä. Et kai sinä järkevänä miehenä sitä kuunnellutkaan. Minähän muka niin melusin tietäväni jotakin ja voivani tehdä vaikka valan sen päälle! Olisipa se sentään synnillistä noita kelpo ihmisiä ja lihallista tyttärenlastani kohtaan! Eikö olisikin? Olisipa tietenkin! Pormestari, etkö sinä tekisi minulle sen kunnian että hyvän sanomasi muistoksi tyhjentäisit lasin viiniä? Kotona minulla tosin ei ole mitään, —"

"Kiitoksia vain. Minä olen tyytyväinen hyvään tahtoon, sinun kanssasi vähempäänkin. Hyvää yötä!"

Se mikä vanhusta nyt ajoi tuvasta ulos ja taas sisään ja kellarista ylös kattoparrujen alle, se ei ollut uteliaisuus eikä levottomuus, vaan ilo uudesta omaisuudestaan. Monta kohtaa, johon hän ennen ei ollut kiinnittänyt huomiotaan, katseli hän nyt vasta tarkemmin; nyt oli jokainen naula pysytettävä paikallaan ja laskettava lukuun. Hän riensi myöskin ulos puutarhaan ja löi puut ja pensaat nähdessään iloisesti käsiään yhteen; mutta kaiken tämän ohella ei häntä hetkeksikään jättänyt se siveellisesti kohottava ajatus, ettei hänen ollut vähintäkään kiittäminen sokeata onnensattumaa, vaan että hän oli kaiken omakseen saamansa — rehellisesti ansainnut.

Hiljainen oli se hääjuhlallisuus, joka pian tämän jälkeen vietettiin Sternsteinin hovissa, kuten hyvin sopiikin sellaiselle morsiusparille, joka lyhyen leskeyden jälkeen solmii toisen avioliiton.

Kovin ihmetellen ja hämmästyneinä seisoivat kunnon zwishenbüheliläiset, kun tuo nuori vaimo astui pois alttarin edestä. Että Helena oli kaunis, se tiedettiin, mutta niin kauniina kuin nyt toisena vihkimispäivänään ei häntä vielä kukaan ollut nähnyt. Ensi kerralla oli hän masentuneena astunut kirkkoon ja samoin sieltä lähtenyt; nyt asteli hän niin ylpeänä ja itsetietoisena esiin, aivan kuin se, mikä hänen osakseen nyt oli tullut, oikeudenmukaisesti olisi ollut tulevakin hänelle, mutta silmänsä piti hän kuitenkin kainosti alas luotuina, ikäänkuin olisi väitellyt kohtaamasta kateellisia katseita ja arastellut sellaisia herättämästä; ja vaikkakin yläpuolella kukoistavia poskia, joiden kuoppia syvensi hiljainen hymyily, loistavat silmät monasti kohottivat säkenöivän katseen ympärilleen, näytti se niin viattomalta kuin lapsen, jonka saavutettavissa oleva ihanuus hetkiseksi on lumonnut. Ei ainoakaan menneisyyden varjo, ei ainoakaan pilvi, joka olisi syntynyt pelokkaasta katseesta tulevaisuuteen, pimitttänyt noita onnekkaita, iloisia kasvoja, ja tuo yksi ajatus, minkä niistä lukea saattoi, nimittäin: "saavutettu!" ei myöskään värisyttänyt jäseniä pidätetyn riemuhuudon tavoin, vaan kätkeytyi hiljaisen iloiseen, itsetyytyväiseen ilmeeseen.

Ihmiset olivat Sternsteinin hovin emännän vuoksi, joka niin itsestäänymmärrettävästi siksi osottautuen oli astunut heidän ohitsensa, kokonaan unohtaneet pyhänkuvaintekijän lesken ja Zinshoferin tytön, ja silloin kun ilkeimmät huomasivat muistuttaa mieleensä aikoja ennen tätä tilaisuutta tapahtunutta "pikku hairahdusta", olivat vaunut pariskuntineen ja vieraineen jo kuulemanmatkan ulkopuolella.

Kutsuttujen joukossa oli myöskin Olutjuusto-Martel, ja hänen tulonsa saattoi vain ihmetyttää sitä, joka ei tarkemmin tuntenut vanhusta eikä siis tiennyt, ettei tämä sallinut minkään sellaisen tilaisuuden päästä käsistään, jossa hän saattoi tehdä haukkumanimelleen häpeää hylkäämällä jyrkästi oluen ja juomalla viiniä — mitä parempaa, sitä mieluummin — ja ottamalla juustoa, jos hän sitä ollenkaan söisi, vain vatsantäytteeksi, ellei mitään parempaa tarjottavaa olisi. Mutta kirkkoon hän ei kuitenkaan mennyt, vaan piti, sillävälin kun vihkimisjuhlallisuus alhaalla kylässä toimitettiin, ylhäällä kartanossa seuraa Sternsteinin vanhalle isännälle, joka samoin pysytteli tilaisuudesta poissa.

Kun nyt uusi emäntä miehensä rinnalla astui juhlatupaan, näki hän noiden kahden vanhuksen istuvan vastapäätä toisiaan. Hän astui uuden appiukkonsa viereen. Loistavin silmin, josta välähti jonkinlainen veitikkamainen ilkeys, ja ystävällisesti hymyillen, jonka nähdessään vanhus kai tunsi ettei se koskenut häntä, vaan oli vastaanväittämättömän kauneuden ylvästelyä, tarjosi emäntä hänelle kätensä. Kun vanhus ei siihen tarttunut, sanoi emäntä hetkisen kuluttua hiljaisella äänellä: "No, nyt minä sitten kuitenkin olen täällä. Ole järkevä. Tahdotko yhä olla minulle vihamielinen?"

Vanhus työnsi oikean kätensä vasemman tavoin housuntaskuun ja kääntyi Olutjuusto-Marteliin päin. "Taas yksi. Olenpa utelias tietämään, kuinka monta emäntää täällä vielä saan nähdä."

Kun vanha isäntä vieraspitojen aikana poistui tuvasta, seurasi nuori emäntä pian hänen perässään ja odotteli porstuassa kunnes hän palasi takaisin puutarhasta. "Minä tarjosin sinulle äskettäin kättäni", virkkoi Helena.

Vanhus tahtoi astua hänen ohitseen, mutta Helena sulki häneltä tien ja huudahti: "Ei askeltakaan! Sinä kuuntelet, mitä minulla on sinulle sanomista! Luuletko minun antavan kohdella itseäni tässä talossa niinkuin nollaa? Siinä suuresti erehdyt. Opi ensin tuntemaan minut. Koska minulle tänään kirkossa alttarin edessä tuli se ajatus mieleen ja koska kaikki kuitenkin lopultakin on käynyt oikein ja asianmukaisesti, joten olisi mieletöntä entisten tapahtumain vuoksi kantaa vihankaunaa toisiaan vastaan, niin ojensin sinulle käteni, en kerjätäkseni ystävyyttäsi, vaan siinä hyvässä uskossa, että sinullekin se samainen niin kristillinen kuin järkeväkin käsitys selviäisi."

"Aseta sinä kaksi sadinta ja pane molempiin erinomainen silavapala, minä en mene kumpaankaan."

"Älä kuvittele mielessäsi, että tahtoisin pyydystää sinua. Minä vain haluaisin molemminpuolista hyvää sopua. Jos sinä suot minulle sen kunnioituksen, mikä minulle tulee, niin suon minäkin sinulle sen mikä sinulle kuuluu. Jos sinä koettaisit ymmärtää minua, niin koettaisin minäkin tehdä samoin sinua kohtaan. Mutta sinä tahdot toisin, ja niinpä sitten sinulle käyköönkin! Sinun ei tarvitse luulla turhaan minussa niitä ajatuksia herättäneesi, että synti ja häpeä, jokainen paloittelu ja teeskentely, kaikki, mikä minua tänä seitsemän ja puolen vuoden aikana on kalvanut, olisi minulta säästynyt, ellet sinä aikoinasi yhtä sydämmettömällä kuin tarpeettomallakin tavalla olisi asettunut vastustavalle kannalle, vaan jo silloin olisit myöntynyt siihen, mitä et nyt tänään voinut estää! Sinun ei ole turhaan tarvinnut muistuttaa minua siitä hetkestä, jolloin pikemmin kuolleena kuin elävänä hiivin tuota polkua alas ja rukoilin Herraa Jumalaamme, että hän sallisi minun nähdä sen päivän, jolloin voisin maksaa takaisin sinun armottoman korskeutesi. Se päivä on nyt tullut ja minä tahdon sinulle näyttää että se nyt todellakin on käsissä!"

Vanhus katsahti häneen silmät siirollaan ja suu levällään. "Mitä sinä sitten minulle tahdot näyttää? Sinä?"

"Mitäkö sinulle näytän? Sinun eläkeoikeutesi tässä hovissa teen mitättömäksi."

"Säästä sanasi! Älä unohda kuka sinun edessäsi seisoo. Minun ei tarvitse sallia sinun sanoa itselleni mitään!" Ja Helena käänsi hänelle selkänsä ja astui edeltä tupaan takaisin, vanhan Sternsteiniläisen laahustaessa perässä, nyrkit ojossa, käsivarret raivosta täristen ja raskain askelin.

Mutta tuo suuri suuttumus ei kuitenkaan ollut haitaksi hänen ruokahalulleen eikä juomahimolleen, vaan näytti vain enentävän kumpaakin, sillä hänelle ei maistunut pienet palat eikä kohtalaiset siemaukset, niin että hän, vieraiden lähtöä tehdessä, valittavalla äänellä selitti, että "jalkani jo tahtovat pettää ja silmäni hämärtää". Hänen kuvauksensa tilastaan jätettiin totuudenmukaisena vastaanväittämättömäksi, mutta sen puolustaminen ijäkkäisyydellä torjuttiin pilkallisesti, ja jotkut nuoremmat arvelivat tuona päivänä olevansa juuri yhtä vanhoja kuin hän tai hänen yhtä nuori kuin he. Hän tarjoutui Olutjuusto-Martelin avustettavaksi ja tuo pitkä mies koettikin sitten uskollisesti auttaa turvattiaan pääsemään osotettua tietä pitkin pihan poikki; hänen onnistui välttää kaikki pienet vaarat, ja kun se suuremmissa merkillisellä tavalla meni myttyyn, kesti hän ne sovinnollisesti ystävän kanssa. Hän törmäsi tämän kanssa puoliavointa ladonovea vastaan, ja kun se tästä sysäyksestä ponnahti kokonaan selälleen, syöksyivät molemmat suurella jymyllä ovesta sisälle saranain vääntyessä niin pitkälle kuin saattoivat; pari askelta loitompana kompastuivat he kumollaan olevaan, pestyyn kaivoämpäriin. Tätä yhtä "ennätystä" ja toista "lankeemusta" lukuunottamatta saapuivat he onnellisesti päämaaliinsa, ja siellä sammalteli Olutjuusto-Martel talon kynnyksellä: "Mikä sinä olet — kun nyt vanhoilla päivilläsi — järjetön mies — pitäispä — sinut vielä tänäänkin — pis — pistää — vau — vaununkopan taka…"

Vanha Sternstein riistäysi irti seuraajastaan ja paiskoi hänelle yhtäkkiä muutamia niin kovia iskuja, että hän ääneensä kirkui. Mutta suuttumuksestaan huolimatta ei Olutjuusto-Martel unohtanut, että hänen velvollisuutensa kumminkin oli toimittaa vanhus katon alle, ja niinpä tarttuikin hän uudelleen kiinni, tosin hieman voimakkaammin kuin juuri tarvis vaati, ja kiroten ja jymyten kävi kulku portaita ylös, rytisten ja kolisten kamarin ovelle, ja siellä huomasi Olutjuusto-Martel äkisti olevansa yksin pimeässä. "Sternsteiniläinen" — huusi hän puoliääneen, — "Sternsteiniläinen! Missä sinä olet? No, sano nyt riivattu, oletko siellä!" Vasta hetkisen kuluttua vastasi siihen muutamasta nurkasta kuuluva äänekäs kuorsaus. "Vai niin", tuumi Pitkä tyytyväisenä; sitten katsahti hän tyhjään vuoteeseen arvellen: "Olisipa se kumminkin synti", ja paneutui pitkäkseen siihen.

Varhain aamulla avautui Sternsteinin hovissa suuren tuvan akkuna, ja
Helena kumartui katsomaan siitä alas kylään päin.

Verkalleen tuli aurinko kukkulan takaa esiin ja alhaalla jokirannalla kävi kaikki valoisaksi.

Pienen kirkon torninristi liekehti, talot ja hökkelit punertuivat ja jotkut akkunat kimmelsivät.

Emäntä pyyhkäisi muutamat silmien eteen siirtyvät hiussuortuvat pois otsaltaan.

Kun hän katseli viimeiseen majaan päin, jossa hän oli viettänyt ilottoman lapsuutensa, ja sen viereiseen asumukseen, jossa hän oli elänyt itselleen ja muille taakaksi, silloin ahdisti niiden muisteleminen hänen mieltään kiusallisen, sekavan unen tavoin; mutta täältä ylhäältä katsoen sulivat nuo yksityiset, tien varrella olevat asunnot kuitenkin yhdeksi valoisaksi riviksi ja taustana olevine viheriöine kukkuloineen ja sen yläpuolella kaareutuvine sinisine taivaineen yhdeksi hymyäväksi kuvaksi; omat kokemukset himmenivät ajatellessa yhteistä hätää ja kurjuutta, josta hän oli päässyt pois ja joka syvimmältä asti alhaalta kukkulan juurelta ei ulottunut huipulle, josta hänen nyt kuitenkin oli suotu katsella alas, kuten hän kerran lapsellisessa mielessään oli toivonut ja ikävöinyt.

Kiitollinen, melkeinpä harras tunne valtasi hänet; kiitollinen, hän ei itsekään tiennyt ketä tai mitä kohtaan; aurinkoako kohtaan, joka valaisi kaikkea niin lämmittävästi ja ystävällisesti, ilmaako kohtaan, joka kaikkialla leyhyi ja liikehti, kylääkö kohtaan, kukkulaa, sinistä taivasta, koko tuota ihanaa, säteilevää maailmaa kohtaanko —? —

Hän pani kädet ristiin rinnalleen. Kauan pysyi hän tässä asennossa, mutta sitten äkkiä kavahti nauraen ja huudahtaen ylös. Nuori isäntä seisoi hänen takanaan ja oli molemmin käsin ottanut häntä kainaloista kiinni.

XXII.

Kuukaudet kuluivat, Sternsteinin vanha isäntä ja nuori emäntä olivat lukemattomat kerrat, toisiaan etsimättä tai välttämättä, sattuneet toistensa tielle; tosin huomasi isäntä sen epäsuopean katseen, mikä häneen joka kohtaamalla sivultapäin osui, mutta se ei kumminkaan pannut häntä miettimään, miten se aina pysyi samanlaisena ja muuttumattomana sittenkin kun hän julkisesti käänsi yhä ivallisemmin kasvonsa siihen päin. Ompa jo suukopua pidettykin, ja jos sellainen vielä tulisi kysymykseen, niin pitäisi vanhus kyllä huolen siitä, että se jäisi tyhjiin sanoihin; siinä hän on vielä se — vanha.

Oli muuan kirkas ilta, jolloin vanhus omilla vaunuillaan palasi takaisin Schwenkdorfista, jossa hän oli käynyt tapaamassa Olutjuusto-Martelia; hän antoi hevosen mielensä mukaan ravata pitkin tietä, tuprutteli piippuaan ja katseli mielihyvällä verkalleen ohitse siirtyviä majoja, puita ja mäkiä. Kun hän Zwishenbühelissä kääntyi sillalle päin, kahahti pensaikossa jokin, ja vaikkei hän ollutkaan vähääkään taikauskoinen, säikähti hän kuitenkin hämärässä nähdessään vanhan vaimon haahmon, joka piti laihoja käsivarsiaan viittovin liikkein ojennettuna häntä kohden, rientävän ajopelejä vastaan; mutta ääneensä ratkesi hän nauramaan tuntiessaan tulijan vanhaksi Katheliksi.

"Ptruu, tamma! No, mikä nyt sitten on hätänä? Vääristelethän vallan kuin noitatemppuilija!"

"Oo, isäntä, enkö minä ajatellutkin onnettomuutta; että sinun näin aavistamatta pitää pääsemän sen perille."

"Huuda kärsivällisyyden enkeliä, niin, kärsivällisyyden enkeliä huuda avuksesi, jotta ei vihan paholainen sinua voittaisi."

"Sinun kanssasi tarvittaisiin jo legioona kärsivällisyyden enkeleitä. No, minä huomaan että jokin on saanut sinut aivan pois suunniltasi; siis rauhotu ja ala jo kerrankin puhua."

"Herranen aika, älä kiroa, älä nyt vielä ennenkuin mitään tiedätkään."

"Voi sun vietävä", kivahti vanhus, "se hiiviskelijä, se varas, minun omaisuuteni hän anastaa, se —"

Kathel pani kätensä ristiin. "Jumalan tähden, isäntä, älä huuda niin kovaa, muutoin rientävät ihmiset kylästä tänne tai kuuluu se ylös hoviin asti, ja joku voisi tulla katsomaan mitä täällä tapahtuu; juorujen kantaminen ei ole tapani ja jos joku minut näkisi täällä, ajettaisiin minut vielä vanhoilla päivilläni tuolta pois. Sallihan mieluummin minun kertoa miten se on tapahtunut."

"Sinä olit tuskin lähtenyt, kun emäntä kutsuu Michlin, Vastlin, Heinerin ja Seffin saapuville ja käskee nämä toimittamaan rautaisen raha-arkun pois sinun eläkehuoneestasi."

"Siihen sievään kamariin, jossa se ennenkin on ollut ja jonne se kuuluu, kuten emäntä sanoi."

"Onko hän niin sanonut?" nauroi vanha Sternsteiniläinen katkerasti.
"Ja onko se nyt siellä?"

"Siitä on lyhyt ilo. Heti kun pääsen tuonne ylös, sanon tuolle suloiselle emännälle mielipiteeni asiasta, ja vielä tänään, nyt heti paikalla, on kaikki jälleen pantava entiseen kuntoon! Ja ne neljä pölkkypäätä, jotka sokeasti koskevat vieraaseen omaisuuteen, ne minä tahdon kelpolailla löylyyttää, niin että toiste muistavat minua; mitenkä voivatkaan he uskaltaa —?! —"

"Mutta minkä ne sille voivat? Heitä käskettiin siihen. Ompa siinä kuitenkin ollut siksi paljon raahaamista ja ponnistelua että kirkas hiki on juossut pitkin heidän ruumiitaan."

"He-he-he! Sen kyllä uskon. Se on niille oikein ja samaa ne saavat taas heti uudelleen maistaa, sillä ennen en levähdä — vaikkapa siihen tarvittaisiin aikaa puoliyöhön saakka, — ennenkuin kassa jälleen on vanhalla paikallaan."

"Kuulehan, Vastl, katsos, tuo mies parka, oli saanut koko tuon rautamöhkäleen jalalleen, ja mölissyt hän oli niinkuin härkä ja yksijalkaisena hänet sitten oli kannettu paikalta pois."

"He-he-he! Saiko edes yksi kyllikseen? Sepä hyvä ja samalla ikävä että se tapahtui vain yhdelle! He-he-he, se mies kyllä muistaa olleensa mukana! Luulenpa totta vie ihmisen, joka joutuu parin sentnerin painon alle, kuulevan kaikkien enkelien laulavan ja huutavan, vaikkei se juuri varsin kauniilta kuulosta. He-he-he! Ei tuollainen muistutus ole haitaksi Ontukoon nyt ryökäle! He-he-he!"

Mutta kesken äänekästä riemuaan rengin onnettomuudesta muisti vanhus kuitenkin, kuinka kovin lapsellista ja hänen omista tavoistaan poikkeavaa tuo oli, ja hän veti kasvonsa totisiin ryppyihin. "Saakeli soikoon", murahti hän, "niin pitkälle et toki vielä ole tullut. — Sternsteiniläinen — että olisit tästä ymmällä! Oliko toisella oikeus ruveta sinun herraksesi? Ah ei, kaukana siitä!" Hän siirtäytyi hieman syrjemmälle kuskipukilla ja sanoi vanhalle emännöitsijälle: "Astu vaunuihin! Menkäämme heti paikalla emännän silmien eteen!"

"Mitä ajatteletkaan?" kysyi Kathel kauhistuneena. "Minähän sanoin hänelle meneväni muutamaksi hetkeksi vanhan Matznerin emännän luo, siihen pyysin luvan ja nyt olen jo kuluttanut pitkän aikaa sinun odottelemiseesi! Todistajaksi en sulle rupea etkä sellaista tarvitsekaan. Nyt minun vaan on kiiruhdettava, että kerkiän kylään, jotta sitten voin sanoa siellä käyneeni, jos asiasta tulisi kysymys. Hyvää yötä, isäntä, katso eteesi äläkä toimi ajattelemattomasti." Hän riensi vaunujen ohitse sillan poikki, kylään päin.

Sternsteinin vanha isäntä heilautti ruoskaansa ja läjähytti hevosta; tämä karahutti juoksemaan mäkeä ylös ja tempoi vaunuja perässään. Kartanoon saavuttuaan ajoi vanhus heti pihamaalle, jossa kolme nuorukaista seisoi oven edessä juttelemassa keskenään. Kaksi lähti nauraen käpälämäkeen, kolmas, joka kädet housuntaskussa oli hypähtänyt taaksepäin välttääkseen rattaita, jäi laiskana ja huolettomana paikalleen.

"Ja sinä, lurjus, tahdot olla hyvällä omallatunnolla, vaikka otat osaa varkauteen, ja uskallat vielä pöyhistellä siinä vasten kasvojani!?"

"Enkö ole mielestäsi puhuttelemisen arvoinen? No, odotappas, kyllä opetan sinulle itsepintaisuutta!"

Ukko oli jo kohottanut ruoskansa iskeäkseen ja renki torjuen ojentanut käsivartensa, kun emäntä astui porstuasta ulos. "Vaikka hän löisi sinua kuinka paljon tahansa, Heiner", huusi tämä, "niin lyö sinä vain takaisin! Ei sinun tarvitse alistua. Sinä olet tehnyt vain sen, mihin sinua käskettiin."

Silloin antoi vanha isäntä ruoskan pudota takanaan olevan puupinon päälle ja kapusi raivosta tärisevin jäsenin vaivaloisesti alas vaununistuimelta. "Sinä — sinä — ", ähkyi hän tukahtuneella äänellä, "kiihotatko sinä palvelijoita tekemään väkivaltaa miehesi lihalliselle isälle! — Missä on Toni?!"

"Ylhäällä omassa kamarissaan, avoimen akkunan kautta hän kuulee joka sanan minkä täällä puhumme, ja jos hän tahtoo minua jostakin estää tai kieltää, niin tarvitsee hänen vain pistää päänsä ulos. Sen kunnioituksen, joka sinulle minun mieheni lihallisena isänä on tuleva, antaisin sinulle mielelläni, ellet tahtoisi täällä hovissa suuremmasta käydä, mutta toista herraa en tunne, ja sitä en kärsi että sinä tahdot rangaista niitä palvelijoitamme, jotka tottelevat käskyä!"

"En tunne — en kärsi —", matki vanhus pilkaten. "Voi sinä —! Mutta oletpa oikeassa, mitä minun tarvitsee ensinnä käydä käsiksi tuohon mieheen? Yksinomaan sinuun minun on vihani kohdistettava. Ja nyt kysyn sinulta, en toisena herrana, vaan omaisuuteni herrana ja omistajana, mitä sinulla on ollut hakemista tuolta ylhäältä ja mitä sinulla on sieltä raahaamista?"

"Kuuleppas vaan, sinä tiedät sen jo ennenkuin vielä olet katsonut ympärillesikään huoneessasi! No, sitä arvoitusta ei ole vaikea arvata; sitä tietä, jota sinä tulet, ei ole kulkenut kukaan muu kuin vanha Kathel, se juorukello."

"Ja jos minä tahdon, ei hän täällä enää tule päivääkään vanhemmaksi!"

"Jos hän olisi sanonut sinulle sellaista, mitä sinun ei tarvitsisi tietää, niin en hetkeäkään epäröisi, mutta koska hän on sinulle sanonut vain sen, mikä pysyy julkisena asiana, niin ei asia minusta ole niin suuren melun arvoinen. Aika lailla minä häntä kovistan petollisuutensa vuoksi, en enempää."

"Niin, ole niin armollinen ja myöskin niin hyvä ja toimita heti huomisaamuna minun rautainen raha-arkkuni jälleen sinne, mistä sen tänään olet pois raahauttanut."

"Tahdotko pidättää sen minulta, varas?!" ärjäsi vanha isäntä, kohottaen nyrkkinsä vaimoa vastaan, joka peräytyi askeleen, ei uhkauksen vaan häväistyksen vuoksi. Isäntä antoi kätensä vaipua alas ja lausui pilkalliseksi: "Luuletko siitä mitään hyötyväsi, tyhmä? Eikö sinulta puutu avain? Sitä minä en sinulle luovuta!"

"Pidä se vaan hallussasi", virkkoi Helena ylpeästi. "Minä tahdon järjestystä, en sinun omaasi! Arkku on hyvässä säilössä meidän luonamme ja avain sinun luonasi. Sinä olet vanha mies, sinä voisit helposti joskus jättää sen lukitsematta, hukkaisit siitä jotakin tai anastaisi sieltä vieraan käsi; silloin täytyisi päällimäisten kääntyä alimaisiksi, santarmit tulisivat taloon ja palvelijat joutuisivat ikävän epäluulon alaisiksi. Parempi katsoa kuin katua! Me emme koske sinun omaasi, mutta eihän se ole muuta kuin kohtuullista, että tiedämme mihin sinun rahasi joutuvat. Voisithan sinä muistamattasi tehdä ostoksia ja kauppoja ilman kirjallista kuittia, antaa petkuttaa itseäsi, ja lopulta et enää tietäisi mihin rahat ovat joutuneet, ovatko velkojat, jotka ilmottautuvat, myös oikeat ja mistä velalliset on etsittävä. Senvuoksi kuuluu arkku sinne, missä se nyt on, eikä se ole viimeinen mikä talteen on otettava, jos tuolla tavoin edelleenkin menettelet. Katsohan tuota hevosparkaa tuossa, siinä se vielä seisoo nääntyneenä hurjasta ajosta mäkeä ylös; jos sinä hevosia ja härkiä tuolla tavoin pitelet, niin en voi sallia viattomain eläinten kärsiä sellaista, vaan on nekin pian siirrettävä meidän navettoihimme ja talleihimme."

"Ottaisitko sinä vielä karjanikin minulta?!" Emäntä käänsi hänelle selkänsä ja astui porstuaan; yhden katseen hän vielä loi vanhukseen olkansa takaa, ja vaikkei tämä sen ilmeen hämäryydestä voinut mitään erottaa, käsitti hän sen kuitenkin yhtä varmaksi kuin pilkalliseksikin kysymyksensä myöntämiseksi. "Oh, sinä!!"

Vanhus huudahti ja sitten, heristellen molempia yhteenpuristettuja nyrkkejään poislähtevän jälkeen, huohotti. "Kaikkiko — kaikki — ottaisit minulta?! — Siitä hyvästä minä otan siunaukseni pois — talosta ja tavarasta, maasta ja mannusta! Talosta — ja tavarasta — maasta ja mannusta!"

Horjuen asteli hän eläkerakennukseensa. Kun ruskea tamma hetkisen oli miettiväisenä seissyt paikallaan ja tämän jälkeen voimallisesti pudistanut päätään, kuten kärpästen kiusaamana, seurasi se hitaasti perässä vaunuineen.

Oli kolmas yö tämän jälkeen, kuu paistoi makuukamariin, Sternsteinin nuori isäntä haukotteli vuoteellaan ja emäntä kysyi omalta vuoteeltaan: "Kuuleppas Toni."

"Se on taas vain luulottelua. Nuku pois, älä valvoskele, niin et kuule mitään. Hyvää yötä!"

Molemmat kääntyivät seinään päin, mutta ei kestänyt kauan ennenkuin emäntä jälleen käännähti, kohotti päätään, tuki sitä käsivarrellaan ja katseli ympärilleen huoneessa; maidonvalkealta paistoi nurkkaus, jossa hienon teräslankaverkon ympäröimänä sänky sijaitsi. Siinä nukkuivat kuusivuotias Muckerl ja puolitoistavuotias Juliana; täysikuu valaisi lasten kasvot. Helena nousi nopeasti ylös, riensi vuoteen luo ja verhosi teräslankaverkon peitteillä, jotta eivät lapset näkisi pahoja unia tai tulisi unissakävijöiksi.

Lapset olivat potkineet peitteen pois päältään ja makasivat paljaina. Helena katseli voimakkaasti kehittynyttä, tervettä poikaa ja kosketti hiljaa hänen poskeaan. "Olet minun pulska poikani, sinä", virkkoi hän; pikku tyttö veti sattumalta samalla hetkellä suunsa itkuun ja pani kätösensä silmilleen, jonka nähtyään Helena jatkoi hyvitellen: "Ei, ei, olet sinäkin minun kaunis tyttöseni." Hän levitti peitteen molempien päälle ja asteli takaisin vuoteelleen. Sängyn viereen päästyään hypähti hän äkkiä siihen ja istui kuuntelemaan.

Se se oli taas, mikä hänet jo kahtena yönä oli tehnyt levottomaksi, mikä varmaankin oli määrätty vain hänen kuultavakseen, koskei kukaan muu hiiskunut siitä mitään. — Ikäänkuin kaukaisesta etäisyydestä kuului rapinaa ja koputusta, hiljaa mutta kuitenkin selvästi, aivankuin kajahtaisi se seinien sisäpuolelta, lyhyeksi hetkeksi hereten, sitten taas sitä kovempana jatkuen; mutta nyt oli jyskytys äänekkäämpää kuin molempina edellisinä öinä.

Mikä kummitus tahtoi sinne pesiytyä ja turmella hänen kotinsa? Elämöikö siellä vanha oljenpunojatar, jonka kuolemaa hän oli toivonut, vai Muckerl, joka soimasi häntä uskottomuudesta, vai Sali, jonka tilalle hän oli asettunut?

Tosin oli hän saapunut päämaaliinsa näiden kolmen yli, mutta hän ei ollut kulkiessaan ketään jalallaan koskettanut, tuntenut vain heidän olevan tiellään, ikäänkuin jonkinmoista tuskaa tuottamassa; kuka tai mikä tahtoi nyt yhtäkkiä, saattaa sanoa vähäpätöisen jäännöspalan vuoksi, kiusata häntä?

Ei, ei, ei oljenpunojatar eikä Muckerlkaan voinut "liikkua" täällä Sternsteinin hovissa, jossa he eivät milloinkaan olleet käyneet; heidän täytyi, elleivät maan povessa lepoa löytäneet, "harhailla" kirkkomaalla tai niissä asunnoissa, joissa he elivät ja kuolivat, ei täällä ylhäällä. Se saattoi vaan olla autuas emäntä! Mutta minkävuoksi hän ei, jos hän kerran Helenalta jotakin tahtoi, tullut tähän kamariin, jossa hän pisimmän ajan loppunsa edellä oli viettänyt, tälle vuoteelle, jossa hän silmänsä sulki?

Kova kauhu tärisytti Helenaa, hän pani jalkansa lattialle ja astui pois vuoteeltaan.

Kummitus tahtoo hänet yksin kutsua johonkin yksinäiseen paikkaan eikä suo itselleen ennen rauhaa, vaan tulee yhä tungettelevammaksi ja rajummaksi, kunnes hän tottelee ja seuraa sinne, minne se hänet tahtoo saada!

Ei ollut mitään muuta neuvoa rauhan palauttamiseksi taloon kuin tahtoen tai tahtomattaan mennä sitä "katsomaan", mikä se sitten lieneekin! Mutta pahimmassa tapauksessa, jos kummitus tekisi väkivaltaa, saattoi toki puolustaa itseään. Ja eihän henkiä saa joka päivä nähdäkseen; varmaankin kuulee silloin asioita, joita ei joka ihminen tiedä. — Jos se on entinen emäntä, niin on hänen sanottava, onko häneltä jäänyt maan päälle joku suru, jolta hän ei saa rauhaa, onko jotain tehtävä hänen pelastuksekseen vai ilkeydestä ja kateudestako hän noin "hoveeraa". Surusta pitää hänen päästä vapaaksi ja pelastua; mitä sieluparan hyväksi voidaan tehdä, se tehdään, mutta jyskytys ja kiusanhenki osattaisiin myös ajaa ulos ja karkottaa tiehensä! Ei vähimmässäkään tahdo nykyinen emäntä antaa perään entiselle, vaikka tämä siinä paikassa kahleiden kalistessa ilmi elävänä jumalattomana ihmisenä nousisi maasta ylös! Oi, ilmottakoon vaan mitä tahtoo, ja vaatimuksiin hänen kai on vastattava, mieluummin nyt heti, ennenkuin kauhu tekee hänet kykenemättömäksi ja kun hän vielä on järkensä ja kielensä herra.

"Kaikki hyvät henget kiittävät Jumalaa, Herraa, sano mikä on sinun vaatimuksesi?"

Vielä kerran toisti Helena kuiskaten tuon lauselman. Sitten alkoi hän, raskaasti huokaisten, ottaa vaatteita ylleen. Pantuaan sukat jalkaansa hiipi hän seinäkaapin luo, veti varovaisesti yhden laatikon auki ja otti sieltä vihityn vahakynttilän; ohi mennessään sieppasi hän kenkänsä ja luoden aran katseen miehensä ja lastensa makuutiloille avasi hän oven. Selvempänä kuului tuo kamala jymy hänen korviinsa. Hän seisoi kotvasen aikaa epäröivänä; sitten raapaisi hän tulitikulla muuriin, sytytti kynttilän, otti yhden vihkivesiastian yläpuolella riippuvista vihityistä oksista, ja kastettuaan sormensa veteen ja kolmasti ristittyään ja pirskotettuaan itsensä, lähti hän tuvasta.

Kynttilä ja oksa vasemman käden sormien välissä, samassa kainalossa jalkineet, ja vapaana olevalla oikealla kädellään suojaten valoa hän riensi käytävän läpi portaille, siellä pisti kengät jalkaansa ja astui sitten rappu rapulta varovaisesti alas.

Porstuassa kuuli hän jyskinän kajahtavan ikäänkuin maan sisästä. Sitä seuratakseen oli hänen siis suunnattava tiensä alas kellarikerrokseen.

Hän painoi kätensä aivan ylös rintaluuta vastaan, sillä ihan kaulaan asti tuntui hänen sydämensä tykyttävän. Hän astui pari askelta eteenpäin, nojautui erääseen ovipieleen ja tuijotti hiljaiseen, kuutamon valaisemaan yöhön.

Vähän matkan päässä oli suuri, ruskea, mustatäpläinen koira, joka piti paksun kuononsa taivasta kohden suunnattuna ja päästi aika-ajoin pitkäveteisiä äännähdyksiä, jotka kuuluivat perin valittavilta.

Eläin käänsi päänsä ja tuli kömpelösti hypäten, häntäänsä heilutellen, lähemmäksi.

Helena tarttui koiran kaulanauhaan vetääkseen elukan porstuaan, mutta se ehätti ennen häntä ja pyöriskeli hurjasti hänen ympärillään ja katseli häntä niin tyhmän hyväntahtoisesti kuin ainakin, eikä ainoakaan karva hänen nahassaan ollut pystyssä; mutta paikat, jotka eivät ole oikein turvallisia, saavat koirat pelkäämään ja hevoset arkailemaan.

Tiikeri haisteli rauhallisesti kellarinrappusia, mutta kun emäntä valmistautui astumaan niitä alas, törmäsi se nopeasti edelle.

Helena heitti vihityn palmunoksan taakseen, mitään kummituksia ei ollut tiellä, "elävät" ihmiset harjottivat siellä jotain ilkeyttä ja varmastikin olivat he taloon kuuluvia, minkä saattoi selvästi huomata koiran käytöksestä ja liikkeistä.

Hän oli ehtinyt portaiden puoliväliin, kun alhaalla syntyi eloa; hän kuuli huudahduksen, sekavaa torailua, tärähdyksen seinää vasten, ikäänkuin kivenheitosta, ja koiran tuskanulvonnan, kaikki nopeasti perätysten; sitten törmäsi Tiikeri portaita ylös, juoksi hänen ohitseen ja livahti pysähtymättä porstuan läpi ulos pihalle.

Rohkeus oli taas kokonaan pettämäisillään hänet. Hän huomasi olevansa yksin tuossa tilavassa paikassa. Seinät ynnä kellariin säilöön pantujen astioiden ja muutamien työkalujen ääriviivat liehuivat vapisevassa kädessä pidellyn kynttilän epävakaisessa valossa ja toisesta päästä, likeltä muuria, pilkutti valoa lyhdystä, joka oli maassa, ja siitä kohosi pystyyn kaksi tankoa, joita yhdisti poikkipuu, kuten hirsipuita nähdään kuvattavan.

Nyt kuului sieltä ähkymistä, käsi kohottautui maasta ja harmaantunut pää ja häränniska tuli näkyviin…

Nyt ei ollut enää puhettakaan mistään kummituksesta. Hirsipuu oli tikapuitten pää, joka pisti esiin eräästä kuopasta; sen reunalla oli lyhty ja lähellä, multaläjän päällä, oli lapio, ja olkapäihin saakka oli Sternsteinin vanha isäntä piilossa tuolla syvyydessä ja hakkasi vasaralla perusmuurin paljaiksi kaavittuja kiviä.

"Jeesus, Maaria", ähkyi vanhus, hänen käsivartensa vaipuivat alas ja työkalu liukui pois hänen kädestään; hän horjahti takaperoisin seinää vasten ja tuijotti kuin mieletön ja kadotettu Helenaan.

Sillävälin oli vanhus tointunut jäätävästä kauhustaan. Hän hymyili ilkeästi Helenalle. "Pitäisikö sinun tietää mitä täällä teen."

"Hm! He-he! Mitä minä täällä teen, — mitäkö minä täällä toimin? Niin, he-he", — hän sanoi tämän hämmentyneesti hymyillen, poikasen tavoin, joka saadaan kiinni jostain kepposesta, jonka kekseliäisyydestä hän hiukan ylvästelee, — "no, onnen kaivan teiltä tässä pois."

"Millä tavalla, arvelet kai?" jatkoi vanhus ja katseli häneen värähtelevin silmäluomin, vääntäen avointa suutaan niin että kiiltävät hampaat tulivat näkyviin. "Tähtikiveni otan pois perusmuurista." [Sternstein = tähtikivi.]

"Sinä varas, sinä velvollisuutesi unohtanut varas!" huusi vaimo. "Sen saat jättää tekemättä! Talo on meidän, perustuksineen päivineen, ja sinulla ei ole mitään oikeutta koskea siihen. En välitä tähtikivestä, sen sulle sanon, en vähintäkään siitä huoli, mutta koko rakennus voisi sortua päällemme, kun noin kaivat. Nouse heti ylös!"

"Oikeuteenko, niinkö luulet?" ivasi vanhus, tarttui vasaraan ja läjäyttti iskun, joka kaikui holvissa.

"Taukoa vielä hetkiseksi", huusi emäntä, "kuule vain pari sanaa! Sinä luulet, ettemme toki asiasta oikeuteen mene, jotta emme tekisi itsellemme mitään häpeää, ja siinä voit olla oikeassakin, mutta minä osaan tehdä jutun paljon lyhemmäksi."

"Kutsut ehkä Tonin tänne", nauroi vanhus, "ja katselette sitten kahden toimiani."

"En minä ole sellainen, etten osaisi itse auttaa itseäni." Näin sanottuaan otti Helena nopeasti lyhdyn ylös maasta, sammutti valon, otti sitten kynttilän pois ja singahutti sen taakseen erääseen nurkkaan. "Noin! No, ole nyt järkevä ja nouse ylös ja lähde pois mukaani; täksi päiväksi on sinun kai hämärän vuoksi keskeytettävä etsimisesi, ja jotta et huomenna etkä minään muunakaan päivänä enää siihen ryhtyisi, telkeän tästäpuoleen kellarin oven ja otan avaimen haltuuni."

Vanha mies ei vastannut mitään, hän nojautui liikahtamatta ja sanattomana muuria vastaan; mutta kun kyyneleet voimattomasta raivosta tunkeutuivat hänen silmiinsä, kätki hän äkkiä kasvot käsiinsä ja alkoi katkerasti itkeä.

Kummastuneena astui emäntä askeleen lähemmäksi. "Oletko lapsi? Älä nyt toki ole niin itsepäinen kuin lapsi silloin kun sitä kielletään pahaa tekemästä. Oliko sinun työsi muullaista? Ajattele sitä aikaa, jolloin Sternsteinin hovia ei vielä siksi nimitetty ja jolloin sinä, ollessasi vielä nuori, sait sen haltuusi isältäsi, tuskin nimeksikään suurempana ja rikkaampana kuin sadat muut; että siitä sittemmin on tullut yksi maan suurimmista kartanoista, siitä saa se kiittää sinun työtäsi ja sinun toimeliaisuuttasi, ja nytkö tahtoisit repiä alas sen, mitä omin käsin olet rakentanut? Senkö voisit sinä tehdä, kun sitävastoin minä en tunne mitään muuta surua kuin sen, että Toni on pikemmin valmis hävittämään kuin enentämään, eikä mitään muuta ajatusta kuin sen, että kaikki ainakin on pysytettävä sen verran koossa, ettei tuleva omistaja kerran saa vakoakaan vähemmän maata, kappalettakaan vähemmän karjaa; yhtä ainoata kattotiiltäkään ei pidä puuttuman siitä, mitä sinä olet luovuttanut pojallesi, hänen isälleen! Sinun pitäisi edes minun — vaimoihmisen — edessä hävetä, ellet sitäkään syntiä pelkäisi, että otat talosta sen mikä sille on onnea tuottanut ja, kuten itse uskot, vieläkin tuottaa!"

Emäntä näytti siis kuitenkin, huolimatta äskeisestä ajattelemattomasta puheestaan, panevan jonkun verran arvoa "tähtikiven" hyville ominaisuuksille.

Vanhus seisoi yhä vielä kuopassa pää kumarassa; nyt huokasi hän raskaasti ja sanoi hitaasti: "En häpeä enkä syntiä pelkää, mutta" — hän tunki sen hampaittensa välistä esiin — "mene edeltä!"

Lyhyitten tikapuiden nappulat olivat loitolla toisistaan ja horjuvin säärin raahasi hän itsensä vaivaloisesti niiden astuimille. "Älä koske minuun", huusi hän, kun Helena ojensi hänelle käsivartensa.

"Älä ole hupsu", sanoi Helena, "salli nyt auttaa itseäsi. Ei se tapahdu sinulle mieliksi eikä häpeäksi. Sinun jäsenissäsi on vielä äskeistä kauhua ja ne eivät tahdo lähteä liikkeelle, mutta minulla ei ole tuhlata enempää aikaa ja sinäkin tulet hyvillesi, kun pääset pois tästä paikasta."

Autettuaan vanhuksen ylös kuopasta otti Helena vasaran, lapion ja lyhdyn haltuunsa ja meni edellä; kellarinportailla piteli hän kynttilää hieman takanaan ja huomautti vanhukselle porrasten vaarallisuudesta.

Porstuassa puhalsi hän kynttilän sammuksiin. "Pitääkö minun kantaa nämä sinun luoksesi?" kysyi hän, kohottaen kapineilla sälytettyä käsivarttaan.

Vanhus pudisti päätään, otti häneltä kaivamisvehkeet ja lyhdyn ja asteli hitaasti pois.

Muutaman askeleen päässä seisahtui vanhus paikalleen, katsahti taakseen emäntään ja murahti: "Hm?"

Vielä kerran kohotti vanhus päätään ja katsoi Helenaan suurin silmin; sitten hän kääntyi menemään.

Lapio ja vasara löivät kalahdellen toisiaan vastaan vapisevassa kädessä hänen astuessaan pihan poikki ja nopeasti pakenivat hänen edeltään talon vahti Tiikeri ja sen toveri Turkki kartanon toiseen päähän.

Kun emäntä oli antanut vanhan Sternsteiniläisen tuntea etevämmyytensä ja tämä oli saanut kokea syvän nöyryytyksen, jota ei mikään harkinta, vaan ainoastaan suotuisa tilaisuus voisi korvata, niin ei kumpikaan enää tästäpuoleen asettunut toisensa tielle, vaan syntyi heidän välillään aselepo; mutta että he — ja lisäksi vielä niin pian — tulisivat solmimaan keskenään täydellisen rauhan, sitä he eivät olisi uskoneet.

XXIII.

Tähän saakka oli Sternsteinin nuori isäntä mielellään lähtenyt jokavuotisiin aseharjotuksiin, olihan se kuitenkin parin viikon ajaksi "toista", ja kaikesta totutusta pääsi silloin eroon; häntä huvitti heitellä rahoja ympärilleen ja antaa köyhien miesparkojen ihmetellä itseään, miehien, jotka seisoivat samassa rivissä hänen kanssaan, ja saada heidät juovuksiin ja harjottamaan kaikenlaista ilkeyttä, josta he sitten perästäpäin usein saivat kärsiä kylläkin kovan rangaistuksen, kun sitävastoin hänen suhteensa, jos jotain kysymystä tuli, oltiin olevinaan vikoja huomaamatta tai annettiin hänen ainakin niin lievästi kuin mahdollista suoriutua rangaistuksesta. Eipä paljon puuttunut, ettei hän pian kohonnut aliupseeriksi, sillä nämä eivät koskaan kieltäneet toveruuttaan sellaiselta, joka oli niin suuriarvoinen iloisille veikoille ja janoisille kurkuille, ja he ilmottivat hänen olevan parhaan miehen mikä milloinkaan oli seissyt heidän "riveissään". Tosin saattoi tämä tarjona oleva toveruus maksaa hänelle hyvän joukon enemmän rahaa kuin vaatimaton entinen, mutta olihan hänellä sitä. Mielettömästi ja määrättömästi tuhlasi hän sitä joka vuosi tähän aikaan, jota hän nimitti juhlahetkekseen, eikä antanut hiukkastakaan toivoa muutokseen tässä suhteessa. Ja niitä oli maassa kai vain harvoja, jotka sellaisella tyytyväisyydellä kuin hän vastaanottivat kutsuntapoletit; kenties sen tekivät vain kaikkein köyhimmät, jotka harjotuskentällä tiesivät saavansa paremman ravinnon kuin kotonaan. Mutta nyt tuli hänelle tavallisuudesta poikkeavalla ajalla käsky, joka kutsui hänet rykmenttiinsä, ja silloin tapahtuikin, että hän otti sen vastaan kaikilla "tuhattulimmaisilla" ja "tuhannenvietävillä", sillä kaikkialla puhuttiin ja sanomalehdet kertoivat siitä, että jossain tuolla kauempana valtakunnassa puolivillit ihmiset olivat nousseet kapinaan keisaria vastaan ja sotamiesten oli nyt riennettävä sinne ottelemaan heidän kanssaan.

Tuhannen peeveliä! Jos viholliset tulisivat rajan yli tänne, niin kyllä hän, Sternsteinin Toni, näyttäisi heille kyytiä ja auttaisi heitä osaamaan kotiinsa; mutta juosta kokonaan maasta pois sodan vuoksi, se näytti hänestä ihan järjettömältä. Tulkoot nuo tunkeilevat miehet tänne, jos jotakin tahtovat, niin kyllä heistä pian selviydytään! Mutta ajaa heitä takaa Karstiin [Laaja kalkkikivialue Itävallan rantamalla] saakka, noita konnia, jotka turvattomia silpovat ja häväisevät… senkin vietävät!

Mutta muuta ei voinut tehdä kuin totella, ja niin lähti sitten Toni, kun se aika tuli, pois Sternsteinin hovista. Helena, joka tahtoi saattaa häntä piirin pääkaupunkiin saakka, istui molempine lapsineen vaunuissa; Toni oli ottanut sijansa kuskipukille rengin viereen ja ohjasi hevosta, pitääkseen hyödyttömät ajatukset loitolla.

Oli kolkko päivä, harmaiden sadepilvien alla ajelehti sakea usva vuorenhuipuille. Kun vaunut kolisivat kaupungin katukivitykselle, oli siinä jo ensimäisten putoavien pisaroiden jälkiä, ja heidän saavuttuaan asemahuoneelle virtasi vettä taivaan täydeltä.

Isäntä heitti rengille ruoskan ja ohjakset. "Jumalan haltuun,
Heiner", sanoi hän.

"Jumalan haltuun, isäntä! Pidä huoli siitä, että pian jälleen palaat luoksemme!"

"Älä murehdi", huusi Toni vielä taakseen, kun hän vaimoineen ja lapsineen, joita hän oli auttanut vaunuista alas, katosi ovesta sisään.

Käytävässä ojensi emäntä hänelle ensin pojan, sitten tytön suudeltavaksi; pian riippui hän itse miehensä kaulassa.

Toni oli nopeasti asettanut pienokaiset jälleen jaloilleen ja nyt irtautui hän Helenan syleilystä. "Heitä nyt jo, älä turhanpäiten raskauta sydäntäsi, tiedäthän etten voi tuollaista sietää."

Junan lähtiessä liikkeelle viittasi hän vielä kerran hätäpikaa kädellään akkunasta; sitten hän peräytyi sen luota — ja oli poissa!

Emäntä muisteli myöhemmin usein tätä hetkeä. Kaikki koneiden sihinä, kaikki ketjujen kalina ja pyörien kolina hukkui syöksyvän veden pauhinaan, veden, joka liehuvan esiripun tavoin putosi lähimmän ympäristön päälle, niin että ratakiskot vähän matkan päässä asemalta katosivat hämärään harmauteen, ja sinne liukui juna ikäänkuin äänettömästi ja kuulumattomasti ja hävisi jäljettömiin.

Niin hoiti nyt sitten Sternsteinin emäntä yksin tuota suurta kartanoa. Hän tuli hyvin toimeen, naapurit olivat ystävällisiä ja palvelijat hyväntahtoisia, sillä Helenan asemaa pidettiin ankarana pakkona, jota ei voinut verratakaan Tonin tilaan, joka ylimielisesti oli tunkenut vanhuksen syrjään ja keltään neuvoa kysymättä herrastellut ylimäisenä talossa, jonka mielihyvällä sallittiin joutua pulaan, ellei suorastaan ilkeydestä sellaiseen toimitettu. Emännältä sitävastoin ei annettu minkään hyvän neuvon puuttua.

Niityt alkoivat kellastua ja puiden lehdet lakastua ja koko tuona pitkänä aikana oli vain yksi vieraan käden kirjottama kirje saapunut Sternsteinin hoviin tuomaan tietoja Tonista. Nuori isäntä oli sen, huomattavan huonolla tuulella ollen, sanellut eräälle kirjotustaitoiselle toverilleen; hän ilmotti lyhyesti, että hän — Jumalalle kiitos siitä — oli hyvissä voimissa, mutta oli saanut kaikesta raahaamisesta kyllikseen eikä uskonut voivansa odottaa siitä loppua tulevankaan. Itsellään ei hänellä ollut aikaa kirjottamiseen ja se kävi häneltä sitäpaitsi vaivaloisesti.

Enempiä tietoja ei tullut, mutta tämä lyhyydessään ja pontevuudessaan sai hänen väkensä samoinkuin palvelijatkin siihen luuloon, että hän yhtäkkiä ilmestyisi taloon, ennenkuin kukaan osaisi sitä aavistaakaan!

Muuanna aurinkoisena iltapäivänä, kun zwischenbüheliläiset palasivat kotiin "rukoushetkestä", lähti Sternsteinin emäntä viimeisten joukossa ulos kirkosta. Miettiväisenä hän astui leveitä portaita alas, hänen edellään kulki enää vain eräs vanha vaimo horjuvin, avuttomin jaloin; hän tunsi tämän Matznerin emännäksi, saavutti hänet, talutti häntä ja vei hänet vaarattomasti tasaiselle maalle.

"Ohhoh", hymyili vanhus, "miten hyvä sinä emäntä olet. Jumala sen sinulle palkitkoon!"

"Ei siinä mitään kiittelemistä, mielellänihän sen teen. Mutta sanoppas minulle, onko sulla niin kiire?"

"Eikö se ole joutunut sinun korviisi? Heinää niittäessään ja turhanpäiten siinä kisaillessaan oli se tokero — tyttöparka — tarttunut erään toisen sirppiin ja pahasti loukannut kätensä, niin että hänen nyt täytyy istua kotona; hän ei voi mitään ansaita, ja mitä voin minäkään toimittaa, joka näin vaivaloisesti kävelen ja liikun?"

"Minun mielestäni ei siinä olisi mitään ihmettelemistä, jos te luottaisitte minuun ja minä vanhan ystävyyden vuoksi auttaisin teitä."

Matznerin emäntä yskähti hämillään. "Kyllähän minä sinua heti ajattelin, mutta hän ei tahtonut sitä sietää."

Vanhus nyökäytti päätään, sitten jatkaen tuttavallisella puheliaisuudella: "Et voi kuvitellakaan, emäntä, mikä risti minulla tuosta tytöstä on! Hänellä ei nyt kerran ole mitään onnea maailmassa, ja sentäänkin hän työntää luotaan tarjona olevan avun! Tiedät kai minkävuoksi hän ei tahtonut tulla sinun luoksesi, olet kai huomannut miten sinun autuas miesvainajasi oli juurtunut hänen sydämeensä? Mutta tämä ei välittänyt hänestä. No, tehköön joku solmun siihen missä nuoralta toinen pää puuttuu!"

Emäntä painoi miettiväisenä päänsä alas. "En tahdo Sepherlin kanssa kiistellä, eikö Muckerl hänen kanssaan olisi paremmin sopinut, se oli miehen oma asia ja — jos niinkin oli — oma vahinko; mutta ne ovat vanhoja juttuja, Matznerin emäntä, ja ne eivät enää kuulu tähän. Sano hänelle terveiset minulta ja käske hänen terveeksi tultuaan käydä meillä. Minä ottaisin hänet mielelläni vanhan Kathelin apulaiseksi, ja jos hän on taitava, niin kuka tietää mitä vielä tapahtuu. Siihen saakka voit sinä, kun teiltä jotain puuttuu, tulla minun luokseni; minä autan sinua, se ei koske häneen. Ethän toki liene ylpeä?"

Kun Sepherl sai kuulla tuosta "suuresta onnesta", joka oli hänelle tulossa, ja siitä avusta, joka oli tuleva hänen äitinsä osaksi, sanoi hän: "Sinä voit ottaa Sternsteinin emännältä mitä saat ja mitä hän sinulle tarjoo; sinua en vaadi kärsimään mitään haittaa enkä hylkäämään hänen kristillistä tekoaan; mutta minä en ota häneltä vastaan vähintäkään ja elostelemista saman katon alla kuin hän en voi sietää. Ymmärrä minua oikein; itse puolestani en soimaa häntä mistään, vaikkakin ehkä minun onnettomuuteni johtui yksinomaan siitä, että hän on ollut yht'aikaa minun kanssani samassa maailman kolkassa, ja hänen menettelystään sitä henkilöä kohtaan, joka oli minulle omaa itseäni rakkaampi, sen voin antaa hänelle anteeksi, johon kristillisyytenikin minut velvottaa, mutta unohtaa — unohtaa en sitä voi!"

Sepherl ei milloinkaan pitkän elämänsä aikana mennyt Sternsteinin hoviin; vuodet läpeensä auttoi hän yksin itseään eteenpäin maailmassa ja vanhana eukkona antoi hän pienen majansa eräälle köyhälle, nuorelle avioparille, vaatien itselleen vain tarvittavan elatuksen lyhyiksi elinpäivikseen ja takimaisen kamarin asuinhuoneekseen. Viimeisellä hetkellään pani hän "surevan jumalanäidin" kuvan kuolinvuoteensa ääressä istuvan papin käteen. "Se oli oikea, pyhä kuva ja hyvin kallis muisto", ja hän pyysi, että sitä "pidettäisiin hyvästi", hänelle lohdutukseksi ja kunniaksi eräälle "toiselle kuolleelle", jonka hän nyt toivoi tapaavansa, jos Jumala hänelle tämän ilon soisi.

Kun Sternsteinin emäntä palasi kotiin kirkosta, oli vanha Kathel häntä vastassa ovella ja sanoi: "Kirje on tullut, emäntä, olen pannut sen ylös kamarisi pöydälle. Paperia ja sinettilakkaa ei siinä ole säästetty; se on kai jostain virastosta."

"Hm, uusi verotuslista ehkä." Näin sanottuaan astui emäntä nopeasti portaita ylös. Muutama silmänräpäys myöhemmin piti hän kirjelmää kädessään; se oli piirikaupungin notariolta, jonka osote oli painettu siihen ylimäiseksi; Helena mursi auki kotelon, kirjotettu paperi ja yksi numero paikkakunnan sanomalehteä, joka julkaisi viralliset tiedonannot, tulivat hänen käsiinsä siitä.

Hän alkoi, lukea, mutta kalpeni äkkiä ja vaipui vieressään olevalle tuolille; papereja pitelevä käsi lepäsi voimattomana pöydällä. Hetkisen kuluttua nousi hän ylös ja hiipi akkunan ääreen, paperit ratisivat hänen vapisevissa käsissään, vielä kerran luki hän ne tarkkaavaisesti rivi riviltä; loppuun päästyään vaipui kirjelmään tarttunut käsi raskaasti alas ja toinen otti nopeasti esiin nenäliinan ja painoi sitä kyyneltyneille silmille.

Sitten seisoi hän kauan ympäristönsä unohtaneena ja mietteisiin syventyneenä, painaen kosteata nenäliinaa otsalleen ja tuijottaen ulos ympäristöön, mitään näkemättä. Äänekäs huokaus, joka hänen huomaamattaan pääsi kuuluville, sai hänet säikähtämään, hän kääntyi ympäri ja lähti pois huoneesta. Astuessaan pihalle juoksi pikku Muckerl tallinnurkkauksen takaa esiin, kantaen Julianaa selässään.

"Äiti", huusi hän iloisesti, "katsoppa kuinka tämä jauhosäkki antaa raahata itseään! Kun se väsyy, niin se itkee, ja kuitenkin se tahtoo olla joka paikassa!"

Emäntä viittasi torjuen kädellään ja sanoi vakavasti: "Olkaa hiljaa". Hän otti pienokaisen alas pojan selästä ja pani hänet veljensä viereen. "Se on hyvä, että jo nuorena hoivaat naisväkeä. Varsinkin pienestä siskostasi sinun kai täytyy pitää huolta, poika parka." Hän liitti lasten kädet yhteen ja asteli pienokaisten kanssa Sternsteinin vanhan isännän eläkerakennukseen. Tämä istui sen edessä olevalla penkillä ja hänen vieressään Olutjuusto-Martel; kun viimemainittu näki emännän, sanoi hän: "Katsoppas, eikö tuolla kävele se noita? Miten tulet toimeen hänen kanssaan?"

"Noita hän tosin on", murahti vanha isäntä, "mutta sellainen, joka vartioi aarretta; kun sellaisen antaisi tutkia paikkansa ja jättäisi hänet sitten rauhaan, niin siten parhaiten tulisi toimeen; mutta kuka kernaasti katselee tuollaista ilkiötä talossaan? Muutoin, mikä totta on, se on totta, pulskat olot hänellä on, vahingolta osaa hän varjella itseään, hänen on vain vielä näytettävä, oppiiko hän ymmärtämään hyötyä, silloin on hän isäntä siellä; poikani ei siksi kelpaakaan. Ja se on myös totta, ettei sinulla ole mitään syytä olla vihamielinen hänelle, sinun tyttärenlastasi pitää hän kuin omaansa. Mutta minä — joka hänet alunpitäen tahdoin sieltä pysyttää poissa ja jonka uhallakin hän siellä istuu — minä en tahdo olla missään tekemisissä hänen kanssaan."

"En minäkään, jo sinun mieliksesikin. Ja koska hän nyt on tulossa tännepäin, niin minä lähden. Jumalan haltuun!" Olutjuusto-Martel nousi ylös ja lähti, lausuen kuitenkin emännälle suloisesti hymyillen hyvänpäivän ja mutisten jotain "yhä kauniimmaksi" tulemisesta.

Helena nyökäytti päällään lyhyen tervehdyksen hänelle ja astui ohi; vanha Sternsteiniläinen otti piipun pois suustaan ja sylkäisi tuon miehen jälkeen, joka edessä puhui hyvää ja selän takana pahaa.

Emännän saavuttua vallan lähelle katsahti vanhus häneen ja nähdessään hänen kalpeat kasvonsa ja punaiset silmänsä kysyi: "Mikä sinulla on?"

— — Notario, monivuotisena asiatuttavana ja vilpittömänä osanottajana kunnioitettavien holhokkiensa kohtaloihin oli määrättömästi pahoillaan siitä, että tunsi itsensä pakotetuksi raskaaseen, surulliseen velvollisuuteen. Täytyessään olettaa, että suoranaiset tiedot sotakentältä näin levottomina aikoina sattuvien postinkulku-häiriöiden vuoksi usein ennättävät ennen virallisia julistuksia ja etteivät nämä taas niin pian olleet arvoisain omaisten saatavissa, salli hän itselleen luvan todellisimmalla osanotolla, mutta myöskin mieleenpantavalla viittauksella siihen toivoon, että taivaan suotuisa sallimus kuitenkin vielä olisi voinut pahimman ehkäistä, liittää tähän nähtäväksi erään sanomalehtinumeron, jossa oli virallinen kaatuneiden lista viime taisteluista. — — Paperi rapisi sormen alla, joka siirtyi riviltä riville, nimestä nimeen. Äkkiä hän säpsähtäen taukosi lukemasta.

"Mennyttä." Vanhus loi hitaasti katseensa ylös, mutta pian teki hän tilaa viereensä ja Helena vaipui istumaan penkille hänen sivulleen.

"No, pitää olla järkevä. Nyt ei ole ensinkään tietoa siitä, missä Toni on, mutta notario on oikeassa, eihän tarvitse heti uskoa pahinta, voihan hän vielä ilmestyä esiin. Olen vakuutettu siitä, että hän vielä kerran palaa takaisin. Rikkaruoho ei kuole."

Hän yritti olla hilpeän näköinen ja Helena koetti hymyillä, mutta se oli vain silmänurkkain ja suupielten hetkellistä värähtelyä; he tunsivat kumpikin ikäänkuin saaneensa toisensa valheesta kiinni ja tulivat jälleen vakaviksi.

Taistellen kyyneliä vastaan alkoi emäntä: "Toivokaamme parasta, mutta meidän on myöskin varustauduttava pahimpaan. Minä pyytäisin sinua muuttamaan ylös minun luokseni, jotta en elelisi niin yksin tuossa laajassa rakennuksessa ja jotta sinä myöskin ohjaisit minua talon hoidossa, mutta ellet tahdo tulla minun kanssani saman katon alle etkä antaa minulle mitään neuvoja, niin voithan jättää sen tekemättä, minä koetan sitten tottua kaikkeen ja toimia yksin niin hyvin kuin osaan. Mutta se armo minulle suo" — hän painoi ristissä olevia käsiään rintaansa vasten, — "että pidät huolta pojasta, sinä olet hänen isoisänsä, hän on sinun lihaasi ja vertasi, sinun täytyisi opettaa häntä ja sinulta hän voi jotain oppia, eikä pojasta ilman miehistä johtoa tule mitään! Alussa pienokainen kai usein juoksentelee hänen mukanaan sinne; älä kuitenkaan luule minun tahtovan tehdä itsestäsi lastenpaimentajaa, siinä ijässä pysyttelevät lapset mielellään yhdessä, mutta kun tyttäreni tulee suuremmaksi, otan hänet luokseni ja olen pitävä huolen siitä, että ohjaan ja opetan häntä oikeaan, kuten minun tulee, mutta neuvo ja opeta sinä poikaa, älä anna hänen kärsiä siitä, mitä sinulla ehkä vielä entiseltään on minua vastaan." Hän nousi ylös, raskaasti tukien kättään vanhuksen olalle, ja työnsi pojan tämän polvien väliin. "Näetkös, ellei nyt olisikaan asia siten kuin se on tapahtunut ja käynyt, niin en ainoastaan minä olisi maailman hylkäämä, vaan sinäkin olisit nyt yksin suuressa, rikkaassa kartanossasi."

Vanhus kurtisti kulmakarvojaan ja katsoi synkästi eteensä; sitten nyökäytti hän pari kertaa päätään ja laski leveän kätensä pikku Muckerlin päälaelle.

Hetkisen kuluttua nousi hän hiljaa istualtaan, vetämättä oikeaa kättään pois, mutta vasempansa selustalla pyyhkäisi hän aivan hatunreunan alapuolelta otsaansa ja huohotti: "Kuuma on, emäntä, kuuma, — ei sitä olisi uskonutkaan vielä tähän aikaan…" Äkkiä painoi hän käden kasvoilleen ja huokasi äänekkäästi: "Ah, se on kovaa."

XXIV.

Vuodet vierivät, Toni ei palannut takaisin. Molemmat lapset kasvoivat Sternsteinin hovissa äidin ja isoisän valvonnan alaisina. Muckerl tunsi suurta kunnioitusta ensimainittua kohtaan ja todellista kiintymistä isoisään; tämä oli hänestä kaikkia muita ylempänä, hän oli pojan mielestä kaiken miehisen ja talonpoikaisen täydellisyyden esikuva, jota hän tavotteli, ja vanhus, jolle tämä mieltymys teki hyvää, jonka tämä arvonanto täytti ylpeydellä ja jota pojan hyväoppisuus ilahutti, oli häneen ihastunut ja selitti harkitsemattoman avoimella tavallaan, että lapsenlapsi oli hänelle rakkaampi kuin konsanaan oma poika, hän kun ei ollut taipuisa eikä kykenevä.

Julianalla taas oli suuremmoinen kunnioitus isoisää kohtaan — enempää ei tämä voinut häneltä vaatia — ja rakkaus emäntään, jonka kauneus ja viisaus teki hänelle hyvää; se joka äitiä "ylisteli", se puhui hänen mielihyväkseen ja se, joka antoi selvästi ymmärtää, että hän kehittyisi äitinsä kaltaiseksi, se oli sanonut hänelle kaikkein mieleisimmän asian. Tämä valtava kiintymys, tämä lapsellisen uhmaileva puolenpito voitti emännänkin sydämen ja se, ettei huolimatta molempien kasvattajain erikoisesta mieltymyksestä toiseen hoidokkaistaan, kuitenkaan syntynyt minkäänlaista hemmottelua ja liialla hyvyydellä pilaamista kummankaan lapsen suhteen, se johtui vain siitä, että vanha isäntä ja nuori emäntä olivat toisilleen avuksi velvollisuuksiensa täyttämisessä; äiti ei sietänyt minkäänlaista pojan erikoista etevämmyydenosotusta eikä isoisä tytön, kilpailu, joka tuli lapsille hyödyksi.

Usein kehotettiin emäntää toimittamaan miehensä kuolemanilmotus virastojen tiedoksi, jotta hän sopivan ajan kuluttua ja tilaisuuden sattuessa jälleen voisi mennä naimisiin, mutta emäntä selitti mieluummin tahtovansa nähdä poikansa kerran isännöivän Sternsteinin hovissa ja tyttärensä joutuvan naimisiin, siihen asti oli hänellä kylliksi huolta ja puuhaa noiden kahden vuoksi eikä häntä enää haluttanut olla riippuvainen yhdestä ihmisestä ja elää hänen mielikseen. Lastensa mieliksi hän eli, koska ne olivat häneen kiintyneet eikä hän huolinut hankkia niille isäpuolta, joka mielellään olisi voinut tuppautua kaikkien herraksi, — ja kun häntä huomautettiin siitä että hän itsekin oli Julianan äitipuoli, niin kysyi hän hymyillen: "Olenko minä? Huomaatko sinä sitä?" Ja tyttö pudisti silloin harmistuneena päätään.

Tosin katseltiin epäillen tuota hilpeätä, kauneudestaan tietoista naista, mutta ei kukaan Zwischenbühelissä eikä muuallakaan tiennyt sanoa, että Sternsteinin hovin emäntä olisi koskaan ollut kenellekään loukkaukseksi. "Jos hän on salaperäinen", — niin tuumivat jotkut, joita suuresti harmitti etteivät he voineet saada selville mitään, — "niin ompa hän hyvänlaatuinenkin."

Tämä hänen riippumattomuudenhalunsa, joka lopullisesti oli hyödyksi kartanolle ja sen perillisille, hänen tosin hiukkasen turhamaisuudestakin johtuva ponnistuksensa kasvattaa oma poikansa ja tytärpuolensa tunnollisesti, voidakseen näyttäytyä maailman silmissä hyväntapaisten lasten kunnioitettavana äitinä, hänen auliutensa avustamaan tarvitsevia, silloin kun puutteen näkeminen, jonka hän omasta kokemuksestaan tunsi, oli tuskallista ja hän mielellään tahtoi siitä päästä, hänen tosin jonkinlaisella kerskumisella esiintyvä anteliaisuutensa yleishyödyllisiin tarkotuksiin, — teiden ja siltojen tekoon, koulujen rakentamiseen ja sen semmoiseen, — mutta ainoastaan niihin, ei milloinkaan anottuihin, tuo kaikki teki hänet hyvin suosituksi ja Zwishenbühelissä samoin kuin ympäristölläkin kehuttiin häntä "kaikin puolin kelpo naiseksi." Tämän "kelpo naisen" rinnalla unohdettiin Zinshoferin tyttö ja pyhänkuvaintekijän vaimo, ei kysytty mikä Sternsteinin emäntä oli ollut tai miksi hän tulisi, hänet otettiin sellaisena kuin hän oli.

Kun sunnuntaisin kellojen kolmannen kerran soidessa Sternsteinin hovin vaunut pysähtyivät kirkonportaiden eteen, silloin astuivat Muckerl ja Juliana ensimäisinä rappusia ylös, — todellakin pulska pari nuoria ihmisiä, — ja heitä seurasi isoisä ja äiti. Emäntä pistää käsivartensa kevyesti isännän kainaloon, ei hän näytä tahtovan tukea vanhusta, vaan pikemmin näyttää se tapahtuvan siitä syystä, että hän tahtoo ottaa tasaisia askelia vanhuksen rinnalla, sillä tämä näyttää haluavan toteuttaa aikomuksensa elää satavuotiaaksi.

Vanhemmat katsahtavat tyytyväisinä ja ylpeillen edellään astuviin nuoriin ja nyökäyttävät tutunomaisella ystävällisyydellä päätään tervehtiville ihmisille, ja silloin välähtää emännän yhä vieläkin nuoruudeniloisissa silmissä niin itsetietoisesti ja ylimielisesti: Olenpa toki jotakin!

Hän oli tietoinen arvostaan ja siitä että hänessä jotain menetettäisiin, ja pelkkä turhamaisuus se oli, joka ensi hetkestä alkaen, jolloin tämä tietoisuus hänessä heräsi, sai hänet pyrkimään myös johonkin "oikeaan" eikä lyömään laimin mitään, mikä voisi tehdä hänen kadottamisensa huomattavaksi, ja näin teki hän, joka aina ja alati vain eli yksikseen, suuremman ja paremman vaikutuksen moneen kuin useat toiset, jotka alttiudella elävät vain yhden ainokaisen olennon tai muutamien harvojen heitä lähinnä olevain ihmisten hyväksi, usein yksinomaan tämän eristämisen kautta kovetuttaen kaikki loitompana olevat aina väärintekoon saakka itseään kohtaan, ja jotka annettuaan maailmalle esimerkin melkein itsekkäältä näyttävästä, ahdasmielisestä velvollisuudentäyttämisestä, merkitsemättä sille vähääkään, astuvat pois näyttämöltä.

Kuka on säälinyt kelpo oljenpunojatarta ja hänen kunnon poikaansa, pyhänkuvaintekijää? Kuka säälii oikeudentuntoista Sepherliä? Ei kukaan. He tekivät sen aina keskenään, eloonjäänyt poismenneelle; mutta toisin on laita, kun Helena kuolee, ei ainoastaan hänen omien lastensa sydämet tule murheellisiksi, vaan vieraskin itkee kuumia kyyneliä; ympäristön köyhille ja kaikille niille, jotka olivat tottuneet naapurin tuttavallisuudella pyytämään itselleen neuvoa ja apua, on se päivä oleva raskas, jolloin kuolema noutaa pois emännän Sternsteinin hovista.

Lukija voi nyt tehdä yhden kysymyksen. Minkävuoksi kerrotaan sellaisia juttuja, jotka vain osottavat "miten elämässä käy?"

Tosin se tuottaa hyödyttömän tiedon, se kun ei opeta muuttamaan menettelytapoja ja koska opetuksessa kuulemiaan ei kuitenkaan milloinkaan itse tiedon saaneetkaan yritä saada sopusointuun tekojensa kanssa; näin jää siis arvattavasti vielä pitkiksi ajoiksi kaikki inhimillinen pyrkimys ja työskentely vanhalle kannalleen ja vain uusi kertomus voi todistaa, että ennen tapahtunutta vieläkin tapahtuu. Sitäpaitsi ei ole mitään uutta kertoa kauneuden vaaroista sille, joka kaunis on, yhtä vähän kuin muillekaan; ei ole mitään uutta kertoa, että monen ihmisen elämässä uskollisuus omaa itseään kohtaan näyttää olevan yhdistetty toisen pettämiseen; ja panna uuteen pukuun tuollaisia vanhoja juttuja, joilla on koeteltu vaikutus, on vain keinotekoinen hätäapu, ja toinen samanlainen on leikata viimemainittu karkeasta villakankaasta; tämä ei tapahdu siinä yksinkertaisessa uskossa että talonpojat sillä olisivat lukijoiksi voitettavissa, eikä siinä keinottelevassa tarkotuksessa että tällä suosittaisiin erästä yhä enemmän ja enemmän muotiin tulevaa suuntaa, vaan yksinomaan siitä syystä, että maalaiselämän rajotettu toimintapiiri vähemmän vaikuttaa luonteiden luonnollisuuteen ja alkuperäisyyteen, intohimot joko julkeasti ilmenevät tai vain vääristellyn esityksen kautta tulevat ymmärrettävämmiksi; ja miten luonteet tulevat kohtalojen vaikutuksien alaisiksi ja joko turmeltuvat tai alistuvat itse ja saavat toisetkin alistumaan sen määräyksiin, — se on selvemmin käsitettävissä koneistossa, joka on ikäänkuin silmin huomattavissa, kuin sellaisessa, jota ruma suojus verhoaa ja huonot koristelut ja huono numerotaulu ympäröivät; olivathan vanhimmissa, yksinkertaisissa, vaikuttavimmissa kertomuksissakin sankarit ja ruhtinaat karjankasvattajia ja suurtilallisia, ja sikopaimenet heidän hoviministerejään ja kanslerejaan.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK STERNSTEININ KARTANO ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.