The Project Gutenberg eBook of Suomalaisen teatterin historia 3 Nousuaika, 1879-93., by Eliel Aspelin-Haapkylä

VIII. Kahdeksas näytäntökausi, 1879-80.
IX. Yhdeksäs näytäntökausi, 1880-81.
X. Kymmenes näytäntökausi, 1881-82.
XI. Yhdestoista näytäntökausi, 1882-83.
XII. Kahdestoista näytäntökausi, 1883-84.
XIII. Kolmastoista näytäntökausi, 1884-85.
XIV. Neljästoista näytäntökausi, 1885-86.
XV. Viidestoista näytäntökausi, 1886-87.
XVI. Kuudestoista näytäntökausi, 1887-88.
XVII. Seitsemästoista näytäntökausi, 1888-89.
XVIII. Kahdeksastoista näytäntökausi, 1889-90.
XIX. yhdeksästoista näytäntökausi, 1890-91.
XX. Kahdeskymmenes näytäntökausi, 1891-92.
XXI. Yhdeskolmatta näytäntökausi, 1892-93.
Viiteselitykset.

VIII.

Edellinen jakso kertomustamme päättyi Suomalaiselle oopperalle omistettuihin jäähyväissanoihin. Aikalaiset eivät kuitenkaan tienneet, että teatteri tästä lähtien oli käsittävä ainoastaan puhenäyttämön, eikä siis näytäntökauden loppuessa keväällä 1879 havaittu mitään alakuloisuutta sen ystäväpiirissä. Päin vastoin oli, kaikesta päättäen, mieliala reipas ja luottavainen. Ja olihan siihen aihettakin. Oopperan viimeinen näytäntösarja oli jättänyt jälkeensä kauniita muistoja ja puheosastokin oli tehnyt hyvän vaikutuksen. Ensi kerran se oli näytellyt Helsingissä yhtä mittaa kolme kuukautta ja ensi kerran Bergbom oli voinut panna koko aikansa ja voimansa sen johtoon, ja tulos oli ollut ilahduttava: näytännöt olivat alkaneet vetää Arkadiaan paitse varsinaista yleisöään ennen välinpitämättömiäkin, ruotsalaisia katsojia.

Tämän saamme tietää Emilie Bergbomin kirjeistä veljelleen, joka toukokuun keskivaiheilla oli lähtenyt ulkomaille. Siten hän 27/5 kirjoittaa Jane Eyrestä:

"[Ida] Aalberg menestyy suuremmoisesti. B. O. Schauman sai pyhänä Nordenstamin teatteriin, ja ukko ihastui niin, että hän seisoi paikallaan viime hetkeen ja taputti käsiään ja kumarsi, aivan niinkuin Trapp ennen muinoin Frankenfeltille. Hän lähetti kysymään, esiintyykö Aalberg vielä — tämä oli 'yhdellä hyökkäyksellä valloittanut hänet'. Kaikki kolme kertaa on meillä ollut vallan hyvä huone, mitä tyytyväisin yleisö, kättentaputuksia ja esiinhuutoja sekä kukkia Aalbergille joka ilta. Hän onnistuukin oikein hyvin, mutta melkein enemmän ilahduttaa minua Leinon menestys. Kahdessa ensimäisessä näytöksessä hän näyttelee erittäin hyvin; kolmannessa hän sentään on heikko ja lemmentunnustuksessa hyvinkin heikko. Kyllä meidän täytyy ponnistaa voimiamme saadaksemme hänet ensi vuonna ulkomaille." —

[Ja 3/6 samaan ääneen:] "Eilen päätimme ja loistolla. Vaikka oli mitä kaunein kesäilma ja ruotsalainen oopperanäytäntö (jopa Cornevillen kellot!), oli meillä 480 mk — sangen hyvä tulo neljänneltä kerralta Jane Eyreä. Yleisö oli melkein yksinomaan ruotsalaista, jopa oli pari kaartinupseeriakin eksynyt Arkadiaan, ja kumminkin olivat suosionosotukset vilkkaita ja lämpimiä; Aalberg sai kaksi komeaa kukkavihkoa bravohuutojen kaikuessa. — Saa nähdä kestääkö ihastus syksyllä! Onneksemme alkaa ruotsalaisen puheosaston huono maine vakaantua yleisössä." —

Kuultuansa Nordenstamin lausuneen: "Ruotsalainen teatteri olisi onnellinen, jos sillä olisi semmoinen näyttelijätär" [kuin Ida Aalberg], Emilie pelkää, että ruotsalaiset koettavat houkutella hänet puolelleen — eikä vuottakaan kulunut ennen kun semmoisia yrityksiä tehtiin, joskin turhaan.

Yhtä ilahduttava seikka, kuin puhenäyttämön kasvava menestys, oli se että yhä enemmän alettiin käsittää Suomalaisen teatterin kansallista merkitystä. Todistukseksi viittaamme "Maalaisen" kirjoitukseen U. S:ssa (12/5).

Siinä tekijä, huomautettuaan kuinka teatteri kaikissa kulttuurimaissa tunnustetaan tärkeäksi kansalliseksi sivistyslaitokseksi ja kuinka on havaittu sen erittäin hyödyttävän kansallisia pyrintöjä semmoisissa maissa, joissa vieraskielinen sivistys on masentanut kansan henkisiä voimia, sanoo yleisesti tunnetuksi, että Suomalainen teatteri lyhyellä toimiajallaan on suuresti virkistänyt suomalaisuutta ja tuonut monta uutta ystävää suomenmielisten joukkoon. Aivan tärkeää kansallisille riennoillemme oli hänestä sentähden, että taidelaitos edelleenkin elossa pysyi ja vahvistui, ja oli sitä yksin mielin harrastettava. Teatteri vaati näet suuria uhrauksia, jommoisia sen osaksi jo oli tullutkin etupäässä Helsingissä. Mutta koska pääkaupungin suomenmielisillä muutenkin oli monta kansallista yritystä kannatettavana, katsoi kirjoittaja välttämättömäksi, että maalaiset entistä suuremmassa määrässä rientäisivät pääkaupunkilaisille avuksi, ja hän ehdottaa, että ensi kesänä, Juhannuksen aikana, kaikissa maalaiskunnissa toimeenpantaisiin seuranäytelmiä Suomalaisen teatterin hyväksi. Hän ei epäillyt että tulos olisi hyvä, jos kaikkialla ryhdyttäisiin asiaan, ja se seikka että koko maassa samaan aikaan puuhattaisiin samaa, "antaisi yritykselle jonkinlaisen yleiskansallisen merkityksen, joka vaikuttaisi ylentävästi ja innostuttavasti kaikkien mieliin".

Tämä alote esiintyi niin myöhään keväällä, ettei se voinut välittömästi johtaa toivottuun päämäärään. Mutta ei se silti ollut turha. Ennenkin ja erittäin tänä keväänä oli erinäisissä kaupungeissa, niinkuin Turussa, Jyväskylässä, Vaasassa ja Hämeenlinnassa, toimeenpantu rahankeräyksiä teatteria varten, mutta tästä lähtien alkoi maalaiskunnissakin ilmaantua samanlainen harrastus, ja tositeossa Maalaisen ehdotuksen vaikutus ulottui vuosikausien halki. Melkoinen ansio siitä tulee Suomettaren Matillekin, joka näinä aikoina ei ollut kukaan muu kuin Antti Jalava. Tämä innokas teatterin ystävä näet ei ainoastaan kannattanut Maalaisen ehdotusta, vaan kirjoitti omastakin puolestaan tavan takaa lämpimiä kehotuksia samaan suuntaan, ja kesän alkupäivinä hän U. S:n mukana levitti varta vasten toimittamansa vihkosen, jossa neuvottiin miten seuranäytäntöjen toimeenpanemisessa oli meneteltävä.[1]

Samaan aikaan Jalava pitkässä Matin kirjeessä [4/6] loi katsauksen teatterin vaiheisiin. Siinä hän osotti kuinka ahtaissa oloissa työtä oli tehty. "Menneet seitsemän vuotta ovat Suomalaiselle teatterille todellakin olleet seitsemän laihaa vuotta." Niiden kuluessa oli Ruotsalainen teatteri saanut 80,000 markkaa enemmän valtioapua, ja vasta nyt oli — mikä kiitoksella tunnustettiin — Suomalaiselle myönnetty yhtä suuri vuotuinen avustus. Mutta silti ei tulos ollut vähäarvoinen: puhenäyttämön ohjelmisto käsitti jo 112 kappaletta ja niiden joukossa näytelmäkirjallisuuden parhaimpia, ja esitykseenkin nähden oli voittoja saavutettu. Kerskailematta teatteri siis saattoi itsestään sanoa:

Laun hiihin laulajoille,
Laun hiiliin, latvan taitoin,
Oksat karsin, tien osoitin — —

"Ja se voima, joka tähän saakka oli auttanut, oli entisellään, kansan lämmin, uhrauksia tekevä rakkaus ." —

Ensimäinen maalaiskunta, jossa tänä kesänä juhla seuranäytäntöineen toimeenpantiin teatterin hyväksi, oli Vesilahti, ja oli saalis 700 mk. "Todella kaunis lahja yhdestä ainoasta pitäjästä", Emilie kirjoitti Kaarlolle. Oulusta tuli 273 mk työväestön toimeenpanemista iltahuveista.

Puhenäyttämön edistys teki Emilie Bergbomin "päivä päivältä vastahakoisemmaksi" ajattelemaan oopperan jatkamista. Sitä vastoin hän innolla valmisti tulevan näytäntökauden puhe-ohjelmistoa. "'En voi' on kollatsionoitu", hän kirjoittaa [27/5], "Almbergin, Roistoväkeä Vilhon ja Sisarukset minun johdollani. Tänään kollatsionoidaan 'Sydän unhotettu' Almbergin johtaessa, jotta hän tarpeen mukaan voi tehdä korjauksia [suomennokseen]." Samalla luetellaan toisia kappaleita, jotka jo olivat suomentajain käsissä taikka joille kääntäjiä haettiin. Anzengruberin Der Meineidbauer (Valapatto) näytelmän kanssa Emilie kävi turhaan monen luona — Godenhjelmistä, Almbergista, Slööristä, Salosesta se oli joko liian pitkä tai liian vaikea; vihdoin Törmänen sen otti.

Mutta miten oltiinkaan innokkaita ja luottavaisia, tiesivät ainakin läheisimmät, että teatterin olemassaolo edellytti mitä suurinta säästäväisyyttä. Tämän ajatuksen tapaa alinomaa Emilien kirjeissä. Säästäväisyydestä tehtiin näyttelijöillekin seuraava vaihtopuolinen ehdotus: joko he näyttelevät maaseuduilla taikka ovat vapaita saaden vain puolet palkastaan kesäkuukausilta. Seurue valitsi jälkimäisen vaihtopuolen, sentähden heittäytymättä toimettomuuteen. Jäsenet jakaantuivat kahteen ryhmään, joista lukuisampi (taiteilijaparit Aspegren ja Leino, Ida Aalberg y.m.) oli omin päin näyttelevä Viipurissa ja pienempi Tampereella.

Kun Kaarlo Bergbom tänä keväänä lähti ulkomaille, oli hänellä kaksi asiaa mielessä. Toinen oli nyt niinkuin aina teatteri, toinen eräs kirjallinen yritys. Toukokuun alussa oli Suomalaisen Kirjallisuuden Seura pyytänyt häntä kirjoittamaan yleisen kirjallisuuden historian suomenkielellä, ja kun ooppera ei enään ollut kiusaamassa, hän alkoi kuvitella voivansa suorittaa mieluisen tehtävän, jota hän jo kymmenkunta vuotta ennen oli ajatellut elämäntyökseen. Totta kyllä oli kova todellisuus näyttävä, että hänen täytyi uhrata sekin mieliteko teatterille. "Thalia on kademielinen lemmitty", hän myöhemmin lausui, kun kirjallisuushistoria tuli puheeksi, mutta vastaiseksi hänellä ei vielä ollut sitä kokemusta. — Siitä ynnä muusta antavat tietoja seuraavat otteet sisarusten kirjeenvaihdosta.

Bergbom matkusti Bruno Böökin kanssa 13/5 Hanko-laivalla Tukholmaan — säästäväisyydestä etusalongissa.

(Kööpenhamina 19/5). — "Tukholmasta on mainittava ainoastaan [Björnsonin s.v. ilmestynyt] Leonarda, jonka näin Uudessa Teatterissa. Kiehtova, runollinen, sydäntäkouristava kappale; mutta ei otollinen suurelle joukolle. Runoilija on päättänyt näytelmänsä epäsoinnulla huolimatta sivellä sitä tekosovinnolla, jossa pariton ja tasainen parhaimman mukaan sovitellaan yhteen. Kaikkialla salongissa valitettiinkin: 'eriskummallista', 'käsittämätöntä', 'katkelmallista'. Minusta se oli hyvin selvä, mutta miten sitä voitiin väärin käsittää, huomasin seuraavana päivänä parin lehden kokonaan erehdyttävästä selostelusta. Muutoin oli huone tyhjä — ensi iltana. Tietysti johtui se valtiollisesta vihamielisyydestä Björnsonia kohtaan lippukysymyksen tähden; mutta se olikin kaviaaria talonpojille. Cornevillen kellot! kas siinä jotakin toista. Leonarda sopii meille sangen hyvin, jollen ota lukuun nimiroolia. Rva Aspegrenilla ei ole riittävästi 'suuremmoisuutta' ja Kaarola on liian nuori. Hedvig Winterhjelm olisi siinä ihan paikallaan. Jos hän tulee syksyllä, on kappale välttämättömästi otettava. Aalbergille on siinä erittäin suloinen rooli ja toinen Stenbergille sopiva, jos hän osaa antaa sille tarpeeksi auktoriteettia. Kenties sopii rva Aspegren paremmin. Miesroolit toisarvoisia."

"Tulimme Tukholmaan vasta torstaina (15/5) ja lähdimme perjantaina. Lauantaina saavuimme tänne ja tänään jatkamme Lyybekkiin. Täällä olen nähnyt erittäin mieltäkiinnittävän Kesäyönunelma-näytännön, joka antoi minulle oivallisia aiheita kappaleen näyttämöllepanoa varten, jos joskus voisimme ajatella sitä näyteltäväksi. Se oli hyvin tunnelmallinen, vaikka jotenkin balettimainen. Näytteleminen oli oivaa, mutta ehkä liian siroa ja velttoa ollakseen Shakespearea. Edellisenä iltana näin kaksi vanhaa ranskalaista komediaa, jotka esitettiin perin hyvin, mutta olivat niin vanhanaikuisia, että haisivat hometta. Ei toki klassillista, kunnioitettavaa hometta, vaan aivan uutukaista. — — Pelkään olevani ikävä matkatoveri Böökille. Hänellä on ehdoton taipumus sirkukseen ja varieteehen. Kyllä Leino olisi ollut soveliaampi matkustamaan." —

(Wien 30/5). Matkalla Berliniin Bergbom oli niin pahasti vilustunut, että vielä Wienissäkin vilu ja kuume vuorotellen vaivasivat häntä. Kumminkaan hän ei peljännyt oikein sairastavansa. Teatteriin nähden oli hänellä ollut onni. Berlinissä hän oli nähnyt Antigoneen ja Uriel Acostan, Wienissä Götz von Berlichingenin ja Wagnerin Niebelungit. Aikoen viipyä Wienissä koko kesäkuun hän oli vuokrannut yksityisen asunnon; Böök samoin, mutta erikseen.

(Wien 5/6). "Rakas sisar! Olen sydämestäni iloinen, että sesonki loppui ilman häiriötä tai ikävyyttä. — — Onko Tohtori Klaus tullut Blochilta?[2] Jos niin on, niin ryhtyköön Törmänen siihen. Muutoin näin sen toissa päivänä ja ajatellessani sen europpalaista menestystä täytyy minun huudahtaa: Quel bruit pour une omelette! Hyvänsävyisiä ihmisiä, hyvänsävyisiä olosuhteita, moralisia mietelmiä, kaikkialla rehellisyyden ja kunnollisuuden haju — mutta mikä proosan erämaa! Ei kohtausta, ei luonnetta, ei probleemia, joka herättäisi vähintäkään esteettistä viehätystä. Kumminkin otamme kappaleen, sillä sen poroporvarillisella todellisuudella on ainakin se ansiopuoli, että se pakottaa näyttelijöitämme puhumaan luonnollisesti. — — Sanot Törmäsen kääntäneen Mädchenschwüre (Neitojen valat) ja Wenn die Frauen weinen (Vaimojen kyyneleet). Rakas sisar, lue jälkimäinen ja pyyhi kaikki loukkaava, jos semmoista on pujahtanut mukaan. Tiedäthän ettei Törmäsellä ole paljo aistia. Edellinen oli mukailtava — ehkä luet senkin ja mainitset, miten hän mielestäsi on onnistunut."

"Olen koettanut perehtyä paikkakunnan oloihin, mikäli heikkouteni on sallinut. — Kirjallisuushistorialliseen teokseeni huomaan tarvitsevani paljon aikaa. Mahdotonta on kirjoittaa se niin lyhyesti kuin kirjallisuusseura vaatii, jollen ota mukaillakseni jotakin ulkomaalaista teosta. Mutta sitä en mielelläni tekisi, sillä kirjasta tulisi silloin ainoastaan puoleksi taikka ei puoleksikaan alkuperäinen. — Böökiä tapaan harvoin. En tiedä miksikä, mutta en pääse häntä lähemmäksi — tiemme käyvät niin erikseen. Asuntoni on huokea, mutta myöskin epämiellyttävä, ummehtunut ja epäterveellinen. Isäntäväki on toki siivoa. Teitä kotolaisia muistelen aina. [Ja sen johdosta mitä Emilie oli kirjoittanut erään sisarenpojan kivulloisuudesta:] Syvästi koski minuun mitä kerroit M:sta. Lemmikki parka, en edes tiedä onko meidän toivominen, että hän eläisi, jos hänen elämänsä tulee elämäksi täynnä tuskaa. Unessa olen jo kaksi kertaa nähnyt hänet kuolleena. — Jumalan haltuun, armaani, terveisiä kaikille rakkaille sukulais- ja ystäväpiirissä Kaarloltasi." (Kirjeeseen on liitetty eri lehti, jolla on 17 numeroittua kysymystä teatterioloista y.m.)

(Helsinki 11/6). — "Älä laiminlyö terveyttäsi, vaan käy lääkärillä ja lähde Karlsbadiin, jos hän neuvoo sitä. Sinun täytyy myös muuttaa asuntoa, jos se on epäterveellinen." — Emilie vastaa sitte järjestään kysymyksiin, sillä "onhan sietämätöntä ettei vastata kun kysyy". (Vastauksista otamme joitakuita:) Syy miksi 'Kaupunkimme rouvat' menestyi niin huonosti oli melkoisessa määrässä Vilhon, joka näytteli hyvin huonosti, naiset olivat paljon parempia. 'Ballo in maschera' teki fiaskon Ruotsalaisessa teatterissa, esitys kuuluu olleen surkea. Nti Stenberg oli erinomainen 'Orposisaruksissa'. Navrátil on Tikkurilassa ja näyttää aikovan jäädä tänne talveksi. Alma Fohström kiertelee Johannes Hahlin kanssa maaseuduilla, antaen konsertteja. — — "Ylipäätään olen niin tietoinen siitä että meidän tulevana talvena täytyy säästää viimeiseen saakka, että välitän vähän lauluohjelmistosta. Säestys maksaa aina. Orkesteri suututti minua viime hetkeen asti. 'Jane Eyressä' oli pitkä väli 1:sen ja 2:sen näytöksen välillä, ja vaikka usein pyysin, että silloin soitettaisiin kaksi numeroa, niin eipä vaan sitä tehty. Yhtä typerä oli se 'Lemmenjuoman' harjotuksissa. Olin antanut heille nuotit läpikäytäväksi maanantaina aamupäivällä ja itse pyhänä kehottanut heitä siihen. Klo l/2 5 oli sitte 'Orposisarusten' harjotus, ja k:lo 7:ksi oli määrätty 'Lemmenjuoman' harjotus. Mutta tietysti oli orkesteri niin ylhäinen, ettei se tahtonut vaivata itseään kahta kertaa samana päivänä. Se tuli k:lo 7 ja vasta silloin se ensi kerran harjotti musiikin ja muitten täytyi istua ja odottaa puolitoista tuntia. Olin hyvin pahoillani enkä voinut olla suoraan sanomatta, että totta kai heitä oli kovin rasitettu toukokuulla! Tunnustan että he näyttivät hyvin noloilta. — Hyvästi. oma Kaarloni. Jumalan haltuun; hoida terveyttäsi, niin että palaat hyvissä voimissa; tiedäthän kuinka tarpeen se on. Koeta päästä ystävällisemmälle kannalle Böökin kanssa."

(Wien 13/6). — "Böökin matkan laita on vähän ikävä: Strakosch[3] on mennyt Karlsbadiin. Nyt ajattelemme, olisiko hänen matkustettava Müncheniin saadakseen tuntia Possartilta. — — Siitä mitä olen nähnyt viehättänee sinua Kuningas René sekä Pitt ja Fox. Meidän Jolanthamme [Ida Aalberg] on ehdottomasti parempi kuin täkäläinen nuori debytantti (Fräulein Heese). Krastel (Tristan) ja Hallenstein (René) antoivat tietenkin aivan toisen sävyn kohtaukselle, jossa Jolantha ei esiinny, kuin mitä meillä nähtiin. Näyttämöllepanossa ei ollut mitään erinomaista. Pitt ja Fox on mieltäkiinnittävämpi lukiessa kuin nähdessä. Olin aina miettinyt sitä meillä näyteltäväksi niin pian kun Böök kehittyy, mutta huomaan erehtyneeni. Yleisömme on liian vähän perehtynyt englantilaiseen historiaan 1780-luvulla käsittääkseen kaikkia juonen käänteitä. Sitä paitse Böök ei koskaan saa sitä ylemmyyttä, joka tarvitaan Foxin rivouden aateloimiseksi. — Täällä ja Berlinissä teatteria varten ostamieni kappalten joukosta olen tavannut muutamia hupaisia vähäpätöisyyksiä ja sieviä laulukappaleita — sitä pahempi yksi voitto 10:stä tyhjästä. Ne vaativat kuitenkin mukailemista ja säästän ne sentähden syksyksi. — Anzengruberin näytelmiä olen läpikäynyt useita. Lähetän yhden Der ledige Hof (Isännätön talo), josta pidän paljo. Totta tosiaan en tiedä kumpi on otettava — se taikka Meineidbauer. Jälkimäinen on kieltämättä nerokkaampi, draamallisesti tehokkaampi ja roolit ovat syvällisempiä. Edellinen taasen nojaa enemmän yleisinhimilliseen ristiriitaan; erikoisesti katolinen ja itävaltalainen astuu siinä enemmän taustalle. Sitä paitse näyttää se olevan soveliaampi meille. En tiedä onko Vilholla tuota synkkää yltiöpäisyyttä, joka kiinnittää Valapatossa, mutta olen varma siitä, että Kaarola Avellanista tulisi mieltäkiinnittävä Agnes. Kun oikein mietin asiaa, puollan kaikissa tapauksissa Valapattoa, mutta jos toinen miellyttää sinua enemmän, niin voimme ottaa sen. Se on kuitenkin, jos niin käy, säästettävä Böökin kotiatuloon, sillä ainoastaan hän voi näytellä Leonhardia."

"Oli ikävä että [J. E.] Cajanus ei saanut stipendiä. Emme voi päästää häntä, ja jos hän jää, otetaan oopperasuunnitelmat helpommin korviin. Tunnen oikein kylmän väristyksen seljässäni, kun ajattelen että meidän kenties täytyy ryhtyä oopperapuuhiin keväällä, niin hengetöntä, tuloksetonta ja kiittämätöntä se työ on. Apropos, oletko kuullut mitään Lydia Laguksesta ja hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan? Aikooko hän palata kotia, vai jäädä ulkomaille? Jos meillä välttämättömästi on oleva ooppera, niin olisi minusta pieni otollisempi: hän, Passinen, Cajanus ja Hahl. Totta on ettei se tuota mitään, mutta kun otetaan lukuun Fohströmin suuri palkka, tuottaa suuri ooppera yhtä vähän, toisin sanoen velat kasvavat yhtä suuriksi — kumminkin olisi työ paljon helpompi ja, mikä on tärkeämpää, paljo suomalaisempi. Sillä unelma että me suurella oopperalla pakottaisimme itsemme Uuteen Teatteriin on näyttäytynyt kokonaan — unelmaksi."

"Terveyteni on nyt parempi, vaikka en ole täysin toipunut. — — Ylipäätään on koko [wieniläisellä] väestöllä, huolimatta sen hyvänsävyisyydestä, keveydestä ja ruumiillisesta kauneudesta, älynpuutteen leima, joka erottaa sen berliniläisestä ja parisilaisesta väestöstä. — Mutta aika rientää, minun täytyy teatteriin (Macbeth)." —

(Helsinki 23/6). "Oma Kaarlo! Kovin huolestuttaa minua, että vielä olet raihnainen. Luullakseni olet itse syypää siihen. Sinun täytyy välttämättömästi totuttaa itseäs syömään vitkalleen. Ruoka on oikein purtava ja siihen sinulla ei tahdo olla aikaa. — Meillä on ollut surkea aika; viikko sitten (15/6) oli meillä kova halla [joka enimmin koski Uusmaata ja Etelä-Hämettä]. — Olemme luonnollisesti kaikki suurimmalla levottomuudella ajatelleet suomalaisen kulttuurin lähintä tulevaisuutta, jos nälkä ja hätä taas ahdistaisi maata. Kuinka voitaisiinkaan silloin kestää kaikkea! — Yksi suomalainen tyttökoulu on jälleen alkuunpantu Oulussa, joten syksyn alusta 5 uutta suomalaista koulua alkaa toimensa: tyttökoulut Oulussa ja Kuopiossa sekä poikakoulut Viipurissa, Porissa ja Turussa. Sitä paitse on nyt aavistamatta yksityinen suomalainen koulu sukeltanut esiin Lappeenrannassa ja monesta syystä luullaan sen takana piilevän ruotsinmielisiä ja kouluylihallituksen juonia siinä tarkoituksessa, että Viipurin koulun merkitys siten ehkäistäisiin, toisin sanoen hallitus ottaisi huostaansa Lappeenrannan koulun ja jättäisi Viipurin koulun oman onnensa nojaan. Eilisessä Suomettaressa oli hyvä kirjoitus siitä asiasta: se tulee päivän postissa. — — Almberg on puhunut Cajanderin kanssa Romeosta ja Juliasta, ja Cajander oli sanonut yhtä mielellään suomentavansa sen kuin Venetian kauppiaan, jos se on teatterille sopivampi. Mitä sinä arvelet? Minusta Romeo ja Julia olisi sekä arvokkaampi että kassalle edullisempi. Vilho saa nyt kaksi kelpo paraatiroolia (Parjauspesä ja Porvari aatelismiehenä); olisi hupaista koettaa Aalbergia Juliana. Suometar lausui hyvästijätössään teatterille, että uunna vuonna olisi otettava 'arvokkaampia näytelmiä'; onnellista olisi, jos saisimme Shakespearen näyttämölle. Kuitenkin oli Cajander sanonut, ettei hän ryhtyisi työhön ennen syksyä, niin että voit miettiä mitä tahdot; minä olen Romeon puolella. Se tulisi huokeammaksi ja tuottaisi enemmän. Onhan Jane Eyren suuri menestys viittaus. — Seurueella kuuluu olevan onni Viipurissa: huoneet ovat matkustavaisten mukaan täynnä, ja kun piletti maksaa 3 mk, ovat kai tulotkin hyvät. — — Olen oikein iloinen, että taas antaudut kirjalliseen työhön. Voi jos kirjoittaisit kotimaisen historiallisen näytelmän, kenties innostut kun alat kirjoittaa. Rein oli nykyisin täällä saadakseen tietoja nimikirjaan ja hän oikein suri sitä, että uhraat aikasi kaikenlaisiin pikkuseikkoihin sen sijaan että kirjoittaisit jotakin. Hänestä oli alijohtaja välttämättömästi hankittava — saksalainen taikka ruotsalainen. Hankkikaa enemmän rahoja, sanoin minä puolestani!" — (26/6) "Der ledige Hof on oivallinen ja näyteltäisiin meillä varmaankin hyvin; pelkään kuitenkin tuon lapsijutun herättävän huutoa. Törmänen suomentaa Valapattoa, mutta jos se menestyy hyvin, niin on minusta toinenkin otettava. Miksemme voisi näytellä kahta saman tekijän kappaletta, toisen syksyllä toisen keväällä?"

(Wien 29/6). — "Uutinen hallasta on vienyt minulta kaiken levon. Isänmaa, suomalaisuus ja teatteri ovat samalla kertaa uhattuja, niin että kolmenkertainen pelvon syy on olemassa. Jos ainoastaan Uusimaa ja Etelä-Häme kärsii, ei hätää vielä synny; mutta jos tämä on alku yleiseen katoon, niin saattaa se musertaa meidät." —

Tässä on aukko kirjeenvaihdossa. Koko heinäkuulta on vain yksi Emilien kirje säilynyt ja Kaarlolta ei ainoatakaan. Kumminkin tiedämme myöhemmistä kirjeistä, että Kaarlo oli kolme viikkoa parannuksilla Franzensbadissa. Ilmat olivat siellä sateiset ja kylmät, ja sentähden hän huolestuneena kuvitteli kotimaan kesää vielä pahemmaksi. Böök taasen meni Karlsbadiin Strakoschia tapaamaan, ja 12/7 hän kirjoitti Bergbomille olleensa tämän puheilla. Strakosch oli ystävällisesti luvannut kohta antaa hänelle tunteja, ja jo puolentoista viikon päästä Böök ilmoittaa: "Olen hyvin edistynyt, uskallan sanoa; eilen sain niin imartelevia kiitoslauseita, etten tiennyt minne katsoa. Kyllä tunnen, että koulu hyödyttää — ääneni on jo ihan toinen. En voi sanoin lausua kuinka olen onnellinen saatuani semmoisen opettajan. 'Sie werden ein Künstler' [Teistä tulee taiteilija], hän sanoi eilen lopuksi!" — Emilie oli kesäkuun viime päivinä lähtenyt sukulaisten luo Kuitiaan ja Poriin, ja edellisestä paikasta hän 13/7 kirjoitti m.m.:

"Viljapellot ovat täällä mitä ihanimmat. Yleistä katovuotta varmaankaan ei tule. — — Lundahlin sanotaan tulevan reippaammaksi päivä päivältä. Hän lukee Franz Mooria ja on pyytänyt toistakin roolia, lähetin Rizzion [Maria Stuart Skotlannissa]. — — Ruotsalaisessa teatterissa on tapahtunut skandaali, josta en kuitenkaan tiedä muuta kuin mitä sanomat kertovat. Eroava johtokunta oli antanut viedä teatterista puvuston ja kirjaston panttina eräästä lainasta; kiireesti kutsuttiin kannatusyhdistys kokoon ja päätettiin kerätä rahoja lainan suorittamiseksi, mutta siksi kun ne saataisiin kokoon annettiin väliaikainen takaus lainanantajalle. — Kuinka meidän on ponnistettava taloudellisen aseman parantamiseksi, sitä ei voi kyllin muistuttaa. Soittokuntaa ei ollenkaan ja mahdollisuuden mukaan kappaleita, jotka houkuttelevat yleisöä pienen suomenmielisen piirin ulkopuoleltakin." —

(Helsinki 1/8). "Kaarloseni! Ehtoolla 29 p. palasin kesämatkaltani sangen hyvissä voimissa. Täällä on kaikki entisellään — ikävä rahanpuute ei lainkaan poisluettuna. — Älä unohda ostaa pirteitä itävaltalaisia vuoriseutulaispukuja (valokuvia) Valapattoa varten. Aina vain seurue näyttelee Viipurissa hyville ja täysille huoneille ja luullakseni he aikovat vielä viipyä siellä yhden viikon. Leino ja Aalberg, sanotaan, näyttävät rasittuneilta; hyvä olisi jos lakkaisivat, niin etteivät tule väsyneinä tänne. — — Lundahlin tuskallinen tauti on loppunut: hän on päässyt rauhaan. Muutamia päiviä sen jälkeen kun hänen vaimonsa oli synnyttänyt lapsen, hän kuoli hiljaisesti. Pari viikkoa hän oli ollut huonompi, niin että oli maannut.[4] — Niin tuskallinen kuin kuolemansanoma olikin, en voinut olla päästämättä kiitoshuokausta, että hän oli vapaa kärsimyksistään; sillä terveeksi hän ei enää koskaan olisi voinut tulla. Rva Strömerkin on vaipunut lepoon. Näille kummallekin olisi pitempi elämä tietänyt ainoastaan kärsimystä, rauhattomuutta ja tuskaa, ja sen vuoksi olkoon Jumalalle kiitos että ovat saaneet rauhan."

"Alma Fohström on päättänyt laulajaisturneensa ja valmistautuu ulkomaanmatkalle: ensin Emsiin ja sitte Parisiin. Jos alottaisimme oopperan syksyllä, niin luulen varmaan että hän jäisi tänne talveksi. — Lagermarckkin aikoo ulkomaille, mutta haluaa sitä ennen neuvotella sinun kanssasi, mitä rooleja hänen tulisi harjotella. [Filip] Försten on niinikään täällä ja tahtoisi esiintyä, ja — mikä on kaikesta pahinta — Navrátil jää tänne täksi vuodeksi! Hän oli eilen luonani ja vaivasi minua kaikenlaisilla kysymyksillä, niin että huomiseksi toimitan kokouksen, jossa neuvotellaan eikö hänelle ole kirjoitettava, että kaikesta päättäen tänä vuonna ei tule oopperaa. Hänen täälläolonsa vaivaa minua, sillä se johtuu meidän epämääräisestä lauseestamme: 'kenties uutena vuonna'. — Sveessit alkavat Parranajajalla. Kesäkuun alussa kohtasi Hrimaly Almbergin ja Wahlströmin esplanaadissa ja kysyi, saisivatko he lainata Parranajajan nuotteja? Päätimme vastata, että jos Ruotsalaisen teatterin johtokunta toivoo jotakin Suomalaiselta, on sen kääntyminen suoraan johtokunnan puoleen. Almberg laati jotenkin 'pörröisen' suomenkielisen kirjeen Kiseleffille, ja me luulimme asian jäävän siihen, mutta pari viikkoa sitten ilmestyi Kiseleff Almbergin luokse, kiitti hyvästä lupauksesta ja sanoi Ruotsalaisen teatterin mielellään tekevän vastapalveluksen, jos tarvitsemme jotakin. Siten on heillä Parranajajanuottimme jäljennettävinä; mutta en minä toki mitenkään taivu pyytämään heiltä Neiti Elisabethia.[5] Hyvästi nyt, rakas Kaarlo, Jumalan haltuun ja mieti jotakin omaa kappaletta meille. Emilie."

(Wien 5/8). "Rakas sisar! Ihmettelet kai että kirjeeni on päivätty Wienissä eikä Pragissa. mutta kaikella on syynsä. Lähdettyäni Franzensbadista päätin viipyä pari tuntia Karlsbadissa, joka on aivan Pragin tiellä. Halusin nähdä kuinka Böök oli kehittynyt ja satuin keskelle sangen ikävää juttua. Böök oli luvannut maksaa Strakoschille eikä voinutkaan. Kun olin jonkinlaisessa takauksessa Böökin puolesta, ei ollut muuta neuvoa kuin antaa hänelle rahat, jotka olin määrännyt Pragissaolooni, ja itse mennä Wieniin, jossa tiesin saavani entisen emäntäni luona elää velaksi, siksi kun saisin rahakirjeesi. Sittenkään ei Strakosch saanut koko saatavaansa, mutta lupasin lähettää hänelle loput kun olin saanut rahoja. Olin kovin pahoillani, mutta kun Strakosch kuulemani mukaan on hyvin 'tarkka' rahakysymyksissä, en tahtonut saattaa Böökiä tukalaan asemaan ja kenties aiheuttaa, että opetus olisi keskeytetty. Kun saan rahoja, lähden Pestiin, sillä tähän aikaan ei täällä ole nähtävää eikä kuultavaa."

"Muutoin Strakosch oli varsin tyytyväinen Böökiin, joka tietysti oli tehnyt 'riesige Fortschritte', kiitti hänen ahkeruuttaan ja lupasi tehdä hänet valmiiksi jouluksi. Hänen piti lukea seuraavat roolit: Hamlet, Romeo, Figaro, Don Cesar de Basano, Karl Moor, Clavigo, Ferdinand, Mortimer, Prosper Block (Sardoun Pattes de mouche) ja Maxime Odiot (Feuillet'in Roman d'un gentilhomme pauvre). Siinä Kaarolakin saa roolin. Kauhean kallis Strakosch vaan on — 150 guldenia kuukaudessa, yhdestä tunnista päivässä. Yksi etu siitä on, että nimittäin Böökin itsestään täytyy luopua aikeesta olla kauemmin ulkomailla, mikä on tärkeää meille, sillä jos Böök viipyisi tuolle puolen joulua, syntyisi siitä suuria vaikeuksia ohjelmistoon nähden. — — Kylpemiseni Franzensbadissa on jättänyt jälkeensä omituisen väsymyksen. Ei se kuitenkaan ole mitään odottamatonta. — Kaikissa tapauksissa olen koko joukon parempi ja jonkun viikon päästä toivon saaneeni takaisin sen joustavuuden, joka minulla oli kylpyaikana. — — Pian alkaa syystyömme. Sisar parka, sinulla on raskas taakka kannettavana ensi kuukautena. Toivoakseni palaavat kaikki jäsenet niin virkistyneinä, ettei kovin voimakasta kannustinta työhön tarvita. — (Pitkä yleiskatsaus ohjelmistoon.) — Valapaton suomennoksen tahdon verrata alkuteokseen, sillä en luota sen uskollisuuteen." —

(Helsinki 4/8). — "En muista olenko kertonut, että kaikki kauniit toiveet, jotka kiinnitettiin nuoreen Cronstedtiin, ovat hävinneet. Ollen Keuruulla suomea oppimassa hän [10 p. heinäk.] hukkui venematkalla jotenkin matalalle. Hän oli taitava uija, ja kun vene meni kumoon, hän kehotti tovereitaan pitämään kiinni siitä ja aikoi itse uida rantaan hankkiakseen apua; kumminkin hän uupui, puettu kun oli paksuihin vaatteisiin ja isot saappaat jalassa. Monta kaunista lupausta hukkui hänen kanssaan. Joskus kun sopii, menen hänen isänsä luokse puhumaan Parturista. Jos se on kauas edistynyt, hän voi suomennuttaa sen loppuun ja toimittaa sen painoon".[6]

(Pest 12/8). Kaarlo tullut Buda-Pestiin 10/8. Hunfalvyn perhe maalla; Budenz vastaanottanut hänet ylen ystävällisesti. "Eräs nuori unkarilainen oleskelee nykyään Suomessa ja jää sinne uuteen vuoteen saakka. Jos voit osottaa hänelle kohteliaisuutta, niin tee se. Hänen isänsä — tällä hetkellä en muista hänen nimeään, se alkoi S:llä [Szinnyei], — kohteli minua hyvin sydämellisesti. — Leonarda annetaan lokakuulla Wienin Stadttheaterissa, ja Strakosch on Böökin kanssa läpikäyvä rakastajan osan. — Rauhansanoma oli uutinen Lundahlin poismenosta. Murtunut elämä toiveineen, jotka aina pettivät. Nyt hän on levossa. Rauha myöskin vanhalle Strömerille! Hän oli rehellisesti taistellut. Katkerampi oli tieto nuoren Cronstedtin kuolemasta, vaikka hän persoonallisesti oli minulle niin vieras. Niin rikkaita lupauksia! Hän olisi ehkä poistanut mitä katkeraa kiintyy Cronstedt nimeen; mutta toisin oli sallittu." —

(Helsinki 13/8). — "Tänään lähtivät Alma ja Augusta Fohström. Olen tyytyväinen siitä, sillä siten pääsimme yhdestä vaatimuksesta toimeenpanna ooppera. — Kuinka on kirjallisuushistorian laita? Puhuin siitä eräänä päivänä Löfgrenin kanssa (hän kysyi, olitko sitä ajatellut), ja hän arveli, että sinun tulee kirjoittaa hyvä tieteellinen teos eikä mitään kompendiumia. 'Siitä on tuleva sinulle suuri muistomerkki', sanansa kuuluivat. — Olen jälleen monen vuoden päästä oikein lukenut jotain. Olen alkanut lukea Reinin psykologiaa, ja se on suuresti huvittanut minua. Hänellä on varsin selvä esitystapa, niin että oppimatonkin ymmärtää kirjan ja eri käsitykset meistä itsestämme. — — Muistatko vielä Herman Roschieria?[7] Hän on nyt palannut Siperiasta 15-vuotisesta vapaaehtoisesta maanpaosta. Oli hupaista taas nähdä hänet, vaikka kovin säälin häntä. Hän palaa vanhana ja murtuneena, vieraana omassa maassaan. Hän miettii lähteä Montreuxhön talveksi, sillä vaikeilla talvimatkoillaan on hän saanut pahan reumatismin ja pelkää sairastavansa kun pakkaset tulee. — Reumatismi muistuttaa minua [F. W.] Rothstenista. Hän on ollut hyvin, hyvin huonona reumaattisessa kuumeessa koko kesän, ja kauvan pelättiin, ettei hän kestäisi tautia. Nyt lienee kuitenkin hengenvaara ohi, ja hän voi liikkua huoneessaan. Ajatteles mikä kova isku kaikelle suomalaiselle työlle, jos hän olisi mennyt pois. Jumalan kiitos että hän on parempi, meillä ei juuri ole varaa kadottaa ainoatakaan kykyä ja kaikkein vähimmin semmoista kuin Rothsten."

(Pest 20/8). — "Älä, armaani, puuhaa turhia Neiti Elisabethin hankkimisen tähden, vaan pyydä se suoraan Kiseleffiltä, Meidän täytyy kuitenkin ennemmin tai myöhemmin tulla jonkinlaisiin tekemisiin hänen kanssaan, ja niin ollen on parempi ennemmin kuin myöhemmin. — — Mitä kirjoitat kirjallisuushistoriastani, on kuin omasta sydämestäni puhuttu. Tiedän etten voi kirjoittaa kompendiumia, sillä minä kiinnyn aina koko sydämelläni asiaan, kun ryhdyn johonkin tehtävään, enkä sentähden voi laatia kokoonhaalittua oppikirjaa. Mutta semmoista näyttää kirjallisuusseura odottavan, koska se on määrännyt laajuuden noin 1,000 sivuksi. Teoreettiset esitykset sinne taikka tänne eivät selvitä asiaa. Olen sen vuoksi ajatellut kirjoittaa ensiksi joitakuita osastoja — israelilaisen, roomalaisen ja renessansikirjallisuuden — käytännöllisesti näyttääkseni kuinka käsitän tehtäväni, ja sitte päättäköön seura, onko minun täydennettävä kokonaisuus saman suunnitelman mukaan. Itämaalaiset kirjallisuudet ja keskiaikainen tuottaa enimmän työtä, sillä toiselta puolen tunnen niiden alalla vähimmän luvun teoksia, toiselta puolen edistyy historiallinen tutkimus joka päivä semmoisin jättiläisaskelin, että se, minkä joku vuosi sitten on lukenut suurella tyydytyksellä, yht'äkkiä näyttäytyy vanhentuneeksi. Sentähden täytyy minun jättää ne osat viimeiseksi. Kuinka laajaksi koko teos tulee, on mahdoton sanoa edes sinnepäin, mutta varmaan se monta kertaa menee seuran määräämien rajojen yli. Tarpeetonta on kuitenkin puhua tästä edeltäkäsin, sillä ennenaikainen puhe jostakin teoksesta on aina haitaksi."

"Täällä Pestissä on minut vastaanotettu niin liikuttavalla sydämellisyydellä, etten voi sitä kyllin tunnustaa. Olen joka päivä kutsuilla, niin ettei työhön ole paljon aikaa. Hunfalvyn olen nähnyt ainoastaan yhden kerran, perhettä en ollenkaan. He olivat yhden päivän Pestissä matkalla johonkin kongressiin Viennessä taikka Arlesissa, en muista kummassako. Budenzin, Gregussin (esteetikko), Rakoszyn (kirjailija) y.m. 'selebriteettien' kanssa seurustelen ahkerasti. Gregussin kautta olen saanut nuoren oppineen avukseni, jotta perehtyisin unkarilaiseen draamalliseen kirjallisuuteen. Meidän tulee, luullakseni, viljellä unkarilaista kansannäytelmää, sillä, vaikkei se tarjoakaan mestariteoksia, tapaa kuitenkin runollisemman hengen esim. Kylänheittiössä kuin Mein Leopoldissa taikka Tireuse de cartes'issa. Sitä paitse herättää se aivan toisella tavalla yleisön myötätuntoa. Hra Engel — se on hänen nimensä — analysoi minulle unkarilaiset draamat kohtaus kohtaukselta; pääkohtaukset hän kääntää suullisesti. Otan ainakin kolme tai neljä kappaletta. Teemme yhdessä työtä 3-4 tuntia päivässä." —

(Pest ?/8). — "Viivyn täällä siksi kun rahoja tulee. Sitte lähden Wieniin tai Pragiin — en vielä tiedä kumpaseenko. — Olen jo alkanut tuntea tuota levotonta — en voi sanoa koti-ikävää, vaan pelkoa että kotona jotakin tapahtuu, jonka tähden läsnä-oloni olisi tarpeen. Ainoa lohdutukseni on — ei mitään oopperaa!" —

(Helsinki 27-28/8). — "Olemme alkaneet vastoinkäymisellä: pari päivää sitte kirjoitti [Ida] Aalberg, että hän on sairas eikä voi tulla syyskuun alussa. Hän sanoo liiaksi vaivaantuneensa Viipurissa. — Wahlström kävi Kiseleffillä pyytämässä Neiti Elisabethia, hän oli ollut kohtelias ja lähetti kappaleen samana päivänä. — Älä ole levoton teatterin tähden, kyllä tullaan toimeen." — Tähän pistämme otteen eräästä Bergbomin kirjeestä vanhalle ystävälleen Otto Florellille, joka täydentää hänen Unkarissaolonsa kuvausta:

(Pest 3/9). — — "Viihdyn täällä erinomaisen hyvin ja elän 'niinkuin Jumala Ranskassa' taikka 'niinkuin piispa pappilassa' meikäläisen realistisemman lausetavan mukaan. Et voi käsittää kuinka ystävällisiä, kohteliaita ja sydämellisiä ihmiset täällä ovat. Minulla oli aina joku määrä skeptisismiä, kun Almberg tai Blomstedt-vainaja niin ylistäen puhuivat unkarilaisista oloista, mutta sitte kun olen nähnyt mikä elämänvoima asuu tässä kansakunnassa, täytyy minun tunnustaa että se ansaitsee lämpimintä ihailua, syvimmälle käypää tutkimista."

"Omallakin alallani olen tavannut paljon mieltäkiinnittävää. Erittäin on unkarilainen kansannäytelmä omituisesti kehittynyt ja seisoo parhaimman rinnalla mitä Ranska ja Saksa ovat tuottaneet. Näyttämölliseen tehokkaisuuteen nähden ovat ne verrattavat ranskalaisiin melodraamoihin, siveelliseen tarkotusperään katsoen parempiin saksalaisiin kansannäytelmiin. Lisäksi tulee jonkunlainen runollinen viehättäväisyys, joka kenties useammin on etnografinen kuin taiteellinen, mutta joka kuitenkin heittää jonkun hohteen näitten tuotteitten yli."

"Enemmän kuin koskaan olen tuntenut, kuinka tärkeä rikas runollinen tuotteliaisuus olisi asiamme kehitykselle. Mutta onneton politiikka nielee kaikki voimat ja kaiken mielenkiinnon. Kun meillä tahdotaan näyttää taiteellis-isänmaallista innostusta, niin — vihelletään Yölepakolle ja luullaan sillä tehneensä äärettömän palveluksen kotimaiselle taiteelle. Tuottelias runoilija olisi paras vastapaino oman puolueemme kielteisille aineksille samoin kuin paras maineetti vetämään puoleensa proselyyttejä vastakkaisesta." — Kohdistaen saman ajatuksen teatteriin Bergbom muutamia viikkoja varhemmin oli Wahlströmille kirjoittanut sanat: "Lähinnä teatterin ylläpitämistä ei mikään ole sydämelleni tärkeämpi kuin kotimainen ohjelmisto. Heikkojakin kokeita täytyy meidän kehottaa."

(Pest ?/9). — "Olen saanut kolme rakasta kirjettäsi ja kiitän sinua, kelpo hyvä sisareni, alituisesta huolestasi ja rakkaudestasi. — Aalbergin sairaus ei kummastuta minua, sillä päättääkseni ohjelmistosta, joka keväällä suunniteltiin, on hänellä ollut kauheasti työtä Viipurissa. — — Täkäläiset teatterit ovat jo avatut. Kansallisteatterissa on kolme kertaa viikossa ooppera- ja neljä kertaa puhenäytäntöjä. Olen käynyt siellä usein. Ohjelmisto on ollut hyvä (m.m. Antigone, Maria Stuart, Tartuffe), mutta vahvasti uudenaikaisen ranskalainen sävyltään. Kansallisteatterissa annetaan unkarilaisia kansannäytelmiä ja — Jumala paratkoon — offenbachiadeja (Cornevillen kellot pian sadannen kerran). Näyttelemistapa on hyvä, puhe luonnollinen, liikuntotapa vilkas, mutta ei epäkauniisti. Ensi luokan kykyjä ei ole. Täällä arvellaan yleensä, että Unkarissakin dekadensin aika on tullut — tai ehkä on sana liian ankara. Kaikissa tapauksissa on suuri tyyli, runollinen käsitys, nerokas intuitsioni hävinnyt. Nyt on ensemble [yhteisnäytteleminen] pääasiana, ja se on — täällä niinkuin muualla — ehdottomasti parempi kuin suurten nerojen aikana. Minusta oli tämä kuitenkin parempi, sillä meidän aikamme kiitetty ensemble on usein ainoastaan siinä, ettei voi erottaa toista toisesta. Teatterissa on minua kohdeltu hyvin ystävällisesti, olen ollut läsnä harjotuksissa y.m., josta en kuitenkaan ole hyötynyt, kun en ymmärrä kieltä. Unkarilaisia näytelmiä, joita ajattelen meille, en ole vielä nähnyt [näyttämöllä]. Valitsemisen varaa on runsaasti. Komedioja ja kansannäytelmiä olen tavannut useita sopivia. Mielelläni tahtoisin lisäksi jonkun suuren patrioottisen draaman, sillä se on ääni, jonka me liian harvoin annamme soida teatterissamme, mutta sentapaiset näytelmät (jotka on minulle analysoitu) ovat joko olleet aatteellisesti liian keveitä taikka edellyttävät liian suuria erikoistietoja Unkarin historiassa." —

Tähän Kaarlon kirjeet tältä kesältä oikeastaan loppuvat. Viimeisestä on vain katkelma säilynyt ja siitä näkyy hänen aikoneen paluumatkalla viipyä viikon päivät Pragissa, noin 21-22 p. syysk. olla Berlinissä ja sieltä parin päivän päästä matkustaa kotiin Tukholman kautta. Emilien kirjeitä on neljä, joissa tapaamme tietoja ensimäisistä näytännöistä.

Teatterin toimi, jota Emilie Bergbom oli johtava syyskuulla, samoin kuin hän oli johtanut sitä toukokuulla, alkoi 7/9 "vanhalla Sirkalla". Esitys oli jotenkin onnistumaton — rva Aspegren ei enää ollut paikallaan nuorena tyttönä, ja väkeä oli vähän. "Päivä oli huono", Emilie arvostelee teatterin kannalta, "sillä ilma oli mitä ihanin, soittoa kaikkialla, palosammutuskunnan juhla ilotulituksineen, juhlavalaistus kaupungissa ja sotalaivoilla kruunauspäivän viettämiseksi, sirkus, ruotsalainen näytäntö y.m." Tuskin oli parempi menestys Jeppe Niilonpojalla ja Roistoväellä. Vilho oli kuitenkin erinomainen Jeppenä — "luullakseni", sanoo Emilie, "oli se parasta mitä olen häneltä nähnyt" ja Roistoväkikin, joka Emiliestä oli ikävä, esitettiin sangen hyvin ("Vilho ja nti Stenberg oivallisia"). Huonoista tuloista (200-300 mk) syytettiin ennen kaikkea sirkusta, "joka nielee kaikki"; eikä Uusi teatteri ollut siinä kohden Arkadiaa onnellisempi. — Merkittävä on että Suomalainen teatteri tästä syksystä alkaen luopui musiikista näytösten väliaikana. Se tapahtui kyllä pääasiassa säästäväisyydestä, mutta uudistus oli taiteelliseltakin kannalta arvosteltuna enemmän voitto kuin tappio. Kun näet musiikki harvoin oli ollut sopusoinnussa näytelmän tunnelman kanssa, oli se enemmän häirinnyt kuin enentänyt näytännön vaikutusta, puhumatta siitä että soittokunta ei suinkaan ollut katsonut tarpeelliseksi esittää parastaan väliaikoina aina levottomalle, ulos ja sisään liikkuvalle yleisölle. Uudistusta pidettiin alussa arveluttavana, semminkin kun välinäytösmusiikkia yhä edelleen säännöllisesti tarjottiin Ruotsalaisessa teatterissa, mutta yleisö tottui siihen pian eikä sitä sen jälkeen enään ole Suomalaisessa teatterissa käytäntöön otettu.

Seuraava ohjelma oli V. Hugon Angelo, joka näyteltiin vähän lukuisammalle katsojakunnalle. Näytelmä annettiin nti Avellanin tähden, jolla Katarina Bragadinissa oli kiitollinen tehtävä. Näyttelijätär oli koko kevätkauden ollut Parisissa ja esiintyi nyt ensi kerran matkansa jälkeen. Häntä tervehdittiin myötätuntoisesti, ja kolmesta hänelle ojennetusta kukkavihkosta oli yksi toverien antama. "Kaarola suoritti roolinsa hyvin", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille, "muutamissa kohdin, esim. lausuntaan nähden, oivallisesti; mutta ensi kerralla hän käsitti sen ehkä liian levottomasti ja voimakkaasti, toisella kerralla hän oli jo paljon, paljon parempi ja, jollei Leinon sairaus olisi estänyt kolmatta näytäntöä, olisi Katarina Bragadini varmaankin ollut siinä erinomainen." Erityisellä mielihyvällä Emilie puhuu nti Avellanin kyvystä antaa vauhtia niille, jotka myötävaikuttivat samassa kappaleessa. Arvostelusta päättäen huomattiin nti Avellanissa, niinkuin tavallisesti tutkimusmatkoilta palanneissa, miten vaikeaa on kohta täysin omakseen sulattaa mitä on oppinut. Toisista Emilie mainitsee Axel Ahlbergin, joka Rodolfona oli yllättänyt häntä näyttelemisellään.

Niin, Leino oli sairastunut lavantautiin, Böök oli ulkomailla ja Ida Aalberg oli saapuva vasta syyskuun lopussa. Kaikki tämä, mainitsematta Lundahl-vainajaa, jonka sija useimmissa kappaleissa oli täyttämättä, vaikeutti työtä: ei päästy ajoissa harjottamaan uusia näytelmiä. Hyvä oli että Kaarlo palasi lokakuun alussa, mutta tämänkin kuun loppupuoleen asti oli pakko näytellä ennen tunnettua — neljä kertaa pikku kappaleita ja kaksi kertaa Saituria, joka huolimatta Vilhon etevyydestä, ei suuresti vetänyt. Tietysti Bergbom kuitenkin toi uutta vauhtia teatterielämään. — Nuori unkarilainen, tri J. Szinnyei, josta hän oli kirjoittanut sisarelleen, oli vietettyään kesänsä Kangasalla asettunut Helsinkiin. Hän osasi jo virheettömästi puhua ja kirjoittaa suomenkieltä ja oli valmis auttamaan Bergbomia tämän harrastuksessa liittää unkarilaisia näytelmiä teatterimme ohjelmistoon. Hän alkoi suomentaa Edv. Szigligetin kansannäytelmää Mustalainen (A Czigany), ja käännös ilmestyi painostakin marraskuun lopulla. Muutoin mainittakoon, että innokas, miellyttävä vieras jäi koko talveksi Helsinkiin ottaen vilkkaasti osaa suomenmielisten ja erittäin teatteripiirin seuraelämään. Jotenkin samaan aikaan kun Bergbom palasi, teatterit pääsivät nelijalkaisista kilpailijoistaan. Jos siinä oli perää mitä sanottiin, että sirkus vei muassaan ainakin 100,000 markkaa, ei ole ihme että sen omistaja, Ciniselli, H. D:ssa julkaisi lämpimät kiitokset hänelle "rakkaaksi tulleelle kaupungille" ja "korkeille viranomaisille heidän ahkerasta käynnistään" (!). — Bergbomin poissaolon tähden lykätty yhtiökokous pidettiin 18/10 ja julkiluettiin siinä ne vähän ilahduttavat tiedot kuluneen näytäntökauden tuloista ja menoista, jotka jo on esitetty edellisen luvun lopussa. Johtokuntaan valittiin uudestaan entiset jäsenet Bergbom, Almberg, Wahlström ja Löfgren sekä, maisteri A. Stenbergin sijaan, joka luopui toimesta, tri Jaakko Forsman . — Ymmärrettävää on että Bergbomin tultua oopperatuumatkin virisivät, joskaan ei hänen alotteestaan. Mikä Bergbom-sisarusten ja johtokunnan kanta tässä asiassa oli, saamme tietää eräästä Emilien kirjeestä (12/10) nti Elfvingille:

"Erinäiset oopperan ystävät vaativat kiihkeästi sen toimeenpanemista, mutta toista ovat suuret sanat, toista hankkia tarpeelliset varat. Nyt ei johtokunta aio tyytyä tyhjiin lupauksiin, vaan se vaatii, että jotkut henkilöt ottavat vastatakseen rahoista ja sitoutuvat hankkimaan määräajoiksi vissit summat. Osakekirjoitus, keräys y.m. olkoon heidän asianaan. Tähän tietenkään ei kukaan suostu. Ennen on ollut hyvin mukavaa lykätä kaikki johtokunnan hartioille. Neuvotteluja näistä asioista pidetään näinä aikoina."

— Ensimäinen uusi näytelmä esitettiin 25/10. Se oli ylempänä mainittu A. Jalavan suomentama Neiti Elisabeth , soma, teeskentelemätön perhekuvaus, joka ei kuitenkaan herättänyt mainittavaa suosiota. Nimiroolin näytteli kyvykkäästi nti Avellan, joskin käsittelytapa olisi saanut olla pehmoisempi. Axel Ahlberg oli jotenkin onnistunut nuorena pappina, ja rva Aspegren hänen äitinään kylläkin luontehikas, jollei liian ankara. Jälkikappale oli Wilbrandtin Ensi lempi, jossa Ida Aalberg hienosti suoritti sievän ingénue-roolin. Kun sama näytäntö uudistettiin, oli tulo (400 mk.) suurempi kuin ennen tänä syksynä.

Kohta jälkeen 30/10 tuli toisena uutuutena Törmäsen suomentama L. Anzengruberin, 3 näytöstä (7 kuvaelmaa) käsittävä kansannäytelmä Valapatto . Suomalaisella teatterilla oli kunnia olla ensimäinen pohjoismainen näyttämö, joka esitti yhden ja pian toisenkin tämän nerokkaan itävaltalaisen runoilijan draamallisesti tehokkaita, luonnekuvaukseen nähden mestarillisia näytelmiä, eikä kumpanenkaan ollut syvästi koskematta katsojiin.

Vilho oli Mathias Ferner, talonpoika, joka oli salannut ja hävittänyt velivainajansa, tämän kahden lapsensa Vronin ja Jakobin eduksi laatiman testamentin ja oikeudessa väärällä valalla kieltänyt sen olemassaolon, ja oikein älyten luonteen hän osasi hillitysti mutta vaikuttavasti näyttää rikollisen omantunnonvaivat ja milloin viekkaat milloin hurjat ponnistukset pelastua syntinsä ilmitulemisesta; Ida Aalberg oli Vroni, joka keksittyään salaisuuden tarmolla ajaa oikeuttaan takaa ja vihdoin tapaa onnensa Mathias Fernerin rehellisen Franz-pojan morsiamena, sillä tämä (Axel Ahlberg) inhoaa isänsä rikosta ja uhmailee häntä, siksi että kuula isän kivääristä on lähellä viedä hänen henkensä. Morgonbladetin arvostelija sanoo nti Aalbergin vivahduteltua näyttelemistä niin lämmön ja voiman kuin liikuntojen ja kasvojeneleiden puolesta taiteelliseksi, ja kattavasti mainitaan Axel Ahlbergkin, joka kiitos huomattavan edistyksensä tänä syksynä nousi yleisön suosikkien joukkoon; kumminkin oli jälkimäisellä heikko, korjausta kaipaava kohta puutteellisessa kielentaidossaan. Pienemmätkin roolit näyteltiin hyvin; niin osotti Weckman (Jakob) kykenevänsä vaativampiinkin tehtäviin. Vihdoin sanotaan yhteisnäyttelemisen vetäneen vertoja parhaimmalle mitä ennen oli nähty, ja se samoin kuin kauniit steiermarkilaiset puvut vahvisti edullista yleisvaikutusta. Mutta kaikesta huolimatta ei näytelmää voitu antaa useammin kuin kolme kertaa peräkkäin; ja neljäs tuli vasta kun oli huomattu, että Neiti Elisabeth esitettynä kahden pikkukappaleen mukana kokosi vielä vähälukuisemman yleisön.

Toinen näistä jälkikappaleista oli ensikertalainen, Conradin laulunäytelmä Taiteen harrastuksesta (Aus Liebe zur Kunst), jossa esiintyivät nti Vikström, Pesonen, Aspegren ja Ahlberg. Sama kappale näyteltiin toisen kerran Sarah Multonin kanssa, joka oli uusi Helsingissä. Tässä näytelmässä oli pääosa rva Aspegrenilla; muutoin esiintyi siinä, pienessä sivuroolissa, Bruno Böök ensi kerran palattuaan ulkomailta.

Syyskauden merkkitapahtuma oli juhlanäytäntö Oehlenschlägerin syntymän satavuotismuistopäivänä 14/11. Siksi oli erityisellä hartaudella valmistettu runoilijan aitoromanttinen murhenäytelmä Aksel ja Valpuri. Draama ei ollut uusi ohjelmistolle, mutta se oli uudestaan harjotettu, esittäjät olivat enimmäkseen uusia, ja niin myöskin puvut ja koristukset. Sentähden oli näytäntöä uteliaisuudella odotettu, ja ensi kerran tänä vuonna, jopa ensi kerran pitkän ajan päästä, annettiin puhekappale täpötäydelle huoneelle, joka oli ei ainoastaan juhlapuvussa vaan juhlatuulellakin.

Sekä Ida Aalberg että Böök olivat jo ulko-olennoltaankin erittäin viehättäviä jalojen rakastavien edustajia. Molemmat nuoria, solakkavartaloisia ja sitä itsetietoista hehkua täynnä, jonka tunto kasvavasta kyvystä synnyttää. "Nti Aalberg kerrassaan valloitti yleisön." Hänessä oli totuutta ja lämpöä ja liikunnot olivat kauniit. "Varsinkin loppukohtauksessa hän ihastutti katsojaa. Sielukkaana, mutta samalla taiteellisesti yksinkertaisena, sopusuhtaisena ja plastillisesti täydellisenä vaikutti sanaton näytteleminen sydäntäkouristavasti: sitä kannatti hieno, runollinen innostus ja samasta pohjasta lähtenyt oikea, älykäs käsitys. Esitys voitti mitä nti Aalberg ennen oli antanut, ja kieltämättä olisi monella Valpurin esittäjällä paljo suuremmillakin näyttämöillä ollut yhtä ja toista opittavaa nuorelta suomalaiselta taiteilijattareltamme." Böökkin puolestaan osotti melkoista edistystä, joskin paikottain liiottelu intomielisessä lausunnassa ja kiihkoilu liikunnoissa viittasi juurikään suorittamaansa kouluun. Hänen käsityksensä tehtävästä oli kuitenkin oikea, ja yleisvaikutus hänestä oli se, että tässäkin oli kypsymässä kelpo ja miellyttävä näyttelijä. Axel Ahlbergin Haakon kuningas oli moitteettomampi kuin olisi voinut odottaa, jopa hyväkin, Vilho mustaveli Knuuttina täytti taidokkaasti tehtävänsä, joka ei ole miellyttävimpiä, Leino [vasta taudistaan toipuneena] esitti piispan osan myötätuntoa herättävästi, ja samoin oli useimmilla muillakin osansa menestyksessä. "Suosionosotukset kasvoivat kasvamistaan. Nti Aalberg ja Böök huudettiin esiin useita kertoja, ja niin myös Vilho ja Ahlberg kumpikin vuoroonsa." — Näytelmä meni vielä neljä kertaa peräkkäin ja tietenkin esitys tuli yhä pyöreämmäksi.

Uusi ohjelma tuli 25/11: K. Slöörin suomentama Björnsonin 2-näytöksinen Vastanaineet ja 1-näytöksinen H. Réberin soma laulunäytelmä Vanhan viuluniekan lempi (Papillotes de Mr Benois). Björnsonin runollinen kuvaus näyteltiin erittäin hyvin. Neidit Avellan (kotiopettajatar-kirjailijatar) ja Aalberg (nuori rouva) suorittivat osansa kyvykkäästi; Böök (nuori mies) oli sentään kylmänlainen. Jälkikappaleessa esiintyivät nti Hacklin, jonka ääni näyttäytyi huomattavasti kehittyneen, eräs amatööri (Aug. Tavaststjerna) ja Pesonen.

Joulukuu alettiin antamalla kaksi kertaa Kylänheittiö, osaksi uudestaan miehitettynä. Nimiroolissa Axel Ahlberg esiintyi ensi kerran, mutta hän oli enemmän tunteellinen rakastaja kuin heittiö; nti Hacklin oli Finum Rószi ja lauloi laulunsa paremmin kuin hän tapasi itse luonteen; nti Rosendahl oli viehättävä nuorikkona. Toisena iltana 5/12 eräs laulukuoro ennen näytännön alkua lauloi keisarihymnin ja Maamme-laulun, syystä kun keisari kolme päivää ennen, matkalla Livadiasta Moskovaan, oli pelastunut rautatiellä toimeenpannusta murhayrityksestä. Ruotsalaisessa teatterissa oli samaan aikaan samanlainen mielenosotus. — Viimeinen uutuus ennen joulua oli 12/12: Vilhon suomentama Richard Sheridanin maailmankuulu komedia Parjauspesä . Kappale, joka vaati melkein kaikki teatterin voimat, näyteltiin vauhdikkaasti ja koomillisen vaikuttavasti.

Pääosissa esiintyivät Vilho — Peter Teazle, nti Avellan — lady Teazle, Böök — Charles Surface, Ahlberg — Josef Surface, Kallio — sir Oliver, nti Aalberg — Mary j.n.e. Esityksen tunnustetaan herättäneen yleistä tyydytystä, jota paitse kiitetään luontehikkaita englantilaisia pukuja. Nti Avellan oli muitten edellä näyttelemisen värikkäisyydessä ja todenperäisyydessä, jonka ohella Böök mainitaan lämpimästä, nuorekkaasta Charles Surfacestaan. Kun esitys oli enemmän vakaantunut, suotiin yhä useammille kiittäviä mainesanoja, niin Pesoselle, Kalliolle, rva Lundahlille, nti Aalbergille, Tervolle, Kiviselle, Aspegrenille ja Leinolle; mutta muistutuksia tehtiin Vilhon ja Ahlbergin käsitystapaa vastaan.

Päättyneeseen syyskauteen luo Emilie Bergbom kirjeessään nti Elfvingille (15/12) yleiskatsauksen, joka välittömyytensä tähden on sanomien arvosteluja arvokkaampi:

"Teatteri on menestynyt taiteellisesti hyvin, mutta taloudellisesti huonosti. Että Ruotsalaisenkin teatterin on käynyt huonosti ei ole mikään lohdutus. Sheridanin nerontuotteen olemme me mielestäni esittäneet todella erinomaisella tavalla.[8] Et voi uskoa kuinka olimme iloisia, että se onnistui niin hyvin. — Axel Ahlberg edistyy melkein rooli roolilta. Hän hallitsee oikein hyvin ääntänsä, entinen teeskentely lausumisessa on miltei kokonaan kadonnut, ja hän sanoo sanottavansa ymmärtävästi ja selvästi, ääni on soinnukas ja miehinen ja vivahduttamista vastaan on vähä muistutettavaa. Liikunnot ovat tosin vielä raskaanlaisia ja vähän kömpelöitä, mutta käsivarsiaan hoitaa hän jo paljon, paljon paremmin; jalat ja ennen kaikkea kävely vaatii vielä paljon työtä, ennen kun hän saa ne valtaansa. Kuninkaana Aksel ja Valpurissa on hänellä suuri menestys. — Kaarolan paras tähänastinen rooli on lady Teazle; tyytyväisyys on ollut yleinen. Hän liikkuu siinä vapaammin ja sujuvammin kuin missään toisessa roolissa. Hänen Mathildansa Vastanaineissa oli todella erinomainen, mutta tämä luonne on niin hämärä ja umpimielinen, ettei suuri yleisö ollenkaan ymmärrä sitä. Kumma kyllä ei kappale herättänyt suosiota, vaikka se näyteltiin sangen hyvin. — Ida Aalberg astuu varmin askelin todellista taiteellisuutta kohti. Vahinko vain ettei hän ole oikein terve; hän on liian heikko kestääkseen niin ankaraa työtä kuin hänellä on ollut tänä syksynä. Nyt hän kuitenkin on saava enemmän vapautta. Kiltti ja myöntyväinen hän on ollut meitä kohtaan ja työssään teatterissa. Rosendahl ja Hacklin ovat nekin kilttiä kuin ennen, rva Lundahlilla on paljo huolia leskenä neljän lapsen kanssa. — Vilholla on nykyään erittäin taiteellinen puuska. Hän on ollut tavattoman terve ja osottanut näyttelemisessään odottamatonta voimaa. Leino on tautinsa jälkeen esiintynyt ainoastaan pienemmissä tehtävissä. Böök on paljon edistynyt matkallaan ja osottaa liikunnoissaan melkoista siroutta. Kivinen on kiltti ja ahkera, mutta näyttää vielä lapselliselta näyttämöllä, Parjauspesässä hän oli varsin hyvä. Nuori oppilaamme Weckman herättää mitä parhaimpia toiveita. — — Raha-asiat ovat yhä edelleen hyvin huonolla kannalla huolimatta suuresta säästäväisyydestämme."

Bergbom-sisarukset asuivat nyt niinkuin jo ennen ja sittemmin koko elämänsä ajan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon talossa, Antinkadun varrella 4 (vaikka eri aikoina eri huoneustoissa). Heidän asuntonsa oli aina välittömässä yhteydessä rva Augusta af Heurlinin ja hänen perheensä asunnon kanssa, joka sisar aina pysyi heille lähimpänä uskottuna ja ystävänä. Tämä selittää että rva Heurlinillä oli tapana silloin tällöin avarampaan kotiinsa kutsua teatterin jäsenet sekä läheiset ystävät illanviettoon — niin esim. Uudenvuoden aattona 1879. Tällaisissa, sanoisimmeko, teatterin perhekutsuissa läsnäolleet eivät ole unohtaneet, kuinka sisarukset yhteistoimin osasivat tehdä yhdessäolon hupaiseksi. Keskustelu päivän asioista sujui vilkkaasti, laulu Kaarlon säestäessä helkkyi heleästi, ja aina oli Antti Jalavalla joku erityinen aihe puheenpitoon. Ymmärtäähän sen että tällaisella, yhteishenkeä herättävällä seurustelulla, jossa ei luokkarajoja havaittu, oli merkitystä taidelaitoksen työhönkin katsoen — jonka ensimäiset kypsät hedelmät juuri näihin aikoihin poimittiin.

Kevätpuoli näytäntökautta ja samalla uusi kymmenluku, se ajanjakso, jonka runous ja taide meillä niinkuin muuallakin pohjoismaissa on todellisuustavottelun leimaama, alkoi merkitsevästi kyllä Nummisuutarien esittämisellä uudenvuoden-, se on Kiven muisto-päivänä. Olihan se kuvauksen puolesta todellisinta mitä kirjallisuudellamme oli näyttämölle tarjottavana. Ennen näytäntökauden loppua oli teatteri jo osottava, että se tahtoi olla mukana ajan riennoissa ja kykeni tulkitsemaan ja levittämään aikakauden uusia aatteita.

Kolme päivää myöhemmin (4/1) oli uusi ohjelma, joka käsitti kolme pikkukappaletta, kukin 1-näytöksinen: Ensi lempi, E. N(ervander)in kirjoittama "joulukuvaus" Pikku Suometar [9] ja Adamin laulunäytelmä Nyrnbergin nukki . Kummassakin edellisessä näytelmässä suoritti nti Aalberg pääroolin; viimemainitussa taasen nti Hacklin ja Pesonen sekä Aug. Tavaststjerna (Miller) onnistuivat niin, että hupainen laulukappale näyteltiin tavan takaa kevätkauden kuluessa. Siten lähinnä Topeliuksen päivänä (14/1) Anna Skrifvarsin ja Kuningas Renén tyttären kanssa. — Sitä ennen (8/1) oli Kavaluus ja rakkaus uudistettu. Näytännöstä E. Nervander, joka edellisenä vuonna erottuaan Åbo Postenin toimituksesta oli muuttanut takaisin Helsinkiin ja kirjoitti teatteriarvosteluja [ilman nimimerkkiä] Morgonbladetiin, lausuu m.m.:

"Ei ole helposti toivottavissa nähdä Louise Millerin osaa näyteltävän syvemmällä ja todellisemmalla tunteella, suuremmalla nuoruuden sulolla ja viehkeämmällä naisellisuudella kuin mitä havaittiin nti Aalbergin esityksessä. Ainoastaan yksi ajatus siitä näyttikin vallitsevan katsojissa, joihin kaunis ja jalo roolintulkinta koski ehdottomasti ja syvästi. Yhä uudistuneet esiinhuudot, kättentaputukset ja kukkavihkot ilmaisivat yleisön myötätunnon. Näytelmän toisen suuren naisroolin, lady Milfordin, esitti tällä kertaa nti Avellan ja osotti hän selvästi ja varmasti käsittävänsä sen sekä voimakkaasti ja erehtymättömästi silmällä pitävänsä luonteen yksityiskohtiakin. Böök esiintyi ensi kerran Ferdinandina, johon rooliin hän oli perehtynyt Strakoschin johdolla. Hänen näyttelemisessään oli voimaa ja lämpöä, jonka nuori kyvykäs näyttelijä luullaksemme saattaisi antaa puhjeta esiin hehkuvamminkin sentähden menettämättä tasapainoansa. Vilhon Wurm oli läpiharkittu ja luontehikas, mutta Leinon luonnonlaadulle oli presidentin rooli hyvin vieras." — —

Sama näytelmä annettiin vielä kaksi kertaa, jota paitse tammikuun loppupuolella esitettiin Jane Eyre, Valapatto ja Parisin veitikka, joka viimemainittu oli niitä rooleja, joissa nti Avellan nuorekkaalla reippaudella ja samalla taiteellisen hienoilla yksityispiirteillä enimmän viehätti katsojia; jälkikappaleessa, Taiteen harrastuksessa, esiintyi nti Vikström, joka pääasiassa oli työskennellyt oopperassa, viimeisen kerran (21/1). — Tämän jälkeen oli jälleen valmiina yksi näytäntökauden tärkeimpiä uutuuksia, nimittäin Elisabeth Löfgrenin suomentama Björnsonin murhenäytelmä Maria Stuart Skotlannissa ; ensi-ilta 27/1 (kaikkiaan 3 kertaa). Tässä draamassa, Nervander sanoo, oli nuorelle teatterille annettu tehtävä, josta askel shakespeareläiseen ohjelmistoon ei ollut kovin pitkä. Mitä suoritukseen tulee ei sitä hänestä voitu sanoa loistavaksi voitoksi, mutta kumminkin urhoolliseksi ja kunniakkaaksi taisteluksi, josta moni kaunis sankariteko oli kerrottavana.

Nuori Maria Stuart oli suurempi ja vaikeampi tehtävä kuin nti Avellanilla ennen oli ollut. Kieltämättä hän älykkäästi tulkitsi roolin, mutta jollei huikentelevainen, onneton kuningatar sittenkään tullut katsojalle täysin selväksi, eikä herättänyt myötätuntoisuutta, niin oli syy enemmän tekijässä kuin näyttelijättäressä. Epävarmasti väikkyen historiallisen kuvaajan ja draamallisen luojan välillä Björnson on kyhännyt naishaamun, jonka esittäminen on pulmallisimpia. Parhaiten onnistui nti Avellan Darnleyn ja Rizzion murhakohtauksissa sekä tavatessaan Bothwellin metsässä. Ylipäätään olisi kuvauksessa kuningattaren pitänyt esiintyä selvemmin, jonka ohella olisi tarvittu enemmän suloa ja pehmeyttä toisen näytöksen neljännessä kohtauksessa; vihdoin olisi ollut säästäväisemmin käytettävä suuria liikuntoja, joita kyllä nähdään kuuluisillakin näyttämöillä, mutta jotka sittenkin tositeossa paremmin johtuvat taiteilijan ja yleisön tylsistymisestä kuin välittömästä innostuksesta. — Ahlbergissakin huomattiin joskus onttoa tehontavottelua, mutta silti hän hienolla ja varmalla käsityksellä kykeni luomaan runollisen kuvan Darnleysta, joka sentään väriltään oli raskaampi kuin 18-vuotiaalle nuorukaiselle soveltui. — Böökissä oli teatteri saamaisillaan oivallisen näyttelijän, joka iskien roolin ytimeen nuorekkaalla fantasialla luo siitä kokonaisuuden. Hänen Bothwellinsa oli jo enemmän kuin harjotelma. Daimonisesti hurmaava piirre rohkeassa vuoristolaisjaarlissa näyttäytyi niin luonnollisesti ja teeskentelemättä, että vain vähän kypsymistä olisi ollut tarpeen ja luoma olisi ollut mallikelpoinen. — Leinon John Knox oli kaunis ja sopusuhtainen, joskaan emme täysin luota sen historiallisuuteen. Niinkuin näyttelijä oli roolin ajatellut, hän suoritti sen johdonmukaisesti ja selväpiirteisesti. Liikunnot olivat soveliaat ja joskus teeskentelemättömässä arvokkaisuudessaan plastillisen kauniit. — Rizzioksi oli Kivinen liian nuori, vaikka hän kyllä teki parastaan viekkaan ja pelkurimaisen italialaisen laulajan ja diplomaatin kuvaamiseksi. — Sivurooleissa nähtiin Vilho — Ruthwen, ansiokas tapansa mukaan, Tavaststjerna — Morton jaarli, nti Hacklin — William Taylor (näyttelijätär esitti aika somasti nuorukaisroolin sekä puheosan että pienen laulun) j.n.e.

Tänä vuonna oli teatteri ensi kerran Runebergin päivänä (5/2) Helsingissä. Juhlanäytäntö alkoi Severin Falkmanin järjestämällä viidellä kuvaelmalla Hirvenhiihtäjistä . Ensimäisessä nähtiin Pietari ja Matti varhaisella aamulla, lumihiuteiden leijaillessa maahan, hiihtävän kartanolle; toisessa: metsästäjät saarella ryhmittyneinä kaadetun hirven ympärille, kolmannessa: rusopartanen Ontro tuvassa tarjoskelemassa tavaroitaan talon naisväelle, neljännessä: Matti kosimassa kangaspuissaan istuvaa Hetaa ja viidennessä: kihlajaisten vietto ja tanssi tuvassa. Viimeisessä kuvaelmassa 8 tyttöä ja 4 poikaa tanssi "kolmen enkeliskaa" sydämen pohjasta, niin että ilo syttyi salongissakin. Oivalliset kuvaelmat, joiden sanotaan olleen luontehikkaampia ja taiteellisempia kuin piirustukset Hanna ja Joulu-ilta runoelmien korupainoksissa, miellyttivät suuresti, ja Falkman huudettiin esiin.

Kuvaelmien väliaikoina saatiin kuulla Runebergin sepittämiä, Collanin, von Schantzin, Lindbladin ja Kjerulfin säveltämiä lauluja, joita rva Emmy Achté, nti Naëmi Ingman sekä hrat Bergholm ja Holm esittivät. Yleisö oli hyvin mielissään että sai pitkän ajan päästä kuulla näitä oopperalaulajia, eivätkä suosionosotukset vaienneet ennen kun rva Achté ja Holm olivat toistamiseen laulaneet Pilven veikon kaksinlaulun, ja jälkimäinen laulun "Turha toivomus". Ohjelman viime osastossa Ida Aalberg lausui Torpantytön ja Kaarola Avellan Maamme-laulun, johon näytäntö päättyi. — Mutta vielä on mainitsematta illan draamallinen puoli, Tuokon suomentama, Runebergin En voi , joka nyt meni ensi kerran, vaikka eräästä kirjeestä, jonka rva Fredrika Runeberg 1872 on kirjoittanut Emilie Bergbomille, nähdään että runoilija jo silloin oli myöntäen vastannut kysymykseen, saataisiinko se näytellä suomenkielellä. Esittäjät olivat: Ida Aalberg — Julia, Leino — von Dann ja Ahlberg — Axel Frank, ja ensimäisestä sanotaan, että hän loi aivan alkuperäisen, viehättävän kuvan Juliasta. Sama kappale annettiin samana iltana ruotsalaisellakin näyttämöllä. Arkadia oli täpösen täynnä; Uusi teatteri "likimailleen täysi".[10]

Kahden viikon päästä tuli 19/2 Vilhon suomentaman, ohjelmistossa kolmannen Molièren komedian, Porvari aatelismiehenä , ensi näytäntö.

Päärooli oli tietenkin Vilhon käsissä, joka osasi koko illan pitää itserakkaan Jourdainin naurun keskipisteenä. Sillä joskaan ei hänen esityksessään ollut sitä mehua, joka tulvii Molièren luomissa, hän kumminkin osotti kiitettävää johdonmukaisuutta ja älykkäisyyttä yksityispiirteiden yhdistämisessä hupaiseen kokonaiskuvaan. Rva Aspegren oli heleine, iloisine naurunpuuskineen oivallinen Nicole, ja nti Avellan niin etevä Lucile, että tyystin huomasi hänen olleen tilaisuudessa tutkia paraimpia esikuvia siellä missä Molièren traditsionit vielä elävät. Myöskin Ahlberg (Cléonte), Weckman (Covielle), nti Stenberg (rva Jourdain), rva Lundahl (Dorimène) ja Kivinen (Dorante) olivat hartaita tehtävissään, vaikka tietysti ei yksikään heistä voinut olla täysin perehtynyt molièrelaiseen henkeen ja sävyyn.

Edellisestä on jo käynyt ilmi, että teatterin tointa elähytti innokas harrastus antaa parasta, mitä se kykeni. Molière, Holberg, Sheridan, Schiller, Oehlenschläger edustivat vanhempaa, Anzengruber, Björnson y.m. uudempaa, Runeberg, Topelius, Kivi kotimaista draamaa, ja arvostelut todistavat näyttelijäin miltei jokaisen uuden tehtävän mukana astuneen askeleen eteenpäin. Nyt on edessämme tapahtuma, joka muodostui tämän näytäntökauden innostuneen riennon huippukohdaksi. Tarkotamme ensimäisen Henrik Ibsenin , mainion Noora -näytelmän esittämistä, joka sattui 25 p. helmik. Jo edeltäkäsin odotettiin iltaa suuremmalla uteliaisuudella kuin ainoatakaan edellistä suomalaista puhenäytäntöä. Noora oli ilmestynyt 1879 ja kaikkialla Pohjoismaissa herättänyt mitä kiihkeintä keskustelua. Jopa oli meilläkin — kiitos sanomalehtiselostelujen ja jonkun määrän alkukielisiä kappaleita — kysymys: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? alkanut tulla väittelyn alaiseksi. Salonki täyttyi siis yleisöstä, jonka mielenjännitys ei ollut vähempi kuin oopperan premiääreissä tavallinen. Minkälaiseksi näytäntö kehittyi, Nervander kertoo Morgonbladetissa:

"Eilispäivän näytäntö oli kauttaaltaan kaunis voitto suomalaiselle näyttämölle. Henrik Ibsenin 'Et Dukkehjem' esitettiin lukuisalle, intelligentille yleisölle, joka jännitetyllä, tavasta melkein hiiskumattomalla tarkkaavaisuudella seurasi väittelynalaisen kappaleen sydäntäkouristavia kohtauksia ja jonka mielen erinomainen esitys vastustamattomasti kiinnitti. Oli tultu teatteriin iloisilla toiveilla, jopa suurilla vaatimuksilla, että nti Aalberg etevällä tavalla suorittaisi Nooran roolin. Kohtaus kohtaukselta katseltiin hänen näyttelemistään kasvavalla viehätyksellä, joka jo ennen kun esirippu oli laskenut ensimäisen näytöksen jälkeen oli vaihtunut syväksi ihailuksi sitä mestaruutta kohtaan, jolla hän tulkitsi luonteen hienoimmat vivahdukset. Näytelmän toisen näytöksen suoritus kilpaili arvokkaasti esitysten kanssa Europan ensiluokan näyttämöillä.[11] Nooran roolilla on nti Aalberg kieltämättä astunut todellisen taiteilijattaren arvoon ja vilpittömästi onnittelemme häntä hänen loistavaan voittoonsa. Illan kuluessa huudettiin nti Aalberg kymmenen kertaa esiin sekä sai näytännön lopussa kaksi komeaa kukkavihkoa. Vaikka näytännön onnistuminen ensi sijassa on luettava tämän nuoren, mieltäkiinnittävän näyttelijättären ansioksi, niin noudatamme vain sulaa oikeutta, kun me nyt jo huomautamme oivallisesta tavasta, millä toisetkin esiintyjät myötävaikuttivat illan tulokseen. Joka rooli suoritettiin hyvällä luonnekuvauksella ja tavalla, joka näytti mikä taiteellinen henki luo eloa ja voimaa suomalaiseen näyttämöömme. Kappaleen näyttämöllepanokin oli mallikelpoinen. Näyttämöllinen järjestely oli yksityiskohtia myöten yhtäpitävä sen kanssa mitä nähtiin Kristianian teatterissa, kun sama kappale esitettiin siellä."

Näin arvostelija kirjoittaa tavalla, joka muistuttaa innostuneita ooppera-arvosteluja. Mutta kuinka suuri Nooran menestys oli, näkyy kumminkin parhaiten siitä että se tänä keväänä esitettiin vielä kymmenen kertaa Helsingissä ja kolme kertaa Turussa, siis kaikkiaan 14 kertaa! Useammin nähtyään kappaleen Nervander palaa esitykseen ja lausuu silloin:

"Tositaiteilijana nti Aalberg suorittaa vaikean tehtävänsä. Ihmeteltävä kyky, millä hän, niinkuin näyttää, ilman vähintäkään vaivaa, eksyttävän todellisesti ilmisaattaa luonteen nopeat vivahdukset, on verrattava ainoastaan siihen nuorekkaaseen voimaan, millä hän peittää mitä luonnekuvauksessa on väärää[12] ja luo sen näkyviin semmoisena, joksi Ibsen luultavasti on tarkottanut kuvansa. Jos tahtoisi huomioon johtaa esityksen ansioita, tulisi viitata miltei joka repliikkiin paitse korkeintaan muutamiin harvoihin, joihin mielestämme pannaan liiallinen paino.[13] Pitäen silmällä myöskin roolin vaikeutta saattanee liioittelematta väittää nti Aalbergin näyttelemistä täydellisimmäksi mitä ainoakaan näyttämöllinen naistaiteilija Suomessa tähän saakka on aikaansaanut. — Hra Böök on älykkäästi käsittänyt Helmerin roolin ja esittänyt sen ilta illalta varmemmin ja menestyksellisemmin. Useissa kohtauksissa hän näyttelee erittäin ansiokkaasti sekä saavuttaa kolmannen näytöksen alussa hienon ja sattuvan luontehikkaisuuden. Hra Ahlberg on tohtori Rankin osassa saanut tehtävän, jota hän täydellisesti hallitsee. Viimeisen repliikkinsä: 'Ja kiitos tulesta' hän lausuu, mielestämme, liian intomielisesti, kuitenkaan saamatta tajuttavaksi sanoihin kätketyn syvemmän ajatuksen. Hra Leino antaa naamioituksessaan ja käsityksessään havainnollisen kuvan Krogstadista. Ensimäisessä ja kolmannessa näytöksessä hän on joka kerralla onnistunut hyvin, jota vastoin hän toisessa näytöksessä oli paras ensi iltana, mutta seuraavina hän on yhä enemmän koettanut antaa repliikeilleen jonkinlaista sukkeluuden sävyä, joka on vastenmielinen. Rva Lundahl on vieras rva Linden tapaisille rooleille ja puheludraamalle yleensä. Hän on toki pyytänyt vakavasti ja hartaasti perehtyä tehtäväänsä ja yhteisnäyttelemiseen, kuitenkaan onnistumatta painaa siihen persoonallista leimaa. Nti Stenberg ansaitsee tunnustusta Anna-Maijan pienen roolin yksinkertaisesta esittämisestä."

"Vihdoin on ilahduttavaa merkitä, että ansiokas tapa, millä Suomalainen teatteri on esittänyt, muutenkin kuin päärooliin nähden, vaikean näytelmän, on herättänyt kunnioitusta ja huomiota semmoisillakin tahoilla, joilla tähän saakka ei ole katsottu maksavan vaivaa välittää koko yrityksestä taidelaitoksena."

Yhtä merkillinen kuin Nooran näytteleminen oli puhtaasti taiteelliselta kannalta, oli se sentähden että Suomalainen teatteri sen kautta ensi kerran otti palvellakseen sitä uutta, entisiä romanttisia ihanteita hylkivää ja yhteiskuntaelämän sovinnaisia käsitteitä mullistavaa henkistä virtausta, joka pohjoismaissa tunnetaan realismin, todellisuustavottelun, nimellä ja täällä vastaa naturalismia, se on ehdotonta luonnontavottelua, Ranskassa. Kirjallisena suuntana juontui pohjoismainen realismi kyllä ranskalaisesta naturalismista, mutta perinnäisen maailman- ja elämänkäsityksen erilaisuus vaikutti kuitenkin, että, huolimatta siellä täällä esiintyvistä suoremmin naturalistisista pyrinnöistä, todellisuustavottelu pohjoismaissa ja varsinkin suurissa norjalaisissa draamallisissa runoilijoissa kohdistui yhteiskunnallista ja sukupuolten keskinäistä elämää sekä yksilön ihmisyyskehityksen ehtoja — totuutta ja vapautta — koskeviin kysymyksiin. Valaisevan esimerkin ranskalaisen naturalismin ja pohjoismaisen realismin erikoisuudesta näemme siinä, että juuri samaan aikaan kun Zola hämmästyttää ja pelottaa maanmiehiään Nana-romaanillaan, jossa hän häikäilemättömimmällä paljastamisinnolla kuvaa toisen keisarikunnan äärimmäistä turmelusta, saapi Ibsen Noora-draamallaan neljän kansan sivistyneet piirit mitä kiihkeimmin väittelemään miehen ja vaimon suhteesta toisiinsa aviossa sekä naisen vapauttamisesta perinnäisistä siteistä, hänen itsenäisyydestään ja ihmisarvostaan yhtä hyvin aviossa kuin kansalaisena.

Etenkin Brand-draaman (1866) kautta, jota innostuksella luettiin monessa maalaispappilassakin ja yleensä käsitettiin puhtaasti uskonnolliselta kannalta, oli varhaisempi Ibsen tullut tunnetuksi Suomessa, mutta "uudenaikainen" Ibsen, joka ensi kertaa astuu esiin kappaleessa Yhteiskunnan tuet (1877) ja joka siitä lähtien mahtavalla näytelmäsarjalla on niin suuresti vaikuttanut pohjoismaiseen elämänkäsitykseen, ei ollut ainakaan yleisemmin meillä kotiutunut ennen kun Nooran synnyttämä herätys tapahtui. Ja herätyksen välittäjä oli Suomalainen teatteri. Näytännöt herättivät niin yksityisissä seurapiireissä kuin sanomissakin väittelyn, josta ei näyttänyt loppua tulevan. Emme tiedä tapahtuiko meillä niinkuin Tukholmassa että lopulta iltakutsuilla ilmotusten kautta suorastaan pyydettiin ettei Noorasta puhuttaisi, mutta varmaa on että meilläkin väittelyä jatkettiin väsymykseen saakka. Mitä julkiseen väittelyyn tulee, viittaamme ainoastaan muutamiin tosiasioihin. Nooran suomennoksen johdosta, joka oli painosta ilmestynyt, tapaamme Morgonbladetissa jo ennen näyttelemistä laajan selostelun sekä ensimäiset väittelykirjoitukset (Ernstin ja X:n) kysymyksestä: tekikö Noora oikein lähtiessään kotoaan? Sitten piti meidän silloinen Ibsenin erikoistutkija tri V. Vasenius (hän oli tohtoriväitöskirjassaan käsitellyt Ibseniä) yliopiston juhlasalissa viisi esitelmää Ibsenin ja Björnsonin nykyajan draamoista, joka tietysti kiihotti keskustelua, ja sen jälkeen Nervander julkaisi 8 palstan pituisen analyysin Noorasta, jonka lisäksi merkit W—r ja Ignotus astuivat taistelutanterelle.[14] Viime mainittu ahdistaa ankarasti Vaseniusta, joka tietysti ei ole vastaamatta. Lukuisien kirjoitusten sisällyksestä sanottakoon vain, että niissä tietenkin ryntää toisiansa vastaan uusi, yksilön vapautta puoltava näkökanta ja vanhempi elämänkäsitys, joka asettaa avion ja perheen ja yhteiskunnan päämäärän yksilön mielitekoja korkeammalle. Niin yleiseen, mutta kun Noora oli keskustelun lähtökohtana, tarkotti väittely yksilön vapaudesta tällä kertaa naisen vapauttamiskysymystä. Ja tositeossa on Nooran esittämisen merkitys siinä, että sen kautta "naisasia" meillä tuli päiväjärjestykseen. Ei niin ettei tällä asialla ennenkin olisi ollut puoltajia, mutta vasta nyt se pääsi suurenkin yleisön tietoisuuteen. Että jo aikalaiset tunnustivat Suomalaisen teatterin ansion tässä kohden, näkee yhdestä viimeisiä Noora-kirjoituksia (Mbl 5/4)[15] jossa sanotaan: "Suomalainen teatteri on esittämällä Nooran näyttänyt, ettei se tahdo seisoa ulkopuolella 19 vuosisadan kysymyksiä. Ja että yleisö on ollut kiitollinen, sen todistaa aina täysi salonki Nooraa näyteltäessä."

Olemme laajasti puhuneet Noorasta, mutta tämä kohta teatterimme historiassa osottaa mieltäkiinnittävällä tavalla, kuinka näyttämö vaikuttaa tekijänä kulttuurielämässä ja kuinka Suomalainen teatteri oli kohonnut sille kannalle, että se pystyi siihen.

Maaliskuun 2 p. sattui keisari Aleksanteri II:n 25-vuotisen hallituksen riemujuhla, jota Helsingissä vietettiin monenmoisilla, yliopiston, ylioppilasten, teatterin ja kaupungin toimeenpanemilla juhlallisuuksilla. Suomalaisen teatterin näytäntöön oli kokoontunut täysi huone juhlayleisöä, ja ohjelma alkoi Eläköön armias-laululla, jonka lukuisa mies- ja naiskuoro suoritti ja johon liittyi eläköönhuuto hallitsijalle. Sen jälkeen seurasi Falkmanin järjestämä kuvaelma, jonka tarkotus oli muistoon saattaa kuluneen 25 vuoden valtiolliset ja yhteiskunnalliset uudistustoimet: valtiopäivät (rva Lundahl, Leino, Aspegren, nti Rosendahl), asevelvollisuus (nti N. Ingman), rahanmuutos (nti Titti Avellan), kansakoulu (nti Edith Böök) ja Suomenkieli (nti Anni Hacklin). Sitte Ida Aalberg lausui Suonion sepittämän juhlarunoelman ja lopuksi näyteltiin Lea ja Saimaan rannalla , uusi Bergbomin laatima laulukappale, joka viehätti alkuperäisillä karjalaisilla puvuillaan, lauluillaan ja tansseillaan ja joka päättyi keisarihymnin esittämiseen. — Muutoin on maaliskuun näytännöistä erikoisesti mainittava vain pari, nimittäin 14/3 annettu, jossa (Haapaniemen hanhenpojassa) nti Rosendahl esiintyi viimeisen kerran, hän kun oli mennyt kihloihin tri Szinnyein kanssa (eroava näyttelijätär sai johtokunnalta suomalais- ja unkarilaisvärisillä nauhoilla varustetun kukkavihkon) sekä nti Avellanin resetti-ilta 18/3 (Angelo), jolloin taiteilijattaren osaksi tuli lämpimät tunnustukset hänen harrastuksistaan.

Huhtikuun 2 p. näyteltiin Noora seitsemännen kerran kukkuroillaan täydelle salongille. Illan tulo oli määrätty nti Aalbergin hyväksi. Paitse tavallisia suosionosotuksia ja kukkasadetta sai näyttelijätär pysyvämpiäkin lahjoja. Niistä mainittakoon kultainen rannerengas, johon oli piirretty: (ulkopuolelle) "Ida Aalbergille Suomalaisen teatterin ystäviltä 2/4 1880" sekä (sisäpuolelle) kymmenen hänen etevintä rooliansa, ja viuhkanmuotoiseen kukkaiskimppuun kätketyn karinkaukalon täynnä kultarahoja. Yhden naisten antaman kukkavihkon silkkinauhoihin oli painettu säkeet:

"Ensimmäisnä täysin puhjenneena
Kukkaisena näyttötaidon maamme
Ruusustossa, ollos todisteena
Mitä voimme, mitä toimeen saamme,
Jos käymme uljaast' idealein teitä,
Jos hartaus ja lempi johtaa meitä."

— — — — — "Rakkaus ja työ,
Ne ne aseet, joiden eteen vaipuu voimatonna yö."

Erityisesti huomattiin, että yksi somista ja suurista kukkavihkoista oli tullut aliupseerikoulun oppilailta. — Näytännön jälkeen oli illan sankaritar kutsuttu pitoihin, joissa dosentti Perander puhui hänen kunniakseen.[16]

Nooran jatkuvan menestyksen tähden tuli vasta huhtikuulla kaksi uutuutta. Ensimäinen niitä oli sangen merkillinen, suomalaisella näyttämöllä ja ylipäätäänkin Suomessa näyteltiin näet 9/4 ensi kerran Beaumarchais'n Sevillan parturi , joka toki oopperana ja "Sevillan Parranajajan" nimellä oli yleisölle hyvin tuttu. Lähin aihe sen ottamiseen oli se, että K. Cronstedt-vainaja (kts. ylemp. s. 15) oli suomentanut mestarikomedian. Esittäjistä oli Ida Aalberg — Rosina etevin, viehkeä ja suloinen kujeellisuudessaan, vaikka luontonsa mukaan toiseen tapaan kuin pirteä ja sähköttävä Ida Basilier ennen; saamatta kypsää aikaan Böökkin reippaasti suoriutui vaikeasta Figaro-roolista, ja Leinon Basiliota kiitettiin paikottain vallan hyväksi. Mutta pääasia oli että yhteisnäytteleminen sujui oivallisesti, toisin kuin tavallisesti ensi-iltoina, ja että yleissävy oli niin iloinen ja vilkas kuin suomalaisilta espanjalaisilta suinkin sopi toivoa. — Toinen uutuus, Benedixin 3-näytöksinen huvinäytelmä Tuhkimus (Aschenbrödel), esitettiin 21/4. Siinäkin päärooli oli nti Aalbergilla, ja vaikka se edelliseen verraten on taiteellisesti vähäpätöinen, ei se kuitenkaan sujuvasti esitettynä ollut katsojia huvittamatta.

Kun mainitut huvinäytelmät olivat menneet kumpikin kolme kertaa, lähtivät Nooran esittäjät 28/4 Turkuun , jossa lähes 2,000 markan kannatus oli merkitty neljää näytäntöä varten. Sitä ennen oli Emilie Bergbom, joka seurasi mukana, kirjoittanut nti Elfvingille (24/4):

— "Niinkuin nyt näyttää tulen maanantai-iltana Turkuun. Nti Aalberg, rva Leino ja Böök tulevat kai samaan aikaan. Muut tulevat vasta tiistaina, sillä maanantaina he avustavat rva Lundahlia, joka antaa iltaman Hämeenlinnassa. Raukalla on vaikeaa neljän lapsensa kanssa ja sentähden tahtoo teatteri auttaa häntä. Maanantai-iltana menen suoraan teatteriin ja silloin pitäisi minun välttämättömästi tavata masinisti ja piletinnryyjätär. Kaarlo kirjoittaa Jahnssonille ja pyytää häntä antamaan sanan heille, jota hän ei laiminlyöne. Nooraan tarvitaan kaksi reipasta, noin 7—9-vuotiasta lasta, tunnetko semmoisia? Niiden roolit on pieniä, mutta kohtaus lasten kanssa on kaunis, ja sillä on täällä aina ollut suuri menestys. Meillä on ollut eräs erittäin pirteä tyttö, joka on näytellyt vanhemman pojan roolia. Kolmas lapsi on oleva noin 2- tai 3-vuotias, joka ei huuda kun on mentävä vieraan syliin. Ajattele nyt kahta sopivaa tyttöä, jotka voivat olla Nooran poikia, sekä vaatteita niille. Täällä on heillä ollut Maunun ja Laurin vaatteet. Pikku lapsi ei näyttele, vaan ainoastaan istuu milloin hoitajattaren, milloin äidin sylissä. — Hyvä olisi, jos saisimme vähän suuremman kannatuksen, 550 à 600 [iltaa kohti] olisi tarpeen. Mutta onhan Turun yleisö koko talven nauttinut Strandbergin seurueesta, niin ettei sillä ole rahaa eikä halua nähdä meitä. Aalberg lähtee jo 3/5 Turusta matkustaakseen täältä Lyybekkiin, ja sitte tulee kaunis kevätilma vaaralliseksi kilpailijaksi. Tämä tekee meidät pelokkaiksi: teatterilla ei ole varaa menettää mitään, ja Turussa käynnit ovat, paha kyllä, ylipäätään olleet epäedullisia." [Toisesta kirjeestä:] "Sillä aikaa näytellään täällä Mustalaiset, ja sentähden täytyy Kivisen Turussa olla tohtori Rank. Se on kyllä vahinko Nooralle, sillä Ahlberg on ollut oivallinen. Kivisen hento, lapsellinen vartalo tekee hänet sopimattomaksi esittämään skeptillistä tohtoria, mutta mitä sille mahtaa?" —

Turussa annettiin Noora (27/4-2/5) sekä Vastanaineet ja Ensi lempi yhden kerran (4/5). Tulot tekivät yhteensä 2,610 mk.

Helsingissä lykkääntyi sairaussattuman tähden Szinnyein suomentaman unkarilaisen näytelmän, Mustalaiset (nimitettiin kai näin sen vuoksi että ohjelmistossa ennestään oli Mustalainen niminen kappale), ensi-ilta toukok. 4:een. Kiitos varsinkin viehättävien unkarilaisten laulujen näytelmä herätti mieltymystä. Suurin osa suosionosotuksista lankesi nti Avellanille, joka draamallisen voimakkaasti esitti Rószin osan; sen ohella oli Vilho oivallinen vanhana Zsigana. Viimeksi huudettiin Szinnyeikin esiin.

Muutoin näyteltiin toukokuulla Schillerin Rosvot pari kertaa, ja lopulla tuli eräs uusi Björnsoninkin kappale. Ansio siitä oli rva Winterhjelmin, joka oli saapunut Helsinkiin. Hänen mukanaan harjotettiin Björnsonin 2-näytöksinen Taistelujen välillä , ja se esitettiin ensi kerran 25/5 näyttelijättären toimeenpanemassa iltamassa. Vieraileva taiteilijatar oli Inga, Leino Swerre kuningas, Ahlberg Halward Gjäla muita mainitsematta. Muutoin oli ohjelmassa Hardangerin harjulla ja viides näytös E. Scriben draamaa Adrienne Lecouvreur (ruotsinkielellä). Toisen kerran näyteltiin Björnsonin kappale teatterin omassa näytännössä 27/5, pieni Chiwot'in ja Darun ilveily Äiti-parat ja Saimaan rannalla jälkikappaleina. Näytäntö annettiin Leinon hyväksi ulkomaanmatkaa varten. Rva Winterhjelmiä tervehdittiin lämpimästi, ja hän puolestaan näyttäytyi entiseksi suureksi taiteilijattareksi yhtä hyvin Björnsonin draamassa kuin onnettomana Adrienne Lecouvreurina tuossa sydäntäkouristavassa loppunäytöksessä, missä hän kuolee hengitettyään myrkkyä kukkakimpusta. — Näytännöt päättyivät 30/5 Nummisuutarien esittämisellä. Sen jälkeen seurue hajaantui kesäksi; mutta jo sitä ennen (9/5) Ida Aalberg oli (saatuaan matkarahoja senaatilta 2,000 ja Pietarista 1,000 mk.) lähtenyt ulkomaille yhdessä tri Szinnyein ja hänen nuoren rouvansa kanssa, joiden vihkiminen oli tapahtunut Helsingin vanhassa kirkossa edellisenä päivänä.

Kun niissä neuvotteluissa oopperan toimeenpanemisesta (joista Emilie Bergbom 18/10 oli kirjoittanut nti Elfvingille) oli tultu siihen päätökseen, ettei ainakaan teatteri ryhtyisi asiaan, alkoivat laulutaiteilijat itse — taiteilijapari Achté, Bergholm, Hahl, Filip Försten, Elise Hellberg — miettiä sitä. Tuuma näyttää olleen, Bergbomin johtaessa ja Martin Wegeliuksen ollessa kapellimestarina, kevätkaudella toimeenpanna 10 tai 20 oopperanäytäntöä. Yrityksen taloudellisesta puolesta vastaisivat taiteilijat, mutta tietenkin nojaamalla musiikkiystävien kirjoittamaan kannatukseen. Kun Lydia Laguksen myötävaikutusta pidettiin välttämättömänä, kirjoitettiin hänelle asiasta. Emme tiedä mitä hän vastasi eikä myöskään koetettiinko saada kannatusta. Pääasia on että puuha raukesi tyhjiin; Lydia Lagus palasi Italiasta vasta myöhään keväällä.

Mutta silti oopperakysymys toisessa muodossa oli päiväjärjestyksessä koko kevätkauden. Maaliskuulla tapahtui näet että senaatti käsitellessään teatterien anomuksia uudistetusta valtioavusta jälleen palasi keväällä 1877 rauenneeseen fusiooniaatteeseen ja määräsi tutkittavaksi, miten yhteistyö ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön välillä oli aikaansaatavissa. Tämä alote johti sarjaan kokouksia ja neuvotteluja, joissa niinkuin ennenkin puhuttiin sekä laulu- että puhenäyttämöistä. Huolimatta kaikista ehdotuksista ja suunnitelmista, puuha nytkin raukesi ja rajotumme sentähden seuraavaan.

Suomalaisella puolella oltiin tälläkin kertaa asiaan taipuvaisia, jopa siinä muodossa että suomalainen puheosastokin otettaisiin mukaan — se oli näet, niin arveltiin, "jo kohonnut semmoiselle kannalle, ettei sen tarvinnut pelätä kilpailua ruotsalaisen puheosaston kanssa" (U. S. 31/3). Ruotsalaiselta taholta taasen H. D. oli nyt (toisin kuin edellisellä kerralla) ehdottomasti fusioonin puolella, siinä muodossa että erikielisten puheosastojen rinnalle perustettaisiin kaksikielinen (ruotsalais-suomalainen) ooppera; mutta jyrkempää ruotsinmielistä kantaa edustavat Helsingfors ja Wiborgs tidning lehdet vastustivat kerrassaan yhteistyötä missä muodossa tahansa — koko ehdotus oli muka ruotsalaista teatteria vastaan tähdätty "murhaisku". Helsingfors lehti väitti kiihkeästi, että puheosastoilla ei voisi olla mitään muuta yhteistä kuin puvusto eikä oopperaa ollenkaan tarvittu. "Oopperan harrastaminen kummassakin teatterissa on ollut kallis erehdys ja se olisi sitä nykyään entistä enemmän, kun venäläinen Aleksanterin teatteri oli hankkinut itselleen italialaisen oopperan(!)".[17] Vaikka Ruotsalainen teatteri kokonaan menettäisikin valtioapunsa, on sen sittenkin kieltäytyminen yhteistyöstä. Ja tämä jyrkempi mielipide pääsi voitolle — vaikka eräässä kokouksessa[18] semmoiset miehet kuin O. Donner, L. Mechelin ja M. Wegelius valittiin ajamaan H. D:n puoltamaa fusioonimuotoa.

Asian lopullisesta ratkaisusta Emilie Bergbom kirjoittaa nti
Elfvingille (10/5):

"Torstai-iltana [6/5] tuli vihdoin vastaus Ruotsalaisen teatterin kannatusyhdistykseltä. Venytettyään asiaa kaksi kuukautta he vastaavat, että fusiooni ei voi tulla kysymykseen, sillä he ovat jo ottaneet intendentin Ruotsista ja suurimman osan jäsenistöäkin j.n.e. Vastaus on ehdoton, mutta kohtelias, ja jos he olisivat olleet niin rehellisiä, että olisivat kohta antaneet suoran tiedon kannastaan, niin ei siitä olisi mitään sanottavaa, mutta tämä viivytys on ollut sietämätön. Tänään jätetään meidän valtioavunanomuksemme [uudestaan] senaattiin. Saa nähdä mikä vastaus tulee? Jollemme saa samaa mitä meillä tähän asti on ollut, nimittäin 24,000 mk, niin en tiedä mitä tulevana vuonna on tehtävä."

Fusiooniehdotuksen lopullisesti rauettua senaatti 26 p. toukok. myönsi Suomalaiselle teatterille pyydetyn valtioavun, ja kesäkuulla päätös korkeimmassa paikassa vahvistettiin.

Tänä vuonna Ruotsalainen teatteri oli ilman kilpailua saanut toimeenpanna oopperanäytäntöjä, mutta ei menestys sittenkään ollut toivonmukainen.[19] Näin ollen teatterin kannatusyhdistys päätti kokonaan luopua lyyrillisen näyttämön ylläpitämisestä. Luultavasti olisi päätös ollut toisellainen, jos suomalainen laulunäyttämö olisi ollut olemassa. Sillä kilpailuahan varten ruotsinmieliset oikeastaan olivat oopperansa perustaneetkin. — Vaikuttavana syynä lakkauttamispäätökseen oli muutoin sekin, että kotimaiset laulutaiteilijat yhä edelleen olivat kieltäytyneet laulamasta ruotsalaisella näyttämöllä, jollei fusioonia syntyisi. Niin oli tehnyt nti Fohström, joka loistokkaasti esiinnyttyään Italiassa palasi kotiin toukokuun keskivaiheilla, ja niin myöskin Bruno Holm, jolle tarjottiin 200 mk kuussa (venäläiset tarjosivat, hekin turhaan, 600). — Tässä sopii mainita, että tri Grefberg kävi pyytämässä nti Aalbergiakin Ruotsalaisen teatterin palvelukseen, "käskien hänen itsensä määräämään palkkansa — kuinka paljo vaan tahtoo". Vastaus oli kieltävä. Silloin toinen lausui: "Ehkä saan tulla toiste, kun olette asiaa miettinyt", johon taiteilijatar virkkoi: "Tulla saatte, mutta kyllä vastaus on oleva sama."

Ymmärrettävää on että laulukykyjemme tulevaisuus oli huolestuttava, kun oopperatuumat raukesivat, emmekä erehtyne, jos oletamme usean heistä syyttäneen Bergbomia siitä, että heidän toiveensa kotimaiseen laulunäyttämöön nähden pettivät. Kumminkin he tekivät siinä väärin, sillä kaikki he olivat itsestään ja ennen valinneet taiteilijauransa. Ainoana poikkeuksena on ehkä Hahl mainittava, jonka hänen menestyksensä Marcelina Hugenoteissa houkutteli pois yliopisto-opinnoista. — Nti Fohström yksistään jatkoi alkamaansa loistavaa taiteilijauraa ulkomaan näyttämöillä. L. N. Achté tuli 1881 kanttoriksi Helsingin vanhaan kirkkoon. Hänen puolisonsa rva Emmy Achté jatkoi 1880-81 opintojaan Dresdenissä ja perusti sitte miehensä kanssa 1883 Helsingin lukkari- ja urkunistikoulun. Oopperalaulajattarena rva Achté myöhemmin on esiintynyt vain 1891-92 näytännöissä, jotka hän itse muitten kotimaisten laulajien mukana toimeenpani. Lydia Laguksen taiteilijauran katkaisi, niinkuin alempana saamme nähdä, armoton tauti. Bruno Holmin ura tuli sitäkin lyhemmäksi, niinkuin on kerrottava seuraavassa luvussa. Bergholm oli ainoa, joka oli saanut viran — laulunopettajanviran Helsingissä (aliupseerikoulussa). Kun lisäksi muistamme, että Ida Basilier jo ennen oli mennyt naimisiin ja muuttanut Norjaan sekä että pari muuta laulajatarta jonkun ajan päästä meni naimisiin, käy nähtäväksi kuinka lyhyessä ajassa se taiteilijaryhmä hajaantui ja, niin sanoaksemme, katosi kuulumattomiin, jonka kykyyn ja innostukseen Suomalainen ooppera oli nojannut. Että useat heistä kuitenkin ovat vaikuttaneet uuden soitannollisen kevään hyväksi, se on hyvin tiettyä, vaikka se on ulkopuolella tätä kertomusta.

Arthur Lundahlissa (kts. ylemp. s. 13) puheseurue menetti lahjakkaan jäsenen, josta olisi voitu paljon toivoa, ellei hän jo teatteriin tullessaan olisi ollut taudin heikontama. Hänellä oli luontainen kyky välittömästi ilmaista tunteitaan, mutta epäselvä ääntäminen esti häntä näyttelijänä edistymästä korkeammalle asteelle. Kuitenkin hän Viuluniekassa y.m. rooleissa teatterin ensi aikoina sai paljon teeskentelemätöntä tunnustusta. — Toinenkin kuolemantapaus kuuluu tähän aikaan, nimittäin 25-vuotiaan (9/8 1855) Kaarlo Edvard Törmäsen 22/3 1880. Hän oli jo 1878 eronnut teatterista, mutta senkin jälkeen palvellut sitä samalla tavoin kuin hän parhaiten oli sitä tehnyt seurueen jäsenenä ollessaan, se on suomentamalla näytelmiä eri kielistä. Siihen hänellä olikin enemmän lahjoja kuin näyttelemiseen.[20]

Elämästä toverien kesken on kerrottavana, että näyttelijät marraskuulla 1879 kääntyivät kirjelmällä teatterin johtokunnan puoleen ilmottaakseen, että he kokouksessa 6 p. mainittua kuuta olivat päättäneet perustaa " eläkerahaston nykyisten ja tulevien jäsenten hyväksi". Tämän yrityksen hyväksi he pyysivät johtokuntaa myöntämään: 1) kaikki n.s. sakkorahat (jotka olivat suoritettavat erinäisistä laiminlyömisistä ja järjestyksenloukkauksista), 2) tulot yhdestä näytännöstä vuosittain joka kaupungissa, missä teatteri näytteli, sekä yhdestä iltamasta, laulajaisista tai arpajaisista, ja 3) kaikki ne varat, jotka mahdollisesti lahjain, testamenttien ja yleisten keräysten kautta ovat tarkotusta varten kootut. Tämän kirjelmän alla luettiin seuraavat nimet: Ida Aalberg, Axel Ahlberg, Aurora Aspegren, Aug. Aspegren, Kaarola Avellan, Bruno Böök, Anni Hacklin, Elias Kahra, I. E. Kallio, Anton Kivinen, B. Leino, Mimmy Leino, Selma Lundahl, D. Pesonen, Hilma Rosendahl, S. Savolainen, Emelie Stenberg, Aug. Tervo, Alma Wikström, Knut Weckman, Oskari Vilho . — Arvatenkaan johtokunta ei voinut muuta kuin hyväksyä tämän alotteen, mutta kumminkin asian toimeenpaneminen lykkääntyi muutamia vuosia eteenpäin.[21] Vasta näytäntökaudelta 1883-84 meillä on ensimäinen virallinen tieto eläkekassan olemassaolosta ja varoista (kts. alemp.).

Tältä vuodelta on mainittava uusi jäsen, josta tuli yksi teatterin etevimpiä. Tarkotamme rva Katri Rautiota , jonka alkuperäinen nimi oli Bengtson, mutta joka 6/4 1880 liittyessään teatteriin otti taiteilijanimen Aaltola . Nykyisen nimensä nti Aaltola sai, kun hän 1883 meni naimisiin näyttelijä Aleksis Raution kanssa. Tullessaan näyttelijättärenalku ei vielä ollut 17 vuotta täyttänyt, ja meni sentähden aikaa, ennen kun hänen kykynsä huomattavammin näyttäytyi.[22] Ulkonäkö, ääni, kieli olivat kyllä edullisia, mutta luonnonlaadun tyyneys hidastutti tunteenilmaisun voimistumista ja itsenäistymistä.

Niinkuin edellisestä näkyy Suomalainen teatteri oli nyt ensimäisen kerran toiminut koko näytäntökauden pääkaupungissa. Että se oli ollut suureksi hyödyksi taiteelliselle edistymiselle, on itsestään ymmärrettävää. Ohjelmisto oli ollut erittäin etevä ja sen valmistamiseen oli voitu panna tasaisempaa työtä kuin koskaan ennen — niinkuin tuloksetkin hyvin olivat todistaneet. Mutta, sanotaan johtokunnan vuosikertomuksessa, "täytyy yhä edelleen valittaa sitä laimeutta ja penseyttä, jota pääkaupungin suomalainen yleisö, ja varsinkin porvarissääty, teatterille osottaa. Jos ei oteta lukuun juhla- sekä Noora-näytäntöjä, joissa kävi paljo väkeä (suureksi osaksi ruotsalaista yleisöä), ovat näytännöt tänä vuonna annetut varsin huonoille huoneille." Tämä valitus oli kylläkin luonnollinen, mutta kun nyt jälestäpäin oloja ajattelee, ei voi tukehduttaa sitä ajatusta, että oli melkein liiaksi vaatia silloiselta Helsingin suomalaiselta yleisöltä, että se olisi jaksanut koko vuoden täyttää teatterin. Puhumatta sen vähälukuisuudesta oli suuri osa siitä vielä tottumaton teatteriin. Oliko edes ajateltavissa, että seitsemässä vuodessa sentapainen henkinen ja taiteellinen nautinto kuin teatterin tarjoama olisi voinut tulla pääkaupungin suomenkieliselle "porvarissäädylle" tarpeeksi? Ei, kyllä siihen vaadittiin pitempi aika, niinkuin kertomuksestamme onkin näkyvä. — Saavutettu kokemus johti siihen, että teatteri jälleen säännöllisesti jonkun osan vuotta näytteli maaseutukaupungeissa. — Tämän näytäntökauden vaillinki teki 19,830 mk.[23]

Näytännöissä — luvultaan 96 — esitettiin 14 kertaa Noora; 7 Ensi lempi; 6 Valapatto, Aksel ja Valpuri, Nyrnbergin nukki; 5 Saimaan rannalla ; 4 Nummisuutarit , Angelo, Porvari aatelismiehenä, Vanhan viuluniekan lempi; 3 Kuvaelmat Hirvenhiihtäjistä , Jane Eyre, Parisin veitikka, Kylänheittiö, Kavaluus ja rakkaus, Hellät sukulaiset, Haapaniemen hanhenpoika, Neiti Elisabeth, Taiteen harrastuksesta, Vastanaineet, Parjauspesä, Maria Stuart Skotlannissa, Sevillan parturi, Tuhkimus, Mustalaiset; 2 Silmänkääntäjä, Kihlaus, En voi, Pikku Suometar , Jeppe Niilonpoika, Roistoväki, Saituri, Rosvot, Kuinka anopeista päästään, Lemmenjuoma, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä; 1 Anna Skrifvars, Lea, Setä, Kosijat , Sirkka, Sarah Multon, Kuningas Renén tytär, Hardangerin harjulla, Hääilta, Äiti-parat.

Näistä 47 kappaleesta oli kotimaisia 11 ja ohjelmistolle uusia 17, joka jälkimäinen numero on harvinaisen korkea.

IX.

Tänä suvena Bergbom-sisarukset eivät näytä ajatelleen ulkomaanmatkaa, vaan teki Emilie Juhannuksen jälkeen tavallisen kesäkäyntinsä Kuitiaan samalla kun Kaarlo liikkui muualla kotimaassa. Jälkimäisestä saamme muutamia tietoja sisaren kirjeistä nti Elfvingille. Emilie kirjoittaa näet 22/6:

— "Eilen lähti Kaarlo kesämatkalleen. Hän matkustaa ensin rautatiellä Tampereelle, sieltä höyrylaivalla Virroille ja sitte hän aikoo jatkaa jalkasin Vaasaan. Hän on kauvan miettinyt jalkamatkaa maan halki, mutta tähän saakka on hänellä kesäaikoina ollut muuta tehtävää. Vaasasta hän palaa kotia höyrylaivalla, ehkä muutamiksi päiviksi poiketen Kuitiaan." —

Matkallaan Kaarlo näkyy vapauttautuneen kirjeenvaihdostakin, niin ettei ole olemassa ainoatakaan riviä sen vaiheista. Että retki oli virkistävä huomaa kuitenkin niistä sanoista, joilla Emilie (23/7) mainitsee hänen kotiatulonsa:

— "Pyhänä [18/7] Kaarlo palasi päivettyneenä ja ahavoittuneena niinkuin hyvinvoipa rustitilallinen, mutta terveenä ja reippaana. Eilen hän lähti Viipuriin tiedustelemaan, eikö teatterin olisi mahdollista olla siellä syksyllä. Viipuri on paras maaseutukaupunkimme, mutta kiusallista on että meidän nykyään on vaikea päästä esiintymään siellä. [Viipurin teatteri oli aivan ränstynyt ja eri mieliä oli siitä, oliko uusi rakennettava vai vanha korjattava.] Helsingissä emme mitenkään tahtoisi alottaa ennen lokakuun loppua; ohjelmistomme on täällä viimeiseen asti näytelty, niin että meidän on välttämättömästi oltava pari kuukautta muualla valmistaaksemme uutta." —

Samoin kuin viime suvena näyttelijät nytkin suunnittelivat kiertoretkiä maaseuduille; mutta keisarinna Maria Aleksandrovnan kuolema (3/6) teki tuumat tyhjäksi ainakin alkukesästä. Sitä ennen oli pienempi näyttelijäryhmä jo lähtenyt antaakseen näytäntöjä Hämeenlinnassa ja Tampereella, mutta samana päivänä, kun ensi näytäntö edellisessä paikassa oli tapahtuva, tuli surusanoma ja keskeytti yrityksen. Suurempi ryhmä, joka aikoi esiintyä Viipurissa, oli onnekseen vielä Helsingissä eikä siis tarvinnut tehdä turhaa matkaa. — Heinä- ja elokuulla, jolloin näytteleminen taas oli sallittu, uudistettiin nämä hankkeet. Heinäkuulla pienempi seurue näytteli muutamia iltoja Tampereella ja Forssan tehtaalla ja elokuulla suurempi (rvat Aspegren ja Lundahl, neidit Hacklin, Savolainen ja Wikström sekä Axel Ahlberg, Aspegren, Böök, Pesonen ja Vilho) Viipurissa koko kymmenen kertaa. Jälkimäinen ryhmä esitti kolmena iltana Noorankin (rva Aspegren — Noora) ja kahtena Sevillan parturin (neiti Hacklin — Rosina).

Ida Aalbergin toinen ulkomaanmatka muodostui niin vaiherikkaaksi ja merkilliseksi, että siitä on kerrottava verraten seikkaperäisesti. — Ensin hän, Szinnyein nuoren parin seurassa, suuntasi kulkunsa Dresdeniin, puolentoista vuotta ennen annetun lupauksensa mukaan palatakseen rva Marie Seebachin kouluun. Tämä vastaanotti hänet, niinkuin hän 28/5 kirjoitti Bergbomille, todellisella ilolla ja kohta käytiin työhön käsiksi. Ensiksi otettiin tutkittavaksi Orleansin neitsyen rooli, joka "retoriikkansa tähden kaksinkerroin vaikeana" oli läpikäytävä sekä saksan- että suomenkielellä. Sen jälkeen tulisi Julia ja myöhemmin Gretchen, jonka erittelemistä hänen oman käsityksensä mukaan rva Seebach katsoi erityiseksi myötätuntoisuuden osotukseksi "rakkaalle oppilaalleen, joka tuotti hänelle ainoastaan kunniaa". Oppikausi kesti kesäkuun loppuun, jolloin nti Aalberg lähti Müncheniin. Siellä tarjoutui hänelle silloin aivan erikoinen tilaisuus oppia taidettaan näkemällä 16 iltaa käsittävän näytäntösarjan hoviteatterissa, jossa Ernst Possartin johdolla Saksan ja Itävallan etevimmät näyttelijät esittivät yhtä monta Schillerin, Goethen, Lessingin ja Shakespearen draamaa. Ensimäinen näytäntö oli 1 ja viimeinen 21 p. heinäk. Enimmän miellyttivät näyttelijätärtämme Wienin Burgtheaterin taiteilijat ja niistä etenkin Ad. Sonnenthal ja Charlotte Wolter.

Tällä ajalla tapahtui että Ida Aalberg tuli esitellyksi Nooran runoilijalle, joka näinä vuosina asui Münchenissä. Tuttavuuden välittäjä oli tri V. Vasenius, joka myöskin oli sinne saapunut. Ibsen, joka tavallisesti oli hyvin jäykkä vieraita kohtaan, vastaanotti Nooran suomalaisen esittäjän erinomaisen ystävällisesti ja toimeenpanemissaan päivällisissä, joihin Münchenissä oleskelevat pohjoismaiset taiteilijat olivat kutsutut, hän asetti hänet oikealle ja Nooran esteettisen puolustajan Suomesta vasemmalle puolelle itseään. Jopa hän esitti maljankin nti Aalbergin kunniaksi. Vähän tämän jälkeen rva Ibsen kävi noutamassa nuoren näyttelijättären koko päiväksi runoilijan perheeseen. On helppo ajatella kuinka innostavasti mahtoi vielä kokemattomaan taiteilijattareen vaikuttaa ensi kerran huomattuna henkilönä seurustella runoilijakodissa ja taiteilijapiirissä, jota suuren luovan taidehengen itsetietoisuus ja toimihalu elähytti.

Kun juhlanäytännöt olivat päättyneet, nti Aalberg lähti, noudattaen Ibsenin neuvoa ja kehotusta, Baijerin Oberammergauiin, jossa juuri tänä suvena jälleen uudistui joka kymmenentenä kesänä siellä tapahtuva, useita päiviä kestävä, kylän asukkaiden suorittama Vapahtajan kärsimysnäytelmän esitys. Täältä näyttelijätär muutti Elsterin kylpypaikkaan Etelä-Sachseniin. Siellä hän oleskeli yhdessä rva Emmy Achtén kanssa, joka jo maaliskuulla oli lähtenyt Dresdeniin harjottaakseen laulutaidetta nuoremman Lampertin johdolla. Kylpyajan perästä oli näyttelijättäremme matkustava Budapestiin, jossa alkumatkan toverit, Szinnyei rouvineen, häntä odottivat.

Kun Ida Aalberg, nähtyään Goethen Iphigeneian Wienin Burgtheaterissa, 2 p. syysk. saapui Unkarin pääkaupunkiin, hän ei enään ollut aivan tuntematon tässä maassa. Kotia tultuaan Szinnyei näet oli alkanut unkarilaisissa sanomalehdissä kertoa mitä hän oli nähnyt ja kokenut Suomessa. Muun muassa hän oli seikkaperäisesti kuvannut Suomalaisen teatterin synnyn, miten se oli nopeasti kehittynyt ja mikä viehättävä primadonna sillä oli Ida Aalbergissa, joka Boriskana Kylänheittiössä näytteli niin oivallisesti, ettei hän (Szinnyei) Unkarissakaan ollut nähnyt mitään parempaa. Tämä edellä käypä kiitos ja yksityiset puheet tekivät, että nti Aalbergille myönnettiin tilaisuus Pestin kansallisteatterissa esiintyä mainitussa roolissa.[24] Yritys oli totta sanoen arveluttavinta laatua: tuntematonta kieltä puhuva vieras näyttelijätär keskellä unkarilaisia näyttämötaiteilijoita esittämässä unkarilaista talonpoikaistyttöä! Kun ilta tuli, kävi kyllä huhu, että kun tuo vieras harjotuksessa oli näytellyt kolmannen näytöksen suurta kohtausta Göndörin kanssa, olivat näyttelijättäret alkaneet itkeä ja Tamássy-Göndörinkin silmissä olivat kyyneleet välkkyneet; mutta ylipäätään oltiin epäilevällä kannalla. Ja kuitenkin päättyi kaikki täydelliseen, hämmästyttävään voittoon. Näytäntö oli 7/9, ja seuraavana päivänä Szinnyei kirjoitti Antti Jalavalle:

"Victoria! Odottamatonta, suurenmoista! — — Koko kaupunki on hälytetty, kaikki sanomalehtimiehet ovat rakastuneet ja kirjoittavat ylistysvirsiä. Tänään ei puhuta muusta kuin nti Aalbergista." — —

"Illalla oli suuri teatteri täynnä, joka merkitsee paljon, sillä kun rva Blaha ei näyttele, on teatteri tavallisesti jotensakin tyhjä. Kuumeentapainen uteliaisuus näkyi kaikkien silmissä, ja kun nti Aalberg ilmestyi, otettiin hänet vastaan myrskyisillä kättentaputuksilla. Hän näytteli todellakin mainiosti, paljon paremmin kuin koskaan ennen." — —

"Sanalla sanoen ilta oli loistava. Harva muukalainen näyttelijä on meillä näytellyt niin erinomaisen suurella menestyksellä kuin nti Aalberg, sillä hän on yhtenä iltana tullut yleisön lemmikiksi, ja kaikki tunnustavat yksimielisesti, että hän on suuri taiteilijatar . — — Nti Aalberg on tuottanut Suomenmaalle niin paljon kunniaa kuin ei kukaan ennen ulkomaalla."

Todistukseksi ettei Szinnyei liiotellut otamme muutaman kohdan parista arvostelusta. "Hirveän ankara arvostelija" Beöthy Zsolt kirjoitti Unkarin etevimmässä valtiollisessa lehdessä, Pesti Napló'ssa:

— — "Tuskin olimme ajatelleet, että hän edes sen verran voisi tulla toimeen tässä vieraassa piirissä, että tietäisi tuoda ilmi yleisimmät näytäntölahjat jäsentenliikunnon, kasvojeneleiden ja äänenvaihtelun suhteen, kun näyttämöllisen vaikutuksen sielu, sana, oli häneltä kielletty. Sillä emmehän sanoista mitään ymmärtäneet. Ja mikä oli päätös? Se, että näytännön loputtua meistä tuntui kuin nti Aalberg olisi antanut paljon lujempia ja vakuuttavampia todistuksia suomalaisunkarilaisesta kieliheimolaisuudesta kuin kaikki oppineet miehemme yhteensä. Me ymmärsimme häntä täydellisesti. Lohduttakoot itseänsä antifinnistit (suomiheimolaisuuden vastustajat): ymmärtämisen välikappaleena ei ollut kielen sukulaisuus, vaan se yleinen kieli, jota maailman kaikilla näyttämöillä ymmärretään: tunteen totuus, havainnollisuuden kyky, plastiikan jalous, mielenilmauksen voima. Nti Aalbergin näyttämöllinen kutsumus ilmaisee itsensä jo ensi silmänräpäyksessä. Hänen solakka vartalonsa, hänen puhuvat suuret siniset silmänsä, hänen vaaleat hiuksensa, hänen äänensä erinomaisen rikas vaihtelevaisuus ja heleä sointu: kaikki tämä tuo myötänsä viehätyksen, lumouksen. Yleisön ensimäiset kättentaputukset tarkottivat vaan näitä. Mutta jota edemmäksi näytäntö edistyi, sitä enemmän se ihastui hänen tavattomista sisällisistä näyttelijälahjoistaan. Siitä tietysti ei voi olla puhettakaan, että hän olisi näytellyt unkarilaista talonpoikaistyttöä. Mutta jos ei rotuomituisuuden puutetta lukuun oteta, ei voi toivoa liikuttavampaa ja jalompaa Boriskaa. Emme tiedä kuinka hän puhuu suomea, mutta rakkauden ja tuskan kieltä hän puhuu mainiosti. Hänen esityksensä oli monipuolinen ja elävä: huikaisevalla nopeudella hänen silmissään vaihtelivat intoisan rakkauden loiste ja surun kyynel. Joka ääni kumpuaa hänen sielustaan, ja joku lumoava sulous on hänen esitykselleen omituinen. Melkein iloiten hän kärsii tuskaa, ja voimallisten tunteiden ilmi puhjetessa hän ymmärtää harvinaisella hienoudella ylläpitää tarpeellista maltillisuutta. Hänen itkunsa toisen näytöksen lopussa ja hänen rakkaudentunnustuksensa kolmannessa näytöksessä liikuttivat jokaisen sydäntä ja kiihottivat yleisöä, joka ei ymmärtänyt ainoatakaan sanaa, mutta kuitenkin käsitti jok'ikisen äänen, myrskyisiin kättentaputuksiin esiripun ylhäällä ollessa." —

Toisesta lehdestä (Függetlenség — Itsenäisyys) otettakoon seuraavat rivit:

— — "Ainoastaan uudenaikaisen Europan jokapäiväisyydestä ja veltostuneista oloista kaukana olevan, puhtaassa alkuvoimassa elävän pohjoisen kansan tytär saattaa niin huokailla, itkeä, hymyillä, kuin tuo pieni suomalainen tyttö, jonka jokaisesta liikkeestä luonnollisuus pistää esiin, jokaisessa sanassa lumous vallitsee. Suurimman vaikutuksen hän saavutti kolmannen näytöksen ensimäisessä kohtauksessa sydämeen koskevalla näyttelemisellään. Harvoin taikka kenties emme koskaan ole nähneet riehuvaa intohimoa niin luonnollisella naivisuudella kauniimpaan sopusointuun yhdistyvän kuin tässä. Nti Aalberg ei ollut tuo itkullinen, hentomielinen Boriska, jota jo kylläkseen on saanut kansallisteatterin näyttämöllä nähdä, vaan tuo äärettömällä intohimolla rakastava, ainoaan tunteeseensa sulava kansan tyttö, joka tietää kuollakin rakkautensa tähden. Ja mikä oli suurin ansio tällä suomalaisella taiteilijattarella: ei ainoastakaan liikunnosta pistänyt esiin 'neiti'; hän pysyi loppuun asti talonpoikaistyttönä . Kohtauksen lopussa innostus jo nousi todelliseen raivoon. Perätysten huudettiin vieras viisi kertaa esiin ja sai vastaanottaa kauniin kukkakimpun, josta nti Aalberg nähtävällä liikutuksella kiitti." —

Näytäntö uudistettiin vielä 9 ja 14 p. entistä suuremmalla menestyksellä. Viimeistä sanottiin parhaimmaksi sentähden, että nti Aalbergin näyttelemistapa oli vaikuttanut toisiin myötävaikuttajiin, niin että he jättivät tavallisen huolettomuuden ja näyttelivät suurella innolla. Kumpanakin iltana olivat piletit loppuun myydyt (joten teatterissa oli noin 2500 henkeä) ja joukko ihmisiä palasi tyhjin käsin pääsemättä sisään. Rva Blaha näytteli Finum Rózsin osaa, mutta hänkin joutui syrjään nti Aalbergin rinnalla. Metsäkohtauksen jälkeen sai näyttelijätär suuren laakeriseppeleen kansallisteatterin jäseniltä — ensimäisen, jonka hän lienee saanut. Sanomalehtien ylistyksetkin kiihtyivät kiihtymistään, samalla kun vakuuttivat, että ensi-illan jälkeen ihailtiin ainoastaan taiteilijatarta. Semmoista Boriskaa ei oltu vielä Unkarin näyttämöllä nähty, ja hänen saavuttamaansa suosiota verrattiin siihen, joka oli tullut rva Ristorin osaksi. Emme kuitenkaan lisää otteitamme, yhtä vähän kuin kerromme loistavista kemuista ja puheista, joita pidettiin "Pohjan tähden" kunniaksi. Se mitä on esiintuotu riittää jo todistamaan, että hänen voittonsa ja menestyksensä Pestissä oli todella harvinainen laatuaan, kunniaa tuottava näyttelijättärelle itselleen ja hänen isänmaalleen.

Budapestista nti Aalberg, noudattaen ystävällistä kutsumusta, matkusti Kolozswáriin (Klausenburgiin), jossa hän 21 ja 23 p. syysk. näytteli Boriskan, 24 p. Louisen Kavaluudessa ja rakkaudessa, 27 p. Jane Eyren ja 29 vielä kerran Boriskan. Menestys täällä oli sama kuin pääkaupungissa. Toisena Boriska-iltana tuli näyttelijätär huomattavan kunnianosotuksen esineeksi, kun hänet, esiripun ylhäällä ollessa, kutsuttiin näyttämölle kokoontuneen teatteriseurueen keskelle, ja ylijohtaja Béla Mátrai piti hänelle ylistävän puheen ja kaikkien nimessä ojensi hänelle laakeriseppeleen. Unkarilainen puhe päättyi suomalaisiin sanoihin: "Älä unhota meitä!" Eikä viimeinenkään ilta kulunut ilman erikoista ihastuksenilmaisua. Silloin lähetystö Kolozswárin yliopiston nuorison puolesta antoi nti Aalbergille komean, Unkarin ja Suomen kansallisvärisillä nauhoilla koristetun laakeriseppeleen. Sen ohella pidettiin ensin unkarin- ja sitte suomenkielinen puhe, johon vastatessaan näyttelijätär vaatimattomasti selitti hyvin ymmärtävänsä, että heimolaistunto se oli joka oli aiheuttanut sen lämpimän vastaanoton, joka oli hänen osakseen tullut.

Siihen päättyi Ida Aalbergin riemuretki Unkarissa, ja hän matkusti takaisin Budapestiin ja sieltä Wieniin, jatkaakseen opintojaan, siksi kunnes hän joulukuun alussa palaisi kotia. Että hänen menestyksensä oli herättänyt suurta mielenkiintoa Suomessa, näkee hyvin sanomalehdistöstämme, joka sisältää laajoja otteita Unkarin lehdistä, ja olihan sillä merkityksensä. Ensiksikin Ida Aalbergin kukkaansa puhkeava taide ulkomaalaisen tunnustuksen kautta sai, niin sanoaksemme, europpalaisen leiman, jolle meillä niin suurta arvoa annetaan ja jota ilman moni ei näy uskaltavan arvosteluunsa luottaa, toiseksi se virkisti ja loi lämpöä toisistaan kaukana asuvien heimokansojen keskinäiseen suhteeseen ja kolmanneksi tämä suomalaisen taiteilijan saavuttama voitto — varsinkin silloin harvinainen laatuaan — oli Suomalaisen teatterin ansioksi luettava. Sillä jos olisi nöyrästi uskottu mitä ruotsinmielisemme 1860- ja 1870-luvuilla — tietenkin syvästä vakaumuksestaan — väittivät, että näet suomalainen ei kykene näyttämölle, niin ei Ida Aalberginkaan kaltaisella nerolla olisi ollut kehitysmahdollisuutta.

Teatteriseurue kokoontui syyskuun alussa Tampereelle . Toimi oli jälleen alkava maaseuduilla, ja Helsinkiin mentäisiin vasta kun ohjelmistolle uusia kappaleita oli valmistettu. Kumminkin erosi teatterin elämä entisestä siinä, että Bergbom nyt oli koko ajan mukana. Näytännöt alkoivat 5/9 ja seurasivat toisiaan niin taajasti, että seitsemäs jo oli 15/9. Paitse pikkukappaleita näyteltiin näinä päivinä Parisin veitikka, Nummisuutarit ja Porvari aatelismiehenä. Aleksanterinpäivänä 11/9 oli juhlanäytäntö, jonka ensi numero oli kuvaelma riemujuhlasta 2/3 (kts. ylemp. s. 39), ja seuraavana juhlanäytäntö Pietari Brahen muistoksi. Sinä päivänä oli näet 200 vuotta kulunut tämän suurmiehen kuolemasta ja sentähden oli turkulaisten alotteesta ruvettu puuhaamaan hänen muistonsa viettämistä siinä tarkotuksessa, että samalla kerättäisiin varoja "kreivin" muistopatsaan pystyttämiseen Suomen vanhaan pääkaupunkiin. Useissa maan kaupungeissa ryhdyttiinkin toimeen, ja Tampereella pyydettiin kaupungin valtuuston puolelta Bergbomia toimeenpanemaan juhla teatterissa. Bergbom vastasi myöntäen, mutta tehtävä oli vaikea paikkakunnalla, jossa ei ollut mitään teatterivarastoa. Hän sommitteli seuraavan ohjelman: 1) Kuvaelma: Kristina kuningatar, hovinsa ympäröimänä, antaa Pietari Brahelle Turun yliopiston perustuskirjan; 2) Laulua ja lausuntoa [Pilven veikko, Maamme nti Avellanin lausumana y.m.]; 3) Lea. Mutta mistä saada pukuja?

— "Luonnollisesti", Kaarlo kirjoittaa Emilielle, "et sinä ullakolta voi löytää mitään, matta jos sattumalta, ilman suurta vaivaa , saisit käsiisi joitakuita ruotsalaisia sotilaspukuja, polvussaappaita, pitsikauluksia y.m. semmoista, joka sopisi Kristina kuningattaren hoviin ja ympäristöön, niin lähetä ne tänne ja pikajunalla. Teatterista saanet lisäksi jonkun haarniskan — mutta ei kovin painavaa tavaraa! Jos siitä on paljo vaivaa, niin jätä se sikseen; kyllä kai me keksimme jonkun neuvon. Kysy Löfgreniltä minkälainen Ruotsin vaakuna oli siihen aikaan. Jos saat Pietari Brahen kuvan — luullakseni niitä on Edlundilla — niin lähetä sekin." —

"Rakas sisar! Vihdoin on yksi levottomimpia viikkoja teatterielämässäni ohi. Viisi näytäntöä kuudessa päivässä, uusi ohjelma joka päivä, kakstoista uutta roolia,[25] proloogeja,[26] amatöörejä, musiikkia, kuvaelmia y.m. y.m. Joka päivä olen mennyt teatteriin k:lo 8 aamulla ja palannut k:lo 11 ehtoolla. Jollei välillä olisi ollut päivälliset, eivät Ossian ja Therese [veli ja käly, joiden luona Kaarlo asui] todellakaan olisi tienneet minun olevan olemassakaan. — Tulot ovat olleet: perjantaina 200 sekä tilaus (noin 80), lauantaina 140 (ja sama lisäys), pyhänä 380 (ilman tilausta). Lauantain [Aleksanterinpäivän] näytäntö oli erehdys, sillä tulo oli huono taikka, kun ajattelee kustannuksia, ei mitään ja lisäksi kaikki sähkösanomat, touhu, vaivat! Porvari aatelismiehenä meni hyvin yksityisiin rooleihin nähden, mutta yhteisnäytteleminen oli niin ja näin, seuraus alituisesta ohjelman vaihtelusta ja uusista rooleista. Lauantaikuvaelma miellytti; Sotavanhuksen joulussa oli Kallio parempi kuin ennen missään vakavassa roolissa, ja Saimaan rannalla oli tanssi toistettava. Parhaiten meni sunnuntainäytäntö; Lealla oli oikea tunnelma, kiitos olkoon erittäinkin Kaarolan. Merkillistä kuinka hän on paljon vapaampi ja todellisempi pikkukaupungeissa kuin Helsingissä. Kuvaelma oli loistava, kiitos olkoon rikkaiden pukujen, rva Lundahlin brokaattivaatteuksen, Kallion naamioituksen ja rva Leinon historiallisen ulkonäön (hän oli hovinainen). — Orkesteria ei ole, koetan tulla toimeen ilman. Ainoastaan lauantaina oli siitä haittaa tai ei silloinkaan, sillä Nottbeckin ilotulitus ja maksuton Schneevoigtin musiikki veivät meiltä yleisön. Näyttelijät ovat olleet taipuvaisia, tarkkaavaisia ja ahkeria. Olen siinä kohden harvoin ollut tyytyväisempi." — —

Syyskuulla näyteltiin vielä seuraavat kappaleet, kukin kaksi kertaa: ohjelmistolle uusi A. Dennéryn Don Cesar de Bazan (17/9), Sevillan parturi ja Noora.

— "Rva Aspegren" [Noorana], Kaarlo kirjoittaa, "voitti odotukseni, mutta luultavasti sain hänestä paremman käsityksen kuin hän ansaitsi, sillä en nähnyt häntä vaan ainoastaan kuulin , ja myötäesiintyjät sanoivat hänen kasvojeneleitään epämiellyttäviksi. Toisessa näytöksessä oli hänellä yksityisiä loistavia sieluntuskan piirteitä, mutta hänen tuskansa oli liiaksi ruumiillista laatuaan. Paras oli hän viime näytöksessä keskustellessaan Helmerin kanssa, vaikka ulkoluku oli vaillinainen. Kun Noora annettiin toisen kerran, oli huone niin täynnä naisväkeä, että tuskin 10 herraa nähtiin. Kättentaputukset olivatkin sangen heikkoja (!)" —

Tampereelta pistäytyi osa seuruetta Hämeenlinnassakin ja antoi siellä pari kolme näytäntöä, joista puhdas voitto teki 250 mk. Noora ei miellyttänyt Hämeenlinnan yleisöä, vaikka oltiin tyytyväisiä rva Aspegrenin esitykseen.

Lokakuulla jatkettiin Tampereella 17 p:ään asti, jolloin oli viimeinen näytäntö. Ohjelmisto käsitti Helsingistä tunnettua, paitse Törmäsen suomentamaa, Siraudinin 1-näytöksistä huvinäytelmää Vaimojen kyyneleet (15/10). Neiti Elisabeth meni oivasti; nti Hacklin miellytti suuresti Nyrnbergin nukessa, ja Weckman näytteli Maantien varrella "erittäin kauniisti suuren kohtauksen 4:nnessä näytöksessä", mutta oli muutoin liian lapsellinen. Mustalaisten menestys erinomainen; nti Avellan herätti mitä suurinta suosiota. Ylipäätään yleisö innostui yhä enemmän, niin että Bergbom olisi luopunut suunnittelemastaan Porin matkasta, jollei se olisi ollut päätetty asia. Kuitenkaan ei keskitulo Tampereella noussut 300 markan yli. — Hyvästijättöjuhlan pitivät tamperelaiset 11/10, ja se oli vilkashenkinen ja tunnelmaltaan isänmaallinen. Paitse tavallisia puheita johtajalle ja seurueelle oli Vilholla "onnellinen päähänpisto" esittää malja Ida Aalbergille, joka niin loistavasti oli Unkarissa edustanut suomalaista näyttämöä. Puhe herätti innostusta ja juhlasta lähetettiin yhteinen tervehdys-sähkösanoma näyttelijättärelle.

Porissa alotettiin 15/10. Bergbom oli näet lähtenyt sinne osa näyttelijöitä mukanaan antaakseen kaksi ensimäistä näytäntöä samoina päivinä kuin viimeiset olivat Tampereella. Ensi ohjelma suoritettiin sentään epäedullisissa oloissa. Vilho oli sairastunut, ja Tervon täytyi äkkiä astua hänen sijaansa. Toiseksi tulivat puvustolaatikot, vastoin "vuurmannien" lupauksia — ei vuorokautta vaan — puolentuntia ennen näytännön alkua! Parisin veitikan ja Kihlauksen puvut olivat siis viime hetkessä etsittävät "noin tusinasta kirstuja, sillä tapansa mukaan oli nti Savolainen hajottanut ne niin moneen eri kirstuun kuin mahdollista (!)". — Tilattu oli pilettejä 230 markasta iltaa kohti. Se sekä kasvava innostus yleisössä teki että tulot paranemistaan paranivat. Ohjelmisto oli koko lokakuulla sama kuin Tampereella, ja samoin kuin siellä kilpailivat nti Avellan ja nti Hacklin yleisön suosiosta, edellinen oivallisella näyttelemisellään, jälkimäinen heleällä, raikkaalla laulullaan (esiintyi silti myöskin niin vaativissa puherooleissa kuin Rosina Sevillan parturissa). Kun Mustalaiset annettiin toisen kerran, tuotti se 536 mk, suurin tulo koko aikana. "Ohimennen sanoen", Bergbom kirjoittaa, "täysi huone antaa 502; missä sitä paitse oli tilaa 34 markasta, sitä en ymmärrä (!)"

Kun Vilho oli parantunut, voitiin marraskuun alussa näytellä Porvari aatelismiehenä ja Valapatto. Sitte tuli O. Feuillet'in 5-näytöksinen draama Nuoren aatelismiehen vaiheet (5/11) ja sen jälkeen, Sevillan parturin mentyä välissä, kaksi näytäntöä, joissa rva Winterhjelm esiintyi. Taiteilijatar, joka niinkuin tiedämme toukokuulla oli saapunut Suomeen, oli nti Maria Grapen vieraana viettänyt kesän sisämaassa. Syksyllä hän oli antanut tunteja Helsingissä ja jonkun iltaman (Viipurissa) sekä lupautunut esiintymään muutamia kertoja teatterissakin. Sitä varten oli valittu kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta, nimittäin Schillerin Maria Stuart ja Halmin Ravennan miekkailija. Edellinen oli jo Porissa valmistettu, ja sen ensi-illaksi rva Winterhjelm tuli sinne.

"Et voi uskoa", Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 2/11. "kuinka erinomaisen jalo ja kunnollinen hän on yhteistoimessa. Nyt hän matkustaa Poriin ja näyttelee siellä Maria Stuartin, ainoastaan sentähden että voisimme täällä alottaa sillä kappaleella. — Voi sentään, jos voisimme kasvattaa meille semmoisen taiteilijan kuin rva Winterhjelm; aina hän asettaa yrityksen ensi sijaan ja itsensä toiseen, kun saamme oman semmoisen kuin hän on, silloin on Suomalaisen teatterin tulevaisuus turvattu."

Ensi näytäntö, jossa rva Winterhjelm oli mukana, oli 10/11 ja esitettiin siinä Taistelujen välillä, Pilven veikko ja Nyrnbergin nukki, toinen ja kolmas 12/11 ja 14/11 ja näyteltiin silloin Tuokon suomentama Schillerin murhenäytelmä Maria Stuart . Välillä 13/11 oli näytäntö, joka kävi rva Winterhjelmin iltaman nimellä ja jonka ohjelma oli: Mestauslavakohtaus Daniel Hjortista, Jeannetten häät ja Lea. Viimeisessä näytännössä 15/11 annettiin Mustalaiset. Siinä sai nti Avellan kukkasvihkon, johon oli kätketty kallisarvoinen kultakello. Näytännön jälkeen pitivät kaupunkilaiset tavalliset jäähyväiskekkerit seurueelle, joka nyt palasi pääkaupunkiin.

Teatterin poissaollessa oli Helsingissä sattunut yhtä ja toista, joka ansaitsee mainitsemista. Siten olivat Alma Fohström ja Ida Basilier-Magelsen laulajaisia antamalla palauttaneet muistiin oopperan loistoajat. Edellisestä Emilie kirjoittaa veljelleen (26/9):

"Tulen juuri Fohströmin konsertista — voitkos ajatella? — kaipauksen huokauksella muistelen ooppera-vainajaa! Hän oli aivan loistava: en luule koskaan nähneeni häntä semmoisena kuin tänään. Hän osotti taiteilijaylemmyyttä, joka mitä syvimmin koski sydäntäni ja joka saa tyytymään hyvin paljoon elämän vaivaloisuuteen: en voi sanoin lausua kuinka erinomainen hän oli. Sali oli ihan täynnä ja suosionosotukset 'raivoisia' taikka sitäkin hurjempia: aivan kuulumaton innostus pääsi vallalle, eikä yleisö mitenkään tahtonut lähteä tiehensä." —

"Eilen laulajaisissa yleisö oli katkeamattomassa ihastuksen vallassa, joka vain yltymistään yltyi. Se soi tuo heleä ääni niin tutulta, niin kodikkaalta kuin olisimme sitä aivan äskettäin kuulleet. Tämä leivonen kerran ennusti kaunista kevättä kotimaiselle laulutaiteellemme, ja takatalvi unohtui nyt kun leivonen liverteli jälleen. — — Viimeiseksi saatiin kuulla Ah voi kuinka kauheasti, jota pyydettiin da capo ja olisi kuunneltu, vaikka aamuun asti." —

Pari päivää myöhemmin antoi sama laulajatar rva Winterhjelmin, nti Naëmi Ingmanin, R. Faltinin y.m. avulla konsertin Suomalaisen teatterin hyväksi, ja silloinkin oli innostus rajaton. Yliopiston eteisessä tervehdittiin "rakasta taiteilijaa" eläköönhuudoilla ja illemmalla kävivät ylioppilaat laulamassa hänen asunnollaan. Lahja teatterille oli Smk. 941:40.

Tämä johtaa meidät toiseen seikkaan. Teatterin kannattajain kokous oli 30/9 ja siinä ilmotettiin, että täksi näytäntökaudeksi oli merkitty niin vähän osakkeita, että johtokunta kieltäytyi jatkamasta tointaan. Koko 10,000 mk oli vielä tarpeen talouden turvaamiseksi. Kokous lykättiin 9 p:ksi lokak., ja tästä toisesta kokouksesta Emilie kirjoittaa Kaarlolle:

— "Eilinen kokous oli käynyt hyvin. Tällä viikolla oli kerätty 2500 mk lisää, ja johtokunta taipui pyynnöstä jäämään yhdeksi kuukaudeksi, jolla ajalla toivottiin varmaan voitavan saada mitä puuttuu. Ylipäätään oli mieliala ollut hyvä. Yrjö Koskinen esim. oli merkinnyt lisää 2 osaketta, niin että hänellä nyt on 5; sitä paitse hän oli ottanut listan ja luvannut hankkia enemmän. Siis näyttää kaikki taas lupaavalta. [Neidit] Hanna Snellman, Naëmi Ingman ja Ellen Nervander ovat päättäneet toimeenpanna arpajaiset ja heidän aikomuksensa on järjestää yritys oikein laajaksi, koko maan yli ulottuvaksi. Olen neuvonut heitä kohta, kun Adlerberg tulee, pyytämään yleistä lupaa. Tietysti hän myöntyy ja siten ehkäistään kuvernöörien, pormestarien y.m. rettelöimiset. Jos Adlerberg on sanonut: jaa, niin ei Creutzkään voi sanoa: ei. Edelleen olen kehottanut heitä koettamaan saada voiton perintöruhtinasparilta, sillä semmoinen voitto herättäisi suurta mielenkiintoa varsinkin maaseuduilla. Juuri kun Hanna toverineen oli [kuvernööri] Alfthanilla lupaa pyytämässä, oli siellä ollut lähetystö anomassa lupaa arpajaisille Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi." —

Arpajaiset päätettiin pitää 2 p. helmik. ja valittiin (12/10) toimikunnan jäseniksi: rvt M. v. Alfthan, Ilta Ekroos, Toni v. Haartman, Elisabeth Löfgren ja Sofie Rein sekä neidit Naëmi Ingman, Jenny Molander, Ellen Nervander, Sophie Nordenstam, Hanna Snellman ja Hevilla Thilén. Emilien neuvon mukaan toimikunta laati suoraan "Dagmarille" osotetun kirjeen, jossa pyydettiin voittoa arpajaisiin ja jonka parooni Indrenius lupasi viedä perille. Sitä paitse kehotettiin julkisesti maaseutulaisia eri kaupungeissa ja kunnissa joko samana päivänä toimeenpanemaan erityisiä arpajaisia samaa tarkotusta varten taikka lähettämään voittoja Helsinkiin ja tilaamaan täältä arpoja. Kiitos olkoon nti Elfvingin oli Turku ensimäinen, josta kuultiin että kehotus ei kohdannut kuuroja korvia.

— "Armahani", Emilie kirjoittaa 2/11 ystävättärelleen, "kuinka antoi Creutz ilman muuta luvan arpajaisiin? Hauskaa oli ettei hän pannut vastaan, sillä mitä vähemmän sanomalehtikiistoja, sitä parempi. Myönnettävä on että Turku on osottautunut erittäin auliiksi Suomalaista teatteria kohtaan: tämä on oleva 4:jäs suurempi tilaisuus. Luonnollisesti pääansio on sinun, mutta kaunista on että olet saanut niin paljo ihmisiä harrastamaan asiaa." —

Seuraavina viikkoina kerrottiin arpajaisvalmistuksia alotetun ainakin seuraavissa kaupungeissa: Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Viipurissa, Heinolassa, Porissa, Jyväskylässä, Raumalla — ja, mikä oli kummista kummin, itse H. D:kin ratkesi jalomieliseen kehotushuutoon, jossa m.m. tavataan seuraavat sanat:

"Tämän [suomalaisen] teatterin pysyväisyys on yleinen isänmaallinen asia, joka hyvin ansaitsee harrastusta pääkaupungissa ja maaseuduilla. Sen ei tule tarvita taistella taloudellisen ahdistuksen kanssa. Jollei se jo olisikaan oikeutetulla tavalla osottanut olevansa reippaasti edistyvä taidelaitos, jolla on eteviäkin kykyjä, niinkuin se on tehnyt, on kotimainen näyttämö suomenkielellä niin mahtava tekijä maamme sivistyselämässä, että se tarvitsee hoitoa ja tukea ja että sen tulee seisoa päivän turhamaisten puuhien yläpuolella meidän valitettavasti niin runsaissa kieliriidoissamme."

Suomettaren Matti käänsi nämä oudot lauseet ja lisäsi omasta puolestaan: Niinkuin lukijat näkevät voi siis H. D:kin, jos se vaan tahtoo , puolustaa suomalaisuuden asiaa! Ja totta tosiaan oli tämäkin huomattava tulos lähes kymmenen vuoden taisteluista.

Teatteri oli sangen tervetullut Helsinkiin , "sillä sen poissaolo oli alkanut jo kipeästi tuntua. Yhteisen harrastuksen synnyttämänä, isänmaallisen innon helmalapsena, oli tämä taidelaitos tullut yhdyntäpaikaksi kaikelle mitä Helsingissä oli suomalaista ja suomenmielistä. Kun se oli poissa, oli yhteiselämä hyvin kuollutta niissä piireissä, joille teatteri oli yhdistävänä siteenä" (U. S.). Näytännöt alkoivat 19/11 Maria Stuartin esittämisellä, joka meni kolme kertaa peräkkäin. Pääviehätys lähti rva Winterhjelmin esityksestä, hän kun loi "liikuttavan ja ylevän" kuvan onnettomasta kuningattaresta; sitä vastoin eivät rva Lundahl Elisabet kuningattarena, Axel Ahlberg Mortimerina, Böök Leicester kreivinä, Leino Burleigh paroonina, nti Stenberg Marian imettäjänä vielä saaneet mitään huomattavampaa aikaan — eikä ihmekään, sillä esiintyivätpä he kaikki ensi kerran yhdessä noita Schillerin kypsyysajan näytelmiä, joissa yksistään jo intomielinen lausunta vaatii niin paljo taiteellista voimaa. Paremmin nuoret näyttelijät menestyivät toisessa suuressa draamassa, jonka ensi-ilta oli 3/12, nimittäin Friedrich Halmin (vapaaherra Münch Bellinghausen) murhenäytelmässä Ravennan miekkailija .[27]

Rva Winterhjelm, joka jo kymmenkunta vuotta ennen Ruotsalaisessa teatterissa oli näytellyt miekkailijan äitiä Thusneldaa, oli elävä ja myötätempaava ylpeänä, jalona naisena, joka ennen syöksee miekan poikansa ja omaankin rintaansa kuin sallii germanilaisen nimeä häväistävän. Böök nimiroolissa näytti kyllä selvästi käsittäneensä sen, mutta nuorekas, miltei lapsellinen piirre Thumelikon luonteessa tuli vaillinaisesti näkyviin. Leino onnistui hämmästyttävän hyvin Kaligula keisarina: naamioitus oli erinomainen ja verenhimoisen tirannin inhottavan luonteen hän kuvasi merkillisellä totuuden sävyllä. "Kappaletta kannatti käydä katsomassa yksistään Leinon tähden", U. S. sanoo, ja Mbl. vakuuttaa, että "näyttelijän luoma kuva syöpyi häviämättömäksi muistiin". Tositeossa moni vieläkin muistaa Kaligulan yhtenä Leinon parhaimpana roolina, samalla kuin senkin että Bergbomilla oli ollut erikoinen ansio näyttelijän valmistamisessa siihen. Edelleen nti Avellan sai vilpittömän tunnustuksen rohkeapiirteisestä, suorasta, luonnollisesta kukkatytöstä Lysiskasta [jonka kukkaset olivat uusia, Betty Elfvingin tekemiä], ja Vilho näytteli Flavio Arminiota kuin kokenut näyttelijä ainakin. Muut olivat heikompia kuin nämä mainitut, mutta kokonaisuus oli ansiokas ja tehoisa. Näytäntö uudistettiin 5/12 ja 7/12.

Juuri kun rva Winterhjelmin lyhyt vierailu oli päättymäisillään, Ida Aalberg palasi. Jo 5/12 ehtoolla hän tuli kotiinsa Janakkalaan, kävi seuraavana päivänä neulomakokouksessa Kerkkolan Ylöstalossa tervehtimässä kotiseutunsa tuttavia ja lähti sieltä Helsinkiin, jossa hänet asemaila vastaanotettiin ylioppilaslaululla ja eläköönhuudoilla. Teatterissa nti Aalbergia niinikään tervehdittiin innokkaasti 9/12 Louisena Kavaluudessa ja rakkaudessa. Rva Winterhjelm puolestaan antoi 10/12 jäähyväisiltaman, jossa esitettiin Vastanaineet — taiteilijatar itse Matildana ja nti Aalberg Laurana — ja Lea sekä näiden näytelmäin välillä tarjottiin yksin- ja ylioppilaslaulua. Kun huhu oli levinnyt että rva Winterhjelm nyt esiintyi viimeisen kerran Suomalaisessa teatterissa, oli huone ihan täysi ja koko näyttämöllä oli juhlaleima. Suuret olivat suosionosotukset, ja viimeiseksi koko seurue keräytyi näyttämölle taiteilijan ympärille, ja nti Avellan ojensi hänelle toveriensa puolesta komean laakeriseppeleen, luettuaan sen nauhoista seuraavat V. Soinin sepittämät säkeet:

Kero lemmen liehtarina.
Into voiman kumppanina
Suurta toimeen saa.
Sepä aatteet kasvattaapi,
Siltä aika tunnon saapi,
Toiveet muodostaa.

Suomen näyttötaiteen luoja.
Tuki, kannattaja, suoja:
Sinut omanaan
Pitää maamme, tyttäreksi
Tekee sun, ja ikuiseksi
Aina muistossaan.

Rakkaus sen runsahasti
Seuraa sua, minne asti
Tiesi vieneekin.
Ällös unhoita sa meitä,
Ällös ijäks työtäs heitä,
Tover armahin.

Kun laakeriseppeleitä ja kukkia oli annettu katsojainkin puolesta ja salonki ei ottanut tyhjentyäkseen, rva Winterhjelm lausui yleisölle seuraavat sanat:

"Sallikaa minun kerran sydämestäni kiittää Teitä sekä tästä illasta että siitä monivuotisesta suosiosta, jonka Helsingin yleisö on minulle osottanut. Tiedän kyllä että minun voimani usein ovat olleet heikot, mutta tahtoni on ollut mitä palavin. Ja kuinka katkera erohetki onkin, eroan lohdutettuna, sillä minä tiedän, että Suomalainen teatteri jo on saanut niin vahvan aseman, ettei mikään kohtalo voi riistää sitä pois Suomen kansan sydämestä. Ja kun se kerran on kukoistava kunniassa ja loistossa, muistakaa joskus minuakin, joka tässä maailmassa tuskin olen pitänyt mitään rakkaampana. Hyvästi! Eläköön Suomalainen teatteri!"

Lämpimät sanat vastaanotettiin lämpimästi, ja teatterin lähemmät ystävät kokoontuivat näyttämölle, jossa Kaarlo Bergbom ja Vilho puhuivat taiteilijattarelle. — Varta vasten toimeenpannuissa hyvästijättöpidoissa Arkadia-teatterin lämpiössä 13/12 vihdoin dosentti Perander kaunopuheliaasti tulkitsi yleisön ja teatterin unohtumattoman kiitollisuuden jalolle vieraalle. Viisi päivää myöhemmin 18/12 rva Winterhjelm lähti.[28]

Ennen joulua meni Valapatto kerran ja Noora kolme kertaa ja huomattiin nti Aalbergin näyttelevän yhtä etevästi, jollei etevämmin, kuin ennen. Toisena joulupäivänä hän esiintyi ensi kerran Sirkan nimiroolissa, joka kappale sitten vuodenvaihteella vaihteli Nummisuutarein kanssa. Ensi-iltana sanotaan nti Aalbergin olleen "levoton" uudessa roolissaan, mutta toisella kerralla se jo täydellisesti oli hänen vallassaan. Hän näytteli raittiisti ja taiteellisesti osaten alusta loppuun tasaisesti pitää kiinni "Sirkan" omituisesta luonteesta — eikä esityksessä havaittu mitään lainattua niinkuin muutoin tavallista on tässä taiturintehtävässä. Ahlberginkin tasaisuutta ja varmuutta Landryn osassa kiitetään, ja rva Aspegren — entinen Sirkka — oli nyt ansiollinen muori Fadetina.

Uuden vuoden ensimäinen premiääri oli 4/1, jolloin näyteltiin Kiven Yö ja päivä uudistettuna, Saimaan rannalla ja Robert Kiljanderin 1-näytöksinen huvinäytelmä Mestarin nuuskarasia . Ensin mainitussa kappaleessa Ida Aalberg esitti runollisella sulolla ja totuudella sokean Liisan osan, jonka hän jo oli näytellyt Janakkalassa ennen teatteriintuloaan, jota paitse Böökkin (Tapani) ja rva Aspegren (Kerttu) olivat oivallisia. Tunnelmaan vaikutti myös uusi kaunis Saimaa-maisema, jonka taiteilija Fridolf Weurlander oli maalannat taustaksi. Mestarin nuuskarasia — jonka nti Hacklin, Vilho, Tervo ja Böök liukkaasti suorittivat — oli ensimäinen lisä ohjelmistoon kirjailijalta, jolta teatteri seuraavina vuosina oli vähä väliä saava kaikkiaan lähes kymmenkunnan pikku huvinäytelmää, jotka aiheiltaan viattomina ja kansanomaisina varmapiirteisine luonteineen, humoristisine sävyineen ja keveine, sujuvine vuoropuheluineen saavuttivat melkoisen menestyksen. Tämä ensimäinen ja toinenkin, kohta alempana mainittu, olivat alkuaan ruotsiksi kirjoitetut ja enimmäkseen Minna Canthin suomentamia, joka itsekin jo, niinkuin vastedes on kerrottava, oli lähettänyt draamallisen esikoisensa teatterille.[29] V:sta 1878, jolloin Kiljander postivirkamiehenä oli muuttanut Jyväskylään, nämä tulevat näytelmäkirjailijat olivat seurustelleet ja toisiinsa kehottavasti vaikuttaneet. Niiden esiintyminen on kieltämättä luettava teatterin ansioksi ja 1880-luvun merkkitapahtumiin.

Loppiaispäivänkin näytäntö oli merkillinen, vaikka näyteltävänä oli niin tuttu kappale kuin Nummisuutarit — se oli näet ensimäinen n.s. kansannäytäntö . Oli huomattu että teatterin yleisö kasvamistaan kasvoi, mutta erittäinkin että toiselle riville pyrkijäin luku oli niin suuri, että niiden varsinkin sunnuntaisin täytyi joukottain palata saamatta pilettiä. Se herätti ajatuksen antaa silloin tällöin näytäntöjä alennetuin hinnoin (korkein hinta 1:50). Tästä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille 7/1:

"Eilen annoimme kansannäytännön, ja joka sija, jopa koko orkesterikin oli jo ennen klo 7 myyty. Oli oikein hupaista nähdä työkansaa alhaalla nojatuoleilla, ja yleisö käyttäytyi hyvin siivosti koko illan. Onhan Nummisuutarit kerta kaikkiaan oikea helmi, enkä voi sanoa kuinka on hauskaa, että katsojat niin hyvin oivaltavat sen. Päätimme kerrankin valmistaa tilaa toisenkin rivin yleisölle, ja koe onnistui."

Sanomatkin olivat tyytyväisiä uudistukseen ja kehottivat vastedeskin toimeenpanemaan tämänlaisia näytäntöjä, niinkuin siitä lähtien tapahtuikin. "Ilta oli ehdottomasti iloisimpia, vilkashenkisimpiä teatteri-iltoja mitä Helsingissä pitkään aikaan oli nähty" (Mbl.).

Topeliuksen päivänä oli ohjelmana Nooran toinen näytös, Taistelujen välillä ja Saaristossa. Ilta oli kahdenkertaisesi juhlallinen sentähden, että katsojain joukossa nähtiin Adolf Nordenskiöld ja hänen puolisonsa. Mainio maanmiehemme, joka edellisenä vuonna ikäänkuin riemukulussa oli Aasian ympäri ja Europan halki palannut suurenmoisimmalta löytöretkeltään, oli käytyänsä Pietarissa 12/1 saapunut Helsinkiin, tullakseen, kaikkein viimeiseksi, vanhan isänmaansakin kunnianosotusten esineeksi. Johtokunnan kutsua noudattaen Nordenskiöld kävi tänä iltana Suomalaisessa teatterissa, jossa perimmäinen aitio oli kasveilla koristettu jotenkin samaan tapaan kuin perintöruhtinasparin käydessä 1876. Kun vieraat tulivat, ojennettiin rva Nordenskiöldille kukkasvihko, ja kun he astuivat aitioon, soitti kaartin soittokunta Maamme ja sen jälkeen huudettiin: "Eläköön Nordenskiöld!" Käynti oli kuitenkin lyhyt. Kun varta vasten ohjelmaan otettu Nooran näytös oli ohi, täytyi vieraiden jo lähteä Helsingin kaupungin toimeenpanemaan juhlaan Ritarihuoneelle.

Tammikuun loppupuolella ja helmikuun alkupuolellakin oli ohjelmisto vähemmän mieltäkiinnittävä; mutta merkillistä uutta valmistettiin. Ennen kaikkea oli Romeo ja Julia vuoden alusta harjotuksen alaisena. Bergbomista oli kuitenkin Shakespearen draaman esittäminen niin tärkeä koe, että hän ei tahtonut pitää kovaa kiirettä, vaan pisti vähemmän painavaa väliin. Siten annettiin 18/1 ensi kerran E. Labichen 2-näytöksinen huvinäytelmä Sumua silmiin (Poudre aux yeux), jonka esityksessä ei kuitenkaan näy olleen tarpeellista vilkkautta ja joka 23/1 uudistettiin Jeannetten häitten kanssa, nti Hacklin Jeannettena. Helsingissä uusi oli myöskin Nuoren aatelismiehen vaiheet, joka meni 25/1. Enimmän huomiota herätti jo ensi-iltana nti Avellanin ansiokas esitys Margueriten osasta.

Selaillessa tämän talven sanomalehtiä näkee, että syksyllä herätetty rahankeräyshanke kulovalkean tavoin oli sytyttänyt mieliä ympäri maan. Ennen mainittuihin kaupunkeihin liittyi toisia sekä kaupunkeja että maalaiskuntia, jotka tahtoivat olla mukana, ja lopulta 2 p. helmik. 1881 todella muodostui semmoiseksi kansallisen yhteisharrastuksen juhlapäiväksi, jonka "Maalainen" kaksi vuotta ennen oli U. S:ssa suunnitellut. Ainoastaan muutamilla harvoilla paikkakunnilla oli toisesta tai toisesta syystä joku toinen päivä katsottu sopivammaksi. Helsingissä oli arpajaisiltama ylioppilastalolla, johon yleisöä oli kokoontunut ahdinkoon asti. Juhlasalin peräseinällä nähtiin ennen mainittu Weurlanderin Saimaa-maisema koristelun keskustana. Ohjelmasta mainitsemme vain kaksi päänumeroa: Ida Aalberg lausui osan Oksasen Porthanin muistopatsaan paljastamisjuhlaan sepittämää runoelmaa ja Kaarola Avellan suomennoksen Z. Topeliuksen runoelmasta Oulunjoen jäänlähtö. Kun jälkimäinen lausunta oli ohi, ilmestyi yhtäkkiä saliin joukko somapukuisia haltioita, jotka tarjosivat kaupaksi varta vasten painettua suomen- ja ruotsinkielistä julkaisua: "Haltia. Helmikuun 2 p. 1881" , joka "meni kuin kuumille kiville" ja tuotti 700 mk.[30] Voittoja oli 1,107 ja arpoja 12,000 à 1 mk; jälkimäiset myytiin loppuun puolessa tunnissa eivätkä läheskään riittäneet kaikille ostohaluisille. Arpajaisten bruttotulo teki 14,000 mk, mikä oli enemmän kuin koskaan ennen oli saatu sentapaisella yrityksellä. Niin ilahduttavaa kuin tämä olikin, ei sentähden kaikki ollut niinkuin olisi voinut olla. Puuhalla oli vastustajiakin, ja "arpajaisissa kyllä suurin osa pääkaupungin ylhäisöä ja hienostoa loisti poissaolollaan, mutta ei se mitään tehnyt, sillä sen sijaan nähtiin siellä tiheissä joukoissa edustajia siitä kansanluokasta, jota tähän asti on kunnioitettu nimellä 'alhainen' s.o. ammattilaisia, käsityöläisiä ja työväkeä" (U. S.).

Suomalaisen teatterin hyväksi toimeenpannun rahankeräyksen laajaperäisyys ja lopullinen tulos näkyy seuraavasta johtokunnan tilinteosta:

2/2 Pirkkalasta (arpajaiset)…. 550:34 7/2 Mikkelistä ….. " ……… 910:- 8/2 Lempäälästä (iltahuvit)….. 200:- 9/2 Tampereelta (arpajaiset)…. 1,723:- 10/2 Turusta ……… " …….. 3,483:- 10/2 Tampereelta (seuranäytäntö). 73:- 11/2 Jyväskylästä (arpajaiset)… 1,174:- 12/2 Haminasta ……. " …….. 1,290:88 13/2 Kylmäkoskelta (iltahuvit) .. 136,35 14/2 Hämeenlinnasta (arpajaiset) 2,462:80 14/2 Viipurista (naamiohuvit) … 2,362:65 15/2 Lammilta (iltahuvit)…….. 120:- 15/2 Toijalasta … " ……….. 302:- 15/2 Hausjärveltä (iltahuvit)…. 115:- 17/2 Kokemäeltä (arpajaiset) …. 710:20 17/2 Kuopiosta ….. " ………. 2,600:- 22/2 Pälkäneeltä (iltahuvit) ….. 332:- 22/2 Urjalasta (arpajaiset) …… 380:- 24/2 Helsingistä (paitse 1,000 mk Viipurista) ………… 12,500:- 24/2 H:gin arpajaistoimikunnalle lähetetty: Joensuusta .. 1,220:09 Jämsästä …. 400:- Kiteeltä …. 242:50 Heinolasta .. 400:- Käkisalmelta. 850:- 25/2 Lappeenrannasta (arpajaiset) 1,530:- 27/2 Kajaanista (iltahuvit) ….. 130:- 3/3 Asikkalasta ……………. 175:- 6/3 Oulusta ……………….. 807:23 7/3 Porista ……………….. 1,856:- 10/3 Mäntsälästä ……………. 415:- 11/3 Vaasasta ………………. 1,506:97 11/3 Orihvedeltä ……………. 216:50 11/3 Lopelta ……………….. 311:- 14/3 Iitistä ……………….. 150:- 15/3 Sortavalasta …………… 1,110:- 16/3 Mäntästä ………………. 425:- 19/3 Tohmajärveltä ………….. 122:50 21/3 Kurusta ……………….. 330:- 21/3 Sääksmäeltä ……………. 72:32 29/3 Leppävirroilta …………. 355:61 3/4 Kokkolasta …………….. 250:- 3/4 Ruovedeltä …………….. 50:- Summa 44,350:94

Kesällä tuli vielä lisää, niin että arpajaispuuha kaikkiaan tuotti 46,162 markkaa.

Runebergin päivänä 5/2 esitettiin sekaohjelma, joka oli aiottu kokonaan isänmaalliseksi, mutta jossa sairaussattuman tähden Kiven Margareta vaihdettiin Wilbrandtin Ensi lempeen. Kun Vilho oli alkanut näytännön lausumalla Sven Tuuvan, näyteltiin Maamme laulun kaikuessa Falkmanin järjestämä suuri kuvaelma, "kunniamme päiviltä", jossa oli ryhmiä erinäisistä Vänrikki Stoolin tarinoista, keskellä Pilven veikko ja ylinnä "Suometar" voitonpalmu kädessä. Edelleen nti Hacklin ja Pesonen lauloivat Pilven veikon kaksinlaulun ja Vuorio pari muuta Runebergin laulua, Ida Aalberg lausui Döbeln Juuttaalla, ja esitettiin Sotavanhuksen joulu. Viimeksi tuli Ensi lempi Ida Aalberg pääosassa.

Kaksi päivää myöhemmin (7/2) levisi tieto, että runoilija, taiteensuosija ja ihanteiden mies, Fredrik Cygnaeus klo 4.45 i.p. oli rauhallisesti vaipunut kuoleman uneen. Ehtoolla myöhään Pohjalaisen Osakunnan laulajat lauloivat "Integer vitae" vainajan asunnolla, jossa ylioppilaat niin monesti olivat tervehtineet häntä hänen syntymäpäivänään huhtikuun 1:nä; mutta kun oli maanantai eikä siis mikään näytäntöpäivä, teatteri ei ollut tilaisuudessa ilmaisemaan osanottoansa. Sitä vastoin kun Cygnaeuksen maalliset jäännökset 11/2 vihittiin viimeiseen lepoonsa ja J. V. Snellman, jonka oma poismeno oli lähellä, oli pitänyt ylevän hyvästijättöpuheensa, silloin laskettiin unohtumattoman isänmaanystävän arkulle syvimmän kunnioituksen merkkinä seppele Suomalaisen teatterinkin puolesta.

Ohjelmistolle uusi kappale tuli jälleen 15/2 eikä mikään muu kuin tuo G. v. Moserin ja F. v. Schöntaun 5-näytöksinen huvinäytelmä Sota rauhan aikana , joka monesti vielä viimeisinäkin aikoina on nähty näyttämöllämme. Kappale, joka paraikaa kotimaassaan nauratti teatterin yleisöä, vastaanotettiin täälläkin mitä suurimmalla suosiolla. Ida Aalberg oli viehkeä, kujeikas Ilka Eötvos, neidit Avellan (Aune Hiller) ja Hacklin (Elsa Henkelin) niinikään paikallaan, Leino uljas kenraali, Aspegren nokkela luutnantti Reif von Reiflingen j.n.e. Upseerien univormut loistivat niinkuin daamein puvut — ja sitten se vilkas, kevyt puhelu ja häärintä! Ilta illalta tulvasi enemmän katsojia Arkadiaan ja näytelmästä oli juuri tulemaisillaan "kassakappale", kun Ida Aalberg sairastui. Tästä ja muusta kirjoittaa Emilie nti Elfvingille 22/2:

— "Merkillistä kuinka arpajaiset ovat niin onnistuneet, ei sitä voinut uneksiakaan. Kun kaikki tulee kokoon, nousee summa varmaan 34 à 35 tuhanteen [enemmänkin tuli, niinkuin ylempänä näkyy], todella kaunis tulos! — —"

"Muutoin on teatterin tänä vuonna käynyt jotenkin hyvin. Yleisömme on tosin pieni, mutta se kasvaa tasaisesti ja se on hyvä merkki. Erittäinkin koskee tämä toisen rivin yleisöä. Melkein joka pyhä on toinen rivi jo klo 5 aivan loppuun myyty ja kahteen kansannäytäntöön on joka piletti otettu — orkesteriinkin olemme ahtaneet niin monta tuolia kuin tila suinkin on sallinut."

"Sairaussattumat ovat tuottaneet meille huolia: melkein kaikki ovat vuorostaan olleet sairaana, ja Leinot kadottivat pikku tyttönsä, joka kaksi viikkoa sairasti kovaa rokkotautia. Sillä aikaa he olivat estetyt työstä. Leino on nyt työssä, mutta rouva on sairas liiallisesta vaivaantumisesta ja murheesta. Kaarola on taasen ollut poissa isänsä kuoleman tähden, ja nyt on Ida Aalberg sairas, niin että on täytynyt keskeyttää erinomaisen hupaisen komedian, Sota rauhan aikana, näytteleminen. Se on menestynyt varsin hyvin, mutta kirjalliselta kannalta arvosteltuna on se arvoton. Ei toki mitenkään säädytön taikka rivo, mutta minun mielestäni on se sävyltään halpa ja sirkusmainen, vaikka toiminta liikkuu ylemmissä upseeripiireissä. Sangen lystillinen se sittenkin on ja menee kai vielä 4-5 kertaa. Sen jälkeen tulee Romeo ja Julia, ja se on oleva juhlapäivä teatterille. Ida Aalberg on Julia ja Axel Ahlberg Romeo. Böökillä on nykyään velttouden aika, niin ettei hän käy oikein mihinkään käsiksi eikä Kaarlo sentähden uskaltanut antaa hänelle Romeon roolia, johon hän kuitenkin ulkomuotonsa tähden olisi paremmin sopinut. Milloin kappale menee, riippuu Ida Aalbergin terveydestä; minusta sinä voisit silloin tulla tänne — kyllä saat sanan ajoissa. Tosin on luultavaa, ettei Romeo ja Julia viehätä yleisöä niinkuin Sota rauhan aikana, mutta teatterin todellisilla ystävillä on oleva ilonhetki, kun voidaan antaa shakespeareläinen näytelmä suomenkielellä. Se saa minut unohtamaan monta katkeraa kokemusta. — Minulla olisi kyllä sinulle kerrottavana halpamaisesta svekomaanisesta vehkeilystä saada Ida Aalberg näyttelemään ruotsinkielellä (Agardin y.m. kanssa rouvasväenyhdistyksen arpajaisissa ensi tiistaina), mutta se olisi liian pitkä juttu. Tahdoin kuitenkin mainita siitä, jotta huomaisit etteivät ystävämme ole meitä unohtaneet! Varmaankin on tänä keväänä jälleen suurenmoinen hyökkäys tehtävä hänen vallottamisekseen. Ylipäätään hän tänä vuonna on ollut hyvin rakastettava ja suloinen."

Nuoren aatelismiehen vaiheet, jonka ensi-ilta oli ollut noin kuukausi ennen, meni toisen kerran 22/2 ainoastaan näyttääkseen kykenemättömäksi saavuttamaan suosiota. Nti Avellanin Marguerite sai kuitenkin kiitosta luonnekuvauksen johdonmukaisuudesta ja esityksen pontevuudesta. Samalla näyttelijättärellä oli niinikään tärkein naisrooli B. Laguksen suomentamassa Anzengruberin 4-näytöksisessä näytelmässä Isännätön talo , joka 27/2 annettiin ensi kerran. Voimallista oli näytteleminen tässäkin, mutta jälleen huomautetaan mitä ylipäätään sanottiin näyttelijättärestä, että näet hänessä oli havaittavana enemmän taitoa ja oppia kuin välitöntä antautumista tehtävään. — Tällä aikaa oli Ida Aalberg tullut terveeksi ja hän esiintyi jälleen, ensiksi Sirkkana kansannäytännössä laskiaistiistaina 1/3 ja sitten kolme kertaa peräkkäin Sodassa rauhan aikana. Sen jälkeen seurasi kahtena iltana Isännätön talo. Toinen näistä oli 13 p. maaliskuuta , se kauhea merkkipäivä, joka oli Aleksanteri II:n viimeinen. Jähmetyttävä sanoma vapauttaja-keisarin, Suomen hyväntekijän klo 4 vaiheilla tapahtuneesta murhasta tuli Helsinkiin noin 4 tuntia myöhemmin, kun näytäntö jo oli alkanut Suomalaisessa teatterissa. Kaarlo Bergbom astui klo 1/2 9 näyttämölle ja ilmotti kauhunsanan yleisölle sekä että näytäntö samassa hetkessä lakkautettiin. Keisarin kuolema oli tietysti kova isku teatterille, jonka täytyi keskeyttää toimensa 1 p:ään toukokuuta — se on seitsemäksi viikoksi, mikä aika tuntui sitä pitemmältä kun kauvan oli epätietoista, milloin saataisiin näytellä. Vähän ennen kun keskeytys tapahtui, oli päätetty että Romeo ja Julia annettaisiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamisen viisikymmenvuotismuistopäivänä maaliskuun 16 p. juhlanäytäntönä, johon kutsuttaisiin seuran kunniaesimies (Elias Lönnrot), kunniajäsenet ja virkamiehet, sekä että suuret kemut toimeenpantaisiin päivän kunniaksi. Bergbom-sisarukset puuhasivat mitä ahkerimmin saadakseen määräaikaan valmiiksi puvut ja koristukset y.m., jossa kaikessa hieno asiantuntija Falkman piirustajana ja neuvojana heitä avusti. Emilie kutsui ystävättärensä Turusta ottamaan osaa iloon ja juhlaan, ja silloin — yhtäkkiä — oli kaikki jätettävä sikseen epämääräiseksi ajaksi! — Kumminkin on tuolta Kirjallisuuden Seuran juhlapäivältä jotakin teatterihistorialle tärkeää mainittavana. Kokouksessaan 2/3 oli Seura päättänyt antaa W. Parmasen lahjottaman 500 markan palkinnon kappaleesta, joka oli havaittu parhaimmaksi kymmenestä(!) kilpailuun tulleesta ja joka oli nimeltä: " Murtovarkaus , näytelmä 5 näytöksessä, kirjoittanut Vilja". Juhlakokouksessa ilmotettiin, että palkitun teoksen tekijä oli "leskirouva Minna Canth ". — Minkälaatuinen teatterin pakollinen lepoaika oikeastaan oli, näemme Emilien kirjeestä (14/4) nti Elfvingille, joka todella oli käynyt Helsingissä.

"Oma Bettyni! Kaikki on jotenkin samoin kuin lähtiessäsi; ei vieläkään varmaa tietoa saammeko näytellä tänä keväänä vai ei. Joskus nousee huhu, että teatterit saavat alottaa toimensa kohta venäläisen pääsiäisen jälkeen, sitte taas sanotaan, että voitaisiin alkaa yliopiston surujuhlan perästä, ja vihdoin väitetään, että huvitukset ovat kielletyt kesäkuun 13:een. Kumminkin on harjotuksia jatkettu, mutta tietysti käy kaikki veltonlaisesti, syystä kun kaikki luulevat että tänä keväänä ei enää ryhdytä tosityöhön. Ida Aalberg on terve, niin että hän eilen oli harjotuksessa, ja ääni oli sangen heleä ja kaunis. — Itse olen minä huononlainen. Tosin käyn hypoteekkiyhdistyksessä, mutta en saa ollenkaan kävellä, vaan täytyy minun ajaa edes takaisin, joka on sekä ikävää että kallista, mutta minä en tahdo laiminlyödä virkaani, jos vain jaksan liikkua. En voi ajatellakaan tulla terveeksi, ennen kun tulee lämmin. — Kuinka teatterin toimi on järjestettävä lähimmässä tulevaisuudessa, on tietämätöntä. Viipurista kuuluu, että teatteri valmistuu 1 p:ään lokak., ja siinä tapauksessa alotamme silloin siellä; mutta julmaa on, jos seurueen täytyy olla joutilaana 6 kuukautta. Kaikki vanhat kappaleet unohtuvat eikä uusia opita. Ainoa mahdollisuus olisi näytellä Oulussa, mutta matka sinne on niin kauhean kallis. Jos niin onnellisesti kävisi, että me näistä onnettomista kuukausista, joina näytteleminen on kielletty, saisimme apua valtiolta, tahtoisi Kaarlo mielellään että teatteri kesällä matkustaisi Ouluun. Jos emme saa apua, täytyy meidän säästää äärimmäiseen saakka, ja huokeampaa on antaa seurueen jäsenille lomaa puolella palkalla."

"Kuopion naiset ovat nyt lähettäneet tänne listansa, lähes 1,600 nimeä on merkitty ja täällä saamme varmaan 500, jos vain asiaa oikein ajetaan. Ikävä kyllä en minä voi tehdä mitään nimien keräämiseksi. Ei vielä ole päätetty tuleeko juhlaa vai ei;[31] pidetään arveluttavana toimeenpanna se surun aikana ja mieluimmin se jätettäisiin syksyyn, mutta toiselta puolen — ehkä ukko silloin ei enään eläkään taikka ei jaksa olla mukana juhlissa. Hän on kuulumattomasti surkastunut ja vanhentunut viimeisinä viikkoina, oikein silmin näkee, miten hän päivä päivältä käy iäkkäämmäksi. Keisarin onneton loppu, Cygnaeuksen ja Boreniuksen[32] kuolema kuuluu tavattomasti koskeneen ukkoon — ja varsinkin keisarinmurha. — — Näinä päivinä olemme kokeneet iloisen tapahtuman, Krohnin Suomalaisen kirjallisuushistorian ensi vihkon ilmestymisen; et voi uskoa millä nautinnolla olen sen lukenut ja kuinka siitä oppii: Kalevala esiintyy aivan toisessa valossa, kun on lukenut hänen selityksensä." — —

"Mitä sanotaan suomenmielisten voitosta ylioppilaskunnan puheenjohtajan vaalissa? Ruotsinmieliset kuuluvat tehneen äärettömiä ponnistuksia, niin että fennomaanit eivät uskaltaneet toivoakaan semmoista tulosta — sentähden oli hupaista nähdä että nyt voi päättää ylioppilaskunnan enemmistön tosiasiallisesti olevan suomalaisen".[33]

"Hyvästi nyt, rakas ystävä. En ole vielä kiittänyt sinua kaikesta ilosta, jonka läsnäolosi tuotti meille — mutta kuitenkin olen pahoillani että matkasi, keisarisurun ja oman vilustumisesi tähden, onnistui niin huonosti." — —

Vapunpäivänä alkoivat siis näytännöt uudestaan, ja kun silloin oli annettu Sota rauhan aikana, tuli vihdoin kauan odotettu Romeon ja Julian ensi-ilta 3/5. Teatteri oli lähes loppuun myyty, ja yleisö seurasi jännityksellä Paavo Cajanderin oivallisesti suomentaman, mainion rakkaustragedian kohtauksia. Komeat, ajanmukaiset puvut ja muu näyttämöllepano samoin kuin sujuva yhteisnäytteleminen olivat omansa tyydyttämään verraten korkeita vaatimuksia, ja sentähden katsojain innostus kiihtyi kiihtymistään saadakseen lopulta oikein riemullisen luonteen. Sanomattakin arvaa, että suosionosotukset kohdistuivat Ida Aalbergiin. Onhan Julia toiminnan keskipisteenä ja olihan nuori näyttelijätär kuin luotu esittämään tyttöä, jossa nuoruuden sulo ja lemmen tulinen hehku ovat ruumiillistuneet. Tavotellen tässä totuutta samoin kuin Noorassa — kuinka erilaisia tunteita muuten olikaan kyseessä — tuli hänen esityksensä alusta alkaen, mutta erittäinkin myöhemmissä traagillisissa kohtauksissa vaikuttavaksi ja myötätempaavaksi. Mutta ei ainoastaan hänessä vaan muissakin havaittiin innokas harrastus aikaansaada jotain ansiokasta luonnekuvauksessa, ja kiitoksella mainitaan Axel Ahlberg — Romeo, Böök — Mercutio, Leino — Lorenzo, rva Aspegren — Imettäjä, Aspegren — Tybalt j.n.e. Näin tapahtui että "tämä ensimäinen Shakespeare-näytäntö menestyi tavalla, josta paljon vanhempienkin teatterien olisi täysi syy ylpeillä" (Valvoja). Illan kuluessa saapui Turusta kolme onnittelusähkösanomaa: yksi Bergbomille, toinen näyttelijöille, kolmas Ida Aalbergille. — Toisessa näytännössä 6/5 Ida Aalberg sai ensimäisen laakeriseppeleensä Suomessa. Sen antajat olivat pohjalaiset ylioppilaat, jotka samana iltana pitivät näyttelijättärelle pidot. Kolmas näytäntö oli 8/5. Mainittua yleisempi kunnianosotus tuli Ida Aalbergin osaksi 11/5, jolloin hänen hyväkseen esitettiin Jane Eyre. Puhumatta tavallisista suosionosotuksista, jotka "myrskyisyydessä" muistuttivat oopperanaikoja, isommista ja pienemmistä kukkakimpuista y.m.s. sai taiteilijatar laakeriseppeleen "Suomalaisilta naisilta", hohtokivisormuksen, kultaisen "medaljongin" ja 1,000 markan rahasumman joko yksityisiltä taikka laajemmilta ihailijapiireiltä. Näytännön jälkeen saattoivat ylioppilaat näyttelijättären laululla kotia.

Suuressa Snellman-juhlassa 12/5, jolloin päivänsankari sai vastaanottaa lukemattomia onnittelu- ja kunnioitustervehdyksiä eri osista maata, ei Suomalainen teatteri näy erityisesti esiintyneen; mutta mainittakoon kumminkin että rvat Hedvig Winterhjelm ja Ida Basilier-Magelsen lähettivät Norjasta yhteisen sähkösanoman: "Joka sydän, joka rakastaa Suomea, rukoilee tänään Jumalalta onnea Teille". Ohimennen sopii huomauttaa, että rva Winterhjelm 10/6 tänä vuonna niinkuin säännöllisesti ennenkin samana päivänä oli Suomalaiselta teatterilta saanut sähkötervehdyksen Lea-päivän muistoksi. Tällä kertaa oli paitse teatteria tervehdykseen yhtynyt noin puoli sataa suomalaisuuden ystävää ja oli sen sanamuoto seuraava:

"Kiitollisessa muistossa säilyttäen tätä Suomalaiselle teatterille tärkeää vuosipäivää sekä Teidän unhottumatonta vaikutustointanne tässä teatterissa, lähetämme Teille sydämellisimmät tervehdyksemme, hartaimmat onnentoivotuksemme. Eläköön!"

Toukokuun loppupuolelta on vielä merkittävä kaksi ohjelmistolle uutta kappaletta: K. Raudan (Järnefelt) suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Kirjeen kujeet (Les pattes de mouche) ja R. Kiljanderin 1-näytöksinen komedia Amalia ystävämme . Ranskalainen näytelmä, erittäin iloinen ja naurattava, meni ensi kerran 17/5 ja olivat siinä toisia oivallisemmat nti Avellan ja Böök; suomalainen taas 20/5, alkukappaleena yhdessä edellisen kanssa, ja havaittiin sen olevan "onnellisesti keksityn perhekohtauksen, joka herättää varsin hyviä toiveita tekijästä". Päähenkilöt tässä kappaleessa olivat rva Aspegrenin, nti Avellanin ja Böökin hyvissä käsissä. Romeo ja Julia meni neljännen ja viidennen kerran 24/5 ja 29/5, ja siihen näytännöt päättyivät. Viime iltana oli Ida Aalberg lämpimän suosion esineenä ja huudettiin monet kerrat esiin niinkuin Bergbomkin.

Juuri näytäntökauden lopussa saapui tieto, että Bruno Holm , sairastettuaan kuusi kuukautta, oli kuollut Göteborgissa 31 p. toukok. Samoin kuin Duncker oli Holm tuskin muualla kuin Suomalaisessa oopperassa saanut näyttää, mikä lahjakas ja hieno taiteilija hän oli. Göteborgissa Hillbergin seurueen jäsenenä hän oli ennättänyt esiintyä ainoastaan Rigoletton osassa, mutta jo silläkin saavuttanut myötätuntoa ja vilpitöntä tunnustusta. Talvikaudella 1879-80 Holm oli Tukholmassa laulanut Arlbergin johdolla, jota hän ei pitänyt ensi luokan taiteilijana, mutta joka "oivallisesti osasi järjestää" mitä hän (Holm) ennen oli oppinut. Seuraavat rivit eräästä kirjeestä (Bergbomille) sallivat luoda katseen laulajan taiteenkäsitykseen ja harrastuksiin:

— — "Mitä enemmän näen ja harkitsen, sitä varmemmaksi käy minulle, että meillä suomalaisilla on syvempi taipumus näyttämötaiteeseen kuin aavistammekaan — ja ehdottomasti suurempi kuin ruotsalaisilla. Olkoon heillä mitä suuruuksia tahansa, niin on läpikäyvä henki kaukana yksinkertaisuudesta ja totuudesta . Jumala suokoon, ettei tämä naurettava, tyhjä ihannoiminen, joka täällä on vallalla, saisi jalansijaa näyttämöllämme. Mikä nautinto onkaan tässä ilmanalassa nähdä Ristoria!! Hän on epäjumalani, hän on unohtumaton."

"Täällä Ruotsissa tulee paremmin fennomaaniksi kuin Helsingissä. Silmäni ovat monessa suhteessa auenneet. — — En päätä mitään ennen kun saan tietoja Suomalaisen oopperan tulevaisuudesta. Jos työlläni voin palvella sitä ja kotimaata, niin teen sen mieluimmin — sen sanon suoraan. — Minun täytyy tunnustaa sinulle, että joka kerta kun käyn jossakin kansallisteatterissa, valtaa minut ajatus, kunnianhimoinen unelma — — älä naura, kun julkilausun sen: tahtoisin olla Suomelle mitä se tai se on maallensa. Eiköhän sitä voisi? Jos teatteri-sanan eteen panisi maailman- kansallis- sanan asemesta —, niin olisi moni 'suuruus' samalla hävinnyt. Mutta kuka tahtoo hävitä! En minä ainakaan! Voimieni mukaan olen ponnistava ettei niin käy." — —

Niin Bruno Holm uneksi voivansa käyttää taidettaan Suomen iloksi ja kunniaksi, kun Tuoni katkaisi hänen elämänlankansa ennen kun hän oli täyttänyt 28 vuotta.

Holmin arvostelu ruotsalaisten taiteesta antaa aihetta ottaa huomioon mitä samaan aikaan vastaperustetussa Valvojassa sanotaan Suomalaisesta teatterista. Finsk Tidskriftissä oli ylenkatseellisesti puhuttu tästä taidelaitoksesta. Arvostelijan mielestä se oikeastaan ei ollut mitään toimeensaanut, ja naurettavaa oli muka väittää että rva Winterhjelmillä oli pysyvä sija Suomen historiassa. Siihen vastaa V. Vasenius:

"Että siinä tyhjästä on luotu näyttelijöitä sekä hankittu näytelmistö, sen jokainen näkee. Vaan mikä ei ole yhtä silmäänpistävää, on että tyhjästä on luotu oma näyttelemistapakin erittäin mitä lausuntaan tulee."

"Tämän havaitsemme kuitenkin helposti, jos tarkastamme muutamien näyttelijäin lausumistapaa eri aikoina. Saksasta ensi kerran tultuaan nti Aalberg puhui aivan toisin kuin nyt; ja samoin kuului ennen nti Avellanin puheessa ruotsalainen 'vingutus' paljon selvemmin kuin viime aikoina. Aivan luonnollista, sillä he olivat oppineet taidettansa vieraalla kielellä, mutta jokaisella kielellä on omat lausumislakinsa eikä suinkaan ole helppo sovittaa toisen lakeja toiseen. Ja vielä vaikeampi on edelläkävijöittä löytää semmoisen kielen lausumislakeja, jota tuskin koskaan on näyttämöllä käytetty."

"Tässä kohden rva Winterhjelm on epäilemättä ollut nuorille näyttelijöillemme tienosottajana, ja sanokoot ruotsikiihkoisemme mitä tahansa, hänen ansiotansa ei unhoteta. Vaikka hän muukalaisena tietysti ei voinutkaan täydellisesti taivuttaa ääntänsä meidän kieleemme, niin hänen etevä näyttelemiskykynsä kuitenkin osotti hänelle, ja hänen kauttansa muille, sen tien, jolla ennen käyttämättömän kielen vastukset ovat voitettavat."

"Rva Winterhjelmiä seuraten näyttelijämme ovat ahkerasti koettaneet suomenkieleen sovittaa sitä opetusta, jonka he, mikä mistäkin, ovat itselleen hankkineet. Ja ihmeteltävää tosiaan on, että tämä eri haaroilta koottu opetus on saatu yhteensulamaan niin että jo saattaa sanoa teatterilla olevan yhteisen lausumis- ja näyttelemistavan eli tyylin. Tämä seikka on sitä ihmeteltävämpi kuin muistamme, että teatteri niin kauan on näytellyt maaseuduilla, jossa johto ja yleisön kritiikki ei kuitenkaan voinut olla niin tarkka kuin pääkaupungissa."

"Tätä omituista näyttelemistapaa saattaa ylimalkaan sanoa realistiseksi. Selvästi näkyy, että näyttelijät ainakin koettavat puhua niin luonnollisesti kuin mahdollista. Puhuminen käy jokseenkin nopeasti; 'taidepausseja' ei paljo käytetä eikä juuri äänen korottamista. Sitä vastoin viljelevät erittäinkin naiset, saadaksensa lausumistaan enemmän vaihtelevaksi, puheen niin sanoaksemme soitannollista puolta; se on: koetetaan eri säveltä käyttämällä, milloin heleämmin, milloin korkeammin puhumalla osottaa erilaisia mielenliikutuksia."

"Tätä keinoa esim. nti Aalberg 'Noorassa' hyvin rohkeasti, mutta myöskin erinomaisella menestyksellä käyttää: välistä hän puhuu niin nopeasti, että kuulija tuskin voi erottaa kaikkia hänen sanojaan; mutta sitten kuitenkin yksi ainoa sana, lausuttu oikealla säveleellä, valaisee koko lauseen."

"Meidän mielestämme on tämä suunta, ellei sitä liiotella, oikea; sillä tällaista lausumistapaa käyttämällä tullaan siihen että teatterissa puhutaan eikä pidetä puhetta . Tällä emme väitä, että teatterimme jo olisi perille päässyt. — — Vaan selvästi näkyy kuitenkin, että tässä kohden jo on vakava perustus, johon se eteenpäin pyrkiessään voi nojata." — Kun tämän jälkeen on puhuttu Ruotsalaisessa teatterissa vallitsevasta juhlallisemmasta lausumistavasta, tukholmalaisesta tyylistä, ja huomautettu että ruotsalaisten näyttelemistapa (syystä kun heillä ei ole kotimaista draamakirjallisuutta, vaan enimmäkseen näyttelevät ulkomaisia kappaleita) vieraantuu pohjoismaiden ja meidän maan näytelmien vahingoksi, mainitaan että Noora Suomalaisessa teatterissa esiteltiin paremmin kuin Leonarda Ruotsalaisessa ja että niinikään kotimainen kappale "Den nya adjunkten" menestyi siellä huonosti samalla aikaa kuin ranskalaisia komedioja näyteltiin yleisön suureksi tyydytykseksi.

Luonnollista on, että näytäntökausi ei voinut olla taloudellisesti loistava, kun keisarisuru sattui parhaimpaan aikaan, ja sentähden ohjelmiston päävaltti, Romeo ja Julia, esiintyi liian myöhään. Vajaus pysyi miltei muuttumattomana, tehden 19,002:52 mk. Ettei se noussut korkeammaksi, siitä on kiittäminen arpajaisia, joiden tuottamista varoista 12,000 mk käytettiin vuoden menoihin. Jäännös 32,350:94 mk säilytettiin vararahastona lähinnä seuraavia vuosia varten. Miten suurenmoinen kansalaisten avustus olikaan, ei se riittänyt tekemään teatterin elämää huolettomaksi, mutta todistihan se kuitenkin rohkaisevalla tavalla että ystäväpiiri oli laaja.

Näytäntöjä oli annettu 97 ja niissä: 9 kertaa Saimaan rannalla ; 8 Kihlaus , Noora; 7 Sota rauhan aikana, Sirkka; 5 Mestarin nuuskarasia , Maria Stuart, Mustalaiset, Parisin veitikka, Romeo ja Julia; 4 Nummisuutarit , Laululintunen, Porvari aatelismiehenä, Valapatto, Neiti Elisabeth; 3 Lea, Sotavanhuksen joulu, Amalia ystävämme , Don Cesar de Bazan, Sevillan parturi, Nyrnbergin nukki. Nuoren aatelismiehen vaiheet, Taistelujen välillä, Ravennan miekkailija, Isännätön talo, Kirjeen kujeet, Vastanaineet; 2 Saaristossa, Yö ja päivä, Margareta , Hardangerin harjulla, Vaimojen kyyneleet, Sumua silmiin, Ei ollenkaan mustasukkainen, Jeannetten häät, Ensi lempi; 1 Kosijat , Kavaluus ja rakkaus, Jane Eyre, Maantien varrella, Taiteen harrastuksesta, Marin rukkaset, Hää-ilta.

Bergbom-sisarukset olivat päättäneet viettää kesänsä Norjassa. Toivoen saavansa nähdä jotakin uutta teatterissa Kaarlo lähti jo kesäkuun ensi päivinä Tukholmaan, mutta teatterit olivat suljetut ja henkilöt, joita hän olisi tahtonut tavata, matkoilla. Sentähden Emilie viikko myöhemmin saapuessaan sinne kohtasi veljensä sangen tyytymättömänä oloonsa. Tämän ohella vaivasi molempia yhtäkkiä ilmestynyt jäätävä takatalvi. Kumminkin he viipyivät Tukholmassa, levottomasti odottaen tietoja eräästä läheisestä sukulaisesta, joka oli vaarallisesti sairastunut ja jonka kuolema, jos se olisi tapahtunut, olisi pakottanut heidät palaamaan kotimaahan. Tästä ja muusta kertoo Emilie nti Elfvingille kirjeessä (13/6), josta otamme seuraavan:

"Eilinen ilta oli kuitenkin hupainen, kävimme näet katsomassa [kiertomatkalla olevia] ranskalaisia näyttelijöitä. Coquelin ja Pasca ovat erinomaisia taiteilijoita, Berton on hyvä, toiset heikonpuoleisia paitse erästä pientä daamia, joka on niin kuulumattoman kehno, että oli melkein häpeä. Semmoista pikku hanhea ei ole päästetty näyttämölle edes meillä [teatterimme] lapsuudessa. Coquelin on elävä todistus siitä mitä äly ja lahjakkaisuus aikaansaavat. Hänen vartalonsa on mitätön, kasvojenpiirteet rumat eivätkä ollenkaan hienostuneet — paremmin oikein jokapäiväiset, nenä niin muodoton kuin mahdollista, ääni itsessään vähäpätöinen, ja sittenkin joka sanansa, joka liikuntonsa, joka kasvojeneleensä vaikuttaa valtavasti yleisöön — juuri semmoisen tulee taiteilijan olla — sielun on kaikki tehtävä eikä ulkonaisten, aistillisten ansiopuolten; jos niitä sen ohella on olemassa, niin se on varsin hyvä, mutta jollei niitä ole, niin tulee ilmankin toimeen, niinkuin Coquelin. En voi sanoin lausua, kuinka hänestä pidin." —

Kun sähkösanoma tuli että sairas oli parempi, sisarukset matkustivat Kristianiaan, jossa viipyivät neljä päivää. "Winterhjelmit ja Magelsenit tekivät kaikkensa", Emilie kirjoittaa, "saadakseen Kristianiassaolomme hupaiseksi, ja siinä he täydellisesti onnistuivat — ilmakin oli ihanan kesäistä, niin että voimme vapaasti olla liikkeellä maalla ja merellä." Erittäin mieluista oli sisarusten olla kahdessa kodissa, joiden emännät olivat heidän uskollisimpia ystäviään. Pyhänä 19/6 Ida Aalberg ja Lydia Lagus tulivat Kristianiaan, ja seuraavana päivänä Emilie lähti näiden seurassa Modumin ja Kaarlo yksin Sandefjordin kylpylaitokseen. Viime mainittu erosi seurasta arvattavasti sentähden, että Emilie samoin kuin molemmat taiteilijattaret sairasti kurkkutautia, jonka parantumisen tärkeimpiä ehtoja oli vaitiolo ja helpointa oli kai olla puhumatta kun asui yksin. Myöhemmin Emilie kirjoittaakin, että hän, Ida Aalberg ja Lydia Lagus, jotka "molemmat esiintyvät hyvin yksinkertaisesti ja vaatimattomasti", enimmäkseen olivat kukin erikseen, puhuen niin vähän kuin mahdollista. Muutoin he keskenään käyttivät ainoastaan suomenkieltä, karttaen maanmiestensä seuraa ja uusia tuttavuuksia. Kun tunnetuksi tuli että neidit Aalberg ja Lagus olivat näyttelijättäriä, pyydettiin heitä avustamaan iltamissa, mutta turhaan. Ettei tämänlainen erakkoelämä kylpylaitoksessa, jossa oli neljättä sataa vierasta, ollut erittäin hupaista on itsestään selvää, mutta valitettavasti se oli välttämätöntä niinkuin aikaa voittaen hyvin nähtiin.

Kesä- ja heinäkuun vaihteella sattui Suomessa kaksi tapahtumaa, johon
ystävämme Norjassa ottivat sydämestään osaa: Suomalaisen Kirjallisuuden
Seuran 50-vuotisjuhla 30/6-2/7 ja J. V. Snellmanin kuolema 4/7
Jälkimäisestä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (9/7):

"Olemme jo saaneet tiedon suuresta surusta, joka on kohdannut koko maatamme. Rva Winterhjelm sai sähkösanoman ja ilmotti kohta asian meille. Suruuni sekaantuu kuitenkin jonkunlainen kiitollisuuden tunto siitä että hänen ei tarvinnut elää yli aikansa: hän pelkäsi sitä kauheasti ja valitti, että Runebergin ja Cygnaeuksen täytyi kuolla, niinkuin tapahtui, saamatta mennä kuolemaan katse kirkkaana miehekkään rohkeasti. Yksityistietoja Snellmanin kuolemasta meillä ei ole; kaksi kertaa viikossa tulee minulle Uusi Suometar ja Morgonbladet ja ensi postissa saamme kai lukea siitä. Jumala antakoon hänelle autuutensa ja rauhansa. Rehellisesti ja miehekkäästi hän on taistellut isänmaansa ja kansansa edestä."

Hautajaisissa, jotka tapahtuivat 7/7, Almberg Suomalaisen teatterin puolesta laski seppeleen Snellmanin arkulle. — Kun posti toi suomalaisia lehtiä Modumiin, saatiin siellä lukea H. D:nkin nekroloogi suuresta vainajasta. Ida Aalberg kirjoittaa siitä Bergbomille ja sanoo sitä surkeaksi ja hävyttömäksi:

"Koko se äänivarasto, jota näinä kahtena viikkona olen koettanut tarkoin säästää ja kartuttaa, on tänään tulvannut virtana esiin — en ole voinut sitä estää, vaikka se kyllä on ollut väärin ja hyödytöntä, sillä Modumissa oleskelevat 'liberaalit' eivät suinkaan siitä parane."

Kaarlosta tiedämme vähemmän — oikeastaan vain sen, että hän Sandefjordissa, jossa hänellä oli "hirmuisen ikävä", muun muassa seurusteli erään tanskalaisen kirjailijan kanssa, jolla oli tuttavia Kööpenhaminan teatterimaailmassa ja jonka kautta hän toivoi saavansa toteutetuksi "vanhan tuumansa" hankkia sieltä vanhoja painamattomia uudenvuodenkappaleita, joita voitaisiin mukailla ja sovittaa suomalaisiin oloihin. Nähtävästi ei asiasta tullut sen enempää.

Elokuulla sisarukset palasivat kotia, niinkuin näkyy Emilien kirjeestä nti Elfvingille 14/8:

"Torstaina tulimme kotia, Kaarlo ja minä, jotenkin reippaina. Matka meni nopeasti, kun emme pysähtyneet Kristianiaan eikä Tukholmaan. — Kaarlo matkusti eilen Viipuriin nähdäkseen, kuinka teatterirakennus on edistynyt. Jollemme saa siellä alottaa ennen 1 p. lokak., alamme ehkä Tampereella. Aikomuksemme oli alottaa täällä, mutta syyskuun ohjelmistoon oli ajateltu 'Murtovarkaus' y.m., jossa Aalbergilla on pääosa, ja hänen täytyi jäädä ulkomaille. Hänen kurkkunsa ei vieläkään ole terve, ja hän tahtoi Kristianiassa puhutella etevää spesialistia tri Edv. Bullia, joka palaa ulkomaanmatkalta 20 p. Laguksen laita on samallainen. Hän jäi Modumiin ja halusi suorastaan kysyä Bullilta, luuliko tämä hänellä olevan tulevaisuutta laulajattarena. — — Voi, rakas Betty, minkaltainen vuosi on tulossa! Jos tämä kolea ja sateinen ilma jatkuu, niin emmehän voi muuta odottaa kuin puutetta ja hätää armaalle maa raukallemme. Kyllä on kovaa, että Suomen kansan taistelun täytyy olla niin raskas yhtä hyvin henkisessä kuin aineellisessa suhteessa. Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä!" —

Tositeossa kävi niin, että Ida Aalbergin täytyi yhä edelleen jäädä lääkärin hoidon alaiseksi — hän asui Winterhjelmillä Kristianiassa ja palasi vasta helmikuulla monenkuukautisen vaitiolon jälkeen saatuansa äänensä takaisin. Sitä kovempi oli Lydia Laguksen kohtalo: hänen täytyi kokonaan luopua taiteilijaurastaan. "Surullista oli nähdä Lydia Lagusta", kirjoittaa Emilie hänestä, "vaikken koskaan ole niin paljon pitänyt hänestä kuin nyt: hän kantaa niin kauniisti onnettomuuttansa, Jumala auttakoon häntä!" —

Näytännöt alettiin sittenkin Helsingissä 4/9 antamalla Nummisuutarit. Huone oli melkein täysi, ja uusi kenraalikuvernööri Heidenkin oli teatterissa. "Hän ei siis aio kohdella meitä niin 'en canaille' kuin Adlerberg", Emilie huomauttaa. Ensimäinen pikku uutuus tuli 15/9, H. Müllerin laulunsekainen, 1-näytöksinen näytelmä Adelaida . Kappale, johon suuren säveltäjän Beethovenin elämä iloineen suruineen on kokoonpuristettu, herätti melkoista mielenkiintoa. Leinon sanotaan mahdikkaasti näytelleen pääosaa, joskaan hän ei saanut luonteeseen sitä "pyhimyksen kirkkautta", jota tekijä näyttää tarkottaneen, ja nti Avellan oli Adelaidana miellyttävä samoin kuin nti Hacklin pienemmässä sivuosassa. Kuukauden merkkitapaus oli kuitenkin Daniel Hjortin sekä harjotukseen että näyttämöllepanoon huolella toimitettu uudistus. Se meni kolme kertaa perätysten (21/9-25/9).

Suurin tunnustus tuli nytkin rva Aspegrenin osaksi. Hänen Katrissaan havaittiin "voimallisesti mukaansa tempaava, kansallinen piirre, joka ei mitenkään ollut vieraan näyttelijättären saavutettavissa, mutta suomalaiseen yleisöön teki omituisen, sydäntä kouristavan vaikutuksen". Nimiroolissa esiintyi nyt Axel Ahlberg. Hän oli "kunnioitettavalla kyvyllä tutkinut Daniel Hjortia ja loi siitä itsenäisen kuvan, kenties ei vielä täysin selvän ja riittävän syvän, mutta kaikissa tapauksissa reippaalla ja leveällä siveltimellä alustellun. Useissa kohtauksissa hän jo nosti näyttelemisensä ja käsityksensä tositaiteelliselle kannalle, niin etenkin 3:n näytöksen ensi kuvaelmassa (linnanpihalla)". Kuitenkin oli hänen esiintymisessään, kävelemisessään j.n.e. vielä paljo häiritsevää. Nti Avellan oli suuresti edistynyt Sigridinä, siinä oli totuutta, yksinkertaisuutta ja kirkkautta. Kokonaisuuden vaikutus oli hyvä ja yleisö tyytyväinen. —

Ohjelmistolle uusi kappale ilmestyi jälleen 27/9, nimittäin Wäinön (K. Krohn) suomentama, A. Kiellandin 1-näytöksinen näytelmä Kotimatkalla (Paa Hjemvejen),[34] joka annettiin yhdessä Kirjeen kujeiden kanssa. Norjalaisessa kappaleessa suoritti rva Aspegren kiitettävästi pääroolin. — Tämä näytäntö oli viimeinen Helsingissä, ja seurue lähti sen jälkeen Viipuriin.

"Nyt on teatteri Viipurissa, mutta kohtasi ensi hetkessä pahan vastoinkäymisen: tarkotus oli alottaa tänään, mutta viipurilaisten vihkimisjuhla on pitämättä ja meidän täytyy odottaa. Me menetämme siten 2 näytäntöä. — Syyskuu on ollut varsin hyvä: väkeä on ollut paljo, jopa oikein paljo, kun ajattelee vuodenaikaa. Daniel Hjortin näyttämöllepano maksoi kuulumattoman paljon vaivaa, ponnistuksia ja rahaa! Axel Ahlbergille on rooli kyllä liian suuri, jota paitse Raan muisto painaa häntä. Leinoa kohtaan on kritiikki ollut hyvin kohtuuton. Ei ainoastaan Kaarlon ja minun, vaan monen muunkin mielestä hän oli aivan oivallinen herttua. Oletko nähnyt taikka oikeammin lukenut pientä Kiellandin kappaletta 'Paa Hjemvejen'? Se on varsin mieltäkiinnittävä ja meni hyvin. Ruotsalaiset ovat nyt päättäneet kerrassaan masentaa meidät: he harjottavat tätä kappaletta, ovat antaneet 'En papperslapp' (Kirjeen kujeet), jonka me näyttelimme jo keväällä ja nyt viime näytännössä, ja aikovat ottaa esiteltäväksi Romeon ja Julian. Ajattelemattomasti kyllä he ovat aivan avonaisesti sanoneet, että nyt ovat suomalaiset ('finnarne') masennettavat, ja kuitenkin meni heidän paperilippunsa perjantaina 'aivan penkin alle', jota vastoin Kirjeen kujeet meillä on onnistunut varsin hyvin ja suuresti huvittanut yleisöä. Kaarola, jolla on suurin rooli [Suzanne], on aivan erinomaisen hyvä, jota vastoin rva Skotte kuuluu olleen hyvin jäykkä ja vähäpätöinen. En tiedä mitä H. D. sanoo, mutta Hufvudstadsbladet arvostelee armottomasti kappaletta ruotsalaisella näyttämöllä; käyköön Romeon ja Julian ja Paa Hjemvejen samoin. Se on hurskas toivoni — onhan draamallinen kirjallisuus äärettömän suuri ja rikas, miksi siis heittäytyä tähän onnettomaan kilpailuun ja toisten ohjelmiston hävittämiseen. En voi sanoa kuinka se harmittaa minua." —

"Ida Aalbergilta minulla ei ole suoranaisia tietoja, mutta Toni Sahlberg on saanut häneltä kirjeen. Tyttö paralla on ikävä, mikä on hyvin luonnollista. Tietysti kaipaamme häntä paljon. Viipuria varten meillä kyllä on ohjelmisto, mutta välttämätön työ saadaksemme uutta ohjelmistoa tänne talveksi ei voi käydä täyttä vauhtia ilman häntä. Kyseessä olevat suuret uudet kappaleet ovat Murtovarkaus (2/3:ksi jo valmis keväällä), espanjalainen draama Kastilian Juanna, jossa on loistorooli Ida Aalbergille sekä hyviä tehtäviä Kaarolalle ja Böökille, Regina von Emmeritz, Ibsenin Kuninkaanalut, ja Venetian kauppias, jos Cajanderin suomennos valmistuu hyvissä ajoin. Kastilian Juanna harjotetaan ja näytellään ensin Viipurissa rva Aspegrenin kanssa; täällä Aalberg astuu hänen sijaansa. Älä kumminkaan puhu kellekään ohjelmistostamme, sillä silloin kai ruotsalaiset taas tekisivät meille kiusaa ja ottaisivat nämä kappaleet." —

Jo 29/9 Bergbom seurueineen lähti Viipuriin , mutta Emilien mainitsemasta syystä ei päästykään kohta alkamaan. Vasta kun perin pohjin korjattu teatteri 7/10 on uudestaan vihitty (ruotsalaisin!) puhein (Gabr. Lagus),[35] soitoin ja tanssein, annettiin 8/10 ensimäinen näytäntö: Lea, Sotavanhuksen joulu ja Amalia ystävämme. Huone oli hyvä ja suosiollinen eikä jatko pettänyt lupaavaa alkua. Lokakuulla esitettiin Kirjeen kujeet, Daniel Hjort (3 kertaa), Parisin veitikka ja Björnsonin Konkurssi, uudistettuna (kumpikin 2 k.), Taistelujen välillä sekä Mestarin nuuskarasia, Kihlaus ja joku muu pikku kappale — kaikki menestyksellisesti.

"Konkurssi vastaanotettiin", Bergbom kirjoittaa, "suurella suosiolla. Muita etevämpi oli Vilho, todella oivallinen Berent. Leinolla (Tjelde) oli hyviä yksityiskohtia, mutta ei tarpeeksi hillitsemiskykyä; kun rooli kypsyy, hän on oleva kerrassaan hyvä. Muutkin olivat tyydyttäviä. [Nti] Aaltola suoriutui niin hyvin, että hän kyllä voi näytellä Signeä Helsingissä. Päivälliskohtaus sai kättentaputuksia, mutta oli mennyt paremmin harjotuksissa." — "Sain kirjeen Viipurista", Emilie taasen kirjoittaa nti Elfvingille tarkottaen jotakin toista Kaarlon kirjettä, "siellä käy kaikki edelleen erittäin hyvin. On erinomaisen hupaista voida joskus sanoa, että asiat ovat hyvällä kannalla, ja olla voivottamatta ja valittamatta. Kelpo piletinmyyjättäremme, nti [E.V.] Hellsten, on mukana Viipurissa ja hoitaa rahastoa. Joka toisen näytännön jälkeen hän muutamalla rivillä antaa minulle tietoja tuloista." —

Mutta vaikka näytännöt menestyivätkin, ei huolia puuttunut. Niin tapahtui että Ossian-veljen nuori rouva Therese (o.s. Rotkirch) kauan sairastettuaan kuoli 19/10. Emilie matkusti hautajaisiin Turkuun, asui siellä ollessaan Elfvingillä ja palasi onnellisesti; mutta tästä kaikesta Kaarlo oli ylen levoton. "Et voi käsittää iloani, kun sain kirjeesi ja näin että olet terveenä palannut", hän huudahtaa. Arvattavasti pimeä, kolkko vuodenaika sai hänet kuvittelemaan onnettomia sattumia. Sitä paitse Vilho ja rva Aspegren olivat sairaita. Edellisen ääni oli kovin sortunut ja jälkimäinen makasi koko päivän, siksi kun nousi pukeutuakseen näyttämöä varten. Kaarlo itsekin oli pahoinvoipa tavalla, joka sai Emilien arvelemaan, oliko hän ehkä joutunut asuntoon, jossa seinäpaperit olivat myrkyllisiä. Ida Aalberg oli ilmottanut olevansa parempi, mutta ei niin että olisi voinut palata työhön. Hän oli Kristianiassa nähnyt näyteltävän Meilhac ja Halévyn näytelmän "Froufrou" ja uneksi saada esiintyä siinä, luullen siitä tulevan toisen Nooran. Bergbom oli kuitenkin toista mieltä. "Froufrouta en ota", hän kirjoittaa sisarelleen, "vaikka Aalberg olisi kuinka ihastunut siihen — mieluummin Ihanan Helenan (!). Sitä paitse hän mielestäni ei sovi rooliin — hän on niin vähän parisilainen kuin mahdollista." Tämä todistaa kuinka tarkoin Bergbom vältti kaikkea siveelliseltä kannalta epäiltävää.

Marraskuun alussa Bergbom kävi Pietarissa nähdäkseen Moserin ja Schönthanin uuden huvinäytelmän Unsere Frauen, joka siellä esitettiin 2/11.

"Huomasin kappaleen olevan", hän kirjoittaa, "yhtä tyhjän, typerän ja hutiloidun kuin useimmat Moserin tehtaan tuotteet ja oletan siis, että sillä on oleva suuri menestys (!). Ole hyvä ja tilaa se Blochilta. Se sopii voimillemme. Kaikilla naisilla on enemmän tai vähemmän kiitollisia tehtäviä." — Vakavien näytelmien rinnalla oli uusi huvinäytelmä tarpeen, mutta Pietarissa nähtyä ei sittenkään otettu.

Johtajan poissaollessa oli Viipurissa annettu Sota rauhan aikana, joka samoin kuin Saimaan rannalla (5 kertaa) saavutti mitä suurinta suosiota. Muutoin mainittakoon marraskuulta: Ravennan miekkailija, Nummisuutarit, Porvari aatelismiehenä, Neiti Elisabeth ja Tyko Hagmanin ranskalaisen aiheen mukaan sepittämä 1-näytöksinen huvinäytelmä Pormestarin vaali (20/11) — Sodassa rauhan aikana nti Hacklin — Ilka, täydellinen Ida Aalbergin jäljennös, miellytti hyvin yleisöä, ja Tervo täytti sangen tyydyttävästi Vilhon sijan. Nummisuutarit (18/11) meni oivallisesti ja varsinkin Leino oli tavallista virkeämpi, mutta vaikutus katsojiin oli sekava: suuri yleisö oli ihastunut, hienosto epäilevä. Komedia esitettiin kaikkiaan kolme kertaa, mutta harveneville huoneille; hienoston käsitys pääsi siis voitolle. Kuinka vähän verratonta kappaletta ymmärrettiin, osottaa se, että Bergbomin havainnon mukaan katsojia enimmin huvitti Teemun isä, hevonen y.m.s. (!).

Kuukauden keskivaiheilla Emilie kävi Viipurissa, oltuaan sitä ennen Tampereella Ossian-veljen luona. Kuinka tervetullut hän oli, huomaa sanoista, millä Kaarlo jälestäpäin kiittää sisartaan: "Sydämellinen kiitos käynnistäsi, joka virkistytti sieluani. Sain joitakuita hetkiä jälleen olla ihminen, joka ei suinkaan liian usein tapahdu." Matkastaan Emilie kirjoitti nti Elfvingille (28/11):

— "Olimme toivoneet Ida Aalbergin tulevan joulukuun alussa — — mutta sitte hän ilmotti palaavansa vasta tammikuun keskivaiheilla! Se aiheutti suuria ohjelmistohuolia. — Menestys Viipurissa on taukoamatta ollut erittäin hyvä. Näyttelemme enimmäkseen täysille taikka 3/4 huoneille; ainoastaan kerran on ollut puoli huonetta (kun Daniel Hjort meni 3:nen kerran), ei kertaakaan vähemmän. Totta on että joka viikko on tarjottu kaksi ohjelmaa. Vilhon voimat menevät yhä alaspäin, hänen äänensä on tuskallisen sortunut ja heikko. Kun hän harvoin jaksaa näytellä, täytyy hänen suuren ohjelmistonsa levätä. Rva Aspegrenkin kykenee harvoin harjotuksiin. Kun sen ohella milloin toinen milloin toinen on pahoinvoipa, ei ole voitu harjotella uutta, joka on kovin ikävää tännetuloomme katsoen. — Kaarlo osti Pietarissa oikein kauniita tekokasvia, 6 ruukkua 7 ruplasta, m.m. suuren palmun." — Vähän myöhemmin Kaarlo kertoo "valitettavan uutisen", että nti Anni Hacklin oli mennyt kihloihin. Sulhanen ajatteli häitä kesäksi, mutta neiti jäisi mielellään vuodeksi, "jos häntä tarvitaan". "Valitettavasti", Kaarlo lisää, "tarvitaan häntä nyt enemmän kuin koskaan, kun Aalberg ei ole terve", kun j.n.e. — monesta syystä. Emilie on samaa mieltä: "Hän on kiltti, kelpo tyttö, minä tulen kovasti kaipaamaan häntä. Suokoon Jumala hänelle onnea! Jos hän tahtoo, pidämme hänet mielellämme." Uusi huoli: mistä saada nuori tyttö seurueeseen eroavan sijalle?

Joulukuu alotettiin Björnsonin näytelmällä Maria Stuart Skotlannissa, jonka valmistus oli tuottanut paljo puuhaa Emilielle Helsingissä (josta kaikki mitä tarvittiin oli lähetettävä) ja samoin Kaarlolle Viipurissa. Se meni "loistokkaasti", ja nti Avellan sai vilpitöntä tunnustusta nimiroolin esittämisestä. Myöhemmistä mainitsemme Kosijat, Mustalaiset, Hellät sukulaiset (Böök oiva Schumrich) ja (16/12) ohjelmistolle uusi, A. Jalavan suomentama Tóthin 3-näytöksinen huvinäytelmä Naiset valtioelämässä , joka, Ilmarinen sanoo, vilkkaasti esitettynä kyllä huvitti yleisöä, vaikka siinä oli paljo "meidän oloillemme ihan outoa".

Tarkotus oli ollut jouluksi matkustaa Helsinkiin ja sen mukaan oli toimittu: viipurilaiset pitivät 17/12 seurueelle jäähyväiskemut, joissa Gabr. Lagus ehdotti teatterin ja J. H. Erkko [Pietariin matkustaneen] Bergbomin maljan; 19/12 annettiin kaupunkilaisten pyynnöstä Kirjeen kujeet Viipurin linnan korjaamisrahaston hyväksi ja 20/12 esitettiin Maria Stuart Skotlannissa (kolmannen kerran) läksiäisnäytäntönä. Mutta edellisenä päivänä oli Helsingissä annettu virallinen kielto näytellä Arkadiateatterissa, ja sentähden johtokunta sähkötti seurueelle käskyn jäädä Viipuriin kuukauden loppuun — pitemmästä ajasta ei voinut olla puhetta, syystä kun teatteri uudesta vuodesta oli vuokrattu kiertävälle ruotsalaiselle näyttelijäseurueelle. Viimeinen näytäntö (Hellät sukulaiset ja Saimaan rannalla) oli 27/12, ja vuoden päättyessä seurue siis tuli Helsinkiin, mutta tietämättä milloin voitaisiin ryhtyä julkiseen toimeen.

Tiistaina 20/2 Emilie Bergbom kirjoitti nti Elfvingille: "Koko syksyn on kaikki sujunut niin tavattoman hyvin ja rauhallisesti, että olen ollut oikein hämmästynyt, mutta nyt on sen sijaan onnettomuus iskenyt meihin niinkuin pommi. Arkadia on suljettu ja seurue koditon! Kuinka asia edelleen kehittyy, sitä en tiedä vielä; emme ole tahtoneet mitään tehdä, ennen kun Kaarlo tulee ja hän tulee huomenna. Pyhänä i.p. [kuvernööri] Alfthan kävi täällä valmistamassa meitä iskuun ja eilen i.p. hän lähetti meille virallisen tiedonannon. Tietysti valitamme hänen tuomiostaan, mikä tulos siitä lieneekään. Meitä tahdotaan esiintymään Aleksanterinteatterissa Fiorinin [italialaisen oopperan] kanssa, mutta en tiedä myönnymmekö siihen. Kaikissa tapauksissa asemamme on ylen vaikea ja huolestuttava." —

Alkusyynä kiusalliseen jupakkaan, joka ryösti teatterilta kokonaisen kuukauden parhainta työaikaa, oli Wienissä sattunut kauhea onnettomuus. Siellä oli näet 8/12 suuressa Ringteatterissa juuri kun näytäntö oli alkamaisillaan valkea päässyt irti näyttämöllä ja, palvelus- ja suojelusväen saamattomuuden ja toimettomuuden tähden, levinnyt salonkiin ja tuhonnut enimmän osan sinne kokoontunutta yleisöä, noin 700-800 henkeä. Tämä surkea tapaturma sai kaikkialla asianomaiset kysymään, oliko heidän valvontansa alaisissa teattereissa tarpeeksi varo- ja pelastuskeinoja samantapaisen onnettomuuden välttämiseksi. Niin meilläkin, ja 19/12 a.p. tuli kuvernööri poliisimestarin ja palosammutuskuntien päällikköjen kanssa Arkadiaan, tutki sitä ja, niinkuin jo on kerrottu, vielä samana päivänä annettiin virallinen kielto enää vastedes näytellä teatterissa. Toiset teatterit tutkittiin joku päivä myöhemmin ilman että ne suljettiin.

Ymmärrettävää on, että Arkadiateatterin johtokunta piti yleisön turvaamista yhtä tärkeänä kuin konsanaan viranomaiset, mutta silti se ei voinut katsoa kieltoa kohtuulliseksi. Jo ennen kun viranomaiset olivat liikahtaneetkaan, oli näet johtokunta ryhtynyt mitä tehokkaimpiin toimenpiteisiin yleisön pelastamisen varaksi tulipalon sattuessa: m.m. määrännyt 10 uutta uloskäytävää avattavaksi (niin että niitä entisten kanssa olisi 20), jota paitse jo ennen Wienin teatteripaloa oli päätetty hankkia vesijohto Arkadiaan. Kun lisäksi otettiin huomioon, että ulospääsö muista teattareista ei suinkaan ollut mukavampi eikä edes yhtä helppo sekä että teatteripalojen tuhoisuus ei lainkaan riippunut siitä olivatko seinät puusta tai kivestä (sillä savu ja kuumuus tukehduttavat säännöllisesti ihmiset ennen kun seinät syttyvät), laati johtokunta senaattiin anomuksen, että hallituksen toimesta asetettaisiin tutkijakunta, joka tarkastaisi missä määrässä pääkaupungin teatterit ovat tulipalon sattuessa hengenvaaralliset, ja että, jos, niinkuin johtokunta puolestansa arveli, selville tulisi, että Arkadiateatteri ei ollut muita vaarallisempi vaan päinvastoin tarjosi runsaampaa pelastumisen tilaisuutta, kielto olisi peruutettava. Samaan aikaan johtokunta jätti Ruotsalaisen teatterin johtokunnalle pyynnön saada siksi kun kielto kumottaisiin käyttää uutta teatteria kaksi iltaa viikossa suomalaisia näytäntöjä varten.

Tämä tapahtui jo ennen joulua, mutta ratkaisu oli kaukana. Viranomaiset samoin kuin Ruotsalaisen teatterin johtokunta panivat koko koneistonsa liikkeelle. Jälkimäinen lykkäsi asian kannatusyhdistykselle, tämä taasen "delegatsionille ja intendentille" ja nämä takaisin kannatusyhdistykselle, joka vihdoin kokouksessaan 16/1 (niinkuin edeltäkäsin oli saattanut arvata) antoi kieltävän vastauksen. Hallitus taasen kuulusteli kuvernööriä ja selitti sitten, ettei johtokunnan anomus "antanut aihetta mihinkään toimeen". Silloin täytyi johtokunnan valittaa kuvernöörille poliisikamarin kiellosta (joka oli kuvernöörin itsensä määräämä!), kuvernööri puolestaan vaati poliisikamarilta selitystä, käskien "kuulustella" johtokuntaa. Tämä kutsuttiinkin poliisioikeuteen 7/1, jolloin se anoi uuden tutkimuksen pitämistä sitte kun kaikki korjaukset oli tehty; 21/1 oli uusi "syyni" Arkadiassa, ja sen nojalla kielto vihdoinkin peruutettiin 23/1!

Vaikka olisi väärin väittää kuvernöörin y.m. viranomaisten sulaksi kiusaksi panneen jutun alkuun (tiedetäänpä hänen omin päin hieroneen kauppaa venäläisten kanssa, että Suomalainen teatteri ja Fiorini saisivat yhdessä näytellä Aleksanterinteatterissa!), niin on kuitenkin varmaa, että toisia teattereita kohtaan oltiin vähemmän ankaria. Intoa oli näytettävä ja tietenkin oli Arkadia sopivin toimenpiteitten esineeksi — sentähden ei senaattikaan katsonut vertailevaa teatterien tarkastamista tarpeelliseksi. Näin arvosteltiin asiaa, joka oli herättänyt melkoista huomiota maassa ja m.m. saanut Ilmarisen jo vuoden lopulla hartaasti kehottamaan teatteritalon rakentamiseen kansalliselle näyttämölle Helsinkiin. Yritys koskee koko kansaa, lehti sanoo, ja sentähden on osakkeita tarjottava merkittäväksi ympäri maan; pantakoon asia vaan alkuun. U. S. piti ensiksi ehdotusta liian aikaisena, koska vastaperustettujen koulujen tulevaisuus vielä oli turvaamatta; mutta kun toiselta puolen yhä selvemmäksi kävi, kuinka mahdotonta teatterin oli ajan pitkään elää riippuvaisena milloin mistäkin säikähdyksestä, otettiin tuuma vakavan harkinnan alaiseksi. Se tapahtui Suomalaisen klubin kokouksessa 21/1 ja asetettiin siinä toimikunta (A. Almberg, Eliel Aspelin, K. Bergbom, Seb. Gripenberg, A. Helander, E. Nervander ja J. Stenbäck) valmistamaan asiaa. Tämän toimikunnan 25/1 allekirjoittamassa lausunnossa ehdotetaan, että teatteri rakennettaisiin siihen paikkaan Kasarminkadun varrelle, missä nyt on tieteellisten seurain talo, sekä että rakennuksen, paitse näyttämöä ja salonkia, jossa olisi tilaa 800 katsojalle, tuottavaisuuden tähden pitäisi sisältää laajanlaisen ravintolahuoneiston, huoneita Suomalaiselle klubille ja pienemmille kauppaliikkeille. Kustannukset laskettiin 600,000 markkaan, joista toivottiin saatavan 100,000 tarkotusta varten perustettavan osakeyhtiön pääomana, 300,000 korottomana taikka huokeana valtiolainana, 150,000 kiinnityslainana toisaalta päin ja 50,000 keräyksen kautta yleisön puolelta. Kun kysymys m.m. E. Nervanderin tekemän pääkirjoituksen kautta Morgonbladetissa 24/1 oli saatettu suurenkin yleisön tietoon, käsiteltiin sitä uudelleen klubin kokouksessa 28/1; johon oli saapunut lukuisa joukko teatterin ystäviä. Kokous hyväksyi pääpiirteiltään toimikunnan ehdotuksen ja päätti sen toteuttamiseksi perustaa osakeyhtiön, johon yleisöä viipymättä kehotettaisiin merkitsemään osakkeita. — Tietty on, että tämä puuha ei vienyt toivottuun tulokseen; mihin se johti, saamme vastedes nähdä.

Teatteri avattiin uudestaan 27/1, ja annettiin ensiksi kaksi Daniel Hjort-näytäntöä — yleisö tervehti lämpimästi seuruetta, jota oli kaivattu neljä kuukautta. Kolmanneksi illaksi oli Björnsonin Konkurssi ilmotettu, mutta Vilhon heikkouden tähden näyteltiin Hellät sukulaiset. Siinä esiintyi Niilo Sala [36] tohtorina ("ensimäisen rakastajan" rooli) ensi kerran tärkeänpuoleisessa tehtävässä Helsingissä, ja nti Hacklin näytteli Ida Aalbergin sijasta Thusneldaa. Neljännen näytännön ohjelma oli: Adelaida sekä Tyko Hagmanin saksalaisen aiheen pohjalle laatima 1-näytöksinen Kyökissä ja saman Pormestarin vaali. Molemmat jälkimäiset, mutta varsinkin Kyökissä, saavuttivat suuren naurumenestyksen, ja tuo kohtaus helsinkiläisessä kyökissä tuli kodikkaisuutensa kautta pitkäksi aikaa melkein Kihlauksen kilpailijaksi. Runebergin päivänä (5/2) esitettiin uudestaan Falkmanin järjestämät Hirvenhiihtäjäin kuvaelmat, sitte seurasi lauluosasto, jossa rva Emmy Achté esiintyi, ja vihdoin Kyökissä. Kolmannen kerran meni sama kappale 10/2 kahden R. Kiljanderin huvinäytelmän kanssa. Amalia ystävämme ja Hyvät markkinat , joista jälkimäinen oli ihan uusi. Tämä kuvaus pikkukaupungista, jossa veijari on pahasti vetämäisillään käsityöläisperhettä nenästä, oli tekijän edellisiä heikompi, mutta Böök sai paljon kiitosta markkinarosvon esittämisestä. Vihdoin voitiin 11/2 näytellä Konkurssi, joka oli uusi Helsingissä. Se meni kolme kertaa peräkkäin ja herätti suuressa määrin katsojain mielenkiintoa. Esitys tunnustettiin sujuvaksi ja näyttämölle suurta kunniaa tuottavaksi; eritoten Leino Tjeldenä ja Vilho Berentinä ansaitsivat hyvin kaikki heille tarkotetut suosionosotukset.

Kuukauden lopulla 23/2 näyteltiin ensi kerran Minna Canthin Murtovarkaus , jonka ilmestyminen näyttämöllä on teatterin historian merkkitapauksia. Tämän näytelmän oma historia alkaa kumminkin jo aikoja ennen näyttelemistä, ja siihen on katsaus luotava varsinkin kun me siten ensi kerran saamme nähdä, kuinka Bergbom kohteli ja neuvoi vasta-alkavia draamakirjailijoita.

Minna Canth, joka ennen oli kirjoittanut ainoastaan lyhyitä novelleja, jutelmia, y.m. kirjoituksia sanomalehtiä varten, ryhtyi v:n 1879 alussa — niinkuin hän itse on kertonut Suomalaisen teatterin näytännöistä (Jyväskylässä), mutta myöskin hyvän tuttavansa Robert Kiljanderin samantapaisista aikeista innostuneena — sommittelemaan ensimäistä näytelmäänsä. Hänen miehensä, lehtori J. F. Canthin sairaus ja kuolema 14/7 keskeytti kuitenkin työn, mutta syksyllä hän siihen palasi ja 27/11 hän lähetti teoksensa valmiina Bergbomille. Jollei se kelpaisi näyteltäväksi, hän kirjoitti, antaisi hän sen painettavaksi Päijänteen novelliosastoon. Bergbomin vastauksesta otamme pääkohdat:

(Helsinki 5/1 1880). "Kunnioitettava Rouva! Suurella mielihyvällä olen lukenut Teidän, monessa kohden sangen viehättävän, kansannäytelmänne Murtovarkaus. Dialogi on sujuva ja suomalainen, henkilöt luontevat — Hoppulainen oikein mainio ilmiö — ja toiminta, vaikka kappaleen heikoin puoli, ylimalkaan tyydyttävä. Minusta teoksenne on hyvin sopiva Suomalaisen teatterin ohjelmistoon ja otan sen mielelläni näyteltäväksi. — — Koska ohjelmistomme jo on määrätty muutamaksi kuukaudeksi, voimme vasta huhti- tai toukokuulla esittää näytelmänne. — Näyttelemistä varten tahtoisin mielelläni, jos siihen suostutte, ehdottaa muutamia muutoksia ja lisäyksiä, jotka luullakseni tekisivät näytelmänne juonen elävämmäksi ja jännittävämmäksi.[37] — Sallikaa minun lopuksi lausua toiveeni, että tämä ei ole viimeinen tuote, jolla ilahdutatte Suomalaista teatteria. Suurimmalla kunnioituksella Kaarlo Bergbom."

Tietenkin tekijä oli tyytyväinen arvosteluun, mutta kappaleen näytteleminen myöhästyi tavalla, joka koetteli kärsivällisyyttä. Nähtävästi sai Nooran odottamaton, hämmästyttävä menestys Bergbomin ensin säästämään mieltäkiinnittävän uutuuden seuraavaksi näytäntökaudeksi, ja sitten aiheutti teatterin sulkeminen keisarisurun johdosta keväällä 1881 ja Ida Aalbergin sairaus syksyllä ja talvella s.v. (häntä kun pidettiin ainoana sopivana Helenan esittäjänä) uusia lykkäyksiä. Kumminkaan ei tämä viivytys ollut näytelmälle haitaksi. Se näkyy seuraavasta.

Kirjeessä 19 p:ltä kesäk. 1880 Bergbom, samalla kun hän ilmottaa roolien olevan puhtaaksi kirjoitetut, kysyy, eikö hän saisi lähettää näytelmää Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralle kilpailemaan kauppias W. Parmasen lahjottamasta palkinnosta, joka kolme vuotta turhaan oli ollut tarjona, ja jatkaa sitten:

[Ennen kun näytelmä jätetään kilpailuun] "olisi kuitenkin yksi tärkeä lisäys tehtävä, joka luullakseni suuresti hyödyttäisi draamaanne. Ensimäisen ja toisen näytöksen välille tahtoisin ihan uuden kuvaelman Penttulan luona. Penttula näetten on loppupuolella niin tärkeä henkilö, että hänen nykyinen lyhyt ilmestymisensä alussa näyttää liian episodilliselta. Aiheita uuteen kuvaelmaan on kylläksi: Penttulan ja Loviisan juonet katkaistaksensa rakastavien liitto, Penttulan varkaustuumat, salainen viinanpoltto, johon Hoppulainen ja Antti ovat osallisina, ja sitten kohtauksia, jotka osittain naurettavalla, osittain kamalalla tavalla valaisevat kansan taikauskoa ja siis selittävät Penttulan suuren vaikutusvoiman. Mitä itse arvelette? Ettekö luule, että tämmöinen kuvaelma voisi tulla hyvin vaihtelevaksi. Ehkä olisikin parempi, ettei se olisi kuvaelma, vaan kokonainen näytös, joten kappale jaettaisiin viiteen eikä neljään näytökseen."

"Ja vielä lopuksi hyvin harras pyyntö. Kirjoittakaa pian jotain uutta yhtä kelvollista tai parempaakin kuin Murtovarkaus. Jos vaan Suomalainen teatteri voisi herättää hyvän draamallisen kirjallisuuden, olisi sen tulevaisuus varma. Murtovarkaus on niin ilahduttava alku, ettei Kiven jälkeen kotimaiselle näytelmäkirjallisuudelle ole ilmestynyt parempaa ennettä. — Jos Teillä on halua ja aikaa kirjoittaa jotakin uutta, ehdottaisin kansannäytelmän 1808 v:n sodan ajalta, johon Vänrikki Stoolin tarinat voisivat antaa aihetta. Tietysti on kuiva, epärunollinen paatos kartettava, joka tekee esim. [F. Berndtsonin] 'Ur lifvets strid' niin ilettäväksi; sitä vastoin olisi kansanomainen, virkeä huumori paikallaan."

Minna Canth noudatti neuvoa ja sepitti uuden näytöksen eli "kuvauksen", nimittäin toisen järjestyksessä, jossa tapaamme Bergbomin ehdottamat ainekset ja piirteet ja joka kieltämättä enentää teoksen arvoa sekä taiteelliselta että kansanelämän kuvaamisen kannalta.[38] Niinikään annettiin kappale kilpailuun, jossa se sai palkinnon (kts. ylemp. s. 81). Mitä vihdoin tulee uuteen näytelmään, oli rva Canth halukas ryhtymään siihenkin, niinkuin näkyy kirjeestä 14/4 1881, jossa hän kertoo saaneensa palkinnon, "josta minun etupäässä on kiittäminen Teitä, Herra Tohtori", ja huoattuaan: "Suokoon Luoja minulle voimia kirjoittamaan uusia ja parempia näytelmiä, voidakseni siten parhaiten kiitollisuuttani osottaa", esittää tämän suunnitelman:

"Jo edellisenä talvena sain hra Kiljanderilta Jyväskylässä[39] erään aineen, jonka hän oli hylännyt, mutta joka minua hyvin miellytti. Sitä olen alkanut kirjoittaa, ja ensimäinen näytös onkin jo piakkoin valmis. Sisältö on seuraava: Kauppaneuvos Toikka on viisitoista vuotta takaperin polttanut tehtaansa, renkinsä Kaipaisen avulla. Siinä tilaisuudessa kuoli myöskin työmies Ronnen vaimo, ja Toikka otti hänen pienen poikansa, Kaarlon, kasvatikseen. Kaipainen joutui heti rikoksen tehtyään tunnonvaivoihin ja pakeni Amerikaan, mutta Toikka sai palorahat, pelastui häviöstä ja on siitä asti elänyt toimekkaana, varallisena miehenä. Hänellä on nyt täysikasvuinen tytär, Elina, joka on kihloissa paroni Tannerin kanssa. [Kaarlo] Ronne taas on tullut kunnon mieheksi ja [on] kauppaneuvoksella apulaisena. Hän rakastaa Elinaa, vaikka hän tuskin itsekään sitä vielä tietää. Sairaana ja heikkona palajaa Kaipainen Amerikasta. Hän halajaa päästä lepoon synnyinmaansa poveen, mutta sitä ennen hän tahtoo tunnustaa rikoksensa. Kauppaneuvos uhkaa, houkuttelee, rukoilee, mutta turhaan. Vihdoin myöntyy Kaipainen kuitenkin viivyttämään tunnustusta, siksi kun Elinan häät ovat olleet. Hän tekee sen Elinan tähden, jota hän pienenä on käsivarrellaan tuuditellut, ja joka on syytön heidän rikokseensa. Kauppaneuvos on nyt voittanut aikaa, viikon verran. Hänen kova ja ylpeä luontonsa panee hänen miettimään keinoa kunniansa pelastamiseen. Kun muuta neuvoa ei ole, päättää hän lähettää Kaipaisen hiukkaista ennen iankaikkisuuteen, luuletellen, ettei tuo niin suuri rikos ole, koska tämä kuitenkin on piakkoin kuoleva. — On hääilta. Kauppaneuvos puolipukeutuneena istuu suojassaan synkissä tuumissa. Elina on morsiushuoneessa, hääväki kokoontuu. Kaipainen, jonka mieli tekee nähdä 'pikku Ellaa' morsiamena, raottaa ovea, — tulee sisään kauppaneuvoksen kutsumana. Vielä kerran koettaa tämä häntä houkutella. Mutta se ei onnistu. Hän tarjoo viiniä Kaipaiselle, mutta lasissa onkin myrkkyä. Kaipainen vie lasia huulilleen, luo samassa silmänsä kauppaneuvokseen ja huomaa petoksen. Kauppaneuvos lukitsee oven, tunnustaa aikomuksensa ja syöksee Kaipaisen niskaan, aikoen kuristamalla ottaa häneltä hengen. Samassa koputetaan ovea, häntä kiirehditään viemään Elinaa vihille, musiikki soi, pappi ja hääväki seisovat odottamassa. Kaipainen on pyörtynyt, kauppaneuvos laahaa hänet sisähuoneeseen. Sillä välin on Elina, paroni ja Kaarlo tulleet oven taakse. He pelkäävät onnettomuuden tapahtuneen, kun eivät vastausta saa. Mutta kauppaneuvos jo tointuu, hän aukaisee oven, tekeytyy levolliseksi, mutta on kalman vaalea. Kaipainen on selvinnyt sisähuoneessa, hän tulee esiin ja ilmottaa kaikki. Elina kauhistuu ja paroni kieltäytyy yhdistymästä moiseen perheeseen, Ronne toimittaa Kaipaisen sairashuoneeseen. — Kauppaneuvos epätoivon vallassa ottaa myrkkyä ja menee sisähuoneeseen. Kaarlo ja Elina tulevat. Kaarlo on käynyt Kaipaisen luona, kertoo tämän saaneen H. Ehtoollista ja vakuuttaneen antavansa kaikki anteeksi. Samassa tulee paronikin, joka ilolla kertoo Kaipaisen kuolleen, ennen kun oli ennättänyt tunnustusta tehdä. Nyt on hän jälleen valmis Elinaan yhdistymään, mutta tämä kääntyy hänestä inholla. Paroni toivoo isän voivan häneen vaikuttaa, menee kauppaneuvoksen sisähuoneeseen, löytää hänet kuolleena ja hoipertelee takaisin. Hämmästystä ja surua. Kaarlo tukee Elinaa."

"Tämä olisi lyhykäisyydessä kappaleen sisältö. Se tulisi olemaan kolminäytöksinen. Onhan se hyvin synkkä kuvaus ja paljon olen miettinyt, miten saada siihen enemmän sovitusta, mutta en ole päässyt selville. Olisiko parempi, jos kauppaneuvos vahingossa ottaisi myrkkyä? Jos ottaisitte, Herra Tohtori, vaivaksenne antaa minulle neuvoja, olisin siitä hyvin kiitollinen." —

Tähän Bergbom vastaa 2/6 1881. Hän mainitsee ensin, että Murtovarkaus olisi annettu toukokuulla (kun keisarisuru oli päättynyt), mutta ensimäisten Romeo ja Julia-näytäntöjen jälkeen Ida Aalberg oli sairastunut ja niin myöhään toipunut, että kappaletta ei olisi voitu näytellä muuta kuin yhden kerran. Sentähden se oli jätettävä syksyyn, jolloin se annettaisiin ensimäisenä uutena näytelmänä. Sitten Bergbom kirjoittaa uudesta suunnitelmasta:

"Keväällä sain Teiltä kirjeen, jossa selitätte uuden draaman suunnitelmaa. On tietysti vaikea sanoa mitään ennaltaan — mutta Murtovarkaus miellytti minua enemmän. Kohta sanon syyt. Ensiksikin on juoni hyvin vähän alkuperäinen: tuo kivenkova patruuna, tuo tunnonvaivoja kärsivä renki, tuo huikenteleva paroni ovat usein käytetyt — ja antakaa anteeksi suoruuteni — hyvin harvoin menestyksellä. Rikoksesta syntyneet omantunnon vaivat ovat tosiaan traagillinen aihe, mutta rikos on tässä liian vähäpätöinen, ulkonainen. Ymmärtäkää minut oikein, vähäpätöinen esteettisessä suhteessa, tietysti ei siveellisessä. Saadaksenne jotakin aineestanne tulisi sielutieteellisen, sisällisen kehityksen olla näytelmän a ja o. Mutta se ei ole — ei ainakaan Murtovarkaudesta päättäen — Teidän runottarenne vahvin puoli. Eikä tässä aineessa ole sijaa Teidän oivalliselle huumorillenne; eikä myöskään ole paljo sijaa naishenkilöillä, joiden kuvaamisessa Te, naisena, tietysti onnistutte hyvin. Silti ei lainkaan ole sanottu, ettei moni kohtaus voisi tulla näyttämöllisesti vaikuttavaksi, esim. kaikki loppukohtaukset."

"Mutta jos luotatte neuvooni, kirjoittakaa kansannäytelmiä, kuvia todellisesta elämästä ja erittäinkin naiselämästä. Kuvatkaa sitä raitista huumoria, joka tavataan talonpojissamme, sitä herttaisuutta, joka löytyy maalaistytöissämme, loihtikaa esiin tuo hupainen elämä, jota Suomen nuoriso kesäaikana viettää esim. pappiloissamme, ottakaa aineenne Vänrikki Stoolista tai Suomen kansan Saduista ja tarinoista, mutta antakaa meille suomalaisia aiheita — nuo kauppaneuvokset Toikka ja nuo paronit Tanner muistuttavat liian paljo rva Schwartzin romaaneja. — Mutta jos Te jo olette kirjoittanut näytelmänne, niin lähettäkää se kaikin mokomin tänne, sillä voihan se olla jännittävä teatterikappale, vaikka en usko, että aiheesta on syntynyt yhtä runollisesti ansiokasta teosta kuin Murtovarkaus."

Luultavasti tämä arvostelu sai Minna Canthin luopumaan traagillisesta aiheestaan, sillä hänen toinen täysin valmistunut näytelmänsä, Roinilan talossa, oli kansankuvaus niinkuin ensimäinen, ja näyttää hän siis valitessaan uuden aiheen noudattaneen Bergbomin neuvoa.[40] Kumminkin hänen myöhempi kehityksensä kävi toiseen suuntaan. Jos joku sentähden väittäisi Bergbomin huonosti oivaltaneen Minna Canthin luontoa, on muistutettava, että hän ei vielä persoonallisesti tuntenut Murtovarkauden tekijää, vaan arvostellessaan hänen kirjailijataipumuksiaan nojasi yksistään tähän ensimäiseen näytelmään. Erittäin saattaa olettaa Bergbomin neuvon ottaa aiheita Vänrikki Stoolin tarinoista syntyneen toivosta saada joku isänmaallista innostusta huokuva kappale ohjelmistoon, sillä lausuupa hän kirjeessään Unkarista (kst. s. 20), että teatterilla oli ollut liian vähän sentapaista.

Mutta palataksemme Murtovarkauteen on vielä mainittava, että viimeinen näytös itse harjotusten aikana, Bergbomin neuvosta, laajennettiin ja muutettiin. Tärkein muutos oli se, että Hoppulainen tuli siinäkin mukaan.

"Hoppulainen", Bergbom kirjoitti 25/4 1881, "ei ole mukana viimeisessä kuvaelmassa. Se on vahinko. Eikö hän voisi seurata muita ja saada muutamia repliikkejä? Kaikin mokomin tahtoisin loppurepliikit Hoppulaiselle. Helena kiittää häntä ja lupaa aina olla hänen ystävänsä. Hoppulainen vastaa jollakin komppasanalla lohduttaen itseään rukkasista. Hoppulainen on runolliselta kannalta näytelmän päähenkilö, pitäähän hänen siis lopettaa."

Juuri näin näytelmä päättyykin, ja kun muistamme, että koko toinen näytös on Bergbomin alotteesta syntynyt, on totuuden mukaan myönnettävä, että hänellä on suuri ansio kokonaisuuden pyöreydessä ja vaikuttavaisuudessa.

Niinkuin sanottu on, esitettiin Murtovarkaus ensi kerran 23/2 1882, ja meille on säilynyt johtajan oma arvostelu näyttelemisestä. Kun näet kappale oli mennyt toisen kerran, Bergbom kirjoitti Minna Canthille (27/2):

"Suureksi ilokseni saan mainita, että Murtovarkaus on vihdoin näytelty ja vastaanotettu suurella mieltymyksellä." Tämän jälkeen hän palauttaa muistiin vastoinkäymiset, jotka olivat myöhästyttäneet kappaleen esittämisen. Viimeksi hän oli kuukausi kuukaudelta odottanut Ida Aalbergia. Kun tämä ei tullut tammikuullakaan, Bergbom oli ruvennut ajattelemaan toista näyttelijätärtä hänen sijaansa. Mutta kenet panna? "Rva Aspegren oli liian vanha, nti Avellan liian 'herrasmainen' suomalaiseksi talonpoikaistytöksi. Kaikeksi onneksi nti Hacklin oli hyvin edistynyt viimeisinä kuukausina ja Viipurissa suorittanut monta onnistunutta tehtävää. Mutta nti Hacklin, jonka yleisö on tottunut aina näkemään iloisesti nauravan — hänkö traagillisessa osassa? Minä uskalsin. Hacklin itse oli hyvin innostunut ja koetti parastansa. En uskaltanut kirjoittaa Teille asiasta, sillä epäilin tulisiko mitään koko kokeesta. Kiitos Jumalan, pelkoni oli turha. Murtovarkaus on nyt mennyt kaksi kertaa, yleisö on ollut innostunut, kritiikki ystävällinen ja, mikä on paras merkki, yleisö oli toisena kertana paljo lukuisampi kuin ensimäisenä. Vahinko ettette itse ollut täällä, se olisi ollut sekä huvittavaa että opettavaista."

"Näyttelijöistä on erittäin mainittava hra Böök Hoppulaisena, hän oli todella erinomainen ja vaikutti suuresti näytelmän menestykseen. Hän ei ole pitkiin aikoihin niin hyvin onnistunut missään roolissa. Hacklin oli varsin sievä Helena, luonteva, tunnollinen, liikuttava, herttainen — oikein suomalainen tyttö. Traagillista voimaa puuttui, mutta hän suoritti kuitenkin esim. vankilakohtaukset paljo paremmin kuin olin osannut odottaa. Leino oli taitava kuin ainakin noitana; yleisö ja kritiikki ovat häntä paljon kiittäneet, mutta minua hän ei täysin tyydytä, hän on liian teatterinoita. Rva Lundahl (Loviisa) ja hra Rautio (neuvoa kysyvä talonpoika) ansaitsevat kaikella tavoin kiitosta. Hyvä oli Aspegrenkin Peltolana. Kallio (Akola), Ahlberg (Niilo) ja Pesonen (Ukonniemi) menivät mukiin. Heikko oli rva Aspegren, joka ei voinut tehdä mitään Marian osasta."

"Onnistuneet olivat laitokset toisessa kuvaelmassa (sauna), kolmannessa (suomalainen pirtti) ja viimeisessä (tiheä metsä). Pirtti oli todellinen suomalainen pirtti pienimpiin sivuseikkoihin asti, ja saunankin olin koettanut saada niin luonnonmukaiseksi kuin suinkin. — Vahvimmat aploodit seurasivat toista ja viimeistä kuvaelmaa. Viimeinen tekeekin paljon suuremman vaikutuksen näyttämöllä kuin mitä lukiessa voi arvella." —

Kun Murtovarkaus oli näytelty kolme kertaa peräkkäin, esitettiin se pari kertaa vaihdellen Nooran kanssa ja sitten myöhemminkin, niin että se kaikkiaan meni tänä ensi näytäntökautenaan 8 kertaa, joka tähän aikaan merkitsi harvinaista menestystä. Tunnettu on, että se sittemmin yhä on pysynyt ohjelmistossa.

Ida Aalberg palasi vihdoin 24/2 ja esiintyi ensi kerran 2/3 Noorana.[41] Huone oli aivan täysi ja vastaanotto lämmin; pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat tervehtivät häntä kukkakimpuilla. Noora meni kevään kuluessa neljä kertaa; mutta uusissakin kappaleissa näyttelijätär oli mukana. Ensimäinen semmoinen Murtovarkauden jälkeen oli erittäin huomattava, nimittäin Ellein (Eliel Aspelinin) suomentama Ibsenin Kuninkaanalut , joka annettiin ensi kerran 14/3. Mahtavan, lukuisahenkilöisen näytelmän esittäminen olisi ollut rohkea yritys vanhemmallekin näyttämölle, mutta yhä korkeammalle pyrkivää Suomalaisen teatterin johtajaa se sitä enemmän innostutti ja niin hänen seuruettaankin. Valmistus oli alkanut Viipurissa ja oli mahdollisimman huolellinen, eikä lopputulos pettänyt toiveita.

"Draaman näyttämöllinen toimeenpaneminen", Vasenius arvostelee Valvojassa, "oli todellakin melkein läpi läpeensä hyvin kiitettävä", joten yleisö täydellä syyllä ensi näytännön jälkeen esiinhuudolla osotti Bergbomille kiitollisuuttansa; ja samoin voitiin, mitä näyttelijöihin tulee, "sanoa kaikkien kunnialla täyttäneen tehtävänsä". Nuorekkaana, soreavartaloisena Böök oli sopiva Hookon Hookoninpojaksi, joskaan hän ei yhtä mittaa jaksanut ylläpitää luonteen alati tyyntä kuninkaallisuutta, itseensä ja asiaansa luottamusta. Suurenmoisempi oli Leinon tehtävä, kuvata kunnian- ja intohimoista, nerokasta ja voimallista, mutta epäilyksen hervostuttamaa Skule jaarlia; siitä huolimatta näyttelijä suoritti sen yhtä tyydyttävästi kuin vaikuttavasti. Skulesta Leinolla tuskin oli askeltakaan suuriin shakespearelaisiin rooleihin. Kumminkin oli Vilhon Nikolaus piispa kaikkia merkillisempi. Hivuttava tauti oli tähän aikaan jo surkeasti heikontanut taiteilijan ruumiilliset voimat, mutta rooliin tarvitaan niitä vähemmän kuin henkistä voimaa, ja innostuneena Vilho viimeisen kerran toi näkyviin koko taiteellisen kykynsä. Hän loi näet pelottavan todellisen kuvan tuosta paholaisesta ihmishaamussa, jossa runoilija nerokkaasti on ruumiillistuttanut Norjan kansaa turmelevan kateuden ja eripuraisuuden; varsinkin oli kuolinkohtaus mestarillinen. Muutoin mainittakoon vain, että Axel Ahlberg oli Jatgeir runoilija ja Weckman Pietari, nti Avellan Skulen sisar Sigrid, nti Aalberg Margareta kuningatar ja rva Aspegren Hookonin äiti, Inga. — Kappale meni viisi kertaa.

Maaliskuun lopulla (28/3) tuli vielä ohjelmistolle uusi pikku kappale, nimittäin Mélesvillen 1-näytöksinen huvinäytelmä Pikku eversti , joka nti Avellan nimiroolissa onnistui oivallisesti.

Emilie Bergbom luo kirjeessään 2/4 Turun ystävättärelleen katsauksen teatterin oloihin, josta otamme seuraavat rivit:

"Ylipäätään on meillä ollut hyvä vuosi. Viipurissaolo kehittyi erittäin hyvin eikä Helsingissäkään ole ollut aihetta valittamiseen. Se aika, jolloin Arkadia raukka oli tuomionalainen, oli kyllä ikävä, mutta olemme anoneet korvausta sen ajan palkoista ja luullakseni me saammekin. Muuten yleisömme kasvaa kasvamistaan ja se on hyvä merkki. Sitä paitse kasvaa kunnioitus Suomalaista teatteria kohtaan ja se on vielä parempi. Pelkäsin kovasti että olimme liian uskaliaita ryhtyessämme Kuninkaanalkuihin, mutta onneksemme menestyi se varsin hyvin, vaikkei loistavastikaan. Kohta pääsiäisen jälkeen otamme Romeon ja Julian ja sitte Regina von Emmeritzin. Se on jälleen vaativa paljon vaivaa ja ponnistuksia, mutta ei auta. Topelius on ollut kauhean tyytymätön hutiloimiseen, millä Ruotsalainen teatteri on antanut näytelmän, ja kun hän, varovainen kun on, sanoo sen meille ja muille, niin tarkottaa hän tietysti että meidän on esittäminen kappale toisin. — Uusi kotimainen näytelmämme Murtovarkaus on niinikään onnistunut hyvin. Erittäin hupaista on että nainen on tuottanut jotakin niin kelvollista. Vahinko ettei hän voi tulla tänne. Kesällä menee teatteri kuitenkin Kuopioon, ja toivoakseni on hänelle oleva hyödyllistä nähdä teoksensa näyttämöllä. Hän kuuluu kirjoittavan uutta kappaletta, sekin on kuvaus kansanelämästä. Muuten hän on leski, viiden tai kuuden pienen lapsen äiti, joita hänen yksin täytyy kasvattaa."

"Ida Aalberg on, Jumalan kiitos, oikein reipas. Tosin täytyy hänen olla hyvin varovainen niin näyttämöllä kuin muualla, mutta näytteleminen ei ole tehnyt pahaa. — — Taiteellisesti on hän sama kuin ennen: kaikki muut taiteilijat ovat eteviä toisella tasolla, hän on sitä ensimäiselläkin. Hän nostaa sekä kappaleen että ympäristön ja se on, minun mielestäni, hänen suurin taiteellinen ansionsa. Saa nähdä mitä hän tekee Reginasta! Toivon hänen luopuvan vanhoista traditsioneista ja luovan uuden kuvan."

"Mitä sanot rohkeista suunnitelmista rakentaa uusi teatteritalo? En luota siihen, ja niin erinomaisen hupaista kuin olisikin muuttaa uuteen, kunnolliseen teatteriin, pelkään kuitenkin panna niin paljon rahaa ainoastaan rakennukseen. Sitä paitse on kauhean vaikeaa ryhtyä niin suureen yritykseen ja sitte kenties täytyä keskeyttää kaikki varain puutteessa. Aivan epämääräisesti on ehdotettu, että meidän tulisi osaksi ostaa Aleksanterin teatteri ja omistaa se yhdessä venäläisten kanssa, mutta tietysti se ei voi tulla kysymykseenkään. Meidän piireissämme ollaan aivan vastaan Aleksanterin teatterin ostamista: mieluummin tahdotaan rakentaa uusi teatteri, mutta luullakseni se on epäviisasta. Jos kenraalit väsyvät italialaiseen oopperaan y.m., niin saamme Aleksanterin teatterin huokeasta hinnasta; mutta uutta taloa emme saa kuutta, seitsemääsataatuhatta halvemmalla." —

Huhtikuulla meni Romeo ja Julia kolme kertaa, ja 17/4 oli juhlanäytäntö Elias Lönnrotin kunniaksi. Siksi päiväksi oli näet ylioppilaskunta asettanut Lönnrotin 81:sen syntymäpäivän viettämisjuhlan, ja teatteri toimeenpani näytännön niin varhain, nimittäin klo 6 i.p., että Arkadiasta voitiin mennä suoraan juhlaan ylioppilastalolle.

Ohjelman ensi numero oli Maamme-laulu, sekaköörin esittämänä, toiseksi nti Avellan lausui P. Cajanderin (edellisenä vuonna Snellmanin albumissa julaistun) runoelman "Vapautettu kuningatar", kolmanneksi tuli kuvaelma: Lemminkäinen ja saaren immet, viidenneksi esitti sekaköörinen laulukunta kaksi Lönnrotin suomentamaa Runebergin laulua: Joutsen ja Lähteellä, kuudenneksi kuvaelma: Lemminkäinen ryöstää Kyllikin, seitsemänneksi lausui Ida Aalberg P. Cajanderin (samana päivänä ilmestyneessä Lönnrotin albumissa julaistun) runoelman "Runolaulaja", kahdeksanneksi lauloi nti Hacklin muutamia kansanlauluja, yhdeksänneksi esitettiin kuvaelma: Aino ja Aallotar ja vihdoin, kymmenenneksi, kolme kohtausta Kiven Kullervo -murhenäytelmästä, joka silloin ensi kerran joskin vain osittain näyteltiin. Leino oli Kullervo, Kallio Kalervo, rva Aspegren hänen vaimonsa, Weckman Nyyrikki, nti Avellan Ajatar, nti Aaltola Sinipiika. — Kuukauden lopulla näyteltiin yhden kerran Helsingissä uusi Naiset valtioelämässä.

Kuninkaanalkujen jälkeen oli päätyönä Regina von Emmeritz , joka vaati runsaasti aikaa, ei ainoastaan sentähden että näytelmä ei ole helpoimpia, vaan sen vuoksi että onnistuminen oli kunnianasia teatterille itselleen ja runoilijalle. Lähteittemme joukossa on kaksi Z. Topeliuksen kirjettä — toinen kirjoitettu ensi-illan edellä, toinen sen jälkeen — jotka näyttävät kuinka tärkeänä hän piti asiaa. Molemmat ovat niin mieltäkiinnittäviä, että ne ansaitsevat sijaa teatterin historiassa, semminkin kun ne sisältävät tarkkoja määräyksiä näytelmän esittämisestä. Edellinen seuraa tässä:

"Koivuniemi 29 p. huhtik. 1882. Rakas veli Carole! Ja sinä
lähetit vartavasten ratsastavan sanansaattajan Tikkurilasta!
Postinkuljettajamme lähtee joka päivä klo 11 (sunnuntaisin klo 10)
Borgströmin konttorista, vahtimest. Lindeman."

"Kiitos kumminkin ilmotuksesta ja kaikesta vaivasta ja kustannuksesta, jotka Reginan muuttaminen suomalaiselle näyttämölle on tuottanut Teille! Minulle se on samaa kuin astua sisään uuteen suurruhtinaskuntaan — ja samalla kertaa omaan — en tahdo suinkaan sanoa vallottajana, vaan vieraana. Olkoon yritys, taiteellisesti ja taloudellisesti, suomalaiselle näyttämölle joksikin hyödyksi, joka vastaa vaivaa!"

"Kun sanon taiteellisesti, tarkotan luonnollisesti Ida Aalbergia. Tunnen ainoastaan kaksi pohjoismaista näyttelijätärtä, Louise Heiberg ja osittain rva Hvasser, jotka ovat saavuttaneet taikka voittaneet Ida Aalbergin todellisessa, synnynnäisessä taiteilijavaistossa tehdä sydämen sisimpäin säikeiden värähdykset katsojan käsitettäviksi. Juuri sitä niin sisäänpäin käännetty rooli, kuin Reginan, kaipaa. Voimallisin tai taipuvin totuntataide, mitä taiteellisin mietiskelevä käsitys on ehdottomasti kykenemätön siihen. Ida Aalbergilla voi olla koko joukko muuta opittavaa, plastiikassa j.n.e., mutta se mitä hänessä on välitöntä ei mikään koulu voi korvata. Erehtyisin suuresti, jollei hän tee Reginasta jotakin itsenäistä uutta. Ole hyvä ja anna hänelle myötäseuraavat rivit, jotka ilmaisevat tekijän käsityksen roolista."

"Lupaan olla kohtuullinen ja vaatimaton muihin rooleihin nähden. Ikäänkuin minä olisin hemmoteltu semmoisella! Jos luetaan pois Torslow ja Frithiof Raa ja hänen puolisonsa sekä Ida Reis, kaksi jälkimäistä osittain , on Uusi Teatteri opettanut minut olemaan hyvin kiltti. Että Leino Kustaa Adolfina on vastaava Stjernströmiä ja Svedbergiä, on tuskin syytä epäillä. Aspegren on ainakin jäykempi aristokraatti kuin Vilho. Böök on luultavasti oleva Hieronymus ja rva Aspegren Dorthe. Pidä huolta ettei Helmboldista tehdä irvikuvaa!"

"Jätä pois munkkikohtaus siksi kun se voidaan antaa joskus toisin, se on tarpeen johdantona hyökkäykseen. Älä tuhlaa siinä ruutia, vaan käytä niin paljo statisteja kuin voit taustan vilkastuttamiseksi! Muutoin liitän tähän promemorian,[42] josta teet mitä voit."

"On niin hullusti, että odotan maanantaina kirvesmiehiä korjauksia varten ja puutarhuria, jonka tulee istuttaa 27 uutta hedelmäpuuta paitse marjapensaita. Jos voin , niin tulen suurimmalla mielenkiinnolla tiistain kenraaliharjotukseen; jollen voi, niin toivon kuitenkin voivani tulla torstaina, fennomanisen tyttäreni Toinin kanssa, jolle siis pyydän vaatimattoman sijan."

"Tervehdykseni sisarellesi ja toivomukseni että menestys on oleva hyvä!
Z. T."

Tuliko Topelius kenraaliharjotukseen, sitä emme tiedä, mutta kun Regina von Emmeritz 4/5 meni ensi kerran, hän oli saapuvilla, tietenkin suuresti enentäen sitä juhlatunnelmaa, millä täpötäysi huone odotti esiripun nousua ja sitte seurasi näytelmän kulkua. Ja näytäntö oli todella jälleen yksi niitä voittojuhlia, jotka virstapatsaan tavoin osottivat kuinka taidelaitos edistymistään edistyi. Niillekin, jotka monesti olivat nähneet kappaleen Ruotsalaisessa teatterissa, tarjottiin hämmästyttävää uutta. Varsinkin oli linnan vallotuskohtaus vaikuttavasti järjestetty. Kun kanuunain jyske alkoi, syntyi linnan sisällä hädän ja kauhun elämä. Sotilaita riensi edestakaisin, haavottuneita ja kuolleita kannettiin yli näyttämön, munkit ja nunnat kulkivat juhlasaatossa Hieronymus etupäässä suurta ristiä kantaen, yli hälinän soivat katolisen messun säveleet, ja linnan naisväki heittäytyi polvilleen pyhän neitsyen kuvan juurelle, nuori ylhäinen upseeri jätti hyvästi omaisilleen, ryntäsi ylös valleille ja kannettiin hetken päästä kuolettavasti haavotettuna alas. Silloin kuului ensimäinen räsähdys linnanmuurissa, naiset kirkasivat lennähtäen pystyyn: ruotsalaiset olivat jo valleilla ja ajoivat katoliset tieltään, samassa murrettiin suuri aukko muuriin ja silmänräpäyksessä vallottajat täyttivät linnan pihan ja 30-vuotisen sodan marssin ja eläköönhuutojen kaikuessa astui näkyviin sankarikuningas. Todellisuuden tunnelma oli niin valtava, innostus niin välitön kuin konsanaan teatterissa nähdään. — Mutta kaunis oli juominkikohtauskin linnan puistossa, missä upseerit juhlivat. Perällä nähtiin linnan valaistut akkunat, etumolla oli puiden alla pöytiä ja niiden ympärillä kymmenittäin sotureita sinikeltaisissa univormuissa. Oli elämää ja rähinää, ja kun lauluun ryhdyttiin, toimitettiin sekin toisin kuin ennen. Tekijän mukaan Larsson yksin laulaa koko laulun; nyt se oli jaettu kolmelle niin että eri maljat — Suomelle, paaville, kuninkaalle — saivat eri värityksen laulajain äänten mukaan. Siinäkin kappale tosielämää, joka vastustamattomasti vaikutti katsojiin. — Ja niin pienimpiin saakka. "Kuka muu kuin se, joka todella rakastaa taidetta", eräs arvostelija lausuu, "olisi tullut ajatelleeksikaan, että esim. Kustaa Adolfin miekankannikkeessa pitäisi oleman kolme kruunua ja niiden välillä vihkoja (vasar), taikka että hänen armeijassaan täytyy olla skottilaisiakin." — Täydessä sopusoinnussa tämän näyttämöllepanon täydellisyyden kanssa oli näyttelijäin hartaus, vaikkei tietysti esitys jokaisen puolelta voinut olla korkeita vaatimuksia tyydyttävä. Varmaa on, että Ida Aalberg teki Reginan osasta enemmän kuin ennen oli nähty. Luonteen laadun mukaan se tapahtui ennen kaikkea eri äänivivahduksia käyttämällä, ja huippunsa saavutti hänen sielukas lausuntansa yökohtauksessa, jossa hän tahtoo kääntää kuninkaan omaan uskoonsa. Leinon Kustaa Adolf ei ollut tarpeeksi voimakas, joskaan ei kuninkaallista ryhtiä puuttunut; Böök oli oivallinen Larsson, vaikka vähemmän Falstaffimainen kuin myöhemmin Lindfors; Axel Ahlberg oli aika hyvä Hieronymus, joskaan ei se suurenmoinen yltiöpäisyyden ruumiillistus, joksi jesuiitta on aiottu; Aspegren, jota oli totuttu näkemään miltei yksistään koomillisissa rooleissa, ei ainakaan häirinnyt Emmeritz-ruhtinaana; nti Hacklin oli luonnollisen vilkas Kätchen; rva Aspegren kelpo Dorthe; Kivinen Bertelinä oli, proosamaisena, heikoimpia. — Olemme luetelleet näyttelijät, jotka olivat mukana tänä iltana ja saivat osansa yleisön suosionosotuksista. Kunnioitus oli kuitenkin tällä kertaa etupäässä kohdistettu vanhaan runoilijaan — "Suomalaisen draaman isälle" —, jolle johtokunta oli varustanut laakeriseppeleen ja seurue kukkavihkon; mutta kun yleisö alkoi huutaa: "Topelius! Topelius!", hän karkasi teatterista.

Edellisen täydennykseksi otamme pääosan kirjettä, jonka runoilija palattuaan maalle 8/5 kirjoitti Emilie Bergbomille.

"Mitä minun karkaamiseeni tulee 4 p. toukok. olen jo Kaarlon ja Ida Aalbergin edessä puolustautunut parhaimman mukaan, mutta tahdon nyt lisätä, että jos olisin edeltäpäin tietänyt että minua odotti ystävyyden osotuksia teatterin johtokunnan ja näyttelijäin puolelta, niin en suinkaan olisi välttänyt niitä. Päin vastoin olisin katsonut rakkaaksi velvollisuudeksi kohdella ystävyyttä ystävyydellä ja teidän keskellänne kiittää teitä kaikkia suuresta huolesta, vaivasta ja kustannuksesta, ennen kaikkea suuresta hartaudesta, — jonka te kaikki olette omistaneet köyhälle, eikä koskaan ennen täysin ymmärretylle Reginalleni. Tietämättä mitään rakastettavasta salaliitostanne, kuulin vain permannon hyvin tunnettuja huutoja, jotka useita kertoja ennenkin ovat ajaneet minut pakoon, ja annettakoon anteeksi semmoiselle, joka ei koskaan ole pitänyt tarjoinlautasesta, jos hän vanhoilla päivillään ajatteli: sauve qui peut!"

"Te ette tarvitse tunnustustani, se on jo ennen tullut osaksenne jokaiselta suomalaisen taiteen ystävältä ja se on nytkin tuleva; mutta minä tunnen tarpeen julkilausua teille ei ainoastaan kiitollisuuttani vaan myöskin kunnioitustani . Se joka tietää mitä taisteluja olette kestäneet, antaa sen teille täydestä sydämestään."

"Romeonne ja Julianne jälkeen on Regina lapsi. Mutta tämä näytelmä on 29 vuotta annettu palottain, — yksityiset osat joskus etevästi, kokonaisuus hutiloituna. Näyttämöllepanoon, koristuksiin ja pukuihin sekä nimirooliin nähden kappale nyt ensi kerran on annettu meidän mittakaavamme mukaan mallikelpoisen taiteellisesti — ja ymmärrettävästi. Heikoimmatkin ovat panneet kaiken kykynsä alttiiksi, ja se joka pyytää enemmän, ei tiedä mitä hän pyytää. Eritoten toista ja kolmatta näytöstä ei koskaan ennen ole annettu. Se oli täydellinen ensi-ilta. Minä sanoin Ida Aalbergille: 'Regina on tullut kotiinsa',[43] — hän on ensi kerran ollut kotona."

"Kiitos kaikesta! Minä puserran käsiänne niin lämpimästi kuin kuvanveistäjä, joka on muovaillut kuvan savesta ja näkee sen hengittävän. Kukkanne ja nauhanne seisovat maljakossa Koivuniemellä ja ovat pysyneet ihmeen raittiina. Jättiläisseppeleen, joka riittäisi Shakespearelle, on vaimoni ripustanut tekijän rintakuvan ympäri. On olemassa vaimoja, jotka ovat turhamielisiä omasta puolestaan, ja toisia, jotka ovat ylenmäärin turhamielisiä miestensä puolesta. — Kiitos tyttöjeni puolesta eilen! Toini palasi juurikään, lämpimänä eilispäivän vaikutelmasta. Leinokin, hän sanoi, oli eilen voimakkaampi. Sitä ajattelin kohta; hän oli peloissaan ensi kerralla. — Näkemiin asti! Z. T."

Paitse Reginaa annettiin vielä 18/5 kaksi ohjelmistolle uutta näytelmää, Raudan (K. Järnefeltin) suomentama Gogolin 2-näytöksinen komedia Naimapuuhat ja N. Salan kääntämä Erik Böghin 1-näytöksinen laulukappale Velhovuorella , joista edellinen — Böök ja Pesonen sekä rvt Aspegren ja Lundahl päärooleissa — herätti loppumatonta naurua ja jälkimäinen miellytti nti Hacklinin sekä Ojanperän ja Raution raikkaan laulun tähden. Kumminkin oli Regina koko toukokuun yleisön huomion ja innostuksen pääesineenä, ja näytelmällä oli kassamenestyskin — se näyteltiin kaikkiaan kuusi kertaa ihan täysille taikka hyvin hyville huoneille, mikä ei suinkaan ollut tavallista näytäntökauden lopulla. Merkillisin myöhempiä Regina-näytäntöjä oli se, joka annettiin 22/5, Suomalaisen teatterin perustamisen kymmenentenä vuosipäivänä . Oli näet kymmenen vuotta kulunut siitä päivästä, jolloin Kaarlo Bergbom — tämä kamarihaaveksija ("kammarfantast"), jonka julkeudelle epäillä Ruotsalaisen teatterin taiteellisuutta ja kansallista merkitystä maan suurimman ruotsalaisen lehden mukaan olisi ollut sopivin rangaistus tulla joksikin aikaa saman näyttämön johtajaksi, jollei se olisi ollut liian kallis yritys, koska hän tietysti olisi vienyt sen turmioon! — perusti uuden näyttämön kielelle, jolla, niinkuin väitettiin, ei ollut näytelmiä eikä näyttelijöitä eikä yleisöä. Ja nyt! Nyt tapahtui se ihme että Regina von Emmeritz, jonka näyttämöllepanoa Ruotsalaisessa teatterissa Bergbom silloin oli arvostellut käsityöntapaiseksi, esitettiin suomenkielellä niin täydellisesti, että vanha runoilija tunnusti ensi herran nähneensä luomansa näyttämöllä. Olihan siinä kulttuurivoitto, joka ansaitsee pysyvän sijan sivistyshistoriassamme. Sen tunsi ja tunnusti yleisö tuona riemupäivänä. Kun esirippu oli laskeunut viimeisen näytöksen jälkeen, huudettiin Bergbom esiin ja tervehdittiin häntä mitä innostuneimmilla suosionosotuksilla sekä katsojain että näyttelijäin puolelta. Orkesterin toitottaessa ja eläköönhuutojen kaikuessa ojennettiin johtajalle seurueen puolesta laakeriseppele, jonka nauhoihin oli painettu: "Suomalaisen teatterin perustajalle, Kaarlo Bergbomille." Sitte huudettiin Emilie Bergbom esiin ja tervehdittiin häntä yhtä innokkaasti, samalla kun hänelle annettiin kukkakimppu. Lopuksi soittokunta viritti Maamme-laulun, johon juhla päättyi. Teatterin ystäväin ehdotuksesta ja pyynnöstä tulo oli määrätty vanhojen velkojen kuoletukseen, ja nousi se 4,200 markkaan. — Viimeinen näytäntö oli 1/6.

Taloudellisessa suhteessa näytäntökausi oli mennyt paremmin kuin yksikään edellinen. Edellisenä vuonna olivat tulot 404:26 näytäntöä kohti; tänä vuonna 638:21. Vajaus vähentyikin, niin että se tilivuoden lopussa teki 13,652:52 mk (s.o. noin 6,000 vähemmän kuin ennen). Arpajaisrahoista käytettiin tänä vuonna 11,000 mk. Toiselta puolen on huomattava, että edellisen vuoden suuret arpajaistulot välillisesti vaikuttivat teatterin sekä tuloihin että menoihin. Osakerahat vähenivät mitättömiin, ja palkkoja oli täytynyt korottaa, niin että niiden summa teki 60,043:96 s.o lähes 12,000 enemmän kuin ennen. Ohimennen sopii merkitä, että täysi palkka maksettiin Ida Aalbergille, vaikka hän alkoi vasta maaliskuulla, Vilholle, vaikka hän ani harvoin kykeni esiintymään ja Tervolle, joka keuhkotautisena erosi seurueesta. Silti olisi väärin luulla, että palkat olivat ylelliset. Korkein palkka oli Ida Aalbergilla, nimittäin 400 mk kuukaudessa; mutta muiden kuukausipalkka oli melkoista alempi: Vilhon 300, Leinon ja Böökin 240, nti Avellanin 233:50, Kallion 218, rva Aspegrenin 216: Axel Ahlbergin ja Pesosen 200, rva Lundahlin ja Aspegrenin 184, nti Stenbergin ja Hacklinin 150 mk ja muitten vielä vähempi, niin että nuorimpien oli 75 mk. Näin ollen ei ole syytä oudoksua, että vuoden lopulla näyttelijät enimmäkseen pyysivät palkankorotusta. Jopa kuultiin silloin uhkauksia eroamisestakin, jos ei korotusta myönnettäisi. Mutta joskin palkkoja ainoastaan harvoin ja pienillä lisäyksillä voitiin parantaa, jäivät tietysti uhkaukset säännöllisesti täyttämättä, sillä tiesiväthän näyttelijät missä ahdingossa ylipäätään elettiin. Tänä keväänä meni kuitenkin Kivinen (Franck) Ruotsalaiseen teatteriin saadakseen parempaa palkkaa. Leino taasen uhkasi mennä, ja sen johdosta lausuu Emilie Bergbom kirjeessään (16/5) nti Elfvingille:

"Hänen poismenonsa olisi suuri tappio, sillä hän on hyvä ja moninaiseen kykenevä näyttelijä. Mutta olisihan sittenkin tultava toimeen. Jos kaksi vuotta sitten olisi sanottu, että meidän täytyy olla ilman Vilhoa, niin olisi se tuntunut mahdottomalta. Hän on oikeastaan ainoa miehinen näyttelijämme sanan oikeassa merkityksessä. Hän ei 'pelaa teatteria', vaan hänen kuvaamansa ihmiset ovat lihaa ja verta aivan samoin kuin Ida Aalbergin." — Samassa kirjeessä tapaamme seuraavat sanat, jotka lausuttuina riemujuhlan johdosta ilmaisevat kuinka raskas Emilie Bergbomin taakka oli ollut: "Kymmenvuotinen kurjuus on tämä aika parhaasta päästä ollut, ja aivan varmaa on, että jos olisin aavistanut neljännen osankaan vaikeuksista ja huolista, jotka ovat kasaantuneet päälleni, niin epätoivoinen askel olisi iäksi jäänyt tekemättä." —

Uutena jäsenenä on tässä mainittava Aleksis Rautio , josta aikaa voittaen oli kehittyvä yksi seurueen enimmin käytettyjä voimia. Kaikenlaisissa rooleissa esiintyvänä hän pian näyttäytyi saavuttavan parastaan ja todella hyvää realistisessa ja varsinkin kansannäytelmässä.[44]

Näytäntöjä annettiin 91 ja niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Daniel Hjort ; 8 Saimaan rannalla, Murtovarkaus ; 7 Amalia ystävämme ; 6 Regina von Emmeritz, Kyökissä , Konkurssi; 5 Nummisuutarit , Mustalaiset, Kuninkaanalut; 4 Pormestarin vaali , Noora, Toinen tai toinen naimaan; 3 Adelaida, Kirjeen kujeet, Maria Stuart Skotlannissa, Hellät sukulaiset, Naiset valtioelämässä, Pikku eversti, Ravennan miekkailija, Romeo ja Julia, Laululintunen; 2 Lea, Kihlaus, Kullervo, Mestarin nuuskarasia, Hyvät markkinat , Kotimatkalla, Sota rauhan aikana, Naimapuuhat, Velhovuorella, Parisin veitikka, Hardangerin harjulla, Taiteen harrastuksesta; 1 Sotavanhuksen joulu, Kosijat , Jeannetten häät, Onhan pappa sen sallinut, Porvari aatelismiehenä, Ensi lempi, Taistelujen välillä, Neiti Elisabeth.

Näistä 42 kappaleesta oli kotimaisia 15 ja uusia 12. Kotimaisten kappalten luku oli siis suurempi kuin koskaan ennen, jota paitse ne esitettiin paljo useammin kuin muut.

XI.

Tänä kesänä Kaarlo ja Emilie Bergbom taas olivat kotimaassa: edellinen kylpien Naantalissa ja jälkimäinen käyden Kuitiassa. Toimi oli päätetty alotettavaksi Kuopiossa , johon jo edellisenä suvena oli ollut aikomus lähteä. Sen näkee Bergbomin kirjeenvaihdosta Minna Canthin kanssa, joka hartaasti toivoi seurueen tulevan sinne, ja kun entinen kesäteatteri ei enään ollut olemassa keväällä (1881) oli koettanut hankkia sille huonetta, missä olisi voitu näytellä. Sen jälkeen oli Kuopiossa ryhdytty rakentamaan uutta teatteria, joka tänä vuonna Vapunpäiväksi saatiin katonpäälle, ja koska arveltiin töiden niin edistyvän, että näyttämöä voitaisiin käyttää loppukesällä, annettiin seurueen jäsenille määräys 21/7 kokoontua Kuopioon, johon heillä oli tarjona vapaa kulku sikäläisen laivayhtiön laivoilla Lauritsalasta.

Bergbom saapui hyvissä ajoin määräpaikkaan ja asettui asumaan Minna Canthin taloon Kirkkopuiston varrella, jossa hyväntahtoinen emäntä oli varannut hänelle mukavan huoneen. Persoonallinen tuttavuus oli kummallekin tervetullut, sen jälkeen kun he jo kolmatta vuotta olivat vaihtaneet kirjeitä näkemättä toisiaan. Erittäin mainittakoon, että Minna Canth 1 p. toukok. oli lähettänyt toisen näytelmänsä, Roinilan talossa, Bergbomille luettavaksi. Valitettavasti tämän vastaus ei näy olevan tallella, mutta 20/5 tekijätär kiittää "hauskasta ja opettavaisesta arvostelusta" ja sanoo käsittävänsä "kaikkien muutoksien tärkeyden" sekä lisää:

"Vaikein kohta luullakseni tulee muutos Ollin ja testamentin suhteen olemaan. Täytyisi melkein ymmärtää hiukan juridiikkaa, ennen kun testamenttiasiassa voisi vapaasti liikkua. Jos Olli tietäisi tai aavistaisi testamentin olevan olemassa, eikö hän silloin kaikin voimin koettaisi sitä hävittää, ja eikö se niin kiinnittäisi kaikkia hänen intohimojansa, ettei mitään sijaa jäisi kostonhimolle ja kosimistuumille. Myöskin pelkään olevan hyvin vaikeata saada häntä koko juonen toimeenpanijaksi. Mutta ehkä selviävät kaikki nämä seikat, jahka ryhdyn työhön. — — Vaikka jo luulin olevani tuiki väsynyt ja kyllästynyt tuohon näytelmään, sain kuitenkin arvostelustanne heti halua ryhtyä sen uudesta kirjoittamiseen."

Tästä ja muusta saatiin nyt mielin määrin keskustella, ja tiedämme teatterin johtajan ja näytelmäkirjailijan hyvin viihtyneen toistensa seurassa. "Minä viihdyn hyvin rva Canthilla", Bergbom kirjoittaa sisarelleen, "hän on vilkas, kiltti pikku rouva, täynnä harrastuksia." Rva Canth puolestaan puhkee kirjeissään rva Olga Kiljanderille aivan innokkaisiin sanoihin:

"Olen nauttinut sanomattomasti. Eläkööt kaikki intelligentit miehet! tuhmat saavat kernaasti kuolla. Kyllä kai sen jo kynänpiirroksistakin huomaat, että olen yhdessä viikossa suuresti kasvanut iässä ja viisaudessa (henkisessä iässä ja viisaudessa)? — Erittäin nautin siitä, että sain joka päivä olla niin monipuolisesti sivistyneen miehen kanssa kuin tri Bergbom on. Minä ihailen häntä, ja kyllä koetin parastani hyötyäkseni niin paljon kuin mahdollista hänen keskustelustaan. Niin selvästi, niin loogillisesti kuin hän, en ole vielä kuullut kenenkään kehittävän suuria aatteita. Ja sen ohessa kuinka kaukana hän onkaan kaikesta pikkumielisyydestä, turhamaisuudesta ja halpamielisyydestä, joka Jumala paratkoon meitä tavallisia ihmisiä niin usein rumentaa".[45] —

Näytännöt alkoivat 4/8 isänmaallisella ohjelmalla: Aino ja Aallottaret (kuvaelma), Maamme-laulu, Pilven veikko, Lea ja Sotavanhuksen joulu, se on jonkunlaisella vihkimisjuhlalla, vaikka teatteri ei läheskään ollut valmis. Vielä kuukauden lopulla Bergbom kirjoittaa kirvesmiesten tavasta aikaansaavan semmoista melua, että täytyi keskeyttää harjotus. Kumminkin annettiin näytäntöjä säännöllisesti, alussa keskinkertaisella sitten paremmalla menestyksellä. Tämän selittänee se, että Böök, Leino, Ida Aalberg, Vilho vasta myöhemmin toinen toisensa perästä tulivat saapuville, puhumatta troopillisesta, intoa laimentavasta kuumuudesta. Bergbomin kirjeestä 19/8 otamme yksityistietoja:

"Isännätön talo ja Don Cesar de Bazan ovat menneet uudestaan harjotettuna, edellinen näyttäen aivan uudelta ja jälkimäinenkin vaikuttaen toisin kuin Tampereella. Böökin Don Cesarilla ei ole sitä kirjavaa loistoa ja ritarillista lentoa, jotka kuuluvat rooliin, mutta kuitenkin on hänessä hyväntuulen sävy. Hänen Leonhardissa Anzengruberin näytelmässä oli askel eteenpäin. Weckman ja Sala käyvät niinikään eteenpäin. Jälkimäisellä on paljon taisteltavaa uppiniskaista ruumistaan ja ääntään vastaan, joka itsessään on miellyttävä, mutta ei ole purkautuva. Kun hän vaan vapautuisi äitelästä saarnaajamaneerista. Hacklinin ääni on parhaimmillaan, mutta ei kukaan ole profeetta kotimaassaan: 'Kili, kili, kassis' meni ilman apploodia!!! Rva Aspegren näytteli loistavasti Isännättömän talon toisessa näytöksessä. Ida Aalbergia kaivataan. Eversti Gahmberg on kieltänyt sotilaitten esiintymästä statisteina (en tiedä onko se ruotsinmielisyydestä, rettelöimishalusta, ylpeydestä vai käskystä), ja se estää Kastilian Juannan y.m. esittämistä."

Kuukauden lopulla tuli merkkitapaus, Murtovarkauden esitys Minna
Canthin kotikaupungissa. Kaarlo kirjoittaa 26/8:

"Armahin! Alamme saada tuulta purjeisiin. Kuumuus, joka painoi sekä katsojia että näyttelijöitä, on hellittänyt; edelliset ovat hartaampia ja ennen kaikkea ilmaisevat vilkkaammin osanottonsa, jälkimäiset ovat joustavampia. — — Eilen oli loistoilta: Murtovarkaus, tulo n. 525 mk. Sillä oli myrskyinen menestys. Rva Canth huudettiin esiin useita kertoja ja sai monta kukkavihkoa, muun muassa yhden loistavan minulta ja toisen seurueelta. Näytteleminen oli tasaista ja sujuvaa. Erittäin oli Hacklin parempi kuin koskaan ennen. Weckman oli eloisa ja lämmin, mutta jossakin määrin teatterimaisesti mahtipontinen. Böök ja Leino niinkuin ennen."

"[Björnsonin] Leonarda on jotenkin valmis. Kaarola on voimakas ja lämmin — jos hän vaan tahtoisi muistaa, että 'le mieux est l'ennemi du bon', eikä liiotella tehokohdissa. [Nti] Aaltola edistyy kauniisti Oogotina. Minä alan uskoa häneen. Roolin raikkaat ja kujeikkaat puolet tosin eivät pääse 'zur Geltung', mutta hän panee lämpöä vakaviin; ja pehmeä, heleä ääni tekee parastaan. Böök Hagbartina on harjotuksissa saanut katkerasti kaipaamaan niitä aikoja, jolloin kotikuri oli sallittu, niin hän on hutiloinut. — Leino on hyvä, niin myöskin Pesonen ja rva Lundahl."

Toisella kerralla 27/8 Murtovarkaus tuotti (ylimääräisten tuolien avulla) vielä enemmän: 611 markkaa. Sen jälkeen tuli Mustalaiset 30/8, jonka esittämisestä Bergbom kirjoitti edellisenä päivänä:

"Olen pahassa pulassa; minun täytyy itse säestää. Kahra ja [pataljonan] soittokunta tilattiin eilen sähkösanomalla Savonlinnaan. Ja vielä päällisiksi täytyy minun suorittaa säestys muistosta, sillä Kauhanen on tietysti unohtanut puolet nuoteista Helsinkiin. Onneksi muistan vielä jotakuinkin nuo unkarilaiset laulut — Sandefjordista, jossa minun täytyi soittaa niitä aamuisin, keskipäivin ja iltaisin. Kun nuotit ovat poissa, en myöskään voi pyytää ketään toista sitä tekemään. No — se ilta menee kai ohi niinkuin kaikki muutkin tässä maailmassa."

Ida Aalberg esiintyi ensi kerran 1/9 Ensi lemmessä, kuitenkaan herättämättä suurempaa ihastusta, syystä kun — Bergbom kirjoittaa — kaikki odottavat Nooraa ja katsovat jonkunlaiseksi loukkaukseksi, että hän näyttelee muita rooleja (!). Ennen Nooraa meni kuitenkin J. Enlundin suomentama Björnsonin Leonarda 6/9. —

"Valitettavasti melkein tyhjälle salongille — ensi kerran kun täällä on niin käynyt. Juhla ja Noora täyttävät kaikkien mielet. Kuitenkin olivat suosionosotukset lämpimiä — kuultiin että ystävämme olivat saapuvilla. Näytteleminen meni tasaisesti ja vilkkaasti kohoamatta vissiä keskitasoa korkeammalle. Paras oli tietysti Avellan — ainoa joka esitti luonnetta, jota vastoin muut tyytyivät esittämään roolia. Jos muistat hänen Ingansa, niin sinulla on aavistus minkälainen hän oli. Aaltola astui Oogotina kauniin askeleen eteenpäin näyttämöllisellä urallaan taikka oikeammin ensimäisen askeleensa. Hänen esityksensä oli luonnollisesti hyvin epävapaata ja sitä raskautti luetun läksyn paino, mutta silti huomasi, että hän oli selvittänyt itselleen joka repliikin ja koettanut omakseen ottaa mitä hyvää hänelle oli opetettu. Kaarola on koko ajan ollut erittäin kiltti häntä kohtaan ja auttanut häntä sekä rooliin että toalettiin nähden. — Leino pelasti yhteisnäyttelemisen oivallisella repliikkien lausumisella, ja Böök oli paras kolmannen näytöksen rakkauskohtauksessa. Stenberg oli hyvin naamioitu ja muutenkin hyvänlainen — mutta liian proosamainen. Pesonen ja rva Lundahl huvittavia Röstin pariskuntana."

Kirjeessä mainittu juhla oli Kuopion kaupungin 100-vuotis-riemujuhla ja kuuluu sekin kertomukseemme, mikäli Suomalainen teatteri otti siihen osaa. Morgonbladetista otamme seuraavat tiedot:

"Klo 9 i.p. [10/9] alkoi juhlanäytäntö teatterissa, jonka salonki oli erittäin somasti, jopa loistavasti koristettu. Molemmin puolin esirippua seisoi korkeilla jalustoillaan vasemmalla J. L. Runebergin ja J. V. Snellmanin, oikealla A. Ahlqvistin ja Yrjö Koskisen rintakuvat ja niiden alapuolella komeassa kukkakirjoituksessa vuosiluvut 1782 ja 1882. Seinällä oikean gallerian alla oli lippujen ympäröimänä Kuopion kaupungin vaakuna ja sen ohella neljä kilpeä, joilla luettiin nimet: (ensimäisellä) Kustaa III, Aleksanteri I ja Aleksanteri II; (toisella) Sandels, Fahlander, Malm, Duncker ja Wibelius; (kolmannella) J. V. Snellman, A. Ahlqvist, F. von Wright ja M. von Wright sekä (neljännellä) P. Ruotsalainen, E. Salmelainen, F. Collan, K. Collan ja P. Tikkanen. Vasemman gallerian alla nähtiin Suomen vaakuna ja neljä kilpeä seuraavilla kirjoituksilla: Sun kukoistukses kuorestaan j.n.e.; Sydän puhdas, vapaa mieli, Suomen toiveet kasvattaapi; Suomen kieli, Suomen mieli j.n.e.; Täss' Savon joukko tappeli ja joka kynsi kylmeni edestä Suomen maan. Lehterin rintamus oli koristettu Suomen läänien vaakunoilla, sinivalkoisten lippujen välissä, jota paitse kaikkialla seinät olivat peitetyt somilla verhoilla, köynnöksillä ja kukilla."

"Kun Maamme-laulu oli soitettu, nti Avellan lausui tilaisuutta varten sepitetyn runoelman, ja sen jälkeen seurasi Regina von Emmeritzin 1, 3 ja 4 näytös, joita esitettäessä varsinkin nti Aalberg niitti ansaittuja suosionosotuksia. Yleisö oivalsi kyllä että tri Bergbomin oli ansio kauniista koristuksesta y.m., mutta turhaan häntä huudettiin esiin. Bergbom oli jo lähtenyt teatterista." —

Syyskuulla näyteltiin edelleen 26 p:ään saakka, jolloin esitettiin Kavaluus ja rakkaus. Muuten mainittakoon ohjelmistosta, että Nummisuutarit, Kihlaus, Työväen elämästä j.n.e. osottavat, että Vilho oli palannut työhön. Hän oli kesällä ollut Visbyssä ja Modumissa, saanut kuulla lääkäreiltä että hänellä on kolmenlainen kroonillinen katarri, vatsa-, keuhko- ja kurkku-katarri, mutta kuitenkin hän oli siksi toipunut, että tuli Kuopioon syyskuun alussa ja esiintyi näyttämöllä. — Ohjelmisto sisälsi vain ennen tunnettua, mutta uusia kappaleita harjotettiin. Muun muassa harjotettiin Minna Canthin uutta näytelmää, josta Bergbom jo Kuopiossaolonsa alussa oli kirjoittanut sisarelleen, että se oli aivan valmistumaisillaan, "uudessa muodossaan". Tekijä itse on kirjoittanut Kiljanderille (kts Nuori Suomi 1897) muutoksista: "Ensimäistä näytöstä muutettiin jokseenkin paljon, toista ja kolmatta sitä vastoin hyvin vähän." Elokuun lopulla olivat roolit jo kirjoitetut ja "kollatsionoiminen" tapahtui näyttämöllä, mutta kuitenkin se jäi valmistumatta, ehkä sentähden, että Bergbom "vielä lopuksi tahtoi muutamia repliikkejä" ja että Minna Canth, väsyneenä ja ylipäätään vähemmän tyytyväisenä koko kappaleeseen, oli hidas viimeisessä korjaamistyössä. Kollatsionoidessa näyttelijät pitivät varsinkin ensi näytöksestä ja jotakuinkin toisestakin, mutta kolmas oli heistä laimea.

Kuopiosta muutti seurue Viipuriin , jossa ensi näytäntö annettiin 1/10 — Täälläolon alussa liittyi teatteriin Adolf Lindfors , josta oli kehittyvä tositaiteilija ja joka jo tullessaankin oli tavallista perehtyneempi taiteeseensa, vaikka hän tähän saakka oli käyttänyt ainoastaan ruotsinkieltä.[46] "Lindforsin lausumistapa", Bergbom kirjoittaa hänestä (5/10), "on hyvin ruotsinvoittoinen. Mutta kumminkin hän osaa suomea paremmin kuin luulin, ja paljon paremmin kuin esim. Aspegren, hänen tullessaan teatteriin." — Kahden ensimäisen näytännön ohjelmat olivat kolmikappaleisia — ohjelmiston järjestelyä vaikeutti m.m. Pesosen sairaus — ja väkeä oli niissä vähänlaisesti, mutta kolmas ilta, Kavaluus ja rakkaus, oli jo edullisempi, ja niin myös seuraavat, joissa näyteltiin Murtovarkaus. Sitä vastoin Noora ei viehättänyt viipurilaisia.

Ensi-ilta oli 25/10, jolloin annettiin I. Idströmin (Roini) suomentama M. Tomaijo y Bansin historiallinen näytelmä Kastilian Juanna . Kappaleen päävaikuttimet ovat rakkaus ja lemmenkateus, ja pääroolissa oli Ida Aalbergilla tilaisuus näyttää tulisempaa hehkua kuin kenties koskaan ennen. Böök hänen puolisonaan (Filip kuningas), Leino Kastilian amiraalina ja nti Avellan Aldarana herättivät hänen ohellaan suosiota, mutta Sala Don Alvarina oli liian heikko. — Lähinnä sen jälkeen tuli Leonarda ja Regina von Emmeritz, joista Kaarlo kirjoittaa 4/11:

"Leonarda meni [l/11] paremmin kuin Kuopiossa. — Kuitenkin oli kappaleella vain succés d'estime — sitä pidettiin 'ikävänä'. — Regina [3/11] meni loistavasti. En voinut edes laskea kuinka monta esiinhuutoa tuli varsinkin Aalbergin osaksi. Koristukset olin saanut jotenkin hyviksi — kolmannessa näytöksessä jopa kauniimmaksi kuin Helsingissä; neljännessä sitä vastoin prameilevaa töherrystyötä. Yhteisnäytteleminen oli hyvä, mutta hikeä se maksoi. Kaikista vaikeista illoista, joita olen kokenut puhenäyttämöllä , oli Reginan kenraaliharjotus Viipurissa vaikein. Tiedäthän kuinka vaivaloinen statistien harjotus Reginassa on, voit siis käsittää epätoivoni kun niistä 38 sotamiehestä, jotka ovat mukana, 10 tuli kenraaliharjotukseen — muut olivat estetyt. Ja pahinta oli että ne olivat estetyt seuraavanakin päivänä. Olin epätoivossa. Miten olinkin sielullisesti ja ruumiillisesti väsynyt, täytyi minun lähettää hakemaan uusia sotamiehiä ja alkaa äksiisi uudestaan niiden kanssa. Mutta eihän siitä voinut tulla tolkkua, sillä eivät ne kohta voineet ymmärtää sekavia olosuhteita. Todellisessa tuskassa näin illan lähestyvän, mutta sittenkin meni kaikki hyvin. No sotamiehet, jotka olivat olleet harjotuksissa, hankkivat itselleen edustajia palvelukseensa — he olivat saaneet vihiä muutamista sanoista, jotka kenraaliharjotuksessa olivat päässeet suustani: 'täytyy kai lähettää noutamaan ryssiä', ja se oli innostuttanut heitä. Mutta syntyi uusi pulma. Kun vanhat ja uudet tulivat saapuville, mistä saada pukuja kaikille? Onneksi on meidän sotilaspuvustomme niin runsas, että kaikki selviytyi verraten helposti. Mutta päähineet! Kultakaskit olivat unohtuneet Helsinkiin, samoin mustat nahkakaskit. Nyt täytyi ottaa kaikki kypärit, ja kun ne loppuivat baretit ja lakit. En uskaltanut lähettää ketään pois, sillä silloin he olisivat toisella kerralla jättäneet minut pulaan, mutta kyllä minua värisytti kun näin pari upseeria esiintyvän habilléhatuissa. Onneksi oli näyttämöllä semmoinen sekamelska, että yksityiskohtia tuskin huomattiin. Ensi kerraksi olen pyytänyt Savolaisen hankkimaan pari harmaata hattua. Huone oli kokonaan loppuun myyty. Maanantaina [Kustaa Adolfin päivänä 6/11] odotamme yhtä hyvää tuloa. Mutta valitettavasti emme saa juhlanäytäntöä toimeen. Kaarola lähetti näet viime hetkessä sanan, että hän ei voi lausua [Fredr. Cygnaeuksen] Seitsemänkymmentä Demminin luona — 'se on aivan käsittämätön'. Toista lausujaa ei ole. Kuvaelmaa on mahdoton järjestää samana iltana kun annetaan niin suurta tilaa vaativa kappale kuin Regina. Olin hätävaraksi tilannut proloogin Erkolta, mutta hän oli kuullut Kaarolan lausumisesta puhuttavan ja luuli ettei häneltä mitään tarvittaisi."

"Täällä on ollut oikea juhlaviikko. Kaarola sai keskiviikkona Leonardassa kauniin rannerenkaan ja laakeriseppeleen; Aalberg eilen loistavan rannerenkaan ja sormuksen (yhteensä 1,000 markan arvoiset) sekä kukkakimppuja ja laakeriseppeleen; Böök niinikään hyvin kauniin kukkavihkon. — Sala teki eilen hyvän edistysaskeleen. Hänen Hieronymukseltaan puuttui tosin auktoriteettia, mutta hän antoi roolille jonkun sisällisen elämän, joka teki sen todennäköiseksi ja ihmiselliseksi. Me voimme varsin hyvin antaa hänen esittää se Helsingissä; Lindfors (Bertel) tuli nuhteettomasti toimeen suomenkielellään." —

Regina annettiin toisen kerran täyttä täydemmälle huoneelle (1,037 mk), ja senkin jälkeen vielä kaksi kertaa. Emilie lausuu Kaarlon kirjeen johdosta ilonsa näyttelijöiden saamista lahjoista, toivoen ettei nti Hacklin jäisi aivan osattomaksi resetissään, joka oli määrätty 17 p:ksi. Toivo ei pettänytkään. Esiintyen Helenana Murtovarkaudessa hän sai paitse kukkia kultaisen rannerenkaan, hopeisen kahviastiaston y.m., niin että sanottiin hänen tehneen murtovarkauden yleisön suosioon. Syynä siihen että Sala näytteli Hieronymusta oli Axel Ahlbergin poissaolo. Tämä näyttelijä oli näet toukokuulla saanut teatterista apurahoja lähteäkseen kesällä opintomatkalle ulkomaalle, mutta hän ei mennyt Turkua pitemmäs, vaan oleskeli siellä siksi kun hän marraskuun lopulla palasi seurueeseen!

Viipurin aika oli monesta syystä vaikea. Oli päätetty että seurue vasta jouluksi palaisi Helsinkiin, mutta Viipurissakaan ei voitu olla kauemmin kuin joulukuun alkuun, sillä siitä ajasta oli teatteri vuokrattu rva Littmarkin seurueelle. Lokakuun lopulla Bergbom kävi Pietarissa tiedustelemassa sopisiko lähteä sinne, mutta mitään varmuutta hän ei voinut saada, vaan jatkettiin neuvotteluja pitkin marraskuuta, siksi kun vihdoin viime hetkessä sopimus ja päätös mennä sinne syntyi. Hän piti matkaa tärkeänä sentähden, että seurue Pietarissa saisi nähdä eteviä näyttelijöitä. Edelleen oli Venetian kauppias valmistuksen alaisena, vaatien pukujen y.m. tähden paljo puuhaa. Ja kaiken päälliseksi Bergbom marraskuun keskivaiheilla oli sairaskin. "Me makasimme vuoteella yhtä aikaa Vilho, Kallio, kapellimestari ja minä", hän kirjoittaa sisarelleen 19/11, "ei koskaan teatteri ole ollut päättömämpänä. Aspegrenkin on sairas, niin että Nyrnbergin nukki on lykätty tuonnemmaksi."

Kaiken mainitun johdosta Emilie on kovin levoton. Hän oli pikimmältään käynyt Viipurissa Kastilian Juannan valmistusten tähden, mutta valittaa ettei saanut olla auttamassa Reginan näyttämöllepanossa ja surkuttelee Kaarloa, hän pelkää Pietarinmatkaa, sillä se voi aiheuttaa vieläkin useampia sairaudentapauksia, hän lähettää milloin mitäkin, teettää uusia pukuja ja tahtoo tulla Viipuriin viikoksi ennen Venetian kauppiaan ensi-iltaa. Mutta jos hän on huolissaan vastoinkäymisistä ja vaikeuksista, on hän myöskin iloinen menestyksestä, koskekoon se teatteria yleensä taikka yksityisiä jäseniä. Sanalla sanoen hänen sielunsa on Viipurissa, vaikka hän ruumiillisesti on Helsingissä. —

"Hyvästi nyt, rakas Kaarlo", hän päättää kirjeensä 20/11. "Toivon että tapaamme toisemme keskiviikkona [22/11]; tilaa minulle huone. Jollei kellään ole aikaa tulla vastaanottamaan minua, niin tulen hyvin toimeen yksinkin. Tulen suoraa päätä teatteriin, jos olet niin terve, että olet siellä. Jumalan haltuun, rakas Kaarlo! Oma sisaresi Emilie. — Olen hyvin iloinen, että viipurilaiset ovat olleet niin ystävällisiä Annia kohtaan."

Marraskuun lopulla annettiin m.m. Sirkka (Lindfors — Didier) ja Jane Eyre; mutta l/12 oli Shakespearen Venetian kauppiaan ensi-ilta. Toisen kerran meni sama kappale 4/12, Bergbomin hyväksi, s.o. teatterin "vanhojen velkojen" lyhentämiseksi. Se oli viimeinen näytäntö. — Kaikkiaan annettiin Viipurissa 31 näytäntöä, joista tulot olivat 22,205 mk. Menot nousivat kuitenkin 972 mk korkeammalle.

Pietarissa annettiin 8 näytäntöä, ensimäinen 7/12 ja viimeinen (Leinon hyväksi) 23/12. Seurue esiintyi Kauppapalvelijain klubissa vastaperustetun Pietarilaisen Suomalaisen Seuran nimessä. Seura hankki luvan viranomaisilta, otti tulot, suoritti päiväkustannukset ja piti huolen kaikesta. Kun menot oli maksettu, jätettiin voitto teatterille, kumminkin sillä ehdolla että se mikä nousi yli 400 ruplaa näytännöstä annettaisiin takaisin Seuralle johonkin yleishyvään tarkotukseen käytettäväksi. Tulot olivat niin runsaat, että teatteri todella sai 400 ruplaa kultakin näytännöltä ja että Bergbomilla (vaikka Pietarissa oli ostettu kaikenlaista teatterin tarpeisiin) Helsinkiin tullessaan oli 78 r. 17 k. puhdasta rahaa.

Paitse pienempiä näytelmiä esitettiin Jane Eyre, Noora, Mustalaiset ja Murtovarkaus. Suosiollisia arvosteluja oli m.m. St. Petersburger Heroldissa ja näkee niistä varsinkin Ida Aalbergin herättäneen huomiota. Seuraavissa otteissa lausuu saksalais-venäläinen arvostelija näyttelijättärestämme melkein yhtä ylistäviä sanoja kuin hänestä kirjoitettiin Unkarissa:

"Nti Aalberg", sanotaan lehdessä 17/12, "on traagillinen rakastajatar ensi arvoluokkaa. Hän voi viehättää sinua ja voi saada sinut kauhistumaan, niin, hän voi herättää meissä suurinta vastenmielisyyttä, mutta hän ei voi koskaan jättää sinua hetkeksikään ynseäksi." — Puhuttuansa neiti Aalbergin ulkomuodosta ja hänen virheistään, joihin näyttelijättären nuoruus on pääsyynä, arvostelija jatkaa: "Kun nti Aalberg astuu näyttämölle, on ikäänkuin äkkiä joutuisimme suitsuvan tulivuoren ääreen. Intohimo on se ilmakehä, joka häntä ympäröi, kalvava intohimo puhuu hänen silmistään. Kuulunee kummalliselta, mutta asia on kumminkin niin: nti Aalbergilla on sitä liian paljo, ja se on sangen vaarallista, jollei hän samalla osaa säästää voimiansa. Jo alusta alkain on joka jäntere, joka veren pisara kovimmassa pinnistyksessä, joka ei ainoastaan kiihdy näytöksestä näytökseen, kohtauksesta kohtaukseen, mutta sanasta sanaankin. — Mihinkä semmoinen kiihtyminen lopulta johtaa? — Vaan en tahdo olla paha enkä myöskään imarrella. Nämä puutteet on aika, opinto, koulu ja ennen kaikkea — kärsivällisyys tasottava ja poistava, puhdas kulta välkkyy kumminkin aina näkyviin. Hän voi myös olla leppeämpi, levollisempi, vieläpä ilkamoinenkin, niinkuin Wilbrandtin komediassa 'Ensi lempi', jossa hän näytteli mestarillisesti. Kaikissa tapauksissa on hyvin ilahduttavaa, että nti Aalbergissa olemme havainneet taiteilijan, jossa hienon hieno runollinen aisti ja vakaa taiteilijan pyrintö ovat yhdistyneet semmoiseen tahdon voimaan, jota harvoin tavataan, ja vielä harvemmin tavattavaan kykyyn. Ja kun nti Aalberg on oppinut täydellisesti hallitsemaan niitä eteviä lahjoja, joita hänellä on, ja sitä meidän ei tarvinne kauan odottaa, on Suomen runotar laskeva seppeleen hänen, Suomenmaan ensimäisen suuren näyttelijättären päähän."

Nähtyänsä Nooran kirjoittaa sama arvostelija 20/12: "Mitä tulee nti Ida Aalbergin käsitykseen Noorasta, niin täytyy meidän heti muuttaa ensimäinen Jane Eyren johdosta kirjoittamamme arvostelu; hänen Nooransa pakottaa meitä suoraan tunnustukseen ja teeskentelemättömään ihmettelemiseen. Niin johdonmukaista ja todella luonnollista luonnekuvausta, sellaista hienoutta erityiskohdissa voi ainoastaan taiteilija saada toimeen, jolla on hehkuva nero ja tarkan tarkka ymmärrys, ja meidän täytyy nyt peruuttaa se moite, jonka teimme hänen taiteellisesta maltinpuutteestaan; selvään näki, että hän ohjasi jokaista kohtaa, joka eri värettä Nooran luonteessa." — Arvostelija tarkastaa sen jälkeen nti Aalbergin näyttelemistä alusta loppuun ja sanoo, että sille, joka osaa niin näytellä, ei! ei näytellä, vaan elää näyttämöllä, sille voi näyttämötaide uskoa vaikeimmat tehtävät. Muutamien pienempien muistutuksien jälkeen hän lopuksi onnittelee tri Bergbomia, että hänellä on seurueessaan niin arvokas kyky, jota ei ainoastaan jokainen teatteri, vaan jokainen kansa kadehtii häneltä.

Bergbomilta ei ole kirjeitä, joissa puhutaan Pietarin matkasta, sillä Emilie oli alussa siellä mukana. Sitä vastoin jälkimäinen kirjoittaa siitä nti Elfvingille: — "Oletko nähnyt ja kuullut kuinka suuri menestys teatterilla oli Pietarissa? Taloudellisesti matka päättyi oivallisesti, ja tunnustus, jonka saimme, oli erinomainen. Eräs venäläinen lehti kehotti Pietarin kaikkia taiteilijoita tutkimaan suomalaista näyttämöä, eritoten naisia, ei ainoastaan heidän kykynsä tähden, vaan myöskin heidän erinomaisen sivistyneen esiintymistapansa tähden! Vaikeaa siellä kuitenkin oli kurjan näyttämön vuoksi. Sitäkin kurjemmat olivat pukuhuoneet y.m., mutta salonki oli kaunis ja suuri. Menot olivat kuulumattoman suuret, mutta kun tulot olivat hyvät, niin se ei haitannut." —

Onhan menestys aina ilahduttava, mutta nyt niinkuin ainakin se oli kalliisti maksettava suruilla ja huolilla. Sen näemme seuraavista otteista Emilien kirjeistä, jotka tavan mukaan käsittelevät teatteri-, yleisiä ja yksityisiä asioita sekaisin:

(22/11). "Viikingit ja svekomaanit yleensä tekevät kuulumattomia ponnistuksia, ja minun täytyy tunnustaa että olen hyvin levoton.[47] Onnistuvatko he nyt tuhota sen alun sivistykseen ja kulttuuriin, jonka me toiset sanomattomalla vaivalla ja uhrautuvalla, rakkauden innostamalla työllä olemme saaneet toimeen? Kasvu on vielä heikko ja on helposti tallattavissa: suojatkoon sitä Jumalan varjeleva käsi ja antakoon hän meille voimaa ja rohkeutta jatkaa vaikeaa taistelua. Tiedätkös tavasta valtaa minut oikea tuska ja epätoivo ajatellessa, että kaikki tämä työ kenties on ollut turha. — Ylistyslaulut Lagerborgin muistolle ovat suuresti huvittaneet minua. — Samat henkilöt, jotka ovat laulaneet hänen kunniaansa pilviin asti, puuhaavat samalla aikaa kaikin voimin tehdäkseen tyhjäksi hänen elämäntyönsä — Dagbladin! Muuta hän ei ole saanut aikaan ja kurjaa on, että sen oma ystäväpiiri katsoo tarpeelliseksi tehdä voitavansa saadakseen toisen lehden sijaan, missä siis on hänen suuruutensa?"

(Uudenvuodenaattona). "Rakas Betty! Kiitos, rakas uskollinen ystäväni, kaikesta ystävyydestä ja hellyydestä tänä vanhana vuotena. Muutamien tuntien päästä se iloineen ja suruineen kaatuu hautaansa. Mitä vanhemmaksi tulee, sitä lukuisampia tuntuvat jälkimäiset olevan, mutta se kai tulee siitä, että ne tulevat yhä raskaammiksi kantaa, sitte kun nuoruuden kevyt mieli ja valoisat toiveet ovat hävinneet." — —

"Vanha vuosi on meillä päättynyt hyvin huolestuttavasti! Kaarlo on koko syksyn ollut huononlainen ja Pietarista hän palasi lauantaina, ennen jouluaattoa, niin sairaana, että hän siitä asti on maannut. Omin voimin hän tosin tuli kotiin, mutta sen jälkeen hän ei ole voinut liikuttaa jalkojaan, ne ovat aivan hervottomat reumatismista. Eilen hän oli vähän parempi ja koetti liikuttaa niitä, mutta tänään hän on taas huonompi. Hän käyttää hieromista ja lämpimiä kylpyjä, mutta saadakseen hänet vuoteelta, täytyy meillä olla kolme miestä apuna. Hän on toki jotenkin hyvällä tuulella ja alistuvainen, mutta ymmärräthän kuinka epätoivoinen asema on. Viipurissa Böök alkoi sylkeä verta, mutta hän ei välittänyt siitä vaan oli liikkeellä, eikä lääkärikään siellä, paha kyllä, varottanut häntä. Verisuoni oli puhjennut, ja kun tulimme Pietariin kutsuimme tri Collanin, joka käski hänen olla mahdollisimman varovainen ja liikkumatta. Emme vielä tiedä, milloin hän voi esiintyä. Työ on seisahduksissa: Ahlbergin poissaolon tähden meni syksy niiden harjottamiseen, joiden täytyi ottaa hänen roolinsa. Nyt taas Böökin sairaus on estämässä työtä. Et voi ajatella kuinka pimeältä ja vaikealta kaikki näyttää. On kyllä väärin että näin vaikeroin suurista huolistamme, mutta olen niin kerrassaan alakuloinen, etten voi muuta. Vilho on yhä edelleen sairas eikä koskaan parane; hän on esiintynyt kolme kertaa tänä vuonna!" —

(5/1). "Bettyseni! Kaarlo on tänään vähän parempi. Sitte kun viimeksi kirjoitin, on reumatismi noussut korviin asti, niin että hän ei ole voinut kääntää taikka liikuttaa päätään; toinen käsivarsi ja käsi ovat myöskin olleet kokonaan taudin vallassa. Nyt on pakotus vähennyt, ja hän tuntee voivansa paremmin. Kiitos ystävällisyydestäsi ajatella arpajaisia, mutta älä ryhdy siihen tänä vuonna. Teatterilla on vielä noin 20.000 mk viimeksi kerättyjä rahoja, siis täytyy sen tulla toimeen tämä vuosi ja tulevakin. Kaarloa varten yksityisesti ei käy laatuun, hän ei tahdo eikä voi vastaanottaa mitään semmoista. Kiitos kuitenkin, oma ystäväni, että aina ajattelet meitä." —

Kuinka kauan Kaarlo makasi sairaana, sitä emme tarkoin tiedä. Vasta lähes kolme kuukautta myöhemmin (25/3) kirjoittaa Emilie: "Kaarlo on joka päivä liikkeellä ja johtaa työtä teatterissa. Tosin hän on vielä heikko, jalat ovat raskaat ja kädet kankeat ja taipumattomat, mutta tuskin voikaan toivoa, että hän tulee oikein terveeksi, ennen kun saamme kesälämpöä." Tästä päättäen oli tauti kestänyt kolmatta kuukautta. Siitä huolimatta olivat näytännöt seuranneet toinen toistaan tasaisessa jonossa, siitä saakka kun toisena joulupäivänä oli alotettu Sirkalla.

Tammikuulla[48] esitettiin kaksi helsinkiläisille uutta kappaletta, nimittäin Leonarda kolme kertaa (10/1-14/1) ja Kastilian Juanna kuusi kertaa (24/1-4/2). Björnsonin etevä uudenaikainen draama ei Helsingissäkään saavuttanut sitä tunnustusta yleisön puolelta minkä se olisi ansainnut. Syy kai oli sama kuin Tukholmassa (kats. ylemp. s. 6), että se on liian hieno suurelle yleisölle. Esitystä ei kuitenkaan sovi syyttää, sillä se oli hyvä. Erittäin ovat mainittavat nti Avellan nimiroolissa ja nti Aaltola, joka Oogotina ensi kerran ja odottamattoman hyvästi näytteli suurempaa osaa. Kahta vertaa paremmin menestyi intohimoinen espanjalainen draama. Ei suinkaan sentähden että se olisi ollut runollisesti etevämpi, vaan sentähden että sen romanttis-historiallinen tausta ja asu, kaukainen etelämainen elämä jyrkkine ristiriitoineen, puettuna mitä taidokkaimpaan, jännittävään toimintaan, olivat paljo enemmän omansa herättämään tavallisen katsojakunnan mielenkiintoa. Sen lisäksi pääosa tarjosi nti Aalbergille, joka esitti sen mestarillisesti, tilaisuutta osottaa uusia puolia luontaisesta kyvystään kuvata rajatonta intohimoa ja voimakkaita mielenkäänteitä.

Helmikuulla tuli ensin Valapatto, jossa Leino oli astunut Vilhon sijaan ja näytteli sangen etevästi Mathias Fernerin, ja sen jälkeen 14/2 uusi kappale, N. Salon suomentama rva A. Ch. Edgrenin 3-näytöksinen Keijukainen . Samoin kuin Noorassa, kuvataan siinäkin miten perhosluontoinen rouva herää vakavampaan elämänkäsitykseen, joskin sentään lähemmin liittyäkseen mieheensä eikä lähteäkseen kotoa. Nti Aalberg oli oivallinen pääosassa, samoin kuin Avellan kreivinnana, ja muutkin täyttivät paikkansa, ja yhteisnäytteleminen oli vallan hyvä, mutta kuitenkin meni näytelmä vain kolme kertaa — vähäinen tulos paljosta vaivasta. Seuraavina viikkoina esitettiin Murtovarkaus kaksi ja Regina von Emmeritz neljä kertaa, joista näytännöistä mainittakoon, että edellisen ohella Filip Försten (21/2) suoritti erinäisiä laulunumeroita sekä että jälkimäisen ensimäinen näytäntö (2/3) annettiin Ida Aalbergin hyväksi ja senvuoksi oli laadultaan juhlantapainen. Silloin luultavasti Z. Topeliuksessa heräsi ajatus, joka tuli ilmi pari viikkoa myöhemmin (18/3) kun Minna Canthin uutta näytelmää näyteltiin kolmatta kertaa. Sinä iltana näet Reginan tekijä antoi nti Aalbergille muistolahjan, kultaisen kruununmuotoisen rintakoristeen, johon oli sovitettu miekka kaiverrettuine kirjoituksineen: "Ruhtinatar Reginalle" — runoilijan kiitos siitä taiteellisesta tavasta, millä näyttelijätär oli tulkinnut hänen luomansa. — Toinen resetti-ilta oli 9/3 Vilholla, jonka, lääkärin neuvosta, oli lähteminen Görbersdorfiin, tuonne rintatautisten tunnettuun parantolaan. Itse hän ei kuitenkaan kyennyt esiintymään. Ohjelmassa oli m.m. Molièren Lääkäri vastoin tahtoansa, ja siinä näytteli ensi kerran suurempaa koomillista roolia Adolf Lindfors, joka oli Vilholta perivä muutkin sentapaiset tehtävät. "Hän onnistui hyvin, ja yleisö, joka tuskin hetkeäkään taisi nauruansa pidätellä, osotti mieltymystään huutamalla hänet useampia kertoja esille joka näytöksen jälkeen" (U. S.).

Jo seurueen ollessa Kuopiossa oli Minna Canthin uutta näytelmää Roinilan talossa ruvettu harjottamaan, mutta työ jäi silloin keskeneräiseksi, syystä kun teosta vielä oli korjattava. Lokakuun 18 p. tekijä kirjoittaa Bergbomille: "Vihdoin ja viimein olen saanut vähän rakkauden kuohua Annalle ja Maunolle", ja hän lähettää käsikirjoituksen. Mutta ei näytelmää esitetty Viipurissakaan, missä teatteri oli siihen aikaan, vaan tuli ensi-ilta vasta Helsingissä 14/3. Murtovarkauden herättämä mieltymys sai yleisön uteliaisuudella odottamaan tätä uutta kansannäytelmää, ja ilolla se havaitsi siinä saman raikkaan maalaisilman kuin edellisessä. Näyttelemistä sanottiin hyväksi ja sujuvaksi, vaikkei kaikki esiintyjät olleetkaan yhtä tyydyttäviä. Böök, joka pitkän ajan päästä jälleen kykeni näyttämölle, oli kerrassaan etevä uljaana pohjalaisena, Maunona, nti Hacklin niinikään viehättävä Ellinä ja nti Stenberg hyvä Leenana; sitä vastoin Ida Aalberg "ei ollut oikealla alallaan" Annana eikä rva Aspegren oikein luonnistunut Sannana. — Tekijä saattoi kuitenkin olla tyytyväinen ei ainoastaan näyttämölliseen menestykseen, sillä kappale meni keväällä kaikkiaan viisi kertaa, vaan rahalliseenkin. Teatterilta Minna Canth sai 300 mk ja sen lisäksi Suomalaisen Seuran palkinnon 640 mk parhaimmasta tällä näytäntökaudella esitetystä suomalaisesta alkuteoksesta, jonka palkintotuomarit (F. Perander, B. F. Godenhjelm, E. Aspelin, K. Bergbom ja V. Löfgren) yksimielisesti hänelle määräsivät. Kirjeessä Bergbomille 11/5 rva Canth pukee kiitoksensa näihin sydämellisiin sanoihin:

"Mitä sanoisin, hyvä Tohtori, rahalahjoista, jotka minulle lähetitte? Olen niin hämilläni, etten osaa sanoa yhtään mitään. Tuo suuri menestys hämmästyttää minua, melkein pelkään sen seurauksia. Hartaimmat kiitokseni, hyvä Tohtori! Jos edespäin voisin jotakin parempaa toimeen saada, kuinka onnellinen silloin olisin."

Huhtikuulla tuli toisia uutuuksia. Kuopiosta peräisin oli samoin kuin edellinen näytelmä, 1-näytöksinen huvinäytelmä Tätä nykyä , jonka tekijä oli Pio Talmaa (rva Elisabeth Stenius). Painamatta jäänyt kyhäelmä oli aineensa puolesta kylläkin harvinainen, siinä kun kosketeltiin ajan puolueriitoja. Kesällä kerääntyy maalaiskartanoon sukulaisia, joista yksi, pohjalainen maisteri, on ankara, oikea K.P.T-läinen fennomaani, toinen, liberaalinen tohtori, on puhdasverinen dagbladilainen, kolmas, vastaleivottu ylioppilas, mitä kiivain viikinki j.n.e. Nämä törmäävät toisiansa vastaan, jopa niin tulisesti että pohjalainen läimäyttää uusmaalaista serkkuaan korvalle, mutta kaikki päättyy vihdoin rauhaan, ja fennomaaninen maisteri saa talon tyttären omakseen. Kappaleen juoni oli yksinkertainen ja puolueolojen kuvaus viatonta laatua, mutta vaikkei tekijä pyrkinyt korkealle eikä syvälle, olivat katsojat toki huvitettuja. Ennen muita kiitettiin Weckmania keltanokkana ja Salaa liberaalina. Pikku näytelmä meni kolme kertaa.

Uusi Helsingissä oli myöskin 13/4 ensi kerran esitetty Venetian kauppias. Tämä toinen Shakespearen näytelmä suomalaisella näyttämöllä herätti tuskin vähempää juhlatunnelmaa kuin Romeo ja Julia kaksi vuotta ennen; se meni neljä kertaa peräkkäin. Menestys riippui tällä kertaa paremmin oivallisesta yhteisnäyttelemisestä ja näyttämöllepanosta kuin yksityisten näyttelijäin taiteesta. Karnevaliyö gondoleineen, serenadeineen ja riehuvine naamiojoukkoineen, samoin kuin kuutamokohtaus Belmontin puistossa, Portian juhlasali j.n.e. antoivat laitoksiin nähden enemmän kuin oli osattu odottaa. Yksityisistä osista näyteltiin Shylock ja Portia etevimmin. Leino oli voimakas ja luonteenomainen ja hänen mahtavassa ulkonaisessa olennossaan oli jotakin, joka sai ajattelemaan langennutta patriarkkaa. Esityksen huippukohdat olivat kohtaukset Tubalin kanssa ja oikeuden edessä, joissa koronkiskurin intohimo nousee korkeimmilleen. Niissä Leino merkillisellä kyvyllä käytti lahjojaan, saavuttamatta kuitenkaan korkeinta kantaa, jossa yksityispiirteiden tarkotus kerrassaan katoaa kokonaisuuteen. Nti Avellanin Portia oli yhtä huolekas kuin taidokas käsityksen ja esityksen puolesta ja nousi korkeimmilleen tuomiosalissa, missä hänen, koettaessaan lepyttää julmaa juutalaista, onnistui saada sydämen ääni kuuluville. Muista ansaitsevat mainitsemista Böök suruttomana, ritarillisena Bassaniona ja Lindfors hullunkurisena Lancelot Gobbona.

Saman kuun lopulla oli vielä kotimainen premiääri, kun 25/4 näyteltiin E. I. Roinin 3-näytöksinen draama Valansa rikkojat . Ensi-iltana oli huone täysi ja katsojat hyvin suosiollisia, mutta kahtena seuraavana oli yleisö vähälukuinen ja laimea. Itse asiassa kypsymätön nuoruuden teos ei ansainnutkaan sitä kiitosta, jonka ystäväkritiikki sille ensi hetkellä soi. Jos tekijä olisi tyytynyt alkuaiheeseensa, jona kai on pidettävä Savon jääkärien kapinoiminen lakkaamattoman peräytymisen johdosta 1808-09 vuoden sodassa, niin hän ehkä olisi saanut eheää ja vaikuttavaa aikaan, mutta kun hän yhdisti siihen Sprengtportenilaisen aatteen ja ennenaikaisia yhteiskunnallisia harrastuksia puhumatta liian monesta lemmenjutusta, tuli kokonaisuus kovin sekavaksi. Vaikka Bergbom tyystin huomasi kappaleen heikot puolet, pani hän paljon huolta ja vaivaa sen esittämiseen, siten kehottaakseen tekijää jatkamaan. Roinin draamallinen tuotanto päättyi kuitenkin siihen.

Vapunpäivänä Anni Hacklin lauloi viimeisen kerran Laululintusena ja Saimaan rannalla ja 4/5 suosittu näyttelijätär esiintyi viimeisen kerran — Ellinä Roinilan talossa — s.o. viimeisen kerran teatterin jäsenenä. Huone oli täpösen täynnä, ja suosionosotukset mitä lämpimimpiä, niin teatterissa ja niin myöhemmin nti Hacklinin kunniaksi toimeenpannuilla illallisilla. Kohoamatta korkeampaan taiteellisuuteen oli nuori näyttelijätär luonnollisen raikkaalla, miellyttävällä esiintymisellään ja laulullaan herättänyt vilpittömän myötätunnon yleisössä, niin että se kaipaus, jolla nähtiin hänen eroavan, oli täysin teeskentelemätön. — Tuskin viikkoa myöhemmin oli näytäntökauden viimeinen ensi-ilta: 11/5 näyteltiin K. W. Järnefeltin suomentama E. Scriben 5-näytöksinen draama Adrienne Lecouvreur , jonka nimiosa tarjoaa mainion tehtävän murhenäytelmä-näyttelijättärelle — meillä Ida Aalbergille. Nuori tragediennemme kyllä ei luonut onnettomasta Adriennestä täysin ranskalaista, mutta silti ei suinkaan vähemmän inhimillistä kuvaa.

Hän viehätti katsojaa, tämän kirjan tekijä arvosteli Valvojassa, ensiksikin neidollisella ja henkisellä ylevyydellä, joka yhdistettynä mitä arvokkaimpaan ulkonaiseen käytökseen erotti tämän rokokooajan näyttelijättären ympäristöstään, ja toiseksi ilmaisemalla hehkuvaa rakkauttaan sillä salaperäisellä sulolla ja naivisella hillitsemättömyydellä, jotka ovat ensi lemmen tunnusmerkkejä. Neljännessä näytöksessä, missä Adriennen tulee lausumalla Racinen säkeet ikäänkuin murskata kilpailijansa, hän myöskin vaikutti tunteen totuudella, mutta ei siten että hän olisi tavotellut sankarimaisuutta (jota kai runoilija on tarkottanut), vaan niin että väkisin hillitty itku värisytti hänen ääntänsä. Koko vaikean viidennen näytöksen nti Aalberg suoritti ihmeellisen kauniisti. Kuolemankohtauksen eri käänteet, myrkyn synnyttämä sekaannus ajatuksissa hurjaan mielipuolisuuteen saakka, selviäminen siitä ja ruumiinvoimien ja elämän sammuminen tulisissa tuskissa kuvattiin liikuttavan todellisesti ja taiteellisen eheästi ja niin että henkinen tuska aina oli pääasiana. Korkeimmalta kannalta arvostellen saattoi kai muistuttaa, että kokonaisuudelta puuttui tyyliä, joka aina pitää yleisluonnetta silmällä. Se johtui siitä että näyttelijättärestä joka yksityiskohdan todellisuus oli yhtä tärkeä, mutta täyttäen taiturimaisen tehtävän — sillä semmoinen tämä Rachelille kirjoitettu rooli on — sydämensä hehkulla, hän teki enemmän kuin moni maailmankuulu näyttelijätär on tehnyt. Ida Aalberg näytteli roolin siihen tapaan kuin aikoinaan rva Emmy Achté Leonoran Trubadurissa (kts. II s. 161). — Näytelmän loistavaan menestykseen myötävaikuttivat varsinkin nti Avellan — ruhtinatar de Bouillon, Leino — Michonnet ja Böök — Maurice kreivi. Adrienne Lecouvreur meni viisi kertaa, viimeisen kerran 24/5, jolloin nti Aalberg tuli erityisten suosionosotusten esineeksi, kun näet oli tietty, että näyttelijätär parin päivän päästä oli lähtevä pitemmälle ulkomaanmatkalle. Paitse runsasta kukkasadetta ja melkoista rahalahjaa kristallilippaassa sai hän laakeriseppeleen, jonka nauhoissa oli kirjoitus: "Ihanteiden ilmiloihtijalle, isänmaamme ikilemmitylle, Ida Aalbergille Suomen ylioppilailta".

Kolme päivää myöhemmin 27/5 tapahtui keisari Aleksanteri III:n kruunaus Moskovassa. Päivää vietettiin juhlallisesti Helsingissäkin ja koko maassa. Suomalaisessa teatterissa oli juhlanäytäntö, jossa esitettiin: Keisarihymni ja Maamme (sekakööri) sekä niiden välissä tilapäärunoelma (nti Avellan) ja vihdoin Venetian kauppias. — Näytännöt päättyivät 3%, jolloin ensi kerran näyteltiin Vilhon suomentama Molièren Luulosairas (Pesonen nimiroolissa ei onnistunut).

Niinkuin ennen on kerrottu, Vilho lähti maaliskuulla Schlesian Görbersdorfiin. Huhtikuun 1 p. hän kirjoittaa Bergbomille tulleensa perille, yhdentoista päivän jälkeen, luullen usein nääntyvänsä tielle. Myöhemmin hän valitti ikävää, mutta virkistyi kuitenkin niin että aikoi käydä Budapestissä Szinnyeitä tapaamassa. Siihen lääkäri ei kuitenkaan antanut suostumustaan, hän 14/5 kertoo Wahlströmille, lisäten: "En tiedä lieneekö hänen kieltonsa varsin tieteellisesti perusteltu, sillä minä olen jo ainakin sen verran miehistynyt, että olen ruvennut jyrkillä vuorenrinteilläkin kiipeilemään, josta oikein ylpeilen itsekseni. — Sano Bergbomille, että mielessäni rupee jo tuntumaan siltä kuin että vielä tänä vuonna olisin mies astumaan näyttämölle." Toisin oli kuitenkin sallittu, kymmenen päivää myöhemmin, toukokuun 21, hän heitti henkensä.

Kun kuolemansana saapui, ei se suuresti hämmästyttänyt ystävä- ja toveripiiriä, joka tiesi kuinka hänen terveytensä oli aikoja sitten uurrettu. Että hän kesti niinkin kauan, jopa jaksoi miltei viimeiseen saakka tehdä työtä ja edistyä taiteessaan, sen selittää hänen sielunsa ja ruumiinsa alkuperäinen voima. Nuorena hän näet oli, vaikka kooltaan pienenläntä, väkevistä väkevin. Vaasan koulun ylimmällä luokalla hän herätti ihmettelevää kunnioitusta poikamaailmassa, kun hän eräässä tavallisessa kahakassa koululaisten ja katupoikien välillä, seisoen muutamalla kaupungin palon jälkeen autioksi jääneellä korkealla kivijalalla yhdellä kädellä heilutti samankokoista vihollista kuin hän itse kivijalan ulkopuolella pudottamatta häntä katuun. Miten tarmokas hänen henkensä oli, sen todistaa hänen näyttelijäuransa, hänen rohkeutensa ensimäisenä antautua sille ja lannistumaton intonsa, millä hän luopuen virkamiehen varmasta asemasta liittyi Bergbomiin sittekin, kun hän jo kerran oli toiveissaan peräti pettynyt. Teatterin alkuvuosina, jolloin oopperan toimiessa Helsingissä puheosaston täytyi kierrellä maaseuduilla, oli Vilhon sekä taiteelliseen kokemukseen että yleiseen sivistykseen perustuva etevämmyys seurueen muihin jäseniin verrattuna erinomaisen tärkeä yrityksen menestymiselle. Mistä olisikaan siihen aikaan alijohtaja saatu, jollei Vilho olisi kyennyt johtamaan seuruetta? On sanottu, että seurue maaseuduilla oli tarpeellista johtoa vailla, mutta silloin on tehty vääryyttä Vilholle. Hän kyllä ei ollut Bergbomin vertainen, mutta hänen taiteellinen ja isänmaallinen harrastuksensa oli alati lämmin ja puhdas, ja seurueen jalommissa jäsenissä hän kehitti samaa henkeä. Ilman hänen uutteraa toimintaansa olisi teatteri tuskin noiden seitsemän oppivuotensa jälkeen ollut niin valmis kuin se todellisuudessa oli, ja sentähden sanotaankin U. S:n muistosanoissa oikeudenmukaisesti, että Oskari Vilho Kaarlo Bergbomin rinnalla on Suomen sivistyshistoriassa mainittava Suomalaisen teatterin perustajana.

Samassa kirjoituksessa luetaan seuraava, Kaarlo Bergbomin tekemä henkevä luonnekuvaus Vilhosta taiteilijana:

"Totuutta Vilho koko sydämensä voimalla ennen kaikkea haki taiteessansa, ja hän sitä löysikin. Hän ei milloinkaan lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vaan olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, eikä liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Aina kappale elämätä ilmestyi katsojalle hänen luomissaan henkilöissä. Ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eikä viehättäviä: ääni heikko, vartalo vähäpätöinen, kasvot jokapäiväiset. Mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareja varten hänessä ei ollut kylläksi monivärisyyttä, Schillerin leveätä paatosta hän pikemmin ihmetellen pelkäsi kuin suosi; mutta missä sielutieteellinen analysi oli pääasiana, taikka missä huumori samalla kertaa nauraa ja itkee ihmisluonteen heikkouksia, siinä Vilho oli omalla alallaan, siinä hän tiesi yhdistää todellisuuden ja taiteen vaatimukset suurenmoiseen vaikutukseen. Missä hänen kykynsä rajat tai esteettinen vakaumuksensa eivät sallineet hänen seurata tekijää, hän ei milloinkaan teatterikujeilla koettanut laajentaa piiriänsä. Hän oli mieluummin kuiva kuin valheellinen. Yleensä hän ei rakastanut liian jyrkkiä piirteitä henkilöissään, hän koetti aina tehdä ihmisensä niin inhimillisiksi kuin mahdollista. Piispa Nikolaan fantastista symboliikkaa, Mathias Fernerin kolkkoa uskonvimmaa, hulluutta Harpagonin intohimossa hän laimensi tai sysäsi syrjään; mutta kuinka kammottavan eläväksi Vilho kuitenkin teki tuon kuolevan ukon, tuon tunnonvaivoihinsa sortuneen isän, tuon onnettoman saiturin! Vilho teki henkilönsä mielellään rakastettaviksi, aina säälittäviksi. Hänen realisminsa ei tiennyt mitään tuosta kylmästä julmuudesta, jolla useat nykyajan taiteilijat paljastavat ihmisheikkouden haavat."

"Vilho oli suomalainen taiteilija; hän rakasti suomalaista isänmaataan ja suomalaista taidettansa palavasti. Ne olivat hänelle jotain yhteistä. Hänen korkeampi käsityksensä nauroi tuolle taiteellisen puolisivistyksen lörpötykselle, jonka mukaan taide muka on kosmopoliitta. Hän tiesi että suomalaisen taiteilijan korkein kunnianhimo on oleva: luoda suomalaisia henkilöitä. Hänen Topiaksensa, Aapelinsa, Zakeuksensa y.m. ovat kauniita todistuksia siitä. Vilhoa voi syystä sanoa suomalaisen näyttelijätaiteen perustajaksi. Mitä nuoressa teatterissamme siinä kohden on omituista, se on paraasta päästä luettava hänen ansioksensa."

"Toverina hän oli hyvin rakastettu suoran, rehellisen, sydämellisen luonteensa tähden. Vihamiestä hänellä ei ollut."

Vihdoin on muistettava, että Vilho kirjailijanakin on tehnyt työtä teatterin hyväksi. Tosin hän ei luonut mitään alkuperäistä, mutta hän suomensi eri kielistä useita huvinäytelmiä, niinkuin ylempänä eri paikoin on mainittu. — Vilho ei saanut viimeistä leposijaansa isänmaan povessa, vaan vieraassa maassa, missä kuolema hänet saavutti.

Tämänkin vuoden lopputulos oli hyvänlainen, sillä vajaus teki 11,380 mk, se on kolmatta tuhatta vähemmän kuin edellisenä vuonna. Koska arpajaisrahoja oli käytetty ainoastaan 8,200 mk eikä (entisiä) kannatusrahoja enemmän kuin 550, on ansio tuloksesta näytäntöjen. Niitä annettiin 30 enemmän kuin edellisenä vuonna ja tulot olivat kuitenkin melkein yhtä hyvät, nimittäin 630:03 iltaa kohti.

Edellisen yhteydessä on mainittava, että neiti Emmy Chydenius [49] 5/9 1882 ilmotti Emilie Bergbomille lahjottavansa teatterille 6,000 mk, jonka summan hän aikoinaan oli lainannut sille ja joka luettiin laitoksen "vanhoihin velkoihin", kuitenkin sillä ehdolla että hänelle maksettaisiin niistä korkoa niin kauan kun hän eli. Jalomielisen lahjotuksen lähin merkitys oli siinä, että Kaarlo ja Emilie vapautettiin velan maksamishuolesta; mutta sittemmin kun lahjottaja oli kuollut 29/12 1883, johtokunta päätti että teatterin tuli suorittaa tämä summa, ja oli se säilytettävä "Emmy Chydeniuksen rahastona", josta korot käytettäisiin apurahoina opintomatkoille lähteville näyttelijöille. Päätös pantiinkin viipymättä toimeen, ja monen taiteilijan matkaraha on jo saanut pienen lisän näistä koroista.

Nti Chydeniuksen lahjotus oli nähtävästi lähinnä aiheutunut niistä puuhista, jotka johtivat siihen että Bergbom-sisarukset tänä näytäntökautena viimeinkin pääsivät vapaaksi noista "vanhoista veloista". Huhtikuulla 1882 A. Almberg oli pyytänyt Emilie Bergbomilta luettelon jälellä olevista veloista. Kiittäen häntä siitä että hän "täydellä todella" tahtoo nämä tiedot, Emilie kirjoittaa:

"— ei suinkaan ole ollut vähin kuorma surkeudessani, että olen tuntenut itseni niin täydelleen ystävieni ylenantamaksi ja poisheittämäksi. En voi sanoa kuinka minua vaivaa kosketella näitä asioita; mutta kuitenkin on niistä jokunen sana lausuttava. Se joka nyt lähinnä ahdistaa minua on 6,000 markan velka E. Chydeniukselle, sen tahdon maksaa ja olen maksava, vaikka rahat otettaisiin pilvistä. Minulla on tosin näinä kuukausina maksettavana 860 mk korkoja, mutta siihen on minulla eläkkeeni y.m. — Työtäni teatterissa en ole koskaan tehnyt rahan edestä, ja pelkkä ajatus ottaa siitä maksua on vaivannut minua. Kumminkin minä, kun viimein sain arpajaisrahoja velkojen lyhentämiseksi, kuittasin 5,600 mk 4 vuoden palkkana, ja kun hädällä ei ole lakia, olen miettinyt että taas kesäkuulla saisin jonkunlaisen n.s. palkan tämän vuoden työstäni sekä samalla edeltäkäsin alkavasta näytäntövuodesta; mitä vielä puuttuu olen koettava hankkia toisella tavalla." —

Velat tekivät vielä kaikkiaan Smk 37,140; mutta ne vähentyivät melkoisesti ensiksikin nti Chydeniuksen mainitun lahjotuksen ja Bergbom-sisarusten tädin, tohtorin rouva Sofie Sanmarkin lahjotuksen kautta, joka jälkimäinen teki 10,000 markkaa. Edelleen annettiin teatterin puolesta Emilie Bergbomille "palkkana" kahdesta vuodesta (1881-83) 4,000 mk, lisäksi saatiin kahdella Kaarlo Bergbomin hyväksi toimeenpannulla näytännöllä 5,140 (Helsingissä 22/5 1882 4,140 ja Viipurissa 3/12 s.v. 1,000), ja loput kerättiin keväällä 1883 teatterin lähempien ystävien kesken. — Näin oli siis vihdoinkin kuoletettu tuo raskas velkakuorma, joka keväällä 1877, olojen pakosta (kts. II, s. 355), oli jätetty Bergbom-sisarusten kannettavaksi. Mitä huolia ja tuskia se oli tuottanut varsinkin Emilielle, sen voimme vain aavistaa, sillä ken olisi niiden historian kirjoittanut. Ote hänen kirjeestään Almbergille sisältää kuitenkin paljo niin selvissä sanoissa kuin rivien välissäkin.

Näytäntöjen luku nousi 122:een ja annettiin niissä: 10 kertaa Kyökissä ; 9 Murtovarkaus, Regina von Emmeritz ; 8 Parisin veitikka, Noora, Mustalaiset, Kastilian Juanna; 7 Saimaan rannalla , Venetian kauppias; 5 Kihlaus, Roinilan talossa , Naimapuuhat, Leonarda, Työväen elämästä, Laululintunen, Adrienne Lecouvreur; 4 Amalia ystävämme , Pikku eversti, Jane Eyre, Lääkäri vastoin tahtoansa, Sirkka; 3 Sotavanhuksen joulu, Tätä nykyä, Valansa rikkojat , Nyrnbergin nukki, Jeannetten häät, Keijukainen; 2 Ensi lempi, Adelaida, Taiteen harrastuksesta, Riita-asia, Don Cesar de Bazan, Isännätön talo, Kavaluus ja rakkaus, Valapatto; 1 Lea, Nummisuutarit, Pormestarin vaali, Kallaveden rannalla, Daniel Hjort (II, 1), Setä, Mestarin nuuskarasia, Kosijat , Kotimatkalla, Remusen kotiripitykset, Taistelujen välillä, Luulosairas.

XII.

Kaarlo Bergbom, joka ei vielä ollut vapaa talvisen tautinsa seurauksista, oli jo toukokuun lopulla lähtenyt ulkomaille. Hänen päämääränsä oli oikeastaan Norjan Sandefjord, jossa hän jo kerran ennen oli kylpenyt, mutta ennen kun hän sinne pysähtyi, tahtoi hän tehdä kiertomatkan nähdäkseen jotakin uutta teatterimaailmassa. Tukholmassa hän kävi Winterhjelmillä, jotka olivat muuttaneet sinne Kristianiasta, ja jatkoi sitte samana päivänä Kööpenhaminaan. Siellä näkemistään hän kirjoittaa (Dresdenistä 3/6):

"Sain erittäin hyvän käsityksen Holger Drachmannin uudesta näytelmästä Strandbyfolk. Kun ei meillä Mustalaisten jälkeen ole ollut ainoatakaan kelvollista ulkomaalaista kansannäytelmää, ottaisin sen mielelläni, mutta epäilen, eikö meidän köyhät näyttämölliset laitoksemme hävitä illusionia. Koristukset eivät olisi kovin vaikeita, mutta valaistustehot ovat sitä arveluttavampia. Raikas, terve henki huokuu tästä Drachmannin runoelmasta. Muutamat kohtaukset ovat ihastuttavia; sommittelu on löyhä ja loppu jotenkin laimea. Olisin suonut, että Ida Aalberg olisi nähnyt rva Henningsin maalaistyttönä, niin hän olisi nähnyt kuinka sivistynyt taiteilija suoriutuu semmoisista tehtävistä. Siinä oli ihmeellinen runouden ja realismin yhteensulatus. Hän on verrattomasti edistynyt sitte kun viimeksi näin hänet. Muutenkin näyteltiin kappale sangen hyvin. — Valitettavasti olin vähemmän onnellinen muina päivinä Kööpenhaminassa. Vanhanlaatuinen, jotenkin sisällyksetön Picardin komedia ja hyvin laiha Farinelli-näytäntö toisena ja ihan kelvoton Mykkä-oopperan esitys toisena."

Berlinissä Bergbom näki Wilhelm Tellin ja Erckmann-Chatrianin uuden draaman Die Rantzau (Les Rantzau), jota hän piti liian pitkäveteisenä ja sentimentalisena ja teknillisestikin heikkona otettavaksi meidän ohjelmistoomme. Dresdenissä oli tarjona mieltäkiinnittäviä Shakespearen englantilaisten kuninkaandraamain esityksiä. Dingelstedt Weimarissa toimitti ensiksi kaikki nämä draamat näyttämölle yhdessä jaksossa. Sitten uudistettiin koe Berlinissä, Wienissä, Münchenissä ja muualla, nyt viimein Dresdenissä.

"Olen nähnyt kaksi osaa Henrik VI:tta, ja tänä iltana tulee Richard III. Luonnollisesti on mielenkiinto enemmän kirjallista kuin näyttämöllistä laatua, mutta kumminkin olen viehättynyt. Esitys osottaa huolellista tutkimusta ja hyvää tahtoa, vaikka tietysti ei saavuteta sitä jättiläismittaa, joka on näille hurjille hahmoille omituinen."

Kun eräs huviretki Dresdenistä Berliniin salli tehdä matkan kolmannella osalla tavallista matkarahaa, Bergbom vielä palasi jälkimäiseen kaupunkiin, nähdäkseen siellä ilmotetut näytelmät Orleansin neitsyt ja Paljo melua tyhjästä — "molemmat tulevan vuoden ohjelmistokappaleita".[50]

"Neitsyeen näyttämöllepano oli suurenmoinen, ja se meni hyvin. Siinä panin huomiooni yhtä ja toista. Haamukohtaus oli pyyhitty ja se oli minulle hyvä viittaus, sillä se on aina tuntunut minusta häiritsevältä. Nähdessäni Paljo melua tyhjästä opin myöskin. Näyttämöä varten tehty laitos näytelmästä on meillä oleva käytännöllisempi kuin Berlinissä. Kaikki on muuten kovin vanhaa Schauspielhausissa — siinä on jotain vanhentuneen akateemista, epämodernia, elotonta; joko se sitte riippuu siitä että nykyaikainen draamallinen kirjallisuus uhrataan klassillisen edestä taikka ensi luokan kykyjen puutteesta — varmaa on että tarmokas uudistus on pakottavan tärkeä. — Tein mieltäkiinnittävän kirjallisen tuttavuuden uudessa draamakirjailijassa Ernst von Wildenbruchissa, jonka draamat ostin. Se on Roini — semmoisena kuin hänen pitäisi olla (!). Eloisuutta, nuoruutta, voimaa, lentoa, mutta valitettavasti heikkoa luonnekuvausta. Aion ottaa jonkun niitä, sitte kun olen ennättänyt neuvotella asiasta sinun kanssasi. Kahden toiminta on 1813-14 ja isänmaallisen innostuksen tulistuttama — Der Mennonit ja Väter und Söhne. Der Mennonit on helpompi esittää, Väter und Söhne sydäntäkouristavampi. Kun ei siinä vain olisi niin ylinäkemätön paljous univormuja! Minä lainasin ne (draamat, ei univormut!) Roinille [joka oleskeli Berlinissä]. — — Tämän vuoden oikea ohjelmistokappale on ollut Schönthans Der Schwabenstreich, jonka myöskin olen ostanut. Jotenkin tusinatavaraa — mutta minulta puuttuu kerran kaikkiaan kyky oivaltamaan tämänlaista koomillista." —

Dresdenissä Bergbom näki vielä näytelmät Elämä on unelma ja Racinen Athalie ("jossa vanha Bayer oli verraton"). Elämä on unelma annettiin toisenlaisessa muodossa kuin hän ennen oli nähnyt; se oli parempi sen kautta ettei siinä oltu "niin armottomasti karsittu Calderonin upeaa lyriikkaa" kuin tavallisessa Westin laitoksessa. Kun näytelmä otetaan meillä esitettäväksi (Sala oli luvannut kääntää sen), olisi dresdeniläinen laitos hankittava.

"Muun muassa sydämeen tunkeva esitys Calderonin Zalamean tuomarista. Luulen että se on hyvä rooli Leinolle. Muuten näin jotenkin hutiloidun Orleansin neitsyeen näytännön sekä Shakespearen englantilaisia draamoja. Ne annetaan suuressa oopperassa. Laitosten puolesta mitä tyylikkäintä olen nähnyt. Esityskin oli hyvä, vaikka Sonnenthal oli poissa (sairaana). Sitä paitse näin Rosvot (Levinsky voittamaton Franz Moorina) ja Deborahn, johon ei edes Wolter kyennyt galvanoimaan henkeä — ei ainakaan minun mielestäni."

Wienistä Bergbom matkusti Müncheniin, toivossa saada nähdä Meiningiläiset; mutta kun hän sai tietää, että heidän vierailunsa tapahtuisi vasta heinäkuulla, päätti hän lähteä paluumatkalle. Muutamia päiviä nautittuaan Münchenin taidekokoelmista ja sen elämästä yleensä, sillä Bergbom oli, niinkuin ennen on kerrottu, erittäin mieltynyt tähän kaupunkiin, hän suuntasi matkansa Kööpenhaminaan ja sieltä Norjaan. Kööpenhaminassa oli silloin taidenäyttely, joka ei viehättänyt häntä: "Kronbergin Kleopatra, josta on niin paljo melua tehty, oli minusta niin Makartilaisesti — sieluton kuin mahdollista. Muutoin maisemia ilman tunnelmaa ja laatukuvia ilman huumoria — arvattavasti hyvin mieltäkiinnittäviä maalaajille." Sandefjordiin Bergbom tuli heinäkuun ensi päivinä.

Sillä aikaa kun Kaarlo kirjoittaa kaksi tai kolme kirjettä, kirjoittaa Emilie kolme kertaa niin monta. Hän on hyvin levoton ja kysyy alinomaa kuinka veljen terveyden laita oli, ja Kaarlo taasen enimmäkseen unohtaa puhua siitä. Ainoastaan kerran hän tyynesti ja alistuvaisesti kirjoittaa käsistään, jotka vielä olivat kankeat reumatismista: "Olen koko ajan voinut hyvin, mutta huomaan että, jollen nyt saa sormiani pehmeiksi, niin jäävät ne kyllä jäykiksi koko iäkseni, sillä hieromisesta ja voimistelusta huolimatta ovat ne ylipäätään samallaiset kuin kolme kuukautta sitten. Jolleivät tule pahemmiksi, niin tulen kai niillä toimeen — mutta tietysti ne huononevat."

Ottakaamme Emilienkin kirjeistä muutamia tietoja: Kruunausnäytäntö oli tuottanut lähes 500 mk, mutta Ruotsalaisessa teatterissa oli näytäntö sinä päivänä ja seuraavana pyhänäkin peruutettu väen puutteesta. — Oppilaitten koenäytäntö oli ollut ikävä; ainoastaan Emil Falck teki hyvänlaisen vaikutuksen, vaikka rooli oli sopimaton. Hänet otetaan koetteeksi.[51] — Ida Aalberg oli saanut valtiolta 1,000 mk matkarahaksi, eikä 2,000, niinkuin oli pyytänyt. Nähtyään Sarah Bernhardtin Tukholmassa ja Kööpenhaminassa hän oli asettunut Emsiin hoitamaan terveyttään. Sieltä hän aikoi heinäkuun keskivaiheilla lähteä Parisiin. Ruotsalaisissa sanomissa kerrottiin, että hän paluumatkallaan oli esiintyvä kuninkaallisessa teatterissa "soinnukkaalla suomenkielellä". Helsingin Ruotsalaisen teatterin puolelta oli hänelle taas tarjottu 10,000 mk. — Rovasti Öhqvist Pietarissa kuoli heinäkuulla. Hän oli ollut Suomalaisen teatterin uskollinen ystävä ja tuki siellä, eikä, Emilien mielestä, seurueen enää kannattaisi sinne lähteäkään. — Kesä oli Suomessa erinomaisen kaunis ja elämä Helsingissä niin hiljaista ja kuollutta, että Emilie oikein mielellään lähti Kuopioon, johon seurue oli kokoontuva 24/7. Rva Canth oli (viipurilaisen) "Elias Lönnrotin" kapteenilta, Grundströmiltä, hankkinut seurueen jäsenille vapaan matkan Lauritsalasta Kuopioon — "on hyvin hauskaa silloin tällöin tavata ystäviäkin".

Heinäkuun 27 p. Emilie tuli Kuopioon , jossa rva Canth jo keväällä oli tarjonnut hänen asuttavakseen saman huoneen, joka ennen oli ollut Kaarlolla. Nämä lahjakkaat naiset tapasivat nyt ensi kerran toisensa, ja läheinen ystävyys rakentui heidän välilleen, jonka todistuksena on runsas kirjeenvaihto.[52] Siitä näkee, että Minna Canth uskoo Emilielle, samoin kuin Kaarlollekin, kaikki harrastuksensa ja mielenliikutuksensa, ja että sisarukset suovat hänelle sydämellisen myötätuntonsa. Mitään myötävaikutusta taikka sanoisimmeko yhteistyötä sitä vastoin ei voinut tulla kysymykseen muualla kuin kirjallisella alalla, sillä Kaarlo ja Emilie olivat niin kokonaan kiintyneet teatteripuuhaansa, ettei heillä ollut aikaa eikä voimia muuhun. "Rva Canthista pidän paljon", Emilie kirjoittaa Kaarlolle 29/7, "kuitenkin ovat tätä nykyä miltei kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa kohdistuneet naisasiaan ja tulevaan sanomalehteen." Minna Canthin aie ruveta julkaisemaan "Naisten lehteä" ei toteutunut, ja siihen näyttävät sisarukset osastaan vaikuttaneen. Ainakin hän (19/4 1884) kirjoittaa siitä tähän tapaan:

"Tiedättekö, minä olen sydämessäni kaiken talven ollut niin erinomaisen kiitollinen Tohtorille ja Emilielle siitä, että varotitte minua ryhtymästä tuohon Naislehden puuhaan. Se olisi suorastaan tappanut minut henkisesti ja ruumiillisesti. Olisin siinä taas kerran lyönyt pääni seinään, jota muuten olen pitkin elämääni tehnyt".[53]

Naisasian harrastus oli saanut Minna Canthin valitsemaan entisestä kokonaan eroavan aiheen uutta draamaa varten. Hänellä oli nyt "Työmiehen vaimo" tekeillä, ja sen synnytystuskista ja -iloista sisältävät tämän ajan kirjeet paljo, mutta säästämme sen asian myöhemmäksi.

Kun Emilie kirjoitti yllämainitun kirjeen Kaarlolle, olivat kaikki seurueen jäsenet, paitse Ida Aalberg, koolla ja hyvällä tuulella. Poikkeuksen teki vain Aspegren, jonka terveys oli huono. Kuopiossa liittyi seurueeseen, jo toukokuulla — Minna Canthin välityksestä — otettavaksi hyväksytty, nti Hilda Asp .[54] Ei ainoastaan sivistyksensä ja kirjallisen kykynsä, vaan myöskin näyttämöllisten lahjojensa puolesta oli hän hyvä ja arvokas lisä teatterin voimiin; kumminkaan hän ei, niinkuin vastedes saamme nähdä, pitemmäksi aikaa jäänyt laitokseen. Sitä paitse otettiin niinikään Kuopiossa teatteriin ylioppilas Kaarlo Edvard Frisk ,[55] jonka sanottiin hyvin menestyneen seuranäytännöissä. Hänen taiteilijanimensä oli Kilpi .

Tavallisella tarmollaan Emilie ryhtyi johtajatoimeen. Vanhoja näytelmiä harjotettiin ja yksi uusikin, "puolalaisen Molièren" kreivi A. Fedron huvinäytelmä Yksi ainoa tytär (jossa aatelinen tilanhaltija naittaa pois viisi tytärtään esittäen yhden kerrallaan ja sanoen sitä ainoaksi tyttärekseen ja perillisekseen) otettiin valmistuksen alaiseksi. Kun Preciosakin oli otettu ohjelmaan ja kööreihin oli vaikea saada herroja — naisia oli riittävästi tarjona —, hän meni, saatuaan Kuopion pataljoonan musiikinjohtajalta kuulla että usealla aliupseerilla oli hyvä lauluääni, eversti Gahmbergin luokse hankkimaan näille lupaa avustaa teatterissa. — Ensimäinen näytäntö oli l/8, ja meni silloin Valapatto, jossa tällä kertaa nti Avellan oivallisesti näytteli Vronia. Mahtava kappale teki muun muassa Minna Canthiin syvän vaikutuksen. Valapaton mentyä toisenkin kerran, annettiin elokuun kuluessa vielä kymmenen näytäntöä, joissa esitettiin Valansa rikkojat ja Preciosa, kumpikin kaksi kertaa, Sirkka ja Keijukainen, kumpikin yhden kerran, ja sen ohella pienempiä kappaleita, muun muassa vastamainittu uusi 29/8. Tämän premiäärin jälkeen, elokuun viimeisenä päivänä, Kaarlo tuli, ja Emilie lähti pari päivää myöhemmin Helsinkiin.

Seurue viipyi Kuopiossa koko syyskuunkin — viimeinen näytäntö oli 4/10. Tällä aikaa annettiin m.m. Venetian kauppias kolme kertaa, Roinilan talossa ja Daniel Hjort kaksi ja Karkurit sekä elokuulla näytellyistä Preciosa ja Valapatto kumpikin vielä yhden kerran. Shakespearen näytelmä "esitettiin loppuun myydylle huoneelle (569 mk) ja herätti suurta mieltymystä. Se menikin eloisasti, ja vaikka laitokset olivat puutteellisia, oli toki viittailuja sentapaisiin". Roinilan talossa annettiin myöskin täysille huoneille (534 ja 535 mk) ja vastaanotettiin mitä vilkkaimmilla suosionosotuksilla, jaettuina näyttelijöille ja tekijälle yhtä runsaalla mitalla. Siinä esiintyi nti Aaltola Annana ja nti Asp Ellinä, josta Kaarlo kirjoittaa: "Hän näyttelee aika hauskasti, varsinkin missä ei sentimentalisuus tule kysymykseen". Karkuritkin näyteltiin jotenkin hyvälle (518 mk) ja innostuneelle huoneelle, mutta silti näytelmän osaksi tuli tuskin muuta kuin succés d'estime. "On olemassa kappaleita, jotka kun ne ensi kerran lukee tuntuvat vähäpätöisiltä, mutta jotka kasvavat harjotellessa ja sitten näyteltäessä esiintyvät aavistamattomassa valossa. Karkurit ei ole niitä; kenties toki toisen Tykon ja toisen Elman kanssa."

Bergbom-sisarusten kirjeenvaihdossa on näinä viikkoina puhetta monesta uudesta näytelmästä. Emilie on lukenut Wildenbruchin draamat, mutta hänestä ne ovat liian saksalaisia, eikä ainoatakaan otettu ohjelmistoon. Kysymykseen otetaanko Ibsenin Gengangere (Kummittelijat) Kaarlo vastaa: "Otetaan — jos koko johtokunta äänestää sitä, ei — jos erimielisyyttä ilmaantuu. Me saamme näet varustautua vastaanottamaan paheksumisen myrskyn, ja silloin täytyy meidän olla yksimielisiä." Arvattavasti ei yksimielisyyttä syntynyt, sillä draama jäi esittämättä. Luettuansa vastailmestyneen Björnsonin näytelmän En Handske (Hansikas), jonka Emilie oli lähettänyt Helsingistä, Kaarlo kirjoittaa 20/9:

"Kuinka iloitsenkaan Hansikkaasta. Mikä vakaumuksen uskollisuus, mikä lämpö, mikä rehellisyys probleemin käsittämisessä. Usein enemmän väittelevä kuin draamallisesti vastakkain asettava Björnson tavasta unohtaa yksityisen tapauksen yleisten perspektiivien tähden, mutta millä kaunopuheliaisuudella tämä väittely suoritetaankaan! — Ja mikä sen ohella enimmän ilahduttaa minua, on se, että se niin hyvin sopii meille. Svava — Aalberg, Riis — Böök, Alf — Ahlberg, Christensen — Leino ovat selvät. — — Kaikissa tapauksissa se otetaan vasta kun Ida Aalberg tulee. Sillä parempi että se menee hyvin, kuin että se menee [meillä] ensiksi." [Ruotsalainen teatteri aikoi myöskin ottaa näytelmän].

Edelleen mainittakoon, että Kuningas Lear oli jo otettu harjotettavaksi ja aiottiin saada syksyn kuluessa valmiiksi. Se jäi kuitenkin vuotta myöhemmäksi. Valmistuksen alaisina olivat myöskin Ibsenin Yhteiskunnan tuet, Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään ja Gogolin Reviisori, joista kaksi ensimäistä näyteltiinkin syksyllä, mutta kolmas jätettiin vastaiseksi.

Kuopiossaolo päättyi melkoiseen tappioon (2,778 mk); mutta mitä teatterin ja Bergbom-sisarusten sielläkäynti merkitsi Minna Canthille, jonka tähden he niin mielellään suuntasivat matkansa sinne, sen näkee hänen kirjeistään:

"Rakas Emilie!" (hän kirjoittaa 10/9) "Kiitos, herttainen kiitos kirjeestäsi! Olen niin onnellinen, kun olen saanut tutustua Emiliehen ja Tohtoriin, — niin onnellinen, etten sitä sanoin lausua voi. Monta kertaa ihmettelen, miksi Jumala minulle niin paljon hyvää antaa ja pelkään etten voi noita lahjoja niin käyttää kuin tulisi." — — (Ja jälleen 8/10:) "Ne ovat menneet! Teatteri on poissa, Tohtori on poissa, kaikki ovat poissa! Jäljellä on vaan muisto ja alakuloisuus. Näenkö Teitä enään milloinkaan! Enkä saanut Teille kerrotuksi, kuinka suuresti olen Teille kiitollinen, kuinka syvästi Teitä kunnioitan ja rakastan. Kun tunteet ovat liian valtavat, niin kieli jäykistyy ja sanat kuolevat suuhun. Seuratkoon Teitä Jumalan siunaus!" — —

"Minä olen niin ihastunut Shakespeareen, etten tiedä jos lainkaan enää muut kappaleet maittavat. Kas se vasta oli jotakin! Kuinka kaikki muut romahtivat maahan Venetian kauppiaan rinnalla! — Voi, hyvä Emilie! Venetian kauppias ensin ja sitten — Roinilan talossa. Jos hituistakaan on ylpeyttä, niin nyt se menee!"

Teatteri muutti nyt Viipuriin , jossa oli jonkunmoinen kannatus saatu 16 näytännölle. Näytäntöjä annettiin kumminkin kaikkiaan 27, ensimäinen 12/10 ja viimeinen 10/12. Täälläkin päätettiin tappiolla (2,045 mk). Kumminkaan ei tämä ollut ikävin asia, sillä eihän teatteri ollut tottunut suuriin tuloihin maaseuduilla kiertäessään. Pahempi oli, että erinäiset vastoinkäymiset tekivät tämän syksyn oikeaksi koettelemuksen ajaksi Kaarlolle. Hänellä itsellään oli tuskin aikaa kirjeiden laatimiseen, mutta Emilien kirjeistä näemme kuinka oli laita. Alituiset sairauskohtaukset tuottivat suurimman vastuksen, ne kun pakottivat muuttamaan roolijakoa ja yhä uudestaan harjottamaan vanhojakin kappaleita. Ymmärrettävää on, että yhteisnäytteleminen tästä kärsi, puhumatta siitä että muutamien esille otettujen kappalten harjotus oli kokonaan vastaiseksi jätettävä. Sairaita olivat, mikä lyhyemmän mikä pitemmän ajan: Böök, joka ei enää vuoteeltaan noussut, Aspegren, Pesonen, Leino, Kauhanen, nti Aaltola ja kenties vielä joku muukin. Kun tämän lisäksi Ida Aalberg Parisista kirjoitti sangen toivottomia kirjeitä, joiden mukaan hän kyllä oli tutustunut Théâtre français'n etevimpiin taiteilijoihin ja saanut vapaan pääsyn näytännöihin, mutta toiselta puolen vielä kärsi kurkkutaudistaan ja sentähden ajatteli olla kokonaan palaamatta, jopa luopua taiteilijaurastaan, niin on kuviteltavissa kuinka ahdistavilta olot tuntuivat. Kaarlo tosin ei uupunut, mutta hän tunnustaa, että hän tuskin on kokenut vaikeampia aikoja. Emilie puolestaan vaikeroi, ettei hän saanut olla yhtä mittaa auttamassa Kaarloa, jolla Kauhasen sairauden tähden oli kaikki käytännöllisetkin asiat niskoillaan. Päästäkseen Viipuriin hän tekee iltapäivinäkin työtä hypoteekkiyhdistyksessä, ja siten hän saattoikin olla Kaarlon luona pari viikkoa lokakuun keskivaiheilla ja joulukuulla (ensin Viipurissa ja sitten Pietarissa). Kaarlo olisi mielellään käynyt Helsingissä, mutta ei saanut aikaa siihen. Hänen oli tyytyminen sisaren kirjeisiin, ja ne sisälsivätkin tietoja kaikesta mahdollisesta.

Helsingissä kävi tänä syksynä Ida Basilier antamassa konsertteja, jotka entiseen tapaan kokosivat täysiä huoneita ihastunutta yleisöä. Sydämestään hän olisi halunnut tavata Kaarloa. "Hänellä on tosiaan suuri ystävyys meitä kohtaan", Emilie kirjoittaa, "suurempi kuin yhdelläkään niistä monista, joiden kanssa olemme työskennelleet. En ole koskaan pitänyt hänestä niin paljon kuin nyt." Laulajatar antoi ylioppilasten kansatieteellisten kokoelmain hyväksi (10/11) konsertin, joka tuotti 600 mk. Sen jälkeen oli hänen kunniakseen pienet, hyvin onnistuneet kekkerit ylioppilastalon laulusalissa, jossa "kaikki ajattelivat ja puhuivat Suomalaisen oopperan loistavista päivistä". — Ruotsalaisessa teatterissa vieraili syksyllä norjalainen näyttelijä Johannes Bruun, joka veti paljo katsojia, Emilie näki hänet Michel Perrininä ja kiittää häntä erinomaiseksi. Myöhemmin annettiin samassa teatterissa Macbeth, mutta, Emilien mielestä, huonosti näyttämölle pantuna ja muutenkin laimeasti (vaikka Hillberg näytteli pääroolia; Othellona hän oli ollut paljon parempi). Muutoin puuhattiin Ruotsalaista näyttämöä varten suurenmoisia arpajaisia, ja noudattivat siis ruotsinmieliset tässä niinkuin usein näytelmäin valinnassakin suomalaisten esimerkkiä.

Edellisestä käy ymmärrettäväksi, että Kaarlo ei voinut tehdä ohjelmistoa semmoiseksi kuin oli suunnitellut. Enimmäkseen täytyi antaa vanhaa, ja yleisö samoin kuin kritiikki pysyi kylmäkiskoisena. Ohjelmistolle uusia olivat: K. Kramsun suomentama Shakespearen Kuinka äkäpussi kesytetään (19/10), Elisabet Steniuksen kääntämä Ibsenin Yhteiskunnan tuet (7/11) sekä Elisabet Löfgrenin suomentama rva Edgrenin Todelliset naiset (30/11).

Ibsenin näytelmän premiääristä Kaarlo kirjoittaa: "Se meni melko hyvin. Ei kukaan ollut erikoisesti hyvä, mutta ei kukaan myöskään pilannut tehtäväänsä. Leino (Bernick) täytti paikkansa, rva Aspegren (Lona Hessel) osasi roolinsa, Ahlberg (Lundestad) ja Sala (Rörlund) olivat sangon karakteristisia, ja Kaarola Avellan kaikin puolin tyydyttävä Dina Dorf." — Jos Kaarlo ja Emilie olisivat noudattaneet omaa mieltään, olisi Todelliset naiset luultavasti jäänyt näyttämättä, sillä heidän mielestään se oli ikävä, "vaativainen ja ilman korkeampaa todellisuutta" (sanoo Kaarlo erittäin ensi näytöksestä); kumminkin he noudattivat eräitten naisasian harrastajain tahtoa. Kaarlo kirjoittaa humoristisesti ensi-illasta: "Niin Todellisilla naisilla on ollut räjähdysmenestys (explosionsframgång) — luonnollisesti ainoastaan hienossa yleisössä — niinkuin ei yhdelläkään kappaleella tänä näytäntökautena ja yksistään Reginalla viimeisenä. Pyörtymisiä, unettomia öitä, kotikohtauksia, itkunpuuskia y.m. mainitaan kaikilta mahdollisilta tahoilta. Koko naishenkilökuntamme Stenbergistä ja Kaarolasta Aspin kautta Pastelliin [puvuston hoitaja] melkein itkivät vielä liikutuksesta kertoessaan asiasta minulle. Minä näet en ollut saapuvilla, vaan Pietarin matkalla. Kaarola oli ollut oivallinen ja sen uskonkin, sillä niin hän oli harjotuksissakin. Omituista kyllä pidettiin Leinostakin, joka minusta harjotuksissa oli sangen heikko." —

Samana päivänä, 10/12, kun seurue antoi viimeisen näytäntönsä Viipurissa, vaipui Bruno Böök kuolemaan. Tämän näyttelijän poismeno parhaimmassa kehitysiässään (31 v.) oli kova isku nuorelle teatterille, sillä hänellä oli jo opintovuodet takanaan ja hän seisoi seurueen eturivissä. Böökillä oli noreassa, miehekkäässä vartalossaan ja miellyttävissä kasvoissaan paremmat apukeinot kuin ainoallakaan miestoverillaan, eikä häneltä puuttunut henkisiäkään lahjoja. Hänen osakseen tuli ensimäisen rakastajan vaikea ala. Palattuaan ulkomaalta hän perusti maineensa varsinkin Akselin runollisella esittämisellä Akseli ja Valpuri näytelmässä, jota paitse hänen parhaimmat luomansa olivat Bothwell, Mercutio, Mikko Vilkastus, Hoppulainen ja Maunu (Roinilan talossa). "Se mahtavan kauhea kuva, minkä hän Bothwellista antoi", lausutaan U. S:n muistosanoissa, "ei katselijan mielestä haihdu; Mercutio, Vilkastus ja Hoppulainen osottivat hänen suurta kykyänsä sellaisten henkilöiden esittämisessä, joidenka luonteen pohjana huumori on, ja Maunu virkistävän reippautensa ohessa on samaa sukua. Rakastajana Böök ei aina onnistunut; hänen ääneltään puuttui ne hellät säveleet, joita siinä kysytään. Mutta rajattoman intohimon ilmaisemiseen oli hänellä sekä kykyä että voimaa."

Syystä kun menestys Viipurissa oli niin huono, Bergbom päätti vielä ennen joulua tehdä lyhyen vierailumatkan Pietariin , johon seuruetta oli hartaasti pyydetty tulemaan — "olisihan hyvä saada sieltä rahat joulukuun palkkoihin, jos ne saadaan". Emilie, joka yleensä oli vastahakoinen käynteihin itäisen rajan tuolla puolen, seurasi kuitenkin veljeänsä ollakseen apuna vieraassa kaupungissa. Sitä paitse oli mukana rva Anni Kaslin, joka jo Viipurissa oli vieraana esiintynyt viimeisissä näytännöissä, näytellen Roinilan talossa ja laulaen Hardangerin harjulla ja Saimaan rannalla. — Ensimäinen näytäntö Pietarissa (samassa salongissa kuin viime vuonna) oli 12/12 ja annettiin silloin Neiti Elisabeth ja Roinilan talossa, toinen 15/12, jolloin ohjelma oli: Tätä nykyä ja juuri mainitut laulukappaleet. Sen jälkeen esitettiin vielä: Daniel Hjort, Valapatto, Todelliset naiset ja Lääkäri vastoin tahtoansa. Niukat lähteemme tietävät vain, että rva Kaslinin laulu teki "syvän vaikutuksen" ja että voittoa saatiin 407 ruplaa. Muutoin näyttää teatterilla olleen sensuurirettelöitä, joista laskujen mukaan suoriuduttiin 5 ruplalla sekä poliisipristaville tarjotuilla 10 ruplan illallisilla! — Kotia Helsinkiin päästiin jouluksi.

Helsingissä alotettiin toisena joulupäivänä Daniel Hjortilla. — Uudenvuodenpäivänä oli juhlanäytäntö 29/12 1883 vahvistetun kieliasetuksen johdosta, jonka kautta suomenkieli vihdoinkin miten kuten pääsi oikeuskieleksi. Kun nti Avellan oli lausunut Paavo Cajanderin runon Vapautettu kuningatar, lauloi sekakööri Maamme-laulun ja näyteltiin Kiven Karkurit. Sen jälkeen näyteltiin 4/1 ensi kerran Helsingissä Todelliset naiset , jota kappaletta oli uteliaasti odotettu ja joka meni kaikkiaan 5 kertaa. Esitys oli, sanotaan, vaikuttavampi kuin Ruotsalaisessa teatterissa, vaikka ulkonainen ryhti siellä oli ollut sirompi. Nti Avellan (Berta) näytteli niin, "ettei ajateltu enää näyttelijätärtä, nähtiin vain nainen, joka puolusti naisen asiata", ja Leino (Bark) oli niinikään "taitava ja johdonmukainen" luonnekuvauksessaan. Näiden ja muidenkin näytteleminen teki kokonaisvaikutuksen laadultaan syväksi ja traagilliseksi (Vasenius Valvojassa). — Seurasi sitte 16/1 Ibsenin Yhteiskunnan tuet , joka myöskin oli helsinkiläisille uusi.

Vasenius lukee näytelmän esittämisen uudeksi voitoksi teatterille. Se annettiin "tavalla, joka osotti, että kaikki näyttelijät mieltymyksellä ja huolella olivat tutkineet osiansa, ja että taitava johtaja oli järjestänyt kaikki. Että Leino ja rva Aspegren hyvin suorittivat Bernickin ja Lonan osat, siitä voitiin jo ennakolta olla varmat; ja nti Avellan osotti Dinana samaa voimaa, mutta myöskin samaa itsensä hillitsemistä kuin Bertan osassa. Mutta miltei kaikki muutkin pitivät kunnialla paikkansa aina syrjähenkilöihin saakka. Lindfors Krapina ja etenkin Falck Aunena antoivat kumpikin osastaan eheän ja johdonmukaisen kuvan." — Näytelmä meni kevään kuluessa 4 kertaa.

Kauan oli Bergbom miettinyt, eikö teatteri jo pystyisi esittämään kirjallisuutemme ainoata varsinaista klassillista draamaa, ja nyt hän katsoi ajan tulleen näytellä Salaminin kuninkaat . Moni piti yritystä uhkarohkeana, sillä eihän se ollut onnistunut Ruotsalaisellekaan teatterille, mutta toiset luottivat johtajaan, ja ne olivat oikeassa. Se nähtiin Runebergin päivänä, jolloin runoilijan muistoa kunnioitettiin hänen suurenmoisen tragediansa esittämisellä. Esitys yllätti yleisöä ja sai sen runsailla suosionosotuksilla palkitsemaan näyttelijöitä. Mutta parempi todistus menestyksestä oli se, että näytelmä meni viisi kertaa.

Vasenius, jonka mukaan "yritys ylipäätään oli onnistunut", huomauttaa ensiksi lausumisen tärkeydestä tässä kappaleessa. Parhaiten lausuivat nti Avellan ja Leino. Molempain puheessa oli sanakorko ikäänkuin tasotettu ja ainoastaan loogillinen korko vallitsi värssyssä. "Muissakin kohden oli nti Avellan Tekmessana hyvin kiitettävä. Puhe, asennot, liikunnot, kaikki yhtyi hyvin kokonaiskuvaksi, jossa todellakin oli ylevä tyyli, juuri mitä tässä näytelmässä ennen kaikkea tarvitaan." Leino — Leiokritos, Axel Ahlberg — Leontes, Sala — Eurysakes, Falck — Eubulos harrastivat myöskin menestyksellä sitä tyyneyttä, jota klassillinen tyyli vaatii; sitä vastoin Kallio — Rhaistes ja Weckman — Hyllos olivat liian innokkaita. Kokonaisuuden edullisesta yleisvaikutuksesta oli johtajaa kiittäminen. "On todellakin ihmeteltävää", arvostelija sanoo, "kun perätysten katselee Ibsenin, Runebergin, Molièren ja Shakespearen kappaleita, että joka kerta selvästi havaitaan näyttelemisessä omituinen tyyli. Luulen että harvat täydelleen ymmärtävät mitä työtä johtajan puolelta tämä tulos edellyttää." Vaikka luonnollisesti Salaminin kuninkaitten esitys monessa kohden saattoikin tulla paremmaksi, oli se siis merkittävä uudeksi ilahduttavaksi voitoksi.

Kertomuksestamme näkyy, että syyspuoli näytäntökautta oli ollut sangen synkkä ja toivoton; kevätpuoli kääntyi jälleen myötäiseksi. On jo mainittu että Yhteiskunnan tuet ja Salaminin kuninkaat luettiin teatterille kunniaksi ja toisia, yleisöä innostuttavia voittoja oli tulossa. Tuulen kääntymiseen ei suinkaan vähimmän vaikuttanut se, että Ida Aalberg — huolimatta alakuloisista tuumistaan luopua teatterista — helmikuun keskivaiheilla palasi Parisista terveenä ja reippaana ja valmiina esiintymään. Se tuotti ohjelmistolle kokonaan toisen sävyn ja luonteen.

Kotiutunut taiteilijatar astui ensi kerran näyttämölle 29/2 Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa, ja tietenkin hänet vastaanotettiin suurimmalla ihastuksella. Savokarjalaiset antoivat komean kukkavihkon, Pohjalaiset laakeriseppeleen ja Hämäläiset samoin, ja muu yleisö tervehti suosikkiansa oikealla kukkasateella. — Olematta enään uusi yleisölle, meni näytelmä viisi kertaa, salonki täynnä. — Romeon ja Julian jälkeen tuli taas 12/3 uutuus, nimittäin Salan suomentama Björnstjerne Björnsonin Puolueiden keskellä (Redaktören). Niinkuin ylipäätään muutkin uudenaikaiset pohjoismaiset draamat, näyteltiin se ansiokkaasti — Leino sanomalehdentoimittajana, Sala Halvdan Rejninä, nti Stenberg rva Ewjenä, nti Asp Gertrudina j.n.e., näyttämölliset laitoksetkin, esim. omituisessa sumukohtauksessa kadulla, tekivät hyvän vaikutuksen; mutta silti se ei ottanut menestyäkseen. Syynä oli kai osaksi se, että politiikka ei oikein miellyttänyt suuren lemmentragedian jälkeen ja että tiettiin suurempaa uutta tulevan. Jo toisen illan jälkeen oli Björnsonin näytelmä jätettävä, ja Salaminin kuninkaat ilmotettiin seuraavaksi teatteripäiväksi, keskiviikoksi maaliskuun 19:ksi. Tämä näytäntö keskeytettiin kuitenkin, kun sanoma saapui Sammatista, että Elias Lönnrot klo 6 aamulla oli päättänyt kunniakkaan, isänmaalle arvaamattoman kalliin elämänsä. Runebergin murhenäytelmä meni sitte pari päivää myöhemmin kansannäytäntönä ja sanotaan sen syvästi vaikuttaneen vähemmänkin teatteriin tottuneeseen katsojakuntaan. — Sen jälkeinen ohjelma, Gogolin Naimapuuhat ja Laululintunen, mainittakoon siksi, että vanhassa laulukappaleessa esiintyi ensi kerran Netcheninä nti Ada Cajander ,[56] joka teatterin kustannuksella oli nauttinut rva Achtén opetusta ja joka nyt oli perivä Anni Hacklinin lauluroolit. Nuori näyttelijätär, jolla oli "kaunis ja heleä" ääni, näyttelikin sievästi ja vastaanotettiin hänet hyvin suosiollisesti.

Ida Aalbergin tultua oli ruvettu harjottamaan suurta klassillista draamaa, Schillerin Maria Stuartia , ja se valmistui annettavaksi ensi kerran 28/3. Sillä saavutti teatteri jälleen loistavan menestyksen, joka oli miltei yhtä suuri rahallisessa kuin taiteellisessa suhteessa. Näytelmä annettiin näet täysille huoneille kahdeksan kertaa (seitsemäs teatterin eläkerahaston hyväksi). Tietenkin nimiroolin esitys etupäässä ihastutti yleisöä. Onhan Maria Stuart myöhemminkin tunnustettu yhdeksi Ida Aalbergin etevimpiä luomia ja jo ensi kerralla hän erinomaisen kauniisti kuvasi niin ihmisellisen kuin ruhtinaallisen puolen onnettoman kuningattaren hahmossa. Mutta joskin useat antoivat kaiken kunnian Marian esittäjälle, ei menestys olisi ollut niin suuri kuin se oli, jollei draaman muillakin henkilöillä olisi ollut — toisin kuin syksyllä 1880 — hyviä tai tyydyttäviä edustajia. Siten oli nti Avellanin kuningatar Elisabet erittäin huomattava. Tälle näyttelijättärelle, jonka pääansioita aina oli ollut harras ja älykäs tehtävänsä tutkiminen, oli rooli mitä otollisin, ja varmalla taiteella hän osasi havainnolliseksi tehdä ne tunteet, jotka ylpeässä englantilaiskuningattaressa risteilivät, kun kilpailijattaren kohtalo oli ratkaistavana. Erittäin vaikuttava oli draamallinen puistokohtaus, missä kuningattaret ainoan kerran seisovat vastatusten. Muiden roolien esittäjät olivat: Leino — Burleigh, Ahlberg — Leicester, Sala — Mortimer (viidennestä kerrasta 19/4 alkaen Rautio, sillä Sala oli lähtenyt ulkomaille), Lindfors — Maria Stuartin hovimestari, Falck — Paulet, nti Stenberg — Hanna Kennedy.

Kun Maria Stuart oli mennyt kuudennen kerran, tuli 23/4 uusi ohjelma, Viipurissa jo annettu Kuinka äkäpussi kesytetään ja teatterin ensi vuosilta tunnettu laulukappale Lemmenjuoma. Ei ollut tälle Shakespearen komedialle eduksi, että se joutui näyttämölle semmoisten näytelmäin kuin Schillerin juuri esitetyn ja Todellisten naisten aikaan, mutta mikäli katsojat osasivat avaramielisesti asettua muinoiselle kannalle, tuotti se heille runsasta naurunaihetta. Esitys oli reipas, tarjoten hullunkurista ja runollistakin. Nti Avellan oli kiivas Katarina, Leino kesyttäjä Petruchio, Lindfors Gremio, rva Rautio Bianca, Ahlberg Lucentio, muita mainitsematta. Laulukappaleessa olivat pääosat nti Cajanderilla ja Aspegrenilla (Frankenkrank). Ohjelma meni neljästi.

Syksyllä oli Emilie kirjeessä nti Elfvingille valittanut ajan köyhyyttä, kun ei ollut alkuperäistä uutta tarjottavana — oli näet totuttu joka vuosi odottamaan semmoistakin. Suuri oli sentähden tyytyväisyys, kun keväällä aivan aavistamatta ylioppilas Matti Kurikka toi teatterille 4-näytöksisen kansannäytelmän Viimeinen ponnistus , joka huomattiin varsin sopivaksi ohjelmistoon. Se näyteltiin ensi kerran 2/5 ja menestyi hyvin. Näytelmä oli kyllä vasta-alkajan käsialaa, mutta siltä ei puuttunut alkuperäisyyttä. Ensiksikin oli toiminnalla jonkinlainen historiallinen pohja, joka oli omansa herättämään mielenkiintoa — "viimeinen ponnistus" tarkotti näet venäläisten tilanomistajain viimeistä yritystä saada peruutetuksi 1861 v:n keisarillinen manifesti, jonka kautta talonpojat julistettiin vapaiksi; toiseksi näytelmä kuvasi Inkerin suomalaista kansaa ja kansanelämää. Tekijä, joka syntyään on tämän kansan lapsi, oli kappaleeseensa taitavasti yhdistänyt kansanlauluja ja tansseja, jota paitse koristuksissa ja puvuissa oli huolellisesti todellisuutta tavoteltu. Esitys oli kaikin puolin vilkas ja luonteva, niinkuin säännöllisesti kansannäytelmissä, ja kokosi toukokuulla viisi hyvää huonetta. Yksityisistä näyttelijöistä mainitsemme yhden ainoan, nti Inez Borgin , joka Annina ensi kerran astui näyttämölle. Nti Borg, kauppiaan tytär Porista, oli 25-vuotias tullessaan teatteriin tänä keväänä. Hän herätti hyviä toiveita, joita seuraava aika ei pettänytkään, mutta hänkin erosi liian pian teatterista. Eipä Emilie Bergbom ilman syytä huoahtanut (kirjeessä nti Elfvingille 11/11 1883): "Kyllä se on ikävää, että kun näyttelijätär meillä alkaa tulla taiteilijaksi, niin yks kaks hän menee naimisiin!"

Toukokuulla Ida Aalberg vielä esiintyi kolmessa eri kappaleessa: Adrienne Lecouvreurissä, joka 9/5 annettiin hänen hyväkseen, Jane Eyressä, jolla näytännöt 27/5 päätettiin Helsingissä, ja Hilda Aspin suomentamassa Scriben ja Mélesvillen 3-näytöksisessä Valériessa , jossa taiteilijatar, niinkuin edellisissäkin, näytteli pääosaa, "viatonta, luonnonpuhdasta" neitokaista. —

Ne monet roolit, jotka nti Aalberg oli palattuaan Parisista näytellyt, antoivat Vaseniukselle aihetta tutkia miten ulkomaanmatka oli häneen vaikuttanut. Vanhemmissa rooleissa, hän arvosteli, oli näyttelijättären esitys rauhallisempaa, hillitympää kuin ennen, eikä siinä ollut mitään moitittavaa, mutta välistä huomattiin myöskin kylmempää tekniikkaa ja äänenvärityksiä, jotka eivät olleet täysin luonnollisia. Tämä ei kuitenkaan merkinnyt taantumista vaan nähtävästi sitä, ettei taiteilijatar vielä ollut sulattanut kaikkea mitä ulkomailla oli oppinut. Muutoin olikin niin että mitä syvempi kuvattava luonne, mitä enemmän draamallista elämää oli kyseessä, sitä vähemmän oli syytä muistutuksiin, tehtävän vakavuus vei itsestään siihen välittömään esitykseen, joka oli näyttelijättären oikea voima — niin esim. olivat Maria Stuartin kolmas näytös ja kohtaus, missä Julia juo Lorenzon tarjooman vaarallisen juoman, loistokohtia ylevämpää laatua kuin Adriennen deklamatsionit.

Otamme tähän pari otetta Emilien kirjeistä nti Elfvingille, joista saamme yksityistietojen ohella näytäntökauden loppupuolen tunnelman:

(12/4). "Oma, rakas Bettyseni! No, nyt on päätetty, että teatteri syksyllä tulee Turkuun. Olemme sangen levottomia. Tietysti on meille suureksi haitaksi, että Tukholman 'Pienemmän teatterin' seurue tulee kohta jälkeemme esittämään Turun yleisölle rakkaita operettejaan. Yleisö on kai 'odottava' ja 'säästävä itsensä' siksi. Onneksi on meillä sangen rikas ja suuri ohjelmisto, mutta kenties eivät turkulaiset välitä siitä. En voi sanoa kuinka olen pahoillani tuosta operettimelusta, joka taas hyökkää kimppuumme. Jos Hamlet tai joku muu suuri kappale valmistuu Turussa, niin tulen luultavasti sinne pariksi viikoksi."

"Sanomista olet ehkä nähnyt, kuinka suuri menestys meillä on ollut Maria Stuartilla. — Ida Aalberg on etevä ja ihastuttava Maria, ja Kaarola kaikin puolin oivallinen Elisabet. Et voi uskoa kuinka erinomaisen rakastettava Ida Aalberg on koko ajan ollut; hän on ei ainoastaan näyttelijättärenä vaan ihmisenäkin ollut aivan erinomainen. Onko hän näyttelijättärenä suurempi kuin ennen, sitä en todellakaan tiedä. Useain mielestä hän ennen oli parempi (s.o. enemmän innostunut ja vähemmän mietiskelty); toiset taasen iloitsevat siitä itsensä hillitsemisestä ja levollisuudesta, jolla hän esiintyy ja arvelevat hänen sen kautta äärettömästi voittaneen." —

(9/5). "Nyt on näytäntökausi loppumaisillaan, ja huolimatta kuulumattomista huolista ja vaikeuksista, joita vastaan teatterin on täytynyt taistella, olemme suoriutuneet; jopa saattaa sanoa, että täällä Helsingissä asiat ovat käyneet hyvin. Meillä on tosin usein ollut huonoja ja tyhjiä huoneita, mutta toiselta puolen useampia täpötäysiä, useampia kuin koskaan ennen. Siten on esim. Maria Stuart mennyt ennen kuulumattomalla menestyksellä kuusi kertaa peräkkäin ja menee vieläkin pari kertaa. Aivan lopussa on meillä ollut ilo saada kotimainen kappale ja, mikä on enemmän, oikein hyvä, lupaava kappale. Matti Kurikka, näytelmän nuori tekijä, on vain 22 vuotta eikä 22-vuotiaalta ylioppilaalta voi kovin paljon pyytää. Neiti Borg Porista debyteerasi Viimeisessä ponnistuksessa ja onnistui sangen hyvin. Hänen ulkonäkönsä on varsin edullinen, sitä paitse on hänellä hyvä lauluääni ja hän on sivistynyt ja intelligentti, niin että ansiopuolia on paljo; mutta kuitenkin on hänellä yksi vika: hän osaa huonosti suomea. Sala on Wienissä harjottamassa opintoja enkä voi sanoa kuinka lämpimästi toivon, että hän edistyisi hyvin. Hilda Asp raukalla on ollut raskas kevät (vaikean ja pitkällisen hammastaudin tähden). Hän on niin kauttaaltaan kelpo tyttö, että minua oikein surettaa, että hänen ensimäinen teatterivuotensa on tullut niin tuskalliseksi. — Kun kevät lähestyy, saa Kaarlo aina semmoisen matkustushalun, että hänen on vaikea tukahduttaa sitä. Niin nytkin. Hän aikoo sentähden lähteä parin kuukauden ulkomaanmatkalle, etupäässä Parisiin, mutta tuumien viipyä vähän Saksassakin hän lähtee luultavasti jo pyhänä Pietarin kautta." —

Koska se apurahasto, joka keväällä 1881 oli arpajaisten kautta kerätty, nyt oli loppumaisillaan, ryhtyivät teatterin ystävät tänä keväänä uuteen puuhaan, jonka päämääränä oli saada kansalaiset ympäri maan uusiin ponnistuksiin taidelaitoksen avustamiseksi. Ensimäinen kokous asiasta pidettiin 22/2 ylioppilastalolla, ja olivat kutsujat: Ilta Ekroos, Martha Eneberg, Ida Godenhjelm, Augusta af Heurlin, E. Järnefelt, Ellen Nervander, Sofie Rein ja Naëmi Starck. Noin 70 kansalaista tuli saapuville ja asetti 15 henkisen toimikunnan ajamaan asiaa. Kaikuna tästä alotteesta ilmestyi vähän myöhemmin Tampereen Aamulehteen innostunut kirjoitus, jossa muun muassa sanottiin:

"Jo on aika että Suomen kansa yksissä tuumin vapauttaa tohtori Bergbomin edes yhdestä niitä monia huolia, joita hänellä tätä kansallista laitosta luodessaan ja johtaessaan on ollut. Jo on aika että Suomen kansa vihdoinkin tunnustaa tämän laitoksen omakseen ja suopi sille riittävän aineellisen kannatuksen. Suuria laitos ei vaadi, vaan uhraus on tehtävä yhteisesti. Ei mikään kaupunki, ei mikään maalaiskunta saa vetäytyä pois, kun on kysymys varojen hankkimisesta tälle laitokselle." —

Huhtikuun 30 p. julkaistiin vihdoin U. S:ssa vastamainitun toimikunnan laatima kiertokirje, jossa ehdotetaan "että kaikki ne, jotka tahtovat tehdä jotakin asian hyväksi, tulevana syksynä, ehkä samaan aikaan kuin täällä Helsingissä yleiset arpajaiset Suomalaista teatteria varten toimeenpannaan, kutkin paikkakunnallansa yhdistyisivät sopiviin toimenpiteisiin kerätäksensä varoja samaan tarkotukseen". Allekirjoittajat olivat: Z. Topelius, F. Ehrström, Aug. Ahlqvist, H. Molander, Walfrid Brehmer, E. Hallonblad, O. Donner, E. Järnefelt, F. Perander, T. v. Haartman, J. Krohn, I. Godenhjelm, Kaarlo Slöör, Ellen Nervander, Severin Falkman, S. Rein, Emil Nervander, Augusta af Heurlin, Eliel Aspelin, A. Aspelin, Seb. Gripenberg, I. Ekroos, Vilho Soini, A. Oker-Blom, Alb. Pfaler, Martha Eneberg, A. Rönnholm, Naëmi Starck, Alex. Wahlberg, Jenny Lang, K. Th. Hällström, Alma Almberg, Kaarlo Basilier, W. E. Meurman.

Tulot näytännöistä olivat tänä vuonna vähemmät kuin edellisenä, mutta kun avuksi otettiin koko jäännös 1881 v:n arpajaisrahoista, nimittäin 15,319:26 mk, päästiin niin edulliseen tulokseen, että velat tilivuoden lopussa tekivät ainoastaan 6,400 mk. Kun lisäksi tulee, että teatterin ystävät, niinkuin juuri olemme kertoneet, jo toukokuulla tekivät alotteen uuteen keräykseen, näytti lähin tulevaisuus verraten valoisalta.

Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 116 ja niissä seuraavat
kappaleet: 9 kertaa Tätä nykyä , Todelliset naiset; 8 Maria Stuart,
Lääkäri vastoin tahtoansa; 7 Daniel Hjort ; 6 Valapatto, Preciosa,
Yksi ainoa tytär, Kuinka äkäpussi kesytetään, Yhteiskunnan tuet,
Remusen kotiripitykset; 5 Salaminin kuninkaat, Viimeinen ponnistus ,
Romeo ja Julia, Neiti Elisabeth; 4 Roinilan talossa , Venetian
kauppias. Porvari aatelismiehenä, Haapaniemen hanhenpoika; 3 Karkurit,
Valansa rikkojat , Akseli ja Valpuri, Taistelujen välillä, Lemmenjuoma,
Riita-asia; 2 Saimaan rannalla, Kyökissä , Keijukainen, Naimapuuhat,
Adrianne Lecouvreur, Valérie, Hardangerin harjulla, Puolueiden
keskellä, Laululintunen; 1 Amalia ystävämme , Jane Eyre, Sirkka,
Kotimatkalla, Parisin veitikka, Herkules, Ei ollenkaan mustasukkainen.

XIII.

Ennen hajautumistaan kesälomalle seurue lähti Tampereelle , antaakseen siellä 30/5-22/6 yksitoista näytäntöä. Johtajana toimi Kallio, mutta Emillekin oli jonkun aikaa mukana. Aluksi esiintyi Ida Aalberg kaksi kertaa Jane Eyrenä ja kaksi Valériena ja pääsi sitte vapaaksi mennäkseen Jyväskylään, jossa hän oli luvannut toimeenpanna iltaman Kansanvalistusseuran laulu- ja soittojuhlan aikana. Viime iltana sai hän hohtokivillä koristetun kultasormuksen, johon oli piirretty: "Muisto 6/6 1884", ja kukkavihkon, jonka nauhoissa luettiin: "Ida Aalbergille Taiteen ystäviltä Tampereella; Sä ihaella meidän soit Taiteesi jaloutta, Sä rientoihimme riemun loit, Kieleemme rakkautta." Senjälkeisestä ohjelmistosta on vain mainittava eräs uusi kappale (18/6): Salan suomentama G. v. Moserin 5-näytöksinen huvinäytelmä Ultimo . — Juhannusaattona tamperelaiset veivät seurueen jäsenet huviretkelle Muroleeseen. Siitä alkoi kuukauden pituinen loma.

Toukokuun alkupuolella Kaarlo Bergbom oli lähtenyt ulkomaanmatkalleen ja saman kuun loppupuolella ("tiistaina"!) hän ensi kerran kirjoittaa sisarelleen:

"Rakas sisar! Minulla on takanani sangen vaihteleva odysseia, jonka olen suorittanut menneen kahden viikon kuluessa. — Matka Pietarista Berliniin oli aika miellyttävä, sillä oli kuin olisi matkustanut kevään mukana. Pihkovan luona alkoivat salavat keltaisine papiljotteineen, Vilnan luona pistivät jo koivut esiin pienet, viheriät lehtensä, Wierballenin luona pensaat vihannoivat lehmuksien ja jalavien seisoessa harmaina, vasta Königsbergissä kevät upeili täydessä vihannuudessaan ja väririkkaudessaan."

"Pietarista Wierballeniin matkustin toisessa luokassa. Koko ranskalainen teatteri ja sirkus Cinicelli (molemmat olivat edellisenä päivänä lopettaneet Pietarissa) olivat samassa junassa. Voit käsittää kuinka siinä pakistiin, harpattiin, hypittiin, riideltiin, naurettiin! Saattoi tulla pää pyörälle. Mutta ne tuottivat tarpeellista vaihtelevaisuutta matkan ykstoikkoisuuteen."

"Näyttämöllinen resettini Berlinissä oli Romeo ja Julia sekä Don Carlos Deutsches Theaterissa, Narciss Rameau Schauspielhausissa ja kaksi Wallner teatterissa esiintyvien Münchenin kansannäyttelijäin näytäntöä. Ne ovat todella päässeet melkein yksinäisiksi alkuperäisessä raikkaudessa ja luonnonomaisuudessa. Niin olisivat meidänkin kansannäytelmät esitettävät, ja niin ne voitaisiinkin esittää, jollei samojen näyttelijäin täytyisi riittää Maria Stuartiin, Pattes de mouche'iin ja Murtovarkauteen. Näin ei ole ihme, jollei aina tavata oikeaa säveltä."

"Narciss Rameau oli pettynyt illusioni. Miten mieltäkiinnittävä olikaan minusta tämä draama ollut sekä lukiessa että näyttämöllä, sekä ulkona että kotona, sekä Dessoirin nerokkaan että Pousetten käsityöläismäisen Narcissin kanssa — ja nyt! Kuinka se paikottain oli homehtunut ja koko ajan valheellinen. Voin nyt käsittää Kaarolan ja Ahlbergin edustaman nuoremman polven vastenmielisyyden sitä kohtaan. Nyt en enää tule vaatimaan sitä esille! Levätköön rauhassa. Kenties — jos Sala voisi tulla Narsissiksi?"

"Deutsches Theater'issa ilmaantui kaunis, raitis harrastus voimakkaammalla, nuorekkaammalla näyttelemisellä ja värikkäämmällä yhteisesittämisellä luoda uutta henkeä vanhaan idealistiseen tragedia-totuntatapaan. Kunpa vain voimat aina riittäisivät. Miesten puolella on hyviä kykyjä; mutta Juliat ja Ebolit ovat vaikeammat loihtia esiin."

"A propos — eräs Deutsches Theater'issa toimeenpantu ilmottamistapa miellytti minua. Emmeköhän hyväksy sitä. Taiteilijain nimiin ei liitetä 'herra' tai 'rouva' tai 'neiti', vaan etunimi — Filip II — Sigwart Friedmann, Elisabeth von Valois — Anna Jürgens j.n.e. Minä pidän siitä, emmeköhän syksyllä (Turussa) alota sitä tapaa?"

"Matkalla Berlinistä Parisiin levähdin päivän Kölnissä tuomiokirkon tähden, jonka ennen olen nähnyt vain hätäisesti. Se on kumminkin kuvattavan ulkopuolella. Mikä alkuperäinen leima Kölnillä yleiseen onkaan, puoleksi Belgiaa, puoleksi Saksaa. Toiselta puolen tehdaskaupunki mitä halpamaisimmin uudenaikaista muotoa ja toiselta niin kauttaaltaan katolinen. Eräässä pienemmässä kirkossa oli kaikkialla luettavana ilmotuksia suuresta juhlakulkueesta 'pyhän Servatiuksen' kunniaksi, 'jonka vilutautia vastustava vaikutus on erehtymätön'. — 'Kovin ankara herra', kirkonpalvelija selitti, 'joka ei kärsi pilantekoa'. Kun kysyin, mitä seurauksia hänen epäsuosiollaan tavallisesti on, vastattiin, että hän lähettää 'hallaöitä'. Siis on hän meille otollinen pyhimys, jollei Selim Lemström[57] tee häntä tarpeettomaksi. — Sunnuntaiaamuna tulin Parisiin." — —

"Ensi iltana olin Français'sa ja näin Bataille des dames [Naiset sotasilla] ja On ne badine pas avec l'amour [Ei lempi leikin vuoksi] — niinkuin huomaat ei hyvä teatteritähteni nytkään ole pettänyt minua. Musset'n runoelman katkeransuloinen runous ilmeni sydäntäkouristavasti Delaunayn Perdicanissa, Bartet sitä vastoin ei saanut minua unohtamaan Hedvig Winterhjelmiä. Meidän täytyy välttämättömästi ottaa se. Ahlberg on luonnollisesti Perdican. Mutta Camille? Aalberg? Avellan? Kenties jälkimäinen sopii paremmin, joskin Musset'n ihmeellinen lyriikka paremmin tulisi ilmi Aalbergin suusta."

"Eilen näin Macbethin Porte St Martin teatterissa, la Sarah Lady Macbethina. Siitä enemmän ensi kirjeessä. — Olen nyt matkallani usein ajatellut, kuinka pahoin teen kun panen sinut hoitamaan kaikkea raskaimpana aikana ja kierrän itse maailmaa. Sinä olet sentään enkeli — sitä ei voi auttaa." — —

"J. K. Jos tapaat Minna Canthin Jyväskylässä, niinkuin epäilemättä tapahtuu, niin sano, että hänen välttämättömästi täytyy jouluksi tehdä Työmiehen vaimo valmiiksi. Jos hän tahtoo tehdä jonkinlaista propagandaa, niin on kai valtiopäiväaika sopivin. Myöhempänä keväällä tulee luonnollisesti niinkuin aina uutuuksia ahdinkoon asti".[58]

Emilien vastauksesta (toiselta helluntaipäivältä) otamme seuraavat tiedot: Kenraalikuvernööriltä tullut avustus oli hänen toivomuksensa mukaan jaettu seurueen jäsenille: neideille Aalberg ja Avellan, Leinolle, Ahlbergille ja Salalle kullekin 360 ja rva Lundahlille 200 mk; mutta johtokunta oli kirjallisesti anonut, että rahat vastedes saataisiin vapaasti käyttää. — Emilie epäilee onko viisasta ottaa Erasmus Montanus Holbergin riemujuhlaa varten [niinkuin Kaarlo oli tuuminut]. Jos teatteri olisi Helsingissä, kun päivä sattuu, olisi toisin; mutta Turussa tai Porissa se on hukkaan heitetty. Jollei Holbergiä näytellä hyvin, on hän kovin vanhentunut. Ruotsalaisessa teatterissa on Molièren Tartuffekin juuri saanut saman tuomion — tyhjiltä huoneilta.

— — "Et tahdo ottaa Erasmus Montanusta, sentähden ettei se menesty. Hyvin mahdollista, mutta mikä muu meillä menestyy kuin suuret draamat ja kansannäytelmät! Erasmuksella on se ansiopuoli, että se on pian valmis ja voidaan hyvin harjottaa samalla aikaa kun jotakin muuta, sillä siinä ei tarvita Ida Aalbergia, Avellania, Leinoa, rva Aspegrenia, Ahlbergia eikä Salaa. Sinä tahdot 'En Handske' [se oli juuri näytelty Ruotsalaisessa teatterissa tavalla, joka Emilien mielestä ei estäisi sen esittämistä]. Kernaasti minun puolestani, mutta eikö Puolueiden keskellä [joka ei ollut yleisöä miellyttänyt] jonkun aikaa peloita meitä Björnsonista. Ja sitä paitse — kuka on oleva Riis, kappaleen tavallaan omituisin henkilö. En näe meillä mitään mahdollisuutta. Leino? Epäonnistunut! Ja kuka olisi silloin Christensen, joksi hän sopii niin hyvin. Se on onnettomuutemme, että miesnäyttelijämme eivät riitä uudenaikaisiin, yhteiskunnallisiin näytelmiin, sillä Leino on melkein ainoa, joka menestyy niissä (ja myöskin Aspegren sivurooleissa). Ahlbergilla, Falckilla ja Salalla täytyy olla [historiallinen] puku, Weckmanilla ja Rautiolla työmiespuserot ollaakseen alallaan. — Mutta olkoon kuinka tahansa, me voimme kyllä kaikissa tapauksissa valmistaa Erasmuksen. Kun emme ensi vuonna ota mitään uutta Molièrea, niin voimme ottaa yhden Holbergin. Muista sitä paitse, että meidän yleisömme on vastaanottavaisempi vanhaan, vankkaan komiikkaan nähden, kuin Ruotsalaisen teatterin yleisö oli silloin kun se annettiin siellä." — —

"Olen pari kertaa nähnyt Mâitre de Forges. Imelän valheellisuutensa tähden se on minulle ylen vastenmielinen, mutta yleisö ulvoi liikutuksesta, naiset oikein sulivat kyyneleisiin, Marlittin henki leijaili kokonaisuuden ylitse. Näytteleminen oli kunniallisen keskenkertaista (poikkeuksena vain Moulinet'n esittäjä St Germain, joka on ensi luokan taiteilija); omituista kyllä kiitetään sitäkin. Olen kuitenkin nähnyt paljo parempaa Gymnaseteatterissa, jossa kappale näytellään, puhumatta Français'ta." —

(Parisi 25/6). Kaarlo oli aikonut kesäkuun lopussa lähteä paluumatkalle, mutta kuultuaan että Levinsky, jonka opetusta Sala oli nauttinut Wienissä, heinäkuun alussa matkustaisi pois, hän oli kehottanut Salaa tulemaan Parisiin. Tämä olikin luvannut tulla. "Tahdon silloin olla täällä antaakseni hänelle ohjeita, sillä rahojen ja muun suhteen on hänelle hyödyksi että joku opastaa häntä, varsinkin kun hänen ranskankielentaitonsa luonnollisesti on puutteellinen."

"Edelfeltin luona olen ollut pari kertaa — hän oikein pyysi, etten lähtisi Parisista näkemättä hänen työpajaansa. Hänellä oli joukko keskeneräisiä tauluja, mutta ei ainoatakaan valmista. Ne olivat kenties mieltäkiinnittävämpiä semmoisina, sillä se voimakas elämä, joka niissä on, ei silloin ollut peittynyt monesti kyllä vaativaisen tekniikan varjoon, niin, jopa oli kuin niissä olisi ollut sydäntäkin, jotakin, jota hän, niinkuin tiedät, ei tuhlaa tauluihinsa. Hänellä on kuitenkin ihmeellinen viehättämiskyky olematta mielistelevä. Sinä joka niin helposti leimahdat liekkiin, kun ihmiset ovat rakastettavia, olisit puoleksi rakastunut häneen, mutta hän vaikutti minunkin enemmän vastustavaan luontoon. Haakonluonnollaan hän on rientänyt voitosta voittoon olemassaolon taistelussa — kenties hän on menettänyt jotakin itsestään, mutta kokonaan kadottanut itseänsä hän ei ole. Hänen asemansa täällä on täydellisesti vakaantunut, hän on ainoa pohjoismainen taiteilija, jonka Parisin taiteilijamaailma on täydellisesti omakseen hyväksynyt, voit kuvitella miksikä harmiksi ruotsalaisille — [Otto] Vallenius kertoi minulle hupaisia juttuja siitä. Hänen suuri taulunsa Luxemburgkokoelmassa on oivallisella paikalla ja tekee suuren vaikutuksen." — —

"Täällä kesä on vihdoin alkanut, ja hieno yleisö tekee lähtöä kaupungista. Kuukauden lopussa useimmat teatterit sulkevat porttinsa. Avoinna pysyvät toki Théâtre Français, samoin iso ooppera, Lyrique populaire, Porte St Martin (vaikka Sarah on Lontoossa) ja jotkut pikku teatterit. Macbethin näin pari kertaa Porte St Martin teatterissa, ensi kerran yhdeksi kolmanneksi osaksi ihastuneena ja kahdeksi kolmanneksi osaksi suuttuneena, toisen kerran tasaisemmin tyytyväisenä ja siis oikeamielisempänä. Suuttumukseni johtui, niinkuin aina kun ranskalaiset koskevat vieraaseen teokseen, siitä kunnioituksen puutteesta, jolla he menettelevät. Macbeth oli revitty rikki muutamiksi kuvaelmiksi, joiden väliltä yhdistävät siteet oli poistettu, niin etten ymmärrä kuinka ne, jotka eivät tunteneet kappaletta, saivat siitä jotain yhtenäistä. Mutta kenties se ei ollutkaan niin hullua. Onhan toki niin, että juuri suuret pääpiirteet Shakespearessa ovat tehneet hänen kaikkien aikojen kansanomaisimmaksi draamarunoilijaksi, ja ne olivat esiintuodut terävän selvästi, siinä ei oltu yleiseen ranskalaiseen tapaan lievennetty ja litistetty — useiden kriitikkojen kauhuksi. Pienet roolit näyteltiin surkeasti (Malcolmina, huomaa Malcolmina, esim. esiintyi sama daami, jonka me näimme näyttelevän Précieuses ridicules kappaleessa Coquelinin kanssa Tukholmassa, Duncan oli Kalliolta oppinut nostamaan etusormeaan ja tiedäthän kuinka se tehoo tragediassa; Macduff melusi ja huusi kuin hullu). Edelleen oli yhteisnäytteleminen hutiloitua ja näyttämöllepano paikottain aivan epäonnistunut, esim. noitien luolassa. Mutta Macbeth itse (Marais) oli mieltäkiinnittävä. Hänellä ei ollut sitä daimoonista tahdonvoimaa, joka vastustamattomasti ajaa Macbethin rikoksesta rikokseen, mutta milloin voi meidän aikojen mies murtuneine tahtoinemme tehdä sitä havainnolliseksi. Mutta hänellä oli lämpöä, eloa, ilmettä ja hyvä esiintymistapa. Entäs Sarah? Min — ei hän ollut se Lady Macbeth 'que j'avais révé', mutta tavallaan hän näytteli sydäntäkouristavasti. Hän ei ollut minkään clanin puoliraakalainen naispäällikkö, vaan uudenaikainen petrolöösi, joka hermojensa luonnottomassa jännityksessä hillittömästi syöksyy eteenpäin. Päävaikutin hänen menettelyssään ei ollut kunnian- vaan verenhimo. Kohtaukset Duncanin murhan edellä ja jälkeen tulivat sen kautta kauhean vaikuttaviksi, varsinkin kun Marais, ranskalaisten omituisella taiturimaisuudella fyysillisesti ilmisaattaa mielenliikutuksia, mestarillisesti esitti kauhua. Unissakävijäkohtauksessa on Saraa kovin ihailtu, minun mielestäni ilman syytä. Hän repii tämän kohtauksen täydellisesti muun yhteydestä. Hänen Lady Macbethillaan ei ole edes vanhan ääripiirteet, hän näyttelee sitä, Edelfeltin henkevän lauseen mukaan, niinkuin indialainen käärmeenlumojatar. Ainoastaan somnambulismi, eikä tuskallinen katumus, tuli näkyviin."

"Muutoin oli huomattavissa, kuinka varsinainen Parisin yleisö on vastustavalla kannalla Saraa kohtaan. Marais sai enimmät suosionosotukset. Sitä paitse olivat katsojat enimmäkseen ulkomaalaisia. Käytävissä kuultiin kaikkia mahdollisia kieliä, englantia tietysti enimmin."

"Theâtre français'sa olen, paitse muutamia Corneillen, Racinen ja Molièren kappaleita, nähnyt 'Maailma, jossa huvitellaan', henkevästi esitettynä ilman että näytelmä minusta sentään olisi ollut sisältörikkaampi, Augierin 'Mr Poirierin vävy', joka olisi otettava, jos Alarik Böök [Brunon nuorempi veli, joka myöskin aikoi ruveta näyttelijäksi] kehittyy veljen suuntaan taikka jos saamme jonkun toisen, joka voi täyttää siroja rooleja, Ei lempi leikin vuoksi (toisen kerran), joka on oleva miellyttävin muistoni tältä Parisin matkalta, Mademoiselle de la Seiglière y.m. Tuon muassani yhden erinomaisen sievän 1-näytöksisen kappaleen 'La duchesse Martin'. Jollei se vaan ole liian hieno — jota pelkään — olisi se otettava, sillä meillä on suuri puute pikkukappaleista. Remusen kotiripitykset ja Haapaniemen hanhenpoika alkavat olla kovin kuluneita. — Sala on pyytänyt saada viipyä lokakuun yli.[59] Olen suostunut siihen. — — Niin Rautatehtailija! Luonnollisesti otamme sen. Minun persoonallinen myötätuntoni tai vastahakoisuuteni ei saa vaikuttaa ohjelmistoon. — Noin 10 p. heinäk. lähden kotiapäin."

Loppupuolen loma-aikaansa Kaarlo vietti Helsingissä. Emiliekin oli kotona käytyään ensin Kuitiassa ja sitte Ossian veljensä häissä (9/7 Hatanpäässä). Heidän huomionsa oli muun muassa kiintynyt kesällä eri paikkakunnilla alkuun pantuihin rahankeräyspuuhiin teatterin hyväksi. Turussa oli päätetty toimeenpanna kansanjuhla Kupittaalla ja myöhemmin arpajaiset. Oikein hämmästystä oli vapaaherra Werner von Troilin menettely herättänyt, hän kun itse oli kutsunut asianharrastajat kokoon ja ruvennut toimikunnan puheenjohtajaksi. Se oli muka "matelemista Heydenin ja fennomaanien edessä", mutta vaikutti sen, että semmoisetkin turkulaispohatat, jotka olivat vakuuttaneet, etteivät he koskaan astuisi Suomalaiseen teatteriin, saapuivat kokoukseen. — Paitse näistä asioista Emilie kirjoitti nti Elfvingille Suomalaisen tyttökoulun uudesta talosta. Se oli hyvin yksinkertainen, mutta siisti, ja hän iloitsi suuresti, että on "päästy niin kauas eteenpäin", että koulu, joka oli toiminut mitä kurjimmassa, melkein tallintapaisessa huoneustossa, nyt sai jatkaa työtänsä oman kurkihirren alla.

Teatteri alkoi toimensa Tampereella , jossa 27/8-10/9 annettiin yhdeksän näytäntöä. Aikomus oli kyllä ollut alottaa Turussa, mutta siellä oli kesällä näytellyt Fröbergin ruotsalainen seurue ja sille suotiin, tavan mukaan, etuja Suomalaisesta teatterista välittämättä. Ensimäisen näytännön jälkeen Kaarlo kirjoitti 28/8 Emilielle kirjeen, joka sisältää täydellisen arvostelun uudistetusta Murtovarkaudesta, joka oli ollut ohjelmana:

— "Huone oli hyvä (nti Berg luuli noin 400) ja suosionosotukset lämpimät, varsinkin viime näytösten jälkeen. Suurimman osan suosiota sai tietysti Hoppulainen. Rautio oli oikein hyvä . Hänellä tosin ei ollut Böökin auktoriteettia eikä myöskään sitä verratonta, hullunkurista huumoria, jolla Böök lausui joitakuita repliikkejä, mutta hän oli täydellisesti yhtä luonnollinen ja hänellä oli sekin ansio että kaikki repliikit pääsivät oikeuteensa. Falck [Penttula] oli melkein parempi kuin Leino toisessa näytöksessä, jossa hänen haudanjylhä äänensä oli kuin luotu roolia varten, mutta Leino tuotti sen sijaan viime näytökseen toisenlaista eloisuutta kuin Falck hitaudellaan. Rva Rautio tulee kyllä hyväksi, kun hän vaan ennättää sulattaa ja enemmän täydentää roolia; nyt se oli vähän ykstoikkoinen. Hän sopii siihen sentään paremmin kuin Hacklin, vaikka tämä oli sangen hyväksyttävä Helena. Vyyryläinen[60] ei myöskään ollut huono (Maria) ja Asp [Loviisa] oli pirteämpi kuin [rva] Lundahl, joskaan ei niin kaunis. Sitä vastoin Kilpi ei vastannut Rautiota vanhana talonpoikana Penttulan saunassa; niinikään meni ensimäinen kansankohtaus ennen paremmin kuin nyt. Kaikki kaikessa on Murtovarkaus taas onnellisesti liitetty ohjelmistoon — milloin saamme Roinilan talossa samalle kannalle?" —

Muutoin mainittakoon ohjelmistosta vain Maria Stuart (3 kertaa) ja Yhteiskunnan tuet. Jälkimäisessä oli nti Borg rva Bernick, ja Kaarlo arvostelee häntä seuraavasti: "Hän oli sangen hyvä, kovin peloissaan, mutta käsitys oikea ja vivahduttaminen oivallinen; kieli sitä vastoin virheellistä."

Syyskuun keskivaiheilla tultiin Turkuun , jossa ei oltu käyty moneen vuoteen. Paitse Salaa ja rva Lundahlia (joka oli eronnut) olivat kaikki saapuvilla ja lisäksi muutamia uusiakin, nimittäin Otto Vallenius ja nti Lilli Kurikka sekä Alarik Böök ja Iisakki Lattu . Otto Valleniuksen kanssa oli Kaarlo tehnyt sopimuksen Parisissa, missä tämä monipuolisilla taiteilijataipumuksilla varustettu mies, jätettyään yliopistolukunsa, harjotti opintoja maalaustaiteessa, ja nti Kurikassa oli, hänen veljensä Matti Kurikan kirjeen mukaan, kesällä herännyt "ääretön halu päästä Suomalaisen teatterin jäseneksi". Vallenius ja nti Kurikka olivat molemmat sangen tervetulleita teatteriin lauluäänensä tähden. Tästä lähtien voitiin jälleen ottaa laulukappaleita ohjelmistoon. Lilli Kurikka oli 19-vuotias ja Helsingin suomalaisen tyttökoulun käynyt. Alarik Böök oli Bruno Böök-vainajan nuorempi veli. Iisakki Lattu vihdoin oli ainoa näistä tulokkaista, joka pysyvästi jäi teatteriin.[61] Ensi-iltana 16/9 meni Maria Stuart täydelle huoneelle ja seuraavana Murtovarkaus puolelle. Alku ei ollut loistava sillä tavallista on, Kaarlo kirjoittaa, että meikäläiset ensi hyökkäyksessä joutuvat hämilleen. Puhuttiin liian hiljaa, johon lisäksi tuli pikku onnettomuuksia. "Mutta kaikki paranee kai, kun ennätämme tottua yleisöön ja yleisö tottuu meihin. Tänään (19/9) luulen Ida Aalbergin vallottavan yleisön yhdellä ryntäyksellä, sillä hän sanoi olevansa hyvällä tuulella." Niin kävikin, ja näyttelijätär sai laakeriseppeleen ja kukkia. Viikko myöhemmin, Romeon ja Julian jälkeen, Kaarlo kirjoittaa, että silloin uudistui mitä oli tapahtunut Maria Stuartiin nähden. Ensi kerralla kylmä, ynseä, ymmärtämystä puuttuva yleisö ja toisella vilkas, kiitollinen ja innostunut, yhteisesitys ensi kerralla laimea ja hätäinen, toisella tyydyttävä. Murtovarkauskin menestyi paremmin toisella kerralla, ja huone oli kahta vertaa parempi. Yhteiskunnan tuet annettiin kolmannelle osalle huonetta, ja Kaarlo huudahtaa: Kuinka henkisesti kuollut tämä yleisö kuitenkin on! Hän sanoo kokonaan menettäneensä kyvyn arvostella kappaleiden vaikuttavaisuutta. Nyt huudetaan vain laulukappaleita — niitä me ymmärrämme! (Huuto saada nähdä Ida Aalbergia on vaiennut, kun siihen yhtyy niin kamalia perspektiivejä kuin Shakespeare ja Schiller!) Epäilemättä oli ruotsalaisten operettiohjelmisto saanut yleisön hylkimään vakavaa ohjelmistoa. Bergbomin täytyi vastoin tahtoansa ("sillä se menee nyt, dass Gott erbarm") antaa Saimaan rannalla, ainoa laulukappale, joka tällä hetkellä oli valmis, — ja se veti, varsinkin toisella kerralla (Parisin veitikan kanssa), miltei täyden huoneen. Regina antoi sitte myöskin 8/10-12/10 kolme hyvää huonetta. Kolmantena iltana (kaikista paras — 1,071 mk) oli Ida Aalberg erityisten suosionosotusten esineenä ja hän sai muun muassa hopeisen maljakon ("Ida Aalberg 18 12/10 84. Käy nyt tiesi tervehenä, matkasi imantehena, päätä kaari kaunihisti, pääse illalla ilohon."). Suuri isänmaallinen kappale lämmitti siis sydämiä Turussakin.

Tällä aikaa harjotettiin Hilda Aspin suomentamaa G. Ohnet'n 4-näytöksistä draamaa Rautatehtailija , Shakespearen Hamletia ja Nummisuutareita, joka viimeinen kaipasi uudistamista. Ensimäinen näitä meni 24/10 saavuttamatta silloin enemmän kuin toisellakaan kerralla suurempaa suosiota, vaikka kritiikki kiitti sekä kappaletta että esitystä. Leino ja Ida Aalberg esiintyivät päärooleissa. Hamlet edistyi hitaasti; "Ahlberg ryhtyi siihen niin veltosti", että Bergbom epäili sen menestymistä. "Kyllä on kovaa", hän lisää "että täytyy pakottaa ihmisiä Hamletiin, kun ajattelee, että Vilho olisi antanut vuosia elämästään saadakseen näytellä sitä roolia." Se valmistui kumminkin miten kuten ja annettiin ensi kerran 30/10 Ahlbergin hyväksi, koska tämä näyttelijä oli lähtevä parin kolmen kuukauden opintomatkalle. Näytäntö onnistui hyvin, sanomien mukaan. Ahlberg oli erinäisissä kohtauksissa oivallinen ja Ida Aalberg mainio Ofelia. Axel Ahlberg sai sinä iltana kultakellon, ja samanlainen lahja annettiin Ida Aalbergille l/11, kun hän esiintyi Jane Eyrenä. Nummisuutarit näyteltiin viimeisenä iltana 4/11 täydelle huoneelle. Leino oli vielä Esko, sillä erästä nuorempaa näyttelijää oli turhaan koeteltu; ensikertalainen oli m.m. Lattu Karrina. Muista täällä näytellyistä kappaleista mainittakoon vain Mustalaiset, jossa nti Kurikka Evinä ensi kerran (15/10) astui näyttämölle ja lauloi "aistikkaasti, puhtaasti ja tunteellisesti", ja nti Avellanilla Rózsina oli suuri menestys, sekä Todelliset naiset, jota turkulaiset eivät viitsineet tulla katsomaan. — Turunmatka päättyi 900 markan tappiolla, jota pidettiin verrattain onnellisena tuloksena! Åbo Underrättelser kiitti hyvää ohjelmistoa ja vakuutti seurueen olevan vastedeskin tervetullut (!). —

Kaarlo oli asunut Fenix-hotellissa, jossa hänellä oli kaksi huonetta, ja hän maksoi täydestä "ylöspidosta" 120 mk kuukaudessa. Leino rouvansa kanssa, Axel Ahlberg sekä neidit Avellan ja Stenberg asuivat myöskin siellä, ja kaikki söivät samassa pöydässä. — Kirjeessä, jossa Kaarlo kertoo tämän, tapaamme sanat: "Lue Jussi Brofeldtin Muudan markkinamies. Se on sydäntäkouristava. Siinä pojassa elää Herran henki."

Paluumatkalla Turusta seurue pysähtyi Hämeenlinnaan , jossa Nordinin salongissa annettiin neljä näytäntöä — jopa Maria Stuart viimeisenä iltana. Kun huone oli aina täysi ja päiväkustannukset pienet, nousi voitto 900 markkaan — samaan summaan, joka Turussa oli menetetty.

Helsinkiin seurue tuli aikaisemmin kuin aiottu oli. Ensin oli näet aikomus ollut mennä Turusta Poriin, mutta kun sikäläinen uusi teatteri ei vielä ollut täysin valmis, jäi matka tekemättä; toiseksi oli tuumittu pitentää Turussaoloa, mutta Carlbergin ruotsalainen seurue tuli ja otti teatterin. Kun saavuttiin Helsinkiin, olivat arpajaiset teatterin hyväksi olleet ja menneet. Ne tapahtuivat nimittäin tiistaina 4/11 ylioppilastalolla, jonka huoneet olivat tungokseen asti täynnä. Salin peräseinällä nähtiin "tuulentupa", Suomalaisen teatterin uusi rakennus, jonka K. K. Hellsten oli maalannut Seb. Gripenbergin luonnoksen mukaan, ja sivuseinillä Hedvig Winterhjelmin, Emmy Achtén, Ida Basilierin, Kaarlo Bergbomin ja Vilhon muotokuvat. Ohjelman alkunumero oli J. Mustakallion sepittämä prologi, jonka Turusta varta vasten tullut Ida Aalberg lausui, ja muista numeroista huomattavin iloisen, kirjavan joukon esiintyminen, jossa tunnettiin 18 näyttämöllistä hahmoa: Anni, Boriska, Inga, Jessika, Kätchen, Lysisca, Nicole, Noora, Pamina, Papagena, Rosina, Rykmentin tytär, Esko, Fra Diavolo, Larsson, Maunu, Papageno, Göndör Sandor. Nämä kaupittelivat yleisölle tilapäistä albumia.[62] Voittoja oli 1,000 ja arpoja 11,000 à 1 mk.

(11/11). "Oma rakas Bettyseni", Emilie kirjoittaa sen jälkeen, "usko pois että tuntuu hyvältä kun arpajaispuuha on ohi! Odotamme puhdasta voittoa 11 à 12,000, tosin vähemmän kuin viimein, mutta toki kunnioitettava summa. Olen äärettömän kiitollinen, että kaikki on mennyt hyvin. — Perjantaina teatteri alkaa täällä; saa nähdä kuinka rupeaa käymään. Kevättä en pelkää, jos kaikki pysyvät terveenä, mutta joulukuu on kaikkialla vaikea kuukausi ja vallankin meillä, jotka niin paljo rakennamme ylioppilasyleisöön. — Kiitos, hyvä Bettyseni, kaikesta mitä teit hyväksemme, kun olimme Turussa [Emiliekin oli ollut siellä pari viikkoa lokakuulla]; erinomaisen hupaista on että siellä meni kuin meni. Toivoakseni Fröberg & consortes eivät aivan hävitä meiltä maanalaa. — Sala jää ulkomaille joulukuun keskivaiheille. Sydämestäni toivon hänen edistyvän. Hän on ihmisenä läpeensä kelpo ja kunnioitettava, niin että minä ja me kaikki sangen paljo pidämme hänestä. — Olet kai kuullut, että rva Canthin uusi kappale on valmis! Kuinka hupaista on saada kotimainen teos, sen tiedät kyllä." —

Täälläkin alotettiin (14/11) Murtovarkaudella. Sitte tuli Rautatehtailla, joka näyteltynä kolme kertaa ei täälläkään menestynyt, vaikka arveltiin sentapaisista ranskalaisista muotikappaleista olevan hyötyä näyttelijöille. Toisella innostuksella vastaanotettiin vanha ja aina uusi Nummisuutarit. Uusia olivat siinä Pesonen — Topias, Weckman — Mikko Vilkastus, Rautio — Iivari, Falck — Niko, Lindfors — Teemu ja rva Rautio — Jaana.

Joulukuun 3 p. sattui Ludvig Holbergin 200-vuotispäivä ja sitä vietettiin vanhan mestarin huvinäytelmillä Ei ole aikaa ja Henrik ja Pernilla (Hilda Aspin suomentama). Kumpikin komedia sujui hyvin, mutta edellinen sentään paremmin. Lindfors oli Vielgeschrey ja häntä kiitettiin siitä että hän oli syventänyt näyttelemistänsä, jossa ennen ilveilevillä kujeilla oli ollut liiaksi sijaa. Otto Vallenius oli onnistunut kujeellisena palvelijana, Hilda Asp Pernillana, nti Stenberg Madlenana j.n.e. Toisen kappaleen nimiosat olivat Weckmanilla ja rva Aspegrenilla. — Näyttelijät lähettivät Leinon allekirjoittamassa sähkösanomassa tervehdyksensä Tanskan näyttelijöille, ja Bergbom tervehti eri sähkösanomalla kuninkaallista näyttämöä, "Ludvig Holbergin kaikille pohjoismaille merkillisen vaikutuksen kehtoa". Kuninkaallisen teatterin puolesta kamariherra Fallesen vastasi kumpaseenkin tervehdykseen.

Viikko myöhemmin 10/12 oli toinen juhla — kymmenes vuosipäivä Ida Aalbergin ensimäisestä esiintymisestä teatterissa. Sitä vietettiin Jane Eyrellä, ja taiteilijatar sai vastaanottaa kukkia ja laakeriseppeleitä, jota paitse hänelle toimeenpantiin pidot, joissa prof. F. Perander puhui kunniavieraalle ja pyysi lupaa, että saataisiin teatteria varten maalauttaa hänen muotokuvansa.[63]

Kun Bergbom oli alkanut toimeenpanna huokeahintaisia kansannäytäntöjä, hän noudatti haluansa antaa vähävaraistenkin nauttia teatterista. Mutta samoin kuin hän rakasti varsinaista kansaa, rakasti hän lapsiakin. "En voi täällä nähdä lapsia", hän kirjoitti Parisista, "muistamatta lapsia kotona", tarkottaen kai lähinnä sisarensa lapsia. Lapsillekin — ei ainoastaan näille läheisille vaan mahdollisimman useille — hän halusi avata teatterinsa, ja niin hän nyt ennen joulua (13/12) ilmotti ensimäisen "lastennäytännön", jossa klo 5:stä i.p. esitettiin Z. Topeliuksen "leikki" Ole armelias köyhille ja Saimaan rannalla. Teatteri oli täynnä outoa yleisöä, rivit "rint' rinnan täynnä pieniä päitä, jotka kurkistelivat reunusten yli niinkuin pääskysen pojat pesästään". Tarvitseeko sanoa, että tämä yleisö oli ihastunut! Näytäntö uudistettiin 27/12. — Seuraava ohjelma 14/12 sisälsi paitse Kiven Kihlausta kaksi uutta alkuperäistä 1-näytöksistä huvinäytelmää: Matti Kurikan Ihmekös tuo! — naurattava, erehdyksille ja hullunkurisille kohtaamille perustettu vähäpätöisyys, jossa Lilli Kurikka, pääroolin esittäjänä, ensi kerran ja onnellisesti näyttäytyi Helsingin yleisölle — ja Robert Kiljanderin Pukkisen pidot ,[64] joka osottautui tekijänsä edellisiä pikkukappaleita etevämmäksi, siinä kun luonnekuvaus on syvempi ja henkilöitten pikkukaupunkilaisuus paljastetaan hienolla ivalla. Parhaiten kuvattua henkilöä, Anna muoria, näytteli nti Stenberg erittäin hyvin.

Joulun ja uudenvuoden aika ei tuonut enempää uutta. Uudenvuoden päivänä meni Kiven muistoksi Nummisuutarit, e/i pitkän ajan päästä Kultaristi, jonka uudistamisen Vallenius, Inez Borg ja Lilli Kurikka tekivät mahdolliseksi, 6/1 Daniel Hjort, sekin tärkeissä kohdin uudistettuna — nimihenkilönä ulkomaalta palannut Sala, osottaen melkoista edistystä (itsenäisesti hän teki luonteen pääpiirteeksi synkän tunteellisuuden, joka muutti ivan ulkomaailmaa kohtaan tuskalliseksi oman kehnouden tunnoksi), Sigrid Stålarmina Ida Aalberg, esittäen onnettoman neidon hienosti ja jalosti, Ebba Stenbockina nti Avellan, täynnä voimaa ja ylimyksellistä ryhtiä, sekä Juhana Fleminginä Otto Vallenius — ja Topeliuksen päivänä Regina von Emmeritz. Ensimäinen ohjelmistolle uusi näytelmä tuli vasta 28/1, nimittäin Minna Canthin kolmas draama, Työmiehen vaimo . Työmiehen vaimonkin, niinkuin ennen Murtovarkauden, syntyhistoriasta tahdomme tässä antaa tietoja, koska me siten samalla valaisemme Minna Canthin ja Bergbom-sisarusten keskinäistä suhdetta, joka muodostaa tärkeän lehden sisarusten elämäkerrassa. Vaikka Emilien ja Kaarlon kirjeet tältä ajalta näyttävät hävinneen, näkee Minnan kirjeistä heille, kuinka he seurasivat hänen työtään, kuinka Kaarlo on siihen vaikuttanut ja kuinka kirjoittajan sydän oli heille avoinna. — Ennestään tiedämme, että näytelmä oli jo tekeillä kun Emilie kesällä 1883 ensi kerran tapasi Minna Canthin Kuopiossa. Emilien kehotuksesta Minna kirjoitti Kaarlolle Sandefjordiin:

(2/8 83). — "Kun nti Bergbom kuuli, että olen tarttunut kiinni 'Homsantuussa' enkä ollenkaan pääse siinä eteenpäin, tahtoi hän minua lähettämään sen alun [ensi näytöksen] Tohtorille ja kertomaan, miten olen aikonut sitä sommitella. — Jos tuo ennen oli minulla hämärässä, on se vielä sitäkin pimeämmäksi käynyt sitten kun eilen näin 'Valapaton'. En minä koskaan, en koskaan saa niin hyvää toimeen. Tragedia tästäkin tulla pitää, mutta en varmaankaan saa siitä mitään semmoista suurenmoista kuin Valapatto on. Ja kuitenkin tahtoisin siitä suurenmoista ja hyvää — taikka ei mitään. Tehdäkseni nti Bergbomille mieliksi, täytyy kaiketi minun kuitenkin kertoa hämäriä piirteitä tuohon kappaleeseen. Ne tuntuvat niin mitättömiltä ja pieniltä, kun niitä vertaa Valapattoon. — Toisen näytöksen ensi kuvaus on kauppatorilla. Siellä on myyjiä ja ostajia. Viisunkauppias laulelee perällä ja myyskentelee arkkiviisujaan ympärillä seisoville. Katupojat heittelevät palloa oikealla. Johanna tulee. Hänellä on vaan yksi markka rahaa, jolla aikoo ostaa ruokaa, maitoa sairaalle lapselleen. Paavo tulee juomatoverinsa kanssa ja riistää häneltä rahan. Johanna vastustaa, rukoilee, uhkaa. Paavo ei siitä välitä. Homsantuu tulee työntäen kottikärryjä, joissa hänellä on perunoita. Ne hän on saanut nostamapalkakseen. Hän on ylpeä, mutta rakkaus Paavoon herää hänessä uudelleen. Jotkut nuoret herrat vaativat häntä tanssimaan 'mustalaista'. Hän kieltää. Vihdoin hän Paavon pyynnöstä sen tekee. — Seuraava kuvaus heinäladossa Homsantuun luona. Homsantuulla ei parempaa asuntoa ole. On yö. Homsantuu nukkuu heinäkasalla. Taikka oikeammin hän loikuelee siinä ollen valveilla. Paavo tulee. Hän kiusaa Homsantuuta pakenemaan hänen kanssaan Etelä-Suomeen. Homsantuu vastustaa. — Kolmas näytös Johannan ja Paavon luona. Johannalla on kangas kuteilla. Se on jo lähes valmis, jo samana päivänä hän voisi viedä sen rouvalle, jonka oma se on. Paavo leikkaa kankaan poikki, myy sen ja juo rahat. Johannaa syytetään petoksesta. Hän kantaa sen mitään virkkamatta. Jäätyään yksin vaipuu hän epätoivoon. Risto, hänen entinen ihailijansa, tulee. Hän tahtoo Johannaa auttaa, mutta Johanna vastustaa, sillä hän luulee Riston vielä häntä rakastavan. Johanna heittäytyy lapsensa kätkyen yli vakaana kiellossaan. Risto koettaa häntä ylipuhutella ja kumartuu hänen ylitsensä. Samassa aukeaa ovi, Homsantuu seisoo siinä, näkee heidän asemansa, käsittää sen väärin ja — päättää lähteä karkuun Paavon kanssa. Hän painaa oven kiinni, ilman että Risto tai Johanna ovat häntä huomanneet. Risto on nyt ymmärtänyt Johannan epäilyksen ja selittää olevansa kihloissa nuoren tytön kanssa, jolle hän on antanut sydämensä. Sen jälkeen Johanna kiitollisuudella ottaa vastaan Riston tarjoomuksen. — Neljäs näytös kadulla yöllä, kapakan edustalla. Paavo kapakassa, Homsantuu piilottelee toisella puolen katua, Johanna toisella. Himmeä katulyhty ei varjopaikkoja valaise. Molemmat pelkäävät ja vapisevat. Homsantuun pitäisi nyt yhtyä Paavoon ja lähteä hänen kanssaan. Ylioppilaat pitävät serenadia erään ikkunan alla perällä. Heidän mentyään Paavo tulee ja puhuttelee Homsantuuta. He aikovat lähteä pakoretkelleen, kun Johanna äkkiä ilmestyy heidän eteensä, nuhtelee ja varottaa heitä. Paavo sieppaa puukkonsa ja aikoo lyödä Johannaa, mutta Homsantuu heittäytyy väliin, saa puukon iskun ja kuolee. — Miten tuosta kurjasta Paavosta päästään, sitä en ymmärrä. Jos hän vaan viedään vankilaan, ei Johanna ole hänestä vapaa, mutta toiselta puolen hän on liian suuri pelkuri tehdäkseen itsemurhan. — Niin, ei minulla ole mitään lisättävää. Toivon saavani tohtorilta uutta, pontevampaa, parempaa kehitystä."

Ensimäinen näytös puuttuu tästä selostelusta, mutta varmaankin siinä Johannan ja Riston (ei Paavon!) häät jo kuvattiin niinkuin painetussa näytelmässä, ja Homsantuu syytti Johannan kauhuksi hänen miestään konnamaisesta petoksesta. Emilie arvostelikin näytöstä seuraavin sanoin: "hyvin mieltäkiinnittävä ja oivasti kirjoitettu, luonteva ja sopiva vuoropuhelu, mutta, pelkään minä, liian voimakas, ettei seuraavat näytökset litistyisi". Itse asiassa sommittelu, selostelusta päättäen, kaipasi tiivistämistä. Toisessa näytöksessä on myöhemmin lisätty se kohtaus, jossa Risto ja hänen juomatoverinsa Toppo torilla "laskevat leikkiä" Homsantuun kanssa, siksi kun tämä vihoissaan heittää hiekkaa Riston silmiin ja sitte pelvosta ja säälistä heltyy uskotonta entistä sulhoaan kohtaan. Täten tuli hänen tanssinsakin paremmin perustelluksi, hän kun tahtoo ansaita rahaa ostaakseen Ristolle silmävoidetta. Toisen näytöksen toinen kuvaelma on muutettu kolmanneksi näytökseksi, joka romanttisuudessaan (kun Homsantuu tapaa mustalaissukulaisensa ja päättää Riston kanssa liittyä heihin ja vastedes vain ansaita rahoja rakastajalleen) muistuttaa tekijän ensimäisiä näytelmiä. Selostelun kolmas näytös on näytelmän neljäs, mutta täydennetty ja rakennettu niin realistisen ja draamallisen voimakkaaksi, että se on tullut kokonaisuuden pääkohdaksi, jossa miehen kunnottomuus ja ihmisten ennakkoluuloinen sydämettömyys nostaa vaimon kärsimykset huippuunsa. Johannan entisen ystävän nimi on Yrjö (ei Risto!). Loppu on kokonaan muutettu. Viidennessä näytöksessä Johanna on kuollut, mutta ei vielä haudattu; kuitenkin Risto valmistautuu uudelle kosintaretkelle. Silloin Homsantuu tulee ja toisen kerran petettynä hän ampuu konnaa revolverilla, mutta onnistumatta. Poliisit ottavat hänet kiinni, ja kun Risto lausuu luottavansa että lait ja oikeus turvaavat hänet Homsantuun kostolta, tämä epätoivoisessa raivossa huutaa: Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun pitikin ampua! Sen jälkeen seuraa vielä lyhyt kohtaus, jossa Vappu lupaa ottaa äidittömän lapsen hoitoonsa, mutta ankarilla nuhteilla vastaa Riston kosimiseen. Toppo lausuu säälin sanan Homsantuusta, mutta Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Tästä näkyy kuinka suuresti teos kehittyi siitä kun Bergbomin vaikutus siihen alkoi. Kumminkin oli kehitys pääasiassa muodollista laatua; perusaihe, peruspiirteet, mestarillinen vuoropuhelu ja koko näytelmästä puhuva pessimistinen henki olivat alkuperäisiä. — Työn kulku ja tunnelma näyttäytyy seuraavissa otteissa.

(10/9 83). — "Ei Homsantuu ole lainkaan edistynyt sitten kun Emilie läksi. Vasta tänään puhuimme siitä Tohtorin kanssa. Tohtorilta sain paljon hyviä neuvoja ja ihan uuden lopun, joka tulee olemaan mainio." —

(19/11). — "Homsantuuta olen hartaudella jatkanut. Neljäs näytös on loppupuoleen ennättänyt. En kuitenkaan usko mitenkään voivani saada sitä valmiiksi keväällä näytettäväksi. En tahtoisi antaa sitä käsistäni kypsymättömänä, puolivalmiina. Minulla ei ole suuri varasto harrastuksia, aatteita, ei voi siis tulla eri kappaleita varsin tiheään. Suurin iloni, oikein mitä suloisin nautintoni on tuo kirjoittaminen. En ymmärrä kuinka enään voisin elää, ellen sitä saisi tehdä. Ja pari vuotta takaperin, silloin kun kirjoitin Roinilan talossa, oli se vaan velvollisuuden tunnosta."

(28/1 84). — "Kuinkako Homsantuu edistyy? Olen pari kuukautta korjaillut edellisiä näytöksiä. Viidennestä näytöksestä minulla ei vielä ole mitään selvää. Mutta sen kirjoittaminen on niin äärettömän hauskaa. Sitä tehdessäni tunnen välistä niin suurta voimaa, rohkeutta ja vapautta, melkein uhkamielisyyttä. Kuinkahan hyvä sotasankari minusta olisikaan tullut, jos olisin ollut mies ja elänyt sotaisena aikana! 'Ingen rädder här', minä ajattelen aina kun pistän jonkun rafflaavan totuuden Homsantuuhun. Ainoa pelkoni on, että Tohtori ne sieltä karsii pois. — Niin, tosiaankin!"

(23/2). — — "Niin, hyvä Tohtori! Jos koskaan olen hävennyt kykenemättömyyttäni ja saamattomuuttani, on se tällä hetkellä, jolloin minun pitäisi tehdä Teille tiliä siitä, miten pitkälle näytelmäni on tullut. Ja kuitenkin olen kaiken aikaa ollut niin ahkera kuin suinkin voimani ja terveyteni ovat myöntäneet. Arvattavasti on aine liian vaikea ja siinä syy hidastumiseen. Kun jonkun ajan kuluttua tulen takaisin siihen mitä olen kirjoittanut, tuntuu se minusta niin lapselliselta, kypsymättömältä ja epätodelliselta, etten voi mitenkään sitä semmoiseksi jättää. Niinpä nytkin neljäs näytös, jonka olin kirjoittanut marraskuussa, ja jonka arvelin silloin jotenkin hyväksi. Nyt kun otin sen uudelleen käsiin, saatoin käyttää siitä tuskin ainoatakaan repliikkiä. Tämä saattaa viedä ihmisen epätoivoon. Viidennestä näytöksestä ei vielä ole mitään selvyyttä. — Niin, tuo sokea vaimo! Kyllä häntä arvelin, mutta tuntui niin mahdottomalta tuoda esiin tuommoista hiljaista, rauhallista, kärsivällistä elämän filosofiaa, nyt, kun sydän on täynnä katkeruutta ja revolutsionia. Ei se käynyt. Sitten, jahka taas tulen nöyräksi ja resigneeratuksi, mutta ei nyt. Nyt täytyy panna kovaa kovaa vastaan ja jakaa iskuja minkä ennättää. Siihen on semmoinen vastustamaton sisällinen pakko." — —

(19/4). — "Rakas Emilie! Elkää odottako niin paljon tuosta Homsantuusta. En minä usko siitä suurta iloa tulevan enemmän teatterille kuin itsellenikään. Olen jo saanut maistaa merkillisiä enteitä. Pari viikkoa takaperin sain postin kautta vastaanottaa kolme numeroa 'Satakuntaa', jossa oli pitkä ja myrkyllinen kritiikki 'Murtovarkaudesta'. Sanottiin sitä 'epäkristilliseksi', 'epänaiselliseksi' ja 'epäsiveelliseksi'. — Kun nyt jo tuosta viattomasta Murtovarkaudesta näin sanotaan, mitä sitten Homsantuusta!" —

(11/8). — "Olen alkanut viimeistä kertaa puhtaaksi kirjoittaa 'Työmiehen vaimoa'. Mutta paljon yhä näkyy siinä olevan korjaamista. En uskaltanut kirjoittaa Teille, kuinka asian laita oli tässä keväällä ja kesällä. Minusta, näette, koko kappale rupesi tuntumaan niin ikävältä ja huonolta, kaikki maistui puulle, enkä voinut, en parhaalla tahdollanikaan moneen kuukauteen sitä jatkaa. Luin sitä muille, että kehuisivat ja taas saisin sen kautta vähän halua, mutta ei se tahtonut auttaa. Nyt kumminkin, kun rva ja Kasper Järnefelt sekä Jussi Brofeldt [Aho] sitä kiittivät, pääsin jälleen itseluottamukseen. Ja kyllä sitä nyt kestää, siksi kun sen valmiiksi saan. Inspiratsionia antavat kenties myöskin nuo tosielämän tosihuolet, joita saan niin tarpeeksi kokea. Ne pitävät hermostoa jännityksessä ja kehittävät sielun voimia. — — Mikä nimi annetaan tuolle uudelle näytelmälle? Työmiehen vaimo — eikö se ole sopivin? Taikka: Johanna ja Homsantuu? Taikka: Hapanrokkaa? Sillä hapanta se on miehille ja rokkaa sen pitäisi oleman naisille. Ja silloin voisi Risto ja Toppo, kun kappaleen lopussa menevät kapakkaan, laulaa: 'Hapanrokkaa keitettiin ja pantiin papuja sekaan, Hierimellä hämmennettiin etc. etc' — Mutta ei sentään. Eikö kaikki tulisi koomilliseksi sen kautta? — Työmiehen vaimo kenties sittenkin paras, vaikka tuntuu niin laimealta."

(21/8). — "Homsantuu on nyt vihdoin viimein valmis. Viimeisenä tuskana on, ettei silmäni tahtoisi kestää kopioitsemista, jota nyt olen pari päivää tehnyt. — Saa nähdä, tuleeko tuosta iloa teatterille taikka minulle. Se nyt ainakin on varma, että tunnokkaasti olen parastani koettanut. Ilmankos se niin kauan olisi työn alla ollut. Mutta pessimistinen se on, enkä luule kenenkään nyt sanovan 'tulimme niin iloisina ja tyytyväisinä kotiin'. Tuota nimittäin on moni minulle sanonut 'Roinilan talosta'. Mutta itse olen jotakuinkin tyytyväinen. Sitä en ollut 'Roinilan talon' kanssa milloinkaan." —

(3/10). — "Tuskin kehtaan Teille kirjoittaa, kun näytelmäni ei vieläkään ole valmis. — — Nytkin, kun sitä viimeistä kertaa korjaamalla olen puhtaaksi kirjoittanut enkä paljon muuta ole muutellut kuin dialogia, en sentään pääse kuin noin pari kolme sivua päivässä eteenpäin. — Hyvä Tohtori! Onhan varma, että tulette tänne ensi syksynä? Toivon saavani Teiltä taas uutta elämää. Onhan minun oikeastaan Teitä kiittäminen henkisestä herätyksestäni, kehittymisen halustani. Yksin ei voi pyrkiä eteenpäin, kun ympäristöltään ei saa paljon mitään, ei ainakaan verraten siihen, mitä Teiltä saa. Ettehän ole, hyvä Tohtori, väsynyt? Onhan Teillä vielä elämän toivoa, lujuutta, pontevuutta, toimintavoimaa ja intoa? Antakaa tuota kaikkea minullekin yksi hiven. Jääkää Jumalan haltuun, hyvä Tohtori! Parhaat toivotukseni seuraavat Teitä ja teatteria."

(28/10). — "Vihdoin viimein lähetin nyt postiin 'Työmiehen vaimon'. Soisin, että se Tohtoria miellyttäisi, että teatteri saisi sillä paljon rahaa ja että se vähän ravistelisi näitä puolikuolleita ihmisiä. Juuri kun sitä laitoin ristisiteeseen, paukahtivat tulikellot täällä soimaan, ja ennenkun vielä sain sen postiin, kerrottiin että eräs nainen oli palanut sisään ja eräs toinen vähissä hengin saatu ulos. Kohta taikauskoisuuteni näki tuossa sattumisessa jonkunlaisen enteen. — — Tuo vanha sairas vaimo paloi äsken siitä syystä, että sisarensa jätti hänet yksin, sillä välin kun läksi käymään meidän puodissamme. Yhä omituisempaa." —

(8/12). — "Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Monet herttaiset kiitokset kritiikistänne! Olen ollut sairaana ja kärsinyt sielun ja ruumiin tuskia; sillaikaa oli kirjeenne kumminkin suureksi virkistykseksi ja lohdutukseksi. Olen tuon tuostakin lukenut sen läpi ja miettinyt. Niin pian kun täydellisesti paranen, että oikein jaksan ajatella, ryhdyn ehdottamianne muutoksia tekemään — niin pitkälle kuin paha sydämeni sallii. Etten ole rouvia juuri lempeällä kädellä pidellyt, on aivan totta, ehkäpä olen heitä liiotellutkin. Mutta, rakas Tohtori, te ette ole nainen, ette ole tullut tuntemaan mitä myrkyllisiä haavoja tuo oma sukupuoli voi kaikessa hurskaudessaan ja lempeydessään toiseen iskeä, kuinka tuo helläsydäminen, tuo korkeasti sivistynyt, tuo 'heliga prestinna vid hemmets fridfulla härd' on kivikova ja jääkylmä sortaja heikompaa, 'huonompaa' kohtaan, jota hän ei ihmiseksikään tunnusta, koska se ei ole hänen vertaisensa arvossa eikä sivistyksessä muka. Ja nämä ovat kristityitä! Minä sanon, että huonoimman porton sydämessä asuu enemmän kristillistä tunnetta kuin noiden farisealaisten. Kuinka selvänä Kristus näki ihmissydämen salaisimmat sopukat, kuinka oikein hän tätä sukukuntaa arvosteli: 'Aterioitsi syntisten, köyhäin ja alhaisten kanssa'. Ei ylhäisten, ei rikkaitten eikä ruhtinaitten. Voi, kuinka koko sieluni halveksii tätä tekopyhyyttä, tätä teeskentelemistä, tätä naisten 'hienoa sivistystä' ja 'korkeaa moraalia'. Kuinka surkuttelen noita 'hemmets heliga prestinnor', jotka kohta menehtyvät oman itsensä ihailemiseen. Hyvä Tohtori! Suututteko minuun nyt? Sanotteko, että olen paha, raaka, tyhmä? Niin olenkin, mutta, Jumalan kiitos, olen samalla myöskin kansan lapsi, 'hienous' ei ole luonnollista tunnetta tukahduttanut, eikä pelkuruus estä sitä tunnetta ilmaisemasta. Oikeastaan eksyin aineestani. Tahdon koettaa parantaa rva Wörskyä (täällä on eräs rva Mörsky, sitä nimeä ei saa käyttää), jos voin, mutta en tiedä, kuinka onnistun. Naiskysymyksessä tahtoisin pienen reformin. Naisten ihailemisen tahtoisin muuttaa naisten ruoskimiseksi. Emme me parane, Tohtori, ennenkun saamme oikein paljon vitsaa, ennenkun meitä opetetaan totuutta tuntemaan ja omia heikkouksiamme käsittämään. — Kaikki muut muutokset teen oikein sydämen halusta."

(22/1 85). "En ollenkaan voinut arvata, että niin pian joutuisitte valmiiksi, enkä siitä syystä tehnyt parempaa kiirettä korjauksien kanssa. Kuinka nyt lienee tämä Vapun kohtaus tässä lopussa onnistunut. Kuin ei siinä olisi liiaksi sovitusta? En usko että tulevasta sukupolvesta vielä on niin paljo toivoa, kun tästä päättäen luulisi. Antakaa, Tohtori, hyvä neuvo! Minä melkein mieluisemmin antaisin painattaa kappaleen lopun niin, ettei jää mitään selvää siitäkään, ottaako Vappu lapsen vai ei. Sen jälkeen kuin Homsantuu on viety pois, vaan muutama repliikki Riston ja Topon välillä: Risto aikoo kosia, Toppo epäilee Homsantuun tilaa ja Risto kehottaa lähtemään anniskeluun. Vai kuinka? Onko parempi näin?"

Tähän viimeiseen kysymykseen Bergbom vastasi niin, että hän jätti pois viime kohtauksen näyttämöllä. — Lopuksi sanottakoon vain näistä otteista, että ne mieltäkiinnittävällä tavalla todistavat kappaleen syntyneen palavasta innostuksesta, joka nousi ja laski niinkuin tosirunoilijassa tapahtuu, sekä väsymättömästä harrastuksesta tehdä mahdollisimman hyvää. Kumminkin Minna Canthissa vallankumouksellinen paatos oli verrattomasti voimakkaampi kuin taiteellisen sopusoinnun vaisto. Sentähden hän hylkäsi Bergbomin ehdottaman sokean vaimon, joka "rauhallisella, kärsivällisellä elämänfilosofiallaan" tietysti olisi pyörentänyt, täydentänyt elämänkuvausta.

Näytelmä meni siis ensi kerran 28/1, ja se ilta oli teatterin muistettavimpia. Täydelle huoneelle mielenjännityksessä olevaa yleisöä esitettiin vaihtelevat kuvaelmat erinomaisella voimalla ja tosielämän värillä, ja vaikutus oli tärisyttävä. U. S. lausuu:

"Tässä näytelmässä ei ole turhaa, kaunista lörpötystä. — Sattuvata on koko näytelmän kulku ja se tarkottaa yhteiskunnan ja yksityisten sydämeen, leikkaa siellä ja viiltelee, mutta niin että tuntuu. Kiihkeänä seurasi yleisö näytöksen edistymistä, ja moni varmaan tunsi sisustaansa viiltävän, mutta kyllä kai se hyvää teki. Erimielisinä ja vältellen lähdettiin kotia."

Kritiikki oli yksimielinen kiittäessään esityksen oivallisuutta, se oli ehdottomasti parasta mitä teatteri oli aikaansaanut. Ida Aalberg näytteli Homsantuuta niin innostuneesti, että hän vastustamattomasti tempasi yleisön mukaansa, hän oli yhtä suloinen surussaan kuin mahtava kostoa vaatiessaan — se oli luettava hänen värikkäimpiin ja todenperäisimpiin rooleihinsa. Nti Avellan Johannana oli kuin täydelleen yhteensulanut näyteltävän luonteen kanssa, hänen esityksessään ei ollut ainoatakaan väärää säveltä, luontevana ja yksinkertaisena hän vaikutti syvästi katsojaan. Alarik Böök esitti luonnonomaisesti Ristoa, mutta aivan erikoisesti onnistunut oli Rautio Toppona, täynnä eloa, kevytmielisyyttä ja huumoria. Edelleen neiti Stenberg varmasti ja johdonmukaisesti kuvasi Leena Kaisaa ja hyvin näyteltiin muutkin sivuosat. Vihdoin oli yhteisnäytteleminen kaikin puolin kiitettävä ja samoin näyttämöllepano. "Markkinaelämän kuvaaminen esimerkiksi veti vertoja siihen mitä saatiin nähdä Meiningiläisten näyttämöllä."

Työmiehen vaimo meni kaikkiaan yhdeksän kertaa täysille ja hyville huoneille. Menestyksen puolesta se oli verrattava Nooraan, mutta niin myöskin yleiseen vaikutukseen nähden. Näytelmästä väiteltiin sekä yksityisissä piireissä että sanomalehdistössä kiivaudella, jonka ymmärtää kun ajattelee, että se kuulumattoman räikeästi kuvasi kotimaisia oloja ja että sen kautta realistisen suunnan totuus- ja uudistusvaatimukset ensi kerran välittömästi kohdistettiin meihin itseemme. Luonnollista on, että eri katsantokannat esiintyivät jyrkkinä ja että vastapuolueen tarkotuksia väärin käsitettiin ja selitettiin. Vanhoillisella taholla, jolla oli totuttu vallitseviin oloihin ja käsittämään kaikellaista pahaa ja kurjuutta pääasiassa yksilöiden turmeluksesta johtuvaksi, ei tunnustettu, että parannusvaatimukset lähtivät puhtaasta ihmisrakkaudesta, ja uudistajain puolella oltiin taas liian kärkkäät kieltämään vanhoillisilta jalompaa elämänkäsitystä. Että Homsantuun huuto: "Teidän lakinne ja oikeutenne — niitä minun piti ampua!" kauhistutti monta hiljaista kansalaista, ei suinkaan ollut niin kumma, sillä joskin sanat oli pantu onnettoman, hurjistuneen mustalaistytön suuhun, oli niillä kieltämättä symbolinenkin merkityksensä, jonka kuulijat oikein ymmärsivät. Ja olihan näytelmä kauttaaltaan ankara, tahallinen hyökkäys olevaisuutta vastaan, jopa niin ehdoton, että siinä tuskin valonpilkkua nähtiin. Oliko siis outoa ettei kaikki kohta sanoneet: jaa ja amen! Mutta uudistuuhan elämässä aina tämä sama näytelmä, kun uusi aika ryntää esiin. Taistelu, sehän onkin elämää, ja Minna Canthin ansio on, että hän nerokkaalla kappaleellaan saattoi koko sarjan yhteiskuntakysymyksiä keskustelun alaiseksi.[65] — Kun näytelmä oli esitetty neljä kertaa, Emilie kirjoitti (15/2) nti Elfvingille:

"Työmiehen vaimo on herättänyt paljo melua ja erilaisia tunteita. Muutamat ovat ylen ihastuneita — toiset kovin tyytymättömiä. Yhdessä kohden ovat kuitenkin kaikki yksimielisiä: että kappale on kirjoitettu erinomaisen kyvykkäästi, että se on korkeimmassa määrässä draamallinen, jopa nerokas. Moni pitää tätä kappaletta etevimpänä draamallisena teoksena, mikä Suomessa on ilmestynyt, joko suomeksi tai ruotsiksi. Siihen en yhdy. Minä en rakasta voimakasta realismia runoudessa, vaikka täysin oivallan mitä kappaleessa on nerokasta ja draamallista. Ultrapessimistinen katsantotapa (taikka oikeammin esitystapa) ei myöskään ole oikein mieleeni; pitäähän runouden tuoda esiin ihmisten valoisiakin ja hyviäkin puolia. Työmiehen vaimo esittää ainoastaan varjopuolet, heikkouden ja kurjuuden. Erinomaisen hupaista on kumminkin että niin etevä draama on ilmestynyt, ja meillä on syytä vielä odottaa hyvin paljon rva Canthilta, jos hän saa elää ja pysyy terveenä. Surullista on jos hän pysähtyy tälle Ibsenin kannalle. Jos taasen Työmiehen vaimo jää ihmisellisen kurjuuden tuskanhuudoksi ennakkoluuloja ja totuntatapaa vastaan, niin on se kaikin puolin oikeutettu."

Kerrottakoon vielä samassa yhteydessä, että Minna Canth maaliskuulla, noudattaen ystäviensä kehotuksia ja omaa haluaan, teki pitkän talvisen matkan (Kuopion rautatie ei ollut vielä olemassa) Helsinkiin ja näki 13/3 kappaleensa näyttämöllä.[66] Huone oli ihan täynnä, ja lopussa tekijä huudettiin näyttämölle, jossa Sala ojensi hänelle kukkavihkon näyttelijäin, ja filos. kand. J. A. Lyly laakeriseppeleen yleisön puolelta. Myöhemmin oli rva Canth teatterin ja omien ystäviensä vieraana illallisilla lämpiössä. — Minkä vaikutuksen näytäntö teki, on hän lausunut kirjeessä rva O. Kiljanderille. Sen mukaan esitys suuresti tyydytti häntä, mutta — ei itse näytelmä. "Koko kappale muuten laitettu mielenkiihotukseksi. Näyttämöllistä voimaa siinä on, mutta totuutta siinä ei ole, sielunomaista kehitystä ei myöskään. Koko mustalaisjoukkue Homsantuineen mielikuvitus. Ei Johanna ja Ristokaan ole täydelleen todellisuudesta temmatut. Toppo on ainoa, joka tyydyttää. Sanalla sanottu: kappale ei sisällä elämän totuutta . Kunpa onnistuisin paremmin ensi kerralla. — Ryhdyn nyt yhteiskunnalliseen aiheeseen".[67]

— Nämä sanat todistavat kauniisti Minna Canthin suoruutta ja vaatimattomuutta. — Nti Bergbomille, jonka luona hän oli asunut, Minna kirjoittaa pitkän kirjeen, joka tulvii ihastusta sisaruksia kohtaan: "Niin mistä teitä, mistä kaikesta teitä kiitän! Kappaleen menestys teidän ansionne, erinomaisen hyvin näyttämölle pantu j.n.e. j.n.e. Kaikki hyvää ja kaikki totta. Mutta mitä siitä niin suurta välitän, menestyi tai ei. Pienen pieni sija sydämmissänne on tuhatta vertaa suuremmasta arvosta. Kiitos siis ystävyydestänne, kiitos siitä, että olette juuri semmoisia kuin olette, että herätätte niin suuria rakkauden, ihailemisen ja kunnioituksen tunteita." — Ja samaan tapaan pitkältä. Loppupuolen kirjettä täyttää pitkä kertomus työväen oloista Varkaudessa, jossa Minna paluumatkalla oli päivän viipynyt. Uusi draama kangastaa jo mielessä.

Työmiehen vaimon näytäntöjen väliin pistettiin silloin tällöin joku vanhempi kappale, niinkuin Runebergin päivänä Salaminin kuninkaat, mutta uutta tuli vasta 27/2, jolloin Kiven Kullervo ensi kerran esitettiin täydellisenä. Näytäntö oli epävirallinen alku siihen juhlaan, jolla Suomalaisen Kirjallisuuden Seura seuraavana päivänä vietti Kalevalan ilmestymisen 50-vuotista muistoa. Taitavasti Bergbom oli osannut mukailla näytelmän näyttämöä varten (10 kuvaelmaa oli supistettu 7:ksi), jota paitse puvut ja laitokset oli mieltäkiinnittävästi suoritettu. Sitä vaikeampi oli roolien täyttäminen. Kullervona esiintyi Falck, jolla oli lämpöä ja voimaa, mutta ei traagillista kykyä. Muista mainittakoon: Leino — Kalervo, rva Aspegren — Kalervon emäntä, rva Rautio — Ainikki, Inez Borg — Ilmarisen emäntä, nti Avellan — Ajatar, Weckman — Nyyrikki, Kallio — Väinämöinen, Ahlberg — Ilmarinen, Vallenius — Lemminkäinen. Menestys oli n.s. succés d'estime. Näytäntö uudistettiin ainoastaan yhden kerran. — Paremmin onnistui Hamlet , joka 4/3 annettiin ensi kerran Helsingissä ja kaikkiaan meni kuusi kertaa. Se luettiin jälleen niihin näytelmiin, "joita näytettyään Suomalainen teatteri voi ilolla ja ylpeydellä katsoa uuden askeleen urallaan astutuksi, kunniallisen voiton voitetuksi". Pääosassa vaihtelivat Ahlberg ja Sala, kumpikin esittäen onnettoman kuninkaanpojan kuvan omalla tavallaan — edellinen voimakkaammin, hillitsemättömämmin, jälkimäinen hiljaisemmin, tarkemmin pienimpienkin piirteiden mukaan. Toisista oli tietysti Ida Aalbergin Ofelia loistavin; mielipuolikohtaukseen näyttelijätär "loi aivan hurmaavan tuoksun, puhtaan jalon vaikutuksen ihmeen hienosta taiteilijahengestään" (W. Söderhjelm, Valvoja).

Kaksi semmoista uutuutta kuin Työmiehen vaimo ja Hamlet olisi jo riittänyt tekemään tämän näytäntökauden tavallista huomattavammaksi, mutta innokas johtaja liitti niihin kolmannenkin merkki-ilmiön, Kaarlo Forsmanin suomentaman Goethen Faust -draaman ensimäisen osan. Viisi päivää ennen sen ensi-iltaa Emilie kirjoitti ystävälleen Turkuun:

— "Me valmistamme parastaikaa Faustia. Eikö se sinusta ole hullun yritys? Ei koskaan ennen ole heikkoja voimiamme niin kysytty. Kyllä se on vaikeinta mitä olen kokenut, ja Kaarlo samoin kuin minä olemme kovin hermostuneita, ennen kun suurteko on lähtenyt teloiltaan. Toivoimme näytelmän valmistuvan perjantaiksi, mutta se ei käynyt; meidän täytyi lykätä se keskiviikoksi. Muistele meitä silloin ja tiedä, että meillä on raskas päivä. Ida Aalberg tulee lopussa aivan loistavaksi, ja siihen rakennamme etupäässä menestymisen toivomme. Myöskin Leino [Mefistofeles] ja Sala [Faust] ovat hyviä, erittäinkin Leino, sitte tulee lisäksi noitia, marakatteja, vuoripeikkoja, tuliliekkejä, sotilaita, lapsia, väkeä loppumattomiin asti. En tiedä, kuinka kaikki yhdellä kertaa mahtuvat teatteriin!" —

"Suomalaisessa teatterissa vallitsi eilisiltana oikea juhlahartaus sen täpötäydessä huoneessa. Alusta loppuun seurasi yleisö näytäntöä yhä kasvavalla ihastuksella. Ja kun kaikui: 'on pelastettu!', ja esirippu laskeutui, ei käsien taputuksesta tahtonut loppua tulla. Lopuksi kuului huuto: 'Tohtori Bergbom!' ja sitten: 'Neiti Bergbom!' joita molempia innokkailla eläköönhuudoilla tervehdittiin. — Tuskin onkaan teatterissamme, jolla on niin pienet apukeinot, niin suuria aikaansaatu." — Finlandissa: "Innostus yhtä suuri kuin oopperan loistavimpina aikoina. Näyttämöllepano huolellisin mikä meillä on nähty".

Otamme tähän Z. Topeliuksen kirjeen Kaarlo Bergbomille (Helsingin
Vilhelmsbadista 23/4), se kun sisältää arvostelun näytännöstä.

"Hyvä Kaarloni! Vastaanota onnentoivotukseni uuteen voittoon! Uhkayritys on päättynyt loistavaan riemuvoittoon suomalaiselle näyttämölle ja on jouduttava uuden talon toteuttamista."

"Eilen näin uudestaan puhuvan Faustin ensi kerran 1836 taikka 1837 jälkeen, jolloin eräs saksalainen seurue samojen seinien sisällä kuin nyt, Klingemannin laitoksen mukaan, antoi puhenäytelmän heikosti, mutta muistoa ansaitsevasti. Ooppera on loistava, mutta puhekappale sydäntäkouristavan syvä."

"Muistutukset, jotka minulla on tehtävänä, koskevat osaksi tekijää, osaksi nykyajan draamallista koulua. Kappale on sukukuntamme lankeemus, mutta sovitus on kehyksen ulkopuolella. Ei koskaan runous ole esittänyt ihmisellisesti liikuttavampaa tyyppiä kuin Margareta: siinä missä hän on valtavana kappaleessa on tämä kristillinen suuressa merkityksessä, vaikka sovitus haamottaa ainoastaan symbolisesti ristissä. Tässä Ida Aalberg seisoi nykyajan taiteen huipulla; ei ainoakaan niistä 5:stä tai 6:sta laulavasta Margaretasta, jotka olen kuullut, voi kilpailla hänen kanssaan. Sano tämä hänelle, jos se tuottaa hänelle iloa. Mutta sano hänelle myöskin, että hän voi tehdä jotakin enemmän, että hän tästä, melkein loppuun kulutetusta tyypistä voi tehdä jotakin uutta. Sillä ranskalaisrealistiselta koululta, jonka luonnontotuus on niin sydäntäkouristava, puuttuu taiteen suuri tyyneys. Sinä päivänä kun Ida Aalbergin onnistuu yhdistää kolme viimeistä kuvaelmaa kolmen ensimäisen kanssa, on hän luonut uuden Margaretan."

"Salan debyytti on kunnioitettava. Että hän vajoaa, merkitsee vain että Faust vajoaa. Goethe ei ole kirjoittanut kappaletta näyttämölle, se on vedetty sinne tukasta. Goethen esityksessä seisoo kauttaaltaan ihmiskunta Faustin takana ja tätä taustaa vastaan hän näyttäytyy eheänä, mutta näyttämöllä tausta katoaa yksilöön, ja siinä hän vajoaa voimattomana. Samassa määrässä kuin Faust vajoaa, Mefisto nousee ja valtaa lopulta kaikki paitse Margaretan. Onhan kappaleen lopputarkotuksesta kirjoitettu äärettömän paljon, ja sinä tunnet sen paremmin kuin minä. Mutta en minä voi uskoa, että lopputarkotus on pahan apoteosi. Näyttämö ei ole vaan voinut tehdä havainnolliseksi pahan häviämistä itsekkääseen tyhjyyteensä."

"Leino on sangen hyvin jäljitellyt Willmania taikka hänen saksalaisia esikuviaan. Vino, nykäisevä, ilkkuva kuuluu kieltämättä tyyppiin. Mutta kaiken tämän ohella on Goethen Faustilla [sic, Mefistolla!] syvyys, joka on kadonnut oopperan jokapäiväisiin tehonpyyteisiin. Ei ole irvistelevä Mefisto, joka sanoo: 'Ich bin der Geist, der stets verneint' j.n.e. Puhekappaleen pitäisi kohota oopperan ja kansansadun Samielia ylemmäs, ja jos Leino kesällä saa aikaa tutkia Goethen Mefistoa, niin hän, hyvä käsitys kun hänellä on, on kaikellaista oppiva."

"Valentinista [Ahlberg], Martasta [nti Stenberg], noita-akasta [Lindfors] ynnä muista ei minulla ole muuta kuin hyvää sanottavana. Näyttämöllepano on suomalaisella näyttämöllä voittamatta ja ansaitsee kaiken tunnustuksen, minkä se on saanut (vaikkei esiripun tarvitse nousta kaikkien aploodien tähden). Se kunnioitus, huolellisuus ja kustannus, joka on tehtävään uhrattu, on hyvin harkittu. Uusi teatteri ei olo koskaan tarjonut näyttämölaitoksia, jotka olisivat tähän verrattavat. Ainoastaan noitaluolan maalaukset olivat lasten pelättimiä."

"Sanalla sanoen — kiitos, Kaarlo veli ja Emilie sisar, rohkeasta mutta menestyksen oikeuttamasta yrityksestä suorittaa yksi näyttämön korkeimpia probleemeja! Oletan että sinä itse, joskin esikuvien mukaan, olet mukaillut kappaleen näyttämöä varten. Kieli oli helkkyvää, ja useimmat köörit onnistuvat oivallisesti."

"Tulkoot kustannukset takaisin ja mainittakoon Faust suomalaisella näyttämöllä kerran peninkuormapatsaitten joukossa sen edistyksen tiellä!"

Faust meni peräkkäin seitsemän kertaa. Innostuneet suosionosotukset uudistuivat joka ilta. Yksityisistä kunnioitusilmauksista mainitsemme vain, että kuuluisa pianonsoittaja rva Sophie Menter 19/4 lähetti Ida Aalbergille näyttämölle kauniin kukkavihkon. Samana päivänä kun Faust annettiin viimeisen kerran E. Nervander julkaisi "Finlandissa" seikkaperäisen arvostelun, jonka pääkohdat otamme tähän, koska siitä todella saa käsityksen, kuinka kappale esitettiin.

Huomautettuaan millä varmuudella Bergbom on osannut arvioida, milloin teatteri on kypsynyt mihinkin suureen tehtävään sekä miten jo vuosikausia oli silmällä pidetty ja valmistettu Faustinkin mahdollisuutta, arvostelija jatkaa: Arkadiateatterin pieni salonki oli loppuunmyyty, ja yleisö odotti jännityksessä. Vihdoin esirippu nousee ja ensimäinen kuvaelma (alkunäytökset ovat poisjätetyt) avaa meille Faustin yhden ainoan lampun valaiseman työkammion, joka vanhanaikuisine sisustuksineen ja rikkaine tieteellisine kalustoineen tarjoaa sangen tunnelmallisen näön. Sala, joka huolimatta nuoruudestaan on jo näytellyt Hamletin, esiintyy vanhana Faustina. Naamioitus on hyvä, hänen hahmonsa leimaa jalo arvokkuus, hänen käsityksensä on tyyni ja älykäs, hänen tunteensa sangen lämmin, sanalla sanoen, hän on neljässä ensimäisessä kuvaelmassa, ennen kun taikajuoma on nuorentanut hänet, melko hyvä Faustin edustaja, vaikkei hänellä ole luonteelle ominaista voimaa, tulta ja suurisuuntaista levottomuutta. Näissä kohtauksissa vaikuttaa hänen näyttelemisensä yksitoikkoisuuskin vähemmän väsyttävästi; myöhemmissä kuvaelmissa sitä vastoin hänen esityksensä on ainoastaan hervoton ja heikko harjotelma. Mutta olisihan liiaksi pyytää, että niin nuoren miehen elämänkokemus riittäisi täyttämään mahtavan hahmon. Hän on kuitenkin vakavalla ja suoralla näyttelemisellään ja monella katseella rooliin tehnyt Faustin arvokkaan esittämisen näyttämöllämme mahdolliseksi. — Wagner on jätetty pois. Maahisen ilmestyminen tapahtuu tunnelmallisen soiton soidessa, mutta vaikuttaa ehkä vähemmän kuin muut näyttämölliset tehokohdat. Kuvaelma päättyy pääsiäisvirren säveliin, jotka pelastavat Faustin itsemurhasta. Kävely kaupunginportin ulkopuolella on muutettu viidenteen kuvaelmaan, ja sen sijaan toinen kuvaelma esittää Mefiston ja Faustin ensimäisen kohtauksen jälkimäisen työkammiossa. Leino näyttää reippaasti ja epäilyksettä käsityksensä roolista, joka perustuksiltaan on hänelle niin vieras ettei siitä voi tulla enempää kuin harjotelma. Hän käsittää syystä roolin poikamaisen (burschikos) huumorin ja satiirin sekotukseksi, käyttää voimakkaita värejä ja leveää sivellintä, ja harjotelma näyttäytyy kunnioitettavan työn ja aitotaiteellisen mielenkiinnon tuloksena. Ryhtiin ja liikuntoihin nähden hän on luonut selvän kuvan, jota hän esittää, mutta omituista on, että ääni ja katse saavat kerrassaan unohtamaan mitä naamioitus, liikunnot ja sanat pyytävät ilmituoda. Kuuro voisi pitää Leinon esitystä erinomaisena, johdonmukaisena ja värikkäänä, jota vastoin sokea äänen mukaan arvostellen saisi vaikutelman perustukseltaan hyvästä, iloisesta ja kenties naivisesta Mefistosta, joka hieman muistuttaa Nummisuutarin Eskoa. Tämä esityksen kahtia jako tekee, ettei sitä voi pitää muuna kuin etevänä harjotelmana. Toisessa kuvaelmassa nähdään kauniita, silmää hiveleviä unikuvia, jotka Mefistofeles loihtii esiin Faustille. Niitä on luvultaan kuusi tai seitsemän, toinen toistaan taiteellisen somempi. Ensin ilmenee ryhmä ruusuilla seppelöityjä lapsia, sitte nuoria neitosia soittaen harppua y.m. kielisoittimia. Sen jälkeen neljä nuorta tanssijatarta ja toisia, viiniä ja lempeä edustavia, ryhmiä ja vihdoin loppukuvaelma, jonka keskiryhmä esittää nuoren runoilijan seppelöimistä vallan, kunnian ja kauneuden hengettärien ympäröimänä. Näiden kuvien ohikulkiessa kaunis laulu taustalta herättää mitä miellyttävimpiä tunnelmia katsojissa. Kuvaelma päättyy säkeihin, joissa Mefisto kehottaa Faustia lähtemään maailmaan ja ihmiselämään. Kolmas kuvaelma saattaa meidät Auerbachin kellariin Leipzigissä, taitavasti järjestettynä pikku näyttämölle. Verrattoman burleskimaisesti ja iloisesti näyteltiin kohtaus neljän ylioppilaan (Pesonen, Aspegren, Rautio, Böök) kanssa. Leino ja Sala ovat hekin tässä täydellisesti rooleissaan. Neljännessä kuvaelmassa nähdään noidan luolakeittiö taikakalustoineen, loimuava valkea takassa, jonka ympärillä marakatteja vahtii. Oudon inhottava kohtaus suoritetaan mainiosti, kiitos olkoon varsinkin Lindforsin, joka räikeästi kuvaa noita-akkaa. Täällä Gretcheninkin kuva ensi kerran esiintyy, saaden Faustin tyhjentämään nuorentavan taikajuoman. Jo tässä Gretchen, istuen rukkinsa ääressä puutarhassa, harvinaisen neitseellisen kauneuden ja raikkauden kautta saa aavistamaan Ida Aalbergin taideluomaa saksalaisena porvarityttönä.

Viidenteen kuvaelmaan on yhdistetty kansankohtaus kaupunginportilla sekä Faustin ja Gretchenin yhtyminen. Kansankohtaus on erittäin rikkaasti järjestetty ja vilkasluontoinen siinä kuin yli sata eri sisääntuloa tapahtuu noin kymmenessä minuutissa. Viimeksi astuu Gretchen ulos kirkosta. Puku on sininen ja kuosiltaan se muistuttaa yksinkertaista porvarityttöä keskiajalta. Hiukset on jaettu kahteen paksuun, riippuvaan palmikkoon. Kirkonovella ripotettuaan vihkivettä päällensä ja annettuaan almun, hän lähtee kotiinpäin samassa kun Faust rikkaassa aatelismiehen puvussa astuu hänen eteensä ja lausuu:

Melkein lapsellisen miellyttävällä itsetunnolla ja kainoudella
Margareta vastaa:

nostaa Faustia kohti katseensa, jossa ilmenee ensi lemmen aavistus. Suloinen, puhdas ja nuorekkaan lämpöinen Gretchen on seuraavassa kohtauksessa omassa kammiossaan, kun hän valmistautuen levolle purkaa palmikkonsa ja hyräilee:

Kuningas Thulen kansan
Ol' aina uskoinen.
Hälle vaimo kuollessansa
Soi maljan kultaisen.

tunkee katoamattomasti kuulijan sieluun, ennustaen suruja, jotka tulevat lyhyen onnen jälkeen.

Molemmat seuraavat kohtaukset kadulla Faustin ja Mefiston välillä sekä Martan huoneessa ovat alkuteoksen mukaisia, mutta niitä seuraava on jätetty pois, ja meidät saatetaan välittömästi Martan puutarhaan, jossa neljä eri kohtausta on taitavasti yhdistetty kahteen kuvaelmaan (nimittäin huvimajakohtaus, Gretchen rukin ääressä sekä alkuteoksen molemmat puutarhakohtaukset). Nti Stenberg on oivallinen Marta ja suorittaa erinomaisesti osansa taiteellisessa yhteisnäyttelemisessä.

Ylen vaikea on sanoa, mitkä kohdat Ida Aalbergin ihmeen hienosta ja neitseellisen puhtaasta esityksestä ovat parhaat. Kuinka sydämellisesti ja yksinkertaisesti hän kuvaakaan kodin iloja ja suruja, kuinka lapsellisen iloisesti hän riemuitseekaan kukkaoraakelista, kuinka hän säikähtääkään lemmen ensimäistä leimahtamista ja millä riemulla, millä raikkaalla ilolla hän huudahtaakaan:

Kuinka syvästi, surusta ja lemmestä vapisevasti hän vihdoin lausuu verrattoman mestarilliset säkeet:

Jotakin parempaa laadussaan emme koskaan saane kuulla, ei täällä eikä millään muulla näyttämöllä.

Faustin ja Mefiston kohtaus metsässä sekä Gretchenin ja Lieschenin kaivolla on taas jätetty. Me näemme Gretchenin uudestaan Mater dolorosa kuvan edessä, missä tuskan ilmaus on sydäntä viiltävä. Sitten seuraa kohtaus, jossa Valentin uhraa henkensä kostaakseen sisarensa häpeän. Siinä esitti Ahlberg kauniin osan kiitettävän maltillisesti, ja Leinossa, kun hän suoritti serenaadin Gretchenin akkunan edessä, oli todella daimoninen piirre.

Sillaikaa kuin Misericordia-veljekset taukoamatta laulavat Valentinin ruumiin ääressä, näyttämö muuttuu katoliseksi katedraaliksi, jossa yleisö on polvistunut pitkänä perjantaina ja urut säestävät vanhaa virttä:

Tässä kohtauksessa Ida Aalbergin traagillinen esitys nousee huippuunsa. Kouristuksentapainen tuskanilmaus lähestyy kauniin rajaa kuitenkaan menemättä sen yli. Hänen hillitön itkunsa yhtyen yleisön lauluun ja urkujen pauhuun on joka kerta tehnyt mitä syvimmän, valtavimman vaikutuksen. Tämän jälkeen seuraa välittömästi vankilakohtaus, jossa esityksen totuus ja vaikuttavaisuus olivat yhtä suuret, vaikka näyttelijättärellä ei ollut riittävän voimakasta vastanäyttelijää.

Faust-näytännöt, arvostelija päättää, "ovat voimakkaasti vahvistaneet sen vuorovaikutuksen taiteilijain ja yleisön välillä, joka vanhastaan on ollut olemassa Suomalaisessa teatterissa ja joka takaa tämän näyttämön tulevaisuuden ja on paras kiitollisuuden osotus seurueen johtajaa ja jäseniä kohtaan. Nämä näytännöt ovat sen ohella kohottaneet yleisön vaatimuksia tositaiteellisuuteen nähden ja lienevät ne siis oikeuden mukaisesti pidettävät käänteentekevinä teatterin historiassa."

Vapunpäivänä annettiin kansannäytäntönä Ensi lempi ja Kultaristi, ja esiintyi edellisessä Ida Aalberg viimeisen kerran tänä näytäntökautena. Hänen oli näet lähteminen ulkomaille, ja oli se syynä siihen että Faustinkin näytteleminen lakkautettiin, vaikkei yleisö suinkaan vielä ollut väsynyt siihen.

Uusi premiääri tuli vielä 3/5: Hilda Aspin suomentama rva A. Ch. Edgrenin 4-näytöksinen Hyväntekeväisyyttä . Tämä näytelmä, joka oli ennen näytelty Norjassa, mutta ei Ruotsissa — niinkuin arveltiin sentähden että siinä liian räikeällä realismilla kuvataan Tukholman seurapiirejä — herätti samoin kuin saman tekijän Todelliset naiset mielenkiintoa uuden suunnan ystävissä, saamatta sentään mainittavaa menestystä. Kuitenkin oli näyttämöllepano oivallinen (eräs loistava palatsin vestibyyli oli jotain verratonta laadussaan) ja esitys muutenkin hyvä. Erittäin kiitettiin nti Avellania (Blanka), Lindforsia (Österberg), nti Stenbergiä (rva Österberg), nti Aspia (Svea), Kilpeä (Kellqvist), Leinoa (parooni), rva Rautiota (Agnes), Ahlbergia (Wulff). Kappale meni vain kolme kertaa. — Sen jälkeen annettiin vielä (Runebergin kuvapatsaan paljastamispäivänä 6/5) Salaminin kuninkaat, Ultimo, joka oli Helsingissä uusi, Venetian kauppias sekä Kuningas ja katulaulajatar, se on Don Cesar de Bazan uudella nimellä. Viimeisessä, runsaasti oopperapätkillä varustetussa laulukappaleessa olivat pääosat Valleniuksella ja Inez Borgilla. Viimeinen näytäntö oli 31/5.

Äsken mainittiin, että Ida Aalbergin oli lähtemi nen ulkomaille. Matkan lähin päämäärä oli Tukholma, jossa suuri italialainen näyttelijä Ernesto Rossi Toukokuulla oli esiintyvä loistorooleissaan. Tultuaan Tukholmaan meni näyttelijättäremme, niin kertoo E. v. Qvanten "Nya Dagligt Allehandassa", suoraa päätä kuninkaalliseen teatteriin, jossa paraikaa oli harjotus, ja pyysi johtaja Willmanilta saada esiintyä Rossin kanssa joko Ofeliana tai Juliana. Häntä kohdeltiin ivallisella kohteliaisuudella, joka muuttui oikein "mefistomaiseksi", kun hän kysymykseen millä kielellä hän aikoi esiintyä, vastasi: "suomenkielellä". Nähtävällä tarkotuksella kohta paikalla musertaa odottamaton vieras, Willman vaati näyttelijätärtä heti näyttelemään kohtia kummastakin roolista. Ja niin tapahtui. Nti Aalberg alkoi, suomenkieli soi korville, joille joka sana oli ennen kuulumaton, mutta kun hän päätti, kimalteli kuulijain silmissä kyyneleitä ja teatterinjohtaja oli voitettu ja antoi myöntävän vastauksen. Mutta tämä olisi tuskin riittänyt, jollei Rossi itse olisi ruvennut taiteilijattaren puolustajaksi. Teatterissa ja sen ulkopuolella syntyi näet ankara vehkeily sitä vastaan, että suomalaisen näyttelijättären ja varsinkin suomenkielellä sallittaisiin esiintyä ruotsalaisella näyttämöllä. Loppu oli kumminkin se, että Ida Aalberg maanantaina 11/5 näytteli Ofelian roolin Rossin näytellessä Hamletia. Huone oli täpösen täynnä, kuningas perheineen saapuvilla, ja — menestys täydellinen!

"Se joka kirjoittaa tämän, ei ymmärrä ainoatakaan suomen sanaa. Mutta silti ei ollut vaikea ymmärtää Aalbergin Ofeliaa. — — Vasta neljännen näytöksen mielipuolisuuskohtaukset näyttivät täysin mikä oikea taiteilijaluonto tässä esiintyi. Äänen lapsellinen, naivi surumieli, puoleksi lauletut, puoleksi puhutut laulut, niin lausutut että näki kuinka Ofelia itse luuli laulavansa, tyhjä nauru, joka päättyy nyyhkyttävään itkuun, hämmentynyt, pelokas katse, kaikki yhtyi liikuttavan kauniiseen kokonaisvaikutukseen." —

Rva Ottilia Silfverstolpen (suomalaisen näyttämön entisen Preciosan) kirjeestä Emilie Bergbomille lisäksi muutamia riviä:

" Eriskummainen on tapahtunut! Suomenkieli on kaikunut Kustaa III:n temppelissä, ruotsalaiselta kansallisnäyttämöltä. — Ida lähettää terveisiä ja sanoo olevansa ylen onnellinen; niin hän olkoonkin, sillä luonnollista on että täällä häntä kohtasi mitä jäykin vastarinta. Kumminkin on menestys ollut täydellinen. Kaikki ovat ihastuneita, ja sanomalehdistön tunnustus on yksimielinen. Svenska Dagbladet on useissa numeroissa esittänyt halpamaisimpia häväistysväitteitä svekomaanisessa hengessä, mutta kiittää sittekin hänen taidettaan. Teatterissa on kateus ja vehkeileminen ollut rajaton, mutta Rossi on ollut erinomaisen rakastettava. Hänen käytöksensä Idaa kohtaan on synnyttänyt kuulumatonta kateutta, mutta kenties se ratkaisi asian, että hän sai esiintyä. — — Näytäntöiltana ei kukaan tahtonut auttaa häntä, ja neljännen näytöksen jälkeen ei tahdottu antaa esiripun nousta. Yleisö oli hakata kätensä pilalle, mutta esirippu ei noussut! Oli kuitenkin vähän itsepäistä suomalaista verta salongissa ja lopulta se voitti, ja esirippu nousi kuin nousikin".[68]

Saavutettuaan tämän loistavan voiton Tukholmassa Ida Aalberg lähti Kristianiaan, jossa hän esiintyi kolme kertaa (22/5 ensi kerran) Noorana. Täälläkin hän herätti suurta innostusta, joskin hänen käsityksensä muutamissa yksityiskohdissa oli toinen kuin norjalaisten näyttelijättärien. Norjasta taiteilijatar matkusti Kööpenhaminaan, jossa hän, niinkuin alempana saamme nähdä, viipyi koko seuraavan näytäntökauden.

Keväällä 1884 julkaistu kehotus uuteen rahankeräykseen teatterin hyväksi herätti vastakaikua ympäri maan, ja johtokunta sai koko näytäntökauden vastaanottaa isompia ja pienempiä lahjoja. Helmikuun lopulla keräys oli tuottanut 35,717:81 mk, mutta luultavaa on että senkin jälkeen tuli joku määrä lisää.[69] — Tulot näytännöistä olivat myöskin hyvänlaiset, noin 600 mk iltaa kohti, joten, kun vuoden kuluessa syntyneestä uudesta "arpajaisrahastosta" menoihin otettiin 15,000 mk, vajaus aleni 2,000 markkaan, vähempään kuin se tuskin koskaan oli ollut.

Ennen mainittujen keräysten ohella on muistettava toinenkin keräyspuuha, joka tarkotti näyttelijäin eläkelaitoksen edistämistä. Niinkuin edellisestä tiedämme (kts. ylemp. s. 49) tehtiin alote tähän yritykseen syksyllä 1879. Kumminkin tapaamme sanomissa vasta keväällä 1884 ensimäisen, 26/5 päivätyn, rahastonhoitajan R. Laethénin antaman tiedon kertyneistä varoista:

Turussa keväällä 1878 kootut 3,600 mk sekä tämän
summan korko 1/7 1881 jälkeen 418:40 4,018:40
Turussa 1880 kootut…………….. 3,580:-
Janakkalassa 1882 kootut………… 100:-
Smk 7,698:40

Tällä näytäntökaudella näyttelijät itse Helsingissä ensimäisen kerran toimeenpanivat arpajaiset rahaston hyväksi. Ne tapahtuivat 21/4 Arkadiassa, ja tulo nousi 2,476:32 markkaan, jota paitse lahjoina saatiin leskirouva M. Stenbergiltä Helsingissä 1,000 mk ja Viipurin Kansalaisseuralta 100 mk. Rahaston varat olivat siis vuoden lopussa noin 11,500 mk. — Näin oli tämä tärkeä yritys päässyt hyvään alkuun. Pohjaraha oli, niinkuin näkyy, tullut Turusta, jossa teatterin innokas ystävä nti Betty Elfving oli tehnyt alotteen niin moneen keräämispuuhaan taidelaitoksen hyväksi.

Näytäntöjä oli tänä vuonna 122 ja näyteltiin niissä seuraavat kappaleet: 9 kertaa Murtovarkaus, Työmiehen vaimo ; 7 Nummisuutarit , Hamlet, Faust, Maria Stuart; 6 Regina von Emmeritz, Pukkisen pidot , Ei ole aikaa, Kultaristi; 5 Jane Eyre, Rautatehtailla; 4 Kihlaus , Ensi lempi, Henrik ja Pernilla; 3 Salamiin kuninkaat, Daniel Hjort, Viimeinen ponnistus, Amalia ystävämme, Saimaan rannalla, Tätä nykyä , Todelliset naiset, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia, Venetian kauppias, Lääkäri vastoin tahtoansa, Ultimo; 2 Roinilan talossa, Kullervo, Ole armelias köyhille , Yhteiskunnan tuet, Noora, Kuningas ja katulaulajatar, Mustalaiset, Lemmenjuoma, Parisin veitikka, Valérie; 1 Ihmekös tuo, Kyökissä , Laululintunen, Toinen tai toinen naimaan, Neiti Elisabeth, Taistelujen väliajalla.

XIV.

Kohta sen jälkeen kun näytännöt olivat päättyneet Helsingissä, lähti Bergbom seurueensa kanssa Kuopioon , jonne Minna Canth jälleen oli hankkinut teatteriväelle vapaan matkan kuopiolaisilla höyrylaivoilla. Näytännöt alkoivat siellä 7/6 ja jatkuivat heinäkuun alkuun: viimeinen oli 3/7. Ymmärrettävästi ei kesäkuu Kuopiossakaan ollut suotuisa aika. Täysiä huoneita, se on yli 400 mk tuottavia, oli vain kolme (Työmiehen vaimo — rva Aspegren Homsantuuna, Salamiin kuninkaat ja viime ilta), yli puoleksi täysiä neljä (Murtovarkaus, Kuningas ja katulaulajatar [2 kertaa], Viimeinen ponnistus); ainoa ohjelmistolle uusi kappale, Salan suomentama Scriben 3-näytöksinen huvinäytelmä Naiset sotasilla 29/6 ei vetänyt puoltakaan.

Kiitollisin teatterin vierailusta oli sittenkin Minna Canth, jonka luona Bergbom taas asui. Seurueen lähdettyä hän kirjoitti (21/v):

"Olen Teille niin kiitollinen, Tohtori, niin sanomattoman kiitollinen. Muistatteko, kuinka alakuloinen olin Teidän Kuopioon tullessanne, kuinka väsynyt ja haavoja täynnä. Ja nyt, kuukauden Teidän parissa oltua, kuinka toisin kaikki. Tohtori, kiitän Teitä lastenikin puolesta, sillä Teidän kauttanne he saivat taas reippaan, tervemielisen äidin. — Ja tuo ihmisten ylenkatse, mihin sekin hävisi! Pois vihojen vimmaukset, puhas siunaus sijahan! Nyt rakastan koko maailmaa enemmän kuin koskaan." —

Tänä kesänä Bergbom-sisarukset oleskelivat kotimaassa, ja oli Emiliellä huolenaan aivan erikoinen asia, josta hän pääsi vasta elokuulla. Jo edellisenä syksynä oli tieto tullut, että keisari Aleksanteri III perheineen aikoi käydä Suomessa kesällä 1885, jolloin asevelvolliset suomalaiset pataljoonat ensi kerran kokoontuisivat leiriin Lappeenrannalle, ja sen johdosta syntyi ajatus, että Suomen naisten tulisi antamalla joku lahja keisarinnalle ilmisaattaa kansan rakkaus hallitsijaparia kohtaan. Tuuman toteuttamista varten pidettiin Helsingissä 16/3 kokous, johon saapui lähes kaksisataa osanottajaa, ja jossa valtava enemmistö hyväksyi esittelijäsihteerinrouvan M. Ahngerin ehdotuksen, että lahjana annettaisiin soutuvene, varustettuna ja koristettuna lipuilla sekä suomalaiskuosisilla matoilla ja tyynyillä. Samassa valittiin 15-henkinen toimikunta, jolle — Emilie Bergbom puheenjohtajana, rva Jenny Lang sihteerinä ja rva Martha Eneberg rahastonhoitajana — päätöksen toimeenpaneminen uskottiin. Sitte kerättiin koko maan naisten kesken 16,000 mk, enemmän kuin tarvittiin (merkitsijäin luku oli 7,500 ja lahjat vaihtelivat 100 markan ja 10 pennin välillä), ja vene, 27 jalkaa pitkä ja 5,5 leveä, tehtiin keuruulaisen mallin mukaan hra Emil Wegeliuksen johdolla Helsingissä, jossa myöskin enimmäkseen kudottiin ja ommeltiin mitä sen sisustamiseksi tarvittiin, ja käytettiin siihen 21 erilaista suomalaista kuosia.[70]

Ida Aalbergille, joka vielä oli ulkomailla ja jota kehotettiin tulemaan kotia ja yhtymään niihin naisiin, jotka muitten puolesta antaisivat veneen keisarinnalle, Emilie kirjoittaa 19/6 valmistuspuuhista:

"Et voi uskoa, kuinka äärettömän paljo puuhaa ja vaivaa minulla on ollut ja on; 20 kertaa päivässä kiukustun tarpeettomasta löyhyydestäni että otin tämän päälleni; kotona meillä istuu 8 ompelijatarta ja kirjaa kolmessa korko-ompelukehyksessä. Sitä paitse ommellaan koruompelusta 7 paikassa. Kunpa kaikki tulisi valmiiksi ja hyväksi. Koko toimikunta on matkustanut tiehensä, paitse [nti] Hilda Wiik (joka on yli kaiken kiitoksen oiva) ja minä. — — Rahaa on meillä yltä kyllin. 'Syvät rivit' ovat m.m. lukuisissa ystävällisissä kirjeissä ilmaisseet erinomaisen suurta harrastusta, ja sen tähden olemme valinneet niiden edustajaksi 2 todellista talonpoikaistyttöä. Luultavasti tulee vene maksamaan 12,000 markkaa, mutta sittekin jää meille yli 4,000, jotka aiotaan käyttää hengenpelastuslaitokseksi." —

Keisarillisten käynti tapahtui elokuun alussa, ja tulivat he 4/8 Lappeenrantaan. Seuraavana päivänä klo 7 ehtoolla, kun korkeat vieraat laivalla palasivat Lauritsalasta, huvimatkalta, vene annettiin keisarinnalle. Se kävi päinsä niin, että yhdeksän suomalaisiin kansallispukuihin puettua naista — peränpitäjänä rva Emilie de Pont jääskeläisessä puvussa sekä soutajina neidit Hanna Andersin uusmaalaisessa, Ida Aalberg hämäläisessä, Ellen v. Troil houtskäriläisessä, Helmi Stenbäck säkyläläisessä, Emmi Cannelin lapväärtiläisessä, Anna Junttila lappalaisessa, Alma Ahnger savolaisessa, Lydia Haaranen karjalaisessa — lähti veneellä rannasta ulompana olevan laivan luokse ja souti, sitte kun rva de Pont oli pyytänyt, että keisarinna suvaitsisi vastaanottaa lahjan ja keisarinna oli astunut veneeseen, ylhäisen vieraan laiturille. Samana iltana kutsuttiin mainitut naiset teelle keisarillisten luokse, ja siinä tilaisuudessa Ida Aalberg lausui Julius Krohnin sepittämät suomalaiset säkeet, jotka ranskalaisen käännöksen ohella annettiin heidän majesteeteilleen ja jotka sisälsivät lämpimän tervehdyksen hallitsijaparille.

Enempää emme kerro juhlapäivistä Itä-Suomessa eikä seuraavista, jolloin keisarilliset kävivät Helsingissä. Se mitä on mainittu, kuuluu kuitenkin aineeseemme, koska mukana oli Ida Aalberg ja koko puuhan johtajana toimi Emilie Bergbom. — Kun kaikki oli ohi ja onnellisesti päättynyt, Emilie kirjoitti 10/8 Helsingistä Kaarlolle, joka tietääksemme oli kylpemässä Lappeenrannassa, missä sisarukset jonkun aikaa olivat olleet yhdessäkin:

"Et voi uskoa, kuinka suurella mielihyvällä olen syönyt, nukkunut ja toimettomana elostanut nämä kaksi päivää. Julma edesvastuuntunto, joka koko kesän on minua painanut, on nyt poissa, ja minä olen oikein nauttinut siitä. Tuota ikävää tapaturmaa en ole vielä saanut muistostani ja pelkään, että kestää kauan ennen kun kokonaan vapaudun siitä".[71]

Seurue kokoontui tällä kertaa Viipuriin , missä ensi näytäntö, Murtovarkaus, annettiin 6/8. Poissa oli Adolf Lindfors, joka kesällä oli lähtenyt opintomatkalle Saksaan (hän tuli kuitenkin ennen syyskuun loppua), ja Ida Aalberg, joka kyllä heinäkuun alussa oli palannut ulkomaanmatkaltaan, mutta siitä huolimatta, noudattaen vastustamatonta halua esiintyä ulkomaalaisen yleisön edessä, oli sitoutunut syyskauden alusta vierailemaan Kööpenhaminan Kasinoteatterissa. Hän lähti siis uudelle matkalle, ilmottamatta milloin hän aikoi palata. Kun ajattelee missä määrin taiteilijatar oli yleisön suosikki ja kuinka suureksi osaksi ohjelmisto nojasi häneen, on helppo ymmärtää että hänen poissaolonsa tuotti melkoista vahinkoa teatterille ja vaikeuksia ohjelmiston järjestämisessä. Se näyttäytyi ei ainoastaan Viipurissa, vaan koko tänä näytäntökautena.

"On ollut suuri virhe", Emilie kirjoittaa 16/9 nti Elfvingille, "että niin pian kun jotain uutta ja etevää on ajateltu, vaali aina on tapahtunut pitämällä häntä [Ida Aalbergia] silmällä. Tästä virheestä saamme nyt kärsiä, mutta onhan toiselta puolen ollut niin luonnollista, että, kun niin erinomainen taiteilijatar on ollut olemassa, etupäässä on huomattu häntä ohjelmistoa määrättäessä. Kovin me kaipaamme häntä, ja kuka tietää kuinka kauan hän viipyy poissa. Jos hänellä on menestystä suuressa maailmassa, niin tietysti sen loisto houkuttelee ja huumaa häntä, sitä enemmän kuin pienet olomme usein tuntuvat hyvin ahtailta ja painavilta." —

Useista tulokkaista on tältä vuodelta mainittavana neidit Saimi Svan [72] ja Olga Finne ,[73] joita alussa, oppilaitten asemassa kun olivat, ei suurestikaan huomattu, mutta jotka ennen pitkää osottautuivat arvokkaiksi lisävoimiksi. Koulunkäyneinä ja sivistyneinä he muutenkin olivat tervetulleita seurueeseen.

Alku Viipurissa oli huolestuttava. Ensimäisen illan tulo oli 600 mk, toisen (Pukkisen pidot, Ei ole aikaa) 484, kolmannen, jolloin meni Salamiin kuninkaat, 369! Siis ei nousua, vaan alaspäin menoa. Varsinkin oli se tapa, jolla Salamiin kuninkaat vastaanotettiin, omansa masentamaan näyttelijöitä. Vähäinen katsojakunta oli kyllä kiitollinen, mutta ruotsalaisten lehtien kritiikki oli aivan kohtuuton. Se teki, Bergbom kirjoittaa, "viiltävää vääryyttä" etenkin Salalle ja Kaarola Avellanille. Eikä parannusta voitu odottaa, sillä näin syksyn alussa ei saatu tilausta aikaan ja sirkus oli tulossa. Silloin Kaarlo teki "nopsan päätöksen" ja lähti Pietariin, josta oli tullut kehotus teatterille saapua sinne, ja hän sopi siellä että seurue lokakuulla antaisi sarjan näytäntöjä Kononovan salissa, lähellä Nevskin prospektia. Sillä aikaa koetettaisiin saada tilaus toimeen Viipurissa, johon syyskauden loppupuoleksi palattaisiin.

Syyskuun loppupuolella näytännöt Viipurissa toki menestyivät paremmin. Viimeinen ponnistus miellytti melko lailla yleisöä. Lilli Kurikka oli siinä hyvin viehättävä ja Vallenius lauloi oivallisesti. Vielä paremmin onnistui Työmiehen vaimo, joka kaksi iltaa peräkkäin tuotti yli 800 mk. "Suosionosotukset voimakkaat ja vaikutus suuri, vaikkei niin sytyttävä kuin Helsingissä. Kritiikkikin on kiittävä. Esitys ei ole täysin tasaista." Uusi kappale, Hilda Aspin kääntämä Ibsenin Nuorten liitto , näyteltiin ensi kerran 30/9. Viimeinen näytäntö ennen poislähtöä oli 2/10 (Viimeinen ponnistus 3:s kerta).

Pietarissa oli ensi näytäntö, Nummisuutarit, 5/10, mutta ennen kun siksi päästiin oli ikäviä rettelöitä kestettävänä. Arvattavasti säästäväisyydestä lähetettiin teatterin puvusto laivalla Viipurista Pietariin; mutta niin ei olisi pitänyt tehdä. Venäläinen tullitoimisto vaati näet tullia puvuista. Ei ollut muuta neuvoa kuin kuljettaa puvusto samalla laivalla takaisin Viipuriin ja lähettää se uudestaan Pietariin — rautatiellä. Sitä tietä pääsivät arkut perille ilman tullimaksua. — Paitse tullin kanssa oli teatterilla rettelöitä sensuurin kanssa. Viimeinen ponnistus kiellettiin kokonaan, se kun koski venäläisiä oloja ja olisi voinut loukata orjain vapauttamisesta kärsinyttä aatelistoa! Myöskin Kultaristiä tahdottiin kieltää, sillä siinä Venäjältä palaavat ranskalaiset sotilaat puhuvat venäläisestä pakkasesta, kasakoista ja heidän keihäistään, jota paitse marseljääsi lauletaan. Lopulta annettiin kuitenkin näyttelemislupa, kun "Venäjä" oli muutettu "Espanjaksi", vaaralliset laulut vaihdettu viattomampiin ja kappaleen nimikin muutettu "Kultasormukseksi"! —

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan kymmenen, viimeinen oli 24/10. Työmiehen vaimo oli ainoa, joka meni kaksi kertaa. Alussa oli väkeä vähemmän, mutta sitte huoneet parantuivat, niin että päätettiin pienellä voitolla. Tälläkin kertaa venäläiset lehdet kiittivät teatteria, joskin luonnollista on että kaivattiin Ida Aalbergia, joka viime kerralla oli niin suurta huomiota herättänyt. Niin esim. kiittivät "Novosti" ja "Novoje Vremja" Venetian kauppiaan esittämistä: väkijoukkojen liikkeitä ja ryhmitystä näyttämöllä, tarkkaa roolientuntemista ja lausumista sekä näyttelijäin hienoa käytöstapaa. Edellinen lehti antoi suurta tunnustusta Leinolle (Shylock) ja nti Avellanille (Portia). — Pietarissa oli Emilie Bergbomkin mukana, Kaarlon pyynnöstä, — "tiedäthän, kuinka hyödyllinen sinä olet siellä".

Ennen lokakuun loppua oli seurue jälleen Viipurissa ja antoi ensi näytännön 30/10. "On toki pelkurimaista paeta ensimäisen vastoinkäymisen jälkeen", Kaarlo oli kirjoittanut päättäessään palata sinne. Mutta vaikea aika oli hänellä edessään. Hän kirjoittaa 10/11:

"Rakas sisar! Ei ole täällä ollut iloisia päiviä. Joka hetki on ollut niin täynnä puuhaa ja vastoinkäymistä, että minun on täytynyt todella ponnistaa voimiani pysyäkseni uskaliaana."

Huoneet olivat yhtämittaa huonoja taikka keskinkertaisia, hyviä (700-900 mk) oli vain 6, vaikka näytäntöjä annettiin 23; viimeinen 21/12. Syynä tähän oli ennen kaikkea se, että ruotsalainen yleisö ei käynyt teatterissa. Niin oli koko ajan laita, mutta kun suomalaisia näyttelijöitä ei oltu nähty Kuopion ruotsalaisen koulun hyväksi pidetyissä arpajaisissa, sanottiin "sosieteetin" oikein päättäneen olla teatterissa käymättä. "Koska ei muutenkaan olisi käyty, niin on se meille yhdentekevää", sanoo siitä Kaarlo, katsoen näyttelijöihin kohdistamaa vaatimusta tulla arpajaisiin sitä naivimmaksi kuin "sosieteetti" ei ollut osottanut mitään myötätuntoa teatterille. Toiselta puolen tämä ei estänyt saman kaupunkilaispiirin sanomia, Östra Finlandia ja varsinkin Viborgs Tidningiä, kohtuuttoman ankarasti arvostelemasta näytäntöjä, mikä tietenkin vaikutti painostavasti näyttelijöihin. Mutta ei ainoastaan nämä paikalliset nurjat olot raskauttaneet ilmaa, vaan oli se muutenkin painostava. Venäläisten sanomalehtien ilkeät hyökkäykset Suomea vastaan olivat tähän aikaan entistä kiihkeämmät, ja yhä jatkuvan kansallisuustaistelun ohella oli erittäin valtiopäivien aikana keväällä ja sen jälkeen eripuraisuus itse suomalaisessa puolueessa alkanut nostaa päätänsä. Jo nyt "nuoret" puuhasivat[74] uutta sanomalehteä Uuden Suomettaren kilpailijaksi ja vastustajaksi, koska se muka oli liian laimea kieliasiassa (!). Siitä ei vielä tullut mitään, mutta kehitys oli alkanut suuntaan, jonka ilmiöt miten selitettäviä ehkä lienevätkään, kumminkin olivat omansa heikontamaan sitä yhteistuntoa ja -henkeä, joka 1870-luvulla oli saanut suuria [etupäässä suomalaiset koulut ja teatterin] aikaan. Tämän kaiken johdosta Kaarlo, ajatellen teatteria, kirjoittaa (10/11) seuraavat sanat, jotka tosin vain hämärästi ilmaisevat hänen aikeitaan, mutta sitä paremmin kuinka hänen mielensä oli levoton ja kiihtynyt:

"Minä mietin päivät ja yöt mitä meidän on tekeminen, jos tämä jatkuu. Tarmokas askel on välttämätön, mutta onko se mahdollinen, kun puolue on niin alakuloinen kuin se nyt on. Taikka oikeammin, voiko tämä tarmokas askel olla muuta kuin taka-askel oloihin 7 tai 8 vuotta sitten. Ja edelleen mitä on minun tekeminen? Kestääkö vaikealla hetkellä vai luopua juuri sillä hetkellä, kun minä en ole niin välttämätön."

Arvataksemme Bergbom taka-askeleella tarkotti teatterin voimien ja toimen supistamista, syystä kun suomalainen yleisö ei näyttänyt jaksavan kannattaa sitä siinä laajuudessa ja muodossa, johon se oli kehittynyt.

Emilien kirjeistä voisi ottaa paljo samantapaista, sillä useammin kuin veli hän purkaa tuskastunutta sydäntään. Tukalat valtiolliset olot vaivaavat häntä samoin kuin teatterin ahdinko. Kuitenkin jätämme sen sikseen ja merkitsemme vain pari sivuseikkaa: Ruotsalainen teatteri ei myöskään elänyt loistavia päiviä ja sai sitä paitse kokea ankaraa arvostelua omien ystävien puolelta. Nyt kun sillä ei ollut kilpailijaa, sanottiin, se olisi voinut luopua operettiohjelmistostaan. "Ajatteles, teatteri unohti viettää 25-vuotista riemujuhlaansakin — näyteltiin vain 'Pikku pyhimystä' ja 'Kultahämähäkkiä' siinä huoneessa, joka vihittiin jalolle, kauniille, isänmaalle j.n.e. Varmaankaan emme me olisi olleet niin huolimattomia." — Emilien iloksi kenraalikuvernööri oli nyt antanut avustuksensa, 4,000 mk, vapaasti käytettäväksi teatterin hyödyksi. —

Mitä ohjelmistoon tulee, oli se Viipurissa kylläkin vaihteleva, sillä tiedämmehän vanhastaan, että harva koko illan kappale maaseutukaupungissa meni useammin kuin 2 kertaa. Ainoa varsinainen uutuus oli A. Wilbrandtin 4-näytöksinen draama Isä ja tytär (Die Tocher des Herrn Fabricius), jonka ensi-ilta oli 4/12. "Itkettiin runsaasti ja myöskin aplodeerattiin. Leino ja Kaarola Avellan onnistuivat hyvin", ja muutkin pitivät paikkansa.[75] Uudistuksista mainittakoon Saituri, jossa Lindfors suurella menestyksellä esiintyi Harpagonina, ja Kylänheittiö, joka antoi kaksi hyvää huonetta.

"Inez Borg otti", Bergbom kirjoittaa, "Finum Rószina ratkaisevan askeleen eteenpäin taiteilijaurallaan. Hänen näyttelemisessään oli eloa, vauhtia, vaihtelevaisuutta, ilmettä ja, mikä oli enemmän, hän ymmärsi yhdistää eri situatsionit, niin että todellinen kuva syntyi. Hän sai repliikkiaploodin keskellä kohtausta, johon hidas yleisömme harvoin ratkeaa." Rva Rautio Boriskana oli ensi kerralla heikko, mutta toisella toinen ihminen, sangen kunnioitettava; Vallenius ei ollut kiitettävä Göndör Sandorina, mutta lauloi oivallisesti.

Muutoin annettiin kevätkaudelta tuttua, niin Kullervo ja Hamletkin. Kun
Shakespearen ijäti mieltäkiinnittävä murhenäytelmä meni, "ensi rivi
loisti täydellisellä poissaolollaan. Se säästää kai itseään, siksi kun
— Saimaan rannalla tulee!"

"Sala oli oikein viehättävä Laertes. Rva Rautio on hämmästyttänyt Ofeliallaan. Minä olisin ollut tyytyväisempi, jos hänen Ofeliansa olisi ollut vähemmän onnistunut, mutta itsenäisempi. Nyt oli jäljennös liian orjallinen. Yleisö oli sitä vastoin hyvin 'ylösrakennettu'."

Viimeinen ponnistus tuotti hyviä huoneita, johon sekin vaikutti että inkeriläisiä ja pietarilaisia, kolmattakymmentä henkeä, oli varta vasten tullut sitä katsomaan. Matti Kurikka oli saapuvilla ja huudettiin "asianmukaisesti" esiin. Kun kappale annettiin toistamiseen, sai Vallenius hohtokivillä varustetun sormuksen, samoin kuin rva Rautio (Roinilan talossa) hopeaisen kahvikaluston "muistoksi viipurilaisilta". — Erikoisen mieltymyksen herättivät laulukappaleet, ja Lilli Kurikka tuli oikein yleisön suosikiksi, muita mainitsematta.

Kaarlon kirjeistä merkitsemme vielä, että hän — nyt kun teatterilla oli hyvänlaisia laulukykyjä: Vallenius, Lilli Kurikka, Inez Borg ja Rautio — mietti kotimaisten laulukappalten ottamista ohjelmistoon, se on "yksi vuoroonsa neljältä kotimaiselta (ja qvasikotimaiselta) säveltäjältä: Crusell, Greve, Schantz ja Pacius". Uusia näytelmiä hän sai tavantakaa arvosteltavakseen, vaikkei yksikään näyttäytynyt otolliseksi. Semmoisia oli Matti Kurikan 'Aino', K. Lönnbohmin 'Yhteiskunnan hylkyjä' ("mieltäkiinnittävä, mutta liian lapsellinen rakennukseltaan ja ajatuskulultaan"), K. Brofeldtin 'Epäilijä'[76] y.m. Nämä samoin kuin useat muut tarjomukset todistavat teatterin virittäneen ennen aavistamattoman yritteliäisyyden kirjailijoissa.

Vaikeuksista huolimatta Bergbom oli kestänyt Viipurissa lähes kolme kuukautta, eikä vajaus sentään ollut tavattoman suuri. Se teki näet 1,146 mk. Emilie ei voinut olla ihmettelemättä veljensä sitkeyttä, mutta ilolla hän vastaanotti hänet ja seurueen jouluksi Helsinkiin , missä näytännöt alkoivat toisena joulupäivänä Venetian kauppiaalla.

Olemme tulleet 1885 vuoden loppuun, vuoden jonka kevätkausi oli teatterin loistokkaimpia, mutta jonka syyskausi jälleen kerran näytti, kuinka kaukana oltiin järkkymättömästä pohjasta. Miten luottavaisia oli oltu kevätpuolella, näkyy siitä että silloin varmemmin kuin koskaan oli suunniteltu uuden talon rakentamista teatterille. Silloin näet, säätykokouksen aikana, oli päätetty perustaa osakeyhtiö tarkotusta varten eikä epäilty että ennen vuoden loppua merkittäisiin 100,000 markkaa, jota vähemmällä pääomalla ei käynyt ryhtyä asiaan. Siinä yleisessä taidenäyttelyssä, joka tänä vuonna oli toimeenpantu tarkotuksessa että nähtäisiin kuinka Suomen kuvaamataide kuluneena kymmenenä vuotena oli kehittynyt ja edistynyt, oli myöskin näytteillä vapaaherra Seb. Gripenbergin laatimat piirustukset uutta teatterirakennusta varten, mutta eivät ne enemmän kuin julkiset kehotuksetkaan innostaneet yleisöä semmoiseen uhraavaisuuteen kuin tuuman toteuttaminen edellytti. Aika oli yleensä taloudellisestikin huono, jota paitse "puolueen alakuloisuus", josta Bergbom puhuu kirjeessään, tässäkin tuli näkyviin. Osakkeita merkittiin ainoastaan 63,000 markan edestä. Yritys oli selvästi liian aikainen, ja täytymys oli turvata välikeinoon, josta alempana on puhuttava.

Muista seikoista, jotka eivät ole aineellemme vieraita, mainitsemme vielä kaksi. Toinen oli Fritiof Peranderin kuolema, joka odottamatta tapahtui 28/12. Perander, jonka elämäntoimella ajattelijana ja tiedemiehenä ymmärrettävästi ei ollut mitään suoranaista yhteyttä teatterin kanssa, oli kumminkin alusta alkaen taidelaitoksen lähimpiä ystäviä. Jos kenkään niin hän käsitti sen harrastuksia ihanteelliselta ja isänmaalliselta kannalta, ja vaikkei hän varattomana tieteenviljelijänä voinutkaan merkittävämmällä tavalla aineellisesti tukea teatteria, niin on varma että hän — jota sanottiin etevimmäksi kaunopuhujaksemme Fredrik Cygnaeuksen jälkeen — monella syvämietteisellä ja innostuttavalla puheellaan on vahvistanut sitä jaloa ja epäitsekästä henkeä, joka teatterin alkuaikoina elähytti sekä suomalaista näyttelijäseuruetta että sen ystävä- ja kannattajapiiriä. — Toinen seikka koskee Minna Canthia ja välillisesti hänen suhdettaan Suomalaiseen teatteriin. Me tarkotamme kirjailijattaren tänä syksynä tapahtunutta entistä jyrkempää esiintymistä naiskysymyksessä. Kun näet Minna Canth oli julkaissut suurta huomiota herättävän kirjoituksen Valvojassa, ja sen johdosta Finlandissa oli ilmestynyt ankara vastalause, jossa m.m. lausuttiin: "Me, Suomen naiset, emme tahdo että oikeuksiamme puolustetaan kristinuskon, Jumalan ilmotettuun sanaan nojaavien totuuksien kustannuksella", painatti hän samassa lehdessä vieläkin ankaramman vastauksen. Kieltäen vastustajiltaan oikeuden puhua "Suomen naisten" nimessä hän väitti juuri kristinuskon perustotuuksien pakottavan häntä astumaan esiin ja päätti sanoilla: "Teidän, maamme sivistyneitten naisten, ei tarvitse peljätä, että allekirjoittanut vahingoittaa teidän 'hyvää asiaanne', sillä tiemme erkanevat tässä. Te olette vapaat kaikesta edesvastuusta, minä en kuulu teihin." — Bergbom-sisarukset, jotka tunsivat Minnan tulisen luonnon, ymmärsivät paremmin kuin muut tuon sydämenpurkauksen, eikä se siis estänyt heitä lähettämästä hänelle onnentoivotuksensa uudeksi vuodeksi. Siihen Minna vastaa seuraavasti:

"Rakas, hyvä Emilie! Sulin kiitos onnentoivotuksestanne! Se minua niin sanomattomasti ilahdutti, koska se todisti, ettette kumminkaan ole minuun niin kauhistuneita, kuin huhut ovat tänne tahtoneet kertoa. Niin, täytyihän sen kerran räjähtää tuleen, mikä kauan oli kytenyt. Ja että se tapahtui tavalla, joka noin yleistä kauhua herätti, oli toiselta puolen luonnollista, toiselta taas tarpeen. Nyt olen ainakin varma siitä, että luetaan mitä vastedes kirjoitan. — Rauha minulle tähän aikaan olisi sama kuin henkinen kuolema." —

Samasta kirjeestä saamme tietää, kuinka häntä tuomittiin, kuinka sanottiin, "ettei muitten kuin katunaisten ja katunaisten vertaisten pitäisi hänen kanssaan seurustella sen jälkeen, kun hän oli Finlandissa julkisesti astunut heidän riviinsä". Sanalla sanoen, Minna Canth oli joutunut mitä katkerimman taistelun kannalle niiden kanssa, joista hänen syytöksensä vallitsevia oloja vastaan olivat enemmän turmiollisia kuin hyödyllisiä. Tässäkin oli kehitys alkanut suuntaan, joka aikaa voittaen niin katkeroitti ja hämmensi Minnan mielen, ettei hän enää osannut erottaa ystäviä vastustajistaan.

Uudenvuoden päivänä vietettiin Kiven muistoa Kullervolla, ja 2/1 meni Roinilan talossa uusien voimien varassa: rva Rautio Anna, Lilli Kurikka Elli, Leino Olli, Alarik Böök Maunu j.n.e. Topeliuksen päivänä näyteltiin Sotavanhuksen joulu, monen vuoden päästä uudistettu Anna Skrifvars ja Kultaristi. Helsinkiläisille uusi kappale tuli vasta 20/1, jolloin annettiin Ibsenin Nuorten liitto. Vasenius (Valvojassa) teki erinäisiä huomautuksia Ahlbergin (Stensgård), Pesosen (Lundestad) ja Salan (Fjeldbo) tapaa vastaan käsittää roolejansa, mutta Lindfors oli hänestä mainio Daniel Hejrenä, Leino täytti kunnialla kamariherra Bratsbergin osan ja samoin nti Stenberg matami Rundholmenin ja Aspegren Aslaksenin; rva Rautio teki Selmasta vähemmän kuin mahdollista olisi ollut. Näytelmä meni kaikkiaan vain neljä kertaa.

Runebergin päivänä oli ohjelma, niinkuin monesti ennenkin, vaihtelevista aineksista kokoonpantu. Ensiksi tuli teatterin johtajan taitavasti järjestämät 14 kuvaelmaa Vänrikki Stoolin tarinoista lausunnan ja laulannan mukana, joka sarja päättyi Maamme-lauluun, suuren runoilijan seppelöityä rintakuvaa ympäröivän kuoron esittämänä, toiseksi Björnsonin Taistelujen väliajalla ja kolmanneksi neljännen näytöksen ensi kuvaelma Trubaduri-oopperasta, rva Emmy Achtén ja A. Ojanperän laulamana. Isänmaalliset kuvaelmat, nuo samat jotka myöhemmin niin monena vuotena uudistettiin, vastaanotettiin innostunein mielin; mutta oikean riemastuksen synnytti rva Achtén esiintyminen, se kun hetkeksi loihti kuulijakunnan takaisin oopperan loistoajan tunnelmaan. Sama oopperakuvaelma uudistettiin vielä kaksi kertaa kevään kuluessa.

Wilbrandtin Isä ja tytär meni ensi kerran Helsingissä 17/2, mutta ei voitu antaa enemmän kuin kaksi kertaa. Eikä kolmannellakaan samallaisella uutuudella, Scriben Naiset sotasilla, ensi kerran Helsingissä 3/3, ollut parempi menestys. Nuorten liitto ja kaksi viimeksi mainittua näytelmää todistivat siis suorastaan Kaarlo Bergbomin ylempänä luetun väitteen oikeaksi, ettei meillä juuri mikään muu menestynyt kuin suuri klassillinen draama taikka kansannäytelmä. Ja kumminkin tunnustettiin esitys hyväksi. Wilbrandtin kappaleessa kunnostivat itseään nti Avellan ja Leino, ja Scriben näytelmässä samat sekä rva Rautio. Viimeisen jälkikappaleena annettiin uudistettuna Kevään oikkuja, jossa nti Olga Finne ensi kerran esiintyi Helsingissä. Jos luultaisiin että teatteri Helsingissä oli tavannut myötätuulta, niin täytyy sanoa että se on erehdys. Täälläkin näyttäytyi yleisö laimeaksi, eikä salonki tahtonut täyttyä. Osaksi kai vaikuttivat tähän ahtaat ajat ylipäätään, mutta enemmän sentään että teatterilla oli vähemmän merkillistä tarjottavana kuin edellisenä näytäntökautena. Bergbom puolestaan ei väsähtänyt. Vuoden alusta hän oli jälleen valmistanut jotakin uutta suurta, joka veti vertoja teatterin entisille loistoteoille. Nyt kun Ida Aalberg oli poissa, hän oli valinnut esitettäväksi Shakespearen Kuningas Learin , jonka mahdollisuus kokonaan riippuu etevästä miehisestä näyttelijästä. Harjotusten aikana Kaarlo yhdessä Leinon, Ahlbergin ja Salan kanssa kävi Pietarissa, missä kappale esitettiin saksalaisessa teatterissa, Ludwig Barnay pääroolissa; Emilie puolestaan puuhasi pukujen y.m. tarpeitten valmistamista. Ensi-ilta tuli sitte 12/3, ja silloin taas täpösen täysi huone ihastuneena mahtavan draaman kunniakkaasta esityksestä purki sydämellisen kiitollisuutensa seurueelle ja sen johtajalle. Voitto oli täydellinen: kritiikki tunnusti yksimielisesti yhtä hyvin näyttämöllepanon kuin näyttelemisen. Nimirooli oli Leinolla, ja ne, jotka tällä kertaa taikka myöhemmin — sillä näytelmä uudistettiin useasti — ovat nähneet hänet Learina, myöntävät, että hän tuskin missään on korkeammalle kohonnut. E. Nervanderin arvostelusta (Finlandissa) otamme seuraavat kohdat:

— — Leino suorittaa tehtävänsä suurin piirtein. Kun esirippu nousee, on Learin hovi koolla linnan juhlasalissa. Ruumiillisesti murtumattomana Lear huolimatta 80 ikävuodestaan astuu reippaasti sisään; ainoastaan katse ilmaisee, että vuodet kuitenkin ovat jättäneet jälkiä. Learin olennossa on jotain hermostunutta, levotonta, hänen tunteensa ovat kehinneet silmänräpäyksessä ilmautuvaksi intohimoksi, ja nyt, jakaessaan maatansa lapsilleen, tyydyttävät häntä ainoastaan ylenpalttisimmat lemmensanat tyttäriltä, ja sentähden nyökäyttää hän mielihyvällä päätään vanhempien tytärten imartelulle ja menettää tasapainonsa kun Kordelia kieltäytyy noudattamasta heidän esimerkkiään. Kun sitte Goneril näyttää mitä lajia hänen rakkautensa on, kehittyy Learin mielentila edelleen ja osottautuu Leinon esityksessä onnistuneesti siten, että intohimoisten vihanpurkausten välissä ilmenee enenevä synkkämielisyys, joka m.m. näyttäytyy hänen hajamielisissä vastauksissaan narrin kysymyksiin. Tulee sen jälkeen kohtaus Reganin kanssa, joka täydellisesti murtaa vanhuksen ja heittää hänet ulos syysyön pimeyteen, sateeseen ja myrskyyn. Gonerilin ja Reganin menettelyn aiheuttamissa, kiihkeissä mielenpurkauksissa saattaa tarkoin seurata Leinon näyttelemisen johdonmukaista kehitystä. Alussa on Learin vihassa jotakin, sanoisimmeko, daimonillisesti hurjaa, mutta vähitellen se lauhtuu mitä enemmän mieli synkistyy ja sielunelämä laimentuu, ja vihdoin se kokonaan katoaa.

Ajottainen mielipuolisuus kohtasi Learia. Leinon näytteleminen kohoo tässä semmoiseen totuuteen ja täydellisyyteen, että katsoja syvimmällä mielenkiinnolla seuraa Learin sielunkamppailua, missä muisto Learista, joka oli kuningas, turhaan koettaa murtaa mielipuolisuuden kahleita. Ja kun Lear viimein, hyljätyn Kordelian hoidossa, herää itsetuntoon, silloin on hän ruumiillisestikin vanha. Entinen voima ja joustavuus ovat poissa, ja hänen silmänsä ovat kohtalon iskuista auenneet. Kauniimpia lehtiä, kenties oikea loistokohta Leinon näyttelemisessä on juuri tämä herääminen, niin kauneutta ja totuutta täynnä. Naamioitus on oivallinen ja kaikki niin harkittua ja hienosti suoritettua, että se katoamattomasti kiintyy katsojan mieleen. Learin kohtalo ei ole vielä täysi. Kordeliakin, hyljätty ja takaisin saatu, ryöstetään häneltä, ja hän itse sammuu vähitellen kovasta elämäntaistelustaan. — "Kuningas Learin rooli on nostanut Leinon mukanaan, on tehnyt hänet monessa kohden uudeksi ja kohottanut hänet asteelle, jolta hän jatkuvalla työllä voi kurottaa kätensä korkeimpaan mitä taide tarjoo." —

Learin tyttäret olivat neideissä Avellan ja Borg sekä rva Rautiossa saaneet esittäjiä, jotka suuresti vaikuttivat menestykseen. Nti Avellan (Goneril) esittää täydellisesti tämän tarmokkaan naisen, joka ei peräydy rikoksenkaan edestä, kun on kysymyksessä hänen aikeittensa toteuttaminen. Levollinen, tyyni kohtauksissa isän kanssa, intohimoinen Edmundin seurassa, tahdonvoimaa ja ylemmyyttä osottava miestänsä kohtaan, hän näyttäytyy koko ajan valtavassa majesteetillisuudessa isänsä tyttäreksi. — Regankin on isänsä tytär kiihkeään luontoonsa nähden. Nti Borg esittää roolin johdonmukaisesti ja kyvykkäästi. — Rva Raution Kordelia on yksinkertainen ja koruton, mutta sydämellinen, ja mitä edemmäs tullaan sitä todempi ja sielukkaampi on hänen esityksensä. — Narri (Lindfors) osotti etenkin syvää tunnetta. Hän oli 'katkera' narri, jonka rosoisen pinnan alla luonnollinen sydämenlämpö loisti; ehkä hän oli liian alakuloinen, hän olisi tarvinnut enemmän sitä syvää huumoria, joka katkaisee katkerimmankin totuuden kärjen. — Aspegren (Kent) kaipasi alussa ja lopussa ryhtiä ja levollisuutta, mutta valepuvussa hän oli oivallinen. — Sala (Edgar) oli varsinkin etevä kohtauksessa nummella Learin kanssa, jossa hän tekeytyy mielipuoleksi. Esitys oli täydellisesti realistinen ja havainnollinen, parasta mitä näyttelijältä on nähty. — Ahlberg Edmundina sai oikeastaan vain luonteen aistillisen puolen esiin, jota vastoin tämän sankarihahmon mahtavuus ja liukkaus vallanhimossa jäi syrjään. — Muut täyttivät paikkansa ilman erikoista ansiota.

Tässä sopii ehkä lisätä joku sananen Leinon näyttelijäluonteen kuvaamiseksi. Hän ei ollut niitä nerokkaita taiteilijoita, joita välitön innostus johtaa, ja joskin hänellä oli kookas, "kuninkaallinen" vartalo, oli hänen äänensä jotenkin taipumaton ja syvimpiä tunteita purkaessa kumea, josta arvostelijat alinomaa jankuttivat. Mutta toiselta puolen hän ei koskaan ylenkatsonut tehtäväänsä, vaan teki aina parastaan vakavasti ja älykkäästi perehtyäkseen siihen. Siitä johtui että hän, niinkuin arvostelijat usein lausuivatkin, ei koskaan pilannut rooliansa. Kun hän sitte sai oikein suuren kuvan luotavakseen, niin ei kukaan voittanut häntä tunnollisessa harrastuksessa kohota tehtävänsä tasalle. Miten hän saattoi onnistua, todistaa hänen kuningas Learinsa, joka jo on edellisessä niin seikkaperäisesti kuvattu, ettei siihen ole muuta lisättävää kuin että Leino ilmeisesti oli pannut merkille sanat: "Kuningas päästä jalkaan", joten majesteetillinen ryhti tuli yhdeksi onnettoman hallitsijan pääpiirteeksi, ja juuri majesteetillisuuden ja kurjimman alennustilan ristiriidassa tuli traagillisuus valtavan havainnolliseksi. — Vaikka Leinon Eskokin on tunnustettu erinomaisen eteväksi, olivat vakavat roolit, historialliset hallitsija- ja sankarihahmot sekä karakteeritehtävät uudenaikaisissa probleemidraamoissa hänen varsinainen alansa, ja niiden suorittajana hän oli teatterin suuriarvoisimpia jäseniä.

Kuningas Lear meni seitsemän kertaa peräkkäin — tavallinen suuren menestyksen merkki.

Seuraava uutuus, Hilda Aspin suomentama rva Alfhild Agrellin 3-näytöksinen Thora (Ensam), joka näyteltiin ensi kerran 9/4, oli taas noita ajan probleemi- eli tendenssinäytelmiä, joista vain harvat (niinkuin Noora ja Työmiehen vaimo) herättivät suurempaa myötätuntoa yleisössä. Thora, jonka pääroolit kuitenkin olivat hyvissä käsissä (rva Aspegren Thora, Lindfors Sanden, rva Rautio Yngva, Leino Eksköld), meni vain kaksi kertaa. Bergbom tiesi kyllä edeltäkäsin kuinka vähän nämä kappaleet "vetivät", mutta hän piti velvollisuutenaan tutustuttaa yleisöä — ainakin mahdollisuuden mukaan — uusiin ilmiöihin.

Vähän myöhemmin, 19/4, tuli laatuaan ensimäinen näytäntö puhenäyttämön elämässä, se on jäähyväisnäytäntö "täysinpalvelleelle" näyttelijälle, Ismael Kalliolle , ensimäinen teatterin alkuajan jäsenistä, joka vapaaehtoisesti erosi. Kallio oli jo vanha tullessaan ja nyt hän oli puolivälissä kuudettakymmentä. Uskollisena työntekijänä hän oli esiintynyt noin 100:ssa roolissa, mutta varsinaista menestystä oli hänellä ollut ainoastaan kuvatessaan tyyppejä kansamme alemmista kerroksista. Siten oli hän verraton Eenokkina Kihlauksessa ja Zepeteuksena Nummisuutareissa, ja myöhemmät roolien esittäjät ovat häneltä perineet erinäisiä piirteitä näiden tyyppien näyttämökuvista. Ennen tuloaan oli Kallio jo jäykistynyt kouluopettajan toimessa ja sentähden hän kyllä fantasiassaan kuvitteli itseään traagillisten osien tulkitsijaksi, pystymättä siihen todellisuudessa. Vaikeata oli hänen kuitenkin siinä kohden luopua illusioneistaan ja epäiltävää on, eikö hän mennessäänkin pitänyt itseään väärin ymmärrettynä. Miten lieneekään, antoivat teatterin johtokunta, yleisö ja hänen lähimmät ystävänsä vilpittömän tunnustuksensa näyttelijälle erohetkellä, jolla Kallio viimeisen kerran mehevällä huumorilla näytteli Eenokkia Kiven kuolemattomassa Kihlauksessa.

Toukokuultakin on vielä pari ohjelmistolle uutta kappaletta mainittavana. Toinen oli Salan suomentama E. Labichen 4-näytöksinen huvinäytelmä Perrichonin huvimatka , 7/5. Pääroolit olivat Lindforsilla ja nti Stenbergillä, hra ja rva Perrichon, molemmat oivallisia, nti Asp oli viehättävä Henriette. Näytelmä hullunkurisine kohtauksineen herätti melkoista suosiota. Toinen uutuus oli Hilda Aspin kääntämä R. Benedixin 1-näytöksinen huvinäytelmä Kotikahakka ("Eigensinn"), 14/5, jolla niinikään oli hyvä menestys. Tämä pikku kappale esitettiin yhdessä Mestari Patelinin kanssa, joka oikeastaan on uusintona pidettävä, sillä sisällykseltään se oli sama huvinäytelmä kuin alkuajan "Pekka Patelin", mutta nyt se esitettiin laulukappaleena, varustettuna eri säveltäjäin sävelmillä. Nimirooli oli Valleniuksella, muut seurueen muilla laulukyvyillä.

Näin tämäkin näytäntökausi läheni loppuansa ja kenties olisi se päättynytkin ilman suurempaa loistoa, jollei olisi sattunut olemaan maisteripromotsionikevät. Se antoi Bergbomille erikoisen aiheen kehottaa Ida Aalbergia vierailemaan toukokuun viime päivinä, ja hän tulikin Helsinkiin 19/5. — Ylipäätään taiteilijattaren pitkä Kööpenhaminassaolo ei ollut tuottanut hänelle niin suurta menestystä kuin hän arvattavasti ja syystäkin oli toivonut. Ei toki niin, ettei hänen taidettaan olisi tunnustettu taikka ettei häntä olisi suurella ystävällisyydellä ja kunnioituksella kohdeltu, mutta oli hänen koko ajan täytynyt esiintyä verraten vähäarvoisissa tehtävissä, jotka itse laatunsa kautta estivät häntä saavuttamasta ratkaisevaa voittoa. Ensiksi hän Kasinoteatterissa näytteli naispääosaa silloin ihan uudessa ranskalaisessa muotikappaleessa Jules Claretien Ruhtinas Zilah, sitten hän muutti Dagmarteatteriin ja siellä hän esitti seuraavat roolit: nimiroolin Victorien Sardoun Andreassa; sankarin äidin, Aasen, roolin Ibsenin Peer Gyntissä; nimiroolit Birch-Pfeifferin Jane Eyressä ja Victorien Sardoun Fernandessa; sivuroolin Blumenthalin Isossa kellossa ja niinikään sivuroolin (joskin tärkeän) Octave Feuillet'n Sfinksissä. Vasta 13/5 tapahtuneessa resettinäytännössään taiteilijatar sai esiintyä rooleissa, joiden suoritus merkittiin loistavan voiton nimellä, Mathilde Dumontina Emile de Girardinin näytelmässä Erään naisen rangaistus ja Ofeliana Hamletissa. Sanomalehdet kiittivät yksin suin hänen henkevää, sielukasta, taiteellista, mestarillista, sydäntäkouristavaa näyttelemistään. — Täydellisyyden vuoksi mainittakoon että taiteilijatar, joka Tukholmassa oli näytellyt suomenkielellä, Kristianiassa ja Kööpenhaminassa (tällä näytäntökaudella!) käytti ruotsia.

Helsingissä Ida Aalberg esiintyi seitsemänä iltana erinäisissä loistorooleissaan. Taiteilijatar näytti tyystin, että kokonainen näytäntökausi semmoisessa taide- ja erittäinkin teatterikaupungissa kuin Kööpenhaminassa ei ollut mennyt ohi kehittämättä ja hienontamatta hänen taidettaan, ja yleisö puolestaan osotti että sen ihailu ja kunnioitus olivat entisellään. Ensiksi hän näytteli Homsantuuta Työmiehen vaimossa 23/5.

"Hänen esityksensä", Nervander arvostelee, "oli yhtä suurenmoinen ja sydämeen tunkeva kuin ennen, eikä se kuitenkaan ollut entinen Homsantuu, joka nyt näyttäytyi yleisölle. Se oli uusi luoma, maltillisempi, hillitympi; tunne, ajatus oli keskittynyt katseeseen, joka täysin heijasti, mitä ennen ilmaistiin painokkaalla äänivivahduksella, jyrkemmällä liikunnolla. Mutta mustalaisveri kuohui kuin ennen, ja yleisö, joka täytti teatterin viimeiseen sopukkaan, tervehti kotiin palannutta taiteilijatarta joka näytöksen jälkeen loppumattomilla suosionosotuksilla." —

Seuraavat näytännöt olivat: Hamlet 26/5, Romeo ja Julia 28/5, Työmiehen vaimo 29/5, Romeo ja Julia 30/5, Lea ja Kultaristi (kansannäytäntö) l/6 sekä Noora 4/6.

Huolimatta näistä viimeisistä näytännöistä ei tämän näytäntökauden lopputulos voinut olla muuta kuin huono. Näyttääksemme missä oltiin, otamme seuraavat rivit Emilie Bergbomin kirjeestä nti Elfvingille 2/5:

— "Aina marraskuulta olemme hautoneet ajatusta anoa korotettua valtioapua. — Niin, rakas Betty, niin vaikeaa kuin olikin, on meidän täytynyt pyytää suurempaa valtioapua, ja nyt on anomuksemme kaksi kuukautta levännyt senaatin salkuissa ja virunee siellä vielä 1 tai 2 viikkoa. Kuinka vaikea tämä epävarmuus on, sen tiedät kyllä. Emme ole vielä voineet tehdä ainoatakaan palkkasitoumusta, sillä jollemme saa korkeampaa valtioapua, on toimeenpantava ikäviä supistuksia. Tämä vuosi on ollut kovin vaikea, ei ainoastaan aineellisessa suhteessa vaan taiteellisessakin. Ida Aalbergin poissaolo on ollut tuntuva joka suhteessa. Kaarlo oli niin kokonaan häneen keskittänyt taiteellisen ja korkeamman draamallisen toimen, että hänen lähtönsä aiheutti vaikeamman rikkoontumuksen kuin ulkopuolella olevat saattoivat nähdäkään. Hän on luvannut tulla kotiin 18 tai 19 p. toukokuuta; kuinpa hän tekisi niin, mutta ennen kaikkea kuinpa hän jäisi tänne tulevaksi vuodeksi. — Missä teatteri näyttelee syksyllä, sitä emme tiedä, sillä se riippuu Ida Aalbergin täälläolosta ja teatterihuoneen korjauksesta. Jollemme saa korkeampaa valtioapua, emme voi ajatella vanhan Arkadian korjaamista. Uuden rakennuksen aikaansaaminen on jätetty sikseen, näinä vaikeina aikoina olisi semmoinen yritys aivan liian uhkarohkea." —

Kirjeessä mainitut epävarmat asiat varmistuivat seuraavalla tavalla. Entisen 24,000 markan valtioavun lisäksi myönnettiin, lukien heinäkuun 1 p:stä 1886, kolmeksi vuodeksi 8,000 mk vuosittain [4,000 mk vähemmän kuin oli pyydetty]. Ida Aalberg tuli niinkuin jo tiedämme kotiin toukokuun loppupuolella, mutta jo sitä ennen luettiin sanomissa, että hän jälleen oli sitoutunut syksyllä näyttelemään Dagmarteatterissa. Mitä vihdoin rakennuspuuhiin tulee, niin päätettiin — riittävää pääomaa kun ei saatu kokoon uutta taloa varten (kts. ylemp. s. 239) — korjauttaa Arkadiateatteri sekä sisältä että ulkoa, jotta sitä vielä voitaisiin tarkotukseensa käyttää. Korjaustöiden kustannusarvio, vapaahra Seb. Gripenbergin ja rakennusmestari K. G. Siveniuksen tekemä, nousi 32,000 markkaan. Mutta eipä tämäkään summa ollut niin mitätön. Sen saamiseksi päätettiin kysyä niiltä, jotka olivat merkinneet osakkeita uutta taloa varten, eivätkö he suostuisi samalla määrällä avustamaan korjaushanketta. Ennen kun tähän oli vastaus tullut, täytyi kuitenkin käydä työhön käsiksi. Korjaustöihin ryhdyttiin näet kesäkuulla.

Tilinpäätös osotti, että vajaus taas oli noussut uhkaavasti. Se teki 19,170:22 mk. Tämä selittää, miksi Emilie Bergbom oli niin huolestunut.

Tänä näytäntökautena annettiin 129 näytäntöä ja niissä: 11 kertaa Viimeinen ponnistus ; 10 Kuningas ja katulaulajatar; 9 Ei ole aikaa; 8 Työmiehen vaimo , Kultaristi; 7 Kuningas Lear; 6 Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla ; 5 Roinilan talossa , Kylänheittiö, Naiset sotasilla, Hardangerin harjulla; 4 Ultimo, Hamlet, Saituri, Isä ja tytär, Nuorten liitto; 3 Kullervo, Kevään oikkuja, Salamiin kuninkaat , Thora, Kotikahakka, Mestari Patelin, Venetian kauppias, Trubaduri (IV. 1.); 2 Nummisuutarit, Amalia ystävämme, Setä, Sotavanhuksen joulu, Anna Skrifvars, Kihlaus , Parisin veitikka, Onhan pappa sen sallinut, Perrichonin matka, Yhteiskunnan tuet, Hyväntekeväisyyttä, Romeo ja Julia; 1 Ole armelias köyhille, Lea , Lemmenjuoma, Taistelujen väliajalla, Maria Stuart (III, IV), Todelliset naiset.

Mainitsemista ansainnee tässä, että Työmiehen vaimo huhtikuun keskivaiheilla rva Winterhjelmin ruotsintamana esitettiin Tukholman Uudessa teatterissa ja herätti suurta huomiota — "ei kukaan mennyt välinpitämättömänä teatterista". Näytteleminenkin kuuluu olleen erittäin hyvä, vaikka Axel Ahlberg, joka oli käymässä Ruotsissa m.m. nähdäkseen Rossia (hän vieraili jälleen Tukholmassa), kirjoittaa, ettei Topon esittäjä läheskään vetänyt vertoja Rautiolle. Mitä tekijän kykyyn tulee, arvosteltiin hänen seisovan paljo ylempänä ruotsalaisia naiskirjailijoita. — Rva Canth itse oli tähän aikaan kovin masentunut taistelustaan, niinkuin näkyy kirjeestä Emilielle 6/5:

— "Tunsin itseni [edellistä kirjettä kirjoittaessa] niin kuolemaan saakka väsyneeksi, olisin tahtonut vaipua monta syltä maan alle, päästä multaan ijäksi lepoon. Taistelu on ollut niin moninainen, aineellinen ja henkinen, vai kuinka niitä nimittäisin. Murhetta, huolta ja ääretöntä sielun tuskaa! Eikä yhtään rakkautta; kylmyyttä ja vihaa vain. Halveksin itseäni, kun olen niin heikko, mutta minä en sille mitään voi. Minä isoon ja janoon rakkautta, olen kiitollinen kerjäläiselle pienen pienestä ystävällisestä katseesta, itse olen kerjäläinen, hän anoo minulta leipää, minä häneltä lämpimää tunnetta. Mitä välitän menestymisestä Tukholmassa, katkerammin kuin koskaan tunnen nyt, kuinka kaikki siteet minun ja kansalaisteni välillä ovat katkenneet. Ennen kun minulla mitään harrastuksia oli, elin sovussa ja ystävyydessä kaikkien ihmisten kanssa, nautin elämästä ja iloitsin hiljaisissa, rauhallisissa töissä. Mutta harrastuksieni tähden on ystävistä ero tullut. En minä ymmärrä heitä, eivätkä he minua. Mikä minulle on totta, se on heille valhetta, ja päinvastoin. Ellei olisi ihmisiin ollut niin kiintynyt, voisihan ilman heitä tulla toimeen. Ja luultavasti siihen viimein täytyykin tottua, mutta sitä ennen kivistää ja karsii ja repii sydäntä. Elkää minulle naurako, vaikka melkein itse sitä teen lopuksi aina, sitten kun ensin itkulla olen helpottanut mieltäni." — — [Lopussa tulee sitten seuraava tunnustus:] "Ovat ne olleet hyvin ystävällisiä minulle Tukholmassa. Sanomalehtiä olen saanut suuren suuria pakkoja ja telegrammiakin premiäärin jälkeen. Ja onhan se kaikki nyt sentään pienenä lohdutuksena, ja täytyyhän olla." —

XV.

Kesäkuun alussa seurue jakaantui kahteen osastoon, joista toisen — rva Aspegren, neidit Aalberg, Asp, ja Svan sekä herrat Ahlberg, Sala, Weckman ja Falck — piti tehdä laajanlainen kiertomatka ja näytellä etupäässä rantakaupungeissa, ja toisen, johonka muun muassa kaikki laulukyvyt kuuluivat, antaa näytäntöjä Tampereella. Bergbom matkusti edellisen osaston mukana, jota vastoin Lindfors oli jälkimäisen päämiehenä. Leino oli saanut vapautta opintomatkaa varten, jolla hän oli viipyvä (etupäässä Wienissä) vuoden loppuun.

Kiertomatkalaisten ohjelmisto käsitti seuraavat näytelmät: Lea, Noora, Thora, Ensi lempi, Amalia ystävämme, Tätä nykyä sekä näytöksiä ja kohtauksia Hamletista ja Daniel Hjortista. Ensimäinen näytäntö annettiin Hämeenlinnassa (6/6) ja seuraavat: Tampereella kaksi, Turussa kaksi, Porissa kolme ja Oulussa viisi (yksi näyttelijäin hyväksi). Menestys oli paras kahdessa viimeisessä kaupungissa. Porissa Noora tuotti täyden huoneen (711 mk) ja Oulussa, jossa teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran (1875), näyteltiin joka ilta täydelle huoneelle (neljä kertaa tulo oli 709 ja 721 markan välillä!). Kiertomatkan lopputulos olikin sangen tyydyttävä. Vaikka menot (matkakustannukset 1,175 ja palkat 2,954, joista Ida Aalbergille 1,000 mk) nousivat 6,102:81 markkaan, ei vajaus tehnyt enempää kuin 17:81.

Huonompi onni oli toisella osastolla. Kymmenestä näytännöstä tulot olivat niin vähäiset, että tappio nousi 878:95 markkaan. Kumpikin osasto antoi viimeisen näytäntönsä teatterin nimessä 21/6, jonka jälkeen hajaannuttiin kesälomalle.

Tänä kesänä Bergbom-sisarukset kylpivät Lappeenrannassa. Emilie lähti sinne kesäkuun viime päivänä ja Kaarlo tuli vähän myöhemmin kiertomatkaltaan. Ida Aalbergille, joka oli matkustanut Loviisaan käyttääkseen sikäläistä kylpylaitosta, Bergbom kirjoitti (12/7) —

— "Matkamme oli minusta hyvin hupaisa, seura miellyttävä ja työmme onnistunut. Kiitoksia taiteestanne ja ihmeteltävästä kestävyydestänne. Arvelen Teidän hyvin tarvitsevan rauhaa ja hiljaisuutta kaikkien ponnistusten perästä." —

Kiertomatkan lopulla Ida Aalberg todella oli näyttänyt rasittuneelta, eikä ihmekään, sillä kevätpuolella Kööpenhaminassa hän oli ollut pari kuukautta sairaana. Muutoin hän oli jälleen lupautunut vierailemaan Dagmarteatterissa, ja Bergbom kysyi sentähden kirjeessään, milloin ja missä hän voisi näyttelijätärtä tavata, ennen kun tämä lähti ulkomaalle. Tapasivatko he toisiansa, sitä emme tiedä, mutta kumminkin taiteilijatar lupasi palata tammikuulla.

Lappeenrannassa Bergbom sai pitkän, 6/7 päivätyn kirjeen Minna Canthilta, joka ei ollut mieluisimpia, sillä siinä vallitsi sama hermostunut mieliala kuin hänen viimeisessä tunteenpurkauksessaan Emilielle. Minna sanoo luopuvansa näytelmäin kirjoittamisesta. "Minulta on kaikki voima, kaikki rohkeus mennyt, eikä semmoisella mielialalla enää draamoja kirjoiteta." Novellia hän toki kirjoitti, mutta sitäkin vastahakoisesti ["Hanna" oli tekeillä]. "Särkymys suomalaisessa puolueessa" vaivasi häntä, ja hän moitti ankarasti Uutta Suometarta, jossa oli sanottu, että puolue on valtiollinen puolue suomenkielen oikeuksiinsa saamiseksi, joten muka sille siis ei kuulu sorrettujen (niiden muassa naisen) vapauttaminen. "Ja kun me poloiset tahtoisimme myöskin panna sanan joukkoon, niin huudetaan: ei se meihin kuulu, yhdistykää ruotsinmielisiin!" Hän manaa "Snellmanin henkeä rusikoitsemaan tämän ajan fennomaaneja". — Tämä on ilmeisesti jälkikaikua polemiikista,[77] johon Minna Canth oli joutunut U. S:n kanssa. Nti Aspille hän oli keväällä kirjoittanut, että hänellä on näytelmä tekeillä,[78] ja nyt hän aikoo luopua koko siitä puolesta kirjailijatointaan! Tuollainen vaihtelevaisuus ja ärtymys ei ole outo herkkätuntoisissa runoilijaluonteissa, ja itse he siitä enimmin kärsivät.

Epäilemättä oli Bergbomia rantakaupungeissa lämpimästi kehotettu pian tulemaan takaisin, sillä teatteri kävi näytäntökauden kuluessa uudestaan sekä Länsi-Suomessa että Pohjanmaalla. — Syyskauden toimi alkoi Porissa 29/8 ja annettiin siellä kaikkiaan 20 näytäntöä; viimeinen oli 3/10. Menestys oli kuitenkin huonompi kuin mitä kesäkuun tulojen mukaan oli odotettu, mutta syy oli luultavasti suureksi osaksi ohjelmiston. Kun näet Ida Aalberg ja Leino olivat ulkomailla ja rva Rautiokin sairaana Helsingissä, täytyi parhaimman osan näytelmiä levätä. Otamme Kaarlon kirjeistä joitakuita piirteitä.

Olga Finne esiintyi Boriskana Kylänheittiössä ja hän oli "todella hyvä — tosin väsyttävä ylikuohuvan tunteen kautta, mutta rikas vivahduksista, joista monet olivat hämmästyttävän oikeita ja hienoja; muutamat purkaukset olivat niin viehättäviä, että ainoastaan Ida Aalberg ja rva Aspegren ovat ne voittaneet". — Työmiehen vaimo otettiin suosiollisesti vastaan, vaikka tyytymättömiäkin oli. Satakunta nuhteli ankarasti tekijää. — Hamlet sai miltei täyden huoneen. "Kunnia Porille, että Hamlet erikoisesti veti yleisöä. Sitä paitse se todistaa, että suuri ohjelmisto kumminkin on meidän varmin mainettimme, huolimatta kaikista laulukappaleista. Ahlberg oli Hamletina omakseen ottanut erinäisiä teknillisiä temppuja, mutta vakaumuksesta köyhä oli esitys nyt niinkuin ennen. Nti Borgin Ofelia oli Idan jäljennös, vähän raskas ja väkinäinen, mutta harjotelmana siinä oli muutamia hyviä kohtia. Lindfors oli onnistunut haudankaivajana, ja nti Svanilla oli teatterikuningattarena joitakuita pateettisia koronpanoja, jotka lupaavat hyvää." — Perjantaina 10/9 seurue teki höyrylaivalla koko päivän huvimatkan Kokemäen joella. "Ilma ja tunnelma olivat mitä parhaimpia." — Uutta kappaletta ei annettu, mutta uudistettuna Regina von Emmeritz meni lopulla kaksi kertaa täysille huoneille. "Se oli jotakin Porille. Jos meillä olisi ollut pari semmoista näytelmää lisäksi, olisi Porissaolo ollut hyvä; nyt se ei ole hyvä eikä huono. Kun sanon että tyytyväisyys oli yleinen, niin se tarkottaa kokonaisuutta; yksityisiä kohtaan tehtiin muistutuksia. Saavuttamatta läheskään Raata Ahlberg toki hänen jälkeensä on paras Kustaa Adolf, parempi kuin Leino. Naamioitus sangen hyvä ja lausunta 'ponteva', mutta kylläkin meluava." Kaarola Avellan Reginana teki parastaan ja oli paikottain onnistunut. Sala oli Hieronymuksena hyvä, mutta entistä yksipuolisempi. "On kuin hän tahtoisi väkisin luoda kaikki traagilliset roolit saman mallin mukaan ja hylkää sentähden kaikki oikaisevat viittaukset." — Jollei aineellinen tulos olekaan loistava [vajaus teki 1,089 mk], niin on taiteellinen ollut jotenkin tyydyttävä. Ainoastaan Viimeinen ponnistus on tehnyt "fiaskon". Ihmeellistä kyllä! sillä ensinhän se miellytti ja Viipurissa se herätti oikein innostusta, mutta nyt valitetaan, että se on niin "ikävä". Ei ainoallekaan laululle taputettu käsiä.

Porista muutettiin Turkuun , jossa annettiin näytäntöjä 10/10-15/11. Ei täälläolokaan voinut tulla erittäin menestykselliseksi, kun ohjelmisto oli niin rajotettu ja sitä paitse Engelbrektin ruotsalainen, suuria draamoja (m.m. Faustia) esittävä seurue oli juuri ennen tyydyttänyt turkulaisten teatterintarpeet. Lopputulos oli lähes yhtä suuri tappio kuin Porissa, nimittäin 1,007:34 mk. Ainoa ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama O. Blumenthalin 4-näytöksinen huvinäytelmä Iso kello (Die grosse Glocke) 12/11, jonka esittämisestä saamme puhua alempana. Uudistettuna annettiin Aksel ja Valpuri. — Matkalla Helsinkiin näyteltiin Hämeenlinnassa 16/11 Roinilan talossa.

Jos menestys maaseutukaupungeissa olisi ollut vähänkään suotuisampi, olisi teatterin varsinkin nyt ollut parempi viipyä kauemmin matkallaan, sillä Helsingissä oli vanha koti suljettu. Arkadian korjaustyöt olivat parhaillaan käymässä, eikä muuta neuvoa ollut kuin pari kuukautta näytellä Aleksanterinteatterissa. Siellä käyminen oli kuitenkin yleisölle niin outoa, että salonki ei mitenkään tahtonut täyttyä. Kun Saituri ja Laululintunen — ensimäinen näytäntö 19/11 — oli annettu kaksi kertaa puolille huoneille, meni Iso kello kolme kertaa vielä huonommille. Sen jälkeen Emilie 29/11 kirjoittaa nti Elfvingille:

— "Täällä on Isoa kelloa pidetty kovin ikävänä ja meitä on moitittu sen ottamisesta. Se annettiin varhemmin Ruotsalaisessa teatterissa yhtä vähällä menestyksellä. Alku on meillä siis huono. Keskiviikkona ja perjantaina Ida Basilier esiintyy meillä ja silloin toivon saavamme täyden huoneen. Sitte Leino tulee kotiin ja hän vaikuttaa kohottavasti ohjelmistoon. — Emme ollenkaan viihdy Aleksanterinteatterissa. Siellä on kyllä siroa ja hienoa, mutta minä en voi kotiutua siellä. Venäläiset kirjoitukset, venäläiset vahtimestarit y.m. vaikuttaa kai osaltaan siihen. Ilmassa tuntuu että yleisöllämme on samat vierastavat tunteet, se ei tule halusta sinne, huolimatta eleganssista. Kunpa pian pääsisimme takaisin vanhaan Arkadiaamme."

Iso kello oli otettu näyteltäväksi sentähden, että se niin suurella melulla oli kiertänyt Saksan näyttämöt, mutta kun se oli taiteellisesti keskinkertainen ja kuvasi meille verraten vieraita oloja, joissa taiteilijamenestys riippuu reklaamikellosta, ei se herättänyt vastakaikua täällä. Esitystä arvosteltiin melko hyväksi. Lindfors oli vanha maalari, joka kiittää "ison kellon" merkitystä, Pesonen ja rva Aspegren herrasväki Gundermann, nti Avellan vilkas paronitar j.n.e. — Onneksi oli Ida Basilier-Magelsen tänä syksynä käynnillä Suomessa ja annettuaan sarjan konsertteja hän otti ystävällisesi avustaakseen teatteria esiintymällä (1/12-15/12) viisi kertaa. Näinä iltoina annettiin Jeannetten häät (Vallenius — Jean), Noita-ampujan toinen näytös ja kohtauksia Sevillan parranajajasta — ja ymmärrettävästi huone oli täysi, kun yleisön unohtumaton suosikki lauloi, ja suosionosotukset entiseen tapaan sydämellisiä. — Samoina iltoina taikka välissä esitettiin m.m. Leonarda, Parisin veitikka ja Yhteiskunnan tuet. Kahdessa viimemainitussa astui Leino ensi kerran näyttämölle palattuaan ulkomaalta ja näytteli "vielä hienommasti ja miellyttävämmästi kuin ennen" (W. Söderhjelm Valvojassa). — Loppuunmyydylle huoneelle esitettiin 18/12 vanha Preciosakin, mutta silloin olikin juhlanäytäntö säveltäjän Carl Maria von Weberin syntymän 100-vuotismuistoksi. Nimiroolissa esiintyi tällä kertaa Lilli Kurikka. Preciosa annettiin sitten useammin joulunaikana ja vielä uutena vuonnakin 6/1, jolloin viimeisen kerran näyteltiin Aleksanterinteatterissa.

Juuri mainittu arvostelija päättää lyhyen arvostelunsa syksyn näytännöistä kahdella huudahduksella: " Teatterikoulu! — ilman sitä ei päästä mihinkään. Ja ensiksikin Ida Aalberg kotiin!" — Oli ensi kerran kuin nuoremman polven edustaja melkein käskyn muodossa kohdisti Suomalaiseen teatteriin semmoisia vaatimuksia, jotka myöhemmin kävivät niin tavallisiksi, — vaatimuksia, jotka olivat teoreettisesti varsin oikeutettuja, mutta joiden toteuttamisen hankaluutta ja mahdottomuutta ulkopuolella olevat eivät kyenneet arvostelemaan. Jollei teatterin horjuva taloudellinen asema olisikaan tehnyt teatterikoulun perustamista arveluttavaksi, niin mistä olisi opettajat otettu? Ainoat suomenkieliset näyttämötaiteen tuntijat maassamme olivat etsittävät Suomalaisen teatterin omien jäsenten joukosta, ja ne — etupäässä nti Avellan — olivat jo aikoja sitten antaneet ja antoivat yhä edelleen kaikessa hiljaisuudessa opetusta vastatulleille. Ettei tämä opetus ollut niin monipuolista ja järjestelmällistä kuin ulkomaalaisten teatterikoulujen tarjoama, on itsestään ymmärrettävää, mutta sen avulla oli seurue kuitenkin saanut uusia nuoria jäseniä vanhempien sijaan, jotka syystä tai toisesta olivat eronneet. Semmoiseen opetukseen täytyi varojen riittää, mutta kyllä muutoin vastaiseksi oli pakko ponnistaa eteenpäin — ilman "teatterikoulua" varsinaisessa merkityksessä. — Mitä taasen Ida Aalbergin kotia saamiseen tulee, niin ei se lainkaan ollut johtajan vallassa. Sen todistaa yltäkyllin Bergbom-sisarusten kirjeenvaihto. Kun Bergbom keväällä oli sanomista nähnyt näyttelijättären aikovan syksylläkin vierailla Dagmarteatterissa, hän lämpimästi kehotti häntä pysymään kotimaassa. Ei ainakaan rahan tähden pitäisi hänen jäädä Tanskaan, sillä siinä kohden tultaisiin kyllä tyydyttämään hänen vaatimuksiaan. — Nti Aalbergin vastaus ei ole säilynyt, mutta ilmankin tiedämme, ettei raha häntä houkutellut. Ei, kyllä häntä vietteli synnynnäisen taiteilijaneron halu päästä laajemmille vesille. Ainoastaan oikea käsitys kansallisen taiteen arvosta ja merkityksestä, verrattuna siihen hetkelliseen loistoon mikä vieraassa kansassa on saavutettavissa, olisi voinut vaikuttaa toiseen suuntaan, mutta onkohan meidän hajanainen kansamme omansa juurruttamaan semmoista käsitystä tyttäriinsä? Vasta pitkän ajan päästä ja paljon koettuansa taiteilijattaren silmät ovat auenneet.

Jo keväällä Ida Aalberg oli Dagmarteatterissa näytellyt yhden roolin (Isossa kellossa) tanskankielellä, ja kun hän itse koko seuraavaksi näytäntökaudeksi sitoutui esiintymään samassa teatterissa, tapahtui se siinä tarkotuksessa, että hän koettaisi täysin oppia tanskaa, tehdä se toiseksi taiteilijakielekseen. Sentähden hän jo heinäkuun lopulla palasi Kööpenhaminaan ja syyskuulla hän tanskankielellä näytteli nimiroolin Sardoun Odette-draamassa. Eräs lehti kirjoitti sen johdosta: "Kööpenhamina iloitsee hänen omistamisestaan, Suomi saa ylpeillä että se voi lainata semmoisia aarteita." Mutta siitä huolimatta tämäkin vuosi tuotti taiteilijattarelle pettymyksen. Ei suinkaan sentähden, että hän teki yhden kuukauden vierailumatkan kotimaahan, vaan senvuoksi että muuan koristuskappale menestyi niin hyvin, että sitä näyteltiin puoli vuotta yhtä mittaa, ja Dagmarteatterin johtaja siitä syystä laiminlöi velvollisuutensa korkeampaa taidetta kohtaan. Niin on selitettävissä, että Ida Aalberg paitse jo mainitussa roolissa koko näytäntökautena esiintyi vain kahdessa toisessa (Margitina Ibsenin "Gildet paa Solhaugissa" ja Violana Alfh. Agrellin "Pelastetussa"), joista ei kumpanenkaan näy olleen hänelle otollinen.

Ensimäinen määräaika, joksi Arkadian luultiin valmistuvan, oli 1/12, mutta jo marraskuun alussa huomattiin, että työ vaati ainakin yhden kuukauden lisää. Tämän johdosta Bergbom kirjoitti Ida Aalbergille (Turusta 9/11) ja kysyi, voisiko hän tulla vihkimisjuhlaan?

— "Olisi varmaan onneksi uudelle teatterille", hän jatkaa, "jos voisitte olla kummina ristiäisissä. Semmoisessa juhlassa olisi ilomme vain puolinainen, jos Ida Aalbergia olisi kaipaaminen."

"Mutta millä alotetaan. Tietysti jollain kotimaisella näytelmällä. Jos Teidän osanottonne on varma, on Regina epäilemättä sopivin. Vaan mitä itse arvelette? Pääasia on että näyttelette jotakin mahtiroolianne."

"Arkadiassa ahkeroidaan ja puuhataan nyt viimeisiin voimiin asti. Korjaukset ovat jo tehdyt: uusi sisäänkäytävä, joka poistaa ilmavedon teatterista, uusi lattia, joka poistaa kylmän, uusi seinä Kampin puolella, joka vaikuttaa samaan päin, eri sisäänkäytävä ravintolaan, joka estää [tupakan] savun tunkemasta salonkiin, uusi kaasulaitos, joka tekee teatterin valoisammaksi, sitä paitse uusia pukukammioita, uusia koristuksia y.m.[79] Maalaukset ovat vielä vain alulla. Salonki maalataan siniseen ja valkoiseen."

"Mutta seinät ovat vain seiniä, jos elähdyttävä taiteen henki puuttuu. Ja sen Te tuotte sillä taikavoimalla, jonka Jumala on antanut Teille kunniaksi ja meille iloksi."

"Uskallanko luottaa lupaukseenne, että jäisitte tänne kahdeksi täydeksi kuukaudeksi eikä vain kuudeksi viikoksi. Oi, jos voisitte jäädä koko kevääksi — en tiedä mitä tekisin saadakseni mahdottomuuden mahdolliseksi!" —

Tähän kirjeeseen Bergbom ei saanut vastausta, sillä 2/12 hän kirjoitti toisen, josta otamme seuraavat rivit:

— "Leino tuli toissa päivänä tuoden mukanaan surusanoman ettette vielä voinut määrätä, milloin saavutte tänne. Se oli hyvin masentava uutinen. Teitä on odotettu kuin auringon nousua. Olen ikävimmässä tuskassa, kuinka järjestän ohjelmiston. Lisäksi dekoratsionimaalarit, jotka vaativat määräystä, mitkä kulissit ovat ensiksi maalattavat, se kun riippuu repertoarin järjestämisestä.[80] Noin 7 tai 8 p. tammik. on uuden Arkadian vihkimisjuhla. Jos voisitte siihen aikaan saapua, niin… no, mitä minä siitä kirjoitan, olenhan jo kaksi kertaa sanonut, kuinka tervetullut olisitte. Mutta jos ainakin tulisitte tammikuun loppupuolella tai helmikuun alussa. Sähköttäkää, voitteko tulla silloin? Jos kuitenkin tulonne aikaa on yhä edelleen mahdoton määrätä, niin kirjoittakaa ainakin milloin luulette pääsevänne tänne. Olisihan hyvä tietää se edes sinnepäin!" —

Koska Arkadiateatteri nyt kun tätä kirjoitamme jo on ijäksi hävinnyt, lienee tarpeetonta seikkaperäisesti täydentää sitä lyhyttä esitystä korjauksista, joka luetaan Bergbomin kirjeessä Ida Aalbergille. Sanottakoon vain että uudistus oli niin perinpohjainen, että niinkuin U. S:ssa sanotaan "vanhasta, rappeutuneesta talosta ei enään ollut muuta kuin kuori jälellä". Sen ohella on mainittava, että kattoa koristettaessa oli ajateltu teatterin kansallista ja taiteellista päämäärää. Se tuli näkyviin niistä runoilijain nimistä, jotka siellä nähtiin. Ylinnä, keskellä kattoa oli sinisellä pohjalla piirissä hopeoituin kirjaimin kotimaiset nimet: Runeberg, Topelius, Cygnaeus, Wecksell, Aleksis Kivi, Minna Canth , sekä ulompana isommassa piirissä nimet: Ibsen, Plautus, Björnson, Sofokles, Goethe, Corneille, Lessing, Racine, Molière, Shakespeare, Victor Hugo, Aristophanes, Schiller, Calderon, Holberg, Aeschylos .

Mitä kustannuksiin tulee, tekivät ne kaikkiaan 37,995:65 markkaa. Syyskuun alussa oli tiedossa ainoastaan noin 18,000 markkaa, ja Emilie Bergbom, joka hoiti korjaustöitä varten kokoontuvia rahoja, oli tietysti hyvin levoton siitä kuinka tästäkin yrityksestä suoriuduttaisiin. Kaikki selvisi kuitenkin sangen hyvin. Vapaaehtoiset antimet nousivat näet vähitellen syksyn kuluessa 29,627:15 markkaan ja tarkotusta varten toimeenpannut arpajaiset Helsingissä tuottivat 6,751:79 markkaa. Loppumäärän, noin puolitoista tuhatta markkaa, suoritti talon osakeyhtiö. Suurenmoisten korjaustöitten piirustukset olivat arkkitehti Seb. Gripenbergin tekemät, rakennustöitten johtaja oli rakennusmestari K. G. Sivenius sekä valvoja teatterin johtokunnan puolesta kamreeri (nyk. valtioneuvos) A. V. Helander. Maalaus- ja koristustyöt suoritti koristusmaalari K. K. Hellsten. Uusien näyttämökoristusten maalaamiseen ottivat myöskin osaa Otto Vallenius, nti Ellen Borenius sekä Alarik Böök, joista varsinkin kaksi edellistä usein muutoinkin sentapaisissa töissä avustivat teatteria. — Kuultiin kyllä valituksia siitä, että kymmeniä tuhansia oli pantu vanhan teatterin korjaamiseen, mutta toiselta puolen oli myönnettävä, että tällä hetkellä ei ollut muuta keinoa päästä eteenpäin. Tämän tähden ei lopulta muuta voitu kuin olla kiitollisia niille henkilöille, jotka tarmokkaasti ja väsymättömästi toimien olivat saaneet aikaan, että Arkadia oli tullut semmoiseen kuntoon, että näyttelijät ja yleisö entistä paremmin siellä viihtyivät. Nyt me tiedämme, että näyttämötaiteemme täten sai otollisen suojan 15 vuodeksi eteenpäin.

Ensimäinen näytäntö, uudistetun talon avajaisjuhla, oli 9/1, ja huone oli täynnä kuin pistetty. Ohjelma oli tietysti kotimainen: Reginan toinen näytös, Daniel Hjortin mestauslavakohtaus sekä Nummisuutarien toinen ja Roinilan talon viimeinen näytös — siis Topelius, Wecksell, Kivi ja Minna Canth edustettuna. Mieliala oli iloisempi ja toivorikkaampi kuin pitkään aikaan. — Seuraava ohjelma oli: Kuvernööri tulee ja Molièren Luulosairas. Edellinen 1-näytöksinen huvinäytelmä esiintyi Elman kirjoittamana ja luultiinkin tuntemattoman naiskirjailijan esikoiseksi; itse asiassa se oli E. Nervanderin kyhäämä, vaatimaton pikkukaupunkikuvaus. Luulosairaan esittämisestä oli kulunut puoli neljättä vuotta; nyt näytteli (Vilhon sijassa) Lindfors onnistuneesti pääosaa, astuen askeleen sillä molièrenäyttelijän tiellä, jolla hän edistymistään edistyi. Paitse häntä kiitettiin Hilda Aspia (Toinette) ja Olga Finneä (Louison), joista jälkimäinen luonnollisuudellaan teki pienen kohtauksen isän kanssa viehättävimmäksi koko komediassa. — Merkillisempi uutuus oli August Hjeltin suomentama N. Gogolin mainio 5-näytöksinen komedia Reviisori . Jo tällä ensimäisellä kerralla niinkuin myöhemminkin, sillä kappale on tavantakaa uudistettu, näytteli Weckman Hlestakowia vilkkaasti ja sujuvasti. Nuori näyttelijä oli siinä ensi kerran saanut tärkeän päätehtävän, ja se tunnustus joka hänelle annettiin sekä roolin oikeasta käsittämisestä että oivallisesta suorittamisesta tuli hänen näyttelijämaineensa perustukseksi. Kuitenkin näytti hän kenties liian sivistyneeltä ollakseen täysin todellinen, samoin kuin eräs Venäjällä syntynyt nainen katsojain joukossa sanoi näyttämöllä käytettyjä pukuja liian siisteiksi todellisuuteen verraten (!). Muuten oli ansiokkaasti harrastettu sekä venäläiskansallista väritystä että eloisaa yhteisnäyttelemistä, joten naurattava vaikutus oli voimakas. Komedia meni kuusi kertaa, vaikka vaan kolme ensimäistä huonetta oli hyviä.

Sitte alkoi Ida Aalbergin vierailu, joka muodostui erittäin loistavaksi, mutta valitettavasi oli sitä lyhempi. Hän esiintyi ensiksi 26/1 Faustissa, joka ensi kerran oli näytelty keväällä 1885 ja silloin mennyt 7 kertaa. Nyt, kaksi vuotta myöhemmin, oli menestys yhtä suuri, nytkin se tuotti 7 täyttä huonetta (neljä ensimäistä korotetuin hinnoin). Näytteleminen oli entistä tasaisempi, ja varsinkin oli Leinon käsitys tehtävästään syventynyt. Näyttämöllepanokin oli eri kohdissa täydellisempi. — Faust-näytäntöjen välissä oli Runebergin päivänä eri ohjelma, johon Ida Aalberg otti osaa Leana[81] (muuten annettiin kuvaelmat Vänrikki Stoolin tarinoista ja Laululintunen). Toinen sekaohjelma oli 13/2, jossa Lea kävi Hamletin Ofeliakohtausten edellä. Mutta uusikin kappale oli otettu tätä vierailua varten, nimittäin Salan suomentama Alfred de Musset'n 3-näytöksinen Ei lempi leikin vuoksi , jonka ensi-ilta oli 15/2. Olematta sitä suurta klassillista ohjelmistoa, joka oli teatterille tuottanut sen kauniimmat voitot, oli tämänkin näytelmän esitys merkkitapahtuma näyttämömme kehityshistoriassa. Se on näet ranskalaisen romanttisuuden hienoimpia kukkia, vaikutukseltaan pettämätön sen verrattoman runollisuuden ja totuuden takia, millä siinä ihmissydän paljastetaan — eikä se siis meilläkään voinut olla tehoomatta. Niinä kolmena iltana, jolloin se näyteltiin, oli salonki kukkuroillaan väkeä (tulot niistä nousivat 4,580 markkaan!). Tietenkin Ida Aalberg teki näytelmän esittämisen mahdolliseksi. Hänen Camillensa oli ylen viehättävä ja sydämeen tunkeva, eritoten lähdekohtauksessa ja lopulla, jossa tunteitten tulva murtaa sulut. Näyttelijättären etevämmyys asetti Camillen etusijalle, vaikka Perdican oikeastaan on päähenkilö. Axel Ahlberg oli jotenkin tyydyttävä tässä roolissa, voimatta kuitenkaan täysin kuvata Perdicanin iloista suruttomuutta, joka on "leikin" edellytyksenä. Nti Finne oli miellyttävä naivina Rosettena, jossa roolissa hän vaihteli epävarmemman Lilli Kurikan kanssa. Muista oli Lindfors paronina paras. — Viimeinen mainituista näytännöistä annettiin 18/2 Ida Aalbergin hyväksi, ja oli se samalla hänen jäähyväisiltansa, sillä Dagmarteatterissa sattuneen sairauskohtauksen tähden hänet oli kutsuttu takaisin Kööpenhaminaan. Kukkavihkoilla ja laakeriseppeleillä osotettiin taiteilijattarelle kunnioitusta, ja niiden antajista mainitsemme pohjalaiset ja savokarjalaiset ylioppilaat sekä suomalaiset polyteknikot. Näytännön jälkeen tyhjennettiin ajan tavan mukaan lähtömalja. Julius Krohnin sydämellisestä puheesta otamme loppusanat:

— — "Me voimme täällä, sen tunnemme, tarjota Teille enemmän kuin mikään muu maa voi Teille antaa. Te olisitte tietysti joka paikassa suosittu taiteilija, suuri taiteilija, Te voisitte semmoisena vaikuttaa paljon taiteen edistämiseksi — mutta täällä Te voitte vielä enemmän, täällä Te samassa vaikutatte voimallisesti koko kansanne onneen ja tulevaisuuteen. Ja palkka työstänne on oleva senmukainen. Mutta Ida Aalberg, jonka työ on eroamattomasti liittynyt Suomen kansan heräämiseen, on myös ijäksi kiinnitetty Suomen kansan nimeen. Niin kauan kuin meidän kansamme elää, on myös pysyvä muistossa kuinka suomalainen teatteri on jatkanut ja auttanut Runebergien, Lönnrotien, Snellmanien ja Koskisten työtä, ja Suomalaisessa teatterissahan Te olette ollut, sen tiedätte sanomattanikin, kirkkahimpana tähtenä. Neiti Ida Aalberg! minä lausun Teille vielä kerran — meidän rakkautemme, Suomen kansan rakkaus ei voi enää suoda muille niin paljon osaa Teihin — tulkaa nyt jo taas aivan omaksemme, ainiaaksi ja kokonaan!"

Taiteilijatar oli kaikkiaan näytellyt 12 iltana, josta hänelle teatterin puolelta suoritettiin 1,375 mk. Siihen tuli lisäksi nettotulo viimeisestä näytännöstä 1,351:95 mk.

Lähin näytäntö oli huokeahintainen kansaa varten, ja esitettiin siinä Työmiehen vaimo. Minna Canth oli Helsingissä käymässä ja tahtoi mielellään vielä nähdä kappaleensa näyttämöllä. Muuten ei hänen olonsa täällä kuulu aineeseemme, mutta kuitenkin se kirje, jonka hän palattuaan kotia kirjoitti Emilie Bergbomille 22/3 sisältää huomattavaa. Siitä näkee, että Minna Canthkin oli sekaantunut siihen jupakkaan, jonka G. af Geijerstamin esitelmät hänen täällä ollessaan olivat herättäneet.[82] Juhani Aho oli "Savossa" ottanut asian puheeksi ja loukkaavasti kirjoittanut "minusta ja meistä kaikista". Kun vastakirjoitukset eivät tuottaneet rauhaa taikka niitä ei otettu lehteen, Minna Canth yksityisessä kirjeessä "sanoi ylös tuttavuuden Brofeldtin ja Järnefeltin perheiden kanssa", koska luuli näitten toimineen yhdessä. "Voitte ymmärtää, millä surulla ja raskaalla mielellä sen tein — niin paljon olen minä Brofeldtista pitänyt." Valitettuaan sitte että vihamiesten luku kasvaa, kirjoittaja lisää: "Ettei vaan koskaan meidän välille selkkauksia tulisi! Se ajatus minua aina on pelottanut joka kerran kun joku side muiden kanssa on katkennut." — Näyttää kuin Minna Canth olisi aavistanut mikä oli tuleva.

Kumminkin on tämä rva Canthin kirje vähemmän hermostunut kuin lähinnä edelliset. Näytelmäkin on hänellä tekeillä niinkuin näkyy seuraavasta:

"Kävin tänään rautatiellä [jota paraikaa rakennettiin] ja sain hyviä motiiveja. Alotinkin jo taas uudelleen näytelmääni. Oli minulla ensi näytös Helsingissä mukana, vaikken puhunut siitä mitään kun huomasin, että uudestaan se vielä täytyisi ottaa. Kumma kuinka populaariksi 'Köyhää kansaa' on minut tehnyt. Olen saanut nimettömiä mutta hartaita kirjeitä sen johdosta, ja näkyivät työmiehetkin rautatiellä tuntevan kiitollisuutta. On tuo kumminkin hauskaa, kun näkee ettei ole turhaan työtä tehnyt. Jos Jumala antaisi voimia jatkaa. En tahtoisi vielä uupua." —

Maalis- ja huhtikuulla, jolloin teatteri vielä toimi Helsingissä, esitettiin useita ohjelmistolle uusia kappaleita, jopa merkillisiäkin. — Ensimäinen oli Holbergin komedia Erasmus Montanus eller Rasmus Berg nimellä Antonius Putronius . Näytelmän oli Sala uudestaan kääntänyt, mutta hän oli säilyttänyt Hannikaisen suomennoksen nimen sekä toiminnan sijottamisen Suomeen (kts. I. s. 3 ja 11). Tottuneina tällaisiin tehtäviin näyttelijät esittivät komedian reippaasti ja tasaisesti — Lindfors täytti varsin hyvin pääosan ja Rautio Jaakko-veljenä muodosti hänelle oivan vastakohdan. Kappale meni eri pikkunäytelmäin kanssa neljä kertaa. — Toinen sitä merkillisempi uutuus oli Shakespearen Macbeth , joka meni ensi kerran 11/3 ja kaikkiaan 7 kertaa. Tämän luulisi todistavan ehdotonta menestystä, mutta huoneet olivat keskinkertaisia ja yleisö yleensä kylmäkiskoinen. Syy ei lainkaan ollut näyttämöllepanossa, sillä se oli erinomainen (suurenmoinen oli esim. linnapiha murhayö-kohtauksen kehyksenä), mutta Leino Macbethina ei tällä kertaa kyennyt "voittamaan toiveita" eikä edes täyttämään. Erinäiset kohtaukset (esim. murhayö ja kuninkaan kemut) suoritettiin kyllä vaikuttavasti, mutta sittenkään ei esitys kokonaisuudeltaan kohonnut semmoiselle taiteelliselle kannalle, että se olisi temmannut katsojat mukaansa. Sitä vastoin tunnustettiin nti Avellanin lady Macbeth ehjäksi, johdonmukaiseksi luomaksi, ja loistokohtana kiitettiin unissakävijäkohtausta. — Kolmas uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Th. Barrièren 1-näytöksinen laulunsekainen huvinäytelmä Pianon ääressä (Le piano de Berthe), Inez Borg ja Vallenius pääosissa. — Neljäs oli Salan suomentama Friedrich Hebbelin 4-näytöksinen draama Maria Magdalena 15/4. Tämä aatteellisesti ja taiteellisesti mieltäkiinnittävä näytelmä, jonka kautta yleisömme sai ensi kerran tutustua Saksan ehkä suurimpaan draamakirjailijaan Schillerin jälkeen, oli juuri tähän aikaan sopiva esitettäväksi, koska se tavallaan on pohjoismaisen realistisen näytelmäkirjallisuuden edelläkävijä. Esitys oli verrattava parhaimpaan mitä teatteri oli aikaansaanut. Varsinkin Leino Anton mestarina, nti Avellan Klaarana, Weckman Kaarlona loivat havainnollisen kuvan perinnäiseen porvarilliseen kunniankäsitykseen piintyneen nikkarin perheestä, mutta muidenkin (Ahlberg — Leonhard, nti Stenberg — nikkarin vaimo, Sala — sihteeri, Lindfors — oikeudenpalvelija) työ oli ansiokasta. Aiheen puolesta on näytelmä niin tuskallinen, ettei voi kummeksia että se näyteltiin ainoastaan kolme kertaa. — Uudistuksista mainitsemme G. von Moserin Yhdistysjuhlan, jossa nyt esiintyi uusia voimia: nti Borg rva Schefflerina, nti Finne Ludmillana, Weckman Hartwigina j.n.e. — Kun 29/4 näytäntö oli annettu Arthur Lundahl-vainajan alaikäisten lasten hyväksi, tuli 2/5 Yhdistysjuhla, viimeinen Helsingissä tällä kertaa.

Tämän viimeisen näytännön jälkeen pidettiin teatterin virvotushuoneissa "erojaisjuhla" sen johdosta että tämän näytäntökauden lopussa seurueesta erosivat neidit Kaarola Avellan ja Hilda Asp sekä hra ja rva Aspegren. Nämä kaikki olivat kutsutut juhlaan, ja Bergbom piti heille puheen huomauttaen, U. S. kertoo, "miten rva Aspegrenilla aina on ollut inspiratsionia, oikealle taiteilijalle omituista luomisvoimaa, miten nti Avellan aina on osottanut draamallista intelligenssiä sekä samalla kertaa innostuttanut ja opettanut. Taiteellisuudessa nti Asp ei ollut kohonnut edellisten rinnalle, mutta hänen suomalainen sydämensä ja kielellinen vaikutuksensa toverien kesken on ollut yhtä tärkeä. Samoin hra Aspegrenin syvä velvollisuuden tunto. Koska eroavain paikkaa nyt on mahdoton täyttää, toivoi puhuja lopuksi, etteivät jäähyväiset olisi ijäksi lausutut."

Näin monen jäsenen eroaminen yhdellä kertaa oli tietenkin suuri tappio teatterille, mutta mikään yllätys se tuskin oli. Aurora ja Aukusti Aspegren olivat viimeiset siitä joukosta, joka 1872 kerääntyi Bergbomin ympärille toteuttamaan rohkeasti suunniteltua suomalaista näyttämöä, ja nyt he olivat viidennelläkymmenellä. Rva Aspegren oli alkuaikoina ollut teatterin etevin naisnäyttelijä, ja Vilhon rinnalla ensimäinen kotimainen näyttelijä, jolle syystä myönnettiin taiteilijan nimi. Hänessä oli, niinkuin sanotaan, teatteriverta, ja hän kykeni itsenäisesti käsittämään semmoisiakin tehtäviä, joissa toinen olisi tyytynyt noudattamaan esikuvia. Sitä todistaa hänen Katrinsa (Daniel Hjort) ja Anna Skrifvarsinsa. Kerrassaan omintakeisten luonnekuvien luku on liian suuri lueteltavaksi. Kun mainitsemme Evan (Kihlaus), Janen (Maria Tudor), rva Tjaelden (Konkurssi), Lonan (Yhteiskunnan tuet), tapahtuu se vain näyttääksemme että hän liikkui eri aloilla, joskin vakava ja traagillinen draama oli hänen oikea toimipiirinsä. Ulkonaisia vaikutuskeinoja hänellä tuskin oli, mutta silti hän teeskentelemättömällä näyttelemisellään ja lausunnallaan voimakkaasti ja välittömästi ilmisaatti tunteitten ja intohimojen elämää. Aukusti Aspegren onnistui miltei yksinomaisesti koomillisissa ja eritoten burleskimaisissa tehtävissä; mutta sen ohella hän, kiitos olkoon lauluäänensä, esiintyi useissa oopperain sivurooleissa. Kun nuorempia voimia liittyi seurueeseen, tapahtui luonnollisesti, että vanhempien monesti täytyi väistyä heidän tieltään, ja arvattavasti tämä vähitellen kypsytti sen ajatuksen hra ja rva Aspegrenissa, että heille avautuisi vapaampi ja laajempi toimiala, jos he perustaisivat oman seurueen antaakseen näytäntöjä maaseuduilla. Tämän uuden, laatuaan ensimäisen kansannäyttämön perustaminen tapahtuikin jo tänä vuonna.[83] Ensi alussa saattoi ehkä näyttää siltä että uudesta laitoksesta tulisi Suomalaiselle teatterille epämukava kilpailija, mutta se oli erehdys. Päin vastoin sekin sai entistä laajempia piirejä ymmärtämään näyttämötaidetta, ja jos se osaltaan vaikuttikin siihen, että Suomalainen teatteri vihdoin luopui kiertomatkoistaan, niin oli siitä ainoastaan etua kummallekin.

Mitä Kaarola Avellaniin tulee, oli hän jo ennenkin ajatellut erota teatterista. Tämä on kenties outoa sille, joka edellisestä tietää kuinka suuria tehtäviä — Lea, Lady Milford, Maria Stuart Skotlannissa, Elisabeth (Schillerin Maria Stuart), Portia, Goneril, Tekmessa, Lady Macbeth, Berta Bark (Todelliset naiset) j.n.e. — näyttelijätär oli suorittanut. Mutta silloin mukana elänyt tietää myöskin, että nti Avellanille osaksi tullut tunnustus harvoin oli ansion mukainen. Hänen roolintulkintansa oli aina tunnollinen, älykäs ja henkevä, eikä esitykseltä puuttunut intoa eikä voimaa; mutta välittömyyden leimaamaa se oli sitä vähemmän kuin hän ruotsalaisesta kodista lähteneenä ei koskaan oppinut täydellisesti ääntämään suomenkieltä. Kun hänen näytellessään aina täytyi ajatella kieltä, tuli häneen jotakin epävapaata, joka antoi aihetta alituisiin muistutuksiin kritiikin puolelta. Ja koska kritiikki pääkaupungissa oli vaativampi, seurasi siitä — kenties näyttelijättären tietämättä — että hänen esityksensä, niinkuin Bergbom eräässä kirjeessä huomauttaa, aina oli vapaampi maaseudulla. Miten tämän lieneekään, tuotti teatteri hänelle monta pettymystä, ja kumminkin nti Avellan oli ei ainoastaan etevä näyttelijäkyky, vaan se seurueen jäsen, joka enemmän kuin kukaan muu on vaikuttanut toveriensa kehitykseen. Eikä hänen eroamisensakaan tehnyt loppua tästä vaikutuksesta. Hän on näet siitä saakka pysynyt teatteria lähellä, ja, enimmäkseen yleisön tietämättä, vastatulleitten opettajana suorittanut erinomaisen ansiokkaan työn näyttämömme hyväksi. Nti Avellan on siten yksi niitä merkkihenkilöitä, joiden nimi aina on muistettava ja kunnialla mainittava näyttämömme historiassa. Bergbom-sisarusten kirjeet todistavat kuinka suurta arvoa he panivat häneen.

Koska yleisö Ida Aalbergin vierailun jälkeen oli osottautunut hitaaksi käymään teatterissa ja toukokuulla aivan erikoinen kilpailija (Paciuksen Loreley-ooppera Aleksanterinteatterissa) oli odotettavana, arveltiin viisaimmaksi hyvissä ajoin lähteä maaseuduille. Matka suunnattiin ensiksi Vaasaan , jossa Suomalainen teatteri oli ennen käynyt ainoastaan yhden kerran, nimittäin 1875. Mukana olivat vielä äsken mainitut eroavat jäsenet, mutta Lindfors oli päästetty pitemmälle opintomatkalle, ensin Kööpenhaminaan ja sitte Parisiin, nähdäkseen miten Holbergia ja Molièreä näyteltiin kummankin kotimaassa. Johto oli uskottu Niilo Salalle, sillä Bergbom jäi Helsinkiin lähteäkseen vähän myöhemmin yhdessä Emilien kanssa ulkomaille. Vaasassa näyteltiin kymmenenä iltana 4/5-22/5 parasta ja mieltäkiinnittävintä ohjelmistoa (Daniel Hjort, Venetian kauppias, Työmiehen vaimo, Nummisuutarit, Kylänheittiö y.m.), joka kerta uutta. Niinkuin 12 vuotta ennen vaasalaiset nytkin olivat viehättyneet seurueen esityksistä; mutta tulot eivät kuitenkaan riittäneet. Teatterivuokraan tarvittiin 660 mk. apua Helsingistä.

Vaasasta matkustettiin Ouluun , jossa annettiin viisitoista näytäntöä 25/5-21/6. Täällä menestys oli sangen huono, niinkuin näemme Salan kirjeestä Bergbomille (22/6):

— "Tyhjiä tai puolityhjiä huoneita toinen toisensa perästä. Eikä innostuskaan ole jaksanut kohota kovin korkealle, ei salongissa eikä näyttämölläkään. Kuumuutta, köyhää aikaa sanotaan syyksi kaupungissa, touontekoa maakunnassa. Koulut ovat suljetut, ihmiset muuttaneet maalle. Sitten vielä monet monituiset uskonlahkot — —. Niin, niin Oulu ei ole enään entinen Oulu!"

Yksityisistä näytännöistä mainittakoon vain, että Työmiehen vaimo sai niin "tylyn kohtelun", että Murtovarkauskin jätettiin näyttelemättä. Oululaisille tarjottiin yksi oikea premiäärikin, kun 15/6 ensi kerran esitettiin Hilda Aspin suomentama José Echegarayn 4-näytöksinen draama Parjauksen kirous ,[84] ja kappale herätti — kumma kyllä — suurta innostusta. Nti Avellan, joka tällä matkalla oli saanut paljon tunnustusta, esiintyi 17/6 viimeisen kerran (Klaarana Hebbelin Maria Magdalenassa) ja oli silloin lämpimien suosionosotusten esineenä sekä yleisön että toverien puolelta. Ouluun täytyi Helsingistä lähettää 4,000 mk!

Selvää on että vuoden taloudellinen tulos ei voinut olla hyvä. Vajaus teki 9,922:39 mk. Ettei se ollut suurempi, siitä oli tietysti kiittäminen valtioavun korotusta, jota nyt ensi kerran nautittiin.

Sen täydennykseksi, mitä vähän ylempänä (siv. 260) olemme sanoneet nuorille seurueen jäsenille ja "oppilaille" annetusta opetuksesta, tahdomme lisätä seuraavaa. Niille joilla oli lauluääni teatteri tavan mukaan kustansi laulutunteja, joita eri aikoina antoivat eri henkilöt, niinkuin rva Emmy Achté ja A. Ojanperä. Sitä paitse rva Achté antoi tunteja plastiikassa, esim. neideille Svan ja Finne. — Erityistä huolta tuotti johtokunnalle monen näyttelijän puutteellinen suomenkielen käyttö. Jo alkuajoilta oli huomattu tässä olevan yksi näyttelijäkunnan heikoimpia puolia, kielessä kun alituisesti havaittiin milloin ruotsinvoittoisuutta, milloin loukkaavaa murteellisuutta. Emme ole kertoneet kaikkia yrityksiä korjata tätä seikkaa, mutta mainittakoon tässä, että asia tänäkin vuonna oli keskustelun alaisena. Neuvoteltuaan näyttelijäin kanssa Bergbom joulukuulla esitti seuraavan ehdotuksen:

1) Harjotuksissa tulisi niitten näyttelijäin, jotka hyvin osaavat suomea, vuorotellen valvoa että muut oikein ääntävät sanoja rooleissaan sekä tarvittaessa tehdä muistutuksia.

2) Niille, jotka ovat heikot tahi heikonlaiset suomenkielen ääntämisessä, olisi siinä annettava varsinaisia oppitunteja.

3) Niille näyttelijöille, jotka eivät osaa Suomen kielioppia, olisi hankittava tilaisuutta tuntien saamiseen tässä aineessa.

Hyväksyen tämän johtokunta päätti, että sekä ääntämisessä että kieliopissa olisi annettava kolme oppituntia kummassakin eli yhteensä kuusi tuntia viikossa. Tunnista maksettaisiin 3 mk ja olisi taitava opettaja hankittava. Semmoinen saatiinkin tri E. N. Setälässä, mutta jo syksyllä 1887 hän luopui toimesta. — Itse asiassa on kielimestarin tehtävä teatterissamme osottautunut niin vaikeaksi, ettei siihen virkaan ole ennen eikä myöhemmin saatu ketään, joka olisi siinä kauemmin pysynyt. Eikähän se ole kovin kumma, kun ajattelee, että näyttelijäin perustiedot ovat mitä erilaisimmat ja siis yhteisen opetuksen antaminen sangen hankalaa. Enimmin ovat kai hyvät kielentaitajat, niinkuin aikanaan Niilo Sala, Hilda Asp y.m. vaikuttaneet näyttämökielen parantumiseen. Toiselta puolen oli kielen korjaantumiselle esteenä, että näyttelijät keskenään usein käyttivät ruotsia. Keväällä 1888 johtokunta päätti erityisesti varottaa seurueen naisjäseniä puhumasta ruotsia, koska se vaikutti haitallisesti heidän kehitykseensä.

Paitse kolmea seurueen kokeneinta jäsentä teatteri nyt menetti myöskin vanhan hartaan rahastonhoitajansa kamreeri K. F. Wahlströmin . Hän oli, johtokunnan pöytäkirjojen mukaan, tahtonut luopua jo keväällä 1886, mutta näyttää pysyneen virassa kevääseen 1887, jolloin maisteri Vilho Soini otettiin rahastonhoitajaksi (1,500 markan vuosipalkalla). Jo ennen olemme (II. s. 55) maininneet kuinka innokas teatterin ystävä Wahlström oli. Laitoksen monesti tuskallisia raha-asioita hän oli hoitanut oopperan ajoista saakka, eikä hän vieläkään kokonaan teatterista eronnut, vaan pysyi edelleen johtokunnan jäsenenä. — Uutena näyttelijättärenalkuna mainittakoon nti Naimi Stenbäck , joka aikaa myöten tuli huomatuksi koomillisissa palvelija- ja luonnerooleissa, jotka enemmän vaativat vilkkautta ja karkeanlaatuista värittelyä kuin vakavaa tai runollista sävyä.[85] Näihin aikoihin lienee myöskin teatteriin tullut kaksi nuorta neitiä, Hanna Salenius , sorvarimestarin tytär Tampereelta, ja Maria Salin , kotoisin Helsingistä, jotka kuitenkin jonkun vuoden päästä erosivat.

Näytäntöjä annettiin 143, joissa esitettiin 10 kertaa Lea ; 9 Laululintunen; 8 Työmiehen vaimo , Hardangerin harjulla; 7 Kuningas ja katulaulajatar, Faust, Macbeth; 6 Roinilan talossa , Kultaristi, Reviisori; 5 Daniel Hjort , Mestari Patelin, Kylänheittiö, Kotikahakka, Saituri, Hamlet, Parisin veitikka; 4 Murtovarkaus, Saimaan rannalla , Thora, Luulosairas, Iso kello, Preciosa, Ei ollenkaan mustasukkainen, Lemmenjuoma; 3 Kuvernööri tulee, Viimeinen ponnistus, Regina von Emmeritz, Takkisen pidot , Yhdistysjuhla, Noora, Ensi lempi, Ei ole aikaa, Yhteiskunnan tuet, Ei lempi leikin vuoksi, Antonius Putronius, Maria Magdalena; 2 Tätä nykyä, Kevään oikkuja, Amalia ystävämme, Nummisuutarit , Pikku eversti, Jeannetten häät, Aksel ja Valpuri, Leonarda, Taistelujen väliajalla, Noita-ampuja (II), Sevillan parranajaja (kohtauksia), Pianon ääressä, Herkules; 1 Venetian kauppias, Perrichonin huvimatka, Ultimo, Naimapuuhat, Maria Stuart.

XVI.

Emilie ja Kaarlo Bergbomin kirjeistä, joista alempana teemme otteita, näkyy, että sisarukset toukokuun loppupuolella olivat yhdessä matkustaneet ulkomaille, etupäässä Parisiin ja Berliniin. Jälkimäisessä kaupungissa he erosivat heinäkuun ensi päivinä, matkustaakseen Emilie kotiin ja Kaarlo Norjaan, missä hän asettui Laurvigin vesiparannuslaitokseen.

(Helsinki 7/7). "Rakas Kaarlo! — Täällä näyttää hiljaiselta, ikävältä, kuolleelta, mutta onhan se luonnollista meluavan iloisen elämän jälkeen, jota olen viettänyt viimeisinä viikkoina. Kiitos koko tästä ajasta! Kuinpa sinulla ei olisi ollut liiaksi haittaa seurastani. Sanomattoman hupaista on ollut vähän katsoa ympärilleen maailmassa ja sydämestäni iloitsen, että olen saanut tehdä tämän matkustuksen. Kotimatkani meni erittäin hyvin. — Tukholmassa olin päivällisillä Winterhjelmillä. Hedvig oli niin erinomaisen ystävällinen ja rakastettava, etten pitkiin aikoihin ole nähnyt häntä semmoisena. Sinun on välttämättömästi käytävä hänen luonaan palatessasi Tukholman kautta." — Emilie sanoo turhaan etsineensä Pikku orjatarta antikvariaateista [s.o. Crusellin laulukappaletta Lilla Slafvinnan, jonka Kaarlo tahtoi esittää].

(Laurvig 10/7). "Armahin! — Tunnen vielä tyhjyyttä erinomaisen miellyttävän matkamme jälkeen, joka kaikessa oli niin onnellinen — osaksi kiitos olkoon rakkaan seurasi, osaksi sen onnen tähden, joka meillä oli näyttämöllisessä suhteessa. Wallenstein, Talvinen tarina, Kesäyönunelma, Romeo ja Julia, Hamlet, Cid, Saituri, L'Ecole des femmes, Bajazet sekä Gendre de Mr Poirier ja Zalamean tuomari, jotka eivät ole viimeksi muistettavat. Pierre de touchekin samoinkuin Claudie ja Beaux Messieurs de Bois doré kuuluvat miellyttäviin muistoihin. Francillon on sitä vastoin unohtunut, enkä Raymondesta muista juontakaan; Goldfische on niinikään mielestä mennyt."

"Matkani tänne ei ollut onnellinen. Hampurissa tuuli niin kauheasti, että kiltisti palasin Cuxhavenista ja matkustin Tanskan halki Jyllandiin (Fredrikshavn). Sieltä höyrylaivalla. Tuuli sangen kovasti, mutta kun en syönyt koko päivänä, vaan makasin liikkumatta, niin pääsin siitä huokealla. Ja kuitenkin olen harvoin eläessäni ollut niin enragé [suuttunut] kuin sillä laivalla. Sain näet tietää Ibsenin paraikaa olleen Fredrikshavnissa mennäkseen hakemaan kesäasuntoa Skagenin rannikolle. Ajatteles, kuinka helposti olisin voinut hänen kanssaan sopia Rosmersholmista. Nyt en tiedä kuinka teen. Kirjoittaako hänelle? Mutta mihin? Käydäkö hänen luonaan? On ikävä kolmeksi päiväksi — sillä se siihen menisi — katkaista kylpeminen. Matkustaako hänen luokseen kylpyajan jälkeen? Se on kai sopivinta. Mutta silloin jää käynti Ida Basilierin luona tekemättä, sillä en tule ollenkaan Kristianiaan; suorin tie menee Göteborgin kautta Tukholmaan. Ei auta, näimmehän Björnsonilla [Parisissa], kuinka paljo helpompaa ja päätökseen johtavampaa on suullisesti suorittaa asia." — Laurvigissa oli hiljaista, yksinkertaisempaa kuin Sandefjordissa, mutta ilma ja kylvyt hyviä ja niin myös lääkäri, ensimäinen kylpylääkäri, joka Kaarlossa oli herättänyt luottamusta. Suomalaisia oli noin 20, useimmat, ihme kyllä, fennomaaneja — puhekieli sentähden suomi. Gabriel Lagus rouvineen, vakavasti sairaana, oli jo lähtenyt, Kaarlon häntä tapaamatta. Alituista katarriaan vastaan Kaarlo käytti m.m. nenä- ja kurkkukylpyjä, joita hän kiittää. — "Vielä kerran — kiitos iloisista matkamuistelmistamme, joihin sinulla oli niin suuri osa. Oma Kaarlosi."

(Helsinki 19/7). — "Olipa sinulla huono onni, kun et tavannut Ibseniä. Sinun täytyy kuitenkin välttämättömästi käydä hänen luonaan, kun olet niin lähellä. Ei ainoastaan Rosmersholmin tähden, vaan kaikkien hänen draamainsa tähden on hyvä että saat puhutella häntä. Winterhjelmit pitivät suurena mielettömyytenä ollenkaan ajatella Rosmersholmia! Jos ottaa kappaleen, niin täytyy olla valmis at tabe sine penger [menettämään rahansa], sillä ei se menesty! hän selitti. Me olemme tottuneet 'at tabe vare penger', ja minun mielestäni tulee meidän pysyä päätöksessämme, jos Ibsen vaan suostuu." — Emilie sanoo, Kaarlon pyynnöstä, lähettävänsä [Jonas] Castrénin lentokirjan [Mikä on oikea ohjelma suomalaisuuden asiassa?] ja A. Meurmanin vastauksen sekä mainitsee Castrénin vielä jatkavan, nähtävästi estääkseen Meurmanin valitsemista valtiopäiville.

(Laurvig 16/7). Kaarlo valittaa epäsuotuisia ilmoja, ainoastaan kaksi kaunista päivää. Hän tekee laajasti selkoa alkavan näytäntökauden ohjelmistosta.

(Helsinki 16/7). Emilie kertoo Inez Borgin matkallaan Oulusta hengenvaarallisesti sairastuneen ja makaavan Turussa vatsakalvotulehduksessa. Häntä ei siis saa ottaa lukuun teatterin lähimmässä toiminnassa.

(17/7). "Tiistaina saapuivat tavaramme [teatteria varten] Parisista hyvässä kunnossa; mutta tulli tuli hirveän kalliiksi. Niin varsinkin silkkikankaista, vaikka oltiin niin kilttiä, että ne merkittiin puolisilkiksi. Olen hyvin levoton saksalaisten tavarain tähden. Jos sametti otetaan silkkisamettina, niin saamme maksaa kauheasti, mutta toivon sen saavan mennä puuvillasamettina, jonka tulli ei ole kovin kallis. — Eilen tapasin rva Anni Levanderin (o.s. Canth) ja kuulin Hilda Aspin olevan Lammella. Hän on rva Canthilta saanut Brandesin Hovedströmninger käännettäväksi; ikävä olisi, jos hän sentähden olisi jättänyt Rosmersholmin. Olen kirjoittanut hänelle siitä ja kysynyt, ottaako hän Hansikkaan suomennettavakseen? — Uskotko että minusta Hansikas oli ensi muodossaan miellyttävämpi. Svavan rooli tuntuu nyt pienemmältä ja Riisin suuremmalta." —

(24/7). — "Hyvin hauskaa oli saada kirjeesi syksyn ohjelmiston kanssa, mutta valitettavasti se ei pysy muuttamatta. — Kaarola ja nti Stenberg olivat pari päivää sitten kaupungissa ja oikein hupaista oli kuulla mitä kertoivat Salasta. Hän oli ollut aivan väsymätön Oulussa: päivät ja yöt teatterissa. Venetian kauppias oli ollut erinomaisen hyvin järjestetty, ja molemmat sanoivat etteivät he käsittäneet, miten hän sai kaikki niin hyvään kuntoon niin vähillä apukeinoilla." —

(26/7). — "Vihdoin ovat tavarat Berlinistä tulleet. Hylkiöt olivat antaneet niiden mennä Pietarin kautta, joten lähetys tuli kovin kalliiksi. — Olen saanut vastauksen Hildalta: Rosmersholm on valmis! — Castrén y.m. tyytymättömät ovat kiertokirjeellä kehottaneet hengenheimolaisiaan kokoontumaan Viipuriin maanviljelysnäyttelyn aikana keskustelemaan uudesta ohjelmasta ja uusista johtajista. Hän on kerrassaan väsymätön." —

(Laurvig 26/7). — "Olen saanut Castrénin lentokirjan ja Meurmanin vastauksen. Tämä jatkuva polemiikki on tuskallinen. Castrén on puolestaan kieltämättä taitavampi taistelussa kuin Meurman, mutta minun mielestäni Meurman kömpelyyksilläänkin voittaa enemmän kuin Castrén advokaattiviekkaudellaan, joka ei tahdo saada esiin totuutta, vaan ainoastaan solmeta vastustajaa. Kirjeestäsi päättäen näyttää tämä vain olevan alkusoitto ja oikea polemiikki vasta alkavan. Ja tämän eripuraisuuden aikana liittyvät ruotsinmieliset yhä lähemmin keskenään. Lähin tulevaisuus tarjoaa monta pimeää kohtaa. — Jopa meille persoonallisestikin. Inezin sairaus — Inez parka! On kuin paha kohtalo vainoisi häntä. Aina kiviä hänen tiellään. Hänen vastoinkäymisensä ovat kovin koskeneet sydäntäni. — Palaan kotia parin viikon päästä. Tulevana perjantaina (5/8) matkustan Fredrikshavniin tavatakseni Ibseniä." —

Tähän päätämme pienet otteet kirjeistä, joista useat ovat 2-3 arkkia pitkiä ja aina niin täysiä kuin paperi myöntää. Otteet näyttävät mitkä asiat enimmin kiinnittivät sisarusten mieltä. Kaarlon käynnistä Ibsenin luona ei ole lähempiä tietoja.

Jo talvella teatteri oli saanut kutsun tulla Viipuriin näyttelemään elokuun loppupuolelta alkaen, koska silloin maanviljelysnäyttelyn ja -kokouksen tähden sinne odotettiin paljon kansaa. Siellä seurue siis kokoontuikin, ja julkinen toimi alkoi Yhdistysjuhlan esittämisellä 21/8. Ensi aikoina oltiin niin ahkeria, että annettiin 11 päivänä 10 näytäntöä, ja menestys oli samassa määrässä loistava: ensi iltana oli tulo 550 mk, mutta sen jälkeen näyteltiin täysille huoneille. Saatuaan tietoa tästä Emilie kirjoittaa Helsingistä 26/8:

"Rakas Kaarlo! Kuinka erinomaisen hupaista onkaan, että Viipurissa käy niin hyvin. Olemmehan 4 ensimäisenä iltana saaneet yli 3,500 mk! Käyköön edelleenkin niin. Alkaako seurue väsyä? Että sinä olet väsynyt ja kovin rasitettu on selvää: olet kai ollut 16 tuntia vuorokaudessa teatterissa näinä aikoina, oletan minä. Pahinta on ettet sinä tuskin koko Viipurissaolon aikana saa huoahtaa. Minkälainen on mieliala ollut? Onko Ida ollut kiltti? Voi jos kaikki ottaisi onnistuakseen tänä vuonna!" —

Ja 29/8 nti Elfvingille: (mainittuaan loistavasta menestyksestä) "Kaarlo parka on ollut tulessa: hän kirjoittaa olleensa teatterissa klo 8:sta aamulla klo 11:een ehtoolla, joka on luonnollista kun joka ilta on uusi ohjelma. Viisi teatterin jäsentä erosi kesäkuulla. Lindfors on Parisissa ja Borg makaa sairaana, siis seitsemän roolit luettavat ja harjotettavat. Hauskaa on toki ollut, kun tulos on ollut niin erinomainen kuin nyt; emmepä ole hemmoteltuja." (Ja sitten toisesta ilon aiheesta.) "Voit uskoa, että matkamme oli hupainen! Kyllä oli hyvin Berlinissäkin, mutta Parisissa oli aivan erinomaista. En koskaan olisi luullut, että niin äärettömästi mieltyisin Parisiin, kuin todella tapahtui."

Kaarlo puolestaan vastasi Emilien kysymyksiin m.m. seuraavaa: "Kaikki ovat olleet ystävällisiä ja auliita. Ida Aalberg on ollut hyvin rakastettava. — — Hamlet (sanotaan samassa kirjeessä) meni täpötäydelle huoneelle. Jo aamupäivällä oli kaikki myyty. Tulo yli 1,100 mk. Vaikka ei oltu harjotettu koristusten kanssa, sujui kaikki liukkaasti. Kun on mennäkseen, niin menee — sen kokemuksen saa semmoisissa tapauksissa." —

Keskellä tätä touhua, elokuun lopulla, Bergbom sai Minna Canthilta kirjeen, jossa tämä omasta ja Yrjö Kiljanderin[86] puolesta hartaasti pyysi, että teatteri Viipurista tulisi Kuopioon. He lupasivat hankkia vapaan matkan, toimittaa että näyttämö laajennettaisiin, puuhata pilettien tilauksen y.m. Tähän täytyi Kaarlon vastata kieltäen.

Arkadia Helsingissä, hän sanoi, oli jo vuokrattu, eikä ollut sopivaa ohjelmistoa. Viipurissa näyteltiin "nuo ikivanhat Noorat, Leat, Murtovarkaudet, Roinilaiset, Nummisuutarit, Saimaan rannalla, jotka Kuopiossa esitettäisiin tyhjille seinille". Se ohjelmisto, joka olisi ollut uusi Kuopiossa, oli hajalla useiden jäsenten poismenon kautta ja samoin laulurepertoari, joka maaseudulla on välttämätön, Inez Borgin sairauden tähden. Muitakin syitä hän lupasi mainita suullisesti, kun hän saapuisi Kuopioon. "Silloin saamme keskustella toisestakin asiasta, joka on paljo tärkeämpi kuin teatterin tulo Kuopioon — Teidän uudesta draamastanne. Siitä ette sano mitään. Voi, voi kuinka iloinen olisin, jos siitä syntyisi jotain kelvollista. Sanotte olevanne liian rauhallisella tuulella. Hankkikaa itsellenne Nya Pressen, niin kyllä siitä Teissä sappea nousee. — Saimi Svan oli toissa iltana Sillankorvan Sanna ja menestyi jotenkin hyvin. Siitä ynnä muista asioista (esim. Erkon draamasta) puhumme suullisesti." —

— "Ylihuomenna matkustan Kuopioon — hyvin vastahakoisesti, sen tunnustan. Mutta Minnan uusi draama on meille niin tärkeä, että kaikkien mukavuuskysymysten täytyy sentähden väistyä. Kuinpa se nyt vain valmistuisi!" —

Teatterin tähden Bergbom viipyi Kuopiossa ainoastaan kaksi päivää, jotka hän jakoi Minna Canthin ja Ossian veljensä perheen välillä, joka asui siellä Savon rautatien rakentamisaikana. Palattuaan Viipuriin hän kirjoitti sisarelleen:

— "Minnan draama ei tahdo edistyä. Kolme näytöstä on tosin kirjoitettuna, mutta kun minä kokonaan hylkäsin puolentoista näytöstä, on ainoastaan ekspositsioni valmis. Leveä kuvaus rautatietyöläisten elämästä on hyvä — epäselvemmät olivat varsinaiset toimivat henkilöt. Minna parka on joutunut vaikeaan umpikujaan. Hän ei tahdo kirjoittaa suuttumus- (indignatsioni) draamaa eikä riittävästi hallitse ainetta kuitenkin saadakseen yhtenäisyyttä, ilman ettei tämä yhtenäisyys synny teennäisen tendenssin kautta. Kaikki tahtoo hajota episoodeiksi. Hän sanoi: tuleva draamani on oleva säätyläisnäytelmä, minä en voi enään ottaa kansandraamaa niin naivisti kuin ennen. Ettemme me Minnan uudesta kappaleesta saa mitään Työmiehen vaimoa, katson varmaksi — niin sekä hyvässä että pahassa. Kuinpa se vaan ei tulisi liian heikoksi! Tämä kaikki luonnollisesti meidän kesken. Kenties se selviää paremmin kuin nyt voin ajatella." —

Paitse draamaa Minna Canth kirjoitti tähän aikaan novellejakin, ja niistäkin tuli Bergbomin antaa arvostelunsa. Kuinka tärkeää tämä oli kirjailijattarelle, näkyy seuraavasta. — Vasta oli melkoista melua herättävä novelli "Salakari" valmistunut ja Kaarlo oli sen lukenut käsikirjoituksessa, mutta (niinkuin kohta saamme nähdä) pätevästä syystä ollut mitään siitä sanomatta. Silloin Minna kirjoittaa 24/9: "Ette ole kirjoittanut sanaakaan tuosta novellista. Oliko se Teidän mielestänne hyvin heikko? Onko syytä jättää se tykkänään painattamatta? Neuvokaa, hyvä Tohtori, sanokaa ajatuksenne." Ja hän vakuuttaa, ettei hän lähetä sitä kustantajalle (G. W. Edlund) ennen kun tohtori sanoo, onko se painettava vai pistettävä tuleen? Tähän Bergbom vastaa 29/9:

— "Tulin juuri tänään Pietarista ja löysin kirjeenne pöydältäni. Koska vielä tänään yöjunassa lähden Helsinkiin, ei ole aikaa pitkiin kirjoituksiin."

"Ette voi aavistaa hämmästystäni, kun luin kirjeenne. Kun sain uutelonne, annoitte sen seuraavilla ehdoilla: 'Te ette saa tehdä mitään muistutuksia. Se on nyt niinkuin se on (!)' Ja nyt näen että olisitte suvainnut muistutuksia, vieläpä olette odottanut semmoisia."

"Te kysytte, onko se niin huono, ettei se sovi painettavaksi? Ei millään muotoa. Ei se tule kunniaanne kartuttamaan, mutta ei se tule sitä vähentämäänkääu. Se on sujuvasti kirjoitettu ja siinä on monta hienoa kohtaa. Päämuistutukseni olisi se ettei ollenkaan tiedä mistä nämä ihmiset tulevat. Mitkä ovat Annan [Alman] edellytykset? Mihin piiriin hän kuuluu? Millaisesta kodista hän on lähtenyt? Kuinka kasvatettu? Millainen on hänen uskonsa? Te sanotte semmoisia naisia löytyvän meilläkin — siinä olette ihan oikeassa — ja mainitsette esimerkkinä rva Strindbergin. Rva Strindbergin edellytykset ovat kuitenkin hyvin mutkalliset ja tavattomat, niin että ne vaatisivat paljon selityksiä, jos hän olisi jonkun novellin päähenkilönä. Kuinka esim. ovat Alma ja miehensä ennen eläneet yhdessä?"

"John on hyvin onnistuneesti skitserattu, mutta Nymalm (tai Nymark — oliko se niin?) on sitä epäselvempi. Onko hän rakastunut Almaan, vai onko se hetken himollinen oikku, joka ohjaa häntä? — Eikö Almassa olisi enemmän vedettävä esiin noita esteettisiä motiiveja, jotka vievät hänet harhatielle: hienosti sivistyneen naisen tyytymättömyys pikkukaupungin proosaelämään, tuo hänen salainen vihansa miehen käytännöllisiä toimia vastaan kävisi silloin luonnollisemmaksi."

"Mutta — onhan mahdollista, että kaikki tämä on olemassa. Luin, näette, uutelonne niin hätäisesti, ja kun olitte kieltänyt kaiken kritiikin, niin en ollenkaan lukenut sitä arvostelijan silmillä. Nyt on jo paljo haihtunut muistostani, ainoastaan pääpiirteet ovat jääneet. Muistan vaan että koko ajan kysyin — mistä Alma tulee? Hän on kuin 'en Trane i sparvedans', mutta kuinka on tuo kurki joutunut varpusten joukkoon?"

"Draamastanne ette kirjoita mitään. Minä mietin sitä usein. Tehkää väli molempain insinöörein välillä likeiseksi. Isä ja poika? Tai ehkä paremmin, vanhempi ja nuorempi veli. Sillä tuo vanhempi on pakotettu suvaitsemaan nuoremman käytöstä, vaikka hän moittii sitä. — — Oletteko puhutellut Ossiania rautatieseikoista draamassanne? Tänään näytellään Rosmersholm."

Viipurissaolon lopulla annettiin m.m. Luulosairas — jossa Lindfors, joka juuri oli palannut Parisista, "oli paljo voittanut tasaisuuteen ja luonnollisuuteen nähden, se oli aika hyvä Molièrenäyte, samoin [nti] Saleniuskin teki kaikin puolin onnistuneen debyytin Toinettena" — Faust, joka tuotti kolme hyvää huonetta, joskin ensi rivi tavan mukaan oli harva, ja Hilda Aspin suomentama Ibsenin Rosmersholm ensi kerran 29/9. Siitä Emilie kirjoittaa nti Elfvingille (3/10):

"Viime viikolla kävin Viipurissa nähdäkseni Rosmersholmin. Se on hyvin mieltäkiinnittävä, täydellinen yökappale. Se näytellään erinomaisen hyvin, minun mielestäni paljo, paljo paremmin kuin Berlinin Residenztheater'issa, jossa me näimme sen toukokuulla. En luule kenenkään tulevan katsomaan Rosmersholmia kahta kertaa, niin että ei siitä tule kassa- eikä aploodikappaletta."

Viimeinen näytäntö oli 2/10. Lopputulos oli semmoinen, että Bergbom saattoi ilmottaa johtokunnalle tulojen riittäneen palkkoihin ja muihin menoihin — mikä ei suinkaan ollut tavallista.

Helsingissä alotettiin 5/10 Rosmersholmilla, ja Emilien ennustus toteutui: arvotuksellinen, pessimistinen näytelmä näyteltiin vain kolme kertaa vähenevälle katsojakunnalle, eikä siitä saanut syyttää Schumannin ja Buschin sirkuksia, jotka muuten tänä syksynä kilvan tyydyttivät helsinkiläisten "kauneudenjanoa". Esitys oli kumminkin etevä. Ida Aalberg kuvasi itsenäisesti luovan taiteilijattaren tavalla salaperäisen Rebekan intohimoista sielunelämää tyynen ulkomuodon alla. Oivallinen oli Leinokin Krollina ja kiitettäviä muutkin: Sala Rosmerina, Ahlberg Ulrik Brendelinä, Lindfors Mortensgårdina ja nti Stenberg matami Helsethinä. Tunnelma oli tukala kuin pitikin.[87] — Echegarayn Parjauksen kirous, sekin Helsingissä uusi, meni samoin kolme kertaa, ensi-ilta 19/10. Siinä nähtiin ensi kerran miten etelämaalainen runoilija käsittelee uudenaikaista, realistista aihetta. Kirjallisuutta harrastavat olivat siitä kiitollisia samoin kuin Rosmersholmistakin, mutta suurempi yleisö jäi välinpitämättömäksi. Leino esitti vaikuttavasti, kuinka Julianissa luonnollinen jalous tuskallisesti kukistui parjauksen herättämän hirmukouraisen epäilyksen alle; rva Rautio oli miellyttävä Theodorana, vaikka intohimoiset loppukohtaukset olisivat sietäneet voimakkaampaa esitystä; Salalla oli Ernesto runoilijassa luonteensa mukainen rooli ja menestyi siis samoin kuin Weckman Pepitona, parjaajana. — Vihdoin annettiin kuukauden lopulla 26/10 kotimainen uutuus, R. Kiljanderin 1-näytöksinen Postikonttorissa , samantapainen naurattava vähäpätöisyys kuin T. Hagmanin Kyökissä, ja kauan ohjelmistossa pysynyt.

Lokakuulla vallinneen vastatuulen muutti myötäiseksi Schillerin Orleansin neitsyt , joka meni ensi kerran 2/11 ja taas todisti, kuinka otollisia suuret klassilliset näytelmät olivat Suomalaisen teatterin yleisölle. Se näyteltiin näet täysille taikka hyville huoneille: marraskuulla peräkkäin 7 kertaa, joulukuulla 3 ja vielä maaliskuulla 2 — yhteensä siis 12 kertaa näytäntökauden kuluessa. Ja menestys oli ansaittu. Ida Aalbergista Johannana lausuu U. S. ensi-illan jälkeen: "Hänen olentonsa oli niin vieras ja ylimaailmallinen, jotta mielikuvituksellekin oli vaikeata luoda mitään täydellisempää kuvaa tuosta Ranskan pelastajahengettärestä." Myöhemmin arvostellaan Valvojansa tyynemmin:[88]

"Nti Aalberg yritti nähtävästi tekemään sankaritarta niin todelliseksi ihmiseksi kuin mahdollista. Niin hän lausui mainion jäähyväismonoloogin kauniisti ja tuntehikkaasti tekemättä sitä miksikään bravuuriaariaksi. Ensi kohtauksessa kuninkaan edessä hän oli tyyni ja maltillinen, antaen kutsumuksensa suuruuden vaan ilmaantua sanojensa ja käytöksensä vakavuudessa ja ylevyydessä. Soma oli äänen muutos, kun hän puhuttuaan maallisille herroille, kääntyi piispan puoleen ja luottavaisesti, melkein lapsellisesti kertoi kutsumuksestaan. — Korkeimmilleen kohoaa hänen taiteensa hänen lausuessaan suurta monoloogia neljännen näytöksen alussa ja palavaa rukousta tyrmässä. Epätoivo toisessa ja uudestaan herännyt luottamus toisessa esitettiin yhtä nerokkaasti ja täydellisesti. Sanalla sanoen Orleansin neitsyt on tinkimättä asetettava näyttelijättären entisten suurimpien luomien rinnalle ja epäiltävää on, onko yksikään toinen johdonmukaisemmin toimitettu. — — Huolellinen yhteisnäytteleminen ja kappaleen taidokas näyttämöllepano olivat menestyksen pääehtoja. Se tarkkuus, jolla johtaja, säästämättä vaivojaan, oli koettanut puvuissa ja muissa laitoksissa uskollisesti kuvata todellista elämää 15:n vuosisadan alkupuolelta on meidän oloihimme nähden harvinaista, eikä ulkomaillakaan moni teatteri ole semmoisissa asioissa niin harras. Useat puvut, niinkuin kuninkaan ensimäinen ja Burgundin herttuan toinen erittäin loistokas vaatteus, ovat tehdyt heidän aikuistensa kuvien mukaan ja muutkin mahdollisuuden mukaan noudattaen ajan muotia. Erityistä kiitosta ansaitsee somasti järjestetty, suurenmoinen kansankulkue vaihtelevine pukuineen — siinä kuuluu 115 henkeä olevan osallisena. Liiallista olisi siis enempää vaatia näytelmän ulkopuoleen katsoen ja siinäkin, minkä teatteri jo melkein on ottanut tavakseen yleisölle tarjota, on kenties vähän liikaa — ei ole kaukana se vaara, että yleisö rupeaa vaatimaan yhä enemmän ja kenties pitämään tuota ulkonaista puolta näyttelemistä s.o. taidetta tärkeämpänä."

Seitsemännen illan jälkeen keskeytettiin Orleansin neitsyen esittäminen "esiintulleesta syystä". Ida Aalberg oli mennyt kihloihin lakitiedetten kandidaatti Lauri Kivekkään kanssa, ja hääpäivä lähestyi. Sitä ennen annettiin 18/11 johtokunnan päätöksestä näytäntö näyttelijättären hyväksi, joka itse oli valinnut Nooran ohjelmaksi. Huone oli kukkuroillaan, ja "ilta muodostui täydelliseksi riemujuhlaksi suositulle taiteilijattarelle". Toiselta puolen ihailtiin ja ylistettiin hänen taidettaan tänäkin iltana (Noora oli entiseen verraten täydentynyt, varsinkin viime näytöksessä, jossa loppusuoritus Helmerin kanssa tapahtui tyynemmin, luonnollisemmin ja todenmukaisemmin kuin kirjassa, jossa runoilija tuntuu Nooran sanoissa), toiselta puolen ilmaistiin lahjoilla ja muuten sydämellistä osanottoa morsiamelle. Toverit teatterissa antoivat hopeaisen hedelmämaljan, hämäläiset ylioppilaat parin kandelabereita ja yleisö V. Vesterholmin maalaaman maisemataulun uuden kodin koristamiseksi, puhumatta laakeriseppeleistä ja runsaasta kukkasadosta. Innostuksenpurkaukset taukosivat vasta kun illan sankaritar "astui esiin ja kiitti syvästi liikutettuna ylenpalttisesta kunniasta, toivottaen että tämä yleisön suosio vaikuttaisi elähyttävästi ja sammumatta Suomen nuoreen näytelmätaiteeseen". — Pariskunnan vihkiminen tapahtui 22/11 Nikolainkirkossa klo 7 i.p. Häihin saapui onnentoivotussähkösanomia muun muassa Ibseniltä, Brandesilta, Lieltä, Kiellandilta ja Svendseniltä.

Syyskauden viimeinen uutuus oli Salan suomentama Erkmann-Chatrianin 3-näytöksinen näytelmä Fritz ystävämme . Alarik Böök oli heikko pääroolissa, mutta Olga Finne viehättävä naivina maalaistyttönä ja Leino luontehikas rabbiini. Kappale — ensimäinen, suuren menestyksen saanut ranskalainen, realistinen näytelmä (Théâtre français'ssa ensi kerran 1876) — meni meillä vain kaksi kertaa (!). Paremmin vetivät joulukuulla ja vuoden vaihteella Nummisuutarit (Pesonen oli Kalliolta perinyt Sepeteuksen), Sota rauhan aikana y.m. vanhat tutut ohjelmat.

Tultiin niin vuoteen 1888, joka silloin ilmestyneitten uusien kotimaisten näytelmien tähden on pidettävä oikeana merkkivuotena teatterin historiassa. — Uudenvuoden ensimäinen premiääri oli 4/1: 3-näytöksinen laulunsekainen Komedia Farinelli (Farinelli ou le Bouffe du roi, Saint-Georges'n, De Forges'n ja de Leuven'in tekemä), jonka soitannollisen puolen Bergbom oli uudestaan sommitellut, yhdistäen katkelmia eri oopperoista, niin että musiikki oli tullut pääasiaksi. Esiintyjistä mainitaan Vallenius (Farinelli), Lilli Kurikka (Inez) ja Lindfors (Gil Perez); Robert Kajanus orkesterineen suoritti säestyksen. Yleisö oli sitä enemmän mieltynyt kappaleeseen, kun viime aikoina oli saatu kuulla vähän laulua näyttämöltä. Se menikin 6 kertaa. Tänä vuonna täytti Z. Topelius 70 vuotta ja kun oli päätetty viettää merkkipäivä suurella kansalaisjuhlalla ylioppilastalolla, asetti teatteri juhlanäytäntönsä edelliseen iltaan 13/1.[89] Huone oli ahdinkoon täynnä, ja kun runoilija omaisineen, 30-vuotisen sodan marssin kaikuessa, oli asettunut ensi rivin peräaitioon ja häntä tervehditty eläköönhuudoilla, nousi esirippu Regina von Emmeritz-näytelmälle, joka esitettiin yhtä mainiosti ja pääosiin nähden samoilla voimilla kuin 1885 [nyt oli: Lindfors Larsson, A. Böök ruhtinas Emmeritz, Rautio Bertel, Lilli Kurikka Kätchen]. — "Kun näytännön loputtua esirippu jälleen nousi, seppelöitsi Regina runoilijan rintakuvan orkesterin toitottaessa ja koko näyttämö täynnä näytelmän kirjavaa kansaa; kun esirippu nousi toisen kerran, seisoivat vain Regina ja Kustaa Adolf runoilijan kuvan luona kunniavahtina; mutta kun esirippu nousi kolmannen kerran, nähtiin kuva yksinänsä, osotteeksi kuinka nerollisen runoilijan maine on muuttumatta elävä nykyisen näyttämön varjokuvien hälvettyä."

Kun sitte seuraavana päivänä kuntien, seurojen ja yhdistysten lähetystöt, niin pääkaupungista kuin maaseuduilta, kävivät onnittelemassa Topeliusta, esiintoi Kaarlo Bergbom yhdessä näyttelijäin Leinon ja Ahlbergin kanssa Suomalaisen teatterin onnentoivotukset. Vastatessaan runoilija, ensin kiitettyään edellisestä illasta, lausui, että hän ei ollut uskonut Regina von Emmeritzin pysyvän näyttämöllä, mutta niin esitettynä kuin hän oli sen nähnyt Suomalaisessa teatterissa luuli hän sillä olevan tulevaisuutta. Kullakin teatterilla on tehtävänsä. Suomalaisen teatterin ansio on se, että se on antanut Suomen runottaren puhua näyttämöltä voimakasta kieltä. Sen johtajaa ja näyttelijöitä ei Suomen kansa tule koskaan unhottamaan. — Näin otti Suomalainen teatteri tehokkaasti osaa suuren, unohtumattoman runoilijan kunniapäivän viettämiseen, yksi niitä viimeisiä kansallisjuhlia, joihin lähes kaikki sydämestään yhtyivät.[90]

Toinen premiääri tuli 25/1, jolloin näyteltiin Hilda Aspin suomentama Björnsonin Hansikas . Ensi-iltana oli huone hyvänlainen, mutta toisena oli jo niin vähä väkeä, että kolmas ja viimeinen näytäntö ei voinut tulla kysymykseen yhdessä jaksossa, vaan seurasi puolentoista viikon päästä. Kumminkin esitys oli hyvä ja enemmänkin.

"Rva Aalberg-Kivekäs näytti Svavan osan erinomaisen kauniisti, hienotunteisesti ja hillitysti muodostuen näytösten mukaan. Ehkä hän kuitenkin oli etevin ensi näytöksessä, joka jo sisältää koko hänen tragediansa: avonainen, suloinen rakkaudeninnostus kohtauksessa sulhasen kanssa, harvinaisen todellisesti värähtelevät lyhyet lauseet, kun Hoff kertoo sulhasen salaisesta entisyydestä, ilman että hän asiaa ymmärtää, vaikka se häntä vaivaa, ja sitte kauhistus kun Alfin tullessa kaikki selviää — kaikessa oli näyttelijätär yhtä oivallinen." — Vallenius, jolla Riisinä oli entistä suurempi puheosa, teki luonteen turhamielisyyden liian tärkeäksi, mutta Leino oli kelpo Christensen samoin kuin Ahlberg nuhteeton Alf.

Miksi ei kappale vetänyt? Eiköhän vastaus ole siinä, että realistiset draamat, joiden tarkotus oli "asettaa kysymyksiä keskustelunalaiseksi", ylipäätään menettivät viehätysvoimansa niin pian kun päämäärä oli saavutettu, se on kun kysymyksestä oli ruvettu väittelemään. Niin oli juuri Hansikkaan laita. Kappale ei ollut enään uusi ja sen asettama kysymys: eikö mieheltä ole vaadittava puhtautta niinkuin naiseltakin? oli jo meilläkin ollut väittelyn esineenä. Sen lisäksi saattaa sanoa, että "realismi" 80-luvun loppuvuosina jo alkoi väsyttää yleisöä. Omituista on että Suomalainen teatteri juuri silloin kun tämä tosiasia kävi tuntuvaksi oli valmis esittämään ensimäisen koko sarjasta alkuperäisiä kotimaisia draamoja, jotka voitokkaasti vaativat romanttisuudelle oikeutta olla olemassa. Ensimäinen uusi kappale Hansikkaan jälkeen oli näet Gustaf von Numersin "historiallis-romantillinen" näytelmä Eerikki Puke, Korsholman herra . Mutta tämä ilmiö keskellä realismin rehottamisaikaa oli muutoinkin outo. Se oli näet suomennos ja tekijän seuraavatkin draamalliset tuotteet esiintyivät ensi kerran suomennoksina suomalaisella näyttämöllä. Mistä tämä johtui, on lyhyesti selitettävä.

Gustaf von Numers on syntynyt Vaasassa ja kasvanut samoilla ruotsalaisilla seuduilla, joilla hänen ensimäinen näytelmänsä toimii. Hän oli jo 40 vuotta vanha, kun hän Eerikki Puken kautta tuli kirjailijana tunnetuksi, mutta hänen kirjalliset taipumuksensa olivat kyllä olleet vireillä koulu- ja yliopistoajoilta saakka. Ilman enempää halua tieteellisiin pyrintöihin kuin luontaista kykyä käytännöllisiin toimiin ei Numers, jonka terveyskin oli heikonlainen, erilaisilla yrityksillään saavuttanut mitään vakavampaa asemaa, ennen kun hän 1882 antautui rautatien palvelukseen. Kaiken aikaa hän oli kuitenkin itsekseen kirjoitellut milloin mitäkin runollista, mutta varsinkin draamallisia luonnoksia, niin että hänelle oli kokoontunut "melkoinen joukko keskeneräisiä teoksia". Näitä kyhäillessä oli Oehlenschläger ollut hänen ihanteensa, ja hän oli uneksinut Suomen historian esittämistä näyttämöllä sarjassa tanskalaisen runoilijan tapaan sommiteltuja näytelmiä. Oltuansa "ultraviikinki" hän oli, siihen aikaan kun häh esiintyi kirjailijana, Suinulan asemapäällikkönä Kangasalla suomalaisen ympäristön ja seuraelämän vaikutuksesta vähitellen asettunut yleisisänmaalliselle ja "jotenkin sosialistiselle kannalle".[91]

Eerikki Pukea Numers oli alkanut sommitella lyhentääkseen pitkiä iltoja Tuovilan (Toby) yksinäisellä asemalla Laihian ja "vanhan Vaasan" (Korsholman) välillä. Toivoen edes kerran saavansa nähdä jotakin kirjoittamaansa näytelmää näyttämöltä hän lähetti sen tarkastettavaksi Ruotsalaisen teatterin kirjalliselle avustajalle R. Hertzbergille, mutta pitkän odotuksen jälkeen hän sai käsikirjoituksensa takaisin ja sen mukana kirjallisen lausunnon, että kappaleesta korjaamallakaan ei tulisi mitään.[92] Eräänä iltana Numers Kangasalan Haralassa kertoi vastoinkäymisensä V. Löfgrenille (Lounasmaa). Tämä luki näytelmän ja pyysi sitte saada lähettää sen Bergbomille. Numers myöntyi, ja siitä alkoi hänen tuttavuutensa Suomalaisen teatterin johtajan kanssa. Lukiessaan näytelmän Bergbom huomasi, että tekijällä, huolimatta kaikesta kokemattomuudesta ja kykenemättömyydestä johdonmukaisesti kehittämään toimintaa, oli vilkas mielikuvitus ja lahja keksimään tehokkaita vastakohtaisuuksia sekä että vuoropuhelussa oli luonnollista eloisuutta ja lyhyyttä, jota draama vaatii, ja niin hän viehättyi yhteistyöhön, joka tosin ei kestänyt kauemmin kuin neljä vuotta, mutta kumminkin tuotti kauniita hedelmiä. Käsitellen kyhäelmää epäkypsänä luonnoksena hän teki seikkaperäisiä muutosehdotuksia, antoi ohjeita ja viittauksia, ja niiden mukaan Numers kirjoitti uudestaan toisen näytöksen tai kuvaelman toisensa perästä kerran tai useammin, ja siten teos vähitellen valmistui. Näin syntyi se Eerikki Puke, joka tunnetaan näyttämöltä esitettynä ja painettunakin. Mahdotonta on kuitenkin määrätä toisen tai toisen osaa, sillä käsikirjoitukset ovat hävinneet, ja Bergbom antoi suureksi osaksi neuvonsa suullisessa keskustelussa, joko käyden Numersin luona Suinulassa taikka Numersin ollessa Helsingissä, ja — kaiken päätteeksi — kun ruotsinkielinen alkuteos oli valmis, loi Niilo Sala siitä sen sujuvan suomennoksen, joka nyt yksistään on arvosteltavanamme! Että tämä kertomus on sanasta sanaan tosi, vaikka Bergbom puolestaan luovutti kaiken kunnian Numersille, sen todistaa jälkimäisen kirjeet.[93]

Siten Numers (6/9 1887) ilmottaa saaneensa valmiiksi "Eerikki Puken uudet kuvaelmat" ja pyytää ensi "painoksen" konsepteja (mina konsepter af den förra "upplagan"), voidakseen puhtaaksi kirjoittaa koko teoksen. — Edelleen hän l/11 kirjoittaa: "Tahdon vaan sanoa, etten koskaan voi muuta kuin omistaa hra Tohtorille kunnian, jos kappale on onnistunut, sillä Teidän kritiikillenne olen minä rakentanut sen ja sitä ilman olisin kenties jäänyt seisomaan peräytyvälle (sackande) jalalle." — Viikko myöhemmin (7/11) Numers tuskin uskoo "ihmeellistä kunniaa", että Eerikki Pukea aiotaan näytellä; mutta niin myöhään kuin (28/12) on kysymys uusista korjauksista, jota paitse Numers kiittää Bergbomia viimeisestä keskustelusta: — "se teki minulle hyvää — luulin ennen että riittäisi koettaa kirjoittaa luonnollisesti, niinkuin vuoropuhelu todellisuudessa muodostuu, mutta tämä: että alottaa näytös hiljaisemmin ja sitte lisätä enemmän ja enemmän höyryä sekä antaa esiripun laskea, kun pannu on räjähtämäisillään — on antanut minulle paljon ajateltavaa tulevaisuuteen nähden — niinhän se on oleva ainakin näyttämöllä!"

Nämä viimeiset sanat osottavat ilmeisesti kuinka välttämättömästi Numers tarvitsi esteettistä ja näyttämöllistä "opastajaa" (vägvisare), joksi hän Bergbomia nimittää. Lounasmaa ei ollut tuntea kappaletta siksi Eerikki Pukeksi, jonka hän oli lukenut.

Eerikki Puken ensi-ilta oli 10/2, huone oli aivan täysi ja kappaleen menestys ehdoton. "Innokkaita käsientaputuksia ja esiinhuutoja kesti alusta loppuun saakka, ja viimeksi täytyi tekijänkin astua esiin näyttämölle." Näytelmä meni seitsemän kertaa peräkkäin. Eikä menestys ollut ansaitsematon, sillä joskin kappale on enemmän kansannäytelmä kuin varsinainen historiallinen draama, on siinä, Engelbrektin suurenmoinen kansanliike (1434) taustana, vaikuttava historiallinen tunnelma kannattamassa vapaasti keksittyä toimintaa, edelleen kuohui siitä meidän ajalle (huomaa, ennen sosialismia!) otollinen kansanvaltainen henki, niin että kuolevan sankarittaren, Kreetan, loppusanat: "Talonpoika — herra — yhdessä!" sisältävät teoksen aatteen, ja vihdoin ovat useimmat yhdeksästä kuvaelmasta sangen jännittäviä. Että Pohjanmaan tarmokkaan kansan kuvaus, yksityiset henkilöt ja joku toiminnan piirrekin on vähemmän realistista kuin romanttista Välskärin kertomusten tapaan ja näytti suoraan (jollei tietoisestikaan) johtuvan näistä, ei suinkaan vähentänyt viehätystä. Muutoin on näytelmässä paljo kiitollisia rooleja, joten näyttelijät olivat harvinaisen innostuneita tehtäviinsä. Rva Aalberg-Kivekäs oli rohkeamielinen Kreeta, Leino talonpoikaiskuningas Murkainen, Ahlberg Puke, A. Böök tuimapäinen Niilo, Weckman (erittäin onnistunut) Mauno, Falck tanskalainen kansanrääkkääjä Jürgen Jute, Vallenius hovimies Aksel Kurki, Saimi Svan elämän katkeroittama Leena, Sala ja Rautio kelpo talonpoikia — kaikki voimat hyvin käytetyt. Näyttämöllepanokin oli tehokas. Murkaisen avara pirtti, Puken kammio, mäntymetsä ja käräjäpaikka Vöyrin kirkon luona olivat somat niinkuin puvut, joita varten oli ohjeeksi otettu keskiaikaisten kirkkojemme kalkkimaalauksia.[94]

Kun Eerikki Puke 26/2 oli näytelty viimeisen kerran, tuli viikon loma sentähden että teatteri sisältä maalattiin Grahamin tulivärillä. Sitte uudelleen alkaneitten näytäntöjen väliin pistäytyi 10/3 ilta, joka erosi teatterin tavallisista. Näyttelijät, jotka innokkaasti harrastivat eläkerahastonsa kartuttamista, olivat näet siksi päiväksi toimeenpanneet arpajaiset ja naamiohuvit asian hyväksi. Voittoja oli lähetetty maaseuduiltakin ja Pietarista, ja yleisö osotti niin suurta osanottoa, että tilaisuus tuli kenties onnistuneimmaksi lukuisista samanlaisista, joita vuosien kuluessa järjestettiin. Sinä iltana myytiin varta vasten toimitettu Nyyrikki -julkaisu, joka ilmestyi sekä suomalaisena että ruotsalaisena, kumpikin laitos käsittäen kaksi lehteä. Suomalaisessa oli paitse runollisia lisiä "Suomalaisen teatterin ohjelmalista vuosilta 1872-1888", ja ruotsalaisessa Kaarlo ja Emilie Bergbomille omistettu Z. T:n runoelma, jossa somasti palautetaan Suomalaisen oopperan muisto ja viitataan puhenäyttämön kansalliseen merkitykseen, kaksi Gustaf von Numersin antamaa kohtausta kahdesta valmistumattomasta draamasta "Hämäläisten taistelu" (Tavasternas strid eller Birger Jaarls dotter) ja "Alkibiades ja hermespatsaat" (Alkibiades och hermesstoderna), E. N(ervanderin) runoelma "Näyttämön lapset" (Scenens barn) y.m. Vähän myöhemmin (14/4 ja 19/4) Nervander, nojaten mainittuun Nyyrikin "ohjelmalistaan", julkaisi Finlandissa kirjoituksen "Onko Suomalainen teatteri kansallisteatteri?" jossa hän loi ensimäisen lyhyen teatterinhistorian luonnoksen. Samassa kirjoituksessa, joka luonnollisesti antaa myöntävän vastauksen asettamaansa kysymykseen, sanotaan muun muassa, että teatterin ohjelmistoon oli ollut otettuna 231 teosta, nimittäin 53 kotimaista, 100 suurempaa ja 52 pienempää ulkomaalaista puhekappaletta sekä 26 oopperaa.

Eerikki Puken jälkeen ei tullut uutta ennen kun 18/3, jolloin Ibsenin Helgelannin sankarit meni ensi kerran. Ankarat talvipakkaset olivat Bergbomissa herättäneet uinailevan reumatismin ja hänen sairautensa hidastutti uusien kappalten harjottamista ja aiheutti senkin, että tämä mahtava, aiheeltaan viikinkiaikuinen, mutta aatteellisesti uudenaikainen draama, jonka jo Edv. Törmänen oli suomentanut ja jonka esittäminen sattumain kautta oli myöhästynyt, sittekin tuli näyttämölle olematta täysin kypsynyt. Ei edes rva Aalberg-Kivekäs, jonka taiteilijaluonteelle — se myönnettäköön kernaasti — Hjördiksen tapaisen sankarinaisen kuvaaminen tosin oli vierasta, tyydyttänyt muuta kuin puoleksi. Muista oli Leino Örnulfina paras ja sen jälkeen ehkä Weckman — Thorulf ja Falck — Kåre. Vaikuttavasta näyttämöllepanosta mainittakoon meillä ensi kerran nähdyt liikkuvat pilvet. Näytäntö uudistettiin neljä kertaa. — Toinen ilta 20/3 oli tavallaan juhlanäytäntö, sillä sinä päivänä täytti Ibsen 60 vuotta. Sen johdosta lähettivät kappaleessa esiintyjät tervehdyssähkösanoman runoilijalle ja samoin teki Bergbomkin. — Vähäpätöisempiä uutuuksia olivat: Salan suomentama A. L'Arrongen Puutarhurin tyttäret (Hasemanns Töchter), 4-näytöksinen huvinäytelmä 4/4 ja 1-näytöksiset huvinäytelmät Ernst Ahlgrenin (rva Benediktson) Telefoonissa ja Hilda Aspin suomentama Paul Heysen Veljesten kesken , molemmat 18/4. Ensin mainittu, puoleksi ilveily puoleksi viaton tendenssikappale, esitettiin tavan mukaan sujuvasti. Lindfors oli mitä herttaisin puutarhuri ja Weckmanin sammaltava proviisori nauratti ja säälitti samalla kertaa, muita mainitsematta. Siiri Telefoonissa oli hupainen ingénuerooli, jota näytellessä Olga Finne varmensi jo vallottamaansa sijaa yleisön suosiossa.

Aivan näytäntökauden lopulla sattui vielä oikea merkkitapaus, uuden runoilijan ja uuden suuren draaman esiintyminen näyttämöllä, kun J. H. Erkon 5-näytöksinen "runoelma" Tietäjä ensi kerran näyteltiin 20/4. Erkko, joka oli hyvin tunnettu nuoren Suomen etevimpäaä laulurunoilijana, oli hänkin, epäilemättä teatterin vaikutuksesta, viettynyt sepittämään draaman, jopa runomittaisen. Se oli jouluksi ilmestynyt painosta ja Suomalaisen Kirjallisuuden Seuralta kunniapalkinnon saanut, kun Bergbom otti sen esitettäväksi. Eikä se ollut vähäinen tehtävä, raamatullinen aihe kun vaati kokonaan uusia koristuksia ja pukuja. Sitä innokkaammin johtaja puuhasi, ja näytelmä näyttäytyi niin ymmärtävästi, niin aistikkaasti näyttämölle järjestetyksi, että syvämietteinen runoelma sen kautta tuli melkoisesti nautittavammaksi ja vaikuttavammaksi. Miten havainnollinen olikaan vastakohta häviöön syöksevän pakanakansan ja valtaan nousevan Israelin välillä! Toiselta puolen aasialaisen velttohallitsijan turha loisto ja hekkuma sekä Baalin palvelus kultavasikkoineen ja tanssijattarineen, toiselta puolen köyhä, karaistua voimaa kysyvä telttaelämä aavikolla. Siinä jo kuvastui se ajatus, jonka runoilija oli tahtonut julkilausua kansojen tulevaisuuden ehdoista. Oliko Bergbom mainittavassa määrässä vaikuttanut näytelmän sommitteluun, on tuntematonta, mutta näyttämöä varten hän kumminkin oli tehnyt korjauksia jättämällä pois useita välikohtia ja vähemmän tärkeitä sivuhenkilöitä. Näin hän enensi draaman tehoa, ja etenkin se kohtaus, missä Bileam vasten tahtoansa siunaa Israelia, oli jylhän vuoristomaiseman, ryhmien aistikkaan asettelun ja ukkosilman kautta niin sanoaksemme vanhatestamentillisen mahtava. Olematta suorastaan näyttämöä varten kirjoitettu draama, kiitos olkoon näyttämöllepanon, menestyi se kuitenkin odottamattomalla tavalla. Erkko, joka itse kurkkutaudin tähden oleskeli Berlinissä, kirjoittaa siis syystä Bergbomille: "Tiedän ja tunnustan, että Teidän ansioksenne on luettava, jos Tietäjä näyttämöllä menestyy — olen aina ollut vakuutettu jalosta tahdostanne sekä nerostanne ja toivon, että ne tälläkin kertaa tuottavat parhaita seurauksia." — Päärooli Bileam oli Salan käsissä, ja hän täytti sen "sangen kiitettävästi" — se oli, saatamme nyt sanoa, nuoren näyttelijän, jonka ura oli oleva niin lyhyt, etevin luoma. Hän loi havainnolliseksi sen kuvan, joka lukijassakin syntyy tuosta jalosti ajattelevasta, mutta heikonlaisesta tietäjästä. — Draama esitettiin yhtä mittaa 5 kertaa.[95]

Toukokuulla teatteri niinkuin tavallisesti huonolla menestyksellä kilpaili kevään kanssa. Uudistuksina mainittakoon Ainamo, johon Bergbom oli lisännyt useita Schantzin sävelmiä, ja jossa Inez Borg oli Ainamo, Vallenius Pärtty ja Lilli Kurikka Pikku. Se meni kolme kertaa (viimeinen lastennäytäntönä) R. Kajanuksen orkesterin säestäessä, sekä Porvari aatelismiehenä, oivallisesti esitettynä, Lindfors nimiroolissa ja muiden muassa vasta-alkaja nti Salenius onnistunut Nicole. Kotimainen uutuus agronoomi Kust. Blåfieldin 2-näytöksinen ilveily Pollarin kievarissa ilmestyi 21/5, ja "yleisö oli ystävällinen sitä kohtaan", Emilie Bergbom kirjoittaa, "huolimatta kappaleen mitättömyydestä". Senkin jälkeen tuli vielä ohjelmistolle uusi F. ja P. Schöntanin 3-näytöksinen huvinäytelmä Sabinitarten ryöstö 25/5. Se oli tuota lajia saksalaisia sepustuksia, joita Kaarlo Bergbom sydämellisesti halveksi, mutta joita hän otti silloin tällöin yleisön huviksi. Viaton ja naurattava kun on, aikaansai kappale meilläkin tarkotetun vaikutuksen. — Viimeinen näytäntö oli 27/5, ja alkoi sen jälkeen kolmen kuukauden kesäloma.

Minna Canthin draama ei valmistunut täksi näytäntökaudeksi. Kirjeissään hän valittaa ettei kelvollista tahtonut syntyä. Joulun jälkeen hän hylkäsi kaikki ja alotti "ihka uudelleen"; maaliskuun alussa oli hänellä "kaksi näytöstä konseptissa". Hänen aikomuksensa oli silloin pusertaa aine kolmeen näytökseen tai neljään kuvaelmaan, jättää pois kaikki "teatterieffektit" ja ainoastaan panna painoa "sisälliseen totuuteen". Samassa kirjeessä (2/3), jossa nämä tiedot annetaan, on jälleen yksi noita kiihkeitä mielenpurkauksia, jotka ilmaisevat runoilijattaren tulisen luonnonlaadun. Hän arvostelee näet mitä ankarimmin Jonas Castrénia, "Savoa" ja koko nuorta puoluetta: "Kuinka kurjia meidän nuoret miehet ovat! Kuinka onnettoman kurjia! Mihin on kansasta kadonnut rehellisyys, vakavuus ja mielenlujuus. Ja minä kun yritin ruveta mokomien kanssa sovintoa hieromaan. En ikipäivinä. Tällä hetkellä ja uudelleen sanoisin tuttavuuden 'ylös'." — Pari kuukautta myöhemmin 9/5 Minna kirjoittaa Kaarlolle (edelliset kirjeet olivat Emilielle), että näytelmä "vihdoin ja viimein" oli valmis. Kuitenkin oli vain ensi näytös toiseen kertaan kirjoitettu — "mutta siihen olen jotakuinkin tyytyväinen, minusta ainakin tuntuu, että se on niin hyvä kuin nykyiseltä ihmiseltäni olla voi. Kun sitten seuraavat kolme luonnistuisivat samoin. Olisi se jo luultavasti tykkänään valmistunut, ellen olisi koko kevään täällä sairastellut." Niin näytelmästä, mutta kirjeen alussa ja lopussa hän oikein rukoilemalla rukoilee Bergbomia tulemaan teatterinsa kanssa syksyllä Kuopioon. Hänen henkinen ihmisensä, hänen sielunsa kaipaa Bergbomin seuraa, sillä Kuopiossa ei ole ketään, jolta hän voisi saada henkistä ravintoa; hänellä oli nyt elämänfilosofiansa valmiina, selvyyttä ja sisällinen rauha, ja nyt olisi työ alettava. — Tähän Bergbom vastasi 14/5:

(Helsingissä 14/5). "Hyvä ystävä! Eläköön Minna-rouva! Jo rupesin epäilemään, tulisiko enää mitään kynästänne, kun suureksi ilokseni sain kirjeenne. Siis todellakin valmis — tai ainakin niin valmis, että voi toivoa sen oikein valmistuvan. Valitettavasti en saanut mitään kuulla aineesta, tendenseistä, henkilöistä y.m., sillä tuskin on vanhasta enää mitään jäljellä. Mutta rauhotuin nähdessäni että olette tyytyväinen, silloin tiedän asian olevan hyvällä tolalla. Karttakaa nyt vain toiselta puolen Työmiehen vaimon yksipuolisuutta ja toiselta Salakarin välinpitämättömyyttä. Hupsu kuin olen — annan Teille neuvoja. Ei — kirjoittakaa oikein sydämenne pohjasta, kyllä siitä hyvää tulee."

"Jos ei aine siihen pakota, älkää tehkö hyökkäyksiä uskontoa tai kirkkoa vastaan. Teillä on jo kylläksi syytä tähän meidän nykyiseen klerikalismiin; se kasvaa vain kasvamistaan tuommoisten hyökkäysten kautta. Sitä ennustin — jos muistatte — jo pari vuotta sitten. Silloin ette uskonut — väititte vain vapaamielisen suunnan yhä enemmän voittavan alaa. Tuskin elätte nyt samassa illusionissa. Tietysti peruutan varotukseni, jos hyökkäykset kuuluvat asiaan. 'Hakkaa päälle' sitte Herran nimessä."

"Muuten on draamanne erittäin nyt tervetullut. Tietäjän ja Eerikki Puken perästä tarvitsevat näyttelijät vähän realismia, ja muualta sitä ei saada, sillä Björnson ja Ibsen eivät näy enää huolivan siitä, niin suuressa arvossa kuin muuten pidänkin Hansikasta ja Rosmersholmia. Omalta kannaltannekin on hyvin suotuisaa, että saatte jotain kunnollista toimeen nyt, sillä ainoastaan tositeoilla (eikä huutamisella) saa yleisön taivutetuksi. Tätä nykyä se on kovin vastahakoinen sekä realismille että radikalismille, mutta jos vaakaan viskaatte taas jonkun mahtiteoksen, niin kyllä se jälleen on kallistuva Teidän puolellenne. Siis, Minna-rouva, työhön ja voittoon."

"Tahdotte meidät Kuopioon jo tänä syksynä. Valitettavasti se ei käy päinsä, olemme jo vuokranneet Turun teatterin. Ja muutenkin — emme tule Kuopioon, ennen kun rautatie valmistuu. Matka on niin kallis; se nielee kaikki tulot. Totta on, Te olette ystävällisesti hankkinut vapaan 'veskyydin' Lappeenrannasta Kuopioon sekä myöskin takaisin. Mutta ensiksikin on hyvin ikävä tuolla tavalla pakottaa Teidät vastenmieliseen toimeen. Ja sitte — meitä on välistä ja erittäin viime kertoina laivoilla kohdeltu niin nöyryyttävällä tavalla tuon vapaan kyydin tähden ja siitä on aiheutunut niin monta rettelöä, etten tahtoisi sillä ehdolla käydä Kuopiossa. Tuommoinen kerjääminen on aina jotenkin alentavaista. Mutta kohta kun rautatie valmistuu, tulemme, ja tulemme — ainakin minun puolestani — hyvin mielellämme Kuopioon. Jos Ossianin sanoihin saa luottaa, se ei kestä kuin syksyyn vuoden päästä. — Silloin seuraa — toivokaamme niin — Ida Aalbergkin, joka ensi syksynä olisi estetty tulemasta."

"Kaiken tämän saatte sanoa Kiljanderille, mutta tarpeetonta on siitä puhua muille. Se luultavasti vahingoittaisi Aspegrenia, jos koko yleisö tietäisi että tulemme. Hän voisi syystä valittaa, että maaseutulaiset, vaikka hän on heitä varten perustanut teatterin, tilaavat itselleen toisen teatterin. Hänen yrityksensä on niin kiitettävä, ettei sitä saa lannistuttaa."

"Minä olen tänä keväänä ollut kovin sairas. Kylmät säät herättivät
vanhan reumatismin ja kuukauden makasin jotenkin liikkumattomana.
[Kaarlo mainitsee tuumineensa Emilien kanssa jonkun osan kesää kylpeä
Lappeenrannassa ja sieltä pistäytyä Kuopioon]. Ystävänne Kaarlo B."

Seuraavana päivänä, sen jälkeen kun Bergbom oli kirjoittanut tämän kirjeen, hän lähti ulkomaanmatkalle. Emilie jäi tällä kertaa kotiin ja otamme edellisen täydennykseksi pari kohtaa hänen tämänaikaisista kirjeistään Betty Elfvingille:

(18/5). — "Tämä vaivaloinen ja kirjava ('bråkiga och brokiga') vuosi lähestyy vihdoin loppuansa. Kylmä talvi on ollut kova mörkö sekä Kaarlolle että minulle, niin että me molemmat helmikuusta saakka olemme olleet raihnaisia, minä kuitenkin vähemmän kuin Kaarlo, mutta sentään niin että minun on ollut kovin vaikea kantaa suurta työtaakkaani. Jotakin olisi minun tehtävä terveyteni hyväksi tänä kesänä, mutta ei minulla vielä ole selvillä — mitä? Kaarlo lähti pari päivää sitten [15/5] ulos maailmaan, vähän ravistaakseen itseään. Mielelläni olisin matkustanut mukana, mutta kassani on tyhjä. Hän viipyy noin kuukauden — arvattavasti koko ajan Berlinissä, jos keisari [Fredrik III] saa elää, niin ettei teattereita suljeta. Hänelle on tärkeää nähdä jotain uutta ja hyvää ja siten raitistaa vaikutelmiansa. — Tampereen laulujuhlaan lähden luullakseni kahdeksi päiväksi virkistääkseni itseäni. — Turussa alkaa teatterimme 15/9. Olemme sangen levottomia sen johdosta, sillä Ida Aalberg ei tule mukaan. Hän on ollut koko kevään heikonlainen, niin että hän ei ryhdy palvelukseen ennen kun joulukuun 1 p:stä, siksi hän lepää." — (2/6). — "Huononlainen on tämä vuosi ollut. Tappiomme tekee noin 8,000 mk, johon tulee 6,000 mk viime näytäntökaudelta. Meidän täytyy siis välttämättömästi ajatella takauskirjoituksen toimeenpanemista syksyllä, niin ettei tämä näytäntökausi edelleen lisää vajausta. On julman vaikeaa aina tuntea tuon damokleenmiekan riippuvan yllänsä. Ruotsalaisella teatterilla on kaikkina näinä vuosina ollut noin 29 à 30 tuhannen markan takaus, samalla kun ei meillä ole ollut muuta kuin valtioapu." —

Vaikkei näissä kirjeissä siitä puhuta, on mainittava Emilienpäivän (19/5) vietosta, että silloin nti Bergbomia teatteriseurueen puolelta kunnioitettiin laululla, jonka sävelmä oli Karl Sjöblomin ja sanat Niilo Salan sepittämät:

Sa hetkeksi nyt rientos heitä,
Luo katse työsi toukohon!
Ain' uskollisna aatteen teitä
Sa kuljet, — riennät voittohon.
Ja miss' on jalkas kerran käynyt,
Niin sinn' on muisto kallis jäänyt.

Povessas leimuu innon liesi
Ja mieli uljas rinnassas,
Ja kauvas, kauvas tähtää tiesi,
Ei säiky silmäs uskaljas,
Ja sydän jalo, kullankirkas —
Se ohjaa työs ja elon virtas.

Näytäntöjä annettiin tänä näytäntökautena 127 ja niissä seuraavat kappaleet:

12 kertaa Orleansin neitsyt; 7 Eerikki Puke ; 6 Nummisuutarit ,
Farinelli; 5 Tietäjä, Postikonttorissa , Parjauksen kirous, Ei lempi
leikin vuoksi, Sota rauhan aikana, Puutarhurin tyttäret, Yhdistysjuhla,
Ei ollenkaan mustasukkainen; 4 Regina von Emmeritz, Saimaan rannalla ,
Reviisori, Rosmersholm, Helgelannin sankarit; 3 Työmiehen vaimo,
Ainamo , Hansikas, Faust, Porvari aatelismiehenä, Telefoonissa,
Hardangerin harjulla; 2 Lea, Murtovarkaus, Kyökissä, Roinilan talossa,
Pormestarin vaali , Hamlet, Noora, Romeo ja Julia, Fritz ystävämme,
Sabinitarten ryöstö, Kotikahakka, Lemmenjuoma, Mestari Patelin,
Naimapuuhat, Veljesten kesken; 1 Pollarin kievarissa, Pukkisen pidot ,
Kuningas ja katulaulajatar, Venetian kauppias, Kylänheittiö, Maria
Magdalena, Jane Eyre, Luulosairas, Lääkäri vastoin tahtoansa,
Kultaristi, Ensi lempi.

Näistä 51 kappaleesta oli 15 kotimaista ja 15 uutta (4 alkuperäistä kotimaista).

XVII.

Kaarlo Bergbom matkusti Berliniin Pietarin kautta, missä viipyi päivän, nähdäkseen Egmontin Venäläisessä teatterissa — se esitettiin keskinkertaisesti, paitse kansankohtauksia, jotka menivät "sanomattoman eloisasti". Päästyään Saksaan hän teki sen kokemuksen, ettei siellä koskaan ole oltava matkalla helluntaiaikana! Oli kuin koko maan väestö olisi ollut liikkeellä, joka asemalla sadottain meneviä ja tulevia, ja joskus sullottiin toisenkin luokan vaunut täyteen kolmannen luokan matkustajia, jotka eivät muualla saaneet tilaa. Ahdingon ja kuumuuden rasittamana Bergbom vihdoin tuli perille, ja asetuttuaan "vanhaan luolaansa" — Dresdenerhofin pieneen hotelliin Friedrichstrassen varrella, hän jo ensi iltana meni Deutsches Theateriin, nähdäkseen Don Carloksen. Kumminkin hän oli niin väsynyt, että näytäntö, huolimatta Kainzin nerokkuudesta, meni jotakuinkin hukkaan — hän "nukkui pari kuuroa sikeämmin kuin ukko B. (!)."

Vaikka Kaarlo tapansa mukaan kävi joka ilta teatterissa, oli hänellä taas muutakin mielessä. "Pääsyy miksi jään tänne", hän kirjoittaa Emilielle, "on se, että aion vakavasti suorittaa esitöitä Saksan kirjallisuushistoriaani. Minä tahdon välttämättömästi saada sen valmiiksi kahdessa vuodessa ja sentähden käydä siihen reippaasti käsiksi. En tiedä parempaa paikkaa kuin Berlin näitä esitöitä varten. Tarpeetonta on puhua tästä muille, sillä minulla on tuoreessa muistissa kirjallisuushistoriani, jonka lupasin kirjallisuuden seuralle, mutta josta ei mitään tullut. Luonnollisesti et tarvitse salata sitä Augustalta." — Tästä näkyy kuinka suuri halu Bergbomilla oli kirjoittaa jotain sen tieteen alalla, johon hän oli niin erinomaisesti perehtynyt; mutta hän ei aavistanut, että lähimmät vuodet tuottaisivat hänelle uusia huolia, jotka olivat omansa masentamaan työhalun ja -kyvyn.

Eräässä myöhemmässä kirjeessä (Norjan Gausdalista) Bergbom luettelee mitä hän tällä kertaa näki Berlinin teattereissa:

"Don Carlos. Journalisten. Kätchen von Heilbronn. Faust (hyvin mieltäkiinnittävä yksityiskohdiltaan, mutta yksityiskohdat tunkeutuivat melkein liiaksi esiin; Maahinen varsin onnistunut tulipunaisen höyryn kautta, joka kaikkialla nousi näkyviin; Margaretankin huone hyvin runollinen; näyteltiin oivallisesti, joskaan ei nerokkaasti). Macbeth (laitokset meillä yleensä paremmat, vaikka täkäläiset apukeinot suuremmat). Hamlet (Sommerstorf jotenkin heikko: professori eikä prinssi; tarpeettoman paljo otettu mukaan, esim. Fortinbras). Die Weisheit Salomons (Paul Heysen suuri draama, 'jalo ja tunnelmallinen'; ei sovi meille). Die Makkabäer (sanomattoman nautintorikas ilta, ei näyttelemisen tähden, joka harvoin nousi keskinkertaisuuden yli, vaan mahtavan, melkein valtavan runoelman vuoksi; miksei meillä ole Leaa? Kaarola? Hänellä ei ole innostusta, ja onhan hän sitä paitse poissa; Leino täyttäisi kyllä Judan roolin ja Sala sopisi Eleasariksi). Emilia Galotti (ei viehättänyt minua enemmän kuin ennenkään). Götz von Berlichingen (näyttämöllepanon riemuvoitto Deutsches Theaterissa). Kuningas ja talonpoika (viehättävä Lope de Vegan komedia, Halmin mukailema; Kainz ja Förster näyttivät sen oivasti; mutta valitettavasti meillä ei ole Kainzia, enkä siis uskalla luottaa että menestys meillä olisi sama kuin täällä). Der Verschwender (vanhanaikainen). Onkel Bräsig (näyteltiin hyvin ja miellytti minua; painamaton laitos, jota en voinut hankkia; meidän täytyy kai tyytyä Gossmannin laitokseen, joka meillä on; yleensä onkin yhdentekevä, minkä valitsemme, sillä eihän mielenkiinto niinkään kohdistu toimintaan kuin Reuterin luomiin henkilöihin ja jo romaanin kautta määrättyihin pääsituatsioneihin; nähtyäni kappaleen luulen Lindforsin sopivammaksi Bräsigiksi kuin Raution, joka on oleva oivallinen vanhana juutalaisena; Falck saa Havermannista kauan ikävöimänsä roolin, ja Pesonen on kuin luotu Jokumiksi). Die berühmte Frau (Schöntanin uusin komedia; paremmin sommiteltu kuin saman entiset kappaleet; myöskin sangen huvittava; roolit tuntuivat kiitollisilta, vaikka tietysti näkyi, että ne olivat kirjoitetut varta vasten esittäjille; mutta ajatusjuoksu, jos mahdollista, tavallista latteampi ja proosallisempi — jos se näet on mahdollista; protesti naisemansipatsionia vastaan mitä pöyhistyneimmän hyödyllisyyden kannalta). Sitä paitse 4 pikkukappaletta yhtenä iltana Schauspielhausissa. Yhdessä, Im Reiche der Mutter, sangen henkevä aate, mutta paha kyllä se ei ollut saatavissa. Näin pari pientä laulukappalettakin (latteita ja rivoja)."

"Vielä mainitsen ylioppilaiden esittämän 'Luther-spiel', nimeltä Luther ja hänen aikansa, Trümpfelmannin tekemä, kohtauksia Lutherin elämästä draamallisessa muodossa. Ansaitsee harkintaa. Kumminkaan emme ota (n.b. jos ylipäätään tahdomme ottaa Lutherin) tätä laitosta, joka on laadittu mitä vetisimpään Schiller-kaunopuhuja-mahtipontisuustyyliin, vaan jonkun toisen (Herrig on esim. kirjoittanut paremman). Ylioppilaat näyttelivät kovin huonosti, kaikki tehtävät kävivät heidän voimiensa yli. Wormsin valtiopäivät komediantapaista. Oopperoja näin; Aidan, Fra Diavolon, Turandotin (uusi, sangen sievä) ja Tellin (Mierzwinski, vieraana, miellytti minua yhtä vähän nyt kuin Pietarissa kolme vuotta sitten)."

Päivin Bergbom istui joko kirjastossa taikka kotona ja luki, tuskin käymättä muualla kuin teatterissa. Eikä elämä Berlinissä tähän aikaan ollutkaan mihinkään houkutteleva: vanha keisari oli juuri kuollut ja uusi keisarikin taisteli kuoleman kanssa. Tästä Kaarlo kirjoittaa:

"Muutoin oli mieliala raskas Charlottenburgissa kehittyvän murhenäytelmän tähden. Joka päivä tuli useita bulletineja tavan mukaan toinen toistaan masentavampi. Ei tiennyt pitikö toivoa elämää vai kuolemaa kovasti koetetulle. Ja niin raskaalta kuin hänen osansa näyttääkin, kenties oli hänen kohtalonsa sittenkin suopea. Nyt hän seisoo lempeänä, suloisena, rakkaana muistona kansojen lemmikkien joukossa. Kenties hänen rauhaisa, ystävällinen luontonsa ei olisikaan sopinut tähän armottomaan rauta-aikaan häikäilemättömine taisteluhaluineen. Jos Aleksanteri II olisi saanut lähteä varhemmin, olisi se ollut onneksi hänenkin muistolleen. Kanuunien ja sosialistien välillä ei välittävällä ja sovinnollisella mielenlaadulla suinkaan ole helppo tehtävä näinä aikoina."

Erkko kävi Bergbomia tapaamassa, vaikka hän nyt oli erään "ihmetohtorin" hoidossa Leipzigissä (se on entisen käsityöläisen Kuhnen parannuslaitoksessa, jossa käytettiin omistajan keksimiä parannuskeinoja, omituisia kylpyjä ja kasviravintoa). Hän tunsi itsensä paljon terveemmäksi ja näyttikin toisellaiselta kuin lähtiessään kotoa; kuitenkaan äänen käheys ei ollut kokonaan kadonnut. Runoilija oli hyvin iloinen näytelmänsä menestyksestä ja toivoi ensi vuonna itsekin näkevänsä sen näyttämöllä. Hänen veljensä Eljas Erkkokin oli Leipzigissä, kovin sairaana.

Keisari Fredrik III kuoli 15/6, ja nähtävästi Bergbom kohta sen jälkeen matkusti Kööpenhaminaan, jossa tänä kesänä oli suuri pohjoismainen näyttely ja aivan toinen tunnelma kuin Saksassa:

"Siellä oli kaikki iloista ja herttaista. Udstillingen ja Tivoli, Tivoli ja Udstillingen — siinä A ja O. Meidän osanottomme näyttelyyn hyvin köyhä, huolimatta Jaakko Ahrenbergin reklaameista. Käsityön ystävät esittelevät itsensä hyvin; muuten vaan vähäpätöisyyksiä, ei karakteristista meille eikä yleiseltä kannalta mieltäkiinnittävää."

Bergbom oli usein yhdessä neitien Stråhlmanin ja Pastellin (Suomalaisen teatterin puvuston hoitajan) kanssa, ja viime mainitun hän joka ilta kutsui teatteriin — "tahdoin osottaa hänelle jotakin huomaavaisuutta". Edelleen Lindfors ja Weckman[96] olivat Kööpenhaminassa. "Lindfors on kuin kotonaan. Käynnillä Fallesenin luona, käynnillä Emil Poulsenin ja Schramin luona, hankkii tänään piletin itselleen, huomenna Weckmanille, ylihuomenna Pastellille pääsyn vaatevarastoon j.n.e."

Kööpenhaminan teatterimuistoistaan Bergbom luettelee: "Erasmus Montanus (jonka veljekset Poulsen ja rva Phister näyttelivät hyvin; vahinko ettei [nti] Stenberg nähnyt tätä Nillaa). Näkymättömät (Olaf Poulsen verraton). Elverhöi (rva Hennings ainoa valokohta ylen ikävänä iltana; huudettu näyttämöllepanokin sangen jokapäiväinen ja keskinkertainen). Betyn holhoojat (ei juuri vaikuttanut paremmin näyttämöltä kuin lukiessa; Ada Nielsen varsin hupainen emansipeerattuna Ragnana). Under Snefog (Hostrupin uusin näytelmä; hyväntahtoinen, mutta hirmuisen leveä; näin sen toki tyydytyksellä, sillä siinä esitetään kappale tanskalaista elämää; yhteisnäytteleminen loistava). Muuten näin noita 1-näytöksisiä vähäpätöisyyksiä, jotka ovat välttämättömiä tanskalaiselle teatterille; niin myös baletteja: hyvin vähäisellä 'ylösrakennuksella'. — Löysin pienen E. Böghin vähäpätöisyyden, Laskiaispidot, josta aion tehdä Saimaan rannalla n:o 2. Meillä se ei kuitenkaan ole asetettava laskiaisiin, vaan jouluaikaan, jolloin meillä leikit, laulut ja tanssit ovat paremmin paikallaan. Annan Blåfieldin mukailla sen, kun aluksi olen laatinut suunnitelman (scenarium) ja määrännyt sopivat paikat lauluille." —

Augusta-sisarensa neuvosta ("hän on semmoisissa asioissa meitä molempia ymmärtäväisempi", Kaarlo kirjoittaa Emilielle) Bergbom päätti kesäksi asettua Norjan Gausdaliin. Matkustaen Kristianian kautta (jossa turhaan haki Ida Basilieria) hän saapui sinne kesäkuun viime päivinä. Ensimäisessä (päiväämättömässä) kirjeessä hän lausuu:

"Olen ollut täällä viisi päivää ja tunnen itseni erittäin voimistuneeksi ja virkeäksi. Tämä luonnon sanomaton tyyneys ja läpikuultava ilma vaikuttaa niin rauhottavasti hermoihin, että kaikki levottomuus häviää. Totta on — täällä on kylmä. Usein on yöllä ollut 2 à 3 astetta ja päivällä harvoin yli 8 à 10. Mutta tämä kylmyys ei tunnu ollenkaan epämiellyttävältä sentähden, että se on niin kuiva ja siksi helposti siedettävä. Nyt kun kirjoitan, ovat sormeni kankeat kylmästä — se näkyy kai käsialastanikin — mutta siitä syntyvä tunne on paremmin miellyttävä kuin päinvastoin. — — Tutkiessaan minua tohtori antoi sen ikävän uutisen, että reumaattinen kuume ei ole ollut koskettelematta sydäntäni. Minun täytyy sentähden tehdä vuorikävelyni metoodillisesti eikä vaeltaa ympäri mieleni mukaan. Myöskin hän kielsi käyttämästä kovin kylmiä kylpyjä. Erehtyy helposti niiden vaikutukseen nähden — hän sanoi — syystä kun ne hetkellisesti virkistävät."

(11/7). — Ei vaan tule lämmintä. "Tahtoo kuitenkin joskus nähdä auringon, koska sanotaan olevan kesä. Vielä näkyy lunta siellä täällä vuorilla. Suomalaisia on koko joukko, mutta niiden kanssa minulla ei ole ollut tekemistä. Sitä enemmän norjalaisten kanssa, ja myöskin erään tanskalaisen kuuluisuuden, valtioneuvos Kriegerin kanssa. Ihmeellinen ilmiö. Hänellä on niin yksityiskohdittain selvillä kaikki olot miltei kaikissa Euroopan maissa, kuin hän olisi maan oma lapsi. Niin hän tuntee Suomenkin. Kuinka hyvin hän tietää kaikki, voit käsittää siitä, että hän kysyi minulta, miksi Montgomery lähetettiin Pietariin ja miksi Jonas Castrénin joukkue oli heikompi viime valtiopäivillä. Samoin hän tuntee kirjallisuuden. Hän tuntee Topeliuksen ei ainoastaan runoilijana vaan myöskin Luonnon kirjan ja Maamme kirjan tekijänä. Hän on ensimäinen, jonka olen tavannut, joka on lukenut Schybergsonin historian."

"Täällä on melkein mahdoton tehdä työtä. Huoneet ovat niin kylmät, että mieluummin istuu ulkona ja siellä tietysti työ ei suju. Othello [teatterilaitos] ei ole vielä valmis, vaikka alotin sitä Berlinissä. Lohdutin itseni sillä että se tarvitaan vasta helmikuulla, sillä Ida Aalbergin täytyy ensin tulla terveeksi." — —

Seuraavassa kirjeessä (14/7) Kaarlo puhuu kahdesta uutisesta, jotka oli nähnyt sanomissa, ja jotka eivät olleet iloisia. Johannes Brun oli syksyllä vieraileva Ruotsalaisessa teatterissa ja silloin hän arvattavasti näyttelisi loistoroolinsa, Bräsigin, ja Ida Aalbergista kerrottiin, että hän oli luvannut syyskuulla vierailla Bergenissä. Jälkimäisen tiedon Kaarlo kuitenkin käänsi siten parempaan päin, että hän toivoi taiteilijattaren — kun hän kerran oli terve — voivan lokakuulla esiintyä joitakuita kertoja Turussa.

Emilienkin kirjeistä annamme joitakuita otteita, kuitenkin jättäen sikseen teatteria koskevat pikku asiat, joita niissä nyt niinkuin aina oli runsaasti. Kerrottuaan viimeisistä näytännöistä, seurueen hajoamisesta kesälomalle y.m. hän mainitsee omaisten lähdöstä — Ossian oli ollut Helsingissä Tampereen edustajana valtiopäivillä — ja miten hän jäi yksin Helsinkiin. Hänellekin olisi kylpymatka ollut tarpeen, mutta eri syistä hän tuli siihen päätökseen, että hän tänä suvena pysyisi virassaan, niin että hän tulevana kesänä voisi pyytää pitemmäksi ajaksi vapautta. Kesäkuulla hän kuitenkin kävi laulujuhlassa Tampereella ja heinäkuun alussa Kuitiassa. Tuosta juhlasta ynnä muusta hän kirjoittaa (11/7):

"Laulujuhla oli erinomaisen onnistunut, kaikki oivallisesti järjestetty, mutta ihana ilma ja juhlakentän harvinainen asema ansaitsevat toki suurinta kiitosta. Danielsonin juhlapuhe oli aivan loistava, mitä parhain sisällys, esitettynä selvästi ja painolla. Se teki suurenmoisen ja sydämeen tunkevan vaikutuksen kaikkiin läsnäoleviin ja — poissaoleviinkin. Nya Pressen ja Hufvudstadsbladet ovat ankarasti arvostelleet sitä. Dagbladetin moite oli tietenkin lievempi, mutta kuitenkin sanottiin, että 'semmoiset puheet luovat ruotsalaisen kysymyksen, suomalaisen kysymyksen sijaan' j.n.e. Viikinkiläinen maaseutulehdistö on luonnollisesti veisannut samaa virttä ja koettanut vähentää Danielsonin sanojen vaikutusta, mutta sanottu on sanottu ja siemen heitetty, joka on itävä ja juurtuva. — [Sen johdosta mitä Kaarlo oli kirjoittanut terveydestään:] Jos sydämesi todella on viottunut, niin täytyy sinun ruveta hoitamaan itseäs paremmin kuin tähän saakka: sinun niin suuresti rakastamasi pitkät ja voimia kysyvät kävelyt eivät enää kelpaa. Kenties voi toki terveytesi vielä tulla entiselleen, jos vaan hoidat itseäsi huolellisesti. — Viime vuoden taloudellinen tulos oli niin huono, että olen aivan epätoivossa. Meidän täytyy tänä vuonna asettaa kaikki toisin. On oikein häpeä, ettemme tule paremmin toimeen. Kun tulet kotia elokuulla, niin on meidän yhdessä koetettava yksityiskohdittain tarkastaa joka määrä ja miettiä, kuinka meidän tulee säästää. Viivy nyt kuitenkin Grausdalissa täyteen kuusi viikkoa, niin että sinulla on todellinen hyöty sielläolostasi. Matka on kallis ja nyt sinulla on aikaa uhrattavana terveydellesi; kenties ei sovi yhtä hyvin toisena kertana. Riittäähän hyvin, jos tulet Helsinkiin elokuun 20 p:ksi. — Olen kiihkeästi ottanut osaa Björnson-Richterin juttuun; kuinka on asian laita ja mitä sanotaan siitä Norjassa, vasemmistolehdistössäkin? Täällä on luonnollisesti kaikki esitetty vastustajain puolelta ja tietysti on Björnsonin syyllisyys suuri, mutta onhan kai olemassa lieventäviäkin asianhaaroja? Käythän [Björnsonin luona] Aulestadissa, ennen kun matkustat? Tee se kaikin mokomin, rakas Kaarlo. Minusta tämä juttu on ollut niin kauhean ikävä, sillä nyt ovat Björnsonin monet vastustajat oikein saaneet jotakin jauhettavaa. Finland on oikein riemulla ottanut kaiken moitteen minkä se on löytänyt. Kirjoita tästä lähemmin. Ovathan sanomalehtemme kertoneet paljon, mutta hupaista olisi kuulla yksityisiä lauseita."

Kaarlon viimeinen kirje Gausdalista on päivätty 29/7. Siitä otamme seuraavat kohdat:

— "Kysyt Björnson-Richterin asiaa. Olen paljon lukenut ja paljon kuullut siitä, mutta täysin selvä se ei minulle ole, erittäinkään ei kronologia. Kaikki ovat myötäsyyllisiä ja tuntevat sen. Mutta juuri sentähden kukin koettaa vierittää syyn toisten päälle. Niin ollen on vaikea saada selvyyttä. Varsinkin kuin se, jonka esiintyminen monessa kohden on epäselvin (Richter itse), ei enää voi antaa selityksiä. Että Björnsonilla on suuri syy on tuskin kiellettävissä. Minun käsitykseni mukaan vähemmän sen epätarkkuuden vuoksi, jolla hän selosti Richterin kirjeen, sillä silloin hän uskoi täydellisesti esittäneensä Richterin ajatuksen. Mutta tämä häikäilemätön tuomitseminen, nämä kiukkuiset hyökkäykset, tämä asianajajan 'rechthaberei' jälkeenpäin! Olipahan itse kokenut että voi erehtyä. Miksi silloin toisen menettelyssä kohta olettaa huonoa tahtoa, eikä erehdystä. Miksi kohta huutaa: se on 'valhe', kun huomaa jotain vähemmän täsmällistä toisen sanoissa, vaikka itsekin on niin vähän tarkka. Kauhulla ajattelen sitä hetkeä, kun Meurman-Castrénilainen häikäilemätön taistelutapa on synnyttävä semmoisia riitoja meillä. Hyvää tahtoa asianomaisilta ei puutu — sen he ovat osottaneet."

"Torstaina päätän täälläoloni — olen silloin ollut 5 viikkoa. Teen sitte jalkamatkan Aulestadiin, jossa kai viivyn jonkun vuorokauden. Sen jälkeen olen luvannut Hamarissa käydä Kristoffer Brunin luona, johon olen täällä tutustunut. Kristianiassa en viivy kauemmin kuin että saan tietää, tuleeko Johannes Brun Suomeen vai ei. Jälkimäisessä tapauksessa koetan saada Setä Bräsigin jäljennöksen. Sitte kotia päin, jonne saapunen noin 11/8 (Kuitiaan)."

"On hämmästyttävää kuinka vähän me tarvitsemme kirjastoamme varten. Täällä on eräs pormestari Svanberg, yksi Göteborgin teatterin johtomiehiä, hänen mukaansa lasketaan siellä vuosittain 10,000 kruunua kirjastoon. Meillä ei mene 5,000 mk. Bergenin teatteri, joka kaikin puolin on köyhempi kuin meidän, käyttää siihen joka vuosi 7,000 kruunua. Totta on — klassillinen ohjelmistomme ei maksa mitään (eikä myös merirosvoutemme)." —

Elokuun lopulla Bergbom saapui Tampereelle , ja annettiin ensi näytäntö (Puutarhurin tyttäret) 1/9. Kaikkiaan näyteltiin siellä 9 iltaa — viimeinen 13/9. Tietysti oli puuha ja vaiva tavallinen, koska niin suuria näytelmiä kuin Eerikki Puke ja Venetian kauppias esitettiin ahtaalla näyttämöllä. Menestys ja tulot olivat hyvänlaisia.

Tältä ajalta on vain pari Kaarlon kirjekorttia säilynyt ja toisessa (3/9) kohtaamme lauseen: "Muuten on Krohnin hirveä kuolema niin masentanut minut, etten ole juuri muuta voinut kuin sitä ajatella." Sanat viittaavat surkeaan tapaturmaan, joka 28/8 säälimättömästi sieppasi uutterimmasta ja hedelmällisimmästä työstä yhden kansamme jaloimpia miehiä. Koko maassa herätti murhesanoma haikeaa surua ja kaipausta eikä suinkaan vähimmin teatteripiireissä. Tieteellisiin, kirjallisiin ja muihin hartaisiin sivistyspyrintöihinsä Julius Krohn oli myöskin yhdistänyt tehokkaan harrastuksen edistää näyttämöllisen taiteen kehitystä maassamme. Kansallisessa teatterissa hän näki yhden suomalaisen kulttuurielämämme toivorikkaimpia ilmiöitä, jonka asiaa hän aina oli valmis edustamaan ja puoltamaan, ja mitä vähemmän meillä oli ja on Julius Krohnin kaltaisia miehiä, jotka eivät ainoastaan ansaitse vaan todella ovat osakseen saaneetkin kaikkien kunnioituksen, sitä katkerampi oli teatterin odottamatta menettää semmoinen ystävä.

Emilie puolestaan kirjoitti Kaarlolle, että hän ennen kun Ida Aalberg (2/9) lähti Norjaan, esiintyäkseen 10 kertaa Bergenissä, oli tältä saanut lupauksen, että hän lokakuun keskivaiheilla palattuaan matkaltaan näyttelisi muutamina iltoina Turussa. Tämä oli ilosanoma Kaarlolle, sillä silloin siellä voitiin näytellä ohjelmiston parhaita näytelmiä.

Tampereelta seurue näet muutti Turkuun , jossa oltiin kuusi viikkoa, 16/9-31/10. Täällä esitettiin ensi kerran Edv. Törmäsen suomentama A. L'Arrongen 5-näytöksinen huvinäytelmä Tohtori Klaus 10/10; muutoin oli ohjelmisto vanhaa. Huoneet olivat hyvänlaisia, mutta kumminkaan ei onni ollut mukana, sillä Bergbom oli — emme tarkoin tiedä kuinka kauan, mutta nähtävästi 2-3 viikkoa — sairaana, kykenemättömänä työhön. Sillä aikaa Sala hoiti hänen virkaansa. Emilien ja nti Elfvingin kirjeenvaihdosta näkyy, että edellinen kävi Turussa ja hoiti Kaarloa, joka makasi Phoenix hotellissa.

Helsingistä Emilie kirjoittaa 28/10: "En tiedä oikein kuinka sinua kiittäisin, rakas Bettyseni, kaikesta suuresta ystävyydestäsi ja hartaudestasi, jota nyt taasen olet meille osottanut. Sinä olet kerta kaikkiaan niitä, jotka auttavat hyvinä ja pahoina päivinä, mutta minusta sinä olet hädässä uskollisempi kuin muulloin. Miten ikävä tänä syksynä Turussa olikin Kaarlon sairauden takia, säilyvät kuitenkin muistissani hupaiset hetkemme Phoenix-hotellissa oikeana valokohtana tuolta surulliselta ajalta." Ja nti Elfving puolestaan vastaa: "En koskaan luullut, että Phoenix voisi antaa minulle niin rakkaita muistoja." Kaarlo vihdoin kiittää sisartaan sanoilla: "Sydämellinen kiitos siitä mitä olet minulle ollut tänä kuukautena. Ilman sinua olisin ehkä vieläkin maannut ja kenties jäänyt tänne muitten jälkeen." —

Noin lokakuun keskivaiheilla Kaarlo oli jälleen työssä, joskin hän näytti heikolta. Samaan aikaan kun Kaarlo nousi sairasvuoteeltaan, Ida Aalberg palasi lyhyeltä mutta loistavalta vierailumatkaltaan, jolla hän oli (m.m. Noorana) ihastuttanut bergeniläisiä, ja hän näytteli Turussa viisi kertaa 17/10-26/10 (Ei lempi leikin vuoksi, Orleansin neitsyt ja Sota rauhan aikana). Viimeisenä iltana meni Tietäjä.

Helsingissä alkoivat näytännöt 4/11 ja 8/11 oli se merkillinen ilta, jolloin Minna Canthin uusi draama, Kovan onnen lapsia , esitettiin ensimäisen ja — ainoan kerran. Mutta ennen kun kerromme siitä ja sen seurauksista, on näytelmän syntyhistoriaan lisättävä muutamia piirteitä.

Kirjeessä Emilielle Minna 10/8 ilmottaa vielä vähän puuttuvan neljännestä (viimeisestä) näytöksestä. Hän oli kuitenkin kesällä niin "huvitellut ja laiskotellut", että hän helposti täydentäisi teoksensa ja sitte vielä kerran kirjoittaisi sen uudestaan hiukan muokkaillen "stiiliä".

"Tohtorilta olisin mielelläni tahtonut saada neuvoja tähän loppuun. Mutta ehkäpä ennätän sittenkin vielä. Raskas tämä näytelmä on ja surullinen. Ei siitä arvatenkaan tule mikään kassanäytelmä, sillä toista kertaa ei kukaan mene katsomaan. Itse olen kuitenkin jotensakin tyytyväinen, sillä siinä saan taas sanotuksi, mitä sanottavaa oli. Ja tappakoot minut taaskin kerran, sen ovat niin monta kertaa ennenkin tehneet. En välitä heidän laakereistaan enkä heidän miekoistaan, enpä edes loastakaan, jota päälleni heittävät. Jos kohta tuo ilettääkin, niin että täytyy sanoa: 'hyi!' Älkää peljätkö, ei siinä ole mitään hyökkäyksiä kirkkoa vastaan, vaikka kyllä erillaista uskonnollista elämää esiintuodaan." —

Kun Bergbom palattuaan Norjasta oli lukenut tämän kirjeen, kävi hän pikimmältään Kuopiossa antamassa neuvojaan. Tähän Minna viittaa, kun hän, 20/9 lähettäen kaksi ensimäistä näytöstä, kirjoittaa:

"Kaikki Teidän neuvonne olivat niin erinomaisen hyviä, Tohtori, vaikka ensin protesteerasin, kun olin saanut päähäni, että Matlenan piti tuleman hulluksi. Nuo hullut minua niin kovin viehättävät. Mutta kyllä se nyt kumminkin on parempi näin. Säästetään hulluus toiseen kertaan." —

Kolmas ja neljäs näytös tulivat Bergbomin käsiin lokakuun alussa ja noustuaan sairasvuoteeltaan hän kirjoittaa ensimäiset rivinsä Minna Canthille.

Hän on tyytyväinen korjauksiin. "Jaara on nyt erittäin onnistunut", ja Topra-Heikkikin on parempi, mutta häntä pilaa 'liiallinen sanatulva'. — "Hän sanoo saman asian ei kymmenen, vaan sata kertaa. Ja sitte tuo epätasaisuus hänen puhetavassaan. Välistä hän puhuu niinkuin työmies, jonka joka sana on veristä totuutta; välistä niinkuin sanomalehdenkirjoittaja, joka ei usko rahtuakaan siitä mitä hän kirjoittaa, mutta jolle maksetaan riviltä ja joka sentähden venyttää fraasejaan; välistä niinkuin hermostunut naiskirjailija, joka ei hänkään ajattele mitä kirjoittaa, kun vain saa puhua suunsa puhtaaksi. Mutta sitä loistavampi on Topran draamallinen puoli, ja niinkuin sanoin se on paljon voittanut draaman uudessa muodossa." —.

[Näytelmän nimestä, josta oli kauan neuvoteltu:] "Mutta nimi? Köyhiä? Sen hylkäsitte itse. Painon alla? Niin voi nimittää jokaista tragediaa. Välttämättömyyden alle jokainen ihminen sortuu. Ennen kun päivä koittaa? Hanna Ongelmia! Rautatien varrella? Liian rauhallinen. On kyllä tavallaan minun keksimäni, mutta en ajatellut sitä lopulliseksi. Kurjuuden keskellä? (Salan keksimä.) Kovan onnen lapsia? [rva Elisabeth Steniuksen keksimä.] Minusta paras. Topra-Heikki? Kahden syyn tähden hyljättävä. Ensiksi venäläisyyden tähden, toiseksi sentähden että se on eksyttävä, Silja, Antti ja Matlenakin ovat yhtä paljon päähenkilöitä kuin Topra-Heikki. Mutta kaikki ovat ne 'Kovan onnen lapsia'. Ettekö usko sitä parhaaksi?"

[Tämän jälkeen 15 eri muistutusta numeroilla merkittyihin kohtiin. Kaikki koskevat vuoropuhelua, sillä aika ei enää sallinut perinpohjaisempia muutoksia. Otamme näytteeksi seuraavat:] — (2) "Hirveän deklamatoorista! Muutamat liiottelut suorastaan hullutuksia! Esim. että rikkaat 'kiduttavat' köyhiä 'vilulla', niinkuin se ei olisi luonnon, vaan ihmisten syy. Ja sitte tuo retoorillinen paatos, joka — itsestäänkin jo moitittava — työmiehen suussa on kaksinkerroin onneton. Ensin 'sälyttävät', sitte 'kokoovat aarteita', sitte 'imevät verta', sitte 'ahdistavat', sitte 'tallaavat'. Kun repliikki oli loppunut, huusin Sillankorvan Sannan kanssa: 'Vai semmoiset pejoonit! No ei kiitetä!' Kolmas osa saarnaa riittää, ja jääkylmä retoorillisuus väistyy sydämestä tulleitten lauseitten edestä." — — (3) "Liikuttava lause, jollei onneton deklamatsioni sitä pilaisi. Mitä 'vuosituhannet' siinä tekevät? Eikä Ruohomäen isäntä ole niitä vuosituhansia 'pusertanut'. Ja sitte saarnata tuosta luultavasti hyvin tavallisesta isännästä ja vielä tavallisemmasta vallesmannista, että he köyhien 'veripisaroilla' ovat hankkineet itselleen 'valtaa ja kunniaa ja hekkumaa'! Aivan kuin puhuttaisiin Napoleonista tai Dshingiskanista." — — (14) "Hirveän pöyhkeilevää. On kuin kuulisi jonkun parodian Charlotte Birch-Pfeifferistä tai Dennerystä. Jättäkää nuo 'räjähtävät kivilinnat', 'järähtävä maa' ja tuo 'halkeava taivaan kansi'. Miksi semmoinen apparaatti siinä, missä uhkaava katse ja jylhä vaikeneminen tekee paljo suuremman vaikutuksen. Jos Topra ei voi hillitä sanatulvaansa, niin riittää lyhyt kirous." — — (15) "'Pöllö' riittää! 'Tarhapöllö' laimentaa, 'tyhmä kuin pässi' vielä enemmän."

Nämä muistutukset osottavat kuinka kehittymätön Minna Canthin kirjallinen aisti oli. Toiselta puolen hän ei ollut tyhmästi itserakas — sen näkee hänen vastauksestaan (22/10):

"Hyvä, kunnioitettu Tohtori! Niin kyllähän Tohtori on oikeassa! Säälitti vähän kun täytyi ottaa pois nuo hyvät kolaukset kirkolle ja yhteiskunnalle, mutta eihän sitä auta katsoa. Tuo 1:nen kuitenkin — eikö se voisi jäädä? Olen saanut juuri ne sanat suoraan köyhäin omasta suusta, sen vuoksi en hennoisi antaa niitä pois." —

Ensi-ilta oli, niinkuin jo on sanottu (torstaina) 8/11 ja U. S. kertoo siitä seuraavaan tapaan:

"Kyllä oli odotettu mieltä järkähyttäviä kohtauksia, mutta ei sitä niin kauheita asioita sentään luultu nähtävän. Tappoja, varkauksia, murhapolttoja, hulluja, näkyjä, itkuja, kuolemankamppauksia, ruumiita, käsirautoja, vetotauteja ja kaikkea mitä vaan on hirmuisinta, saatiin eilen nähdä. Tulimme tästä kaikesta niin järkähytetyksi, ettemme ota nyt vielä lausuaksemme lopullista mielipidettämme kappaleesta. Jos tämmöisen näytelmän tarkotus on vain vaikuttaa katsojassa mielenliikutusta, ärsyttää äärimmäiseen asti itkuhermoja, niin on Minna Canth erinomaisesti onnistunut. Jos taas tarkotus on ollut painaa katsojan mieleen joitakin vakavia ajatuksia esim. työmiesten kurjuudesta, sopimattomuudesta keskeyttää rautatientöitä, niin olisi ehkä onnistuttu paremmin, jos näyttämölle olisi astunut selväpuheinen deklamaattori ja pitänyt asiasta valaisevan esitelmän. Näin ollen voi helposti saada vääriä käsityksiä, niinkuin kävikin, koska yleisössä aivan yleisesti liikkui semmoinen mielipide, että tekijä tarkotti oikeuttaa tapahtuneen varkauden, murhan ja murhapolton ja piti vain vääränä sitä että rikoksia ryhdyttiin rankaisemaan. Lieneekö väärinkäsitystä meidänkin huomiomme, että tekijä väittää köyhän työmiehen vihaavan kaikkea lakia, yksin omaisuuslakiakin?" —

"Itse näytteleminen ansaitsee suurinta kiitosta. — Hra Leino esitti rohkeatuumaisen pohjalaistyömiehen, Topra-Heikin, erinomaisella voimalla. — Samaten muitten työmiesten osat esitettiin erittäin sattuvasti: Jaaran — Sala, Antti Vaarasen — Rautio, Mehtolan — Weckman, Kunnarin — Böök. Myöskin naisosat näyteltiin hyvin: Silja — rva Rautio, Matlena — nti Salenius, Maiju — nti Finne. Nti Svan näytteli vaikuttavasti kuolevaa Ville poikaa. Yleisöä oli teatteri täpösen täynnä ja sen arvostelut ristiriitaisia."

Hätäisen reporterin myöhään ehtoolla kyhäämä kertomus antaa vain vaillinaisen käsityksen hetken tunnelmasta. Varsinkin kaksi puolta kappaleessa järisytti katsojakuntaa, kumpikin omalla tavallaan. Toinen oli Vääräsen kodin kurjuuden kuvaus, jonka huippukohtana oli Ville pojan sairaus ja kuolemankamppaus, toinen Topra-Heikin sosialismi, joka päättyy murhapolttoon, murtovarkauteen ja toverin surmaamiseen. Edellinen puoli, draaman ansiokkain osa, on verrattava parhaimpaan mitä Minna Canth on kirjoittanut, mutta värit ovat, joskin todelliset, niin räikeät, että "taidenautinto" muuttui kidutukseksi. Topra-Heikin suusta taasen kuultiin ensi kerran — ja, saattaa väittää, ennen kuin todellisuudessa! — sentapaisia syytöksiä, kirouksia ja uhkauksia varakkaita kohtaan, jotka nykyään ovat jokapäiväisiä sosialistilehdissä ja sentähden melkein tehottomiksi muuttuneet, mutta jotka silloin rämähtivät kuin vallankumouksen torventoitotukset. Vielä lisäsi vastenmielistä vaikutusta työmiesten juopottelu, rähinä ja rallatus — nekin vain liiaksi todellisia — sekä että rikokset eivät mitenkään esiintyneet välttämättöminä tuloksina kuvatuista oloista, vaan olivat olevinaan jonkinlaisen korkeamman oikeuden toteuttamista kaikkien kärsivien hyväksi. — Perustuksiltaan kappale kyllä nojasi silloin jokaisen tuntemaan todellisuuteen: Savon rautatietyön lakkauttamisesta aiheutuneisiin työläislevottomuuksiin sekä Pohjanmaalla Laihian pitäjässä sattuneihin murhapolttoihin, jotka olivat alkunsa saaneet Amerikasta sisääntuodusta sosialismista. Paha vaan että tekijä ei ollut kyennyt yhdistämään nämä ainekset eheäksi kokonaisuudeksi, ja että se vilpitön sääli köyhiä ja kärsiviä kohtaan, joka epäilemättä oli häntä innostuttanut, täten toiselta puolen "ampui maalin yli", toiselta puolen synnytti ikäviä väärinkäsityksiä hänen tarkotuksistaan. Kaikki tämä selittää, että hiljaisessa ja vanhoillisessa osassa yleisöä oikea myrsky nousi teosta ja tekijää vastaan, ja että Minna Canthin ystävätkin pudistivat päätään. Lähin seuraus siitä oli että teatterin johtokunta, K. Bergbom, J. Forsman, V. Löfgren, K. E. Wahlström ja A. Almberg, jo 9/11 kokoontui neuvottelemaan asiasta ja teki päätöksen, jota vain Bergbom ehdottomasti vastusti ja joka merkittiin pöytäkirjaan seuraavin sanoin:

"Sen mielipahan johdosta, jota eilen illalla näytetty Rouva Canthin kirjoittama näytelmä 'Kovan onnen lapsia' oli herättänyt suurissa, Suomalaista teatteria kannattavissa piireissä, päätettiin lakkauttaa tämän kappaleen enempi näytteleminen".[97]

Tällä tapauksella oli kauas kantavia seurauksia, jotka aikoinaan tulevat ilmi. Tässä on vain huomioon otettava minkaltainen ensi vaikutus oli lähimpiin asianomaisiin. Sitä vastoin tila ei myönnä selostaa sanomien lausuntoja. — Ensiksi pari otetta kahdesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille:

(3/11). — "Kaarlo näyttää koko joukon terveemmältä kuin jättäessäni hänet Turkuun, mutta oikein terve hän ei ole. Aluksi hän saa rauhallisempia päiviä, jonka tähden toivon hänen pian voimistuvan ja tulevan entiselleen; mutta tietysti tulee hänen olla varovainen ja välttää seurustelua ja ponnistuksia." —

(20/11). — "Vaikka min'en vielä ole voinut toipua kärsimästämme julmasta tappiosta (nederlag), täytyy minun kuitenkin muutamin rivein saattaa tiettäväksesi, että me siitä huolimatta elämme ja koetamme jälleen voimistua. Minna parka; mitenkähän hän on vastaanottanut tämän iskun, kun me olemme tunteneet itsemme sen johdosta niin syvästi huumaantuneiksi ja murheellisiksi! Kyllä on kovaa, kun kerran on saanut kotimaisen kappaleen, olla pakotettu lakkauttamaan se yhden ainoan näytännön jälkeen; se on pian ilmestyvä kirjakauppaan ja silloin saa jokainen itse päättää, onko näytelmä todellakin niin yhteiskunnalle turmiollinen ja hajottava kuin väitetään. Kaarlo ei suinkaan olisi niin ilman muuta taipunut yleisen pakotuksen alle, vaan tyynesti odottanut siksi kun oikea ja virallinen poliisinkielto olisi tullut, mutta kun kaikki muut johtokunnan jäsenet vaativat kappaleen laukkauttamista, niin olihan meidän myöntyminen, mutta kyllä sinä ymmärrät millä tuntein tämä tapahtui. Minä puolestani olen sitä paitse varma siitä, että virallista poliisinkieltoa ei olisi tullut. Erinomaisen voimakas oli kappaleen vaikutus ja niitäkin, jotka eivät kärsineet sosialistisista deklamatsioneista, vaivasi valitus, kurjuus, sairaus, köyhyys ja kuolema." —

Kaikkein kipeimmin koski tapaus Kaarloon, niinkuin seuraavasta kirjeestä Minna Canthille näkyy. Tietenkin on muistissa pidettävä, että hän, niinkuin Emilie sanoo, ei ollut oikein terve ja sentähden tavallista hermostuneempi, mutta pääsyynä oli hänen herkkätuntoisuutensa.

(Päivä puuttuu, mutta luultavasti noin 15 p., koska tullut perille n. 17 p.) "Hyvä ystävä! En tiedä kuinka tämän kirjeen alotan, en tiedä mitä kirjoitankaan, olen niin masentunut, alakuloinen, tylsistynyt, että tahtoisin piilottua maan äärimmäisimpään soppeen, jotten ihmisiä näkisi. Näinä viimeisinä päivinä en ole voinut ajatellakaan — en edes kiivastuakaan, niin perinpohjin olen ollut sortunut. Häpeä on aina tunne, joka minut enimmin vallottaa. Olette kai jo uutisen kuullut: Kovan onnen lapsia ei saa näytellä Suomalaisessa teatterissa!!! Kuinka se on käynyt, en voi nyt kertoa; kun on siihen ryhtyminen, kuohuu minussa niin valtavasti ja samalla niin masentavasti, etten voi kynään tarttua. Ja niin paljon kun säälinkin Teitä, säälin itseäni kymmenesti enemmän. Mikä on tulevaisuuteni: tehdä työtä mieli niin katkeroittuneena ja masentuneena kuin se nyt on! Taikka luopua työstäni, tuomita itseni toimettomaan, sisällyksettömään, kituvaan elämään. En tiedä mitä teen, mutta teenkö sitä tai tätä, on elämäni murtunut."

"Tulevassa postissa kirjoitan Teille laajemmin, kuinka asia oli käynyt, nyt en sitä voi! Jääkää hyvin, rakas ystävä! Joka hetki olette nyt muistissani! Älkää vain kadottako toivoanne — minulla valitettavasti ei sitä ole. Onneton ystävänne. Kaarlo B."

Jo ennen tätä kirjettä Minna Canth oli ei ainoastaan saanut tietoja Helsingistä, vaan oli häntä Kovan onnen lasten tähden julkisesti ahdistettu. Sen vuoksi hän 16/11 alkaa kirjeen Emilielle:

"Kylläpä tässä ihminen nyt on pulaan joutanut! Toisella puolen 'vanha Suomi', julmistuneena, heittelee kiviä, toisella puolen 'nuori Suomi' — viskaa lokaa." Sitte surkuteltuaan maata ja kansaa ja kehnoa nuorisoa, joka herättää enemmän epätoivoa kuin toivoa, kirjoittaja jatkaa:

"Olen pahoillani siitä että olen pannut Teidät näin pahaan pulaan. Mutta en ollenkaan epäile, että tästä teatterille pitemmältä ikävyyksiä seuraisi. Fennomanit eivät kumminkaan tahdo teatteriaan kukistaa ja nehän ne vastassa ovat. Viisainta oli sentähden panna kappale alas, vaikka siitä olisi ehkä rahallista voittoa tullutkin. Ikävä juttu tämä Teille oli, ymmärrän sen. Ja kuitenkin se tulevaisuudessa varmaan tulee olemaan kunniaksi. Sillä olettehan tämän kautta osottaneet olevanne vapaan edistymisen ystäviä, ei sortajia, jos kohta täytyykin mukautua painavien olosuhteiden vaatimuksiin."

"Minun tähteni älkää ollenkaan surko. Jos teen itseni mahdottomaksi kirjailijana, tulen ehkä ihmisenä sitä onnellisemmaksi. Sillä ei se toimi ole minulle ollut juuri ruusuilla tanssimista. Enkä minä ollenkaan häpeä sitä, että olen ollut niin naivi ja 'kuvitellut puhuvani totuutta', niinkuin Savo sanoo. — — Teidän tähtenne soisin niin mielelläni, että voisin kirjoittaa jotain oikein viatonta ja lystiä, Roinilan talossa n:o 2, yleisölle mieliksi. Mutta pelkään, ettei siitä mitään kunnollista tulisi, kun täytyisi siinä tapauksessa tehdä sielulleen väkivaltaa."

"Mutta nyt pari sanaa itse kappaleesta! Minkätähden se niin kamalan vaikutuksen teki? Onhan ihmisiä ennenkin vangittu, murhattu ja kuollut näyttämöllä? Ja kauheata halpuutta, pirullisia juonia on noissa entisen ajan kappaleissa, joita kyllä ihaillaan, paljon suuremmassa määrässä. — — Jos jotain voisi siinä suhteessa muistuttaa, on että olen tehnyt ihmiset liian hyviksi. Kun ajattelen, niin eihän siellä ole yhtä ainoata huonoa ihmistä, ja semmoisia olen kuitenkin noissa raukoissa tavannut äärettömän paljon, valitettavasti täytyy sanoa, että enimmäkseen juuri semmoisia. Mutta minä en hennonnut heitä semmoisina kuvata, en vaikka mikä olisi ollut." Edelleen hän viitaten tosiasioihin, Laihian murhapolttoihin y.m. väittää, ettei kuvaus ole liioteltu. Hän kiittää lämpimästi näyttelijöitä.

Tästä päättäen Minna Canth käsitti asian tyynesti ja järkevästi, jopa niin että hän, saatuansa kaksi päivää myöhemmin Bergbomin kirjeen, sepittää tälle lohduttavan vastauksen, ikäänkuin teatterin johtaja eikä draaman tekijä olisi ollut hylkivän arvostelun ja ankarien syytösten varsinainen esine:

(18/11). "Hyvä, rakas Tohtori! Ette saa sitä ottaa noin vaikeasti! Kyllä ymmärrän, miltä tuo kaikki tuntuu, ymmärrän sen koko laveudessaan. Vaan en minä sittenkään Teitä sääli, onnittelen päin vastoin. Jos tekin olisitte ahdasmielinen byrokraatti, tuommoinen pikku sielu, joka pelkää katsoa vaaraa vasten silmiä ja luulottelee, että kun haava pinnasta saadaan tukituksi, ei mitään hätää tule, — niin, jos olisitte liitossa niiden kanssa, jotka panevat sieluja kahleisiin, uskoen sillä tekevänsä hyvän ja otollisen työn — silloin todella Teitä säälisin ja surkuttelisin. Ja ihmettelisin, että Teidän kaltaisenne henki niin saattaisi alentua. — Sanotte, että häpeä on ainoa tunne, joka Teitä nyt valtaa. Min, jos häpeätte ihmisten kurjuutta, omien kansalaistenne tyhmyyttä ja halpamielisyyttä, olen minä mukana. Mutta ei siitäkään sentään huoli epätoivoon joutua." —

Vielä on tähän otettava Kaarlon toinen kirje Kovan onnen lasten haaksirikosta. Se on monessa kohden mieltäkiinnittävä, se valaisee asiaa ja kuvaa samalla kirjoittajaa itseään; kirjoitettu se lienee vasta joulunaikana, sillä Minna Canthin vastaus on vuoden viimeiseltä päivältä. "Hyvä ystävä! Vasta eilen oli minulla niin paljon rohkeutta, että uskalsin lukea Kovan onnen lapsia. En ole voinut tehdä sitä ennen, saamatta koko olentoani suunniltaan ja sen perästä vaipumatta tuohon tylsään epätoivoon, johon aina joudumme kun taistelemme välttämättömyyden kanssa. Vaan en nytkään käsitä paremmin kuin silloinkaan, kuinka ja miksi kaikki on käynyt niinkuin se todella kävi. Totta on — ei puuttunut varottavia enteitä. Yleisö on nyt yhtä sokeasti suuttunut tendenssikirjallisuuteen kuin se ennen oli siihen sokeasti mieltynyt. Myöskään pippuri ja arseniikki, jotka silloin olivat välttämättömiä aineksia jokaisessa ruoassa, eivät enää maita. Zola kuvailee nuoren neidon hurskaita unelmia ja Ibsen selittää 'det omöjliga möjligt' [mahdottoman mahdolliseksi]. Ne seuraavat yleisöä hallitsevaa virtausta. Että Kovan onnen lapsia sentähden loukkaisi suurta yleisöä, ei ollut odottamatonta. Mutta minä ajattelin — onhan vielä olemassa pieni sivistystä ja kirjallisuutta rakastava parvi, joka tietää erottaa sattumat todellisuudesta, sisällön kuoresta, runoelman muotikirjallisuudesta. Parvi, jota ei peljästytetä tuommoisilla sanoilla kuin 'reaktsionääri', 'pietisti', 'sosialisti', 'ateisti', parvi joka kammoo humbugia, joskin se pukeutuu kuinka vapaamieliseen, kristillissiveelliseen, kansanystävälliseen muotoon tahansa. Se parvi ihaili ennen Työmiehen vaimoa runoelmana ja tuomitsi sen aatedraamana humbugiksi. Odotin nyt: tuo parvi tuomitsee kai samoin Kovan onnen lapsia humbugiksi aatedraamana, mutta ihailee sitä runoelmana. Kuinka erehdyin! Kuinka erehdyin! Ei kukaan huomannut semmoisia mestarin tavalla piirrettyjä henkilöitä kuin Antti, Matlena ja Silja ovat, ei kukaan kiittänyt onneamme, että suomalainen kirjailija voi luoda jotain semmoista kuin koko ensimäinen näytös ja suurin osa kolmatta näytöstä. Ei! näyttää siltä kuin ei koko näytelmässä olisi ollut muuta kuin Villen kuolema ja Topra-Heikki."

"Villen kuoleman suhteen on minulla paha omatunto. Näin jo harjotuksissa kuinka vastenmielisen vaikutuksen se teki. Mutta pelkuruus esti minua pyytämästä muutoksia. Luulin huomaavani kirjeissänne kyllästymistä minun alinomaisiin muutosehdotuksiini, pelkäsin Teidän ymmärtävän minua väärin. Topra-Heikin suhteen taas ou omatuntoni puhdas. Siitä sanoin jo kesällä ajatukseni, vaikka Te ette voinut — ymmärrän kyllä miksi — ottaa sitä lukuun. Te tarvitsette aina malleja; jos ette saa niitä elämästä, niin otatte Te ne kirjoista (ja valitettavasti usein huonoista). Topra-Heikkiä varten ei elämänkokemuksenne antanut Teille mitään ohjetta, ei siis kummaa jos hän on tullut niin ontoksi ja valheelliseksi kuin hän on. Mutta kyllä se on kumma, että teos tuomitaan mestattavaksi yhden heikon kohdan tähden. Vanha Thorild jo tiesi että runoja tehdään ansioittensa eikä virheittensä tähden. Topra-Heikki ei ole ontompi kuin esim. Pater Hieronymus tai Daniel Hjort; mutta ei kukaan sentähden tuomitse Daniel Hjortia tai Reginaa huonoksi draamaksi. Ja jos sitte voisi olla niin varma siitä että Topran luonteen psykolooginen valheellisuus on pääperustuksena yleisön ankaralle tuomiolle. Mutta pahoin pelkään, pahoin pelkään, että aivan päin vastoin se hiukkanen todellisuutta, joka siinä on, se se on joka useimpia suututtaa."

"Moni on sanonut Leinon syyksi, että Kovan onnen lapsia sai semmoisen kohtalon. Minun täytyy kuitenkin puolustaa Leinoa. Hän ei näytellyt hyvin, se on totta. Mutta hän näytteli osansa juuri sillä tavalla ja siinä tunnelmassa, missä se on kirjoitettu. Roolin olisi voinut esittää paremmin; itse luonteeseen etevämpikään edustaja ei olisi voinut tehdä suuria muutoksia. Muuten esitettiin näytelmänne tyydyttävästi. Rautio oli verraton Antti, rva Rautio, Weckman, Böök ja Stenbäck hyviä Siljoja, Mikkoja, Kunnaria ja Ottoja. [Nti] Salenius oli moitteeton; samoin [nti] Finne, Falck, Lattu, Varala ja Pesonen. Sala oli epäselvä, mutta oliko se hänen syynsä? Jumalisuutensa on kuvattu niin räikeillä väreillä, että piirteet hukkuvat väritykseen. Antin tupa oli erittäin onnistunut. Tulipalon valo oli liian jyrkkä eikä ollut tilaisuutta toisena kertana korjata erehdystä."

"Muuten on kummallista nähdä, mihin lamaannustilaan olemme joutuneet tätä nykyä — ainakin ulkonaisesti. Kirjeessänne tuomitsette sitä hyvin ankarasti. En voi olla ihan samaa mieltä. Itse olette nähnyt mihin surkeihin johtopäätöksiin tullaan, kun kaikkia tarkastellaan ainoastaan kiihottuneen puoluevimman lasisilmillä. Aika on käsissä, että valtiolliset ja yhteiskunnalliset riidat saavat taas hiukan väistyä ja ihmiset oppivat kiinnittämään huomionsa muuhunkin kuin sanomalehtikiistoihin. Nyt olemme tulleet pois kaikesta kritiikistä; totuus uhrataan hyvän tarkotuksen alttarille ja kauneus saa istua ääneti, kun tendenssi pauhaa; tieteellinen aisti on melkein tykkänään hukkunut pedagogiseen dressyyriin ja kurjamaiseen utilitarismiin. Tiedän kyllä että vastustelette tätä. Mutta se surkea konkurssitila, johon olemme joutuneet henkisellä alalla, herättää kai Teissäkin miettimistä. Toivon puolestani, että tämä lamaannustila on tointumista kuumeen perästä, eikä mikään kuolon enne, niinkuin ennustatte. Hermot ovat liian paljon saaneet pauhata, sallittakoon nyt vähän sananvuoroa järjellekin. Sentähden on niin virkistävää lukea näitä uusia teoksia 'syvistä riveistä'. Erittäin Alkiosta toivon paljon. Hänellä on sekä kertojakykyä että psykoloogista voimaa. Ja hän on raitis, ja sitä juuri tarvitaan, ellemme tahdo henkisesti kuolla anemiaan (verenpuutteeseen). Hän on myöskin vapaa Päivärinnan siirappimaisuudesta, suuri ansio sekin, eikä sentähden ole joutunut kuivuuteen, niinkuin valitettavasti Juhani Aho viime aikoina. Oletteko Alkion Eevan lukenut, sitä kiitokseni etupäässä tarkottaa."

"Teatterista en voi juuri mitään hauskaa kertoa. Isku, jonka saimme kun Kovan onnen lapset murhattiin, on painanut kaikki niin alas, ettei oikea työhalu eikä luomisinto vielä ole palannut. Tarkotuksettomat pikkuriidat todistavat sisäistä tyytymättömyyttä." Lopuksi Bergbom tarjoutuu tulemaan teatterin kanssa Kuopioon näytäntökauden lopulla, jos kuopiolaiset tahtovat.

Vastauksessaan Minna Canth sanoo tietoa teatterin tulosta "ilosanomaksi" hänelle ja kaikille, joille hän on sen kertonut. "Unohtakaa, Tohtori, pois koko 'Kovan onnen lapsi'." Itse hän on kirjaansa (s.o. painettuun draamaan) "erinomaisesti tyytyväinen" ja Topra-Heikki on hänestä "parhain, luonnollisin ja todellisin henkilö, kappaleen hermo ja ydin". Hänkin on ihastunut kirjallisiin ilmiöihin "syvistä riveistä", oikein "hurmaantunut Korpelan Tapanista". "Nautin, itkin, nauroin sen ääressä. Siinä hehkuu vastaan tosirunoilijan henki — runoilijan, joka suoraa päätä polveutuu Kalevalan ja Kantelettaren laulajista." Ja kirjoittaja päättää lämpimillä uuden vuoden toivotuksilla.

Näin näytti isku menneen ohi jättämättä kirvelevää haavaa Minnaan. Sekä vanhoja että nuoria vastaan hän oli ennen pauhannut paljon kiihkeämmin, eikä hän sanallakaan moittinut Bergbomia, vaan päin vastoin ylisti häntä. Ja kuitenkin hän ajan tullen oli syyttävä juuri Bergbomia ja teatteria Kovan onnen lasten kohtalosta!

Kirjeessään Minna Canthille Bergbom mainitsee teatterissa tapahtuneen "tarkotuksettomia pikkuriitoja", jotka "todistavat sisällistä tyytymättömyyttä". Sanat viittaavat rettelöihin johtajan ja näyttelijäin välillä, jotka laadultaan kuuluivat siihen osaan teatterin elämää, joka, niinkuin ennen olemme lausuneet (II, s. 134), ei ansaitse historioitsijan huomiota. Että me kumminkin tällä kertaa hetken viivähdämme niissä, johtuu siitä että meillä on Bergbomin kädestä lähtenyt asiakirja, joka on suoraan sanoen klassilliseksi arvosteltava, siinä kun verrattoman ivallisesti luetellaan ne tyytymättömyyden syyt, jotka eivät ainoastaan syksyllä 1888 ilmaantuneet Suomalaisessa teatterissa, vaan ylipäätään milloin enemmän milloin vähemmän ärtyneen kroonillisen taudin tavoin jäytävät jokaisen näyttämöllisen yhdyskunnan perustuksia ja estävät sitä kohoamasta ihannevaltion kannalle. Asiakirja kuuluu näin:

koska Suomalaisen teatterin jäsenet, ja erittäinkin sen naiset, aina pakotetaan käymään ryysyissä;

koska Suomalaisen teatterin jäsenten mielestä palkat ovat niin väärin jaetut, että ne, jotka yritystä kannattavat, saavat huonoja palkkoja, ja päin vastoin ne, jotka ovat verraten toimettomia, nostavat suuria;

koska Suomalaisen teatterin jäsenet ovat rasitetut liikanaisella ja vieläpä tarpeettomalla työllä;

koska Suomalaisen teatterin jäsenille toiselta puolen ei anneta hyödyllistä työtä;

koska roolit aina jaetaan niin kelvottomasti, että suurin osa näyttelijöitä aina saa sopimattomia rooleja;

koska teatterin jäsenet katsovat oikeudekseen jättää työnsä milloin tahtovat;

koska yksin puhtaaksikirjoitus on niin huonosti toimitettu, että johtajaa on ankarasti läksytettävä, kun hän päättää siitä mielensä mukaan;

koska ylipäätään tyytymättömyys on niin suuri ja yleinen, että jäsenet katsovat välttämättömäksi joka tilassa sitä osottaa;

että Suomalaisen teatterin jäsenet kokoontuvat ja päättävät itse, kuinka teatterin asiat ovat hoidettavat niin: että tulee parempi järjestys; että tulee parempi kuri; että jäsenet saavat kelvollisia vaatteita; että oikeus vallitsee palkkoihin nähden; että työ vähennetään; että jokainen saa semmoista työtä, joka häntä huvittaa; että roolit jaetaan niin että kaikki ovat tyytyväisiä; että semmoisia näytelmiä otetaan, jotka vetävät yleisöä; että etc. etc. etc. teatterin tulevaisuus nojaa tukevampiin pylväisiin kuin nykyiset.

Vaikka Bergbom ei olisi ollut se nerokas teatterinjohtaja mikä hän todellisuudessa oli, jollei hän olisi osannut ylevämmyydellään kestää sellaisia syytöksiä kuin hän kirjoituksessaan luettelee, emme kumminkaan luule että hän näinä aikoina oli niistä kärsimättä. Ollen ruumiillisesti heikko — taudin jälkeen Turussa — ja mieleltään katkeroittunut — Kovan onnen lasten onnettomuuden tähden — hän epäilemättä tuskalla havaitsi, että teatterissa oli hyvin vähän jälellä sitä yhteistyön iloa ja innostusta, joka muinoin oli saanut sen jäsenet tyytymään paljon vaatimattomampiin, paljon puutteellisempiin oloihin. Jopa hän eräästä kirjeestä päättäen (joka luetaan seuraavan luvun alussa) viettyi mielenpurkauksiin, joita hän jälestäpäin katui. Mitä itse asiaan tulee, yksityiseen taikka yleisempään tyytymättömyyteen teatterin pikku yhteiskunnassa, niin hän tiesi että säännöt merkitsevät vähän, milloin henki puuttuu. Samoin kuin yksityisessä ihmisessä, eritoten taiteilijassa, työhalu ja luomisinto vaihtelee, samoin se vaihtelee koko teatteriseurueissa. Kun ne näyttävät kadonneen, ei ole muuta neuvoa kuin siitä huolimatta ponnistaa eteenpäin — toivossa että tunnelma muuttuu ja innostus palaa ja elämän "ryysyt" unohtuvat. Mikäli olemme kuulleet, Bergbom juuri julkilausumalla tämän ja viittaamalla taiteeseen yhteisen harrastuksen ainoana päämääränä teki lopun kirjeenvaihdosta, josta yllä luettava asiakirja on yksi näyte. Ja todella kävikin niin että mielet vähitellen tyyntyivät, ja Bergbom sai vielä monesti teatteriväkensä innostumaan yhteistyöhön, joka tuotti suomalaiselle näyttämölle entisten vertaisia ja suurempiakin voittoja.

Palaamme teatterin toimeen. Helsingissä uusi Tohtori Klaus meni 16/11:sta alkaen viisi kertaa. Nimiosa oli Leinolla; erikoisempaa huomiota herätti vain rva Rautio paroonittarena ja Lindfors tohtorin kuskina, Lubowskina. — Kun Minna Canthin kappaleeseen uhrattu työ oli mennyt hukkaan, täytyi teatterin ponnistaa voimiaan saadakseen muuta uutta ja semmoisena esitettiin 27/11 v:lta 1880 tunnettu, uudestaan harjotettu Björnsonin Maria Stuart Skotlannissa. Päätehtävä oli nyt Ida Aalbergilla ja nosti hän sen etevimpien rooliensa riviin, niin puhdasta ja jaloa taidetta oli esitys.

Taiteilijatar osasi erinomaisesti "yhdistää kuningattaren ylevyyteen lumoavan, oikullisen naisellisuuden, suoden jälkimäiselle juuri sen verran ylipainoa kuin tarpeellista oli, osottaaksensa että se oli perussyy hänen onnettomuuteensa". Yksityisistä kohtauksista herätti erityistä huomiota muun muassa se, missä kuningatar kohtaa ankaran uskonpuhdistajan Knoxin. "Maria tuntee, että Knox ei välitä naisen ihanuudesta eikä viehätyksestä, ja asettaa hän sentähden kaikki mitä hänessä on ylevää ihmisyyttä ja hienompaa sivistystä taipumatonta uskonkiihkoa vastaan. Joka sana saa omituisen sydämestä käyvän värityksen ja kasvot ja kädet ja koko ruumis puhuu mitä kieli lausuu; katsojan järki ja sydän ovat hänen puolellaan." Ahlberg (Darnley) esitti oikein Marian puolison poikamaisuuden ja heikkouden, joten kuningattaren ylenkatse häntä kohtaan tuli ymmärrettäväksi; Lindfors näytteli luontehikkaasti vanhaa Ruthweniä; mutta Leinon Bothwell, joskin johdonmukainen, oli liian raakamainen että Marian turvautuminen häneen olisi ollut uskottava. Nti Borgin William Taylor miellytti teeskentelemättömyydellään ja Lethingtonin jaarlina esiintyi ensi kerran Kaarle Halme .[98]

Valitettavasti nti Aalberg sairastui kahden ensimäisen näytännön jälkeen, ja vasta parin viikon väliajan päästä joulukuulla näytelmä meni vielä neljä kertaa, siis kaikkiaan 6. Näytäntöjen lukua ei kuitenkaan saa pitää menestyksen merkkinä, sillä huolimatta kappaleen ja esityksen taiteellisesta arvosta olivat huoneet huonoja. Kun Kaarlo kirjeessään Minna Canthille valittaa lamaannustilaa, niin vaikutti luultavasti hänen alakuloiseen arvosteluunsa myöskin yleisön kylmäkiskoisuus teatteria kohtaan, vaikka hän ei sanallakaan viittaa siihen. Arvostelija[99] Valvojassa huudahtaa: "hyvä, jos teatterissamme on elinvoimaa kestää nykyistä routa-aikaa!"

Sillä ajalla, jolloin Björnsonin kappaleen täytyi levätä, annettiin muun muassa 5/12 Tietäjä. Erkko oli silloin Helsingissä ja näki teoksensa näyttämöllä. Lopussa huudettiin ensin tekijä ja sitten johtajakin esiin. — Samalta väliajalta on mainittavana kaksi uutta pikku kappaletta, molemmat ensi kerran esitetyt 7/12. Tuokon suomentama Erik Böghin sommittelema "Laulusarja italialaisia säveliä, Sorrentossa ", jossa kaikki seurueen laulukyvyt esiintyivät, ja E. Labichen Tuittupää (Un monsieur qui prend la mouche), jonka pääosaa Lindfors esitti con amore, tavotellen näkemiään parisilaisia esikuvia.

Uudenvuodenpäivänä annettiin tavan mukaan Nummisuutarit ja Topeliuksen päivänä Regina. Muutoin todisti jo tammikuun ohjelmisto, että teatteri teki sitä enemmän työtä mitä jäykemmältä yleisö näytti. Ensiksi tuli yksi uusinto, sitte kaksi huomattavaa uutuutta. Uusinto oli vanha Sirkka, 9/1, joka otettiin sentähden, että Olga Finne saisi esiintyä tuossa nuorten näyttelijättärien mielitehtävässä, ja hän suoriutuikin siitä "suurella kunnialla". "Nti Finnen Sirkassa tulivat sydämen hyvyys ja viattomuuden sulous tärkeimmiksi piirteiksi, ja vaikka koko osa toimitettiin luontevasti, niin oli hän paras ja viehättävin niissä kohtauksissa, joissa heltynyt sydän saapi puhua." Kappale meni kaikkiaan kuusi kertaa, joka osottaa kuinka suosiollinen yleisö oli näyttelijätärtä kohtaan, jossa teatterille oli kehittynyt oivallinen kyky sekä huvi- että vakavata näytelmää varten; traagillisiin rooleihin hän toki oli vartaloltaan liian pieni, jota paitse hänen tunteenpurkauksensa eivät olleet riittävän voimakkaita: hän liikutti vaan eikä tärisyttänyt katsojaa. — Ensimäinen uusista kappaleista oli Tuokon suomentama Calderonin Zalamean tuomari , jonka ensi-ilta oli 23/1. Tuskin mikään paremmin todistaa, kuinka yleisö tähän aikaan saattoi olla kylmäkiskoinen, kuin se tosiasia, että tämä mestaridraama, joka on niin jännittävä ja, huolimatta vanhuudestaan, sekä aatteelliselta kannaltaan että luonnekuvaukseltaan niin uudenaikaisestikin pätevä ja todellinen, ei mennyt muuta kuin neljä kertaa harvoille huoneille. Ja kumminkin oli esitys hyvä. Leino oli oivallinen Crespo ja esim. tuomitessaan tyttärensä häpäisijää mahtavampi kuin harvoin ennen; Weckman oli Juanina tulinen etelämainen nuorukainen, Falck odottamattoman hyvä Don Lope j.n.e. Vaikkei yleisön suosio "kruunannut" yritystä, on Zalamean tuomarin esittäminen luettava näyttämömme kunniaksi. — Toinen premiääri tuli 30/1, jolloin ensi kerran näyteltiin Salan suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Erotaan pois (Divorçons). Ja tästä se tuli näytäntökauden suuri succés! Onko pelkkänä sattumana pidettävä, että tämä kappale, joka niin ihastutti vähän ennen Kovan onnen lapsista säikähtänyttä ja Zalamean tuomariakin karttanutta yleisöä, oli jonkunmoinen Nooran vastakohta? Ranskalaisessakin näytelmässä kuvataan nukentapaista rouvaa, joka on saanut päähänsä erota miehestään, mutta kun tämä on myöntyvinään, niin vaimo pian huomaa erehtyneensä: hän rakastaakin miestään eikä voi sietää orpanaansa, jolle muka oli tahtonut mennä. Pääasiassa oli menestyksestä kuitenkin näyttelemistä kiittäminen.

Käsittäen Cyprienne-rouvan suureksi ingénue-osaksi, Ida Aalberg loi hänestä mitä viehättävimmän olennon. "Vaikea on sanoin kuvata naivista totisuutta, vallatonta iloisuutta ja todellista tunteellisuutta, sekä näiden pääsäveleiden välillä väikkyviä puolisäveleitä, joita näyttelijätär toi esiin vaihtelevan osansa eri kohdissa. Vilkkauteen nähden hän oli kyllä ranskalainen, mutta itse luonteen tulkitsemisessa oli, niinkuin muuten jo toinen kielikin tekee luonnolliseksi, pohjoismainen väritys." — — Toinen pääosa oli Lindforsilla, joka näytti erittäin onnistuneesti aviomiestä. Hän kuvasi maltillisesti ja luonnollisesti järkevän miehen asemaa tuommoisen rouvanuken rinnalla. — "Voimme sanoa, että Lindfors tämän roolin kautta on astunut askeleen eteenpäin, joka ilahduttaa jokaista teatterin todellista ystävää", päättää arvostelija. Varsin tyydyttäviä olivat muutkin: Weckman — Adhemar, Vallenius — de Clavignac, rva Rautio — rva de Brionne, nti Salenius — Josépha, Rautio — Bastien ja Pesonen — ravintolan vahtimestari. — "Liiottelematta voinee sanoa, että teatterimme nyt ensi kerran täydelleen onnistui suuren ranskalaisen 'konversatsionikappaleen' esittämisessä".[100]

"Erotaan pois" meni 9 kertaa ja uudistettiin useasti myöhemmin. Tämän huvinäytelmän aikana sattui Runebergin päivä. Ohjelma käsitti: Kuningas Fjalar kymmenessä johtajan sommittelemassa vaikuttavassa kuvaelmassa, Runebergin runoelmia laulettuina ja lausuttuina (taiteellisin numero oli Torpantyttö, Ida Aalbergin lausumana) sekä "Vaasan poikia" s.o. Conrad Greven säveltämä laulukappale, muutettuna ja uudistettuna.

Tähän pistämme jälleen oloja kuvaavan otteen Emilien kirjeestä Betty
Elfvingille (8/2):

— "Meidän on käynyt ylös ja alas niin toisessa kuin toisessa suhteessa. Kaarlo sanoo vasta uutena vuotena tuntevansa itsensä vapaaksi syksytaudistaan. Vaikeat katarrit y.m. ovat kuitenkin vaivanneet häntä nyt jälestäpäin, mutta reumatismistaan hän ei ole paljo kärsinyt. Minä olen ollut vanha ja väsynyt koko vuoden; en tahdo enää jaksaa niinkuin ennen. — Teatterissa on tätä nykyä jotenkin rauhallista. Tammikuu oli huono, lukuunottamatta Regina-näytännöitä, mutta Erotaan pois on onnistunut hyvin ja jo tuottanut kolme hyvää huonetta, huolimatta siitä kovasta suoneniskusta, jonka kaikkien kukkarot kärsi Parisin näyttelyä varten toimeenpannun tilaisuuden kautta [arpajaiset ja naamiaiset 2/2], tänäänkin näyttää tulevan oikein hyvä huone. Pääsyy Erotaan pois-kappaleen suureen menestykseen on Ida Aalberg, joka on aivan loistava Cyprienne; Lindforskin on hyvä, mutta kumminkaan ei niinkuin Ida. Kyllä hän on draamallinen taiteilija kaikkein korkeinta luokkaa, ja jos hän olisi jonkun suuren kulttuurikansan lapsi, niin olisi hän maailmanmainio. — Parin kolmen viikon päästä saamme Ibsenin Meren tyttären valmiiksi ja sitte ryhdymme vakavasti Numersin uuteen kappaleeseen, Tuukkalan tappelu, joka ei ole niin hyvä kuin Eerikki Puke." —

Seuraava ohjelmistolle uusi kappale oli Hilda Aspin suomentama Ibsenin Meren tytär (Fruen fra Havet) 22/2. Siinä taas jonkunmoinen vastakohta juuri puheena olleelle ranskalaiselle huvinäytelmälle! Ibsenin puoleksi realistisessa, puoleksi vertauskuvallisessa draamassa käsitellään näet myös aviokysymystä ja enemmän kuin yksi kohta muistuttaa Nooraa. Kuitenkin vaimo tässä jää miehensä luokse, kun tämä oli myöntänyt hänelle "vapauden" seurata outoa, nimetöntä merimiestä taikka jäädä.

Voimallisella taiteellaan rva Aalberg-Kivekäs loi näkyviin Ellidan sieluntuskat ja ulkonaisestikin hohtavan siniharmaan-kalanvärisen puvun ja tuulenalaista vettä muistuttavan vaihtelevan mielensä kautta hän teki havainnolliseksi haaveksivan, merta (s.o. vapautta) ikävöivän rouvan sielunelämän; mutta mitä paremmin hän tässä onnistui, sitä vähemmän luotettavalta tuntui se äkkinäinen sovinto ja rauha, johon näytelmä päättyy. Sangen hyvin esitettiin muutkin osat. Sala oli aviomies, Wangel, ja hän oli erittäin huomattava toisen näytöksen suuressa kohtauksessa, jossa hän kokonaan antautuen tehtäväänsä niin elävästi säesti Ellidan mestarillisesti suoritettua kertomusta, että tämä paikka tuli näytelmän loistokohdaksi. Ahlberg sopi hyvin Arnholmiksi, rva Rautio Boletteksi, nti Finne Hiideksi. Weckmanin Lyngstrand oli erittäin ansiokas: "ruumiin hervottomuus, rykiminen, hiljainen väsyttävä puhe, iloton hymy olivat luonnosta otettuja piirteitä, joilla hän todellisesti kuvasi nuorukaista, joka oli saanut vamman rintaansa". Niinikään ansaitsi Lindfors kiitosta Ballestadista, ja samoin Leino, "joka amerikkalaisena merimiehenä mahtavan ryhtinsä ja kesyttömän luontonsa kautta antoi oudolle miehelle juuri sen vieraan, lumoavan värityksen, jota runoilija on tarkottanut". — Näyttämöllepano oli soma ja näytelmälle sopiva. Nähtiinhän siinä, kuinka perhe asui vuonon pohjassa, etäällä vapaasta merestä.[101]

Kiitos etevän esittämisen tämä näytelmä miellytti yleisöä enemmän kuin useat muut uudet kappaleet: se meni kuusi kertaa, yhden kerran useammin kuin sitä seuraava kotimainen uutuus G. von Numersin Tuukkalan tappelu , "kaksi-osainen näytelmä 7:ssä kuvaelmassa", jonka ensi-ilta oli 15/3.

Kesällä 1886 löydettiin Tuukkalan muinaissuomalainen kalmisto Mikkelin seuduilla ja sanomalehdissä kerrottiin valtioarkeoloogin tavanneen siitä monta kymmentä hautaa ja vainajien luiden ohelta keränneen pronssikoristuksia, rauta-aseita y.m. esineitä, niiltä ajoilta, jolloin kristinusko tuotiin maahan. Kaikesta päättäen kalmisto on rauhan aikana syntynyt, mutta ensiksi oli kuitenkin julkilausuttu se arvelu, että haudatut olivat tappelussa kaatuneita. Tämä arvelu pani Numersin vilkkaan mielikuvituksen liikkeelle, ja hän sommitteli draaman, Tuukkalan tappelu, jonka nimi soi varsin historialliselta, vaikkei sillä ole mitään historiallista pohjaa. Ensi laitoksen teostaan — "Striden vid Tuukkala" — tekijä lähetti Bergbomille 7/11 1887, mainiten että se oli kirjoitettu "niin sanoakseni seisovalla jalalla nyt syksyllä". Hän lupasi samalla pari päivää myöhemmin lähettää harjottelijansa Rafael Reiniuksen tekemän suomennoksen, joka hänestä tuntui ilmehikkäämmältä ja voimakkaammalta kuin alkuteos. Millainen tämä laitos oli ja mitä muutoksia Bergbom siihen ehdotti, sitä emme tiedä; mutta tietysti hän oli osallinen tämänkin teoksen muodostamisessa näyttämökelpoiseksi, sillä kirjeistä 1888 v:n lopulta näkyy, että näytelmä silloin oli uudestaan kirjoitettu: 21/12 on kaksi näytöstä valmiina, ja koko "kurjuus" luvataan ennen vuoden loppua. Edelleen tiedämme, että Sala se oli, joka taitavasti teki lopullisen käännöksen.

Draaman mukaan oli Tuukkalan tappelu verinen kahakka karjalaisten ja hämäläisten välillä, jossa edelliset, naisryöstöä kostaakseen, polttivat hämäläisen kylän, tappoivat sen miehiset asukkaat ja ottivat naiset vangiksi. (Kalmiston vainajat olisivat siten olleet hämäläisiä, mutta todellisuudessa ne lienevät karjalaisia.) Vaikka kaikki on tuulesta temmattua, on näytelmällä kuitenkin se ansiopuoli, että päävaikuttimet, kosioimistavat ja kotoisen naisen vihamielisyys toisesta heimosta tuotua miniää kohtaan, ovat kaukaisen ajan omia sekä että kohtaukset ja luonteet ovat rohkeasti suunniteltuja. Muuten on sommittelu samaan tapaan eepillisluontoinen kuin Eerikki Pukessa ja ainoastaan kolmessa ensimäisessä kuvaelmassa havaitaan draamallista jännitystä. Olematta siis läheskään nuhteeton taideteos oli Tuukkalan tappelu kaikissa tapauksissa mieltäkiinnittävä ilmiö, joka, joskin sitä pidettiin edellistä heikompana, ei vähentänyt tekijään kohdistettuja toiveita.

Esitys oli tavan mukaan huolellinen, mutta koska näytelmä ei tarjoa merkillisiä tai kiitollisia tehtäviä, ansaitsee vain Lindfors tulla erittäin mainituksi. Hän loi näet rohkeimmin konsipeeratusta luonteesta, Hanka isännästä, "hämmästyttävän todellisen saiturivanhuksen. Koko hänen pukunsa ja asunsa oli erinomaisessa sopusoinnussa hajoamaisillaan olevan tuvan ja hänen eläimistyneen luontonsa kanssa, mutta todellisuus oli siksi liiallinen, että ainoastaan etevä näytteleminen sai sitä anteeksi antamaan — esikuvaksi se ei kelpaa", lausuu arvostelija. "Näyttämöllepano oli maalauksellinen ja enensi kappaleen vaikutusta. Paitse jo mainitusta Hangan tuvasta muistutamme hämäläistalosta rauhan aikana ja sitte poltettuna. Loppukohtauksella oli omituisen synkkä mieliala, siinä kun nähtiin talon rauniot, keskellä pihaa kasvanut puukin hiiltyneenä mukana, kaatuneiden ruumiit sikin sokin maassa ja näiden keskellä Eikka (nti Stenberg) hyräillen itkuvirttä poikavainajalleen. Pukuihin oli luonnollisesti käytetty hautalöytöjen antamia aiheita".[102]

Vähäpätöisempää uutta annettiin 31/3, nimittäin R. Kiljanderin 1-näytöksinen Pahassa pulassa , jossa Lindfors luontehikkaasti kuvasi tohvelisankari-kamreeria ja nti Stenberg hänen sotaisaa rouvaansa, sekä Alppimaja (Le Chalet), sanat E. Scriben ja sävelmät A. Adamin, jonka esittivät Lilli Kurikka (Bettly), Vallenius (Max) ja Rautio (Daniel). Huhtikuulla oli kevään viimeiset premiäärit: Othello 5/4 ja Setä Bräsig 26/4. Othellon esittämistä oli jo kauan ajateltu, vaikka yritys oli lykätty nimiroolin ja Jagon vaikeuden tähden. Nytkään ei esitystä voinut sanoa loistavaksi, joskaan ei siltä, kiitos olkoon johtajan taiteellisen ja runollisen aistin, puuttunut shakespearelaista luonnetta. Axel Ahlbergin voimat eivät täysin riittäneet Othellon vaativaan osaan. Paras hän oli lausuessaan puolustuspuhettaan neuvoston edessä ja siinä missä hän aavistaen petosta syöksyy Jagon päälle, mutta hän ei jaksanut johdonmukaisesti ja tarpeellisella vivahduttamisella kuvata intohimon kiihtymistä. Samoin oli Leinon Jago puutteellinen, luonteen raaka ja kyynillinen puoli tuli paremmin näkyviin kuin pirullinen viekkaus. Sitä vastoin rva Aalberg-Kivekäs kauniisti ja suloisesti näytteli Desdemonaa, tehden hänestä runoilijan mukaan lapsellisesti luottavaisen, hyväluontoisen olennon ja osaten ylläpitää näitä piirteitä viimeiseen saakka. Halme oli ulkonäöltään sopiva Cassio, vaikkei muuten rooliin kypsynyt, Weckman oli Rodrigo, Sala Brabantio ja nti Borg Emilia. Othello meni vaan neljä kertaa — viimeisen kerran eläkekassan hyväksi. — Setä Bräsig, josta Kaarlo puhuu kirjeissään (kts. ylemp. s. 308) teki tarkotetun vaikutuksensa. Lindfors näytteli con amore, värejä säästämättä, kunnon pehtoria. Kappale, joka sittemmin on usein uudestaan nähty näyttämöllämme, meni ensi jaksossa vain kolme kertaa, viimeisen 5/5, jonka jälkeen seurue matkusti Vaasaan.

Vaasassa annettiin toukokuulla 13 näytäntöä: ensiksi Sirkka 8/5 ja viimeiseksi Setä Bräsig, näyttelijäin opintomatkojen hyväksi 31/5. Alussa oli Bergbom mukana, mutta hän lähti pian ulkomaanmatkalle, ja niinikään Ida Aalberg, joka esiintyi neljä kertaa (Ei lempi leikin vuoksi, Noora, Othello, Erotaan pois) lähteäkseen hänkin sitte pois. Itsestään ymmärrettävää on, että teatteri oli tungokseen täynnä, kun seurueen etevin taiteilijatar näytteli. Hänen esiintyessään viimeisen kerran oli tulo suurin (674 mk). Etupäässä matkakustannukset tekivät kuitenkin, että tulot nousivat vain puoleen menojen summaa. Vaasasta hajosivat näyttelijät kolmen kuukauden kesälomalle.

Taloudellisesti päättyi tämä näytäntökausi verrattain tyydyttävästi, joskaan ei ilman erityisiä puuhia. Johtokunnan kokouksessa 13/9 oli näet sen johdosta, että kolme edellistä vuotta oli kukin tuottanut keskimäärin noin 12,000 markan tappion ja että lähinnä edelliseltä vuodelta, syystä kun ei enään arpajaisrahoja ollut olemassa tappion korvaamiseksi, noin 10,000 markkaa oli jätetty velaksi tälle näytäntövuodelle, päätetty koettaa hankkia vähintäin 15,000 markan vuotuinen takaus kolmeksi vuodeksi eteenpäin. Tämän päätöksen mukaan toimeenpantiinkin kohta takauskirjoitus, jota varten kehotuksia lähetettiin teatteria harrastaville kansalaisille koko maassa. Yritykseen ei tälläkään kertaa turhaan ryhdytty, vaan merkittiin 100 markan "osakkeita" jotenkin lähelle toivottua määrää, nimittäin niin että tilinpäätöksessä tulojen puolella mainitaan "kannattajien apurahana" 13,232 markkaa. Kiitos tämän lisän ei näytäntökauden menot enemmällä kuin Smk:lla 33:87 nousseet yli tulojen; mutta koska velka vuodelta 1887-88 tositeossa teki (ei 10,000 niinkuin johtokunta oli olettanut vaan) 17,033:23, niin oli velka tilivuoden lopussa 17,067:10. Tätä velkasummaa vastasi toki, niinkuin tilintarkastajat huomauttivat, teatterin omaisuus (puvusto, kirjasto y.m.), jonka arvo oli lähes 120,000 markkaa.

Näytäntöjen luku nousi 117:ään ja annettiin niissä: 10 kertaa Erotaan pois; 8 Farinelli, Maria Stuart Skotlannissa, Sirkka; 7 Tohtori Klaus; 6 Meren tytär; 5 Eerikki Puke, Tuukkalan tappelu, Pahassa pulassa , Othello, Sorrentossa; 4 Nummisuutarit , Telefoonissa, Tuittupää, Zalamean tuomari, Setä Bräsig; 3 Postikonttorissa, Tietäjä, Vaasan poikia, Regina von Emmeritz , Naimapuuhat, Venetian kauppias, Hardangerin harjulla, Sabinitarten ryöstö, Ei lempi leikin vuoksi, Kultaristi; 2 Kuningas Fjalar (kuvaelmia), Puutarhurin tyttäret, Reviisori, Porvari aatelismiehenä, Veljesten kesken, Alppimaja, Orleansin neitsyt, Sota rauhan aikana; 1 Kovan onnen lapsia, Saimaan rannalla, Roinilan talossa, Amalia ystävämme , Noora, Luulosairas.

XVIII.

Toukokuun alkupuolella Bergbom-sisarukset jälleen lähtivät, Kaarlo Vaasasta ja Emilie Helsingistä, yhteiselle ulkomaanmatkalle, Kööpenhaminaan ja Tukholmaan. Turusta Betty Elfving liittyi Emilien seuraan, niin että nämä kolme hyvää ystävää kerran saivat yhdessä nauttia sitä virkistävää vapaudentuntoa, jonka lyhytkin irrottuminen jokapäiväisistä puuhista ja huolista tuottaa. Mitä he kokivat Kööpenhaminassa, siitä ei ole tietoja; mutta Tukholmassa, jossa he oleskelivat toukokuun lopulta kesäkuun keskivaiheille (Kaarlo kauemminkin), heitä kiinnitti Meiningiläisten vierailu. Kuuluisa teatteriseurue antoi näet siellä kesäkuulla sarjan näytäntöjä, ja oli sinne sentähden tullut myöskin muutamia näyttelijöitämme, nimittäin hra ja rva Leino, nti Svan ja Niilo Sala. Esitetyistä kappaleista mainitaan kirjeissä m.m. Orleansin neitsyt, Venetian kauppias, Wallenstein-trilogia, Talvinen tarina ja Wilhelm Tell. Wallensteinistä Kaarlo kirjoittaa Emilielle, joka kotimatkallaan oli poikennut sukulaisiinsa Kuitiaan:

"Se pysyttäytyi jotenkin samalla asteella kuin Neitsyt. Erinomaisen onnistuneita yksityiskohtia, mutta näyttelemiseltä puuttui innostusta. Upseerien kemut ja Pappenheimiläisten ryntäys vaikuttivat mahtavasti, mutta — mutta — kun oli kysymys draaman psykoloogisesta puolesta, täytyi usein ottaa hyvä tahto teosta. Naiset (Berg, Otto-Lorenz, Lindner) hyvinkin heikkoja." —

Juhannuksen aikana Kaarlo ilmottaa aikovansa Söderteljen kylpyparantolaan. "Lienee yhdentekevä minkä paikan valitsee, kun vain oikein hoitaa itseään." Suomalaisia näyttelijöitä hän ei ollut paljon tavannut. Ne söivät Mosebackenilla ja sinne oli pitkä matka, puhumatta "inhottavasta hissistä". Päivänsä hän oli viettänyt milloin lukusalissa ja kirjastossa, milloin Eläintarhassa, jossa oli miellyttävä kävellä. — "Aikomukseni on koettaa vahvistaa hermojani. Viime talvi kävi niiden kimppuun. Vahva päätökseni on tulevaisuudessa karttaa kaikkia aiheita tuskallisiin kohtauksiin, jotka niin järisyttivät minua viime talvena. Ihanteeni on tasainen, rauhallinen, mutta leppymättömän luja käytöstapa. Pyydän ainakin pyrkiä siihen. Kun vain sinä, hyvä enkelini, tahdot auttaa minua."

Nähtävästi Kaarlo kohta juhannuksen jälkeen lähti Söderteljeen. Hänen olostaan siellä sekä muusta antavat hänen kirjeensä tietoja. Otamme joitakuita piirteitä:

(Södertelje 4/7). "Rakas sisar! Sain juurikään kirjeesi. Kiitos! — Olen iloinen että Inez Borg menee naimisiin. Kenties on se onnellisinta hänelle ja meille. Sala on paraikaa luonani. Meiningiläiset päättivät toissa päivänä. Hän on ihastunut Rosvoihin ja hyvin tyytyväinen Telliin. Ennen teatteriintuloansa hän on suomentanut Tellin ja luuli käännöksen vielä olevan olemassa." — "Täällä on jotenkin ykstoikkoista. En ole tehnyt ainoatakaan tuttavuutta [siellä oli, niin hän oli ennen kirjoittanut, enimmäkseen vain Tukholman tukkukauppiaita ja ylimyksiä, joita kohtaan hänellä ei ollut mitään sympatiiaa]. Muutoin ei ole mitään syytä oleskella itse kylpylaitoksen seutuvilla — ei musiikkia, ei ravintolaa, niin että tuskin olen nähnytkään kylpyvieraita. Olen joutunut jonkunlaiseen eristämisparannukseen, joka lienee hyvä hermoille. Kylvyt ja sairasvoimistelu hyviä. Täkäläinen lääkäri sanoi, niinkuin Torp Gausdalissa, että jollei minulla olekaan sydänvikaa, löi sydämeni kuitenkin heikosti ja oli vahvistuksen tarpeessa. Dieetti olisi välttämätön. Valitettavasti se on kallista, sillä siihen kuuluu viiniä päivällisiksi, vieläpä Rheininviiniä, joka ei ole huokeaa. Kuinpa nyt vain voisin koota voimia, niin etten antaisi hetken vaikutelmien temmata itseäni mukaansa." —

Emilie kehottaa veljeänsä ehdottomasti noudattamaan lääkärin määräyksiä, välittämättä siitä että dieetti on kalliimpaa kuin tavallinen ruoka. Yksinäisyys ei liene haitaksi, jollei tule liian ikävä olla. "On kai samoin kuin Naantaalissa?"

— "Pelastusarmeija kääntää paraikaa Söderteljen yhteiskuntaa ylösalaisin. Olen pari kertaa ollut sen kokouksissa. Vaikutus on enemmän edullinen kuin päin vastoin. Humbuugi on tosin ääretön, mutta samalla naivi. Apropos, ostin pari numeroa 'Sotahuutoa'. Siinä kerrotaan 'marsalkka' ja 'marsalkan rouva' Boothin heinäkuun alussa pitävän suurta kongressia Parisissa. Mukana olevien korkeampien upseerien joukossa mainitaan ensi sijassa prinsessa Ouohtomsky [o.s. Etholén]. Hän on siis julkisesti liittynyt liikkeeseen. Tokko järjestelmäänkin?"

"Kävin nykyisin Tukholmassa vaihtaakseni kirjoja ja nuotteja lainakirjastossa. Näin silloin Nya Pressenistä, että uusi suomalainen sanomalehti [Päivälehti!] on päätetty asia. Ainoastaan yhden asian tähden se huolestuttaa minua — pelkään, että Viktor Löfgren ei kestä sitä katkeraa ja pikkumaista polemiikkia, joka siitä seuraa. — Mutta puolueelle itselle tuottaa uusi lehti luullakseni ainoastaan selvyyttä. Jonkunlaisen hajaannuksen se tietenkin aiheuttaa, mutta se ei voi olla onnettomampi kuin nykyinen painostava tyytymättömyys salakavaline hyökkäyksineen selkään. Teatterille on se kai onneksi, sillä kyllä se seurannee sen esityksiä toisin kuin tähän saakka on tapana ollut, ja silloin pakotetaan Uusi Suometar olemaan mukana." —

"Falkmanin kuolema [9/7] liikutti minua enemmän kuin tavallisesti siksi vieraan henkilön poismeno. Hän eli kuitenkin omaa elämäänsä — eikä toisten."

Teatterin toimesta syksyllä oli päätetty, että se alotettaisiin Tampereella. Mutta aivan odottamatta Kaarlo sai Tampereelta kirjeen, jossa sanottiin ettei teatterirakennuksen laajennusta, johon siellä oli ryhdytty, saataisikaan valmiiksi sovittuun aikaan. Se pakotti hänet lähtemään Söderteljestä, ja saapui hän 7/8 kotia Helsinkiin. Tästä Emilie kirjoittaa 9/8 nti Elfvingille:

"Keskiviikko iltana Kaarlo palasi sangen tyytyväisenä matkaansa. Hänen täytyi keskeyttää kylpynsä viikkoa varhemmin kuin aiottu oli Tampereen rettelöiden tähden. Jos olisimme ennen tienneet tästä, olisimme luultavasti sopineet 3 viikon olosta syyskuulla Porissa ja 4 viikon Turussa. — Tänään aamulla täytyi Kaarlon matkustaa Tampereelle katsomaan, oliko eräs sikäläinen raittiussali mahdollinen teatteriksi. Jollei, alotamme täällä, koetamme tulla toimeen niin kauan kuin mahdollista on. — Ikävä on aina alottaa vastoinkäymisellä ja laskuvirheillä. Kaarlo sanoo varmaan uskovansa, että hän voisi tulla täysin terveeksi, jos hän vain saisi olla kokonaisen vuoden ulkona, vapaana kaikista huolista ja harmista. Se unelma ei kumminkaan koskaan toteutune."

Yksi syy, minkä tähden oli arveluttavaa alottaa Helsingissä, oli naisnäyttelijäin rivin äkkinäinen harventuminen. Ensiksikin Ida Aalberg keväällä oli kieltäytynyt enään sitoutumasta teatterin palvelukseen, jonka lisäksi Inez Borg ja Lilli Kurikka kesän kuluessa menivät naimisiin, edellinen hammaslääkäri W. Olanderin ja jälkimäinen johtaja R. Kajanuksen kanssa, ja vihdoin oli Saimi Svan joutunut kihloihin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa.

"Julmaa on", Emilie huudahtaa kirjeessään nti Elfvingille, "kuinka nuo naimiset ovat vaarallisia teatterille. Kuinpa me edes saisimme pitää Olga Finnen; minä olen aivan levoton. Saimi Svan jää vielä täksi vuodeksi, mutta tietysti hän on mukana vain puolella mielenkiinnolla, puolella sydämellä ja puolilla ajatuksilla. Kyllä nämä alituiset naimiset ovat olleet teatterin suurin vihollinen; niin pian kun tytöt ovat saaneet vähän näyttämötottumusta ja rutiinia — niin yks kaks vihille! Suomalainen teatteri on koko olemassaolonsa aikana ollut täydellinen naimistoimisto (!)" —

"Seurueen jäsenet", Emilie kirjoittaa 5/9, "ovat poikkeuksetta ihastuneita kun saavat alusta alkaen olla täällä. Ne ovatkin usein kehottaneet meitä tähän, mutta Kaarlo ja minä olemme levottomia. Saa nähdä kuinka meidän onnistuu, varsinkin kun syksy on niin kaunis. Hyvin ahkeria on meidän oltava. Nyt harjotetaan saksalaista komediaa, Kuuluisia naisia, ja Ibsenin Kansanvihaajaa, sitte tulee Lear ja muita uudistuksia ja marraskuun alussa Julius Caesar. — Missä Ida Aalberg on, sitä en tiedä. Hän lähti heinäkuun lopulla miehensä kanssa ulkomaille ja aikoi viipyä jouluun asti, vaikka hän [mies] olisi palaava jo tähän aikaan. Walterin [Runeberg] aikomus muovailla Kaarlon rintakuva meni myttyyn, kun Kaarlo oli leikkauttanut tukkansa aivan lyhyeksi ja ajattanut huulipartansa, niin että hän oli tullut aivan tuntemattomaksi (!)" — Kaarlo oli muuten virkeä. Elokuun lopulla hän oli käynyt Haminassa ystävänsä Otto Morellin luona ja viihtynyt siellä hyvin.

Näytännöt alkoivat 8/9, ja tuli — Tuukkalan tappelun, Nummisuutarien ja Murtovarkauden jälkeen — 18/9 ensimäinen uusi ohjelma: Anni Levanderin suomentama Schöntanin ja Kadelburgin huvinäytelmä Kuuluisia naisia . Kappale, joka oli otettu uutuutensa eikä arvonsa tähden (kts. ylemp. s. 309), meni vain kolme kertaa. Miellyttävin rooli oli Olga Finnen esittämä vallaton, naivi Herma. Verrattomasti merkillisempi uutuus oli Ibsenin Kansanvihaaja 25/9, ja parempi oli esityskin, syystä kun luonteet ovat todellisempia ja herättivät aivan toisenlaista harrastusta näyttelijöissä. Leino tohtori Stockmanina sai oivallisesti näkyviin tieteelleen elävän miehen lapsellisuuden ja kokemattomuuden käytännöllisessä elämässä, mutta hätäillen lausumisessaan hän jätti neron mahtipuolen varjoon. Etevin hän oli suuressa kansankokouskohtauksessa, joka näyteltiin oikein illusionia herättävästi. Ahlberg pormestarina kuvasi selvin piirtein virkamiestä tohtorin vastakohtana, osaamatta kuitenkaan kätkeytyä tyyppiin. Siihen Lindfors pystyi nyt niinkuin monesti ennenkin: hänen nahkurimestarinsa Martti Kiil oli itsenäinen ja erinomainen poroporvarisuuden esikuva. Onnistunut oli niinikään Rautio — Aslaksen, jota paitse kiitosta ansaitsivat Weckman — Billing, Falck — Horster ja tohtorin poikina esiintyvät neidit Finne ja Salenius. Mutta huolimatta tästä ja hyvästä yhteisnäyttelemisestä yleisö pysyi kylmänä. Näytelmä meni syksyn kuluessa kuusi kertaa, mutta vain kolmantena iltana paremmalle kuin puolelle huoneelle. — Jälleen siis nähtiin, että teatterin yleisö oli saanut kyllänsä realismista. Melkoista parempi oli seuraavien ohjelmien menestys, vaikka olivat uusinnoita: Kuningas Lear ja Parjauspesä. Nämäkin näyteltiin kumpikin kuusi kertaa. Learia näytteli Leino yhtä etevästi kuin kolme vuotta ennen ja samaan tapaan; sitä vastoin Lindfors osotti suuresti edistyneensä. Ontuvan, kuhmuselkäisen narrin esiintymisessä, jonka kasvoista puhui elämän kärsimys ja terävä äly, oli jotakin, niin sanoaksemme, historiallisen todellista, joka vastustamattomasti viehätti katsojaa, varsinkin kun Lindfors yhtä hyvin sanattomana kuin puhuessaan pysyi kiinni syvästi inhimillisessä roolissaan.[103] Uusia rooleissaan olivat rva Rautio (Goneril), nti Svan (Regan) ja nti Finne (Cordelia). Parjauspesä esitettiin nyt niinkuin kymmenen vuotta ennen hyvällä yhteisnäyttelemisellä. Varsinaiset pääosat, sir ja lady Teazle, olivat Lindforsilla ja rva Rautiolla.

Syyskauden tärkein näytännöllinen tapaus sattui 13/11, kun mainioin Shakespearen kolmesta roomalaistragediasta, Julius Caesar , ensi kerran näyteltiin. Valmistuksista oli kauan huhuiltu, ja odottaen jotain tavatonta yleisö jo ensi iltana täytti huoneen permannosta kattoon. Eikä odotus pettynytkään. Kuvaelma esitettiin kuvaelman perästä niin näyttämölaitoksiin kuin näyttelemiseen nähden aikakauden ja tunnelman mukaisesti järjestettynä ja tasaisesti, vaikuttavasti toimitettuna, ja jännittynyt mielenkiinto lämpeni lämpenemistään vaihtuakseen lopulta syväksi ihastukseksi ja innostukseksi, joka purkautui esiinhuutoihin ja sydämellisiin suosionosotuksiin pääosien esittäjiä, Salaa, Ahlbergia ja Leinoa, sekä johtaja Bergbomia kohtaan. Näyttämöllepanossa oli Meiningiläiset otettu esikuvaksi, mutta kuitenkin niin, että kaikki oli itsenäisesti mukailtu silmällä pitäen pienen näyttämön mahdollisuuksia. Totta on ettei Helsingissä koskaan ennen oltu historiallista näytelmää niin täyteläisesti näyttämölle järjestetty, mutta silti oli järjetöntä tuhlausta vältetty ja johtavana silmämääränä pidetty sitä, ettei mikään laiminlyönti puvuissa taikka laitoksissa häiritsisi historiallista luonnetta. Tämän ohella oli suurta painoa pantu yhteisnäyttelemiseen, sillä jos missään kappaleessa on se juuri tässä vaikutuksen pääehto. Näin olikin todella saatu draaman neljä tärkeintä kuvaelmaa erinomaisen tehokkaaksi: kohtaus Bruton puutarhassa, Caesarin murha, suuri kansankohtaus puheineen forumilla sekä yökohtaus Bruton teltassa Sardeen luona. Murhakohtaukselle pelastettiin täydelleen sen jylhä luonne eikä näyttämöllämme ole nähty vaikutukseltaan tenhosampaa kansankohtausta kuin forumilla tapahtunut — siinä oli vilkkautta taikka oikeammin mukana elämistä, nousevaa ja laskevaa intoa ja raivoa niinkuin myrskyn pauhatessa, se kun ajottain on lauhtuvinaan sitte taas sitä ankarammin kiihtyäkseen. Oli kuin Bergbomin luova taiteilijahenki hetkeksi olisi tulistuttanut avustajajoukot.[104] Loppunäytösten surunsekainen mieliala, joka niin ihmeen ihanasti sointuu viimeisten illusionien häviämisen kanssa, tuli erittäin tuntuvaksi telttakohtauksessa.

Vaikka mahtava vaikutus riippui esityksen eheydestä, ovat muutamat näyttelijät erikseen mainittavat. Sala Brutuksena osasi antaa esiintymiselleen sen ihanteiden maailmassa elävän miehen tyvenen vakavuuden, joka on sankarille omituinen. Hän erosi toisista ei ainoastaan sanojensa vaan käytöksensäkin kautta. Ahlbergkin sai melkoista tunnustusta Antoniostaan, mutta hänen käsityksensä ja näyttelemisensä oli kuitenkin ulkonaista. Leino oli verraten tyydyttävä Caesarina, hänen parrattomissa kasvoissaan ja koko ryhdissään oli siksi kaukaisluontoista, että hahmo häiritsemättä sulautui etäiseen historialliseen kokonaiskuvaan. Ansiokkaimpia oli rva Rautio Portiana. Lyhyt tehtävä suoritettiin kerrassaan moitteettomasti, joten puutarhakohtauksen loppuosa muodostui suloiseksi lepohetkeksi ankarassa näytelmässä. Vihdoin näytteli Olga Finne Luciusta niinkuin pitikin hiljaisella luonnollisuudella.

Julius Caesar meni 8 kertaa, joista viimeistä edellinen varta vasten koulunuorisolle ja viimeinen kansannäytäntönä. — Lähinnä sen jälkeen tuli Björnsonin Konkurssi, uusittuna; mutta se esitettiin vain kolme kertaa huonoille huoneille — "valitettavasti näyttää teatterin yleisö miehissä sairastavan influensaa!" huudahti eräs arvostelija.

Emilien kirjeistä Betty Elfvingille näkyy, että syksyllä ajateltiin Pietariinmenoa, vaikkei siitä mitään tullut. Kaarlo kävi sitä varten Pietarissa, jonka suomalaiset kyllä mielellään olisivat nähneet teatterin tulevan, mutta varmaa sopimusta ei tehty, pääasiassa sentähden ettei tietty tulisiko Ida Aalberg mukaan vai ei. Siitä riippui näet ohjelmisto ja huoneusto, koska vanha kauppiasklubi oli liian ahdas Reginaa, Romeota ja Juliaa y.m. varten eikä taas kannattanut ottaa isompaa ja kalliimpaa, jollei niitä näyteltäisi. — Samassa kirjeessä (7/10), josta tämä on otettu, Emilie kertoo Minna Canthin tulevan kuukaudeksi Helsinkiin ja kehottaa nti Elfvingiäkin tulemaan tehdäkseen hänen tuttavuuttaan. "Teidän pitäisi sopia erinomaisen hyvin yhteen." — Teatterista mainitaan, että Sala nyt oli ohjaaja ja "Kaarlon paras tuki". Hän oli tunnollinen ja täytti erittäin hyvin velvollisuutensa. "En voi sanoa", Emilie lisää, "kuinka tyytyväinen olen, että hän on ottanut tämän työn."

Nti Elfving tuli kuitenkin Helsinkiin vasta jouluna viipyäkseen muutamia viikkoja uudelle vuodellekin, ja oli tällä matkalla erikoinen syynsä. Ennen nimimerkillä Aura julkaistuaan historiallisen kertomuksen "Härkmannin pojat" hän oli nyt kirjoittanut suuren draaman, Sprengtportenin oppilaat , joka oli ollut Kaarlolla tarkastettavana, ja oli siihen yhteistoimin korjauksia tehtävä. Vähän ennen joulua oli Kaarlo pienessä piirissä lukenut näytelmän ääneen ja kirjoitti Emilie sen jälkeen (23/12):

"Teoksesi teki kovin hyvän vaikutuksen, kun se luettiin perjantaina. Sala lupaa suomentaa sen, mikä on sangen tärkeää, sillä hän osaa hyvin pitää silmällä kielen karakterisuutta. Tuukkalan tappelussa hän teki siinä kohden oikean suurteon. Onko loppukuvaelma jo suunnilleen valmis? Kaarlo pyytää saada luonnoksen siitä niin pian kuin mahdollista." —

Näytelmä korjattiin tekijän ollessa Helsingissä ja suomennettiin yhtä menoa, sillä Bergbomin aikomus oli kohta toimittaa se näyttämölle. Emilie ilmottaakin 25/2 kappaleen olevan kollatsionoidun ja harjotusten alkaneen sekä että toivottiin sen valmistuvan maaliskuun 19 tai 21 päiväksi. Siksi pitäisi nti Elfvingin tulla Helsinkiin, jossa asiat niin järjestettäisiin että hänen täälläolonsa pysyisi salassa — hän kun näet ei tahtonut julkisesti esiintyä tekijänä. Valitettavasti oli tämä kaikki turhaa puhetta ja puuhaa, sillä sensuuri astui väliin ja teki lopun hankkeista — tosin niin myöhään, että yritykseen oli uhrattu paljon aikaa, työtä ja kustannuksia. Ensin tuli "varma, kalpea ei ", mutta kun Kaarlo tarjoutui tekemään muutoksia, näytti asia taas mahdolliselta. Kaarlon mielestä, Emilie kirjoittaa 14/3, voitaisiin suostua pyyhkimään vähemmän tärkeitä kohtia, vaikkei semmoista, "joka antaa teokselle ydintä ja väriä". Mutta kaikki turhaa.

— "Sprengtportenista ei ole mitään sanottavaa", lausutaan kirjeessä 29/4, "sensuuri kieltää, ilmottamatta varsinaista syytä — ainoastaan verukkeita esitetään. Ensin vaadittiin 2 painettua kappaletta; monien taistelujen ja neuvottelujen jälkeen tyydyttiin 2 kirjoitettuun kappaleeseen, ja painoylihallituksen puheenjohtaja pyysi Kaarlon (!) merkitsemään reunaan kaikki paikat, jotka mahdollisesti olivat sopimattomia, jonka Kaarlo tekikin. Kun sitte molemmat käsikirjoitukset olivat maanneet 3 viikkoa painoylihallituksessa, saatiin ne vihdoin takaisin — ilman näyttelemislupaa, koska muka 'kappaleet eivät olleet aivan yhtäpitäviä!' Olisimme tietenkin voineet pakottaa heidät antamaan lähemmän selityksen, mutta meistä on viisaampaa jättää asia syksyksi, semminkin kun yleisesti katsotaan sopimattomaksi nyt esittää mitään suomalaisia itsenäisyystuumia koskevata. Myöskin kuvernööri ja poliisimestari olivat pyytäneet , ettei kappaletta nyt näytettäisi." — —

Kun nti Elfving jo ennen oli ilmottanut mieluummin näkevänsä, että kappale jäisi näyttelemättä kuin että se esitettäisiin silvottuna ja heikonnettuna, oli asia täten kielteisesti ratkaistu — ei ainoastaan syksyksi, niinkuin Emilie kuvitteli, vaan ainiaaksi.

Kerrottuamme yhdessä jaksossa tämän vastoinkäymisen, palaamme uuden vuoden alkuun. — Ensimäinen uusi kappale oli Salan suomentama George Sandin 3-näytöksinen Claudie 10/1, joka meni kolme kertaa. Sirkkaa muistuttavassa näytelmässä olivat pääroolit: nti Finnellä (Claudie), Leinolla (Remy), rva Rautiolla (Rose Legrand), Weckmanilla (Sylvain) ja Rautiolla (Denis). — Topeliuksen päivänä annettiin Regina von Emmeritz, jossa Ida Aalberg , palattuaan Firenzeen saakka ulotetulta matkaltaan, alotti kolmiviikkoisen vierailunsa. Taiteilijatar esiintyi neljä kertaa Reginana, kaksi kertaa Cypriennenä Erotaan pois kappaleessa ja neljä kertaa Thérèse Raquinina E. Zolan samannimisessä, Hanna Aspin suomentamassa draamassa, joka näyteltiin ensi kerran 29/1 ja jonka esittäminen näyttämöllämme on luettava näytäntökauden merkkitapauksiin. Huolimatta näytelmän kirjallisesta merkityksestä Bergbom tuskin olisi ilman erikoista aihetta ottanut tämän ultrarealistisen draaman esitettäväksi. Kuvataanhan siinä kahden murhaajan sieluntuskia niin kauhean räikeästi, että Kovan onnen lasten kurjuus siihen verraten oli pelkkää idylliä, ja kuitenkin oli jo jälkimäinen saanut yleisömme tasapainostaan[105]. Kappaleen ottamisen aiheuttikin se, että Ida Aalberg paraikaa tutki Thérèsen roolia näytelläkseen sitä (saksaksi) Berlinissä, Freie Bühne-yhdistyksen näytännöissä. Olihan se taiteilijattarelle paras harjotus saada edeltäkäsin täällä esiintyä samassa roolissa. — Tudeerin arvostelusta Valvojassa teemme joitakuita otteita:

Thérèse Raquin näyteltiin mallikelpoisesti. Näyttelijämme ovatkin skandinavilaisten ja kotimaisten näytelmien kautta hyvin koulutetut pitämään todellisuutta silmämääränään ja kuvaamaan sitä. Muuten Thérèse Raquin on kyllä omiaan näyttelijöitä harrastuttamaan, sillä teksti on sitä laatua, että se enimmäkseen tarjoaa heille vain ulkopiirteet, jotka heidän on itsenäisesti täyttäminen ja elähyttäminen. Kaikki näyttelijät olivatkin käsittäneet tehtävänsä erittäin hyvin, ja he saivat myöskin aikaan mitä eheimmän, elävimmän kokonaiskuvan.

Tullakseen täysin todenmukaiseksi Thérèse Raquinin rooli vaatii näyttelijältä tavattoman paljo alttiiksiantavaisuutta, ja pysyäkseen eheänä, kokonaisena se vaatii suurta intelligenssiä ja hienoa taitoa. Rva Aalberg täytti nämä vaatimukset mitä suurimmassa määrässä. Ainoastaan kolmannen näytöksen alussa — — hänessä ehkä on velttoa, hienoa grande damea enemmän kuin rooli oikeastaan sallii. Muuten oli hänen näyttelemisensä alusta loppuun todella loistavaa. Ensi näytöksessä tapahtuva jyrkkä käänne jöröstä välinpitämättömyydestä tuliseen lemmen hehkuun, kolmatta näytöstä täyttävä ääretön tuska, neljännessä näytöksessä ilmaantuva ulkonainen ja sisäinen rappeutumistila ynnä yhä kasvava kauhu, kaikki ne esitettiin semmoisella todenperäisyyden voimalla, ettei katsoja niitä ikinä unohda. — Ahlbergin Laurent oli hänen parhaita roolejaan. Hänen onnistui siinä tavallista paremmin vapautua omasta itsestään ja mukautua tehtäväänsä, niin että hänen Laurentinsa todella herätti niitä kauhun, inhon ja säälin tunteita, joita tekijä on tarkottanut. — Lindfors teki Grivet höperöstä erittäin onnistuneen tyypin; ensimäisissä näytännöissä hän höperöimisellään ehkä liiaksikin veti yleisön huomiota pois päätoiminnasta. — Rva Raquinin roolin suoritti nti Stenberg odottamattoman hyvin. Hänen näyttelemisensä oli luontevaa, teeskentelemätöntä; yhtä liikuttava kun hän oli hellänä ja surevana äitinä, yhtä kamala hän oli viimeisessä näytöksessä elävänä kuvapatsaana, joka ainoastaan silmien katseilla voipi lausua ilmi sitä ääretöntä vihaa ja sitä hurjaa kostonriemua, joista hänen sydämensä oli pakahtua; oli ikäänkuin kaikki elämä mikä halvaantuneen liikkumattomassa ruumiissa oli jäljellä, olisi kokoontunut noihin palaviin silmiin. Katselija täydelleen tajusi, etteivät Thérèse ja Laurent voineet niiden katsetta kestää. — Rooli mahtoi olla hyvin rasittava. — Näyttämön asu ja yleensä koko 'mise en scène' kuvasivat erittäin todenmukaisesti niitä oloja, joihin näytelmän toiminta perustuu.

Paitse jo mainituissa rooleissa Ida Aalberg esiintyi Runebergin päivänä, lausuen Maamme-laulun ja näytellen Lean. Se innostus, jonka hän tällä vierailulla herätti, tuli varsinkin näkyviin kun Erotaan pois 4/2 annettiin hänen hyväkseen ja kun hän 7/2 Thérèse Raquinina esiintyi viimeisen kerran.

Helmikuullakin oli kaksi premiääriä, joista edellinen, Salan suomentama A. Wilbrandtin 3-näytöksinen huvinäytelmä Maalarit (14/2), annettiin vain kaksi kertaa herättämättä mitään suosiota, mutta jälkimäinen, G. von Numersin niinikään 3-näytöksinen huvinäytelmä Kuopion takana , muodostui sitä suuremmaksi, jopa harvinaisen suureksi menestykseksi.

Kuopion takana on samoin kuin muutkin Numersin suomenkielisinä julkisuuteen tulleet näytelmät lopullisen muotonsa saanut hänen ja Bergbomin yhteistyön kautta. Ensi kerran se mainitaan Numersin kirjeessä 5/12 1888:

"Minä kyhäilen nyt pientä uudenaikaista kappaletta nykyään riidanalaisesta kysymyksestä: kuka oikeastaan on oleva herra talossa, vaimoko vai mies, ja tulen minä siihen epätoivoiseen päätökseen, että kyllä se on mies. Siis hansikka Pohjoismaiden naisille. Vaimoni mielestä on kappale — surullinen, ja hän suuttuu kun hän näkee sen. Se on muutoin komedia." — Toisen kerran tekijä puhuu siitä 9/2 1889: "Olen juuri päättänyt vetisen jäljennöksen 'Noorasta' — kolmessa näytöksessä — mutta minun herrasväkeni ovatkin ainoastaan kihlatuita! Otan kai sen mukaani [tullessani Helsinkiin]."

Nämät otteet ovat tuskin ristiriidassa sen kanssa mitä kirjan tekijä muistaa Bergbomin sanoneen, nimittäin että kappale alkuaan oli ajateltu vakavaksi nykyaikaisdraamaksi; todellisuudessa siitä sukeutui mitä hyvätuulisin huvinäytelmä, jonka pääajatus on kokonaan vastakkainen yllämainitulle. Miten siinä annetaankin letkauksia oikealle ja vasemmalle, on toki päätös se, että ohjakset ovat naisen kädessä taikka, niinkuin Numers itse lausuu edellisiä vuotta myöhemmässä kirjeessä: "nainen hallitsee kyllä ilman kuninkaallista kruunua ja ilman 'oikeuksia'".

Kun Bergbom toukokuun alussa 1889 matkusti Vaasaan siellä järjestääkseen teatterin vierailua, pysähtyi hän vuorokaudeksi Suinulaan Numersin luokse, ja silloin luultavasti Kuopion takana yhdessä uudestaan suunniteltiin. Mutta varmaankaan se ei ollut ainoa neuvottelu asiasta. Kirjeissä kappale mainitaan jälleen vasta 9/1 1890, jolloin Numers lausuu:

"Lähetän tänään rautatiepakettina kolmannen näytöksen. Lisää ja ota pois niinkuin tahdot, kun vain saat siihen pontta ('ruter'). — Kun minulle on selvinnyt, että se todella näytellään, on mielenkiintoni jälleen herännyt. Anna nyt nti Nissisen[106] alottaa kolmannen näytöksen suomentaminen ja palauta rauhallisesti tänne 1:nen ja 2:nen näytös,[107] niin että saan kirjoittaa ne uudestaan, 'kunniasanallani' saat ne takaisin korkeintaan 3:ssa päivässä." — (Kirjoittaja julkilausuu tyytyväisyytensä siitä, että Olga Finne tulee Lilliksi ja Saimi Svan nimismiehen rouvaksi.) — "Niin lähetä nyt tänne alkupuoli ja ajattele sitten päivän iskusanoja (slagord), joita ei kasva täällä metsässä".[108] — Edelleen saamme samasta kirjeestä tietää, että mainiot säkeet:

olivat pitkästä (ruotsinkielisestä) runosta, jonka tekijää Numers ei tuntenut, mutta joka oli lausuttu ja suurella suosiolla vastaanotettu eräissä häissä Ilmajoella. [Vielä myöhemmässä kirjeessä] Numers hyväksyy, että Naema ensi näytöksessä esitellään apulaisen jalkojen juuressa, että jälkimäisen nimeksi pannaan Jussilainen y.m.

Tämä kaikki todistaa teoksen olevan, niinkuin jo sanottiin, yhteistyön tulos, ja kun Numers 20/3 tunnustaa saaneensa 600 markkaa tekijäpalkkiona[109] hän samassa sanoo olevansa hämillään vastaanottaa niin paljon kappaleesta, "jossa Sinulla ja teatteriseurueella on kummallakin yhtä suuri osa kuin minulla". Tämä on vaatimattomasti ja kauniisti lausuttu Numersin puolelta, jolta alote ja alku kuitenkin oli lähtenyt ja jonka nuoruuden muistoja epäilemättä piilee pappilan elämän kuvauksessa.

Myöhemmin syntyi, niinkuin vastedes on kerrottava, erimielisyys Bergbomin ja Numersin välillä siitä, mikä osa kummallakin oli heidän kappaleissaan. Silloin Bergbom eräässä kirjeessä[110] (josta alustelma on käytettävänämme) seikkaperäisesti tekee selkoa vaikutuksestaan Kuopion takana näytelmän syntyyn:

"Olen ajatellut mikä osuus kappaleeseen minulla on, ja olen tullut seuraavaan päätökseen":

"1) Olen, niinkuin itse olet myöntänyt, kriitillisesti tarkastanut (siktat) sen. Sen johdosta kappale on tullut oleellisesti toisenlaiseksi molempien pääroolien muuttamisen kautta. Läpikäyvien korjausten, lievennysten, pikku muutosten, pyyhkimisten kautta Apulainen on raa'asta, idioottimaisesta karrikatyyristä muutettu jotakuinkin inhimilliseksi olennoksi, ja Lilli suurisuisesta, äkäisestä, liehakoitsevasta 'buffetshikasta' tullut — siksi mikä hän on. Rovastia, ruustinnaa, Naemia tämä kriitillinen työ ei ole koskenut."

"2) Sen ohella olen suoranaisesti antanut joukon motiiveja kappaleeseen. Minä ehdotin esim. kolmet rouvat. Jopa luonnostelin heidät. Mitä ruustinnaan [! lue: pastorin rouvaan] ja nimismiehenrouvaan tulee, noudatit luonnostani, kauppamiehen rouva on kokonaan sinun omasi. Edelleen on Jussilaisen esitelmä-aate minun. Minä ehdotin, yksityiskohdittain koko esitelmäkohtauksen ja kohtauksen Lillin ja apulaisen välillä kolmannessa näytöksessä. Ylipäätään minä annoin kolmanteen näytökseen, jota ei ollut olemassakaan, ensiksi kohtaus kohtaukselta ehdotuksen, jota harvoilla muutoksilla (keskellä) noudatitkin."

"3) Mutta sitä paitse olen suoraan kirjoittanut useita kohtia. Ne kuuluvat kuitenkin minulle eri määrässä. Muutamissa paikoin toimitin uudestaan mitä sinä olit ennen kirjoittanut, toisissa lisäsin kaikki omasta päästäni. Olen punaisella lyijykynällä merkinnyt kappaleeseen mitä on suorastaan minun kirjoittamaani. Tiedän mitkä paikat ne on, sillä ne ovat erikseen liisteroidut kuiskaajakappaleeseen taikka kokonaan liitetyt siihen."

Kuopion takana meni ensi kerran 28/2 ja oli se teatterin onnistuneimpia premiäärejä, sillä se laski perustuksen kestävälle suosiolle kappaletta kohtaan. Numers huudettiin tietysti useat kerrat esiin. Huone ei ollut aivan täysi (791 mk), sillä yleisömme on aina hiukan epäilevällä kannalla uusia ohjelmia kohtaan, mutta jo seuraavana iltana oli huone täynnä (1,157 mk) ja näyteltynä kaikkiaan 9 kertaa (useamminkin se olisi mennyt, jollei näytännöt olisi päättyneet huhtikuun alussa) tuotti se 8,364 mk eli keskimäärin 930 illalta.

Näytteleminenkin oli mitä parhainta. "Rovastista (Pesonen) ja ruustinnasta (nti Stenberg) alkaen palvelustyttöön asti kaikki roolit näyteltiin hyvin." Erityisesti kiitettiin Olga Finneä Lillinä. Hän on erinomaisesti käsittänyt kuvattavan luonteen; tuo "moderni" neitonen, joka Helsingistä tullen, 'uusilla aatteillaan', somilla vaatteillaan, varmalla, vapaalla — jopa vallattomallakin — käytöksellään panee pappilan asukkaat ja naapurit ymmälle, oli kauttaaltaan uuden ajan älykäs ja reipas lapsi. — Entäs nuo naapurit sitten! Kuinka todenmukaisia, kuinka ihka eläviä, kuinka mainion koomillisia he olivat! Niin tarkkaan havaittuja ja niin luontevasti näyteltyjä tyyppejä oman maan elämästä, kuin nimismiehen rouva (Saimi Svan) ja pastorin rouva (Naemi Stenbäck) on harvoin saatu nähdä näyttämöllä. Suurimman kiitoksen ansaitsi kuitenkin Sala apulaisena. Rooli on sitä laatua, että se miltei houkuttelee näyttelijää laatimaan narrillista irvikuvaa. Mutta Sala ei siihen hairahtunut. Hän näytteli apulaispappia erittäin hienosti, ilman vähintäkään liiottelua. Siten hän saikin aikaan mitä täydellisimmän illusioonin; katselija ei hetkeäkään epäillyt kuvauksen todenperäisyyttä. Ja sen kautta roolin koomillinen vaikutus vaan lisääntyi. Salan apulaispappi oli kaikin puolin etevä taideteos.[111]

Tähän on vain lisättävä että samoin kuin koko näytelmä sen esityskin suomalaisella näyttämöllä oli erinäisen rakastettavan huumorin leimaama, niin ettei ivaan eikä nauruun ollut mitään katkeraa sekottunut. Se se juuri oli, joka teki että näytelmä, samalla kertaa koskien sydäntä kuin nauruhermoja, jätti katsojaan niin herttaisen vaikutelman. Kun kappale sittemmin esitettiin muualla ruotsiksi käännettynä ja m.m. Jussilainen mongersi huonoa ruotsia, katosi siitä melkoisessa määrässä runollisuus, ja koko vaikutus tuli karkeammaksi, alhaisemmaksi. — Syystä kun Sprengtportenin oppilaat kiellettiin, ei maaliskuulla ilmaantunut muuta uutta kuin Anni Levanderin suomentama Molièren Sievistelevät hupsut 12/3. Näytäntö annettiin Lindforsin hyväksi, ja teki hänen Mascarillensa mainion ilveilyn ohjelman loistokohdaksi. — Kolme päivää tämän näytännön jälkeen lauantaina 15/3 oli suuret arpajaiset ynnä naamiohuvit eläkekassan hyväksi. Ohjelmasta ansaitsee mainita "Pohjolan häät", kuvaelmasarja, jonka taiteilijat A. Gallén ja E. Järnefelt olivat järjestäneet. Emilie Bergbom, jolle tämä yritys oli tuottanut paljon vaivaa, kirjoittaa Turun ystävälleen olevansa tyytyväinen tuloon, joka nousi 9,600 markkaan (netto pari tuhatta vähemmän). — Viimeinen näytäntö Helsingissä: Kuinka äkäpussi kesytetään, uudistettuna, oli 9/4.

Kun Helsingissä ohjelmiston puute uhkasi, oli teatteri päättänyt kevätpuolella lähteä Kuopioon , johon sitä viime vuosina niin monesti oli pyydetty. Tämä oli ilosanoma Minna Canthille. Ilmottaen tyytyväisyytensä ja tarjoten "tohtorille" entisen asunnon talossaan, hän 24/2 kirjoittaa Emilielle:

— "On minulla tekeillä taas omakin näytelmä [Papin perhe], mutta se ei tietysti valmistu ennen kun syyspuoleen. Jos sanon, että aihe on keskisäädystä, niin tohtori varmaankin säikähtää ja sanoo: 'herskapi Wörsky!' Ei — ei Wörskyn herskapi siinä paradeeraa. Mutta muuta tuskaa se kyllä antaa, kun sen pitäisi olla todellinen, s.o. nykyisestä tosielämästä, ja samalla draamallinen! Kuvata näitä säännöllisiä ihmisiä pienine tunteineen, säännöllisissä oloissaan, säännöllisessä kamarielämässään ja saada siitä jotain draamallista! Yhtä jos panisivat hevoset juoksemaan ja hyppimään ahtaissa pilttuissaan, joissa ovat syntyneet, kasvaneet ja ikänsä eläneet, tottumuksen kautta vallan tyytyväisinä." —

Maaliskuun lopulla Minna ilmotti, että tilauksia oli karttunut niin paljo, että ne, "rabatit poisluettuna", nousee 212 markkaan iltaa kohti. Samalla hän sanoo olevansa onnellinen jo edeltäpäin, että tohtori on luvannut tulla tarjottuun kortteeriin. "Ei teatterin tännetulo muuten olisi miltään maistunutkaan. — Eikähän kumma, sillä elämäni rikkaimmat hetket ovat olleet ne, jotka tohtorin seurassa olen saanut viettää." —

Kuopiossa annettiin 18 näytäntöä 13/4-15/5; enempää ei ajateltukaan, sillä tänä keväänä oli promotsioni, ja siksi oli teatteri palaava Helsinkiin. Ohjelmisto oli Helsingistä tunnettua, paitse kahta uutta kappaletta: E. Törmäsen suomentama Th. Overskoun laulunäytelmä Paholaisen voittaja 30/4 ja Tuokon runomittaisesti kääntämä Calderonin Elämä on unelma 13/5. — Kaarlon kirjeistä teemme seuraavat otteet:

(11/4). — "Minna-rouva on rakastettava niinkuin aina. Hänen uusi draamansa on luonnoksena valmis kolmessa näytöksessä, mutta kun hänellä ei ole vielä aavistustakaan kuinka molemmat viimeiset näytökset ovat kehitettävät, niin siitä tuskin tulee mitään ennen joulua. Silloin tulee [nti] Finnekin kotia, joka tarvitaan yhteen päärooliin." [Näyttelijätär oli Kuopiosta lähtevä opintomatkalle ulkomaalle.]

(14/4). "Ensi näytäntö [Sirkka] antoi 450 mk. Siis sangen hyvin. Täysi huone tuottaa 550. Ennen se antoi 600, mutta nyt on 14 hyvää paikkaa 'poissahattu', jotta herroilla olisi mukavampi pääsy buffettiin (!) — On ollut niin paljo työtä, etten kahteen päivään ole ennättänyt käydä Ossianin luona. — Minun täytyy harjottaa Paholaisen voittajan köörejä. Sitä paitse istua ja jankuttaa laulajia, jotka luonnollisesti eivät osaa mitään: 'odottaneet, että tohtori olisi mukana harjotuksissa'." —

(16/4). "Kansanvihaaja tuotti yhtä paljon [enemmänkin] kuin ensi näytäntö. En tiedä miellyttikö se. Tusina henkilöitä melusi tosin kovasti joka näytöksen jälkeen, mutta luullakseni oli se kaviaaria muille." — Vanha tuttu, Kivinen-Franck, oli tarjoutunut jälleen teatteriin.[112]

(28/4). "Kuopion takana antoi tietysti täyden huoneen, ja suosionosotukset olivat hyvin vilkkaita — usein aploodeja näyttelemisen keskellä. Kaikki hyvällä tuulella." [Toisellakin kerralla melkein täysi huone, mutta kun Emilie oli arvellut, että kappale oli annettava kolme ja Almberg neljäkin kertaa, Kaarlo kirjoittaa:] "Huomaan kuinka vähän tunnette pikkukaupunkien teatterioloja. Jo eilen oli ensi näytännön innostus kokonaan kadonnut. Aploodeja tuli joka näytöksen jälkeen, mutta ei kertaakaan näytöksen keskellä." —

(1/5). "Paholaisen voittaja tuotti 432 mk. Esittäjistä oli vain Weckman oivallinen ja nti Stenbergkin, jolla oli oikein liikuttavia kohtia Veronican osassa."

Kirjeet ovat muuten niin täynnä kaikenlaisia päivän teatteriasioita, että Kaarlolla nähtävästi ei ollut aikaa ajatellakaan muuta. Toukokuun keskivaiheilla hän palasi seurueineen Helsinkiin, vähän yli 700 markkaa voittoa kassassa.

Helsingissä annettiin promotsioniaikana kuusi näytäntöä 18/5-30/5, joista kolmessa esitettiin pääkaupungissa uusi Paholaisen voittaja. Tulot olivat kuitenkin huonommat kuin Kuopiossa. Kun mainittu laulunäytelmä näytäntökauden viime iltana näyteltiin, Otto Vallenius esiintyi viimeisen kerran suomalaisella näyttämöllä. Oltuaan kuusi vuotta seurueen jäsenenä ja laulutaidollaan voitettuaan monta ystävää hän nyt erosi lähteäkseen Parisiin aikeessa antautua oopperalaulajaksi.

Teatterin johtokunta, jonka jäsenet olivat K. Bergbom, A. Almberg, Jaakko Forsman, V. Löfgren ja K. F. Wahlström sekä varajäsenet Emilie Bergbom ja B. F. Godenhjelm, oli lähes puolitoista vuosikymmentä pysynyt muuttamatta. Tämän johdosta heräsi sen omassa piirissä ajatus, että uudistus oli toimeenpantava, joskin vähitellen. Neuvotellen tästä johtokunnan jäsenet sopivat keskenään että professori Forsman saisi ensiksi erota ja sen mukaan ilmotettiin kannattajain kokouksessa 5/5, että hän toivoi päästä vapaaksi monivuotisesta toimestaan. Silloin hänen sijaansa valittiin tohtori Eliel Aspelin .

Vaikka Emilie Bergbom nimellisesti oli ainoastaan varajäsen johtokunnassa, oli hän, niinkuin edellisestä kyllä on nähty, todellisuudessa teatterin hyväksi toiminut enemmän kuin yksikään muu johtokunnan jäsen — paitse tietenkin hänen veljensä. Itse asiassa hän oli tavallansa Kaarlon rinnalla ollut toinen "toimitusjohtaja" taikka oikeammin, kiitos olkoon hänen apunsa, Kaarlo oli toiminut kahdenkertaisella voimalla. Niissä, jotka tämän tiesivät ja osasivat arvostella kuinka erinomaisen tärkeä hänen osansa oli ollut ja edelleen oli kansallisen taidelaitoksen synnyssä, kehityksessä ja ylläpitämisessä, oli kauan asunut ajatus että kansalaisten velvollisuus oli kerrankin julkisesti esiintuoda se kiitollisuus ja tunnustus, jonka Emilie Bergbom väsymättömällä, suurisuuntaisella toimellaan oli ansainnut. Tänä keväänä tuo ajatus muuttui teoksi. Päätettiin näet tehdä Emilienpäivä, toukokuun 19, kansalliseksi juhlapäiväksi, jolloin Emilie Bergbomille julkilausuttaisiin ne tunteet, jotka hänen elämäntyönsä oli laajoissa piireissä herättänyt.

Varhain aamulla kävi päivän sankaritarta tervehtimässä sekaääninen kuoro, parhaasta päästä niitä henkilöitä, jotka oopperan loistoaikana olivat olleet sen kuoron pylväitä. Sitten saapui nti Bergbomin luokse teatterin ystävien lähetystö, joka kutsui hänet päivällisille Kaivohuoneelle. Tänne, jossa niin monta kevätjuhlaa on vietetty, kokoontui klo 4 "täysi huone", jossa alusta alkaen lämmin tunnelma vallitsi. Puhujana esiintyi kutsujain puolesta tämän kirjan tekijä, ja otamme tähän loppupuolen puhetta.

Huomautettuaan ensin kuinka Suomen kansa oli päässyt sille asteelle, että se itsetietoisesti harrasti kaikinpuolista edistystään, ja mainittuaan Suomalaisen teatterin olevan yhden "niitä tämän aikakauden tuloksia, joista kansan tulee kiittää semmoista miestä, jonka nero on sallinut hänen luoda jotain uutta, Suomessa ennen olematonta", puhuja viittasi taidelaitoksen merkitykseen sivistyselämässämme sekä myöskin siihen miten teatterin johtajaa ja jäseniä monesti oli heidän hartaasta työstään kiitetty. Sen jälkeen hän jatkoi: "Tällä kertaa on erityisesti kiitos lausuttava eräälle henkilölle, jonka työ saman asian hyväksi on ollut yhtä väsymätöntä, yhtä uhraavaista kuin kenenkään muun, vaikka kyllä vähemmän tunnettua ja tuskin koskaan julkisesti tunnustettua. Kaikki tietävät minun näillä sanoilla tarkottavan sitä jaloa naista, joka tänään on kunniavieraanamme. Hän on toiminut tuon kansallisen yrityksen palveluksessa, niinkuin nainen ammoisista ajoista on tottunut toimimaan, nimittäin näkymättä — tällä kertaa sanan oikeassa merkityksessä — kulissien takana. Ainoastaan lähimmät tietävät mitä taitoa, neuvokkaisuutta ja kestäväisyyttä on kysytty niissä tuhansissa puuhissa, joissa hän on ollut veljensä apuna. Ainoastaan lähimmät tietävät ja aavistavat, miten hän, naisen ihmeteltävällä kyvyllä mukautuen hetken vaatimuksiin, on osannut tukea tuota horjuvata alusta, joksi teatterin pikku yhteiskuntaa voi sanoa, kun perämies ruumiillisesta ja henkisestä väsymyksestä on ollut uupua ja vihaiset vihurit ovat sitä ahdistaneet sekä salaiset ja vedenpäällisetkin karit ja kalliot ovat uhanneet edessä ja takana. Ei se vähennä johtajan ansiota, jos syystä voidaankin epäillä hänen tähän saakka kestäneen ilman sisarensa apua. Mutta jos etäämmällä seisovat eivät tiedäkään arvostella, mitä sama henkilö on niissä kohden tehnyt, joihinka nyt olen viitannut, niin ymmärtää kuitenkin jokainen ajatteleva, minkä erinomaisen siveellisen voiman on teatterillemme tuottanut ainoastaan se tosiasia, että johtajan rinnalla on alati toiminut ja laitoksen, niin sanoakseni, jokapäiväiseen elämään lakkaamatta vaikuttanut niin hienosti sivistynyt, niin ylevämielinen nainen kuin neiti Bergbom. Tietääkseni ei yhdenkään muun kansan teatterin historialla ole mitään kerrottavana, jota voisi tähän verrata!"

"Neiti Bergbom! Te näette tässä ympärillänne Suomalaisen teatterin ystäviä, jotka sydämestään kiittävät Teitä siitä mitä olette sen hyväksi tehnyt. Tällä ei kumminkaan tarkoteta, että Teidän ansionne kansalaisena siihen rajottuisi. Samalla aikaa ja jo aikoja ennen olette Te lukuisissa tehtävissä jalolla ja nerokkaalla tavalla edustaneet Suomen naista ja kansaakin. Tästä kaikesta me Teitä kiitämme, Teitä, jossa virkeämpänä ja kirkkaampana kuin yhdessäkään toisessa suomalaisessa naisessa on elänyt ja elää sen ajan henki, jolloin Suomen suuret nerot panivat alkuun ne pyrinnöt, joita nyt jatketaan. Sen aamun ajan oikeana tyttärenä me Teitä tervehdimme ja kunnioitamme. Jumala suokoon Teille onnellista elämää ja pitkää vaikutusaikaa. Eläköön neiti Emilie Bergbom!"

Sana juhlasta oli mennyt Z. Topeliuksellekin. Hän oli kuitenkin estetty tulemasta, mutta lähetti sen sijaan kirjeen, josta näemme mitä jalo runoilija ajatteli Emilie Bergbomista ja hänen työstään. Me otamme sen tähän kirjamme kaunistukseksi:

(Koivuniemi 18/5 1890). "Minua ilahduttaa, että yksi, joka niin vähän on hakenut ja niin harvoin on saanut toisten tunnustusta pitkästä vaivastaan viljellä erämaata, vihdoin tulee muistetuksi ainakin muutamien tahoilta, jotka ymmärtävät hänen elämäntyönsä. Minä luen itseni näihin, ja olisin äärettömän halukas olemaan mukana, mutta paitse kevättöitä ja promotsionia tulee tänään Maria Wiik maalatakseen muotokuvani Tyttökoulua varten. Jään siis tänne ja annan sinivalkoisen lipun liehua sinulle huomenna."

"Kun en voi olla mukananne huomenna, tahdon ainakin tällä tavoin ystäviesi kanssa Kaivohuoneella yhtyä sydämelliseen onnentoivotukseen. Emilienpäivä on minulle vanhastaan rakas: toivon että se nyt tulee niin kauniiksi toukokuunpäiväksi kuin sen lähimmät edelläkävijät. Toivon, että se tulee sinulle tavallista merkillisemmäksi sen tietoisuuden kautta, ettet tee työtä kenenkään ymmärtämättä, kenenkään kiittämättä, yksin Kaarlon kanssa, ettei sinun kohtalosi ole näyttelijän, joka näkee koko jälkimaailman ohi rientävässä hetkessä. Teitä molempia tullaan muistamaan niin kauan kun sydänkään vielä sykkii suomalaisen taiteen ja tositaiteen edestä."

"Minä panen suuren, — jopa suurimman painon siihen, että teidän on onnistunut yhdistää nämä kaksi asiaa. Kenties omatuntosi lausuu vastaan: lisää sitten: mahdollisuuden mukaan! Mutta ajatelkaa teidän sijassanne herra ja rouva Aspegren suomalaisen näyttämön perustajina! En sano heistä mitään pahempaa, kuin että ovat tehneet mitä heille on ollut mahdollista; mutta te olette verrattomalla rohkeudella ja kestäväisyydellä tehneet mahdottoman mahdolliseksi."

"Ikävä että teatteri seisoo markkinatorilla. Ikävä että teillä molemmilla ei ole 100,000 markan valtioapu ja valta valita valiojoukosta, kun toinen rettelöi ja toinen menee naimisiin. Tekisi mieli lisätä: miksi tuhlata huvimajaan tarmoa, joka on osottautunut voivan rakentaa palatseja?"

"Tämä on Herramme arvotuksia. Olen kysynyt häneltä teatterista, sillä siinä on monta mutta . Vastaus ei ole vielä käynyt selväksi, sillä se koskee kaikkea taidetta."

"Terveisiä Kaarlolle! Sinä uskollinen työntekijätär, joka tässä realistisessa, itsekkäässä ajassa uhraat itsesi yhdelle aatteelle, — minä puristan kättäsi! Z. T."

Vuoden tilinpäätös oli hyvänlainen. Alussa tekivät velat 17,067:23, mutta lopussa 9,281:29 mk. Tämä johtui vähemmän itse toiminnan tuloksista kuin runsaista avustuksista. Paitse valtioapua saatiin näet kannattajain varoja 10,630 mk, eräästä teatteria harrastavien naisten toimeenpanemasta keräyksestä 5,652 mk[113] ja Helsingin kaupungin valtuustolta 4,000 mk. Tämä viimeinen apuraha maksettiin anniskeluyhtiön voittovaroista sillä ehdolla että teatteri toimittaisi erityisiä helppohintaisia kansannäytäntöjä. Annettuna tänä vuonna ensi kerran se seuraavina vuosina uudistettiin joka kerta erityisen hakemuksen johdosta; Ruotsalaisella teatterilla oli samallainen apuraha valtuustolta. —

Näytäntöjä annettiin 107 ja niissä 11 kertaa Kuopion takana ; 9 Parjauspesä; 8 Julius Caesar, Setä Bräsig; 7 Pahassa pulassa , Kuningas Lear, Kansan vihaaja; 5 Postikonttorissa , Sievistelevät hupsut, Paholaisen voittaja, Sorrentossa; 4 Tuukkalan tappelu, Regina von Emmeritz , Claudie, Thérèse Raquin, Sirkka, Hardangerin harjulla; 3 Kihlaus , Kuuluisia naisia, Kuinka äkäpussi kesytetään, Konkurssi; 2 Nummisuutarit, Murtovarkaus, Pukkisen pidot, Saimaan rannalla , Hellät sukulaiset, Maalarit, Erotaan pois, Reviisori, Farinelli; 1 Lea , Telefoonissa, Kahden kesken, Elämä on unelma.

XIX.

Toukokuun viime päivinä Kaarlo matkusti Ruotsiin ja sieltä hän kesäkuun alussa kirjoitti Emilielle:

"Rakas sisar! Olen nyt ollut yhden viikon Tukholmassa taikka oikeammin sen ympäristössä, sillä enemmän aikaa olen viettänyt höyrylaivalla ja maantiellä kuin kaupungissa. Olen lepuuttanut hermojani, jotka olivat äärimmäisyyteen saakka kiihtyneet Kuopiossaolon ja yleensä talven ponnistusten jälkeen. Tuskallinen levottomuus alkaa vähitellen helpottaa, eikä olemassaolon tuska minusta enää tunnu niin raskaalta."

— "Turussa tapasin Betty Elfvingin vuoteenomana, mutta miten hän olikin riutunut ei entinen uskallus ollut häntä jättänyt. — — Matkalla luettavaksi otin Ahrenbergin 'Hihhuliitteja'. Se on pintapuolinen ja lakea, mutta aine on niin erinomaisen kiitollinen ja antava, että sokea kana ei ole löytänyt yhden vaan monta jyvää. Kieltämättä lukee kirjan jännitettynä. Eliel Aspelin on oikeassa, siitä voi saada hyvän kansandraaman. Olen jo alkanut draamallista sommittelua. Toiminnan voi kehittää seitsemään kuvaelmaan: 1. Aatto Topiaksen luona. Brandt tulee ja tiedustelee kuka on solvannut häntä, ja kun hän saa tietää että se on Topias, kieltää hän tältä pääsyn Herran ehtoolliselle. Silloin — — mutta ethän sinä ymmärrä suunnitelmaani, kun et ole lukenut kirjaa. Koeta hankkia se itsellesi, niin lähetän luonnokseni. Itse en kuitenkaan voi sitä suorittaa, sillä en tunne riittävästi kansan kieltä ja ajatustapaa, varsinkin itäsuomalaista. Jos vain Sala kykenisi minua avustamaan! Mutta hän on liian väsynyt ja kaipaa lepoa tänä kesänä. Matti Kurikka? Hän on niin lapsellisen turhamielinen, että hän arvattavasti katsoisi sitä arvoansa alentavaksi." — —

"Olen nähnyt muutamia jotenkin mieltäkiinnittäviä näytäntöjä — kiitos olkoon rva Henningsin ja Olaf Poulsenin vierailun. Ohjelmisto on toki, lukuunottamatta Holbergin Näkymättömät, enimmäkseen ollut arkiruokaa. Muun muassa [Gunnar Heibergin] Kuningas Midas. Sitä on aivan liiaksi kiitetty. Tuskallinen ja ohut. Perustelu samalla etsitty ja jokapäiväinen. Björnsonin irvikuvaus äärettömän taitamaton, varsinkin kun ajattelee kuinka kiitollisen aiheen irvikuvaukselle Björnson tarjoaa. Olen oikein iloinen että kappale on niin ala-arvoinen kuin se todella on — se vapauttaa kiusauksesta ottaa se esitettäväksi."

"Hedvig Winterhjelm on ollut rakastettava kuin ainakin. —- Hänen oppilaansa Skånberg on hyvin lupaava kyky, ainoa terve nuorten joukossa. Olen nähnyt hänet useissa rooleissa ja aina tyydytyksellä. Hedvig näyttää olevan kovin mieltynyt opettajatoimeensa."

"Oletko kuullut kuinka Idan esiintyminen Berlinissä oikein on onnistunut. Että hän on suuri kyky sen huomasivat tietysti kaikki, mutta mitä mahdollisuuksia hänellä on saksalaisena näyttelijättärenä, se olisi meidän tärkeä tietää." —

"Lähden huomenna Jemtlantiin. Kirjoita ensi kirjeesi osotteella:
Östersund, poste restante." —

Emilie puolestaan oli päättänyt viettää yhden kuukauden, se on koko lomansa, Kuopiossa, jossa oli avattu uusi kylpylaitos. Sinne hän lähti 12/6 ja sieltä hän seuraavana päivänä kirjoitti Kaarlolle pitkän kirjeen, josta otamme seuraavat tiedot:

— "Minä puhuin Lindforsin kanssa [joka oli lähtemäisillään koko näytäntökaudeksi opintomatkalle] ja hän oli hyvin suostuvainen palaamaan huhtikuun 1 p:ksi. Hän matkustaa huomenna suoraa päätä Lontooseen, jossa hän viipyy korkeintaan yhden kuukauden, vähintäin viikon, ja sitte Parisiin. Sala matkusti ensin Padasjoelle, myöhemmin hän lähtee ehkä Marianhaminaan. Hänkin oli sangen väsynyt ja rasittunut. Hän otti mukaansa [Strindbergin] Mäster Olof näytelmän. — Numers kävi joku päivä sitten luonani matkalla Karjalaan (kts. ylemp. s. 357); hän ei vielä tiennyt minne hän asettuisi. 'Elinan surman' hän lupasi valmistaa syksyksi. Pieni 1-näytöksinen kansankappale on hänellä valmiina ja korjattuaan hän lähettää sen tänne Kuopioon minulle; minä koetan saada sen täällä käännetyksi. — Gabriel Lagus antaa meille mielellään 'Uuden apulaisen', mutta hän tahtoo tehdä siinä muutoksia, niin ettemme saa sitä ennen kun 5-6 viikon päästä. Hanna Asp kääntää sen kernaasti. — Ida Aalbergista en tiedä muuta kuin mitä Berliner Tageblatt kertoo. Sähkösanoma Päivälehdessä ilmottaa hänen esiintyneen toisenkin kerran Juliana ja sitte yhden kerran Louisena Kavaluudessa ja rakkaudessa. Kainz oli silloinkin mukana. Kyllä hän on meiltä mennyt, ajattelen minä. — Minna oli rautatiellä vastaanottamassa minua. — Huomenna menen hänen luokseen ja olen niin kauan, että saan kuulla hänen uuden kappaleensa." —

Syystä kun nti Elfving oli sairas, Emilie kirjoitti hänelle tavallista useammin ja sitä tietä saamme tietää hänen viihtyneen erittäin hyvin Kuopiossa. Hän nautti suuresti kauniista luonnosta ja sisämaan puhtaasta, kuivasta, havuntuoksuisesta ilmasta, hän kylpi ahkerasti ja oli varsin tyytyväinen kylpylaitokseen. Ossian-veljen perhe asui kaupungin ulkopuolella, ei liiaksi rasittavan kävelymatkan päässä; mutta useammin hän kävi Minnan luona, jolle kaupan hoitaminen, suuri perhe, kirjailijatoimi ja kaikellaiset extrapuuhat antoivat loppumatonta tehtävää. — Kirjeestä 8/7 otamme seuraavaa:

"Ainoa ihminen, jonka kanssa täällä seurustelen, on Minna Canth; vahinko ettet ole ollut tilaisuudessa tutustumaan häneen. Et sinä ollenkaan pelkäisi häntä, vaan pitäisit hänestä, siitä olen varma. Ylhäisö ('noblessi') täällä on tietysti peloissaan hänen vapaista mielipiteistään, mutta kuinpa vaan kaikki, jotka voivottelevat häntä, vaeltaisivat yhtä totisesti Kristuksen rakkaudenhengessä kuin hän." —-

Melkein kuukausi kului ennen kun Emilie sai mitään kirjettä Kaarlolta. Vihdoin hänelle saapui kirje, joka oli päivätty Mössilissä 3/7, ja siitä näkee, että yksi kirje oli hävinnyt. Kiihkeäluontoinen kun oli, sisar oli ollut kovin levoton. Kaarlo kirjoittaa:

— "En ole kuullut sanaakaan kotoa, en kirjeiden enkä sanomalehtien kautta, mutta oletan, että kaikki on hyvin. — Minä olen kuleksinut täällä Jemtlannissa jalkasin ja kyydillä ajaen, höyrylaivalla ja rautatiellä. Kaksi viikkoa olen ollut Mössilissä, koska ilma ei ole sallinut tehdä huvimatkoja. Sade, tuuli ja kylmä ilma on vaihdellut kylmän, tuulen ja sateen kanssa. Usein olen ajatellut palata, mutta sitte olen taas arvellut että kesä luultavasti on yhtä epämiellyttävä muuallakin. Kaunis kevät oli kalliisti maksettava. Heinäk. 24 p. olen kai jälleen Tukholmassa ja menen sieltä Söderteljeen tai Söderköpingiin kylpemään. — Matkaltani ei ole paljo kerrottavaa. Olen saanut jotenkin kylläkseni kiipeämisestä vuorien ja mäkien yli ja vielä enemmän kalliista kyytihevosista ja rautatieasemista. Suomalaisia olen tavannut runsaasti: Alexandra Gripenbergin, Betty Ingmanin, Oscar Toppeliuksen, Otto Donnerin, Toini Topeliuksen, H. Gebhardin, Renforsin j.n.e. Renforsin kanssa (Kajaanista) olen ollut paljo yhdessä. Vaatimaton, luotettava mies — mutta pitää luonnollisesti Nya Presseniä, vaikka hän on jonkunlainen fennomaani. Minua hän ei ole saanut sitä lukemaan. — Kirjeitä sinulta en ole saanut. Se kai odottaa Trondhjemissä. — Trondhjeminmatkan yhdistän muutamiin lappalaismarkkinoihin (lappmessa), jotka pidetään Kålåsenissa (lähellä Norjan rajaa) ja joitten sanotaan olevan mieltäkiinnittävät. Tervehdi kaikkia rakkaita omaisia minulta ja sano että olen terve. Kuinpa terveys vaan kestäisi, sillä viime kevät oli sangen vaikea. En ole tehnyt mitään työtä, sillä aika rientää ihmeellisesti tämmöistä matkalaukkuelämää viettäessä." —

Emilie sai kirjeen 13/7 päivää ennen kun hänen täytyi lähteä Kuopiosta, jossa hän mielellään olisi kauemmin viipynyt, jollei virka olisi kutsunut häntä Helsinkiin. Vastauksesta otamme muutamia riviä:

"Minna Canth voi hyvin ja on hyvällä tuulella. Tavasta me tosin väittelemme kuumasti 'vanhoista fennomaaneista', jotka taas ovat erittäin epäsuosiossa; niiden osakkeet ovat hirmuisesti laskeneet ja Päivälehden nousseet, niin että hän väittää kaikki voimat pantavan liikkeelle, jotta lehti ei kuolisi! Hän jatkaa yhä kappalettaan, mutta ei ole päässyt kolmatta näytöstä edemmäs, eikä hän oikein tiedä onko siinä oleva 4 vai 5 näytöstä. — Numers on paraikaa täällä, kotimatkalla Karjalan retkeltään. Hänen 'torpparikomediansa' valmistuu parin viikon päästä ja silloin annan sen rva Levanderin käännettäväksi,[114] jolla 'Les Effrontés' on valmis." — Olga Finne oli kirjoittanut Parisista, että kenraalikuvernöörin suosituskirje ei ollut tepsinyt, Venäjän lähetystö ei ollut suositellut häntä teattereille. [Myöhemmin Kaarlo kirjoitti Ruotsista suosituskirjeen, joka lienee vaikuttanut paremmin — ei lähetystössä vaan teatterein johtomiesten luona.]

Jos Emilie palatessaan Helsinkiin olikin paremmissa voimissa kuin sieltä lähtiessään, niin ei hänen mielialansa kuitenkaan voinut olla kevyt. Valtiollinen taivas oli pilvessä ja postimanifesti oli saanut kaikki kansalaiset, jotka kykenivät maan yleisiä asioita arvostelemaan, syvään masennukseen. Siitä Emilie kirjoittaa 18/7:

— "Suuren vaikean iskun, että posti on meiltä viety (slopad), tiedät kai ruotsalaisista lehdistä. Mieliala täällä on kovin masentunut ja raskas; näyttää siltä että ollaan vakuutetut, ettei tämä onnettomuus tule yksin. — Jumala auttakoon ja varjelkoon meitä tänä koettelemuksen aikana. Kyllä on vaikea olla heittämättä kirvestä järveen ja luopumatta kaikesta harrastuksesta ja kilvotuksesta parempien olojen hyväksi. Sanotaan postimanifestin tulleen vastauksena Mechelinin kunniaksi toimeenpannuille mielenosotuksille. Nya Pressen saarnaa alituisesti yksimielisyydestä sekä että puolue-etujen tulee väistyä, mutta sillä on kuitenkin ollut 2 (jollei 3) kirjoitusta Troilista ja Koskisesta, että heidän pitää erota mielenosotukseksi laittomia toimenpiteitä vastaan! Merkillisen hurjistuneita ovat viikingit Troilia kohtaan. Minä toivon kuitenkin, ettei hän tee heille sitä iloa että hän vapaaehtoisesti luopuu." —

Seuraavana päivänä Emilie jo kirjoitti toisen pitkän kirjeen, josta otamme vain tämän:

"Kaksi kovaa koettelemusta on meitä taas kohdannut, siten että kaksi reipasta, kunnollista, lämminsydämistä miestä on temmattu pois heidän paraimmassa toimiajassaan. Berndt Ahnger ja rehtori J. G. Geitlin ovat molemmat odottamatta tulleet poiskutsutuiksi. — Joka kuolemansanan tullessa mieli tulee liikutetuksi ja surulliseksi, ja kuitenkin on se ainoa mitä meillä on varmaa tässä elämässä." —

Jälleen meni pitkä aika ilman tietoja Kaarlolta. Vihdoin tuli 31/7 päivätty kirjekortti Tukholmasta, jossa hän selittää syyn. Paluumatka Trondhjemista oli sairauden tähden kestänyt kokonaisen viikon. Kolme päivää myöhemmin, 3/8, hän kirjoittaa olevansa niin terve, että on käynyt lukemassa suomalaisia sanomalehtiä. —

— "Kuinka koko meidän ahdistetun asemamme katkeruus valtasi minut! Mutta en minä kuitenkaan saanut sitä tuntoa, että kirves on heitettävä järveen. En voi käsittää, ettei tämä ole ohimenevää. Kun me vain voisimme seisoa lujina ja arvokkaina. Mutta tämä meluava kimnasistibravuuri Pressenissä, ja sen kaiku ruotsalaisissa sanomalehdissä. Kuinka surkea se onkaan! Miten kuultaakaan turhamielinen halu näytellä sankaria ensi sijassa, silloin kun todellinen isänmaanystävä säästää sanansa välttämättömään. Ja tämä ilettävä asianajajatemppu, että nyt käyttää tilaisuutta saada Troil ja Koskinen pois, siinä varmassa toivossa että ne poroporvarit, jotka tulevat sijaan, ovat ainakin verrannollisesti ruotsinmielisiä. Koskisen poismeno tällä hetkellä olisi korvaamaton isku. Seisokoon hän väsähtymättä. Naurettavaa on ettei Pressen käänny viikinkien puoleen senaatissa. Olisihan nyt Alfthanilla ja kumpp:lla loistava tilaisuus näyttää isänmaallisuuttaan." — —

"Ihmeellistä millä innolla Kreuz-Zeitung puolustaa asiaamme. Siinä on tavan takaa hyökkäyksiä Venäjää vastaan meidän tähtemme. Se seisoo lähellä korkeita sotilaspiirejä. Olemmeko vedetyt laskelmiin tulevista selkkauksista? Että Wilhelm keisari ja kuningas Oscar ovat keskustelleet meidän oloistamme, luullaan täällä yleisesti, mutta mihin on heidän neuvottelunsa ulottunut? Parempi on kuitenkin nykyinen asema, jos saamme siinä pysyä siedettävillä ehdoilla." —

"Tammikuulla on Grillparzerin riemujuhla. Pidämmekö häntä niin etevänä,
että se on vietettävä? Ja millä? Saffolla? Medealla? Herolla ja
Leanderilla?" (Sitte seuraa muistosanat Ahngerin kuoleman johdosta kts.
I s. 131.)

"Tänä iltana lähden kahdeksi viikoksi Sätraan kylpemään. Se on lähellä Upsalaa. Panen pääpainon voimisteluun. Lauantaina — noin 20 p. — saat minut kotia. Minä ikävöin sinua sanomattomasti. Valitettavasti ei kotimaata, sillä siellä on kyllä raskasta minun ennestään raskaalle mielelleni." —

Tieto Kaarlon sairaudesta sai Emilien taasen äärettömän levottomaksi. Hän ei näy tietävän mitä tehdä, mitä ehdottaa. Eikö Kaarlo voisi tulla kotia ja asettua johonkin parantolaan täällä?

— "Minulla on ollut sinua niin kauhean ikävä tänä kesänä, niin että jos olisin vapaa, niin olisin tullut Tukholmaan, mutta valitettavasti en pääse. — Kirjoita kuitenkin rehellisesti, kuinka voit, ja jollet itse voi kirjoittaa, niin pyydä nti Lundmarkia kirjoittamaan. Jos olet oikein sairas, niin täytyy minun jollakin tavoin asettaa niin, että voin tulla luoksesi. Onhan [Alexander] Boehm niin erinomaisen kelpo ja myötätuntoinen, että keksimme jonkun keinon." — — Sitte seuraa kertomus Ida Aalbergin sairaudesta ja heikkoudesta, joka oli seuraus liiallisista ponnistuksista [näytellessään Berlinissä]. Kuitenkin hän nyt oli tointumaan päin.

Tiettävästi Kaarlo palasi kotia sinä aikana kun oli aikonut, valmiina uusiin ponnistuksiin.

Näytännöt alkoivat 7/9 — nytkin Helsingissä. Viime vuoden pakollinen alkaminen pääkaupungissa oli siis käänteentekevä: Helsingissä alkaminen muuttui tavaksi. Ensin annettiin kolme kansannäytäntöä, joissa m.m. esitettiin kaksi kertaa Murtovarkaus. Helenana esiintyi ensi kerran Aspegrenin seurueesta tullut nti Hanna Kunnas ,[115] joka niin vasta-alkaja kuin olikin solakalla vartalollaan ja miellyttävällä äänellään teki sangen edullisen vaikutuksen. — Ensimäkien uusi kappale tuli 24/9: Anni Levanderin suomentama E. Augierin komedia Hävyttömät . Näyttelemisestä kiitettiin varsinkin Leinoa (Vernouillet) ja rva Rautiota (markiisitar d'Auberive), joiden ohella Ahlberg oli markiisi, Rautio Giboyer, Sala Charrier, Weckman Henri; mutta huolimatta toisen keisarikunnan yhteiskuntaoloja kuvaavan näytelmän arvosta ei sillä ollut parempaa menestystä kuin tavallisesti verraten vierasta elämää esittävillä kappaleilla: se meni vain kolme kertaa. — Sitten näyteltiin pääkaupungissa uusi Calderonin Elämä on unelma 1/10 ja meni se kaikkiaan kuusi kertaa kohtalaisille huoneille. Esitys oli ylipäätään ansiokas, joskin runomittaisen tekstin lausuminen aiheutti muistutuksia esim. Ahlbergia kohtaan, joka muuten oli sopiva Sigismundiksi; vähemmän ehdollinen kiitos tuli Leinon (Clotaldo), Salan (Basilio) ja rva Raution (Rosaura) osaksi. Kaunis, runollinen näytelmä jäi pitkiksi ajoiksi ohjelmistoon. — Seuraava uutuus tuli jo 10/10, kun ensi kerran esitettiin I. Latun suomentama 3-näytöksinen A. N. Ostrovskin huvinäytelmä Älä istu toisen rekeen . Vaikka kappale näyteltiin niin luontevasti, että läsnäolevien venäläistenkin sanotaan olleen tyytyväisiä, ei se herättänyt mainittavaa huomiota. Kritiikki oli toki myötätuntoinen ja kiitti m.m. suomentajan, Latun, lystillistä ravintoloitsijaa. — Toista oli kun Olga Finnen palattua ulkomaanmatkaltaan Kuopion takana taas (ensiksi 22/10 ja kaikkiaan näytäntökautena 10 kertaa) otettiin esitettäväksi. Lilli oli hurmaava kuin ennen ja enemmänkin — kuinkas sitten, kun oli Parisissakin käynyt. Huoneet täyttyivät, ja ilo oli ylimmillään. — Eikä ollut Hamletinkaan uudistus epäonnistunut, se kun tuotti kuusi kertaa hyvänlaisen huoneen.

Viime mainittujen näytäntöjen lomassa valmistettiin uutta, ja 14/11 näyteltiin ensi kerran Hanna Aspin suomentama, jo kymmenen vuotta ennen Ruotsalaisessa teatterissa esitetty Gabriel Laguksen näytelmä Uusi apulainen . Tämä kotimainen draama, joka vain loppupuolella on draamallisesti jännittävä, ei herättänyt suosiota: se meni vain kolme kertaa. Kumminkin Sala kuvasi eheästi ja vaikuttavasti pääluonteen, pappismiehen, joka vaiteliaalla alistuvaisuudella kantaa kohtalonsa kuormaa. — Otollisempi uutuus tuli 26/11, nimittäin Niilo Salan suomentama H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Kunnia , jonka vaikuttavaisuus ei meilläkään pettänyt. Se näyteltiin kuusi kertaa hyville huoneille, sillä kappaleen näyttämöansioiden lisäksi tuli hyvä esityskin. Sala sopi hyvin Robertiksi ja hän esitti oivallisesti hänen ihanteellisen, jalon luonteenlaatunsa, ja onnistunut oli niinikään rva Rautio Lenorena, jonka sydämellisyys ja arvokkuus ovat samaa maata. Olga Finne, joka näytteli Almaa — tyttöä joka jo molemmin jaloin seisoo turmeluksen tiellä, mutta sittenkään ei oikein tiedä mikä vaara häntä uhkaa — osasi taitavasti välttää liiottelun; Almasta, jolle veli sanoo: "nuo silmät eivät saata valehdella", täytyi vielä voida pitää. Kreivi Trastia, maailmankokenutta pakinoitsijaa, kuvasi Leino, oikein ylemmyydellä, kyeten herättämään myötätuntoisuuttakin. Mutta hyviä olivat muutkin, niinkuin Heinecken pariskunta — Rautio ja nti Stenberg, Kurt — Weckman, kauppaneuvos — Ahlberg, Michalsky — Falck j.n.e. — Syystä kun kappale ulkomailla oli herättänyt suurta huomiota, sattui että se meillä oli otettu esitettäväksi molemmissa teattereissa, jopa samalla aikaa. Tämä sai vertaamaan esityksiä toisiinsa, ja tunnustettiin että käsitys suomalaisella näyttämöllä oli syvempi ja lämpimämpi ja että siellä yksityiset näyttelijät, aatteellisesti ja taiteellisesti oikeammin, mukautuivat kokonaisuuteen, pyytämättä vetää erityistä, liiallista huomiota puoleensa — mikä tietenkin oli luettava johtajan ansioksi. — Vuoden lopulla ei enää tullut eikä kaivattukaan uutta, sillä pitkän ajan päästä esiintyi jälleen Ida Aalberg Juliana Shakespearen Romeossa ja Juliassa ja Ilka-neitinä Moserin Sodassa rauhan aikana. Se toi loistoa ja vetovoimaa joulukuun näytännöille.

Tässä vuoden vaihteella vilkasemme jälleen Emilien kirjeisiin nti
Elfvingille:

— "Teatterilta oli syksy kulunut hiljaa ja tasaisesti", hän kirjoittaa 4/12, "emme voi kerskailla loistavista voitoista, mutta eipä ole tappioitakaan valitettavana. Kunnia menee hyvin ja on herättänyt melkoista suosiota. 'Suuri' yleisömme vaatii nyt kerta kaikkiaan suuria tragedioja kostyymeineen taikka kansannäytelmiä, muuten se ei lämpene; se ei tyydy 7-8 henkilöön näyttämöllä, vaan tahtoo paljon väkeä ja elämää; mutta kirjallinen yleisö on ollut tyytyväinen kappaleeseen.[116] Ensi keskiviikkona menee Romeo ja Julia Ida Aalbergin kanssa, etkä voi uskoa kuinka meistä on hupaista taas saada hänet näyttämölle; näyttää siltä kuin hän ei keväällä aikoisi matkustaa, sillä hän puhuu esiintymisestä useissa uusissa rooleissa. Tyytyväisiä olemme siihen, että hän viipyy edes jonkun ajan, sillä hän on toki taiteilija 'Jumalan armosta' ja täytyyhän hänen vaikuttaa elähyttäen ja sytyttäen ympäristöönsä." —

— "Suuri joukko kotimaisia kappaleita on meille tänä kesänä ja syksynä lähetetty", Emilie kirjoittaa 17/11, "mutta suureksi suruksemme emme ole voineet hyväksyä niitä näyteltäväksi. Joku päivä sitten tuli yksi komedia ja yksi suuri tragedia (Piispa Tuomas ja hämäläiset), jotka molemmat olivat hyljättävät; tänään tuli taas pieni komedia, mutta en tiedä kelpaako sekään. Kaarlo on ollut Numersin luona kohentamassa häntä ja hänen työvoimiansa. Hänen kauan sitte ilmotettu komediansa ei ole valmistunut, eikä Elinan surmastakaan kuulu mitään." —

Se, jolta jotakin kelvollista tuli, oli Minna Canth, ja nyt kerromme piirteitä hänen jo ennenkin mainitun viidennen draamansa, Papin perheen , valmistuspuuhista. Minna rouva kirjoittaa siitä 11/9:

— "Näytelmäni on siksi edistynyt, että ensi näytös on viimeisen kerran puhtaaksi kirjoitettu. Kyllä siitä ehkä tulee jotakuinkin hyvä. Neljänteen näytökseen ja loppuun olen jokseenkin tyytyväinen. Mutta heikompi se on kuin Kovan onnen lapset, ei siitä pääse mihinkään. Se muuten on luonnollinen seuraus jo itse aineen luonnosta ja laadusta." —

Emilien kirjeestä Betty Elfvingille (25/10) saamme sitte tietää, että Minna lokakuun alussa tuli pariksi päiväksi Helsinkiin tarkastuttamaan näytelmäänsä "ja oli hän hyvin tyytyväinen Kaarlon antamiin muuttamisneuvoihin". Sitten hän palasi kotia kirjoittamaan kappaletta uudestaan 5:ttä tai 6:tta kertaa. Tämä työ päättyi marraskuun loppupuolella, ja silloin hän kirjoittaa Bergbomille (19/11):

"Rakas Tohtori! Nyt lähetin juuri postiin papin joukkoineen. Ja olen utelias kuulemaan, kuinka hyväksi ystäväksi Tohtori heille rupeaa."

"Eihän se ole mitään 'suurenmoista'. Mutta kun elämä ympärillä ei mitään suurenmoista tarjoa, niin mistäpä sen silloin otti! Luonnotonta tai epätodellista siinä en luule olevan. Miltä kuitenkin tuntunee tuo pastorin äkillinen kääntyminen neljännen näytöksen lopussa? Siitä olen ollut vähän kahden vaiheilla. Mutta luulisin sentään, että se on motiveerattu tavallaan. Nimittäin siten, että Elisabeth ja Hanna kaikessa hiljaisuudessa ovat häneen vaikuttaneet, että hän kolmannessa näytöksessä jo horjui vakuutuksissaan, vaikka suuttumuksesta taas kovensi luontoaan. Että ankaruuden pohjana siis neljännessä näytöksessä on enemmän viha kuin oikeudentunto, ja sen mielenliikutus pian kumoo, jolloin naisten vaikutus häneen pääsee selvemmin ilmi. Kuinka nyt lieneekään, mutta tällä kertaa en jaksanut sitä paremmaksi saada. Pianhan sen muuttaakin, jos Tohtori siksi näkee, ja kunhan olen muutamia viikkoja levännyt, tai ainakin ajatellut muita asioita." —

Ettei Bergbom vieläkään ollut tyytyväinen, huomaamme Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 4/12. Siinä näet sanotaan: "Kaarlo on tehnyt parin päivän matkan Kuopioon neuvotellakseen Minna Canthin kanssa hänen neljännestä näytöksestään", ja toisessa paikassa samaa kirjettä: [Papin perheen] "alku on erinomaisen onnistunut ja hyvin kirjoitettu, mutta päättyminen, loppu ei täysin vastaa sitä; kenties Minna voi kuitenkin nyt tehdä semmoisia muutoksia, että viimeinenkin näytös tulee hyväksi. (Tämä kaikki on tietysti kokonaan meidän kesken.)" — Kaarlon käynti aiheuttikin uusia muutoksia, niinkuin näkyy Minnan kirjeestä 4/12:

"Ensimäisen ja toisen näytöksen panen menemään tänä päivänä. Jos Tohtori sitten hyväntahtoisesti antaisi ne Otavalle, kun on tehnyt korjaukset toiseen manuskriptiin. Ensimäisessä näytöksessä tein ainoastaan pari pientä stilististä muutosta. — Toiseen näytökseen tuli nuo lisärepliikit, joita Tohtori ehdotti 2:lle, 38:lle ja 45:lle sivuille." — —

"Neljännen näytöksen toivon saavani parissa viikossa valmiiksi. Ensimäisen kohtauksen olen jo kirjoittanut uudelleen. Se tuli paljon pitemmäksi nyt, 13 sivua, — mutta ei suinkaan se ole sen vaarallisempaa. Kun nyt kestäisi tätä intoa loppuun asti, niin toivon, että kappale näiden muutoksien kautta tulee kymmentä vertaa paremmaksi. Kylläpä Tohtori on koko taikuri. En mitenkään olisi enää omasta voimastani saanut siihen halua. Olin sen suhteen tuiki tympistynyt ja tyhjentynyt."

"Nyt minulla olisi pieni lapsellinen mieliteko. — Olen aina odottanut, milloin kirjoittaisin jotain semmoista, jota kehtaisin Tohtorille omistaa. Nyt ei tässä ole yhtään vihaa, ei yhtään ivaa eikä mitään pahaa. Herra tiesi, kirjoitanko enää milloinkaan näin viatonta. Nyt se siis kävisi laatuun? Jos Tohtori siihen suostuu, niin pankaa sitten myötäseuraava paperi manuskriptin ensimäiselle sivulle, ennenkun sen annatte Otavalle."

"Mahdollisesti tämä neljäs näytös nyt tulee pitkänlainen. Mutta ei suinkaan se haittaa?" —

Edellisestä näemme, että Bergbom on yhtä tehokkaasti vaikuttanut "Papin perheenkin" kuin tekijättären varhaisempien näytelmien lopulliseen muotoon. Yhä uudistuneet neuvottelut ja matkat todistavat, että hän ei siinä kohden säästänyt aikaansa eikä voimiaan, vaan niin sanoakseni piti asiaa kuin omanaan, vaatimatta minkäänlaista hyvitystä, yksityistä enemmän kuin julkistakaan. Hän suostui kyllä Minna Canthin pyyntöön saada omistaa teos hänelle, mutta jos oikein tunnemme hänet niin tapahtui se ainoastaan sillä ehdolla että omistussanat laadittiin niin yksinkertaisiksi kuin ne todella ovat. Kirjan ensi lehdellä luetaankin ainoastaan sanat: "Tohtori Kaarlo Bergbomille omistanut tekijä", jotka eivät anna aavistustakaan siitä kiitollisuudenvelasta, joka Minna Canthilla todellisuudessa oli avustajalleen.

Jätämme nyt Papin perheen vähäksi aikaa mainitaksemme vielä pari kohtaa niistä kirjeistä, joita olemme tässä käyttäneet. — Yhdestä Minna Canthin kirjeestä (19/11) saamme tietää, että Kaarlo ei suinkaan ollut täysissä voimissa:

— "Huolestuneena olen aina muistellut Tohtorin väsynyttä katsetta viimein [lokakuun alussa] siellä käydessäni. Ja epäilen joka kerta tuon dieetin hyötyä. Tarvitseeko sitä todella seurata niin radikaalisesti? 'Kohtuus kaikessa' on hyvä sananparsi. Pieni pala leipää aterialla ei varmaankaan tappaisi. Ja pieni lasi olutta tai portteria silloin tällöin — ei sekään tappaisi. Onko hyvä antaa voimien mennä noin vähiin?"

Juuri ennen joulua 22/12 Emilie kirjoittaa ensimäisen vaikutelmansa eräästä toisesta uudesta kappaleesta, joka samoin kuin Papin perhe ennen pitkää nähtiin näyttämöllä:

"Minkä viiltävän epäsoinnun Ibsen taas onkaan lähettänyt maailmaan! Hedda Gabler on saanut minut oikein aaveita pelkäämään. Miksi runoilijat esittävät näitä kelvottomia, surkeita ihmisiä, ilman korkeampia henkisiä harrastuksia ja tarpeita? Luettuani kirjan olen oikein huonolla tuulella. En vielä tiedä, otammeko kappaleen esitettäväksi; minä olen aivan asiaa vastaan, enkä voi käsittää että joku taiteilijatar voisi mieltyä tähän tehtävään. Saa nähdä mitä Ida Aalberg sanoo siitä." —

Uudenvuodenpäivänä — Aleksis Kiven päivänä — annettiin Kuopion takana ja sen ohella Kiven Yö ja päivä ja Kihlaus. Olga Finne näytteli Lilliä ensinmainitussa, mutta myöskin sokeaa tyttöä liikuttavassa idyllissä ja teki hän sen erittäin somasti, "ihmeen tasaisesti"; Kihlauksessa olivat nyt: Rautio Aapeli, Wuori Eenokki ja nti Stenbäck Herrojen Eeva. — Ensimäinen uutuus tuli jo 6/1: G. von Moserin huvinäytelmä Kukkaistuhlari , joka Saksassa oli saanut melkoisen menestyksen, mutta meillä meni vain kolme kertaa. Päärooli oli Weckmanilla, joka pirteästi näytteli preussilaista husaariluutnanttia. Seuraava ohjelma 11/1 käsitti koko kolme 1-näytöksistä kappaletta, nimittäin Niilo Salan suomentaman Leon Hennique'n (Emile Zolan novellin mukaan) kirjoittaman Jacques Damourin , Saimi Svanin kääntämän A. Dreyfusin huvinäytelmän Rajuilma ja Ellein (Eliel Aspelin) suomentaman Giovanni Vergan Talonpojan ritarillisuuden (Cavaleria rusticana). Ensi kappaleessa näytteli Leino taitavasti Jacquesia, maanpakolaista, joka palatessaan tapaa vaimonsa toisessa avioliitossa; närkästyneen vaimon "rajuilmaa" taasen esitti toisessa kappaleessa viehättävästi Olga Finne, ja kolmannessa, lyhyessä, kiihkoisessa tragediassa esiintyi vihdoin Ida Aalberg Santuzzana, pannen kuvaukseensa sitä kiehuvaa intohimoisuutta jota sisilialainen luonne vaatii, Leino — Alfion ja Ahlberg — Turiddun asianmukaisesti säestäessä häntä. Huolimatta siitä että ainakin ensimäinen ja kolmas näistä näytelmistä olisivat ansainneet enempää mielenkiintoa,[117] ne kaikki ikäänkuin unohtuivat suurempien alle — niitä näet ei toista kertaa esitetty. — Topeliuksen päivänä meni nimittäin taas Regina von Emmeritz, ja Tudeer (Valvojassa) väittää Ida Aalbergin nyt "osanneen antaa päähenkilölle enemmän todenmukaista inhimillisyyttä, enemmän elonlämpöä kuin ennen" — eikä ole syytä epäilläkään sitä, sillä olihan taiteilijatar kuluneena vuotena jälleen nähnyt ja kokenut semmoista, joka oli omansa kypsyttämään hänen taidettaan.

Kohta kun Minna Canthin draama oli valmis, oli Bergbom tavallisella tarmolla ryhtynyt harjottamaan sitä, ja 23/1 oli Papin perheen ensi-ilta, laatuaan loistavimpia teatterin historiassa. Huone oli täyteen ahdettu: "lippu luukulla!", ja yleisö seurasi kasvavalla jännityksellä tätä näytelmää, joka ei ainoastaan sommittelun puolesta ollut tekijän edellisiä etevämpi, vaan siinäkin otollisempi, että se lämmitti, niinkuin vain kotimaisten olojen sattuva kuvaus saattaa lämmittää, ja että se syvästi kosketteli ajan kysymyksiä, käyttämättä tuota katkeraa ivaa, joka repii haavoja ja karkottaa sovinnollisuuden. Rva Canth ei ollut saapuvilla, mutta innostuneelle yleisölle ilmotettiin, että onnittelutervehdys sähköteitse lähetettäisiin tekijälle. — Näyttelemistä Tudeer arvostelee hyväksi, lausuen muun muassa:

Vallan oivallisesti näyteltiin etenkin kappaleen varsinainen päärooli, pastori Valtari. Leino olikin tykkänään antautunut tehtäväänsä ja siitä luonut tuoreen tyypin, jossa ei ollut mitään istaantunutta maneeria. Erittäin taiteellisesti hän osasi pitää koossa tuon tulisen luonteen näennäisesti ristiriitaiset puolet; rakkauden tarve ja itsekylläisyys, hellyys ja tylyys yhtyivät yhdeksi voimakkaaksi, täysin luonnonmukaiseksi, osanottoa herättäväksi ihmisolennoksi. — Maijun rooli oli nti Finnelle kiitollinen. Hän sai varsin hyvin näkyviin sekä lapsen hilpeän veitikkamaisuuden että sen levottoman, herkkähermoisen huimapäisyyden, jota nerokkaassa nuoressa naisessa vaikuttaa tuo omaan luontoperäiseen toimintaan pyrkivä sisäinen voima, jota hänen omaisensa eivät ymmärrä, vaan jota äiti turhaan koettaa hillitä, isä tukehduttaa tai johtaa omien tarkotusperäinsä mukaan. Alkupuolella hän kuitenkin oli liian raju ja jyrkkä, mutta viimeisessä näytöksessä esitys oli kaikin puolin taiteellista: se oli hillittyä ja samalla täynnä luontevaa tunnetta. Siinä tuli heti näkyviin että tosielämän vakavat riennot jo olivat ennättäneet painaa Maijuun leimansa. Elävästi kuvattiin tuo kimmoavainen taiteilijaluonne, hermostuttavine jännityksineen ja hurmaavine menestyksen iloineen. — Salan Jussilta puuttui ylioppilaan reippaus. — Hannan roolin näytti sympaattisesti nti Kunnas. Siinä oli selvää ymmärrystä ja luontoperäistä tunnetta. Hänen liikkeensä ovat jäykät, mutta niissä ei ole mitään maneeria, ääni on soinnukas, lausuminen selvää ja sielunliikutuksia kuvaava.

Papin perhe meni 9 kertaa täysille ja hyville huoneille. — Kun sähkösanoma ensimäisen näytöksen jälkeen tuli perille, makasi Minna Canth sairaana influensataudissa.[118] Parannuttuaan hän matkusti maaliskuulla Helsinkiin ja näki (14/3) kappaleensa, kun se esitettiin kahdeksannen kerran. Huone oli silloinkin täpö täynnä, ja katsojat osottivat erittäin innokkaasti suosiotaan tekijää kohtaan, joka Leinon ja nti Finnen mukana astui näyttämölle ja jota tervehdittiin hyvähuudoilla ja kukkavihkoilla.[119]

Noin puolitoista viikkoa Papin perheen jälkeen tuli toinen merkillinen uutuus, nimittäin Ibsenin Hedda Gabler , joka meni ensi kerran 4/2. Niinkuin ote Emilien kirjeestä todistaa, ei tämä näytelmä ollut juuri omansa herättämään myötätuntoisuutta, mutta sittenkin sen esittäminen muodostui voitoksi teatterillemme. Kiitos olkoon taiteellisen näyttelemisen ja erittäin Ida Aalbergin, tapahtui se kumma, että kappale, joka muualla ei ollut menestynyt, onnistui suomalaisella näyttämöllä. Se kokosi 6 täyttä huonetta. — Tudeer kirjoitti pitkän, seikkaperäisen analyysin taiteilijattaren tavasta tulkita tätä, hänen myöhemminkin usein esittämäänsä loistorooliansa, ja päättää seuraavin sanoin:

"Että Ida Aalberg niin selvästi on ymmärtänyt Ibsenin hengen viimeisen tuotteen, että hän Heddassa on havainnut ihmisen, että hän siten on voinut katselijoille selvittää tuon syvämielisen teoksen, se on todellinen nerontyö. Häntä katsellessa katselijalla oli se intensiivinen henkinen nautinto, jota tuntee, kun hengen voimat jännittyvät ja kun hetki hetkeltä huomaa näkönsä selviävän, näköpiirinsä laajenevan, sydämensä lämpiävän, aatteensa kohoavan. Joka semmoista voipi saada aikaan, on suuri taiteilija." — Kiitettyään näyttämöllepanoakin erittäin onnistuneeksi, arvostelija sanoo, että muutkin esiintyjät olivat tyydyttäviä sekä yhteisnäytteleminen tasaista ja hyvää. Sala teki Tesmanin hyvin eläväksi ja todenmukaiseksi. Nti Stenberg oli herttainen poroporvarillinen Julle-täti. Leino oli assessori Brackista luonut uuden, merkillisen tyypin, joka kokonaan erosi hänen tavallisesta esiintymisestään. Ahlbergilla Lövborgina oli hyviä kohtia, mutta toisinaan hän liiotteli ja näytti maneeria. Nti Kunnas ei oikein pystynyt Tean rooliin, mutta esitykseltä ei kuitenkaan puuttunut lämpöä eikä oikeaa käsitystä.

Jos luetaan pois Runebergin-päivän ohjelma (kuvaelmia Runebergin runoelmista ja Saimaan rannalla), joka annettiin kaksi kertaa, ja pari muutakin sekaohjelmaa, muodostivat Papin perhe ja Hedda Gabler helmikuun ohjelmiston, ja Emilie saattoi (17/2) syystä kirjoittaa: "Meidän on käynyt sangen hyvin tänä vuonna, se on ollut paraimpia aikoja mitä teatteri on kokenut. Varsinkin on työ sujunut erinomaisen reippaasti, kaikki ovat olleet terveitä, niin ettei häiriöitä ole tapahtunut sairauskohtausten kautta."

— Tällä ajalla sattui kumminkin kuolemantapaus, joka läheltä koski teatteria. Nti Hilda Asp kuoli näet keuhkotautiin 22/2. Erottuaan teatterista (kts. ylemp. s. 271) hän oli ruvennut yhteiskoulun opettajattareksi, mutta sekin ura tuli lyhyeksi. Turhaan yritettiin ehkäistä kamalaa tautia Kochin keksimällä parannuskeinolla. Kun hänen maalliset jäännöksensä toisena päivänä kuoleman jälkeen rautateitse vietiin Tampereelle, kotikaupunkiin, haudattavaksi, lausui runoilija J. H. Erkko hänelle lämpimät jäähyväis- ja muistosanat.

Maaliskuullakaan ei annettu mitään ohjelmistolle uutta, vaan näyteltiin uusintoja, Faust (5 kertaa), Yhdistysjuhla y.m. Tämä ei kuitenkaan ollut suunnitelman mukaista, vaan johtui erinäisistä asianhaaroista. Jo ennen ohimennen mainittu ja pian laajemmin käsiteltävä Numersin uusi näytelmä, Elinan surma, oli näet valmistunut, ja Bergbomin aikomus oli ollut tänä keväänä toimittaa se näyttämölle, mutta Ida Aalberg kieltäytyi — terveydellisistä syistä — näyttelemästä vaativaa Kirsti Flemingiä. Kun myöskin rva Rautio oli estetty esiintymästä roolissa, ei ollut muuta neuvoa kuin lykätä kappaleen esittäminen syksyksi. Mutta tästä taas seurasi, että teatterin oli vaikea jatkaa näyttelemistä Helsingissä. Eikä näytäntöjä jatkettukaan edemmäs kuin 19 p:ään huhtik. Että niinkin kauan oli näyteltävää, oli Lindforsin ansio, joka maaliskuun lopulla Parisista palattuaan esiintyi Saiturina ja Setä Bräsiginä. Sitä paitse annettiin uusikin kappale, Hanna Aspin suomentama V. Sardoun 3-näytöksinen huvinäytelmä Voimakkaita naisia (12/4), jossa tehdään pilaa amerikkalaisten "vapaista" naisista. Se nauratti aika lailla yleisöä ja jäi pitemmäksi aikaa ohjelmistoon — enimmin siinä ehkä miellyttivät Olga Finne, joka herttaisena Clairena on amerikkalaisnaisten vastakohta, ja Weckman, joka Jonathanina näytteli oikeaa amerikkalaista miespuolta. — Viimeinen tai oikeammin viimeiset näytännöt olivat 19/4, jolloin tietääksemme ensi kerran annettiin kaksi näytäntöä samana päivänä, nimittäin klo 5 Saituri ja klo 8 Elämä on unelma, kumpikin täydelle huoneelle. Tästä Emilie 20/4 kirjoittaa Betty Elfvingille:

"Yleisö kasvaa täällä vuosittain, totta kyllä köyhempi työläisyleisö, mutta on hupaista voida tyydyttää sen esteettisiä tarpeita. Toisena pääsiäispäivänä annoimme kaksi kansannäytäntöä ja oltiin siitä niin kiitollisia, että paitse Suomettaressa julkaistua kiitosta, muutamat työmiehet kävivät kotonamme yksityisesti, suullisesti kiittämässä meitä. He eivät jaksa valvoa illoin, kun heidän täytyy niin varhain aamulla olla liikkeellä mennäkseen työhönsä." —

Ensimäinen kiertomatka tehtiin jo maaliskuulla, kun Bergbom 15/3 lähti niitten jäsenten kanssa, jotka esiintyivät Papin perheessä ja Kuopion takana, Hämeenlinnaan ja Tampereelle , antaakseen toisessa kaupungissa kolme ja toisessa neljä näytäntöä, jotka tuottivat (1,109 + 2,227) yhteensä 3,336 mk. Sillä aikaa näyteltiin Helsingissä Yhdistysjuhla ja Murtovarkaus — roolit enimmäkseen oppilasten esittäminä. — Palattuaan tältä matkalta Bergbom matkusti Viipuriin ja Pietariin sopiakseen esiintymisestä näissä kaupungeissa huhti- ja toukokuulla. (Aikomus oli ollut käydä Turussakin, mutta siitä ei tullut mitään, kun ruotsalainen teatterinjohtaja Selander, jonka hallussa Turun teatterihuone paraikaa oli, ei suostunut edes muutamaksi illaksi luovuttamaan sitä suomalaiselle seurueelle.)

Viipurissa näytännöt alkoivat 22/4 Papin perheellä ja annettiin niitä 18, viimeinen 31/6. Lakkauttamatta näyttelemistä Viipurissa pistäydyttiin välillä Pietarissa ja esiinnyttiin siellä Kononovan teatterissa kolmena iltana 8/5-11/5. Kun Ida Aalberg oli mukana, oli ohjelmisto kauttaaltaan hyvä. Viipurissa taiteilijatar esiintyi näytelmissä Romeo ja Julia, Hedda Gabler, Erotaan pois ja Sota rauhan aikana, mutta Pietarissa vain kahdessa ensinmainitussa — niiden välillä meni Papin perhe. Otamme joitakuita piirteitä Kaarlon kirjeistä:

Kiertomatkoilla antoi tavan mukaan enintä vaivaa suurten näytelmäin esittäminen pienillä näyttämöillä, joilta puuttui milloin mitäkin välttämättömiä koristuksia tai muita laitoksia. Silloin täytyi joko tilata Helsingistä taikka paikalla valmistaa mitä tarvittiin. Kun kysyttiin miten milloinkin oli pälkähästä pelastauduttava, Bergbom ei läheskään näy olleen niin epäkäytännöllinen kuin yleisesti on luultu. Kuinka kekseliäs hän saattoi olla, siitä tarjoavat hänen kirjeensä Emilielle monta esimerkkiä. Kas tässä yksi semmoinen, joka ei ole vailla humorististakaan sävyä:

"Nyt muistan jälleen jotakin Romeota koskevaa [hän oli juuri ennen kirjoittanut muista tarpeista]. Tuo aita, joka erottaa hautaholvin kirkkomaasta! Pietarin dekoratsionissa aukko on suurempi kuin meillä, jota paitse kaunis musta, kullattu pystyaitamme on liian raskas [kuljetettavaksi]. Mutta mitä arvelet seuraavasta ehdotuksesta? Setä Bräsigin ensi kuvaelman aita on nyt [näöltään] hyvin mitätön, vaikka muuten soma; mutta jos Heinänen rikkaasti kultaisi sen, niin se menettäisi puutarhamaisen luontonsa ja kelpaisi hautaholviaidaksi. Tietysti se on korotettava, mutta se voidaan kyllä tehdä Pietarissa. Sillä on sekin ansio, että se on hyvin köykäinen eikä kuitenkaan näytä liian halvalta, n.b. kun se kullan kautta saa tarpeellisen loiston. Tietysti se ei ole 'le gendre que j'avais révé', mutta en keksi muuta keinoa."

"Muutoin Romeo ja Julia näytellään [Pietarin] Pienessä teatterissa
nousevalla viikolla, [Eleonora] Duse Juliana. — Sano se Axel
Ahlbergille, ehkä hän haluaisi käydä sitä katsomassa." (Kirje on
Viipurista vähä ennen seurueen sinne tuloa.)

Pietarissa maisteri Jalmari Basilier hartaasti avusti Bergbomia. Näytännöt annettiin Hyväntekeväisyysseuran nimessä ja se vaikutti vähän ohjelmistoonkin. Seuran esimies, pastori Hakkarainen, oli närkästynyt siitä että aiottiin näytellä ainoastaan semmoisia [moderneja] kappaleita kuin Kuopion takana, Papin perhe ja Hedda Gabler ja oli varottanutkin seurakuntalaisiaan käymästä katsomassa niitä. Silloin päätettiin ottaa Romeo ja Julia vastapainoksi!

"Neljä loppuun myytyä huonetta yhdellä viikolla ja tänään saamme viidennen. Ihmiset seisovat jonossa klo 6:lta aamulla. Voiko pyytää parempaa menestystä? — Koska nuo kolme Pietarin näytäntöä ovat kokonaan ulkopuolella säännöllisiä näytäntöjä, eiköhän voitaisi määrätä puhdas voitto niistä palkinnoksi parhaimmasta draamasta, joka sisäänjätetään esim. ennen 1 p. tammik. 1893? Esitä asia johtokunnalle. Päätös voidaan tehdä syksyllä."

— [Valitettavasti Kaarlo kaikessa tässä touhussa oli sairas:] "On mahdollista että minun täytyy käydä Helsingissä, ennen kun lähden ulkomaalle. [Ennen oli sovittu, että sisarukset jälleen yhdessä lähtisivät ulkomaalle, ja että Emilie toukokuun lopulla tulisi Viipuriin, josta lähtö tapahtuisi.] Tiedät mitä itsepäistä vilustumista, influensaa, katarria tai miksi sitä mainittaneenkaan, olen tänä keväänä kärsinyt. Viimeiset viisi päivää olen ollut vuoteenomanakin, vaikka taas olen jaloillani. Mutta pahempi on että tauti on kohdistunut korviin, niin että saatan sanoa olevani melkein kuuro. En esim. kuule kellon nakutusta, ennen kun se painetaan aivan korvaa vasten. Jos se jatkuu Pietarin matkan jälkeen, täytyy minun puhutella spesialistia, jommoisia ei ole Viipurissa. Minua hoitaa tri [Paul] Collander, joka on määrännyt 'roppia', jotka ovat lieventäneet säryn (sitä olen tuntenut, jopa hyvin ilkeää), mutta kuulo on tuskin parantunut." — Pietarissa Kaarlo luulee tulevansa toimeen ilman Emilietä, mutta jos hän tulee kovin voimattomaksi, on hän sähkösanomalla kutsuva sisarensa avukseen.

— [Viipurissa kohtasi teatteria vastoinkäyminen, joka lisäsi johtajan vaivoja:] "Voitko uskoa, ettemme saa sotamiehiä statisteiksi, vaikka Arppe kyllä on saanut. Se johtuu siitä että De Pont on poissa ja eräs titulus Londén — äkänen svekomaani — päällikkönä. Tunnettu nimi. Ja hän kielsi. Oli tietysti vaikea saada avustajia, ja 'kaikenlaisilta ne näyttivät', mutta menihän tuo kumminkin, sillä kaikki tekivät mitä voivat."

"Alan nyt tulla terveeksi, kiitos olkoon kauniin ilman ja suuremman levollisuuden, jota nykyään nautin. Vaikka totta on että Pietarissa minä oikeastaan paranin, huolimatta siitä että sain joka päivä istua 15 à 16 tuntia Kononovassa. Eikä se ollut vanha Kononova — valitettavasti! Kaikki vanhat koristukset ovat poismyydyt, ja uudet kurjia, pukuhuoneet kylmiä luolia (Ida Aalbergin täytyi pukeutua karsinassa näyttämön vieressä). Oli vielä surkeampaa kuin entisessä Prikashikassa. Yhdellä tärkeällä erotuksella: kaikki oli siistiä ja — rehellistä."

"Pietarissakäynti osotti lopullisesti, että vierailumme siellä eivät ole uudistettavat. Taikka oikeammin, että nykyinen tapamme esiintyä siellä on ehdottomasti kelvoton. Joko tulee meidän esiintyä huokeasti ja vaatimattomasti suomalaisille käsityöläisille Prikashikassa. Ja sen asian hoitaa kyllä Aspegren. Taikka on meidän näyteltävä Pietarin venäläis-saksalaiselle yleisölle. Sitä varten tarvitsemme impressarion, ja semmoista tuskin saamme — emme ainakaan rehellistä. — Taloudellinen tulos oli, niinkuin saattoi ajatella — ei voittoa eikä tappiota. Laitokset ja järjestely olivat mitä surkeimpia."

"Taiteelliseen tulokseen voimme ylipäätään olla tyytyväisiä. Hedda Gabler teki tosin täydellisen fiaskon (syy oli joko ilmotuksen puutteessa taikka kappaleessa, johon Basilier yksin oli tyytyväinen), mutta Papin perhe ja Romeo ja Julia onnistuivat sitä paremmin. S:t Petersburger Zeitungin arvostelu oli hyvin ystävällinen, ja venäläiset lehdet ihailivat ainakin Ida Aalbergia, vaikka ne eivät muutoin olleet hyvänsuopia. Mutta totta onkin että hän varsinkin Juliana kohosi taivaan korkealle muitten yli."

Toukokuun loppupuolellakin näyteltiin Viipurissa hyville huoneille, joten koko tulo oli 11,861 mk (se on keskimäärin lähes 660 illalta). Kun Pietarin tulot tekivät 3,978 mk, päättyi kiertomatkojen tili melkoiseen voittoon, nimittäin 4,639:61 mk. —

Viime mainitussa kirjeessä Kaarlo ilmotti olevansa valmis lähtemään lauantaina 23/5 ja kehotti Emilietä edellisenä päivänä saapumaan Viipuriin.

Teatterin hyvä menestys Viipurissa vaikutti tietysti koko tilivuoden lopputulokseenkin. Nytkin vajaus väheni, niin että se teki vain 7,502:63 mk. Mutta se olikin alin määrä, mihin se näinä vuosina laskeutui; seuraavana kolmena vuotena vajaus taas kasvamistaan kasvaa.

Tänä keväänä luopui kannattajain kokouksessa 6/4 maisteri V. Löfgren johtokunnan jäsenyydestä, ja valittiin hänen sijaansa professori O. E. Tudeer . — Sen yhteydessä mainittakoon teatteriin tulleita uusia jäseniä.

Keväällä 1890 Bergbomin ollessa Kuopiossa Hemmo Kallio ilmottautui tälle halukkaana rupeamaan näyttelijäksi. — "Miksi ette ole tullut ennen?" tohtori kysyi. — "No, kun olen näin pieni ja pahannäköinen, niin en ole ennemmin rohjennut", toinen vastasi. Syksyllä oli koenäytäntö, ja silloin Kallio pääsi teatteriin. Pieni kasvultaan eikä muutenkaan kaunis Kallio kuitenkin osotti luontaisia lahjoja, varsinkin naurettavaan, humoristiseen, ja ennen pitkää hänestä sukeutui uusi Esko, muusta puhumatta.[120] — Syksyllä joulun edellä otettiin nti Kirsti Sainio , jolla niinikään oli pysyvä tulevaisuus näyttämöllä, vaikka hän paremmin tunnetaan nykyisellä nimellään rva Kirsti Suonio , jota hän omistaa v:sta 1895, jolloin meni naimisiin näyttelijä Evert Suonion kanssa.[121] — Vielä mainitsemme tältä näytäntökaudelta nti Cecilia Silénin , joka silloin tuli kuiskaajaksi ja yhä edelleen hoitaa tärkeätä virkaansa.[122] — Vihdoin merkittäköön, että maisteri Ivar Wilskman näytäntökauden alusta oli ryhtynyt hoitamaan teatterin rahastoa. Hän pysyi virassa (jota Wahlströmin ja V. Soinin jälkeen K. ja F. Basilier olivat hoitaneet) toista kymmentä vuotta.

Näytäntöjen luku oli 118, ja näyteltiin niissä 13 kertaa Kuopion takana ; 12 Papin perhe ; 8 Kunnia, Hedda Gabler; 7 Kyökissä , Elämä on unelma, Romeo ja Julia; 6 Älä istu toisen rekeen, Hamlet; 5 Kihlaus, Mestarin nuuskarasia , Faust, Saituri; 4 Sota rauhan aikana, Setä Bräsig; 3 Uusi apulainen, Murtovarkaus, Saimaan rannalla , Työväen elämästä, Hävyttömät, Ei ollenkaan mustasukkainen, Kukkaistuhlari, Yhdistysjuhla, Voimakkaita naisia; 2 Pukkisen pidot, Regina von Emmeritz, Tietäjä, Amalia ystävämme , Sirkka; 1 Yö ja päivä, Hirvenhiihtäjät , Jacques Damour, Rajuilma, Talonpojan ritarillisuus, Erotaan pois.

Viipurista matkustivat siis Bergbom-sisarukset Berliniin. Syystä kun he olivat yhdessä, on meillä taas vähemmän kerrottavaa heistä, sillä eivät he koskaan kirjoittaneet vieraille niin usein kuin toisilleen. Ainoa kirje Berlinistä on Emilien 31/5 Betty Elfvingille kirjoittama. Siitä on seuraava ote:

"Täällä istun nyt ja lähetän Sinulle terveisiä Dresdener Hofista; kaikki on paikallaan ja niin kuin kaksi vuotta sitten, paitse että täällä kaikin voimin rakennetaan ja laajennetaan. 'Berlin ist Kaiserstadt und Berlin wird Weltstadt'; iloitaan siitä että Berlin on Euroopan kolmas kaupunki ja toivotaan, että se tulee toiseksi ja rientää Parisin ohitse. Sitä se ei kuitenkaan voine, sillä ei se koskaan voi hankkia itselleen Parisin vanhaa, suurta historiaa eikä sitä merkitystä, joka Ranskan pääkaupungilla on ollut ihmiskunnan kehityksessä, vaikka Berlin tietenkin tulevaisuudessa on näyttelevä suurta roolia. — Meidän päätarkotuksemme täällä on luonnollisesti nähdä mitä teatterit esittävät ja paljon hyvää ja kaunista olemme jo tällä viikolla nähneetkin. Kumminkin kärsin melkein entistä enemmän saksalaisten kinnatusta paatoksesta ja luonnottomasta lausumistavasta; tämä ylöspäin ajo sanojen selässä ja joka sanan alleviivaaminen tulee ajan pitkään tuskalliseksi ja tavasta on minulla halu huutaa: 'kyllä vähemmälläkin ymmärtää'. Ibsen on moderni: olemme jo näinä kuutena päivänä nähneet Kuninkaanalut ja Villisorsan. Minusta tuntuu niinkuin ei suuri yleisö oikein oivaltaisi vierasta runoilijaa, mutta täällä on innostunut Ibsenseurakunta, joka voimakkaasti taputtaa käsiä ja meluaa niin että kuuluu, ja niinhän oikeastaan meilläkin on laita. Mutta mikä hätä onkaan saksalaisella näyttämöllä, jolla on oma suuri, rikas kirjallisuus käytettävänään sekä saa näytellä yleisölle, joka tuntee, rakastaa ja kunnioittaa tuota omaa kirjallisuuttaan, toisin on meidän raukkojen laita! — Tänään on tulevan viikon ohjelmisto ilmotettu ja sen johdosta viivymme täällä vielä koko nousevan viikon. Saamme nähdä Die Haubenlerche [Leivonen], joka syyskuulla menee meillä, sekä sen ohella klassillisia kappaleita, jotka kenties otetaan esitettäväksi. Ensi maanantaina matkustamme arvattavasti Parisiin, missä olemme 3 viikkoa, niin että minä tulen kotia heinäkuun ensi päivinä ja Kaarlo luultavasti asettuu johonkin parantolaan Saksenin vuoristossa — vielä hän ei varmaan tiedä mihin. — — Jonkunlaisella surumielisyydellä ajattelen yhteistä matkaamme 2 vuotta sitten: se matka oli niin lyhyt, että Sinun kyllä olisi ollut tarpeen uudistaa se tänä vuonna. Hyvin herttaista ja hupaista olisi ollut, jos me nytkin olisimme saaneet yhdessä Sinun kanssasi iloita kaikesta suuresta ja kauniista, jota tämmöinen ylellisyyskaupunki tarjoaa; kurjuutta, surua ja huolia on täälläkin ja runsaasti, mutta ne ovat kätkössä vieraan silmiltä, ja meille näyttäytyy ainoastaan loistava, kohiseva elämä. Tavasta tunnen sydämessäni oikein kateutta — on vaikeaa että kansamme on niin pieni ja vähäpätöinen. Suurilla kansakunnilla on toki toisellainen itsetunto! Kas niin, hyvästi nyt! tulenhan oikein sentimentaliseksi."

Päivin sisarukset odottaessaan illan näytäntöä tavan mukaan kävivät ostoksilla, hankkiakseen teatterille mitä tarvittiin uusia kappaleita varten. Tällä kertaa Shakespearen Kesäyön unelma oli mielessä, ja se vaati paljon häikäisevää korua ja muun muassa suuren aasinpään, jota Titania hyväilee — kaikki ostettiin Emilien vastaanotettavaksi ja tullattavaksi Helsingissä. — Matkan jatko muodostui toisin kuin ensin oli suunniteltu. Berlinistä sisarukset lähtivätkin Wieniin. Sielläolosta Emilie 5/7 (Naantalista, johon hän paluumatkallaan oli poikennut tavatakseen parannuksilla olevaa Augusta-sisartaan) kirjoittaa Betty Elfvingille:

— "Teatterissa näimme sielläkin hyvää ja kaunista, ja minä pidän paljon enemmän sikäläisistä näyttelijöistä kuin berliniläisistä: ne ovat luonnollisempia ja puhuvat paljo paremmin kuin pohjoissaksalaiset toverinsa; näyttämöllepano ja kaikki laitokset yleensä ovat sitä vastoin Berlinissä paremmat." —

Samoin kuin Parisi jäi Saksenin Sveitsikin käymättä. Wienistä Kaarlo päätti matkustaa Baijerin Reichenhalliin, josta hänen ensimäinen kirjeensä on päivätty 27/6:

"Rakas sisar, olet kai ollut levoton, kun en ole antanut tietoja itsestäni, mutta olen nyt vasta tullut Reichenhalliin. Kun minun Wienissä oli lähteminen junalleni, kuulin että se oli n.s. Bummelzug, joka viipyi koko ikuisuuden tiellä. Päätin lykätä matkan iltaan. Mutta kuinka olikaan, tulin Prateriin, ja siellä mustalaismusiikki kiinnitti minua niin, että päätin lähteä vasta seuraavana päivänä. Niin teinkin. Mutta silloinkin muutin vähän matkasuunnitelmaani. Päätin näet ensin käydä katsomassa Berchtesgadenia, jota musikaalinen pöytänaapurimme niin lämpimästi suositteli minulle, ja myöskin pistäytyä Salzburgissa. Tämä matkustus on kestänyt neljä päivää, niin että vasta nyt lauantaina olen saapunut Reichenhalliin. Matka oli erinomaisen miellyttävä — mutta kallis, kallis, kallis! Kyllä hinnat ovat täällä toiset kuin Jemtlannissa! Täällä Reichenhallissa olen toki onnistunut saamaan jotakuinkin kelvollisen kortteerin — n.b. jollei vain emäntäni keittotaito aseta vatsalleni liiallisia vaatimuksia. Hotellissa syöminen on mahdoton täkäläisten hintojen vuoksi. Ja kuitenkin on Berchtesgaden vielä paljo kalliimpi."

"Minulla on ollut vähän ikävä Wieniä, joka kumminkin, sanottakoon mitä tahansa, on miellyttävä kaupunki. Ennen katselin sitä ankarammin, mutta mitä kauemmin elää, sitä enemmän oppii antamaan arvoa ihmiselliselle vieraissakin muodoissa. Totta kyllä astuu siellä elämänhalu esiin semmoisella välittömyydellä, jota emme koskaan voi hyväksyä. Mutta kun on saanut niin kyliänsä 'kysymyksistä' ja 'kummittelijoista' ja saarnoista, joissa on käsitelty korkeampaa siveellisyyttä ja korkeampaa epäsiveellisyyttä, kuin me siellä kotona näinä vuosina, niin vaikuttaa etelänlasten naivinen välittömyys raitistavasti. Se on kuitenkin ihmisellisempi kuin se vihainen katkeruus, joka meillä haittaa ainakin kaikkea kirjallista tuotantoa."

"Täällä Reichenhallissa viivyn viisi viikkoa tai kuusi. Sitte matkustan Pragin, Dresdenin ja Berlinin kautta kotia. Kussakin kaupungissa viivyn muutamia päiviä. Kenties Dresdenissä kuitenkin käyn Behrillä ja katson mitä hänellä on valaistuskoneita [joita kai tarvittiin Kesäyön unelmaan]. Ehkä hänellä on [semmoisia] muitakin kuin sähkövaloa varten. Viipurissa oli kaksi suurta reflektoria, jotka olivat siirtonaisia — jotakin samantapaista kuin meidän Faustissa käyttämämme vanhat, mutta paljo parempia. Jos semmoisella voisi kohdistaa määrättyyn paikkaan värillistä valoa, niin olisi sillä paljo saavutettu. Enemmän kuin pari sataa markkaa semmoinen tuskin maksaa. Kentiesi voisi myöskin saada prospektin, jota käytännöllisempi henkilö, esim. Ossian, pystyy arvostelemaan. Siinä tapauksessa saat lähettää Dresdeniin muutaman sata Reichsmarkkaa, sillä mitä minulla on, tarvitsen Berlinissä kirjoihin ja nuotteihin. Meidän laulukirjastomme kaipaa välttämättömästi raitistamista, sillä samat juomalaulut ovat kukoistaneet liian kauan ja hengellistäkin musiikkia varten näyttämön takana aion ostaa muutamia suurempia kuorokokoelmia. Noin 30 markkaa menee Mendelsohnin Kesäyönunelman musiikkiin taikka, jos orkesterinuotitkin ovat painetut, saman verran lisää."

"Kirje Augustalta Sinulle oli minua täällä vastassa. Hän sanoo että minua on tylysti (styfmoderligt) kohdeltu uudessa rakennuksessa.[123] Enhän saa sellaista kohtelua hänen kodissaan ja vielä vähemmän hänen sydämessään, ovathan silloin seinät ja huonekalut pikkuasioita. Kuinpa hän vain saisi olla terveempi. Mutta hän on varmaankin sairaampi kuin hän sanoo ja se on pahin asia.[124] Olemmehan olleet onnellisia, kun olemme saaneet elää sen tulikaupungin polttopisteessä, jossa kansakunnan elämä on syntynyt, mutta olemme myöskin palaneet ennen aikaamme tässä prosessissa." —

Seuraavista kirjeistä näkyy, että Kaarlo oli yleensä erittäin tyytyväinen Reichenhallissaoloonsa:

"Täällä on ollut ihana ilma — liian kuuma, moni valittaa, mutta minua se ei vaivaa. Ympäristö on todella suurenmoinen ja vaihteleva. Ainoastaan [ruotsalainen] nurkkaisänmaallisuus voi asettaa Jemtlannin vuoret tämän rinnalle. Ja sitten upea, rikas kasvullisuus, niin moninainen ja voimakas. Tuoksu, joka keskipäivänhelteessä lähtee männyistä ja kukista alppien päiväpuolella, on huumaava. On kuin makaisi luontoemon rinnoilla terveyttä imien. Yksi paha puoli on kuitenkin olemassa ja sangen ikävää laatua, kaikki on kallista, ja kaikki on maksettava. Ei askeltakaan voi ottaa ilman ettei juomaraha tule kysymykseen. Kesäaikana koko Reichenhall on yksi ainoa ravintola siihen kuuluvine 'Lohndienereineen', 'Lohnkutschereineen' ja 'Lohnführereineen'. Kävelyretket houkuttelevat, mutta jos opas on mukaanotettava, niin rahanmeno vähentää nautinnon. Mutta kaikki kaikessa, kun ajattelen miten minua paleli Gausdalissa ja Mörsilissä ja kuinka toisin on täällä, niin kiitän onneani ja — Augustaa, joka neuvoi minua matkustamaan eteläänpäin. Ja sitte on täällä luettavaa ja musiikkia — kaksi tärkeää asiaa, kun on paha sää. Se on, ei tuota, musiikkia, jonka hankkii itselleen rämisevän pianon avulla, vaan semmoista, jota toiset tarjoavat kuultavaksi — mikä tekee melkoisen eron hupiin nähden. Lainakirjastokin on hyvin varustettu ranskalaisella ja saksalaisella kirjallisuudella, puhumatta 60 sanomalehdestä lukuhuoneessa. Parannusmaksu (kurtaxan) ei ole kovin kallis — 15 markkaa kaikkiaan, se on tuskin enemmän kuin Lappeenrannassa taikka Hangossa. Osotteeni on 'Villa Sonntagshorn'."

"En ole tehnyt paljon tuttavuuksia. Muuten on täällä kansaa kaikilta ilmansuunnilta. Kumma kyllä vähän englantilaisia, mutta paljon slaavilaisia aineksia, tshekkiläisiä, venäläisiä, puolalaisia, sekä myöskin unkarilaisia ja rumanilaisia. — Tein juurikään kahden päivän retken korkeammille vuoriseuduille. Opas maksoi 10 markkaa. No, sen tiesin edeltäpäin. Mutta ajatteles, kun minulta alppimajassa illallisesta, yösijasta ja aamukahvista vaadittiin — 20 markkaa. Ei muuta kuin maksaa ja näyttää tyytyväiseltä. Kotona istuminen ja käveleminen hiekkakäytävillä tulee kuitenkin ykstoikkoiseksi, kun alppiluonto ympärillä houkuttelee. En uskalla sentään retkeillä ilman opasta, minua kun niin helposti pyörryttää."

Näyttää siltä kuin Kaarlon mieltymys maahan ja oloihin olisi saanut hänet tavallista hartaammaksi kirjeenvaihtajaksi. Toisia mieltäkiinnittävämpi on seuraava kirje heinäkuun lopulta, jonka otamme lyhentämättä:

"Armahani! Ei vielä koskaan ole kylpyaika rientänyt niin nopeasti kuin tämä. Mutta täkäläiset seudut tasanko- ja alppiluonnon, Saksan ja Itävallan, rajalla tarjoavatkin tavattoman rikasta vaihtelua. Mieltäkiinnittävimmät 'havaintoni' näinä viimeisinä kahtena viikkona ovat kuitenkin, omituista kyllä, olleet — taiteellista laatua."

"Toinen oli Mozartin satavuotisjuhla Salzburgissa, joka vietettiin kolmena päivänä, heinäkuun 16, 17 ja 18. Requiem, Figaron häät, G-moll symfonia j.n.e., kolme konserttia ja yksi teatterinäytäntö. Olin sitä ennen käynyt Salzburgissa (sinne on ainoastaan kahden tunnin rautatiematka) saadakseni pilettiä, mutta vastaus oli 'kalpea ei'. Monta tuhatta oli jo ilmottautunut saamatta pilettiä. Ei ollut siis muuta kuin alistuminen edessä, mutta kuitenkin pyysin että minua muistettaisiin, jos sattumalta joku piletti ehkä jätettäisiin takaisin. Vanha teatterionneni ei nytkään kieltäytynyt. Juuri kun olin menemäisilläni pois, toi postiljoni kirjeitä. Yhdessä niistä oli peruutus, ja minä sain pilettini."

"Unohtumaton oli Requiemin vaikutus Salzburgin mahtavassa tuomiokirkossa. Konsertit olivat kyllä mieltäkiinnittäviä ja Figaron häissä myötävaikutti Saksan etevimpiä taiteilijoita, mutta ne kalpenivat Requiemin rinnalla. Tunnelma oli ihmeellinen. Täällähän Mozart oli syntynyt, täältä olivat hänen lapsuudenvaikutelmansa, ja kuvastuuhan tämä hymyilevä, lempeä, iloinen luonto hänen taiteilijaluonteessaan. Tiedäthän kuinka laajaperäinen taiteilijaihailuni voi olla. Voivathan kaikki uudenaikaiset ihastuttaa minua, Meyerbeer samoin kuin Wagner; Verdiäkin, joka alkuaan oli minulle niin vieras, olen oppinut ymmärtämään. Mutta sydämeni on Sarastron ja Paminan, donna Annan ja don Juanin luona. Kolmantena juhlailtana, kun Figaro esitettiin, olin valitettavasti niin tylsistynyt musiikista, juhlapuheista, alkajaisrunoista ja kävelyistä, että minä, suoraan sanoen, koko illan taistelin unen kanssa. Salzburgin kunniaksi voidaan sanoa, että vaikka yli 10,000 juhlamatkustajaa oli tullut saapuville, hinnat eivät olleet kinnatut niinkuin ne esim. kuuluvat tänä vuonna olevan Bayreuthissä, johon mielelläni lähtisin, kun nyt olen niin lähellä. Eihän itse matka ole kallis. Mutta ensiksikin sanotaan hintojen hotelleissa olevan suorastaan mielettömiä, ja toiseksi kuuluu siellä olevan niin hävytön pilettikeinottelu vallalla, että mahdollisesti täytyisi palata mitään näkemättä. Paras on olla kuulematta Parsifalia ja tyytyä hänen rakkaaseen pappaansa Lohengriniin (vai onko se nyt Parsifal, joka päin vastoin on Lohengrinin isä? — Wagnerilainen sukuluettelo on aina sekava)."

"Ja sitte toinen taiteellinen 'Ausbeute'. Onnellisesta sattumasta olen nähnyt nukketeatterissa — Faustin — tuon vanhan, oikean Faustin 'Puppenspielin', joka alkumuodoltaan polveutuu uskonpuhdistuksen aikakaudelta ja joka antoi Goethelle ensimäisen herätyksen hänen maailmanrunoelmaansa. Minä hieroin kauppaa Führerin, oppaan, kanssa, joka tavallisesti seuraa minua retkilläni. (Hän on etevä sitransoittaja.) Minä tahdoin saada hänet määräpäiväksi. 'Ei sovi — sinä päivänä en voi tulla, sillä silloin on suuri 'Kirchweihe' (kirkonvihkimisen muistojuhla) Grossgmainissa ja minun täytyy siellä soittaa sitraa'. Kun olin utelias näkemään Kirchweihejuhlan, jossa kirkollinen ja maallinen meidän protestantisen mielipiteemme mukaan niin omituisella tavalla sekotetaan yhteen, lähdin sinne. Paikkakunta on Itävallan rajalla, niin että puoli kylää (Grossgmain) on itävaltalainen ja toinen puoli (Kleingmain) baijerilainen. Kirjavaa kansanelämää. Juhlakulkueita, markkinavilinää, messua, tanssia, sitran ja kitaransoittoa, vasta ripillelaskettujen lasten kirkollisia lauluja, oivallista tyrolilaista viiniä ja myöhemmin yön tullessa (se episodi jäi kuitenkin minulta näkemättä) asiaankuuluva tappelu itävaltalaisten ja baijerilaisten 'Buain' (poikain) välillä. Paraillaan kävellessäni sinne tänne näin suuren teatteriplakaatin ja siinä ilmotettiin — Faust. Huomasin sitten että oli puhe marioneteista, nukeista. Luulin että saisin nähdä jonkunlaisen 'adaption', mukailun, Goethen Faustista. Mutta ei! Se oli kuin olikin se vanha rehellinen Puppenspiel, joka on säilynyt näissä alppien sopukoissa. Ilveilijä, Kasperle, nauratti yleisöä halpamaisilla sukkeluuksillaan koko sen ajan kun juhlallinen toiminta kesti. Muutamat kohdat olivat, niin sanoakseni, omituisen luonnonrunollisia. Faust ja Mefisto ovat tehneet välikirjan 24 vuodeksi. Mutta jo kahdentoista vuoden kuluttua Mefisto vaatii oikeutensa, sillä 'hän on palvellut Faustia sekä öin että päivin'. Faust koettaa silloin vapautua hurskaan petoksen kautta. Hän saa Mefiston lupaamaan täyttää yhden toivomuksen. Faust pyytää silloin Pietarinkirkon ristin Roomasta. Hän luulee, että Mefisto ei voi sitä hankkia. Mutta Mefisto toimittaa sen paikalle. Faust huomaa kuitenkin, että jotakin puuttuu ja se on [kirjaimet] J.N.R.J. (Jesus Nazarenus Rex Judaeorum). Samassa kun hän mainitsee nämä sanat, Mefisto katoaa ja Faust on pelastettu. Mutta Mefisto asettaa viekkauden viekkautta vastaan. Hän loihtii esiin Helenan, Faustin vaimovainajan. Faust heittäytyy hänen syliinsä, mutta syleilee hänen sijastaan Mefistoa ja on nyt auttamattomasti kadotettu. Olin hyvin utelias näkemään, kuinka ilveilijä Kasperle saataisiin mukaan loppukatastrofiin. Mutta se tapahtui sangen näppärästi. Kasperle esiintyy yövahtina. Faustin tuskallisesti odottaessa että kello lyö 12, jolloin hänen aikansa on ohi, tulee Kasperle ja huutaa ensin 10, sitten 11 ja viimein 12, joka kerta laulaen yövahtilaulun siihen kuuluvine koomillisine lirityksineen ja juoksutuksineen, jotka saivat kuulijat nauramaan kikahtuakseen. — Olin elänyt melkoisen jakson teatterihistoriaa vaatimattomassa ravintolasalissa. Minulle kävi jotenkin selväksi minkälaiset nuo 'Haupt- ja Staats-actionit' olivat. Ne esittivät jotakuinkin samoja seikkoja niin, että ihmisiä esiintyi marionettien sijasta. Nämä nuket olivat muuten melko kookkaita — metrinkorkuisia. Johtaja osotti todella hämmästyttävää kykyä johdonmukaisesti suorittaessaan eri roolit. Olin olettanut, että ainakin kuusi henkilöä oli ohjaamassa nukkeja; todellisuudessa oli niitä vain kaksi: johtaja ja hänen vaimonsa."

Tuskin oli Bergbom lähtenyt kotimatkalleen — se tapahtui 31/7 — kun häntä kohtasi seikkailu, joka oli sangen kiusallinen ja viivytti hänen matkaansa kokonaisen viikon, vaikka se lopulta päättyi onnellisesti. Hän oli näet menettämäisillään matkatavaransa ja -rahansa.[125] — Berlinistä Bergbom 15/8 ilmotti olevansa valmis tulemaan kotia, mutta hän viipyi kuitenkin vielä pari päivää nähdäkseen "tuntemattoman kirjailijan uuden draaman 'Gleiches Recht', josta paljon puhuttiin". (Tuntematon oli Richard Grelling, joka kiivaana naturalistina oli asettanut koko myrskyisen työmieskohtauksen näyttämölle.)

Virkistävän matkansa jälkeen Bergbom oli tavallista paremmissa voimissa, kun syyskauden työ alkoi. Samoin oli näyttelijäinkin laita, jotka olivat nauttineet lepoa, sitte kun he taikka osa heistä (rva Leino, neidit Finne, Kunnas, Sainio ja Stenberg sekä hrt Leino, Sala, Kallio ja ehkä joku lisäksi) oli kesäkuulla antanut 4 näytäntöä Jyväskylässä, 3 Mikkelissä ja 6 Kuopiossa. — Näytännöt alkoivat kolmella kansannäytännöllä (Papin perhe y.m.) 6/9-13/9, jonka jälkeen 16/9, tuli ensimäinen uutuus, Anni Levanderin suomentama E. Wildenbruchin 4-näytöksinen Leivonen (Aukusti Langenthal — Sala, Herman — Weckman, Lene — Olga Finne, Schmalenbach — Rautio). Näytelmä, joka vuotta ennen oli ensi kerran näytelty Berlinissä, saavutti, niinkuin enimmäkseen uudenaikaiset vieraat kappaleet, keskinkertaisen menestyksen: se esitettiin 4 kertaa. Kertaa useammin meni toinen uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama L. Fuldan 3-näytöksinen Työlakko (Das verlorene Paradies) — ensi-ilta 30/9 —, joka samoin kuin Leivonen edusti sitä yhteiskunnallis-kansanvaltais-naturalistista suuntaa, johon Saksan draamankirjoittajat ikäänkuin käskystä heittäytyivät 1890-luvun alussa. Näyttämölleasettamiseen katsoen ansaitsee mainita, että Fuldan näytelmässä ensi kerran nähtiin näyttämöllä tehdas käynnissä, niin että lakon syntyessä sanan mukaan "pyörät pantiin seisomaan".

Sitte tuli kotimaisten uutuuksien vuoro, joista ensimäinen oli Martti Vuoren esikoinen, 3-näytöksinen näytelmä Ihmisten tähden . Tekijä, maisteri M. Bergh, virkamies valtiosihteerin virastossa Pietarissa, oli ottanut kappaleessaan kuvatakseen "helsinkiläisiä" oloja, miten muuan asessori (Raunio) joutuu taloudelliseen häviöön ja epätoivossa murhaa itsensä — kevytmielisen, tuhlaavan rouvansa tähden. Jo helmikuulla hän oli lähettänyt teoksensa Bergbomin tarkastettavaksi, ja oli tämä kirjoittanut siitä muun muassa seuraavat sanat:

"Näytelmänne on minua suuresti miellyttänyt. Kun sanon miellyttänyt, en juuri tarkota draamanne kuivaa pessimismiä, joka tuntui hyvin masentavalta. Enemmän sitten dialoogia, joka on erittäin sujuvaa, ja kohtauksien ryhmittämistä, joka on taitavasti sommiteltu. Kipein kohta on Betyn [rva Raunion] luonne — se kaipaa psykoloogista syventämistä. Onko hän vain hupakko vai myöskin daimooni?" —

Sittemmin tekijä Bergbomin kirjallisten ja suullistenkin neuvojen mukaan ainakin joissakin kohden korjasi kappalettaan. Kun se esitettiin 16/10 täydelle huoneelle, menestys näytti melkoiselta — Leino (Raunio) ja rva Rautio (rva Raunio) näyttelivät oivallisesti — ja saapuville tullut tekijä huudettiin esiin; mutta kritiikki väitti, että kuvaus ei vaikuttanut täysin todelliselta eikä alkuperäiseltä, ja näytäntö uudistettiin vain kaksi kertaa. Emilie kirjoitti 19/10: "Olemme vähän alakuloisia sen kovan ja väärän arvostelun johdosta, joka on kohdannut näytelmää Ihmisten tähden — emmekä me ainoastaan, vaan moni muukin (asianymmärtävä) on hyvin pahoillaan."

Toinen kotimainen uutuus oli G. von Numersin Elinan surma , joka vaatii laajanlaista käsittelyä.

Olemme jo ennen osottaneet, kuinka tuntuvasti Bergbom on vaikuttanut Numersin näytelmien lopulliseen muotoon, mutta tällä kertaa on erikoisen tärkeää kääntää huomio heidän yhteistyöhönsä, jonka tulos Elinan surmakin on. Niin ei ainoastaan sentähden että tämä draama aineen ja taiteellisen suorituksen puolesta on muita arvokkaampi, vaan senkin vuoksi että heidän osallisuudestaan tähän teokseen on julkisuudessakin ollut puhetta ilman että kysymystä sentään olisi lopullisesti selvitetty. Onneksi on todistuskappaleita olemassa, jotka luovat tyydyttävää valoa näytelmän syntyhistoriaan, ne kun näyttävät missä kohden Numers kaipasi apua ja missä määrin sitä annettiin. Tarpeetonta lienee sanoa, ettemme tässä kuitenkaan voi syventyä yksityisseikkoihin, vaan rajotumme tärkeimpään.

Ensi kerran mainitaan kappale taikka oikeastaan sen perusaihe Numersin kirjeessä 21/2 1888. "Elinan surma on vaikea", sanotaan siinä, "etenkin syystä että silmäni vähitellen aukenevat näkemään mitä nykyajan dramatiikka on". Samalla kirjoittaja pyytää Bergbomin kautta saada [R. Tengström] "Finsk Anthologi'n", jossa Elinan surma-runo on ruotsinnettuna, taikka [K. A.] Bomanssonin tutkimuksen "surullisesta tapauksesta". Tästä päättäen he jo olivat keskustelleet aiheesta, eikä liene rohkeata olettaa, että Bergbom, jolle se oli vanhastaan tuttu (kts. I, siv. 155), oli suositellut sitä Numersille, joka tietenkin on aivan pintapuolisesti, jos ollenkaan, perehtynyt suomalaiseen kansanrunouteen. Kumminkin tulivat Tuukkalan tappelu ja Kuopion takana väliin, eikä Elinan surmasta puhuta — kirjeissä näet — ennen kun 1890. Sen vuoden alusta on epäilemättä eräs päiväämätön kirjoitus, jonka Numers on laatinut palattuaan Helsingistä (hän kävi siellä muun muassa silloin kun Kuopion takana näyteltiin) ja jossa hän esittää miten hän oli ajatellut näytelmän perusteltavaksi.[126] Siitä mainitsemme pääpiirteet:

Klaus Kurjella on ensimäisen vaimonsa Sigrid [draamassa: Kaarina] Flemingin kanssa poika, Arvid nimeltä, nuori pappi [sitten piispa] Turussa. Laukossa emännöitsee Sigridin kaunis sisar, 30-vuotias Kirsti Fleming. Klaus ja Kirsti palavat intohimoisesta rakkaudesta toisiinsa, mutta kirkko ei salli aviota langon ja kälyn välillä, jota paitse heitä erottaa salainen rikos — ehkä on kansa oikeassa syyttäessään ylpeää, vihattua Kirstiä enkelimäisen Sigridin kuolemasta. Parannuksen ja sielunrauhan toivossa Klaus nai viattoman Elina neitsyen, mutta kun Kirsti yhä jää taloon, kehittyy näiden kolmen taikka neljänkin elämä — neljäs onneton on Klaun palveluksessa oleva nuori ritari, Uolevi Fincke [sitte Frille], joka lempii Elinaa — sietämättömän tuskalliseksi. Silloin käy Arvid pappi kotona, huomaa isän ja tädin keskinäiset tunteet, miten he koettavat salata niitä toisiltaan ja muilta, ja nuhtelee heitä yhdessä. Tämä kiihottaa Kirstin katkeruutta ja hän menee kihloihin Uolevin kanssa, sittenkään matkustamatta pois. "Pirullisen" kaksinpuhelun jälkeen Klaus lähtee matkalle. Kirsti neuvoo Elinaa menemään pikku rakennukseen, missä saisi nukkua rauhassa. On jo pimeä kun huudetaan, että pikku rakennus palaa. Liian myöhään Kirsti ilmottaa Elinan makaavan siellä. Kansa syyttää Kirstiä murhapoltosta, ja kun tämä etsii suojaa Klaun luona, jonka tulipalon hohde on palauttanut, hän työntää Kirstin kansajoukkoon, joka surmaamalla hänet kostaa Elinan kuoleman. Klaus itse karkaa metsään ja hukkuu yrittäessään järven yli. "Rikos on erottanut Klaun ja Kirstin toisistaan, heikkoudesta he pysyvät lähellä toisiaan, ja se heikkous tuottaa heille julman koston."

Kuinka paljo tässä aineen vanhimmassa muodostuksessa jo on Bergbomin omaa, on mahdoton tarkoin sanoa. Kuitenkin eräs Bergbomia lähellä seisonut henkilö muistaa hänen ehdottaneen, että Kirsti oli tehtävä Klaun vaimon sisareksi ja aatelisnaiseksi. "Muuten siitä ei tule tragediaa", hän oli sanonut. "Jos Kirsti on 'piika', niinkuin runossa, ei voi ymmärtää, että Klaus hänen tähtensä surmaa Elinan." Tämä muutos onkin tärkein kohta, missä alkusuunnitelma eroaa kansanrunosta.

(24/9). — "Elina alkaa jo tulla liian vanhaksi talossa — — muuten kummallinen kappale siinä, että Klaus ja Kirsti pakinoivat läpi viiden näytöksen ja muut vain ovat läsnä ollen milloin mielissään milloin pahoillaan — — ei mitään monoloogeja!!! ja laitokset hyvin helppoja, enimmäkseen vain suuri sali — mutta vaikea se on kirjoittaa kaiken psykologian tähden. Se tulee lyhyenlaiseksi, ehkä 90 sivua — tavallinen 5-näytöksinen näytelmä tekee yli 100 tai 110." —

(28/9). "Vai niin! Sinulla on jo Elinan kulkusuunnitelma valmiina — lokakuu — tammikuu — hyvä! Kesällä olin pari päivää Laukossa. Elinan surma on ensimäinen kappale, joka minua pelottaa ja jonka ensi-illaksi en uskalla tulla. Liikun tässä vaarallisemmalla alalla kuin ennen. En ole, suoraan sanoen, koskaan ennen ollut huolestunut. No, saammehan nähdä mitä sinä aluksi sanot. — — Kaksi ja puoli tuntia luulen Elinan kestävän, sillä näyttämömuutokset ovat helppoja — kun vain loppu onnistuisi. Koetan puhua suoraa kieltä, mutta kun ei saa käyttää monoloogia, niin täytyy herrojen arvostelijain arvata ajatuskulku liikunnoista. Mitä siihen mahtaa. — Ehkä nyt istutaan jatkamaan neljättä näytöstä ja piinataan hetken Kirstiä. — Kuinka olisi kuvitella Kirstiä vaaleakiharaiseksi, pohjoismaiseksi 30- tai 25-vuotiaaksi neitoseksi. Mustat pirut ovat niin vanhanaikuisia. Ei silti että Kirsti on laisinkaan mikään piru." —

Tämän nojassa päätämme aikaisimman laitoksen valmistuneen lokakuulla 1890. Tästä laitoksesta on Bergbomin jälkeenjääneiden paperien joukossa jäljennös,[127] joka pääasiassa pitää yhtä ylempänä selostellun suunnitelman kanssa, paitse että Arvid on kokonaan jätetty pois. Toiminnan kulku on yleispiirteiltään seuraava:

Ensimäisessä kuvaelmassa (tapahtuu Birgitanpäivän aattona, Laukon metsäisellä järvenrannalla) saadaan kuulla kaikki pahat huhut Kirstin ja Klaun suhteesta, Sigrid-vainajan kummittelemisesta y.m. Niitä juttelevat Elina ja Uolevi kravustaessaan ja sitten (kun nämä ovat rovastin kanssa soutaneet Suomelaan) kartanon alustalaiset. Tavatessaan Elinan rannassa Klaus lupaa pian käydä Suomelassa. Kerjäläismunkki esiintyy, mutta mitään puhumatta. — Toisessa (tapahtuu samoin kuin seuraavat kuvaelmat, paitse viimeistä, Laukon salissa) Klaus ilmottaa Kirstille, joka haaveilee yhteistä onnea kaukomailla, että heidän täytyy erota, sillä hän aikoo naida Elinan, ja huolimatta Kirstin raivosta ja rukouksista hän jättää hänet epätoivoon kamarinsa oven taakse.[128] — Kolmannessa vietetään Elinan ja Klaun tulijaispidot komeine menoineen ja tansseineen. Kirsti kehottaa onnetonta Uolevia tulemaan palvelukseensa, hoitamaan Vääksyä. Mutta lähdöstä ei tule mitään, niinkuin näkyy neljännestä näytöksestä (tammikuulla). Silloin on kirkossakäynti ja juhla Laukossa sen johdosta, että Elina-rouva on antava Klaulle perillisen. Turhaan vaativat Uolevi ja rovasti Kirstiä lähtemään Laukosta, Kirsti vaan hurjistuu, uhkaa kamalasti Klauta ja sanoo lopuksi, että hän itse kantaa sydämensä alla Klaun lasta, mutta Elinan lapsi on Uolevin. — Loppu on runon mukainen. Kirsti on sulkenut Elinan ja Uolevin yhteen huoneeseen, jossa molemmat palavat rakennuksen mukana. Raivostunut kansa saa Kirstin käsiinsä ja sitoo hänet, samassa nähdään Klaun syöksyvän järveen. Kerjäläismunkki päästää Kirstin siteet ja vie hänet mukaansa — kansa sanoo pirun vieneen omansa.[129]

Tämmöisenä Elinan surma siis tuli Bergbomin käsiin ja kahden kuukauden päästä, joulun edellä, hän näkyy kirjoittaneen muutosehdotuksensa Numersille. Mitä hän neuvoi, se selvenee, kun vertaa valmista näytelmää alkulaitokseen, sekä seuraavasta Numersin kirjeestä (21/12):

"Kunnon veli! Kiitos! kiitos! Onhan minulla nyt mistä ammentaa; teos tulee niin suureksi, että tahdon alottaa sulattamalla yhden kuvaelman kerrallaan. — Ei ollut tarkotukseni yhdistää murhayötä edelliseen, täytyy olla kaksi, huolimatta siitä että koko historia käsittää — 8 (!) kuvaelmaa. Se joka voitaisiin jättää pois on sakaristokohtaus, mutta se on niin rikas aiheista, että minä nyt ryhdyn siihen. — Ensimäinen kuvaelma on valmis ja paraikaa sitä puhtaaksi kirjoitetaan, ei minulla ollut mitään hyötyä vanhasta käsikirjoituksestani. En ole saanut sitä semmoiseksi kuin olen tahtonut; kyllä Kuopion takana oli helpompi, jossa rouvat olivat minulle elävämpinä, mutta saat itse nähdä ylihuomenna. Minä käytän pitempiä repliikkejä, ja pitkäksi se on tullut, 20 sivua. Vähän päänvaivaa tuotti minulle saada siihen Elinan ajatus Kurjesta (sinä kirjoitit siitä), mutta nyt se on siinä, ja vaikuttakoon mitä se voi — välttämätön se on, sitä enemmän kun emme tapaa häntä ennen kun hän on rouvana, paitse sakaristossa, joka kohtaus ei vielä ole oikein selvinnyt minulle. Näen että olet kaikessa hyväksynyt ainehistoni järjestelyn (uppställning); sisällykseen katsoen tulen luonnollisesti noudattamaan ohjaustasi, mutta minä tarvitsen aikaa oikein perehtyäkseni semmoiseen ajatuskulkuun.[130] — Saattaa Uolevi ja Elina yhteen Vääksyssä on rohkea ja — pirullinen [ajatus] — kyllä siitä tulee hyvä. Että 'minun' kappaleeni nyt tulee 'meidän' kappaleeksemme vaikuttaa ainoastaan, että minä sitä suuremmalla mielenkiinnolla teen työtä sen eteen — mutta se on saava esipuheen, jossa sinulle kunnia tulee. Voinhan kumminkin saada kokoon vuoropuhelun, mutta suurta ajatuskulkua — — siihen ei kykyni riitä, eikä ihmistuntemukseni — eikä opintoni. Sen tähden kiitos sisällysrikkaista kirjeistäsi." — "Sinun luvallasi tulen nyt sangen usein kirjoittamaan sinulle mikäli teos edistyy. Varsinainen vaikeus alkaa siitä kun Kirsti matkustaa Laukkoon ja silloin käyn pikimmältä Helsingissä. — Asun nyt siinä kamarissa, jossa vietit yön täällä — saadakseni olla rauhassa. Lueskelen Strindbergin 'Svenska folket', se on oivallinen sentapaisia teoksia varten kuin Elinan surma. Ystäväsi Gustaf."

Seuraavista kirjeistä — niitä on vielä kuusi, joissa Numers puhuu Elinan surmasta — näkee kuinka uusi laitos edistyi: viimeisen, seitsemännen, kuvaelman hän lähetti luotansa maaliskuun alussa. Tila ei kumminkaan salli tehdä niistä otteita eikä se olekaan välttämätöntä päämääräämme nähden. Osottaaksemme kuinka suuri Bergbomin vaikutus näytelmään oli, riittänee lyhyesti palauttaa mieleen toiminnan kulku valmiissa kappaleessa, semmoisena kuin se on esitetty Suomalaisessa teatterissa ja 1908 painostakin ilmestynyt:

I kuvaelma, Suomelassa. Huhut Laukon väestä tulevat ilmi talon emännän pakinoidessa vieraittensa, rouvien Linnunpään ja Kirveen kanssa.[131] Samalla tutustumme Uoleviin Suomelan nuorten lapsuudenystävänä. Klaus Kurkikin käy siellä vieraissa, tuoden kalliita lahjoja ja kihlasormuksen Elinalle, ja kuvaelma päättyy tämän, kansanrunon mukaiseen, huudahdukseen: "Isä — äiti — älkää antako minua Klaus Kurjelle".

II kuv., Vesilahden kirkon sakaristossa. Elinan kevennettyä huolestuneen sydämensä, Kurki, tunnustamatta pahimpaa rikostansa, kullalla ostaa rovastilta synninpäästön, ja vihdoin Kirstikin, ylpeänä ja katumattomana, maksaa syntiensä hinnan. Kun rovasti määrää parannusta saarnaavan kerjäläisen vietäväksi Turun tuomiokapitulin eteen, Kirsti ottaa hänet Vääksyn alustalaisena suojiinsa.

IV kuv., Suomelassa. Elinan häät Kurjen kanssa. Piiritanssit. Uolevi vie morsiamen puolesta kukan Kaarina-vainajan haudalle. Kirstikin tulee häihin, Vääksystä nimittäin, johon oli muuttanut, saaden kaikki paitse viattoman Elinan hämilleen. Hän vie Uolevin mukanaan.

V kuv., Vääksyssä. Kirstin puheista Uolevin ja imettäjän kanssa kuullaan, että hän ei ole rauhottunut, ja jälkimäinen ilmaisee hänen viiden kuukauden päästä synnyttävän pojan. Elina tulee vieraisille. Kirsti tekee kaikkensa palauttaakseen Elinan ja Uolevin hellän ystävyyden — hänessä alkaa häämöttää kosto, ja hän päättää, että heidän kolmen yhdessä on matkustaminen Laukkoon. Saarnaajakerjäläinenkin on lähetettävä sinne, ehkä hyvityksenä papille.

VI kuv., Laukon salissa. Rovasti vieraana. Ballaadi Vuorentaan herrasta, joka jalkavaimonsa kanssa poltti puolisonsa, määrää tunnelman. Rovastin lähdettyä Elina menee Uolevin kanssa ajelemaan kuutamossa. Raivoisa vuoropuhelu Kirstin ja Klaun välillä, Kirsti ilmaisee olevansa raskaana,[132] ja sytyttää Klaun epäluulon Uolevia ja Elinaa kohtaan. Klaus ratsastaa pappilaan, rovastin edessä on Elina valalla todistava kenen lapsi on, jota hän kantaa.

VII kuv., Elinan huone Laukossa. Kirsti saa kamalilla puheillaan Elinan suunniltaan, jopa hän julkeasti tahtoo ajaa hänet pois Laukosta. Peläten henkeään Elina pyytää Uolevia suojelemaan häntä. Rauhottaen Uolevi sulkee hänet syliinsä. Samassa hetkessä Klaus tulee, Kirsti osottaa hänelle toisiinsa likistyneet, ja Klaus surmaa molemmat. Elinan viimeinen sana ilmaisee Klaulle hänen erehdyksensä, ja Uolevi kutsuu murhaajan Jumalan tuomiolle. Klaus tulee mielipuoleksi. Kerjäläinen lausuu Kirstin ja Klaun tuomion.

Verraten yksinkertaisilla keinoilla Bergbom on saanut paljon aikaan. Sijottamalla kaksi kuvaelmaa Suomelaan, yhden sakaristoon ja yhden Vääksyyn ja muuttamalla lopun — sekä totta kyllä myöskin keksimällä rouvat, rovastin, imettäjän ja saarnaavan kerjäläisen[133] [kerjäläismunkin sijaan] — hän on tehnyt toiminnan kulun luontevammaksi, vaihtelevammaksi ja täyteläisemmin perustelluksi; kokonaisuus on menettänyt toiselta puolen novelli- [ensi laitoksen ensi kuvaelma kravustusretkineen on novellia!] ja toiselta puolen oopperamaisuutensa [ensi laitoksen viime kuvaelma tulipaloineen on oopperaa!] ja tullut murhenäytelmäksi, jolla on yhtä selvä expositsiooni kuin välttämätön kauhea loppu.[134] Siten Bergbom suurella teatterintuntemuksellaan ja luontaisella draamallisella aistillaan on vaikuttanut näytelmän muodostumiseen. Mutta tunnustamalla tämän emme tahdo vähentää Numersin osuuden arvoa. Vuoropuhelu, jonka dramaattisuus, luontevuus ja vilkkaus on runoteoksen pääansioita, ja samalla tietysti useimmat siinä tavattavat hienot, henkevät käänteet ovat hänen käsialaansa. Sen näkee 1891 vuoden alussa syntyneestä käsikirjoituksesta, joka on alkuperäisenä säilynyt. Sitäkin Bergbom on vielä korjannut, mutta pääasiallisesti hän on vain lyhentänyt taikka kokonaan pyyhkinyt repliikkejä (joskus koko jaksojakin) ja ainoastaan poikkeukselta kirjoittanut joitakuita lyhyitä lauseita sijaan. Tässäkin hän on pitänyt silmällä samaa päämäärää kuin muissakin korjauksissa, se on selvyyttä, johdonmukaisuutta, draamallista lyhyyttä, täsmällisyyttä, sattuvuutta. Mutta tämän lisäksi emme voi olla mainitsematta että näytelmässä vallitseva erinomaisen raitis ja alkuperäinen lausuntatapa oikeastaan ei ole enemmän Numersin kuin Bergbominkaan, vaan suomentajan — Niilo Salan — ansio. Asian laita on näet semmoinen, että vaikka Numersilla on lennokas fantasia ja synnynnäinen taipumus draamalliseen runouteen ja hän siis kykeni antamaan henkilöitten puhella sujuvasti, ei hänellä ollut kehittynyttä, alkuperäistä kieli- ja tyyliaistia, vaan kirjoitti hän sivistyneitten pohjalaisten tavallista puhekieltä — ilman mitään kirjallista leimaa. Hän on siinä kohden yhtä vähän kuin draaman rakentamistaidossa kohonnut taiteellisuuden asteelle, minkä jälkimäisen seikan hän enemmän kuin yhden kerran on kirjeissään avonaisesti tunnustanut. Mutta juuri sentähden että Numersin luontoperäinen kyky oli semmoinen kuin tässä on sanottu, oli hänelle ja oli Suomalaiselle teatterille onneksi, että yhteistyö hänen ja Bergbomin välillä syntyi. Valitettavaa on vain se, että heidän hyvä välinsä rikkoontui, sillä senlaatuinen onnellinen sattuma kuin heidän yhtymisensä ei ollut toiselle eikä toiselle uudestaan odotettavissa eikä se todellisuudessa kummallekaan uudistunut. Se joka siitä enimmin kärsi oli kansallinen näyttämömme.

Kesäisen kylpymatkan jälkeen Ida Aalberg oli viettänyt syyskuun Barösundin tienoilla ja vasta sieltä palattuaan hän suostui näyttelemään Kirstiä, johon rooliin ei ketään toista oltu tahdottu ajatellakaan. Lokakuu meni sitte harjotuksiin ja muihin valmistuksiin, ja ensi-ilta oli 30/10. Huone oli kukkuroillaan, ja innostus kasvoi kasvamistaan, purkautuakseen mitä lämpimimpiin suosionosotuksiin näyttelijöitä ja johtajaa kohtaan; Numers ei ollut saapuvilla. Ja loistava, ehkä kaikki teatterin entiset voitot varjoon saattava menestys oli täysin ansaittu. Näytelmä, joka harvinaisessa määrässä tyydyttää n.s. näyttämöllisiä vaatimuksia, oli tietenkin suurimmalla huolella näyttämölle pantu, ja näytteleminenkin oli mitä parasta meillä on nähty. Ida Aalberg loi ylpeästä, intohimoisesta Kirsti Flemingistä suurisuuntaisen traagillisen ilmiön, joka kohta tunnustettiin seisovan hänen mainioimpien rooliensa rinnalla, ja varsinkin loppukohtauksissa hänen esityksensä oli verrattoman tehokas. Mutta muutkin pääroolien esittäjät kohosivat kukin kykynsä huipulle, niin Axel Ahlberg Klaus Kurkena, hän kun osasi liiottelematta kuvata tämän tulisen, hermosairaan ritarin luonteen, niin rva Rautio hiljaisena Elinana, Weckman Uolevina, Lindfors rovastina ja Leino kerjäläisenä, naamioituna Munkaczyn Kristuskuvan mukaan. Jopa ansaitsevat edellisten mukana vielä mainitsemista Lattu lukkarina ja nti Stenberg imettäjänä. — Niin, kiitettävä oli näytännön taiteellinen puoli, mutta kumminkin erehdyttäisiin, jos luultaisiin että se yksinänsä määräsi vaikutuksen laadun ja syvyyden. Ei, kyllä siinä oli yhtä tärkeänä tekijänä kappaleen kotimaisuus. Ensi kerran nähtiin näin etäisiltä ajoilta kuvaelmia, jotka tuntuivat historiallisesti todellisilta. Ehkä olikin sisustus Laukon salissa upeampi kuin mitä meillä keskiaikana nähtiin ylimystenkään asunnoissa, mutta värikkäiden pukujen ja elämäntapojen muinaisen sävyn viehätys suli omituisesti yhteen sen lämpimän tunnelman kanssa, jonka yksistään nuo nimet: Vesilahti, Kangasala, Vääksy, Suinula j.n.e. salaperäisellä lumouksella virittivät. —

Kuinka ehdoton Elinan surman näyttämömenestys oli, todistaa se tosiasia, että 10 ensimäistä iltaa tuotti keskimäärin 1,170 mk 55 p. Näyttelemistä olisi tietysti jatkettu yhtä mittaa, jollei Ida Aalberg tehtyään matkan Porvooseen olisi sairastunut. Joulukuulla näytelmä meni vielä 3 kertaa, tammikuulla 4 ja toukokuulla 7 (Tampereella 3, Hämeenlinnassa 3, Helsingissä 1), joten se siis ensi näytäntökautena esitettiin kaikkiaan 24 kertaa! Viimeinen tammikuun näytäntö 22/1 annettiin Numersin hyväksi.[135]

Emme tiedä tuliko yleisö sitä ajatelleeksi, mutta kieltämättä henkevä oli johtajan päähänpisto synkän, traagillisen Elinan surman jälkeen toimittaa näyttämölle semmoinen vastakohta kuin Shakespearen Kesäyön unelma , maailman hienoin, runollisin komedia. Se näyteltiin ensi kerran 20/11. Näyttämöllepanoon nähden ei oltu vaivoja säästetty, vaan oli Arkadiaan luotu Etelän taikametsä, täynnä keijukaistanssia ja haltiain kujeita, joilla suuren runoilijan huumori on ympäröinyt neljän lemmestä hullaantuneen sydämen seikkailut harhaluulojen maassa. Tavoteltu ja onnellisesti saavutettukin tunnelma oli aito romanttinen niinkuin Mendelsohnin kevyet, keväiset sävelmät, joita soittamaan Robert Kajanus orkestereineen oli otettu. Näyttelijöistä mainitsemme vain Olga Finnen (Puck) ja Lindforsin (kankuri Pulma). Että menestys oli vähempi kuin olisi voinut odottaa, riippui kai siitä että Elinan surmaa oli käyty ei yhden kerran vaan useasti katsomassa. Kesäyön unelma meni vain 6 kertaa, — Joulukuulta mainittakoon pari pientä uutuutta, nimittäin 1-näytöksiset huvinäytelmät: Anni Levanderin suomentama Marie Barbieri Pikku sisko ja nimettömän laatima Tapanin päivänä , jossa jälkimäisessä kuvataan joulunviettoa Hämeessä lauluineen, tansseineen y.m.

Näin oli tultu vuodenvaihteeseen, josta se vuosi alkoi, jolloin teatteri oli täyttävä toisen kymmenvuotiskautensa. Viimeksi kerrotun nojassa lukija ehkä luulee lukemattomien vaivojen kypsyttämäin hedelmien olevan käsissä. Olihan Bergbomin uupumaton harrastus nostaa kansallista näyttämötaidetta Elinan surmassa saavuttanut ennen aavistamattoman korkeuden, nyt jos koskaan oli työ jatkuva rauhassa, lujalla pohjalla. Aivan niin, jos tässä maailmassa elämä noudattaisi tietoperäisiä ohjeita. Todellisuudessa kävi niin, että vuosi 1892 tuotti Kaarlo Bergbomille kärsimyksiä ja koettelemuksia, jommoisia hän tuskin koskaan ennen oli kokenut — ei ainakaan koskaan yhteen aikaan. Että hän kuitenkin kesti kaiken luopumatta elämäntyöstään, tuli kai siitä että hänen elämänkokemuksensa ja ihmistuntemuksensa oli aikojen kuluessa kasvanut suureksi, ja että hän sentähden, tietäen miten vähän elämältä ja ihmisiltä voidaan vaatia, osasi alistua. — Ne seikat, joita tässä lähinnä tarkotamme, tulevat alempana järjestänsä kerrottavaksi. Nyt mainitsemme vain erinäisiä vähempiä asioita minkä mitäkin laatua.

Syksyllä Bergbom-sisarukset olivat muuttaneet siihen uuteen osaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainon taloa, joka silloin oli asuttavaksi valmistunut. Heidän asuntonsa oli nyt aluksi ylimmässä kerroksessa rva af Heurlinin huoneuston yhteydessä. Viime mainittu piti 26/11 päivälliset V. Löfgrenin (Lounasmaan) kunniaksi, joka oli kantanut suuresta rakennuspuuhasta aiheutuneet huolet. Näissä päivällisissä, joihin emännän ja hänen sisarustensa ystävät olivat kutsutut, esitti "virallisten" puheiden jälkeen senaattori Yrjö-Koskinen Kaarlon maljan, kertoen sen uutisen, että senaatti oli päättänyt ehdottaa hänelle hänen kansallisen suurtyönsä — Suomalaisen teatterin luomisen — tähden 3,000 markan suuruisen vuotuisen eläkkeen nautittavaksi 1892 v:n alusta.[136] Tämä julkinen tunnustus tuotti tietenkin melkoista tyydytystä Bergbomille, joka ennen kerran tämän kirjan tekijälle oli lausunut itsestään: "eihän minulla ole mitään omaa, mihin nojaisin päätäni". Nyt hän saattoi, jos siksi tulisi, luopuakin teatterinjohtaja-toimestaan, joutumatta kokonaan puille paljaille. — Mutta samoissa päivällisissä Bergbom sai toisenkin uutisen, ja se oli kovin surullinen. Sähkösanoma Wienistä ilmotti näet, että Niilo Sala, joka esiinnyttyään viimeisen kerran Jussilaisena Kuopion takana hänen hyväkseen annetussa näytännössä 9/10 oli lähtenyt pitemmälle opintomatkalle, oli tullut mielisairaaksi. Vaikkei kukaan voinut aavistaa, että se oli alku loppuun, koski sanoma syvästi Bergbomiin, ei ainoastaan sen tähden että Sala jo oli kelpo näyttelijä ja että hän etevänä suomentajana ja kirjallisena avustajana oli niin tarpeellinen teatterille, vaan sen vuoksi että Bergbom toivoi hänestä seuraajaa johtajavirassa ja paljon piti hänestä ihmisenäkin. Sittemmin saatiin tietää, että sairas oli toimitettu hermotautisten hoitolaan, ja että hän jo joulun edellä oli sen verran parantunut, että kotoiset ystävät saisivat kirjoittaa hänelle. Muuten suomalaista näyttelijää Wienissä erinomaisella ystävyydellä kohtelivat kirjailija Alexander Rosen ja hänen rouvansa Adéle Rosen (o.s. Pipping) sekä Burgteatterin mainio taiteilija, Salan opettaja, Joseph Levinsky; Rosen ja Levinsky kävivät tavan takaa sairaan luona. — Vielä on samalta päivältä ("siltä torstailta, jolloin kaikki oli tapahtuva", sanotaan eräässä kirjeessä) mainittava, että kuvanveistäjä Robert Stigell silloin kävi nti Emilie Bergbomin luona ja pyysi saada muovailla hänen rintakuvansa "erästä hänen ihailijaansa varten". Kuka "ihailija" eli tilaaja oli, sitä emme tiedä; mutta nti Bergbom suostui asiaan, ja taiteilija muovaili samana talvena sen rintakuvan, joka nyt nähdään Kansallisteatterissa. Teos on kyllä jotakuinkin tyydyttävä ulkonaisen näköisyyden puolesta, vaikkei kuvattavan henkevyys ole tullut riittävästi näkyviin.

Mitä teatterin toimeen tulee, kääntyi se kohta uuden vuoden alusta kovin hankalaksi. Salan poissaolo, monet sairauskohtaukset y.m. vastoinkäymiset tekivät ohjelmiston ylläpitämisen tavattoman vaivaloiseksi. Uuden vuoden ensi päivinä Lindfors sairastui lihasreumatismiin, ollakseen koko kevään työhön kykenemättömänä, jota paitse Rautio ja hänen rouvansa ja useat muutkin olivat sairaita, joskin lyhempiä kuuroja. Ida Aalberg vihdoin oli kyllä kotosalla ja esiintyikin muutamissa rooleissa, mutta Bergbom ei koskaan voinut varmasti luottaa häneenkään. Häntä näet esti milloin taudinpuuska, milloin joku muu syy näyttelemästä, sillä eihän hän mitenkään ollut teatteriin sidottu. Kerran oli jo sovittu että Sardoun Fernande näyteltäisiin, mutta siitä ei tullut mitään, kun näyttelijätär lähetti roolin takaisin; toisen kerran oli päätetty, että Thérèse Raquin, joka hänen toivomuksestaan oli uudestaan harjotettu hänen resetti-illakseen,[137] annettaisiin kolme kertaa, mutta sekin tuuma raukesi, kun taiteilijatar ensi näytännön jälkeen ilmotti ettei jaksa sen enempää. — Muutoin Ida Aalberg koko tänä näytäntökautena puuhasi vierailumatkoja Venäjälle, syksyllä Pietariin ja keväällä Moskovaan. Aikomus oli että hän lähtisi sinne Suomalaisen teatterin jäsenten avustamana. Kumpaankin matkaan teatterin johtokunta antoi suostumuksensa ja olisi Bergbomkin yhtynyt matkaan, mutta kun ei venäläiseltä taholta (eräältä impressariolta Pietarissa ja eräältä teatterinjohtajalta Moskovassa) saatu tarpeellisia takeita että kustannukset tulisivat korvatuiksi, meni tuumat myttyyn. — Vielä mainittakoon ohimennen, että keväällä 1891 alkuunpantu takauskirjoitus, maassa vallitsevan huonon taloudellisen aseman tähden, oli tuottanut ainoastaan puolet toivottua apua, että kansa maan pohjoisissa osissa kärsi puutetta, jonka lieventämiseksi Helsingissä ahkerasti puuhattiin, ja että kaiken aikaa vihamieliset venäläiset sanomalehdet jatkamistaan jatkoivat ilkeää, hermostuttavaa taisteluansa Suomen oikeuksia vastaan. Eikä litania tähänkään päättyisi, jos tahtoisimme jatkaa, mutta ehkä tämäkin riittää selittämään, miksi muuan Bergbom-sisaruksien sukulainen eräässä tänä kevätkautena kirjoittamassaan kirjeessä lausuu: "ei meillä oopperan pahimmista ajoista saakka ole ollut niin vaikeata kuin nyt".

Tammikuun juhlapäivät teatterissa vietettiin tavan mukaan Kiven (Lea, Kihlaus) ja Topeliuksen (Anna Skrifvars, Reginan IV:s n.) teosten esittämisellä. Aivan uusi ohjelma tuli vasta 24/1, jolloin näyteltiin Anni Levanderin suomentama C. Laufsin 4:näytöksinen ilveily Hullunkurinen temppu . Se meni 4 kertaa. Helmikuun juhlapäivä vietettiin kuvaelmilla Vänrikki Stoolin tarinoista. Muutoin annettiin sinä kuukautena uusintoja: Noora, Nummisuutarit ja Työmiehen vaimo. Merkillisin oli keskimäinen, sillä siinä nähtiin, Rautio — Topias, nti Stenberg — Martta ja Falck — Niko poisluettuna, uusia esiintyjiä. Eskoa näytteli Hemmo Kallio, joka pienenä ja liikunnoiltaan vilkkaampana kuin Leinon roteva nummisuutarin poika melkoisesti erosi edelläkävijästään, mutta kuitenkin hän omistaen luonnollista taipumusta koomilliseen pian vallotti yleisön suosion luomalleen uudelle Eskolle. Muuten oli Lattu Sepeteus, Leino Karri, Halme Vilkastus, Weckman Teemu, nti Salin Jaana, nti Sainio Kreeta. Työmiehen vaimossakin olivat pääroolit uusissa käsissä: Johanna — nti Kunnas, Homsantuu — nti Salin, Risto — Weckman j.n.e. Heidän työnsä sai kyllä tunnustusta, mutta ymmärrettävästi ei kappaleen vaikutus enään ollut niin järisyttävä kuin alkuaan.

Maaliskuun päävaltti oli kyllä sekin uusinto, nimittäin Schillerin Maria Stuart, joka Ida Aalberg nimiosassa meni 8 kertaa 9/3-27/3, mutta tositaide vaikuttaa aina uutena, jota paitse viisi vuotta oli kulunut siitä kun se viimeksi esitettiin. Ida Aalbergin esitys oli tällä väliajalla kypsynyt mestarillisen täydelliseksi, niin että yleisö ensi-iltana kerran pari keskellä näyttelemistä vastustamattomasti purki ihastuksensa mitä innokkaimpiin suosionosotuksiin. Merkittävä on, että myöskin Katri Rautio hienosti ja arvokkaasti suoritti Elisabet kuningattaren osan, näyttäen miten hän oli saavuttanut taiteellisen kyvyn, jolle voitiin uskoa vaikeimpiakin tehtäviä. Luonteeltaan, niinkuin näyttää, tyynenlainen ja kylmähkö, oli hän verraten hitaanlaisesti päässyt sille asteelle, millä hän voi täydellä voimalla ilmisaattaa tunteitaan — itse esiintymisessä näyttämöllä hän oli jo varhemmin osannut tyydyttää ja miellyttää. Mortimeria näytteli Halme tosin tulisesti, mutta voimatta vielä hillitä ilmaisukeinojaan. — Ohjelmistolle uusi näytelmä, Anni Levanderin suomentama E. Augierin 5-näytöksinen komedia Koetusten ahjossa (La pierre de touche), meni ensi kerran 30/3. Yhteisnäyttelemistä arvosteltiin hyväksi, ja yksityisistä esiintyjistä oli esim. Franck Franz Wagnerina tavallista parempi, samalla kuin useat muutkin, niinkuin Olga Finne — Cecilia, Leino — Spiegel j.n.e., tapansa mukaan hyvin täyttivät roolinsa, mutta sittenkään ei kappaletta voitu näyttää muuta kuin 2 kertaa! Onhan aina niin, että kun teatteri työskentelee painostavissa oloissa, silloin yleisökin käy harvalukuiseksi.

Minkälaiset olot muuten olivat maaliskuulla, näemme seuraavasta otteesta Emilien kirjeestä Betty Elfvingille 18/3: "Kiitos lähetyksistäsi eläkekassan arpajaisiin! Olet aina uskollinen ystävämme hädässä ja ilossa. — Muutamia päiviä ennen arpajaisia [5/3] sairastuin äkkiä kovaan kuumeeseen ja vieläkin olen sairas; kuitenkin liikun jo ylhäällä, mutta voimani ovat poissa. Kolme päivää peräkkäin olon koettanut kirjoittaa sinulle, jaksamatta kyhätä muutamia riviä. Kaarlokin on ollut sairas, häntä on ahdistanut kuume, vilutauti ja ääretön väsymys. Et voi uskoa kuinka ikävöimme tämän vaikean vuoden loppua ja kesälepoa; kaikki on niin ikävää ja pimeää, ettei tahdo jaksaa olla olemassa. Ehkä mieleni keventyisi, jos edes jaksaisin ulos raittiiseen ilmaan. Olemme epätietoisia minne lähteä keväällä; ensin ajattelimme Turkua, mutta nyt olemme alkaneet peljätä, että siellä kävisi kerrassaan huonosti ilman Ida Aalbergia. — Olemme varmat siitä että Ida ei tule Turkuun, eikä Lindforsin tauti näy hellittävän, hän on vuoteen omana loppiaisesta saakka." —

Luonnollisesti asiat eivät mainittavasti parantuneet huhtikuullakaan, eikä muuta voitu kuin vetää matka-arkut esiin ja lähteä maaseudulle. Muun muassa annettiin kolme kertaa Kuopion takana. Lattu esiintyi nyt Jussilaisena ja onnistui odottamattoman hyvin, osaksi kyllä noudattaen Salan esimerkkiä, mutta enemmän sentään itsenäisesti muodostaen kiitollista tehtävää. Viimeinen näytäntö Helsingissä oli 24/4 (Kansanvihaaja). Olihan se ikävä, että juuri tämän kevätkauden täytyi tulla niin köyhäksi uutuuksien puolesta, mutta ei Bergbom siihen mitään mahtanut. Ja kumminkin sattui juuri nyt, että eräs Ruotsalaisen teatterin ystävä (tri Ernst Lagus) maaliskuun alussa Nya Pressenissä vertaili toisiinsa ruotsalaisen ja suomalaisen näyttämön ohjelmistoa, tullakseen loppupäätelmään, joka oli sangen kunniakas jälkimäiselle:

Ruotsalaisessa teatterissa oli annettu 7 kotimaista kappaletta, jotka oli näytelty 29 kertaa, ja Suomalaisessa 13, jotka oli esitetty 51 kertaa. Kun ruotsalaisella näyttämöllä kaikkiaan oli annettu 31 näytelmää ja suomalaisella 27, tekivät kotimaiset edellisellä 25,6 pros. koko luvusta ja jälkimäisellä 48 pros. Operetteja oli ruotsalaisella näyttämöllä esitetty 7 [Sköna Helena, Niniche, Lilla hertigen y.m.] ja suomalaisella 0. Ruotsalaisessa teatterissa ei oltu näytelty ainoatakaan klassillista kappaletta; suomalaisessa ohjelmistossa tavattiin nimet: Calderon, Shakespeare, Schiller ja Molière, paitse Ibsen ja Björnson.

Muissakin suhteissa, tarkastaja lausuu edelleen, voitaisiin toisiinsa verrata teatterin ohjelmistoa, mutta miten katsookin on Ruotsalainen kaukana toisen perässä. Arvottomampaa ohjelmistoa kuin Ruotsalaisen teatterin tänä vuonna on vaikea ajatella pääkaupungin teatterissa, joka ei vapaaehtoisesti lue itseään toisen luokan teatteriksi. Edelleen myönnettänee, että moni ruotsalaisella näyttämöllä esitetty kappale on sitä laatua, että se ei ole voinut kohottaa siveellisyyttä enemmän kuin taideaistiakaan. — Loppupäätelmä on, että Ruotsalainen teatteri, jos se yhä on olemassa muuna kuin toisen luokan näyttämönä ilman kansallista merkitystä, on ohjelmistoon nähden kokonaan uudistettava.

Minkä tunnustuksen Bergbomille ja hänen työlleen tämä vertailu ja arvostelu sisältää, sen huomaa kun ajattelee mitä hän 1872 oli kirjoittanut Ruotsalaisesta teatterista (kts. I, s. 257). Kun Bergbom silloin ankarasti arvosteli ruotsalaista näyttämöä, oli hän muka haaveilija ja julkea parjaaja; nyt kun hän oli toteuttanut haaveensa ja luonut silloin olemattoman suomalaisen näyttämön, eräs ruotsalaisen puolueen mies itse arvostelee tuota teatteria samoin kuin hän!

Ensiksi Bergbom seurueineen matkusti Tampereelle , jossa 27/4-15/5 annettiin 10 näytäntöä. Ohjelmistosta mainitsemme vain Elinan surman, jossa Kirsti Flemingiä näytteli rva Saimi Järnefelt. Tehtävä oli vaikea nuorelle näyttelijättärelle, joka harvoin oli esiintynyt suuremmissa rooleissa, eikä kumma että hänen esityksensä oli kylmähkö verrattuna Ida Aalbergin tuliseen intohimoon; mutta sittenkin hän osasi vaikuttaa katsojiin ja tyydyttää niitä niin, että kappale (niinkuin ennen on mainittu) toukokuulla meni vielä kuusi kertaa. — Tampereelta teatteri muutti Hämeenlinnaan , ja siellä annettiin 12/5-22/5 kuusi näytäntöä. Täällä kävi Numerskin kerran katsomassa Elinan surmaa; Helsinkiin hän ei ollut tahtonut taikka niinkuin hän kirjeessään sanoo (kts. ylemp. s. 407) "uskaltanut tulla". Bergbom ei enään Hämeenlinnassa ollut koko aikaa mukana, vaan lähti hän 14/5, se on kohta kun näytännöt oli saatu hyvään alkuun, Turun kautta ulkomaanmatkalle, Parisi päämääränään. — Toukokuun viime päivinä palasi seurue vielä Helsinkiin , jossa 26/5-31/5 annettiin kevätkauden kolme viimeistä näytäntöä.

Emilie oli Helsingissä odottanut teatterin takaisin tuloa, mutta jo samana päivänä kun ensimäinen näytäntö annettiin, lähti hänkin Turun tietä ulkomaille. Hän oli iloinen että vapaa aika oli tullut ja toivoi matkasta, jolla tietenkin oli yhtyvä Kaarloon, sekä ruumiillista että henkistä virkistystä.

Tuskin tarvitsemme sanoa, että Suomalainen teatteri ja sen ystävät hyvin muistivat taidelaitoksen tänä vuonna täyttävän toisen vuosikymmenensä ja myöskin pitivät tapauksen viettämistä luonnollisena asiana. Että juhla oli toimeenpantava, olikin jo päätetty ennen kun teatteri lähti kiertomatkalleen, mutta juhlapäiväksi oli valittu 13/10, jolloin ensimäinen näytöntö oli annettu Porissa, eikä 22/5, jolloin teatterin kannatusyhdistys oli perustettu. Jälkimäisenä päivänä seurue oli Hämeenlinnassa ja esitti Elinan surman, ja Helsingissä muistutti sen merkitystä ainoastaan U. S:n pääkirjoitus, jossa luotiin katsaus teatterin vaiheisiin ja arvosteltiin sen vaikutusta kansalliseen sivistyselämään. Sille, joka on tämän kirjan lukenut, kirjoitus ei sisällä mainittavaa uutta, mutta kuitenkin yksi kohta on tähän otettava, syystä kun se koskettelee erästä seikkaa, joka vaatii lähempää selostusta. Suomalaisen teatterin vaikutuksesta lausutaan siinä näet muun muassa seuraavaa:

"Muistellessa miten heikolla kannalla draamallinen kirjallisuutemme oli kaksikymmentä vuotta sitten, täytyy tunnustaa, että Suomalainen teatteri on saanut suuria aikaan. Missä olisivatkaan Minna Canthin ja G. von Numersin tunnetut ja suositut teokset, jollei olisi ollut taidelaitosta, jossa niitä olisi otettu näyteltäväksi? Erittäinkin jälkimäiseen kirjailijaan nähden, jonka hyväksi nykyään kirjoitetaan Nya Pressenissä siitä tavasta, jolla häntä muka on Suomalaisessa teatterissa kohdeltu, voidaan varmuudella sanoa, että yksikään hänen teoksistaan ei olisi päässyt pöytälaatikkoa edemmäksi, eikä ainakaan yleisön suosioon, jollei Suomalaisen teatterin johtaja olisi ollut avullisena niitten tekemimisessä näyttämölle kelpaaviksi draamoiksi. Jo se kukoistus, jonka draamallinen kirjallisuutemme on saavuttanut, on mahtavasti vaikuttanut kaunokirjallisuuden muihinkin aloihin. Ei ole kiellettävissä, että yhdessä suhteessa karttunut tuotteliaisuus ja suuremmat vaatimukset ovat virvottavana sateena vaikuttaneet esim. novellikirjallisuutemme viime aikoina havaittavaan elpymiseen."

Otteen kolmas lause tarkottaa ikävää selkkausta, joka ei ainoastaan tehnyt loppua Numersin ja Bergbomin yhteistyöstä, vaan muutenkin oli häiritsevä ja kiusallinen. — Jo vuodenvaihteella oli työtoverien välillä syntynyt erimielisyyttä ja väärinkäsityksiä, joiden alkusyytä ei selvästi näe käsillä olevista kirjeistä. Se vain näkyy, että erimielisyys koski Bergbomin osallisuutta Numersin näytelmiin — jälkimäinen kun väittää sen olleen ainoastaan "kriitillistä" laatua — sekä siitä johtuvaa määräämisoikeutta Elinan surmaan. Mitä muutoin kinastuksen ensi jaksoon kuuluu, jätämme sen vähemmän tärkeänä sikseen, varsinkin kun meillä ei ole muita lähteitä kuin Numersin kirjeet. Ne ovat, niinkuin luonnollista on, yksipuolisia, eivätkä anna tietoa siitä mitä Bergbomin kirjeet hänelle sisälsivät.[138] Jutun toisen jakson luemme huhtikuulta, jolloin Numers pyysi saada Elinan surman käsikirjoituksen sentähden, että muuan tanskalainen (Åge Meier) tahtoi kääntää näytelmän tanskankielelle ja oli muka tarjonnut siitä runsaan palkkion — "hienointa [finast] olisi johtokunnalta ilman enempää polttaa koko kuitti [se on Numersin oikeudenluovutus!]". Koska pyyntö koski teatterin omistusoikeutta näytelmään, tuli kysymys nyt johtokunnan käsiteltäväksi, ja se ratkaistiin niinkuin nähdään seuraavasta vastauksesta:

"Vaikka Suomalaisen teatterin Johtokunta mielellään olisi suostunut Teidän pyyntöönne saada 'Elinan surma'-näytelmän käsikirjoitus käännettäväksi ja julkaistavaksi tanskankielellä, katsoo Johtokunta kuitenkin, velvollinen kun se on valvomaan Suomalaisen teatterin etua, ettei sen vielä [ännu icke] tule luopua siitä yksinomaisesta omistusoikeudesta kappaleeseen, jonka Te kirjelmällänne 20 p:ltä maaliskuuta olette tälle laitokselle myöntänyt. Niinkuin muistanette kuului tämä kirjelmä seuraavasti":

"'Herra Tri K. Bergbomilta olen tänään vastaanottanut kuusisataa (600) markkaa Suomalaisen teatterin puolesta palkkiona murhenäytelmästä 'Elinan surma', jonka tähden tämä kappale, niin näyttelemisoikeuteen kuin mihinkä muunlaiseen julkaisemiseen nähden tahansa, yksinomaisesti on tämän teatterin oma, siksi kun se siitä toisin päättää — tunnustetaan kiitollisuudella. Suinula, 20 p. maalisk. 1891. Gustaf v. Numers.'"

"Jotta kumminkin olisitte vakuutettu siitä että Johtokunnan tarkotus ei lainkaan ole pyytää kohtuutonta voittoa mainitusta omistusoikeudesta, tahtoo Johtokunta täten julkilausua, että Suomalainen teatteri — huolimatta siitä rajattomasta oikeudesta, jonka ylempänä otettu kirjelmä sille antaa — omasta puolestaan Teidän eduksenne luopuu niistä palkkioista, jotka mahdollisesti voidaan saada myymällä näyttelemisoikeus jollekin teatterille taikka kustannusoikeus jollekin kustantajalle. Lisätodistuksena Johtokunnan toivomukseen kykynsä mukaan pitää etuanne silmällä ottaa se muistuttaakseen, että se vapaaehtoisesti toimeenpani sen resettinäytännön, jonka kautta Teidän alkuperäinen palkkionne enennettiin 960 markalla. Helsingissä 11 p. toukok. 1892."

Numers oli tyytymätön tähän vastaukseen ja lähetti sen Nya Pressenille julkaistavaksi. Lehti painattikin asiakirjan ja liitti siihen omasta puolestaan (samoin kuin Päivälehti pari päivää myöhemmin) mietteitä, joiden pääsisällys oli se, että johtokunnalla epäilemättä oli ollut laillinen oikeus kieltää, mutta että sen siveellinen oikeus ehdottomasti oli suostua Numersin pyyntöön, sitä enemmän kun se muka jo oli kappaleella ansainnut kymmeniä tuhansia[139] eikä sen painattaminen vieraalla kielellä taikka näytteleminenkään ulkomaalla vahingoittaisi teatteria. Juuri tähän se on kuin U. S. viittaa, mutta asian julkinen käsittely ei rajottunut siihen. Asiaa kosketeltiin vielä Matinkin kirjeessä (29/5), jossa Nya Presseniä ja Päivälehteä vastaan huomautetaan, että Numers ei ollut Elinan surman "yksinomainen tekijä", vaan oli siis eräällä toisellakin miehellä jotakin "sanomista, kun on kysymys kappaleen julkaisemisesta ja kääntämisestä", että johtokunta ainoastaan vastaiseksi oli kieltänyt luopua käsikirjoituksesta sekä että tarkotus ei suinkaan ollut pitää sitä minään salattuna aarteena, vaan on jo keskusteltu kustannusosakeyhtiö Otavan kanssa näytelmän julkaisemisesta suomenkielellä. Nämä huomautukset saivat Numersin itsensä esiintymään julkisuudessa. Jonkun päivän päästä luettiin Nya Pressenissä Numersin 30/5 laatima, Matille osotettu kirje, jonka pääkohdat olivat seuraavat:

"Asian aluksi en tunnusta niin mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta 'Elinan surmaan' enkä mihinkään muuhunkaan draamalliseen teokseeni ".[140] — — "Minun luovutukseni maalisk. 20 p:ltä 1891 koskee ruotsalaista käsikirjoitustani sanasta sanaan sellaisena kuin se silloin luovutettiin, ja kaikkein vähimmin suostun siihen, että se julaistaan painosta siinä kunnossa kuin olen nähnyt sitä näyteltävän Suomalaisessa teatterissa. Siinä oli muutoksia tekstissä, jotka leikkasivat niinkuin soraäänet koko olentoani ja saattoivat minut täyteen raivoon (!)" —

Kun tämä hämmästyttävä kirjoitus ilmestyi, oli Bergbom ulkomailla ja riidan jatko jäi välttämättömästi myöhemmäksi. Koska kumminkin lienee asianmukaisinta yhdellä rupeamalla suorittaa tämä ikävä juttu, jatkamme tässä selostusta, joskin se vie meidät kauas muitten tapahtumain edelle.

Semmoisena kuin asia oli ennen Numersin kirjoituksen julkaisemista, olisi se kaikesta päättäen ollut sovitettavissa. Johtokunnan "ei vielä" johtui siitä, ettei se voinut pitää näytelmää loppuunnäyteltynä, vaan katsoi luonnolliseksi velvollisuudekseen lykätä teatterin oikeuden luovuttamisen vastaiseksi, ja Bergbom puolestaan tahtoi, että draama ensiksi julkaistaisiin suomenkielellä semmoisena, joksi se yhteistyön kautta oli muodostunut. Numersin kirjoitus pilasi kokonaan aseman. Jos hän olisi kirjoittanut esim. siihen tapaan, että hän vaati yksinomaista määräämisoikeutta kappaleeseen sentähden että Bergbom ei ollut esiintynyt taikka tahtonut esiintyä tekijänä Numersin rinnalla, vaan jättänyt tälle totta kyllä kunnian, mutta myöskin edesvastuun ja häpeän mahdollisesta epäonnistumisesta, niin olisi ollut vaikea tehdä sitä vastaan mitään pätevää muistutusta. Toista oli kun Numers julkisesti kielsi Bergbomilta kaiken työnosallisuuden, jopa väitti hänen pahasti turmelleen näytelmän tekstiä. Se oli suora, jopa törkeä loukkaus entistä työtoveria ja ystävää kohtaan. — Ymmärtääksemme kuinka Numers saattoi näin kirjoittaa vastoin kaikkea sitä mitä hän ennen oli monta kertaa kirjeissään lausunut, tahdomme jo tähän panna otteen toista vuotta myöhemmästä kirjeestä (28/10 1893):

— "Sanot minun Nya Pressenissä lausuneen, ettei sinulla ole mitään osaa teoksissani. Sitä en ole koskaan tehnyt enkä olisi koskaan voinut sitä tehdä. Päin vastoin olen kaikissa tilaisuuksissa, sekä harvojen että useampien henkilöiden seurassa, jossa kysymys on tullut puheeksi, nimenomaan huomauttanut sinun suuresta osastasi teoksissani ja menestyksessäni. — Nya Pressenissä sanon minä: 'jag erkänner intet medarbetarskap af någon j.n.e.' [en tunnusta mitään työnosallisuutta kenenkään puolelta] ja muistan kauan miettineeni tavatakseni oikeaa sanaa. Minä ymmärrän sanan niin, että avustaja (medarbetare) on yhtiökumppani, jolla yhtä suuren panoksen takia on yhtä suuri oikeus [kuin toisella yhtiökumppanilla] määrätä teoksen hyvästä ja pahasta sekä silloin myöskin panna nimensä alle ja siten ensi hetkestä vastata siitä, jos se tekee fiaskon taikka ei. — Sitä minä en voi sinulle myöntää, sillä minun mielestäni on minulla suurempi osa." —

Jos nyt oletammekin, että Numers sepittäessään kirjoitustaan Mattia vastaan ajatteli niinkuin hän tässä sanoo, niin ymmärrämme toiselta puolen, ettei se mitään vaikuttanut asian menoon. Tavallinen lukija ei voinut käsittää hänen sanojaan muuten kuin ehdottomaksi väitteeksi, että Bergbom ei ollut häntä avustanut vaan päin vastoin pilannut hänen kappalettaan — selitys tuli 17 kuukautta aikansa jälkeen eikä silloinkaan julkisena! Seuraus olikin, että jutun jatko ei vienyt sovintoon.

Syyskuulla Numers kääntyi uudella kirjoituksella johtokunnan puoleen, jossa hän viitaten siihen mitä oli Nya Pressenissä lausunut ja sanoen, että hän oli (vaikkei sitä kirjelmässä sanotakaan) tarkottanut vain yhdeksi vuodeksi luovuttaa oikeutensa teatterille. Tällä kertaa johtokunta vastasi, että se lähettää Numersille hänen alkuperäisen käsikirjoituksensa, mutta ei niitä käsikirjoituksia, jotka olivat syntyneet yhteistyön kautta Bergbomin kanssa. Syynä näiden jälkimäisten pidättämiseen johtokunta (paitse sitä että se viittaa edelliseen kirjelmäänsä) "tahtoo myöskin huomauttaa, että kysymys menneestä keväästä on joutunut uudelle kannalle, joka antaa lisää syytä olla vastaiseksi luopumatta siitä oikeudesta kappaleeseen, joka Suomalaisella teatterilla on. Niinkuin hyvin tiedätte, Bergbom ei ennen ole julkisesti eikä yksityisesti esittänyt persoonallisia vaatimuksia puheenaolevaan näytelmään nähden, mutta sitten kun Te olette katsonut hyväksi loukkaavalla tavalla julkisesti kieltää sen osan, joka hänellä on ollut draaman valmistamisessa, on hän sitä mieltä, että hänen tulee vaatia oikeudelleen tunnustusta ja vastustaa sentähden kappaleen luovuttamista Teille, ennen kun Teidän välillänne syntynyt erimielisyys (kontrovers) on sovittu." Itse riitaan johtokunta ei voinut eikä tahtonut sekaantua, mutta oli päättänyt pitää kiinni teatterin oikeudesta, siksi kun se oli ratkaistu ja määräämisoikeus, mikäli se riippui tekijöistä (författarskapet), oli selvillä.

Tämän mukaan Bergbom toimitti Numersille alkuperäisen käsikirjoituksen, sitten kun hän oli jäljennyttänyt sen (kts. ylemp. s. 407). Nyt koitti näennäinen rauhanaika, jota Numers, niinkuin seuraavasta voi päättää, käytti uudestaan kirjoittaakseen näytelmän. Syksyllä 1893 riita jälleen leimahti tuleen, ja se tapahtui näin. Jo 1892 Numers oli kustannusosakeyhtiö Söderström et kumpp:lle myynyt Elinan surman julkaisemisoikeuden, ja syyskuulla 1893 hän vihdoin lähetti yhtiölle käsikirjoituksen. Kun tämän puolelta tiedusteltiin Suomalaisen teatterin oikeutta teokseen, asia tuli Bergbomin tietoon. Jonkun aikaa sen jälkeen saapui tälle kirje Numersilta, joka nyt oli päällikkönä Lapin asemalla Pohjanmaalla ja joka, peruuttamatta julkista lausuntoaan, uudisti vaatimuksensa, että hänelle annettaisiin takaisin "välikirja", se on että teatteri luovuttaisi oikeutensa Elinan surmaan. Bergbomin vastauksen, jonka alustelma on säilynyt, otamme tähän kokonaisenaan, sillä se tarkottaa suorastaan Numersin kirjoitusta Nya Pressenissä ja nähdään siis siitä mikä Bergbomin kanta oikeastaan oli.

"Rakas veli! Kirjeesi ei ollut odottamaton, sillä Nordmannin [juuri mainitun yhtiön edustajan] käynnin kautta tiesin sen tulevan. Mutta se oli tervetullut, sillä minä toivon yhtä hartaasti kuin koskaan sinä, että tuskallinen erimielisyys välillämme tasotetaan. Jos olisit voinut kirjoittaa vähemmän kiihtyneesti, olisi se ollut vielä tervetulleempi, sillä mitä tyynempiä olemme sitä helpompi on välttää väärinkäsityksiä."

"Joku aika sitte kirjoitit V. Löfgrenille. Hän käsitti kirjeen oikeastaan tarkottavan minua ja antoi minun lukea sen. Eihän se ollut mitään epähienoa? — Kirjeessäsi mainitset — jos oikein käsitän asian — että minä olen antanut aatteita, mutta ettet sinä hyväksynyt repliikkejäni, koska ne olivat 'mahdottomia'. Tämä on lähtökohta, josta alkaen voimme selvittää asian. Sillä välttämätöntä on että me selvitämme sen yleisölle. Sinä valitat että johtokunta on vain kuullut minun selitystäni eikä sinun. Mutta siinä erehdyt. Ei se pyydä parempaa kuin että annat selityksen. Ehdoton lausuntosi Pressenissä valitettavasti ei selitä mitään, sillä se ei koskettele niitä ristiriitaisuuksia, jotka yleisö ja kritiikki on havainnut ja joihin sinun ja minun ystävieni kielittely on saanut niiden kiinnittämään huomionsa. Voit ehkä sanoa että nämä ristiriitaisuudet ovat ainoastaan näennäisiä. Sitä parempi sekä minulle että sinulle. Osota että ne ovat näennäisiä, ja minä tyydyn."

"Tahdon mainita muutamia näistä ristiriitaisuuksista. Selityksesi mukaan Pressenissä sinä et tunnusta mitään työnosallisuutta. Kuinka selität sitte, että olet hyväksynyt kaikki ne kohdat Kuopion takana-kappaleessa, jotka ovat minulta. Tämä ei tarkota suomalaista käännöstä, josta voit sanoa että tahdoit antaa sen [julkisuuteen] semmoisena kuin se oli näytelty Suomalaisessa teatterissa; mutta ruotsalaista käännöstä — siinä käytät, erottamatta omistasi, minun kohtauksiani, motiivejani, repliikkejäni. Eihän ruotsalaisessa käännöksessä ollut mitään pakkoa hyväksyä tätä yhteistyötä minun kanssani, joka nyt näyttää sinusta niin vihattavalta. Siinähän olisit aina vapaasti voinut käyttää omia kohtauksiasi, motiivejasi ja repliikkejäsi — miksi et tehnyt niin? Sinusta ne eivät silloin olleet yhtä 'mahdottomia' kuin nyt. Kirjeessäsi sanoit, että toinen 'puoli' kappaletta Kuopion takana oli minun omaani. Lausunnossasi Pressenissä selitit, että minulla ei ollut siinä mitään osaa. Siinä on ristiriitaisuus, joka vaatii selvitystä. Minä uudistan, kenties on se näennäinen; no hyvä, osota se."

"(Tässä johtuu mieleeni pieni episodi. Ensi näytöksen loppukohtauksessa puhuu Lilli 'eräästä miekkosesta'. Tämän olet ruotsalaisessa käännöksessä — ainakin siinä jonka Arppe antoi, painettua en ole lukenut — olettanut merkitsevän 'en herr Mikkonen'. Tämä naurettava erehdys on ainoastaan siten ollut mahdollinen, että se kohtaus, jossa repliikki tavataan, oli sinulle kokonaan tuntematon. Vähäpätöistä, sanot sinä — minä: mutta valaisevaa)."

"Entäs Elina! Sinä pyydät 'alkuperäisen' käsikirjoituksen. Sinä saat sen. Mutta sinä et käytä sitä, vaan ruotsalaiseen käännökseen, jonka tahdot painattaa, käytät yhä niitä aiheita, jotka minä olen antanut, eikä omiasi. Sinä käytät rouvia, kerjäläistä, rovastia, Vääksynkohtausta, loppua. Näin, vaikka kiellät kaiken yhteistyön. Siinä on ristiriitaisuus. Mahdollisesti näennäinen — osota se."

"Uudistan mitä ennen olen sanonut. Joko on selvitys tapahtuva meidän kauttamme yhteisesti taikka sovinto-oikeuden kautta. Jos pidät edellistä parempana, voisimmehan yhtyä Seinäjoella; sinä tuot kaikki minun kirjeeni, minä sinun kirjeesi sekä käsikirjoitukset. Näiden ainesten pohjalla laadimme yhteisen selvityksen, ja kaikki on kuin ei mitään väärinkäsitystä olisi ollutkaan. Sillä väärinkäsitystähän tässä on olemassa — se on aina ollut vakaumukseni. Sinä sanot sitä päähänpiintymäksi ('fix idé') minussa. Jos niin tahdot, mutta jos tämä 'päähänpiintymä' voidaan haihduttaa sinun antamasi selvityksen kautta, näyttää minusta että sinä vanhan ystävyyden tähden voit siihen suostua."

"Kun tämä selvitys on tapahtunut, saa Suomalaisen teatterin johtokunta hoitaa kaiken muun ja tehdä uuden sopimuksen kanssasi. Minä olen silloin vapaa asiasta enkä aio enään sekaantua siihen. Tuus K. Bergbom."

"J. K. Kirjeessäsi Löfgrenille puhut uusista draamallisista suunnitelmista Ruotsalaista taikka — Suomalaista teatteria varten. Olen sydämellisesti kiitollinen ettet ole sekottanut teatteria siihen vastenmielisyyteen, jota viime aikoina olet tuntenut minua kohtaan. Että olet sydämellisesti tervetullut, jos tulet uutta tuoden, siitä voit olla vakuutettu, olkoon se Tuomas piispa taikka 'Kilttiä tyttöjä'.[141] Ja minä lupaan olla varovaisempi hyvää tarkottavassa, mutta ehkä joskus sopimattomassa (malplacerad) avustamisinnossani."

Numers hylkäsi Bergbomin ehdotuksen, sillä hänen mielestään tuottaisi persoonallinen keskustelu Bergbomin ja hänen välillään yhtä vähän tuloksia kuin kompromissista olisi hyötyä. Ja turhaan jatkui sitte vielä kirjeenvaihtoa v:n 1894 alkuun. Kun Numers lopulta lupaa esipuheessa kiittää Bergbomia "kritiikistä", joka tämän puolelta on tullut hänen teostensa osaksi, Bergbom ehdottomasti pyytää siitä päästä. —

"Kiitos, josta neuvotellaan, on naurettava ja alentava sekä kiittäjälle että kiitetylle." — "En ole tehnyt mitä olen tehnyt", hän vielä jatkaa, "saadakseni kiitosta — olin kokenut, että kiitos semmoisissa tiloissa tavallisesti jää tulematta. En pyydä kiitosta, vaan totuutta. Enkä ymmärrä kuinka sinä sanot sitä 'fraaseiksi'. Ja totuutta toivon yhtä paljon sinun kuin itseni tähden. Erehdyttäviä huhuja on ollut liikkeellä Kuopion takana ja Elinan surma -kappalten synnystä. Sekä sinuun että minuun ovat väärät tiedot heittäneet varjoa. Velvollisuutemme on poistaa erehdys." — Tähänkin Numers vastasi, mutta siitä riittää ottaa sanat: "Minä en ymmärrä sinua, etkä sinä minua" (!) —

Julkisuuteen ei tämä riitakysymys enään tullut 1892 v:n jälkeen, eikä Bergbom siis koskaan saanut mitään hyvitystä siitä hänen kirjailija- ja johtajakunnialleen käyvästä loukkauksesta, jota Numersin kirjoitus merkitsi. Että Bergbom ei itse julkisesti esittänyt kantaansa, riippui hänen hieno- ja myötätuntoisuudestaan Numersia kohtaan — sen tietää tämän kirjoittaja, joka ainakin kaksi eri kertaa otti asian puheeksi hänen kanssaan, kysyen, eiköhän se menettely kuitenkin ollut ainoa perille vievä. Ei, hän katsoi julkista väittelyä entisen ystävän kanssa mahdottomaksi, mieluummin hän vaikeni ja antoi ihmisten puhua mitä puhuivat. Edellisestä lukija tietää, että hänellä Numersin kirjeissä olisi ollut todistuksia enemmän kuin tarpeeksi. — Mutta toiselta puolen, kuinka on Numersin käytös selitettävissä? Miksi hän kieltäytyi tunnustamasta sitä "totuutta", jota Bergbom vaati — se on totuutta heidän yhteistyöstään. Numers elää vielä ja olisi siis oikeastaan häneltä itseltään kysyttävä, mutta varmaankin hänen lausuntonsa nyt olisi samanlainen kuin 16-14 vuotta sitten. Sentähden uskallamme lausua ajatuksemme, joka on se, että Numers vilkkaan mielikuvituksen miehenä ei osannut arvostella Bergbomin avustuksen laajuutta ja merkitystä. Kun Bergbom enimmäkseen vain uudestaan sommitteli ja lisäyksillä sekä muodon puolesta täydensi näytelmäluonnoksia, jotka Numers oli pannut alulle, mutta antoi tämän itse neuvojensa mukaan jatkaa työn suoritusta, niin saattoi hän aivan vilpittömästi eläytyä siihen harhaluuloon, että kaikki oli hänen omaansa. Toisin olisi kai ollut, jos hän olisi ollut kehittyneempi taiteilija. Silloin hän arvatenkin olisi paremmin käsittänyt saamansa avustuksen arvon, että se ei ollut pelkkää "kritiikkiä", vaan kokeneen kirjailijan ja runoilijan myötäluomista, jota ilman näytelmät olisivat jääneet vaille sitä aatteellista syventämistä, draamallista suppeutta ja taiteellista pyörentämistä, joka kieltämättä määräsi niiden menestyksen. Tämä selitys on meistä ainoa otollinen, sillä se tekee mahdolliseksi edelleenkin tunnustaa Numersia siksi suoraksi, rehelliseksi, ritarilliseksi luonteeksi, jona olemme hänet aina tunteneet.

Mitä Numersin ja Bergbomin yhteistyöhön tulee, oli se ijäksi mennyttä. Vuosia myöhemmin (4/5 1897) Numers kyllä ehdotti sen uudistamista ("Ei ole hyvä tehdä työtä yksin!"), mutta silloin Bergbom vastasi: "Brändt barn skyr elden!"[142]

Pitkän episodin jälkeen on meidän palattava kevääseen 1892. — Huhtikuulla Adolf Lindfors oli jotakuinkin toipunut taudistaan, mutta teatterille oli siitä vähän iloa. Näyttelijä noudatti näet Helsingissä vastaperustetun ruotsalaisen Dramaattisen yhdistyksen kehotusta ruveta sen oppilaskoulun johtajaksi, toisin sanoen hän — erosi Suomalaisesta teatterista. Tämän etevän taiteilijan menettäminen oli sekin yksi niitä vastoinkäymisiä, joista vuosi oli niin rikas. Tosin saattaa sanoa teatterin tavallaan tottuneen tulemaan toimeen ilman häntä, kun hän suurimman osan edellistä näytäntökautta oli ollut opintomatkalla ja tällä näytäntökaudella, sairauden takia, ollut työssä ainoastaan neljä kuukautta; mutta toiselta puolen saattaa sanoa, että hänen juuri sentähden olisi pitänyt jäädä sen näyttämön palvelukseen, jolla hän oli taiteilijaksi kehittynyt. Miten lieneekään, oli sekin tappio kestettävissä. — Yleisön huomaamatta, mutta lähimpien kaipaukseksi erosi myöskin kauan palvellut, edellisenä kesänä naimisiin mennyt, luotettava puvustonhoitaja Siina Pastell . Hänelle Bergbom-sisarukset 21/4 pitivät erojais-iltaman, johon koko teatteriväki oli kutsuttu.

Uusia jäseniä tuli tänä keväänä kolme, nimittäin rva Olga Salo
(Aalto), nti Mimmi Lähteenoja ja Otto Närhi , jotka kaikki tulivat
Aspegrenin seurueesta[143] ja saavuttivat huomattavan aseman uudessa
ympäristössään.

Näytäntökauden rahallinen tulos ei ollut kehuttava, sillä vajaus näytti taas kasvua, ollen 9,874:11 mk, se on kolmatta tuhatta suurempi kuin edellisenä vuonna.

Näytäntöjä annettiin 115 ja niissä: 24 kertaa Elinan surma ; 8 Työlakko, Maria Stuart; 7 Tapanin päivänä ; 6 Elämä on unelma, Luulosairas, Kesäyön unelma; 5 Voimakkaita naisia; 4 Nummisuutarit , Leivonen, Hullunkurinen temppu, Noora; 3 Ihmisten tähden, Kuopion takana , Kansan vihaaja; 2 Pahassa pulassa, Roinilan talossa, Murtovarkaus, Anna Skrifvars, Runebergiana , Rajuilma, Taistelujen välillä, Parisin veitikka, Koetusten ahjossa, Thérèse Raquin; 1 Papin perhe, Lea, Kihlaus, Amalia ystävämme, Regina von Emmeritz , Pikku sisko, Jacques Damour, Telefoonissa, Fritz ystävämme.

XXI.

Tietoja Bergbom-sisarusten yhteisestä matkasta saamme nytkin Emilien kirjeistä Betty Elfvingille. Parisista hän kirjoittaa 22/6:

— "En katsele Parisia tällä kertaa samoilla ihannoivilla silmälaseilla kuin viimein; tietysti se on oma syyni. Matkustin tänne mieli masennuksissa, eivätkä viimeiset sanomat kotimaasta, kuinka halla on käynyt useilla seuduin, ole suinkaan olleet omansa sytyttämään iloa ja riemua. — Walter Runeberg muovailee nyt Kaarlon muotokuvaa. Se on pian valmis ja oikein onnistunut. Walter itse on tyytyväinen siihen, ja niin mekin. En luullut Kaarlosta tulevan niin hyvää kuvaa, vaikka tietenkin rintakuva kipsiin valettuna ei koskaan ole yhtä elävä kuin savessa.[144] — Harvoin taikka emme milloinkaan ole teatteriin nähden niin vähän hyötyneet kuin tällä matkalla. Useimmat teatterit ovat suljetut. — En ollenkaan pidä ranskalaisesta tavasta näytellä tragediaa; se on niin pönkitettyä, pöyhkeilevää ja luonnotonta, että se oikein väsyttää. Komediassa ja varsinkin puhelukappaleissa ranskalaiset sitä vastoin ovat voittamattomia mestareita, ja niin myöskin selvässä, täsmällisessä repliikinvaihdossa. — Usein olemme olleet kummassakin salongissa, enkä voi käsittää miksi 'nuoret' eroavat; onhan vanhassakin salongissa niin paljo 'nuorinta nuorta', että hyvin voisivat viihtyä saman katon alla." —

Lähtö Parisista tapahtui pari päivää myöhemmin. Siitä y.m. Emilie kirjoittaa Kuitiasta 12/7:

— "Parisi on menettänyt melkoisen määrän säteilevää hohdettaan, minusta kirsimarjatkaan eivät olleet niin maukkaita kuin ennen! Luultavasti se oli ranskalaisten mauton venäläiskurtiisi, joka sai minut selväpäisemmäksi, vähemmän lumotuksi. Onhan tämä tasavaltalaisen Ranskan Venäjän ihailu kerrassaan järjetön, ja se vaikutti kovin jäähdyttävästi tunteisiini. — Parisista matkustimme Kaarlo, Sala ja minä Müncheniin, jossa vietimme neljä hupaista päivää. Verrattuna Parisiin München tietenkin on pikkukaupunki, mutta siellä on sentään paljo kaunista katsottavaa. Münchenistä tulin Berlinin kautta kotia, mutta Kaarlo ja Sala lähtivät Berchtesgadeniin." —

Kuitiasta oli Emilien 15/7 lähdettävä "yksinäiseen kotiinsa" Helsinkiin, hoitaakseen virkaansa hypoteekkiyhdistyksessä. Hänen mieltään painoi raskaasti kadon uhka, sillä kevät ja kesä olivat tähän asti olleet sateisia ja koleita. Parisissa Bergbom-sisarukset olivat tavanneet Niilo Salan, josta olemme kertoneet, että hän Wienissä marraskuulla oli tullut mielisairaaksi, mutta myöskin että hän jo ennen joulua oli parempi. Nyt on lyhyesti sanottava kuinka hänen sitten oli käynyt. — Siksi parantuneena, että hänet oli päästetty hoitolasta, Sala oli tammikuulla matkustanut Parisiin. Matkalla hänen tautinsa, vainohulluus, kuitenkin uudistui kaikkine kuvitteluineen, ja perille tultuansa hän ei uskaltanut jäädä Parisiin, vaan kätkeytyi pieneen hotelliin St Denis'sä. Sieltä hän 20/1 sähkötti Bergbomille: "Yksin St Denis'sä lähellä Parisia, voitteko tulla?" lisäten kirjeessä samalta päivältä, että Bergbom oli ainoa ihminen, joka voi häntä auttaa. Bergbomilla ei ollut muuta neuvoa kuin sähköteitse pyytää, että taiteilija Pekka Halonen, jonka osotteen hän oli saanut Helsingissä, kävisi katsomassa Salaa. Halonen lähtikin kuvanveistäjien Emil Vikströmin ja Kaarlo Haltian kanssa St. Denis'hin, jossa he tapasivat näyttelijäparan pienessä hotellihuoneessa. "Siellä oli säkkipimeä. Uutimet tiukalla ikkunan edessä. Ainoastaan pieni takassa kytevä kivihiilituli hämärästi valaisi kamaria." Kun nuoret, tuntemattomat maanmiehet näyttivät sairaalle Bergbomin sähkösanomaa, heräsi hänessä luottamus heihin, ja hän seurasi heitä Parisiin. Siitä lähtien Vikström erinomaisella hartaudella ja toimeliaisuudella otti avuttoman potilaan asian omakseen, samalla kun hän tavan takaa kirjoittaen Bergbom-sisaruksille teki selkoa ja tiliä toimistaan. Kun Sala ei näyttänyt rauhottuvan siinä Parisin hotellissa, mihin hän oli viety, Vikström neuvotteli hänestä erään etevän lääkärin kanssa, ja tämä toimitti sairaalle paikan eräässä mielisairaitten hoitolassa Sceaux'ssa lähellä Parisia, jossa Sala luuli olevansa tavallisessa sanatoriossa. Täällä hän nyt oleskeli koko kevätkauden, vähitellen — ainakin näennäisesti — parantuen. Vikström kävi pari kertaa viikossa häntä tapaamassa, ja tämä ystävällisyys vaikutti häneen erittäin virkistävästi. Toukokuulla Sala jo näytti hyvinkin terveeltä, vaikka hän vielä oli parantolassa, hartaasti odottaen Bergbom-sisarusten tuloa, joita hän usein sanoi tahtovansa puhutella. — Juuri Salan tähden sisarukset olivatkin tänä vuonna matkustaneet suoraa päätä Parisiin. Minkälaisen vaikutuksen Sala heihin teki, sitä emme tarkoin tiedä, mutta tietenkin he pitivät häntä terveenä, koska sovittiin, että hän seuraisi Kaarloa Etelä-Baijeriin, mihin tämä tahtoi palata tänäkin kesänä, koska hän oli niin hyvin viihtynyt siellä edellisenä vuonna. Kesämatkaltaan Sala oli palaava Parisiin ja sieltä Berliniin jatkaakseen opintojaan, joita varten hän oli saanut valtion matkarahan, paitse palkkaansa ja avustusta teatterista.

Sala oli tullut Berchtesgadeniin ennen Bergbomia. Tämä mainitsee ensimäisessä kirjeessään (13/7), että hän, matkustaen Insbruckin ja Salzburgin kautta, oli vähän myöhästynyt ja että Sala ei ollut hankkinut itselleen asuntoa, niinkuin hän oli toivonut:

— "Kun me haimme asuntoa, huomasin hänen ajattelevan että meidän oli asuttava yhdessä. Olin tosin laskenut toisin, mutta tiedäthän, että minulla on jonkunlainen fatalistinen suoni. Paras niinkuin tapahtuu — minä ajattelin — 'se on sallittu', ja niin vuokrasin kaksi hupaista huonetta meille molemmille. Me maksamme 20 markkaa viikossa. Sala tahtoi että jakaisimme tasan, mutta koska minulla on ehdottomasti suurempi ja hauskempi huone, en aio suostua siihen. Hän maksakoon 8 markkaa, minä 12. — Sala on erinomainen vuorikiipijä. En tahdo pysyä hänen rinnallaan. Minä lihoin niin anteeksiantamattomasti sairauteni aikana keväällä. Muutoin on Sala ollut täydellisesti terve ja, jos luen pois yhden illan, jolloin Saulinhenki laskeusi hänen päälleen, hyvällä tuulella." —

"Jean Jullienin 'Théâtre vivant'issa' löysin talonpoikaisdraaman 'La mer', joka melkoisesti kohoaa tavallisten ranskalaisten kouristusdraamojen yli. Bretagnelaisia kalastajia. Sangen sopivia rooleja meille. Sala on hyvin mieltynyt siihen ja ryhtyy jonkun päivän päästä suomentamaan sitä. Jos nyt saisimme Echegarayn Critico incipiente, niin meillä olisi kolme mieltäkiinnittävää uudenaikaista draamaa (Leveau kolmas). Lisäksi tulee Ostrowskyn Grosa, joka hyvin pitää paikkansa. Klassillista ohjelmistoa edustavat loistavasti Wilhelm Tell ja Antonius ja Kleopatra. Kuusi arvokasta kappaletta, jotka ensi kerran näytellään Helsingissä. Sen lisäksi Villisorsa, joka ei häpeä itseänsä. Jos otan vielä lukuun Daniel Hjortin ja Venetian kauppiaan uusinnot, niin on ohjelmisto oleva sangen kiehtova. Ja kumminkin olen unohtanut yhden päävaltin — Uriel Acostan."

"Tämä ulkomaan puolesta. Jos [K. A.] Tavaststjernan draama tulee kelvolliseksi, niin ei kotimainenkaan draama jää kokonaan osattomaksi, etenkin jos Minna valmistaisi uuden draamansa. Numersilta en odota mitään."

"Jos Ida Aalberg olisi koko vuoden poissa, niin jäisi Antonius ja Kleopatra pois, mutta ohjelmisto on kuitenkin pelastettu. Lindforsia tulemme kaipaamaan Leveaussa, mutta korvaamaton hän ei ole." —

Vähän myöhemmin (18/7) Sala kuvaa Emilie Bergbomille, kuinka idyllimäisesti he kahden elivät:

— "Olemme jo täydellisesti kotiutuneet uusiin oloihimme. Tohtori kylpee säännöllisesti joka päivä, on terve ja alati hyvällä tuulella, soittelee ja juttelee, jotta nää yhtämittaiset sadepäivätkin — hiljattain niitä oli kolme peräksyttäin — kuluvat kutakuinkin hupaisesti. Ja sitte meillä on hyvä joukko kirjallisuutta ja erittäin hauska palvelustyttö."

"Sadepäiväin huviksi panimme hiljattain toimeen konsertin. Kaksi sitraniekkaa soitteli kokonaisen iltakauden salongissamme täkäläisiä kansanlauluja. Ne ovatkin harvinaisen kauniita ja sävelrikkaita."

"Asuntonamme on kaksi ullakkokamaria neljännessä kerroksessa. Balkonkimme alla kohisee ryöppyisä Achen. Vastakkaisella rannalla kohoaa terassimainen Berchtesgaden puutarhojensa siimeksessä ja sen takana taas taruistaan kuulu Untersberg 'wunderschön und romantisch sogar!' — se on nyt tavallinen ihastelulauseemme."

"Ette ensinkään tarvitse peljätä, etten kestäisi Tohtorille vuorikiipeilyssä. Olen nyt jo tanakampi kuin hän. Mitäs kun hän on niin lihava. Hengästyy pienimmässäkin nyppylässä. Olut onkin julistettu pannaan pöydästämme. Viinistä ei sentään ole vielä hennottu luopua, vaikka sekin on supistettu puoleen pulloon päivässä. Muuten syömme kotona — klo 9 ja klo 1. Ja sitten vielä voileivän illalliseksi ja raikasta vettä päälle. Kaikin puolin tyytyväisiä huusholliin!" —

Samana päivänä kun Kaarlo kirjoitti ensimäisen kirjeensä Berchtesgadenista, luettiin Päivälehdessä (seuraavana päivänä U. Suomettareenkin painettu) haastattelu rva Canthin luona, joka sisälsi sen hämmästyttävän uutisen, että hän paraikaa kirjoitti uutta draamaa — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten! Kun häneltä tiedusteltiin syytä kielen vaihtamiseen, hän oli ensin arvellut sen olevan kylläksi, että häntä "huvittaa" kirjoittaa ruotsiksi, mutta sittemmin hän oli kumminkin ilmituonut erinäisiä seikkoja, jotka olivat tehneet Suomalaisen teatterin hänelle vastenmieliseksi. Siten hän paheksui sitä tapaa, jolla Numersia oli kohdeltu, edelleen että Kovan onnen lasten näytteleminen oli lakkautettu yhden illan jälkeen "ilman selityksiä syistä" (vaikka yhtä karkeakuorinen kappale, Thérèse Raquin, oli myöhemmin näytelty ja Kovan onnen lapsia oli voitu esittää Uudenmaan pataljoonan julkisissa seuranäytännöissä) sekä vihdoin, että teatterin "näkyi täytyvän ottaa huomioon U. S:nlaisen lehden arvostelijoita, joista muun muassa eräs oli julistanut Papin perheen esittämisen kansannäytäntönä sopimattomaksi — ja näkyy teatteri kieltoa totelleen". Tämän vuoksi rva Canthia halutti "kääntyä yleisön puoleen, joka oli osottanut häntä paremmin ymmärtävänsä ja voivansa kirjailijaa hellemmin ja hienommin kohdella". Lopuksi hän oli sanonut "vähän välittävänsä siitä mitä ihmiset sanovat", vaikka "tietysti tullaan huutamaan, että hän on puolueensa pettänyt, että on liitossa viikinkien kanssa y.m." Syy lisäksi miksi hän kirjoitti ruotsiksi oli sekin, että, "kun fennomaniaa aina on käytetty usutusvälikappaleena, agitatsionikeinona kaikkia niitä vastaan, jotka eivät sovi kuin valetut sen kannen alle, hän tahtoi näyttää ettei siitä vähääkään välittänyt". Bergbomin nimeä ei mainita kertaakaan koko kirjoituksessa, mutta kuitenkin syytökset olivat suorastaan kohdistetut häneen, sillä teatterinjohtajahan se on, joka määrää ohjelmiston, joka kohtelee hyvin tai pahoin kirjailijoita. Ja tämmöinen isku miehelle, jonka uhrautuvaa harrastusta Suomalaisen teatterin hyväksi Minna Canth ennen oli rajattomasti ihaillut, opettajalle, jota hänen oli "kiittäminen henkisestä herätyksestään", jonka ohjaus hänelle ennen oli ollut kallista kalliimpi, ystävälle, jonka seurassa hän oman tunnustuksensa mukaan oli "elänyt elämänsä rikkaimpia hetkiä!" On sanottu, että naiset ja lapset ovat julmia. Eiköhän Minna Canth iskiessään nauttinut siitä että tiesi iskun sattuvan hellään sydämeen? Semmoiseen tunneihmiseen kuin Bergbom oli, täytyi iskun tunkea sydämen sisimpään. Että niin kävikin, sen seuraavat kirjeet todistavat. Mutta ne näyttävät myöskin, kuinka hän seisoi jokapäiväisiä vihan ja koston tunteita ylempänä, jotka useimmille olisivat olleet lähimpänä.

"Sunnuntaiaamuna [24/7]. Rakas sisar! Kaksi sanomattoman tuskallista päivää. Kaksi unetonta yötä. Pullo sampanjaa, jonka tyhjensin yhdellä siemauksella, saadakseni lepoa. Sitte suuri käännekohta, jolloin makasin ja itkin pari tuntia. Sen jälkeen aloin tutkia itseäni. Nyt olen levollinen."

"En tahdo puhua Minnan menettelystä. En tahdo syyttää häntä, sillä silloin täytyisi minun myöskin puolustaa häntä ja sitä en voi syyttämättä toisia ja minulla on niin kylläkseni meillä vallitsevasta eripuraisuudesta. Tässä yleisessä hajaannuksessa on mieletöntä etsiä yksityisen syytä. Epäsopu Suomettaren ja Päivälehden välillä, Minnan luopuminen — isku iskun perästä. Ja kenties on vielä jotain tulossa. On vain varottava, ettei rohkeus mene. Tämä syksy, tämä syksy! Kuinka kestämmekään sen? Vähitellen on kai aika uudestaan rakentava sen, mikä nyt näyttää mahdottomalta — mutta ensi aikana. Niin, tarvitaan mielenmalttia."

"Aion kirjoittaa Minnalle. Pitkän kirjeen. Seurauksia en siitä odota. Mutta omatuntoni käskee minun olla vetäytymättä pois lausumatta sanaani. Ei mitään yrityksiä saada häntä taipumaan. Ei myöskään nuhteita. Mutta — mahdollisuuden mukaan — tasapuolinen esitys asiasta. Kuinpa vain voisin olla tyyni. Tyyni ilman velttoa myöntyväisyyttä."

"Minulla ei ole mitään iloa tästä kesästä. Ensin erimielisyys Numersin kanssa ja nyt tämä isku ovat heittäneet semmoisia varjoja kaiken yli, että minulla ei ole hetkenkään lepoa. Se sielunrauha, joka on minulle niin välttämätön, on tällä kertaa hukattu."

Loppupuolella tätä kirjettä niinkuin myöhemmissäkin Bergbom puhuu Salasta. Keskinäisessä seurustelussa tämä kyllä näytti terveeltä, mutta kumminkin Bergbom oli havainnut piirteitä, jotka osottivat, että hän ei ollut täysin toipunut. Hän pelkäsi vierasten ihmisten seuraa ja pysyttäytyi suljettuna Bergbomiakin kohtaan, hän ei tahtonut kylpeä eikä käydä ulkona, vaan istui päiväkaudet työpöydässään niinkuin kiinninaulattuna.

Kahdesta seuraavasta päiväämättömästä kirjeestä näkyy, että "Minnan asia" yhä oli Bergbomin mielessä:

— "Olen pakottanut itseäni ajattelemaan sitä tyynesti, mutta olla sitä ajattelematta on minulle mahdotonta. Salan seura on vaikuttanut minuun joissakin määrin rauhottavasti. Omituista kyllä on hän Minnan puolella. Ei, se on liiaksi sanottu, sydämessään hän kai kyllä moittii häntä, mutta keskustellessaan: — 'Kun on alinomaa ollut semmoisen vainon alainen, ei tiedä mitä tekee'. — 'Mutta ettehän Te niin tekisi?' — 'No, minä olen mies, mutta — nainen!'"

Emiliehenkin isku ensin vaikutti huumaavasti, mutta sitte hän kiihkeän luontonsa mukaan useissa kirjeissä Kaarlolle 'puhui suunsa puhtaaksi'.

Minna Canth ei ansainnut kirjettä Kaarlolta, Emilie arveli. Jos hänellä olikin syytä tyytymättömyyteen, niin ei hänkään ollut viaton, vaikka sokeassa ystävyydessämme olemme nähneet ainoastaan hänen ansioitaan. — Makaa polvillasi hänen edessään, niin kaikki on hyvin, mutta jollet sitä tee, on hänellä oikeus kavaltaa kansansa — hänellä itsellään ei ole mitään velvollisuuksia! — Usein ajattelen, että sinun ehkä on luopuminen teatterista ja koettaa ryhtyä johonkin muuhun; sielunrauhalla on toki arvonsa ja sitä on totta tosiaan nyt koeteltu. — Ajatteles, mikä makupala ruotsinmielisille! Sanokoon, ettei tahdo olla tekemisissä Suomalaisen teatterin kanssa, jos hän on niin suuttunut meihin, mutta elämässään hän ei voi saada anteeksi uhkaustaan kääntyä ruotsalaisen yleisön puoleen, joka muka ymmärtää häntä niin paljon paremmin. Eipä Työmiehen vaimoa, huolimatta suurista, kerskaavista lupauksista, ole näytelty Ruotsalaisessa teatterissa. — "Olen näin purkanut tunteitani sen sijaan että olisin sinua rauhottanut, mutta tavasta on luonnonvälttämättömyys saada pauhata. Kuinpa vain tämä surmanisku ei olisi vahingoittanut terveyttäsi."

[Siihen tapaan 29/7; seuraavana päivänä vähän tyynemmin:] "Koeta, rakas Kaarlo, ottaa asia tyynesti ja lohduttaa itseäsi omantuntosi todistuksella. Kyllä me olemme rehellisesti taistelleet ja otsamme hiessä tehneet työtä teatterin hyväksi, ja sinä Minnan hyväksi! Hänen ensi yrityksestään, Murtovarkauden esiintymisestä asti, mikä tuki, mikä apu onkaan hänellä ollut sinussa, vaikka hän nyt niin julkeasti potkaisee tämän avun luotaan." — "Jollet olisi niin todellisesti pitänyt Minnasta, niin tuskasi olisi vähemmän katkera, ja saisit helpommin takaisin joustavuutesi. Mutta huolimatta kaikesta ystävyydestä, täytyy sinun koettaa katsella häntä hänen oikeassa valossaan. Turhamaisuus (fåfängan) on tästä lähtien hänen Jumalansa. Julkisen esiintymisen tuottama kirous on suuri, sillä kuinka harva kestää koetusta!" —

[Kovasti loukkasi Emilietä, että Sala puolusti Minnaa:] — "Että Sala voi puolustaa rva Canthin menettelyä! Olen tullut siihen vakaumukseen, että meillä vanhoilla vanhentuneine ihanteinemme täällä ei enään ole mitään tehtävää: meidän on vain jälellä panna maata ja kuolla. Me olemme taikka oikeammin olemme olleet niin tyhmiä, että olemme luulleet että ihmisten sanojen takana on usko, mielipide, vakaumus, että sana on tuleva teoksi, mutta se on vain tyhmiä, haaveellisia ja kuluneita perusjohteita; toista on nykyajan laita. Sanoja, sanoja, sanoja ja taas sanoja — se riittää! Rva Canth puhuu ja harrastaa Suomen kansan sivistyksen puolesta. Nya Pressen & kumpp. imartelee häntä, ja hän panee lapsensa ruotsalaiseen kouluun; rva Canth puhuu raittiuden, ehdottaman raittiuden puolesta, mutta rahallisen voiton tähden hän itse avaa väkijuomamyymälän; rva Canth puhuu naisasian puolesta, kirjoittaa itse naivisen pöyhkeileviä kirjoituksia (muistathan: kun nainen on valtaistuimeltaan tuomitseva maailmoja ja kansoja?) ja hän esiintyy hengenheimolaisiaan vastaan niinkuin hän teki viime talvena. Sanoja, sanoja, sanoja! Voisin luetella useampiakin esimerkkejä, mutta riittäköön tämä. Kaikki todistaa, että olemme ihannoineet häntä ja että ne, jotka ovat kritikoineet häntä, ovat nähneet syvemmälle — ovat olleet oikeassa! Hän ei ole mikään totuuden, mikään lujuuden luonto, vaikka Jumala on varustanut hänet niin rikkailla lahjoilla. Hän on aivan oikeassa siinä, että Suomen kansa ei enää kelpaa mihinkään. Mene luostariin, Ofelia; pane maata ja kuole, sinä tyhmä Kaarlo, niin aion minä tehdä, ja niin olisi meidän pitänyt tehdä aikoja ennen. Teen pyhän lupauksen, etten enää koskaan kiinnitä mieltäni kehenkään ihmiseen, niin täydellisesti rva Canth on ryöstänyt minulta kaikki illusionini. Onhan sitä jokainen ollut 'vainottu' ja hupaista olisi tietää mitä asianomaiset, rva Canth etupäässä, olisivat sanoneet, jos sinä pari, kolme vuotta sitten olisit tarjonut työsi ruotsalaisille;[145] kyllä se siellä olisi paremmin maksettu sekä rahalla että imartelulla. Selitys että mies ei saa menetellä niin, mutta että se voidaan antaa anteeksi naiselle on perätön; kun isänmaa taistelee semmoista taistelua kuin nyt, täytyy kaikilla miehillä ja naisilla olla sama velvollisuus ja sama oikeus olla mukana taikka uhrata roponsa, jollei muuta voi. Kaikki tämä tulee sinun sanoa Salalle, tervehdyksenä minulta."

[Ja sitte taas 3/8:] — "Voi sinua, oma rakas veljeni, kuinka sydämeni tuskittelee ja vapisee sinun tähtesi! On sanottu: meidän ei pidä tehdä itsellemme epäjumalia, ja sitä on rva Canth tosiaankin meille ollut. Sentähden on nyt niin vaikeaa."

Näissä tunteenpurkauksissa kuvastuu Emilie Bergbomin voimakas, hehkuva sielu ihmeen kirkkaasti. Älköön sanottako, että hän liiottelee, joskin hän naisena, naisten tapaan, tuomitsee naista ankarammin kuin mies. Tunteehan lukija, että joka sana tulee sydämen pohjasta. Mitä ehkä voidaankin Minna Canthin puolustukseksi sanoa, siitä ei pääse, että hänen menettelynsä oli omansa loukkaamaan ja todella loukkasi Emilienkin sydäntä siinä kohden, joka oli hänen elämänsä ydin ja perustus. Kaikki mitä hänelle oli kalleinta, hänen rakkautensa suomalaiseen kansaan, hänen rakkautensa veljeensä, hänen rakkautensa teatteriin, jolle he olivat pyhittäneet elämänsä, hänen käsityksensä jalosta, suorasta ihmisyydestä ja naisellisuudesta, kaikki mullistui kuin maanjäristyksen heilahduksesta. Siitä hänen sanojensa tulinen intomieli ja lento. Muistuu mieleen lause, että naisen nerollisuus paraiten näyttäytyy hänen kirjeissään.

Bergbom ei luopunut ajatuksestaan kirjoittaa Minna Canthille, mutta tuskin oli kirje valmis ennen kun hän hylkäsi sen. Vasta kolmas yritys onnistui. "Nyt olen kirjoittanut kuivan, objektiivisen kritiikin [haastattelusta]." Konseptin muodossa hän lähetti sen sisarelleen luettavaksi; valmiiksi hän kirjoitti kirjeen kotia tultuaan. — Kaarlo hyväksyi, että Emilie oli lähettänyt Echegarayn kappaleen rva Levanderille [rva Canthin tyttärelle] suomennettavaksi — "Minnan menettely ei saa vähääkään vaikuttaa meidän toimintatapaamme." — "Sala tahtoo, että meidän on alotettava Papin perheellä kansannäytäntönä,[146] niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Weckman tietysti Jussina [jota Sala ennen oli näytellyt]. Mitä sanot siitä? Ajatus ei ole tyhmä." —

"Kirjoitus Minna Canthille [s.o. Emilielle lähetetty konsepti] vaikutti minuun erittäin hyvin. Kun sain sanotuksi mitä tahdoin, tulin täysin levolliseksi. Nyt katson asiaa niinkuin se olisi sattunut minulle vieraitten ihmisten kesken. Tuomioni pysyy samana, mutta se on niin kerrassaan vapaa kaikista persoonallisista tunteista, että itsekin ihmettelen sitä. Syy on kai se, että minä sisässäni niin kauan olen odottanut tätä katastroofia".[147]

"Mitä sanot Salan kotiatulosta on 'niinkuin minun suustani otettu' [Emilie oli näet arvellut parhaaksi, että Sala tulisi vahvistamaan teatterin voimia]. Mutta en uskalla kosketella asiaa. — — En tiedä, minusta näyttää kuin hän olisi entistäkin suljetumpi minua kohtaan. Olemmekinhan niin erilaisia. Sitä paitse hän on jo niin terve, että hänen itse täytyy määrätä itsestään. En voi ottaa edesvastuulleni houkuttelemalla ikäänkuin pakottaa häntä."

"Olen ylipäätään epätietoinen, onko meidän itsepäisesti vaatiminen, että hän tulee seuraajakseni vai ei. Jos tietäisi mitä hän sydämessään tahtoo, mutta ottakoon siitä selvää se joka taitaa, sen seitsenkertaisen verhon alta, jonka hienotuntoisuus, itsepäisyys, epäonnistumisen pelko ja menestyksen toivo ovat käärineet hänen ympärilleen. — Että teatteri tarvitsee uuden voiman, joka voi tehdä uusia alotteita , tulee minulle päivä päivältä selvemmäksi. Me elämme nyt vain vanhoilla. Se voi käydä laatuun noin kymmenen vuotta eteenpäin. Mutta sitten? Totta on että joka päivällä on huolensa, mutta totta on myöskin että tänään on kylvettävä, jos tahdotaan huomenna korjata eloa."

Samana päivänä kun Bergbom kirjoitti tämän kirjeen, hän lähti kotimatkalle, jolla aikoi viipyä noin kaksi viikkoa. Ensiksi hän pysähtyi Müncheniin.

— "Ja minä jäin tänne. Yksinäiseltä tuntuu nyt tää äsken niin iloinen asuntomme. Ilo olikin kokonaan tohtorin ansio. Samoin kuin kaikkikin. Pianokin ikävystyi seuraani ja läksi tiehensä. Alabalkongilla sentään soittavat sitraa, vieläpä minun lempisäveliänikin. Muun muassa erästä valssia, johon olen kerrassaan lumoutunut. Sitä käytettiin Uudessa apulaisessa, ja tuo sävel soittaa minulle Björk paran sieluntaistelua. Kyllä näytelmätaide sentään on ihana taide. Täynnä muistoja jos jollekin suunnalle. — Olen väliin suomennellut 'La mer'-näytelmää. Ei luista työ entistä vauhtia. On kuin vetäisi kivirekeä sulalla maalla." — —

Vielä pari päivää, ja Sala kirjoitti uuden pitkän kirjeen Emilie Bergbomille, ja kaksi päivää siitä, siis 13/8, niinikään Kaarlo Bergbomille, ja nämä kirjeet olivat — hyvästijättöjä! Ne olivat täynnä ihailua ja kiitollisuutta vastaanottajia kohtaan ja täynnä syytöksiä kirjoittajaa itseään kohtaan, mutta vaikka hän hyvin käsittää minkä suuren surun hän on heille tuottava, hän ei voi luopua jo St Denis'sä, epätoivonhetkenä, tehdystä päätöksestään erota elämästä — se ajatus on hänessä kasvanut pakottavaksi velvollisuudeksi. Niin hän kirjoittaa ja ilmottaa viimeiset toivomuksensa, viimeisen tahtonsa jälkeenjäävään omaisuuteensa y.m. nähden.[148]

Sen jälkeen puuttuu seikkaperäisiä tietoja. Säilyneistä kirjeistä ja sähkösanomista näkyy vain, että Sala 15/8 ampumalla itsensä pani täytäntöön päätöksensä! — Talon emäntä sähkötti Emilie Bergbomille, että Sala oli sairastunut ja kysyi Kaarlon osotetta. Kaarlo oli vielä Münchenissä, ja siellä saavutti hänet kamala uutinen Berchtesgadenista, joka pakotti hänet kohta palaamaan sinne. Hän oli siis läsnä maahanpanijaisissa.

Seuraava tieto on Berlinistä, josta Kaarlo 27/8 kirjekortilla ilmottaa sisarelleen: "Olen taas niin paljon terveempi, että jaksan matkustaa — tulen niin pian kuin suinkin voin."

Kaarlo ei näy jaksaneen kirjoittaa, miten tämä viimeinen, todellinen "surmanisku" häneen vaikutti; mutta tuskin voimme kuvitella hänen sielunsuruansa liian suureksi, ja varmaankin juuri se sai hänet ruumiillisestikin sairaaksi. Bergbom-sisarukset olivat todella sydämestään kiintyneet Niilo Salaan, tuohon lahjakkaaseen, hienotunteiseen mieheen, jonka pyrkimys edistyä taiteessaan oli niin harras, joka jo monta vuotta oli ollut Kaarlon luotettavana avustajana, ja josta hän oli toivonut itselleen seuraajaa. Hänen poismenonsa olisi joka tapauksessa ollut kova isku, mutta tietysti se näin äkkinäisenä, mielisairauden aiheuttamana itsemurhana oli kaksinkerroin järisyttävä. Että näet teko oli taudista johtunut, on sitä varmempi kuin vainajan lääkärit sekä Wienissä että Parisissa edeltäkäsin olivat sanoneet semmoisen lopun olevan pelättävissä.

"Hänen ulkonaiset keinonsa eivät olleet runsaita eivätkä viehättäviä", sanotaan U. S:n muistosanoissa,[149] "mutta henkinen voima ja terävä ymmärrys taistelivat voittoisasti noita ulkonaisia epäkohtia vastaan. Romantillisen draaman sankareita varten hänessä ei ollut kylliksi monivärisyyttä. Mutta totuutta hän haki taiteessaan ja löysikin useimmiten. Hän ei lausunut sanoja, jotka eivät ajatusta osottaneet, ei käyttänyt liikuntoja, jotka vain olisivat tarkottaneet ulkonaista koreilemista, ei näyttänyt liikutuksia, joiden takana ei ollut tunteita. Hän oli suora suomalainen taiteilija ja rakasti suomalaista taidettansa palavasti."

Mikä sija hänellä oli seurueessa, huomaa yksistään siitä kun luettelemme osan hänen pääroolejaan: Bileam (Tietäjä), Eurysakes, Daniel Hjort, Faust, Hamlet, Brutus, Mortimer, Rosmer, Tesman. Lisäksi tulee hänen ansionsa näytelmäin suomentajana, jona hän, niinkuin ennen on mainittu, oli harvinaisen etevä. Työtoverina ja ystävänä hän koko näyttelijäkunnassa oli saavuttanut yksimielisen kunnioituksen ja rakkauden.

Aika olisi jo ryhtyä kertomaan syyskauden työstä, mutta ennen kun siihen käymme käsiksi, katsomme parhaaksi loppuun suorittaa esityksemme Minna Canthin asiasta, joka kaikeksi onneksi ei venynyt niin pitkäksi kuin Numersin juttu. Se näet päättyi, kun pari kirjettä kummaltakin puolelta oli vaihdettu. Tästä kirjeenvaihdosta teemme tässä otteilla taikka selostamalla selkoa, sillä "asian" tärkeys on yhtä suuri teatterin historiassa kuin kummankin asianomaisen elämäkerrassa, eikä siltä puutu yleistäkään merkitystä.

Bergbomin ensimäinen kirjoitus oli muodoltaan enemmän julkaistavaksi ajateltu lausunto kuin kirje, ja kuului pääkohdiltaan seuraavasti:[150]

"Minna Canthin sotajulistus sisältää niin monta ristiriitaisuutta siihen nähden mitä hän ennen on sanonut, niin monta tarkottamatonta erehdystä ja myöskin joitakuita tahallisia väärennyksiä, että omatuntoni kehottaa minua arvostelemaan sitä. Valitettavasti en voi sanoa, että se 'huvittaa minua'. Mutta katkerakin kalkki on tyhjennettävä. Koska en rakasta haastattelijoita enkä sanomalehtiväittelyä, käännyn suoraan sen henkilön, Minna Canthin itsensä, puoleen, jota asia koskee."

"Kun minä tammikuulla neuvottelin Minna Canthin kanssa Numersin ja minun keskinäisestä selkkauksesta, hän neuvoi minua juuri siihen 'kohteluun', jota hän nyt moittii. Hän sanoi: luopukaa kaikista rahavaatimuksista, mutta vaatikaa, että saatte olla mukana määräämässä kappaleen kohtaloa. Niin olen tehnyt. Kun Numers sitte tahtoi päästä sopimuksesta Suomalaisen teatterin kanssa ja ehdotti, että johtokunta 'polttaisi' hänen kuittinsa, vaadin minä, että hän ensin suorittaisi asiansa minun kanssani, ennen kun johtokunta päätti jotain hänen kappaleestaan. Johtokunta oli aivan samaa mieltä kuin Minna Canth ennen, nimittäin että minulla oli oikeus vaatia joku sopimus Numersin puolelta. Yhdessä kohden todellakaan en noudattanut Minna Canthin neuvoa. Hän arveli että minun sitä paitse tuli vaatia, että nimeni mainittaisiin myötätekijänä. Tarkottaako hänen moitteensa tätä yksityiskohtaa?"

"Kun Minna Canth julkilausuu katkeran mielensä sen menettelyn johdosta, joka kohtasi Kovan onnen lapsia, on hän täysin oikeassa. Hänelle tapahtui silloin huutava vääryys. Mutta vääryyttä ei soviteta vääryydellä. Yksityiskohtiin nähden on hänen esityksensä harhaanvievä. Hän sanoo: 'ilman mitään selityksiä'. Mahdollista on, että minä ensimäisessä kirjeessäni, kiihtynyt kun olin, ainoastaan purin tunteitani kertomatta asiaankuuluvia tosiseikkoja, mutta sittemmin olen kyllä tehnyt sen. Jos Minna Canth on unohtanut nämä yksityiskohdat, voin mielelläni raitistan hänen muistoansa. Ensimäisen näytännön jälkeen oli kiihtynyt mielentila vallalla. Joukko ylioppilaita uhkasi viheltää, ja Jalander-vainaja lähetti minulle sanan, että hän asettuisi semmoisen mielenilmaisun etupäähän. Poliisimestari oli muka kieltävä kappaleen, jos vihellys tapahtui. Edelleen sain kirjeen, jossa vaadittiin kappaleen näyttelemisen lakkauttamista. Luonnollisesti oli johtokunnalta kysyttävä, ja sen jäsenet olivat silloin: Jaakko Forsman, V. Löfgren, A. Almberg, K. F. Wahlström ja minä."

"Forsman oli sitä mieltä, että näytteleminen oli kohta lakkautettava. Jos vihellystä ja muita mielenosotuksia tapahtuisi, tulisi teatteri siitä kärsimään, ehkä sen olemassaolokin joutuisi vaaraan. Sitä paitse hän moitti, että kappale ollenkaan oli otetta ohjelmistoon. Hän nojasi ei ainoastaan huomattaviin vanhempiin suomenmielisiin, vaan myöskin n.s. nuoren puolueen jäseniin."

"Löfgren ei voinut yhtyä Forsmaniin. Teatterin velvollisuus oli esittää niin arvokas kappale kuin Kovan onnen lapsia. Mutta järjellistä olisi olla näyttelemättä sitä tätä nykyä. Seuraukset sen esittämisestä olisivat arvaamattomia ei ainoastaan teatteriin vaan koko maahan katsoen, koska hyvin oli tiettynä, miten asianomaiset ruotsinmieliset tekivät voitavansa Pietarissa asettaakseen fennomaanit ja nihilistit yhdenvertaisiksi . Tekijätär ei saattaisi tuntea itseään loukatuksi. Olihan hänelle osotettu hyvä tahto esittää kappale. Olihan Kalle Ahokin ymmärtänyt syyt, miksi johtokunta ei ottanut Epäilijää ohjelmistoon — kyllä kai Minna Canthkin käsittäisi vaikean aseman vaatimuksen."

"Minä sanoin etteivät Forsmanin todistukset olleet pätevämpiä kuin Löfgrenin. Vihellysuhkaus ei pelottanut minua. Semmoisia uhkauksia lausutaan helposti, mutta niitä ei toimeenpanna yhtä helposti. Mutta jos vihelletäänkin — mitä sitten? Poliisimestari kieltäköön kappaleen. Me olemme silloin väistyneet väkivaltaa, mutta ei pelkurimaisesti jättäneet Minna Canthia pulaan. Neroa kohtaan ei saa käyttää selkäsauna-menettelyä. Tiesin kyllä että kappale oli herättänyt suuttumusta. Olin kuullut sekä 'vanhojen' että 'nuorten' lauseita. Olihan niin kohtuullisesti ajatteleva mies kuin Th. Rein kovasti moittinut minua siitä, että olin ottanut kappaleen. 'Sehän on suora kehotus varkauteen.' Mutta tämä kaikki todisti minusta vain, että kappaletta oli edelleenkin näyteltävä. Kiihotuksessa oli kokonaan väärin käsitetty tekijää, ja väärinkäsitys voisi ainoastaan siten haihtua, että yleisö saisi uudestaan tarkastaa teosta. En kieltänyt että tekijätär itse osaksi oli syypää väärinkäsitykseen, mieltynyt kun oli melodramaattisiin lauselmiin, jotka herättävät hämmennystä. Lisäksi tulee Leinon onneton taipumus alleviivata näitä lauselmia. Mutta se oli sivuseikka. Pääasiassa oli Kovan onnen lapsia yhtä lämpimästi tunnettu kuin nerollisesti suoritettu taideteos. Löfgrenin olettamusta, että Minna Canth tyynesti suostuisi kappaleen lakkauttamiseen, katsoin hyvin naiviksi. Olin varma siitä, että se syvästi loukkaisi häntä. Vertaaminen Kalle Ahoon oli sopimaton. Epäilijä oli kyvykäs mutta epäkypsä oppilaanteos, Kovan onnen lapsia valmis taideteos. Sitä paitse Kalle Aho oli mies, siis ymmärrysmotiiveista riippuvainen. Minna Canth taas oli nainen ja siis etupäässä kuuliainen loukatun tunteensa neuvoille."

"Wahlström ei ollut nähnyt kappaletta, mutta katsoi huomautukseni päteviksi. Kuitenkaan hän ei tahtonut ehdottomasti puoltaa kantaansa, hänestä kun oli vaarallista liian jyrkästi asettua yleistä mielipidettä vastaan."

"Loppuäänestys vei keskustelunmukaisesti siihen päätökseen, että kappaleen näytteleminen oli lakkautettava."

"Minä lausuin silloin ennustuksen: 'Me tulemme kerran katkerasti katumaan tätä päätöstämme. Silloin on tämä 'yleinen mielipide', jota me nyt niin sokeasti väistymme, yhtä sokeasti hyökkäävä päällemme. Se on oleva ansaittu rangaistuksemme.'"

"Kun Minna Canth mainitsee Thérèse Raquinin, hän valitsee onnettomasti esimerkkinsä. Eihän Thérèse Raquin ole mikään tendenssidraama niinkuin Kovan onnen lapsia. Ja jos tahtoisi Zolan draamasta etsiä jotakin tendenssiä, niin on se aivan sopusoinnussa sen kanssa mitä Minna Canth sanoo 'sovinnaiseksi moraaliksi'. (Lukekoon kuinka hänen mestarinsa Georg Brandes sentähden kurittaa Zolata.) Kovan onnen lapsia jälleen on suora vastalause tätä moraalia kohtaan ja suora kehotus ottaa se tarkastuksen alaiseksi".[151]

Sitten seuraa kysymys Papin perheen näyttelemisestä, jonka johdosta Bergbom muistuttaa, että kappale oli esitetty kansannäytäntönä, vaikka sitä ei sen koommin oltu näytelty, syystä kun Sala oli matkustanut pois — minkä Minna Canth kyllä tiesi, vaikka katsoi mukavimmaksi tekeytyä tietämättömäksi. U. S:n arvosteluja Bergbom ei lukenut, oli vain kuullut että niissä oli moitittu klassillista ohjelmistoa ja vaadittu sijaan modernia draamoja Minna Canthin laatuun. Ennen Minna Canthin sotajulistusta hän ei tiennyt mitään siitä, että "arvostelija" oli päinvastaiseen suuntaan moittinut Papin perheen esittämistä kansannäytäntönä.[152] Minna Canth tiesi sangen hyvin, että Bergbom yksin määräsi ohjelmiston ja että hän ei siinä antanut kenenkään johtaa itseään. Ainoat poikkeukset ovat Epäilijä ja Kovan onnen lapsia, mutta niihin nähden hän oli kyllin selvästi lausunut mielensä. — Muutoin olivat Minna Canthin toivomukset ja määräykset kappaltensa esittämisestä (niinkuin useilla esimerkeillä todistetaan) olleet niin ristiriitaisia, että Bergbom vastedes vaatii selviä tietoja ja ohjeita, ovatko ne suomalaisessa teatterissa näyteltävät vai ei.

[Minna Canthin lauseen johdosta, ettei hän välittänyt siitä mitä ihmiset sanovat.] "Eiköhän tämä ole harhaluulo? — — Yksistään tämä haastattelu todistaa Minna Canthia vastaan. Eräs kronikoitsija on kerran kolmatta vuotta sitten, ei edes arvostelussa, vaan kyhäilemässään följetongissa unohtanut mainita Minna Canthin nimen. Se antaa hänelle riittävän aiheen elämänsuunnan muuttamiseen. Voiko ajatella suurempaa arkatuntoisuutta siihen katsoen mitä 'ihmiset sanovat'."

"Mitä kirjailijoita on Minna Canthin mukaan ruotsalainen yleisö kohdellut niin 'hienosti' ja 'hellästi'. Onko se Snellman, jota tämä yleisö on vihannut, häväissyt, ristiinnaulinnut, myrkyttänyt? Onko se Topelius, jota tämä yleisö on herjannut, parjannut, ja valheilla kietonut? Onko se [Fredr.] Cygnaeus, joka yhtä suuressa määrässä on saanut osansa tästä ivasta, joskaan ei täysin tästä vihasta? Taikka, ymmärränkö ehkä väärin Minna Canthia. Kenties hän ei tarkotakaan ruotsalaista yleisöä ylipäätään, vaan ainoastaan Ruotsalaisen teatterin ruotsinmielistä nurkkakuntaa. Mitkä ovat ne kirjailijat, joita siellä on niin 'hellästi' ja 'hienosti' kohdeltu? Onko se G. v. Numers, jonka Eerikki Puke lähetettiin takaisin ja jonka Skjalf on kokonaisen vuoden maannut teatterin kätkössä, ilman että tekijälle on edes ilmotettu näytelläänkö se vai ei? Onko se Gabriel Lagus, jota 'Uuden apulaisen' johdosta kohdeltiin niin hyvin, että hän sanoi ettei hän koskaan tahtonut olla tekemisissä sen teatterin kanssa? Onko se Minna Canth, jonka Työmiehen vaimo, sitte kun vuosi vuodelta oli luvattu esittää se, oli pistetty paperikoriin 'ilmottamatta syitä'. Onko se [K. A.] Tavaststjerna, joka esimerkkinä siitä törkeydestä, jolla häntä kohdeltiin, julkisesti on kertonut, että hänelle annettiin kieltävä vastaus kun hän pyysi itselleen köyhää vapaapilettiä? Onko se [John] Less, joka niin loukkaantui hänelle 'Öfverdrift' kappaleen kenraaliharjotuksessa osotetusta ylenkatseellisesta välinpitämättömyydestä, että hän vihoissaan poistui teatterista eikä ollut saapuvilla ensimäisessä näytännössä? Vielä kerran — kutka ovat nuo kirjailijat?"

"Mutta — Minna Canth ehkä huomauttaa — te ymmärrätte väärin ajatukseni. Minä tarkotan sitä persoonallisesti 'hienoa' ja 'hellää' kohtelua, jota olen kokenut Ruotsalaisen teatterin piirissä. Onnettomasti sokaistu! Ettekö te käsitä mikä on syynä tähän 'hellyyteen', tähän imarteluun? Oletteko te koskaan näissä ihmisissä, kun on ollut kysymys muusta kuin suunpieksämisestä, huomannut muuta kuin yhden syvän, todellisen vaikuttimen — vihan kansallista kulttuurityötä kohtaan. Kun nämä ihmiset imartelulla, salaviittauksilla koettavat erottaa Teidät, erottaa Ida Aalbergin, erottaa Lindforsin tästä työstä, he kyllä tietävät mitä he tekevät. He surmaavat kaksi vihollista yhdellä iskulla. Sillä mikä merkitys on Minna Canthilla kirjoittaen lainakirjastoruotsia? Ei mikään! Taikka mikä merkitys on Ida Aalbergillä näyttämöllä puhuen Janakkalan ruotsia? Ei mikään! Mutta toiselta puolen. Mitä merkitsee Suomalainen teatteri ilman suomalaisten kirjailijain, ilman suomalaisten taiteilijain yhteistyötä? Ei mitään! Kerrassaan ei mitään."

"Asialla on koomillinenkin puolensa. Operettipapat Uudessa teatterissa 'hienosti' ja 'hellästi' suojellen kotimaista kirjallisuutta minun raakalaisuuttani vastaan. Uskooko Minna Canth itse tähän irvikuvaan?" —

"Lukiessani mitä olen kirjoittanut huomaan unohtaneeni muutamia ei aivan vähäpätöisiä seikkoja:"

"Minna Canthin esityksestä saa sen käsityksen kuin Suomalaisen teatterin johtokunta nyt olisi sama kuin kappalta näyteltäessä. Edelleen Minna Canth viisaasti salaa, että minä kaksi kertaa olen ehdottanut Kovan onnen lasten uudestaan ottamista ja vakuuttanut hänelle, että yritys ei kohtaisi vaikeuksia. Molemmat kerrat Minna Canth on sitä vastustanut. Totta on että minä samalla kertaa ehdotin korjailua, mutta tietysti kappaleen omaksi hyväksi. Minun ehdottamani muutokset (meluamisen vähentäminen toisessa näytöksessä, perhesurkeuden rajottaminen kolmannessa, Rinaldo Rinaldinimaisuuden poistaminen Topra-Heikistä) perustuivat kaikkien arvostelijain lausuntoihin ja olivat sitä paitse helposti toimeenpantavat. Miksi Minna Canth ei hyväksynyt tarjomustani, on minulle tänäkin hetkenä epäselvää. Eikö hänen ylpeytensä sallinut muutosten kautta näennäisesti myöntää vastustajain olleen oikeassa? Eikö hän tahtonut alistaa näytelmäänsä sen kylmähkön vastaanoton alle, jonka se mahdollisesti olisi saanut yleisön puolelta? Vai pitikö hän marttyyriutta edullisempana? En tiedä."

"Uskallanko pyytää, että Te pidätte tämän kirjoituksen säilössä. Nyt olen päättänyt vaieta Teidän ja Numersin hyökkäyksiä kohtaan. Miksi näitä julkisia korvapuusteja häväistyshaluisen roskaväen mielenylennykseksi ihmisten välillä, jotka kuitenkin ovat tahtoneet toisilleen hyvää. Mutta ei kukaan voi vastata huomispäivästä. Etten minä kauemmin ole se, joka on seisova ainoan kansallisen dramaattisen _taide_laitoksen etupäässä, tiedän parhaiten itse. Olen palvellut aikani. Numersin päätös mieluummin antaa viheltää itselleen Arpen luona kuin menestyä minun kanssani, Lindforsin ylimeno ruotsalaiseen teatteriin, Minna Canthin päätös tehdä samoin, Ida Aalbergin selvästi lausuttu päätös noudattaa esimerkkiä — nämä yhden aikuiset tosiasiat todistavat, että sekä kirjailijoilla että taiteilijoilla on minuun verraten siksi eroavia käsityksiä taidekysymyksistä, että siitä ei mitenkään voi koitua hyvää kotimaiselle taiteelle. Onhan näin ollen ajateltavissa, että ryntäys minua vastaan muodostuu niin laajaperäiseksi, että minun täytyy julkilausua kantani. Antoihan Nya Pressen tunnussanan, Numers, Päivälehti, Minna Canth ottivat sen kohta korviinsa. Toisia tulee kai jälestä. Nämä hyökkäykset aion rauhallisella omallatunnolla pistää taskuuni. Mutta onhan mahdollista että minua puolustetaan tavalla, jota en voi hyväksyä. Silloin voin tulla pakotetuksi julkisesti esiintymään. Silloin minä luonnollisesti mielelläni käyttäisin semmoista tässä kirjoituksessa, joka valaisee asiaa ja sopii julkisuuteen."

"Vielä toinen pyyntö. Jos Minna Canth jatkaisi näitä hyökkäyksiään julkisuudessa joko suoraan taikka haastattelijan kautta, on hänellä tietenkin oikeus siihen, ja tiedänhän kuinka innostunut hän 'kurittavana naisena' on sentapaisiin rangaistussuorituksiin. Mutta eikö sekä oikeus että järki vaadi, että hän jättää Numersin pois leikistä? — — — Paras todistus, että minä suon hänelle hyvää, on se etten puhu. Luulen että Minna Canth voi noudattaa esimerkkiäni — n.b. jos hän todella tahtoo Numersille hyvää."

Paitse sitä yhtäjaksoista käsikirjoitusta, josta olemme ottaneet edellisen, on olemassa irtonaisia lehtiä, jotka nähtävästi sisältävät lisiä samaan kirjoitukseen. Niistä otamme seuraavat rivit itse pääasiasta — Minna Canthin luopumisesta:

"En tahdo mitään lausua sisällisistä vaikuttimista, jotka ovat aiheuttaneet päätöksenne ruveta ruotsalaiseksi kirjailijaksi, sillä niitä en tunne, ja kenties ovat ne Teille itsellennekin epäselviä. Siihen ainakin viittaa välttelevä eikä selvittävä lause: 'se huvittaa minua'. Onhan kieltämätöntä että nykyajassa käy vahva virtaus kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen, ja selvää on että hyökyaallot nyt ovat tulleet tänne. Arvattavasti tämä virtaus on vaikuttanut Teihin. Totta on, että Te keväällä, Lundegårdin esitelmän jälkeen, kovasti moititte niitä skandinavilaisia kirjailijoita, jotka olivat luopuneet kansanvaltaisuudestaan. Kuitenkin saattaisi olettaa tämän esimerkin tarttuneen. Mutta Te unohdatte yhden asian. Ne työntävät pois veljiä kääntyäkseen veljien puoleen. Te työnnätte pois oman maan lapsia kääntyäksenne vieraitten puoleen, vieraitten, joilla ei koskaan ole ollut muuta kuin ivaa ja ylenkatsetta sitä kansaa kohtaan, jota Te muinoin rakastitte".[153]

"Persoonallisesti toivotan Teille menestystä ja säikytän kiitollisessa muistossa monet onnelliset hetket, jotka olemme yhdessä eläneet. Luulette että Teitä tullaan vainoamaan luopumisenne tähden. Sitä en usko. Joku etäällä seisova, joka samoin kuin Te itse rakastaa suuttumuspaatosta, on kenties käyttävä sitä lausetapaa, johon viittaatte. Ne jotka olivat asioitten perillä, olivat valmistetut. Ainoastaan yhtä minä toivon. En tuomitse abstraktisesti jokaista luopumista, voin pitää oikeutettuna ja luonnollisena, että 'minä poltan mitä muinoin rakastin ja rakastan mitä muinoin poltin'! Mutta otettakoon tämä askel silloin silmälläpitäen koko elämänkehitystä, mennyttä ja tulevaa, eikä noudattaen vaikutusta, jonka synnyttävät hetken mieliteot ja hetken — oikut."

Minna Canthin vastaus on päivätty 21/9. Se on kolmatta arkkia pitkä ja sisältää asiallisen ohella paljo turhaa väittelyä.

Alku kuuluu näin: "Kunnioitettava Tohtori! 'Sotaa' en ole julistanut, enkä sotakannalla seiso, en Suomalaista teatteria enkä Teitä vastaan. Minut on ajettu pois Suomalaisesta teatterista ja minä — olen lähtenyt, siinä kaikki. — Minua koetettiin kivittää kuoliaaksi — pakenin vaan niin kauas, ettei kivet minuun sattuisi. Luonnollinen itsesuojelemisen halu! Etten voi olla erittäin kiitollinen teatterille, kun minut näin ylenkatseellisesti sieltä potkaistiin pois, sitten kuin innostuneena olin parhaat voimani sille uhrannut, lienee päivän selvää. Mutta intressiäni Suomalaiseen teatteriin en siltä ole menettänyt. Ja yksityisesti Teitä kohtaan ja Emilietä kohtaan on kiitollisuuteni yhtä lämmin kuin se ennenkin on ollut, vaikkakin olisin suonut, että teatterinjohtajana joskus olisitte menetelleet hiukan toisin."

Näin peruutettuaan syytöksensä Bergbomia kohtaan, jota hänen "kaikissa tapauksissa tuli kiittää kehityksestään kirjallisessa suhteessa", kirjoittaja kääntyy toisia vastaan: "Minut oli tehty suomalaisena dramaturgina mahdottomaksi — se totuus kävi minulle lopullisesti selväksi, kun vuosi sitten luin A. Meurmanin tuomion Papin perheestä. — — Minulle on kerrottu, että kun Kovan onnen lapsia näyteltiin, läksi Meurman kesken toisen näytöksen pois, ja meni suoraa päätä senaattori Yrjö-Koskisen luokse, joka ei teatterissa ollut. Seurauksena tästä oli, että mainittu senaattori seuraavana päivänä valtioavun menettämisen uhalla kielsi kappaleen näyttelemisen. — Rein taas itse minulle selitti, että — — hän lukiessa oli saanut vallan toisen käsityksen kappaleesta. Hän siis ei voinut vaatia kappaleen alaspanemista. — Uusi johtokunta ilmottaa hyväksyvänsä edellisen johtokunnan pannaanjulistuksen, koska se ei ollut korjannut sen menettelyä. Miksi hän ryhtyisi Kovan onnen lapsia korjaamaan? Olihan hän noudattanut Bergbomin neuvoja. Se onkin hänen paras kappaleensa. Nyt sanoo Bergbom Topra-Heikkiä Rinaldo Rinaldiniksi, ennen 'draamallisesti loistavaksi ilmiöksi'."

"Tohtorin mielestä siinä on minulle tarpeeksi hyvitystä, että kappale yhden kerran näyteltiin. — Voin hyvin sanoa, että minulta meni Kovan onnen lapsiin kahden vuoden työ ja vaivat. Minun mielestäni olisi kohtuus kumminkin vaatinut, että minulle olisi hiukan palkkaakin työstäni maksettu. Sitä ei otettu kysymykseenkään. — Nyt selitetään, että teatteri suhteessaan kirjailijoihin on 'affääri', ja elleivät kirjailijat valvo etujaan, niin syyttäkööt typeryyttään." [Tämä viittaa Matin kirjeeseen U. S:ssa, jossa oli sanottu, että teatterin täytyy ajatella omaakin etuaan.] "Käsitykset 'fennomania' ja 'svekomania' eivät minulle enää eksisteeraa. Ne ovat menneitä. Aika on nyt toinen, ajan tarpeet ovat toiset. Ruotsalaisia ei meistä millään mahdilla enää tule, mutta meidän on katsominen, ettei meistä tule venäläisiä. Siihen vaaditaan, että entinen kieliriita loppuu ja huomataan ei ainoastaan tarpeettomaksi mutta vaaralliseksi. Se hituinen mikä meillä vielä on jäljellä ruotsalaista kulttuuria, ei estä eikä paina suomalaista henkielämää, siinä on kansallisuudellemme vaan tukea, ei haittaa, sillä se on side, joka yhdistää meitä Länsi-Euroopan sivistykseen ja varjelee senkin kautta idästä tulevia vaaroja vastaan." —

"Suomi on ja pysyy äidinkielenäni. Sillä kielellä tulen edeskinpäin kirjoittamaan, sen mukaan kuin fennomaanisten johtajain poliisitoimi suinkin sallii. — Ne ovat merkinneet minut 'turmiolliseksi kirjailijaksi'. — Tiesin, että tämä askel, jonka otin, kipeästi koskisi Teihin ja Emiliehen. Se tieto pani minut kauan epäilemään ja raskaalta se vielä nytkin tuntuu. Mutta minulla on velvollisuuksia myöskin itseäni kohtaan." — Sitten taas Meurmanin ja Yrjö-Koskisen hyökkäyksistä häntä kohtaan. U. S:n huomautus, miten teatterin johtaja oli avustanut häntä ja Numersia, herätti halun koettaa tulla toimeen omilla voimilla. —

"Elkää siitä loukkaantuko, Tohtori, että näin sanon! Iloinen olisin, jos joskus se päivä vielä koittaisi, että voisimme yhdessä taaskin työskennellä ja minä taaskin saisin Teidän neuvojanne hyväkseni käyttää."

"En voinut Teitä pitää solidaarisena noitten kirjoitusten kanssa, sillä olittehan silloin Parisissa. Minusta tuntui kuin olisi meitä kirjailijoita pidetty kuin koiria, joita, kun luupala annetaan suuhun, niin potkaistaan syrjään (!)" —

"Olen puhunut Teille suoraan ja avonaisesti. Ikävä olisi, jos juopa tämän kautta vaan laajenisi välillämme. Varsinkin kun elämä on niin lyhyt." —

Bergbomin vastaus (3/10) näyttää, että hän tahtoi välttää väittelyä ja ylipäätään kaikkea, joka ei koskenut pääasiaa:

"Kunnioitettava Rouva! Kiitän Teitä kirjeestänne. Sydämeni heltyi nähdessäni, että ihmisinä vielä olemme ystävyksiä, vaikka olot ovat niin surkeasti vierottaneet meidät toisistamme. Niin — sekä olot että me itse. Tietysti minullakin on ollut vikaa. Te viittaatte siihen. Luultavasti olen liian omavaltaisesti noudattanut ainoastaan omaa ajatussuuntaani enkä tarpeellisella varovaisuudella katsonut, oliko se myöskin niiden, joiden kanssa olin tekemisissä." — —

"Oikeassa olette. Tarpeetonta on riidellä kaikista pikkuerehdyksistä ja pikkuvirheistä, joita mahdollisesti on tehty niin toisella kuin toisella puolella. Voihan muisto pettää, puhumatta siitä että saman henkilön ajatukset eri aikoina ovat erilaiset. Niin eivät Reinin sanat Teille ja minulle ole ristiriidassa keskenään. Toista hän minullekin puhui nähtyänsä, toista luettuansa draamanne."

"Vielä vähemmän ovat entinen kiittävä arvosteluni ja myöhemmät korjausehdotukseni Kovan onnen lasten suhteen ristiriitaiset keskenään. Nytkin Topra-Heikki on minusta 'draamallisesti loistava ilmiö'. Mutta silloin kuin nytkin väitin Teidän yksityiskohdissa antaneen hänen puhua kieltä, joka ei tunnu luontevalta. Tuon sanan 'Rinaldo Rinaldinimaisuus' otin jostakin arvostelusta, koska se selvästi, vaikka ehkä liian jyrkästi, osotti mitä tarkotin. Tietysti en sillä sanonut, että Topra-Heikki olisi niin surkea henkilö kuin Rinaldo Rinaldini, taikka tahtonut vertailla Teidän taideteostanne Vulpiuksen raakaan kyhäelmään. Ottakaamme sitte toinen esimerkki, joka ei voi Teitä loukata, se kun on kirjallishistoriallisen sankarin teoksesta. Valtaavana, vaikuttavana ja ikimuistettavana ilmestyy viime vuosisadan vallankumouksen paatos Schillerin Kaarle Moorissa. Mutta emmekö olisi kiitolliset, jos tekijällä olisi enemmän sitä taiteellista malttia, joka häneltä (niinkuin Teiltäkin) puuttuu. Mutta — arvelette kai — koska itse myönnätte, että muistutuksenne koskee sivuseikkaa, miksi ehdotatte muutosta, joka on minulle vastenmielinen, eihän teokseni arvo riipu siitä. Totta sanotte — ei suinkaan sen arvo, mutta sen menestys, erittäinkin sen menestys näyttämöllä. Sen hyväksi tekijä rauhallisella omallatunnolla saattaa tehdä pienen uhrin."

"Kiitollinen olen Teille siitäkin, että koskettelette erästä 'kohtuuden' puutetta, johon minä yksinäni olen syypää. Kun draamanne sai niin armottoman kohtalon, tahtoivat samat miehet, jotka sen ohjelmistosta karkottivat, kuitenkin maksaa Teille tavallisen palkkion. Minusta se tuntui niin loukkaavalta, että Teidän puolestanne panin jyrkän vastalauseen sitä vastaan. Käsitän nyt kuinka ajattelemattomasti, jopa väärinkin tein olettaessani Teidän välttämättömästi katselevanne asiaa samalla tavoin kuin minä. Onnekseni voin korjata ainakin sen erehdykseni. Myötäseuraavan vekselin lähetän sitä varten." [Teatteri suoritti nyt 600 mk tekijäpalkkiona Kovan onnen lapsista.]

"Yksi kohta kirjeessänne teki minuun syvästi surullisen vaikutuksen: Tuo pintapuolinen, miltei kevytmielinen arvostelu maamme asemasta. Onko Snellman siis elänyt ihan turhaan tässä maassa, koska nekään henkilöt, jotka (niinkuin Te) ovat henkisesti istuneet hänen jalkojensa juuressa, eivät ole paremmin häntä ymmärtäneet. Onneton, jos se mitä kirjoitatte olisi totta, niin koko entinen kirjallinen toimenne olisi ollut suorastaan turmiollinen ja parasta olisi, että Te polttaisitte kaikki teoksenne Murtovarkaudesta alkaen Kauppa-Lopoon asti. Mutta pahin seikka on, ettette usko mitä kirjoitatte. Jos tosiaan uskoisitte, että meidän svekomaanimme valtiollisista syistä tarvitsevat tukea, niin olisitte tietysti antanut draamanne — Arpelle."

"Asian laita on toinen. Politiikasta tässä ei ole kysymystä. Ei hituistakaan. Mutta ei edes kulttuurisvekomaniasta. Kysymys on tämä: Pitääkö tässä maassa muukalaisvallan vai oman kansan hengen vallita ?" — —

Jo 6/10 Minna Canth sepitti vastauksen, ja ääni oli siinä muuttunut.
Siitäkin vielä pari otetta:

"Rakas Tohtori! Te kokootte tulisia hiiliä minun pääni päälle! Jos olisitte pitkittänyt vihaanne ja ollut 'orimlig', niinkuin tapanne on silloin kun suututte, jos olisitte repinyt sillat pois minun jälkeeni, niin helpommin olisin kulkenut sitä tietä, jota lujasti olin päättänyt kulkea. Nyt kun sydämenne niin pian jälleen heltyi ja Te olette minulle hyvä niinkuin ennenkin, on minun niin vaikea — niin hirmuisen vaikea. Eikähän ole asia kuitenkaan muuttunut heidän suhteensa, herrojen Koskisen ja Meurmanin. Minulla ei ole mitään takeita siitä, etteivät he pitkitä vainoansa edeskin päin." — —

"Viha antaa voimaa ja kuntoa — ystävyys heikontaa ja lamauttaa. Viha vapauttaa, ystävyys kahlehtii — siinä totuus, jota näinä aikoina olen saanut kokea (!)" — —

"Yksinomaan Ruotsalaista teatteria varten sitä en suinkaan tee, päin vastoin tähtään minä työlläni paljoa kauemmaksi. Minä tahdon saada mainetta ja tunnustusta laajemmalta, omassa maassa ensin, sitte muualla. Se on ainoa keino, jolla voin kukistaa vastustajani täällä. Sitten vasta kun voin saada näytelmiäni ulkopuolella oman maan rajojen näyteltäviksi, voin ehkä olla varma siitä etteivät Koskiset ja Meurmanit enää minulta Suomalaisen teatterin ovia sulje (!)"

"Tulin kovin hämilleni noista 600 mk:sta, jotka minulle lähetitte palkkioksi Kovan onnen lapsista. — — En enään anna sille ajatukselle sijaa, että Suomalainen teatteri tahtoisi vain tehdä hyviä affäärejä kirjailijain hiellä ja väellä. Minua hävettää, että olin niin valmis semmoista uskomaan." — —

"Uskallanko lähettää terveisiä Emilielle ja Emilie Stenbergille ja
Leinolle — vai ovatko he minulle kovin vihassa? Teidän Minna Canth."

Bergbom ei enää vastannut, vaan päättyi kirjeenvaihto tähän. Ja mitä hän olisikaan vastannut? Olihan Minna Canth oikeastaan peruuttanut taikka ainakin aivan toiseen muotoon pukenut taikka toisia henkilöitä vastaan suunnannut syytöksensä, jotka ensin niin suoraan tähtäsivät teatterin johtajaa. Meurman ja Yrjö-Koskinen ne ne muka sittenkin olivat kaiken pahan aikaansaajat; Bergbomin olisi vain joskus pitänyt menetellä "hiukan toisin"! Viha "vanhoja johtajia" kohtaan oli Minna Canthissa paisunut hillitsemättömäksi intohimoksi, ja vaikka hän mielellään näytti Bergbomillekin, että hän ei enää tarvinnut hänen apuansa, ja niinikään mielellään kuritti johtokuntaa, niin kyllä "luopuminen", oman kuvitellun edun ohella, tarkotti noiden johtajien, noiden vanhojen fennomaanien päämiesten rankaisemista. — Tila ei ole sallinut meidän tehdä selkoa siitä vastustuksesta, niistä — myönnettäköön kernaasti — usein kohtuuttomassa ja loukkaavassa muodossa esitetyistä arvosteluista ja ankarista vastalauseista, jotka Minna Canthin kirjailijatoimi yleensä — eikä suinkaan yksistään hänen näytelmänsä — olivat herättäneet. Se kuuluukin kirjallisuus- eikä teatterihistoriaamme. Tässä on vain tunnustettava, että Minna Canthia kohdannut vastustus ehkä kyllä oli omansa saamaan naisen suunniltaan. Mutta toiselta puolen on, Emilie Bergbomin kanssa, sanottava, että kyllä hän itsekin oli antanut aihetta siihen — samalla kun myöskin on merkittävä, että vastustus ei lainkaan lähtenyt ainoastaan "vanhoista johtajista". Olihan Minna Canth kirjailijaluonteeltaan enemmän vallankumouksellinen kuin tendenssimäinen tavallisessa merkityksessä, ja olisiko ollut ajateltavissakaan, että hänentapaisensa kirjailija missään kansassa olisi vastaanotettu yleisillä kättentaputuksilla? Tuskin. Kirjallisuushistoria todistaa päin vastoin, että hänen kohtalonsa oli niin sanoaksemme jokapäiväistä laatua. Semmoiset vallitsevia käsitteitä mullistavat kirjailijat kohtaavat aina ankaraa vastarintaa, mutta toiselta puolen he myöskin säännöllisesti keräävät ympärilleen hartaita ystäviä ja ihailijoita, eikä Minna Canthilta suinkaan puuttunut semmoisiakaan. Puhumatta niistä ystävistä, jotka hän oli saanut naisasian ajajana, köyhien ja kärsivien puolustajana, seisoi hänen ympärillään koko nuori suomalainen kirjailijapolvi, ihailivat häntä Suomalaisen teatterin näyttelijät tehden parastaan hänen näytelmiään esittäessään, oli hänellä kaksi semmoista ystävää kuin Kaarlo ja Emilie Bergbom, jotka avonaisesti tunnustivat hänen nerollisuuttaan ja olivat kaikin tavoin todistaneet, että hän saattoi heihin uskoa ja luottaa. Eikö Minna Canth olisi voinut tämmöisen ystäväjoukon tukemana levollisena asettua hyökkäysten yläpuolelle? Ei, hän oli siksi liian heikko, hän joutui sanan oikeassa merkityksessä suunniltaan, "nuoren puolueen" ja ruotsinmielisten ja muitten "vapaamielisten" tapaan ja mukana hän keskitti vihansa näkyvimpiin, voimakkaimpiin, näennäisesti armottomimpiin vastustajiinsa, Yrjö-Koskiseen ja Meurmaniin.

Edellinen on niin sanoaksemme yleistajuista; luopuminen Suomalaisesta teatterista johtui yksilöllisemmistä motiiveista. Ettei Kovan onnen lasten kohtalolla tässä ollut sinnepäinkään sitä merkitystä, jonka Minna Canth on sille antavinaan, se on ihan ilmeistä. Tiedämmehän, että hän itse oli lohduttanut Bergbomia sanoilla: "unohtakaa pois koko kovan onnen lapsi", että tieto teatterin tulosta Kuopioon samana näytäntökautena oli "ilosanoma", että hän vuosikausia sen jälkeen eli parhaimmassa ystävyydessä Bergbom-sisarusten kanssa, että hän Papin perhettä kirjoittaessaan aivan niinkuin ennen sai ja käyttikin Kaarlon apua, että kappale viipymättä esitettiin näyttämöllä, että tekijää sähkösanomalla onniteltiin loistavaan premiääriin ja että näyttelemistä jatkettiin ilman mitään häiriötä toistakymmentä kertaa. Ja kuitenkin Minna Canth mitä hämmästyttävimmällä logiikan puutteella väittää, että hän oli "ajettu pois", jopa "potkaistu pois" teatterista! Ei, kyllä asianlaita oli niin, että Kovan onnen lapset vedettiin esiin tekosyyksi, silloin kun luopumisajatus jo oli päätökseksi kypsynyt.[154] Mitä taas tulee ystävyyteen Bergbom-sisarusten kanssa, niin oli se nähtävästi kestänyt yli aikansa. Olemme ennen ottaneet pitkiä otteita Minna Canthin kirjeistä muun muassa sen vuoksi, että hänen luonteenlaatunsa niissä niin mainiosti kuvastuu. Hänen levoton, hermostunut luontonsa teki, että hän tavan takaa joutui, niin sanoaksemme, tunteitten mullistuskauteen, jolloin hän "poltti mitä ennen oli rakastanut". Näin hän eri aikoina oli pauhannut milloin "vanhoja", milloin "nuoria" vastaan, "ylössanonut" tuttavuuksia j.n.e. Tuli sitte Bergbominkin ja teatterin vuoro. Ne (tarkotamme johtajaa ja seuruetta, jotka tekevät teatterin) olivat totta tosiaan viattomia Minna Canthiin nähden, mutta hän tahtoi taas nauttia "vapauttavaa vihaa" "kahlehtivan ystävyyden" jälkeen! Ja vihdoin piili kaiken takana se, mitä Emilie Bergbom sanoo julkisen esiintymisen kiroukseksi, turhamaisuus, toivo saavuttaa mainetta ulkomailla — ei aatteittensa voiton tähden, sillä niistä hän kirjeissään ei lausu halaistua sanaakaan — vaan kukistaakseen Koskiset ja Meurmanit! Tämä yllytti hänet luopumaan Suomalaisesta teatterista, sillä tie ulkomaan ja lähinnä skandinavilaisille näyttämöille — niin hän luuli — meni Helsingin Ruotsalaisen teatterin kautta. — Kysyä saattaa, oliko Minna Canth itse ja yksin keksinyt ja itselleen asettanut tämän houkuttelevan päämäärän? Ei, kyllä silläkin asiankohdalla on luonnollinen selityksensä. Huomattavaa näet on, että Ruotsalaisen teatterin ystävät eivät lainkaan olleet ilman kateutta nähneet, miten suomalainen näyttämö herätti ja veti puoleensa draamakirjailijoita, jopa ruotsinkielisiäkin (Numers!).[155] Ja varsin hyvin tiettiin, kuinka Minna Canthin käydessä Helsingissä nerokasta kirjailijatarta kohdeltiin "hienosti" ja "hellästi" ja imarreltiin, ja miten hän Kuopiossakin sai vastaanottaa vieraita täkäläisten ruotsinmielisten piireistä, jotka esittivät luonnollisena ja välttämättömänä asiana, että hän antaisi neronsa loistaa korkeammalta kynttiläjalalta kuin kurjan Arkadian näyttämöltä. Edut siitä olisivat muka Minna Canthille samoin kuin harhaan joutuneelle Numersille aavistamattoman suuret ja kauas kantavat. Ja Minna Canth uskoi siihen ja oppi sen lisäksi tuon valtiollisen ohjelman, jonka hän naivisti selvittää Bergbomille, vaikka se oli yhtä vanha kuin suomalaisuutta vastustava ruotsalaisuus maassamme. Kun tämä tiedetään, voidaan käsittää, että ilo Helsingissä oli suuri, kun muiden muassa eräs kaikissa piireissä liikkuva ruotsalainen kirjailija julisti sanoman Kuopiosta, että Minna Canth kirjoittaa näytelmää — ruotsinkielellä, Ruotsalaista teatteria varten. Mitä turhaan oli pyydetty Ida Basilierilta, Emmy Achtélta, Alma Fohströmiltä ja Ida Aalbergilta, se oli vihdoinkin onnistuttu saamaan Minna Canthilta — suostumus muuttaa Ruotsalaisen teatterin palvelukseen!

Näin luulemme riittävästi selvittäneemme ne sisälliset ja ulkonaiset vaikuttimet, jotka veivät Minna Canthin tuohon luopumiseen, joka niin syvästi ja tuskallisesti loukkasi Kaarlo ja Emilie Bergbomia. Ymmärrettävää on, että "vanhat" ylipäätään arvostelivat hänen menettelyään samaan tapaan, se on suomalaisuuden pettämiseksi. Mutta toinen oli "nuorten" laita. Vähän tiesivät nuoret taikka eivät ollenkaan siitä, millä sitkeällä, äärimmäisiä sielunvoimia kysyvällä taistelulla suomalaisuus oli saatettu siihen verrannolliseen valta-asemaan, johon se oli noussut, tuskin he ottivat uskoakseen että suomalaisuudella oli vastustajia ollutkaan! Yhtä vähän he tiesivät millä uhrauksilla oli perustettu ja ylläpidetty koulut, joissa olivat oppinsa saaneet, teatteri, missä nauttivat kansallista näyttämötaidetta. Olisiko heillä siis ollut mitään kiitollisuutta taikka velvollisuutta sitä puoluetta ja sitä harrastusta kohtaan jonka hedelmistä elivät? Mitä vielä! Ei, päin vastoin "nuorina" heillä oli täysi oikeus olla tyytymättömiä kun "vanhojen" joukossa oli niitä, jotka eivät suoneet heille riittävää kiitosta ja tunnustusta heidän teoistaan, ja niin nuoret kirjailijamme ja taiteilijamme — osaksi myöskin, joskin kenties heidän itsensä tietämättä, ylempänä mainitun virtaukset vaikutuksesta, joka johti kansanvaltaisesta leiristä aristokraattiseen — järjestään läheisesti liittyivät nuoriin ruotsinmielisiin. Heistä oli toinen teatteri yhtä hyvä kuin toinen, eikä heillä siis ollut moitteen sanaa sanottavana Minna Canthille hänen luopumisestaan. Luultavasti tämä nuorten käsitystapa oli vaikuttanut Minna Canthiin, mutta ei se paranna hänen asiaansa, sillä hän oli vanhempi ja tiesi kaikki mitä nuoret eivät tienneet, jopa hän itsekin oli aikanaan ollut mukana suomalaisuuden taistelussa.

Päätämme tähän. Arvosteltakoon Minna Canthin luopumista kuinka tahansa, pääasia on että Kaarlo Bergbomin ja hänen välinsä oli rikottu. Totta kyllä ei ainaiseksi, niinkuin vielä saamme nähdä, mutta inhimillisten suhteitten laita on valitettavasti semmoinen, ettei ne syvän rikkomuksen jälkeen enää tahdo eheiksi parantua.

Ohimennen mainittakoon tässä, että Minna Canth kirjoitti kuin kirjoittikin ruotsinkielellä näytelmän Sylvi , jossa hän käsitteli tuoretta, tosielämästä otettua traagillista aihetta, ja joka tammikuun lopulla 1893 ensi kerran esitettiin Ruotsalaisessa teatterissa. Menestys oli, niinkuin saattoi odottaa, mielenosotuksentapaisen loistava. "Niin suurta menestystä", Hufvudstadsbladetin arvostelija sanoo, "olemme harvoin, jos koskaan nähnyt Ruotsalaisessa teatterissa". Kumminkaan ei siitä seurannut että mitään muuta saman tekijän kappaletta olisi tällä näyttämöllä esitetty. Myöhemmin Ida Aalbergin kiertomatkalla Ruotsissa Sylvi näyteltiin sielläkin; mutta silti eivät ruotsalaiset eivätkä muut skandinavilaiset teatterit ole ottaneet esittääkseen ainoatakaan Minna Canthin draamaa. Näin hänen toiveensa täydellisesti pettivät. —

Näytännöt alotettiin 4/9 Sala-vainajan ehdotuksen mukaan Papin perheellä — "niinkuin ei mitään olisi tapahtunut". Ensimäinen uusi kappale esitettiin 14/9: Hilda Aspin suomentama Paul Moreaun huvinäytelmä Liittolaiset , joka huolimatta naurettavaisuudestaan sekä Weckmanin (Philippe), rva Olga Poppiuksen y.m. hyvästä näyttelemisestä meni vain kolmesti. Jälkikappaleeksi oli Mustalainen uusittu ja näyttäytyi siinä ensi kerran ja onnistuneesti Otto Närhi päähenkilönä, Petinä. "Erinomaisten näyttelijälahjain ohella on hra Närhillä kaunis ääni; viuluansakin hän itse soitti", sanotaan U. S:ssa. — Suurempaa huomiota olisi ansainnut, vaikkei saanut, 21/9 ensi kerran näytelty, ranskalaisia puoluetaisteluja kuvaava Jules Lemaitren 4-näytöksinen huvinäytelmä Kansanedustaja Leveau . Nimiroolia esitti taidokkaasti Leino, rva Rautio oli kaunis ja viehättävä markisitar de Gréges, Ahlberg maltillinen ja hieno markiisi ja rva Järnefelt oli syvästi käsittänyt rva Leveaun suoran luonteen. — Syyskuun viimeisessäkin ohjelmassa 30/9 oli pikku uutuus, Robert Kiljanderin 1-näytöksinen Vieraita odottaessa . Ollen tuota tekijänsä viatonta, kirjallisesti vaatimatonta laatua se kuitenkin huvitti hetkisen, syystä kun henkilöt olivat tuttuja kotimaisia. Olga Poppiuksen pikku kirjailijatar oli niistä miellyttävin.

Näin oli entisellä tarmolla käyty työhön käsiksi, joskaan mieliala ei voinut olla muuta kuin raskaanlainen. Kaarlolla oli sivuhuolenaan ikävä kirjeenvaihtonsa Numersin ja Minna Canthin kanssa, ja Emilie kirjoitti 26/9 Betty Elfvingille seuraavaan tapaan:

— "On pitkä aika siitä kun viimeksi kirjoitin sinulle, rakas Betty-ystävä, mutta mieleni on ollut niin syvästi murheellinen, että en tahdo pystyä mihinkään. Tämä kesä on yhtäkkiä tehnyt minut kymmenen vuotta vanhemmaksi. Et voi uskoa kuinka vaikea meidän on ollut olla teatterissa näinä viikkoina nyt syksyllä. Unohtumattoman, poismenneen ystävämme muisto on siellä kiintynyt kaikkeen ja joka askeleelta me uudestaan muistamme hänet ja kaipaamme häntä. Harvoin saa ilon tavata niin ylevämielistä ja jaloa luonnetta kuin hänen; sitä paitse me niin hyvin ymmärsimme toisiamme. Me seisoimme samalla pohjalla kaikkeen nähden, joka koski kunniaa, taidetta ja isänmaata. Miksi piti hänen niin varhain murtua ja joutua niin julman taudin uhriksi! Toivon että tapaamme toisemme talvella ja silloin kerron sinulle kaikki rakkaasta, kaivatusta, kyynelein surrusta ystävästä. — Tästä tulee käänne teatterillekin. Kaarlon täytyy luonnollisesti hakea itselleen avustaja ja tuleva seuraaja. Emme koskaan saa semmoista kuin Sala, mutta toivomme kuitenkin saada jonkun, johon voi luottaa. Kuka se on oleva, ei vielä ole meille selvinnyt, mutta päätetty on, että Kaarlo aluksi puhuttelee Kasimir Leinoa. — Taloudellisessa suhteessa vuosi on alkanut hyvin huonosti. Koleran pelko ja taloudellinen ahdinko painaa kaikkien mieltä, niin että teatteri on tyhjä. Eilen annettiin toki vanha Nummisuutarit kansannäytäntönä täpötäydelle huoneelle — 'lippu luukulla'; mielenkiinto vaikuttaa aina elähyttävästi, mutta näitten huokeahintaisten näytäntöjen tuottama voitto ei sentään ole suuri." —

Suurempaa huomiota kuin edelliset uutuudet herätti 5/10 ensi kerran annettu Iisakki Latun ja Niilo Salan suomentama N. Ostrowskin näytelmä Ukkosilma , jossa kuvataan "vanhoja ja nuoria", perinnäisen vanhan ja uudemman katsantotavan taistelua Venäjän keskiluokassa. Nti Kunnaalla oli päähenkilössä Katerinassa sopiva tehtävä, ja useat muut roolitkin esitettiin etevästi: Marfa — nti Stenberg, Varvara — Katri Rautio, Dikoi— Falck, Fekluska — nti Lähteenoja j.n.e. Mutta kun nti Kunnas nyrjäytti jalkansa, niin että tuli vuoteenomaksi, oli näytteleminen lakkautettava ensi-illan jälkeen. Vasta marraskuulla voitiin kappale uudestaan esittää pari kertaa, mutta silloin oli uutuuden viehätys jo haihtunut.

Tuli sitte teatterin _20-vuotisjuhla _13/10, joka keräsi täyden huoneen juhlapukuista yleisöä. Juhlatunnelman sytytti ohjelman suoritus, se kun oli niin kokoonpantu kotimaisista aineksista, että siinä kuvastui menneiden vuosikymmenien tulos. Esitettiin näet: Tietäjä (II), Murtovarkaus (III), Vieraita odottaessa, Kuopion takana (II) ja Nummisuutarit (II) — yksi näytös kultakin etevimmältä suomenkieliseltä draamakirjailijaltamme. Näytännön loputtua yleisö mitä innostuneimmin osotti kiitollisuuttaan Kaarlo Bergbomille, jolle eläköönhuutojen kaikuessa näyttämölle ojennettiin kolme laakeriseppelettä. Yhdessä, teatterin ystävien antamassa, luettiin seuraava nauhoihin painettu kirjoitus:

Sulle, joka taiteen uuden, ennen tuntemattoman,
Suomenmaahan istutit ja kukkivaksi loit,
Laakerseppeleen me tarjoamme tämän vihannan
Palkkioksi kaunihista minkä meille soit.
Halpan' ällös pidä meidän lahjaa, vaikka välehen
Lehti sen on kuivunut ja maahan varissut —
Kuva vaan se seppeleen on paremman ja ikuisen,
Jonka kansan rakkaus on päähäs kietonut.

Vielä antoi Bergbomille seurueen jäsenten puolesta kukkasvihon nti Emilie Stenberg. Myöskin Emilie Bergbomille osotettiin lämmintä kiitollisuutta ja ojennettiin hänellekin komea kukkasvihko. — Näytännön jälkeen yhtyivät teatterin johtokunta ja jäsenet yhteiseen illanviettoon arkadian lämpiöön. Siinä tilaisuudessa Bergbom puhui lämpimiä muistosanoja manalaan muuttaneiden muistoksi, joita jo oli monta, nimittäin Vilho, Lundahl, Korhonen, Törmänen, Duncker, Holm, Böok, Hahl, Tervo, Kallio, Hilda Asp ja Sala ; A. Almberg puhui Kaarlo ja Emilie Bergbomin sekä samalla myöskin Hedvig Raa-Winterhjelmin kunniaksi ja professori Tudeer esitti teatterin nykyisten jäsenten ja tulevaisuuden maljan.

Huolimatta yleisön kylmäkiskoisuudesta teatteria kohtaan — tänä syksynä se sentään oli hyvin ymmärrettävä, sillä katovuoden tähden oli taloudellinen ahdinko maassa tavattoman suuri — jatkettiin työtä väsymättömällä innolla. Siten voitiin 19/10 ensi kerran esittää merkillinen uutuus, E. Tammisen suomentama Schillerin Wilhelm Tell . Nytkin johtaja oli oikein arvostellut joukkonsa voimat. Niinkuin tietty on, ei tämä mainio näytelmä niinkään vaadi yksityisiä suuria kykyjä kuin sitä että lukuisat esiintyjät ovat harjotetut hyvään yhteisnäyttelemiseen, ja siihen Bergbom olikin pannut pääpainon. Suurin, innostava vaikutus lähti kansankohtauksista. Yksityisistä mainittakoon: Leino, joka Wilhelm Tellinä oli voimakas ja reipas; Falck, arvokas ja vaikuttava vanhana Attinghausenina; Halme, sangen onnistunut Stauffacherina, rva Järnefelt, joka oli etevimpiä vanhana onnettomana naisena. Näytelmä meni yhtä mittaa kuusi kertaa ja seitsemännen toisena joulupäivänä. —

Vielä suurempaa huomiota herätti lähinnä seuraava uusi kappale, sillä se oli kotimainen alkuteos, ruotsalaisena runoilijana mainehikkaan Karl A. Tavaststjernan sepittämä, Juhani Ahon suomentama 4-näytöksinen näytelmä Uramon torppa .[156] Tämä kansanelämän kuvaus ansaitsikin mielenkiintoa ei ainoastaan tekijän tähden eikä aiheenkaan tähden, joka oli otettu paljon lukijoita saaneesta ja väittelyä synnyttäneestä romaanista "Kovina aikoina", vaan sen vuoksi että näytelmä oli varsinkin toiseen ja kolmanteen näytökseen nähden etevästi sommiteltu. Ensi-iltana 9/11 ahdinkoon täysi huone seurasikin jännityksellä toiminnan dramaattista, tärisyttävää kulkua, ja vaikka neljäs näytös oli vähemmän tyydyttävä, oli yleisvaikutus tavallista repäsevämpi ja puhkesi esiin voimakkaissa suosionosotuksissa näyttelijöitä ja tekijää kohtaan. Näytelmä, jossa ehdottomalla realismilla kuvataan tosielämästä otettuja luonteita, nälkäajan kärsimyksiä ja rikoksia, oli jos mikään omansa Suomalaisen teatterin esitettäväksi, ja näytteleminen tyydyttikin korkeita vaatimuksia. Että Leino oli hyvä Kalle Pihlinä saattoi edeltäkäsin arvata, mutta erityistä huomiota ja iloa herätti Hemmo Kallio toisena pohjalaisena, Lehtimaana. Hän loi tästä petetystä, nälän näännyttämästä ja uskonnollisessa heikkopäisyydessä kauheaan murhatekoon juohtuvasta miehestä elävän yksilöllisen, myötätuntoa herättävän kuvan. Etevä oli niinikään nti Sainio Anna Mellilänä ja rva Järnefelt Johannana (joksi tekijä turhaan oli toivonut Ida Aalbergin rupeavan). Vähemmän onnistuneita olivat Ahlberg kapteeni Thoreldina ja rva Rautio hänen vaimonaan, mutta molemmat ovat näytelmässäkin epäselvästi kuvattuja. — Uramon torppa, joka veti teatteriin paljon ruotsalaistakin yleisöä, meni syksyllä Helsingissä 9 ja kaikkiaan näytäntökautena 21 kertaa. Tehtiin näet pari pientä vierailuretkeä, joilla se esitettiin ensin kaksi kertaa 12/11-13/11 Tampereella ja sitten yhden kerran Hämeenlinnassa 23/11 ja kaksi kertaa Viipurissa 26/11-27/11. Sen ohella annettiin kummassakin viimemainitussa kaupungissa yhden kerran Liittolaiset.

Joulukuun ohjelmistosta on paitse Venetian kauppiaan uusintoa (5 kertaa) mainittava kaksi uutta kappaletta. Toinen oli Hanna Aspin suomentama Ibsenin Villisorsa (9/12), joka meni vain kaksi kertaa. Nimiroolia, Hedvigiä, näytteli somasti Olga Poppius; muuten esitti Ahlberg Hjalmar Ekdalia, Leino tukkukauppias Werleä ja Rautio vanhaa Ekdalia kokeneesti. Nuoremmista esiintyi Närhi Gregers Werlenä, Halme Rellinginä ja nti Lähteenoja varsin todellisena Gina Ekdalina.[157] — Toinen uutuus oli Z. Topeliuksen satunäytelmä Prinsessa Ruusunen (30/12), jota varten E. Melartin oli säveltänyt musiikin. Tämä kappale herätti tietenkin suurta ihastusta lapsimaailmassa ja meni kaikkiaan näytäntökautena 13 kertaa. Esiintyjistä huomaamme vain syksyllä tulleen nti Helga Coranderin , joka oli suloinen prinsessa, kokkipojan Olga Poppiuksen ja valon haltiattaren rva Raution. Esikappaleena annettiin Laululintunen, rva Anni Kaslin vieraana.

Jos luetaan pois uudenvuodenpäivän Nummisuutarit, täytti viime mainittu ohjelma koko tammikuun alkupuolen. Ensimäinen uutuus oli Anni Levanderin kääntämä A. L'Arrongen 4-näytöksinen huvinäytelmä Armeliaita rouvia 15/1, joka meni vain kaksi kertaa. Sitte tuli kolme kotimaista alkuteosta yhteen kasaan. Huomattavin niistä oli Kalle Ahon 3-näytöksinen draama Bertha Brander [158] 18/1, jonkunlainen Noora-toisinto — iloinen, kevytmielinen Bertha (Olga Poppius) kääntyy vakavuuteen ja eroaa sulhasestaan Bruno Lundgrenista (Weckman) alkaakseen uutta elämää — mutta menestys oli heikko. Sen jälkikappaleena annettiin M. Vuoren 1-näytöksinen huvinäytelmä Pappilan tuvassa , joka oli vaatimattomampi, mutta vuosikausiksi jäi ohjelmistoon. Se esitettiin Savon murteella. Kolmas alkuteos oli G. v. Numersin 1-näytöksinen huvinäytelmä Uusi pirtti (Nystu'dansen), jonka tekijä jo 1891 oli luovuttanut teatterille. Se meni kolme kertaa. —

Kirjeessä Pappilan tuvassa kappaleen tekijälle (29/1) Bergbom lausuu siitä seuraavaa:

"Surut, sairaus ja — pakkanen ovat minut niin masentaneet viime aikoina, etten suorastaan ole jaksanut kirjoittaa Teille, vaikka olisin tahtonut onnitella Teitä näytelmänne hyvästä ja ansaitusta menestyksestä. Pappilan tuvassa on suuresti huvittanut yleisöä; koko aikana naurettiin sydämen pohjasta ja hienommatkin tuntijat ovat tyytyväisiä. Oivallinen pikkunäytelmänne jää epäilemättä ohjelmistoon. Vaikka aihe ehkä on lainattu, voitte täydestä syystä katsoa sitä alkuperäiseksi, kun henkilöt ovat niin peräti omituisia."

"Onneksi oli rva Kahilaisella sekä taitoa että rohkeutta näytellä Leenaa niin hyvin kuin hän sen teki. Leveällä huumorilla ja samalla kertaa niin luontevasti. Teillä olisi varmaan ollut iloa nähdessänne häntä. Myöskin Rautio [Aaro] oli kerrassaan hyvä. Lattu oli luonteva, mutta ei puhunut sujuvasti Savon murretta. Muutkin osat suoritettiin moitteettomasti."

Helmikuu alkoi huomattavalla premiäärillä, kun 1/2 annettiin K. von Gutzkovin murhenäytelmä Uriel Acosta , mutta aika oli niin nurja, ettei tämä aatteellisesti merkillinen, jännittävä kappale esitettynä neljänä iltana kertaakaan koonnut edes hyvänlaista huonetta. Nimiroolin Ahlberg näytteli kylläkin intohimoisesti, mutta myöskin osalta totuntatapaan deklamoiden; rva Salolta, Judithina, oli toivottu enemmän lämpöä; Leinon Ben Akiba oli mieltäkiinnittävää, taitavaa työtä. — Runebergin päivänä (Vänrikki Stoolin kuvaelmia, Saimaan rannalla ja ylioppilaslaulua) oli huone kumminkin täysi. Oikea myötätuuli tuli toki vasta kuun lopulla, kun näyttämölle ilmaantui uusi, suuriarvoinen alkuteos, nimittäin J. H. Erkon 5-näytöksinen "runo" Aino .[159] Tämä merkillinen näytelmä, jossa Erkko — laulajana ja ajattelijana samalla kertaa — on luonut tähän saakka kauniimman ja arvoltaan pysyvimmän runoelman, mikä Kalevalan pohjalle on rakennettu, saavutti harvinaisen menestyksen ensi-illasta, 24/2, alkaen, jolloin runoilija oli myrskyisten suosionosotusten esineenä. Se meni näet tänä keväänä Helsingissä 11 kertaa ja maaseudulla 8, siis yhteensä 19. Tämä on sitä oudompi kuin kappaleessa, niinkuin aineestakin voi päättää, on vähän toimintaa ja runsaasti lyriikkaa, joka ylipäätään näyttämöllä on huonossa huudossa. Mutta ei mikään sääntö poikkeuksetta! Erkon lyriikka on tässä niin sulavaa ja henkevää, että se vastustamattomasti lumosi yleisön. Kumminkin on kiitos annettava esittämisellekin, sillä näyttämöllepanon ja näyttelemisen ansioksi on luettava, että runoelman hieno tunnelma säilyi puhtaana ja pääsi vaikuttamaan täydellä voimallaan. Erittäin on vilpitön tunnustus myönnettävä Olga Poppiukselle, joka oli unohtumattoman lempeä, puhdas viehättävä Aino, ja Leinolle, joka Väinöönsä osasi niin yhdistää erilaiset piirteet — mahtavan päällikön voiman ja valon sankarin ylevyyden ja virkeyden, mutta myöskin valtaan päässeen tunteen tuottaman heikkouden ja kokeneen miehen tyyneyden vastoinkäymisessä — ettei hän kertaakaan vajonnut ylhäisestä olemuksestaan. Niiden ohella onnistuivat toisetkin: Halme — Jouko, rva Kahilainen — Pohjolan emäntä, Saimi Järnefelt — Sinikka, Weckman — Kirri ja Rautio — vanha Jouko.

Vasta 15/3 tuli uusi ohjelma: H. Sudermannin 4-näytöksinen draama Koti , joka vuoden vanhana oli jo siksi kuuluisa, että se meillä esitettiin samaan aikaan kummassakin teatterissa. Magdaa (joka sittemmin tuli yhdeksi Ida Aalbergin loistorooleja) näytteli rva Rautio, esityksessään painostaen enemmän ja onnistuneemmin tyttären- ja äidin- kuin loistavan maailmannaisen-piirrettä. Leino esiintyi everstinä, Ahlberg pastori Heffterdinginä, Franck v. Kellerinä, nti Kunnas Mariana. Valvojassa O. Relander vertasi toisiinsa teatterien esitystä ja tuli hän jotenkin samaan tulokseen kuin aikoja ennen E. Nervander, että näet ruotsalaiset näyttelijät osottivat enemmän rutiinia, kuvasivat paremmin hienoston elämää, mutta suomalaisten käsitystapa oli syvempi, tunne lämpimämpi. — Ensi-illan menestys oli hyvä, mutta seuraavat kolme huonetta olivat kumminkin huonoja.

Samoin kuin edellisenä vuonna oli tehty Elinan surmaan nähden, Bergbom nytkin teki pikaturneen näytelläkseen mieltäkiinnittäviä uutuuksia. Siten annettiin Kuopiossa 17/3-19/3 Aino kaksi ja Uramon torppa yhden kerran sekä Mikkelissä 21/3-22/3 kumpikin näytelmä yhden kerran. Puhdas voitto oli 1,300 mk — "nätti summa kyllä!" niinkuin teatteripiireissä oli tapana lausua Laululintusesta lainatuin sanoin. — Bergbom kävi siis itse Minnan kaupungissa, mutta tällä kertaa entiset ystävät eivät edes tavanneet toisiansa. Erääseen kirjeeseen Mikkelistä Emilielle Kaarlo on pannut seuraavan jälkikirjoituksen: "Minnaa en tavannut. Hän tahtoi kohdata minut, mutta minä epäsin (afböjde)."

Helsingissä annettiin 5/4 vielä yksi kotimainen alkuteos, nimittäin näyttelijä Kaarlo Halmeen 5-näytöksinen näytelmä Purimossa . Kappaleeseen oli niinkuin vasta-alkajan kokeeseen ainakin koottu paljon henkilöitä ja effektikohtauksia, jotka jälkimäiset olivat enemmän tuskastuttavia kuin jännittäviä laadultaan. Näytteleminen oli tavallisuuden mukaan realistisen voimakasta, ja esittivät päärooleja Ahlberg (rustmestari roisto), rva Rautio (edellisen uhri, Hilma), Weckman (Roope). Näytelmä meni vain kaksi kertaa.

Sen jälkeen sanottiin hyvästi pääkaupungille ja lähdettiin Turkuun , jossa ei oltu käyty pitkään aikaan. Siellä annettiin 12/4-7/5 13 näytäntöä. Ohjelmisto sisälsi mitä viime aikoina oli parasta näytelty: Elinan surma (3 k.), Aino (2 k.), Uramon torppa, Wilhelm Tell, Koti, Prinsessa Ruusunen[160] y.m. Tavaststjernan draama, jolla alotettiin, ei kuitenkaan tuottanut 400 mk enempää, mutta Aino seuraavana iltana antoi 800 ("nätti summa kyllä", Kaarlo kirjoittaa Emilielle), ja Elinan surma meni melkein loppuunmyydylle huoneelle (yli 1,000 mk). Ylipäätään menestys oli hyvä, kun alkuun oli päästy. Kaarlolla oli tietysti puuhaa, niinkuin aina; mutta näyttää hänellä silti olleen aikaa nähdä muitakin ihmisiä. Niin hän esim. kirjoittaa: "Betty Elfving on sama vanha, kelpo Betty kuin aina. Olen joka päivä hetken ollut hänen luonansa."

Turusta seurue muutti Viipuriin , jossa 5/5-28/5 näyteltiin 12 iltana. Siellä alotettiin Ainolla. Bergbom oli lähettänyt "Ainolaiset" muitten edellä Viipuriin, ennen kun viimeiset näytännöt Turussa oli annettu. Kun sitte kaikki olivat saapuneet sinne, Bergbom valittaa yleisöä kylmäksi, "erittäin turkulaisten intoon verraten". Huoneet olivat huonoja. Elinan surma herätti sentään täälläkin "innostusta niinkuin muualla". Lopputulos oli siksi hyvä, että palkat ja laskut suoritettiin ilman apua Helsingistä. — Viimeisessä näytännössä esitettiin Elinan surma kolmannen kerran. Päivä, toukokuun 28, oli muistorikas Leinolle , jonka 20:nes vuosi teatterin palveluksessa silloin umpeni. Kun näytännöt teatterin puolesta olivat päättyneet, antoi seurue omasta puolestaan vielä pari näytäntöä Viipurissa ja sen jälkeen lähti osa näyttelijöitä vielä kauemmas itäänpäin, kesäkuulla vieraillakseen paikkakunnilla, joilla ei koskaan oltu käyty. Siten annettiin 2/6-7/6 neljä näytäntöä Käkisalmessa, 11/6-15/6 yhtä monta Sortavalassa ja 17/6-18/6 kaksi Pitkässärannassa. — Bergbom puolestaan ilmotti sisarelleen aikovansa tehdä "baltilaisen turneen", s.o. matkustaa Inkerin ja Viron (Tarton, Räävelin) kautta Helsinkiin. Hänen teki mieli kerran nähdä noita seutuja. Noin 10 p. kesäk. hän toivoi olevansa kotona.

Päättyneen näytäntökauden lopputulos oli taas huonompi kuin lähinnä edellisinä vuosina. Vajaus kasvoi melkein kaksi vertaa suuremmaksi, se kun tilivuoden lopussa teki 18,852:04 mk. Syynä oli se, että Helsingissä ylipäätään oli näytelty niin huonoille huoneille.

Näytäntöjä annettiin kaikkiaan 126 ja niissä 21 kertaa Uramon torppa ; 19 Aino : 13 Prinsessa Ruusunen ; 9 Wilhelm Tell; 7 Pappilan tuvassa ; 6 Elinan surma , Liittolaiset, Koti; 5 Vieraita odottaessa, Uusi pirtti, Saimaan rannalla , Mustalainen, Venetian kauppias, Laululintunen; 4 Nummisuutarit, Kuopion takana, Berta Brander , Ukkosilma, Uriel Acosta; 3 Murtovarkaus , Kansanedustaja Leveau, Fritz ystävämme, Armeliaita rouvia; 2 Runebergiana, Purimossa , Villisorsa, Elämä on unelma, 1 Papin perhe, Tietäjä, Lea , Remusen kotiripitykset, Voimakkaita naisia, Parjauspesä.

Tämän näytäntökauden ohjelmistossa näyttäytyy huippuunsa kohonneena se kehitys, jonka 14-vuotista kulkua olemme tässä kertomuksemme jaksossa seuranneet. Kansallisen näyttämötaiteen kehittäminen muodosti toisen puolen Bergbomin harrastusta, toisen puolen kansallisen draamakirjallisuuden elähyttäminen. Mitä edelliseen tulee, oli jo ennen saavutettu yhtä huomattavia ja huomattavampiakin tuloksia, mutta jälkimäiseen katsoen oli nyt päättyneen työkauden ohjelmisto verraton ennätys. Koko toinen puoli ohjelmistoa käsitti näet kotimaisia kappaleita ja näistä oli kuusi uusia, alkuperäisiä näytelmiä — niiden joukossa Aino, jonka arvo on pysyvää laatua, ja Uramon torppa, joka kansankuvauksena vetää vertoja parhaimmille mitä meillä on kirjoitettu. Mutta vielä paremmin kuin tästä, näkyy kansallisen ohjelmiston kehitys siitä, että 126 näytännöstä esitettiin 79:ssä kotimaisia koko illan näytelmiä, ja sitä paitse muissa näytännöissä viisi kotimaista pikkukappaletta yhteensä 20 kertaa. Jos laskemme nämä 20 pikkukappaleen esitystä vastaavan 5 kokonaista näytäntöä, joka ei suinkaan ole liiaksi — koska tavallisesti 3 pikkukappaletta muodosti yhden ohjelman — niin tulemme siihen päätelmään, että kaksikolmatta osaa näytännöistä oli ohjelman puolesta kansallisia! Että ulkomaalainen ohjelmisto, joka esitettiin viimeisessä kolmannessa osassa näytäntöjä, oli laadultaan arvokasta, sitä tarvitsee tuskin mainita. Olihan siinä edustettuna Schiller, Shakespeare, Calderon, Sheridan, Gutzkow vanhemmista ja Ibsen, Jules Lemaitre, Ostrowski, Sudermann y.m. uudemmista.

Kun ajattelemme lähtökohtaa, kun muistamme miten 21 vuotta ennen oli todistettu suomalais-kansallisen näyttämön mahdottomuutta muun muassa sillä väitteellä, että suomenkielistä draamallista kirjallisuutta ei ollut olemassa, niin on myönnettävä, että tulos oli suurenmoinen. Liiottelematta saattaa sanoa, että Suomalaisen teatterin ohjelmisto kansallisen aineksen runsauteen nähden tänä vuonna voitokkaasti kilpaili suurten kulttuurimaiden näyttämöjen kanssa, sillä onhan tunnettu, että Théâtre français on ainoa, joka koko vuoden tulee toimeen omalla, ranskalaisella. Näyttäähän siltä että Bergbomilla oli täysi syy olla tyytyväinen; mutta kumminkaan emme luule hänen liioin iloinneen tästä menestyksestä. Olihan juuri tähän aikaan sattunut seikkoja, jotka suoraan lausuivat hänelle: tähän saakka, eikä edemmäs! Juuri nyt olivat Numers ja Minna Canth vetäytyneet pois Suomalaisesta teatterista, ja lopussa oli yhteistyö Bergbomin ja heidän välillään, yhteistyö, joka oli kantanut niin kauniita hedelmiä kotimaisen ohjelmiston hyväksi. Niinikään olivat Ida Aalberg ja Adolf Lindfors luopuneet yhteistyöstä hänen kanssaan, ja edellinen keräsi juuri tänä keväänä omaa suomalaista seuruetta, millä hän aikoi syksystä alkaen ensin näytellä Helsingissä ja muualla kotimaassa ja sitten ulkomailla. Me tunnemme jo Bergbomin luonteenlaadun ja tiedämme kuinka hän myöntäen jokaiselle hänen vapautensa pidättäytyi ketään tuomitsemasta. Mutta vaikka hän vaikeni, tunsi hän syvästi mitä tämä merkitsi sille tehtävälle, jolle hän oli elämänsä uhrannut. Se merkitsi, että lahjakkaimmat voimat, jotka olivat seisoneet hänen rinnallaan, eivät olleet omakseen ottaneet kansallisen näyttämötaiteen asiaa, vaan erosivat siitä ajaakseen takaa omia mielitekojaan. Kuinka riemukasta olisikaan ollut, jos kaikki olisivat pysyneet yhdessä, jos kaikkia olisi sama päämäärä innostuttanut! Ei, niin ei saanut olla. Kyllä on siitä huolta pidetty, etteivät puut kasva taivaaseen asti.

[1] Pienen, nykyään harvinaisen lentokirjasen nimi on: "Luettelo seuranäytelmiksi sopivista kappaleista sekä neuvoja seuranäytelmäin toimeenpanemiseen" , Helsingissä 1879. — Bergbomin arvostelun mukaan olivat neuvot "makalöst praktiska" (verrattoman käytännöllisiä).

[2] Berliniläinen kirjakauppias (ei tanskalainen, niinkuin sanotaan II s. 200).

[3] Alexander Strakosch, s. 1844 Unkarissa, oli ensin etevä näyttelijä (Sonnenthalin oppilas) ja sitten, rammaksi tultuaan, kuuluisa lausunnon opettaja. Hän toimi Lauben apumiehenä ensin Leipzigin ja myöhemmin Wienin Stadttheaterissa.

[5] Nti Börjessonin kirjoittama 2-näytöksinen ruotsalainen näytelmä, jonka Kaarlo oli ehdottanut otettavaksi nti Avellania varten ja jonka hankkiminen tuotti Emilielle paljon vaivaa, syystä kun se oli painamaton.

[6] Ylioppilas K. Oronstedt, pankinjohtajan vapaaherra J. Cronstedtin poika, oli alkanut innokkaasti harrastaa suomenkieltä ja kirjallisuutta. Ainoa hedelmä, joka ennätti kypsyä, oli Beaumarchais'in mestariteoksen Sevillan parturin suomennos. Se oli näet valmiimpi kuin Emilie luuli. Keväällä 1880 se esitettiin Suomalaisessa teatterissa ja ilmestyi sittemmin painettuna. Vuosi tapaturman jälkeen pystyttivät Keuruulaiset vainajalle muistopatsaan Kangasjärven Kangassaareen. Siinä on paitse nimeä ja kuolinpäivää kirjoitus: Kansalaiselle kansalaiset.

[7] Nimipastori, sitten provasti Herman Roschier oli Bergbom-sisarusten äidin serkku. Hän oli 1864-79 suomalaisten siirtolaisten saarnaaja Itä-Siperiassa.

[8] Eräässä toisessa kirjeessä mainitaan muutaman hienosti sivistyneen naisen Tukholmasta nähtyään Parjauspesän lausuneen: "Jos suomalaiset vain kävelisivät paremmin, niin olisivat he kerrassaan meitä etevämpiä näyttämöllä."

[9] Alkuteos_, Den lilla Finskan, julinteriör i en akt_, on painettu Morgonbladetin ensi numeroihin s.v.

[10] Nervander, joka näki näytelmän kummassakin teatterissa (ruotsalaisessa se päättyi niin varhain, että hän ennätti Arkadiaan siksi kun siellä alettiin), on eri kirjoituksessa (Mbl. 12/2) verrannut esityksiä toisiinsa. Asettamatta nti Aalbergin Juliaa erittäin korkealle katsoo arvostelija kuitenkin hänen luomaansa "sievää, iloista, vapaata kuvaa" etevämmäksi kuin nti Wesslerin esittämää, joka kyllä oli "tyylikkäämpi", mutta samalla värittömämpi ja vähemmän uskollinen runoilijan luomaan verrattuna. Hra Agard, jonka kiitollisimpiin rooleihin von Dann luettiin, oli tietysti parempi ja arvokkaampi kuin Leino, joka oli sekä kokematon että nuori tähän tehtävään. Axelin esittäjät, Arppe ja Ahlberg, olivat molemmat heikkoja, eroten toisistaan siinä että edellisen lausunta oli parempi, jälkimäinen lämpimämpi esityksessään. Mitä vihdoin kokonaisuuteen tulee, oli se sävyltään runollisempi ja hienompi ruotsalaisella näyttämöllä, mutta suomalaisella tuli rauhallisen ja onnellisen kodin lämpö enemmän tuntuviin.

[11] Pikku piirteenä mainittakoon, että tarantellatanssin, jonka Ida Aalberg esitti niin tulisesti, oli hän harjotellut aikanaan koko maassa tunnetun rva Alina Frasa-Ahreniuksen johdolla. Tämä kuittasi 14/4 8:sta harjotustunnista à 3 mk. yhteensä 24 mk.

[12] Tarkottaa Nervanderin käsitystä Nooran luonteesta, jonka hän on esittänyt erityisessä pitkässä kirjoituksessa.

[13] Kun neiti Aalberg toisessa näytöksessä lankee polvilleen Krogstadin eteen, hän tuskin menettelee tekijän tarkotuksen mukaan. Ibsen, joka pienimpään saakka ohjaa näyttelijän liikunnot, olisi varmaankin maininnut sen, jos hän olisi sentapaista ajatellut. — Kun Rank lausuu: "Minun loppuni on tulossa", terottaa näyttelijätär Nooran sydämettömän repliikin "Teidänkö?" lisäämällä "Vai niin", joka tekee kohtauksen vielä vastenmielisemmäksi.

[14] Salanimien ja merkkien takana piilevistä tunnemme vain kaksi: "Ernst" oli tämän kirjan tekijä ja "Ignotus" (jota moni luuli J. V. Snellmaniksi!) A. Hagman. Nervander esiintyi nimettömänä.

[17] Venäläisen teatterin oopperanäytännöt alkoivat 30/3 ja annettiin ensiksi Faust täpötäydelle huoneelle!

[18] Kokous pidettiin 11/4 ja oli siinä saapuvilla noin 50 henkeä. Valmistelevat laskelmat olivat Bergbomin, Faltinin ja Saltzmanin tekemät. Enemmistö hyväksyi ehdotuksen kaksikielisestä oopperasta, jota vastaan yksityiset suomenmieliset ilmaisivat tyytymättömyytensä, heistä kun oopperan kieli olisi pitänyt olla yksistään suomi.

[19] Vaillinki nousi yli 30,000 mk; mutta se ei tuottanut suurta huolta teatterin ystäville, sillä johtaja N. Kiseleff suoritti sen omista varoistaan.

[20] Painattamisoikeuden suomennoksiinsa Törmänen oli myynyt Hämäläisen omistajalle A. W. Lindgrenille, joka 1878 oli alkanut julkaista (sittemmin O. Y. Hämäläisen jatkamaa) näytelmä-kokoelmaa_, Suomalainen teatteri-kirjasto_, johon seuraavina vuosina painettiin 20 suomalaisella näyttämöllä esitettyä kappaletta — useimmat Törmäsen kääntämiä.

[21] Emme ole saaneet käsiimme näiden vuosien pöytäkirjoja, jotka luultavasti sisältävät seikkaperäisempiä tietoja.

[22] Wendla Katarina Rautio, s. 10/2 1864 Pietarissa, oli mekanikko Sven Bengtssonin ja Gustava Karolina Wallinin tytär ja kävi ensin Pietarin ruotsalaisen kirkkokoulun sekä sitten Hämeenlinnan ruots. tyttökoulun.

[23] Tästä lähtien emme enään niinkuin edellisinä vuosina ota tilinpäätöstä tekstiin, vaan painatamme eri vuosien tilinpäätökset yhteen jaksoon teoksen loppuun.

[24] Merkitä ansaitsee, että nti Aalberg ei suinkaan ensin ollut halukas esiintymään. Rva Seebach oli kovin ollut asiaa vastaan ja pelottanut nuorta näyttelijätärtä. Opettajatar olisi mieluummin nähnyt hänen näyttelevän saksan kielellä kuin suomen, joka muka voisi suututtaa tulisia unkarilaisia!

[25] Tarkottanee sitä että Ida Aalbergin ja Leinon [Kööpenhaminassa] poissaolon tähden täytyi harjottaa toisia täyttämään heidän sijansa. — Leino oli opintomatkallaan kolme kuukautta ja liittyi jälleen seurueeseen marraskuulla, Porissa. Hänen kotipitäjässään, Lapualla, kerättiin arpajaisten kautta neljättäsataa markkaa näyttelijän matkakustannuksiin.

[27] "Der Fechter von Ravenna" oli rva Winterhjelmin toivomuksesta käännetty suurella kiireellä suorasanaisesti, sillä runomittaiseen suomentamiseen ei ollut aikaa. Emilie Bergbom sai syyskuun lopulla eri henkilöitä jakamaan työn keskenään: "K. Suomalainen otti kääntääkseen 1:sen näytöksen, Slöör 2:sen ja ehkä 3:nnen, Soini 5:nnen ja kenties 4:nnen; V. Löfgren lupasi ainakin pitää huolta siitä että 4:jäskin tulisi suomennetuksi." Tietysti joku sitten tasotti kieltä.

[28] Ainoastaan ohimennen muistutamme tässä, että Finsk Tidskrift katsoi sopivaksi uuden vuoden ensi numerossa niin loukkaavasti puhua rva Winterhjelmin vierailusta, että hänen miehensä K. A. Winterhjelm katsoi syytä olevan lähettämässään kirjoituksessa puolustaa häntä ja myöskin suomalaista puoluetta. Morgonbladet (2/3) on ottanut koko Winterhjelmin kirjoituksen ja julkaisee samalla myöskin Peranderin hyvästijättöpuheen.

[29] Kirjeessä Bergbomille Kiljander kertoo jo ennenkin kirjoittaneensa pikkukappaleita, jotka kuitenkin olivat joutuneet tulen saaliiksi. Niin olisi arvattavasti tämänkin käynyt, jollei Minna Canth olisi sen pelastanut. Tekijä antoi Bergbomille täyden vallan tehdä korjauksia, jota valtaa tämä tietysti käytti kappaleen hyväksi.

[30] Julkaisu, jonka ruotsalainen nimi oli: Tomten. Den 2:dra Februari 1881 , käsitti 21 sivua ruotsalaista ja 14 suomalaista tekstiä. Teatterihistoriallista oli siinä: Cendrillon, Z . Topeliuksen Ida Aalbergille omistama runoelma; Tvänne minnesblad , Emlekylin (E. Nervander) muistelmia Aleksis Kivestä ja yksityisistä pidoista Kaarlo Bergbomin kunniaksi 1869 Lea näytännön jälkeen; Till Evelina Alma Fohström , tz'n (K. Hertzbergin) käännös laulajattarelle omistetusta italialaisesta runoelmasta; Afsked från Ida Aalberg , saman käännös unkarilaisesta runoelmasta; Tili Naëmi Ingman , ?:n sepittämä; Tili Lydia Lagus , Emlekylin kirjoittama 14/9 1873; Rouva H. O. Winterhjelmille Suomalaisen teatterin jäseniltä, V. Soinin laatima runoelma (kts. s. 70); Neiti Ida Aalbergille 2/1 1880 (kts. s. 41).

[31] J. V. Snellmanin kunniaksi hänen täyttäessään 75 vuotta 12/5. Nimien keräys tarkotti Snellmanille osotettua adressia Suomen naisilta.

[32] Porvoon lukion lehtori A. F. Borenius, kuollut 3/4 1881, oli Snellmania kaksi vuotta nuorempi.

[33] Vaalissa, joka tapahtui 11/4, saivat enimmät äänet Gr. W. Walle (343), E. G. Palmén (342) ja L. Kivekäs (319), lähinnä heitä olivat J. J. Serlachius (301), M. G. Schybergson (292) ja A. Lille (275).

[35] Emilie lausuu eräässä kirjeessä puheen johdosta: "'Puolueeton' Lagus luonnollisesti ei saanut puheessaan tilaa mainita, että kotimainen näyttämö on olemassa taikka toivottaa sille onnea kun se vierailee Viipurissa, yhtä vähän kuin hän kotimaisten taiteilijain joukossa muistaa Ida Basilieria ja Emmy Achtéta! Uskomatonta on että semmoisia henkilöitä kunnioitetaan isänmaanystävinä."

[36] Niilo Edvard Sala (Sarelius), s. 1856 Kemijärvellä, oli kruununnimismiehen poika. Käytyään Tornion alkeiskoulun hän köyhyyden tähden luopui lukutiestä ja meni Chr. Ev. Barckin kirjapainoon Oulussa latojanoppiin. Siellä hän työskenteli viidettä vuotta samalla omin neuvoin kartuttaen kirjatietojaan. Sen jälkeen hän kunnialla kävi Jyväskylän seminaarin ja pääsi kansakoulunopettajaksi Poriin. Siellä hän näki Suomalaisen teatterin näyttelevän ja innostui niin näyttämötaiteeseen, että hän syksyllä 1881 antautui teatterin palvelukseen.

[37] Lähettikö Bergbom jo tämän kirjeen ohella joitakin muistutuksia (eri lehdelle kirjoitettuina, niinkuin hän joskus myöhemmin teki), se on epäiltävää, koska hän toisissa kirjeissä ehdottaa lisäyksiä ja muutoksia mainitsematta mitään entisistä.

[38] Lucina Hagman (Minna Canthin elämäkerta) sanoo Penttula-noidan mallina olleen poppamies Kumpulaisen, josta s. 55 sanotaan, että hän oli Jyväskylästä kotoisin, mutta s. 111 että rva Canth oli tavannut hänet Kuopion lähellä. Kirjailijatar itse koskettelee asiaa kirjeessä Bergbomille 16/5 1882 seuraavin sanoin: "Olen kuullut, että prof. Ahlqvist olisi hyvin suutuksissaan siitä, että meidän oivat tietäjämme ovat saaneet niin huonon taikka oikeammin ilkeän edustajan Murtovarkaudessa. Täällä päin on vielä paljo tietäjiä, ja kaikkia niitä kansa kammoo ja pelkää, ja ovat ne sangen huonomaineisia. Samaa muistan jo lapsuudessani niistä kuulleeni. Ennen muinoin he kenties ovat olleet toisenlaisia. Erinomaisen intelligentia he epäilemättä vieläkin ovat. Kummallista on nähdä heitä haltioissaan! Hiukset nousevat pystyyn, koko ruumis tärisee ja deklamatsioni on maailman mainiota! Ja tuo kaikki on luontoperäistä taitoa — sitä ei voi käsittää." — Tästä voinee päättää, että kuvaus ei ole yhden mallin mukaan tehty, vaan nojaa monipuolisempiin ja pitempiaikaisiin havaintoihin ja kokemuksiin.

[40] Katkelma näytelmästä Kauppaneuvos Toikka — luultavasti kaikki mitä siitä valmistui taikka on säilynyt — on painettu julkaisussa "Suomalainen näyttämö 18 13/10 72 — 18 13/10 97". Se käsittää ensimäisen kohtauksen kauppaneuvoksen ja Amerikasta palanneen Kaipaisen välillä.

[41] Taiteilijatar oli toista kuukautta viipynyt Tukholmassa, syystä kun hän pelkäsi liian varhain alottaa työtä. Jo Kristianiasta hän oli kirjoittanut, että hänelle oli tarjottu tilaisuus esiintyä Juliana Tukholman kuninkaallisessa teatterissa — joku rouva, joka oli nähnyt hänet Juliana Helsingissä, oli muka puhunut hänen puolestaan. Ymmärrettävästi johtokunta ei voinut pitää suotavana, että näyttelijätär tuskin terveenä ryhtyisi niin vaaralliseen kokeeseen ja se jäikin silloin sikseen.

[42] "Promemoria Regina von Emmeritziä varten: Näytös I. 2:sen ja 3:nen kohtauksen väliaika vältetään, jos 1:nen ja 2:nen kohtaus esitetään edustalla ja sen tausta nousee, niin että seuraava kohtaus esiintyy peräalalla. — Näytös II. Jotta hyökkäys ei tekisi fiaskoa, on olosuhde paraasta päästä merkittävä levottomuudella ja pakenemisella sisällä näyttämöllä — alituinen pakenevien riento edestakaisin, alkaen 5:nnestä ja päättyen 9:nteen kohtaukseen. Säästävästi pamahduksia, käytä mieluummin patarumpuja kestävän kanuunajyrinän jäljentämiseksi — pari haavotettua ja joku kaatunut on saatettava näkyviin. — Messua ei pidä jättää pois niinkuin Uudessa Teatterissa — se johtaa huomion pois heikoista sotavarustuksista ja antaa hyökkäykselle jonkinlaista todennäköisyyttä. — Luultavaa on että Suomalainen teatteri on paremmin kuin Uusi Teatteri onnistuva tässä vaarallisessa sotakokeessa. — Toinen seikka, jonka Uusi Teatteri on laiminlyönyt, on näytöksen lopussa välttämätön. Näyttämö kuninkaan ja haavotetun ruhtinaan takana on oleva kansan täyttämä ahdinkoon asti, koska Reginan murhayrityksellä kuningasta vastaan ainoastaan semmoisessa tungoksessa on joku näennäinen onnistumisen mahdollisuus. — Näytös III. Koht. 5. Valo kuninkaan huoneesta on näkyvä. — Näytös IV. Koht. 6. Agardh on, sen sijaan että olisi vetänyt ristin liidulla, käyttänyt rukousnauhassa riippuvaa krusifiksia. — Valitse kumpi näyttää sopivammalta. Krusifiksi olisi parempi, jollei juurikään Hieronymukselta olisi otettu toinen krusifiksi. — Näytös V. Koht. 4. Ripitys ja synninpäästö ovat pakosta liiaksi supistettuja. Niitä ei siis pidä käsitellä lyhyesti ja ohimennen, vaan yhtenä pääkohtana, johon pannaan painoa. Helmboldin näennäisesti vähäpätöinen rooli on hyvin tärkeä katolisuuden kostona Hieronymusta vastaan, — niinkuin ruhtinaan kuningasta vastaan, Kätchenin vastakohta Reginaa ja Bertelin Larssonia vastaan. — Bertel on heikosti kuvattu ja vaatii hyvää käsitystä. Harjota hyvin hänen raporttinsa Stoltzenfelsista, joka ei koskaan ole tullut oikein lausutuksi eikä oikein huomioon otetuksi ympäröivässä sotajoukossa Uudessa Teatterissa. — Koht. 7. Bertelin pitää lyödä käsivartensa sivulle, kun Hieronymus ampuu. — Koht. 14. Uusi Teatteri suvaitsi viimein antaa kuninkaan kävellä sisään. Situatsioni menettää kaiken kärjen, jollei häntä kanneta. — Koht. 11-14 on huomattava, että Regina, joka ensin näkyy seisovana, Bertelin raportin lopussa vaipuu alas penkille ja kuninkaan tullessa joutuu sotilaitten peittoon. Hän jää istumaan tajuttomana, siksi kun hän huomattuaan kirjeen ryntää ylös uudella voimalla, joka kirjettä lukiessa lannistuu ja sammuu. — Moni puute näyttämöllisissä laitoksissa voidaan peittää käyttämällä riittävän lukuisasti harjotettuja statisteja."

[44] Aleksis Rautio , s. 29/11 1857 Viipurissa, postiljooni Markus Akkasen ja Karolina Ramsin poika, käynyt Wilken koulun ja 3 luokkaa ruotsalaista yläalkeiskoulua, ollut apteekin oppilaana ja kirjanpitäjänä. Tuli teatteriin 1/1 1882.

[46] Adolf Erik Lindfors , kirjanpainajan poika Porvoosta, synt. 1857, kävi ensin muutamia vuosia Helsingin alkeiskoulussa, oli sitte valokuvaajanopissa ja meni vihdoin ruotsalaisen näyttelijän G. Mallanderin yksityiseen teatterikouluun. Syksystä 1873 hän oli 7 vuotta Ruotsalaisessa teatterissa saamatta tärkeämpiä tehtäviä, teki sen jälkeen pari merimatkaa, esiintyi näyttelijänä Göteborgissa ja laulajana Fiorinin italialaisessa oopperassa Helsingissä.

[47] Kirjottajan sanojen selvittämiseksi muistutettakoon, että H. D:n päätoimittajan, R. Lagerborgin, kuoltua (5/11 1882) perustettiin ultraviikinkiläinen lehti Nya Pressen, joka kohta yhtyi siihen parjauskonserttiin suomenmielisiä vastaan, joka muissa samankarvaisissa julkaisuissa jo ennenkin oli paisunut äärettömän äänekkääksi. Tähän aikaan se näet oli kun ensiksi täydessä voimassaan esiintyi tyystin suunniteltu harrastus tehdä suomalaisuuden ystävät epäluulon alaisiksi niin hyvin venäläisten ja kotimaisten hallitsevien piireissä, kuin kansan syvissä, itsetiedottomissa riveissä. He olivat muka valtiolle ja yhteiskunnalle turmiollisia, "kavalia jesuiittoja", "sosialisteja", "nihilistejä" ja semmoisina poissuljettavat kaikista vaikuttavista valtion ja kunnallisista viroista.

[48] Uudenvuodenpäivänä ei ollut mitään näytäntöä, luultavasti sairauskohtausten tähden.

[49] Nti Emma Katarina Chydenius, s. 1827 Turussa, oli tuomiokapitulin notariuksen, sittemmin Jomalan kirkkoherran Jak. Gust. Chydeniuksen tytär. Äiti oli Marg. Katar. Bergbom, senaattori Bergbomin, Kaarlo ja Emilie Bergbomin isän, sisar. Emmy Chydenius oli serkkujensa uskollinen ystävä ja nähtiin usein hiljaisena ja vaatimattomana heidän kodissaan. Hän harrasti suomalaista kirjallisuutta, kävi ahkerasti suomalaisessa teatterissa ja osotti lahjotuksellaan tahtovansa edistää kansallista yritystä.

[50] Niin sanotaan kirjeessä, mutta Orleansin neitsyt näyteltiin vasta 1887 ja Paljo melua tyhjästä jäi kokonaan esittämättä — yksi lukuisista esimerkeistä, kuinka pienen teatterin johtajan täytyy mukautua siihen mitä olot myöntävät. Sairaus- ja kuolemantapaukset y.m. seurueen kokoonpanoon vaikuttavat seikat pakottivat luopumaan milloin mistäkin tuumasta.

[51] Falck jäi kuin jäikin teatteriin. Hänen lahjansa tosin eivät myöntäneet korkeaa nousua, mutta rajotetulla alallaan (vakavia kansanmiehiä y.m.s.) hän harvinaisen rehellisellä työllään saavutti kunnioitettavia tuloksia. Hän oli s. 7/7 1851 Helsingissä, oli ennen ollut metallityöntekijä ja jonkun aikaa saanut opetusta Hillbergin teatterikoulussa Tukholmassa.

[52] Kirjeistä on tekijällä ollut käytettävänä Minna Canthin Emilielle (ja Kaarlolle) lähettämät. Ovatko Emilien kirjeet säilyneet, sitä emme tiedä; Kaarlon kirjeitä Minna Canthille on meillä ollut 17 käsissämme ja sen lisäksi muutamia alustelmia (konsepteja).

[53] Asian raukeamiseen vaikutti myöskin taudinkohtaus, jota rva Canth itse arveli vesitaudiksi, mutta joka lienee johtunut reumatismista. Kuitenkin lääkäri varotti häntä liiallisesta puuhaamisesta. Bergbomien varotukset taasen nojasivat pääasiassa siihen kokemukseen, että sanomalehden toimittaja ei saa luottaa sivulla olevien lupauksiin, vaan täytyy hänen olla selvillä siitä että kaikki huolet jäävät hänen hartioilleen. Tietenkin he pitivät myöskin Minna Canthin draamallista tuotantoa silmällä. Naisten lehti olisi luultavasti tehnyt lopun siitä.

[54] Hilda Asp oli rakennusmestarin tytär Urjalasta, synt. 30/7 1862. Käytyään ruotsalaista tyttökoulua Tampereella ja Helsingissä sekä ruotsalaisessa jatko-opistossa, hän tuli 1881 suomalaisen tyttökoulun opettajattareksi Kuopioon. Siitä virasta hän erosi mennäkseen teatteriin. Seuranäytännössä hän oli m.m. näytellyt Sirkkaa niin hyvin, että ystävät pitivät häntä (niin Minna Canth kertoo eräässä kirjeessä) parempana kuin Ida Aalbergia (!).

[55] K. E. Frisk, s. 29/4 1860 Kuopiossa, oli kirjanpainajan poika, ylioppilas 1880. Ennen kun rupesi näyttelijäksi Frisk oli alkanut astua sanomalehtimiehen uraa, jolle hän erottuaan teatterista 1886 palasikin. Nyk. Hels. San. toimitussihteeri.

[56] Ada Sofia Cajander , s. 4/9 1864 Kuopiossa, oli kanttori Samuel Cajanderin ja Solima Fredrika Zinckin tytär, kotikaupunkinsa suomalaisen tyttökoulun käynyt. Oli tullut teatteriin 1883, mutta meni jo 1885 naimisiin lehtori J. A. Lylyn kanssa ja erosi seurueesta.

[57] Professori Lemström kokeili näihin aikoihin, eikö tulisoihduilla voisi karkottaa hallaa pelloilta.

[58] Emilie ja rva Canth olivat sopineet, että tapaisivat toisensa laulujuhlassa. Edellisen matka jäi kuitenkin tri Sanmarkin sairauden tähden tekemättä. Ida Aalbergin rva Canth tapasi Jyväskylässä, ja hän luki hänelle Työmiehen vaimon. Näyttelijätär lupasi esittää Homsantuun, joka häntä suuresti viehätti.

[59] Sala aikoi palata takaisin Wieniin syys- ja lokakuulla vielä nauttiakseen Levinskyn opetusta.

[60] Minna Vyyryläinen, s. 1864 Uuraassa, lautatarhan työnjohtajan Kristian Vyyryläisen tytär, käynyt koulua Viipurissa ja ollut Sortavalan seminaarissa, tullut teatteriin 1883, sittemmin eronnut mennäkseen naimisiin.

[61] Samoin kuin nti Kurikka oli Lattukin Inkeristä kotoisin, s. 21/7 1857 Kolppanan seurakunnassa, vanhemmat, Saara Kämpäs ja Abraham Lattu, inkeriläisiä talonpoikia. Käytyään Kolppanan seminaarin hän oli ollut yhdeksän vuotta (8 Tuutarissa) kansakoulunopettajana. Paitse näyttelijänä, toiminut teatterissa kirjastonhoitajana, eläkelaitoksen esimiehenä y.m. Suomentanut näytelmiä venäjänkielestä.

[62] Vihkonen oli nimeltä "Marraskuun 4 p:nä 1884. Varjokuvia. Muutamia muistoja kuvissa ja sanoissa Suomalaisesta teatterista" ja käsitti 30 siv., 8:o, ja sisälsi 12 varjokuvaa: Kaarlo Bergbom, Emilie Bergbom, Oskari Vilho, Ismael Kallio, Aurora Aspegren, Arthur Lundahl, Benjamin Leino, Bruno Böök, Ida Aalberg, Kaarola Avellan, Anni Hacklin, Axel Ahlberg sekä elämäkerrallisia tietoja samoista henkilöistä. Julkaisu oli E. Nervanderin toimittama.

[63] Muotokuvan tekijäksi pyydettiin Edelfeltiä, joka antoi myöntävän vastauksen, mutta erinäisistä syistä työn suoritus lykkääntyi aina v:een 1902, jolloin vihdoin syntyi se suuri, näyttelijätärtä Hedda Gablerina esittävä maalaus, joka koristaa Kansallisteatterin lämpiötä. — Yhden seppeleen nauhoissa, jonka Ida Aalberg sai tässä ensimäisessä riemujuhlassaan, luettiin seuraava runo:

Ei runotarta Suomen kantelen
Ennen muinoin seppelöitty laakerilla;
Hän lauloi hiljaa yössä salojen
Yksin hongat vaan ja kuuset saapuvilla.

Mutta aamu koitti, nousi päiväkin,
Astui saloista se impi kuultavillen,
Viritti soiton uusiin lauluihin,
Jakain intonsa kansan lapsosillen.

Ol' erinlaiset innon osingot,
Neito nuori suurimman sai rintahansa:
Hän lauluhun kun ryhtyi, hongistot
Laakerlehdoksi ne muuttui kerrassansa.

Nyt taide Pohjan hallat karkoittaa,
Johtain meidät linnoillensa ihanille.
Me kiitokseksi seppel sitokaa
Laakerinen neidon puhtaill' ohimoille.

[65] Lucina Hagman on Minna Canthin elämäkerrassaan laajanlaisesti tehnyt selkoa sanomalehtikiistasta ja arvosteluista. Paha vain että esitys paikottain on enemmän jatkettua polemiikkia kuin objektivista selostusta.

[68] Vaikkei sitä kirjeessä mainita, kuuluu kamariherra Silfverstolpe, jolle Emilie Bergbom oli [kiireen tähden] sähköttänyt nti Aalbergin tulosta, tehnyt paljon hänen hyväkseen. Toiselta puolen sanotaan, että kuningas itse huomauttamalla että kuninkaallisella näyttämöllä nykyään puhutaan monta kieltä oli vaikuttanut sen, ettei näyttelijättären sallittu esiintyä toista kertaa, niinkuin luvattu oli.

[69] Näyttääksemme kuinka yleistä osanotto oli, merkitsemme tähän lahjat: Helsingin suom. alkeiskoulun oppilailta 140 mk, Viipuri 167, Nakkila 80, Kangasala 240, Nurmes 100, Mäntyharju 480, Salo 600, Ylöjärvi 125, Räisälä 389, Noormarkku 630, Iisalmi 150, Raisio 300, Sääksmäki 100, Ulvila 110, Turku 3,505, Kuopio 1,920, Pori 1,200, Helsinki 11,891, Mikkeli 470, Tampere 2,209, Viipuri 4,212, Albumin myynnistä 65, Heinola 226, Sortavala 1,200, Oulu 244, Sakkola 505, Urjala. 115, Janakkala 223, Käkisalmi 216, Mikkeli 377, Hauho 125, Jyväskylä 854, Parikkala 255, Kurkijoki 351, Joensuu 1,015, Hamina 923.

[71] Sanat tarkottavat tapaturmaa, joka todella mahtoi tuntua kamalalta sille, jonka piti kaikesta vastata. Sattui näet niin että Lappeenrantaan lähetettävät keisarinnan veneeseen kuuluvat tavarat jostakin erehdyksestä lähtivät Vaasaan päin! Onneksi ne voitiin palauttaa, ennen kun se oli liian myöhäistä.

[72] Saimi Piia Svan , s. 12/6 1867, vanhemmat maisteri C. G. Svan ja Emilia Charlotta Malin. Meni 1890 naimisiin taiteilija Eero Järnefeltin kanssa, mutta jäi kuitenkin teatteriin v:een 1893.

[73] Olga Finne , s. 17/7 1866 Kangasalla, vanhemmat G. A. Finne ja Wilhelmina Vesterling. Meni 1892 naimisiin nimituomari V. Poppiuksen kanssa, mutta esiintyi senkin jälkeen useita vuosia näyttämöllä.

[74] Näinä aikoina alettiin puhua vanhoista (ensiksi "vanhoista johtajista") ja nuorista , joka jälkimäinen mainesana ensin sukelsi esiin muodossa "Nuori Suomi", lähinnä kai alkunsa saanut sen johdosta että Ruotsissa tänä vuonna oli perustettu julkaisu nimeltä "Nuori Ruotsi".

[75] Niin m.m. Sala, joka samoin kuin Bergbom asui Keisarinkadun varrella 77 rva Spohrin luona ("hyväntahtoinen sage femme"). Huumoriin taipuva Kaarlo kertoo sisarelleen emännän arvostelun hiljaisesta Salasta tekstissä mainitussa kappaleessa: "Und unser Sala! Er kann ja auch liebkosen! Das hätte ich nie geglaubt! So ein Schäfchen!"

[76] Paras näistä oli Epäilijä, joskaan ei mikään kypsynyt tuote. Bergbom olisikin ottanut sen näyteltäväksi, mutta kun se 21/1 1886 luettiin julki johtokunnan kokouksessa, johtokunta "ei katsonut voivansa puolustaa sen esittämistä", koska "sen sisällys oli sitä laatua, että se epäilemättä tulisi loukkaamaan useimpien teatterissa kävijäin uskonnollisia tunteita".

[77] Eräs "Syrjäinen" [Minna Canth itse, niinkuin sitten ilmeni] oli Kuopion Tapio lehdessä perustettavaksi aiotusta "nuoren puolueen" lehdestä lausunut kiihkoiset sanat: "Jos tämän uuden lehden kanta tulee olemaan vapaamielinen, sitä ilolla nuorempi sukupolvi tervehtii, sillä vanhojen fennomaanien jäykkä konservatismi on ollut sille tukehduttavana ikeenä, joka onkin painanut alas kaiken vireämmän henkisen elämän alun suomalaisella puolella, ja ollut siis paljon tukalampana vastuksena kuin ikinä ruotsinmielisten kylmä välinpitämättömyys (!)" — Tähän U. S. 1/7 vastasi osottamalla, että vanhat fennomaanit eivät suinkaan olleet vastustaneet muuta kuin erinäisiä "löyhän" vapaamielisyyden ilmaisuja ja ratkesi lopuksi "Syrjäiselle" kohdistettuihin sanoihin: — "koska hänen elämänsä vanhojen fennomaanien vaikutuksen alla käy tukalammaksi kuin ruotsinmielisten kylmässä välinpitämättömyydessä, niin emme ollenkaan ihmettelisi, jos kohdakkoin saisimme nähdä hänen vapaamielisyytensä kanssa siirtyneen viime mainittuun leiriin, jossa Nya Pressen 'häntä jo on ilolla tervehtinyt'." — Eihän tämä nyt ole samaa kuin "yhdistykää ruotsinmielisiin!" vaan polemiikeissa tavallinen kaiku ennen lausutuista hyökkäyssanoista.

[80] Kun katto uusittiin, korotettiin se myöskin näyttämön kohdalta, niin että kulissit voitiin vetää suoraan ylisille tarvitsematta enää kääriä niitä kokoon niinkuin ennen. Tämän vuoksi olivat vanhat kulissit yläreunaltaan korjattavat, jota paitse uusiakin maalattiin.

[82] Aihetta "protesteihin" ja selityksiin antoi varsinkin esitelmänpitäjän väite että jonkun ruotsalaisen naisyhdistyksen vaatimus, että miesten avioliittoon mennessään pitäisi olla siveellisesti yhtä puhtaita kuin naiset, oli "hävytön ja mieletön" .

[83] Jo kesäkuussa Auk. Aspegren julkaisi kehotuksen asiaaharrastaville kannatuksellaan edistämään uutta teatterihanketta. Kts. U. S. 1887 n:o 140.

[85] Naimi Armida Stenbäck , s. 5/10 1867 Rautalammilla, koulumestari Lauri Stenbäckin ja Hilda Granbergin tytär. Tullut teatteriin jo 1885 ja opiskellut nti K. Avellanin johdolla; mennyt 1891 naimisiin silloisen ylioppilaan sitten kielenkääntäjän ja maisteria V. M. Kahilaisen kanssa, mutta pysynyt teatterissa v:een 1898.

[87] Finlandissa teatterin johtoa kovasti nuhdeltiin siitä, että kappale oli näyteltäväksi otettu. Tämän kirjan tekijä taasen lausui tunnustuksensa teatterille ("Suomalainen teatteri", U. S. 14/10), että se oli antanut yleisön tutustua merkilliseen teokseen. Eikä Ibsen mitenkään ollut kuvannut henkilöitään miellyttäviksi, niin että näytelmä voisi "katsojia turmella".

[89] Runoilijan vastauskirje kutsumukseen on päivätty: Koivuniemellä 12 p. tammik. 1888.

Minä kiitän kutsumuksesta, jota, jos Jumala tahtoo, olen noudattava koko pataljoonan kanssa lapsia ja lapsenlapsia. Tälle joukolle tuottanee kai suurimman ilon sota toisessa näytöksessä.

Ilmottakaa minulle millä välinäytöksellä saan tehdä lyhyen käynnin näyttämölle kiittääkseni näyttelijöitä! Mutta älkää huoliko näyttää minua esirippu ylhäällä!

Ei yksikään näyttämö ole esittänyt Reginaa niin huolellisesti kuin Suomalainen teatteri. Sen ansio on ettei kappale jo ole mennyt kaiken maailman tietä vanhana deklamatsioniläksynä. Kiitos kaikesta ja paljosta enemmästä kuin köyhästä Emmeritzistä!

Hoida kurkkuasi, sinä olet tarpeen tässä maassa! Ja sano terveisiä Emilielle teidän

J. K. Ajattele jos Björnson nyt tulisi Expressillä!
Hänen pitäisi saada kuulla tshudien loihtivan!

[Huhu kävi jo tähän aikaan, että Björnson aikoi käydä Suomessa; mutta hän tuli vasta toukokuulla.]

[90] Mahdoton on sanoa tinkimättä: kaikki , sillä ultraruotsinmieliset tekivät parastaan häiritäkseen juhlaa. Kansakoulujen oppilaat kiellettiin käymästä juhlatervehdyksellä, Taideyhdistys, jossa Z. Topelius oli toiminut 33 vuotta, loisti poissaolollaan y.m. y.m.

[91] Näin Numers itse kertoo kirjeessä (17/4 1889) tekijälle, joka on hänen nuoruudentuttaviaan.

[92] Väsyneenä odottamaan Numers 7/9 1885 oli kirjoittanut tekijälle ja pyytänyt, että minä perisin hänen käsikirjoituksensa Hertzbergiltä ja toimittaisin sen hänelle. Hertzberg lähetti sen kuitenkin suoraan Numersille, joka silloin oli Vehmaisten asemalla. Kohta sen jälkeen hän tuli Suinulan aseman päälliköksi.

[93] Katsomme velvollisuudeksemme mainita, että olemme Numersilta turhaan pyytäneet käytettäväksemme Bergbomin kirjeet hänelle.

[94] Eerikki Pukesta maksettiin Numersille 500 mk, josta hän luovutti ehdottoman näyttelemisoikeuden teatterille, mutta pidätti itselleen (taikka myönnettiin hänelle) täysi oikeus painattaa se niin suomen- kuin ruotsinkielellä.

[96] Kuultuaan Berlinissä, että Deutsches Theater aikoi heinäkuulla näytellä Kööpenhaminassa, Kaarlo oli kirjoittanut Emilielle, että Weckmanille oli annettava apua, niin että hän voisi olla pari kuukautta Tanskassa, itse hän lupasi maksaa hänen meno- ja tulomatkansa. Weckman, joka ei osannut vieraita kieliä, voisi näin hyötyä enemmän kuin Saksan- tai Ranskanmatkan kautta. Weckman oli tietenkin iloinen tarjoumuksesta. — "Hän on vastaanottavainen hyviin vaikutelmiin nähden", Bergbom arvostelee, "se näkyi, kun hän lyhyellä Pietarin matkalla tutki Reviisoria."

[97] Laajempi selostus johtokunnan kokouksesta y.m. asiaan kuuluvasta tavataan alempana 21:ssä luvussa.

[98] Kaarle Halme (Sundgren), s. 4/12 1864 Hämeenkyrössä, tuli palveltuaan Turun lääninhallituksessa ja oltuaan v.t. nimismiehenä teatteriin syksyllä 1888.

[104] Yhteisnäyttelemisen salaisuus forumkohtauksessa oli siinä, että johtaja oli jakanut vähemmän kehittyneet avustajat ryhmiin, joita varsinaiset näyttelijät johtivat. Samaa keinoa Meiningiläisetkin käyttivät.

[105] Kuitenkin on merkille pantava että Zolan kappaleessa ei ole mitään vallankumouksellista tendenssiä.

[106] Nti Alli Nissinen on kuitannut kolmannen näytöksen kääntämisestä 80 mk, ja rva Anni Levander näyttää kääntäneen 1:sen ja 2:sen näytöksen [kuitissa on 3 näytelmän käännökset yhdistetty]. Luultavasti Sala sitten viimeisteli suomennoksen.

[107] Tämä tarkottanee ei ensimäistä vaan jotakin myöhempää laitosta, koska Numers luuli 3:ssa päivässä suorittavansa korjaustyön.

[108] Näitä päivän iskusanoja lisättiin kappaleeseen harjotuksissakin, ja kuuluvat innostuneet näyttelijätkin siinä kilpailleen keskenään.

[109] Samassa kokouksessa, missä johtokunta määräsi Numersille tämän palkkion, päätettiin hänelle antaa lisäksi 300 mk matkarahaksi, millä hän matkustaisi Itä-Suomeen tutkiakseen kansanelämää.

[110] Kirje on laadittu tammikuulla 1892 Tampereella tapahtuneen keskustelun jälkeen, jossa Bergbom turhaan oli koettanut "palauttaa vanhan hyvän suhteen" Numersin ja hänen välillään.

[113] Keräyspuuhan toimeenpanijat olivat rvat Anna Ahnger, Ida Aspelin, S. Blomstedt, Hilma Gripenberg, Anna Stenroth ja Hilda Äyräpää jotka huhtikuulla 1889 tekivät keskenään sopimuksen kehottaa ystäviänsä ja ystävien ystäviä kutakin keräämään 10 markkaa teatterin vajauksen vähentämiseksi. Niinkuin näkyy ei paljoakaan puuttunut, että kutakin alkuunpanijaa kohtaan olisi kertynyt 1,000 markkaa.

[114] Tämä "torpparikomedia" on epäilemättä yksinäytöksinen huvinäytelmä Uusi Pirtti (Nystudansen), joka tavallisuuden mukaan valmistui paljon myöhemmin kuin luvattu oli. Se esitettiin näyttämöllä vasta tammikuulla 1903.

[115] S. 2/9 1869 Kuopiossa; vanhemmat K. G. Blomqvist ja Johanna Hoffrén. Liittyi Aspegrenin seurueeseen 1887.

[116] Toisessa kirjeessä Emilie lausuu paheksumisensa siitä, että ruotsalaiset alkoivat näytelmän esittämisen vähän ennen. "Mutta siihen emme voineet mitään. Esittämisoikeus oli erikseen myyty Venäjälle, ja pitkä aika meni kirjeenvaihtoon siitä asiasta. Ruotsalainen teatteri sitä vastoin käyttää Ruotsiin myytyä esittämisoikeutta. Jos olisimme tahtoneet, olisimme voineet estää heidät näyttelemästä kappaletta."

[117] "Jacques Damour" oli yksi niistä neljästä pikkukappaleesta, jotka muodostivat näytäntöohjelman, millä André Antoine Parisissa 30 p. maaliskuuta 1887 perusti "Vapaan teatterin" (Théâtre libre). Myöskin Vergan kuuluisan draaman oli Antoine 1888 näytellyt kaikkea sovinnaista hylkäävässä teatterissaan.

[118] Syystä kun influensa oli hätyyttänyt häntä silloinkin kun hän alkoi Papin perhettä kirjoittaa, sanoi hän sitä "oikeaksi influensanäytelmäksi".

[119] Palkkiona suoritettiin Papin perheen tekijälle tähän aikaan tavallinen summa, 600 mk.

[120] Hemmo Kallio (Herman Puttonen), s. 2/4 1863 Jyväskylän pitäjään Eerolan talossa, jonka Rautalammilta tullut isä oli saanut naidessaan talon tyttären. Nälkävuosina meni talo menojaan, isä lähti maailmalle työnhakuun, ja Hemmon täytyi kerjäten elättää itseänsä ja äitiänsä. Sittemmin isä toki palasi, ja poika sai käydä 4 vuotta kouluakin Jyväskylässä. V. 1878 hän pääsi oppilaaksi Weilin ja Göösin kirjapainoon, 1882 hän muutti Helsinkiin, työskennelläkseen eri kirjapainoissa, ja 1888 Kuopioon Backmanin vastaperustetun kirjapainon johtajaksi. Tästä verraten turvatusta asemasta vastustamaton halu vei hänet alalle, jolla taas oli oppilaana alottaminen. Kirjailijanakin Kallio on toiminut, m.m. sovittanut Seitsemän veljestä näyttämölle.

[121] Kirsti Sainio , s. 24/7 1872 Helsingissä, vanhemmat työmies Erik Johan Kjäll ja Erika Wass, suomalaisen kansakoulun käynyt ja yksityistä opetusta nauttinut m.m. kielissä, Näyttämötaiteessa hän on nti K. Avellanin oppilaita.

[122] Cecilia Silén , s. 13/8 1864 Helsingissä, oli Bergbom-sisarusten suosikkeja. Tohtori risti hänet Sillaksi ja muisti häntä viimeisissä määräyksissään. "Silla" puolestaan huvitti nti Bergbomia ja tohtoria, kun tämä oli sairaana ulkomailla, kirjeillään teatterista.

[123] Tarkottanee sitä, että Kaarlon asuinhuone uudessa rakennuksessa (Yrjönkatu 13) tulisi vaatimattomaksi.

[124] Rva Augusta af Heurlinin terveydentila oli edellisenä talvikautena ollut hyvin huolestuttava.

[125] Ne kaksi kirjettä, joissa Bergbom kertoo kaikki mutkat, eivät voi saada tässä tilaa, mutta pääseikka on kuitenkin mainittava. Syystä kun oli nyrjäyttänyt polvensa, hän jäi yöksi Salzburgiin, joka on ensimäinen asema Itävallan puolella. Mennessään hotelliin hän jätti, niinkuin usein tehdään, koffertinsa aamuksi asemalle; mutta kun hän aamulla kysyi sitä, oli se hävinnyt tietämättömiin. Asia oli sitä ikävämpi, kun arkussa oli enin osa matkarahojansakin. Tästäkös syntyi jupakka. Kun näet ruvettiin sähköteitse koffertia tiedustelemaan, alkoi riita itävaltalaisten ja baijerilaisten virkamiesten välillä: syytettiin toiset toisiaan hutiloimisesta. Eikä se siihenkään rajottunut. Juuri näinä aikoina preussilaiset valittivat, ettei baijerilaisilla rautateillä ollut tarpeellista 'kuria' (Zucht), vaan oli muka välttämätöntä asettaa ne preussilaisen hallinnon alle. Sentähden baijerilaiset olivat peloissaan, että juttu tulisi julkisuuteen. Se taaskin teki, että Bergbomilla ei lainkaan ollut aihetta syyttää viranomaisia välinpitämättömyydestä. Kyllä ne tekivät parastaan, mutta päiviä kului ennen kun asia selvisi. Bergbomin koffertti oli harmaja, ja Wienistä tuli harmaja matka-arkku, jota ei kukaan ollut siellä perinyt. Se oli kuitenkin väärä. Oikea tuli viimein — Hampurista, ja nyt päästiin pulman perille. Bergbomin lähtiessä Reichenallista oli ollut tavaton tungos asemalla, ja silloin vaihdos oli tapahtunut hänen ja erään hampurilaisen herran harmajan koffertin välillä. Asian selviäminen jälleen lykkääntyi sen vuoksi, että tuo herra oli poikennut alkuperäisestä matkasuunnitelmastaan ja vasta viivyttyään kuka ties missä tullut Hampuriin ja huomannut saaneensa väärän koffertin. — Hädissään Kaarlo oli sähköttänyt Emilielle ja pyytänyt rahaa. Tämä hätäileminen, jolla hän oli säikähyttänyt sisartaan, oli hänestä kaikkein ikävintä.

[126] Kirjoitus, joka päättyy kirjeenmuotoisesti, alkaa päällekirjoituksella: "Elinan surma — senaste uppsättning". Sana "viimeinen" viittaa edellisiin samanlaisiin, jotka kai olivat v:lta 1889 ja joita Bergbom jo oli arvostellut. "Tämän suunnitelman keksin kotimatkalla", sanotaan kirjeen lopussa.

[127] Kun kysymys Elinan surman synnystä oli tullut julkisuuteen, ja Numers vaati käsikirjoituksen takaisin, Bergbom lähetti aikaisimman, mutta antoi sitä ennen jäljentää sen ja herrojen J. Brofeldtin, I. K. Inhan, Alex. Slotten ja J. N. Reuterin tarkastaa ja todistaa jäljennöksen ja alkukirjoituksen yhtäpitäväisyys. Todistus on allekirjoitettu Helsingissä 10 p. lokak. 1892.

[128] Tämä kuvaelma kuuluu nähtävästi myöhempään laitokseen, sillä se on niin yhtäpitävä kolmannen kuvaelman kanssa valmiissa näytelmässä. Sitä paitse siinä on viittaus sakaristokohtaukseen, joka on myöhempi lisäys. Tarkotamme Klaun kysymystä, mihin Kirsti on toimittanut "kerjäläisen, jonka varasti papilta".

[129] Niinkuin lyhyestä selostetusta näkyy, on toiminnan kulku yhtämittainen ja selvä. Kumminkaan ei kuvaelmia ole kuin viisi, vaikka viimeinen on merkitty "seitsemäs". Oliko tarkotus jakaa pari niistä kahteen, vai onko kaksi hävinnyt? Jos jälkimäinen olettamus on oikea, niin pitäisihän toiminnan kulussa olla aukkoja. Kun ei ole sitä kirjettä, joka arvattavasti seurasi lähetystä, on vaikea ratkaista asiaa. Ettei tässä kuitenkaan perusteellisempaa erehdystä voi olla, sen näkee seuraavasta, se on siitä, että Numers itse todistaa sen mitä valmiissa draamassa on eroavaa ja uutta olevan Bergbomin antamaa.

[130] Lause näyttää sisältävän ristiriidan kun siinä toiselta puolen sanotaan että Bergbom on hyväksynyt kaiken ja toiselta puolen, että Numers on sisällykseen nähden alistuva hänen ohjaukseensa. Asia käy kuitenkin selväksi kun huomaa, että Numers sanalla "uppställning" (exposé) tarkottaa ainehistoa , s.o. draaman henkilöitä eri luonteineen ja heidän suhteitaan toisiinsa. Siinä Bergbom ei ollut ehdottanut mainittavaa muutosta, sitä vähemmän kuin kaikki päähenkilöt: Klaus, Kirsti, Elina, Uolevi ovat kansanrunosta saatuja; kumminkin sommittelu muutettiin melkoisesti, ja samalla tuli traagillinen selkkauskin syvennetyksi.

[131] Keksimällä pakinoivat rouvat Bergbom rikastutti kuvausta samoin kuin ehdottamalla rouvat Kuopion takana kappaleeseen.

[132] Kirstin väite että hän on Klaun puoliso yhtä hyvin kuin Elina, vaikka ei pappi ollut vihkinyt häntä, tavataan jo Bergbomin oopperasuunnitelmassa (kts. I s. 156).

[133] Kerjäläinen vastaa runon Kiesusta ("Kiesus äiänä käveli"), joka kysyy mitä katuva Klaus itkee? — Bergbom ajatteli häntä mieheksi, joka mieron teillä kulkiessaan oli tutustunut hussilais- tai muuhun 1400-luvun lahkolaisoppiin. Kirjantekijä muistaa hänen kysyneen, olinko missään kirjassa tavannut tietoja sen ajan lahkolaisista. Näin käsitettynä tällä sivuhenkilöllä on merkitystä ajankuvauksen kannalta.

[134] Numersin oli niin vaikea luopua tulipalo-katastroofista, että hän vielä viimeiseen puhtaaksikirjoitettuun kappaleeseen lisäsi: "kerjäläisen puhuessa alkaa tulenhohde näkyä ja enenee enenemistään, niin että esiripun hitaasti laskiessa yleisölle käy selväksi, että talo palaa myrskyssä (!)"

[135] Puhdas tulo teki 960 mk. Jo keväällä oli Numers saanut tekijäpalkkiona 600 ja jouluksi hallitukselta kunniapalkintona 2,000 mk "erittäin" Elinan surmasta.

[137] Tavallinen maksu Ida Aalbergin vierailuista näinä vuosina oli 150 mk illasta ja yksi "resetti" eli, niinkuin nykyään sanotaan, "lahjanäytäntö."

[138] Muun muassa Numers puhuu eräästä käsikirjoituksesta, johon hän oli tehnyt viimeiset korjauksensa ja jonka hän vähän ennen näyttelemistä oli lähettänyt Bergbomille. Sen hän tahtoo takaisin, koska hän muka oli lahjottanut sen eräälle naistuttavalleen. Ettei Bergbom sitä antanut, riippui tietysti siitä, että se juuri oli sen yhteistyön tulos, josta erimielisyys oli olemassa. Muutoin arvaamme Bergbomin menettelyyn senkin vaikuttaneen, että Numers oli antanut Kuopion takana kappaleen Arpelle, ja tuli tämä itse Helsinkiinkin näyttelemään sitä ja siis Suomalaisen teatterin kanssa kilpailemaan, ennen kun näytelmä oli suomenkielellä "loppuunnäytelty". Kun pitää tätä esimerkkiä silmällä, ei ole lainkaan kummaa, että Bergbom teatterinsa tähden piti kiinni luonnollisesta oikeudestaan Elinan surmaan.

[139] Koska tekstissä mainittujen lehtien huomautus että Suomalainen teatteri olisi verraten vähäisellä palkkiolla lunastanut itselleen tekijältä näyttelemisoikeuden, jolla se sitten oli ansainnut "kymmeniä tuhansia" nykyaikana ehkä näyttää merkitsevämmältäkin kuin 1890-luvun alussa, on tässä syytä muistuttaa että siihen aikaan 600 mk ei ollut niinkään mitätön palkkio. Tosiasia on näet että Suomalainen teatteri tässäkin kohden oli avaramielisempi kuin Ruotsalainen. Bergbom tahtoi aina että maksettaisiin mahdollisimman runsaasti ja milloin ei teatterin omista varoista katsottu voitavan antaa niin paljon kuin hän olisi suonut, koetti hän vaikuttaa niin että tekijät muualta päin saivat lisäpalkkiota. Siten oli hän myötävaikuttamassa siihen, että sekä Minna Canth että Numers saivat palkintoja. Numers sai siten Kuopion takana ja Elinan surma kappaleistaan, edellisestä 900 ja jälkimäisestä 3,560 markkaa (kts. ylemp. s. 416). Mahdollista on että nämäkin määrät tuntuvat pieniltä nykyään, jolloin kuulemamme mukaan käännöksistäkin vaaditaan yhtä paljon kuin ennen alkuperäisistä draamoista. Varmaa on kuitenkin että tekijät, heidän kirjeistään päättäen, olivat sangen tyytyväisiä Bergbomin aikaiseen maksutapaan. — Muutoin on huomattava, että suomalaisten kirjailijain palkkiot meillä alkoivat nousta vasta sen jälkeen kun kustannusosakeyhtiö Otavan perustamisen kautta (1890) tarpeellinen kilpailu kustantajain välillä oli syntynyt. Tämän kirjan tekijä on tässä tavallaan asiantuntija, sillä kun hän 1888 G. W. Edlundille tarjosi niin suuren (!) suomalaisen kirjan kuin Johannes Takasen elämäkerran kustannettavaksi, sai hän sen takaisin ivallisella hymyllä — "Ei kannata, sehän on kokonainen taidehistoria, jos itse maksatte painatuksen, niin otan sen myytäväksi!" Silloin nolattu tekijä päätti, että suomalainen kustannusyhtiö Helsingissä on perustettava, ja kahta vuotta myöhemmin Otava alkoi toimensa. Sitä ennen Bergbom oli niitä harvoja, jotka olivat kohdelleet suomalaisia kirjailijoita — kirjailijoina.

[143] Olga Salo , s. 29/12 1865, muurarimestari W. Piirosen tytär Viipurista, yksityisen venäläisen koulun käynyt, vasta 16-vuotiaana oppinut suomea, mutta niin hyvin siihen perehtynyt, että suomentajana (venäjän- ja saksankielistä) ja kirjailijanakin toiminut. V 1887 liittynyt Aspegrenin seurueeseen, jonka jäsenenä jonkun aikaa nauttinut rva Raa-Winterhjelmin opetusta Tukholmassa; naimisissa Oskari Salon kanssa, joka vuotta myöhemmin muutti Aspegrenilta Suomalaiseen teatteriin.

Mimmi Lähteenoja , s. 27/8 1865, korpraalin tytär Helsingistä, kansakoulun käynyt, Aspegrenin seurueessa v:sta 1888.

Otto Närhi , s. Rautalammilla 1864, oli soittajana Kuopion pataljoonassa ennen kun 1884 liittyi Aspegrenin Kansanteatteriin.

[144] Tämä rintakuva, jonka Runeberg teki omasta alotteestaan, on nyt pronssiin valettuna Kansallisteatterissa. Se samoin kuin ennen mainittu (kts. ylemp. s. 419), samassa paikassa nähtävä, Rob. Stigellin muovailema Emilien rintakuva valettiin — Emil Vikströmin välityksellä — pronssiin Brüsselissä 1908. Kustannuksiin käytettiin sisarusten hautapatsaan pystyttämistä varten kerättyjä, ylijääneitä varoja.

[145] Nämä sanat tarkottanevat "Kovan onnen lasten" aikoja ja teatterissa tapahtuneita sisällisiä rettelöitä, joissa seurueen jäsenet näyttäytyivät kovin vähän ymmärtävän panna arvoa johtajaan, joka heillä oli.

[146] Niin oli tehty edellisenäkin syksynä ja oli siis Minnan väite, että kappaletta U. S:n arvostelijan "kiellosta" ei oltu kansannäytännössä esitetty, väärä.

[147] Suora viittaus siihen mitä oli tapahtunut nähdään paitse parissa edellisessä otteessa eräässä Minna Canthin kirjeessä Emilielle (15/7 1891), jossa hän — kerrottuaan miten Kuopiossa "nuorten" piireissä tapahtuneissa neuvotteluissa kirjailijayhdistyksen perustamisesta voitolle oli päässyt (Minnan vastustama) mielipide, että yhdistys on käsittävä myöskin ruotsalaisia kirjailijoita — lausuu: "On se luonnollista nykyisissä oloissa tuo liittyminen sveeseihin. Ajatelkaamme vaan Ahon asemaa viime valtiopäivillä [se on m.m. 'Yksin' kirjan arvostelua, kun oli kysymys kirjailijapalkkioista]. Ja mitä minun kokemuksiini tulee, niin — nehän tunnette. Ei minulla ollut Kovan onnen lapsissani puolellani muut kuin Nya Pressen. Ja kun Suometar viime vuonna kertoo Suomalaisen teatterin hyvästä menestyksestä, ei se katso maksavan vaivaa edes mainitakaan, että siellä myöskin oli näytelty kotimainen kappale [Papin perhe!]. Muistuipa silloin mieleeni, kuinka sveesit olivat ottaneet Tavaststjernan huonot 'Affärit' vastaan. Fennomaanit eivät pane mitään arvoa kirjallisuudelle, he ennemmin tahtoisivat sen tukahuttaa, jos mahdollista. Kun ei omalta puolueelta saa minkäänlaista sympatiaa, ja kun ruotsinmieliset ovat siihen määrään ystävällisiä kuin he ovat, miksi emme silloin tarttuisi ojennettuun käteen. Että minä sen teen haikealla mielellä on luonnollista, sillä minulla on vielä muistossa entiset ajat, jolloin kaikki henkinen työ suomalaisella taholla sai tukea ja kannatusta fennomaaneilta. Nyt päin vastoin. Niin ajat muuttuvat. Nuoret ovat onnellisempia, sillä he voivat vapaammin jättää entiset ystävät ja liittyä toisiin, taikka oikeastaan he ruotsinmielisissä vasta saavat ystäviä. Muun muassa on nyt kysymys Kalle Ahon 'Epäilijän' kääntämisestä ruotsinkielelle, jolloin se myöskin tulisi otettavaksi Ruotsalaisen teatterin ohjelmistoon. Ei suinkaan ole hänen syynsä, että näin käy. Eikä myöskään sovi ihmetellä, jos hänestä, kaikista periaatteista huolimatta, sen jälkeen tulee Ruotsalaisen teatterin palvelija. Syyt ovat ihmeteltävät ja ikävät, — seuraukset ovat luonnolliset (!)." — Näkeehän tästä, että Minna Canthissa se kiihottunut mieliala kuvitteluineen, johon luopuminen perustui, oli jo täysin kehittynyt kesällä 1891.

[148] Muillekin Sala kirjoitti jäähyväiskirjeitä, muun muassa nti Emilie Stenbergille yhden, joka sisälsi viimeisiä sanoja ja tervehdyksiä kullekin toverille erikseen.

[149] Nähtävästi kirjoittaja on Salaa varten sattuvasti käyttänyt sanoja ja lauseita niistä muistosanoista, jotka Bergbom 1883 oli kirjoittanut Vilhosta (kts. ylemp. s. 152). Bergbom itse ei ole voinut Salasta kirjoittaa, aika ei olisi sitä myöntänyt.

[150] Meillä on käytettävänämme ainoastaan alustelma, johon korjauksia on tehty. Mahdollista lienee, että joku kohta vielä muutettiin puhtaaksikirjoittaessa, mutta pääasiassa sen sisällys epäilemättä on sanasta sanaan semmoinen, jollaisena rva Canth sai sen luettavakseen. — Lukijaa kehotetaan silmäilemään Minna Canthin syytöksiä (siv. 444), sillä kirjoitus kohdistuu niihin, toiseen toisensa perästä.

[151] Tämän jälkeen seuraa käsikirjoituksessa pyyhitty kohta, jossa sanotaan, että kappaleen esittäminen Uudenmaan pataljoonan seuranäytännöissä yksinkertaisemmin on siten selitettävissä, että ruotsinmielisillä upseereilla ei ollut aavistustakaan Kovan onnen lapsista, "oliko se kala vai lintu!"

[152] Arvostelija, jota tässä tarkotetaan, oli maisteri Rinne, joka 1890-91 kirjoitti teatterista U. S:een. Kun lokakuulla 1890 oli näytelty Calderonin Elämä on unelma ja Shakespearen Hamlet, katsoi hän syytä olevan muka yleisön nimessä moittia ohjelmistoa liiallisesta klassillisuudesta. "Suomalaisen teatterin ystävä" (tämän kirjan tekijä) esiintyi 11/11 ohjelmiston puolustajana sitä paremmalla syyllä kuin tunnettu oli, että klassilliset näytelmät olivat säännöllisesti menestyneet paremmin kuin uudenaikaiset. — Se joka piti Papin perhettä vähemmän sopivana kansannäytännöksi, lienee kuitenkin ollut toinen tilapäinen arvostelija. Kun näet Papin perhe syksyllä 1891 oli kansannäytäntönä annettu, julkaisi eräs "katselija" U. S:ssa pitkän kirjoituksen, jossa hän laajasti puhuu niistä kasvatusperijohteista, jotka hänen mielestään kappaleessa tulevat näkyviin. Arvattavasti luuli Minna Canth tämän hänelle hyvin epäsuosiollisen kirjoituksen vaikuttaneen Bergbomiin. Syy ettei Papin perhettä voitu näytäntökaudella 1891-92 useammin kuin yhden kerran esittää kansannäytäntönä, oli kuitenkin tekstissä mainittu, Salan ulkomaanmatka.

[153] Niille, joista Bergbomin sanat tuntuvat liian ankarilta, muistutamme mitä tri Rolf Lagerborg ruotsalaistemme hirmulapsena (enfant terrible) lausuu Framtid lehdessä 1906 n:o 19 puhuessaan ruotsalaisten tulevaisuudesta kun suomalaisuus pääsee voitolle: hallitsevien jälkeläisinä he muuttavat mieluummin pois kun taipuvat "entisten renkiensä" alle, "kasvatettuina ylenkatsomaan suomalaisuutta" on heistä, ruotsinkielen alistettu asema "arvokkaisuuden ja ihmisarvon uhraus". — Bergbom oli siksi kokenut, että hän, niinkuin vanha lausetapa kuuluu, "tunsi Pappenheimiläisensä".

[154] Kuinka Minna Canth kahdeksan vuotta ennen — silloin kun hän todella rakasti Suomalaista teatteria — puhui siitä, näyttää seuraava ote kirjeestä Emilie Bergbomille (28/6 1884): "Ollakseni oikein runollinen vertaan Suomalaista teatteria ihanaan puuhun, jossa me kaikki olemme oksia ja jossa Tohtori ja Emilie ja Ida Aalberg ovat kaikkien suurimpia oksia. Kuinhan en minä oksa vaan kuivettuisi ja karsittaisi pois." — Todellisuudessa hän itse repäisi itsensä irti "ihanasta puusta".

[155] Valaiseva on erään tunnetun ruotsinmielisen vastaus kun keskustellessa Bergbomin ja Numersin välisestä riidasta kysyttiin: "Mutta mitä sitte, jos Numersilta ei enää mitään valmistuisikaan, kun hän jää yksin?" — "Se on yhdentekevä, kun vaan ei Suomalainen teatteri ansaitse rahaa hänen kappaleillaan!"

[156] Lähteissämme ei ole mitään tietoja siitä että Bergbom olisi vaikuttanut tämän draaman syntyyn. Kumminkin tiedämme niin tapahtuneen, sillä samoin kuin hän kävi Numersin luona neuvottelemassa uusista draamoista, kävi hän syksyllä ja talvella 1891-92, jolloin näytelmä kirjoitettiin, Tavaststjernan luona, joka silloin asui Malmilla. Kirjan tekijä on kuullut tämän Bergbomin omasta suusta. — Runoilija koetti aluksi kirjoittaa näytelmänsä suomenkielellä. Hän lähetti näet 23/11 1891 neljä "suorasti suomeksi" kirjoitettua kohtausta K. Leinolle tarkastettavaksi. Myötäseuraavassa kirjeessä hän sanoo: "Koko tämä juttu syntyi siitä, että minä tunsin ajattelevani suomeksi, kun panin ruotsalaisia sanoja Pihlin ja Lehtimaan suuhun". (Nykyaika 1898 s. 241 ss.) Sittemmin hän kuitenkin luopui yrityksestään ja pyysi Ahoa suomentajaksi.

Uramon torppa oli ensimäinen näytelmä, jonka esittämisoikeudesta tekijän ja teatterin välillä (tanskalaisen mallin mukaan) laadittiin välikirja. Näytteeksi suomennamme sen tähän:

Sopimus Suomalaisen teatterin ja minun välilläni oikeudesta
esittää 4-näytöksistä draamaani Uramon torppa.

I. Niin pian kun johtokunta on hyväksynyt kappaleeni näyteltäväksi,
saan minä palkkiona viisisataa (500) mk.

II. Jokaisesta kolmestakymmenestä (30) ensimäisestä näytännöstä, joko ne tapahtuvat Helsingissä taikka maaseudulla, saan minä kymmenen (10) prosenttia teatterin bruttotulosta tekijäpalkkiona.

III. Kaikista seuraavista näytännöistä saan viisi prosenttia teatterin bruttotulosta.

Yllämainituilla ehdoilla luovutan minä tämän draamani esittämisoikeuden Suomessa Suomalaiselle teatterille, kuitenkin niin että sen yksinomainen esittämisoikeus on voimassa Helsingissä viisi vuotta eteenpäin tästä päivästä lukien, maaseudulla kolme vuotta.

[157] Tammikuulla olisi otettu uudempi Ibsenin näytelmä Rakennusmestari Solness esitettäväksi, jos Ida Aalberg olisi suostunut näyttelemään Hilda Wangelia, mutta vastaus oli kieltävä.

[158] Tekijäpalkkiona maksettiin K. Aholle 400 sekä M. Vuorelle ja Numersille kummallekin 150 mk.

[159] Erkko oli niin erinomaisen arkaluontoinen, ettei hän pyytänyt eikä ottanut neuvoja runoilijatoimessaan. Ainoa tapa millä Bergbom lienee vaikuttanut tähän näytelmään oli se, että hän pyyhkimällä eli poisjättämällä eräitä lyyrillisiä kohtia teki sen otollisemmaksi näyttämölle. Oikeus "pyyhkimiseen" onkin, niinkuin tiedetään, niitä, joista teatterinjohtaja viimeksi luopuu!

[160] Kaarlo toimitti kaikki asiat kirjoittamalla nti Elfvingille. Eräässä kirjeessä 30/4 tavataan seuraava lystillinen kohta, joka koskee Prinsessa Ruususta: "Ruususessa tarvitaan lapsibaletti. Tahdotko sanoa sen affishörskalle, niin että hän ajoissa hankkii tanssijoita. Meillä pitää olla kahdeksan 6 à 7-vuotista, kuusi 9 à 10-vuotista, kuusi 12-vuotista — kaikki tyttöjä. Sitäpaitsi kymmenen poikaa noin 6—10-vuotista. Joka illasta, olkoon harjotus taikka näytäntö, maksamme 25 penniä. Jos sattumalta joku taitava täysikäinen olisi saatavissa, niin voidaan häntäkin käyttää — jokapäiväisistä löntyistä emme huoli."

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SUOMALAISEN TEATTERIN HISTORIA 3 ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.