Produced by Tapio Riikonen

VANHOILLINEN

Kirj.

Niilo Kivinen

Pohjalainen, Vaasa, 1891.

SAATTEEKSI

Kun on kysymys kirjailija, toimittaja Niilo Kivisen yli satavuotta vanhan pienoisromaanin 'Vanhoillinen' tekstin uudelleen kirjoittamisesta, lienee muutama sana lukijalle saatteeksi paikallaan.

Niilo Kivinen on kirjoittanut kaksi muutakin pienoisromaania: 'Tuppelan Kalle ja Koturi-Heikki' ja 'Aholan asukkaat'. Kun Lehtimäki-seura on metsästyksen jälkeen löytänyt edellämainitut romaanit, on niistä otettu näköispainokset samojen kansien väliin toistakymmentä vuotta sitten.

'Vanhoillinen' romaanin käsikirjoituksen on arkistosta löytänyt entinen lehtimäkeläinen, opettaja Ahti Vallinmäki. Vanhoillinen on julkaistu vuonna 1891 Vaasassa ilmestyneen sanomalehti Pohjalaisen alakertapalstalla, sen novelliosastossa. Niilo Kivinen on toiminut saman lehden toimittajana. Lehti on mikrofilmattu jälkeenpäin. Filmiltä otetut monisteet olivat hyvin heikkoja. Lehdet ovat olleet hyvin huonokuntoisia tai filmit ovat säilyneet huonosti. Niistä ei ollut mahdollista ottaa näköispainosta, vaan ne oli kirjoitettava uudestaan. Suuri osa lehdestä otetuista kopioista oli luettava pöytälampussa olevan suurennuslasin kautta. Muutamia lauseita kirjan loppusivuilta jäi selvittämättä sittenkin.

Vanhoillinen kuvaa hyvin elävästi 1800-luvun lopun elämää. Niilo Kivisen huomiot kanssaihmisistä ja asioista eivät ole perustuneet arkistoihin säilöttyihin tietoihin, vaan hän on kirjoittanut siitä ajasta, jota hän on itse elänyt. Esimerkiksi kansakoulun perustaminen on ollut Lehtimäellä, ja varmaan hyvin monissa syrjäseudun kunnissa ympärilläkin, hyvin samanlainen kuin Kivinen kuvaa. Esimerkiksi Lehtimäellä on ensimmäinen kansakoulu aloittanut toimintansa saman vuoden syksyllä kuin tämä kirja on julkaistu Pohjalaisen alakerrassa, ja naapurikunnissa samoihin aikoihin.

Kirjan sanat, lauseet ja virkkeet on kirjoitettu alkuperäisessä asussa, mikäli joka sanasta vain on saanut selvän. Tekstin kappaleasua on muutettu paremmin vuoropuhelumaiseksi, niin kuin kirjoissa yleensä. Sanomalehden palstalle ne on ahdettu hyvin tiiviiseen. Välimerkitystä on täydennetty luettavuuden parantamiseksi, eivätkä kaikki välimerkit ole näkyneetkään kopioissa. Teksti muuten on sanasta sanaan Niilo Kivisen tekstiä.

Kun ajattelee aikaa Niilo Kivisen ajoista 1800-luvun loppupuolelta, jolloin kansakouluja alettiin perustaa näille syrjäseuduillekin, on kehitys yhteiskunnallisesti ja varsinkin teknisesti ollut valtava. Useimmilla ihmisillä oli silloin ainakin välttävä lukutaito kirkon ja kiertokoulun opetuksen ansiosta, mutta kirjoitustaito oli vielä harvinaisuus. Useimmat asiakirjat allekirjoitettiin puumerkillä. Tänä päivänä käsinkirjoitus ja kirjoituskonekin on jäämässä sivuun, ja pääosa teksteistä kirjoitetaan tietokoneella, niin tämäkin 'uusi' käsikirjoitus annetaan kirjapainolle tietokoneen levykkeellä.

Toivon lehtimäkeläisen kirjailijan Niilo Kivisen kirjan parissa mielenkiintoisia tutustumishetkiä 1800-luvun loppupuolen asioihin ja asenteisiin.

Lehtimäellä 21. huhtikuuta 2001

Tuomo Puumala

I.

Hän on asunut talonsa niin, että se on parasta paikkakunnalla. Kylmään metsään on aukon raivannut, sai saunan kokoonpannuksi ja asui siinä vaimonsa kanssa ensimmäisen kesän ja puoliväliin seuraavaa talvea, jolloin valmistui vähäinen tupamökki. Siinä sitä sitten asuttiin, kunnes kymmenen vuoden päästä valmistui komeanlainen tuparati. Muuta kartanoakin oli karttunut ja yhä lisää karttui vuosien vieriessä.

Aimo talolta näyttää Mäkelä tuolla joka taholle viertävällä kummulla, kauniina leviävät pellot kasevan kartanon ympärillä. Perhe on tullut lukuisaksi, tyttäriä, joita on viisi, on viety miehelään, mutta yhdelle on otettu kotivävy. Vanhin poika on tuonut miniän taloon, ja nyt on Ylli-ukko heittänyt nyörit käsistään, jakanut Mäkelän pojalleen ja vävylleen ja elelee Hetansa kanssa "syytingillä" siistinpuoleisessa edustuvassaan.

Tavallista elämänjuoksua! Onni on Yli-Mäkelälle ollut jotenkin suotuisa, vaikka kyllä hän on saanut ponnistella; sitä ei kukaan Yllin kohoamisesta tietävä voi kieltää. Karttuipa hänelle kartanoa rakentaessaan ja omaa peltoa muokatessaan useita tuhansia velkaakin, mutta tuli sitten hyviä vuosia, riitti viljaa myydä ja Ylli sai toteutetuksi lempiaatteensa: pääsi veloistaan.

II.

Yli-Mäkelän merkitys on ollut hyvin suuri paikkakuntansa yhteisiin asioihin nähden. Siitä lähtien kun hän sai talonsa paraimpien joukkoon, alettiin hänelle itselleen antamaan suurta arvoa. Jokaisen täytyi myöntää että "kyllä se Mäkeläinen sentään on mies, kun kylmään metsään alkoi ja nyt on talo tuommoinen." Ja kyllä hän sen itsekin miehevyytensä tunsi ja tiesi. Milloin vain puheeksi tuli, niin tapasi sanoa: "Kyllä minä sen vain sanon ettei tälle ukolle ihan monen sovi tulla aikaansaavaisuuttaan kerskaamaan."

Kirkossa kävi Ylli lähes joka pyhä. Oli ostanut suuren virsikirjan ja laittanut sen kolmannelle penkille alttarikuorista lukien. Siinä penkissä hän aina istui kirkossa ollessaan ja virsikirja sai siinä penkinlaudalla levätä viikot. Usein hän veisasi yli lukkarin, ja sitten ihmiset sanoivat: "Mäkeläinen veti taas monta kertaa lukkarin yli." Kotonakin hän toisinaan tuli veisuutuulelle, ja luki myös jolloinkulloin raamattua, enimmäkseen Salomonin "Sananlaskuja" ja "Viisaudenkirjaa" sekä "Tobiaan kirjaa", joista oppimaa viisauttaan esitteli milloin aihetta oli. Mikään jumalinen hän ei oikeastaan ollut vaikkei tahtonut jumalattomainkaan joukkoon kuulua. Viinaa hänellä oli aina takana senkin jälkeen kun kotiviinankeitto kiellettiin, olipa joskus "parempaakin ainetta." Ryyppyjä otti aina silloin tällöin, ottipa useoita toisinaan. Enimmäkseen hän oli leikinsekainen, varsinkin "napsuja" otettuaan. Väliin kuitenkin kun pienet vastahakoisuudet ottivat vaivatakseen hän tuli karkealle mielelle, silloin ei ollut hyvä Hetankaan "niputtaa." Vieraita hän kutsui taloonsa aika-ajoittain. Niinpä seurakunnan pappi rouvineen vieraili Mäkelässä muutamia kertoja vuodessa, ja silloin piti pappi aina raamatunselityksen ja Ylli sai sopivan tilaisuuden vetää virttä selitykseen kokoontuneille. Ylipäätään oli Ylli hyvissä väleissä pappien kanssa, mutta joskus kuitenkin väli rikkoontui kuten tuonempana tulemme huomaamaan.

III.

Wenäläis-turkkilaisen sodan aikana tunsi Ylli Mäkelä sitä mitä me kaikki usein tunnemme: uteliaisuutta. Hän kävi usein pappilassa, tavallisesti aina kirkosta tultuaan, ja kyseli papilta sodan menoa. Pappi koki kertoa hänelle sanomalehdestä, Morkonbladetista, lukemiansa tietoja, mutta vihdoin kyllästyneenä pitkällisiin tiedusteluihin hän taputti kädellään Ylliä olkapäähän ja sanoi:

"Eikö se Mäkeläkin tilaa sanomalehteä? Niitä on suomenkielistäkin."

Ylli naurahti ja sanoi:

"Jopa se pastori nyt… jotta minäkin niin kuin herrat rupeaisin aviisia lukemaan, tai eipä häntä tiedä. Mitä tuo maksaisi?"

Kun sitten pappi oli tarkalleen selittänyt että vuodelta taikka puolelta ja kolmelta kuukaudelta maksaisi niin ja niin paljon, arveli hän kokonaisen tuntikauden että mitenkähän kuitenkin tuon asian laita olisi ja sanoi lopuksi: "Olkoon menneeksi: eihän tuosta nyt ijäksi köyhtyne."

Ja niin tilasi Ylli Uuden Suomettaren kolmeksi kuukaudeksi.

Hän luki sitten jotenkin uutteraan sanomalehteään, kertomukset sodasta ja arvelut sen pitkittymisestä tai lakkaamisesta miellyttivät hyvin häntä. Noin tuntikauden aamuisin ja kaksikin illoin hän istui edustuvassa arvokkaan näköisenä, silmälasit otsalla, sanomalehti kädessä. Kun vieraita tuli hän luki, jos nämä halusivat kuulla, ääneenkin, toisinaan myöskin vaimolleen, joka ihmetteli että "kaikenmoisia juttuja ne herrat laittavat", mutta sotatietoja hänkin kuunteli pelonsekaisella kunnioituksella. Mielellään Ylli kertoi muille tietojaan. Milloin tiesi että jos Turkki kauan vastaan hankaa, niin siitä tulee keppikerjäläinen, milloin taas tiesi kertoa Turkin jo saamista kovista tappioista ja Wenäjän mahtavista voitoista.

IV.

Keväällä huhtikuun alussa oli Mäkelän tilaus loppunut. Hänellä oli vähän aikomus uudistaa sitä, koska tuntui joltakin kaipiolta kun ei tietoja tullutkaan. Oli Vapunpäivästä kulunut muutamia päiviä. Hän teki lähtöä pappilaan "aidalle" ja tuumaili: "mitähän jos laittaisi niitä aviisia vieläkin tulemaan." Itse hän ei niistä niinkään paljon piitannut, sanoi, mutta Hilma, heidän nuorin tyttärensä niitä niin kovasti pyysi otettavaksi. Mutta eukko Heta pani vastaan, rupattaen, "Ole nyt niin hupsu ja tuhlaa rahojas semmoisiin, tarvitaan niitä todempaankin." Kun Heta siinä yhä kielteli ja kielteli, sanoi Ylli vihdoin päättävästi: "Akkavallan alle en minä ole koskaan taipunut enkä tee sitä nytkään." Ja sitten hän lähti.

Lumi oli jo melkein kaikki sulanut maasta, ainoastaan muutamissa metsäpensastoissa sitä vielä näkyi. Maantie oli paikoin aivan kuivaa, paikoin vielä, erittäinkin talojen kohdalla oli rapaa vahvasti. Lintuset, monenääniset, visertelivät elähyttävästi, oikeinpa innostuttavasti vaikutti kevään lempeä, kaunis ilma Ylliin. Talvella toisinaan pahoilla säillä oli 50 vuotta tuntunut painavalta hartioissa, vaan ei nyt laisinkaan. Olipa lähes tuntea oikein paraanmiehuuden reippautta siinä kun asteli pappilaa kohti. Astellessa tuli ajatuksia ja aikeita mieleen. Ehkäpä kymmenkunta vuotta hän vielä pitää Mäkelän ohjakset käsissään. Ja sitten kun Hilma on saanut aimo miehen, jakaa talon Heikki-pojalle ja Hilman miehelle. Kummallinen se Hilma kun haluaa niitä aviisia. Mitähän tekisi? No, onhan niissä sopivia juttuja, muitakin, vaikka se sota on loppunut.

Muutamia markkoja siihen nyt menisi… Ja minkähänlainen se uusi pappi on tavoiltaan? Kyllä se saarnasi mennyt pyhänä lemmon lailla. Taitaa olla hengen miehiä…

Tuommoisia ajatellen hän saapuu pappilan pihaan. Siinä tapasikin heti papin tämä kun oli juuri renkitupaan menossa. Hyvinpä talonpoikaiselta näyttääkin näin arkioloissa, ajatteli hän, nosti vähän lakkiaan ja sanoi:

"Päivää!"

"Päivää, päivää!" vastasi pastori ja tarjosi tervehtijälle kätensä sekä lisäsi: "Oudot ollaan vaan tutuks tullaan. Anteeksi, minun täytyy kysyä isännän nimeä?"

"No helpostihan tuo on sanottu. Minä olen — Mäkelän Ylli. Ei pastori ole vielä tainnut kuulla puhuttavan meidän talosta ja 'Mäkeläisestä', niin kuin ne tapaavat sanoa?"

"Jaa, noh, kyllä minä olen saattanut jotain kuulla, mutta eipä sitä muista aina tarkoin mitä on kuullut." — Pastori näytti muistelevalta.

"Niinpä niinkin", tuumaili Ylli ja sanoi sitten: "Missä reilassa se meidän aitaosa täällä lie? Aikomukseni oli sitä vähän tarkastella."

"Jahah. Missä päin se on?" kysyi pastori. Ja sitten he lähtivät yhdessä Mäkelän aitaosalle riihen ja sen takaisen pellon taaksi. Paikalle tultua pastori huomautti että aita oli hänestä kyllä muuten kunnollista, oikeinpa liiaksikin korkeaa, mutta varaseipäitä puuttui. "Pitäisi olla", sanoi hän edelleen, "ainakin joka viidennessä seiväsparissa vankka varaseiväs, joka estäisi aidan mahdollista kaatumista."

"Ei täällä meidän puolella ole tapana laitella mitään varapönkkiä. Kun aita kaatuu, niin se seivästetään uudestaan — siinä koko juttu." Yllin ääni kuului tuota sanoessaan hyvin itsetakeiselta.

"Niin, mutta kyllä minä vaadin laitettavaksi aidan ihan lailliseen kuntoon", uudisti pastori osottaen hieman kiivastumista.

"Vai niin, Te olette tulleet tänne vaatimaan lain täyttämystä vaikka saarnaatte kirkossa evankeliumia."

"Teidän täytyy", tiuskasi pastori.

"Herra pastori ei taida vielä tietääkään että Mäkeläisen sanalle on totuttu panemaan painoa tässä seurakunnassa", ärjäsi Ylli ja löi käsissään olevan aidaksen maahan että kupsahti. Pastori lähti tiehensä pötkimään ja Ylli huusi hänelle perään: "Kaikki nuoret herrarentut tulevat tänne määrimään. Perhana tempokoon heitä!"

Uudistamatta jäi sanomalehden tilaus. Kaukana siitä että olisi mennyt papin pakinoille ainakaan sillä kertaa. Hän lähti hetken aikaa tuumailtuaan, oikotietä pappilan kartanon taitse kävelemään kotia kohti. Kotiin tultuaan oli ukko kovin nyreällä tuulella, ja kun Hilma, viehkeä nuori tyttärensä kysyi että "laittoiko se isä niitä aviisia jälleen tulemaan", vastasi hän:

"Juutas heistä viis."

V.

Siirrymme kymmenen vuotta ajassa eteenpäin. Aika on mennyt tasaista kulkuaan, kuten sanotaan. Ylli on yhä asunut taloaan varsin kunnollisesti paikkakunnan senaikaisiin asumistapoihin katsoen. Kunnan ja kirkonkokouksissa on hän, liioittelematta sanoen, aina sanonut ratkaisevan sana, ja hänen tarkoituksensa on aina ollut hyvä, jollei edistykselle panna mitään arvoa, hyvä siinä, että hän on aina miehekkäästi vastustanut kunnallisten ja kirkollisten maksujen lisäämistä. Mitä hänen ja puheenaolleen papin väliin tulee, parani se kerrotun "kahauksen" jälkeen vähitellen ja pysyi yhä jotenkin hyvänä, ainakin näennäisesti. Sillä vaikka pastori Mäkeläisen tähden ani harvoin sai läpimenemään mitään pappilan päärakennuksen tai muun rakennuksen korjausasiaa, täytyi hänen kuitenkin antaa Mäkeläiselle arvoa ja pitää kunnianaan tulla silloin tällöin kutsutuksi häneen taloonsa. Muita edistyspyrinnöitä ei pastorilla ollutkaan ja vähitellen heitti hän toivon pappilan parantamisesta ja rupesi pyrkimään muualle, ja uusi, hiljattain yliopistosta lähtenyt mies on pappina täällä.

Ja Mäkelässä on kotivävy. Hän on kotoisin eräästä paljon edistyneemmästä pitäjästä kuin tämä kunta on, ja tullut taloon vuosi sitten.

Erkki — se on vävyn nimi — oli viime aikoina useita kertoja apelleenkin ilmaissut kummastustaan siitä, kuinka kehnolla tavalla täälläpäin asutaan. Työkalutkin olivat täällä hänen mielestään kovin vanhanaikaiset ja kelvottomat. Ei auraa koko kylässä, puhumattakaan niittokoneesta, ja nuo muutkin kapineet ovat niin epämukavia miehen käteen. Tuo nurina harmitti kovasti appea. Ensimmältä hän koetti kuitenkin niellä harmiansa ja hymyillen vastasi: "Eiköhän tuota sentään ajanoloon totu tähänkin." Mutta kun moitteet vain yhä uudistuivat loppui häneltä tuokioksi kärsivällisyys ja sanoi: "Maassa maan tavalla, ja jokei siihen tyydy menköön maasta pois." Hetken päästä hän taas näytti leppyvän.

Tuommoinen pieni eripuraisuuden puuskaus tapahtui appivaarin välillä
eräänäkin sunnuntai-aamuna Uuden vuoden jälkeen. Ukko jäi Erkin ja
Hilman kirkolle lähdettyä jotenkin nyrpeälle tuulelle ja päivitteli
Hetalle: "Kyllä me taittiin saada aika vastus tuosta vävystä."

"Johan minä sitä olen aikoja sanonut", vastasi vaimo ikään kuin kutittelevalla äänellä tiuskaavasti, painoi päänsä kumaraan ja loi mustanruskeat silmänsä maahan.

Kun Erkki ja Hilma palasivat kirkolta sanoi Ylli-appi yrmeästi:

"Mitä lemmon paperia ne on", katsoen ja viitaten samalla sanomalehtitukkoon, jonka Erkki otti povestaan turkin alta ja laski pöydälle.

"Ovatpahan vain sanomalehtiä. Täytyyhän niitä olla ettei joutuisi ihan erilleen maailman menosta", Erkki sanoi tuon maltillisesti vaan miehekkäästi.

"Ahhah, aviisiakin tässä nyt vielä tarvitaan muun hyvän lisäksi", puuskahti ukko ivallisesti naurahtaen. Ja siihen Heta napisevasti säesti: "Ukko niistä kyllänsä saanut, kun sillä niitä ennen sodan aikana oli. Niiden lukemiseen haaskaantui puoli työaikaa. Tuskinpa se tuommoisia enää talossaan kärsii?"

"Minä olen sen monasti itselleni päättänyt etten enää aviisia tilaa, ne eivät kuulu työmiehille; herrat niitä selokoot, jollon aikaa." Tätä sanoessaan löi ukko nyrkillään pöydänkulmaan niin että ruokakupit pöydällä tärähtivät. Hyvin näytti julmalta tuo harmaantunut, pitkätukkainen, hapsipartainen ukko, ja ryppyinen otsansakin muistutti taas elävästi samaa jyrkkyyttä, jota hän monesti oli ennenkin sekä kotona että kokouksissa osottanut.

"Minkätähden tekin, isä, olette noin kova ja myöntymätön", sanoi Hilma äänellä, jossa kuului kummallinen pyytävä, hellä sävel. Hänen silmissäänki, noissa suurissa sinisenharmaissa, oli varsin huomattava vastakohta äidin mustanruskeille, tuskittelevuutta kuvastaville ja isän valkoisenharmaille, itsepäisyyttä mulkoileville silmille. Niissä selvästi kuvastui yhtaikaa säälivä ja kunnioittava mieli vanhempia, nuorten katsantokantaa käsittämättömiä vanhempia kohtaan.

"Tuota, kyllä se niin on, vaari, että minä haluan tietää vähän mitä muuallakin maailmassa puuhataan ja ajatellaan. Eihän sitä muuten —"

"Kahdenlaisiako niitä sitten vielä pitää olla", keskeytti ukko ja katsoi suu auki sanomalehtiin Erkin kädessä.

"Toiset ovat Helsingistä, toiset Waasasta", vastasi Erkki rauhallisesti.

"No mutta, johan sinä nyt olet pöllönä", pahkuloi ukko. "Eihän nyt ole sotiakaan, vai onko tulossa."

"Sodan tähdenkös niitä sanomalehtiä sitten vain luetaan? Ei, minä etsin niistä tietoja, joista on sekä hyötyä että huvitusta. Niitä lukemalla minä olen kansakoulusta lähdettyäni oppinut yhä enemmän ajattelemaan ja tajuamaan monenmoisia asioita, joista en suinkaan tahdo tietämättömyydessä olla. Olen myös tullut huomaamaan että niinhyvin maan viljelystavat kuin kunnalliset asiat ovat kovin takaperoisella kannalla siellä missä ei sanomalehtiä lueta. Ja kaikella hyvällä minä sanon teille, vaari, että on tuntunut täällä oloni hyvin tukalalta juuri siitä syystä ettei ole ollut sanomalehtiä."

"Jaa, jaa", päätteli ukko huokaavasti, "minä sitä arvelinkin, kovasti arvelin, kun ensin sain kuulla Hilmalta että sinä olet kansakoulun käyneitä miehiä. Minä aavistin että nyt en enää ole tekemisissä talonpoikain vaan herrain kanssa. Me olemme eri miehiä me", lisäsi hän hyvin painavasti perään.

VI.

Kerran muutamia päiviä sen jälkeen ottivat vanhemmat tyttärensä erityisen tutkinnon alaiseksi edustuvassa siitä, ettei tämä ollut edeltäpäin mitään maininnut aviisiien tilaamisaikeista.

"Omalla rahallaanhan se niitä hankkii", vastasi Hilma. "Mitenkä tekin, isä, olette tullut tuommoiseksi vaikka silloin ennen kuin sota oli luitte aviisia."

"Silloinpa minä juuri huomasin ettei niistä ole hyötyä, päinvastoin: rahanmenoa ja ajan hukkaa." —

"Kyllä sinun, Hilma, olisi pitänyt olla ottamatta miestä vieraalta kirkolta", rupatti äiti, "noin juonikkaan itsepäisen puoliherran sait." Hilma pillahti itkuun ja sanoi:

"Voi hyvä äiti mitä te julkeatte sanoa. Onhan se hyvä työmies ja eihän se tule koskaan kummankaan teidän silmille, vaikka sillä on omat ajatuksensa ja aikeensa. Aina siitä asti kun tulin sen kanssa tuttavaksi K——n kirkolla, silloin siellä Lauri-kirkolla, en olisi millään pakolla luopunut hänestä, ja minun on aina hyvä mieli että hänet sain."

Miettiväisinä jäivät vanhemmat istumaan kun Hilma poistui edustuvasta.

VII.

Seuraavana syksynä kuulutti pappi kirkossa että seurakuntalaisten tuli Mikkeli-lauantaina saapua pappilaan keskustelemaan, "eikö olisi aika perustaa kansakoulua kuntaan." Ylli Mäkelä tuli tuosta kuulutuksesta oikein raivoihinsa. "Joitakin lemmon vehkeitä sillä meidän papilla on", pahkiloi hän. Ja ketä ikään kuntalaisia niinä parina viikkona, jonka ajan kuulutus oli tiettynä, tapasi, niin kehotti lujaan vastarintaan kokouksessa. Erittäinkin sinne mentäessä ja pappilan renkituvassa odotettaessa kokouksen avaamista, hän innokkaasti yllytti vastarintaan.

Pappi tuli ja avasi kokouksen lausuen moniahkoja sanoja kokoontuneille.

"Olen huomannut", sanoi muun ohessa, "että lapsemme ja nuorukaisemme ovat kokonaan osattomia kunnon kansalaisille välttämättömistä tiedoista. Meidän velvollisuutemme on kasvattaa järjellisiä ja tietäviä ihmisiä yksistään senkin tähden, että he voisivat järjestää maallisetkin asiansa hyvin. Siis ja koska hyvin moniaalla muualla on jo valmistettu nuorille tilaisuus oppimiseen, kysyn arvoisilta seurakuntalaisilta, eikö ryhdyttäisi toimiin kansakoulun aikaansaamiseksi kuntaan."

Lausuttuaan tuon kysymyksen katsoi tuo nuori, puuhakas, kiharatukkainen herrasmies läsnäolevia silmiin, erittäinkin Mäkeläistä ja odotti vastausta.

Hetkeen aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan. Mäkelä vilkaisi tuontuostakin terävästi, vaikka vähän salamähkään pappiin, rykäsi, vilkaisi muihinkin, ne katsoa töllöttivät lattiansaumaan, taas hän rykäsi ja nousten seisomaan lausui kovalla, vaihtelevalla äänellä:

"Herra pastori! Koskei tässä muut näytä tuiskahtavan, niin täytyy minun vielä vanhoilla päivilläni puhua suuni puhtaaksi, — jos se tuntuu katkeralta, sille en mitään voi. Tuota, kyllä se on järkähtämätön totuus, että meidän köyhä kunta ei saa ruveta kouluttamaan herroja lapsistaan."

"Niin, hm, kyllä Mäkeläinen oikein puhuu", kuului hyvin huonosti, mukisevasti muiden huulilta, ja Mäkelä asettui istumaan.

"Pahoinpa minä olen erehtynyt Mäkelän suhteen", lausui pappi paheksumista ilmaisevalla äänellä, "kun olen luullut että te kaikkein enimmin harrastatte edistystä tässä kunnassa, siis näytätte edistyksen aatetta noudattaneen siinä että on mentävä muiden etupäässä. Ei kansakoulu tulisi kunnalle mahdottomia maksamaan; valtio kun antaa opettajan palkkaamiseksi —".

"Minun taloni", keskeytti Mäkelä. "Ei ikään olisi tullut semmoiseksi kuin se on josei siinä olisi tehty työtä", kova paino viimeiselle sanalle.

"Minä en kiellä ettette olisi tehnyt työtä, päinvastoin kunnioituksella sen tunnustan", lausui pappi painavasti hänkin, — "mutta nyt ei ole kysymys mistään työlle vastakkaisesta toimenpiteestä. Kansakoulun tarkoitus on jakaa oppia kansan lapsille, oppia joka on heille hyödyllinen niin hyvin maanviljelemisessä kuin kaikessa elämässä. Eikä kunta kansakoulun takia häviä, kunta kun vain laittaa kartanon, antaa polttopuut ja valon ja muun sem…"

"Niin sepä se, siinäpä sitä on kyllä", keskeytti taas Mäkelä, "kyllä ne herrat nylkeä ja kiskoa osaavat (ääni värähteli katkeruutta). Sen minä sanon että ellei kuokita ja kynnetä niin nälkä näppii!"

Nämä viimeiset sanat oikein muistuttivat ukkosen jyrinää ja nyrkki kupsautti akkunanlautaan.

"Pysykää asiassa ja kuunnelkaa!" kehoitti pappi äreänlaisesti hänkin ja löi nyrkkiä pöytään.

Nyt Mäkelä heitteli suustaan ajattelemattomia soimauksia herroja vastaan, mainiten sen ohessa esimerkiksi, kuinka Tohulan Santeri ja muut sellaiset nurkkakirjurit osottavat että "herra ilman virkaa on kuin koira ilman häntää." Ja semmoisia herroja tulisi lukemattomia, jos kansakoulu olisi.

"Kyllä Mäkeläinen totta puhuu, niin hm", kuului epäselvästi eri tahoilta huoneesta, ja sanojat oikoivat käsiään, haukottelivat ja syljeskelivät. Vielä ottivat pappi ja Mäkeläinen muutamia kertoja yhteen suunaseilla, mutta silleen se kansakouluasia jäi.

VIII.

Muutamien viikkojen perästä eräänä sunnuntaina kutsui Ylli koko väkensä edustupaan kahville. Nyt oli juotava ainakin ensimmäinen kuppi viinan kanssa, kaikilla aikaihmisillä siihen oli tällä kertaa pakko kohtuuden mukaan, sanoi ukko. Tuima väkevänhaju lemusi kahvihöyryyn tuossa vähänlännässä kammiossa. "Ei pidä nyt pois kiirehtiä", kielteli hän, jos ken yritti kahvinsa juotuaan lähtemään. Hän otti itse useampia ryyppyjä, tarjosi myös Heikille ja Erkille ja muillekin mieshenkilöille. Erkki ei tahtonut ottaa edes toista ryyppyä, ja appi sai taas, niin kuin usein ennenkin aihetta muistuttaa: "Ei mies siitä pahene jos useammanki ryypyn ottaa milloin niin sopii." Hän naurahti perään mutta kävi jälleen puhumaan:

"Minulla on tässä suurellisia muutoksia mielessä. Tuota — nuo jalat tuntuvat jo tavasta niin raskailta, samoin tuolla selässä ja hartioissa on jotakin liikaa painoa aina välimittäin, enkä minä muuta syytä siihen tiedä kuin että — kuolema kolkuttelee ja muistuttelee että maa sinustakin on jälleen tuleva… Hohoi" (Hän ajatteli pitkään.) "Kyllä se on nuorten vuoro astua eteen. Minä olen aikani auttanut, kovasti raatanut, niin kuin sen tunnen jäsenissäni. Tämä talo — luullakseni näyttää etten puhu turhia. Kylmä metsähän tuo oli lähes neljäkymmentä vuotta sitten, mutta nyt tässä on sentään peltoa ja kartanoa on kans." Hän kaasi taas viinaa laseihin ja kehoitti "ottamaan." Erkki ei ottanut. Sitten hän jatkoi: "Niin kuin toisinaan on puhetta ollut jaetaan Mäkelä kahteen osaan, ja se tapahtuu tänä syksynä jo aluksi. Te nuoret miehet, Heikki ja Erkki, tulette nyt ohjiin, omalla puolellanne tietysti. Mutta kyllä minä tahtoisin, että minun ajatuksiani ja tuumiani pidettäisiin tästäkin lähin jonkinmoisessa arvossa, luulempa kuin luulenkin kokeneeni vähän enemmän kuin teistä kumpikaan. Niin että — minä tarkoitan — neuvojani kuultaisiin aina silloin tällöin."

Heikin suu oli isäukon puhelun aikana vähän väliä vetäytynyt tyytymyksen hymyyn. Ja nyt hän tahtoi sanoa mutta arveli ensin.

"Joko se isä nyt meinaa heittää vähemmälle talon homman kanssa?" Hänen äänensä vivahti hyvästi äitinsä rupattavaan ääneen, mutta puhetapa oli hitaampaa.

"Minkälaisissa asioissa te sitten tahtoisitte mukautumaan neuvoihinne?" kysäsi Erkki, joka näytti hyvin ajattelevalta apen puheen johdosta. "Arvo sitä tietysti on aina annettava vanhuksen sanalle, mutta kyllä nuorilla on halu koetella uuttakin eli yhtä ja toista, joka vanhalta on saattanut jäädä kokematta ja aprikoimatta."

"Hm." hymähti ukko, suu ihmettelyn hymyssä — "on se eri kummallista ettei sitä oltaisi jo kaikkia koettu tälläkin ijällä, kun seitsemättäkymmentä mennään! On sitä oltu nuorena ja luultu tavattomia aikaansaavansa, on oltu miehenä ja huomattu ettei sitä mennäkkään pitemmälle kuin siivet kantaa, ja tiettään se jo mitä vanhuuskin on: väsymystä ja aina vaan väsymystä ja levon halua… Tästä minä olen tullut siihen kokemukseen että parasta on tyytyä pysymään siinä missä on, sillä ei sitä kumminkaan pääse Luojan määräämiä rajoja edemmäksi." Hän ajatteli ison aikaa ja muutkin olivat ääneti, sitten hän jatkoi: "Tavattomasti minua rasittaa nuo ihmeteltävät puuhat, joita sillä meidän nykyisellä papilla on, ja se vielä enemmän että sinulla, Erkki, on samanlaiset mielihalut. Uutta, uutta, uutta nyt tahdotaan, kansakoulut, aviisit, aurat, niittokoneet, uudet asumistavat, kaikki senkinpäiset nyt pitäisi olla! On sitä tähänasti aikaantultu ahkeralla työnteolla, vehkeilemättä mitään muuta." Ääni sai lopulta katkeran väreen.

"No, jos vaari hellittämättömästi tahtoo eteenkinpäin pitää ohjaksia tuommoisten pyrintöjen estämiseksi, niin kyllä minä lähden tästä talosta", päätteli vävy kiivastuneesti.

"Erkki, Erkki!" huudahti Hilma niin sydämellisesti että oli vähältä itkeä — "älä nyt noista isän puheista… Sinä et saa lähteä" —

"Tässä nyt taas tulee merkilliset kohinat, oikein 'tupenrapinat'", keskeytti ukko kummeksivasti, ja lausuu sitten kuin ikään itsekseen: "Ollaan niin kärsimättömiä, että hoh, hoh, kuinka tästä nyt mennään! Ei sitä taloa niin jätetä. Poislähtemisestä ei ole puhettakaan", sanoi hän katsoen vävyyn, — "sinä olet kykenevä työmies, sen olen tullut näkemään ja sen tunnustan. Mutta eräitä puuhias en käsitä. Mutta minäpä käynkin hautaa kohti, tottapahan joku sanoo, kun siellä turpeen alla makaan, että teki se ukko työtä. Talo jaetaan, se on päätarkoitukseni. Minä ja muija rupeemme syytinkiä syömään tässä huoneessa. Erkki ja Hilma muuttavat uuteen tupaan, joka onkin kohta aivan valmis. Heikki ja Kaisa asuvat tässä vanhan tuvan puolella. Pelloista tulee pajantaustapuoli Heikille ja myllyn ympäristöt ja saunansivupelto Erkille ja niin poispäin. Niin ja johan siitä on ennenkin osapuille puhuttu. Huomenna tehdään kirjat." Hän nakkasi taas piironginlaudalta ryypyn suuhunsa.

"Kuka sitä nyt olis uskonut että isä nyt jo luopuu isännyydestä", kuiskasi hyvillään hymyilevä Heikki vaimolleen.

"Vanhuus, vanhuus voitti ukon", pani Heta-eukko, talon vanha emäntä, ja oli nyt hauskanlaisella tuulella, joka osaksi lienee tullut siitä, että hänkin oli ottanut viinaryypyn.

IX.

Pellot saatiin sinä syksynä täydellisesti jaetuksi, osaksi niitytkin, mutta loput näistä ja metsänjako jätettiin tulevaksi kesäksi.

Eläkkeeseen vanhukset olivat määränneet 12 tynnyriä rukiita ja 3 tynnyriä ohria, 2 lehmää hyväkseen elätettäväksi ja villat 5 lampaasta. Tämän kaiken olivat nuoret isännät sitoutuneet, puolet kumpikin, suorittamaan joka vuosi niin kauan kuin vanhukset elävät, taikka kun jompikumpi heistä ennen kuolee, niin sitten toiset puolet kaikesta. Ja molemmat vanhukset olivat "saatettavat kunnialla hautaan", se oli talon luovutuskirjaan myös kirjattu.

Eräänä iltana tuli Erkki appivanhempiensa luokse edustupaan. Hän oli pari päivää vasta asunut Hilmansa ja piikatytön ja rengin kanssa uudessa tuvassa, ja näytti nyt hyvin tyytyväiseltä ja hilpeämieliseltä.

"Miltäs tuo rupee tuntumaan siellä uuden tuvan puolella?", kysyi appi ollen hyvällä tuulella hänkin.

"Hoo, mukavalta kyllä. Siellä näyttää kaikki paikat oikein uudenaikaisilta. Tulinkin juuri ajatelleeksi, kuinka vaari on laittanut tuon tuparadin sekä päältä että sisältä paljon nykyajantapaisemmaksi kuin tämä vanha tupa on. Kyllä kai te kuitenkin olette tarkoittanut että miehelle, jolla on uusia harrastuksia, piti laittaa sen mukaisen asunnonkin." Hän nauroi hienosti.

"Sinä semmoisilla päätelmillä nyt yrität minua pois tolaltani. En suinkaan minä ole tarkoittanut tuparakennusta juuri semmoiseksi kuin se nyt siinä seisoo. Ne nykyiset mestarit, nikkarit ja muurarit jopa timmermannitkin, ne tekee työn ihan toiseen malliin kuin ennen vanhaan tehtiin. Ei se nyt vanha kelpaa enää siinäkään. Ennen kelpasi paksu höylätty palkki penkiksi, kaksi leveää yhteensalvattua honkalautaa ristijalan päällä pöydäksi, mutta nyt pitää olla ruusauksilla koristetut arkkupenkit, samoin laatikoilla ja ruusatuilla laatikkolaudoilla ja sorvatuilla jaloilla varustetut pöydät. Samaan tapaan ne nyt laitetaan ovet ja sängyt ja tuolit. — Kaikki senkinpäiset erinomaisesti koristettuja sen suhteen, mitä ne olivat ennen. Siinä pitää olla kummallisia kierteleviä mutkia yksin torninreiässäkin, joka ennen tehtiin suoraa taivasta kohti. En minä suinkaan niin olisi niitä laitettavaksi tahtonut muun vuoksi, mutta kun kaikki nyt siihen tapaan laittavat, niin ei siitä pääse perhanoillekkaan."

"Niin, siitäpä vaari nyt huomaa että on semmoinen ikään kuin näkymätön pakko, joka väkisenkin vie muiden muassa eteenpäin. Minulla täytyy olla näin, koska muillakin on niin, ajattelevat ja päättelevät ihmiset, eikä vaarikaan ole voinut siitä mihinkään päästä."

"Olehan vaiti, äläkä väsytä minua noilla viisasteluillasi. Sano, mitä hyötyä siitä semmoisesta eteenpäinmenosta sitte oikein on?"

"Mitäkö hyötyä? Vaari sen mahtaa tietää toki yhtähyvin kuin minäkin. Penkkiarkut esimerkiksi ovat siitä hyvät että siellä sopii säilyttää kaikenlaisia työkaluja ja vaatteita, jotka penkillä ajelehtien ovat vaivoina rumennuksena. Samoin pöytälaatikot ovat sopivia pikkukapineitten säilytyspaikkoja. Penkkien, pöydän ja ovien ulkonainen kauneus ja siisteys se taas miellyttää silmää, jopa ilahuttaa mieltäkin. Ja savureiän mutkallisuudesta on siitäkin hyötyä. Muori on usein sateilla tuskistellut kun nokista vettä sataa keittopataan, ja miksei sitä sada, kun torninreikä, muutenkin hyvin suuri, tulee suorastaan pilvistä alas. Tämä haitta on niinsanotussa röörimuurissa poistettu."

"Miten niitä sellaisia mutkaisia rööriä sitten kolataan?" kysyi vanha Heta, joka paahtoi kahvia kakluunin edessä. "Kuinka semmoista myöten saa kuusennärettä luistamaan?"

"Kyllä niitä nuohata voi sukavalla kuusennäreellä niitäkin", vastasi
Erkki siihen.

Samassa tuli Hilma sinne ja kertoi että kauppias Kosola, josta Erkki oli puhunut, oli jo tullut kirkonkylään ja hyyrännyt kevarin pienemmän rakennuksen. "Tohulan Santeri on meidän tuvassa ja se siitä tiesi. Tavaroita kuulemma tuodaan kuorma kuorman perään."

"Vai jo on tullut", sanoi Erkki ja näytti riemastuvan. "Häntäpä käydään huomenna katsomassa. Kosola soittelee vaskitorvella, ehkäpä saadaan tulevaisuudessa soittokunta toimeen täällä."

"Soittelee vaskitorvella!" huudahti vanha Heta. "Oikeinko rupeavat Herran pasuunaa matkimaan? Ne on, niin kuin minä olen monta kertaa ajatellut ja sanonut, lopun ajat käsissä. Ei suinkaan Herra sitä kauan kärsi, että ihmiset matkivat hänen viisauttaan."

"Sano sitä", säesti Ylli mukaan. "En minä niin suuresti kummaksukaan sitä, että kartanot ja pellot edistyvät, mutta nuo tuollaiset kaikenlaiset perki-ihmeelliset uudet mielipiteet, ne pöyristyttää mua. Maailma on ihan varmasti mullin mallin!"

X.

Toiseksi sunnuntaiksi sen jälkeen oli vanha Mäkelä kutsunut pastorin rouvineen vieraikseen. Vanhukset tahtoivat vielä entiseen tapaan nähdä seurakunnan opettajan luonansa. Iltapäivällä kello 3 ajoissa herrasväki tuli.

Kohtuullisen kahvin ja ruuantarjoamisen jälkeen, jonka vanhukset itse toimittivat, piti pappi raamatunselityksen uudessa tuvassa. Rouva, hienopiirteinen, vähän kalpea, saali hartioilla, istuutui pöydän taakse ja pastori pöydän päähän. Kaikki mäkeläiset, lukuunottamatta piikoja ja renkejä, asettuivat lähelle pöytärahille ja sivupenkeille. Kyläläisiä oli kokoontunut tupa joltisen täyteen. Vanha Mäkelä nytkin veisasi papin kanssa kilpaa, vaikka kyllä itsekin paheksui äänensä vapisemista.

Pappi oli valinnut aiheekseen apostoli Paavali sanat (I kor. 1:23, 21) "Me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen Juutalaisille pahennukseksi ja Grekiläisille hulluudeksi, mutta kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi." Hän puhui innokkaasti, puhui pitkältä tekstinsä alkusanain johdosta, tehden selväksi että "tämän maailman viisaus on hulluus Jumalan tykönä, kuten apostoli saman lähetyskirjan 3:n luvun 19 värssyssä sanoo. Maallisesti viisaat, jotka luulevat syviä ja korkeita asioita käsittävänsä, luulottelevat jotakin olevansa, ne ovat tyhmiä Jumalan edessä, sanoi hän, — vaan ne, kuin maailman edessä hullut ovat, vakuuttaa apostoli, on Jumala valinnut, että hän viisaat häpiään saattaisi." Tätä hän teroitti kuulijain mieliin mitä moninkertaisimmasti ja vaihtelevissa lausemuodoissa, tuntikauden kestäneessä puheessaan.

Kun virsi päätteeksi oli veisattu selitti pappi olevan kuulijoilla vapaan sananvallan ja toivoikin hän että heränneet ja etsiväiset sielut kyselisivät häneltä neuvoja ja puhuisivat kokemuksistaan ristin tiellä hänelle. Siitä olisi molemminpuolista hyötyä. Kristityille oli hyvin valaisevaa ja vahvistavaa semmoinen keskustelu.

Kansa lappoi vähitellen ulos tuvasta; ainoastaan vanhempia ihmisiä jäi ja näyttivät muutamat kovin hartailta, muutamat enemmän miettiväisiltä. Edellisten laatuisiin kuului vanha Heta, joka katsoen allapäin virsikirjansa kansiin virkkoi pienellä, hartaalla äänellä: "Niin se on, Jumalan sanassa se on suuri viisaus kätkettynä, niinkuin pastori äsken sanoi. Hohoi. Kyllä sitä ihminen monasti luulee viisaammaksi muita, mutta mitä viisautta meillä on itsestämme! Ei mitään."

"Aivan oikein sanoo emäntä", myönsi pappi. "Luonnollinen ihminen ei ymmärrä niitä kuin Jumalan henget ovat."

Ylli hyvin miettiväisen näköisenä valmistelihe jotain sanomaan. Ryähteli ja suurenteli harmaita vähän vanhuuden raukeutta osottavia silmiään.

"Pastori nyt tietää enemmän kuin meistä kukaan. Kuinka sen asianlaita oikein on? Tuota, tässä puheessa pastori selitti asiaa ihan toisin, minun ymmärtääkseni, kuin siitä kansakoulusta väitellessä. Pastori väitti silloin että ihmisellä pitäisi olla maallista viisautta, mutta nyt sanoi pastori siihen tapaan että maallinen viisaus on turmioksi autuuden asioissa. Ja sehän se pitää olla, niinkuin pastori sitä sanoikin, ihmisen pääpyrintö, autuaaksi tuleminen kuoleman jälkeen."

Pastori ja rouva katsoivat ihmetyksen ällistyksellä Ylli-ukkoon, Hetken perästä pastori sanoi: "Te olette ymmärtänyt selitystäni väärin. Ei oppi korkeakaan ja maallinen viisaus ole vahingoksi autuuden asiassa, kun ei vain ihminen kerskaile ja ylpeile opillaan ja viisaudellaan, vaan nöyrtyy ja rukoilee Jumalalta oikeaa viisautta ja sielun valaistusta."

"Taisin käsittää sitten väärin. Mutta ainakin pastori hyvin tarmokkaasti vakuutti että me saarnaamme ristiinnaulitun Kristuksen itsevanhurskaille juutalaisille pahennukseksi, maailmanviisaille kreekiläisille hulluudeksi, ja sitä laatua minä olen opettajilta elämänikäni kuullut. Semmoinen oppi täytyykin olla oikeaa Jumalan sanan totuutta; ja pahoin pelkään että nykyaikana on villihenget liikkeellä silloin kun kouluja ja viisastumista tahdotaan."

"Ei — mutta teidän olisi pitänyt ottaa huomioonne sekin kun Paavali sanoo: 'kutsutuille sekä Juutalaisille että Grekiläisille saarnaamme me Kristuksen Jumalan voimaksi ja Jumalan viisaudeksi' Ja kutsutuita taas ovat kaikki, jotka kutsumuksen kuulevat. Kaikki ovat samanlaisia Kristuksessa, niin oppineet kuin oppimattomat, niin mies kuin vaimo, niin orja kuin vapaa. Mutta kaikkein tulee pitää itsensä niinkuin ei mitään olisi ja kokonaan uppoutua Kristuksen armon syvyyteen."

"No en minä sitten käsitä, minkätähden sitä niin usein ja kovasti saarnataan että maailmallinen viisaus on hulluus Jumalan edessä. Minä olen yksinkertainen mies, enkä käsitä muuta kuin yksinkertaisen autuuden opin…" Hän katsoi ajattelevasti lattiaan.

"Men nog är han en märkvärdig människa, den där gubben!" (Mutta, kylläpä tuo ukko on merkillinen ihminen!) puhkesi rouva sanomaan pastorille.

"Ja, han är en tänkare, han också", (Niin, hänkin on ajattelija) vastasi pappi, huokasi ja nojautui ajattelevana seinää vasten, kohottaen silmiään, joiden edessä lasisilmät välähtivät.

XI.

Vasta parin viikon perästä siitä kun ensin oli aikomus, tuli Erkiltä ja Hilmalta mennyksi kauppias Kosolaa katsomaan. Esteenä olivat osaksi olleet kiireelliset syyskynnöt ja muut semmoiset sulanajan työt ja sitä paitsi Erkki oli tuntenut kummallista masennusta mielessään siitä kun vanhukset niin ällistyivät silloin vaskitorvesta. Viime sunnuntaina he olisivat menneet, jollei pappi olisi silloin kutsuttu Mäkelään. Nyt kyllä oli arkipäivä, vaan menivät kuitenkin. Oli satanut ensimmäisen lumen, ja reellä he ajoivat.

Kosola oli oitis vastaanottamassa, paljain päin. "Terve tuloa! Olipa hauska että tulitte; olenkin jo kauan odottanut." Hän hääri niin liukkaasti, tuuli vain punervanvalkoista tukkaa tuopsautteli, kun siinä päästeli valjaista hevosta taluttaakseen sen talliin. "Johan siitä taitaa olla kaksi vuotta kun olemme toisemme tavanneet."

"Muutamaa viikkoa vaille muistaakseni. Minä kovasti ihastuin kun sain kuulla että sinä olit jo tullut tänne, ja päätimme oitis lähteä katsomaan. Mutta niinpä se jäämistään jäi tähän asti. — Ettekös te ole kerran jo toisianne tavanneet", muistutteli Erkki, katsoen vaimoonsa ja kauppiaaseen.

"Joo, joo, joo, kyllä me tulimme jo esitellyksikin Rinta-Jokelassa. — Mutta kovasti sinä olet vakaantunut täällä ollessasi! Mehän sitä oltiin iloisia poikia ennen."

"Kylläpähän sitä mies vakaantuukin kun saa maailmaa kokea", myönteli
Erkki hymyillen.

"Minä se olen aina vieläkin iloinen poika ja yksinäinen mies", huomautti kauppias sisälle tultua. "Mutta kyllä tuo kevarin Hilda-tytär keittää meille teetä, minä käyn pyytämässä." Äkkiä hän pujahti ulos, mennäkseen isosta tuvasta Hildaa tapaamaan, laisinkaan huomioonottamatta vieraiden kohtuullista teeskentelyä, ettei nyt olisi semmoisiin vaivoihin pitänyt ryhtyä.

"Nii-ih, yksinäisellä miehellä täytyy edes jotain huvitusta olla", virkkoi hän takaisin tultuaan ja viitaten pöydällä oleviin vaskitorveen ja viuluun lisäsi: "Ne on minun huvitukseni kaupanteon ohella." Sieppasi sitten torven huulilleen ja puhalsi "Porilaisten marssia", jonka sävel loitsi riemun tunteita tuohon kolmihenkiseen seuraan.

"Kyllä se tuo sävel tosiaankin virkistyttää ihmistä, se oikein kuin vuodattaa hilpeyden nestettä mieleen!" ihasteli Erkki. "Meidän pitäisi välttämättömästi saada tänne soittokunnan."

"Jaa, mutta ruvetaanpa puuhaamaan sitä. Kyllä minä rupeisin harjoituttamaan muutamia tuntia parina kolmena iltana viikossa. Sinä nyt ainakin tulet yhdeksi jäseneksi, mutta mistä saataisiin muita?"

"Kyllä siinä on vaikeuksia täällä, jossa ei edes ole kansakoulunkäyneitä nuorukaisia. Mutta minä tiedän kuitenkin pari nuorta poikaa, jotka soittelevat kanteletta, semmoista virsikanteletta, ja osottavat taipumusta sävelharjoitukseen. Ne ovat meidän naapuritalon Kalle-poika ja eräs nuorukainen tuolla Rannan kylässä, Jaakko Kaiku, joka on ollut pari lukukautta kansakoulussakin."

"Ja minulle tulee tänne kauppapalvelija, jolla luulemma on taipumusta soittoon. Minä, sinä, ne kaksi nuorukaista ja minun kauppapalvelijani — siinä olisi jo viisi. Kyllä pitäisi ehkä olla seitsemän."

"Monta mutkaa siinä kyllä on. Mistä saataisiin ensin torvien hinta, kun luultavasti eivät kaikki jaksaisi eivätkä hentoisi torveaan itse ostaa. Ne hankaavat täällä hirmuisesti vastaan kaikkia uusia pyrinnöitä. Tuo mun appivaarikin se on ankara vastustamaan kaikkea uutta. Panen minä kuitenkin puumerkkini sen vakuutuksen alle, että yrittää tulee."

"Onko se appesikin semmoinen vanhoillinen!" huudahti kauppias, ivallista säettä äänessä.

Erkki vain nyökäytti päätään ja henkäsi syvään.

"Kukas sitten jos ei isä!" puhkesi Hilma sanomaan. "Sitä ei uskoisi kuinka se panee kovasti vastaan aina kun vain mikä asia käy toisin kuin hänen aikoinaan. Mutta kyllä se jo toisinaan myöntää, että ei siinä taida mikään auttaa estämään niiden puuhia. Niinpä tässä —"

"Kas, pastori Stenroth ajoi pihaan", havautti kauppias ja juoksi ulos. He tulivat yhdessä. "Sepä sopivasti sattui", sanoi pappi ja veti lasit silmiltään. "Minä aijoin sunnuntaina siellä kotonanne puhua kanssanne kansakouluasiasta, mutta eipä siinä ollut hyvin tilaisuuttakaan. Aikomukseni näet on kohdakkoin jälleen kuuluttaa kokous kansakouluasiasta. Minä kuitenkin toivon että asia lopultakin menee läpi."

"Se on tehtävä", innostuttivat yhdestä suusta kauppias ja Erkki pastoria.

"Mitä mahtanee sanoa appi-ukkos", sanoi pastori katsoen Mäkelän Erkkiin. "Sillä on hyvin merkillisiä ajatuksia sillä ukolla. Minä en sano että hänenkään ajatukset olisivat merkitystä vailla. — Tokkopa hän kokoukseen enää —."

"Mutta meillä täällä on ollut puheena soittokunnan perustaminen", keskeytti Kosola ja lisäsi leikillisesti, "pastori ei kumminkaan mahtaisi ryhtyä soittokuntaan, mutta kyllä se tarpeen olisi."

Pappi ihmetteli vähän, naurahti ja sanoi sitten: "Soittokunta soittokuntanaankin: jospahan edes kansakoulu saataisiin aikaan." Mutta hänellä oli kiire, oli vain tullut kahvia ja mannaryyniä ostamaan.

Teetä toi Hilda, valkoverinen, ujo tyttö sitten. Pastorinkin tuli juoda. Puheen käänsi Kosola sen jälkeen kauppa-aikeisiin. "Täällä näytti kauppa käyvän hyvin. Hänen tulonsa tänne", arveli kauppias, "oli hyvin tarpeen. Kolun kauppias, eli miksi 'Haltusen porvariksi' ne sitä sanoo, kuuluu täällä olleen kovasti ruhtinaallinen, kuuluu kiskoneen mahdottomia korkoja velallisiltaan ja aivan hävyttömästi kohdelleen kaupantekijöitä, jolleivät hyvinkään suuria kauppoja käteisellä tehneet. Semmoista epäkohteliaisuutta ei tulla hänen puodissaan osottamaan. Hän tahtoi pitää hyviä tavaroita mitä halvimmista hinnoista, ja kohtelu tulee olemaan sivistyneen kohtelua. Ja olihan parannusta kauppa-alallakin pidettävä edistyksenä."

XII.

"Pakana kun panee kauniisti." Yllin silmissä näkyi riemullisuutta.

"Semmoistakohan se on taivaassakin kun ne pasuunat soi ja enkelit laulaa!" huudahti Heta iloissaan ja arveli hartaasti perään: "Kaikki pyhät yhteen pauhaa enkelten joukon kanssa."

Ja kauppias Kosola soitti torvellaan "Maamme" laulua Mäkelän uudessa tuvassa.

"Niin, ne on säveleitä ne", varmensi Erkki Kosolan lakattua puhaltamasta. "Ei vaari eikä muori enää väitä että soitto olisi hirmuista Jumalalle, vaikka se on maallistakin laatua."

"Maallistako se tuo olikin?" kysäisi muori hämmästyneesti.

"Se on isänmaallista", vastasi Kosola siihen naurusuin. Ja sitten hän rupesi soittamaan virttä: "Sen suven suloisuutta"…

"Tämä on taivaallista", sanoi hän soitettuaan sen virren sävelet.

"Yhtä kaunista kumpikin, vaikka ihan erilaista", vakuutti vanha Heta.

"Pirut ainakin pakenevat kun tuollaista heleää ääntä kuulevat."

"Soitappa vieläkin", kehoitti Ylli. Kosola soitti "Porilaisten marssin."

"Mutta oikeinpa tuntuu vanhoissa jäsenissä siltä kuin olisi neljäkymmentä vuotta nuorempi." Kyynel vierähti ukon poskelle.

"Jos te kuulisitte kokonaisen soittokunnan soittavan, niin sitte te vasta riemastuisitte. Tämä on nyt ainoastaan tenoori, se tahtoo sanoa ensimmäinen ääni, joka onkin paras. Mutta kun koko soittokunta soittelee, niin silloin monta erilaista ääntä raikuu yhtaikaa sopivassa sopusoinnussa."

Vanhukset kumpikin myönsivät sitten että jos kaikki uudenaikaiset touhut olivat tuommoista laatua, niin ei niissä sitten mitään pahaa olisikaan. Hetken aikaa mietittyään Heta kuitenkin arveli että "sanotaan sanassa pirun kans pukevan itsensä toisinaan valkeuden enkeliksi. Ja kuka sen tiesi milloin ja missä muodossa se ilmestyisi."

"Ole vaiti", muistutti Ylli siihen leikillisesti, "ei se ainakaan soittamaan pysty, se ruman henki."

"Muistathan ukko Pelikuuttivainaan, jolla piru soitatti niin että kynnetkin sormista lähtivät." Heta näytti jo täydellisesti epäilevän soiton ylevyyttä.

"Kylläpä ne on hupsuja ihmisiä nuo vanhat akat täällä!" kuiskasi Kosola
Erkille, he kun istuivat vierekkäin penkillä.

"Se on totta, mutta kyllä niitä on muuallakin yhtä hupsuja", vastasi
Erkki hyvin hiljaa.

Vanhukset lähtivät samassa omalle puolelleen.

Hilma, joka oli ollut peräkamarissa, tuli nyt tupaan. "Ihmeen kauniilta kuului soitto tuonne kamariin."

He kaikki kolme menivät kamariin. Kosola, joka kehoitettuna istui soututuolille, kehui kamaria miellyttäväksi.

"Täällä on niin puhdasta, kauniit matot, aistikkaasti tehdyt ja maalatut piironki, sänky ja pöytä."

Nuoret miehet sitten siinä kahvin juodessaan lupasivat toisilleen, että koettavat saada lujan edistyspuolueen toimeen tässä kunnassa.

"Näitä voi vetää vaikka mihin suuntaan näitä tämän kuntalaisia, kun vain pontevasti asian esittää", päätteli Erkki.

"Kun nyt tulee kokous kansakoulusta", muistutti Kosola, "niin silloin on esiinnyttävä pontevasti. Ketä sinä tiedät, että varmaan tulisivat puolustamaan kouluasiaa."

— "No epäilemättä Tanhunen, Siiponen, Ollila", hän luetteli niitä kymmeneen asti, ja lisäsi: "kaikki ne kun vain on joka käy pontevasti etupäässä. Ne eivät ole tähän asti mitään itsenäisyyttä osottaneet, vaari on kaikessa ratkaisevan sanan sanonut. Mutta nyt…"

"Minä olen joskus ajatellut sitä että kauankohan tuo pastori Stenroth on edistyspuolueen miehiä. Sanomalehdissä näkee jo tuon tuostakin uutisia että papit hankaavat vastaköyttä sivistyspyrinnöille. Ja oletko lukenut Jussin kirjeitä — Savossa — viimetalvisilta valtiopäiviltä?"

"Ei. Minulla on ainoastaan Uusi-Suometar ja Waasan Lehti."

"Sinä et sitten tiedä 'mustasta seinästä' mitään." Hän selitti mitenkä
Jussi kuvasi valtiopäivillä istuvia pappeja.

"Ei, kyllä tämä meidän pappi on edistyksen mies. Mutta saarnoissaan se menee sitä vanhaa latua." Hän kertoi sitten, kuinka vaarinsa oli toissa sunnuntaina ottanut papin kanssa yhteen eräästä raamatullisesta ongelmasta. Se oli tapahtunut raamatunselityksen jälkeen eikä hän ollut siinä läsnä, mutta niin ja niin oli vaari kertonut.

"Mutta onpa sillä ukolla älyäkin", sanoa revautti kauppias aika naurulla.

XIII.

"Voi voi minkälaisia porsaita nuo lapset on!" pani Hilma kun siinä vanhan tuvan peripenkillä joi kahvia Kaisan ja Heikin kanssa.

"No tietäähän nuo kenekset; semmoisiahan ne on aina." Kaisa tuota sanoessaan lähti ottamaan päreorrelta piintyneenlikaista pyyherasua, jolla sitten pyyhki velliä pois pikku Riinan suun ympäriltä ja rinnan edustalta.

"Kalle samanlainen porsas. Hyi!"

"Mitä sitä on nyt pitänyt moiseen siivoon itseään laittaa", nuhteli äiti ja pyyhki pois vaatteista ja suun ympäriltä velliä. "Oletteko te, sen siat, kaataneet velliä pöydälle tuolla lailla!" ärjäsi hän huomattuaan mitä oli tapahtunut, ja lyödä pänttäsi poikaa korvalle. Poika itki. Heikki naurussa suin katseli tuota kaikkea, ja laskettuaan kahvikupin kädestään pöydänlatvalle, lähti pihalle halkokuormaansa purkamaan.

"Ja pikku Ylli rypee ja leikittelee porossa takkakivellä. Moista siivoa ei Erkki ainakaan kärsisi, ei ikipäivinä!" Hän meni ja nosti poikasen lattialle seisomaan, puisteli poroa sen vaatteesta ja puhalteli lapsen rupisia käsiä.

"Älä kesken kiittele", tokaisi Kaisa suutahtuneena samalla kertaa lapsiin ja Hilmaan. "Annappa olla kun teillekin tulee keneksiä puoleen tusinaan asti, niin saattepa nähdä mitä siivonpito maksaa."

"Meidän pöydällä ei koskaan pidetä ruokia kaiken vuorokautta vaikka olisi lapsia kaksi tusinaa. Eihän sitä viitsi mikään nähdä kun pöytä on aina kuin lähtevä laiva. Siinä kuivavat ja pahenevat silakat salkkarissa, ja kori järsityitä leivänpaloja kukkurapäänä kököttää keskellä pöytää. Kärpäset ja rusakat kämpivät vellin tähteissä ja puuronlopuissa. Ei luulis ihmisten saattavan syödä. Ja siellä sitten lapset ovat aina kyns—"

"Hohhoh hohhoh, kuinka Mäkelän Hetan tyttärestä on tullut fiini rouva! Tuskinpa se on ennenkään niin herrallisen puhdasta tässä talossa ollut." Kaisan sienteät kasvot kävivät nyt oikein punaisiksi ja askareikseen rupesi taittamaan luutaa ovenpuolella takkakiven vieressä olevasta varpukasasta.

"Sanon minä vieläkin ettei meidän tuvassa semmoista sianruuhenmoista pöytää koskaan pidetä. Siinä sitten lapset nenineen kynsineen tahrivat ruokain kanssa yhtämyötään. Ei sitä tarvitse siihen vetää että minä olen Mäkelän Hetan tytär. Kyllä minä olen ihmisiä muuallakin nähnyt ja ainakin kuullut kuinka oikeat ihmiset pöytänsä pitää. Heti se siivotaan ja pyyhitään kun syöty on. Eikä ne anna lapsensa porossa peppuroida ja muuttavat ne vaatteetkin lapsilleen ettei niiden tarvitse kuukausia paksulikaisissa ketaleissa olla niin kuin sinun lapses."

Samassa tuli vanha Ylli tupaan ja meni pöytärahille istumaan. Kalle itkuisena pyrki hänen polvelleen ja vaari otti, vaikka moitti hänkin ja sanoi: "ööh porsas kun olet törkeä."

Kaisa ei voinut vaarinkaan nähden itseään hillitä "Niin, niin, Erkiltä, Erkiltä sin' olet kaikki kuullut ja oppinut", tuiskusi hän. "Muuten et mitään tietäisikään, mutta se Erkki on sinulle kullanpoika se."

"Niin onkin. Kyllä se tietää vähän enemmän kuin sinä, lika-myyräin emä." Itkua pusertaen Hilma lähti tuvasta ja Kaisa viskasi luudanteelmänsä hänen hameelleen ovella.

"No no perhanoitako nyt riidellään!" pahkasi Ylli-ukko, joka suurella silmin oli katsellut nuorten emäntäin kohinaa.

"On olevinaan kuin mikä rouva, vieläpäs tässä hipales!" Kaisan ääni kuulosti itkuiselta ja hän paineli silmiään kaadillaan.

"Haa, kyllä se on totta kun sanotaan että: 'ei kako kauvan satamatta tuule eikä akat kauvan itkemättä riitele'."

Hetakin tuli samassa tupaan ja äkkäsi pian Kaisan nurrutuulen.

"Mikä nyt on nenään pistänyt?"

"Tuo uuden tuvan rouva täällä oli komentelemassa. Hän on niin puhdasta että pois, pois tieltä!"

"Riitelemiselläkö se kahvinjuonti päättyikin! Kahvillehan sinä lupasit sitä käskeä." Heta naurahti ivallisesti. Sitten hän mankutti:

"Kyllä se Hilma onkin liiaksi olevinaan, se on heti pienestä tytöstä alkain mielinyt kummallisia, juurikuin olisi herrain tyttö. Kokemusta puuttuu parkaselta vielä. Ei sitä siivoa ole niin helppo pitää kun on paljon mukuloita. Ei sitä semmoista tyhjänpäiväistä siisteyttä kuin uudessa tuvassa pidetään, ole tähän asti nähty muualla kuin herroissa. Saas nähdä mitenkä talon käy, kun herroja yritetään matkia. Ei — kyllä on parasta mennä siinäkin vanhaan tapaan. Monta kelpo ihmistä on jo kasvanut sen vanhan tavan mukaan. Mutta mikäs siivonpito niille uudenaikaisille puhtaudenpitäjille kelpaa. Hohoi…"

"Jaa… Ne on akkain asioita ne", päätteli Ylli noin vain itsekseen.

XIV.

Talvi oli jo kevätpuolellaan. Heleän kirkkaana loisti aurinko selkeältä taivaalta ja sulatti lempeällä lämmöllään lunta maassa ja katoilla, joiden räystäiltä suuria vesipisaroita valui alas.

Kevättalvisen ilman raitis helakkuus loi ikään kuin toivehikkaamman muodon muuten yksinkertaiselle matalarakennuksiselle kirkonkyläryhmälle, jonka keskellä puinen kirkontorni ristineen ylimpänä silmään osui ja ajatuksetkin leijailemaan pani. Tuo näkymätön kauneus kaikessa yksinkertaisuudessaan ja virvokkaat tuulelmat vaikuttivat ihmisten mieliin hilpeyttävästi ja toimintahalua herättävästi. Niinpä kevarin pihaan tuleskelevat miehet näyttivät tavallista vilkkaammilta ja puhelivat useammat uutterasti keskenään. Olipa moni ennen välinpitämätön mies nyt oikein kuin vähän jännityksissään. Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola olivat erittäin toimeliaalla päällä. He menivät puhuttelemaan isäntiä toista toisen perään ja selittivät heille kansakoulun tarpeellisuutta ja hyötyä. Pappi Stenroth ajoi pihaan, ja heti he häntä kättelemään. "Nyt on yritettävä oikein miesten pontevuudella", kuiskailtiin siinä kolmen kesken.

Miehistä täyttyi kevarin suuren tuvan penkit jopa takkakivikin. He ottivat esiin visapiippujaan, kaivelivat "perää" suuhunsa, täyttivät pesiä kessuilla täysinäisistä kukkaroistaan ja alkoivat poltella. Mutta kun pappi sitten tuli tupaan, niin ottivat miehet lakit päästään ja näyttivät häpeävän piippujaan. Elikkä oikeammin tiesivät he, ettei pappi kärsi kessunsavua.

Kuntakokouksen puheenjohtaja, vanhanpuoleinen, maltillisen näköinen ukko istuu pöydän takana. Pappi, Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola asettuivat pöydän päästä sivuikkunaan päin.

Pappi nousi seisomaan ja lausui: "Minä oikeastaan olen vaatinut tätä kokousta pidettäväksi, mutta katsoin että asia kuuluu kunnan — eikä kirkon kokoukselle. Ystävät, läsnäolijat! Tiedonhalu on ihmiselle omituista, eikä tätä halua saa tukahduttaa. Meidän ei sovi kieltää opinhaluista oppimasta, päinvastoin meidän tulee pakoittaakin nuorta kansaa oppimaan sitä mikä hyödyllistä ja terveellistä on niinhyvin heidän sielunsa autuudeksi kuin luonnollisen älyn kehittymiseksi. Sitä ainoastaan tulee meidän pitää silmällä, mitä tietoja lapset ja nuori kansa saavat. Turmiollisilta tiedoilta meidän tulee heitä varjella ja rukoilla Jumalaa varjelemaan. — Ja minä toivon että kunnan miehet ovatkin jo sitä mieltä että kansakoulu on aivan kohtuullinen vaatimus nykyaikana, jolloin taitavuus ja tiedot tulevat lähes kaikilla elämän aloilla kysymykseen. Ajatelkaa, tehkää suotuisa päätös sovinnossa!"

"Mitä miehet nyt sanoo siihen asiaan?" kysyi puheenjohtaja arvelevasti.

Isoon aikaan ei kuulunut hiiskaustakaan muuta kuin muutamia syljeskelyjä. Erkki lopetti hiljaisuuden. "Minun mielestäni asia on ihan selvä, ettei siitä pitkiä arveluita tarvitse olla. Koulu on perustettava ja rakennustöihin on ryhdyttävä heti."

Taas hetkinen hiljaista. Mutta sitten rupesi eri tahoilta kuulumaan puoliumpinaisia ääniä: "Mistäs rahoja tulee? Kuka kukkaronsa avaa? Täytyykö nyt töllinsä hävittää kansakoulun tähden? Onpa jotain! Hm!" Ja noita kyseleviä ja ihmetteleviä ääniä olisi jatkunut kuinka pitkältä, jollei Erkki olisi puhumaan ruvennut.

"Mistä rahoja tulee, täytyykö nyt töllinsä hävittää!" matki hän. "Mistäs rahoja tulee viinaan ja muihin väkeviin? Ja onko kauniimpaa hävitä konnultaan viinatulvan kuin koulun tähden? Kumpi tuo katkerampia seurauksia? Sopii vertailla juopon kurjaa kotielämää, riitoja ja tappeluita arvostaanpitävien ymmärtäväisten ihmisten elämään." (Mukinaa kuului: Juohan länsmannikin, ja kai se on kouluja käynyt ja oppinut). "Eikä siitä talot häviä", jatkoi Erkki pikkusen kuunnahdettuaan. "Vaikka tämä kunta on pienenlainen, ei se kuitenkaan niin pieni ole, eikä niin köyhä, ettei täälläkin karttuisi kansan kädestä. Onhan täällä nykyään puolitoistasataa taloa, joskin useammat niistä pieniä, ja torppia ja mökkejä yhteensä lähes kolmesataa, ja väkeä kaikkiaan noin 3000 henkeä. (Ylli Mäkelä avasi oven, ja hämmästyksen puna levisi puhujan kasvoihin, mutta kuitenkin hän jatkoi). Häviäisikö talo siitä että sen puolesta uhrattaisiin esimerkiksi kolme markkaa vuodessa lasten opetuksen hyväksi? Ja häviäisikö kukaan yksityinenkään pikku uhrauksista sivistyksen eteen? Vai onko edullisempaa tuhlata monia kymmeniä, ehkäpä satojakin markkoja turmeleviin väkijuomiin? Minä kysyn vain. (Onhan se kiertokoulu, kuului taas.) Jos rakennuskustannukset tulisivatkin vähän rasittaviksi — eikä ne kovinkaan rasittaviksi tule, kun on melkein joka talolla hirsimetsääkin, — mutta jos ne olisivatkin suuremmat, niin opettajan palkkaus ja kotitarpeet eivät tule suuresti rasittamaan. Valtio nimittäin maksaa kansakoulun opettajalle rahapalkkaa." Vielä hän selitti pitkältä kansakoulun tarkoitusta. "Ei se ollut mikään herrain koulu, se oli kansan koulu ja siis kaikille kansalaisille aiottu." Hän oikein innostui lopulta eikä enää huomannutkaan että vaari ällistyksissään kuuhoili ovisängyn laidalla.

Kauppias Kosola rupesi puhumaan. Hän ei ymmärtänyt minkätähden ihmiset olivat niin — tyhmiä, teki hänen mielensä sanomaan, että edes tuli kysymykseen vastustaa kansakoulun perustamista. Sitten selitti kansakoulun välttämätöntä tarpeellisuutta. Varsinkin joilla oli jotakin äffääriä toimitettavana, täytyi olla kansakoulun käyneitä.

"Minä olen kyllä nyörit käsistäni heittänyt nuoremmille", alkoi Ylli vähän vapisevalla äänellä. "Mutta pyydän kuitenkin että kokeneen, vaikka pian hautaanmenevän ukkorasun mielipide otettaisiin huomioon, — tuota tuokkeroista… Minä en enää jyrkästi väitä ettei kansakoulu tulevaisuudessa synny tännekin. Mutta nyt vielä kumminkin saisi muutamia vuosia se asia viivähtää. Ei kestä kunnan varat, kun kirkkokin kaipaa korjausta. Ja tietysti nyt Herran temppeli on pantava etusijaan. Eiköhän miehet ota tuota asiaa miettiäkseen?"

"Joo kyllä vanha Mäkelä on oikeassa, hm-hm", kuului usealta taholta.

Pappi huomautti tähän että kirkko tietysti oli korjattava, mutta ei se aivan suuria kustannuksia nielisi, kun katto vain tarvitsisi perinpohjaisempaa korjausta. Mutta tästä hän pitää kirkonkokouksen. Kyllä kansakoulu oli nyt päätettävä perustettavaksi.

"Sen alle puumerkki", päättivät nuori Mäkelä ja Kosola. Edellisen kasvoista kuvastui sisällistä taistelua.

"Nouse harmajapään edessä ja kunnioita vanhan kasvoja, sanotaan sanassa, mutta eivät nämä nuoret miehet kallista korvaansa vanhuksen sanoille", Yllin äänellä, vaikka se vapisi, oli juhlallinen sointu.

Tuskasta oikein pakahtumaisillaan sanoi Erkki tulisen kiivaasti:

"Tämä on valkeuden taistelua pimeyttä vastaan. Ja sanoohan Kristuskin:
'Minä tulin ihmistä isäänsä vastaan riitaiseksi tekemään'…"

Ällistyneinä katsoa töllöttivät miehet Erkkiä. Vielä useat sitten Yllin johdolla verukehtivat moneen kertaan vastaan, pitkällisesti kaikenlaisia syitä esitellen. Mutta eivätpä Erkki, Kosola ja pappikaan vaiti olleet. Runsaasti kolmituntisen, osaksi kouluhuoneen paikkaakin koskevan keskustelun perästä, tultiin tämmöiseen päätökseen: "Kansakoulu perustetaan, ja avataan jos mahdollista tulevana syksynä. Kunnalle karttuneet ja vasta tulevat viinaverorahat luovutetaan kansakoulun hyväksi." Koulun paikaksi määrättiin Erkin tahdosta Vehkakunnas, vähän matkaa etelään päin Mäkelän kartanosta. Erkki lupasi paikan yhden tynnyrin-alan peltomaineen ilmaiseksi. Hirsiä tulee jokaisen talon tuoda osaltaan jo tänä kevännä hangen aikana, salvumiehet ja nikkarit palkataan. Timpraamaan ryhdyttävä heti kun hirsiä saapuu, vaikka kivijalan lopullinen laskeminen täytyy lykätä sulan maan aikaan.

XIV.

Vehkakunnalla timprattiin niin että läiskyi. Pakkanen oli vielä useita kertoja palannut jähmetyttämään auringon lämmöstä pehmennyttä lunta, olipa satanut uuttakin, joten keli toisinaan oli aimollinen. Niin oli ollut mahdollista saada hirsiä Vehkakunnaalle. Erkki oli ollut niin omapäinen että vaatimalla vaati niitä tuotaviksi, — ainakin toiset puolet kunnan talollisista olivat laiminlyöneet. Mutta hän kun välttämättä tahtoi aikeensa toteentumaan eikä olisi suonut enää virastoihin riitelemälläkään yritystä viivytettäväksi, niin pani omat, syystalvella riihirakennusta varten hakkaamansa hirret alttiiksi ja ajatti ne talkoolla Vehkakunnaalle.

Aika tuntui kamalalta vanhasta Yllistä. Erkki pannut hirtensä ja laittanut talkoon kansakoulua varten. Ja tuolla ennen niin rauhallisella Vehkakunnaalla, jossa näihin asti oli seisonut aimo kuusi- ja koivumetsä lintujen, kettujen ja jänisten viehättävä asunto, ja joka hänessä herätti monta rakasta nuoruuden ja miehuuden muistoa, siellä nyt moinen haaskaus, kolina ja läiske! Mäki näkyi siihen edutuvan päätyakkunaan yhtä selvästi, vaikka etäänmältä kuin uusi tupa sivuikkunaan. Aina niihin silmä kääntyi kumpaankin. Hän oli vuosikymmenien kuluessa usein ajatellut että senpä mäen hän säilyttää entisessä muodossaan, kun moni muu seutu oli hänenkin asumisestaan tavattomasti muuttunut. Se näytti kyllä olevan hyvää peltomaata, mutta sitä hän ei kuitenkaan aikonut perata, ennen kuin kaikkialta muualta loppuisi…

Ja nyt oli käynyt sillälailla… Ja hän katui että luovuttikaan talonsa pois. Niin no, hän oli tuntenut vanhuuden raukeutta ja väsymystä. Ja vaikka hän oli pitänyt Erkkiä kummallisena, kovin tavattomana miehenä, sittenkään hän ei ollut aavistanut tuota kaikkea. Merkillistä! Kyllä hänkin oli suuria muutoksia saanut aikaan tällä Mäkelän mäellä ja kankaalla, olipa useita etäisiä rämeitäkin muuttanut viljaviksi kydöiksi. Mutta Erkin moisia puuhia hän ei ollut milloinkaan ajatellut. Ei, ne menivät kohtuuden yli, joista ei ennen ollut aavistustakaan… Olisi hänen toki pitänyt pitää omanaan Vehkakunnas kuolemaansa asti. Lempoko tuota aavisti.

Hän ja Heta olivat taas yhdessä nuhdelleet Hilmaa, elikkä valittaneet kuinka eriskummallinen mies tyttö-parkasella oli. Eipähän sitä Erkin päätä saanut nuhteilla eikä valituksilla kääntymään. Muttei se Hilmakaan nuhteista ja valituksista parantunut. Erkin puolta vain koetti pitää ja lopulta, kun ei muuta neuvoa ollut, rupesi itkemään…

Tätä kaikkea Ylli varsinkin eräänä sunnuntaiaamuna huhtikuun keskivaiheilla mietti, ja oikein tahtoi suru voittaa ukon. Koko elämän matka palasi vähitellen mieleen. Ajopojan-ajat ja varsinkin paimenessa käynti, nuo autiot rämeiköt ja lehmänkellojen lakkaamaton pompotus ja kalkatus… Tulihan hänestä mieskin ja renkinä raansi useita vuosia. Oli tuota viimeiseltä muutamia satoja ruplia rahaakin. Niiden avulla ei hän olisi kuitenkaan pitkälle pääsyt. Mutta onni potkasi hänelle rikkaan akan, kuuluisan Kolmihaaran tyttären. Kovaa oli ensimmältä, vaan apu tuli kun ahkeroita oltiin. Herra antoi hyviä vuosia, muuten ei siitä olisi mitään tullut. Aina hän oli miehestä käynyt. Pois se hävisi Tohula, kyllähän sen tietää kun työkseen juotiin. Hänelle ne tulivat Tohulan maat hypoteekista, mutta rahaa siinäkin tarvittiin. Nyt tuo poika, Santeri — heittiö, kuleskelee ympäri maailmaa. Se on kans yks viraton herra, elikkä hännätön koira… Ei… välttämättömästi hän tahtoisi entistä rauhallista elämää ja eihän se ollut mitään rentun elämää. Siihen tapaan tulisi hänen jälkeistensäkin elää, asua taloa eikä hommata turhia…

"Hyvää päivää, vanha Mäkelä!"

"Kas, mikä sen Santerin siihen nyt lennätti? Minä tässä juuri ajattelin sinuakin. Minä olen kuullut että olisit ollut rautatien töissä siellä Savon maassa näihin aikoihin."

"Olinhan minä siellä mutta sain tiedon poikani kuolemasta ja tulin kotiin sitä hautaan laittamaan", vastasi Santeri vilkkaasti. Teeskenneltyä nöyryyttä huomasi hänessä. Sanoi kuulleensa että isäntä oli jo jättänyt isännyyden-ohjakset. Niin, ainahan sitä tapahtui jotakin uutta poissaolon aikana. Kansakoulunkin olivat kuulemma päättäneet perustettavaksi, ja oikein se oli hänenkin mielestään.

"Vai niin. Se on sinun mielestäs oikein että talot hävitetään ja ruvetaan herrain vehkeitä noudattamaan."

"E-en mi-minä tuota tiedä. Taitaa olla väärinkin."

"No se on ihan päin männikköön. Meidän köyhässä kunnassa ei olisi tarvittu kansakoulua vielä moneen vuoteen, jos sitä koskaankaan tarvittaisiin. Nurinpäin se on nyt koko maailma."

"Kyllä minä olen sitä kuullut muiltakin kunnan miehiltä että moitittava päätös se oli, tuota niin. Mutta minulla olis erästä asiaa. Eikö isäntä — isännäksi minä vieläkin sanon — eikö tuota isäntä olis niin hyvä ja lainais minulle muutamia markkoja rahaa. On niin tässä köyhyyttä."

Ylli mietti. Sepä erinomaista että häneltä syytinkimieheltä tultiin vielä rahaa lainaksi pyytämään. Kyllähän sitä nyt sen verran hänellä oli. Mutta hän otti jälleen puheeksi kansakouluasian.

"Mitenkähän se olisi jos valittaisi kuvernööriin, eiköhän siihen valitukseen monikin kuntalainen yhtyisi. Sinä kai olet semmoisia valitusasioita ennenkin toimittanut?"

— "Joo joo, niin hän oli, kyllä hän osaisi kuvernööriin kirjoittaa." — Kun oli ison aikaa jutusteltu, päätettiin kirjoittaa valitus. Ylli haki uudesta tuvasta mustetta ja paperia edustupaan. Monta tuntia kirjoitti Santeri ja koko paperiarkki täyttyi. Pitkäveteisesti siinä selitettiin kunnan köyhyyttä, kuinka maa ei tahtonut täällä antaa työlläkään viljaa, kuinka köyhiä on paljon ja kunnan verot suuret. Pappilaakin oli täytynyt ehtimiseen korjata, kirkko tarvitsisi korjaamista. Viinaverorahat tarvittiin kiertokoulunopettajan palkkaamiseksi. "Näihin asiaseikkoihin nojautuen", — niin loppui valituskirjoitus — "ja kun kunnassa kerran on jo kiertokoulu ja sunnuntaikoulujakin on, ja niitä pijetään melkein joka pyhä ja niissä opetetaan Jumalan sanan valoa, niin on meijän allekirjoitettujen toivomus, että Herra Kuvernööri kumoaisi sen Päätöksen, jonka kuntalaiset tekivät yllä mainittuna päivänä."

Ylli veti koukeroisen puumerkkinsä nimensä alle. Ja hän käski Santeria kokoamaan nimiä kirjoituksen alle sekä antoi hänelle 10 markkaa.

XVI.

Kesä, se tuli tavalliseen tapaansa, ruoho kedoilla ja niityillä viheriöitsi, samoin lehtipuut metsässä. Kevätkylvöjen oraat venymistään venyivät, saavuttamatta kuitenkaan pituudessa rukiinlaihoa, jotka näyttivät venähtävän oikein harppauksilla. Kasvimaailma oli taas niin viehättävä, ja Helmajärvi jonkun matkan päässä Vehkakunnaalta etelään ja lounaaseen päin, pälyi väliin kauniina, hopeankarvaisena, väliin taas kun tuuli sadepilveä nosti, riehui harmaana, liikuttavan mahtavana.

Tuommoista olivat vanhukset monen monta kertaa nähneet, mutta aina se tuntui virvoittavalta, ja herätti vireille yhä entisiä muistoja. Paljon oli Mäkelän seutu heidän aikanaan muuttunut, vaikka se tosin oli tapahtunut vähitellen. Ensin sauna pienessä aukossa kantojen keskellä, sitten se vähäläntä matala tupa, joka vielä nytkin karjanlatona toi mieleen menneitä aikoja, aina kun sinne meni ja ulkoakin katsellessa se toi muistoja, kuinka silloin ja silloin raannettiin ja aukkoja suurennettiin, peltoa kuokittiin ja kiviä väännettiin ja kuinka monasti oltiin väsyksissä ja toisinaan lähes toivottomuudessa. Kun milloin vuodenkasvua pelloissa näännytti pitkät poudat, milloin liotti liiallinen märkyys. Ja ne monet illat, jolloin kirkas pohjoinen, päivän kirpeästi puhalleltuaan, myöhemmin tyyntyi ja pani kovasti pelkäämään ja monasti purikin kytökylvöt kokonaan, jopa pelloissakin vahingoitti. Sen työn mikä tehtiin suossa ennen kuin se sulille tuli, vei monasti yksi yö. Toisinaan upposi lehmä nevaan taikka kitui ja kuoli, toisinaan hevonen kävi ontuvaksi, jopa yksi kuolikin. Joskus liikkui tauti ihmisissä koko seudulla. Monta tunnettua kuolema kaasi ja kumma kolkotus tuntui omalla sydämellä, muistutus että niin täältä lähdetään. Tulipa jonkun kerran itsekin kipeäksi, ja todella luuli lopun lähellä olevan. Sen lisäksi ennustettiin toisinaan sotaa, ja maailman loppu oli kerran ihan tulemaisillaan. Moni jätti jo niittynsä jopa viljapeltonsakin eläinten haaskattaviksi. Mutta Ylli oli siksi kovaluontoinen että ei jättänyt, ja onneksi se olikin kun Herra vielä maailmaa säästi.

Muistot olivat siis osaksi katkeroitakin; mutta ne olivat koettelemuksia, joiden perästä aina paremmat ajat koittivat. Herra vaan heitäkin oli tahtonut puoleensa vetää, hän, jonka eteen heidän kentiesi kuinka pian tuli astua tiliä tekemään huoneenhallituksestaan. Eläimien onnettomuuksia ja muutamia ihmistenkin tauteja olivat tosin pahat kateelliset ihmiset häjyn hengen kautta joskus tuottaneet, mutta kyllä Herra sentään oli enimmäkseen niinhyvin itse rangaissut kuin onneakin antanut. Ja olihan heillä onneakin tavallisesti sitten kun ensimmäiset kymmenen vuotta tai vähän parempi, oli kituvammasti kulkemaan päästy.

Kovasti liikutti mieltä, erityisesti nyt kesän aikaan, tuota kaikkea muistellessa ja katsellessa Mäkelää, sen kartanoa ja peltoja, lähiniittyjä ja metsiä suvisessa koristuksessaan. Paremmin heidän olisi pitänyt, muistutti Heta toisinaan, ottaa vaaria Herran kutsumuksesta ja hyvyydestä. Sen myönsi Yllikin, mutta tunnusti myös ettei häneltä tahtonut tulla oikein usein ajatelluksi autuuden-asioita.

Muuten olisi aika kuitenkin mennyt entisen tapaista rauhallista menoaan, mutta tuon vävyn itsepäisyys ja uudet puuhat kävivät vaivaksi, tuottivat rauhattomuutta. Vaikka valitus oli lähetetty kuvernööriin, yhtäkaikki pinnisti Erkki omaa oittiaan läpi, ja Vehkakunnaalla timprata läiskytettiin yhä. Jos kansakoulun perustamispäätös kuvernöörissä kumottaisiin, niinkuin koko seurakunnan tähden toivottavaa oli, niin yksin joutuu kustantamaan koko koulun puuhat. Silloin on talo mennyttä. Ja se on kaunista Mäkeläisen tyttöparalle!

Hänen aikeensa oli tuo vävy-juutas kääntänyt aivan nurinpäin. Mutta kuitenkin hän tahtoi olla rehellinen puolestaan ja katsoa perään, että metsät ja vielä jakamattomana olevat niityt tulivat kesän aikana tunnollisesti jaetuiksi. Tahtoo hän kuitenkin Erkiltä erityistä takausta, että eläke heille vanhuksille ja miehelään vietyjen tyttärien perintöosa tulee oikein suoritetuksi. Sillä vaikka se tuo Erkki saaneekin kotoaan suurenlaisen perinnön, niin häviö siitä yhtäkaikki täytyy tulla noin menetellessä.

Kevättalvella oli Erkki tuonut auran kaupungista, ja nyt myllästi sillä Mäkelän peltoja, jotka ennen oli kuokalla ja sahroilla nurin saatu. Se nyt olisi saanut sillään olla se asia, niin kuin sekin, että kylvää heinänsiemeniä peltoon ja aikoo sillätavoin heiniä Mäkelän vainioista tuottaa. Tavattomia ja tarpeettomia asumistavan muutoksia nuokin olivat Yllin mielestä, mutta että Erkki päätteli hankkia niittokoneen tulevaksi kesäksi, se oli aina vaan tavattomampaa. Oli sitä ennen viikatteella heinä kumoon saatu, tarvittiinko siinäkin nykyaikana noita kummallisia konelaitoksia!

Ja kaiken tämän lisäksi oli Erkki pitkin kesää tuon tuostakin puhunut raittiudesta, ettei saisi maistaa väkijuomia nokkuakaan. Mitä sekään oli uudenaikaisia hullutuksia! Oli näihin maailman aikoihin ryypätty silloin kun sopinut oli ja tehty taas työtä. Rapajuopot ovat rapajuoppoja, ne jotka viikottain juovat, mutta on niitä miehiäkin ollut.

Tästäkin oli hän Erkin kanssa monta kertaa väitellyt ja sanonut: "Sanassa sanotaan että viina virvoitta sielun ja ruumiin", ja voihan sitä itsensä pidättää liikoja ottamasta vaikka jonkun ryypyn ottaakin. Näihin huomautuksiin oli Erkki vastannut: että hän kyllä voi nauttia kohtuullisesti niin kuin vaarikin. Mutta täällä kun ovat semmoisia juoppoja, etteivät voi sivistyksen eduksi panna edes muutamaa kymmentä penniä, sitä vastoin väkijuomiin kuinka paljon hyvänsä, niin täytyi hänen edistyksen miehenä kelvata tässäkin suhteessa muiden esimerkiksi. Ja sanoihan se Paavalikin ettei pitänyt nauttia semmoista, josta heikko veli pahenee.

"Sinä olet erinomaisen puhdas ja hyvä mies, oikein maan mainio", tapasi
Ylli siihen ivallisesti vastata.

Kerran — se oli syyspuolella kesää — olivat Mäkelän vanhukset ja kummankin tuvan haltijat pyydetyt häihin erääseen neljännes peninkulman päässä olevaan taloon, Kiikkalaan. Siellä oltiin iloisia ja ryypättiin myös, Erkki kuitenkin hyvin taitavasti ja arvelemalla. Oltiin siellä lähes kaksi vuorokautta. Vanhan tuvan Heikki oli kaiken aikaa oivalailla päissään ja muutamia kertoja yritti antamaan selkään joitakuita räyhääviä nuorukaisia. Kun muut mäkeläiset, niissä vaimonsakin, toisen hääpäivän iltana lähtivät kotiin, teki Heikki tenän eikä lähtenytkään, eikä edes antanut pois rahojaan, vaikka vaimonsa kovasti tahtoi.

Aamulla kun aurinko jo oli aikoja noussut, Heikki vasta tuli ja niin surkean ryöttäinen ja alakuloinen. Kaisa haukkui ankarasti.

"Sen könttyrä ei illalla tullut vaikka minä pyysin".

Vanhukset tulivat katsomaan, ja tuli sinne vanhaan tupaan myös Erkki ja Hilma sekä sattui sitä paitsi muutamia vieraitakin tulemaan. Viimeksimainituista muutamat tiesivät ja kuiskasivat että Heikki oli tänä aamuna kello kuusi nähty makaavan Lokaisenpuron partaalla rapakossa. Heikki siinä nurrumielellä ja hämmästyksissään valitteli, että kukkaronsa oli kadonnut ja siinä oli ainakin 50 markkaa rahaa. Kaisa itki ja haukkui.

"No ei se usein tapahdu", koetti Heikki vähän kiivaasti puolustella itseään. Ylli sanoi halveksivasti ettei ole mies eikä mikään, joka päättömästi itsensä juo. Heta räpätti aikalailla.

"Mikä sinut pani nyt niin juomaan. Herra armahtakoon! Hohoi", huokasi hän syvästi perään.

"Siitä on hyvä ettei Erkki juo", ihanteli Hilma.

"Vaari! Enkö siinäkin ole ollut oikeassa että olen väittänyt paraaksi olla kokonaan maistamatta väkeviä? Kun kelpo miehenkin noin käy, mitä sitten rentuille tapahtuukaan!" Erkki näytti voitollisen varmalta. Hänelle oli selvinnyt raittiuden periaate täydellisesti.

Ylli ei hetkeen puhunut mitään, Katseli vain pitkin nenäänsä. Sitten hän sanoi vähän arvellen:

"Kaikilta nuorilta miehiltä puuttuu vanhain miehuus ja kestävyys.
Ihmiset ovat kauheasti huononneet yhdessä miespolvessa."

Puhukoon mitä tahtoo, ajatteli Erkki. Mutta kyllä hän kohottaa raittiudenkin lipun tällä kiusallisella paikkakunnalla. Tahtoo näyttää mitä edistyksen mies saa aikaan kaikilla aloilla. Nuoretko olisivat saamattomia, tyhjänhuutajia! Ei. Yritetään. Eilen otettu olkoon viimeinen ryyppy!

XVII.

Tullut oli kansakoulu. Siellä se oli "opinpaja" Vehkakunnaalla. Ei ollut auttanut valitus kuvernööriin. Syyskuun lopulla, siis lähes puolivuotta viipyneenä, oli vihdoinkin kuvernöörin päätös saapunut ja velvoitti kunnan oman päätöksensä mukaan perustamaan kansakoulun heti. Ei siitä kuitenkaan "heti" olisi mitään tullut, jollei Erkki Mäkelä omaa päätään noudattaen ja omien uhraustensa uhalla olisi rakennuttanut kansakouluhuoneusta sitä vauhtia, että se oli jotenkuten valmiina samaan aikaan kun kuvernöörin päätös saapui. Opettajaa oli alkuun hankittu yksityisesti, mutta kun se oli seminaarin läpikäynyt, pidettiin heti jotenkin varmana että hän tuli saamaan paikan siinä koulussa varsinaisena opettajana ja valtion palkalla. Kalle Kosola on hänen nimensä ja edellisenä kevännä seminaarista kokelaana laskettu. Hän oli veljensä kauppiaan luona asunut kesää ja tullut siten tunnetuksi Erkille ja muille kunnan miehille.

Niin kyllä se oli kummallista että heidän harmaapäinä, haudan partaalla piti näkemän ajan, jolloin kansakoulu oli heidän kunnassa, eikä ainoastaan kunnassa, vaan vieläpä Mäkelän maalla, pikkusessa matkaa kartanosta. Tuolla aina näkyvällä Vehkakunnaan mäellä… Mutta olihan heistä aika jättänyt. Maailma muuttuu, kummallisesti mullistelee. Turhaa sitä vastustaa. He lähenevät kiirein askelin hautaa…

Tätä vanhukset tuumailivat laskiaissunnuntaiaamuna. Ei sentään Heikki ollut pannut vielä poikiaan kouluun, eikä moni muukaan. Lupaa Heikki pikku Yllin panna, kun se kykenemään rupee.

"No jospa tuo nyt herra yhdestä pojasta tulis. Jos tulis pappi, niin se olis jotakin." "Jotka monta autuuteen johdattaneet ovat, niiden pitää sitä kirkkaamman kruunun saaman", arveli Heta. "Mutta jos opettaa väärin pappikin ja näyttää pahaa esimerkkiä, niin joutuu alimmaiseksi pahaan paikkaan. Ei se ole niin papinkaan helppoa. Hohoi." — "Älä nyt turhia huolehdi", lohdutteli ukko, "kyllä siinä monta matkaa on ennenkuin Ylli-pojasta pappi tulee, jos kouluunkin pannaan."

Samassa tuli Hilma edustupaan uusi virsikirja kädessä.

"Täss on niin kauniita virsiä, paljo kauniimpia kuin vanhassa. Minkätähden äiti ja isä niin moittivat että sitä on ruvettu kirkossa veisaamaan."

"Voi sinuakin, kun olet joutunut niihin eksyksiin, jotka ennustusten mukaan ovat tulleet." Äidin ääni oli valittavainen.

Tytär luki harvakseen;

"Mutta mieli sokeentui
Meiss on synnin sumusta,
Tahtommekin turmeltunut
Kaikk on lankeemuksesta.
Katso, Herra, eksymme,
Työmme, aivoituksemme
Harhailevat luotas kauas;
Se vie sielustamme rauhas".

"Eikö se luista kauniisti?"

"Etsi sitten vanhasta virsikirjasta. Paljo kauniimmasti esimerkiksi nuo viimeiset säkeet:

"Työmm ja aivotuksemme
Harhailevat sinust kauvas,
Siit' on sielumm surkiass vaivass."

Hän luki muita värsyjä ja muita virsiä. Matki kuinka vanhassa virsikirjassa sanotaan.

"Jossakin paikassa juuri kuin Jumala sylkisi ja itkisi ja nauraisi. Hyi, kuka niin rumasti voi Jumalasta ajatella! Eihän sitä luulis tohtivankaan…"

"Mutta etkö sinä lapsi-parka ymmärrä minkälaisia ihmisiä ne on joita Jumala poies potkii! — Kyllä ne uuden virsikirjan virret kauniilta kuuluvat, mutta ne ovat ihmisten kaunistamia. Eksytykset tulevat kauniissa muodossa ja ovat sitä vaarallisempia. Vanhassa virsikirjassa on Jumalan sana semmoisena kuin hän itse on sen meille ilmoittanut."

"Voi voi kuinka lyhyesti te äiti käsitätte. Eihän Jumala ole antanut suorastaan muuta kuin raamatun, tuskin sitäkään kaikkia. Virsikirjahan on vanhakin ihmisten tekemä. Eikös niin isä?"

"En minä häntä tiedä", vastasi ukko vähä yreästi. "Papit taitavat tietää. Mutta kyllä se on totta että tuo uusi virsikirja on alusta loppuun ihan nurinpäin kokoonpantu. Vanha virsikirja alkaa virrellä: 'Nämät ne kymmenen käskyy ovat', Mutta uusi alkaa adventtivirrellä. 'Iloitse morsian, Ja riennä vastahan', niin niin kai siellä ensimmäiset sanat kuuluu. Ja semmosta sekasotkua se on alusta loppuun saakka."

"Mutta adventtisunnuntaistahan kirkkovuosi alkaa."

"Tuolla se on ukon suuri virsikirja viratonna piirongin päällä. Toissa pyhänä kantoi sen kirkosta kotiin. Se joka niin kauan on kelvannut, ei kelpaa enää! 'Hajota henget ynsiät, Kuin ovat viekkaat, viriät, Ain outoi edes ottamaan, Sun selkiää sanaas sortamaan!'" Huokaillen hän lausui nuo sanat.

"Useinhan sitä muistaa kun näkee tuo virsikirjan tuossa että niin sitä silloin ja silloin veisattiin. Nyt ne on veisuut veisattu…"

Erkki tuli sanomalehti kädessä.

"Nyt vaari ja muori ihastuvat sanomalehtiin ja kaikkiin uudenaikaisiin touhuihin, kun kuulevat kuinka täällä kehutaan meidän kuntaa edistyväksi kunnaksi." Hän luki sieltä: "Kansakoulu oli vastuksista huolimatta saatu toimeen. Soittokunta oli pitänyt ensimmäisiä harjoituksiaan. Raittiusseuraa puuhataan. Uusi virsikirja oli otettu veisattavaksi kirkossa." — Noista kustakin asiasta kerrottiin seikkaperäisesti ja ihan niin kuin ne olivat tapahtuneet. Lopussa oli:

"Jos kuntamme edelleenkin edistyy sitä kyytiä kuin viime vuonna ja kuten tämä vuosi hyviä toiveita antaa, niin pian olemme Etelä-Pohjanmaan edistyneimpien kuntain rinnalla. Vastus on murtunut, pimeys poistuu valkeuden tieltä."

Edistyksen ystävä

"No no mutta mistä pakanoilta ne ovat sinne semmoista tienneet präntätä", pahkasi ukko. "Olet tainnut sinä lähettää selityksiä niille? Kaikki ne vetävät yhtä köyttä, aviisit ja muut…"

Muori oli kokonaan hämmästyksissään. Erkki ei puhunut mitään.

XVIII.

"Kummallinen tuo äiti! Vaikka on olevinaan jumalinen, yhtäkaikki tahtoisi aina ehtimiseen riidellä." Hilma näytti hyvin miettivältä siinä istuessaan tuolilla ja kutoessaan lapsenmyssyä.

"Olenpa tuon ennenkin tullut huomaamaan että niinsanotut jumaliset ihmiset ovat yhtä pahasisuisia kuin mitkä syntisäkit konsanaan", vastasi Erkki, eikä näyttänyt välittävän asiasta sen syvemmältä.

"Ja minun mielestäni pitäisi jumalisen ihmisen olla hyvän ja hellän ja rauhallisen. Niin kuin Kristus sanoo: 'oppikaat minusta, sillä minä olen siviä ja nöyrä sydämestä.' — Ihmetyttää minua, eikä vaan ihmetytä, mutta oikein sydäntäni karvastelee ettei äiti suo meidän rauhassa elää ja toimia. Ei riitä että tuontuostakin on sanasotaisilla miniänsä kanssa vanhassa tuvassa. Vaikka Kaisassa tuota on syytäkin kyllä. Siin on oikein myrkkyä siinä ihmisessä, sen minä sanon. (Hilma kävi kiihkeämmäksi) Kyllähän semmoiseen suuttuukin, — mutta kun kehtaa tavantakaa tulla sinullekin haukkumaan…"

"En mä hänestä välitä, kylläpähän lakkaa haudassa jos ei ennen", sanoi
Erkki siihen ja näytti tahtovan tykkänään jättää koko kielittelyn.

"Ei. Mutta minä toivoisin että kaikki olisi niin rauhallista ja myötäistä kun kerran aina hyvää tarkoitetaan. Eihän kummallakaan, ei äidillä ei isällä pitäisi olla mitään sanom…"

"Joko nyt taas on vanhat hampaissa!" Sanat tulivat aika rupatuksella juuri samassa kun ovi aukeni. Hilman silmät oikein seisahtivat, niin kovasti hän säikähti.

"Senpä minä olen monasti isälles sanonut ja ajatellut vielä useammasti että vanhempaa ei enää kunnioiteta nykyisen maailman aikaan. Kun ollaan mielestään oikein viisastuneita, niin kaikki Jumalan kymmenet käskyt tallataan jaloillaan. 'Minä tahdon kostaa, sanoo Herra', Muista se tyttö! Ja yhtä hyvin muista sinäkin, Erkki, että silloin kun olet tullut meille vävyksi, kuuluu sinulle meidän vanhusten edessä: 'Kunnioita isääs ja äitiäs.' Teillä ei pidä olla menestystä tässä talossa, jos te ette kunnioita vanhoja… Muistakaa että äidin kirous maahan kukistaa huoneet!"

"Hyvä äiti! ainahan me teitä kunnioitetaan", koetti Hilma itkua vääntäen puolustaa. "Mutta pitääkö sitä sitten niin kunnioittaa, ettei mitään saa tehdä, ei mitään puhua eikä mitään ajatella, mikä ei ole teidän mieleen? Mistä sen määrän ja rajan sitten aina ti-tietäisi jo-s ta-htoisikin!" Itku voitti hänet.

Erkki kielteli rauhallisesti. "Älä nyt joutavia itke ja ryystä. Ei tässä ole pahempaa hätää kuin ennenkään."

Yhä sieltä vaan tuli. Anoppi ja äiti oli nyt pahemmin suutuksissaan kuin milloinkaan ennen. Kun siinä lähes tunnin oli saarnannut ja Hilma yhä itki, niin kävi Erkille niin tuskaksi että uhkasi:

"Jollette nyt heti lähde täältä niin menette joutuakin…" Ja laskettuaan pois astianteelmänsä, oikein oli nousemaisillaan jo penkistä, mutta Hilma pyysi niin kauniisti:

"Älä Erkki-kulta, se olis koko elämämme loppu, jos koskisit äitiin…"
Satoi sieltä vieläkin muorilta, mutta poistui hän.

Samassa tuli joukko lapsia tupaan, niissä myös Heikin tuvan lapsia. He iloitsivat siitä että heidän kipeät, rupiset kätensä olivat paranneet aivan terveiksi, kun olivat "vesi-myllyjä" laitellessaan käsitelleet puhdasta, ojissa lirittelevää vettä.

Tuo lasten iloisuus oikein kuin puhalsi synkeät pilvet pois tuvasta. Hilman silmät olivat kyllä vielä itkuiset, mutta lempeästi hän puheli eräälle tyttöselle:

"Niin pitää aina pestä itsensä, että on sitten noin puhdas ja terve." Tuli mieleen, koskahan hänellä olisi tuommoinen — tyttö — poika. Mieli oli äskeisestä myrskystä rauhoittunut, se ikäänkuin lepäsi, mutta hän tunsi tarvetta pyytää äidiltään anteeksi. Syvälle olivat sanat: 'minä tahdon kostaa, sanoo Herra', sattuneet hänen sydämeensä, ikäänkuin korkeudesta voimalla tullen tunkeutuneet luihin ja ytimiin. Kenties hän oli vihoittanut Jumalan moninkerroin.

XIX.

Pastori Stenroth kävi tavallisesti kerran viikossa kansakoulussa. Matkaa pappilasta oli Vehkakunnaalle noin puoli peninkulmaa, mutta pianhan hän nuorella oriillaan ajaa karautti sen välin. Hänen käynnillään koulussa oli päätarkoituksena aina noin tarkastaa mihin suuntaan koulun henki alkaisi käymään. Siihen hänellä seurakunnan sielunpaimenena oli kaksinkertainen oikeus, Hän oli opettaja Kosolan ystävä, isällinen neuvova ystävä. Olihan hän 10 vuotta vanhempi mies ja pappi….

Toisinaan hän sattui tulemaan kouluun juuri kun opettaja harjoitti oppilaitaan johonkin maalliseen lauluun. Silloin hän muistutti että virret oli tärkeämpiä opettaa. "Maalliset laulut ovat sekä sisällöltään että säveleltään kevytmielisiä. Enkä minä myökään sallisi hengellisiä lauluja laulettavaksi kevytmielisellä, maallisen laulun rallattavalla nuotilla."

Tästä ja muista tämänkaltaisista asioista johtui sitten pitemmät puheet opettajan kamarissa.

"Minun mielestäni", vastusteli opettaja Kosola jotenkin ujosti ja arasti, "tuommoiset isänmaalliset ja kansanlaulut ovat hyvinkin virvoittavia ja ylentäviä ihmisen mielelle."

"Niin se on kyllä totta toiselta puolen. En tahdo halventaa oikeita isänmaallisia lauluja. Ne ovat kyllä ylevät paikallaan, mutta hengellisten laulujen — tarkoitan etupäässä virsikirjan virsiä — näiden rinnalla ne ovat vähästä arvosta. Sillä ei isänmaa ole koskaan muuta kuin ajallinen koti eli niinsanoakseni väliaikainen kotimaa. Kristityt ollessaan tässä isänmaassa, tässä murheen laaksossa, ovat aina mielellä, joka ilmenee noissa apostolin sanoissa: 'Meidän menomme on taivahissa.' — Ja ottamatta lukuun tosi-isänmaallisia lauluja, on suurin osa noista maallisista lauluista, joiden sanat ja sävelet ovat painetut, sangen huikentelevaa laatua, viehättäviä kevytmieliseen taipuvalle ihmisluonteelle, ja jos ne ovat syvempimielisiä ja surumielisiä, niin ne kyllä vaikuttavat ihmiseen viittaamatta häntä kuitenkaan oikeaan johdatukseen Kristukseen, tälle elävälle vesilähteelle."

Opettaja-nuorukainen kävi melkein sanattomaksi. Kyllä hänen mielessään hetken aikaa kuohui ja kiehui kapinallisesti noita mielipiteitä vastaan, niin itse henkilöä jopa koko pappikuntaa vastaan, mutta ei tahtonut olla rohkeutta sanoa mitään. Ja sitten tuli välinpitämättömäksi ihan niin kuin seminaarissa ollessaan. Siellä oli myös usein kuullut "kovaa hopeaa luettavan." Kaikki ne taipumukset ihmisellisiin intohimoihin, joita tunsi, oli seminaarin seinäin sisällä painettu ahtaisiin pihtiin, mutta sitä voimakkaimpina ne ulkona riehuivat. Olipa yhteisin voimin vähän niin kuin tehty vastatoimia. Ja sanomalehdissä oli saatu lukea: "Röttelöitä — seminaarissa."

Kerran häneltä tuli viitatuksi siihen suuntaan, niin kuin oli usein aikonut, että "oliko sitä aina ajateltu ihan samaan tapaan ja halveksittu maailman hauskuuksia."

"Ei tosin", vastasi pappi. "Kyllä sitä kouluaikana ja vielä ylioppilainakin oltiin aika kevytmielisiä huijareita ja elämöitiin toisinaan tavalla, jota ei viitsi kertoakaan. Mutta katso. Tulla kansan sielunpaimeneksi — taikka muuksikin opettajaksi: se tuo vakavat pyhät velvollisuudet. Nähdä ympärillään yksinkertaista kansaa, josta enimmät ihmiset elävät, eivät ainoastaan suruttomuudessa ja kevytmielisyydessä vaan julkisissa törkeissä synneissä, ja toiselta puolen sitä syvää uskonnollisuutta, joka Jumalan alkuperäisenä äänenä ja hänen julistetun sanansa kaikuna on pohjimmaisena havaittavissa tärkeimmänkin synninharjoittajan sydämessä. Nämä huomiot panevat miettimään. Ja kun saa kokea että moni paatunut syntinen tulee särjetyllä sydämellä kysymään: 'mitä minun pitää tehdä autuaaksi tullakseni', ja semmoiset todella sitten oikeaan ohjattuna parantavat elämänsä ja tulevat onnelliseksi, niin vahvistuu Herran hengen kautta vakuutus että tämä lauma tulee onnelliseksi ainoastaan sanankuulon ja uskon kautta.

"Varsinkin tautivuoteen äärellä saa syviä vaikutuksia. Siinä näkee usein ihmisen yhdennellätoista hetkellä hartaasti pelastustaan kysyvän. Sairaitten luona käynnit ovat viime aikoina vaikuttaneet minussa paljon muutosta. — Mutta mitä kouluun tulee, niin olen minä yhä vieläkin sen harras suosija, sillä tietoja, kaikkia tietoja, jotka ovat suoranaiseksi hyödyksi elämässä, pidän tähellisinä. Vaan kas, uskonnolla, joka on ihmisen kaikki kaikessa, tulee kansakoulussa olla semmoinen etusija että se ikään kuin painaa leimansa lasten mieliin. Tämä silmämääränä oivaltaa helposti, minkätähden moni maallismielinen laulu saa uskonnonopetuksen edestä joko kokonaan poistua taikka ainakin siirtyä hyvin syrjään."

Kansakoulunopettaja ei puhunut juuri mitään. Ajatteli vain pitkään. Kenties pappi puhuu oikein. Hän ei ollut vielä tuota asia noin tyystin ja syvällisesti miettinyt. Kyllä sitä oli samaan suuntaan seminaarissa viitelty. Mutta ei sitä tullut ajatelleeksi. Ja nyt, mitä nyt tehdä?…

XX.

Kunnan lainakirjasto oli tähän asti ollut papin hoidettavana. Nyt se siirrettiin kansakouluopettajan huostaan. Sen ohessa oli kysymys nostettu kirjaston parantamisesta: pärtyneet kirjat oli uudestaan sidotettavat ja uusia teoksia hankittava.

Tästä asiasta oli kuulutettu kokous kansakoululle erääksi lauvantaiksi toukokuun alkupuolella. Siitä oli koko talven ollut puhetta kunnan etumiesten kesken, mutta niin se oli jäämistään jäänyt kesän suuhun.

Kokoukseen oli saapunut ainoastaan vähäinen luku kuntalaisia.

Pastori Stenroth piti pienen puheen siitä että hän nyt jätti hallustaan lainakirjaston, jota kaikella huolella täällä-oloaikana oli koittanut hoitaa. Ja ilahuttavaa oli hänestä se että kirjastoa oli varsinkin nuori kansa ja lapset uutterasti käyttäneet. Se todisti tiedonhalua "kansassa kasvavassa".

Kuitenkin oli hänen toisinaan tullut surukseen huomanneeksi että muutamat lapset ja nuoret olivat noutaneet kirjoja tuontuostakin ja kun hän epäillen tokko niin paljon ehtivät lukea, oli kysellyt jotain kirjan sisällöstä niin eivät tietäneetkään siitä kertoa mitään. Kirja vain oli likaantunut ja pärstynyt. Tämä todisti sitä pahaa tapaa kansassa että kirjoja selataan vain eikä lueta. Mutta ajat paranevat tässäkin suhteessa, kansakoulu varmaankin vaikuttaisi käänteen parempaan päin. — "Nyt on joku 50 markkaa uhrattava kunnan varoista ränstyneitten kirjojen uudestaan sidottamiseksi ja ehkäpä 100 markka uusien kirjojen ostamiseksi. Siinä on kyllä koko joukko huvittavia teoksia, niin kuin satukirjoja ja matkakertomuksia. Edellisistä Andersénin sadut ovat erittäin terveelliset ja puhdashenkiset, matkakertomuksista ovat nuorisolle vallan sopivat Nordenskjöldin matkat pohjoisnavalle, Wallinin, Livingtonen ja Chaillyn matkat Afrikassa ynnä monet muut. Kaunokirjallisuudesta ovat kaikki Sakari Topeliuksen teokset vallan terveelliset kaikille, jotka maallisempaa kirjallisuutta haluavat lukea. Ei ole myöskään muistuttamista Walter Scottin teoksia vastaan, monia muita mainitsematta. Sanalla sanoen, kaikki ne kirjat, joita lainakirjastossamme nykyään löytyy, ovat huolella valitut ja vaarattomat antaa kenen tahansa luettavaksi. Mutta nyt olisi hankittava uusia kirjoja, ja minun mielestäni enimmäkseen hengellistä kirjallisuutta, sillä sitä löytyy kirjastostamme niukanpuoleisesti, ja useimmat niistä ovat pahoin kuluneet. En kuitenkaan tahdo olla vastaan maallisen, esim. kaunokirjallisuudenkaan hankkimista, mutta sen vain tahdon muistuttaa että tarkka valinta on tehtävä. Nykyään ei enää kaikki suomenkielinenkään kirjallisuus ole vaaratonta, jota hyvällä omallatunnolla voisi laskea lasten ja nuorison käsiin." Viimeisissä sanoissa huomasi hartauden vivahdusta.

"Pastori on hyvä ja erhetysten välttämiseksi luettelee ne vaaralliset suomenkieliset kirjat", huomautti Erkki. — Tuo papin puhe ei suinkaan ollut hänelle aavistamatonta, mutta asian tärkeys näytti jännittävän häntä.

"Vaikea niitä on minun tässä häthätää luetella, kun uusia kirjoja ilmestyy ehtimäntakaa", vastasi pappi. "Mutta ylisummaan sanottu ovat useimmat Minna Canthin ja Juhani Ahon teokset turmiolliset lukea."

Kauppias Kosola vastasi siihen oitis vähän ivallisella äänenkorolla:
"Tuomio summamutikkaan langetettu, ei ole tuomio tutkimuksen perästä.
Vai onko pastori lukenut noiden kirjailijoiden teokset?"

"En. Pappina ei ole velvollisuuteni lukea sellaisia kirjoja, eikä edes soveliastakaan. Mutta Uudesta Suomettaresta olen niistä lukenut A:M:n arvosteluja. Nämä kirjailijat, erittäinkin Minna Canth, on ottanut kuvatakseen mitä likaisinta elämässä on, ja senkin vielä mitä mustimmilla väreillä. Semmoista ryökälettä kuin esimerkiksi Kauppa-Lopo tuskin löytyy Suomen naispuolisissa, ja jos löytyisikin, pitäisikö semmoista sitten kuvata esikuvaksi lukeville neitosille! Ja semmoinen sydämetön työmies kuin on 'Työmiehen vaimo', näytelmässä, kelpaako se esikuvaksi Suomen nuorukaisille! Raivostunut mustalaistyttö julistaa kansan lait ja oikeudet ammuttaviksi! Voiko semmoistakin turmeltumatta lukea ja katsella! Koko tuommoisen kirjallisuuden tarkoitus ei ole muu kuin herättää napinaa, nurinaa ja kapinaa olevia oloja vastaan. Epäsuotuisempiin oloihin joutuneen ihmisen toivon kipinä on tuon kirjallisuuden mukaan tykkänään sammutettava, toivottomuuden erämaa kaivettava kauheaksi epäilyksen suoksi, johon täytyy hukkua, sen sijaan että viitattaisiin ihmiskunnan pelastajaan, tuohon toivon tukeen ja elämänpuuhun. Tuommoinen vaarallinen oppi on tosin ulkomailla, erittäinkin Ranskassa, jo kauan kalvanut kansan onnen juuria ja yhteiskunnan perusteita, meillä se vasta on muutaman vuoden lapsi. Jumala varjelkoon sen myrkyltä! Muistakaamme Kristuksen sanoja: 'joka pahentaa yhden näistä pienimmistä —, parempi hänen olisi että myllynkivi ripustettaisiin hänen kaulaansa ja hän upotettaisiin meren syvyyteen'."

"Se on nyt tuota tunnettua kauhistuksen valitusvirttä, jota muutamissa sanomalehdissä tuontuostakin veisataan", rupesi kauppias Kosola rämäjämään. "Sitä virttä, johon vellit ja puurot ja raamatut sekotetaan. Hui hui hui, huudetaan juuri kuin oltaisiin ammottavan hornan partaalla. Tuo kauhea mörkö nielee meidät! Tuo kyykäärme puree. Sen kita on jo auki. Paetkaa tuota mörköä, tuota kyykäärmettä! Tulkaa tänne kirkon hempeään helmaan! Täällä teidän silmänne ja korvanne tukitaan näkemästä ja kuulemasta loassaan rypevän maailman menoa. Uneksikaa ja uneksikaa tuntematonta ja tietämätöntä ja unohtakaa mitä ihmisten elämä on kaikessa pahuudessaan ja juonissaan!" Sentapaista sieltä tuli, ja puhujan kasvoissa näkyi suuttumuksen puna.

Nuoremmasta veljestä tuntui olo kamalalta. Häntä oikein kuin repi.
Siinä papinpuheessa oli paljon totta…

Ei. Kuka tietää…? Totta siinä oli veljenki puheessa. Muttei pitäisi olla noin rohkean, noin hävyttömyyteen asti hänenkään. Oi, oikein hävettää tässä. Ei suinkaan tuon papin mielipidettä kukaan sydämestään hyväksy. Mutta antaisi tuommoisten asiain olla eikä puhuisi mitään…

Vanha Mäkelä oli kävellä köpsytellyt koululle. Sisääntultuaan hän istuutui ovensuunpuolelle koulupenkille.

Kauppiaan lakattua rupesi Erkki puhumaan.

"Asiaa voi aprikoida tuolta ja tältä puolen", alotti hän ajattelevasti. "Jos puheenaolleiden kirjailijain kuvaamia henkilöitä on pidettävä hyvän esikuvina, niin kuin pastori tahtoisi kuvatut henkilöt olemaan, että ihmisten tulisi elää miten he elävät, niin olen minäkin valmis sanomaan: pois semmoiset esikuvat. Mutta minä en ole ajatellut asiaa siltä kannalta lukiessani noita uudenaikaisia kirjoja. Ne ovat minussa herättäneet ajatuksia, jopa säälintunteita. Noin kipeitä mätähaavoja on yhteiskunnassa. Mitä voisin tehdä niiden parantamiseksi? Toiset kärsivät sanomattomasti, toiset voivat aina paksusti. Kuinka voitaisiin onnen-osat tasoittaa? Semmoisia kieroja kohtia, jotka tuottavat kärsimyksiä toiselle, voi olla siellä, missä ei luulisikaan. Torpparin ja talollisen, isännän ja palkollisen välillä, aviopuolisojen keskuudessa ja vieläpä vanhempain ja lasten välillä. Ja semmoisia on sekä herroissa että talonpojissa, eri tavalla tietysti olojen mukaan. Eikä voi olla myöntämättä että on tarpeellista jokaiselle tulla tuntemaan elämää niin kieroine kuin sileine puolineen. Silloin mahtaisi jokainen koettaa parantaa kohdaltaan mikä parannettavissa on. Kaunistelemalla ei paha parane. Kaikkia on lupa tutkia, sen myöntää raamattukin, koska siellä sanotaan: 'tutkikaa kaikki ja pitäkää se kun hyvä on'. — Pidän kuin pidänkin tärkeänä että näitä riidanalaisia kirjoja ostetaan lainakirjastoon."

Väittelyitä kesti vielä tuntikauden. Niiden kestäessä vanha Yllikin pyysi jotakin sanoa.

"Minä olen tässä tullut huomaamaan", lausui hän painolla harvakseen, "että sekoitus on tapahtunut uudistuksenkin miehille nyt. Toisen mielestä on hyvä tuo, toisen tuo. Mitenkähän siitä selvitään? Muuten siinä joudutaan semmoiseen sekasotkuun, niin kuin me vanhat olemme sitä ennustaneet."

"Jaa, sitä liikkuu maailmassa monen moista, josta vanhoilla ei ole aavistustakaan", vastasi pappi siihen. "Raamatun selvää oppia kierrellään, turmelevia tuulia puhaltelee milloin miltäkin taholta. Edistys on näetten hyvä, kun sitä ohjataan oikeaan suuntaan."

Päätökseksi tuli ettei Minna Canthin ja Juhani Ahon teoksia osteta. Niitä puolustivat ainoastaan Erkki Mäkelä ja kauppias Kosola. Pärstyneet kirjat sidotaan uudestaan ja siihen tarkoitukseen myönnettiin ehotettu summa 50 markkaa. 100 markan edestä ostetaan enimmäkseen hengellisiä kirjoja, eri jumaluusoppineitten saarnakirjoja. Otto Funcken kaikki suomeksi ilmestyneet teokset. Maallisia kirjoja valitsemaan valittiin pastori, ja kansakoulunopettaja siinä toimessa hänen apulaisekseen. Lukkari, kirkkoväärti ja muutamat isännät, jotka kokouksessa olivat, eivät enempää kuin kansakoulunopettajakaan olleet puhuneet juuri mitään, mutta päätökseen kyllä olleet avullisia.

XXI.

Erkki oli joskus puhunut apelleen kansanopistosta. Kansakoulu oli ainoastaan lapsia varten ja siellä saadut tiedot, opinalkeet, oikeastaan haihtuvat muutamilta lähes huomaamattomiin, kun he ovat huolettomia lisäämään koulussa lasketulle perustukselle uutta. "Ihmisen täytyy", sanoi Erkki, "pyrkiä alati kehittymään, muuten hän menee takaisinpäin. Ja monelta jää kansakoulun käytyään sikseen kaikki opinharjoitukset, vaikka sitä ominpäinkin tavallaan opiskella voisi, jos oli halua ja lujaa tahtoa. Mutta kansanopisto olisi tässä tarkoituksessa peräti tarpeellinen ohjauslaitelma, kun siellä todella ohjataan semmoiseen tietämiseen ja taitamiseen, joka kaikilla ihmisille pitkin elämänvartta kuuluu. Semmoista opistoa ei tule meidän kuntaan, ainakaan vielä moniin maailman-aikoihin, mutta niitä puuhataan muualle, yhteisiksi kokonaisille maakunnille, ja semmoisten alkuja on jo muutamia Suomessa."

"Tottaakseen onkin aikomus kaikista ihmisistä tästäpuoleen tehdä herroja", pahkasi Ylli-appi siihen tavallisella kummastuksellaan. "Kuka helkkarissa sen leivän viimeinkään maasta kiskoo?"

Ja sitten Erkki juhannuksen jälkeen valmistelihe käymään kotipuolellaan. Se nyt kyllä oli apesta ja anopista tavallista kyllä käydä kotiseutuaan joskus katsomassa, eikä työnaikakaan nyt ollut kaikkein kiireimpiä. Mutta se heitä kummastutti että Erkki sanoi siellä tulevan suuren juhlan kansanopiston hyväksi. Merkillisiä juhlia ja puuhia!

Kovin mielellään Erkki olisi vaimonsa myös suonut tulevan. Mutta hän, Hilma oli keväällä tullut kivulloiseksi ja niin raskasmieliseksi ettei hänestä matkalle ollut, eikä näyttänyt ajattelevansa muuta kuin kuolemaansa. Se oli Erkkiä usein surettanut, nähdä hänen niin raskaasti kärsivän… Kuka tietää tokko hän enää elossa tapaisikaan palattuaan…? Luultavasti kuitenkin, ja kaikissa tapauksissa on matka virvoittavaa.

Kosola-veljekset, kauppias ja opettaja, tulivat hänen matkatoverikseen. Matka rautatieasemalle, noin pari peninkulmaa, enimmäkseen käveltiin, mutta ajettiin vähän kyydilläkin. Ihmisten peltovainioilla laihot huojuivat vienossa lounaistuulessa, heinämaat loistivat kauniisti kukista. Kaikkialla tuoksui tuore, elähyttävä kasvillisuus. Matkustajamme tunsivat virvoitusta niin hyvin tästä kuin siitäkin että olivat tulleet ikäänkuin vapaampaan, laajempaan maailmaan. Ja rautatiematka se aina on semmoista mahtavaa kiitämistä, joka tuntuu omituisen mukavalta mielessä, varsinkin kesällä kun on niin sopiva seisoa platformalla katsomassa oheen jääviä kyliä ja seutuja. Paljon rämeiköitä ja metsiä, mutta viimeiseltä yhä enemmän laajoja viljavainioita.

Asemalta, johon rautateitse oli määrä tulla ja johon saavuttiin iltapäivällä, oli toista peninkulmaa matkaa juhlapaikalle. Mutta huomenna juhlapäivä vasta olikin. Iltaa ja yötä kuluttamaan meni matkustajat lähes puolimatkassa olevaan Rinta-Jokelaan, Erkin entiseen kotiin. Sinne kokoontui muitakin juhlaan aikojia. Sangen virvoittava yöntienoo oli Erkille, varsinkin, kun hänelle pakkasi surua tuomaan kotoiset olot. Mutta äidin — isänsä oli aikoja kuollut — sisarten ja nuorempien veljien ja vieraiden joukossa vilkkaasti puhellen kuitenkin haihtui suru jotenkin tyynni. Erkki tunsi nyt kuten usein ennenkin luonteensa irtonaiseksi ja eläväksi, vaikkei hän tosin piisannut kauppias Kosolalle suunkäytössä.

Seuraavana aamuna tuuleskeli kovemmin kuin eilen, pilvenjyhkyjä nouseskeli taivaalle. Sateen pelkoa oli vähän, mutta kuitenkin näyttivät ihmiset hilpeiltä ja iloisilta kokoontuessaan Saarelan peltokedolle joen varrelle, jossa liehui lippuja tangoissa, näkyin virstain päähän kartanoiden ja vainioiden yli. — Virren sävelet kaikuivat vaskitorvista tuulisessa ilmassa, joku puhe pidetään, lauluja lauletaan ja sitten raikuvat "Maamme" mahtavat säveleet soittona ja lauluna yhtaikaa. Mieliala on yltyleensä saanut juhlavan virityksen, tyttöjoukossakin huomaa monet kasvot kirpoavan kankeasta ujouden kuorestaan ja pukeutuvan hilpeyden hymyyn.

Lehtipuilla somistetulle puhujasijalle astuu nyt nuorenpuoleinen, hieman synkkäpiirteinen herrasmies, valkoinen lakki päässä. Se on filosofiian maisteri Viitta.

"Kansalaiset!

"Pimeydestä valkeuteen pyrkii Suomen kansa. Vuosikymmeniä sitten se on jo perustanut kansakouluja lastensa hyväksi. Näitä opinahjoja on esimerkiksi tässä pitäjässä jo puolikymmentä. Enemmänkin on kansamme valistuksen eteen uhrannut. Sen karttusasta kädestä on kerääntynyt kymmeniä tuhansia oppikoulujen kannattamiseksi yliopistoon pyrkiville nuorukaisille." — Puhui sitten seikkaperäisesti tämän maakunnan lyseon synnystä ja kannatuksesta y.m. sivistyspyrinnöistä ja kuinka kansanopistokysymys on täällä vireille tullut.

"Itse kansaa varten tahdotaan jo enemmän kuin kansakoulu voi tarjota, tahdotaan kansanopistoa." Tarkemmin kansanopiston tarkoituksesta, sen kehittymisestä Skandinaavian maissa, erittäinkin Tanskassa.

"'Valoa kansallemme', vaati Topelius jo kohta parikymmentä vuotta sitten. Ja nykyään on yhä vaativammaksi ja varmemmaksi tunnussanaksi tullut: 'Kaikki kansa valistuneeksi!' Ja valistuksessahan se onkin kansan voima. Ne kansat, jotka ovat omistaneet sivistyksen, tulleet taitamattomuudesta taitoon, tietämättömyydestä itsetietoisuuteen, sanalla sanoen pimeydestä valkeuteen, ne kansat ovat tulleet vallitseviksi maan päällä, sillä ne ovat täyttäneet Luojan määräämää tarkoitusta." Puhuja esitti monia esimerkkejä historiasta.

"Muutamia vuosisatoja kukoistivat Kreikkalaiset sivistyksen kukkuloilla, mutta sitten tuli heidän lankeemuksensa. Mikä siihen oli syynä? Heidän valistuksensa oli muuttunut pimitykseksi, heidän sivistyksensä turmelukseksi. Heidän sivistyksensä oli niinsanoakseni altapäin mädännyt, ja niin romahti koko rakennus — joka ennen uljaana seisoi — hävityksen kuiluun juurikuin joku huone maanjäristyksen avaamaan halkeamaan."

"Nykyaikana liikkuu aatevirtauksia toisesta maasta toiseen, aatevirtauksia, jotka kuten tuulenpyöriäiset tyyntä vettä häiritsevät kansain vakavia mielipiteitä. Surullista on jos kansanopistomme joutuu tämmöisten kaikenlaisten aatteiden ajeltavaksi. Sivistys niin Euroopassa kuin Amerikassa on kohta tyhjä kuori vain. Koko sivistynyt maailma on kohta valkeaksi sivuttu hauta, joka on täynnä kuolleitten luita ja kaikkea riettautta. Materialismilla, jonka aatteen omii se mataloitunut mieli, joka ei enää muuta halua kuin mitä tämä maailma matoinen tarjoo, on lukuisasti edustajia kaikissa maissa, ja Jumala paratkoon, sitä kannatetaan jo meidänkin maassamme. Kuinka se on mahdollista? kysymme itseltämme. Kuinka voisi ylöspäin pyrkivä, kuolematon ihmishenki tulla todellisesti tyydytetyksi aineellisuudesta, tuosta maan mudasta ja mullasta! Ei, se ei tule, vaikka niin luulotellaan ja pimennyksessään väitetään. Järki tahdotaan taas julistaa jumalaksi niin kuin Ranskan suuren vallankumouksen jälkeen, eikä huolita raamatunopista, tuosta järkähtämättömästä, muuttumattomasta uskonnosta, johon useat suuret ajattelijat ovat aikansa harhailtuaan palanneet. Uskonto on ainoa pysyvä, ja se kansa, joka tälle perustukselle rakentaa, se pystyssä pysyy. Uskonto — siinä on Suomenkin kansan turva ollut nälässä ja sodassa, se on sen tuki nykyisinäkin uhkaavina aikoina.

"Tässä on meille kansanopiston puuhaajille miettimistä… Perustakoon Suomen kansa yhä edelleen sivistyksensä uskonnon horjumattomalle pohjalle. Silloin ei nykyajan turmeleva mato pääse kalvamaan kansan onnen perusteita. Suomen kansa on uskonnollinen kansa, se on Jumalaa pelkääväinen kansa. Ja semmoisena se voi rohkeasti käydä kohti tulevaisuuttaan kammomatta idän synkkiä pilviä."

Erkkiä ajatutti tuo puhe. Onkohan niitä todellakin niin vaarallisia aatteita liikkeellä, kun niitä huutavat ei ainoastaan papit, mutta filosofiian maisteritkin. Ja ajattelemisenko vapautta sitten täytyisi supistaa niiden uhan ja ahdistusten tähden, joista sanomalehdissä lakkaamatta kerrotaan… Kummallista! — Kauppias Kosola pysyi juhlan ja arpajaisten jatkuessa yhä hilpeällä tuulella ja sanoi kerran Erkille:

"Ne vaaralliset aatteet ovat kuviteltuja mörköjä. Ajatella saa vaikka mitä, kun ei vaan pahaa tee." Nuorempi Kosola oli ihan välinpitämätön ja nautti vapautta kuin häkistä päässyt lintu, teki tuttavuutta tyttöjen kanssa, nauroi ja puhua löpötti kaikkia vähäpätöisyyksiä.

XXII.

Oli sunnuntai-iltapäivä. Erkillä oli paljon hommaa se juhlan tähden, joka nyt oli Mäkelässä vietettävä, mutta eräs keskustelu pastori Stenrothin kanssa viivytti häntä melkein liika kauan peräkamarissa. He väittelivät siitä kysymyksestä, eikö parantamisen tarkoituksena olisi tarpeellista tuntea sitä pahuutta tai tautia, josta on parannetta.

"Täytyyhän lääkärin tuntea taudin syitä ennen kuin voi lääkettä määrätä", Erkki perusteli.

"Kieltämättä on luonnollista tautia niillä keinoin parannettava", vastasi pappi siihen. "Mutta tuohon tosiasiaan nojautuen, kuinka voi väittää, että roskamaiset, likaiset novellit ja romaanit olisivat tarpeelliset ilmituojina parannuksen tarkoitukselle?"

"Eivätköhän sittenkin olisi?" tutkaili Erkki. "Raamatussa puhutaan moniaalla ihmisen sydämestä, ajatuksista ja aivoituksista ja että Herra tutkii sydämet ja munakuut. Sanoittehan tekin eräänä pyhänä saarnatessanne: 'Voi, jospa voisi katsoa rikkaitten sydämeen!' Myös puhuu usein pastori kotielämästä, sen riitaisuuksista ja nureista puolista."

"Niin, mutta kenessä minä raamatun hengen mukaan huomaan pahuutta ja ilkeyttä, häntä minä nuhtelen ja neuvon. Sitähän eivät kaunokirjailijat tee, vaan antavat pahuuden, ilkeydet ja juonet vapaasti temmeltää vieläpä miellyttävässä, lihanhimoja hivelevässä muodossa… Huomaatteko erotusta tässä."

"Mutta, hyvä pastori, kaunokirjallisuudessa esitetään elämä sellaisena kun se on, vääntelemättä ja kääntelemättä sen luonnollista menoa, ja niin tullaan johdonmukaiseen loppupäätökseen. Syiden ja edellysten mukaiset ovat seuraukset. Jos pahuus ja halpamaisuus näyttä joskus jäävän rankaisematta, niin on sekin luonnollista, koskapa maailmassa usein niinkin tapahtuu tai ainakin näyttää tapahtuvan. Siitähän oivaltaa parannuksen tarpeellisuuden."

"Me emme käsitä toisiamme", virkkoi pappi hieman tuskallisesti Erkin mennessä ulos ja lähti itse perään.

Kansaa oli toista sataa henkeä koolla. Enimmät oleskelivat hiljaa kuin kirkolla ikään, katsoivat ihmettelevästi milloin lippua, jota tuuli tangossa uuden tuvan peräseinän edustalla hulmuutti, milloin Vehkakunnaalla kansakoulun läheisyydessä liehuvaa lippua. Puolikasvuiset pojat ja jotkut harvat nuoret miehet näyttivät vähän ilkamoivan. Kuulipa sanoja semmoisia kuin:

"Mäkelän Erkille on tulossa uudet häät. Hyvin komeasti niitä kai meinataan pitää, vai mitä nuo sinivalkoiset huivit noissa seipäissä merkinnee?" — "Komeat taitavat tulla, mutta ei näissä vaan vettä parempaa anneta, jos ei omassa pullossa olis."

Vanha Ylli ja Heta eukko nähtiin myös väliin pihassa kävelevän, tavan mukaan eri tahoilla kumpikin. Ukon silmissä kyllä huomasi kummastusta, mutta jotenkin välinpitämättömältä hän muuten näytti. Niinpä hän olikin edellisenä iltana Erkille sanonut:

"Lempo teidän hommistanne enää huolikoon. Puuhatkaa mitä tahdotte." Se ei kuitenkaan tarvinnut merkitä, ettei hän vieläkin välittäisi, sillä hän oli samoin väliin ennenkin sanonut ja yhtäkaikki jälleen välittänyt.

— Heta oli vetänyt tumman ristiliinansa niin alas silmilleen että hän juuri voi sen alta nähdä eteensä ja näytti kovin kyllästyneeltä näihin uusia uusimpiin oloihin. — Hilman kasvoissa huomasi hieman hilpeyttä, näytti juhlahomma vähän virkistävän tuota sureilevaa mieltä.

Päivä oli selkeä, joltisen lämpöinenkin. Suuri kurkiparvi lensi luikaten seudun yli pohjoisesta eteläänpäin ulkomaita kohti. Ja kun nuo pitkäkaulat lensivät verraten alhaalla, ennustivat muutamat vanhain merkkejä uskoen ja siinä juhlan alkamista odotellessa — vähälumista talvea.

Varsinaisena juhlapaikkana oli vähän kumpuva keto noin 50 meetriä kansakouluhuoneuksesta lounaaseen päin, paikka, joka jo aikoja sitten oli ollut peltona siinä Vehkakunnaan metsän syrjässä, joka viimeisen edellisenä kevättalvena oli kansakoululle raivattu. Tältä juhlakentältä laski jyrkkä kalliolouheinen rinne Helmajärveen päin, jonka vesi hiljaisissa laineissa taas hopeankarvaisena kimalteli auringon säteissä. Sisäänpääsymaksu oli 50 penniä hengeltä. Kansaa karttui vähin vielä, mutta joukossa oli useita, jotka pääsymaksua vaadittua poistuivat syrjäpuoliin maksamatta.

Puhujalavaa koristi koivut ja pihlajat joiden lehdissä jo oli muutamia kellastuneita, ja sen vieressä kajautti soittokunta kauppias Kosolan johdolla klo 3 j. pp. "Maamme" säveleet raikkaaseen, vaikka ei enää hyvin tuoksuvaan syyskesän ilmaan. Mahtavasti raikui sekä hongikossa kansakoulun takana että Helmajärvelle päin.

Erkki Mäkelä astui sitten puhujalavalle tummanpunervissa parkkumivaatteissaan, lakki kädessä niinkuin se oli soitonkin aikana ollut.

"Naapurit, kyläläiset, kuntalaiset!" alkoi hän pontevalla äänellä.

"Ensikertaa raikuivat juurikään 'Maamme' laulun mieltä kohottavat, isänmaallisesti innostavat säveleet monista vaskitorvista ympäri Vehkakunnaan ja Mäkelän seutujen. Se raiku ja kaiku sukelsi ilman läpi mahtavan kansallisen herätyspasuunan äänenä korviimme, poistaen entisaikain taikauskoisuuden ja pimeyden peikot tältäkin seudulta armasta isänmaatamme. Niin nuorten kuin vanhain kasvoista huomaa tällä hetkellä innostusta ja ylevää tunnetta mielessä.

"Luullakseni jokainen läsnäolijoista tietää mikä on isänmaa. Sehän on se maa, jossa meidän kotimme on. Me näemme aina jonkun kappaleen tätä maata, tuota suurta Suomi-kotia edessämme (ojentaen kätensä Helmajärveen päin):

"Me kättä voimme ojentaa
Ja vettä rantaa osoittaa
Ja sanoa: kas tuossa on se
Maa armas isäimme!

"Isänmaa ei siis ole mikään unelmaintakainen maa, vaan se on se, jossa me elämme ja liikumme ja työskentelemme, jonka pinnasta leivän kiskomme, jonka järvistä kalamme saamme, jonka oikeudet ja lait meitä suojelevat kaikilta pahansuopien vehkeiltä, tulivat ne sisältä tai ulkoa päin."

Puhui sitten noin vähän kuvallisin sanoin kuinka idästä heitellään yksityisiä vihan- ja kateudennuolia meidän rauhallisten, ominaisten olojemme häiritsemiseksi.

"Mutta me saamme luottaa hallitsijaamme ja vahvasti toivoa että hän käsittää mitkä ovat meidän kansallisen olemisemme ehdot.

"Tehdäksemme olemisemme taatuksi on meidän kansalaisten puolestamme pyrkiminen tietämiseen. Jokaisen on tarkoitus tulla käsittämään ihmis- ja kansalaisoikeutensa ja mitä hänen kulloinkin on tekeminen ja valitseminen niinhyvin oman itsensä kuin muiden ihmisten eduksi. Tiedon valossa tullaan oivaltamaan oikea ihmisarvonsa, ja semmoinen ihminen inhoaa kaikkea vääryyttä ja alhaista. Omasta itsestään täytyy tietysti jokaisen tässä maailmassa etupäässä huolta pitää, mutta tietävän ihmisen on myös mahdollisempaa tulla jalomielisiksi kaikissa toimissaan ja menettelyissään muita ihmisiä kohtaan, kuin tietämättömän. Tämä on totta huolimatta siitä etteivät kaikki opin omaajat ole jaloja. Tieto selvittää ihmiselle velvollisuudet, ja tietävänä hän löytää rauhan ja tyydytyksen töissään ja toimissaan, jos nämä vastaavat hänen ihmisarvoaan.

"Vanhempain velvollisuus on kuten tiedätte, pitää huolta lapsistaan. Sen myöntää jokainen, mitä ruokaan ja vaatetukseen tulee, ehkäpä siinäkin mitä käsikähmäiseen tai kepilliseen kuritukseen tulee (kuulijajoukosta kuuluu naurahduksia). Mutta vanhempien huoli lastensa henkisestä kehityksestä tulee olla parempaa kuin mitä nyrkki ja keppi voivat tarjota, eikä riitä sekään että lapset pannaan sen verran luvulle että pääsevät ripille. Ei, ne ovat saatettavat tuntemaan mitä jokapäiväinen elämä vaatii, ja sehän vaatii paljon. Tarvitsee tietää kumminkin vähän mitkä ovat ruumiillisen elämisen, hyvinvoinnin ja terveyden ehdot, miten maata tuottavaksi viljellään, kuinka johdonmukaisesti ajatellaan, josta myös seuraa järjellinen elämä ja toiminta. Niin esimerkiksi ajatteleva ihminen ei juo eikä tuhlaa, koska hän oivaltaa että sellaisesta menettelystä välttämättömästi seuraa ruumiin ja mielen ränstyminen ja omaisuuden hukka. Tarvitsee vielä tietää mitä on tehtävä kunnan, maakunnan ja isänmaan yhteiseksi hyväksi. Tieto suuren maailman menosta, koko ihmiskunnan ja eri kansain kehittymisestä, toimista ja pyrinnöistä sekä entiseen että nykyiseen aikaan on hyvin jalostuttava.

"Ilolla voi edistyksen ystävä mainita että kansakouluun, joka meillä vasta on aivan nuori, kuten tuoreet kannontympykät tuolla rakennuksen ympärillä (viittaa kädellään sinne) osottavat, että tuohon kansakouluun, jonka tarkoitus on juuri saattaa ihmisalkuja tietämiseen, heti ensi vuonna, viime talvena, lähetettiin lapsia 30:een asti. Toivottavasti niitä pian alkavaksi lukukaudeksi karttuu jo 50:een. Nuori on tuo 'opinpajamme', ei siellä ole vielä ehditty mitään valmista takoa, mutta jotakin hedelmää lasten käsityksessä on jo kumminkin huomattu. Liikoja ei pidä koskaan odottaa. Turhaa olisi kuvitella että sitten kun kaikki olisivat kansakoulun käyneitä että sittenkään maailma olisi mikään paratiisi. Kyllä sitä pahuutta aina on. Mutta kumminkin olisi säädyllisyys ja kunnollisuus yleisempää, kun kaikki voisivat johdonmukaisesti ajatella ja velvollisuuksiaan harkita. Ja tietämisen laita on se, että jokainen siihen tultuaan kammoo tietämättömyyttä eikä millään ehdolla tahtoisi tulla jälleen tietämättömäksi.

"Vaikka oletamme pakoksi kansakoulun käymisen jokaiselle lapselle, niin se ei suinkaan oikein ymmärrettynä ole mikään kauhistava pakko. Tiedämme kyllä että suomalainen rakastaa vapautta, joka onkin aina ollut sen kultainen etu, ja että ihminen on aina taipuvaisempi vapauteen kuin pakkoon, mutta hyvään pakoittaminen käy pian miellyttäväksi pakoitetulle. Kepittämällä ja rusikoitsemalla eivät lapset mielly hyvään mutta kauniilla esimerkillä. Ne elämänohjeet, jotka todella ovat hyvät, täytyy miellyttäviltä ja jaloilta näyttää lapsille. Silloin nämä taipuvat, sillä joskin ihmisalulla on taipumusta pahaan, niin on sillä taipumusta hyväänkin. Hyvään taivuttakoon vanhemmat lapsiaan kotona, ja kouluhan on tarpeen heidän apunaan.

"Maa on antanut meille taas hyvän vuodensadon, ja kun varallisuus karttuu, niin enemmän voimme uhrata henkisiin tarkoituksiin. — Vallitkoon pienessä juhlassamme iloinen mieli! Ja lopuksi: eläköön valistuspyrinnöt."

Ainoastaan muutamia ääniä yhtyi "eläkööhön", suurin joukko katsoa töllötti ja kuunteli kummastuksissaan tuota outoa…

Odottamatonta ja ilahuttavaa oli Erkille se että pastori Stenroth tuli puheen päätyttyä häntä kiittämään ja kehui puhetta hyväksi. Ainoastaan siitä huomautti, olisi pitänyt "maa on meille antanut sijasta sanoa: Jumala on meille antanut…"

"Ja aikomukseni oikeastaan oli sanoa: luonto on meille antanut, mutta kyllä Jumala tosiaankin oli ollut vielä parempi", myönsi Erkki. — Sitten kohta lähti pappi kotiinsa. Leikit, kilpajuoksut ja rinkitanssit, jotka sen jälkeen alkoivat, eivät suinkaan hänelle sopineet kuten itse sanoi. Oli ollut vähän aikomusta Kosola-veljesten kesken panna toimeen seuranäytelmät näiden kansanhuvien yhteydessä, mutta siihen se aikomus jäi kun näytti mahdottomalta toteuttaa näyttelijäin puutteen tähden.

Hauskasti se iltapuoli kului soiton vaihdellessa. Kilpajuoksussa, jossa jaettiin pieniä kauppapuodin kapineita palkintoina, osottivat puolikasvuiset kelpo ketteriä sääriä — ei yhtä oivaa terävyyttä salkoon nousemisessa. Vanhukset eivät tulleet lainkaan varsinaiselle juhlapaikalle. Erkkikään ei siellä koko aikaa ollut, koska Hilma ei jaksanut olla — jaksamattomuus riippui sekä raskasmielisyydestä että ruumiillisesta kivulloisuudesta, mutta edellisestä vielä enemmän.

Koko huvien aika oli muuten aivan rauhallista, mutta pari nuorukaista, joista toinen oli oikeastaan vielä lapsi, olivat juopuneet pulloissa muassaan kantamasta viinasta ja pakkailivat tavantakaa räyhäämään ja iltasella klo 10 ajoissa rupesivat keskenään tappelemaan. Erkki haettiin silloin paikalle, ja kun hän oikein vakavasti sanoi: "Kumma ettette häpeä tuommoista silloin kun ihmiset siivosti ja sivistyneesti huvittelevat", niin vetäytyivät he lymyyn kuin koirat saadessaan toruja haltioiltaan.

XXIII.

Hilman luonteessa oli lapsuudesta saakka taipumusta mieltyä uuteen. Milloin vaan hän tyttösenä sai kuulla ja nähdä jotakin, mikä ei kotona ollut tavallista, tuli hän ihastuksiinsa niin että juosta hyppeli lattialla ja sanoi: "kumpa äiti, kumpa isä meilläkin olisi tuommoinen, ja kumpa sais nähdä semmoista mistä tuo äijä puhui, joka oli meillä yötä!" Olipa tuosta tytöstä oikein kuin olisi ollut mikä pyhä tai juhla, kun joku rohtojen tai rihkamain kaupustelija tuli ja sai yösijan ja kertoi sitten yöntietäminä kaukaa, aina kaupungeista asti kaikenlaisia mukavia asioita. Ja jos semmoisilla kuleskelijoilla oli kuvapapereita tai viisuja, niin isän täytyi ostaa, ei auttanut mikään. Eikä ne niin kalliita olleetkaan: 10, 15 tai enintään 20 penniä, mutta lujaan pani ennen kuin isä noista rahoistaan luopui, ja äidilläkin aina oli vastaan sanomista. Ne olivat tietysti vähäpätöisiä nuo kuvapaperit, viisut samoin, mutta Hilmasta ne olivat erinomaisia, eivätkä vanhemmatkaan niiden arvoa huonoksi arvanneet, pikemminkin katsoivat he niitä ylellisiksi, jotka eivät talonpojalle kuuluisi.

Siten oli kokoontunut kuvia venäläis-turkkilaisesta sodasta, Genoveva ja Smertsi-poikasensa kanssa ja elättäjä-peuransa kanssa metsäluolassa, Kristus ristillä ja muita semmoisia. Viisuja tyttö luki ja mikäli sai kuulla säveleentapaista, lauloi myös hyvin mielellään. Parempaa ei hänelle katekismuksen ja raamatunhistorian ohessa ollut tarjolla. Silloin sodan aikana ainoastaan sai lukea sanomalehteä.

Kun joskus posetiivinsoittaja kaukaa osui syrjäseutuun ja tuli Mäkelään ja soitti, niin silloin Hilman riemulla ei ollenkaan ollut rajoja. Se pani kauniisti, niin niin niin kauniisti!

"Minkäs luulet tuosta lapsesta tulevan?" sanoivat vanhemmat, muistellen sanoja Johannes-kastajasta, hyvillään toisilleen välistä, mutta toisinaan taas tuskaantuivat ja sanoivat: "sillä on vallan tavattomia mielitekoja ja juonikas luonto."

Ja nuo vanhempain sanat ne sattuivat niin syvään tyttöseen, mieli kävi pahaksi ja hän itkeä ryysti toisinaan säälittävästi. "Tavattoman oitillinen ihmisenalku!" sanoi äiti tavallisesti ja koki lyömällä ja piiskaamalla taltuttaa, mutta sitten tyttö vasta itkikin, itki tuntikausia. Isä ei mielellään satuttanut kättään lapsiin. Ainoastaan silloin kun tuli pappilasta ja pappiin suututtuaan oli jättänyt sanomalehden tilaamatta, kupsautti suurella nyrkillään aviisia itisevää tyttöä takaraivaan jotta tämä lensi suulleen lattialle.

Hilma oli puolikasvuisena jotenkin iloinen, mutta kun äiti tuli vanhemmiten yhä jumalisemmaksi ja synkkämielisemmäksi, vaikutti se häneenkin masentavasti.

Sitten häntä taas virkisti rakastuminen Erkkiin ja Erkin lämmin vastarakkaus, ja kihloissa ollessa ei hän mitään muuta ajatellut ja toivonut kun sitä herttaista aikaa, jolloin Erkki muuttaisi hänen luokseen.

Se aika tuli. Elämä tuntui enimmäkseen sanomattoman onnelliselta, kun kumpikin yhä rakastivat toisiaan. Mutta tuo onnellisuus ei saanut olla häiritsemättä. Erkin ja vanhusten väli oli hänen mielestään katkeraa riitaisuutta, ja hän sydämestään olisi toivonut sovinnollista elämää. Ja vaikka miehensä koki häntä lohdutta, paheksi hän kuitenkin, ja se sitä raskaammalta tuntui kuin sisimmissä ajatuksissa oli herännyt ristiriitaisuutta, vakuutus alkanut horjua ja oli joutunut epäilemään tokko hän ja Erkki ovatkaan oikeassa. Kenties vanhemmat ovatkin oikeassa Jumalan edessä…?

Tuommoista ristiriitaisuutta ja epäilystä oli hän jo useasti tuntenut ennen sitä, kun äiti tuli heidän tupaan ja riehui kauheasti hänen puheittensa johdosta. Ja takanapuhuminen oli silloin myös semmoisen sisällisen epäröinnin synnyttämä. Kun äiti sitten sattui osaamaan arimpaan kohtaa, muistuttaen Jumalan rangaistuksesta, niin murtui tyttären koko vakuutus ja samassa poistui kaikki rauha.

Lapsuudesta saakka hän oli käsittänyt Jumalan semmoiseksi olennoksi, joka tosin on armollinen, mutta vihastuu myös, vihastuu hirmuisesti, ihan niinkuin ihminen, ainoastaan sillä eroituksella että hän on pitkämielisempi armosta kuin ihminen, mutta myös pitkävihaisempi, iankaikkisesti kostava. Tähän asti ei hän kuitenkaan ollut tuota niin syvästi miettinyt, mutta nyt, nyt tunsi hän oikein tuntemalla että Herran raskas viha oli hänen päällään. Samalla vaivasi raukeus ja väsymys ruumista, jota seikkaa osaksi selvitti se että hän oli tilassa, jonka luonto on ainoastaan hänen sukupuolelleen määrännyt.

Eräänä sunnuntaina kevätkesästä hän kävi kirkossa. Silloin saarnattiin rikkaasta miehestä ja Latsaruksesta. Pappi koki hyvin laajasti ja valaisevasti kuvata sanankuulijainsa eteen sitä julmaa olotilaa, jota ilmaisevat sanat: "koska hän helvetissä vaivassa oli" ja "minä kovin vaivataan tässä liekissä." Haki selitykselleen pontta sieltä täältä raamatusta, erittäinkin Johanneksen ilmestyskirjan 21 luvusta, pannen suurta painoa sen 8 värsylle: "Mutta pelkureille ja uskottomille, ja hirmuisille, ja murhaajille, ja salavuoteisille, ja velhoille, ja epäjumalisille, ja kaikille valehtelijoille, pitää osa oleman siinä järvessä, joka tulesta ja tulikivestä palaa, joka on toinen kuolema."

Tämä saarna pani hänet yhä pahemmin kauhistumaan. Vaikkei tuntenut omassatunnossa itseään syypääksi noihin kauheisiin synteihin, joita pappi raamatun mukaan luetteli, niin tunsi itsensä kumminkin pelkuriksi ja uskottomaksi, ihan kykenemättömäksi luottamaan Kristuksen sovintokuolemaan, josta pappi myös puhui. Eikä sekään tuottanut hänelle rauhaa että koki papin ja kirjain neuvon ihan huolehtimatta antautua Vapahtajan armosyliin. Jonkun hetken tunsi viihdytystä, mutta jälleen samaa epäilyksen tuskaa. Sitten vielä oli eräältä kuleskelijalta tullut saaneeksi "Joonas Hookananpojan näky" nimisen kirjan, jossa kuvattiin helvetin tuskaa vielä kauheimmin värein kuin raamatussa, ja sanottiin naisten saavan vielä kärsiä hirmuisemmasti kuin miesten, syystä että Eeva toi synnin maailmaan. Erkki tosin päästyään tuon kirjasen perille viskasi sen tuleen ja sanoi:

"Pitäisikö tuommoista moskaa uskoa, joka ei varmaankaan muuta ole kuin kohmeloisen pahoja unennäköjä." Mutta silloin anoppi valitti vävyn julmaa jumalattomuutta, eikä Hilmakaan voinut toisin nyt enää Erkistä ajatella.

"Se ei ole oikeaa", sanoi äiti usein Hilman ruumillisesta kivulloisuudesta; "on sitä tuossa tilassa oltu ja kuitenkin terveinä pysytty. Se ei ole Jumalan tautia, se on pahansuopain panema tauti." Ja Erkin ollessa käymässä kotipuolellaan, jossa hän viipyi viikon päivät, hankki vanha Heta Haltion Matin kylvettämään ja noitumaan Hilmaa. Tämä jo harmaantunut ukko, jonka silmissä huomasi kavaluutta ja viekkautta sekaisin, selitti erään nuoren lähellä asuvan vaimoihmisen, kateellisen ja pahansisuisen, saaneen aikaan kivulloisuuden, oli näet ruumiin multaa, kirkkomaasta otettua, tipauttanut Hilmalle tarjoamaansa kahvikuppiin. "Mutta kyllä paranee", vakuutti tietäjä, "ette uskokaan kuinka monta Haltion Matti on tuskistaan päästänyt."

— "Heikin Kaisa sen on tehnyt, Heikin Kaisa", pani vanha Heta.

Erkki sai vasta viikkojen päästä tietää tuosta noitaukon käymisestä. Heta oli kieltänyt Hilmaa sanomasta sitä laisinkaan miehelleen. Mutta Hilma, joka puoleksi uskoi taikaparannusta, vaikkei siitä mitään apua tuntenut, ei voinut ajanpitkään olla ilmaisematta Erkille siitä johtuneita sieluntaisteluitaan. Vähältä oli Erkki itkeä, niin kovasti se häneen koski tuo noitaukon käyttäminen.

Piirilääkäri asui neljän peninkulman päässä. Hänen luonaan käytti Erkki vaimoaan syyskesällä. Lääkäri näytti, mielipahaksi kummallekkin, jokseenkin välipitämättömältä, tutki kuitenkin vähän, sanoi raskasmielisyyden ruumiillisen kivulloisuuden raskaana-olon kanssa olevan niin kummallisesti yhdistyneinä ettei hän tietänyt mikä oikein auttaisi. Ensimmäinen ehto parantumiseen olisi koettaa olla keveällä, iloisella mielellä. Antoi sitten lääkereseptin, jolla otettiin lääkkeitä apteekista.

Niin pitkä hevosmatka ensimmältä pahensi Hilman tilaa, mutta sitten hän tunsi muutamien viikkojen kuluessa jonkunlaista helpotusta. Ei juuri yhtään päivää ollut hän koko kesänä tykkänään makuulla, eikä ihan työtönnä, ja nyt kulutteli enemmän osan päiviä Erkin kanssa peltokedolla heiniä haravoimassa ja leikkuupellolla sitelemässä.

Oltiin lokakuun lopulla. Maa oli vielä sula ja seudulla lepäsi niin paksu sumu, että Mäkelän uuden tuvan peräkamarin lasista tuskin saattoi kansakoulurakennusta Vehkakunnaalla eroittaa. Ihmiset tunsivat kummallista alakuloisuutta juuri tuon raskaan ilman johdosta, mutta toisaalta eräs seikka ilahdutti mäkeläisiä.

Hilma, joka koko kesän oli ollut niin synkkä, näytti nyt tavattoman hilpeältä. — Ei mitenkään tahtonut pysyä sängyssä, vaikka Heikki ja jokainen pyysi. Tuon tuostakin nousi hyertelemään sille pienoiselle, jolle oli viime yönä elämän antanut. Oo kuinka hän on iloinen! Kaikki se paha, joka yli puoli vuotta oli raskauttanut hänen sieluaan ja ruumistaan, oli nyt kadonnut. Jumala, tuntui hänestä, katsoi nyt laupiaana ja armollisena hänen puoleensa, kun oli lahjoittanut entisen keveän elämän, — niin, sitäkin keveämmän, hänelle takaisin ja sen lisäksi hänen kauttaan tuottanut uuden elämän tuossa poikasessa.

Mutta iltahämärän alkaessa rupesi häntä pyörryttämään, ja heti paikalla tunsi samaa mielenmasennusta kuin ennenkin.

"Kuolla minun täytyy sittenkin ja voi kauheaa — jo tänä yönä joutua helvettiin", huusi hän väännellen vuoteella ja pyörtyen sitten hetkeksi aivan tajuttomaksi.

Erkin hätä oli sanomaton. Ajaako hän lääkäriä hakemaan — neljän peninkulman päästä, ja kuka takaa olisiko kotonaan! Lääkäri omassa kunnassa olisi hengen asia, ja tois-pyhänäkin meni kunnanlääkärin-asia vastustuksen takia myttyyn, ja jo toisen kerran! Meneekö hän piirilääkäriä hakemaan tai laittaako muita sitä hakemaan? Ei itse hänen ei käy meneminen, sillä varmaankaan ei enää näkisi Hilmaa elävänä. Mutta koettaa täytyy saada muita hänen omalla hevosellaan. Ketä? Toisen tuvan Heikin? Jaa.

Mutta kun hän sitten pyysi häntä mistä maksusta hyvänsä, rupesi tämä pitkiin arveluihin. Ei, ei jumalantähden ollut aikaa arvella. Hän riensi opettaja Kosolan luo, ja tämä lähti heti.

"Tokkopa tohtori sille mitään mahtaa, kuolee se kumminkin", tuumivat vanhukset. Ja Heta itkien lisäsi: "Hae toki pappi että sielu tulis pelastetuksi! Enkä minä vieläkään usko että siinä on oikea, voi voi jos sais sen Haltion Matin tänne."

"Teidän ei pidä", sanoi Erkki raskaalla äänellä, "kaikilla hullutuksilla sekoittaa hänen mieltään. Lääkäriä ainoastaan tarvittaisiin, koetteeksi kumminkin, mutta mistä se nyt siepataan."

Sitten hän kyseli hiljaa Hilmalta, tunsiko hän hänet ja ymmärsikö hän asioita. Hän ymmärsi kaikki selvästi, mutta Jumala uhkaa häntä iankaikkisella rangaistuksella. Oo, jospa Jumala soisi hänen vielä tämän yön yli elää, mutta ei ei, kauhea olo lähestyy…

"Älä usko sitä että se on kauhea, se on harhaluuloa", pyysi Erkki hartaasti ja painoi kädellään hänen otsaansa.

"Mistä sinä sen tiedät?" kysyi hän äkkiä, outoa terävyyttä silmissä.

"Minun tuntoni ja järkeni sanoo että kärsimyksillä on loppu."

Samassa tuli Ylli-ukko tuvasta peräkamariin ja sanoi liikutetulla äänellä:

"En koskaan, hyvät lapset, vaikka olen koko elämäni kuullut saarnattavan, ole näin syvästi ajatellut mitä meiltä vaaditaan tullessamme Herran tuomiolle tekemään tiliä kaikesta. Nyt vasta sen oivallan, kun näen Hilman lähestyvän sitä suurta tilintekoa. Mutta koeta lapseni luottaa Kristuksen armoon. Minä lähden hakemaan pappia."

"No, hakekaa sitten pappi", sanoi Erkki ja huokasi.

Mutta ei ukko tavannut pastori Stenrothia kotona, oli haettu toisaalle sairaan luokse.

Seuraavan päivän iltapuolella oli Hilma vielä elossa, mutta kovin heikko, tuskat panivat vireille viimeisetkin voimat.

Kosola palasi ilman lääkäriä. Hän oli ollut pitkällä matkalla toisella laidalla piiriä.

Pappi oli jo aamupäivällä käynyt sairaan luona ja antanut hänelle Herran ehtoollista. Sairas oli silloin ollut levollisempi, mutta nyt iltapuoleen kovenivat tuskat.

Pappi tuli toisen kerran hakematta ja kaikki Mäkelän iäkkäämmät ihmiset olivat peräkamarissa loppua katsomassa. Pappi koki lohduttaa sairasta, joka vielä vähän oli selvällä ymmärryksellä.

"Niin, niin, mutta mutta minun tilani on surkeampi kuin pastori arvaakaan", valitteli Hilma. Pyysi sitten vanhemmiltaan anteeksi omaa kovakorvaisuuttaan, jota tunnusti heidän neuvoilleen ja varoituksilleen osottaneensa.

"Kaikki anteeksi, kaikki anteeksi", vakuuttivat vanhukset kuin yhdestä suusta, äiti kovasti itkien ja isäkin liikuttuneena.

Myös pyysi sairas hartaasti anteeksi vanhan tuvan Kaisalta sitä että oli ihan totta joskus ajatellut että Kaisa oli hänelle nämä tavattomat kärsimykset tuottanut. "Se on erhetys ja suuri synti sekin, tämä ei ole ihmisten panema tauti, se on Jumalan kova rangaistus."

Sitten alkoi viimeinen taistelu.

"Voi kuinka kau-kauh — ei — tie-tied… usko… voi mihin…"

Ne olivat loppuvan viimeiset sanat. Pappi laski kätensä ristiin rinnoilleen ja lausui hartaasti:

"Oo Herra sinun loputtomasta armostasi!" Haltion Matti — Heta oli päivällä haettanut taloon — tuli samassa sisään, metsäntörkyjä ja muita taikakaluja kainalossa, mutta säikähtyneenä pudotti ne ja vapisi koko ruumiiltaan.

"Niin sitä täältä mennään. Hilma tietää jo enemmän kuin me." Heta itki ja huokaili tuota sanoessaan.

"Joo joo, enemmän tietää, paljon enemmän", sanoi Ylli miettiväisesti,
— Erkki syvästi suruissaan virkkoi:

"Aivan niin, emme me jälkeenjääneet voi nähdä lähteneen matkaa kauemmaksi. Vähän tiettään näissä asioissa: se vain tiettään että luulo ei ole tiedon arvoinen. Paljon sitä kärsitään harhaluulojen tähden…"