Produced by Tapio Riikonen

NENÄ

Kirj.

Nikolai Gogol

Suomennos,

Helsingissä, K. E. Holm'in kustantama, 1883.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa.

I.

Huhtikuun 25 päivänä oli Pietarissa harvinaisen kummallinen tapaus. Kotonaan Vosnesenskoi kadun varrella heräsi eräänä aamuna jokseenkin varhain kuuman leivän hajusta parturi Ivan Jakovlevits (hänen sukunimensä on unohtunut); eipä katutaulussakaan ole muuta kuin saippualeukaisen hevosmiehen kuva ynnä kirjoitus: "myöskin lasketaan verta". Kohotettuaan hiukan päätään huomasi hän, että hänen kahville harras vaimonsa — arvoisa rouva — otti juuri uunista paistuneita leipiä.

"Tänään en minä, Praskovja Osipovna, huoli kahvista laisinkaan", sanoi Ivan Jakovlevits. "Minun mieleni tekee sen sijaan kuumaa leipää sipulin kanssa." (Se on: Ivan Jakovlevits olisi kyllä tahtonut molempia, mutta hän tiesi, että oli aivan mahdoton vaatia kahta asiaa yht'aikaa, sillä Praskovja Osipovna ei voinut laisinkaan semmoista kärsiä.)

"Antaa hänen hullun syödä leipää; eipä minulle sitä tarvis ole", ajatteli vaimo itsekseen, "jääpihän minulle kahvia sen enemmän", ja heitti yhden leivän pöydälle.

Säädyllisyyden vuoksi veti Ivan Jakovlevits, paitasillaan kun oli, hännystakin ylleen ja istahdettuaan pöydän ääreen, riputti leivälle suoloja, toi kaksi sipulin pumppua, otti veitsen käteensä ja rupesi totisen näköisenä leikkaamaan leipää. Jaettuaan leivän kahteen puoliskoon, katsahtaa hän sen keskustaa — ja kummastuksekseen huomaa jotain valkeata. Ivan Jakovlevits kaivoi vähän veitsen kärjellä, koetti sormellaan: "Sitkeätä!" sanot hän itsekseen. "Mitähän tuo lienee?" Hän pisti sormensa, veti ulos — nenä! — — Ivan Jakovlevits laski kätensä, hieroi silmiään, koetti uudestaan: "nenä, totta tosiaan!" Näyttipä se tutultakin. Kauhu ilmaantui Ivan Jakovlevitsin kasvoille. Tämä kauhu ei kumminkaan ollut mitään sen kiukun rinnalla, mikä hänen vaimonsa valloitti.

"Keltä sinä, peto, nenän olet leikannut?" tiuskasi tämä vimmoissaan. "Lurjus, juoppo! Mimmoinen rosvo! Johan minä kolmelta ihmiseltä olen kuullut, että sinä partaa ajellessasi häärit nenän ympärillä tuskin kärsittävällä ahneudella."

Ivan Jakovlevits ei enää ollut elossa, eikä kuollutkaan. Hän oli tullut siihen päätökseen, ettei tämä nenä ollut kenenkään muun kuin kollegi-assessorin Kovalev'in nenä, jonka partaa hän ajeli joka sunnuntaina ja keskiviikkona.

"Kuules, Praskovja Osipovna! Minä panen tämän nenän rievun sisään ja asetan tuonne nurkkaan; antaa sen loikoa siellä vähän aikaa. Kyllä minä sitten sen korjaan."

"En tahdo kuulla siitä puhuttavankaan! Minäkö antaisin huoneessa olla leikatun nenän?… Kuivunut raato! Osaat vaan partaveistä hihnaan hivuttaa, mutta tulet pian kykenemättömäksi koko virkaasi toimittamaan, heittiö, kelvoton! Että minä sitten saisin sinun tähtesi oikeudessa vastata?… Vie pois se täältä, pois! Vie minne tahansa, ett'en minä tietäisi haisuakaan siitä! Likaturpa, aasi!"

Ivan Jakovlevits seisoi kuin halolla päähän lyötynä. Tuumaili, ajatteli — eikä tiennyt mitä ajatella.

"Hiisi sen tietää, miten tässä on käynyt", mutisi hän viimein kaapaisten kädellään korvantaustaa, "lienenkö minä ollut humalassa, vai enkö, sitä en totta tosiaan voi varmaan sanoa. Siltä näyttää, että tässä on jotain tavatonta. Sillä leipä — siinä ei mitään sen kummempaa, vaan nenä — siinäpä arvoitus. En, en käsitä laisinkaan!" Ivan Jakovlevits vaikeni. Ajatus, että poliisi ehkä löytää häneltä nenän, todistaa hänet syylliseksi, saattoi miehen aivot sekasin, hänen silmiinsä haamoitti jo somasti hopealla koristettu kaulus, miekka… ja hän vapisi kiireestä kantapäähän. Vihdoin viimeinkin sai hän käsiinsä alusvaatteensa, saappaansa, puki ylleen kaiken tuon "joutavan" ja Praskovja Osipovnan tuskastuttavien saarnojen saattamana läksi kadulle riepuun kääritty nenä kourassa.

Hän tahtoi pistää sen jonnekkin kenenkään huomaamatta: joko portin patsaan juurelle tahi jollain tapaa muka vahingossa pudottaa sen kadulle, samalla suikahtaen itse syrjäkadulle. Kaikeksi onnettomuudeksi sattui vastaan tulemaan joku tuttava, kysellen: "Minne menet?" tahi "Kenen partaa näin varhain ajelemaan?" niin ett'ei Ivan Jakovlevits mitenkään saanut sopivaa hetkeä. Jopa hän kerran pudottikin nenän maahan, mutta kaukaa jo osoitti eräs vartija kepillään hänelle, älähtäen: "Nosta ylös, sinä pudotit jotain!" ja Ivan Jakovlevitsin täytyi kuin täytyikin nostaa nenä maasta ja pistää uudestaan taskuunsa. Hän vaipui yhä suurempaan epätoivoon, koska ihmisiä rupesi yhä enemmän vilisemään kadulla sen mukaan kuin makasinit ja puodit avattiin.

Hän päätti mennä Iisakin sillalle tuumaellen eikö hänen sieltä onnistuisi jollakin viekkaudella pudottaa se Nevaan… Mutta ansaitsenpa moitetta siitä, etten tähän saakka ole virkkanut mitään Ivan Jakovlevitsista, tuosta monessa suhteessa arvoisasta miehestä.

Ivan Jakovlevits oli, niinkuin kaikki jollaiset venäläiset käsityöläiset, kauhea juoppo, ja vaikka hän ajelikin joka päivä muitten leukoja, oli hänen omansa aina ajelematonna. Hännystakki oli hänellä (Ivan Jakovlevits ei pitänyt koskaan yllään päällystakkia) kirjava, toisin sanoen se kyllä oli musta, mutta täynnä tummankeltaisia ja harmaita pilkkuja; kaulus kiiltävä; vaan kolmen napin sijalla rippuivat ainoastaan rihmat. Ivan Jakovlevits oli oikea syynikkiläinen, ja kuu kollegi-assessori Kovalev tapansa mukaan partaa ajeltaessa hänelle sanoi: "Sinun kätesi, Ivan Jakovlevits, haisahtavat jollekin!" niin Ivan Jakovlevits vastasi kysymykseen: "Millepä ne haisahtaisivat?" "En tiedä, veikkonen, mutta haisevatpa vaan", sanoi kollegi-assessori, ja Ivan Jakovlevits, nuuskaa otettuaan, saippuoitti häneltä palkaksi tästä leuan ja ylähuulen, korvantaustan ja leuanaluksen, sanalla sanoen — mistä häntä vaan halutti.

Olipa tämä arvoisa porvari jo Iisakin sillalla. Hän katsahti ensin ympärilleen, kumartui käsipuun ylitse muka tirkistääkseen sillan alle tokko siellä paljo kaloja uiskenteli, ja pudotti varovasti rievun nenän kanssa. Hänestä tuntui ikäänkuin kymmenen puntaa olisi harteilta vierähtänyt: Ivan Jakovlevits oikein naurahti. Sen sijaan, että olisi virkamiesten leukoja mennyt ajelemaan, käänsi hän askeleensa laitokseen, jonka oven päällä oli sanat: "Syötävää ja teetä", pyytääkseen lasillisen totia, kun hän äkkiä hoksasi sillan päässä seisovan, ylevän näköisen kvartaalin-tarkastajan [korkeampi poliisivirkamies] leveine poskipartoineen, kolmikulmaisine hattuineen ja miekkoineen. Hän jähmettyi; samassa tarkastaja viittasi hänelle sormellaan ja lausui: "Tuleppas tänne, ystäväni!"

Ivan Jakovlevits tunsi puvun ja, otettuaan jo kauempana patalakin päästään, astui varovasti hänen luokseen lausuen: "Olkaa terveenä, teidän ylhäisyytenne!"

"Oi, ei tässä ole puhe, veikkonen, ylhäisyydestä — sanoppas, mitä sinä teit tuolla sillalla?"

"Jumal'avita, herra, kävin partoja ajelemassa ja katsahdin vaan, juokseeko virta kovasti."

"Valehtelet, valehtelet! Etpä sillä pääse. Vastaappas vaan."

"Minä olen valmis ajelemaan teidän armollisuutenne partaa kahdesti, vaikkapa kolmesti viikossa vastustelematta", vastasi Ivan Jakovlevits.

"Äläppäs nyt, veikkonen! Ne ovat loruja vaan. Minulla on kolme parranajajaa ennestään, ja pitävätpä sitä suurena kunnianaankin. Mutta sanoppas nyt vaan, mitä sinä siellä teit?"

Ivan Jakovlevits vaaleni… Tähän haihtui kokonaan tapausten juoksu hämärään, eikä ole mitään tietoa siitä, kuinka sitten kävi.

II.

Kollegi-assessori Kovalev heräsi jotensakin varhain ja päästi huuliltaan äänen örrr!… jonka hän aina teki herätessään, voimatta itsekään selittää minkätähden. Hän nousi istualleen, käski tuoda itselleen pienen, pöydällä seisovan peilin. Hän tahtoi katsoa näpykkää, joka eilisiltana oli noussut hänen nenälleen; mutta suurimmaksi kummastuksekseen huomaa hän, että nenän sijalla on ihan tasainen paikka! Säikähtyneenä käski Kovalev tuoda itselleen vettä ja hieroi pyyhinliinalla silmiänsä: "totta tosiaan, ei ole nenää laisinkaan!" Hän rupesi hapuroimaan käsillään tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän nähnyt unta; näyttää siltä, kuin hän todellakin olisi valveilla! Kollegi-assessori hyppäsi vuoteeltaan, kaappasi kädellään — ei ole nenää!… Hän käski heti paikalla tuoda vaatteensa ja läksi kiireimmiten ylipoliisimestarille.

Sillä välin täytyy puhua hiukan Kovalev'ista, jotta lukija voisi nähdä, mitä lajia tämä kollegi-assessori oikeastaan oli. KoIlegi-assessoreja, jotka tiedoillaan tämän arvonimen hankkivat, ei saa laisinkaan verrata niihin kollegi-assessoreihin, jotta siksi tulivat Kaukasossa. Nämät ovat kaksi aivan eri lajia. Oppineet kollegi-assessorit… Tämä Venäjä on kumminkin sellainen kummallinen maa, että jos sanot jotain yhdestä kollegi-assessorista, niin kaikki kollegi-assessorit Riiasta Kamtschatkaan saakka ottavat sen itseensä; se tietääkin kaikista nimityksistä ja arvonimistä. Kovalev oli kaukaasialainen kollegi-assessori. Hänellä oli tämä arvonimi ollut vasta kaksi vuotta; sentähden hän ei voinut sitä hetkeksikään unhottaa; mutta lisätäkseen kiitollisuuden tunnetta itseensä, hän ei koskaan kollegi-assessoriksi itseään nimittänyt, vaan aina majuriksi.

"Kuuleppas eukkoseni", puhui hän tavallisesti kohdatessaan kadulla muijan, jolla maniskoja oli kaupan, "tuleppas luokseni kotiini; asuntoni on Sadovoi-kadun varrella, kysy vaan: asuuko täällä majuri Kovalev, niin sinulle näyttää sen kuka tahansa." Jos hän taas kohtasi jonkun kaunottaren, niin antoi hän sen lisäksi salaisen viittauksen, lisäten: "Kysy vaan, kaunokaiseni, majuri Kovalev'in kortteeria." Tämänpä tähden mekin rupeamme tästä lähtien tätä kollegi-assessoria majuriksi nimittämään.

Majuri Kovalev'illa oli tapana kävellä joka päivä Nevskin prospektilla. Hänen maniskansa kaulus oli aina erinomaisen puhdas ja kiiltävät. Poskiparrat olivat hänellä semmoiset, jommoisia nytkin saa nähdä läänin- ja piirikunnanmaamittareilla, arkkitekteillä ja rykmentin lääkäreillä, samoin kaikellaisilla virkamiehillä ja ylimalkaan kaikilla miehillä, joilla on pulleat punaset posket ja jotka erittäin hyvin pelaavat "bostonia"; nämä poskiparrat menevät poskien keskitse suoraan nenään asti, Majurilla riippui kellon perissä suuri tukku karneooli-sinettejä, vaakunoita ja semmoisia, joihin oli piirretty: keskiviikko, tuorstai, maanantai y.m. Majuri Kovalev oli tullut Pietariin asioille, suoraan sanoen — etsimään itselleen sopivata paikkaa: jos onnistuisi niin vaikkapa virkaatoimittavan kuvernörin, joll'ei — tuomarin virkaa, jossain näkyvämmässä piirikunnassa. Eipä majurilla ollut mitään naimisiin menoakaan vastaan, mutta ainoastaan sillä ehdolla, että morsianta seuraisi kolme sataa tuhatta ruplaa myötäjäisiä. Tästäpä lukija voi itse päättää mimmoinen oli tämän majurin tila, kun hän huomasi jotensakin kovan ja säännöllisen nenänsä sijassa tasaisen, sileän syvennyksen.

Ikäänkuin onnettomuudeksi ei näkynyt kadulla yhtään vosikkaa ja hänen täytyi, kietouduttuansa päällysnuttuunsa, peitettyään kasvonsa liinalla, mennä jalkasin, teeskennellen, että hänen nenänsä vuosi verta. "Mutta jospa se näytti vaan minusta siltä; ei se voi olla mahdollista, että nenä omin päinsä katoaisi", ajatteli hän, astuen tahallaan kahvilaan katsoakseen peiliin. Onneksi ei kahvilassa ollut ketään; pojat lakasivat lattioita ja asettelivat tuoleja paikoilleen; muutamat kantoivat silmät unisina tarjottimilla kuumia piirakoita; pöydillä ja tuoleilla levisivät siellä täällä eiliset kahvilla valetut sanomalehdet. "No Jumalan kiitos, ei ole ketään", mutisi Kovalev, "nytpä saapi tarkastella". Hän meni peläten peilin luo ja katsahti: "Piru vieköön, tämä on hävytöntä", lausui hän sylkäisten; "vaikkapa edes jotain olisi nenän sijalla, vaan kun siinä ei ole mitään!"

Harmistuneena huulta purren läksi hän kahvilasta ja päätti vasten tavallisuutta olla keneenkään katsomatta ja kellekään hymyilemättä. Äkkiä jäi hän aivan kuin naulatuksi seisomaan erään talon ovelle; hänen kasvoissaan liikkui selittämätön asia: käytävän eteen seisattuivat umpivaunut; ovi aukeni ja ulos hyppäsi kyyryselkäinen herra virkanutussa ja juoksi rappuja ylös. Kuinka suuri Kovalevin kauhu ja hämmästys oli, kun hän hoksasi, että tuo oli — juuri hänen nenänsä! Tämän tavattoman seikan tähden huomasi hän silmänsä pimenevän; päättipä kumminkin, vavisten niinkuin haavanlehti, odottaa, käyköön sitten miten tahansa, kunnes tuo palaisi vaunuihinsa. Parin minutin päästä nenä todella palasikin. Hänellä oli yllä kullalla koristettu, pystykauluksinen virkatakki, jalassa säämyskäiset roimahousut, miekka vyöllä. Töyhtöhatusta oli helppo huomata, että hänellä oli valtioneuvoksen arvo. Kaikesta saattoi päättää, että hän aikoi juuri aamutervehdykselle. Hän katseli kummallekin puolelle, huudahti ajurille: "Annas tänne!" astui vaunuihin ja läksi.

Onneton Kovalev oli vähällä menettää järkensä. Hän ei tiennyt mitä hänen oli ajatteleminenkaan moisen tapauksen johdosta. Mitenkä se totta tosiaan olikaan mahdollista, että nenä, joka eilen vielä oli hänellä tuossa poskien välissä, ei voinut ajaa, eikä kävellä, nyt oli saanut virkatakin yllensä! Hän juoksi vaunujen jälestä, jotka onneksi eivät vierineetkään kauas, vaan seisattuivat Gostinnoi dvor'in eteen [oikeastaan vieraspiha; suuri ryhmä makasiineja ja kauppapuoteja]. Hän juoksi sinne, tunkeutui läpi joukon kerjääjä-ämmiä, joitten kasvot olivat peitetyt hunnuilla, mihin vaan silmiä varten oli kaksi aukkoa jätetty, tuon joukon, jota hän ennen niin kovasti oli pilkannut. Kansaa ei ollut paljo. Kovalev huomasi olevansa niin suuresti hämmennyksissään, ett'ei hän kyennyt vakavasti aprikoimaankaan, ja etsi silmillään tuota herraa joka taholta. Vihdoin äkkäsi hän hänen seisovan erään puodin edessä. Nenän kasvot olivat kokonaan pystykauluksen takana piilossa, ja hän katseli syviin ajatuksiin vaipuneena jotakin esinettä.

"Kuinkahan minä lähenisin häntä?" arveli Kovalev. "Kaikesta — virkanutusta, hatusta — näkyy, että hän on valtioneuvos. Piru ties miten tässä on tehtävä!"

Hän alkoi yskiä hänen takanaan; mutta nenä ei vaan muuttanut hetkeksikään asentoansa.

"Armollinen herra", sanoi Kovalev sisällisesti pakoittaen itseään rohkeuteen, "armollinen herra…"

"Mitä tahdotte?" sanoi nenä kääntyen.

"Minua kummastuttaa, armollinen herra… minusta näyttää. Teidän pitäisi tietää oma paikkanne. Ja nyt minä löydän teidät… missä?… Ajatelkaahan…"

"Suokaa anteeksi, minä en käsitä mistä te puhutte", lausui nenä.
"Selittäkää asianne!"

"Mitenkä minä hänelle selittäisin!" ajatteli Kovalev ja, rohkaisten itsensä, alkoi: "Tosin kyllä, minä… muuten, minä olen majuri. Myönnättehän, etten minä mitenkään saata ilman nenää olla. Joku tuommoinen kaupittelija-akka, joka Vosnesenskoi-sillan luona puhdistettuja appelsiineja myypi, voi kyllä istua nenätönnä; mutta kun ottaa huomioon, että… sitä paitsi, ollessani tuttava useissa paikoissa naisten kanssa: Tschehtirev'in, valtaneuvoksen rouvan, ja muitten…. Päättäkää itse… minä en tiedä armollinen herra (tämän sanottuaan Kovalev kohotti hartioitaan) suokaa anteeksi… jos tämä soveltuu velvollisuuden ja kunnian lakeihin… Te voitte itse ymmärtää…"

"En totta tosiaan ymmärrä sanaakaan", vastasi nenä. "Selittäkää paremmin."

"Armollinen herra", sanoi Kovalev, muistaen oman arvonsa, "minä en tiedä kuinka minä ymmärtäisin teidän sananne. Tässä on, luullakseni, koko asia aivan selvä… Vai tahdotteko te…? Olettehan te — minun oma nenäni!"

Nenä katsahti majuriin, ja hänen kulmansa rypistyivät.

"Te erehdytte, arvoisa herra: minä olen aivan erityinen henkilö. Muuten meidän välillämme ei voi olla mitään lähempää yhteyttä. Teidän virkaatekevän nuttunne napeista päättäen kuulutte te aivan toiseen säätyyn." Tämän sanottuaan käänsi nenä selkänsä.

Kovalev hämmentyi kokonaan tietämättä mitä tehdä ja mitä ajatellakaan. Silloinpa kuului miellyttävä naisvaatteiden sohina: lähestyi ijäkäs nainen, kiireestä kantapäähän pitseillä koristettu, ja hänen perässään solakka neitonen erittäin miellyttävästi pukeutunut valkeihin varrenmukaisiin vaatteisin, päässä keltanen hattu, keveä kuin voileipä. Heidän taakseen seisattui, nuuskarasiaansa avaten, pitkä heitukka pitkine poskipartoineen, kaulassa koko tusina kauluksia.

Kovalev astui lähemmäs, veti esiin maniskansa patisti-kauluksen, korjasi kiiltävissä perissä rippuvat sinetit ja hymy huulilla vilkuen kummallekin puolelle, käänsi koko huomionsa tuohon hentoon naiseen, joka keväisen kukan keveydellä nyykäytteli päätään ja vei otsalleen valkean, melkein läpinäkyvän kätensä. Hymy Kovalev'in kasvoissa tuli yhä suuremmaksi, kun hän hatun alta näki ympyriäisen loistavan valkean leuan ja osan poskea kevään ensiruusun varjostamana; mutta äkkiä hypähti hän taaksepäin ikäänkuin olisi polttanut itsensä. Hänelle johtui mieleen, ettei hänellä nenän sijalla ollut mitään, ja kyyneleet vierivät hänen silmistään. Hän kääntyi heti toisaalle, sanoakseen tuolle herralle virkatakissa, että hän vaan oli tekeytynyt valtioneuvokseksi, ettei hän ollut muu, kuin lurjus ja hunsvotti, ja ettei hän ollut mikään muu kuin hänen oma nenänsä… Mutta nenää ei enää löytynytkään; hän ennätti ajaa tiehensä, varmaankin jollekin aamutervehdykselle.

Tämä saattoi Kovalev'in epätoivoon. Hän läksi takasin ja seisattui hetkeksi pylväsrivin alle huolellisesti katsellen joka taholle, eikö sattuisi jostain nenä tulemaan. Hän muisti aivan hyvin, että sillä oli töyhtöhattu päässä, kullalla ommeltu virkatakki yllä, mutta hänen päällysnuttuaan ei hän muistanut huomanneensa, ei hänen vaunujensa väriä, ei hevosta, eikä edes sitäkään, oliko hänellä vaunujen takana lakeija, ja millaisessa puvussa. Sitä paitsi kulki vaunuja niin paljo edestakasin ja semmoisella vauhdilla, että oli vaikea eroittaa niitä toisistaankin; vaikkapa hän sitten olisi merkinnytkin jonkun niistä, ei hänellä ollut mitään keinoa saada niitä seisattumaan. Päivä oli ihana ja lämmin. Nevskillä pilveili ihmisiä; naisia kihisi, niinkuin vesipisaroita kukkasruiskun hanikasta. Poliisikamarin kohdalta aina Anitschkin'in sillalle saakka. Tuossapa tulee hänen tuttavansa hovineuvoskin, jota hän överstiksi nimitti, erittäinkin jos syrjäläisiä sattui läsnä olemaan. Tuollapa Jarjigin, sekin hänen hyvä ystävänsä, joka bostonia pelatessa aina menetti kun kahdeksan henkeä oli osaa ottamassa. Kah! toinen majuri, joka Kaukasossa assessoriksi oli tullut, viittilöipi häntä kädellään luokseen.

"Piru vieköön!" mutisi Kovalev. "Vosikka hoi! Ajappas suoraan poliisimestarille!"

Kovalev istuutui troskaan ja yhtämittaa huudahteli ajajalle: "Anna luisua!"

"Onko poliisimestari kotona?" kysyi hän, astuttuaan etehiseen.

"Ei ole, herra", vastasi ovenvartija, "vast'ikään läksi hän kotoa."

"Sepä kaunista!"

"Niin", lisäsi ovenvartija, "ei siitä paljon aikaa ole, mutta mennythän vaan onpi; jospa olisitte hiukkasta ennen tulleet, niin olisitte ehkä tavanneet hänet kotona."

Ottamatta vaatetta kasvoiltaan, astui Kovalev takasin vosikalle ja huudahti epätoivon äänellä: "Anna mennä!"

"Minne?" sanoi vosikka.

"Suoraan eteenpäin."

"Mitenkä suoraan eteenpäin? Tässä on käännös oikeaan tahi vasempaan?"

Tuo kysymys seisotti Kovalev'in ja pakoitti hänet taas ajattelemaan. Oikeastaan olisi hänen nyt pitänyt muitta mutkitta kysyä neuvoa järjestys-toimistosta, ei suinkaan sentähden, eikä sillä on suoranaista tekemistä poliisin kanssa, vaan siitä syystä, että sen toimet saattoivat olla paljoa nopeampia kuin muitten; suoraa ajattelemattomuutta olisi ollut mennä etsimään korvausta sen paikan esimiehiltä, jossa nenä näkyi palvelevan, sillä nenän omista sanoista oli helppo päättää, ett'ei sille miehelle mikään pyhää ollut ja että hän siellä voi valehdella samoin kuin hän valehteli vakuuttaessaan, ett'ei hän ollut häntä koskaan nähnytkään.

Jopa Kovalev oli käskeä ajamaan järjestys-toimistoon, kun hänelle johtui mieleen, että tuo lurjus, ilkiö, joka ensi kerran kohdatessa käyttäytyi niin hävyttömällä tavalla, voisi käyttää aikaa hyödykseen ja suilahtaa kaupungista — ja silloin tulisivat kaikki etsimiset turhiksi tahi kestäisivät — Jumala sen estäköön — ehkä kokonaisen kuukauden. Vihdoin näytti ikäänkuin itse taivas olisi tullut hänelle avuksi. Hän päätti lähteä suoraan sanomalehti-toimistoon ja ajoissa ilmoittaa hänen ominaisuutensa, että kuka tahansa, joka nenän kohtaisi, heti paikalla voisi hänet hänelle toimittaa, taikka ainakin ilmaista missä nenä oleskeli. Niinpä hän nyt, tämän päätettyään, käski vosikan ajaa sanomalehti-toimistoon, koko matkan yhtä mittaa kolhien häntä nyrkillään selkään ja äännähdellen: "Pikemmin lurjus, pikemmin tolvana!"

"Voi teitä, herra!" sanoi vosikka ravistaen päätään ja lyöden ohjaksilla hevostaan, jolla oli yhtä pitkä karva kuin katurakilla. Ruoska seisattui viimein ja Kovalev juoksi hengästyneenä pieneen vastaanotto-huoneesen, jossa harmaapäinen virkamies, vanha hännystakki yllä, silmälasit silmillä, istui pöydän takana ja kynä hampaissa luki vasta tuotuja vaskitahoja. "Kuka täällä ottaa ilmoituksia vastaan", huusi Kovalev, "hyvää huomenta!"

"Terve tullut", sanoi virkamies kohottaen hetkeksi silmänsä ja laskien ne takasin vieretysten asetettuihin vaskiraharöykkiöihin.

"Minä tahdon painattaa…"

"Sallikaa, pyydän hiukan odottamaan", lausui virkamies, kirjoittaen yhdellä kädellään numeroja paperille ja muuttaen vasemman käden sormilla helmilaudassa kaksi helmeä vasemmalle. Lakeija nauhuksineen ja puvussa, josta voi päättää hänen palvelevan jossain ylimysperheessä, seisoi kirje kädessä pöydän luona ja rupesi näyttämään omaa arvostelukykyään lausuen:

"Uskotteko, herra, ett'ei koira maksa kahdeksaa riunaa [10 kopekkaa], se on minä en siitä maksaisi kahdeksaa rossaa [1/2 kopekkaa], mutta kreivitär, Jumal'aut', rakastaa sitä — senpätähden se, joka sen löytää, saa sata ruplaa! Totta tosiaan, niin aivan kuin me tässä, ovat ihmisten maut erilaiset; jos kerran olet koirien ihailija, niin pidäkin jo jahtikoiraa tahi villuria; älä sääli viittä sataa, anna tuhat, että sitten koira todellakin olisi hyvä."

Arvoisa virkamies kuunteli tuota arvokkaalla katsannolla, samalla aikaa laskien lukua, montako kirjainta tuodussa lipussa oli. Huoneen seiniä vasten seisoi kaupittelija: ämmiä ja dvornikkoja [talonvahti kaupungissa] laput kourissa. Yksi sisälsi että palvelukseen päästetään uljas kuski; toisessa — vähän käytetyt vaunut, tuodut Parisista vuonna 1814; siellä kaksi palvelusta, henkiorja, 19-vuotias pesutyöyön tottunut ja muihinkin toimiin kykenevä tyttö; käytettäväksi kelpaava troska ilman toista notkurautaa; nuori, tulinen, harmaa, 17-vuotias hevonen; Lontoosta tuotuja vereksiä nauriin ja retisan siemeniä; huvila kaikkine mukavuuksineen: kaksi pilttoota hevosia varten ja paikka, johon sopii istuttaa kaunis koivu- tahi tammi-metsä; siellä oli ilmoitus niille, jotka haluavat ostaa vanhoja saappaanpohjia, kehoituksella tulemaan huutokauppaan kello 8:sta 3:een aamua.

Huone, jossa tämä kirjava seura oli, ei suinkaan suuri ollut ja ilma siinä oli hirveän raskas; kollegi-assessori Kovalev ei kumminkaan voinut hajua tuntea, kun hänen kasvonsa peitossa olivat ja itse nenä siihen aikaan, Jumal'ties, missä lienee ollutkaan.

"Hyvä herra, sallikaa minun kysyä… minulla on erittäin tärkeä asia", sanoi hän viimein tuskastuen odotukseen.

"Heti paikalla, heti paikalla! Kaksi ruplaa neljäkymmentäkolme kopekkaa! Kohta, kohta! Rupla kuusikymmentäneljä kopekkaa", jutteli harmaasilmäinen herra, viskoen akoille ja dvornikoille vasten silmiä heidän lappunsa: "Mitä teille on tarvis?" sanoi hän viimein kääntyen Kovalev'iin.

"Minä pyydän…", sanoi Kovalev, "tapahtui hävyttömyys eli ilkityö — minä en ole saanut tähän saakka selville. Minä pyydän vaan teitä julkaisemaan, että se, joka toimittaa minulle tämän lurjuksen, saa kohtuullisen palkkion."

"Sallikaa minun kysyä, mikä on nimenne?"

"Miksikä nimeäni? En minä sitä voi ilmaista. Minulla on paljo tuttavia. Tschehtirev, valtioneuvoksen rouva, Palageja Grigorjevna Podtotschin, staapiupseerin rouva… Annas kun saavat tietää, Jumala varjelkoon! Te voitte vaan kirjoittaa kollegi-assessori tahi vielä paremmin: mies, jolla on majurin arvo."

"No onko tuo karkulainen teidän henkiorjanne?"

"Mikä henkiorja! Eihän tuo mikään niin suuri ilkityö olisikaan! Minulla pakeni — nenä…"

"Hm! kummallinen nimi! Ja suurenko summan tuo Nenä teiltä varasti?"

"Nenä, se on… älkää te luulko… Nenä, minun oma nenäni katosi, eikä ole mitään tietoa, minne. Itse piru tahtoi tehdä pilaa kanssani."

"Mitenkä se katosi? Minä en voi ymmärtää!"

"En minä tiedä sanoa, mitenkä. Pääasia on, että hän nyt ajelee pitkin kaupunkia ja nimittää itseään valtioneuvokseksi. Ja siitä syystä pyydän teitä ilmoittamaan, että se, joka hänet kiinni saa, toimittakoon mitä pikemmin suoraa tietä luokseni. Todellakin, voitte itse päättää, kuinka minä voin olla ilman niin tärkeätä ruumiin osaa. Ei se ole mikään pikkuvarvas jalassa, jonka voi saappaasen piilottaa — eikä kukaan huomaa, vaikkei sitä löydykään. Minä olen joka tuorstaina valtioneuvos Tschehtirev'in luona; Podtotschin, Palageja Grigorjevna, staapi-upseerin rouva ja hänen erittäin soma tyttärensä ovat myöskin hyviä tuttavia, ja ajatelkaa kuinka minä nyt voin… Enhän minä voi heille näyttäytyäkään."

Virkamies painui syviin ajatuksiin, niinkuin hänen rypistetyistä huulistaan voi päättää.

"En minä voi antaa tilaa lehdessä tuommoiselle ilmoitukselle", sanoi hän viimein pitkän vaitiolon jälkeen.

"Kuinka? Mitenkä?"

"Siten — lehti voi menettää arvonsa. Jos jokainen rupeaa kirjoittamaan, että häneltä karkasi nenä, niin… Muutenkin jo kuuluu moitteita siitä, että muka painetaan hullutuksia ja perusteettomia valheita."

"No, mutta mitenkä tämä asia hullutus on! Ei tässä minusta mitään semmoista ole."

"Se näyttää vaan siltä, niinkuin ei olisi. Viime viikolla oli samallainen tapaus: Tulipa tänne eräs virkamies, samoin kuin te nyt, toi lapun, rahaa rätingin mukaan 2 r. 27 k., ja koko ilmoitus sisälsi, että oli karannut musta villakoira. Eihän siinä olisi luullut sen kummempaa olevan. Vaan tästäkös syntyi ivajuttu: villuri olikin rahaston hoitaja eräästä laitoksesta, jonka nimeä en muista."

"Enhän minä villurista ilmoitusta annakaan, vaan omasta nenästäni, siis melkein sama, kuin itsestäni."

"En, semmoista ilmoitusta en voi ottaa mitenkään vastaan."

"Mutta kun minulta todella katosi nenä!"

"Jos se katosi, niin on teidän kääntyminen lääkärin puoleen. Sanotaan, että niitä on semmoisia, jotka voivat asettaa mimmoisen nenän tahansa. Muuten minä huomaan, että te olette leikkisä mies ja teette mielellänne seurassa pilaa."

"Minä kiroan teitä, niin totta kuin Jumala on pyhä! Koska tämä niin pitkälle on mennyt, niin minä näytän teille."

"Älkää vaivatko itseänne!" jatkoi virkamies vetäen nuuskaa sieramiinsa, "tahikka, joll'ei teille siitä vaivaa ole", lisäsi hän uteliaalla liikahduksella, "niin kyllähän olisin halukas katsomaan."

Kollegi-assessori otti liinan kasvoiltaan.

"No totta toisen kerran, ihme ja kumma", lausui virkamies, "aivan tasainen paikka, ihan kuin vastapaistettu kakkara. Niin uskomattoman tasainen."

"No, rupeatteko nyt väittämään vastaan? Te näette itsekin, ett'ei saata olla sitä sanomalehdessä julkaisematta. Minä tulen teille erittäin kiitolliseksi, ja olen iloinen että tämä tapaus on saattanut minulle onnen tutustua teihin." Niinkuin tuosta näkyy päätti majuri tällä kertaa käyttää hiukan viekkauttakin.

"Helppohan tuo julaista olisi", sanoi virkamies, "mutta minä en näe teille siitä mitään hyötyä olevan. Jos tahdotte, niin antakaa semmoisen, jolla on terävä kynä, kertoa tämä, niinkuin harvinainen luonnon-ilmiö ainakin, ja painattakaa se 'Pohjan Mehiläiseen' (nyt hän otti vielä kerran nuuskaa) nuorison hyödyksi (hän pyyhki nenäänsä) tahi muuten yleisön huviksi."

Kollegi-assessori vaipui täydelliseen toivottomuuteen. Hän käänsi silmänsä alas sanomalehteen, jossa oli ilmoitus näytännöistä; jopa hänen kasvonsa olivat valmiit hymyilemään, huomattuaan erään soman näyttelijättären nimen, ja hänen kätensä meni jo taskuun saadakseen tietää, oliko hänellä muassa sininen paperiraha [viisi ruplaa], sillä staapiupseerien piti Kovalevin mielestä istua nojatuolissa; mutta muisto nenästä pilasi kaikki.

Itse virkamiestäkin näkyi Kovalev'in tukala tila liikuttavan. Tahtoen huojentaa edes jonkun verran hänen tuskaansa, piti hän sopivana ilmaista osanottavaisuuttaan muutamilla sanoilla:

"Minun todellakin käy sääliksi, että teille tämmöinen onnettomuus on tapahtunut. Ettekö tahdo ottaa nuuskaa rohkaistukseksi; tämä parantaa päänsäryt ja lauhduttaa surulliset ajatukset; moneen muuhunkin tautiin on tämä hyvää." Sen sanottuaan virkamies tarjosi Kovalev'ille nuuskarasiasta, näpsästi asetettuaan hienon naisen kuvalla koristetun kannen sen alle.

Tämä typerä teko lopetti Kovalev'in kärsivällisyyden. "Minä en ymmärrä, kuinka te tässä leikille sijaa löydätte", sanoi hän närkästyen, "ettekö näe, ett'ei minulla juuri sitä ruumiin osaa ole, jolla nuuskataan? Piru vieköön teidän nuuskanne. Minä en nyt saata katsoakaan siihen, vaikka huonon nuuskanne sijaan tarjoisitte itse Rapé-lajia."

Tämän sanottuaan läksi hän tiehensä sanomalehtitoimistosta, kovasti nyreissään ja käänsi askeleensa kaupungin viskaalin luokse.

Kovalev tuli hänen luokseen juuri kun tämä kohottaen kätensä ylös venytti itseään ja haukotellen lausui! "Kas nytpä parin tunnin nukahdus hyvää tekee!"

Eipä ollut siis vaikea nähdä, ett'ei kollegi-assessorin tulo ollut laisinkaan ajallansa. Viskaali oli kaikkien taiteitten ja käsitöitten suosija; keisarillisia velkaseteleitä hän toki piti paraina kaikista. "Kas sekös tavaraa", oli hänellä tapana sanoa, "eipä ole mitään sen mukavampaa: syödä ei se tahdo, tilaa tarvitsee vähän, taskuun mahtuu aina, putoaa — ei mene rikki."

Viskaali otti Kovalev'in hyvin kuivasti vastaan ja sanoi, ett'ei päivällisen jälkeen ollut aika tutkinnon pitämiseen; itse luonnon jo määränneen, että syötyä on hiukan nukahtaminen (tästä kollegi-assessori saattoi nähdä, ett'ei viskaalille olleet tuntemattomia muinaisten viisaitten lauseparret); ettei kunnon mieheltä nenää paikaltaan temmata.

Hän ei siis puhunut ollenkaan koristellen lauseitaan, vaan suoraan vasten silmiä, pitää huomauttaa, että Kovalev et paljoa tarvinnut suuttuakseen. Hän saattoi antaa anteeksi kaikki, mikä vaan ei koskenut häntä itseään, mutta ei mitenkään leppynyt, jos loukkaus koski hänen virkaansa tahi arvoansa. Hänen mielipiteensä oli se, että näytelmäkappaleissa voisi olla sallittu kaikki, mikä koski ober-upseerejakin, kun vaan staapi-upseerien annettiin olla rauhassa. Viskaalin odottamaton käytös saattoi hänet niin suuresti hämille, että hän päätään ravistaen, arvokkaan näköisenä, kädet hiukan hajallaan sai ainoastaan sanotuksi: "Myönnän että näin loukkaavien huomautuksienne jälkeen ei voi mitään lisätä…" ja meni tiehensä.

Hän tuli kotiin, tuskin tuntien jalkoja allaan. Oli jo hämärä. Surulliselta, hirveän rumalta näytti hänestä hänen kotinsa näitten epäonnistuneitten puuhien jälkeen. Astuttuaan etehiseen näki hän nahkasella, tahratulla sohvalla loikovan lakeijansa Ivanin, joka maaten selällään syljeskeli lakeen ja sattui jokseenkin tarkasti samaan paikkaan. Tuommoinen ihmisen tyynimielisyys saattoi hänet raivoon ja hän iski miestä hatullaan vasten kuonoa ärjästen: "Aina sinä, sika, tyhyyksiin aikaasi kulutat!"

Ivan hypähti nopeasti sijaltaan ja rupesi mitä tulisimmalla kiiruulla häärien majurin kampsuja riisumaan.

Astuttuaan huoneesen, heittäytyi majuri väsyneenä ja surullisena kiikkutuoliin. Vähän levähdettyään huudahti hän vihdoin: "Jumalani, Jumalani! Miksikä tämmöinen onnettomuus? Jospa olisin vaikka jalan tahi käden menettänyt, sekin olisi parempi; mutta nenätön mies itse hittohan se on; linnuksi se ei ole lintu, eikä porvariksi porvari: eihän se kelpaa muuhun kuin ottaa niskasta ja paiskata ikkunasta ulos. Jospahan se sitten sodassa tahi kaksintaistelussa olisi pois isketty, taikka olisin sen menettämiseen itse syypää; mutta kun se katosi ilman syyttä minkäänlaista, katosi aivan ilmaiseksi, tuottamatta minulle rossaakaan!… Mutta eihän se voi olla mahdollista", lisäsi hän vähän aprikoituaan, "mahdotonta, että nenä olisi kadonnut, ei, ei se ole mitenkään mahdollista. Tämä joko on ainoastaan unta tahi muuten vaan näyttää siltä; ehkäpä minä jollain tavoin join veden sijaan viinan, jolla minä parran-ajelun jälkeen voitelen leukaani. Ehkä Ivan hullu siitä ei huolinut ja minä ryyppäsin sen itse."

Tullakseen vakuutetuksi, ett'ei hän ollut juovuksissa, iski majuri itseään niin kovasti, että hänen täytyi kiljaista. Tämä kipu sai hänen uskomaan, että hän todellakin oli ja toimi valveilla. Hän läheni varovasti peiliä ja räpsäytti ensin silmiään ajatellen, että nenä ehkä ilmestyykin äkkiä omalle paikalleen, mutta hypähti paikalla takasin, huudahtaen: "Voi tuota ilettävää näköä!"

Tuo oli todellakin selittämätöntä. Jospa olisi kadonnut nappi, hopealusikka, kello tahi muu sellainen esine — mutta… kadota, ja miksi? erittäinkin omassa kortteerissa!… Majuri Kovalev arveli, harkittuaan kaikki asianhaarat, todenmukaisimmaksi, että syypää tähän ei ollut kukaan muu, kuin staapi-upseerin rouva Podtotschin, joka tahtoi että hän ottaisi hänen tyttärensä puolisokseen. Hän tosin mielellään hakkaili tyttöä, mutia vältti viimeistä temppua. Kun rouva kerran hänelle suoraan ilmaisi, että hän oli suostuvainen antamaan tyttärensä majurille, keksi tämä kierteleviä kohteliaisuuden osoitteita lausuen, että hänen täytyi ensin palvella vielä vuotta viisi, ollakseen tarkalleen neljänkymmenen kahden vuoden vanha. Ja sentähden tuo rouva kostaakseen hänelle, varmaankin päätti rumentaa hänen kasvonsa ja sai tähän toimeen joitakuita noita-ämmiä, sillä ei millään muotoa voinut otaksua, että nenä olisi leikattu. Eihän kukaan käynyt edes hänen luonaankaan! parturi Ivan Jakovlevits ajeli hänen partaansa keskiviikkona ja koko keskiviikon ja koko torstainkin vielä nenä oli paikallaan — sen hän muisti ja tiesi aivan varmaan; sitä paitsi olisi hän tuntenut kipua ja epäilemättä ei haava olisi kasvanut niin pian kiinni, eikä tullut aivan kakkaran näköiseksi. Hän tuumaili, manaisiko tuon rouvan laillisesti oikeuteen vai menisikö hänen luokseen ja näyttäisi hänet suusanallisesti syylliseksi. Hänen aprikoimisensa keskeytyi valon kautta, joka näkyi kaikista oven raoista ja ilmaisi, että etehisessä Ivan jo oli kynttelin sytyttänyt. Pian ilmaantui itse Ivankin, tuoden edessään kyntteliä ja valaisten sillä koko huoneen. Ensi liikunnollaan näytti Kovalev aikovan temmata liinan, peittääkseen tuon paikan, jossa eilen vielä nenä oli ollut, ett'ei moinen tyhmä mies seisattuisi ällistelemään, nähtyään herrassa semmoisen kumman.

Eipä ennättänyt Ivan mennä vielä omaan soppiinsa, kun etehisessä kuului tuntematon ääni ja sanat: "Täälläkö kollegi-assessori Kovalev asuu?"

"Astukaa sisään; majuri Kovalev on täällä", sanoi Kovalev, hypäten jaloilleen ja avaten oven.

Sisään astui pulskan näköinen poliisivirkamies, ei juuri valkeat, mutta eipä mustatkaan poskiparrat hyvin pulskeilla, sama mies, joka kertomuksen alussa seisoi Iisakin sillan päässä.

"Te olette katsoneet hyväksi kadottaa nenänne?"

"Olen kyllä."

"Se on löydetty nyt!"

"Mitä puhutte?" huudahti majuri Kovalev. Ilo sitoi hänen kielensä. Hän katsoi tutkistelevin silmin kiireestä kantapäähän edessään seisovaa tarkastajaa, jonka pulleista huulista ja ympyriäisistä poskista vapiseva kynttelin valo heijasti. "Millä tavoin?"

"Ihmeellisellä tavalla: hän saatiin kiinni melkein jo tieltä. Hän istahti vaunuihin mennäkseen Riikaan. Ja passi oli kirjoitettu aikoja sitten erään virkamiehen nimelle. Ihmeellisin kaikista on se että minäkin luulin hänet ensin herrasmieheksi. Mutta aivan kuin onneksi olivat lasisilmät muassani ja minä huomasin, että se olikin nenä. Minä, näetten, olen likinäköinen; jos te asetutte ihan minun eteeni, näen sittenkin ainoastaan, että teillä on kasvot, vaan en voi eroittaa nenää, en partaa, enkä muutakaan: Anoppini, se on, vaimoni äiti, ei näe liioin mitään."

Kovalev riemuitsi. "Missä hän on? Missä? Minä juoksen heti paikalla…"

"Älkää vaivatko itseänne. Minä tiesin, että hän on teille tarpeen ja toin hänet muassani. Kummallisin seikka tässä on se, että kaikkeen on syypää parturi Vosnesenskoi kadulta, joka nyt istuu lukon takana. Minä jo kauan aikaa sitten huomasin hänet juopoksi ja varkaaksi, ja vielä kaksi päivää sitten nyhtäsi hän eräästä puodista tusinan nappeja. Nenä itse on ihan samallainen kuin se oli ennenkin." Tämän sanottuaan tarkastaja työnsi kätensä taskuunsa ja veti sieltä esiin paperiin käärityn nenän.

"Niin, hän se on!" huudahti Kovalev, "totta tosiaan, oma nenäni! Juokaa kanssani tänään kupillinen teetä."

"Pitäisin sitä mitä suurimpana kunnianani, mutta en voi mitenkään, sillä minun täytyy pistäytyä tuonne rangaistuslaitokseen… Hirveästi ovat kaikkien ruokatavarain hinnat nousseet… Minulla on kotona elätettävänä anoppi, se on, vaimoni äiti, ja lapset; vanhimmasta on sangen suuret toiveet, erittäin viisas poika; mutta ei ole varoja minkäänlaista korkeampaa kasvatusta varten…"

Kollegi-assessori jäi tarkastajan mentyä muutamaksi minutiksi aivan hämmennyksiin ja hetken perästä tuskin sai näkö- ja tunto-aistinsa takasin, ja tähän tilaan saattoi hänet odottamaton ilo. Hän otti varovasti kadoksissa olleen nenän molempaan näppiinsä ja katseli sitä vielä kerran tarkasti.

"Totta tosiaan, sama nenä!" puhui hän. "Tuossahan vasemmalla puolella on tuo näpykkäkin, joka siihen eilen ilmaantui". Majuri milt'ei naurahtanut ilosta.

Mutta maailmassa ei mikään ole pysyväistä, niinpä riemukin seuraavalla minutilla ensimmäisen jälkeen jo oli laimeampi; kolmannella se jo heikkoni koko lailla — ja viimein — huomaamatta haihtui sielun tavalliseen tyyneyteen, niinkuin saari, jonka veteen pudotettu kivi siihen muodostaa, vähitellen tasoittuu sileälle pinnalle. Kovalev rupesi tuumailemaan ja hoksasi, ett'ei asia sillä ollutkaan tehty: nenä on kyllä löydetty, mutta pitäähän se asettaa, sovittaa paikalleen.

"Mutta jos se ei pysykään siinä?"

Tämä kysymys saattoi majurin vaalenemaan.

Selittämättömän kauhun valtaamana hypähti hän pöydän ääreen ja nosti eteensä peilin, ett'ei vahingossa asettaisi nenää väärälleen. Hänen kätensä vapisivat. Varovasti, huolellisesti asetti hän nenän entiselle paikalleen. Voi kauhua! Nenä ei pysykään kiinni!… Hän laski sen suunsa eteen, lämmitteli sitä hengityksellään ja kohotti sen taasen poskien väliselle tasaiselle paikalle; mutta nenä ei vaan juurru kiinni.

"No, no siinä, pidä kiinni, hullu!" jutteli hän nenälle, vaan tämä oli kuin puusta tehty ja putosi pöydälle mätkähdyksellä semmoisella, että olisi luullut sitä korkkipalaseksi. Majurin naama vääristyi ikäänkuin suonen vedosta. "Mutta eiköhän se juurru kiinni?" tuumaili hän kauhusta vaaleana. Vaikka hän olisi kuinka monta kertaa asettanut sen omalle paikalleen — olivat hänen vaivansa turhat, niinkuin ennenkin.

Hän huusi Ivania ja lähetti hänet lääkäriä hakemaan, joka asui talon paraimmassa kortteerissa, ensi kerroksessa. Tämä lääkäri oli ulkomuodoltaan komea mies, hänellä oli jyhkeät, pikimustat poskiparrat, nuori, terve rouva, söi aamulliseksi tuoreita omenia ja piti suutansa tavattoman puhtaana, huuhdellen sitä joka aamu melkein kolme neljännestä tuntia ja hivuttaen hampaitaan viidenlaisilla harjasilla. Lääkäri tuli heti paikalla. Kysyttyään joko siitä oli pitkä aika kun onnettomuus tapahtui, kohotti hän majuria leuasta ja antoi hänelle keskisormellaan siihen paikkaan, jossa ennen nenä oli ollut, näppäyksen, niin että majurin täytyi temmata päänsä taaksepäin semmoisella voimalla, jotta se komahti seinään. Lääkäri sanoi, ett'ei tuo merkinnyt mitään ja neuvottuaan majuria tulemaan vähän kauemmas seinästä, käski hänen kääntää päänsä ensin oikealle ja koettaen sitä paikkaa, jossa nenä ennen oli ollut, myhähti: "hm!" ja sitten käski hänen kääntää päänsä vasemmalle ja päästi äänen "hm!" sekä lopuksi antoi keskisormellaan näppäyksen, niin että majuri Kovalev tempasi päänsä ikäänkuin hevonen, jolta tahdotaan hampaita katsoa. Tämmöisen tutkimuksen tehtyään lääkäri ravisti päätään lausuen: "Ei, ei sovi. Parempi on että jäätte nenättömäksi, sillä saattaa käydä vielä pahemmin. Sen kyllä voi liittää siihen; vaikkapa liittäisin heti paikalla; mutta minä vakuutan, että näin on paljoa parempi."

"Tämäpä hyvä! mitenkä minä nenättömäksi voin jäädä?" sanoi Kovalev. "Pahemmaksi ei asia enää voi tulla, kuin se nyt on. Tämähän on piru ties mitä! Minne voin näyttäytyä, tämmöisen irvinaaman kanssa? Minulla on ylhäisiä tuttavia; tänä iltanakin minun pitää olla kahdessa talossa. Minulla on paljo ystäviä: valtioneuvoksen rouva Tschehtirev, Padtotschin, staapiupseerin rouva… vaikk'ei minulla hänelle viimeisen tekonsa tähden muuta asiaa olekaan kuin poliisin kautta… Olkaa niin hyvä", jatkoi Kovalev rukoilevalla äänellä, "eikö löydy keinoa? Asettakaa jollakin tavalla se siihen kiinni; vaikk'ei niin hyvinkään, kunhan vaan kestäisi, voinhan minä kädelläni suojella sitä vaarallisissa tiloissa. Muuten minä en tanssikaan, että jollakin varomattomalla liikkeellä voisin sitä vahingoittaa. Mitä kiitollisuuteen tulee, teidän vaivojenne tähden, voitte olla varma, että minkä minun varani myöten antavat…"

"Uskokaa", sanoi tohtori ei juuri kovalla, joll'ei vienollakaan, äänellä hyvin sävyisästi ja lempeästi, "etten minä parantele sairaita voiton tähden. Se on vasten minun tapaani ja mielipiteitäni. Totta on, että minä otan vaivoistani jotain, mutta ainoastaan sentähden, ett'en kiellollani ketään loukkaisi. Minä kyllä voin asettaa nenän paikalleen, mutta minä vakuutan kunniani kautta, joll'ette sanaani usko, että asia tulee siitä vaan pahemmaksi. Paljo parempi on, jos antautte luonnon vaikutuksen alle. Peskää useammin itseänne kylmällä vedellä, ja minä vakuutan, että te nenätönnä tulette olemaan yhtä terve, kuin jos teillä nenä olisi. Nenän neuvon minä teitä taas pahemaan sprii-astiaan tahi, vielä parempi, kaatamaan astiaan kaksi ruokalusikallista väkevää viinaa ja kuumennettua etikkaa — silloin voitte saada nenästänne melkoisen rahasumman. Minä itse ostan sen, joll'ette liian paljo siitä vaadi."

"En, en! En missään tapauksessa myy sitä!" kiljasi epätoivoissaan majuri Kovalev, "kadotkoon ennen!"

"No, suokaa anteeksi!" lausui tohtori kumartaen, "minä tahdoin olla teitte hyödyksi… Mitäpä minä sille sitte voin! Ainakin näette hyvän tahtoni." Tämän sanottuaan tohtori majesteetillisen näköisenä läksi huoneesta. Kovalev ei eroittanut edes hänen kasvojaankaan ja, syvässä tunnottomuudessa ollen, näki ainoastaan tohtorin mustan hännystakin hihoista esiinpistävät, puhtaat ja lumivalkeat mansetit.

Seuraavana päivänä päätti hän ennen kanteen nostamista kirjoittaa staapiupseerin rouvalle, eikö tämä suostuisi oikeuteen menemättä korvaamaan hänelle hänen vahinkonsa. Kirjeen sisältö oli seuraava:

Kunnioitettava rouva
Aleksandra Grigorjevna!

En voi ymmärtää Teidän kummallista menettelyänne. Olkaa varma siitä, että tällä käytöksellänne ette mitään voita, ettekä saa minua pakoitetuksi ottamaan vaimokseni tytärtänne. Uskokaa, että juttu minun nenästäni on kokonaan selville saatu samoin kuin sekin, että asia on pääasiassa Teidän toimeenpanemanne, eikä kenenkään muun. Sen äkkinäinen eroaminen oikeasta paikastaan, sen karkaaminen ja muutteleminen ensin virkamieheksi ja viimein alkuperäiseen muotoonsa, ei ole mitään muuta kuin seurauksia Teidän ja niitten toimeenpanemasta noitumisesta, jotka harjoittelevat niitä teidän mielestänne kunniallisia askareita. Minä puolestani pidän velvollisuutenani ilmoittaa Teille ajoissa, että jos ei mainitsemani nenä tänään vielä ole pantu omalle paikalleen, minä olen pakoitettu hakemaan lain suojaa ja puolustusta.

Muuten täydellisestä kunnioituksesta Teihin on minulla kunnia
olla

nöyrin palvelijanne
Platon Kovalev.

Vastaus:

Kunnioitettava herra
Platon Kusmits.

Suuresti kummastelen teidän kirjettänne. Minä lausun suoraan, ett'en odottanut Teiltä tuommoisia epäkohteliaita moitteita. Minä vakuutan, ett'en ole koskaan tuota virkamiestä, josta puhutte, kotiini vastaanottanut, en sala- enkä julki puvussa. Onhan minun luonani tosin kyllä ollut Philip Ivanovits Potanschikov. Ja vaikka hän, käytökseltään siivo ja tiedoiltaan etevä ja oppinut mies, pyysi tyttäreni kättä, en minä koskaan ole hänelle antanut pienintäkään aihetta toivoon. Te mainitsette vielä jotain nenästä. Jos sillä tarkoitatte, että minä muka antaisin Teille pitkän nenän, se on, antaisin teille muodollisen kiellon, kummastuttaa minua, että Te siitä puhutte, vaikka tiedätte että minä aina olen ollut ihan vastaista mieltä, ja jos Te vielä nytkin kositte tytärtäni laillisella tavalla, olen valmis heti paikalla Teille mieliksi tekemään, jotta se todistaisi ainiaan elävintä myötätuntoisuuttani Teihin, ja siinä toivossa jään aina valmiiksi palvelijaksenne.

Aleksandra Podtotschin.

"Ei", virkkoi Kovalev tämän kirjeen luettuaan, "hän on toden totta viaton. Ei hän voi olla syyllinen. Kirje on kirjoitettu niin, ett'ei sitä voi sillä tavoin syyllinen ja rikoksellinen kirjoittaa." Kollegi-assessori oli tottunut semmoisiin asioihin, sillä hän oli ollut lähetettynä useampia kertoja Kaukasoon tutkintoa pitämään.

"Mitenkä sitten, millä ihmeen tavalla tässä on käynyt? Piru itse tämän yksin voi selittää!" sanoi hän viimein laskien kätensä alas.

Sillä välin levisi huhu tästä ihmeellisestä tapauksesta koko pääkaupunkiin ja tietysti, niinkuin tavallista, kaikellaisilla lisäyksillä. Nytpä kaikkien huomio kääntyi tähän ihmeesen; vast'ikään oli yleisö ollut kiintyneenä kokemuksiin magnetismin vaikutuksesta. Sitä paitsi kertomus tanssivista tuoleista Konjuschennoi-kadun varrella oli vielä vireänä muistissa; eipä siis ihme että pian ruvettiin kertomaan kollegi-assessori Kovalev'in nenän tarkalleen kello kolme käyskentelevän Nevskillä. Uteliaita kokoontui joka päivä joukottain. Joku tiesi kertoa, että nenä oli muka Junker'in makasiinissa — ja Junkerin eteen ilmaantui semmoinen tungos ja ahdinko, että poliisin täytyi ryhtyä asiaan. Eräs arvoisan näköinen poskiparrakas keinottelija, joka tavallisesti teaterien edessä myyskenteli kaikellaisia kuivia paistoksia, teetti varta vasten puusta mukavia, kestäviä rahia, joille kehoitti uteliaita nousemaan, vaatien tuosta ainoastaan kahdeksankymmentä kopekkaa. Eräs täysinpalvellut översti läksi tahallaan tätä varten tavallista aikaisemmin liikkeelle kotoaan ja tunkihe suurella vaivalla väkijoukon läpi; mutta suurimmaksi kummastuksekseen näki makasiinin ikkunassa nenän sijassa tavallisen villavaatteen ja kivipiirroksen sukkaaneulovasta tytöstä, jota puun takaa katseli pienipartainen keikari liivit hajallaan, kuvan, joka jo oli rippunut samalla paikalla enemmän kuin kymmenen vuotta. Poiskääntyessään lausui hän harmissaan: "Kuinka rohjetaan tämmöisillä tyhmyyksillä ja väärillä huhuilla hämmentää kansaa?" Sitten levisi huhu, ett'ei majuri Kovalev'in nenä kävellytkään Nevskillä, vaan Taurian puutarhassa, että hän muka jo aikaa sitten oli siellä ollut, että Hosrev-Mirfa, siellä asuessaan, oli ihmetellyt tätä luonnonleikkiä. Muutamat Kirurgian Akademian ylioppilaat läksivät sinne. Eräs ylhäinen, arvoisa rouva pyysi erityisellä kirjeellä puutarhan hoitajaa näyttämään hänen lapsilleen tätä harvinaista ilmiötä, jos mahdollista opettavaisten ja nuorisolle hyödyllisten selitysten kanssa.

Näihin juttuihin olivat erittäin mieltyneet kaikki nuo maalliset näytelmäin jokapäiväiset ihailijat, joitten mielitekona on naisten aivojen sekoittaminen, sillä siihen aikaan näkyvät nämä kokonaan menettäneen puolustus-kykynsä. Suuri osa arvokkaita, yhteisen hyvän harrastajoita olivat kovasti pahoillaan. Eräs herra ei sanonut ymmärtävänsä, kuinka nykyisenä sivistyneenä aikakautena tuommoiset tyhmät valheet voivat levitä ja lausui kummastelevansa, kuinka hallitus ei käännä niihin huomiotansa. Tämä herrasmies näkyy kuuluneen niitten herrojen joukkoon, jotka tahtoisivat kietoa hallitusta kaikkiin, jokapäiväisiin riitoihin akkojensakin kanssa… mutta tässä haihtui tapausten juoksu kokonaan hämärään eikä ole tietoa siitä, kuinka sitten kävi.

III.

Tolkuttomuus vallitsee maailmassa. Välistä ei saa enää uskoa mitään. Äkkiä sama nenä, joka ajeli valtaneuvoksena ja sai aikaan semmoisen melun kaupungissa, ilmaantui, ikäänkuin ei se missään olisi ollutkaan, takasin omalle paikalleen, se on: majuri Kovalev'in molempien poskien väliin. Tämä tapahtui jo Huhtikuun 7:nä päivänä. Herättyänsä ja sattumalta vilkaistuansa peiliin näkee hän — nenän! Koettaa kädellään — totta tosiaan nenä! "No, vie sun peeveli!" huudahti Kovalev ja oli ruveta paljain jaloin "trippatkaa" tanssimaan. Ivan sen kumminkin sisään astumisellaan keskeytti. Hän käski tuoda heti paikalla itselleen pesuvettä ja, pestyään itsensä vielä kerran katsahti peiliin — nenä! Pyyhittyään itsensä tirkisti vielä kerran — nenä! "Katsoppas, Ivan, eikö nenälläni ole näpykkä", sanoi hän ajatellen samalla: "Silloinpa pula, jos Ivan sanoo: 'Ei ole näpykkää, herra, eikä itse nenääkään'." Mutta Ivan vastasi: "Ei ole, herra, minkäänlaista näpykkää; puhdas nenä on!"

"Hyvä, perhana vieköön!" huudahti itsekseen majuri ja solkahutti sormillaan. Samassa näyttäytyi parturi Ivan Jakovlevits ovelle, peläten niinkuin kissa, jota vast'ikään on kuritettu rasvan varastamisesta.

"Sanoppas ensin, ovatko kätesi puhtaat!" huusi hänelle jo kaukaa
Kovalev.

"Puhtaat ovat."

"Valehtelet!"

"Jumal'aut', puhtaat, herra."

"No, varo itseäsi."

Kovalev kävi istumaan. Ivan Jakovlevits peitti hänet liina-vaatteella ja sutasi yhdessä silmänräpäyksessä penselillään koko hänen partansa ja osan poskiakin vaahtoon, jommoista tarjotaan kauppamiesten nimipäivillä.

"Katsoppas vaan", sanoi itsekseen Ivan Jakovlevits, katsellen nenää; kumarsi päänsä sitten toiselle puolelle ja katseli sitä syrjästäpäin: "Siinä se on nyt! Kummallista totta tosiaan, kun ajattelet", jatkoi hän ja katsoa tuijotti siihen kauan aikaa. Viimein nosti hän kätensä keveästi, varovaisuudella, jommoista kukin itsekseen vaan voi kuvailla, tarttuakseen nenän päähän sormillaan. Ivan Jakovlevitsin järjestelmä oli sellainen.

"No, no, no, varo itsesi!" kiljasi Kovalev.

Ivan Jakovlevits tempasi kätensä, säikähti ja hämmästyi niin suuresti, ettei vielä koskaan ollut niin suuresti hämmästynyt. Vihdoin viimeinkin rupesi hän varovasti raappimaan leuan alustaa ja, vaikka hänen olikin aivan epämukava ja vaikea ajella partaa kiinni pitämättä siitä ruumiin osasta, jossa haisti on, sai toki, nojaamalla karkeata yläsormeaan poskeen ja alaleuan ikeniin, lopuksi, jospa vaivallakin, voitetuksi kaikki vastukset ja ajelluksi leuan.

Kun kaikki oli tehty, kiiruhti Kovalev heti paikalla pukeutumaan, otti vosikan ja ajoi suoraa tietä ravintolaan. Astuttuaan sisään huusi hän jo ovelta: "Poika, lasi schukladia!" mutta itse riensi heti peilille — onpa nenä, Hän pyörähti reippaasti toiseppäin ja iva huulilla, silmät vähän raollaan katsahti kahteen upseeriin, joista toisella oli tuskin liivinnapin suuruinen nenä. Tämän jälkeen meni hän sen osaston kansliaan, johon hän pyrki varakuvernöriksi tahi jos tuo ei onnistuisi tuomariksi. Mennessään vastaanottohuoneen läpi, katsahti hän vietä peiliin — nenä on! Sitten ajoi hän erään toisen kollegi-assessorin tahi majurin, suuren ivantekijän luokse, jonka teräviin pistosanoihin Kovalev'illa oli tapana vastata: "Niin, no johan minä sinut tunnen, koiranleuka!" Matkalla aprikoi hän: "Joll'ei majurikaan hypähdä paikaltaan, minut nähtyään, silloin saattaa olla ihan varma siitä, että kaikki on hyvin." Eipä kollegi-assessori mitään virkkanut. "Hyvä, hyvä, perhana vieköön!" tuumaili Kovalev. Matkalla tapasi hän rouva Podtotschin'in tyttärensä kanssa, tervehti heitä ja sai vastaukseksi huudahduksia: "Hänelle ei siis ole mitään vahinkoa tapahtunutkaan." Hän jutteli kauan heidän kanssaan, ja täytti, otettuaan esiin nuuskarasiansa, tahallaan hyvän aikaa molempia nenänsä katon-aluksia nuuskalla, mutisten itsekseen: "Täss' on teille, akat, naarakset! Tyttärestäpä en huoli kumminkaan. Paitsi jos ainoastaan 'par amour', miks'ei!"

Ja siitä saakka majuri Kovalev käyskenteli, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunutkaan, Nevskillä, teatereissa ja kaikkialla. Ja nenäkin, aivan kuin ei se missään olisi ollutkaan, törötti hänen kasvoillaan, ja mahdotonta oli huomata, että sen syrjät edes olisivat irti olleet. Sen jälkeen nähtiin majuri Kovalev aina olevan hyvällä tuulella, naurahtelevan, seuraavan kaikkia kauniita naisia ja seisattuvan kerran erään Gostinnoi dvor'in makasiinin eteenkin sekä ostavan jonkun ritarinauhan, vaikk'ei ole tietoa siitä, mitä varten, sillä hän itse ei mihinkään ritarikunnan luokkaan kuulunut.

Tämmöinen tapaus oli avaran keisarikuntamme pohjoisessa pääkaupungissa! Nytpä kumminkin sitä kokonaisuudessaan katsellessamme, huomaamme, että siinä on paljo valhetta. Puhumattakaan siitä, että ihmeellistä, yliluonnollista oli tuo nenän irtaantuminen ja ilmaantuminen eri paikoissa valtioneuvoksen muodossa — oli Kovalev'in, vaikka kuinka päätänsä vaivasi, mahdoton ymmärtää, miks'ei sanomalehtiin saa painattaa ilmoitusta nenästä. Minä en tätä sano siinä tarkoituksessa, että minusta tuntuisi kalliilta suorittaa, mitä ilmoitus tulisi maksamaan. Se on lorua vaan, sillä minä en kuulu omanvoitonpyytäjien joukkoon; mutta eihän se ole sopivata, ei ole hyvä, eihän se käy laatuun! Ja taasen: mitenkä nenä voisi ilmaantua paistettuun leipään, ja mitenkä itse Ivan Jakovlevits… en totta tosiaan tuota ymmärrä, en laisinkaan! Mutta ihmeellisintä, mahdottominta käsittää on se, kuinka kirjailijat saattavat valita aiheiksi kirjoituksilleen mokomia. Myönnän, että tuo on kokonaan mahdotonta, tämä on todellakin… ei, ei, minä en ymmärrä ollenkaan! Ensiksi, ei mitään hyötyä isänmaalle; toiseksi… eipä siitä toiseksikaan ole mitään hyötyä. Suoraan sanoen, minä en tiedä, mitä tämä…

Mutta kuitenkin tuossa kaikessa, vaikkapa tosin joskus voikin suilahtaa yhtä, ja toista, ja kolmatta, saattaapa… no, ja missä sitten ei ole epäjohteenmukaisuutta? Mutta kuitenkin, kun tarkoin ajattelee, tässä kaikessa on sentään jotain. Sanottakoon mitä tahansa, kummallisiakin tapauksia on maailmassa — harvoin, mutta onpa kumminkin.