Produced by Tapio Riikonen

SÄKEITÄ II

Kirj.

O. Manninen

WSOY, Porvoo, 1910.

SISÄLLYS:

METSÄN SATU.

Metsän satu.
Leivopari.
Tulit.
Lintu.
Sinikukkia.
Uusi laulu.
Yölliset meret.
Auta!
Tähti-yössä.
Neito kangasta kutovi.
Kyynelkatse.
Kultasauva.

YÖTUULI.

Yötuuli.
Aalto.
Sanattomasti.
Viha.
Sensitiva.
Arvoitus.
Ma riemun sulta…
Danse Macabre.
Jäljetön.
Syys-illan laulu.
Kuun sirppi.
Syysmuutto.
Polku pieni.
"Äiti, miksi…"
Musa lapidaris.
Diogenes.

MAAN KAIHO.

Maan kaiho.
Metsäruusu.
Kaukomieli.
Kallioon-lyöjä.
Kiusaukset.
Uudisraivaaja.
Ääret.
Ken?

TERVEHDYSSÄKEITÄ.

Ida Aalbergille.
Paavo Cajanderille.
Snellmanin satavuotispäivänä.
Laulu talvessa.

METSÄN SATU

METSÄN SATU.

Illan hämärihin, helinässä tiukuin, hiljallensa liukuin, miettimättä mihin…

Unelmissa tummat
humulatvat huiskuu.
Kutsuvasti kuiskuu
meille metsän kummat.

Eikö eessä kuulla
sadun valtakunta?
Vaalii kevään unta
keijut sormi suulla.

Etkö kuule arkaa virttä ensi sirkan? Sanankaan jos virkan, metsän satu karkaa.

LEIVOPARI.

Leivopari kerran loi sydämeeni pesän, siellä lauloi, unelmoi kohta saavan kesän.

Toinen toivo nimeltään,
toinen leivo lempi,
saivat kilvan kiitämään,
kumpi kevyempi.

Liioin lensi raukat ne,
haukka harmaa keksi,
toisen itselleen jo se
iski eineheksi.

Vähänpä sa laulaa sait,
raukka leivo lemmen,
Vait on toivokin nyt, vait
kesken kevään hemmen.

Sydämeni sopukkaan
piile, pikku raukka,
ettei sinuakin vaan
veisi harmaa haukka.

Älä aivan vaikene, laula vielä hiljaa, kukkasia kedolle, vainiolle viljaa.

TULIT.

Korkeammin kaartui katto, sinnemmäksi siirtyi seinä. Paljon teit sä, temppeleinä paistoi hetken paikka patto.

Viikon viivyit, viimein tulit,
sytyit, aamu, illan syliin,
paistoit, päivä, kylmän kyliin,
kevät, talven kesken sulit.

Tuossa istuit, ilta ehti,
Kuiskui huulet huuliin liittyin
niinkuin kaihon kasteniittyin
viimein löytty nelilehti…

Tulit viimein, illan vieno, viivy kauan, viivy aina. Paistoi korpi kukkamaina: tuost' on tullut jalka pieno!

LINTU.

Tule lintu, lennä lintu, pois sitehet, poikki paula, kahlehetta kaunis kaula, ilman aavimman ilossa sielusi sävelet laula!

Kussa laulu kuulunevi, kevät siellä siintynevi salon synkimmän sisähän, pirttihin ikävän pitkän.

Mies pitkän pimeän mielen, metsän aution asuja, istuja tupasen tumman, autiompana ajatus, tunto monta tummempana, sydän synkkinä näkyinä, kuolon kanssa kasvotuksin, kuulevi sävelen vienon, kuuntelevi kuin unessa:

Ollet lohtu luottamani, viesti viikon vuottamani, laulat korpeni kukiksi, maani marjankasvavaksi, sydänroutani runoksi! En sua ansoin ma ajelle, omakseni, onnekseni kärkkyne käsin verisin. Viipynet visertämässä, mieli tumma tuntenevi: kirkas on elämän riemu.

Tohtinet lähemmä tulla, yksinäinen ymmärtävi: sydän lämmin on lähellä. Istut laulajan olalle, laulaja ilahtunevi.

SINIKUKKIA.

(Tsheremissiläinen laulu.)

Patam-virran partahalla vihanta on nurmirinne,
nurmen kaikki sinikukat kasvaa rehevästi niin.
Siellä varroin, siellä varroin, eipä kuulu kultaa sinne.
Vaiko katositkin, kulta, sinikukkasiin?

UUSI LAULU.

Päin kaunista kaukorantaa
se liiteli lintu vapaa:
"En tahdo kahletta kantaa.
Hui hai, kuka kiinni tapaa?"

Se liiteli neidon mieli
kuin lintunen vailla paulaa:
"On ihana ilman pieli,
sen laajat on linnat laulaa."

Mut Lempi jäljessä hiipi,
se leikkivä metsämiesi.
Oli paulassa, ennenkuin tiesi,
jo helkkyjä heljäsiipi.

"Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
panit tielleni piilevän paulas!"
— "Vain kahta on kaunoisempi
sitä kantaissaan sinun kaulas." —

"Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
sinä telkesit siintävän tieni!"
— "Sinut vien, mihin, lintuni pieni,
unes lentävin mieli ja empi." —

"Mitä teit sinä, leikkivä Lempi:
on vait, joka vankina elää!"
— "Uus laulus on onnellisempi,
kaikk' elosi lauluna helää."

YÖLLISET MERET.

Näen katseen, en näe pohjaa, näen yöllisen välke-veen; tuli suurten tähtien ohjaa yön loistohon loihtuiseen.

Unet mielen, kuplivat venhot, kuhun tuutii tuikkiva tie? Elon, kuoleman kaikki tenhot se ties, ketä veet ne vie.

AUTA!

Yön mailla, talven tanterilla pimeät, pitkät tiesin tiet. Oi aamun kuulto kunnahilla, nyt eksyn, emmin: unta liet!

Nyt, saapuessa säihkysäteen, hämille, häikäistyksi jäin. Oi ystävä, mua tartu käteen, taluta, auta, aamuun päin!

TÄHTI-YÖSSÄ.

Sydäntä vastaan sydän hetken löi.
Se hetki kauan hehkuu, heilimöi.

Viel' yhä rinta avarasti lyö,
kuin tähtitäydeks syttyy unten yö.

Lien yksin, on kuin tähti-yössä taas
sun suuteleisin tummaa suortuvaas.

NEITO KANGASTA KUTOVI.

Neito kangasta kutovi, mieli mietteitä kutoo. Suikkaa sukkula, nopeaan poljin nousee ja putoo.

Suikkaa sukkula, sydän lyö,
aatos kauaksi karkaa,
kauas kankahan loimet käy,
verkaa saako vai sarkaa?

Loimet toivojen, kuteen luo
mielen armahin aate:
noista noutajan varrelle
kaunis, kaunoisin vaate!

Pyhäverka niin puhtoinen
keskeen kirkkoisen rahvaan,
sarka askarten ahkerain
arkikaapuhun vahvaan!

Noista nostavin vilkutus,
liehu taistojen lippuun,
noista lempein vaimennus
tuskan kyyneletippuun!

Noista lämmin, mi varrell' on
vastataivalten tarpeen,
tuke haavahan tuimimpaan,
side auttava arpeen!

Tähtivalkeat vaattehet
vielä tahroja vailla,
kun jo astuvi ainoisin
tumman tuonelan mailla!

Neito kangasta kutovi,
pirta helskyen piukoo.
Onnen-kirkkahat unelmat
kevätkiuruina siukoo.

Vaaksa vaaksalta valmistuu elon ihmeinen vaate, toivot loimina, kuteena lemmen lentävä aate.

KYYNELKATSE.

Suruisa silmä, kysyy kyynelees,
miks sulla murhe, muilla riemu sees.

Sa kysyt noin ja tummaks syvenet
kuin umpilammen ulputyvenet,

Ja ihanammin huoles ikävöi:
sen unta seitsenkaaret seppelöi.

KULTASAUVA.

Päivä kullat kukkuroittaa kesänurmikolle. Siri-siri, sirkat soittaa pikku Anterolle.

Nurmell' Antero jo nukkuu,
hiljaa heinät häilyy;
sinimetsän käki kukkuu,
pyhä päivä päilyy.

Äiti vaalii, vartioipi,
kestä, uni, kauan!
Äidin virpi vihannoipi,
kasvaa kultasauvan.

Aika vierii toisen verran,
vierii vinhoin rattain,
nousee kesänurmi kerran
taaton unta kattain.

Taaton unta, maammon unta,
uupunutta työtä;
eloon paras uneksunta
Anteron jää myötä.

Antero sen tehdä voipi, paljon eemmäs ehtii. Äidin virpi vihannoipi, kultalehvät lehtii.

YÖTUULI

YÖTUULI.

Yötuulen synkkä huoku syysmetsän halki soi, ei kesän kielot nuoku, ei umput unelmoi.

Pimeitä hyiset hongat
hapuilee havuillaan,
pimeitä pilvenlongat
ui pilkkoisia vaan.

Ja pilkko-pimeämmin
se riutuu rinnan yö:
pois kesä lähti lämmin,
kukintos loppu lyö.

Vain jätti jäiset vaipat
sen viitain vihannuus,
saa kolkot kuolinvaipat
sun kuollut suvikuus.

Ja lakastuvin latvoin,
kuin vilu-yössä puu,
yön ongelmia vatvoin
miel' yölle alistuu.

Pimeys ympärillä
suur', raskas, autio,
on pitkä voitto sillä —
kipinän kohtalo!

Syystuulen tumma nyyhky yöss' elää yksinään, ei kanna toivon kyyhky vihanta-lehteään…

AALTO.

Povella aallon pohjatonna yö, mut partahalla kukat kisaa lyö. Iloinen läike päällä kiitää, kiiltää, syvällä ange talven-aatos viiltää. Noin rintasairaan riemu vallaton veis harhaan ystävän, jok' ääress' on. Vaan kaikki näin, ja muistokukan kelmeen äkisti poimin äärelt' aallon telmeen.

Ja kätkin sydämeni kirjahan tuon hymyn pienoisimman, hennoimman, ja virkoin: virka, kukka viisas, hento, kuink' yöstä nousee unten heljä lento, käy hymyks itku, helpoks elon ies, ett' alta sen, kun horjuu hongan kanta, kun aallon turhat kuohut murtaa ranta, kumartuis, kuin te, pattopäinen mies.

Sa virka, jolle tuoksu-tuokion syleily syvyyden ja auringon soi huomen-soiluvainen: kunne haipuu sun sielus sinikatsehinen kaipuu? Ken sille airut aamun kartanon? Vai taittajas sen täyttäjäkö on? Sa kahden taivashaaveen, taivastarhan laps ange, lausu lunnas tuonen tarhan!

Ja varroin vait, kuin vastausta ois… Vait, silmin kyynelhimmein hiivin pois. Sun tunsin, tumma laine, sieluus sielu kuvastui, sisin, turhin houre sen: yks, ehyt olla, yössä sydämen kun tuijottavi nielun alla nielu, verinen itku naurun naamioin, syvyytten itku, jolle ilkamoin.

SANATTOMASTI.

Ei silloin tähdet tuikkineet, ol' yllä tumma tuskan yö, vaan vaisun silmän kyyneleet ne päilyi niinkuin päärlyvyö.

Ja aatos alla rinnan soi:
niin suuren aartehen sa sait.
Se talleta, kuin vartioi
yö taivaantähtiänsä vait,

ja uskollisna niinkuin yö syvälle tummaan sydämees. Niin kauan kuin se sydän lyö, sen tuskaan siintää tuike sees.

VIHA.

Kuin kaksi vihamiestä he karttoi toisiaan, he, jotka elon iestä ol' luotu kahden kantamaan.

Ja viha vain, mi raastoi povissa tulta tuimempaan, näin paljon ois, se haastoi, rakastaneet he toisiaan.

SENSITIVA.

Arempi kuin lehti haavan!
Leikkisanasesta saavan
tunsin tuiman haavan.

Mitä sitten tosi! — salaa,
sanoiks saamatta mi palaa,
hiiltää sydän-alaa!

Kesää etsi hennoin kerkin,
anoi aatos arin, herkin —
alta talven merkin.

Talven täytymys suo sovat
kovemmat, kuin kuolon-kovat
rinnan riidat ovat.

Minne, aatos arka, väikyit,
kunne, syvä kyynel, läikyit,
sävel lämmin, säikyit?

Kussa, sovitusta vailla,
vieras hento, vieno, mailla
vieret vilukkailla?

Mieli heinän-hempeyinen, palkkas onko pakko hyinen, syksy murhansyinen?

ARVOITUS.

Ei koskaan, ei koskaan palaa se hetki, mi rauhan vei, ne vuodet kärsityt salaa; ne haavoitti, haavaan valaa ne voidetta voineet ei.

Oli silloin pilvessä taivas, kevät sai, kevät sammui pois; oli silloin sun vaikein vaivas, kun kukkinut onnesi ois.

Ne mennehet mieleen jäivät kuin tuskainen arvoitus, kuin routaiset kukkimapäivät, kuin kuollehen kaipaus…

MA RIEMUN SULTA…

Ma riemun sulta, sa murheen multa;
ma yö, sa yöhöni tuikit tulta.

Pois riensi riemu, ei murhe menne,
Kaikk' olleet, tunnen ma turhuutenne.

Niin raskaat varjot ne lankee varhain;
on mustiin harsottu muisto parhain.

Pois riensi riemu, mut murhe säilyy.
Sen päärlyt silmissäs salaa päilyy.

Käy väkevämmäksi välkkehenne,
yön tähdet. Yllä on talven enne.

DANSE MACABRE.

Syystuuli ja keltalehti
jo kartanollani karkelehti.
Nyt siis se aika ehti!

Se aika, mi vartoi varmaan!
Oi kukkaset, tuuloset aamun armaan,
nyt alku on köyhän harmaan.

Syyslehti ja tietön tuuli, —
"kesälehteni lempeä", kerran se luuli.
Mitä virkkaa nyt vilu huuli?

Kisa lemmetön, leikki nuiva,
polo syys, ei kultaista viljaa puiva…
vilu tuuli ja lehti kuiva!

JÄLJETÖN.

Niin surullista, niin surullista: ei yhtä muistelon murullista! Vain hetkeks seurasta siirryin pois, niin yksin että en ois.

Niin vieraaks sinne jäi vierin tuttu,
niin soimaan outona outoin juttu;
joku kuolin-uutisen kuivan ties:
minä olin se kuollut mies.

Vaan tuost' en suris ja tuost' en suuttuis,
jos multa ei omat muistot muuttuis,
ei muisto kaunehin kalpeneis,
ei kallehin halpeneis.

Mut mieleen tympeän tunnon valaa,
kun menee paljon, ei paljon palaa,
ilot, tuskat hietana tuulihin —
majan sille ma rakensin.

Kaikk' käy niin hämärän häilyväksi,
mit' uskoin iäti säilyväksi;
mit' uskoin suureksi, surkastuu,
oli suurempi surman suu.

On kuolleet muistot, ne multa sulkee.
Oma aatos outona katsoo, kulkee.
Pala paatta askelen alla ties:
joku ollut ja mennyt mies.

SYYS-ILLAN LAULU.

Syys-illan suuret tähdet syvihin vilkkuu vesiin. Näin kerran, näinkö lähdet ikuisten unten kesiin?

Kun liioin kasvaa kaipuu
vakaasen vaihe-säistä,
kun viimeisin jo taipuu
syysviljan tähkäpäistä.

Sa multa pois, ma sulta!
Käy kutsu illan-hiljaa,
kun uinuu maassa multa
uneksuin uutta viljaa.

Se vartoo, tuskan-harras
hyvästiheiton hetki,
veen ikivievän parras,
paluuton viime retki.

Syys leikkaa kevään liitot,
ja tyhjää sulkee syli.
Vaan muistavasti viitot,
yön tähti, vetten yli.

Syvälle vilkut, päilyt, suruisa, suuri tähti, kuin viime katse säilyt sa kaiken sen, mi lähti.

KUUN SIRPPI.

Nyt tummaan salmeen kuun sirppi kiiltää, kuin viljaa halmeen se aikois viiltää.

Niin hiotulta
se hiiluu, siirtyin,
kuin piirros tulta
yön seinään piirtyin,

kuin vakaa enne: jo vartoo vajat; nyt viljojenne on viskin-ajat.

On tili töistä,
on korjuu elon
on suurin öistä
nyt toivon, pelon.

Nyt viljat, kaleet
se seuloo, jakaa
ja todet, valeet, —
on vaaka vakaa.

Nyt tummiin salmiin kuvastaa hiljaa yö sirpin valmiin, mi vartoo viljaa.

SYYSMUUTTO.

Niin lintu pieni pelkää, niin sydän tykyttää. Vain mert' on, meren selkää, ei äärtä silmä nää.

Ylitse aavan pauhun,
päin maata lempeää!
Kautt' yön ja öisen kauhun,
siell' unhoksiin ne jää.

Jo silmään sinerrelkää, lähemmäs siirtykää, väsynyt viihdytelkää, oi rannat, määränpää!

POLKU PIENI.

Polku, polku pieni poikki sammaleen, ahdas armotieni metsän autuuteen.

Portti vehrytpieli
rauhan kaupunkiin,
missä orpo mieli
yhtyy ystäviin.

Viitot vienoin jäljin:
"Tule, — tuskas jää!
Tääll' on olla väljin,
helpoin hengittää.

Tääll' on pääsinpaikka,
täällä lämpenet,
missään, missään vaikka
muuall' enää et."

"ÄITI, MIKSI…?"

Silmät tummat tutkivin kysymyksin
lapsi leikkinyt äkkiä äitiin luo:
"Äiti, miksi ne niin ovat kaikki yksin,
puut ja ihmiset, talot ja tornit nuo?"

— "Eihän, kulta, ne viihtyvät vieretyksin,
kaikki talot, tornit, ihmiset, puut." —
"Ei, ei, katso, ne niin ovat kaikki yksin.
Kuinka kunkin on, sit' ei tunne muut.

Toiset toisistaan kiviseinä sulkee,
rautaportit lukkohon kierretään,
Yksin äitikin käy, isä yksin kulkee,
Jumala taivahassa on yksinään."

Nosti silmät tutkivat, suuret, tummat
äitiin laps. Sydän sylkähti äityen:
mistä saanut lapsi on lauseet kummat,
lapsiko virkkaa ties toden viimeisen?

MUSA LAPIDARIS.

Halu haaveen, leikkien lento levon-saamaton, käsi, katse kiehtovan hento, veri Vellamon.

Sinitiell' ilo huomenen huiluin,
kisa kimmel-sees,
yli kuuntelevain salakuiluin,
yhä eespäin, ees!

Voi uneksijaa, sini-ilveen
joka uskoi sen,
joka leikkiin Vellamon viiveen
tuli turvaten.

Sill' aarteita aalto janoo
sini-aarnioon,
alas tähdet, auringot anoo
kera karkeloon.

Alas nuoret, syttyvät noutaa
sydän-maailmat:
sydänsoihtujen riemussa soutaa
kisat kiehtovat.

Vaan sen, kehen virva syöpyy
kihar-kelta tuo,
sydän sairas, sammunut yöpyy
levän vievän luo.

Lelu särkynyt leikin kesken,
suruss' impi veen!
Halu silloin on leikin lesken
teon telmeeseen.

Tuless' äärimmän tyrsky-renkaan,
joka tyynt' ei saa,
johon eest' ei auterinenkaan
näy enää maa,

kivet uurtaa untensa muotoon sydän-uhma sen: kisa niit' ei saa verenvuotoon kevätvirvainen.

Kiviveistokseen tarun tahtoo, mikä kestä ei, sinikuplina pois mi vahtoo, veren vaikka vei.

DIOGENES.

Ei voitoiltanne aimoilta alaa riistä mun askeleeni, en tiellänne aio seistä; te saakaa seppeleenne ja riemu niistä ja kiistaa käykää, kell' ylin seppeleistä.

Ja kultakuormin — ne lie sulot selkäpiistä — te muurit nouskaa. Min lyhtyni näytti teistä, niin ontto mulle tyhjin ei tynnyreistä. — En sillä kiistämöllä ma koskaan kiistä.

Sotaanne käykää, voittajat, joit' ei voita jumalat kuolottomatkaan, Terveet halut teiss' elää ruokkia rumpuja, markkinoita,

Ei nosta kateuttani kaupankalut,
Ma iällänne, Aleksanterin-alut,
ma olin kadottanut jo maailmoita.

MAAN KAIHO

MAAN KAIHO.

Ei kukka vain: ne kuihtuu pois.
Ei laulu vain: ne vaientuu.
Vaan että kuuluttaa ne vois:
käy mailla luonnon luomiskuu.

Käy kutsu päivän korkean:
kukoista, nouse, nuorru, maa!
Ja kummut puhkee kukkahan,
päin päivää kiurut kimpoaa.

Ja sielun siipi-kaipio
taas elää, tulvii, polttaa taas:
vapaus, autuus, aurinko…
Oi vanki, vangin-unelmaas!

Unelmat murtuu, unhoittuu,
ja kukat niittää nopsa syys,
mut kaipauksen porraspuu
on korkea kuin iäisyys,

Sorasta suureen elämään
se kaikki vartovaiset vie,
kun järkkyy portit yön ja jään,
kun aukee aurinkoinen tie.

Suvusta kukkii suku uus
säentä pyhää säilyttäin,
niin siltaa kuolemattomuus
luo mullan maasta päivää päin.

Rakentaa maata rahduttain
maan lapset liitoss' auringon,
ja astinlauta suurempain
kukinto suurin olkohon.

Aseensa aamu seppelöi;
maan kaiho voittoon kantakaa,
ett' elon valtaa heilimöi
puutarhan lailla laaja maa!

METSÄRUUSU.

Ei nuoku vielä viljan tähkäpäät,
on rusko-yössä metsäruusun häät.

Yö nuorten unten, seppel otsallaan,
se tuoksuu, uhkuu toivon-onneaan.

Yön vienon auer verhoo veet ja maat;
kuin sointu sointuun yhtyy vastahaat.

Kuin purjehtivat punahattarat
keveät, kirkkaat huolet haihtuvat.

Ja valtimot niin täyteläästi lyö;
kuin malja tulvillaan on rikas yö,

mi kaikk' on tähdet kauko-siinnostaan
sulannut läikkyhynsä kuultavaan.

Ken siitä juo, se tähti-tulta juo,
sen miel' on jäänyt metsäruusun luo.

Sen vangitsee kuin välke tähtivyön
unelma kirkkaan, kiitäväisen yön.

KAUKOMIELI.

Matkamies! Matkamies!
Kupeesi vyötä! Kutsuu ties!

On aika! Ota sauvas!
Mies kutsun, kulje kauas!

Taakse merten, metsien!
Eksyen, etsien!

Päin aamun kaukorantaa!
Ah, retki riemun antaa.

Vaan päivä rientää, painuu taa
ja kaukaisemp' on kaukomaa.

Samooja, yövyt saaden
pään alle kylmän paaden.

Tummaan yöhön uupunut!
Näe unta, ettäs virvoitut!

Suurt' olkoon porras-unta
sun yösi uneksunta!

Ett' uuden aamun myötä uus
sua riemastuttaa kaukaisuus!

Kuss' ikään käyt ja kunne,
pyhäksi paikka tunne:

Ikuisen huonehessa käyt.

KALLIOON-LYÖJÄ.

Kun nääntyviksi kauas näät veljes aavikkoon, kohottaa tohdi sauvas, lyö lähde kallioon.

Kovimpaan kallioista
lyö, ihmissydämeen,
niin korven kulkijoista
saa moni virvokkeen.

Se tee. Vaikk' erämaassa
iäti itse käyt,
luo taivaanrannan taa sa
avarat vuorten-näyt.

Ja outona jos pysyy, kuss' uinuu kerran luus, vain kuolo hautaa kysyy, ei kuolemattomuus.

KIUSAUKSET.

Tykö hiipii kiusaaja tumma tuo:
Sa katsees vuorelta kauas luo.

Sen kantoa kauemmas kaikki saat
sa vallita kaupungit, kansat, maat.

Jos maahan lankeat, painat pääs,
käyt palvelemaan mua, käskijääs.

Sa paastosit paljon, — min palkan sait
Sa kysyit, ja vastasi suuri Vait!

Sa etsit, on löyttysi yksi: maa
se maaksi jällehen tulla saa.

Sa etsit ihmistä, — turha työ:
veli veljeä lyö, veli veljen myö.

Hait Jumalan-merkkiä, — sait kenties:
olet paininut yössä ja onnut, mies!

Moni jumala kuoli ja vanheni uus;
pyhä sulle on yks: oma elämänpuus.

Jätä pilvet ja vuoret, ja piiri maan
omas on, maan suureks sa mainitaan.

— Maan lapsi, Ihminen vastaa näin:
Min pyrkinyt lien, pyrin pystyssä päin.

Mink' etsinyt, etsijä pieni, lien,
ylös suurempaani ma suuntasin tien.

Ylös tähtiin maasta ja tähtien taa,
siks että on ahdas ja matala maa.

Suur' aurinko on, — mit' on suuruus sen
säen ahjosta vain sepon ainahisen.

Ja kaikkeen, mit' aurinko-luoja loi,
kuka luotu kaihonsa myydä voi?

Ota kaikki, mit' on, ja sen syntyä suo,
mikä sielussa huokaa: luo minut, luo!

Sitä palvele, jott' yhä suuremp' ois
Jumal-aate, jost' Ihminen elää vois.

Sitä palvele tai mene pois!

— Ja kiusaaja kirkas se väikkyy luo:
Laps eksynyt, suojan ken sulle suo?

Sinä korvessa käyt, sinä hyljäsit tiet,
sinä rakkahiltasi rauhan viet.

Pääs päällä ei rauhan tähteä näy,
vaan Pitkäisen leimaus pilvestä käy.

Päin turmaas uhmaten rynnäköit, —
ja tiedätkö myös, mitä teit, ketä löit?

Rikot taattojes uskon ja toivon ja työn:
opas ollako voit läpi suuren yön?

Ja valmis siihenkö liet, jos myös
oma poikas polkee noin sinun työs?

Pyhän, kultaisen muistatko lapsuus-maas
Majat hurskaat paistavat: palaa taas!

Älä surra suo emon syntymääs
kuin tulta, mi turmion töille pääs!

Jätä uhman aatos, ja autuaat
sun sieluus siintyvät rauhan maat.

Ja päällä pääs tulimiekka lain
on armon valkea lilja vain.

— Näin vastaa Ihminen, lapsi maan:
Miks syntyvä kuolleille uhrataan?

Ja raskain kahle ja raskain ies
miks on, min rakkainta rinta ties?

Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,
ett' ihminen kahleetta kasvaa pyys.

Pyhä, korkea päivä, sun on se syys,
ett' itää mullasta Ihmisyys.

Tulenpatsas ylhä, jok' yhteen viet
tuhatvuotiset kerran toiviotiet,

sinä käsket: käy! jos mentävä lie
meren punaisen tie, veren punaisen tie.

Ja ken tiest' ei tingi, ei luovu pois,
sukuluopion työnkö hän tehnyt ois?

Nimess' aamuruskon, mi ain' on uus:
vanhurskautt' ei vajakasvuisuus!

Yli etsijän käy pian unho ja yö,
mut tiedän: on jatkuva, täyttyvä työ.

Ja on turha se ollut ja tuomion saa,
jos yö sama auringon sammuttaa.

Mun on määräni viljellä Maa.

UUDISRAIVAAJA.

Kaukana sälöinen sauna, jonne ei polku tuo, kanna ei vieraan kauna, ei osu ystävä luo.

Ympäri korpi aava,
katseen kantamaton,
johonka haihtuu haava
iskemä inehmon:

pieni kuokittu tilkku hallaisen halmemaan, ensi vihanta pilkku kohdussa korven raan.

Taisto ankara, armon
saamaton, antamaton,
mittelö miehen tarmon
kanss' iki-sankeikon.

Viikot, vuodet ne verkkaa
kulkevat kulkuaan;
raataja raataa ja perkkaa
pintaa pimeän maan.

Korven rannalt' ei raiku
naapurin kirveen käy,
naapurin kasken haiku
silmän siinnolt' ei näy.

Kunne astunut jalkaa
ihminen ennen ei lie,
kaunis on alkajan alkaa,
aukaista täyttäjän tie.

Isku iskulta aukee
auringon voittomaa;
konsa raataja raukee,
raataja rauhan saa.

Korven korkean syliin
terve, sa toukomies!
Enteheks ihmis-kyliin
leimahti ensi lies!

Terve sa, jolle on maalis
saavuttamattomat maat
kallihimmat kuin saalis
kaikki, min milloin saat!

Terve sa, jolle kallein
voitoista kangastaa
takaa taistelo-vallein,
joitten et saavu taa!

Terve, kun käyt sä kärkein
taajojen syleilyyn,
käyt sotarinnan särkein
valloilta yön ja hyyn!

Saapuu voittava saatto, suureksi raivaa ties. Terve, sa voiton aatto, aavistus, syntyjen mies!

ÄÄRET.

Kuin viipymätön virran vuo heleitä kuohuu kupliaan, niin loppumatta luonto luo, niin kulkee sukukunnat maan.

Kuvastaa kuplan tuokioon
maan mahti, ilmain ihanuus
on into luotu inehmoon,
on elon äärten ankaruus.

Siit' on sen kirkkain riemun sää,
sen murtavaisin murheen ies:
niin korkeall' on määränpää,
niin matalalta mahtaa mies.

Mut arpaa pisar-kohtalon
me turhaks emme tuomaroi,
jos kannast' alkukallion
se kultahietaa hiukan toi.

Pois vierii kuplat, kulta jää,
jos vähän lie, jos paljon lie;
mut väylää yhä väljentää
pisaran kunkin pieni tie.

Ja kaikki suurin, mit' et voi,
mist' unta kaihoisaa sa näit,
ja vapain, mistä viesti soi,
ja kaunein, mistä kauas jäit,

sun pyrkimykses pyhin syy unt' ollut ei, sua ilku ei; niin aikain aatteet siementyy, — vei sielus, ken ne sulta vei.

Min korkeinta sun etsi ties, kaikk' elo kerran saavuttaa. Sa rauhaan astu: aamunmies käy aamunmiehelt' aikain taa.

KEN?

On maassa hetki Hellaan. Maass' onko henki Hellaan, edestä kaiken kalleimman kun maassa kamppaellaan?

Kun vainonuolet taajat
pimittää ilmat laajat,
ken vastaa: sitä vilppaammin
sivaltaa siimeen saajat?

Tuhannet eestä, takaa
kun tulvii, kellä vakaa
on ryhti mieheen viimeiseen,
kuin vuori tulvan jakaa?

Siin' onko kirkkaat kalvat
ja jäykät jänner-salvat,
vai kaattavaksi kansan, maan
myy osto-oppaat halvat?

Myy Efialteen eljet
Thermopylaiset teljet,
kun kuuliaisna synnyinmaan
laeille kaatuu veljet!

On joka lämmin povi
maan portti, puolto-ovi,
jost' ylivoima yksikään
ei suostumatta sovi.

On sola soukin, ahtain,
miss' yksi, miesnä mahtain,
mont' uhmaa, jotka ruoskitaan
päin solaa sulloin, ahtain.

On puoltaa portti kaita,
kun lie Leonidaita,
kun siintää heillä sielussaan
vapaitten miesten maita.

Solassa siinä seistä päin nuolta, miekkaa, peistä, solassa kuumain lähteiden ken vanno ei, ken meistä?

TERVEHDYSSÄKEITÄ

TERVEHDYSSÄKEITÄ IDA AALBERGILLE

seppeleesen 9.IV.1902.

Tulit, näytit, voitit. Tuhansien mielet ankeet avaroitit. Kaikkein sydänkielet kanteleenas soitit. Aatteet aateloitit pitkän arjen alta. Terve, Tietäjätär, suur' on Sulla valta: tulen taivahalta näytit, tulit, voitit.

PAAVO CAJANDERILLE

60-vuotiaalle, 24.XII.1906.

On jaksettu työ, jalo mahdettu mainetyö, sota kaunis käyty, saatu on kallis sato, on tähkät kultaiset korjatut, täynnä lato, runon kultia täynnä, joita ei ruoste syö.

On poikemmaksi torjuttu Pohjan yö, pois karkoitettu kalvas, vaaniva kato; kodin akkunat korkeni, puhki on talven pato, sulin väylin vallittu on meri välkkyvyö.

Kotirannan riemuks ainaisen aarteen sous sun töittes ylväs sarja purrelta pursi; on viimeisen sama into ja miehuus myötä,

kuin sen, joka ammoin ensinnä väylän mursi.
Sana korkea kutsui, alttiina airut nous.
Suur' airut, teit, teet Agricolaista työtä!

SNELLMANIN

satavuotispäivänä.

Surman usmat Suomen salpas.
Kahtia ne iski kalpas,
Kauas katsoit, kansan valpas.

Suomi Suomeksi — se maalis.
Vankkumatta tohdit vaalis.
Uhrata — se urhon saalis,

sota Suomen hallasuolla,
Suomen touon, toivon puolla
seista, kamppaella, kuolla…

Seisoit hehkuin, vaan et hyytyin
vaan et tinkien, et tyytyin
puolitöille miesten myytyin.

Vaappui onnen vaakalauta.
Taipunut ei tarmos rauta.
Siksi ei sua hautaa hauta.

Kalliolle kansas huoneen
perustit. Ei peity Tuoneen
soihtu hengen suurta luoneen.

Mahtias ei telje Mana.
Seisot Suomen suurimpana.
Sytytät kuin syntysana.

Terve! Alla aamun kaaren
Sulle laihot Suomen saaren
laulaa carmen saecularen.

LAULU TALVESSA.

Kalevalan 75-vuotispäivänä.

Kuristus rinnan, tuska toivoton, pimeys, pilkkanauru talven peikkoin, elämä sairas saakka kuolohon, luettu hetket tuomittujen, heikkoin.

On jäässä kaikki elon aallokot,
ja kaikki, kesän haaveet hautaa hanki
ei lehdot leiki, helky kantelot,
on päivä vuorten vaskisien vanki.

Ja yö on, rannaton ja raskas yö,
ja peikot riemuitsee: on meidän voitto,
on elo teljetty, on tehty työ,
ei koskaan kahlett' avaa aamun koitto!

Se totta lie: jääkausi kangastaa,
ja maassa on niin kaameaa, niin mykkää;
mut syvemmällä tuskaa, kuolemaa
elävä, luova, lämmin aalto sykkää.

Se taivaan tuulten kanssa karkeloi,
siin' aurinko ja avaruudet päilyi;
jää kahlitkoon: se kauas unelmoi,
yö kattakoon: sen päivänkaiho säilyi.

Ja ylösnousemattomaks se lie
jo pantu paaden alle hautaan varmaan:
se elää; teljetty lie siltä tie:
kun hetki lyö, se halkoo vuoren harmaan.

Kun raskahasti haudat vaikenee,
hyy kuollut peittää heljät sinipellot,
mi pauhu hiljaisuuden halkaisee
kuin yössä kaikuvaiset myrskykellot?

Sua uskon, voima, jok' et kuolla voi,
sua, vuoksi tuhansien suonten tuoma,
sun mahtis vapautta vartioi,
ikeensä luo sen Imatrainen uoma.

Sa veistät kalliosta kantelees,
soi lohkarein ja louhin virtes valta,
pakahtuville virkkaa pauantees,
ett' auki tie on ahdistuksen alta.

Tie kaunis voiman iankaikkisen!
Soi yössä taintuvassa taiston torvet,
ne puhuu puhki Turjan porttien,
ne kutsuu: hengähtävät kuolon korvet.

Soi luote syvä: elää, liikahtaa
jo kedot täynnä kuollehitten luita;
kun vierität sä virttäs ankaraa,
ei säveleitä silloin maassa muita.

Kaikk' itku maan sun kuohus kukkuroi,
sa Kalevaisen sukuvirren soitat.
Kun kuolo kulkee, routa ruhtinoi,
sa laulain kohtalosi kostat, voitat.

Sa voitat, voittajaas et itse nää, siteistä päästät päivättömät vangit; käy ikitietään, korkealla pää, väkevän laulus ylpeät falangit.