Produced by Tapio Riikonen

PIDOT

(Symposion)

Kirj.

PLATON

Suom. Niilo Lehmuskoski

WSOY, Porvoo, 1919.

JOHDANTO.

Viisas Sokrates vakuuttaa Symposionissa ymmärtävänsä, jollei mitään muuta, niin ainakin rakkautta. Saman tunnustuksen voisi Platon antaa itsestään. Siitä mitä molemmat tässä suhteessa ovat tehneet tai lausuneet, on paljon kirjoitettu ja paljon kiistelty. Kauniita nuorukaisia metsästävä Sokrates ja poikarakkaudesta avoimesti puhuva Platon ovat olleet monelle loukkauskiviä, ja jo muuan muinaisajan filosofi näkee Symposionissa pelkkää paheen ylistystä. Tuomiot ovat kuitenkin olleet liian äkkipikaisia. Rakkaudessakin on Sokrates se suuri moralisti, joksi me muuten olemme oppineet hänet tuntemaan. Hän tahtoo voittaa nuorukaiset itselleen voidakseen heitä kasvattaa ja ohjata tietoon ja tiedon omistamisen kautta hyveeseen. Miten syvä Sokrateen vaikutus holhotteihinsa on ollut, sen osoittaa parhaiten Alkibiadeen Symposionissa siitä antama todistus. Platonille laajenee rakkaus universaaliseksi pyrkimykseksi ikuisuutta kohti, siksi voimaksi, joka johtaa totuuden etsijää tavoittamaan korkeinta tietoa, tietoa ainoasta tosiolevaisesta, ideamaailmasta. Näin Phaidros dialogissa, näin myös Symposionissa.

Eros — niin kertoo Sokrates Diotiman, viisaan mantineialaisen vaimon hänelle opettaneen — on pyrkimystä hyvään, halua sen ikuiseen omistamiseen, kuolemattomuuden kaipuuta. Tämä kuolemattomuuden kaipuu ilmenee ja voi saada tyydytyksensä siten, että kaikki olennot pyrkivät synnyttämään sekä ruumiillisesti että henkisesti, sillä tavoin säilyttääkseen jotakin olemuksestaan. Tämä synnyttäminen voi tapahtua vain siinä, mikä on kaunista. Ja näin johtaa Eros kaikkeen, missä kauneus ilmenee. Ensin syttyy rakkaus kauniiseen ruumiiseen, sitten osoittaa lähempi tarkastelu, että kaikissa ruumiissa asuva kauneus on sukulaiskauneutta. Mutta sen, joka vihkiytyy Erokselle, tulee havaita, että sielujen kauneus on jotakin korkeampaa kuin ruumiiden, tulee tajuta harrastuksiin ja lakeihin sisältyvä kauneus, ja pyrkiä yhä ylöspäin tietojen kauneuteen, kunnes kauneuden ulappa avautuu katsojan eteen, ja hän voi omaksua tiedon kauneudesta itsestään.

Tämä kauneus itsessään, kauneuden idea — Platon ei tässä käytä tätä sanaa — on syntymätön ja häviämätön, ikuinen ja muuttumaton, riippumaton kaikesta yksityisestä, jotakin itsessään ja itsestään olevaista, josta kaikki muu kauneus on osallisena.

Sille, joka on saavuttanut korkeimman päämäärän, oppinut tuntemaan, mitä kauneus itsessään on, on elämä vasta elämisen arvoinen. Se ihminen on saavuttanut totuuden ja kykenee synnyttämään todellisen hyveen. Hänen on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja, jos ylipäänsä kenenkään, kuolemattomaksi.

Näin on kauneus kohotettu aistinmaailman yläpuolelle, ideamaailmaan. Mutta kuten Platonille usein, jää nytkin suhde aistin- ja ideamaailman välillä epäselväksi. Niin riippumaton kuin kauneus itsessään aistinmaailmasta onkin, on kaikki yksityinen kauneus kuitenkin siitä osallinen. Ristiriita on Platonilta jäänyt huomaamatta, eikä hän yritäkään sitä ratkaista.

Kauneuden idea ei Pidoissa ole niinkään ajattelun tietä saavutettu — kuten pyhiin salamenoihin vihkii Diotima Sokrateen oppiinsa rakkaudesta — kuin runoilijan voimakas sisäinen näkemys, joka kokonaan täyttää hänen sielunsa dionyysisellä hurmiolla. Tämän yleisen kauneuden rinnalla jää kaikessa yksityisessä ilmenevä kauneus Platonille yhdentekeväksi. Kielteiselle kannalle hän ei kuitenkaan siihen nähden asetu, vaan pitää sitä tienä, joka johdattaa kauneuden ideaan.

Siihen, mitä dialogin muut henkilöt esittävät rakkaudesta ja Eroksesta, sisältynee myös sellaisia ajatuksia, joita Platon ei hylkää, ja hän antaakin Sokrateen hyväksyä joitakin niistä. Ylimalkaan nämä sivuhenkilöt kuitenkin käsittelevät kysymystä pinnallisesti ja kukin kannaltaan yksipuolisesti ja kuvastavat sitä keskitasoa, jolla keskustelut päivän ja elämän polttavista kysymyksistä Ateenan filosofoivan sivistyneistön piirissä liikkuivat. On arveltu, että nämä henkilöt ovat enemmän vissien koulukuntien mielipiteitten ja esitystavan tulkkeja — ennen muita puhuja Isokrateen ja sofisti Gorgiaan — kuin esittävät omia ajatuksiaan ja omaa itseänsä, ja Sokrateen pilanteko Agathonin Gorgianisesta puhetaidosta näyttäisi antavan tällaiselle otaksumalle tukea. Eiköhän kuitenkin ole oikeampaa ja yksinkertaisempaakin ajatella, että Platon on kullekin dialogin henkilölle sovittanut sekä ajatuksiltaan että muodoltaan mahdollisimman karakteristiset lausunnot, joskin niissä on yhtä ja toista, joka on kotoisin jostakin koulukunnasta, johon asianomaiset sitäpaitsi saattoivat kuulua? Joka tapauksessa tuskin voi mestarillisemmin jäljitellä Aristophanesta kuin Platon on tehnyt, ja kaikki mitä me tiedämme Agathonista, antaa meidän aavistaa hänen karakteristiikkansa sekä ajatuksiin että esitystapaan nähden erinomaisen sattuvaksi.

Erikoista ihmettelyä herättää Aristophaneen esiintyminen pidoissa täydessä sovussa Sokrateen seurassa. Tunnettuahan on, miten Aristophanes komediassaan Pilvet saattaa Sokrateen karkean pilkkansa esineeksi kuvatessaan hänet sellaiseksi, mitä hän kaikista vähimmin oli, pahimmaksi sofistiksi ja ihmisten petkuttajaksi. Miten tyynesti Sokrates katsojien joukossa tämän kestikin, hieman katkerasti antaa Platon Sokrateen Puolustuspuheessaan tähän viitata.

Muut dialogin henkilöt ovat hekin enemmän tai vähemmän tunnettuja Sokrateen aikalaisia. Agathon , pitojen isäntä, oli aikansa etevimpiä murhenäytelmän kirjoittajia, hienostunut maailmanmies, jota Aristophanes Thesmophoriazusai näytelmässä purevasti ivaa. Pausanias kuului Agathonin ihailijoihin ja opinto- sekä kenties myös ammattitovereihin. Hänet mainitaan myös Protagoras dialogissa. Phaidros kuvataan innostuneeksi väittelijäksi, mutta ei erittäin teräväksi ajattelijaksi. Hän oli Platonin lähimpiä ystäviä, ja eräs tämän dialogeista on saanut hänen mukaan nimensä. Eryximakhos mainitaan myös dialogeissa Protagoras ja Phaidros. Hän, kuten hänen isänsäkin Akumenos, oli kuuluisa lääkäri.

Aivan erillisen kokonaisuuden muodostaa dialogin ihmeellinen loppu, missä juopunut Alkibiades tuodaan näyttämölle. On niitä, jotka arvelevat juuri tästä osasta koko dialogin kasvaneen ja pitävät Pitoja etusijassa puolustuskirjoituksena niitä häväistysjuttuja vastaan, mitä Sokrateesta ja Alkibiadeesta oli liikkeellä. Oli miten tahansa, joka tapauksessa tämä kohtaus on suuremmoisinta, mitä Platon on kirjoittanut. Ei ainoastaan Alkibiades ole siinä ilmielävänä edessämme, myöskin Sokrateen ihmeellinen persoonallisuus tulee Alkibiadeen kuvauksessa meitä lähemmäksi kuin missään muualla.

Koko dialogin Platon esittää kertomuksena. Apollodoros , eräs Sokrateen uskollisimpia oppilaita — Phaidron dialogissa hän on yksi niitä, jotka Sokrateen kuolinhetkellä olivat hänen luonaan — kertoo keskustelun sellaisena kuin hän sen on kuullut eräältä Aristodemokselta. Meistä tuntuu siltä, ettei tämä muoto ole onnistuneesti valittu, emmekä voi kieltää, että yhtämittaa toistuva "hän sanoi" oratio obliquoineen vaikuttaa yksitoikkoiselta. Itse dialogia ei tämä teknillinen virhe kuitenkaan tee kuolleeksi. Päinvastoin se elää enemmän kuin missään muussa Platonin teoksessa. Se paljastaa Platonin taiteilijaluonteen monipuolisuuden ja hänen ilmaisukeinojensa rikkauden. Aina esitettävän henkilön ja aiheen mukaisesti vaihtelee onnistuneesti matala arkipäiväisyys ja dionyysinen haltioituminen, karkea komiikka ja juhlallinen vakavuus ja kaikki sulautuu harmooniseksi kokonaisuudeksi. Pidot onkin ennen kaikkea, niin syvä filosofinen sisältö kuin siinä onkin, taideteos. Tässä dialogissa on Platon enemmän itseänsä kuin missään muualla. Hän on enemmän taiteilija kuin ajattelija, enemmän runoilija kuin dialektikko.

Myöskin Xenophon on kirjoittanut Symposionin, ja kummankin teoksen välillä on lukuisia kosketuskohtia. Toistaiseksi ei ole voitu osoittaa, kumpi näistä kirjoitelmista on vanhempi. Platonin omassa tuotannossa kuuluu Pidot hänen kypsän miehuusikänsä teoksiin, niihin dialogeihin, jotka varsinaisesti johtavat hänen filosofiansa ydinajatukseen — ideaoppiin. Jos se käsitys on oikea, että Aristophaneen mainitsema historiallinen tapahtuma tarkoittaa spartalaisten hyökkäystä Mantineiaan v. 385, on dialogi kirjoitettu tämän vuoden jälkeen ja luultavasti heti sen jälkeen, jolloin tapahtuma vielä oli tuoreessa muistissa. Joka tapauksessa on tässä silloin anakhronisrni, koska Sokrates tyhjensi myrkkymaljan 14 vuotta aikaisemmin, ja Agathonin murhenäytelmällään saavuttama voitto, jonka kunniaksi pidot pidettiin, tapahtui v. 417.

Suomentaja .

PIDOT.

Vuoropuhelun henkilöt:

Apollodoros
Apollodoroksen ystävä
Glaukon
Aristodemos
Sokrates
Agathon
Phaidros
Pausanias
Eryximakhos
Aristophanes
Diotima
Alkibiades

APOLLODOROS: En luullakseni ole valmistumaton siihen, mitä te minulta kyselette. Satuin näet hiljattain kulkemaan kaupunkiin kotoani Phaleronista,[1] kun muuan tuttavistani, joka minut takaapäin huomasi, huusi minua kaukaa nimeltä ja puhutteli minua leikillisesti: "Kuule, sinä Phaleronin[2] mies, Apollodoros, odotahan toki!" Minä pysähdyin ja jäin odottamaan. Hän sanoi: "Apollodoros, minä olen todenteolla äsken etsinyt sinua haluten saada tietoja Agathonin, Sokrateen, Alkibiadeen ja muitten silloin pidoissa läsnäolleitten keskustelusta, nimittäin siitä, mitä rakkaudesta lausuttiin. Muuan toinen on näet minulle siitä kertonut kuultuaan siitä Phoinixilta, Philippoksen pojalta, mutta hän mainitsi sinunkin siitä tietävän. Hänen oma esityksensä ei ollut ollenkaan selvä. Kerro siis sinä minulle, sillä sinä olet eniten oikeutettu esittämään ystäväsi sanoja. Mutta", lausui hän, "sano minulle ensin, olitko sinä läsnä tuossa kohtauksessa vai etkö." Minä vastasin: "Eipä sinun kertojasi esitys tosiaankaan näytä olleen ollenkaan selvä, jos luulet tuon kohtauksen, jota kyselet, tapahtuneen äskettäin, niin että minäkin olisin ollut läsnä." — "Niin minä todella luulen", sanoi hän. — "Mutta", sanoin minä, "mistä sinä olet tullut siihen käsitykseen, Glaukon? Etkö tiedä, ettei Agathon moneen vuoteen ole asunut täällä? Siitä taas, jolloin minä olen alkanut viettää aikaani Sokrateen seurassa ja pitää huolenani joka päivä tietää, mitä hän puhuu tai tekee, ei ole vielä kolmea vuotta. Sitä ennen minä juoksentelin ympäri missä milloinkin ja luulin toimittavani jotakin, vaikka olin kurjempi kuin kuka tahansa, yhtä kurja kuin sinä nyt arvellessasi, että tulee tehdä kaikkea mieluummin kuin harrastaa filosofiaa." — "Älä pilkkaa", sanoi hän, "vaan kerro, milloin tuo kohtaus tapahtui." — Minä sanoin, että se tapahtui meidän vielä ollessamme lapsia, kun Agathon sai voiton ensimäisellä murhenäytelmällään, sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän ja hänen khoorinsa jäsenet viettivät uhrijuhlaa voiton kunniaksi. — "Siis, kuten näyttää, kauan sitten", sanoi hän. "Mutta kuka on siitä sinulle kertonut; itse Sokratesko?" — "Ei, kautta Zeun", sanoin minä, "vaan sama kuin Phoinixillekin, muuan Aristodemos, Kydathenalainen,[3] pieni mies, joka aina kulki avojaloin. Hän oli ollut kohtauksessa läsnä, hän kun minun nähdäkseni oli Sokrateen innokkaimpia silloisia ihailijoita. Kuitenkin olen myös Sokrateelta kysellyt muutamia kohtia siitä, mitä häneltä kuulin, ja hän on myöntänyt tämän kertomuksen oikeaksi." — "Miksi siis et tahdo kertoa asiata minulle? Onhan kaupunkiin vievä tie sitä kulkeville erittäin sovelias sekä puhumiseen että kuulemiseen." — Niin me kuljimme ja keskustelimme asiasta. Siksipä en ole, kuten alussa sanoin, aivan valmistumaton. Jos tekin siis vaaditte minua kertomaan, niin täytyy kai tehdä niin. Sillä muutenkin minä puolestani, kun joko itse puhun filosofiasta tai kuulen muiden puhuvan, paitsi sitä että pidän sitä hyödyllisenä, nautin siitä tavattomasti. Kun taas kuulen muita puheita ja erittäinkin teidän rikkaiden ja rahamiesten, niin ne toiselta puolen tympäisevät minua, toiselta puolen säälin teitä, ystävät, sentakia, että luulette jotakin tekevänne, vaikka ette tee mitään. Te puolestanne pidätte ehkä minua onnettomana ja uskon, että luulonne on oikea. Minun mielipiteeni teistä taas ei perustu luuloon, vaan varmaan tietoon.

YSTÄVÄ: Sinä olet aina samanlainen, Apollodoros. Sillä aina sinä moitit sekä itseäsi että muita ja näytät minusta yksinkertaisesti pitävän kaikkia itsestäsi alkaen kurjina olentoina, Sokratesta lukuunottamatta. Minä en tiedä, mistä olet saanut tuon liikanimen kiihkoilija, jota sinusta käytetään, mutta puheissasi olet aina sellainen. Sinä olet raivoissasi sekä itsellesi että muille paitsi Sokrateelle.

APOLLODOROS: Hyvä ystävä, selväähän on, että jos minä ajattelen sillä tavoin sekä itsestäni että muista, minä olen kiihkoilija ja mielipuoli.

YSTÄVÄ: Ei kannata nyt riidellä tästä, Apollodoros. Äläkä tee vastoin pyyntöämme, vaan kerro mitä silloin esitetyt lausunnot sisälsivät.

APOLLODOROS: Ne sisälsivät suunnilleen seuraavaa. — Mutta mieluummin koetan esittää kaiken alusta alkaen niinkuin hänkin.

Hän kertoi kohdanneensa Sokrateen, joka tuli kylvystä ja oli sitonut kengät jalkoihin, mitä hän harvoin teki. Hän oli kysynyt häneltä, minne hän menee niin juhlakunnossa. Hän oli vastannut: "Päivällisille Agathonin huoneeseen. Sillä eilen voitonjuhlassa minä pakenin hänen luotaan peläten vierasten paljoutta, mutta suostuin täksi päiväksi saapumaan hänen luokseen. Sentähden olen näin siistinyt itseäni, ollakseni hieno mennessäni hienon miehen luo. Mutta", sanoi hän, "mitä tuumit siitä, että kutsumatta lähtisit päivällisille?" "Minä vastasin", kertoi hän: "kuten sinä käsket." — "Tule siis mukaan", sanoi hän, "jotta voisimme tehdä korjauksen sananlaskuun ja muuttaa sen seuraavantapaiseksi: 'Hyvien miesten pitoihin saapuvat hyvät miehet kutsumatta'.[4] Homeros taas ei näytä ainoastaan korjanneen tätä sananlaskua, vaan tykkänään väärentäneen sen ajatuksen. Sillä vaikka hän on esittänyt Agamemnonin erittäin eteväksi soturiksi ja Menelaoksen taas veltoksi peitsimieheksi, on hän kuvannut, Agamemnonin valmistaessa juhla- ja uhriateriaa, Menelaoksen kutsumatta saapuvan juhlaan, huonomman miehen paremman pitoihin." — Tämän kuultuaan kertoi Aristodemos sanoneensa: "Mutta kenties en minä menekään sinne niin kuin sinä sanot, Sokrates, vaan Homeroksen mukaan kehnona miehenä viisaan miehen juhlaan kutsumatta. Voitkohan esittää mitään puolustukseksi, jos viet minut mukaasi? Sillä minä en tule myöntämään sitä, että olen saapunut kutsumatta, vaan sanon, että sinä olet minut käskenyt." — "Kulkiessamme kahden", sanoi Sokrates, "neuvottelemme me yhdessä, mitä vastaamme. Mutta lähtekäämme matkaan."

Tähän tapaan suunnilleen hän kertoi heidän matkalla keskustelleen. Mutta kulkiessaan Sokrates vaipui omiin ajatuksiinsa ja jättäytyi jälkeen, ja kun hän jäi odottamaan, käski tämä hänen jatkaa matkaa. Kun hän oli tullut Agathonin talolle, havaitsi hän oven olevan avoinna ja siellä kertoi hän kokeneensa jotakin hullunkurista. Häntä vastaan tuli näet heti sisältä muuan orjapoika, joka vei hänet sinne, missä muut lepäsivät, ja hän yllätti heidät juuri ryhtymässä aterioimaan. Niinpiankuin Agathon oli hänet nähnyt, lausui hän: "Kas, Aristodemos, tulet juuri parhaaseen aikaan syömään päivällistä kanssamme. Jos taas olet tullut jonkun muun asian takia, niin lykkää se toiseen kertaan. Sillä eilenkin minä haeskelin sinua, kutsuakseni sinut, mutta en voinut sinua löytää. Mutta miksi et tuo Sokratesta meidän luoksemme;1" — Minä käännyn ympäri, kertoi hän, mutten näe missään jälempänä Sokratesta. Minä sanoin silloin, että olin juuri tullut Sokrateen seurassa ja että hän minut oli tänne päivällisille kutsunutkin. "Siinä teit aivan oikein", sanoi Agathon. "Mutta missä on tuo mies?" — "Hän tuli juuri äsken jälessäni sisään ja itsekin ihmettelen, missä hän saattaa olla." — "Katsoppas poika, missä Sokrates on", sanoi Agathon, "ja tuo hänet sisälle. Sinä, Aristodemos", sanoi hän, "asetu sinä Eryximakhoksen viereen."

Poika pesi sitten hänet, kertoi hän, jotta hän saattaisi asettua aterialle. Muuan toinen poika oli tullut ja ilmoittanut, että Sokrates oli poistunut ja seisoi nyt naapurin eteispihalla eikä hänen kutsustaan tahtonut tulla sisälle. "Sinähän kerrot kummia", sanoi Agathon. "Kutsu häntä, äläkä päästä häntä menemään." — Mutta Aristodemos kertoi sanoneensa: "Älä millään muotoa tee niin, vaan antakaa hänen olla. Hänellä on näet sellainen tapa, että hän toisinaan pysähtyy ja jää seisomaan minne sattuu. Kyllä hän luullakseni kohta tulee. Älkää siis häiritkö häntä, vaan antakaa hänen olla." — "Täytyy tehdä niin, jos sinusta siltä tuntuu", sanoi Agathon. "Mutta kestitkää meitä toisia, pojat. Tarjotkaa aivan kuten haluatte, koska teitä ei ole kukaan komentamassa, mikä milloinkaan ei ole kuulunut tapoihini. Kuvitelkaa nyt mielessänne, että te olisitte kutsuneet minut ja nämä muut päivällisille ja palvelkaa meitä niin, että voimme teitä kiittää."

Senjälkeen kertoi hän heidän aterioineen. Mutta Sokrates ei tullut sisälle. Agathon käski monta kertaa mennä Sokratesta noutamaan, mutta Aristodemos ei sallinut. Sokrates oli kuitenkin tullut, viipymättä tapansa mukaan kovin pitkää aikaa, kun he juuri olivat keskellä ateriaa. Agathonin, joka lepäsi äärimäisenä yksinään, kertoi Aristodemos lausuneen: "Asetu tänne viereeni, Sokrates, jotta minäkin saisin nauttia siitä viisaudesta, joka sinulle tuolla eteispihassa ilmestyi. Sillä varmasti sinä sen löysit ja nyt se on sinulla." Sokrates istuutui ja lausui: "Hyvin olisivat asiat, Agathon, jos viisaus olisi sellaista, että se saattaisi, meidän tullessamme lähelle toinen toistamme, virrata täysinäisemmästä tyhjempään, kuten maljoista vesi, joka villalankaa myöten juoksee täysinäisemmästä tyhjempään. Jos näin on viisauden laita, pidän paikkaa vieressäsi suurenarvoisena. Sillä luulen, että sinä täytät minua paljolla kauniilla viisaudella. Minun viisauteni näet lienee kehnoa ja kiistanalaista ollen kuin unta, sinun taas loistaa ja kasvaa valtavasti. Sillä niin nuori kuin oletkin, on se niin voimakkaasti säteillyt sinusta ja käynyt niin ilmeiseksi äsken enemmän kuin kolmenkymmenentuhannen helleenin ollessa sen todistajana." — "Sinä pilkkaat, Sokrates", sanoi Agathon. "Mutta me saamme vähän myöhemmin ratkaista tämän kysymyksen viisaudesta, kun meillä on tuomarina Dionysos. Nyt pitää sinun ensiksi käydä aterialle."

Tämän jälkeen, kertoi Aristodemos, asettui Sokrates leposijalle ja aterioitsi. Niin tekivät toisetkin. Kun he olivat uhranneet juomauhrin, laulaneet jumalan kunniaksi ja täyttäneet muut tavalliset menot, olivat he käyneet juomiin käsiksi. Pausaniaan kertoi Aristodemos silloin alkaneen puhua jotenkin seuraavaan tapaan: "Hyvät miehet, millähän tavoin saisimme juomisemme kaikkein vähimmin rasittavaksi. Sillä minä sanon teille, että itse asiassa voin sangen huonosti eilisten juominkien jälkeen ja kaipaan nyt vähän hengähdysaikaa. Useat teistä ovat luullakseni samassa kunnossa, sillä olittehan eilen mukana. Miettikäähän nyt, mitenkä juominen saataisiin vähimmin voimia kysyväksi." — Aristophanes sanoi tähän: "Sinä puhut aivan oikein, että kaikin tavoin pitäisi hankkia hiukan helpoitusta juopotteluun. Sillä minäkin kuulun niihin, jotka eilen ajoivat aikalailla nestettä sisäänsä." — Näiden sanat kuultuaan sanoi Eryximakhos Akumenoksen poika Aristodemoksen kertoman mukaan: "Hyvin puhuttu, tosiaankin! Mutta eräs asia olisi vielä hyvä saada tietää: Missä juomakunnossa Agathon on?" — "En kerrassaan missään kunnossa", vastasi tämä. — "Olisi suuremmoinen voitto meille", jatkoi Eryximakhos, "nimittäin minulle, Aristodemokselle ja Phaidrokselle sekä näille tässä, jos te, jotka kestätte enimmän, nyt annatte perään. Sillä mehän emme koskaan kestä mitään. Sokrateen minä kuitenkin luen pois joukosta, sillä hän kykenee kumpaankin, niin että hänestä on samantekevää, kumman teemme. Koska siis minusta näyttää, ettei kukaan läsnäolevista ole halukas juomaan paljon viiniä, niin kenties en ikävystytä seuraa, jos selitän todenperäisesti, millaista juopumus oikeastaan on. Sillä luulen lääketieteestä tulleeni selville siitä, että juopumus on ihmisille jotakin vahingollista. Itse puolestani en minä, jos vain itse saisin määrätä, tahtoisi jatkaa juomista, enkä neuvoisi ketään toistakaan niin tekemään, etenkin jos häntä eilispäivän jälkeen vaivaa kohmelo." — Nyt kertoi Aristodemos myrrinusilaisen[5] Phaidroksen puuttuneen puheeseen: "Minä puolestani olen tottunut sinua tottelemaan ja erittäinkin milloin puhut lääketaidosta. Tällä kertaa tottelevat sinua toisetkin, jos ajattelevat järkevästi." — Tämän kuultuaan myöntyivät kaikki siihen, etteivät viettäisi yhdessäoloa juopottelussa, vaan noin vain nautinnoksi maistellen.

"Koska nyt siis on päätetty", sanoi Eryximakhos, "että jokainen saa juoda niin paljon kuin häntä haluttaa ja ettei mitään pakkoa ole olemassa, niin ehdotan minä tämän jälkeen, että äsken sisään tulleen huilunsoittajattaren annettaisiin mennä tiehensä ja soittaa itselleen tai — jos häntä haluttaa — tuolla sisällä oleville naisille, ja että me tänään keskustellen viettäisimme aikaamme. Jos haluatte, tahdon ehdottaa teille keskusteluaiheen." — Kaikki sanoivat haluavansa, ja käskivät hänen tehdä ehdotuksen. Eryximakhos lausui nyt: "Alan puheeni Euripideen Melonippen[6] mukaan. 'Sanani, jotka aion esittää eivät ole omiani', vaan tämän Phaidroksen tässä. Phaidros puhuu näet aina kiukuissaan minulle: 'Eikö ole ihmeellistä, Eryximakhos, että runoilijat ovat sepittäneet hymnejä ja ylistyslauluja kaikille muille jumalille, mutta ettei koskaan kukaan runoilijoista, niin monta kuin heitä onkin, ole tehnyt yhtään kiitosrunoa Eroksen kunniaksi, joka kuitenkin on niin suuri ja mahtava jumala? Jos taas tahdot ajatella meidän kelpo sofistejamme, niin kirjoittavat he suorasanaisesti Herakleen ja muitten kiitospuheita, kuten mainio Prodikos.[7] Tämä ei vielä ole niin ihmeellistä; mutta äsken sain käsiini kirjan, jossa oli suolalle sen hyödyn takia suitsutettu ihmeellinen ylistys. Ja paljon muuta tämäntapaista saattaisit nähdä kiitetyn. Huomauttaessaan siitä, että he tällaisten asioitten takia näkevät paljon vaivaa, mutta ettei Erosta ole kenkään ihmisistä tähän päivään saakka rohjennut hänen arvonsa mukaisesti ylistää, vaan että siten on laiminlyöty niin mahtava jumala, on Phaidros minusta aivan oikeassa. Sentähden tahdon minä toiselta puolen tehdä hänelle palveluksen ja olla hänelle mieliksi, toiselta puolen pidän minä sopivana, että me läsnäolevat tässä tilaisuudessa ylistämme jumalaa. Jos te olette samaa mieltä, niin olisi meillä puheista kyllä riittävästi ajanvietettä. Minä siis ehdotan, että jokainen meistä, puheenvuoron siirtyessä aina oikealle, pitää Eroksen kunniaksi niin kauniin puheen kuin vain taitaa, ja että Phaidros alkaa, koska hän sekä lepää ensimäisenä että on koko asian isä." — "Kukaan ei tule äänestämään sinua vastaan, Eryximakhos", sanoi Sokrates. "Sillä minä, joka väitän, etten mitään muuta ymmärrä kuin rakkausasioita, en mitenkään tahtoisi kieltäytyä, eikä kai Agathon eikä Pausanias eikä suinkaan Aristophanes, jonka koko harrastuspiiri liikkuu Dionysoksen ja Aphroditen ympärillä, eikä kukaan muu näistä, jotka tässä näen. Kuitenkaan emme me, jotka lepäämme äärimäisinä, ole yhtä hyvässä asemassa. Mutta meille on kylliksi, jos ne, jotka ovat meidän edellämme, puhuvat tarpeeksi laajasti ja kauniisti. Mutta hyvällä onnella alkakoon Phaidros ja ylistäköön Erosta."

Kaikki muutkin yhtyivät näihin Sokrateen sanoihin ja toivomuksiin. Mutta kaikkea sitä, mitä kukin lausui, ei Aristodemos tarkoin muistanut enkä minäkään muista kaikkea, mitä hän puhui. Mutta kaikkien niiden lausunnot, joitten sanat minusta näyttivät enimmin muistamisen arvoisilta, minä kyllä esitän teille.

Ensinnä siis kertoi hän, kuten sanottu, Phaidroksen puhuneen. Hän alkoi suunnilleen siitä ajatuksesta, että Eros on suuri ja ihmeellinen sekä ihmisten että jumalien joukossa hyvin monessakin suhteessa, mutta erittäinkin syntynsä puolesta. "Sillä on kunniakasta olla jumalista vanhimpia", sanoi hän. "Siitä on olemassa todistus. Eroksella ei nimittäin ole vanhempia eikä niitä mainitse kukaan proosakirjailija eikä runoilija, vaan Hesiodos väittää ensin syntyneen Khaoksen ja hänen jälkeensä

"'Laajalle rintavan Maan, ikiturvaisan sijan kaikkein
Ynnä Eros jumalan.'

"Hesiodokseen yhtyy Akusilaos,[8] joka väittää Khaoksen jälkeen näiden kahden, Maan ja Eroksen syntyneen. Parmenides[9] taas esittää näin Luomisen:

"'Ennen multapa toi elämän hän Eros jumalalle.'

"Näin monelta taholta esitetään se yhteinen ajatus, että Eros on vanhimpia. Mutta koska hän on vanhin, on hän suurimman meitä kohdanneen hyvän aiheuttaja. Sillä minä en ainakaan osaa sanoa, mitä suurempaa onnea saattaa olla aivan nuoruusiässä olevalla kuin hyväätarkoittava rakastaja ja rakastajalla lemmikki. Sillä sitä, minkä tulee johtaa lävitse koko elämän ihmisiä, jotka tahtovat elää jalosti, sitä ei voi heille hankkia sukulaisuus eikä arvossapidetty asema eikä rikkaus eikä mikään muu niin runsain määrin kuin rakkaus. Mitä minä tällä tarkoitan? Häveliäisyyttä häpeälliseen nähden, harrasta pyrkimystä kauniiseen. Sillä ilman sitä ei ole mahdollista valtion eikä yksityisen kansalaisen suorittaa suuria ja kauniita tekoja. Minä väitän nyt, että jos joku mies, joka rakastaa, tulee ilmi jostakin häpeällisestä teosta tai siitä, että hän on kärsinyt jotakin sellaista jonkun taholta sentähden, ettei pelkuruudesta ole puolustautunut, hän ei tuntisi niin suurta tuskaa joutuessaan isänsä tai ystävänsä tai kenenkä muun tahansa silmien eteen kuin lemmikkinsä edessä. Tämän saman huomion teemme rakastetun suhteen, nimittäin että hän erikoisesti häpeää rakastajiaan, kun hänet on tavattu jossakin häpeällisessä teossa. Jos siis olisi mahdollinen jokin keino sellaisen valtion tai leirikunnan aikaansaamiseen jossa olisi pelkkiä rakastajia ja lemmikkejä, niin he eivät voisi paremmalla tavalla elää näissä yhteiskunnissaan kuin pysyttäytymällä erillään kaikesta häpeällisestä ja kilpailemalla tässä pyrkimyksessä keskenään. Ja taistellen toinen toisensa vieressä voittaisivat tällaiset miehet harvalukuisinakin suoraan sanoen koko maailman. Sillä mies, joka rakastaa, antaisi mieluummin kenenkä muun tahansa nähdä hänen jättävän rivit tai heittävän aseensa kuin rakastettunsa ja tahtoisi monta vertaa ennemmin kuolla kuin tehdä näin. Ja niin huono ei toki ole kukaan, että jättäisi rakastettunsa tai olisi rientämättä hänen avukseen, kun hän on vaarassa. Kukaan ei ole niin huono, ettei Eros innostaisi häntä sellaiseen urhoollisuuteen, että hän vetää vertoja sille, joka luonnostaan on paras. Lyhyesti sanoen, kuten Homeros kertoo, että jumala puhalsi muutamiin urhoista rohkeutta, niin tekee Eroskin antaessaan sitä itsestään rakastaville.

"Vieläpä kuollakin toinen toisensa puolesta tahtovat yksinomaan rakastavaiset, eivätkä vain miehet, vaan myöskin naiset. Tämän väitteeni puolesta tarjoaa kaikille helleeneille riittävän todistuksen Alkestis,[10] Peliaksen tytär, joka yksin tahtoi kuolla miehensä puolesta, vaikka tällä oli sekä isä että äiti. Ja hän voitti nämä siinä määrässä ystävyydessä rakkautensa takia että osoitti heidän olevan pojalleen vieraita ja vain nimeltään kuuluvan yhteen. Ja näin tehdessään näytti hän ei vain ihmisistä vaan myöskin jumalista tehneen niin kauniin teon, että kun jumalat vain luetuille niistä monista, jotka ovat suorittaneet useita kauniita tekoja, ovat suoneet sen kunnialahjan, että ovat sallineet heidän sielunsa jälleen nousta Hadeksesta, he hänen tekoaan ihaillen päästivät hänen sielunsa sieltä. Näin jumalatkin kunnioittavat sitä puhdasta innostusta, jonka rakkaus synnyttää. Mutta Orpheuksen,[11] Oiagroksen pojan, antoivat he tyhjin toimin poistua Hadeksesta, näytettyään hänelle valekuvan hänen vaimostaan, jota varten hän oli tullut, mutta antamatta hänelle tätä itseään, koska hän näytti olevan hempeä, kuten kitaransoittaja ainakin, eikä rohkenevan rakkautensa takia kuolla, kuten Alkestis, vaan elävänä pyrkivän Hadekseen. Sentähden he sääsivät hänelle tuomion ja antoivat hänen kuolla naisten kätten kautta, eivätkä kunnioittaneet häntä kuten Akhilleusta, Thetiksen poikaa, jonka he lähettivät autuaitten saarille, koska hän kuultuaan äidiltään, että kuolisi, jos tappaisi Hektorin, mutta jollei tappaisi tätä, voisi palata kotiansa ja kuolla korkeassa iässä, uskalsi mieluummin rientää ystävänsä avuksi ja kostaa hänet ja niin ei ainoastaan kuolla hänen puolestaan, vaan myöskin seurata häntä kuolemaan. Aiskhylos lörpöttelee sanoessaan, että Akhilleus oli Patrokloksen rakastaja. Akhilleushan ei ollut ainoastaan Patroklosta vaan kaikkia sankareita kauniimpi ja vielä parraton sekä Homeroksen sanojen mukaan paljoa nuorempi. Sillä vaikka jumalat todellisuudessa pitävät suurimmassa arvossa rakkauden hyvettä, niin he kuitenkin enemmän ihailevat, kunnioittavat ja tekevät hyvää, kun lemmikki rakastaa rakastajaansa kuin kun rakastaja rakastaa lemmikkiä. Sillä rakastaja on jotakin jumalallisempaa kuin lemmikki. Hänessä asuu näet jumala. Sentakia he Akhilleustakin kunnioittivat enemmän kuin Alkestista lähettäessään hänet autuaitten saarille.

"Niin minä siis väitän, että Eros on jumalista sekä vanhin että jaloin ja mahtavin hankkimaan hyveen ja onnen omistuksen ihmisille, niin hyvin eläville kuin kuolleillekin."

Jotenkin tähän suuntaan hän kertoi Phaidroksen puhuneen ja sen jälkeen esiintyneen joidenkuiden muiden, joiden puheita hän ei tarkoin muistanut. Hän sivuutti ne ja esitti Pausaniaan lausunnon. Tämä taas sanoi: "Minusta tehtävämme ei ole hyvin määritelty, Phaidros, kun me noin vaan ilman muuta olemme saaneet käskyn ylistää Erosta. Jos Eros olisi vain yksi, olisi kaikki hyvin, mutta nyt ei Eros ole vain yksi. Ja kun hän ei ole vain yksi, on oikeampaa edeltäpäin ilmoittaa, kumpaa tulee ylistää.

"Minä koetan nyt oikaista tämän ja ensin osoittaa, mitä Erosta tulee ylistää, ja sitten ylistää jumalaa hänen arvonsa mukaisesti. Sillä me kaikki tiedämme, ettei ole Aphroditea ilman Erosta. Jos taas olisi vain yksi Aphrodite, olisi Eroskin yksi. Mutta koska kerran on olemassa kaksi Aphroditea, täytyy olla kaksi Erostakin. Mutta miksi ei jumalattaria olisi kaksi? Toinenhan on vanhempi ja äiditön Uranoksen (taivaan) tytär, jota me nimitämmekin taivaalliseksi. Nuorempi taas on Zeun ja Dionen[12] tytär ja häntä me kutsumme yleiseksi. Välttämättä on siis sitä Erosta, joka on viimeksi mainitun apulainen, kutsuttava oikealla nimellä yleiseksi, edellistä taivaalliseksi. Tosin kaikkia jumalia tulee ylistää; mutta on koetettava lausua, mitä kummallekin (Erokselle) on ominaista. Sillä jokaisen teon luonne on sellainen, ettei teko vielä itsessään ole kaunis eikä häpeällinen. Niinpä siitä, mitä nyt teemme, joko juomme tai laulamme tai keskustelemme, ei mikään itsessään ole kaunista, vaan sen suorituksessa, siinä tavassa miten se suoritetaan, se tulee sellaiseksi. Sillä jos se tehdään kauniisti ja oikein, tulee se kauniiksi, jos taas väärin, häpeälliseksi. Näin on rakastamisenkin laita, eikä jokainen Eros ole kaunis ja ylistämisen arvoinen, vaan ainoastaan se, joka johdattaa kauniisti rakastamaan.

"Yleisen Aphroditen Eros on totisesti yleinen ja tekee, mitä sattuu. Ja tätä rakastavat kehnot ihmiset. Nämä tällaiset rakastavat ensiksi yhtä paljon naisia kuin poikia, ja edelleen, ketä he rakastavatkin, he enemmän rakastavat ruumista kuin sielua, edelleen, mikäli voivat, järjettömimpiä, pitäen silmällä ainoastaan halunsa tyydyttämistä, välittämättä siitä, tapahtuuko se kauniisti vai eikö. Sentähden käykin heidän niin, että he tekevät, mitä heidän eteensä kulloinkin sattuu, samalla tapaa hyvää kuin sen vastakohtaa. Sillä onhan tämä Eros syntyisin siitä jumalattaresta, joka sekä on paljoa nuorempi kuin toinen että syntymässään osallinen sekä nais- että miessukupuolesta. Taivaallisen Aphroditen Eros taas on jumalattaresta, joka ensiksi ei ole osallinen naissukupuolesta, vaan ainoastaan miessukupuolesta — siitä poikarakkaus — ja toiseksi on vanhempi, vapaa rikoksesta. Sentakia tämän Eroksen innoittamat kääntyvät miehisen suvun puoleen, rakastaen sitä, mikä on luonnostaan voimakkaampaa ja millä on enemmän järkeä. Ja itse poikarakkaudessakin saattaisi tuntea ne, jotka ovat puhtaasti tämän Eroksen kiihoittamia. Sillä he eivät rakasta näitä heidän poikaiässä ollessaan, vaan vasta sitten, kun heillä alkaa olla järkeä. Tämä taas lankeaa läheisesti yhteen ensi parrankasvun kanssa. Ne, jotka tästä ajankohdasta alkavat rakastaa, ovat luullakseni valmiit koko eliniän olemaan ja elämään yhdessä, mutta eivät, kun ovat valloittaneet jonkun, joka on nuori ja ymmärtämätön, pettämään ja pilkkaamaan häntä ja sitten poistumaan hänen luotaan ja juoksemaan toisen luo. Pitäisi olla laki, joka kieltäisi rakastamasta lapsia, jottei niin paljon vaivannäköä tuhlattaisi epävarmaan tarkoitukseen. Sillä lapsiin nähden on lopputulos epävarma, mihin se päättyy, sielun ja ruumiin huonouteenko vai hyveeseen. Hyvät tosin asettavat itse itselleen vapaaehtoisesti tämän lain, mutta tulisi myös näitä yleisiä rakastajia pakottaa tällaiseen, kuten pakotamme voimaimme mukaan heitä olemaan rakastamatta vapaita naisiakin. Sillä nämä ne ovat aikaansaaneet sellaisen häpeän, että jotkut tohtivat sanoa, että on häpeällistä antautua rakastajille. He sanovat näin pitämällä näitä silmällä nähdessään heidän tahdittomuutensa ja epäsiveellisyytensä, sillä eihän toki mikään teko, joka suoritetaan tahdikkaasti ja siveellisesti, voi oikeudenmukaisesti saada osakseen moitetta. Ja rakkauteen nähden voimassa oleva siveyslaki on muissa valtioissa helppo tuntea. Se sisältää nimittäin yksinkertaisia määräyksiä. Mutta täällä ja Lakedaimonissa voimassaoleva on monimutkainen. Sillä Eliissä ja Boiotiassa ja siellä, missä ei olla taitavia puhujia, on yksinkertaisesti hyväksytty, että rakastajille mieliksi olo on kaunista, eikä kukaan, ei nuori eikä vanha, sanoisi tätä häpeälliseksi, luullakseni sen takia, ettei kenenkään tarvitsisi nähdä vaivaa koettamalla sanoilla taivuttaa nuoria, huonoja puhujia kun he ovat. Ioniassa ja monessa muussa seudussa, missä vain asukkaat ovat barbarien vallan alaisia, pidetään tätä tapaa häpeällisenä. Sillä barbareille on tämä rajattoman itsevaltiuden johdosta häpeällistä samoin kuin myös pyrkimys viisauteen ja ruumiin jalostamiseen. Hallitseville ei näet käsittääkseni ole hyödyksi, että suuria ajatuksia syntyy hallittavissa ja lujia ystävyyssuhteita ja liittoja, mitä etupäässä varsinkin rakkaus tavallisesti saa aikaan. Kokemuksesta ovat tämän saaneet tuta täkäläisetkin tyrannit. Sillä Aristogeitonin ja Harmodioksen[13] ystävyys mursi tultuaan lujaksi heidän valtansa. Missä siis on säädetty häpeälliseksi noudattaa rakastajain mieltä, johtuu se säätäjien huonoudesta, nimittäin toiselta puolen hallitsevien itsekkyydestä, toiselta puolen hallittavien miehuuttomuudesta. Missä tämä taas yksinkertaisesti on säädetty kauniiksi, on se tapahtunut säätäjien henkisen hitauden takia. Täällä taas on näitä paljoa kauniimpi periaate saanut hyväksymisen, vaikka, kuten sanoin, se ei ole helposti tajuttavissa.

"Sillä (sellaiselta asianlaita näyttää) jos ajattelemme,[14] että sanotaan kauniimmaksi rakastamista julkisesti kuin salaa, ja ennen kaikkea jaloimpien ja parhaitten rakastamista, olkootpa he muita rumempiakin, ja että rakastajalle tulee kaikkien taholta osaksi rohkaisua ihmeteltävässä määrässä, koska hän ei näytä tekevän mitään häpeällistä, ja että rakastetun voittaminen tuntuu kauniilta, epäonnistuminen hänen valloittamisessaan häpeälliseltä, ja että siveyslaki sallii rakastajan valloittamisyrityksissään tehdä ihmeellisiä tekoja ja sittenkin saada kiitosta, sellaisia tekoja, että jos joku tohtisi tehdä niitä missä muussa tarkoituksessa tahansa ja saavuttaa pyrkiessään mihin muuhun tahansa kuin tähän, hän korjaisi itselleen filosofian mitä ankarimmat moitteet. Sillä jos joku joko tahtoessaan saada joltakulta rahoja tai pyrkiessään virkaan tai valta-asemaan tahtoisi tehdä samoin kuin rakastajat lemmikeilleen, kun he kerjäten ja apua anoen rukoilevat näitä, vannovat valoja, makaavat ovien edessä, ja tahtovat alistua orjuuteen, jollaiseen ei yksikään orja antautuisi, niin estäisivät häntä tällaisesta menettelystä sekä ystävät että viholliset, jälkimäiset herjaamalla häntä imartelijaksi ja epävapaaksi, edelliset varoittamalla häntä ja häpeämällä hänen tähtensä. Mutta jos rakastaja tekee kaikkea tätä, seuraa häntä arvonanto, ja vallitseva siveyslaki sallii hänen näin tehdä ilman moitetta, koska hänen katsotaan harjoittavan jotakin perin kaunista työtä. Ja mikä on tärkeintä, suuren yleisön sanojen mukaan hän yksin, jos tekee valan, saa jumalilta anteeksiannon, jos on valansa rikkonut. Sillä rakkausvalan ei sanota olevan mikään vala. Näin sekä jumalat että ihmiset ovat antaneet rakastavalle täyden vapauden täkäläisen siveyslain mukaan.

"Tämän mukaan saattaisi siis luulla, että tässä valtiossamme pidetään perin kauniina sekä rakastamista että hellää suhdetta rakastajiin. Mutta kun isät asettavat rakastetuille kaitsijoita eivätkä salli rakastajain seurustella heidän kanssaan, ja tällainen määräys on annettu kaitsijalle, kun samanikäiset ja ystävät herjaavat, jos näkevät jotakin tällaista tapahtuvan, eivätkä vanhemmat ihmiset taasen näitä herjaajia tästä estä eivätkä moiti heitä siitä, että puhuisivat väärin, tätä taas silmällä pitäen saattaisi päinvastoin luulla tällaista pidettävän täällä mitä häpeällisimpänä. Asianlaita on luullakseni tämä. Asia ei ole, kuten alunpitäen sanottiin, yksinkertaisesti sellainen, että se sinänsä olisi itsessään kaunista tai häpeällistä, vaan se on kauniisti harjoitettuna kaunista, häpeällisesti harjoitettuna taas häpeällistä. Häpeällisesti sitä harjoitetaan, jos antaudutaan huonolle huonolla tavalla, kauniisti taas, jos antaudutaan kelvolliselle kauniilla tavalla. Huono taas on tuo yleinen rakastaja, joka rakastaa enemmän ruumista kuin sielua, sillä hän ei ole edes kestävä, koska hän ei rakasta mitään pysyvää asiaa. Sillä kun ruumiin kukoistus, jota hän on rakastanut, lakkaa, lentää hän pois saattaen häpeään monet puheensa ja lupauksensa. Mutta se rakastaja, joka rakastaa luonnetta, joka on hyvä, pysyy läpi elämän, koska hän on sulautunut pysyväiseen. Nämä tahtoo meidän siveyslakimme saattaa oivallisen ja tarkan koettelemisen alaisiksi, toisille olemaan mieliksi, toisia taas välttämään. Siksipä se kehoittaa toisia (rakastajia) ajamaan takaa, toisia (rakastettuja) taas pakenemaan, kilpailulla koettaen saattaa selväksi, kumpaan luokkaan rakastaja kuuluu ja kumpaan rakastettu. Niin siis on tämän syyn takia katsottu häpeälliseksi joutua nopeasti valloitetuksi, jotta olisi aikaa, joka näyttää useat asiat hyvin tutkivan. Edelleen on häpeällistä antautua varojen tai valtiollisen mahtiaseman takia, joko sitten joku vastoinkäymisestä masentuu eikä pysy lujana tai vastaansanomatta sallii itseään autettavan varallisuuteen tai toteuttamaan valtiollisia suunnitelmiaan. Sillä ei mikään tällainen suhde näytä olevan luja eikä pysyväinen, siitä puhumattakaan, ettei tällaisesta synny jaloa ystävyyssuhdetta. Yksi tie meidän siveyslakimme mukaan jää, jos lemmikki tahtoo kauniisti miellyttää rakastajaansa. Sillä samoinkuin siveyslakimme mukaan rakastajiin nähden oli voimassa se katsantotapa, ettei millaisten palvelusten teko tahansa lemmikille ole liehakoimista eikä moitittavaa, samoin on toiselta puolen vain yksi tapa palvella mahdollinen, vapaaehtoinen palveleminen, joka ei tuota moitetta. Ja tämä tarkoittaa hyvettä.

"Se katsantokanta on näet meidän keskuudessamme päässyt vallitsemaan, että jos joku tahtoo palvella jotakuta luullen tulevansa hänen avullaan paremmaksi joko viisaudessa tai muussa lajissa hyvettä, tämä vapaaehtoinen palvelus ei ole häpeällistä eikä liehakoimista. Nämä molemmat katsantokannat, sekä se, joka koskee poikarakkautta, että se, joka koskee viisauden harjoitusta ja muuta hyvettä, tulee yhdistää samaksi, jos mieli saada syntymään se johtopäätös, että on kaunista lemmikin antautua rakastajalleen. Sillä kun rakastaja ja lemmikki tulevat yhteen ja kummallakin on vakaumuksensa, edellisellä se, että hän kaikella mahdollisella tavalla palvellessaan lemmikkiä, joka on tehnyt hänelle mieliksi, suorittaa oikeita palveluksia, jälkimäisellä taas se, että on oikein, että hän kaikin tavoin on kuuliainen hänelle, joka tekee hänet viisaaksi ja hyväksi, ja kun toinen on kykenevä auttamaan viisauteen ja hyveeseen, toinen taas pyrkii hankkimaan sivistystä ja muuta viisautta, silloin kun nämä molemmat vakaumukset yhtyvät, vain silloin käy mahdolliseksi, että on kaunista lemmikin antautua rakastajalleen, mutta missään muussa tapauksessa ei. Tässä tapauksessa ei edes petetyksi joutuminen ole mitenkään häpeällistä, mutta kaikissa muissa tapauksissa tuottaa tällainen suhde häpeää, joutukoonpa joku petetyksi tai ei. Sillä jos joku on antautunut rakastajalle siinä luulossa, että hän on rikas ja sitten joutunut petetyksi eikä ole saanutkaan rahoja, koska rakastaja on osoittautunut köyhäksi, ei se ole yhtään vähemmän häpeällistä. Sillä tällainen ihminen tuntuu kuitenkin paljastaneen luonteensa laadun, että hän nimittäin rahojen takia on valmis palvelemaan ketä hyvänsä miten hyvänsä, ja se ei ole kaunista. Mutta jos samalla tavalla joku on antautunut jollekulle siinä luulossa, että tämä on hyvä, ja tahtoen tulla paremmaksi rakastajan ystävyyden kautta, ja joutunut petetyksi, kun on käynyt ilmi, että tämä on huono ja hyvettä vailla, niin pettyminen on kuitenkin kaunista. Sillä tämäkin tuntuu ilmaisseen oman luonteensa laadun, sen, että hän hyveen vuoksi ja paremmaksi tullakseen on kaikille valmis kaikkeen, ja tämä taas on kaikkein kauneinta. Niin on siis kaikin tavoin kaunista hyveen takia antautua.

"Tämä rakkaus on taivaallisen jumalattaren Eros, joka on sekä taivaallinen että suurenarvoinen niin hyvin valtiolle kuin yksityisille, se kun pakottaa sekä rakastajan että rakastetun pitämään suurta huolta itsestään hyveen saavuttamiseksi. Kaikki muu rakkaus on kotoisin tuosta toisesta jumalattaresta, yleisestä Aphroditesta.

"Tämä on, Phaidros", sanoi hän, "esitykseni Eroksesta, sellaisena kuin sen valmistumattomana olen voinut pitää."

Kun Pausaniaan puhetta oli seurannut paussi, — näin näet opettavat oppineet minua puhuessani käyttämään samanlaisia äänteitä — olisi Aristophaneen — sanoi Aristodemos — pitänyt puhua. Mutta häneen oli sattumalta joko kylläisyydestä tai jostakin muusta syystä iskenyt nikotus eikä hän kyennyt puhumaan, vaan sanoi — häntä alempana hänen vierellään näet lepäsi lääkäri Eryximakhos —: "Oi — Eryximakhos — sinun velvollisuutesi on joko — päästää minut — nikotuksesta — tai puhua minun puolestani, kunnes minä itse — siitä pääsen." Eryximakhos sanoi: "Minä teen nämä molemmat, sillä minä puhun sinun vuorollasi, sinä taas, kun pääset vaivastasi, minun vuorollani. Ja jos sinä sillä aikaa kun minä puhun, hyvän ajan pidätät henkeäsi, niin kenties nikotus lakkaa, jollei, huuhdo se vedellä pois. Mutta jos se on kovin itsepintainen, niin ota jotakin, jolla voit ärsyttää sieraimiasi, ja aivasta. Ja jos niin teet kerran tai kahdesti, niin lakkaa se, olkoonpa se hyvinkin itsepintainen." — "Kiirehdi puhumaan", vastasi Aristophanes; "minä teen siten."

Eryximakhos lausui: "Minusta näyttää välttämättömältä, että koska Pausanias sai kauniin alun puheeseensa, mutta ei sitä tyydyttävästi lopettanut, minun tulee laatia puheeseen loppu. Sillä selittäessään Eroksen olevan kaksinaisen, näyttää hän minusta tehneen aivan oikean jaoituksen. Mutta että se ei ole ainoastaan ihmisten sieluissa ja kohdistu kauneihin ihmisiin, vaan että se suuntautuen paljoon muuhun, asuu muussakin, sekä kaikkien eläinten ruumiissa että siinä, mikä maassa kasvaa, sanalla sanoen kaikessa olevaisessa, sen luulen havainneeni meidän ammatistamme, lääketaidosta, sekä kuinka suuri ja ihmeellinen jumala on, ja miten hänen vaikutuksensa ulottuu kaikkeen, mitä niin hyvin ihmiset kuin jumalat tekevät. Ja minä alan puheeni lääketaidosta, saattaakseni myöskin ammattini kunniaan.

"Ruumiin olemuksessa on tämä kaksinainen Eros. Sillä ruumiin terve tila on tunnustetusti toista ja erinkaltaista kuin sen sairas tila, ja erinkaltainen tavoittelee ja rakastaa erinkaltaista. Sillä toista on rakkaus terveessä, toista sairaassa. Ja varmasti on, kuten Pausanias äsken sanoi olevan kaunista tehdä mieliksi hyville ihmisille, mutta häpeällistä suostua kurittomille, samaten myös itse ruumiiseen nähden kaunista tyydyttää ja tuleekin tyydyttää jokaisen ruumiin hyviä ja terveitä osia, ja tätä juuri nimitys lääketaito tarkoittaa; mutta huonoihin ja sairaihin osiin suostuminen on häpeällistä eikä tule niitä tyydyttää, jos mieli olla etevä ammattimies. Sillä lääketaito on, lausuakseni asian ytimen, tietoa siitä, mitä ruumis rakastaa täyttymiseen ja tyhjenemiseen nähden, ja se, joka tässä eroittaa toisistaan kauniin ja häpeällisen rakkauden, hän on taitavin lääkäri, ja se, joka aikaansaa vaihdoksen, niin että toisen rakkauden asemasta omaksutaan toinen, ja se, joka ymmärtää synnyttää rakkautta, missä sitä ei ole, mutta missä sitä tulisi olla, tai ottaa sen pois, missä sitä on, hän olisi oivallinen ammattimies. Sillä ne voimat, mitkä ruumiissa ovat toisilleen vihamielisimpiä, on osattava saattaa toisilleen ystävällisiksi ja rakastamaan toinen toistaan. Ja vihamielisimpiä ovat toisilleen enimmän vastakkaiset ominaisuudet, kuten kylmä lämpimälle, katkera makealle, kuiva kostealle, ja kaikki sentapaiset. Ymmärtämällä näissä synnyttää rakkautta ja sopua on meidän esi-isämme Asklepios, kuten nämä meidän runoilijamme väittävät ja minäkin uskon, perustanut tämän meidän tieteemme. Lääketaitoa siis ohjaa, kuten sanottu, kokonaan tämä jumala, samoin kuin ruumiin harjoitusta ja maanviljelystä. Mitä taas säveltaiteeseen tulee, on jokaiselle, joka hiukankin on asiaa ajatellut, ilmeistä, että sen laita on sama kuin näiden, kuten ehkä Herakleitoskin[15] tahtoo sanoa; sillä hänen sanontatapansa ei ole sattuva. Hän näet väittää, että ykseys itsessään eroaa ja itseensä yhdistyy, kuten jousen ja lyran harmonia. Mutta on suurta järjettömyyttä väittää, että harmonia eroaa tai että se on yhä vielä eroavaisista sävelistä kokoonpantu. Kenties hän onkin tahtonut sanoa, että harmonia on syntynyt ennen toisistaan eroavaisista korkeasta ja matalasta sävelestä, jotka sitten säveltaiteen vaikutuksesta myöhemmin ovat yhtyneet yhdeksi. Sillä eihän mitenkään voi yhä edelleen toisistaan eroavasta korkeasta ja matalasta sävelestä syntyä harmoniaa. Onhan harmonia yhteensointumista, yhteen sointuminen taas on yhteensoveltumista. Mutta toisistaan eroavaisten asiain yhteensoveltuminen, niin kauan kuin ne vielä eroavat toisistaan, on mahdottomuus. Ja erinkaltaisen ja yhteensoveltumattoman on mahdoton sointua yhteen, kuten rytmikin on syntynyt nopeasta ja hitaasta tahdista, jotka ennen ovat eronneet toisistaan, mutta sittemmin sopeutuneet yhteen. Mutta yhteensoveltumisen saa aikaan kaikissa näissä, kuten äsken mainitsemallani alalla lääketiede, tällä alalla säveltaide, synnyttäessään niiden kesken rakkautta ja sopua. Ja säveltaide onkin rakkauden tuntemista sillä alalla, jonka muodostavat harmonia ja rytmi. Itse harmonian ja rytmin olemuksessa taas ei ole lainkaan vaikeata havaita rakkauden ilmenemistä, ja tällä alalla ei kaksinainen Eros esiinny. Mutta kun ihmisten kesken on sovellutettava rytmiä ja harmoniaa joko sepittämällä, mitä kutsutaan sävellykseksi tai oikein käyttämällä sävelmiä ja säveltahteja, mitä kutsutaan esitykseksi, silloin syntyy vaikeuksia ja hyvä taiteilija on tarpeen. Jälleen toteutuu sama ajatus, että tulee noudattaa siveellisten ihmisten tahtoa ja sillä tavoin, että ne, jotka vielä eivät ole siveellisiä, sellaisiksi tulisivat yhä enemmän, ja että tulee säilyttää näiden rakkaus; tässä meillä on tuo kaunis, taivaallinen rakkaus, Urania runottaren Eros. Mutta toinen, Polyhymnian[16] Eros, on yleinen Eros; ja sitä tulee varovaisesti sovelluttaa, mihin sitä sovelluttaa, jotta tosin voisi korjata siitä nautintoa silti vajoamatta hillittömyyteen, kuten meidän ammatissamme on suuri vaikeus hyvin suhtautua niihin himoihin, jotka kohdistuvat keittotaitoon, niin että ilman sairautta voi niittää nautintoa. Säveltaiteessa ja lääketieteessä ja kaikilla muilla sekä inhimillisillä että jumalallisilla aloilla on niin paljon kuin mahdollista kumpaankin Erokseen kiinnitettävä huomiota. Sillä ne molemmat ovat niissä olemassa.

"Onhan myöskin vuodenaikojen järjestys näiden molempien läpitunkema. Ja kun ne tilat, jotka juuri mainitsin, lämmin ja kylmä sekä kuiva ja kostea tulevat osallisiksi siveellisestä rakkaudesta toinen toiseensa, ja saavuttavat oikean harmonian ja oikein sekaantuvat toisiinsa, niin ne tuovat tullessaan runsaan sadon ja terveyden ihmisille ja muille eläville olennoille ja kasveille eivätkä aikaansaa mitään vahinkoa. Mutta kun hillitön Eros pääsee eri vuodenaikoina voitolle, tuottaa se paljon tuhoa ja vahinkoa. Sillä rutot tavallisesti syntyvät tämäntapaisista syistä ja monet muut samanlaiset taudit sekä eläimissä että kasveissa. Sillä kuura, rakeet ja kasvihome syntyvät tällaisten rakkauden voimien itsekkyydestä ja hillittömyydestä toisiinsa nähden, voimien, joitten tuntemista tähtien liikunnossa ja vuodenaikojen vaihtelussa kutsutaan tähtitieteeksi.

"Edelleen sekä uhrit että kaikki se, mikä kuuluu ennustustaidon piiriin — ja tämähän on jumalien ja ihmisten keskeistä vuorovaikutusta — ovat olemukseltaan yksinomaan rakkauden suojelemista ja hoivaamista. Sillä kaikki jumalattomuus syntyy tavallisesti siitä, että joku ei palvele siveellistä Erosta eikä kunnioita ja arvossapidä häntä kaikissa teoissaan, vaan palvelee tuota toista sekä suhteessaan vanhempiinsa, niin hyvin heidän eläessään kuin heidän kuoltuaankin, että suhteessaan jumaliin. Ennustustaidon tehtävänä on tarkata molempia Eroksia ja hoivata niitä. Ja ennustustaito on jumalien ja ihmisten keskisen ystävyyden synnyttäjä sen tuntemuksen kautta, mikä sillä on ihmisissä vallitsevista rakkauden voimista, jotka tähtäävät hurskauteen ja jumalattomuuteen. Näin monipuolinen ja suuri voima, tai oikeammin kaikki voima, on Eroksella kokonaisuudessaan. Mutta sillä Eroksella, joka vaikuttaa hyvän piirissä kohtuullisena ja oikeamielisenä sekä meidän että jumalien keskuudessa, sillä on suurin voima ja se valmistaa meille kaikkea onnellisuutta, niin että me voimme seurustella ystävyydessä toistemme kanssa samoinkuin meitä mahtavampien — jumalien — kanssa.

"Kenties olen minä ylistäessäni Erosta jättänyt paljon mainitsematta, mutta en ainakaan tieten tahtoen. Mutta jos olen jättänyt jotakin pois, on sinun asiasi, Aristophanes, täydentää puhettani. Tai jos jollakin muulla tavalla aiot julistaa jumalan kunniaa, niin julista, koska olet päässyt nikotuksesta."

Aristophanes puuttui nyt — niin kertoi Aristodemos — puhumaan ja lausui: "Kyllä se nyt lakkasi, mutta ei kumminkaan ennen kuin olin käyttänyt sitä vastaan aivastusta, niin että minua ihmetyttää, tarvitseeko ruumiin siveellinen puoli sellaista meteliä ja sellaisia kutkutuksia kuin aivastus on. Sillä se lakkasi aivan paikalla, kun käytin aivastusta sitä vastaan." Eryximakhos sanoi: "Hyvä Aristophanes, katso, mitä teet! Sinä teet pilaa, vaikka sinun pitäisi puhua, ja pakoitat minun ryhtymään sanojesi vartiaksi sen varalta, että sanot jotakin naurettavaa, vaikka sinun olisi tilaisuus puhua rauhassa." Aristophanes lausui nauraen: "Oikein puhuttu, Eryximakhos, ja olkoot sanani mitättömät! Mutta älä vartioitse minua, minä kun pelkään sen puolesta, mitä aion puhua, en sitä, että sanon jotakin, joka herättää naurua — sehän olisi etu ja minun runottareni mukaista, vaan että sanon sellaista, joka tekee minut naurettavaksi." — "Luuletko, Aristophanes", sanoi toinen, "pääseväsi pakoon, kun kerran olet ampunut? Mutta ole nyt tarkkana ja puhu niin, kuin sinun pitäisi vastata sanoistasi! Kenties kuitenkin, jos hyväksi näen, minä vapautan sinut."

"Varmasti, Eryximakhos", sanoi Aristophanes, "aion puhua hieman toiseen tapaan kuin sinä ja Pausanias puhuitte. Sillä minusta näyttää siltä, etteivät ihmiset ylipäätään ole huomanneet Eroksen mahtia. Jos he näet sen olisivat huomanneet, olisivat he hänelle pystyttäneet suurimmat temppelit ja alttarit ja valmistaneet hänelle suurimmat uhrit, eivätkä olisi asiat kuten nyt, jolloin ei mitään kaikesta tästä hänelle tapahdu, vaikka niin pitäisi ennen kaikkea tehtämän. Sillä hän on jumalista suurin ihmisystävä, ollen ihmisten sekä auttaja että lääkäri siinä, minkä parantaminen saattaisi synnyttää suurimman onnen ihmissuvulle. Minä koetan siis teille esittää hänen mahtinsa, ja te saatte olla muitten opettajia. Mutta ensiksi tulee teidän oppia tuntemaan inhimillinen luonto ja ne vaiheet, mitä se on kokenut. Sillä meidän luontomme ei muinoin ollut sama kuin nyt, vaan toisenlainen. Ensiksi näet oli kolme ihmissukupuolta, ei kuten nyt, kaksi, miehinen ja naissukupuoli, vaan niiden lisäksi oli kolmaskin, joka oli yhdistys kummastakin näistä ja jonka nimi enää on jälellä, sen itsensä hävittyä. Miesvaimo oli silloin näet yhtenä olentona olemassa ja sekä muotonsa että nimensä puolesta se oli yhdistys kummastakin, mies- ja naissukupuolesta. Mutta nyt sitä ei ole olemassa muuta kuin häväistysnimenä. Sitäpaitsi oli jokainen ihminen muodoltaan ympyriäinen, niin että selkä ja keuhkot muodostivat pyöreän kehän, hänellä oli neljä kättä ja yhtä monta jalkaa kuin kättä, ja pyöreällä niskalla kahdet kasvot, joka suhteessa samanlaiset. Ja molemmilla näillä vastakkaisilla kasvoilla oli yksi päälaki ja neljä korvaa, hänellä oli kahdet sukuelimet ja kaikki muu niinkuin tästä voi päättää. Hän kulki suorana kuten nytkin, kummanne päin halusi. Ja kun hän pyrki nopeasti kulkemaan eteenpäin, niin hän nojasi niihin kahdeksaan raajaan, jotka hänellä oli, ja kulki pyöränä nopeasti eteenpäin, kuten ne, jotka heittävät kuperkeikkaa ja niin tehdessään kiertävät raajansa pyöräksi. Mutta sentakia oli olemassa kolme tällaista sukupuolta, että miehinen suku polveutui alkuaan auringosta, naissuku maasta, ja se sukupuoli, jolla oli osaa molemmista, kuusta, koska kuullakin on osaa molemmista. Kehänmuotoisia he olivat sekä itse että heidän liikuntonsa sentakia, että he olivat vanhempiensa kaltaisia. Väeltään ja voimiltaan he olivat mahtavia, heillä oli suuret ajatukset ja he ryhtyivät hyökkäämään jumalien kimppuun, ja se, mitä Homeros kertoo Ephialteesta ja Otoksesta,[17] se soveltuu heihin, nimittäin että he ryhtyivät rakentamaan tietä taivaaseen hyökätäkseen jumalien kimppuun.

"Zeus siis ja muut jumalat neuvottelivat, mitä heidän tuli tehdä, ja olivat neuvottomia. Sillä he eivät pystyneet heitä tappamaan eivätkä iskien heitä salamalla kuten gigantteja tekemään tyhjäksi koko sukukuntaa, sillä silloin heiltä olisi mennyt tyhjiin se palvelus ja ne uhrit, joita ihmisten puolelta heidän osakseen tuli, eivätkä he myöskään voineet sallia heidän pöyhkeillä. Lopulta Zeus suurella tuskalla keksi jonkun ajatuksen ja sanoi: 'Luulen keksineeni keinon, joka tekee ihmisten olemassaolon mahdolliseksi, mutta samalla saattaa heidät lakkaamaan hillittömyydestään, kun he käyvät heikommiksi. Minä nimittäin', sanoi hän, 'halkaisen heidät nyt jokaisen kahtia, ja he käyvät samalla heikommiksi ja meille hyödyllisemmiksi sen kautta, että he lukumäärältään lisääntyvät. He tulevat käymään pystysuorassa asennossa kahdella jalalla. Mutta jos he yhä edelleen näyttäisivät pöyhkeilevän eivätkä tahtoisi pysyä rauhallisina, niin minä halkaisen heidät jälleen kahtia, niin että he saavat kulkea yhdellä jalalla hyppien.' Tämän sanottuaan hän halkaisi ihmiset kahtia, kuten ne, jotka halkovat hedelmiä hilloamista varten tai kuten ne, jotka hiuksilla halkovat munia. Ja joka kerta kun hän halkaisi jonkun, käski hän Apollonin kääntää tämän pään ja puolen kaulaa halkaisukohtaan päin, jotta ihminen nähdessään itsessään tapahtuneen halkomisen olisi säädyllisempi; kaiken muun hän käski hänen parantaa. Tämä käänsi ympäri kasvot ja veti joka puolelta nahkaa kokoon sen paikan ylitse, mitä nyt kutsutaan mahaksi, ja sitoi kiinni sen keskellä mahaa kokoon vedetyn rahakukkaron tavoin niin, että jätti yhden suun, jota nimitetään navaksi. Muut poimut hän enimmäkseen siloitteli ja muodosteli rinnan jollakin sentapaisella työkalulla, jollaista suutarit käyttävät tasoitellessaan lestille pannun nahan poimuja. Mutta muutamia ryppyjä hän jätti, nimittäin ne, jotka ovat juuri mahan ja navan seutuvilla, olemaan muistomerkkinä muinaisesta onnettomuudesta.

"Kun ruumis siis oli halkaistu kahtia, niin jokainen kaipasi omaa puoliskoansa ja lyöttäytyi sen kanssa yhteen; ja he heittivät kädet toistensa ympäri ja syleilivät toisiaan haluten kasvaa yhteen. Niin he kuolivat nälkään tai muuten hoidon puutteessa, kun he eivät mitään tahtoneet tehdä toisistaan erotettuina. Ja joka kerta kun puoliskoista joku kuoli toisen jäädessä eloon, niin jälelle jäänyt etsi toista ja kietoutui sitä syleilemään, kohtasipa se muinaisen kokonaisen naisen puolikkaan, jota me nyt kutsumme naiseksi, tai miehen puolikkaan. Ja näin he hukkuivat. Mutta Zeus alkoi tuntea sääliä, keksi toisen keinon ja muutti heidän sukuelimensä etupuolelle. Siihen asti näet nämä olivat heidän ulkopuolellaan, eivätkä he siittäessään yhtyneet toisiinsa, vaan he siittivät ja synnyttivät maassa, kuten heinäsirkat. Hän muutti siis nämä etupuolelle ja laittoi siitoksen niiden kautta tapahtumaan keskinäisessä yhtymisessä, miehen yhtymisessä naiseen, sentakia, että jos mies syleilyssä yhtyisi naiseen, he siittäisivät ja syntyisi uusi suku, ja taas jos mies yhtyisi mieheen, tästä yhtymisestä syntyisi tyydytystä, ja he sen lopetettuaan kävisivät töihin käsiksi ja pitäisivät huolta muusta, joka elämään kuuluu. Niin kaukaisesta ajasta asti siis on ihmisiin istutettu rakkaus toinen toiseensa. Se johtaa heitä takaisin heidän entiseen luontoonsa ja pyrkii tekemään yhtä kahdesta ja parantamaan inhimillisen luonnon.

"Jokainen meistä on siis ihmisen puolikas, koska meidät on halkaistu kuten kampelat ja siten tehty kaksi yhdestä. Ja jokainen etsii aina omaa puolikastaan. Siis kaikki miehet, jotka on lohottu kaksoisoliosta, jota silloin kutsuttiin miesvaimoksi, ovat naislempisiä, ja enemmistö avionrikkojia on lähtöisin tästä suvusta. Ne naiset taas, jotka ovat mieslempisiä ja puolisoina uskottomia, lähtevät tästä suvusta. Mutta naisista kaikki ne, jotka ovat halkomia naisesta, eivät paljon kiinnitä huomiotansa miehiin, vaan ovat mieluummin kääntyneitä naisten puoleen, ja naisystävykset syntyvät tästä suvusta. Ne taas, jotka ovat halkomia miehisestä sukupuolesta, ajavat sitä takaa, mikä on miehistä, ja niinkauan kuin he ovat poikasia, rakastavat he, miessuvun osia kun ovat, miehiä ja iloitsevat saadessaan maata miesten vieressä ja syleillä heitä, ja nämä ovat pojista ja nuorukaisista parhaita, koska he ovat miehekkäimpiä luonnostaan. Muutamat sanovat heidän olevan häpeämättömiä, mutta siinä he valehtelevat. Sillä eivät he tee tätä häpeämättömyydestä, vaan rohkeudesta ja uljuudesta ja miehekkyydestä, rakastaen sitä, mikä on heidän kaltaistaan. Siitä on oiva todistus, se nimittäin, että yksinomaan nämä tällaiset miehet täyskasvaneina antautuvat valtiolliseen toimintaan. Kun he ovat tulleet miehiksi, rupeavat he rakastamaan poikia eivätkä luonnostaan välitä avioliitosta ja lasten tekemisestä, vaan laki pakoittaa heidät siihen, ja he ovat tyytyväisiä, jos saavat elää naimattomina toistensa parissa. Kaikissa tapauksissa tulee tällaisesta poikien rakastaja ja rakastajansa ystävä, hän kun aina rakastaa sitä, mikä on hänen sukuaan. Joka kerta kun siis poikien rakastaja ja jokainen muu tapaa juuri tuon oman puoliskonsa, valtaa heidät ihmeellisellä tavalla ystävyys, sukulaistunne ja rakkaus, eivätkä he — lyhyesti sanoen — halua erota toisistaan edes vähäksi aikaa. Ja nämä, jotka elävät koko elinaikansa toistensa parissa, ovat niitä, jotka eivät osaisi sanoa, mitä haluavat toisiltaan itselleen tapahtuvan. Sillä eihän sitä toki voisi olla yhdyselämä aistillisen rakkauden nautinnoissa, niin että toinen sen takia niin täydellä innolla pyrkisi nauttimaan yhdessäolosta toisen kanssa; vaan ilmeisesti kummankin sielu kaipaa jotakin muuta, jota ei osaa sanoa, vaan ainoastaan aavistaa ja arvailee. Ja jos heidän eteensä heidän yhdessä maatessaan ilmestyisi Hephaistos, kädessään työaseensa, ja kysyisi: 'Mitä te, ihmiset, toisiltanne oikeastaan tahdotte?' ja jos he eivät tietäisi, mitä vastata, ja hän uudestaan kysyisi: 'Sitäkö te haluatte, että mahdollisimman paljon saisitte olla yhdessä, niin ettei teidän tarvitsisi yöllä eikä päivällä erota toisistanne; jos te sitä haluatte, tahdon minä sulattaa ja kasvattaa teidät yhteen, niin että teistä, joita nyt on kaksi, tulee yksi ja että, niin kauan kuin elätte, yhtenä ollen molemmat elätte yhdessä, ja kuoltuanne tuolla Hadeksessa olette yhdessä kuolleina yksi kahden asemasta. Katsokaa siis, tätäkö te halajatte ja onko teille kylliksi, jos tämän saavutatte!' — tämän kuultuaan ei kukaan — sen tiedämme — vastaisi kieltävästi tai näyttäisi jotakin muuta tahtovan, vaan yksinkertaisesti uskoisi kuulleensa sitä, mihin jo kauan on pyrkinyt, nimittäin että yhtyneenä ja sulautuneena rakastettuunsa saisi tulla kahdesta yhdeksi. Tähän on se syynä, että meidän vanha luontomme oli juuri tämä ja että olimme kokonaisia. Juuri tällä kokonaisen kaipuulla ja tavoittelulla on nimenä rakkaus. Tätä ennen, kuten sanottu, olimme yksi. Mutta nyt on jumala meidät vääryytemme takia jakanut erilleen, kuten lakedaimonilaiset ovat tehneet arkadialaisille.[18] Näin ollen pyörii vaara, että, jollemme ole säädyllisiä jumalia kohtaan, meidät uudestaan halkaistaan ja me saamme kulkea ympäri sennäköisinä kuin pylväisiin hakatut kuvat, jotka nenän kohdalta ovat halki sahatut, kuten kahtia jaetut kuutiot. Mutta sentähden tulee joka miehen kehoittaa jokaista pitämään jumalia kunniassa, jotta voisimme tällaisen kohtalon välttää, mutta siitä tulla osallisiksi, jossa Eros on johtajamme ja sotapäällikkömme. Häntä vastaan älköön kukaan toimiko! Häntä vastaan taas toimii jokainen, joka vetää päällensä jumalien vihan. Mutta jos me pääsemme jumalan ystäviksi ja hyvään sovintoon hänen kanssaan, löydämme me lemmikkimme ja saamme hänet omaksemme, mikä nyt vain harvoille onnistuu. Älköön Eryximakhos keskeyttäkö minua ja tehkö sanojani pilkan alaisiksi selittämällä, että minä muka tarkoitan Pausaniasta ja Agathonia! Sillä kenties hekin sattuvat kuulumaan näihin ja molemmat luonnostaan ovat miehisiä. Minähän tarkoitan nyt kaikkia, sekä miehiä että naisia, kun sanon, että meidän sukumme siten tulisi onnelliseksi, jos me pääsisimme rakkauden täyttymykseen ja jokainen saavuttaisi oman lemmikkinsä päästen entiseen luontoonsa. Jos tämä on parasta, niin täytyy siis myös nykyisissä olosuhteissa sen olla parasta, mikä on sitä lähinnä. Sitä taas on lemmikin saavuttaminen, joka on rakastajan mielenlaadun mukainen. Jos siis ylistämme jumalaa, joka tämän aiheuttaa, niin täydellä syyllä silloin saamme ylistää Erosta, joka nykyhetkellä antaa meille enimmät lahjat johtaessaan meidät meille sukulaiseen, ja tulevaisuuden varalle tarjoaa meille suurimmat toiveet, nimittäin, että jos osoitamme kunnioitusta jumalia kohtaan, hän saattaa meidät vanhaan luontoomme, parantaa meidät ja tekee meidät autuaiksi ja onnellisiksi. —

"Tällainen, Eryximakhos, sanoi hän, on minun puheeni Eroksesta, toisenlainen kuin sinun. Kuten jo olen sinua rukoillut, älä tee sitä pilkanalaiseksi, jotta saisimme kuulla jälellä olevia, mitä kukin sanoo, tai mieluummin, mitä kumpikin. Sillä Agathon ja Sokrates vain ovat jälellä."

"Minä teen tahtosi mukaan", kertoi Aristodemos Eryximakhoksen lausuneen. "Sillä puheesi on minustakin tuntunut miellyttävältä. Ja jollen tietäisi, että Sokrates ja Agathon erinomaisesti tuntevat rakkausasioita, niin pahasti pelkäisin heidän jäävän sanattomiksi, sentakia että niistä on paljon ja monipuolisesti puhuttu. Nyt kuitenkin olen luottavaisella mielellä." Sokrates sanoi: "Sinähän olet itse jalosti suorittanut kilpataistelun. Mutta jos sinä olisit siinä asemassa, missä minä nyt olen, tai ehkä mieluummin, missä minä tulen olemaan, kun Agathonkin on puhunut, olisit sinä aikalailla peloissasi ja suuresti hädissäsi, kuten minä nyt olen." — "Sinä tahdot huumata minut, Sokrates", sanoi Agathon, "jotta joutuisin hämilleni luullessani kuulijakunnalla olevan suuria odotuksia puhetaitoni suhteen." — "Minulla olisi tosiaankin huono muisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos minä, nähtyäni sinun varmuutesi ja jalon tyyneytesi sinun astuessasi näyttämölle näyttelijäin seurassa ja katsoessasi päin niin suurta katsomoa lainkaan joutumatta pelon valtaan, kun sinun piti esittää näytelmäsi, jos minä luulisin sinun joutuvan hämillesi meidän muutamien harvojen ihmisten takia." — "Kuinka Sokrates", sanoi Agathon, "ethän sinä toki luule minun olevan niin täynnä teatteria, etten hyvin käsittäisi, että järkimiehelle muutamat ymmärtäväiset ovat pelottavampia kuin joukko ymmärtämättömiä?" — "En tosiaan tekisi kauniisti, Agathon", sanoi Sokrates, "jos ajattelisin sinusta jotakin epähienoa. Sillä tiedän hyvin, että jos sattuisit joidenkuiden pariin, joita pitäisit viisaina, sinä välittäisit niistä enemmän kuin joukosta. Mutta tuskin me olemme sellaisia. Sillä mehän olimme siellä saapuvilla ja kuuluimme joukkoon. Mutta jos sattuisit muitten viisaiden pariin, niin pian sinä heitä häpeäisit, jos luulisit tekeväsi jotakin, joka on häpeällistä. Vai mitä tarkoitat?" — "Totta puhut", sanoi hän. — "Mutta joukkoa et sinä häpeäisi, jos luulisit tekeväsi jotakin häpeällistä." — Phaidroksen sanoi Aristodemos silloin puuttuneen puheeseen ja lausuneen: "Hyvä Agathon, jos vastaat Sokrateelle, ei hän enää lainkaan välitä siitä, miten keskustelumme aiheen käykään, kunhan hänellä vain on joku, jonka kanssa keskustella; varsinkin jos tämä on kaunis mies. Minä kuulen kyllä mielelläni Sokrateen keskustelevan, mutta minun täytyy pitää huolta ylistyspuheesta Erokselle, ja vastaanottaa itsekultakin teistä puhe. Kun kumpikin on antanut osansa jumalalle, keskustelkoon sitten tällä tavalla." — "Hyvin puhuttu, Phaidros", sanoi Agathon, "eikä mikään estä minua puhumasta, sillä Sokrateen kanssa voin minä toistekin usein keskustella.

"Minä tahdon nyt ensin lausua, mitenkä minun tulee puhua, ja sitten puhua. Sillä minusta näyttää siltä, ettei kukaan niistä, jotka ovat tätä ennen puhuneet, ole ylistänyt jumalaa, vaan kaikki ovat kiittäneet ihmisiä onnellisiksi sen hyvän takia, jonka jumala on heille lahjoittanut. Mutta millainen hän oikeastaan on, joka nämä lahjat on antanut, sitä ei ole kukaan sanonut. Ainoa oikea tapa kuitenkin jokaisessa ylistyspuheessa ja jokaista ylistäessä on puheella koettaa esittää, millainen ja minkä aiheuttaja se on, josta on puhe. Siten tulee meidän Erostakin ylistää, ensinnä häntä itseään, millainen hän on, ja sitten hänen lahjojaan. Minä puolestani väitän, että niin onnellisia kuin kaikki jumalat ovatkin, Eros on, jos on luvallista niin sanoa joutumatta kenenkään kostonalaiseksi, onnellisin heistä, koska hän on kaunein ja paras. Kaunein hän on seuraavista syistä. Ensiksi hän on, Phaidros, jumalista nuorin. Painavan todistuskappaleen tälle väitteelle tarjoaa hän itse pakenemalla paetessaan vanhuutta, joka kuitenkin ilmeisesti on nopea. Ainakin se nopeammin kuin sen tulee, meitä lähenee. Tätä Eros luonnostaan vihaa eikä sitä kaukaakaan lähene. Nuorten parissa ja seurassa hän aina on. Sillä vanha sananparsi lausuu aivan oikein sanoessaan, että samanlainen aina liittyy samanlaiseen. Phaidrokseen minä yhdyn monessa muussa suhteessa, mutta en siinä, että Eros on vanhempi Kronosta ja Iapetosta,[19] vaan väitän, että hän on nuorin jumalista ja ikuisesti nuori ja että ne muinaiset jumalien keskuudessa sattuneet tapahtumat, joista Hesiodos ja Parmenides kertovat, ovat syntyneet Ananken[20] (Välttämättömyyden) eikä Eroksen vaikutuksesta, jos heidän kertomuksensa ylipäänsä on tosi. Sillä eivät jumalat olisi silponeet eivätkä sitoneet kahleisiin toisiaan eivätkä tehneet monenlaista muuta väkivaltaa, jos Eros olisi ollut heidän keskellään, vaan ystävyys ja rauha olisi vallinnut, kuten nyt, siitä asti kuin Eros on jumalia hallinnut. Nuori hän siis on, ja paitsi että on nuori, on hän hento; ja hän kaipaa runoilijaa sellaista kuin oli Homeros kuvailemaan jumalan hentoutta. Sillä Homeros sanoo, että Ate[21] on jumalatar ja hento; ainakin hänen jalkojaan hän kuvaa hennoiksi, sanoen:

"'Hennot jalkansa ei käy koskaan maan tämän pintaan.
Ei, vaan miesten päitäpä myöten kulkunsa leijaa.'

"Hän näyttää minusta kauniilla todistuksella osoittavan hänen hentoutensa, sillä nimittäin, ettei hän kulje pitkin kovaa pohjaa, vaan pehmeätä. Samaa todistusta mekin tahdomme käyttää Eroksesta osoittaaksemme, että hän on hento. Hän ei näet kulje maan kamaralla eikä päälakia myöten, mitkä eivät ole erittäin pehmeitä, vaan hän sekä kulkee että asuu sellaisessa, mikä on kaikkein pehmeintä olevaisesta. Sillä hän on asettunut asumaan jumalien ja ihmisten mieliin ja sieluihin, ei kuitenkaan järjestänsä kaikkiin sieluihin, vaan aina kun hän tapaa sielun, missä on karkea mielenlaatu, hän väistyy, mutta asettuu sinne asumaan, missä on pehmeä mieli. Kun hän siis aina sekä jaloillaan että kaikin tavoin tarttuu sellaiseen, mikä on pehmeimmästä pehmeintä, niin täytyy hänen olla kaikista hennoin. Nuorin hän siis on ja hennoin ja sen lisäksi notkea vartaloltaan. Sillä ei hän olisi kykenevä hiipimään kaikkeen eikä salaa käymään sisälle jokaiseen sieluun eikä sieltä pois, jos hän olisi kova ja karkea. Mutta hänen tasasuhtaisesta ja notkeasta olennostaan on hyvänä todisteena jalo ulkomuoto, joka Eroksella kaikkien olentojen joukossa yleisen tunnustuksen mukaan erikoisesti on. Sillä muodottomuudella ja Eroksella on ikuinen keskinäinen sota. Hänen ihonsa kauneutta osoittaa jumalan elämä kukkien keskellä. Sillä kukoistamattomaan ja loppuun kukkineeseen ruumiiseen ja sieluun ja mihin muuhun tahansa ei Eros asetu, mutta missä on kukkea ja tuoksuva paikka, sinne hän sekä asettuu että siellä pysyy.

"Jumalan kauneudesta riittäköön tämä, vaikka paljon vielä on sanomatta. Eroksen hyveestä on tämän jälkeen puhuttava. Suurinta on se, ettei Eros tee vääryyttä jumalalle eikä ihmiselle eikä kärsi vääryyttä jumalalta eikä ihmiseltä. Sillä hän ei väkivaltaisesti koe mitään, jos hän jotakin kokee, koska väkivalta ei koske Erokseen. Eikä hän väkivalloin tee, mitä tekee. Sillä jokainen palvelee Erosta vapaaehtoisesti kaikessa, ja mihin joku vapaaehtoisesti myöntyy toisenkin puolen menetellessä vapaasta tahdosta, sen lait, valtion kuninkaat, julistavat oikeaksi. Paitsi oikeamielisyyttä on hänessä mitä suurin määrä kohtuullisuutta. Sillä kohtuullisuus on — kuten tunnustetaan — nautintojen ja halujen hallitsemista, Erosta voimakkaampi ei taas mikään nautinto ole. Mutta jos on heikompia nautintoja, hallitsee niitä Eros, ja hän siis on hallitseva. Ja hallitessaan nautintoja ja haluja lienee Eros erikoisen kohtuullinen. Urhoollisuudessa taas ei edes Ares vedä Erokselle vertoja. Sillä ei Ares omista Erosta, vaan Eros Areksen, Eros, rakkaus Aphroditehen,[22] kuten kerrotaan. Ja se, joka omistaa, on voimakkaampi kuin se, jota omistetaan. Mutta se, joka hallitsee muista urhoollisinta, on kai itse urhoollisin. Olen nyt puhunut jumalan oikeamielisyydestä, kohtuullisuudesta[23] ja urhoollisuudesta, mutta viisaudesta on minun vielä puhuminen. Niin paljon kuin mahdollista on minun koetettava olla tässäkään mitään laiminlyömättä. Ensiksi — jotta minäkin antaisin kunnian meidän taiteellemme, kuten Eryximakhos omalleen — on jumala niin viisas runoilija, että kykenee toisenkin tekemään runoilijaksi. Jokaisesta ainakin tulee runoilija, johon Eros vain koskee, vaikka hän ennestään olisikin epärunollinen. Tätä seikkaa sopii käyttää todistuksena siitä, että Eros on suuri taituri ylipäänsä kaikessa muusillisessa taiteessa. Sillä sitä, mitä jollakulla joko ei ole tai mitä hän ei tiedä, sitä hän ei kykenisi antamaan eikä opettamaan toiselle. Ja mitä taas tulee taitoon synnyttää kaikki elävät olennot, niin kuka väittää vastaan, ettei juuri Eroksen viisaudesta kaikki elollinen synny ja kasva. Mitä taas mestaruuteen muissa taiteissa tulee, niin emmekö tiedä, että se taide, minkä opetusmestariksi tämä jumala ryhtyy, se kehittyy kuuluisaksi ja loistavaksi, se taas, johon Eros ei koske, jää varjoon. Sillä jousella-ampumistaidon ja lääketaidon sekä ennustustaidon Apollon löysi kaipuun ja rakkauden opastamana, niin että hänkin kai on Eroksen opetuslapsi kuten Musat runoustaiteessa, Hephaistos takomistaidossa, Athena kutomataidossa ja Zeus taidossa hallita jumalia ja ihmisiä. Siispä on jumalienkin asiat saatu järjestykseen Eroksen asetuttua heihin, Eroksen, joka ilmeisesti on rakkautta kauneuteen. Sillä rumuuteen ei Eroksella voi olla mitään suhdetta. Tätä ennen sattui, kuten alussa sanoin, paljon pahaa jumalille Ananken (Välttämättömyyden) hallitusvallan kautta, kuten kerrotaan. Mutta kun tämä oli syntynyt, johtui kauneuden rakkaudesta kaikkea hyvää jumalille ja ihmisille. Niin minusta näyttää, Phaidros, Eros ensinnä olevan itse kaunein ja parahin, ja senjälkeen muissakin synnyttävän muita samanlaisia ominaisuuksia. Johtuu mieleeni sanoa jotain runomitassakin, nimittäin että tämä

"'Suo levon maailmalle ja tyyneyden ulapalle, tuulet vaimentaa, surut unten rauhalla poistaa.'

"Tämä vapauttaa meidät vieraudesta ja täyttää meidät tuttavallisuudella saattaen meille kaikkia tällaisia yhtymätilaisuuksia toistemme kanssa, ollen johtajanamme juhlissa, khooritansseissa ja uhritilaisuuksissa, jakaen lahjaksi lempeyttä ja poistaen viileyden, mielellään lahjoittaen hyväntahtoisuutta, estäen pahantahtoisuutta, ollen lempeä hyville, ihailtava viisaille, jumalille rakastettava, kadehdittava hänestä osattomille, omistamisen arvoinen hänestä osallisille, hempeyden, ylellisyyden, sirouden, sulouden, kaipuun ja ikävöinnin isä, hyvien huoltaja, huonoja huoltamaton, hädässä ja pelossa, ikävöinnissä ja ajattelussa paras ohjaaja ja seuralainen, auttaja ja pelastaja, kaikkien jumalien ja ihmisten koristus, ihanin ja paras johtaja, jota joka miehen tulee seurata kauniisti hänen ylistystään veisaten ja yhtyen ihanaan lauluun, jota laulaen hän hurmaa kaikkien jumalien ja ihmisten mielen.

"Tämä puhe, Phaidros", sanoi hän, "olkoon minun osani jumalalle, sisältäen osaksi leikkiä, osaksi soveliasta vakavuutta sen mukaan kuin kykyni sallii."

Agathonin puhuttua kertoi Aristodemos kaikkien läsnäolijoitten äänekkäästi osoittaneen suosiotaan sen johdosta, että nuorukainen oli puhunut tavalla, joka oli sekä hänelle itselleen että jumalalle sovelias. Sokrates katsahti silloin Eryximakhokseen ja lausui: "Näyttääkö sinusta, Akumenoksen poika, siltä, että minä olen turhaan jo kauan pelännyt? Vai eikö näytä siltä, että se, mitä äsken lausuin, sisälsi oikean ennustuksen, että Agathon puhuu ihmeteltävästi, mutta että minä jään sanattomaksi?" — "Toiselta puolen", sanoi Eryximakhos, "näytät ennustaneen oikein, nimittäin että Agathon tulee puhumaan hyvin. Mutta siinä en usko ennustukseesi, että sinä joutuisit sanattomaksi." — "Kuinka niin, miekkonen", sanoi Sokrates, "enkö minä joutuisi sanattomaksi, minä yhtä hyvin kuin kuka muu tahansa, jonka pitää puhua niin kauniin ja monivivahteisen puheen jälkeen kuin äsken lausuttu on? Muut puheen kohdat tosin eivät olleet yhtä ihmeteltäviä, mutta lopussa — kuka ei olisi hurmaantunut kuullessaan sanojen ja sanankäänteiden kauneuden? Sillä minä ainakin, kun ajattelen, etten kykene lausumaan mitään kaunista, joka tulisi tätä lähellekään, häpeästä miltei karkaisin tieheni, jos minulla olisi, minne mennä. Sillä puhe muistutti minusta Gorgiasta,[24] niin että suoraan sanoen koin sellaista, mistä Homeros kertoo. Pelkäsin, että Agathon lopuksi viskaisi puheessaan minun puhettani vastaan Gorgiaan, suurpuhujan, pään ja tekisi minut mykkyydestä kiveksi. Ja minä huomasin silloin olevani naurettava, kun lupasin teille vuorostani pitää ylistyspuheen Erokselle ja vakuutin ymmärtäväni rakkausasioita, vaikken lainkaan tiennyt koko siitä asiasta, miten tulee ylistää mitä tahansa ylipäätään. Minä näet yksinkertaisuudessani luulin, että tulee puhua totta jokaisesta, jota ylistetään, että se muodostaisi perustan, ja että siitä sitten tulisi valita kauneinta ja kokoonpanna se niin taitavasti kuin mahdollista. Minä näet suurellisesti ajattelin tulevani puhumaan hyvin, minä kun muka tunsin totuuden minkä asian ylistämisessä hyvänsä. Mutta tämäpä ei ollutkaan, kuten näyttää, taitoa ylistää kauniisti mitä tahansa, vaan siihen sisältyy, että asiaan liitetään niin paljon ja niin kaunista kuin mahdollista, huolimatta siitä, onko sitä todellisuudessa olemassa vai eikö. Jos se on valheellista, ei se merkitse mitään. Sillä oli, kuten näyttää, sovittu, että jokainen meistä näyttäisi ylistävän Erosta, ei, että häntä ylistetään. Sen takia te luullakseni panette liikkeelle kaikki asiat omistaaksenne ne Erokselle ja sanotte hänen olevan sellaisen ja sellaisen ja saavan niin ja niin suurta aikaan, jotta hän näyttäisi niin kauniilta ja jalolta kuin mahdollista, tietysti niistä, jotka eivät häntä tunne; sillä niistä, jotka hänet tuntevat, hän tuskin siltä näyttää. Ja niin on ylistyspuhe kaunis ja jalo. Mutta minä en tuntenut tätä ylistämistapaa, ja sitä tuntematta lupasin teille minäkin vuorostani pitää ylistyspuheen. Kieli siis lupasi, mutta ei mieli. Jääköön se siis silleen, sillä en minä pidä tähän tapaan ylistyspuhetta; en näet sitä osaisi. Mutta totuuden minä tahdon sanoa, jos tahdotte, omalla tavallani, en teidän puheittenne mukaan, jotten joutuisi naurunalaiseksi. Katso nyt siis, Phaidros, haluatko kuulla tällaista puhetta, jossa Eroksesta sanotaan totuus, mutta sellaisin sanoin ja lauserakentein, jotka sattumalta tarjoutuvat!" Phaidroksen ja muiden kertoi Aristodemos kehoittaneen häntä puhumaan, sillä tavalla, millä hän luuli olevan velvollisuutensa puhua. "Phaidros", sanoi Sokrates, "salli minun vielä kysyä Agathoniita muutamia pikku asioita, jotta minä pääsisin yksimielisyyteen hänen kanssaan ja sitten puhumaan!" — "Sallin kyllä", sanoi Phaidros, "kysy vain!" Senjälkeen hän sanoi Sokrateen alkaneen jotenkin tähän tapaan.

"Tosiaankin, rakas Agathon, näytti johdatus puheeseesi minusta oivalliselta, kun sinä sanoit, että ensin tulee osoittaa, millainen Eros itse on, ja sitten hänen työnsä. Tätä alkua minä ihailen suuresti. No niin, kun sinä muissakin suhteissa olet kauniisti ja oivallisesti esittänyt, millainen Eros on, niin sano myöskin tämä: 'Onko Eros sellainen, että se on rakkautta johonkin, vai eikö se ole rakkautta mihinkään?' Minä en kysy, onko hän rakkautta johonkin äitiin tai isään, sillä naurettava olisi kysymys, onko Eros rakkautta äitiin tai isään, vaan ikäänkuin minä kysyisin itse käsitteestä isä, onko isä jonkun isä vai eikö, sinä kai sanoisit, jos tahtoisit kunnollisesti vastata, että isä on pojan ja tyttären isä. Vai miten?" — "Aivan niin", sanoi Agathon. — "Eikö ole samoin äidin laita?" — Tämänkin hän myönsi. — "Vastaa vielä", sanoi Sokrates, "vähän useampiin kysymyksiin, jotta paremmin oivaltaisit, mitä minä tahdon! Jos minä kysyisin: Miten on, onko veli itse käsitteeltään jonkun veli vai eikös? miten vastaisit?" — Hän vastasi myöntävästi. "Eikö hän siis ole veljen tai sisaren veli?" — Hän myönsi. "Koeta nyt", lausui hän, "sanoa mielipiteesi — Eroksestakin! Eikö Eros ole rakkautta mihinkään, vai onko se rakkautta johonkin?" — "On varmasti." — "Pidä nyt tämä mielessäsi", sanoi Sokrates, "ja muista, mihinkä rakkaus kohdistuu! Vastaa nyt sen verran, kaipaako Eros sitä, mitä kohtaan se on rakkautta, vai eikö!" — "Kyllä varmasti", sanoi hän. — "Omistaenko sen, mitä hän kaipaa ja rakastaa, hän kuitenkin kaipaa ja rakastaa, vai omistamattako?" — "Omistamatta, todennäköisesti." — "Mietippä", sanoi Sokrates, "ei onko todennäköistä, vaan onko välttämätöntä, että kaipaava kaipaa sitä, mitä tarvitsee, vai onko hän kaipaamatta, jos hän ei tarvitse! Sillä minusta se ihmeellisesti näyttää, Agathon, olevan välttämätöntä. Miten sinusta?" — "Niin minustakin näyttää", sanoi hän. — "Hyvin sanottu, sillä tahtoisiko joku, joka jo on suuri, olla suuri, tai joka on voimakas, olla voimakas?" — "Se on mahdotonta sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisyyteen. Sillä hän ei saattaisi olla sen tarpeessa, mitä hän on." — "Totta puhut. Sillä", sanoi Sokrates, "jos joku, joka on voimakas, tahtoisi olla voimakas, joka on nopea, olla nopea, ja joka on terve, olla terve — kenties näet joku saattaisi uskoa tätä ja kaikkea tämäntapaista, että nimittäin ne, jotka ovat tällaisia tai omaavat näitä ominaisuuksia, myöskin kaipaavat sitä, mitä omistavat — jottemme joutuisi erehtymään, sentakia minä tämän sanon — näiden on — jos vain ajattelet, Agathon — välttämätöntä tällä hetkellä omistaa kaikki, mitä omistavat, joko he sitten tahtovat tai eivät. Ja kuka vielä voisi kaivata tätä? Mutta joka kerta, kun joku sanoo: 'Minä, joka olen terve, tahdon myös olla terve, ja joka olen rikas, tahdon myös olla rikas ja kaipaan juuri sitä, mitä minulla on', sanoisin minä hänelle: Sinä, ihminen, joka omistat rikkautta, terveyttä ja voimaa, tahdot omistaa tätä myös vastaisuuden varalle, sillä nykyhetkellä sinulla tätä on, joko tahdot tai et. Mieti siis, tarkoitatko sinä sanoessasi: 'Haluan sitä, mitä minulla nykyään on' jotakin muuta kuin: 'Haluan, että se, mitä minulla nyt on, on myös vastaisuuden varalle tarjolla.' Eiköhän hän mahtaisi myöntää?" Agathonin kertoi Aristodemos vastanneen myöntävästi. Sokrates sanoi silloin: "Eikö siis se ole sen rakastamista, mikä ei vielä ole asianomaisella itsellään valmiina ja. mitä hän ei omista, että haluaa tämän olevan vastaisuudessakin itselleen varattuna?" — "Aivan niin", sanoi hän. — "Siis tämä ja jokainen muu kaipaava kaipaa sitä, mikä ei ole valmista eikä ole käsillä, ja mitä hänellä ei ole ja mitä hän ei itse ole ja mitä hän tarvitsee, sellaista suunnilleen on se, mihin on halua ja rakkautta." — "Aivan niin", sanoi hän. — "No hyvä", sanoi Sokrates, "kerrataanpa nyt vielä se, mitä on lausuttu. Eikö Eros ensinnä ole rakkautta johonkin, ja toiseksi siihen, mitä asianomaiselta puuttuu?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Palauta tämän lisäksi mieleesi, mihin sinä puheessasi sanoit Eroksen olevan rakkautta! Jos haluat, muistutan minä sinua siitä. Minä näet luulen sinun sanoneen suunnilleen siten, että jumalien keskuudessa asiat saatettiin järjestykseen kauneuteen kohdistuvan rakkauden kautta; sillä rakkautta rumuuteen ei ole. Etkö sanonut jotenkin näin?" — "Sanoin kyllä", vastasi Agathon. — "Hyväksyttävästi sanoit, hyvä ystävä", sanoi Sokrates. "Ja jos asia on sillä tavoin, eikö Eros ole rakkautta kauneuteen, vaan ei rumuuteen?" — Hän myönsi. — "Eikö ole sovittu siitä, että rakastetaan sitä, minkä puutteessa ollaan ja mitä ei omisteta?" — "Kyllä", sanoi hän. — "Eros siis tarvitsee kauneutta eikä hänellä sitä ole." — "Välttämättä", sanoi hän. — "Miten siis? Senkö, joka tarvitsee kauneutta ja jolla ei sitä millään muotoa ole, senkö sinä sanot olevan kauniin?" — "En millään muotoa." — "Vieläkö nyt myönnät Eroksen olevan kauniin, jos näin ovat asiat?" — Agathon vastasi: "Näyttää siltä, Sokrates, kuin en tietäisi mitään siitä, mitä silloin sanoin." — "Taisit lausua aivan oikein, Agathon", sanoi hän. "Mutta sano vielä vähäisen! Onko hyvä sinun mielestäsi myös kaunista?" — "On kyllä." — "Jos Eros kaipaa sitä, mikä on kaunista, ja kaunis on hyvää, niin kaivannee hän myös hyvää." — "Minä, Sokrates", vastasi hän, "en kyenne väittämään sinua vastaan, vaan olkoon niin, kuten sanot." — "Niin, totuutta vastaan sinä et kykene väittämään, rakas Agathon, sillä Sokratesta vastaan väittäminen ei ole lainkaan vaikeata.

"Ja nyt minä jätän sinut rauhaan ja tahdon esittää puheen Eroksesta, jonka kerran kuulin mantineialaiselta vaimolta, Diotimalta,[25] joka sekä näissä että useissa muissa asioissa oli viisas, ja joka toimitti ateenalaisille heidän uhratessaan ennen ruttoa kymmeneksi vuodeksi taudin lykkäyksen, ja joka minulle opetti rakkausasioita — sen puheen, jonka hän puhui, tahdon minä teille esittää lähtien siitä, mistä minä ja Agathon olemme tulleet yksimielisiksi, kokonaan omin voimin, mikäli minä osaan. Nyt tulee, kuten sinä Agathon selitit, ensin esittää Eros itse, kuka hän on ja millainen hän on, ja sitten hänen työnsä. Minusta näyttää nyt helpoimmalta käyttää samaa esitystapaa, jota tämä vieras nainen käytti, tehden minulle kysymyksiä. Sillä minäkin puhuin hänelle jotakin samansuuntaista, kuin Agathon nyt minulle, että Eros on suuri jumala, ja että hän kuuluu kauniiden joukkoon. Hän todisti minun olevan väärässä samoilla perusteilla, joilla minä kumosin tämän (Agathonin) väitteet, osoittaen, ettei hän minun väitteeni mukaan saattanut olla kaunis eikä hyvä. Ja minä lausuin: 'Kuinka sanot, Diotima? Onko Eros siis ruma ja huono?' — 'Älä käytä syntisiä sanoja! Vai luuletko, että sen, mikä ei ole kaunista, välttämättä täytyy olla rumaa?' — 'Luulen kyllä.' — 'Tai että se, mikä ei ole viisautta, on tietämättömyyttä? Vai etkö ole huomannut, että on jotakin, joka on viisauden ja tietämättömyyden välillä?' — 'Mitä se on?' — 'Etkö tiedä', sanoi hän, 'että oikea arvelu[26] voimatta esittää todistusta, ei ole tietämistä? Sillä mitenkä tieto voisi olla jotakin, jota ei voi todistaa? Mutta se ei ole myöskään tietämättömyyttä. Sillä mitenkä se, joka koskee totuutta, voisi olla tietämättömyyttä? Jotakin sellaista on siis oikea arvelu, tietämättömyyden ja tietämisen väliaste.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Älä nyt siis pidä sitä johtopäätöstä välttämättömänä, että se, mikä ei ole kaunista, on rumaa ja että se, mikä ei ole hyvää, on huonoa! Niin myös mitä Erokseen tulee, niin älä sinä', sanoi hän, 'kun myönnät, ettei hän ole hyvä eikä kaunis, silti usko, että hänen tulee olla ruma ja huono, vaan jotenkin näiden ominaisuuksien välimailla!' — 'Mutta', sanoin minä, 'kaikkihan tunnustavat, että hän on suuri jumala.' — 'Tarkoitatko sinä', sanoi hän, 'kaikkia niitä, jotka eivät häntä tunne, vai niitäkin, jotka hänet tuntevat?' — 'Kaikkia.' — Hän hymyili ja lausui: 'Mitenkähän ne, Sokrates, voisivat tunnustaa häntä suureksi jumalaksi, jotka sanovat, ettei hän olekaan jumala?' — 'Kutka ovat näitä?' sanoin minä. — 'Yksi olet sinä', sanoi hän, 'ja toinen minä.' — Minä sanoin: 'Kuinka voit sanoa niin?' — Hän vastasi: 'Aivan hyvin. Sanoppa minulle, etkö väitä kaikkien jumalien olevan onnellisia ja kauniita! Vai uskaltaisitko sanoa, ettei joku jumalista ole kaunis ja onnellinen?' — 'Kautta Zeun, en suinkaan!' lausuin. — 'Etkö sinä kuitenkin kutsu niitä onnellisiksi, jotka omistavat hyvää ja kaunista?' — 'Varmasti.' — 'Mutta sinä olet myöntänyt, että Eros hyvän ja kauniin puutteesta kaipaa näitä ominaisuuksia, joita häneltä puuttuu.' — 'Sen olen myöntänyt.' — 'Kuinka siis se voisi olla jumala, joka ei ole osallinen hyvästä ja kauniista?' — 'Ei mitenkään, kuten näyttää.' — 'Näetkö nyt', sanoi hän, 'ettet sinäkään pidä Erosta jumalana?'

"'Mutta', sanoin minä, 'mitä Eros siis saattaa olla? Kuolevainenko?' — 'Ei mitenkään.' — 'Mutta mitä hän sitten on?' — 'Edelläsanotun mukaan', sanoi hän, 'on hän kuolevaisen ja kuolemattoman väliaste.' — 'Mitä siis, Diotima?' — 'Hän on suuri haltia, Sokrates. Sillä kaikki, mikä on haltiaolemusta, on jumalan ja kuolevaisen välillä.' — 'Mikä valta-asema on hänellä?' — 'Hän tulkitsee ja saattaa jumalien tietoon sen, mikä tulee ihmisiltä ja ihmisten tietoon sen, mikä tulee jumalilta, ihmisten rukoukset ja uhrit ja jumalien määräykset ja uhrien vastalahjat, hän täyttää molempien välitilan, niin että kokonaisuus on itsessään muodostunut yhtäjaksoiseksi. Ja tämän kautta kulkee kaikki tietäjätaito ja pappistaito, sekä uhreja koskeva, että juhlamenoja että manauksia että kaikenlaista ennustusta ja loihtimista. Sillä jumala ei yhdy ihmisen seuraan, vaan kaikki yhteys tapahtuu tämän välityksellä, ja kaikki keskustelu jumalien ja ihmisten välillä niin hyvin valveilla ollessa kuin unessakin. Ja se, joka tällaisissa asioissa on viisas, hän on haltioitunut ihminen, mutta se, joka on viisas muussa, joko joissakin taiteissa tai käsitöissä, hän on arki-ihminen. Näitä haltioita on useita ja monenlaisia, ja yksi heistä on Eros.' — 'Kuka on hänen isänsä', sanoin minä, 'ja kuka hänen äitinsä?' — 'Se käy tosin pitkälliseksi selittää, mutta kuitenkin kerron sen sinulle. Kun Aphrodite syntyi, viettivät jumalat pitoja, ja muitten muassa myös Metiksen poika Poros. Kun he olivat syöneet, tuli sinne Penia,[27] kuten ainakin kemuihin, kerjäämään ja seisoi oven ulkopuolella. Nyt Poros, joka oli juopunut nektarista — viiniä ei silloin vielä ollut — lähti Zeun puutarhaan ja väsynyt kun oli, vaipui uneen. Penia keksi silloin köyhyytensä takia ovelan tuuman synnyttää lapsen Poroksen kanssa, asettui lepäämään hänen viereensä ja tuli raskaaksi Eroksesta. Sentähden Eroksesta on tullutkin Aphroditen seuralainen ja palvelija, koska hän on siinnyt hänen syntymäjuhlanaan ja koska hän luonnostaan on kauniin rakastaja, koska Aphroditekin on kaunis. Koska Eros on Poroksen ja Penian poika, on hänen tilansa seuraavantapainen: Ensiksi on hän ikuisesti köyhä ja kaukana siitä että hän olisi hento ja kaunis, millaiseksi useimmat häntä luulevat, hän päinvastoin on karkearakenteinen ja likainen, paljasjalkainen ja koditon sekä makaa aina paljaalla maalla ja ilman peitettä ja nukkuu vapaan taivaan alla ovien edessä ja kujilla. Hänellä on äitinsä luonto ja puute on hänellä alituisena seuralaisena. Mutta isänsä mukaan hän tavoittelee hyvää ja kaunista, on urhoollinen, rohkea ja voimakas, mahtava metsästäjä, punoo aina juonia, pyrkii tietoon, on kekseliäs ja filosofoi kautta koko elämänsä, on mahtava noita, myrkynsekoittaja ja sofisti. Luonnostaan hän ei ole kuolematon eikä kuolevainen, vaan samana päivänä hän milloin kukoistaa ja elää, kun hänellä on menestystä, milloin taas kuolee, mutta elpyy uuteen eloon isänsä luonnon voimasta. Mitä hän hankkii itselleen, se häviää alituisesti, niin ettei Eros koskaan ole varaton eikä rikas ja hän on viisauden ja tietämättömyyden välitilassa. Asianlaita on näet seuraava: Jumalista ei kukaan harrasta filosofiaa eikä pyri tulemaan viisaaksi, jokainen heistä kun jo on viisas. Eikä myöskään, jos on joku muu viisas olemassa, tämä harrasta filosofiaa. Eivät toiselta puolen myöskään tietämättömät harrasta filosofiaa eivätkä halua tulla viisaiksi. Sillä juuri siinä suhteessa tietämättömyys on pahaa, että se, vaikkakaan se ei ole kaunista, hyvää eikä viisasta, pitää itseään täydellisenä. Se, joka ei luule olevansa puutteellinen, se ei halua sitä, mitä hän ei luule tarvitsevansa.' — 'Kutka siis, Diotima', sanoin minä, 'ovat filosofian harrastajia, jos niitä eivät ole viisaat eikä tietämättömät?' Hän lausui: 'Sehän on lapsellekin selvää, että niitä ovat ne, jotka ovat molempien välimailla, ja näihin kuuluu myös Eros. Sillä viisaus kuuluu kaikkein kauneimpaan, Eros taas on rakkautta kauniiseen, niin että Eroksen välttämättä täytyy olla filosofi ja filosofina olla viisaan ja tietämättömän välimailla. Siihen on hänellä syynä hänen syntyperänsä. Sillä hänen isänsä on viisas ja varakas, äiti taas ymmärtämätön ja varaton. Tällainen on, rakas Sokrates, haltian luonto. Siinä, että luulit Eroksen siksi kuin sen luulit, ei ole mitään ihmeteltävää. Sillä sinä luulit, kuten minusta näyttää, kun teen johtopäätöksiä sinun puheestasi, että Eros on se, jota rakastetaan, eikä se, joka rakastaa. Sentakia Eros luullakseni näytti sinusta ihmeen kauniilta. Sillä rakastettava on todellisuudessa kaunista, hienoa, täydellistä ja onnelliseksi ylistettävää. Mutta rakastavalla on toisenlainen olemus, sellainen, jommoisen olen esittänyt.'

"Minä sanoin: 'Hyvä, muukalainen! Hyvin puhuttu! Mutta jos Eros on tällainen, niin mitä hyötyä hänestä on ihmisille?' — 'Sen koetan minä, Sokrates', sanoi hän, 'tämän jälkeen sinulle osoittaa. Tällainen on Eros ja täten syntynyt, ja hän on, kuten sinä sanot, rakkautta kauniiseen. Mutta jos joku kysyisi meiltä: Miten Eros on rakkautta kauniiseen, Sokrates ja Diotima? tai sanoakseni tämän selvemmin: Mitä rakastaa se, joka rakastaa kaunista?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mutta', sanoi hän, 'tämä vastaus kaipaa vielä seuraavaa kysymystä: Mitä tulee sen osaksi, jolle lankeaa se, mikä on kaunistat?' — Minä sanoin, etten ole aivan valmis vastaamaan tähän kysymykseen. 'Mutta', sanoi hän, 'jos joku vaihtaisi sanan 'kaunis' sanaan 'hyvä' ja tiedustelisi ja kyselisi: Kuule, Sokrates, mitä rakastaa se, joka rakastaa hyvää?' — Minä sanoin: 'Sitä, että se tulisi hänen osakseen.' — 'Mitä sitten tulee hänen osakseen, joka saa osakseen hyvää?' — 'Siihen voi helpommin vastata', sanoin minä: 'hän tulee onnelliseksi.' — 'Hyvän omistamisen kautta nimittäin', sanoi hän, 'ovat onnelliset onnellisia. Eikä enää tarvitse tehdä uutta kysymystä, minkä takia se tahtoo olla onnellinen, joka niin tahtoo, vaan vastaus näyttää täydelliseltä.' — 'Puhut totta', vastasin minä. — 'Luuletko siis, että tämä tahto ja tämä rakkaus on yhteistä kaikille ihmisille, ja että kaikki tahtovat, että heillä aina olisi hyvää, vai mitä tarkoitat?' — 'Sitä tarkoitan', vastasin, 'että se on yhteistä kaikille.' — 'Miksi siis, Sokrates', lausui hän, 'emme sano kaikkien rakastavan, kun kaikki rakastavat samaa ja lisäksi aina rakastavat, vaan sanomme toisten rakastavan, toisten ei?' — 'Sitä minä itsekin ihmettelen', vastasin. — 'Älä toki ihmettele!' sanoi hän. 'Sillä me erotamme rakkaudesta jonkun lajin ja nimitämme sitä, antaen sille kokonaiselle kuuluvan nimen, rakkaudeksi, muita nimitämme toisilla nimityksillä.' — 'Kuten esimerkiksi?' sanoin minä. — 'Esimerkiksi seuraavasti: Tiedät, että sepittäminen[28] on jotakin monenlaista. Sillä kaiken olemattomasta olevaiseen siirtyvän koko syynä on sepittäminen, niin että toiminta kaikkien taiteitten alalla on sepittämistä ja näitten harjoittajat kaikki sepittäjiä.' — 'Se on totta.' — 'Mutta kuitenkin', sanoi hän, 'tiedät, ettei heitä kutsuta sepittäjiksi, vaan on heillä toisia nimiä, mutta sepittämisestä kokonaisuudessaan on eroitettu yksi osa, joka käsittää sävel-, runo- ja rytmitaidon, ja sitä kutsutaan kokonaisuudelle kuuluvalla nimellä. Sitä näet yksinään kutsutaan sepittämiseksi (runoudeksi) ja sitä taidetta hallitsevia sepittäjiksi (runoilijoiksi).' — 'Oikein puhuttu', sanoin. — 'Samoin on myös rakkauden laita. Ylipäänsä on kaikki hyvän ja onnellisuuden kaipuu jokaiselle suurinta ja korkeinta rakkautta. Mutta niiden, jotka kääntyvät moneen muuhun suuntaan sen tavoittelussa, joko rikkauden hankkimiseen tai ruumiinharjoituksiin tai tieteen harjoittamiseen, ei sanota rakastavan eikä heitä kutsuta rakastajiksi, ne, jotka kääntyvät sen yhteen puoleen innostuksella, saavat kokonaisuuden nimen: rakkaus, rakastaa, rakastaja.' — 'Näytät puhuvan totta', sanoin minä. — 'Sellainenkin väite esitetään, että ne, jotka etsivät omaa puolikastaan, ne rakastavat. Minun mielipiteeni mukaan rakkaus ei kohdistu puoleen eikä kokonaiseen, jollei se, ystäväni, ole jotakin hyvää. Sillä ihmiset tahtovat jalkansa ja kätensä leikattaviksi pois, jos nämä — niin heidän omiaan kuin ne ovatkin — näyttävät olevan heille haitallisia. Sillä ei jokainen ole kiintynyt siihen, mikä on hänen omaansa, lukuunottamatta sitä tapausta, että joku kutsuu hyvää omaisuudekseen ja omakseen, ja pahaa vieraaksi. Siis eivät ihmiset rakasta mitään muuta kuin hyvää. Vai näyttävätkö he sinusta rakastavan?' — 'Kautta Zeun, eivät minusta!' sanoin minä. — 'Käykö siis', lausui hän, 'näin yksinkertaisesti sanominen, että ihmiset rakastavat hyvää?' — 'Kyllä', sanoin. — 'Kuinka?' sanoi hän. 'Eikö ole lisättävä, että he rakastavat myös sitä, että heidän omanaan olisi se, mikä on hyvää?' — 'On kyllä.' — 'Ja ettei se vain olisi', sanoi hän, 'vaan että se aina olisi?' — 'Sekin on lisättävä.' — 'Rakkaus on siis, lyhyesti sanoen', lausui hän, 'halua alituisesti omistaa se, mikä on hyvää.' — 'Aivan oikein lausuttu', sanoin minä.

"Kun siis rakkaus kohdistuu tähän', sanoi hän, 'niin millä tavalla ja mitä tehden ne sitä etsivät, joiden intoa ja ponnistusta voidaan kutsua rakkaudeksi? Mikä tämä teko on? Voitko sinä sanoa?' — 'Minä en silloin', sanoin minä, 'ihailisi sinua viisautesi takia, enkä kävisi luoksesi saadakseni sinulta juuri tätä tietää.' — 'No niin', sanoi hän, 'minä sanon sinulle. Se on synnyttämistä kauniissa, sekä ruumiin että sielun puolesta.' — 'Tarvitaan tietäjälahjaa', sanoin minä, 'jotta voisi käsittää, mitä sinä sanot, enkä minä sitä ymmärrä.' — 'Minä sanon', lausui hän, 'sen sinulle selvemmin. Kaikki ihmiset näet, Sokrates, ovat raskaita sekä sielun että ruumiin puolesta, ja kun he ovat tulleet vissiin ikään, pyrkii luontomme synnyttämään. Mutta se ei voi synnyttää rumuudessa, vaan kauneudessa. Sillä miehen ja naisen yhtyminen on synnyttämistä. Ja tämä on jumalallinen asia ja elollisessa olennossa, joka on kuolevainen, on tämä kuolematonta, raskaaksitulo ja synnyttäminen. Epäsuhtaisessa tämä ei voi käydä päinsä. Epäsuhtaista taas on se, mikä on kaiken jumalallisen kannalta rumaa, kaunis taas on sopusuhtaista. Kauneuden jumalatar (Kallone) on siis kohtalon ja kirvoittamisen jumalatar (Moira ja Eileithyia) synnyttämiseen nähden. Sentakia nimittäin, että kun se, joka on raskaana, lähenee kaunista, niin se ilosta ja riemusta laajenee ja synnyttää, mutta kun se lähenee rumaa, niin se harmistuneena ja surullisena vetäytyy itseensä, kääntyy pois ja kiertyy kokoon, eikä synnytä, vaan kantaa vaivaloisesti sikiötä. Siksipä se, joka on raskas ja valmis synnyttämään, tuntee kaipuuta kauniiseen sentakia, että se voi vapauttaa hänet suuresta tuskasta. Sillä, Sokrates', sanoi hän, 'rakkaus ei kohdistu kauniiseen, kuten sinä luulet.' — 'Mihinkä sitten?' — 'Kauniissa siittämiseen ja synnyttämiseen.' — 'Olkoon niin', sanoin. — 'Varmasti', sanoi hän, — 'Kuinka juuri synnyttämiseen?' — 'Koska synnyttäminen on ikuista ja kuolevaiseen verrattuna kuolematonta. Pyrkimyksen kuolemattomuuteen täytyy kuitenkin sen mukaan, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, tapahtua yhdistettynä hyvään, jos rakkaus kerta tavoittaa hyvän alituista omistamista. Tämän todistelun perusteella rakkauden täytyy kohdistua myöskin kuolemattomuuteen.'

"Kaikkea tätä hän opetti minulle, kun hän puhui rakkauden luonteesta ja toisella kertaa hän kysyi minulta: 'Minkä sinä, Sokrates, luulet olevan tähän rakkauteen ja kaipuuseen syynä? Vai etkö huomaa, mitenkä voimakkaan kiihoituksen valtaan kaikki eläimet joutuvat, kun he tuntevat synnyttämisen halua, sekä siivettömät että siivekkäät, kuinka he ovat sairaita ja kuinka rakkauden vaistot heitä kiihoittavat ensiksi yhtymään toisiinsa, ja sitten pitämään huolta synnytetyn elättämisestä, kuinka ne ovat valmiit, heikoimmatkin väkevimpiä vastaan näiden puolesta taistelemaan ja kuolemaan, kuinka ne antautuvat kärsimään nälkää elättääkseen näitä ja tekevät kaikkea muuta. Ihmisten voisi arvella näin tekevän järjellisen harkinnan perusteella, mutta mikä on syynä siihen, että eläimet siinä määrässä joutuvat rakkauden valtaan? Taidatko sanoa?' — Minä vastasin jälleen, etten tiennyt. Hän sanoi: 'Ajatteletko joskus tulevasi rakkausasioissa taitavaksi, jollet tätä käsitä?' — 'Mutta senhän tähden, kuten jo äsken sanoin, olen tullut luoksesi Diotima, että olen tuntenut tarvitsevani opettajia. Selitä siis minulle syy tähän ja muuhunkin, joka koskee rakkautta!' — 'Jos sinä siis uskot', sanoi hän, 'että rakkaus luonnostaan kohdistuu siihen, mistä jo useasti olemme päässeet yksimielisyyteen, niin älä ihmettele. Sillä samoin kuin siinä, koettaa tässäkin kuolevainen luonto mikäli mahdollista olla ikuinen ja kuolematon. Mutta se voi olla sitä vain tällä tavalla, synnyttämisen kautta, koska se jättää toisen uuden olennon vanhan sijaan. Sillä kun jokaisen elollisen olennon sanotaan elävän ja olevan saman, kuten jokaista lapsuudesta vanhuuteen asti kutsutaan samaksi, niin hänessä, vaikka häntä kutsutaan samaksi, ei kuitenkaan ole itsessään samaa olemusta, vaan hän syntyy aina uutena, ja kadottaa toisia osia, sekä hiuksista, että lihasta, luista, verestä ja koko ruumiista. Eikä niin ole vain ruumiin laita, vaan myöskin sielun: luonteesta, tavoista, mielikuvista, haluista, hyväntunteesta, suruista, pelosta, kaikesta tästä ei koskaan ole jokaisella kaikissa suhteissa samaa sielussa, vaan osa syntyy, osa häviää. Paljoa ihmeellisempää on, että meidän tietomme eivät ainoastaan osaksi synny, osaksi häviä ja ettemme tietoihimme nähden koskaan ole samoja, vaan että jokainen yksityinenkin tietomme joutuu saman kohtalon alaiseksi. Sillä se, mitä me kutsumme mietiskelyksi, se tapahtuu tiedon kadotessa. Sillä unohdus on tiedon häviämistä, mietiskely taas synnyttää katoavan sijasta uudestaan muiston ja säilyttää tiedon, niin että se näyttää olevan sama. Tällä tavalla kaikki kuolevainen säilyy, ei siten, että se kauttaaltaan aina olisi sama, kuten jumalallinen, vaan siten, että katoava ja vanheneva jättää toisen uuden kaltaisensa luoman sijalleen. Tällä keinoin, Sokrates, on kuolevainen osallinen kuolemattomuudesta sekä ruumiin että kaiken muun puolesta. Mahdotonta on sen olla sitä muulla tavalla. Älä siis ihmettele sitä, että jokainen olento luonnostaan pitää arvossa jälkeläistään, sillä kuolemattomuuden vuoksi on jokaisessa olennossa tämä into ja tämä rakkaus.'

"Kuultuani tämän puheen minä ihmettelin ja sanoin: 'Hyvä, viisahin Diotima! Onko tämän laita nyt todellakin niin?' — Hän vastasi, kuten aito sofisti: 'Ole varma siitä, Sokrates! Sillä jos tahdot kiinnittää huomiosi ihmisten kunnianhimoon, niin ihmettelet heidän mielettömyyttään, jollet käsitä, mitä olen sanonut, ajatellessasi, kuinka voimakkaasti rakkaus heitä kiihoittaa saamaan nimeä itselleen ja jättämään ikuisiin aikoihin kuolemattoman kunnian jälkeensä, kuinka he sen puolesta ovat valmiit antautumaan kaikille vaaroille alttiiksi vielä ennemmin kuin lapsien puolesta, uhraamaan varoja, kärsimään mitä vaivoja tahansa ja vieläpä kuolemaankin. Sillä luuletko sinä, että Alkestis olisi kuollut Admetoksen puolesta, tai Akhilleus seurannut Patroklosta kuolemaan, tai teikäläinen, Kodros[29] kuollut ennenaikaista kuolemaa hankkiakseen lapsilleen kuningasvallan, jolleivät he olisi uskoneet, että heidän hyveestään säilyisi kuolematon muisto, joka meillä siitä nyt on. Kaukana siitä että näin olisi', jatkoi hän, 'minä päinvastoin luulen, että kaikki hyveen kuolemattomuuden ja sellaisen loistavan maineen saavuttamiseksi tekevät kaikkensa, sitä enemmän, mitä parempia he ovat. Sillä he rakastavat kuolemattomuutta. Ne, jotka ruumiiltaan ovat raskaita', sanoi hän, 'kääntyvät etupäässä naisten puoleen ja ovat tällä tavalla rakastuneita, he kun lasten synnyttämisen kautta uskovat hankkivansa itselleen kuolemattomuuden, muiston ja onnellisuuden kaikeksi jälkeentulevaksi ajaksi. Toiset taas ovat raskaita sielultaan[30] — sellaisia näet on, jotka ovat hedelmällisempiä sielullisesti kuin ruumiillisesti, nimittäin siinä, mitä sielun sopii siittää ja synnyttää. Mitä siis sen sopii synnyttää? Viisautta ja muuta hyvettä; niiden synnyttäjiä ovat sekä kaikki runoilijat että kaikki ne taiteilijat, joita kutsutaan keksijöiksi. Mutta kaikkein tärkein ja kaunein laji viisautta on', sanoi hän, 'se, joka koskee valtion ja yksityistalouden järjestelyä, minkä nimenä on kohtuullisuus ja oikeamielisyys. Se, joka nuoruudesta asti sydämessään kantaa näitä hyveitä, ollen jumalallinen, se haluaa myöskin sopivan iän saapuessa synnyttää ja käy luullakseni ympäri ja etsii kaunista, missä voisi synnyttää. Sillä rumassa hän ei milloinkaan synnytä. Kauniita ruumiita hän rakastaa enemmän kuin rumia, hänessä kun elää halu synnyttää, ja jos hän kohtaa kauniin, jalon ja hyvin muodostuneen sielun, niin hän armastaa molempia yhdessä, ja tälle ihmiselle on hänellä heti valmiina runsaasti sanoja hyveestä ja siitä, millainen tulee hyvän miehen olla ja mitä hänen tulee harrastaa, ja hän ryhtyy opettamaan tätä. Sillä luulen, että hän, tullessaan kosketukseen ja yhteyteen kauniin kanssa, synnyttää ja elävöittää sen, jota hän kauan on kantanut, sekä läsnä- että poissaollen häntä muistellen, ja kasvattaa synnyttämänsä yhdessä sen kanssa. Sentähden on näillä paljon suurempi keskinäinen yhteys kuin se, joka syntyy lasten kautta, ja lujempi ystävyys, koska heille ovat yhteisiä kauniimmat ja kuolemattomimmat lapset. Sentähden halunneekin jokainen itselleen mieluummin sellaisia lapsia kuin ihmislapsia, jos hän luo silmänsä Homerokseen ja Hesiodokseen ja muihin hyviin runoilijoihin kateudella ajatellen, millaisia jälkeläisiä he ovat jättäneet, jälkeläisiä, jotka tuottavat heille kuolematonta kunniaa ja muistoa, koska ne itse ovat kuolemattomia; tai jos haluat, millaisia lapsia Lykurgos jätti Lakedaimoniin, Lakedaimonin ja lyhyesti sanoen koko Hellaan pelastajia. Meidän keskuudessamme taas on Solon arvossapidetty lakien synnyttämisen takia ja muut miehet monella muulla taholla, sekä hellenien että barbarien keskuudessa, miehet, jotka ovat tehneet monia kauniita tekoja ja synnyttäneet kaikenlaista hyvettä. Näille onkin jo rakennettu useita temppeleitä tällaisten lasten takia, mutta ei kenellekään inhimillisten jälkeläisten tähden.'

"'Tähän rakkauden tuntemiseen voidaan sinut, Sokrates, kenties vihkiä, mutta en tiedä, kykenetkö pääsemään kaikkein täydellisimpiin ja korkeimpiin salaisuuksiin, joihin tähänastinen esitykseni tähtää, jos päätelmäin tekoa vain oikein jatketaan. Kuitenkin', sanoi hän, 'tahdon ne sinulle esittää, jottei minulta ainakaan puuttuisi hyvää tahtoa. Koeta seurata, jos siihen kykenet! Sillä sen, joka oikealla tavalla käy tähän asiaan käsiksi, tulee nuoruudessa etsiä kauniita ruumiita, ja ensinnä tulee hänen, jos häntä oikein ohjaa hänen ohjaajansa, rakastaa yhtä ruumista ja siinä synnyttää kauniita ajatuksia, mutta sitten tulee hänen huomata, että missä ruumiissa tahansa oleva kauneus on sisarkauneutta toisessa ruumiissa olevalle, ja että jos tulee seurata sitä, mikä käsitteeltään on kaunista, on aivan järjetöntä olla pitämättä kaikissa ruumiissa olevaa kauneutta yhtenä ja samana. Ja tämän huomattuaan tulee hänen esiintyä kaikkien kauniiden ruumiiden rakastajana ja hellittää tuosta tulisesta rakkaudesta yhteen ainoaan ja pitää sitä halpana ja vähäarvoisena. Senjälkeen tulee hänen pitää sielun kauneutta suuremmassa arvossa kuin ruumiin kauneutta, niin että, jos jollakulla on oivallinen sielu, hän tyytyy siihen, vaikkakin tällä olisi ruumiillista kukkeutta vähäisessä määrässä, rakastaa tätä ja pitää tästä huolta ja synnyttää ja etsii sellaisia ajatuksia, jotka tekevät nuoret ihmiset paremmiksi, jotta hän tulisi pakotetuksi katselemaan inhimillisissä harrastuksissa ja laeissa esiintyvää kauneutta ja huomaamaan, että se kaikkialla on itselleen läheisesti sukulaista, ja pitäisi ruumiillista kauneutta vähäarvoisena. Harrastuksista tulee hänen kulkea eteenpäin tietojen piiriin, jotta hän huomaisi niiden kauneuden ja jo luoden silmänsä kauneuteen sen moninaisuudessa ei enää orjan tavoin palvelisi yksityisessä olevaa kauneutta eikä rakastaisi poikasen kauneutta, tai jonkun miehen tai yksityisen harrastuksen kauneutta eikä olisi matala pikkusielu, vaan kääntyen kauneuden aavalle ulapalle ja katsellen sitä synnyttäisi moninaisia kauniita ja ihania sanoja ja ajatuksia rajattomassa pyrkimyksessään viisauteen, kunnes hän tästä voimistuneena ja kehittyneenä käsittäisi yhden ainoan tällaisen tiedon, joka koskee tätä kauneutta. Koeta nyt', sanoi hän, 'olla niin tarkkaavainen kuin mahdollista!'

"'Sillä se, joka tähän asti on saanut opetusta rakkaudessa ja joka katsoo kauneuden eri asteita järjestyksessä ja oikealla tavalla, hän on käyden kohti rakkauden tuntemisen täydellisyyttä yhtäkkiä havaitseva jotakin luonnostaan ihmeellisen kaunista, juuri sitä, Sokrates, jota edelläkäyneet ponnistukset tarkoittivat, ja joka ensiksi on ikuista, syntymätöntä ja häviämätöntä, lisääntymätöntä ja vähenemätöntä, joka ei ole toiselta puolen kaunista, toiselta taas rumaa, eikä milloin kaunista, milloin ei, eikä toiseen verraten kaunista, toiseen rumaa, eikä toisessa paikassa kaunista, toisessa rumaa, ikäänkuin se olisi toisille kaunista, toisille rumaa. Eikä tämä kauneus näyttäydy hänelle kasvoina tai käsinä tai minään muuna ruumiiseen kuuluvana, ei myöskään puheena tai tietona, eikä liioin toisessa olevana, kuten elollisessa olennossa, maassa, taivaassa tai muussa, vaan itsestään ja itsessään aina yhtenäisenä, ja kaikki muut kauneuden muodot ovat siitä osallisia, jotenkin siihen tapaan, että muiden syntyessä ja hävitessä se ei mitenkään enene eikä vähene eikä joudu minkään muutoksen alaiseksi. Kun nyt joku muusta kauneudesta oikean poikarakkauden kautta kohoten ylöspäin alkaa havaita äskenmainittua kauneutta, on hän miltei saavuttanut päämäärän. Sillä se on oikea tie rakkauden tuntemiseen, joko sitä itse kulkee tai antaa toisen johdattaa, että alkaen yksityisistä kauneuden ilmiöistä tuon mainitun kauneuden takia aina nousee ylöspäin ikäänkuin portaita myöten, yhdestä kahteen ja kahdesta kaikkiin kauneihin ruumiisiin, kauniista ruumiista kauneihin harrastuksiin, kauniista harrastuksista kauneihin tietoihin, kunnes kauniista tiedoista päätyy siihen tietoon, joka ei ole tietoa muusta kuin tuosta täydellisestä kauneudesta itsestään, ja lopulta oppii tuntemaan itse kauneuden.'

"'Tässä kohdassa elämää, rakas Sokrates', jatkoi tuo vieras Mantineian nainen, 'on, jos missään, elämä ihmiselle elämisen arvoista, kun hän katselee kauneutta itseään. Ja jos sen kerran näet, et ole vertaava sitä kultaan etkä vaatteisiin, et kauneihin poikiin etkä nuorukaisiin, joitten näkemisestä nyt olet hurmaantunut, ja olet valmis useitten muitten tavoin heidät nähdessäsi ja aina ollessasi yhdessä heidän kanssaan, jos se vain kävisi päinsä, olemaan syömättä ja juomatta ja aina vain heitä katselemaan ja olemaan heidän seurassaan. Mitä siis', sanoi hän, 'ajattelemme, jos jollekulle onnistuisi nähdä itse kauneus kirkkaana, puhtaana, sekoittamattomana ja vapaana inhimillisestä lihasta ja väreistä ja monenlaisesta muusta katoavasta turhuudesta, jos joku voisi nähdä jumalallisen kauneuden sen omassa yhtenäisessä muodossa? Luuletko', sanoi hän, 'että sen ihmisen elämä muodostuu alhaiseksi, joka siihen luo silmänsä, katselee sitä oikeilla katseilla ja elää sen yhteydessä? Vai etkö luule, että jos hän oikealla tavalla katsoo kauneutta, hänelle vain silloin käy mahdolliseksi synnyttää, ei hyveen harhakuvia, koska hän ei ole tekemisissä harhakuvan kanssa, vaan todellinen hyve, koska hän on saavuttanut totuuden? Mutta sen, joka on synnyttänyt todellisen hyveen ja sitä kasvattanut, on suotu tulla jumalille rakkaaksi ja kuolemattomaksi, jos kuolemattomuus kerran on jollekin ihmiselle suotu.'

"Tämän, Phaidros ja te toiset, Diotima minulle puhui ja minä uskoin. Itse uskoessani koetan muitakin saada uskomaan, että tämän omaisuuden saavuttamiseksi ei helposti voi löytää inhimilliselle luonnolle parempaa auttajaa kuin Eros. Sentakia minä väitän joka miehen velvollisuuden olevan pitää arvossa Erosta, ja minä itse kunnioitan ja harjoitan rakkauden taitoa ja kehoitan muitakin niin tekemään, ja ylistän nyt ja aina Eroksen mahtia ja miehuutta niin paljon kuin voin. Jos tahdot, Phaidros, niin pidä nämä sanani ylistyspuheena Erokselle, muussa tapauksessa anna niille se nimi, joka sinua haluttaa!"

Kun Sokrates oli näin puhunut, olivat toiset kiittäneet, mutta Aristophanes oli aikonut lausua jotakin sen johdosta, että Sokrates oli puheessaan viitannut häneen hänen sanojensa johdosta, kun yhtäkkiä oli syntynyt kova meteli siitä, että ulko-ovelle kolkutti — ainakin siltä tuntui — juopuneita ja kuului huilunsoittajattaren ääni. Agathon sanoi: "Käykää katsomaan, pojat, ja jos siellä on joku tuttava, niin kutsukaa sisälle; jollei ole, niin sanokaa, ettemme juo, vaan lepäämme jo!" Vähän myöhemmin kuului eteissalissa Alkibiadeen ääni; tämä oli vahvasti juovuksissa ja huusi kovasti, kyseli, missä Agathon oli, ja käski viedä itseään Agathonin luo. He veivät nyt hänet heidän luokseen ja huilunsoittajattaren, joka talutti häntä käsivarresta sekä muutamia muita hänen seuralaisistaan. Hän seisahtui ovelle, päässään tiheä muratti- ja orvokkiseppele ja sangen paljon nauhoja, ja sanoi: "Terve, miehet! Otatteko juomatoveriksenne aika vahvasti liikutetun mieheni Vai pitääkö meidän lähteä seppelöityämme Agathonin, jota varten olemme tulleet? Minä näet — sanoi hän — en eilen kyennyt saapumaan, mutta nyt minä olen tullut päässäni nämä nauhat, jotta voisin ne ottaa sieltä ja sitoa viisaimman ja — jos niin saan sanoa — kauneimman miehen päähän. Te taidatte nauraa minua sentakia, että olen juovuksissa. Kuitenkin — vaikka te minua nauraisittekin — tiedän minä varmasti puhuvani totta. Mutta sanokaa nyt minulle heti paikalla, saanko näillä ehdoilla astua sisälle vai enkö! Juotteko te minun kanssani vai ettekö?" — Kaikki melusivat silloin ja käskivät hänen käydä sisälle ja asettua lepopaikalle, ja Agathon kutsui hänet. Hän kävi nyt sisälle joukon saattamana ja otti samalla päästään nauhoja seppelöintiä varten ja kun hänellä oli ne silmiensä edessä, ei hän nähnyt Sokratesta, vaan istuutui Agathonin viereen Sokrateen ja tämän väliin. Sokrates oli näet väistynyt syrjään antaakseen tälle istumasijaa. Hän istuutui nyt, syleili Agathonia ja seppelöitsi hänet.

Agathon sanoi silloin: "Riisukaa, palvelijat, kengät Alkibiadeen jaloista, jotta hän lepäisi tässä kolmantena!" — "Oikein!" sanoi Alkibiades. "Mutta kuka on meillä kolmantena juomatoverina?" Samassa hän kääntyi ja huomasi Sokrateen. Ja nähtyään hänet hypähti hän ylös ja sanoi: "Oi Herakles, mitä tämä on? Sokratesko täällä? Tännekin olet asettunut väijymään minua, kuten sinun tapanasi on ollut odottamatta siellä näyttäytyä, missä kaikkein vähimmin olisin luullut sinun olevan. Ja minkätähden sinä nyt olet tullut? Ja miksi olet asettunut lepäämään juuri tälle paikalle etkä Aristophaneen viereen tai jonkun muun viereen, joka on ja tahtoo olla hauska mies, vaan olet keinotellut itsellesi paikan läsnäolijoista kauneimman vieressä?" — Sokrates sanoi: "Katsohan, Agathon, tahdotko puolustaa minua! Tämän miehen rakkaus on tuottanut minulle aika lailla harmia. Sillä siitä ajasta alkaen, jolloin rupesin tätä rakastamaan, ei minun enää ole ollut lupa luoda katseitani yhteenkään kauniiseen mieheen eikä vaihtaa sanaakaan sellaisen kanssa, sillä silloin tekee tämä kateudesta ja mustasukkaisuudesta kummallisia tekoja, haukkuu minua ja tuskin pidättäytyy käymästä minuun käsiksi. Katso siis, ettei hän vain nytkin tekisi jotakin tällaista tekoa, ja sovita meidät keskenämme, tai jos hän ryhtyy käyttämään väkivaltaa minua vastaan, niin suojele minua, sillä minä kammoan vahvasti tämän miehen hurjaa rakastamishalua!" — "Ei ole", sanoi Alkibiades, "sovinto mahdollinen minun ja sinun välillä. Mutta tästä saat toisella kertaa minulta rangaistuksen. Nyt, Agathon", sanoi hän, "anna minulle osa nauhoja voidaksemme sitoa seppeleen myöskin tämän miehen ihmeelliseen päähän, jottei hän moittisi minua siitä, että olen sinut seppelöinyt, mutta en senjälkeen häntä, joka kuitenkin puheessa voittaa kaikki ihmiset, ei vain äsken, kuten sinä, vaan aina." Ja samassa hän otti nauhoja, seppelöitsi niillä Sokrateen ja heittäytyi lepäämään.

Kun hän oli asettunut leposijalleen, sanoi hän: "Hei, miehet! Tehän näytätte minusta olevan selviä. Sitä ei ole teille sallittava, vaan teidän on juotava, sillä niin olemme keskenämme sopineet. Juominkien päämieheksi valitsen itseni, siksi kunnes olette kyllin juoneet. Jos Agathonilla on joku suuri pikari, laittakoon hän sen tänne! Taikka oikeastaan ei tarvitakaan, vaan tuo, poika, tuo jäähdytysastia!" sanoi hän nähtyään sellaisen, joka veti enemmän kuin kahdeksan korttelia. Sen hän antoi täyttää itselleen ja tyhjensi sen ensin itse, sitte käski hän täyttää sen Sokratesta varten ja lausui samalla: "Sokratesta vastaan olen aivan neuvoton. Sillä niin paljon kuin hänen käsketäänkin juoda, niin hän juo tulematta silti koskaan humalaan." Poika kaatoi nyt maljaan, ja Sokrates joi. Eryximakhos sanoi silloin: "Miten nyt teemme, Alkibiades? Emmekö me maljojen ääressä puhu ja laula, vai juommeko me noin vaan ilman muuta ikäänkuin janoiset." Alkibiades vastasi: "Parhaan ja ymmärtäväisimmän isän paras poika, terve!" — "Terve, sullekin!" sanoi Eryximakhos. "Mutta mitä meidän pitää tehdä?" — "Kuten sinä käsket. Sillä sinua tulee totella." —.

"'Lääkärhän arvoltaan toki vastaa montakin miestä'.[31]

"Määrää siis, mitä haluat!" — "Kuulehan", sanoi Eryximakhos, "ennenkuin sinä tulit tänne, olimme me päättäneet, että jokainen vuorostaan — alkaen vasemmalta oikealle — pitäisi Eroksesta niin kauniin puheen kuin mahdollista ja ylistäisi häntä. Kaikki me muut olemmekin puhuneet. Koska sinä et vielä ole puhunut, vaikka olet tyhjentänyt pikarisi, on kohtuullista, että puhut ja puhuttuasi määräät Sokrateelle sellaisen aiheen käsiteltäväksi kuin haluat, ja että tämä tekee samoin oikeanpuoleiselle vierustoverilleen ja samaten toisetkin." — "Niin, Eryximakhos", sanoi Alkibiades, "ehdotuksesi on hyvä, mutta eihän liene sopivaa, että juopunut mies puheissa kilpailee selvien kanssa. Ja muuten, miekkonen, onko Sokrates saanut sinut uskomaan jotakin, mitä hän äsken on lausunut? Vai tiedätkö sinä, että kaikki on aivan päinvastoin kuin hän sanoi? Sillä jos minä hänen läsnäollessaan kiitän jotakin muuta kuin häntä, joko jumalaa tai ihmistä, ei hän pidättäydy käymästä minuun käsiksi." — "Ole vaiti!" sanoi Sokrates. — "Kautta Poseidonin", sanoi Alkibiades, "älä väitä mitään vastaan, sillä sinun läsnäollessasi en voisi ylistää ketään muuta!" — "Mutta tee niin", sanoi Eryximakhos, "jos haluat: kiitä Sokratesta!" — "Miten sanot", virkkoi Alkibiades. "Niinkö tahdot, Eryximakhos? Pitääkö minun käydä miehen kimppuun ja kostaa hänelle teidän läsnäollessanne." — "Kuule sinä", sanoi Sokrates, "mitä sinä ajattelet? Pilkataksesiko sinä aiot minua ylistää? Vai mitä sinä aiot tehdä?" — "Aion puhua täyttä totta. Katso siis, suostutko tähän!" — "Tottahan minä toden sallin", vastasi tämä, "ja käsken sinun lausua sen." — "Tahdon heti alkaa", sanoi Alkibiades, "sinun taas pitää menetellä seuraavasti: Jos minä sanon jotakin, mikä ei ole totta, niin puutu puheeseen, jos haluat, ja sano, että siinä kohden valehtelen! Jos minä taas esitän milloin minkin asian, sitä mukaa kuin ne palautuvat mieleeni, niin älä sitä lainkaan ihmettele! Sillä ei ole suinkaan helppoa esittää sinun omituisuuksiasi taitavasti ja järjestyksessä, kun olen tällaisessa tilassa.

"Sokratesta minä, hyvät miehet, ryhdyn ylistämään vertauksin. Hän itse kyllä kenties luulee, että teen niin pilkatakseni häntä, mutta vertaus on totuuden takia eikä pilkan. Minä väitän nimittäin, että hän on aivan niiden seileenien[32] kaltainen, joita on kuvanveistäjäin työpajoissa ja joita taiteilijat kuvaavat pitämässä paimenpillejä ja huiluja käsissään, mutta joissa, kun ne avataan molemmilta puolin, osoittautuu olevan jumalankuvia. Ja edelleen väitän minä, että hän on satyri Marsyaan kaltainen. Että ulkonäöltäsi olet näiden kaltainen, Sokrates, sitä et sinä toki itsekään kieltäne. Miten muissakin suhteissa olet samallainen, saat tämän jälkeen kuulla. Olet veitikka; vai etkö? Jollet myönnä olevasi, kutsun todistajia. Mutta et huilunsoittaja? Olet paljon ihmeellisempi kuin tuo. Sillä soittokoneensa avulla hän hurmasi ihmisiä suunsa voimalla, ja vielä nytkin vaikuttaa siten jokainen, joka puhaltaa hänen sävelmiään. Olympoksen huilunsoittosuoritukset näet luen Marsyaan ansioksi, tämä kun oli hänen opettajansa. Hänen sävelmänsä, esittäköön niitä sitten joko etevä huilunsoittaja tai kehno huilunsoittajatar, riittävät yksinään, koska ne ovat jumalallisia, hurmaamaan ja saattamaan ilmi ne, jotka kaipaavat jumalia ja vihkimysmenoja. Sinä eroat hänestä vain sen verran, että sinä ilman mitään välinettä paljailla sanoilla vaikutat samaa. Meitä ainakaan, jos kuulemme jonkun muun puhujan — olkoonpa hyvinkin hyvä puhuja — puhuvan jotakin muuta, ei se suoraan sanoakseni lainkaan liikuta. Mutta kun joku saa kuulla sinun puhuvan — tai jonkun toisen esittävän sinun puheitasi, olkoonpa tämä esittäjä hyvinkin kehno — niin, olkoon kuulija sitten joko nainen, mies tai nuorukainen, kaikki olemme me puheittesi hurmioissa ja lumoissa. Minä ainakin, hyvät miehet, valalla vakuuttaisin, jollen näyttäisi teistä olevan täydellisesti humalassa, miten tuon miehen sanat ovat minuun vaikuttaneet ja vieläkin vaikuttavat. Sillä joka kerta kun häntä kuulen, hyppii sydämeni paljoa rajummin kuin korybanttihurmion[33] täyttämäin ja hänen sanansa saavat kyyneleet vuotamaan silmistäni. Ja olen nähnyt useiden muidenkin kokevan samaa. Kun kuulin Perikleen ja muitten hyvien puhujien puhuvan, olin kyllä sitä mieltä, että he puhuivat hyvin, mutta mitään tällaista en kokenut, eikä sieluni tullut levottomaksi eikä siinä ollut mitään vastenmielisyyden tunnetta, joka olisi osoittanut minun olevan orjuuden tilassa. Mutta tämä Marsyas tässä on useasti saattanut minut sellaiseen mielentilaan, että minusta elämäni ei ole näyttänyt elämisen arvoiselta minun tilassani. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa, ettei tämä ole totta. Vielä nytkin tunnen tunnossani, että jos kallistaisin hänelle korvani, en voisi seistä lujana, vaan kokisin samaa. Sillä hän pakottaa minut tunnustamaan, että vaikka olen monessa suhteessa puutteellinen, kuitenkin laiminlyön itseäni ja hoitelen ateenalaisten asioita. Sentähden minun täytyy väkisin sulkea korvani kuin seireeneiltä[34] ja pötkiä tieheni, jottei minun tarvitsisi aina istua samassa paikassa ja vanheta hänen vieressään. Ja vain tähän ihmiseen nähden olen tuntenut tunnetta, mitä ei kukaan luulisi minussa kehenkään nähden olevankaan, häpeäntunnetta. Ainoastaan tätä miestä minä häpeän. Sillä tiedän tunnossani, etten voi väittää vastaan, ettei tule tehdä kuten hän käskee; mutta niin pian kuin olen lähtenyt hänen luotaan, sorrun minä joukon kunnianosoituksiin. Sentähden karkaan hänen luotaan ja pakenen häntä ja aina kun minä näen hänet, joudun häpeän valtaan sen johdosta, mistä olemme tulleet yksimielisiksi, ja useasti mielelläni näkisin, ettei hän olisi ihmisten ilmoilla. Mutta jos taas tämä tapahtuisi, niin se varmasti tuottaisi minulle paljon suurempaa surua. Näin en ymmärrä, miten tulla toimeen tämän ihmisen kanssa.

"Tähän tapaan ovat tämän satyrin huilun äänet vaikuttaneet sekä minuun että useihin muihin. Mutta kuulkaa minua, mitenkä samanlainen hän on kuin ne, joihin häntä vertasin, ja mitenkä ihmeellinen voima hänellä on! Olkaa varmoja siitä, ettei kukaan teistä häntä tunne, mutta minä paljastan hänet, koska kerran olen alkanut! Tiedättehän te, että Sokrates on rakastunut kauneihin ihmisiin, aina liikkuu heidän ympärillään ja on hurmaantunut heihin ja että hän toiselta puolen on kaiken suhteen tietämätön eikä mitään tiedä, kuten hänen ulkomuotonsa osoittaa. Eikö tämä ole seileenien tapaista? Aivan varmasti. Tämä on kuitenkin vain ulkokuorta hänessä kuten veistetyssä seileeninkuvassa. Mutta jos paljastaa hänet sisältäpäin, niin tiedättekö, hyvät miehet ja juomatoverit, millainen määrä kohtuullisuutta hänet täyttää? Tietäkää, että jos joku on kaunis, ei se liikuta häntä lainkaan, vaan hän pitää sitä niin vähässä arvossa kuin ei kukaan voisi luullakaan. Ei hän myöskään pane mitään arvoa siihen, onko joku rikas tai onko jollakin joku sellainen etu, jonka omistajia suuri joukko ylistää onnellisiksi. Hän on sitä mieltä, että nämä kaikki asiat eivät ole minkään arvoisia emmekä me mitään, vaikkakaan hän ei tätä sano, vaan teeskentelee ihmisten edessä ja tekee heistä pilkkaa ja näin kuluttaa elämänsä. Mutta kun hän on puhunut täyttä totta ja paljastanut itsensä, niin en tiedä, onko kukaan nähnyt hänen sisäisiä aarteitaan. Mutta minä olen ne joskus nähnyt, ja ne näyttivät minusta niin jumalallisilta ja kultaisilta, ihanilta ja ihmeellisiltä, että minusta tuntui, että heti oli tehtävä, mitä Sokrates vain käski. Uskoen, että hän oli vakavasti kiintynyt minun nuorteaan kauneuteeni, pidin minä tätä erinomaisena voittona ja ihmeellisenä onnenani, koska minun oli mahdollista, jos miellyttäisin Sokratesta, kuulla kaikki, mitä hän tiesi. Sillä minulla oli jo ihmeellisen suuret ajatukset kauneudestani. Kun olin johtunut näihin ajatuksiin, niin minä silloin, sen sijaan ettei minulla ennen ollut ollut tapana yksinäni ilman palvelijaa olla hänen seurassaan, lähetin palvelijan pois ja jäin yksinäni hänen seuraansa. Täytyyhän minun puhua teille koko totuus. Tarkatkaa siis te, ja jos minä valehtelen, niin todista sinä, Sokrates, minun puhuvan väärin! Minä olin siis, hyvät miehet, kahdenkesken hänen kanssaan ja minä luulin hänen heti alkavan puhua minulle sellaisia asioita kuin rakastaja yksinäisyydessä puhuisi lemmikilleen ja olin iloissani. Mutta mitään siitä ei tapahtunut, vaan tapansa mukaan keskusteltuaan kanssani ja vietettyään päivän seurassani lähti hän tiehensä. Senjälkeen haastoin hänet kanssani voimisteluharjoituksiin ja voimistelin hänen kanssaan, tätä tietä muka saavuttaakseni jotakin. Hän voimisteli minun myötäni ja painiskeli usein kanssani kenenkään olematta läsnä. Mutta miksi puhua siitä? Sillä ei minulla ollut tästä sen enempää hyötyä. Kun en tällä tavoin päässyt mihinkään, päätin väkivallalla käydä miehen kimppuun ja olla hellittämättä, koska kerran olin alkanut, ja päinvastoin saada selville, miten asian laita oikeastaan oli. Minä kutsun nyt hänet kanssani aterialle aivan niin väijyen häntä kuin rakastaja lemmikkiään. Tähänkään pyyntöön hän ei heti suostunut, mutta ajan pitkään hän kuitenkin taipui. Kun hän ensimäisen kerran tuli, tahtoi hän aterioituaan poistua. Ja silloin minä häpeissäni annoin hänen mennä. Mutta minä yritin samaa juonta uudelleen, ja kun hän oli aterioinut, keskustelin hänen kanssaan pitkälle yöhön asti, ja kun hän tahtoi mennä pois, esitin hänelle, että oli liian myöhäistä, ja pakotin hänet jäämään. Hän asettui lepäämään vuoteeni viereen leposijalle, jossa hän oli syönytkin, eikä huoneessa nukkunut ketään paitsi meitä. Tähän saakka kertomukseni kai on aivan säädyllinen ja sovelias esittää kenelle hyvänsä. Sitä, mitä sitten seuraa, ette kuulisi minun puhuvan, jollei ensiksi sananlaskun mukaan viini toisi ilmi totuutta — olkoon sitten palvelijoita kuuntelemassa tai ei — ja jollei toiseksi minusta näyttäisi olevan väärin salata Sokrateen ylevää tekoa, kun kerran on ryhtynyt pitämään hänelle ylistyspuhetta. Sitäpaitsi on minulla samanlainen tunne kuin käärmeen puremalla. Sanotaan näet, että se, joka on tämän saanut kokea, ei tahdo kertoa siitä muille kuin niille, joita myös on käärme purrut, koska ainoastaan nämä voivat ymmärtää ja antaa anteeksi, jos hän tuskasta on rohjennut tehdä ja puhua mitä tahansa. Kun minä olen haavoittunut tuskallisemmasta puremasta ja arimmasta kohdin, mistä ylipäänsä voi haavoittua — sillä sydämeen eli sieluun, eli miksi sitä pitää nimittää, olen saanut iskun ja pistoksen filosofian sanoista, jotka tavatessaan luonnostaan terveen nuoren sielun tarttuvat kiinni lujemmin kuin käärme ja saattavat hänet tekemään ja puhumaan mitä tahansa — ja kun näen Phaidrokset, Agathonit, Pausaniaat, Aristodemokset ja Aristophaneet — ja miksi minun pitää mainita Sokrates ja ketä muita täällä on; kaikkiahan teitä on samoinkuin minuakin ahdistanut sama mieletön hulluus filosofiaan — sentähden pitää teidän kaikkien kuulla, sillä te tulette antamaan anteeksi, mitä silloin tein ja nyt puhun. Mutta palvelijat, ja jos täällä on muita vihkimättömiä ja sivistymättömiä, asettakoot korviinsa tarpeeksi suuret salvat.

"Kun siis, hyvät miehet, lamppu oli sammutettu ja palvelijat olivat ulkona, tuntui minusta siltä, ettei minun mitenkään tullut teeskennellä hänen edessään, vaan vapaasti lausua ajatukseni. Minä tyrkkäsin häntä ja sanoin: 'Sokrates, nukutko?' — 'En suinkaan', sanoi hän. — 'Tiedätkö, mitä minä olen ajatellut?' — 'Mitä sitten?' kysyi hän. — 'Sinä näytät minusta', sanoin minä, 'olevan ainoa, joka ansaitsee päästä minun rakastajakseni, mutta minusta tuntuu kuin sinä epäröisit tästä minulle huomauttaa. Minun kantani on tämä: minä pidän hyvin typeränä olla tässä taipumatta tahtoosi samoinkuin silloinkin, jos tarvitsisit jotakin omaisuudestani tai ystävieni omaisuudesta. Sillä minulle ei mikään ole tärkeämpää kuin että tulen niin hyväksi kuin mahdollista, eikä siihen kukaan luullakseni voi minua paremmin auttaa kuin sinä. Jos minä en taipuisi tällaisen miehen tahtoon, häpeäisin sentakia paljon enemmän ymmärtäväisiä miehiä, kuin ymmärtämätöntä joukkoa siten tehtyäni.' — Kun hän oli tämän kuullut, sanoi hän aivan pilkallisesti ja niin kuin hänen tapaistansa on: 'Rakas Alkibiades, sinä et todella näytä olevan huono mies, jos se kerran on totta, mitä sinä minusta puhut, ja minussa on joku voima, jonka kautta sinä saattaisit tulla paremmaksi. Sinä näkisit silloin minussa ihmeellisen kauneuden, joka olisi paljoa edellä sinun kauneudestasi. Jos sinä nyt tämän nähdessäsi aiot liittyä yhteyteeni ja vaihtaa kauneutta kauneuteen, et aio saavuttaa vähäistä etua minuun verraten, vaan yrität hankkia luulotellun kauneuden asemasta todellisen kauneuden ja aiot itse asiassa vaihtaa vaskea kultaan. Mutta, miekkonen, katso paremmin, ettei sinulta jää huomaamatta, etten mitään ole. Sielun silmä alkaa terävästi nähdä, kun ruumiin silmät alkavat kadottaa terävyyttään. Mutta sinä olet tästä vielä kaukana.' — Kun minä olin tämän kuullut, sanoin minä: 'Minun puoleltani on asia näin, enkä ole tästä mitään lausunut toisin kuin ajattelen. Mutta mieti sinä itse, mitä pidät sekä itsellesi että minulle parhaana!' — 'Kas', sanoi hän, 'siinä sinä sanoit oikein. Sillä tulevaisuudessa me harkiten teemme, mikä meille kummallekin sekä tässä että muissa suhteissa näyttää parhaalta.' — Kun minä tämän keskustelun kuluessa olin ikäänkuin ampunut nuolia häneen, luulin hänen haavoittuneen. Minä nousin ylös ja antamatta hänelle tilaisuutta sanoa sanaakaan, heitin minä viittani hänen ylleen — oli näet talvi — asettauduin lepäämään hänen kuluneen vaippansa alle, kiedoin käteni tämän jumalallisen ja todella ihmeellisen miehen ympärille ja lepäsin niin koko yön. Etkä sinä, Sokrates, voi sanoa minun tätäkään valehtelevan. Ja vaikka olin näin tehnyt, kesti hän kaiken voitollisesti, halveksi ja ivaili minun nuorteata kauneuttani sekä teki siitä pilkkaa. Ja sen minä kuitenkin luulin olevan jotakin, arvoisat tuomarit. Sillä te olette Sokrateen ylimielisyyden tuomareita. Ja kautta jumalien ja jumalattarien, tietäkää, että nousin Sokrateen vieressä mitään erinomaisempaa unessa kokematta, aivankuin olisin nukkunut isän tai vanhemman veljen vieressä!

"Missä mielentilassa luulette te minun tämän jälkeen olleen, toiselta puolen katsoessani tulleeni loukatuksi, toiselta puolen taas ihaillessani tämän miehen luonnetta, kohtuullisuutta ja miehuullisuutta, tavattuani sellaisen miehen, jollaista en koskaan olisi uskonut tapaavani viisauteen ja pidättäytyväisyyteen nähden. Senpätähden en saattanut hänelle suuttua enkä riistäytyä irti hänen seurastaan, mutta en myöskään tiennyt keinoa, millä vetää häntä puoleeni. Sillä tiesin hyvin, että häntä oli paljon vaikeampi haavoittaa rahoilla kuin Aiasta miekalla, ja käyttäessäni sitä keinoa, jonka olin luullut ainoaksi mahdolliseksi hänen valloittamisekseen, oli hän päässyt minulta pakoon. Minä olin neuvoton ja kuljeskelin ympäri tuon miehen orjana enemmän kuin kukaan kenenkään muun.

"Kaikki tämä oli tapahtunut minulle, kun senjälkeen sattui meille yhdessä sotaretki Potidaiaan[35] ja siellä olimme pöytätovereita. Ensinnäkin oli hän rasitusten kestämisessä ei vain minua, vaan kaikkia muita etevämpi. Kun me joskus olimme joutuneet muista eristetyiksi ja, kuten sotaretkellä tapahtuu, olemaan syömättä, niin eivät muut olleet mitään häneen verraten nälän kestämisessä. Kemuissa taas hän yksin oli kykenevä nauttimaan niin hyvin muissa suhteissa kuin siinä, että kun hänet, joka ei yleensä ollut halukas juomaan, siihen pakotettiin, hän voitti kaikki ja mikä on kaikista ihmeellisintä, kukaan ihminen ei koskaan ole nähnyt Sokratesta juovuksissa. Tästä on nähdäkseni täälläkin todistus saatavissa. Talven kestämisessä taas — talvet ovat näet siellä ankaria — olivat hänen saavutuksensa ihmeellisiä yleensä ja erikoisesti kerran, jolloin oli mitä tuimin pakkanen. Kaikki joko silloin olivat menemättä sisältä ulos, tai, jos joku meni, oli hän tavattomasti vaatetettu ja hänellä oli jaloissa kengät, joihin oli kiedottu huopaa ja turkiksia. Mutta tällaisella säällä hän meni ulos yllään vain se vaippa, jota hän aikaisemminkin tavallisesti oli kantanut ja kulki jäätä myöten avojaloin helpommin kuin toiset kengät jaloissa. Sotilaat katsoivat häntä karsaasti luullen hänen halveksivan heitä.

"Tämä tästä, mutta

"'Kuin uros valtainen tuo toimensa täytti ja kesti'.[36]

"tuolla sotaretkellä, on kuulemisen arvoista. Kun joku asia oli johtunut hänen mieleensä, seisoi hän samassa paikassa varhaisesta aamusta asti sitä mietiskellen, ja kun tämä mietiskely ei häneltä edistynyt, ei hän antanut myöten, vaan jäi tutkistellen seisomaan. Ja oli jo keskipäivä, kun miehet huomasivat hänet ja ihmeissään kertoivat toinen toiselleen, että Sokrates aamuvarhaisesta asti oli seissyt paikallaan ja miettinyt jotakin. Lopuksi, kun oli ilta, kantoivat muutamat ioonilaiset aterioituaan makuupatjansa ulos, sillä silloin oli kesä, osaksi nukkuakseen vilpoisessa ilmassa, osaksi pitääkseen silmällä, jäisikö hän yönkin seisomaan. Ja hän jäi seisomaan, kunnes aamu koitti ja aurinko nousi. Sitten hän rukoili aurinkoa ja lähti pois. Tahdotteko kuulla millainen hän oli taisteluissa? Sillä on oikeudenmukaista, että hän siitäkin saa tunnustuksen. Kun näet se taistelu tapahtui, josta sotapäälliköt antoivat minulle palkinnon, niin ei kukaan muu ihminen minua pelastanut kuin hän. Hän ei näet tahtonut minua jättää, kun olin haavoittunut, vaan pelasti sekä aseeni että minut vaarasta. Ja minä käskin kyllä silloin, hyvä Sokrates, päälliköiden antaa sinulle palkinnon, etkä sinä voi minua tästä moittia etkä väittää minun valehtelevan. Mutta kun päälliköt kiinnittivät huomionsa minun arvoasemaani ja tahtoivat antaa palkinnon minulle, olit sinä päälliköitä innokkaampi puoltamaan minulle palkintoa mieluummin kuin itsellesi. Edelleen, hyvät miehet, kannatti nähdä Sokratesta, kun sotajoukko paeten väistyi Delionin[37] luota. Minä satuin näet olemaan mukana ratsumiehenä, hän raskasaseisena jalkamiehenä. Hän väistyi vasta, kun kaikki miehet oli lyöty hajalle, hän ja Lakhes. Minä kohtaan heidät ja nähtyäni heidät kehoitan heitä olemaan rohkealla mielellä ja sanoin, etten jätä heitä. Silloin saatoin vielä paremmin katsella Sokratesta kuin Potidaiassa, sillä olin nyt vähemmän peloissani, koska kuljin ratsain. Silloin saatoin ensinnä nähdä, kuinka paljon paremmin hän säilytti mielenmalttinsa kuin Lakhes. Edelleen näytti hän minusta — kuten sinun sanasi kuuluvat, Aristophanes — niin siellä kuin täälläkin kulkevan pöyhkeänä ja mulkoillen silmillään, rauhallisesti katsellen sekä ystäviä että vihollisia, niin että jokaiselle jo kaukaakin kävi ilmeiseksi, että jos joku käy tuohon mieheen käsiksi, hän sangen voimakkaasti tulee puolustautumaan. Sentähden hän turvallisesti pääsi poistumaan, hän ja tuo toinenkin. Sillä niihin, jotka näin esiintyvät sodassa, tuskin käydään käsiksi, mutta niitä ajetaan takaa, jotka suin päin pakenevat.[38]

"Monesta muusta ihailtavasta ominaisuudesta voisi Sokratesta ylistää. Mitä hänen muuhun toimintaansa tulee, saattaisi kukaties jostakusta toisesta esittää samantapaista, mutta se, ettei hän ole kenenkään ihmisen, ei entisten eikä nykyisten kaltainen, ansaitsee kaikkea ihailua. Sillä sellaiseksi kuin Akhilleus oli, saattaisi esittää Brasidaan[39] ja muita, sellaiseksi kuin Perikles taas, sekä Nestorin että Antenorin, ja on niitä muitakin. Ja samaan tapaan voisi vertailuja muihinkin nähden tehdä. Mutta tämän miehen kaltaista, sellainen kuin hän omituisuudessaan on, sekä hän että hänen puheensa, ei etsimälläkään voisi löytää, ei nykyisten eikä entisten joukosta, jollei häntä mahdollisesti vertaisi niihin, joihin minä häntä vertaan, ei kehenkään ihmiseen, vaan seileeneihin ja satyreihin, häntä ja hänen puheitaan.

"Sen olen aivan alussa jättänyt mainitsematta, että hänen puheensa ovat aivan noiden seileenien kaltaisia, joita voidaan aukaista. Sillä jos joku tahtoo kuulla Sokrateen puheita, saattavat ne aluksi tuntua naurettavilta. Sillä ne ovat verhotut sanoihin ja käänteihin aivan kuin julkea satyri nahkaansa. Hän näet puhuu kuorma-aaseista, sepistä, suutareista ja nahkureista ja näyttää aina samoilla sanontatavoilla puhuvan samaa, niin että jokainen kokematon ja ymmärtämätön ihminen saattaa nauraa hänen puheilleen. Mutta jos joku näkee ne paljastettuina ja syventyy niihin, niin huomaa hän ensiksi, että kaikista puheista vain niillä on syvällinen sisältö, ja edelleen, että ne ovat aivan jumalallisia ja täynnään hyveen ihania kuvia ja että ne koskettavat enintä osaa siitä tai oikeammin kaikkea sitä, mitä sen tulee tutkistella, joka tahtoo tulla hyväksi ja jaloksi ihmiseksi.

"Tästä, hyvät miehet, minä kiitän Sokratesta. Ja minä olen myöskin sovittanut esitykseeni sen, mistä häntä moitin, kertomalla, miten ylimielisesti hän on minua kohdellut. Tätä hän ei kuitenkaan ole tehnyt yksistään minulle, vaan myöskin Kharmideelle, Glaukonin pojalle ja Euthydemokselle Diokleen pojalle[40] ynnä monelle muulle, joita hän on pettänyt ollen muka heidän rakastajansa, mutta paremminkin asettuessaan heidän lemmikikseen rakastajan asemasta. Ja tämän sanon myös sinulle, Agathon, ettet sinä antaisi tämän miehen pettää itseäsi, vaan viisastuneena meidän surullisista kokemuksistamme olisit varuillasi, niin ettet — kuten sananlasku sanoo — kuten lapsi vahingoista viisastu."

Kun Alkibiades oli näin puhunut, oli hänen avomielisyytensä synnyttänyt naurua, koska näytti siltä, että hän vielä oli rakastunut Sokrateeseen. Sokrates lausui silloin: "Sinä näytät olevan selvä, Alkibiades. Muuten et olisi yrittänyt niin viekkailla kiertoliikkeillä salata sitä, minkätähden olet tämän kaiken lausunut, ja ikäänkuin sivuseikkana asettanut sitä puheesi loppuun, ikäänkuin et olisi kaikkea sentähden puhunut, että saisit minut ja Agathonin eroitetuiksi toisistamme. Sillä sinun mielestäsi pitää minun rakastaa sinua eikä ketään muuta ja Agathonin taas olla sinun rakastettusi eikä kenenkään muun. Mutta sinun tarkoituksesi ei ole jäänyt huomaamatta, vaan sinun satyri- ja seileeninäytelmäsi ydin[41] on paljastunut. Mutta, rakas Agathon, älköön hän tässä onnistuko, vaan ole varuillasi, ettei kukaan saata eroittaa minua ja sinua toisistamme!" — Agathon sanoi: "Tosiaankin, hyvä Sokrates, sinä näytät puhuvan totta. Minä oletan myös, että hän asettui minun ja sinun välille lepäämään saattaakseen meidät erillemme. Mutta se ei hänelle onnistu, vaan minä käyn sinun viereesi lepäämään." — "Aivan oikein", lausui Sokrates, "asetu tänne minun alapuolelleni." — "Oi Zeus", sanoi Alkibiades, "mitä saan tuon ihmisen puolelta kärsiä. Joka paikassa hänellä mielestään täytyy olla etusija minun edelläni. Mutta jollet suostu muuhun, sinä ihmeellinen mies, niin anna Agathonin levätä ainakin keskellämme." — "Se on mahdotonta", sanoi Sokrates. "Sinähän olet pitänyt minulle ylistyspuheen, ja nyt tulee minun vuorostani ylistää oikealla puolellani olevaa. Mutta jos Agathon asettuisi sinun alapuolellesi, niin pitäisi hän minulle uuden ylistyspuheen, sen sijaan että minun ennemmin pitäisi pitää sellainen hänelle. Jätä siis asia silleen, sinä mainio mies, äläkä kadehdi nuorukaista sentakia, että minä pidän hänelle ylistyspuheen! Sillä minä halajan suuresti kiittää häntä." — "Hei, hei Alkibiades", sanoi Agathon, "en voi mitenkään jäädä tähän, minun on ehdottomasti muutettava paikkaa, jotta saisin ylistyspuheen Sokrateelta." — "Taas tuo vanha juttu", sanoi Alkibiades. "Kun Sokrates on saapuvilla, on kenenkään toisen mahdotonta saada osaa kauniista nuorukaisista. Miten helposti hän nytkin keksi todennäköisen tekosyyn siihen, että tuon tuossa pitää levätä hänen vieressään." —

Agathon nousi nyt ylös asettuakseen Sokrateen viereen. Mutta yht'äkkiä oli joukko yökulkijoita tullut portille, ja kun he huomasivat sen olevan auki, sen takia että joku meni heitä vastaan, tulivat he sisään heidän luokseen ja asettuivat lepäämään. Syntyi yleinen meteli, ja seura tuli pakotetuksi juomaan suuria määriä viiniä ilman mitään järjestystä. Eryximakhoksen, Phaidroksen ja muutamien muitten sanoi Aristodemos nyt lähteneen tiehensä, hänet taas valtasi uni ja hän nukkui hyvin kauan, yöt kun siihen aikaan olivat pitkiä. Hän heräsi vasta päivän koittaessa kukonlauluun, ja näki herättyään, että muut osaksi nukkuivat, osaksi olivat poistuneet, mutta Agathon, Aristophanes ja Sokrates yksistään olivat vielä valveilla ja joivat suuresta maljasta, joka kiersi oikealle päin. Sokrates piti yllä keskustelua heidän kanssaan. Muuten ei Aristodemos sanonut keskustelua muistavansa, hän kun ei alusta alkaen ollut ollut mukana ja yhä uudelleen oli nukahtanut, mutta pääasian siinä sanoi hän olleen sen, että Sokrates pakotti toiset myöntämään, että saman miehen tulee osata sepittää sekä huvi- että murhenäytelmiä ja että se, joka on taituri murhenäytelmänkirjoittajana, on myöskin huvinäytelmän kirjoittaja. Tämän hän pakotti heidät myöntämään, mutta he eivät oikein jaksaneet seurata mukana, vaan nukahtivat. Ensin nukahti Aristophanes, ja päivän jo koittaessa Agathon. Sokrates taas nousi saatettuaan heidät uneen ja lähti pois, ja Aristodemos seurasi häntä kuten tavallisesti. Saavuttuaan Lykeioniin kylpi hän ja kulutti siellä — kuten muulloinkin — muun osan päivää ja niin vietettyään päivänsä meni illalla kotia lepäämään.

SELITYKSIÄ:

[1] Phalcron oli muuan Ateenan deemoksia ja vanha satamapaikka.

[2] Nykyaikaisen lukijan on vaikeata käsittää, missä sukkeluus oikeastaan on, ja tästä kohdasta on esitetty monia selityskokeita. Yleisimmin hyväksytty, että nimi phaleronilainen, phalereus , äänteellisesti muistuttaen sanaa phaleris , joka on nokikanan nimitys, sisältäisi vihjauksen Apollodoroksen joko keinuvaan käyntiin tai kaljuun päälakeen — linnulla on päässä valkea täplä — tuntuu etsityltä. Kenties sukkeluus onkin vain siinä virallisessa tavassa, millä ystävä Apollodorosta puhuttelee.

[3] Kydathenai oli Ateenan eteläisiä deemoksia.

[4] Sananlasku lienee alkuaan kuulunut: hyvät miehet saapuvat huonompien luo kutsumatta. Samalla kuin Sokrates muuttaa sananlaskun ajatuksen, sisällyttää hän siihen sanaleikin, agathon epi daitas (hyvien pitoihin), joka ääntyy aivan samoin kuin Agathon' epi daitas (Agathonin luo pitoihin). Se Homeroksen kohta, johon Sokrates viittaa, on Iliadin II, 408.

[5] Myrrhinus , Attikan kaakkoisia deemoksia.

[6] Euripideen Melanippe tragediassa oli eräs kohta, "sanani eivät ole omiani, vaan äidiltäni lähteneitä", jota Eryximakhos käyttää.

[7] Prodikos , Keos saarelta kotoisin oleva sofisti, jossa syvälliseen, vakavaan luonteeseen yhtyi suuri tutkimusinto. Platonin ivallisista viittauksista tiedämme hänen harrastaneen synonymiikkaa , s.o. koettaneen yhdistää merkitykseltään samanlaisia sanoja ja eroittaa niiden eri merkitysvivahdukset. Kansanuskontoon nähden hän asettui arvostelevalle kannalle selittäen luonnonilmiöitten ensinnä ihmisten tajunnassa jumaloituneen. Toiset jumalat hän taas selitti alkuaan kuuluisiksi sankareiksi. Elämänkatsomukseltaan hän oli pessimisti. Ihmisen parhaan lohdutuksen hän näki työssä, ja työn sankari Herakles tuli hänen mieliheroksekseen. Prodikoksen ylistyspuhe Herakleen kunniaksi sisälsi tunnetun episodin "Herakles tienhaarassa".

[8] Akusilaos , eräs vanhimpia historian tai oikeammin tarujen kirjoittajia, n.s. logografeja, jotka proosamuotoon sovittivat runoilijain teoksia. Akusilaos mukaili näin melkein sanatarkasti Hesiodosta.

[9] Parmenides , n.s. elealaisen filosofikoulun kuuluisa päämies, ykseyden ja muuttumattomuuden suuri edustaja, jolla oli Platoniin suuri vaikutus. Platonin ideoilla onkin samoja määreitä kuin Parmenideen "olevaisella". Phaidroksen mainitsema säe on hänen opetusrunoelmaansa Peri'physeos (luonnosta), josta katkelmia on jälellä. Dialogissaan Parmenides Platon on saattanut yhteen Sokrateen ja Parmenideen, anakhronistisesti, sillä Parmenides vaikutti paljon ennen Sokratesta.

[10] Alkestis on Kreikan kirjallisuudessa erinomaisen hienosti piirretty naisluonne. Euripides on hänestä saanut aiheen samannimiseen draamaansa.

[11] Orpheus , tarunomainen runoilija, jonka laululla oli samanlainen tenhovoima kuin Väinämöisemme laululla. Hän koetti pelastaa puolisonsa Eurydiken manalasta ja saikin laulullaan manalan haltiattaren Persephonen taivutetuksi päästämään hänet pois, kuitenkin vain sillä ehdolla, ettei Orpheus paluumatkalla saisi kääntyä katsomaan puolisoansa. Kun Orpheus ei voinutkaan ehtoa täyttää, täytyi Eurydiken jäädä manalaan. Bakkhottaret repivät hänet kuoliaaksi. Orpheun kultti oli hyvin yleinen ja siihen liittyi uskonnollisia salamenoja.

[12] Dione on feminininen puoli Zeuta. Dionen kultti oli Attikassa hyvin vanha.

[13] Harmodios ja Aristogetton . olivat ylhäissukuisia ateenalaisia nuorukaisia, jotka persoonallisesta loukkauksesta suuttuneina yrittivät syöstä Ateenan tyrannit Hippiaksen ja Hipparkhoksen vallasta. Hipparkhoksen he surmasivat, mutta muuten yritys epäonnistui. Harmodios kaatui kahakassa ja Aristogeiton sai myöhemmin kärsiä kidutuskuoleman. Molempia kunnioitettiin Ateenassa myöhemmin kansallisina vapaussankareina.

[14] Sillä jos joku ajattelee . — Pausanias puhuu sellaisella vauhdilla, että hän kokonaan unohtaa päälauseen. Käännökseen olen koettanut sovittaa sellaisen heti alkuun, sulkumerkkien väliin.

[15] Herakleitos opetti päinvastoin kuin Parmenides, ettei mikään pysy samana, vaan on alituisen muutoksen alaisena. Opin ydin sisältyy tunnettuun lauseeseen: "Kaikki virtaa." Samoin kuin Platonin ideat osoittavat yhtäläisyyttä Parmenideen olevaisen kanssa, samoin hänen käsitykseensä aistinmaailmasta on Herakleitoksen maailmankuva vaikuttanut. Vaikeatajuisen sanontansa takia sai Herakleitos liikanimen "skoteinos" (hämärä).

[16] Urania oli tähtitieteen, Polyhymnia lyriikan runotar.

[17] Ephialtes ja Otos olivat giganttiveljeksiä, jotka pitivät Aresta vankina 13 kuukautta, kunnes Hermes hänet vapautti. Heidän yrittäessään hyökätä taivaaseen surmasi Apollo heidät. (Vrt. Il. V, 385 ss. ja Odyss. XI, 505 ss.)

[18] V. 385 spartalaiset hyökkäsivät Mantineiaan, hävittivät sen ja pakottivat kaupungin asukkaat asettumaan hajanaisiin maaseutukyliin asumaan. Vrt. johdantoa.

[19] Kronos , Uranuksen poika ja Zeun isä, jonka Zeus kukisti. Iapetos oli titaani ja m.m. Prometheun isä.

[20] Ananke , välttämättömyys, hallitsi kreikkalaisen katsantotavan mukaan jumaliakin.

[21] Ate on Homeroksella turmioon johtavan mielenhäiriön personifikatio.

[22] Aphroditen ja Areksen välillä oli rakkaussuhde, josta m.m. Homeros kertoo. Agathonin todistelu perustuu siihen, että sana Eros tarkoittaa sekä rakkauden jumalaa että itse rakkautta.

[23] Agathon ylistäessään Erosta mainitsee nuo neljä kardinaalihyvettä. Vaikeimmin käännettävissä on sophrosyne . Sanalla tarkoitettiin sielun eri kykyjen ja taipumusten tervettä hallintaa. Käännöksessä olen enimmäkseen käyttänyt sen vastineena sanaa kohtuullisuus.

[24] Sutkaus Gorgiaan päästä johtuu tämän nimen ja Gorgon, kauhean hirviön, yhtäläisyydestä. Gorgon kammottavan pään näky saattoi näkijät kivettymään. Viittaus Homerokseen tarkoittaa Odyss. XI, 633 ss.

[25] Diotima tuntuu olevan sadunomainen henkilö. Myöhemmillä kirjailijoilla hänestä olevat tiedot perustuvat Platoniin. Sillä rutolla, josta Sokrates puhuu, tarkoitetaan epäilemättä peloponnesolaissotien alussa raivonnutta hirveätä kulkutautia, johon m.m. Perikles kuoli v. 429.

[26] Oikea arvelu . Tämän tietoasteen Platon koko ajan eroittaa varsinaisesta tiedosta, joka kohdistuu ideamaailmaan. Aikaisemmin Platon ei tee mitään eroitusta sen ja havainnon välillä, mutta myöhemmin hän määrittelee sen varsinaisesta aistillisesta havainnosta eriäväksi, vieläpä siitä riippumattomaksikin.

[27] Penia on köyhyyden, Poros yritteliäisyyden ja Melis viisauden personifikatio.

[28] Sanaa sepittäjä vastaa alkutekstissä poietés , ja sanaa sepittäminen poiesis . Poietis, runoilija ja poiesis, runoilu johtuvat verbistä poicn , tehdä, ja niiden alkumerkitys on tekijä ja tekeminen. Platon käyttää tässä sanoja kummassakin merkityksessä.

[29] Kodros , tarunomainen attikalainen kuningas, joka uhraamalla henkensä pelasti maansa dorilaisten hyökkäykseltä.

[30] Kuten jo johdannossa on mainittu esittää Diotima oppinsa rakkaudesta ikäänkuin vihkimyksenä salamenoihin. Nyt alkaa kolmas ja korkein aste, jolloin mysterioiden syvin ja salaisin sisältö paljastuu. Ensimäinen aste, joka vastaa salamenojen puhdistusastetta, aikaa, jolloinka niihin jäseneksi pyrkijän oli vapauduttava kaikesta ruumiillisesta synnistä ja saastasta, käsittää opin Eroksesta itsestään ja sen kautta Sokrates puhdistuu vääristä käsityksistään. Toinen aste selvittelee jo yhtä toista rakkauteen kuuluvaa, s. o. hänet vihitään jo muutamiin vähempiin salamenoihin.

[31] Runosäe on Iliadista 11, 54.

[32] Seileenit ja satyrit kuuluivat Bakkhoksen saattueeseen. Ero heidän välillään ei ole täysin selvä. Seileenejä kuvailtiin kuitenkin — varsinkin myöhemmin — vanhemmiksi satyreiksi. Heidän ulkonäkönsä oli ruma ja eläimellinen. Nenä oli tylppä, huulet paksut, usein koko ruumis karvan peitossa. — Marsyas oli alkuaan phrygialainen virtajumala, joka kreikkalaisessa jumalauskossa muuttui huilua soittavaksi satyriksi. Huilunsa hän oli saanut Athena jumalattarelta, joka oli heittänyt sen pois huomattuaan sen rumentavan kasvojen ilmeitä. Kilpailussa Apollon kanssa, jossa tämä soitti kitaraa, Marsyas hävisi, ja Apollon nylki hänet elävältä. Aihe Walter Runebergin tunnettuun veistokseen. — Olympos Platonin mukaan oli Marsyaan oppilas.

[33] Korybantit olivat phrygialaisen äitijumalan, Kybelen seuralaisia, jotka hurjilla tansseilla saattoivat jumalatarta. Kybelen palvelijattaret joutuivat koettaessaan jäljitellä korybantteja, hurmiotilaan, jossa he saattoivat tuskaa tuntematta haavoittaa itseään.

[34] Seireenit ja heidän laulunsa ovat jokaiselle tuttuja Odysseiasta. He olivat alkuaan kuolonhengettäriä ja heitä kuvailtiin osittain linnuiksi, osittain neitosiksi.

[35] Potidaia oli korinttolainen kolonia Makedoniassa. Kuuluttuaan pitkän aikaa Ateenan valtioliittoon se luopui siitä, mutta vallattiin takaisin v. 429.

[36] Runosäe on Iliadista 4, 242.

[37] Delion oli Boiotian kaakkoisrannikolla. Siellä theebalaiset voittivat ateenalaiset v. 424.

[38] Sanat ovat komediasta Pilvet, s. 362. Vrt. johdantoa.

[39] Brasidas , kuuluisa spartalainen sotapäällikkö ja peloponnesolaissotien ensi vaiheessa Spartan mahtavin mies.

[40] Kharmides ja Euthydemos olivat kumpikin sofisteja, joiden mukaan kaksi Platonin dialogia on saanut nimensä.

[41] Jokaista tragediakolmikkoa seurasi hilpeäsävyinen satyridraama, jossa seileenit ja satyrit muodostivat khoorin. Tällaiseen Sokrates leikillisesti vertaa Alkibiadeen puhetta siihen sisältyvine seileeni- ja satyrivertauksineen.