The Project Gutenberg eBook of Hunnutettu nainen This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this ebook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. Title: Hunnutettu nainen Author: E. T. A. Hoffmann Translator: Werner Anttila Release date: November 2, 2016 [eBook #53437] Language: Finnish Credits: E-text prepared by Tapio Riikonen *** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HUNNUTETTU NAINEN *** E-text prepared by Tapio Riikonen HUNNUTETTU NAINEN Kirj. E. T. A. Hoffmann Saksankielestä ["Das Gelobte"] suomentanut Werner Anttila Kariston 1 markan romaaneja 33 Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919. I. Mikonpäivänä, juuri kun karmeliittiluostarin iltasoitto julisti rukoushetken alkavan, kiitivät komeat, neljän postihevosen vetämät matkavaunut jyristen ja rämisten pitkin pienen puolalaisen rajakaupungin L:n katuja ja pysähtyivät viimein vanhan saksalaisen pormestarin talon edustalle. Uteliaina pistivät lapset päänsä ulos ikkunasta. Talon emäntä nousi istumasta ja heittäen ompeluksensa pöydälle huusi viereisestä huoneesta kiirehtivälle puolisolleen kiivastuneena: "Taas tulee vieraita, jotka luulevat hiljaista kotiamme majataloksi, eikä siihen ole muuta syytä kuin talomme tunnusmerkki. Mitä varten käskitkään uudestaan kullata sen kivikyyhkysen, joka on ulko-oven yläpuolella?" Vanha pormestari hymyili viekkaasti ja merkitsevästi, mutta ei vastannut. Heti paikalla hän oli riisunut yltään yönutun ja pukeutunut juhlatakkiinsa, joka tämänpäiväisen kirkossakäynnin jälkeen vielä riippui hyvin harjattuna tuolin selkänojalla. Ja ennenkuin hämmästynyt rouva ehti suutaankaan avata tehdäkseen kysymyksiä, seisoi pormestari, samettilakki kainalossa, niin että hänen hopeanvalkoiset hapsensa kimalsivat iltahämärässä, jo vaununoven edessä, jonka muuan palvelija oli sillä välin aukaissut. Vaunuista tuli esille vanhanpuoleinen nainen, harmaa matkaviitta yllä, ja häntä seurasi kookas, nuorekas naishenkilö, jonka kasvot olivat tiheästi verhotut. Jälkimäinen ei nähtävästi olisi jaksanut omin voimin liikkua, vaan nojasi pormestarin käsivarteen ja astui horjuen sisälle. Heti kun hunnutettu vieras oli päässyt huoneeseen, vaipui hän kuin tainnoksissa nojatuoliin, jonka talon emäntä oli miehensä viittauksesta kiireesti työntänyt hänen taakseen. Toinen tulijoista virkkoi hiljaa ja hyvin alakuloisena pormestarille: "Voi tuota lapsirukkaa! Minun täytyy arvatenkin jäädä vielä hetkeksi tänne hänen luokseen." Ja samalla hän rupesi riisumaan matkaviittaansa, jolloin pormestarin vanhempi tytär riensi hänelle avuksi. Kohta tuli nyt näkyviin hänen nunnapukunsa ja rinnassa säteilevä risti, josta kävi selville, että hän oli erään cisterciläisen nunnaluostarin abbedissa. Sillä välin oli hänen seuralaisensa vain hiljaisella, tuskin kuultavalla voihkinalla ilmaissut olevansa vielä elossa ja vihdoin pyytänyt talon emännältä lasillista vettä. Mutta tämä toi kaikenlaisia vahvistavia tippoja ja hajuvesiä ja ylisti niiden taikavoimaa, kehoittaen vierastansa vain riisumaan paksut, raskaat hunnut, jotka tietysti estivät häntä vapaasti hengittämästä. Tähän esitykseen ei sairas nainen kuitenkaan suostunut, vaan torjui kädenliikkeellä pormestarin rouvan yritykset lähestyä, samalla vetäen päätään taaksepäin ikäänkuin suorastaan kauhistuisi. Kun hän sitten viimein mukaantui hengittämään sisäänsä vahvan hajuveden tuoksua ja ottamaan siemauksen pyytämästään vedestä, johon huolestunut rouva oli sekoittanut muutamia tippoja taattua "elämännestettä", suoritti hän kaikki nämä temput huntujensa turvissa, joita ei vähääkään kohottanut. "Tottahan olette, arvoisa herra", kääntyi nyt abbedissa pormestarin puoleen, "kaikki valmistanut niiden toivomusten mukaan, jotka on teille ilmoitettu?" "Tietysti", vastasi vanha herra, "ja toivoakseni hänen ruhtinaallinen korkeutensa tulee olemaan minuun tyytyväinen, samoin kuin tämä vieraani, jonka hyväksi olen valmis tekemään kaikki, mihin suinkin pystyn". "Sallikaa minun siis", jatkoi abbedissa, "vielä vähäksi aikaa jäädä kahdenkesken hoidokkiraukkani kanssa." Perheen täytyi poistua huoneesta. Abbedissan kuultiin sitten puhuvan hartaasti ja juhlallisesti seuralaiselleen, ja viimein alkoi tämäkin puhua sellaisella äänensävyllä, joka koski syvälle sydämeen. Tahtomatta oikeastaan kuunnella oli pormestarin rouva kuitenkin jäänyt oven taakse. Mutta sisällä puhuttiinkin italiankieltä, ja tämä seikka oli omansa vielä lisäämään koko kohtauksen salaperäisyyttä ja sitä huolestusta, joka tukki hänen suunsa. Vanha herra sai puolisonsa ja tyttärensä poistumaan käskien tuomaan viiniä ja muita virkistyksiä, mutta meni itse jälleen vieraittensa luo. Hunnutettu nainen, joka näytti saaneen lohdutusta ja tyyntyneen, seisoi pää kumarassa ja kädet ristissä abbedissan edessä. Tämä ei kieltäytynyt hiukan maistamasta niitä virvoitusaineita, joita talon emäntä tuli hänelle tarjoamaan, ja sitten hän huudahti: "Nyt on jo aika lähteä!" Hänen seuralaisensa vaipui polvilleen. Abbedissa laski kätensä hänen päänsä päälle ja luki hiljaa rukouksen. Sen jälkeen hän, kyynelten vuolaina virratessa pitkin poskia, sulki nuoren naisen syliinsä ja puristi häntä mielihaikeuden valtaamana kiihkeästi rintaansa vasten. Sitten hän lausui pormestarin perheelle tyynesti ja arvokkaasti siunauksensa ja riensi vanhan herran saattamana takaisin matkavaunuihin, joiden edessä äsken valjastetut uudet postihevoset innoissaan hirnuivat. Ja kohta lähtivät vaunut liikkeelle kaupunginporttia kohti, postimiehen puhaltaessa torvestaan raikuvia toitotuksia. Kun talon emäntä nyt huomasi, että hunnutettu nainen, jonka varalle oli vaunuista nostettu ja kannettu sisälle pari raskasta matka-arkkua, jäisi tänne asumaan kenties pitkäksikin aikaa, kävi hän hyvin levottomaksi tuskastuttavasta uteliaisuudesta ja huolesta. Hän astui eteiseen ja tapasi siellä miehensä, joka juuri oli tulossa takaisin abbedissaa saattamasta. "Herran nimessä", kuiskasi rouva hiljaa ja hätääntyneenä, "minkä merkillisen vieraan sinä nyt olet toimittanut tänne? Sillä varmaankin sinä tunnet koko asian, mutta olet pitänyt sen minulta salassa." "Kaikki, mitä tiedän, saat kyllä sinäkin kuulla", vastasi pormestari aivan levollisesti. "Voi, voi!" jatkoi vanha rouva vielä huolestuneempana, "sinä et sittenkään näy tietävän kaikkea. Jospa olisit äsken ollut tuolla sisällä! Heti kun rouva abbedissa oli mennyt, lienee tuo merkillinen vieras sittenkin tuntenut, että niin monet paksut hunnut alkoivat tukahuttaa. Hän riisui yltään sen pitkän, mustan silkkiharson, joka ulottui hänellä polviin asti, ja silloin huomasin..." "No mitä ihmettä huomasit?" puuttui puheeseen vanha herra, kun hänen vaimonsa jätti kesken ja vavisten katseli ympärilleen ikäänkuin aaveita peläten. "Kasvojen piirteitä en tosin voinut ohuempien huntujen alta selvästi erottaa", jatkoi pormestaritar, "mutta kalmanvärin näin, -- huu, suorastaan kuoleman kaltaisen värin! Ja paneppa nyt merkille, ukkoseni, mitä vielä näin: liiankin selvästi, ihan päivänselvästi olisi kuka tahansa huomannut, että tuo nainen on siunatussa tilassa. Muutamien viikkojen päästä hän joutuu lapsivuoteeseen." "Sen kyllä tiedän muutenkin", vastasi vanhus nyrpeästi, "ja ettet ihan menehtyisi uteliaisuudesta ja levottomuudesta, täytyy minun kai selittää sinulle parilla sanalla koko juttu. Asian laita on näin: "-- Meidän korkea suosijamme, ruhtinas Z. kirjoitti minulle joku viikko sitten, että O:n kaupungin cisterciläis-luostarin abbedissa saapuu tänne mukanaan eräs nainen, joka minun olisi otettava luokseni asumaan kaikessa hiljaisuudessa, tarkoin välttäen minkäänlaisen huomion herättämistä. Tämä nainen, joka ei salli itseään nimitettävän muuksi kuin pelkästään Celestineksi, jää tänne meille odottamaan pian tapahtuvaa synnytystään, ja sitten hänet ynnä se lapsi, joka hänelle syntyy, noudetaan taas pois. Siihen voin vielä lisätä, että ruhtinas on mitä hartaimmin pyytänyt minua pitämään tästä vieraastamme kaikkein parasta huolta ja samalla lähettänyt ensi menojen ja vaivojemme korvaukseksi koko paksun kukkarollisen tukaatteja, jotka voit ottaa lipastostani esille, jos mielesi tekee niitä katsella. Ja kun kaiken tämän nyt tiedät, jätät kai turhat pelkosi ja arvelusi sikseen." "Tällä tapaa", huomautti vanha rouva, "joudumme varmaankin avustamaan suurta syntiä, jollaista ylhäiset henkilöt harjoittavat." Mutta ennenkuin pormestari ehti tähän mitään vastata, tuli myöskin tytär eteiseen ja kutsui häntä vieraan naisen luo, joka tahtoi päästä levolle ja siksi pyysi, että hänet saatettaisiin siihen huoneeseen, joka oli hänen asunnokseen määrätty. Pormestari oli pitänyt huolta siitä, että yläkerroksen molemmat pienet kamarit oli sisustettu niin somiksi kuin suinkin kävi päinsä. Mentyään nyt puhuttelemaan Celestineä hän sai hämmästyksekseen kuulla sen kysymyksen, eikö hänellä näiden suojien lisäksi ollut jotakin sellaista, jonka ikkunat olivat pihalle päin. Siihen hän antoi kieltävän vastauksen lisäten vain sen, että tosin oli talossa muuan pieni huone, jonka ainoa ikkuna oli puutarhan puolella, mutta että sitä ei oikeastaan voisi sanoa asuinhuoneeksi, vaan mitättömäksi komeroksi, siinä kun tuskin oli tilaa sen verran, että sinne mahtuisi vuode, pöytä ja tuoli, -- siis kaikin puolin kurjan luostarikopin tapainen soppi! Mutta Celestine halusi heti nähdä tätä komeroa ja selitti sinne astuttuaan, että juuri tämä kamari paraiten vastasi hänen toiveitaan ja tarpeitaan. Hän ei muka tahtonut muunlaisessa huoneessa asua eikä tätä soppea vaihtaisi suurempaan suojaan muussa tapauksessa kuin että hänen vointinsa ja tilansa nimenomaan vaatisi enemmän mukavuutta ja sairaanhoitajattaren ottamista luokseen. Kun pormestari jo aluksi oli verrannut tätä ahdasta komeroa luostarikopiksi, oli se seuraavana päivänä todellakin siksi muuttunut. Celestine oli ripustanut seinälle neitsyt Marian kuvan ja asettanut ristiinnaulitun kuvan sen alla olevalle vanhalle puupöydälle. Vuoteena oli olkisäkki ja villapeitto, eikä Celestine suvainnut siellä lisäksi muita huonekaluja kuin pienen pöydän ja puisen jakkaran. Pormestaritar oli leppynyt vieraaseensa nähdessään tämän kärsivän syvälti jäytävää tuskaa, joka ilmeni hänen koko olemuksessaan, ja luuli olevansa, yleisen tavan mukaan, velvollinen häntä viihdyttämään ja ilahuttamaan. Mutta Celestine pyysi liikuttavin sanoin, ettei häirittäisi sitä yksinäisyyttä, josta ainoasta hän sanoi saavansa lohdutusta mielen ollessa kokonaan kiintyneenä Jumalan äitiin ja pyhimyksiin. Joka aamu, kohta kun päivä koitti, lähti Celestine karmeliittiluostariin kuulemaan aamumessua; muun osan päivää hän näytti käyttävän hartaudenharjoituksiin, sillä aina kun piti jonkin vuoksi käydä hänen kamarissaan, tavattiin hänet joko rukoilemassa tai hurskaita kirjoja lukemassa. Hän ei huolinut muusta ruuasta kuin kasviksista, ja juomaksi kelpasi hänelle vain vesi. Vasta sitten, kun vanha herra oli hänelle mitä hartaimmin esittänyt, että hänen ruumiillinen tilansa, se olento, joka hänessä eli, kaipasi parempaa ravintoa, saatiin hänet lopulta suostutetuksi maistamaan myös lihakeittoa ja hiukan viiniä. Tämä ankara, nunnamainen elintapa, vaikka kaikki talon asukkaat pitivätkin sitä jonkin synnin sovituksena, herätti kuitenkin samalla vilpitöntä sääliä ja syvää kunnioitusta. Siihen vaikutti osaltaan myös hänen olentonsa ylevyys, hänen kaikkien liikkeittensä viehättävä sulo. Mutta näihin tunteisiin outoa nunnaa kohtaan sekaantui myös jotakin kammottavaa, mikä johtui siitä, ettei hän koskaan riisunut huntua eikä kukaan saanut nähdä hänen kasvojaan. Hänen lähelleen ei päässyt muita ihmisiä kuin vanha pormestari ja perheen naispuoliset jäsenet, eivätkä nämä, jotka olivat koko ikänsä pysyneet tämän kaupungin alueella, olisi millään ehdolla kyenneet paljastamaan hunnutetun naisen nimeä tuntemalla hänet kasvoista joksikin henkilöksi, jota eivät olleet ennen nähneet. Mitä varten hän siis tuolla tapaa salasi itsensä? Naisten vilkas mielikuvitus keksi pian kaamean tarinan: Hirvittävä tunnusmerkki, -- niin tiesi tämä tarina, -- paholaisen kynnenjälki oli niin rumentanut tämän oudon naisen kasvot, että hänen täytyi käyttää paksuja huntuja. Pormestarilla oli aika vaiva hillitä tuollaista jaaritusta ja estää ainakaan kotinsa ulkopuolella puhumasta mitään uskomatonta salaperäisestä vieraasta, jonka oleskelusta täällä muuten oli jo levinnyt tietoja pitkin kaupunkia. Hänen tiheät käyntinsä karmeliittiluostarissa eivät myöskään olleet jääneet huomaamatta, ja pian alettiin häntä sanoa "Pormestarin mustaksi naiseksi", johon nimitykseen melkein kuin itsestään liittyi ajatus jostakin kummittelevasta ilmiöstä. Eräänä päivänä, kun talon tytär vei vieraalle ruokaa hänen kamariinsa, sattui ilmanveto kohottamaan huntua hänen kasvoiltaan. Salamannopeasti kääntyi vieras poispäin, niin ettei toinen ehtinyt häntä katsella. Mutta tyttö palasi alakertaan aivan kalpeana, ja hänen kaikki jäsenensä vapisivat. Mitään merkillistä rumennusta hän ei ollut nähnyt, vaan niinkuin hänen äitinsä oli pannut merkille kalmankalpeuden, samoin hän oli vilaukselta nähnyt marmorivalkeat kasvot, joiden syvistä silmäkuopista oli omituisesti säihkynyt. Vanha herra saattoi hyvällä syyllä pitää tätä havaintoa suureksi osaksi tytön kuvitteluna, mutta oikeastaan oli hänessäkin samanlainen tunnelma kuin kaikissa muissa: hän halusi, että tuo häiritsevä olento, huolimatta kaikesta osoittamastaan hurskaudesta, taas pian joutuisi pois hänen kotoaan. Pian sen jälkeen pormestari eräänä yönä herätti vaimonsa ja sanoi jo muutaman minuutin ajan panneensa merkille hiljaista valitusta, voihkinaa ja koputusta, joka tuntui tulevan Celestinen huoneesta. Rouva aavisti heti, mitä tuo kaikki saattoi merkitä, ja riensi yläkertaan. Siellä hän tapasi Celestinen makaamassa puolitainnoksissa vuoteellaan, täysin puettuna ja huntuihinsa kietoutuneena, ja pääsi pian selville siitä, että synnytys oli tulossa. Kiireesti ryhdyttiin jo ennen varattuihin toimenpiteisiin, ja aamun tullessa syntyi terve ja reipas poikalapsi. Tämä tapaus, vaikka sitä oli osattu jo kauvan aavistaa, tuli ikäänkuin odottamattomana ilmiönä, ja sen seurauksena oli myös, että perheen jäseniä tukalasti rasittanut suhde heidän vieraaseensa menetti omituisen kaameutensa. Pikku poika näytti kuin sovittavana välittäjänä taas tuovan Celestinen lähemmäksi muita ihmisiä. Nuoren äidin tila ei sallinut ankaria nunnamaisia kieltäymyksiä, ja kun hänen oli avuttomuutensa vuoksi turvautuminen niihin henkilöihin, jotka hänelle antoivat lempeän huolellista hoitoa, tottui hän yhä enemmän heidän seurusteluunsa. Pormestaritar, joka nyt sai vaalia sairasta ja itse keittää ja tarjota hänelle vahvistavaa ruokaa, unhotti näissä talouspuuhissa kaiken sen pahan, mitä muuten oli joutunut ajattelemaan tästä salaperäisestä vieraasta. Nyt hänen mieleensä ei enää tullut, että hänen kunniallinen kotinsa ehkä olisi jonkun häpeän lymypaikkana. Vanha herra oli suorastaan riemuissaan ja hemmoitteli pikkulasta, ikäänkuin hänelle itselleen olisi syntynyt tyttärenpoika, ja kaikkien muiden lailla oli hänkin tottunut siihen, että Celestine pysyi hunnutettuna, vieläpä synnytyksen aikana. Kätilön oli näet täytynyt vannoa Celestinelle, että vaikka sattuisi tainnostilakin, huntuja ei kuitenkaan saisi kukaan muu kohottaa kuin hän, kätilö, itse hengenvaaran uhatessa. Varmaan hän olikin nähnyt Celestinen hunnuttomana, mutta siitä hän ei virkkanut muuta kuin: "Nuoren rouva-paran täytyy kaiketi niin kietoa itsensä huntuihin!" Muutamaa päivää myöhemmin tuli sinne karmeliittimunkki, joka oli kastanut vastasyntyneen pojan. Hänen keskustelunsa Celestinen kanssa, jolloin ei kukaan muu saanut olla läsnä, kesti kolmatta tuntia. Munkin kuultiin innokkaasti puhuvan ja rukoilevan. Hänen mentyään tavattiin Celestine nojatuolissa istumassa, pitäen sylissään poikaansa, jonka hartiat oli verhottu pienellä munkinviitalla ja jolla oli rinnassaan jumalankaritsan kuva. Sitten vieri viikkoja ja kuukausia, eikä Celestineä lapsineen tultu noutamaan, vaikka pormestari oli luullut niin tapahtuvan ja ruhtinas Z. oli siitä hänelle antanut lupauksen. Nuori äiti olisi voinut täydellisesti liittyä perheen rauhalliseen piiriin, ellei olisi ollut noita kovaonnisia huntuja, joiden takia viimeinen askel ystävälliseen lähestymiseen aina jäi sikseen. Lopulta vanha herra uskalsi ottaa sen suoraan puheeksi vieraansa kanssa, mutta tämä vastasi synkän juhlallisella äänensävyllä: "Vasta kuoltuani riisutaan nämä hunnut." Silloin pormestarilla ei enää ollut mitään sanomista, ja hänessä heräsi uudestaan se toivomus, että matkavaunut ja abbedissa ilmestyisivät Celestineä hakemaan. Oli tullut jo kevät, kun pormestarin perhe eräänä päivänä palasi kotiin kävelymatkalta tuoden mukanaan kukkavihkoja, joista kauneimmat oli varattu hurskaalle Celestinelle. Juuri kun he olivat portin edustalla, nelisti paikalle muuan ratsastaja, joka kiivaasti kysyi pormestaria. Vanha herra selitti itse olevansa pormestari ja aikovansa juuri astua kotiinsa. Silloin ratsastaja hyppäsi maahan, sitoi hevosensa kiinni portinpieleen ja syöksi sisälle ja portaita ylös huutaen kovaa: "Hän on täällä, hän on täällä!" Muuan ovi paukahti auki, ja samalla kuultiin Celestinen tuskanhuuto. Pormestari kiirehti kauhun valtaamana perästä. Ratsastaja, kuten nyt voi nähdä, ranskalaiseen jääkärikaartiin kuuluva upseeri oli temmannut pikku pojan ja piteli häntä vasemmalla, matkavaipan verhoamalla käsivarrellaan; oikeaan käteen oli tarttunut Celestine koettaen kaikin voimin pidättää lapsensa ryöstäjää. Mellakassa upseeri riuhtaisi hunnun alas, ja hänellä oli vastassaan kuolemanjäykät, marmorivalkeat kasvot, jotka lennättivät häntä kohti tulisia säteitä syvistä silmäkuopista, kimeiden valitushuutojen pursuessa esille puoleksi avatuilta, liikkumattomilta huulilta. Pormestari huomasi nyt, että Celestine piti valkoista, aivan ihoon kiinni painettua naamiota. "Hirveä nainen! Aiotko tartuttaa raivosi minuunkin?" huusi upseeri riuhtaisten itsensä väkisin irti, niin että Celestine kaatui lattialle. Mutta nyt tarttui onneton äiti hänen polviinsa rukoillen niin kuvaamattoman tuskaisena, että sellaisen hädän näkeminen raateli sydäntä: "Jätä minulle lapseni! Anna minun pitää pikku poikani! Sinä et saa riistää minulta ikuista autuutta! Kristuksen ja pyhän neitsyen nimessä -- anna minun pitää lapseni!" Ja näiden vaikerrusten kaikuessa ei kuolleissa kasvoissa näkynyt värähdystäkään eivätkä huulet liikkuneet vähääkään, niin että pormestarilla, hänen arvoisalla puolisollaan ja kaikilla, jotka olivat kerääntyneet paikalle, veri oli kauhusta jähmettyä heidän suonissaan. "Ei", karjaisi upseeri kuin vimmasta mieletönnä, "ei ikänä, kuuletko, säälimätön, epäinhimillinen nainen! Sydämeni saatoit kyllä repiä rinnastani, mutta et saa ilmihulluudessasi viedä turmioon sitä olentoa, joka on omansa lohduttaen parantamaan vertavuotavaa haavaa!" Ja samalla hän puristi lasta lujemmin rintaansa vasten, niin että se alkoi surkeasti parkua. Siiloin Celestine ulisi kaameasti: "Kostakoon taivas sinulle -- murhaajalle --" "Vaiti, vaiti! Pois tieltä, helvetin kummitus!" rääkyi upseeri, lennätti vimmastuneen miehen potkulla Celestinen kauvas luotaan ja pyrki ovesta ulos. Pormestari astui hänen tielleen, mutta hän veti kiireesti esille taskupistoolin, ojensi sen suun häiritsijäänsä vastaan ja kiljaisi: "Luoti sen kalloon, joka aikoo isältä riistää hänen lapsensa!" Ennenkuin oli voitu häntä mitenkään estää, hyökkäsi hän ovesta ulos, portaita alas, hyppäsi jälleen ratsunsa selkään, päästämättä lasta sylistään, ja katosi täyttä laukkaa. Pormestaritar ajatteli sydän täynnä tuskaa, kuinka Celestinen laita oli tämän kohtauksen jälkeen ja mitä nyt olisi tehtävä. Hellässä huolenpidossaan hän sai voitetuksi kauhunsa hirveätä kuolinnaamiota vastaan ja kiirehti Celestinen avuksi. Mutta suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän tapasi vieraansa seisomassa keskellä huonetta äänettömänä, jäykkänä kuin kuvapatsas, kädet riipuksissa. Hän puhutteli Celestineä: ei mitään vastausta! Voimatta kauvemmin sietää naamion näkemistä hän korjasi hunnun lattialta ja peitti sillä jälleen Celestinen kasvot: nytkään tämä ei hievahtanut eikä virkkanut mitään, ikäänkuin olisi vaipunut tajuttomuuden tilaan. Siitä tuli vanhan rouvan mieleen taas niin tuskallinen pelko, että hän hartaasti rukoili Jumalaa pelastamaan hänen kotinsa tästä kaameasta vieraasta. Hänen rukouksensa kuultiinkin viipymättä, sillä pian pysähtyivät portin eteen samat vaunut, joissa Celestine oli tänne tuotu. Abbedissa palasi nyt, ja hänen mukanaan oli ruhtinas Z., vanhan pormestarin ylhäinen suosija. Kun tämä oli saanut tietää, mitä yläkerrassa äsken oli tapahtunut, lausui hän hyvin tyynesti ja lempeästi: "Myöhästyimme siis, mutta meidän ei auta muu kuin tyytyä Jumalan säätämään kohtaloon." Celestine tuotiin huoneestaan, ja hän antoi viedä itsensä, jäykkänä ja mykkänä, ilman merkkiäkään omasta tahdosta, ulos portille, missä hänet istutettiin vaunuihin, jotka lähtivät heti liikkeelle. Pormestarista ja koko perheestä tuntui siltä, kuin vasta nyt heräisivät ilkeästä, aaveiden täyttämästä unesta, joka oli heitä painajaisena rasittanut. II. Pian senjälkeen, kun tämä oli tapahtunut L:n pormestarin talossa, haudattiin O:n cisterciläisessä nunnaluostarissa muuan nuori sisar erinomaisen juhlallisesti. Hämärä huhu oli tietävinään, että tämä vainaja oli Hermenegilda von C., jonka kerrottiin olleen tätinsä, ruhtinatar Z:n seurassa matkoilla Italiassa. Samoihin aikoihin ilmestyi kreivi Nepomuk von C., Hermenegildan isä, Varsovaan ja luovutti ilman muita rajoituksia, kuin että pieni maatila Ukrainassa jäi hänelle itselleen, kaikki laajat tiluksensa sisarensa pojille, kahdelle nuorelle ruhtinaalle Z., vahvistaen tämän siirtonsa oikeuden edessä. Kun häneltä kysyttiin, mitä hän antaisi tyttärelleen myötäjäisiksi, kohotti hän kyyneltyneen katseensa taivasta kohti ja vastasi synkällä äänellä: "Hänellä on jo kaikki, eikä hän voi lisää käyttää." Kreivi von C. ei myöskään väittänyt vastaan, kun puhuttiin siitä huhusta, että Hermenegilda oli kuollut luostarissa; vieläpä hän paljasti sen merkillisen sallimuksen, jonka vallassa Hermenegilda oli ollut ja joka oli hänet kuin kärsivän marttyyrin vienyt ennenaikaiseen hautaan. Monet isänmaanystävät, jotka Puolan häviö oli toistaiseksi lannistanut, mutta ei murtanut, aikoivat houkuttaa kreivin uudestaan salaisiin seuroihin ja puuhiin, joiden päämääränä oli valtiollisen itsenäisyyden palauttaminen. Mutta hänessä ei enää tavattu entistä, vapauden ja isänmaan puolesta tulisen innokkaasti toimivaa miestä, joka ennen oli järkkymättömän rohkeasti avustanut kaikkia uskaliaita yrityksiä, vaan raihnainen, jäytävän murheen heikentämä ukko, joka kaikista maailmallisista harrastuksista vieraantuneena oli aikeissa hautautua täydelliseen yksinäisyyteen. Takavuosina, niihin aikoihin, kun Puolan ensimäisen jaon jälkeen valmisteltiin kapinaa, oli kreivi Nepomuk von C:n sukutila isänmaanystävien salaisena kokouspaikkana. Siellä, juhla-atrioiden ääressä, syttyivät miesten mielet taistelemaan sortuneen synnyinmaan puolesta. Siellä ilmestyi, kuin taivaan lähettämänä enkelinä päätöstä pyhittämään, kreivin tytär Hermenegilda nuorten urhojen keskuuteen. Noudattaen kansakuntansa naisten tapaa otti Hermenegilda osaa kaikkeen, jopa valtiollisiin keskusteluihinkin, ja lausui, asioita eri puolilta tarkoin harkiten, tuskin vielä seitsemäntoista ikäisenä usein vastoin kaikkien muiden mielipiteitä oman vakaumuksensa, jossa ilmeni tavattoman tarkka äly ja mitä huolellisin varovaisuus, niin että asia monesti ratkaistiin hänen mielensä mukaan. Lähinnä häntä ei kukaan muu herättänyt nopealla yleissilmäyksellään, käsityskyvyllään ja asioiden hyvin perustellulla esityksellä niin suurta huomiota kuin kreivi Stanislaus von R., tulinen, erinomaisen lahjakas nuori mies, joka ei vielä ollut kahtakymmentä vuotta vanhempi. Niinpä sattui usein, että Hermenegilda ja Stanislaus joutuivat vilkkaassa keskustelussa vastatusten pohtimaan eri ehdotuksia, tarkastellen, hyväksyen tai hyläten ja taas uusia esittäen ja että neuvottelussa läsnä olevien vanhainkin valtioviisaiden miesten täytyi myöntää tulokset neidon ja nuorukaisen kahdenpuhelusta järkevimmiksi ja parhaiksi, mitä yrityksen toimeenpanossa oli otettava huomioon. Luonnollista siis oli, että alettiin ajatella liittoa näiden molempien kesken, joiden huomattavissa kyvyissä isänmaan menestys näkyi niin kauniisti orastavan. Sitäpaitsi oli näiden kahden perheen lähempi liittyminen toisiinsa siihen aikaan jo senkin vuoksi poliittisesti tärkeätä, että yleisesti uskottiin niillä olevan erisuuntaisia harrastuksia, kuten Puolassa oli laita niin monessa muussa perheessä. Hermenegilda, joka täydellisesti käsitti nämä mielipiteiden virtaukset, piti hänelle määrättyä puolisoa isänmaan lahjana, ja niin päättyivät valtiolliset neuvottelut hänen isänsä maakartanossa molempien nuorten juhlalliseen kihlaukseen. Kuten tunnettua, puolalaiset joutuivat tappiolle. Kun Kosziuskon johtama armeija voitettiin, raukesi samalla se kansannousu, joka oli liiaksi luottanut omiin voimiinsa ja ilman riittäviä perusteita edellytettyyn uskollisuuteen aateliston taholta. Kreivi Stanislaus, joka aikaisemman sotilasuransa, nuoruutensa ja tarmonsa nojalla kuului armeijaan, oli taistellut sankarillisesti. Hädintuskin pelastuttuaan joutumasta häpeälliseen vankeuteen hän palasi pahasti haavoittuneena. Ainoastaan Hermenegilda kiinnitti häntä enää elämään, ja morsiamensa sylissä hän uskoi jälleen saavansa lohdutusta ja uutta toivoa. Kohta kun hän oli vähänkin toipunut haavoistaan, riensi hän kreivi Nepomukin sukutilalle, mutta täällä häneen iskettiin toisenlainen haava, vieläpä kaikkein tuskallisin. Hermenegilda otti hänet vastaan melkein herjaavan ylenkatseellisesti. "Tuossa siis on se sankari, joka tahtoi mennä kuolemaan isänmaan puolesta!" Näin hän huudahti Stanislaukselle tervetuliaisiksi; näytti siltä, kuin hän järjettömän oikkunsa vallassa olisi pitänyt sulhoaan sellaisena tarumaisen ritarikauden edustajana, jonka pelkkä miekka pystyi kokonaisia armeijoita tuhoamaan. Siinä ei ollut apua mistään vakuutuksesta, ettei inhimillinen voima kyennyt vastustamaan valtavana kohisevaa virtaa, joka kaikki ahmaisten ryöppyi isänmaan yli; turhia olivat myös kiihkoisan rakkauden kaikki rukoukset. Ikäänkuin Hermenegildan jääkylmä sydän olisi voinut lämmetä vain suurten tapausten hurjassa temmellyksessä, pysyi hän jäykästi siinä päätöksessä, että hänestä tulisi kreivi Stanislauksen puoliso vasta sitten, kun vieraat tulokkaat oli maasta karkoitettu. Kreiville selvisi nyt liian myöhään, ettei Hermenegilda ollut häntä koskaan rakastanut, samoin kuin hänen oli pidettävä varmana, ettei Hermenegildan panema ehto voisi koskaan tai ainakin vasta pitkän ajan kuluttua täyttyä. Vannoen pysyvänsä kuolemaansa saakka uskollisena hän jätti lemmittynsä ja rupesi upseeriksi ranskalaiseen armeijaan, jonka mukana hän joutui Italiaan sotimaan. Puolalaisista naisista on yleensä vallalla se käsitys, että heidän luonteensa on omituisen oikullinen. Syvä tunne, keveästi antautuva mieli, uljas itsensäkieltäminen, hehkuva intohimo, kaameanjäykkä kylmyys, kaikki se, mitä heidän sielussaan on ristiriitaisen sekaista, saa aikaan päältäpäin katsoen sen merkillisen epävakaisen hyörinän, joka näyttää samantapaiselta leikiltä kuin yhä edelleen solisevien laineiden ainainen vaihtelu uomansa pohjasta asti liikkeellä olevassa virrassa. Kylmäkiskoisena katseli Hermenegilda, kuinka hänen sulhonsa poistui avaraan maailmaan, mutta tuskin oli kulunut montakaan päivää, kun hän tunsi sielussaan sellaista sanomatonta kaipuuta, joka saa alkunsa vain tulisimmasta rakkaudesta. Sodan myrsky oli tauonnut, yleinen anteeksianto julistettiin, ja vankeudesta päästettiin puolalaiset upseerit. Ja silloin saapui kreivin kartanoon vähitellen useita Stanislauksen aseveljiä. Syvä suru mielessä muisteltiin kovaonnisia päiviä, mutta samalla myös innostuttiin puhumaan siitä uljuudesta, jota kaikki olivat ankarassa kamppailussa osoittaneet eikä kukaan suuremmassa määrässä kuin Stanislaus. Tämä oli johtanut uudestaan tuleen jo perääntyvät pataljoonat, kun kaikki näytti olevan hukassa; hänen oli myös onnistunut ratsujoukollaan murtaa vihollisrivit. Mutta sen päivän kohtalo vaihteli, ja silloin häneen osui luoti. Huutaen: "Isänmaa -- Hermenegilda!" hän suistui verta vuotaen ratsunsa selästä maahan. Tämän kertomuksen jokainen sana oli kuin tikarinpisto syvälle Hermenegildan sydämeen. "Voi minua, kun en tiennyt, että rakastin häntä niin suunnattomasti jo ensi hetkestä saakka hänet nähtyäni! Mikä onneton silmänlume sai minut hurjan niin sokaistuksi, että aioin elää ilman häntä, joka on ainoa elämäni! Minä juuri olen hänet lähettänyt kuolemaan, hän ei milloinkaan palaa!" Näin purki nyt Hermenegilda rajuja valituksiaan, jotka koskivat kipeästi läsnäolijain mieleen. Unta saamatta, ainaisen tuskan kiduttamana, hän harhaili yölläkin puistossa, ja ikäänkuin öinen tuuli voisi kantaa hänen sanansa kaukaisen lemmityn kuuluville, huusi hän yläilmoihin päin kohotetuin kasvoin: "Stanislaus, Stanislaus, tule takaisin, -- minä se olen, Hermenegilda sinua huutaa, -- etkö kuule, tule takaisin, muutoin minun täytyy menehtyä tuskallisessa kaipuussani, lohduttomassa epätoivossani!" III. Hermenegildan ylenmäärin kiihtynyt tila näytti kehittyvän todelliseksi mielipuolisuudeksi, joka ajoi häntä lukemattomiin hullutuksiin. Rakkaan lapsensa vuoksi peloissaan ja huolissaan kreivi Nepomuk luuli, että lääkäriltä voisi tähän saada edes jotakin apua. Hänen onnistuikin tavata sellainen lääkäri, joka suostui jonkun aikaa oleskelemaan kreivin maatilalla ja hoitamaan hermotautista neitoa. Kuinka oikein suunniteltu hänen enemmän sielullinen kuin ruumiillinen parannustapansa lieneekin ollut ja vaikkei voitukaan kokonaan kieltää sen tehokkaisuutta, jäi kuitenkin epävarmaksi, voisiko koskaan olla puhetta varsinaisesta paranemisesta, sillä kauvan aikaa kestäneen levollisuuden jälkeen tuli taas mitä kummallisimpia hermopuuskauksia. Muuan omituinen tapaus antoi tälle sairaudentilalle uuden käänteen. Hermenegilda oli sommitellut itselleen pienen nuken, joka esitti ulaania, ja tätä hänen oli tapana puristaa rintaansa vasten kuin lemmittyä ja antaa sille mitä suloisimpia nimiä. Mutta kerran hän vihastuneena heitti sen tuleen, kun se ei mitenkään suostunut laulamaan erästä puolalaista kansanlaulua. Juuri kun hän oli tämän tempun suoritettuaan palaamassa omaan kamariinsa ja astui vierashuoneen poikki, kuuli hän takaansa jonkun askelia kannusten kilistessä. Hän kääntyi katsomaan, näki upseerin, jolla oli ranskalaisen jääkärikaartin puku, vasen käsi sidottuna, ja syöksi hurmaantuneena tämän syliin huutaen kimeästi: "Stanislaus, Stanislaus!" Hämmästyksen yllättämänä seisoi upseeri kuin kiinni naulattuna lattiaan ja jaksoi töintuskin vain toisella käyttökelpoisella käsivarrellaan pitää pystyssä tainnoksiin mennyttä Hermenegildaa, joka kookkaana ja muhkeana ei ollutkaan aivan vähäinen taakka. Hän puristi tajutonta neitoa yhä lujemmin itseään vasten, ja tuntiessaan Hermenegildan sydämen tykyttävän povellaan hänen oli pakostakin myönnettävä itselleen, että tämä oli viehättävimpiä seikkailuja, mihin hän oli koskaan joutunut. Niin kului sekunti toisensa jälkeen, ja upseeri, hehkuen lemmentulesta, joka tuhansina sytyttävinä säkeninä uhkui hänen sylissään uinuvasta viehkeästä olennosta, painoi kuumia suutelolta suloisille huulille. Tässä asennossa tapasi heidät kreivi Nepomuk, joka saapui paikalle huoneistaan. Hänkin huudahti riemastuneena: "Kreivi Stanislaus!" Sillä hetkellä Hermenegilda heräsi tainnostilastaan ja syleili upseeria kiihkeästi alkaen uudestaan aivan suunniltaan joutuneena huutaa: "Stanislaus, lemmittyni, puolisoni!" Hehkuvin kasvoin, vavisten ja melkein tajuntansa menettäneenä astui upseeri askeleen taaksepäin ja irroitti itsensä lempeästi Hermenegildan rajusta syleilystä. "Tämä on elämäni suloisin hetki, mutta en tahdo ahmia sitä autuutta, joka tulee osakseni vainu erehdyksen vuoksi. Enhän minä ole Stanislaus, -- voi minua, minä olen ihan toinen." Näin puhui upseeri änkyttäen ja epäröiden. Kauhistuneena ponnahti Hermenegilda taaksepäin ja päästyään upseeria tarkemmin tähystäen varmuuteen siitä, että vieraan todella merkillinen samannäköisyys Stanislaukseen verrattuna oli häntä eksyttänyt, riensi hän pois hurjasti valittaen. Kun upseeri nyt esitteli itsensä kreivi Stanislauksen nuoremmaksi serkuksi, kreivi Xaver von R:ksi, oli kreivi Nepomukin aluksi vaikea uskoa, että todellakin näin oli laita, sillä hänestä tuntui ihmeelliseltä, että poika oli niin lyhyessä ajassa varttunut täyskasvuiseksi nuorukaiseksi. Tosin vaikutti tähän osaltaan sekin, että sodan rasitukset olivat antaneet kasvoille ja koko ryhdille miehekkäämmän leiman kuin mitä muutoin olisi odottanut. Kreivi Xaver oli näet yhdessä vanhemman serkkunsa Stanislauksen kanssa jättänyt synnyinmaansa ruvetessaan Ranskan palvelukseen, jolloin hänkin joutui Italian sotaretkelle. Silloin oli hänellä ikää tuskin kahdeksantoista vuotta, mutta pian hän osoittautui niin taitavaksi ja urhoolliseksi sotasankariksi, että armeijan päällikkö ylensi hänet ajutantikseen, ja nyt hän oli kahdenkymmenen ikäisenä kohonnut jo everstiksi. Hänen saamansa haavat pakottivat hänet jonkun aikaa lepäämään. Hän palasi isänmaahansa ja joutui Stanislauksen asioilla kreivi Nepomukin sukutilalle, missä hänet otettiin vastaan sillä tapaa kuin hän olisi tuo kaivattu lemmitty itse. Kreivi Nepomuk ja lääkäri koettivat kaikin mahdollisin keinoin tyynnyttää Hermenegildaa, joka oli aivan menehtynyt häpeästä ja katkerasta tuskasta eikä suostunut tulemaan huoneestaan esille, ennenkuin Xaver poistuisi talosta, mutta heidän ponnistuksensa olivat turhia. Xaver joutui aivan suunniltaan kuullessaan, ettei hän enää saisi Hermenegildaa nähdä. Hän kirjoitti tälle saavansa syyttömästi liian kovan rangaistuksen siitä, että kovaksi onneksi oli serkkunsa näköinen. Mutta hän lisäsi samalla, ettei tuon kohtalokkaan hetken aikaansaama onnettomuus koskenut vain häneen yksin, vaan sattui myöskin Stanislaukseen, koska häneltä, suloisen lemmensanoman tuojalta, näin riistettiin tilaisuus jättää Hermenegildan omaan käteen Stanislauksen kirje, jota hänellä ei ollut, sen kirjoittajan käskyä noudattaen, oikeutta muille luovuttaa, ja lisäksi kertoa suullisesti yhtä ja toista, mitä Stanislaus ei kiireessä ehtinyt panna paperille. Hermenegildan kamarineitsyt, jonka Xaver oli voittanut puolelleen, otti toimittaakseen hänen kirjeensä suotuisalla hetkellä perille, ja mikä ei ollut onnistunut isälle eikä lääkärille, sen sai nyt aikaan Xaver kirjeellään. Hermenegilda päätti laskea hänet puheilleen. Sanaakaan lausumatta, katse maahan luotuna, hän otti huoneessaan vastaan Xaverin, joka läheni häntä horjuvin askelin ja istuutui hänen sohvansa eteen. Mutta kumartuen tuoliltaan nuori kreivi vaipui melkein polvilleen, ja siinä asennossa hän mitä liikuttavimmin sanoin, sellaisella äänensävyllä, kuin pitäisi hänen syyttää itseään tärkeimmästä rikoksesta, rukoilemalla rukoili Hermenegildalta, ettei tämä sälyttäisi hänen niskaansa sen erehdyksen syytä, joka oli suonut hänen tuntea rakastetun ystävän autuutta. Eihän Hermenegilda ollut häntä, vaan itse Stanislausta syleillyt jälleennäkemisen hurmauksessa. Hän jätti nyt kirjeen ja alkoi kertoa Stanislauksesta, kuinka tämä aitoritarillisen uskollisena ajatteli lemmittyään verisen taistelunkin tuoksinassa, kuinka vain hänen sydämensä hehkui vapauden ja isänmaan puolesta, ja muuta semmoista. Xaverin esitystavassa oli tulta ja lentoa, hän ihastutti Hermenegildaa, joka pian vapautuneena kaikesta arastelusta kiinnitti häneen ihanien silmiensä lumoavan katseen, niin että hän alkoi huumaavasta riemusta väristä ja kertomuksen jatkaminen kävi vaikeaksi. Itsekään sitä huomaamatta, kamppaillen sielussaan sitä intohimoa vastaan, joka pyrki kirkkain liekein leimahtamaan, hän eksyi mitä laajimmin kuvailemaan yksityisiä taisteluita. Hän puhui ratsuväen hyökkäyksistä, hajalle lyödyistä joukoista, vallatuista pattereista. Viimein Hermenegilda keskeytti hänet maltitonna huudahtaen: "Pois nuo veriset kohtaukset helvetillisessä näytelmässänne, -- sano -- sano minulle vain, että hän lempii minua, että Stanislaus minua rakastaa!" Silloin Xaver, täysin rohkaistuneena, tarttui Hermenegildan käteen ja painoi sitä rintaansa vasten. "Kuule häntä itseään, Stanislaustasi!" huusi hän ja nyt tulvi hänen huuliltaan sellaisia kaikkein hehkuvimman rakkauden vakuutuksia, jollaiset ovat ominaisia vain jäytävimmän intohimon rajuille puuskille. Hän oli vaipunut Hermenegildan jalkain juureen, ja tämä oli kietonut molemmat kätensä hänen kaulalleen, mutta kun hän kiireesti ponnahti seisaalle ja tahtoi puristaa neitoa rintaansa vasten, tunsi hän työnnettävän itseään kiivaasti taaksepäin. Hermenegilda iski häneen jäykän, oudon silmäyksen ja virkkoi kolealla äänellä: "Turhamielinen nukke, jos saisitkin eloon virota povellani, et sinä kuitenkaan ole Stanislaus eikä sinusta koskaan hänen vertaistaan tule!" Samalla hän poistui huoneesta hiljaisin, hitain askelin. Xaver älysi nyt malttamattomuutensa liian myöhään. Että hän oli hulluuteen asti rakastunut Hermenegildaan, sukulaisystävänsä morsiameen, sen hän tunsi liiankin elävästi, mutta myöskin sen, että jos hänellä olisi mielessä millään tapaa toimia järjettömän intohimonsa hyväksi, hän joutuisi syyttämään itseään kavalasta ystävyysliiton rikkomisesta. Lähteä kiireesti tiehensä, enää tapaamatta Hermenegildaa -- se oli hänen sankarillinen päätöksensä, jota hän kohta panikin sen verran toimeen, että käski laittaa tavaransa kuntoon ja valjastaa hevoset matkavaunujensa eteen. Kreivi Nepomuk hämmästyi aika lailla, kuu Xaver lausui hänelle jäähyväiset. Hän koetti kaikin mokomin pidättää vierastaan, mutta osoittaen jäykkyyttä, joka johtui oikeastaan enemmän jonkinlaisesta kouristuksesta kuin todellisesta tahdonvoimasta, Xaver pysyi siinä väitteessään, että erikoiset syyt pakottivat hänet lähtemään. Miekka valmiina vyöllä, sotilaslakki kädessä hän seisoi keskellä salia, palvelijan pidellessä matkaviittaa eteisessä, ja alhaalla portaiden edessä hirnuivat hevoset maltittomina. Silloin aukeni ovi, Hermenegilda astui sisään, lähestyi kreiviä kuvaamattoman viehättävästi ja sanoi hempeästi hymyillen: "Aiotteko lähteä, rakas Xaver? Ja minä kun luulin vielä saavani kuulla niin paljon rakkaasta Stanislauksestani! Tokkopa oikein tiedättekään, että kertomuksenne lohduttavat minua niin ihmeellisesti?" Xaver loi punastuen katseensa maahan. Kaikki istuutuivat, ja kreivi Nepomuk vakuutti kerta toisensa jälkeen, ettei Hermenegildaa oltu moneen kuukauteen nähty näin hilpeällä, pirteällä mielellä. Kun sitten heidän puhellessaan oli kulunut jonkun aikaa, katettiin kreivi Nepomukin viittauksesta illallispöytä samassa huoneessa. Laseissa helmeili mitä jaloin Unkarin viini, ja hehkuvin poskin maisteli Hermenegildakin täytetystä pikarista lemmittynsä, vapauden ja isänmaan kunniaksi. -- Myöhemmin illalla lähden kuitenkin matkalle, -- tuumi Xaver. Ja kun oli pöydästä noustu, kysyi hän todellakin palvelijaltaan, vieläkö vaunut odottivat, mutta sai sen ilmoituksen, että kreivi Nepomukin käskystä oli matkatavarat jo aikoja purettu, vaunut viety vajaan, hevoset olivat tallissa ja ajaja kuorsasi olkimatrassillaan. Xaver jätti asian sillensä. Hermenegildan odottamaton ilmestyminen oli saanut hänet siihen uskoon, ettei ollut ainoastaan mahdollista, vaan myös soveliasta ja mieluista jäädä tänne, ja tästä vakaumuksesta hän joutui toiseen, että mäet tarvitsi vain voittaa itsensä, torjua sisällisen intohimon purkaukset, jotka kiihoittaessaan Hermenegildan sairaaloista sieluntilaa voisivat käydä hänelle itselleen joka suhteessa turmiollisiksi. Kuinka asia sitten edelleen kehittyisikin -- tuumi Xaver mietelmiensä lopuksi --, niin ei luulisi itse Hermenegildankaan, tointuessaan haaveistaan, pitävän synkkää tulevaisuutta parempana kuin hauskaa nykyisyyttä, ja muuten saisi kaikki riippua eri asianhaarain vaikutuksesta puoleen tai toiseen eikä tässä ollut mitään aihetta pelätä uskottomuutta, ystävyyden liiton rikkomista. Kun Xaver seuraavana päivänä jälleen tapasi Hermenegildan, onnistui hänen todellakin, huolellisesti karttaen kaikkea, mikä olisi vähänkään voinut kuohuttaa hänen kovin kuumaa vertaan pitää intohimoaan kurissa. Pysyen ankarimman säädyllisyyden rajoissa, vieläpä noudattaen kankeita muodollisuuksia, hän antoi puhelulleen vain sellaisen mieluisen kohteliaisuuden leiman, joka naisiin valaa makean sokerin mukana turmiollista myrkkyä. Vaikka Xaver oli vasta kahdenkymmenen ikäinen nuorukainen ja varsinaisissa lemmenasioissa kokematon, saattoi hän kuitenkin esiintyä niin taitavana kuin täysi mestari, kun häntä johti sisäisen kiihkon varma viettelemisaisti. Hän puhui vain Stanislauksesta, tämän sanomattomasta rakkaudesta ihanaan morsiameensa, mutta sen hehkuvan kuvan lävitse, jonka hän tällöin loi, hän osasi antaa katsahtaa omiinkin tunteisiinsa, niin ettei Hermenegilda itsekään hämminkinsä vallassa lopulta tiennyt, kuinka voisi toisistaan erottaa poissaolevan Stanislauksen ja läsnäolevan Xaverin kuvat. Pian oli kiihtyneessä Hermenegildassa herännyt oikea tarve saada yhä uudestaan tavata Xaveria, ja siitä seurasi, että heidät nähtiin melkein aina yhdessä ja usein kuin sydämellisesti lemmenasioistaan puhumassa. Tottumus pääsi yhä enemmän voitolle Hermenegildan arkuudesta, ja samassa määrässä uskalsi Xaver astua jäykän muodollisuuden rajojen poikki, joissa hän aluksi oli viisaasti harkiten pysynyt. Käsitysten he kulkivat puistossa, ja huoletonna antoi Hermenegilda kätensä jäädä Xaverin käteen, kun tämä istuen huoneessa hänen vieressään kertoi onnellisesta Stanislauksesta. Jollei ollut puhetta valtiollisista asioista, isänmaan kohtalosta, niin ei kreivi Nepomukin katse ulottunut kovinkaan syvälle. Hän tyytyi vain siihen, mitä kykeni pinnalla huomaamaan; hänen kaikesta muusta poispäin kääntynyt mielensä saattoi vain hetkellisesti kuvastimen lailla heijastaa elämän nopeasti liitäviä kuvia, jotka sitten häipyivät jäljettömiin. Aavistamatta Hermenegildan sisäistä olemusta hän piti hyvänä, että tytär vihdoinkin oli elävään nuorukaiseen vaihtanut ne nuket, jotka oli järjettömän mielikuvituksen riehuessa ennen pantu esittämään poissaolevaa lemmittyä, ja hän luuli myös voivansa ovelasti jo ennakolta nähdä, että Xaver, joka oli hänelle vävyksi yhtä mieluinen, voisi täydellisesti astua Stanislauksen sijalle. Samaa uskoi myös Xaver, kun parin kuukauden kuluttua Hermenegilda, niin täynnä kuin hänen koko olentonsa näyttikin olevan Stanislauksen muistelemista, sittenkin ilmeisesti mukaantui siihen, että Xaver yhä enemmän lähestyi häntä omalla kosimisellaan. Eräänä aamuna sanottiin, että Hermenegilda oli kamarineitsyensä kera sulkeutunut huoneisiinsa eikä tahtonut ketään tavata. Kreivi Nepomuk ei osannut arvella muuta kuin että oli sattunut uusi hermopuuskaus, joka pian lakkaisi, ja pyysi kreivi Xaveria nyt käyttämään Hermenegildan parantamiseksi sitä vaikutusvoimaa, jonka hän ilmeisesti oli tässä suhteessa saavuttanut. Mutta vanha kreivi hämmästyi aika lailla kun Xaver ei ainoastaan jyrkästi kieltäytynyt mitenkään lähestymästä Hermenegildaa, vaan myös näkyi omituisesti muuttuneen koko olennoltaan. Ennen hän oli esiintynyt melkein liiankin uljaasti, mutta nyt hän arkaili aivan kuin olisi nähnyt aaveita, hänen äänensä sointu oli epävarma ja kasvojen ilme raukea, sekava. Xaver alkoi puhua siihen suuntaan, että hänen nyt oli välttämättä matkustettava Varsovaan, ettei hän arvatenkaan enää koskaan saisi Hermenegildaa nähdä, -- että tämän häiriintynyt mielentila oli viime aikoina herättänyt hänessä pelkoa ja kauhua, -- että hän oli lakannut toivomasta rakkauden onnea. Ja lisäksi hän valitti mitä syvimmin häpeävänsä sitä, että oli ollut vähällä joutua syypääksi ystävänsä kavaltamiseen, mikä hänelle oli vasta nyt oikein selvinnyt, kun oli saanut katsella Hermenegildan ihan mielipuolisuutta lähentelevää uskollisuutta. Kaikesta tästä ei hänellä muka ollut muuta pelastusta kuin pikainen pako. Kreivi Nepomuk ei käsittänyt hänen puheestaan mitään eikä voinut kuvitella muuta kuin että Hermenegildan hullu haaveilu oli lopulta tarttunut nuorukaiseen. Hän koetti tätä todistaa Kaverille itselleenkin, mutta turhaan. Mitä hartaammin Nepomuk hänelle selitti, että hänen pitäisi parantaa Hermenegilda kaikista mielettömistä päähänpistoista ja siis jälleen seurustella neidon kanssa, sitä kiivaampi oli Xaverin vastarinta. Ja pian päättyikin heidän kiistansa, kun Xaver, ikäänkuin näkymättömän, ehdottoman vallan pakottamana, juoksi alas portaita, hyppäsi vaunuihinsa ja kiiti pois. Täynnä murhetta ja kiukkua Hermenegildan käytöksestä kreivi Nepomuk ei välittänyt hänestä moneen päivään, jotka hänen tyttärensä siis sai häiritsemättä viettää sulkeutuneena omiin huoneisiinsa, missä häntä ei kukaan muu nähnyt kuin kamarineitsyt. IV. Syvissä ajatuksissa, mieli täynnä sen miehen urotöitä, jota puolalaiset siihen aikaan ihailivat kuin epäjumalaa, istui Nepomuk eräänä päivänä huoneessaan, kun ovi aukeni ja kynnykselle ilmestyi Hermenegilda täydessä surupuvussa, pitkälle riippuvaan leskenhuntuun verhottuna. Hitain, juhlallisin askelin hän lähestyi isäänsä, laskeutui sitten polvilleen ja puhui väräjävällä äänellä: "Voi isäni, -- kreivi Stanislaus, rakas puolisoni, on manalle mennyt, hän kaatui sankarina verisessä taistelussa ja edessäsi seisoo nyt polvillaan hänen surkuteltava leskensä!" Kreivi Nepomukin täytyi pitää tätä uutena ilmauksena Hermenegildan sekaantuneesta mielentilasta sitä suuremmalla syyllä, kun vielä päivää aikaisemmin oli tullut viestejä kreivi Stanislauksen hyvinvoinnista. Hän nosti Hermenegildan lempeästi seisaalle ja vastasi: "Rauhoitu, rakas tytär, Stanislaus on terveenä, pian hän rientää syliisi." Silloin Hermenegilda henkäisi kuin tuskaisessa kuolonkamppauksessa ja vaipui raatelevan murheen valtaamana kreivin viereen sohvalle. Hetkisen kuluttua hän kuitenkin tointui ja puhui ihmeellisen tyynesti: "Anna minun kertoa, rakas isä, kuinka kaikki tapahtui, sillä sinun tulee se tietää, jotta ymmärtäisit minun olevan kreivi Stanislaus von R:n lesken. "-- Tiedä siis, että kuusi päivää takaperin olin iltahämärässä siinä huvimajassa, joka on puistomme eteläreunalla. Kaikki ajatukseni, koko olemukseni oli kiintynyt lemmittyyni, ja silloin tunsin silmäni ehdottomasti sulkeutuvan, mutta ei uneen, ei, vaan minut valtasi ihmeellinen tila jota en osaa muuksi sanoa kuin uinailuksi valveilla ollessa. "-- Mutta pian oli ympärilläni hälinä ja jyminä, kuulin hurjaa temmellystä, ja ihan likelläni paukkui laukaus toisensa jälkeen. Kavahdin pystyyn ja hämmästyin: yhtäkkiä olin joutunut kenttämajaan. Edessäni oli polvillaan hän itse -- Stanislaukseni. "-- Syleilin häntä ja puristin rintaani vasten 'Jumala olkoon ylistetty', huusi hän, 'sinä elät, sinä olet minun omani!' "-- Hän kertoi minulle, että minä olin heti vihkimisen jälkeen vaipunut tainnoksiin, ja vasta nyt minä hupsu nainen muistin, että Cyprianus munkki, jonka juuri silloin näin menevän kenttämajasta ulos, oli äsken vihkinyt meidät likeisessä kappelissa tykkien jyristessä, hurjan ottelun riehuessa ihan lähellämme. Sormessani kiilsi kultainen vihkisormus. "-- Kun nyt uudestaan avasin sylini puolisolleni, tunsin kuvaamatonta autuutta. Onnellisen vaimon ennentuntematon, sanomaton hurmaus värisytti koko olentoani -- tajuntani häipyi jälleen -- sitten minua viilsi jäinen kylmyys. Aukaisin silmäni -- kauheata! Keskellä vimmatun kamppailun tuoksinaa -- silmäini edessä palava kenttämaja, josta minut arvatenkin oli pelastettu -- Stanislaus vihollisten ratsumiesten ahdistamana -- ystäviä riensi paikalle häntä pelastamaan, mutta liian myöhään -- takaapäin hakkasi hänet muuan ratsumies hevosen selästä maahan." Jälleen luhistui Hermenegilda, hirveän tuskansa valtaamana, ja menetti tajuntansa. Nepomuk kiirehti noutamaan vahvistavia aineita, mutta niitä ei tarvittu, sillä ihmeellisellä tarmollaan Hermenegilda taas voitti tainnostilansa. "Taivaan tahto on täytetty", lausui hän synkän juhlallisesti. "Minun ei sovi valitella, mutta kuolemaani saakka uskollisena puolisolleni en anna minkään maallisen liiton itseäni hänestä erottaa. Stanislausta murehtia, hänen ja meidän puolestamme rukoilla -- se olkoon nyt kohtaloni, eikä mikään saa minua siitä estää." Kreivi Nepomukilla oli täysi syy uskoa, että Hermenegildan sielussa kytenyt mielipuolisuus oli purkautunut tuollaiseksi harhanäyksi. Ja kun Hermenegilda nyt alkaisi rauhallisesti, luostarimaisesti surra puolisoaan, jolloin tulisi loppu hänen entisestä hurjastelevasta, levottomasta hyörinästään, niin tuntui hänen isästään tämä uusi vaihe huojennukselta, ja sitten olisi täysi parannus piankin mahdollinen, kun kreivi Stanislaus saapuisi kotimaahan. Kun kreivi Nepomuk joskus sattui lausumaan jonkun sanan haaveista ja harhanäyistä, hymyili Hermenegilda surullisesti, painoi uutta kultasormustaan huuliaan vasten ja kostutti sitä kuumilla kyynelillä. Kreivi Nepomuk huomasi ihmeekseen, että tuo sormus todellakin oli vieraalta taholta; hän ei ollut koskaan ennen nähnyt sitä tyttärensä hallussa, mutta kun tietysti saattoi monella tapaa selittää, kuinka se oli joutunut Hermenegildalle, ei hän katsonut edes olevan aihetta sen alkuperää tutkia. Tärkeämpi hänestä oli se surettava viesti, että kreivi Stanislaus oli joutunut vihollisen vangiksi. Hermenegilda alkoi omituisella tavalla sairastella; usein hän valitti tuntevansa merkillistä vaivaa, jota ei suorastaan osannut taudiksi sanoa, mutta joka salaperäisesti värisytti koko hänen olentoaan. Näihin aikoihin saapui ruhtinas Z. puolisonsa kera. Ruhtinatar oli, Hermenegildan äidin varhain kuoltua, ollut hänen huoltajanaan, ja jo tämänkin vuoksi otti Hermenegilda tätinsä vastaan niin hellästi kuin olisi hänen oma lapsensa. Hermenegilda aukaisi entiselle vaalijalleen koko sydämensä ja valitti haikein mielin, että vaikka hänellä oli kaikkein vakuuttavimmat todisteet niiden asianhaarain luotettavaisuudesta, jotka koskivat hänen todella tapahtunutta vihkimistään Stanislauksen puolisoksi, häntä kuitenkin moitittiin mielenvikaiseksi haaveilijaksi. Ruhtinatar oli saanut kuulla kaikki, ja hänellä oli nyt itselläkin tilaisuus huomata Hermenegildassa mielenhäiriön merkkejä, minkä vuoksi hän viisaasti kyllä varoi väittämästä vastaan, tyytyen vain lohduttamaan nuorta sukulaistaan sillä, että aikaa myöten kaikki selviäisi ja että oli parasta hurskaassa nöyryydessä kokonaan alistua taivaan tahtoon. Sensijaan kävi ruhtinatar tarkkaavammaksi, kun Hermenegilda puhui hänelle ruumiillisesta voinnistaan ja kuvaili niitä omituisia puuskia, jotka tuntuivat häiritsevän hänen sisällistä olemustaan. Ruhtinattaren nähtiin pitävän Hermenegildaa tuskallisen huolellisesti silmällä, ja hänen huolestuksensa näytti pahenevan sen mukaan kuin Hermenegilda ilmeisesti alkoi sairaalloisesta tilastaan toipua. Kuolonkalpeat posket ja huulet saivat jälleen punaisen värinsä, silmistä katosi kaamean jylhä loiste, ja katse kävi lempeäksi ja levolliseksi; laihtumisen sijaan tuli takaisin yhä huomattavampi muotojen pyöreys, -- sanalla sanoen, Hermenegilda puhkesi kukoistukseen täydessä nuoruudessa ja kauneudessa. Mutta ruhtinatar näkyi pitävän häntä entistä sairaampana kysellen häneltä: "Kuinka on laitasi, lapsi kulta, kuinka voit, miltä tuntuu?" Ja jos Hermenegilda vain vähänkin huoahti tai joskus kalpeni, tuli hänen tätinsä kasvoille syvän huolestuksen ilme. Kreivi Nepomuk, ruhtinas ja ruhtinatar neuvottelivat, mitä tästä oikeastaan lopulta tulisi, kun Hermenegilda oli saanut päähänsä sen järkkymättömän uskon, että hän oli Stanislauksen leski. "Minusta tuntuu, ikävä kyllä", virkkoi ruhtinas, "että hänen hulluutensa pysyy parantumatta, sillä ruumiillisesti hän on kerrassaan terve ja ravitsee mielipuolisuuden myrkyttämää sieluaan täysin voimin. Niin", jatkoi hän, ruhtinattaren tuijottaessa eteensä tuskaisin katsein, "hän on peräti terve, vaikka häntä ihan tarpeettomasti ja hänen omaksi vahingokseen hoidetaan kuin sairasta, hemmoitellaan ja kaikenlaisella huolenpidolla rasitetaan." Ruhtinatar, johon nämä sanat koskivat, kiinnitti nyt silmänsä kreivi Nepomukiin ja sanoi kiireesti ja päättävästi: "Ei, Hermenegilda ei ole sairas, mutta jollei täytyisi muuten pitää mahdottomana, että hän olisi voinut hairahtua, niin tahtoisin varmasti väittää, että hän on siunatussa tilassa." Sen sanottuaan hän nousi ja poistui huoneesta. Kuin salaman satuttamina tuijottivat nyt kreivi Nepomuk ja ruhtinas toisiinsa. Jälkimäinen alkoi ensiksi puhua ja arveli, että hänenkin vaimollaan saattoi toisinaan olla mitä kummallisimpia harhanäkyjä. Mutta kreivi Nepomuk sanoi hyvin vakavasti: "Ruhtinatar on kyllä siinä kohden oikeassa, että sensuuntaista hairahdusta Hermenegildan puolesta on kerrassaan mahdoton kuvitella. Mutta kuuleppa, mitä sinulle nyt sanon. Kun Hermenegilda eilen meni ohitseni, tuli minunkin mieleeni sama hullu ajatus: -- Katsoppas vain tuota, nuori leski näkyy miehensä kuoleman jälkeen saavan pienokaisen. -- Semmoinen päätön kuvitelma saattoi johtua vain siitä, että silmäilin hänen pyöristynyttä vartaloaan, mutta kun se ajatus sittenkin lensi mieleeni, niin voinet kai pitää luonnollisena, että ruhtinattaren huomautus herätti minussa haikeata huolta, niin, suorastaan tuskallista hämmästystä." "Tässä ei siis auta muu", vastasi ruhtinas, "kuin jättää asia lääkärin tai kätilön ratkaistavaksi, ja sillä tapaa saadaan joko vaimoni malttamaton johtopäätös kumotuksi taikka sukumme häpeä todetuksi". Monta päivää olivat molemmat epätietoisia, miten tässä oikeastaan pitäisi menetellä. Kumpikin epäili yhä enemmän Hermenegildan tilaa. Viimein he vaativat ruhtinatarta päättämään, mitä oli tehtävä. Tämä ei hyväksynyt sitä, että sallittaisiin jonkin kenties suulaan lääkärin sekaantua asiaan, ja arveli muuten, että vierasta apua tarvittaisiin kaiketi vasta viiden kuukauden kuluttua. "Mitä apua?" huudahti kreivi Nepomuk kauhistuneena. "No ettekö ymmärrä -- eihän nyt enää ole mitään epätietoisuutta", jatkoi ruhtinatar kovemmalla äänellä, "joko Hermenegilda on katalin teeskentelijä, mitä koskaan on maan päällä ollut, taikka tässä piilee jokin tutkimaton salaisuus -- pääasia on sittenkin, että hän on raskaana!" Ihan jäykistyneenä kauhusta kreivi Nepomuk ei saanut sanaakaan suustaan. Kun hän sitten vihdoin oli työläästi malttanut mielensä, pyysi hän hartaasti, että ruhtinatar koettaisi millä hinnalla tahansa tiedustella Hermenegildalta itseltä, kuka onneton mies oli hänen perheelleen tuottanut tämän haihtumattoman häväistyksen. "Tällä hetkellä", vastasi ruhtinatar, "ei Hermenegilda vielä aavista, että olen päässyt selville hänen tilastaan. Mutta kohta kun hänelle sen suoraan sanon, luulen saavani kaikki kuulla. Hänen täytyy silloin niin säikähtyä, että teeskentelijän naamio vasten tahtoakin ratkeaa, taikka hänen viattomuutensa tulee jollakin ihmeellisellä tavalla ilmi, vaikken nyt osaa kuvitellakaan, kuinka se olisi mahdollista." Vielä samana iltana oli ruhtinatar kahdenkesken Hermenegildan kanssa, jonka kehittyminen äidiksi näkyi joka hetki edistyvän. Silloin ruhtinatar tarttui neito-raukan molempiin käsivarsiin, katsoi häntä tiukasti silmiin ja sanoi purevalla äänellä: "Kultaseni, sinä olet raskaana!" Hermenegilda loi kuin taivaallisesta hurmauksesta kirkastuneen katseensa korkeuteen ja huudahti kaikkein ihastuneimmalla äänensävyllä: "Oi äiti, äiti, tiedänhän minä sen! Jo kauvan olen tuntenut, että vaikka kallis puolisoni kaatui hurjien vihollisten murhalyönneistä, minusta sittenkin tulisi niin sanomattoman onnellinen. Niin, tuo maallisen autuuteni korkein hetki elää minussa edelleen, minä saan hänet jälleen takaisin, rakkaan puolisoni, siinä kalliissa pantissa, joka ihanasta liitostamme syntyy." Ruhtinattaresta tuntui, kuin kaikki alkaisi pyöriä hänen silmissään, kuin menisi häneltä kaikki tajunta sekaisin. Hermenegildan ilmeessä hehkuva totuus, hänen ihastuksensa, hänen kasvojensa todellinen kirkastus ei sallinut kuvitellakaan teeskentelyä, petollisuutta, mutta toiselta puolen saattoi vain pähkähullu panna arvoa hänen merkilliseen väitteeseensä. Tämä jälkimäinen johtopäätös sai ruhtinattaren niin valtoihinsa, että hän työnsi Hermenegildan luotaan ja huusi kiivaasti: "Mieletön! Onko siis jokin uni toimittanut sinut tähän tilaan, joka tuottaa meille kaikille häpeää? Luuletko todellakin, että voit typerillä saduilla minua pettää? Malta mieltäsi -- muistele uudestaan, mitä sinulle on viime aikoina tapahtunut! Jos kadut ja tunnustat, voit ehkä vielä sovittaa hairahduksesi." Kyynelten virratessa, aivan nääntyneenä haikeasta tuskasta Hermenegilda vaipui tätinsä eteen polvilleen ja vaikeroitsi: "Siis sinäkin, joka olet minua vaalinut kuin oma äiti, soimaat minua haaveksijaksi, sinäkään et usko, että kirkko on minut yhdistänyt Stanislaukseen, että minä olen hänen vaimonsa? Mutta katsoppa tätä sormusta sormessani! Ah, mitä sanoisinkaan -- tiedäthän missä tilassa nyt olen, eikö sekään riitä sinulle todistamaan, etten ole pelkkää unta nähnyt?" Ruhtinatar sai suureksi kummakseen huomata, ettei Hermenegildan mieleenkään tullut minkään siveellisen lankeemuksen ajatus, -- ettei hän ollut sentapaista viittausta lainkaan käsittänyt. Painaen ruhtinattaren käsiä rintaansa vasten Hermenegilda rukoili hartaasti, että hän edes nyt, kun äidiksitulo ei suonut sijaa millekään epäilykselle, uskoisi heidän avioliittonsa olleen todellisen, eikä kokonaan hämmentynyt, suunniltaan joutunut rouva lopulta enää tiennyt mitä olisi sanottava onnettomalle neidolle, millä tapaa hänen yleensä oli koetettava päästä sen salaisuuden perille, joka tässä tietysti piili. Vasta muutaman päivän kuluttua hän selitti puolisolleen ja kreivi Nepomukille, ettei Hermenegildalta, joka väitti olevansa miehestään raskaana, voinut saada muita tietoja kuin minkä hän sielunsa sisimmässä itse uskoi olevan totta. Vihastuneina soimasivat miehet Hermenegildaa teeskentelijäksi, ja varsinkin vannoi kreivi Nepomuk, että elleivät lievät keinot saisi hänen tytärtään luopumaan mielettömästä aiheestaan tyrkyttää hänelle mokomaa hassua juttua, niin hän turvautuisi ankariin toimenpiteisiin. Ruhtinattaren mielestä sitävastoin olisi kaikki kovuus hyödytöntä julmuutta. Hän oli näet siitä varma, kuten hän lausui, ettei Hermenegilda vähääkään teeskennellyt, vaan kaikesta sielustaan uskoi omia sanojaan. "Maailmassa on", jatkoi hän, "vielä monta salaisuutta, joita emme kykene selvittämään. Entä jos ajatusten elävällä yhteistoiminnalla voisi olla myös ruumiillista vaikutusta, -- jos henkinen yhteys Stanislauksen ja Hermenegildan kesken olisi saattanut hänet tähän tilaan, jota emme osaa selittää?" Huolimatta kaikesta suuttumuksestaan, onnettoman hetken tuskallisuudesta, eivät ruhtinas ja kreivi Nepomuk voineet olla ääneen hohottamatta, kun ruhtinatar lausui tämän olettamuksen, jota he nimittivät nerokkaimmaksi keksinnöksi, millä ihmisestä yritettiin luoda taivaallinen olento. Ruhtinatar punastui ja sanoi suoraan, ettei raakojen miesten aisti pystynyt semmoista käsittämään. Muuten koko se suhde, johon tuo hänen nyt saamansa vakaumuksen mukaan aivan viaton lapsiparka oli joutunut, oli hänen mielestään loukkaava ja inhottava, eikä hän nähnyt ympäristön häijyyden ja pilkan välttämiseksi muuta parempaa keinoa kuin että hän ja Hermenegilda yhdessä lähtisivät matkalle, jota hän oli jo suunnitellut. Kreivi Nepomuk hyväksyi tämän ehdotuksen mielellään, sillä kun Hermenegilda itse ei lainkaan pyrkinyt salaamaan raskaudentilaansa, niin täytyi hänet todellakin toimittaa pois tuttujen piiristä, jos tahdottiin hänen mainettaan säästää. Ja kun oli päätetty näin menetellä, tunsivat kaikki mielensä keventyvän. V. Kreivi Nepomuk ajatteli tuskin enää vähääkään sitä salaisuutta, joka ensin oli häntä niin säikäyttänyt, nähdessään olevan mahdollista, että se pysyisi salassa maailmalta, jonka pilkka hänestä tuntui katkerimmalta. Ruhtinas Z. puolestaan oli järkevästi sitä mieltä, että ottaen lukuun merkillisen asiain tilan ja Hermenegildan vilpittömän mielenlaadun todellakaan ei ollut muuta neuvoa kuin jättää ihmeellisen ongelman ratkaisu ajan haltuun. Mutta juuri silloin, kun oltiin aikeissa ryhtyä päätetyn matkan valmistuksiin, saattoi kreivi Xaver von R:n äkillinen ilmestyminen kaikki uuteen pulaan, uuteen murheeseen. Tuimasta ratsastuksesta kuumana, yltyleensä pölyisenä, niin hädissään kuin hurjan intohimon riivaamana hän syöksi saliin ja huusi tervehtimättä, kaiken säädyllisen laiminlyöden, kovalla äänellä: "Hän on kuollut, kreivi Stanislaus! Ei hän joutunut vangiksi, ei, -- viholliset hakkasivat hänet maahan -- tässä ovat todistukset!" Samalla hän pisti monta kiireesti esille ottamaansa kirjettä kreivi Nepomukin käteen. Tämä alkoi säikähtäneenä lukea. Ruhtinatar kurkisti myös papereihin, mutta oli tuskin lukenut muutaman rivin, kun löi kätensä yhteen, kohotti katseensa taivasta kohti ja huudahti tuskallisesti: "Hermenegilda! Voi lapsiparkaa! Mikä tutkimaton salaisuus!" Hän oli huomannut, että Stanislauksen kuolinpäivä oli juuri sama, jonka Hermenegildakin oli maininnut, -- että kaikki oli niin tapahtunut, kuin hän oli kohtalokkaana hetkenä ilmestyksessä nähnyt. "Hän on kuollut", sanoi Xaver kiireesti ja tulisesti. "Hermenegilda on vapaa, eikä nyt ole enää mitään vastassani, ei mikään estä minua, joka rakastan häntä kuin elämääni! Minä pyydän häntä puolisokseni." Kreivi Nepomuk ei kyennyt vastaamaan. Ruhtinas otti nyt suunvuoron ja selitti, että eräiden asianhaarain vuoksi oli aivan mahdotonta nyt suostua hänen kosintaansa, ettei hän tällä kertaa saisi edes nähdä Hermenegildaa, ja että hänen siis olisi parasta jälleen poistua niin kiireesti kuin oli tullutkin. Xaver vastasi hyvin tietävänsä Hermenegildan häiriintyneen mielentilan, josta arvatenkin oli puhe, mutta tätä hän tahtoi sitä vähemmän pitää minään esteenä, kun juuri hänen liittonsa Hermenegildan kanssa tekisi tuosta sairaloisesta tilasta lopun. Ruhtinatar vakuutti hänelle, että Hermenegilda oli vannonut pysyvänsä Stanislaukselleen uskollisena kuolemaansa asti, siis hylkäisi kaikki muut kosijat eikä sitäpaitsi enää ollut kotona. Silloin Xaver nauroi ja arveli, ettei hänelle ollut tarpeen muiden kuin isän suostumus; Hermenegildan hellyttäminen piti muka jättää vain hänen omaksi huolekseen. Aivan julmistuneena nuorukaisen rajusta tunkeilevaisuudesta selitti kreivi Nepomuk, että hänen oli kerrassaan turha toivoa suostumusta esitykseensä ja että hänen pitäisi muitta mutkitta heti lähteä tiehensä. Kreivi Xaver tuijotti häneen jäykästi, aukaisi oven eteiseen ja huusi siellä, että palvelijan oli kohta tuotava matkalaukku sisään, riisuttava hevoset valjaista ja vietävä ne talliin. Silloin hän astui jälleen saliin, heittäytyi ikkunan viereiseen nojatuoliin ja ilmoitti ihan levollisesti ja vakavasti, että ennenkuin hänen olisi annettu tavata ja puhutella Hermenegildaa, voitaisiin hänet vain ilmeisellä väkivallalla ajaa ulos. Kreivi Nepomuk vastasi hänen siinä tapauksessa saavan valmistautua hyvin pitkälliseen oleskeluun täällä ja muuten tyytyä siihen, että hän, talon isäntä, poistui kotoaan. Kaikki, kreivi Nepomuk, ruhtinas ja tämän puoliso, lähtivät nyt salista toimittaakseen Hermenegildan täältä pois niin pian kuin mahdollista. Mutta sattuma oli niin sovittanut, että Hermenegilda juuri sillä hetkellä, vastoin tapaansa, oli mennyt puistoon. Xaver silmäili ulos akkunasta, jonka likellä istui, ja näki hänen kaukana kävelevän. Kohta hän hyökkäsi puistoon ja saavutti viimein Hermenegildan, joka oli menossa puiston etelälaidassa olevaan kohtalokkaaseen huvimajaan. Missä tilassa Hermenegilda nyt oli, sen saattoi melkein kenen tahansa silmä havaita. "Armias taivas", huudahti Xaver seistessään Hermenegildan edessä, mutta syöksi sitten heti hänen jalkainsa juureen, vannoi hänelle hehkuvinta rakkautta ja rukoili hellyttävimmällä äänellä, että Hermenegilda suostuisi ottamaan hänet kaikkein onnellisimmaksi puolisokseen. Aivan suunniltaan kauhusta ja yllätyksestä Hermenegilda vastasi hänelle, että vain häijy sallimus oli voinut hänet toimittaa tänne rauhan häiritsijäksi, ja vakuutti moneen kertaan olevansa rakastetulle Stanislaukselle uskollinen viimeiseen hengähdykseen asti, niin ettei koskaan rupeisi toisen miehen vaimoksi. Mutta kun Xaver ei sittenkään lakannut pyytämästä ja lempeään tarjoomasta, -- kun hän vihdoin riehuvan intohimonsa villitsemänä muistutti Hermenegildalle, että tämä oli väärässä, koska kerran jo oli juuri hänelle suonut ihanimman rakkautensa hetken, -- kun hän maasta ponnahtaen tahtoi sulkea neidon syliinsä, silloin työnsi Hermenegilda kuin hengenhädässä hänet luotaan kasvoilla kammon ja ylenkatseen ilme ja huusi: "Kurja, itsekäs hölmö, yhtä vähän kuin vallassasi on tuhota sitä suloista panttia, mikä minulla on liitostani Stanislauksen kanssa, yhtä vähän voit minua vietellä rikollisesti luopumaan uskollisuudestani! Pois näkyvistäni!" Xaver heristi hänelle nyrkkiään, päästi pilkallisen hohotuksen ja karjaisi: "Mieletön, itsehän rikoit tuon typerän valasi. Se lapsi, jota nyt rintasi alla kannat, minun lapseni se on, minun sinä annoit itseäsi hyväillä juuri tuossa paikassa, minun rakastajattareni sinä olit ja siksi jäätkin, ellen sinua puolisokseni korota." Hermenegilda iski häneen sellaisen katseen, jossa paloi helvetin tuli, sitten hän parkaisi hurjasti: "Hirviö!" ja luhistui kuin halvauksen tapaamana maahan. Ikäänkuin kaikkien raivotarten vainoamana karkasi Xaver nyt takaisin kartanoon ja kohtasi ensiksi ruhtinattaren, jota hän tarttui käteen ja veti mukanaan sisälle. "Hän on inhoten hylännyt minut -- lapsensa isän!" "Taivaitten nimessä! Sinäkö se olet, Xaver? Voi Jumalani! Sano, kuinka se on mahdollista?" huusi ruhtinatar kauhusta väristen. "Kirotkoon minua kuka tahansa", jatkoi Xaver maltillisemmin, "mutta jos miehessä hehkuu veri niinkuin minussa, joutuu hän niinkuin minäkin sellaisena hetkenä syntiä tekemään. Näin se tapahtui: Huvimajassa tapasin Hermenegildan ihmeellisessä tilassa, jota en osaa kuvata. Hän makasi kuin sikeästi nukkuen ja unia nähden leposohvalla. Tuskin olin astunut ovesta sisään, kun hän nousi, tuli luokseni, tarttui käteeni ja kulki kanssani juhlallisin askelin huvimajan takimmaiseen päähän. Siellä hän polvistui, minä samoin, hän rukoili, ja pian huomasin, että hän oli näkevinään edessään papin. Hän otti sormestaan sormuksen ja ojensi sitä pappia kohti, minä otin sen ja pistin hänen sormeensa toisen sormuksen, jonka vedin sormestani. Sitten hän vaipui kiihkeimmän lemmen hurmiossa syliini -- -- Kun sieltä pakenin, lepäsi hän sikeässä, tajuttomassa unessa." "Kauhea mies! Suunnaton konnantyö!" huusi ruhtinatar malttinsa menettäneenä. Nyt tulivat myös kreivi Nepomuk ja ruhtinas saapuville, ja pian saivat hekin kuulla Xaverin tunnustuksen. Kuinka syvästi loukkasikaan ruhtinattaren herkkää tunnetta se havainto, että Kaverin ilkityö oli miesten mielestä hyvinkin anteeksiannettava ja sai selityksensä hänen läheisestä suhteestaan Hermenegildaan! "Ei", sanoi ruhtinatar, "ei koskaan Hermenegilda suostu sen miehen puolisoksi, joka on uskaltanut helvetin kavalan hengen tavalla myrkyttää hänen elämänsä korkeimman hetken hirveimmällä rikoksella." "Hänen tulee siihen pakko", vastasi Xaver kylmän halveksivasti, "jos mielii maineensa pelastaa -- minä jään tänne, ja asia saadaan kyllä järjestetyksi -- --" Sillä hetkellä kuului eteisestä melua, -- sinne kannettiin Hermenegildaa, jonka puutarhuri oli tavannut huvimajassa tainnoksissa. Hänet tuotiin saliin ja laskettiin sohvalle. Ennenkuin ruhtinatar kerkisi estämään, astui Xaver lähemmäksi ja tarttui Hermenegildan käteen. Mutta samassa ponnahti Hermenegilda seisaalle, päästi suustaan kauhistuttavan huudon, joka ei ollut ihmisäänen kaltainen, ei, vaan muistutti petoeläimen vihlaisevaa karjaisua, ja tuijotti kreiviin salamoivilla silmillään kasvojen hirveästi vääristyessä. Xaver horjahti kuin kuolettavan salamaniskun kohtaamana ja sopersi tuskin ymmärrettävästi: "Valjastakaa!" Ruhtinattaren viittauksesta hänet talutettiin portaita alas. "Viiniä, viiniä!" huusi hän, kulautti kurkkuunsa muutaman lasillisen, hyppäsi sitten vahvistuneena ratsunsa selkään ja nelisti tiehensä. VI. Hermenegildan mielentila, joka näytti piintyneestä haaveilusta pahenevan hurjaksi raivoksi, vaikutti myös muutoksen kreivi Nepomukim ja ruhtinaan arvosteluun. Nyt vasta heille selvisi, kuinka kauhea ja sovittamaton Xaverin teko oli. He tahtoivat lähettää noutamaan lääkäriä, mutta ruhtinatar hylkäsi kaiken lääkärinavun, kun hänen mielestään sopi turvautua vain hengelliseen lohdutukseen. Niinpä siis saapui karmeliittimunkki Cyprianus, perheen rippi-isä. Ihmeellisesti hänen onnistui herättää Hermenegilda tuijottavan hulluuden tajuttomuudesta. Vieläpä enemmän: pian tuli Hermenegilda rauhalliseksi ja mielenmaltti palasi; hän puheli ihan järkevästi ruhtinattaren kanssa, ilmaisten tälle halunsa saada synnytyksen jälkeen viettää koko elämänsä O:n cistereiläisluostarissa ainaisessa katumuksessa ja surussa. Hän oli surupukuunsa liittänyt huntuja jotka täydellisesti verhosivat häneltä kasvot ja joita hän ei aikonut koskaan riisua. Cyprianus munkki lähti pois, mutta palasi muutaman päivän kuluttua. Sillä välin oli ruhtinas Z. kirjoittanut L:n kaupungin pormestarille. Tämän luona oli Hermenegildan määrä odottaa lapsensa syntymistä, ja sinne hänet saattaisi cisterdläisluostarin abbedissa, joka oli perheen sukulainen. Mutta ruhtinatar matkusti Italiaan, ja hänen luuloteltiin ottaneen Hermenegildan mukaansa. Oli sydänyö, kun portaiden eteen ilmestyivät vaunut, joissa Hermenegilda piti vietämän kotoa pois. Murheen koukistamana odotti kreivi Nepomuk ruhtinaan ja ruhtinattaren kanssa kovaonnista lastaan sanoakseen hänelle jäähyväiset. Huntuihin kiedottuna, munkin käsivarteen nojaten astui Hermenegilda vahakynttiläin kirkkaasti valaisemaan huoneeseen. Cyprianus lausui juhlallisella äänellä: "Maallikkosisar Celestine lankesi suureen syntiin ollessaan vielä maailmassa, sillä pahan hengen saasta tahrasi hänen puhdasta mieltään. Mutta ainiaaksi annettu lupaus tuo hänelle lohdutusta, rauhaa ja iankaikkista autuutta. Ei koskaan enää saa maailma nähdä niitä kasvoja, jotka houkuttivat paholaista -- katsokaa! Näin alkaa ja päättää Celestine katumuksensa!" Ja samassa munkki kohotti Hermenegildan huntuja. Kaikkia läsnäolevia värähdytti vihlova tuska, kun näkivät valkoisen kuolinnaamion, joka iäksi kätki Hermenegildan ihanat kasvot. Voimatta sanaakaan lausua hän erosi isästään, joka riuduttavan murheen painamana ei enää luullut jaksavansa elää. Ruhtinas, muuten tyyni mies, aivan kylpi kyynelissä. Ainoastaan ruhtinattaren onnistui, kaikin voimin tukahuttaen tuon kaamean lupauksen herättämää kauhua, pysyä pystyssä lempeän maltillisena. * * * * * Selittämätöntä on, kuinka kreivi Xaver oli saanut tietää Hermenegildan olinpaikan, vieläpä senkin seikan, että vastasyntynyt lapsi oli päätetty pyhittää kirkolle. Mutta vähän hänellä oli hyötyä lapsen ryöstämisestä, sillä hänen saavuttuaan P:hen ja aikoessaan jättää lapsen erään tutun rouvan hoitoon kävi ilmi, ettei se, kuten hän luuli, ollut kylmästä mennyt tainnoksiin, vaan kuollut. Sitten kreivi Xaver katosi jäljettömiin, ja hänen arveltiin tehneen itsestään lopun. Monta vuotta senjälkeen joutui nuori ruhtinas Boleslaw von Z. matkallaan Neapeliin Posilippon lähelle. Siellä on mitä viehättävimmällä seudulla muuan kamulduli-luostari, jonne ruhtinas poikkesi nauttimaan näköalasta, jota hänelle oli kuvattu kauneimmaksi koko Neapelin alueelta. Juuri kun hän oli astumassa puiston ulkonevalle kallionkielekkeelle, joka kuuluu olevan katselijain mieluisin paikka, huomasi hän erään munkin, joka oli ennen häntä istuutunut suurelle kivelle ja tähysteli kaukaisuuteen, avattu rukouskirja polvillaan. Hänen kasvonsa, pääpiirteiltään vielä nuorekkaat, olivat syvän murheen riuduttamat. Ruhtinaan mieleen, kun hän lähemmin katseli munkkia, tuli hämärä muisto. Hän hiipi vielä likemmäksi ja näki, että rukouskirja oli puolankielinen. Sitten hän puhutteli munkkia puolaksi, tämä käännähti häneen päin säikähtäneenä, peitti kasvonsa heti, kun oli ruhtinaan nähnyt, ja pakeni kiireesti pensaikon läpi kuin pahan hengen riivaamana. Jälkeenpäin kertoessaan tästä kohtauksesta kreivi Nepomukille vakuutti ruhtinas Boleslaw, ettei tuo munkki ollut kukaan muu kuin kreivi Xaver von R. *** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HUNNUTETTU NAINEN *** Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed. Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution. START: FULL LICENSE THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license. Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works 1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8. 1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below. 1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others. 1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States. 1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg: 1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed: This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook. 1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work. 1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™. 1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License. 1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1. 1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9. 1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that: • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.” • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works. • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work. • You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works. 1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below. 1.F. 1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment. 1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE. 1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem. 1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE. 1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions. 1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause. Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™ Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life. Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org. Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws. The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS. The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate. While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate. International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff. Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate. Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support. Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition. Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org. This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.