E-text prepared by Tapio Riikonen

JÄRJEN SANOJA SODASTA

Englantilaisen "kapinoitsijan" arvostelua

Kirj.

BERNARD SHAW

Suom. Toivo Wallenius

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1917.

"Puhjetkoon europpalainen sota — kenties sota kolmiliiton ja kolmisopimusvaltain välillä, jota niin moni englantilainen ja saksalainen sanomalehtimies ja politikoitsija ajattelee rikollisen kevytmielisesti. Jos taistelijat osoittautuvat tasaväkisiksi, niin se voi ensimmäisten taistelujen jälkeen kyteä edelleen kolmekymmentä vuotta. Minkä verran on Lontoossa tai Manchesterissa tai Chemnitzissä tai Bremenissä tai Milanossa väestöä sen päättyessä?"

("The Great Society", kirj. Graham Wallas, kesäk. 1914.)

Nyt on koittanut aika rohkaista mielensä ja ryhtyä puhumaan ja kirjoittamaan sodasta järkevästi. Ensinnä jo sen herättämä kammokin huumasi ajattelevimmat meistä; ja nytkin saattavat ainoastaan ne, jotka eivät ole suoranaisessa kosketuksessa tämän järkyttävän mullistuksen kanssa tai joille se ei ole tuottanut suuria kärsimyksiä, ajatella sitä järkevästi tai kuulla toisten keskustelevan siitä kylmäverisesti. Mitä ajattelemattomiin tulee, niin en uskaltaisi edes vihjatakaan sellaista, että he olivat alkuviikkoina säikähtyneet aivan suunniltaan; sillä tiedän liiankin hyvin, ettei brittiläinen siviilihenkilö salli epäiltävän ehdotonta rohkeuttaan: vain kokeneille sotilaille ja muukalaisille on heikkoutta todistava pelko luvallinen. Mutta varmasti he olivat — sanoisinko: hiukan kuohuksissa? He tunsivat tuona juhlallisena hetkenä, että Englanti oli hukassa, jos yksi ainoa petturi heidän keskuudessaan päästäisi kaiken maailman kuuluville totuuden jostakin asiasta. Minulle se oli vaarallista aikaa. Minä en pidä hevillä kieltäni kurissa: ja synnynnäinen draamallinen taipumukseni ja näytelmäkirjailijan ammattitottumus estävät minua tarkastelemasta asiaa yksipuolisesti, vaikka mukavimpana tuloksena kaikinpuolisesta tarkastelusta onkin joutuisa "lynkkaus". Sitä paitsi aion siihen asti, kunnes home-rule herää nykyisestä valekuolleisuudestaan, säilyttää irlantilais-oikeuteni arvostella Englantia jossain määrin syrjäisenä kuin muukalainen ja hiukan pahanilkisen halukkaana riistämään siltä omahyväisyyden. Lordi Kitchener teki tuonoin erehdyksen nuhdellessaan irlantilaisia vapaaehtoisia siitä, etteivät nämä rientäneet ripeämmin puolustamaan "maatansa". Toistaiseksi he eivät tunne sitä vielä maaksensa. Hänen olisi pitänyt pyytää, että he saapuisivat kuten ennenkin auttamaan vanhaa Englanti raukkaa kovassa kamppailussa. Silloin hän olisi puhunut oikein.

Tunnustettuani näin vilpittömästi puolueellisuuteni, jonka voitte ottaa huomioon kuten ampujakin tuulen vaikutuksen, esitän mielipiteeni oikeassa arvossaan. Niistä on jonkin verran hyötyä; sillä kuinka suuresti lienenkin ennakkoluulojen tai ilkeyden sokaisema, eivät minun ennakkoluuloni tässä kysymyksessä kuitenkaan ole samoja kuin ne, jotka sokaisevat brittiläisen isänmaanystävän, ja sen vuoksi uskon melkoisen varmasti näkeväni sellaista, mikä ei vielä ole osunut hänen silmiinsä.

Kaikkein ensinnä en käsitä tätä sotaa sellaiseksi tilanteeksi, joka on sulattanut hallitukset ja kansat täydelliseksi ja samanmieliseksi yhteisyydeksi ikäänkuin yhteistä vihollista vastaan. Näen Englannin kansan yhdistyneen inhoamaan ja uhmaamaan preussilaisen junkerismin katsantokantoja ja toimia. Ja näen Saksan kansan kuohuvan pohjiaan myöten samallaisesta vastenmielisyydestä englantilaista junkerismia kohtaan ja suuttuneena meidän ilmeisestä petoksestamme ja kaksimielisyydestämme, kun kävimme sen kimppuun hetkellä, jolloin sitä uhkasi äärimmäinen vaara Ranskan ja Venäjän taholta. Näen, että molemmin puolin junkkarit ja militaristit ovat narranneet kansakunnat — valitettavasti ei kokonaan vastoin niiden tahtoa! — kohdistamaan toisiinsa sen vimman, mikä niiden olisi pitänyt säästää tuhotakseen junkerismin ja militarismin omassa maassaan. Ja näen Englannin ja Saksan junkkarien ja militaristien ahneesti tarttuvan tilaisuuteen, jota he ovat turhaan ikävöineet monet vuodet, tilaisuuteen murskata toinen toisensa ja tehdä omasta harvainvallastaan maailmaa hallitsevan sotilasvallan. Epäilemättä olisi tämän traagillisen väärinkäsityksen sankarillisin parannuskeino sellainen menettely, että molemmat armeijat ampuisivat upseerinsa ja palaisivat kotiin korjatakseen maalla satonsa ja pannakseen kaupungeissa toimeen vallankumouksen. Ja vaikka tämä ei olekaan nykyään käytännöllinen ratkaisu, niin se on silti vilpittömästi mainittava, koska se tai jokin sentapainen menettely on aina mahdollinen voitetussa asevelvollisuusarmeijassa, jos johtajat kannustavat sitä ponnistamaan yli ihmisvoimien, kun sen silmät avautuvat huomaamaan, että naapureitaan murhatessaan se puree poikki nenänsä tehdäkseen kiusaa kasvoilleen, puhumattakaan siitä että se sitoo militarismin ja junkerismin sietämätöntä iestä yhä lujemmin omaan niskaansa. Mutta nyt ei ole mitään mahdollisuutta — tai, kuten meikäläiset junkkarit sanoisivat, mitään vaaraa — että meidän sotilaamme antautuisivat niin hillittöminä terveen järjen valtaan. He ovat astuneet sotapalvelukseen vapaaehtoisesti; he eivät ole joutuneet häviölle eivätkä luultavasti joudukaan; heidän liikenneyhteytensä ovat koskemattomia ja ateriansa kohtalaisen säännöllisiä; he ovat yhtä taistelunhaluisia kuin upseeritkin; ja Preussia vastaan taistellessaan he vastustavat harkitumpaa, tietoisempaa, tyrannimaisempaa, mieskohtaisesti julkeampaa ja vaarallisempaa militarismia kuin heidän omansa on. Mutta myöskin vapaaehtoisella ammatti-armeijalla on kuten siviilihenkilöilläkin raja, jota pitemmälle verotusta, vararikkoisuutta, kieltäymyksiä, kauhuja ja häiriöitä ei voi ulottaa aiheuttamatta vallankumousta tai yhteiskunnallista hajaannusta, jotka ovat vieläkin tuhoisampia kuin alistuminen voittajan valtaan. Mainitsen kaiken tämän, en herättääkseni kevytmielisesti vastenmielisyyttä, vaan siitä syystä että sotilashenkilöt puhuvat nyt tästä sodasta ikäänkuin se muodostuisi pysyväiseksi ilmiöksi. Luullakseni he unohtavat tällöin, että nykyaikaisten sotatoimien aiheuttama kulutus on paljoa suurempi kuin koskaan ennen verrattuna siihen kaikkein korkeimpaan tuotantomäärään, mikä on mahdollinen sota-ajan rajoitusten vallitessa.

TUOMIOPÄIVÄ.

Toivoaksemme ei sodan loputtua Europan asioita ratkaise ryhmä miekankalistajia, jotka istuvat maahan kaadetun rummun ympärillä kukistetussa Berliinissä tai Wienissä, vaan jonkinlainen kongressi, jossa ovat edustettuina kaikki vallat (niiden joukossa ehdottomasti myöskin Amerikan Yhdysvallat). Aavistan meitä uhkaavan sellaisen vaaran, että tämä kongressi tuottaa meille suuren yllätyksen ja me taasen aiheutamme tarpeettomia ja kohtuuttomia vaikeuksia esiintymällä siinä Loukatun Viattomuuden edustajina. Siinä osassa ei meitä hyväksytä. Sellainen kongressi on varmaankin pitävä meitä maailman riidanhaluisimpana kansana preussilaisten jälkeen (jos se tekee edes tätäkään poikkeusta). Olen aivan selvillä siitä, että tämä ennustus herättää melkoista kummastusta ja suuttumusta ylevämielisemmissä ( hochnäsig , sanoisivat saksalaiset) lukijoistani. Sallittakoon minun sen vuoksi lieventää sitä käsittelemällä hiukan laajemmin junkerismi- ja militarismi-kysymystä yleensä sekä sitä kirjallista propagandaa Englannin ja Potsdamin välisestä sodasta, jota on aivan avoimesti harjoitettu kummallakin puolella viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana. Pyydän lukijoitani säilyttämään kärsivällisyytensä tämän kiusallisen toimituksen kestäessä. Jos se käy sietämättömäksi, niin he voivat laskea tämän lehden kädestään ja huojentaa mieltään sanomalla parikymmentä kertaa Kaiseria Attilaksi ja Keir Hardie'a kavaltajaksi. Toivottavasti he ovat sitten kylliksi virkistyneet aloittaakseen uudestansa. Sillä saksalaisia ei vahingoiteta soimaamalla Kaiseria tai Keir Hardie'a tai minua; mutta meillä on varmasti hyötyä saadessamme selvemmän käsityksen valtiollisesta tilanteesta. Sitä paitsi en usko, että aito englantilainen on sisimmässä sydämessään ihastunut Loukatun Viattomuuden osaan sen enempää kuin minäkään. Hän omaksuu sen vain siitä syystä, että sanotaan hänen arvonsa vaativan sitä.

JUNKKAREITA ON KAIKKIALLA.

Mitä on junkkari? Onko hän saksalainen upseeri, iältään kolmenkolmattavuotias, tavoiltaan röyhkeä ja tottunut iskemään miekallaan kuoliaaksi viattomia siviilihenkilöitä? Toisinaan, mutta ei laisinkaan yksinomaan sitä tai mitään sentapaista. Turvautukaamme sanakirjaan.

Junker = nuori aatelismies; junkkari, herranen; maalaispatruuna, maalaisaatelinen. Junkerherrschaft = junkkariherruus, maanomistaja-valta. Junkerleben = maalaisaatelisen elämä; (kuv. ) hilpeä elämä. Junkerpartei = maalaisaateli-puolue. Junkerwirtschaft = maalaisaateli-puolueen toiminta.

Näemme siis, ettei junkkari ole suinkaan erikoisesti ominainen Preussille. Me voimme väittää kasvattavamme tästä lajista niin täydellisiä muotoja, ettei Saksalla voi olla toiveitakaan päästä konsanaan parempiin tuloksiin. Sir Edward Grey on junkkari ylimmästä hiustupsusta aina varpaidensa kärkiin asti; ja Sir Edward on hurmaava ihminen ja aivan kykenemätön iskemään hengiltä edes vastustuspuolueen etupenkin miestä tai ilmoittamaan saksalaiselle, että aikoo ammuttaa tämän. Lordi Cromer on junkkari. Winston Churchill on omituinen ja jotensakin miellyttävä yhdistelmä junkkaria ja jänkkiä: hänen suora saksalaisvastainen taistelunhalunsa on suunnattomassa määrin suositumpi kuin hänen hurskastelevien virkaveljiensä siveysloruilu. Hän on omahyväinen ja hilpeä junkkari, kuten lordi Curzon on pöyhkeä junkkari. Tarpeetonta on jatkaa luetteloa. Näillä saarilla on junkkareita suoraan sanoen kaikkialla.

Perin vaikeata on kenenkään, joka ei ole junkkari tai onnistunut asianajaja, päästä Englannin ministeristöön, samantekevää mikä puolue kulloinkin on vallalla, tai välttää eroa, kun me alamme pärisyttää rumpua. Ulkomaanministeriö on junkkariklubi. Meidän Vallitsevat luokkamme ovat suurimmalta osaltaan junkkareista muodostuneita: kaikki, jotka eivät ole junkkareita, ovat roskaväkeä ja saavat kiittää asemastaan yksinomaan jonkinlaista kyvykkäisyyttä, enimmäkseen kykyä ansaita rahaa. Ja tietenkin on myöskin Kaiser junkkari, joskaan ei niin aitosininen kuin kruununprinssi eikä laisinkaan niin itsevaltainen kuin Sir Edward Grey, joka mielipidettämme tiedustamatta lähettää meidät sotaan virkkamalla sanan jollekulle lähettiläälle ja lupaa kynänvedollaan meidän varamme ulkomaalaisille liittolaisilleen.

MITÄ ON MILITARISTI?

Kun nyt tiedämme, mikä junkkari on, niin tarkastakaamme militaristia. Militaristi on henkilö, joka uskoo, että kaikki todellinen valta on valtaa surmata ja että Sallimus on suurten sotajoukkojen puolella. Nykypäivien kaikkein kuuluisin militaristi on kenraali Friedrich von Bernhardi, joka tästä maineestaan saa kiittää meidän intoamme ostaa hänen kirjojaan ja toistaa hänen sanojaan. Mutta me emme voi sallia kenraalin pääsevän omien kirjailijaimme edelle militaristisen propagandan suorittajana. Olen kyllin vanha muistaakseni, kuinka tämän perin vanhan propagandan saksalais-vastainen vaihe alkoi Englannissa. Ranskalais-saksalainen sota 1870-1871 jätti Europan kovin hämmästyneeksi. Siihen asti ei kukaan ollut pelännyt Preussia, vaikka kaikki pelkäsivätkin hiukan Ranskaa; ja me pidimme yllä "puskurivaltioita" itsemme ja Venäjän välillä idässä. Tosin Saksa oli voittanut Tanskan; mutta olihan Tanska pieni valtio, ja Ibsenin suureksi suuttumukseksi jättivät ne, joiden olisi pitänyt sitä auttaa, sen pulaan hädän hetkellä. Saksa oli voittanut myöskin Itävallan; mutta jokainen näyttää pystyvän voittamaan Itävallan, vaikka ei kukaan näytäkään pystyvän käsittämään, etteivät tappiot merkitse niin paljoa kuin militaristit arvelevat, sillä Itävalta on tätä nykyä yhtä tärkeä valtio kuin konsanaan ennen. Äkkiä Saksa iski Ranskan suin päin tomuun käyttämällä niin hyvin järjestettyä sotakuntoisuutta, ettei siihen mennessä kenelläkään ollut aavistustakaan moisesta. Europassa ei ollut ainoatakaan valtiota, joka ei olisi sanonut itselleen: "Hyvä jumala! miten kävisi, jos se hyökkäisi meidän kimppuumme?" Me täällä Englannissa ajattelimme vanhanaikaista armeijaamme ja vanhanaikaista ylipäällikköämme George Rangeria ja sotaministeriötämme ja sen Itämaisen sodan ajoilta periytynyttä tylsyyttä; ja me tutisimme housuissamme. Mutta emme olleet sellaisia hölmöjä, että olisimme jättäneet asian sikseen. Pian julkaisimme ensimmäisen lehden bernhardilais-kirjallisuutta: erään anonymisen kirjasen nimeltä Dorkingin taistelu . Se ei ollut ensimmäinen sivu englantilaista militaristi-kirjallisuutta: tarvitsee vain palata siihen purkaukseen sodan ihannoimista, joka ilmeni typerän Krimin sodan airuena, tavatakseen Marsille kohotettuja ylistyslauluja, jotka olisivat saaneet Treitschken punastumaan (ja ehkä saivatkin); mutta se oli ensimmäinen sivu, jossa esitettiin luonnollisena seikkana, että Englannin luonnollinen vihollinen oli Saksa eikä Ranska tai Venäjä. Dorkingin taistelu meni suuremmoisesti kaupaksi, ja sen tekijästä vilisi mitä hurjimpia arvailuja. Ja sen loppumoraalina oli: "Aseisiin, muutoin saksalaiset piirittävät Lontoota, kuten he ovat piirittäneet Pariisia!" Siitä ajasta alkaen aina nykypäiviin asti ei Englannissa ole koskaan lakattu harjoittamasta propagandaa Saksaa vastaan tähdätyn sodan puolesta. Dorkingin taistelun antamaa esimerkkiä noudattivat sanomalehdistössä ja aikakauskirjoissa julkaistut kirjoitelmat. Myöhemmin tuli jingokuume (sivumennen sanoen venäläisvastainen, mutta älkäämme puhuko siitä juuri tällä haavaa), Steadin Totuus laivastosta , kanaalitunnelipuuhan raukeneminen, Rudyard Kipling, Lordi Roberts, laivastoliitto, imperialistisen ulkoasiainministerin ilmestyminen vapaamieliseen ministeristöön, Wellsin Ilmasota (joka sietää varsin hyvin tulla uudelleen luetuksi juuri tätä nykyä) sekä dreadnoughtit. Kaikessa tässä kiihtymyksessä oli vihollisena, näytelmän roistona, valkoisena vaarana Preussi miljoonine asevelvollisineen. Alussa, Dorkingin taistelun edustamassa vaiheessa, oli sävy pääasiallisesti puolustusta tarkoittava. Mutta siitä hetkestä alkaen, jolloin Kaiser rupesi jäljittelemään meidän armaadapolitiikkaamme rakennuttamalla suuren laivaston, muuttui saksalais-vastainen kiihotus julkisesti hyökkääväksi; ja huuto, että joko Saksan tai meidän laivastomme oli upottava ja että Englannin ja Saksan välillä täytyi vielä jonakin päivänä syttyä sota, herkesi nopeasti olemasta militaristiemme leirissä vain pelkkää huutoa ja muuttui heille todelliseksi aksiomiksi. Ja mitä meikäläiset militaristit sanoivat, sitä toistivat junkkarimme ja sitä varten meidän junkkarivaltiomiehemme toimivat. Selonteon siitä, kuinka he juonittelivat saartaakseen Saksan ja Itävallan englantilais-ranskalais-venäläisen yhtymän keskelle, saa lukea The Hibbert Journal'in lokakuun numerosta 1914, missä sen esittää sotilaallisen suorasukaisesti ja ylvään peittelemättä mies, joka kykenee näkemään asioita vain omalta kannaltaan, nimittäin Lordi Roberts. Puhuttuaan tuota tavanmukaista hölynpölyä Nietzschestä tekijä esittää siinä myöskin kuvan brittiläisistä hallintoviranomaisista "kantamassa valkoisen rodun taakkaa", nuorista miehistä, jotka "juuri lukioista suoriutuneina palavat halusta pitää yllä brittiläisen valtakunnan yleviä traditsioita jokaisessa uudessa alusmaassa, mikä joutuu huolenpitomme alaiseksi", "meidän sopivaisuudestamme esiintyä vallitsevana rotuna", "siitä suuresta tehtävästä, minkä Sallimus on meille antanut", "siitä voitonvarmuudesta, joka ei ole koskaan meitä jättänyt", meidän tehtävästämme "ottaa valvontamme alaiseksi viidesosan maan pinnasta ja huolehdittavaksemme joka viidennen maailman asujamista". Mutta ei vihjaustakaan siihen suuntaan, että maailman asujamet mahdollisesti kykenevät pitämään huolta itsestään. Eikä edes sivumennenkään johdeta mieleen, kun on kysymys tuosta valkoisen rodun taakasta, etteivät ihmiset suinkaan ole yksinomaan mustia Brittiläisen valtakunnan ulkopuolella tai edes Saksan valtakunnan sisäpuolellakaan. Vain tuota pyhää yksinkertaisuutta, joka kerskailee "Englannin ylväästä asemasta", "meidän hallintomme sympaattisuudesta, suvaitsevaisuudesta, viisaudesta ja suopeudesta" idän mailla (kuten selvästi ilmenee, huomauttanee Kaiser purevasti, Delhin kapinoitsijain tuomiossa), ja tuosta ritarillisesta tunteesta, että meidän pyhin velvollisuutemme on pelastaa maailma sellaisesta kamalasta onnettomuudesta, että sitä hallitsisivat konsanaan ketkään muut kuin nuo nuoret miehet, jotka ovat vast'ikään suoriutuneet Britannian lukioista. Muutettakoon sanat Britannia ja brittiläinen Saksaksi ja saksalaisiksi, niin Kaiser merkitsee innostuneena nimensä tämän kyhäelmän alle. Se kuvaa hänen ajatuskantaansa, hänen suhtautumistaan sanasta sanaan.

PATA KATTILAA SOIMAA.

Suvaitkaa nyt huomata, etten väitä tätä kiihotusta järjettömäksi. Omasta puolestani olen kannattanut aina hirvittävää aseistautumista ja pilkannut sitä käsitystä, ettei meillä, jotka vuosittain tuhlaamme satoja miljoonia tyhjäntoimittajille, olisi hyvinkin varaa korottaa armeijan ja laivaston aiheuttamat kustannukset kahden-, kolmen-, neljänkertaisiksi. Olen puolustanut sitä mielipidettä, että jokainen ihminen olisi pakotettava palvelemaan maatansa sekä sodassa että rauhassa. Tyhjäntoimittajat ja tuhlarit eivät omaksuneet innostuneina minun kantaani, sillä he käsittivät hämärästi minun tarkoittavan kustannuksia suoritettaviksi heidän taskustaan ja aikovan käyttää myönnytystä, ettei rikkauden pitäisi vapauttaa ihmistä sotapalveluksesta, kuvaamaan sitä, kuinka typerää oli sallia niiden vapauttaa hänet siviilipalveluksesta. Sen vuoksi minun täytyy uudelleen vakuuttaa samaa, jotta ei kukaan olettaisi minun tuomitsevan niitä, joiden toimia tässä kuvaan. Periaatteessa he olivat usein kauhean väärässä, mutta käytännössä varsin oikeassa. Mutta nyt heidän on pysyttävä tykkiensä ääressä, kun nuo tykit laukeavat. Heidän ei kannata tekeytyä viattomiksi radikaalisiksi rauhanystäviksi, ja tarpeetonta on heidän väittää, että militarismipropaganda, joka väitti sotaa Englannin ja Saksan välillä välttämättömäksi, on preussilaista julkeutta, josta Kaiseria on ankarasti rangaistava. Se ei ole oikein, se ei ole totta eikä gentlemannin kaltaista. Me sen aloitimme; ja jos he tulivat vastaan puolitiehen, kuten he tekivätkin, niin meidän asiamme ei ole moittia heitä siitä. Kun saksalaiset miekankalistajat joivat "koittavan päivän" maljan, niin he kohottivat maljan sille päivälle, josta meikäläiset laivastoliittolais-toitottajat ensinnä olivat sanoneet, että "sen täytyy koittaa". Älkäämme siis enää jatkako hölynpölyämme preussilaisesta sudesta ja brittiläisestä karitsasta, preussilaisesta Machiavellista ja englantilaisesta evankelistasta. Me emme voi vuosikausia karjua, että nämä pojat ovat oikein verikoiran rotua, ja sitten äkkiä tekeytyä gaselleiksi. Se ei käy päinsä. Kun Europpa ja Amerikka laativat sopimuksen, joka päättää tämän jutun (sillä se koskee Amerikkaa aivan yhtä paljon kuin meitäkin), niin ne eivät käsitä meitä salakavalan tyrannin ja hurjan sotamieslauman viattomiksi uhreiksi. Niiden on koetettava keksiä keino, miten nämä kaksi auttamattoman riidanhaluista ja parantumattoman pöyhkeilevää kansaa, jotka ovat ärisseet toisilleen neljänkymmenen vuoden ajan karvat pörrössä ja hampaat irvissä ja nyt kieriskelevät pitkin ja poikin hampaat toinen toisensa kurkkuun tarrautuneina, miten ne saataisiin kesytetyiksi toimimaan maailmanrauhan luotettavina vartijakoirina. Minua surettaa hävittää se sädekehän saartama pyhimyskuva, jonka brittiläinen jingo-sanomalehtimies parhaillaan näkee kuvastimeen katsoessaan; mutta se on tehtävä, jos mielimme käyttäytyä järkevästi lähestyvänä tilinteon päivänä.

Ja nyt takaisin Friedrich von Bernhardiin.

KENRAALI VON BERNHARDI.

Monen muun sotilas-kirjailijain lailla on myöskin Friedrich erittäin sopiva lukea; ja hän pitää yllä Bismarcktraditsion hyvää ja pelottavaa puolta: toisin sanoen, hän ei ole mikään humbuugintekijä. Hän katsoo tosiasioita suoraan silmiin, hän ei petä itseään eikä lukijoitaan; ja jos hänen olisi tarjottava valeita — minkä hän epäilemättä tekisi yhtä paksusti kuin yksikään brittiläinen, ranskalainen tai venäläinen upseeri, jos hänen isänmaansa turvallisuus olisi vaarassa — niin hän tietäisi valehtelevansa. Tämä viimeksi mainittu seikka todistaa meidän mielestämme perin huonoa makua, ellei suoraan sanoen turmeltuneisuuttakin.

Tosin hän tunnustaa Fredrik Suuren oivalliseksi esimerkiksi sodan ja maailmanpolitiikan alalla. Mutta sulimmat kiitoksensa hän varaa tässä asiassa Englannille. Juuri meidän ulkomaanpolitiikastamme hän sanoo oppineensa sen, mitä meikäläiset sanomalehtimiehet tuomitsevat "öykkärin, materialistin, karkeita ihanteita palvovan ihmisen opiksi, opiksi joka saarnaa pirullista pahuutta." Hän omaksuu vilpittömästi tuon opin meiltä (ikäänkuin meikäläiset rehelliset sekapää-raukat olisivat koskaan kehittäneet mitään niin älyllistä kuin oikea oppisuunta on) eikä nuhtele meitä muusta kuin siitä, että olemme sallineet Yhdysvaltain lujittaa yhtenäisyyttään ja käydä meille vaarallisiksi, vaikka olisimme voineet jakaa ne kannattamalla etelävaltioita sisällis-sodassa. Hän osoittaa mitä selvimmällä tavalla, että ellei Saksa murskaa Englantia, niin Englanti murskaa Saksan hyökkäämällä kimppuun sellaisella hetkellä, jolloin se on epäedullisessa asemassa. Lyhyesti sanoen: hän ennustaa, että me, hänen suuret opettajansa reaalipolitiikassa, menettelemme juuri siten, kuin junkkarimme nyt ovat pakottaneet meidät tekemään. Kyllä asia on sellainen, että juuri me olemme toteuttaneet Bernhardin ohjelman ja Saksa on lyönyt sen laimin. Hän neuvoi Saksaa tekemään liiton Italian, Itävallan, Turkin ja Amerikan kanssa, ennenkuin se ryhtyisi kukistamaan ensin Ranskaa, sitten Englantia. Mutta kukaan ei ole profeetta omassa maassaan; ja Saksa on antanut pusertaa itsensä Ranskan ja Venäjän väliin liittolaisenaan vain Itävalta ja suonut siten otollisen tilaisuuden englantilaisille junkkareille. Nämä ovat tarttuneet siihen täsmällisyydellä, jonka pitäisi miellyttää von Bernhardia, vaikkapa tämä tunnustus tapahtuukin hänen isänmaansa kustannuksella. Kaiser ei tahtonut myöntää, että he olivat terävämpiä junkkareita kuin hänen omansa. Se oli hänelle ikävä, vieläpä raivostuttavakin yllätys. Hän teki kaiken, mitä keisari saattoi tehdä sietämättömään häpeään alistumatta, saadakseen heidät pidättämään verikoiransa loitolla ja antamaan hänen selviytyä kahdesta pelottavasta vihollisestaan. Mutta he nauroivat Fredrik Suuren naurua ja syöksivät kaikki meidän voimamme häntä vastaan, kuten hän olisi Bernhardin periaatteiden mukaan saattanut tehdä meille, jos olisi tavannut meidät yhtä epäedullisessa asemassa, Virallisesti tämä sota on junkkarin taistelua junkkaria vastaan, militaristin taistelua militaristia vastaan; ja meidän on siitä suoriuduttava, ei tekopyhinä teeskentelijöitä vastustaen, vaan kynsin ja hampain kamppaillen.

MILITARISTISTA LYHYTNÄKÖISYYTTÄ.

Epävirallisesti katsoen on asian laita aivan toisellainen. Demokratian, eipä edes sosiaalidemokratiankaan, vaikka se onkin yhtä vihamielinen brittiläisiä kuin saksalaisia junkkareita kohtaan ja käsittää varsin hyvin nykyaikaisen sodan vanhentuneisuuden ja äärettömän typeryyden, ei tarvitse olla kokonaan innostumatta taistelusta, joka voi tuottaa sille suurempaa hyötyä kuin sen valtiollisille vastustajille. Sillä Bernhardi Loistava ja meidän omat perin tylsät militaristimme ovat yhtä mielettömiä: sota ei saa aikaan mitään kaikesta siitä, minkä vuoksi he ovat siihen syöksyneet. On paljoa luultavampaa, että se saa aikaan juuri sellaista, mitä he eniten pelkäävät ja paheksuvat: se on itse asiassa jo pakottanut heidät juuri sellaiseen järjestykseen, jonka kukistamiseksi he perustivat anti-sosialisti-liiton. Osoittaaksemme, kuinka mielettömiä he ovat, sallittakoon meidän olettaa, että sota toteuttaa heidän läntisen ohjelmansa viimeiseen pykälään asti. Otaksukaamme, että Ranska lähtee sodasta voitollisena, onnellisena ja mainehikkaana, valloitettuaan takaisin Elsassin ja Lothringin, saatuaan Rheimsin tuomiokirkon korjatuksi parhaimpaan nykyaikaiseen afäärityyliin ja suunnaton sotakorvaus taskussaan! Olettakaamme, että me hinaamme Saksan laivaston Portsmouthiin ja jätämme Hohenzollernin kuvaannollisesti virumaan Romanovin kantapään alle ja todellisuudessa asumaan mukavassa huvilassa Chislehurstissa, seudun kaikkien teekutsujen sankarina ja sen kaikkien urheilukilpailujen palkintotuomarina! No niin, huutavat militaristit, otaksukaa kaikin mokomin sellaista: voisimmeko kaivata mitään sen parempaa? Mutta minullapa sattuu olemaan verraten vilkas mielikuvitus, eikä se suostu millään ehdolla pysähtymään tähän mukavaan kohtaan. Minun täytyy otaksua yhä edelleen. Otaksukaamme, että Ranska, jonka sotilaallinen maine on vielä kerran kohonnut napoleonisen korkealle, käyttää sotakorvauksensa rakentaakseen voittamattoman armaadan, voimakkaamman ja meitä lähempänä sijaitsevan kuin saksalainen laivasto, jota nyt olemme ryhtyneet hävittämään! Otaksukaamme, että Sir Edward Grey esittää vastalauseensa ja monsieur Delcasse vastaa: "Venäjä ja Ranska ovat nöyryyttäneet yhden valtakunta-öykkärin ja ovat valmiit nöyryyttämään toisenkin. En ole unohtanut Fashodaa. Estäkää meitä, jos voitte; tai jos haluttaa, niin etsikää apua Saksalta, jonka olemme murskanneet ja riisuneet aseista!" Mitä hyötyä on silloin kaikesta tästä verenvuodatuksesta, kun tuo vanha tilanne toistuu pahemmassa muodossa, kun meillä on vihollinen lähempänä rantojamme ja maallenousu paljoa mahdollisempi, kun vihollista on terästämässä "luonnollisen vihollisuuden" traditsio ja Waterloon tahra on pestävä pois aivan samoin kuin nyt Sedanin? Jo sylilapsenkin pitäisi kyetä käsittämään, että tuo typerä ajatus hellittää meitä ahdistavaa sotilaallista painostusta murskaamalla tämä tai tuo erikoinen valta on ihan samaa, kuin koettaisimme muuttaa valtameren painostusta nostamalla sangollisen vettä Pohjanmerestä ja kaatamalla sen Biskaijan lahteen.

Jätän ehdoin tahdoin olettamatta, mitä voitollinen Venäjä saattaisi tehdä. Mutta Puolan ja Suomen ylevämielinen vapauttaminen sen omalla kustannuksella ja Bosnian ja Herzegovinan vapahtaminen Itävallan kustannuksella voisi helposti nostattaa hermostuneiden militaristiemme mieleen, että Venäjän saattaisi vallata intohimoinen halu vapauttaa India ja Egypti, ja lisäksi muistuttaa sille, että me olimme Japanin liittolaisia niihin aikoihin, jolloin Venäjä nöyryytettiin Mandshuriassa. Niin että teidän tasapaino-probleminne Aasiassa käy suunnattomassa määrin vaikeammaksi, jos Saksa heitetään pois venäläisvastaiselta vaakalaudalta ja murskataan muruiksi. Yksinpä Pohjois-Afrikassakin — mutta riittää jo. Paistinpannusta voi raivata itselleen tien, mutta vain tuleen. Parasta on ottaa vaarin Nietzschen urheasta neuvosta ja pitää kunnianasianaan "elää vaarallisesti". Historia osoittaa, että usein se on paras keino elää kauan.

MITÄÄN OPPIMATTA — KAIKKI UNOHTAEN.

Mutta sallikaa minun tutkia tuota militaristien teoriaa, ei otaksumien varaan piiloutuvan tulevaisuuden, vaan täyttyneen ja peruuttamattoman menneisyyden avulla. Onko totta, että kansakuntien täytyy voittaa tai tuhoutua ja että sotainen valloitus merkitsee hyvinvointia ja valtaa voittajalle ja häviötä voitetulle? Olen jo ohimennen vihjannut siihen tosiasiaan, että Itävalta on joutunut tuon tuostakin tappiolle: sen on voittanut Ranska, Italia, Saksa, melkein jok'ikinen maa, joka on arvellut kannattavan käydä sen kimppuun; ja kuitenkin se on tätä nykyä yksi suurvalloista, ja voittamaton Saksa on etsinyt sen liittoa. Saksa voitti Ranskan 1870 niin perinpohjaisesti, että se tuntui mahdottomalta; ja kuitenkin on Ranska siitä pitäen laajentanut aluettaan, sillä välin kuin Saksa anoo yhä vielä turhaan tilaa auringossa. Venäjän voitti Japani Mandshuriassa niin täydellisesti, ettei kukaan voine sen koommin väittää Lännen luonnollisesti olevan sotilaallisessa suhteessa itää etevämmän; ja kuitenkin juuri Venäjän herättämä pelko on saattanut Saksan tekemään nykyisen epätoivoisen rynnistyksensä Ranskaa vastaan; ja juuri Venäjän liittoon perustuvat Ranskan ja Englannin toiveet lopullisesta menestyksestä. Me itse tunnustamme, ettei se sotakuntoisuus, jolla olemme niin suuresti hämmästyttäneet saksalaisia, suinkaan aiheudu Waterloosta ja Inkermannista, vaan siitä läksytyksestä, minkä saimme buureilta, jotka olisivat luultavasti tuottaneet meille häviön, jos olisimme olleet jotakuinkin heidän kokoisiaan. Kreikka on äskettäin niittänyt sotamainetta saatuaan muutamia vuosia varemmin surkeasti selkäänsä turkkilaisilta. Helppoa olisi lisätä esimerkkien lukua poimimalla niitä kaukaisemmasta historiasta: niinpä ne toistuvat tappiot, joita meidän sotajoukkomme kärsivät seitsemännentoista vuosisadan lopulla taistellessaan tasapainosodassa Luxembourgin johtamia ranskalaisia vastaan, muuttivat Englannin asemaa hämmästyttävän vähän, tuskinpa laisinkaan, niiden vaikutus oli melkein sama kuin myöhemmin Marlborough'n johdolla saavutettujen voittojen. Ja näitä silmällä pitäen on aivan nurinkurinen se militaristi-teoriasta saatu johtopäätös, että valtiot, jotka nykyään eivät merkitse mitään sotilaallisina valtoina, eivät yleensä voi merkitä yhtään mitään. Monako näyttää olevan Europan onnellisin ja menestyksellisin valtio.

Lyhyesti sanoen militarismi on kaikkein typerimpiä niistä vale-tieteistä, joita viime vuosisata-puolisko on synnyttänyt niin runsaasti ja joille on yhteistä se ominaisuus, että ne tympäisevät kaikkia terveitä sieluja ja menettävät kokonaan tasapainonsa inhimillisen kokemuksen ilmeisten tosiasiain rinnalla. Todellisen käytännön nojalla uskaltaa laatia vain sellaisen säännön, että sodat, joiden tarkoituksena on ylläpitää tai järkyttää valtioiden välistä tasapainosuhdetta ja joita pintapuoliset ihmiset sanovat tasapainosodiksi, perusteelliset sitä vastoin kateellisuuden sodiksi, eivät koskaan saa aikaan haluttua rauhallista ja lujaa tasapainoa. Ne saattavat keventää riidanhalua, tuottaa kaunaa tuntevalle tyydytystä, lauhduttaa loukattua kansallisylpeyttä, kartuttaa tai laimentaa sotaista mainetta; mutta siinä onkin kaikki. Ja syynä on, kuten myöhemmin aion perin ratkaisevasti osoittaa, se että kansakunta voi todellisesti ruhjoa toisen vain yhdellä tapaa; ja se on sellainen tapa, ettei yksikään sivistynyt kansakunta uskalla edes pohtiakaan sitä.

OLEMMEKO ME TEKOPYHIÄ.

Ja nyt siirryn yleisistä huomioista nykyisen tapauksen valtiolliseen historiaan, mikä on välttämätöntä voidakseni tehdä siveellisen asemamme selväksi. Mutta jotta en menettäisi kaikkea luottamusta sen hämmästyttävän yhteensopeutumattomuuden vuoksi, mikä ilmenee meikäläisten valtiomiesten tunnetun persoonallisen luonteen ja heidän virallisesti edustamiensa toimenpiteiden välillä, minun täytyy ensiksi lausua sana englantilaisen valtiomiestoiminnan omituisesta psykologiasta, ei vain englantilaisten lukijaini hyväksi (jotka eivät tiedä sitä omituiseksi, kuten eivät myöskään tiedä vedellä olevan mitään makua, koska heillä on sitä aina suussaan), vaan vedotakseni laajemman maailman suopeuteen.

Kuinka epäoikeutetulta asia meistä tuntuneekin, niin tiedämme joka tapauksessa ulkomailla, yksinpä sielläkin, missä meihin suhtaudutaan mitä ystävällisimmin, vallitsevan sellaisen käsityksen, että meidän oivallisia ominaisuuksiamme heikentää parantumaton tekopyhyys. Ranskalle me olemme aina olleet Petollinen Albion. Saksassa pidettäisiin tuota nimitystä nykyään aivan liian imartelevana. Victor Hugon mukaan on syynä siihen, miksi Mitta mitasta on suhteellisesti vähän suosittu Shakespearen näytelmistä, se seikka että tekopyhän Angelon luonne on liian tarkka dramatisoima meidän kansallisluonteestamme. Pecksniffiä [Muuan henkilö Dickensin romaanissa "Martin Chuzzlewitt"; suurta jaloutta teeskentelevä, todellisuudessa itsekäs tekopyhä. — Suom.] ei pidetä Amerikassa niin poikkeuksellisena englantilais-gentlemanina kuin täällä Englannissa.

Tätä mainetta emme ole saaneet suotta. Maailmalla ei ole suurempaa syytä leimata Englantia juuri tällä tekopyhyyden paheella kuin esim. Ranskaa; eikä maailma kuitenkaan esitä Tartuffea tyypilliseksi ranskalaiseksi, kuten se esittää Angelon ja Pecksniffin tyypillisiksi englantilaisiksi. Me voimme panna vastalauseemme yhtä suuttuneina kuin preussilaiset sotamiehet väittävät valheelliseksi tuota yhtä yleistä käsitystä, että he ovat hurjia rosvoja ja tunnottomia ryöstäjiä; mutta siinä on sittenkin jotain totta. Jos arvostelette englantilaista valtiomiestä hänen tietoisten tarkoitustensa, vakuutustensa ja persoonallisen olemuksensa mukaan, niin huomaatte hänet useasti rakastettavaksi, vilpittömäksi, inhimilliseksi ja tarkoin totuutta rakastavaksi mieheksi. Jos arvostelette häntä, kuten muukalaisen on tehtävä, yksinomaan niiden virallisten toimenpiteiden mukaan, joista hän on vastuunalainen ja joita hänen on puolustettava alahuoneessa puolueensa edun vuoksi, niin teidän on monesti pakko tehdä se johtopäätös, että tämä arvon herra on pahempi kuin Cesare Borgia ja kenraali von Bernhardi yhteen lyötyinä ja ulkoasioissa todellinen Bismarck kaikessa muussa paitsi siinä, että häneltä puuttuu taitoa komentaa, suorasukaista selvää järkeä ja kykyä vapautua kaikista harhaluuloista oman valtiotaitonsa laatuun ja päämäärään nähden. Ja ne vakinaiset virkamiehet, joiden käsiin hän on joutunut, ansaitsevat luultavasti nekin kaiken tämän ja vielä vähän lisäksikin. Siten syntyy tuo hämmästyttävä vastakohta, jossa toisella puolen on berliiniläisten sanomalehtien makiavellimainen Sir Edward Grey ja toisella puolen se rakastettava ja yleiseen suosittu Sir Edward Grey, jonka me tunnemme. Täällä Englannissa me olemme valmiit astumaan mihin maailmankongressiin tahansa ja sanomaan: "Tiedämme Sir Edward Greyn rehelliseksi englantilaiseksi gentlemaniksi, joka tarkoitti hyvää todellisena patrioottina ja rauhanystävänä; olemme aivan varmat siitä, että hän menetteli oikein ja kohtuullisesti; emmekä me halua kuunnella sellaista hölynpölyä, joka väittää toista." Kongressi vastaa: "Sir Edward Greystä emme tunne muuta kuin sen, mitä hän on tehnyt; ja koska hänen tekonsa on aivan päivänselvä, sillä onhan hän itse tehnyt selkoa koko jutusta, niin meidän täytyy pitää Englanti vastuunalaisena hänen käytöksestään; silti uskomme teidän vakuutuksianne — vaikka asia onkin meille samantekevä — ettei hänen käytöksensä johdu missään suhteessa hänen luonteestaan."

MEIDÄN ÄLYLLINEN LAISKUUTEMME.

Tämä tilanne paljastaa meille sen yleisen totuuden — olen jo kuluttanut melkoisen osan elämääni koettaen saada englantilaiset tajuamaan sitä — että meitä vaivaa turmiollinen älyllinen laiskuus, surkeana perintönä niiltä ajoilta, jolloin monopolimme kivihiili- ja rantamarkkinoilla soi meille tilaisuuden tulla rikkaiksi ja mahtaviksi sen enempää ajattelematta tai tietämättä keinoja: laiskuus, joka on käymässä meille perin vaaralliseksi nyt, jolloin monopolimme on menetetty tai saanut väistyä uusien koneellisen voiman lähteiden tieltä. Me tulimme rikkaiksi tavoittelemalla vaistomaisesti omaa välitöntä etuamme, s.o. luonnollisen lapsellisen itsekkyyden avulla; ja milloin vain heräsi kysymys siitä, oliko meillä oikeutta kaikkeen tähän, niin oli varsin helppoa saada se vaikenemaan kaikenkaltaisella mukiinmenevällä lörpöttelyllä (jos se nimittäin miellytti meitä eikä aiheuttanut vaivaa tai uhrauksia), jota pappimme tarjosivat 70 punnan vuosipalkasta tai sanomalehtimiehemme kymmenestä pennistä riviltä tai liike-elämän moralistit, joilla oli omia etuja valvottavina. Lopulta muutuimme paksupäisiksi, menetimme kaiken älyllisen tietoisuuden siitä, mitä oikeastaan teimme, ja sen kera kaiken objektiivisen itsekritiikin kyvyn. Ja sen lisäksi kasasimme itsellemme aika varaston hurskaita sanontatapoja, jotka eivät ainoastaan tyydyttäneet meidän turmeltunutta ja puolittain turtunutta omaatuntoamme, vaan vielä saattoivat meidät tuntemaan, että oli aivan tavattoman epägentlemanimaista ja valtiollisesti vaarallista koetella näitä hurskaita sanontatapoja omaan käytökseen sovellettuina. Me kehitimme Lutherin opin uskon vanhurskauttamisesta järjettömän pitkälle uskomalla, että niin kauan kuin ihminen sanoo sitä, minkä olemme päättäneet hyväksyä oikeaksi, ei ole vähintäkään väliä, mitä hän todellisuudessa tekee. Oikeastaan emme käsitä selvästi, miksi tarvitsee ollenkaan ottaa pohdittavaksi kysymystä moraalista, ellei ole jotain epäiltävää puhdistettavana. Siirtykäämme yleisestä erikoistapauksiin. Kuvatessani niiden diplomaattisten neuvottelujen kehitystä, joiden avulla ulkoasiain-ministeriömme onnistui lopulta päättää tilinsä Saksan kanssa militaristiselta kannalta katsoen suotuisimmalla hetkellä, minun täytyy esittää meidän ulkoasiain-ministerimme käyttäytymässä melkein samaan tapaan, kuin me syytämme Kaiserin käyttäytyneen. Ja kuitenkin hän on minun mielestäni peräti rehellinen gentleman, "äärimmilleen hämmästynyt"; hän tarkoitti hyvää, kammoksui viime hetkessä sodan kauhuja, tarrautui siihen toivoon, että saisi taivutetuksi jokaisen pysymään järkevänä, jos asianosaiset vain saapuisivat juttelemaan hänen kanssaan samaten kuin silloin, kun suurvallat saatiin pidätetyiksi Balkanin sodasta; mutta hän on aivan toivottoman köyhä positiivisesta politiikasta ja sen vuoksi kykenemätön vastustamaan niitä, jotka olivat käyneet käsiksi positiivisiin asioihin.

Ei teidän myöskään pidä hetkeäkään kuvitella, että minä pidän tietoista Sir Edward Greytä Othellona ja alatietoista Jagona. Olen sitä mieltä, että ulkoasiain-ministeriö, jossa Sir Edward on oikeastaan vain otsikkokoristeena, halusi harkitusti ja tietoisesti ryhtyä tuohon monasti siirrettyyn militaristisotaan Saksaa vastaan aivan samoin kuin amiraliteettikin; ja siinä on jo lausuttu melkoisen paljo. Ellei Sir Edward Grey tietänyt mitä tahtoi, niin Winston Churchill ei ainakaan ollut niin ymmällään. Hän ei ollut mikään "isti", vaan kannatti peittelemättä sitä yleistä käsitystä, että jos miestä uhataan, niin hänen pitää iskeä, ellei häntä pelota. Jos asiain johto olisi ollut hänen käsissään, niin mahdollisesti hän olisi voinut estää sodan (ja siten tuottaa itselleen ja brittiläiselle yleisölle suuren pettymyksen) pelottamalla keisaria. Nyt hän oli järjestänyt Ranskan ja Englannin laivastojen yhteistoiminnan, paloi taistelunhalusta ja saattoi varmaankin vain vaivoin hillitä itseään riisumasta julkisesti takkiaan, sillä välin kuin Asquith ja Sir Edward Grey esittivät maalle vakuutuksiaan, joiden johdosta yleisö erehtyi käsittämään, ettei meillä ollut velvollisuutta ryhtyä sotaan ja ettemme luultavasti ryhtyisikään siihen sen enempää kuin ennenkään. Mutta vaikka Sir Edward ei poistanutkaan väärinkäsitystä, niin luulen hänen kuitenkin ryhtyneen sotaan junkkari-liberaalin (sellaisiakin kentaureja on olemassa) raskain sydämin eikä suinkaan junkkarijingon ylimielisyydellä.

Nyt voin, tekemättä Sir Edward Greylle enempää vääryyttä kuin sen hituisen, mitä ei voi välttää, ryhtyä esittämään tarinaa diplomaattisista neuvotteluista sellaisina kuin ne näyttävät kongressista, joka minun otaksumani mukaan järjestää ne ehdot, minkä mukaan Europan on määrä iät kaiket elää suuremmassa tai vähemmässä määrin onnellisena.

SODAN DIPLOMAATTINEN HISTORIA.

Todistuskappaleena siitä, kuinka meikäläiset ulkoasiain-ministeriön junkkaridiplomaatit saattoivat meidät sotaan, on Valkoinen kirja, Sekalaista N:o 6 (1914), joka sisältää europpalaisia selkkauksia käsittelevää kirjeenvaihtoa ja on sittemmin julkaistu uudelleen erään myöhemmän Valkoisen kirjan yhteydessä. Näistä useasti siteeratuista ja harvoin luetuista asiakirjoista näemme, kuinka kaikkien kansakuntien junkkarit, ne miehet, jotka vuosikausia ovat hokeneet "sen täytyy tulla" ja vaatineet Englannissa asevelvollisuutta ja suurempiin yrityksiin pystyviä sotajoukkoja, hiukan hätkähtävät huomatessaan yht'äkkiä, että nyt se on tullut. He ryntäilevät ulkoasiain-ministeriöstä lähetystöön ja lähetystöstä palatsiin vikisten: "Tämä on hirveätä. Ettekö voi estää sitä? Koettakaa nyt olla järkeviä. Ajatelkaahan seurauksia", j.n.e. Yksi ainoa heidän joukossaan säilyttää päänsä selvänä ja katselee tosiasioita suoraan silmiin. Tämä mies on Sasonov, Venäjän ulkoasiain-ministeri. Hän koettaa kaiken aikaa saada Sir Edward Greytä ottamaan miehekkäästi vastaan sen, mitä ei voi välttää. Hän toistaa toistamistaan: "Tiedätte varsin hyvin, että teidän on mahdotonta estää Europpaa sodasta. Tiedätte, että sopimus pakottaa teidät taistelemaan Saksaa vastaan, jos Saksa käy Ranskan kimppuun. Tiedätte, että olette jo valmistautuneet taisteluun; että Britannian armeijaa komentaa jo ranskalais-brittiläinen sotaneuvosto, että teidän on mahdotonta peräytyä kunnialla. Tiedätte, että tuo Itävallan vanhus, joka olisi jo vuosia sitten katsottu yli-ikäiseksi, jos olisi ollut veronkantaja, on päättänyt ryhtyä sotaan Serbiaa vastaan ja lähetti tuon typerän neljänkymmenen kahdeksan tunnin ulttimaattumin, kun me olimme kaikki maalla, jotta voisi ruveta taistelemaan, ennenkuin ennättäisimme takaisin pitämään häntä kurissa. Tiedätte, että hänellä on takanaan Wienin jingo-roskaväki. Tiedätte, että jos hän ryhtyy sotaan, niin Venäjän on mobilisoitava. Tiedätte, että Ranskan on yhdyttävä meihin, kuten teidänkin Ranskaan. Tiedätte, että sillä haavaa kuin me mobilisoimme, on Saksalla, tuon vanhan miehen liittolaisella, vain yksi epätoivoinen voiton mahdollisuus, nimittäin lyödä meidän liittolaisemme Ranska miljoonainsa loistavalla hyökkäyksellä ja pyyhältää sitten takaisin kohdatakseen meidät Veikselin luona. Tiedätte, ettei tätä voi estää muuten paitsi siten, että Saksa tekee Itävallalle vakavia huomautuksia ja vaatii Serbian kysymystä käsiteltäväksi kansainvälisessä tuomioistuimessa eikä sodassa. Tiedätte, ettei Saksa uskalla tehdä tätä, koska sen liitto Itävallan kanssa on turva Ranskan ja Venäjän välistä liittoa vastaan, ja ettei se missään tapauksessa halua tehdä sitä, koska Kaiserin asemassa olevasta henkilöstä on luonnollisesti varsin vastenmielistä sallia edesvastuuttomien vallankumouksellisten murhata kuninkaallisia henkilöitä eikä hän voi arkkiherttuan murhan jälkeen ajatella kyllin pahaa Serbiasta. Meillä on vain yksi ainoa mahdollisuus välttää tuhon päivää; perin vähäinen se on, mutta kannattaa kuitenkin koettaa. Te torjuitte sodan Algeciras-kriisissä ja sitten taas Agadir-kriisissä ilmoittamalla, että aioitte ryhtyä taisteluun. Koettakaahan uudestaan. Kaiser on jäykkäniskainen siitä syystä, ettei usko teidän rupeavan taistelemaan tällä kertaa. No niin, todistakaa hänelle, että aiotte. Hän joutuu silloin niin hirvittävän ylivallan alaiseksi, ettei kenties uskalla moisesta hinnasta tukea Itävallan Serbialle antamaa ulttimaattumia. Ja jos Itävalta tulee täten pakoitetuksi menettelemään oikeudellisesti Serbiaan nähden, niin me venäläiset tyydymme, eikä silloin synny sotaa."

Sir Edward ei kyennyt ymmärtämään tätä. Hän on vapaamielisen hallituksen jäsen maassa, missä sellaisella miehellä ei ole mitään valtiollista uraa, joka ei aseta oman puolueensa valtaa kaikkien muiden näkökohtien edelle. Mitä olisivatkaan The Daily News ja The Manchester Guardian sanoneet, jos hän olisi Bismarckin tapaan muitta mutkitta huomauttanut: "Jos sota kerran syttyy, niin ei Englannin ja Preussin välistä vanhaa riitaa ratkaista lähettiläiden teekutsuissa ja areiopageissa, vaan verellä ja raudalla." Turhaan toisti Sasonov: "Mutta jos kerran aiotte taistella, kuten hyvin tiedätte tekevänne, miksi ette sano sitä?" Koska Sir Edward oli Sir Edward eikä Winston Churchill tai Lloyd George, ei hän voinut myöntää aikovansa taistella. Päin vastoin hän vakuutti meille, ettei hänellä ollut mitään velvollisuutta ryhtyä taistelemaan. Hän vakuutti Saksalle, ettei hänellä ollut vähintäkään vakavaa aikomusta ryhtyä taistelemaan. Ja koska Saksa oli varma siitä, että se voisi Itävallan avulla murskata Ranskan toisella kädellä ja Venäjän toisella kädellä, jos Englanti vain pysyisi loitolla, se antoi Itävallan heittää tulitikun ruutikellariin.

PATTERI PALJASTUU.

Silloin ulkoasiain-ministeriö, joka aina toimii rakastettavan ja suositun, mutta sekavan välineensä Sir Edwardin kautta, paljasti junkkari-militaristisen patterinsa. Hän ilmoitti äkkiä, että Englannin oli otettava osaa sotaan, vaikka ei sanonutkaan sitä vielä Englannin kansalle, koska diplomaattisten perimätapojen mukaan on sopimatonta ilmoittaa sille mitään, ennenkuin käy liian myöhäiseksi vastustaa asiaa. Mutta hän sanoi sen Saksan lähettiläälle. Hengenvaaralliseen satimeen joutuneena koetti prinssi Lichnovsky epätoivoisena säilyttää rauhaa Saksan ja Suur-Britannian välillä. Lupaisimmeko säästää Saksan, jos Belgia jätettäisiin loukkaamattomaksi? Emme. Tahtoisimmeko ilmoittaa, millä ehdoilla säästäisimme Saksan? Emme. Entä jos Saksa lupaisi, ettei se anastaisi Ranskalta alueita? Emme. Emmekö edes, vaikka he lupaisivat olla koskematta Ranskan siirtomaihin? Emme. Eikö sitten ollut mitään pelastuskeinoa? Sir Edward oli vilpitön. Hän myönsi, että oli olemassa vain yksi mahdollisuus: yleinen mielipide vapaamielisten keskuudessa ei kenties hyväksyisi sotaa, ellei Belgian puolueettomuutta loukattaisi. Ja hän varustausi tämän mahdollisuuden varalta toimittamalla Englannin sotaan päivää varemmin kuin antoi parlamentille tiedon asiasta.

Kaikki tämä on kerrottu diplomatian kielellä Valkoisen kirjan riveillä tai rivien välissä. Tämä kieli ei ole niin suorasukaista kuin minun kieleni; mutta ratkaisevassa kohdassa se on kyllin selvää. Sasonovin sävy on kohteliaan diplomaattista N:o 6:ssa, mutta N:o 17:ssä hän päästää kielensä valloilleen. "En usko, että Saksa toden teolla haluaa sotaa; mutta sen kannan määrää teidän kantanne. Jos asetutte lujasti Ranskan ja Venäjän puolelle, ei synny sotaa. Jos nyt luovutte niistä, niin tulee vuotamaan verivirtoja, ja lopulta teidät pakotetaan kuitenkin sotaan." Hän oli aivan oikeassa; mutta hän ei käsittänyt, että juuri sotaa meidän junkkarimme halusivatkin. He eivät uskaltaneet ilmaista sitä itselleen; eivätkä he luonnollisesti uskaltaneet ilmaista sitä hänellekään. Ja kenties hän harrasti itsekin sotaa niin voimakkaasti, ettei pahoitellut rehellisen neuvonsa hylkäämistä. Hajoittaa Itävallan keisarikunta ja hankkia Venäjälle Kaakkois-Europan slaavilaisten keskuudessa kaliifin valta, samalla kuin Preussi lyötäisiin Ranskan sekä Venäjän vanhan vihollisen ja Preussin vanhan liittolaisen Englannin avulla, se ajatus houkutteli niin voimakkaasti, että Sasonov osoittausi kaikkein todellisimmaksi ihmisystäväksi koko diplomaattisessa maailmassa pystyessään vastustamaan sitä niinkin suuressa määrin, että näytti Sir Edward Greylle vilpittömästi ainoan mahdollisuuden estää sitä.

NUMERO 123.

Ratkaiseva sananvaihto Sir Edward Greyn ja prinssi Lichnovskyn välillä on esitetty kuuluisassa N:o 123:ssa. Minun ei tarvitse sen enempää kuin kenenkään muunkaan vakavan henkilön välittää tuosta verraten lapsellisesta yrityksestä vähentää N:o 123:n merkitystä sillä perusteella, että prinssi oli vain rakastettava pölkkypää, joka ei todellisuudessa edustanut pirullista hallitsijaansa. Aivan kiistämätöntä on, että sen keskustelun jälkeen ei prinssi Lichnovsky voinut tehdä muuta kuin ilmoittaa Kaiserille, että saatuaan lopultakin hänet pälkääseen eivät sopimusvallat aikoneet päästää häntä vapaaksi millään ehdolla ja että nyt oli kysymys ratkaisevasta taistelusta Suur-Britannian ja Saksan välillä. Silloin Kaiser sanoi: "Me olemme saksalaisia. Jumala auttakoon meitä!" Kun joukko narrimaisia ylioppilaita saapui hänen ikkunainsa edustalle hurraamaan sodalle, kehotti hän heitä lähtemään kirkkoihin rukoilemaan. Hänen tsaarille lähettämänsä sähkösanomat (joita ei julkaistu meidän sinisessä kirjassa, mikä oli lievimmin sanoen epäritarillista) olivat sävyltään arvokkaita ja pateettisia. Ja kun saksalaiset, lainaten rivin siltä runoilijalta, josta he käyttävät nimitystä "unser Shakespeare", sanoivat: "Tarttukoot aseisiin kaikki ilmansuunnat, niin me lyömme ne", oli tämä romanttis-militaristiselta kannalta suuremmoista. Junkkarien johtamat miehet ovat sittemmin tehneet, minkä ovat voineet, osoittaakseen tämän kerskauksen oikeaksi. Mutta siitä tosiasiasta ei päästä minnekään, että he olivat pyytäneet sitä. Heidän junkkarinsa olivat meikäläisten tavoin juoneet sen päivän maljan; eivätkä he olisi antaneet meidän valita sitä ärsytettyään meitä niin monta vuotta. Ja juuri sen vuoksi Sir Edwardilla oli tarjottavana suuri yllätys, kun hän lopulta tunnusti asian parlamentille.

KUINKA MAA OTTI SEN VASTAAN.

Samalla haavaa kuin hän sanoi, ettemme voineet "pysyä syrjässä käsivarret ristissä" katsellen, kuinka ystäväämme ja naapuriamme Ranskaa "pommitettiin ja piestiin", nousi koko maa hänelle suosiotaan paukuttamaan. Ulkoasiainministeriön epäluottamus yleistä mielipidettä kohtaan, englantilais-ranskalaisen sotasuunnitelman salaaminen, entente'n piilottaminen "kveekkarin hattuun", Englannin yleisön ja Kaiserin petkuttaminen samalla tekosyyllä, kaikki tämä oli ollut kerrassaan tarpeetonta ja epäsuosittua, kuten useimmat niistä keksinnöistä, joita diplomaatit pitävät älykkäinä ja makiavellimaisina. Englannin yleisö oli kaiken aikaa seisonut Winston Churchillin takana. Se oli tahtonut Sir Edwardia tekemään juuri samoin kuin Sasonovkin tahtoi ja kuten minä The Daily News'in palstoilla ehdotin tehtäväksi yhdeksän kuukautta sitten, nimittäin aseistautumaan hampaita myöten välittämättä kustannuksista, jotka eivät olisi tuntuneet meistä enempää kuin kirpunpurema, ja ilmoittamaan Saksalle, että jos se koskisi Ranskaan sormellaankaan, niin liittyisimme Ranskaan lyödäksemme sen häviölle; samalla olisimme lohdutukseksi moisesta uhkauksesta vakuuttaneet, että tekisimme aivan samoin Ranskalle, jos se kevytmielisesti rikkoisi rauhan käymällä Saksan kimppuun. Ei yksikään epävirallinen englantilainen, joka oli leipänsä arvoinen, halunnut honottaa tekohurskaasti meidän rauhanrakkaudestamme ja kunnioituksestamme sopimuksia kohtaan, tuskallisen velvollisuuden juhlallisesta täyttämisestä ja muusta senkaltaisesta kuvottavasta sekoituksesta koulumestarin lörpötystä, kylälehtien hölynpölyä ja kinematografi-melodraamaa, johon meidät uhattiin hukuttaa. Me olimme täysin valmiit iskemään Kaiseria päähän opettaaksemme hänelle, että jos hän aikoi tallata jalkoihinsa Europan, lukien mukaan uuden ystävämme Ranskan ja karskin pikku Belgian, niin hän ei ollut ottanut lukuun vanhaa Englantia. Ja tätä taistelunhaluista, mutta täysin suorasukaista ja inhimillistä kantaa ei kansakunnan tarvinnut laisinkaan puolustella, sillä se ei tietänyt, että me yllätimme Kaiserin tukalassa asemassa tai että ranskalais-venäläinen liitto oli uhannut rauhaa aivan yhtä suuressa määrin kuin itävaltalais-saksalainenkin. Mutta ulkoasiain-ministeriö tiesi sen varsin hyvin ja alkoi sen vuoksi suurissa määrin valmistella tarpeettomia, typeriä ja jotensakin tympäiseviä puolusteluja. Kansakunnalla oli puhdas omatunto, se ei ollut ensinkään vikapää hyökkäävään strategiaan: ulkoasiain-ministeriöllä oli kädet veressä, mutta se ei halunnut päästää asiata julkisuuteen. Siitä johtuivat sen saarnat.

H. G. WELLS KOHOTTAA MAANSA LIPUN.

Ratkaisevalla hetkellä ryhtyi H.G. Wells puhumaan kansakunnan äänellä. Kun hän kohdisti raivonsa sähköpurkauksena "tuohon marssivaan mielettömyyteen Europan sydämessä", niin hän toi ilmi vuosikausia tukahutettuna kyteneen kapinan sitä öykkärimäisyyttä ja ylimielisyyttä ja kerskailua vastaan, joka sanoo itseään vereksi ja raudaksi ja panssaroiduksi nyrkiksi ja Jumalaksi ja omaksitunnoksi ja yleensä kaikeksi, mikä kuuluu suuremmoiselta. Nietzschen tavoin meitä "ravittiin" kansanvaltaisten sanomalehtimiesten vankilarangaistuksilla majesteetinloukkauksesta, Kaiserin esi-isillä ja hänen tehtävällään ja hänen evankeliumillaan alistumisesta ja kuuliaisuudesta, kun oli kysymys köyhistä, ja kaksintaistelun lieventämästä auktoriteetista, kun oli kysymys rikkaista. Maailma oli käynyt ärtyisäksi ja halusi kiihkeästi, että ne, jotka miekkaa kalistelevat, hukkukoot miekkaan. Ei kukaan välittänyt rahtuistakaan sopimuksista: meidän jotka olimme nähneet Berliinin sopimuksen ratkeavan, kun Itävalta 1909 julkeasti valtasi Bosnian ja Herzegovinan, meidän ei tosiaankaan kannattanut puhua sopimusten pyhyydestä, joskaan eivät ulkoasiain-ministeriöiden paperikorit olleetkaan täynnä revittyjä "paperinpaloja", mikä muutoin oli hyvä asia; sillä kenraali von Bernhardin olettamus, että olosuhteet muuttavat sopimukset, ei ole Machiavellilta lainattu, se on lakikirjoista saatu typeryys. Katujen mies ei ymmärtänyt paljoa, tuskinpa rahtuistakaan Serbiasta tai Venäjästä tai yleensä niistä korteista, joilla diplomaatit pelasivat alituista "mustaa Pekkaansa". Meitä ärsytti aivan sietämättömästi preussilainen militarismi ja sen tapa halveksia meitä ja ihmiskunnan onnea ja selvää järkeä; ja niin me nousimme kapinaan ja kävimme sen kimppuun. Me olemme lähteneet liikkeelle nujertaaksemme Kaiserin aivan samoin kuin lähdimme nujertamaan Mahdin. Wells ei maininnut laisinkaan sopimusta. Hän sanoi vain: "Tuolla on hirviö, jota kaikki vapautta rakastavat ihmiset vihaavat; ja lopultakin me ryhdymme taistelemaan sitä vastaan." Ja diplomaatteihin kyllästyneenä sanoi yleisö: "Tepä sanoitte jotakin!" Me emme pysähtyneet kysymään omiltatunnoiltamme, onko preussilainen olettamus, että sivistyneen maailman herruus kuuluu saksalaiselle kulttuurille, todellakin omahyväisempi kuin englantilainen olettamus, että merien herruus kuuluu Britannian kaupalle. Ja turvallisina saarelaisina me olimme yhtä kykenemättömiä kuin ennenkin huomaamaan sitä hirvittävää sotilaallista vaaraa, mikä koitui Saksalle maantieteellisestä asemastaan, kun sillä oli Ranska ja Englanti länsirintamallaan ja Venäjä itärintamallaan: kaikki kolme liittyneinä tuhotakseen sen; ja kuinka järjetöntä oli pyytää Saksaa odottamaan murto-osa sekuntia, ennenkuin se hyökkäsi läntisen vihollisensa kimppuun, kun se ei kerran voinut saada mitään varmoja lupauksia läntisen vihollisensa tarkoituksista. "Me olemme nyt pakkotilassa, eikä pakko tunne mitään lakeja", sanoi valtakunnan kansleri valtiopäiville. "Se on meille kysymys elämästä ja kuolemasta", sanoi Saksan ulkoasiain-ministeri meidän lähettiläällemme Berliinissä, kun tämä oli äkkiä osoittanut harvinaista harrastusta Lontoon-sopimusta kohtaan, joka oli v:lta 1839 säilynyt vielä loukkaamattomana monen myöhemmän samankaltaisen "paperinpalasen" rippeen joukossa.

Meidän lähettiläämme tuntuu olleen sitä mieltä, ettei tarvinnut pitää niin suurta kiirettä. Voivathan saksalaiset marssia Ranskaan Verdunin ja Toulin välisen linnoitusvyöhykkeen kautta, jos he eivät todellakaan malttaneet odottaa muutamaa päivää siltä varalta, että Sir Edward Greyn vakuuttava puhe ja viehättävä luonne saisi Venäjän pehmenemään ja Itävallan vakuutetuksi rikoksestaan. Tällöin valtakunnan kansleri, joka ei ole aivan täydellinen enkeli, kysyi, olimmeko ottaneet lukuun, mitä maksoi asettua elämänsä puolesta taistelevan valtakunnan tielle (sillä nämä militaristiset valtiomiehet uskovat täydellä todella, että kansakunnan voi surmata tykinlaukauksilla). Se oli uhkaus; ja koska me emme välittäneet yhtään Saksan vaarasta emmekä suvainneet uhkauksia vallalta, joka meillä nyt oli käsissämme, niin sai rasva jäädä tuleen liekehtimään hurjemmin kuin konsanaan ennen. Vain yksi lopputulos oli mahdollinen, kun mieltenkuohu, kansallinen itsekkyys ja molemminpuolinen tietämättömyys tuolla tavoin iskivät yhteen.

ASQUITHIN ARKALUONTOINEN ASEMA.

Tämä tuntui suuremmoiselta tilaisuudelta hallituksen asettua kansakunnan etunenään. Mutta minun muistini mukaan ei Englannin hallitus ole kertaakaan ymmärtänyt kansaa. Uskollisena Gladstonen ajan perimätavoille (mikä, ohimennen sanoen, ei juuri ole oikeudenmukaista Gladstonea kohtaan), ettei vapaamielisen pääministerin pitäisi tietää mitään ulkopolitiikasta, vielä vähemmän välittää siitä, ja rauhallisen tunteettomana kansan mielenpurkautuman todelliselle luonteelle palautui Asquith takaisin vuoteen 1839, omaksuen lakimiehen näkökannan Belgian puolueettomuuden loukkauksesta. Hän vakuutti meille, ettei kukaan olisi voinut tehdä rauhan hyväksi enempää kuin Sir Edward Grey, vaikka hyökkäys Kaiserin nujertamiseksi olikin kaikkein suosituin teko, mihin Sir Edward oli konsanaan ryhtynyt.

Sitä paitsi oli olemassa toinenkin pulma. Vaikka Asquith uskookin ylevän varmasti olevansa vapaamielinen valtiomies, niin toden teolla hän on varsin suuressa määrin sitä, mitä Kaiser olisi ollut, jos hän olisi ollut Yorkshiresta ja lakimies sen sijaan, että nyt on vain puoleksi englantilainen ja toiseksi puoleksi Hohenzollern ja voideltu keisari kantapäihinsä asti. Mikäli on kysymys kansanvapauksista, ei historia tee mitään eroa Asquithin ja Metternichin välillä. Hänen on pysyttävä Belgian turvallisella akatemiallisella pohjalla siitä varsin ilmeisestä syystä, että jos hän alkaisi puhua siitä, kuinka Kaiser sulkee vankilaan kansanvaltaisia sanomalehdentoimittajia ja agitaattoreita j.n.e., niin tämän juhlallisen asennon turmelisivat heti huudot sellaiset kuin: "Mitä sanotte Denshawaista?" — "Mitä maksaa Tom Man?" — "Äänioikeus naisille!" — "Oletteko käynyt hiljattain Indiassa?" — "Tehkää McKennasta Kaiser!" — "Rakas vanha Herbert Gladstone!" j.n.e. Suora totuus on se, että militaristeja lukuun ottamatta Saksa on käytännössä monessa suhteessa kansanvaltaisempi kuin Englanti: ovatpa Kaiserin omat junkkarit julkisesti solvaisseet häntä pelkuriksi siitä syystä, ettei hän vedä vertoja Asquithille, kun on kysymys esiintyä tyynen välinpitämättömänä vapaamielisiin periaatteisiin nähden ja tuiki tietämättömänä työtä tekevien luokkain sympatioista, mielipiteistä ja harrastuksista.

Asquithin oli myöskin käännettävä yleinen huomio pois siitä tosiasiasta, että kolme hänen hallituksensa jäsentä, kaikki epäämättömästi ja ilmeisesti patriootteja ja älyllisesti rehellisiä, siirtyi sodanjulistuksen tapahtuessa suoraa päätä yksityiselämään. Yksi heistä, John Burns, teki tällöin suunnattoman persoonallisen uhrauksen, ja hän on siitä pitäen säilyttänyt tuikean äänettömyyden, joka on paljoa kaunopuheisempi kuin se kuuluisa puhe, minkä Saksa keksi hänen kunniakseen. Yleensä ei uskota, että näihin kolmeen valtiomieheen vaikutti kiihtymys Belgian puolueettomuuden loukkauksen vuoksi.

Hallitukselle oli ylimalkaan mahdotonta tarttua suuremmoiseen tilaisuuteen ja asettua johtamaan kansallista liikettä, jonka Sir Edward Greyn sodanjulistus nostatti; yksinkertaisena syynä oli se, ettei hallitus edusta kansaa ja on sympatioiltaan yhtä suuressa määrin junkkarihallitus kuin Kaiserinkin hallitus. Asquith ei voi ymmärtää sen enempää kuin Sir Edwardkaan sitä seikkaa, että me tahdomme aivan yksinkertaisesti tehdä lopun potsdamilaisuudesta sekä kotona että muualla. Varmaankin molemmat pitävät Potsdamia varsin hienona ja kadehdittavana laitoksena ja tahtovat, että Englanti veisi voiton Potsdamistakin ja ottaisi merien herruuden yksinoikeudekseen. Me, niin minä käsitän asian, tahdomme taata sen merien herruuden, joka on ihmiskunnan yhteinen perintö, vähäisimmällekin valtiolle ja alhaisimmalle kalastajalle, joka elatukseensa nähden on riippuvainen merestä. Tahdomme, että Pohjanmeri on yhtä turvallinen jokaiselle, sekä englantilaiselle että saksalaiselle, kuin Portland Place.

VASTASYYTÖKSIEN TARPEELLISUUS.

Ja nyt joku, joka toivoo, etten olisi sanonut kaikkea tätä (hän kun on luultavasti puhunut hirvittävää pötyä Belgiasta viimeisen kuukauden ajan), kysyy varmaankin: "Miksi kaikki nämä vastasyytökset? Mikä on tehty, on tehty. Eikö nyt ole jokaisen englantilaisen velvollisuus tukahuttaa kaikkinainen erimielisyys yhteisen vaaran uhatessa?" j.n.e. Kaikkiin moisiin rukouksiin tulla säästetyksi niin kauhealta asialta kuin totuudelta minun täytyy vastata, että historian muodostavat pääasiallisesti vastasyytökset ja että minä kirjoitan historiaa, koska tarkka tapahtumain tuntemus ei ole vain tuiki tarpeen voidaksemme käyttäytyä jotenkuten järkevästi Europan edessä, kun välttämätön tilinteon päivä koittaa, vaan sillä on myöskin käytännöllistä merkitystä siihen vaaralliseen ja suoranaiseen tehtävään nähden, mikä meillä on edessämme; sillä nythän meidän on pyydettävä kansakunnalta sotamiehiä ja suunnattomia rahasummia. Sen on ratkaistava kysymys, onko tuossa pyynnössä vedottava peittelemättä meidän vapaudenrakkauteemme ja traditsioomme, jonka mukaan Englanti on maailman vapauden suojelija, eikä huonoihin lakeihin vanhentuneista sopimuksista, kaikellaiseen lorupuheeseen Kaiserin pirullisesta luonteesta ja rauhaarakastavan Englannin loukattuun sopivaisuuden tuntoon tai muuhun sentapaiseen hölynpölyyn, mikä on monet kuukaudet kuvottanut John Bullia. Epäilemättä oli melkein mikä hyvänsä puolustettavissa alussa, kun me kaikki puristimme lujasti toistemme käsiä ja kehotimme toisiamme olemaan pelkäämättä. Mutta nyt on aika rohkaista mielensä, tunnustella lihaksiaan, käsittää voimamme ja urheutemme arvo ja lausua totuus häpeämättä, rohkeiden ja lujaluontoisten miesten lailla, koettamatta päästä vastuunalaisuudesta ikäänkuin mitkäkin ulkoasiain-ministeriön juonen viralliset puolustelijat.

MITÄ SAKSAN OLISI PITÄNYT TEHDÄ.

Koska halveksin arvostelijoita, jotka johtavat ihmiset harhaan kykenemättä saattamaan heitä oikeaan, tahdon ensiksi, ennenkuin jatkan meidän virallisen asemamme arvostelua, tehdä hallitukselle ja ulkoasiain-ministeriölle sen palveluksen, että määrään heille oikean virallisen aseman; sillä myönnän, että yleisön kanta on liian kypsymätön virallisesti käytettäväksi, vaikka se sellaisenaan onkin terve. Tämä oikea virallinen kanta on löydettävissä vain tarkastamalla, mitä Saksan olisi pitänyt tehdä ja mitä se olisi voinut tehdä, ellei se olisi ollut meikäläisten junkkarien lailla niin suuressa määrin militaristi-mielettömyyden sokaisema ja militaristi-paniikin valtaama, että "sillä ei ollut aikaa lausua paholaiselle hyvää huomenta". Asia on varsin yksinkertainen: sen olisi pitänyt uskoa länsirajansa turvallisuus Länsi-Europan ja Amerikan yleiselle mielipiteelle ja taistella Venäjää vastaan, jos sen kimppuun käytiin, välittämättä sen enempää selkänsä suojelemisesta. Militaristien teorian mukaan olisimme me, Ranska ja Englanti, hyökänneet viipymättä sen kimppuun takaapäin; mutta militaristinen teoria saattaa kannattajansa pulaan juuri sen vuoksi, että se olettaa Europan shakkilaudaksi. Europpa ei ole mikään shakkilauta, vaan väkirikas mannermaa, missä vain ani harvat ihmiset ovat antautuneet sotilaallista shakkia pelaamaan; ja myöskin noilla harvoilla on otettavana huomioon monta seikkaa eikä vain vastustajan kuninkaan valtaaminen. Ensinnäkin olisi Englannin käynyt mahdottomaksi hyökätä Saksan kimppuun moisissa olosuhteissa, ja jos Ranska olisi tehnyt siten, ei Englanti olisi auttanut sitä; mahdollisesti olisi vielä yleinen mielipide pakottanut Englannin sekaantumaan asiaan julkaisemalla yhteisen vastalauseen Amerikan kanssa tai ehkäpä asevoiminkin suojelemaan Saksaa, jos sitä ahdistettaisiin tuhoisasti kahdelta taholta. Yksinpä meidän militaristeillamme ja diplomaateillammekin olisi ollut syitä sellaiseen sekaantumiseen. Hyökkäävä ranskalais-venäläinen hegemonia, jos se saisi Saksan muserretuksi, olisi meille aivan yhtä vastenmielinen kuin Saksan ylivalta. Täten Saksa olisi pahimmassa tapauksessa joutunut taistelemaan Venäjää ja Ranskaa vastaan puolellaan kaikkien muiden valtojen sympatiat ja mahdollisuus saada aktiivista apua muutamilta, varsinkin niiltä, jotka ovat sen tavoin vihamielisellä kannalla Venäjän hallitukseen nähden. Ellei Ranska olisi käynyt sen kimppuun — ja vaikka olenkin yhtä tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista kuin Sir Edward Grey suvaitsee aivan tyytyväisenä olla, niin en voi ymmärtää, kuinka Ranskan hallitus olisi voinut puolustaa oman kansansa edessä hirvittävän vaarallista hyökkäystä Saksaa vastaan, jos Venäjä olisi ollut hyökkäävänä puolena — silloin Saksa olisi joutunut oikeudenmukaiseen asemaan taistelussaan Venäjää vastaan. Mutta ei edes taistelu Venäjänkään kanssa ollut välttämätön. Serbialle annettu ultimaattumi oli hassahtavan ukon typeryyksiä, pahempi rikos kuin salamurha, joka sen aiheutti. Ei ole mitään syytä epäillä Sir Maurice Bunsenin viestissä esitettyä johtopäätöstä, että siitä olisi voitu selviytyä ja että Venäjä ja Itävalta olisivat huomanneet parhaaksi jättää taistelun sikseen ja sopia asiasta. Kortit viittasivat todellakin rauhaan, ja pyrkiminen siihen olisi ollut vain tervettä peliä.

MILITARISMIN AKILLESKANTAPÄÄ.

Sen sijaan Saksa karahti Ranskan kurkkuun, ja tunkeutumalla Belgiaan se antoi meille militaristiemme haluaman syyn käydä sen kimppuun kansakunnan täysin myötätunnoin. Minkä vuoksi se teki tämän typeryyden? Ei suinkaan kenraali von Bernhardin neuvojen vaikutuksesta. Päin vastoin, hän oli nimenomaan varoittanut sitä joutumasta Venäjän ja ranskalais-brittiläisen yhdistelmän väliin, ennenkuin se oli muodostanut vastapainoliiton Amerikan, Italian ja Turkin kanssa. Eikä hän suinkaan ole rohkaissut sitä uskomaan, että Englanti säästäisi Saksaa: päin vastoin, hän ei saattanut kylliksi ihailla sitä salakavalaa häikäilemättömyyttä, jota Englanti osoittaa vaaniessaan tilaisuuttaan ja syöksyessään vihollisensa kimppuun, kun tämä on lyöty maahan. (Se mies parka ei tietänyt, kuinka suuresti hän ylisteli meidän kykyämme harjoittaa reaalipolitiikkaa!) Mutta hän ei ottanut huomioon uskontonsa turmiollista perusheikkoutta, nim. sitä, että koska junkkari-militarismi päästää esille vain hölmöjä ja keikareita ja tukahuttaa kaikki aito realistit ikäänkuin nämä olisivat käärmeitä, niin kriisin sattuessa käy aina ilmi, että "hölmöt eivät pysty omaan hölmötyöhönsä". Kaiser ja hänen ministerinsä sotkivat asiansa aivan hirvittävällä tavalla. He olivat Bernhardin kiihdyttämiä, mutta eivät ymmärtäneet häntä. Hänen imartelunsa he nielivät, mutta hänen sotataitonsa ja varoituksensa jäivät käsittämättä. He tiesivät, että kun koitti aika asettua ranskalais-venäläistä liittoa vastaan, silloin heidän oli tehtävä suuremmoinen hyökkäys Ranskan kimppuun ja pyyhkäistävä sen nappulat pois isolta shakkilaudalta, ennenkuin Venäjä sai aikaa mobilisoida; ja sitten oli palattava murskaamaan Venäjä jättäen Englannin valloitus toiseen aikaan. Tätä enempää ei heidän päähänsä voinut mahtua yhdellä kertaa; ja he olivat auttamattoman kykenemättömiä ottamaan selkoa siitä, olivatko toiset Bernhardin vaatimista ehdoista toteutettavissa, tai koulupoikamaisen mielikuvituksensa kiihdyttäminä muistamaan, oliko hän yleensä asettanutkaan mitään vaatimuksia. Ja niin he tekivät hyökkäyksensä ja saattoivat itsensä siveellisesti väärään joka kohdassa, tehden sitä paitsi voiton saavuttamisen inhimillisesti mahdottomaksi sotilaallisessa suhteessa. Juuri sellainen on militarismin nemesis: militaristi joutuu suureen peliin, jota hän ei typeryytensä vuoksi kykene pelaamaan menestyksellä. Espanjan Filip yritti sitä 300 vuotta takaperin; ja se rappiotila, mihin hän tällöin saattoi maansa, on jatkunut tähän päivään saakka. Hän oli niin typerä, että vaikka luulikin olevansa Jumalan valitsema välikappale (yhtä varma toivottoman typeryyden merkki ihmisessä, joka ei voi käsittää jokaisen toisen olevan yhtä suuressa määrin saman vallan välikappale, kuin takeena viisaudesta ja suopeudesta ihmisessä, joka kunnioittaa naapuriaan kuten itseäänkin), koetti hän kuitenkin kamppailla Drakea vastaan sellaisin olettamuksin, että tykki oli ase, jota ei yksikään todellinen ritari ja hyvä katolilainen voinut alentua käsittelemään. Ludvig XIV yritti uudestaan kaksi vuosisataa sitten, ja ollen kevytmielisempi houkkio hän sai selkäänsä Marlborough'lta ja lähetti poikansa pojanpojan valtaistuimelta mestauslavalle. Napoleon koetti sitä sata vuotta takaperin. Hän oli vaarallisempi, koska hänessä oli suunnatonta persoonallista kykyä ja teknillistä sotataitoa; ja hän aloitti Ranskan vallankumouksen loistavin suosituskirjein. Kaikki tämä vei hänet espanjalaista tekopyhää ja ranskalaista keikaria pitemmälle; mutta hänkin liitti itseensä hölmöjä ja roistoja ja päätyi voitettuna St. Helenan saarelle tyydytettyään kahdenkymmenen vuoden aikana idioottien kunnian- ja verenhimoa, pidettyään sotaa "suurena pelinä" ja kenttää, jolle oli ylt'yleensä siroiteltu ruumiita, "kauniina näkynä". Lyhyesti sanoen, hän oli hölmöille ihan yhtä suuri magneetti kuin toisetkin, mutta paljoa kykenevämpi.

MEIDÄN OMA OIKEA ASEMAMME.

Nyt nousee kysymys, mihin asemaan saattoi meidän hallituksemme tämä mielettömän teorian tulos ja Potsdamin kykenemättömyys soveltaa sitä käytäntöön. Se jätti aivan selvästi lännen vastuunalaisen poliisin asemaan. Europassa ei ollut ketään muuta, joka olisi ollut kyllin voimakas pannakseen "hullun koiran" kahleisiin. Belgian ja Hollannin, Norjan sekä Ruotsin, Tanskan ja Sveitsin ei juuri saattanut odottaa ottavan tätä velvollisuutta kantaakseen, vaikka Norjalla ja Ruotsilla ei olisikaan hyvää syytä venäläis-vastaiseen kantaansa eivätkä hollantilaiset kapitalistit olisi puolittain varmoja siitä, että heidän kauppamenestyksensä olisi suurempi Saksan kuin kotimaisen hallinnon alaisena. Kukaan ei väittäne, että Espanja olisi voinut tehdä jotain; ja mitä Italiaan tulee, niin oli epätietoista, eikö se pitänyt itseään yhä vielä kolmiliiton jäsenenä. Joko siis Englanti tai ei kukaan. Englannin pidättäytyminen syöksymästä melskeeseen kaikkine voimineen olisi ollut mahdotonta jokaiselta näkökannalta katsoen. Kansanvaltaiselta kannalta katsoen tämä olisi merkinnyt sen vaatimuksen hyväksymistä, jonka esitaistelijaksi Potsdam oli itsensä tehnyt hyökkäämällä Ranskan tasavallan kimppuun: me olisimme hyväksyneet junkkariluokan vaatimuksen saada järjestää maailman olot militaristiseen suuntaan joukkojen hengen ja ruumiin kustannuksella. Kansainvälisen sosialismin kannalta katsoen se olisi merkinnyt sen äärimmäis-kansallisen mielipiteen hyväksymistä, että muiden maiden asukkaat olisivat samantekevää, vaikka he viiltävätkin kurkun puhki toisiltaan. Meikäläiset militaristi-junkkarit huusivat: "Jos sallimme Saksan voittaa Ranskan, niin seuraavalla kerralla on meidän vuoromme!" Romanttiset junkkarimme lisäsivät: "Ja se onkin meille parahiksi! Kukapa säälisikään meitä sen hetken koittaessa, jos meitä nyt jänistää?" Yksinpä sellaistenkin älymiesten, jotka inhoavat sotaa ja pitävät sitä sellaisenaan häpeänä niin suurena, etteivät edes kaikki laakeritkaan kykene peittämään sen Kaininmerkkiä, täytyi myöntää, että poliisivelvollisuus on välttämätön ja että sellaista sotaa vastaan oli sodittava, johon saksalaiset ovat ryhtyneet hyökätessään Ranskan kimppuun yrittääkseen aivan ilmeisesti asettaa tykki-hegemonian kansakuntien ystävällisen kanssakäynnin sijaan. Muuta vaihtoehtoa ei ollut. Vaikka ulkoasiainministeriö olisi ollut Kansainvälinen sosialistitoimisto, vaikka Sir Edward Grey olisi ollut Jaures, vaikka Ramsay McDonald olisi ollut pääministeri, vaikka Venäjä olisi ollut Saksan eikä meidän liittolainen, niin tulos olisi silti ollut sama: meidän olisi täytynyt paljastaa miekkamme ja murskata Potsdam, kuten olemme murskanneet ja meidän aina täytyykin murskata Filip, Ludvig, Napoleon ja koko heidän sukunsa.

Syy, joka pakotti meidät ryhtymään sotaan, on siis niin pätevä kuin yksikään casus belli voinee konsaan olla. Itse asiassa juuri sen kaksinainen tasavaltainen ja sotilaallinen luonne tekee sen aivan liian päteväksi; sillä se antaa meikäläisille tilaisuuden vaatia sen kokonaan omaksi asiakseen ja vääntää sen vale-laillisilla puolustuksilla, jotka turmelevat yhdeksän kymmenesosaa meidän arvostamme, koska sotilaalliset ja oikeudelliset syyt tekevät tuskin kymmenettä osaa koko määrästä: suoraan sanoen, ne eivät olisi sellaisinaan riittäneet oikeuttamaan edes yhden ainoan pommerilaisen krenatöörin surmaa. Tarkastakaamme esimerkiksi sitä sotilaallista näkökohtaa, että meidän on ryhdyttävä taisteluun Potsdamia vastaan, koska seuraavalla kerralla on meidän vuoromme, jos Kaiser nyt pääsee voitolle. No niin: emmekö aina ole valmiit taistelemaan, kun meidän vuoromme koittaa? Jos tapahtuisi se kerrassaan uskomaton seikka, että Saksa, olkoon kuinka voitokas tahansa, asettaisi kansalleen saman miespolven aikana kaksi niin hirvittävää vaatimusta kuin sota aina aiheuttaa, niin miksi emme luottaisi laivastoomme, voitettujen myötätuntoon ja Amerikan ja Europan yleisen mielipiteen kannatukseen, kun meidän vuoromme tulee, ellei tällä kertaa ole kysymys muusta kuin tappion ja voiton erotuksesta sotaretkessä, joka muussa suhteessa on aivan samantekevä? Ellei maailman onni kärsi Englannin tappiosta enempää kuin Saksan tappiosta, niin kuka välittää siitä, joudummeko me tappiolle vai emmekö? Jos olemme vain osanottajia varustuskilpailussa ja luodeilla suoritetuissa Olympian-kisoissa tai syyttäjiä teknillisessä kansainvälisen lain tapauksessa, niin on aivan samantekevää, joudummeko häviölle vai emmekö, koska siitä ei koidu vahinkoa muille kuin itsellemme — eikä edes itsellemmekään, ellemme ota huomioon kansallista turhamielisyyttämme. Vasta Europan elämän poliisivalvojina me olemme tärkeitä ja voimme lähettää miehemme juoksuhautoihin vakuutettuina siitä, että he taistelevat arvokkaan asian puolesta. Lyhyesti sanoen: junkkari-asia ei ole penninkään arvoinen; kansanvallan, sosialismin, kansainvälisyyden asia on kaiken sen arvoinen, mitä se uhkaa maksaa.

SAKSALAISET PUOLUSTAUTUVAT MEIDÄN SYYTÖKSIÄMME VASTAAN.

Mitä vastaavat saksalaiset tähän? Tai oikeammin: mitä saksalaiset vastaisivat siihen, jos heidän virallisilla militaristeillaan ja kaiseristeillaan olisi älyä keksiä vaikuttava vastaus? Epäilemättä he sanoisivat, että meidän sosiaali-demokraattiset tunnustuksemme ovat kyllä kaikki perin oivallisia, mutta me olemme omaksuneet sen kannan epäilyttävän äkkiä ja äskettäin. He huomauttaisivat, että hengenvaaraan joutuneen kansakunnan on hiukan vaikeata uskoa olemassaolonsa riippuvaksi muukalaisesta yleisestä mielipiteestä, jota ensiksikään eivät ole koskaan tuoneet ilmi ne henkilöt, jotka todellisuudessa määräävät Englannin ulkopolitiikan, ja joka toiseksi on kokonaan vieras heidän tunnetuille mielipiteilleen ja ennakkoluuloilleen. He kysyisivät syytä siihen, minkä vuoksi me — sen sijaan että teimme sopimuksen Ranskan ja Venäjän kanssa ja kieltäydyimme ilmaisemasta Saksalle sen tarkoitusperästä muuta kuin että emme sitoutuneet pysymään puolueettomina, jos ranskalais-venäläinen yhtymä kävi Saksan kimppuun — emme sanoneet suoraan 1912 (jolloin Saksa esitti meille kysymyksen peittelemättä) ja jälleen viime heinäkuussa (kuri Sasonov vaati meitä niin voimakkaasti näyttämään korttimme), että jos Saksa hyökkäisi Ranskan kimppuun, niin me ryhtyisimme sotaan edellistä vastaan, joko Venäjän kanssa tai ilman sitä, vaikka tiesimme varsin hyvin, että hyökkäys Ranskaa vastaan Belgian kautta kuuluisi Saksan ohjelmaan, jos vaara Venäjän taholta kävisi uhkaavaksi. He huomauttaisivat, että jos meidän oma ulkoasiain-ministerimme julkisesti väitti olevansa kokonaan tietämätön ranskalais-venäläisen liiton ehdoista, niin saksalaisen oli vaikea uskoa niiden olevan täysin sopivia julkaistaviksi. Lyhyesti sanoen, he selittäisivät: "Jos olitte ennen tätä tapausta niin tavattoman viisaita ja hyvää tarkoittavia, miksi eivät teidän ulkoasiain-ministerinne ja lähettiläänne Berliinissä ja Wienissä ja Pietarissa — suokaa anteeksi, Petrogradissa — kehottaneet meitä pysymään rauhassa ja luottamaan länsimaiden yleiseen mielipiteeseen? Miksi he kieltäytyivät antamasta meille mitään lupauksia paitsi sen vihamielisen vakuutuksen, että Englanti toimisi yhdessä Ranskan kanssa meitä vastaan Pohjanmerellä, ja tekivät meille täysin selväksi, että teidän politiikkanne oli junkkaripolittiikka ihan yhtä suuressa määrin kuin meidän omammekin ja ettei meillä ollut mitään toivottavaa teidän suopeudeltanne? Mitä todisteita oli meillä siitä, että te pelasitte muuta kuin tätä meidän omaa militaristi-shakkiamme, jota nyt niin hurskaina tuomitsette, mutta jota ei kukaan teistä, paitsi kourallinen sosialisteja, joita halveksitte, ja syndikalisteja, jotka telkeette vankilaan, ole vuosikausiin vastustanut, vaikka se onkin ollut puheena kaikkialla militaristienne saksalaisvastaisissa ohjelmissa ja sanomalehdissä ja aikakauskirjoissa? Ovatko teidän sosiaali-demokraattiset periaatteenne vilpittömiä, vai ovatko ne vain tikari, jota salaatte hihassa iskeäksenne sen takaa päin meihin, kun kaksi hirvittävintä vihollistamme koettaa murskata meidät? Jos näin on laita, niin missä on silloin teidän siveellinen ylemmyytenne, senkin hurskastelijat? Ellei, miksi ette silloin — toistamme sen vieläkin — tehneet niitä tunnetuiksi kautta koko maailman, sen sijaan että valmistitte älyttömällä vaikenemisellanne meille salaväijytyksen?"

Käsittääkseni ei tähän voi vastata muuten kuin tunnustamalla suoraan, että me emme tietäneet, mitä tahdoimme; että pääsimme siitä selville vasta sitten, kun Saksan hyökkäys Ranskan kimppuun pakotti meidät lopultakin tekemään päätöksen; että vaikka epäilemättä täysi selvyys ja pitkällinen ounastus meidän puoleltamme olisikin ollut peräti paikallaan, niin silti voi monella syyllä puolustaa politiikkaa, joka kieltää kahlaamasta virran poikki, ennenkuin on sille saapunut; että meidän täytyy joka tapauksessa jyrkästi kieltäytyä tunnustamasta, että olemme muita alttiimmat menettelemään väärin, kun olosuhteet viimein pakottavat meidät ajattelemaan ja toimimaan. Samoin: että keskustelu on turha saksalaisten oman asian tähden; sillä olettivatpa saksalaiset meidän olevan häikäilemättömiä militaristeja tai tunnollisia demokraatteja, heidän oli kuitenkin päädyttävä samaan johtopäätökseen, nim. siihen, että me hyökkäisimme heidän kimppuunsa, jos he ahdistaisivat Ranskaa; niin muodoin täytyi heidän olettamuksensa, että emme sekaantuisi leikkiin, perustua siihen uskoon, että olemme suoraan sanoen "halveksittavia", jommoisista erehdyksistä ihmiset saavat aina maksaa tässä matoisessa maailmassa.

Yleensä voimme varsin hyvin kerskailemalla preussilaisten tapaan selviytyä tuosta keskustelusta, jos vain pystymme pitämään puoliamme sotatantereella. Mutta preussilaistapa ei juuri tyydytä omaatuntoa. Sillä seikalla, etteivät meikäläiset diplomaatit kyenneet keksimään Saksalle oikeata tietä, ei Saksa voi puolustaa kykenemättömyyttään löytää itse sitä. Eipä siltä, että tämä olisi ollut enemmän sen asia kuin meidän: se oli europpalainen kysymys ja olisi ollut ratkaistava kaikkien lähettiläiden ja ulkoasiain-ministerien yhteisin neuvoin. Mutta se oli, lievimmin sanoen, yhtä suuressa määrin Saksan asia kuin kenenkään muun ja tavattoman tärkeä sille: "kysymys elämästä ja kuolemasta", kuten valtakunnan kansleri ajatteli. Mutta meidän ei kannata väittää olevamme Saksaa siveellisesti ylempänä. Meille se oli kysymys monen englantilaisen elämästä ja kuolemasta; ja nämä englantilaiset ovat kuolleet siitä syystä, että meikäläiset diplomaatit olivat yhtä sokeita kuin preussilaiset. Sota on tuottanut tappion salakähmäiselle junkkaridiplomatialle, meikäläiselle yhtä hyvin kuin vihollisellekin. Niiden meistä, joiden täytyy vielä kuolla, on saatava innostusta, ei kuuliaisuudesta diplomaatteja kohtaan, vaan menneiden aikojen katusulkujen sosialisti-sankarin tavoin "ihmissuvun solidarisuuden" tunnosta. Ja jos hän ostaa verellään voiton tuolle pyhälle asialle, niin myönnän, ettemme juuri voisi sallia ulkoasiain-ministeriön ripustaa martyyripalmunlehväänsä sotaministeriön lieden reunukselle.

ENSIMMÄINEN RANGAISTUS PETOLLISUUDESTA.

Ulkoasiain-ministeriö voi sentään ainakin muuttaa kantaansa ja asettua kannattamaan hyvää asiaa, sen sijaan että alentaa sitä saivartelevilla puolusteluillaan. Sillä katsokaahan, mikä on ollut ensimmäinen tulos tuosta Belgian-hölynpölystä! Se aiheutti sen välttämättömän johtopäätöksen, että kun viimeinenkin saksalainen oli karkoitettu Belgian maaperältä, silloin rauhaarakastava Englanti, suoritettuaan vastahakoisen tehtävänsä tässä järkyttävässä sodassa, vetäytyisi tyynesti erilleen kamppailusta ja jättäisi liittoutuneiden tehtäväksi selvittää asiat Potsdamin kanssa. Asquithin Mansion Housessa pitämän puheen jälkeen liittoutuneet vaativatkin täydellä syyllä meitä hyväksymään juhlallisen sopimuksen, jonka mukaan kaikkien oli pysyttävä yhdessä aina sodan loppuun asti. Tämän johdosta on tehty surkean laiha yritys osoittaa, että epäluotettava asianosainen olikin Ranska, jonka Kaiser muka koetti lahjomalla saada erilleen. Muuta ei voi sanoa kuin että sellaisille henkilöille voi syöttää mitä tahansa, jotka uskovat, että yksikään hallitus Ranskassa uskaltaisi nyt tarjota Ranskan kansalle rauhan hinnaksi muuta kuin Elsassia ja Lothringia tai että toistaiseksi voittamaton ja todellakin mestarillisesti etenevä Kaiser (kuten silloin näytti) uskaltaisi tarjota Ranskalle sellaista maksua. Tietysti meidän oli hyväksyttävä vaatimus; mutta ellei pääministerin oma menneisyys olisi estänyt häntä asettumasta kansan suosimalle kannalle, niin meidän ei olisi epäilty mahdollisesti vetäytyvän pelistä, kun tekopyhyytemme vaatimukset olivat tulleet tyydytetyiksi. Hän olisi tietänyt, että me emme puolusta sopimusta, joka sattumalta on jäänyt Pariisin, Praagin, Berliinin ja kaikenkaltaisen ja -aikaisten sopimusten rippeiden joukkoon ainoana europpalaisena sopimuksena, mikä tähän asti on säilynyt ilmeiseltä loukkaukselta: me kannatamme sotaa sen vuoksi, että siinä vastustetaan sotaa, sotilaspakotusta, mielivaltaa, öykkärimäsyyttä, raakaa voimaa, sotilaslakia, luokkaröyhkeyttä, sitä, mitä rouva Fawcett nimitti järjettömäksi pirullisuudeksi (jonka johdosta sanomalehdet puolustellen selittivät, että hän, ollen nainen, oli tietysti tarkoittanut muukalaisten eikä Englannin sotaa). Muistaen, mitä itse olemme sanoneet ja tehneet, voivat muutamat meistä epäillä, tokko saatana pystyy heittämään ulos saatanan, mutta vaikka tehtävä ei ole juuri langenneelle enkelille kuuluva, niin antakaamme hänen kuitenkin yrittää.

AVOIN MAKSUOSOITUS.

Havaitkaa sillä välin, kuinka Idän diplomatia jälleen voittaa meidät viekkaudellaan suoranaisena tuloksena tästä sopimuksien aiheuttamasta pahaonnisesta tekopyhyyden purkauksesta. Jokainen on sanomistaan sanonut, että tämä sota on hirvittävin, mitä milloinkaan on käyty. Ei kukaan ole sanonut, että tämä uusi sopimus on hirvittävin avoin maksuosoitus, mikä meidän milloinkaan on täytynyt kirjoittaa sen vuoksi, että parlamentin enemmistöpuolue on tahtonut saavuttaa tehokkaan siveellisen asennon. Tosin J.A. Hobson käsitti tilanteen heti ja hänen sallittiin päästää nurkastaan vähäinen pahaenteinen vaakahdus; mutta kuuluiko sitä varoittavaa torventoitotusta, jonka olisi pitänyt törähtää kautta koko sanomalehdistön? Ajatelkaahan, mitä avoin maksuosoitus merkitsee. Ranska voi kenties tyytyä siihen, että saa sen nojalla takaisin Elsassin ja Lothringin. Meidän täytyy tyytyä muutamiin kaistaleisiin Saksan siirtokuntia ja mestaruuteen raskaspainoisten sarjassa. Mutta Venäjä? milloin on se sanova: "Seis! Riittää jo!" Entä jos se ei tyydykään vain Puolaan, vaan vaatii vielä Itä-Preussiakin? Entä jos se tahtoo saada Konstantinopolin päästäkseen sen kautta jäätymättömien merien yhteyteen ja lisäksi vaatii Itävallan hajoamista? Entä jos siinä herääkin suuremmoinen ajatus vallata koko Preussi, jossa asiassa kansatieteellisillä kartoittajilla, militaristisilla mielipuolilla ja panslavistisilla suuruudenhulluilla onkin jotain sanottavaa? Se saattaa olla järkevää järjestystä, mutta siinä on jo liikaa. Ja se seikka, että me olemme joutuneet siihen parlamentin tietämättä, keskusteluitta, varoituksitta, kenenkään vetoamatta yleiseen mielipiteeseen tai vaatimatta demokratian vahvistusta, pelkästään Sir Edward Greyn kynänvedon kautta viiden viikon kuluttua siitä kuin hän oli samalla tavalla toimittanut meidät kauhistavaan yleiseuroppalaiseen sotaan, se osoittaa, kuinka täydellisesti ulkoasiain-ministeriö on luopunut kaikista yrityksistä esiintyä vähemmän itsevaltaisena kuin Kaiser itse. Se vain tarjoo avoimen valtakirjan liittoutuneiden armeijoille virkkamatta kansakunnalle sanaakaan, ennenkuin maksuosoitus on kirjoitettu. Muuta rajoitusta ei tällä velvoituksella ole kuin varmuus siitä, että maksuosoitus joutuu protestiin samalla hetkellä, jolloin sen nojalla nostetaan liian suuria summia. Ja siitä voi koitua täysin puolustettava syy uuteen sotaan itse liittolaisten kesken. Missään tapauksessa ei mikään sopimus voi pelastaa kutakin liittoutunutta karkeasta todellisuudesta alistua ja maksaa häviölle jouduttuaan, joko sitten toiset ovat tappiosta osallisia tai eivät. Enkö sanonut, että sitä parempi, kuta pikemmin teemme itsellemme selviksi rauhanehdot, jotta tietäisimme, minkä vuoksi taistelemme ja kuinka pitkälle meidän on mentävä? Sen sijaan me allekirjoitamme naurettavan "paperinpalan" säästääksemme itseämme sietämättömän väsyttävältä ajattelulta.

BELGIA EUROPAN VALTOJEN RISTIINNAULITSEMANA.

Ja nyt, ennenkuin jätän kysymyksen Belgiasta: mitä olemme tehneet Belgian hyväksi? Olemmeko pelastaneet sen joutumasta vihollisen valtaan? Asetimmeko sen rinnalle puoli miljoonaa miestä, kun vyöry pyyhälsi sen ylitse? Vai pysyimmekö turvallisina omassa maassamme ylistäen sen sankarillisuutta kirjoituksissa, joiden onnistui herättää sellainen käsitys, että belgialainen soturi on noin neljän jalan mittainen, mutta tavattoman karski kokoisekseen? Kun belgialainen soturi huusi: "Missä ovat englantilaiset?" niin oli vastauksena "ison huoneen suuruinen määrä ainetta", jonka saksalainen piiritystykki lennätti ilmaan ja joka murskasi hänet maahan, jota meidän ei ollut onnistunut pelastaa sodan pahimmilta kauhuilta. Me emme ole suojelleet Belgiaa; Belgia on suojellut meitä joutuen siitä hyvästä Saksan valtaan. Nyt pyhä velvollisuus vaatii meitä karkoittamaan saksalaiset Belgiasta. Siihen mennessä voisimme ainakin pelastaa sen pakolaiset yksityisen armeliaisuuden oikullisuudesta myöntämällä anteliaasti avustusta yleisistä varoista. Meidän ei tarvitse tyrkyttää sille rahaa lainaksi; Saksan kapitalistit tekevät sen mitä suurimmalla mielihyvällä, kun sota on päättynyt. Luullakseni hallitus käsittää tämän nyt, sillä huomaan sen esittävän sellaisen myöhäisviisauden, ettei meidän lainastamme tarvitse maksaa korkoa. Kun nyt alamme nähdä, mihin todella olemme joutuneet, mitä käytännöllisiä opetuksia voimme siitä saada?

SALAPERÄISYYDEN AIHEUTTAMA VALMISTUMATTOMUUS.

Ensinnäkin sen, että itsevaltainen ulkomaanpolitiikkamme, jossa ulkoasiain-ministeri on aina junkkari ja ryhtyy sotaan ja päättää sodan kysymättä neuvoa kansakunnalta tai uskomatta asiaa sille tai edes pidättymättä pettämästä sitä tarkoituksiinsa nähden, aiheuttaa ehdottomasti sellaisen tuhoisan tuloksen, että ryhdytään sotaan olematta siihen valmiita. Suunnitellaan sotia, joihin tarvitaan suunnattomia hyökkäysarmeijoita, harjaantuneita ja sotaan varustettuja. Mutta koska sellaisia valmistuksia ei voi salata yleisöltä, niin ne lykätään siksi, kunnes sota on toden teolla julistettu ja aloitettu, vaikka seurauksena olisikin sellainen hirvittävä vaara, että meidän vähäinen rauhanarmeijamme joutuisi tuhotuksi, kuten oli käymäisillään Monsin ja Cambrain luona. Ammattimiehet sanovat, että jalkamiehen valmistamiseen kuluu neljä ja ratsumiehen valmistamiseen kuusi kuukautta. Ja me hankimme armeijan, joka kykenee taistelemaan Saksan joukkoja vastaan, julistamalla Saksalle sodan ihan kuin meillä jo olisi sellainen armeija ja luottamalla sitten siihen, että tästä aiheutuva kauhea vaara saa meidät miehissä astumaan riveihin vapaaehtoisesti tai pakosta (mikä on vielä parempi seikka junkkarien kannalta katsoen). Minusta tuntuu siltä, että kansakunnan, joka sietää moisia järjettömiä menetelmiä ja suunnattomia vaaroja, täytyy ennen pitkää hukkua pelkästä mielettömyydestä. Ja kaikki tuo on silkkaa taikauskoa: Edward I:n aikaiset menetelmät tahdotaan säilyttää voimassa Yrjö V:n hallitusaikana. Sen vuoksi ehdotan sodasta otettavaksi kaikkein ensinnä sen opin, että ulkoasiain-ministeri alennetaan tavallisen pääministerin tai vaikkapa perustuslaillisen hallitsijan tasalle, niin ettei hän voi ampua ainoatakaan laukausta tai kirjoittaa sopimuksia alahuoneen valtuuttamatta, vaan on pakotettu suorittamaan diplomaattiset toimenpiteensä kaiken kansan nähden; ja nykyisen säännöksen sijaan, jonka mukaan diplomaattiseen palvelukseen antautuvalta vaaditaan ainakin 400 punnan yksityiset vuositulot, laaditaan uusi määräys, että ainakin toisen puolen diplomaattikunnasta on oltava henkilöitä, jotka eivät ole koskaan aterioineet sen korkeampien isäntien kuin vaatimattomien asiainajajain tai lääkärien päivällispöydässä.

Näitä ehdottaessani en suinkaan unohda, ettei ole helppoa keksiä tehokasta keinoa diplomatian hillitsemiseksi ja että meidän diplomaateillemme on yhtä tärkeätä kuin konsanaan ennen suuri luonne ja luokka-epäitsekkyys (mikä nykyään on mahdoton täyttää). Tiedän hyvin, että diplomaattista toimintaa harjoitetaan nykyään ei vain virallisin kirjeenvaihdoin, joka on tarkoitettu mahdollisesti julkaistavaksi ja joutuu tarkastuksen alaiseksi, mikä on jossain määrin vastuunalaista tarkastusta, vaan myöskin yksityisin kirjein, joita ei itse kuninkaallakaan ole oikeutta lukea. Tiedän, että yksinpä Yhdysvalloissakin, missä sopimukset ja sodanjulistukset kuuluvat parlamentin tehtäviin, presidentti voi siitä huolimatta aiheuttaa tilanteen, jossa kongressilla, samaten kuin meidän alahuoneellammekin tätä nykyä, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin julistaa sota. Mutta vaikka täydellinen turvallisuus onkin mahdoton saavuttaa, ei siitä suinkaan seuraa, ettei olisi ryhdyttävä varokeinoihin tai ettei kansanvaltainen traditsio olisi turvallisempi kuin feodaalinen traditsio. Paljoa vakavampia epäilyksiä tuottaa joukkojen alttius joutua sotakuumeen valtaan ja tuo hirvittävän vaarallinen jokapäiväinen tulva halpoja sanomalehtiä; sillä näihin kirjoittavat nimettömät miehet ja naiset, joiden häpeällisen alhainen palkka on takeena heidän tietämättömyydestään ja nöyryydestään taloudellisen johdon edessä; mutta viimeksi mainittua hallitsee taasen varakas luokka, joka ei ainoastaan liehittele sotilassäätyä yhteiskunnallisista syistä, vaan jolle sota tuottaa suoranaisia etujakin suomalla tilaisuuden korottaa rahan arvoa, ja rahahan on ainoa kauppatavara, mitä varakkaalla luokalla on myytävänä. Mutta minä en kykene laisinkaan huomaamaan, että meikäläiset junkkarit ovat vähemmän alttiita sanomalehdistön vaikutukselle kuin alkeiskoulujen kasvattama yleisö. Päin vastoin, meikäläiset demokraatit ovat luotettavampia kuin plutokraatit, ja ne kuumehoureet, joita meikäläiset junkkarit sota-aikana lähettävät sanomalehtiin ilmaiseksi, olisivat kalliita, jos niistä maksettaisiin puoli pennyä riviltä. Rahaylimystö haluaa sotaa, koska se tarjoaa palkintoja plutokratialle: sosialismi haluaa rauhaa, koska sen palvelemat edut ovat kansainvälisiä. Koska sosialistinen puoli on kansanvaltainen puoli, niin meidän olisi parasta tehdä diplomatiamme kansanvaltaiseksi, jos haluamme rauhaa.

RAUHANEHDOT SODAN PITUUDEN LUONNOLLISET RAJAT.

Puhukaamme nyt rauhanehdoista. On jo aika ottaa tämä kysymys käsiteltäväksi; sillä lordi Kitchenerin käsitys, että meidän on valmistuttava vuosikausien sotaan, kuten teimme sata vuotta sitten, on soturille sopiva, mutta ei järkevä. Luonnollisesti meille on fyysillisesti mahdollista kaivaa kaksikymmentä vuotta juoksuhautoja ja ammuskella saksalaisia joukkoja ja työntää Saksan armeijoja takaisin, milloin ne eivät työnnä meitä, sillä välin kuin vanhat naiset nyhtävät turnipseja ja kaitsevat vuohia tulivyöhyykkeessä, jonka poikki soturit juoksevat turvaa etsien. Mutta meillä ei ole varaa pidättää yksi miljoona miestä, jotka ovat suoriutuneet ankarasta ruumiillisesta tarkastuksesta, useat vuodet isyyden toimista, ellei aikomuksemme ole kasvattaa seuraava sukupolvi vähemmistä, joilla on huonot silmät, visvaiset suonet, mädät hampaat ja sisälmykset epäkunnossa. Soturit eivät ajattele näitä asioita, mutta järkevien siviilihenkilöiden on tehtävä se. Ja yksinpä sotilaatkin tietävät, ettei ampumatarpeita voi valmistaa niin nopeasti kuin kuluttaa, eikä ihmisiä ja hevosia saata synnyttää yhtä nopeasti kuin ne voi surmata koneiston avulla. Olisi tosiaankin hyvä, etteivät sanomalehtemme kirjoittaisi kymmenen tuuman pommeista, vaan 1,000 punnan pommeista, ja että sotilassoittokunnat toisinaan kajahuttaisivat kansallislaulun ja brabançonnen ja marseljeesin lopuksi vanhan tutun säkeistön: "Kyllä rahaa lentää saa, kymmentuumainen kun paukahtaa." Helppoa on moittia Norman Angelia ja Blochia siitä, että he esittävät niin synkkiä ajatuksia sodan aiheuttamista kuluista; ja H.G. Wells on kerrassaan oikeassa huomauttaessaan sen seikan, ettei sota kannata taloudellisesti, olevan sille suureksi ansioksi, koska ei mikään korkea ihmistoiminta kannata koskaan taloudellisesti. Mutta nykyaikainen sota ei kannata edes itsessään. Meidän miehet ovat jo syytäneet lyijyä peräytyviä saksalaisia vastaan, joilla ei ollut lyijyä jäljellä takaisin syydettäväksi; ja jos jatkamme loppumattomiin, niin ennemmin tai myöhemmin meidän on ryhdyttävä ratkaisemaan tätä asiaa nyrkeillämme ja onniteltava itseämme siitä, että Georges Carpentier ja tykkimies Wells [kaksi kuuluisaa nyrkkeilijää. Suom.] ovat molemmat meidän puolellamme. Tämä sota päättyy, kun Saksa tarjoo sovinnon kättä, mikä tapahtuu aikoja ennen kuin se on äärimmilleen nääntynyt, mutta ei suinkaan ennen kuin me olemme itsekin tyytyväisiä päästessämme lepäämään. Kansakunnat ovat mehiläisten kaltaisia: ne eivät voi surmata muutoin kuin oman henkensä hinnalla.

SANKARIMIELTEN KANTA.

Kysymys ehdoista on aiheuttava hurjan riidan. Yleisen mielipiteemme äärimmillä laidoilla meillä on kahdenlaisia temperamentteja. Ensinnäkin meikäläiset gentlemanit, urheilijat, uskalikot, ylväät ritarit. Näiden mielestä on kerrassaan inhottavaa ja raukkamaista parjata vihollista, kun hän on pystyssä, potkia häntä, milloin joku toinen on iskenyt hänet maahan, puhkaista häneltä silmät, leikata kieli, hakata poikki oikea käsi ja ryöstää häneltä kaikki rahat. Nämä urhot sanovat: "Ei riitä, että kykenemme tänään taistelemaan Saksaa vastaan. Me voimme taistella sitä vastaan joka päivä ja milloin tahansa. Tulkoon vain uudestaan ja yhä uudestaan. Me voimme taistella kolme yhtä vastaan; ja jos tulee kymmenen yhtä vastaan, kuten Monsin luona, niin me taistelemme peräytyen ja karkoitamme vihollisen jälleen takaisin, kun olemme uuvuttaneet sen oman painomme tasalle. Ellei sen laivasto halua lähteä liikkeelle taistelemaan siitä syystä, että meillä on liian paljo aluksia, niin lähetämme kaikki, mitä meillä on liikaa, takaisin Portsmouthiin ja annamme urhoollisinten ja parhaiden voittaa." Näin puhuvat urhot, ja niin otaksutaan (joskin erehdyttävästi) myöskin Draken käyneen armaadan kimppuun.

PELKURIEN HÄPEÄLLINEN KANTA.

Mutta kaikki me emme ole ylväitä ritareita. Toisella laidalla on ihmisiä, jotka vaativat ryöstöä ja kostoa, tahtovat vihollista nöyryytettäväksi ja kidutettavaksi, tuomitsevat yhdellä palstalla raivostuneina preussilaiset kokonaisten kylien murhapolttajiksi ja joukkoteloittajiksi ja toisella riemuitsevat venäläisten menetellessä samoin; vaativat, että saksalaisia sotavankeja on kohdeltava pahantekijöinä, kuvaavat meikäläisiä indialais-joukkoja hurjiksi murhamiehiksi, koska kernaasti soisivat vihollisilleen sellaisen kohtalon, minkä tunnemme Indian kapinan ajoilta; kirkuvat, että Kaiser on lähetettävä Pirunsaarelle, koska St. Helena on hänelle liian hyvä, ja selittävät, että Saksa on runneltava ja poljettava tomuun niin perinpohjin, ettei se voi vuosisataan nostaa päätään. Käyttäkäämme näistä ihmisistä heidän omaa lempinimitystään ja sanokaamme heitä hunneiksi silläkin uhalla, että teemme vääryyttä todellisille hunneille. Ja lähettäkäämme heitä juoksuhautoihin niin monta kuin suinkin saamme houkutelluiksi lähtemään, siinä toivossa että ennen pitkää tapaamme heidän nimensä tietymättömiin kadonneiden joukossa. Mutta koska he pysyttelevät mieluummin omalla maaperällämme, niin heidät on otettava lukuun lopputiliä tehtäessä. Mutta silloin he eivät merkitse suuria. Useimmat heistä ovat aika lailla häpeissään siitä, mitä sanoivat noina kolmena, neljänä ensimmäisenä viikkona; ja useimmat niistä, jotka eivät ole, häpeävät tuoda kaunansa julkisesti esiin.

AFÄÄRIKANTA.

Paljoa enemmän merkitsevät tässä asiassa kummankin äärimmäisyyden välillä olevat ainekset. Ensinnäkin meidän pääjoukkomme, liikemiehet, joiden mielestä ritarillisuus ei kannata ja suuttumus on lapsellista, mutta jotka eivät voi käsittää, miksi emme pakottaisi Saksaa suorittamaan vahingonkorvausta ja hankkimaan meille varoja, jotta City saataisiin jälleen käyntiin. He unohtavat, että kun Ranska teki näin v:n 1871 jälkeen Berliinille, niin Berliini pääsi niin ankaraan vauhtiin, että ryntäsi päistikkaa suunnattomaan taloudelliseen onnettomuuteen, sillä välin kuin Ranskan talonpoika, joka oli hankkinut pääoman vanhasta sukastaan, menestyi koroilla vähemmän elinvoimaisten luokkain kustannuksella. Onnettomuudeksi on Saksa aloittanut tämänkaltaisen ryöstön omalla esimerkillään. Preussilaiset kenraalit ovat Napoleonin marsalkkain tavoin olleet aina julkeita rosvoja; kuudennen- ja seitsemännentoista vuosisadan perimätapoja noudattaen he pakottavat kaupungit lahjomalla pelastamaan itsensä ryöstöstä ja hävityksestä, vieläpä majoituksestakin ja ovat aivan kykenemättömiä jäljittelemään jalomielisyydessä suurta Condéta (vai oliko se Turenne?), joka kieltäytyi ottamasta vastaan erään kaupungin tarjoamaa maksua sillä perusteella, ettei ollut aikonut marssia sen kautta. Raivoa, joka Blücherin valtasi, kun Wellington ei sallinut hänen ryöstää Pariisia, ja hänen huudahdustaan "Mikä kaupunki siinä olisikaan ryöstää!" (tarkoittaen tällöin Lontoota) pidetään yhä vielä soturille varsin luonnollisena. Ja niitä veroja, joita preussilaiset kenraalit äskettäin ovat kiristäneet valtaamiltaan Belgian ja Ranskan kaupungeilta, täytynee kai pitää lunnaina eikä tavallisena rikollisena rosvouksena. Mutta vaikka täten luovutaankin vaatimasta rangaistusta rosvouksesta, niin eivät saksalaiset juuri voine valittaa, jos heiltä itseltään otetaan lunnaita, kun sotaonni kääntyy heille vastaiseksi. Liegen, Lillen ja Antverpenin täytyy saada rahansa takaisin korkoineen; ja Rheimsillä on esitettävänä suuri rakennuslasku. Mutta meidän itsemme pitäisi tarkoin pidättyä kiristyksestä. Meidän ei pitäisi myydä vertamme eikä armoamme. Jos myymme jompaakumpaa näistä, niin olemme sotarosvoja yhtä hyvin kuin Blücherkin.

Eikä meidän pidä erehtyä tahrimaan käsiämme vaatimalla muka kostoksi korvausta. Se mies, joka ajattelee, että edes kaikki Saksan rahat voisivat sovittaa yhden ainoan brittiläisen rumpalipojan hengen, olisi ammuttava pelkästään ilmaistaksemme sen tunteen, että hän on arvoton elämään. Me asetamme alttiiksi henkemme kuten saksalaiset omansa; ja vain tässä aivan erikoisessa rahassa meidän olisi maksettava tai otettava vastaan maksu. Meidän ei suinkaan pitäisi sanoa Kaiserille sodan päätyttyä: "Roisto, sinä et voi koskaan korvata Louvainin kirjastoa tai Rheimsin veistokuvia; ja siitä seuraa loogillisesti, että sinun on tyhjennettävä taskusi meidän taskuihimme." Paljoa parempi on sanoa: "Jumala antakoon meille kaikille anteeksi!" Jos emme voi kohota tälle tasolle, jos meidän on tahrittava kätemme ryöstöllä, niin sanokaamme sitä ainakin ryöstöksi, mutta älkäämme saastuttako kieltämme ja sieluamme antamalla sille hienoja nimityksiä.

TUHON SAARNAAJAT.

Sitten meillä on militaristimme, jotka tahtovat saada Saksan "vuotamaan verensä kuiviin", silpoa ja runnella sen, niin ettei se voi koskaan enää tehdä sitä toistamiseen. No niin, se on varsin yksinkertaista, jos olette kyllin suuressa määrin militaristi tehdäksenne sen. Suunnattoman velkakuorman kasaaminen Saksan kannettavaksi ei tuota sitä tulosta. Sen laivaston hinaaminen Portsmouthiin tai upottaminen ei tuota sitä tulosta. Maakuntien ja siirtokuntien anastaminen ei tuota sitä tulosta. Tehokas keino on paljoa yksinkertaisempi ja käytännöllisempi. Mikä on tehnyt Saksan niin pelottavaksi tässä sodassa? Ilmeisesti sen suunnaton ylivoima miesluvussa. Juuri sen avulla meidät työnnettiin takaisin melkein Pariisin porteille asti. Järjestys, valmius, kuudentoista tuuman haupitsit auttoivat osaltaan; mutta meidät oli hautaamaisillaan juuri "tykinruoan" runsaus. Cambrain ja Le Cateaun luona brittiläinen soturi surmasi surmaamistaan, kunnes kivääri oli käynyt liian kuumaksi pidellä ja hänen kätensä herpoutui murhaajan-kouristuksesta; mutta yhä tuli vain uusia esille.

MIKSI EI TAPETTAISI SAKSATTARIA?

Siinä problemissa ei ole mitään hämärää. Nuo saksalaiset voitiin surmata yhdessä silmänräpäyksessä, mutta syntyäkseen he olivat vaatineet naiselta kolmen neljännesvuoden työn ja teurastettaviksi kypsyäkseen kahdeksantoista vuoden ajan. Muuta ei tarvitse tehdä kuin tappaa 75 prosenttia kaikissa Saksan naisista, jotka ovat 60 vuotta nuorempia. Silloin voimme jättää Saksalle sekä laivaston että rahat ja sanoa "Pidä hyvänäsi." Miksi ei kannattaisi koettaa, jos kerran aiotte ruveta siksi, mitä nimitätte nietzscheläiseksi yli-ihmiseksi? Sota ei ole mikään tunneasia. Muutamat sanomalehdistämme valittavat, että saksalaiset surmaavat haavoitettuja ja ampuvat kenttäsairaaloita ja Punaisen ristin ambulansseja. Samat sanomalehdet julkaisevat palstamäärin vahingoniloisia selontekoja siitä, etteivät meidän haavoittuneemme välitä vähääkään nykyaikaisista ampumahaavoista, vaan toivovat pääsevänsä takaisin rintamaan viikon kuluttua; minun mielestäni ei voisi suoranaisemmin kehottaa saksalaisia surmaamaan haavoittuneita. Mutta naisen tappaminen ei ole pelkurimaisempaa kuin haavoittuneen miehen surmaaminen. Ja on olemassa vain yksi ainoa syy, minkä vuoksi on rikollisempaa surmata nainen kuin mies ja miksi naisia on säästettävä ja suojeltava miesten antautuessa alttiiksi. Syynä on se, että naisten tuhoutuminen on yhteiskunnan tuho. Miehet ovat verraten merkityksettömiä; surmatkaa 90 prosenttia Saksan miehistä, niin jäljellä olevat 10 prosenttia voivat kansoittaa maan uudelleen. Mutta jos surmaatte naiset, niin delenda est Carthago . Mutta juuri näin toivovat meikäläiset militaristit Saksalle käyvän. Sen vuoksi syy, joka estää surmaamasta naisia, pakottaa tässä tapauksessa juuri ryhtymään siihen. Miksi ei? Militaristiselta katsantokannalta, jonka mukaan vihollinen on tehtävä taisteluun kykenemättömäksi, ei ole mikään vastaus mahdollinen. Jos tahdotte tehdä hänet taisteluun kykenemättömäksi, niin siinä on keino ja ainoa tehokas keino. Meidän ei todellakaan pidä sanoa Kaiseria ja von Bernhardia tuon tarunomaisen Nietzschen oppilaiksi, kun he joko eivät ole huomanneet tai kammoavat moista räikeätä "biologista välttämättömyyttä". Pari vikisevää hurskasta sentimentalistia, jos suvaitsette. Mutta yli-ihmisiä! Lorua! Oi, sanomalehti-veljeni, jos teidän täytyy parjata preussilaisia, niin sanokaa heitä keikarien kaitsemiksi lampaiksi, sanokaa heitä ratsastaviksi kerjäläisiksi, sanokaa heitä makkaransyöjiksi, kuvatkaa heidät hyvään vanhaan englantilaistapaan silmälasit nenällä, villahuivi kaulassa, nukkavieru päällystakki möhömahan suojaksi napitettuna, puhaltamassa kontrabassoa kiertelevässä soittokunnassa. Mutta älkää käyttäkö heidän kunniakseen yli-ihmisen sankarinimeä tai julistako suuremmoisiksi konnantöiksi ja Miltonin Luciferille ominaisiksi sellaisia tavallisia väkivallan ja himon tekoja, joita voi suorittaa mikä juopunut heittiö tahansa poliisin ollessa loitolla ja joille ei mikään moninkertaistuttaminen voi tuottaa suurempaa arvoa. Mitä Nietzscheen tulee (joka puolalaisena vihasi Preussia ja sai samalla mitalla takaisin), niin sanokaapa, milloin hän kehotti saksalaisia alistumaan siihen, että heitä ajaisivat miljoonittain teurastettaviksi kuin lampaita nuoret pölkkypäät, jotka, ollen enimmäkseen kykenemättömiä itse lukemaan kymmentä lausetta filosofisesta tutkielmasta vaipumatta heti uneen, antavat yhtä oppimattomien sanomalehtimiesten vakuuttaa, että hän saavutti suuren maineensa sepittämällä halpahintaista evankeliumia öykkäreille? Näin meidän kesken sanoen olemme mekin sivistymätöntä kansaa; mutta pitäkäämme ainakin kielemme kurissa asioista, joita emme ymmärrä, ja varokaamme sanomasta koko Europalle, että englantilaisten luulon mukaan Parsifalin säveltäjä oli militaristipreussilainen (hän oli maanpakoon karkoitettu vallankumouksellinen), että Nietzsche oli Wagnerin oppilas (Nietsczhe piti enemmän ranskalaisen Bizet'n musiikista), ja että Kaiser on Nietzschen oppilas (tämä olisi voinut nauraa ylenkatseellisesti hänen lapselliselle hurskaudelleen).

YKSINKERTAINEN VASTAUS.

Nietzsche olisi varmasti hyväksynyt sen ehdotuksen, että meidän on surmattava Saksan naiset, jos tarkoitamme täyttä totta puhuessamme Saksan tuhoamisesta. Mutta hän olisi myöskin vastannut minun kysymykseeni "Miksi ei?" mitä ei yksikään piintynyt militaristi kykene tekemään. Tämän vastauksen antamiseen ei tarvita mitään filosofia. Ensimmäinen tavallinen antimilitaristi, jonka tapaatte, sanoo teille, että se olisi liian hirveätä, että elämä kävisi sietämättömäksi, jos ihmiset tekisivät sellaista. Ja hän olisi aivan oikeassa; niin että säästäkää meitä kuulemasta sen enempää maahan kaatuneen vihollisen polkemisesta, jotta hän ei kykene nousemaan kokonaiseen vuosisataan. Mahdollisesti emme pysty vastustamaan kiusausta, vaan ryöstämme Saksaa suuremmassa tai vähemmässä määrin, jos sen voitamme. Me harjoitamme jo tarmokkaasti merirosvousta varastaen saksalaisia laivoja ja myyden niitä tuomioistuimiemme välityksellä, sen sijaan että rehellisesti pidättäisimme ne sodan loppuun. Kun alahuoneessa nousee herroja ilmoittamaan, että he ovat saksalaisille velkaa, mutta eivät aio maksaa näitä rahoja, niin voi täydellä syyllä odottaa, että kansassa esiintyy voimakas vaatimus puoltamaan ryöstöä. Sota ei lopultakaan ole muuta kuin vihollisen alistamista järjestetyn murhan, ryöstön ja merirosvouksen alaiseksi; enkä laisinkaan epäile, että tavallinen englantilainen sanoo minulle samoin kuin Falstaff Pistoolille, kun oli kysymys hänen osuudestaan varastetun viuhkan hintaan nähden: "Luuletko sinä, että minä panen sieluni vaaraan ilmaiseksi ?" Johon minä vastaan: "Ellette voi vastustaa rosvouksen tuottamaa kiusausta, niin menetelkää vilpittömästi ja tietäkää olevanne puolittain isänmaanystävä, puolittain sotarosvo; mutta älkää puhuko pötyä vihollisen tekemisestä kyvyttömäksi. Cromwell koetti sitä keinoa Irlannissa. Hänen olisi sen sijaan pitänyt koettaa Home rulea . Ja mitä ei Cromwell voinut tehdä Irlannissa, sitä emme voi tehdä Saksalle."

JÄRKEVÄT IHMISET.

Lopulta meillä on jäljellä ainoa mielipide, josta on vähänkään toivoa sivistykselle: tarkoitan niitä ihmisiä, jotka eivät välitä ritarillisuudesta, kostosta, ryöstöstä, ylpeydestä, pelosta, kunniasta tai mistään muusta patriotismin vastenmielisestä ilmauksesta, vaan harkitsevat kysymystä, kuinka voitaisiin järjestää Europan kartta ja muodostaa sen valtiolliset olot sellaisiksi, ettei tämä inhottava rikos ja järkyttävä harmi, yleiseuroppalainen sota, enää hevillä uudistuisi. Kartta on varsin tärkeä; sillä ne avoimet haavat, jotka ovat lopultakin ruvenneet märkimään ja puhjenneet, kiusattuaan maailmaa vuosikausia, ne syntyivät muutettaessa Elsassin ja Lothringin sekä Bosnian ja Herzegovinan väriä kartalla. Ja uutta karttaa laadittaessa ei ole otettava huomioon valloituksia, vaan niiden ihmisten mielipide, joita se suoranaisesti koskee. Muuan Europan rikottuja sopimuksia, joista on viime aikoina puhuttu paljoa harvemmin kuin Belgian sopimuksesta, on Pragin sopimus, jonka mukaan olisi pitänyt toimittaa kansanäänestys Schlesvigin ja Holsteinin kansallisuudesta. Tätä kansanäänestystä ei ole koskaan pantu toimeen. Mahdollisesti se on nyt tehtävä monen muun kansanäänestyksen ohella, ennenkuin tämä sota on ratkaistu.

SAKSAN YHTEYS SÄILYTETTÄVÄ.

Mutta sallittakoon minun tässä varoittaa niitä, jotka toivovat Saksan hajoavan, että heidän toivonsa on turha. Eteläsaksalaiset, jotka ovat maailman ystävällisimpiä, luotettavimpia ihmisiä (mikäli minä tunnen maailmaa), inhoavat preussilaisia paljoa syvemmin kuin me; mutta he tietävät, että yhdistyneen Saksan osana he ovat arvossapidettyjä ja voimakkaita ja että he olivat heikkoja ja halveksittuja ja vähäpätöisiä erityisinä kuningaskuntina. Saksa pysyy koossa. Epäilemättä saksalaiset sanovat täydellä syyllä preussilaiselle harjoituskersantille ja hänen isännälleen Hohenzollernille: "Kylläpä te olette laittaneet aika sopan kaiken sen jälkeen, mitä olemme teidän puoleltanne sietäneet, koska luulimme, että voisitte tehdä meidät voittamattomiksi. Luulimme, että jos olittekin ankaroita herroja, niin olitte joka tapauksessa hyviä krenatöörejä; mutta nyt nuo reimat pikku belgialaiset ja venäläiset, jotka saivat selkäänsä japanilaisilta, ja englantilaiset, jotka suoriutuivat niin huonosti kourallisesta buurilaistalonpoikia, tappelevat ja järjestävät aivan yhtä hyvin kuin tekin. Koska ranskalaiset ja englantilaiset ovat järjestyneet tasavallaksi ja peräti rajoitetuksi yksinvallaksi, niin mepä tahdomme koettaa, miten sellainen hallitusmuoto soveltuu meille." Mutta he eivät rupea hajoittamaan valtakuntaa; päinvastoin, on paljoa luultavampaa, että he laajentavat saksalaista yhteiskuntaansa liittämällä siihen saksalaisen osan Itävaltaa. Ja koska tästä aiheutuisi kysymys, kumpi olisi kukkona orrella, Habsburg vaiko Hohenzollern, niin asia ratkaistaisiin yksinkertaisimmin siten, että he vapautuisivat kummastakin ja siirtyisivät ennemmin tai myöhemmin ratkaisevan askeleen kansanvaltais-tasavaltaiseen hallitusmuotoon, mihin Europpa on ilmeisesti pyrkimässä. Tosin kuninkuudella on erinäiset etunsa, kun se on rajoitettu ja siihen liittyy esikoisuuden rajoittama ylimystö ja sitä kontrolloi valtiollisesti yhteinen kansa, johon kuuluvat kaikki muut paitsi ylimysperheiden vanhimmat pojat, joten aatelisluokan eristäytyminen saksalaiseen tapaan käy mahdottomaksi. Sellainen yksinvalta varsinkin kun hallitsijana on nainen, kuten nykyään Hollannissa ja kuningatar Viktorian aikana Englannissa, on mukiinmenevä sijake muodolliselle tasavallalle vanhoissa sivistysmaissa, joissa vallitsee piintyneet monarkkiset traditsiot, vaikka se onkin luonnoton uusissa ja pääasiallisesti kansanvaltaisissa valtioissa. Joka tapauksessa on ajateltavissa, että liittoutuneet länsivallat saattaisivat vaatia sen tapaista hallitusmuotoa otettavaksi käytäntöön Saksassa ja Itävallassa jonkinlaisena takeena; sillä vaikka se ei miellyttäisikään Venäjää, niin eivät eräät Venäjänkään vaatimuksista miellytä meitä; ja tässä asiassa täytyy harjoittaa jonkinlaista vaihtokauppaa.

VIERAIDEN SEKAANTUMINEN.

Jääkäämme hetkeksi tarkastamaan tätä mahdollisuutta. Ensinnäkin on hyväksyttävä välttämättömäksi ehdoksi, että sivistyneet kansakunnat eivät voi suostua ottamaan vastaan ulkoapäin määrättyä hallitusmuotoa, jos tämän järjestelyn tarkoituksena on rauha ja pysyväisyys. Jos voitollinen Saksa koettaisi pakottaa Ranskaa ja Englantia omaksumaan Preussin hallitusmuodon, niin ne alistuisivat siihen samalla tapaa kuin Irlanti alistui Dublinin linnan valtaan, mikä ei suinkaan, lievimmin sanoen, jäisi tuhatvuotiseksi järjestelyksi. Vaikka olemmekin täysin vakuutetut siitä, että meidän hallintomme Indiassa on paljoa parempi kuin konsanaan kansallinen indialainen hallitus voisi olla, niin varmaa on, että se pysyy keinotekoisena, epävarmana ja alituiseen uhattuna valtiollisena rakenteena aina siihen asti, kunnes se muuttuu yhtä vapaaehtoiseksi kuin Australian parlamentillinen hallitus ja on tullut sitä mukaa sovelletuksi. Siitä huolimatta ei meidän tarvitse mennä toiseen äärimmäisyyteen ja tehdä sellaista johtopäätöstä, että hallitusmuodon täytyy soveltua maalle niin tarkoin, että sen pitää olla mitan mukaan kotitekoinen. Europalla on varastossa valmiita hallitusmuotoja, sekä yksinvaltaisia että tasavaltaisia, jotka sopivat varsin mukavasti jokaiselle Länsi-Europan kansakunnalle. Meillä on nykyään aika lailla harmia niistä lukuisista saksalaisista, jotka siitä huolimatta, että heidän oma maansa ja hallitusmuotonsa on vähemmän kuin päivänmatkan päässä, asettuvat tänne ja naivat englannittaria tuntematta laisinkaan meidän hallitusmuotoamme sietämättömäksi. Englantilaiset eivät väsy koskaan esittämään, että he "menestyvät paremmin ulkomailla" (ja itse asiassa he usein menestyvätkin) ja että Preussin menettelytavat ovat paljoa sukkelampia kuin Paddingtonin. Sen vuoksi on varsin mahdollista, että jos sopivaa hallitusmuotoa eivät ehdottaisi voittajat, vaan kansainvälinen kongressi, jolla ei ole valvottavina muita etuja kuin rauhan edut, niin se tuntuisi varsin mieluisalta kansakunnasta, joka on kauttaaltaan kyllästynyt tyranneihinsa.

LÄÄKÄRI, PARANNA ITSESI.

Mutta kongressi, joka ottaisi tehtäväkseen Saksan vapauttamisen, ei varmaankaan pysähtyisi siihen. Jos kutsumme kongressin vaatimaan Saksan hallitusmuodon kansanvaltaisemmaksi tekemistä, niin meidän on suostuttava tekemään omammekin kansanvaltaisemmaksi. Jos lähetämme Kaiserin St. Helenaan, niin meidän on lähetettävä sinne myöskin Sir Edward Grey. Sillä jos me kaikki rauhan aamuna rupeamme taas suunnittelemaan toistemme tuhoa ulkoasiain-ministeriöidemme salakammioissa, niin että parlamentista ja vapaista kansanvaltaisista laitoksista huolimatta ulkoasiain-ministeri saattaa minä hetkenä hyvänsä astua ulkoasiain-ministeriöstä alahuoneeseen ja sanoa: "Sovin eilen Cocagnen lähettilään kanssa siitä, että Englannin on ryhdyttävä hänen maansa kanssa sotaan Brobdinnagia vastaan; äänestäkää siis minulle pari sataa miljoonaa ja sitten tiehenne juoksuhautoihin," silloin olemme ihan yhtä pitkällä kuin ennenkin, mikäli on kysymys sodan saattamisesta loppuun. Kongressi on varmastikin vaativa meitä lupaamaan, että jos laisinkaan heristämme panssaroitua nyrkkiä, meidän on tehtävä se julkisesti, ja että vaikka saammekin pitää miekkamme valmiina (sallittakoon minun ohimennen huomauttaa, että aseiden riisuminen on hölynpölyä; tämän kokemuksen jälkeen ei kukaan rupea riisumaan aseitaan), niin paljastakoot sen kansakunnan edustajat, vaan eivät junkkaridiplomaatit, jotka halveksivat kansakuntaa ja epäilevät sitä ja ovat jo vuosikausia harjoittaneet sotavehkeilyä sen selän takana. Luultavasti se paheksuu sitäkin, että sen paljastavat kansakunnan edustajat, ennenkuin tapaus on alistettu maailman edustajain ratkaistavaksi. Se on todellista maailmanpolitiikkaa.

ITÄ ON ITÄ JA LÄNSI ON LÄNSI.

Tapahtukoon kauempana idässä mitä tahansa, Englannin, Ranskan ja Saksan olisi joka tapauksessa sitouduttuva pitämään yllä Länsi-Europan sisäistä rauhaa ja tuomittava ehdottomasti kaikki liitot ja sitoumukset, jotka velvoittavat niitä liittymään tämän yhdistelmän ulkopuolella olevaan valtaan sotatarkoituksissa, olipa sitten kysymys puolustuksesta tai hyökkäyksistä, jotka ovat kohdistetut siihen kuuluvaan valtaan. Meidän on päästävä siitä luonnottomasta tilanteesta, joka aiheutti nykyisen sodan. Ranska teki liiton Venäjän kanssa puolustukseksi Saksaa vastaan. Saksa teki liiton Itävallan kanssa puolustukseksi Venäjää vastaan. Englanti yhtyi ranskalais-venäläiseen liittoon puolustautuakseen Saksaa ja Itävaltaa vastaan. Seurauksena oli, että Saksa sekaantui Venäjän ja Itävallan väliseen riitaan. Ranskan kanssa sillä ei ollut mitään riitaa ja Venäjänkin kanssa vain vähäpätöistä erimielisyyttä, mutta sen oli siitä huolimatta pakko hyökätä Ranskan kimppuun tehdäkseen sen voimattomaksi, ennenkuin se ennättäisi iskeä Saksaa takaapäin, kun Saksa taisteli Ranskan liittolaista Venäjää vastaan. Ja tämä hyökkäys Ranskaa vastaan pakotti Englannin liittolaisensa Ranskan avuksi. Ei yksikään näistä kolmesta kansakunnasta halunnut taistella (ottamatta lukuun pikkuruisia junkkarimilitaristi-ryhmiä); sillä Englannilla ei ollut mitään voitettavana, Saksalla taas oli kaikki kadotettavana, Ranska oli luopunut toiveistaan saada Elsass-Lothringin kostetuksi eikä varmaankaan olisi uskaltanut antautua sotaan sen tähden. Mutta koska Venäjä, jolla oli melkoisen paljo voitettavana ja menetettävänä vain sotaista kunniaa, joutui Itävallan kanssa riitaan Serbiasta, sai se kaikki kolme läntistä ystävystä ja naapuria vuodattamaan "verivirtoja" toistensa kurkusta, mikä on hirvittävää järjettömyyttä. Viisikymmentä vuotta sitten olisi ajatus, että Englanti auttaisi Venäjää ja Japania tuhoamaan Saksan, näyttänyt yhtä suuressa määrin itsemurhalta kuin jos Kanada auttaisi apaasheja tuhoamaan Pohjois-Amerikan Yhdysvallat; ja vaikka me nyt ajattelemmekin paljoa paremmin japanilaisista (ja myöskin, sivumennen sanoen, apaasheista), niin ei se saa meitä suopeammiksi miestä kohtaan, joka polttaa poroksi oman katunsa sen vuoksi, että ihailee Jokohaman rakennustaidetta, varsinkin kun tuli leviää ennen pitkää Rheimsin tuomiokirkkoon. On jo kyllin paha, että olemme kavaltaneet itämaisen Persian itämaiselle Venäjälle (saamatta mitään vaivojemme palkaksi); mutta kun lisäksi uhrataan länsimainen Saksa, niin me hiomme veistä oman länsimaisen kurkkumme varalle. Venäjän hallitus on julkinen vihollinen kaikelle vapaudelle, mistä me kerskailemme. Kaarle I:n onnistumaton yritys vangituttaa viisi alahuoneen jäsentä, jotka eivät olleet samaa mieltä kuin hän itse, on täällä vanhan ajan historiaa: se tapahtui 272 vuotta takaperin; mutta tsaarin onnistunut yritys vangituttaa kolmekymmentä kuusi duuman jäsentä ja rangaista heitä kuin vaarallisia rikollisia on nykyajan tapahtumia. Venäjän hallituksen toimesta sattuu päivittäin sellaisia seikkoja, että ihmisiä, joiden pahimpana rikoksena on se, että pitävät Daily News'ia hengenheimolaisenaan, ripustetaan hirteen, ruoskitaan tai lähetetään Siperiaan; niin että ennen vuotta 1906 yksin The Times'inkin artikkelit sellaisista tapahtumista kuin Bobrikovin ja suuriruhtinaan murhasta olivat vain kohteliaita parafraaseja ajatuksesta "se oli hänelle parahiksi". Sallittakoon minun kysyä, miksi meikäläiset lehdet ovat sen jälkeen lakanneet esittämästä esimerkkejä Venäjän ylenkatseesta niitä valtiollisia periaatteita kohtaan, joita meidän otaksutaan puoltavan. Vastaus on yksinkertainen. V:sta 1906 alkaen me rupesimme lainaamaan Venäjälle rahaa ja Venäjä rupesi ilmoittamaan The Times'issa . Siitä pitäen se on saanut piestä ja hirttää H.G. Wellsejään ja Lloyd Georgejaan tusinoittain, ilman että meidän plutokraattinen sanomalehdistömme on sanallakaan paheksunut sitä, kunhan vain korot suoritetaan täsmällisesti. Venäjän on ottanut hoiviinsa kosmopoliittisen kapitaalin avara armeliaisuus, ainoa armeliaisuus, joka ei ala kotinurkista.

VENÄLÄISET VENÄLÄISET JA HEIDÄN PREUSSILAISET TSAARINSA.

Ja nyt minun on tehtävä tiliä niille persoonallisille ystävilleni, jotka ovat joko venäläisiä tai Venäjän kansan sielunelämän tuntijoita. Selitän täten Sasha Krapotkinille ja Cunninghame Grahamille, että rakastan sydämestäni heidän Venäjäänsä, sitä Venäjää, joka on luonut Tolstoin ja Turgenjevin ja Dostojevskin ja Gorkin ja Tshehovin, Moskovan Taideteatterin ja Drury Lanen baletin, Peter Krapotkinin ja kaikki nuo suuret ihmisystävät, suuret taiteilijat ja viehättävät ihmiset, joita juuri heidän pohjois-saksalaiset tsaarinsa karkoittavat maanpakoon ja sulkevat vankiloihin ja pieksevät ja yleensä voimiensa mukaan koettavat tukahuttaa ja tuhota. Venäläisen Venäjän vuoksi olen valmis tekemään mahdollisimman suuria myönnytyksiä preussilaisen Venäjän hyväksi. Tunnustan, että nihilistit, niin paljon kuin heitä rakastimmekin, olivat turhanpäiväisiä romanttisia ihmisiä, jotka eivät olisi saaneet mitään aikaan, jos Aleksanteri II olisi luopunut valtaistuimestaan ja tarjonnut heille tilaisuuden hallita Venäjää, sen sijaan että vainosi heitä ja sai lopulta heittää henkensä heidän pommistaan. Myönnän, että suomalaisten esiintymistä venäläisiä kohtaan kuvaavat yhtä sietämättömäksi sekä ruotsalaiset että venäläiset sekä ettemme ole koskaan kallistaneet korvaamme venäläisten huomautuksille tässä asiassa. Olen valmis tunnustamaan oikeaksi Gilbert Murrayn huomautuksen, että kansanvalta on viime aikoina edistynyt Venäjällä enemmän kuin missään muualla Europassa, vaikka mieleeni muistuvatkin menneet ajat, jolloin sosialistit, saavuttaen 20 ääntä eräissä yleisvaaleissa ja 40 seuraavissa, saattoivat väittää, että tämä 100 prosentin lisäys oli suunnattoman paljoa suurempi niitä vaivaista kahta tai kolmea prosenttia, jota parempaa tulosta unionistit tai liberaalit eivät voineet saada. Olen valmis unohtamaan, kuinka lyhyt aika on kulunut siitä, jolloin Sir Henry Campbell-Bannerman sanoi: "Duuma on kuollut: kauan eläköön duuma!" ja jolloin me kieltäydyimme sallimasta tsaarin nousta maihin Englannissa, vaikka hänen aluksensa oli jalkaportaan päässä meidän rannastamme, missä tilaisuudessa minä itse huomautin Trafalgarin aukiolle kerääntyneelle väkijoukolle Englannin ja Venäjän välisestä Persian jakoa koskevasta sopimuksesta, sillä välin kuin pääkaupunkimme poliisi riisti tsaaria loukkaavia englantilaisia sanomalehtiä myyjien käsistä ja repi ne rikki aivan kasakkain tapaan. Minä nautin suunnattomasti venäläisestä taiteesta; havaitsen Venäjällä vallitsevan hengen, joka on luonnollinen vastalääke potsdamilaisuudelle; ja pidän aivan vilpittömästi useimmista venäläisistä, joita tunnen. Saattaisin varsin hyvin moittia Kaiseria siitä, että hän sotii näiden hurmaavien ihmisten Venäjää vastaan, aivan samoin kuin omaksi tyydytyksekseni ajattelen, että juuri tällä haavaa monikin saksalainen saattaa kysyä häneltä, kuinka hän voi lennättää shrapnelleja Bernard Shaw'n ja Cunninghame Grahamin Englantia vastaan. Mahdollisesti ei historia anna sitä hänelle anteeksi; mutta tällä haavaa on käytännöllistä merkitystä vain sillä seikalla, että hän tekee niin ja epäilemättä lukee Englannin petollisuuden meidän teostemme saavuttaman suosion viaksi. Ja kuten meidän on otettava Kaiser sellaisena kuin hän meistä näyttää eikä Hohenzollern-legendan ihannoimana, samoin on minun otettava tsaari sellaisena, miltä hän minusta näyttää. Taistellessamme Kaiseria vastaan me emme vastusta Bachia ja Wagneria ja Straussia, joille olemme vastikään antautuneet miekan iskutta Queen's Hallin taistelussa, vaan kaikkia niitä Saksan voimia, jotka tuottivat vaikeuksia Wagnerille ja Straussille. Ja taistellessamme tsaarin puolesta me emme auta Tolstoita ja Gorkia, vaan niitä voimia, joita vastaan Tolstoi saarnasi kaiken elämänsä ja jotka olisivat tuhonneet hänet, ellei hän olisi itsekin ollut arvossa pidetty junkkari yhtä hyvin kuin vallankumouksellinen kristitty. Ja jos epäilenkin, tuntuisiko tsaarista mukavalta olla jäsenenä kansanvaltaisessa rauhanliitossa, en suinkaan epäile Krapotkinin hyvää tarkoitusta: uhmaan Krapotkinin keisarillisen vanginvartijan ansioluetteloa ja pidän kiinni siitä ylväästä tosiasiasta, että Englanti on ainoa maa koko Europassa (vieden tässä suhteessa voiton yksin Ranskastakin), missä Krapotkinin on sallittu elää vapaana miehenä, missä hänen syntymäpäiväänsä on juhlittu julkisin kokouksin kautta koko maan ja hänen kirjoituksensa on mielihyvällä julkaistu parhaissa aikakauskirjoissa. Totta puhuen pidän juuri Krapotkinin vuoksi tsaaria henkilönä, jolla on jossain määrin toisellaiset mielipiteet kuin presidentti Wilsonilla, ja vihaan kuin paholaista sitä häpeällistä sortovaltaa, jonka otsakekoristeena hän on. Ja tiedän, että suoraan sanoen kaikki epäitsekkäät ja ajattelevat meikäläiset sodan kannattajat ovat peräti pahoillaan Venäjän liiton vuoksi. Joka tapauksessa käsittelisin tämän tilanteen tosiasioita kevytmielisesti koettaessani olla huomaamatta, että jos Europan kaikkein perinpohjaisin itsevaltius, jolla on käytettävänään ehtymätön armeija voittamattomassa maassa, saavuttaisi sotaista menestystä taistellessaan Europan pelätyintä sotilasvaltiota vastaan, niin siinä voisi herätä pyrkimyksiä, jotka olisivat paljoa vaarallisempia länsimaiselle vapaudelle ja ihmiskunnan onnelle kuin ne, joiden turhuuden Saksa nyt saa huomata häirittyään niillä itseään ja kaikkia muita neljänkymmenen vuoden ajan. Kun Venäjän puolesta on sanottu kaikki, minkä voi sanoa, jää jäljelle se tosiasia, että väkivalloin venäläistytetty saksalainen maakunta olisi aivan samallainen avoin haava Europan ruumiissa kuin Elsass-Lothring, Puola, Makedonia tai Irlanti. Hyödytöntä on haaveilla takeista; jos Venäjä ryhtyisi hallitsemaan kansanvaltaisesti, ei se voisi täyttää lupaustaan: paremmin se onnistuisi primitiiviseen kommunismiin turvautumalla. Olkoon sen kaupunkilaisväestö vaan yhtä kypsynyt kansanvaltaisuuteen kuin meidän omammekin (valitettavasti ei se merkitse vielä paljoa); mutta talonpoikien suunnaton enemmistö, jolle tsaari on persoonallinen Jumala, on vielä pitkät ajat eteenpäin tekevä hänen virkavaltaisuutensa vastustamattomaksi. Venäläiseen sivistykseen verrattuna on Saksan ja Itävallan sivistys meidän omaamme, siitä ei voi päästä minnekään. Perustuslaillinen Puolan kuninkuus ja jonkinlainen kaliifinvalta slaavien keskuudessa uudelleen järjestetyssä Kaakkois-Europassa sekä pääsy jäätymättömälle merelle, mikä on Venäjän yleinen inhimillinen oikeus — puhuttakoon kuinka paljo tahansa vallan tasapainosta ja Indian avaimesta ja muusta sellaisesta — kaikki tämä täytyy Venäjän saada palkkioksi osuudestaan tässä sodassa, vaikkapa meidän sitten olisi muutettava Konstantinopoli kansainväliseksi saadaksemme sen aikaan. Mutta ei voi kyllin vilpittömästi jo alun pitäen sanoa, että jokainen yritys järjestää Europan asiat nykyiselle perusteelle, s.o. saartamalla Saksa ja siihen liitetty saksalainen Itävalta Venäjän ja läntisten valtioiden yhdistelmän avulla, hajoisi palasiksi oman sisäisen luonnottomuutensa vuoksi, aivan samoin kuin se on jo räjähtänyt mitä tuhoisimmalla tavalla oman epävakaisuutensa tähden. Siihen asti kuin Venäjä muuttuu kansanvaltaisten valtioiden liittokunnaksi ja tsaari on joko korotettu perinnöllisen presidentin kunniakkaaseen asemaan tai sitten kokonaan poistettu, täytyy rauhanliigan itäisenä rajana olla ruotsalaisen, saksalaisen ja italialaisen sivistyksen itärajan; ja Puolan täytyy erottaa siitä Venäjä, jonka sivistys on aivan erilainen ja toistaiseksi mahdoton yhdistää edellisiin ja jonka ystävyyttä emme voisi omaksua millään muilla ehdoilla, koska lähempi liitto tuottaisi sille yhtä paljon haittaa kuin meillekin.

PÄÄOMAN SIIRTYMINEN MAASTA.

Mutta tässä minun on terotettava jokaisen asianomaisen mieleen, ettei ankarin vastarinta suinkaan tule vallan tasapainon kannattajain puolelta, kun vaaditaan katkaistaviksi nämä luonnottomat liitot, jotka länsi ja itä, kansanvalta ja itsevalta, kahdeskymmenes vuosisata ja pimeät vuosisadat ovat solmineet keskenään. Ne eivät ole todellisuudessa tasapaino-liittoja; päin vastoin, ne pyrkivät toimittamaan suunnattoman ylivallan idälle lännen kustannuksella ja militaristiselle itsevaltiudelle kansanvallan kustannuksella. Ne ovat pohjaltaan aivan epäisänmaallisia, yksinpä täysin tunnottomiakin liikemaailman tuotteita; ja tasapaino-teoriat ovat vain meidän diplomaattiemme yrityksiä salata yksityisen ahneuden toimenpiteet yhteishyvän naamiolla. Tämä ei ole ensimmäinen eikä toinenkaan kerta, jolloin minun on ollut pakko väittää, että suurimpana vaaranamme ulkopolitiikan alalla on pääoman pyrkimys kaikota pois sivistyksen yhteydestä: toinen vierii alamäkeä helvettiin yhtä luonnollisesti kuin toinen ponnistelee ylämäkeä Taivaalliseen kaupunkiin. Englantilaisen sallitaan hankkia toimeentulo itselleen ja perheelleen vain sillä ehdolla, että hän elättää myöskin kapitalistia ja tämän seuralaisia. Ja hän huomaa yhä suuremmassa määrin, että nämä seuralaiset eivät ole englantilaisia, vaan venäläisiä, etelä-amerikkalaisia, kaffereita, persialaisia tai keltaisia tai mustia raakalaisia, jotka ovat aseistetut hänen tuhokseen (puhumattakaan preussilaisten ja itävaltalaisten kohtalosta), ja että meikäläisten diplomaattien solmiamat liitot tarkoittavat yhä vähemmän kansakunnan turvallisuutta tai vallan tasapainoa tai muita yleisiä asioita ja yhä enemmän kapitalisteille suotuisia tilaisuuksia saada suurta voittoa orjatyöstä. Esimerkiksi englantilais-venäläinen liitto ei ole mikään kansallinen sopimus: se on memorandum kauppasopimuksesta, joka määrää, mitkä osat Persiaa jäävät venäläisten, mitkä taasen englantilaisten kapitalistien käytettäviksi; kapitalistit, jotka aina vastustavat valtion sekaantumista asioihin kansan eduksi, kannattavat sitä näet erittäin innokkaasti, milloin on kysymys lakkolaisten lannistamisesta kotimaassa ja muukalaisten kilpailijana pidättämisestä heidän laitumiltaan ulkomailla. Ja nyt kävi niin kummallisesti, että kun valtio oli täten hankkinut meikäläisille kapitalisteille tilaisuuden käyttää hyväkseen erinäisiä Persian osia ja ottanut heidän hyväkseen suojellakseen Venäjälle jätetyn osan parlamentaarisia vapauksia, huomasivatkin nämä kapitalistit, että lorujen lopuksi oli kaikkein edullisinta lainata Venäjälle rahaa, jotta se voisi hyötyä Persiasta, ja helpottaa sen toimia sallimalla venäläisten tuhota Persian parlamentti siitä huolimatta, että itse kehotimme sitä pysymään lujana kannallaan. Ranskan kapitalistit olivat jo kauan varemmin pakottaneet Ranskan liittoon Venäjän kanssa, mutta Ranskan tasavalta voi puolustautua sillä, että se tarvitsi liittolaisen saksalais-vaaraa vastaan. Sen luonnollinen liittolainen oli tässä tapauksessa Englanti; mutta koska Englannissa ei ollut tarjoaa markkinoita sen rahoille, ajoivat sen pohatat maansa Venäjän liittolaiseksi. Ja juuri tuo liitto eikä suinkaan liitto Englannin kanssa on pelottanut Saksaa siinä määrin, että se on hyökännyt Ranskan kimppuun ja syössyt Europan kauheaan sotaan. Luonnollinen liitto Englannin kanssa ehkäisi kahdesti sodan, nim. Algeciras- ja Agadir-kriiseissä, jolloin Sir Edward Grey sanoi pelottomana, että me suojelisimme Ranskaa, ja ryhtyi ensimmäisiin toimenpiteisiin Ranskan ja Englannin maa- ja merivoimien yhteistä käyttöä varten. Miksi me peräydyimme tuosta lujasta asemasta viime heinäkuussa ja siten saatoimme Saksan tekemään sellaisen laskuvirheen meidän puolueettomuuteemme nojaten, sitä en suinkaan tiedä. Minun todisteluilleni riittää se seikka, että kykenimme pitämään yllä tasapainoa Ranskan ja Saksan välillä, mutta emme enää pystyneetkään samaan tehtävään, kun oli kysymys Saksasta ja Venäjästä, ja että Venäjä joutui mukaan länsimaiden asioihin, kun venäläisiä lainoja sijoitettiin Ranskaan ja Englantiin. Meidän olisi kannattanut kymmentä kertaa paremmin lahjoittaa Venäjälle kaikki, mitä me itse ja Ranska olemme lainanneet sille, sen sijaan että nyt saamme suorittaa europpalaisen sodan kustannukset. Mutta mikä on mennyttä, on mennyttä. Selitän vain, minkä vuoksi ranskalaiset sanomalehdet, kun Ranskan rahat joutuivat Venäjälle, havaitsivat Venäjän kansan mitä mielenkiintoisimmaksi kansaksi ja sen hallituksen — sopivalla tavalla ymmärrettynä — hämmästyttävän vapaamieliseksi hallitukseksi, ja minkä vuoksi Englannin sanomalehdistö, kun Englannin rahat joutuivat Venäjälle, aikoi yhtäkkiä kallistua kreikkalais-katolisuuteen ja pahoitteli Stolypinin epävirallista teloitusta yhtä syvästi kuin ennen oli riemuinnut Bobrikovin joutuessa saman kohtalon alaiseksi. Tuloksena kaikesta tästä on se, että länsimainen sivistys harjoittaa tätä nykyä uutterasti itsemurhaa oikein koneiden avulla ja tuottaa laumoittain aasialaisia ja afrikkalaisia auttamaan teurastuksessa, ei typerien kapitalistien hyväksi, joita nyt joutuu tukuittain perikatoon, vaan murskatakseen Itävallan valtakunnan Venäjän ja Itä-Europan slaavilaisten hyväksi. Tämä saattaa olla kylläkin suotava asia, mutta sen olisivat voineet ja saaneet tehdä itäiset vallat keskenään, tarvitsematta raadella Belgiaa ja Saksaa ja Ranskaa ja Englantia sen johdosta.

PUNAINEN LIPPU JA MUSTA LIPPU.

Uskotteko nyt lopultakin, oi typerät brittiläiset, saksalaiset ja ranskalaiset patriootit, mitä sosialistit ovat teille sanoneet jo monet vuodet, nim. että teidän Union Jackinne ja trikolorinne ja Keisarilliset kotkanne ("missä raato on, sinne kotkat kokoontuvat") ovat vain leluja, jotka huvittavat teitä, ja että maailmassa on tästä pitäen oleva vain kaksi todellista lippua, kansanvaltaisen sosialismin punainen lippu ja kapitalismin musta lippu, Jumalan lippu ja Mammonan lippu? Mitä maallista tai taivaallista hyvää tulee siitä, että narri ampuu toisen narrin? Päivänselvää on, että jos annamme käsitellä kapitaaliamme yksityisen ihmisen itsekkyyden mukaan, niin hän lähettää sen sinne, missä palkat ovat alhaiset ja työläiset orjuudessa ja nöyriä, toisin sanoen, niin monen sadan peninkulman päähän kuin mahdollista sivistyksen ammattijärjestöistä ja ammattijärjestöjen säätämistä palkoista ja eduskuntien työläispuolueista. Ja Saksa syöksee maailman sotaan siitä syystä, että saisi tilaisuuden tuottaa itselleen häpeää muutamista kumiplantaasheista, joita sen puhujat ja sanomalehtimiehet runollisesti nimittävät "paikaksi auringossa". Kun noudatatte sosialistien neuvoa pitäen pääomanne tarkoin kansallisen kontrollin alaisena ja säästäen shrapnellinne tuhlareille, jotka eivät vain omalta osaltaan riistää varoja maansa teollisuuden palveluksesta, vaan tahtovat tehdä myöskin lapsistaan ja lastensa lapsista itsensä kaltaisia joutavia tuhlareita, silloin huomaatte, ettei meidän pääomastamme joudu penniäkään ulkomaille, niin kauan kuin Britanniassa on yksikään slummi puhdistettavana ja uudelleen rakennettavana tai yksikään nälkäinen, repaleinen ja oppimaton brittiläislapsi ravittavana, vaatetettavana ja opetettavana.

RAUHAN LIITTO.

Mutta lännessä en huomaa mitään voittamatonta estettä rauhansopimukselle laajimmassa merkityksessä. Tämä sota on tasoittanut tietä, jos saan käyttää sanaa "tasoittaa" kuvatakseni menettelyä, jossa tapaa niin vähän kohteliaisuutta ja niin paljo shrapnelleja. Saksa on nyt oppinut — ja tämä opetus oli ilmeisesti tarpeen, vaikka se olisikin ollut päivänselvä järkevästi hallitulle kansalle — että rynnäkköihin ja ammuntaan jouduttaessa se menettää viipymättä kaikki korkean sivistyksensä suomat edut, koska Ranska ja Englanti, olivatpa ne sitten sivistyneitä tai sivistymättömiä, voivat rynnätä ja ampua yhtä hyvin tai paremminkin kuin se; ja jos käydään käsiksi pistimiin ja miekkoihin, niin näiden puoliraakalaiset turko- ja gurkha-orjat pystyvät hakkaamaan Preussin kaartin kappaleiksi siitä huolimatta, että Wagnerin musiikki vie ehdottomasti voiton heidän musiikistaan. Ottakaamme sitten Ranska käsiteltäväksi. Se ei uneksikaan voivansa taistella Saksaa ja Englantia vastaan omin neuvoin. Eikä Englanti voisi taistella Ranskaa ja Saksaa vastaan tekemättä uhrausta, joka olisi yhtä tuhoisa kuin järjetönkin. Siis meillä on tarpeelliset alkuehdot rauhanliiton luomiseksi näiden kolmen maan kesken; sillä jos yksi niistä rikkoisi sen, voisivat molemmat toiset saada sen katumaan tekoaan, ja moisissa olosuhteissa ei se luultavasti rikkoisikaan sitä. Jos nykyinen sota päättyy siten, että ranskalaiset valloittavat takaisin Elsassin ja Lothringin, niin sellainen liitto tulee vielä paljoa pysyväisempi; eipä silti, että Ranska voi pelkän valloituksen nojalla saada oikeutta pitää kumpaakaan maakuntaa vastoin niiden omaa tahtoa (mikä voitaisiin saada selville kansanäänestyksellä), mutta silloin olisi helppo jakaa sotakunnia Ranskan ja Saksan kesken, kun Ranska olisi voittanut takaisin laakerinsa ja opettanut Saksan antamaan vastustajalleen arvoa, hävittämättä kuitenkaan muistoa Saksan voittokulusta v. 1870. Ja jos sodan tuloksena olisi vielä sekin, että Saksan valtakunta järjestettäisiin uudelleen kansanvaltaiseksi ja Englannin kansa saisi maansa ulkomaanpolitiikan kansanvaltaisen valvonnan alaiseksi, niin tämä yhdistelmä kävisi suunnattoman paljoa helpommaksi ja lujemmaksi, puhumattakaan siitä, että se tulisi Amerikan yleisen tunteen mukaiseksi, mikä on tärkeätä liiton turvallisuuden ja arvon vuoksi.

PIKKUVALTIOIDEN ASEMA.

Sota on jo suuresti lisännyt erään tekijän arvoa, jota rauhanliitto tarvitsee avukseen. Pienemmät valtiot: Hollanti, Belgia, Sveitsi ja Skandinavian vallat, olisivat oman turvallisuutensa vuoksi liittyneet siihen milloin tahansa viimeksi kuluneiden neljänkymmenen vuoden aikana, jos sellaista olisi ollut olemassa, ja siten toteuttaneet Houston Chamberlainin unelman protestanttisesta pohjasta niin todelliseksi kuin sellainen unelma konsanaan voi tulla. Mutta sen taistelun jälkeen, minkä Belgia on äskettäin suorittanut, voivat pikkuvaltiot liittyä siihen varmoina siitä, että niitä kohdellaan melkoisella arvonannolla sotilaallisina tekijöinä; sillä Belgia voi nyt väittää pelastaneensa Europan omin voimin. Saksa on saanut tehdä sen varsin ikävän huomion, että vaikka iso mies kykeneekin voittamaan pienen miehen, niin voittaja saattaa kuitenkin joutua katumaan rauhan rikkomista, jos tuo pieni mies taistelee oikein tarmonsa takaa. Eipä edes suurvaltainkaan taisteluissa ole voitto vielä, mikäli tähän asti on taisteltu, aina kallistunut suurten armeijain puolelle. Jos Kaiserilla olisi ollut pari miljoonaa miestä vähemmän, niin hän olisi kenties käyttänyt niitä huolellisemmin ja suoriutunut paremmin.

Silti en suinkaan kannata pikkuvaltioita sellaisinaan, ja vastustan jyrkästi sitä mielipidettä, että me olisimme missään suhteessa velvolliset ryhtymään harhaileviksi ritareiksi puoltaen niitä suurilta. Ne ovat enimmäkseen joko parantumattoman sotaisia itse, kuten Montenegro, tai pysyviä kiusauksia suurvalloille, kuten Bosnia ja Herzegovina. Ne tekevät rajat moninkertaisiksi, mistä on vain harmia, ja lisäävät vain kieliä, jotka ovat tuottaneet sekaannusta Baabelin tornin ajoilta asti. Pohjois-Amerikan Yhdysvaltojen ja Etelä-Amerikan hajavaltojen jyrkkä vastakohtaisuus tässä suhteessa on rauhanystävien kannalta katsoen pätevä syy puoltaa pohjan yhtenäisyyttä. Suuria valtiollisia yhtymiä voi vastustaa vain sen syyn nojalla, että ne muodostavat tavattoman vaarallisia itsevaltiuksia. Mutta toisiinsa liittyneinä kansanvaltaisina ryhminä ne ovat maailman parhaita naapureita. Federatiivinen kansanvaltainen Venäjä olisi yhtä luotettava virkaveli kuin Amerikka; federatiivinen kansanvaltainen Saksa olisi yhtä miellyttävä seuralainen kuin Sveitsi.

BELGIAN VAATIMUKSET.

Mitä tulee Belgian erikoistapaukseen, ovat sen vaatimukset uudessa järjestelyssä yksinkertaiset. Jos teemme rauhan pudistamatta Belgiaa kokonaan saksalaisista, joudumme joko tappiolle tai häpeään. Ja sellaiseen hyvitykseen, minkä rahallinen korvaus voi tuottaa Belgialle, ei ole velvollinen vain Saksa, vaan myöskin Britannia, Ranska ja Venäjä. Belgia on joutunut puristuksiin allianssin ja ententen väliin, juuri nämä kaksi Europan rauhan uhkaa tuottivat tuhon päivän; ja koska Belgian sankarillinen vastarinta oli ententelle eduksi allianssia vastaan, niin on myöskin entente kaikkein suurimmassa määrin velvollinen korvaamaan vahinkoja, jotka ovat korvattavissa.

ASEIDEN RIISUMINEN.

Yllä mainittua asioiden järjestelyä tullaan vastustamaan monelta taholta, m.m. pasifistien leirissä. Muutamat kompastuvat vielä tuohon vanhaan harhaluuloon, jota nimitetään aseista riisumiseksi. He luulevat, että tässä on kysymys tykistä. He ovat väärässä; tykki merkitsee varsin paljon, kun sota syttyy, mutta sodan ja tykin takana on aina mies. Ja jos tuo mies todenteolla tarkoittaa maailmanrauhaa pysyväiseksi, niin hän varaa itselleen pyssyn suojellakseen sitä. Rauhanliitolla tulee olla ensiluokkaiset varusteet, muutoin sotaliitto tekee siitä pian lihamuhennosta. Se ajatus, että kaikki aseet jätetään pahaa tarkoittaville ihmisille, ei kelpaa mihinkään. Teoreettisesti meidän pitäisi hävittää kaikki varusteemme. Mutta koska me, Brittiläinen valtakunta, emme millään ehdolla suostu hävittämään puolustusvarusteitamme ja koska meillä ei ole vähäisintäkään aikomusta riisua aseitamme, vaan rakennamme edelleen tykin tykistä ja sotalaivan sotalaivasta rinnan parhaiden ystäviemme kanssa, jos vain pelkäämme joutuvamme heikomman asemaan, niin emme myöskään voi ruveta vaatimaan, että toiset vallat tekevät, mitä emme itse tahdo tehdä. Meidän tehtävänämme ei ole heikontaa itseämme tai ketään muuta, vaan järjestää sotilaallinen mahti vastapainoksi sodalle. Ja tämä käy päinsä vain yhdistämällä kaikkien kansakuntien intohimoiset pasifistit aseelliseksi voimaksi, vaan ei suinkaan kirouksia ja vastalauseita ja joulukortteja esittävien aseettomien avulla.

AMERIKAN ESIMERKKI.

Missä määrin käy mahdolliseksi vapauttaa nämä kansalliset varustelut kansallisen kontrollin alta, sitä ei vielä voi sanoa. Amerikka, joka on yhtä suuressa määrin kapitalismin demoralisoima kuin mekin, mutta paljoa vapaampi militarismista nyt, kun eversti Roosevelt on menettänyt sijansa etupenkillä, Amerikka on jo luvannut useille Europan valtioille, ettei ryhdy sotaan niitä vastaan, ennenkuin riidanalainen asia on ollut vuoden ajan kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltävänä. Maailmassa ei ole eikä luultavasti tulekaan olemaan ainoatakaan sotilasmahtia, joka olisi kyllin voimakas estääkseen Amerikkaa kohtelemasta näitä sopimuksia, kuten Saksa on kohdellut v:n 1839 sopimusta, joka takasi Belgian puolueettomuuden. Sen vuoksi militaristit julistavatkin, etteivät nämä sopimukset ole edes sen paperin arvoisia, joille ne on kirjoitettu. Mutta he voisivat yhtä hyvin sanoa, että koska on olemassa rikoksia, joita ihmiset voivat rankaisematta tehdä umpimähkäisen rikoslakimme vuoksi, niin ihmiset tekevät niitä aina. Epäilemättä kansakunnat tekevät, mitä niiden etu vaatii. Mutta koska jokaisessa kansassa on joukko suuriäänisiä, siveellisesti vajavaisia hölmöjä, jotka eivät voi älytä, että kansakunnille on suunnattomassa määrin edullisinta luoda ja pitää yllä kansainvälistä luottamusta ja suojella omia vekseleitään yhtä tunnollisesti kuin nuo siveellisesti vajavaiset hölmöt maksavat typerät pelivelkansa ja taistelevat hulluja kaksintaistelujaan, niin käsittääkseni ei meidän pidä luopua kaikista muista kansainvälisistä takeista kuin haupitseista. Johan itse preussilaisetkin militaristit parjaavat meitä siitä, että olemme tehneet juuri niin kuin heidän omat militaristi-saarnaajansa olettivat meidän luonnollisesti tekevän, nim. olemme hyökänneet Preussin kimppuun välittämättä europpalaisen sivistyksen eduista, kun yllätimme sen epäedullisessa asemassa Ranskan ja Venäjän välissä. Mutta meitä olisi hävettänyt tehdä niin, ellei se olisi — olettamalla, ettei sellaista seikkaa kuin häpeätä (= omaatuntoa) ollut olemassakaan — pelästyneenä hyökännyt Ranskan ja Belgian kimppuun, jolloin häpeän tunto vaati meitä viipymättä puolustamaan niitä. Tätä idioottimaista ominaisuutta olla välittämättä ihmissielun korkeimmista luovista voimista, joiden puserruksetta ei sivistyksen kutomus — kenties kaikkein vähimmän juuri saksalainen sivistys — voisi pysyä koossa ainoatakaan päivää, pitäisi todellakin käsitellä Europan mielisairashoitoloissa eikä taistelutantereilla.

Me voisimme kaikki varsin hyvin aloittaa siten, että Amerikan lailla lupaisimme Haagin tuomioistuimelle olla tarttumatta aseisiin mistään syystä, joka on ollut sovintolautakunnan harkittavana vähemmän kuin vuoden ajan, ja kohdella jokaista läntistä valtaa, joka kieltäytyy antamasta tätä lupausta, vierottuna ja epäluotettavana jäsenenä Europan klubissa. Sellaisen lupauksen rikkominen olisi samaa kuin maantierosvous; ja maantierosvouksen ehkäisemisen tarpeellisuudesta ei kannata edes keskustellakaan.

TURVALLISUUDEN VIRVATULI.

Otettakoon huomioon, etten ehdota mitään ehdottoman turvallisuuden takeita. Koska en sairasta delirium tremensiä, voin elää ilman sitä. Turvallisuus on epäilemättä militaristien houkuttelevin syötti, kun on pyydystettävä pelkurien ääniä. Mutta heidän menettelytapansa tekee turvallisuuden mahdottomaksi. He ryhtyivät turvaamaan Egyptin englantilaisia kuvitellulta islamin kapinalta Denshawai-julmuuksien avulla, ja tämän vuoksi ei kukaan ole uskaltanut ehdottaa, että luottaisimme tässä taistelussa Egyptin armeijaan, vaikka India, saatuaan kuulla Keir Hardielta ja Ramsay Macdonaldilta Englannissa olevan todellisia anti-militaristeja, jotka pitävät indialaisia kanssaihmisinään, liittyykin meidän puolellemme taistelemaan preussilaisia junkkareita vastaan. Meidän täytyy aina sietää jossain määrin vaaran uhkaa; eikä meidän pitäisi koskaan käydä kauppaa kuoleman pelolla eikä unohtaa, ettei tämä kurjin kaikista kaupoista ole siitä huolimatta suurinta raukkamaisuutta, koska sen voivat aina kullata romantiikalla ja sankariudella ja juhlallisella kansallisella velvollisuudella ja isänmaanrakkaudella ja muulla sen tapaisella henkilöt, joiden pintapuolinen kirjallinen ja oratorinen kyky peittää pohjattoman kuilun mitä surkeinta mielettömyyttä.

AINOA TODELLINEN VAARA.

Ainoa vaara, mikä meitä on uhkaamassa ja jota ei voi torjua muuten kuin kohottamalla yleisesti ihmisluonnetta kansanvaltaisten hyveiden avulla, johtuu siitä, että keksitään aseita, jotka kykenevät tuhoamaan sivistyksen nopeammin kuin me kasvatamme ihmisiä, joiden voi uskoa käyttävän niitä viisaasti. Nykyään me käsittelemme niitä lasten lailla. Lapset ovat perin sieviä, perin herttaisia, perin helliä olentoja (toisinaan), ja lapsi voi valmistaa nitroglyseriiniä tai nitrogenikloriidia yhtä hyvin kuin mieskin, jos sen opettaa sellaiseen. Meillä on kyllin älyä jättää se opettamatta; mutta me opetamme sen täysikasvuisille lapsille. Me liitämme tuohon vaaralliseen teknilliseen opastukseen juhlallisen siveellisen opetuksen, jossa näiden kuninkaiden ja kapitalistien käyttämäin voimien kaikkein tuhoisin käyttö leimataan sankarillisuudeksi, isänmaanrakkaudeksi, kunniaksi j.n.e. On aivan paikallaan ampua Kaiseria tykeillä siitä hyvästä, että hän tekee näin; mutta niin me teemme itsekin. Sen vuoksi on epäämättömästi mahdollista, että tuloksena on pirullinen aaltoliike, joka kohottaa sivistyksen ajoittain tasolle, millä keksitään räjähdysaineita kyllin voimakkaita tuhoamaan se, ja sitten painaa sen takaisin aloittamaan uudestaan muutamien nälkiintyneiden ja perikatoon joutuneiden eloonjääneiden avulla. H.G. Wells ja Anatole France ovat kuvanneet tätä tulosta kaunokirjallisuudessa, enkä minäkään voi evätä sen mahdollisuutta. Sillä elleivät Englanti ja Saksa voi juhlia saapumistaan korkeimmalle sivistyskannalle, mikä konsanaan on saavutettu, paremmalla tavalla kuin ryhtymällä räjähdyttämään toisiaan palasiksi, niin näyttäisi siltä, että puolueettomien valtioiden rauha ei olekaan tuloksena niiden korkeammasta sivistyksestä, vaan heikommasta aseistautumista. Ja täytyy myöntää, ettei tulevaisuus näytä erikoisen toivorikkaalta, kun huomaamme, ettei tämä suinkaan lisää yhteiskunnallista valppautta ja kannusta kiivaampaan valtiolliseen arvosteluun, vaan päin vastoin synnyttää sellaisen olettamuksen, että kaikki perustuslailliset takeet ovat lakkautettavat sodan loppuun asti ja jokainen typerä tyranninen pakkokeino, kuten sanomalehdistön valvonta, sotalaki y.m.s., alkaa vaikuttaa hyvää eikä pahaa samassa tuokiossa kuin ihmiset ryhtyvät murhaamaan toisiaan. Ainoana lohdutuksena on se, että sivistys on ennenkin suoriutunut varsin tuhoisista sodista, enimmäkseen siitä syystä että ne ovat aiheuttaneet tuloksia, jotka eivät ole laisinkaan kuuluneet sotaan ryhtyneiden tarkoituksiin, vieläpä ovat olleet aivan päinvastaisia heidän aikeilleen. Esimerkiksi 1870 lienee Napoleon III tuskin tarkoittanut sitä, että hän syöstäisiin valtaistuimelta ja pakotettaisiin jälleen lähtemään maanpakoon Englantiin; ei myöskään Bismarck tähdännyt tasavaltaisuuden uudistumista Ranskassa eikä englantilais-ranskalais-venäläisen liiton muodostumista Preussia vastaan. Nykyisestä sodasta voi koitua monta hyvää asiaa, jos kukaan suoriutuu siitä hengissä jäädäkseen nauttimaan niistä.

KIRKKO JA SOTA.

Ja nyt, missä on meidän yhteiskunnassamme elin, jonka tehtävänä olisi alinomaa muistuttaa meille, että, kuten Lassalle sanoi, "miekka ei ole koskaan oikeassa", ja todeta hänen kanssaan kammolla, että "valhe on Europan valtoja?" Me emme ole yhdessäkään varemmassa sodassa keksineet niin purevaa ivaa, että olemme sulkeneet osakepörssin, vaan emme kirkkoa. Pakanat olivat loogillisempia, he sulkivat rauhan temppelin paljastaessaan miekkansa. Me muutamme rauhantemppelimme viipymättä sodantemppeleiksi, ja meidän pappimme ovat kaikkein sodanhaluisimpia jäseniä koko seurakunnassa. Rohkenen vakuuttaa, että tämän synnyttämä skandaalin tunne on paljoa syvempi ja yleisempi kuin kirkko luulee, varsinkin työläisten keskuudessa, joilla on taipumusta käsittää uskonto vakavasti tai muussa tapauksessa hyljätä se ja arvostella sitä läheisesti. Kun ensimmäinen laukaus saa piispan hylkäämään Kristuksen palvelemisen ja keräämään seurakuntansa Marsin alttarin ympärille, niin hänen menettelynsä saattaa olla isänmaallista, välttämätöntä, miehekästä, oikeata; mutta se ei oikeuta häntä luulottelemaan, ettei ole tapahtunut mitään muutosta ja että Kristus on itse asiassa Mars. Me menettelisimme suoremmin — ja ajan pitkään se hyödyttäisi kirkkoa parhaiten — jos sulkisimme kristityt kirkkomme samalla hetkellä kuin sota julistetaan ja avaisimme ne vasta sitten, kun rauhansopimus on vahvistettu. Epäilemättä tämä tuntuisi monesta suuremmalta kieltäymykseltä kuin vaihtorahan, hevosten, automobiilien ja pikajunien puute ja muut sodan aiheuttamat proosalliset epämukavuudet. Mutta olisiko se pahempaa kuin uskon menettäminen ja sielussa herännyt kammo, kun näemme kansakuntien rukoilevan yhteiseltä isältään apua hakatessaan ja pistäessään ja räjähdyttäessään toisiaan palasiksi ja kirkon järjestävän tätä hirvittävää paradoksia sen sijaan että vastustaisi sitä? Tekisikö se vähemmän ateisteja vaiko enemmän? Ateismi ei ole mikään yksinkertainen homogeninen ilmiö. On olemassa nuorekas ateismi, josta jokainen kyvykäs nykyaikainen sielu alkaa, ateismi, joka puhdistaa sielun taikauskosta ja kauhuista ja orjamaisuudesta ja halpamaisesta tinkimisestä ja tekopyhyydestä ja päästää sisään taivaan kirkkauden. Ja on olemassa epätoivon ja pessimismin ateismi, tuo synkkä huuto "nyt tiedän, ettei ole Jumalaa", jonka niin moni meistä päästää tätä nykyä nähdessään näkönsä ja kuulonsa menettäneitä runneltuja raajarikkoja, jotka kerran olivat reippaita, ihailtavia, rakastettavia miehiä, ja pappeja siunaamassa sotaa ja kykenemättömiä vanhuksia yllyttämässä nuoria miehiä siihen. Mitä on kirkolla nykyisessä suhtautumisessaan esitettävänä moista pimeyttä vastaan muuta kuin se omituinen, mutta kammottava tosiasia, että on olemassa karkearakenteisempia ihmisiä, joihin nuo hirvittävät onnettomuudet vaikuttavat aivan päinvastaisella tavalla, koska ne tuntuvat olevan lähtöisin mahdista, joka on ilkeydessään niin valtava, että sitä täytyy palvoa, koska se on voimakas? Jos kaikki Europan kirkot sulkisivat ovensa siihen asti kuin rummut herkeävät pärisemästä, niin ne muistuttaisivat mitä voimakkaimmalla tavalla, että vaikka sotainen maine onkin kuuluisa ja vanha kunnia, ei se kuitenkaan ole Jumalan lopullista kunniaa.

Mutta koska tiedän varsin hyvin, etteivät kirkot ryhdy mihinkään sellaiseen, ei minun auta omaksua sävyä, joka voisi eräissä lukijoissa herättää ajatuksen, että toivon muutamien korkeasti kunnioitettujen ystävien lailla rauhan sivistystä voitavan rakentaa niiden laajojen kirkollisten järjestelmäin raunioille, jotka eivät ole vielä koskaan kyenneet lausumaan totuutta, koska niiden on ollut pakko puhua köyhille näiden tietämättömyyden ja herkkäuskoisuuden mukaan ja rikkaille näiden vallan mukaan. Jos tahdomme edes näön vuoksi puhua järkevästi tässä kohdassa, niin meidän on kaikkein ensimmäiseksi huomattava, että tässä sodassa taistelulinjat kulkevat kaikkien valtiollisten ja uskonnollisten rajaviivojen poikitse, ottamatta lukuun sosialistisen tulevaisuutemme ja kommersialistisen menneisyytemme välistä rajaa. Materialistinen Ranska, metafyysillinen Saksa, sekapäinen Englanti ja bysanttilainen Venäjä saavat muodostaa sotilaallisia yhtymiä mielin määrin; mutta ristiretkeä ne eivät missään tapauksessa voi muodostaa, ja historia on naurava kaikille yrityksille esittää tätä sotaa meidän junkkareillemme ja punatakeillemme filosofisessa tai valtiollisessa tai uskonnollisessa suhteessa korkeammaksi ja merkityksellisemmäksi kuin aivan yksinkertaiseksi alkuperäiseksi tappelunhaluksi. Kuinka kauas ulottuvat tämän sodan seuraukset lienevätkin, me täällä Englannissa taistelemme osoittaaksemme preussilaisille, ettei heidän kannata sortaa meitä tai naapureitamme, jos voimme sitä estää; ja jos he ovat kyllin typeriä tehdäkseen taistelukyvystä sivistyksen mittakaavan, niin me saatamme pelata sitä peliä yhtä tuhoisasti kuin hekin. Se on yksinkertaista, se on totta ja kaikkein hauskin ja innostavin peruste, jonka avulla voi kerätä rekryyttejä. Se tulistuttaa verta ja suoristaa selkää yhtä tehokkaasti ja joutuisasti kuin tekopyhyys ja mahtipontisuus ja humbuugi katkeroittavat ja masentavat. Mutta se ei auta meitä pitemmälle kuin taistelun loppuun. Me emme voi jatkaa taistelua iät kaiket tai edes kovinkaan kauan, ajatelkoon lordi Kitchener mitä tahansa; ja tulkoon ratkaisu minkälainen hyvänsä, asianosaisten täytyy taistelun päätyttyä turvautua jälleen siviiliviisauteensa ja valtiolliseen kaukonäköisyyteensä voidakseen järjestää ne ehdot, joiden perustalla meidän on määrä elää tästä lähtien onnellisesti yhdessä. Kansakuntien pysyväisen kanssakäymisen käytännöllisiä ehtoja ei käy laatiminen pistimellä, joka ei saa aikaan muuta kuin muhennosta niistä, jotka luottavat siihen. Kuten jo olen selittänyt, ne ovat löydettävissä siten, että nykyisten militarististen kuningaskuntien sijaan tulee järjestelmä kansanvaltaisia valtioita, joiden rajat määrätään saman kielen ja uskonnon sekä samojen tapojen mukaan; milloin laajuus tekee ne valtiollisesti kömpelöiksi, ne ryhmitetään federatiivisiksi yhdysvalloiksi, ja sodasta niitä suojelee kansainvälinen sosialismi, ainoa perusta, jolla etujen identtisyys kaikkien työntekijäin kesken pysyy aina selvänä.

JAURES'N KUOLEMA.

Kaikkein suurin onnettomuus, minkä sota on aiheuttanut, on ollut Jaures'n kuolema, sillä hän merkitsi Ranskalle ja Europalle enemmän kuin kymmenen armeijakuntaa ja sata arkkiherttuaa. Ehdotin kerran painolakia, joka olisi voinut pelastaa hänet. Sen mukaan olisi jokaisessa artikkelissa, mikä julkaistiin sanomalehdessä, mainittava ei ainoastaan kirjoittajan nimi ja osoite, vaan myöskin se summa, mikä hänelle suoritetaan avustuksesta. Jos se kurja hölmö, joka murhasi Jaures'n, olisi tietänyt, että ne kolmivuotista asevelvollisuutta käsittelevät arvottomat artikkelit, joita hän oli lukenut, eivät olleet Ranskan avunhuutoja, vaan ne oli raapustanut joku oppimaton poloinen, joka halusi ansaita kolme francia, niin hän olisi tuskin uhrannut omaa henkeään riistääkseen elämän suurimmalta valtiomieheltä, minkä hänen maansa on synnyttänyt jälkeen Mirabeaun aikojen. Tuskin lienee liian paljo sanoa, että tämä kamala murha ja se hirvittävä sota, joka melkein pimensi senkin kaameuden, on nälkiintyneen sanomalehtimiehen kostoa yhteiskunnalle niin typerälle, että vaikka se ei sallikaan ihmisen täyttää hampaita, ellei hänellä ole siihen toimeen hyväksyttyjä edellytyksiä, se sallii jokaisen, olipa hän kuinka vaivainen, tietämätön, oppimaton ja typerä tahansa, täyttää sen aivot vaivautumatta edes ottamaan selkoa hänen nimestään. Milloin yleensä sekaannumme hänen ja hänen nylkijäinsä toimintaan, niin teemme sen määräämällä sensoreita estämään häntä kertomasta, ei valheita, kuinka ilkeitä ja vaarallisia ne lienevätkin ulkomailla omalle kansallemme, vaan totuutta.

Sosialismi on menettänyt johtajansa mannermaalla; mutta se on luja ja edustava pääkohdaltansa: se vihaa sotaa, ja se näkee selvästi, että sotaa käyvät aina työläiset, joilla ei ole mitään riitaa keskenään, vaan päin vastoin korkein yhteinen harrastus. Se vastustaa alituiseen pääoman vaarallista maasta vientiä tekemällä sen käytön kotosalla yhä tarpeellisemmaksi. Se tietää, että sota on romanttiselta puoleltaan "kuninkaiden urheilua", ja arvelee, että meidän olisi parasta vapautua kuninkaista, elleivät he saata tappaa aikaansa kansanvaltaisemmilla huvituksilla. Se toteaa sen tosiasian, että vaikka sanomalehdet huutavat meille, että nämä taistelut satojen peninkulmien rintamilla, missä kaatuneita on enemmän kuin taistelijoita menneiden aikojen sotaretkillä, ovat historian suurimpia, kyllästyttävät nämä koneteurastukset meitä niin hirvittävästi, että meitä hävettää kiittämättömyytemme sotureitamme kohtaan, kun emme enää kykene tuntemaan heihin nähden samaten kuin ennen verraten vähäpätöisistä kauheuksista sellaisista kuin Wateloo tai Inkermann ja Balaklava. Se ei unohda koskaan, että niin kauan kuin korkeampi opetus, kulttuuri, ulkomaanmatkat, maailmantuntemus, lyhyesti sanoen kaikki edellytykset tuntea ulkomaisia asioita ja äänestää älykkäästi, ovat rajoitetut yhden vähäisen luokan etuoikeudeksi ja suuret joukot ovat jätetyt köyhyyteen, ahtauteen ja tietämättömyyteen, niin kauan täytyy tuon vähäisen luokan hankkia suurten joukkojen kannatusta sodilleen julkaisemalla liehitteleviä julistuksia kansallisista hyveistä ja kiukkuisia purkauksia vihollisen roistomaisuuksista, lisäten tarpeen tullen tietoisia valheita ja vainoten tarmokkaasti kaikkia yrityksiä kertoa epämukavia totuuksia. Tässä ei ole aikomus syyttää junkkaria hirviöksi. Tietämättömiä on hallittava heidän tietämättömyytensä mukaan. Papin on keksittävä heille valeihmeitä; tiedemiehen on tarjottava taikaparannuskeinoja, lakimiehen on voitettava heidän lausuntonsa sofismeilla, väärällä paatoksella ja vetoamalla heidän ennakkoluuloihinsa; armeijan ja laivaston on huikaistava heidät juhlakulkueilla ja soittokunnilla, jylisevillä yhteislaukauksilla ja romanttisilla tarinoilla; kuninkaan on eristäydyttävä ihmiskunnasta ja muututtava epäjumalaksi. Siitä ei pääse mihinkään, niin kauan kuin sellaisia luokkia on olemassa. Muhamed, rohkein profeetta, joka konsanaan on heittänyt Jumalan yksiyden ja kaikkivaltiuden pantiksi hurjalle soturiheimolle, joka palvoi kiviään yhtä hartaasti kuin me palvomme herttuoita ja miljoonapohatoita, ei voinut hallita sitä uskonnollisella totuudella, vaan oli pakotettu turvautumaan järkyttäviin kuvauksiin helvetistä ja tuomiopäivästä, jotka hän keksi sitä tarkoitusta varten. Mitä muuta hän voi tehdä, ellei tahtonut jättää kansaansa turmion omaksi? Jos diplomatialla on sellainen aksiomi, ettei ihmisille pidä kertoa totuutta, ei se johdu laisinkaan siitä, että esim. Sir Edward Grey on mieskohtaisesti taipuvainen valehtelemaan; se on välttämättömyys, joka johtuu siitä, että ihmiset eivät kykene käsittämään totuutta.

Tämä asiain tila olisi aivan paikallaan, jos hallitsevat luokat todella harrastaisivat hallittavien parasta ja pettäisivät niitä niiden oman edun vuoksi. Mutta sitä ne eivät suinkaan tee. Epäilemättä ne käyttävät toisessa sijassa valtaansa pitääkseen pystyssä maata, jossa niillä on niin mahtava ja mukava asema; mutta ensi sijassa niiden tarkoituksena on säilyttää tämä asema köyhien lailliseksi järjestetyn ryöstön avulla. Ja sitä varten he liittyisivät Saksan junkkareihin Saksan ja Englannin työläisluokkaa vastaan yhtä auliisti kuin Bismarck auttoi Thiersiä kukistamaan Pariisin kommunin. Ja vaikka näin ei olisikaan laita, niin ei mikään saisi työläisluokkaa vakuutetuksi siitä, että ne, jotka nylkevät sitä säälimättä liikealalla, olisivat hienotunteisempia yleisissä asioissa, varsinkin kun on kysymyksessä sota, jonka avulla rikkaat ihmiset voivat ansaita paljon rahaa. Meidän sotilassäädyllämme on paljon suoranaista etua sodasta; mutta se tuottaa ainakin mieskohtaista vaaraa ja kärsimyksiä ja tappioita sen jäsenille. Mutta kapitalisti, jolla on osakkeita räjähdysaineissa ja tykeissä ja sotamiesten saappaissa, ei joudu minkään vaaraan tai kärsimysten alaiseksi. Voitto merkitsee Europan kapitalisteille, että he ensiksikin voivat määrätä viholliselle suunnattoman sotaveron ja sitten lainata hänelle rahaa sen suorittamiseksi; mutta työläisluokka saa tuottaa ja maksaa sekä pääoman että korot.

Niin kauan kuin asiat ovat sillä kannalla, on meillä myöskin oleva sotia ja salakähmäistä ja valheellista diplomatiaa. Ja tämä on yksi monista syistä rakentaa valtio tasaisemmille tuloille, koska ilman sitä on yhteiskunnallisen aseman ja yleisen kulttuurin yhtäläisyys mahdotonta. Kansanvalta ilman tasa-arvoisuutta on paljoa vaarallisempi petos kuin suora harvainvalta ja itsevalta. Ja ilman kansanvaltaa ei kannata toivoa rauhaa eikä meidän kannata vakuuttaa itsellemme, että sivistyksen pyhyys on suojeleva sitä enemmän kuin Rheimsin tuomiokirkon pyhyys on suojellut sitä, ei hunneilta ja vandaaleilta, vaan sivistyneiltä saksalaisilta gentlemaneilta.

MAINEEN KOHTALO.

Meillä on edessämme problemi, miten kommersialismi itse saatettaisiin vararikkoon. Meidän on voitettava Saksa, ei sen vuoksi että militaristien hallusinatsiot ja meidän oma epäröintimme pakotti Saksan ryhtymään tähän sille niin epätoivoiseen sotaan hetkellä, joka oli sille niin epäedullinen, vaan siitä syystä, että se on ruvennut ajamaan sellaista oppia, että sotainen voima on kansallisen suuruuden pohja ja perusta ja sotaisa valloitus menetelmä, jonka avulla korkeimman kulttuurin saavuttanut kansakunta voi pakottaa naapurinsa omaksumaan tuon kulttuurin. Syynä siihen, miksi olen suvainnut sanoa kenraali von Bernhardia mielipuoleksi, on se, että hän määrittelee tarkalleen tämän sotilaallisen ylivallan ehdot huomaamatta, että se, mitä hän tekee, on deductio ad absurdum . Sillä hän selittää teoreetikkona minkä Napoleon huomasi käytännössä, että militaristi-otteen ihmisten mielikuvituksessa voi säilyttää vain ravitsemalla heitä alituiseen vereksellä kunnialla. Täytyy siirtyä menestyksestä toiseen; ken epäonnistuu, hän menettää kaiken, sillä kaiken perustana on voima voittaa, jonka vuoksi ihmiset ovat alistuneet tyranniaan ja kestäneet kärsimyksiä ja suorittaneet sotatoimien aiheuttamat kustannukset. Napoleon voitti voittamistaan ja kuitenkin, voitettuaan useammissa taisteluissa kuin hulluinkaan preussilainen voi konsanaan toivoa omalta osaltaan, täytyi hänen jatkaa taisteluitaan, ikäänkuin ei olisi koskaan voittanut mitään. Tyhjennettyään kaikki mahdollisuudet hänen täytyi yrittää mahdottomia ja lähteä Moskovaan. Hän epäonnistui; ja siitä pitäen hänen olisi ollut parempi olla filadelfialainen kveekkari kuin Marengon, Austerlitzin, Jenan ja Wagramin voittaja. Siitä aamusta, jolloin hän seisoi Leipzigin ulkopuolella viheltäen "Marlborough hän sotaan kulki", sillä välin kuin hänen lyöty armeijansa veti viimeisiään joessa tai pakeni luotituiskussa vihollista, jonka kenraaleilla ei ollut kymmenettäkään osaa hänen maineestaan, ei ennättänyt kulua kovinkaan pitkää aikaa, kun jo tapaamme hänen postirengin valepuvussa kyyristelevän masentuneena vaunun oven suojassa, sillä välin kuin Ranskan kansa, jonka hän oli neljännesvuosisadan aikana ahtanut täyteen kunniaa, etsiskeli häntä repiäkseen hänet palasiksi. Menestys oli tehnyt hänestä kaikkien muiden maiden paitsi Ranskan vihollisen; hänen tappionsa teki hänestä koko ihmissuvun vihollisen. Ja sen vuoksi Europpa lopulta nousi ja murskasi hänet, vaikka Englannin hallitus, joka hyötyi tästä työstä, sorti kansaansa kolmenkymmenen vuoden ajan paljoa raskaammin kuin Napoleon olisi sitä sortanut, ja sen liittolaiset asettivat hänen sijaansa Ranskan valtaistuimelle velton tyrannin, joka ei ollut kelvollinen päästämään hänen kengänpaulojaan. Ei mikään voi lopullisesti pelastaa militarismia. Vaikka nerokin antautuu sille polulle, niin sen loppuna on sittenkin tuho. Kun pelkkä pöyhkeys antautuu sille, on loppu aivan sama, vaikka siihen voi johtua paljoa äkillisemmin ja turmiollisemmin.

PÄÄKOHDAT TOISTETTUINA.

1. Sotaa on jatkettava pontevasti, ei siinä tarkoituksessa että Saksan armeija saataisiin lopulta murskatuksi englantilais-ranskalaisen yhtymän ja Venäjän miljoonain välissä, vaan jotta englantilais-ranskalainen yhtymä saisi yksinään todetuksi sotaisan etevämmyytensä. Voitto, jota ei kävisi saavuttaminen ilman Venäjän apua, olisi tappioksi Länsi-Europan vapaamielisyydelle: Saksan tappiota emme aiheuttaisi me, vaan militaristinen itsevaltius, joka on pahempi kuin sen oma. Uhraamalla Preussin Puolan ja Itävallan valtakunnan slaavilaiset osat voisivat Saksa ja Itävalta tyydyttää Venäjän ja sulautua yhdeksi ainoaksi, saksalaiseksi valtakunnaksi, joka voisi sitten pitää kurissa Ranskan ja Englannin saatuaan todetuksi, että ne eivät kykene voittamaan sitä ilman Venäjän apua. Voimme varsin hyvin sallia Venäjän valloittaa Itävallan, jos se kykenee sen tekemään; se on Venäjän luonnollinen osa tässä yrityksessä. Mutta jos me molemmat emme voi Venäjän avutta voittaa Potsdamia tai ainakin pitää sitä niin kovassa pinteessä, että se käsittää olevan mahdotonta kukistaa meidät, silloin meidän täytyy yksinkertaisesti antaa Saksalle perää ja luottaa Amerikan liittoon saadaksemme pitää paikkamme auringossa.

2. Me emme voi tuhota ja tehdä kykenemättömäksi Saksaa, kuinka perinpohjaisesti sen voitammekin, koska sen saatamme tehdä vain surmaamalla naiset, ja hyödytöntä on teeskennellä, että me pystymme sellaisiin konnantöihin. Yksinpä taloudellistenkin vaikeuksien aiheuttaminen ryhtymällä sotarosvoukseen tuottaisi meille vain tappioita, koska Saksa on meidän kauppa-asiakkaitamme ja niitä naapureita, joiden luona useimmiten käymme. Meidän on, jos voimme, karkoitettava se Belgiasta. Ranska karkoittakoon sen Elsassista ja Lothringista. Venäjä karkoittakoon sen Puolasta. Avatessaan tulen se tiesi, että pelissä oli otettava lukuun nämä mahdollisuudet; ja meidän velvollisuutemme on tukea Ranskaa ja Venäjää, kunnes ne on voitettu tai menetetty, ellei tasaväkisyys muuta koko sodankäyntitapaa järjettömyydeksi. Myöskin Itävalta tiesi, että sen slaavilaiset osat olivat pelipanoksia. Voittamalla nämä panokset saavat liittoutuneet Kaiserin heräämään unesta, jossa Preussi esiintyy kirkon päämiehenä Pyhässä saksalaisessa valtakunnassa, ja he opettavat häntä kunnioittamaan meitä. Mutta kun se on kerran suoritettu, silloin emme saa antaa sotatoveriemme tehdä kaikkea taasen turhaksi alentavilla nöyryytyksillä ja pakotuksilla, jotka eivät voisi vakavasti runnella Saksaa ja saattaisivat meidän välillemme pahaa verta kokonaisen sukupolven ajaksi meidän omaksi epämukavuudeksemme, onnettomuudeksemme, häpeäksemme ja tappioksemme. Meidän ja Ranskan on elettävä Saksan yhteydessä sodan jälkeen; ja kuta pikemmin päätämme tehdä sen jalomielisesti, sitä parempi. Taistelun jälkeen ei maailmassa saa olla kaunaa; sillä ellei Ranskan, Saksan ja Englannin välillä vallitse rauha, ei voi olla puhettakaan maailmanrauhasta.

3. Kun tämä sota on päättynyt, on kaikkien sotivien virallisesti hävitettävä sota luonteen kouluna ja hyveen kasvattajana. On kyllä aivan totta, että huonosti kasvatettuja ja porsasmaisia kansoja voivat herättää tilaansa ja kohtaloansa tarkastamaan vain maanjäristykset, rutot, nälänhädät, pyrstötähdet, jättimäiset haaksirikot ja hävittävät sodat, aivan samoin kuin on totta, että neekeripäälliköt eivät saavuta arvonantoa, elleivät poltata neitoja elävältä mökkipalatsiensa edustalla, ja tatarilais-khaanit havaitsevat katkotuista päistä rakennetun pyramiidin yksinkertaiseksi keinoksi herättää alamaisissaan sopivan käsityksen heidän jumalallisesta oikeudestaan hallita heitä. Iivana Hirmuinen sai epäilemättä alamaisensa varsin vakavalle mielelle, ja typerät ihmiset ovat alttiit uskomaan, että tämänkaltainen kauhun jähmettämä vakavuus on hyvettä. Sitä se ei ole. Jokainen henkilö, joka ryhtyisi ehdoin tahdoin synnyttämään keinotekoisia maanjäristyksiä, upottamaan laivoja ja panemaan liikkeelle kulkutauteja tuottaakseen maanmiehilleen siveellistä mielenylennystä, joutuisi varsin pian oikeuden eteen. Ne, jotka suunnittelevat sotia samaa tarkoitusperää varten, pitäisi yhtä järkähtämättä toimittaa tyrmään tai mielipuolihoitolaan. Kansakunnan, joka on niin alentunut, että tarvitsee herätäkseen niin alhaisia kiihdykkeitä kuin kauhua, voi huoletta tuhota, joko sen sitten tekevät preussilaiset sotaherrat tai joku muu, joka on kyllin typerä tuhlatakseen siihen ruutia sen sijaan että jättäisi sen hukkumaan omaan arvottomuuteensa.

4. Keskusteluissa ei Englannin eikä Saksan pidä vaatia itselleen mitään siveellistä ylemmyyttä. Molemmat kilpailivat vuosikausia aseistautumisessa. Molemmat harjoittivat ja harjoittavat yhä vielä kirjallista ja oratorista provokatsionia. Molemmat väittivät olevansa "ruhtinaallista rotua", jolla oli jumalallinen oikeus vallita toisia. Molemmat osoittivat suurta yhteiskunnallista ja valtiollista huomaavaisuutta puolueille ja yksilöille, jotka julkisesti sanoivat, että sodan täytyi tulla. Molemmat tekivät liittoja lisätäkseen voimiaan tämän sodan varalta. Syytös Saksaa vastaan Belgian puolueettomuuden loukkaamisesta ei ole siveellisesti arvokas Englannille: a) koska Englanti on sallinut Venäjän loukata Pariisin sopimusta (loukkaamalla Mustanmeren puolueettomuutta ja sulkemalla Batumin vapaan sataman) ja Itävallan julkeasti rikkoa Berliinin sopimuksen (valtaamalla Bosnian ja Herzegovinan) tarttumatta aseisiin tai parantamatta tätä loukkausta millään tavalla; b) koska olemme täysin tunnustaneet, että olisimme joka tapauksessa ryhtyneet sotaan Ranskan puolustukseksi, joko sitten saksalaiset saapuivat Belgian kautta tai eivät, ja kieltäydyimme antamasta Saksan lähettiläälle vakuutusta, että jäisimme puolueettomiksi, jos saksalaiset uhraisivat sotilaallisen edun ja luopuisivat hyökkäyksestään Belgian kautta, jotta eivät joutuisi sotaan meidän kanssamme; c) koska Ranskan ja Englannin lupaus kunnioittaa Belgian puolueettomuutta on siveellisessä suhteessa aivan illusorinen, kun ottaa huomioon sen tosiasian, että Ranska ja Englanti olisivat voittaneet suunnattomasti ja Saksa menettänyt vastaavassa määrässä, jos se olisi rajoittanut hyökkäyksensä Ranskaa vastaan yksinomaan lujasti linnoitetulle Saksan ja Ranskan väliselle rajalle; ja koska Ranska ja Englanti tiesivät, että belgialaiset kutsuisivat ne maahansa, jos saksalaiset hyökkäisivät siihen, ei Belgian puolueettomuutta ollut todellisuudessa olemassakaan, mikäli on kysymys Ranskasta ja Englannista; d) koska kaikki sopimukset ovat voimassa vain rebus sic stantibus ja se asiain tila, joka oli vallalla Lontoon sopimusta tehtäessä (1839), oli siitä pitäen muuttunut niin paljon (Belgiata ei uhkaa enää Ranska, jota vastaan sopimus oli tähdätty, ja se on esim. hankkinut tärkeitä siirtomaita), vieläpä siinä määrin, ettei Gladstone voinut luottaa siihen 1870, vaan turvautui erikoiseen tilapäiseen sopimukseen, joka ei ole enää voimassa, on myöskin v:n 1839 sopimuksen teknillinen pätevyys perin epäiltävä; e) jos se on pätevä, ei sen rikkominen ole mikään sodan syy, elleivät asianomaiset katso sopivaksi tehdä sitä sellaiseksi omien syidensä nojalla; ja f) koska Saksan kansallinen vaara, johon valtakunnan kansleri vetosi puheessaan, kun hän ripeästi, mutta peittelemättä heitti syrjään juuri mainitun teknillisen kohdan ja myönsi kansainvälisen lain tulleen loukatuksi, oli Venäjän mobilisatsion johdosta militaristien mielestä niin suuri, että meidän tai minkään muunkaan militarismin riivaaman valtion on mahdotonta olla varmoja, vielä vähemmän saada toisia vakuutetuiksi siitä, että olisimme samallaisessa hädässä olleet sen tunnollisempia.

Täytyy myöntää, ettei mikään voi lieventää sitä suunnattoman törkeätä tosiasiaa, että syytön maa on joutunut hirveästi hävitetyksi sen vuoksi, että sen syylliset naapurit muodostivat kaksi räjähtävää yhtymää toisiaan vastaan, kun niiden olisi pitänyt tuottaa Europalle pysyvä rauha. Mutta siten on loukattu korkeampaa lakia kuin sellaisia, joita merkitään diplomaattien paperinpalasille; ja kun joudutaan tuomiolle, silloin ei ihmiskunnan vihastunut omatunto kuuntele sanottavan kärsivällisesti sellaisia puolustuksia kuin "tuo toinen aloitti".

5. Militarismia ei ole käsiteltävä erikoisesti Preussille ominaisena tautina. Se on yleinen Englannissa; ja Ranskassa se on aiheuttanut maan suurimman valtiomiehen murhan. Me olemme kaikki olleet menneisyydessä yhtä syyllisiä. Vuosikausia on oletettu, että militaristipuolue on gentlemanien puolue. Sen vastustajia on ivattu ja vainottu Englannissa, hirtetty, piesty tai karkoitettu maanpakoon Venäjällä ja suljettu vankilaan Ranskassa; heitä on sanottu pettureiksi, pelkureiksi y.m.s., heitä on suljettu vankilaan "huonosta mausta" ja kapinallisuudesta. Lyhyesti sanoen, militarismi, joka ei ole muuta kuin valtioanarkismia, on kehitetty niin pitkälle, että sitä on jäljitellyt vastapainoksi muodostunut kansanomainen anarkismi, ja se on purkautunut europpalaiseksi sodaksi, koska Europan kommersialistiset hallitukset eivät uskoneet, että mitään nykyaikaista valtiota voitaisiin tehokkaasti ohjata korkeampien näkökohtien mukaan kuin sellaisten, joita edustaa lordi Robertsin "tahto voittaa", Kaiserin panssaroidun nyrkin paino ja pörssien edut. Ellemme ole kaikki valmiit vastustamaan miltarismia kotona niin hyvin kuin ulkomailla, kestää vihollisuuksien taukoaminen vain siihen asti, kunnes sotijat ovat toipuneet uupumuksestaan.

6. Meidän olisi parasta myöntää, että sodankäyntiin nähden ei meillä ole mitään luotettavia todistuksia siitä, että saksalaiset ovat suorittaneet pahempia tai muita julmuuksia kuin sellaisia, mitkä tunnustetaan sodassa välttämättömiksi tai joita liittoutuneet hyväksyvät sotatoimenpiteisiin kuuluviksi. Tekemällä kaupungeista "esimerkkejä" ja ottamalla vastuunalaisuudesta vapaita kansalaisia panttivangeiksi ja ampumalla heitä varoitukseksi aseellisille siviilihenkilöille, joiden toimia he eivät mitenkään voineet valvoa, ovat saksalaiset epäilemättä kehittäneet nämä tavat terrorismi-tasolle, jota on vaikea erottaa rauhallisen väestön tahallisesta murhaamisesta. Mutta koska liittolaiset eivät ole tuominneet moisia tapoja eivätkä ole itsekään lakanneet säälimättä käyttämästä niitä joutuessaan tekemisiin vuoristolaisten ja fellahien ja araapialaisten kanssa (puhumattakaan Venäjän hallituksen tunnetusta kotoisesta terrorismista), niin he eivät myöskään voi väittää olevansa inhimillisesti korkeammalla kannalla. Sen vuoksi pata vain tuhlaa aikaa moittiessaan kattilaa mustaksi. Kun saksalaiset kylvivät Pohjanmereen miinojaan, me nostimme kovan huudon, mutta pian sen jälkeen seurasimme heidän esimerkkiään. Kysymys Rheimsin tuomiokirkosta luhistui myöskin maahan yhtä täydellisesti kuin melkoinen osa itse rakennustakin, kun todettiin ranskalaisten sijoittaneen katolle tähystäjiä. Joko he tekivät sen tai eivät, niin kaikki sota-asiain tuntijat ovat selvillä siitä, että upseeri, joka jättäisi käyttämättä tuomiokirkon kattoa tällä tapaa, tai vihollisupseeri, joka epäröisi pommittaa täten käytettyä tuomiokirkkoa, joutuisi sotaoikeuden eteen jokaisessa armeijassa. Tuomiokirkolle sattunutta vahinkoa on siis siedettävä Sallimuksen voimakkaana viittauksena siitä, että vaikka meillä voikin olla loistavia sotia ja loistavia tuomiokirkkoja, niin molempia ei voi olla samalla haavaa.

7. Loppujen lopuksi meidän on muistettava, että ellei tämä sota tee loppua sodasta länsimailla, niin tämänpäiväiset liittolaisemme voivat olla huomenna vihollisiamme, kuten ne eilenkin olivat, ja tämänpäiväiset vihollisemme huomenna liittolaisiamme, kuten eilenkin olivat, niin että jos tarkoitamme vain sotilaallisen tasapainon uudistamista, me suunnittelemme varsin luultavasti omaa tuhoamme. Meidän on käytettävä sotaa antaaksemme surmaniskun keskiaikaiselle diplomatialle, keskiaikaiselle itsevaltiudelle ja pääoman anarkistiselle maasta viennille, ja meidän on saatettava sen päättyminen vakuuttamaan maailmalle, että kansanvalta on voittamaton ja militarismi ruostunut miekka, joka katkeaa käteen. Meidän täytyy vapauttaa soturimme ja antaa heille kodit, joiden puolesta kannattaa taistella. Ja meidän on riisuttava yltämme vanhurskauden likaiset repaleet ja taisteltava miesten lailla, joilla on voitettavana kaikki, yksin hyvä nimikin; meidän on innostettava ja rohkaistava mieltämme määrätyin ylevin tarkoitusperin kestämään kaikki se, mikä meidän on maksettava todistaaksemme, ettei sota voi meitä voittaa ja että sillä, joka uskaltaa vedota omaantuntoomme, ei ole mitään toivottavissa kauhulta.

(Kirjoitettu syksyllä 1914.)