E-text prepared by Tapio Riikonen

KUOLEMA

Kirj.

Maurice Maeterlinck

Ranskankielestä suomentanut

Eino Palola

Alkuperäinen nimi: La Mort

Hämeenlinnassa, Arvi A. Karisto Oy, 1919

SISÄLLYS:

Maurice Maeterlinck.
1. Väärä suhteemme kuolemaan.
2. Tuhoutuminen.
3. Tietoisuuden jälkielämä.
4. Teosofinen otaksuma.
5. Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.
6. Yhteys vainajien kanssa.
7. Risti-ilmoitukset.
8. Jälleensyntyminen.
9. Tietoisuuden kohtalo.
10. Äänettömyyden kaksi muotoa.
11. Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.
12. Päätelmiä.

Maurice Maeterlinck.

Se suuri belgialainen kirjailija, jonka mietelmäteos nyt ilmestyy suomalaisessa asussa, on todella nykyajan merkillisimpiä henkiä, noita itsenäisiä kykyjä, jotka ilmestyessään aina tuovat mukaansa jotakin uutta maailman kirjallisuuteen rikastuttaen siten voimakkaasti ihmiskunnan henkistä elämää.

Maurice Maeterlinck syntyi Gentin kaupungissa v. 1862, opiskeli lakitiedettä ja toimi jonkun aikaa asianajajana, mutta pian otti runous hänet täysin valtoihinsa ja lakikirja jäi tomuttumaan suuren mielikuvituksen temmatessa runoilijan sen äärestä omiin rikkaihin maailmoihinsa.

Runoilijan nuoruusvuosina oli Ranskassa vallalla n.s. symbolistinen tai dekadenttinen koulu, jonka pääedustajana pidettiin runoilija Paul Verlainea , tuota onnetonta surunlasta, jonka nyyhkyttävät säkeet peittävät hänen kurjan elämänsä anteeksiantavalla loistolla. Tämän koulun oppeja kannatti myös nuori Maeterlinck v. 1889 ilmestyneessä merkillisessä kokoelmassa "Serres chaudes" (kuumat kukkalavat) ja ensimäisessä draamassaan "La princesse Madeleine".

Hän ei kuitenkaan orjallisesti noudattanut aikalaistensa oppeja, vaan astui kohta omia teitään, hämmästyttäen aikaansa omituisella, perin yksinkertaistetulla tekotavallaan, merkillisen voimakkaalla tunnelmalla, joka kohosi hänen teoksistaan kuin outojen kukkien tuoksu, ja omaperäisillä ajatuksillaan ihmisistä ja elämästä.

Maeterlinck astui kohta tavallisen sielullisen erittelyn ulkopuolelle; hän koetti selvitellä noita vaistomaisia, puoleksi tiedottomia tiloja, jotka valtaavat ihmisen esim. rakkauden tai kuoleman lähestyessä. Hän keksi aavistusten ja salaperäisten pelkojen runouden ja aivan kuin riisui henkilöiltään ruumiin, jättäen heidän sielunsa värisemään outojen, tuntemattomien voimien kourissa. Ne liikkuvat näyttämöllä kuin utukuvat, vallaten silti mielen merkillisillä tunnelmilla, niin että katsoja melkein henkeä pidätellen seuraa näytelmiä sellaisia kuin "Pelléas ja Mélisande" tai "Aglavaine ja Sélysette", joissa ei oikeastaan tapahdu mitään tavallisessa merkityksessä, mutta joissa kieli helähtelee suurta runsautta, sielun salaperäiset liikkeet tulkitaan harvinaisen sisäisen näkemyksen voimalla ja kokonaisuus vie mielen mukaansa oudolla tenholla, joka muistuttaa musiikin vaikutusta.

Luonnon kirjan ahkerana lukijana Maeterlinck on huomannut siinäkin yhtä ja toista, mikä on tavallisilta kuolevaisilta salattu.

"Kukkien äly" ja "Mehiläisten elämä" perustuvat tavattoman tarkkoihin luonnon helmassa tehtyihin havaintoihin. Kertoen yksinkertaisesti sen, mitä tekijä on omin silmin nähnyt, ne avaavat, tekijän syvien mietelmien ja rikkaan mielikuvituksen opastaessa, lukijalle avaroita näköpiirejä luonnon merkillisiin maailmoihin, ja päätä huimaa luonnon rajaton suuruus, elämän ääretön rikkaus.

Vielä on Maeterlinck tulkinnut omaa käsitystään maailmasta ja ihmisistä useissa mietelmäteoksissaan, joista nyt suomennettu on viimeisiä. Vaikka hän selvästi paljastaakin heikkoutemme ja yksinäisyytemme keskellä suurta maailmaa, tulee hän mietteissään kuitenkin lohdullisiin, hyväuskoisiin päätelmiin, niin että Maeterlinckin teoksen aina laskee kädestään hiukan entistä rikkaampana, entistä vapaampana, kuin olisi uusi päivänsäde taas pilkistänyt elämän sumuharsojen läpi.

E. P—la .

1. luku.

Väärä suhteemme kuolemaan.

I.

On sanottu ihmeteltävän sattuvasti: "Kuolema! Vain kuolemalta tulee meidän kysyä neuvoa elämästä eikä epämääräiseltä tulevaisuudelta tai satunnaiselta jälkielämältä, joka ei meille kuulu. Kuolema on meidän ominainen loppumme, ja kaikki tapahtuu matkalla sen ja meidän välillämme. Älköön minulle puhuttako noista pettävistä elämän pitennyksistä, jotka vaikuttavat meihin lukumäärän lapsellisella viehätyksellä! Älköön puhuttako minulle, joka täydellisesti kuolen, yhteiskunnista ja kansoista? Ei ole muuta todellisuutta, ei ole muuta oikeaa ajanmittaa kuin se, joka on kehdon ja haudan välillä. Muu on suurennusta, näyttämöllistä harhaa, näköhäiriötä! He nimittävät minua mestariksi, en tiedä minkä sanoissani ja ajatuksissani piilevän voiman vuoksi, mutta kuoleman edessä olen vain eksynyt lapsi." [Marie Lenéru; Les Affranchis , III näyt. 4. kohtaus.]

II.

Niin pitkällä me nyt olemme. Elämässämme ja maailmassamme on vain yksi merkittävä tapaus — kuolemamme. Se on piste, missä onneamme vastaan yhtyy ja vehkeilee kaikki se, mikä välttää huomiomme. Mitä enemmän ajatuksemme pyrkivät loittonemaan kuolemasta, sitä ahtaammin ne puristautuvat sen ympärille. Mitä enemmän kuolemaa pelkäämme, sitä pelottavampi se on, sillä vain meidän arkuutemme sitä ravitsee. Ken koettaa kuoleman unohtaa, sen mielen se täyttää; ken yrittää sitä paeta, se ei enää kohtaakaan muuta kuin sen.

Kuolema pimentää kaikki varjollaan. Mutta jos lakkaamatta sitä ajattelemme, teemme sen tietämättämme emmekä silti opi sitä tuntemaan sen paremmin. Me pakotamme huomiomme kääntämään sille selkänsä, sen sijaan että kulkisimme kasvot kohotettuina sitä kohti. Me jätämme sen vaiston hämäriin käsiin emmekä suo sille hetkeksikään älyämme.

Onko siis hämmästyttävää, että kuoleman ajatus, jonka tulisi olla täydellisin ja kirkkain ajatuksistamme, koska se on lakkaamattomin ja väistämättömin kaikista, jää heikoimmaksi ja ainoaksi myöhästyneeksi? Kuinka tuntisimme ainoalaatuisen vallan, jota emme koskaan katso silmiin? Kuinka se olisi voinut kirkastua valonvälähdyksistä, jotka syttyvät vain sitä paetakseen?

Mitataksemme sen kuiluja odotamme elämän heikoimpia, hävitetyimpiä hetkiä. Me ajattelemme sitä vasta sitten, kun meillä ei enää ole voimaa, en sano ajatella, vaan hengittää.

Menneen vuosisadan mies, joka palaisi keskuuteemme, ei vaikeudetta tuntisi nykypäiväisen sielun pohjalla omien jumaliensa, velvollisuutensa, rakkautensa tai maailmansa kuvaa. Mutta hän tapaisi melkein koskemattomana kuoleman hahmon, sellaisena joksi esi-isämme sen muovailivat, satoja, jopa tuhansia vuosia sitten, vaikka kaikki onkin muuttunut sen ympärillä ja sekin, mikä sen luo ja josta se riippuu, on kadonnut. Älymme, joka on tullut perin rohkeaksi, perin toimeliaaksi, ei ole siinä työskennellyt, ei ole, niin sanoakseni, korjaillut sitä millään lailla. Vaikkemme enää uskokaan kadotettujen kärsimyksiin, niin meistä uskomattomimmankin elämänsolut uiskentelevat yhä hebrealaisten Sheolin, pakanoitten Tuonelan tai kristillisen Helvetin pelottavissa hämäryyksissä. Vaikkeivät liian tarkoin määritellyt liekit sitä enää valaisekaan, ammottaa kuilu yhä olemassaolon loppupäässä, sitä pelottavampana, mitä vähemmän sitä tunnetaan.

Ja kun sitten lyö se hetki, joka vartosi uhkaavana päämme päällä, ja jota kohden emme uskaltaneet kohottaa silmiämme, puuttuu meiltä kaikki samalla kertaa. Nuo pari kolme epävarmaa ajatusta, joihin aioimme nojata, niitä tutkimatta, taipuvat kuin korret viimeisten hetkien painon alla. Haemme turhaan turvapaikkaa mietelmistä, jotka häiriytyvät tai ovat meille outoja eivätkä tunne tietä sydämeemme. Kukaan ei odota meitä viimeisellä rannalla, missä ei mikään ole valmista, missä ei ole pysynyt pystyssä muuta kuin kauhistus.

III.

"Ei ole kristityn (lisätkäämme ihmisen) arvoista", sanoo jossakin paikassa Bossuet, tuo haudan suuri runoilija, "ei ole kristityn arvoista ponnistella kuolemaa vastaan kuin vasta sillä hetkellä, jolloin se tulee, viedäkseen hänet mukaansa."

Olisi terveellistä, että jokainen meistä loisi siitä käsityksensä päivän kirkkaudessa, älynsä voimakkaimmillaan ollessa, ja oppisi pitämään siitä kiinni. Hän sanoisi kuolemalle: "En tiedä kuka olet, muutoin olisinkin valtiaasi; mutta niinä hetkinä, kun silmäni näkivät olemuksesi korkeammin kuin tänään, olen oppinut tietämään, mikä et ole; ja se riittää, niin ettet pääse minun herrakseni."

Näin hän kantaisi sielussaan koeteltua kuvaa, jota kuoleman kauhut eivät voittaisi ja josta hänen haamujen ahdistamat katseensa pääsisivät hakemaan turvaa. Kuoleman kanssa kamppailevien pelottavan rukouksen sijasta, joka kohoaa kuilusta, hän lausuisi oman rukouksensa, elämänsä huippujen rukouksen, mihin yhtyisivät, kuin rauhan enkelit, olemassaolon selvimmät, kuultavimmat ajatukset.

Eikö se ole rukousten rukous? Mitä se pohjaltaan on muuta kuin oikea ja arvokas rukous, jollei tulisin ja epäitsekkäin ponnistus saavuttaa ja omaksua se, mikä on tuntematonta?

IV.

"Jo kauan sitten", sanoi Napoleon, "ovat papit ja lääkärit tehneet kuoleman tuskalliseksi". " Pompa mortis magis terret quam mors ipsa ", sanoo Bacon. Oppikaamme siis katselemaan kuolemaa sellaisena kuin se itsessään on — aineen kauhuista eristettynä ja mielikuvituksen hirmukuvista riisuttuna. Karkoittakaamme aluksi kaikki se, mikä käy sen edellä, mutta ei kuulu siihen. Me näet syytämme sitä viimeisen tautimme kidutuksista, mikä ei ole paikallaan.

Taudeilla ja niiden päättäjällä ei ole mitään yhteistä. Ne kuuluvat elämään eikä suinkaan kuolemaan. Me unhotamme helposti kauheimmatkin kivut, jotka palauttavat meille terveyden, ja toipumisen ensimäinen auringonpaiste hävittää kärsimysten huoneen sietämättömimmätkin muistot. Mutta kuolema tulee, ja heti paikalla moititaan sitä kaikesta pahasta ennen sen saapumista. Ei kyyneltäkään jätetä laskematta ja kuolemaa sen takia syyttämättä; ei ole tuskanhuutoa, josta ei tulisi syytöksenkirkunaa.

Kuolema yksin saa kestää luonnon ja taitamattoman tieteen erehdysten painon, kun ne ovat turhaan pidentäneet tuskia, joitten nimessä sitä kirotaan, koska se tekee niistä lopun.

V.

Ja todella, jos nyt taudit kuuluvat luontoon tai elämään, niin kuolinkamppailu, joka näyttää olevan ominainen kuolemalle, on täydellisesti ihmisten käsissä. Mutta pelkäämmehän enimmän tuota hirvittävää loppukamppailua ja etenkin äärimmäistä, kauheaa taittumishetkeä, jonka ehkä näemme lähenevän pitkien, kykenemättömyyden hetkien kuluessa, ja joka äkkiä syöksee meidät alastomina, aseettomina, kaikkien hylkääminä ja kaikesta riisuttuina outoon maailmaan, mikä on ainoiden ihmissielua kiduttaneiden, voittamattomien kauhujen paikka.

Teemme kaksinkertaisen vääryyden, jos laskemme kuoleman syyksi tämän silmänräpäyksen kidutukset. Saamme myöhemmin nähdä, kuinka nykyajan ihmisen, jos hän haluaa olla uskollinen ajatuksilleen, tulee käsittää tuo outo maailma, johon kuolema meidät syöksee. Tarkastelkaamme tässä vain viimeistä kamppailua.

Mikäli tiede edistyy, sikäli pitenee kuolemankamppaus, joka on hetkistä kamalin ja ainakin niistä, jotka ovat sitä näkemässä, — sillä usein sen aistimet, jolle Bossuetin jo sangen kuihtuneen sanonnan mukaan "kuoleman halli haukkuu", eivät enää tajua muuta kuin kaukaisen jyrinän niistä tuskista, joita hän näyttää kärsivän — inhimillisen tuskan ja kauhun terävin huippu. Kaikki lääkärit ovat sitä mieltä, että heidän korkein velvollisuutensa on niin kauan kuin mahdollista pitää yllä toivottomimmankin kuolinkamppailun kouristuksia.

Kukapa ei olisi kuolevan vuoteen ääressä sata kertaa tahtonut, vaikkei ole uskaltanut, heittäytyä heidän jalkoihinsa ja pyytää heiltä armoa? He ovat niin vakaita varmuudessaan, ja velvollisuus, jota he tottelevat, jättää niin vähän sijaa pienimmällekään epäröimiselle, että kyynelten sokaisema sääli ja järki tukahuttavat vastustushalunsa ja väistyvät sen lain tieltä, jonka kaikki tunnustavat ja jota kaikki kunnioittavat inhimillisen omantunnon korkeimpana.

VI.

Jonakin päivänä tämä ennakkoluulo on meistä näyttävä raa'alta. Sen juuret uppoavat tunnustamattomiin pelkoihin, joita ihmisten järjissä kauan sitten kuolleet uskonnot ovat jättäneet sydämeen.

Senpätähden lääkärit toimivatkin, ikäänkuin olisivat vakautuneita siitä, ettei ole olemassa tunnettua kidutusta, jota ei olisi pidettävä parempana kuin niitä, mitkä odottavat meitä tuntemattomuuden sylissä. He näyttävät saaneen sen vakaumuksen että jokainen sietämättömimpienkin tuskien keskellä voitettu minuutti ryöstetään verrattomilta tuskilta, vielä pelottavammilta kärsimyksiltä, joita ihmiselle varaavat haudantakaiset salat. Ja välttääkseen sitä, minkä he tietävät kuvitelluksi, he valitsevat kahdesta pahasta sen, jonka tietävät todelliseksi. Sen lisäksi, jos he täten viivyttävät kidutuksen loppua, joka on, kuten kelpo Seneca sanoo, kidutuksen paras puoli, antautuvat he vain yleiseen erehdykseen, joka vain yhä vahvistaa sitä kehää, minne se sulkeutuu, koska kuolinkamppailun pidennys suurentaa kuoleman kauhua ja kuoleman kauheus vaatii hengenlähdön viivyttämistä.

VII.

Omasta puolestaan he sanovat tai saattaisivat sanoa, että tieteen nykyisellä kannalla ollessa, paria kolmea tapausta lukuunottamatta, ei koskaan ole kuoleman varmuutta. Jollei tue elämää viimeisiin rajoihin saakka, vaikkapa sietämättömien kärsimysten hinnallakin, joutuu ehkä tappamaan. Epäilemättä ei voi asettaa yhtä sataatuhatta vastaan, että sairas toipuu. Mutta se on yhdentekevää: jos tuollainen mahdollisuus on olemassa, vaikka se ei useimmissa tapauksissa soisikaan kuin muutaman päivän, enintään muutaman kuukauden lisän elämään, joka ei enää ole oikeata eloa, vaan pikemmin, niinkuin latinalainen sanoi, "pidennettyä kuolemaa", niin nuo satatuhatta kärsimystä eivät ole olleet turhia.

Yksi kuolemalta siepattu tunti vastaa kokonaista kidutuselämää. Tässä on vastausten kaksi arvoa, joita ei saata verrata, ja jos aikoo punnita ne samalla vaa'alla, tulee koota näkyvälle levylle kaikki se, mitä meillä on jäljellä — kaikki mahdolliset kivut, sillä ratkaisun hetkellä se on ainoa punnus, jolla on arvoa, ja joka on kyllin raskas muutaman asteen verran kohottamaan levyä, joka painuu sinne, mitä emme näe ja jonka kuormittaa toisen maailman pimeys.

VIII.

Näin monilla vierailla kauhuilla kartutettuna kuoleman kauhu tulee sellaiseksi, että me vastustelematta myönnämme heidän olevan oikeassa. On kuitenkin eräs kohta, jossa he alkavat antaa perään ja sopia. He suostuvat vähitellen, kun ei enää ole mitään toivoa, jollei uuvuttamaan, niin ainakin huumaamaan äärimmäiset tuskat.

Äskettäin tuskin kukaan heistä olisi uskaltanut sitä tehdä, ja vielä nytkin monet epäröivät, laskien saitureina pisaroittain armeliaisuutta ja rauhaa, jota he pitävät hallussaan ja jota heidän tulisi runsain käsin jaella, varoen heikontamasta viimeisiä vastarinnan yrityksiä — elämän turhimpia ja tuskallisimpia värähdyksiä, elämän, joka ei halua luovuttaa paikkaansa lähestyvälle levolle.

Minun asiani ei ole ratkaista, saattaisiko heidän armeliaisuutensa olla rohkeampi. Riittää vain vielä kerran sen seikan toteaminen, ettei kaikki tuo kuulu kuolemaan. Se tapahtuu sitä ennen ja alemmalla asteella. Ei kuoleman saapuminen, vaan elämän lähtö on kauhea. Meidän tulee vaikuttaa elämään eikä kuolemaan. Kuolema ei ahdista elämää, vaan elämä vastustaa kuolemaa häpeällisesti. Kaikilta tahoilta kiiruhtavat kärsimykset esille sen lähetessä, mutta ei sen kutsusta, ja vaikka ne kokoontuvat sen ympärille, eivät ne silti tule sen mukana. Syytättekö unta teitä rasittavasta väsymyksestä, jollette sille anna perään? Kaikki nuo kamppailut, nuo odotukset, nuo vaihtoehdot, nuo traagilliset kiroukset ovat sillä rinteellä, mihin takerrumme kiinni, eikä suinkaan toisella puolen. Ne ovat muuten satunnaisia ja väliaikaisia ja johtuvat vain tietämättömyydestämme.

Kaikki se, mitä tiedämme, auttaa meitä vain kuolemaan tuskallisemmin kuin eläimet, jotka eivät tiedä mitään. Tulee aika, jolloin tiede kääntyy erehdyksiään vastaan eikä enää epäile auttaa meitä hädässämme. Koittaa päivä, jolloin se varmasti uskaltaa ja toimii, jolloin viisauden saavuttanut elo haihtuu hiljaa pois hetken lyödessä, tietäen aikansa tulleen, niinkuin se väistyy hiljalleen joka ilta, tietäen tehtävänsä täytetyksi.

Ei ole enää, kun lääkäri ja sairas ovat oppineet opittavansa, mitään fyysillistä tai metafyysillistä syytä siihen, ettei kuoleman tulo olisi yhtä hyväätekevä kuin unenkin. Ehkäpä vielä, kun ei ole mitään säästettävää, tulee mahdolliseksi ympäröidä se syvemmällä huumauksella ja kauniimmilla unilla. Joka tapauksessa on tästä lähtien, kun kuolema on vapautettu siitä, mitä sen edellä käy, helpompaa katsoa sitä silmiin pelotta ja valaista sitä, mitä jälkeenpäin seuraa.

IX.

Sellaisena, miksi tavallisesti kuvittelemme kuolemaa, uhoo sen takaa kaksi kauhunkuvaa: ensimäinen muodoton ja kasvoton, joka täyttää koko henkemme, toinen tarkkapiirteisempi, määritellympi, mutta melkein yhtä mahtava, joka vaikuttaa aisteihimme. Puhukaamme ensin jälkimäisestä.

Samoin kuin me panemme kuoleman syyksi kaikki sen edellä käyvät vaivat, liitämme sen synnyttämään pelkoon kaikki, mitä sen jälkeen tapahtuu, tehden sille sen mennessä aivan samanlaista vääryyttä kuin sen tullessakin. Kuolemako kaivaa hautamme ja käskee meitä siellä säilyttämään sitä, mikä on luotu katoamaan? Jollemme voikaan kauhutta ajatella, mitä rakkaasta olennosta siellä tulee, niin onko kuolema vai me hänet sinne kätkenyt? Koska se vie hengen paikkaan, josta emme mitään tiedä, onko meidän moitittava kuolemaa siitä, mitä me teemme tomumajalla, jonka se meille jättää?

Se laskeutuu keskuuteemme siirtääkseen elämän toiseen paikkaan tai muuttaakseen sen muotoa. Tuomitkaa kuolema siis sen tekojen mukaan eikä sen mukaan, mitä me itse teemme, ennenkuin se on tullut tai kun se ei enää ole läsnä. Ja kuolema on jo ehtinyt kauas, kun alkaa tuo pelottava työ, jonka me koetamme pakottaa kestämään niin kauan kuin mahdollista, muka vakautuneina siitä, että se on ainoa turvamme unhotusta vastaan. Tiedän kyllä, että joltakin muulta kuin inhimilliseltä näkökannalta tuo työ on perin viatonta, ja että, kyllin korkealta katsottuna, lihan mätäneminen ei ole sen inhottavampaa kuin kukkasen kuihtuminen tai kiven rapautuminen. Mutta se pettää aistejamme, lannistaa rohkeutemme, hämmästyttää muistiamme, vaikka olisikin perin helppo välttää tuota epämieluista koetta.

Tulen puhdistamana muisto elää taivaan sinessä kuin ihana aate, ja kuolema on vain kuolematon syntymä, liekkikehdossa. Sen ovat historian viisaimmat ja onnellisemmat kansat syvästi tajunneet. Se, mitä haudoissamme tapahtuu, myrkyttää ajatuksemme samalla kertaa kuin ruumiimmekin. Ihmisten mielikuvituksessa riippuu kuoleman olemus ennen kaikkea hautaamisen muodosta; ja hautausmenot eivät ainoastaan määrää lähtevien osaa, vaan myöskin tänne jäävien onnen, sillä ne nostavat aivan elämän perälle tuon suuren kuvan, jota katsellessa elävien silmät joko rauhoittuvat tai joutuvat epätoivoon.

X.

Kuolemalle on siis ominaista vain yksi kauhu: tuon tuntemattomuuden, jonne se meidät syöksee. Älkäämme sitä uhmatessamme viivytelkö poistamasta sielustamme kaikkea sitä, mitä ilmestysuskonnot ovat sinne jättäneet. Muistakaamme vain, ettei meidän ole todistettava niiden todistamattomuutta, vaan niiden on näytettävä, että ne ovat tosia. Mutta nyt ei ole yhtään sellaista uskontoa, joka esittäisi meille todisteen, minkä edessä rehellinen äly voi kumartua. Sitäpaitsi ei kumartuminen yksin riittäisikään, todistuksen täytyisi olla eittämätön, että ihminen saattaisi täydellä oikeutuksella uskoa ja siten rajoittaa loppumatonta tutkimistaan.

Se Jumala, jonka mahtavin ja paras uskonnoista tarjoaa meille, on antanut meille järkemme, että käyttäisimme sitä täysin vilpittömästi koko laajuudessaan — koettakaamme saavuttaa ennen kaikkea ja kaikessa se, mikä näyttää olevan totta. Voiko hän vaatia, että me järjestämme huolimatta hyväksyisimme uskomuksen, jonka epävarmuutta sen viisaimmat ja innokkaimmatkaan puolustajat inhimilliseltä kannalta eivät kiellä? Se esittää meille vain hyvin epäilyksenalaisen tarinan, joka, vaikka se olisikin tieteellisesti perustettu, olisi vain kaunis siveydenopetus, ja jota tukevat vain yhtä epäilyttävät ennustukset ja ihmeet.

Tarvinneeko tässä huomauttaa, että Pascal, puolustaakseen tuota jo horjuvaa uskoa, silloin kuin se näytti olevan kunniansa kukkuloilla, yritti turhaan todistelua, joka sellaisenaan riittää hävittämään viimeisetkin uskon jätteet epäröivässä sielussa? Jos yksikään noista tavallisista todistuksista, joita teologit meille tarjoavat, ja jotka Pascal tunsi paremmin kuin kukaan muu, tutkisteltuaan ainoastaan niitä elämänsä loppuvuosina, jos yksikään noista todisteluista olisi kestänyt tarkastelun, niin hänen neronsa, yksi kolmesta tai neljästä syvällisimmästä ja terävimmästä, mitä ihmiskunnan keskuudessa on ollut, olisi antanut sille vastustamattoman voiman. Mutta hän ei viivykään noissa ponsilauseissa, joiden heikkouden hän liiankin selvästi tunsi, hän siirtää ne halveksuvasti syrjään, hän kerskuu, hän melkein iloitsee niiden voimattomuudesta.

"Kukapa voisi moittia kristityitä siitä, etteivät he voi ilmaista uskomustensa perusteita, kun saarnaavat oppia, jota eivät saata todistaa? He selittävät, esittäessään sitä maailmalle, että se on tyhmyyttä, stultitia , ja sitten te valitatte, etteivät he sitä todista. He eivät pitäisi sanaansa, jos todistaisivat, ja juuri todistuksen puute on heillä johdonmukaisuutta."

Hänen ainoa todistuskappaleensa, ainoa, johon hän takertuu ja johon hän kohdistaa neronsa koko voiman, on ihmisten asema maailmankaikkeudessa, tuo käsittämätön loiston ja kurjuuden sekoitus, jota ei saata muuten selittää kuin vetoamalla syntiinlankeemuksen salaperäiseen olemukseen. "Sillä ilman tuota salaisuutta on ihminen käsittämättömämpi kuin tuo salaisuus on käsittämätön ihmisille."

Hänen on siis pakko vahvistaakseen raamatun totuutta vedota perusteeseen, joka on juuri samasta kirjasta otettu, ja mikä on vieläkin raskauttavampaa: selittää laaja ja suurisuuntainen, eittämätön salaisuus ahtaalla, mitättömällä ja raa'alla salaisuudella, joka nojaa ainoastaan taruun, kun se juuri kaipaisi todistusta. Ja — sanottakoon se ohimennen — on hyvin turmiollista korvata suuri salaisuus mitättömämmällä salaisuudella. Tuntemattoman arvoasteikossa ihmiskunta kohoaa aina pienemmästä suurempaan. Jos päinvastoin laskeudumme suuremmasta pienempään, on se alkuperäiseen raakuudentilaan palaamista, missä äärettömyys lopulta korvataan taikakalulla tai jumalankuvalla. Ihmisen henkinen suuruus on verrannollinen niihin ongelmiin, joita hän harrastaa, tai joiden edessä hän pysähtyy.

Palataksemme Pascaliin hän tuntee siis, että kaikki sortuu, ja inhimillisen järjen häviössä hän esittää meille lopulta tuon kamalan vaihtoehdon, joka on hänen uskonsa vararikon ja toivottomuuden äärimmäinen tunnustus. Jumala, sanoo hän, — nimittäin hänen Jumalansa ja kristinusko kaikkine käskyineen ja seurauksineen, — Jumala on tai ei ole olemassa. Emme voi inhimillisin perustein todistaa, että hän on tai ei ole olemassa.

"Jos Jumala on, on hän loputtomasti käsittämätön, sillä koska hänessä ei ole osia eikä rajoja, ei hän myöskään ole missään suhteessa meihin. Me emme siis kykene käsittämään, mikä hän on, tai onko hän olemassa."

Hän on tai ei ole.

"Mutta mille puolelle taivumme? Järki ei voi määrätä mitään. Meitä erottaa loppumaton kaaos. Tuon äärettömän välimatkan päässä pelataan peliä, ja siellä saamme joko kruunun tai klaavan. Kumman valitsette? Järjellänne ette voi valita kumpaakaan, järjellänne ette voi puolustaa kumpaakaan."

Oikeinta olisi olla valitsematta.

"Niin, mutta valita täytyy: se ei ole vapaaehtoista, olet ryhtynyt peliin." Jollet valitse Jumalan olemassaoloa, väität, että häntä ei ole, josta hän rankaisee iankaikkisesti. Mitäpä vaaraa siis on siinä, että kaiken varalta valitset hänen olemassaolonsa? Jollei häntä ole, menetät muutaman vähäpätöisen ilon, jonkun mitättömän nautinnon tässä elämässä, sen vuoksi, että pienet uhrauksesi jäävät palkitsematta. Jos hän on, voitat iankaikkisuuden täynnä sanomatonta autuutta.

"Se on totta, mutta kaikesta huolimatta on luonnonlaatuni sellainen, etten voi uskoa."

Älköön se estäkö: seuraa sitä tapaa, millä ovat aloittaneet ne, jotka uskovat, ja jotka aluksi eivät myöskään uskoneet.

"Siis ollen uskovinaan, ottamalla siunattua vettä, luettamalla messuja j.n.e. Luonnollisesti jo sekin saattaa sinut uskomaan ja yksinkertaistuttaa mielesi. — Mutta sitähän juuri pelkään. — Ja miksi, mitä siinä menetät?"

Enemmän kuin kolmen vuosisadan aikana eivät uskonpuolustajat ole lisänneet yhtään kelvollista todistetta tuohon Pascalin kamalaan ja epätoivoiseen lauselmaan. Siinä siis kaikki, mitä ihmisäly on keksinyt pakottaakseen meidät uskomaan. Jos Jumala, joka vaatii uskoamme, ei halua, että tekisimme päätöksemme järkemme avulla, minkä perusteella me siis valitsisimme? Tavanko perusteella? Rodun tai syntymän satunnaisuuksien nojalla, epämääräisen esteettisen tai tunteellisen arpapelin mukaan? Tai onko hän antanut meille korkeamman tai varmemman aistin, jonka edestä ymmärryksen tulisi väistyä? Missä se olisi? Mikä sen nimi on?

Jos tuo Jumala rankaisee meitä siitä, ettemme ole sokeasti seuranneet uskoa, joka ei välttämättömyyden pakosta sovellu hänen meille antamaansa järkeen, jos hän kurittaa meitä sen vuoksi, ettemme ole, tuon suuren arvoituksen edessä, jonka hän ratkaistavaksemme asettaa, tehneet valintaa, jota ei hyväksy se, mitä hän on pannut meihin parasta ja itseään lähinnä olevaa, niin emme voi vastata mitään. Me olemme julman ja käsittämättömän pelin pettämiä, olemme pelottavan ansan ja äärettömän vääryyden uhreja; ja millä kidutuksilla tuo vääryys meitä raskauttaneekin, ovat ne kuitenkin vähemmän sietämättömiä kuin sen ikuinen läheisyys, joka on niiden alkuunpanija.

2. luku.

Tuhoutuminen.

I.

Niin olemme siis kuilun reunalla. Se on nyt tyhjä kaikista niistä unikuvista, joilla esi-isämme olivat sen kansoittaneet. He luulivat tietävänsä, mitä siellä on; me tiedämme vain sen, mitä siellä ei ole. Se on laajentunut kaikella sillä, minkä olemme tottuneet jättämään huomioon ottamatta. Odottaessamme, että tieteellinen varmuus läpäisisi sen pimennot — sillä ihmisellä on oikeus toivoa sellaista, mitä hän ei vielä tajua — ainoa seikka, mikä kiinnittää mieltämme, koska se on siinä pienessä valokehässä, jonka nykyinen älymme piirtää pimeään yöhön, on se kysymys, onko outo maailma, jonne menemme, pelottava vai ei.

Uskontojen ulkopuolella on neljä välittömästi mahdollista ratkaisua: täydellinen tuhoutuminen, jälki-elämä nykyisine tietoisuuksinemme, jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta ja lopuksi jälkielämä yleisessä tietoisuudessa tai toisella tapaa tietoisena kuin mitä meille on tässä maailmassa suotu.

Täydellinen tuhoutuminen on mahdoton. Me olemme vankeja äärettömyydessä, jossa mikään ei häviä, missä kaikki hajaantuu, mutta mikään ei katoa. Ei ruumis eikä ajatus voi pudota kaikkeuden ulkopuolelle, pois ajan ja avaruuden rajoista. Ei atomiakaan lihastamme, ei yhtä ainoaa hermojemme värähdystä mene sinne, missä niitä ei enää olisi, koskei ole olemassa sellaista paikkaa, missä ei mitään enää ole.

Miljoonia vuosia sitten sammuneen tähden valo harhailee vieläkin eetterissä, missä silmämme kohtaavat sen ehkä tänäkin iltana, kun se jatkaa päättämätöntä matkaansa. Samoin on kaiken sen laita, mitä näemme, niinkuin senkin, mitä emme näe.

Voidaksemme tuhota jotakin — syöstä sen tyhjyyteen, täytyisi tyhjyyden olla olemassa, ja jos se on missä muodossa hyvänsä, ei se enää olekaan tyhjyys.

Heti kun koetamme eritellä, määritellä tai ymmärtää sitä, puuttuu meiltä ilmaisuvälineitä ja ajatuksia tai ne luovat sellaista, mitä kieltääkseen ponnistelevat. Tyhjyyden käsitteen, samoin äärettömyyden äärien, tajuaminen on yhtä vastaista järkemme luonteelle ja todennäköisesti kaikelle mahdolliselle järjelle. Ja muuten on olemassa vain kielteinen äärettömyys, jonkunlainen pimentojen äärettömyys, mikä on päinvastainen kuin se, jota järkemme pyrkii selvittelemään; tai pikemmin se on vain lapsellinen, älymme antama nimi käsitteelle, jota se oi ole koettanutkaan tajuta, sillä mehän nimitämme tyhjyydeksi kaikkea sitä mihin aistimme tai järkemme ei pysty, ja mikä on olemassa tietämättämme.

Mutta, sanottaneen ehkä, jos kaikkien maailmoiden ja kaikkien asioiden tuhoutuminen on mahdotonta, on kuitenkin vähemmän varmaa, että niiden kuolema olisi mahdoton, ja mikä erotus meidän kannaltamme on tyhjyydellä ja iankaikkisella kuolemalla? Tässä mielikuvituksemme ja sanat johtavat meidät harhaan. Yhtä vähän kuin tyhjyyttä, voimme käsittää kuolemaakaan. Tällä sanontatavalla me tarkoitamme niitä tyhjyyden pieniä osia, jotka luulemme ymmärtävämme. Mutta jos tarkastamme asiaa lähemmin, täytyy meidän huomata, että käsityksemme kuolemasta on liian lapsellinen sisältääkseen pienintäkään totuutta. Se ei ole yhtään korkeampi kuin oma ruumiimme eikä saata arvioida maailmankaikkeuden kohtaloita.

Me sanomme kuolemaksi kaikkea sitä, millä on hiukan erilainen elämä kuin meillä itsellämme. Niin puhumme maailmasta, joka meistä näyttää liikkumattomalta ja jäätyneeltä, niinkuin kuu esimerkiksi, koska olemme vakautuneita siitä, että kaikki eläin- ja kasvielämä on sieltä ikuisesti sammunut. Mutta muutamia vuosia sitten olemme oppineet, että näennäisesti liikkumattomintakin ainetta elähyttää niin voimakas ja hurja liikunta, että elollisten olentojen elämä on vain kuin unta ja liikkumattomuutta verrattuna siihen huimaavaan tarmoon, joka piilee maantien kivessä.

There is no room for death! "Ei ole sijaa kuolemalle!" huudahtaa jossakin tuo suuri Emily Brontë. Mutta joskin vuosisatojen loppumattomassa jaksossa kaikki aine tulisi todellakin liikkumattomaksi ja elottomaksi, kestäisi se muodossa tai toisessa, ja kestäminen, vaikkapa täydellisessä liikkumattomuudessakin, — eikö sekin oikeastaan olisi elämän vihdoin muuttumaton ja hiljainen muoto?

Kaikki kuoleva lankee elämän helmaan, ja kaikki syntyvä on samanikäistä kuin se, mikä kuolee. Jos kuolema meidät veisi tyhjyyteen, toisiko siis syntyminen meidät samasta tyhjyydestä? Miksi edellinen olisi mahdottomampaa kuin jälkimäinen? — Mitä enemmän inhimillinen ajatus nousee ja kasvaa, sitä käsittämättömämmäksi muuttuu tyhjyys ja kuolema. Kaikissa tapauksissa, ja se on tärkeätä tässä kohdassa, jos tyhjyys olisi mahdollinen, voimatta olla sitä taikka tätä, ei se saattaisi olla pelottava.

3. luku.

Tietoisuuden jälkielämä.

I.

Tulemme nyt siihen jälkielämään, jossa säilyy nykyinen tietoisuutemme. Olen käsitellyt tätä kysymystä tutkielmassani Kuolemattomuudesta , josta toistan muutamia oleellisia kohtia, rajoittuen vahvistamaan niitä eräillä uusilla mietelmillä.

Mistä siis syntyy tuo tietoisuus minästä, joka tekee meistä jokaisesta maailmankaikkeuden keskipisteen, ainoan seikan, mikä ajassa ja avaruudessa on tärkeä? Rakentuuko se ruumiimme aistimuksista vai siitä riippumattomista ajatuksista? Olisiko ruumiillamme tietoisuutta itsestään ilman ajatuskykyämme, ja toiselta puolen, mitä olisi ajatuksemme ilman ruumistamme?

Me tunnemme ajatuksettomia ruumiita, mutta emme ajatuksia ilman ruumista. On melkein varmaa, että on olemassa äly, jolla ei ole mitään aistia, mitään elimistöä sitä luomassa tai ravitsemassa, mutta on mahdotonta kuvitella, että meidän älymme saattaisi olla näin olemassa, pysyen yhäti samanlaisena kuin se, joka ammensi aistimiskyvystämme kaiken sen, mikä sitä elähytti.

Tuo minä, sellaisena kuin sen käsitämme ajatellessamme sen häviön seurauksia, ei siis ole henkemme eikä ruumiimme, koska tunnustamme, että ne molemmat ovat aaltoja, jotka vierivät ja uudistuvat lakkaamatta. Onko se liikkumaton piste, joka ei saattaisi olla muotoa eikä sisällystä — nämä aina kehittyvät — eikä elämää, muodon ja sisällyksen alkusyytä ja tulosta? Meidän on todella mahdotonta käsittää tai määritellä sitä tai sanoa, missä sen paikka on. Kun tahtoo palata sen äärimmäisille lähteille, tapaa vain muistojakson, sarjan muuten sekavia ja vaihtelevia ajatuksia, jotka kiintyvät tuohon samaan elämiseen vaistoon, aistimistapojemme kokonaisuuden ja tietoisia tai tiedottomia ympäröivistä ilmiöistä johtuvia vastavaikutuksia.

Sanalla sanoen tämän sumusikermän kiintein kohta on muistimme, joka toiselta puolen näyttää perin ulkonaiselta apuominaisuudelta, kaikissa tapauksissa yhdeltä aivojemme hauraimpia kykyjä, sellaisia, jotka katoavat mitä pikimmin terveytemme hiukankin häiriytyessä.

"Juuri se", on eräs englantilainen runoilija hyvin sattuvasti sanonut, "mikä vaatii ikuisuutta äänekkäimmin, on se, mikä minussa häviää."

II.

Yhdentekevää; tuo niin epävarma, niin käsittämätön, niin haihtuva ja mielivallasta riippuva minä on siinä määrin olemuksemme keskus, kiinnittää mieltämme niin yksinomaisesti, että kaikki tosiasiat häviävät tuon haamun tieltä. Meille on yhdentekevää, tunteeko ruumiimme tai sen aineosat ikuisuudessa kaiken onnen ja kaiken kunnian, käykö se ihmeellisimpien ja ihanimpien muutosten läpi, tuleeko siitä kukka, tuoksu, kauneus, kirkkaus, eetteri, tähti — ja varmaa on, että siitä tulee jotakin sellaista, ja ettei meidän tule hakea kuolleitamme vain hautausmailta, vaan avaruudesta, ilmasta, valosta ja elämästä. Yhtä yhdentekevää on meistä, kehittyykö älymme ottaakseen osaa maailmoitten elämään, ymmärtämään, hallitsemaan sitä.

Me olemme vakautuneita siitä, ettei tuo ollenkaan liikuta eikä ilahuta meitä eikä tule osaksemme, jollei tuo muutamien, melkein aina vähäpätöisten tosiseikkojen muisto seuraa meitä tämän kuvaamattoman onnen todistajana.

Minulle on yhdentekevää, sanoo tuo ahdasjärkinen minä, päätettyään olla mitään ymmärtämättä, minusta on yhdentekevää, ovatko olentoni korkeimmat, vapaimmat, kauneimmat osat ikuisesti eläviä ja kirkkaita korkeimmassa riemussa, ne eivät enää kuulu minulle, minä en enää tunne niitä. Kuolema on murtanut tuon hermo- ja muistoverkon, joka ne yhdisti, en tiedä mihin keskukseen, missä on se piste, jonka tunnen olevan koko oman itseni.

Näin irroitettuina ja avaruudessa leijailevina on niiden kohtalo minulle yhtä outo kuin kaikkein kaukaisimpien tähtien vaiheet. Kaikki, mitä tapahtuu, on olemassa minua varten vain sillä edellytyksellä, että se suhtautuu siihen salaperäiseen olentoon, josta en tiedä missä se on tai tarkemmin ei missään, ja jota kuljetan mukanani kuin peiliä tämän maailman läpi, jonka ilmiöt ruumistuvat vain sikäli, kuin ne siihen kuvastuvat.

III.

Kuolemattomuuskaipuumme tuhoaa siis itsensä saadessaan muodon, koska perustamme jatkuvan elämämme harrastuksen kokonaiselämämme satunnaisimmille ja haihtuvimmille osille. Meistä tuntuu, että jollei elämämme jatku useimpine heikkouksineen, vähäpätöisyyksineen ja vikoineen, jotka ovat sille ominaisia, ei sitä erota mikään toisten olentojen elämästä; että siitä tulee vain tajuttomuuden pisara tuntemattomuuden valtameressä, ja kaikki, mitä sitten seuraa, ei meitä enää liikuta.

Minkälaisen kuolemattomuuden voi luvata ihmisille, jotka melkein välttämättömästi käsittävät sen täten? Mitä tehdä? kysyy meiltä lapsellinen, mutta syvä vaisto. Kaikenlainen kuolemattomuus, joka ei laahaa läpi iankaikkisuuden, niinkuin rangaistusvanki painoa jalassaan, tätä omituista, muutamien vuosien liikunnon luomaa tietoisuutta, kaikki kuolemattomuus, jolla ei ole tuota meidän henkilöllisyytemme hävittämätöntä tunnusmerkkiä, on meistä samaa kuin olematon. Useimmat uskonnot ovat täysin käsittäneet sen ja kiinnittäneet huomiota siihen vaistoon, joka haluaa jälkielämää, hävittäen sen samalla. Näin katoolinen kirkko, joka ottaa huomioon alkuperäisimmätkin toiveet, ei ainoastaan takaa meille maallisen minämme koskematonta kestävyyttä, vaan myöskin oman lihamme ylösnousemisen.

Siinä on arvoituksen keskipiste. Tuo pieni tietoisuus, tuo erikoisminän tunne, melkein lapsellinen ja kaikissa tapauksissa perin rajoitettu — luultavasti jokin nykyisen älymme vamma — vaatimus, että se seuraisi meitä aikojen äärettömyyksiin, että ne ymmärtäisimme niistä nauttiaksemme, eikö se ole samaa kuin koettaa tajuta esinettä elimellä, joka ei ole luotu tuota tajuamista varten? Eikö se ole samaa kuin vaatia kättämme havaitsemaan valoa, tai että silmämme ottaisivat vastaan tuoksuaistimuksia? Eikö siten toiselta puolen meneteltäisi kuin sairas, joka tunteakseen itsensä, ollakseen varma omasta minuudestaan, uskoisi olevan välttämätöntä ulottaa sairaus terveydenkin päiviin ja aikojen loppumattomaan jaksoon?

Tämä vertaus pitää muuten paikkansa paremmin kuin vertaukset tavallisesti. Kuvitelkaa mielessänne sokeaa, joka samalla olisi rampa ja kuuro. Hän on ollut sellainen syntymästään saakka ja on juuri täyttänyt kolmekymmentä vuotta. Mitähän hetket ovat piirtäneet tuon kuvattoman elämän kudokselle? Onneton lienee koonnut muistonsa kätköihin, muitten muistelmien puutteessa, joitakin heikkoja kylmyyden tai kuumuuden, väsymyksen ja levon, enemmän tai vähemmän ankaran ruumiillisen kivun, janon ja nälän aistimuksia.

Luultavaa on, että kaikki inhimilliset ilot, kaikki toiveet ja unelmat ihanteesta ja paratiiseistamme supistuvat hänen mielessään hämäräksi hyvinvoinniksi, joka seuraa tuskan lieventymistä. Tämä on siis tuon tietoisuuden ja tuon minän ainoa mahdollinen varustus. Äly, jota ei koskaan ole ulkoapäin vaadittu mihinkään, nukkuu syvästi tietämättömänä itsestään.

Mutta kuitenkin lienee kurjalla oma elämänsä, johon hän liittyy yhtä läheisesti, yhtä tulisesti kuin ihmisistä onnellisin. Hän pelännee kuolemaa, ja ajatus joutua iankaikkisuuteen, saamatta mukaansa sairasvuoteen pimeitten ja hiljaisten hetkien mielenliikutuksia ja muistoja, syöksisi hänet epätoivoon, mihin meidät syöksee ajatus, että meidän tulee haudan kylmyyden ja pimeyden vuoksi luopua kunniakkaasta, valoisasta ja rakkaasta elämästä.

IV.

Otaksukaamme, että ihme yht'äkkiä elvyttää hänen silmänsä ja korvansa, ilmaisee hänelle avoimesta ikkunasta hänen vuoteensa vieressä aamuruskon lakeuden yllä, lintujen laulun puissa, tuulen huminan lehvissä ja veden solinan joen kivillä, ihmisäänten kuulakat soinnut aamuisten kukkuloiden keskellä. Otaksukaamme vielä, että tuo sama ihme täydentää työnsä, palauttaa hänelle jäsenten liikuttamiskyvyn. Hän nousee, hän avaa sylinsä tuolle ihmeelle — jolla ei häneen nähden vielä ole todenmukaisuutta eikä nimeä — valolle! Hän aukaisee ovensa, hoipertelee häikäistynä, ja koko hänen olentonsa sulautuu kaikkiin noihin ihmeisiin.

Hän astuu kuvaamattomaan elämään, taivaaseen, josta mikään uni ei ole saattanut antaa aavistusta, ja tuollaisissa parantumistapauksissa hyvin käsitettävän oikun vuoksi terveys, johtaessaan hänet tuohon käsittämättömään, kuvaamattomaan olotilaan, hävittää hänessä kaikki menneitten päivien muistot.

Minkälaisessa tilassa on nyt tuo minä, tuo polttopiste, kaikkien aistimustemme säilyttäjä, paikka, johon suuntautuu kaikki, mikä oleellisesti kuuluu elämäämme, olemuksemme korkein piste, "minuudellinen" piste, jos niin voi sanoa? Kun muisti on hävitetty, löytäisikö tuo minä itsessään joitakin jälkiä entisestä ihmisestä? Kun uusi voima, äly, herää ja osoittaa äkkiä kuulumatonta toimintatarmoa, mitä suhdetta tuo äly säilyttäisi siihen tarmottomaan ja synkkään ituun, josta se on kohonnut? Mihinkä menneisyytensä epätasaisuuksiin se takertuisi jatkuakseen? Säilyisikö siinä joku tunne tai vaisto, joka ei olisi riippuvainen muistista, älystä, ja en tiedä mistä muista epämääräisistä kyvyistä, joiden välityksellä hän tuntisi, että juuri hänessä puhkesi tuo vapauttava ihme, että juuri hänen uudistunut, tuntematon, mutta ainesosiltaan sama elämänsä, eikä hänen naapurinsa elämä, kohosi pimennoista ja hiljaisuudesta, jatkuen nyt valossa ja sopusoinnussa?

Saatammeko kuvitella, millainen sekaannus, nousu ja lasku vallitsee tuossa hämmästyneessä tietoisuudessa? Tiedämmekö, kuinka tuo eilinen minä yhtyy tämänpäiväiseen minään, ja kuinka tuo minuuden piste, henkilöllisyyden tunneherkkä kohta, ainoa, jonka halusimme säilyttää koskemattomana, kestäisi näissä huumekohtauksissa ja mullistuksissa?

Koettakaamme aluksi vastata siihen kysymykseen, joka kuuluu nykyisen, näkyväisen elämämme alaan, ja jollemme voi tehdä sitä, kuinka saatamme toivoa ratkaisevamme toisen pulman, joka esiintyy kaikille ihmisille kuoleman hetkellä?

V.

Tämän aran kohdan, johon koko ongelma sisältyy — sillä ainoastaan se on kysymyksessä, ja ottamatta lukuun sitä, mikä sitä koskee, on kuolemattomuus varma — tuon salaperäisen pisteen, jolle kuoleman lähestyessä annamme niin suuren arvon, sen me — omituista kyllä — joka hetki elämässämme unohdamme, tuntematta pienintäkään huolestumista. Se ei ainoastaan tuhoudu joka yö unessamme, vaan on valvoessammekin alttiina kaikenlaisille tapaturmille. Haava, tärähdys, pyörtyminen, lasillinen alkoholia, hiukan oopiumia, vähän savua riittää sitä järkyttämään.

Ja vaikka sitä ei mikään häiritsekään, ei se kuitenkaan ole täysin herkkä. Usein vaaditaan ponnistusta, itseharkintaa tavataksemme sen jälleen, saavuttaaksemme tietoisuuden, että meille tapahtuu sitä tai tätä. Vähimmänkin hajamielisyyden vuoksi kulkee onni ohitsemme meitä koskettamatta, antamatta meille sitä iloa, jota se sisältää.

Saattaisi sanoa, että sen elimen toiminnat, jonka välityksellä nautimme elämää ja yhdistämme sen itseemme, ovat ajoittaisia, ja että minuutemme läsnäolo, tuskallisia tiloja lukuunottamatta, on vain nopeaa ja jatkuvaa katoamisen ja palaamisen vaihtelua. Meitä rauhoittaa vain se, että herättyämme haavan, tärähdyksen, hajamielisyyden jälkeen luulemme varmasti tapaavamme jälleen persoonallisuuden koskemattomana, kun taas toisaalta kuvittelemme sitä niin hauraaksi, että varmasti uskomme sen katoavan iankaikkisesti siinä hirmuisessa tärähdyksessä, joka erottaa elämän kuolemasta.

VI.

Ensimäinen totuus, odottaessamme toisia, jotka tulevaisuus epäilemättä paljastaa, on se, että mielikuvituksemme näissä elämän ja kuoleman kysymyksissä on pysynyt perin lapsellisena. Melkein kaikkialla muualla se käy järjen edellä, mutta tässä se viipyy vielä ensimäisten aikakausien leikeissä.

Se ympäröi itsensä raakalaisunelmilla ja toiveilla, joilla se tuuditteli luola-ihmisen pelkoja ja haluja. Se pyytää semmoista, mikä liiallisen pienuutensa vuoksi on mahdotonta. Se vaatii etuoikeuksia, jotka saavutettuina olisivat pelottavampia kuin kauheimmat onnettomuudet, joilla tyhjyys meitä uhkaa.

Saatammeko vapisematta ajatella iankaikkisuutta, joka täydellisesti sulkeutuisi nykyiseen mitättömään tietoisuuteemme? Ja huomatkaamme, kuinka kaikessa tässä tottelemme mielikuvituksen epäjohdonmukaisia oikkuja! Kukapa meistä, jos nukkuisi tänä iltana siinä tieteellisesti ja kokeilla perustellussa varmuudessa, että saisi sadan vuoden kuluttua herätä sellaisena kuin tänään on, ruumis koskemattomana, vaikka vielä sillä ehdolla, että menettäisi entisen elämänsä muistot — eivätkö nuo muistot olisikin hyödyttömiä? — kukapa meistä ei ottaisi vastaan tuota vuosisataista unta yhtä luottavasti kuin lyhyttä unta joka yö? Oikean kuoleman ja tämän unen välillä ei kuitenkaan olisi muuta erotusta kuin tuo vuosisadan päähän siirtynyt herääminen, joka olisi nukkujalle yhtä outo kuin kuolemanjälkeisen lapsen syntyminen.

Taikka otaksukaa — jokseenkin niin sanoo Schopenhauer [ Kuolema ja kuolematon ("Kariston klassillinen kirjasto" 9)] sellaiselle, joka ei tahdo suostua kuolemattomuuteen, ellei hän saisi sinne siirtää tietoisuuttaankin, — otaksukaa, että jostakin sietämättömästä tuskasta päästäksemme teille taattaisiin herääminen ja tietoisuuden paluu kolmen kuukauden täydellisesti tajuttoman unen jälkeen? — Suostuisin siihen mielelläni. — Mutta jos noiden kolmen kuukauden kuluessa teidät unhotettaisiin ja herätettäisiin vasta kymmenentuhannen vuoden kuluttua, mitä siitä tietäisitte? Ja kun uni kerran on alkanut, mitä merkitystä sillä on, kestääkö se kolme kuukautta vai ainaisesti?

VII.

Ottakaamme siis huomioon, että kaikki se, mikä luo tietoisuutemme, johtuu aluksi ruumiistamme. Ajatuksemme vain järjestelee sitä, mitä aistimme sille hankkivat, ja kuvat ja sanat — nekin pohjaltaan ovat vain kuvia — joitten avulla se koettaa irtautua aisteista ja kieltää sen ylivallan, se taas saa juuri aisteilta. Kuinka tuo ajatus voisi pysyä sinä, mitä se oli, kun sille ei jää mitään siitä, mikä sen loi? Kun sillä ei enää ole ruumista, niin mitä se veisi mukanaan äärettömyyteen, tunteakseen itsensä, se, joka tajusi olemuksensa vain tuon ruumiin välityksellä?

Jonkun muiston yhteisestä elämästäkö? Riittäisivätkö nuo muistot, jotka haihtuvat jo tässä maailmassa, sitä ikuisesti erottamaan muusta maailmankaikkeudesta rajattoman tilan ja äärettömän ajan keskellä? Mutta, sanottaneen, minuudessamme ei ole ainoastaan sitä, mitä älymme siinä huomaa. Siinä on paljon sellaista, mitä aistimme eivät ole siihen tuoneet, siinä piilee ylempi olento kuin se, jonka tunsimme. Se on mahdollista, vieläpä varmaakin; tajuttoman, maailmankaikkeutta edustavan osa on perin suuri ja vallitseva.

Mutta kuinka tuo minä, jonka tunnemme ja jonka kohtalo yksin on meille tärkeä, tuntisi jälleen kaikki nämä seikat ja tuon korkeamman olennon, jota se ei koskaan ole tuntenut? Mitä se tekisi tuon vieraan läsnäollessa? Jos minulle sanottaisiin, että tuo vieras on juuri oma itseni, myönnän sen mielelläni. Mutta se, mikä tässä maailmassa tunsi ja mittasi riemuni ja murheeni ja sai syntymään muutamat harvat minulle jääneet muistot ja ajatukset, olisiko se tuo liikkumaton ja näkymätön vieras, joka eli minussa sitä tietämättäni, kuten minä puolestani luultavasti elän siinä, sen välittämättä sellaisesta läsnäolosta, joka tuo sille vain hataran muiston nyt olemattomasta seikasta? Nyt, kun se on astunut paikalleni ja saavuttaakseen laajemman tietoisuuden tuhonnut kaiken sen, mistä pikkutietoisuuteni maan päällä oli koottu, eikö silloin ala toinen elämä, jonka onnet ja onnettomuudet kulkevat pääni yli, uusilla siivillään hipaisemattakaan sitä olentoa, mikä minä nyt tunnen olevani?

VIII.

Ja kuinka lopulta selittäisimme, ettei syntymäämme edeltävä äärettömyys ole jättänyt mitään jälkeä tuohon tietoisuuteen, jonka piti jäädä eloon meidän jälkeemmekin? Eikö meillä siinä iankaikkisuudessa ollutkaan minkäänlaista tietoisuutta tai olisimmeko menettäneet sen maan päälle tultuamme? Onko syntymämme hetkellä tapahtunut tuollainen väkivaltainen siirtyminen, mistä kuolemanpelko johtuu?

Ei saattane kieltää, että tällä äärettömyydellä on meihin nähden samat oikeudet kuin sillä, joka seuraa kuolemaamme. Olemme yhtä hyvin edellisen kuin jälkimäisenkin lapsia ja välttämättömästi osallisia kummassakin. Jos väitätte, että elätte ikuisesti, pitää teidän myös myöntää, että olette ollut jo iäti olemassa. Ei voi kuvitella edellistä myöntämättä pakostakin jälkimäistä. Jollei mikään lopu, ei mikään alakaan, ottaen huomioon, että alku on jonkin loppu. Siis, vaikka olenkin ollut aina olemassa, ei minulla ole minkäänlaista tietoisuutta aikaisemmasta olostani, kun minun sitävastoin pitäisi viedä muassani aivan loppumattomien vuosisatojen rajattomiin näköpiireihin saakka tuo pieni tietoisuus, jonka olen hankkinut syntymäni ja kuolemani välisellä hetkellä.

Oikea minäni, joka on tulemassa iankaikkiseksi, olisi siis syntyisin vain tuolta lyhyeltä maanpäälliseltä oleskeluajaltani; kaikella aikaisemmalla ikuisuudella, joka vastaa täydellisesti sitä, mikä seuraa, koska se on sama, ei siis olisi mitään arvoa ja se heitettäisiin tyhjyyteen? Mistä johtuu tuo outo, muutamille merkityksettömille, vähäarvoisen kiertotähden pinnalla vietetyille päiville myönnetty etuoikeus? — Siitäkö, ettei meillä aikaisemmassa ikuisuudessa ollut minkäänlaista tietoisuutta? — Mitä me siitä tiedämme? Se tuntuu perin uskomattomalta. Miksi tuo tietoisuuden saavuttaminen olisi ainoalaatuinen ilmiö ikuisuudessa, jolla olisi käytettävänään lukemattomia miljardeja sattumuksia, joiden joukossa — jollei vuosisatojen äärettömyydelle piirretä rajoja — on mahdotonta tajuttavasti havaita muuta kuin että tuhannet yhteensattumat, joista nykyinen tietoisuuteni syntyi, esiintyivät monta kertaa.

Heti kun syventyy katselemaan tuon ikuisuuden salaperäisyyttä, missä kaikki, mitä tapahtuu, lienee jo ennenkin tapahtunut, tuntuu päinvastoin paljoa uskottavammalta, että meillä on ollut lukemattomia tietoisuuksia, jotka nykyinen elämämme peittää verhoonsa. Jos nuo tietoisuudet ovat olleet olemassa ja jos kuoltuamme jokin tietoisuus eläisi, pitäisi toistenkin elää, sillä ei ole mitään syytä, jonka vuoksi myöntäisimme maan päällä hankituille niin suuren etuoikeuden. Ja jos kaikkien elämä jatkuu ja ne kaikki heräävät samalla kertaa, mitä tulisi pienestä muutaman minuutin kestäneestä maanpäällisestä tietoisuudesta näihin ikuisiin olevaisuuksiin uponneina?

Ja muuten, jos se unohtaisikin kaikki entiset olevaisuutensa, mitä tulisi siitä kuolemanjälkeisen ikuisuutensa loppumattomien lisäjuoksujen ja sivuvirtojen joukossa — vähäpätöinen, mureneva saari, jota kaksi rajatonta valtamerta alituisesti jäytäisi? Se pysyisi siinä, heikkona ja satunnaisena, vain sillä ehdolla, ettei se hankkisi enää mitään lisää, pysyisi aina suljettuna, eristettynä ja rajoitettuna, kaikille tajuamattomana ja kaikesta välinpitämättömänä, kuulumattomien salaisuuksien, satumaisten aarteiden ja näkyjen keskellä. Ja siellä sen pitäisi aina vaeltaa mitään kuulematta ja näkemättä, ja se olisi varmasti pahin kuolema, pahin kohtalo, mikä saattaisi osaksemme tulla.

Kaikilla tavoin meitä siis ajetaan yleistietoisuuden tai muuttuvan tietoisuuden otaksumia kohti, joita nyt lähdemme tarkastelemaan.

4. luku.

Teosofinen otaksuma.

Mutta ennenkuin ryhdymme käsittelemään näitä kysymyksiä, sopinee ehkä tutkia kahta mielenkiintoista, joskaan ei uutta, niin kuitenkin uudistettua ratkaisua henkilökohtaisen jälkielämän ongelmaan. Aion puhua uusteosofisista ja uusspiritistisistä teorioista, — luullakseni ainoista, joista voipi vakavasti keskustella.

Ensimäinen, melkein yhtä vanha kuin ihminenkin, mutta muutamissa maissa sangen voimakas virtaus on nuorentanut ja tuonut valoon opin jälleensyntymisestä eli sielunvaelluksesta.

Emme saata kieltää, että oppi jälleensyntymisestä on kaikista uskonnollisista otaksumista hyväksyttävin ja loukkaa vähimmin järkeämme. Sillä on puolellaan — jota seikkaa ei saa jättää huomioon ottamatta — kaikkein vanhimpien ja yleismaailmallisimpien uskontojen kannatus, niiden, jotka kieltämättä ovat ihmiskunnalle hankkineet suurimman määrän viisautta, ja joiden totuuksia ja salaisuuksia emme vielä ole tyhjentäneet. Todellisuudessa koko Aasia, josta tulee melkein kaikki, mitä tiedämme, on aina uskonut ja uskoo vieläkin sielunvaellukseen.

"Ei ole olemassa", sanoo sattuvasti Annie Besant, uuden teosofian merkillinen apostoli, "mitään filosofista oppisuuntaa, jolla olisi takanaan yhtä suurenmoinen, älyllisyyttä yhtä runsaasti uhkuva menneisyys kuin jälleensyntymisopilla. Ei ole toista, jolla samassa määrässä kuin sillä olisi tukenaan kaikkein viisaimpien miesten painava mielipide; ei ole toista sellaista, kuten Max Müller on selittänyt, mistä ihmiskunnan suurimmat filosofit olisivat samassa määrässä yhtä mieltä."

Kaikki tuo on aivan oikein sanottu. Mutta nykyisten epäuskoisten mielipiteitten kumoamiseksi tarvittaisiin muita todisteita. Olen turhaan hakenut yhtä ainoata sellaista nykyaikaisten teosofiemme parhaista julkaisuista. Kaikki rajoittuu toistettuihin, jyrkkiin vakuutuksiin, jotka leijailevat ilmassa. Suuri, pääasiallinen ja miltei ainoa todiste, johon he vetoavat, on vain tunne-elämän alalta. He väittävät, että heidän oppinsa, jossa henki toisiaan seuraavissa elämissään puhdistuu ja kohoo nopeasti tai hitaasti ponnistustensa ja ansioittensa mukaan, on ainoa, joka tyydyttää vastustamatonta oikeusvaistoa, joka meissä piilee.

He ovat oikeassa, ja tältä kannalta heidän haudantakainen oikeutensa on paljon korkeampi kuin kristittyjen raakalaistaivaan tai hirmuisen helvetin, missä ikuisesti palkitaan tai rangaistaan useimmiten lapsellisia, auttamattomia tai satunnaisia vikoja ja hyveitä. Mutta se on kuitenkin, toistan sen, vain tunteellinen todiste, jolla todisteiden asteikossa on sangen alhainen paikka.

II.

Saatamme tunnustaa, että muutamat heidän otaksumansa ovat perin kekseliäitä, ja se, mitä he sanovat "kuorien" tai "elementaalien" tehtävästä spiritistisissä ilmiöissä, voi olla melkein yhtä hyvää kuin ne kömpelöt selityksemme, joissa puhutaan "fluidumeista" tai hermoista. Kenties ja epäilemättäkin he ovat oikeassa väittäessään, että kaikki ympärillämme on täynnä erilaisia, eläviä muotoja ja tyyppejä, tajullisia ja lukemattomia, "eroten yhtä paljon toisistaan kuin ruohonkorsi tiikeristä ja tiikeri ihmisestä", jotka lakkaamatta pyöriskelevät ympärillämme ja joitten lävitse vaellamme niitä huomaamatta. Me kuljemme äärimmäisyydestä toiseen.

Jos kaikki uskonnot ovat liiaksi kansoittaneet maailmaa näkymättömillä olennoilla, olemme me taas ehkä tyhjentäneet sen liiankin tarkoin ja hyvin mahdollisesti jonakin päivänä huomaamme, ettei erehdys olekaan sillä puolella kuin nyt luullaan. Tai niinkuin sir William Crookes eräällä mielenkiintoisella sivulla sanoo:

"Ei ole epätodennäköistä, että on olemassa toisia sellaisilla aisteilla varustettuja olentoja, etteivät niiden elimet vastaakaan niitä päivänsäteitä, jotka meidän silmämme tajuaa, vaan kykenevät käsittämään sellaisia värähdyksiä, jotka jättävät meidät välinpitämättömiksi. Tällaiset olennot eläisivät todellakin sellaisessa maailmassa, joka ei olisi samanlainen kuin meidän. Kuvitelkaa esim. minkälainen käsitys meillä olisi meitä ympäröivistä esineistä, jos silmämme, sen sijaan että tuntevat päivänvalon, tajuaisivat vain sähköisiä ja magneettisia virtauksia. Lasi ja kristalli muuttuisivat silloin läpinäkymättömiksi kappaleiksi, metallit olisivat enemmän tai vähemmän läpikuultavia, ja ilmaan ripustettu sähkölanka olisi pitkä ja ahdas reikä, joka kulkisi läpäisemättömän, tiheän aineen läpi. Toimiva sähködynamokone muistuttaisi tulipaloa, kun taas magneetti toteuttaisi keskiajan mystilliset unet, ollen ikuisena lamppuna palaen kulumatta ja minkäänlaista polttoainetta vaatimatta."

Kaikki tämä ja monet muutkin seikat, joita he vakuuttavat, olisivat, jollei juuri hyväksyttäviä, niin kuitenkin huomionarvoisia, jos nuo luulot esitettäisiin sinä, mitä ne ovat: — vanhoina otaksumina, jotka periytyvät inhimillisen jumaluusopin ja metafysiikan ensi ajoilta. Mutta heti kun ne muutetaan ehdottomiksi ja opillisiksi vakuutuksiksi, käyvät ne pian sietämättömiksi.

He lupaavat meille toiselta puolen, että henkeämme harjoittamalla, aistejamme ja ruumistamme hienostamalla pääsemme elämään niiden kanssa, joita sanomme kuolleiksi, ja meitä ympäröivien korkeampien olentojen seuraan. Tuo kaikki ei mielestäni johda juuri mihinkään ja lepää perin haurailla perusteilla, liian hämärillä todisteilla, jotka ovat otetut hypnoottisesta unesta, aavistuksista, mediumi-tilasta, harhanäyistä y.m.

On sangen hämmästyttävää, että ne heistä, jotka sanovat olevansa "kaukonäköisiä", yhteydessä ruumiittomien henkien ja muitten jumaluuksia vielä lähempänä olevien maailmoitten kanssa, eivät esitä meille mitään vakuuttavaa. Me pyydämme muuta kuin mielivaltaisia teorioita "kuolemattomasta kolmiluvusta", "astraaliruumiista", "pysyväisestä atomista" tai "Kama-Lokesta". Koska heidän aistimisensa on terävämpää, heidän käsityskykynsä hienompi, henkinen ennakkonäkemyksensä syvempi kuin meidän, miksi he eivät ohjaa tutkimustaan vielä liian niukkoihin syntymistä edeltävän muiston ilmiöihin, joita tosin vastustetaan, mutta jotka saattaa hyväksyäkin — mainiten nämä umpimähkään monien muiden joukosta. Me emme pyydä muuta kuin vakaumusta, sillä kaikki se, mikä lisää jotakin ihmisen merkitykseen, ulottuvaisuuteen ja kestävyyteen, tulee ottaa hyvillä mielin vastaan.

[Saadakseen tarkan selon uusteosofisista virtauksista ja sen ensimäisistä ilmaantumisista sopii lukea tohtori Hodgsonin varsin huomattava selonteko, jonka hän julkaisi puolueettomana ja huolellisen kiertokyselyn perusteella Society for Psychical Research nimisen seuran erikoisesti Intiaan lähettämänä. Siinä hän paljastaa perin taitavasti kuuluisan rouva Blavatskyn ja koko uusteosofisen esikunnan ilmeiset ja usein karkeatkin petokset. ( Proceedings, III. Hodgson's Report on Phenomena connected with Theosophy , s. 201-400.)]

5. luku.

Uusspiritistinen otaksuma. Henki-ilmestykset.

I.

Teosofien ulkopuolella on tehty puhtaasti tieteellisiä tutkimuksia jälkielämän ja jälleensyntymisen sekavilla aloilla. Uusspritismi, psychismi eli kokeellinen spiritualismi on syntynyt Amerikassa 1870. Sir William Crookes, nerokas mies, aukaisi useimmat niistä teistä, joiden päässä hämmästyen keksittiin aineen tuntemattomia ominaisuuksia ja tiloja, ja järjesti jo seuraavan vuoden kuluessa ensimäiset täysin tieteelliset kokeet. Ja jo vuosina 1873-74 hän sai ilmi mediuminsa neiti Cookin avulla aineellistumisilmiöitä, joita parempia tuskin on saavutettu.

Mutta varsinkin Society for Psychical Research (S.P.R.) nimisen seuran perustamisesta alkaa uuden tieteen varsinainen kukoistus. Tämä seura, joka perustettiin Lontoossa neljättäkymmentä vuotta sitten, Englannin kuuluisimpien tiedemiesten sitä kannattaessa, on pannut alulle, kuten tiedetään, epätavallisen sielunelämän ja aistimiskyvyn tieteellisen tarkan tutkimuksen. Tämä tutkimus tai ainesten kokoilu, jota johtivat Gurney, Myers ja Podmore ja jatkoivat heidän seuraajansa, on tieteellisen kärsivällisyyden ja tunnokkuuden mestarinäyte. Se ei hyväksy ainoatakaan tosiseikkaa, jota eivät vahvista jäävittömät todistajat, kirjoitetut todisteet, vakuuttavat mielipiteiden yhtäläisyydet, sanalla sanoen: useimpien niiden todenmukaisuutta saattaa tuskin kieltää, paitsi jos etukäteen, ennakkoluulojen perusteella, epäisi inhimilliseltä todistukselta kaiken todistusarvon ja tahtoisi tehdä mahdottomaksi kaiken siitä johtuvan vakaumuksen ja varmuuden.

[S.P.R:n tutkimusten tarkkuus on niin suuri, että seura on alituisesti hyökkäysten esineenä spiritistisen sanomalehdistön puolelta, joka nimittää sitä: "Tosiseikkojen vaimentamisseuraksi", "Petossyytösten yleistämislaitokseksi", "Yhdistykseksi, joka pelottelee tunneherkkiä henkilöitä ja hylkää kaiken sellaisen ilmestyksen, joka ihmisille tulee valon ja tiedon korkeimmilta olinpaikoilta."]

Näistä "ylitavallisista" ilmiöistä, jollaisia ovat kaukonäköisyys, ajatuksen siirto, aavistukset j.n.e., käsittelemme vain niitä, jotka kuuluvat haudantakaiseen elämään. Ne saattaa jakaa kahteen ryhmään; 1) varsinaiset ulkokohtaiset vapaaehtoiset näyt eli suoranaiset ilmestykset; 2) mediumin välityksellä aikaansaadut ilmestykset, olkootpa sitten esillemanattuja henki-ilmestyksiä, jotka jätämme syrjään niiden usein epäilyttävän luonteen vuoksi, tai yhteyksiä vainajain kanssa automaattisen kielen tai kirjoituksen välityksellä.

[Olisi kuitenkin epäoikeutettua väittää, että kaikki nämä ilmestykset ovat epäiltäviä. Mahdotonta esim. olisi kieltää kuuluisan Katie Kingin, neiti Cookin toisen minän, todellisuutta, kun sellainen mies kuin William Crookes kolmen vuoden aikana ankarasti tutki ja tarkasti hänen tekojaan ja toimiaan. Mutta elämän jatkumisen kannalta ja vaikka Katie King väittikin olevansa entisiä syntejään sovittamaan maan päälle palannut vainaja, on hänen ilmestyksillään vähemmän arvoa kuin sen jälkeen saaduilla tiedonannoilla. Joka tapauksessa ne eivät ilmaise mitään haudantakaisesta elämästä; ja Katie, niin nuori ja eloisa, jonka suonenlyönnit saattoi laskea, jonka sydämen kuuli sykkäilevän, joka valokuvattiin, joka jakeli läsnäoleville hiuskiharoitaan, joka vastasi kaikkiin kysymyksiin, ei ole sanonut sanaakaan toisen maailman salaisuuksista.]

Pysähdymme hetkeksi näihin erikoisiin yhteyksiin vainajien kanssa. Niitä ovat kauvan tutkineet miehet sellaiset kuin Myers, t:ri Hodgson, sir Oliver Lodge, filosofi William James, pragmatismin isä; ne ovat vaikuttaneet heihin syvästi, saaneet heidät melkein uskomaan, ja meidän kannattaa siis niihin kiinnittää huomiota.

[Hyvin suurta huomiota herättäneessä teoksessa ("Raymond eli Elämä ja kuolema") on sir Oliver Lodge äskettäin tehnyt selkoa yhteydestään poikansa kanssa sen jälkeen, kun tämä oli kaatunut maailmansodassa. Suom .]

Mitä ensinmainittuihin ilmiöihin tulee, on luonnollisesti mahdotonta mainita tässä yleisestikään niistä silmäänpistävimpiä, ja viittaan Proceedings -julkaisun selosteluihin. Riittänee, jos mainitsemme, että tiedemiehet sellaiset kuin sir W. Crookes, R. Wallace, R. Dale-Owen, Aksakow, Paul Gibier j.n.e. ovat todenneet ja tutkineet useita vainajien ilmestymisiâ. Gurney, eräs tämän uuden koulun klassikoita, mainitsee kaksisataakolmekymmentäyksi tällaista tapausta; ja sitten S.P.R:n Journal ja erityiset aikakauskirjat ovat lakkaamatta luetteloineet uusia.

Näyttää siis todistetulta, siinä määrin kuin tosiasian voi varmentaa, että jokin hermo- tai henkielämän muoto, jokin kuva, olemassaolon myöhästynyt heijastus, kykenee kestämään jonkun aikaa, irtautumaan ruumiista, elämään kauemmin kuin se, kulkemaan silmänräpäyksessä äärettömiä välimatkoja, esiintymään eläville ja joskus olemaan yhteydessäkin heidän kanssaan.

Muuten täytyy tunnustaa, että nuo ilmestykset ovat hyvin lyhytaikaisia. Ne esiintyvät joko tarkalleen kuoleman hetkellä tai heti sen jälkeen. Niillä ei näytä olevan pienintäkään uuden tai ylimaallisen elämän tietoisuutta, joka eroaisi sen ruumiin elämästä, mistä ne ovat peräisin. Päinvastoin niiden henkinen tarmo, juuri silloin kun sen odottaisi olevan puhtaimmillaan, koska se on päässyt aineen kahleista, näyttää paljon mitättömämmältä kuin ollessaan aineen verhoama. Nämä enemmän tai vähemmän hämmentyneet, usein joutavien huolien kiusaamat haamut, vaikka tulevatkin toisesta maailmasta, eivät koskaan ole tuoneet meille yhtään asiallista tietoa siitä maailmasta, jonka salaperäisen kynnyksen yli ovat astuneet. Pian ne häipyvät ja katoavat ainiaaksi.

Ovatko ne toisen olemassaolon ensimäisiä säteitä vai tämän viimeisiä? Käyttävätkö kuolleet näin, paremman puutteessa, hyväkseen äärimmäistä sidettä, joka heidät meihin yhdistää ja saattaa heidät aistiemme tajuttaviksi? Jatkavatko he sitten eloaan meidän ympärillämme, mutta eivät enää pääse, ponnistuksistaan huolimatta, ilmaisemaan itseään meille eikä antamaan aavistusta läsnäolostaan, koska meillä ei ole niiden tajuamiseksi tarpeellista elintä, — samoin kuin meidän ei ponnistuksillamme onnistuisi antaa sokeana syntyneelle pienintäkään käsitystä valosta ja väreistä? Siitä emme tiedä mitään emmekä vieläkään tiedä, saatammeko mitään päätellä noista eittämättömistä ilmiöistä.

Niillä olisi merkitystä vasta silloin, kun olisi mahdollista todeta tai manata esiin sellaisten olentojen haamuja, joiden kuolemasta olisi kulunut vuosikausia. Silloin olisi lopultakin saatu tuntuva, tähän asti aina välttyvä todistus siitä, ettei henki riipu ruumiista, että se on syy eikä seuraus, että se voi olla olemassa, pitää itseään yllä, toimia elimittäkin.

Suurin kysymys, mitä ihmiskunta on itselleen tehnyt, olisi näin, jollei ratkaistu, niin ainakin jossakin määrin selvinnyt, ja silloin voisi ainakin puolustaa henkilökohtaista, kuolemanjälkeistä elämää, vaikkapa se vielä olisikin alun ja lopun salaisuuden vankina. Mutta niin pitkällä emme vielä ole. Toistaiseksi on mielenkiintoista todeta, että kummituksia, haamuja ja aaveita todellakin on. Vielä kerran tiede siis vahvistaa ihmiskunnan yleisen uskomuksen ja opettaa, että tällaista uskomusta, niin mielettömältä kuin se aluksi näyttääkin, kannattaa huolellisesti tarkastella.

6. luku.

Yhteys vainajien kanssa.

Spiritistit ovat tai luulevat olevansa yhteydessä kuolleitten kanssa sen välityksellä, mitä he nimittävät automaattiseksi puheeksi ja kirjoitukseksi. Se saadaan aikaan haltioitumis- eli oikeammin trance -tilassa olevan mediumin välityksellä, käyttääksemme uuden tieteen oppisanastoa. Tuo tila ei ole hypnoottista unta, ei näytä hysteeriseltä ilmiöltä ja liittyy usein, kuten esim. mediumi Piperissä, mitä parhaimpaan terveyteen, täydelliseen henkiseen ja ruumiilliseen tasapainoon. Se on pikemmin jonkin toisarvoisen "subliminaalisen" persoonallisuuden tai tietoisuuden enemmän tai vähemmän vapaaehtoista ilmenemistä taikka spiritistisen teorian puolella oltaessa sitä, että kysymyksenalaisen henkilön ottavat haltuunsa eli, kuten Myers sanoo, "sielullisesti anastavat" jotkin toisen maailman voimat.

[Kun aletaan tutkia näitä ylitavallisia ilmiöitä, ihmetellään usein: Miksi käytetään mediumeja, miksi noita usein epäilyttäviä, aina epätyydyttäviä välittäjiä? —- Siksi, ettei tähän saakka ole keksitty keinoa olla niitä ilman. Jos hyväksyy spiritistisen teorian, hakevat ruumiittomat henget, jotka ympäröivät meitä joka puolelta, ja jotka meistä erottaa vain kuoleman tiheä ja salaperäinen väliverho, päästäkseen yhteyteen kanssamme, sen kohdan, missä vastustus molempien maailmoiden välillä on pienin, ja tapaavat sen mediumissa, vaikkei tiedetä miksi, samoin kuin ei tiedetä, mistä syystä sähkövirta kulkee kuparilankaa pitkin, kun taas lasi- tai porsliininuppi sen pysäyttää. Jos toiselta puolen tunnustaa ajatuksensiirto-teorian, joka on uskottavin, niin toteaa, että ajatukset, tarkoitukset tai suggestiot useimmissa tapauksissa eivät siirry alitajunnallisesta alitajunnalliseen. Tarvitaan elimistöä, joka samalla kertaa ottaa vastaan ja ilmaisee, ja tällainen elimistö on mediumi. Miksi? Toistan vielä: siitä emme tiedä mitään, samoin kuin emme tiedä, miksi joku esine tai esineryhmä saa vaikutusta langattoman lennättimen konsentrisista aalloista, jotka taas eivät vaikuta toisiin. Tässäkin haparoidaan, samoin kuin melkein kaikkialla eittämättömien, mutta selittämättömien ilmiöiden alalla. Ne, jotka haluavat saada tarkempia tietoja mediumi-teoriasta, saattavat hyödykseen lukea William Crookesin mainion, 29 p. tammikuuta 1897 pitämän puheen, hänen ollessaan S.P.R.-seuran puheenjohtajana.]

Haltioitumistilassa olevan ihmisen henkilöllisyys ja tavallinen tietoisuus ovat kokonaan hävitetyt, ja hän vastaa "automaattisesti" joskus puhumalla, useimmin kirjoittamalla, niihin kysymyksiin, joita hänelle tehdään. Voi sattua, että hän puhuu ja kirjoittaa samalla kertaa; äänen on joku henki ottanut haltuunsa, käden toinen, ja molemmat pitävät yllä toisistaan riippumatonta keskustelua. Harvemmin ovat ääni ja molemmat kädet yhtaikaa "lumotut" ja saadaan kolme erilaista ilmoitusta.

On selvää, että tällaiset ilmiöt antavat aihetta kaikenlaisiin petoksiin ja peijauksiin, ja epäluulo on aluksi voittamaton. Mutta on niitäkin, jotka tarjoavat sellaisia vilpittömyyden ja luotettavuuden takeita niin usein, niin pitkän aikaa ja niin pettämättömästi sellaisten tiedemiesten tarkastaessa, jotka ovat luonteeltaan ja arvoltaan täysin luotettavia ja ennen kaikkea niin epäilyyn taipuvia, että käy vaikeaksi osoittaa pienintäkään epäluuloa. Tässä en valitettavasti voi yksityiskohtaisesti tehdä selkoa eräistä täysin tieteellisistä istunnoista, esim. niistä, missä mediumina oli kuuluisa rouva Piper, jonka kanssa Myers, t:ri Hodgson, Pennsylvanian yliopiston professori Newbold, sir Oliver Lodge ja William James ovat työskennelleet useita vuosia.

[Nämä kysymykset petoksesta ja teeskentelystä tulevat luonnollisesti ensimäiseksi mieleen näitä ilmiöitä tutkimaan ryhtyessä. Mutta jos vähänkin tutustuu kolmen tai neljän suuren mediumin elämään, tapoihin ja menetelmiin, joista aiomme puhua, riittää se poistamaan pienimmätkin epäilykset. Kaikista mahdollisista selityksistä olisi se, joka vetoaisi vain petokseen ja silmänkääntämiseen, epäämättä kummallisin ja vähimmän totuudenmukainen. Muuten voi saada lukemalla Richard Hodgsonin selonteon "Observations of certain phenomena of trance" ( Proceedings , VIII) ja J.P. Hyslopin tiedonannot ( Proceedings , XIII) selon noudatetuista varokeinoista, jotka ovat menneet niin pitkälle, että on käytetty erityisetsiviäkin sen seikan varmentamiseksi, ettei esim. rouva Piper, tavallisen järjen mukaan ja inhimillisesti, saattanut mitään tietää ilmaisemistaan tosiseikoista. Toistan sen, että heti kun on hiukankin syventynyt tähän tutkimukseen, epäluulot katoavat jäljettömiin, ja pian pääsee varmuuteen siitä, ettei arvoituksen ratkaisu suinkaan piile petoksessa. Kaikki tuon meissä piilevän mykän, salaperäisen ja tukahutetun persoonallisuuden ilmaisut kestävät vuorotellen saman koetuksen, ja ne, jotka kuuluvat taikasauvan alaan, jättämällä muut mainitsematta, ovat juuri tällä hetkellä samassa epäilyn kiirastulessa. Tuskin viisikymmentä vuotta sitten pidettiin nykyään tieteellisesti luokitettuja hypnoottisia ilmiöitä samoin petollisina. Tuntuu siltä, kuin ihminen vastenmielisesti tunnustaisi, että hänessä piilee enemmänkin ilmiöitä kuin hän on luullut.]

Toiselta puolen juuri noiden yksityiskohtien kasautuminen, yhteensattuminen ja epätavallinen luonne synnyttävät ja vahvistavat vähitellen sen vakaumuksen, että nyt ollaan aivan uuden epätodenmukaisen, mutta varmasti havaitun ilmiön edessä, ja että joskus on vaikea sitä sijoittaa yksinomaan maallisten ilmiöiden joukkoon. Näille "yhteyksille" pitäisi omistaa erikoistutkielma, joka kuitenkaan ei mahtuisi tämän tarkasteluni puitteisiin. Tyydyn siis suosittelemaan niille, jotka haluaisivat tietää enemmän, sir Oliver Lodgen kirjaa The survival of Man ja etenkin S.P.R:n Proceedings -julkaisun kahtakymmentäviittä paksua nidettä, eritoten William Jamesin selityksiä ja muistutuksia Piper Hodgsonin istunnoista (osa XXIII), samoin kuin nidettä XIII, missä Hodgson tutkii ja erittelee niitä tosiseikkoja ja väitteitä, joihin voi vedota vainajain esiintymisen puolesta tai sitä vastaan, ja lopuksi Myersin pääteosta: Human personality .

II.

Haltioitumistilassa olevien mediumien lumoojina tai valtoihinsa ottajina ovat erilaiset heidän kanssaan läheisessä yhteydessä olevat henget, joille uudessa tieteessä annetaan tuo sangen sopimaton ja kaksimielinen nimitys "kontrollit". Niinpä käyvät rouva Piperin luona vuorotellen Phinuit, George Pelham tai P.G., Imperator, Doctor ja Rector. Rouva Thompsonin, toisen hyvin kuuluisan mediumin ottaa valtaansa etenkin Nelly, kun taas kuuluisimmat ja vakavimmat henkilöt lumoavat pappismies Stainton Mosesin.

Jokainen näistä hengistä säilyttää loppuun asti perin selväpiirteisen luonteensa, joka ei heikkene, ja joka muuten useimmiten ei millään lailla riipu mediumin luonteesta. Niistä Phinuit ja Nelly ovat eittämättömästi miellyttävimmät, omintakeisimmat ja elävimmät, toimeliaimmat ja etenkin puheliaimmat. He tavallaan keskittävät yhteydenpidon, tulevat, menevät, ovat kiireissään, ja jos läsnäolevista joku haluaa pyrkiä yhteyteen kuolleen sukulaisensa tai ystävänsä sielun kanssa, kiiruhtavat he sitä hakemaan, löytävät sen näkymättömästä joukosta, tuovat sen mukanaan, ilmoittavat sen saapuneen, puhuvat sen nimessä, välittävät tai niin sanoaksemme kääntävät kysymykset ja vastaukset. Sillä näyttää siltä, kuin vainajien olisi hyvin vaikea keskustella elävien kanssa, ja ikäänkuin ne tarvitsisivat siihen erikoisia taipumuksia ja erikoisten olosuhteiden myötävaikutusta.

Älkäämme vielä tutkiko, mitä niillä on meille ilmaistavana, mutta kun näemme niiden noin hyörivän lukuisten ruumiittomiksi jääneiden veljiensä ja sisartensa parissa, antavat ne meille toisesta maailmasta ensimäisen vaikutelman, joka ei ole ollenkaan rauhoittava, ja tällöin tulee ajatelleeksi, että meidän aikamme vainajat muistuttavat oudosti niitä, jotka Odysseus manasi esiin kolmetuhatta vuotta sitten, cimmeriläisen yön keskellä. Kalpeita, tyhjiä varjoja ne ovat, säikkyneitä, häipyviä, lapsellisia, hämmästyneitä, unien kaltaisia, lukuisampia kuin syksyn varisseet lehdet, väristen niinkuin nekin toisen maailman äärettömien avaruuksien tuulissa. Niillä ei ole edes kylliksi elämää ollakseen onnettomia, ja ne näyttävät eleskelevän, ties missä, tyhjänpäiväisinä ja toimettomina, harhailevan ilman päämäärää, hyörivän ympärillämme, uinailevan tai keskenään lörpöttelevän maan pikkuseikoista; ja kun aukenee rako niiden yössä, rientävät ne esille joka puolelta kuin nälkäiset lintuparvet, ahnehtien valoa ja ihmisääntä. Ja mieleen muistuvat pakostakin Akilleen Ereboksesta ilmoille nousseen haamun synkät sanat: "Älä puhu minulle kuolemasta, Odysseus! Tahtoisin mieluummin olla kyntäjä ja palvella palkasta köyhää miestä, joka tuskin saattaa ravita itsensä, kuin johtaa kaikkia vainajia, jotka eivät enää ole elävien joukossa!"

III.

Mitä on noilla nykypäivien vainajilla meille sanottavana? Ensiksikin on huomattava, että ne näyttävät paljoa enemmän harrastavan tapauksia täällä maan päällä kuin sen maailman asioita, missä ovat. Niillä näyttää ennen kaikkea olevan erikoinen halu ilmoittaa, keitä ovat, todistaa, että he vielä ovat olemassa, että tuntevat meidät, tietävät kaikki. Ja saadakseen meidät sen uskomaan ne käyvät ihmeteltävän tarkasti, älykkäästi ja seikkaperäisesti käsiksi vähäpätöisimpiin, unohtuneisimpiin sivuseikkoihin.

Ne ovat myöskin perin taitavia selvittelemään kyselijän, istunnossa läsnäolevan tai huoneeseen astuvan vieraankin monimutkaisia sukulaisuussuhteita. Ne muistuttelevat tuon pikkukipuja, tämän sairauksia, kolmannen taipumuksia tai erikoishaluja. Ne huomaavat tapahtumat matkojen päästä. Ne näkevät ja kuvaavat lontoolaisille kuulijoilleen pikkutapauksen Canadasta. Sanalla sanoen, ne puhuvat ja tekevät melkein kaikkea hämmästyttävää ja selittämätöntä, mitä joku todella etevä mediumi toisinaan saa aikaan. Ehkäpä ne menevät vielä pitemmällekin, mutta tuosta kaikesta ei tuulahda sitä — en osaa sanoa minkälaista — haudantakaista tuoksua, valoa, jota meille oli luvattu, ja jota odotimme.

Väitettäneen, että mediumien luona käy vain alempia henkiä, kykenemättömiä riistäytymään irti maisista huolista ja nousemaan laajempien ja korkeampien aatteiden piiriin. Se on mahdollista, ja epäilemättä olemme väärässä, jos uskomme, että ruumiistaan riisuttu henkiolento äkkiä muuttuisi ja silmänräpäyksessä vastaisi meidän mielikuvaamme. Mutta eivätkö ne silti voisi ilmaista meille olinpaikkaansa, mitä tuntevat ja tekevät?

IV.

Mainitsemiemme tulosten perusteella näyttää siltä, kuin itse kuolema olisi halunnut kumota vastaväitteet, sillä Myers, t:ri Hodgson ja William James, jotka niin usein pitkien, hartaiden kokeiden kuluessa kyselivät mediumeilta Piperiltä ja Thompsonilta ja pakottivat ne, joita ei enää ole, puhumaan heidän suunsa kautta, ovat nyt hekin vuorostaan varjojen joukossa, pimentojen väliverhon toisella puolen. He ainakin tietävät, mitä on tehtävä meidän luoksemme päästäkseen, tietävät sen, mitä pitää ilmaista ihmisten huolestuksen ja uteliaisuuden tyydyttämiseksi.

Etenkin Myers, innokkain, vakaantunein, maltittomin nostamaan verhoa, joka erotti hänet ikuisista totuuksista, oli nimenomaan luvannut niille, jotka jatkavat hänen työtänsä, ponnistella parhaansa mukaan tuolla kaukana, tuntemattomuudessa, antaakseen heille ratkaisevaa apua.

Hän pitikin sanansa. Kun hänen kuolemastaan oli kulunut kuukausi ja sir Oliver Lodge kyseli haltioitumistilassa olevalta rouva Thompsonilta, niin Nelly, tälle tuttu henki, ilmoitti nähneensä Myersin, joka ei vielä ollut täysin hereillä, mutta aikoi tulla kello yhdeksän illalla keskustelemaan Psykilliseen seuraan kuuluvan vanhan ystävänsä kanssa. Istunto keskeytettiin ja sitä jatkettiin taas puoliyhdeksältä, ja lopulta päästiin yhteyteen Myersin kanssa. Hänet tunnettiin ja jo ensi sanoista huomattiin, että se oli hän ja ettei hän ollut muuttunut.

Uskollisena maanpäälliselle tavalleen hän heti korostaa muistiinpanojen välttämättömyyttä. Mutta hän tuntuu hämmentyneeltä. Hänelle puhutaan S.P.R:stä, hänen elämänsä ainoasta harrastuksesta. Hän ei muista sitä enää. Sitten herää muisti vähitellen; ja hän suorastaan "juoruilee" haudan takaa, seuran puheenjohtajan toimesta, Timesin hautakirjoituksesta, julkaistavista kirjeistä j.n.e. Hän valittaa, ettei hänen anneta olla rauhassa; häntä ahdistellaan, kaikilta Englannin kulmilta tahdotaan päästä yhteyteen hänen kanssaan. "Kutsukaa Myers, tuokaa Myers!"

Hän tarvitsisi aikaa keskittyäkseen, ajatellakseen. Hän valittaa myös, että on vaikeata saada ajatuksia perille mediumin välityksellä: "Ne kääntävät niitä niinkuin koulupoika, joka ensi kertaa lukee Vergiliusta." Mitä taas hänen nykyiseen asemaansa tulee, niin "hän on hakenut tietään kuin solien kautta, ennenkuin tiesi olevansa kuollut. Hänestä tuntui, että hän oli eksyksissä oudossa kaupungissa, ja nähdessään ihmisiä, jotka tiesi kuolleiksi, hän luuli vain näkevänsä näkyjä."

Siinä, muita yhtä mitättömiä lörpöttelyjä lukuunottamatta, on melkein kaikki, mitä antoi Myersin "kontrolli" eli "henkilöitymys", jolta oli parempaa odotettu.

Tämä "tiedonanto" ja monet muut, jotka kuolleista herättävät näennäisesti silmäänpistävällä tavalla Myersin tavat, ajatus- ja puhumismenetelmät ja luonteen, olisivat jonkin arvoisia, jos ne henkilöt, jotka niitä välittivät ja saivat, eivät olisi tunteneet häntä, kun hän vielä oli elävien joukossa. Sellaisina kuin ne nyt ovat, eivät ne luultavasti ole muuta kuin mediumin toisarvoisen persoonallisuuden muisteloita tai kysyjäin ja läsnäolijoiden vaistomaisia mieleenjohtumia.

V.

Tärkeämpi ja hämmästyttävämpi on se tiedonanto — siihen liittyvien nimien takia —, joka mainitaan nimellä: " Mrs Piper's Hodgson-Control ". Professori William James omistaa sille Proceedings -lehden XXIII niteessä enemmän kuin satakaksikymmentä-sivuisen selostuksen. Eläessään tohtori Hodgson oli ollut S.P.R:n amerikkalaisen haaraosaston sihteeri, ja William James sen varapuheenjohtaja. Pitkien vuosien kuluessa hän oli käyttänyt mediumi Piperiä, työskennellen hänen kanssaan kolmasti viikossa ja kooten siten, mitä haudantakaisiin ilmiöihin tulee, tavattoman määrän asiakirjoja, jonka rikkauksia ei vieläkään ole tyhjennetty.

Niinkuin Myers oli hänkin luvannut palata kuolemansa jälkeen, ja luonteeltaan leikillisenä hän oli monta kertaa vakuuttanut rouva Piperille, että kun hän vuorostaan kohtaisi hänet, saisivat istunnot paljoa ratkaisevamman käänteen "ja että siinä tulisi tiukat paikat", koska hänellä oli enemmän kokemusta kuin muilla hengillä. Hän palasi todellakin viikon kuluttua kuolemansa jälkeen ja ilmaisi itsensä automaattisen kirjoituksen välityksellä — se oli rouva Piperin tavallisin menettely ottaessaan tietoja vastaan — useissa istunnoissa, joissa William James oli läsnä.

Tahtoisin mainita jotakin näistä tiedonannoista. Mutta niinkuin Harvard-yliopiston kuuluisa professori aivan oikein huomauttaa, muuttaa jo pikakirjoituksella laadittu selostus tällaisesta istunnosta kokonaan sen luonteen. Siitä hakee turhaan sitä liikutusta, jonka tuntee, ollessaan näin kasvoista kasvoihin näkymättömän mutta elävän olennon kanssa, joka ei ainoastaan vastaa kysymyksiimme, vaan arvaa ajatuksemme edeltäpäin, ymmärtää puolesta sanasta, käsittää viittauksen ja vastaa siihen toisella vakavalla tai leikillisellä. Vainajan elämä, joka oudon hetken kuluessa niinsanoakseni ympäröi meidät ja tunkeutui lävitsemme, tuntuu sammuvan toistamiseen. Kaikkea tunnelmaa vailla oleva pikakirjoitus toimittaa epäilemättä loogillisen johtopäätöksen parhaat ainekset; mutta ei ole aivan varmaa, että tässä, niinkuin monessa muussakaan tapauksessa, missä tuntematon esittää tärkeintä osaa, logiikka olisi ainoa totuuteen viepä tie.

"Kun ryhdyin", sanoo William James, "tarkistamaan tuota istuntosarjaa ja laatimaan tätä selostusta, arvasin, että puhdas logiikka sanelisi lopullisen tuomioni. Arvelin, että niiden tai näiden pikkuseikkojen pitäisi ratkaisevasti puhua hengen jälkielämän puolesta tai sitä vastaan. Mutta ajatellessani itseäni arvostelemassa pulman tuloksia, vakaannun siitä, että täsmällisellä logiikalla on tässä vain pieni osa loppulausuntojemme valmistamisessa, ja että yleinen taipumuksemme dramaattisiin todenmukaisuuksiin saa tässä lausua viimeisen sanan, jos sellaista on, — taipumuksemme, joka kulkee otaksumasta toiseen — ainakin minuun nähden perin epäjohdonmukaisella tavalla. Jos kiintyy yksityisseikkoihin, saa niistä antispiritistisen johtopäätöksen; jos tarkastelee kokonaisuuden merkitystä, taipuu ehkä spiritistisen selityksen puolelle." [ Proceedings , XXIII nidos, s. 33.]

Ja selostuksensa hän lopettaa näillä sanoilla: "Mitä minuun tulee, olen saanut sellaisen vaikutelman, että tässä kai esiintyi jokin ulkonainen tahto; — näistä ilmiöistä hankittujen yleistietojen perusteella epäilen, voiko rouva Piperin unitila, vaikkapa siihen lisättäisiin telepaattisia taipumuksia, selittää kaikki saadut tulokset. Mutta jos minulta kysytään, oliko tahto ilmaista itsensä Hodgsonin vai jonkun Hodgsonia jäljittelevän hengen, jään epäröivälle kannalle ja odotan lisäseikkoja, jotka ehkä eivät johda selvään lopputulokseen ennenkuin viidenkymmenen tai sadan vuoden kuluttua." [ Proceedings , XXIII nidos, s. 120.]

Saatamme huomata, että nuo seikat ovat tehneet William Jamesiin sangen syvän vaikutuksen, ja selostuksessa on kohtia, joista sen näkee vielä selvemmin, ja joissa hän suoraan sanoo, että hengillä on ollut " a finger in the pie ", sormensa pelissä. Tuon miehen epäröimiset, joka on uudistanut sielutieteemme ja jonka aivot olivat yhtä tasapuolisesti järjestetyt kuin esim. Tainen, ovat merkittäviä. Lääketieteen tohtorina ja filosofian professorina, perin epäilevänä ja täysin uskollisena kokeellisille menettelytavoille hänellä oli kolmin-, nelinkertaiset edellytykset johtaa sellaiset kokeet onnelliseen tulokseen.

En tarkoita, että me puolestamme antaisimme hänen epäröimisensä arvon horjuttaa mielipiteitämme, mutta ne osoittavat joka tapauksessa, että ratkaistavana on vakava tehtävä, ehkäpä kaikista vakavinkin — jos sen edellytykset olisivat kiistämättömiä — mitä meillä Kristuksen maan päälle tulosta asti on ollut, ja ettei riitä, siitä päästäkseen, kohauttaa olkapäitään tai purskahtaa nauruun.

VI.

Minun on tilanpuutteessa pakko kehoittaa niitä, jotka haluavat luoda itselleen oman mielipiteensä "Piper-Hodgsonin" asiasta, lukemaan Proceedings -julkaisun selonteko siitä. Tämä ilmiö ei muuten missään tapauksessa ole silmäänpistävimpiä; jollei osanottajien asemaa olisi, voisi sen laskea Piper-sarjan keskinkertaisten tulosten joukkoon. Henkien muuttumattoman tavan mukaan pitää Hodgson tärkeänä, että hänet tunnettaisiin. Ja pääsemätön, ikävä pikkumuistelmien luetteleminen alkaa parikymmentä kertaa yhä uudelleen täyttäen sivumääriä.

Niinkuin tällaisissa tapauksissa on tavallista, manataan esiin puhuttelijan ja vastaamishaluisen hengen yhteiset muistot pienimpiäkin yksityiskohtia myöten, niiden joukossa myös mitättömimmät ja salaisimmat, hämmästyttävän halukkaasti, tarkasti ja eloisasti. Ja huomattakoon, että puhuva vainaja ammentaa kaikki nuo seikat hämmästyttävän helposti ja mieluimmin — luulisi — kuuntelevan henkilön muistin unohtuneimmista ja tiedottomimmista kammioista. Se ei jätä mitään koskematta, se tarrautuu kaikkeen poikamaisen tyytyväisenä ja hätäisen innokkaasti, vähemmän vakuuttaakseen toisille kuin todistaakseen itselleen olevansa olemassa. Ja tuon näkymättömän olentoparan itsepäisyys, kun se koettaa antaa tietoja itsestään tähän asti aukottomien ovien kautta, jotka erottavat meidät ikuisista kohtaloista, on samalla kertaa naurettavaa ja traagillista.

"Muistatko, William, että ollessamme maalla sen ja sen luona leikimme lasten kanssa sitä ja sitä, ja ollessamme siinä huoneessa, missä oli sellaiset huonekalut, minä sanoin niin ja niin?"

"Niin kyllä, Hodgson, muistan kyllä."

"Hyvä todistus, vai mitä, William?"

"Mainio, Hodgson!"

Ja näin edelleen loppumattomiin.

Joskus tulee esiin jokin merkittävämpi yksityisseikka, joka näyttää tarkoittavan muutakin kuin haudantakaisten ajatusten siirtoa. Puhutaan esimerkiksi tyhjiin menneestä avioliitosta, jota oli Hodgsonin lähimmiltä ystäviltäkin pidetty salassa.

"Muistatko, William, erästä naislääkäriä New-Yorkissa, yhdistyksemme jäsentä?"

"En muista; mutta mitä hänestä?"

"Hänen miehensä nimi oli Blair, luullakseni."

"Ah, tarkoitatko rouva Blair-Thawia?"

"Juuri niin! Kysyppä siis rouva Thawilta, enkö puhunut hänelle kysymyksessä olevasta neidistä eräillä päivällisillä?"

James kirjoitti rouva Thawille, joka selitti, että Hodgson todella, noin viisitoista vuotta sitten, oli puhunut hänelle eräästä nuoresta tytöstä, jota oli kosinut, mutta joka oli hänelle antanut rukkaset. Rouva Thaw ja tohtori Newbold olivat ainoat ihmiset maailmassa, jotka tiesivät tämän asian.

Mutta palatkaamme istuntoihin, joita jatketaan. Niissä keskustellaan muun muassa S.P.R:n ameriikkalaisen haaraosaston raha-asioista. Ne eivät Hodgsonin, seuran sihteerin, jälkeen, joka muuten oli sen kaikki kaikessa, olleet erittäin loistavassa kunnossa. Ja nyt on edessämme sangen outo näytelmä: joukko seuran jäseniä tarkastaa sihteerivainajansa avulla seuran tilejä. Täytyykö se hajoittaa, yhdistää englantilaiseen, lähettää Englantiin kootut ainekset, joista suurin osa kuului Hodgsonille? Vainajalta kysytään neuvoa, hän vastaa, lausuu hyviä ohjeita, näyttää tarkkaan tuntevan kaikki selkkaukset, kaikki häiriöt.

Eräänä päivänä Hodgsonin eläessä, kun seura oli rahapulassa, lähetti muuan nimetön lahjoittaja rahasumman, jonka avulla taas päästiin eteenpäin. Maan päällä ollessaan Hodgson ei tiennyt, kuka lahjoittaja oli, mutta "maanalainen" Hodgson keksii hänet läsnäolijoiden joukosta, puhuttelee ja kiittää häntä julkisesti. Muuten valittelee Hodgson, niinkuin toisetkin henget, häntä kohtaavia äärettömiä vaikeuksia, kun ajatus on lähetettävä mediumin vieraan elimistön kautta.

"Minä olen", sanoi hän, "kuin lakkiaan etsivä sokea."

Mutta kun William James, kaikkien näiden turhien tarinoiden jälkeen, lopulta kysyy häneltä sitä olennaista, mikä polttaa kaikkein meidän huulia: "Hodgson, mitä voit kertoa meille toisesta elämästä?" rupeaa vainaja kiertelemään ja koettaa päästä asiasta eroon.

"Se ei ole vain turhaa kuvittelua, se on tosiseikka", vastaa hän.

"Hodgson", kysyy rouva James, "elättekö niinkuin me, niinkuin ihmiset?"

"Mitä hän sanoo?" virkkaa henki, joka ei muka ole ymmärtävinään.

"Elättekö niinkuin mekin?" toistaa William James.

"Onko teillä asunto ja vaatteet?" lisää hänen vaimonsa.

"Kyllä, kyllä on asunnot, mutta ei vaatteita. Ei, se on mieletöntä.
Odottakaahan hiukan; minun täytyy mennä."

"Mutta palaathan sinä?"

"Palaan kyllä!"

"Hän on mennyt hengähtämään", huomauttaa toinen Rector-niminen henki, joka äkkiä tulee väliin.

Kenties ei ole ollut hyödytöntä tässä kuvata erään tuollaisen istunnon yleistä leimaa ja tavallista menoa, jota voi pitää tyypillisenä. Lisään tähän, antaakseni kuvan niistä äärimmäisistä kohdista, minne asti voidaan päästä, seuraavan sir Oliver Lodgen kertoman ja tarkistaman tosiseikan.

Hän antaa haltioitumistilassa olevalle rouva Piperille kultakellon, jonka muuan hänen sedistään oli hänelle äsken lähettänyt, ja joka oli ollut toisen, enemmän kuin kaksikymmentä vuotta sitten kuolleen sedän omana. Pitäen tätä kelloa kädessään, kertoo rouva Piper tai oikeammin Phinuit, yksi hänelle tutuista hengistä, muutaman hetken kuluttua joukon yksityiskohtia jälkimäisen sedän lapsuudesta, noin kuusiseitsemättä vuotta sitten tapahtuneita, joista sir Oliver Lodge ei luonnollisesti tiennyt mitään. Hiukan senjälkeen vahvistaa elossa oleva setä, joka ei asu samassa kaupungissa, kirjallisesti tosiksi useimmat noista yksityisseikoista, jotka olivat häneltä täydellisesti unohtuneet ja johtuivat hänen mieleensä vasta, kun mediumi oli ne ottanut puheeksi. Ne taas, joita hän ei mitenkään voinut muistaa, vahvisti jälkeenpäin tosiksi kolmas setä, vanha pitkänmatkan merikapteeni, joka asui Cornwallissa eikä muuten tiennyt, miksi hänelle tehtiin niin merkillisiä kysymyksiä.

En mainitse tätä koetta siksi, että sillä olisi erikoinen tai ratkaiseva merkitys, mutta vain — toistan sen — esimerkkinä, sillä rouva Thawin tapauksen rinnalla, joka aikaisemmin mainittiin, edustaa se sangen tarkasti niitä äärimmäisiä pisteitä, minne asti henkien avulla on toistaiseksi päästy tuntemattomuuden piirissä. Sopinee lisätä, että ne tapaukset, joissa näin selvästi kuljetaan kaikkein pisimmälle ulottuvan telepatian luultujen rajojen poikki, ovat sangen harvinaisia.

VII.

Mitä nyt on kaikesta tästä ajateltava? Tuleeko meidän, niinkuin Myers, Newbold, Hyslop, Hodgson ja monet muut, jotka ovat kauvan tutkineet kysymystä, päätyä tunnustamaan voimien ja älyjen eittämätön puuttuminen asioihin, — voimien, jotka palaavat sen suuren virran toiselta rannalta, minkä yli emme luulleet pääsevämme? Täytyykö heidän laillaan tunnustaa, että on yhä useampia tapauksia, missä ei enää ole mahdollista epäröidä kaukovaikutteisen ja spiritistisen otaksuman välillä? Sitä en usko.

Minulla ei ole ennakkoluuloja — mitä hyötyä niistä olisi näihin salaisuuksiin nähden — ei mitään vastenmielisyyttä jälkielämää ja vainajien asioihimme puuttumista kohtaan; mutta on välttämätöntä ja viisasta, ennenkuin jätämme maanpäällisen näkökohdan, tyhjentää kaikki otaksumat, kaikki selitykset, mitä saattaa keksiä. Meidän on valittava kahden tuntemattoman, kahden ihmeen välillä, jos niin haluamme sanoa, joista toinen sijaitsee siinä maailmassa, missä asumme, toinen sellaisella seudulla, jota meistä erottamassa syyllä tai syyttä luulemme olevan nimettömiä avaruuksia, joitten yli ei yksikään elävä tai kuollut olento ole tähän päivään saakka käynyt. On siis luonnollista, että pysyttelemme kotonamme, omassa maailmassa, niin kauvan kuin suinkin voimme täällä pysyä, niin kauan kuin meitä eivät täältä armottomasti karkoita läheisestä syvyydestä nousseet vastustamattomat ja eittämättömät tosiasiat.

Henkiolennon jälkielämä ei ole yhtään epätodenmukaisempi kuin ne ihmeelliset kyvyt, joita meidän on pakko tunnustaa olevan mediumeilla, jos ne riistämme vainajilta. Mutta mediumin, päinvastoin kuin henkiolennon, olemassaolo on eittämätön: siis tulee hengen tai niiden, jotka siihen vetoavat, ensiksi todistaa, että se on olemassa.

Ne oudot ilmiöt, joista juuri puhuimme — ajatuksen siirtäminen tajuttomasta tajulliseen, kaukonäyt, haudantakainen kaukovaikutus — toimivatko ne silloinkin, kun vainajat eivät ole näyttämöllä, kun kokeita tehdään vain elävillä henkilöillä? Sitä ei voisi rehellisesti kieltää. Epäilemättä ei elävien olentojen kesken ole milloinkaan saavutettu sellaisia ilmoitus- tai ilmestyssarjoja kuin suurten spiritististen mediumien, Piperin, Thompsonin ja Stainton Mosesin avulla, eikä sellaista, mitä sisäiseen yhteyteen tai selväpiirteisyyteen nähden voisi niihin verrata.

Mutta jollei ilmiöitten laatu kestäkään vertausta, on kuitenkin kieltämätöntä, että niiden sisäinen luonne on yhtäläinen. On siis johdonmukaista päättää, ettei mediumin haltioitumisen lähde, vaan hänen oma arvonsa, tunneherkkyytensä ja voimansa on sen varsinaisena syynä. Muuten J.G. Piddington, joka on julkaissut asiakirjoilla tarkasti valaistun tutkielman rouva Thompsonista, on selvästi havainnut hänessä, silloin kun hän ei ollut haltioitunut, ja kun ei ollut vähääkään kysymystä hengistä, eräitä totta kyllä alempiarvoisia ilmauksia, mutta täydellisesti samanlaisia kuin ne, joihin kuolleilla oli osansa. Nämä mediumit antavat tai hyväksyvät mielellään, muitta sivutarkoituksitta, alitietoisille kyvyilleen, rinnakkaispersoonallisuuksilleen nimiä, joita salaisuuden verhon toiselle puolelle menneet henget olivat käyttäneet. Se on sana- tai nimikysymys, joka ei lisää mitään asioiden sisäiseen merkitykseen eikä sitä vähennäkään. Mutta jos näitä seikkoja tarkastaa, niin outoja ja tosiaan kuulumattomia kuin muutamat niistä ovatkin, en tapaa yhtään, joka erkanisi suoraan tästä maailmasta tai eittämättömästi tulisi toisesta. Ne ovat, jos niin halutaan, merkillisiä raja-ilmiöitä; mutta ei voida vakuuttaa, että rajan yli olisi astuttu.

[Kts. näistä seikoista, jotka veisivät meidät liian pitkälle, J.O. Piddingtonin kirjoitusta: "Phenomena in Mrs Thompson's Trance", Proceedings , XVIII nidos, s. 180; ja XXIII. s. 286; professori A.C. Pigoun tutkielmaa aiheesta " Cross correspondence " ilman henkien myötävaikutusta.]

Esimerkiksi kertomuksessa sir Oliver Lodgen kellosta, joka on tyypillisimpiä ja pisimmälle meneviä, täytyy myöntää mediumilla olevan ominaisuuksia, joissa ei enää ole mitään inhimillistä. Hänen tulee joko kaukonäköisyyden avulla, siirtämällä ajatus alitietoisesta alitietoiseen, tai haudantakaisella kaukovaikutuksella päästä yhteyteen kellon kuolleen omistajan kahden elossa olevan veljen kanssa; ja näiden kahden kaukana olevan ja keltään ennakkotietoa saamattoman veljen vaistoista sen tulee löytää joukko heidän itsensä unohtamia seikkoja, joiden päälle on kasaantunut viidenseitsemättä vuoden tomu ja pimeys.

Varmaa on, että tällainen ilmiö saa kaikki mielikuvituksen rajat höltymään liitteissään, ja että sitä kieltäydyttäisiin uskomasta, jollei sir Oliver Lodgen lainen mies aluksi olisi sitä varmentanut ja tarkistanut, ja jollei se sen lisäksi olisi osana samanlaisessa tosiseikkaryhmässä, joka osoittaa selvästi, ettei ole puhe aivan ainoalaatuisesta ihmeestä tai odottamattomista, ennenkuulumattomista yhteensattumista. Tässä on yksinkertaisesti esillä näkeminen matkan päästä, haudantakainen kaukonäköisyys ja äärimmilleen kohonnut kaukovaikutus. Ja nuo kolme ihmissielun tutkimattomien syvyyksien ilmestysmuotoa ovat nykyään tieteellisesti todetut ja luokitellut. En tahdo sanoa, että ne sillä olisi selitetty, mutta se on toinen kysymys.

Kun sähköstä puhuttaessa käytetään nimityksiä positiivinen ja negatiivinen, induktio, potentiaali ja vastustus, pannaan samoin sovinnaisia sanoja tosiseikkojen ja ilmiöiden tilalle, joitten sisäistä olemusta ei ollenkaan tunneta, ja siihen täytyykin tyytyä parempaa odotellessa. Ei ole, niin väitän, näiden omituisten ilmiöiden ja niiden välillä, joita meille tarjoo mediumi, joka ei puhu vainajien nimessä, muuta eroa kuin laajuuden ja asteen puolesta, mutta ei suinkaan lajierotusta.

VIII.

Että koe olisi ratkaisevampi, ei kukaan, ei mediumi eikä todistajat, saisi olla milloinkaan tuntenut sen henkilön olemassaoloa, jonka menneisyyden vainaja tuo julki, siis minkäänlaisia eläviä siteitä ei saisi olla olemassa. En usko, että sellaista on tähän päivään mennessä tapahtunut, tai että se olisi mahdollista; ainakin kävisi valvominen sangen vaikeaksi. Oli miten oli, niin tohtori Hodgson, joka on omistanut osan elämäänsä erikoisten ilmiöitten hakemiselle, missä selvästi kuljettaisiin yli mediumin mahdollisuuksien rajain, luulee keksineensä sellaisia muutamissa tapauksissa, joitten joukosta — toiset ovat melkein samanluontoisia — mainitsen huomattavimman [ Proceedings , XIII nidos, s. 349-50 ja 375]:

Oivallisissa istunnoissa hän keskustelee mediumi Liperin avustamana eräiden kuolleitten ystävävainajien kanssa, jotka johdattelevat hänen mieleensä joukoittain yhteisiä muistoja. Mediumi, henget ja hän itse näyttävät olevan mainiossa kunnossa, ja ilmoitukset ovat runsaita, tarkkoja ja helppoja saada. Tässä erittäin suotuisassa ilmapiirissä hän joutuu yhteyteen erään paraan ystävänsä kanssa, joka on kuollut vuosi sitten, ja jota hän yksinkertaisesti nimittää A:ksi. A., jonka hän on tuntenut lähemmin kuin useimmat edelläkäyneet henget, todistaa henkilöllisyytensä epäämättömästi, mutta päinvastoin kuin muut henget antaa vain hajanaisia vastauksia. A. olikin viimeisinä elinvuosinaan kärsinyt aivohäiriöistä, jotka lähenivät selvää mielipuolisuutta.

Sama ilmiö näyttää uudistuvan aina, kun samanlaiset häiriöt ovat käyneet kuoleman edellä, ja niin on asian laita itsemurhatapauksissakin.

Jos pitää kiinni ainoastaan kaukovaikutteisesta selityksestä, huomauttaa amerikkalainen tiedemies, jos väittää, että kaikki ruumiillisuudesta vapautuneiden sanat ovat vain alitietoisen minuuden herätteitä, niin on käsittämätöntä, kuinka minä, saatuani tyydyttäviä tuloksia vainajilta, joita tunsin ja rakastin vähemmän kuin A:ta, ja joiden kanssa minulla tietysti oli paljoa vähemmän yhteisiä muistoja, en saa häneltä, samassa istunnossa, muuta kuin hajanaisia vastauksia. Täytyy siis uskoa, että alitietoisuuteni ei ole yksin toiminnassa, ja että sillä on edessään täysin elävä, täysin todellinen henkilö, joka vielä on samassa sieluntilassa kuin kuollessaankin, pysyy siinä itsenäisesti, ei tottele mitään vaikutuksia, ei kuuntele millään lailla, mitä minä hänelle tietämättäni kuiskaan, ja ottaa omasta varastostaan sen, mitä minulle ilmaisee.

Tämä väite on huomion arvoinen, mutta sillä olisi täysi arvonsa vasta sitten, kun olisi varmaa, ettei kukaan istunnossa läsnäolevista olisi tiennyt mitään A:n hulluudesta. Muutoin voi väittää, että hulluuden ajatus oli tunkeutunut jonkun heidän alitietoisuuteensa, toimii siellä luonteensa mukaisesti ja antaa herätetyille vastauksille sellaisen leiman, joka on sopusoinnussa sen sieluntilan kanssa, jonka se edellyttää vainajallakin olleen.

IX.

Totta puhuen, laajentamalla näin äärimmäisyyksiin mediumien kykyä hankimme itsellemme selityksiä, jotka torjuvat melkein kaikki, sulkevat kaikki tiet ja melkein täydellisesti riistävät hengiltä kyvyn ilmaista itsensä omalla valitsemallaan tavalla. Mutta miksi ne valitsevat juuri tuon tavan? Miksi ne rajoittuvat siihen? Miksi ne sulkeutuvat niin itsepäisesti ahtaalle alueelle, jota muisti pitää hallussaan kahden maailman rajoilla, ja josta meille ei voi saapua kuin epämääräisiä tai epäilyttäviä todisteita? Eikö niillä siis ole muuta pääsyä ulospäin eikä muita näköpiirejä?

Miksi ne jäävät oleskelemaan ympärillämme pienessä menneisyydessään, kun ne lihasta vapaina saattaisivat kahleitta harhailla ajan ja paikan koskemattomissa avaruuksissa? Eivätkö he vielä tiedä voivansa, ei meidän keskuudessamme, vaan omasta piiristään, löytää sitä merkkiä, joka todistaisi meille heidän elävän? Miksi he palaavat sieltä kädet ja sanat tyhjinä? Sitäkö siis löydetään äärettömyyden meressä kylpiessä? Onko kaikki alastonta, muodotonta ja valotonta viimeisen hetkemme tuolla puolen?

Jos niin on, sanokoot sen; ja pimentojen todistuksella on oleva ainakin suuruutta, jota liiaksikin puuttuu noista asianajajan tempuista ja tutkintotuomarin menetelmistä. Mitä etua on kuolla, jos kaikki elämän pikkumaisuudet jatkuvat? Maksaako tosiaan vaivan kulkea noita pelottavia solia, jotka päättyvät ikuisuuden kentille, muistaaksemme, että isoisämme sedän nimi oli Pekka, ja että Paavo serkkuamme vaivasivat suonenkatkeamat ja vatsatauti?

Silloin pitäisin parempana niille, joita rakastan, tyhjyyden juhlallista ja jäistä yksinäisyyttä. Jos heidän on vaikea, kuten he valittavat, saada äänensä kuuluville vieraan, syvässä unessa olevan elimistön kautta, kertovat he meille kylliksi tarkkoja pikkuseikkoja menneisyydestä todistaakseen, että saattaisivat ilmaista meille samanlaisia, jollei tulevaisuudesta, jota ehkä eivät vielä tunne, niin ainakin pienemmistä salaisuuksista, jotka ympäröivät meitä joka puolelta ja joita lähestymästä vain ruumiimme meitä estää.

On tuhansia suuria ja pieniä asioita, joita emme tiedä, ja jotka pitäisi huomata, kun vaivaiset maalliset silmät eivät enää katsetta kaihda. Näillä aloilla, joista vähäpätöinen seikka meidät erottaa, eikä tyhmissä lörpöttelyissä menneisyydestä, he löytäisivät lopulta oikean ja selvän todisteen, jota he näyttävät niin intohimoisesti hakevan. Vaatimatta suurta ihmettä, tuntuu sentään siltä, kuin olisi oikeus odottaa älyltä, jota ei mikään enää rajoita, toisenlaisia puheita kuin ne, joita se vältteli, ollessaan vielä aineen kahleissa.

7. luku.

Risti-ilmoitukset.

I.

Näin pitkälle oli päästy muutamia vuosia takaperin, kun mediumit, spiritistit tai ehkä pikemmin itse henget — sillä ei ole helppo sanoa, kenen kanssa ollaan tekemisissä — kenties tyytymättöminä siihen, ettei heitä selvemmin tunnettu ja ymmärretty, kouraantuntuvammin todistaakseen olemassaolonsa keksivät sen, mille on annettu nimeksi "risti-ilmoitukset" eli " cross correspondence ."

Tässä on tilanne päinvastainen kuin edellä. Nyt ei enää ole kysymys erilaisista, harvemmista tai lukuisammista hengistä, jotka ilmaisevat itsensä saman mediumin kautta, vaan yhdestä ainoasta henkiolennosta, joka ilmaantuu melkein yhtaikaa monien usein hyvin kaukana toisistaan olevien mediumien välityksellä, ilman että näillä olisi ennakolta minkäänlaista sopimusta keskenään. Jokainen näistä ilmoituksista on erillisenä useimmiten käsittämätön ja käy ymmärrettäväksi vasta sitten, kun se perin työläästi liitetään kaikkiin toisiin.

"Näiden taitavien ja monimutkaisten ponnistusten tarkoituksena ilmeisesti on", kuten sir Oliver Lodge sanoo, "todistaa, että nuo ilmiöt ovat kotoisin määrätystä älystä, joka ei ole sama kuin minkä tahansa automaatin äly. Ilmoituksen tai kirjallisen viittauksen lähettäminen katkelmina, jotka ovat käsittämättömiä jokaiselle kirjoittajalle erikseen, poistaa telepaattisen yhteyden mahdollisuuden heidän välillään. Siten kumotaan tai koetetaan kumota kaikista puolinormaalisista otaksumisista se, jota S.P.R:n jäsenet ovat pitäneet häiritsevimpänä ja vaikeimpana poistaa. Näillä pyrinnöillä on vielä toinenkin tarkoitus: ne koettavat nähtävästi, mikäli mahdollista, todistaa ilmoituksen sisällön ja laadun perusteella, että se on luonteenomainen sille erikoiselle henkilölle, josta tiedonanto näyttää lähtevän, eikä kellekään muulle."

Kokeet ovat vasta alulla; ja Proceedings -lehden viimeiset niteet ovat omistetut niille. Vaikka koottujen ainesten lukumäärä jo onkin sangen huomattava, ei vielä ole mahdollista vetää niistä johtopäätöstä, mutta sen verran on varmaa, että sanokoot spiritistit mitä hyvänsä, ei kaukovaikutuksen epäluulo vielä ole likimainkaan poistettu. Se on sangen merkillistä kirjallista ajatuksen harjoittelua ja älyllisesti paljoa korkeammalla kuin mediumien tavalliset ilmoitukset. Mutta ei ainakaan tähän saakka ole ollut mitään syytä sijoittaa sen salaisuutta toiseen maailmaan mieluummin kuin tähän.

Tätä ilmiötä on tahdottu pitää todistuksena siitä, että jossakin, ajassa tai paikassa, tai ehkä niiden ulkopuolellakin, on suunnattoman laaja kosmillinen tietosäiliö, mistä henget vapaasti ammentavat. Mutta jos tuollainen varasto on olemassa, mikä kylläkin on hyvin mahdollista, ei mikään ilmaise meille, eivätkö pikemmin elävät kuin kuolleet siellä käy.

On perin outoa, että henget, jos ne tosiaankin pääsevät tuon mittaamattoman varaston ääreen, eivät sieltä tuo muuta kuin tosin sukkelia, mutta sittenkin lapsellisia "kirjainarvoituksia". Sinnehän pitäisi kasaantua suunnattomat määrät tietoja ja unohtuneita ja hukkaan menneitä saavutuksia, joita on tuhansien vuosien kuluessa kertynyt syvyyksiin, minne meidän ruumiimme raskauttama ajatuksemme ei enää saata tunkeutua, mutta joita ei mikään näytä sulkevan henkevämpien ja vapaampien tarmojen tutkimuksilta.

Niitä ympäröivät nähtävästi lukemattomat salat, aavistamattomat ja pelottavat totuudet, jotka kaihtavat niitä joka puolelta. Pieninkin tähtitieteellinen tai biologinen paljastus, pieninkin salaisuus muinaisilta ajoilta, esimerkiksi menetelmä kuparin karkaisemiseksi, jonka entisajan kansat tunsivat, muinaistieteellinen seikka, jokin unohdettu runo, kuvapatsas tai lääke, palanen jostakin noita tuntemattomia tieteitä, jotka kukoistivat Egyptissä tai Atlantiksessa, olisi paljoa vakuuttavampi todiste kuin sadat enemmän tai vähemmän kirjalliset muistelot. Miksi henget puhuvat meille niin harvoin tulevaisuudesta, ja miksi ne, joskus uskallettuaan sinne mennä, erehtyvät masentavan säännöllisesti?

Tuntuu kuitenkin siltä, että vuodet, olkootpa ne menneitä tai tulevia, leviäisivät ajasta ja ruumiista vapautuneen olennon silmien edessä samalla tasolla. Voi siis sanoa, että todisteen kekseliäisyys kääntyy sitä itseään vastaan. Yleensä on, niinkuin muissa yrityksissä ja etenkin kuuluisan mediumin Stainton Mosesin kokeissa, huomattavissa sama luonteenomainen kykenemättömyys antaa meille murto-osaakaan mistä totuudesta tai tiedosta hyvänsä, josta ei löydy jälkiä elävässä olennossa tai täällä maan päällä kirjoitetussa kirjassa. Eikä kuitenkaan ole otaksuttava, ettei jossakin muualla olisi toisenlaisia tietoja kuin mitä me täällä omistamme.

[Tässä yhteydessä voisin silti mainita pari kolme tapausta, jotka saattavat ymmälle. Niinpä esim. William Steadin toimeenpanemassa istunnossa ennustettiin kuningas Aleksanterin ja kuningatar Dragan murha pienimpiä yksityiskohtia myöten. Tästä ennustuksesta laadittiin noin 30 todistajan vahvistama pöytäkirja, ja Stead pyysi seuraavana päivänä Serbian lähettilästä Lontoossa varoittamaan kuningasta uhkaavalta vaaralta. Muutaman kuukauden kuluttua murha tapahtuikin sellaisena kuin oli ennustettu. Mutta "esitieto" ei välttämättömästi edellytä henkien vaikutusta, ja lisäksi vaatisi jokainen tällainen tapaus, ennenkuin se lopullisesti hyväksyttäisiin, tarkkaa ja pitkää tutkimusta.]

Äsken mainitun Stainton Mosesin asema on tässä suhteessa hyvin silmäänpistävä. Stainton Moses oli amerikkalainen pappismies, puhdasoppinen, omantunnontarkka eikä tavallisessa tilassaan, Myersin sanojen mukaan, sivistyksen puolesta korkeammalla kannalla kuin mikä tahansa kansakoulunopettaja. Mutta tuskin hän oli joutunut "haltioitumistilaan", kun eräät muinais- tai keskiajan henget, joita tuskin muut kuin oppineet tuntevat, m.m. pyhä Hippolytos, Ostian piispa, Plotinus, Athenodorus, Tiberiuksen opettaja, ja etenkin Grocyn, Erasmuksen ystävä, ottivat hänet valtaansa ja ilmaantuivat hänen välityksellään. Niinpä esim. Grocyn antoi Erasmuksesta eräitä tietoja, joita aluksi luultiin toisesta maailmasta saaduiksi, mutta jotka sittemmin löydettiin unohtuneista, vaikka silti saatavilla olevista kirjoista. Toiselta puolen eivät ne, jotka tunsivat Stainton Mosesin, koskaan epäilleet hänen rehellisyyttään. On siis lupa uskoa häneen, kun hän vakuuttaa, ettei ollut koskaan lukenut mainittuja kirjoja.

Tässäkin näyttää siis salaisuus, niin selittämätön kuin se onkin, piilevän meidän keskuudessamme. Se on tiedotonta muisteloa tai miksi ei herätettä matkan päästä, haudantakaista lukemista, mutta yhtä vähän, kuin risti-ilmoituksissa, on tässäkään tarvis vedota vainajiin ja kaikin voimin pakottaa heitä osallisiksi arvoitukseen, joka tältä puolen hautaa katsottuna on jo kyllin hämärä ja puoleensa vetävä. Muuten ei näihin "risti-ilmoituksiin" kannata kiinnittää liiaksi huomiota. Älkäämme unohtako, että on kysymys tuskin alkaneesta kokeilusta, ja että kuolleiden nähtävästi on sangen vaikea käsittää elävien vaatimuksia.

II.

Tästä kokeesta kuten muistakin puhuttaessa spiritistit toistelevat mielellään: "Jollette myönnä henkien osanottoa, ovat useimmat näistä ilmiöistä aivan selittämättömiä." Niin kyllä, mutta me emme väitäkään niitä selittävämme — sillä täällä maan päällä ei saata selittää juuri mitään —- vaan pyrimme ainoastaan pitämään niitä mediumien käsittämättömästä kyvystä lähteneinä, joka ei ole uskomattomampi kuin vainajien jälkielämä, ja sillä on se etu, ettei se mene meille kuuluvan piirin ulkopuolelle ja on samaa laatua kuin monet muut sensuuntaiset elävien henkilöiden välillä tapahtuvat ilmiöt. Nuo merkilliset kyvyt hämmästyttävät meitä vain siksi, että ne vielä ovat satunnaisia, ja että niiden tieteellisestä toteamisesta on kulunut kovin vähän aikaa. Pohjaltaan ne eivät ole sen ihmeellisempiä kuin ne, joita joka päivä ihmettelemättä käytämme hyödyksemme: esimerkiksi muistimme, ajatuksemme, mielikuvituksemme. Ne ovat sen suuren ihmeen osia, joita itse edustamme; ja kun olemme tunnustaneet ihmeen, tulisi pikemmin sen rajojen kuin sen laajuuden meitä hämmästyttää.

Kuitenkin tahdon tämän luvun päättäessäni sanoa, etten suinkaan halua spiritististä otaksumaa hylättäväksi kerta kaikkiaan; se olisi kohtuutonta ja ennenaikaista. Tähän saakka on kaikki vielä häilyvää. Voi sanoa, että asiat ovat vielä jokseenkin sillä kannalla, minkä sir William Crookes, v. 1874, ilmaisi eräässä kirjoituksessaan aikakauslehdessä Quarterly Journal of Sciences :

"Erotus psyykillisten voimain ja spiritualismin (tai spiritismin) kannattajien välillä on seuraava: Me väitämme, että vielä nyt on vain epätyydyttävällä tavalla todistettu muullaisen johtavan voiman kuin mediumin älyn olemassaolo, ja ettei ole esitetty minkäänlaista todistetta siitä, että tosiaan olemme tekemisissä vainajien henkien kanssa. Spiritistit taas hyväksyvät uskonkappaleen, että vainajien henget ovat kaikkien näiden ilmiöiden ainoina toimeenpanijoina. Mielipiteiden eroavaisuus on siis puhtaasti asiallista laatua, eikä sitä saata ratkaista muuten kuin työläillä kokeilla ja kokoamalla suuren joukon sielullisia tosiseikkoja. Siinä on nyt järjestyvän psykologisen seuran ensimäinen tehtävä."

Toistaiseksi on jo paljon siinäkin, etteivät tarkat tieteelliset tutkimukset ole täydellisesti kumonneet teoriaa, joka niin perinpohjin mullistaa käsityksemme kuolemasta. Edempänä saamme nähdä, minkä syiden takia, haudantakaisten kohtalojemme kannalta, ei olisi syytä viivytellä liian kauan näissä näyissä ja ilmestyksissä, vaikka ne todella olisivatkin epäämättömiä ja asiallisia. Ne tuntuisivat kaiken kaikkiaan vain ohimenevän tilan hajanaisilta ja mielivaltaisilta ilmauksilta. Ne todistaisivat enintään, jos tulisi myöntää ne tosiksi, että vivahdus meistä, hermostunut jälkivärähdys, tunneryhmä, henkinen varjokuva, turhanpäiväinen ja kelvoton kuva tai pikemmin jonkinlainen juurineen revitty muisto saattaa kuolemamme jälkeen jäädä jäljelle ja liidellä tyhjyydessä, missä mikään ei sitä ruoki, missä se kalpenee ja sammuu vähitellen, mutta joka erikoisen, tavallista voimakkaammasta mediumista lähteneen väreen avulla voi hetkeksi saada jonkinlaista toimintakykyä.

Ehkä se on olemassa ulkokohtaisena, kenties pysyy elossa ja saa uutta eloa vain eräiden myötätuntoisten asiain muistelemisesta. Olisi yleensä sangen mahdollista, että muisti, joka edustaa meitä koko elämämme ajan, jatkaa tehtäväänsä muutamia viikkoja, ehkäpä vuosiakin kuolemamme jälkeen. Siten selviäisi noiden henkien välttelevä ja eksyttävä luonne; kun niiden olemassaolo on vain muistin varassa, ei niitä saata miellyttää muu kuin se, mikä kuuluu niiden erikoisalaan. Siitä niiden kiusallinen, kiihkeä tarmo tarrautua pienimpiinkin seikkoihin, niiden uninen tylsyys, käsittämätön kylmäkiskoisuus ja tietämättömyys ja kaikki nuo surkeat hullutukset, jotka olemme useita kertoja huomanneet.

Mutta, toistan sen, on yksinkertaisempaa johtaa nuo omituisuudet kaukovaikutteisten yhteyksien erikoisesta laadusta ja vähän tunnetuista vaikeuksista. Kaikkein älykkäimpienkin kokeisiin osaa ottavien vaistomaiset herätteet, kulkiessaan mediumin hämärän välitystoiminnan kautta, muuttuvat siellä, hajaantuvat, riisuvat yltään paraat ominaisuutensa. Saattaa käydä niinkin, että ne eksyvät ja hiipivät eräihin salasoppiin, joita äly ei saavuta, ja tuovat sieltä enemmän tai vähemmän hämmästyttäviä löytöjä. Mutta kokonaisuuden älyllinen laatu tulee aina olemaan alempi kuin se, mitä tietoinen ajatus voi tuottaa.

Muuten, toistan sen vielä kerran, ei ole vielä aika tehdä päätelmiä. Älkäämme unohtako, että tässä on esillä vasta eilen syntynyt tiede, joka haparoiden hakee välineitään, polkujaan, menettelytapojaan ja päämääräänsä yössä, joka on pimeämpi kuin maan päällä. Kolmessakymmenessä vuodessa ei rakenneta rohkeinta siltaa, mitä myöten on yritetty päästä kuoleman virran yli. Useimmilla tieteillä on takanaan vuosisatojen epäkiitollisia ponnistuksia ja hedelmätöntä epävarmuutta. Nuorempien joukossa on luullakseni harvoja, jotka niinkuin tämä saattaisivat ensi hetkestä osoittaa sadon lupauksia, joka ehkei olekaan sitä, mitä se luuli kylväneensä, mutta joka jo ennustaa tuntemattomia, merkillisiä hedelmiä.

[Tyhjentävästi käsitelläksemme tämän kysymyksen jälkielämästä ja yhteydestä kuolleihin, tulisi meidän puhua myös t:ri Hyslopin äskettäin suorittamista tutkimuksista mediumien Smeadin ja Chenowethin avulla (Keskusteluja William Jamesin kanssa). Samoin tulisi mainita Julian kuuluisa toimisto ja etenkin rouva Wriedtin, torvensoittaja-mediumin, merkilliset istunnot, jolloin mediumi ei ainoastaan saa kuolleita puhumaan kieliä, joita hän ei ollenkaan osaa, vaan manaa esille haamuja, joita sanotaan perin hämmästyttäviksi. Vielä pitäisi tutkia prof. Porron, t:ri Venzanon, Rozannen ja monien muiden esittämiä seikkoja, havainneita ja paljon muuta, sillä spiritististä kirjallisuutta kertyy jo nide niteen viereen. Mutta minulla ei olekaan ollut sitä ylen vaateliasta aikomusta, että julkaisisin täydellisen tutkielman tieteellisestä spiritismistä. Olen vain koettanut olla jättämättä pois mitään oleellista ja antaa yleisen, mutta tarkan kuvan tuosta haudantakaisesta ilmastosta, jota yksikään tosiaan uusi ja ratkaiseva seikka ei ole toiseksi muuttanut niiden ilmausten jälkeen, joista olemme puhuneet.]

8. luku.

Jälleensyntyminen.

Niin paljon siis tiedämme jälkielämästä varsinaisessa merkityksessä. Mutta eräät spiritistit menevät kauemmaksi ja koettavat tieteellisesti todistaa jälleensyntymisen ja sielunvaelluksen. Jätän mainitsematta heidän siveellis- tai tunteellisluontoiset todisteensa ja ne, joita he hakevat kuuluisien miesten muistelmista ennen syntymää. Nuo usein hyvinkin hämmästyttävät muistelmat ovat vielä liian harvinaisia, liian yksittäisiä, jos niin voi sanoa; eikä niitä aina ole kylliksi tarkistettu, jotta olisi järkevää kiinnittää niihin huomiota.

En myöskään pysähdy nerojen enkä eräiden ihmelapsien — tosin vaikeasti selitettävistä — synnynnäisistä kyvyistä johdettuihin todisteihin; sellaiset kyvyt voivat muuten johtua perinnöllisyyden tuntemattomista laeista. Tyydyn yleisesti kertaamaan muutamien eversti Rochasin tekemien sangen hämmästyttävien kokeiden tulokset.

Eversti Rochas, täytynee aluksi huomauttaa, on tiedemies, joka hakee vain ulkokohtaista totuutta tieteellisellä tarkkuudella ja vilpittömyydellä, joita ei koskaan ole epäilty. Hän vaivuttaa uneen eräitä poikkeuksellisia henkilöitä ja saa heidät pitkittäisillä sivellyksillä kertaamaan koko elämänsä kulun. Näin hän vie heidät vähin erin takaisin nuoruuteen, poika-ikään ja lapsuuden äärimmäisille rajoille saakka. Jokaisella näistä hypnoottisista asteista saa puheena oleva henkilö takaisin sen tietoisuuden, luonteen ja mielentilan, joka hänellä oli vastaavalla kehitysasteellaan. Hän elää uudestaan samat tapaukset riemuineen ja tuskineen. Jos hän on ollut sairas, kertautuu hänen tautinsa, toipumisensa ja lopullinen parantumisensa. Jos on esillä esim. nainen, joka on tullut äidiksi, kokee hän taas äitiyden tyypilliset ilmiöt ja kärsii uudelleen synnytyksen pelot ja kivut. Jouduttuaan siihen ikään, jolloin henkilö oppi kirjoittamaan, kirjoittaa hän kuin lapsi, ja hänen käsialaansa voi verrata käsialaan hänen kouluvihkoissaan.

Jo tämä on hyvin merkillistä, mutta niinkuin eversti Rochas sanoo, "olemme tähän saakka astuneet kovalla maaperällä; olemme tarkanneet vaikeasti käsitettävää fysiologista kysymystä, jota lukuisten kokeiden ja tarkistusten perustalla kuitenkin saattaa pitää varmana." Nyt astumme alalle, missä meitä odottavat yllättävämmät arvoitukset.

Valitkaamme asian selvitykseksi muuan yksinkertaisimpia tapauksia. Kokeen alaisena on nuori kahdeksantoistavuotias tyttö, nimeltä Joséphine. Hän asuu Voironissa, Isèren maakunnassa. Hänet palauttaa pitkittäinen siveleminen rintalapsen tilaan. Sivelyä jatkuu, ja keijukaissatu pitenee. Joséphine ei osaa enää puhua, ja lapsuuden suurta hiljaisuutta näyttää seuraavan vielä salaperäisempi hiljaisuus. Joséphine vastaa vain merkeillä, hän ei ole vielä syntynyt, "hän liitelee pimeydessä". Koetta jatketaan, uni tulee syvemmäksi, ja äkkiä kuuluu tuon unen perältä toisen olennon ääni, odottamaton ja tuntematon, äreän vanhuksen epäluuloinen ja tyytymätön ääni. Häneltä kysellään. Ensin hän kieltäytyy vastaamasta, sanoen, että "hän on läsnä, koska hän puhuu, ettei hän näe mitään ja että hän on pimeässä."

Sivelyä jatketaan, ja hänen luottamuksensa saavutetaan vähitellen. Hänen nimensä on Jean-Claude Bourdon, hän on vanha, lepää vuoteessaan ja on ollut sairaana jo kauan aikaa. Hän kertoo elämänsä tarinan. Hän on syntynyt Champventissa, Polliatin kunnassa, 1812. Käynyt koulua kahdeksanteentoista ikävuoteensa asti ja suorittanut sotapalveluksensa seitsemännessä tykkiväen rykmentissä Besançonissa. Hän kertoo kujeistaan samalla kun nukkuva pikku tyttö on kiertelevinään kuviteltuja viiksiä.

Palattuaan kotiin hän ei mene naimisiin, vaan ottaa rakastajattaren. Hän vanhenee yksinäisenä (tässä lyhennän) ja kuolee 70 vuoden vanhana pitkällisen sairauden jälkeen.

Nyt puhuu vainaja, mutta hänen haudantakaiset ilmoituksensa eivät ole huomiota herättäviä, mikä muuten ei ole riittävä syy epäillä niiden todellisuutta. "Hän tuntee irtautuvansa ruumiistaan", mutta hän pysyy siihen liittyneenä vielä sangen pitkän ajan. Hänen "fluidumina" väreilevä ruumiinsa, joka aluksi oli ohentunut, saa kiinteämmän muodon. Hän elää pimeydessä, joka on hänestä vastenmielinen, mutta ei tuota kärsimyksiä. Lopulta vilahtaa hiukan valoa pimeyteen, jonne hän on vaipunut. Hän luulee syntyvänsä jälleen ja lähenee sitä, jota hän arvelee äidikseen — siis Joséphinen äitiä. Se ympäröi häntä siksi, kunnes lapsi tulee maailmaan, ja silloin hän vähitellen tunkeutuu lapsen ruumiiseen. Seitsemänteen ikävuoteen saakka oli hänen ruumiinsa ympärillä jonkunlaista liitelevää usvaa, jossa hän näki paljon sellaista, mitä ei ollut sen jälkeen nähnyt.

Nyt on päästävä Jean-Claudeakin taemmaksi. Seuraa kolme neljännestuntia kestävä magnetisoiminen, joka millekään asteelle pysähtymättä vie kuolleen vanhuksen pienen lapsentilaan. Uusi hiljaisuus, uusi välitila, sitten äkkiä uusi ääni ja uusi odottamaton henkilö. Tällä kertaa kohtaamme vanhan naisen, joka on ollut hyvin häijy ja niinpä hän kärsiikin paljon. (Tällä hetkellä hän on kuollut, sillä tuossa ylösalaisessa maailmassa kohtaamme elämän väärästä päästä, ja ne alkavat luonnollisesti lopusta.) Hän on synkässä pimeydessä pahojen henkien ympäröimänä. Hän puhuu heikolla äänellä, mutta vastaa aina tarkasti kysymyksiin eikä höpise niinkuin Jean-Claude. Hänen nimensä on Philomène Carteron.

"Syventämällä vielä unta", lisää eversti Rochas, jonka sanat tässä mainitsen sellaisinaan, "saan pian tietoja elävästä Philomènesta. Hän ei kärsi enää, näyttää hyvin tyyneltä, vastaa aina hyvin selvästi, kuivaan sävyyn. Hän tietää, ettei seudulla pidetä hänestä, mutta sen hän kyllä korvaa ja hän osaa kostaa sopivassa tilaisuudessa. Hän on syntynyt v. 1702, ja hänen tyttönimensä oli Philomène Charpigny; hänen äidinisänsä oli Pierre Machon, joka asui Ozanissa. Hän oli mennyt naimisiin 1732, Chevrouxissa, erään Carteron-nimisen miehen kanssa ja synnytti tälle kaksi lasta, jotka kuolivat.

"— Ennen lihaksitulemistaan oli Philomène ollut pikkuinen, lapsena kuollut tyttö. Sitä ennen hän oli ollut mies, joka oli murhannut . Sen vuoksi hän oli paljon kärsinyt pimeydessä, pikkutyttönä olonsa jälkeenkin, jolloin hän ei ollut ennättänyt tehdä pahaa, sovittaakseen rikoksensa. En katsonut tarpeelliseksi jatkaa unta pitemmälle, koska koehenkilö näytti uupuneelta ja hänen kouristuksiaan oli paha katsella.

"— Mutta toiselta puolen olen tehnyt huomion, joka näyttää todistavan, että näiden mediumien ilmoitukset liikkuvat todellisella pohjalla. Voironissa on minulla kokeitteni tavallisena katselijana eräs nuori tyttö, jonka mielenlaatu on hyvin tyyni, miettivä eikä millään lailla suggestion alainen, neiti Louise. Tällä nuorella tytöllä on tavaton kyky erottaa inhimillisiä magneettisia virtoja ja senvuoksi myös eetteriruumista, jollainen kyky vähäisempänä on sangen tavallinen. Kun Joséphine herättää henkiin menneisyytensä muiston, on hänen ympärillään valoisa aura , jonka Louise näkee. Louisen silmissä tummenee tuo aura , kun Joséphine on kaksi olemusta erottavalla väliasteella. Kaikissa tapauksissa Joséphine liikahtelee rajusti, jos kosketan niitä avaruuden kohtia, missä Louise sanoo näkevänsä auran joko tummana tai valoisana."

II.

Olen tahtonut melkein täydellisesti toistaa erään hänen kokeensa pöytäkirjan, koska sielunvaelluksen kannattajat näkevät siinä ainoan arvokkaan todisteen, mitä heillä on.

Eversti Rochas on uudistanut kokeitaan monta kertaa useilla eri henkilöillä. Näistä mainitsen vain erään nuoren tytön, nimeltä Marie Mayo, jonka tarina on monimutkaisempi kuin Joséphinen, ja jonka perättäiset jälleensyntymiset vievät 1600-luvulla saakka ja kuljettavat meidät äkkiä Versaillesiin historiallisten, suuren kuninkaan ympärillä liikkuvien henkilöiden joukkoon.

Lisätkäämme, ettei eversti Rochas ole ainoa magnetisoija, joka on saavuttanut tällaisia ilmestyksiä. Tästälähin voidaan ne lukea hypnotismin varmoihin tuloksiin. Mainitsen vain hänen kokeensa senvuoksi, että ne kaikin puolin ovat varmimpia.

Mitä ne todistavat? Kuten kaikissa tämänlaatuisissa tulee meidän epäillä mediumia. On luonnollista, että kaikki mediumit, juuri kykynsä omituisen laadun perusteella, ovat alttiita teeskentelemään, pettämään. Tiedän, että eversti Rochasia, samoin kuin tohtori Richatia, Lombrosoa ja kaikkia niitä, jotka ovat olleet tekemisissä mediumin kanssa, on joskus petkutettu. Ne ovat noihin pakollisiin välikäsiin kuuluvia epäkohtia, eikä näillä kokeilla koskaan ole samaa tieteellistä arvoa kuin fysikaalisissa ja kemiallisissa laboratorioissa tehdyillä. Mutta siitä syystä ei niiltä voi etukäteen evätä kaikkea mielenkiintoa.

Onko teeskentely ja petos todella mahdollinen tässä kohden? Tietysti, vaikka kokeita vartioidaankin perin huolellisesti. Koehenkilö saattaa oppia osansa, niin monimutkainen kuin se onkin, ja välttää taitavasti häntä varten viritetyt ansat. Paras tae on kaikissa tapauksissa hänen rehellisyytensä ja kunnollinen luonteensa, jonka ainoastaan kokeilijat voivat koetella ja tuntea. Heihin täytyy siis tässä suhteessa luottaa. Muutenkin he ryhtyvät kaikkiin varokeinoihin, että teeskentely kävisi hyvin vaikeaksi. Pakotettuaan poikittaisilla sivelyillä mediumin palaamaan taaksepäin elämänsä kulussa, he pakottavat hänet tulemaan takaisin samaa tietä, ja samat tapaukset vierivät esiin päinvastaisessa järjestyksessä. Toistetut kokeet ja vastakokeet johtavat aina samoihin tuloksiin, eikä medium milloinkaan epäröi eikä eksy nimien, vuosilukujen ja tapahtumien sokkeloissa.

[Mainitkaamme, ollaksemme mitään salaamatta ja asettaaksemme nähtäviksi kaikki asiapaperit, että eversti Rochas tutkimalla on todennut, että mediumien ilmoitukset entisistä olemuksistaan usein olivat epätarkkoja. Heidän kertomuksensa olivat täpötäynnä anakronismeja, jotka ilmaisivat normaalisten muistelmien ja alkuperältään outojen suggestioiden sekaannusta. Jäljelle jää kuitenkin yksi täysin varma seikka, se nimittäin, että näyt ilmenivät samanluontoisina lukuisissa henkilöissä, jotka eivät tunteneet toisiaan.]

Muuten pitäisi näiden mediumien, joiden äly yleensä on vain keskinkertainen, äkkiä muuttua nerokkaiksi runoilijoiksi, luodakseen muitta mutkitta mitä kirjavimman sarjan luonteita, joissa kaikki, liikkeet, ääni, mielenlaatu, maailmankatsomus, ajatukset, tunne-elämä ovat kohta kohdalta sopusoinnussa, jotka aina olisivat valmiit vastaamaan sisimmän olemuksen mukaisesti odottamattomimpiinkin kysymyksiin. On sanottu, että joka ihminen on Shakespearen vertainen unelmissaan; mutta eikö tässä ole puhe unelmista, jotka muuttumattomuutensa vuoksi oudosti muistuttavat todellisuutta?

Luulenpa siis voivamme jättää teeskentelyn syrjään ainakin siksi, kunnes vastakohta on todistettu. Saattaisi vielä, kuten Myersin haamuihin nähden on tehty, perustaa vastaväitteensä heidän haudantakaisten paljastustensa vähäpätöisyyteen. Tätä pitäisin pikemmin todisteena heidän vilpittömyytensä hyväksi. Kun niiden mielikuvitus on kyllin rikas luomaan ihmeellisiä henkilöitä, joitten näemme elävän heidän unessaan, ei varmaankaan olisi kovinkaan vaikeata keksiä toisesta maailmasta haaveellisia, mutta hyvin todenmukaisia yksityisseikkoja. Kukaan heistä ei ajattelekaan sellaista. He ovat kristityitä, heillä on siis sydämensä syvyydessä perinnöllinen helvetinpelko, kiirastulen kauhu ja enkeleiden asuttaman, palmuja kasvavan paratiisin toivo. He eivät niihin viittaakaan.

Vaikkeivät he usein tunnekaan jälleensyntymisoppia, noudattavat he tarkasti teosofista tai uusspritististä otaksumaa; sille vaistomaisesti uskollisina he eivät määrittele lähemmin, vaan puhuvat hämärästi pimeydestä, "mustasta", missä ovat. He eivät sano mitään, koska eivät mitään tiedä. Heidän on nähtävästi mahdotonta tehdä selkoa tilasta, joka ei vielä ole selvinnyt. Todellakin on hyvin luultavaa, jos hyväksymme jälleensyntymisen ja haudantakaisen kehityksen opin, ettei luonto tässä, kuten ei muuallakaan, kulje hyppäyksittäin. Ei ole mitään erikoista syytä, jonka vuoksi se tekisi suunnattoman ja selittämättömän hyppäyksen elämästä kuolemaan.

Tästä ei tule sitä teatteritemppua, jota asiaa harkitsematta ollaan hyvin taipuvaisia vaatimaan. Henki on aluksi hämmentynyt menetettyään ruumiinsa ja kaikki tottumuksensa; se tointuu vain vähitellen entiselleen. Se saavuttaa hitaasti tietoisuuden. Sitten tuo tietoisuus asteittain puhdistuu ja laajenee äärettömiin, kunnes sen elämän perusajatus, joka sitä elähyttää, saavutettuaan uusia ilmapiirejä, ei enää synny jälleen ja menettää kaiken kosketuksen meihin. Näin voisi selittää sen, että aina saamme vain alempia, alkeellisia ilmoituksia.

Kaikki se, mikä koskee tätä jälkielämän ensi vaihetta, on sangen uskottavaa niistäkin, jotka eivät tunnusta jälleensyntymistä. Muuten saamme nähdä, että ratkaisut, jotka siinä luulemme keksivämme, syrjäyttävät vain kysymyksen ja ovat riittämättömiä ja satunnaisia.

111.

Nyt tulee eteemme vakavin väite: suggestio. Eversti Rochas vakuuttaa, että hän ja kaikki muut kokeilijat, jotka ovat ryhtyneet tätä tutkimaan, "eivät ainoastaan ole välttäneet kaikkea, mikä voisi viedä koehenkilön määrätylle suunnalle, vaan ovat usein turhaan koettaneet eksyttää häntä erilaisilla suggestioilla." Siitä olen varma, ettei tahallisista suggestioista voi olla puhettakaan. Mutta tiedämmehän, että näillä aloilla on vaistomainen ja tahdoton suggestio usein voimakkaampi ja vaikuttavampi kuin tahallinen. "Pyörivän pöydän" sangen jokapäiväisessä ja lapsellisessa kokeessa, joka oikeastaan on vain alkuperäistä ja alkeellista ajatuksensiirtoa, sanelee johtajan tai tavallisen osanottajan vaistomainen suggestio melkein aina vastaukset.

[Sallittakoon minun tästä puhuttaessa mainita eräs henkilökohtainen kokemus. Saint-Wandrillen luostarissa, jossa vietän kesäni, huvittelivat äsken saapuneet vieraat "pyörittämällä pöytää". Polttelin rauhassa salin nurkassa, jokseenkin kaukana pikkupöydästä, ottamatta millään lailla osaa siihen, mitä sen ympärillä tapahtui, kokonaan muuta ajatellen. Asianmukaisten pyyntöjen jälkeen pöytä vastasi, että siinä asui erään munkin henki 1600-luvulta. Tuo munkki oli haudattuna luostarin itäiseen pylväikköön erään kivilaatan alle, jossa oli vuosiluku 1693. Munkin lähdettyä, joka äkkiä ilman näkyvää syytä kieltäytyi jatkamasta keskustelua, meille juolahti mieleen mennä lampun valossa hakemaan hautaa. Lopulta löysimmekin itäisen käytävän päästä hautakiven, joka oli perin huonossa kunnossa, rikkoutunut, kulunut, murtunut, rapautunut, ja jonka pinnalta suurella vaivalla, hyvin läheltä tarkastaen, saattoi löytää kirjoituksen: "A.D. 1693." Munkin vastatessa ei salissa ollut muita kuin vieraani ja minä. Kukaan heistä ei tuntenut luostaria, he olivat saapuneet sinne samana iltana muutamaa minuuttia ennen päivällistä, ja kun aterian jälkeen oli tullut aivan pimeä, olivat he siirtäneet seuraavaan päivään luostarin ja raunioiden katselemisen. Ilmoitus ei siis saattanut, jollei usko teosofien kuoriin ja elementaaleihin, tulla muualta kuin minulta. Kuitenkaan en luullut mitään tietäväni tästä hautakivestä, joka oli kirjoituksensa puolesta kaikkein hämärimpiä parinkymmenen muun 1600-luvuilta periytyvän joukossa, tässä osassa luostaria.]

Ensiksikin tulisi siis olla aivan varma siitä, ettei magnetisoija, ei läsnäolijat eikä koehenkilöt itse ole koskaan kuullut puhuttavan ainoastakaan henkilöstä, joka on saatu jälleensyntymään. Jonkun mielestä kenties riittäisi se, että vastakokeen suorittavat toinen kokeilija ja toiset läsnäolijat, jotka eivät tiedä mitään edellisistä ilmoituksista. — Niin kyllä, mutta mediumi tuntee ne, ja siksi on mahdollista, että ensimäinen suggestio on ollut siksi voimakas, että se ikuisesti piirtyy vaistoon ja lakkaamatta toistaa samoja ruumiillistumuksia samassa järjestyksessä.

Tämä kaikki ei merkitse sitä, etteivät suggestio-ilmiötkin olisi täynnä arvoituksia, mutta se on toinen kysymys. Tällä hetkellä toteamme vain, että ongelma on melkein ratkaisematon ja tarkistus mahdoton. Toistaiseksi, koska meidän tulee valita jälleensyntymisen ja suggestion välillä, sopii ensin asettua jälkimäisen puolelle, noudattaen niitä periaatteita, joita olemme soveltaneet automaattisella puheella ja kirjoituksella kokeillessa. Kun on esillä kaksi tuntematonta, neuvovat ymmärrys ja selvä järki ensin tarttumaan siihen, joka liittyy useammin todettuihin ilmiöihin, ja jossa tapaamme eräitä tuttuja piirteitä.

Tutkikaamme siis elämämme salaisuutta, ennenkuin luovumme siitä kuolemamme arvoituksen hyväksi. Koko tällä hetteiden täyttämällä alalla on tärkeää, ettei, kunnes uusia todisteita saadaan, poiketa tuosta ankarasta säännöstä: se on ajatusten siirtoa, heti kun ei ole ehdottomasti ja aineellisesti mahdotonta, että koehenkilö tai joku läsnäolevista tuntee puheena olevan seikan, olkoon tämä tieto sitten tajullinen tai ei, unohtunut tai tuoreessa muistissa. Tämäkin varokeino on riittämätön, sillä vielä on mahdollista, niinkuin huomaamme sir Oliver Lodgen kellokokeessa, että henkilö, joka ei ole läsnä istunnossa, vaan saattaa olla hyvinkin etäällä, jouduttuaan tuntemattomalla tavalla mediumin yhteyteen, vaikuttaa häneen kaukaa, tietämättään.

Ollakseen varuillaan kaikkea vastaan tulisi varmistua siitäkin, ettei atavistinen muisti näyttele odottamatonta osaa, ennenkuin kuolema päästetään näyttämölle. Eikö ihminen esim. voi sielunsa sopukoissa säilyttää muistoa tapauksista, jotka ovat sattuneet jonkun esi-isän lapsuuden aikana, jota hän ei ole koskaan nähnyt, ja ilmoittaa niitä mediumille vaistomaisen suggestion avulla? Se ei ole uskomatonta. Me säilytämme itsessämme koko menneisyyden, esi-isiemme kaikki kokemukset. Miksi ei siis, jos osattaisiin maagillisesti valaista alitietoisen muistin suurenmoiset aarteet, sieltä löydettäisi tapauksia ja tosiseikkoja, jotka ovat tuon kokemuksen lähteitä?

Ennenkuin käännymme haudantakaista tuntemattomuutta kohti, tyhjentäkäämme pohjia myöten maallisen tuntemattomuuden mahdollisuudet. Sitäpaitsi on merkillistä, mutta eittämätöntä, että huolimatta tuon lain ankaruudesta, joka näyttää sulkevan pois kaikki muut selitykset, huolimatta suggestiolle myönnetyn vaikutusalan melkein täydellisestä rajattomuudesta ja luultavasti liioitellusta laajuudesta, jää kuitenkin eräitä huomiota, jotka täytynee selittää toisella tavalla.

Mutta palatkaamme jälleensyntymiseen ja myöntäkäämme ohimennen sangen valitettavaksi se seikka, että teosofien ja uusspiritistien todisteet eivät ole sitovia. Sillä koskaan ei ole ollut kauniimpaa, oikeudentuntoisempaa, puhtaampaa, siveellisempää, lohdullisempaa, vieläpä eräissä suhteissa todennäköisempää oppia kuin heidän. Se on ainoa, joka opillaan jatkuvasta katumuksesta ja puhdistuksesta ottaa huomioon kaikki ruumiilliset ja sielulliset epäsuhtaisuudet, kaikki yhteiskunnalliset epätasaisuudet, kaikki kohtalon kamalat vääryydet. Mutta uskonopin laatu ei todista sen totuutta. Vaikka se onkin kuudensadan miljoonan ihmisen uskonto, joka on lähinnä salaperäistä alkuperää, ainoa, joka ei ole vihattava ja vähimmin mieletön kaikista, täytyy sen tehdä se, mitä toiset eivät tehneet: tuoda meille eittämättömiä todisteita. Mitä se tähän saakka on meille antanut, se on vain todistuksen alkeiden ensimäinen häämöitys.

IV.

Eikä arvoitus vielä sittenkään olisi ratkaistu. Periaatteen kannalta jälleensyntyminen on välttämätön ennemmin tai myöhemmin, koska mikään ei saata kadota eikä jäädä liikkumattomaksi. Se, mitä ei suinkaan ole todistettu eikä vastedeskään saatane todistetuksi, se on yksilön jälleensyntyminen kokonaisena ja samana, muistin häviämisestä huolimatta. Mitä etua hänellä muuten olisikaan koko jälleensyntymisestä, jos hän ei tiedä aina olevansa oma itsensä? Kaikki tietoisen jälleensyntymisen kysymykset heräävät uudelleen, ja kaikki on alettava alusta saakka.

Tieteellisestikään vahvistettuna ei jälleensyntymisen, samoin kuin jälkielämänkään teoria lopettaisi kyselyjämme. Se ei vastaa ensimäisiin eikä viimeisiin, alkuperän ja lopun ainoihin oleellisiin kysymyksiin. Se siirtää ne vain paikoiltaan, peräännyttää ne ajassa muutaman vuosisadan, vuosituhannen, toivoen ehkä kadottavansa tai unohtavansa ne hiljaisuuteen ja avaruuteen. Mutta ongelmat palaavat ihmeellisimpienkin äärettömyyksien perältä eivätkä tyydy vain toistaiseksi lykättyihin ratkaisuihin. Tietysti on minusta mielenkiintoista tietää, mikä minua odottaa, mitä tapahtuu kohta kuolemani jälkeen. Sanotte minulle: toisiaan seuraavissa ruumiillistumissaan ihminen sovittaa rikoksensa tuskalla, puhdistuu, noustakseen ilmapiiristä ilmapiiriin, kunnes hän palaa jumalalliseen perusajatukseen, josta on lähtenytkin. Tahdon sen uskoa, vaikka sillä kaikella vielä onkin meidän pienen maailmamme ja sen vanhojen uskontojen sangen epäilyttävä leima; tahdon kyllä uskoa, mutta entä sitten?

Minusta ei ole tärkeää se, mikä kestää jonkun aikaa, vaan se, mikä kestää aina; ja teidän jumalallinen perusajatuksenne ei minusta tunnu äärettömältä eikä lopulliselta. Tuntuupa se minusta heikommaltakin kuin se, jonka omassa mielessäni keksin teidän avuttannekin. Mutta se uskonto, joka vähentää korkeimman ajatuskykyni tajuaman Jumalan, vaikka tuhansiinkin tosiasioihin perustuva, ei voi kahlita tietoisuuttani. Teidän äärettömyytenne ja teidän Jumalanne on vielä käsittämättömämpi kuin minun ja kuitenkin vähemmän suuri. Jos palaan häneen, johtuu se siitä, että olen hänestä lähtenytkin; ja jos olen voinut irtautua hänestä, todistaa se, ettei hän olekaan ääretön, ja jollei hän ole ääretön, mitä hän sitten on?

Täytyy hyväksyä toinen tai toinen: joko hän puhdistaa minut, koska olen hänen ulkopuolellaan, eikä hän ole ääretön; tai hän on ääretön, ja jos hän minut puhdistaa, oli hänessä jotakin epäpuhdasta, koska hän minussa puhdistaa osan omaa itseään. Sen lisäksi, kuinka saatamme myöntää, että tuo Jumala, joka on aina olemassa, jolla on takanaan sama vuosituhansien sarja kuin edessäänkin, ei ole vielä ehtinyt puhdistaa ja päättää koettelemuksiansa? Mitä hän ei ole voinut tehdä iankaikkisuudessa, joka on ollut ennen olemassaoloani, sitä hän ei saata tehdä vastaisessakaan ikuisuudessa, sillä molemmat ovat tasavertaiset.

Ja sama kysymys asettuu eteeni siinäkin, mikä koskee minua. Minun elämäni alkusyy, kuten hänenkin, on ollut ikuisesti olemassa, sillä eriämiseni tyhjästä olisi selittämättömämpi kuin aluton olemassaoloni. Minulla on välttämättä ollut lukemattomia kertoja tilaisuus ruumiillistua, ja olen luultavasti sen tehnytkin, jos otamme huomioon, että on tuskin uskottavaa minun saaneen tuon ajatuksen vasta eilen. Kaikki mahdollisuudet päästä pyrkimysteni perille tarjoutuivat minulle siis jo menneisyydessä, ja kaikki ne, jotka tulevaisuudessa kohtaan, eivät lisää mitään siihen lukumäärään, joka jo oli ääretön.

Hyvin vähän voin vastata näihin kysymyksiin, jotka nousevat kaikkialta, heti kun tavoittaa yhdenkään niistä ajatuksensa äärimmäisellä kärjellä. Toistaiseksi on minusta parempi tietää, etten tiedä mitään, kuin tyydyttää itseäni luulotteluilla ja ristiriitaisilla vakuutuksilla. Mieluummin pidän kiinni ikuisuudesta, jonka käsittämättömyys on rajaton, kuin rajoitun Jumalaan, jonka käsittämättömyys on kaikilta tahoilta rajoitettu. Ei mikään pakota teitä puhumaan Jumalastanne, mutta jos siihen ryhdytte, on välttämätöntä, että selityksenne ovat parempia kuin se hiljaisuus, jonka ne rikkovat.

V.

On totta, etteivät tieteelliset spiritistit uskaltaudu aivan tämän Jumalan luo; mutta silloin, alun ja lopun suurien arvoitusten väliin puristuneina, heillä ei ole juuri mitään sanottavaa meille. He seuraavat kuolleitamme jonkun hetken siinä maailmassa, jossa hetkillä ei enää ole merkitystä, ja hylkäävät heidät sitten pimeyteen. En moiti heitä siitä, koska tässä on kysymys asioista, joita luultavasti emme tiedä vielä silloinkaan, kun luulemme tietävämme kaikki.

En pyydä heitä paljastamaan minulle maailmankaikkeuden salaisuutta, sillä en usko, niinkuin lapsi, että tuo salaisuus mahtuisi pariin kolmeen sanaan tai saattaisi tunkeutua aivoihini niitä halkaisematta. Olenpa vakaantunut siitäkin, että olennot, jotka olisivat monta miljoonaa kertaa meistä älykkäimpiäkin älykkäämmät, eivät vielä omistaisi sitä, koska tuon salaisuuden täytyy olla yhtä ääretön, yhtä tutkimaton, yhtä tyhjentämätön kuin itse maailmankaikkeus.

Siitä huolimatta on kuitenkin varmaa, että tuo kykenemättömyys katsahtaa edes muutamia vuosia eteenpäin haudantakaisessa elämässä riistää paljon mielenkiintoa heidän kokeiltaan ja saavutuksiltaan. Näillä voitetaan paraassa tapauksessa vain hiukan aikaa, mutta sellaisissa leikeissä kynnyksellä ei meidän kohtaloamme ratkaista. Sivuutan mielelläni sen, mitä minulle tapahtuu pienenä ajanjaksona, minkä nuo ilmoitukset käsittävät, niinkuin jo sivuutan sen, mitä minulle on elämässä tapahtunut; siinä ei ole kohtaloni eikä satamani. En epäile, että ilmaissut seikat eivät olisi tosia ja todistettuja, mutta vielä epäilemättömämpää on se, että vainajilla, jos he elävät kuoleman jälkeen, ei ole paljoakaan meille sanottavaa, joko heillä sitten ei sillä hetkellä, kun he voivat puhua meille, vielä ole mitään ilmoitettavaa, taikka he sillä hetkellä, kun heillä olisi ilmaistavaa, eivät enää voi sitä tehdä, loitoten iäksi ja kadoten silmistämme äärettömyyteen, jonka perille he koettavat päästä.

9. luku.

Tietoisuuden kohtalo.

I.

Koettakaamme, luopuen heidän epävarmasta avustaan, ominpäin astua haudan tuolle puolen. Näyttää siis siltä, kuin — palataksemme otaksumaan, jota tarkastelimme ennen näitä välttämättömiä asiasta poikkeamisia — jälkielämä, säilyttämällä nykyisen tietoisuutemme, olisi melkein yhtä mahdoton ja yhtä käsittämätön kuin tuhoutuminen. Ja jos se olisikin hyväksyttävä, ei siinä kuitenkaan olisi mitään pelättävää. On varmaa, että ruumiin kadotessa katoavat samalla kaikki ruumiilliset kärsimyksetkin, sillä ei voi kuvitella sielun kärsivän ruumiissa, jota sillä ei enää ole.

Niiden mukana katoo myös kaikki se, mitä sanomme henkisiksi tai siveellisiksi kärsimyksiksi, koska ne kaikki, jos niitä läheltä tarkastamme, syntyvät aistiemme tottumuksista ja taipumuksista. Henkemme tuntee vastavaikutusta sitä ympäröivän ruumiin tai ruumisten kärsimyksistä, se ei saata kärsiä itsessään tai itsensä vuoksi. Väärinkäsitetty uhrautuvaisuus, murtunut rakkaus, pettymykset, voimattomuus, epätoivo, petos, henkilökohtaiset nöyryytykset, samoin kuin surut ja omien rakkaimpien menettäminen saavat pistävän kärkensä vasta kulkiessaan ruumiin läpi, jonka henki elävöittää. Paitsi omaa tuskaansa, joka johtuu siitä, ettei mitään tiedä, henki ei ruumiistaan vapautuneena voi kärsiä muuta kuin sen muistosta.

Mahdollista on, että niiden tuskat, jotka se on jättänyt tänne maan päälle, surettavat sitä myöskin. Mutta sen silmissä, joka ei enää laske päivien lukua, nuo tuskat tuntuvat niin lyhyiltä, ettei se käsitä niiden kestävyyttä; ja tietäessään mitä ne ovat ja mihin ne vievät, ei henki enää tunne niiden ankaruutta.

Henki on tunteeton kaikkea sitä kohtaan, mikä ei ole onnea. Se on luotu vain ääretöntä riemua varten, joka on tietämisen ja ymmärtämisen iloa. Se saattaa huolestua vain omat rajat huomatessaan; mutta rajojensa huomaaminen, kun paikka ja aika ei enää sido, merkitsee jo pääsemistä niiden yli.

Nyt on kysymys siitä, pysyykö tuo henki, ollen kaikilta tuskilta turvassa, itselleen uskollisena, tajuaako ja tunteeko se itsensä äärettömyyden sylissä, ja kuinka tärkeätä sen on tuntea itsensä siellä. Näin ollen ovat ratkaistavinamme kysymykset jälkielämästä ilman tietoisuutta ja jälkielämästä, jossa tietoisuus eroaa nykyisestä.

Jälkielämä ilman tietoisuutta tuntuu aluksi luultavimmalta. Sen kärsimyksen tai onnen kannalta, mikä meitä odottaa haudan toisella puolen, vastaa se tuhoutumista. Niiden, joita miellyttää helpoin ja ihmisellisen ajatuksen nykyistä kantaa vastaavin ratkaisu, sopii siis pysähtyä tähän huolineen. Heillä ei ole mitään pelättävää, sillä pelko, jos sellaista jäisi, puhkeisi lähemmin tarkastaessa toivon kukkasiin. Ruumis hajaantuu eikä voi kärsiä enää, ilojen ja murheiden lähteestä eronnut ajatus sammuu, haihtuu ja katoaa rajattomaan pimeyteen; ja niin seuraa tuo suuri, niin monesti rukoiltu rauha, mittaamaton, uneton lepo, josta ei herätä.

Mutta tämä ratkaisu hellii vain laiskuutta. Jos jatkamme niiden ajatusta, jotka puhuvat jälkielämästä ilman tietoisuutta, huomaamme, että he tarkoittavat nykyistä tietoisuuttaan, sillä ihminen ei tajua muunlaista, ja olemme juuri nähneet, että sellaisen tietoisuuden äärettömyydessä kestäminen on melkein mahdotonta.

Jolleivät he sitten tahdo evätä kaikkea, maailmankaikkeudenkin tietoisuutta, johon heidän omansa uppoaa. Mutta siten ratkaistaisiin perin äkkiä ja sokeasti, kuin miekan iskulla yöllä, korkein ja ihmeellisin kysymys, mikä ihmisen aivoista saattaa kohota.

III.

Ilmeistä on, ettemme kaikilta tahoilta rajoitetun ajatuskykymme pohjalta voi koskaan saavuttaa pienintäkään käsitystä äärettömyyden tietoisuudesta. Vieläpä nuo molemmat sanontatavat: tietoisuus ja äärettömyys, ovat oleellisesti ristiriidassa. Kun sanomme: tietoisuus, tarkoitamme sitä kaikkein tarkimmin määriteltyä, mitä voimme äärellisyyden rajoissa käsittää. Tietoisuus on oikeastaan se äärellinen, mikä keskittyy itseensä tunteakseen ja tunnustellakseen ahtaimpia rajojaan, nauttiakseen niistä niin ahtaasti kuin mahdollista.

Toiselta puolen meidän on mahdotonta erottaa älyn käsitettä tietoisuuden käsitteestä. Äly, joka ei näytä sopivalta muuttumaan tietoisuudeksi, käy meille salaperäiseksi ilmiöksi, jolle annamme vielä salaperäisempiä nimiä, päästäksemme tunnustamasta, ettemme siitä enää ymmärrä mitään. Mutta pienellä maapallollamme, joka on vain piste avaruudessa, huomaamme, että kaikilla elämän asteilla — muistelkaamme esim. hyönteismaailman merkillisiä yhtymiä ja elimistöjä — käytetään joka päivä niin suuri määrä älyä, ettei inhimillinen älymme voi uneksiakaan kykenevänsä sitä arvioimaan. Kaikki, mikä on olemassa, ja ihminen ensimäisenä, ammentaa lakkaamatta suoraan tuosta ehtymättömästä säiliöstä.

Johdumme siis vastustamattomasti kysymään itseltämme, eikö tuo yleisäly ole äärettömän tietoisuuden säteilyä, tai eikö siitä ennemmin tai myöhemmin kehity sellainen. Ja niin heitellään meitä kahden supistamattoman mahdottomuuden välillä.

Luultavinta on, että tässäkin arvostelemme kaikkea ihmisyytemme matalain tasojen kannalta. Vähäpätöisen elämämme huipulta huomaamme vain älyn ja tietoisuuden, ajatuksen äärimmäiset päätepisteet, ja siitä päätämme, että kaikenlaisen elämän huipulla ei saata olla muuta kuin älyä ja tietoisuutta, vaikka niillä ehkä, henkisten ja muiden mahdollisuuksien asteikossa, voi olla vain ala-arvoinen paikka.

IV.

Aivan tiedoton jälkielämä olisi siis mahdollinen vain siinä tapauksessa, että maailmankaikkeuden tietoisuus kiellettäisiin. Heti kun sellainen, missä muodossa hyvänsä, myönnetään olevaksi, tulee meidän olla osallisia siinä, ja kysymys sekaantuu jossakin määrin kysymykseen enemmän tai vähemmän muuntuneesta tietoisuudesta. Tällä hetkellä ei ole mitään toivoa sitä ratkaista, mutta saammehan haparoida sen pimennoissa, joiden synkkyys ei kaikissa kohdissa saata olla yhtä syvä.

Tässä alkaa aukea ulappa. Tässä alkaa ihmeellinen seikkailu, ainoa, joka kohoaa yhtä korkealle kuin sen korkein halu. Tottukaamme pitämään kuolemaa eräänä elämän muotona, jota emme vielä käsitä, oppikaamme katselemaan sitä samoin silmin kuin syntymistä, ja autuas odotus, joka tervehtii jälkimäistä, seuraa pian ajatustamme istuutuakseen sen seurassa haudan portaille. Otaksukaapa, että lapsella äidin kohdussa olisi jonkinlainen tietoisuus, että esimerkiksi kaksoiset kykenisivät siellä oudolla tavalla vaihtamaan vaikutelmiaan ja ilmaisemaan toisilleen pelkonsa ja toiveensa. Koska he eivät milloinkaan ole tunteneet muuta kuin äidinkohdun lämmintä pimeyttä, eivät he tuntisi oloaan vaivaloiseksi ja onnettomaksi. Heillä ei kai olisi muuta ajatusta kuin pitkittää niin kauan kuin mahdollista tätä elämää, jossa on huoletonta runsautta ja yllätyksetöntä unta. Mutta jos hekin, niinkuin me tiedämme kuolevamme, tietäisivät syntyvänsä — että heidän tulee äkkiä jättää tuo suloisen pimeyden suoja, hyljätä ainiaaksi tuo kahlittu, mutta rauhallinen olotila syöksyäkseen aivan toisenlaiseen maailmaan, käsittämättömään ja rajattomaan — kuinka huolestuneita ja kauhistuneita he olisivatkaan.

Ei kuitenkaan ole mitään syytä, jonka vuoksi meidän huolemme ja kauhumme olisivat oikeutetumpia tai vähemmän naurettavia. Se tuntematon, minkä alaisia olemme, ei muuta vähääkään luonnetta, henkeä, tarkoituksia, hyväntahtoisuutta tai kylmäkiskoisuutta syntymästämme kuolemaamme asti. Me pysymme aina samassa äärettömyydessä, samassa maailmankaikkeudessa.

On aina järkevää ja oikeutettua sanoa itselleen, ettei hauta ole sen pelottavampi kuin kehtokaan. Olisipa myös oikeutettua ja järkevää suostua kehtoon vain haudan takia. Jos ennen syntymäämme saisimme valita tyhjyyden suuren levon ja elämän välillä, joka ei päättyisi kuoleman suurenmoiseen hetkeen, kukapa meistä, tietäessään sen, mitä hänen pitäisi tietää, valitsisi sellaisen huolia tuottavan ja tuntemattoman olemassaolon, joka ei päättyisi loppunsa rauhoittavaan salaperäisyyteen? Kuka meistä haluaisi laskeutua maailmaan, joka opettaisi vain vähän, jollei tietäisi, että on välttämätöntä siihen joutua kyetäkseen siitä pääsemään ja tietämään sitä enemmän?

Parasta elämässä on, että se valmistaa meitä tätä hetkeä varten, että se on ainoa tie, joka johtaa meidät ihanaan poispääsyyn ja tuohon verrattomaan salaisuuteen, jossa onnettomuudet ja kärsimykset eivät enää ole mahdollisia, koska olemme menettäneet elimen, joka meille niitä tuotti; missä pahin, mitä meille saattaa tapahtua, on unelmaton uni, yksi maan suurimpia siunauksia; missä lopuksi on melkein käsittämätöntä, ettei joku ajatus edelleen eläisi yhtyäkseen maailmankaikkeuden olemukseen, se on: äärettömyyteen, joka, jollei se ole välinpitämättömyyden ulappa, saattaa olla vain riemujen valtameri.

V.

Ennenkuin ryhdymme mittaamaan tämän valtameren syvyyksiä, huomauttakaamme niille, jotka pyrkivät säilyttämään minuutensa, että he vaativat osakseen pelkäämiänsä kärsimyksiä. Minuus merkitsee rajoitusta. Se saattaa olla olemassa vain siinä määrin, kuin se on eristynyt ympäristöstään. Mitä voimakkaampi minuus on, sitä ahtaammat ovat sen rajat, sitä selvempi sen ero, joka käy myös sitä tuskallisemmaksi, sillä henki, jos se pysyy sellaisena, miksi sen tunnemme — emmekä kykene kuvittelemaan sitä toisenlaiseksi, — saa tuskin nähdä rajansa, kun se haluaa pyrkiä niiden yli. Ja mitä eristetymmäksi se itsensä tuntee, sitä suuremmaksi kasvaa sen halu liittyä siihen, mitä sen ulkopuolella on.

Sen olemassaolon ja pyrkimysten välillä tulee siis olemaan ikuinen taistelu. Eikä sen todellakaan olisi kannattanut syntyä ja kuolla päätyäkseen vain noin toivottomiin taisteluihin. Eikö tämäkin yhä todista sitä, että minuutemme, sellaisena kuin sen käsitämme, ei saata kestää äärettömyydessä, jonne sen täytyy mennä, koskei se voi mennä muualle? Meidän on siis tärkeätä vapautua kuvitteluista, jotka johtuvat vain ruumiistamme, niinkuin höyryt, jotka peittävät meiltä päivän, nousevat vain alavilta paikoilta. Pascal on sen kerta kaikkiaan sanonut: "Se vähäinen oleminen, mikä meillä on, kaihtaa meiltä äärettömyyden."

VI.

Toiselta puolen — sillä kaikki täytyy tuoda julki, liikuttaa noita vihamielisiä pimentoja, joiden luulemme olevan totuutta lähinnä ja meidän täytyy olla puolueettomia — toiselta puolen saatamme niille, jotka tahtovat säilyttää minuutensa, myöntää sen, että heille riittäisi pieninkin seikka, joka eläisi heidän jälkeensä, jotta he voisivat alkaa uuden elämän äärettömyyden helmassa, mistä heidän ruumiinsa ei enää heitä erota.

Jos näyttää mahdottomalta, että jokin — liike, värähdys, säteily — lakkaisi tai häviäisi, miksi siis ajatus katoaisi? Eloon jää kai epäilemättä enemmän kuin yksi ajatus, joka on kyllin voimakas viekoitellakseen luokseen uuden minuuden, saadakseen ravintonsa ja kasvaakseen kaikesta, mitä se löytää tuossa uudessa, pohjattomassa ympäristössä, niinkuin toinen minä, tässä maailmassa, hankki ravintonsa ja kasvoi kaikesta, mitä siellä kohtasi. Koska olemme osanneet hankkia nykyisen tietoisuutemme, miksi meidän olisi mahdotonta hankkia toinenkin? Sillä tuo minä, joka meistä on niin rakas, ja jonka luulemme omistavamme, ei ole valmistunut yhdessä päivässä. Se ei ollut samanlainen syntymämme hetkellä kuin se nyt on. Siihen on liittynyt enemmän sattumaa kuin tahtoa ja paljon enemmän vierasta ainesta kuin siinä oli synnynnäistä. Se on vain pitkä sarja hankittua ja muuttunutta, josta emme pidä lukua ennenkuin muistimme herättyä, ja sen sisin olemus, jonka laatua emme tunne, on ehkä vielä aineettomampi ja vähemmän kiinteä kuin ajatus.

Jos uusi ympäristö, johon astumme, jätettyämme äitimme kohdun, muuttaa meidät siihen määrin, ettei niin sanoaksemme ole mitään yhteyttä alkiolla, jona olimme, ja ihmisellä, joksi tulimme, eikö ole luultavaa, että vielä uudempi, vielä oudompi, vielä laajempi ja rikkaampi ympäristö, johon taas joudumme elämästä erottuamme, muovailee meitä yhä enemmän? Siinä, mitä meille täällä tapahtuu, voimme nähdä kuvan siitä mikä meitä muualla odottaa, ja saamme hyvin otaksua, että henkinen olemuksemme, ruumiistaan vapautuneena, jollei se sekaannu äärettömyyteen, kehittyy siellä vähitellen, valitsee sieltä oloperusteensa eikä paikan ja ajan rajoituksesta vapaana koskaan lakkaa kasvamasta.

Hyvin mahdollista on, että nykyiset korkeimmat pyyteemme muuttuvat tulevan kasvumme laiksi. On hyvin mahdollista, että parhaat ajatuksemme ottavat meidät vastaan toisella rannalla ja että älymme laadusta riippuu sen äärettömyyden laatu, joka kiteytyy sen ympärille. Kaikki otaksumat ja kysymykset ovat luvallisia, jos ne vain suuntautuvat onneen; sillä onnettomuus ei voi enää meille vastata. Sillä ei enää ole sijaa siinä inhimillisessä kuvittelussa, joka määrättyä menettelyä seuraten tutkii tulevaisuutta. Ja olkoon se voima mikä tahansa, joka elää jälkeemme ja vallitsee elämäämme toisessa maailmassa, ei tämä elämä, pahimmankaan arvelun mukaan, saata olla vähemmän suuri tai onnellinen kuin tämänpäiväinen olemassaolo. Sillä ei tule olemaan edessään muuta uraa kuin äärettömyys, eikä äärettömyys ole mitään, jollei se ole autuutta. Jokatapauksessa tuntuu sangen varmalta, että täällä vietämme olemassaolomme ainoan ahtaan, niukan, pimeän ja tuskallisen hetken.

VII.

Olemme sanoneet, että hengelle ominainen tuska on olla tietämättä ja ymmärtämättä, mihin taas sisältyy voimattomuuden tuska: sillä se, joka tuntee äärimmäiset syyt, ja jota aine ei enää lamaannuta, toimii sopusoinnussa niiden kanssa. Ja ken ymmärtää, hyväksyy lopuksi, sillä muutoin maailmankaikkeus olisi erehdys, eikä se ole mahdollista, koska ääretön erehdys olisi käsittämätön. En usko, että puhdas ajatus voisi tuntea muuta tuskaa. Ainoa, joka tuntuisi mahdolliselta, ennenkuin olemme asiaa harkinneet, ja joka kaikissa tapauksissa olisi vain ohimenevä, syntyisi katsellessamme tuskia ja kurjuutta, jotka jäivät jälkeemme maailmaan. Mutta tuokin tuska olisi pohjaltaan vain muuan laji ja mitätön hetki voimattomuuden tai ymmärtämättömyyden tuskaa. Mitä taas viimemainittuun tulee, niin vaikka se onkin ei ainoastaan älymme piirin ulkopuolella, vaan myöskin mielikuvituksemme saavuttamattoman matkan päässä, voi siitä sanoa, että se olisi sietämätön, jos se olisi toivoton; maailmankaikkeuden tulisi silloin luopua itsensä tuntemisesta tai sisällyttää itseensä jotakin, mikä pysyisi sille ikuisesti vieraana.

Joko ei ajatus tule huomaamaan ääriään eikä siis niistä kärsimään, tahi se kulkee niiden yli sikäli, kuin se ne tapaa. Sillä kuinka voisi maailmankaikkeuteen liittyä osia, jotka olisivat ikuisesti tuomitut pysymään irti siitä itsestään ja sen tietopiiristä? Siten emme ollenkaan käsitä, kuinka ymmärtämättömyyden tuska, otaksuen, että se hetken on olemassa, ei lopulta sulautuisi äärettömyystilaan, joka, jollei se ole luulomme mukainen onni, saattaisi olla vain iloa korkeampi ja puhtaampi välinpitämättömyys.

10. luku.

Äärettömyyden kaksi muotoa.

I.

Suunnatkaamme ajatuksemme siihen. Ongelma paisuu yli ihmisyyden ja käsittää kaikki. Mielestäni saattaa äärettömyyttä tarkastaa kahdelta, perin erilaiselta kannalta. Katselkaamme ensimäistä.

Olemme uppoutuneet maailmankaikkeuteen, jolla ei ole rajoja sen enempää ajassa kuin avaruudessakaan. Se ei voi kulkea eteenpäin eikä perääntyä. Sillä ei ole alkua. Se ei ole koskaan alkanut, niinkuin se ei milloinkaan lopu. Sen takana on yhtä monta myriadia vuotta kuin se niitä edessäänkin näkee. Se on ainaisista ajoista saakka päivien rajattomassa keskuksessa. Sillä ei voi olla päämäärää, sillä jos sellainen olisi, olisi se saavuttanut sen meitä edeltäneiden vuosien loppumattomuudessa. Muuten tuo päämäärä olisi sen ulkopuolella, ja jos äärettömyyden ulkopuolella olisi jotakin, rajoittaisi se sitä ja se lakkaisi olemasta ääretön.

Se ei kulje mitään kohti, sillä se olisi jo saapunut sinne. Siis kaikki, mitä maailmat sen helmassa tekevät, kaikki, mitä me itse siinä teemme, ei saata millään lailla siihen vaikuttaa. Kaikki, mitä se tulee tekemään, on se tehnyt. Kaikkea sitä, mitä se ei ole tehnyt, ei se voikaan tehdä. Jos sillä ei ole mitään ajatusta, ei se sellaista saakaan. Jos ajatus on, on se aina ollut korkeimmillaan ja pysyykin siinä liikkumatta, muuttumatta. Se on yhtä nuori kuin on ollut ja yhtä vanha kuin tulee olemaan. Se on jo menneisyydessä koetellut kaikki ponnistukset ja yritellyt kaikkea, mitä tulevaisuudessakin. Ja koska kaikki mahdolliset yhdistelmät ovat koetellut sen jälkeen, mitä emme voi sanoa edes alkuperäksi, niin ei näytä siltä, kuin se, mikä ei ole tapahtunut ikuisuudessa ennen syntymäämme, voisi tapahtua siinä, mikä seuraa kuolemaamme. Jollei se ole tullut tietoiseksi, ei se koskaan tule; jollei se tiedä, mitä haluaa, pysyy se toivottomasti tietämättömänä, tietäen kaikki tai ei mitään ja ollen yhtä lähellä loppuaan kuin alkuaankin.

Se on synkin ajatus, johon ihminen voi päästä. En luule, että siihen on tähän mennessä kylliksi syvennytty. Jos se todella olisi kumoamaton — ja voidaanpa väittää, että se on — jos siinä todella piilisi suuren arvoituksen äärimmäinen sana, olisi melkein mahdotonta elää sen varjossa. Ainoastaan varmuus siitä, että käsityksemme ajasta ja avaruudesta ovat pettäviä ja mielettömiä, voi valaista sitä kuilua, missä kaikki toivo häipyisi.

II.

Näin käsitetyn maailmankaikkeuden voisi järkemme ainakin hyväksyä, vaikkei se voisikaan sitä tajuta. Mutta siinä liitelee miljardeja ajan ja paikan rajoittamia maailmoita. Ne syntyvät, kuolevat ja syntyvät jälleen. Ne ovat kokonaisuuden osia, ja siitä siis nähdään, että sellaisellakin, millä ei ole alkua eikä loppua, on osia, jotka alkavat ja loppuvat. Me emme tunnekaan muuta kuin näitä osia, ja niiden lukumäärä on niin ääretön, että ne meidän silmissämme täyttävät koko äärettömyyden. Se, mikä ei kulje minnekään, on täynnä sellaista, joka näyttää liikkuvan jotakin kohti. Se, mikä ainaisesti on tiennyt, mitä haluaa, tai ei opi sitä koskaan, näyttää ikuisesti tekevän enemmän tai vähemmän onnettomia kokeita. Mihin haluaa päästä se, joka on jo perillä?

Kaikki se, mitä havaitsemme siinä, jolla ei voi olla päämäärää, näyttää ajavan takaa jotakin päämäärää käsittämättömän innokkaasti, ja se henki, joka elähyttää sitä, mitä näemme siinä, jonka tulisi tietää kaikki ja olla oma herransa, näyttää olevan tietämätön kaikesta ja hakevan itseään lakkaamatta. Niinpä kaikki, mikä on aistiemme tajuttavana äärettömyydessä, on vastaista sille, mitä järkemme on pakko sille myöntää. Mikäli siihen syvennymme, sikäli ymmärrämme paremmin oman ymmärtämättömyytemme syvyyden, ja mitä enemmän pyrimme syventymään molempiin, toisilleen vastakkaisiin käsittämättömyyksiin, sitä ristiriitaisempia ne ovat.

III.

Kuinka meidän käy kaiken tuon käsittämättömän keskellä? Jätämmekö sen äärellisen maailman, jossa asumme, upotaksemme jompaankumpaan äärettömään? Toisin sanoen, sekaannummeko lopulta äärettömään, minkä järkemme aavistaa, vai pysymmekö ikuisesti siinä, jonka silmämme näkevät — lukemattomissa, muuntuvissa, lyhytaikaisissa maailmoissa? Emmekö milloinkaan pääse ulos näistä maailmoista, joiden näyttää täytyvän ikuisesti syntyä ja kuolla, astuaksemme siihen, mikä koko iäisyyden aikana ei ole voinut kuolla ja on olemassa ilman tulevaisuutta, niinkuin menneisyydettäkin? Pääsemmekö kerran, kaiken sen mukana, mikä meitä ympäröi, onnettomista kokemuksista, joutuaksemme lopulta rauhaan, viisauteen, liikkumattomaan, rajattomaan tietoisuuteen tai toivottomaan tajuttomuuteen? Tuleeko kohtaloksemme se, minkä aistimme aavistavat, vai se, jota älymme vaatii? Tai olisivatko aistit ja äly vain harhaa, pieniä välikappaleita, turhia ajallisia aseita, joita ei koskaan ole määrätty tutkimaan tai uhmaamaan maailmankaikkeutta? Jos ristiriita todella on olemassa, onko viisasta siihen pysähtyä ja tuomita mahdottomaksi se, jota emme ollenkaan käsitä, ottaen huomioon, ettemme käsitä juuri mitään? Eikö totuus ole mittaamattomien matkojen päässä noista ristiriidoista, jotka näyttävät meistä äärettömiltä ja voittamattomilta, mutta jotka epäilemättä eivät merkitse enempää kuin merelle lankeava sade?

IV.

Mutta nykyiselle vähäpätöiselle ymmärryksellemmekin lienee järkemme ja aistimme äärettömyyksien ristiriita pikemmin vain näennäinen kuin todellinen. Sanoessamme, että maailmankaikkeudessa, joka on ollut iankaikkisesti olemassa, on jo kaikki koettu ja kaikki mahdolliset yhdistelmät tehty, — väittäessämme, ettei ole yhtään mahdollisuutta siihen, että äärettömässä tulevaisuudessa tapahtuisi se, mitä ei tapahtunut äärettömässä menneisyydessä, panee mielikuvituksemme ajan äärettömyyteen liian suurta painoa.

Itse asiassa tulee kaiken, mitä ikuisuus sisältää, olla yhtä ääretöntä kuin se aika, joka sillä on käytettävänään. Ja niitä sattumia, yhtymiä ja yhdistelmiä, joita se sisältää, ei ole käytetty loppuun siinä ikuisuudessa, joka on ollut ennen meitä, yhtä vähän kuin niin saattaisi tapahtua siinä, mikä meitä seuraa. Ajan äärettömyys ei ole avarampi kuin maailmankaikkeuden aineiston. Tapauksia, voimia, mahdollisuuksia, syitä, seurauksia, ilmiöitä, sekoituksia, yhdistelmiä, yhteensattumia, sopusointuja, yhtymiä, elämiä edustavat siellä lukemattomat numerot, jotka täyttävät kokonaan rajattoman, pohjattoman kuilun, missä ne hyörivät siitä saakka, mitä sanomme sen maailman aluksi, jolla ei ollut alkua, ja missä niitä mullistetaan aina sen maailman loppuun saakka, jolla ei ole loppua… Ei ole siis mitään huippukohtaa, ei liikkumatonta eikä muuttumatonta.

Todennäköistä on, että maailmankaikkeus etsii ja löytää itsensä joka päivä, ettei se ole päässyt täyteen tietoisuuteen eikä vielä oikein tiedä, mitä haluaa. On mahdollista, että sen äärettömyys vielä verhoaa sen ihannetta, ja samoin on mahdollista, että kokemukset ja sattumukset jatkuvat käsittämättömiin maailmoihin, joiden rinnalla kaikki ne, mitkä me näemme tähtikirkkaina öinä, ovat vain hyppysellinen kultatomua valtameren helmassa. Sanalla sanoen, jos toinen on totta, niin on samoin totta, että me itse tai se, mikä meistä jää — yhdentekevää kumpiko — hyödymme jonakin päivänä noista kokemuksista ja sattumuksista. Se, mitä ei vielä ole tapahtunut, saattaa tapahtua äkkiä; ja paras tila samoin kuin suurin viisaus, jotka tulevat sen tajuamaan ja osaamaan pitää siitä kiinni, ovat ehkä valmiina sävähtämään esiin olosuhteiden yhteentörmäyksestä. Ei olisi ollenkaan ihmeellistä, että maailmankaikkeuden tietoisuus muodostuakseen ei vielä olisi tavannut välttämättömien olosuhteiden apua, ja että ihmisajatus kannattaisi toista näistä ratkaisevista asianhaaroista.

Siinä on toivo. Niin pieneltä kuin ihminen ja hänen ajatuskykynsä näyttääkin, on hänellä tarkoin sama arvo kuin kaikkein mahtavimmilla voimilla, mitä hän osaa kuvitella, ottaen huomioon, ettei mikään ole suurta eikä pientä siinä, millä ei ole mittaa, ja vaikka ruumiimme tulisi yhtä avaraksi kuin kaikki maailmat, mitä silmämme havaitsevat, olisi sillä, maailmankaikkeuden kannalta, sama arvo kuin tänäänkin. Ehkä vain ajatuksella on äärettömyydessä se tila, jota vertailu ei supista mitättömiin.

V.

Muutoin, jos tulee puhua suoraan, vaikka pimeydessämme puhuisimmekin lakkaamatta ja häpeämättä ristiin, ja palataksemme ensimäiseen otaksumaan, tuohon mahdollisen kehityksen aatteeseen, on hyvin uskottavaa, että se taas on niitä aivojemme lapsellisia vajavuuksia, jotka estävät meitä näkemästä asian oikeata laitaa. On yhtä todennäköistä, kuten olemme edellä osoittaneet, ettei ole ollut eikä koskaan tulekaan olemaan minkäänlaista kehitystä, koska sillä ei voi olla päämäärää. Korkeintaan voi syntyä joitakin hetkellisiä yhtymiä, jotka silmäraukoistamme näyttävät onnellisemmilta tai kauniimmilta kuin toiset, samoin kuin meistä on kulta kauniimpaa kuin tien loka, tai komean puutarhan kukka onnellisempi kuin mukulakivi likaviemärin pohjalla, mutta kaikki tämä ei nähtävästi ole mitenkään tärkeää, ei vastaa minkäänlaista todellisuutta eikä paljoakaan todista.

Mitä enemmän asiaa ajattelee, sitä selvempänä esiintyy älymme heikkous, se kun ei kykene sovittamaan edistyksen eikä edes kokemusten ajatusta äärettömyyden ylimmäiseen käsitteeseen. Vaikka luonto meidän nähtemme lakkaamatta toistelee itseään ja tuottaa väsymättä, vuosituhansien kuluessa, samoja puita ja samoja eläimiä, emme silti saata ymmärtää, miksi maailmankaikkeus aloittaa loppumattomasti uudelleen samoja kokeita, joita on tehty miljardeja kertoja.

Välttämätöntä on, että lukemattomissa yhdistelmissä, joita tapahtui ja tapahtuu rajattomina aikoina, rannattomissa avaruuksissa, on ollut ja on vieläkin miljoonittain kiertotähtiä ja siitä johtuen miljoonittain aivan meidän kaltaisiamme ihmiskuntia, myriadien toisten rinnalla, jotka siitä enemmän tai vähemmän eroavat. Emme saa sanoa, että on mahdotonta kuvitella sellaista olosuhteiden yhteensattumaa, joka tarvittaisiin uudestaan luomaan taivaankappale, mikä kaikessa olisi meidän maapallomme kaltainen. Älkäämme jättäkö huomioon ottamatta, että olemme äärettömyydessä, ja että tämän kuvittelemattoman yhteensattuman täytyy pakostakin tapahtua siinä kivuttomuudessa, jota emme voi kuvitella. Jos tarvitaan tuhansia miljardeja tapauksia, että kaksi viivaa sattuisi yhteen, eivät nuo tuhannet miljardit täytä äärettömyyttä sen enempää kuin yksi ainoa tapaus.

Pankaa ääretön luku maailmoita äärettömän monenlaisten yhteensattumien äärettömän määrän sekaan, ja aina on siitä tuleva ääretön lukumäärä, jossa nämä olosuhteet tulevat olemaan samanlaisia; muutoin vetäisimme rajat käsityksellemme maailmankaikkeudesta, joka samalla kävisi vielä käsittämättömämmäksi. Heti kun riittävästi korostamme tätä seikkaa, joudumme välttämättä tällaisiin johtopäätöksiin. Jolleivät ne tähän mennessä ole pistäneet silmäämme, on syynä vain se, ettemme milloinkaan salli mielikuvituksemme mennä perille saakka; mutta mielikuvituksemme loppupää on vain todellisuuden alku, ja se näyttää meille vain pienen inhimillisen maailmankaikkeuden, joka niin avaralta kuin se näyttääkin oikeassa maailmankaikkeudessa keinuu kuin omena ulapalla.

Toistan sen vielä: jollemme myönnä, että tuhansia maailmoita, aivan samanlaisia kuin omamme, on aina ollut ja on vieläkin olemassa miljardeista vastaisista mahdollisuuksista huolimatta, niin kumoamme perustan ainoalta mahdolliselta maailmankaikkeuden ja äärettömyyden käsitteeltä.

VI.

Mutta mistä johtuu, ettemme hyödy mitään noista miljoonista täysin samanlaisista ihmiskunnista, jotka kaikkina aikoina ovat kärsineet sitä, mitä mekin olemme kärsineet ja kärsimme, ettei kaikilla niiden kokemuksilla, kaikilla niiden kouluilla ole ollut minkäänlaista vaikutusta meidän ensi yrityksiimme, ja että kaikki on lakkaamatta uudestaan tehtävä, alusta aloitettava?

Huomaamme, että molemmat otaksumat pitävät toistaan tasapainossa. On hyvä hiljalleen tottua olemaan mitään ymmärtämättä. Meille jää kyky valita vähemmän pimeä tai sanoa itsellemme, että toisen pimennot piilevät vain aivoissamme. Omituinen kaukonäkijä William Blake on sanonut: "Ajatuksen on mahdoton tuntea itseään suurempaa."

Lisätkäämme, että se kykenee tuntemaan vain oman itsensä. Se, mitä emme tiedä, riittäisi luomaan maailman uudelleen, ja se, mitä tiedämme, ei voi hetkelläkään jatkaa kärpäsen elämää. Kuka tietää, eikö meidän suurin erehdyksemme ole siinä uskossa, että äly, olkoonpa se vaikka miljoonan kertaa suurempi kuin meidän, johtaa kaikkeutta? Se on ehkä aivan toisenluontoinen voima, joka eroaa yhtä paljon siitä, mistä meidän aivomme kerskailevat, kuin esim. sähkö eroaa tiellä puhallelevasta tuulesta. Senpä vuoksi onkin hyvin luultavaa, että ajatuksemme, niin voimakas kuin se onkin, saa ainaisesti haparoida salaperäisyydessä.

Jos on varmaa, että kaiken, mitä meissä on, täytyy olla myöskin luonnossa, koska kaikki tulee meille siitä, jos ajatus ja kaikki logiikka, minkä se on pannut olemuksemme korkeimmalle huipulle, ohjaavat tai näyttävät ohjaavan elämämme kaikkia tekoja, ei siitä suinkaan seuraa, ettei kaikkeudessa olisi ajatusta paljoakin ylempää voimaa, jolla ei olisi siihen mitään ajateltavaa suhdetta, joka elähyttää ja johtaa kaikkea toisten lakien mukaan, ja josta on meissä vain melkein huomaamattomia jälkiä, samoin kuin kasveissa ja kivennäisissä on vain melkein huomaamattomia ajattelemisen jälkiä.

Kaikissa tapauksissa ei tässä ole mitään syytä lannistumiseen. Ihmisen kuvitelma pahasta, rumasta, hyödyttömästä ja mahdottomasta on ehdottomasti väärässä. Ei tule odottaa, että kaikkeus muuttuisi, vaan että älymme kehittyisi tai ottaisi osaa toiseen voimaan, ja meidän tulee säilyttää luottamuksemme maailmaan, joka ei tunne käsityksiämme päämäärästä ja edistyksestä, koska sillä epäilemättä on ajatuksia, joista meillä ei ole mitään käsitystä, ja joka sitäpaitsi ei voi tahtoa pahaa itselleen.

VII.

Nuohan ovat sangen hyödyttömiä mietteitä, sanonee joku. Mitä arvoa on oikeastaan sillä kuvittelulla, jonka itsellemme luomme tuntemattomuuteen kuuluvista seikoista, koska tuntematon, vaikka olisimme tuhat kertaa älykkäämpiä, on meiltä ikuisesti suljettu, eikä luulolla, mikä meillä siitä on, siis tule koskaan olemaan minkäänlaista arvoa. Se on totta, mutta tuntemattomuuden tietämättömyydessä on eri asteita, ja joka aste merkitsee älyn saamaa voittoa. Arvioida yhä täydellisemmin tietämättömyytensä alaa — siinä kaikki, mitä ihmistieto saattaa toivoa.

Meidän mielteemme siitä, mikä on tutkimatonta, on ollut ja on aina oleva arvoton, sen myönnän, mutta siitä huolimatta se on ja pysyy aina ihmisrodun tärkeimpänä mielteenä. Koko siveysoppimme, kaikki mitä syvintä ja ylevintä on olemassa elämässämme, on aina perustunut tähän oikeaa arvoa vailla olevaan mielteeseen. Tänään kuten eilenkin, vaikka nyt onkin mahdollista selvemmin tajuta, ettei tällä mielteellä voi olla todellista arvoa, on kuitenkin välttämätöntä, kuinka epätäydellisenä ja ehdollisena se pysyykin, kehittää sitä niin korkealle, niin kauas kuin mahdollista. Se yksin luo sen ainoan ilmapiirin, missä paras puoli olemustamme voi elää. Niin, tutkimattomaan emme koskaan pääse sisälle, mutta siitä syystä ei tarvitse sanoa itselleen: "Suljen kaikki ovet ja ikkunat; en huoli enää muusta kuin siitä, minkä jokapäiväinen älyni voi täydellisesti käsittää. Vain sillä on oikeus vaikuttaa tekoihini ja ajatuksiini."

Minne joutuisimme näin ajatellen? Mitkä asiat pystyy älymme täydellisesti käsittämään? Onkohan tässä maailmassa mitään, mikä ei olisi yhteydessä kaiken tuon käsittämättömän kanssa? Koska ei ole mahdollista päästä irti viimemainitusta, niin on järkevää ja hyödyllistä käyttää sitä parhain päin ja sen vuoksi käsittää se niin ihmeellisen laveaksi kuin suinkin voi. Pahin moite, mitä positiivisiin uskontoihin ja erittäinkin kristinuskoon voi kohdistaa, on se, että ne ovat liian usein, jollei opissa niin ainakin käytännössä, suosineet maailmankaikkeuden salaperäisyyden supistamista. Sitä laajentamalla laajennamme avaruutta, jossa ajatuksemme liikkuu. Se on meille sellainen, miksi sen teemme. Luokaamme se siis kaikesta siitä, mitä voimme saavuttaa omassa näköpiirissämme. Tuota salaperäisyyttä itseään emme tietysti milloinkaan saavuta, mutta meidän on paljon helpompi sitä lähestyä katsomalla sitä silmiin, menemällä sinne, minne se meitä vetää, kuin kääntämällä sille selkämme palataksemme sinne, missä tiedämme, ettei sitä enää ole.

Ajatuksiamme pienentämällä emme suinkaan vähennä välimatkaa, joka erottaa meidät äärimmäisistä totuuksista. Mahdollisimman paljon niitä laajentamalla saamme varmuuden siitä, että erehdymme mahdollisimman vähän. Ja mikäli käsityksemme äärettömyydestä kohoaa, sikäli kevenee ja puhdistuu henkinen ilmapiiri, jossa elämme, laajenee ja syvenee näköpiiri, jota varten ajatuksemme ja tunteemme piirtyvät saaden siitä ravintonsa ja elähyttäen sitä.

"Kun alituisesti rakennamme käsitteitä, jotka vaativat kyvyiltämme äärimmäisiä ponnistuksia", lausuu Herbert Spencer, "ja kun aina tunnustamme, että näistä käsitteistä on luovuttava kuin turhista kuvitteluista, todistaa se meille paremmin kuin mikään muu sen suuruutta, mitä turhaan koetamme tavoittaa. Alituisesti pyrkimällä tajuamaan ja alituisesti pakotettuina perääntymään yhä vakaantuneempina tietämisen mahdottomuudesta pidämme elossa sitä tietoisuutta, että on samalla meidän korkein viisautemme ja korkein velvollisuutemme katsoa tutkimattomaksi sitä, minkä vaikutuksesta kaikki on olemassa."

VIII.

Mikä lopuksi lieneekin totta — joko hyväksymme abstraktisen, ehdottoman, täydellisen äärettömyyden, sellaisen, joka on liikkumaton, järkkymätön ja valmis ja tietää kaikki, mihin järkemme pyrkii, taikka pidämme parempana sitä äärettömyyttä, minkä meille täällä maan päällä esittää aistimme eittämätön todistus, sitä, joka etsii itseään, kehittyy eikä vielä ole vakiintunut — niin meille on ennen kaikkea tärkeää ja tahdomme ennen kaikkea saada käsityksen kohtalostamme, joka muuten molemmissa tapauksissa sulautunee juuri tähän äärettömyyteen.

11. luku.

Kohtalomme näissä äärettömyyksissä.

I.

Edellinen äärettömyys, ihanteellinen ja järkemme vaatimuksia paraiten vastaava äärettömyys ei näiden ominaisuuksiensa vuoksi suinkaan ansaitse etusijaa. Meidän on mahdoton aavistaa, mitä meistä siellä tulee, koska siellä näyttää olevan mahdotonta, että jokin kehittyisi joksikin. Meille ei siis jää muuta keinoa kuin tutkistella jälkimäistä, sitä, jonka näemme ja kuvittelemme ajassa ja avaruudessa.

Sitäpaitsi on mahdollista, että se käy ensinmainitun edellä. Olkoon käsityksemme maailmankaikkeudesta kuinka ehdoton tahansa, niin olemme huomanneet aina voivamme myöntää, että se, mitä ei tapahtunut iankaikkisuudessa ennen meitä, tapahtuu jälkeemme tulevassa, ja ettei mikään, paitsi lukemattomat sattumat, estä maailmankaikkeutta, jollei se jo ole sitä saanut, lopultakin saavuttamasta täydellistä tietoisuutta, joka ilmaisee sen kehityksen huippukohdan.

II.

Olemme siis näiden maailmoiden äärettömyydessä, tähtien äärettömyydessä, taivaiden äärettömyydessä, joka varmasti kätkee meiltä jotakin muuta, mutta ei voi olla pelkkää harhaluuloa. Se näkyy olevan täynnä vain kappaleita, kiertotähtiä, auringoita, tähtiä, usvasikermiä, jotka liikkuvat, yhtyvät ja hajoavat, vetävät toisiaan puoleensa ja työntävät pois, hukkuvat ja syntyvät, siirtyvät lakkaamatta paikasta toiseen eivätkä koskaan saavu perille, mittaavat avaruutta siinä, missä ei ole rajoja, ja laskevat hetkiä siinä, millä ei ole loppua. Sanalla sanoen, me olemme nyt sellaisessa äärettömyydessä, jolla näyttää olevan sama luonne, samat tavat kuin sillä voimalla, jonka helmassa hengitämme, ja jota maamme päällä nimitämme luonnoksi tai elämäksi.

Mitä meistä siinä tulee? Sitä ei ole turha kysyä, vaikka sulautuisimme siihen menetettyämme kaiken tietoisuuden, kaiken käsityksen itsestämme, vaikka siinä olisimme vain hiukkasena nimetöntä oliota — sieluako vai ainetta, sitä ei ole helppo sanoa — liitelemässä siinä samoin nimettömässä kuilussa, joka on astunut ajan ja paikan sijalle. Sitä ei ole turha kysyä, sillä nyt on kysymys maailmoiden ja kaikkeuden historiasta ja tämä historia, pikemmin kuin meidän pienen elämämme tarina, on meidän omaa, suurta historiaamme, missä jokin meistä itsestämme tai jokin verrattomasti parempi ja suurempi kuin me vihdoin jonakin päivänä jälleen meidät löytää.

III.

Tulemmeko olemaan siellä onnettomia? Emme juuri tunne olevamme rauhallisia ajatellessamme luonnon tapoja ja huomatessamme olevamme osana kaikkeudessa, joka ei vielä ole koonnut viisauttaan. Olemmehan tosin nähneet, että onni ja onnettomuus ovat olemassa vain suhteessa ruumiiseemme, ja että kadotettuamme kärsimyksen elimen emme enää kohtaa mitään tämän maan suruista.

Mutta siihen ei levottomuutemme vielä rajoitu, ja eikö ajatuksemme, jonka eteen kaikki entiset tuskamme ja huolemme pysähtyvät, eikö ajatuksemme kieriessään eristettynä maailmasta maailmaan, tuntematta itseään siinä tutkimattomassa, mikä toivottomasti hakee itseään, joudu tuntemaan sitä kauheaa kidutusta, josta olemme jo puhuneet, ja joka epäilemättä on äärimmäinen, mitä mielikuvitus voi siivellään hipaista?

Ja jos lopuksi ei olisi enää mitään jäljellä ruumiistamme ja sielustamme, niin jäisi kuitenkin aine ja henki (tai ainakin se ilmeisesti ainoa tarmo, jolle annamme tuon kaksinaisen nimen), jotka muodostivat niiden olemuksen ja joiden kohtalosta emme saa olla vähemmän välttämättä kuin omastamme. Sillä — toistakaamme se — kuolemamme jälkeen ovat kaikkeuden vaiheet meidän vaiheitamme. Älkäämme siis ajatelko: "Mitä siitä, siellähän meitä ei enää ole." Me olemme siellä mukana, koska kaikki joutuu sinne.

IV.

Tämä kokonaisuus, johon tulemme kuulumaan, onko se siinä maailmassa, joka aina etsii itseään, yhä edelleen oleva uusien lakkaamattomien ja ehkäpä tuskallisten kokemusten esineenä? Koska se osa, jossa siinä olimme, oli onneton, niin miksi sillä osalla, jona tulevaisuudessa olemme, olisi parempi onni? Kuka meille takaa, että nuo yhdistelmät ja kokeet, jotka eivät koskaan lopu, eivät olisi tuskallisempia, taitamattomampia ja turmiollisempia kuin ne, joista erkanemme, ja kuinka selittäisimme, että nämä jälkimäiset ovat saattaneet tapahtua niin monen miljoonan muun jälkeen, joiden olisi pitänyt aukaista äärettömyyden hengen silmät?

On turha vakuutella itselleen, niinkuin hindulainen viisaus vaatii, että tuskamme ovat vain harhaa ja ulkonäköä, sillä kuitenkaan ei ole vähemmän totta, että ne tekevät meidät perin todellisesti onnettomiksi. Onko maailmankaikkeudella muualla täydellisempi tietoisuus, oikeudenmukaisempi ja ylevämpi ajatus kuin tämän maan päällä tai niissä maailmoissa, jotka aisteilla havaitsemme? Ja jos on totta, että se jossakin muussa paikassa on tavoittanut tuon paremman ajatuksen, niin miksi ei se ajatus, joka johtaa meidän maapallomme kohtaloita, hyödy siitä? Eikö mikään yhteys olisi mahdollinen maailmoiden välillä, jotka lienevät syntyneet samasta aatteesta ja ovat siihen vaipuneet? Mikä olisi tämän eristyksen salaisuus? Täytyykö uskoa, että maa on päässyt pisimmälle taipaleellaan ja kokenut suotuisinta? Mitä olisi siis tehnyt kaikkeuden ajatus, ja mitä pimentoja vastaan sen olisi täytynyt taistella, koskei ole ehtinyt sen pitemmälle? Mutta olisivatko toiselta puolen nuo pimennot tai esteet, joiden on täytynyt syntyä vain siitä itsestään, koskeivät voi tulla mistään muualta, voineet sitä pysäyttää? Kuka olisi siis äärettömyydelle toimittanut nuo ratkaisemattomat ongelmat, ja mistä vielä kaukaisemmasta ja syvemmästä paikasta kuin se itse ne olisivat voineet lähteä?

Jonkun täytyisi sentään tietää, mitä ne kysyvät, ja koska äärettömyyden takana ei saata olla ketään, joka ei olisi itse äärettömyys, niin on mahdotonta kuvitella pahantahtoisuutta siinä tahdossa, joka ei jätä ympärilleen mitään kohtaa, mikä ei olisi kokonaan sen hallussa. Onko asian laita niin, että taivaankappaleissa aloitetut kokeet jatkuvat koneellisesti, kerran hankitun voiman nojalla, välittämättä niiden hyödyttömyydestä tai surkeista tuloksista, noudattaen sen luonnon tapaa, joka ei tunne niukkuuttamme ja tuhlaten sirottelee tähtiä avaruuteen, niinkuin siemeniä maahan, tietäen, ettei mikään voi mennä hukkaan? Vai rajoittuuko koko kysymys rauhastamme ja onnestamme, niinkuin maailmoiden kohtaloistakin tietoon siitä, onko vai eikö kokeiden ja yhdistelmien äärettömyys samaa kuin iankaikkisuuden? Tai lopuksi luultavimpaan tullaksemme, mekö itse petymme, emme tiedä mitään emmekä näe mitään, vaan pidämme epätäydellisenä sitä, mikä ehkä on vikoja vailla, me, jotka olemme vain vähäinen osa älystä, jota arvostelemme pienten ajatussirujen nojalla, mitkä se on suvainnut meille antaa?

V.

Mitä voisimme vastata, kuinka ajatuksemme ja katseemme tunkeutuisivat läpi äärettömän ja näkymättömän, me, jotka emme käsitä emmekä näe edes sitä, minkä avulla näemme, ja mikä on kaikkein ajatustemme lähde? Tosiaan, niinkuin on sattuvasti huomautettu, ihminen ei näe itse valoakaan. Hän näkee vain ainetta tai pikemmin sen suurten maailmoiden pienen osan, jonka hän tuntee aineen nimisenä, näkee sen valon koskettamana.

Hän näkee nuo mittaamattomat säteet, jotka halkovat taivaan avaruuksia, vasta silloin, kun ne pysäyttää joku esine, samanlainen kuin ne, joita hänen silmänsä on tottunut näkemään maan päällä. Muutoin koko avaruus, jossa on lukemattomia ja rajattoman voimakkaita aurinkoja, sen sijaan, että se olisi täydellisen pimeyden kuilu, joka hukuttaa ja sammuttaa sitä kauttaaltaan lävistävät valosoihdut, olisi vain suunnaton, sietämätön leimahdusten valtameri. Ja jollemme näekään valoa, luulemme ainakin tuntevamme joitakin sen viiruja ja heijastuksia, mutta emme tiedä mitään siitä, joka epäilemättä on kaikkeuden ainoa, oleellinen laki, nimittäin painolaista.

Mikä siis on tuo voima, kaikista valtavin ja vähimmin näkyvä, saavuttamaton, muodoton, väritön, lämmötön, ilman kiinteyttä, hajua ja ääntä, mutta niin kauhistuttavan väkevä, että se kannattaa ja liikuttaa avaruudessa kaikkia maailmoita, jotka näemme, ja niitäkin, joita emme koskaan saa nähdä? Nopeampana, hienompana, ajatustakin henkevämpänä se vallitsee siinä määrin kaikkea olemassaolevaa, äärettömän pienestä äärettömän suureen, ettei maapallollamme ole hiekkajyvää, ei suonissamme veripisaraa, joka ei sen läpitunkemana, muokkaamana, elähyttämänä vaikuttaisi joka hetki sen äärimmäisenkin aurinkokunnan kaukaisimpaan tähteen, jonka koetamme kuvitella olevan mielikuvituksemme rajojen tuolla puolen. Jo aikoja sitten on aivan riittämätön Shakespearen kuuluisa lause; "Taivaassa ja maassa on paljon, jot'ei sun järkioppis uneksikaan."

Ei ole enempää kuin mitä filosofiamme saattaa uneksia tai kuvitella. On vain sellaista, mitä se ei kykene uneksimaan, on vain sellaista, mitä ei osata kuvitella. Ja jollemme näe edes valoa, joka on ainoa, mitä luulimme näkevämme, niin saattaa sanoa, että ympärillämme on vain näkymätöntä.

Me elämme ja liikumme siinä kuvittelussa, että näemme ja tunnemme sen, mikä on aivan välttämätöntä pikku elämällemme. Kaikkea muuta — ja se on melkein kaikki — elimemme eivät ainoastaan estä meitä lähestymästä, näkemästä ja käsittämästä, vaan kieltävät meitä aavistamastakaan, mitä se on, samoin kuin ne estäisivät meitä siitä mitään ymmärtämästä, jos jokin ylempi äly ottaisi sen meille ilmaistakseen ja selittääkseen.

Salaperäisyyksien luku ja koko on yhtä rajaton kuin maailmankaikkeus. Jos ihmiskunta kerran pääsisi lähenemään niitä, jotka nyt näyttävät suurimmilta ja kaukaisimmilta — esim. elämän alkua ja päämäärää —, näkisi se niiden takaa kuin ikuisina vuorina heti nousevan toisia, jotka olisivat yhtä suuria ja yhtä tutkimattomia; ja samaa jatkuisi loppumattomiin. Siihen nähden, mitä tulisi tietää, saadakseen tämän maailman avaimen, se pysyisi aina samalla keskeisen tietämättömyyden asteella.

Samoin kävisi, vaikka meillä olisi monta miljoonaa kertaa avarampi ja terävämpi äly kuin nyt. Kaikki se, mitä sen ihmeellisesti kasvanut kyky keksisi, tapaisi yhtä ylipääsemättömiä rajoja kuin tänäkin päivänä. Kaikki on rajatonta siinä, millä ei ole rajoja. Me pysymme äärettömyyden ikuisina vankeina. Meidän on siis mahdotonta arvioida missään kohdassa, pienimmässäkään pisteessä, maailmankaikkeuden nykyistä tilaa ja sanoa, niin kauan kuin olemme ihmisiä, kulkeeko se suoraa tietä vai piirtääkö se ääretöntä ympyrää, tuleeko se viisaammaksi vai mielettömämmäksi, eteneekö se sitä ikuisuutta kohti, jolla ei ole loppua, vai palaako se takaisin siihen, millä ei ole ollut alkua. Meille ei ole perin pienessä piirissämme sallittu muuta kuin ponnistella sitä kohti, mikä meistä näyttää parhaalta, ja siinä pysyä sankarillisesti vakautuneina siitä, ettei mikään, mitä siinä teemme, voi mennä hukkaan.

VI.

Mutta kaikki nuo ratkaisemattomat kysymykset eivät kuitenkaan saa johtaa meitä pelkoon. Haudantakaiseen tulevaisuutemme nähden ei ole suinkaan välttämätöntä, että saamme vastauksen kaikkeen. Olkoon maailmankaikkeus löytänyt tietoisuutensa, löytäköön sen jonakin päivänä tai etsiköön sitä ikuisesti, ei se voi olla olemassa vain ollakseen onneton ja kärsiäkseen, joko kokonaisuudessaan tai yhdessäkään osassaan, ja sangen yhdentekevää on, onko tuo osa näkymätön tai mittaamaton, koska pienin on yhtä suuri kuin suurinkin siinä, millä ei ole loppua eikä mittaa.

Jonkun kohdan kiduttaminen on samaa kuin maailmoiden kiduttaminen, ja jos se kiduttaa maailmoita, kiduttaa se omaa olemustaan. Juuri sen oma kohtalo, josta olemme osalliset, suojelee meitä, sillä mehän olemme vain osana äärettömyyttä. Se sisältyy meihin niinkuin me siihen. Sen hengitys on meidän hengitystämme, sen päämäärä on myös meidän, ja meissä piilevät sen kaikki salaisuudet. Me olemme siinä osallisia kaikilta puolin. Meissä ei ole mitään sille huomaamatonta; siinä ei ole mitään meille kuulumatonta. Se jatkaa meitä, täyttää meidät, läpäisee meidät kaikilta puolilta. Ajassa ja avaruudessa ja siinä, millä ajan ja avaruuden tuolla puolen ei ole vielä nimeä, me edustamme sitä kuin supistelmana sen kokonaisuudesta kaikkine ominaisuuksineen ja tulevaisuuksineen, ja jos sen mittaamattomuus pelottaa meitä, olemme me yhtä pelottavia kuin sekin.

Jos meidän siis täytyisi kärsiä siinä, olisivat kärsimyksemme vain hetkellisiä, ja ainoastaan iankaikkisella on merkitystä. On mahdollista, vaikka sangen käsittämätöntä, että eräät osat erehtyvät ja eksyvät; mutta on mahdotonta, että tuska olisi yksi sen pysyvistä ja välttämättömistä laeista, koska se tällöin kohdistaisi tuon lain itseään vastaan. Yhtä hyvin se on ja sen täytyykin olla oma lakinsa ja ainoa käskijänsä; muutoin se laki tai käskijä, jota sen täytyisi totella, olisi yksin maailmankaikkeus, ja sen sanan painopiste, jonka lausumme voimatta käsittää sen laajuutta, olisi yksinkertaisesti siirretty paikoiltaan. Jos kaikkeus on onneton, niin se itse sitä haluaa; jos se haluaa omaa onnettomuuttaan, on se hullu, ja jos se meistä näyttää hullulta, täytyy sen riippua siitä, että järkemme toimii vastoin kaikkea muuta ja niitä ainoita lakeja, jotka ovat mahdollisia, siksi että ne ovat ikuisia, tai vaatimattomammin sanoen, siksi että järkemme arvostelee sellaista, mitä se ei käsitä.

VII.

Kaiken täytyy siis loppua tai ehkä kaikki jo on päässyt, jollei onneen, niin ainakin kaikista tuskista, kaikesta huolesta, kaikesta kestävästä onnettomuudesta vapaaseen tilaan, ja mitäpä oikeastaan onnemme tässä maailmassa muuta on kuin tuskasta, huolesta ja onnettomuudesta vapaana olemista?

Mutta lapsellista on puhua onnesta ja onnettomuudesta, kun on kysymys äärettömyydestä. Käsityksemme onnesta ja onnettomuudesta on niin erikoinen, niin inhimillinen, niin harras, ettei sovi muille kuin meille ja raukeaa tomuksi heti kun otamme sen ulos sen pienestä piiristä. Se johtuu yksinomaan eräistä hermojemme oikuista, jotka ovat tehdyt tajuamaan vähäisimmätkin sattumukset, mutta joiden tuntemiskyky saattaisi olla aivan päinvastainen, nauttia siitä, mikä tuottaa niille tuskaa.

En tiedä, onko lukijaini mieliin jäänyt se sir William Crookesin merkittävä huomautus, missä kuuluisa oppinut näyttää, että mikroskooppisen ihmisen silmissä melkein kaikki se, mitä pidämme luonnon oleellisina lakeina, esiintyisi kumottuna, kun taas eräät voimat, joista emme tiedä juuri mitään, kuten pintajännitys, kapillaarivoima, Brownin molekyyliliikkeet, saisivat valtavan merkityksen. Kävellessään esim. kaalinlehdellä, kasteen langetessa, ja nähdessään siinä suunnattomia kuultavia palloja hän päättelisi, että vesi on kiinteää ainetta, joka saa pyöreän muodon ja nousee ilmaan. Huomatessaan muutaman askeleen päässä lammikon hän toteaisi, että tuo sama aine ei nousekaan, vaan näyttää rannasta lähtien kovertuvan äärettömäksi ontevaksi pinnaksi. Jos hän ystäviensä avulla koettaisi heittää sinne tuollaisen tavattoman teräskangen, jota nimitämme silmäneulaksi, näkisi hän sen painavan nesteen pinnalle jonkinlaisen uoman ja kelluvan siinä tyynesti. Hän johtaisi luonnollisesti näistä ja tuhansista muista kokeista, joita hän kykenisi suorittamaan, aivan päinvastaisia teorioita kuin mihin koko meidän elämämme perustuu.

Niin kävisi myös William Jamesin otaksumassa, jossa on puhe mahdollisista muutoksista ajan pituuden käsittämisessä.

"Otaksukaamme, että sekunnissa kykenisimme selvästi havaitsemaan kymmenentuhatta tapausta emmekä kymmentä, kuten nyt. Jos elämämme ei saisi sisältää enempää kuin saman luvun vaikutelmia, voisi se olla tuhat kertaa lyhyempi. Me eläisimme tuskin kuukauden emmekä, oman kokemuksemme perusteella, tietäisi mitään vuodenaikojen vaihteista. Jos olisimme syntyneet talvella, ajattelisimme kesää niinkuin nyt ajattelemille kivikauden lämpömäärää. Elimellisten olentojen liikkeet olisivat niin hitaita, ettemme niitä näkisi, ja saisimme niistä tiedon vain johtopäätösten avulla. Aurinko pysyisi liikkumatta taivaalla, kuu ei vaihtelisi, ja niin edespäin.

"— Kääntäkäämme otaksuma nyt päinvastaiseksi ja kuvitelkaamme olentoa, jolla olisi vain tuhannes osa meidän aistimuksistamme määrätyn ajan kuluessa. Hän eläisi tuhat kertaa kauemmin kuin me. Kesät ja talvet tuntuisivat hänestä neljännestunnilta. Sienet ja muut nopeasti kasvavat kasvit kohoisivat niin äkkiä, että ne näyttäisivät hänestä silmänräpäyksen tuotteilta. Yksivuotiset kasvit nousisivat ja kaatuisivat lakkaamatta kuin kivennäislähteen kuplat. Eläinten liikkeet olisivat yhtä näkymättömiä kuin meistä kiväärinluotien lento. Aurinko halkoisi taivaita kuin meteori jättäen jälkeensä pitkän liekkijuovan j.n.e. Kuka takaa, ettei eläinmaailmassa tapahdu jotakin sellaista?"

VIII.

Me luulemme näkevämme päittemme päällä vain perikatoja, kuolemaa, kidutusta ja onnettomuuksia, me värisemme jo ajatellessammekin tähtien välisten seutujen kovia pakkasia ja synkkiä erämaita ja kuvittelemille, että avaruudessa pyörivät maailmat ovat yhtä onnettomia kuin me, koska ne jäätyvät, hajaantuvat, törmäävät yhteen ja hukkuvat kuvaamattomiin liekkeihin. Siitä päätämme, että kaikkeuden henki on julma, kaamean mielettömyyden riivaama tyranni, jota miellyttää vain oman itsensä ja kaiken siihen kuuluvan kiduttaminen.

Miljooniin tähtiin, jotka ovat monta tuhatta kertaa suurempia kuin meidän aurinkomme, usvasikermiin, joiden kokoa ja laatua ei yksikään sana kielessämme saata ilmaista, sovellamme hetkellisen tunneherkkyytemme, hermojemme ohimenevän toimintatavan ja olemme siinä uskossa, että elämä noissa maailmoissa on mahdotonta tai kamalaa, koska meidän olisi siellä liian kylmä tai liian kuuma. Meidän olisi paljon viisaampaa ajatella, että olisi tarvittu vain jokin vähäpätöinen seikka, muutama nystyrä lisää tai vähemmän ihoomme, muutama hermohaara toisin sijoittuneena korvassamme tai silmässämme, jotta avaruuden ilmasto, hiljaisuus ja pimeys muuttuisivat ihanaksi kevääksi, sanomattomiksi säveliksi, jumalalliseksi valoksi.

"Ei mikään ole liian ihmeellistä ollakseen totta", sanoi Faraday.

Meidän olisi paljon järkevämpää vakuuttaa itsellemme, että nuo tuhot, joita olemme näkevinämme, ovat juuri elämää, iloa tai joku noista hengen ja aineen suurenmoisista juhlista, joihin kuolema, hävittäen molemmat vihollisemme, ajan ja välimatkan, sallii meidän lopultakin ottaa osaa. Joka kerran, kun jokin maailma hajoaa, sammuu, murenee, sulaa tai kun toinen maailma sen kohtaa ja musertaa, alkaa ihmeellinen koe, lähenee kuulumaton toivo ja ehkäpä tuntematon onni, joka nousee samasta loppumattomasta odottamattomuudesta.

Samantekevää, jäätyvätkö ne vai palavat, kokoontuvatko vai hajoavat, pakenevatko vai seuraavat toisiaan: aineen ja hengen, kun niitä ei enää yhdistä tuo sama mitätön sattuma, joka ne meissä yhteen liittää, tulee riemuita kaikesta, mitä tapahtuu, sillä kaikki on vain syntymistä ja jälleensyntymistä, lähtöä tuntemattomuuteen, jossa on ihania lupauksia ja kenties aavistusta sanoin ilmaisemattomasta lähestymisestä…

12. luku.

Päätelmiä.

I.

Säilyttääksemme kaikesta tästä elävämmän kuvan ja tarkemman muiston luokaamme vielä silmäys kuljettuun matkaan. Olemme, ylempänä mainituista syistä, jättäneet syrjään uskonnolliset ratkaisut ja täydellisen tuhoutumisen. Tuhoutuminen on aineellisesti mahdotonta, uskonnolliset ratkaisut ovat sulkeutuneet ovettomaan ja ikkunattomaan linnaan, jonne ihmisjärki ei pääse tunkeutumaan. Sitten seuraa minuutemme jälkielämän otaksuma, kun se on eronnut ruumiistaan, mutta säilyttänyt täyden ja eheän tietoisuuden omasta itsestään.

Olemme nähneet, että sekin otaksuma, ahtaissa rajoissaan, on vain vähässä määrässä todennäköinen ja tuskin toivottava, vaikka se ruumiista, kaiken pahan lähteestä, luopumisen takia näyttää vähemmän pelottavalta kuin nykyinen olotilamme. Toiselta puolen, jos koettaa sitä laajentaa tai ylentää, jotta se tuntuisi vähemmän barbaariselta ja vähemmän lapselliselta, tulee eteemme yleistietoisuuden tai muuntuneen tietoisuuden otaksuma, joka sen teorian ohella, että jälkielämässä ei ole minkäänlaista tietoisuutta, sulkee tien kaikilta arveluilta ja tyhjentää sen, mitä mielikuvitus saattaisi aavistaa.

Jälkielämä minkäänlaisetta tietoisuudetta vastaisi meidän kannaltamme puhdasta, ehdotonta tuhoutumista eikä siis olisi pelottavampi kuin sekään, — uni ilman unennäköä ja heräämistä. Tämä otaksuma on eittämättä hyväksyttävämpi kuin tuhoutumisen teoria, mutta ratkaisee perin uhkarohkeasti kysymykset yleismaailmaisesta ja muuttuneesta tietoisuudesta.

II.

Ennenkuin vastaamme näihin, meidän tulee valita maailmankaikkeutemme, sillä tietämättömyydellämme on valinnan vapaus. Kysymys koskee sitä, miltä kannalta meidän on katseltava äärettömyyttä. Tuleeko liikkumaton, muuttumaton iankaikkisuus, ikuisesti täydellinen ja kehityksensä huipulla oleva äärettömyys ja päämäärätön maailmankaikkeus olemaan se, joka järkemme täytyy käsittää ajatustemme äärimmäisellä rajalla? Uskommeko, että kuollessamme haihtuu äkkiä tuo liikkeen ja edistyksen harhaluulo, jonka näemme tämän elämämme pohjalta? Silloin on välttämätöntä, että viimeisen henkäyksemme hetkellä sulaudumme siihen, mitä paremman puutteessa nimitämme yleistietoisuudeksi. Jos päinvastoin uskomme kuoleman paljastavan meille, että harha ei piile aisteissamme, vaan järjessämme, ja jos eittämättömästi elävässä maailmassa, huolimatta syntymäämme edeltäneestä iankaikkisuudesta, ei ole kaikkea koettu, — että liike ja kehitys jatkuvat eivätkä koskaan pysähdy missään, täytyy meidän hyväksyä muuntunut tai kehittyvä tietoisuus. Molemmat näkökannat ovat perältään yhtä käsittämättömiä, mutta niitä saattaa puolustaa, ja vaikkapa niitä ei voikaan sovittaa yhteen, yhtyvät ne eräässä kohdassa, nimittäin siinä, että loppumaton tuska ja toivoton kärsimys ovat ikuisesti niistä kummastakin eristetyt.

III.

Muuntuneen tietoisuuden otaksuma ei edellytä pienen ruumiissamme hankitun tietoisuuden menettämistä, mutta se tekee sen hyvin merkityksettömäksi, heittää sen pois, upottaa ja purkaa sen iankaikkisuudessa. On luonnollisesti mahdotonta tukea tätä otaksumaa riittävillä todisteilla, mutta sitä ei ole yhtä helppo kumota kuin edellisiä. Jos olisi luvallista puhua todennäköisyydestä, kun ainoa totuus, jonka tunnemme, on se, ettemme näe totuutta, on tämä uskottavin odotusajan otaksumista ja avaa ihania pääsyjä mahdollisimpiin, vaihtelevimpiin ja viehättävimpiin unelmiin.

Minuutemme, sielumme, henkemme, tai miksi tahansa nimitämme sitä, joka jää elämään jälkeemme ollakseen me itse — tapaako se jälleen, ruumiistamme erottuaan, nuo lukemattomat elämät, jotka sen on täytynyt elää monituhantisina vuosina, joilla ei ole ollut alkua? Jatkaako se yhä kasvuaan liittäen itseensä kaiken sen, mitä se äärettömyydessä kohtaa, niiden monituhantisten vuosien kuluessa, joilla ei ole loppua? Viipyykö se hetkisen maapallomme ympärillä, viettäen siellä, silmällemme näkymättömissä seuduissa, yhä onnellisempaa ja korkeampaa elämää, niinkuin teosofit ja spiritistit väittävät? Kulkeeko se toisia tähtisikermiä kohti, muuttaako se toisiin maailmoihin, joiden olemassaoloa aistimme eivät arvaakaan? Kaikki näyttää mahdolliselta tuossa suuressa unelmassa paitsi se, mikä voisi pysähdyttää sen lennon.

Kuitenkin, niin pian kuin se uskaltautuu liian kauas haudantakaisiin avaruuksiin, törmää se outoihin esteisiin ja taittaa siipensä. Jos myönnämme, ettei minuutemme pysy iankaikkisesti samanlaisena kuin kuolemamme hetkellä, emme enää saata kuvitella, että se pysähtyy määrätyllä hetkellä, lakkaa laajenemasta ja kohoomasta, saavuttaa täydellisyytensä ollakseen vain jonkinlainen muuttumaton, avaruudessa liitelevä pirstale ja loppuunsa päässyt olio kaikessa siinä, mikä ei milloinkaan lopu.

Se olisikin ainoa ja todellinen kuolema ja sitä kamalampi, koska se lopettaisi verrattoman elämän ja verrattoman älyn, joiden rinnalla ne, mitkä täällä omistamme, eivät merkitse senkään vertaa kuin pisara meressä tai hiekkajyvänen vuorijonossa. Sanalla sanoen: joko uskomme, että kehityksemme loppuu jonakin päivänä, ja se olisi käsittämätön loppu ja jokin selittämätön kuoleman laji, tai myönnämme, ettei sillä ole loppua ja silloin se, ollen ääretön, saapi kaikki äärettömyyden tunnusmerkit ja välttämättä häviää ja sulaa siihen.

Tähän muuten päättyy teosofia, spiritismi ja kaikki uskonnot, joissa ihminen korkeimmassa onnessaan sulautuu Jumalaan. Ja se on taas käsittämätön loppu, mutta on kuitenkin elämää. Ja sitten, valitaksemme kahden käsittämättömän välillä, tehtyämme kaikki, mikä on inhimillisesti mahdollista käsittääksemme jommankumman arvoituksen, antautukaamme mieluimmin sen haltuun, joka on laajin ja siis todennäköisin, johon kaikki muut sisältyvät, ja jonka toisella puolella ei enää ole mitään jäljellä. Muutoin heräävät samat kysymykset jälleen jokaisessa pysähdyspaikassa, ja vastukset siirtyvät aina edemmäksi. Ja kysymykset ja vastaukset vievät meidät saman väistämättömän kuilun ääreen. Koska sinne täytyy joutua ennemmin tai myöhemmin, niin miksi emme astu sinne heti? Kaikki, mitä meille välillä tapahtuu, kiinnittää mieltämme epäilemättä, mutta ei pidätä meitä, koska se ei ole ikuista.

IV.

Olemme siis yleistietoisuuden ongelman edessä. Vaikka emme kykenekään käsittämään sitä toimintaa, jolla äärettömyys menee itseensä tajutakseen itsensä ja siis määritelläkseen itsensä selvemmin ja erottuakseen muusta, ei se ole kyllin pätevä syy väittääksemme sitä mahdottomaksi. Sillä jos hylkäisimme kaikki todellisuudet ja mahdottomuudet, joita emme ymmärrä, ei meille enää jäisi mistä elää. Jos tuo tietoisuus on olemassa siinä muodossa, mistä meillä on käsitys, niin on selvää, että me myös olemme siinä ja otamme siihen osaa. Jos jossakin on tietoisuutta tai jotakin, mikä tietoisuuden korvaa, niin olemme tässä tietoisuudessa tai siinä, mitä sen sijalla on, koska emme saata olla muualla. Ja koska tämä tietoisuus tai sen vastike ei saata olla onneton, sen vuoksi että äärettömyys ei voi olla olemassa vain onnettomuudekseen, niin emme ole siinä myöskään onnettomia.

Lopuksi, jollei sillä äärettömyydellä, mihin meidät viskataan, ole minkäänlaista tietoisuutta eikä mitään sitä korvaamassa, johtuu se siitä, ettei tietoisuus tai se, mikä voisi sen korvata, ole välttämätön ikuiselle onnelle.

V.

Siinä on luullakseni se, mitä voimme tällä hetkellä vakuuttaa sielulle, joka on huolissaan tutkimattoman avaruuden edessä, minne kuolema sen pian heittää. Se voi toivoa siellä kaikkea, mitä on uneksinut; se pelännee siellä vähemmän sitä, mitä säikkyen odotti tapaavansa. Jos se mieluimmin haluaa odottaa eikä halua hyväksyä yhtään niistä otaksumista, joita olen esittänyt parhaimpani mukaan ja ennakkoluuloitta, niin näyttää kuitenkin vaikealta olla omistamatta sitä suurta varmuutta, joka niiden jokaisen pohjalla piilee — ettei äärettömyys voi tahtoa meille pahaa, koska se, jos iankaikkisesti kiduttaisi pienintäkään meistä, kiduttaisi sellaista, mitä ei voi itsestään irroittaa, ja siis itseään kokonaisuudessaan.

Minulla ei ole ollut mitään lisättävää siihen, mitä jo ennen tiedettiin. Olen vain yrittänyt erottaa sen, mikä voi olla totta, siitä, mikä varmaankaan ei ole totta, sillä jos emme tiedäkään, missä totuus on, opimme edes jotakin saadessamme tietää, missä sitä ei ole. Ja kenties olemme, hakiessamme tuota löytymätöntä totuutta, totuttaneet silmämme tunkemaan viimeisen hetken kouhun läpi sitä tarkasti tähystämällä.

Tietysti olisi vielä paljon sanomista, minkä toiset sanovat voimakkaammin ja vakuuttavammin. Mutta älkäämme toivoko, että joku lausuisi tässä maailmassa sen sanan, joka lopettaisi epävarmuutemme. Päinvastoin on hyvin luultavaa, ettei kukaan tässä maailmassa, kenties ei toisessakaan, keksi kaikkeuden suurta salaisuutta. Ja jos asiaa hiukan ajattelee, on hyvin onnellista, että sen laita on niin. Meidän ei ainoastaan tule tyytyä elämään käsittämättömän keskellä, vaan meidän on vielä iloittava, ettemme pääse siitä irti. Ellei enää olisi ratkaisemattomia kysymyksiä eikä arvaamattomia ongelmia, niin äärettömyys ei olisikaan ääretön, ja silloin täytyisi ikuisesti kirota kohtaloa, kun se olisi sijoittanut meidät kaikkeuteen, joka olisi sovitettu meidän älymme mukaan. Kaikki olevainen olisi vain umpinainen vankila, auttamaton onnettomuus, korjaamaton erehdys. Tuntematon ja tutkimaton ovat nyt ja ehkä aina välttämättömiä onnellemme. Missään tapauksessa en toivoisi, että pahinkaan vihamieheni, vaikka hänen ajatuskykynsä olisi tuhatta kertaa korkeampi ja voimakkaampi kuin minun, tuomittaisiin ikuisesti asumaan sellaisessa maailmassa, jonka oleellisen salaisuuden perille hän olisi päässyt ja josta hän, ollen vain ihminen, olisi alkanut jotakin käsittää.