Produced by Juhani Kärkkäinen and Tapio Riikonen

ERÄMAAN HALKI

Kirj.

Henryk Sienkiewicz

Puolankielestä lyhennellen suomentanut

Risto Silvanto

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava 1922.

1

— Tiedätkö, Nel, sanoi Stas Tarkowski pienelle englantilaiselle ystävättärelleen, — että poliisit vangitsivat eilen Smainin vaimon ja hänen kolme lastaan. Tämä vaimo on juuri se sama Fatma, joka on monesti käynyt isiemme konttorissa.

Kuvankaunis Nel katsoi Stasia vihertävillä silmillään ja kysyi ihmetys ja pelko äänessään:

— Vietiinkö hänet vankilaan?

— Ei, mutta hän ei saa matkustaa Sudaniin. Häntä pidetään silmällä, eikä hän saa poistua kaupungista.

— Minkä tähden?

Stas oli neljäntoista ikäinen ja Nel kahdeksan. Stas piti kovasti pikku ystävättärestään, vaikka tämä hänestä olikin vielä aivan lapsi. Poika selitti itsetietoisesti.

— Kun olet yhtä vanha kuin minä, saat tietää kaiken, mitä tapahtuu, ei ainoastaan kanavan varrella Port Saidin ja Suezin välillä, vaan koko Egyptissäkin. Etkö siis ole koskaan kuullut Mahdista?

— Olen kuullut, että hän on ruma ja epäkohtelias.

Poika hymähti säälivästi.

— En tiedä, onko hän ruma. Sudanilaiset väittävät häntä kauniiksi. Mutta vain kahdeksanvuotias tyttö, jotta on tuollainen polviin ulottuva mekko yllä, saattaa sanoa epäkohteliaaksi miestä, joka on tappanut niin paljon ihmisiä.

— Isä on sanonut niin, ja hän sen parhaiten tietää.

— Hän sanoi sinulle niin, koska et olisi muuten ymmärtänyt. Minulle hän ei olisi sanonut sillä tavoin. Mahdi on vaarallisempi kuin lauma krokotiileja. Ymmärrätkö? On tuokin sana: "epäkohtelias"… Niin puhutaan vain pikkuvauvoille.

Mutta nähdessään tytön ilmeen synkkenevän hän vaikeni. Hetken kuluttua hän jatkoi:

— Kuule Nel, en tarkoittanut mitään pahaa; tulee aika, jolloin sinäkin olet neljäntoista. Sen voin taata.

— Niin, tyttö vastasi huolestuneena. — Mutta jos Mahdi tulee sitä ennen Port Saidiin ja syö minut suuhunsa?

— Mahdi ei ole ihmissyöjä, hän ei syö ihmisiä, tappaa vain. Port Saidiin hän ei pääse, ja jos pääsisikin ja tahtoisi tappaa sinut, niin sitä ennen hän joutuisi tekemisiin minun kanssani.

Tämä vakuutus ja vihellys, joka ei luvannut hyvää Mahdille, saivat
Nelin rauhoittumaan.

— Niin, minä tiedän, hän sanoi. — Sinä et antaisi minua. Mutta miksi Fatmaa ei päästetä Port Saidista?

— Fatma on Mahdin sisarpuoli. Hänen miehensä Smain on ilmoittanut Egyptin Kairon hallitukselle, että hän matkustaa Sudaniin, missä Mahdi asuu, ja vapauttaa kaikki tämän vangiksi joutuneet eurooppalaiset.

— Smain on siis hyvä?

— Maltahan! Meidän isämme, jotka tunsivat Smainin hyvin, eivät luottaneet häneen täydellisesti ja varoittivat Nubara-passaakin hänestä. Mutta hallitus lähetti hänet kuitenkin, ja nyt hän on ollut jo puolisen vuotta Mahdin luona. Vangit eivät ole kuitenkaan palanneet, vaan Khartumista tuli jopa sellainen tieto, että mahdilaiset kohtelivat heitä entistäkin julmemmin ja että Smain on pettänyt hallituksen. Hän on lyöttäytynyt yhteen Mahdin kanssa ja hänet on nimitetty emiiriksi. Väitetään, että Smain johti Mahdin tykistöä siinä hirvittävässä taistelussa, jossa kenraali Hioks kaatui. Kerrotaan myös, että juuri Smain olisi opettanut mahdilaiset ampumaan tykillä, sillä sitä nämä villit eivät aikaisemmin osanneet. Mutta Smain tahtoo nyt vaimonsa ja lapsensa Egyptistä luokseen ja juuri siksi hallitus vangitsi Fatman ja lapset heidän ollessaan kaikessa hiljaisuudessa lähdössä Port Saidista. Fatma näet on nähtävästi selvillä miehensä toimista.

— Mutta mitä hyötyä hallituksella on Fatmasta ja hänen lapsistaan?

— Hallitus sanoo Mahdille: "Luovuta vangit meille, niin päästämme
Fatman."

Keskustelu katkesi, sillä Stas huomasi lintuparven lentävän Menzaleh-järvelle päin. Linnut lensivät verrattain matalalla, ja kuulaassa ilmassa voi erottaa vääräkaulaisia pelikaaneja jotka vitkaan huitoivat suuria siipiään. Stas alkoi heti matkia niitten lentoa, taivutti kaulansa taaksepäin ja juoksi muutaman askelen patoa pitkin heilauttaen käsiään.

— Katso, tuolla lentää flamingojakin! huudahti Nel yhtäkkiä.

Stas pysähtyi ja näki pelikaanien yläpuolella kaksi suurta purppuraista kukkasta.

— Flamingoja! Flamingoja!

— Ne palaavat iltaisin saarille pesiinsä, selitti poika. — Olisipa minulla nyt pyssy?

— Miksi sinä niitä ampuisit?

— Naiset eivät ymmärrä sellaisia asioita. Mutta mennään eteenpäin, ehkä niitä on siellä enemmänkin.

Sitten hän otti tyttöä kädestä, ja he läksivät kanavan ensimmäiselle asemalle Port Saidista lukien. Neekerinainen Dinah, pikku Nelin entinen hoitaja, astui heidän jäljessään. He kulkivat pitkin vallia, joka erotti Menzaleh-järven kanavasta, jota pitkin paraikaa liukui luotsin ohjaama suuri, englantilainen höyrylaiva.

Ilta läheni. Aurinko oli jo laskemassa järveen päin. Suolainen vesi alkoi kimaltaa ja hohtaa kuin riikinkukon sulat. Arabian puoleisella rannalla levisi silmänkantamattomiin kellertävä, hiekkainen erämaa — autio, pahaaennustava, kuollut. Lasimaisen, ikäänkuin elottoman taivaan ja rannattomain, uurteisten hieta-aavikkojen välillä ei näkynyt jälkeäkään elävästä olennosta. Samaan aikaan, kun elämä kanavalla kiehui, veneet pyörivät, höyrylaivat puhalsivat ja Menzalehilla kalalokit ja villisorsat lentelivät — tuolla, Arabian puolella, oli kuin Tuonelan tuvilla. Sitä mukaa kuin aurinko laski muuttuen punaisemmaksi, hiekka alkoi punertua kuten kanervakangas syksyllä pohjoisessa.

Egyptissä ovat päivät usein talvellakin kuumia, mutta yöt sitä vastoin kylmiä, ja koska Nelin terveydestä oli pidettävä hyvää huolta, ei hänen isänsä, herra Rawlison, antanut tytön olla ulkona auringon laskettua. He palasivat siis kaupunkiin, jonka laidalla Rawlisonin huvila sijaitsi; se oli myös lähellä kanavaa. Pian saapui myöskin päivälliselle kutsuttu insinööri Tarkowski, Stasin isä, ja koko seurue, johon vielä kuului ranskatar, rouva Olivier, Nelin opettajatar, istuutui pöytään.

Herra Rawlison, joka oli Suezin kanavayhtiön johtaja, ja Wladislaw Tarkowski, saman yhtiön yli-insinööri, olivat jo monet vuodet eläneet hyvinä ystävinä. He olivat molemmat leskimiehiä. Rouva Tarkowska. syntyään ranskatar, oli kuollut Stasin syntyessä, siis neljätoista vuotta sitten. Nelin äiti oli kuollut keuhkotautiin Heluanissa tytön ollessa kolmivuotias. Molemmat leskimiehet asuivat naapuruksina Port Saidissa ja tapasivat toisensa joka päivä. Yhteinen suru liitti heidät yhä lähemmin toisiinsa ja vahvisti jo sitä ennen alkanutta ystävyyttä. Herra Rawlison rakasti Stasia kuin omaa poikaansa ja herra Tarkowski taas olisi mennyt vaikka tuleen pikku Nelin tähden. Stas oli hieman ylpeä, mutta edistyi hyvin Port Saidin englantilaisessa koulussa, jonka opettajat pitivät häntä lahjakkaana. Rohkeutensa ja kekseliäisyytensä poika oli perinyt isältään, joka sai kiittää juuri näitä ominaisuuksiaan siitä, että oli kohonnut näin huomattavaan asemaan. Vuonna 1863 isä oli hellittämättä taistellut maansa vapauden puolesta yksitoista kuukautta. Lopulta hänet vangittiin haavoittuneena ja tuomittiin Siperiaan, mutta hän pakeni Venäjän sydänmailta ja onnistui pääsemään rajan yli. Vuoden hän vielä opiskeli vesirakennustiedettä, mutta sitten hän sai paikan kanavalla ja muutaman vuoden kuluttua, kun hänen tietonsa, tarmonsa ja ahkeruutensa olivat tulleet tunnetuiksi, hän kohosi yli-insinöörin huomattuun virkaan.

Stas syntyi, kävi koulua ja kasvoi neljätoistavuotiaaksi Port Saidissa kanavan varrella, ja sentähden insinöörit, isän työtoverit, sanoivat häntä erämaan lapseksi. Myöhemmin kun hänestä oli tullut jo koulupoika, hän loma-aikana seurasi isäänsä tai herra Rawlisonia matkoilla, joita kanavan patoamisen ja uoman syvennystöiden tarkastamiseksi oli tehtävä Port Saidista aina Sueziin saakka. Hän tunsi kaikki insinöörit, tullivirkamiehet ja työmiehet, sekä arabialaiset että neekerit. Hän hyöri ja pyöri kaikkialla, teki pitkiä matkoja patoa myöten, souti veneellä Menzalehjärvelle, jopa Arabian puoleiselle rannallekin ja otti jonkin hevosen tai kameelin tai aasin ja kuvitteli olevansa erämaan villi ratsastaja.

Isä ei vastustanut pojan venematkoja, ratsastusta eikä yleensä oloa ulkona, koska tiesi sen vahvistavan terveyttä ja kehittävän kekseliäisyyttä. Sen tähden Stas oli pitempi ja voimakkaampi ikätovereitaan, ja tarvitsi vain katsoa häntä silmiin voidakseen huomata, että jos jotakin tapahtuisi, hänellä olisi enemmän vaaraa liiallisesta rohkeudesta kuin arkuudesta. Jo neljätoista vuotiaana hän oli Port Saidin parhaita uimareita, mikä ei suinkaan ollut vähän, sillä arabit ja neekerit uivat kuin kalat. Aseena hänellä oli ainoastaan pieni luodikko, jolla hän ammuskeli villisorsia ja egyptiläisiä hanhia, ja hänen kätensä tottui vakaaksi ja silmänsä tarkaksi. Hänen unelmansa oli saada joskus metsästää suurriistaa Keski-Afrikassa ja hän kuunteli innostuneena kanavatöissä olevia sudanilaisia, jotka kertoivat, että heidän kotiseudullaan tapasi suuria paksunahkaisia petoja. Tämä oli hyödyllistä siitäkin syystä, että hän samalla oppi heidän kieltään. Lessepsin suurtyö, Suezin kanava, piti aikanaan 25 000 miestä yhtämittaisessa työssä, mutta vielä nytkin täytyy uomaa alituisesta syventää, sillä sitä ympäröivästä erämaasta valuu kanavaan jatkuvasti hiekkaa. Ruoppauskoneiden yhä kehittyessä on työmiesten määrää voitu vähentää, mutta vielä nytkin heitä on verrattain paljon. Enimmäkseen he ovat paikkakuntalaisia, mutta joukossa on myös nubialaisia, sudanilaisia, somaleja ja erirotuisia neekereitä. Viimeksi mainitut ovat kotoisin Valkean ja Sinisen Niilin varsilta, niiltä seuduilta, jotka ennen Mahdin kapinaa olivat Egyptin hallussa. Stas oli kaikkien hyvä toveri, ja kun hänellä kaikkien puolalaisten tapaan oli taipumuksia kieliin, hän oppi uusia kieliä melkein huomaamattaan. Kun hän oli Egyptissä syntynyt, hän puhui arabiaa kuin aito arabialainen. Sansibarilaisilta, joita oli paljon ruoppauskoneiden lämmittäjinä, hän oppi koko Keski-Afrikassa hyvin levinneen "ki-suaheli"-kielen, tulipa puheessa toimeen dinka- ja shiluk-rotuisten neekerien kanssa, joita asuu Niilin varrella Fashodasta etelään. Sitä paitsi hän puhui sujuvasti englantia, ranskaa ja puolaa, jota opetti Nelillekin. Mutta tyttö ei käsittänyt eikä oppinut lausumaan hänen nimeään Stas, vaan sanoi aina "Stes". Tästä syystä syntyi heidän välilleen joskus sanaharkka, jota jatkui siksi, kunnes tytön silmissä kyyneleet alkoivat kimaltaa. Silloin "Stes" pyysi häneltä anteeksi syyttäen itseään.

Pojalla oli kuitenkin ruma tapa puhua ylenkatseellisesti tytön kahdeksasta ikävuodesta ja asettaa niitä vastaan kunnioitettava oma ikänsä ja kokemuksensa. Poika päätteli, että se, joka on täyttänyt neljätoista vuotta, ei ole enää lapsi, joskaan ei juuri täysikasvuinenkaan, ja pystyy suorittamaan sankaritöitä, etenkin jos hänessä on puolalaista ja ranskalaista verta. Ja hän toivoi hartaasti, että kerran saisi tilaisuuden tällaisiin töihin, etenkin puolustaessaan Neliä. He koettivat keksiä mitä erilaisimpia vaaroja, ja Stasin täytyi vastata tytön kysymyksiin, mitä hän tekisi, jos esimerkiksi Nelin huoneeseen ryömisi ikkunasta kymmenen metriä pitkä krokotiili tai skorpioni, suuri kuin koira? Kummankaan mieleen ei juolahtanut ajatus, että pian julma todellisuus voittaisi kaikki heidän mielikuvituksensa keksinnöt.

2

Sillä välin ilahduttava uutinen odotti heitä kotona. Tarkowski ja Rawlison olivat etevinä insinööreinä saaneet muutama viikko sitten kutsun saapua tarkastamaan ja arvostelemaan töitä, jotka olivat käynnissä pitkin koko kanavaverkkoa El-Fajumin maakunnassa, Medinetin kaupungin ympäristöillä, Karun-järven läheisyydessä ja pitkin Jussefin ja Niilin virtoja. He aikoivat viipyä siellä kuukauden päivät ja olivat sitä varten saaneet yhtiöltään lomaa. Mutta koska joulu oli tulossa eivätkä he tahtoneet erota lapsistaan, päätettiin ottaa Stas ja Nel mukaan matkalle Medinetiin. Kuultuaan tämän uutisen lapset olivat ilosta pakahtua. He tunsivat toistaiseksi vain kanavan varrella sijaitsevat Ismailan ja Suezin kaupungit ja sen takana olevat Aleksandrian ja Kairon, joiden ympäristössä he olivat nähneet suuria pyramiideja ja sfinksin. Mutta nämä olivat vain lyhyitä taipaleita, kun sitä vastoin matka Medinet-el-Fajumiin kestää kokonaisen päivän rautateitse Niilin vartta etelään ja sitten El Wastista länteen kohti Libyan erämaata.

Stas oli kuullut nuorten insinöörien ja matkailijain kertovan, miten he matkallaan Medinetiin ampuivat erämaan vesilintuja, susia ja hyenoja. Hän tiesi, että Medinet oli suuri keidas Niilin vasemmalla rannalla, että se oli erillään tästä virrasta ja että sillä oli oma vesistönsä pienine kanavoineen. Ne, jotka olivat nähneet keitaan, kertoivat, että vaikka se kuuluikin Egyptille, sen erotti tästä erämaa ja se muodosti itsenäisen kokonaisuuden. Vain Jussef-joki yhdisti seudun sinisellä nauhalla Niilin laaksoon. Veden runsaus, maaperän hedelmällisyys ja ihana kasvillisuus tekivät sen paratiisiksi, ja Krokodilopolis-kaupungin laajat rauniot houkuttelevat luokseen satoja uteliaita matkailijoita. Mutta Stasia huvittivat enemmän Karun-järven riistaisat rannat ja sudenmetsästykset Guebel-el-Sedmentin autioilla kunnailla.

Kun joululoma alkaisi vasta muutaman päivän päästä, ja koska töiden tarkastuksella oli kiire päättivät isät matkustaa heti ja antaa lasten seurata viikon kuluttua yhdessä rouva Olivier'n kanssa. Sekä Nel että Stas olisivat kernaasti lähteneet heti mukaan, mutta Stas ei uskaltanut pyytää siihen lupaa. Udellessaan yhtä ja toista matkaa koskevista seikoista he saivat ilokseen kuulla, että he eivät perillä asuisi mukavissa hotelleissa, joita kreikkalaiset siellä ylläpitävät, vaan Cookin Matkailutoimiston teltoissa. Sillä tavalla asustavat tavallisesti matkailijat, jotka matkustavat Kairosta pitemmäksi aikaa Medinetiin. Matkailutoimisto hankkii teltat, palvelijat, kokit, muonavarat, hevoset, aasit, kamelit ja oppaat, joten matkailijan ei tarvitse huolehtia mistään. Tällainen matkustustapa oli tosin kallis, mutta Tarkowskin ja Rawlisonin ei tarvinnut välittää siitä, koska Egyptin hallitus, joka oli kutsunut heitä tarkastamaan kanavatöitä, oli ottanut suorittaakseen kaikki matkasta aiheutuvat menot. Nel, joka piti valtavasti kamelilla ratsastamisesta, oli saanut isän lupaamaan hänelle oman, kyttyräisen ratsun, jolla hän yhdessä rouva Olivier'n tai Dinahin, joskus ehkä myös Stasin kanssa, saisi ottaa osaa yhteisiin retkiin erämaan läheiseen ympäristöön ja Karuniin. Siinä tapauksessa, että Stas saisi hyvän todistuksen koulusta, isä lupasi hänelle oikean englantilaisen rihlapyssyn ja kaikki tarpeelliset metsästyskapineet. Koska Stas oli varma hyvistä arvosanoista, hän piti itseään nyt jo rihlapyssyn omistajana ja päätti suorittaa sillä ihmeellisiä ja mainittavia tekoja.

Tällaisten suunnitelmaan ja keskustelujen vuoksi päivällinen kului onnellisilta lapsilta nopeasti. Rouva Olivier ei ollut niin iloissaan kuin muut, sillä hän ei olisi tahtonut lähteä mukavasta huvilasta Port Saidissa. Sitäpaitsi häntä pelotti ajatus, että piti asua viikkoja teltassa ja ajaa kamelilla. Hän oli jo muutaman kerran saanut onnettomasti kokea, miltä moinen ajo tuntuu — kuten tavallisesti käy kaikkien uteliaitten Egyptissä asuvien eurooppalaisten. Kerran kameli oli noussut liian aikaisin, kun hän ei vielä ollut ehtinyt asettua satulaan, ja hän oli lentänyt sen selän yli maahan. Toisella kerralla kevyeen kuormaan tottumaton dromedaari oli ravistanut häntä niin kovasti, ettei hän ollut kahteen päivään tullut tuntoihinsa. Lyhyesti, sitä mukaan kuin Nel tuli yhä varmemmaksi siitä, ettei maailmassa ollut mitään parempaa, rouva Olivier sai yhä enemmän ikäviä kokemuksia asiasta. Hän sanoi sen sopivan arabialaisille tai pikkuiselle Nelille, jota eläimen on yhtä vaikea ravistaa selästään kuin kärpästä, mutta ei täysikasvuisille eikä raskaanpuoleisille henkilöille, joilla sitäpaitsi on taipumusta inhottavaan meritautiin.

Mitä Medinet-el-Fajumiin tulee, hän oli peloissaan vielä toisestakin syystä. Koko Egyptissä ei puhuttu mistään muusta kuin Mahdin kapinasta ja dervishien julmuuksista. Rouva Olivier ei tiennyt tarkoin, missä Medinet sijaitsi ja tuli levottomaksi ajatellessaan, että se ehkä oli lähellä mahdilaisten maata, ja alkoi vihdoin tiedustella asiaa Rawlisonilta.

Mutta tämä hymähti ja sanoi:

— Mahdi ahdistaa paraikaa Khartumia, jossa kenraali Gordon puolustautuu. Tiedättekö, kuinka kaukana Khartum on Medinetistä?

— Minulla ei ole siitä minkäänlaista käsitystä.

— Suunnilleen yhtä kaukana kuin Sisilia on meistä, selitti Tarkowski.

— Ainakin, vahvisti Stas. — Khartum on Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa. Laaja Egypti ja koko Nubia erottavat sen meistä.

Vanhemmat alkoivat puhua Mahdista ja kapinasta, se kun oli vakava asia Egyptille. Uutiset Khartumin seuduilta olivat ikäviä. Villien joukot olivat jo puoli kuukautta piirittäneet kaupunkia; Egyptin ja Englannin hallitukset toimivat hitaasti. Apujoukkoja oli vastikään lähetetty, ja kaikki pelkäsivät, että kenraali Gordonin urheudesta huolimatta tämä tärkeä kaupunki joutuisi barbaarien haltuun. Päivällisen päättyessä Stas rupesi utelemaan, miksi Egyptin hallitus oli ottanut haltuunsa kaikki maat Nubiasta etelään, nimittäin Kordofanin, Darfurin ja Sudanin aina Albert-Nyanzaan asti, ja riistänyt näiden maiden asukkailta vapauden. Rawlison selitti hänelle, että Egyptin hallitus toimi Englannin määräysten mukaan, sillä yliherruus kuului Englannille; itse asiassa se hallitsi maata mielensä mukaan.

— Egyptin hallitus ei ole riistänyt keneltäkään vapautta, hän sanoi, — vaan antanut sen sadoille tuhansille, ehkä miljoonille. Kordofanissa, Darfurissa ja Sudanissa ei ole viime aikoina ollut ainoatakaan riippumatonta valtakuntaa. Milloin mikin pikkuruhtinas on esittänyt oikeuksiaan tiettyihin maihin ja sitten hallinnut niitä väkivalloin vastoin asukkaiden tahtoa. Maitten asujaimiston muodostavat pääasiassa riippumattomat arabineekerisuvut, siis ihmiset, joissa on näiden molempien rotujen verta. Nämä rodut olivat aina sotajalalla toisiaan vastaan, hyökkäilivät toistensa kimppuun ja anastivat etupäässä orjia, mutta myös karjaa ja kameleja. Kaikenlaisia julmuuksia harjoitettiin. Mutta pahimpia olivat kauppiaat, jotka ryöstivät norsunluuta ja orjia. He muodostivat ikään kuin erityisen luokan, johon kuuluivat sukujen päämiehet ja rikkaat kauppiaat. He tekivät aseellisia retkiä Afrikan sydänmaille ryöstäen norsunluuta kaikkialla ja vieden orjuuteen tuhansia ihmisiä. Sudanin, Darfurin ja Kordofanin eteläiset seudut sekä Niilin yläjuoksun ympäristö aina järveen saakka autioituivat. Englanti on kuten tiedät ahdistanut orjakauppiaita kaikkialla ja suostunut siihen, että Egyptin hallitus valtaa Kordofanin, Darfurin ja Sudanin, sillä tämä oli ainoa keino saada nuo rosvot luopumaan inhottavasta kaupasta ja pakottaa heidät alamaisuuteen. Onnettomille neekereille koitti parempi aika, kahakat ja ryöstöt lakkasivat ja ihmiset alkoivat elää jonkinlaisia lakeja noudattaen. Mutta oli luonnollista, ettei tällainen asiantila ollut kauppamiesten mieleen, ja kun Mohammed-Ahmed, nykyään tunnettu nimellä Mahdi, ilmaantui heidän keskuuteensa julistaen pyhää sotaa sillä tekosyyllä, että Egyptistä muka häviää oikea Muhamedin-usko, nousivat kaikki yhtenä miehenä aseisiin. Näin syttyi se kauhea sota, joka ainakin tähän mennessä on ollut egyptiläisille onneton. Mahdi on lyönyt hallituksen joukot kaikissa taisteluissa ja vallannut Kordofanin, Darfurin ja Sudanin; hänen joukkonsa piirittävät paraikaa Khartumia ja kulkevat pohjoista kohti läheten Nubian rajaa.

— Voivatko he tulla Egyptiin saakka? kysyi Stas.

— Eivät, Rawlison vastasi. — Mahdi väittää kyllä valloittavansa koko maailman, mutta hän on villi ihminen, joka ei käsitä mitään. Hän ei ikinä voisi valloittaa Egyptiä, koska Englanti ei sitä suvaitsisi.

Keskustelun katkaisi neekeripalvelija, joka tuli ilmoittamaan, että
Fatma Smain pyysi päästä puheille.

Itämailla naiset toimivat vain kotiaskareissa ja poistuvat harvoin haaremeista. Ainoastaan köyhät käyvät torilla tai työskentelevät pelloilla, kuten esim. fellahien, egyptiläisten maanviljelijäin vaimot. Mutta hekin peittävät silloin kasvonsa. Vaikka Sudanissa, josta Fatma oli kotoisin, ei ollut sellaista tapaa ja vaikka hän jo aikaisemmin oli käynyt Rawlisonin konttorissa, hämmästytti hänen tulonsa yksityiseen asuntoon näin myöhään kaikkia. — Nyt saamme kuulla jotain uutta Smainista, virkkoi Tarkowski.

Hetkisen kuluttua astui solakka, nuori sudanitar sisään kasvot peittämättä. Hänen ihonsa väri oli tumma, ja kauniissa, villissä silmissä oli surullinen ilme. Astuttuaan sisään hän lankesi kasvoilleen maahan, ja kun herra Rawlison käski häntä nousemaan, hän kohotti päänsä, mutta jäi polvilleen.

— Sidi, sanoi nainen, — siunatkoon Allah sinua, sukuasi, taloasi ja karjaasi!

— Mitä tahdot? kysyi insinööri.

— Armoa, pelastusta ja apua onnettomuudessa, herra! Olen vangittuna
Port Saidissa ja surma uhkaa minua ja lapsiani.

— Sanot olevasi vangittu ja kuitenkin olet voinut tulla tänne, vieläpä öiseen aikaan.

— Poliisit, jotka öin ja päivin vartioivat taloani, ovat saattaneet minut tänne, ja minä tiedän, että he ovat saaneet käskyn tappaa meidät.

— Puhu, kuten ymmärtäväisen naisen sopii, sanoi Rawlison olkapäitään kohauttaen. — Sinä et ole nyt Sudanissa, vaan Egyptissä, missä ilman tuomiota ketään ei mestata, ja voit olla varma, ettei yksikään hius ole putoava sinun eikä lastesi päästä.

Mutta nainen alkoi rukoilla, että Rawlison vielä kerran koettaisi anoa hallitukselta lupaa, että hän saisi matkustaa miehensä luo: — Englantilaiset, kuten sinäkin, herra, ovat mahtavia ja voivat tehdä kaikki. Hallitus Kairossa luulee, että Smain on pettänyt sen, mutta se ei ole totta! Minä tapasin eilen arabialaisia kauppamiehiä, jotka saapuivat Suakinista ja jotka sitä ennen olivat ostaneet guttaperkaa ja norsunluuta Sudanista, ja he kertoivat minulle, että Smain makaa sairaana El-Fasherissa ja pyytää minua ja lapsia tulemaan luokseen, jotta saisi antaa siunauksensa…

— Tuo kaikki on sinun keksimääsi, Fatma, keskeytti Rawlison hänet.

Mutta Fatma alkoi kautta Allahin vannoa puhuvansa totta. Sitten hän selitti, että jos Smain paranee, tämä varmaan ostaa vapaiksi kaikki kristityt vangit, mutta jos kuolee, hän, Fatma, dervishien johtajan sukulaisena pääsee helposti tämän puheille ja saa hänet suostumaan, mihinkä tahtoo. Kunpa hän vain pääsisi lähtemään, sillä sydäntä rinnassa kirveltää surusta, kun hän ei ole pitkään aikaan nähnyt miestään. Missä suhteessa hän, onneton nainen, on syypää hallituksen ja kedivin edessä? Onko se hänen syynsä ja mahtaako hän mitään sille, että on Mahommed-Ahmedin sukulainen?

Fatma ei uskaltanut englantilaisten kuullen mainita nimeä Mahdi, koska se merkitsee maailman pelastajaa, ja hän tiesi, että Egyptin hallitus pitää häntä kapinallisena ja vehkeilijänä. Kumartuen maahan ja vannoen kautta taivaan olevansa viaton ja onneton hän alkoi itkeä ja valittaa surkeasti, kuten naiset itämailla miehensä tai poikainsa kuoleman johdosta. Sitten hän laski taas kasvonsa matolle ja jäi ääneti odottamaan.

Nel, jota päivällisen loppupuolella oli alkanut jo nukuttaa, virkistyi täydelleen, ja hyväsydäminen kun oli, tarttui isänsä käteen ja alkoi suudella sitä pyytäen Fatman puolesta: — Auta häntä, isä, auta häntä!

Fatma, joka nähtävästi ymmärsi englantia, puhui läpi kyyneltensä nostamatta kasvojaan matosta:

— Allah sinua siunatkoon, sinä paratiisin kukkanen, Omain loisto, tahraton tähti!

Vaikka Stas vihasi mahdilaisia, niin Fatman rukoukset ja kärsimykset vaikuttivat häneen. Ja Nelkin oli Fatman puolella. Hetken kuluttua Stas virkkoi ikäänkuin itsekseen, mutta kuitenkin niin, että sen kaikki kuulisivat:

— Jos minä olisin hallitus, niin minä antaisin Fatmalle luvan lähteä.

— Mutta koska sinä et ole hallitus, vastasi Tarkowski, — teet paremmin, kun et sekaannu toisten asioihin.

Rawlisonkin oli helläsydäminen ja ymmärsi Fatman aseman, mutta hän ei voinut sietää sanoja, joita piti sulana valheena. Koska hän oli joka päivä tekemisissä Ismailassa sijaitsevan tullilaitoksen kanssa hän tiesi hyvin, ettei millään asemalla ollut lastattu guttaperkaa eikä norsunluuta. Näiden tavaroiden kauppa oli keskeytynyt tykkänään. Arabialaiset kauppamiehet eivät myöskään olleet voineet palata Sudanissa sijaitsevasta El-Fasherin kaupungista, sillä mahdilaiset eivät olisi päästäneet luokseen kauppamiehiä, vaan ryöstäneet heidät ja ottaneet vangiksi. Juttu Smainin sairaudesta oli myöskin melkein varmasti valhetta.

Muita kun Nel koko ajan katsoi niin rukoilevasti isää, tämä ei tahtonut pahoittaa tytön mieltä vaan sanoi Fatmalle hetken kuluttua:

— Fatma, olen jo kirjoittanut hallitukselle sinun asiastasi, mutta siitä ei ollut mitään hyötyä. Kuulehan. Huomenna lähden tämän toisen insinöörin kanssa Medinet-el-Fajumiin. Pysähdymme päiväksi Kairoon, sillä kediivi tahtoo keskustella tekeillä olevista kanavista ja antaa ohjeita. Koetan puhua hänelle asiastasi ja taivutella häntä. Mutta enempää en voi tehdä enkä luvata.

Fatma nousi ja kohotti kätensä kiitollisuuden merkiksi:

— Minä olen pelastettu!

— Älä puhu pelastuksesta, Fatma, selitti Rawlison, — koska kuolema ei uhkaa sinua eikä lapsiasi. En voi antaa vakuuksia siitä, että kediivi antaisi sinun matkustaa, sillä Smain ei ole sairas vaan petturi, joka on ottanut hallitukselta vastaan rahoja, mutta jättänyt ostamatta vankeja vapaiksi Mahommed-Ahmedilta.

— Smain on syytön, herra, ja makaa El-Fasherissa, Fatma vakuutti, — ja vaikka hän olisikin pettänyt hallituksen, niin vannon sinun, hyväntekijäni edessä, että jos saan luvan lähteä, rukoilen Mahommed-Ahmedia siksi kunnes hän vapauttaa kaikki vangit.

— Hyvä on. Lupaan vieläkin esittää asiasi kediiville.

Fatma alkoi kumarrella maahan saakka.

— Kiitän sinua, Sidi! Sinä olet mahtava ja oikeamielinen. Pyydän, että saisin palvella sinua orjana.

— Egyptissä ei ole orjia, Rawlison vastasi hymyillen. — Palvelijoita minulla on tarpeeksi. Mutta sinun palveluksiasi en voisi käyttää hyväkseni vielä toisestakaan syystä sillä, kuten sanoin, me matkustamme kaikki Medinetiin ja viivymme siellä ehkä ramasaniin (uuteen vuoteen) saakka.

— Tiedän, herra, vartija Chadigi kertoi minulle siitä, ja sentähden tulinkin en ainoastaan pyytämään apua, vaan samalla ilmoittamaan, että kaksi miestä minun suvustani, Dangalein suvusta, Idrys ja Gebr, ovat kamelimiehinä Medinetissä ja tarjoavat maahan kumartaen sinulle palveluaan ja kamelinsa.

— Hyvä on, hyvä on, johtaja vastasi, — mutta siitä pitää huolen
Cookin toimisto enkä minä.

Fatma poistui suudellen kummankin insinöörin ja lasten, etenkin
Nelin, käsiä. Molemmat herrat olivat hetken vaiti; sitten sanoi
Rawlison:

— Vaimo parka… mutta hän valehtelee niin taitavasti kuin vain
Itämailla valehdellaan. Hänen kiitoksensakin kajahti petolliselta.

— Epäilemättä, vastasi Tarkowski. — Mutta olkoonpa Smain petturi tai ei, hallituksella ei ole oikeutta pidättää vaimoa Egyptissä, koska tämä ei voi vastata miehestään.

— Hallitus ei salli nyt yhdenkään sudanilaisen ilman eri lupaa matkustaa Suakiniin tai Nubiaan. Kielto ei koske siis ainoastaan Fatmaa. Egyptissä on paljon niitä, jotka ovat tulleet ansiotyöhön, ja heidän joukossaan on useita Dangal-sukuun kuuluvia; siis samaan sukuun kuin Mahdi. Samoin kuuluvat siihen, paitsi Fatmaa, Chadifi ja ne kaksi kamelimiestä Medinetissä. Mahdilaiset sanovat egyptiläisiä turkkilaisiksi ja käyvät sotaa heitä vastaan. Mutta myös täkäläisten arabien keskuudessa on paljon Mahdin miehiä, jotka mielellään pakenisivat hänen luokseen. Nämä ovat tyytymättömiä hallitukseen, joka on kokonaan antautunut Englannin johdettavaksi, ja he väittävät uskontonsa kärsivän siitä. Kuka tietää, miten paljon heitä on jo paennut erämaan halki; he näet välttävät tavallista vesitietä, joka kulkee Suakinin kautta. Kun hallitus sai tietää, että Fatmakin aikoi paeta, se käski pitää häntä silmällä. Häntä ja hänen lapsiaan. Mahdin sukulaisia vastaan saattaa näet vaihtaa vangit vapaiksi.

— Meneekö Egyptin rahvas Mahdin puolelle?

— Mahdilla on paljon kannattajia armeijassakin, ja ehkä juuri tästä syystä joukkomme taistelevat niin huonolla menestyksellä.

— Mutta miten sudanilaiset voivat paeta erämaan halki. Matkahan on tuhansia maileja!

— Sitä tietä ainakin vangit kuljetetaan Egyptiin.

— Luulen, että Fatman lapset eivät kestäisi sellaista matkaa.

— Hän tahtoisikin lyhentää sitä ja matkustaa vesiteitse Suakiniin.

Tähän keskustelu päättyi.

* * * * *

Kaksitoista tuntia myöhemmin Fatma meni salaa vartija Chadigin pojan luo ja kuiskasi hänelle kulmiaan kohotellen ja synkkä ilme kasvoillaan:

— Chamis, Chadigin poika, tässä on maksu. Lähde vielä tänään Medinetiin ja anna Idrykselle tämä kirje, jonka hurskas dervishi Bellali on minun pyynnöstäni kirjoittanut hänelle. Insinöörien lapset ovat hyviä, mutta jollen saa lupaa lähteä matkalle, niin ei ole muuta keinoa. Minä tiedän, ettet petä minua. Muista että sinä ja sinun isäsi olette samaa Dangal-sukua, johon suuri Mahdikin kuuluu.

3

Molemmat insinöörit matkustivat illalla Kairoon, missä he aikoivat käydä Englannin lähettilään ja Egyptin varakuninkaan luona.

Stas laski, että se saattoi viedä kaksikin päivää, ja hänen laskelmansa näyttikin käyvän toteen, sillä kolmannen päivän iltana hän sai isältään Medinetissä seuraavan sähkösanoman: "Teltat ovat valmiina. Matkusta heti kun loma alkaa. Ilmoita Chadigin kautta Fatmalle, että emme ole voineet tehdä mitään hänen hyväkseen."

Rouva Olivier sai myös sähkösanoman ja ryhtyi heti neekeripalvelija
Dinahin avustamana matkavalmisteluihin.

Pelkkä valmistelujen näkeminen ilahdutti lapsia. Mutta yhtäkkiä tapahtui jotain, mikä murskasi kaikki suunnitelmat. Juuri samana päivänä, jolloin loma alkoi, siis lähtöpäivän aattona, puraisi skorpioni rouva Olivier'ta tämän nukkuessa puutarhassa päiväunta. Tällaiset myrkylliset puremat eivät tavallisesti Egyptissä ole hengenvaarallisia, mutta tällä kertaa saattoi haava olla erittäin vakava. Skorpioni oli näet ryöminyt lepotuolin ylälaitaa pitkin ja purrut rouva Olivier'ta kaulaan, kun hän oli nukkuessaan painanut eläintä päällään. Rouva oli juuri parantunut ruusutaudista, ja se saattoi uusiintua. Lääkäriä lähetettiin heti noutamaan, mutta tämä oli juuri sairaskäynnillä ja tuli vasta kahden tunnin kuluttua. Kaula ja kasvot olivat jo turvonneet ja sitten alkoi kuume tavanomaisine verenmyrkytysoireineen. Lääkäri selitti, että asian näin ollen ei matkaa saanut ajatellakaan ja hän määräsi sairaan vuodelepoon. Lapsia uhkasi nyt joulunvietto yksin kotona. Nelille on annettava täysi tunnustus siitä, että hän ajatteli enemmän sairaan opettajansa kärsimyksiä kuin huvimatkaa Medinetiin. Hän itki hiljaa muistellessaan, ettei saisi nähdä isäänsä moneen viikkoon. Stas ei alistunut yhtä helposti, vaan lähetti sähkeen ja kirjeen, joissa hän kysyi, mitä oli tehtävä. Isän vastaus tuli kahden päivän kuluttua. Hän oli nimittäin ensin neuvotellut lääkärin kanssa ja saanut tältä kuulla, että pahin vaara oli jo ohi, mutta että ruusutaudin uusiintumisen pelosta hän ei voinut antaa rouva Olivier'lle lupaa lähteä Port Saidista. Rawlison toimitti ensin potilaalle hyvän hoidon ja antoi vasta sitten lapsille luvan lähteä matkalle Dinahin kanssa. Mutta kun Dinah huolimatta suuresta mieltymyksestään Neliin ei tahtonut vastata matkasta rautateillä ja hotellissa, sai Stas sekä matkan johtajan että rahastonhoitajan toimen ja Dinah sai seurata muuten mukana. On helppo kuvitella kuinka ylpeä Stas oli tästä toimesta! Hän vakuutti ritarillisesti Nelille, ettei yksikään hius tule taittumaan tytön päästä, vaikka matka Kairoon ja Medinetiin tuottaisikin vaaroja ja vaikeuksia.

Kaikki matkavalmistelut oli jo aikaisemmin tehty, ja lapset matkustivat jo samana päivänä kanavaa pitkin Ismailaan ja sieltä rautateitse Kairoon, jossa heidän oli määrä viettää yö jatkaakseen seuraavana päivänä matkaa Medinetiin. Lähtiessään Ismailasta he näkivät Timsah-järven, jonka Stas tunsi vanhastaan, sillä hänen isänsä, innokas metsästäjä, oli vapaa-aikoina ottanut pojan mukaansa lähtiessään sinne metsästämään vesilintuja. Sitten tie kulki Wadi-Tumilatin ohi pitkin kanavaa, jossa suolaton vesi juoksee Niilistä Ismailaan ja Sueziin. Tämä kanava on kaivettu jo ennen Suezin kanavaa, sillä muussa tapauksessa Lessepsin suuressa työssä ahertava työväki olisi jäänyt vaille kelvollista juomavettä. Kanavoimisella oli ollut toinenkin hyödyllinen seuraus. Hedelmätön erämaa oli rehevöitynyt kun voimakas ja elähdyttävä suolaton virta oli suuntautunut sen läpi. Lapset näkivät vasemmanpuoleisista vaununikkunoista laajan, viheriän niityn, jolla oli hevosia, kameleja ja lampaita, sekä laajoja vainioita, joilla kasvoi maissia, hirssiä, alfaheinää sekä muita rehukasveja. Kanavan partaalla oli kaivoja suurine pyörineen, vesisankoineen ja vintteineen; fellahit johtivat vettä laitumille ja kuljettivat sitä tynnyreissä härkien vetämillä rattailla. Viljavainioilla lenteli kyyhkysiä ja toisinaan pyrähti lentoon suuria peltopyylaumoja. Kanavan rannalla asteli tärkeännäköisiä haikaroita ja kurkia. Kaukana kohottivat taatelipalmut töyhtönsä fellahien savimajojen yli.

Mutta rautatiestä pohjoiseen levisi autio erämaa, joka ei kuitenkaan ollut samanlainen kuin Suezin kanavan toisella puolella. Se oli kuin meren pohja, jolta vesi on juossut pois jättäen jälkeensä uurteisen hiekan, mutta hiekka oli keltaista, ja kumpujen laidoilla kasvoi harmaita pensaita. Näitten paikoittain hyvinkin korkeitten kumpujen välissä oli laajoja laaksoja, joissa joskus näkyi kiemurtelevia karavaaneja. Lapset näkivät kuormattuja kameleja, jotka pitkänä jonona seurasivat toinen toistaan hiekkaisten tasankojen yli. Jokaisen kamelin edellä kulki arabialainen yllään musta viitta ja valkoinen turbaani päässä. Pikku Nelin mieleen muistuivat Raamatun kuvat, joita hän oli kotona katsellut ja jotka esittivät israelilaisia matkalla Egyptiin Joosefin aikoina. Kuvat olivat aivan tällaisia. Ikävä kyllä hän ei voinut tarkasti katsoa karavaaneja, sillä ikkunan luona istui kaksi englantilaista upseeria, jotka peittivät näköalan.

Mutta kun hän oli sanonut sen Stasille, tämä kääntyi heti vakavan näköisenä upseerien puoleen nostaen sormensa hatun laitaan ja sanoen:

— Hyvät herrat, voisitteko tehdä tilaa tälle pikku neidille, joka haluaisi katsella kameleja?

Molemmat herrat suhtautuivat esitykseen yhtä vakavasti ja toinen heistä ei ainoastaan luovuttanut paikkaansa uteliaalle missille, vaan nosti hänet seisomaan penkille ikkunan ääreen.

Stas aloitti nyt esitelmänsä:

— Tämä on vanhaa viljelysseutua, jonka faarao lahjoitti Joosefille hänen veljiään varten. Muinoin tässä oli jonkinlainen kanava, ja tämä uusi on muodostettu siitä. Mutta vanha kanava rappeutui ja seutu muuttui erämaaksi. Nyt alkaa maa muuttua jälleen hedelmälliseksi.

Vaikka Stas puhui hyvin sujuvasti englantia, oli hänen puheessaan sittenkin jotakin, mikä kiinnitti toisen upseerin huomiota. Tämä kysyi:

— Te, pikku herra, ette taida olla englantilainen?

— Miss Nel on pieni, ja hänen isänsä on uskonut tytön minun huostaani, mutta minä en ole englantilainen, vaan puolalainen ja kanavainsinöörin poika.

Keskustelu muuttui nyt vilkkaaksi, sillä upseerit näyttivät olevan huvittuneita lapsista. Kävi ilmi, että molemmat upseerit olivat myöskin matkalla Port Saidista Kairoon käydäkseen Englannin lähettilään luona saamassa ohjeita pitkän, kohdakkoin alkavan matkan varalle. Nuorempi heistä oli sotilaslääkäri, ja toinen, joka puheli Stasin kanssa, oli kapteeni Glen. Hänen oli hallituksensa käskystä määrä matkustaa Kairosta Suezin kautta Mombasaan ja ottaa siellä haltuunsa koko satamaan kuuluva seutu, joka ulottui aina Samburuun asti. Stas, joka oli innokkaasti lukenut matkakertomuksia Afrikasta, tiesi, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajan eteläpuolella ja että sen vähän tunnetut ympäristöt, jotka kuuluvat Englannin vaikutuspiiriin, ovat täynnä elefantteja, kirahveja, sarvikuonoja, puhvelihärkiä ja kaikenrotuisia antilooppeja, joita kaikkia sotilas-, lähetyssaarnaaja- ja kaupparetkikunnat tapaavat matkoillaan. Hän kadehti kapteeni Gleniä koko sielustaan ja lupasi käydä tervehtimässä häntä Mombasassa ja metsästämässä hänen kanssaan leijonia ja puhvelihärkiä.

— Hyvä on, mutta ottakaa tuo pikku neiti mukaanne, vastasi kapteeni Glen hymyillen ja osoittaen Neliä, joka juuri tuli ikkunan luota hänen viereensä.

— Miss Rawlisonilla on isä. Stas selitti. — Minä olen vain hänen holhoojansa matkalla.

Toinen upseereista kääntyi ja kysyi:

— Rawlison? Eikö hän ole kanavan johtaja ja eikö hänellä ole veli
Bombayssa?

— Bombayssa asuu minun setäni, sanoi Nel nostaen sormensa pystyyn.

— Sinun setäsi on siis naimisissa minun sisareni kanssa, tyttöseni. Minun nimeni on Clary. Me olemme siis sukulaisia ja olen iloinen siitä, että olen tutustunut sinuun, rakas lintuseni.

Ja tohtori oli todellakin iloinen. Hän kertoi, että oli käynyt Port Saidissa kysymässä herra Rawlisonia, mutta konttorissa oli vastattu, että hän oli matkustanut lomalle. Hän valitti, että laiva, jolla he Glenin kanssa aikoivat matkustaa Mombasaan, lähtisi Suezista jo muutaman päivän päästä, mistä syystä hän ei ehtinyt käydä Medinetissä. Hän lähetti Nelin mukana terveisiä isälle ja lupasi kirjoittaa tytölle Mombasasta.

Molemmat upseerit puhelivat nyt etupäässä Nelin kanssa, niin että Stas jäi syrjään. Kaikilla asemilla oli jo runsaasti tarjolla mandariineja, tuoreita taateleja ja sorbettia (virvoitusjuomaa).

Matka Kairoon kului lasten mielestä nopeasti. Erotessaan upseerit suutelivat Nelin kätösiä ja otsaa ja puristivat Stasin kättä, samalla kun kapteeni Glen, jota pojan päättäväisyys suuresti miellytti, sanoi puoleksi leikillisesti, puoleksi vakavasti:

— Kuulehan, poikani! Kuka tietää missä, koska ja millaisissa olosuhteissa me joskus tapaamme. Muista kuitenkin, että aina voit luottaa minun myötätuntooni ja apuuni.

— Samoin! vastasi Stas kumartaen arvokkaasti.

4

Sekä Tarkowski että Rawlison olivat hyvin iloissaan lasten tulosta. Nuori pari vastasi isien iloon ja alkoi heti tarkastella telttoja, jotka oli jo täydelleen sisustettu ja järjestetty rakkaitten vieraitten tuloa varten. Teltat näyttivät olevan erinomaisia, kaksinkertaisia, toiset sinisellä, toiset punaisella flanellilla vuorattuja, alhaalla voilokilla varustettuja ja tilavia kuin suuret huoneet. Ensin Rawlison epäili, että teltassa asuminen voisi vahingoittaa Nelin terveyttä, mutta tarkastettuaan kaikki huolellisesti hän oli varma, että oli sata kertaa hyödyllisempää viettää päivät ja yöt raittiissa ilmassa kuin kaupungin hotellien ummehtuneissa huoneissa. Kaunis sää puolestaan suosi teltassa asumista.

Medinet eli El-Fajum on Libyan erämaan hiekkakumpujen ympäröimä ja sen ilmasto on parempi kuin Kairon. Sitä ei syyttä sanota "ruusujen maaksi". Sen suojellusta asemasta ja raikkaasta ilmasta johtuu, että yöt eivät siellä ole niin kylmiä kuin muualla Egyptissä ja vieläpä etelämpänäkin. Talvi on siellä kerrassaan kaunis, ja juuri marraskuussa alkaa siellä kasvillisuuden rehevyys. Taatelipalmut, öljypuut, joita yleensä on Egyptissä vähän, viikuna- ja appelsiinipuut, mandariinit, suuret risinukset, granaatit ja muut etelän kasvit peittävät metsänä tämän ihanan keitaan. Akaasiat, sireenit ja ruusut täyttävät suurena aaltona puutarhat, niin että jokainen tuulenhenkäys yöllä tuo mukanaan hurmaavaa tuoksua. Täällä hengittää täysin rinnoin "eikä haluta kuolla", kuten paikkakunnan asukkaat sanovat.

Samantapainen ilmasto on tosin Heluanissa, joka on Niilin toisella puolella jonkin verran pohjoisempana, mutta siellä ei kasvillisuus ole yhtä rehevää. Heluan herätti surullisia muistoja Rawlisonin mielessä; siellä oli Nelin äiti kuollut. Tästä syystä hän piti Medinetiä sopivampana, ja katsellessaan tytön säteileviä kasvoja hän hengessään päätti ostaa täältä maapalan ja rakentaa sille mukavan englantilaistyylisen talon puutarhoineen. Siellä hän voisi viettää loma-aikaansa ja sinne hän muuttaisi eläkkeelle päästyään lopullisesti. Mutta tämä oli vain kaukaisen tulevaisuuden suunnitelmia.

Sillä välin lapset lentelivät ympäri kuin kärpäset ja tahtoivat vielä ennen päivällistä tutkia kaikki teltat, kamelit ja aasit. Mutta juhdat olivat kaukaisella laitumella ja ne voisi nähdä vasta huomenna. Sen sijaan Nel ja Stas tapasivat Rawlisonin teltassa ilokseen vanhan tuttavan Port Saidista Chamiksan, Chadigin pojan. Hän ei kuulunut Matkailutoimiston palveluskuntaan, ja Rawlison oli ihmeissään tavatessaan hänet täällä, mutta koska hän oli ennenkin käyttänyt poikaa koneita kantamaan, otti hän hänet nytkin juoksupojakseen.

Myöhäinen päivällinen oli mainio, sillä vanha, monivuotinen kokki Kopt tahtoi näyttää parastaan. Lapset kertoivat, miten he olivat matkalla tutustuneet tohtori Claryyn ja kapteeni Gleniin. Tämä kiinnosti luonnollisesti etenkin Rawlisonia, koska hänen useita vuosia Intiassa asunut veljensä oli naimisissa tohtori Claryn sisaren kanssa. Koska heillä ei ollut lapsia, oli Richard-setä kovasti mieltynyt pieneen veljentyttäreensä, jonka hän tunsi vain valokuvista ja jonka vointia hän aina tiedusteli kirjeissään. Isiä huvitti myös kutsu, jonka Stas oli saanut kapteeni Gleniltä. Poika otti sen perin vakavasti ja oli päättänyt kerran matkustaa tervehtimään uutta ystäväänsä päiväntasaajan tuolle puolen. Tarkowski selitti, että englantilaiset virkamiehet eivät pysy yleensä kauaa yhdessä paikassa koska Afrikan ilmasto on rasittava, ja ennen kuin Stas olisi täysikasvuinen, voisi kapteeni olla jo kymmenennessä toimipaikassa tai vaikka kuollut.

Päivällisen jälkeen seurue meni teltan ulkopuolelle. Oli jo yö, lämmin yö, ja täysikuun kumottaessa oli valoisaa kuin päivällä. Kaupungin valkoiset rakennukset vastapäätä telttaa näyttivät vihertäviltä, tähdet loistivat taivaalla ja tuulenhenkäyksessä tuntui ruusujen, akaasiain ja heliotrooppien tuoksu. Kaupunki oli unessa. Hiljaisessa yössä huutelivat kurjet, haikarat ja flamingot: ne lensivät Niilin rannoilta Karunjärveä kohti. Mutta yhtäkkiä kajahti koiran matalaääninen haukunta, joka Stasin ja Nelin mielestä tuli matkatarpeita varten varatusta teltasta.

— Se mahtaa olla iso koira! Lähdetään katsomaan! Stas huudahti.

Tarkowski alkoi hymyillä, ja Rawlison karisti tuhkaa sikaristaan ja virkkoi hänkin hymyillen:

— Kas niin, sen salaaminen ei onnistunutkaan! Sitten hän sanoi lapsille:

— Huomenna on jouluaatto, ja koiran on setä Tarkowski hankkinut lahjaksi Nelille, mutta koska joululahja alkoi haukkua, täytyy minun kertoa siitä jo tänään.

Kuultuaan sen Nel kiipesi setä Tarkowskin polville ja kiersi kätensä hänen kaulaansa. Sitten hän riensi isänsä luo:

— Isä kulta, minä olen niin onnellinen, niin onnellinen!

Syleilystä ja suukoista ei ollut loppua tulla. Sitten kun tyttö seisoi taas omilla jaloillaan, hän alkoi katsoa Tarkowskia suoraan silmiin.

— Setä Tarkowski…

— Mitä Nel?

— … Koska tiedän, että se on siellä, niin enkö saisi nähdä sitä?

— Tiesinhän minä, virkkoi Rawlison hiukan harmistuneesti, — ettei tuo pikku pörriäinen tyytyisi pelkkään uutiseen.

Tarkowski kääntyi Chadigin pojan puoleen ja sanoi:

— Chamis, tuo koira tänne!

Nuori sudanilainen katosi keittiöteltan taa ja palasi hetken kuluttua taluttaen koiraa kaulanauhasta.

Nel vetäytyi äkisti taaksepäin.

— Oh! pääsi häneltä, ja hän tarttui isänsä käsivarteen.

Mutta Stas innostui.

— Sehän on leijona eikä mikään koira.

— Sen nimi on Saba (leijona), selitti Tarkowski, — ja se kuuluu mastif-nimiseen maailman kookkaimpaan koirarotuun. Se on vain kaksi vuotta vanha, mutta se on todella iso. Älä pelkää, Nel, sillä se on lauhkea kuin lammas. Ole rohkea. Päästä se irti, Chamis.

Chamis päästi koiran, ja kun tämä tunsi olevansa vapaa, se alkoi heiluttaa häntäänsä, liehakoiden lähestyä Tarkowskia, jonka se vanhastaan hyvin tunsi, ja haukkua ilosta.

Lapset katsoivat ihmetellen sen voimakasta, pyöreää päätä, paksuja käpäliä, rotevaa vartaloa, joka keltaisen karvansakin puolesta muistutti suuresta leijonaa. He eivät olleet milloinkaan eläessään nähneet mitään tähän verrattavaa.

— Tuollainen koira seuratoverina voisi matkustaa vaikka koko Afrikan halki, huudahti Stas.

— Kysypäs siltä, uskaltaisiko se ajaa sarvikuonoa, virkkoi Tarkowski.

Saba heilutti vastaukseksi iloisesti häntäänsä ja käyttäytyi niin ystävällisesti, että Nelkin lakkasi pelkäämästä ja alkoi silitellä sen päätä.

— Saba, oma rakas Saba.

Rawlison kumartui koiran puoleen, nosti sen pään tytön kasvoja kohti ja sanoi:

— Saba, tottele tätä tyttöä! Hän on sinun valtiattaresi! Vartioi häntä hyvin — kuuletko?

— Vau! vastasi Saba matalalla äänellä ikäänkuin se todella olisi ymmärtänyt, mistä oli kysymys.

Se olikin todella ymmärtänyt paremmin kuin saattoi luullakaan, sillä kunnioituksensa merkiksi se nuolaisi leveällä kielellään tytön poskea.

Tämä nauratti kovasti muita. Nelin täytyi mennä telttaan pesemään kasvonsa. Kun hän neljännestunnin kuluttua palasi, hän näki Saban seisovan etukäpälät Stasin olkapäällä ja huomasi, että poika oli aivan lyyhistyä painon alle. Koira oli päätä pitempi kuin poika.

Tuli nukkumaan menon aika, mutta lapset pyysivät saada leikkiä vielä puolisen tuntia tutustuakseen paremmin uuteen ystäväänsä. Tuttavuus syntyikin helposti, ja Tarkowski nosti Nelin istumaan koiran selkään ja pidellen tyttöä kiinni hän käski Stasin taluttaa koiraa kaulahihnasta. Nel ajoi näin muutaman askelen, ja sitten koetti Staskin ratsastaa tällä erikoisella ajokilla, mutta koira laskeutuikin yhtäkkiä takajaloilleen, ja Stas löysi itsensä yllättäen hiekalta koiran hännän vierestä.'

Lapset olivat jo menossa nukkumaan, kun kuun valaisemalle pihalle ilmaantui kaksi valkoista hahmoa, jotka kulkivat telttoja kohti. Lempeä Saba alkoi haukkua vihaisesti, ja Rawlisonin täytyi käskeä Chamiksen kytkeä koiran kiinni. Samassa astui kaksi arabialaiseen viittaan verhoutunutta miestä telttojen eteen.

— Kuka siellä? Tarkowski kysyi.

— Kamelimiehiä, vastasi toinen tulijoista.

— Kas! Idrys ja Gebr? Mitä tahdotte?

— Tulimme kysymään, tarvitaanko meitä jo huomenna?

— Ei. Huomenna ja ylihuomenna on suuri juhla, ja silloin meidän ei sovi lähteä matkalle. Tulkaa sitä seuraavana päivänä aamulla.

— Kiitoksia, efendi.

— Entä onko teillä hyvät kamelit? kysyi Rawlison.

— Bismillah! Idrys vastasi. — Oikeita heginkameleja (ratsukameleja)… kyttyrät leveät ja lauhkeita kuin ha-ga (lammas).

— Huojuvatko ne ajettaessa?

— Voitte panna kourallisen papuja minkä tahansa selkään ja katso, yksikään papu ei putoa vaikka laskettaisitte täyttä ravia.

— Kylläpäs te liioittelette… kuten aito arabi ainakin, tuumi
Tarkowski naurahtaen.

— Tai sudanilainen, Rawlison lisäsi.

Idrys ja Gebr seisoivat kuin kaksi valkoista patsasta katsellen tarkasti Stasia ja Neliä. Kuun valossa heidän tummat kasvonsa hohtivat pronssinkarvaisina, ja silmät kiilsivät turbaanien alla vihreinä.

— Hyvää yötä, sanoi Rawlison.

— Allah suojelkoon teitä, efendi, sekä yöllä että päivällä!

Sen sanottuaan he kumarsivat ja lähtivät. Saban murina, joka kuulosti kaukaiselta jyrinältä, seurasi heitä. Nuo kaksi sudanilaista eivät nähtävästi miellyttäneet sitä.

5

Lähinnä seuraavina päivinä ei tehty retkiä. Jouluaattona, kun ensimmäinen tähti syttyi taivaalle. Rawlisonin teltassa loisti satakynttiläinen joulupuu. Kuusen sijaan oli tosin eräästä Medinetin puutarhasta hankittu tuja-puu. Nel löysi sen oksien välistä makeisia ja kauniin nuken, jonka isä oli tilannut Kairosta, ja Stas löysi pitkään toivomansa englantilaisen rihlapyssyn. Sitä paitsi hän sai isältään patruunoita, metsästystarvikkeita ja satulan. Nel hypähteli ilosta. Staskaan ei pystynyt hillitsemään iloaan vaikka ajattelikin, että oikean pyssyn omistajan täytyy olla vakava. Huomatessaan olevansa yksin teltan ulkopuolella hän rupesi kävelemään käsillään teltan ympäri. Tämä temppu oli Port Saidin koulussa poikien keskuudessa hyvin yleinen, ja Stas osasi sen erinomaisesti.

Jouluaatto ja ensimmäinen joulupäivä kuluivat lapsilta osaksi hartaushetkissä, osaksi lahjoja tarkastellessa ja Sabaa opetettaessa. Uusi ystävä oli oppivaisempi kuin oli luultukaan. Jo ensimmäisenä päivänä se oppi antamaan käpälää, tuomaan nenäliinan, jota se ei kuitenkaan hevin tahtonut hellittää, ja ymmärtämään, ettei hyvin kasvatetun koiran sopinut nuolla Nelin kasvoja. Lasten kulkiessa kaupungin hiekkaisilla toreilla Saban maine Medinetissä yhä kasvoi. Mutta niin kuin kaikella maineella, oli tälläkin myös ikävät puolensa, sillä koira houkutteli arabilapsia laumoittain luokseen. Ensin he pysyttelivät loitommalla, mutta huomattuaan, ettei "ihme" ollut vaarallinen, he tulivat yhä lähemmäksi, kunnes he vihdoin täyttivät teltan niin, ettei kukaan voinut enää liikkua vapaasti. Kun arabilapset pitkin päivää imeskelivät sokeriruokoa, kokoontuu heidän ympärilleen kärpäsiä, jotka sen lisäksi että ne tuskastuttavat, levittävät egyptiläistä silmätulehdusta. Palvelijat ajoivat siksi lapsia pois, mutta Nel meni heidän puolelleen ja jakeli pienemmille makeisia, mikä tietysti keräsi yhä enemmän lapsia tytön ympärille.

Kolmen päivän kuluttua alkoivat retket, jotka tehtiin osaksi kapearaiteisella rautatiellä, osaksi aaseilla tai kameleilla. Nyt kävi ilmi, että Idrys oli kehunut kamelejaan aivan liikaa, sillä ei ainoastaan papujen, vaan ihmistenkin oli vaikea pysytellä satulassa. Sudanilaiset Idrys ja Gebr miellyttivät hurjasta ulkonäöstään huolimatta seuruetta suuresti, sillä he olivat kohteliaita ja pitivät etenkin Nelistä hyvää huolta. Gebrin kasvoilla oli aina pelottava, melkein petomainen ilme. Idrys taas huomasi heti, että pikku tyttö oli seurueen silmäterä, ja hän selitti aina tilaisuuden tullen huolehtivansa tytöstä paremmin kuin "omasta sielustaan". Rawlison ymmärsi, että Idrys tahtoi Nelin kautta päästä käsiksi hänen kukkaroonsa, mutta ajatteli samalla, ettei maailmassa ole ihmistä, joka ei rakastaisi hänen ainoata tytärtään. Hän oli kiitollinen sudanilaiselle, eikä säästänyt juomarahoja.

Viidessä päivässä seurue tutki ikivanhan Krokodilopolis-kaupungin rauniot, minne egyptiläiset aikoinaan toivat lahjoja jumalalleen Sobekille, jolla oli ihmisen ruumis ja krokotiilin pää. Seuraava retki tehtiin Hanaran pyramideille ja Labyrintin raunioille; se oli pisin kamelilla tehdyistä retkistä. Karun-järven pohjoinen ranta on autiota erämaata, missä ikivanhojen kaupunkien raunioita lukuunottamatta ei näe jälkeäkään ihmiselämästä. Mutta seutu järven eteläpuolella on hedelmällistä, ja ruokoja kasvavat rannat kuhisevat vesilintuja. Täällä Stasille tarjoutui tilaisuus näyttää taitoaan. Hän ampuikin niin hyvin, että Idrys ja arabikalastajat ääntelivät ihmetyksestä ja huusivat linnun pudotessa veteen: "Bismillah!" tai "Mashallah!"

Arabit vakuuttivat, että vastakkaisella rannalla oli paljon susia ja hyeenoja, ja jos sinne pani syötiksi vaikka kuolleen lampaan, sai varmasti jotakin. Tarkowski ja Stas viettivätkin kaksi yötä erämaassa lähellä Dimen raunioita. Mutta ensimmäisen lampaan varastivat beduiinit ja toiselle tuli sakaali, jonka Stas ampui. Tähän oli metsästysretket lopetettava, sillä insinöörien täytyi lähteä tarkastamaan El-Lahumin lähistöllä Bahr-Jussefissa meneillään olevia vesirakennustöitä.

Rawlison odotti yhä rouva Olivier'n tuloa. Mutta hänen sijastaan saapuikin lääkäriltä kirje, jossa ilmoitettiin, että ruusutauti oli uusiutunut ja että sairaan täytyi pysyä vielä pitkän aikaa Port Saidissa.

Tämä aiheutti ylimääräistä puuhaa ja uusia järjestelyjä. Nyt insinöörit eivät voisi ottaa lapsia, palvelusväkeä ja varusteita mukaan, koska he joutuivat liikkumaan jatkuvasti. Tarvittaessa heidän piti olla valmiina lähtemään jopa suurelle Ibrahim-kanavalle saakka. Lyhyen harkinnan jälkeen Rawlison päätti jättää Nelin vanhan Dinahin ja Stasin hoidettavaksi ja pyysi Italian konsulaatin agenttia ja seudun mudiria, kuvernööriä, joihin oli tutustunut, auttamaan heitä tarvittaessa. Mutta Nelin oli ikävä erota isästään, ja tämä lupasikin käydä tervehtimässä lapsia tai käskeä heidät luokseen heti, kun hän tulisi Medinetin läheisyyteen.

— Me otamme Chamiksen mukaamme, hän sanoi, — ja lähetämme hänet tuomaan sanaa, jos tarvitaan. Dinah saa pitää Neliä silmällä, mutta pidä sinä Stas varmuuden vuoksi huolta heistä molemmista.

— Siitä voitte olla varmat, Stas vastasi. — Minä pidän Nelistä huolta kuin omasta sisarestani. Hänellä on Saba, minulla pyssy, koettakoon vain joku tehdä hänelle pahaa.

— Kysymys ei ole siitä, selitti Rawlison. — Saba ja pyssy eivät tule olemaan teille tarpeen. Pidä huoli siitä, ettei hän rasita itseään liiaksi tai vilustu. Olen pyytänyt konsulia lähettämään lääkärin, jos tarvitsette. Mudiri tulee teitä myöskin tervehtimään. Luulen, ettemme viivy kauaa poissa.

Tarkowski ei myöskään säästänyt neuvojaan. Hän selitti Stasille, ettei Nel tarvitse hänen puolustustaan, koskei Medinetissä eikä koko maakunnassa ole villi-ihmisiä eikä villejä eläimiäkään. Stasin tuli vain olla huomaavainen, eikä hän saanut lähteä yksin eikä Nelin kanssa millekään retkelle, kaikkein vähiten kamelilla, koska niillä ajaminen on rasittavaa.

Kuultuaan tämän Nel tuli niin surulliseksi, että Tarkowskin täytyi lohduttaa häntä.

— Sitten, hän sanoi silittäen tytön päätä, — kun tulemme tai kun Chamis tulee teitä hakemaan, saatte ajaa kamelilla. — Emmekö saa edes vähäsen?… kysyi tyttö. Isät suostuivat vihdoin siihen, että lapset saisivat ajaa muuleilla, mutta eivät kameleilla, eivätkä raunioilla, missä saattoi helposti pudota kuoppaan, vaan puutarhateitä pitkin. Dragomanin ja palvelijoitten tuli aina seurata lapsia.

Sitten molemmat insinöörit matkustivat, tosin vain Hamaret-el-Maktiin, josta kymmenen tunnin kuluttua saattaisi palata yöksi Medinetiin. Näin tapahtui lähinnä seuraavinakin päivinä, kunnes he olivat tarkastaneet kaikki lähimmät työt. Sitten kun heidän täytyi lähteä kauemmaksi. Chamis saapui yöllä ja vei Nelin ja Stasin varhain aamulla niihin kaupunkeihin, joissa isät tahtoivat näyttää lapsilleen jotakin mielenkiintoista. Lapset viettivät suurimman osan päivää isiensä seurassa ja palasivat auringon laskiessa teltoille. Oli kuitenkin päiviä, jolloin Chamis ei lainkaan tullut, ja silloin Nel pitkästyi huolimatta Stasista ja Sabasta, josta hän löysi yhä uusia ominaisuuksia. Näin kului aika loppiaiseen asti, jolloin insinöörit palasivat Medinetiin.

Mutta kahden päivän kuluttua he läksivät uudelleen sanoen tällä kertaa matkustavansa kauemmaksi, luultavasti aina Beni-Suefiin saakka ja sieltä El-Facheniin, josta samanniminen kanava alkaa ja kulkee Niilin vartta pitkin kauas etelään.

Senpä tähden lapset hämmästyivätkin kovasti, kun Chamis kolmantena päivänä kello yhdentoista tienoissa päivällä saapui Medinetiin. Stas, joka oli lähtenyt laitumelle kameleja katsomaan, näki hänet ensin. Chamis keskusteli Idryksen kanssa ja sanoi Stasille tulleensa noutamaan häntä ja Neliä. Hän lupasi tulla kohta telttaan kertomaan, minne isät olivat käskeneet heidän matkustaa. Stas juoksi heti kertomaan Nelille hauskasta uutisesta.

— Tiedätkö! Chamis on tullut! huusi hän jo kaukaa.

— Pääsemme matkalle! Pääsemme matkalle! riemastui tyttö ilosta hypähdellen.

— Ja pitkälle matkalle.

— Minne? Nel kysyi pyyhkäisten hiukset silmiltään.

— En tiedä. Chamis sanoi tulevansa kohta kertomaan.

— Mistä sinä sitten tiedät, että pitkälle matkalle?

— Kuulin Idryksen sanovan, että hän ajaa Gebriksen kanssa kameleilla edellä. Me matkustamme siis rautateitse ja saamme kamelit siellä, missä isä on ja mistä retki sitten alkaa.

Neljännestunnin kuluttua Chamis tuli. Hän kumarsi ja sanoi Stasille:

— Kanage (pikku herra), lähdemme matkaan kolmen tunnin kuluttua ensimmäisellä junalla.

— Minne?

— El-Garak-el-Sultaniin ja sieltä insinöörien kanssa kameleilla
Wadi-Rajaniin.

Stasin sydän alkoi sykkiä ilosta, mutta Chamiksen sanat ihmetyttivät
häntä kuitenkin. Hän tiesi, että Wadi-Rajan oli jono hiekkakumpuja
Libyan erämaassa Medinetistä etelään ja lounaaseen, mutta isä ja
Rawlison olivat sanoneet matkustavansa vastakkaiseen suuntaan
Niilille päin.

— Mitä on tapahtunut? Stas kysyi. — Isä ja setä Rawlison eivät siis olekaan nyt Beni-Siefissa, vaan El-Garakissa?

— Heidän on täytynyt muuttaa matkasuunnitelmaansa, Chamis vastasi.

— Mutta he ovat käskeneet kirjoittaa El-Facheniin.

— Kirjeessä vanhempi efendi kertoo, kuinka he ovat joutuneet
El-Garakiin.

Hän etsi kirjettä poveltaan, mutta huudahti samassa:

— O nabi! (profeetta) kirje on jäänyt kamelimiesten säkkiin.
Juoksen, ennenkuin Idrys ja Gebr ennättävät lähteä.

Ja hän juoksi kamelimiesten luo. Lapset ja Dinah alkoivat sillä välin varustautua matkaan. Koska oli kysymyksessä pitkähkö matka, Dinah pakkasi Neliä varten useampia pukuja. Stas huolehti itsestään, mutta ennen kaikkea pyssystä ja patruunoista, sillä hän kuvitteli tapaavansa Wadi-Rajanin kummuilla susia ja hyenoja.

Chamis palasi vasta tunnin kuluttua ja niin väsyneenä ja hiostuneena, että hän huohotti pitkän aikaa.

— Kamelimiehet ovat jo lähteneet, hän sai sanotuksi. — Minä juoksin… mutta turhaan. Eipä hätää… saammehan kirjeen El-Garakissa, jossa insinööritkin ovat. Onkohan Dinahin lähdettävä mukaan?

— Kuinkas muuten?

— Parempi olisi, että hän ei lähtisi. Insinöörit eivät puhuneet hänestä mitään, arveli Chamis.

— Mutta he ovat sanoneet, että Dinahin täytyy aina seurata Neliä, ja nyt hänen on lähdettävä.

Chamis kumarsi pannen kätensä sydämelle ja sanoi:

— Rientäkäämme, muuten juna jättää.

Tavarat olivat jo valmiina, ja he saapuivat hyvissä ajoin asemalle. Matka Medinetistä Garakiin on vain 30 kilometriä, mutta junat ajavat hiljaa ja pysähtyvät usein. Jos Stas olisi ollut yksinään, hän olisi ajanut kamelilla, sillä hän laski, että Idrys ja Gebr saapuvat kahta tuntia aikaisemmin perille. Mutta Nelille matka olisi ollut liian pitkä, ja nuori holhooja muisti isien neuvon, ettei Neliä saisi rasittaa. Muuten aika kului hauskasti, eivätkä lapset ennättäneet vielä oikein asettua, kun jo saapuivat Garakiin.

Pieni asema oli melkein tyhjä. He näkivät vain muutamia mandariineja myyskenteleviä naisia, kaksi tuntematonta karavaaninkuljettajaa sekä Idryksen ja Gebrin, joilla oli seitsemän kamelia, yksi raskaasti kuormattuna. Mutta Tarkowskia ja Rawlisonia ei näkynyt.

— Herrat lähtivät edeltäpäin erämaahan laittaakseen teltat kuntoon ja käskivät meidän tulla jäljessä, Idrys selitti.

— Mutta miten me löydämme heidät sieltä hiekkakumpujen välistä? kysyi Stas.

— He käskivät näiden beduiinien opastaa meitä, sanoi Idrys osoittaen karavaaninkuljettajia, joista vanhempi kumarsi, hieroi sormellaan ainoata silmäänsä ja sanoi:

— Meidän kamelimme eivät tosin ole lihavia, mutta ne ovat nopeajalkaisia. Tunnin kuluttua olemme perillä.

Stas iloitsi saadessaan viettää yön erämaassa, mutta Nel oli hieman alakuloinen, sillä hän oli toivonut saavansa tavata isänsä Garakissa.

Asemapäällikkö, uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, lähestyi ja alkoi muun työn puutteessa katsella eurooppalaisia lapsia.

— Nämä lapset ovat niitten "inglesien", jotka aamulla ajoivat pyssyineen erämaahan, kertoi Idrys nostaessaan Neliä satulaan.

Stas antoi pyssynsä Chamikselle ja istuutui Nelin viereen, sillä satula oli leveä kuin itämainen kantotuoli. Dinah asettui Chamiksen taa, muut muille kameleille. Lähdettiin.

Jos asemapäällikkö olisi viipynyt asemalla, hän olisi huomannut, että he ajoivat Taleihin päin, siis päinvastaiseen suuntaan kuin ne englantilaiset, joista Idrys oli puhunut. Mutta asemapäällikkö oli jo ennättänyt lähteä kotiin, sillä Garakiin ei tulisi sinä päivänä enää ainoatakaan junaa.

Kello oli viiden tienoissa iltapäivällä. Sää oli ihana. Aurinko painui erämaan taakse upoten purppuraiseen hohteeseen; ilma oli niin täynnä kultaista loistetta, että silmiä häikäisi. Maa paistoi sinipunervana, ja kaukaiset kummut hohtivat ametistin värein. Koko maailma oli kuin satua ja taivaallisten valojen leikkiä.

Niin kauan kuin he ajoivat vihreitä vainioita pitkin, kamelinkuljettaja-beduiini johti karavaania käymäjalkaa, mutta heti kun kova hiekka alkoi rouskahdella kamelien jalkain alla, kaikki muuttui kerrassaan.

— Jalla! Jalla! alkoivat villit äänet huutaa. Samassa kuului piiskanläimäyksiä ja kamelit lähtivät kiitämään kuin vihuri lennättäen kavioillaan erämaan hiekkaa ja soraa.

— Jalla! Jalla!

Hurja ajo huvitti lapsia aluksi, mutta sitten se ja kova keinutus alkoi pyörryttää, ja jonkin ajan kuluttua, kun vauhti ei hiljentynyt, rupesi pikku Nelin silmissä mustenemaan.

— Stas, miksi me lennämme näin? tyttö huudahti kääntyen matkatoverinsa puoleen.

— Luulen, että kamelit ovat pillastuneet ja he eivät pysty hillitsemään niitä, Stas vastasi.

Mutta kun hän huomasi tytön kasvojen kalvenneen, hän alkoi huutaa edellä ajavalle beduiinille pyytäen heitä ajamaan hiljemmin. Vastaukseksi pojan huutoihin kuului jälleen: "Jalla! Jalla!", ja kamelit kiisivät yhä hurjempaa vauhtia.

Ensin poika arveli, etteivät beduiinit olleet kuulleet häntä, mutta huudettuaan uudestaan saamatta vastausta hän huomasi, että Gebr yhä vain hoputti heidän kameliaan. Nyt hän rupesi ajattelemaan, etteivät kamelit rientäneet tällä tavoin itsestään, vaan niitä kannustettiin jostakin syystä yhä kiireemmin eteenpäin.

Hänen mieleensä juolahti, että ehkä he olivat kulkeneet harhaan ja nyt yritettiin voittaa menetetty aika, jotteivät isät toruisi heitä myöhästymisestä. Mutta kohta hän oivalsi, ettei asia voisi olla näin. Rawlison näet suuttuisi paljon enemmän Nelin rasittamisesta. Mitä tämä siis merkitsi? Miksi he eivät totelleet? Pojan viha alkoi nousta ja hän alkoi myös pelätä Nelin puolesta.

— Seis! hän huusi jaksonsa edestä kääntyen Gebriin päin.

— Uskut! (vaiti), huusi sudanilainen vastaukseksi.

Ja he kiisivät eteenpäin.

Egyptissä yö alkaa kello kuuden tienoissa. Iltarusko sammui siis pian, ja jonkun ajan kuluttua nousi taivaalle suuri, punertava kuu levittäen lempeätä valoa erämaan ylle.

Hiljaisessa yössä kuului kamelien raskas huohotus, kavioitten kolkot iskut hiekkaan ja joskus ruoskan läimäys. Nel oli jo niin uuvuksissa, että Stasin täytyi tukea häntä. Tyttö kyseli vähän väliä, eikö jo tultaisi perille, ja vain toivo siitä, että hän pian saisi nähdä isänsä, näytti antavan hänelle voimaa kestää. Turhaan lapset katselivat ympärilleen. Kului tunti ja toinen: ei näkynyt telttoja eikä tulia missään.

Stasin tukka nousi kauhusta pystyyn, sillä nyt hän ymmärsi, että heidät oli ryöstetty.

6

Rawlison ja Tarkowski todellakin odottivat lapsia, mutta eivät Wadi-Rajanin hiekkakummuilla, minne heillä ei ollut asiaa eikä halua matkustaa, vaan aivan toisella suunnalla, El-Fachenin kaupungissa, samannimisen kanavan varrella. Rawlison odotti lasten saapuvan heti auringonlaskun jälkeen, jos he, kuten hän laski, olivat lähteneet Medinetistä saman päivän aamulla.

— Niin, vastasi Tarkowski, — olen lähettänyt Stasille kirjeen, jossa kielsin matkustamasta yötä myöten, ja koska kysymyksessä on Nelin terveys, niin poikaan voi luottaa, vaikka hänen mielensä tekeekin rientää tänne.

— Hän on terhakka poika ja minä luotan häneen täydellisesti.

Ystävykset istuivat nyt tarkastamaan kanavatöiden suunnitelmia, ja tätä puuhaa kesti iltaan asti.

Kello kuusi, jolloin yö alkaa, he olivat jo asemalla ja kävelivät edestakaisin asemasillalla keskustellen hartaasti lapsistaan.

Merkinannot junan lähestymisestä lopettivat keskustelun. Hetken kuluttua alkoivat veturin lyhdyt näkyä pimeydestä ja kohta liukui jono valaistuja vaunuja asemasillan viereen. Juna pysähtyi.

— Heitä ei näy ikkunassa, Rawlison sanoi.

— Istuvat kai peremmällä vaunussa ja tulevat kohta ulos.

Matkustajat alkoivat poistua vaunusta, mutta he olivat etupäässä arabeja. Lapsia ei näkynyt.

— Joko Chamis on lähtiessä myöhästynyt junasta, sanoi Tarkowski surullisena, — tai hän on nukkunut liikaa yön matkustettuaan, ja siinä tapauksessa he tulevat vasta huomenna.

— Mahdollisesti, vastasi Rawlison huolestuneena.

— Mutta entä jos joku heistä on sairastunut?

— Stas olisi sähköttänyt siinä tapauksessa.

— Kuka tietää, vaikka sähkösanoma odottaisikin meitä hotellissa.

— Niin, lähdetäänpä sinne.

Mutta hotelliin ei ollut tullut sanomaa. Rawlisonin huolestuminen kasvoi.

— Tiedätkö, mitä vielä on voinut tapahtua, Tarkowski sanoi. — Jos Chamis on nukkunut liikaa, niin hän ehkä ei ole puhunut lapsille mitään, vaan on tullut heidän luokseen vasta tänään ja sanonut, että he matkustaisivat vasta silloin. Meille hän sitten selittää ymmärtäneensä väärin. Minäpä sähkötän Stasille varmuuden vuoksi.

— Ja minä Fajumin mudirille.

He lähettivät kaksi sähkösanomaa. Mutta vaikka ei vielä ollut syytä olla huolissaan, niin insinöörit nukkuivat seuraavan yön huonosti ja nousivat varhain aamulla.

Mudirilta tuli kello 10 tienoissa tällainen vastaus:

"Olen tiedustellut asemalta. Lapset matkustivat eilen
Garak-el-Sultaniin."

Saattaa helposti ymmärtää, että moinen tieto sekä ihmetytti että suututti isiä. Hetken he katselivat toisiaan ikään kuin eivät olisi ymmärtäneet sähkösanomaa, mutta sitten tulinen Tarkowski löi nyrkillä pöytään ja sanoi:

— Se on Stasin keksintöä, mutta kyllä minä pian vieroitan hänet sellaisesta.

— Sitä ei olisi häneltä odottanut, Nelin isä vastasi ja kysyi hetken kuluttua: — Entä Chamis?

— Joko hän ei ole tavannut heitä eikä tiennyt, mitä tehdä, tai on hän lähtenyt ajamaan heitä takaa.

— Niin minäkin luulen.

Tuntia myöhemmin he matkustivat Medinetiin. Teltoissa he saivat tietää, etteivät kamelimiehetkään olleet siellä, ja asemalla vakuutettiin, että Chamis oli lasten kanssa matkustanut El-Garakiin. Asia muuttui yhä sekavammaksi ja saattoi selvitä vasta El-Garakissa.

Tällä asemalla alkoi vihdoin kauhistuttava totuus tulla ilmi.

Asemapäällikkö, sama uninen egyptiläinen, jolla oli punainen fetsi päässä ja tummat silmälasit nenällä, kertoi nähneensä neljätoistavuotiaan pojan ja kahdeksanvuotiaan tytön vanhanpuoleisen neekerinaisen seurassa ja näiden ajaneen erämaahan. Hän ei muistanut, oliko kameleja ollut kahdeksan vai yhdeksän, mutta yksi oli ainakin ollut kuormattu kuin pitkälle matkalle ja kahdella beduiinilla oli ollut suuret mytyt satuloihin sidottuina. Hän muisti myös erään sudanilaisen kamelimiehen sanoneen, että lapset olivat englantilaisten, jotka aikaisemmin olivat lähteneet Wadi-Rajaniin.

— Palasivatko englantilaiset takaisin? kysyi Tarkowski.

— Palasivat eilen mukanaan kaksi tapettua sutta, vastasi asemapäällikkö, — ja minua vielä ihmetytti, miksi he palasivat ilman lapsia. Mutta en kysynyt heiltä syytä siihen, koska asia ei kuulunut minulle.

Sen sanottuaan hän poistui omiin toimiinsa.

Asemapäällikön kertoessa Rawlison valahti kalpeaksi kuin paperi. Tuskainen ilme silmissä hän katsoi ystäväänsä, otti hattunsa, nosti kätensä tuskan hien kostuttamalle otsalle ja horjahteli ikään kuin kaatumaisillaan.

— Rawlison, ole mies! Tarkowski huusi. — Lapsemme on ryöstetty.
Meidän täytyy pelastaa heidät.

— Nel, Nel! huokasi onneton englantilainen.

— Nel ja Stas! Syy ei olekaan Stasin. Heidät molemmat on kavalasti petetty ja ryöstetty. Mutta mistä syystä? Ehkä lunnaiden toivossa. Chamis on epäilemättä mukana juonessa, Idrys ja Gebr myöskin.

Nyt hän muisti Fatman sanoneen, että molemmat sudanilaiset kuuluivat Dangalien sukuun kuten Mahdikin ja että Chadigi, Chamiksen isä, on samaa sukua. Tätä ajatellessaan hänen sydäntään kouraisi kylmä. Nyt hän käsitti, että lapsia ei ollut ryöstetty lunnaita varten, vaan vaihdettaviksi Smainin vaimoa ja lapsia vastaan.

Mutta mitä mahtoivat nuo arabit tehdä heille. He eivät voi piiloutua erämaahan, missä nälkä ja jano uhkasivat, eivätkä myöskään Niilin varsille, sillä sieltä heidät löydettäisiin varmasti. He pakenevat siis kaiketi Mahdin luo lasten kanssa.

Tuo ajatus kauhistutti Tarkowskia, mutta vanhan sotilaan maltilla hän hillitsi pian itsensä ja alkoi harkita, mitä oli tapahtunut ja miten voisi pelastaa lapset.

— Fatmalla, hän arveli, — ei ollut syytä kostaa meille eikä lapsille, ja heidät on ryöstetty Smainille luovutettaviksi. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se ettei heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema. Mutta sitä vastoin heillä on edessään pitkä ja pelottava matka, joka saattaa käydä heille tuhoisaksi.

Hän ilmoitti heti mielipiteensä Rawlisonille:

— Idrys ja Gebr luulevat villien ja typerien ihmisten tapaan, ettei Mahdin väki ole kaukana, mutta Khartum, johon Mahdi nyt on tunkeutunut, on kahden tuhannen kilometrin päässä täältä. Tämä matka heidän on kuljettava poistumatta Niilin varrelta, sillä muuten kuolevat kamelit ja ihmiset janoon. Matkusta sinä Kairoon ja pyydä kediiviä heti ilmoittamaan sähkösanomilla kaikille sotilasasemille, että sekä oikealla että vasemmalla puolella Niiliä on heti ryhdyttävä takaa-ajoon. Lupaa Niilin sheikeille suuri palkinto pakenevien kiinniottamisesta. Pidätettäköön kylissä kaikki, jotka tulevat noutamaan virrasta vettä. Näin joutuvat Idrys ja Gebr viranomaisten käsiin ja me saamme lapsemme.

Rawlison rauhoittui.

— Minä matkustan, hän sanoi. — Ne roistot ovat unohtaneet, että Wolseleyn englantilainen armeija, joka rientää Gordonin avuksi, on jo matkalla ja erottaa heidät Mahdista. He eivät voi paeta! Lähetän heti sähkösanoman meidän ministerillemme ja sitten matkustan. Entä mitä sinä aiot tehdä?

— Pyydän sähkeitse loman pidennystä ja vastausta odottamatta lähden ajamaan heitä takaa Niiliä pitkin Nubiaan.

— Me tapaamme siis toisemme, sillä minä teen Kairosta päin samoin.

— Hyvä on! Nyt toimeen!

— Jumala meitä auttakoon! huudahti Rawlison.

7

Sillä välin kamelit kiitivät myrskynä kuun valaisemain hietikkojen yli. Sydänyö läheni. Kuu, joka ensin oli punainen ja suuri kuin pyörä, kalpeni ja kohosi korkealle. Kaukaiset kummut peittyivät hopeisiin sumuharsoihin, jotka eivät sulkeneet niitä kokonaan näkyvistä, vaan antoivat niille omituisen valaistuksen. Aika ajoin kuului kallioitten takaa sakaalien ulvontaa.

Kului vielä tunti. Stas kiersi käsivartensa Nelin ympäri yrittäen siten heikentää hurjan ajon aiheuttamaa heittelehtimistä. Tyttö alkoi yhä useammin kysyä, miksi he ajoivat näin kovaa ja miksei telttoja ja isiä jo näkynyt. Stas päätti vihdoin kertoa totuuden, jonka tyttö ennemmin tai myöhemmin saisi kuitenkin tietää.

— Nel, hän sanoi, — ota hansikkaasi ja pudota se salaa maahan.

— Minkä tähden, Stas?

Stas painoi tytön lähellensä ja sanoi hellästi:

— Tee nyt niin kuin sinulle sanoin.

Nel piteli toisella kädellä kiinni Stasista, sillä hän pelkäsi päästää irti, veti hampaillaan hansikkaan toisesta kädestä ja pudotti sen maahan.

— Pudota vähän matkan päästä toinenkin, Stas sanoi. — Minä olen jo omani pudottanut, mutta sinun hansikkaasi näkyvät paremmin koska ne ovat vaaleat.

Kun hän näki tytön kysyvän ilmeen hän jatkoi:

— Älä säikähdä, Nel… Mutta näetkös… ehkä me emme tapaakaan isiämme täällä… sillä nuo roistot ovat ryöstäneet meidät. Mutta älä pelkää… Sillä jos asia on niin, niin meitä lähdetään ajamaan takaa. Meidät saavutetaan ja pelastetaan aivan varmasti. Juuri siitä syystä minä pyysin sinua pudottamaan hansikkaasi, jotta takaa-ajajat pääsisivät jäljillemme. Toistaiseksi me emme voi tehdä mitään, mutta minä koetan myöhemmin keksiä jotakin… Aivan varmasti minä keksin jonkun keinon… älä siis pelkää, vaan luota minuun.

Mutta kun Nel sai tietää, ettei hän saa nähdä isäänsä ja että he ajavat kauas erämaahan, hän rupesi vapisemaan pelosta ja itkemään. Hän painautui Stasiin ja kysyi läpi kyyneltensä, miksi heidät oli varastettu ja minne heitä nyt vietiin. Stas lohdutti häntä niin hyvin kuin taisi ja melkein samoilla sanoilla kuin hänen isänsä lohdutti Rawlisonia. Hän sanoi, että isät lähtevät varmaan itse ajamaan heitä takaa ja ilmoittavat kaikkiin vartiopaikkoihin, ja vakuutti puolustavansa Neliä.

Mutta tyttö ikävöi isää enemmän kuin pelkäsi ja itki vielä pitkän aikaa. Surullisina kiitivät molemmat valoisassa yössä erämaan valkoisia hietikkoja pitkin.

Stasin sydäntä ei ahdistanut ainoastaan pelko ja suru, vaan häpeäkin. Hän ei ollut syypää siihen, mitä oli tapahtunut, mutta hän muisti kerskailunsa, josta isä oli usein häntä moittinut. Ennen hän oli luullut, ettei voisi joutua sellaiseen asemaan, josta ei omin voimin selviytyisi. Hän oli pitänyt itseään voittamattomana nuorukaisena ja oli ollut valmis haastamaan koko maailman taisteluun kanssaan. Nyt hän käsitti olevansa vain pieni poika ja ajavansa kamelilla vastoin tahtoaan sen tähden, että puolivilli sudanilainen kannusti sitä eteenpäin. Hän tunsi suurta nöyryytystä, mutta ei tiennyt miten asettua vastarintaan. Hänen täytyi tunnustaa pelkäävänsä näitä ihmisiä, erämaata ja sitä, mitä hänelle ja Nelille vielä saattaisi tapahtua.

Hän oli vilpittömästi vakuuttanut ei ainoastaan tytölle vaan itselleenkin puolustavansa tätä, vaikka se maksaisi hänelle hengen.

Itkusta ja jo kuusi tuntia kestäneestä ajosta uupuneena Nel alkoi lopulta torkkua ja jopa nukkuakin. Stas tiesi, että jos juoksevan kamelin selästä putoaa, saattaa ruhjoutua kuoliaaksi. Hän sitoi Nelin kiinni itseensä köydellä, jonka löysi satulasta. Hetken kuluttua hän huomasi kamelien juoksun hidastuvan vaikka kuljettiinkin yli tasaisten ja pehmeiden hietikkojen. Kaukaa alkoi häämöttää kallioita, kuu kävi yhä kalpeammaksi ja edestäpäin, hyvin matalalla, hohti heikosti vaalean punaisia pilviä, joita tuulenhenki näytti hiljaa kuljettavan. Kumpareiden läheisyydessä ajo hidastui entisestään. Maaperä muuttui kiviseksi ja kalliot törröttivät nyt selvästi keskellä hiekkakunnaita. He ajoivat parin kivisen syvänteen yli, jotka näyttivät kuivuneilta joen uomilta. Toisinaan osui eteen rotko, joka oli kierrettävä. Kamelit alkoivat astua varovasti keskellä kuivuneita, kovia jerikonruusupensaita, jotka peittivät kukkulat. Joskus kameli oli kompastua ja saattoi huomata, että juhdat tarvitsivat lepoa.

Eräässä rotkossa beduiinit pysähtyivät, astuivat alas kameleiltaan ja rupesivat hellittämään taakkoja. Idrys ja Gebr seurasivat heidän esimerkkiään. He alkoivat tarkastella kameleja, päästivät ne valjaista, ottivat muonamyttynsä esiin ja alkoivat etsiä litteitä kiviä tulisijaa varten. Ei ollut puita eikä kuivaa lantaa, mutta Chamis kokosi kuivia jerikonruusun oksia. Sudanilaisten puuhatessa Stas, Nel ja vanha Dinah istuivat syrjässä muista. Dinah oli vielä pelästyneempi kuin lapset eikä saanut sanaakaan suustaan. Hän kiersi lämpimän huovan Nelin ympäri ja alkoi suudella tytön käsiä. Stas kysyi heti Chamikselta, mitä tämä kaikki merkitsi, mutta tämä nauroi paljastaen kaksi valkoista hammasriviä ja meni ruusunoksia kokoamaan. Sitten Stas kysyi Idrykseltä, joka vastasi lyhyesti: "Saat nähdä" ja uhkasi sormellaan. Kun vihdoin hulmahti nuotio, joka enemmän loimusi kuin lämmitti, niin kaikki paitsi Gebr siirtyivät sen ympärille ja alkoivat syödä kuivattuja maissikakkuja ja lampaan- ja vuohenlihaa. Lapset söivät myöskin pitkästä matkasta nälkiintyneinä, mutta Neliä rupesi yhä enemmän nukuttamaan. Silloin välähtivät tummaihoisen Gebrin valkoiset silmät nuotion heikossa valossa ja hän nosti ilmaan kaksi pientä valkoista hansikasta kysyen:

— Kenen nämä ovat?

— Minun, vastasi Nel väsyneesti unissaan.

— Sinun, pikku käärme? sähisi sudanilainen hampaittensa välistä. —
Vai merkitset sinä tietä, jotta isäsi osaisi ajaa meitä takaa?

Ja hän löi tyttöä arabialaisella ruoskalla, joka veristää kamelinkin paksun nahan. Nel, jonka ympärillä oli huopa, parkaisi sekä kivusta että pelosta. Mutta Gebr ei ennättänyt lyödä häntä toista kertaa, kun Stas hyppäsi kuin villikissa hänen päälleen ja kävi kurkkuun kiinni. Tämä tapahtui niin äkkiä, että sudanilainen kaatui selälleen maahan. Stas kaatui hänen päälleen ja molemmat vierivät maata pitkin. Vaikka poika oli ikäisekseen hyvin vahva, sai Gebr hänestä kuitenkin voiton, irroitti kädet kurkusta, käänsi kasvot maata vasten ja alkoi piiskalla lyödä Stasia selkään.

Villin käteen tarttuvan Nelin kyyneleet ja pyynnöt eivät olisi auttaneet mitään, jollei Idrys olisi tullut pojan avuksi. Idrys oli vanhempi ja vahvempi kuin Gebr ja häntä olivat kaikki totellet koko paon aikana. Idrys tempasi piiskan Gebrin kädestä, viskasi sen kauas syrjään ja sanoi:

— Pois, tolvana.

— Minä ruoskin tämän skorpionin!… vastasi Gebr hammasta purren.

Tarttuen Gebriä rinnukseen Idrys katsoi häntä silmiin ja sanoi hiljaisella, mutta peloittavalla äänellä:

— Jalosukuinen Fatma kielsi loukkaamasta näitä lapsia, koska he ovat häntä puolustaneet…

— Minä lyön hänet kuoliaaksi!… uhkasi Gebr.

— Mutta minä sanon: älä koske lapsiin. Jokaisesta ruoskaniskusta saat itse kymmenen.

Ja hän ravisti Gebriä kuin palmun oksaa.

— Nämä lapset, jatkoi hän, — ovat Smainin omaisuutta, ja jos jompikumpi heistä sattuisi kuolemaan, niin Mahdi (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) hirttäisi sinut varmasti. Paina mieleesi, hölmö.

Mahdin nimi vaikutti voimakkaasti kaikkiin sudanilaisiin, ja Gebr painoi heti päänsä alas ruveten peloissaan toistamaan:

— Allah akbar! Allah akbar!

Stas nousi pystyyn hengästyneenä ja naarmuisena. Hän tiesi, että jos isä nyt voisi nähdä hänet, hän olisi ylpeä pojastaan, joka puolusti urheasti Neliä ja rupesi kirvelevistä ruoskaniskuista huolimatta heti lohduttamaan suojattiaan. Sitten hän sanoi:

— Minä sain, minkä sain, mutta kyllä hän vastedes antaa sinun olla rauhassa. Olisipa minulla nyt joku ase!

Pikku Nel kiersi kätensä pojan kaulaan ja kostuttaen kyynelillänsä hänen poskiaan alkoi vakuuttaa, ettei häneen koskenut, vaan että hän itkee, kun säälii Stasia niin kovasti.

Gebr ja Idrys olivat sopineet ja levittäneet viittansa maahan käydäkseen sille levolle. Chamis seurasi heidän esimerkkiään. Beduiinit antoivat kameleille durraa, ottivat sitten kaksi niistä ja ajoivat Niilille päin. Nel pani päänsä vanhan Dinahin syliin ja nukahti. Nuotio sammui ja kuului vain kuinka durra rouskui kamelien hampaissa. Taivaalla liiteli pilvenhattaroita, jotka joskus osuivat kuun eteen. Yö oli valoisa. Kallioitten takaa kuului sakaalien surkeaa ulvontaa.

Parin tunnin kuluttua beduiinit palasivat kameleineen, jotka kantoivat kahta nahkaista, vedellä täytettyä säkkiä. Kohennettuaan nuotiota he istuutuivat hiekalle ja alkoivat syödä. Heidän tulonsa herätti Stasin, joka oli nukahtanut, molemmat sudanilaiset ja Chamiksen. Nuotion ääressä syntyi seuraava keskustelu:

— Joko voimme ajaa eteenpäin? kysyi Idrys.

— Ei. Sekä meidän että kamelien täytyy vielä saada levätä.

— Eikö kukaan nähnyt teitä?

— Ei kukaan. Me lähestyimme virtaa kahden kylän välillä. Koirat vain haukkuivat jossakin kaukana.

— Täytyy vastedes ajaa vettä noutamaan puolen yön aikaan ja ottaa sitä autioilla rannoilla. Kun olemme sivuuttaneet ensimmäisen kosken onnellisesti, niin kylät harvenevat ja ovat myötätuntoisempia profeetalle. Meitä tullaan varmasti ajamaan takaa.

Chamis kääntyi vatsalleen, painoi päänsä käsien varaan ja sanoi:

— Kyllä insinöörit odottavat El-Fachenissa koko yön seuraavaa junaa, mutta sitten he kaiketi matkustavat Fajumiin ja sieltä Garakiin. Vasta siellä he saavat tietää mitä on tapahtunut, ja silloin heidän täytyy palata Medinetiin lähettääkseen kuparilankaa pitkin lentäviä sanomia Niilin varrella oleviin kaupunkeihin, joista varustetaan kameliratsastajia ajamaan meitä takaa. Kaikki tämä vaatii ainakin kolme päivää. Sitä ennen ei meidän tarvitse kiusata kamelejamme, vaan voimme rauhassa "juoda savua" piipuistamme.

Hän otti nuotiosta palavan ruusunoksan, jolla sytytti piippunsa, ja
Idrys alkoi arabialaisten tavoin maiskutella tyytyväisenä suutaan.

— Sinä Chadigin poika olet tämän hyvin järjestänyt, hän virkkoi, — mutta meidän täytyy säästää aikaa ja ajaa näinä kolmena päivänä mahdollisimman kauaksi etelään. Minä en saa rauhaa ennenkuin olemme Niilin ja Khargen (keitaita Niilistä länteen) välisessä erämaassa. Jumala antakoon kamelien kestää.

— Kyllä ne kestävät, virkkoi toinen beduiineista.

— Puhutaan, huomautti Chamis, — että Mahdin joukot (Jumala suokoon hänelle pitkää ikää) ovat jo lähellä Assunia.

Stas, joka ei päästänyt yhtäkään sanaa keskustelusta korvansa ohi, nousi ja sanoi:

— Mahdin joukot ovat Khartumin ympäristössä.

— La! la! (ei, ei) vastasi Chamis.

— Älkää piitatko hänen sanoistaan, sanoi Stas, — sillä hänen aivonsa ovat yhtä hämärän tummat kuin hänen ihonsakin. Vaikka te joka kolmas päivä ostaisitte uudet kamelit ja ajaisitte niitä niinkuin tänään, niin teiltä menisi sittenkin kokonainen kuukausi ennenkun olisitte Khartumissa. Ette taida tietää, että teiltä sulkee tien sotajoukko, ei egyptiläinen, vaan englantilainen…

Kun Stas huomasi sanojensa vaikutuksen, hän jatkoi:

— Ennenkuin ehditte Niilin ja suuren keitaan väliin, sulkevat sotilasvartiot kaikki tiet erämaassa. Sanat juoksevat noita kuparisia lankoja pitkin pikemmin kuin kamelit! Kuinka aiotte pujahtaa vartion läpi?

— Erämaa on laaja, vastasi beduiini.

— Mutta teidän täytyy pysytellä Niilin läheisyydessä.

— Voimmehan siirtyä vaikka toiselle puolelle.

— Sanat lentävät kuparilankoja pitkin Niilin kummallekin puolelle.

— Mahdi lähettää meille enkelin, joka peittää englantilaisten ja turkkilaisten (egyptiläisten) silmät, mutta antaa meille siivet.

— Idrys, sanoi Stas, — minä en puhu Chamikselle, jonka pää on tyhjä kuin vesimeloni, enkä Gebrille, joka on kelvoton kuin sakaali, vaan sinulle. Minä tiedän, että te aiotte viedä meidät Mahdille ja antaa meidät Smainin käsiin. Mutta jos teette sen rahan tähden, niin muistakaa, että tuo pienen bintin (tytön) isä on rikkaampi kuin kaikki sudanilaiset yhteensä.

— Mitäs sitten? Idrys keskeytti.

— Mitäkö? Antakaa meidät takaisin, niin insinööri ei säästä rahojaan, eikä minun isänikään…

— Tai antavat he meidät hallitukselle, joka käskee hirttämään meidät.

— Ei, Idrys. Teidät hirtetään siinä tapauksessa, että teidät saadaan kiinni takaa-ajossa. Ja niin käy varmasti. Mutta jos te palaatte vapaaehtoisesti takaisin, niin teitä ei rangaista ja te tulette rikkaiksi. Sinä tiedät, että valkoihoiset pitävät sanansa. Minä vakuutan molempien insinöörien puolesta, että tulee tapahtumaan niin kuin sanon.

Stas oli todellakin varma siitä, että hänen isänsä ja Rawlison sata kertaa mieluummin pitäisivät hänen antamansa lupauksen kuin päästäisivät pojan ja etenkin tytön vaaralliselle matkalle ja levottomiin oloihin Mahdin villien ja hillittömien joukkojen keskuuteen.

Pamppailevin sydämin hän odotti Idrykseltä vastausta. Tämä kuitenkin vitkasteli ja sanoi vasta hetken kuluttua:

— Sinä vakuutat, että pienen "bintin" ja sinun isäsi antavat meille paljon rahaa?

— Niin.

— Mutta voivatko heidän rahansa avata meille paratiisin portin, jonka Mahdin yksi ainoa siunaus avaa?

— Bismillah! huusivat siihen beduiinit, Chamis ja Gebr.

Stas menetti kerrassaan toivonsa, sillä hän tiesi, että vaikka ihmiset Itämailla ovatkin ahneita ja lahjottavia, niin uskontonsa puolesta taistelevaa muhamettilaista ei lahjota kaikilla maailman aarteilla.

Huudahduksen innostamana Idrys jatkoi, ei vastatakseen Stasille vaan saadakseen yhä suurempaa tunnustusta tovereiltaan:

— Meillä on onni kuulua heimoon, joka on synnyttänyt pyhän profeetan, ja jalosukuinen Fatma ja hänen lapsensa ovat profeetan sukulaisia ja Mahdi rakastaa heitä. Kun me annamme sinut ja pienen "bintin" hänelle, hän vaihtaa teidät Fatmaan ja tämän lapsiin ja siunaa meitä. Sillä tiedä, että se vesi, jossa hän joka aamu koraanin määräyksen mukaisesti peseytyy, parantaa sairaita ja pelastaa synnistä. Mitä vaikuttaa sitten hänen siunauksensa!

— Bismillah! toistivat sudanilaiset ja beduiinit. Mutta Stas tarttui viimeiseen pelastumisen mahdollisuuteen ja sanoi:

— Ottakaa sitten minut, kunhan beduiinit vievät pikku "bintin" takaisin. He vaihtavat Fatman ja hänen lapsensa minuunkin yksin.

— Vielä varmemmin teihin molempiin. Stas kääntyi Chamiksen puoleen:

— Vastaako isäsi sinun teoistasi?

— Minun isäni on jo erämaassa matkalla profeetan luo, vastasi Chamis.

— Hänet vangitaan ja hirtetään.

Nyt Idrys piti hetkeä sopivana rohkaista tovereitaan:

— Ne haukat, jotka kynivät lihan meidän ruumiistamme, eivät ole ehkä vielä syntyneet. Me tiedämme, mikä meitä uhkaa, mutta me emme ole enää lapsia ja erämaan tunnemme vanhastaan. Nämä miehet (hän osoitti beduiineja) ovat monen monta kertaa olleet Berberissä ja he tietävät tien, jota vain gasellit kulkevat. Siellä kukaan ei aja meitä takaa eikä löydä meitä. On totta, että meidän täytyy ajaa Niilin rantaan vettä noutamaan, mutta me teemme sen öisin. Luuletteko muuten, ettei virran varrella ole Mahdin ystäviä? Mutta minä sanon, että mitä pitemmälle etelään tulemme, sitä enemmän heitä on, ja kokonaiset heimokunnat ja heidän sheikkinsä odottavat otollista hetkeä tarttuakseen miekkaan ja noustakseen totista uskoa puolustamaan. He tuovat meille vettä, ruokaa ja kameleja ja johtavat takaa-ajajat harhaan. Me tiedämme, että Mahdi on kaukana, mutta tiedämme myös, että jokainen päivä vie meidät lähemmäksi lampaantaljaa, jolla pyhä profeetta polvillaan rukoilee.

— Bismillah! huusivat toverit kolmannen kerran.

Saattoi huomata, että Idryksen vaikutusvalta heihin oli kasvanut. Stas ymmärsi, että kaikki oli menetetty ja tahtoen suojella Neliä sudanilaisten ilkeydeltä sanoi:

— Tyttö oli melkein menehtynyt kuuden tunnin ajosta. Kuinka voitte luulla, että hän kestäisi sellaisen matkan? Jos hän kuolee, niin minäkin kuolen, mitä te sitten viette Mahdille?

Idrys ei heti voinut siihen vastata. Sen huomattuaan Stas jatkoi:

— Kuinka te uskallatte lähestyä Mahdia ja Smainia, kun he saavat tietää, että Fatman ja hänen lastensa täytyy hengellään maksaa teidän tyhmyytenne?

Sudanilainen havahtui ja vastasi:

— Kyllä minä näin, kuinka sinä karkasit Gebrin kurkkuun. Vannon kautta Allahin: sinä jalopeuranpenikka et kuole, mutta tyttö…

Idrys katsoi Neliin, joka nukkui pää vanhan Dinahin sylissä, ja lisäsi lempeästi:

— Hänelle laitamme kamelin kyttyrälle pesän kuin linnulle, jottei hän rasittuisi, vaan saisi matkalla nukkua yhtä rauhallisesti kuin nyt.

Sen sanottuaan hän meni erään kamelin luo ja alkoi yhdessä beduiinien kanssa laittaa parhaan dromedaarin kyttyrälle sijaa Neliä varten. Sitä tehdessään he keskustelivat, vieläpä riitelivätkin, mutta vihdoin köysistä, peitteistä ja bamburuo'oista syntyi laite, joka muistutti syvää koria. Siinä Nel saattoi istua ja maata tarvitsematta pelätä putoavansa. Korin yli, joka oli niin suuri, että Dinahkin mahtui siihen, pingotettiin vaate katoksi.

Stas oli iloinen, kun sai edes tämän aikaan. Ajateltuaan heidän asemaansa hän tuli siihen johtopäätökseen, että heidät saavutettaisiin ennen ensimmäistä koskipaikkaa, ja tämä ajatus lohdutti häntä. Mutta nyt hän oli väsynyt, ja hän päätti sitoa itsensä köydellä kiinni satulaan voidakseen nukkua kun hänen ei enää tarvinnut tukea Neliä.

Yö kului ja sakaalien ulvonta lakkasi. Karavaanin oli määrä lähteä liikkeelle. Nähdessään aamun koittavan sudanilaiset menivät muutaman askelen päässä olevan kallion taa ja alkoivat siellä peseytyä Koraanin määräysten mukaisesti käyttäen siihen hiekkaa veden asemesta, jota katsoivat parhaaksi säästää. Kuului kuinka he lukivat aamurukousta nimeltä "subg". Syvässä hiljaisuudessa saattoi selvästi erottaa sanatkin: "Armollisen ja laupiaan Jumalan nimeen. Ylistetty olkoon Herra, maailman valtias, armollinen ja laupias tuomari! Sinua me kunnioitamme, Sinuun uskomme. Sinulta apua rukoilemme. Johdata meitä sitä tietä pitkin, joka tuottaa Sinun armosi ja hyvyytesi, mutta ei tielle syntisten, jotka ovat vihasi ansainneet ja kulkevat eksyksissä. Amen."

Kuullessaan rukouksen Stas kohotti katseensa taivasta kohti ja tässä kaukaisessa seudussa, keskellä autioita hietikoita, lausui:

— "Sinuun turvaten me iloitsemme, pyhä Jumalan Äiti…"

8

Yö valkeni päiväksi. Matkanteko oli juuri alkamassa, kun yhtäkkiä joku huomasi suden noin sadan askeleen päässä karavaanista. Se näytti olevan peloissaan ikään kuin se juoksisi vihollista pakoon. Egyptissä ei ole sellaisia petoja, joita susi pelkäisi, ja siksi tulivat arabit levottomiksi säikähtyneen suden näkemisestä. Mitä tämä saattoi merkitä? Olivatko takaa-ajajat jo lähellä? Toinen beduiineista kiipesi vikkelästi kalliolle, mutta kerran ympärilleen vilkaistuaan hän syöksyi sieltä alas vielä nopeammin.

— Pyhä profeetta! hän huusi peloissaan. — Leijona juoksee suoraan meitä kohti. Se on aivan lähellä!

Samassa kuului kallion takaa matala "vou"! ja Stas ja Nel huudahtivat yhteen ääneen:

— Saba!

Koska sana "saba" merkitse leijonaa arabian kielessä, kauhistuivat arabit kovasti, mutta Chamis purskahti nauruun ja sanoi:

— Tuon leijonan tunnen kyllä!

Chamis vihelsi ja iso koira laukkasi kamelien luo. Kun koira huomasi lapset, se juoksi heidän luokseen, kaatoi iloissaan Nelin, joka oli ojentanut kätensä koiraa kohti, hyppäsi Stasin luo, juoksenteli haukkuen lasten ympärillä, kaatoi Nelin uudestaan, loikkasi Stasin viereen ja heittäytyi vihdoin pitkälleen heidän jalkojensa juureen ruveten haukottelemaan.

Koira oli laihtunut ja sen suu oli vaahdossa, mutta siitä huolimatta se heilutti häntäänsä ja katsoi lempeästi Neliin, ikään kuin olisi tahtonut sanoa: "Isäsi on käskenyt minun vartioida sinua; tässä minä nyt olen!"

Lapset istuutuivat Saban viereen ja alkoivat hyväillä sitä. Beduiinit, jotka eivät ikinä olleet nähneet niin suurta koiraa, katselivat sitä ihmeissään toistaen: "Allah! o kelb kebir!" (Hyvä Jumala, kuinka suuri koira!) Vähän aikaa paikallaan maattuaan Saba nosti suuren kuononsa ylös, vainusi jotakin ja meni sammuneen nuotion paikalle, jossa oli ruoan jätteitä. Kohta rutisivat lampaan- ja vuohenluut sen suurissa hampaissa katketen kuin oljenkorret.

Sudanilaiset olivat rauhattomia koiran tulosta. He kutsuivat
Chamiksen syrjään ja keskustelivat levottomina.

— Paholainen tuon koiran on tänne lennättänyt! huudahti Gebr. — Kuinka se on voinut löytääkin tänne, jos lapset kerran ajoivat rautateitse Garakiin?

— Varmaankin kamelin jälkiä pitkin, vastasi Chamis.

— Ikävä juttu. Jokainen, joka näkee sen, muistaa meidän karavaanimme ja näyttää, minne olemme ajaneet. Meidän täytyy ehdottomasti päästä siitä.

— Mutta miten? kysyi Chamis.

— Onhan meillä pyssy. Ammu koira.

— Pyssy on, mutta minä en osaa ampua. Ehkä te osaatte?

Chamis olisi ehkä jotenkuten osannutkin, sillä olihan Stas muutaman kerran ladannut ja ampunut hänen nähtensä, mutta hän sääli koiraa, josta hän piti kovasti ja jota hän oli hoitanut jo ennen lasten tuloa Medinetiin. Hän tiesi hyvin, että sudanilaiset eivät osanneet käyttää uudenmallista pyssyä ja että koira tässä suhteessa olisi turvassa.

— Jollette osaa ampua, sanoi Chamis viekkaasti hymyillen, — niin ainoastaan tuo pieni "nusrani" (kristitty) voi tappaa koiran, mutta tällä pyssyllä voi ampua yhtä mittaa useamman kerran ja minä en ainakaan kehoita antamaan pyssyä hänen käsiinsä.

— Jumala varjelkoon! vastasi Idrys. — Hän ampuisi meidät kuin parven lintuja.

— Meillä on veitset, huomautti Gebr.

— Koetahan, mutta muista, että sinulla on kurkku, jonka koira puree poikki ennenkuin olet surmannut sen.

— Mitä on siis tehtävä?

Chamis kohautti olkapäitään.

— Miksi te oikeastaan tahdotte tappaa sen? Vaikka peittäisitte sen raadon hiekkaan, löytää hyeena sen kuitenkin, takaa-ajajat löytävät luut ja näkevät, ettemme ole soutaneet Niilin yli, vaan pakenemme tätä tietä. Juoskoon se perässämme. Aina kun beduiinit ajavat vettä noutamaan, me piilotamme sen lasten kanssa johonkin kuoppaan. Heitä se ei jätä, olkaa huoletta. Allah! Oli hyvä, että se tuli nyt, muuten se olisi johtanut ahdistajat meidät jäljillemme. Sitä pitää tosin ruokkia, mutta jolleivät ruoanjätteet riitä, niin kyllä se löytää sakaalin tai hyeenan. Jättäkää se rauhaan, älkääkä tuhlatko aikaa keskusteluun.

— Ehkä olet oikeassa, arveli Idrys.

— Jos olen, annan sille vettäkin, jottei se menisi itse juomaan
Niilistä ja näyttäytymään kylissä.

Näin päätettiin Saban kohtalosta.

He ajoivat laajalle tasangolle, jonka hiekkaan tuuli oli uurtanut vakoja. Erämaa oli ääretön. Taivas oli kuin simpukankuori. Idässä liitivät pilvet opalinvärisinä, pian kullankeltaisiksi muuttuen. Näkyi yksi säde, sitten toinen ja aurinko nousi, kuten aina etelässä, yhtäkkiä pilvistä puhjeten ja kirkastaen taivaanrannan. Taivas ja maa iloitsivat ja rannattomat hietikot avautuivat silmälle.

— Meidän täytyy rientää, Idrys sanoi, — muuten joku vielä huomaa meidät kaukaa.

Levänneet ja juotetut kamelit kiitivät nopeasti kuin gasellit. Saba jäi kauaksi jälkeen, mutta turhaa oli pelätä sen eksyvän, sillä seuraavassa levähdyspaikassa se saavuttaisi joukon varmasti. Dromedaari, jolla Idrys ja Stas ajoivat, juoksi Nelin kamelin vieressä, että lapset voisivat keskustella. Sudanilaisten tekemä sija osoittautui erinomaiseksi, ja tyttö oli siinä todellakin kuin lintu pesässään. Hän ei päässyt nukkuessaankaan putoamaan, ja matka rasitti häntä nyt entistä vähemmän. Päivän valo rohkaisi lapsia. Stasin sydämen täytti toivo, että jos kerran Saba voi saavuttaa heidät, täytyi takaa-ajajainkin voida. Hän kertoi tästä Nelille, joka hymyili ensi kertaa sen jälkeen kun sai tietää, että heidät oli ryöstetty.

— Koskahan he saavuttavat meidät? kysyi tyttö ranskaksi, jottei
Idrys ymmärtäisi.

— En tiedä. Ehkä tänään, ehkä huomenna, ehkä parin kolmen päivän päästä.

— Mutta emmehän me aja takaisin kameleilla?

— Emme. Niilin rantaan vain kameleilla, mutta sitten Niiliä pitkin
El-Wastaan.

— Se on hyvä.

Nel parka, joka ennen niin mielellään ajoi kamelilla, oli nyt saanut siitä kylläkseen.

Sillä välin beduiinit hoputtivat kameleja minkä jaksoivat, ja Stas huomasi heidän suuntaavan kulkunsa syvemmälle erämaahan.

Horjuttaakseen Idryksen varmuutta paon onnistumisesta ja näyttääkseen samalla olevansa varma siitä, että takaa-ajajat saavuttavat heidät, Stas sanoi:

— Eihän se auta teitä, että ajatte kauemmaksi Niilistä ja Bahr-Jussefista, sillä teitä ei tulla etsimään Niilin rannoilta, vaan erämaasta.

— Mistä sinä tiedät että me ajamme kauemmaksi Niilistä, kun et voi nähdä virran rantoja? Idrys kysyi.

— Siitä, että aurinko, joka on idässä, paistaa nyt suoraan selkäämme; se merkitsee, että olemme kääntyneet länteen.

— Sinä olet viisas poika, myönsi Idrys. Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Mutta takaa-ajajat eivät saavuta meitä, etkä sinä pääse pakenemaan.

Puoleen päivään asti he ajoivat pysähtymättä, mutta kun aurinko alkoi paahtaa keskipäivän korkeudesta, peittyivät helteeseen tottuneet kamelitkin hikeen ja hiljensivät vauhtiaan. Taaskin ympäröivät kalliot ja kumpareet karavaania. Syvänteet, jotka sateiden aikana muuttuivat joiksi eli "khoreiksi", harvenivat. Beduiinit pysähtyivät vihdoin tällaiseen syvänteeseen, joka oli kallioiden keskellä aivan näkymättömissä. He olivat laskeutumassa kamelien selästä, kun he yhtäkkiä alkoivat parkua ja heitellä kiviä. Suuri käärme oli luikerrellut esiin pensaista, joita kasvoi syvänteen pohjalla. Salamannopeasti se syöksyi kallion koloon. Gebr juoksi beduiinien avuksi veitsi kädessä. Mutta maa oli niin epätasaista, että käärmeeseen oli vaikea osua kivellä tai iskeä sitä veitsellä, ja kaikki kolme palasivat tyhjin toimin käärmejahdista. Tavanomaiset huudahdukset kaikuivat:

— Allah! Bismillah! Mashallah! Sudanilaiset alkoivat katsella Stasia omituisen uteliaina. Stas ei tiennyt, mitä nämä läpitunkevat silmäykset tarkoittivat.

Nel kiipesi alas kamelin selästä, ja vaikkei hän ollutkaan nyt niin rasittunut kuin yöllä, Stas levitti hänelle huovan varjoisaan, tasaiseen paikkaan ja käski tytön lepuuttaa jalkojaan. Arabit kokoontuivat aterialle; siihen kuului kuivaa leipää, taateleita ja kulaus vettä. Heidän kasvoillaan oli huolestunut ilme. Ateria kului täydellisen hiljaisuuden vallitessa. Kun se oli päättynyt, Idrys vei Stasin syrjään ja kysyi salaperäisesti:

— Näitkö tuon käärmeen?

— Näin.

— Oletko sinä loihtinut sen luoksemme?

— En.

— Meitä kohtaa jokin onnettomuus, kun nuo hölmöt eivät saaneet käärmettä tapetuksi.

— Teitä kohtaa hirsipuu.

— Vaiti! Onko sinun isäsi noita, tietäjä?

— On, vastasi Stas, joka nyt ymmärsi, että nämä taikauskoiset ihmiset pitivät käärmettä pahana enteenä ja pelkäsivät joutuvansa kiinni.

— Sinun isäsi on siis lähettänyt sen, Idrys vastasi, — mutta muistakoon, että me kostamme sinulle hänen noitumisensa.

— Te ette voi tehdä minulle mitään, sillä Fatman pojat kostavat teille jos loukkaatte minua.

— Joko sinä senkin olet ymmärtänyt? Mutta muista, jollei minua olisi ollut, niin sinä olisit vuodattanut veresi Gebrin ruoskan iskuista, sinä ja pikku "bint".

— Sinua minä puolustan, mutta Gebr joutuu hirsipuuhun!

Vastaukseksi Idrys katsoi ihmeissään poikaan ja sanoi:

— Meidän henkemme ei vielä ole sinun käsissäsi, vaikka sinä puhutkin kuin olisit herramme…

Mutta vähän ajan kuluttua hän lisäsi:

— Sinä olet ihmeellinen "uled" (poika); en ole sinunlaistasi vielä nähnyt. Olen tähän saakka ollut teille hyvä, älä sinä siis uhkaat meitä.

— Jumala rankaisee petoksesta, vastasi Stas. Saattoi huomata, että pojan varma puhe yhdessä huonon enteen kanssa teki Idryksen levottomaksi. Istuuduttuaan satulaan hän toisti vielä muutaman kerran: "Olenhan minä ollut teille hyvä", ikään kuin painaakseen sen pojan mieleen vastaisen varalle. Sitten hän rupesi rukoilemaan siirrellen pähkinöistä tehtyjä rukousnauhan pallosia.

Kello kahden tienoissa iltapäivällä oli vielä paahtavan kuumaa, vaikka olikin talvi. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilvenhattaraa, mutta taivaanrannat rupesivat tummenemaan. Karavaanin yläpuolella lenteli muutamia haukkoja, joiden levitetyt siivet heittivät hietikolle mustia, vaappuvia varjoja. Kuumassa ilmassa tuntui palaneen käryä. Yhä täyttä vauhtia juoksevat kamelit alkoivat korista kummallisesti. Toinen beduiineista lähestyi Idrystä:

— Jotakin pahaa on tulossa, beduiini sanoi.

— Mitä?

— Pahat henget ovat herättäneet hietikoista läntisen tuulen, joka nyt rientää meitä vastaan.

Idrys ojentautui satulassaan, loi katseensa etäisyyteen ja sanoi:

— Se on totta. Tuuli nousee lounaasta, mutta se ei ole yhtä paha kuin kmasin, kevätmyrsky.

— Kolme vuotta sitten se hautasi Abu-Hamedin läheisyydessä kokonaisen karavaanin ja puhalsi vasta viime talvena hiekan pois sen päältä. Jalla! Myrsky voi olla niin voimakas, että se tukkii kamelien sieraimet ja kuivattaa veden nahkaisista säkeistä.

— Meidän on kiiruhdettava, ettemme joutuisi suoraan myrskyn keskelle.

— Olemme menossa suoraan sitä kohti, emmekä voi enää välttää sitä.

— Mitä pikemmin se tulee, sitä pikemmin myös menee.

Idrys sivalsi kameliaan ruoskalla, ja toiset tekivät samoin. Jonkun aikaa kuului vain jalla-huutoja ja ruoskan sivalluksia, jotka paukkuivat kuin laukaukset. Lounainen taivaanranta tummui. Kuumuus ei hellittänyt, vaan aurinko paahtoi jatkuvasti. Haukat nousivat korkeuksiin, niiden siipien varjot muuttuivat heikoiksi ja katosivat lopulta kokonaan.

Ilma oli tukahduttava.

Arabit olivat huutaneet kurkkunsa kuiviksi juhdilleen, sitten he vaikenivat, eikä hiljaisuutta enää rikkonut muu kuin kamelien korina. Kaksi pienikokoista kettua juoksi karavaanin ohi päinvastaiseen suuntaan.

Sama beduiini, joka oli äsken puhellut Idryksen kanssa, sanoi jälleen oudolla äänellä:

— Se ei ole mikään tavallinen tuuli. Pahat henget vainoavat meitä.
Se käärme on syypää kaikkeen…

— Tiedän, vastasi Idrys.

— Katso, ilma väreilee. Sellaista ei tapahdu talvella.

Hehkuvan kuuma ilma todella väreili, ja optisen näköharhan johdosta myös hiekka näytti väreilevän. Beduiini riisui hiestä kostean päähineensä ja sanoi:

— Erämaan sydän värisee tuskasta.

Yhtäkkiä kääntyi karavaanin kärjessä ajava beduiini ympäri ja alkoi huutaa:

— Se lähestyy jo, se lähestyy!

Myrsky oli todellakin nousemassa. Kaukana näkyi kuin tumma pilvi, joka kohosi ylemmäs ja läheni karavaania. Tuulenpuuskat alkoivat tanssia joukon ympärillä, ja samassa tuulenpyörteet rupesivat lennättämään hiekkaa; ne muodostivat suppiloita ikään kuin joku olisi pyöritellyt valtavalla kepillä erämaan hiekkapintaa. Paikoin kohosi pyöriviä patsaita, jotka olivat alhaalta kapeita ja avautuivat ylöspäin. Tätä kesti vain hetken. Pilvi, jonka karavaanin kärkimies oli ensimmäisenä havainnut, lähestyi huimaa vauhtia. Tuntui kuin suuren linnun siipi olisi pyyhkäissyt ihmisten ja kamelien yli. Tuossa tuokiossa olivat ajajien suut ja silmät täynnä pölyä. Pölypilvet peittivät taivaan, ja tuli pimeä. Ihmiset katosivat näkyvistä, ja lähimmät kamelit häämöttivät kuin sumun seasta. Ei suhina — sillä erämaassa ei ole puita — vaan tuulen pauhina tukahdutti matkamiesten huudot ja kamelien mylvinnän. Ilmassa tuntui palaneen katkua. Kamelit pysähtyivät, kääntyivät selin tuuleen ja ojensivat pitkät kaulansa niin alas, että sieraimet miltei koskettivat maata.

Sudanilaiset, eivät kuitenkaan tahtoneet pysähtyä, sillä karavaanit, jotka olivat sen tehneet, ovat usein hautautuneet hiekkaan. Yleensä on paras ajaa tuulen mukana, mutta näin menetellen karavaani olisi joutunut Fajumiin, josta he odottivat takaa-ajajia. Kun ensimmäiset tuulenpuuskat olivat ohi, he lähtivät taas eteenpäin.

Seurasi lyhyt tyven, mutta punertava pimeys hälveni hitaasti, sillä auringon säteet eivät pystyneet tunkeutumaan ilmassa leijuvan hiekkapölyn läpi. Suuremmat ja raskaammat hiekkajyväset alkoivat kuitenkin pudota alas. Ne täyttivät satuloiden kolot ja vaatteiden poimut. Ihmiset ja eläimet vetivät joka henkäyksellä sisäänsä pölyä, joka ärsytti keuhkoja ja narskui hampaissa. Mutta tuuli saattaisi nousta uudelleen ja peittää heidät kokonaan. Stasin mieleen juolahti, että jos hän pimeydessä voisi siirtyä Nelin kamelille, niin hän voisi ajaa sillä myötätuuleen ja paeta pohjoista kohti. Ehkäpä miehet eivät huomaisi sitä pimeyden keskellä, ja jos he kerran pääsisivät johonkin Bahr-Jussefin lähistöllä olevaan kylään Niilin varrelle, niin he olisivat pelastuneet. Idrys ja Gebr eivät varmasti uskaltaisi ajaa sinne saakka peläten joutuvansa viranomaisten käsiin.

Stas tönäisi Idrystä olkapäähän sanoen:

— Anna minulle vettä.

Idrys antoi auliisti, koska vettä oli vielä runsaasti jäljellä ja kamelit oli sitä paitsi juotettu edellisenä yönä. Sitä paitsi hän tiesi kokeneena erämaan kulkijana, että myrskyä tavallisesti seurasi sade, joka täyttää syvänteet vedellä.

Stasin oli todellakin jano, hän joi paljon ja antamatta vesileiliä takaisin hän tönäisi Idrystä uudelleen ja sanoi:

— Pysäytä karavaani.

— Miksi? sudanilainen kysyi.

— Tahdon nousta pikku "bintin" kamelille ja antaa hänelle vettä.

— Dinahilla on enemmän vettä kuin minulla.

— Mutta hän on ahne ja on kai juonut sen loppuun. Sitä paitsi teidän tekemässänne satulassa on varmaankin paljon hiekkaa. Dinah ei tiedä, miten sen kanssa on meneteltävä.

Idrys sivalsi kamelia ruoskalla, ja he ajoivat hetken ääneti.

— Mikset vastaa? kysyi Stas.

— Ajattelen, että olisikohan parempi sitoa sinut satulaan vai sitoa kätesi selän taa?

— Hulluttelet!

— En. Kyllä minä arvasin suunnitelmasi.

— Mitäpä minä tekisin, kun takaa-ajajat näinkin saavat meidät kiinni.

— Erämaa on Jumalan käsissä.

He vaikenivat. Karkeampi hiekka oli pudonnut maahan, mutta ilmassa oli vielä hienoa, punertavaa hiekkaa, jonka läpi aurinko hohti kuin kiiltävä kuparilevy. Saattoi kuitenkin nähdä jo kauemmaksi. Karavaanin edessä levisi tasainen hietikko, jonka rannalla teräväsilmäiset arabit huomasivat uuden pilven. Se oli edellistä korkeampi ja siitä kohosi patsaita, jotka olivat yläpäästä hyvin leveitä. Sieltä lähestyi hurja pyörremyrsky, joka pani arabien ja beduiinien sydämet takomaan hurjasti. Idrys peitti korvansa käsillä ja rupesi kumartelemaan lähestyvälle myrskylle. Hänen uskonsa yhteen ainoaan Jumalaan ei näyttänyt estävän häntä kunnioittamasta ja pelkäämästä muitakin jumalia, sillä Stas kuuli selvästi hänen sanovan:

— Herra! Me olemme sinun lapsiasi, älä surmaa meitä!

Mutta herra syöksyi heidän ylitseen ja iski kameleihin niin hirmuisella voimalla, että ne olivat tuupertua nurin. Eläimet kokoontuivat lähelle toisiaan ja painoivat päänsä yhteen. Hiekka nousi sakeana pilvenä ylös. Entistä synkempi pimeys peitti karavaanin, ja tässä pimeydessä heidän ohitseen lensi käsittämättömiä mustia esineitä, ikään kuin suuria kameleita. Pelko valtasi arabit, jotka luulivat niitä hiekan alle hautautuneiden vainajien sieluiksi. Huminan keskellä kuului kauheita huutoja, jotka olivat kuin itkua tai naurua, joskus kuin avunhuutoja. Mutta ne olivat ääniharhoja. Karavaania uhkasi paljon suurempi vaara. Sudanilaiset tiesivät hyvin, että suuri pyörre voisi heittää heidät kaikki ilmaan ja viskellä hietikolle. Sinne he hautautuisivat, kunnes seuraava pyörremyrsky joskus puhaltaisi hiekan heidän jäännöstensä yltä.

Stasia pyörrytti, hengitystä ahdisti ja silmät sokaistuivat hiekasta. Hän oli joskus kuulevinaan Nelin itkua ja ajatteli sen tähden vain tyttöä. Käyttäen hyväkseen sitä, että kamelit seisoivat pienessä rykelmässä ja että Idrys ei voinut nähdä häntä, hän päätti kiivetä hiljaa Nelin kamelille, mutta ei paetakseen vaan auttaakseen ja rohkaistakseen tyttöä. Tuskin hän oli kohottanut jalkojaan ja ojentanut kätensä Nelin satulaa kohti, kun suuri käsi sieppasi hänestä kiinni. Sudanilainen nosti hänet ilmaan kuin höyhenen, asetti eteensä ja sitoi palmuköydellä hänen kätensä ja sitten koko pojan satulaan kiinni. Stas puri hammasta ja koetti vastustaa, mutta turhaan. Kurkku kuivana ja suu hiekkaa täynnä hän ei voinut eikä halunnut vakuuttaa Idrykselle, että oli aikonut auttaa tyttöä, eikä paeta. Mutta kun hän hetken kuluttua luuli tukehtuvansa, hän alkoi huutaa:

— Pelastakaa pikku "bint"!… Pelastakaa pikku "bint"!…

Mutta arabit pitivät omaa henkeään tärkeämpänä. Tuuli oli niin tuima, että he eivät pysyneet satuloissaan, eivätkä kamelit voineet seistä samalla paikalla. Beduiinit, Chamis ja Gebr hyppäsivät maahan pitääkseen kameleja suitsista kiinni. Idrys päästi Stasin takapaikalle ja teki samoin. Eläimet levittivät jalkansa seistäkseen lujemmin tuulta vastaan, mutta niitten voimat eivät riittäneet, ja karavaani alkoi hienon kivisateen piiskaamana ja tuulen työntämänä kiertyä ympäri. Näin kului tunti, toinen… Asema kävi yhä vaarallisemmaksi. Idrys käsitti, että ainoa pelastuskeino oli nousta kamelien selkään ja ajaa myötätuuleen. Mutta niin he joutuisivat Fajumiin, jossa heitä odottaisi egyptiläinen tuomioistuin ja hirsipuu.

— Surkeata! Idrys ajatteli. — Mutta myrsky pidättää myös takaa-ajajia, ja kun tyyntyy, ajamme taas etelää kohti.

Hän huusi, että kaikki istuisivat kameleille.

Samassa tapahtui jotakin, mikä muutti tilanteen täysin.

Tummat, melkein mustat hiekkapilvet alkoivat sinertää. Pimeys kasvoi, ja samassa jyrähti korkeudessa nukkunut, tuulen herättämä ukkonen. Se alkoi mahtavana, uhkaavana, vihaisena kulkea Arabian ja Libyan erämaiden väliä. Kuului ryske kuin vuoria ja kallioita olisi sortunut taivaasta alas. Ukkosen jyrinä kasvoi kasvamistaan, vapisutti maailmaa, juoksi pitkin taivaanrantoja, salama iski joskus sellaisella voimalla, että taivaankansi tuntui romahtavan maahan; sitten se taas vyöryi kolkosti jyristen, kohosi, häikäisi salamalla, ärsytti jyrinällä, heikkeni, kasvoi…

Tuuli tyyntyi kuin omaa voimaansa ihmetellen, ja jossakin äärettömän kaukana taivaan portit menivät ryskyen kiinni. Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sitten kuului tässä syvässä hiljaisuudessa johtajan ääni:

— Jumala on vihurin ja myrskyn herra! Olemme pelastuneet!

He lähtivät liikkeelle. Mutta ympäröivä yö oli niin pimeä, ettei kameleja voinut erottaa, vaikka he ajoivat lähellä toisiaan. Sen tähden miesten täytyi koko ajan puhua äänekkäästi, jotteivät eksyisi toisistaan. Aika ajoin kirkkaat, siniset ja punaiset salamat sinkoilivat erämaan avaruudessa, mutta sitten tuli taas niin mustaa, että pimeys tuntui aivan käsin kosketeltavalta. Vaikka etummaisena ajavan beduiinin ääni koko ajan rohkaisi toisia, he olivat edelleen levottomia, sillä he ajoivat umpimähkään tietämättä minne päin kulkivat. Kamelit kompastelivat vähän väliä eivätkä pystyneet juoksemaan nopeammin. Ne hengittivät niin omituisen äänekkäästi, että koko erämaa tuntui huohottavan levottomasti. Vihdoin alkoivat suuret sadepisarat putoilla, ja samassa kajahti etumaisena ajavan ääni pimeydessä:

— Kohr!…

He olivat syvänteen reunalla. Kamelit pysähtyivät ja alkoivat sitten varovasti laskeutua.

9

Syvänne oli leveä. Sen pohjalla oli paljon kiviä, joitten välissä kasvoi matalia, okaisia pensaita. Syvänteen eteläisen seinän muodostivat korkeat kalliot, jotka olivat täynnä halkeamia ja koloja. Arabit tarkastelivat kalliota hiljaisen, mutta yhä tihenevän salamoinnin valossa. Pian he sattuivatkin löytämään matalanpuoleisen, mutta leveän, luolamaisen syvennyksen, johon he voisivat helposti sijoittua rankkasateen tullessa. Kamelit vietiin pienelle kunnaalle luolan edustalle. Beduiinit ja molemmat vanhemmat sudanilaiset riisuivat kameleilta valjaat ja taakat, jotta ne voisivat paremmin levätä, mutta Chamis valmisteli sillä aikaa nuotiota okaisista pensaista. Koko ajan putoili harvakseltaan suuria sadepisaroita, mutta vasta sitten, kun he jo olivat levolla, alkoi sataa niin rankasti, että vesi valui virtoina maahan. Sellaiset sateet, joita sattuu vain kerran muutamaan vuoteen, nostavat veden talvellakin kanavissa ja Niilissä, ja Adenissa ne täyttävät suuret vesisäiliöt, joita ilman kaupunki ei voisi tulla toimeen. Stas ei ollut ikinä nähnyt sellaista. Vesi alkoi virrata solisten pitkin syvänteen pohjaa. Arabit vilkaisivat tuon tuostakin ulos nähdäkseen, uhkasiko mikään vaara eläimiä. Ihmisten oli mukava istua luolassa suojassa sateelta kuivien, kirkkaasti palavain risujen valossa. Kaikki näyttivät iloisilta. Idrys oli heti heidän tultuaan irrottanut Stasin kädet, jotta tämä voisi syödä. Hän kääntyi hymyillen pojan puoleen ja virkkoi:

— Mahdi on suurempi kaikkia valkoisia noitia. Hän asetti hirmumyrskyn ja lähetti sateen.

Stas ei vastannut mitään, sillä hän hoiteli Neliä, joka oli menehtymäisillään. Hän ravisti hiekan tytön hiuksista, kastoi pyyhinliinan veteen ja pyyhki hänen kasvonsa ja silmänsä. Dinah ei olisi voinut tehdä sitä, sillä myrskyn aikana oli hänen ainoa silmänsä tullut melkein sokeaksi. Nel antoi Stasin tehdä, mitä tämä tahtoi, katsoi kuin väsynyt lintu häneen ja vasta sitten, kun Stas oli riisunut hänen kenkänsä, pudistanut niistä hiekan ja levittänyt hänelle huopapeitteen makuusijaksi, Nel kiersi pienet kätensä pojan kaulaan.

Stasin sydämen täytti sääli. Hän tunsi olevansa tytön holhooja, vanhempi veli, ainoa puolustaja tällä hetkellä. Hän tunsi rakastavansa tätä pientä sisarta, rakastavansa paljon enemmän kuin koskaan ennen. Olihan hän rakastanut Neliä jo Port Saidissa, mutta pitänyt myöskin "pienokaisena", ja sentähden Stasin mieleen ei ollut koskaan juolahtanut suudella tyttöä edes kädelle sanoessaan hänelle hyvää yötä. Mutta nyt oli yhteinen onnettomuus herättänyt hänessä uinuvan tunteen, ja hän suuteli tytön pieniä kätösiä.

Mentyään levolle Stas ajatteli Neliä ja päätti tehdä kaikkensa vapauttaakseen hänet vankeudesta. Poika oli valmis kaikkeen, vieläpä haavoihin ja kuolemaan, mutta sillä pienellä, salaisella ehdolla, etteivät haavat kirvelisi kovasti ja ettei kuolemakaan olisi aivan todellinen, sillä muussa tapauksessa hän ei saisi nähdä vapautetun Nelin iloa. Sitten hän alkoi miettiä sankarillisia pelastuskeinoja, mutta ajatukset alkoivat hämmentyä, eikä kestänyt kauan ennen kuin hän näki suurten hiekkapilvien putoavan päälleen… näki kamelien ryömivän päänsä sisään — ja nukahti.

Varustettuaan kamelit yökuntoon arabit vaipuivat pian sikeään uneen, sillä he olivat väsyneet kamppailussa myrskyä vastaan. Nuotio sammui, luola pimeni. Kuului nukkuvain kuorsauksia ja veden kohinaa ulkoa. Näin kului yö.

Aamun lähetessä Stas heräsi viluun. Hänestä tuntui, että kalliokuoppiin kokoontunut vesi tippui halkeamista hänen päälleen. Poika nousi istumaan, taisteli unta vastaan eikä voinut käsittää, missä hän oli ja mitä hänelle oli tapahtunut.

Vähitellen hän tuli tajuihinsa.

— Ahaa! hän ajatteli. — Eilen oli rajumyrsky ja me olemme nyt luolassa sadetta paossa.

Hän katseli ympärilleen. Ensiksi hän huomasi ihmeekseen, että sade oli ohi ja ettei luola ollutkaan pimeä, sillä sitä valaisi laskeutumassa oleva kuu. Sen kalpeiden säteitten valossa saattoi nähdä matalan, mutta leveän luolan koko sisustan. Stas näki selvästi vieressään nukkuvat arabit ja luolan vastakkaisella puolella Dinahin vieressä nukkuvan Nelin valkoiset vaatteet. Hän tunsi taaskin syvää myötätuntoa tyttöä kohtaan.

— Nel nukkuu… Nel nukkuu, hän kuiskasi itsekseen, — mutta minä en nuku ja… minun täytyy pelastaa hänet.

Katseltuaan arabeja tarkemmin hän ajatteli:

— Oh, tahtoisinpa kaikki nuo roistot…

Hän hätkähti. Hänen katseensa osui nahkakoteloon, jossa hänen joululahjaksi saamansa pyssy oli, ja patruunalaukkuun, joka oli hänen ja Chamiksen välissä käden ulottuvilla.

Hänen sydämensä alkoi tykyttää kiivaasti. Jospa hän saisi käsiinsä pyssyn ja patruunat, niin hän olisi tilanteen herra. Hänen tarvitsisi vain hiipiä hiljaa luolasta ulos, piiloutua kallionkielekkeitten väliin ja odottaa, kunnes he tulisivat ulos.

— Kun sudanilaiset ja beduiinit heräävät, hän ajatteli, — ja huomaavat minun olevan poissa, niin he rientävät kaikki luolasta ulos, mutta silloin minä kahdella laukauksella kaadan kaksi ensimmäistä, ja ennen kuin toiset ovat ehtineet juosta luokseni, on pyssy taas ladattu. Jäljelle jää vain Chamis, mutta hänen kanssaan tulen kyllä toimeen…

Hän näki mielikuvituksessaan neljä veristä ruumista. Hänen rintansa täyttyi pelosta ja kauhusta. Murhata neljä ihmistä! Hän muisti nähneensä kerran Port Saidissa työmiehen, jonka höyryruoppaajan rautalapio oli surmannut. Kuinka hirveältä verinen ruumis oli näyttänyt. Hän värisi pelkästä muistosta. Ja nyt niitä olisi neljä!… Synti ja kauhistus!… Ei, ei, sitä en ikinä voisi tehdä.

Hän alkoi kamppailla omia ajatuksiaan vastaan. Itsensä tähden hän ei sitä tekisi… Mutta tässä on kysymys Nelistä, tytön puolustamisesta, pelastumisesta ja elämästä, sillä hän ei voi kestää tätä, vaan kuolee jo matkalla tai villien dervishilaumain keskuudessa. Mitä merkitsee tuollaisten roistojen veri Nelin elämän rinnalla? Saattaako tällaisissa tapauksissa epäillä?

— Nelin tähden! Nelin tähden!…

Mutta yhtäkkiä Stasin mieleen juolahti kauhistuttava ajatus. Miten käy, jos joku noista roistoista kohottaa veitsensä Nelin rintaa kohti ja sanoo tappavansa tytön, jos hän, Stas, ei antaudu eikä anna pyssyä pois? Miten silloin käy?

— Silloin, vastasi poika omaan kysymykseensä, — me heti antaudumme.

Tuntien heikkoutensa hän heittäytyi takaisin makuusijalleen.

Kuu katsoi nyt vain silloin tällöin luolaan, jossa tuli pimeämpi. Arabit kuorsasivat taukoamatta. Stas makasi vähän aikaa hiljaa, kunnes uusi ajatus heräsi hänen mielessään.

Entä jos hän ei ampuisikaan ihmisiä, vaan kamelit? Onhan sääli viattomia eläimiä, mutta mikä auttoi? Jos hänen onnistuisi tappaa neljä tai viisi kamelia, olisi mahdotonta jatkaa matkaa. Kukaan miehistä ei uskaltaisi ajaa rantakyliin ostamaan kameleja. Silloin Stas isien puolesta lupaisi, että heitä ei rangaistaisi, vaan että he saisivat rahaa… eikä auttaisi muu kuin palata.

Niin. Entä jos he eivät anna aikaa tehdä lupauksia, vaan raivoissaan tappavat hänet heti.

Mutta heidän täytyisi kuunnella, sillä ladattu pyssy kädessä hän voisi pitää heidät loitolla, kunnes oli sanonut kaikki. Kun hän niin tekee, he käsittävät, että ainoa pelastuskeino on antautuminen. Sitten hän asettuu karavaanin etupäähän ja johtaa sen suoraa päätä Bahr-Jussefiin ja Niilin rannalle. On totta, että he paraikaa ovat näistä paikoista parin päivän matkan päässä, koska arabit varovaisuuden vuoksi olivat ajaneet syvälle sisämaahan. Mutta se ei haittaisi, sillä jäisihän muutamia kameleja jäljelle, ja yhdellä niistä saisi Nel ajaa. Stas alkoi tarkastella arabeja. He näyttivät nukkuvan sikeästi. Mutta koska yö oli loppumaisillaan, he voisivat kohdakkoin herätä. Täytyi siis toimia vitkastelematta. Patruunalaukun saattoi ottaa helposti, sillä se oli melkein vieressä. Toisin oli pyssyn laita; Chamis oli näet pannut sen viereensä. Stas toivoi voivansa anastaa sen, mutta päätti ottaa sen ulos kotelostaan ja liittää piipun tukkiin vasta ulkona muutaman askelen päässä luolasta, sillä metallin kilahdus voisi herättää nukkuvat.

Hetki lähestyi. Stas kumartui Chamiksen yli, otti kotelon kädensijasta kiinni, nosti ja rupesi hivuttamaan koteloa omalle puolelleen. Sydän jyskytti, silmissä musteni, hengitystä ahdisti, mutta hän puri hammasta ja koetti säilyttää mielenmalttinsa. Kun kotelon hihnat hiukan narahtivat, pusertui kylmä hiki pojan otsalle. Tämä hetki oli hänestä pitkä kuin iankaikkisuus. Chamis ei hievahtanutkaan. Kotelo vilahti kaaressa hänen ylitseen ja oli patruunalaukun vieressä.

Stas hengähti helpotuksesta. Puolet oli tehty. Nyt oli hiivittävä äänettömästi ulos luolasta, juostava muutaman askelen päähän, piilouduttava kallioiden suojaan, laitettava pyssy kuntoon ja varustettava muutamia patruunoita taskuun varalle. Silloin olisi koko karavaani hänen vallassaan.

Stasin musta varjo ilmaantui luolan suuhun. Vielä sekunti, ja hän on luolan ulkopuolella. Vielä hetki, ja hän on piilossa kalliolla. Silloin, vaikka joku rosvoista heräisikin… olisi jo myöhäistä. Poika siirsi toisen jalkansa ja tunnusteli maata peläten kolauttavansa kiviä, joita oli luolan pohjalla. Nyt hän kurkotti jo päänsä luolan aukosta ulos valmiina ryömimään kokonaan ulos, kun yhtäkkiä tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään pojan suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kajahti ukkosena Saban haukunta täyttäen koko syvänteen. Arabit heräsivät hetkessä ja ensimmäisenä osui heidän silmiinsä — Stas pyssy toisessa ja patruunalaukku toisessa kädessä.

Voi Saba, mitä sinä teit!

10

Silmänräpäyksessä kaikki hyökkäsivät huutaen Stasin kimppuun, riistivät häneltä pyssyn ja patruunalaukun, heittivät hänet maahan, sitoivat kädet ja jalat köysillä ja löivät ja potkivat häntä, kunnes Idrys ajoi heidät pois peläten heidän rääkkäävän pojan kuoliaaksi. Sitten he alkoivat keskustella katkonaisin lausein ja sanoin, kuten ihmiset, jotka ovat pelastuneet kauheasta vaarasta.

— Tuo on itse saatana! ärähti Idrys pelästyksestä ja mielenliikutuksesta kalpeana.

— Hän olisi ampunut meidät kaikki kuin parven villisorsia, lisäsi
Gebr.

— Oh, ellei tuo koira olisi…

— Jumala sen lähetti.

— Ja te aioitte tappaa sen, virkkoi Chamis.

— Tästä lähtien kukaan ei saa koskea siihen.

— Siltä ei tule koskaan puuttumaan luita eikä vettä,

— Allah! Allah! toisti Idrys yhä levottomana. — Kuolema liikkui meidän päällemme.

He katsoivat vihoissaan maassa makaavaa Stasia ja ihmettelivät, miten tuollainen pieni poika oli ollut vähällä syöstä heidät onnettomuuteen ja perikatoon.

— Profeetan nimessä! huudahti toinen beduiineista. — Varokaamme, ettei tuo paholaisen poika väännä niskojamme nurin! Käärmettä me Mahdille kuljetamme! Mitä te aiotte tehdä hänelle!

— Lyödään häneltä oikea käsi pois! huusi Gebr.

Beduiinit eivät vastanneet siihen mitään, mutta Idrys ei tahtonut suostua sellaiseen. Hän tuli ajatelleeksi, että jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, niin heitä odottaisi pojan silpomisen tähden kauhein mahdollinen rangaistus. Ja kuka vastaisi siitä, ettei Stas kuolisi moisesta leikkauksesta? Siinä tapauksessa jäisi vain Nel, jolla Fatma ja hänen lapsensa lunastettaisiin.

Kun Gebr otti veitsensä pannakseen täytäntöön uhkauksensa, Idrys tarttui hänen käteensä sanoen:

— Ei! Mikä häpeä viidelle Mahdin sotilaalle pelätä yhtä kristittyä penikkaa niin kovasti, että käsi lyödään poikki! Sidotaan hänet öiksi kiinni ja rangaistaan häntä kymmenellä ruoskaniskulla.

Gebr oli valmis täyttämään tuomion, mutta Idrys esti häntä jälleen ja käski erään beduiineista lyödä kuiskaten samalla tämän korvaan, ettei tämä löisi liian lujaa. Kun Chamis ei tahtonut sekaantua asiaan joko siksi, että oli ennen ollut insinöörin palveluksessa tai jostakin muusta syystä, käänsi toinen beduiineista Stasin vatsalleen. Mutta juuri kuin rangaistus aiottiin panna täytäntöön, ilmaantui odottamaton este.

Nel ja Saba tulivat luolasta.

Nel oli leikkinyt koiran kanssa, joka luolaan tultuaan oli heti heittäytynyt tytön jalkojen juureen. Hän oli kyllä kuullut arabien huudot, mutta ei ollut välittänyt siitä sen enempää, sillä Egyptissä sekä arabit että beduiinit huutavat milloin vain mieli tekee, niin että aluksi saattaa luulla heidän aina haastavan tappelua. Mutta kun tyttö oli huutanut Stasia luokseen saamatta vastausta, hän meni katsomaan, missä poika oli, ja näki kauhukseen aamun himmeässä valossa Stasin makaavan maassa ja beduiinin hänen päällään ruoska kädessä. Nel alkoi huutaa ja tömistää jalkojaan, mutta kun beduiini ei siitä välittänyt, vaan löi, hän juoksi Stasin luo ja peitti pojan itsellään. Beduiini ei uskaltanut luvatta lyödä tyttöä, joka samassa huusi epätoivoisesti:

— Saba! Saba!

Saba ymmärsi heti, mistä oli kysymys. Yksi loikkaus — ja se oli Nelin vieressä. Koiran selkäkarvat nousivat pystyyn, silmät veristyivät ja sen rinnasta nousi vihainen haukunta, joka oli kova kuin ukkosen jyrinä.

Rypistyneet huulet kohosivat ja niitten alta näkyivät suuret valkoiset hampaat ja punaiset ikenet. Koira alkoi kääntää päätään oikealle ja vasemmalle, ikäänkuin se olisi tahtonut näyttää sudanilaisille ja beduiineille pelottavat aseensa ja sanoa:

— Katsokaa millä minä puolustan lapsia! Kaikki peräytyivät nopeasti, koska ensinnäkin tiesivät, että Saba oli pelastanut heidän henkensä, ja toiseksi koska he näkivät, että suuttunut koira upottaisi empimättä hampaansa sen kurkkuun, joka tällä hetkellä uskaltaisi lähestyä Neliä. He seisoivat siinä avuttomina katsoen arastellen toisiinsa ja ikäänkuin kysyen, mitä nyt, oli tehtävä. He epäröivät niin kauan, että Nel ehti kutsua vanhan Dinahin vapauttamaan Stasin siteistä. Poika nousi ja laskien kätensä Saban pään päälle sanoi hammasta purren miehille:

— Minä en aikonut tappaa teitä, vaan kamelit. Mutta nämäkin sanat vaikuttivat arabeihin niin järkyttävästi, että he olisivat varmasti hyökänneet uudestaan Stasin niskaan, jolleivät Saban säkenöivät silmät ja hurja olemus olisi pidättäneet heitä siitä.

Seurasi hetken hiljaisuus, sitten kajahti Idryksen kantava ääni:

— Eteenpäin! Eteenpäin!

11

Kului päivä, yö ja vielä päivä, mutta he ajoivat yhä etelää kohti pysähtyen silloin tällöin hetkeksi syvänteisiin lepuuttamaan, juottamaan ja ruokkimaan kameleja ja tyydyttämään omaa janoa ja nälkää. Takaa-ajajia peläten he kääntyivät vielä enemmän länteen, sillä vettä heillä oli joksikin aikaa riittävästi eikä sitä varten tarvinnut siis ajaa Niilin rantaan. Sadetta oli kestänyt vain seitsemän tuntia, mutta sen ajan olikin vettä tullut kuin pilvet olisivat revenneet. He tiesivät, että syvänteitten pohjilla ja kalliosyvennyksissä olisi vettä ainakin muutaman päivän ajan, niin että riittäisi heille ja kameleille, ehkäpä varastoonkin. Rankkasadetta seurasi ihmeen ihana sää. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä ja ilma oli kirkas. Öisin säteili tähtien peittämä taivas tuhansin timantein. Erämaan hietikot huokuivat viileyttä.

Kamelien kyttyrät olivat pienentyneet, mutta kun niitä ruokittiin hyvin, eivät ne uupuneet matkasta, vaan juoksivat nopeammin kuin ensimmäisenä päivänä Garak-el-Sultanista lähdettyä. Stas huomasi ihmeekseen, että beduiinit löysivät muutamista syvänteistä ja kallionkoloista durraa ja taateleja, mistä saattoi päätellä, että he olivat edeltäpäin varustautuneet ryöstöön ja sopineet siitä keskenään. Olihan luonnollista, että beduiinit olivat Mahdin hengenheimolaisia, ja juuri siksi sudanilaiset saivat heidät niin helposti salaliittoonsa. Fajumin ja Garak-el-Sultanin ympäristöissä oli paljon beduiineja, jotka osaksi lapsineen ja kameleineen kuljeskelivat pitkin erämaata, osaksi tulivat Medinetiin tai muille rautatieasemille ansiotöihin. Näitä kahta beduiinia Stas ei ollut milloinkaan nähnyt, ja he lienevät tuskin olleetkaan koskaan Medinetissä, koska eivät tunteneet Sabaa.

Toisinaan juolahti Stasin mieleen lahjoa beduiinit, mutta muistettuaan heidän innokkaat huudahduksensa joka kerta, kun Mahdin nimi oli mainittu, hän ymmärsi sen mahdottomaksi. Stas ei kuitenkaan antautunut toivottomuuden valtaan, sillä hänen sielussaan piili ihmeteltävä voima, joka vain kasvoi vastoinkäymisistä. "Kaikki, mitä olen yrittänyt", hän ajatteli, "on päättynyt tappioon. Mutta vaikka minua joka päivä ruoskittaisiin, vaikka minut ruoskittaisiin kuoliaaksi niin en lakkaa ajattelemasta sitä, miten voisin pelastaa Nelin ja itseni näiden roistojen käsistä. Jos takaa-ajajat saavat heidät kiinni, on se sitä parempi, mutta minä koetan joka tapauksessa myös toimia itsenäisesti."

Kun hän muisti, kuinka he olivat lyöneet ja potkineet häntä ja ottaneet häneltä pyssyn, täytti viha hänen sydämensä. Hän tunsi olevansa nöyryytetty. Mutta ennen kaikkea häntä kuohutti Neliä kohdannut vääryys, ja tämä tunne yhdessä viimeisen epäonnistuneen yrityksen herättämän katkeruuden kanssa muuttui suunnattomaksi vihaksi molempia sudanilaisia kohtaan. Isältään hän oli kuullut, että viha sokaisee ihmisen ja että sen valtaan joutuvat vain sellaiset, jotka eivät voi aikaansaada mitään parempaa. Mutta nyt ei Stas ainakaan voinut voittaa eikä salata tuota tunnetta.

Sen huomasi Idryskin, joka tuli siitä levottomaksi, sillä hän ymmärsi, että jos he joutuvat kiinni, ei hän voisi toivoa apua Stasilta. Idrys oli raaka, mutta hän oli myöskin viisas, ja käsitti, että pitää ajatella tulevaisuutta ja jättää pelastuksen tie vapaaksi mahdollisen onnettomuuden varalle. Sen tähden hän tahtoi nyt tehdä sovinnon Stasin kanssa ja rupesi tässä tarkoituksessa juttelemaan hänelle seuraavassa levähdyspaikassa.

— Kaikesta siitä, mitä sinä aioit meille tehdä, minun täytyi rangaista sinua, muuten toiset olisivat tappaneet sinut. Mutta minä kielsin beduiinia lyömästä liian kovaa.

Kun Stas ei vastannut, hän hetken kuluttua jatkoi:

— Kuulehan, sinä olet itse sanonut, että valkoihoiset pitävät lupauksensa. Jos sinä Jumalasi nimessä ja pienen "bindin" pään kautta vannot, ettet juonittele enää meitä vastaan, niin minä en käske sitoa sinua yöksi.

Stas ei nytkään vastannut, mutta pojan ilmeestä Idrys ymmärsi puhuvansa turhaan.

Kaikesta huolimatta Idrys kielsi sitomasta poikaa yöksi, vaikka Gebr ja beduiinit olivat kovasti sitä vastaan, ja kun Gebr itsepäisesti piti puoliaan, toinen huudahti vihastuneena:

— Ensi yönä, kun kaikki nukkuvat, sinä vartioit. Tästä päivästä lähtien yksi meistä vuoron perään varioi muitten nukkuessa.

Ja siitä päivästä saakka oli todellakin vuoron perään aina joku öisin vartioimassa. Tämä häiritsi Stasia ja esti häntä panemasta suunnitelmiaan täytäntöön.

Mutta nyt lapset saivat olla hyvin vapaasti, niin että voivat olla paljon yhdessä ja jutella keskenään. Seuraavassa levähdyspaikassa Stas istuutui Nelin viereen kiittääkseen tyttöä avusta. Hän puristi tytön käsiä sanoen:

— Nel, sinä olet oikein hyvä ja minä olen kiitollinen sinulle, ja minä sanon sinulle suoraan, että sinä menettelit kuin ainakin kolmetoistavuotias.

Stasin suussa moiset sanat olivat suurta ylistystä, ja tytön sydän täyttyi ilosta ja ylpeydestä. Tällä hetkellä Nelistä tuntui kuin hänelle ei olisi mikään mahdotonta.

— Kun minä tulen ihan täysi-ikäiseksi, niin nuo saavat nähdä! tyttö sanoi katsoen urhoollisesti sudanilaisiin päin.

Mutta koska hän ei ollut käsittänyt, miksi arabit oikeastaan olivat hyökännet Stasin kimppuun, tämä alkoi kertoa, kuinka oli päättänyt varastaa pyssyn, ampua kamelit ja pakottaa kaikki kääntymään Niilin rantaan.

— Jos se olisi onnistunut, olisimme nyt vapaita, sanoi Stas.

— Mutta he heräsivät? tyttö kysyi.

— Heräsivät. Ja syy oli Saban, joka juoksi syvänteeseen ja alkoi haukkua niin kovaa, että kuollutkin olisi herännyt.

Tytön mieli kuohahti.

— Paha Saba! Kun se saa meidät kiinni, en sano sille sanaakaan, en muuta kuin että se on paha.

Stas hymähti:

— Mutta kuinka on mahdollista olla virkkamatta sille sanaakaan ja kuitenkin sanoa, että se on paha?

Nelin kulmakarvat kohosivat ja hämillään hän vastasi:

— Se näkee sen minun kasvoistani.

— Ehkä. Mutta se ei ole syyllinen, koska se ei voinut tietää, mitä oli tekeillä. Muista myös, että se oli myöhemmin meille avuksi.

Tämä vähensi jonkin verran Nelin vihaa, mutta hän ei kuitenkaan tahtonut heti antaa syylliselle anteeksi.

Vähän ajan kuluttua suru alkoi sumentaa Stasin silmiä, hän huokasi, nousi kiveltä ja sanoi:

— Ikävintä on se, etten voinut vapauttaa sinua. Nel kohosi varpailleen ja kiersi kätensä Stasin kaulaan. Hän olisi tahtonut lohduttaa poikaa, kuiskata hänelle kiitollisuuttaan, mutta kun hän ei löytänyt sopivia sanoja, hän kiersi käsivartensa vieläkin tiukemmalle ja suuteli Stasia. Silloin Saba saavutti heidät haukkuen taas yhtä kovaa kuin ennenkin. Se myöhästyi aina, sillä se ei juossut yhtä nopeasti kuin kamelit ja ahdisteli sitä paitsi usein juostessaan sakaaleja ja matalilla kallioilla istuvia kotkia. Nähdessään sen lapset unohtivat kaikki ja huolimatta surullisesta asemastaan alkoivat leikkiä koiran kanssa ja hyväillä sitä, kunnes arabit keskeyttivät heidät.

Chamis antoi koiralle syötävää ja juotavaa, ja sitten kaikki istuutuivat taas kameleilleen ja ajoivat täyttä vauhtia etelään päin.

12

He olivat kulkeneet pisimmän taipaleen ajaen melkein yhtä mittaa kahdeksantoista tuntia ja levähtäen vain kerran hiukan. Ainoastaan hyvät ratsukamelit, joilla on runsas varasto vettä vatsassa, voivat kestää sellaista ajoa. Idrys ei säälinyt juhtia, sillä hän todellakin pelkäsi takaa-ajajia, jotka hänen arvelunsa mukaan olivat jo aikoja sitten lähteneet matkalle molempien insinöörien johtamina. Vaara uhkasi Niilin puolelta, sillä varmaa oli, että kaikille sheikeille Niilin kahden puolen oli sähkeitse ilmoitettu lasten ryöstämisestä ja käsketty lähettää vartioita erämaahan. Chamis vakuutti, että hallitus ja insinöörit ovat luvanneet suuren palkinnon pakolaisten vangitsemisesta ja että erämaa tästä syystä on täynnä vaanijoita. Ainoa keino välttää näitä on ajaa mahdollisimman kauas länteen, mutta siellä päin on suuri Kharge-keidas, jonne myöskin on voitu lähettää sähkösanomia. Sitä paitsi heidän vesivarastonsa loppuisi muutaman päivän kuluttua ja jos he etenisivät kovin kauaksi länteen, olisi kuoleminen janoon uhkana.

Ruokavaroja he tarvitsivat myöskin. Beduiinit olivat tosin pari päivää ennen ryöstöä varanneet durraa, kuivaa leipää ja taateleja määrättyihin paikkoihin, mutta vain jonkun päivän matkalle Medinetistä. Idrys ajatteli peloissaan, että kun ruokavarat loppuvat, täytyisi lähettää miehiä rantakyliin ostamaan lisää, ja silloin nämä saattaisivat helposti joutua paikallisten sheikkien käsiin ja antaa koko karavaanin ilmi. Tilanne oli todella arveluttava, melkeinpä epätoivoinen, ja Idrys näki päivä päivältä yhä selvemmin, miten mielettömään tekoon oli ryhtynyt.

— Kunpa jo olisimme onnellisesti sivuuttaneet Assuanin! hän hoki itsekseen levottomana.

Hän ei uskonut Chamiksen vakuutuksiin, että Mahdin joukot muka olivat jo aivan lähellä Assuania, sillä hän oli jo aikaa sitten pannut merkille, että tuo valkoihoinen "uled", joka oli toista mieltä, tiesi enemmän kuin muut. Mutta hän toivoi ensimmäisen koskipaikan takana olevan enemmän profeetan hengenheimolaisia ja näitten auttavan heitä toimittamalla ruokavaroja ja kameleja. Mutta beduiinien laskelmien mukaan Assuaniin oli vielä noin viiden päivän matka, enimmäkseen erämaata, ja jokaisessa levähdyspaikassa vähenivät ihmisten ja eläinten ruokavarat silminnähtävästi.

Kaikeksi onneksi he saattoivat ajaa kameleilla täyttä vauhtia, sillä helle ei näyttänyt uuvuttavan niitten voimia. Vaikka aurinko keskipäivällä paahtoikin palavasti, oli ilma silti raikas. Mutta yöt olivat niin kylmiä, että Stas sai Idryksen luvalla siirtyä Nelin kamelille pitämään huolta tytön terveydestä ja suojelemaan häntä vilustumiselta.

Pojan pelko oli kuitenkin turha, sillä Dinah, jonka silmät, tai oikeammin silmä, oli parantunut, piti pikku neidistä hyvää huolta. Stasia ihmetytti, ettei Nelin terveys ollut ainakaan tähän mennessä mitenkään heikentynyt ja että tyttö kesti matkan yhtä hyvin kuin hänkin, vaikka he pysähtyivät yhä harvemmin lepäämään. Suru, pelko ja kyyneleet, joita Nel vuodatti isäänsä ikävöidessä, eivät vahingoittaneet hänen terveyttään. Hän oli laihtunut hiukan, mutta hänen ennen kalpeat kasvonsa olivat ruskettuneet, eikä hän ollut viime päivinä väsynyt läheskään yhtä paljon kuin matkan alussa. Mutta Idrys olikin antanut hänelle parhaan kamelin ja tehnyt hänen satulansa niin mainioksi, että tyttö saattoi maata siinä ja nukkuakin. Erämaan raitis ilma, jota hän hengitti päivisin ja öisin, antoi hänelle voimia kestää matkan rasituksia ja puutetta.

Stas ei ainoastaan pitänyt tytöstä huolta, vaan osoitti hänelle varta vasten suurta kunnioitusta, ja hän huomasi tämän vaikuttavan arabeihinkin, jotka kuvittelivat kuljettavansa hyvin kallisarvoista ja tärkeää vankia, jota oli kohdeltava hellävaroen. Idrys oli tottunut tähän jo Medinetissä, jossa kaikki olivat olleet tytölle helliä. Neliltä ei puuttunut vettä eikä taateleita. Hirmuinen Gebr ei olisi enää uskaltanut kohottaa kättään tyttöä vastaan. Tähän vaikutti kaiketi osaltaan tytön tavaton kauneus, joka hurmasi jopa kylmät arabitkin. Usein, kun hän lepopaikalla seisoi ruusupensaista tehdyn nuotion ääressä ja hänen kasvonsa rusottivat liekkien valossa ja kuu hopeoi hänen hiuksiaan, eivät sudanilaiset ja beduiinit pystyneet irrottamaan katsettaan hänestä. Tapansa mukaan suutaan ihmetyksestä maiskutellen he huudahtelivat: Allah! Mashallah! tai Bismillah!

Seuraavana päivänä keskipäivän aikaan Stas ja Nel näkivät jotakin hauskaa. Heti auringon noustua ilmaantui erämaan ylle läpikuultavaa usvaa, joka kuitenkin pian hälveni. Auringon kohottua korkeammalle, helle yltyi entistä tulisemmaksi. Kun kamelit olivat pysähtyneet, ei tuntunut pienintäkään tuulenhenkäystä. Ilma ja hiekka näyttivät nukkuvan helteessä. Karavaani oli juuri tullut suurelle, yksitoikkoiselle tasangolle, kun lapset yhtäkkiä huomasivat ihmeellisen näyn. Solakat palmut ja pippuripuut, mandariini-istutukset, valkoiset talot, pieni temppeli nuolisuorine torneineen ja alempana kaupunkia ympäröivät muurit — kaikki tämä näkyi niin selvästi ja niin lähellä, että saattoi luulla karavaanin puolen tunnin kuluttua olevan keskellä keidasta.

— Mitä tämä on? Stas huudahti. — Nel, katso!

Nel nousi katsomaan ja meni samassa aivan mykäksi ihmetyksestä, mutta hetken kuluttua hän alkoi huutaa iloisesti:

— Medinet! Isän luokse!

Stas kalpeni mielenliikutuksesta.

— Todellakin… Ehkä se on Kharge… Ei! Sen täytyy olla Medinet…
Minä tunnen temppelin ja nuo tuulimyllyt kaivoilla…

Amerikkalaiset kaivotuulimyllyt paistoivat todellakin kaukaa kuin suuret tähdet. Vihreätä taustaa vasten ne erottautuivat niin selvästi, että Stas näki niitten punaiseksi maalatut siivet.

— Se on Medinet!…

Stas oli kuullut kerrottavan ja lukenut kirjoista, että erämaassa toisinaan esiintyy kangastus, "fata morgana". Matkamies saattaa nähdä keitaita, kaupunkeja, metsiä, järviä — kaukaisten, todellisten esineitten petollista heijastusta. Mutta tällä kertaa näky oli niin selvä, ettei hän voinut epäillä todella näkevänsä Medinetin. Tuossa torni mudirin talon kohdalla, tuossa temppelitornin huippuun tehty parveke, jolta muezzin kutsuu kansaa hartaushetkeen, tuossa tutut palmuryhmät ja etenkin nuo tuulimyllyt! Ei — tämän täytyy olla totta! Pojan mieleen juolahti, että mahdollisesti sudanilaiset olivat huomanneet joutuvansa kiinni ja päättäneet kaikessa hiljaisuudessa palata Fajumiin. Mutta heidän levollisuutensa sammutti hänen toivonsa. Jos se olisi Fajum, he eivät katsoisi sitä noin rauhallisesti. He näkivät näyn, osoittivat sitä sormellaan, mutta heidän kasvoillaan ei ollut pienintäkään epävarmuuden tai levottomuuden ilmettä. Stas katsoi vielä kerran, mutta näky oli hänestä epäselvempi; ehkä arabien välinpitämättömyys aiheutti sen. Hän ajatteli myös, että jos he todella olivat kääntyneet takaisin, olisi karavaani jo pelostakin pysytellyt koossa. Mutta beduiineja, jotka Idryksen käskystä olivat jo parina päivänä ajaneet edellä, ei näkynyt lainkaan, ja Chamis oli niin kaukana jäljessä, että näytti pieneltä kuin haukka.

— Fata morgana, Stas ajatteli.

Samassa Idrys ajoi hänen viereensä ja huudahti:

— Hei! Joudu! Näetkö Medinetiä?

Hänen äänensä oli niin pilkallinen, että pojan mielestä katosi viimeinenkin toivo. Alla päin hän kääntyi Nelin puoleen aikoen hälventää hänen harhaluulonsa, kun yhtäkkiä sattui jotakin, mikä johti kaikkien ajatukset toiseen suuntaan.

Ensin ajoi toinen beduiineista täyttä laukkaa heitä vastaan heiluttaen pitkää arabialaista pyssyä, jollaista ei kenelläkään karavaanissa ollut. Idryksen luo tultuaan hän vaihtoi tämän kanssa hätäisesti pari sanaa, minkä jälkeen karavaani heti kääntyi syvemmälle erämaahan. Jonkin ajan kuluttua tuli toinenkin beduiini taluttaen köydestä lihavaa kamelia, jolla oli satula kyttyrällä ja nahkaiset pussit kyljillä kahden puolen. Taas vaihdettiin lyhyesti muutamia sanoja, joista Stas ei kuitenkaan voinut erottaa ainoatakaan. Karavaani kiirehti länteen ja pysähtyi vasta kapeaan syvänteeseen, joka oli täynnä kallionkielekkeitä, koloja ja luolia. Yksi luolista oli niin suuri, että beduiinit voivat piilottaa siihen sekä kamelit että ihmiset. Stas aavisti, mitä oli tapahtunut, kävi levolle lähelle Idrystä ja oli nukkuvinaan. Hän toivoi arabien, jotka olivat vaihtaneet vain muutaman sanan keskenään, rupeavan nyt puhumaan asiasta lisää. Eikä hänen toiveensa pettänytkään, sillä kamelien saatua syötävää beduiinit, sudanilaiset ja Chamis alkoivat neuvotella keskenään.

— Täältä me emme voi lähteä ennenkuin yöllä, ja päivisin meidän täytyy pysytellä piilossa, virkkoi yksisilmäinen beduiini. — Tästä eteenpäin on syvänteitä runsaasti ja jokaiseen niistä voi piiloutua.

— Mutta oletko varma, että se oli vartiomies? kysyi Idrys.

— Allah! Me puhuimme hänen kanssaan. Onneksi hän oli yksin. Hän oli kallion takana, emmekä me voineet nähdä häntä, mutta me kuulimme hänen kamelinsa äänen jo kaukaa. Silloin me ajoimme niin hiljaa, että hän huomasi meidät vasta, kun olimme muutaman askelen päässä hänestä. Hän säikähti kovasti ja aikoi ampua meitä. Vaikka hän ei olisikaan osunut meihin olisivat toiset vartiomiehet voineet kuulla laukauksen, ja sen tähden huusin hänelle heti: "Seis! Me ajamme takaa karkulaisia, jotka ovat varastaneet kaksi valkoihoista lasta. Kohta saapuu koko takaa-ajajain joukko tähän." Mies oli nuori ja typerä, uskoi ja vannotti meitä kautta Koraanin, että puhuimme totta. Mahdi suokoon syntimme anteeksi…

— Ja siunatkoon, virkkoi Idrys. — Puhu, mitä sitten teitte?

— Kun olimme vannoneet, kertoi beduiini, — sanoin miehelle: "Mutta kuka todistaa sen, ettet sinä itse kuulu rosvoihin, jotka ovat varastaneet lapset ja jotka mahdollisesti ovat käskeneet sinun tässä estää takaa-ajajia?" Minä käskin hänen vannoa; hän suostui siihen ja luotti meihin yhä enemmän. Me aloimme kysellä, oliko kuparilankoja pitkin saapunut minkäänlaisia määräyksiä sheikeiltä ja oliko takaa-ajoon ryhdytty. Hän myönsi ja sanoi, että luvassa oli suuria palkintoja. Hän kertoi myös, että kaikkia kahden päivän matkan päässä Niilistä olevia syvänteitä vartioidaan ja että virtaa pitkin kulkee alinomaa suuria badureja (höyrylaivoja), jossa on englantilaista sotaväkeä…

— Eivät auta "badurit" eivätkä sotajoukot Allahin ja profeetan voimaa vastaan…

— Tapahtukoon niin kuin sanot!

— Mutta kerro, mitä sitten teitte miehelle? Yksisilmäinen beduiini osoitti toveriaan.

— Abu-Anga, hän jatkoi, — kysyi mieheltä vielä, oliko läheisyydessä muitakin vartiomiehiä, ja kun mies vastasi, ettei muita ole, niin Abu-Anga pisti vartiomiestä veitsellä kurkkuun niin nopeasti, ettei tämä ehtinyt edes huutaa. Heitimme hänet sitten rotkoon ja peitimme kivillä ja pensaitten oksilla. Kylässä luulevat hänen paenneen Mahdin luo; hän sanoi, että sellaista tapahtuu.

— Jumala pelastakoon ne, jotka pakenevat, kuten on teidätkin pelastanut, virkkoi siihen Idrys.

— Niin… pelastanut on, sanoi Abu-Anga, — sillä nyt tiedämme, että meidän täytyy pysytellä kolmen päivän matkan päässä Niilistä, ja sitä paitsi saimme pyssyn ja lypsävän kamelin.

— Nahkapussit, sanoi yksisilmäinen, — ovat täynnä vettä ja laukuissa on runsaasti ruokaa, mutta ruutia löysimme vähän.

— Chamiksella on muutamia satoja patruunoita valkoihoisen pojan pyssyyn, mutta me emme osaa käyttää sitä. Ruuti on aina samanlaista ja kelpaa meidänkin pyssyymme.

Sen sanottuaan Idrys vaipui ajatuksiinsa ja hänen kasvoilleen nousi hyvin huolestunut ilme, sillä hän ymmärsi, että jos he vartiomiehen kuolemaan syyllisinä joutuisivat Egyptin hallituksen käsiin, ei Staskaan voisi vapauttaa heitä tuomiosta ja rangaistuksesta.

Stas kuunteli jännittyneenä, sydän sykkien. Hän lohdutti se, että takaa-ajoon oli ryhdytty, palkintoja luvattu ja sheikeille annettu määräys pidättää kaikki etelään päin kulkevat karavaanit. Poikaa ilahdutti myöskin se tieto, että Niiliä pitkin kulki englantilaista sotaväkeä höyrylaivoissa. Mahdin dervishit saattoivat taistella egyptiläisiä vastaan, vieläpä voittaakin, mutta englantilaisiin sotajoukkoihin nähden oli asian laita aivan toinen, eikä Stas epäillyt hetkeäkään, ettei jo ensimmäinen taistelu päättyisi omien voittoon. Iloisemmin mielin hän nyt ajatteli: "Vaikka meidät vietäisiinkin Mahdin luo, saattaa tapahtua, että perille saapuessamme ei Mahdia eikä hänen dervishejään ole enää olemassa." Mutta tätä iloa synkensi ajatus, että siinä tapauksessa heitä odottaisi kokonaisia viikkoja kestävä matka, joka vihdoin uuvuttaisi Nelin voimat, ja koko tämän ajan täytyisi heidän olla roistojen ja murhamiesten seurassa. Muistellessaan nuorta arabia, jonka beduiinit olivat teurastaneet kuin lampaan, Stas tunsi pelkoa ja sääliä. Hän päätti olla puhumatta siitä Nelille, jottei pelottaisi tyttöä. Kun Stas oli kuullut beduiineilta haluamansa, hän oli heräävinään ja meni Nelin luo. Tyttö istui nurkassa Dinahin vieressä ja söi taateleita kostuttaen niitä kyynelillään. Nähdessään Stasin tulevan hän puri taatelin sydänkiveä pidättääkseen kyyneleitään.

— Nel, Stas virkkoi. — Medinet oli harhanäky, mutta minä tiedän nyt varmasti, että takaa-ajajat ovat matkassa. Älä siis sure äläkä itke.

Tyttö katsoi itkettyneillä silmillään häneen ja vastasi katkonaisella äänellä:

— Ei, Stas… minä en tahdo itkeä… mutta minun silmiäni kirveltää…

Samassa alkoi tytön leuka vapista, ummistettujen silmäripsien alta valui kyyneleitä ja hän hyrähti itkuun.

Stas rupesi lohduttamaan:

— Nel, älä nyt ole mikään suihkulähde. Näitkö, että he ovat ottaneet joltakin pyssyn ja kamelin? Tiedätkö, mitä se merkitsee? Se merkitsee, että erämaassa on paljon vartiomiehiä. Tällä kertaa nuo roistot onnistuivat saamaan kiinni vartiomiehen, mutta ensi kerralla he joutuvat itse kiinni. Niiliä pitkin kuulemma kulkee höyrylaivoja… Me palaamme takaisin, Nel, ja höyrylaivalla palaammekin. Älä pelkää!…

Hän olisi ehkä näin lohduttanut tyttöä kauankin, jollei omituinen ääni olisi kiinnittänyt hänen huomiotaan. Se kuului tulevan hiekkakummuilta ja oli metallinen ja kirkas. Stas kuunteli. Pian alkoi ääniä kuulua joka puolelta. Hänen mieleensä juolahti ajatus, että arabialaiset vartiomiehet ehkä antoivat merkkejä toisilleen. Pojan sydän alkoi lyödä kiivaasti. Hän katsoi useamman kerran sudanilaisiin nähdäkseen olivatko nämä levottomia. Mutta ei! Idrys, Kebr ja molemmat beduiinit nakersivat kaikessa rauhassa kuivaa leipäänsä; Chamis vain näytti ihmettelevän. Ääniä kuului yhä. Vähän ajan kuluttua Idrys nousi, katsoi luolasta ulos ja palasi takaisin jääden lasten viereen seisomaan.

— Hietikot alkavat laulaa.

Stas tuli niin uteliaaksi, että unohti päätöksensä olla puhumatta
Idryksen kanssa, ja kysyi:

— Hietikot? Mitä se merkitsee?

— Erämaassa saa sellaista usein kuulla ja se merkitsee, ettei pitkään aikaan tule sadetta. Mutta helle ei tule meitä rasittamaan, sillä Assuaniin saakka me ajamme öisin.

Enempää hän ei saanut tietää. Stas ja Nel kuuntelivat kauan näitä ääniä, joita kesti siihen saakka, kunnes aurinko alkoi painua länteen. Tuli yö ja karavaani lähti liikkeelle.

13

Päivisin he pysyttelivät suljetuissa, vaikeapääsyisissä paikoissa kallioitten ja kiviröykkiöiden keskellä, mutta öisin he ajoivat levähtämättä, kunnes olivat sivuuttaneet Niilin ensimmäisen koskipaikan. Kun beduiinit syvänteitten asennoista ja muodoista päättelivät, että Assuan oli jo takana päin, oli kuin raskas paino olisi pudonnut Idryksen harteilta. Veden puutteessa heidän täytyi kääntyä Niiliin päin pysytellen siitä noin puolen päivän matkan päässä. Kätkettyään karavaanin Idrys lähetti beduiinit yöllä virran rantaan juottamaan kameleja pitkäksi aikaa. Assuanin eteläpuolella oli Niilin rannalla enää vähän hedelmällisiä paikkoja. Joissakuissa kohdissa erämaa ulottui aina virtaan saakka. Kylät olivat kaukana toisistaan ja beduiinit kävivät kenenkään huomaamatta Niilin rannassa tuoden palatessaan runsaan varaston vettä. Mutta ruokavaroja oli myöskin hankittava, sillä viikon ajan huonosti syötetyt kamelit alkoivat kovasti laihtua. Niitten kaulat venyivät entistä pitemmiksi, kyttyrät painuivat ja jalat heikontuivat. Ruokavaroja oli korkeintaan kahdeksi päiväksi. Idrys arveli, että kahden päivän kuluttua he voivat, jollei päivällä, niin yöllä ajaa johonkin rantakylään, josta he ehkä voisivat ostaa kuivaa leipää ja taateleita. Saballe ei annettu enää lainkaan syötävää tai juotavaa, ja lapset hankkivat sille salaa ruoanjätteitä. Koiran täytyi näin ollen itse hankkia ravintonsa, ja se saapuikin toisinaan levähdyspaikkaan kuono veressä ja kaula naarmuissa. Mitä eläimiä se liekin sitten syönyt, niin nälkäiseltä se ei ainakaan näyttänyt. Toisinaan sen mustat huulet olivat märät, ja beduiinit arvelivat, että se oli kaivanut syvänteitten pohjiin kuoppia saadakseen vettä. Eksyneet erämaan kulkijat kaivavat joskus sellaisia kuoppia, ja jolleivät saakaan vettä, niin ainakin kosteata hiekkaa ja sitä imemällä sammuttavat janonsa.

Sabassakin oli tapahtunut suuria muutoksia. Sen rinta ja selkä olivat yhtä voimakkaat, mutta kyljet olivat painuneet, ja tästä syystä se näytti entistä korkeammalta. Sen veristyneissä silmissä oli nyt jotakin villiä ja julmaa. Stasiin ja Neliin se oli yhä kiintynyt, heiluttipa Chamiksellekin joskus häntäänsä, mutta beduiineille ja sudanilaisille se murisi ja näytti hampaitaan. Idrys ja Gebr pelkäsivät ja vihasivat sitä ja olisivat ampuneet sen varastamallaan pyssyllä, jolleivät olisi niin kovasti halunneet viedä Smainille tätä merkillistä eläintä.

Assuan oli siis sivuutettu. Stas oli ajatellut tätä pitkän aikaa ja alkoi jo epäillä, tokko takaa-ajajat heitä enää saavuttavatkaan. Hän tiesi, ettei ainoastaan Egypti, vaan myös koko Nubia oli yhä Egyptin hallituksen käsissä, mutta hän ymmärsi, että Assuanista etelään takaa-ajajien on vaikeampi toimia ja että hallituksen määräyksien täyttämisellä ei pidetä suurtakaan väliä. Yksi toivo oli vielä jäljellä: että hänen isänsä yhdessä Rawlisonin kanssa ajaisi ensin höyrylaivalla Niiliä ylös Wadi-Halfaan asti ja saatuaan sieltä hallitukselta sotamiehiä ja kameleja katkaisisi pakenevalta karavaanilta tien etelästä käsin.

Stas ei kuitenkaan herennyt ajattelemasta pelastautumisesta omin voimin. Sudanilaiset tahtoivat ruutia omaa arabialaista pyssyään varten ja päättivät avata muutamia Stasin pyssyn patruunoita. Poika selitti heille, että ainoastaan hän osaa tehdä sen, sillä jos joku käsittelee niitä taitamattomasti, ne saattavat räjähtää käsissä. Idrys, joka pelkäsi kaikkia outoja aseita ja englantilaisia keksintöjä, uskoi toimen Stasin tehtäväksi. Stas ryhtyikin siihen mielellään koska toivoi englantilaisen ruudin särkevän arabialaisen pyssyn ja koska hän arveli voivansa piilottaa salaa muutamia patruunoita. Kaikki kävi paremmin kuin hän luulikaan. He pitivät kyllä silmällä poikaa, mutta alkoivat pian jutella keskenään ja unohtivat hänet. Ja silloin Stas sai kätketyksi seitsemän patruunaa poveensa. Nyt oli hänen saatava vielä oma rihlapyssy käsiinsä.

Stas arveli, että Wadi-Halfan, toisen kataraktin (koskipaikan) takana se ei olisi niinkään vaikeata, sillä hän otaksui, että heidän lähestyessään matkan päätä, miesten tarkkaavaisuuskin vähenisi. Ajatus, että hänen pitäisi surmata sudanilaiset, beduiinit ja ehkä Chamiskin, kauhistutti häntä aika lailla, mutta beduiinien tekemän murhan jälkeen hän ei säälinyt heitä rahtuakaan. Olihan kysymyksessä Nelin vapaus ja elämä ja siksi hän ei voinut ottaa huomion vihamiesten henkeä, etenkään, jos nämä nousisivat vastarintaan.

Mutta oma luodikko oli saatava. Stas päätti ottaa sen viekkaudella heti sopivan tilaisuuden tarjoutuessa ja odottamatta Wadi-Halfaa tehdä se niin pian kuin suinkin.

Hänen ei tarvinnutkaan odottaa kauan. Kaksi päivää oli kulunut siitä, kun he sivuuttivat Assuanin, ja kolmannen päivän aamuna Idryksen täytyi lähettää beduiinit hankkimaan muonaa. Nyt oli vihollisia vähemmän ja Stas päätti: "Nyt tai ei koskaan!" Hän kääntyi Idryksen puoleen kysyen:

— Tiedätkö, että seutu, joka alkaa heti Wadi-Halfan takaa, on Nubiaa?

— Tiedän. Olin viisitoistavuotias ja Gebr kahdeksan, kun isä vei meidät Sudanista Fajumiin, ja minä muistan, että ajoimme halki Nubian kameleilla. Tämä maa on vielä turkkilaisten (egyptiläisten) hallussa.

— Niin. Mahdi on vielä Khartumin lähistöllä. Nyt näet, kuinka typerästi Chamis puhui sanoessaan dervishien joukkojen edenneen muka Assuaniin saakka. Mutta minä en kysy sinulta tätä, vaan jotakin muuta. Olen kirjoista lukenut, että Nubiassa on paljon peto-eläimiä ja rosvoja, jotka hyökkäävät sekä egyptiläisten että mahdilaisten kimppuun. Millä aiotte puolustautua, jos petoeläimet tai rosvot hyökkäävät päällemme?

Stas liioitteli tahallaan puhuessaan petoeläimistä. Mitä rosvoihin tulee, niin sodan kestäessä he ahdistivat matkamiehiä usein etelä-Nubiassa, lähempänä Sudanin rajaa.

Idrys pohti kotvan odottamatonta kysymystä, sillä hän ei ollut tähän mennessä tullut ajatelleeksi tuota vaaraa.

— Meillä on veitsiä ja pyssy, hän vastasi.

— Teidän pyssynne ei kelpaa mihinkään.

— Minä tiedän. Sinun pyssysi on kyllä parempi, mutta me emme osaa ampua sillä, ja sinun käsiisi emme sitä anna.

— Ettekö lataamattomanakaan?

— Ei, sillä se on ehkä noiduttu. Stas kohautti olkapäitään.

— Jos tuo olisi Gebrin puhetta, en ihmettelisi, mutta sinua luulin todella järkevämmäksi. Eipä osaisi itse Mahdinnekaan ampua lataamattomalla pyssyllä.

— Vaiti, keskeytti Idrys ankarasti. — Mahdi voi ampua vaikka sormellaan.

— Ammuhan sinäkin sitten sillä tavalla. Sudanilainen katsoi tutkivasti poikaa silmiin.

— Miksi sinä tahtoisit pyssysi?

— Tahtoisin opettaa sinua ampumaan sillä.

— Mitä sinä sillä?

— Jos rosvot hyökkäävät päällemme, he voivat tappaa meidät kaikki.
Mutta jos sinä pelkäät sekä pyssyä että minua, niin olkoon sitten.

Idrys vaikeni. Hän pelkäsi, mutta ei tahtonut tunnustaa. Hänen teki todellakin mieli tutustua englantilaiseen pyssyyn, sillä jos hän osaisi käyttää sitä, pidettäisiin häntä Mahdin leirissä suuressa arvossa, puhumattakaan siitä, että rosvojen hyökätessä olisi helpompi puolustautua.

— Hyvä on, hän tokaisi hetken kuluttua. — Chamis, tuo pyssy, ja ota sinä se ulos.

Chamis totteli kylmäverisesti eikä Gebrkään ollut vastustamassa käskyä, sillä hän hoiteli kameleja jonkun matkan päässä.

Stas otti pyssyn tukin ja piipun vapisevin käsin ja antoi ne
Idrykselle.

— Katso, se on tyhjä, sanoi poika.

Idrys otti piipun ja katsoi sen läpi taivasta vasten.

— Siinä ei näy olevan mitään.

— Katso nyt, sanoi Stas, — näin sen osat yhdistetään (hän yhdisti piipun tukkiin) ja näin ne erotetaan. Näetkö? Minä erotan nyt, niin saat itse yhdistää…

Sudanilainen, joka oli tarkkaavasti seurannut Stasin liikkeitä, alkoi yrittää. Se ei onnistunutkaan ilman muuta, mutta koska arabit yleensä ovat näppäriä, niin olivat pyssyn osat pian koossa.

— Erota! Stas komensi. Idrys erotti verrattain helposti.

— Yhdistä!

Nyt se meni entistä helpommin.

— Anna nyt minulle kaksi tyhjää patruunaa. Minä näytän kuinka pyssy ladataan.

Idrys antoi ja harjoitus jatkui edelleen. Hänen luottamuksensa
Stasiin kasvoi, sillä poika antoi vähän väliä pyssyn hänen käteensä.

— No niin, sanoi Stas, — nyt sinä osaat jo yhdistää ja erottaa pyssyn osat, ladata, asettaa olkapäätä vasten ja painaa liipaisinta. Vielä pitää oppia tähtäämään, ja se onkin kaikkein vaikeinta. Ota tyhjä vesipussi ja vie se sadan askelen päähän… pane tuonne kivelle ja tule sitten takaisin, niin näytän kuinka tähdätään.

Idrys otti pussin ja vähääkään epäilemättä läksi viemään sitä määrätylle paikalle. Mutta ennenkuin hän oli perillä, oli Stas ottanut tyhjät patruunat pyssystä ja pannut täysinäiset sijaan. Verisuonet ohimoissa alkoivat tykyttää niin lujasti, että Stas luuli päänsä halkeavan. Hetki oli tullut, Nelin ja hänen vapautuksen hetki, voiton hetki, kauhistuttava ja toivottu!

Idryksen elämä oli nyt hänen käsissään. Vain kosketus liipasimeen ja Nelin ryöstäjä kaatuu kuolleena maahan. Mutta Stas jossa virtasi puolalaista ja ranskalaista verta, tunsi, ettei hän voisi ampua ihmistä salaa takaapäin. Kääntyköön ensin päin ja katsokoon kuolemaa suoraan silmiin. Entä sitten? Sitten hyökkää Gebr häntä kohti, mutta otettuaan kymmenen askelta kaatuu samaten maahan. Jäljelle jää Chamis. Mutta Chamis joutuu ymmälle, ja jollei joutuisikaan, niin ennättää hän ladata pyssyn uudestaan. Kun beduiinit palaavat, he löytävät kolme ruumista ja samalla sen, minkä ovat ansainneet. Sitten hän ajaa kameleilla Niilin rantaan.

Vihurina pyörivät tällaiset ajatukset Stasin päässä. Silmänräpäyksen hän epäili, mutta muistettuaan ne monet kärsimykset, jotka olivat tulleet valkoihoisten vankien osalle, muistettuaan isänsä, Rawlisonin, pikku Nelin ja julman Gebrin, joka oli ruoskalla lyönyt tyttöä — viha kuohahti hänessä voimakkaasti.

Idrys oli pannut pussit kivelle ja kääntyi takasin. Stas näki hänen hymyilevät kasvonsa ja kookkaan vartalonsa. Viimeisen kerran välähti hänen aivoissaan ajatus, että nyt tuo ihminen kaatuisi maahan ja kuoleman tuskassa kourisi hiekkaa. Kun Idrys oli lähestynyt noin viisikymmentä askelta, hän nosti pyssynsä hitaasti poskeaan vasten ja alkoi tähdätä.

Mutta ennenkuin hän oli ennättänyt siirtää sormensa pyssyn liipasimelle kajahti hiekkakumpujen takaa hurjia huutoja ja samassa ajoi parikymmentä miestä hevosilla ja kameleilla hietikolle. Idrys hämmästyi sanattomaksi. Stas ei hämmästynyt vähemmin, mutta samassa hänen hämmästyksensä muuttui riemuksi. Tuolla ovat vihdoinkin odotetut takaa-ajajat! Beduiinit olivat nähtävästi joutuneet kylässä kiinni ja sanoneet, missä karavaani piileksi! Samalla tavalla ymmärsi sen Idryskin, joka hämmästyksestä toinnuttuaan juoksi Stasin luo tuhkanharmaana pelosta, heittäytyi polvilleen pojan eteen ja alkoi hengästyneenä puhua:

— Herra, olenhan minä ollut teille hyvä!… Ja pikku "bintille" olen ollut hyvä… muistakaa se…

Stas otti koneellisesti patruunat pyssystä ja jäi katselemaan. Tulijat ajoivat täyttä laukkaa heitellen ilmaan pitkiä arabialaisia pyssyjään, jotka he ihmeen taitavasti sieppasi kiinni. Joukon etupäässä ajoivat molemmat beduiinit, jotka huitoivat vimmatusti käsiään ja viittojaan.

Parin minuutin kuluttua he olivat karavaanin luona. Toiset laskeutuivat alas hevosten ja kameelien selästä, toiset jäivät satulaan huutaen yhä hurjasti. Melusta saattoi erottaa vain kaksi sanaa: "Khartum! Gordon! Gordon! Khartum!"

Kohta hyökkäsi toinen beduiineista, Abu-Anga, Idryksen luo, joka oli polvillaan Stasin edessä:

— Khartum on valloitettu! Gordon tapettu! Idrys nousi uskomatta vieläkään kuulemaansa.

— Entä nämä ihmiset? kysyi hän vapisevalla äänellä.

— Nämä ihmiset on lähetetty meitä takaa-ajamaan, mutta nyt he lähtevät yhdessä kanssamme profeetan luo.

Stasin silmissä musteni…

14

Viimeinen toivo oli mennyt. Stas käsitti nyt, ettei hän enää voisi tehdä mitään ja ettei heitä saataisi kiinni, ja että jos he kestävät matkan vaivat, he joutuisivat Mahdin luo ja Smainin käsiin. Hänen ainoa lohdutuksensa oli nyt se, että heidät oli varastettu sitä varten, että Smain voisi heitä vastaan vaihtaa omaisensa vapaiksi. Mutta mitä saattaa heille tapahtua verenhimoisten joukkojen keskellä? Kestäisikö Nel matkan rasitukset ja vaivat? Siihen ei kukaan osaisi vastata. Mutta se vain oli varmaa, että Mahdi ja hänen dervishinsä vihasivat kristittyjä ja eurooppalaisia yleensä. Stas rupesi jopa pelkäämään, ettei Smainin vaikutusvalta olisi niin suuri, että hän voisi suojella heitä mahdilaisten raivolta ja julmuuksilta, sillä tappoivathan nämä hallituksen puolella olevia muhamettilaisiakin.

Mutta jollei Khartumia olisi valloitettu tai jos se olisi antautunut vasta muutamia päiviä myöhemmin, niin nämä ihmiset, jotka nyt olivat menneet Mahdin puolelle, olisivat ottaneet ryöstäjät kiinni ja antaneet egyptiläisten viranomaisten käsiin. Heti kun karavaani oli lähtenyt liikkeelle, takaa-ajajien johtaja alkoi kertoa, mikä oli saanut heidät luopumaan kediivistä. He olivat kyllä nähneet suuren englantilaisen sotajoukon Wolseleyn johdolla kulkevan höyrylaivoilla Niiliä pitkin etelään Assuanista Wadi-Halfaan, josta oli varta vasten tehty väliaikainen rautatie Abu-Hammediin. Pitkän aikaa kaikki sheikit, sekä Egyptin hallitukselle uskolliset että Mahdille myötämieliset, olivat varmoja siitä, että dervishien ja heidän profeettansa tappio on selvä, koska englantilaiset ovat tähän saakka olleet voittamattomia.

— Akbar Allah! huudahti Idrys nostaen kätensä ylös. — Ja nyt heidät on kuitenkin voitettu!

— Ei, vastasi takaa-ajajien johtaja, — Mahdi lähetti Dshalno-, Barbara- ja Dadsima-suvut heitä vastaan, kaikkiaan noin kolmekymmentä tuhatta urhoollista miestä, joita Musa, Helun poika, johti. Abu-Klean lähistöllä syntyi hirvittävä taistelu, jossa Jumala antoi voiton vääräuskoisille. Musa, Helun poika, sai surmansa ja hänen sotilaistaan palasi vain pieni osa Mahdin luo. Toisten sielut ovat paratiisissa, mutta ruumiit makaavat hietikoilla odottaen tuomiopäivää. Sanoma taistelusta levisi nopeasti pitkin Niiliä, ja me luulimme, että nyt englantilaiset jatkavat matkaansa etelään vapauttaakseen Khartumin. Ihmiset sanoivat: "Loppu on tullut!" Mutta Jumala määräsi toisin.

— Kuinka? Mitä tapahtui? kysyi Idrys innokkaasti.

— Mitäkö tapahtui? johtaja toisti loistavin kasvoin. — Mahdi valloitti Khartumin, ja rynnäkössä lyötiin kenraali Gordonilta pää poikki. Mutta koska englantilaisilla oli vain heidän kenraalinsa Gordonin henki kysymyksessä, niin he tämän kuolemasta tiedon saatuaan kääntyivät takaisin pohjoiseen. Allah! Me näimme taas höyrylaivojen sotilaineen kulkevan Niiliä pitkin, mutta nyt pohjoiseen päin, emmekä me ymmärtäneet, mitä se merkitsi. Englantilaiset levittävät kyllä heille mieluisia sanomia nopeasti, mutta epämieluisista he vaikenevat. Muutamat meikäläisistä väittivät jo Mahdin joutuneen tappiolle, mutta sitten tuli totuus ilmi. Tämä maa kuuluu vielä Egyptin hallitukselle. Wadi-Halfassa ja kolmanteen, ehkäpä neljänteenkin koskeen saakka on vielä Egyptin kediivin sotaväkeä, mutta nyt, kun englantilaiset ovat peräytyneet, olemme varmoja, että Mahdi ei valloita ainoastaan Nubiaa ja Egyptiä, vaan vieläpä Mekan ja Medinan ja koko maailman. Ja juuri tästä syystä me, sen sijaan että vangitsisimme teidät ja luovuttaisimme egyptiläisille, lähdemmekin yhdessä teidän kanssanne profeetan luo.

— Meidät oli siis käsketty vangita?

— Joka kylään, joka sheikille, joka vartiopaikkaan oli ilmoitettu sellainen käsky. Mutta niihin paikkoihin, minne ei ole kuparilankaa, jota myöten käskyt lentävät Kairosta, saapui "sabdeja" (santarmeja), jotka lupasivat tuhat puntaa palkinnoksi sille, joka saa teidät kiinni. Mashallah… se on suunnaton rikkaus!… Suunnaton!…

Idrys katsoi epäluuloisesti puhujaan.

— Mutta te pidätte Mahdin siunausta suuremman arvoisena?

— Niin pidämme. Sitä paitsi on hänen saaliinsa Khartumissa niin runsas, että hän jakaa säkittäin puntia hengenheimolaisilleen.

— Entä jos Wadi-Halfassa on vielä egyptiläistä sotaväkeä, joka sulkee meiltä tien edemmäksi?

— Ei. Meidän pitää vain kiiruhtaa, etteivät he saisi aikaa ajatella asiaa. Nyt, kun englantilaiset ovat poissa, he ovat ihan ymmällään, niin sheikit kuin sotamiehet. Kaikki luulevat, että Mahdi voi tuossa tuokiossa saapua, eikä kukaan uskalla antaa käskyä, eikä edes tiedä, ketä totella.

— Aivan oikein, Idrys vastasi, — pitää rientää, ennenkuin nuo toipuvat pökerryksestään, sillä Khartumiin on vielä pitkä matka.

Stas oli kuullut keskustelun, joka sytytti hänen sielussaan toivon kipinän. Jos englantilaiset sotajoukot palaavat virtaa pitkin laivoilla, niin egyptiläiset perääntyvät maitse ja näin ollen saattaa joku sotaväenosasto yllättää karavaanin. Hän arveli myöskin, että se lamaannus, joka oli ensin vallannut egyptiläiset, oli väistynyt. Mutta kokemattoman pojan mieleen ei juolahtanut, että Khartumin antautuminen ja kenraali Gordonin kuolema saattavat joka tapauksessa kaiken muun unohduksiin ja että hallitukselle uskollisilla selkeillä samoin kuin egyptiläisillä viranomaisilla olisi nyt niin paljon muuta työtä, ettei heillä olisi aikaa ajatella kahden valkoihoisen lapsen pelastamista.

Karavaaniin yhtyneet arabialaiset eivät pelänneet pahasti joutuvansa kiinni. He ajoivat kyllä nopeasti kameleja säästämättä, mutta pysyttelivät lähellä Niiliä, ja ajoivat usein öisin virran rantaan juottamaan juhtia ja täyttämään vesipussinsa. Joskus päivällä he jopa rohkenivat viivähtää kylässä. Varmuuden vuoksi he lähettivät muutamia ratsastajia edeltäpäin muka ostamaan muonavaroja, mutta itse asiassa tiedustelemaan, oliko egyptiläisiä sotajoukkoja lähistöllä ja oliko kansan keskuudessa "turkkilaisille" myötämielisiä asukkaita. Jos he joutuivat Mahdia kannattavaan kylään, ajoi koko karavaani sinne, ja usein se jatkoi matkaa entistä lukuisampana.

Idrys oli saanut tietää, että englantilaiset sotajoukot olivat enimmäkseen Niilin oikealla, itäisellä puolella. Näitä välttääkseen oli siis kuljettava vasenta puolta. Saattoikin olettaa, ettei tällä puolella ainakaan Selim-keitaasta alkaen olisi vaanijoita. Sudanilaisten matka kului nyt rattoisasti suuressa seurassa, sitäkin suuremmalla syyllä, kun vettä ja ruokaa oli runsaasti.

Kun he olivat sivuuttaneet kolmannen kosken, he löysensivät tahtia, rupesivat ajamaan vain öisin ja pysyttelivät päivin hiekkakumpujen suojassa ja syvänteitten pohjalla. Heidän ylitseen kaareutui pilvetön, tyyni taivas, joka harmaantui rannoille päin. Mitä etelämmäksi he tulivat, sitä rasittavammaksi kävi kuumuus, ja yksinpä syvänteitten siimeksessäkin oli hellettä. Yöt sitä vastoin olivat viileitä ja tuhannet tuikkivat tähdet muodostivat kaikenlaisia kuvioita. Stas huomasi, että ne eivät olleet samanlaisia sikermiä kuin mitä oli Port Saidissa nähnyt. Usein hän oli toivonut saavansa nähdä Etelän ristin — ja nyt hän sen keksi. Mutta tämän tähtisikermän loisto ennusti hänelle vain onnettomuutta. Viime aikoina iltaruskon sammuttua hohti myöskin heikko linnunradan valo hopeoiden läntisen taivaanpuoliskon aina myöhäiseen yöhön saakka.

15

Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun he olivat sivuuttaneet Wadi-Halfan, karavaani ajoi Mahdin valloittamaan maahan. He olivat juoksujalkaa ajaneet kumpuisen Gezire-erämaan halki ja olivat nyt lähellä Chendiä, jossa englantilaiset olivat lyöneet Musan. Hietikkoja hiekkakumpuja ei enää näkynyt. Niin kauas kuin silmä kantoi oli aroa, jolla kasvoi vihreää ruohoa ja "dshunglaa". Siellä täällä oli okaisia akaasiapensaita, joista saadaan sudanilaista kumia, ja tuuheita jättiläispuita, joiden alle saattoi satakin ihmistä asettua suojaan auringon paahteelta. Karavaani ajoi ohi korkeitten, kekomaisten termiittipesien, joita näkee tuhkatiheään trooppisessa Afrikassa. Ruohokenttien ja akaasioiden vihreys hiveli suloisesti silmää hietikkojen yksitoikkoisuuden jälkeen.

Eräällä niityllä Mahdin soturit paimensivat kamelilaumoja. Kun he huomasivat karavaanin, he hyökkäsivät kuin petolinnut tulijoita kohti, ympäröivät heidät joka puolelta heilutellen keihäitään ja kysyivät huutaen, mistä he olivat kotoisin, miksi he tulivat pohjoisesta ja minne he olivat matkalla. Heidän esiintymisensä oli niin uhkaavaa, että Idryksen täytyi kiireesti vastata välttääkseen väkivallantekoja.

Stas oli kuullut, että sudanilaiset eroavat muista Egyptissä asuvista arabeista vain siinä, että he uskoivat Mahdiin eivätkä tahtoneet tunnustaa kediivin ylivaltaa, mutta nyt hän huomasi erehtyneensä suuresti. Karavaania ympäröivät ihmiset olivat iholtaan tummempia kuin Idrys ja Gebr, mutta melkein saman värisiä kuin beduiinit. Neekerirodun tuntomerkit olivat voimakkaammat kuin arabialaisen. Heidän kasvonsa ja rintansa olivat täynnä tatuointeja: niissä oli kuvioita ja otsakkeita Koraanista. Toiset olivat aivan alasti, toisilla oli yllä valkoinen puuvillasta tehty kaapu, johon oli ommeltu kirjavia tilkkuja. Jotkut olivat koristaneet nenänsä, huulensa ja korvalehtensä koralleilla ja norsunluulla. Johtajilla oli valkoiset päähineet samasta kankaasta kuin kaavutkin, mutta tavalliset soturit olivat avopäin; heidän tukkansa oli lyhyt kuten arabeilla tai egyptiläisillä, mutta pörröinen ja töyhtömäinen ja punertunut kalkista, jolla he hankasivat hiuksiaan suojellakseen siten itseään syöpäläisiltä. Heidän aseinaan olivat keihäät, jotka näyttivät peloittavilta heidän käsissään, ja olipa muutamilla Remington-kiväärikin, sotasaalis voitokkaasti Egyptiä vastaan käydystä sodasta ja Khartumin antautumisesta. Heidän ulkomuotonsa oli kokonaisuudessaan pelottava ja heidän käytöksensä karavaania kohtaan vihamielinen, sillä he epäilivät tulijoita egyptiläisiksi kauppamiehiksi, joilta Mahdi heti voittonsa jälkeen oli kieltänyt pääsyn Sudaniin. Stasia peloitti. Idrys oli myöskin elänyt useita vuosia sivistyneessä maassa, eikä voinut aavistaakaan mitään tällaista. Hän oli suorastaan iloissaan, kun emiiri Nur-el-Tadhilin sotaväen osasto eräänä iltana ympäröi heidät ja vei Khartumiin.

Nur-el-Tadhil oli ennen pakoaan Mahdin luo ollut upseerina Egyptin kediivin neekerirykmentissä. Hän ei ollut siis yhtä villi kuin muut mahdilaiset, ja Idrys tuli hänen kanssaan toimeen melko hyvin. Mutta nyt häntä odotti pettymys. Idrys oli näet kuvitellut mielessään, että mahdilaiset ottavat hänet avosylin vastaan ja vievät riemukulkueessa profeetan luo, joka tuhlaten tarjoaa hänelle kultaa ja kunniaa, koska hän oli pannut elämänsä vaaralle alttiiksi tehdäkseen palveluksen profeetan sukulaiselle, Fatmalle. Mutta mahdilaiset uhkasivat karavaania keihäillä ja Nur-el-Tadhil kuunteli välinpitämättömästi Idryksen kertomusta matkan vaaroista. Kun tämä lopuksi kysyi, tunsiko emiiri Smainin, hän sai vastaukseksi:

— En. Omdurmanissa ja Khartumissa on satoja tuhansia sotureja. Päälliköt eivät siis kaikki tunne toisiaan. Profeetan valtakunta on suuri, ja hänen emiirinsä hallitsevat kaukaisia seutuja aina Senarissa, Kordofanissa ja Darfurissa ja Fashodassa asti. Mahdollisesti mainitsemasi Smain on jossakin kaukana.

Idrys huomasi Nur-el-Tadhilin puhuvan välinpitämättömästi Smainista ja sanoi kärsimättömästi:

— Smain on nainut Mahdin sisarentyttären, ja Smainin lapset ovat siis profeetan sukulaisia.

Nur-el-Tadhil kohautti olkapäitään:

— Mahdilla on paljon sukulaisia, eikä hänellä ole aikaa ajatella kaikkia.

Vähän aikaa he ajoivat ääneti; sitten Idrys kysyi:

— Koska me saavumme Khartumiin?

— Ennen puoltayötä, vastasi Nur-el-Tadhil katsoen tähtiin, jotka alkoivat tuikkia itäisellä taivaalla.

— Saammeko niin myöhään vielä syötävää? Emme ole syöneet mitään sittenkun keskipäivän aikaan levähtäessämme…

— Tänä yönä minä kestitsen teitä omassa talossani, mutta huomenna, Omdurmanissa, saat itse pitää huolta ravinnosta. Sanon jo edeltä päin, että se ei tule olemaan helppoa.

— Miksi?

— Koska on sota. Ihmiset eivät ole muutamaan vuoteen hoitaneet vainioitaan, vaan syöneet lihaa. Kun vihdoin tuli lihastakin puute, alkoi nälänhätä, joka on levinnyt yli Sudanin. Säkki durraa maksaa nykyään välistä enemmän kuin orja.

— Allah Akbar! huudahti Idrys ihmetellen. — Mutta minä näin kameleja ja karjaa arolla.

— Ne ovat profeetan, ylhäisten ja kalifien… Baggareilla, joitten johtaja on ylikalifi Abdullah, on karjaa vielä runsaasti, mutta toisten sukujen on yhä vaikeampi tulla toimeen.

Nur-el-Tadhil löi rintaansa ja jatkoi:

— Profeetan palveluksessa minulla on korkeampi virka ja suurempi palkka, mutta kediiviä palvellessani oli vatsa suurempi…

Mutta huomattuaan sanoneensa ehkä liikaa hän hetken kuluttua lisäsi:

— Mutta kaikki muuttuu, kun oikea usko on päässyt voitolle.

Idrys kuunteli toisen puhetta ja ajatteli samalla, ettei hän Fajumissa englantilaisten palveluksessa ollut koskaan nähnyt nälkää ja että oli ansainnut hyvin. Synkkä ilme nousi hänen kasvoilleen:

Kotvan kuluttua hän kysyi:

— Huomenna sinä viet meidät Omdurmaniin?

— Vien. Khartum hävitetään profeetan käskystä, eikä siellä enää kukaan asukaan. Suurimmat rakennukset särjetään ja tiilet kuljetetaan muun saaliin mukana Omdurmaniin. Profeetta ei tahdo asua väärän uskon saastuttamassa kaupungissa.

— Jos menen huomenna hänen luokseen ja kumarran syvään, niin kaiketi hän hankkii minulle elintarpeita.

— Jos sinä todella olet Dangalien sukua, niin taidat päästä hänen kasvojensa eteen. Sadat ihmiset vartioivat päivin ja öin hänen asuntoaan ja ajavat armotta pois kaikki, jotka ilman lupaa pyrkivät Mahdin luo. Muuten ei väkijoukko soisi pyhälle miehelle hetkenkään lepoa… Allah! Minä olen nähnyt Dangalienkin selässä verisen ruoskan jäljen.

Mahdin herättämä lumous alkoi hävitä Idryksen mielestä.

— Eivätkö oikeauskoisetkaan saa siis nähdä profeettaansa? hän kysyi.

— He näkevät hänet joka päivä rukouspaikalla, kun hän lampaan taljalle polvistuneena rukoilee Jumalaa kohottaen kätensä taivasta kohti tai kun hän opettaa kansaa ja vahvistaa siinä oikeata uskoa. Mutta hänen puheilleen on hyvin vaikea päästä, ja se, jonka osalle tämä onni on suotu, paranee kaikesta, sillä Jumalan armo vuotaa hänen ylitsensä ja vapauttaa hänet kaikista aikaisemmista synneistä.

Tuli sydänyö ja sen mukana läpitunkeva vilu. Hevosten riveistä kuului pärskyntää. Ero päivän helteen ja yön kylmyyden välillä oli niin suuri, että ratsut alkoivat höyrytä ja osasto ajoi kuin usvassa.

Stas kumartui Idryksen takaa Nelin puoleen ja kysyi:

— Eikö sinua palella?

— Ei, vastasi tyttö, — mutta… nyt ei kukaan enää suojele meitä…

Hän hyrähti itkemään. Tällä kertaa Stas ei osannut lohduttaa häntä, sillä hän tiesi, ettei heillä enää ollut pelastusta.

He olivat saapuneet kurjuuden, nälän, julmuuksien ja veren maahan. He olivat kuin kaksi lehteä myrskyssä, joka toi kuolemaa ja hävitystä, ei ainoastaan yksityisille ihmisille, vaan kokonaisille kyläkunnille ja heimoille. Kuka olisi voinut temmata nuo kaksi pientä turvatonta lasta sen myrskyn vallasta?

Kuu kohosi korkealle taivaalle ja hopeoi mimosat ja akaasiat. Sakeasta dshunglasta kuului hyeenain peloittavaa, mutta samalla ikäänkuin iloista mörinää. He löysivät tästä verisestä maasta paljon ihmisruumiita. Karavaania johtava osasto tapasi matkalla muita sotaväen osastoja, joitten kanssa se vaihtoi tunnussanoja. He saapuivat vihdoin rantatöyräille ja laskeutuivat syvännettä pitkin Niilin uomaan. Ihmiset, hevoset ja kamelit astuivat leveihin, tasapohjaisiin dahabij-aluksiin, ja kohta alkoivat raskaat airot tahdikkaasti liikkuen särkeä virran pintaa, johon tähdet kuvastuivat.

Puolen tunnin kuluttua alkoi näkyä punertavia tulia. Nur-el-Tadhil tönäisi Idrystä kylkeen, viittasi kädellään ja virkkoi:

— Khartum!

16

He pysähtyivät kaupungin laidalla sijaitsevaan taloon, joka oli ollut rikkaan italialaisen kauppiaan oma, mutta kun tämä oli taistelussa tullut murhatuksi, oli talo joutunut saaliinjaossa Tadhilille. Emiirin naiset ottivat huostaansa matkasta uupuneen Nelin. Vaikka Khartumissa vallitsi suuri puute elintarpeista, he löysivät "sydänkäpyselle" kuivattuja taateleita ja riisiä sekä hunajaa. Sitten he veivät tytön yläkertaan ja panivat hänet nukkumaan.

Stas, joka joutui viettämään yön pihamaalla kamelien ja hevosten keskellä, sai tyytyä kuivaan leipään. Niin väsynyt kuin hän olikin, hän ei nukkunut pitkään aikaan, sillä skorpionit ryömivät tuon tuostakin huopapeitteelle, jolla hän makasi, ja sitä paitsi hän oli kovin levoton siitä, että joutuisi eroon Nelistä eikä sitten voisi pitää huolta tytöstä. Saba näytti ottavan osaa pojan levottomuuteen, koska se liikuskeli nuuskien ympäriinsä ja ulvahteli. Sotamiehet olivat sille siitä vihoissaan. Stas koetti parhaansa mukaan tyynnyttää koiraa, jotta sotamiehet eivät ärsyttäisi sitä. Suuri koira oli siinä määrin herättänyt ihmetystä emiirissä ja kaikissa dervisheissä, ettei kukaan uskaltanut nostaa kättään sitä vastaan.

Idrys ei myöskään saanut unta. Hän ei ollut eilisestä lähtien ollut oikein terve, ja sitä paitsi keskustelu Nur-el-Tadhilin kanssa oli riistänyt häneltä niin paljon kauniita toiveita, että tulevaisuus näytti synkältä. Mutta hänellä oli syytä iloitakin: huomenna hän olisi Omdurmanissa. Valkoisen Niilin toisella puolella, ja saisi tavata siellä Smainin. Hän uskoi vilpittömästi profeettaan, ja hänen sydämensä kaipasi sitä suuremmalla syyllä tämän luo, koska he olivat samaa sukua. Mutta Idrys oli, kuten jokainen aito arabi, kunnianhimoinen ja vallanhaluinen. Hän oli uneksinut saavansa kultaa ja tulevansa nimitetyksi ainakin emiiriksi. Mutta sen perusteella, mitä oli Tadhililta kuullut, hän rupesi pelkäämään, että hänen vaivansa hukkuisi kuin pisara mereen. Ehkei — hän ajatteli katkerana — kukaan välitäkään siitä, mitä hän on tehnyt, ja ehkei Smain iloitsekaan näitten lasten tulosta.

Kello kuusi aamulla aurinko nousi, ja dervishien keskuudessa syntyi liikettä. Pian tuli Tadhil ja käski varustautua matkaan. Hän ilmoitti, että virran ylimenopaikkaan kuljetaan jalkaisin. Stasin suureksi iloksi Dinah talutti Nelin yläkerrasta alas, ja he kulkivat vallia pitkin kaupungin halki paikalle, missä veneet olivat valmiina ylikulkua varten. Tadhil yksin ajoi hevosella edellä, Stas talutti Neliä kädestä, heidän jäljessään kulkivat Idrys, Gebr, Chamis, Dinah ja Saba ja lopuksi kolmekymmentä emiirin sotamiestä. Muut jäivät Khartumiin.

Stas katseli ympäristöä ja ihmetteli, että niin lujasti varustettu kaupunki oli antautunut, vaikka sillä oli niin turvallinen asema Valkoisen ja Sinisen Niilin yhtymäkohdassa, että ainoastaan etelästä päin saattoi maitse lähestyä kaupunkia. Sittemmin hän sai kristityiltä vangeilta kuulla, että vesi oli silloin ollut niin matalalla, että virtaan oli ilmaantunut hiekkasärkkiä, jotka helpottivat luoksepääsyä. Varusväki oli menettänyt toiveensa avusta, ja kun se sitä paitsi oli saanut kärsiä nälkää, se ei jaksanut kestää villien laumain rynnäkköä. Kaupunki antautui ja sen asukkaat tapettiin.

Vaikka valloituksesta oli kulunut kuukausi, näkyi kaikkialla vielä taistelun jälkiä. Kaupungissa oli sortuneita rakennuksia, ja juoksuhaudat olivat täynnä ruumiita, joita kukaan ei aikonutkaan haudata. Heidän kulkiessaan ylimenopaikalle Stas laski yli neljäsataa ruumista. Mutta ne eivät saastuttaneet ilmaa, sillä Sudanin aurinko paahtoi ne nopeasti muumioiksi. Ne näyttivät harmaalta pergamentilta, ja oli mahdoton erottaa, mitkä niistä olivat eurooppalaisia, mitkä egyptiläisiä, mitkä neekerejä. Ruumiitten välissä juoksenteli sisiliskoja, jotka ihmisten kulkiessa ohi piiloutuivat nopeasti.

Stas asettui kulkiessaan Nelin viereen siten, ettei tämä huomaisi kauheata näkyä, ja käski tytön katsoa toisaalle, kaupunkiin päin. Mutta sielläkin näkyi jotakin, mikä täytti tytön mielen pelolla. Vangitut "englantilaiset" lapset ja Saba, jota Chamis talutti köydestä, houkuttelivat luokseen väkijoukkoja, jotka yhä kasvoivat. Tungos paisui pian siinä määrin, että heidän täytyi pysähtyä. Joka puolelta kuului julmia huutoja. Pelottavat tatuoidut kasvot kumartuivat Stasin ja Nelin yli. Monet villeistä nauraa kähisivät ilosta nähdessään lapset, toiset huusivat vihaisesti kuin pedot, purivat hammasta ja vääntelivät silmiään. Vihdoin he alkoivat uhata lapsia ja yrittivät pistää heitä veitsillä. Kauhusta suunniltaan Nel painautui Stasia vasten. Tämä suojeli tyttöä minkä taisi, mutta luuli itsekin viimeisen hetkensä tulleen. Onneksi Tadhilkin arveli villien tungeksivan liiaksi, ja hän käski toisten sotamiesten ympäröidä lapset ja toisten armotta ruoskimalla karkottaa tunkeilevat kauemmaksi.

Virran yli kuljettaessa lapset huokasivat helpotuksesta. Stas lohdutti Neliä selittämällä, että kun dervishit tottuvat heihin, he lakkaavat uhkaamasta, ja että Smain suojelisi heitä. Mutta pikku Nel oli tyrmistynyt niin kovasti väkijoukon uhkaavasta käytöksestä, että hän puristautui kiinni Stasin käsivarteen eikä tahtonut hellittää. Hän hoki kuin kuumeessa: "Minä pelkään! Minä pelkään!"

Stas toivoi, että he mitä pikimmin joutuisivat Smainin käsiin. Tämä
tunsi heidät entuudestaan ja Stas oli ollut hänelle ystävällinen
Port Saidissa. Smain ei ollut ainakaan yhtä villi kun muut Sudanin
Dangalit, ja vankeus hänen talossaan saattaisi ehkä olla siedettävää.

Nur-el-Tadhilin mieleen muistui, että hän sittenkin oli kuullut puhuttavan jostakin Smainista, joka oli opettanut dervishejä ampumaan egyptiläisiltä anastetuilla tykeillä ja josta sitten oli tullut suuri orjanpyydystäjä. Tadhil neuvoi Idrystä etsimään emiiri Smainia seuraavalla tavalla:

— Kun kuulet iltapäivällä umbajan, norsunluisen torven äänen, niin mene lasten kanssa rukouspaikalle, jossa profeetta joka päivä rukoilee vahvistaakseen kansan uskoa. Siellä sinä saat nähdä paitsi Mahdia kaikki jalosukuiset, kolme kalifia, pashat ja emiirit. Siellä on Smainkin emiirien joukossa.

— Entä mitä minä saan tehdä ja missä olla siihen saakka?

— Saat olla sotilaitteni kanssa.

— Jätätkö sinä meidät, Nur-el-Tadhil?

— Minä lähden kalifi Abdullahin luo saamaan määräyksiä.

Jonkin aikaa veneet lipuivat hiljaa eteenpäin. Kuului vain airojen loisketta ja joskus krokotiilin pyrstön molskahdus. Näitä vastenmielisiä eläimiä oli tullut etelästä Khartumiin, jossa niillä oli runsaasti syötävää, sillä virrassa oli paljon ruumiita, ei ainoastaan surmattuja kaupunkilaisia, vaan myöskin tauteihin kuolleita mahdilaisia ja orjia. Kalifit olivat kyllä kieltäneet saastuttamasta vettä, mutta heidän käskyään ei noudatettu, ja ne ruumiit, joita krokotiilit eivät syöneet, kulkivat virran mukana kasvot alaspäin Niilin kuudenteen koskipaikkaan, vieläpä Berberiin saakka.

Mutta Idrys ajatteli nyt muuta, ja jonkin ajan kuluttua hän virkkoi:

— Emme ole tänään saaneet vielä mitään syödäksemme. Kuinka voimme siis kestää rukoushetkeen saakka, ja kuka sitten antaa meille ruokaa?

— Sinä et ole orja, vastasi Tadhil. — Voithan siis mennä torille, missä myydään ruokatavaroita. Sieltä saat kuivattua lihaa ja joskus hirssiäkin, mutta niistä pitää maksaa paljon, sillä kuten sanoin, Omdurmanissa kärsitään nälkää.

— Mutta sillä aikaa pahat ihmiset voivat varastaa tai tappaa nämä lapset.

— Kyllä sotamiehet vartioivat. Ja jos annat jollekin heistä rahaa, niin kyllä hän mielellään käy hakemassa sinulle ruokaa.

Tämä neuvo ei ollut Idryksen mieleen, sillä hän kernaammin otti kuin antoi rahaa. Mutta ennenkuin hän ehti ajatella vastausta, vene karahti rantaan.

Omdurman vaikutti lapsiin aivan toisin kuin Khartum, jossa sankarillinen Gordon oli kaatunut. Siellä oli useampikerroksisia kivitaloja, kuvernöörin palatsi — mudirium — kirkko, sairaala, lähetystalo, asevarasto, kasarmi ja sekä suuria että pieniä puutarhoja troopillisine kasvineen. Mutta Omdurman oli kuin suuri leiri. Kaupungin itäpuolella oli Gordonin rakennuttama linnoitus. Muuten oli niin kauas kuin silmä kantoi kartiomaisia, ruokokattoisia majoja, joitten välillä oli piikkisiä pensasaitoja ja kujia. Olipa jokunen telttakin, nähtävästi sotasaalista egyptiläisten leiristä. Muutamat asunnot oli tehty siten, että bambusalkojen päähän oli kiinnitetty palmumattoja suojaksi. Asukkaat menivät näet asumuksiinsa vain sadetta ja auringonpaistetta pakoon. Muuten he elivät, söivät ja askartelivat taivasalla. Siksi oli kaduilla sellainen hyörinä, että sotilaiden oli vaikea päästä kulkemaan. Ennen oli Omdurman ollut kurja kyläpahanen, mutta nyt siinä oli kolmattasataatuhatta asukasta, orjat mukaan lukien. Mahdi ja hänen kalifinsa pelkäsivät tätä väen paljoutta, etenkin kun nälkä ja kulkutaudit uhkasivat kansaa. Siksipä lähetettiinkin alituisesti uusia joukkoja pohjoiseen valloittamaan Egyptin hallitukselle uskollisia kyliä ja kaupunkeja.

Valkoihoisten lasten näkeminen herätti täälläkin ihmetystä ja huutoja, mutta väkivaltaisuus ei uhannut heitä yhtä pahasti kuin Khartumissa, ehkä siksi, että Mahdi oli niin lähellä. Kansa oli myös tottunut näkemään valkoihoisia, joita oli tuotu vankina Khartumista.

Omdurmanissa Stas ja Nel näkivät helvetin maan päällä. He näkivät eurooppalaisia ruoskittavan ja rääkättävän ja ennen mukavasti eläneiden valkoihoisten naisten ja lasten kerjäävän ruokaa. Kuin kummitukset nämä laihat, kärsimyksistä sinistyneet ihmiset harhailivat ympäriinsä tuskainen epätoivon ilme kasvoilla. Punatauti ja lavantauti olivat levinneet hirveästi, mutta pahiten raivosi isorokko. Sairaita makasi asumusten kynnyksillä ja vangit raahasivat kuolleita kaupungin ulkopuolelle haudatakseen ne sinne hiekkaan. Mutta niitten todellinen hauta oli hyeenan kita. Kaupungin yläpuolella lenteli haukkoja, joiden siipien varjot lankesivat valkoiselle hiekalle.

Kun Stas näki kaiken tämän, hän ajatteli, että hänelle ja Nelille olisi parasta kuolla mitä pikimmin.

Mutta tässäkin kurjuuden ja paheen kaaoksessa kukki hyväsydämisyys kuin kalpea kukkanen lian keskellä. Omdurmanissa oli kourallinen kreikkalaisia ja kopteja, jotka Mahdi oli säästänyt koska tarvitsi heitä. He saivat kulkea vapaasti tehden kauppaa ja toimittaen muita asioita. Toiset heistä olivat Mahdin virkamiehiä ja se kohotti heidän arvoaan kansan silmissä. Eräs näistä kreikkalaisista poikkesi Tadhilin osaston asumukselle ja kysyi mistä valkoihoiset lapset olivat. Saatuaan kuulla, että heidät oli ryöstetty ja tuotu tänne Fajumista, hän lupasi puhua siitä Mahdille. Hän nyökytti osaaottavasti päätään Nelille ja antoi kummallekin kourallisen kuivattuja viikunoita ja hopearahan, jossa oli Maria Teresian kuva. Sitten hän varoitti sotamiehiä tekemästä lapsille pahaa ja poistui virkkaen englanniksi tytölle: "Poor little bird!" (Pienoinen lintu parka.)

17

Mutkikasta katua pitkin he saapuivat vihdoin torille, joka oli keskellä kaupunkia. Matkalla he näkivät silvottuja rikoksentekijöitä, joilta oli isketty toinen käsi tai jalka poikki. Tottelemattomuudesta ja oikeuksien loukkaamisesta rangaistiin hirvittävästi, ja yksinpä tupakoimisesta ruoskittiin verille tai tajuttomaksi. Mutta kalifit noudattivat määräyksiä vain ulkonaisesti, sillä kotonaan he sallivat itselleen mitä hyvänsä, joten rangaistus kohtasi ainoastaan köyhää kansaa. Vallanpitäjät keräsivät itselleen omaisuutta minkä ennättivät, ja kun Omdurmanissa oli puute ruokavaroista, uhkasi nälkäkuolema kansaa.

Ensimmäisenä kiintyi lasten huomio keskelle toria bambuseipääseen pistettyyn ihmisen päähän. Kun Stas sai kuulla, että pää oli kenraali Gordonin, tuska ja polttava kostonhalu valtasivat hänen mielensä. Noin siis kuoli sankari, moitteeton ritari, oikeudenmukainen ja Sudanissakin pidetty mies. Englantilaiset eivät olleet tulleet ajoissa apuun, ja he olivat perääntyneet jättäen kenraalin ruumiin raakalaisten häväistäväksi.

Stas menetti luottamuksensa englantilaisiin. Tähän saakka hän oli kuvitellut Englannin pienimmästäkin vääryydestä rupeavan sotaan vaikka koko maailmaa vastaan. Syvällä hänen sielussaan oli piillyt toivo, että vaikka takaa-ajo ei ollut tähän mennessä onnistunut, niin urheat englantilaiset rykmentit hyökkäsivät aina Khartumiin saakka, vieläpä kauemmaksikin pelastamaan Rawlisonin tytärtä. Nyt hän näki Khartumin ja koko maan Mahdin käsissä ja Egyptin samoin kuin Englannin hallituksen vähät välittävän eurooppalaisista vangeista.

Hän ymmärsi joutuneensa Nelin kanssa kuiluun, josta heidän oli vaikea nousta, ja tämä ajatus sekä hänen Omdurmanissa näkemänsä väkivallanteot saivat hänet epätoivoon. Mitään ajattelematta hän katseli ympärilleen, kun Idrys osteli ruokavaroja. Etupäässä naiset myyskentelivät dshubeja, akaasiakumia, vesimeloneja, lasihelmiä, tulikiveä ja kaikenlaisia mattoja. Ruokamyymälöitä oli vähän ja niitten ympärillä tunkeili ostajia. Mahdilaiset ostivat kalliista hinnasta kuivattua lihaa, sekä naudan että villieläinten. Taateleita, viikunoita ja durraa ei ollut nimeksikään. Muutamin paikoin myytiin hunajavettä ja jonkinlaista olutta. Idrys tuli levottomaksi huomatessaan, että hintojen ollessa näin korkeat hänen Fatmalta saamansa rahat hupenisivat pian ylläpitoon, ja sitten olisi kerjuu edessä. Hän pani nyt kaiken toivonsa Smainiin, ja ihmeellistä kyllä, hän nyt todella luotti kokonaan Smainin apuun.

Noin tunnin kuluttua palasi Nur-el-Tadhil kalifi Abdullahin luota. Hänet oli kaiketi otettu huonosti vastaan, koska hän oli pahalla tuulella. Kun Idrys kysyi, oliko hän kuullut mitään Smainista, hän vastasi äreästi:

— Hölmö, luuletko, ettei kalifilla ja minulla ole muuta tehtävää kuin etsiä sinun Smainiasi?

— Mitä sinä nyt aiot tehdä minulle?

— Tee itse, mitä haluat. Olen sallinut sinun olla yötä talossani ja antanut sinulle paljon hyviä neuvoja, mutta nyt en enää tahdo olla missään tekemisissä kanssasi.

— Entä missä saan olla yötä?

— Se on minulle yhdentekevää.

Sen sanottuaan Tadhil kokosi sotamiehensä ja lähti. Vaivoin Idrys sai hänet suostumaan lähettämään torille kamelit ja lopun karavaanista sekä ne arabit, jotka, olivat yhtyneet heihin Assuanin ja Wadi-Halfan välillä.

Nyt ei kukaan tiennyt, mitä oli tehtävä. Beduiinit alkoivat riidellä Idryksen ja Gebrin kanssa väittäen näiden houkutelleen heidät mukaan ja luvanneen aivan toisenlaisen vastaanoton. Kotvan riideltyään ja neuvoteltuaan he ryhtyivät rakentamaan majoja, joissa voisivat olla yötä, mutta muuten he uskoivat itsensä kohtalon haltuun.

Majojen tekeminen kävi sudanilaisilta ja neekereiltä nopeasti. Sen jälkeen lähtivät kaikki rukouspaikalle, vain Chamis jäi majoille valmistamaan illallista. Rukouspaikalle oli helppo osata seuraten väkijoukkoja, joita virtasi joka puolelta. Paikka oli avara ja ympäröity osaksi pensasaidalla, osaksi savimuureilla. Keskellä oli puinen koroke, jolta käsin profeetta opetti kansaa. Korokkeelle oli levitetty lampaantaljoja Mahdia, kalifeja ja huomatuimpia sheikkejä varten. Kahden puolen oli emiirien lippuja, jotka hulmusivat tuulessa loistaen erilaisin värein kuin suuret kukkaset. Dervishien sankat rivit ympäröivät paikan kaikilta neljältä puolelta ja kauempana oli läpäisemätön keihäsmetsä.

Idrykselle, Gebrille ja karavaanin muille jäsenille oli onneksi, että heidät luettiin emiirin seurueeseen kuuluviksi, sillä he pääsivät paikkaa ympäröivän väkijoukon ensi riveihin.

Mahdin tulo ilmoitettiin umbajalla, mutta kun hän ilmaantui näkyviin, syntyi helvetillinen hälinä. Sanomaton innostus valtasi joukot. Toiset lankesivat polvilleen, toiset huusivat täyttä kurkkua: "Jumalan lähettämä! Voittoisa! Armollinen!" Tätä kesti kunnes Mahdi astui saarnatuoliin. Seurasi kuolonhiljaisuus, profeetta nosti kätensä, painoi peukalot korviinsa ja rukoili.

Lapset seisoivat lähellä ja näkivät hänet hyvin. Hän oli keski-ikäinen mies, pöhöttyneen lihava ja hyvin tumma. Stas huomasi, että hänen kasvonsa olivat tatuoidut. Toisessa korvalehdessä riippui suuri norsunluinen rengas. Hänellä oli yllään valkoinen viitta ja pieni päähine. Hän oli avojaloin, sillä noustuaan korokkeelle hän oli ottanut punaiset saappaansa jalasta ja asettanut ne lampaantaljan viereen. Hänen pukunsa oli mahdollisimman yksinkertainen. Toisinaan toi tuulenhenkäys hänestä väkevää santelin hajua, jota uskovaiset ahnaasti vetivät sieraimiinsa. Stas oli kuvitellut aivan toisenlaiseksi tuon kauhean profeetan, joka oli ryöstänyt ja murhannut niin monta tuhatta ihmistä. Nähdessään nyt nuo lihavat kasvot, lempeän ilmeen, kyynelkimalteiset silmät ja hymyilevän suun hän ei voinut olla ihmettelemättä. Pojan mielestä sellaisen miehen hartioille sopisi paremmin hyeenan tai krokotiilin pää, mutta hän näkikin sen sijaan edessään turpean melonin, joka suuresti muistutti täysikuuta.

Profeetta alkoi saarnansa. Hänen syvä ja soinnukas äänensä kajahti yli rukouspaikan niin selvänä, että uskovaiset kuulivat joka sanan. Hän puhui ensin rangaistuksista, joilla Jumala kurittaa niitä, jotka eivät noudata Mahdin käskyjä ja jotka salaavat saalista, juovat itsensä päihdyksiin, varastavat, auttavat taistelussa vihollista tai polttavat tupakkaa. Näitten rikosten tähden Allah on lähettänyt keskuuteemme nälän ja sen taudin, joka tekee kasvot kuparinruskean vahan kaltaiseksi. Elämämme täällä maan päällä on kuin reikäinen vesisäkki. Rikkaus ja loisto valuvat hiekkaan, joka peittää kuolleet. Mutta paratiisin portit avautuvat vain voittajille. Ken vihollisen voittaa, se saa anteeksiantamuksen. Ken heittää henkensä uskon tähden, se voittaa iankaikkisen elämän. Onnelliset, tuhannesti onnelliset ovat ne, jotka jo ovat kaatuneet!…

— Me tahdomme kuolla uskon puolesta! vastasi väkijoukko hurjasti huutaen.

Syntyi taas helvetillinen hälinä. Umbajat ja rummut soivat, soturit löivät miekan miekkaa ja keihään keihästä vasten. Sotaisa innostus yltyi kuin tuli. Toiset huusivat: "Uskomme on voittava!", toiset: "Kuolon kautta paratiisiin!"

Stas käsitti nyt, miksi egyptiläinen sotaväki ei ollut pystynyt voittamaan näitä villejä laumoja.

Kun profeetta kohotti kätensä, hiljaisuus palasi. Hän kertoi näyistään ja kutsusta, jonka Jumala oli hänelle antanut. Allah oli käskenyt hänen puhdistaa uskon ja levittää sen kaikkialle maailmaan. Ken ei tunnusta häntä Mahdiksi, pelastajaksi, on tuomittu ikuiseen kadotukseen. Maailmanloppu on jo lähellä, mutta hänen uskolaistensa velvollisuus on sitä ennen valloittaa Egypti, Mekka ja kaikki ne merentakaiset maat, joissa pakanoita asuu. Se on Jumalan tahto, eikä kukaan voi sitä muuttaa.

Profeetta ojensi kätensä väkijoukkoa kohti ja lopetti näin sanoen:

— Minä, pelastaja, Jumalan palvelija, siunaan pyhän sodan ja teidät, soturit. Minä siunaan teidän kärsimyksenne, haavanne ja kuolemanne. Minä siunaan voiton ja itken teitä kuin isä, joka teitä rakastaa…

Hän hyrskähti itkuun.

Melu ja ulvonta kiihtyi, kun profeetta astui alas saarnatuolista. Kaikki itkivät. Kalifit Abdullah ja Ali-Uled-Helu tarttuivat profeetan käsivarsiin ja taluttivat hänet lampaantaljalle, jolle hän polvistui.

Idrys kysyi hätäisesti Stasilta, oliko Smain emiirien joukossa.

— Ei, vastasi poika, joka turhaan etsi tuttuja kasvoja. — En näe häntä missään. Ehkä hän on kaatunut Khartumin rynnäkössä.

Päivä painui jo länteen, kun Mahdi nousi ja läksi kotiinsa. Lapset saattoivat nyt nähdä missä määrin dervishit palvelivat profeettaansa, sillä suuret joukot seurasivat häntä ja raapivat niitä kohtia maasta, missä oli Mahdin jalan jälki. Sitä tehdessään he sysivät ja löivät toisiaan, sillä he uskoivat, että sellainen maa suojelee terveitä ja parantaa sairaita.

Rukouskenttä tyhjeni hitaasti. Idrys ei tiennyt, mitä tehdä, ja hän oli juuri aikeissa palata lasten ja muitten matkatoveriensa kanssa yömajoille ja Chamiksen luo, kun kreikkalainen, joka oli aamulla antanut lapsille taateleita ja rahaa, ilmaantui yhtäkkiä heidän eteensä.

— Olen puhunut teistä Mahdille, hän virkkoi arabiankielellä, — ja profeetta tahtoo nähdä teidät.

— Kiitos Allahille ja sinulle, herra! huudahti Idrys. — Ehkä me löydämme Smaininkin Mahdin luota?

— Smain on Fashodassa, vastasi kreikkalainen. Sitten hän kääntyi
Stasin puoleen ja sanoi englanniksi:

— Profeetta mahdollisesti ottaa teidät suojelukseensa; olen nimittäin koettanut vaikuttaa häneen siihen suuntaan. Sanoin, että siten hänen armeliaisuutensa maine leviäisi valkoihoisten kansain keskuuteen. Täällä tapahtuu kauheita asioita, ja jollei hän ota suojellakseen teitä, niin te voitte kuolla nälkään, kulkutauteihin tai roistojen käden kautta. Mutta teidän pitää voittaa hänet puolellenne, ja se riippuu sinusta.

— Mitä minun pitää tehdä, herra? kysyi Stas.

— Kun astut hänen eteensä, polvistu, ja jos hän tarjoaa kätensä, suutele sitä ja pyydä, että hän ottaisi teidät siipiensä suojaan.

Samassa kreikkalainen keskeytti puheensa ja kysyi:

— Eikö kukaan noista miehistä ymmärrä englanninkieltä?

— Ei. Chamis jäi majaan, Idrys ja Gebr ymmärtävät vain muutamia yksityisiä sanoja, mutta muut eivät rahtuakaan.

— Hyvä on. Kuuntele tarkkaavaisesti, sillä sinun pitää valmistautua kaiken varalle. Mahdi on luultavasti valmis suojelemaan sinua, jos sinä käännyt hänen uskoonsa. Vastaa hänelle suoraan, että suostut siihen ja että heti hänet nähtyäsi armon käsittämätön valo lankesi sinun päällesi. Muista: "armon käsittämätön valo"… Se on oleva hänelle mieluista ja hän saattaa ottaa sinut mulaxemiinsa, yksityiseen palvelijakuntaansa. Siinä tapauksessa saatte mukavat olot ja kaikenlaisia etuja, jotka varjelevat teitä taudeista… Jos toisin menettelet, voit saattaa vaaraan pikku tyttösen ja minutkin, joka tahdon parastanne. Ymmärrätkö?

Stas puri hammasta eikä vastannut. Hänen kasvonsa jäykistyivät ja silmänsä synkkenivät. Kreikkalainen huomasi sen ja jatkoi:

— Minä tiedän, poikaseni, että se on vaikeata, mutta se on ainoa keino. Kaikki, jotka ovat Khartumin verilöylystä pelastuneet, ovat omaksuneet Mahdin opin. Ainoastaan muutamat katoliset papit ja diakonissat eivät ole suostuneet siihen, mutta heidän asemansa on aivan toinen. Koraani kieltää surmaamasta hengellisiä, eikä heitä ainakaan uhkaa väkivaltainen kuolema, vaikka heidän asemansa muuten onkin kauhea. Muilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin kääntyä Mahdin uskoon. Näin ovat tehneet saksalaiset, italialaiset, koptit, englantilaiset, kreikkalaiset… minä itse…

Ja hiljentäen ääntään hän lisäsi:

— Minun ei tarvitse sanoa, että emme ole luopioita, uskottomia. Hengessään jokainen on pysynyt sellaisena kuin oli… Jumala näkee sen. Ylivoiman edessä on taivuttava, vaikka vain ulkonaisesti… Ihmisen velvollisuus on suojella henkeään. Muista, ettei ainoastaan oma elämäsi, vaan myöskin pikku ystävättäresi elämä on sinun käsissäsi. Minä uskallan vakuuttaa sinulle, että kun Jumala vapauttaa sinut tästä asemasta, sinä et soimaa itseäsi eivätkä muutkaan sitä tee.

Puhuessaan näin kreikkalainen petti ehkä itseään, mutta erehtyi myöskin Stasin sanattomuuteen nähden. Hän tahtoi vielä rohkaista poikaa.

— Tämä on Mahdin talo, hän sanoi. — Hän asuu mieluummin näissä puuhökkeleissä Omdurmanissa kuin Khartumissa, jossa voisi asettua kenraali Gordon-vainajan palatsiin. Ole nyt rohkea! Älä menetä mielenmalttiasi! Älä luule, että Mahdi huutaa sinulle kuin peto. Ei! Hän hymyilee aina, vieläpä silloinkin, kun ei ajattele mitään hyvää.

Sen sanottuaan kreikkalainen huusi talon edessä tunkeilevalle joukolle, että se tekisi tietä profeetan "vieraille".

18

Kun he astuivat sisään, makasi Mahdi pehmeällä lavitsalla vaimojensa ympäröimänä, joista kaksi piteli strutsinsulkaisia viuhkoja ja kaksi raaputteli hänen jalkapohjiaan. Paitsi vaimoja olivat kalifit Abdullah ja Sherif läsnä.

Nähdessään tulijat profeetta työnsi vaimonsa syrjään ja nousi lavitsalle istumaan. Idrys, Gebr ja molemmat beduiinit lankesivat kasvoilleen kädet ristissä rinnalla. Kreikkalainen vilkaisi Stasiin, jotta tämä tekisi samoin, mutta poika ei ollut näkevinään häntä, kumarsi vain ja jäi seisomaan. Stasin kasvot olivat kalpeat, mutta silmissä oli voimakas loiste, ja koko hänen ryhdikkäästä asennostaan saattoi huomata, että hän oli voittanut itsessään jotakin ja saanut varmuuden, josta ei tinkisi. Kreikkalainen oli nähtävästi ymmärtänyt sen, koska oli kovin levoton.

Mahdi silmäili ohimennen lapsia, otti lihaville kasvoilleen tavanmukaisen hymyilevän ilmeensä ja kääntyi ensin Idryksen ja Gebrin puoleen.

— Olette tulleet kaukaa pohjoisesta, hän virkkoi. Idrys kosketti otsallaan lattiaa ja vastasi:

— Niin olemme, oi Mahdi! Kuulumme Dangalien sukuun ja sentähden olemme jättäneet Fajumin ja tulleet tänne saadaksemme polvistua jalkojesi juureen.

— Olen nähnyt teidät erämaassa. Se oli kauhea matka, mutta minä lähetin enkelin, joka vartioi ja suojeli teitä vääräuskoisilta. Te ette nähneet enkeliä, mutta hän liiteli teidän yläpuolellanne.

— Minä kiitän sinua, pelastaja.

— Ja te olette tuoneet nämä lapset Smainille, jotta hän saisi näillä vaihtaa vapaaksi omaisensa, jotka ovat turkkilaisten vankina Port Saidissa.

— Me tahdomme palvella sinua.

— Ken palvelee minua, se palvelee omaa pelastustaan. Te olette siis avanneet itsellenne tien paratiisiin. Fatma on minun sukulaiseni… mutta minä sanon teille, että kun olen valloittanut koko Egyptin, silloin saavat Fatma ja hänen lapsensakin vapautensa.

— Tee näille lapsille mitä haluat, sinä siunattu!…

Mahdi sulki silmänsä, avasi ne jälleen, hymyili hyväntahtoisesti ja sanoi viitaten Stasia luokseen:

— Tule tänne, poika.

Stas astui muutaman askelen tarmokkaasti kuin sotamies, kumarsi uudestaan, ojensihe aivan suoraksi, katsoi Mahdin silmiin ja odotti.

— Oletteko iloisia, kun jouduitte luokseni? kysyi Mahdi.

— Emme, profeetta. Meidät on vastoin tahtoamme ja väkivaltaisesti viety isiltämme.

Tämä suora vastaus vaikutti tyrmistyttävästi sekä hymyilevään tyranniin että muihin läsnäolijoihin. Kalifi Abdullah rypisti kulmakarvansa, kreikkalainen puri viiksiään ja puristi käsiään nyrkkiin, mutta Mahdi hymyili yhä.

— Te olette nyt totuuden lähteellä, hän sanoi. — Tahdotko juoda siitä lähteestä?

Seurasi hetken vaitiolo. Kun Mahdi luuli, ettei poika ymmärtänyt hänen kysymystään, hän toisti selvemmin:

— Tahdotko tunnustaa minun oppini omaksesi?

— Profeetta, sanoi Stas, — minä en tunne sinun oppiasi. Jos minä nyt tunnustaisin sen omakseni, niin tekisin sen pelosta niin kuin arka ja kehno ihminen. Mutta pitäisitkö sinä siitä, että oppisi saisi yhden aran ja kehnon tunnustajan lisää?

Sanoessaan tämän Stas katsoi Mahdia silmiin.

Seurasi niin syvä hiljaisuus, että saattoi kuulla kärpäsen lennon.

Mutta samalla tapahtui jotakin tavatonta. Mahdi hämmentyi eikä osannut heti vastata. Hymy katosi hänen kasvoiltaan ja sijaan nousi mielipahan ilme. Hän ojensi kätensä, otti hunajavedellä täytetyn vesimelonin kuoren ja alkoi juoda. Nähtävästi hän teki näin saadakseen aikaa ajatella ja peittääkseen hämminkinsä.

Mutta urhea poika seisoi pää pystyssä ja odotti tuomiota. Hänen laihtuneet ja erämaan tuulen ahavoittamat poskensa punoittivat, hänen silmänsä säihkyivät ja innostus pyörrytti. "Kaikki muut", hän ajatteli, "ovat tunnustaneet hänen oppinsa omakseen, mutta minä en kiellä uskoani enkä myy sieluani". Pelko uhkarohkeuden seurauksista katosi hänen mielestään ja sijaan tuli ilo ja ylpeys.

Mahdi oli pannut vesimelonin kuoren pois ja kysyi:

— Sinä siis hylkäät minun oppini?

— Olen kristitty niinkuin isänikin.

— Ken sulkee korvansa Jumalan ääneltä, sanoi Mahdi hitaasti muuttuneella äänellä — kelpaa vain poltettavaksi kuin puu.

Ankaruudestaan ja julmuudestaan kuuluisa kalifi Abdullah irvisti, niin että hänen valkoiset hampaansa näkyivät kuin petoeläimellä, ja sanoi:

— Poika puhuu julkeasti. Rankaise häntä, herra, tai anna minun kurittaa häntä.

— Nyt se on tapahtunut, ajatteli Stas.

Mutta Mahdi toivoi, että hänen armeliaisuutensa maine leviäisi ympäri maailman. Hän ajatteli, että liian ankara tuomio, etenkin näin pientä poikaa kohtaan, voisi olla hänen maineelleen vahingoksi. Jonkin aikaa profeetta kuljetti rukousnauhansa helmiä sormiensa välissä ja lausui sitten:

— Ei, nämä lapset on tuotu Smainille. En ryhdy minkäänlaiseen yhteyteen vääräuskoisten kanssa, mutta lapset lähetettäköön Smainille. Se on minun tahtoni.

— Tapahtukoon niin! vastasi kalifi.

Mahdi osoitti Idrystä, Gebriä ja beduiineja.

— Palkitse heitä minun puolestani, Abdullah, sillä he ovat tehneet pitkän ja vaarallisen matkan palvellakseen Jumalaa ja minua.

Sitten Mahdi antoi merkin, että he saivat mennä.

Kun he olivat taas ulkona pimeällä rukouspaikalla, tarttui kreikkalainen Stasin hartioihin ja ravisti poikaa vihaisesti ja epätoivoissaan.

— Kirottu! sinä surmaat tahallasi tuon viattoman pikku tytön, ärähti hän ja osoitti Neliä, — saatat itsesi ja ehkäpä minutkin perikatoon.

— En voinut muuta, Stas vastasi.

— En voinut! Tiedä, että olette tuomitut toiselle matkalle, joka on sata kertaa edellistä pahempi. Se on kuolemaksi — ymmärrätkö? Fashodassa kuume tappaa teidät viikon kuluessa. Mahdi tietää kyllä, miksi hän lähettää teidät Smainin luo.

— Omdurmanissa me kuolisimme myöskin.

— Se ei ole totta! Mahdin talossa, ylellisyydessä ja mukavuudessa te ette kuolisi. Ja hän oli taipuvainen suojelemaan teitä. Minä tiedän aivan varmasti, että hän oli suostuvainen. Kauniistipa sinä minut palkitsit, vaikka puolustin teitä. Mutta tee nyt, mitä tahdot! Abdullah lähettää viikon kuluttua kamelipostin Fashodaan. Siihen mennessä voitte tehdä, mitä haluatte! Minua ette enää näe!…

Hän poistui.

He menivät pimeitä katuja pitkin majoilleen. He kulkivat kauan, sillä kaupunki oli laaja. Nel alkoi uupua; nälkä, pelko ja jännitys olivat kuluttaneet hänen voimansa. Idrys ja Gebr hoputtivat häntä kävelemään nopeammin, mutta pian hänen jalkansa herpaantuivat kokonaan. Silloin Stas otti hänet syliinsä ja kantoi eteenpäin. Poika olisi nyt tahtonut selittää Nelille, miksi hän ei voinut menetellä toisin, mutta hänen ajatuksensa olivat lamassa ja hän toisteli vain: "Nel, Nel, Nel…" ja painoi tyttöä rintaansa vasten.

Kun he olivat kulkeneet jonkin matkaa, nukahti Nel uupumuksesta hänen käsivarsilleen. Stas kulki ääneti syvässä hiljaisuudessa, jota vain Idryksen ja Gebrin keskustelu häiritsi. Nämä olivat hyvin iloisia, ja se oli onneksi Stasille, sillä muuten he olisivat rangaisseet häntä, kun hän oli puhunut niin julkeasti Mahdille. Mutta odotettavissa oleva palkinto kiehtoi heidän mieliään siinä määrin, etteivät he osanneet ajatella mitään muuta.

— Tunsin itseni sairaaksi, Idrys sanoi, — mutta nähdessäni profeetan minä parannuin.

— Hän on kuin palmu erämaassa, kuin kylmä vesi kuumana päivänä, ja hänen sanansa ovat kuin kypsät taatelit, Gebr vastasi.

— Abdullah antaa meille runsaat lahjat, sillä Mahdin tahto on pyhä.

— Bismillah! Tapahtukoon, mitä sanot! virkkoi toinen beduiineista,

Gebr uneksi suuresta kamelilaumasta, sarvikarjasta, hevosista ja säkeistä, jotka olisivat täynnä piastereita.

Näistä unelmista herätti hänet Idrys. Tämä osoitti Stasia, joka kantoi nukkuvaa Neliä, ja kysyi:

— Mutta mitä me teemme tuolle paarmalle ja tuolle kärpäselle?

— Smain palkitkoon meitä erikseen heistä.

— Mutta profeetta sanoi, ettei hän rupea mihinkään yhteyteen vääräuskoisten kanssa, eikä Smain välitä siis enää lapsista.

— Siinä tapauksessa on vahinko, etteivät he joutuneet kalifin käsiin. Hän olisi opettanut tuolle penikalle, mitä on totuuden ja Jumalan valitun vastustaminen.

— Mahdi on hyväsydäminen, Idrys sanoi. Hetken ajateltuaan hän lisäsi:

— Kun Smain on saanut nämä lapset, hän voi olla varma, etteivät turkkilaiset eivätkä englantilaiset surmaa hänen omia lapsiaan eikä Fatmaa.

— Ehkä hän palkitseekin meitä?

— Ehkä. Ottakoon Abdullahin posti heidät mukaansa Fashodaan, niin olemme vapaat heistä, ja kun Smain sitten tulee tänne, puhumme hänelle palkinnosta.

— Aiot siis jäädä Omdurmaniin?

— Allah? Eikö matka Fajumista Khartumiin riitä sinulle? Nyt voimme levähtää.

Yömajat eivät olleet enää kaukana. Mutta Stasin askelet alkoivat hidastua, sillä hänenkin voimansa alkoivat ehtyä. Nel painoi häntä, niin kevyt kuin olikin. Sudanilaiset, jotka halusivat lepoa, huusivat pojalle, että tämä kulkisi nopeammin, ja löivät häntä päähän. Gebr jopa pisti häntä veitsen kärjellä olkapäähän. Poika kärsi tämän ääneti ja koetti vain suojella pikku sisarta. Vasta kun toinen beduiineista iski häntä niin kovasti, että hän oli kaatua, sanoi hän heille hammasta purren:

— Meidän on määrä päästä elävänä Fashodaan. Nämä sanat vaikuttivat arabeihin, sillä he eivät uskaltaneet rikkoa Mahdin käskyä. Lasten onneksi alkoi Idrystä yhtäkkiä pyörryttää niin kovasti, että hänen täytyi nojautua Gebriin. Hetken kuluttua pyörrytys meni ohi, mutta sudanilainen oli peloissaan ja virkkoi:

— Allah! En voi hyvin! Kunpa en vain sairastuisi!

— Olet nähnyt Mahdin, et sinä siis sairastu. Vihdoin he saapuivat perille. Stas oli koonnut viimeiset voimansa ja antoi Nelin vanhan Dinahin huostaan. Tämä ei myöskään voinut hyvin. Kuitenkin hän oli valmistanut pikku neidille mukavan lepopaikan.

Kun sudanilaiset olivat syöneet hiukan raakaa lihaa, he heittäytyivät väsyneinä levolle. He eivät antaneet Stasille syötävää, mutta vanha Dinah työnsi hänelle kourallisen durraa, jota oli salaa ottanut kameleilta.

Mutta Stasin mieli ei tehnyt levätä eikä syödä. Hänen osakseen tullut taakka oli todella liian raskas. Hän tunsi menetelleensä oikein, kun epäsi Mahdin armon, joka olisi täytynyt maksaa uskonsa kieltämisellä, mutta samalla hän ajatteli, että oli syössyt perikatoon rakastamansa pikku ystävättären ja sisaren.

Kun kaikki nukkuivat, hyrskähti Stas itkemään. Hän itki kauan kuin lapsi. Ja lapsi hän oikeastaan vielä olikin.

19

Käynti Mahdin luona ja keskustelu hänen kanssaan eivät olleet parantaneet Idrystä, sillä samana yönä hän sairastui vaikeasti ja oli aamulla tajuttomassa tilassa. Chamis, Gebr ja molemmat beduiinit saivat käskyn tulla kalifin luo, joka piti heitä pitkän aikaa luonaan ylistäen heidän rohkeuttaan. Mutta he palasivat takaisin huonolla tuulella ja vihaisina, sillä he olivat odottanet runsaita palkintoja, mutta Abdullah antoikin heille kullekin vain yhden Egyptin punnan ja hevosen.

Beduiinit rupesivat riitelemään Gebrin kanssa ja siitä oli syntyä tappelu. Vihdoin he päättivät matkustaa kamelipostin mukana Fashodaan ja vaatia Smainilta lisäkorvausta. Chamis liittyi heihin, sillä hän arveli Smainista olevan enemmän hyötyä kuin jäämisestä Omdurmaniin.

Nyt alkoi lapsille nälän ja kurjuuden täyttämä viikko, sillä Gebr ei edes ajatellut pitää heistä huolta. Onneksi oli Stasilla ne kaksi hopearahaa, jotka hän ja Nel olivat saaneet kreikkalaiselta. Stas meni siis ostamaan taateleita ja riisiä. Sudanilaiset antoivat hänen liikkua vapaasti, sillä he tiesivät, ettei hän voinut paeta Omdurmanista eikä hän missään tapauksessa jättäisi pikku "bintiä". Heti kun puolivillit dervishit näkivät eurooppalaiseen asuun puetun pojan torilla, he ympäröivät hänet huutaen ja metelöiden. Onneksi useat heistä tiesivät Stasin käyneen Mahdin luona, ja nämä estelivät toisia hyökkäämästä pojan kimppuun. Tummaihoiset lapset heittivät hiekkaa ja kiviä hänen päälleen, mutta hän ei välittänyt siitä.

Torihinnat olivat korkeat. Stas ei pystynyt ostamaan taateleita, ja suurimman osan riisistä otti Gebr muka sairaalle veljelleen. Kun Stas teki vastarintaa, syntyi tappelu, jossa hävinnyt sai sinelmiä ja kuhmuja.

Chamiksen julmuus tuli nyt ilmi. Hän oli ystävällinen ainoastaan Saballe ja hän ruokki sitä raa'alla lihalla, mutta lasten puutteesta hän ei välittänyt, vaikka hän oli tuntenut lapset niin kauan ja vaikka nämä olivat aina olleet ystävällisiä hänelle. Kun Stas pyysi hiukan ruokaa Nelille, Chamis vastasi hymähtäen:

— Mene kerjäämään.

Ja Stasin todella täytyi muutamina seuraavina päivinä mennä kerjäämään pelastaakseen Nelin nälkäkuolemalta. Aina se ei ollut tuloksetonta. Toisinaan antoi joku entinen sotamies tai Egyptin armeijan upseeri hänelle pari piasteria tai muutamia kuivattuja viikunoita ja lupasi auttaa vielä seuraavanakin päivänä. Eräänä päivänä hän tapasi lähetyssaarnaajan ja diakonissan.

Kuultuaan lasten kohtalosta he itkivät ja jakoivat kaiken, mitä heillä oli, vaikka he itsekin näkivät nälkää. He lupasivat myös käydä tapaamassa lapsia majalla.

Seuraavana päivänä he todella tulivat ja tahtoivat saada lapset luoksensa siksi kunnes posti lähtee, mutta Gebr ja Chamis ajoivat heidät ruoskilla pois. Sitten Stas tapasi heidät jälleen ja sai riisiä ja kaksi kiniinipulveria, jotka lähetyssaarnaaja käski säilyttämään visusti, sillä hän pelkäsi lasten sairastuvan Fashodassa kuumetautiin.

— Te joudutte nyt, hän sanoi, — Valkoisen Niilin seuduille eli niin sanotuille sudceille. Oksat ja lehvät patoavat siellä veden virtaamasta, joki tulvii yli äyräidensä ja muodostaa suuria soita, joilla kuumetauti kohtaa jopa neekereitä. Älkää milloinkaan maatko paljaalla maalla ilman nuotiota.

— Parempi olisi, kun kuolisimme kohta, sanoi Stas tuskaisena.

Silloin lähetyssaarnaaja kohotti kärsivät kasvonsa kohti taivasta, rukoili ja siunasi pojan sanoen:

— Luota Jumalaan. Sinä et kieltänyt häntä, ja sen tähden Hänen armonsa suojelee sinua.

Stas koetti tehdä työtä. Kun hän kerran näki suuren joukon ihmisiä rakentamassa savesta muuria kokouspaikan ympärille, hän liittyi työntekijöihin. Nämä nauroivat hänelle, mutta illalla työtä johtava vanha sheikki antoi hänelle kaksitoista taatelia. Stas oli iloinen lahjasta, sillä taatelit ja riisi olivat ainoata sopivaa syötävää Nelille, ja niitä oli Omdurmanissa hyvin vaikea saada.

Ylpeästi hän toi ne pikku sisarelle. Hän antoi tälle kaiken, mitä sai, ja eli itse viimeisen viikon melkein yksinomaan durralla, jota otti kameleilta. Nel tuli iloiseksi mieliruoastaan, mutta hän tahtoi jakaa ne Stasin kanssa. Hän nousi varpailleen, laski kätensä pojan olkapäälle, katsoi häntä silmiin ja sanoi:

— Stas, syö puolet! Syö nyt!

— Minä olen syönyt jo, olen kylläinen, vastasi Stas ja hymyili, mutta hänen täytyi purra huuliaan, jottei itku saisi valtaa, sillä hänen oli nälkä. Hän päätti mennä seuraavanakin päivänä työhön, mutta toisin kävi.

Aamulla Abdullahin palvelija tuli ilmoittamaan, että kameliposti lähtisi Fashodaan ja että Gebr, Chamis ja molemmat beduiinit valmistautuisivat matkaan lasten kanssa. Gebr suuttui ja väitti, ettei lähde, koska hänen veljensä on sairas ja jäisi ilman hoitoa, ja vaikka Idrys olisi tervekin, niin ainakin he molemmat jäävät Omdurmaniin.

Palvelija vastasi:

— Se on Mahdin tahto, eikä kalifi Abdullah, minun herrani, voi siis muuttaa käskyään. Orja jääköön hoitamaan veljeäsi, mutta sinä matkustat Fashodaan.

— Minä menen ja sanon hänelle, etten lähde.

— Kalifin luo pääsee vain se, jonka hän tahtoo tavata. Mutta jos väkisin tunkeudut hänen luokseen, joudut hirsipuuhun.

Sudanilainen oli nähnyt Omdurmanissa hirsipuita, jotka olivat murtua hirtettyjen painosta ja joita ankaran Abdullahin käskystä joka päivä koristettiin uusilla ruumiilla — ja hän kauhistui. Ei auttanut muu kuin matkustaa.

— En saa enää nähdä Idrystä! ajatteli Gebr. Hänen pedonsydämessään oli kuitenkin hiukan kiintymystä vanhempaan veljeen, sillä hän tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, että hänen täytyi jättää veljensä sairastamaan. Chamis ja beduiinit lohduttivat häntä turhaan sillä, että Fashodassa on ehkä paremmat olot kuin Omdurmanissa ja että Smain palkitsee heitä runsaammin kuin kalifi oli tehnyt. Sanat eivät pystyneet asettamaan Gebrin tuskaa ja raivoa, jonka hän purki etupäässä Stasiin.

Se päivä oli todellakin kärsimyksen päivä Stasille. Hän ei saanut mennä torille eikä voinut siis ansaita eikä kerjätä mitään, vaan hänen oli pakko orjan tavoin sitoa suuria matkamyttyjä, vaikka olikin lopen uupunut nälästä ja voimien puutteesta. Hän oli melkein varma, että kuolee matkalla, jollei Gebrin ruoskan iskuista, niin väsymyksestä.

Kaikeksi onneksi tuli hyväsydäminen kreikkalainen hyvästelemään lapsia ja antamaan neuvoja. Hän toi heille myös kiniinipulveria, lasihelmisen rukousnauhan ja vähän evästä. Saatuaan kuulla, että Idrys on sairas, kreikkalainen kääntyi Gebrin, beduiinien ja Chamiksen puoleen sanoen:

— Tietäkää, että olen tullut tänne Mahdin käskystä.

Kun he kuulivat sen, he koskettivat otsallaan maata.

— Teidän täytyy antaa lapsille matkalla ruokaa, jatkoi kreikkalainen, — ja kohdella heitä hyvin. He saavat kertoa Smainille teidän kohtelustanne, ja Smain kirjoittaa sitten profeetalle. Jos sieltä tulee kirje, jossa teitä moititaan, tuo seuraava posti teille kuolemantuomion.

Uusi kumarrus oli ainoa vastaus. Gebr ja Chamis olivat nolon näköisiä.

Kreikkalainen käski heidän poistua. Sitten hän sanoi lapsille englanniksi:

— Olen keksinyt tämän kaiken, sillä Mahdi ei ole antanut minulle mitään määräystä teidän suhteenne. Mutta koska hän on sanonut, että teidän pitää matkustaa Fashodaan, niin teidän pitää saapua elävinä perille. Luullakseni kukaan noista ei pääse Mahdin eikä kalifin puheille ennen matkalle lähtöä.

Sitten hän sanoi Stasille erikoisesti:

— Olen ollut sinulle suutuksissani ja olen vieläkin. Tiedätkö, että olit vähällä syöstä minut perikatoon? Mahdi närkästyi minullekin ja minun täytyi antaa Abdullahille suuri osa omaisuuttani voittaakseni Mahdin armon, enkä tiedä auttaako se pitkäksikään aikaa. Missään tapauksessa en tule auttamaan vankeja niinkuin tähän saakka. Mutta minä säälin teitä ja etenkin (hän osoitti Neliä) häntä… Minulla on samanikäinen tytär, jota rakastan enemmän kuin omaa elämääni. Hänen tähtensä olen tehnyt kaiken tämän… Hän kantaa vieläkin povellaan pientä hopeista ristiä… Hänellä on sama nimi kuin sinulla, pikku tyttöseni. Jollei häntä olisi, kuolisin minäkin mieluummin kuin eläisin tässä helvetissä.

Hän liikuttui ja vaikeni hetkeksi hieroen kädellä otsaansa, ja alkoi sitten puhua muusta:

— Mahdi lähettää teidät Fashodaan siinä uskossa, että kuolette siellä. Siten hän kostaa sinun itsepäisyytesi, poika, sillä sinä olet loukannut häntä syvästi. Tällä tavalla menetellen hän ei menetä armeliaisuuden mainetta. Sellainen hän on aina… Mutta kuka tietää, kenet kuolema ensin korjaa! Abdullah antoi hänelle vihjeen lähettää teidän mukaanne samat roistot, jotka ovat teidät varastaneetkin. Hän on palkinnut heidät kitsaasti ja pelkää nyt, että se tulee yleisesti tiedoksi. Teillä on nyt rasittava matka edessä. Te tulette kulkemaan autioitten ja epäterveellisten seutujen kautta — hoitakaa siis kuin silmäteräänne niitä pulvereita, joita annoin teille matkalle.

— Sanokaa kerran vielä Gebrille, ettei hän saa lyödä eikä pitää
Neliä nälässä, Stas pyysi.

— Älkää pelätkö. Olen uskonut teidät sen vanhan sheikin huostaan, joka kuljettaa postia. Hän on minun vanha tuttavani. Olen antanut hänelle taskukelloni ja siten saanut hänet pitämään teistä huolta.

Kreikkalainen alkoi hyvästellä. Hän sulki Nelin syliinsä, painoi hänet rintaansa vasten ja lausui useampaan kertaan:

— Jumala sinua siunatkoon, lapseni!…

Sillä välin aurinko oli laskenut. Yö oli tähtikirkas. Pimeässä kuului hevosten ja kuormattujen kamelien pärskyntää.

20

Vanha sheikki Hatim piti kreikkalaiselle antamansa lupauksen ja huolehti tunnollisesti lapsista. Matka Valkoisen Niilin vartta ylöspäin oli rasittava. He ajoivat Ketain Ed-Ducim ja Kana seutujen läpi, sivuuttivat Abban, Niilissä sijaitsevan metsäisen saaren, jolla Mahdi oli asunut ennen sotaa dervishierakkona ontossa puussa. Karavaanin täytyi usein kiertää papyrusta kasvavat vetiset painanteet, niin sanotut suddit, joilta tuuli toi myrkyllistä huurua. Englantilaiset insinöörit olivat aikoinaan tehneet laivaväylän halki rämeiden, jotta laivat saattoivat kulkea Khartumista aina Fashodaan, vieläpä ylemmäksi. Mutta nyt oli uoma mennyt umpeen ja vesi noussut yli rantojen. Korkeata dshunglaa (pensasta ja ruohotiheikköä) kasvoi virran kahden puolen. Dshunglasta kohosi termiittikekoja ja jättiläispuita. Paikoin metsä ulottua virtaan saakka. Kuivilla paikoilla oli akaasialehtoja. Ensimmäisinä viikkoina he näkivät arabialaisia kyliä omituisine, pulleakattoisine taloineen, mutta Abban takana oli Mustien maa. Se oli hyvin autiota, sillä dervishit olivat vanginneet alkuperäisen neekeriväestön ja myyneet sen orjiksi Sisä-Afrikan markkinoilla. Ne alkuasukkaat, joiden oli onnistunut välttää orjuus piileskelemällä metsissä ja tiheiköissä, tuhosi Valkoisen ja Sinisen Niilin seuduilla raivoava isorokko tai nälkä. Sorgo-, maniokki- ja banaani-istutukset olivat dshunglan peitossa. Villit eläimet lisääntyivät, kun niitä ei kukaan pyydystänyt. Illan suussa lapset näkivät kaukaa elefantteja, jotka näyttivät liikkuvilta luodoilta. Hatim, joka aikoinaan oli kaupitellut norsunluuta, moksautti suullaan, huokasi ja kuiskasi Stasille luottamuksellisesti:

— Mashallah! Mikä rikkaus! Mutta nyt täällä ei kannata metsästää, koska Mahdi on kieltänyt englantilaisia kauppiaita tulemasta Khartumiin, joten kukaan ei kysy norsunluuta, paitsi jotkut emiirit joskus umbaha-torvia varten.

He näkivät myös kirahveja, jotka karavaania säikkyen pakenivat kaula huojuen. Goz-Abu-Gumasta eteenpäin näkyi yhä useammin puhveleita ja antilooppeja, joita karavaanin kuljettajat kävivät metsästämässä toivoen saavansa tuoretta lihaa; useimmin heillä oli huono metsästysonni.

Elintarvikkeita oli niukasti, sillä näiltä hävitetyiltä seuduilta ei saanut viljaa, banaaneita eikä kalaa. Ennen olivat neekerit kernaasti vaihtaneet ruokatavaroita lasihelmiin ja messinkilankaan. Hatim ei antanut lasten nälkiintyä, mutta Gebriä hän sen sijaan piti vähemmällä ruoalla. Kun tämä kerran yöllä löi Stasia, Hatim käski panna sudanilaisen pitkälleen maahan ja lyödä häntä kolmekymmentä kertaa bamburuo'olla jalkapohjiin. Rangaistu, joka kahtena seuraavana päivänä joutui hiiviskelemään varpaisillaan, kirosi sitä hetkeä, jolloin oli jättänyt Medinet-el-Fajumin.

Stas oli aluksi iloinen siitä, että he olivat päässeet ruttoisesta Omdurmanista ja että hän sai nähdä seutuja, joista hän oli aina uneksinut. Hänen voimakas elimistönsä oli tähän saakka kestänyt hyvin matkan rasitukset, ja runsaampi ravinto palautti tarmoa. Nyt hän rupesi taas kuiskailemaan pikku siskon korvaan, että paeta saattoi myös Valkoisen Niilin seuduilta. Tytön terveys huolestutti häntä. Kolme viikkoa oli kulunut siitä, kun he olivat Omdurmanista lähteneet, mutta Nel ei ollut vieläkään sairastunut kuumeeseen, vaikka olikin laihtunut ja muuttunut kasvoiltaan yhä läpikuultavamman näköiseksi; hänen kätösensä olivat kuin vahasta valetut. Tytöltä ei puuttunut apua eikä hoitoa, siitä pitivät Stas, Dinah ja Hatim huolen, mutta täällä ei ollut enää erämaan terveellistä ilmaa. Kostea ja kuuma ilmasto yhdessä matkan rasitusten kera kulutti yhä enemmän heikon tytön voimia.

Goz-Abu-Gumasta lähtien Stas antoi hänelle päivittäin puoli pulveria kiniiniä, mutta poika tuli surulliseksi ajatellessaan, ettei tätä lääkettä riittänyt pitkällekään ja ettei sitä voi saada mistään. Mutta ei ollut muuta keinoa, sillä täytyi näin estää kuumetta tulemasta. Toisinaan Stas oli hyvin levoton. Hän toivoi kuitenkin, että Smain etsisi heille terveellisemmän paikan kuin Fashoda, jos hän kerran tahtoo vaihtaa heidät omiin lapsiinsa.

Mutta onnettomuus vaatii uhrinsa. Päivää ennen tuloa Fashodaan Dinah, joka jo Omdurmanissa oli tuntenut olevansa heikossa kunnossa meni tajuttomaksi ja putosi kamelin selästä maahan. Stas ja Chamis saivat hänet suurella vaivalla tajuihinsa. Illalla Dinah sanoi kyynelsilmin jäähyväiset rakastamalleen pikku neidille ja kuoli.

Kun Dinah oli kuollut, tahtoi Gebr leikata häneltä korvat näyttääkseen Smainille toteen matkalla sattuneen kuoleman ja vaatiakseen korvausta siitäkin, että oli ryöstänyt Dinahin. Niin tehtiin tavallisesti matkalla kuolleille orjille. Mutta Stasin ja Nelin pyynnöstä Hatim ei suostunut siihen, ja Dinah haudattiin kunniallisesti ja hänen hautansa peitettiin hyeenoilta kivillä ja okaisilla pensailla.

Lapset tunsivat nyt olevansa entistä enemmän yksin, sillä he olivat kadottaneet ainoan läheisen ja heihin kiintyneen ihmisen. Etenkin Nel masentui. Turhaan Stas lohdutteli häntä koko yön ja vielä seuraavan päivänkin.

Matkan kuudes viikko alkoi. Seuraavana päivänä auringon ollessa korkeimmillaan he saapuivat Fashodaan, mutta näkivät vain tuhkaa ja raunioita. Mahdilaiset pitivät leiriä taivasalla pikaisesti kyhätyissä ruokoteltoissa. Siellä täällä törrötti ympyränmuotoisia nokisia saviseiniä ja virran partaalla muuan puinen rakennus, joka egyptiläisten hallitessa oli ollut norsunluuvarasto. Nyt siinä asusti dervishien johtaja, emiiri Seki-Tamala. Tämä mies oli hyvin huomattu mahdilaisten keskuudessa ja kalifi Abdullahin salainen vihollinen, mutta sitä vastoin Hatimin hyvä ystävä. Seki-Tamala otti vanhan sheikin ja lapset erittäin vieraanvaraisesti luokseen, mutta kertoi heille hyvin ikävän sanoman: Smain ei ollut Fashodassa. Hän oli kaksi päivää sitten lähtenyt etelään päin hankkimaan orjia, ja vaikeata oli sanoa milloin hän palaisi, koska lähin ympäristö oli autio alkuasukkaista, joita siis täytyi etsiä hyvin kaukaa. Jonkin matkan päässä Fashodasta alkoi Abessinia, jota vastaan dervishit myöskin kävivät sotaa, mutta Smain, jolla oli vain kolmesataa miestä, ei uskaltanut lähestyä Abessinian rajaa.

Seki-Tamala ja Hatim alkoivat harkita, mitä tehdä lapsille. Neuvottelua kesti vielä illallisaterialle, jolle myös Stas ja Nel oli kutsuttu.

— Hatim, sinä olet tuonut minulle käskyn, puhui Seki-Tamala, — hyökätä etelään päin Ladossa asuvaa Emin passaa vastaan, jolla on höyrylaivoja ja sotajoukko mainitussa paikassa. Sinun täytyy palata Omdurmaniin, koska Fashodaan ei siis jää ainoatakaan elävää sielua. Täällä ei ole missä asua, mitä syödä, mutta taudit täällä raivoavat. Minä tiedän, että rokko ei koske valkoihoisiin, mutta kuume tappaa nämä lapset kuukauden kuluessa.

— Minun on käsketty tuoda heidät Fashodaan, vastasi Hatim. — Olen sen tehnyt eikä minun siis tarvitse heistä enää välittää. Mutta koska ystäväni Kaliopuli, joka on kreikkalainen, uskoi heidät huostaani, en soisi lasten liiaksi kärsivän.

— Sen sijaan että jätämme heidät autioon Fashodaan, lähetämme heidät
Smainin luo näitten samojen miesten mukana, jotka ovat tuoneet heidät
Omdurmaniin. Smain on mennyt korkeille, vuorisille ja kuiville
seuduille, missä kuume ei tapa ihmisiä, kuten täällä virran varrella.

— Entä miten he löytävät Smainin?

— Tulen jälkiä pitkin. Hän polttaa dshunglaa ajaakseen villieläimiä kallioiden väliin, missä on helppo tappaa niitä, tai karkottaakseen neekerejä tiheiköistä, joihin nämä piiloutuvat vainoojiaan pakoon… Smainia ei ole vaikea löytää.

— Entä voivatko he saavuttaa hänet?

— Viikon päivät hän viipyy samalla paikalla savustaakseen lihaa. Vaikka he lähtisivät parin kolmen päivän päästä, niin sittenkin he saavuttaisivat Smainin.

— Mutta miksi lähteä sinne häntä hakemaan, kun hän muutenkin palaa
Fashodaan?

— Ei suinkaan, sillä jos orjapyydystys onnistuu hyvin, vie hän saaliinsa suoraan markkinoille.

— Mitä on siis tehtävä?

— Muista, että kun me molemmat lähdemme Fashodasta, niin lapset kuolevat nälkään, jollei kuumetauti heitä tappaisikaan.

— Kautta profeetan, se on totta!

Eipä todellakaan ollut muuta keinoa kuin lähettää lapset uudelle vaellukselle. Mutta hyväsydäminen Hatim oli huolissaan siitä, että Gebr kohtelisi lapsia pahasti. Ankara Seki-Tamala, jota hänen omat sotamiehensäkin pelkäsivät, käski tuoda Gebrin luokseen ja sanoi tälle, että hänen täytyi viedä lapset elävinä ja hyvissä voimissa Smainin luo, muuten hänet hirtetään. Hyvä Hatim sai emiirin antamaan pikku Nelille orjattaren, jonka tuli palvella tyttöä matkalla ja Smainin leirissä. Nel tuli sangen iloiseksi lahjasta, etenkin kun orjatar oli aivan nuori dinkasukuinen neekerityttö, jonka kasvonpiirteet olivat hauskat ja ilme lempeä.

Stas tiesi, että Fashodassa asuminen olisi kuolemaksi, eikä siis vastustanut lähtöä uudelle, kolmannelle retkelle.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät myöskään olleet matkaa vastaan, koska arvelivat Smainin avulla saavansa hekin haltuunsa orjia, joita voisivat voitolla myydä markkinoilla. He tiesivät, että orjakauppiaat useasti rikastuvat, ja läksivät siitäkin syystä mieluummin matkalle kuin jäivät tänne Hatimin ja Seki-Tamalan silmälläpidon alaisiksi.

Matkavalmistelut veivät paljon aikaa ja lastenkin täytyi saada levätä tarpeeksi. Kameleja ei voinut enää käyttää ja sen tähden lähdettiin hevosilla. Mutta Mea, Nelin palvelijatar, ja Kali, Gebrin orjapoika, saivat kävellä hevosten vierellä. Nimet Mea ja Kali oli Stas antanut heille. Hatim hankki vielä aasin kantamaan Nelille varattua telttaa ja ruokaa lapsille kolmeksi päiväksi. Enempää ei Seki-Tamala voinut antaa heille mukaan. Nelille tehtiin naisten satula huovasta, palmumatoista ja bambusta.

Kolme päivää lapset viipyivät Fashodassa, jossa virralta nousevat suunnattomat moskiittoparvet tekivät olon sietämättömäksi. Päivällä lenteli myös suuria, sinisiä kärpäsiä, jotka eivät tosin pistäneet, mutta tunkeutuivat korviin, silmiin ja suuhun. Stas oli jo Port Saidissa kuullut, että sääsket ja kärpäset levittävät kuumetta ja silmätulehdusta. Lopulta hän pyysi Seki-Tamalaa lähettämään heidät matkalle mahdollisimman pian, koska kevätsateet lähenivät.

21

— Stas, mistä se johtuu, että vaikka me ajamme ja ajamme Smainia ei kuitenkaan näy.

— En tiedä. Hän kulkee varmaankin ripeästi eteenpäin ehtiäkseen pian niille seuduille, missä vielä on neekerejä. Tahtoisitko sinä jo päästä hänen luokseen?

Tyttö nyökäytti vaaleata päätään.

— Miksi sitten?

— Smainin läsnäollessa Gebr ei varmaankaan uskaltaisi lyödä Kali parkaa niin julmasti.

— Tuskin Smain itse on sen parempi. He ovat kaikki armottomia orjilleen.

— Niinkö? Kaksi kyyneltä vierähti tytön poskipäiltä.

Yhdeksäs päivä tätä matkaa oli kulumassa. Gebr, joka nyt johti karavaania, löysi helposti Smainin jäljille. Poltettu dshungla ja nuotioiden tuhka, jyrsityt luut ja muut jätteet osoittivat hänelle tien. Mutta viisi päivää myöhemmin he joutuivat suurelle arolle, jonka tuli oli polttanut joka suuntaan. Jäljet tulivat epäselvemmiksi ja saattoivat johtaa harhaan, etenkin kun Smain, kuten näytti, oli jakanut miehistönsä pienempiin osastoihin löytääkseen helpommin metsänriistaa ja syötävää. Gebr ei tiennyt, mihin suuntaan mennä, ja karavaani palasi usein samaan paikkaan, mistä oli lähtenytkin. Sitten he ajoivat suurehkon metsän halki ja saapuivat seudulle, missä maaperä oli kivistä ja kasvillisuus niukkaa. Vain muutamin paikoin kasvoi euforbioita, mimosia ja hoikkia, vaaleanvihreitä puita, joitten lehtiä syötettiin hevosille. Ei ollut jokia eikä puroja, mutta onneksi satoi silloin tällöin, joten kallioiden koloista löytyi vettä.

Smainin miehet olivat karkottaneet metsänriistan, ja karavaani olisi saattanut kuolla nälkään, jollei hevosten jaloista olisi tuon tuostakin pyrähtänyt lentoon lintuja, joita sitten iltaisin oli puissa niin sakeasti, että tarvitsi vain ampua sinne päin, niin sai varmasti joitakuita. Ne olivat siksi kesyjä ja lensivät niin raskaasti, että karavaanin edellä juokseva Saba puri joka päivä useita kuoliaaksi. Chamis ampui niitä toistakymmentä päivittäin vanhalla pyssyllä, jonka hän oli houkuttelemalla saanut eräältä Hatimin dervishiltä matkalla Omdurmanista Fashodaan. Mutta hänellä ei ollut hauleja kuin kahteenkymmeneen panokseen ja hän oli levoton siitä, miten kävisi, kun varasto loppuisi. Kallioilla oli varmaankin antilooppeja, mutta niitä ei voinut ampua muulla kuin luodikolla. Mutta he eivät osanneet käyttää Stasin luodikkoa, eikä Gebr uskonut sitä pojan käsiin.

Gebr alkoi tulla levottomaksi matkan pitkittymisestä ja arveli jo kääntyä takaisin Fashodaan, sillä elleivät he löytäisi Smainia, he voisivat eksyä näille asumattomille seuduille, missä petoeläimet ja orjanmetsästyksestä vihastuneet neekerit olivat heidän uhkanaan. Mutta koska Gebr ei ollut kuullut mitään emiiri Seki-Tamalan retkestä Emin passaa vastaan, hän ei uskaltanut näyttäytyä ankaralle emiirille, joka oli käskenyt viedä lapset Smainille.

Kaikki tämä täytti Gebrin mielen katkeruudella ja vihalla. Hän ei enää uskaltanut kostaa Stasille eikä Nelille, mutta Kali paran selkään ilmaantui joka päivä verisiä ruoskannaarmuja. Nuori orja lähestyi pelosta vavisten ankaraa herraansa. Turhaan hän syleili Gebrin jalkoja ja suuteli käsiä, turhaan hän lankesi kasvoilleen tämän eteen, sillä tuska ja valitus eivät liikuttaneet kivistä sydäntä. Yöksi Kali pantiin jalkapuuhun, jottei hän voisi paeta. Päivällä hän käveli Gebrin hevosen vieressä, mikä huvitti Chamista.

Nel itki pojan kärsimyksiä. Stas puhui usein Kalin puolesta, mutta kun hän huomasi sen vain yllyttävän Gebriä, hän vaikeni hammasta purren.

Mutta Kali oli ymmärtänyt lasten tahtovan hänen parastaan ja rakasti heitä syvästi.

Viimeisinä kahtena päivänä he olivat ajaneet pitkin kivistä notkoa, jonka kahden puolen oli korkeat kalliot. Sateisena aikana notko oli täynnä vettä, mutta nyt oli maa melkein kuivaa. Gebr oli lähtenyt kulkemaan notkoa pitkin, koska se vähitellen kohosi, ja tästä syystä hän otaksui joutuvansa korkealle paikalle, josta päivällä saattaisi nähdä savut ja yöllä tulet Smainin leiristä. Notko oli paikoin niin ahdas, että vain kaksi hevosta saattoi kulkea vierekkäin, mutta toisin paikoin se levisi laaksoiksi, joita korkeat kalliot ympäröivät. Näillä kallioilla istui paviaaneja, jotka leikittelivät keskenään ja näyttivät hampaitaan karavaanille.

Iltapäivän viides tunti oli kulumassa. Aurinko teki laskua. Gebr ajatteli yömajaa, mutta hän tahtoi etsiä laakson, johon voisi laittaa zeriban, aitauksen, okaisista mimosa- ja akaasiapensaista karavaanin suojaksi petoeläimiä vastaan. Saba juoksi edellä haukkuen apinoita, ja sen haukunta kajahteli kallioitten välissä.

Mutta yhtäkkiä haukunta lakkasi, ja hetken kuluttua koira karkasi täyttä laukkaa hevosten luo selkäkarvat pystyssä ja häntä koipien välissä. Beduiinit ja Gebr ymmärsivät, että se pelkäsi jotakin, mutta ratsastivat eteenpäin nähdäkseen, mikä siellä oli.

Vähän matkaa ratsastettuaan he pysäyttivät hevosensa ja jäivät kuin kivettyneinä katsomaan kauhistuttavaa näkyä.

Pienellä kalliolla keskellä laajaa laaksoa makasi leijona. Se oli korkeintaan sadan askelen päässä heistä. Kun tuo mahtava eläin huomasi ajajat ja hevoset, se nousi istumaan ja katsoi tulijoihin. Laskeva aurinko valaisi sen suuren pään ja kiharaisen rinnan, ja tässä punertavassa valaistuksessa se muistutti sfinksejä, jotka koristavat vanhojen egyptiläisten temppelien käytäviä.

Hevoset rupesivat peräytymään, eivätkä kauhistuneet ratsastajat tienneet mitä tehdä. Kuului avuttomia ja tuskaisia huudahduksia: "Allah! Bismillah! Allah Akbar!"

Erämaan kuningas katsoi heihin kallioltaan liikkumattomana kuin pronssiveistos. Gebr ja Chamis olivat kuulleet kauppamiehiltä, jotka ostavat norsunluuta ja kumia, että leijonat usein sulkevat tien karavaaneilta, joiden tästä syystä täytyy tehdä suuria kierroksia. Mutta nyt se oli mahdotonta. He saattoivat kääntyä ja paeta, mutta siinä tapauksessa olisi peto varmaan lähtenyt ajamaan heitä takaa.

Kuului hätäisiä kysymyksiä ja huudahduksia:

— Mitä tehdä?

— Allah! Ehkä se väistyy!

— Ei väisty!

Taas oli aivan hiljaista. Kuului vain hevosten korskuntaa ja ihmisten hätäistä hengitystä.

— Päästetään Kali irti, Chamis sanoi kiireesti Gebrille, — ja paetaan hevosilla, niin leijona tappaa hänet ja jättää meidät rauhaan.

— Niin! Niin! vahvistivat beduiinit.

Mutta Gebr arveli, että Kali kiipeäisi heti jyrkälle kallioseinämälle, ja leijona lähtisi ajamaan hevosia takaa. Sitten hän aikoi surmata orjan ja jättää siihen, ja kun peto hyökkäisi heidän peräänsä, se tuntisi veren hajua ja pysähtyisi syömään.

Gebr veti köyteen sidotun Kalin luokseen ja nosti jo veitsensä, mutta
Stas tarttui yhtäkkiä hänen väljään hihaansa.

— Mitä sinä teet, roisto?

Gebr aikoi riuhtaista kätensä irti, mutta hiha oli niin suuri, ettei se niinkään helposti onnistunut. Hän sähisi raivoisasti:

— Koira, jollei yksi riitä, pistän sinutkin kuoliaaksi! Kautta
Allahin minä pistän sinutkin kuoliaaksi!

Stas kalpeni pelosta, että Gebr panisi uhkauksensa täytäntöön, ja hän kiskoi hihasta kahta voimakkaammin sanoen:

— Anna pyssyni, niin ammun leijonan! Beduiinit pelästyivät kuullessaan nämä sanat, mutta Chamis, joka oli nähnyt Stasin ampuvan Port Saidissa, huusi samassa:

— Anna pyssy hänelle! Hän tappaa leijonan!

Gebr muisti, kuinka Stas oli ampunut Karun-järvellä ja luopui vaaran uhatessa heti vastarinnasta. Hän antoi luodikon pojalle ja Chamis aukaisi patruunalaukun, josta Stas sieppasi kouransa täyteen ja alkoi ladata pyssyä astuen samalla eteenpäin.

Ensi askeleilla hän oli kuin huumaantunut ja näki vain itsensä ja Nelin ja tytön kaulassa Gebrin veitsen jäljen. Mutta pian sai läheinen, hirvittävä vaara hänet unohtamaan kaiken muun. Hänen edessään oli leijona.

Kun Stas näki pedon, hänen silmissään musteni, kasvot kylmenivät ja jalat tulivat lyijynraskaiksi. Hengitys salpautui. Hän oli Port Saidissa lukenut leijonanmetsästyksestä, mutta oli aivan toista lukea kirjoista kuin katsoa petoa silmästä silmään. Arabit pidättivät hengitystään, sillä he eivät olleet ikinä nähneet mitään tällaista. Toisella puolella pieni poika, joka korkeitten kallioitten keskellä näytti vieläkin pienemmältä, toisella auringon kultaama, ylivoimainen, julma petoeläin.

Tahtonsa lujuudella Stas voitti pelon aiheuttaman tunnottomuuden jaloissaan ja astui eteenpäin. Hetken aikaa hänestä tuntui kuin hänen sydämensä olisi noussut kurkkuun, ja sitä kesti kunnes hän oli nostanut pyssynperän olkapäätään vasten. Nyt hän ajatteli muuta. Mennäkö vielä lähemmäksi vai ampuako jo? Mihin tähdätä? Mitä lyhyempi matka, sitä varmemmin sattuu… Siis lähemmäksi! lähemmäksi! Neljäkymmentä askelta… liian paljon… kolmekymmentä… kaksikymmentä… Tuuli toi jo väkevää petoeläimen hajua…

Stas pysähtyi.

— Kuula silmäin väliin, muuten hukka minut perii! ajatteli hän. —
Nimeen Isän ja Pojan…

Leijona ojensihe ja painoi sitten päänsä alas. Sen huulet avautuivat ja kulmakarvat rypistyivät. Jokin kehno olento oli uskaltanut lähestyä sitä liian lähelle — ja se valmistautui hyökkäykseen vetäytyen hiukan takakäpälilleen…

Stas näki pedon pään tähtäimen keskellä — ja veti liipasimesta.

Pamahti. Leijona nousi täyteen korkeuteensa ja kaatui sitten taaksepäin.

Kuolemankouristuksissaan se putosi kalliolta maahan.

Stas piti kivääriä vielä hetken ampuma-asennossa, mutta kun hän näki kouristusten loppuvan ja kellertävän ruumiin makaavan hervottomana, hän aukaisi kiväärinsä lukon ja pani uuden patruunan ammutun sijaan.

Gebr, Chamis ja beduiinit eivät nähneet heti, mitä oli tapahtunut, koska kaikki oli vielä savun peitossa. Kun savu oli hälvennyt, he alkoivat huutaa aikoen rientää Stasin luo, mutta mikään voima ei olisi saanut hevosia astumaan askeltakaan eteenpäin.

Stas kääntyi ympäri, silmäili neljää arabialaista ja iski katseensa
Gebriin.

— Nyt on mittasi täynnä, ajatteli hän. — Nyt sinä et surmaa enää
Neliä etkä ketään muutakaan.

Stas tunsi taaskin poskiensa ja nenänsä kylmenevän, mutta ei pelosta, vaan järkähtämättömästä päätöksestä, joka muutti hänen sydämensä rautapalaseksi.

— He ovat roistoja pyöveleitä, murhamiehiä, ja Nel on heidän käsissään!… Tämä ei ole murha! ajatteli hän.

Stas lähestyi heitä, jäi seisomaan ja vei salaman nopeasti pyssynperän poskelleen.

Kaksi laukausta, toinen heti toisen jälkeen, kajahti kallioitten keskellä. Gebr kaatui maahan kuin hiekkasäkki, ja Chamis kyykähti eteenpäin painaen verisen otsansa hevosen harjaan.

Molemmat beduiinit huusivat kauheasti, hyppäsivät alas hevosilta ja hyökkäsivät Stasia kohti. Stas toivoi, että he olisivat paenneet ja siten pelastaneet henkensä, mutta sokean raivon valtaamina he luulivat ehtivänsä hakata pojan kappaleiksi, ennenkuin tämä saisi pyssynsä uudestaan ladatuksi. Mutta he olivat juosseet tuskin paria kymmentä askelta, kun kivääri pamahti kaksi kertaa pahaenteisesti, ja beduiinit kaatuivat kasvoilleen maahan.

Toinen, jota hätäinen laukaus ei ollut heti tappanut, kömpi seisomaan, mutta samassa silmänräpäyksessä Saba puri hampaansa miehen niskaan.

Seurasi kuolonhiljaisuus.

Sen keskeytti Kalin tuskallinen huuto. Hän heittäytyi polvilleen, ojensi kätensä ja huusi ki-suahelin kielellä:

— Bwana Kubwa! (Suuri herra!) Tapa leijona, tapa pahat ihmiset, mutta älä tapa Kalia!

Stas ei kuullut hänen huutoaan. Hän tuijotti hetken aikaa mielettömästi eteensä, mutta huomattuaan Nelin kalpeat kasvot ja pelokkaat silmät hän juoksi tytön luo:

— Nel! Älä pelkää!… Nel! Me olemme vapaat!…

He olivat todellakin vapaat, mutta he olivat eksyksissä autiossa
Mustien maassa.

22

Ennenkuin Stas ja nuori neekeri olivat siirtäneet arabien ja leijonan ruumiit notkon laitaan, oli aurinko laskeutunut vieläkin alemmaksi, ja kohta olisi yö. Orja osoitti rintaansa, sitten kuollutta leijonaa ja sanoi suutaan maiskutellen: "Msuri njama" (hyvää lihaa). Mutta lähelle ruumiita ei voinut jäädä yöksi. Stas käski hänen ottaa kiinni hevoset, jotka olivat paenneet laukauksia.

Musta poika menetteli viisaasti. Sen sijaan, että olisi ajanut hevosia takaa notkoja pitkin, jolloin nämä olisivat paenneet yhä kauemmaksi, hän kiipesi kallionseinämän yli ja sai saarretuksi neljä niistä. Mutta Gebrin ja Chamiksen hevosia ei näkynyt. Mutta hyvä näinkin: neljä hevosta ja muuliaasi, joka järkyttävien tapausten aikana oli pysynyt täysin rauhallisena. Se löytyi solan mutkan takaa, missä se söi ruohoa. Sudanilaiset hevoset näkevät usein petoeläimiä, mutta leijonaa ne pelkäävät kuitenkin. Oli siis vaikea viedä ne kallion ohi, jonka juurella oli suuri vesilätäkkö. Hevoset nuuskivat ja korskuivat, mutta kun aasi meni ohi korvat luimussa, seurasivat ratsut sen esimerkkiä.

Vaikka oli jo yö, he ajoivat vielä noin kilometrin matkan ja pysähtyivät amfiteatterin tapaiseen laaksoon, jossa kasvoi orjantappuroita ja pistäviä mimosapensaita.

— Herra, nuori neekeri sanoi, — Kali tekee tulen, suuren tulen!

Hän veti esiin leveän sudanilaisen miekan, jonka oli ottanut kuolleelta Gebriltä, ja alkoi sillä katkoa pensaita ja pieniä puita. Kun hän oli sytyttänyt tulen, hän varasi polttopuita vielä yönkin varalle.

Yhdessä Stasin kanssa hän pystytti teltan Nelille korkean kallioseinän viereen ja teki teltan ympärille zeriban, aitauksen okaisista pensaista. Hevoset eivät mahtuneet zeriban sisään, ja kun metalliastiat ja säkit oli otettu niiden selästä, niiden etujalat sidottiin jotteivät ne poistuisi liian kauaksi ruohoa ja vettä hakemaan. Mea muuten löysikin kallionkolosta vettä, joka riitti sekä hevosille että Chamiksen ampumien lintujen keittämiseen. Aasin kuormasta löytyi durraa, vähäsen suolaa ja kuivattua maniokkijuurta.

Illallinen oli runsas, ja Kali ja Mea soivatkin aika lailla. Nuori neekeripoika, jota Gebr oli kiusannut nälällä söi kahden edestä. Hän oli täydestä sydämestään kiitollinen uusille isännilleen ja lankesi illallisen syötyään kasvoilleen Stasin ja Nelin eteen merkiksi, että tahtoi olla koko ikänsä heidän orjanaan. Sitten hän yhtä nöyrästi osoitti kunnioitustaan Stasin pyssylle, koska hän nähtävästi arveli, että oli paras pysyä hyvissä väleissä niin julman aseen kanssa. Kali sanoi valvovansa vuorotellen Mean kanssa, jottei tuli pääsisi "suuren herran" ja "bibin" nukkuessa sammumaan. Ja hän istuutui Stasin viereen ja alkoi hyräillä laulua, jossa tuon tuostakin toistuivat sanat: "Simba kufa!", mikä ki-suahelin kielellä merkitsee: leijona on tapettu.

Mutta "suuri herra" ja "bibi" eivät saaneet unta. Stasin pyynnöstä Nel söi vähäsen linnunlihaa ja keitettyä durraa. Tyttö sanoi, ettei hänen ole nälkä eikä uni, vaan jano. Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen, mutta tytön kädet olivat kylmät. Stas sai hänet menemään telttaan, johon hän oli valmistanut tytölle makuusijan, tarkastettuaan ensin, ettei ruohossa ollut skorpioneja. Itse hän istuutui pyssy kädessä kivelle vartioimaan pikku siskoa petoeläimiltä siltä varalta, ettei nuotio peloittaisi niitä pois.

Sanomaton väsymys valtasi hänet. Itsekseen hän ajatteli: "Minä olen tappanut Gebrin ja Chamiksen, olen tappanut beduiinit ja leijonan — me olemme vapaat." Mutta oli kuin joku muu olisi kuiskannut hänen korvaansa ne sanat, eikä hän olisi tiennyt, mitä ne merkitsivät. Hän tunsi olevansa vapaa, mutta tunsi myös, että jotakin kauheata oli tapahtunut, ja se painoi hänen rintaansa kuin raskas kivi.

Vihdoin hänen ajatuksensa pysähtyivät. Hän katseli pitkän aikaa suuria yöperhosia, jotka lentelivät tulen ympärillä, hänen päänsä alkoi painua, ja hän nukahti. Kali nukkui myös, mutta hän heräsi tuon tuostakin, ja lisäsi oksia nuotioon.

Ympärillä vallitsi syvä, öinen hiljaisuus, mikä on tropiikissa harvinaista. Kuun valo ei yltänyt notkon pohjalle, mutta ylhäällä taivaalla tuikkivat oudot tähtisikermät. Ilma kävi niin kylmäksi, että Stas heräsi, pudisti unet silmistään ja rupesi pelkäämään, että Nel saattaisi vilustua. Hän meni telttaan katsomaan, nukkuiko Nel ja istuutui sitten lähemmäs tulta, rupesi torkkumaan ja nukahti sikeään uneen.

Yhtäkkiä hän heräsi jalkojensa juuressa nukkuneen Saban murinaan. Kali havahtui myös. He katsoivat levottomina koiraa, jonka korvat liikkuivat sinnepäin, mistä he olivat saapuneet. Koira tuijotti pimeyteen ja sen selkäkarvat pörhistyivät. Nuori orja heitti vikkelästi kuivia oksia nuotioon.

— Herra, hän kuiskasi, — ota pyssy, ota pyssy! Stas otti luodikkonsa ja asettui paikkaan, josta saattoi nähdä kauemmaksi notkelmaan. Saban murina kiihtyi. Ensin oli pitkän aikaa hiljaista, sitten kuului kolkkoa jyminää ikään kuin lauma suuria eläimiä olisi ollut tulossa nuotiolle päin.

Stas ymmärsi heti, että vaara oli uhkaamassa. Mitä oli tehtävä? Ehkä ne olivat puhveleita tai sarvikuonoja, jotka etsivät tietä ulos notkosta. Jollei pyssynlaukaus säikähdyttäisi niitä pakoon, olisi karavaani hukassa, sillä nämä eläimet tallaavat alleen kaiken, mitä eteen osuu.

Entäpä jos kysymyksessä on jo Smainin osasto, joka on löytänyt ruumiit notkosta ja lähtenyt ajamaan murhamiehiä takaa? Stas ei itsekään tiennyt, kumpi olisi parempi, pikainen kuolema vai uusi orjuus. Hän ajatteli, että jos Smain itse on mukana, hän ehkä armahtaa heidät, mutta villit dervishit varmasti joko tappavat heidät tai, mikä pahempi, kiduttavat julmasti. "Suokoon Jumala", hän ajatteli, "niitten olevan petoeläimiä eikä ihmisiä!"

Jyminä kasvoi. Kuului jo kavioitten töminää. Vihdoin sukelsi pimeydestä esiin eläimiä, jotka laukkasivat heitä kohti silmät kiiluen, sieraimet pullistuneina ja harja koholla.

— Hevosia! huusi Kali.

Ne olivat todellakin Gebrin ja Chamiksen hevoset, jotka olivat peloissaan juosseet täyttä laukkaa, mutta tultuaan valopiiriin ja nähtyään toverinsa pysähtyivät.

Stas ei laskenut pyssyä olkapäältään, sillä hän odotti kohta näkevänsä hevosten takana leijonan kiharaisen pään tai pantterin laakean otsan. Mutta hän odotti turhaan, sillä hevoset rauhoittuivat nopeasti ja Saba lakkasi murisemasta. Se pyöri muutaman kerran paikallaan ympäri, laskeutui maahan, veti itsensä sykkyrään ja sulki silmänsä. Jos joku petoeläin oli ajanut hevosia takaa, se oli kääntynyt ympäri tunnettuaan savun hajua ja nähtyään tulen loimut kallioilla.

— Kylläpä mahtoivatkin pelästyä, virkkoi Stas Kalille, — kun juoksivat leijonan ja ihmisten ruumiitten ohi.

— Herra, neekeri vastasi, — Kali luulee, että niin on tapahtunut. Paljon, paljon hyeenoja ja sakaaleja on tullut notkoon syömään ruumiita. Hevoset pakenevat niitä, mutta ne eivät ahdista hevosia, sillä ne syövät Gebriä ja niitä muita…

— Ehkä. Mutta menepä nyt riisumaan satulat hevosten selästä ja tuo ne tänne. Älä pelkää, kyllä pyssyni suojelee sinua.

— Kali ei pelkää, vastasi neekeri. Työnnettyään oksakasaa syrjään hän astui zeribasta ulos. Samassa tuli Nelkin teltasta.

Saba nousi heti ja meni tytön silitettäväksi, mutta tyttö vetikin takaisin kätensä, jonka oli jo ojentanut koiraa kohti.

— Stas, mitä on tapahtunut? Nel kysyi.

— Ei mitään. Ne kaksi hevosta tulivat tänne. Herättikö niitten töminä sinut?

— Minä olin herännyt sitä ennen ja aioin tulla ulos teltasta, mutta…

— Mutta mitä?

— Minä ajattelin, että sinä suutut.

— Minä? Sinulle?

Nel nosti silmänsä ja katsoi Stasiin toisin kuin koskaan ennen. Tämä ihmetteli, sillä huomasi tytön äänessä ja ilmeessä pelkoa.

— Hän pelkää minua! Stas ajatteli.

Aluksi tämä ajatus hiveli suloisesti pojan mieltä. Nelin mielestä hän siis oli enemmän kuin täysikasvuinen mies: julma soturi, joka levittää pelkoa ympäristöönsä. Mutta sitä kesti vain hetken, sillä hänen huomiokykynsä oli kouliintunut. Hän pani merkille, että tytön ilmeessä ei ollut ainoastaan pelkoa, vaan myös inhoa kaikkea sitä verenvuodatusta kohtaan, minkä hän oli joutunut näkemään. Hän muisti, että tyttö ei ollut tahtonut hyväillä Sabaa siksi, että tämä oli purrut toisen beduiinin kuoliaaksi.

Stas tunsi sydäntään ahdistavan. Aivan toista oli ollut lukea Port Saidissa kirjoista, kuinka amerikkalaiset turkismetsästäjät kaukaisessa lännessä tappoivat tusinoittain intiaaneja, kuin itse tehdä niin ja nähdä ihmisten makaavan verissään ja vääntelehtivän kuoleman tuskissa. Ei ollut ihme, että Nelin sydän oli täynnä tuskaa ja inhoa. Katkeruus valtasi Stasin, sillä hän oli varma siitä, että ellei Neliä olisi ollut, hän olisi aikoja sitten saanut surmansa tai paennut. Nelin tähden hän oli kärsinyt kaiken, minkä oli kärsinyt, ja kaikesta oli seurauksena se, että tyttö seisoi hänen edessään peloissaan ikään kuin ei enää olisikaan entinen pikku sisko. Hän ei katsonut poikaa enää luottavaisesti silmiin kuten ennen, vaan omituisen tuskaisesti. Samassa Stas tunsi itsensä onnettomaksi. Ensi kerran hän oli liikuttunut ja alakuloinen. Hänen silmänsä kyyneltyivät, ja jos "julman soturin" vain olisi sopinut, hän olisi itkenyt ääneen. Mutta hän hillitsi itsensä, kääntyi tytön puoleen ja kysyi:

— Pelkäätkö, Nel? Tyttö vastasi hiljaa:

— On niin… kauheaa!

Stas käski Kalin tuoda huopapeitteitä satuloista, levitti ne kivelle, jolla hän oli istunut, ja sanoi:

— Istu tähän, Nel, nuotion viereen… Yö on kylmä. Kun sinun tulee uni, niin nojaa pääsi minuun ja nuku.

Mutta Nel toisti:

— On niin kauheata!…

Stas kääri tytön viittaan, ja he istuivat pitkän aikaa ääneti nojaten toisiinsa tulen punertavassa valossa. Zeriban takaa kuului hevosten pärskyntää ja ruohon rouskuntaa niitten hampaissa.

— Kuule Nel, Stas sanoi, — minun täytyi tehdä niin… Gebr uhkasi tappaa meidät jollei leijona pysähtyisi syömään Kalia, vaan lähtisi ajamaan meitä takaa. Kuulitko? Muista, ettei hän uhannut ainoastaan minua, vaan sinuakin. Minä vakuutan sinulle, että jollei hän olisi uhannut, niin minäkään en olisi ampunut heitä, vaikka kyllä olin sellaista ajatellut. Luulen, etten olisi voinut ampua. Mutta hänen raakuudellaan ei ollut rajoja. Näithän itse, kuinka hän iloitsi Kalin kärsimyksistä. Ja Chamis? Hän oli halpamaisesti pettänyt meidät! Tiedätkö, miten olisi käynyt, jolleivät he olisi löytäneet Smainia? Gebr olisi ruvennut samalla tavalla kiduttamaan meitä, sinuakin. Minua kauhistuttaa pelkkä ajatus, että hän olisi ruoskinut sinua ja kidutettuaan meidät kuoliaiksi kääntynyt takaisin Fashodaan ja sanonut meidät kuolleen kuumeeseen… Nel, minä en tehnyt sitä raakuudesta, vaan ajattelin vain sinun pelastumistasi. Sinun parastasi minä vain ajattelin.

Hänen äänestään saattoi kuulla, että hän oli todella surullinen. Nel oli nähtävästi ymmärtänyt, koska hän nojautui tiiviimmin häneen. Stas jatkoi:

— Minä olen sama kuin ennenkin, suojelen sinua ja pidän sinusta huolta. Niin kauan kuin he elivät, emme voineet ajatella pelastumista, mutta nyt voimme paeta Abessiniaan. Abessinialaiset ovat mustia ja villejä, mutta kristittyjä, ja he vihaavat dervishejä. Jos sinä vain pysyt terveenä, niin kyllä se onnistuu, sillä Abessinian rajalle ei ole kovinkaan pitkää matkaa. Mutta vaikka se ei onnistuisikaan, vaikka joutuisimmekin Smainin käsiin, niin luulen, ettei hän kostaisi meille. Hän ei ole ikinä nähnyt Gebriä eikä beduiineja, hän tunsi vain Chamiksen, mutta mitäpä hänestä. Voimmehan jättää sanomatta, että Chamis oli mukana. Jos onnistumme pääsemään Abessinian rajalle, olemme pelastuneet, mutta vaikkemme pääsisikään sinne, niin sinun ei missään tapauksessa kävisi huonommin, vaan paremmin, sillä noin julmia ihmisiä kuin nämä olivat ei muualla ole… Älä pelkää minua, Nel…

Tyttö kuunteli ja katsoi poikaa arastellen. Nähtävästi hän aikoi sanoa jotakin, mutta hän ei saanut sitä sanotuksi. Vihdoin hän kallisti päätään niin, että hänen hiuksensa valuivat hänen kasvoilleen ja virkkoi hiljaa, hieman vapisevalla äänellä:

— Stas…

— Mitä, aarteeni?

— Eivätkö he tule tänne?…

— Ketkä? Stas kysyi ihmeissään.

— Ne…tapetut…

— Mitä ihmettä sinä puhut, Nel?

— Minä pelkään!

Tytön kalpeat huulet alkoivat vavahdella.

He vaikenivat. Stas ei uskonut, että kuolleet voisivat liikkua, mutta kun oli yö eivätkä ruumiit olleet kaukana, hänelle tuli kummallinen olo.

— Mitä sinä puhut, Nel? hän toisti. — Tuo on Dinahin puhetta hengistä… Kuolleet eivät…

Hän ei puhunut loppuun, sillä samassa tapahtui jotakin kauheaa. Yön hiljaisuudessa kuului sieltä päin, missä ruumiit olivat, hirvittävää ääntä, jossa värisi riemu, epätoivo, raakuus, tuska, itku, iva…

Nel kirkaisi ja kiersi käsivartensa Stasin ympäri. Kauhu karmi poikaa. Saba nousi ja alkoi murista.

Mutta matkan päässä istuva Kali nosti rauhallisesti päänsä ja virkkoi melkein iloisesti:

— Hyeenat siellä nauravat Gebrille ja leijonalle…

23

Edellisen päivän tapahtumat ja yön vaikutelmat uuvuttivat Stasia ja Neliä siinä määrin, että he lopulta vaipuivat sikeään uneen. Vasta keskipäivällä tyttö tuli teltastaan. Stas oli herännyt aikaisemmin ja käskenyt Kalin valmistaa aamiaisen, joka…

Nuori neekeri vaikeni hetken. Sitten hän jatkoi: samalla saisi olla lounas, koska oli jo myöhä.

Kirkas päivänvalo karkotti öisen pelon. Lapset tunsivat itsensä levänneiksi ja virkeiksikin. Nel näytti voivan paremmin ja oli voimistunut. Koska molemmat tahtoivat päästä mahdollisimman kauaksi paikasta, jossa ammutut sudanilaiset olivat, he nousivat aterian jälkeen hevosten selkään ja ratsastivat eteenpäin.

Tähän aikaan päivästä kaikki Afrikassa matkaavat levähtävät ja yksinpä neekerikaravaanit etsivät suurten puitten varjoa. Auringon helottaessa kuumasti korkealta eläimet piiloutuvat tiheikköihin, linnut lakkaavat laulamasta, hyönteiset surisemasta, ja koko luonto muuttuu äänettömäksi, ikäänkuin se tahtoisi kätkeytyä pahalta hengeltä. Mutta he ratsastivat notkoa pitkin, jonka toinen seinä antoi niin paljon varjoa, että siinä saattoi kulkea suojassa paahtavalta helteeltä.

Stas ei halunnut kääntyä pois notkosta ensinnäkin, koska ylhäältä Smainin miehet saattaisivat helpommin nähdä heidät, ja toiseksi siitä syystä, että alhaalla saattoi helposti löytää vettä.

Maa kohosi kaiken aikaa, mutta tuskin huomattavasti. Kallioiden seinämillä näkyi keltaista rikkiä, ja vesi kallioiden koloissa oli rikkipitoista. Se johti lasten mieleen mahdilaisten tavan hangata hiuksiaan rikkijauheella. Toisin paikoin tuntui ilmassa biisamikissan hajua, ja siellä, missä liaanit valuivat koskina alas notkoon, tuntui huumaavaa vaniljan tuoksua. Pikku vaeltajat pysähtyivät mielellään tähän rehevyyteen, jota purppuraiset ja sinipunervat kukat koristivat. Hevoset käyttivät näitä kasveja ravinnokseen.

Eläimiä ei näkynyt, paitsi apinoita, joita oli paikoittain laumoina kallioitten laidalla. Ne muistuttivat niitä epäjumalankuvia, jotka Intiassa vartioivat temppeleitä. Suuret, harjakkaat koirasapinat näyttivät Saballe hampaitaan, rypistelivät vihaisesti kuonojaan, loikkivat kohti, pyörittivät silmiään ja raaputtivat kylkiään. Mutta Saba oli jo tottunut niihin, eikä välittänyt niiden uhkauksista.

He ajoivat nopeasti eteenpäin. Vapauden ilo karkotti Stasia yöllä kiusanneen painajaisen. Hän ajatteli vain, mitä nyt oli tehtävä, kuinka he voisivat päästä pois näiltä seuduilta, missä dervishien vangiksi joutuminen uhkasi heitä, kuinka he kestäisivät pitkän matkan aution maan halki kuolematta nälkään tai janoon, ja vihdoin, mihin suuntaan oli kuljettava.

Stas oli kuullut Hatimilta, että matka Fashodasta lähimpään kohtaan Abessinian rajalla vie vain viisi päivää: se oli noin tuhat mailia. Heidän lähdöstään Fashodasta oli nyt kulunut lähes kaksi viikkoa. Oli siis selvää, että he eivät olleet kulkeneet suoraan itään, vaan kääntyneet kauas etelään etsimään Smainia. Hän muisti, että he nyt kuudentena matkapäivänä olivat kulkeneet virran yli, joka ei ollut Niili, ja ajaneet suurten soitten ohi, minkä jälkeen maa oli ruvennut kohoamaan. Koulussa Port Saidissa oli Afrikan maantiedettä opetettu perusteellisesti, ja Stas muisti nimen Ballor ja Niiliin laskevan Sobat-virran, joka uoman mennessä umpeen tulvii yli rantojensa. Nämä vedet hän arveli sivuuttaneensa, mutta hän ei ollut siitä kuitenkaan varma. Eihän Smain ollut voinut lähteä pyydystämään orjia Fashodasta itäänpäin, missä dervishit ja isorokko olivat tehneet tuhojaan, vaan hänen oli täytynyt kulkea etelään. Stas arveli siis kulkevansa samaan suuntaan kuin Smain. Tämä ajatus pelotti häntä aluksi. Hän rupesi aprikoimaan, eikö olisi parempi kääntyä tästä etelään päin vievästä notkelmasta pois itää kohti. Mutta hetken mietittyään hän jätti tämän aikeen, koska otaksui, ettei Smain kulkisi saaliineen samaa tietä takaisin, vaan suoraa päätä Niilille. Stas oivalsi, että Abessiniaan voi päästä ainoastaan etelästä päin, missä tämä maa rajoittuu autioon, villiin seutuun, sillä sen läntistä rajaa dervishit vartioivat tarkasti.

Stas päätti siis kulkea etelään. Siellä saattoi kyllä tavata neekereitä, mutta kernaammin hän oli tekemisissä mustien kuin mahdilaisten kanssa, ja luultavasti Kali ja Mea voisivat auttaa heitä alkuasukkaitten keskuudessa. Jo ensi silmäyksestä saattoi neekeritytön pitkistä ja hoikista jaloista päätellä hänen kuuluvan joko dinka- tai shilluk-neekeriheimoihin, jotka asuvat Niilin yläjuoksun varsilla kahlaillen suoalueilla kurkien tapaan. Kali, joka oli Gebrin rääkkäyksestä laihtunut melkein luurangoksi, oli ruumiinrakenteeltaan aivan toisenlainen. Hän oli lyhyenläntä, vankka, harteikas, ja hänen jalkansa olivat lyhyemmät kuin Mean. Hän puhui tuskin nimeksikään arabiaa, mutta vähäsen ki-suahelinkieltä, joka on levinnyt melkein kautta koko Afrikan ja jota Stas oli oppinut kanavatöissä olevilta sansibarilaisilta. Kali oli siis kotoisin jostakin eteläisestä maasta.

— Kali, mikä on sinun kansasi nimi? Stas kysyi häneltä.

— Wa-hima, vastasi neekeripoika.

— Onko se suurikin kansa?

— Hyvin suuri, käy sotaa samburuja vastaan ja varastaa heiltä karjaa.

— Entä missä on sinun kotikyläsi?

— Kaukana, kaukana!… Kali ei tiedä, missä.

— Onko se samanlaista seutua kuin tämäkin?

— Ei. Siellä on väljät vedet ja vuoria.

— Mikä sen veden nimi on?

— Musta vesi.

Stas arveli neekeripojan olevan kotoisin Albert-järven seuduilta, jotka siihen aikaan olivat Emin pashan hallussa. Päästäkseen varmuuteen hän kysyi vielä:

— Onko Wa-hima-kansalla valkoihoinen johtaja, jolla on mustia savuavia laivoja ja sotajoukko?

— Ei. Vanhat ihmiset siellä sanoivat nähneensä valkoihoisia… (Kali haritti sormensa) yksi, kaksi, kolme!… Niin, kolme valkoihoista on käynyt siellä norsunluuta etsimässä. Kali ei ole niitä nähnyt, sillä Kali ei ollut maailmassa, mutta Kalin isä antoi heille norsunluuta.

— Mikä isäsi on?

— Wa-himan kuningas.

Stasin ylpeyttä hiveli ajatus, että hänen palvelijansa oli kuninkaan poika.

— Tahtoisitko nähdä isäsi?

— Kali tahtoo nähdä äidin.

— Mitä wa-himalainen tekisi, jos näkisi meidät?

— Wa-himalainen lankeaisi kasvoilleen Kalin eteen.

— Johdata meidät heidän luokseen, niin saat jäädä sinne ja hallita isäsi jälkeen, mutta me jatkamme matkaa meren rannalle.

— Kali ei löydä sinne eikä tahdo sinne jäädä, sillä Kali rakastaa suurta herraa ja kuun tytärtä.

Stas kääntyi iloisesti ystävättäreensä päin ja virkkoi:

— Nel, sinusta on tullut kuun tytär!

Tyttö oli todellakin kasvoiltaan kalpea kuin kuu. Nuori neekeri oli hetken vaiti. Sitten hän jatkoi:

— Kali rakastaa Bwana Kubwaa (suurta herraa), koska Bwana Kubwa ei tappanut Kalia, vaan Gebrin, ja antaa Kalin syödä paljon.

Neekeri taputti vatsaansa ja hoki tyytyväisenä:

— Paljon lihaa, paljon, lihaa!

Stas tahtoi vielä tietää, kuinka neekeri oli joutunut dervishien vangiksi. Kävi ilmi, että kun hänet oli eräänä yönä saatu kiinni pyydystyskuopasta, joka oli kaivettu zeriban ulkopuolelle, hän oli kulkenut niin monen käden kautta, että hänen oli mahdotonta tehdä selvää maista, joiden kautta oli joutunut Fashodaan. Jos hän olisi kotoisin Albert-järven, Albert-Edward-järven tai Viktorian seuduilta, missä Unjoro- ja Uganda-maat sijaitsevat, niin hänen olisi pitänyt kuulla jotakin Emin pashasta, joka höyrylaivoineen ja sotajoukkoineen herätti neekereissä ihmetystä ja pelkoa. Tanganjikajärvi oli liian kaukana, ja näin ollen saattoi otaksua Kalin synnyinmaan olevan jossakin lähempänä. Siinä tapauksessa ei ollut mahdotonta tavata wa-himalaisia.

Muutaman tunnin kuluttua aurinko teki laskua, helle helpotti, ja vaeltajain eteen avautui leveä laakso, jossa oli vettä ja jossa kasvoi villejä viikunapuita. He pysähtyivät lepuuttamaan hevosia ja vahvistamaan itseään aterialla. Kun kalliot täällä olivat matalammat, Stas käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, näkyikö ympäristössä savua.

Tuossa tuokiossa Kali oli kalliolla ja katseltuaan joka suuntaan laskeutui liaaniköynnöstä pitkin alas ilmoittamaan, että savua ei näkynyt, mutta että siellä oli "njama". Saattoi helposti arvata, ettei hän tarkoittanut lintuja, vaan joitakin suurempia eläimiä. Hän osoitti Stasin luodikkoa ja pani kaksi sormea päälaelle merkiksi, että ne olivat sarvipäisiä.

Nyt kiipesi Staskin pyssyineen kalliolle ja tähysteli varovasti kallion laidan yli. Siellä oli niin kauas kuin silmä kantoi suuria puita, joitten runkoja tuli oli kärventänyt. Erään puun suojassa oli lauma antilooppeja, joitten ruumis muistutti hevosta ja pää puhvelihärkää. Ne olivat noin sadan askelen päässä ja tuuli puhalsi niistä Stasiin päin, joten ne vaaraa aavistamatta söivät kaikessa rauhassa. Stas tahtoi hankkia karavaanille ravinnoksi lihaa ja ampui lähintä eläintä, joka kaatui maahan kuin salaman lyömänä. Muut karkasivat pakoon ja niitten mukana suuri puhvelihärkä, joka oli seisonut näkymättömänä toisten eläinten takana. Nyt Stas ei ampunut enää lihan tarpeesta, vaan metsästyshalusta. Hän odotti hetkeä, jolloin puhvelihärkä olisi sivuttain häneen ja ampui. Eläin hoiperteli hieman, mutta juoksi edelleen kadoten epätasaiseen maastoon, ennenkuin Stas ehti ladata pyssynsä uudestaan.

Kun savu hälveni, Kali istui antiloopin päällä viiltämässä sitä
Gebrin veitsellä. Stas meni katsomaan eläintä.

Kun Kali oli syönyt hiukan raakaa antiloopinlihaa, hän rupesi nylkemään otusta. Stas ihmetteli, ettei Saba tullut saamaan osaansa. Hän vihelsi, mutta koiraa ei näkynyt.

— Iso koira juoksi puhvelihärän jälkeen, huomautti Kali.

— Näitkö?

— Kali näki.

Sen sanottuaan neekeri rupesi kantamaan antilooppia leiripaikalle. Stas vihelsi vielä muutaman kerran, mutta huomattuaan sen turhaksi hän meni Kalin jälkeen.

— Stas, vihelsitkö sinä Sabaa? kysyi Nel, joka pienillä sormillaan kyni lintua. — Se lähti teidän peräänne.

— Minä ammuin puhvelihärkää, ja se lähti ajamaan sitä takaa. Olen hieman huolissani siitä, sillä puhvelihärät ovat niin voimakkaita, että leijonatkin pelkäävät niitä. Saban voi käydä huonosti, jos se rupeaa tappelemaan sellaisen pedon kanssa.

Nel tuli kovin levottomaksi ja ilmoitti, ettei hän mene nukkumaan ennen kuin Saba on palannut. Havaittuaan tytön huolestumisen Stas pahoitteli, että oli lainkaan tullut puhuneeksi vaarasta ja rupesi lohduttelemaan.

— Lähtisin kyllä pyssyineni niiden perään, hän sanoi, — mutta ne ovat varmasti jo kaukana, kohta peittää pimeys niiden jäljet. Puhvelihärkä oli vaikeasti haavoittunut ja toivottavasti kuolee pian. Joka tapauksessa se on niin heikko, että Saba pääsee vaaran uhatessa pakoon. Kyllä se tulee takaisin, vaikka saattaa mennä myöhään.

Stas ei uskonut omia sanojaan, sillä hän muisti lukeneensa afrikkalaisen puhvelihärän valtavasta kostonhimosta. Vaikka se on vaikeasti haavoittunut, se juoksee pitkiä matkoja, vaanii metsästäjää, yllättää hänet, puskee häntä ja viskaa sarvillaan ilmaan. Saballe saattaisi helposti sattua jotakin sellaista.

Tuli yö. Kali ja Mea tekivät zeriban ja valmistivat illallisen.

Mutta Sabaa ei vain kuulunut. Nel tuli yhä surullisemmaksi ja alkoi vihdoin itkeä. Stasin täytyi lopulta pakottaa hänet nukkumaan. Poika lupasi itse odottaa koiraa ja mennä aamun valjettua etsimään sitä. Nel menikin telttaan, mutta pisti tuon tuostakin päänsä ulos teltasta kysyen, eikö koira ollut jo tullut. Vasta puolenyön jälkeen Nel nukahti. Mea tuli silloin nuotion ääreen valvomaan Kalin jälkeen.

— Miksi kuun tytär itkee? kysyi neekeripoika, kun hän yhdessä Stasin kanssa rupesi makuulle. — Kali ei tahdo sitä.

— Hän suree Sabaa, jonka puhvelihärkä luultavasti on tappanut.

— Mutta ehkei se olekaan tappanut sitä, musta poika vastasi.

Sitten he vaikenivat, ja Stas vaipui sikeään uneen. Oli vielä pimeä, kun hän heräsi viluun. Nuotio oli sammumaisillaan. Mea, jonka vuoro oli vartioida tulta, oli nukahtanut.

Kalin paikka oli tyhjä,

Stas heitti oksia nuotioon, tönäisi neekerityttöä kylkeen ja kysyi:

— Missä Kali on?

Mea töllisti häneen hetken aikaa, havahtui ja sanoi:

— Kali otti Gebrin veitsen ja meni zeriban taa. Luulin, että hän tuo puuta, mutta hän ei ole tullut takaisin.

— Onko siitä kauankin?

— On.

Stas odotti jonkin aikaa, mutta kun neekeriä ei näkynyt, hän vasten tahtoaan kysyi itseltään: Onko hän paennut?

Hänen sydämensä täyttyi tunteesta, minkä ihmisen kiittämättömyys herättää. Olihan Stas puolustanut häntä Gebrin julmuutta vastaan, vapauttanut hänet. Nel oli aina ollut hänelle hyvä ja itkenyt hänen kohtaloaan. Ja kuitenkin hän oli paennut! Kali sanoi, ettei tiedä, missä Wa-hima on eikä tahdo sinne päästä, mutta pakenipa kuitenkin. Stas muisti ihmisten kertoneen Port Saidissa, kuinka typeriä neekerit ovat, ja että he pakenevat omaksi kuolemakseen. Kaikesta päättäen Kalikin, jonka ainoana aseena oli Gebrin miekka, kuolisi nälkään tai joutuisi orjuuteen tai petojen saaliiksi.

— Voi sinua kiittämätöntä hölmöä!

Stas rupesi tuumimaan, kuinka paljon raskaammaksi matka kävisi hänelle ilman Kalia, kun täytyisi juottaa hevoset, sitoa ne yöksi kiinni, rakentaa teltta ja zeriba, nylkeä eläimiä — kaikki tämä jäisi nyt hänen tehtäväkseen, kun nuori neekeri oli poissa. Hänen oli pakko tunnustaa, että hänellä ei ollut käsitystäkään monesta tehtävästä, kuten esimerkiksi eläimen nylkemisestä.

Aurinko nousi taivaanrannan takaa, ja päivä tuli yhtäkkiä, kuten tropiikissa aina. Vähän myöhemmin tuli Nel pukeutuneena teltasta, mutta kampa kädessä ja tukka hajalla.

— Onko Saba tullut? hän kysyi.

— Ei vielä.

Tytön huulet alkoivat vapista.

— Ehkä se kuitenkin tulee, sanoi Stas. — Muistahan, että se hietikoillakin viipyi poissa pari päivää, ja löysi meidät sittenkin.

— Sinä sanoit lähteväsi etsimään sitä.

— En voi.

— Mikset?

— En voi jättää sinua ja Meaa kahden tänne.

— Entä Kali?

— Kali on poissa.

Stas ei tiennyt, kertoako totuuden heti, mutta koska sitä ei voisi kauankaan salata, hän arveli, että parasta on ilmaista kaikki kohta.

— Kali on ottanut Gebrin miekan ja lähtenyt yöllä jonnekin pois. Kuka tietää, vaikka hän olisi paennut. Neekerit tekevät usein niin, vieläpä omaksi vahingokseen. Minä säälin häntä… Mutta ehkä hän vielä huomaa tehneensä tyhmästi ja…

Saban iloinen haukunta keskeytti hänen puheensa. Nel viskasi kamman maahan ja aikoi juosta koiraa vastaan, mutta tarttui kiinni zeriban oksiin. Ensin ilmaantui näkyviin Saba, mutta pian sen jälkeen tuli Kalikin niin likomärkänä kuin olisi ollut rankkasateessa.

Lapset ilahtuivat tavattomasti. Kun Kali hengästyneenä ja väsyneenä oli astunut zeriban sisäpuolelle, kiersi Nel valkoiset käsivartensa neekeripojan mustan kaulan ympäri ja syleili voimiensa takaa.

— Kali ei tahdo nähdä bibin itkevän, sanoi neekeri, — ja sentähden
Kali etsi koiran.

— Kali on hyvä! vastasi Stas taputtaen mustaa poikaa olkapäähän. —
Mutta etkö sinä pelännyt leijonan tai pantterin tulevan yöllä vastaan?

— Kali pelkäsi, mutta Kali meni, hän vastasi. Näillä sanoilla hän voitti lasten sydämet. Nelin pyynnöstä Stas otti yhden niistä lasihelminauhoista, joita kreikkalainen Kaliopuli oli antanut heille mukaan, ja pani sen Kalin kaulaan. Hyvillään lahjasta tämä katsoi ylpeästi Meaan ja virkkoi:

— Mealla ei ole helminauhaa, mutta Kalilla on.

Sabaa toruttiin sitä vastoin ja se sai kuulla käyttäytyneensä jo toisen kerran huonosti palvelusaikanaan Nelin luona. Jos sellaista kerran vielä tapahtuisi, niin se pantaisiin armotta kiinni. Saba kuunteli ja heilutti häntäänsä niin, että sitä oli vaikea ymmärtää, mutta Nel sanoi, että koiran silmistä jo näkyi, kuinka se häpesi, ja jollei sen naama olisi niin karvainen, sen voisi nähdä punastuvankin.

Sitten he söivät aamiaista, johon kuului viikunoita ja antiloopinlihaa. Heidän syödessään Kali kertoi öisestä retkestänsä, ja Stas käänsi sen Nelille englanniksi, sillä tyttö ei ymmärtänyt ki-suahelikieltä. Puhvelihärkä oli juossut kauas, ja sen jälkiä oli ollut vaikea löytää pimeässä yössä. Kaikeksi onneksi oli hiljakkoin satanut sen verran, että raskaan eläimen jalanjälki oli tuntunut pehmenneessä maassa. Käsillään ja varpaillaan jälkiä hapuillen Kali oli kulkenut eteenpäin. Vihdoin hän oli löytänyt puhvelihärän, joka oli luultavasti kaatunut kuolleena, koskei mitään jälkiä taistelusta sen ja Saban välillä saattanut huomata. Saba oli syönyt suuren kappaleen rintaa ja vaikkei se jaksanut enää syödä enempää, niin se oli murissut eikä päästänyt lähelle paria hyeenaa ja sakaalia, jotka odottivat vuoroaan. Saba oli murissut Kalillekin, mutta Kali oli uhannut sitä "suuren herran" ja "bibin" vihalla, tarttunut sen kaulahihnaan ja päästänyt koiran vasta notkossa irti.

Siihen päättyi kertomus Kalin yöllisestä seikkailusta.

Iloisin mielin he nousivat hevosten selkään ja ajoivat eteenpäin. Mutta pitkäjalkainen Mea katseli kadehtien Kalin helminauhaa ja Saban kaulusta ja ajatteli surullisena: "Noilla molemmilla on kaulanauha, mutta minulla on vain messinkinen rengas toisessa jalassa."

24

Seuraavat kolme päivää he ajoivat edelleen notkelmia pitkin. Maa kohosi jatkuvasti. Päivisin oli kuuma, öisin kylmä. Sadeaika läheni. Raskaita maidonvalkoisia pilviä nousi taivaanrannan takaa. Sadekuuroja ja sateenkaaria näkyi hyvin kaukana.

Kolmannen päivän aamulla oli yksi näistä pilvistä kohonnut heidän yläpuolelleen ja kasteli heidät ohimennessään lämpimällä sateella. Sitten tuli taas kaunis sää, ja he saattoivat ajaa eteenpäin. Villejä lintuja oli taas niin paljon, että Stas ampui suoraan ratsailta niitä viisi. Siinä oli riittävästi yhdeksi ateriaksi. Matkustaminen raittiissa ilmassa ei rasittanut, ja metsänriistan ja veden runsaus karkottivat pelon nälästä ja janosta. Kaikki kävi paremmin kuin toivoa saattoi. Stas olikin syystä koko ajan hyvällä tuulella. Hän ratsasti Nelin vierellä, jutteli iloisesti ja laski huolettomasti leikkiä.

Iltapäivällä alkoi taas pilveillä. Lyhyet sadekuurot täyttivät maakuopat vedellä. Kali ennusteli suurta sadetta. Stas arveli, ettei ollut enää turvallista yöpyä notkelmaan: se saattaisi yön aikana muuttua pieneksi järveksi. Tämän johdosta hän päätti viettää yön ylhäällä. Tämä riemastutti Neliä, sillä tiedustelemassa käynyt Kali kertoi, että läheisyydessä oli metsää ja metsän puissa oli pieniä apinoita. Ne eivät olleet niin ilkeitä kuin heidän aikaisemmin matkalla tapaamansa paviaanit.

Kun he saapuivat paikalle, jossa notkelmaa reunustavat kalliot olivat aivan matalia, he veivät hevoset pois notkelmasta ja pystyttivät leirin ennen pimeän tuloa. Nelin teltta pystytettiin korkealle ja kuivalle paikalle suuren termiittikeon viereen, joka turvasi yhden sivustan kokonaan ja siten helpotti zeriban tekoa. Muutaman askeleen päässä oli tuuhea puu, jonka oksat tarjosivat suojaa sateelta. Zeriban edessä kasvoi pensaita ja kauempana kohosi sankka metsä, josta palmut kurottuivat korkeuteen latvuksin, jotka olivat kuin jättiläisviuhkat tai riikinkukon levitetty pyrstö. Stas kuuli Kalilta, että toisena sadekautena, siis syksyllä on vaarallista oleskella palmujen alla, sillä jos pahasti sattuu, saattavat palmusta putoavat suuret, raskaat pähkinät tappaa ihmisen. Mutta nyt olivat hedelmät vasta alulla.

Stas ja Kali kokosivat runsaan varaston polttopuita yötä varten he vahvistivat zeribaa paaluilla, sillä tuuli yltyi toisinaan sangen voimakkaaksi. Mutta auringon laskettua tuuli asettui, ilma muuttui painostavaksi. Aluksi näkyi pilvien välistä vielä tuikahtelevia tähtiä, mutta sitten tuli niin pimeä, ettei nähnyt askelta eteensä. Pikku matkamiehet kokoontuivat nuotion ääreen ja kuuntelivat apinoiden mekastusta, johon pian yhtyi sakaalien ulvonta ja muut viidakon levottomat äänet.

Äkkiä tuli aivan hiljaista, sillä syvyydestä kuului leijonan karjaisu. Hevoset, jotka vähän matkan päässä söivät nuorta ruohoa, rupesivat siirtymään nuotioon päin hypähdellen yhteensidotuilla etujaloillaan, ja urhea Saba pörhisti selkäkarvansa ja hiipi häntä koipien välissä ihmisten turviin.

Taas kuului syviä, raskaita murahduksia, jotka tuntuivat nousevan maan alta. Ne kasvoivat ja heikentyivät ja toisinaan muuttuivat kolkoksi, synkäksi huokaukseksi.

— Kali, lisää tulta, Stas komensi.

Neekeri viskasi nuotioon kuivia oksia niin kiireesti, että kipinät sinkoilivat ilmaan tulisateena ennen kuin liekki taas nousi.

— Stas, eihän leijona hyökkää meidän kimppuumme?… eihän? Nel kuiskasi tarttuen pojan käsivarteen.

— Ei, ei se hyökkää. Katso kuinka korkea zeriba on…

Stas luuli todellakin, ettei heitä uhkaa mikään vaara, mutta hän pelkäsi nuotiota kohti tungeskelevien hevosten kaatavan aitauksen.

Sillä välin leijonan karjaisut olivat kasvaneet niin uhkaaviksi, ettei ollut sitä elävää olentoa, joka ei olisi vavissut pelosta. Stas loi hätäisen silmäyksen Neliin, ja kun hän näki tytön vavahtelevat huulet ja kosteat silmät, hän sanoi:

— Älä pelkää, älä itke!

Nel vastasi kuten kerran erämaassa:

— En minä itke, mutta minun silmiäni kirvelee…

Samassa Nel kirkaisi, sillä metsästä kuului kova karjahdus. Hevoset yrittivät puskea aitausta nurin ja ne olisivat kaataneet sen, elleivät akaasioiden teräksenkovat oksat olisi pistäneet. Saba murisi ja vapisi kuin horkassa. Kali toisti katkonaisesti:

— Herra! Niitä on kaksi!…

Kun leijonat olivat vainunneet toisensa, ne eivät lakanneet hetkeksikään karjumasta. Kauhea konsertti pimeydessä jatkui herkeämättä, sillä kun toinen peto vaikeni, toinen aloitti. Stas ei pystynyt erottamaan aivan tarkasti, mistä äänet tulivat, sillä kaiku sekoitti niitä. Siitä hän kuitenkin oli varma, että ne lähestyivät lähestymistään. Kali pani myös merkille, että pedot kiersivät zeriban ympäri yhä pienenevässä piirissä, ja että vain nuotion tuli pidätti niitä hyökkäämästä. Siksi ne karjahtelivat tyytymättöminä. Mutta nähtävästi hänkin ajatteli, että vaara uhkaa ainoastaan hevosia, koska hän levitti sormensa ja sanoi:

— Leijonat tappavat yhden, tappavat kaksi… ei kaikkia!… ei kaikkia!…

— Enemmän tulta! Stas komensi.

Taas hulmahtivat lieskat ilmoille. Karjunta lakkasi. Kali nosti päänsä, katsoi ylös ilmaan ja kuunteli.

— Mitä siellä on? Stas kysyi.

— Sataa! vastasi neekeri.

Stas jännitti kuuloaan. Tuuhea puu suojasi teltan ja koko zeriban, eikä heidän kohdallaan pudonnut maahan vielä ainoatakaan pisaraa, mutta ylhäällä puussa kuului jo rapinaa. Se kasvoi kasvamistaan ja jonkin ajan kuluttua lapset näkivät puun lehdiltä vierivän suuria vesipisaroita, jotka nuotion hohteessa muistuttivat suuria vaaleanpunaisia helmiä. Kali oli ennustanut oikein: alkoi sataa rankasti. Rapina kasvoi kohinaksi, ja vesi alkoi valua puun oksien läpi.

Nuotio himmeni. Kali lisäsi oksia, mutta märkiä kun olivat, ne vain höyrysivät, ja tuli painui yhä matalammaksi.

— Jollei sade taukoa, niin zeriba suojelee meitä kyllä, lohdutti
Stas Neliä.

Sitten hän veti tytön telttaan ja kääri hänet peitteeseen, mutta tuli itse heti ulos, sillä katkonaiset karjahdukset alkoivat uudestaan. Ne kuuluivat nyt paljon lähempää ja värisivät ilosta.

Sade yhä yltyi. Jollei nuotio olisi ollut tuuhean puun suojassa, se olisi jo aikoja sitten sammunut, vaikkei siitä nytkään noussut muuta kuin savua, jonka seassa kalpeat liekit joskus lepattivat.

Kali lakkasi lisäämästä puita, mutta viskasi sen sijaan köyden puuhun ja alkoi sen avulla kiivetä puunrunkoa pitkin ylös.

— Mitä sinä nyt?… kysyi Stas.

— Kali kiipeää puuhun.

— Miksi? hän huudahti kiihtyneenä neekerin itsepäisyydestä.

Kirkas, terävä salama halkaisi pimeyden, ja Kalin vastaus hukkui valtavaan jyrinään, joka tärisytti taivasta ja maata. Samassa nousi pyörremyrsky, joka tuokiossa hajoitti nuotion ja viskasi tuhkaa, hehkuvia hiiliä ja kipinöitä dshunglaan.

Läpäisemätön pimeys peitti leirin. Tropiikin myrsky raivosi. Salama seurasi salamaa, jyrinä jyrinää. Lähimmillä kallioilla näkyi ihmeellinen, hohtava pallo, joka vieri alas laaksoon leimahtaen samassa häikäisevän kirkkaasti ja räjähtäen niin kauhealla ryskeellä, että olisi luullut kallioiden sortuvan.

Sitten oli taas pilkkosen pimeä.

Stas oli huolissaan Nelistä ja meni horjuvin askelin telttaan. Se oli vielä pystyssä, mutta ensimmäinen voimakas tuulenpuuska saattaisi kaataa sen ja viskata ties minne.

Myrsky asettui, mutta sade yltyi yhä rankemmaksi. Stas tuli epätoivoiseksi. Hän ei tiennyt, jättääkö Nel telttaan vai tuodako hänet ulos. Tuuli ratkaisi kysymyksen: se tempaisi katon teltasta. Purjekankaiset seinät eivät suojanneet enää kylliksi. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa myrskyn ohimenoa pilkkosen pimeässä viidakossa, missä kaksi leijonaa vaani saalista. Stas oletti petojen paenneen metsään rajuilmaa pakoon, mutta hän oli varma, että myrskyn tauottua ne palaisivat. Heidän asemansa vaarallisuutta lisäsi se, että myrsky oli hajoittanut zeriban täydellisesti.

Silloin kuului tuulenpuuskien lomassa Kalin ääni:

— Suuri herra, puuhun!

Samassa kosketti köyden pää Stasin olkapäätä.

— Sido bibi kiinni, Kali nostaa bibin ylös! neekeripoika huusi.

Stas ei vitkastellut hetkeäkään. Hän kääri tytön huopaan ja veti köyden kireälle huovan ympäri. Sitten hän nosti tytön seisomaan ja huusi: Vedä!

Puun alimmat oksat olivat melko matalalla, joten Nelin ilmamatka oli lyhyt. Kali tarttui vahvoin käsin tyttöön ja sijoitti hänet istumaan rungon ja paksun oksan väliin, missä oli tilaa vaikka puolelle tusinalle Nelin kokoiselle pikkutytölle. Hurjinkaan myrsky ei voisi puhaltaa häntä sieltä pois.

Saatuaan pikku bibin turvaan neekeri laski köyden alas Stasia varten, mutta tämä kiersi sen ensin Mean ympärille tahtoen siten itse poistua viimeisenä niin kuin kapteeni hukkuvasta laivasta.

Kalin ei tarvinnut auttaa kovinkaan paljoa, sillä Mea kiipesi puuhun notkeasti ja tottuneesti, aivan kuin olisi ollut simpanssin sukua. Stas ei päässyt ylös yhtä helposti, vaikka olikin taitava voimistelija, sillä hänen taskunsa olivat täynnä patruunoita ja hänellä oli kivääri selässä.

Nyt olivat kaikki neljä puussa. Stas oli niin tottunut pitämään huolta Nelistä, että hän nytkin ensi töikseen katsoi, saattaisiko Nel pudota, oliko hänellä tarpeeksi tilaa ja istuiko hän mukavasti. Sitten Stas alkoi pohtia, miten hän voisi suojata tytön sateelta. Mutta kastumista ei voinut estää. Päivällä olisi ollut helppo tehdä katos tytön ylle, mutta nyt oli niin pimeä, etteivät he edes nähneet toisiaan. "Kunpa myrsky pian loppuisi, että saisimme tehdä tulen ja kuivattaa Nelin vaatteet!" Stas ajatteli epätoivoisena, että likomärkä tyttö varmasti saisi kuumeen. Hän pelkäsi, että ilma muuttuisi aamupuoleen kylmäksi, kuten edellisinäkin öinä. Tähän mennessä oli ilma pysynyt lämpimänä ja sadevesi oli vain haaleaa. Rajuilman jatkuminen ihmetytti Stasia, sillä hän tiesi, että mitä hurjempi tropiikin myrsky on, sitä lyhyemmän aikaa se kestää.

Vasta pitkän ajan kuluttua ukkonen taukosi ja tuuli heikkeni, mutta sade valui vielä virtanaan, joten puun lehvistä ei ollut mitään suojaa. Vesi kohisi alapuolella ikään kuin koko dshungla olisi muuttunut järveksi.

He istuivat puussa likomärkinä odottaen aamun tuloa. Muutaman tunnin kuluttua ilma kylmeni ja sade taukosi. Stas oli aikaisemmin pannut merkille, että Kali osasi tehdä tulen märistäkin puista, ja hän aikoi käskeä neekeripojan mennä kokeilemaan, onnistuisiko se nytkin. Mutta juuri kun hän kääntyi Kaliin päin, tapahtui jotakin, mikä sai veren hyytymään suonissa.

Keskellä syvää hiljaisuutta kuului äkkiä hevosten kiljahtelua, kauheata, vihlovaa valitusta, joka oli täynnä tuskaa ja kuoleman kammoa. Pimeydessä liikkui jotakin. Kuului korinaa, kolkkoja, raskaita puuskutuksia, ja sitten kaikki oli jälleen hiljaista.

— Leijonat, suuri herra! Ne tappavat hevosia. Kali kuiskasi.

Tässä öisessä hyökkäyksessä, petoeläinten surmantyössä ja turvattomien hevosten väistämättömässä kuolemassa oli jotakin niin hirvittävää, että Stas herpaantui täysin, eikä muistanut kivääriään. Mutta mitäpä olisi hyödyttänyt ammuskella sellaisessa pimeydessä. Korkeintaan hän olisi voinut pelottaa pedot pois tapettujen eläinten ruhoilta ja ehkä saada ne ajamaan vielä elossa olevia hevosia, jotka olivat paenneet niin kauas leiriltä, kuin sidotuin etujaloin suinkin pääsi.

Stasia puistatti ajatus, mitä olisi tapahtunut, jos he olisivat jääneet alas. Nel nojasi Stasiin ja vapisi kuin kuumeessa, mutta täällä puussa he olivat turvassa leijonilta. Kali oli siis pelastanut heidät varmasta kuolemasta.

He istuivat puunoksalla kuin märät linnut ja kuuntelivat ääniä alapuoleltaan. Hetken oli aivan hiljaista. Sitten kuului petojen mörinää, luitten ruskumista, nielemistä ja hengitystä. Raa'an lihan ja veren haju tuntui selvänä, sillä leijonat söivät saalistaan noin parinkymmenen askelen päässä zeriban paikasta. Ne söivät niin kauan, että Stasia rupesi raivostuttamaan. Hän otti kiväärinsä ja ampui siihen suuntaan, josta petojen ääni kuului. Vastaukseksi kantautui vain katkonaisia karjahduksia. Maasta näkyi sinisen- ja punaisenhohtavien silmien välähdyksiä. Ne olivat hyeenoja ja sakaaleja, jotka odottivat vuoroaan.

Näin kului pitkä yö.

25

Vihdoin aurinko nousi valaisten dshunglan, puuryhmät ja metsän. Kun ensimmäinen auringonsäde pilkisti taivaanrannan takaa, olivat leijonat kadonneet. Stas komensi Kalin tulentekoon ja käski Mean tuoda Nelin matkatavarat, kuivata uuden puvun ja pukea sen kiireimmän kaupalla tytön ylle. Itse hän lähti pyssy kädessä tarkastelemaan hävitystä, jonka myrsky ja leijonat olivat saaneet aikaan.

Zeribasta oli vain paalut jäljellä. Heti sen takana makasi ensimmäinen hevonen puoleksi syötynä, ja noin sadan askelen päässä oli toinen melkein koskemattomana. Kolmas oli sen vieressä, sen vatsa oli viilletty auki ja otsa murskattu. Stas oli niin raivoissaan, että hän toivoi leijonan kiharaisen pään pistävän juuri sillä hetkellä esiin pensaasta ja että hän saisi nyt ampua kostoksi kuulan sen kalloon.

Mutta kosto oli jätettävä toistaiseksi, sillä hänellä oli nyt muuta tekemistä. Mahdollisesti eloon jääneet hevoset oli etsittävä. Hän otaksui, että ne ja Saba olivat paenneet tiheikköön, koska muita ruumiita ei näkynyt. Toivo siitä, ettei uskollinen ystävä olisi joutunut raatelijoiden saaliiksi ilahdutti häntä, ja iloa lisäsi muuliaasin löytyminen. Tämä viisas pitkäkorva ei ollut vaivautunut kovinkaan kauaksi. Se oli ryöminyt termiittipesän ja suuren puun väliin, ja siellä se oli edestä ja sivulta turvattuna odottanut, mitä tapahtuman piti valmiina vaaran uhatessa puolustautumaan vahvoilla takajaloillaan. Mutta nähtävästi leijonat eivät olleet lainkaan huomanneet sitä. Kun aurinko oli noussut ja vaara oli ohi, se oli käynyt pitkälleen maahan lepäämään kuluneen yön järkytyksistä.

Stas löysi pian hevosen jälkiä, jotka johtivat metsään ja sieltä alas notkoon, Stas ilahtui, sillä notkosta hevoset olisi helppo saada kiinni. Muutaman askelen päässä lojui maassa liekaköysi, jonka joku hevosista oli paetessaan tempaissut irti. Se oli varmasti paennut niin kauas, ettei sen tavoittamisesta ollut toivoa. Kaksi muuta hevosta Stas sitä vastoin löysi kohta matalan kallion takaa notkelman ääreltä. Toinen piehtaroi, toinen pureksi vihreää ruohoa. Molemmat vaikuttivat väsyneiltä. Päivänvalo oli karkottanut pelon niiden mielestä, ja kun ne huomasivat Stasin, ne hirnahtivat ystävällisesti.

Stas meni kauemmaksi katsomaan, pääsikö notkelmaa pitkin palaamaan takaisin. Vesi olikin juossut jo pois. Hetken kuluttua hän huomasi jonkun valkoisen esineen tarttuneen solan seiniä kattaviin liaaneihin. Se oli teltan katto, jonka tuuli oli tuonut tänne. Stas oli iloinen löydöstä, sillä teltta suojelisi Neliä paljon paremmin kuin mitkään oksista kyhätyt majat.

Mutta vielä suuremmaksi kasvoi hänen ilonsa, kun Saba ryömi esiin liaanien peittämästä onkalosta. Sen suussa oli eläin, jonka pää ja häntä riippuivat kahden puolen koiran suusta. Saba juoksi Stasin luo ja laski hänen eteensä pienen hyeenan.

Sitten se alkoi häntäänsä heiluttaen haukkua ikään kuin olisi tahtonut sanoa:

— Minä pelkäsin leijonia, mutta istuittepa tekin puussa kuin linnut.

Saba oli niin ylpeä saaliistaan, että Stas sai sen vain suurella vaivalla jättämään hyeenan, jonka koira olisi tahtonut viedä lahjaksi Nelille.

Kun he palasivat, roihusi leirissä iloinen valkea; tulella oli durraa, kaksi lintua ja antiloopinlihaa kiehumassa. Nelin yllä oli jo kuivat vaatteet, mutta hän näytti niin kurjalta ja kalpealta, että Stas pelkäsi hänen sairastuneen kuumeeseen.

— Nel, mikä sinua vaivaa? hän kysyi tarttuen tytön käteen.

— Ei mikään, mutta minua nukuttaa niin kovasti.

— Sen uskon! Tällaisen yön jälkeen! Jumalan kiitos, kätesi ovat kylmät. Kyllä se oli kauhea yö! Eipä ihme, jos sinua nukuttaa, sillä minäkin olen kovin väsyksissä. Entä etkö tunne itseäsi sairaaksi?

— Päätäni särkee hiukan.

Stas pani kätensä tytön otsalle, joka oli yhtä kylmä kuin kädetkin.
Se merkitsi suurta väsymystä ja heikkoutta. Stas huokasi ja virkkoi:

— Syö vähäsen lämmintä ja mene sitten nukkumaan. Tänään on kaunis sää, eikä rajuilma varmaankaan uusiudu.

Nel katsoi peloissaan häneen.

— Emmehän jää tänne yöksi?

— Ei tähän, koska täällä on tapettuja hevosia lähellä, vaan me etsimme jonkun toisen puun tai muutamme notkoon ja rakennamme sinne zeriban, jossa voit nukkua yhtä rauhallisesti kuin Port Saidissa.

Mutta tyttö pani kätensä ristiin ja pyysi kyynelsilmin, että he ajaisivat eteenpäin, sillä näin kauheassa paikassa hän ei voisi ummistaa silmiään, vaan sairastuisi varmasti.

— Ajetaan sitten eteenpäin notkelmia pitkin, Stas myöntyi, — sillä siten on meillä varjoa. Mutta sinun pitää sanoa minulle, kun alat väsyä tai tunnet voivasi huonosti.

— En minä väsy. Sido minut satulaan kiinni, niin voin nukkua mainiosti.

— Ei. Minä ajan samalla hevosella ja hoidan sinua. Kali ja Mea saavat ajaa toisella hevosella, ja aasi kantakoon teltan.

— Hyvä on! Hyvä on!

— Mutta aamiaisen jälkeen sinun pitää nukkua vähäsen, sillä me emme kuitenkaan pääse lähtemään ennen puoltapäivää, kun on vielä niin paljon tehtävää. Täytyy käydä ottamassa hevoset kiinni, panna teltta kokoon, sitoa tavarat hevosten selkään. Osa tavaroista täytyy jättää tänne, kun meillä on vain kaksi hevosta. Sillä välin sinä voit nukkua muutaman tunnin jossakin puun varjossa, sillä tänään tulee kuuma.

— Entä sinä ja Mea ja Kali? Minun on niin paha olla, kun ajattelen, että minä yksin nukun ja teidän täytyy olla työssä…

— Kyllähän me sitten saamme nukkua. Minusta ei sinun tarvitse välittää. Kun meillä oli Port Saidissa tutkintoja, en nukkunut yökausiin, eivätkä toverinikaan nukkuneet. Me olemmekin miehiä, mutta sinä olet pieni kuin kärpänen. Sinä et voi aavistaakaan, millaiselta tänään näytät… Olet kuin lasista. Sinusta on jäljellä vain silmät ja tukka, mutta kasvoja ei lainkaan.

Stas puhui leikkisästi, vaikka olikin huolissaan tytöstä, joka näytti päivänvalossa kovin sairaalta. Ensi kerran hän nyt käsitti selvästi, että tyttö ei kestäisi tätä enää kauan. "Mutta mitä minä sitten tekisin, miksi palaisin takaisin Port Saidiin?" poika ajatteli.

Hän kääntyi poispäin, jottei Nel näkisi hänen tuskaansa, meni puun luo, avasi matkamytyn ja otti esille pienen lasipullon, jossa oli viimeinen kiniinipulveri, jota hän oli varjellut kuin silmäteräänsä "mustan hetken" varalle. Kun hän oli varma siitä, että ensimmäiset oireet näyttäytyisivät sellaisen yön jälkeen, niin hän päätti estää sen. Hän teki sen raskain mielin, sillä hän pelkäsi, miten myöhemmin tulisi käymään.

Peittääkseen mielenliikutustaan hän palasi ankaran näköisenä tytön luo ja sanoi:

— Nel, ota nyt ruoan alle tämä viimeinen kiniini.

— Entä jos sinä saat kuumetta? kysyi tyttö.

— Kyllä minä siitä sitten selviän. Ota nyt. Nel otti sen enempää vastustelematta, sillä siitä hetkestä saakka, kun Stas oli ampunut sudanilaiset, hän hiukan pelkäsi poikaa, vaikka tämä olikin ollut hyvä ja pitänyt hänestä huolta.

Sitten he istuutuivat syömään aamiaista. Rasittavan yön jälkeen maistui kuuma lintuliemi erinomaisen hyvälle. Nel nukahti heti aamiaisen jälkeen. Stas, Kali ja Mea varustivat sillä aikaa karavaania, toivat teltan katon notkosta, satuloivat hevoset, kuormasivat muuliaasin ja kaivoivat maahan ne tavarat, joita eivät voineet ottaa mukaan. Unisuus kiusasi heitä kovasti, ja pelosta, että he nukahtaisivat matkalla, Stas salli kaikkien nukkua vähän aikaa.

Kello lienee ollut kahden tienoissa, kun he läksivät jatkamaan matkaa. Stas otti Nelin eteensä istumaan, Kali ja Mea ajoivat toisella hevosella. He eivät laskeutuneet heti notkelmaan, vaan ajoivat jonkin matkaa sen laidan ja metsän välillä. Nuori dshungla oli kasvanut silminnähtävästi tämän yhden ainoan sateisen yön aikana, mutta maa sen alla oli mustaa tulen jäljiltä. Ehkä joku Smainin osasto oli kulkenut siitä, tai sitten tuulen kaukaa lennättämä tulenkipinä oli sytyttänyt sen palamaan. Stas tutki, oliko missään leirin merkkejä tai kavioitten jälkiä, mutta kaikeksi onneksi ei mitään löytynyt. Kali, joka ymmärsi hyvin sellaisia asioita, vakuutti, että dshungla oli tuulen tuoman tulen polttama ja että siitä oli kulunut kymmenkunta päivää.

— Se todistaa, Stas sanoi, — että Smain mahdilaisineen on niin kaukana, että me emme missään tapauksessa joudu hänen käsiinsä.

Sitten hän alkoi Nelin kanssa tarkastella rehevää kasvillisuutta, sillä he eivät olleet vielä koskaan nähneet tropiikin metsää niin läheltä. He ajoivat nyt metsän varjoisaa laitaa pitkin. Tummanvihreä ruoho, sammal ja sananjalat peittivät kostean ja pehmeän maan. Paikka paikoin oli vanhoja lahoja kantoja, jotka olivat kauniiden, kirjavien kukkasten peitossa. Missä aurinko pääsi paistamaan maahan saakka, kasvoi keltaisia orkideoita, joiden terälehdet muistuttivat pientä eläimenpäätä suippoine korvineen. Useissa paikoissa kasvoi villejä jasmiineja, jotka muodostivat punaisia kiehkuroita. Sananjalat kasvoivat sankkoina pensaina milloin painuen alas, milloin kohoten aina puitten alimpain oksain tasalle. Siellä oli taatelipalmuja, viikunapalmuja, sykomoreja, leipäpuita, euforbioita, erilaisia suuria senesioita, akaasioita; musta- ja punalehtisiä puita kasvoi vierekkäin. Muutamin paikoin ei näkynyt itse puita ensinkään, sillä ne olivat tyvestä latvaan saakka liaanien peitossa. Nämä luikertelivat puusta puuhun muodostaen suuria W- ja M-kirjaimia tai riippuen kuin uutimet. Kautsukkiliaanit verhosivat puut omituisiksi, valkeakukkaisiksi pyramideiksi. Suurempien liaanien ympäri kiemurteli pienempiä, ja ne muodostivat niin lujia muureja, ettei ihminen eikä petoeläinkään voinut päästä siitä läpi. Ainoastaan elefantit olivat paikoin jaksaneet murtaa sen rikki, ja sellaisiin kohtiin oli muodostunut syviä käytäviä.

Lintujen laulua, mikä Euroopan metsissä oli niin suloista, ei kuulunut, mutta sen sijaan kantautui puitten latvoista kaikenmoisia ääniä, jotka muistuttivat milloin sahan kirskumista, milloin kattilan räminää, milloin haikaran huutoa, milloin oven narinaa, milloin kätten taputusta, milloin kissan naukumista, vieläpä ihmisten äänekästä puhetta. Siellä oli harmaita, vihreitä ja valkoisia papukaijoja ja kimaltavasulkaisia tukaaneja. Pienet apinat puikkelehtivat kasvien seassa kuin metsänpeikot. Ne olivat muuten pikimustia, mutta häntä ja poskiparta olivat valkoiset ja kyljissä oli valkoisia viiruja.

Lapset katselivat ihmetellen tätä koskematonta metsää, jota valkoisen ihmisen silmä ei kaiketi milloinkaan ollut nähnyt. Saban iloisia haukahduksia kuului tuon tuostakin tiheiköstä. Pikku Nel oli vahvistunut kiniinistä, aamiaisesta ja levosta. Hänen kasvoilleen nousi eloisampi, värikkäämpi ilme, ja silmät alkoivat loistaa. Vähän väliä hän kysyi Stasilta puitten ja lintujen nimiä, ja poika vastasi niin hyvin kuin taisi. Vihdoin Nel sanoi tahtovansa nousta alas hevosen selästä poimimaan kukkasia. Mutta Stas hymyili ja virkkoi:

— Siellä siafit söisivät sinut.

— Mitä siafit ovat? Ovatko ne pahempia kuin leijona?

— Ne ovat eivätkä ole pahempia. Ne ovat muurahaisia, joita on kuhisemalla puitten oksissa, ja sieltä ne putoavat tulisateena ihmisten päälle. Mutta ne liikkuvat myös maata pitkin. Nousepas vain hevoselta ja mene hiukan metsään, niin saat nähdä, että kohta hypit ja möliset kuin apina. Melkein on helpompi puolustautua leijonaa vastaan. Toisinaan ne liikkuvat suurissa joukoissa, ja silloin kaikki väistyvät niitten tieltä.

— Entä selviytyisitkö sinä niistä?

— Minäkö? Tietysti!

— Millä tavalla?

— Tulen tai kuuman veden avulla.

— Sinä keksit aina keinot, Nel totesi tyytyväisenä.

Tämä hiveli Stasin ylpeyttä. Hän vastasi yhtä tärkeästi, mutta iloisesti:

— Kun sinä vain pysyt terveenä, niin voit jättää kaiken muun minun huolekseni.

— Minun pääni ei ole enää kipeä.

— Jumalan kiitos!

Aurinko oli korkealla ja paistoi tuimasti. Sää oli muuttunut kauniiksi eikä näkynyt ainuttakaan pilveä. Hevoset olivat märkiä hiestä, ja Nel rupesi valittamaan kuumuutta. Siksi Stas johti karavaanin notkelmiin, joiden läntinen syrjä loi syvän varjon.

Viileässä notkossa Nel nukkui, sillä aamiaisesta päivälliseen kestänyt uni ei ollut riittänyt hänelle. Stas olisi mielellään seurannut esimerkkiä, mutta ei voinut, koska hänen täytyi pidellä tytöstä kiinni. Hän ei uskaltanut liikahtaakaan epämukavassa satulassa, ja hän antoi hevosten kulkea mahdollisimman hitaasti, jottei tyttö heräisi.

Nel nojasi nukkuessaan päätään Stasin rintaa vasten. Tyttö hengitti niin tasaisesti ja rauhallisesti, ettei Stas enää pahoitellut viimeisen kiniinipulverin käyttämistä. Kuunnellessaan Nelin hengitystä hän tunsi, että kuume oli toistaiseksi ohi, ja hän rupesi ajattelemaan:

— Maa kohoaa jatkuvasti ja maaperä muuttuu yhä kuivemmaksi. Nyt pitää etsiä suojattu paikka jostakin korkealta puron varrelta. Siihen me pysähdymme muutamiksi viikoiksi tai ehkä siksi, että sadekausi on mennyt ohi, jotta pikku tyttö saisi oikein perinpohjin levätä. Moni ei ole kestänyt kymmenettä osaa siitä, mitä hän, mutta nyt hänen täytyy saada koota voimia. Viime yön jälkeen joku muu olisi varmaankin sairastunut kuumeeseen, mutta hän — kuinka hyvin hän nukkuukaan! Jumalan kiitos!

Tällaiset ajatukset saivat Stasin hyvälle tuulelle, ja katsoessaan
Nelin kasvoja hän virkkoi itsekseen iloisesti ja osaksi ihmetellen:

— Omituista, kuinka minä pidän tuosta pikku tyttösestä! Olen aina pitänyt hänestä, mutta nyt hän on käynyt minulle yhä rakkaammaksi!

Kun hän ei tiennyt, miten tämä oli selitettävissä, hän otaksui:

— Se tulee varmaankin siitä, että olemme kokeneet yhdessä niin paljon ja että hän on minun holhokkini.

Stas piti par'aikaa varovasti oikealla kädellään "pikku tyttösen" vyöstä kiinni, jottei tämä pääsisi putoamaan satulasta eikä loukkaisi itseään. He ajoivat yhä käymäjalkaa. Muuten oli hiljaista, paitsi että Kali mutisi Stasia ylistellen:

— Suuri herra tappoi Gebrin, tappoi leijonan ja puhvelihärän! Jah! Suuri herra tappaa vielä monta leijonaa! Jah! Paljon lihaa! Paljon lihaa! Jah! Jah!

— Kali, kysyi Stas hiljaa, — metsästävätkö Wa-himan asukkaat leijonia?

— Wa-himan asukkaat pelkäävät leijonia, mutta wa-himalaiset kaivavat syvän kuopan, ja jos leijona on yöllä pudonnut siihen, niin wa-himalaiset nauravat.

— Mitä he sitten tekevät?

— Wa-himalaiset heittävät siihen paljon keihäitä niin että leijona on kuin piikkisika. Sitten he nostavat sen kuopasta ja syövät. Leijona on hyvää.

Hän taputti tapansa mukaan vatsaansa.

Sellainen metsästystapa ei miellyttänyt Stasia, ja hän kysyi, mitä muita eläimiä Wa-himassa oli. He juttelivat pitkän aikaa antiloopeista, strutseista, kirahveista ja sarvikuonoista, kunnes kuulivat veden kohinaa.

— Mitä se on, kysyi Stas, — joki vai koski? Kali nyökäytti päätään.
He ajoivat nopeammin kohti kohinaa, joka kasvoi.

— Koski! huudahti Stas uteliaana.

Mutta he olivat tehneet tuskin pari kierrosta, kun voittamaton este sulki heiltä tien. Nel heräsi heti, kun hevonen pysähtyi.

— Jäämmekö tähän yöksi? kysyi hän.

— Katsohan! Stas vastasi. — Suuri kivenjärkäle sulkee tien.

— Mitä siis teemme?

— Se on niin korkea, ettemme pääse sen yli. Täytyy ajaa vähäsen matkaa takaisin, nousta notkosta ja ajaa toista tietä tuonne ylös. Iltaa on vielä kaksi tuntia; meillä on siis aikaa. Levätkööt hevoset vähäsen! Kuuletko kosken kohinaa?

— Kuulen.

— Tuonne me asetumme yöksi.

Hän käski Kalin kiivetä ylös katsomaan, oliko siellä lisää samanlaisia esteitä, mutta itse hän alkoi tarkastella valtavaa järkälettä. Hetkisen kuluttua hän huusi:

— Se on aivan hiljan irtautunut ja vyörynyt tähän. Näetkö tätä möhkälettä, Nel? Katso, kuinka uudelta se näyttää. Sen päällä ei kasva sammalta eikä muita kasveja.

Stas osoitti puuta, joka kasvoi ylhäällä kallion rinteessä, ja jonka juuret riippuivat alas pitkin kallion seinämää.

— Tuon puun juuret ovat kasvaneet halkeamaan ja vihdoin irroittaneet järkäleen kalliosta. Se kuulostaa kyllä oudolta, sillä onhan kivi kovempaa kuin puu, mutta olen kyllä kuullut, että vuoristossa tapahtuu tällaista. Aivan pienestä tärähdyksestä saattaa sellainen lohkare irtautua ja syöksyä alas.

— Mikähän sen sitten on irroittanut?

— Vaikea sanoa. Ehkä joku viimeaikainen myrsky, kukapa tietää vaikka juuri eilinen.

Samassa juoksi Saba paikalle, pysähtyi äkisti, aivan kuin joku olisi kiskaissut sitä hännästä, vainusi, tunkeutui sitten lohkareen ja kallion väliin, mutta peräytyi kohta takaisin peloissaan ja selkäkarvat pystyssä.

Stas laskeutui hevosen selästä katsoakseen, mikä koiran oli pelottanut.

— Stas, älä mene sinne, Nel pyysi, — siellä on ehkä leijona.

Mutta poika oli itsepäinen ja viime yön veritöiden tähden hän olisi mielellään kostanut leijonille. Siksi hän vastasi:

— Vai leijona — päivällä!

Mutta ennenkuin hän oli ehtinyt paikalle, kuului ylhäältä Kalin ääni:

— Bwana Kubwa! Bwana Kubwa!

— Mikä siellä on? Stas kysyi.

Neekeripoika laskeutui silmänräpäyksessä liaania pitkin alas. Hänen kasvoistaan näkyi, että hän toi tärkeän uutisen.

— Elefantti! hän huusi.

— Elefantti?

— Niin, neekeri vastasi huitoen käsiään. — Tämän kallion takana vesi kohisee. Elefantti ei pääse pois. Suuri herra ampuu elefantin, niin Kali saa syödä — aah! syödä! syödä!

Ja hurja ilo valtasi neekerin. Hän hyppäsi, löi käsillä polviinsa ja nauroi kuin hullu mulkoillen silmillään ja irvistäen, niin että valkoiset hampaat välkkyivät.

Stas ei ymmärtänyt heti, mitä Kali oli tarkoittanut sanoessaan, ettei elefantti pääse pois. Nähdäkseen, mitä oli tapahtunut, hän nousi hevosen selkään jätettyään Nelin Mean huostaan, ja käski Kalin istuutua hänen taakseen. He palasivat yhdessä takaisin ja alkoivat etsiä paikkaa, josta voisivat nousta ylös notkosta. Kali arveli, että elefantti oli paennut sinne dshunglapaloa ja mennessään sysännyt haljennutta kallioseinämää, josta oli irtautunut lohkare ja sulkenut elefantilta paluutien. Sitten se on mennyt rotkon päähän saakka ja jäänyt siihen, koska koski oli katkaissut tien siltä puolelta.

Jonkin ajan kuluttua nuoret matkalaiset löysivät paikan, josta saattoi nousta notkosta, mutta se oli niin jyrkkä, että heidän täytyi nousta ratsailta ja taluttaa hevosta perässä. He pääsivät vihdoin korkealle mäelle, jonka toiselle puolella oli joki, toisella syvä notko, ja he todella näkivät elefantin.

Suuri eläin makasi siellä kyljellään, ja Stasin ihmeeksi se ei noussut ylös. vaikka näki heidät. Vasta kun Saba hyökkäsi mäen reunalle ja alkoi haukkua, se liikutti isoja korviaan ja nosti kärsänsä pystyyn, mutta laski sen kohta taas alas.

Lapset pitivät toisiaan kädestä kiinni ja katsoivat kauan sitä ääneti. Kali keskeytti hiljaisuuden:

— Se kuolee nälkään! huusi hän.

Elefantti oli todellakin niin laiha, että sen selkäranka pisti esiin kuin suurinystyräinen kaari, kupeet olivat painuksissa, ja kylkiluut näkyivät selvästi paksun nahan läpi. Saattoi helposti huomata, että se ei jaksanut nousta seisomaan.

Rotkoa, jossa elefantti oli, ympäröivät pystysuorat kallioseinät, ja sen pohjalla kasvoi muutamia puita. Nämä puut elefantti oli kaatanut ja kuorinut ja syönyt niistä lehdet. Rotkon reunoilla riippuvat liaanit se oli repinyt ja syönyt, ja pohjalla kasvava ruoho oli kitketty viimeiseen korteen.

Kun Stas oli tarkoin tutkinut eläimen aseman, hän ilmoitti mielipiteensä Nelille, mutta niin hiljaa, ettei häiritsisi kuolevan jättiläisen viimeisiä hetkiä.

— Niin, se todella kuolee nälkään. Pari viikkoa se on kaikesta päättäen ollut tuolla vankina, syönyt kaikki, mitä saattaa syötäväksi sanoa, ja kärsii nyt sitäkin enemmän, kun näkee nämä leipäpuut ja akaasiat täällä ylhäällä eikä ylety niihin.

He katsoivat taas vaieten elefanttia, joka tirkisteli heitä pienillä silmillään. Sen kurkusta nousi koriseva ääni.

— Paras olisi lopettaa sen kärsimykset, sanoi Stas.

Sen sanottuaan hän nosti pyssyn poskelleen, mutta Nel tarttui hänen takkiinsa ja alkoi kaikin voimin vetää häntä pois rotkon reunalta.

— Stas, älä ammu sitä. Annetaan sille syötävää! Minun tulee niin sääli sitä. Minä en tahdo, että sinä tapat sen, et saa, et saa!

Nel polki jalkaa eikä hellittänyt. Stas katsoi häneen kummastellen, mutta huomattuaan tytön silmissä kyyneleitä hän yritti sanoa:

— Kuulehan, Nel…

— Minä en tahdo! Minä en anna tappaa sitä! Minä sairastun kuumeeseen, jos sinä vain tapat sen!…

Tämä uhkaus riitti, ja Stas jätti aikomuksensa. Hän oli vaiti hetken, kun ei tiennyt, mitä vastata; sitten hän sanoi:

— Hyvä on, hyvä on… Päästä minut, Nel! Nel kiersi kätensä pojan ympäri ja hymyili läpi kyyneltensä. Nyt piti mahdollisimman pian antaa elefantille ruokaa.

Kali ja Mea ihmettelivät, kun saivat kuulla, ettei "Bwana Kubwa" ammu elefanttia, vaan käski poimia sille meloneja leipäpuun hedelmiä ja muuta ravintoa niin paljon kuin mahdollista. Heti kun ensimmäinen meloni putosi puusta, Nel tarttui siihen ja kantoi sen rotkon reunalle hokien peloissaan, että joku veisi sen häneltä:

— Minä, minä, minä!

Mutta Stas ei ollut suinkaan ajatellut kieltää häneltä sitä iloa. Hän otti vain tytön vyöstä kiinni, koska pelkäsi tämän innoissaan putoavan hedelmän mukana rotkoon, ja huusi:

— Heitä!

Suuri hedelmä vieri alas pitkin rotkon jyrkkää seinää ja pysähtyi elefantin eteen. Tämä ojensi kärsänsä ja otti hedelmän, joka samassa katosi lasten näkyvistä.

— Se söi sen! huudahti Nel mielissään. Elefantti ojensi taas kärsänsä, ikäänkuin se olisi pyytänyt enemmän, ja antoi mahtavan äänensä kuulua:

— Hrrumf!

— Se tahtoo enemmän!

— Sen uskon! sanoi Stas siihen.

Toinen meloni meni samaa tietä kuin ensimmäinenkin, sitten kolmas, neljäs, kymmenes. Vihdoin he alkoivat koota akaasianoksia, ruohoa, lehtiä, ja Nel tahtoi itse viskata kaikki alas. Kun hänen kätösensä alkoivat väsyä, hän potki jaloillaan alas yhä uusia kasoja. Elefantti söi, nosti taas kärsänsä ja mörähti "hrrumf" merkiksi, että se tahtoo enemmän, ja — kuten Nel väitti — kiittääkseen.

Mutta Kali ja Mea väsyivät vihdoin työstä, jota olivat tehneet kovalla kiireellä luullen "Bwana Kubwan" ensin tahtovan lihottaa elefanttia ja sitten vasta tappaa sen. Kotvasen kuluttua Stas käski lopettaa ruoan kokoamisen sillä aurinko oli jo hyvin matalalla ja oli aika ruveta laittamaan zeribaa. Onneksi se oli helposti tehty, sillä kolmikulmaisen mäen kahta syrjää pitkin oli mahdoton päästä ylös, ja vain kolmas oli aidattava. Piikkisiä akaasioita oli runsaasti.

Nel ei poistunut rotkon reunalta, vaan istua kyykötti siinä ilmoittaen Stasille, mitä elefantti teki.

— Nyt se etsii kärsällään! Tai: — Nyt se liikuttaa suuria korviaan!
Ja vihdoin: — Stas, Stas! Se on noussut seisomaan!

Stas juoksi katsomaan ja otti Nelin kädestä kiinni. Elefantti oli todellakin noussut seisomaan. Vasta nyt lapset saattoivat nähdä sen kaikessa suuruudessaan. He olivat kyllä ennen nähneet elefantteja, joita oli kuljetettu Suezin kanavan kautta Intiasta Eurooppaan, mutta näin suurta he eivät olleet ikinä nähneet. Tämä oli kuin harmaa kallio neljän pylvään päällä. Se erosi heidän ennen näkemistään myöskin suurten torahampaittensa puolesta, jotka olivat viisi jalkaa pitkät, ehkäpä enemmänkin. Sen etujalat olivat hyvin pitkät, mutta suhteellisen hoikat, mikä varmaankin johtui pitkästä paastoamisesta.

— Katsopas kääpiötä! huudahti Stas. — Kun se nousee takajaloilleen ja ojentaa kärsänsä, niin se voi tarttua jalkaasi.

Mutta jättiläinen ei ajatellut nousta takajaloilleen eikä ottaa ketään jalasta kiinni. Horjuvin askelin se lähestyi syvännettä, jossa vesi kohisi, ja katsoi alas, palasi sitten rotkon seinän viereen, jossa vesi oli lähempänä, pisti kärsänsä veteen ja alkoi juoda.

— Onneksi se ulottuu kärsällään veteen, sanoi Stas, — muuten se olisi jo kuollut.

Elefantti joi niin kauan, että Nel tuli levottomaksi ja kysyi:

— Stas, eikö se vahingoita itseään juomalla noin hirveästi?

— En tiedä, poika vastasi nauraen, — mutta kun kerran olet ottanut sen holhotiksesi, niin varoita.

Nel kumartui partaalle ja huusi:

— Riittää jo, rakas elefantti, riittää!

"Rakas elefantti" herkesi juomasta, ikäänkuin olisi ymmärtänyt, ja alkoi sitten ruiskuttaa päälleen vettä. Ensin se valeli jalkansa, sitten selän ja molemmat kyljet.

Sillä välin oli tullut pimeä. Stas vei Nelin zeribaan, jossa illallinen odotti.

Molemmat olivat erinomaisen hyvällä tuulella, Nel sen tähden, että oli pelastanut elefantin, ja Stas sen tähden, että tytön silmät loistivat kuin tähdet ja kasvot olivat terveemmän näköiset kuin koko matkalla Kartumista tänne.

Stasin tyytyväisyyttä lisäsi sekin, että yöstä näytti tulevan rauhallinen ja kaunis. Kahdelta puolelta pystysuora jyrkänne suojeli heitä väkivaltaiselta hyökkäykseltä ja kolmannelle puolelle Kali ja Mea olivat rakentaneet piikkisistä akaasioista ja kärsimyksenpuista niin korkean ja lujan aidan, ettei mikään peto voisi tunkeutua siitä lävitse. Sää oli ihana, ja heti auringon laskettua syttyivät tähdet taivaalle.

— Ei se kuumekärpänen nyt tule! ajatteli Stas iloisin mielin.

He alkoivat jutella elefantista, sillä Nel ei voinut nyt puhua mistään muusta. Tyttö ei lakannut ihmettelemästä sen suurta kokoa, pitkää kärsää ja torahampaita.

Elefantti keskeytti heidän juttunsa. Kun se oli syönyt ja juonut tarpeekseen, se alkoi pitää kovaa ääntä ilosta tai ehkä täydellistä vapautta kaivaten. Saba hyökkäsi pystyyn ja rupesi haukkumaan:

— Siinä sait. Nyt se kutsuu toverinsa apuun. Miten meidän käy, jos kokonainen lauma elefantteja kertyy ympärillemme?

— Se tahtoo sanoa toisille, että olemme olleet sille hyviä, vastasi
Nel hätäisesti.

Mutta Stas, joka totta puhuen ei ollut lainkaan levoton, koska arveli nuotiotulen varmasti peloittavan suurenkin lauman matkoihinsa, hymyili ja sanoi:

— Hyvä on. Mutta jos elefantit tulevat, niin sinä et itke pelosta, et! Sinun silmiäsi vain kirvelee silloin, kuten on jo kaksi kertaa tapahtunut.

Ja hän alkoi jäljitellä tyttöä:

— En minä itke, minun silmiäni vain kirvelee…

Mutta Nel näki hänen iloisen ilmeensä ja ymmärsi, ettei mikään vaara uhannut heitä.

— Kun me olemme opettaneet sen, tyttö sanoi, — niin minun silmiäni ei enää kirvele, vaikka kymmenen leijonaa karjuisi.

— Miksei?

— Sillä elefantti suojelee meitä.

Stas tyynnytteli Sabaa, joka ei ollut lakannut vastaamasta elefantille, ajatteli hetken ja sanoi:

— Yhtä asiaa et ole tullut ajatelleeksi, Nel. Emmehän me jää tänne iäksi, vaan jatkamme eteenpäin. En sano, että heti… Päinvastoin; paikka on hyvä ja terveellinen, ja sentähden olen päättänyt viipyä tässä viikon, ehkä kaksikin, sillä me molemmat tarvitsemme lepoa. Niin kauan kuin viivymme tässä, voimme ruokkia elefanttia, vaikka se ei olekaan niin helppoa. Mutta se on vankina rotkossa, emmekä me voi ottaa sitä mukaamme. Mitenkä sitten käy? Me lähdemme mutta se jää tänne näkemään nälkää, kunnes kuolee. Silloin meidän tulee vielä enemmän sääli sitä…

Nel tuli surulliseksi ja istui kotvan ääneti. Hän ei tiennyt mitä vastata. Sitten hän nosti päätään, viskasi kasvoilleen valuneet hiukset niskaan ja katsoi luottavaisesti poikaan:

— Minä tiedän, hän sanoi, — että jos sinä tahdot, niin saat sen rotkosta pois.

— Minäkö?

Nel kosketti Stasin kättä ja toisti:

— Sinä juuri.

26

Yö kului rauhallisesti. Vaikka eteläiselle taivaalle kokoontui pilviä, tuli aamusta kuitenkin kirkas.

Kali ja Mea alkoivat Stasin käskystä heti koota meloneja, akaasioita, tuoreita lehtiä, ruohoa ja kaikenlaista syötävää elefantille. Kun Nel itse tahtoi ruokkia uutta ystäväänsä, veisti Stas hänelle pienestä viikunapuusta pitkävartisen hangon, jotta tytön olisi helpompi pudottaa elefantille syötävää.

Se oli jyskyttänyt varhaisesta aamusta saakka merkiksi, että sen oli nälkä. Kun se näki rotkon reunalla saman valkoisen olennon, joka oli sitä eilen ruokkinut, se mörähti iloisesti ja nosti kärsänsä tyttöä kohti. Kirkkaassa päivänvalossa eläin näytti entistä suuremmalta. Nel väitti sen jo lihoneen hiukan eilisestä. Tyttö heitti eläimelle syötävää alas niin innokkaasti, että hengästyi, ja Stasin täytyi auttaa häntä. Molemmilla oli hyvin hauskaa; etenkin elefantin eleet huvittivat heitä. Ensin se söi kaikki, mitä eteen putosi, mutta tyydytettyään ensi nälän se alkoi valikoida. Kun sen suuhun osui kasvi joka ei maistunut hyvälle, se viskasi sen kärsällään ylös ilmaan, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: Pitäkää itse mokoma herkkunne! Tyydytettyään vihdoin nälkänsä ja janonsa se alkoi mielissään heilutella suuria korviaan. — Olen varma, sanoi Nel, — että jos nyt menisimme alas sen luo, se ei tekisi meille pahaa.

Ja tyttö alkoi huutaa sille:

— Elefantti, rakas elefantti, eikö olekin totta, että sinä et tekisi meille mitään pahaa?

Kun elefantti heilautti vastaukseksi kärsäänsä, Nel sanoi Stasille:

— Näetkö, se sanoo, että se on totta!

— Ehkä, Stas vastasi. — Elefantit ovat viisaita, ja tämä on kenties ymmärtänyt, että me olemme tehneet sille hyvää. Kuka tietää, vaikka se tuntisi kiitollisuutta meitä kohtaan. Mutta parasta on, ettemme ainakaan vielä kokeile asiaa. Ei myöskään Saba saa tehdä sitä, sillä sen elefantti varmastikin musertaisi jalallaan. Mutta ajan mittaan nekin voivat ystävystyä.

Kali keskeytti heidät. Hän oli luullut, että hänen täytyy nyt joka päivä koota elefantille ruokaa. Hän lähestyi Stasia suostuttelevasti hymyillen ja sanoi:

— Suuri herra ampuu elefantin, ja Kali syö sen eikä enää kokoa sille ruohoa ja oksia.

Mutta "suuri herra" ei olisi millään muotoa tappanut elefanttia, ja koska hän oli luonteeltaan tulinen, hän vastasi pikaistuksissaan:

— Sinä olet aasi.

Mutta Stas ei muistanut, mitä aasi oli ki-suahelin kielellä, ja sanoi englanniksi "donkey". Kali ei ymmärtänyt englantia ja luuli sitä kohteliaisuudeksi. Vähän ajan kuluttua he kuulivat hänen kehuskelevan Mealle:

— Mealla on musta iho ja mustat aivot, mutta Kali on donkey!

Ja hän lisäsi:

— Suuri herra itse sanoi, että Kali on donkey.

Stas käski Kalin ja Mean vartioida neitiä kuin silmäteräänsä ja jos jotakin sattuisi, huutaa heti hänelle. Sitten hän otti pyssynsä ja meni tutkimaan kallionlohkaretta, joka sulki rotkon Hän tarkasti sitä joka puolelta, tutki halkeamia ja mittasi, kuinka syvällä maassa se oli. Sitten hän palasi hitain askelin leiriin, avasi patruunalaukun ja alkoi laskea patruunoita. Laskettuaan kolmensadan paikkeille hän kuuli Mean huutavan baobab-puusta, joka kasvoi noin viidenkymmenen askeleen päässä teltasta.

Stas lähestyi suurta puuta, jonka tyvi oli ontto sisältä, ja kysyi:
"Mitä sinä tahdot?"

— Tuolla aivan lähellä on paljon seeproja ja kauempana antilooppeja.

— Hyvä on. Otan pyssyni ja menen ampumaan, sillä meidän täytyy savustaa lihaa. Mutta mitä sinä siellä puussa teet?

Neekerityttö vastasi surullisella laulavalla äänellä:

— Mea näki papukaijan pesän ja aikoi tuoda neidille papukaijan, mutta pesä olikin tyhjä, eikä Mea saakaan nyt helminauhaa.

— Saat kuitenkin, koska rakastat neitiä. Neekerityttö laskeutui sukkelasti alas ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

— Niin, niin! Mea rakastaa neitiä niin kovasti ja helminauhaa myöskin!

Stas silitti hänen päätään, otti sitten pyssyn ja läksi sinne päin, missä seeprat olivat. Puolen tunnin kuluttua kuului laukaus, ja pian senjälkeen nuori metsästäjä palasi ilmoittamaan, että oli ampunut nuoren seepran ja että ympäristössä oli runsaasti metsänriistaa.

Kali sai heti käskyn mennä hakemaan hevosella kaadettua otusta. Stas itse rupesi tarkastelemaan baobab-puuta, hän kierteli sen ympäri ja koputteli kiväärinperällä sen karkeata kuorta.

— Mitä sinä teet? Nel kysyi,

— Katsopas, kuinka suuri tämä puu on, Stas vastasi. — Edes viisitoista miestä ei käsi kädessä yltäisi tämän puun ympäri, se on ehkä peräisin faaraoiden ajoilta. Sen tyvi on ontto. Näetkö, tässä on aukko, josta on helppo ryömiä sisään. Tyhjän sisustan voisi helposti sisustaa majaksi, johon me kaikki mahtuisimme asumaan.

— Mutta meidänhän piti paeta Abessiniaan.

— Niin, mutta ensin meidän täytyy levätä tarpeeksemme. Sanoinhan eilen, että olen päättänyt viipyä tässä viikon tai pari. Sinä et tahdo jättää elefanttiasi, ja minä pelkään sadekautta. Sateet ovat jo alkaneet ja ne tuovat varmasti kuumetta mukanaan. Tänään on ilma kaunis, mutta näethän hyvin, että pilvet alkavat kokoontua taivaalle, ja ehkä jo ennen iltaa sataa. Teltta ei suojaa sinua tarpeeksi, mutta tässä puussa ei rankkasade mahda meille mitään. Siinä on myös turvallisempaa kuin teltassa, kun vain suljemme aukot puilla joka ilta. Silloin saavat leijonat karjua ympärillä niin paljon kuin ikinä haluavat. Keväällä sadekausi kestää korkeintaan kuukauden, ja minusta alkaa yhä enemmän tuntua siltä, että meidän pitäisi odotella täällä sen ohi menoa. Siinä tapauksessa on parempi olla tässä kuin jossakin muualla ja parempi tässä suuressa puussa kuin teltassa.

Nel suostui aina kaikkeen, mitä Stas ehdotti, ja nyt sitäkin suuremmalla syyllä, kun saisi jäädä elefantin luo ja asua baobab-puussa. Hän rupesi heti miettimään, miten järjestäisi heidän asuntonsa ja kuinka he sitten kävisivät toistensa luona teellä tai päivällisellä.

Nel olisi heti ryöminyt uuteen asuntoonsa, mutta Stas, joka päivä päivältä tuli yhä kokeneemmaksi ja varovaisemmaksi, esti häntä.

— Ennen kuin muutamme sinne, sanoi poika, — meidän täytyy ajaa edelliset asukkaat ulos, jos niitä siellä sattuu olemaan.

Sen sanottuaan hän käski Mean heittää muutamia palavia ja kovasti savuavia oksia puun sisään. Stasin arvelut kävivät toteen, sillä suuressa puussa oli todellakin asukkaita, vieläpä sellaisia, joiden vieraanvaraisuuteen ei olisi voinut luottaa.

27

Puussa oli kaksi aukkoa: toinen, isompi, oli puoli metriä maasta, toinen, pienempi, suunnilleen yhtä korkealla kuin ensimmäinen kerros kaupungin taloissa. Heti kun Mea oli heittänyt alemmasta aukosta palavia oksia sisään, pöllähti ylemmästä ulos suuria yölepakoita, jotka päivänvalon sokaisemina lensivät kirkuen puun ympärillä. Mutta hetken kuluttua syöksyi aukosta salaman nopeana suuri boakäärme, jonka savu oli herättänyt ja ajanut pelastusta etsimään. Huomattuaan käärmeen, joka vieterinä ponnahti savuavasta puusta, Stas tarttui Nelin käteen ja läksi juoksemaan pois. Mutta käärme oli säikähtänyt yhtä pahasti kuin hekin eikä ajatellutkaan ajaa heitä takaa. Se luikerteli tavattoman nopeasti ruohikon läpi rotkoon päin piiloutuakseen johonkin kallionhalkeamaan.

Lapset vetivät henkeä. Stas vei Nelin istumaan nurmikolle, juoksi hakemaan pyssyä ja kiiruhti sitten käärmeen perään. Nel lähti mukaan. Mutta äkkiä omituinen näky pysäytti heidät. Rotkon siinä päässä, missä elefantti oli vankina, vilahti käärme kiemurrellen ilmassa ja putosi saman tien näkymättömiin. Kohta sama näky uusiutui.

Lapset juoksivat rotkon reunalle ja näkivät ihmeekseen, kuinka heidän uusi ystävänsä piteli käärmettä. Heiteltyään sitä ilmassa elefantti musersi sen pään jalallaan, nosti sen vielä kerran kärsällään ylös ja viskasi koskeen. Sitten se kumarteli ja heilutti suuria korviaan nostaen kärsänsä Neliä kohti ikään kuin se olisi tahtonut palkkaa sankarityöstään.

Nel juoksi heti telttaan ja palasi tuoden hameenhelmassaan viikunoita, joita hän rupesi heittämään yksitellen. Tämä etsi ne tarkasti ruohikosta ja nieli yksitellen. Lapset taputtivat sille käsiään nauraen. Nel toi uusia varastoja ja vakuutti aina, kun heitti viikunan, että elefantti on tullut jo niin kesyksi, että hän voisi vaikka heti mennä sen luo.

— Näetkö, Stas, meillä on nyt voimakas puolustaja, joka ei pelkää leijonia, käärmeitä eikä krokotiileja. Se on hyvä ja rakastaa meitä varmasti.

— Kun se tulee niin kesyksi, Stas sanoi, — että minä voin uskoa sinut sen huostaan, niin silloin voin kaikessa rauhassa lähteä metsästysretkille, sillä koko Afrikassa en löytäisi sinulle parempaa turvaa.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Afrikan elefantit ovat villimpiä, mutta minä olen lukenut, että esimerkiksi aasialaiset elefantit ovat omituisen heikkoja lapsiin. Intiassa ei ole koskaan sattunut, että elefantti olisi tehnyt lapsille pahaa, ja kun ne raivostuvat, niin alkuasukkaat lähettävät lapsensa niitä lepyttämään.

— Siinä sen näet!

— Joka tapauksessa teit oikein, kun et antanut minun ampua sitä.

Nelin silmät loistivat ilosta kuin kaksi tähteä. Hän nousi varpailleen, pani kätensä Stasin olkapäille, katsoi häntä silmiin ja kysyi:

— Minä tein kuin olisin — sano! — kuinka monta vuotta vanha?

— Ainakin seitsemänkymmentä, vastasi Stas.

— Sinä teet aina pilaa.

— Suutu vain, suutu! Mutta kuka päästää elefantin vapaaksi?

— Sinä, ja siitä minä olen sinulle kiitollinen, ja se on myöskin.

— Minä olen kyllä ajatellut asiaa, Stas sanoi, — mutta se ei ole niinkään helppo tehtävä. Minä en kuitenkaan ryhdy siihen heti, vaan vasta sitten, kun lähdemme eteenpäin.

— Minkä tähden?

— Jos minä vapautan sen ennen kuin se on tullut aivan kesyksi ja tottunut meihin, niin se menee matkoihinsa.

Kalin tulo lopetti keskustelun. Hän toi ammutun seepran ja sen varsan, jonka Saba oli purrut kuoliaaksi. Koiralle oli onneksi, että se oli juossut Kalin perään, sillä jos se olisi joutunut tekemisiin käärmeen kanssa, niin tämä olisi varmasti puristanut sen hengettömäksi.

Stas ilmoitti Kalille aikovansa laittaa asunnon puuhun, ja tämä oli suuresti neekeripojan mieleen. Elefantin menettely sitä vastoin ei miellyttänyt häntä.

— Elefantti on tyhmä, sanoi Kali, — kun heitti niokan (käärmeen) koskeen. Mutta Kali tietää, että nioka maistuu hyvälle, ja sentähden Kali menee hakemaan sen ja paistaa sen.

Stas ja Kali menivät baobab-puun luo ja rupesivat valmistamaan asuntoa. Kali toi virran rannalta litteän kiven ja työnsi sen puun onkaloon. Sitten hän pani kivelle hehkuvia hiiliä ja lisäsi niitä tuon tuostakin katsoen tarkasti, ettei puun laho runko päässyt syttymään. Tämän hän sanoi tekevänsä siksi, ettei yhtään eläintä jäisi puuhun puremaan "suurta herraa" ja "bibiä". Toimitus osoittautui pian erittäin hyödylliseksi, sillä kohta kun häkä oli täyttänyt onton puun, alkoi sen kuoresta ryömiä esiin kaikenlaisia hyönteisiä: mustia ja kirsikanpunaisia koppakuoriaisia, luumun kokoisia karvaisia hämähäkkejä, sormenpaksuisia rengasselkäisiä hyönteisiä ja myrkyllisiä tuhatjalkaisia, joitten purema voisi aiheuttaa kuoleman. Kun näki, miten paljon niitä tuli rungosta ulos, saattoi helposti ymmärtää, kuinka paljon sellaisia eläimiä mahtoikaan kuolla häkään. Kali murskasi kivellä armottomasti kaikki ne, jotka olivat kömpineet tai pudonneet nurmikolle, mutta katsoi samalla aukkoon ikään kuin hän olisi pelännyt jotakin vielä pahempaa tulevan.

— Mitä sinä noin katsot? Stas kysyi. — Luuletko, että sieltä tulee vielä toinenkin käärme?

— Ei. Kali pelkää Mzimua.

— Mikä se Mzimu on?

— Paha henki.

— Oletko koskaan nähnyt Mzimua?

— En, mutta Kali on kuullut sen hurjan huminan, minkä Mzimu on nostanut poppamiesten majoissa.

— Noidat eivät siis pelkää sitä?

— Noidat osaavat puolustautua. He kulkevat majasta majaan ja sanovat, että Mzimu on vihoissaan ja neekerit vievät heille banaaneja, hunajaa, bombejuomaa, munia ja lihaa lepyttääkseen Mzimua.

Stas kohautti olkapäitään.

— Kelpaa teillä olla poppamiehenä. Mutta ehkä se käärme olikin Mzimu?

— Siinä tapauksessa, sanoi Kali ravistaen päätään, — elefantti ei olisi tappanut Mzimua, vaan Mzimu olisi tappanut elefantin. Mzimu on kuolema…

Omituinen rytinä puun sisältä keskeytti hänet yhtäkkiä. Alimaisesta aukosta tulvahti punertavaa huurua, ja sen jälkeen rytisi vieläkin kovemmin.

— Aka! Mzimu! Aka! Aka! huusi Kali heittäytyen kasvoilleen maahan.

Staskin peräytyi askelen taaksepäin, mutta pian hänen kylmäverisyytensä voitti, ja kun Nel ja Mea juoksivat paikalle, hän selitti:

— Lämmön vaikutuksesta on puun sisusta luultavasti laajentunut, romahtanut alas ja sammuttanut hiilet. Kali luulee, että se on Mzimu. Heitä sinä, Mea, vettä sisään aukosta, sillä muuten voi koko puu syttyä palamaan hiilistä.

Kun Stas näki Kalin yhä vain makaavan kasvoillaan maassa ja huutavan: "Aka! Aka!" hän otti pyssyn, ampui aukosta sisään ja sanoi neekeripojalle:

— Nyt on Mzimu tapettu. Älä pelkää. Kali nousi, mutta jäi vielä polvilleen.

— Oi suuri herra! Eikö herra pelkää edes Mzimuakaan?

Kali rauhoittui vähitellen kokonaan, ja kun hän rupesi syömään Mean valmistamaa ateriaa, kävi ilmi, ettei säikähdys ollut vienyt häneltä ruokahalua. Paitsi suurta annosta savustettua lihaa hän söi seepranvarsan maksan raakana ja suuren määrän viikunoita.

Sitten Stas ja Kali menivät puun luo, jossa oli vielä paljon työtä. Kului lähes kaksi tuntia, kun se puhdistettiin lahosta puunsohjosta, hiilistä ja kärventyneistä kovakuoriaisista ja tuhatjalkaisista. Stas oli iloinen puun tilavuudesta: se oli todellakin kuin suuri huone, jossa ei ollut tilaa vain neljälle, vaan jopa kymmenelle hengelle. Suurempi aukko olisi ovena, pienempi ikkunana, joten ontossa puussa ei ollut pimeä eikä raskas ilma. Telttakankaalla Stas jakoi sisustan kahtia, toisen puolen Nelille ja Mealle, toisen itselleen, Kalille ja Saballe. Puu ei ollut ontto ylös saakka, eikä sade siis valunut sinne sisään. Lattia peitettiin auringon kuivaamalla hiekalla, jota tuotiin virran rannalta, ja sen päälle levitettiin kuivaa sammalta.

Työtä oli todellakin rasittavan paljon, etenkin Kalilla, jonka täytyi savustaa lihaa, juottaa hevoset ja hankkia syötävää elefantille, joka alituisesti muistutti nälästään jyskyttämällä. Mutta neekeripoika otti mielellään osaa uuden asunnon valmistamiseen. Syyn siihen hän selitti Stasille vielä samana päivänä:

— Kun suuri herra ja bibi asuvat puussa, niin Kalin ei tarvitse rakentaa zeribaa yöksi, vaan saa olla joutilaana koko illan.

— Laiskotteletko sinä mielelläsi? Stas kysyi.

— Kali on mies, ja Kali saa siis olla joutilas, sillä naisen vain täytyy tehdä työtä.

— Mutta etkö näe, että minä teen työtä bibille?

— Sentähden täytyy bibin, kun hän tulee suureksi, tehdä työtä suurelle herralle, mutta jollei bibi tahtoisi, niin suuri herra lyö bibiä.

Mutta pelkkä ajatus lyödä "bibiä" sai Stasin karkaamaan pystyyn ja huutamaan:

— Hölmö, etkö sinä näe, kuka bibi on?

— Ei Kali tiedä, musta poika vastasi säikähtyneenä.

— Bibi on… bibi on… hyvä Mzimu! Kali lysähti ihmetyksestä istumaan.

Kun työ oli suoritettu loppuun, neekeripoika lähestyi arasti Neliä, lankesi kasvoilleen tytön eteen ja alkoi rukoilevalla äänellä hokea:

— Aka! Aka! Aka!…

Nel katsoi kummastellen ihanilla, merenvihreään vivahtavilla silmillään neekeripoikaa, sillä hän ei tiennyt, mitä oli tapahtunut, eikä ymmärtänyt, mitä Kali tahtoi.

28

Uusi asumus, jolle Stas antoi nimen Krakova, tuli kolmessa päivässä täysin valmiiksi. Ensin vietiin tavarat sisään, ja kohta kun nuoret olivat muuttaneet uuteen asuntoonsa, alkoi sataa rankasti.

Sadekausi oli alkanut. Mutta täällä oli toisin kuin meillä pohjoisessa syyssateiden aikana, jolloin taivas peittyy synkkiin pilviin ja maa on viikkokausia märkä ja lokainen. Täällä tuuli pyyhki muutaman kerran päivässä pilvet taivaalta, ja aurinko paistoi taas kirkkaasti kuin virkistävän kylvyn jälkeen, peittäen kalliot, joen, puut ja dshunglan kultaiseen hohteeseen. Ruoho kasvoi ihan silminnähtävästi, puut saivat uusia lehtiä, ja uudet silmut puhkesivat ennen kuin vanhat hedelmät olivat ehtineet pudota. Ilmassa näkyi ihmeellisiä sateenkaaria, ja lyhyt aamu- ja iltarusko hohti tuhansin värein, loistokkaammin kuin Libyan erämaassa. Kosken alapuolelta, missä virta laajeni suvannoiksi, kuului sammakkojen rauhatonta kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta, ja suuret loistavat hyönteiset lentelivät bambu- ja arumpensaissa.

Mutta kun pilvet peittivät taivaan ja alkoi sataa, tuli niin pimeä, että baobab-puussa oli kuin kellarissa. Mutta Stas keksi keinon. Hän antoi Mean sulattaa rasvaa tapetuista eläimistä ja teki lampun, jonka hän ripusti ylimmäisen aukon eli ikkunan alle. Aukosta ulos pimeyteen heijastava valo pelotti petoja, mutta houkutteli sitävastoin yölepakoita luokseen, ja vihdoin Kalin täytyi peittää ikkuna oksilla.

Päivisin, kun sää oli kirkas, lapset menivät mäelle telmimään, tai Stas lähti metsästämään antilooppeja ja strutseja, joita oli runsaasti alhaalla joen varsilla, ja Nel meni katsomaan elefanttiansa, joka tervehti iloisesti pientä ystävätärtään ja höristi korviaan kuullessaan tytön äänen.

Eräänä päivänä kun Stas oli lähtenyt metsään ja Kali kalasteli kosken alapuolella, Nel päätti mennä alas rotkoon katsomaan, oliko Stas jo ryhtynyt vapauttamaan elefanttia. Mea oli päivällispuuhissa eikä huomannut Nelin poistumista.

Tyttö poimi matkalla begonioita, joita kasvoi kallionhalkeamissa. Kun hän tuli perille, hän huomasi, että kallion ja lohkareen välillä oli niin paljon tilaa, että ihminen saattoi kulkea siitä. Tyttö empi hetken, mutta astui kuitenkin aukon kautta toiselle puolelle. Hän aikoi mennä vain niin kauas, että näkisi elefantin. Tämä seisoi selin tyttöön juoden koskesta vettä. Se rohkaisi tyttöä. Hän nojautui kallioon ja astui vielä muutaman askelen, vielä muutaman — kun jättiläiseläin nosti päänsä, huomasi tytön ja kääntyi heti häntä kohti.

Nel säikähti kovasti, mutta koska ei ollut aikaa ajatella pakoa, niin hän painoi polvensa yhteen, niiasi elefantille niin kauniisti kuin osasi, ojensi sille kukkakimpun ja sanoi hiukan vapisevalla äänellä:

— Hyvää päivää, rakas elefantti. Minä tiedän, ettet sinä tee minulle pahaa, ja sentähden tulin tervehtimään sinua… ja antamaan nämä kukkaset…

Elefantti läheni, ojensi kärsänsä ja otti kukkakimpun Nelin käsistä, mutta maistettuaan sitä antoi sen pudota maahan. Samassa Nel näki elefantin kärsän päänsä päällä. Se oli kuin suuri, musta, kiemurteleva käärme, kosketti ensin tytön toista kättä, sitten toista, sitten olkapäitä ja laskeuduttuaan alas rupesi hiljalleen huojumaan edes ja takaisin.

— Tiesinhän minä, ettet sinä tekisi minulle pahaa, sanoi tyttö, vaikkei pelko ollut vieläkään poissa.

Kuten kerran Stas ja leijona, niin nämä molemmat seisoivat nyt siinä vastatusten, elefantti suuri kuin kallio — tyttö pieni olento, jonka eläin olisi voinut murskata pelkästä varomattomuudesta. Mutta hyvä elefantti ei tehnyt ainoatakaan nopeata tai varomatonta liikettä ja oli nähtävästi iloissaan pienen ystävättärensä tulosta.

Nel tuli vähitellen yhä rohkeammaksi. Hän katsoi ylös, ikäänkuin olisi katsonut korkean talon katolle ja kysyi:

— Saako sinun kärsääsi taputtaa?

Elefantti ei tosin ymmärtänyt englantia, mutta tytön kädenliikkeestä se oivalsi, mistä oli kysymys, ja pani kaksi metriä pitkän nenänsä pään hänen kätensä alle. Nel taputti sitä ensin arastellen oikealla kädellään, sitten molemmilla ja kiersi vihdoin käsivartensa kärsän ympäri nojautuen siihen lapsen luottamuksella.

Elefantti nosteli jalkojaan ja hyrisi hiljaa ilosta. Kotvan kuluttua se kiersi kärsänsä tytön hoikan vartalon ympäri ja alkoi keinuttaa tyttöä ilmassa.

— Vielä, vielä! huusi Nel riemastuneena.

Tätä ilonpitoa kesti jotenkin kauan, kunnes rohkaistunut tyttö keksi jotakin muuta. Nel rupesi nyt kiipeämään elefantin etujalkaa pitkin tai oli piilosilla jättiläisen alla. Siinä leikkiessään hän huomasi elefantin jaloissa suuria okaita, joita se itse ei voinut ottaa pois. Nel ei tiennyt, että sellaiset okaat ovat elefantin suurimpia vitsauksia, mutta hän sääli jättiläistä ja ajattelematta vaaraa kyykistyi sen jalan viereen ja otti hellävaroen ensin suuremmat, sitten pienemmät okaat pois vakuutellen koko ajan eläimelle, ettei jätä ainoatakaan jäljelle. Jättiläinen ymmärsi erinomaisesti tytön tarkoituksen ja nosti aina varovasti kipeätä jalkaa. Sen jalkapohjan kynsikavioiden välissä, pehmeissä kudoksissa oli piikkejä, jotka aiheuttivat sille suurta tuskaa.

Sillä välin Stas oli palannut metsästä ja kysyi heti Mealta, missä neiti on. Saatuaan kuulla, että neiti on puussa, hän aikoi mennä sisälle, kun samassa kuuli Nelin äänen rotkosta. Poika ei ollut uskoa korviaan, juoksi rotkon reunalle ja oli jähmettyä pelosta. Tyttö istui jättiläisen jalan juuressa, mutta tämä seisoi niin hiljaa, että olisi voinut luulla sen olevan kivestä, elleivät korvat ja kärsä olisi liikkuneet.

— Nel, Stas huusi.

Tyttö oli niin keskittynyt työhönsä, että vastasi vain:

— Kohta, kohta!

Stas, joka vaaran uhatessa ei milloinkaan epäillyt, laskeutui heti liaania pitkin alas rotkoon. Elefantti liikutti rauhattomasti korviaan, mutta samassa Nel nousi, kiersi kätensä sen kärsän ympäri ja sanoi:

— Älä pelkää, elefantti, se on Stas.

Stas näki heti, ettei ollut vaaraa, mutta hänen jalkansa vapisivat vielä, ja sydän jyskytti kovasti. Ennenkuin hän oli täysin toipunut pelosta, hän alkoi suuttumustaan hilliten nuhdella:

— Nel, Nel, kuinka sinä olet voinut tehdä näin!…

Mutta tyttö alkoi heti puolustautua ja selittää, ettei hän ollut tehnyt mitään pahaa, sillä elefantti on hyvä ja aivan kesy. Hän oli vain tullut katsomaan sitä ja aikonut heti palata takaisin, kun elefantti oli ottanut hänet kiinni ja ruvennut leikkimään hänen kanssaan ja keinuttanut häntä varovasti ilmassa. Jos Stas tahtoisi, se keinuttaisi häntäkin.

Nel käänsi toisella kädellä kärsän pään Stasia kohti ja liikutti toista kättään oikealle ja vasemmalle sanoen elefantille:

— Keinuta Stasiakin, elefantti.

Viisas eläin oivalsi tytön kädenliikkeestä, mitä hän tahtoi, kiersi kärsänsä pojan ympäri, ja tuossa tuokiossa Stas keinui ilmassa.

Pojan suuttuneen ilmeen ja ilmassa keinumisen väillä oli niin suuri ja huvittava vastakohta, että pikku "Mzimu" alkoi nauraa ja taputtaa käsiään huutaen:

— Vielä, vielä!

Kun Stasin oli mahdoton nuhdella sellaisessa asennossa niin hänkin rupesi nauramaan.

Kun Stas seisoi taas maassa, he alkoivat yhdessä vetää okaita elefantin jaloista, ja eläin kesti toimituksen kärsivällisesti.

Nyt alkoi putoilla suuria sadepisaroita, ja Stas päätti viedä Nelin heti kotiin. Mutta silloin tulikin tielle odottamaton este. Elefantti ei tahtonutkaan luopua tytöstä, ja aina, kun tämä yritti lähteä, se tarttui kärsällään häneen ja veti luokseen. Tilanne muuttui vakavaksi, ja huvittelu olisi elefantin itsepäisyyden vuoksi voinut päättyä huonosti. Sade yltyi yltymistään, eikä Stas tiennyt, mitä tehdä. Vihdoin koettivat he molemmat yhdessä lähteä hiljaa pois, mutta eläin seurasi heitä.

Kun ei muuta neuvoksi, niin Stas asettui elefantin ja Nelin väliin, katsoi tuimasti eläintä silmiin ja sanoi hiljaa Nelille:

— Älä juokse, vaan vetäydy huomaamattoman hitaasti aukosta ulos.

— Entä sinä, Stas? kysyi tyttö.

— Peräydy, toisti Stas painokkaasti, — muuten minun täytyy ampua se.

Tyttö totteli uhkaavaa käskyä. Stas seisoi neljän askelen päässä jättiläisestä kääntämättä katsettaan siitä.

Näin kului muutamia minuutteja. Pelottava hetki lähestyi. Elefantin korvat liikkuivat, pienet silmät loistivat niin omituisesti, ja kärsä nousi yhtäkkiä pystyyn. Stas tunsi kalpenevansa.

— Kuolema! ajatteli hän.

Mutta jättiläinen kääntyi rotkon laitaan päin, missä se oli tavallisesti nähnyt Nelin, ja alkoi jyskyttää surullisemmin kuin koskaan ennen.

Stas meni rauhallisesti aukon kautta rotkosta ulos ja näki kivimöhkäleen takana Nelin, joka ei tahtonut yksin lähteä kotipuuhun. Pojan olisi tehnyt mieli sanoa: "Katso mitä olet tehnyt! Olin vähällä joutua surman suuhun sinun tähtesi." Mutta nyt ei ollut aikaa nuhteisiin, sillä sade oli kiihtynyt kovasti, ja täytyi rientää nopeasti suojaan. Nel kastui likomäräksi, vaikka Stas peitteli häntä omalla takillaan. Kun he olivat kotona, sai Mea käskyn auttaa Nelin ylle kuivat vaatteet ja Stas rupesi etsimään vaatteista ja mytyistä kiniiniä, jota hän toivoi jääneen sinne edes vähäsen. Mutta hän etsi turhaan.

Kun sade oli mennyt ohi ja aurinko taas paistoi kirkkaasti, Stas meni katsomaan Kalin pyydystämiä kaloja. Ne olivat enimmäkseen pieniä, mutta olipa joukossa kolme suurtakin kalaa, hopeatäpläistä ja erittäin kevyttä. Mea, joka oli kasvanut Sinisen Niilin varsilla, tiesi, että kalat ovat syötäviä ja että ne usein iltaisin hypähtelivät korkealle vedestä. Kun hän perkasi ne, kävi selville, että ne olivat niin kevyitä siksi, että niillä oli suuret ilmarakkulat. Stas otti yhden rakkuloista, näytti sitä Nelille ja sanoi:

— Katso, kalassa on tällainen. Jos niitä olisi enemmän, niin niistä saisi ruudut meidän asuntomme ikkunaan.

Hetken kuluttua hän lisäsi:

— Ja saisipa niistä vielä muutakin.

— Mitä sitten? kysyi Nel uteliaasti.

— Leijoja.

— Sellaisia, joita teit Port Saidissa? Sehän on hauskaa! Teepäs muutamia.

— Teenpä kyllä. Kehyksen laitan bambusäleistä. Tämä on melkein parempaa kuin paperi, eikä sade pilaa sitä. Sellainen leija voi lentää hyvin korkealle, ja jos tuuli on kova, vaikka kuinka kauas…

Samassa hän läimäytti otsaansa:

— Sainpa ajatuksen!

— Minkä?

— Kun olen ajatellut asiaa tarkemmin, niin kerron sen sinulle.
Elefantti jyskyttää niin kovasti, ettei puhetta kuule…

— Mennään näyttäytymään sille, niin se rauhoittuu.

He menivät katsomaan eläintä, joka kaipasi Neliä, ehkä molempiakin.

Mutta Stas oli niin mietteissään, että ajatteli puoliääneen:

— "Nel Rawlison ja Stanislaw Tarkowski Port Saidista ovat paenneet
Fashodasta dervishien käsistä ja oleskelevat…"

Hän jäi seisomaan ja kysyi itsekseen:

— Mitenkä voin ilmaista, missä olemme?…

— Mitä sinä, Stas?…

— Ei mitään, ei mitään… Nyt tiedän: "Oleskelevat kuukauden matkan päässä Valkoisesta Niilistä itään"… Kun tuulee pohjoisesta tai lännestä, niin lasken leijoja kaksikymmentä, viisikymmentä, sata… ja sinä, Nel, saat auttaa minua valmistamaan niitä.

— Leijoja?

— Niin. Sanon sinulle, että niistä sinulle voi olla enemmän hyötyä kuin sadasta elefantista.

He olivat tulleet rotkon reunalle ja näkivät, kuinka elefantti oli levoton ja kuinka se alkoi jyskyttää surullisesti heti, kun Nel vain yritti poistua. Tytön täytyi ruveta selittämään rakkaalle elefantille, ettei hän aina voinut istua sen luona, koska hänen täytyi nukkua, syödä ja tehdä kotiaskareita. Mutta eläin rauhoittui vasta, kun Nel pudotti sille syötävää.

Vielä samana iltana lapset antoivat elefantille nimen "King", sillä
Nel väitti että se, ennenkuin oli joutunut rotkoon, oli varmaan ollut
Afrikan kaikkien elefanttien kuningas.

29

Nel oli kaiket päivät Kingin luona, milloin vain ei satanut. Elefantti antoi tytön mennä välillä pois, sillä se tiesi jo, että hän tulee pian takaisin.

Kali, joka yleensä pelkäsi elefantteja, katseli sitä ihmeissään, mutta tuli vihdoin vakuuttuneeksi siitä, että "hyvä Mzimu" oli noitunut jättiläisen, ja alkoi itsekin käydä sitä tervehtimässä. King oli hyväntahtoinen Kalia samoinkuin Meaakin kohtaan, mutta ainoastaan Nel sai tehdä sille, mitä halusi. Niinpä tyttö parin viikon kuluttua uskalsi viedä Saban sen luo. Stas alkoi harkita, miten hän voisi vapauttaa vangin, tai oikeastaan hän olikin jo selvillä keinosta, mutta se vaati niin suuren uhrauksen, että hän lykkäsi sen täytäntöönpanoa päivästä päivään. Kun pojalla ei ollut kenen kanssa neuvotella, hän päätti selittää suunnitelmansa Nelille, vaikka pitikin häntä vielä lapsena.

— Kallionjärkäleen voi murskata ruudilla, mutta se vaatii monta patruunaa, joista on otettava ruuti pois, ja se on upotettava syvimpään halkeamaan ja räjäytettävä. Silloin lohkare halkeaa, ja King pääsee vapaaksi.

— Mutta jos se pamahtaa kovasti, niin elefantti pelästyy?

— Pelästyköön! Stas vastasi reippaasti. — Se on minulle yhdentekevää. Sinun kanssasi ei tosiaan voi keskustella vakavasti.

Stas jatkoi kuitenkin:

— Mutta jos minä otan liian vähän ruutia patruunoista, niin kallio ei halkeakaan, ja kaikki on mennyt hukkaan. Joka tapauksessa jää patruunoita vähän jäljelle, mutta jos ne matkalla loppuvat, niin olemme kuoleman omat. Sillä millä minä sitten ammun metsänriistaa ravinnoksi, millä torjun petoeläinten hyökkäykset? Tiedätkö, että me ilman tätä pyssyä ja patruunoita olisimme aikaa sitten kuolleet joko Gebrin kädestä tai nälkään. On todellakin onni, että meillä on hevosia, sillä itse emme olisi jaksaneet kantaa tavaroitamme.

Nel nosti etusormensa pystyyn ja sanoi päättäväisesti:

— Kun minä sanon sen Kingille, niin se kantaa kaikki tyynni ja puolustaa meitä.

— Mutta se ei voi kuitenkaan ampua kärsällään riistaa ravinnoksi, niin kuin minä luodikollani.

— Me voimme syödä viikunoita ja meloneja, ja Kali pyydystäköön kaloja.

— Kyllä, niin kauan kuin viivymme joen rannalla. Mutta muista, että kun lähdemme jatkamaan matkaa, niin voimme joutua taas erämaahan.

— Sellaiseen kuin Sahara? Nel kysyi pelokkaasti.

— Ei, vaan kuitenkin sellaiseen, missä ei ole jokia eikä hedelmäpuita, mutta sitä enemmän akaasioita ja mimoosia. Siellä on elettävä lihalla.

Stasilla oli todellakin syytä olla huolissaan, sillä nyt, kun elefantti oli kesy ja kiintynyt heihin, ei sitä voinut enää jättää ja tuomita nälkäkuolemaan. Vapauttaa se uhraamalla suurin osa patruunoista oli samaa kuin tuomita heidät itsensä perikatoon.

Stas lykkäsi työn päivästä päivään ja ajatteli joka ilta:

— Ehkä huomenna keksin toisen keinon.

Sillä välin liittyi tähän huoleen uusia. Kali oli löytänyt mehiläispesän ja ottanut hunajan, mutta mehiläiset olivat pistäneet häntä niin pahasti, että hän kotiin palattuaan meni tainnoksiin. Nel ja Mea ottivat pistoksista piikit ulos ja panivat tuoretta multaa haavojen päälle. Näytti kuitenkin siltä, että neekeripoika kuolisi. Onneksi hänen vahva elimistönsä ja hyvä hoito auttoivat yli pahimman, mutta vasta kymmenen päivän kuluttua Kali tuli täysin entiselleen.

Myös hevoset tuottivat Stasille huolta. Hän oli hoitanut niitä Kalin sairauden aikana ja pannut merkille, että ne olivat laihtuneet kovasti. Se ei varmastikaan johtunut ruoan puutteesta, sillä ruoho oli sateiden jälkeen kasvanut melkoisesti. Muutamassa päivässä hevosten karva oli käynyt takkuiseksi, silmät himmeiksi, ja sieraimista oli alkanut erittyä limaa. Lopulta ne eivät syöneet enää lainkaan, mutta joivat sitä hanakammin, ikään kuin olisivat sairastaneet kuumetta. Kun Kali oli parantunut ja nähnyt hevoset, hän tiesi heti, mikä niitä vaivasi.

— Tse-tse! hän sanoi Stasille. — Nyt ne kyllä kuolevat.

Stas oli jo Port Saidissa kuullut kerrottavan tse-tse-nimisestä kärpäsestä, joka muutamilla Afrikan seuduilla rasitti neekereitä niin kovasti, että he eivät voineet pitää lainkaan karjaa. Tse-tse-kärpäsen pistämä hevonen, härkä tai aasi sairastuu ja kuolee parissa viikossa. Joskus sattuu, että kun vesiperäisillä mailla laiduntava karja kuulee tämän kärpäsen surinaa, koko lauma villiintyy ja juoksee henkensä edestä pakoon.

Tse-tse-kärpäset olivat siis pistäneet Stasin hevosia. Kali hieroi niitä ja aasia päivittäin eräällä väkevällä sipulilta tuoksuvalla kasvilla, jota kasvoi dshunglassa ja jonka haju karkotti kärpäset. Mutta hevoset laihtuivat siitä huolimatta. Stas ajatteli levottomana, miten käy, jos juhdat kuolevat. Tavaroita oli siksi paljon, että ainoastaan King voisi kantaa kaikki. Mutta jotta voisi vapauttaa Kingin, täytyi uhrata ainakin kaksi kolmannesta kaikista patruunoista.

Yhä suuremmat huolet masensivat Stasin mielen, kuten sadepilvet taivaan. Mutta sitten tuli suurin onnettomuus, jonka rinnalla mikään muu ei paljoakaan merkinnyt: kuumetauti.

30

Eräänä iltana aterialla Nel työnsi savustetun lihan luotaan ja sanoi:

— Minä en saata syödä.

Stas luuli Nelin syöneen liian paljon hunajaa eikä sen tähden kiinnittänyt huomiota tytön ruokahalunpuutteeseen. Hetken kuluttua Nel nousi ylös ja alkoi kiertää tulisijan ympäri yhä suuremmassa piirissä.

— Älä mene niin kauas, huusi Stas hänelle, — muuten joku ryöstää sinut.

Mutta kun Nel ei pysähtynyt, Stas nousi, meni tytön luo ja kysyi:

— Kuulehan, pikku yöperhonen, miksi sinä noin tulen ympäri kiertelet?

Hänen kysymyksensä sävy oli leikillinen, mutta samassa hän tuli levottomaksi, ja hänen levottomuuttaan lisäsi Nelin vastaus:

— En tiedä. Minä en voi istua paikoillani.

— Mikä sinun on?

— Tuntuu niin kummalliselta.

Nel painoi päänsä pojan rintaa vasten, ja lisäsi nöyrällä itkunsekaisella äänellä, ikään kuin hän olisi tunnustanut tehneensä jotakin pahaa:

— Stas, minä taidan olla sairas.

— Nel!

Stas laski kätensä tytön otsalle, joka oli kuiva ja jääkylmä, otti hänet syliinsä ja kantoi nuotion viereen.

— Onko sinun kylmä? hän kysyi kantaessaan.

— Minun on sekä kylmä että kuuma. Enimmäkseen kylmä.

Tytön hampaat kalisivat, ja vilunväristykset puistattivat häntä. Stas oli jo varma, että tyttö oli sairastunut kuumeeseen.

Hän käski Mean viedä Nelin sisälle, riisua hänet ja panna levolle. Sitten Stas peitti sairaan lämpimästi, kuten oli nähnyt tehtävän Khartumissa ja Fashodassa, missä kuumetautiset oli peitetty lampaantaljoilla, jotta heidän tulisi hiki. Hän päätti valvoa koko yön Nelin vieressä ja juottaa tytölle kuumaa vettä ja hunajaa. Mutta ensin sairas ei tahtonut juoda. Hänen silmänsä hehkuivat ja pian hän alkoi valittaa kuumuutta, vaikka värisikin vilusta peitteitten alla. Hänen kätensä ja otsansa olivat kylmät, mutta Stas oli nähnyt aikaisemminkin kuumetautisia ja päätteli sairaan levottomista liikkeistä, että hänellä oli korkea kuume. Stas huomasi kauhukseen, ettei Nel tuntenut Meaa, kun tämä tuli sisälle tuoden kuumaa vettä. Mutta Stasin kanssa sairas puhui täysin tajuissaan. Hän sanoi pojalle, ettei hän voi enää maata ja pyysi lupaa saada nousta ja juosta ympäri. Sitten hän kysyi, oliko Stas vihainen hänelle, koska hän oli sairas. Kun poika vakuutti, ettei ollut, sairas hillitsi kyyneleensä ja lupasi olla seuraavana päivänä jälleen terve.

Samana yönä elefantti oli kovin rauhaton. Se mörähteli tuon tuostakin, mikä sai Saban haukkumaan. Stas huomasi sen kiusaavan sairasta ja meni ulos rauhoittamaan eläimiä. Saba totteli oitis, mutta elefantti ei vaiennut, ja sen tähden hän heitti sille muutamia meloneja tukkiakseen sen kurkun edes hetkeksi. Palatessaan Stas näki Kalin menossa joelle päin palanen savustettua lihaa kädessään.

— Mihin sinä olet menossa? hän kysyi neekeriltä.

Musta poika pysähtyi, ja kun Stas astui hänen luokseen hän sanoi salaperäisesti:

— Kali vie toiseen puuhun lihaa pahalle Mzimulle.

— Miksi?

— Jottei paha Mzimu tappaisi hyvää Mzimua. Stas aikoi vastata, mutta tuska kuristi hänen kurkkuaan, ja hän poistui ääneti hammasta purren.

Kun hän palasi sisälle, oli Nel sulkenut silmänsä. Tytön kädet vapisivat kovasti; hän näytti nukkuvan. Stas istuutui sairaan viereen varoen herättämästä häntä. Mea, joka istui vuoteen toisella puolella, nykäisi tuon tuostakin norsunluisia korvakoristeitaan karkottaakseen siten unen. Oli hiljaista. Joelta vain kuului sammakkojen kurnutusta ja kilpikonnien alakuloista valitusta.

Yhtäkkiä Nel nousi istumaan.

— Stas!

— Tässä olen, Nel.

Väristen kuin lehti puussa tyttö alkoi hapuilla pojan kättä toistaen yhä kiihkeämmin:

— Minä pelkään! Minä pelkään. Anna kätesi!

— Älä pelkää, olenhan minä luonasi.

Ja Stas otti tytön polttavan käden omaansa. Kun hän ei tiennyt, mitä tehdä, hän suuteli kättä.

— Älä pelkää, Nel, älä pelkää!

Sitten hän antoi tytölle hunajavettä, joka oli jo jäähtynyt. Sairas joi nyt halukkaasti ja piti kiinni hänen kädestään, kun hän aikoi ottaa juomakuoren pois. Kylmä juoma näytti rauhoittavan Neliä.

Tuli hiljaisuus. Mutta puolisen tunnin kuluttua sairas nousi taas istumaan. Hänen suurissa silmissään oli kauhistunut tuskainen ilme.

— Stas!

— Mikä sinun on, aarteeni?

— Miksi Gebr ja Chamis juoksevat puun ympäri ja kurkistelevat tänne?

Stasista tuntui siltä, kuin tuhat muurahaista olisi ryöminyt pitkin hänen ruumistaan.

— Mitä sinä sanot? Ei siellä ole ketään muuta kuin Kali.

Mutta tyttö tuijotti pimeään aukkoon ja huusi hampaitaan kalistaen:

— Ja beduiinitkin ovat siellä! Miksi sinä tapoit heidät?

Stas kiersi kätensä hänen ympärilleen ja painoi hänet itseään vasten sanoen:

— Sinä tiedät sen! Älä katso sinne! Siitä on jo pitkä aika…

Olihan siitä jo aikaa kulunut, mutta nyt kaikki palautui kuin maininki täyttäen sairaan tytön pelolla. Sanat eivät voineet Neliä rauhoittaa. Hänen silmänsä laajentuivat yhä, ja sydän tykytti niin nopeasti, että saattoi joka hetki pelätä sen halkeavan. Vasta aamun koittaessa hän uupui, ja pää painui alas tyynylle.

— Olen väsynyt, niin väsynyt, hän toisteli. — Stas, minä putoan!

Stas ajatteli kauhuissaan, että tyttö kuolee. Mutta tämä olikin vasta ensimmäisen kuumekohtauksen loppua. Afrikkalainen kuume on kauhea: vain voimakkaat ja vankat ihmiset kestävät kaksi kohtausta, kolmatta ei kestä kukaan. Stas oli Port Saidissa kuullut matkailijoiden ja lähetyssaarnaajien kertovan siitä. Toinen kohtaus seuraa ensimmäistä muutaman päivän kuluttua, ja jollei kolmas tule kahden viikon kuluessa, ei tauti enää ole hengenvaarallinen. Stas tiesi, että kiniini on ainoa lääke, joka parantaa vilutaudin, malarian, mutta kiniini oli kerta kaikkiaan lopussa.

Kun hän huomasi, että Nel hengitti, hän rauhoittui hiukan ja alkoi rukoilla tytön puolesta.

Sillä välin oli tullut päivä. Elefantti ilmoitti tahtovansa aamiaista, suvannolta kosken alapuolelta kuului vesilintujen ääniä. Stas tahtoi ampua muutamia lintuja ja keittää Nelille lihalientä. Hän otti kiväärinsä ja lähti suvannolle päin, mutta hän oli valvonut niin paljon ja ajatteli tytön sairautta siinä määrin, että suuret lintuparvet lensivät ohitse hänen niitä huomaamatta. Syynä tähän oli myös se, että hän rukoili hartaasti tytön puolesta. Hän ajatteli Gebrin, Chamiksen ja beduiinien kuolemaa ja sanoi painuneella äänellä luoden silmänsä taivasta kohti: "Hyvä Jumala, minä tein sen Nelin tähden, sillä minä en voinut vapauttaa häntä muulla tavalla. Mutta jos se on synti, niin rankaise minua ja anna hänen tulla terveeksi!"

Matkalla hän tapasi Kalin, joka meni katsomaan, oliko paha Mzimu syönyt uhrilahjan. Neekeripoikakin rakasti "bibiä" ja rukoili hänen puolestaan, mutta toisella tavalla. Hän sanoi pahalle Mzimulle, että jos neiti tulee terveeksi, niin hän tuo joka päivä Mzimulle lihaa, mutta jos neiti kuolee, niin hän lyö pahaa Mzimua, vaikka pelkääkin häntä. Kali tuli hyvälle tuulelle, kun huomasi uhrilihan kadonneen. Ehkä joku sakaali oli sen vienyt, mutta siinä tapauksessa oli Mzimu muuttunut sakaaliksi.

Kali kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut, mutta tämä katsoi neekeriin ikään kuin ei olisi ymmärtänyt häntä ja meni joelle päin. Eräässä kohdassa joki oli tulvinut kauas rantojensa yli ja siinä kasvoi papyryskasveja. Suvannossa oli runsaasti vesilintuja. Oli haikaroita, samanlaisia kuin Euroopassa, ja vielä toisenlaisia, joilla oli suuri, paksu, koukkupäinen nokka; oli pikimustia, punajalkaisia lintuja, oli flamingoja, iibislintuja, kruunupäisiä kurkia, kirjavia ja harmaita rantasipejä, jotka juoksivat edestakaisin pitkillä riukumaisilla jaloillaan.

Stas ampui kaksi sorsaa ja palasi leiriin. Nel nukkui vielä. Poika antoi sorsat Mealle, heittäytyi huopapeitteelle pitkälleen ja vaipui uneen.

Stas ja Nel heräsivät vasta puolenpäivän jälkeen. Tyttö tunsi voivansa vähän paremmin, ja kun ravitseva lihaliemi oli antanut hänelle voimia, hän nousi ja meni ulos katsomaan Kingiä.

Vasta päivänvalossa saattoi oikein nähdä, kuinka tuhoisa yö oli ollut Nelille. Hänen kasvonsa olivat keltaiset ja ikään kuin läpikuultavat, huulet tummat, silmien ympärillä siniset renkaat, ja katse himmeä. Hän näytti vanhentuneen. Stas tuli epätoivoiseksi ajatellessaan, ettei hänellä ollut kiniiniä eikä mitään muutakaan lääkettä, jolla olisi voinut estää toista kohtausta tulemasta.

31

Raskaat ja tuskalliset odotuksen päivät alkoivat. Toinen taudinkohtaus seurasi viikon kuluttua; se ei ollut yhtä ankara kuin ensimmäinen, mutta Nel tunsi sen jälkeen olevansa vielä heikompi. Hän oli laihtunut niin paljon, ettei ollut enää tyttö, vaan tytön varjo. Stas käsitti, ettei kuoleman tarvinnut odottaa kolmatta kohtausta — hän odotti sitä joka päivä, joka hetki.

Poika oli itsekin laihtunut ja heikontunut melkoisesti, sillä onnettomuus kävi yli hänen ruumiin- ja hengenvoimiensa. Katsellessaan tytön vahankalpeita kasvoja hän ajatteli: "Siksikö olen hoitanut häntä kuin silmäterääni, että minun nyt täytyisi haudata hänet tänne dshunglaan?" Hän ei käsittänyt, miksi niin piti käydä. Toisinaan hän soimasi itseään siitä, ettei hän ollut hoivannut tyttöä tarpeeksi eikä ollut ollut hänelle kyllin hyvä.

Nel nukkui melkein aina, ja juuri se varmaan piti häntä hengissä. Stas herätti hänet kuitenkin muutaman kerran päivässä antaakseen hänelle ruokaa. Kun ei satanut, pyysi Nel poikaa kantamaan hänet ulos, koska hän ei pystynyt kulkemaan omin jaloin. Toisinaan hän nukkui Stasin syliin. Tyttö tiesi olevansa hyvin sairas ja voivansa kuolla minä päivänä hyvänsä. Kun hän tunsi olevansa hiukan paremmissa voimissa, hän puhui siitä Stasin kanssa ja itki, sillä hän pelkäsi kuolemaa.

— Minä en pääse enää isän luo, sanoi Nel eräänä päivänä, — mutta sano isälle, että minun oli kovin ikävä häntä ja pyydä häntä tulemaan luokseni…

— Kyllä sinä pääset vielä hänen luokseen, vastasi Stas. Hän ei voinut puhua enempää, koska oli purskahtaa itkemään.

Seurasi hiljaisuus, jonka kestäessä Nel nukahti. Stas kantoi hänet takaisin sisälle. Mutta tuskin poika oli ehtinyt jälleen ulos, kun Kali juoksi käsiään huitoen hänen luokseen ja huusi pelästyneen näköisenä:

— Suuri herra! Suuri herra!

— Mitä nyt?

Neekeripoika ojensi kätensä etelää kohti ja sanoi:

— Savua!

Stas varjosti silmiään ja katsoi osoitettuun suuntaan, kunnes keksi laskevan auringon punertavassa valossa savujuovan, joka kohosi kaukana kahden korkean vuoren välissä.

Kali vapisi kiireestä kantapäähän, sillä hän muisti vielä liian hyvin kauhean vankeuden dervishien luona ja oli varma siitä, että savu nousi heidän leiristään. Stas luuli myös ensin, ettei se ole kukaan muu kuin Smain, ja pelästyi kauheasti. Se nyt vielä puuttui! Paitsi Nelin hengenvaarallista sairautta — dervishit. Uusi vankeus, takaisin Fashodaan tai Khartumiin, Mahdin käsiin tai Abdullahin ruoskittavaksi. Jos he joutuvat vangiksi, niin Nel kuolee ensimmäisenä päivänä, ja hän itse joutuu orjaksi koko iäkseen. Ja vaikka hänen onnistuisikin paeta, niin mitä olisi elämä, mitä olisi vapaus ilman Neliä? Kuinka hän voisi katsoa isäänsä ja setä Rawlisonia silmiin, jos dervishit tytön kuoltua heittävät ruumiin hyeenoille eikä hän, Stas, voisi edes sanoa, missä Nelin hauta on?

Tällaiset ajatukset risteilivät Stasin mielessä. Yhtäkkiä hänet valtasi vastustamaton halu saada nähdä Neliä, ja hän suuntasi askelensa puuta kohti. Mennessään hän sanoi Kalille, että tämä sammuttaisi nuotion eikä sytyttäisi sitä yöllä missään tapauksessa.

Nel ei nukkunut. Hän voi paremmin ja ilmoitti sen heti Stasille. Saba makasi hänen vieressään ja lämmitti häntä suurella ruumiillaan. Tyttö oli nähtävästi paremmalla mielellä, koska hän virkkoi niin vilkkaasti:

— Ehkä minä en kuolekaan.

— Varmasti sinä et kuole, koska toisen kohtauksen jälkeen tunnet voimistuneesi. Silloin ei kolmatta taudinkohtausta tule lainkaan.

Tyttö ajatteli jotakin ja sanoi:

— Jos minulla olisi edes vähäsen sitä pulveria, joka vaikutti minuun niin virkistävästi sen leijona-yön jälkeen — muistatko? — niin minä en vähääkään ajattelisi kuolemaa.

— Oh! huokasi Stas, — antaisin vaikka mitä hyvänsä, jos saisin edes hiukkasen kiniiniä.

Stas ajatteli vain kiniiniä ja dervishejä. Hänen kekseliäät aivonsa alkoivat luoda yhä rohkeampia suunnitelmia. Ensin hän ajatteli, nousisikohan tuo savu varmasti Smainin leiristä? Entä jos ne olivat arabialaisia, jotka matkustavat sisämaassa norsunluuta ja orjia haeskellen. Näillä ei ole mitään yhteistä dervishien kanssa, jotka ovat hävittäneet heidän kauppansa. Afrikassa Intian valtameren rannalla asuvat arabit näkevät usein valkoihoisia. Kuka tietää, vaikka he suurta palkintoa vastaan suostuisivat viemään heidät lähimpään satamaan. Stas oli varma siitä, että hän voisi luvata sellaisen palkinnon ja että he luottaisivat hänen lupaukseensa. Toinenkin ajatus antoi hänelle paljon miettimistä. Hän oli nähnyt Khartumissa, että useat Nubiassa olevat dervishit sairastuivat kuumeeseen ja nauttivat kiniiniä, jota ryöstivät eurooppalaisilta tai ostivat korkeasta hinnasta kreikkalaisilta tai koptilaisilta luopioilta. Saattoi siis otaksua, että valtameren rannalta kotoisin olevilla arabialaisilla oli varmasti kiniiniä.

— Minä lähden sinne, Stas ajatteli, — lähden Nelin tähden.

Kun hän oli ajatellut asemaansa tarkemmin, hän päätti lähteä, olkoonpa sitten vaikka joku Smainin osasto. Hän tuli ajatelleeksi, että koska liikenne Egyptin ja Sudanin välillä oli kokonaan katkaistu, niin Smain varmaankaan ei tiennyt, että heidät oli viety Medinet-el-Fajumista. Olihan Fatma yksin keksinyt lasten ryöstämisen ja pannut sen täytäntöön Chamiksen, Idryksen, Gebrin ja kahden beduiinin avulla. Näistä Smain ei välittäisi paljoakaan, ja ainoastaan Chamiksen hän tunsi. Mutta Fatmasta ja lapsistaan hän varmaan välittäisi. "Sanon hänelle", Stas ajatteli, "jos viet meidät johonkin Intian valtameren satamaan ja palaat kanssamme Egyptiin, niin hallitus antaa sinulle kaikki rikoksesi anteeksi, sinä saat Fatman ja lapsesi, ja herra Rawlison tekee sinut rikkaaksi; jollet suostu, niin et saa koskaan nähdä Fatmaa etkä lapsiasi". Stas oli varma, että Smain kyllä harkitsee, ennenkuin hylkää sellaisen ehdotuksen.

Se ei ollut suinkaan vaaratonta, mutta se saattoi olla heidän pelastuksensa. Stas päätti lähteä jo seuraavana yönä katsomaan. Se oli kuitenkin helpommin sanottu kuin tehty. Oli aivan toista istua yöllä hyvän nuotion ääressä okaisen zeriban suojassa kuin kahlata pimeässä korkean ruohikon halki, jossa leijonat, pantterit ja leopardit väijyivät, puhumattakaan hyeenoista ja sakaaleista. Stas muisti neekeripojan sanat, kun tämä oli yöllä lähtenyt etsimään Sabaa: Kali pelkäsi, mutta Kali meni. Ja hän sanoi nyt itselleen samoin: "Minä pelkään, mutta minä menen."

Stas odotti kuitenkin kunnes kuu oli noussut, sillä yö oli tavattoman pimeä. Kun dshungla häämötti hopeisena sen valossa, hän kutsui Kalin luokseen ja sanoi:

— Kali, vie Saba sisään, sulje oviaukko puilla ja vartioi Mean kanssa neitiä kuin silmäterääsi. Minä lähden katsomaan, keitä ne ihmiset ovat siellä, mistä savu nousi.

— Suuri herra ottaa Kalin ja pyssyn mukaansa. Kali ei jää tänne!

— Sinä jäät! sanoi Stas päättävästi. — Minä kiellän sinua lähtemästä perääni.

Sitten hän vaikeni hetkeksi ja jatkoi kohta matalammalla äänellä:

— Kali, sinä olet uskollinen ja huomaavainen. Minä luotan siihen, että sinä teet kaikki niin kuin sanon. Jollen minä palaa ja jos neiti kuolee, niin jätä hänet puuhun makaamaan, mutta tee puun ympärille korkea zeriba ja veistä puun kuoreen tällainen merkki.

Hän otti kaksi bambukalikkaa ja pani ne ristiin. Sitten hän jatkoi:

— Mutta jos bibi ei kuole enkä minä palaa takaisin, niin ole hänelle kuuliainen ja palvele häntä. Johdata hänet sitten kansasi luo ja sano Wa-himan sotilaille, että he vievät hänet idässä olevan suuren valtameren rannalle. Siellä sinä näet valkoisia ihmisiä, jotka antavat teille pyssyjä, ruutia, helminauhoja, metallilankaa ja kangasta niin paljon kuin jaksatte kantaa. Ymmärrätkö?

Neekeripoika lankesi polvilleen, kiersi käsivartensa Stasin jalkain ympäri ja hoki alakuloisesti:

— Bwana Kubwa tulee takaisin! Bwana Kubwa tulee takaisin!

Mustan pojan kiintymys liikutti Stasia. Hän kumartui, laski kätensä neekerin päälaelle ja sanoi:

— Mene sisälle, Kali, ja… Jumala teitä siunatkoon!

Kuu kumotti korkealta taivaalta. Oli melko valoisaa. Vaikeudet alkoivat heti, kun poika oli painunut dshunglaan, joka oli niin korkeata, että ratsastaja hevosineen olisi helposti voinut piiloutua siihen. Ei edes päivällä olisi siitä nähnyt askeltakaan edemmäksi, saatikka sitten yöllä, kun kuu valaisi vain ruohotiheikköjen latvuksia. Näin ollen saattoi helposti kulkea harhaan. Ajatus, että leiri, josta savu oli noussut, saattoi olla korkeintaan neljän mailin päässä heidän majapaikastaan, rohkaisi Stasia. Onneksi oli aina vähän päässä korkeita termiittikekoja, joilta hän saattoi suunnistautua. Dshunglassa on yöllä kammottavaa olla, ja Stasista tuntui koko ajan, kuin joku hiipisi hänen ympärillään ja väijyisi häntä. Joka hetki hänellä olikin pyssy valmiina. Hän oli pian niin lopen väsynyt, että jaksoi tuskin seistä jaloillaan. Mutta ajatus pelastaa Nel vei häntä eteenpäin.

Hänen kuljettuaan pari tuntia muuttui maaperä kiviseksi ja ruoko ja ruoho matalaksi. Pian hän näki tulen punertavaa heijastusta korkealla kallionseinämällä. Hän jäi seisomaan. Hänen sydämensä löi niin kovasti, että hän kuuli sen lyönnit hiljaisessa yössä. Kukahan siellä oli? Arabejako valtameren rannalta? Vaiko Smainin dervishejä? Vai villejä neekereitä?

Hänen täytyi saada tietää se. Peräytyä hän ei voinut eikä tahtonut. Hän alkoi hiipiä mahdollisimman hiljaa tulta kohti pidättäen hengitystään.

Kuljettuaan näin noin sata askelta hän kuuli dshunglasta hevosten pärskyntää — ja pysähtyi taas. Kuutamossa näkyi viisi hevosta. Dervisheille se olisi vähän, mutta hän arveli toisten olevan korkeassa ruohikossa. Stas ihmetteli, että ne saivat käydä aivan vapaina ja ettei vuorelle ollut tehty nuotiota karkoittamaan petoeläimiä.

Tulen heijastus kallionseinämällä muuttui yhä selvemmäksi. Stas kiersi kalliolle, jonka juurella arveli nuotion palavan. Hän hiipi yhä eteenpäin, tuli kallion reunalle ja jatkoi laaksoon.

Ensimmäisenä osui hänen silmäänsä suuri teltta, jonka edessä oli purjekankainen matkasänky. Sängyssä makasi mies, jolla oli eurooppalainen puku.

Pieni, noin kaksitoistavuotias neekeripoika viskeli oksia tuleen.
Teltan kahden puolen makasi neekereitä joukoittain.

Stas laskeutui kiireesti kallion jyrkkää seinää pitkin alas.

32

Väsymykseltään ja mielenliikutukseltaan Stas ei heti saanut sanaa suustaan. Raskaasti hengittäen hän seisoi makaavan miehen vieressä, joka oli myöskin vaiti ja katseli hämmästyneenä poikaan.

Sitten mies huusi:

— Nasibu, missä olet?

— Täällä olen, herra, vastasi neekeripoika.

— Näetkö sinä, seisooko tuossa edessäni kukaan?

Ennenkuin neekeri ehti vastata, alkoi Stas:

— Herra, nimeni on Stanislaw Tarkowski. Olen neiti Rawlisonin kanssa paennut dervishien käsistä ja pysytellyt piilossa dshunglamailla. Mutta Nel on erittäin sairas, ja sen tähden pyydän apua.

Tuntematon katsoi häneen räpytellen silmiään ja nostaen käden otsalleen:

— Minä kuulen enkä ainoastaan näe, sanoi mies itsekseen. — Tämä ei ole siis mikään harhanäky!… Mitä? Apua? Minä tarvitsen itse apua. Olen haavoittunut.

Samassa tuntematon nousi istumaan kuin unessa, katsoi tarkemmin ja sanoi ilosta säteilevin silmin:

— Valkoihoinen poika!… Olen siis saanut nähdä vielä yhden valkoihoisen!… Minä tervehdin sinua, kuka lienetkin. Sinä puhuit sairaasta. Mitä sinä minulta tahdot?

Stas sanoi, että sairas oli kanavainsinööri Rawlisonin tytär, että kaksi kuumekohtausta oli jo ollut ja että tyttö varmasti kuolisi, jollei saa kiniiniä.

— Kaksi kohtausta, se on paha, tuntematon vastasi. — Mutta kiniiniä voit saada niin paljon kuin haluat. Minulla on vielä muutamia pulloja, joita en tule tarvitsemaan.

Sen sanottuaan hän käski pikku Nasibun antaa metallilaatikon, matka-apteekin, otti siitä kaksi pulloa valkoista pulveria ja antoi Stasille:

— Tässä on puolet siitä, mitä minulla on jäljellä. Siinä on sinulle ainakin yhdeksi vuodeksi.

Stas oli huutaa ilosta. Hän kiitti miestä niin innokkaasti, kuin hänen oma elämänsä olisi ollut kysymyksessä.

Tuntematon nyökäytti päätään ja sanoi:

— Hyvä on, hyvä on. Nimeni on Linde, olen sveitsiläinen, kotoisin Zürichistä… Vähän aikaa sitten ndiri-metsäsika haavoitti minua hyvin pahasti.

Hän kääntyi mustaan poikaan päin.

— Nasibu, pane minulle piippuun tupakkaa. Sitten hän puhui taas
Stasille.

— Yöllä minulla on aina korkeampi kuume ja tulen hiukan sekapäiseksi, mutta tupakka selvittää ajatukseni. Sanoit paenneesi dervishien käsistä ja pysytelleesi dshunglassa piilossa? Eikö niin?

— Niin sanoin, herra.

— Entä mitä aiot nyt tehdä?

— Paeta Abessiniaan.

— Silloin joudutte mahdilaisten käsiin, sillä nämä liikuskelevat
Abessinian rajoilla.

— Muuta emme voi tehdä.

— Ah! Vielä kuukausi sitten olisin voinut auttaa teitä. Mutta nyt olen yksin vain Jumalan armon ja tuon mustan pojan turvissa. Stas katseli häneen ihmetellen.

— Entä tämä leiri?

— Tämä on kuoleman leiri.

— Entä nuo neekerit?

— Nuo neekerit nukkuvat eivätkä ikinä herää.

— En ymmärrä…

— Heitä vaivaa unitauti. Nuo neekerit ovat kotoisin suurten järvien seuduilta, missä tämä kauhea tauti alituiseen raivoaa. He ovat kaikki kuoleman omia. Tuo poika vain on jäänyt jäljelle…

— He nukkuvat eivätkä herää ikinä? Stas kysyi ikään kuin hän ei olisi vielä täysin käsittänyt, mitä oli kuullut.

— Tämä on ruumishuone, tämä Afrikka!… sanoi Linde.

Dshunglasta kuuluva pelästyneitten hevosten tömistys keskeytti hänen sanansa; eläimet lähestyivät ihmisiä ja tulta.

— Hevoset siellä vain… sanoi sveitsiläinen. — Minä olen ottanut ne mahdilaisilta, jotka voitin muutamia viikkoja sitten. Heitä oli noin kolmesataa, ehkä enemmänkin, mutta heillä oli keihäät, kun minun miehilläni sitävastoin oli nuo remington-kiväärit, jotka nyt ovat tuolla kallion kupeessa hyödyttöminä. Jos tarvitset aseita tai patruunoita, niin ota niin paljon kuin haluat… Ota myös hevonen, jotta pääset pikemmin sairaan luo… Kuinka vanha hän on?

— Kahdeksan vuotta, Stas vastasi.

— Siis lapsi vielä. Nasibu saa antaa sinulle mukaan teetä, riisiä, kahvia, viiniä… Ota varastostani, mitä haluat, ja tule huomenna hakemaan lisää.

— Minä palaan varmasti kiittämään teitä sydämeni pohjasta ja auttamaan parhaan taitoni mukaan.

Mutta Linde sanoi:

— Minä sain siis vielä kerran nähdä eurooppalaiset kasvot. Jos tulet aikaisemmin päivällä, olen selvempi. Nyt minussa on taas kuumetta, koska näen sinut kahtena. Sillä yksinhän olet?… Ei!… Minä tiedän, että olet yksin ja että tämä on vain malariaa… Voi tätä Afrikkaa!…

Ja hän sulki silmänsä.

Neljännestuntia myöhemmin Stas lähti paluumatkalle tästä merkillisestä unen ja kuoleman leiristä. Nyt hän ajoi hevosella. Oli vielä pimeä yö, mutta hän ei enää välittänyt niistä vaaroista, jotka saattoivat yllättää hänet korkeassa ruohistossa. Hän pysytteli lähellä jokea. Paluumatka oli paljon helpompi, sillä kosken kohina kuului kauas yön hiljaisuudessa ja paitsi kuuta valaisivat tähdet voimakkaasti. Poika kannusti hevosensa vinhaan vauhtiin ajatellen itsekseen: "Mitä minä leijonista ja panttereista! — onhan minulla nyt kiniiniä pikku aarteelleni!" Ja hän koetti tuon tuostakin kädellään pulloja ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, että ne todella olivat hänellä ja ettei tämä kaikki ollut vain unta. Hänen mielessään risteili kaikenlaisia ajatuksia ja kuvia siitä, mitä hän oli tällä matkalla nähnyt, mutta kaikki ne päätyivät viimein Neliin. — Kuinka tyttö mahtaakaan huomenna ihmetellä, kun saa nähdä kokonaisen pullollisen kiniiniä. Jos olisin arkaillut enkä olisi lähtenyt katsomaan, mistä savu nousi, olisin saanut katua sitä.

Lähes tunnin kuluttua kosken kohina kuului jo aivan läheltä. Stas huomasi olevansa lähellä sitä paikkaa, jossa hän oli ampunut vesilintuja. Nyt hänen täytyi olla varuillaan, sillä tästä kulkivat ympäristön eläimet joen rantaan juomaan, koska rannat muualla olivat jyrkät ja luoksepääsemättömät. Mutta oli jo myöhä, ja pedot lienevät öisen väijyntänsä jälkeen palanneet jo pesiinsä. Hevonen korskahteli, kun se vainusi vereksiä leijonan tai pantterin jälkiä. Stas pääsi onnellisesti paikan ohi ja näki pian majansa korkealla kalliolla. Ensimmäisen kerran koko matkansa aikana hänessä heräsi sellainen tunne, että hän oli palaamassa kotiin.

Hän oli odottanut näkevänsä kaikki nukkumassa, mutta Sabaan nähden hän erehtyi. Koira alkoi haukkua niin, että kuollutkin olisi siihen herännyt. Kali tuli heti ulos puusta ja huusi:

— Bwana Kubwa! Hevosella!

Neekeripojan äänessä oli enemmän iloa kuin ihmetystä, sillä hän uskoi Stasin voimiin niin lujasti, ettei olisi ihmetellyt, vaikka Stas olisi taikonut itselleen hevosen. Kali alkoi nauraa mielettömästi ja lyödä kämmenillä lanteitaan, kuten neekerit iloaan ilmaisevat.

— Sido hevonen, Stas sanoi, — tuo tavarat sisään, tee tuli ja keitä vettä.

Sitten Stas meni sisään. Nel oli herännyt myös ja kutsui häntä. Stas meni hänen luokseen ja näki lampun himmeässä valossa hänen kalpeat kasvonsa ja valkoiset, laihat kätösensä peitteellä.

— Mitenkä voit, aarteeni? poika kysyi iloisesti.

— Hyvin. Olen nukkunut sikeästi, kunnes Saba herätti minut. Mutta mikset sinä nuku?

— Olin poissa.

— Missä?

— Apteekissa.

— Apteekissa?

— Niin. Kiniiniä noutamassa.

Tytön ei olisi nyt tehnyt mieli kiniiniä, mutta koska hän piti sitä välttämättömänä lääkkeenä kaikkia maailman tauteja vastaan, hän huoahti ja virkkoi:

— Kyllä minä tiedän, ettei sinulla ole enää kiniiniä.

Stas nosti toisen pulloista lampun valoon ja kysyi ylpeästi ja iloisesti:

— Mitä tämä sitten on?

Nel ei ollut uskoa silmiään. Mutta Stas sanoi reippaasti ja iloisin mielin:

— Nyt sinä tulet terveeksi! Minä panen sinulle kiniiniä tuoreeseen viikunaan, sinä nielet sen ja saat sitten juoda. Miksi sinä katsot minuun kuin mikäkin hämmästynyt katti?… On minulla toinenkin pullo! Sain molemmat eräältä valkoihoiselta, jonka leiri on neljän mailin päässä meiltä. Hänen luotaan minä juuri tulen. Hänen nimensä on Linde, ja hän on pahasti haavoittunut. Hän antoi minulle hyviä neuvoja ja tuomisia. Palasin hevosella, mutta sinne menin jalkaisin. Luuletko, että on hauskaa mennä dshunglan läpi yöllä? Uh! Toista kertaa en menisi mistään hinnasta!

Sen sanottuaan hän poistui ihmettelevän tytön luota, pani viikunaan saman verran kiniiniä kuin oli ennenkin tytölle antanut, otti vähäsen teetä ja palasi takaisin.

Nel oli sillä välin ajatellut, mitä oli tapahtunut. Hän oli hyvin utelias tietämään, kuka valkoihoinen oli ja kuinka Stas oli tavannut hänet. Hän ei epäillyt, ettei parantuisi, kun Stas oli saanut kiniiniä. "Mutta oli se Stas sentään… meni yöllä dshunglan halki kuin ei mitään!"

Vaikka Nel oli aina ihmetellyt Stasia, niin hän oli luullut, että kaikki, mitä poika oli hänelle tehnyt, oli langennut luonnostaan. Onhan selvää, että iältään vanhempi poika pitää huolta nuoremmasta tytöstä. Mutta nyt johtui Nelin mieleen, että ilman pojan hoitoa hän olisi kuollut jo aikaa sitten ja että poika piti koko ajan hänestä hellästi huolta ja puolusti häntä innokkaammin kuin kukaan muu hänen ikäisensä poika olisi tehnyt.

Kun Stas tuli takaisin ja kumartui Nelin puoleen tarjoamaan lääkettä, tyttö kiersi hoikat käsivartensa pojan kaulan ympäri ja syleili häntä sydämellisesti, sanoen:

— Stas, sinä olet niin hyvä minulle.

— Kenelle minä sitten olisin hyvä? poika vastasi. — Erinomaista!…
Ota nyt lääkettä!

Stas oli iloissaan, ja hänen silmänsä säteilivät tyytyväisyyttä.
Riemukas ja ylpeä sävy äänessä hän huusi ovea kohti kääntyen:

— Mea, tuo nyt bibille teetä!

33

Stas päätti lähteä Linden luo vasta puolenpäivän aikaan saadakseen levätä yön rasituksista. Hän arveli, että sairas mies söisi mielellään tuoretta lihaa, ja ampui matkalla tuomisiksi lintuja. Linde otti ne kiitollisena vastaan. Hän oli hyvin heikko, mutta täydessä tajussaan. Tervehdittyään tulijaa hän kysyi heti, miten Nel voi. Hän varoitti Stasia pitämästä pelkästään kiniiniä täysin varmana keinona kuumetta vastaan ja kehoitti suojelemaan tyttöä auringonpaisteelta, kosteudelta ja huonolta juomavedeltä.

Linden pyynnöstä Stas kertoi hänelle matkastaan aina alusta saakka: kuinka he tulivat Khartumiin, kävivät Mahdin luona, matkustivat Fashodaan, vapautuivat Gebrin käsistä ja kuinka he sitten vaelsivat eteenpäin.

Sveitsiläinen katsoi uteliaasti ja ihmetellen kertojaan ja oltuaan hetken vaiti sanoi:

— Paras todistus siitä, että olet puhunut totta, on se, että sinä nyt seisot siinä edessäni. Mutta tiedä: teidän asemanne on nyt vaikea ja matka on joka suuntaan yhtä kauhea. Kuka tietää, ehkä sinunlaisesi poika voi sentään pelastaa sekä itsensä että pikku tytön perikadosta.

— Jos Nel vain paranee, niin minä teen voitavani, Stas sanoi.

— Mutta säästä toki itseäsi, sillä sellainen tehtävä saattaa mennä täysikasvuisenkin miehen voimien yli. Tiedätkö, missä te paraikaa olette?

— En. Mutta minä muistan, että kun olimme lähteneet Fashodasta, kuljimme erään Deng-nimisen siirtokunnan halki, sitten joen yli…

— Se oli Sobat, Linde keskeytti.

— Dengissä oli paljon dervishejä ja neekereitä. Mutta Sobatin yli kuljettuamme me jouduimme dshunglaa kasvaville seuduille, joilla vaelsimme viikkoja, kunnes eräässä notkossa sitten tapahtui se…

— Tiedän. Te olette Sobatin yli kuljettuanne kääntyneet etelään ja joutuneet seuduille, joita matkailijat ja maantieteilijät eivät tunne. Joki, jonka varrella asustamme, virtaa luoteeseen ja laskee luultavasti Niiliin. Sanon: luultavasti, sillä en ole itsekään varma. Vangiksi joutuneilta dervisheiltä kuulin, että joen nimi lienee Ogeloguen, mutta hekin olivat epävarmoja siitä, sillä täällä kuljetaan ani harvoin. Näillä harvaan asutuilla seuduilla asuu shillukneekereitä, mutta nyt on maa autio, sillä toiset on rutto tappanut, toiset ovat paenneet mahdilaisia Karamojovuorille. Afrikassa on sattunut ennenkin, että tänään tiheästi asuttu maa on huomenna autio. Minun laskelmieni mukaan olemme noin kolmensadan kilometrin päässä Ladosta. Te voisitte paeta etelään Emin pashan luo, mutta sekin lienee turhaa, sillä dervishit aikoivat hyökätä hänen maahansa.

— Entä Abessiniaan? sanoi Stas.

— Sinnekin on noin kolmesataa kilometriä. Muista, että Mahdi käy sotaa Abessiniaakin vastaan, ja te voitte siis joutua dervishien käsiin. Abessinia on kyllä kristitty maa, mutta eteläiset heimot siellä ovat pakanoita tai islamilaisia ja ovat tästä syystä kaikessa hiljaisuudessa Mahdin puolella. Tuskinpa te sieltäkään pääsette läpi.

— Mitä minun on siis tehtävä? Stas kysyi.

— Minä sanoin, että asemanne on vaikea, sanoi Linde.

Sitten hän laski molemmat kädet päänsä päälle ja makasi pitkän aikaa ääneti.

— Intian valtameren rannalle, hän alkoi vihdoin, — on noin yhdeksänsataa kilometriä. Välillä on vuoria, villejä heimoja ja erämaita, joissa ei ole lainkaan vettä. Nämä alueet kuuluvat virallisesti Englannille. Siellä saattaa tavata norsunluukuormastoja, jotka ovat matkalla Kismajaan, Lamuun tai Mombasaan, ja ehkä lähetysretkikuntiakin… Kun minä huomasin, etten dervishien tähden voi tutkia tämän joen juoksua siihen saakka, missä se kääntyy Niiliin päin, aioin minäkin lähteä itään valtamerta kohti…

— Matkustetaan siis yhdessä! Stas huudahti.

— Ei minusta ole enää matkalle lähtijäksi. Ndiri on murskannut toisen jalkani niin pahasti, että olen sairastunut verenmyrkytykseen. Ainoastaan kirurgi voisi pelastaa minut leikkaamalla jalan pois. Nyt se on jo kuoleentunut ja kangistunut, mutta ensimmäisenä päivänä purin käsiäni tuskasta…

— Kyllä te vielä paranette.

— Ei, urhea poikani, minä kuolen aivan varmasti. Mutta sinä peität minut sitten kivillä, jotteivät hyeenat söisi ruumistani. Kuolleelle se on yhdentekevä, mutta eläessä tuntuu vastenmieliseltä ajatella… Raskas on kuolla näin kaukana omaisistaan…

Sairaan silmät kostuivat. Hän jatkoi:

— Olen tottunut kuoleman ajatukseen, ei siis puhuta minusta, vaan teistä. Yhden neuvon annan sinulle: tie itään, valtameren rannalle, on ainoa mahdollinen. Mutta levätkää ennen kuin lähdette matkalle ja kootkaa voimia, sillä muuten sinun pieni matkatoverisi kuolee ennen pitkää. Lykätkää matkanne siksi, kunnes sadekausi on mennyt ohi, tai vieläkin pitemmälle. Ensimmäiset kuukaudet sateen taukoamisen jälkeen, jolloin vesi vielä peittää suot, ovat kaikkein terveellisimpiä. Tämä on jo ylänköä, seitsemänsataa metriä meren pintaa ylempänä. Tuhannen kolmensadan metrin korkeudella ei ole enää kuumetta. Vie pikku englannitar vuorille…

Puhuminen näytti rasittavan sairasta, hän keskeytti ja huitoi kärsimättömästi luotaan suuria, sinisiä kärpäsiä. Sitten hän jatkoi:

— Muista tarkasti, mitä sanon sinulle. Noin päivän matkan päässä täältä etelään kohoaa yksinäinen vuori, joka on suunnilleen 800 metriä korkea. Sen rinteet ovat äkkijyrkät ja ainoa tie vuorelle on kivinen harjanne, joka on niin kapea, että muutamin paikoin tuskin kaksi hevosta voi kulkea vierekkäin. Vuoren tasaisella huipulla, joka ympäri mitaten on runsaan kilometrin laajuinen, oli ennen neekerikylä, mutta mahdilaiset hävittivät sen ja veivät asukkaat orjiksi. Ehkä kylän on hävittänyt juuri Smain, joka mahdollisesti oli sama henkilö, joka joutui tappiolle minua vastaan taistellessaan, mutta vangit hän oli jo lähettänyt vahvan vartioston seuraamana Niilin rannoille. Asettukaa sille vuorelle. Siellä on erittäin hyvä lähde, muutamia maniokki-istutuksia ja runsaasti banaanipuita. Majoissa näette ihmisten luurankoja, mutta sinun ei tarvitse pelätä saavasi niistä minkään taudin tartuntaa, sillä dervishien jälkeen tulivat muurahaiset, jotka karkoittivat meidätkin sieltä. Muuten ei siellä ole elävää olentoa. Viipykää siellä kuukausi tai kaksi. Niin korkealle teidän tuskin tarvitsee pelätä kuumetta. Yöt ovat siellä kylmiä. Sinun pikku matkatoverisi toipuu siellä varmasti, ja itse voit koota uusia voimia.

— Entä mitä me sitten teemme, minne lähdemme?

— Jätä se Jumalan haltuun. Olen kuullut, että arabit samoavat rannikolta eräälle järvelle saakka etsimään norsunluuta jota he ostavat Samburuja Wa-hima-nimisiltä heimoilta.

— Wa-hima? Kali on wa-himalainen.

— Sehän on hyvä, sanoi Linde. — Hän voi olla teille suureksi avuksi. Mustienkin joukossa on hyväsydämisiä ihmisiä, mutta heidän kiitollisuuteensa ei saa liikoja luottaa, sillä he ovat kuin lapsia, jotka tänään unohtavat, mitä eilen on tapahtunut.

— Kali ei unohda, että olen vapauttanut hänet Gebrin käsistä; siitä olen varma.

— Ehkä, sanoi Linde. — Tuossa on myöskin kelpo poika; ota hänet minun kuoltuani haltuusi, hän lisäsi osoittaen Nasibuun.

— Älkää puhuko kuolemasta älkääkä ajatelko sitä.

— Hyvä ystäväni, vastasi sveitsiläinen, — minä toivon sen pian tulevan, mutta ilman ankaria tuskia. Ajattele, että minä olen aivan turvaton, ja jos joku niistä mahdilaisista, jotka olen voittanut, osuisi tähän notkoon, niin hän voisi teurastaa minut kuin lampaan. Nuo eivät enää herää, — hän viittasi nukkuviin neekereihin, — tai oikeammin, jokainen heistä herää hetkeksi ennen kuolemaansa, mutta pakenee peloissaan dshunglaan, josta ei ikinä palaa… Kahdestasadasta miehestäni ovat vain nuo jäljellä. Toiset ovat paenneet, toiset kuolleet isorokkoon, toiset ovat nukkuneet muilla mailla… Stas katseli nukkuvia säälien ja kammoksuen. Heidän ruumiinsa olivat tuhkanharmaita, mikä neekerillä merkitsee kalpeutta. Toisten silmät olivat ummessa, toisten puoleksi avoinna, mutta nämäkin nukkuivat, koska valo ei vaikuttanut heidän silmäteriinsä.

— Eikö heitä voi mitenkään pelastaa? kysyi Stas.

— Ei. Viktoria-järven rantamailla unitauti tappaa kokonaisia kyläkuntia.

Ennen illan tuloa Linde kertoi Stasille elämäntarinansa. Hän oli kauppiaan poika Zürichistä. Hänen vanhempansa olivat kotoisin Karlsruhesta ja muuttivat vuonna 1848 Sveitsiin. Isä oli koonnut suuren omaisuuden silkkikaupalla. Hän tahtoi pojastaan insinööriä, mutta nuori Heinrich uneksi vain kaukaisista maista. Kun poika oli suorittanut insinööritutkinnon, hän sai periä isänsä omaisuuden ja lähti ensimmäiselle matkalleen Egyptiin. Se tapahtui jo ennen Mahdin aikaa. Hän eteni aina Khartumiin asti ja metsästeli dangalien kanssa Sudanissa. Sitten hän rupesi tutkimaan Afrikan maantiedettä ja tulikin alallaan niin kuuluisaksi, että useat maantieteelliset seurat kutsuivat hänet jäsenekseen. Tälle viimeiselle, onnettomalle matkalleen hän oli lähtenyt Sansibarista. Hän oli vaeltanut suurille järville saakka ja aikoi sieltä kulkea tuntemattoman Karamojo-vuoriseudun halki Abessiniaan ja sieltä takaisin valtameren rannalle. Mutta sansibarilaiset eivät lähteneet pitemmälle. Onneksi tai onnettomuudeksi kävivät Ugandan ja Unjoron kuninkaat sotaa keskenään. Linde auttoi Ugandan kuningasta huomattavasti, ja tämä palkitsi häntä lahjoittamalla hänelle kaksisataa "pagazia". Nyt Linde saattoi lähteä nousemaan Karamojon vuorille. Mutta silloin puhkesi miehistössä isorokko, sen jälkeen unitauti — ja koko karavaani joutui tuhoon. Lindellä oli runsaat ruokavarat, mutta peläten keripukkia hän metsästeli päiväkaudet hankkiakseen tuoretta lihaa. Hän oli etevä pyssymies, vaikkei ollut tarpeeksi varovainen metsästäjä. Niinpä sattui, että hän muutama päivä sitten lähestyi varomattomasti ampumaansa villiä ndiriä. Eläin karkasi pystyyn ja murskasi hänen jalkansa. Se tapahtui aivan lähellä leiriä ja Nasibun nähden. Poika teki paidastaan siteen, sai verenvuodon lakkaamaan ja vei haavoittuneen telttaan. Mutta yöllä jalka tulehtui, ja verenmyrkytys uhkasi sairaan henkeä.

Stas tahtoi pitää hänestä hyvää huolta ja sanoi tulevansa joka päivä sairaan luo ja vievänsä hänet hevosten väliin kiinnitetyllä peitteellä asuntoonsa.

Linde kiitti häntä avusta ja antoi hoitaa itseään, mutta ei suostunut muuttamaan.

— Minä tiedän, sairas sanoi osoittaen nukkuvia neekereitä, — että noitten täytyy kuolla, mutta minä en voi jättää heitä hyeenoille ennen kuin he ovat henkensä heittäneet. Niin kauan kuin nuotio palaa, pysyvät hyeenat poissa. Hän alkoi hokea kuin kuumesairas:

— Minä en voi, en voi, en voi!

Pian hän kuitenkin rauhoittui ja jatkoi omituisen liikuttuneella äänellä:

— Tule tänne huomenna aamulla. Minulla on pyyntö sinulle. Jos sinä täytät sen, niin Jumala ehkä johtaa teidät onnellisesti pois näiltä Afrikan autioilta mailta ja suo minulle kevyen kuoleman. Koska huomenna voin olla tajuton, on parasta sanoa se nyt: ota vettä vatiin, asetu noiden nukkuvien raukkojen eteen, kastele vedellä heidän otsansa ja sano kullekin nämä sanat: "Minä kastan sinut Isän ja Pojan ja Pyhän Hengen nimeen!…"

Mielenliikutus vaimensi hänen äänensä kuulumattomiin.

— Minä kadun, jatkoi hän hetken kuluttua, — etten ole tehnyt niille samalla tavalla, jotka ovat kuolleet aikaisemmin. Nyt väijyy kuolema minunkin ylläni… ja minä tahtoisin yhdessä tämän karavaanin jäännösten kanssa lähteä viimeiselle suurelle matkalle…

Kuoleva osoitti kädellään rusottavaa taivaanrantaa, ja kaksi kyyneltä vierähti hitaasti alas hänen poskiaan pitkin.

Stas itki.

34

Seuraavana aamuna aurinko valaisi omituista näkyä. Stas astui kallionseinämää pitkin, pysähtyi kunkin neekerin eteen, kastoi hänen otsansa vedellä ja lausui hänelle sakramentin sanat. He nukkuivat, mutta heidän kätensä ja jalkansa vapisivat; he elivät vielä, vaikka heidän ruumiinsa näyttivät kuolleilta. Näin täytettiin tämä nukkuvien kastaminen kristinuskoon aamun hiljaisuudessa, auringon hohteessa, erämaan syvyydessä. Taivas oli sinä päivänä pilvetön, korkea, harmaansininen ja ikään kuin surullinen.

Linde oli vielä elossa, mutta kovin heikko. Kun siteet oli vaihdettu, hän antoi Stasille metallikotelon, jossa hänen paperinsa olivat. Sen jälkeen hän ei enää puhunut. Hän ei voinut enää syödä, ja jano vaivasi häntä kovasti. Ennen auringon laskua hän alkoi hourailla. Hän kutsui joitakin lapsia ja varoitti heitä menemästä liian kauas etelään. Sitten vilunväristykset valtasivat hänet.

Seuraavana päivänä hän ei enää tuntenut Stasia, ja kolme päivää myöhemmin hän kuoli tulematta tajuihinsa. Stas itki häntä sydämestään. Sitten hän ja Kali hautasivat vainajan läheiseen vuorenonkaloon, jonka suun he sulkivat kivillä ja orjantappuroilla.

Stas otti pikku Nasibun mukaansa, mutta Kalin hän käski jäädä vartioimaan varastoja ja polttamaan nuotiota nukkuvien vieressä. Itse hän ajoi ehtimiseen leirien väliä kuljettaen asunnolleen tavaroita ja ampuma-aseita. Sitten hän rupesi ottamaan ruutia Lindeltä perimistään patruunoista ja valmisti pommin räjäyttääkseen rikki sen kalliolohkareen, joka sulki Kingin rotkoon.

Onneksi Nelin terveys oli parantunut huomattavasti päivittäisistä kiniiniannoksista; siihen vaikutti nyt myös monipuolinen ravinto. Stas pelkäsi kuitenkin jättää tyttöä yksin Mean, Nasibun ja Saban huostaan ja ajoi sentähden mieluummin useamman kerran päivässä Linden ja oman leirinsä väliä. Hän oli rasittanut itseään tavattomasti, mutta hänen rautainen terveytensä kesti. Vasta kymmenen päivän kuluttua oli kaikki hevoset ja tavarat, jotka he aikoivat ottaa mukaansa, kuljetettu leiristä leiriin.

Sillä välin olivat Linden leirissä useimmat nukkuvat neekerit kuolleet. Toiset pakenivat kuolintuskissa dshunglaan, toiset kuolivat paikalleen. Kali hautasi jälkimmäiset. Kahden viikon kuluttua oli vain yksi jäljellä, mutta hänkin kuoli paikalleen voimansa loppuun kuluttaneena.

Vihdoin tuli hetki, jolloin lohkare oli räjäytettävä rikki ja King vapautettava. Elefantti oli jo niin kesy, että se Stasin käskystä nosti hänet kärsällään niskaansa istumaan. Sitä totutettiin myös kantamaan kuormaa, jonka Kali bambutikapuitten avulla pani sen selkään. Nel sanoi heidän panevan liian suuria kuormia sen kannettavaksi, mutta ne olivat todellisuudessa sille kevyet kuin kärpänen. Elefantista ja Sabasta tuli pian hyvät ystävät, ja ne rupesivat leikkimään keskenänsä.

Eniten lapsia kuitenkin huvitti se, että eläin teki kaikki, mitä siltä vaadittiin, ja ymmärsi jokaisen viittauksen. Muutamassa viikossa King huomasi, että Stas oli se, jota piti eniten totella, mutta että Nel oli kaikkien silmäterä. Se täytti tarkoin Stasin käskyt, mutta piti Nelistä eniten. Kalista se sitä vastoin välitti vähemmän ja Meaa se ylenkatsoi.

Kun ruutipanos oli valmis, pisti Stas sen syvimpään halkeamaan ja tukkesi sen savella jättäen palmun syistä tehdyn sytytyslangan pään näkyviin. Ratkaiseva hetki lähestyi. Stas sytytti itse miinan ja juoksi sitten minkä jaloista lähti asunnolle, johon hän oli sulkenut muut. Nel pelkäsi, että King pelästyisi pahanpäiväisesti, mutta poika lohdutti häntä selittämällä, että hän oli valinnut juuri tämän päivän, koska ukkonen oli aamulla jyrissyt. He istuivat sydämet pamppaillen jännityksestä ja laskivat hetkiä.

Vihdoin kajahti sellainen ryske ja jyske, että mahtava baobab-puukin tärisi tyvestä latvaan saakka. Stas syöksyi heti ulos ja juoksi rotkoon.

Räjähdyksen voima oli ollut suuri. Toinen puoli möhkälettä oli särkynyt siruiksi, toinen suuremmiksi palasiksi. Elefantti oli vapaa.

Riemastunut Stas meni rotkoon, jonka reunalla hän näki jo Nelin, Kalin ja Mean. King oli hieman säikähtynyt ja seisoi kärsä pystyssä tuijottaen sinne, mistä räjähdys oli kuulunut. Kun Nel mainitsi sen nimen, se rauhoittui. Mutta hevoset säikähtivät pahemmin kuin King, ja kaksi niistä karkasi dshunglaan, josta Kali löysi ne vasta illalla.

Samana päivänä Nel johti elefantin "ulos maailmaan". Jättiläinen seurasi häntä tottelevaisesti kuin pieni koira. Sitten se meni jokeen kylpemään ja piti itse huolen illallisestaan kaataen alleen pienempiä puita ja pudottaen suuremmista hedelmiä töykkien päällään runkoa. Illalla se tuli baobabpuun luo, pisti kärsänsä aukosta sisään ja etsi Neliä niin innokkaasti, että Stasin täytyi lyödä sitä kärsälle.

Päivän tapahtumista iloitsi kuitenkin Kali eniten, sillä hänen ei tarvinnut enää koota elefantille ruokaa, mikä ei ollut niinkään helppo tehtävä. Stas ja Nel kuuntelivat, kuinka hän lauloi uutta laulua tehdessään tulta illallisen valmistamista varten. Se kuului:

— Suuri herra tappaa ihmisiä ja leijonia! Jah! jah! Suuri herra halkaisee kallioita! Jah! Elefantti hakee itse ruokansa, ja Kali saa laiskoitella ja syödä jah! jah!

Sadekausi, niinsanottu "massika", läheni loppuaan. Oli vielä pilvisiä ja sateisia päiviä, mutta myös poutaisia.

Stas päätti siirtyä Linden mainitsemalle vuorelle. Eräänä varhaisena aamuna he lähtivät etelää kohti. Stasin ei tarvinnut enää pelätä eksyvänsä, sillä hän oli perinyt Lindeltä kompassin ja hyvän kaukoputken. Paitsi Sabaa, aasia ja elefanttia kuului karavaaniin vielä viisi kuormattua hevosta. Nel ajoi elefantilla, jolla oli myös melkoinen kuorma. Sen suurten korvien välissä tyttö näytti istuvan kuin isossa nojatuolissa. Stas jätti kaipauksetta baobab-puun, sillä Nelin sairaus liitti siihen ikävän muiston. Tyttö sitä vastoin katseli surullisin mielin mäkeä, puuta ja koskea ja sanoi vielä palaavansa tänne, kun tulee suureksi. Surullisin oli Nasibu, joka piti kovasti entisestä isännästään. Hän ajoi aasilla viimeisenä karavaanissa ja katseli kyynelsilmin vuorta, jonka onkaloon Linde-parka jäi.

Muutamaa tuntia ennen auringonlaskua Stas keksi vuoren, jonne he olivat matkalla. Sen huippu oli tasainen ja, kuten vaikutti, metsän peittämä. He löysivät helposti harjanteen, joka vei vuorelle, ja alkoi nousta ylös sitä pitkin.

Noin puolentoista tunnin kuluttua he olivat jo vuoren huipulla. Metsä, jonka he olivat alhaalta nähneet, oli banaanimetsää, mikä oli kaikkien mieleen, vieläpä Kinginkin. Stas oli iloinen, sillä hän tiesi, ettei Afrikassa ole sen voimakkaampaa ja ravitsevampaa ruokaa kuin kuivatuista banaaneista tehty jauho. Banaanipuitten suurten lehtien siimeksessä oli neekerimajoja, osaksi hävitettyjä ja poltettuja, osaksi ehjiä. Keskellä oli suurin maja, joka oli kuulunut kylän kuninkaalle. Se oli savesta ja sen katto oli niin suuri, että räystäitten alle jäi jonkinlaiset suojat.

Kun Stas oli saattanut Nelin ja Mean kuninkaan taloon, hän käski Kalin ja Nasibun korjata pois ihmisten luurangot ja luut, joita oli siellä täällä majain ulkopuolella. Mustat pojat heittivät ne ohivirtaavaan jokeen. Kävi ilmi, että Linde oli erehtynyt sanoessaan, ettei vuorilla ollut ainoatakaan elävää olentoa. Hiljaisuus oli houkutellut tänne lauman simpansseja, jotka asustelivat korkeimmissa puissa, minne olivat laittaneet itselleen sateensuojia lehvistä. Stas ei tahtonut tappaa niitä ja ampui sentähden ilmaan. Laukaus ja Saban haukunta karkoittikin simpanssit suin päin pakoon.

Aurinko oli laskenut. Kali ja Nasibu tekivät tulen illallista varten. Kun Stas oli ottanut yöllä tarvittavat tavarat, hän meni kuninkaan majaan, joka oli valoisa ja miellyttävä. Mea oli näet sytyttänyt Stasin tekemän lampun ja sitäpaitsi toisenkin matkalampun, jonka he olivat saaneet Lindeltä. Neliä ei matka kylmänä päivänä ollut väsyttänyt, ja hän oli mainiolla tuulella, etenkin kun Stas sanoi, että luurangot, jotka tyttö tullessa oli nähnyt, oli korjattu pois.

— Täällähän on hienoa, Stas! hän huudahti.

— Katso, lattiakin on tervattu. Meillä tulee olemaan täällä hyvät oltavat.

— Huomenna minä tutkin tämän paikan tarkasti, Stas vastasi.

— Jos ensivaikutelma pitää paikkansa, niin täällähän asuisi vaikka lopun ikäänsä.

— Niin. Jos meidän isämme olisivat täällä. Mutta miksi me nimitämme paikkaa?

— Vuoren nimi maantieteessä olkoon Lindevuori ja kylä saakoon sinun nimesi: Nel.

— Tulenko minäkin maantieteeseen? kysyi tyttö iloisesti.

— Tulet, Stas vastasi juhlallisesti.

35

Seuraavana päivänä satoi vielä hiukan. Stas lähti jo varhain tutkimaan ympäristöä. Päivälliseksi hän ennätti tutkia kaikki nurkat ja loukot. Hän oli paikkaan tyytyväinen. Mitä turvallisuuteen tuli, oli Linde-vuori Afrikan parhaita. Leijonien ja panttereiden oli mahdotonta kiivetä sen jyrkkiä seinämiä ylös. Jos vielä asetti Kingin harjanteelle, joka oli ainoa kulkureitti, sai taatusti nukkua yöt rauhassa. Keskellä "saarta" oli kirkas lähde, josta juoksi puro banaanilehdon läpi, kunnes katosi jyrkännettä pitkin jokeen. Eteläisellä puolella kasvoi rehevää maniokkia, joka on neekerin mieliruokaa. Maniokkimaan takana oli kookospalmuja.

Dshunglameri ympäröi "saaren", jolta oli mahtava näköala. Idässä kohosivat Karamojo-vuoret ja etelässä oli myöskin vuoria, metsän peittämiä, mikäli niitten väristä saattoi päättää. Mutta lännessä silmä kantoi kaukaiseen taivaanrantaan, jossa taivas ja dshungla yhtyivät. Linden kaukoputkella Stas näki pienempiä laaksoja ja yksinäisiä puita, jotka kohosivat kirkontorneina dshunglan yli. Missä ruoho oli lyhyempää, siellä näkyi antilooppeja, seeproja, elefantteja ja puhvelihärkiä laumoittain, tai kirahvi purjehti aavikolla kuin laiva merellä. Joessa loiskahteli samanlaisia kaloja kuin ne, joita Kali oli aikaisemmin matkalla pyydystänyt.

Itse "saarella" oli tuskin muita suurempia eläimiä kuin lumivalkoisia, mustanokkaisia papukaijoja, afrikkalaisia käkiä ja tunturikyyhkysiä.

Stas palasi tyytyväisenä tarkastusmatkaltaan. — Ilma on terveellistä, hän ajatteli, — ravintoa on runsaasti, ja täällä on kaunista kuin paratiisissa!

Palattuaan Nelin majalle hän sai kuulla, että saarella oli vielä yksi suurempi eläin, tai oikeammin kaksi. Pikku Nasibu oli löytänyt tiheästä banaanilehdosta vuohen ja kilin, joita dervishit eivät olleet vieneet. Vuohi oli vauhko, mutta kilistä tuli kohta Nasibun ystävä. Poika oli ylpeä löydöstään, sillä nyt bibi sai päivittäin tuoretta maitoa.

— Mitä me nyt oikein tekisimme, Stas? kysyi Nel eräänä päivänä, kun he olivat kotiutuneet vuorelle.

— Työtä on paljon, poika vastasi luetellen, mitä oli tehtävä. — Ensinnäkin Kali ja Mea ovat pakanoita ja Nasibu, joka on Sansibarista, on muhamettilainen. Heille pitää opettaa kristinoppia, ja sitten heidät on kastettava. Toiseksi pitää savustaa lihaa edessä olevaa matkaa varten, ja minun täytyy siis lähteä metsästämään. Kolmanneksi tahdon nyt, kun meillä on niin monta kivääriä ja paljon ampumatarpeita, opettaa Kalin ampumaan, jotta meitä olisi edes kaksi pyssymiestä. Neljänneksi — oletko unohtanut leijat?

— Leijat?

— Niin. Sinä saat liimata niitä tai, mikä on vielä parempi, neuloa.
Se olkoon sinun tehtäväsi.

— En minä halua leikkiä niillä.

— Se ei ole mitään leikkiä, vaan ehkä kaikkein hyödyllisintä, mitä saattaa keksiä. Eikä sillä hyvä, että sinä teet yhden leijan, vaan niitä pitää olla ainakin viisikymmentä, ehkä enemmänkin.

— Miksi niin monta? tyttö kysyi uteliaasti.

Stas alkoi selvitellä aikeitaan ja suunnitelmiaan. Hän kirjoittaisi jokaiseen leijaan heidän nimensä, paikan jossa he vapautuivat dervisheistä, heidän nykyisen olinpaikkansa ja suunnan johon he aikoivat jatkaa. Lopuksi hän pyytäisi löytäjää lähettämään sähkeen Port Saidiin. Hän aikoi näet tuulen puhaltaessa lännestä itään päästää aina jonkin ajan kuluttua leijan ilmaan.

— Monet niistä, hän sanoi, — putoavat lähelle, mutta jos yksikin lentää valtameren rannalle ja joutuu eurooppalaisten käsiin, niin olemme pelastuneet.

Nel ihastui ajatukseen ja sanoi, ettei Kingkään vedä vertoja Stasille viisaudessa. Hän oli varma siitä, että monet leijat lentäisivät rannikolle saakka, vieläpä isän luo, ja lupasi valmistaa niitä aamusta iltaan. Tytön ilo oli niin suuri, että pojan täytyi kuumetta peläten hillitä häntä.

Stasin osoittamat työt alkoivat. Kali sai käskyn pyydystää mahdollisimman paljon loiskivia kaloja. Hän kuivasi niitten lihat ja vei ilmarakkulat Nelille, joka leikkasi ne auki ja levitti kuivumaan kahden kämmenen suuruisiksi lehdiksi. Stas ja Mea auttoivat häntä, sillä työ ei ollut niinkään helppoa. Mutta rakkulalehdet muuttuivat kuivuessaan useinkin hauraiksi, ja vasta jonkin ajan kuluttua Stas huomasi, että ne pitää kuivattaa varjossa. Lindeltä saatujen tavaroiden joukossa oli paljon tarveaineita, ja kun kärsivällisyys oli loppua, tehtiin muutamia leijoja paperistakin.

Ensimmäinen suuri ja kevyt leija, jonka Stas päästi ilmaan tuulen puhaltaessa lännestä itään, lensi hyvin korkealle, mutta kun hän leikkasi langan poikki, niin se rupesi tuulen ajamana vaipumaan Karamojo-vuoristoon. Seuraavana päivänä hän päästi toisen, ilmarakkulasta tehdyn leijan, joka kohosi vieläkin korkeammalle ja katosi pian näkyvistä.

Nel työskenteli innokkaasti ja kehittyi nopeasti niin käteväksi, ettei Stas eikä Meakaan vetänyt hänelle vertoja. Linde-vuoren terveellinen ilmasto palautti Nelin voimat. Aika, jonka kuluessa kolmas kuumekohtaus tavallisesti ilmaantuu, oli kulunut umpeen.

Stas oli laihtunut ja ruskettunut, mikä todisti, ettei kuume tarttunut häneen. Kuumeelle alttiit eivät näet rusketu. Hän oli kasvanut ja miehistynyt. Liikunta ja ruumiillinen työ olivat lisänneet hänen voimiaan. Lihakset hänen käsissään ja jaloissaan olivat teräksenkovat. Hän oli nyt karaistunut Afrikan-matkaaja. Kun hän joka päivä metsästi ja ampui aina luodikolla, niin hänestä tuli verraton pyssymies. Petoeläimiä hän ei enää pelännyt, sillä hän ymmärsi, että niillä oli suurempi syy pelätä häntä kuin hänellä niitä. Eräänä päivänä hän yhdellä ainoalla laukauksella kaatoi sarvikuonon, joka noustuaan makuulta akaasiapuun alta yllätti hänet odottamatta. Puhvelihärkiä, jotka usein hajoittavat suuria karavaaneja, hän ei myöskään pelännyt.

Stas ja Nel eivät enää tyytyneet jokapäiväisiin askareisiin. He alkoivat nyt kääntää Kalia, Meaa ja Nasibua uuteen uskoon. Mutta se olikin vaikeampaa kuin he olivat luulleet. Musta kolmikko kuunteli mielellään opetusta, mutta käsitti kaiken omalla neekereille ominaisella tavalla. Kun Stas kertoi heille maailman luomisesta ja paratiisista ja käärmeestä, meni se vielä jotenkuten, mutta kun he tulivat kohtaan, jossa kerrotaan, kuinka Kain tappoi Aabelin, niin Kali taputti vatsaansa ja kysyi totisena:

— Söikö Kain hänet myös.

Musta poika oli aina vakuuttanut, etteivät wa-himalaiset syö ihmisiä, mutta nähtävästi oli muisto sellaisesta kulkenut kansan keskuudessa perintötietona sukupolvesta toiseen.

Hän ei myöskään voinut käsittää, miksei Jumala ollut tappanut pahaa Mzimua. Hänen käsityksensä hyvästä ja pahasta oli muuten aito afrikkalainen, mikä näkyy seuraavasta keskustelusta:

— Sano minulle, mikä on paha teko? Stas kysyi.

— Jos joku ryöstää Kalin karjaa, niin se on paha teko, vastasi hän hetken mietittyään.

— Oikein! sanoi Stas. — Entä hyvä teko? Nyt vastasi musta poika arvelematta:

— Kun Kali ryöstää jonkun muun karjaa. Mutta vähitellen alkoi mustissa päissä valjeta, ja mikä ei mahtunut päihin, se mahtui lämpimiin sydämiin.

Jonkin ajan kuluttua saatettiin toimittaa kaste. Se oli juhlallista. Ristivanhemmat lahjoittivat kullekin lapselle kolme metriä valkoista pumpulikangasta ja sinisen helminauhan.

Mea ihmetteli, kun hänen ihonsa kasteen jälkeen ei muuttunutkaan valkoiseksi, kuten hän oli luullut. Mutta Nel lohdutti häntä sillä, että hänen sielunsa oli nyt valkoinen.

36

Stas opetti Kalin ampumaan remington-kiväärillä. Se sujui paljon paremmin kuin uskonnon opetus. Kun neekeri oli kymmenen päivää harjoitellut maaliin ampumista, hän kaatoi suuren pofu-antiloopin, sitten pienempiä ja lopuksi villin ndirin. Tällöin hänen oli käydä samoin kuin Linden, sillä kun hän oli ampunut ja lähestyi ndiriä varomattomasti, se karkasi hänen päälleen. Kali heitti pyssynsä pensaaseen ja kiipesi puuhun, jossa istui siksi, kunnes Stas hänen huutonsa kuultuaan oli ehtinyt apuun. Mutta ndiri oli sillä välin heittänyt henkensä. Puhvelihärkiä, leijonia ja sarvikuonoja Stas ei antanut neekerin vielä metsästää. Elefantteja, jotka tulivat iltaisin juomaan joesta, hän ei itsekään ampunut; hän oli luvannut sen Nelille. Heidän metsästysmatkoillaan Stas kyseli usein Wa-hima- ja Samburu-nimisistä kansoista, jotka heidän täytyi tavata matkalla itään valtameren rannikolle.

— Tiedätkö, Kali, kysyi hän eräänä päivänä, — että me tulemme sinun kotimaahasi kahdessakymmenessä päivässä?

— Kali ei tiedä, missä Wa-hima on, vastasi neekeripoika nyökäyttäen surullisesti päätään.

— Mutta minä tiedän. He asuvat siellä päin, mistä aurinko aamuisin nousee suuren meren takaa.

— Niin, niin! huudahti musta poika iloisesti. — Bassa Narok! (Suuri musta vesi!) Suuri herra tietää kaikki!

— Enpä kaikkea sentään, koska en tiedä sitäkään, millä tavalla wa-himalaiset ottaisivat meidät vastaan, jos joutuisimme heidän luokseen.

— Kali käskisi heitä lankeamaan kasvoilleen suuren herran ja hyvän
Mzimun eteen.

— Entä tottelisivatko he sinua?

— Kalin isällä on leopardin talja ja Kalilla myöskin.

Se merkitsi, että hänen isänsä on kuningas ja hän itse kuninkaan vanhin poika.

— Sinä sanoit kerran, että teidän luonanne kävi valkoihoisia ihmisiä ja että vanha kansa sen vielä muistaa.

— Niin, ja Kali on kuullut, että heidän päänsä ympärille oli kierretty kangasta.

— Ne eivät olleetkaan eurooppalaisia, ajatteli Stas, — vaan arabeja, joita neekerit pitivät valkoihoisina, koska he ovat vaaleampia iholtaan.

— Eivätkö wa-himalaiset tappaneet ainoatakaan niistä vieraista ihmisistä?

— Eivät. Wa-himalaiset ja samburulaiset eivät sellaista tekisi.

— Miksi?

— Sillä ne vieraat ihmiset sanoivat, että missä heidän vertaan juoksee maahan, siellä ei sada enää koskaan.

— Entä luuletko, että wa-himalaiset lähtisivät meidän kanssamme meren rannalle, jos minä lupaisin heille hyvin paljon kangasta, helmiä ja pyssyjä?

— Kali lähtee, ja wa-himalaiset myös, mutta suuren herran täytyy ensin voittaa samburulaiset, jotka asuvat vastapäätä meitä järven toisella puolella.

— Entä keitä asuu samburulaisten takana?

— Siellä on vain dshunglaa, jossa leijonat oleskelevat.

Siihen keskustelu katkesi. Stas ajatteli nyt yhä useammin pitkää matkaa itään. Hän muisti Linden sanoneen, että siellä saattaisi tavata arabialaisia norsunluukauppiaita ja lähetysretkikuntia. Hän tiesi, että matka tuottaisi Nelille uusia vaikeuksia, mutta eiväthän he koko ikäänsä voineet asua Linde-vuorella. Sadekauden jälkeisenä aikana, jolloin vesi peitti suot, oli paras matkustaa. Korkealla vuorella ei ollut vielä kuuma, yöt olivat niin kylmät, että täytyi visusti peittää itsensä, mutta alhaalla dshunglassa oli jo paljon lämpimämpää. Kohta tulisi taas helteistä. Satoi enää harvoin, ja veden pinta joessa laski päivä päivältä. Stas arveli, että keskikesällä joki oli kivinen kuiva syvänne, jollaisia he olivat nähneet Libyan erämaassa.

Stas lykkäsi lähtöä päivästä päivään. Linde-vuorella oli kaikkien hyvä olla, sekä ihmisten että eläinten. Nelissä ei ollut koskaan kuumetta, Nasibu oli kuin meloni kahden hoikan jalan päässä, King oli lihonut, samoin hevoset ja aasi. Stas tiesi, että he eivät enää koko matkallaan löytäisi yhtä hyvää paikkaa.

Hän ajatteli levottomana tulevaisuutta, vaikka King olikin heille avuksi, ehkäpä turvaksikin.

Näin kului viikko ennen kuin he ryhtyivät matkavalmistuksiin. Milloin näitä ei tehty, he laskivat leijoja ilmaan, sillä tuuli puhalsi lännestä ja kasvoi toisinaan myrskyksi, joka lennätti leijat kauas vuorten taa.

Stas laittoi Nelille telttakankaasta katoksellisen kantotuolin, jossa tyttö Kingillä ratsastaen oli suojassa helteeltä.

Pikku Nasibun tehtäväksi oli annettu kuivata ja jauhaa banaaneja jauhoksi kahden litteän kiven välissä. King auttoi poikaa poimien raskaimmat hedelmäkimput.

Mutta eräänä päivänä oli Nasibulle käydä surkeasti. Kun hän paraikaa kokosi banaaneja jyrkällä kallion rinteellä, hän huomasi eräässä kuilussa kauheat mustat kasvot, jotka irvistivät hänelle, niin että valkoiset, isot hampaat välkkyivät. Nasibu jähmettyi säikähdyksestä ja alkoi henkensä edestä juosta pakoon. Kymmenkunnan askelen päässä karvainen käsi kiertyi hänen ympärilleen, nosti hänet ylös, ja nokimusta hirviö katosi poika sylissään kuiluun.

Onneksi saattoi gorilla, jonka käsien välissä Nasibu oli, juosta vain takajaloilla, mistä syystä läheisyydessä kuljeksiva Saba saavutti sen helposti ja iski hampaansa pedon hartioihin.

Alkoi hirvittävä kamppailu, jossa suuri, voimakas koira oli joutua häviölle, sillä gorilla vie toisinaan voiton leijonastakin. Mutta apinat, joihin gorillakin kuuluu, eivät hellitä tavallisesti saalistaan, vaikka se maksaisi niille hengen. Sitäpaitsi oli gorillan vaikea päästä Sabaan käsiksi, koska koira oli iskenyt siihen takaapäin. Yhtäkkiä peto tarttui vasemmalla kädellään koiran kurkkuun ja nosti sen jo ylös, mutta silloin tärisi maa raskaista askelista, ja King hyökkäsi paikalle. Yksi isku kärsällä ja peloittava "metsäpaholainen", kuten neekerit gorillaa nimittävät, makasi maassa pää murskana. King ei heti heittänyt gorillaa, vaan painoi sitä torahampaillaan maahan, kunnes Stas, joka oli kuullut kamppailun metelin, juoksi pyssy kädessä paikalle ja käski elefantin heittää uhrinsa.

Gorilla makasi verissään, silmät nurin päässä, hampaat irvessä, suurena ja vielä kauheampana kuin eläessään. Elefantti, jonka hampaat olivat veristyneet, mörisi voitonhimoisesti, ja kauhusta harmaa Nasibu kertoi Stasille, mitä oli tapahtunut.

Stas aikoi ensin näyttää surmatun jättiläisapinan Nelille, mutta pelottava ajatus sai hänet heti jättämään aikeensa. Kuljeksihan Nel vuorella, ja hänen olisi siis voinut käydä samoin! Linde-vuori ei ollutkaan niin turvallinen paikka kuin miltä se alussa oli näyttänyt.

Stas palasi asuntoon ja kertoi tapahtuman Nelille. Tyttö kuunteli uteliaana ja silmät suurina pelosta ja keskeytti tuon tuostakin:

— Näetkö, miten olisi käynyt ilman Kingiä?

— Se on totta! Kun on sellainen lapsenkaitsija, niin on turha pelätä. Älä siis poistu ennen lähtöämme askeltakaan Kingin luota.

— Entä milloin lähdemme?

— Kaikki on muuten valmiina, paitsi että juhdat vain pitää kuormata.
Voimme matkustaa vaikka jo huomenna.

— Isän luo! Isän luo!

— Jos Jumala sallii, virkkoi Stas siihen vakavasti.

37

He läksivät vasta muutaman päivän kuluttua liikkeelle. Se tapahtui heti auringon noustua kello kuuden tienoissa aamulla. Kun he olivat rukoilleet ja pyytäneet Jumalaa suojelemaan heitä, noustiin juhtain selkään. Etummaisena ratsasti Stas hevosella. Hänen edessään juoksi Saba ja takana asteli King, selässään auringonsuojus, jossa Nel ja Mea istuivat. Kingin jäljessä kulkivat Linden hevoset peräkkäin jonossa; ne oli sidottu toisiinsa pitkällä palmuköydellä ja kuormattu matkatavaroilla. Viimeisenä ajoi pikku Nasibu aasilla; molemmat olivat yhtä lihavia.

Sateitten aikana ruoho oli noussut niin korkeaksi, että alavilla paikoilla hevoset upposivat ruohikkoon, vieläpä Kingkin. Aaltoilevasta vihreästä pinnasta nousi näkyviin vain valkoinen auringonsuojus, joka liikkui kuin purje merta pitkin.

Kingin läsnäolo pelasti heidät monista vaaroista. Niinpä vihaiset ja häikäilemättömät puhvelihärät juoksivat heti elefantin nähtyään matkoihinsa. Yöllä King jalastaan puuhun sidottuna vartioi telttaa, jossa Nel nukkui. Tällainen vartija oli niin varma, että Stas piti tarpeettomana tehdä zeribaa, vaikka tiesikin, että seuduissa, missä on antilooppeja, on varmasti myös leijonia. Nuotio sitävastoin paloi koko yön. Hevosten haju houkutteli kuitenkin tulesta huolimatta paikalle leijonia, jotka karjahtelivat nälissään. Mutta kun King leijonista ärtyneenä päästi kurkustaan julman sotahuudon, joka kajahti kuin ukkonen yön hiljaisuudessa, niin pedot vaikenivat ymmärtäen, että oli paras pysytellä loitolla sellaisesta herrasta.

Mutta matka tuotti Stasille paljon huolta. Hän pani merkille, että he kulkivat hitaasti eteenpäin, ainoastaan viitisentoista kilometriä päivässä. Tällä tavalla kulkien he voisivat päästä kuukauden kuluessa Abessinian rajalle. Mutta kun Stas oli päättänyt seurata Linden neuvoa, ja tämä oli vakuuttanut, etteivät he voisi päästä Abessiniaan asti, niin oli tie valtamerelle ainoa mahdollinen. Linden laskelmien mukaan sinne oli lähes tuhat kilometriä, ja etelämpänä sijaitseva Mombasa oli heistä vielä kauempana, joten heidän matkansa kestäisi kolmisen kuukautta. Nämä kuukaudet olisivat vaarallisia ja vaivalloisia, puhumattakaan siitä, että he saattaisivat joutua villien neekeriheimojen käsiin. Stas suunnitteli, että jos he tapaavat Wa-himakansan, niin hän opettaa joukon sotamiehiä ampumaan pyssyllä ja taivuttaa heidät suurilla palkinnoilla lähtemään saattamaan häntä ja hänen karavaaniaan valtameren rannikolle. Mutta Kalilla ei ollut aavistustakaan, missä wa-himalaiset asuivat, eikä Lindekään ollut osannut neuvoa tietä sinne. Linde oli kyllä maininnut erään suuren järven, josta hän oli kuullut kerrottavan, ja Kali vakuutti, että wa-himalaiset asuvat Bassa Narok-nimisen järven toisella puolella ja samburulaiset toisella. Stas harmitteli, ettei sitä järveä mainittu siinä Afrikan maantiedossa, jota Port Saidin koulussa oli luettu. Jos vain Kali olisi puhunut siitä järvestä, hän olisi luullut sitä Viktoria-järveksi. Mutta Linde, joka oli tullut juuri Viktoria-järveltä pohjoiseen pitkin Karamojo-vuoria, ei ollut voinut erehtyä. Hänessä oli lopuksi vakiintunut se käsitys, että kysymyksessä oleva salaperäinen järvi on jossakin Viktoriasta koilliseen päin.

Stas ei tiennyt, mitä tästä kaikesta, ajatella, ja pelkäsi, etteivät he lainkaan löytäisi sitä järveä ja wa-himalaisia. Hän tiesi, että heitä uhkasivat monet vaarat: villit heimot, lähteetön dshungla, luoksepääsemättömät vuoret, tse-tse-kärpäset, unitauti, Nelin kuume, helteet ja se ääretön välimatka, mikä erotti heidät vielä valtamerestä. Mutta koska he kerran olivat lähteneet Linde-vuorelta, ei ollut muuta neuvoa kuin kulkea yhä itään ja itään. Kun Nelin voimia täytyi säästää mahdollisimman paljon, Stas päätti matkustaa kello kuudesta kymmeneen aamupäivällä ja kolmesta kuuteen illalla.

Vettä oli pitkien sateitten jälkeen kaikkialla. Laaksojen pohjiin oli muodostunut lammikolta, ja kallioilta virtasi puroja, joissa oli kristallinkirkasta ja kylmää vettä. Näissä saattoi kylpeä vaaratta, sillä krokotiilit oleskelevat vain suurimmissa vesissä, joissa on kaloja.

Matka sujui alussa helposti. Lindeltä he olivat saaneet runsaasti kahvia, teetä, sokeria, lihalientä, monenlaisia säilykkeitä ja lääkeaineita. Stasin ei tarvinnut säästää patruunoita, sillä niitä oli Lindellä ollut enemmän kuin hän oli voinut ottaa mukaan. Aseita oli useanlaisia. Seutu oli hedelmällistä. Metsänriistaa oli runsaasti, samoin hedelmiä. Keskipäivällä oli helle sietämätön, mutta pikku vaeltajat viettivät nämä niin sanotut "valkoiset tunnit" suurten puitten varjossa.

38

Viidentenä matkapäivänä Stas ratsasti yhdessä Nelin kanssa Kingillä, sillä he olivat tulleet leveään akaasiavyöhykkeeseen, joka oli niin tiheä, etteivät hevoset voineet kulkea eteenpäin muuten kuin elefantin polkemaa uomaa pitkin. Oli varhainen, kirkas ja kasteinen aamu. Lapset keskustelivat matkasta ja siitä, että he joka päivä tulivat yhä lähemmäksi valtamerta ja isiään.

Nel kuvitteli usein, mitä kotona tapahtuu, kun isät saavat tiedon heidän matkastaan. Tyttö viserteli kuin lintu kertoen Stasille: "Meidän isämme istuvat surullisina kotona Port Saidissa, kun odottamatta sähkösanoman tuoja astuu sisään. Toinen heistä avaa uteliaana sähkeen ja lukee allekirjoituksen: Stas ja Nel. Kuinka hauskaa heille tulee! He matkustavat heti meitä vastaan. Koko talo joutuu riemun valtaan… ja isät iloitsevat… ja kaikki iloitsevat… ja sitten he tulevat meitä vastaan… ja minä kierrän käteni isän kaulaan, ja sitten me elämme aina yhdessä…"

Leikki päättyi siten, että tytön leuka alkoi vapista, kyyneleet tulivat silmiin, ja hän painoi päänsä Stasin rintaa vasten ja itki ikävästä ja ilosta.

Mutta Stasin mielessä tulevaisuus näytti toiselta. Hän arveli, että hänen isänsä olisi ylpeä hänestä ja sanoisi: "Sinä olet käyttäytynyt kuten kunnon puolalainen!" Staskin liikuttui ja hänen sydämessään heräsi kaipaus, into ja rautainen rohkeus. "Minun on pelastettava Nel", hän ajatteli, ja hänestä tuntui, ettei voittamattomia vaaroja eikä vastuksia ollut.

Mutta voittoon oli vielä pitkä tie.

Paraikaa he tunkeutuivat tiheän akaasiametsikön läpi. Terävät okaat haavoittivat jopa Kingin paksua nahkaa. Sitten tiheikkö harveni, ja alkoi näkyä ruohoa. Stas huomasi vähän matkan päässä piskuisen antilooppilauman ja pari strutsia. Mutta kun he olivat sivuuttaneet viimeisen puuryhmän ja elefantti kääntyi vasemmalle, Stas näki jotakin muuta. Noin puolen kilometrin päässä oli iso maniokkipelto ja pellon pientareella mustia ihmisiä, jotka olivat työn touhussa.

— Neekereitä, hän huusi kääntyen Nelin puoleen.

Hänen sydämensä alkoi lyödä kiivaasti. Hän ajatteli hetken kääntyä takaisin ja piiloutua tiheikköön, mutta koska heidän täytyi kuitenkin ennemmin tai myöhemmin joutua tekemisiin alkuasukkaiden kanssa, hän ohjasi elefantin peltoa kohti.

Samassa lähestyi Kali osoittaen puuryhmää ja sanoi:

— Suuri herra, tuolla on neekerikylä ja tuolla maniokkipellossa on naisia työssä. Ajanko heidän luokseen?

— Ajetaan yhdessä, Stas vastasi. — Sano sinä heille, että me tulemme ystävinä.

— Kyllä minä tiedän, mitä sanon, neekeripoika huusi itsetietoisena.

Hän käänsi hevosensa naisia kohti, pani kämmenensä suun ympärille ja alkoi huutaa:

— Jambo, he! Jambo sana!

Maniokkimaassa työskentelevät naiset ojentautuivat ja tuijotettuaan hetken hämmästyneinä tulijoihin he lähtivät juoksemaan kylää kohti.

Pienet vaeltajat lähestyivät hitaasti ja rauhallisesti kylää, josta kuului ääniä. Pian alkoi rumpu jymistä. Se oli ilmeisesti hälytys sotilaille, joita, tuossa tuokiossa ilmaantui yli kolmesataa miestä.

Stas pysäytti elefantin, kun he olivat noin sadan askeleen päässä sotilaista, ja alkoi katsella heitä. Aurinko valaisi heidän vahvoja vartaloitaan. Heidän aseinaan olivat jousi ja keihäs. Vyötäisiltä riippui lyhyt ruohoista tai apinannahasta tehty verho. Heidän päänsä oli koristettu strutsin ja papukaijan sulilla tai paviaaniperuukeilla. He näyttivät sotaisilta ja uhkaavilta, mutta seisoivat vaiti, sillä hämmästys taltutti heidän sotaisen innostuksensa. Kaikkien katseet olivat kiintyneet Kingiin, valkoiseen auringonsuojukseen ja Kingin selässä istuvaan valkopukuiseen Stasiin. Elefantti ei ollut heille mitään uutta, päinvastoin he olivat alituisessa sodassa elefanttilaumoja vastaan, jotka öisin tallasivat heidän maniokki- ja banaanimaansa. Mutta että elefantti oli alistunut ihmisen orjaksi ja kantoi häntä selässään, sellaista he eivät olleet ikinä nähneet. Se oli heistä käsittämätöntä. He olivat tyrmistyneitä näkemästään, eivätkä tienneet asettuako vastarintaan vai paetako.

Kali pysähtyi keihään heittomatkan päähän ja huusi:

— Kansa! Kuule, mitä Kali, wa-himalaisten mahtavan kuninkaan, Fumban, poika puhuu! Jos te ymmärrätte, mitä hän puhuu, niin painakaa mieleenne joka sana!

— Me ymmärrämme! kajahti vastaus kolmestasadasta suusta.

— Käskekää kuninkaanne astua esiin sanomaan nimensä ja avaamaan korvansa, jotta hän paremmin kuulisi.

— M'Rua! M'Rua! kuului huutavia ääniä. M'Rua astui rivin eteen. Hän oli vanha, kookas ja voimakas neekeri, mutta rohkeus ei ollut suinkaan hänen vahvimpia puoliaan, koska hänen jalkansa vapisivat niin kovasti, että hänen täytyi nojata keihääseensä pysyäkseen pystyssä. Sotilaat laskivat keihäänsä maahan merkiksi, että tahtovat kuunnella rauhallisesti, mitä tulijoilla oli asiaa. Kali kohotti äänensä:

— M'Rua ja M'Ruan kansa! Te kuulette wa-himalaisten kuninkaan pojan puhuvan teille, kuninkaan, jonka karja peittää Bassa Narok-järven rannoilta kohoavat vuoret yhtä sakeana kuin muurahaiset peittävät kuolleen kirahvin ruumiin. Mitä Kali, wa-himalaisten kuninkaan poika, puhuu? Hän ilmoittaa teille suuren ja onnellisen sanoman, että hän tuo teille hyvän Mzimun!

Ja hän huusi vielä kovemmin: "Niin juuri! Hyvän Mzimun!"

Siitä hiljaisuudesta, mikä nyt seurasi, saattoi päättää, että Kalin sanat olivat vaikuttaneet syvästi. Sotilaitten riveissä syntyi hiljaista liikettä. M'Rua nojasi kaksin käsin keihääseensä. Kotvasen kuluttua alkoi riveistä kuulua mutinaa, ja yksityiset äänet toistivat: "Mzimu! Mzimu!" Sieltä täältä huudettiin: "Jantsig! Jantsig!" millä huudolla neekerit ilmaisevat kunnioitustaan ja lausuvat tervetulleeksi.

Mutta Kalin ääni kajahti yli melun:

— Katsokaa ja iloitkaa! Hyvä Mzimu istuu valkoisessa suojuksessa suuren elefantin selässä, ja suuri elefantti tottelee häntä kuin orja isäntäänsä, kuin lapsi äitiään. Oi, m'rualaiset eivät ole ikinä nähneet mitään tällaista…

— Me emme ole nähneet! Jantsig! Jantsig!

Kali oli uskonopetuksessa Linde-vuorella saanut tietää, että luja usko voi siirtää kallioita, ja hän oli syvästi vakuuttunut, että valkoisen "bibin" rukous saattoi Jumalan suostumaan kaikkeen. Varmana hän siis kertoi hyvästä Mzimusta:

— Kuulkaa! Kuulkaa! Hyvä Mzimu ajaa elefantilla sinne, mistä aurinko nousee vuorten takaa suuresta vedestä. Siellä hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettää teille pilviä, jotka kuivana aikana kastavat sateella teidän hirssi-, maniokki- ja banaanimaanne sekä ruohon dshunglassa, jotta te saisitte paljon ruokaa ja karjanne hyvää ruohoa. Tahdotteko paljon ruokaa?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Ja hyvä Mzimu sanoo Suurelle Hengelle, että hän lähettäisi teille tuulta, joka puhaltaa pois kylästänne sen taudin, joka muuttaa ruumiin vahan kaltaiseksi. Tahdotteko, että hän karkoittaa taudin?

— Tahdomme! Tahdomme!

— Ja Suuri Henki on hyvän Mzimun pyynnöstä suojeleva teitä vihollisten hyökkäykseltä ja vangiksi joutumasta, leijonilta, panttereilta, käärmeiltä ja turmiollisilta hyönteisiltä ja varjeleva peltonne hävitykseltä…

— Se on hyvä!…

— Kuulkaa vielä! Katsokaa, kuka istuu hyvän Mzimun edessä elefantin korvien välissä. Siinä istuu Bwana Kubwa, valkoinen herra, suuri ja mahtava, jota elefanttikin pelkää…

— Oh!

— … Jolla on kädessä salama, jolla hän tappaa pahoja ihmisiä…

— Oh!

— … Ja tappaa leijonia…

— Oh!

— … Joka sylkee tulisia käärmeitä…

— Oh!

— … Joka halkaisee kallioita… Mutta hän ei tee teille mitään pahaa, jos te kunnioitatte hyvää Mzimua.

— Jantsig! Jantsig!

— Ja jos te tuotte hyvälle Mzimulle banaanijauhoja, kananmunia, tuoretta maitoa ja hunajaa.

— Jantsig! Jantsig!

— Tulkaa nyt lähemmäksi ja langetkaa kasvoillenne hyvän Mzimun eteen!

M'Rua ja hänen sotilaansa lähestyivät huutamalla tervehtien muutaman askelen, mutta he liikkuivat hyvin varovasti, sillä pelonsekainen kunnioitus Mzimua ja kammo elefanttia kohtaan pidätti heitä astumasta pitemmälle.

Saban tulo säikäytti heidät pahanpäiväisesti, sillä he luulivat koiraa "woboksi", suureksi keltaiseksi leopardiksi, joka elää niillä seuduilla sekä Abessinian eteläisissä osissa ja jota alkuasukkaat pelkäävät enemmän kuin leijonaa. Wobo himoitsee suuresti ihmisenlihaa ja hyökkää häikäilemättä aseistettujenkin karavaanien kimppuun. Mutta neekerit rauhoittuivat, kun huomasivat pienen Nasibun taluttavan "woboa" nauhasta. Heidän käsityksensä hyvän Mzimun ja valkoisen herran voimasta kasvoi, ja he kuiskailivat toisilleen katsoen elefanttiin ja Sabaan:

— Koska he ovat noituneet wobonkin, niin kuka heitä voisi vastustaa?

Juhlallisin hetki oli vielä jäljellä: Stas kääntyi Neliin päin, työnsi suojuksen etuseinän syrjään, kumarsi tytölle syvään ja näytti kansanjoukolle "hyvän Mzimun". M'Rua ja hänen sotilaansa lankesivat kasvoilleen eikä kukaan uskaltanut liikahtaa. Pelko kasvoi kaikkien sydämessä vieläkin enemmän, kun King — liekö se tehnyt sen Stasin käskystä vai omasta aloitteestaan — nosti kärsänsä pystyyn ja karjahti niin kovasti, että Sabakin säikähti ja alkoi haukkua täyttä kurkkua. Silloin pääsi neekereiltä: "Aka! aka! aka!" — kunnes Kali taas kohotti äänensä:

— M'Rua ja M'Ruan lapset! Te olette osoittaneet hyvälle Mzimulle kunnioitustanne, nouskaa siis ja tulkaa katsomaan häntä silmiin, sillä ken sen tekee, sitä Suuri Henki siunaa. Karkoittakaa pelko rinnastanne ja tietäkää, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, siellä ei pidä ihmisen verta vuodatettaman.

Nämä sanat ja selitys, että kuolema ei uhkaa heitä siellä, missä hyvä Mzimu on läsnä, rauhoittivat kansan täydellisesti. M'Rua ja hänen sotilaansa menivät katsomaan tuota hyvää jumalaa. He eivät todellakaan olleet ennen nähneet mitään sellaista, sillä heidän silmänsä olivat tottuneet näkemään vain julmia, puusta veistettyjä jumalankuvia. Mutta nyt istui heidän edessään elefantin selässä lempeä, hymyilevä, jumalallinen olento, joka oli kuin valkoinen kukkanen. Neekerien pelko meni siis pian ohi, he hengittivät vapaasti, heidän paksut huulensa vetäytyivät hymyyn ja kädet ojentuivat vasten tahtoakin ihmeellistä näkyä kohti.

— Oo jantsig! Jantsig! Jantsig!

Mutta Stas oli huomannut, että eräs neekeri pujahti käärmeenä korkean ruohikon läpi ja juoksi yksinäiseen, kylän ulkopuolella olevaan majaan, jota ympäröi liaanien peittämä paaluaita.

Sillä välin hyvä Mzimu, joka oli innostunut näyttelemään jumalallista osaansa, ojensi Stasin käskystä pienet kätensä ja alkoi tervehtiä neekerejä. Mustat sotilaat seurasivat ihastuneina jokaista kädenliikettä, sillä nyt he olivat vahvasti vakuuttuneita siitä, että hän oli kaikkivoipa "velho", joka suojelee heitä vaaroilta ja onnettomuuksilta. Muutamat löivät rintoihinsa ja lanteisiinsa sanoen: "Oi äiti! Nyt meidän tulee käymään hyvin, meidän ja meidän karjamme!"

M'Rua astui nyt rohkeasti elefantin viereen, heittäytyi vielä kerran kasvoilleen hyvän Mzimun eteen, kääntyi sitten Stasin puoleen ja sanoi:

— Tahtooko suuri herra, joka kuljettaa elefantilla valkoista jumalaa, syödä palasen M'Ruaa? Ja saako M'Rua syödä palasen suurta herraa? Emmekö rupea veljiksi, joitten välillä ei ole vihaa eikä petosta?

Kali selitti heti, mitä nämä sanat tarkoittivat. Mutta kun neekeripoika Stasin kasvoista näki, ettei tämä halunnut syödä M'Ruaa, niin hän kääntyi vanhan neekerin puoleen sanoen:

— Oo M'Rua! Luuletko, että niin mahtava valkoinen herra, jota elefantti pelkää ja joka salamoita lennättää, voisi solmia veljesliittoa minkään kuninkaan kanssa? Sellaisesta voisi suuri henki rangaista sinua, M'Rua. Onhan sinulle kunniaksi jos syöt palasen Kalia, wa-himalaisten kuninkaan, Fumban poikaa, ja jos Kali syö palasen sinua?

— Etkö sinä ole orja? kysyi M'Rua.

— Suuri herra ei ole ryöstänyt eikä ostanut Kalia, vaan pelastanut Kalin hengen, ja sentähden Kali vie hyvän Mzimun ja suuren herran wa-himalaisten maahan, jotta sen kuningas ja kansa saisivat kunnioittaa heitä ja antaa heille suuria lahjoja.

— Tapahtukoon, kuten sanoit: M'Rua syö palasen Kalia, ja Kali palasen M'Ruaa.

— Tapahtukoon niin! huusivat sotilaat.

Mutta silloin tapahtuikin jotakin muuta, mikä olisi voinut käydä vaaralliseksi ja muuttaa ystävällisen suhteen vihamieliseksi. Yksinäisestä majasta kajahti helvetillinen ääni. Se oli kuin leijonain karjuntaa, ukkosen jyrinää, rummun pärinää, hyeenoiden huutoa… King alkoi mörähdellä, Saba haukkua, sotilaat nostivat keihäänsä… Syntyi hälinää. Stas kuuli levottomia huutoja: "Meidän Mzimu! Meidän Mzimu!" Neekerien kunnioitus ja hyväntahtoisuus vieraita kohtaan katosi heti. He katsoivat vihaisesti tulijoihin. Uhkaava melu väkijoukossa kasvoi yhä; samoin melu yksinäisessä majassa.

Kali rupesi pelkäämään. Hän kuiskasi Stasille pelosta vapisevalla katkonaisella äänellä:

— Herra, poppamies on herättänyt pahan Mzimun. Se pelkää menettävänsä kaikki uhrilahjansa ja huutaa raivosta. Rauhoita poppamies ja paha Mzimu suurilla lahjoilla, sillä muuten heimo hyökkää meidän kimppuumme.

— Pitääkö minun rauhoittaa heidät? Stas kysyi.

Mutta suuttumus valtasi hänet, kun hän ajatteli poppamiehen ahneutta ja kavaluutta, ja yllättävä vaaratilanne rohkaisi häntä. Hänen laihat kasvonsa muuttuivat samalla tavoin kuin silloin, kun hän ampui Gebrin, Chamiksen ja beduiinit. Silmät alkoivat säihkyä, huulet puristuivat yhteen ja posket kalpenivat.

— Minä rauhoitan heidät! hän huudahti.

Sen enempää ajattelematta hän ratsasti elefantilla majaa kohti. Kali ei tahtonut jäädä lauman eteen ja lähti hänen jälkeensä.

Soturit huusivat pelosta tai vihasta. Mutta ennen kuin he olivat keksineet, mitä tehdä, elefantti kaatoi ryskyen paaluaitauksen maahan, mursi saviseinän ja sinkosi katon korkealle ilmaan. Hetken kuluttua M'Rua ja hänen väkensä näkivät noitansa sätkimässä norsun kärsän varassa. Kun Stas keksi pirstaleiden seasta apinannahkaisen noitarummun, hän käski Kalin ottaa sen.

— Miehet! Stas sanoi asetettuaan rummun hämmästyneiden sotilaiden eteen. — Teidän rumpuanne ei paha Mzimu soittanut, vaan roistomainen Kamba, joka päristeli rumpua houkutellakseen teiltä lahjoja. Mutta te pelkäätte kuin lapset!

Hän tarttui nuoraan, joka oli kiinnitetty rummun nahkaan ja alkoi kaikin voimin pyörittää rumpua ilmassa. Se pärisi kovasti.

Hajoitetun majan raunioista alkoi taas kuulua tuota samaa kauheata ääntä, joka oli niin kovasti peloittanut neekerejä.

— Kuinka M'Rua ja hänen lapsensa ovat typeriä! huusi Kali.

Stas antoi nyt rummun Kalille, joka vuorostaan alkoi pyörittää sitä niin innokkaasti, että sen pärinä voitti kaikki muut äänet. Kun hänkin oli saanut siitä tarpeekseen, hän viskasi rummun M'Ruan jalkoihin ja huusi nauraen äänekkäästi:

— Tuossa on teidän Mzimunne!

Sitten hän alkoi neekerien tapaan laverrellen puhua sotilaille ja M'Rualle. Hän osoitti Kambaa ja sanoi, että tuo lurjus oli pettänyt heitä monilla sade- ja poutakausilla, sillä välin kuin he kestitsivät häntä pavuilla, lihalla ja hunajalla. Löytyykö toista niin typerää kansaa ja kuningasta maailmassa? Missä on nyt Kambanoidan mahti? Miksei mikään paha Mzimu puolusta Kambaa?

Kali selitti, että on vain yksi oikea Mzimu ja yksi mahtava suuri herra ja kehoitti neekereitä osoittamaan heille kunnioitustaan ja tuomaan heille lahjoja, sillä muuten saattaa ennenkuulumaton onnettomuus kohdata heitä.

Tätä hänen ei tarvinnut enää sanoa, sillä kun neekerit kerran olivat nähneet Kamban ja pahan Mzimun olevan niin paljon heikompia kuin valkoinen hyvä Mzimu ja valkoinen herra, niin se jo riitti saamaan heidät vakuuttuneiksi, herättämään heissä halveksuntaa entisiä henkiään kohtaan ja hylkäämään ne. He rupesivat uudestaan ja entistä innokkaammin huutamaan: "Jantsig! Jantsig!"

Kun he eivät voineet niellä sitä harmia, että poppamies oli petkuttanut heitä niin monen vuoden ajan, tahtoivat he tappaa hänet. M'Rua itse pyysi Stasia pitämään Kambaa vankinaan siksi kunnes he ennättivät keksiä hänelle julman kuolintavan. Mutta Nel tahtoi antaa hänen elää, ja koska Kali oli selittänyt kansalle, että siellä, missä hyvä Mzimu hallitsee, ei vuoda ihmisveri, niin Stas käski ajaa onnettoman poppamiehen kylästä pois. Kamba, joka oli odottanut tuskallista kuolemaa, lankesi polvilleen hyvän Mzimun eteen ja kiitti häntä pelastuksesta.

Nyt ei mikään enää häirinnyt juhlallista tunnelmaa. Kylän paaluaitauksesta tuli esiin naisia ja lapsia, sillä viesti harvinaisten vieraitten tulosta oli levinnyt jo ympäri kylän, ja halu saada nähdä valkoisia ihmisiä oli pelkoa suurempi.

Stas ja Nel näkivät nyt ensi kertaa koko kyläkunnallisen villejä, joiden luona ei ollut vielä käynyt edes arabeja. Neekerien pukuina oli vain kasveja ja nahkoja, jotka riippuivat vyötäisiltä. Kaikki olivat tatuoituja. Sekä miehillä että naisilla oli korvissa puu- tai luurenkaita, jotka ulottuivat olkapäihin asti. Alahuuli oli pingoitettu teevadin suuruisen pelelerenkaan ympäri. Parhailla sotilailla ja heidän vaimoillaan oli kaulassa rauta- tai messinkirenkaita. Nämä neekerit kuuluivat nähtävästi shillukheimoon, joka on levinnyt kauas itään, sillä Kali ja Mea ymmärsivät vallan hyvin heidän kieltään, ja Staskin osaksi ymmärsi sitä. Heidän jalkansa eivät kuitenkaan olleet niin pitkät kuin heidän Niilin varsilla asuvain kantavanhempainsa, he olivat kooltaan pienempiä, mutta leveäharteisempia. Lapset muistuttivat suuria kirppuja: he olivat paljon kauniimpia kuin vanhempansa, sillä heillä ei ollut rumentavia huulikiekkoja.

Kun naiset olivat kaukaa katselleet hyvää Mzimua, niin he rupesivat kilvan sotilaitten kanssa kantamaan hänelle lahjoja: vuohen lihaa, kanoja, munia, mustia papuja ja hirssistä pantua olutta.

Kun Stas oli vastalahjoiksi Linden varastosta antanut lasihelmiä ja kirjavaa kangasta ja Nel jakanut lapsille muutamia pieniä peilejä, niin vallitsi kylässä yleinen ilo. Sen majan ulkopuolelta, missä pienet matkailijat asuivat, kuului yhä mittaa iloisia huudahduksia.

Sitten sotilaat suorittivat vieraiden kunniaksi sotatanssin. Lopuksi solmittiin veriveljesliitto Kalin ja M'Ruan välillä. Kun viimeksimainitussa toimituksessa poppamies oli välttämätön, pantiin Kamban sijaan vanha neekeri, joka osasi vannottaa. Tämä teurasti vuohen, otti siitä maksan, leikkasi sen osiin ja alkoi sitten käsillään ja jaloillaan pyörittää rukintapaista laitetta lausuen juhlallisella äänellä milloin Kaliin, milloin M'Ruaan päin kääntyneenä:

— Kali, Fumban poika, tahdotko syödä palasen M'Ruaa, M'Kulan poikaa — ja sinä M'Rua, M'Kulan poika, tahdotko syödä palasen Kalia, Fumban poikaa?

— Tahdon, vastasivat tulevat veljet.

— Tahdotteko, että Kalin sydän tulee M'Ruan sydämeksi ja M'Ruan sydän Kalin sydämeksi.

— Tahdomme.

— Ja kädet ja keihäät ja karja?

— Tahdomme.

— Ja kaikki, mitä toinen omistaa ja tulee omistamaan?

— Mitä omistaa ja tulee omistamaan.

— Ja ettei välillänne tule olemaan petosta eikä vihaa?

— Eikä vihaa!

— Ja ettei toinen koskaan varasta toiselta?

— Ei koskaan!

— Ja että teistä tulee veljet?

— Veljet!

Rukki pyöri yhä vinhemmin. Ympärille kokoontuneet sotilaat seurasivat tarkasti sen pyörintää.

— Ao! huusi vanha neekeri, — jos toinen teistä pettää toisen, varastaa toiselta, myrkyttää toisen, tappaa toisen, niin olkoon hän kirottu!

— Olkoon hän kirottu! toistivat sotilaat.

— Ja jos hän nyt valehtelee, niin älköön nielkö veljen verta, vaan sylkeköön sen suustaan meidän nähden!

— Meidän nähden!

— Ja kuolkoon!

— Kuolkoon!

— Raadelkoon wobo hänet!

— Wobo!

— Tallatkoon hänet elefantti, sarvikuono tai puhvelihärkä!

— Tai puhvelihärkä, toisti kuoro.

— Ja pistäköön käärme häntä!

— Käärme!

— Ja tulkoon hänen kielensä mustaksi!

— Mustaksi.

— Ja käyköön hän jalat pystyssä!

— Ha! Jalat pystyssä!

Ei ainoastaan Stas, vaan Kalikin puri hammastaan, jottei purskahtaisi nauruun.

Sillä välin muuttui vannotus yhä kauheammaksi, ja rukki pyöri niin vimmatusti, ettei silmä voinut erottaa sen pyörintää. Tätä kesti, kunnes vanha neekeri oli lopen uupunut ja hengästynyt.

Kotvasen kuluttua hän nousi, otti veitsen, leikkasi Kalin olkapäähän haavan ja hieroi pojan verta vuohen maksalihaan. Sitten hän pisti lihapalasen M'Ruan suuhun. Toisen lihapalasen, johon hän hieroi kuninkaansa verta, hän pisti Kalin suuhun. Molemmat nielaisivat palan niin hätäisesti, että olivat tukehtua. Sitten he tarttuivat toistensa käsiin vilpittömän ja ikuisen ystävyyden merkiksi.

Sotilaat huusivat iloissaan:

— Molemmat ovat nielleet, kumpikaan ei sylkenyt, he ovat siis tosiystäviä!

Tämän jälkeen ei pieniä vaeltajia uhannut villien neekereiden puolelta mikään vaara. Päinvastoin neekerit tahtoivat osoittaa heille suurinta mahdollista vieraanvaraisuutta ja kunnioitusta. Tämä kunnioitus kasvoi jumaloimiseksi, kun Stas ennusti heille sadetta — Linden tavaroitten joukossa oli myös ilmapuntari — ja samana päivänä satoikin aika lailla. Neekerit luulivat hyvän Mzimun suoneen heille tämän sateen, ja heidän kiitollisuutensa Neliä kohtaan oli rajaton. Stas sanoi leikillään tytölle, että koska tästä oli tullut neekerijumalatar, niin hän matkustaa yksin eteenpäin ja jättää tytön M'Ruan kylään, jossa asukkaat rakentavat jumalattarelleen temppelin norsunluusta ja tuovat hänelle papuja ja banaaneja.

Mutta Nel oli niin varma Stasista, että kuiskasi varpailleen nousten pojan korvaan vain kaksi sanaa: "Et jätä!" ja alkoi sitten hyppiä ilosta ajatellen, että koska neekerit ovat niin hyviä hänelle täällä, koko matka valtameren rannalle menee helposti ja nopeasti. Tämä tapahtui majan edustalla kaiken kansan nähden. Mutta kun vanha M'Rua näki Mzimun hyppivän, teki hänkin samoin niin hyvin kuin taisi väärillä säärillään, luullen siten osoittavansa hurskautta. Hänen esimerkkiään seurasivat kohta neekeriministerit, sotilaat, naiset, lapset, sanalla sanoen koko kylä hyppi jonkin aikaa, ikäänkuin kaikki olisivat menettäneet järkensä.

Tämä jumalattaren herättämä tanssi huvitti Stasia niin suuresti, ettei hän voinut olla nauramatta. Mutta yöllä hän teki kuninkaalle ja tämän alamaisille suuren palveluksen. Kun elefantit hyökkäsivät banaanimaille, hän ajoi Kingillä niitä vastaan ja ampui muutaman kerran. Hänen tuliluikkunsa herättämä kammo voitti ampujankin odotuksen. Jättiläiseläimet pelästyivät niin kovasti, että karkasivat karjuen dshunglatiheikköön kaataen ja tallaten toisiaan. Saattoi olla varma siitä, ettei vanhan M'Ruan banaanimailla tulisi pitkään aikaan näkymään elefantteja. Ilo oli suuri, ja neekerit viettivät koko yön tanssien ja juoden hirssiolutta ja palmuviiniä.

Kali kuuli neekereiltä monta tärkeää asiaa. Kävi ilmi, että useat heistä olivat kuulleet puhuttavan suuresta järvestä, joka oli idässä päin vuorten ympäröimänä. Se todisti Stasille, että aikaisemmin puheena ollut järvi, josta hän ei ollut maantiedossa lukenut, oli todellakin olemassa ja että hän kulkiessaan yhä samaan suuntaan joutuisi vihdoin wa-himalaisten asuinseuduille. Siitä, että Kalin ja Mean puhekieli oli vain vähäsen toisenlaista kuin M'Ruan, hän päätteli, että nimitys "Wa-hima" on paikannimi ja että Kalin mainitseman "Bassa Narokin" rannoilla asuvat neekerit ovat myöskin suurta shilluk-heimoa, jota Niilin varsilta ulottui ties kuinka kauas itään.

39

Koko kansa oli saattamassa hyvää Mzimua matkalle ja erosi hänestä kyynelsilmin pyytäen häntä joskus vielä tulemaan M'Ruan luo ja muistamaan hänen alamaisiansa. Stas oli kahden vaiheilla, neuvoako neekereille sen rotkon, mihin hän oli kätkenyt loput Linden tavaroista, mutta hän pelkäsi, että sellaiset aarteet voisivat herättää heidän keskuudessaan kateutta ja vihaa ja häiritä heidän rauhallista elämäänsä, ja hän luopui aikeistaan. Sen sijaan hän ampui heille illalliseksi suuren puhvelihärän. Niin suuri määrä "njamaa" (lihaa) lohdutti heitä surussa.

Seuraavina kolmena päivänä karavaani ajoi taas autioitten seutujen halki. Päivisin oli kuuma, mutta öisin hyvin kylmä, sillä seutu oli korkeata. He kulkivat usein vuorten rotkoja pitkin tai jyrkänteitten ohi. Kasvisto oli toisinaan niin rehevää ja sakeaa, että oli vaikea päästä sen läpi. Rotkojen reunoilla he näkivät suuria apinoita; tulipa joskus näkyviin vuorten onkaloissa asustavia leijonia ja panttereita. Kalin pyynnöstä Stas ampui pantterin, jonka nahan neekeripoika tahtoi pukea ylleen, jotta asukkaat tietäisivät olevansa tekemisissä kuninkaallisen henkilön kanssa.

Eräällä ylängöllä he näkivät toisia neekerikyliä, joista muutamat olivat lähellä toisiaan, muutamat päivän tai parin matkan päässä. Ne olivat kaikki paaluaitausten ympäröimät ja niin liaanien peitossa, että näyttivät läheltäkin metsältä. Vasta savusta saattoi huomata, että niissä asui ihmisiä. Karavaani otettiin kaikkialla melkein samalla tavalla vastaan kuin M'Ruan kylässä, nimittäin ensin tulijoita pelättiin ja epäiltiin, sitten iloittiin ja kunnioitettiin heitä. Kerran tapahtui, että koko kylä vastarintaa tekemättä pakeni elefantin ja muun karavaanin nähtyään läheiseen metsään. Neekerit ovat näet luonteeltaan enimmäkseen arkoja ja lempeitä, kun muhamettilaiset sitävastoin ovat vihamielisiä ja julmia. Usein päättyivät nämä käynnit niin, että Kali söi "palasen" paikallista kuningasta ja kuningas "palasen" Kalia, minkä jälkeen ystävyys oli solmittu ja hyvälle Mzimulle tuotiin suosion ja kunnioituksen merkiksi kanoja, munia ja hunajaa. "Suuri herra", norsun, salamoiden ja tulikäärmeiden valtias, herätti ensin pelkoa, joka kuitenkin pian muuttui kiitollisuudeksi, kun havaittiin, että hänen anteliaisuutensa veti vertoja hänen mahtavuudelleen.

Toisiaan lähellä olevat kylät ilmoittivat eteenpäin rummuilla vieraiden tulosta. Neekerit näet osaavat välittää viestejä rummuttamalla. Tämän johdosta saattoi koko kyläkunta olla ottamassa heitä kaikessa ystävyydessä vastaan.

Eräässä kylässä, jossa oli tuhatkunta asukasta, lupasi päämies, joka oli sekä kuningas että poppamies, näyttää tulijoille "suuren jumalan". Kyläläiset pelkäsivät ja kunnioittivat tätä fetishiä niin suuresti, etteivät he uskaltaneet mennä lähelle jumalalle mustasta puusta tehtyä temppeliä, vaan laskivat lahjansa viidenkymmenen askeleen päähän siitä. Kuningas kertoi, että tämä "jumala" oli vähän aikaa sitten pudonnut kuusta alas ja sanoi, että se on valkoinen. Stas ilmoitti lähettäneensä tämän jumalan hyvän Mzimun käskystä, ja se pitikin paikkansa, sillä tämä "suuri jumala" oli eräs heidän leijoistaan.

Lapset ilostuivat näkemästään, sillä olivathan toiset leijat ehkä lentäneet vielä kauemmaksi. Stas päätti tehdä uusia leijoja ja lähettää ne ilmaan korkeilta paikoilta. Vielä samana iltana hän laski yhden leijan tuulen mukaan. Tämä vahvisti neekereissä sitä uskoa, että hyvä Mzimu ja valkoinen herra olivat myös kuusta kotoisin ja siis jumalallisia olentoja, joita piti kunnioittaa.

Eniten Stasia ilahdutti kuitenkin tieto, että Bassa Narok oli vain kymmenisen päivämatkan päässä ja että kylän asukkaat usein toivat sieltä suolaa. Kuningas oli kyllä kuullut Fumbasta, joka hallitsi "Doko" nimistä kansaa. Kali tiesi, että naapuriheimot kutsuivat wa-himalaisia ja samburulaisia sillä nimellä. Vähemmän hauskaa sitävastoin oli, että sen suuren järven rannoilla paraikaa käytiin sotaa ja että sinne päästäkseen täytyi kulkea suurten vuorten ja syvien rotkojen yli, missä pedot vaanivat kulkijoita.

Reippain mielin he lähtivät jatkamaan matkaa. Tämän kylän jälkeen he tapasivat vain yhden kurjan asumuksen, joka riippui kuin linnunpesä jyrkänteen reunalla. Sitten seurasi hieman alavampaa maata, minkä takana kohosi jono vuorenhuippuja, jotka kaukaa katsottuina näyttivät mustilta. Edessä oli aivan autio seutu, jonka läpi oli kuljettava, jos mieli päästä Fumban asumasijoille. Puita oli kyllä, mutta ne kasvoivat enimmäkseen ryhmissä muodostaen pieniä lehtoja. Vaeltajat levähtivät näissä lehdoissa, sillä ne olivat varjoisia.

Metsikössä oli runsaasti lintuja. Erilaisia kyyhkysiä, pitkänokkaisia lintuja, joita Stas sanoi tukaaneiksi, närhejä, kottaraisia ja kauniita bengalislintuja lenteli puusta puuhun loistaen erilaisin värein. Muutamat puut olivat kirjavina linnuista. Nel ihastui kauniisiin kärpässieppoihin ja punarintaisiin, muuten mustiin lintuihin, joitten ääni soi kuin paimenpilli. Muutamat punaisen- ja sinisenkirjavat linnut liitelivät auringonpaisteessa siepaten lentäessään mehiläisiä ja sirkkoja. Afrikkalaisia varpusia lensi niin suurissa parvissa, että olisi voinut luulla niitä pilviksi, jollei olisi kuullut siipien suhinaa. Eniten ihmettä ja ihastusta lapsissa herättivät eräät pienissä parvissa lentävät linnut, jotka antoivat ihan konsertteja. Kun koiras lauloi, naarakset kuuntelivat ääneti, mutta kun edellinen oli lopettanut, jälkimmäiset lauloivat yhdessä viimeisen säkeen. Hetken kuluttua koiras lauloi toisen säkeistön, ja kuoro toisti viimeisen säkeen, minkä jälkeen ne pyrähtivät lentoon ja siirtyivät toiseen puuhun, jossa jatkoivat yksin- ja kuorolaulua keskipäivän hiljaisuudessa. Lapset eivät kyllästyneet kuuntelemaan tätä laulua, ja Nel oppi jo sävelenkin laulaen heleällä äänellään kuoron mukana: "Tui, tui, tui, tui, tuiling, ting, ting!"

Eräänä päivänä lapset seurasivat lentäviä laulajia puulta toiselle noin kilometrin päässä leiristä. Stas tahtoi metsästää ja oli jättänyt Saban kotiin, jottei se peloittaisi riistaa metsämiehen tieltä. Kun linnut vihdoinkin olivat lentäneet viimeisestä puusta jonnekin kauemmas, Stas pysähtyi ja sanoi:

— Nyt vien sinut Kingin luo ja palaan katsomaan, onko tuossa dshunglassa antilooppeja. Kali sanoi, että savustettua lihaa on vain kahdeksi päiväksi.

— Olenhan minä jo niin suuri, vastasi Nel, joka mielellään tahtoi näyttää, ettei hän ollut enää lapsi, — niin suuri, että osaan palata sinne yksinkin. Leirihän näkyy tänne selvästi ja savu myöskin.

— Minä pelkään sinun eksyvän.

— En minä eksy. Korkeassa dshunglassa voisin mahdollisesti eksyä, mutta tuolla… Katso, kuinka ruoho on matalaa.

— Joku eläin voi hyökätä päällesi.

— Itsehän olet sanonut, että leijonat ja pantterit eivät vaaniskele päivällä. Kuulethan sitäpaitsi, kuinka King mörähtelee siellä ikävissään! Eihän leijona uskalla liikkua siellä, missä kuuluu norsun ääniä.

Ja tyttö alkoi pyydellä.

— Rakas Stas, minä tahdon mennä yksin kuin täysikasvuinen ihminen.

Stas epäröi, mutta suostui vihdoin. Leirin ja savun näki selvästi. King mörähteli tuon tuostakin. Poika tiesi, ettei hän voinut mitenkään muuten olla tytölle niin mieliksi kuin näyttämällä, ettei pitänyt häntä enää pikkulapsena.

— No mene sitten, hän sanoi, — mutta älä viivy matkalla.

— Enkö saa sentään poimia noita kukkasia? kysyi Nel osoittaen punaisia kukkasia.

— Saat.

Sitten Stas osoitti vielä varmuuden vuoksi puuryhmää, josta savu kohosi, ja painui korkeaan dshunglaan.

Mutta hän ei ollut kulkenut vielä sataa askelta, kun levottomuus iski häneen. "Olin typerä, kun annoin Nelin mennä yksin. Hyvin typerä! Sellainen lapsi! Kuka tietää, mitä saattaa tapahtua! Käärme voi yhtäkkiä syöksyä pensaasta… Suuri apina karata rotkosta ja ryöstää hänet tai purra…" Hän oli suuttunut itselleen ja pelkäsi. Enempää ajattelematta hän kääntyi takaisin ikään kuin paha aavistus olisi yhtäkkiä vallannut hänet. Hän kiiruhti, piti pyssyä valmiina ja liikkui risun risahtamatta keskellä piikkisiä mimosapensaita kuin pantteri, joka yöllä hiipii antilooppilaumaa kohti. Tuon tuostakin hän kurkotti ruohikosta, katsoi — ja jäykistyi kauhusta.

Nel seisoi käsi ojossa pienen pensaan edessä. Säikähdyksestä pudonnut punainen kukkakimppu oli hänen jalkojensa vieressä. Parinkymmenen askeleen päässä hiipi iso keltaisenharmaa peto matalassa ruohossa tyttöä kohti.

Stas näki pedon vihreät silmät, jotka tähtäsivät tytön kalpeihin kasvoihin, näki sen suipon pään, sen painuneet hartiat, sen pitkän ruumiin ja vielä pitemmän hännän, jonka pää liikahteli kissamaisesti.

Vielä hetki — hyppy, ja Nel olisi mennyttä. Urhoollinen Stas, joka oli tottunut vaaroihin, käsitti silmänräpäyksessä, että jollei hän ole kylmäverinen, jollei hän ole rauhallinen ja tarkka, jos hän vain haavoittaa petoa, niin tyttö saa surmansa. Mutta hän oli siinä määrin tottunut hallitsemaan itsensä, että hänen kätensä ja jalkansa yhtäkkiä muuttuivat vakaviksi ja teräksenlujiksi. Hän iski silmänsä mustaan täplään eläimen takaraivossa, suuntasi tyynesti kiväärin täplää kohti ja laukaisi.

Samassa silmänräpäyksessä kuului pamahdus, Nelin huuto ja pedon korahtava karjahdus. Stas hyppäsi Nelin luo, asettui tytön ja pedon väliin ja tähtäsi uudestaan hyökkääjään.

Toinen laukaus oli turha, sillä eläin makasi hengettömänä kuono ruohossa ja kynnet maan kamarassa; se tuskin värisi enää. Kuula oli murskannut takaraivon.

Nuori metsästäjä ja Nel tuijottivat hetken aikaa milloin toisiinsa, milloin tapettuun eläimeen voimatta sanoa sanaakaan. Sitten tapahtui jotakin ihmeellistä. Sama Stas, joka äsken olisi kylmäverisyydellään ja rauhallisuudellaan hämmästyttänyt maailman uljainta pyssymiestä, kalpeni, vapisi, purskahti itkuun, tarttui kaksin käsin tytön päähän ja huusi:

— Voi Nel! Jollen minä olisi kääntynyt takaisin!…

Niin voimakas kauhun ja epätoivon tunne oli vallannut hänet, että hän vapisi kuin kuumeessa. Suunnatonta tahdon ja sielun voimain jännitystä seurasi hetken heikkous ja raukeus. Hänen silmänsä näkivät pedon repimässä Nelin ruumista. Niin olisi voinut käydä ja niin olisi varmaan käynytkin, jollei hän olisi kääntynyt takaisin! Minuutti, sekunti — ja kaikki olisi ollut myöhäistä! Tämä ajatus oli lannistanut hänen voimansa.

Kun Nel oli toipunut pahimmasta säikähdyksestä, hän alkoi lohduttaa Stasia. Tyttö kiersi kätensä pojan kaulaan ja huusi kyyneleet silmissä niin kovasti kuin hän olisi tahtonut herättää pojan unesta:

— Stas! Stas! Ei minulla ole mitään hätää! Stas! Mutta kesti jonkin aikaa ennen kuin Stas tuli entiselleen ja rauhoittui. Vähän myöhemmin saapui Kali, joka oli kuullut laukaukset ja tiesi, ettei "Bwana Kubwa" koskaan ammu harhaan. Hän oli ottanut hevosen mukaansa viedäkseen saaliin kotiin. Kun neekeripoika näki tapetun pedon, hän pysähtyi ja valahti tuhkanharmaaksi.

— Wobo! hän huusi.

Nyt vasta lapset lähestyivät petoa. Stas ei ollut varma siitä, minkä pedon hän oli kaatanut. Ensin hän luuli, että se oli tavallista suurempi servali, mutta tarkemmin katsottuaan hän huomasi, ettei se ollut servali, sillä se oli suurempi leopardiakin. Sen harmaankeltainen nahka oli täynnä kastanjanruskeita täpliä, mutta sen pää oli isompi leopardin päätä, mikä teki sen hieman suden näköiseksi, jalat olivat pitemmät, käpälät leveämmät ja silmät suuremmat.

Kali katsoi pelokkaasti kaadettuun petoon ja sanoi hiljaisella äänellä, ikäänkuin peläten herättävänsä sen:

— Wobo!… Suuri herra on tappanut wobon!

Mutta Stas kääntyi Nelin puoleen, kosketti tyttöä kädellään ikään kuin vakuuttaakseen itselleen, ettei wobo ollut ryöstänyt häntä, ja sanoi:

— Näetkö nyt, Nel, vaikka olisit täysikasvuinenkin, niin et voisi kulkea yksin tällaisilla seuduilla.

— Se on totta, Nel vastasi katuvan näköisenä.

— Kerro nyt, miten se tapahtui… Kuulitko sinä sen lähestyvän?

— En… Kukkasista lensi suuri perhonen, ja kun minä käännyin sitä katsomaan, niin näin pedon hiipivän rotkosta.

— Entä sitten?

— Se pysähtyi katsomaan minua.

— Katsoiko se kauankin?

— Jonkin aikaa. Vasta kun kukkakimppu putosi kädestäni ja minä peitin kasvoni, jotten näkisi petoa, se kai alkoi hiipiä minua kohti…

Stasin mieleen juolahti, että jos Nel olisi ollut neekerityttö, niin peto olisi hyökännyt heti hänen kimppuunsa, mutta nyt se hämmästyi nähdessään ensimmäisen kerran oudon valkoisen olennon eikä ollut heti varma siitä, mitä tehdä.

Taas kulki kylmä väristys Stasin selkää pitkin.

— Jumalan kiitos! Jumalan kiitos, että käännyin takaisin!…

Sitten hän kysyi edelleen:

— Mitä sinä sillä hetkellä ajattelit?

— Minä tahdoin huutaa sinua… En kuitenkaan voinut… mutta…

— Mutta mitä?

— Mutta minä ajattelin, että sinä suojelet minua… en tiedä itsekään, miksi ajattelin niin…

Nel kiersi taas käsivartensa pojan kaulaan. Stas silitti hänen tukkaansa.

— Etkö pelkää enää?

— En. Mutta tapathan sinä kaikki ilkeät petoeläimet.

— Tapan.

Molemmat alkoivat taas katsella petoa. Stas tahtoi sen vuodan muistoksi ja käski Kalin nylkeä sen. Mutta tämä pyysi heitä jäämään hänen luokseen, sillä hän pelkäsi, että mahdollisesti toinen wobo vielä hyökkää hänen päälleen.

Välikohtaus päättyi siten, että he antoivat hevosen vetää pedon köydestä perässään leiriin. Stasin ei kuitenkaan onnistunut saada sen vuotaa, sillä King oli nähtävästi arvannut, että wobo oli aikonut ryöstää sen valtiattaren, koska se suuttui niin kovasti, etteivät siinä Stasinkaan kiellot mitään auttaneet. Elefantti tarttui kärsällään tapettuun eläimeen, paiskasi sen kaksi kertaa ilmaan, hakkasi sitä puuta vasten ja tallasi sen vihdoin muodottomaksi möhkäleeksi.

40

Neljä päivää myöhemmin Stas tahtoi pysähtyä pitemmäksi aikaa lepäämään eräälle vuorelle, joka muistutti jonkin verran Linde-vuorta, mutta oli pienempi ja ei yhtä avara. Samana iltana Saba tappoi tuiman ottelun jälkeen paviaanin, joka leikki leijan jäännöksillä. Se oli toinen leija, jonka lapset olivat matkalla nähneet. He tekivät levähtäessään uusia ja päästivät ne ilmaan vinhan länsituulen puhaltaessa. Stas otaksui, että jos yksikin leija joutuisi eurooppalaisten tai arabialaisten käsiin, lähetettäisiin retkikunta heitä pelastamaan. Varmuuden vuoksi hän kirjoitti niihin tekstin myös arabiaksi.

Kuljettuaan jonkin matkaa viimeisestä levähdyspaikasta Kali arveli tuntevansa idästä häämöttävän vuorijonon huiput. Hän ei ollut kuitenkaan vielä aivan varma, sillä huiput näyttivät erilaisilta riippuen siitä, miltä kohdalta niitä katsoi. Ratsastettuaan erään laakson yli he tulivat majalle, jossa asui kaksi neekeriä; toinen heistä oli sairastunut jouhimadon pistoksesta. Mutta molemmat neekerit olivat villejä ja yksinkertaisia. He pelkäsivät kovasti outoja vieraita, sillä he luulivat näitten murhaavan heidät, eivätkä he vastanneet tulijoiden tiedusteluihin. Savustettu liha näytti kuitenkin auttavan; tulijat antoivat sitä sairaalle, joka oli nähnyt kovaa nälkää, sillä hänen toverinsa ei ollut antanut hänelle syötävää. Vaeltajat saivat nyt sairaalta tietää, että Fumban maa alkoi heti jyrkkien vuorten takaa ja ulottui suuresta järvestä etelään.

Kun Stas kuuli sen, hänestä tuntui kuin suuri kivi olisi pudonnut hänen rinnaltaan. He olivat siis Wa-hima-maan kynnyksellä.

Ei ollut helppo sanoa, miten jäljellä oleva matka onnistuisi, mutta Stas toivoi, ettei se ainakaan tulisi olemaan raskaampi eikä pitempi kuin matka Niilin rannalta tähän saakka. Hän ei epäillytkään, etteivät wa-himalaiset ottaisi heitä vieraanvaraisesi vastaan, yksinpä Kalinkin tähden, ja auttaisi heitä.

— Tiedätkö, hän sanoi Nelille, — että me olemme jo ohi puolivälin matkalla Fashodasta valtameren rannalle. Loppumatkalla voimme tavata paljonkin villejä neekerejä, mutta ei ainoatakaan dervishiä.

— Minä pidän neekereistä enemmän, tyttö vastasi.

— Ainakin niin kauan kun he pitävät sinua Mzimuna. Sanon isälleni ja setä Rawlisonille, että he tämän jälkeen aina nimittäisivät sinua Mzimuksi.

Tytön silmät alkoivat loistaa.

— Ehkä me saamme nähdä isät jo Mombasassa?

— Ehkä. Jollei Bassa Narokin rannoilla käytäisi sotaa, olisimme paljon nopeammin perillä. Että sen Fumban pitikin ruveta sotimaan!

Hän viittasi Kalin luokseen:

— Kali, onko sairas neekeri kuullut mitään sodasta?

— On. Fumban ja samburulaisten välillä raivoaa suuri sota, hyvin suuri.

— Kuinka me pääsemme Samburu-maan halki? — Samburulaiset pakenevat suurta herraa, Kingiä ja Kalia.

— Sinuakin?

— Niin, Kaliakin, sillä Kalilla on pyssy, joka jyrisee ja tappaa.

Stas harkitsi, miten hänen oli suhtauduttava sotaan. Hän tiesi, että heidän odottamaton ilmaantumisensa kallistaisi voiton Fumban puolelle.

Seuraavissa kylissä he saivat tarkempia tietoja sodasta. Samburulaisten kuningas Mamba oli hyökännyt Wa-hima-maahan ja anastanut jo suuret määrät karjaa. Kerrottiin, että sota raivosi suuren järven eteläisellä rannalla, jossa Fumban suuri "boma", eli zeriba sijaitsi korkealla ja avaralla vuorella.

Tämä tieto suretti Kalia. Hän pyysi Stasia mahdollisimman pian kulkemaan vuoriston yli, joka erotti heidät sotanäyttämöstä, ja hän vakuutti tietävänsä tien, jota pitkin sekä hevoset että King voisivat kulkea yli vuorijonon. Kali oli nyt seudulla, jonka hän tunsi lapsuudestaan.

Mutta vuorten ylittäminen ei ollutkaan helppoa. Jolleivät lahjotut alkuasukkaat olisi auttaneet heitä olisi heidän täytynyt etsiä toinen tie Kingille. Mutta paikkakuntalaiset tunsivat rotkot ja solat paremmin kuin Kali, ja he johtivat karavaanin kahdessa päivässä solan kautta vuoren toiselle puolelle laaksoon, joka oli Wa-hima-maan rajalla.

Stas jäi aamulla tähän asumattomaan laaksoon lepäämään, sillä kulku vuoren yli oli ollut rasittava. Mutta Kali pyysi saada ajaa hevosella isänsä luo, joka oli heistä vain päivän matkan päässä. Illan tullen neekeripoika läksi matkalle.

Stas ja Nel odottivat häntä koko seuraavan päivän hyvin levottomina. Kali saapui vihdoin hevonen vaahdossa ja väsyksissä. Hän lankesi heti polvilleen Stasin eteen ja pyysi häneltä apua ja pelastusta.

— Suuri herra! sanoi hän. — Samburulaiset ovat lyöneet Fumban sotajoukon, surmanneet osan ja karkoittaneet osan matkoihinsa, ja Fumba on nyt piiritettynä bomassa, joka on Boko-vuorella. Fumballa ja hänen sotilaillaan ei ole bomassa enää mitään syötävää, ja he joutuvat surman suuhun, jollei suuri herra tapa Mambaa ja kaikkia samburulaisia.

Hän kiersi kätensä Stasin polvien ympäri. Stas rypisti kulmakarvojaan ja mietti, mitä tekisi.

— Missä ovat ne Fumban sotilaat, jotka Mamba on karkoittanut?

— Kali näki heidät: he tulevat tänne.

— Paljonko heitä on?

Neekeripoika liikutteli sormiaan ja varpaitaan laskeskellen, mutta nähtävästi hän ei voinut sanoa tarkkaa lukumäärää siitä yksinkertaisesta syystä, ettei hän osannut laskea kymmentä pitemmälle. Sitä suuremmat luvut olivat kaikki "wengi", paljon.

— Kun he tulevat, asetu heidän johtajakseen ja marssi auttamaan isääsi, Stas sanoi.

— He pelkäävät samburulaisia eivätkä lähde Kalin johdolla, mutta suurta herraa he seuraisivat.

Stas mietti uudelleen.

— Ei, hän sanoi sitten, — minä en voi ottaa bibiä mukaani enkä liioin jättää häntä tänne. Minä en tee sitä mistään hinnasta.

Kali nousi, risti kätensä ja huusi: — Luela! Luela! Luela!

— Mitä luela merkitsee? Stas kysyi.

— Se merkitsee wa-himalaisten ja samburulaisten suurta bomaa, vastasi neekeri.

Ja Kali alkoi kertoa kummallisista asioista. Fumba ja Mamba oli käyneet sotaa monesti ennenkin. He hävittivät toistensa peltoja ja karjaa. Mutta järven eteläisellä rannalla oli Luela-niminen paikka, jossa kummankin kansan naiset suorittivat kaikessa rauhassa askareitaan keskellä sodan riehumista. Se oli pyhä paikka. Vain miehet sotivat keskenään. Voitto tai tappio eivät vaikuttaneet mitään Luelassa olijoiden kohtaloon. Naiset toivat sinne myös lapsensa. Sinne koottiin savustettua lihaa, papuja, hirssiä ja maniokkia hyvinkin kaukaa. Niin kauas kuin kukon laulu kuului Luelasta, ulottui sen ympäri rauhoitettu alue, jolla ei saanut sotia. Sotilaat saivat muuten lähestyä Luelaa ympäröivää savimuuria, jonka yli naiset nostivat heille ruokaa pitkillä bambuseipäillä. Tämä oli vanha tapa, eikä kumpikaan puoli koskaan rikkonut sitä. Voittajat pitivät aina silmällä, etteivät voitetut päässeet lähestymään Luelaa.

— Suuri herra! Kali rukoili syleillen Stasin polvia. — Suuri herra vie bibin Luelaan ja ottaa Kingin ja Kalin ja tulikäärmeet ja lyö pahat samburulaiset.

Stas uskoi, mitä nuori neekeri kertoi, sillä hän oli ennenkin kuullut, ettei sota kaikkialla Afrikassa koske naisia lainkaan. Hän muisti erään nuoren saksalaisen lähetyssaarnaajan kertoneen kerran Port Saidissa, että korkean Kilimandsharo-vuoren läheisyydessä asuva sotaisuudestaan kuuluisa Masai-kansakin pitää tätä tapaa pyhänä ja että taistelevien osapuolien naiset ovat siellä täydessä turvassa; koskaan naiset eivät olleet joutuneet kärsimään sodassa väkivaltaa. Stas oli iloinen siitä, että tämä tapa vallitsi myös Bassa Narokin rannoilla, sillä nyt hän saattoi olla varma siitä, ettei Neliä uhannut mikään vaara sotilaiden taholta.

Hän päätti lähteä viivyttelemättä tytön kanssa Luelaan. Tämä oli hänelle erittäin tärkeää, koska hän ei voisi jatkaa matkaansa ennen kuin sota olisi päättynyt: hänhän tarvitsi sekä wa-himalaisten että samburulaisten apua.

Stas oli tottunut tekemään päätöksensä nopeasti. Nytkin hän oli heti selvillä oikeasta menettelytavasta: hän vapauttaisi Fumban ja löisi samburulaiset, mutta ei antaisi wa-himalaisten kostaa verisesti ja käskisi sitten taistelevia tekemään rauhan keskenään.

— Kuinka kaukana Luela on täältä? hän kysyi.

— Puolen päivän matkan päässä.

— Kuulehan siis: minä vien bibin heti sinne ja ajan sitten Kingillä vapauttamaan isäsi samburulaisten käsistä. Sinä lähdet kanssani taistelemaan heitä vastaan.

— Kali lähtee ja ampuu heitä pyssyllä.

Neekeri muuttui yhtäkkiä epätoivoisesta iloiseksi, alkoi hyppiä, nauraa ja kiittää Stasia, ikäänkuin voitto olisi jo saavutettu. Hänen ilonilmaisunsa keskeytti sotilaitten tulo. Heitä oli noin kolmesataa virtahevonnahkaisilla kilvillä, heittokeihäillä, jousilla ja pitkillä veitsillä varustettua miestä. Heidän päänsä oli koristettu sulilla, paviaaninharjaksilla ja sananjaloilla.

Kun sotilaat näkivät elefantin, joka totteli ihmistä, valkoiset ihmiset, Saban ja hevoset, rupesivat he pelkäämään ja ihmettelemään aivan kuin neekerit kaikissa niissä kylissä, joitten läpi karavaani oli ajanut. Mutta Kali oli valmistanut heitä siihen, että saivat nähdä "hyvän Mzimun" ja suuren herran. Sen sijaan että he olisivat lähteneet pakoon, he jäivät seisomaan pitkään riviin ääneti, ihmetellen, mulkoillen silmillään ja epäröiden, pitikö polvistua vai langeta kasvoilleen, mutta varmoina siitä, että jos nuo yliluonnolliset olennot heitä auttavat, niin samburulaisten voitto muuttuu äkkiä tappioksi.

Stas ajoi elefantilla riviä pitkin niinkuin sotapäällikkö, joka tarkastaa, onko kaikki kunnossa. Sitten hän käski Kalin ottaa heiltä lupauksen, että he vapauttavat Fumban.

Kohta kajahti Stasin käsky marssia Luelaa kohti.

Kali ratsasti edellä muutaman sotilaan seuraamana ilmoittamaan molempain heimojen naisille, että heitä kohtaa suuri onni saada nähdä "hyvä Mzimu". Se oli niin yllättävää, että nekin wa-himalaiset, jotka tunsivat kuninkaan kadonneen pojan, luulivat hänen laskevan leikkiä ja kummastelivat moista puhetta sitäkin enemmän, kun Fumba ja hänen alamaisensa paraikaa elivät raskaita hetkiä. Mutta kun naiset jonkin ajan kuluttua näkivät suuren elefantin ja sen selässä valkoisen auringonsuojuksen, he riemastuivat ja ottivat hyvän Mzimun vastaan huutaen ja ulisten niin kauheasti, että Stas luuli sen olevan vihamielisyyttä, etenkin kun he vääntelivät kasvojaan rumasti kuin itse paholainen.

Mutta se oli suuri kunnioituksen ilmaus. Kun Nelin teltta oli pystytetty Luelan torin laitaan kahden tuuhean puun varjoon, koristivat wa-hima- ja samburunaiset sen köynnöksillä ja kukkasilla. Sitten he toivat niin runsaasti ruokaa, että siinä oli koko kuukaudeksi jumalattaren seurueellekin. Innoissaan he kumarsivat Meallekin, jonka yllä oli ruusunpunainen puku ja sinisiä helminauhoja ja jota he Mzimun palvelijattarena pitivät itseään ylhäisempänä.

Koska pikku Nasibu oli iältään vain lapsi, hänkin sai jäädä Luelaan. Hän käytti niin ahkerasti hyväkseen Nelille tuotuja lahjoja, että hänen vatsansa oli pian pyöreä kuin afrikkalainen sotarumpu.

41

Jonkin aikaa levättyään, auringon ollessa jo laskemaisillaan Stas lähti yhdessä Kalin kanssa kolmensadan sotilaan etunenässä Luelasta Fumban bomaa kohti. Hän tahtoi hyökätä yöllä samburulaisten kimppuun, sillä hän laski, että pimeässä hänen "tulikäärmeensä" vaikuttaisivat pelottavammin.

Matkaan Luelasta Boko-vuorelle, missä Fumba oli piiritettynä, meni levähdyksineen noin yhdeksän tuntia. He saapuivat siis boman läheisyyteen kolme tuntia puolenyön jälkeen.

Stas antoi sotilaille käskyn pysähtyä ja pysyä toistaiseksi aivan hiljaa ja alkoi itse tarkastella tilannetta.

Boma-vuoren huipulla oli pimeää, mutta samburulaiset olivat sytyttäneet nuotioita, joitten loimut valaisivat vuoren jyrkkiä seinämiä ja sen juurella kasvavia suuria puita. Samburulaiset taisivat jo juhlia voittoa, koska heidän leiristään kuului rumpujen pärinää ja sotilaitten laulua ja melua.

Stas lähestyi miehistönsä etunenässä noin parin-kolmensadan askeleen päähän lähimmästä nuotiosta. Etuvartioita ei näkynyt, Villit eivät erottaneet Kingiä kuuttomassa yössä. Stas jakeli hiljaa viimeisiä käskyjä ja antoi Kalille merkin sytyttää yhden raketeista. Punainen nauha lensi suhisten korkealle kohti pimeätä taivaankantta ja räjähti siellä sikermäksi punaisia, sinisiä ja keltaisia tähtiä.

Kaikki äänet vaikenivat, ja seurasi syvä hiljaisuus.

Kotvasen kuluttua lensi vielä kaksi tulikäärmettä hurjasti vinkuen ilmaan, mutta tällä kertaa vaakasuoraan aivan samburulaisten leiriä kohti. Samassa alkoi King karjahdella, ja kolmesataa wa-himalaista ryntäsi keihäät, nuijat ja veitset ojossa samburulaisten kimppuun.

Alkoi taistelu, jonka hirveyttä pimeys vain tehosti: kaikki nuotiot tallattiin sammuksiin hälinässä ja sekasorrossa. Samburulaiset joutuivat heti alakynteen, sillä he olivat hervottomia tulikäärmeiden aiheuttamasta pelosta. He eivät voineet käsittää, mitä oli tapahtunut. He tiesivät vain, että jotkut kauheat olennot olivat hyökänneet heidän kimppuunsa ja että väistämätön turma oli edessä. Suurin osa heistä pakeni jo ennen kuin wa-himalaisten keihäät ja nuijat sattuivat heihin. Mamba sai vaivoin kootuksi ympärilleen satakunta urhoollista sotilasta, jotka pitivät rohkeasti puoliaan. Mutta kun he laukauksien leimahtaessa huomasivat jättiläiselefantin ja sen selässä valkoisen ihmisen ja kun pyssyt yhä paukahtelivat, niin hekin lannistuivat.

Kun Fumba vuoreltaan näki ensimmäisten rakettien lentävän ilmaan, niin hän lysähti maahan ja makasi muutaman minuutin hievahtamatta kuin kuollut. Mutta hiukan toivuttuaan pahimmasta säikähdyksestään ja kuultuaan samburulaisten epätoivoiset huudot hänelle selvisi, että jotkin henget raivosivat vihollisen keskuudessa. Samassa välähti hänen mielessään ajatus rientää henkien avuksi, sillä jos hän ei niin tekisi, voisivat ne suuttua häneenkin. Hän kokosi kaikki bomassa olevat sotilaansa, hiipi ulos salakäytävää pitkin ja sulki pakenevilta tien.

Peläten pimeässä mahdollisesti haavoittavansa omia miehiään Kali lakkasi ampumasta ja siepattuaan Gebrin miekan syöksyi vihollisen rivejä kohti.

Samburulaiset saattoivat paeta vuorelta vain yhden ainoan solan kautta, mutta kun Fumba miehineen oli sulkenut takaa päin tämän pakotien, ei koko joukosta jäänyt muuta jäljelle kuin ne, jotka antautuivat vangiksi, vaikka tiesivät, että heitä odotti julma orjuus tai pikainen kuolema voittajan käden kautta.

Mamba puolustautui urhoollisesti, kunnes wa-himalaisen nuija murskasi hänen päänsä. Hänen poikansa, nuori Faru, joutui Fumban vangiksi.

Stas ei ollut ajanut raivostunutta Kingiä taisteluun, vaan antoi sen karjua peloittaakseen siten vihollisia yhä enemmän. Hän ei ollut itse ampunut ainoatakaan samburulaista, sillä hän oli luvannut Nelille olla tappamatta ketään, ja sitäpaitsi hänestä oli vastenmielistä surmata ihmisiä, jotka eivät olleet tehneet hänelle ja Nelille mitään pahaa. Siinä oli kylliksi, että hän oli hankkinut voiton wa-himalaisille ja vapauttanut piiritetyn Fumban. Kun Kali juoksi ilmoittamaan, että voitto oli saatu, hän antoi käskyn lopettaa taistelun, jota vielä hiljentyen jatkui tiheiköissä ja rotkoissa.

Jonkin ajan kuluttua tuli Kali uudestaan surullisena ja alakuloisena
Stasin luo, löi päähänsä ja huusi valittavalla äänellä:

— Oo suuri herra! Fumba kufa (tapettu), Fumba kufa!

— Tapettu?

Kali kertoi, mitä oli tapahtunut. Kun taistelu oli ohi, tahtoi Fumba antaa kostoksi kuoliniskun kahdelle samburulaiselle, mutta saikin toiselta heistä kuolettavan haavan.

Tieto Fumban surmasta levisi pian. Kalin ympärille kokoontui kohta paljon väkeä. Vähän myöhemmin tuli paikalle kuusi sotilasta kantaen keihäillään vanhaa kuningasta, joka oli vielä elossa, vaikka vaikeasti haavoittuneena. Kuningas tahtoi ennen kuolemaansa nähdä mahtavan elefantilla ajavan herran, samburulaisten todellisen voittajan.

Hänen silmissään kuvastui syvä ihmetys, vaikka hän kärsikin jo kuolontuskia, ja hänen kalvenneet huulensa kuiskivat hiljaa:

— Jantsig! Jantsig!

Pian sen jälkeen hänen päänsä painui alas: hän oli kuollut.

Kali heittäytyi itkien hänen ylitseen. Toiset sotilaat löivät päähänsä, toiset huusivat Kalin kuninkaaksi. Useat lankesivat kasvoilleen nuoren hallitsijansa eteen. Yksikään ääni ei noussut Kalia vastaan, sillä valta kuului hänelle, ei ainoastaan siitä syystä, että hän oli Fumban poika, vaan myöskin siksi, että hän oli voittanut.

Sillävälin alkoi poppamiehen majasta kuulua pahan Mzimun melua, samantapaista kuin ensimmäisessä kylässä, jonka läpi karavaani oli ajanut. Mutta tällä kertaa se ei ollut kohdistettu vieraita vastaan, vaan se vaati vankeja mestattavaksi Fumban kuoleman tähden. Rummut alkoivat päristä, sotilaat asettuivat pitkään riviin ja aloittivat sotatanssin Stasin, Kalin ja kuolleen Fumban ympärillä. Kali nousi, kääntyi Stasin puoleen ja sanoi:

— Suuri herra tuo bibin bomaan, Fumban taloon. Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Stas nyökäytti päätään myöntymisen merkiksi, mutta hän jäi sinne vielä joksikin aikaa, koska sekä hänen että Kingin täytyi saada levätä. Kaatuneitten samburulaisten ruumiit vietiin sillä välin pois ja heitettiin syvään kuiluun, jonka yläpuolella alkoi pian lennellä korppikotkia.

Neekerit rupesivat valmistelemaan Fumban hautaamista. Kali otti vallan käsiinsä ainoana elämän ja kuoleman herrana.

— Tiedätkö, mikä Kali on? kysyi Stas Neliltä palatessaan Luelasta takaisin.

Nel katsoi häneen ihmetellen.

— Hän on sinun palveluspoikasi.

— Vai palveluspoika! Ei, Kali on wa-himalaisten kuningas.

Tämä tieto ilahdutti Neliä suuresti. Äkillinen muutos julman Gebrin orjasta ja Stasin nöyrästä palvelijasta kuninkaaksi oli tytöstä sekä omituista että huvittavaa.

Mutta Linden huomio, että neekerit ovat kuin suuria lapsia, jotka eivät muista, mitä eilen tapahtui, ei tällä kertaa käynytkään toteen. Heti kun Stas ja Nel olivat saapuneet Boko-vuoren juurelle, juoksi nuori hallitsija heitä vastaanottamaan ja tervehti heitä tapansa mukaan nöyrästi ja iloisesti ja toisti uudelleen aikaisemmin sanomansa sanat:

— Kali on nyt wa-himalaisten kuningas, mutta suuri herra on Kalin kuningas.

Hän osoitti heille jumalallista kunnioitusta ja kumarsi kaiken kansan nähden etenkin Nelille, sillä hän tiesi, että suuri herra välittää enemmän pikku bibistä kuin itsestään.

Kali vei heidät juhlallisesti Fumban asuntoon, joka muistutti suurta, muutamiin huoneisiin jaettua vajaa. Hän käski naisia, jotka olivat seuranneet heitä tänne Luelasta ja jotka eivät voineet kyllikseen ihailla hyvää Mzimua, tuomaan hunajaa ja maitoa ensimmäiseen huoneeseen. Kun nuori kuningas sai kuulla, että bibi oli matkasta väsyneenä vaipunut sikeään uneen, hän käski alamaisiaan olemaan aivan hiljaa.

Mutta Kali päätti osoittaa heille vielä suurempaa kunnioitusta, ja kun Stas vähän aikaa levättyään meni ulos Kali astui hänen luokseen, kumarsi ja sanoi:

— Huomenna Kali käskee hautaamaan Fumban ja tappamaan Fumban ja
Kalin kunniaksi niin monta vankia kuin molemmilla on sormia käsissä,
mutta suuren herran ja bibin kunniaksi Kali käskee tappamaan Farun,
Mamban pojan, ja "wengi" muita samburulaisia.

Stas rypisti kulmakarvojaan. Hän iski teräksisen katseen Kalin silmiin ja sanoi:

— Minä kiellän sinua sellaisesta.

— Herra, sanoi nuori neekeri epävarmasti, — wa-himalaiset tappavat aina vankinsa. Kun vanha kuningas kuolee, niin tapetaan, kun nuori kuningas astuu vanhan sijaan, niin tapetaan. Jollei Kali käske tappamaan, wa-himalaiset luulevat, ettei Kali olekaan kuningas.

Stas katsoi häneen tuimasti.

— Mitä! huudahti hän. — Etkö sinä muista, mitä sinulle opetettiin
Linde-vuorella? Etkö sinä ole kristitty?

— Kali on kristitty, suuri herra.

— Kuule siis! Wa-himalaisten aivot ovat mustat, mutta sinulla pitäisi olla valkoiset aivot. Kun sinä nyt olet heidän kuninkaansa, niin pitää sinun ruveta opettamaan alamaisillesi, mitä olet minulta ja bibiltä oppinut. He ovat kuin sakaalit ja hyeenat, mutta tee sinä heistä ihmisiä. Sano sinä heille, ettei vankeja saa tappaa, sillä Suuri Henki, jota minä ja bibi rukoilemme, kostaa sille, joka vuodattaa ihmisen verta. Valkoihoiset eivät tapa vankejaan, mutta sinä olisit julmempi heitä kohtaan kuin Gebr oli sinulle — sinä kristitty! Häpeä, Kali! Sinun pitää muuttaa wa-himalaisten vanhat, pahat tavat hyviksi, ja Jumala on siunaava sinua siitä hyvästä, eikä bibi enää sano, että Kali on villi, typerä ja paha neekeri.

Poppamiehen majasta nouseva melu saattoi hänen äänensä kuulumattomiin. Stas viittasi kädellään ja jatkoi:

— Kuule! Se on teidän paha Mzimunne, joka himoitsee vankien verta. Mutta sinä tiedät, Kali, mitä se merkitsee, eikä se voi sinua peloittaa. Minä sanon sinulle siis: heitä noidan rumpu keskelle bomaa, jotta kaikki wa-himalaiset näkisivät ja ymmärtäisivät, että noidat ovat heitä pahasti pettäneet. Sano myöskin omille alamaisillesi, niinkuin sanoit M'Ruan alamaisille, että siellä, missä hyvä Mzimu liikkuu, siellä ei saa vuodattaa ihmisen verta.

Stasin sanat olivat nähtävästi saaneet nuoren kuninkaan vakuuttuneeksi, koska hän katsoi häneen rohkeasti ja sanoi:

— Kali antaa poppamiehille selkään, heittää rummut menemään ja ilmoittaa wa-himalaisille, että ketään ei saa tappaa siellä, missä hyvä Mzimu on. Mutta mitä on Kalin tehtävä Farulle ja niille samburulaisille, jotka ovat Fumban tappaneet?

Stas oli harkinnut tätä seikkaa ja vastasi heti:

— Sinun isäsi on kaatunut, ja hänen isänsä on kaatunut, siis pää päästä. Sinä teet veriliiton nuoren Farun kanssa, niin että wa-himalaiset ja samburulaiset saavat elää sovinnossa ja viljellä rauhassa maniokkimaitaan ja metsästää. Kerro Farulle Suuresta Hengestä, joka on kaikkien valkoisten ja mustien isä, ja Faru on rakastava sinua kuin veljeään.

— Kalilla on nyt valkoiset aivot! vastasi nuori neekeri.

Tähän keskustelu päättyi.

Vähän ajan kuluttua kuului taas hurjaa huutoa: noidat huusivat, sillä Kali antoi heille selkään minkä jaksoi. Sotilaat juoksivat hengästyneinä katsomaan, mitä tapahtui. He saivat nyt omin silmin nähdä, että paha Mzimu, jota he olivat niin kovasti pelänneet, olikin ontto, apinannahalla peitetty puunrunko.

Nuori Faru ei ollut uskoa korviaan kuullessaan, että häntä ei tapetakaan hyvän Mzimun ja suuren herran kunniaksi, vaan että Kali tulee syömään palasen Farua ja Faru palasen Kalia. Mutta saatuaan tietää, ketä Farun oli kiittäminen hengestään, hän asettui kasvot maahan painettuina Fumban asunnon eteen ja makasi siinä, kunnes Nel tuli ulos ja käski hänen nousta. Mutta ennenkuin hän nousi, hän tarttui mustalla kädellään tytön pieneen jalkaan ja pani sen päänsä päälle merkiksi, että hän koko elämänsä tahtoi olla tytön orja.

Wa-himalaiset ihmettelivät nuoren kuninkaansa määräyksiä, mutta kun he pitivät vieraita maailman mahtavimpina noitina, kukaan ei uskaltanut vastustaa.

Mutta vanhat eivät olleet tyytyväisiä uusiin tapoihin, ja molemmat poppamiehet, jotka ymmärsivät hyvien päiviensä iäksi menneen, vannoivat sielussaan kostavansa kuninkaalle ja vieraille.

Sillä välin haudattiin Fumba juhlallisesti vuoren juurelle boman läheisyyteen. Kali pystytti bambusta tehdyn ristin hänen haudalleen, ja neekerit toivat haudalle astiallisen juomaa ja savustettua lihaa, jottei yöllä kummittelisi.

42

— Nel, osaatko tehdä selvää matkastamme Medinet-el-Fajumista saakka? kysyi Stas.

— Osaan.

Tyttö kohautti kulmakarvojaan ja alkoi laskea sormillansa.

— Heti paikalla. Fajumista Khartumiin — yksi; Khartumista Fashodaan — kaksi; Fashodasta siihen paikkaan, missä löysimme Kingin — kolme; Linde-vuorelta tälle järvelle — neljä. Entä koska me lähdemme viidennelle taipaleelle?

— Kun sinä olet levännyt tarpeeksi, ja kun minä olen ehtinyt opettaa niitä sotilaita ampumaan, jotka Kali on luvannut minulle matkalle.

— Entä matkustammeko kauaksi?

— Kauas, kauas! Kuka tietää, vaikka siitä tulisi pisin matkamme.

— Kyllä sinä selviydyt, kuten aina ennenkin!

Tämä viides matka vaati perinpohjaisia valmisteluja. Heidän täytyi jälleen lähteä tuntemattomille seuduille, missä monet vaarat uhkasivat. Stas tahtoi nyt varustautua matkalle entistä varmemmin ja piti sentähden ampumaharjoituksia opettaen neljääkymmentä nuorta wa-himalaista, jotka tulisivat muodostamaan kantajoukon ja Nelin henkikaartin. Enempää pyssymiehiä hän ei voinut opettaa, sillä Kingin kuormassa oli tuotu kaksikymmentä viisi kivääriä ja hevosten kuormissa viisitoista. Sitäpaitsi kuuluisi armeijaan sata keihäillä ja nuijilla aseistettua wa-himalaista ja yhtä monta samburulaista, jotka Faru oli luvannut antaa matkalle. Kaikkien näitten oli määrä yhteisin voimin auttaa vieraat halki laajan erämaan, jossa asui villejä samburuheimoja.

Stas ei voinut olla jonkinlaisella ylpeydellä ajattelematta, että hän mahdollisesti saapuu valtameren rannalle parinsadan aseistetun miehen etunenässä elefantilla ratsastaen, vaikka oli Fashodasta lähdettyä paennut vain Nelin ja neekeripojan ja -tytön kanssa ja ilman minkäänlaisia varusteita. Hän kuvitteli mielessään, mitä englantilaiset sanoisivat sellaisesta, mutta ennen kaikkea, mitä hänen isänsä ja setä Rawlison sanoisivat. Tällaiset ajatukset huojensivat hänen vaivojaan.

Stas harmitteli, kun ei tiennyt, missä hän oikeastaan oli, sillä hänen kartallaan oli tämä tuntematon osa Afrikkaa vain suuri valkoinen läiskä. Hänellä ei ollut käsitystäkään, mikä tuo Bassa Narok-järvi oikein oli, eivätkä asukkaat osanneet sanoa, kuinka pitkälle se ulottui pohjoiseen. He vastasivat hänen kysymyksiinsä vain: bali, bali! (kauas), ja siinä kaikki. [Se oli suuri järvi, jonka tunnettu maantieteilijä-matkailija Teleki sittemmin kartoitti antaen sille nimen Rudolf-järvi.]

Samburulaiset kertoivat, että heidän maastaan itään on suuri vedetön erämaa, jonka halki kukaan ei ollut vielä kulkenut. Stas tunsi neekerit ja pelkäsi, että vaarojen uhatessa he saattaisivat paeta ja jättää hänet avuttomaksi. Eniten hän pelkäsi veden puutetta ja kyseli sentähden jokia.

Mutta samburulaiset eivät osanneet kertoa hänelle mitään varmaa, eikä hän itse voinut matkavalmistelujen tähden lähteä tarkastusmatkalle itään. Hän arveli, ettei yksikään leija ollut voinut lentää Bassa Narukin läheisyydessä kohoavan vuorijonon yli, ja tästä syystä oli laitettava uusia leijoja, ja vasta nämä saattoi tuuli lennättää valtameren rannalle.

Matkavalmistukset kestivät runsaasti kolme viikkoa. Lähtöpäivän edellisenä iltana tuli wa-himalaisten nuori kuningas Stasin luo, kumarsi syvään ja sanoi:

— Kali lähtee herran ja bibin kanssa veden rantaan, johon valkoisten ihmisten suuret laivat laskevat.

Stasin mieli heltyi neekerin kiintymyksestä, mutta hän arveli menettelevänsä väärin, jos ottaisi Kalin mukaan, koska paluumatka olisi hänelle niin vaarallinen.

— Miksi sinä tahdot lähteä kanssamme? kysyi Stas.

— Kali rakastaa suurta herraa ja bibiä. Stas laski kätensä Kalin kiharaiselle päälle.

— Minä tiedän, Kali, että sinä olet kunnon mies, mutta kuka hoitaisi sinun poissaollessasi kuningaskuntaasi?

— M'Tana, Kalin äidin veli.

— Ei, Kali, minä en voi ottaa sinua mukaan. Sinun täytyy jäädä kotiin tehdäksesi wa-himalaisista kunnon ihmisiä.

— Kali tulee sitten takaisin.

— M'Tanalla on monta poikaa, ja kuka tietää, vaikka hänen mielensä rupeaisi tekemään kuninkaaksi, jonka oikeuden hän sitten luovuttaisi pojilleen, ja vaikka hän yllyttäisi wa-himalaiset karkoittamaan sinut pois.

— M'Tana on hyvä. Hän ei tee sellaista.

— Mutta jos tekee?

— Silloin Kali tulee taas takaisin suuren veden rantaan herran ja bibin luo.

— Mutta heitä ei ole silloin enää siellä.

— Kali istuu sitten veden rannalla ja itkee ikävästä.

Hän pani kätensä päänsä päälle. Hetken kuluttua hän kuiskasi:

— Kali rakastaa kovasti suurta herraa ja bibiä, oikein kovasti.

Kaksi suurta kyyneltä kimalsi hänen silmissään.

Stas ei tiennyt, mitä tehdä. Hän sääli Kalia, mutta hän tiesi, että nuorta neekeriä paluumatkan vaaroista puhumattakaan uhkasi maanpako, kenties kuolemakin, jos M'Tana tai noidat yllyttäisivät wa-himalaiset heitä vastaan.

— Parempi on, että jäät, hän sanoi, — ehdottomasti parempi.

Samassa Nel astui sisään. Hän oli seinämattojen läpi kuullut heidän keskustelunsa. Kun hän näki kyyneleet Kalin silmissä, hän kuivasi ne ja kääntyi sitten Stasiin päin.

— Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö päättävästi.

— Vai niin! virkkoi Stas siihen hiukan loukkaantuneena. — Se ei riipu sinusta.

— Kali lähtee kanssamme, sanoi tyttö uudelleen.

— Eipäs lähde. Nel polki jalkaansa.

— Minä tahdon, että hän lähtee!

Tyttö alkoi itkeä sydämensä pohjasta.

Stas katsoi ihmetellen Neliin ymmärtämättä, mitä pikku tytölle oli tapahtunut. Mutta kun poika näki hänen painavan kämmenillään silmiään ja aukovan suutaan kuin kärpäsiä sieppova lintu, hän huusi pikaisesti:

— Kali lähtee kanssamme! Lähtee, lähtee!… Mitä sinä itket?
Kuulitko? Hän lähtee!

Ja niin hän lähtikin.

Stas oli hieman häpeissään, kun hänen oli täytynyt antaa periksi hyvälle Mzimulle, mutta tyttö oli taas kiltti ja kuuliainen kuten ennenkin.

43

Seuraavana päivänä aamun valjetessa karavaani läksi matkalle. Nuori neekeri oli iloinen, pikku tyranni hiljainen ja tottelevainen ja Stas tarmokas ja toiveikas. Heidän kanssaan läksi matkalle sata samburulaista ja toista sataa wa-himalaista, joista neljäkymmentä oli aseistettu remington-kivääreillä. Valkoinen päällikkö oli kolme viikkoa opettanut heitä ampumaan. Hän tiesi kyllä, että he vaaran uhatessa nostaisivat suuren metelin ja aikaansaisivat vähän todellista vahinkoa viholliselle, mutta hän oli tullut huomaamaan, että meteli taistelussa villien kanssa voi vaikuttaa yhtä paljon kuin kuulat, ja hän oli hyvillä mielin silmäillessään sotajoukkoaan. Heillä oli eväinä suuret varastot maniokkijuurta, suuria, lihavia, valkoisia muurahaisia, jotka oli kuivattu huolellisesti ja jauhettu jauhoiksi, sekä savustettua lihaa. Karavaanissa oli naisiakin, joilla oli kaikenlaisia tavaroita Nelille ja antiloopinnahasta tehtyjä vesisäkkejä. Stas jakeli korkealta valtaistuimeltaan Kingin selästä määräyksiä — ehkä enemmän innostuksesta kuin todellisesta tarpeesta — ja silmäili ylpeästi pientä armeijaansa.

— Jos minä tahtoisin, hän ajatteli, — niin voisin päästä kaikkien
Boko-vuoren ympärillä asuvien kansojen kuninkaaksi, kuten Beniowski
Madagaskarilla!

Karavaani muodosti pitkän jonon. Stas päätti itse ajaa viimeisenä voidakseen pitää silmällä kaikkia. Kun hän antoi joukkojensa kulkea ohitseen, hän huomasi ihmeekseen ne kaksi poppamiestä, jotka Kali oli kepittänyt, kulkemassa muitten mukana kantamukset pään päällä. Hän pysäytti heidät ja kysyi:

— Kuka teidät on käskenyt mukaan?

— Kuningas, molemmat vastasivat nöyrästi. Mutta heidän silmissään oli niin hurja loiste ja heidän kasvoillaan niin vihamielinen ilme, että Stasin teki mieli ajaa heidät heti pois karavaanista. Mutta hän jätti sen tekemättä, koska hän ei tahtonut heikentää Kalin arvovaltaa.

— Oletko sinä käskenyt poppamiesten lähteä mukaan? hän kysyi heti
Kalin nähdessään.

— Kali on käskenyt, koska Kali on viisas.

— Miksi et ollut niin viisas, että olisit käskenyt heidän jäädä kotiin?

— Jos M'Kunje ja M'Tua olisivat saaneet jäädä kotiin, he olisivat yllyttäneet wa-himalaiset tappamaan Kalin, kun Kali tulee takaisin. Mutta kun he nyt ovat mukana, Kali voi pitää heitä silmällä.

— Ehkäpä olet oikeassa, Stas myöntyi hetken asiaa ajateltuaan, — mutta muista pitää heitä yötä päivää silmällä, sillä heidän katseensa uhkuvat kostonhalua.

— Kalilla on pyssy, vastasi neekeri.

Karavaani jatkoi matkaa. Stas järjesti sen sittemmin niin, että aseistetut miehet, jotka olivat luotettavimpia ja jotka hän oli itse valinnut, kulkivat viimeisinä. Ampumaharjoituksissa nämä olivat tottuneet uuteen päällikköönsä ja pitivät itseään muita parempina, koska olivat lähempänä päällikköä. Nyt oli helppo pitää karavaania silmällä ja pidättää se, joka yritti paeta. Oli näet hyvin luultavaa, että moni koettaisi pötkiä pakoon, kun vaarat ja vastukset alkoivat.

Alkumatka sujui hyvin. Pitkänä käärmeenä luikersi karavaani dshunglan halki. Stas tiesi, etteivät he voineet kulkea suoraa päätä itää kohti, sillä hän muisti, että Mombasa oli muutaman asteen päiväntasaajasta etelään, siis koko joukon etelämpänä kuin se tuntematon järvi, jonka rannalta he olivat matkalle lähteneet. Hänellä oli useampia Linden jälkeen jättämiä kompasseja eikä hän siis pelännyt eksyvänsä.

Ensimmäinen yöleiri tehtiin metsäiselle ylängölle. Pimeän tullen neekerit sytyttivät tulia ja paistoivat lihaa. Sen lisäksi he söivät eräänlaista taikinaa ja maniokkia. Kun he olivat tyydyttäneet nälkänsä ja janonsa, he alkoivat kertoilla toisilleen, minne "Bwana Kubwa" heidät vie ja mitä hän heille perillä antaa. Toiset lauloivat, toiset lörpöttelivät niin äänekkäästi, että Stasin täytyi käskeä heitä olemaan hiljaa, jotta Nel voisi nukkua. Yö oli kylmä, mutta auringon noustua ilma lämpeni.

Varhain aamulla matkustajat näkivät omituisen näyn. He lähestyivät pientä järveä tai pikemmin suurta lampea, jonka sadevesi oli muodostanut laaksoon.

— Katso, Nel, huusi Stas katsoen kaukoputkella, — tuolla menee norsuja veteen. Ne ovat omituisia, paljon pienempiä kuin King, eikä niillä näy olevan elefantin suuria torahampaita.

Ne painuivat yhä syvemmälle veteen, kunnes selkä vain näkyi kapeana luodonharjana. Sitten ne painuivat aivan näkymättömiin. Mutta veden pinnalla liikkui ikäänkuin punaisia kukkasia.

— Ne seisovat pohjassa. Nuo kukan näköiset ovat niiden kärsien päitä, Stas totesi heidän saavuttuaan lammen rannalle.

— Kali, oletko sinä ennen nähnyt tuommoisia?

— Ne ovat vesielefantteja, vastasi nuori neekeri rauhallisesti.

— Elävätkö ne sitten vedessä?

— Yöllä ne nousevat dshunglaan syömään, mutta päivällä ne ovat vedessä kuten virtahevoset.

Stasin teki mieli asettua lammen rannalle saadakseen auringon laskettua tutkia niitä tarkemmin, kun ne nousivat vedestä. Mutta kun silloin olisi jo niin pimeä, ettei niistä saisi oikeata käsitystä, hän antoi käskyn jatkaa matkaa.

44

Kymmenen päivän kuluttua karavaani oli päässyt vuoriseudun yli ja tuli toiseen maahan, joka oli enimmäkseen tasaista. Kasvisto oli muuttunut kokonaan. Suuria puita ei näkynyt, mutta siellä täällä kohosi punarunkoinen akaasia tai kynttilänjalkaa muistuttava euforbia. Ruoho oli keltaista kuin tuleentunut vilja ja antoi kaiketi runsaasti ravintoa, koska villejä eläinlaumoja näkyi tuon tuostakin. Aukeilla paikoilla kuumuus oli rasittava. Taivas oli pilvetön, päivät helteisiä, ja yöt tarjosivat vain vähäsen virkistystä.

Matka kävi päivä päivältä rasittavammaksi. Niissä kylissä, joihin karavaani matkalla osui, villi väestö otti sen vastaan pelokkaasti ja tylysti. Jollei mukana olisi ollut niin paljon aseistettuja miehiä, Kingiä ja Sabaa, olisivat matkustajat voineet joutua vaaraan.

Stas sai Kalin välityksellä tietää, ettei seuraavalla taipaleella ollut kyliä eikä vettä. Tämä peloitti neekereitä, ja he yrittivät paeta. Ensimmäisinä näyttivät M'Kunje ja M'Tua huonoa esimerkkiä. Mutta heidät saatiin ratsuilla kiinni, ja Kali opetti heitä bambukepillä ymmärtämään, kuinka tuomittava sellainen teko oli. Stas kokosi kaiken miehistönsä yhteen ja piti heille puheen, jonka Kali tulkitsi neekereille. Karavaanin päällikkö selitti, että se, joka pakenee, joutuu varmasti kuoleman omaksi, sillä olihan öisin kuultu leijonain ja muitten petoeläinten karjuvan ympäristössä. Hän huomautti myös, että koska näillä seuduilla on antilooppeja, niin täytyy jossain olla vettäkin, ja kun kerran saavuttaisiin seudulle, missä ei ollut lainkaan vettä, otettaisiin sitä nahkasäkkeihin mukaan parin kolmen päivän varalle. Neekerit uskoivat hänen sanoihinsa.

Mutta seuraavana yönä pakeni viisi samburulaista ja kaksi wa-himalaista, ja sitten joka yö aina muutamia. M'Kunje ja M'Tua eivät koettaneet enää onneaan, sillä Kali sidotti heidät yöksi.

Seutu tuli yhä kuivemmaksi, ja aurinko poltti armottomasti dshunglaa. Ei näkynyt enää edes akaasioita. Hevoset löysivät kyllä jotakin syötävää, mutta King-parka alkoi nähdä nälkää. Kun se löysi jonkun kasvin, se söi sen kokonaan. Vettä oli vielä löydetty joka päivä, mutta se oli huonoa ja piti juoksuttaa kankaan läpi, tai sitten se oli liian suolaista juomavedeksi.

Stas ymmärsi, ettei tämä viimeinen matka tulisi olemaan muita helpompi, ja alkoi olla huolissaan Nelistä. Tytön kasvot olivatkin jo kalvenneet sen sijaan, että olisivat ruskettuneet; silmät olivat himmenneet. Kuivalla tasangolla ei tarvinnut pelätä kuumetta, kun ei ollut vaarallisia hyönteisiä, mutta kuumuus uuvutti Nelin voimia.

Päivä meni, toinen tuli. Aurinko imi yhä armottomammin kaiken kosteuden ja elämän maasta. Vielä kerran matkustajat saivat vettä. He näkivät jo kaukaa jonon puita, jotka kasvoivat pitkin pienen joen rantoja. Neekerit juoksivat kilvan sen rantaan, heittäytyivät suulleen maahan, joivat ahnaasti ja kauan eivätkä herjenneet ennen kuin krokotiili syöksyi yhden käteen kiinni. Se ei hellittänyt, vaikka neekerit väänsivät sen leukoja keihäillä ja veitsillä. Mutta King teki selvän; se astui jalallaan krokotiilin päälle ja ruhjoi sen kuoliaaksi. Sitten tehtiin joen rantaan aitaus, jotta Nel saisi rauhassa kylpeä. Se virkistikin, ja runsas lepo toi uusia voimia.

Koko karavaanin iloksi Stas oli päättänyt viipyä kaksi päivää joen rannalla. Kun neekerit olivat levänneet ja syöneet, he menivät katsomaan, olisiko palmuissa taateleja. Palatessaan he toivat pari Stasin leijaa, joissa yhdessä oli numero 7, mikä todisti, että se oli lähetetty Linde-vuorelta. Tämä ilahdutti ja rohkaisi Stasia.

— Enpä olisi luullut niitten lentävän näin kauaksi, hän sanoi. — Nyt on varmaa, että ne leijat, jotka me laskimme viimeksi, ovat voineet lentää valtameren rannalle asti.

Kolmantena päivänä karavaani lähti taas liikkeelle, tällä kertaa vesisäkeillä varustettuna. Kun tuli ilta, he olivat taaskin taittaneet pitkän, aution taipaleen. Maa oli niin kuiva, että siinä kasvoi vain okaisia kasveja, joita eläimet eivät voineet syödä, tai niin kuivaa ruohoa, että se mureni kun siihen kosketti.

Koko seuraavan päivän virtasi taivaasta ikäänkuin tulta. Ilma kuivui kuin Libyan erämaassa. Taivaalla ei näkynyt ainoatakaan pilveä. Maa oli niin tulvillaan valoa, että se näytti valkoiselta. Ei edes hyönteisten surina häirinnyt kuolon hiljaisuutta.

Hiki valui virtanaan ihmisistä. Toisinaan he pinosivat matkatavaroista korkeita kasoja päästäkseen niitten varjoon. Stas antoi käskyn säästää vettä, mutta neekerit ovat kuin lapsia, jotka eivät huolehdi huomisesta. Vihdoin oli vesisäkkien viereen pantava vartija ja jaettava kullekin vettä annoksittain. Kali toimitti jaon tunnollisesti, mutta se vei paljon aikaa ja hidasti matkaa.

Seuraava yöleiri pidettiin alastomalla tasangolla. Zeribaa ei voitu tehdä, kun siihen ei ollut aineita. King ja Saba vartioivat leiriä. Mutta King, joka sai vain kymmenennen osan siitä vesimäärästä, minkä se olisi tarvinnut, mörähteli koko yön, ja Saba katsoi kieli pitkällä rukoilevasti Stasiin ja Neliin ikään kuin rukoillen vettä. Tyttö olisi tahtonutkin antaa sille vettä Linden matkapullosta, joka riippui Stasin olkapäältä, mutta poika oli päättänyt säästää sen hädän varalle ja pikku tytölle eikä antanut.

Neljännen päivän iltana oli jäljellä vain viisi pientä säkillistä vettä, josta olisi riittänyt puoli pientä lasillista kullekin. Mutta koska yö on aina kylmempi päivää ja koska miehet olivat aamulla saaneet juoda jonkin verran, niin Stas käski säästää veden seuraavaan päivään. Neekerit napisivat sellaista vastaan, mutta pelkäsivät häntä vielä siksi paljon, etteivät uskaltaneet ryöstää vesisäkkejä, etenkin kun niitä vartioi kaksi pyssyllä aseistettua miestä. Mustat koettivat sammuttaa janoaan pureskelemalla ruohon juuria, mutta nekin olivat aivan kuivia.

Vaikkei uni sammuttanutkaan janoa, niin se saattoi sen kuitenkin joksikin aikaa unohduksiin, ja kun tuli yö, vaipui väsynyt karavaani heti sikeään uneen. Stas oli niin huolissaan, ettei voinut, niin väsynyt kuin olikin, nukkua levollisesti eikä kauan.

Muutaman tunnin kuluttua hän heräsi ja rupesi ajattelemaan, mistä voisi saada vettä Nelille ja karavaanille. Asema oli vaikea, jopa kauhistuttava, mutta sankarillinen poika ei antautunut epätoivoon. Hän muisteli mielessään koko matkaa Medinet-el-Fajumista aina tähän paikkaan saakka. — Me olemme kokeneet ja kärsineet niin paljon, hän ajatteli, — niin monta kertaa on näyttänyt siltä kuin kaikki olisi hukassa eikä pelastusta missään, ja kuitenkin on Jumala auttanut minua tähän saakka. Emmehän toki jää tälle viimeiselle matkalle, koska kerran olemme niin monet vaarat välttäneet ja monet vastukset voittaneet. Vielä on vähäsen vettä jäljellä, eikä tämä seutu ole mikään Sahara.

Hänen toivoaan ylläpiti se, että hän oli päivällä kaukoputkella nähnyt kaakossa päin vuorentapaisten ääriviivain häämöttävän heikosti. Ne olivat ehkä satojen kilometrien päässä, mutta jos he selviytyisivät sinne saakka, he pelastuisivat — korkeilla vuorilla oli melkein aina vettä.

Elefantin raskas hengitys keskeytti tuon tuostakin hänen ajatuksensa juoksun. Mutta vähän ajan kuluttua hän oli kuulevinaan voihkimista leirin toiselta puolelta, sieltä päin, missä vesisäkit olivat. Kun voihkiminen uusiintui, Stas meni katsomaan, mikä siellä oikein oli. Yö oli siksi valoisa, että hän näki jo matkan päässä kahden mustan ihmisen makaavan vierekkäin ja kaksi pyssynpiippua hohtavan kuutamossa.

— Neekerit ovat aina neekereitä! hän ajatteli. — Noiden oli määrä vartioida vettä, mikä on nyt meille kaikkea muuta kalliimpaa, mutta siinä he nyt nukkuvat kuin omissa majoissaan. Huomenna saa Kalin bambukeppi taas työtä.

Näin ajatellen hän lähestyi heitä ja kosketti jalallaan toista maassa makaavaa vartijaa, mutta peräytyi samassa kauhistuen.

Nukkuvalta näyttävä neekeri makasikin veitsi kurkussa, ja toisen kaula oli silvottu melkein poikki.

Kaksi vesisäkkiä oli kadonnut, kolme muuta oli puhkottu ja jätetty ruohokasalle, jolla säkit oli yöksi peitetty.

Stas tunsi hiustensa nousevan pystyyn.

Hänen huudostaan juoksi Kali ensimmäisenä paikalle, tämän jälkeen kaksi vartijaa, joitten oli määrä vähän ajan kuluttua astua murhattujen sijaan, ja sitten kokoontuivat kaikki wa-himalaiset ja samburulaiset huutaen murhapaikalle.

Syntyi sekasorto. Miehistö välitti vähemmän murhasta kuin menetetystä vedestä, jonka maa oli jo niellyt. Muutamat neekerit heittäytyivät maahan ja rupesivat sormillaan kaivamaan sitä imeäkseen siitä edes viimeisen kosteuden. Toiset huusivat, että paha henki oli murhannut miehet ja särkenyt säkit.

Mutta Stas ja Kali tiesivät mitä tapahtumasta ajatella, sillä M'Kunje ja M'Tua olivat kadonneet. Puhkotut säkit todistivat, että kysymyksessä oli kosto ja kuolemantuomio koko karavaanille. Poppamiehet olivat täten kostaneet nuorelle kuninkaalle sen, että tämä oli paljastanut heidän petoksensa.

Kali oli muitten huolten tähden unohtanut sitoa heidät yöksi kiinni, kuten hän oli tehnyt joka ilta sen jälkeen kun he olivat yrittäneet karata. Vartijat olivat kaikesta päättäen nukkuneet, joten roistojen oli helpompi tehdä rikoksensa ja paeta.

Kului vähän aikaa ennen kuin hämminki asettui, Mutta rikoksentekijät eivät voineet olla kaukana, sillä maa oli puhkottujen säkkien alla kostea ja murhattujen veri oli hyytymättä.

Kali nousi hevosen selkään ja ajoi parin muun pyssymiehen saattamana luoteeseen. Stas olisi mielellään lähtenyt mukaan, mutta hän ei uskaltanut jättää Neliä yksin kiihtyneitten neekerien luo. Hän käski Kalin ottaa Saban mukaansa.

Neekerit kiihtyvät helposti turhistakin asioista, mutta kun heitä kohtaa onnettomuus ja etenkin kun kuoleman armoton käsi liikkuu heidän päällään, niin he alistuvat tahdottomasti. Niinpä nytkin. Kun ensimmäinen kiihtymys oli ohi, he kävivät pitkälleen maahan odottamaan kuolemaa. Oli turhaa pelätä heidän nousevan kapinaan; pikemmin he saattoivat huomenna nousta ja jatkaa matkaa. Tämä herätti Stasissa myötätuntoa.

Kali palasi ennen päivän tuloa, laski kaksi rikkinäistä nahkasäkkiä, joissa ei ollut pisaraakaan vettä, Stasin eteen ja sanoi:

— Bwana Kubwa! Madi apana! (Ei ole vettä!)

— Entä M'Kunje ja M'Tua! kysyi Stas.

Kali kertoi, että hän oli löytänyt molemmat murhamiehet melko kaukana leiristä makaamassa raadeltuina lähekkäin. Kali arveli, että joku petoeläin, joka oli vainunnut vettä, oli tappanut molemmat, repinyt säkit ja juonut veden.

— Jumala on heitä rangaissut, Stas sanoi, — ja wa-himalaiset saavat nähdä, ettei paha Mzimu voi pelastaa ketään.

— Jumala on heitä rangaissut, toisti Kali. — Mutta meillä ei ole nyt yhtään vettä.

— Kaukana idässäpäin on vuoria. Siellä on varmasti vettä.

— Kali on myös nähnyt ne, mutta sinne on monen päivän matka.

Seurasi hiljaisuus.

— Herra, alkoi Kali sitten. — Sano hyvälle Mzimulle, että hän rukoilee Suurelta Hengeltä sadetta tai joen.

Stas ei vastannut, vaan poistui. Teltan edessä hän näki Nelin, jonka neekerien huudot olivat herättäneet.

— Mitä on tapahtunut? kysyi tyttö juosten Stasin luo.

Stas laski kätensä Nelin pään päälle ja sanoi vakavasti:

— Nel, rukoile Jumalalta vettä, muuten me kaikki kuolemme.

Tyttö kohotti kalpeat kasvonsa taivasta kohti, katsoi hopeiseen kuuhun ja alkoi rukoilla apua Häneltä, joka johtaa tähtien retkiä taivaalla ja tyynnyttää maan päällä raivoavat myrskyt.

45

Unettoman, rauhattoman yön jälkeen aurinko nousi yhtäkkiä taivaanrannan takaa, kuten tropiikissa aina, ja tuli kirkas päivä. Ruohossa ei ollut kastehelmeä eikä taivaalla pilveä. Stas käski miehistön kokoontua ja puhui heille lyhyesti. Hän selitti heille, että oli mahdotonta palata takaisin joelle, jonne oli viiden päivän ja viiden yön matka. Sitävastoin voi päinvastaisella suunnalla olla lähempänä joku lähde tai puro, sillä eilen oli nähty muutamien eläinten kulkevan sinne päin. Joka ei ole typerä ja arka kuin jänis, se tahtoo mieluummin janoakin kärsien kulkea eteenpäin kuin jäädä tähän haukkojen ja hyeenojen syötäväksi.

Stas osoitti haukkoja, joita pahaenteisesti lenteli paraikaa karavaanin yläpuolella.

Wa-himalaiset nousivat Kalin käskystä, mutta samburulaiset, joitten kuningas ei ollut mukana, eivät tahtoneet jatkaa matkaa, vaan mutisivat: "Miksi lähteä kuolemaa kohti, kun se itse tulee luoksemme?"

Karavaani läksi puolta pienempänä liikkeelle. Kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa miehistö ei ollut saanut suuhunsa pisaraakaan vettä. Kylmemmilläkin seuduilla olisi ollut tuskallista tehdä työtä sellaisessa kuumuudessa, saatikka sitten tällaisessa pätsissä. Saattoi jo edeltä käsin nähdä, että suurin osa miehistä tulisi kaatumaan matkalla nääntymyksestä tai auringonpistoksesta.

Stas suojeli Neliä polttavalta auringolta niin hyvin kuin taisi. Viimeisestä tilkasta vettä, mikä vielä oli jäljellä kumisessa pullossa, hän teki väkevää teetä ja antoi sitä tytölle kylmänä, ilman sokeria, jotta se sammuttaisi janon paremmin. Nel rukoili Stasiakin juomaan. Poika nosti pullon huulilleen, ja heti kun huulet hiukan kostuivat, hän tunsi rinnassaan ja vatsassaan tulisen janon polttoa. Hän pelkäsi kuolevansa, jollei sammuta sitä polttoa. Silmissä leimahti punaisia kipinöitä ja leukaluissa tuntui siltä, kuin tuhannet neulat olisivat pistäneet. Hänen kätensä vapisi niin kovasti, että hän oli pudottaa viimeiset pisarat maahan. Mutta hän kaatoi kielelleen vain pari kolme pisaraa ja kätki loput Nelin varalle.

Kului päivä, tuskainen ja työläs. Yö oli tavallista kylmempi. Mutta seuraavana aamuna oli kauhean kuuma. Ei tuulen hengähdystäkään. Aurinko valoi kuin paha henki polttavaa tulta maahan. Taivaanranta oli kirkas. Euforbioita ei näkynyt; vain mustunut ruoho ja pensaat peittivät tasangon. Jostakin hyvin kaukaa kuului heikkoja jyrähdyksiä, mutta taivaan ollessa kirkas se ei ennustanut rajuilmaa, vaan poutaa.

Keskipäivällä, kun helle oli kuumin, täytyi pysähtyä levähtämään. Karavaani asettui ruohikkoon syvässä hiljaisuudessa. Kävi selville, että yksi hevonen ja useampia pyssymiehiä oli jäänyt matkalle. Kenenkään ei tehnyt mieli syödä. Väki näytti silmät painuksissa kurjalta, Nel hengitti kuin lintu. Stas ojensi hänelle matkapullon sanoen: "Olen juonut, olen juonut!" ja pakeni leirin toiseen päähän peläten, että hän ottaisi pullon tytöltä tai että tyttö tahtoisi jakaa veden hänen kanssaan. Se oli ehkä hänen sankarillisin tekonsa koko matkalla.

Stas kärsi itse kauheasti. Hänen silmissään paloi punaisia täpliä, ja leukapieliä kouristi niin kovasti, että hän tuskin saattoi avata tai sulkea suutaan. Kurkku oli kuiva, kieli kuin puuta. Ja kaikki tämä oli vasta kärsimyksen alkua.

Kello kolmen tienoissa Stas järjesti taas karavaanin ja läksi kaakkoa kohtia. Seitsemänkymmentä miestä oli enää jäljellä, ja niistäkin heittäytyi tuon tuostakin joku maahan eikä enää noussut.

Helle oli hieman helpottanut, mutta kuumuus väreili vielä ilmassa. King, joka oli tottunut Afrikan kuivaan dshunglaan, kärsi vähemmän kuin muut eläimet, mutta se alkoi muuttua ärtyiseksi. Sen pienissä silmissä loisti omituinen tuli. Kalin silmät olivat veristyneet, kaulasuonet turvonneet ja huulet halkeilleet.

Kello viiden tienoissa Kali meni Stasin luo ja sai vaivoin sanotuksi:

— Suuri herra, Kali ei jaksa pitemmälle: Otetaan jo ilta.

— Otetaan, vastasi Stas tuskallisesti. — Pysähtykäämme. Ehkä yö tuo lievitystä.

— Yö tuo kuoleman, Kali tuskaili.

Miehet heittivät kantamuksensa, mutta he eivät tällä kertaa käyneet heti pitkälleen maahan. Heissä oli kuumetta; verisuonet ohimoilla, käsissä ja jaloissa tykyttivät halkeamaisillaan. Kurkussa ja vatsassa poltti. Useat horjuivat rauhattomina kuivien pensaitten välissä, kuin he olisivat etsineet jotakin, kunnes voimattomina kaatuivat maahan.

Kali makasi Stasin ja Nelin vieressä ja toisteli rukoilevasti hengityksen lomassa:

— Bwana Kubwa, vettä!

Stas tuijotti häneen lasimaisin katsein ja vaikeni.

— Bwana Kubwa, vettä!

Silloin Mea, joka jostakin tuntemattomasta syystä kärsi vähemmän janosta, tuli Kalin viereen, istuutui maahan, kiersi kätensä hänen ympärilleen ja sanoi hiljaa laulavalla äänellään:

— Mea tahtoo kuolla yhdessä Kalin kanssa…

* * * * *

Aurinko laski. Yö peitti seudun. Taivas oli tummansininen. Etelän risti ja tuhannet muut tähdet tuikkivat taivaalta. Kuu nousi ja valaisi maan; lännestä päin hohti linnunrata kalpeasti. Maailma oli vaipunut hiljaisuuteen; uni valtasi maan. Tässä luonnon syvässä hiljaisuudessa ja rauhassa makasi ihmisiä tuskasta väristen ja odottaen kuolemaa. Kuu valaisi elefantin suuren, mustan hahmon, Stasin ja Nelin valkoiset puvut, neekerien mustat ruumiit ja Saban. joka istui lasten edessä hiljaa vikisten.

Viimeiset heikot ajatukset liikkuivat Stasin mielessä. Hän tunsi, ettei hän voinut enää keksiä keinoa, joka pelastaisi heidät. Hän tunsi, että kaikki ponnistukset ja kärsimykset, kaikki rohkeutta ja lujaa tahtoa kysyvät työt olivat hyödyttömiä. Hän ei voinutkaan viedä pikku Neliä valtameren rannalle, ei saanutkaan jättää tyttöä tämän isän käsiin eikä kiertää käsiään oman isänsä kaulaan eikä kuulla isältään, että oli menetellyt kuin urhoollinen poika ja kelpo puolalainen! Kaikki oli lopussa! Jonkin ajan kuluttua aurinko valaisisi heidän kuolleet ruumiinsa ja paahtaisi ne sitten muumioiksi, jollaisina he saisivat nukkua ikuista unta.

Stasin ajatukset sekaantuivat kuumeen ja tuskan pyörteisiin. Hän alkoi nähdä kuolemannäkyjä ja kuulla ääniä. Hän kuuli selvästi, kuinka sudanilaiset ja beduiinit huusivat "Jalla! Jalla!" kannustaen kameleja juoksuun. Hän näki Idryksen ja Gebrin. Mahdi hymyili hänelle kysyen: "Tahdotko juoda totuuden lähteestä?"… Sitten leijona katsoi häneen kalliolta ja Linde antoi hänelle kiniiniä sanoen: "Riennä, riennä, muuten tyttönen kuolee!" Vihdoin hän näki vain kalpeat, rakkaat kasvot ja kaksi pientä kätöstä, jotka olivat ojennetut häntä kohti.

Samassa hän nytkähti ja tuli tajuihinsa, sillä aivan hänen korvansa juuressa kuului Nelin valittava kuiskaus:

— Stas, vettä!

Tyttö odotti, kuten Kali ennen, vain häneltä pelastusta.

Mutta Stas oli kaksitoista tuntia sitten antanut Nelille viimeisen pisaran vettä. Hän huudahti tuskasta, epätoivosta ja katkeruudesta väräjävällä äänellä:

— Oi Nel, olen ollut vain juovinani! Kolmeen päivään en ole saanut pisaraakaan.

Hän tarttui kaksin käsin päähänsä ja juoksi pois, jottei näkisi tytön tuskaa. Hän juoksi pensaistoon eteensä katsomatta ja kaatui voimattomana maahan. Hän oli aseeton. Leopardi, leijona, jopa suuri hyeena olisi saanut hänestä helpon saaliin. Mutta Saba oli seurannut poikaa ja alkoi ulvoa, ikäänkuin se olisi tahtonut kutsua jotakuta auttamaan Stasia.

Stas makasi pitkän aikaa kuin kuollut. Vasta idän viileä tuulenhenki virvoitti häntä hiukan. Stas kömpi istumaan ja koetti nousta mennäkseen Nelin luo.

Viileä tuuli hengähti vielä kerran. Saba herkesi ulvomasta, kääntyi itään päin ja alkoi vainuta. Yhtäkkiä se haukahti pari kertaa matalalla, syvällä äänellä ja juoksi pois. Jonkin aikaa siitä ei kuulunut mitään, mutta sitten alkoi taas hyvin kaukaa kuulua sen haukahduksia.

Stas nousi seisomaan ja hoiperteli kankeilla jaloillaan. Tuskastaan huolimatta hän oli huomannut, että koira oli käyttäytynyt omituisesti.

Vähän ajan kuluttua Saba palasi Stasin luo. Se oli kovin rauhaton, katsoi poikaa silmiin, juoksi hänen ympärillään, vainusi, tarttui vihdoin pojan nutun liepeeseen ja alkoi vetää leiristä poispäin.

Stas toipui kokonaan.

— Mitä se nyt? ajatteli hän. — Koira on joko menettänyt järkensä janosta tai löytänyt vettä. Mutta jälkimmäisessä tapauksessa sen kuono olisi märkä. Ei siellä liene antilooppiakaan, koska sen ei tehnyt mieli illalla syödä… Mikähän siellä on?…

Yhtäkkiä hänen sydämensä alkoi lyödä kovemmin…

— Ehkä on tuuli tuonut sen sieraimiin ihmishajua… Ehkä on siellä neekerikylä?…

Toivon kipinä antoi hänelle voimia. Hän juoksi leiriin, vaikka koira koetti häntä estää; se olisi tahtonut viedä hänet päinvastaiseen suuntaan.

Leirissä hänen silmänsä erotti Nelin valkoisen puvun ja hän kuuli tytön heikon äänen, kompastui maassa makaavaan Kaliin, mutta ei välittänyt siitä sen enempää. Hän riensi rakettilaatikon luo, avasi sen, otti raketin, sitoi sen bambukeppiin, pisti kepin maahan pystyyn ja sytytti raketin.

Samassa lensi punainen käärme vinkuen ja suhisten ilmaan. Stas katsoi etäisyyteen. Hänen sydämensä löi kuuluvasti.

Kului minuutti, kaksi kolme, neljä — ei mitään! Pojan kädet retkahtivat rennosti riippumaan, pää painui alas, ja sanomaton suru kouristi hänen rintaansa.

— Turhaan! Turhaan! kuiskasi hän. — Minä menen istumaan Nelin viereen, niin kuolemme yhdessä…

Kaukana, hyvin kaukana hopeahohteisessa yössä kohosi yhtäkkiä tulinen rihma ilmaan ja hajosi kultaisiksi tähdiksi, jotka putosivat hitaasti kuin kyyneleet maahan.

— Pelastus! huusi Stas.

Ihmiset, jotka äsken makasivat puolikuolleina tasangolla, riensivät nyt nopeasti yli ruohikon, halki kuivien pensaitten. Ensimmäistä rakettia seurasi siellä kaukana toinen, kolmas. Kuului jo laukauksia. Stas komensi miehensä ampumaan, ja kaukaa kuului yhä selvemmin vastalaukauksia. Stas ja Nel riensivät ratsain tasangon yli pelastusta kohti. Saba juoksi sivulla, King tömisti takana.

Leirit olivat monen kilometrin päässä toisistaan, mutta kun molemmilta puolilta kiirehdittiin yhtaikaa toinen toistaan päin, välimatka lyheni nopeasti. Ei kestänyt kovinkaan kauan, kun saattoi jo, ei ainoastaan kuulla, vaan vieläpä nähdä laukaukset. Jo lensi raketti muutaman sadan askelen päästä ilmaan. Sitten näkyi muita valoja, ja hetken kuluttua Stas seisoi neekeririvin edessä loimuavien tulisoihtujen valossa.

Stas tunsi heidät ensi silmäykseltä. He olivat kapteeni Glen ja tohtori Clary.

46

Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn retkikunnan tarkoitus ei alkuaan ollut etsiä Stasia ja Neliä. Se oli suuri ja hyvin varustettu retkikunta, jonka Englannin hallitus oli lähettänyt tutkimaan Kilimandsharo-vuoren pohjoisia rinteitä ja vuoren pohjoispuolella olevia tuntemattomia seutuja.

Sekä kapteeni että tohtori olivat kuulleet, että lapset oli ryöstetty Medinet-el-Fajumista, sillä he olivat lukeneet siitä sekä englantilaisista että arabialaisista lehdistä. Mutta he otaksuivat, että lapset joko olivat kuolleet tai joutuneet Mahdin vangeiksi; yhtään eurooppalaista ei ollut siihen mennessä vielä vapautettu.

Clary, joka piti kovasti Nelistä, suri tytön kohtaloa. Mutta sekä hän että Glen säälivät myös terhakkaa poikaa. He lähettivät tuon tuostakin sähkösanoman Rawlisonille kysyen, oliko lapset jo löydetty. Vasta viimeisen kieltävän vastauksen jälkeen he menettivät kaiken toivonsa.

Retkikunta oli edennyt yhä kauemmaksi. Tutkittuaan Kilimandsharon rinteitä ja senjälkeen Sabaka- ja Tana-jokien lähteitä sekä Kenia-vuorta he lähtivät vielä pohjoisemmaksi ja joutuivat nyt laajalle, autiolle tasangolle, jolla vain antiloopit asuskelivat.

Kolmen kuukauden rasittavan matkan jälkeen täytyi miehistön saada levätä. Kun kapteeni oli löytänyt järven, jossa oli hyvää vettä, hän käski pystyttää teltat sen rannalle ja ilmoitti kymmenen päivää kestävän levon alkaneen.

Lepoajan kestäessä kapteeni ja tohtori joko metsästelivät tai järjestelivät maantieteellisiä ja luonnontieteellisiä muistiinpanojaan. Neekerit antautuivat heti mieliharrastukseensa — laiskotteluun.

Eräänä päivänä näki Clary sansibarilaisten karavaanimiesten töllistelevän korkeaan puuhun ja hokevan:

— Ndege! Akuna ndege! Ndege? (Lintu? Ei lintu! Lintu?)

Tohtori oli hiukan likinäköinen. Hän käski tuoda kaukoputken teltasta ja katsoi puuhun. Samassa levisi hänen kasvoilleen ihmetyksen ilme.

— Hae kapteeni tänne, virkkoi hän neekerille.

Kapteeni tuli.

— Katso, Glen! sanoi tohtori osoittaen puuhun. Kapteeni ei hämmästynyt vähemmän kuin tohtori.

— Leija! huudahti hän.

— Niin, mutta neekerit eivät osaa tehdä leijoja. Mistä se on siis voinut joutua tänne?

— Tämäpä vasta kummallista!

— Täytyy ottaa leija alas.

— Ehkä vielä saamme tietää, mistä se on. Kapteeni antoi käskyn tuoda leijan alas. Puu oli pari-, kolmekymmentä metriä korkea, mutta tuossa tuokiossa olivat neekerit sen latvassa, toivat leijan varovasti alas ja antoivat lääkärille. Tämä huomasi siinä ensi silmäyksellä kirjoitusta.

— Katsotaanpa, mitä siihen on kirjoitettu. Hän siristi silmiään ja alkoi lukea. Yhtäkkiä hänen kasvonsa muuttuivat ja kätensä alkoivat vavista.

— Glen, sanoi hän, — ota ja lue, niin saan kuulla, olenko hourupäinen vai valehtelevatko silmäni!

Kapteeni otti bambusta tehdyn kevyen kehyksen, johon oli kiinnitetty paperi, ja luki:

— Nelly Rawlison ja Stanislaw Tarkowski, lähetetyt Khartumista
Fashodaan, Fashodasta itään, vapautuneet dervishien käsistä.
Kuukausia kestäneen matkan jälkeen saapuneet järvelle, joka on
Abessiniasta etelään. Kulkevat valtamerelle päin. Pyytävät pikaista
apua.

Leijan kulmassa oli pienillä kirjaimilla: "Tämä leija, N:o 54, on lähetetty vuorelta, joka sijaitsee järven rannalla. Tästä järvestä ei ole maantieteessä mainittu. Löytäjää pyydetään ilmoittamaan joko kanavapäällikölle Port Saidiin tai kapteeni Glenille Mombasaan. — Stanislaw Tarkowski."

Kapteenin lakattua lukemasta ystävykset katsoivat toisiinsa ääneti.

— Mitä tämä on? kysyi Clary vihdoin.

— Minä en voi uskoa silmiäni! vastasi kapteeni.

— Siinä on selvästi kirjoitettu: "Nelly Rawlison ja Stanislaw
Tarkowski."

— Aivan selvästi…

— Onko mahdollista, että he voisivat olla jossakin näillä seuduilla?

— Jumala on heidät pelastanut. Kaiketi he ovat jossakin täällä päin.

— Mutta mistä me etsimme heitä?

— Eikö leijassa ole enempää?

— On siinä vielä jotakin, mutta se kohta on särkynyt puussa.
Tuskinpa siitä saa selvää.

Molemmat kumartuivat lukemaan, mutta vasta pitkän aikaa tarkastettuaan he saivat kokoon lauseen: "Sadekausi on ohi."

— Mitä se merkitsee? kysyi tohtori.

— Poika on unohtanut ajanlaskun.

— Hän tahtoo tällä tavalla ilmaista päivämäärän edes suunnilleen.
Olet oikeassa. Leijan lähettämisestä ei ole kovinkaan kauan.

— Jos niin on, he saattavat olla lähellä.

He harkitsivat vielä jokaista sanaa. Koko juttu tuntui heistä uskomattomalta, sillä kuinka lapset saattaisivat olla aivan tuntemattomalla seudulla, joka on ainakin kuudensadan kilometrin päässä meren rannalta. Lääkäri ja kapteeni olivat vähällä uskoa, että jonkun lähetysretkikunnan oppilaat olivat, luettuaan arabialaisista lehdistä lasten kohtalosta, laskeneet piloillaan leijoja ilmaan. Mistä lapset olisivat saaneet paperia? Jos he olisivat saaneet sitä joltakin karavaanilta, niin he olisivat liittyneet siihen. Kuinka he olisivat voineet vapautua dervishien käsistä? Ja mikä kummallisinta, kuinka he olisivat voineet pelastua nälkäkuolemasta, petoeläimiltä ja villeiltä!

Kaikki nämä kysymykset jäivät vastausta vaille.

— Minä en ymmärrä, minä en ymmärrä, sanoi Clary. — Se mahtaa olla oikein Jumalan ihme!

— Varmasti, virkkoi kapteeni siihen. — Mutta poika!… Sehän on hänen ansionsa!

— Hän ei ole jättänyt pikku tyttöä. Jumala häntä siunatkoon!

— He pyytävät apua. Lepo on lopussa! Lähdetään heti liikkeelle!

Niin tapahtuikin. Kapteeni johti karavaanin koukerrellen eteenpäin toivoen löytävänsä sammuneen nuotion tai muita jälkiä. Tällä tavalla he kulkivat muutaman päivän. Sitten he saapuivat puuttomalle tasangolle, jolla kasvoi vain lyhyttä ruohoa ja varpukasveja. Ystävät tulivat levottomiksi. Tällaisella tasangolla saattoi kokonainen karavaani joutua eksyksiin, saatikka sitten kaksi lasta, jotka, kuten he luulivat, ryömivät kuin kaksi pientä hyönteistä ruohikossa.

Kului päiviä. Mikään ei johtanut lasten jäljille. Kapteeni ja lääkäri olivat jo varmoja siitä, etteivät he löydä lapsia ainakaan elävinä.

Etsintää jatkettiin innokkaasti. Kapteeni lähetti partioita oikealle ja vasemmalle. Näiltä hän sai kuulla, etteivät he löytäisi lapsia ainakaan elävinä.

Mutta kun eräästä kymmenkunta metriä syvästä maanrepeämästä löytyi sattumalta lähde, otettiin siitä vettä talteen niin paljon kuin voitiin saada kulkemaan ja lähdettiin samoilemaan yhä kauemmaksi erämaahan.

Tuli yö. Tehtiin muutamia nuotioita, mutta hornaa ei rakennettu, koskei siihen ollut aineksia. Kapteeni ja lääkäri istuivat kokoonpantavilla tuoleilla ja keskustelivat tupakoidessaan siitä, mikä tällä hetkellä oli heidän sydäntään lähinnä.

— Ei jälkeäkään! virkkoi Clary vihdoin. Tupakka paloi kihisten piipuissa. Ympärillä levittelihe kalpea yö.

— On jo myöhä, mutta minun ei tee mieleni käydä nukkumaan, lisäsi Clary vähän ajan kuluttua. — Minä ajattelen, että jos he vielä elävät, harhailevat ympäristössä tässä kuutamoisessa yössä… ypö yksinään… sellaiset lapset. Muistatko, Glen, sen pikku tytön enkelimäisiä kasvoja?

— Aivan hyvin. Minä en voisi niitä unohtaa.

— Minä antaisin katkaista käteni, jos…

Hän ei ennättänyt puhua loppuun, sillä kapteeni Glen karkasi pystyyn, ikäänkuin jokin olisi yhtäkkiä polttanut häntä.

— Raketti!… kaukana! huusi hän. — Raketti!

— Raketti! toisti tohtori Clary.

— Siellä lienee jokin karavaani…

— … joka on löytänyt lapset…

— Paljon mahdollista — äkkiä sinne!

— Eteenpäin!

Kapteenin käskyt kajahtivat leirissä. Sansibarilaiset olivat tuossa tuokiossa jalkeilla. Soihdut sytytettiin. Useampia raketteja ja laukauksia ammuttiin vastaukseksi.

Kaukaa kuului vastalaukauksia. Oli varmaa, että siellä oli joku eurooppalainen karavaani, joka jostakin tuntemattomasta syystä pyysi apua.

Kapteeni ja lääkäri riensivät pelon ja heikon toivon kannustamina eteenpäin. Löytävätkö he nyt lapset vai eivätkö? Tohtori ajatteli, että jolleivät he löydä, ei auttaisi muu kuin ruveta etsimään lasten ruumiita kuivista erämaista.

Puolen tunnin matkan jälkeen maa muuttui epätasaiseksi eikä voinut enää nähdä kauemmas. Mutta he olivat niin lähellä, että saattoivat kuulla hevosten töminää.

Vielä vähän aikaa — ja kummulle ilmaantui ratsastaja, jonka sylissä oli suuri valkoinen esine.

— Soihdut ylös! komensi Glen.

Samassa ratsastaja pysähtyi ja huusi:

— Vettä! Vettä!

— Lapset! huusi tohtori Clary.

— Vettä! huusi Stas yhä.

Poika työnsi tytön kapteenin käsiin ja hyppäsi satulasta alas, mutta samassa hän alkoi horjua ja kaatui maahan kuin kuollut.

LOPPU

Kapteeni Glenin ja tohtori Claryn leirissä vallitsi rajaton ilo. Mutta englantilaisten uteliaisuus joutui kovalle koetukselle. Oli jo kyllin vaikea käsittää, että lapset saattaisivat omin neuvoin kulkea suunnattomien erämaiden ja aarniometsäin halki Fashodasta näille seuduille, mutta aivan mahdotonta oli tajuta, millä ihmeen tavalla nuori puolalainen, jota sanottiin Stasiksi, oli suorittanut tämän matkan, ja päälle päätteeksi johti eurooppalaisesti aseistettua karavaania, johon kuului aurinkokatosta kantava elefantti, hevosia, telttoja ja runsaat ruokavarat. Kapteeni levitteli ihmetyksestä käsiään ja toisti tuon tuostakin:

— Clary, paljon minä olen nähnyt, mutta tuollaista poikaa en ikinä!

Ja hyväntahtoinen tohtori lisäsi yhtä suuresti ihmetellen:

— Ja hän on vapauttanut pikku tytön vankeudesta ja pelastanut hänet!

Sitten he kiiruhtivat telttoihin katsomaan, mitä lapsille kuului ja nukkuivatko he hyvin.

Kun lapset olivat saaneet juoda ja syödä, he kävivät levolle ja nukkuivat koko seuraavan päivän kuin kuolleet; heidän miehistönsä samoin. Kapteeni Glen koetti saada Kalilta tietoja matkasta ja Stasin teoista, mutta nuori neekeri raotti unisena vain toista silmäänsä ja sanoi: "Suuri herra voi mitä hyvänsä…" Ja nukkui uudelleen.

Heidän täytyi, niin uteliaita kuin olivatkin, odottaa vielä seuraavaan päivään.

Sillä välin kapteeni ja hänen ystävänsä neuvottelivat paluumatkasta Mombasaan. He olivat kulkeneet kauemmaksi ja tutkineet suuremman alueen kuin mitä olivat alkujaan ajatelleet ja päättivät siksi palata heti takaisin. Kapteeni olisi mielellään tutkinut sen tuntemattoman järven, josta Stas oli kirjoittanut leijaan, mutta lasten terveyden tähden ja siksi, että lapset mahdollisimman pian voitaisiin viedä kotiin, hän luopui aikeestaan. Lääkäri arveli, että täytyi vielä levätä jollakin korkealla paikalla joko Kenialla tai Kilimandsharolla. He päättivät lähettää vasta sieltä sanoman isille ja kehoittaa heitä matkustamaan Mombasaan.

Kun he olivat levänneet tarpeeksi, he läksivät kolmantena päivänä paluumatkalle.

Sinä päivänä lasten piti erota Kalista. Stas selitti Nelille, kuinka itsekästä olisi viedä Kali Egyptiin. Hän sanoi tytölle, että Egyptissä tai vaikkapa Englannissa Kalista tulisi vain palvelija, jota vastoin hän kuninkaana kotimaassaan voisi levittää kristinuskoa alamaistensa keskuuteen, poistaa wa-himalaisista pahat tavat ja tehdä heistä kunnon ihmisiä. Melkein saman hän sanoi Kalille.

Erotessa he vuodattivat runsaasti kyyneleitä. Stas ei hävennyt sitä, sillä olivathan he eläneet yhdessä niin monta hauskaa ja surullista hetkeä. Stas ja Nel eivät ainoastaan pitäneet arvossa Kalin hyvää sydäntä, vaan he rakastivat häntä vilpittömästi. Nuori neekeri oli pitkän aikaa polvillaan "Bwana Kubwansa" ja hyvän "Mzimunsa" edessä. Hän kääntyi kaksi kertaa takaisin saadakseen nähdä heidät vielä viimeisen kerran, mutta sitten löi eron hetki, ja kaksi karavaania läksi kumpikin omalle suunnalleen.

* * * * *

Paluumatkalla Stas ja Nel kertoivat matkansa vaiheista. Stas oli ennen Port Saidissa hiukan kerskailevainen, mutta nyt hänessä ei huomannut sellaista. Hän oli kokenut ja kehittynyt niin paljon, että ymmärsi tekojen aina olevan sanoja suurempia. Ja hänen tekonsa olivat sitä paitsi kyllin suuret vaatimattomastikin kerrottuina. Lasten kertoessa ystävykset näkivät hengessä ryöstön Medinet-el-Fajumista, kauhean matkan kameleilla erämaan halki, Khartumin, Omdurmanin, joka oli kuin helvetti, ja pahansuovan Mahdin. Kun Stas kertoi, mitä oli sanonut Mahdille, kun ei tahtonut kieltää uskoaan, niin molemmat ystävät nousivat ja puristivat Stasin kättä. Sitten kapteeni sanoi:

— Mahdi ei elä enää!

— Eikö Mahdi elä? kysyi Stas ihmetellen.

— Ei elä, selitti tohtori. — Hän on kuollut lihavuuteensa eli toisin sanoen sydänhalvaukseen. Abdullah on astunut hänen sijaansa.

Seurasi pitkä vaitiolo.

— Mahdi ei suinkaan ajatellut lähettäessään meidät Fashodaan kuolemaan, että kuolema korjaisi hänet ennen meitä… sanoi Stas. — Mutta Abdullah on vielä julmempi kuin Mahdi.

— Kapinat ja kahakat profeettaa vastaan ovatkin jo alkaneet, kertoi kapteeni. — Ennemmin tai myöhemmin romahtaa Mahdin pystyttämä rakennus.

Myöhemmin Stas kertoi matkasta Fashodaan, vanhan Dinahin kuolemasta, lähdöstä Fashodasta asumattomille seuduille ja Smainin etsimisestä. Kun hän kertoi, kuinka hän oli ampunut leijonan ja heti sen jälkeen Gebrin, Chamiksen ja molemmat beduiinit, niin kapteeni keskeytti hänet huudahtaen: hyvä, ja puristi lujasti pojan kättä. Sitten englantilaiset saivat kuulla, kuinka vaeltajat kesyttivät Kingin, kuinka he asuivat ontossa puussa, sitten Nelin sairaudesta, Lindestä, leijoista. Tohtori Clary, joka päivä päivältä kiintyi yhä lujemmin pikku Neliin, kiihtyi niin kovasti kaikesta siitä, mikä oli uhannut pikku tyttöä, että hänen tuon tuostakin täytyi vahvistaa itseään rohtoryypyllä. Kun Stas sitten kertoi, kuinka Nel oli joutua julman "wobon" tai "abasanton" uhriksi, niin tohtori otti tytön syliinsä eikä pitkään aikaan päästänyt häntä ikään kuin olisi pelännyt jonkun pedon vielä väijyvän tyttöä.

Mitä hän ja kapteeni ajattelivat Stasista, näkyy kahdesta sähkösanomasta, jotka he Kilimandsharon juurelle saavuttuaan toimittivat parin ratsastajan mukana Mombasaan sieltä edelleen lähetettäviksi lasten isille. Toinen oli kirjoitettu varovasti, jottei se herättäisi liiallista mielenliikutusta, ja osoitettu Port Saidiin. Se kuului: "Lapsista hyviä tietoja; kiitos Stasin. Matkustakaa Mombasaan." Toinen Adeniin osoitettu kuului: "Lapset luonamme — terveinä. Stas on sankari."

* * * * *

He viipyivät viileillä ylängöillä Kilimandsharon juurella pari viikkoa, sillä lääkäri oli määrännyt niin, jotta Nel ja Staskin ennättäisivät täysin voimistua. Lapset ihmettelivät taivasta tavoittelevaa Kilimandsharoa, jolla on kaikki maailman eri ilmanalat. Ilta-auringon punertavassa valossa, kun alhaalla oli jo pimeä, hohti ikuinen lumi vielä vuoren huipulla, ja koko vuori muistutti suuren suurta alttaria. Tätä suurenmoista näkyä katsellessa lasten kädet painuivat ristiin ja mielet kohosivat rukoukseen.

* * * * *

Stasin huolet ja vaivat olivat olleet ja menneet. Mombasaan oli vielä kuukauden matka. Tie kulki kauniin, mutta epäterveellisen taweto-metsän läpi. Kuinka paljon helpompaa olikaan matkustaa hyvin varustetussa karavaanissa tunnettua tietä pitkin kuin harhailla oudossa erämaassa Kalin ja Mean kanssa! Kapteeni Glen oli nyt vastuussa matkasta. Stas lepäsi tai metsästeli huvikseen.

* * * * *

Niin varovaisesti kuin Port Saidiin lähetetty sähkösanoma olikin kirjoitettu, se vaikutti niin tärisyttävästi, että Nelin isä oli kuolla ilosta. Mutta myöskin Tarkowski, joka oli karaistunut mies, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa, ettei sanoma olisi petosta. Kuinka paljon vaivaa molemmat isät olivatkaan nähneet saadakseen edes tietää, olivatko lapset elossa! Rawlison oli lähettänyt kokonaisia karavaaneja Sudaniin, ja Tarkowski oli arabialaiseksi pukeutuneena henkensä uhalla tunkeutunut aina Khartumiin saakka — turhaan. Ihmiset, jotka mahdollisesti olisivat voineet antaa heille jonkinlaisia tietoja lapsista, olivat kuolleet rokkoon, nälkään tai saaneet surmansa verisissä kahakoissa — ja lapset olivat kadonneet kuin maan alle! Vihdoin isät olivat menettäneet viimeisenkin toivonsa ja elivät vain muistoista, varmoina, etteivät voineet elämältä enää mitään odottaa ja että kuolema vasta yhdistäisi heidät rakastettuihin lapsiin.

Ilo kävi yli voimien.

Mutta he olivat rauhattomia eivätkä voineet heti ymmärtää, miksi sanoma tuli siltä puolelta Afrikkaa, nimittäin Mombasasta. He olivat kuitenkin varmoja siitä, että tiedot lapsista olivat todella hyviä, sillä muussa tapauksessa kapteeni ja tohtori eivät olisi rohjenneet herättää heissä toivoa, vielä vähemmän käskeä heitä matkustamaan Mombasaan.

Matkavalmistelut oli nopeasti suoritettu. Seuraavana päivänä molemmat insinöörit ja Nelin opettajatar matkustivat jo Punaista merta pitkin höyrylaivalla, joka kulki Adeniin, Mombasaan ja Sansibariin. Adenissa he saivat toisen sähkösanoman: "Lapset ovat luonamme — terveinä. Stas on sankari."

Kun Rawlison oli lukenut tämän sähkösanoman, hän oli tulla hulluksi ilosta. Hän puristi Tarkowskin käsiä ja sanoi: "Näetkö, Stas on pelastanut tyttäreni. Häntä minä saan kiittää Nelin elämästä."

Tarkowski, joka ei tahtonut näyttää heikkouttaan, virkkoi vain: "Niin, poika on käyttäytynyt miehuullisesti." Mutta kun hän oli päässyt kajuuttaansa, hän rupesi itkemään ilosta.

* * * * *

Löi vihdoin se hetki, jolloin lapset juoksivat isiensä syliin. Rawlison nosti aarteensa käsivarrelleen, ja Tarkowski painoi pitkän aikaa sankarillista poikaansa rintaansa vasten. Onnettomuudet olivat nyt ohi — kuin erämaan myrsky. Heidän elämänsä oli taas oleva pilvetön ja onnekas. Suru ja ero kohottivat nyt iloa. Lapset ihmettelivät, että isien hiukset olivat eron aikana harmaantuneet niin paljon.

He palasivat erään ranskalaisen yhtiön komealla höyrylaivalla takaisin Sueziin. Kun tieto lasten seikkailuista oli levinnyt matkustajien keskuuteen, tuli Stasista kaikkien ihmettelyn ja uteliaisuuden kohde.

Onnelliset isät ja lapset viihtyivät parhaiten suuressa kajuutassa, jonka laivan kapteeni oli heille luovuttanut ja jossa lapset yökylmällä yhä saivat kertoa matkastaan. Nel viserteli kuin pikkulintu, ja kaikkien iloksi hän alkoi joka lauseensa sanalla "ja". Isänsä polvella istuen tyttö puhui tähän tapaan: "— — Ja isä kulta! Ja he varastivat meidät ja veivät kameleilla pois — ja Gebr löi minua — ja Stas puolusti minua — ja sitten me saavuimme Khartumiin — ja siellä kuoli niin paljon ihmisiä nälkään — ja Stas teki työtä saadakseen minulle taateleita — ja sitten me olimme Mahdin luona — ja Stas kieltäytyi luopumasta uskostaan — ja Mahdi lähetti meidät Fashodaan — ja sitten Stas ampui leijonan ja kaikki me asuimme ontossa puussa — ja King oli meidän kanssamme — ja minussa oli kuumetta — ja Stas paransi minut — ja hän tappoi wobon — ja hän voitti samburulaiset — ja hän oli aina niin hyvä minulle, isä kulta!"

Samalla tavalla Nel kertoi Kalista. Measta, Kingistä, Sabasta,
Linde-vuoresta, leijoista ja loppumatkasta.

Stas kertoi kaikesta asiallisesti. Kun hän tuli siihen kohtaan, jossa kertoi Gebrin ja hänen matkakumppaniensa tuhosta, putosi raskas taakka hänen sydämeltään. Poika arasteli ja katsoi levottomasti isäänsä, mutta isä rypisti kulmakarvojaan, ajatteli hetken ja sanoi päättävästi:

— Ihminen ei ole kuoleman herra, mutta jos joku uhkaa sinun isänmaatasi tai naisen henkeä, niin ammu kuula hänen kalloonsa äläkä välitä siitä sen enempää.

* * * * *

Jonkin ajan kuluttua Rawlison muutti Nelin kanssa Englantiin ja asettui sinne asumaan. Tarkowski lähetti Stasin Aleksandriaan kouluun, sillä siellä tiedettiin vähemmän hänen seikkailuistaan ja teoistaan. Lapset kirjoittivat usein toisilleen, mutta kävi niin, että kymmeneen vuoteen he eivät nähneet toisiaan. Päätettyään koulunsa Stas kirjoittautui Zürichin teknilliseen korkeakouluun ja oli suoritettuaan diplomi-insinööritutkinnon tunnelitöissä Sveitsissä.

Vasta kymmenen vuoden kuluttua, kun Tarkowski oli eronnut virastaan kanavalla, hän ja Stas matkustivat Englantiin tervehtimään ystäviään. Rawlison pyysi heitä viettämään kesän kanssaan talossaan lähellä Hampton-Courtia. Nel oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta ja oli nyt kaunis nainen. Stas ajatteli niin paljon viehättävää Neliä, että rupesi vihdoin etsimään yksinäisyyttä.

Mutta silloin setä Rawlison eräänä päivänä laski kätensä nuoren insinöörin olkapäille ja katsoen syvälle hänen silmiinsä sanoi lämpimästi:

— Sano minulle itse, Stas, onko maailmassa toista miestä, jolle luottavaisemmin voisin luovuttaa aarteeni?

* * * * *

Tarkowskit — nuori aviopari — viipyivät setä Rawlisonin kuolemaan saakka Englannissa. Vuotta myöhemmin he läksivät pitkälle matkalle. He matkustivat ensin Egyptiin. Mahdin ja Abdullahin valtakunta oli hävinnyt. Kairosta Khartumiin oli rautatie. Niilin yläjuoksun "suddit" oli perattu, niin että nuori pari pääsi mukavasti höyrylaivoilla ei ainoastaan Fashodaan, vaan vieläpä aina suurelle Viktoria-järvelle asti. Florence-nimisestä pikku kaupungista, joka sijaitsee Viktorian rannalla, he ajoivat rautateitse Mombasaan. Kapteeni Glen ja tohtori Clary olivat muuttaneet Nataliin, mutta King eli vielä Mombasassa, jonka englantilaiset viranomaiset pitivät siitä hyvää huolta. King tunsi heti vanhat ystävänsä ja tervehti etenkin Neliä niin kovasti möristen, että lähimmät mangrovepuut vapisivat kuin tuulessa. Se tunsi myöskin vanhan Saban, joka seurasi Neliä ja Stasia kaikkialle.

Stas sai matkalla tietää, että Kali voi hyvin ja hallitsi Englannin yliherruuden alaisena Rudolf-järven — se on nyt Bassa Narokin nimi — eteläpuolella olevia alueita ja että hän oli kutsunut maahansa lähetyssaarnaajia levittämään kristinuskoa villien heimojen keskuuteen.

* * * * *

Tämän matkan suoritettuaan nuoret palasivat Eurooppaan ja elivät yhdessä Stasin vanhan isän kanssa kotonaan Puolassa.