The Project Gutenberg eBook of Mehiläispyytäjä: Kertomus Lännen saloilta, by James Fenimore Cooper

James Fenimore Cooper.
1. Erämies toimessaan.
2. Sotaisia viestejä.
3. Intiaanit sotajalalla.
4. Pelastettu vanki.
5. Onnistunut pako.
6. Uutta seuraa.
7. Hunajalinnan varustaminen.
8. Yöllinen neuvottelu.
9. Nuori pari.
10. Heimottoman tappio.
11. Verityö.
12. Kaksi auttajaa.

James Fenimore Cooper syntyi Burlingtonissa New Jerseyn valtiossa Yhdysvalloissa v. 1789. Hänen isänsä omisti laajoja maa-alueita Otsego-järven lähettyvillä New Yorkin valtiossa ja rakennutti vastaraivatulle paikalle uutistalon, joka oli sittemmin muodostuneen Cooperstownin ensimäinen rakennus ja Cooperin koti hänen varhaisimmassa lapsuudessaan sekä sittemmin vanhoilla päivillään. Ensimäiset vaikutelmansa ulkoapäin hän sai ympäristön mahtavasta aarniometsästä, jossa intiaanit vaeltelivat vuorten ja järvien yli, valkoihoiset erämiehet pyytivät susia, karhuja, panttereita ja hirviä, ja rohkeat uutisasukkaat perustivat koteja korpeen.

Hän menestyi erinomaisesti opinnoissaan ja palveli sitte kuusi vuotta Yhdysvaltain sotalaivastossa, kunnes erosi v. 1811, mennen avioliittoon, joka oli loppuun asti onnellinen. Hän ryhtyi hoitelemaan omaa maatilaa, mutta viehättyi myös kirjallisiin töihin. Jonkun vuoden kuluttua hän kyhäsi englantilaisten esikuvien mukaan "salonkiromaanin", jossa yritti kuvata brittiläisiä tapoja, vaikka hänellä ei silloin ollut mitään kokemusta sikäläisestä seuraelämästä. Tästä peräti värittömästä ja jäykästä tekeleestä ei olisi voinut päättää, että Cooperilla oli loistava kirjailijaura edessään. Mutta hän tunsi sielussaan, että hänellä oli paljon omintakeista sanottavaa, ja koska hänen oli vaikea saada ajatuksiansa piirretyksi paperille, syventyi hän perinpohjaisesti tutkimaan varsinaisen hengenheimolaisensa Walter Scottin kirjotustapaa, suuren skotlantilaisen mestarin, joka parhaillaan maineensa huipulla ollen julkaisi historiallis-haaveellisia romaanejaan, tämän kirjallisuusmuodon ensimäisenä oikeana käyttäjänä. Scottin teokset vaikuttivat Cooperiin suuresti, ja hän asetti päämääräkseen "mestarinsa seuraamisen" mitä uskollisimpana jäljittelijänä. Näiden kahden suurmiehen teoksia vertaillessa tulee havainneeksi, miten pikku piirteitä myöten Cooper on omaksunut Scottin tyylillisiä tuntomerkkejä, joskin hän on saanut jonkun verran vaikutusta muistakin kirjailijoista.

Mutta Cooper oli ensimäisen romaaninsa huonosta menestyksestä havainnut, että hänen oli sisältöön nähden turvauduttava omaan kokemukseensa, nojauduttava erityiseen ympäristöönsä, — ja kuvattavia oloja tarjosi uusi maailma yltäkyllin. Hänen kunnianhimonaan oli osottaa, että amerikalainenkin kykenee herättävästi kirjottamaan isänmaansa historiasta, kuten Scott oli nostattanut kansallistuntoa Brittein saarilla. Ja Cooperin toinen romaani, "Vakooja", joka ilmestyi v. 1821, toteutti hänen unelmansa täydellisesti; tottumattomuus oli kyllä jättänyt vikoja rakenteeseen, mutta ansiot olivat niin suuret, että tämä romaani saavutti yleistä ihastusta englanninkielisessä maailmassa ja käännettiin pian muillekin sivistyskielille. Amerikalaisten ylpeys kuuluisasta kirjailijastaan oli sitäkin suurempi, kun Lännen kirjallisuus oli vasta ensimäisessä alussaan.

"Vakoojassa" oli Cooper osottautunut erinomaiseksi luonnekuvaajaksi Harvey Birchin esittämisessä, osaten asettaa hänen moninaiset ominaisuutensa yhtä vaikuttavaksi kokonaisuudeksi kuin Scott parhaissa silloin tunnetuissa henkilökuvissaan. Kolmannessa romaanissaan ("Uutisasukkaat") Cooper taasen osotti, että hän oli luonnonkuvauksessa esikuvaansa etevämpikin: toiminnan oli hän sovittanut oman kauniin järvensä partaille, mitä runollisimmin ihannoiden alkuperäisen salon ja hedelmällisen viljelyksen vaihtelevaksi tekemää luontoa sekä reippaiden uutisasukkaiden tervettä elämää. Cooperin teoksissa — erämaa — kuten meriromaaneissakin — saa luonnonkuvaus hyvin suuren sijan ja on aina viehättävää, kun sitävastoin Scott useimmiten koskettelee luontoa vain ohimennen. — "Uutisasukkaissa" esiintyy myös ensi kertaa Nahkasukka, kirjatiedoton metsien filosofi, jolla on oma luonnon antama sivistyksensä ja joka puhdasta luonnonelämää viettäen on omaksunut sekä synnyinrotunsa että villien alkuasukasten parhaat ominaisuudet. Tämä kautta koko maapallon tutuksi tullut tyyppi on epäilemättä maailmankirjallisuuden ylevimpiä, mielenkiintoisimpia ja omintakeisimpia luomuksia. Varmaankin olisivat jo "Vakooja" ja "Uutisasukkaat" riittäneet suomaan Cooperille pysyväisen sijan kirjallisuudenhistoriassa muuallakin kuin hänen kotimaassaan. Hän oli siten heti ensimäisillä varsinaisilla romaaniyrityksillään päässyt yhtä kiistämättömän mestarin asemaan kuin "Waverley"-sarjan alottaja; kumpaisellekin oli menestyksellinen ura heti avoinna.

Näin ollen ei Cooper ollut liian rohkea, yrittäessään Scottin "Merirosvon" ilmestyttyä, eikö hän eräällä alalla kykenisi saavuttamaan suurempaa kuvausten tarkkuutta ja todellisuutta kuin suuri skotlantilainen. Scottia arvailtiin jo silloin "Waverley"-romaanien nimettömäksi tekijäksi, mutta tätä luuloa horjutti se käsitys, että "Merirosvo" muka ilmaisi erityistä meren ja merielämän tuntemusta. Cooper taasen entisenä merikadettina tiesi, että romaanin kirjottaja oli vain runoilijasielun silmin nähnyt kuvattavansa hyvinkin todenmukaisesti, mutta ei kuitenkaan yksityiskohtaisiin tietoihin ulottuvasti, ja vastustushaluisena tahtoi hän osottaa — kuten sittemmin itse kertoi —, miltä oikeat kuvaukset mereltä ja laivoilta näyttäisivät. Ala oli uusi, ja Cooper ei hirvinnyt ajatellakaan, että kukaan välittäisi merimiesten arkielämästä — sen kokeen teki onnistuneesti hänen maanmiehensä Dana 20 vuotta jälkeenpäin. Cooper sovitti uudelle näyttämölleen sekä kaameata että liikuttavaa haaveellisuutta, romantiikkaa, ja tuloksena oli maailman ensimäinen meriromaani "Luotsi", jossa nykyaikainen lukija havaitsee paljon luonnotonta ja teennäistä, mutta myös paljon mielenkiintoisia ja todellisia kuvauksia meren suuremmoisuudesta ja merielämän oudoista oloista.

Siten oli Scottin amerikalainen vastikekin tullut luoneeksi oman kirjallisuudenhaaran, joka on saanut suunnattoman joukon seuraajia; lähinnä tuli kapteeni Marryat, jonka esimerkkiä Cooper nähtävästi seurasi, kun hän myöhäisempinä vuosina sirotteli kaunokirjallisiin teoksiinsa kaikenlaisia väittelynluontoisia huomautuksia päivänkysymyksistä ja teki alituisia syrjähyppäyksiä, antaakseen lukijoilleen opetuksia jos mistä asioista. Scott itse oli mieltynyt Cooperin teoksiin [vrt. esim. "Peveril of the Peak" Note VI], joita kirpoili melkein yhtä tiheään kuin hänenkin kynästään. Molempien ura pysyikin samanlaisena: heti ensimäiset teokset saavuttivat tavatonta suosiota, mutta eivät kuitenkaan olleet tekijänsä koko tuotannon kaikkein parhaita; tuon tuostakin sattui epäonnistumisia, jolloin maailma luuli suuren kirjailijan joutuneen välttämättömään väsähdystilaansa, kunnes uusi menestys osotti voimien säilyneen ennallaan tai virkistyneenkin; molemmat kokeilivat myös ulkomaalaisilla seikkailuromaanien aiheilla, onnistuen vain keskinkertaisesti; molempien romaanityöskentelyn tuloksena oli kolmisenkymmentä laajaa teosta, ja kumpainenkin oli 62:sella ikävuodellaan, kun kuolema kohtasi uupumattoman uurastajan ja suuren kansalaisen. Omassa maassaan saavutti kumpainenkin saman kansallisen merkityksen, kaikissa sivistysmaissa ovat he yhtä yleisesti tunnettuja, ja kun Cooper lisäksi vasiten käytti Scottia esikuvanaan, muodostuu näiden kahden elämäntyö tutkijalle ainaiseksi verrannoksi.

Cooper oli siis kohonnut huomattavaan asemaan sekä omassa maassaan että Europassa, jonne hän perheineen matkustikin v. 1826 kerrassaan seitsemäksi vuodeksi, asuen enimmäkseen Ranskassa. Tältä ajalta on m.m. hänen paras ulkomainen romaaninsa, "Palkkamurhaaja" ("The Bravo"), jossa kuvataan Venetsian tasavaltaisen hallitusmuodon muuttumista hirmuvallaksi muulta paitsi nimeltään. Se herätti suurta suuttumusta Ranskassa, silloisten valtiollisten olojen vuoksi, ja samaan aikaan oli Cooper sekä useilla matkateoksillaan että muilla kirjotelmillaan jouduttautunut mitä katkerimpiin kynäkiistoihin, joiden laadusta riittää tässä mainita, että hän toiselta puolen tahtoi oikoa europalaisten nurinkurisia ja halventavia käsityksiä amerikalaisista, toiselta puolen — suoraluontoisena isänmaan ystävänä — huomautella kansalaisilleen heidän todellisia vikojaan, saadakseen aikaan parannusta. Totuuden puhuja saa vihoja osakseen, ja monissa myöhemmissä kaunokirjallisissakin teoksissaan Cooper aivan liiallisesti osotti loukkaantuneensa kokemastaan kohtelusta. Hänestä oli vuosien kuluessa kehittynyt hellittämätön taistelijaluonne.

Paitsi Cooperin useita matkateoksia on hänen tuotantonsa monipuolisuudesta vielä mainittava, että hän myöhemmin, saaden vaikutusta englantilaisesta Wilkie Collinsista, käytti kaunokirjallista muotoa yhteiskunnallisten, valtiollisten ja elämän-ongelmien ratkaisemiseen, usein hyvinkin suuresti syrjäyttäen taiteellisuuden vaatimukset ja ruoskien epäkohtia ivalla, johon hänen luonteeltaan ei liiennyt lieventävää leikkisyyttä. Julkaisi hän myöskin "Yhdysvaltain merihistorian" ja valmisteli muitakin historiallisia teoksia, jotka kuitenkin jäivät kesken. Skotlannin suurmiehen kaltaista on tuo monipuolisuuskin ja työteliäisyys.

Cooper vietti vanhuutensa päivät lapsuudenkodissa, kuten jo sanottu, ja ihmetellä täytyy, että monet hänen herttaisimmat ja syvällisintä luonnonrauhaa huokuvat kertomuksensa valmistuivat aikana, jolloin hän esim. kuusi vuotta käräjöitsi valtionsa koko sanomalehdistön kanssa, sakotuttaen toimittajia kunnianloukkausjutuissaan ihan armottomasti. Mutta hän oli voimakasluontoinen, herkkä tulistumaan kaikelle vääryydelle, nopea saavuttamaan mielenrauhan vähäisimmästäkin viihdykkeestä ja Lännen uranaukaisijain tavoin valmis reipastautumaan suurimmissakin ikävyyksissä. Hän oli vielä mitä parhaissa voimissa, ennen kuin parantumaton tauti kaatoi hänet syyskuun 14 p:nä 1851.

Cooperin laajasta tuotannosta ovat tunnetuimmat ja suosituimmat ne hänen kertomuksensa, joissa Nahkasukka esiintyy yhdistämässä oivallisia, joskin hieman haaveellisuudella kaunisteltuja kuvauksia Amerikan saloilta, uutisasukasten ja metsästäjien elämästä sivistyksen rajamailla ja maan alkuasukasten, intiaanien, vastahakoisesta peräytymisestä valkoihoisten tieltä, alituisine sissitaisteluineen. Päähenkilön kehityksen (ei teosten ilmestymisajan) mukaisessa järjestyksessä luetellen ovat nämä nimeltään "Hirventappaja", "Viimeinen mohikaani", "Polunlöytäjä", "Uutisasukkaat" ja "Ruoho-aavikko" ("The Prairie"), kolme niistä jo suomenkielisessäkin asussa ilmestyneitä; kuudetta suunnitteli tekijä vielä vanhuudessaan. "Viimeinen mohikaani" ilmestyi v. 1826; siinä on jo Nahkasukka kuvattu elävämmin kuin "Uutisasukkaissa", ja seikkailuihinsa on tekijä saanut niin suurta inhimillisen mielenkiinnon virikettä luoduksi, että lukija ei tule rakenteen puutteellisuuksia havainneeksikaan. Kaikkien kansojen kaikki poikapolvet ovat sittemmin hengitystään pidätellen ja lopulta kyynelsilmin seuranneet siinä kuvattujen henkilöiden vaiheita, ja jos intiaaniromaanit luetaan eri kirjallisuudenhaaraksi, on Cooper senkin suunnattoman sadon alkujuuri (ja saavuttamaton esikuva). Jo seuraavana vuonna julkaisi hän Europassa ollessaan "Ruoho-aavikon", kenties ylevimmän ja parhaan teoksensa, jonka suuremmoisten luonnonkuvausten lomissa Nahkasukka esiintyy iäkkäänä patriarkkana viettämässä levollisin mielin elämänsä ehtoota punanahkojen metsästysmaitten äärellä. "Polunlöytäjässä" osotti Cooper erästä taitoa, jota häneltä kuten Scottiltakin yleensä täytyy sanoa puuttuneen — tosinaisellisten naisluonteiden onnistunutta piirtämistä —, elävästi kuvaten jalomielistä, päättäväistä, mutta sukupuolensa luonteenomaisimpienkin tunteiden sykähdyttelemää korpraalintytär Mabel Dunhamia ja nuorta intiaanitarta, Kesäkuun kastetta, joka väärentämättömänä luonnonihmisenä herättää vilpitöntä myötätuntoa; Nahkasukka esiintyy siinä teoksessa rakastajana. Hyvin ovat naisluonteet myös "Hirventappajassa" kuvattuja. — Edellämainittujen rinnalle on asetettava Cooperin tuotannon tältä alalta romaanit "Wyandotte" ja v. 1848 ilmestynyt "Tammistoahot eli Mehiläispyytäjä."

Viimeksimainittu, joka nyt ilmestyy lyhenneltynä suomennoksena, sisältää alkuperäisessä asussaan runsaasti näytteitä tekijän väittelynhalusta; siitä johtuneet pysähdykset ja poikkeilut ne enimmäkseen ovat suomennoksen kokoa supistaneet. "Mehiläispyytäjän" näyttämö ja henkilöt ovat erikoisia ja luontevasti piirrettyjä, ja saloseudun vaaroista kehittyy sarja seikkailuja, jotka pitänevät meikäläisenkin nuorison mielenkiintoa vireillä, todellisina esimerkkeinä Suuren Lännen asutusoloista.

Lopuksi tulkoon enää mainituksi sananen Cooperin meriromaaneista. Epäilemättä ovat sanaston ja puheenlaadun kielelliset vaikeudet osaltaan syynä siihen, että suomalainen yleisö ei ole vielä saanut niihin tutustua, jotapaitsi meillä ei muutenkaan ole havaittavissa sellaista harrastusta merikirjallisuutta kohtaan kuin muualla, varsinkin anglosaksilaisessa maailmassa. Mutta se on ehdottomasti puute kirjallisuudessamme, sillä Cooperin meriromaanit avaavat lukijalle uuden ja ihmeellisen maailman. Erityisesti on meren majesteetillisuus innostuttanut häntä valtaviin kuvauksiin, ja erinomaisena merielämän tuntijana on hän saanut mitä elävimmin kerrotuksi syvyyden lukemattomia vaaroja, puhumattakaan vihamielisten valtain sotalaivojen taisteluista ja merirosvojen retkistä, joilla on suuri sija noissa teoksissa. Parhaimpina ovat "Kaksi amiraalia", "Maalla ja merellä" ja sen jatko "Miles Wallingford" sekä "Jack Tier eli Floridan riutta" mainittavat; "Jack Tier" ilmestyi ryhmänsä viimeisenä v. 1848, jolloin myös "Mehiläispyytäjä" päätti aarniometsäkuvausten sarjan.

Cooperin tyyli oli omankin aikakautensa makusuunnan mukaan kankeanlainen, ja nykyaikainen lukija on lisäksi tottunut näkemään seikkailukertomuksissa suurempaa vauhdikkuutta kuin vaadittiin silloin, kun ihmisillä vielä oli yltäkyllin hyvää aikaa ja malttavaista kärsivällisyyttä. Mutta vuosikymmenien vieriessä ovat hänen teoksensa saaneet lisäansionkin sellaisen, jota ei alkujaan kuulunut niiden moniin hyviin puoliin: niistä on nyttemmin tullut silminnäkijän historiallinen todistus menneisyyteen vaipuneesta kehityskaudesta, joka saa erityistä viehätystä juuri sen johdosta, että olot ovat muuttuneet kokonaan toisiksi.

1. LUKU.

Kertomuksemme toiminta alkaa v. 1812; oltiin herttaisessa heinäkuussa, joka nyt läheni loppuaan. Aurinko oli jo painumassa metsämaiseman länsirajalle seudulla, joka oli tavallaan korpea, vaikka se myös muistutti muutamista ihmistyön voimallisimmista ja miellyttävimmistä piirteistä. Maaperä aaltoili töyryisenä, ja kun amerikalaisessa metsässä puut tavallisesti kohoavat suorina korkealle kohti valoa, näkyi täällä aukkojen lomissa vain matalia tammia hajallaan pitkin näköpiiriä, niinkuin olisi tahdottu keinotekoisesti jäljitellä luontoa. Puut olivat miltei yksinomaan niin sanottuja "takkiaistammia", kutistuneena muunnoksena monilajisessa suvussa, ja niiden keskeen säännöttömästi avautuneet ahot olivat usein harvinaisen viehättäviä.

Tällaiset metsät, jotka antavat erikoisen leiman muutamille maan tienoille, eivät yleisessä samannäköisyydessään ole sentään kokonaan vaihtelua vailla. Puut ovat kyllä hyvin yhdenkokoisia, hiukan pitempiä kuin päärynäpuut, joita ne melkoisesti muistuttavat muodoltaan; rungot saavuttavat harvoin kahden jalan läpimitan. Mutta vaihtelua tuottaa niiden jakautuminen maisemassa. Paikotellen ne kohoavat säännöllisin välimatkoin kuin puutarhaan istutettuina, toisaalla taasen enemmän hajallaan, ja toisinaan näkyy laajoja aloja, missä ne versovat pensastoina, joiden ympärillä vihannat aukiot ovat kuin puutarhurin sommittelemia nurmikkoja. Ruohikkojen arvellaan johtuneen kaskitulista, joilla intiaanit tuolloin tällöin perkaavat metsästysmaitaan.

Tällaisen metsäniityn laidassa, melkein huomaamattomasti loivenevalla rinteellä, näkyi täällä kaukaisella saloseudullakin nyt neljä miestä, joista kahdella oli joitakuita sivistyneenkin elämän välikappaleita mukanaan. Heidän ympärillään leviävät metsät olivat silloin asumatonta Michigania, ja etäältä pilkottava soukka ja tyynipintainen vedenmutka oli polveke Kalamazoota, kaunista pikku jokea, joka länteen päin soluen tyhjentää vetensä mahtavaan Michigan-järveen. Kylät ja maatalot, rautatiet ja tehtaat reunustavat nykyaikana jokea, mutta siihen aikaan ei sen äyräillä oltu nähty muita asumuksia kuin jokunen intiaaniwigwami tai satunnaisen valkoihoisen seikkailijan mökki. Jo seitsemännentoista vuosisadan lopulla olivat ranskalaiset asuttaneet kapean maakaistaleen Detroit-virran varrella, mutta muuten oli koko niemimaa saloa, johon valkoihoisia osui ainoastaan kaupankävijöinä intiaanien keskuuteen, metsästäjinä tai muissa sellaisissa seikkailuelämän toimissa.

Viimeksimainittuihin kuului seurueesta kaksi; heidän kumppaninsa olivat maan alkuperäisiä asukkaita. Vakavina ja vaiteliaina tarkkaili kolme neljännen liikkeitä. Tämä oli keskikokoinen, nuori, notkea, tavattoman sopusuhtainen ruumiiltaan, ja kasvojen avomielinen ja rehellinen sävy teki hänet ainakin miellyttävän näköiseksi, vaikka ne olivat hiukan rokonarpiset. Hänen oikea nimensä oli Benjamin Boden, vaikka hänet luoteisissa piirikunnissa laajalti tunnettiin Pemu-Penun lisänimellä, jonka asemesta hänellä ranskalaisten keskuudessa oli melkein yleisesti nimenä Le Bourdon eli "Kuhnuri". Tämä ei johtunut hänen laiskuudestaan tai saamattomuudestaan, vaan siitä seikasta, että hän oli mainehikas muiden työn tuotteiden saalistaja. Ben Boden oli sanalla sanoen "mehiläispyytäjä", ja niinkuin hän oli ensimäisiä sen ammatin harjottajia siellä päin maata, oli hän myös verrattomasti taitavin ja onnistunein. Le Bourdonin hunajaa ei ainoastaan pidetty puhtaampana ja hienotuoksuisempana kuin ainoankaan muun sitä tuotetta myyskentelevän, vaan sitä oli myös runsaimmin saatavana. Detroitin varrella asui parikymmentä arvossapidettyä perhettä, jotka eivät milloinkaan ostaneet muualta, vaan odottivat kärsivällisesti Pemu-Penun tilavan kaarnakanootin saapumista syksyllä, pannakseen tätä makeata ravintoainetta talteen talvitarpeitten varalle. Kaikenlaatuiset ohukaiset, sekä tattari- että maissi- tai vehnäjauhoista paistetut, olivat enemmän tai vähemmän riippuvaisia Le Bourdonin turvallisesta tulosta. Hunajaa käytettiin kaikkien maustajana, ja metsämehiläisten hunaja oli — syystä tai syyttä — paremmassa maineessa kuin kotoisten.

Le Bourdonin puku soveltui hyvin hänen elämäntapoihinsa. Hänellä oli metsästyspaita ja housut ohuesta kankaasta, joka oli värjätty vihreäksi ja reunustettu keltaisella päärmeellä. Tällainen oli amerikalaisen pyssymiehen tavallinen metsäpuku, sen kun arveltiin olevan omiaan kätkemään häntä metsässä, sekottamalla värinsä ympäristöön. Päässä oli Benjaminilla nahkalakki, hyvinkin sirosti tehty, mutta karvaton, sillä sää oli lämmin. Hänen mokkasiininsa olivat jokseenkin taiteellisesti muovaeltuja nekin, mutta näyttivät jo alkaneen ränstyä monien vaellusten jäljiltä. Aseet oli hänellä oivalliset, mutta kaikki hänen sotaiset kojeensa, terävä väkipuukkokin, riippuivat rihlapyssyn latasimessa; itse luikku oli huolettoman luottavasti jätetty nojalleen lähimmän tammen runkoa vasten, niinkuin olisi aseiden isäntä ollut vakuutettu siitä, ettei niitä voitu nykyhetkenä tarvita.

Niin ei ollut muiden kolmen laita. Hyvin aseistettuna piti kukin uskollista rihlapyssyänsä lujasti käsillä, ikäänkuin epäluuloisesti varuillaan ollen, ja toinen valkoihoinen tuon tuostakin vaivihkaa, mutta visusti tarkkasi luikkunsa piitä ja sankkiruutia. Tämä mies oli aivan erilainen henkilö kuin vastakuvattu. Hän oli vielä nuori, pitkä, luiseva, mutta ketterä ja voimakas, kumarainen ja pyöreähartiainen, kasvoillaan selvä majakka, joka ilmaisi whiskyn saaneen valtaansa Gershom Waringin ja kertoi yhtä varmasti hänen tulevaisuutensa kuin miehen puheenmurre ilmaisi hänen menneisyytensä kuuluneen Uuden-Englannin valtioihin.

Vanhempi intiaani oli ovela ja kokenut soturi pottawattamie-heimoa, nimeltään Hirvenjalka, — hyvin tunnettu kaikissa luoteismaan kauppapaikoissa ja paalulinnotuksissa. Toinen punanahka oli nuori chippewa, oman kansansa keskuudessa nimitetty Kyyhkynsiiveksi matkojensa nopeuden ja pituuden johdosta. Hän oli tuskin täyttänyt viittäkolmatta, mutta oli jo päässyt suureen maineeseen kansansa lukuisain heimojen keskuudessa sanansaattajana eli "juoksijana".

Sattuma oli osuttanut yhteen nämä keskenään vento vieraat henkilöt tammiston ruohikon laidassa noin puoli tuntia takaperin. Vaikka kohtaus oli tapahtunut sellaisin varokeinoin kuin on salomailla tavallista, oli se tähän asti kehittynyt kaikessa ystävyydessä, ja se seikka johtui suureksi osaksi mielenkiinnosta, jota kaikissa herätti mehiläispyytäjän askarrus. Nuo kolme muuta olivat nimittäin eri latuja tulleina tavanneet Le Bourdonin ryhtymässä ammattinsa jännittävimpiin tehtäviin — ja se näyte sai katsojilta osakseen niin suurta ja yhteistä harrastusta, että kaikki muut pyyteet toistaiseksi syrjäytyivät. Lyhyitten tervehdysten jälkeen ja varovasti tähysteltyään sekä paikkaa että seuruetta oli kukin vuorostaan omistanut totisen tarkkaavaisuutensa Pemu-Penun puuhille, pyytäen häntä vain häiriintymättömästi jatkamaan. Keskustelu kävi osittain englanniksi, osittain käytettiin intiaanimurretta, jota kaikki näkyivät ymmärtävän.

"Annas nähdä, annas nähdä, vieras", huudahti Gershom, "mihin pystyt lekkeilläsi. Olen kuullut puhuttavan tuollaisista hommista, mutta ikinä en ole nähnyt mettiäistä vaanittavan, ja minulla on julma halu oppia kaikkea uutta tässä mailmassa. Viikon lystit minä antaisin Whisky-Keskuksessa, tietääkseni millä tavoin tuo lykästää".

"Whisky-Keskuksen" olivat seudun soutumiehet ja moniaat muut noille tiettömille tienoille kulkeutuneet valkoihoiset seikkailijat antaneet lisänimeksi ensin Gershomille itselleen ja sitte hänen asunnolleen, molemmat kun soivat kovin suositun sijan sille juomalle.

Säveästi hymyillen ja sen ammatin harjottajaksi harvinaisen puhdasta kieltä käyttäen vastasi Ben Boden pikku huomautuksella hommansa yksinkertaisuudesta, omistamatta suurtakaan huomiota Gershom Waringin leveälle rupattelulle. Hänen tarkkaavaisuutensa oli kohdistunut omaan toimeensa, ja milloin hänen ajatuksensa vähänkin haihattelivat, kääntyivät ne parhaasta päästä intiaaneihin, etenkin juoksijaan. Hirvenjalasta oli hän kuullut huhutietoja, jotka saivat hänet välittämään vanhemman intiaanin liikkeelläolosta jonkun verran vähemmin kuin Kyyhkynsiiven. Tästä nuoresta punanahasta ei hän ollut koskaan ennen kuullut sanaakaan, ja saaden salatuksi kiihkeän uteliaisuutensa teki hänen mielensä kaikin mokomin tietää, missä asioissa chippewa samosi saloa. Gershomin oli hän ensi silmäyksellä oikein punninnut kuljeskelevaksi, juopottelevaksi, hurjamieliseksi seikkailijaksi, jonka moniin paheisiin ja huonoihin ominaisuuksiin yhtyi yhtä ja toista lieventävää inholle, millä häntä muutoin olisivat kaikki kunnon ihmiset kohdelleet.

Jännittyneesti tarkkailtua mehiläispyyntiä jatkui sillävälin. Pemu-Penun "lekkeet", Gershomin määritelmää käyttääksemme, eivät olleet moninaiset eivätkä mutkikkaat. Ne mahtuivat kaikki pieneen kannelliseen puulaskuun, jollaisella työläiset kuljettavat ruokaansa paikasta toiseen. Kiertäen kannen auki oli Le Bourdon ensin ottanut esille välineensä: pienen tinakupin, puisen rasian ja lautasen sekä himmeästä vihertävästä lasista puhalletun pikarin — parempaa lasia ei siihen aikaan kyetty valmistamaan Pittsburgissa, Le Bourdonin kotivaltiossa, missä hän vasta vuotta aikaisemmin oli itse ostanut sen. Tavallista vankempi tammi oli kasvanut hiukan syrjässä kumppaneistaan, aukion reunan sisäpuolella. Salama oli sinä samaisena kesänä iskenyt tähän puuhun, ruhjoen rungon noin neljän jalan korkeudelta maasta. Pirstaleita ja oksia oli sinkoillut lähelle, ja näillä istuivat katselijat, tarkkaillen mehiläispyytäjän varusteluja. Kannosta oli Boden saanut pöydäntapaisen, tasoteltuaan sen säröt kirveellä, ja sille asetti hän ammattinsa välikappaleet, tarviten niitä perätysten.

Ensin sai puulautanen sijansa järeällä pöydällä. Sitten avasi Le Bourdon pikku rasiansa ja otti esille ympyriäisen kappaleen hunajakennoa, joka oli noin puolitoista tuumaa läpimitaltaan. Nyt tuli pieni kannellinen tinakuppi käytäntöön. Sen nokasta valutettiin erä puhdasta ja kauniin kirkasta hunajaa kennon lokeroihin, kunnes jokainen oli jokseenkin puolillaan. Mehiläispyydystäjä otti sitte käteensä pikarin, pyyhki sen huolellisesti ja tarkasteli sitä aurinkoa vasten; se oli kyllin läpinäkyvä hänen tarkotuksiinsa.

Näistä alkuhommista suoriuduttuaan käänsi Pemu-Penu huomionsa ruohorinteen samettimaiseen peitteeseen. Myöhään keväällä oli kulovalkea kiitänyt yli seudun, ja ruoho oli nyt vehmasta ja lyhyttä nukkaa kuin käytetty laidun. Runsaimpana menestyi valkoapila, ja se alkoi juuri kukkia. Lukuisia muitakin kukkasia oli ilmestynyt aholle, ja niiden ympärillä surisi tuhansittain mehiläisiä. Nämä uutterat pikku eläjät hyörivät väsymättömästi työssään, keräten makeita taakkojaan, ollenkaan aavistamatta, mitä rosvousta ihmisen viekkaus niille suunnitteli. Le Bourdonin hiiviskellessä kukkasien ja niissä vierailevien pörriäisten seassa seurasivat molempien punanahkain katseet hänen pienimpiäkin liikkeitään niinkuin kissa tarkkailee hiirtä. Gershom oli vähemmin valpas, pitäen puuhaa kylläkin omituisena, mutta katsoen whiskyn olevan haluttavampaa tavaraa kuin kaiken maailman hunajan.

Viimein tapasi Le Bourdon mieleisensä mehiläisen, ja tämän parhaillaan imiessä makeaa nestettä valkoapilan mykeröstä laski hän varovasti vihreälasisen pikarinsa sen päälle, vangiten hyönteisen. Heti kun mehiläinen huomasi olevansa lasin alla, säpsähti se lentoon ja yritti kohota. Täten se joutui vankilansa yläosaan, jolloin Boden taitavasti pisti vapaan kätensä lasin alle ja palasi kannolle. Siellä hän laski pikarin puulautaselle siten, että sen kehään joutui kappale hunajakennoa.

Niin pitkälle päästyään onnellisesti ja vähällä vaivalla tutki Boden vankiansa tovin, varmistuakseen siitä, että kaikki oli kunnossa. Sitten otti hän lakin päästään ja asetti sen koko varustusten päälle. Puoli minuuttia odotettuaan hän varovasti kohotti lakkia, jolloin nähtiin, että mehiläinen ikäänkuin pesänsä pimeyteen joutuneena oli laskeutunut kennolle ja alkanut täyttää itseänsä hunajalla. Kun Benjamin otti kokonaan pois lasin, oli mehiläisen pää ja etupuoli ruumista painunut hunajalokeroon, jonka aavistamaton aarrevarasto oli kerrassaan vallannut sen huomion. Tätä oli sen pyydystäjä toivonutkin, joten hän katsoi sen osan työtänsä suoritetuksi. Nyt kävi selväksi, minkätähden pikarin piti olla lasia; läpinäkyväisyys oli välttämätön vangin liikkeiden seuraamiselle, niinkuin pimeyttä tarvittiin sen saamiseksi luopumaan pakoyrityksistään ja laskeutumaan kennolle.

Mehiläisen nyt hartaasti ahmiessa hunajaa ei Pemu-Penu epäröinyt kohottaa pois pikaria. Hän rohkeni katsella ympärilleenkin ja ottaa toisen vangin, jonka hän asetti kennon päälle ja taltutti kuten edellisenkin. Minuutin kuluttua oli jälkimäinenkin mehiläinen painunut lokeroon, ja pikari siirrettiin taas pois. Le Bourdon viittasi kumppaneitaan lähemmäksi.

"Siinä ne nyt uurastavat itselleen hunajaa", sanoi hän, puhuen englantia ja osottaen mehiläisiä. "Vähänpä ne ajattelevat tuota kennoa kaivellessaan, mitä vaaraa ne siten tuottavat omalle pesälleen! Mutta niin on laita meidän kaikkien! Kun luulemme parhaiten menestyneemme, saatammekin olla häviön partaalla, ja köyhimpänä ja nöyryyttävimpänä hetkenämme on kenties nousu edessämme. Tällaisia asioita ajattelen usein täällä salolla, ollessani yksin ja mietiskelevällä tuulella."

"Kuinka vaaraa pesälle?" tiedusti Hirvenjalka, joka oli asiallisuuteen suuresti kiintynyt henkilö. "Ei näke sitä, ei kuule sitä — muutoin hunajaa saa."

"Hunajaa saat, jos haluat, sillä minulla on sitä jo viljalti mökissäni, vaikka vuodenaika on ollut hiukan varhainen varastojen tyhjentämiselle. Yleensä mehiläispyydystäjät malttavat mielensä elokuuhun asti, sillä he pitävät parempana ryhtyä työhön silloin kun itikoilla on ollut aikaa täyttää aittansa talvisyönnin jälkeen. Mutta minä pidän vanhasta varastosta, ja sitäpaitsi tuntuu minusta, että tämä kesä ei tule tavallinen, joten päätin alottaa aikaisin."

Tämän sanoessaan vilkaisi Benjamin Boden Kyyhkynsiipeen. Nuori intiaani vastasi katseeseen tavalla, joka osotti heidän välillään, jo olevan salaista ymmärrystä.

"No, se on kyllä hauskaa kuulla, sen minä myönnän!" huudahti Gershom; "onpa vainkin — mutta meillä on Whisky-Keskuksessa varastoon pantuna tavaraa, joka lyö kerrassaan laudalta makeimmankin hunajan, mitä on milloinkaan mehiläinen imenyt!"

"Tavaraa, josta sinä imet osasi, veikkonen, sen tiedän vakuuttaa kyltistä, joka paistaa naamaikkunaisi välissä", vastasi Ben nauraen. "Mutta hiljaa nyt, hiljaa. Tuo ensimäinen mehiläinen on saanut kyllänsä ja alkaa ajatella kotia. Pian se lähtee Hunaja -Keskusta kohti, ja minun on pidettävä sitä silmällä. Siirtykääpä hiukan sivulle, ystävät, antaaksenne tilaa taidolleni."

Miehet tottelivat, ja Le Bourdon jännitti nyt kaiken huomionsa tehtäväänsä. Ensimäiseksi siepattu mehiläinen oli kerännyt kantamuksensa ja tuntui aluksi liian raskaalta kohoamaan siivillensä. Tuokion valmistauduttuaan se kuitenkin ponnistausi ilmaan ja kierteli kohdalla, ikäänkuin epätietoisena suunnastaan. Benjaminin katse ei hetkeksikään hellittänyt siitä, ja kun hyönteinen piankin pyrähti matkaansa, näki hän sen viittäkymmentä kyynärää kauvemmaksi kuin muut, joiden silmistä se tuntui tuossa tuokiossa katoavan. Boden tähysti tarkkaan, ollen vaiti runsaan minuutin.

"Se mehiläinen on saattanut laskeutua tuon suon nurkkaan", virkkoi hän, viitaten pikku alanteeseen, jolla kasvoi paljoa isompia puita kuin rinneniityn tienoilla, "tai se on liitänyt metsikön yli ja takana leviävän ruohokentän poikki, suunnaten kulkunsa sankkaan metsään, kolmisen penikulmaa edemmäksi. [Engl. penikulma on noin 1,6 km. Suom.] Siinä tapauksessa olen tullut tehneeksi hukkatyötä."

"Aivan oikein — toisen miekkosen täytyy olla kutakuinkin valmiina lähtöön, ja katsotaanpa, mitä tietä se matkustaa. Mehiläispyytäjälle on aina etua yhden elävän toimittamisesta taipaleelle, sillä se auttaa häntä vaanimaan varmemmin seuraavaa."

Kumppaninsa tavoin nousi toinen mehiläinen kiertämään kantoa muutamaan kertaan, ennen kuin kiiti pesäänsä päin. Niin pieni oli se katseltavaksi ja niin nopeasti singahti se matkaansa, että ainoastaan mehiläispyytäjä näki hyönteisen sen jälkeen kun se oli toden teolla lähtenyt liikkeelle. Hänen pettymyksekseen ei pikku elävä lentänytkään samalle suunnalle kuin ensimäinen, vaan valitsi tolansa jokseenkin suorakulmaisesti sivummalle. Pesiä oli siis selvästi kaksi, ja aivan eri tahoilla.

Tuhlaamatta aikaansa hyödyttömiin puheisiin pyydysti Le Bourdon nyt toisen mehiläisen, jonka suhteen meneteltiin kuten edellistenkin. Kyllänsä saatuaan kierteli tämäkin kantoa, ikäänkuin painaakseen paikan mieleensä uutta vierailua varten, ja ammahti tiehensä aivan samalle suunnalle kuin ensimäinen mehiläinen. Boden tarkkasi sen lentoa mitä huolellisimmin ja erotti sen vielä sadan kyynärän päähän kannosta. Siihen tekivät hänet kykeneväksi tarkka näkö ja pitkällinen harjaannus.

"Me muutamme majaa, ystävät", virkkoi Pemu-Penu reippaasti, heti kun oli varmistunut viime havainnostaan, ja alkoi koota kapineitaan. "Minun täytyy ruveta onkimaan tuota pesää, ja pelkään selviävän, että se on ruohokentän takana ja kerrassaan poissa ulottuvistani tämän päivän osalle. Mutta jos lähdette mukaan, näette piankin mehiläispyynnin tarkimman tehtävän. Monetkin pystyvät vaanimaan ilmi pesän, mutta eivät osaa onkia sitä."

Kuuntelijat eivät näihin käsittämättömiin ammattisanoihin vastanneet, vaan valmistautuivat seuraamaan Ben Bodenia. Mehiläispyytäjä asteli aukion poikki lähemmä tuhannen kyynärän päähän ensimäisestä asemastaan; siellä hän taas tapasi kaatuneen puun kannon, josta sai telineen käytettäväkseen. Äskeiset temput uudistettiin, ja pian oli Le Bourdon tarkkaamassa kahta mehiläistä, jotka olivat työntäneet päänsä kennon lokeroihin. Erinomaisen totisina ja huomaavaisina koettivat intiaanit päästä hänen aikeittensa perille. Gershom taasen oli tietävinään koko menettelytavan mutkat, sillä hänen katsantokantansa mukaan oli sopimatonta valkoihoisen esiintyä missään seikassa yhtä vähätietoisena kuin punanahan.

Mehiläiset täyttivät itsensä perusteellisesti. Vihdoin peräytyi toinen lokerostaan ja alkoi tehdä lähtöä. Ben viittasi katsojia vetäytymään loitomma, antaakseen sille häiriintymättömän tilaisuuden, ja samassa nousikin mehiläinen lentoon. Suristuaan kannon ympärillä tovin vilahti se pois, ihan syrjään suunnasta, jolle Le Bourdon oli odottanut näkevänsä sen lentävän. Vasta hetkisen mietittyään muisti hän, että pikku elävä oli kadonnut jokseenkin yhdensuuntaisesti toisen mehiläisen kanssa, jonka hän oli päästänyt liikkeelle alkuperäisestä asemastaan. Suunta johti viereisen ruohokentän poikki, ja toivotonta oli yrittääkään seurata näitä mehiläisiä.

Mutta toinenkin vanki oli jo pian lähtövalmis, ja kun se pyrähti matkalleen, näki Le Bourdon mielihyväkseen, että se suuntasi lentonsa sitä suonkulmaa kohti, johon tai jonka yli oli jo kaksi mehiläistä lentänyt. Tämä havainto ratkaisi epätietoisen seikan. Jos näiden pesä olisi ollut tuon metsikön takana, ei leikkauspiste olisi ollut siellä, vaan ruohokentän tuolla puolen sijaitsevan pesän luona, sillä nämä siivekkäät tottelevat vaistoaan eivätkä milloinkaan tee tarpeetonta mutkaa lennossaan. Kaksi mehiläistä, jotka oli pyydystetty kukista puolen penikulman päässä toisistaan, ei siis kotimatkalla voinut lentää toinen toisensa tolan poikki ennen kuin yhteisellä pesällä tapasivat toisensa; missä niiden suunnat muodostivat kulman, siinä oli niillä pesäkin. Koska tämä aarre-aitta oli Le Bourdonin mielitekona, niin ilahtui hän luonnollisesti huomatessaan viimeisen mehiläisensä lennosta sen varman tosiseikan, että ruohokenttään pistäytyvässä tiheässä metsikössä oli sen koti.

Nyt oli otettava selville, mikä puu oli suonut mehiläisille suojan. Kooten kapineensa läksi Le Bourdon kevein, joustavin askelin metsikköä kohti, saattueensa seuraamana. Matkaa oli puolisen penikulmaa, ja se ei tuntunut miltään miehistä, jotka olivat tottuneet alituiseen käyttämään raajojansa. Muutaman minuutin kuluttua olivat kaikki perillä, ja mehiläispyytäjä alkoi rivakasti haeskella puutansa. Tämä tehtävä oli koko menettelytavan lopputoimitus, ja Ben ei ollut ainoastaan varustettu tarpeellisilla välineillä, vaan hän osasi myös hyvin päätellä, mitkä kaikki merkit ilmaisivat mehiläisten asuntoa.

Tottumaton olisi voinut tuhanteen kertaan risteillä metsikössä huomaamatta ainoatakaan hyönteistä, jollaisista nyt oli kysymys. Yleensä lensivät mehiläiset liian korkealla, ollakseen helposti havaittavissa maasta, vaikka harjaantunut silmä voi keksiä ne melkein mahdottomilta tuntuvien välimatkojen päästä. Mutta Benillä oli muitakin apuneuvoja kuin silmänsä. Hän tiesi, että etsittävän puun täytyi olla ontto, ja sellaisissa puissa näkyy tavallisesti ulkonaisia merkkejä sisäisestä vikaantumisesta. Toisekseen suosivat mehiläiset muutamia puulajeja erityisesti, samalla kun noiden uutterain pikku elävien vaisto yleensä ohjaa ne valitsemaan sellaisen kodin, joka kaiken todennäköisyyden mukaan ei tule epäaikaisella kukistumisella tuhonneeksi niiden aherruksen hedelmiä. Nämä seikat suuntailivat Benin etsintää.

Ammattiinsa kuuluvana kojeena oli Le Bourdonilla pieni kaukolasi, tuskin teatteritähystintä isompi, mutta voimakas ja kaikin puolin tarkotuksenmukainen. Benillä oli piankin valittuna muuan puolilaho jalava puuksi, jossa pesä saattoi sijaita, ja kaukoputkensa avulla hän sitte näki mehiläisiä lentelemässä sen kuoleutuvassa latvuksessa, kerrassaan seitsemänkymmentä jalkaa korkealla maasta. Edelleen tähystellessään hän sai keksityksi oksanreiän, josta mehiläisiä kulki virtanaan sisään ja ulos. Se ratkaisi asian, ja laskien syrjään muut kapineensa paitsi kirveen ryhtyi Pemu-Penu puun kaatamispuuhaan.

"Hyvä mies", sanoi Gershom, kun Le Bourdon oli lohkaissut ensimäisen lastun, "kenties on sinun parempi antaa minun suorittaa se osa urakkaa. Odotan pääseväni osille hunajasta, ja mieleni tekee ansaita kaikki saannokseni. Teräkaluja on minut kasvatettu käyttelemään kaikenlaatuisia, ja luulenpa niin hakkuussa kuin veistossakin vetäväni vertoja kelle hyvänsä Uudessa-Englannissa tai sen ulkopuolella."

"Yritä pois, jos haluttaa", vastasi Ben, luovuttaen kirveen. "Puun pystyn kaatamaan siinä missä toinenkin, mutta niin rakasta ei minulle ole se homma, että tahtoisin pidättää sen kokonaan itselleni."

"No, voinpa sanoa, että minä olen suorastaan mieltynyt sellaiseen näpertelyyn", tuumi Gershom, ensin peukalollaan sivellen kirveen terää, koetellakseen missä kunnossa se oli, ja sitte heiluttaen työkalua, tunteakseen sen "vauhdin". "Kiittää en juuri saata kirvestäsi, veikkonen, sillä tämä varsi ei ole oikein nasevaksi minun kouriini suhtailtu; mutta tänälläänkin ollen pitää tämän jalavan keikistyä, vaikka saisin vaivoistani kimppuuni kymmenen miljoonaa mettiäistä."

Se ei ollut tyhjää kerskausta. Niin kehno kuin Waring olikin monessa suhteessa, oli hän erinomaisen taitava kirvesmies, kuten nyt osotti se joutuisuus, jolla hän katkaisi jalavan rungon. Hän kysyi Beniltä, mihin kohtaan puu piti "kellistää", ja ryskähtäessään maahan kaatui se juuri oikealle paikalle. Suunnattomaan hämminkiin joutuivat mehiläiset, kun niiden pitkäaikainen koti näin äkkiä kukistui. Pilvinä täyttivät ne ilman, ja häiritsijät katsoivat viisaaksi vetäytyä joksikin aikaa syrjään, jotta ärtyneet ja vääryyttä kärsineet siivekkäät eivät kävisi ahdistamaan heitä kiukullaan. Jos ne olisivat tienneet voimansa, niin olisi kova kosto ollut helposti saatavissa, sillä mikään ihmisen kekseliäisyys ei kykene suojelemaan häntä tämän vähäpätöiseltä näyttävän hyönteisen hyökkäyksiltä, silloin kun hän ei pääse suojaan ja kun nuo vihaiset pikku urhot ovat vakavissa aikeissa.

Tällä kertaa eivät riistäjät kuitenkaan joutuneet mihinkään vahinkoon. Pesäpuu oli kukistunut niin äkkiä, että sen äskeiset asukkaat olivat kuin huumaannuksissaan ja alistuivat kohtaloonsa niinkuin ihmiset mukautuvat myrskyjen ja maanjäristysten temmellyksiin. Puolen tunnin kuluttua olivat ne enimmältä osalta keräytyneet erääseen läheiseen puuhun, jossa ne arvattavasti omaan tapaansa neuvottelivat vastaisesta menettelystään. Intiaanit olivat enemmän ihastuksissaan Le Bourdonin nerokkaasta etsimistavasta kuin saaliin harvinaisesta runsaudesta, kun sitävastoin Ben itse ja Gershom enimmäkseen ilmaisivat tyytyväisyyttään ontelon sisällöstä. Puun tultua pätkityksi ja halotuksi havaittiin, että sen tilaviin lokeroihin oli kerätty vuosikausien aarteet, ja Ben arvioitsi sittemmin osuutensa runsaasti kolmeksisadaksi naulaksi hyvää hunajaa — kenno mukaan luettuna — annettuaan intiaaneille kelpo lahjaerän ja varattuaan Gershomillekin palkkion vaivoistaan; punanahat eivät kuitenkaan voineet paljoa ottaa viedäkseen mukanansa.

Hunajaa ei kerätty korjuuseen sinä iltana. Aika oli siihen puuhaan jo myöhäinen, ja Le Bourdon — aineettomampaa lisänimeä ei varmaankaan ole kukaan saanut kuin tämä rivakka nuori mehiläispyytäjä Kuhnuriksi sanottuna — tarjosi oman majansa vieraanvaraisuutta uusille kumppaneilleen, luvaten toimittaa heidät kunkin taipaleelleen seuraavana päivänä, mukanaan kunnon kantamus hunajaa.

"Sanotaan olevan tulossa rauhattomia aikoja", jatkoi hän säveän totisena, kutsuttuaan vieraansa ottamaan osaa yksinkertaiseen illalliseensa; "ja mieleni tekee kuulla uutisia maailmalta. Whisky-Keskukselta en suuriakaan odota, sen tunnustan; mutta erehdyn kerrassaan, jollei tällä Kyyhkynsiivellä ole sanomaa, joka saa meidät kaikki avaamaan korvamme."

Intiaanit äännähtivät myöntymyksensä, mutta Gershom oli mies, joka ei osannut puheissaan esiintyä hienotunteisesti. Mehiläispyytäjän kulkiessa oppaana majaansa kohti teki hän tavallisia arkailemattomia huomautuksiaan. Ensin on meidän kuitenkin tehtävä hiukan selvää salomaiden erämiehen metsäpirtistä.

2. LUKU.

Le Bourdonin maja sijaitsi ihan lähellä Kalamazoon äyrästä, mitä kauneimmassa tammilehdossa. Ben oli aistikkaasti valinnut paikan, vaikka hänen päätökseensä oli luultavasti hyvinkin paljon vaikuttanut raikkaan lähteensilmän läheisyys. Ja välttämätöntä muuten oli hänen asua virran partaalla, koska hänen oli tehtävä tärkeät matkansa vesitse, kuljettaakseen työtarpeitaan, huonekalujaan ja myyntitavaraansa. Syrjässä virran vuolteesta oli pienessä poukamassa oivallinen kaarnakanootti huolellisesti kiinnitettynä keula- ja peräpäästään, jotta se ei pääsisi kolhiutumaan.

Asunto oli rakennettu jossain määrin pitäen silmällä turvallisuutta. Tämän oli Ben kokemuksesta havainnut tarpeelliseksi kahdenlaisten vihollisten varalta — ihmisten ja karhujen. Ensinmainittujen taholta ei mehiläispyytäjä tosin ollut tähän asti suurtakaan vaaraa peljännyt. Sillä tienoolla liikkui harvassa ihmisolentoja. Michiganin laaja niemimaan pohjoisosa on jokseenkin alavaa ja rämeisiä tai liian jylhää ja karua, houkutellakseen alkuasukasmetsästäjiä niiltä ahoilta ja ruoholakeuksilta, joita silloin mitä riistarikkaimpina levisi etelämpänä ja lännempänä. Niemimaan pohjoispuoliskoa ei ihmisjalka samonnut juuri muualla kuin rannoilla. Eteläisen puoliskon laita oli kuitenkin aivan toinen; sen aukiot, lehdot ja virrat tarjosivat villeille melkein yhtä monia houkutuksia kuin sittemmin sivistyneen maailman edustajille. Le Bourdon tunsi monia intiaanisotureita, ja häntä pidettiin suuressa arvossa sikäläisten heimojen keskuudessa, jotka laajalle alalle hajaantuneina eivät sitä sentään suurestikaan kansoittaneet. Yleensä ei hänellä ollut paljoakaan kiusaa punanahoista, jotka ihmettelivät hänen ammattiansa ja pitivät hänen luonteestaan; mutta vahinkoa ja pahoinpitelyäkin oli hän kokenut heimoistaan erkaantuneiden heittiöiden kuten myös valkoihoisten kulkurien taholta, jotka sattumoilta osuivat hänen tilapäisiin asuntoihinsa. Tällä kertaa tunsi Le Bourdon paljoa enemmän levottomuutta siitä seikasta, että hänen majansa tuli tunnetuksi Gershom Waringille, omalle maanmiehelle ja tavallaan kanssakristitylle, kuin chippewan ja pottawattamien saattamisesta metsäpirtilleen.

Karhut olivat alituisena ja vaarallisena kiusana mehiläispyytäjälle. Aseellisen miehen — ja Le Bourdon oli harvoin liikkeellä ilman rihlapyssyään — ei useinkaan tarvinnut suuresti pitää lukua Amerikan tavallisesta ruskeasta karhusta. Vaikka se on pelottavan näköinen otus, varsinkin täysikasvuisena, on se harvoin kyllin rohkea hätyyttääkseen ihmistä; mikään muu kuin nälkä tai penikoistaan huolehtiminen ei koskaan saa sitä niin suuresti poikkeamaan tavoistaan. Mutta karhun mieltymys hunajaan kasvaa sillä intohimoksi. Se ei ainoastaan keksi kaikenlaisia karhumaisia keinoja, päästäkseen tähän herkkuun käsiksi, vaan myöskin vainuaa sen pitkien matkojen päästä. Kerrankin oli muuan karhuperhe pistäytynyt Benin majaan, jota hän ei ollut tullut rakentaneeksi riittävän huolellisesti, ja täydentänyt murtovarkautensa viimeisenkin kennon tuhoamisella. Se tapaus oli jouduttaa kerrassaan häviöön mehiläispyytäjän, joka oli silloin vasta alokas ammatissaan; ja siitä saakka oli hän varovaisuuden vuoksi aina rakentanut sellaisen varustuksen, että siihen eivät ainakaan hampaat ja kynnet pystyneet. Tämä ei ollutkaan työläs tehtävä miehelle, jolla oli kirves ja likellään yltäkyllin männynsalkoja, kuten sankarimme nykyinenkin asunto osotti.

Toista työkauttansa vietti nyt Le Bourdon "Hunajalinnassa", joksi sen oli nimittänyt muuan hauska salomaan vaeltaja; tämä oli edellisenä kesänä auttanut Bodenia matkalla ylös Kalamazoota ja viipynyt hänen seurassaan sen aikaa kuin rakennuspuuhaa kesti. Château au Miel , kuten kuului matkalaisen kielellä majan nimitys, oli sisäpuolelta mitaten tasan kaksitoista jalkaa kultakin sivulta ja ulkopuolelta hiukan vaille neljätoista jalkaa. Se oli tavalliseen tapaan salvettu petäjähirsistä, mutta lisävarmuudeksi oli kattokin tehty paksuista laahkoista ja niin tiukaksi, että se oli vedenpitävä. Tämä harvinainen varokeino oli tarpeellinen hunajan tähden, sillä karhut olisivat repineet tällaisissa majoissa yleensä käytetyn kaarnakattauksen yhtä kerkeästi kuin ihmisolennotkin, päästäkseen käsiksi niin runsaihin varastoihin kuin mehiläispyytäjällä oli piankin kerättyinä kattonsa alle. Tupaan antoi valoa yksi lasi-ikkuna, jonka Le Bourdon oli tuonut kanootissaan; mutta se oli pelkkä puolisko, jonka kuusi pientä ruutua olivat ulkoapäin suojeltuja vankoilla seinähirsiin vajotetuilla tammilistoilla. Kolmesta lautakerroksesta lujasti liitetty tamminen ovi kääntyi jykevillä rautasaranoilla, jotka olivat niin kiinnitettyjä, ettei niitä käynyt helposti irrottaminen sijoiltaan.

"Sinä taidatkin pitää hunajaasi peräti täydellisenä tavarana, veikkonen", sanoi Gershom, kun Le Bourdon avasi tavattoman jyhkeän munalukon ja siirsi syrjään tukevat telkimet, "koska talletat sitä näin visusti! Meillä päin ei olla puoleksikaan niin tyystiä; Dolly ja Kukka eivät edes vedä telkeä oven eteen silloinkaan kun nukun poissa kotoa, niinkuin nyt sydänkesällä tulee puolet öistänsä olleeksi ulkosalla."

"Missä 'meillä päin', jos sopii kysyä?" vastasi mehiläispyytäjä, pitäen ovea longallaan, kun kääntyi puhuttelemaansa.

"Ka, Whisky-Keskuksessa tietenkin, joksi matkalaiset ja muut soutajat paikkaa nimittävät."

"No, sen luulin olevan joka miehen tietona", selitti Gershom, "koska whisky vetää puoleensa kuin laastari. Whisky-Keskus on juuri siinä missä minä osun asumaan, ja nyt majailen Kalamazoon suulla."

"Jo ymmärrän", huomautti Le Bourdon, ja hänen sievämuotoinen suunsa vetäytyi jonkunlaiseen halveksivaan hymyyn. "Veriveljeksinä olette sinä ja whisky aina tavattavissa toistenne seurassa. Mutta tullessani joelle huhtikuun viimeisellä viikolla en havainnut siellä jälkeäkään sellaisesta keskuksesta."

"Kyllä olisit havainnut, jos olisit kulkenut kahta viikkoa myöhemmin sitä kautta", vakuutti Waring. "Kotiväeksi jäi nyt Dolly — vaimoni, näes — ja Margery-sisareni, jota kaikki sanovat Kukaksi, niin että minäkin olen siihen nimitykseen takeltunut."

Tupa oli erinomaisen siisti nuoren miehen yksinäiseksi asunnoksi noin etäisellä kolkalla maailmaa. Sirotekoisiin nassakoihin talletettuna oli hunaja huolellisesti ladottu yhdelle seinälle mahdollisimman vähän tilaa ottavaksi. Nämä astiansa sommitteli Le Bourdon itse, opittuaan sitä taitoa kotitarpeeksi. Aineksia sai metsästä yltäkyllin, ja läheisen puun juurelle koottu kimpikasa osotti, ettei hän vielä pitänyt sitä tehtäväänsä päättyneenä. Erääseen nurkkaan oli ladottu päällekkäin kolme karhuntaljaa, jotka oli kahden viime kuukauden kuluessa riistetty kaatuneilta vihollisilta; niitä käytti majan omistaja vuoteenaan. Varsin alkeellisena pöytänä oli kahdella pölkyllä tuettu leveä laahko, ja pirtin koko muuna kalustona oli vain pari lavitsaa ja isohko puinen kirstu. Seinillä tosin riippui työkaluja, ja ovensuunurkkaan oli pantu pystyyn kerrassaan kolme rihlapyssyä sekä komea kaksipiippuinen haulikko. Ne aseensa oli mehiläispyytäjä kerännyt matkoillaan ja pitänyt yhtä paljon muistoksi kuin varovaisuuden vuoksi. Ampumavaroja ei ollut suurestikaan näkyvissä; vaarnoissa killui vain kolme tai neljä ruutisarvea ja pari luotikukkaroa. Mutta Le Bourdonilla oli salainen varasto ja neljäs rihlapyssy kätkettynä luonnon laatimaan talletuspaikkaan siksi loitolle, ettei sillä ollut vaaraa joutua osalliseksi majan kohtalosta, jos tälle sattuisi onnettomuus.

Kaikki ruuanlaitto toimitettiin ulkona. Tästä tärkeästä mukavuudesta oli Le Bourdon huolehtinut hyvin perusteellisesti. Hänellä oli pikku uuni, tarkotustaan vastaava tulisija ja erityinen aitta tuuhean jalavan suojasta pulppuavan lähteen partaalla. Aitassa hän säilytti jauho- ja suolatynnyriään, savustettua ja kuivattua lihaa sekä uutisasutuksissa nuoruutensa viettäneen metsäläisen halutuinta evästä, suolaista läskiä, jota hänellä oli puoli tynnyrillistä. Tilava, mutta vaappera kaarnakanootti oli kaikista näistä varastoista vain saanut kunnollisen painolastin, ja samaan tarkotukseen arveli omistaja hunajan riittävän paluumatkalla, edellämainittujen tavarain tultua kulutetuiksi.

Vieraanvaraisuuden velvollisuudet unohtuvat harvoin rajalaisten keskuudessa. Totuttuun tapaan alkoi Le Bourdon heti asettaa pöytään sellaista syötävää kuin oli käytettävissä ja valmiiksi laitettuna. Pian oli hänellä tarjottavana vierailleen ateria, johon kuului aimo kimpale edellisenä päivänä keitettyä sianlihaa kylmiltään, käristetty karhunlihan viipale, pikku tähde hirvipaistia ja jäännös Kalamazoon kaislikosta ammuttua hanhea; ei myöskään puuttunut leipää ja suolaa, ja saloseudun oloissa harvinaisena lisänä oli pöydässä pari kolme raakaa sipulia. Viimeksimainittua höystettä piti Gershom erityisenä herkkuna, ja käytti sitä hiukan mehiläispyytäjäkin; mutta intiaanit olivat kylmäkiskoisen välinpitämättömiä näistä kasviksista. Jälkiruokana oli leivän päälle levitettyä hunajaa, joka maistui kaikille illastajille.

Aterialla ei paljoakaan puhuttu, mutta sitte siirtyi seurue raikkaaseen illan ilmaan tammen juurelle tupakoitsemaan ja antautui vähin erin keskusteluun.

"Sinä olet pottawattamie ja sinä chippewa", virkkoi Le Bourdon, kohteliaasti ojentaessaan molemmille vaskenkarvaisille kyläilijöille heidän piippunsa, jotka hän oli juuri täyttänyt omasta tupakkakukkarostaan; "luullakseni ovat heimonne jonkunlaisia serkuksia, vaikka niillä on eri nimi".

"Kansa — chippewa", vastasi vanhempi intiaani, kohottaen etusormensa tarkkaavaisuuden herättämiseksi.

"Tupakka hyvä", huomautti vanhempi osottaakseen tyytyväisyyttään kestitykseen.

"Eikö talossa ole mitään juotavaa?" tiedusti Whisky-Keskus, joka ei antanut suurtakaan arvoa muulle kuin "tulijuomalle".

"Lähde on tuolla", vastasi Le Bourdon vakavasti; "lippi riippuu oksantyngässä".

"Kuuluuko mitään uutta heimojen keskuudesta?" kysyi mehiläispyytäjä, oltuaan kuitenkin soveliaan tovin vaiti, jottei hänen olisi arveltu osottavan naisellista uteliaisuutta.

Hirvenjalka tuprautteli moniaita haikupilviä ennen kuin katsoi arvonsa mukaiseksi vastata. Sitte hän siirsi piipun huuliltaan, kopisti pois tuhan, painoi kytöä hieman peukalonkynnellä, imaisi pari virittävää vetäisyä ja lausui säveästi:

Mutta Kyyhkynsiipi ei juuri näyttänyt puheliaammalta kuin pottawattamiekaan. Hän puhalteli savuja hiljaisen arvokkaasti, mehiläispyytäjän malttavasti odottaessa hetkeä, jolloin nuorempi vieras saattoi virkkaa sanansa. Oli kulunut lähes viisi minuttia Hirvenjalan huomautuksesta, kun chippewakin laski piippunsa syrjään, kääntyi huomaavasti katsomaan isäntäänsä ja lausui painavasti:

"Paha kesä pian tulee. Valkonaamat kutsuvat nuoret miehet yhteen ja kaivavat ylös kirveen."

"Jotain sellaista olen kuullutkin", sanoi Le Bourdon, ja hänen kasvonsa pilvistyivät; "pelkäsin niin saattavan käydä."

"Miksi sen tekisin? Oleksin yksinäni täällä tammistossa, ja hupsulta näyttäisi minun haluta taisteluun. Jos englantilaiset ja amerikalaiset joutuvat voimien mittelyyn, niin sen täytyy tapahtua kaukana salomailta, Suuren Suolajärven tienoilla."

"Ei tiedä — ei koskaan tiedä, vasta kun näkee. Englantilainen soturi runsas Kanadassa."

"Saattaa olla; mutta amerikalaisia sotureita ei ole paljoakaan näillä main. Ei liiku täällä sotamiehiä toistensa pään menoksi."

"Mikä hän on, luulet?" kysyi Kyyhkynsiipi vilkaisten Gershomiin, joka ei ollut enää kyennyt pidättymään elvykkeestään, vaan siirtynyt lähteelle sekottamaan kostukkeekseen tilkan matkapullonsa tähteestä. "Aika hyvä päänahka hänellä?"

"Yhtä hyvä kait kuin kellä tahansa — mutta hän ja minä olemme maanmiehiä emmekä voi kohottaa tomahawkia toisiamme vastaan."

"Sitä en usko. Selvä yankee hän!" Le Bourdon hymyili tarkkanäköisyydelle, jolla Kyyhkynsiipi oli osannut päätellä Gershomin perikuvalliseksi itävaltiolaiseksi. Mutta erämies oli silti hyvinkin huolissaan keskustelun aiheesta.

" Siinä kyllä osaat oikeaan", vastasi hän, "mutta puhdasverinen yankee minäkin olen."

"Ei, sitä älä sano", kielsi chippewa; "ei sitä. Englantilainen, ei yankee. Hän ei yhtään samanlainen."

"Ka, olemmehan muutamissa suhteissa erilaisia, mutta silti asuu minun suuri isäni Washingtonissa kuten hänenkin."

Chippewa näytti pettyneeltä; kenties oli hän pahoillaankin sydämellisen ja miehekkään isäntänsä tähden. Luultavasti sai joku hyväntahtoinen vaikutin hänet pitkittämään keskustelua sellaiseen tapaan, että erämies sai käsitystä asiain oikeasta tilasta siellä päin maailmaa.

"Brittiläinen runsas metsissä", huomautti hän ilmeisen harkitusti.
"Yankee ei vielä tullut."

"Anna minun kerrallaan tietää totuus, chippewa", huudahti Le Bourdon. "Minä olen vain rauhallinen mehiläispyytäjä, kuten näet, enkä halua yhdenkään ihmisen päänahkaa tai mitään kenenkään omaa. Mitä luulet, syttyykö Amerikan ja Kanadan välillä sota?"

"Toiset niin sanovat, toiset näin", vastasi Kyyhkynsiipi kierrellen. "Minä en tiedä. Menossa nyt katsomaan. Mutta Montrealin vyö runsas punanahkain seassa; pyssy runsas; ruuti myös runsas."

"Sentapaista minä kuulin tullessani ylös järviä", sanoi Ben, "vanhalta kanadalaiselta kauppatuttavalta ja hyvältä ystävältä, vaikka hänestä nyt lain mukaan tullee viholliseni Hän vakuutti, että kesä ei kulu loppuun iskuitta. Mutta Mackinawissa näkyivät kaikki torkkuvan, kun ohimennen pistäysin sinne?"

"Jos niin luulisin, chippewa, niin lähtisinpä jo tänä yönä matkalle heitä hälyttämään."

"Ja minä sanon sinulle, Kyyhkynsiipi, että minä en siekailisi, vaikka koko chippewa-kansa kärkkyisi kintereilläni. Olen amerikalainen ja aion puoltaa kansallisuuttani, tuli mitä tuli."

"Ajattelin sinä vain rauhallinen mehiläispyytäjä juuri vasta", muistutti chippewa hiukan ivallisesti.

Le Bourdon malttoi mielensä, huomaten suotta innostuneensa puheissaan. Hän tunsi menneisyyden historiaa kyliin hyvin tietääkseen, että minään Amerikan kehityksen aikoina eivät englantilaiset tai ranskalaisetkaan olleet haikailleet käyttää villejä apuna taisteluissaan. Hienosta sivistyksestään ja kieltämättömästä inhimillisyydestään huolimatta tahtoivat nämä kansat käydä amerikalaisia sotiaan tomahawkin, nylkyveitsen ja murhapolton välityksellä, yllyttäen ja palkaten intiaaneja näiden tunnottomiin taistelutapoihin. Mehiläispyytäjä käsitti täydellisesti, että vihamielisyyksien puhkeaminen Englannin ja Amerikan välillä ilmaisi mitä varmimman enteensä kaukaisessa lännessä. Jos intiaanit olivat liikkeellä, niin oli kaiken todennäköisyyden mukaan taampana joku voima vaikuttamassa heihin. Kyyhkynsiiven sävy herätti hänen mielessään ikäviä aavistuksia, ja jännittyneenä tahtoi hän kuulla vieraaltaan niin paljon tietoja kuin mahdollista, yrittäen kaikin mokomin hillitä tunteensa.

"En usko brittiläisten koettavan vallottaa Mackinawia", virkkoi hän, oltuaan vaiti pitkän tovin ja ahkerasti pöllyteltyään savuja välinpitämättömän sävyn tapaamiseksi.

"Sen — Mac-nawin — saaneet linnan, saaneet sotamiehet — koko saaren. Tiedän sen, sillä ollut siellä."

Sepä oli hämmästyttävä uutinen! Kun kovaonnisen varusväen päällikköä vaati aavistamattansa antautumaan ikäänkuin maasta noussut vihollinen, ei hän ollut itse voinut pahemmin tyrmistyä kuin nyt Le Bourdon saadessaan tapauksesta tiedon. Lännessä pidettiin Michilimackinacia — se oli varustuksen virallinen nimi — toisena Gibraltarina, vaikka se todellisuudessa oli hyvinkin heikosti varustettu ja ainoastaan yhden vaillinaisen jalkaväenkomppanian miehittämä. Tottumus oli kuitenkin saanut sen herättämään täydellisen turvallisuuden tunteen sikäläisten seikkailijain keskuudessa, ja maan asutuissakin osissa kuulosti sen kukistuminen kokonaisen maakunnan menetykseltä. Nyt tiedetään, että kolmisensataa valkoihoista, tukenaan runsaasti kaksinkertainen lukumäärä melkein kaikista likeisistä intiaaniheimoista saatuja sotureita, oli amerikalaisten liikkeistä edelle ehättäytyen yllättänyt varustuksen heinäkuun 17 p:nä ja pakottanut päällikkönä toimivan luutnantin antautumaan tuskin kuudenkymmenen miehensä kanssa. Tämä rivakka ja sotataidollisessa suhteessa hyvin harkittu toimenpide brittiläisten taholta eristi kokonaan muun maailman yhteydestä Michigan-järven päässä sijaitsevan Chicagon asemapaikan, jättäen sen suojattomaksi keskelle silloista varsin etäistä saloseutua. Chicago, Mackinac ja Detroit olivat amerikalaisten kolme suurta keskusta yläjärvien rannoilla, ja yhdellä iskulla oli kaksi niistä saatu tehottomiksi!

Sanaakaan ei illan mittaan enää virketty tästä tärkeästä tapauksesta. Kukin karttoi ilmaisemasta sen enempää mielenkiintoa sen johdosta, mutta tupakoimista jatkui vielä jonkun aikaa päivänlaskun jälkeen. Illan varjojen tummuessa nousi pottawattamie, kopisti tuhan piipustaan ja murahti pari sanaa levollemenosta. Benjamin meni majaan, levitti taljansa ja ilmotti vierailleen vuoteiden olevan valmiina. Viimeisenä jäi valveille isäntä itse, pohtien asemaa vielä parin tunnin ajan.

Silti oli hän aamulla ensimäisenä jalkeilla, astuen ulos majastaan juuri kun päivän ensi kajastus punasi idän taivaanrantaa. Hyvillä mielin hengitti hän raikasta aamuilmaa, jossa tuntui tuhansien kukkien tuoksua, ja ihasteli seudun rauhaisaa kauneutta, kunnes joku kosketti häntä kyynäspäähän. Katsomaan käännähtäessään hän näki chippewan lähestyneen kansansa äänettömin askelin.

"Pottawattamiella pitkä korva — tule edemmä", kuiskasi Kyyhkynsiipi; "mennään keittiölle — kai aamiainen tarvitaan."

Ben noudatti kehotusta, ja pian seisoivat miehet vierekkäin lähteestä lirisevän puron päässä peseytymässä. Tästä virkistävästä askareesta suoriuduttuaan tunsi kumpainenkin olevansa paremmassa kunnossa neuvottelua varten.

"Hirvenjalka saanut vyön Kanada-isältä", alotti chippewa viitaten brittiläisten taipumukseen pitää villejä palkoissaan. "Tiedän saanut — tiedän pitää."

"Entä sinä, Kyyhkynsiipi, — puheittesi sävystä päättelin sinutkin kuninkaan intiaaniksi?"

"En hupsu, vaikka nuori. Pidän — en pidä. Pidän Kanada-isälle; en pidä chippewa-urholle. Haudannut, mistä ei kukaan tässä sodassa löydä. Ei — Waubkenewhilla ei sydämessä aukkoa kuninkaan tulla sisään."

Tällaisen erityisen kunnianimen oli Kyyhkynsiipi saanut jostakin heimonsa partioretkillä osottamastaan kunnostautumisesta, ja hän oli syystä ylpeä siitä, käyttäen sitä juhlallisissa vakuutuksissa.

"Ja sinä olet siis amerikalaisten ystävä ja punatakkien vihollinen? Mutta minkätähden esiinnyit illalla kuin aikoen asettua maanmiehiäni vastaan ?"

"Se hyvä keino, eikö? Hirvenjalka silloin luulee minun ystäväksi — se kovin hyvä sodan aikana."

"Mutta onko totta, että brittiläiset ovat vallottaneet Mackinawin, vai omiasiko panit siinäkin?"

"Se totta — mennyt, ja soturit kaikki vangit. Winnebago runsas, pottawattamie runsas, Ottawa runsas — punanahka runsas siellä."

"Mutta mitä asiaa sinulla on täällä ja minne olet nyt menossa, jos kerran olet amerikalaisten puolella? Minä en tunteitani salaa — oman kansani kannalla pysyn, ja haluaisin todistetta siitä, että todella olet ystävä."

"Liian moni kysymys yhteen aikaan", vastasi chippewa hiukan pahaksuen. "Ei hyvä niin pitkä kieli. Kysy yksi, minä vastaan — kysy toinen, minä vastaan taas."

"Tarkotatko, että sinulla on joltakulta amerikalaiselta kenraalilta sanoma Chicagon päällikölle?"

"Niin juuri — se asia. Arvaa heti — he, he, he." Intiaani nauraa niin harvoin, että mehiläispyytäjä säpsähti.

"Missä on se kenraali, joka sinut lähetti?" hän tiedusti. "Hän Detroitissa — hänellä kokonainen armeija siellä — soturi runsas kuin tammi täällä."

"Vai on kuvernööri Hull valinnut sinut sanansaattajakseen? Mutta vastaappas nyt yhteen mutkaan minun mielikseni, chippewa, taikka minä katson sinut haarakieliseksi mieheksi, vaikka sanotkin olevasi meikäläisiä. Jos sinut on lähetetty Detroitista Chicagoon, niin miksi olet näin kaukana pohjoisessa? Minkätähden kiertelet Kalamazoon rantoja, kun tolasi pitäisi paremmin suuntautua St. Josephia kohti?"

"Ollut Mac-nawissa. Kenraali sanoo, ensin mene Mac-nawiin ja katso kuinka varusväki jaksaa — sitten mene Chicagoon ja sano soturille siellä, mitä tapahtunut ja mitä hänen paras tehdä. Ymmärrät, Bourdon?"

"Kyllä, se kuulostaa järkeen menevältä, sen myönnän. Mutta onko sinulla mitään todistetta sanoillesi?"

Jostakin mehiläispyytäjälle vielä käsittämättömästä syystä oli chippewa erittäin halukas voittamaan hänen luottamuksensa tai pettämään hänet. Nyt hän silmäili tarkoin ympärilleen, kuin varoen katselijoita, ja avasi sitte tupakkakukkaronsa, jonka silputusta sisällöstä kaivoi esille mitä pienimpään tilaan kierretyn ja langalla sidotun paperin. Vetäen pois siteen ja levittäen auki kirjelmän näytti sanansaattaja osotetta, joka kuului: "Kapteeni Healdille, Chicagon päällikölle." Toisessa alinurkassa näki mehiläispyytäjä sanat: "Virka-asioissa, Kyyhkynsiiven välityksellä."

"Oikealla puolella olet, sen huomaan selvästi", sanoi hän vilpittömästi. "Mutta mitä pottawattamieen tulee, niin pidätkö häntä tosiaankin vihollisena?"

"Vihollinen — ottaa sinulta päänahan — ottaa minulta päänahan — vaan ei saa. Hän kai polulla mustanrastaan luo."

"Mutta missä ovat heidän vihollisensa? Täällä päin ei ole valkoihoisia, paitsi siellä täällä joku satunnainen kaupustelija, erämies tai matkalainen."

"Ottaa häneltä päänahan — kaikki päänahat hyvät sodan aikana.
Sillä ei väliä Montrealissa. Mitä varusväki Chicagossa?"

"Mustarastas saattaa siis mielestäsi olla tunkeutumassa Chicagoon. Siinä tapauksessa, chippewa, pitäisi sinun ehtiä edelle tästä pottawattamietä ja päästä asemapaikalle ajoissa ilmottamaan vaarasta."

"Lähtemässä heti kun syön aamiaisen. En myös voi mennä suoraan, taikka pottawattamie näkee mokkasiinin jäljet. Täytyy eksyttää hän."

"Aivan oikein; mutta varmasti olet kyllin viekas tekemään sen kahteenkin kertaan, jos tarvis tulee. Tuossapa pottawattamie jo ilmestyykin näköjään valmiina haukkaamaan einettä ja lähtö mielessä."

Le Bourdon oli kaiken aikaa hyörinyt keittiöpuuhissaan ja lämmittänyt riittävästi ruokaa vierailleen. Tovin kuluttua istuivat kaikki aterialla, Gershomin otettua vahvistusryypyn vaivihkaa ja luullakseen huomaamattomana. Pöydästä noustua alkoivat molemmat intiaanit hankkiutua matkalle. Pottawattamie astui Le Bourdonin luo ja ojensi kätensä.

"Kiitokset", lausui hän lyhyeen tapaansa; "hyvä illallinen — hyvä uni — hyvä aamiainen. Nyt lähtemässä. Kiitokset — kun joku ystävä tulee pottawattamie-kylään, hyvä wigwam siellä, ja ovi auki."

"Ei kestä kiittää, Hirvenjalka — ja kun satut taas kulkemaan tätä kautta, niin pistäydy vain tupaan ja ole kuin kotonasi, jos minä olen metsällä. Onnea matkalle ja rauhaa majallesi."

Pottawattamie kääntyi sitte kättelemään toisia; nämä näyttivät hyvästelyssään ilmaisevan pelkkää ystävyyttä. Mehiläispyytäjä pani tähdelle, ettei kumpainenkaan intiaani virkkanut toiselle mitään matkasuunnitelmastaan; molemmat näyttivät aikovan vaeltaa itsenäisesti, ajattelemattakaan seuran mahdollisuutta.

Hirvenjalka läksi ensimäisenä. Hän heitti rihlapyssyn kainaloonsa, tunnusteli vyötänsä kuin asettaakseen sen paikoilleen, järjesteli keveätä kesäasuansa hiukan ja poistui lounaiseen suuntaan, samoten aukioiden poikki ja harvakasvuisten tammilehtojen läpi niin suoraan ja vakaasti kuin vaiston johtamana.

"Siinä hän meni kuin mehiläinen pesälleen, kohti St. Josephin virtaa, missä hän kai piankin tapaa ystäviä ja naapureita", sanoi Le Bourdon. "Mitä, lähdössäkö olet sinäkin, chippewa?"

"Täytyy mennä nyt", vastasi chippewa suopeasti. "Sitte taas tulen syömään lisää hunajaa — tuomaan hyviä tietoja, toivon — ei Kanada täällä", laskien sormensa sydämelleen, "pelkkä yankee".

"Herran haltuun, chippewa. Meille tulee rauhaton kesä, ja odotan kuulevani nimeäsi mainittavan sodissa päällikkönä, joka ei tunne mitään pelkoa."

Kyyhkynsiipi pudisti hänen kättään, katsahti puolittain ystävällisesti, puolittain halveksivasti Whisky-Keskukseen, ja meni menojaan. Hiipuvan liesivalkean ääreen seisomaan jääneet huomasivat, että chippewa suuntasi kulkunsa järveä kohti, suoraan sivulle pottawattamien tolasta. Edellinen näytti heistä myös etenevän kahta vertaa nopeammin kuin jälkimäinen. Vajaassa kolmessa minuutissa oli nuori intiaani kadonnut tammistoon, vaikka hänellä oli ollut samottavanaan jokseenkin laaja aho.

3. LUKU.

Kun Gershomilla ei näkynyt olevan mitään lähtöaikeita, ryhtyi Le Bourdon jokapäiväiseen työhönsä niin järjestelmällisesti ja tyynesti kuin olisi ollut yksinään. Ensimäiseksi tehtäväkseen valmistausi hän noutamaan edellisenä päivänä tavattua hunajavarastoa; Gershom tarjoutui auttamaan, ja he ahersivat kahden kesken hyvässä sovussa ja luottamuksessa.

Kalamazoo oli polveileva joki, ja se kaarsi Le Bourdonin majan kohdalta noin sadan kyynärän päähän kelopuusta, johon mehiläiset olivat tehneet pesänsä. Ben luonnollisesti tahtoi käyttää tätä seikkaa hunajan hakemiseen vesitse. Laitettuaan kaikki kotona turvalliseen kuntoon astuivat hän ja Gershom kanoottiin, ottaen matkalleen kerrassaan neljä pyssyä. Mukaan pääsi hirsikopistaan myös iso ja vanttera kahlekoira, jolla oli nähtävästi isäntänsä ammatista johdettuna nimenä "Kenno"; iloisena loikki uljas otus edes takaisin mehiläispyytäjän ympärillä ilmaisemassa kiitollisuuttaan ja tepasteli vireästi rantaan. Kahden miehen melomana kiiti keveä alus melkoisen nopeasti vastavirtaankin, ja neljännestunnin kuluttua lähenivät he niemekettä, josta olivat kaataneet puunsa. Koiran levottomuus herätti silloin isännän huomiota, ja hän huomautti siitä kumppanilleen.

"Se vainuaa riistaa", vastasi Whisky-Keskus, joka viinanhimostaan huolimatta oli sekä järkevä että päättäväinen mies. "En yhtään ihmettelisi, vaikka tapaisimme karhuja kärkkymässä hunajaamme!"

"Sellaista on kyllä sattunut minulle", sanoi mehiläispyytäjä; "kahdesti ovat ne pahalaiset häätäneet minut tieheni ja anastaneet saaliini".

"Silloin ei sinulla ollut kumppania, veikkonen", tuumi Gershom, kohottaen rihlapyssyn ja huolellisesti tarkastaen sen piitä ja sankkiruutia. "Niitä tarvitaan koko iso perhe karkottamaan meitä puulta, sillä minä olen päättänyt viedä Dollylle ja Kukalle makeita tuliaisia."

Noustuaan maihin ja kiinnitettyään veneensä tyynnytti Le Bourdon maltittoman koiran, joka oli tottunut niin ehdottomaan kuuliaisuuteen, että se nytkin taipui jättäytymään miesten taakse. Mehiläispyytäjä nimittäin arveli vihollisten varmasti olevan hunajapuun luona, joten hän ei tarvinnut vakoojaa, vaan tahtoi silmäillä asemaa rauhassa. Kumpainenkin kahta pyssyä kantaen astelivat miehet aukiolle, jonne puu oli näkyvissä, ollen kaadettu tiheän metsikön laidasta ulospäin. Ben otti nyt kaukoputkensa esille ja alkoi vakavasti tarkata edellisenä iltana häiritsemiensä hunajankerääjien tilaa.

"Katsohan noita eläviä, miten kiukkuisina ne hyörivät", sanoi hän kumppanilleen, ojentaen tälle tähystimen. "Sellaisessa vimmassa en ole vielä koskaan nähnyt mehiläis-yhteiskunnan olevan. Tavallisesti ne muutamia tunteja pesäpuunsa kukistumisen ja suunnitelmiensa häiriytymisen jälkeen heittävät asian silleen ja parveilevat etsimään uutta pesäpaikkaa, ryhtyäkseen kiireimmiten kokoamaan talvivarastoa. Mutta tuolla ne kaikki vielä kuhisevat ontelon ympärillä kuin aikoen kestää piiritystä."

"Onpa niitä totisesti juhlallinen liuta", myönsi Gershom, "ja jos aiot hyökätä moisten vihollisten kimppuun, niin on minusta tuskin etumieheksi. Mikä kumma noita itikoita riivaa? Eiväthän toki yrittäne pystyttää puuta takaisin kannolleen!"

"Näetkö parven niitä juuri metsän laidassa — hiukan etelämpänä?" kysyi Le Bourdon.

"Näenpä kyllä! Paljon on niitä sielläkin, ja näyttävät liehuvan edes takaisin sen ja puun väliä kuin tulipalon sammuttajat vesisankoineen."

"Karhut ovat siellä", huomautti mehiläispyytäjä tyynesti; "sellaiset liikkeet tunnen vanhastaan. Mesikämmenet vaanivat tiheikössä, mutteivät uskalla tulla ulos sellaista yhteiskuntaa vastaan. Olen kuullut mehiläisten oikein kiukustuneina hätyyttävän karhuja penikulmien päähän."

"Jopa on pikku herhiläisillä sisua! Mutta miten on meidän meneteltävä, Bourdon, sillä kotiväkeni pitää saada hunajaa? Puolet on minun, tiedäthän, eikä tee mieleni luopua. Ja jos voin uskoa silmiäni, Bourdon, pilkistääkin karhun turpa tuon vanhan hongan takaa — tuosta, missä mettiäiset ihan pimittävät ilman!"

"Siitä ei ole epäilystäkään", vahvisti Le Bourdon rauhallisesti, hymyillen Gershomin itsenäiselle tasanjaolle, jonka kohtuullisuutta vastaan hän katsoi tarpeettomaksi mitään muistuttaa. "Ja tuolta tulee kokonainen karhu", lisäsi hän samaan tapaan, mutta samalla tarkastaen molempia pyssyjään; "jopa lähtevät joukolla liikkeelle ja näkyvät olevan tosissaan".

Niin olikin asian laita. Kerrassaan kahdeksan karhua, joista kuitenkin puolet aivan nuoria, ilmestyi hyppelehtien puunrunkojen yli. Otsot säntäsivät hunajapuuta kohti kuin rynnäten yhteisestä sopimuksesta linnotusta vastaan. Hyökkääjäin tulo hälytti hyönteiset täysin voimin taisteluun, ja kun kömpelöistä eläimistä etumainen ehti puun luo, kietoi sen sankka mehiläispilvi, joka oli kokoontunut puolustamaan aarteitaan. Kontio luotti turkkinsa paksuuteen ja luonnolta saamiinsa torjumisvälineihin, jotapaitsi se oli liiaksi kiihkoissaan pääsemään käsiksi hunajaan, välittääkseen pikku sankareista; se pisti kuononsa sisälle reiästä, varmaankin toivoen saavansa sen suoraa päätä vajotetuksi makeaan tahtaaseen. Karjahdus, kavahdus taaksepäin, etukäpälien viuhtominen ja ilman haukkominen ilmaisivat heti, että korven kuningas oli kohdannut tehokkaampaa vastarintaa kuin oli odottanut.

Tuossa tuokiossa seisoivat kaikki karhut takajaloillaan, huitoen ilmaa etukäpälillään ja loksautellen leukojaan oikealle ja vasemmalle, tuimassa ottelussa miltei näkymättömien vihollistensa kanssa. Vaisto korvasi tieteen, ja vihollistensa paksusta ja tuuheakarvaisesta peitteestä huolimatta osasivat mehiläiset tähdätä pistojaan suojattomiin kohtiin, kunnes nelijalkaisten oli pakko kieriä ruohossa, rusentaakseen ahdistajansa. Tämä keino tehosikin osaksi; mehiläisiä tuhoutui suurin määrin kontioiden piehtaroimisessa. Mutta tässäkin taistelun tiimellyksessä ilmestyi aina uusia hyökkääjiä kaatuneiden tilalle, ja lukumäärä tuntui alkavan päästä voitolle voimasta. Tässä ratkaisevassa vaiheessa, kun karhut näyttivät väsyvän mielettömästä reuhtomisesta ja tyhjän hosumisesta, katsoi Le Bourdon viisaaksi toimittaa joukkonsa näyttämölle. Molemmat miehet laukaisivat yhtaikaa, ja kumpainenkin osasi; isoin karhu jäi hengetönnä paikalle, toinen sai pahan haavan. Tätä menestystä seurasi uusi yhteislaukaus, joka haavotti taas kahta vihollista. Otuksien löntystäessä tiehensä varasivat miehet pyssynsä uusilla panoksilla, ja heidän lähestyessään taistelukenttää oli se tyhjä sekä karhuista että mehiläisistä, kahta kaatunutta kontiota lukuunottamatta. Pesänsä puolustajat seurasivat äskeisiä hätyyttäjiä täysilukuisina, aavistamatta uusien vihollisten tuloa.

Mehiläispyytäjä ryhtyi nyt kumppaninsa kanssa toimenpiteisiin hyönteisten paluun varalta, sillä sitä ei tarvinnut pitkääkään aikaa odottaa. Edellinen sytytti nuotion, johon Gershom kantoi kuivia risuja ja kalikoita, kunnes kirkas loimu kohosi kohti taivasta. Takaisin tullessaan havaitsivat mehiläiset uusien häiritsijäinsä siten vetäytyneen tulimuurien suojaan. Tuhansia pikku eläviä sai surmansa tästä ihmisen viekkaasta keksinnöstä, ja loput läksivät tovin kuluttua päällikköjensä johtamina hakemaan toista talletuspaikkaa uutteruutensa tuloksille.

Vasta puoleltapäivin pääsivät Ben ja Gershom pätkimään ja halkomaan puuta; siihen saakka olivat mehiläiset viivyskelleet kukistuneen pesänsä lähettyvillä, ja olisi ollut vaarallista edetä savun ja kuumuuden turvista. Miehet olivat tuoneet kanootissa kirveitä, kiiloja ja kurikan, ja kun molemmat olivat sellaisten työkalujen käteviä pitelijöitä, oli puun ontelon sisältö pian paljastettu. Ehtoopäivän kuluessa juoksutettiin hunaja nassakoihin, nämä siirrettiin kanoottiin, ja hyvillä mielin olivat miehet päivätyönsä päättymisestä, kun illalla uupuneina istuutuivat metsäpirtin lähteen partaalle aterioimaan.

"Se taisi olla viimeinen onkimani pesä täksi kesää", puheli Le Bourdon. "Täkäli on minulla ollut onnea, mutta rauhattomina aikoina ei ole hyvä oleskella kovin kaukana kotoa. Minua ihmetyttää, Waring, että sinä olet lähtenyt liikkeelle tällaisten kuulumisten kiertäessä tienoolla."

"Kyllä Dolly pitää varansa", vastasi Gershom huolettomasti; "ei häntä hätä heiluttele".

"Hyvä että paikkasi on niin turvallinen", sanoi mehiläispyytäjä miettivästi; "mutta minun asemani on liian heikko, viipyäkseni enää yksinäni täällä tammistoahoilla. Whisky-Keskus, minä aion lähteä pois; palaan uutisasutukseen ennen kuin punanahat todenperään nousevat sotajalalle. Jos jäät auttelemaan hunajani ja muiden varastojeni lastaamisessa kanoottiin ja melomisessa alas virtaa, niin korvaan vaivasi kunnollisesti."

"Ka, yhtä mieluusti minä sen teen kuin muutakaan. Ansiohommat ovat täällä salomailla siksi harvinaisia, että on parasta tarrata kiinni, kun tarjotaan. Tulin tänne vasiten tapaamaan sinua, kuultuani eräältä matkalaiselta, että olit näillä paikoin jokivarren tammistossa mettiäisten haussa. Dolly ei pidä mistään maallisesta ravinnosta niinkuin hyvästä metsähunajasta."

Seuraavana aamuna ryhtyi mehiläispyytäjä järjestämään majanmuuttoa, sillä paikoilleenjääminen tuotti nyt liian suurta vaaraa, kun pottawattamiekin oli osunut hänen pirtilleen. Oli varsin mahdollista, että vanhan päällikön heimolaisia saattoi jo parin päivän kuluttua ilmestyä tavottamaan hänen päänahkaansa. Hyvä keskinäinen ymmärrys vallitsi nyt miesten kesken, sillä Gershomin paremmat ominaisuudet virkosivat nopeasti, hänen älynsä ja tunteittensa vapautuessa alituisesta ikeestään. Hänen oma pikku whiskyvarastonsa oli lopussa, ja Le Bourdon katsoi turhaksi ilmottaa, että hänelläkin oli satunnaisten tarpeiden varalla ruukullinen konjakkia; tämän hän saikin sitte piilotetuksi tyhjään ruutinassakkaan parilla majavannahalla verhottuna, kun siirsi tavaroitansa kanoottiin, Gershomin toimekkaasti ahertaessa apuna.

Mehiläispyytäjä oli päivää ennen vieraitten tuloa ampunut uroshirven ja kantanut neljänneksen lihoista olallaan kotiin, ripustaen loput puun oksaan taitelle. Koska he saattoivat matkallaan tarvita riistaa, niin Ben arveli parhaaksi käydä Gershomin kanssa noutamassa saaliinsa; taivalta oli noin kolme penikulmaa. Siltä varalta, että veren haju oli kerännyt susia paikalle, vaikka nämä eivät voineetkaan yltää saaliiseen, otti kumpainenkin rihlapyssyn kainaloonsa, ja Kenno sai tulla mukaan. Erämies haasteli vilkkaasti kumppaninsa kanssa, joka osottausi hyvinkin tietorikkaaksi monilla rajalaiselämän aloilla. Kysellessään laivojen kulkua järvillä ja muuta sellaista, mitä hänen täytyi ottaa lukuun matkallaan Detroitiin, oli hän päässyt noin kahdeksan kyynärän päähän tappopaikalta, kun koiran liikkeet äkkiä herättivät hänen huomiotaan. Se ei enää tapansa mukaan juoksennellut edes takaisin tolallaan, haistellen oikealle ja vasemmalle, vaan eteni varovasti pää alhaalla, nähtävästi tunnustellen tietään vainun avulla, niinkuin olisi ilmassa ollut voimakasta hajua.

"Niin totta kuin nimeni on Gershom", virkahti Waring, juuri kun hän ja Ben olivat pysähtyneet silmäilemään ympärilleen, "onkin tuolla intiaani! Istuu, pakana, tuon ison tammen juurella — tuolla hiukan oikealla, ja Kenno vainusi sen. Mies nukkuu rihlapyssy polvilla; ei piittaa hän paljoakaan susista tai karhuista!"

"Kyllä näen", vastasi Le Bourdon, "ja minua sekä kummastuttaa että surettaa. On hiukan merkillistä, että juuri tähän aikaan liikkuu niin paljon vieraita pyyntimaillani, kun ennen sain olla hyvässä rauhassa. Tällaisessa tungoksessa asustaminen alkaa tuntua tukalalta, Waring! No, muuttamassahan olen, joten asialla ei kohtsiltään ole vähääkään väliä."

"Jo nukkuukin sikeästi!" ihmetteli Gershom, pysähtyessään kymmenkunnan kyynärän päähän intiaanista tarkastamaan häntä lähemmin.

"Hän ei milloinkaan herää", huomautti mehiläispyytäjä juhlallisesti; "mies on kuollut. Katso — ohimo on veressä, ja pyssynluoti on jättänyt siihen reikänsä."

Puhuessaan hän astui eteenpäin ja kohotti jonkunlaista lointa, joka aikoinaan somistuksena oltuaan oli nyt huolettomasti heitetty entisen omistajansa pään yli. Näkyviin tulivat Hirvenjalan tutut kasvonpiirteet — pottawattamien, joka oli vasta edellisenä päivänä lähtenyt heidän luotansa! Soturilta oli luoti lävistänyt pään, ja päänahka oli nyljetty. Ruutisarvi oli tyhjennetty, luotikukkaro samaten, mutta muuta ei kaatuneelta oltu riistetty. Ruumis oli asetettu istualleen puuta vasten ja jätetty siihen keskelle tammistoa petoeläinten saaliiksi, luut lumituiskujen ja sateiden valkaistaviksi.

Mehiläispyytäjää värisytti hänen katsellessaan kammottavaa väkivallan merkkiä; rauhallinen saloseutukaan ei siis tarjonnut suojaa veritöiltä. Että Kyyhkynsiipi oli surmannut äskeisen pöytäkumppaninsa, sitä ei Le Bourdon ollenkaan epäillyt, ja häntä tympäisi se ajatus. Vaikka hän oli itse aavistellut pahaa pottawattamien vihamielisyydestä, niin olisi hän suonut tämän teon tekemättömäksi. Molempien intiaanien keskinäinen epäluuloisuus oli ollut kylläkin ilmeinen; mutta mehiläispyytäjä ei olisi osannut aavistaa sen niin pian johtavan näin kamalaan tulokseen.

Yhä vakavampina käsittivät miehet, että heidän tuli valmistautua tukemaan toisiansa täällä saloseudulla, kun nyt alkuasukasheimot olivat niin selvästi joutuneet väkivallan tekoihin keskenään. Gershom oli nähnyt säännötöntä rajalaiselämää enemmän kuin yksinäinen kumppaninsa, hän kun oli elänyt niin likeisessä yhteydessä "tuliveden" kanssa; mutta häntäkin kammoksutti pottawattamien äkillinen loppu. He eivät soveliaiden työkalujen puutteessa yrittäneet haudata ruumista, sillä sudet olisivat helposti kaivaneet esille ohuesti mullatut jäännökset.

Hirvenlihat löytyivät koskemattomina, ja kumpainenkin nosti taakkansa olalleen. Virralle palatessaan he karttoivat kuolleen intiaanin ohitse johtavaa polkua ja suorittivat viimeiset puuhansa mahdollisimman joutuisasti, kunnes kanootti kellui joen keskiväylässä. Kalamazoo ei yleensä ole vuolas, joskin siinä paikotellen on virtaviakin taipaleita ja putouksiakin, ja enimmäkseen solui kanootti tasaisesti ja keveästi alaspäin, melan hiljalleen lykkimänä. Miehistä ei kumpainenkaan ponnistellut paljoa, painuessaan matkansa määrää kohti, vauhti kun vähällä pysyi riittävän hyvänä. Täten saivat he rauhallista tilaisuutta pakinoimiseen.

"On sinulla sentään harvinainen ammatti!" huudahti Gershom Waring, tovin äänettömänä tarkasteltuaan veneen keskelle kasattuja hunajanassakoita. "Kerrassaan kummallinen ja harvinainen ammatti!"

"Se soveltuu luonteelleni", vastasi mehiläispyytäjä hieman surumielisesti hymyillen, sillä hän ei voinut olla pahottelematta metsäpirttinsä jättämistä kylmilleen, saatuaan sille paikan valituksi kaikkia ammatilleen suotuisia näkökohtia silmälläpitäen. "Tämä kesä olikin tuottoisa, ja hunaja erityisen hyvätuoksuista, niin että sitä olisi nyt saanut kaupaksi runsaamminkin ja kelpo hinnasta."

Hän haasteli kumppanilleen mielelläänkin elämäntavoistaan. Hän piti ammatistaan; hän oli kenties liiaksikin kiintynyt yksinäisyyteen, ja häntä elvytti se pikku jännitys, jota luonnollisesti tuottivat hänen "mehiläis-ongintansa", vaihtelevat löytönsä ja voittonsa. Tällainen ammatti ei ollut juuri milloinkaan rasittavaa, mutta terveellistä liikuntoa ja mieluisaa ulkosalla oleskelua se antoi kylliksi. Luonnon salaisuuksista huvitettuna seurasi hän viehättyneesti noiden pikku elävien hyörinää, joiden vaivannäköä hän tosin käytti hyväkseen ihmiselle suotuna luonnon antimena, mutta suopeasti ja malttavasti. Niin suurta harrastusta herättivät Le Bourdonissa toisinaan hänen pikku kumppaninsa, että hän oli nyt tänäkin kesänä säästänyt kolme löytämäänsä pesää, havaittuaan niiden asukkaat nuoriksi mehiläisiksi, jotka eivät olisi kunnollisesti kyenneet uuteen parveiluun.

Waring kuunteli pää rintaan painuneena, syvissä mietteissä, nähtävästi vertaillen omaa tarkotuksetonta elämäänsä toisen terveihin oloihin. Hänen kasvonpiirteistään saattoi vieläkin nähdä, että hän oli ollut kaunis mies, reipas ja toivehikas kansalainen, johon nyt olivat väkijuomat painaneet vastenmielisen leimansa. Sen ehtoopäivää ja koko seuraavan yön lipui kanootti esteettömästi alas virtaa, ja sillävälin jutteli myös Gershom elämänsä vaiheista. Hän oli lapsuudessaan saanut jonkun verran kasvatusta eikä selvinä hetkinään tuntunut ollenkaan niin sivistymättömältä kuin heittäytyessään alkoholin tylsyttämänä rennoksi ja ylimieliseksi. Ainoan sisarensa hän kertoi joutuneen erään naissukulaisen hoitoon, joka oli suojatilleen toimittanut enemmänkin opetusta kuin Massachusettsin valtion alkeiskouluissa tarjottiin. Tuon sukulaisen kuolema ja Gershomin naimisiinmeno toimittivat sisaren jälleen hänen luokseen, tämän ollessa vielä aivan nuori.

Siitä ajasta alkoi perheen kiertäjäelämä. Ennen kuin Uuden Englannin valtioihin perustettiin tehtaita, luovutti se alue järjestelmällisesti väenlisäyksensä läntisiin ja eteläisiin valtioihin. Länteen siirtyi myöskin Gershom ja oppi matkoillaan turvautumaan alkoholin petolliseen virkistykseen. Onneksi ei rouva Waringilla ollut lapsia, mikä seikka lievensi nais-parkain kovia kokemuksia. Synnyinseudulta lähdettäessä oli Gershomilla toistatuhatta dollaria rahaa, omina ja sisarensa yhteisinä varoina, mutta hänen tullessaan Detroitiin ei ollut jäljellä sataakaan. Matkalla oli kuitenkin kulunut useita vuosia. Waring liittyi siellä sotakapakoitsijaan, joka oli lähdössä Michilimackinaciin erään sotaväenosaston mukana, ja siten oli hän lopulta johtunut vaihtelevissa yrityksissään pyrkimään viimeksimainitusta paikasta omalla kanootilla Michigan-järven päähän, missä Chicagon nykyisellä paikalla oli Fort Dearbornin varustus.

Tätä matkaansa varten ei Waringilla ollut mitään aivan määrättyä suunnitelmaa. Hänen tapansa olivat herättäneet pahastusta Michilimackinacissa, ja oma levottomuuskin pakotti häntä tunkeutumaan yhä syvemmälle salomaihin. Kaikilla retkillä seurasivat lämminsydämiset naiset hänen vaiheitaan, toinen syystä että oli häneen kiintynyt vaimona, toinen sisarrakkauden sitomana. Kanootin saapuessa Kalamazoon suulle ajoi navakka tuuli sen jokeen. Gershom keksi valmiiksi rakennetun hirsituvan tyhjilleen jätettynä, poikkesi maihin ja oli jo metsästellyt ympäristöllään kaksi viikkoa, kun kuuli puhuttavan mehiläispyytäjästä ja pistäysi tämän luo vieraisille.

Sellaisen yleiskuvan muodosti itselleen mehiläispyytäjä hänen puheistaan, täydennellessään niitä omilla päätelmillään. Hän huomautti vakavasti, että heidän täytyi piammiten sopia toimenpiteistä omaksi turvallisuudekseen, joten Gershominkin oli mietittävä uutta suunnitelmaa elämälleen.

"Pahat ovat ajat", huudahti tämä, kun hänen kumppaninsa oli selitellyt, mihin kiusoihin he saattoivat joutua ennen kuin pääsivät maan asuttuihin osiin, "pahat kerrassaan! Kyllä ymmärrän kaikki mitä tahtoisit sanoa, Bourdon, ja kummastelen itsekin, että ennakolta ajattelematta toimitin väkeni tällaiseen asemaan. Mutta erehdyksiä sattuu sentään parhaillekin ihmisille, ja minun kai piti tehdä tämä tyhmyys."

"Minun ammattini puhuu puolestaan", virkkoi mehiläispyytäjä; "jokainen oivaltaa, että mehiläisten hakijan on mentävä sinne, missä niitä on. Mutta minun täytyy tunnustaa, Gershom, etten oikein tajua sinun yritystäsi. Sanot, että sinulla on kaksi täyttä tynnyrillistä whiskyä —"

" Oli , Bourdon, huomaa se — sillä toinen lienee valitettavasti tullut jo puoliväliin kulutetuksi."

"No, oli ainakin ennen kuin aloit omaksi ostajaksesi. Mutta nyt olet asettuneena Kalamazoon suuhun puolentoista whiskytynnyrin omistajaksi, itse ainoana juojana. Minun järkeeni ei mahdu, mistä siinä tulee liikevoittoa."

"Unohdat intiaanit. Tapasin Mackinawissa miehen, joka toi kanootissaan vain yhden tynnyrillisen ja sai sillä niin paljon nahkoja, että arveli voivansa perustaa Detroitiin sekatavarakaupan, muutettuaan ne rahaksi. Mutta minä olin sotamiesten jäljillä ja aioin käydä whiskykauppaa Fort Dearbornissa. Sotamiehille ja intiaaneille saattaa myydä kannuttain päivässä, ja hyvästä hinnasta."

"Se on huonoa kauppaa parhaimmillaankin, Waring, ja nyt ollessasi maistamattomana neuvoisin sinua pysymäänkin erilläsi koko juomasta."

"Kenties teen sen, jahka nuo kaksi tynnyrillistä ovat lopussa. Olen sitä jo useasti ajatellut, ja yhtämittaa ovat Dolly ja Kukka minua siihen kehottaneet; mutta vanhoista tavoista on vaikea luopua yhtäkkiä. Kunhan vain saisin supistetuksi määräni kortteliin päivässä vuodenkin ajaksi, niin luulisin vähitellen voivani tehdä täyden käännöksen. Tiedän yhtä hyvin kuin sinäkin, Bourdon, että kohtuus on ihmiselle kaikessa paras."

Kumppanin puolustelut saivat Le Bourdonin mietiskelemään Whisky-Keskuksen tilaa enemmän kuin hän olisi muutoin saattanut välittää siitä. Vaikka hän ei olisi katsonutkaan asiakseen huolia miehen omasta menestyksestä ja hänen perheensä onnellisuudesta, oli hänen nykyisissä olosuhteissa ainakin ajateltava yhteisen turvallisuuden vaatimuksia. Boden oli päättäväinen ja lujaluontoinen mies, ja hän oli selväjärkinen syihin ja seurauksiin nähden. Yksinäinen elämä oli kasvattanut hänessä harkintakykyä ja itsenäisyyttä, joka sai hänet ratkaisemaan varovasti, mutta sitte toimimaan ripeästi. Heidän laskeutuessaan alas virtaa pohti hän senvuoksi Gershom Waringin koko asemaa ja mahdollisuuksia tasapuolisesti ja tarkoin, kunnes vakautui siitä, mitä oli tehtävä ja miten.

Kanootti ehti virran suulle vasta kolmannen vuorokauden ehtoopäivänä. Välimatkakin oli melkoinen, mutta viivytystä tuottivat myös virtaan ajautuneet esteet. Heidän lähestyessään paikkaa, jonne Gershom oli jättänyt vaimonsa ja sisarensa, huomasi Le Bourdon kumppaninsa käyvän yhä levottomammaksi näiden kohtalosta. Hänen ilmeinen huolestuksensa siitä, että kotiväen asiat eivät kenties olleetkaan toivotulla kannalla, osotti hänellä olevan ainakin jonkun verran sydäntä, niin ajattelemattomasta kuin hän olikin jättänyt heidät turvattomiksi.

"Pelkäänpä, että ihminen ei tule kaikkea niin miettineeksi kuin hänen pitäisi, kun hänellä on nestettä nupissaan", virkkoi hän juuri kun kanootti kääntyi viimeisen niemen nenitse; "muutoin en olisi voinut jättää heitä noin yksinäiseen paikkaan. Luojan kiitos, maja on toki jäljellä — ja sieltä nousee savua, jolleivät silmäni petä! Se sentään viihdyttää!" ja harhaileva puoliso ja veli huokasi huojentuneesta "Jos siellä on tulta, niin siellä täytyy olla sen sytyttäjät, ja tähän vuodenaikaan merkitsee tuli myös, että siellä on jotakin syötävää. Olen pahoillani, Bourdon, etten ollenkaan muista, jätinkö kotiin edes ruokaa —"

Gershom vaikeni äkkiä ja pudotti melansa kuin herpaantuneena. Tähystäessään ympärilleen, nähdäkseen mikä odottamaton tapaus oli siten vaikuttanut miehen tunteisiin, huomasi Le Bourdon naishenkilön seisomassa rantatöyräällä, jolta avautui melkoisen laaja näköala virralle — epäilemättä tarkasteli tämä kanootin tuloa.

"Tuolla hän on", virkkoi nyt Waring säveästi; "ja tuolla on Dolly varmaankin viettänyt puolet aikaansa poissaollessani, odottaen näkyviinsä ensimäistä vilahdusta minusta mokomasta kotiin palaamassa. Sellainen on nainen, Bourdon, ja taivas minulle suokoon anteeksi, jos olen unohtanut heidän luonnonlaatunsa silloin kun minun olisi pitänyt se muistaa."

"Tuo on kaunis näky, Gershom, ja se melkein saa minut ystäväksesi!" kiitti mehiläispyytäjä. "Miehellä, johon säälliset naiset ovat niin kiintyneitä, täytyy olla hyviä piirteitä. Vaimosi itkee, varmaankin niin iloissaan kotiutumisestasi."

"Se on Dollyn tapaista", sanoi Gershom tukahtuneesti, ponnistellessaan mielenliikutuksensa salaamiseksi. "Laskehan kanootti kummun juurelle, poiketakseni siinä maihin. Minun on mentävä virkkamaan pari sanaa Dolly-paralle; melo sinä sitten edelleen ja ilmota Kukalle, että minä olen lähettyvillä."

Mehiläispyytäjä totteli ääneti, luoden uteliaita silmäyksiä kunnaalle, nähdäkseen millainen nainen Whisky-Keskuksella saattoikaan olla vaimona. Hänen kummastuksekseen ei Dorothy Waring ollut ainoastaan siististi, vaan sievästikin puettu, ikäänkuin olisi hän tahtonut pitää erityistä huolta ulkoasustaan, toivottaakseen kuljeksivaa miestänsä tervetulleeksi kotiin. Tämän verran ennätti Le Bourdon havaita kumppaninsa astuessa rannalle, sillä hienotunteisuus esti häntä lähemmin silmäilemästä odottavaa. Kotvasen kuluttua ehti erämies itse perille, meloen kanootin rantaan juuri sen lehdon alapuolelle, missä tupa sijaitsi. Kenties johtui hänen pitkällisestä erakkoelämästään, että se olento, jonka hän nyt kohtasi, näytti hänestä pikemmin kuuluvan toiseen maailmaan kuin siihen, missä hän tavanmukaisesi asusti.

Hipiältänsä, hiuksiensa väriltä ja kasvojensa reunapiirteiltä muistutti Margery Waring paljonkin veljeänsä, mutta runsaasta taivasalla oleskelusta huolimatta oli hänen ihonsa kuulaan valkoinen, jollaista saattoi odottaa näkevänsä suurkaupungin suojamassa, vaan tuskin salomailla, kun taasen huulten, poskien sekä lievemmin leuan ja korvalehtien ruso vivahteli hohteina, joita olisi tottunutkin siveltimen pitäjä kenties saanut kauvan turhaan tavotella. Hänen kasvojansa elävöitti sama selväpiirteisyys kuin veljenkin, mutta sukupuolen ja iän suoman säveyden lisäksi ei niiden tenhoavaa säännöllisyyttä ollut haittaamassa mikään ruumiin- tai luonteenheikkouden leima. Silmät olivat siniset ja kutrit niin läheisesti kullankarvaiset kuin ihmishiukset voivatkin olla. Toiminta, vaihteleva elämä ja alituinen oleskelu ulkosalla eivät olleet antaneet tälle harvinaisen viehkeälle tytölle ainoastaan terveyttä, vaan myöskin sen ilmaukset. Kuitenkaan hän ei ollut missään suhteessa karkea tai näyttänyt uurastajalta; kädet vain ehkä hiukan ilmaisivat, että hän ei säästellyt itseään, kun kykeni tuottamaan hyötyä. Margaret Waringissa ilmeni se miellyttävä hentouden ja ruumiillisen tarmokkuuden yhtymä, jota hänen luokkaansa kuuluvassa amerikalaisessa tytössä kenties tavataan useammin kuin juuri minkään muun kansallisuuden nuoressa naisessa.

Vieraan lähestyessä ilmaisivat tämän viehättävän olennon kasvot sekä ihmetystä että tyytyväisyyttä; oli kummastuttavaa, että Gershom oli kohdannut kumppanin tällaisella saloseudulla, ja hauskaa, että tulija ei nähtävästi ollut tavallinen viinanhakija.

"Sinä olet Kukka", virkkoi mehiläispyytäjä, tarttuen puolittain vastahakoisen tytön käteen niin kunnioittavasti ja ystävällisesti, että tämä ei voinut kieltäytyä, vaikka epäilikin, tokko oli aivan sopivaa suoda tällainen vastaanotto ventovieraalle, "Kukka, josta Gershom Waring puhuu niin usein ja hellästi?"

"Olet siis veljeni ystäviä", vastasi Margery hymyillen niin herttaisesti, että Le Bourdon katseli häntä ihastuksissaan "Kylläpä olemme iloissamme hänen paluustaan! Viisi kamalaa yötä olemme käly ja minä viettäneet yksinämme, ja jokaista pensasta olemme peljänneet intiaaniksi siitä saakka kun Gershom läksi tapaamaan mehiläispyytäjää, jonka kuulimme asustavan tammistoahoilla. Sinäkö oletkin se mies?"

"Sama juuri. No, se vaara on kestetty — mutta lähellänne on vielä vihollinen, joka on voitettava: täällä kuuluu olevan whiskyä tynnyreissä, ja jos näytät minulle säilytyspaikan, niin poistan senkin vaaran ennen kuin sen aineen suosija ehtii hätään."

Kauniin neitosen kasvoja kirkasti ymmärtävä välähdys. Ensin hän karahti miltei tulipunaiseksi; sitte vaalenivat hänen kasvonsa kalmankalpeiksi. Puristaen huulensa yhteen hän seisoi epäröivänä, milloin tuijottaen suopean näköiseen muukalaiseen, milloin vakaasti tähystäen veljeensä ja kälyynsä päin, jotka vielä etäällä ollen verkalleen lähestyivät majaa.

"Kyllä uskallan. Hän on nyt ihan selvänä, joten häneen tehoo järki.
Meidän kaikkien vuoksi käyttäkäämme tätä etua."

Tämän sanottuaan tyttö peitti kasvonsa käsillään ja vaipui tuolille ikäänkuin peljäten todistajaksi joutumista siinä kohtauksessa, joka oli tulossa. Le Bourdon ei siekaillut hetkeäkään, vaan astui ulos majan takaovesta. Siinä oli tynnyrit ja niiden vieressä kirves. Hänen ensimäisenä ajatuksenaan oli rusentaa astiat paikoillaan, mutta samassa muisti hän, että lemu olisi noin lähellä majaa vastenmielinen kaikille ja saattaisi ärsyttää nesteen omistajaa.

Onneksi sijaitsi Whisky-Keskuksen koti jyrkän vierun kaltaalla, jonka pohjalla lirisi vuolas puro. Tarttuen lähimpään tynnyriin vieritti Le Bourdon sen vaivattomasti rinteen reunalle ja survaisi sen voimakkaalla potkaisulla menemään. Se oli tuo puolilleen jäänyt astia, ja sisältö loiskahteli pitkin mäkeä, kun se kieri vinhasti alas, kunnes puolitiessä eteen osunut kivennyppylä kolhaisi vanteet hajalle. Kimmet tipahtivat jyrkänteeltä veteen ja katosivat sen mukana.

Hiljainen ilahduksen huudahdus sai mehiläispyytäjän katsomaan taaksensa, jolloin hän näki Margeryn tarkkaavan puuhaa jännittyneesti. Tytön hymyssä ilmeni sentään säikkyäkin, ja hän pikemmin kuiskasi kuin lausui ääneensä: "Toinen — toinen — se on täysinäinen — ole nopea, ei ole hetkeäkään hukattavana."

Hävittäjä kävi käsiksi toiseen tynnyriin ja alkoi kierittää sitä louhikkorinteen partaalle. Se ei ollut niin huokeasti pideltävä kuin edellinen, mutta hänellä riitti voimia, ja pian poukkoili sekin alas mäen kuvetta, tölmäten samaan kiveen kuin edeltäjänsäkin ja siitä syöksyen pirstaleina jyrkänteen yli puroon.

"Siitä urakasta on hyvin suoriuduttu!" huudahti Le Bourdon. "Yksikään ihminen ei koskaan sekoa eläimeksi tuon nesteen tautta."

"Jumalan kiitos!" huoahti Margery. "Hän on kovin toisenlainen, vieras, kun ei ole johonkuhun aikaan maistellut väkeviä. Ihan sinut on Kaitselmus lähettänyt tekemään meille tämän palveluksen!"

"Sen voin uskoa, sillä niin on meidän kaikkien laita. Mutta sinä et saa sanoa minua vieraaksi, hyvä Margery; ystävyksiähän olemme nyt, kun meillä on tämä salaisuus keskenämme."

Tyttö myhäili ja punehtui; sitte hänen näytti tekevän mieli kysyä jotakin. Sillävälin olivat he poistuneet vajasta ja istuutuneet odottamaan Gershomia ja tämän vaimoa. Kotvan kuluttua nämä jo saapuivatkin, vaimon kasvot loistaen tyytyväisyydestä, jota hän ei yrittänytkään salata. Dolly ei ollut yhtä kaunis kuin natonsa, mutta sorea nainen oli hänkin, vaikka surun raskautusta tuntenut. Hän oli vielä nuori ja olisi saattanut esiintyä kukkeimmillaan, jollei Gershomin rappeutumisen murhe olisi häneen lyönyt leimaansa. Naisen sydäntä elvyttävä ilo nyt kuitenkin kirkasti hänen katsantoansa, ja hän toivotti Le Bourdonin mitä sydämellisimmin tervetulleeksi, ikäänkuin oivaltaen hänen vaikuttaneen hyvää Waringiin. Kuukausimääriin ei hän ollut nähnyt miestänsä ihan omana itsenään, ennen kuin nyt tänä iltana.

"Olen kertonut Dollylle kaikki seikkailumme, Bourdon", huudahti Gershom, "ja hän sanoo kaiken olevan täällä päin rauhallista. Kolme kanootillista intiaaneja kuuluu kyllä kulkeneen tästä ohi järvelle juuri tänään ehtoopäivällä, mutta ne eivät nähneet savua, sillä tuli oli sammuksissa, niin että niiden on täytynyt arvella majaa autioksi, jos siitä mitään tiesivätkään."

"Jälkimäinen on todennäköisempää", huomautti Margery, "sillä minä tähystelin niitä tarkoin rannan pyökkimetsiköstä, eikä tänne päin ollenkaan viitottu tai katseltu, niinkuin olisi tapahtunut, jos joukossa olisi joku kyennyt näyttämään toisille metsämökin. Taloja ei täällä päin maata ole niin tiheässä, että matkamiehet niitä sivuuttaisivat katsomaan kääntymättä. Intiaanilla on uteliaisuutta kuten valkoihoisellakin, vaikka hän niin usein osaa salata sen."

"Etkö sanonut, Kukka, että yksi kanootti oli paljon jäljessä muista ja että siinä kanootissa muuan soturi tosiaan vilkaisi ylös lehtoomme päin, ikäänkuin vaanien majaa?" kysyi Dolly.

"Se tosiaan on mahdollista tai sitte sai pelkoni näyttämään siltä. Molemmat edellä menneet kanootit olivat täynnä väkeä, kahdeksan miestä kumpaisessakin; viimeisessä oli ainoastaan neljä soturia. Ne olivat penikulman verran erillään, ja takimainen kanootti näytti yrittävän tavottaa edelliset. En luullut muun kuin kiireen estäneen viimeisen kanootin miehiä poikkeamasta maihin; mutta kenties se vain oli turhanaikaista levottomuuttani."

Viehkeän tytön poskien tulistuessa kiihtymyksestä ja kasvojen vilkastuessa eloisiksi näytti Margery ihmeellisen sievältä; niin tenhoavaa naista ei mehiläispyytäjä mielestään ollut eläissään nähnyt. Mutta hänen sanansa tehosivat erämieheen yhtä suuresti kuin ulkomuotonsakin, sillä hän älysi heti, kuinka suuri merkitys tuollaisella tapauksella oli heidän asemassaan. Tuuli oli nousemassa järvellä, ja sen suunta oli kanooteille vastakkainen. Jos villit katsoisivat tarpeelliseksi etsiä satamapaikkaa, niin he saattoivat palata Kalamazoon suulle, ja se askel panisi vaaraan heidän kaikkien hengen siinä tapauksessa, että nämä intiaanit olivat niitä, joiden nyt piti epäillä olevan brittiläisten palkkaamia.

Asiasta oli siis pidettävä huolta, ja kun ilta teki tuloaan, ei ollut aikaa hukattavana. Michiganin rannat ovat yleensä matalia, satamat eivät ole lukuisia eivätkä kovinkaan helppopääsyisiä. Olisikin vaikea tavata missään muussa osassa maailmaa niin laajaa rannikkoa, joka tarjoaa purjehtijalle niin niukasti suojaa kuin tämän järven tienoot. Virtoja on kyllä melko lailla, mutta tavallisesti vaikeuttaa niihin pääsyä matalikko. Kalamazoohon pääsi kanooteilla, vaikka se ei suonut kunnollista suojaa millekään isommalle alukselle. Mitään muuta turvaa ei villeille ollut tarjona monen penikulman alalla etelämpänä, joten oli hyvinkin luultavaa, että he pyörtäisivät takaisin, jos tuuli yltyisi, niinkuin kaikki merkit tuntuivat osottavan. Naisten kertomuksen mukaan olivat he ulonneet järvelle vasta kaksi tuntia takaperin, ja siitä asti oli tuulahtelu vähitellen voimistunut. Viimeisessä kanootissa olleen soturin huomio olikin kyllä saattanut kohdistua juuri sään oireisiin, ja hänen kiirehtimisensä tovereitaan tapaamaan oli kenties johtunut halusta saada heidät etsimään suojaa.

Kaikki tämä johtui yhtähaavaa mehiläispyytäjän mieleen, ja siitä keskusteltiin seurueessa vapaasti, kenenkään kykenemättä pidättymään vakavista arveluista. Lähistöllä oli muuan verrattain ylävä paikka, josta avautui joltisenkin laaja näköala järven rantamalle. Sinne nyt kiirehti Margery tähystämään kanootteja. Boden saattoi häntä, ja yhdessä he sitten astelivat vieretysten, vastaheränneen keskinäisen luottamuksen vahvistuessa heidän povessaan.

"Kas, tuossahan on kanoottini selkeästi kaikkien nähtävissä, jotka saapuvat virralle", huudahti erämies kesken muun puhelun; "se on kätkettävä, olipa intiaaneja liikkeellä tai ei".

"Tästä on enää vain askel paikkaan, mistä voimme tähystellä. Juuri tuossa, takkiaistammen juurella. Tuntikausia olen siinä istuskellut ompeluksineni, Gershomin viipyessä salollasi."

"Dolly-parka! Luulen hänen viettäneen kerrassaan puolet aikaansa pyökkipuun luona, missä ensin näit hänet, odottamassa veljeni kotiutumista. Julmaa on joutua kokemaan puolison harhaannuksia!"

"Sellaista ei toivoakseni satu sinun osallesi, sievä Margery, eikä luullakseni voikaan sattua."

Margery ei vastannut, mutta vaikka nuori mies virkkoi tämän huomautuksensa hyvin hiljaa, oli se nähtävästi tullut kuulluksi, sillä herttainen tyttö loi katseensa maahan ja punehtui. Onneksi saapuivat he samassa puun luo, jolloin puhelu luonnollisesti kääntyi asiaan, joka oli heidät sinne toimittanut. Kolme kanoottia oli näkyvissä, lähellä maata, mutta niin etäällä katsojista, että mehiläispyytäjä vasta pikku kaukoputkensa avulla kykeni havaitsemaan intiaanien melovan myötätuuleen ja suuntaavan kulkunsa virran suulle. Tämä oli varsin arveluttava seikka, ja Kukan kiitäessä ilmottamaan sitä veljelleen ja kälylleen läksi Le Bourdon omaa kanoottiansa kohti ja alkoi katsella sille piilopaikkaa.

4. LUKU.

Oli otettava lukuun useita seikkoja kanoottien sijoittamisessa — sillä Gershomin kanootti oli niinikään kätkettävä. Melkein kaikissa Michiganin matalissa vesissä kasvaa korkeata villiriissiksi nimitettyä heinää, ja niinpä tässäkin jokivarressa. Meloen omaa kanoottiansa ja hinaten toista tunkeutui mehiläispyytäjä tällaiseen tiheikköön, valiten jonkun luonnonoikun muodostaman kanavan, joka polvitteli heinikossa sellaiseen tapaan, että se piankin peitti näkyvistä kaiken keskemmällä olevan. Tällaisia tavattoman mutkaisia kanavia oli useita, ja heti kun erämies oli toimittanut kanootit kiinteään rantaan ja kytkenyt ne, nousi hän likeiseen puuhun ja tutki noiden soukkien solien kaarroksia, kunnes hänellä oli ylimalkainen käsitys niiden suunnista ja laadusta. Tämän varokeinon jälkeen hän riensi takaisin majaan.

"No, Gershom, oletko päättänyt menettelytavasta?" olivat hänen ensimäiset sanansa.

"Emme ole vielä selvillä", vastasi toinen. "Sisko pyytelee meitä muuttamaan syrjemmälle, koska intiaanien täytyy kohtsiltään olla täällä; mutta vaimoni tuntuu ajattelevan, että hän on varmassa turvassa, kun kerran minä olen taas kotona."

"Silloin on vaimo väärässä ja sisar oikeassa. Jos noudatat neuvoani, niin kätket kaiken irtaimesi metsään ja poistut majasta niin väleen kuin mahdollista. Intiaanit ehdottomasti havaitsevat tämän asumuksen ja varmastikin tuhoavat kaikki mitä eivät voi mukanaan viedä. Sitäpaitsi ohjaa pieninkin valkoihoiselle kuuluva esine heidät jäljillemme, nyt kun päänahat alkavat olla hyvässä hinnassa Montrealissa. Puolessa tunnissa voidaan täältä kantaa kaikki tiheikköön, joka on onneksi likellä, ja huolellisesti sammuttamalla tulen ja käyttämällä asianmukaista varovaisuutta saatamme antaa paikalle niin hyljätyn näön, että villit eivät epäile mitään."

"Jos ne pistäytyvät virtaan, Bourdon, niin ne eivät leiriydy ulkosalle wigwamin ollessa niin lähellä, ja jos ne tulevat tänne, niin mikä estää niitä näkemästä jalanjälkiä, joita me jätämme taaksemme?"

"Yö, ainoastaan yö. Ennen aamua ovat heidän omat jälkensä niin runsaita, että meidän olomme haipuu. Onneksi käytämme me kaikki mokkasineja; siitä on nyt suurta etua. Mutta jokainen hetki on kallis, ja meidän tulisi hyöriä. Ottakoot naiset vuoteet ja makuuvaatteet, sinun ja minun siepatessamme tämän kirstun. Ylös se nousee, ja tässä menee!"

Gershom oli siinä määrin joutunut kumppaninsa vaikutettavaksi, että hän mukautui, vaikka hänen mielessään liikkui monia vastaväitteitä, joita hän huomautteli tästä toimintatavasta heidän puuhatessaan muuttoa. Whisky-Keskuksen tavarat olivat kolmen viime vuoden kuluessa vähitellen vähentyneet sekä määrältään että arvoltaan, joten hänellä ei nyt ollut paljoakaan irtainta. Seurueelta meni vain parikymmentä minuuttia tuvan tyhjentämiseen kaikista esineistä, joista intiaani olisi saattanut johtua aavistelemaan valkoihoisen läsnäoloa. Tavarat kannettiin riittävän matkan päähän, ollakseen turvassa muulta paitsi vasituiselta etsinnältä, ja mahdollisimman huolellisesti varottiin tallaamasta tolaa, joka olisi voinut johtaa villit väliaikaiseen aittaan. Tämä oli pelkkä sankka viidakko, johon johti kapea aukko suojaisimmalta puolelta.

Hommasta suoriuduttuaan läksivät kaikki neljä tähystämään, miten pitkälle kanootit olivat päässeet. Ne olivat enää vajaan penikulman päässä, ajautuen navakan tuulen ja myötälaineitten mukana sekä niin monen melan lykkiminä kuin niissä oli elollisia olentoja. Kymmenessä minuutissa saattoi olettaa tulijain ehtivän matalikolle ja siitä viidessä minuutissa itse virtaan. Tuli nyt kysymykseksi, missä seurueen piti piileksiä villien vierailun aikana. Dolly, kuten kenties oli emännälle luonnollistakin, halusi jäädä maallisen omaisuutensa ääreen, ja sievä Margery tunsi voimakasta naisellista taipumusta tekemään samaten. Mutta miehistä ei kumpainenkaan hyväksynyt sitä aietta. Se oli liikanaista vaarantamista yhteen kohti, ja voitolle pääsi esitys, jonka mehiläispyytäjä nopeasti keksi.

Olihan Le Bourdon vienyt kanootit vesiheinikköön ja sijottanut ne niin turvallisesti suojatuiksi kuin suinkin saattoi. Nämä kanootit tarjosivat monessakin suhteessa paremman tilapäisen lymypaikan kaikissa oloissa kuin mikään rannalta löytyvä kätkö. Ne olivat kuivillaan, ja levittämällä taljoja, joita Bodenilla oli useita, oli tehtävissä mukavat vuoteet naisille, samalla kun heitä oli helppo varjella yökylmältä ja kasteelta laiteitten yli heitetyllä karvapeitolla. Toisekseen oli kummassakin kanootissa monia tarvikkeita, jotka luultavasti joutuisivat tähdellisiksi; varsinkin oli mehiläispyytäjän venheestä saatavissa yltäkyllin ruokavaroja ja muuta, mitä heidän asemassaan kaipasi. Mutta Le Bourdonin mielestä oli kanoottien suurimpana etuna kuitenkin se, että niillä oli helppo paeta. Hän rohkeni tuskin toivoa intiaanien terävänäköisyyden siinä määrin pettävän, että heidän hyörinästään jääneet monet jalanjäljet välttäisivät huomiota, joten hän arveli päivän valjetessa saattavan käydä pakolliseksi pyrkiä turvaan salavihkaa poistumalla paikalta. Tämän hän uskoi käyvän laatuun riissin suojassa, jos kyllin huolellisesti kartettiin osumasta näkyviin. Nämä syyt selitti Le Bourdon nyt kiireesti kumppaneilleen, ja kanoottien luo seurue riensi niin joutuin kuin jaksoivat kävellä.

Mehiläispyytäjä oli osottanut hyvää harkintaa villiriissin valitsemisessa suojapaikaksi. Siihen vuodenaikaan se oli kyllin rehevää peittääkseen täydellisesti näkyvistä kaikki, mikä ei ollut miestä korkeampaa tai millekään läheiselle ylänteelle paljastuvaa. Virran suulla oli maa enimmäkseen laakeata, ja harvat poikkeukset oli otettu lukuun kanoottien sijottamisessa heinikkoon. Mutta juuri kun Gershom oli astumaisillaan omaan kanoottiinsa, järjestääkseen sitä vaimonsa vastaanotoksi, vetäysi hän takaisin ja huudahti kuin mitä tärkeimmän ajatuksen äkkiä valtaamana:

"Hyväinen aika! Minä olen ihan unohtanut ne tynnyrit! Ne joutuvat villien käsiin, ja kamalan metelin ne siitä nostavat! Anna minun mennä, Dolly — minun pitää paikalla pitää huolta tynnyreistä."

Vaimon hiljaisesti pidättäessä innokasta miestänsä kysyi mehiläispyytäjä levollisesti, mistä tynnyreistä oli puhe.

"Whiskytynnyreistä", oli vastaus. "Niitä on kaksi vajassa majan takana, ja nestettä on niissä riittämään asti riivaamaan kokonaisen heimon pyörälle päästänsä. Kumma, kuinka minulta whisky unehtui!"

"Se on suuren parannuksen merkki, Waring-veikkonen, eikä aiheuta mitään hankalia seurauksia", huomautti Le Bourdon rauhallisesti. "Minä oivalsin vaaran ja vieritin astiat alas mäkeä sirpaleiksi jokeen, joka on jo aikaa kuljettanut nesteen grogina järveen."

Waring näytti ällistyneeltä, mutta hän ei ollenkaan osannut aavistaa asian todellista laitaa. Väkijuoman toivoton hukkaantuminen oli kyllä ikävää, mutta sekin oli parempi kuin tietää villien saavan siitä ilmaisen saaliin. Häviötänsä surkeillen ryhtyi hän kuitenkin muiden mukana muutamiin lisävarustuksiin, joita Le Bourdon piti kaiken varalle suotavina, jollei välttämättöminä.

Mehiläispyytäjän mieleen oli johtunut oman lastinsa jakaminen molempiin kanootteihin, ja siinä työssä nyt koko seurue puuhasi. Siten tahtoi hän keventää omaa kanoottiansa paon varalta ja tavaransa kahteen erään jakamalla suoda kaikille parhaan mahdollisuuden olojensa huojentamiseen. Niin pian kuin tästä järjestelystä oli päästy, juoksi Le Bourdon puun luo, joka tuntui siihen soveliaalta, ja sen oksille kohoten ehti hän piankin kyllin korkealle, nähdäkseen matalikon ja jokisuun. Päivän hiipuvassa valossa erotti hän selvästi neljä kanoottia tulossa ylös virtaa eli yhtä enemmän kuin Margery oli ilmottanut nähneensä kulkevan ohitse.

Tunnin verran heijasti maan päälle kirkas kuu auringon valoa tämän taivaankappaleen painuttua näköpiirin alle. Sen avulla mehiläispyytäjä yhä puussaan pysyen sai tarkatuksi intiaanikanoottien liikkeitä, vaikka henkilöiden hahmot pian kävivät niin epäselviksi, että saattoi vain havaita lukumäärän. Kolmessa kanootissa laski hän olevan viisi kussakin ja neljännessä kuusi. Yksikolmatta oli liian suuri ylivoima vastarinnan ajattelemiseksi siinä tapauksessa, että tulijat olivat vihamielisiä; pakolaisten oli siis toimittava varovaisesti ja valppaasti.

Intiaanit astuivat maihin juuri majan alapuolella, tarkalleen samassa paikassa, missä Whisky-Keskuksella oli tapana pitää kanoottiaan, kunnes Bourdon oli sen siitä vastikään siirtänyt pois. Villit olivat nähtävästi valinneet sen maallenousuunsa siitä syystä, että ranta oli siinä vapaata vesiheiniköstä ja että läheinen ylänne näytti sopivalta tähystys- ja leiripaikalta. Useita heistä pistäysi ylemmäksi ikäänkuin mukavaa nuotiosijaa hakien, ja muuan keksi pian majan. Soturi julisti menestyksensä huikkauksella, ja tuossa tuokiossa keräysi tupaan ja sen lähistölle kymmenkunta punanahkaista. Viisaasti olivat siis pakolaiset menetelleet.

Kukka seisoi puun juurella, ja mehiläispyytäjä kertoili hänelle huomioitaan; tyttö vuorostaan teki niistä selvää veljelleen ja kälylleen, jotka olivat ihan lähellä kanootissaan.

"Tuntuvatko ne aavistelevan asukkaiden läheisyyttä?" kysyi Margery kuultuaan mehiläispyytäjältä, millä tavoin villit olivat ottaneet haltuunsa hänen äskeisen asuntonsa.

"Ei voi sanoa. Villit ovat aina epäluuloisia ja varovaisia sotapolulla, ja nämä näyttävät nuuskivan ympäristöä kuin koirat ollessaan jälkiä vainuamassa. Ne keräävät nyt kalikoita nuotiokseen, ja se on parempi kuin majan polttaminen."

"Sitä ne varmaankaan eivät tee niin kauvan kuin tarvitsevat suojaa. Sano minulle, Bourdon, lähestyykö kukaan heistä viidakkoa, johon kätkimme tavaramme."

"Ei vielä — vaikka nyt näkyy niiden joukossa äkillistä liikettä ja kuuluu ulvahduksia!"

"Suokoon taivas, että ne eivät ole keksineet mitään unohtamaamme. Hukkaantuneen vesikauhankin tai pikarin näkeminen osuttaisi nuo verikoirat polullemme niin varmasti kuin me olemme valkoihoisia ja he villejä!"

"Niin totta kuin elän, ne haistavat whiskyn! Rynnätään vajaa kohti ja hälistään siellä ja ympärillä — niin, varmasti ne ovat vainunneet whiskyn. Sitä on läikkynyt mäkeen, ja niillä on liian tarkka nenä jättämään niin ihanaa tuoksua silleen. No, haistelkoot minkä mielivät — intiaanikaan ei päihdy nenänsä kautta."

"Mutta eikö se haju ole meille mitä onnettomin, koska he eivät voi luulla whiskyn kasvaneen itsellään metsässä niinkuin nurmi rehottaa majan ympärillä?"

"Huomautuksesi osuu kyllä paikalleen; sitä ne eivät tosiaankaan voi luulla, vaikka paikka onkin nimeltään Whisky-Keskus!"

"On kyllin kovaa tietää, että perhe on ansainnut sellaisen nimen, tulematta siitä muistutetuksi henkilön taholta, joka sanoo itseänsä ystäväksemme", virkkoi tyttö terävästi, oltuaan vaiti lähes minuutin; mutta hänen äänensä sointu ilmaisi pikemmin surua kuin suuttumusta.

Tuossa tuokiossa seisoi mehiläispyytäjä sievän Margeryn sivulla, solmien rauhaa innokkailla anteeksipyynnöillä ja vilpittömillä kunnioituksen ja mielipahan vakuutuksilla. Loukkaantunut tyttö tyyntyi pian, ja kotvan neuvoteltuansa keskenään he läksivät kanoottiin ilmottamaan viime havainnosta.

"Whisky luullakseni lopultakin koituu pahimmaksi viholliseksemme", sanoi mehiläispyytäjä lähemmäksi tullessaan. "Tynnyreistä näkyy läikkyneen nestettä, josta nyt villien hajuaisti on saanut vihiä."

"Pitäkööt hyvänään", murisi Gershom. "Niiden takia olen menettänyt koko varaston, ja rangaistuksekseen kaivatkoot sitä nyt pisaraakaan saamatta. Olisin korjannut kelpo rahat, kun vain olisin saanut molemmat tynnyrit Fort Dearborniin ennen varusväen poislähtöä."

"Tynnyrit olisi tosiaan ollut saatavissa sinne", vastasi Le Bourdon, jota niin suuresti ärsytti miehen pahottelu tuhoaineesta, joka jo oli ollut vähällä syöstä hänet perheineen suoranaiseen puutteeseen ja häviöön, että hän hetkeksi unohti äskeisen kohtauksensa sievän Margeryn kanssa; "mutta olisiko niissä ollut mitään sisältöä, se on toinen asia. Puolillaan oli jo toinen niistä, jotka kieritin vierun partaalle."

"Gershomia kiusaa niin kovasti vilutauti, jollei hän ota vahviketta täällä saloseudulla", tokaisi hänen vaimonsa siihen puolustelevaan tapaan, jolla nainen pyrkii peittelemään rakastamansa heikkouksia. "Mitä whiskyyn tulee, niin en ole sen menosta ollenkaan pahoillani, sillä huono keino rikastumiseen on myyskennellä sitä sotamiehille, jotka tarvitsevat kaiken järkensä vireänä. Mutta Gershom kaipaa lämmikettä, eikä jokaista hänen maistamaansa pisaraa saisi viskata hänen silmilleen."

Le Bourdon tajusi jälleen erehdyksensä ja selvittäysi pulasta parhaansa mukaan, itsekseen päättäen olla enää asettumatta kahden tulen väliin millään uusilla kompastuksilla tässä arkaluontoisessa asiassa. Hän huomasi nyt, että oli aivan toista laskea leikkiä itse Whisky-Keskuksen kanssa hänen suuresta viastaan kuin virkkaa etäisintäkään viittausta siihen niiden kuullen, jotka säälittelivät puolison ja veljen alennusta. Hän siis vain terotti uusien ystäviensä mieliin valppauden välttämättömyyttä nyt, kun intiaanit väkijuoman vereksestä lemusta varmaankin päättelivät ihmisolentoja vastikään olleen majassa.

"Minä palaan puuhun ja silmään taas niiden liikkeitä", lopetti Le Bourdon. "Tähän mennessä täytyy niillä jo olla tuli sytytettynä, ja tähystimelläni on saatavissa parempi käsitys niiden aikeista ja tunteista."

Mehiläispyytäjä läksi vartiopaikalleen, ja häntä seurasi vitkastellen Margery. Tyttöä pidätteli neitseellinen ujous, mutta huolestus ja halu saada mahdollisimman pian tieto asiain käänteestä voittivat sen.

"Ne ovat virittäneet loimuavan takkavalkean, joka valaisee kirkkaasti koko talon sisäpuolta", kertoi Le Bourdon, päästyään varovasti puun latvuksen kätköön. "Punaisia paholaisia hyörii ovesta sisään ja ulos, ja niillä näkyy olevan sekä kalaa että metsänriistaa kypsennettävänä. Kas, yhä vain lisää kuivia risuja kasataan tuleen näyttämön valaisemiseksi; siellä on kuin ilmi päivä. Totisesti, niilläpä on vanki matkassaan!"

"Vankiko!" huudahti Margery naisellisen surkuttelevasta "Eihän toki valkoihoinen?"

"Ei — hän on punanahkainen niinkuin ne kaikki — mutta, maltas kun saan tähystimeni paremmin paikalleen — niin, oikeassa olin ensi näkemällä!"

"Muistanet, Kukka, että veljesi ja minä puhuimme kahdesta intiaanista, jotka vierailivat luonani tammistoahoilla. Toinen oli pottawattamie ja toinen chippewa. Edellisen tapasimme kuolleena ja päänahkansa menettäneenä hänen erittyänsä meistä, ja jälkimäinen on nyt tuolla majassa, sidottuna ja vankina. Hän on poikennut järvelle, matkallaan Fort Dearborniin, ja kaikesta oveluudestaan ja päättäväisyydestään huolimatta on hän joutunut vihollistensa käsiin. Hyvä on hänelle, jos hänen kiinniottajansa eivät saa tietoonsa, miten kävi soturin, joka surmattiin majani lähellä ja jätettiin puuta vasten istumaan!"

"Luuletko noiden villien aikovan kostaa kumppaninsa kuoleman tälle onnettomalle?"

"Tiedän hänen olevan detroitilaisen kenraalimme palveluksessa, kun taasen pottawattamiet ovat englantilaisten palkkaamia. Jo tämä tekisi heidät keskenään vihollisiksi ja on epäilemättä ollutkin hänen kiinniottamisensa syynä; mutta minun on vaikea käsittää, miten intiaanit täällä järvellä voisivat tietää, mitä on tapahtunut viitisenkymmenen penikulman päässä tammistoahoilla."

"Kenties kanooteissa tulleet villit kuuluvat samaan joukkueeseen kuin Hirvenjalaksi nimittämäsi soturi, ja ehkä heillä on ollut keinoja kuullakseen hänen kuolemansa ja surmaajansa."

Mehiläispyytäjää kummastutti tytön nopea älykkyys. Se tapa, millä tiedot kiitävät saloseutujen halki, oli usein ihmetyttänyt häntä, ja tosiaankin oli mahdollista, että hänen edessään oleva joukkue oli kuullut päällikkönsä kohtalon näin lyhyessäkin ajassa. Tätä päätelmää vastusti kuitenkin se seikka, että kanootit olivat tulleet pohjoisesta päin, ja tovin mietittyään huomautti Le Bourdon kumppanilleen tästä.

"Onko varmaa, että näin juuri samojen kanoottien kulkevan ohi ehtoopäivällä?" sanoi siihen Margery. "Niistä meni kaksi edellä, ja kolmas tuli takanapäin, mutta nyt on tullut maihin neljä."

"Niinpä kyllä, saattaahan järvellä olla muitakin kanootteja kuin ne, joiden näit sivuuttavan majan. Mutta olkoot villit keitä hyvänsä, meidän on varovaisuuden vuoksi pysyteltävä niistä erossa, jos voimme, varsinkin kun nyt huomaan niiden kohtelevan vihollisenaan Kyyhkynsiipeä, jonka tiedän olevan amerikalaisten puolella."

"Mitä ne nyt hommaavat, Bourdon? Valmistautuvatko aterioimaan vai kiduttavatko vankiansa?"

"Jälkimäiseen eivät ne nyt illalla ryhdy. Niissä ilmenee levottomuutta, niinkuin vieläkin haistelisivat whiskyä; mutta toiset ovat keittohommissa tulen ääressä. Antaisin kaiken hunajani, sievä Margery, jos kykenisin pelastamaan Kyyhkynsiiven! Hän on hyvä mies villiksi ja kaikesta sydämestään meidän puolellamme tässä uudessa sodassa, jonka hän kertoo alkaneen meidän ja englantilaisten välillä!"

"Ethän toki panisi omaa henkeäsi alttiiksi villin tähden, joka tappaa ja ottaa päänahkoja umpimähkään niinkuin se mies on tehnyt?"

"Siinä hän on vain seurannut rotunsa tapoja. Kaiketi me intiaanien käsityskannan mukaan teemme yhtä moitittavia tekosia. Ja minä uskon, Margery, että jos tuo mies näkisi minut pottawattamie-heimon käsissä kuten minä nyt hänet, yrittäisi hän jotakin auttamisekseni."

"Mutta mitä voit sinä, yksinäinen mies, tehdä kahtakymmentä vastaan?" kysyi Margery hieman moittivasti, ja hänen sävynsä ilmaisi hänen välittävän nuoren erämiehen turvallisuudesta enemmän kuin hänen teki mieli osottaa avoimesti.

"Kukaan ei voi pystymisestänsä sanoa ennen kuin yrittää. Minua ei miellytä se tapa, millä ne kohtelevat chippewaa, sillä ne näkyvät olevan tuimalla tuulella. Hänelle ei anneta ruokaa eikä hänen sallita olla isäntiensä seurassa; mies-parka on käsistä ja jaloista sidottuna kytketty puuhun oven lähelle. Hänen ei edes anneta huojennuksekseen istuutua."

Margeryn hellää sydäntä liikutti tämä kuvaus vangin kovasta asemasta. Kallista aikaa hukkaamatta meni mehiläispyytäjä heti kanoottien luo ja ilmotti aikeensa Waringille. Kuu oli nyt laskenut, ja yö oli suotuisa Le Bourdonin suunnitelmalle. Ensi silmäyksellä olisi saattanut näyttää viisaimmalta odottaa, kunnes villit olivat joutuneet unen valtaan, mutta Boden järkeili toisin. Yleinen äänettömyys syntyisi villien laskeutuessa levolle, ja silloin olisi hänen paljoa työläämpi välttää liikkeittensä kuulumista kuin hetkenä, jolloin illastettiin tai hyörittiin innokkaassa aterian ja yösijan valmistelussa, vilkkaan puhelun ollessa kaiken aikaa käynnissä. Huomio oli nyt kääntynyt pois tukevasti kiinnitetystä vangista; väsyneiden ja nälkäisten matkalaisten mieli oli jännittyneesti kohdistunut omiin askareihin, mutta mahdoton oli uskoa, että pottawattamiet eivät yöksi järjestäisi vartiota.

Muutamin sanoin selitettyään suunnitelmansa ja pyydettyään Waringia olemaan siinä apuna Le Bourdon lausui juhlalliset hyvästit seurueelle ja läksi heti majaa kohti. Tupa sijaitsi matalalla ja hiukan jyrkällä ylänteellä, jota kaikilta puolin ympäröitsi niin alava maa, että tämä oli monin paikoin vesiperäistä ja suoksi muodostunutta. Kummulla oli melkoisen runsaasti puita, ja rämeikössä kasvoi siellä täällä lepikköjä ja pensastoja, mutta yleensä oli alue metsätöntä. Kunnaan kaksi kuvetta oli jyrkkiä, se nimittäin, jolta Boden oli kierittänyt tynnyrit jokeen, ja vastapäinen sivu, joka oli lähinnä hänen äskeistä tähystyspuutansa. Majan ja tämän puun väliä oli vajaa penikulma. Välitaival oli alavaa ja enimmäkseen rämettä, vaikka tämän poikki pääsi erityistä tolaa myöten. Latu oli silmin nähtävissä päivänvalolla, ja sitä pitkin olivat pakolaiset tulleet majasta poistuessaan; onneksi saattoi sen yölläkin hämärästi erottaa seutuun tutustunut erityisten puiden ja pensaiden avulla, jotka soveltuivat tienviitoiksi. Ainoastaan tätä tolaa käyttäen sai vältetyksi kolmen tai neljän penikulman kierroksen, mutta kun Le Bourdon oli jo kulkenut siitä ja tarkkaillut sitä huolellisesti puustansa, arveli hän kykenevänsä pysymään sillä pimeässäkin noiden merkkien opastelemana.

Matkallaan majaa kohti oli mehiläispyytäjä ehtinyt rämeen reunalle asti, kun hän hetkiseksi rihlapyssynsä sankkiruutia tarkastamaan pysähtyessään luuli kuulevansa keveän askeleen takaapäin. Hän käännähti nopeana kuin ajatus ja näki sievän Margeryn pujahtaneen saattajaksensa. Kiireissäänkään ei hän hentonut eritä tytöstä osottamatta, että hän piti arvossa harrastusta, jota neitonen tunsi häntä kohtaan. Tarttuen siis hänen käteensä lausui mehiläispyytäjä yksinkertaisen suoraluontoisesti, mutta ikäänkuin katsoen Margeryn tulleen mukaansa enemmän veljensä ja kälynsä puolesta huolestuneena kuin uuden tuttavansa tähden, vaikka hän sykähtelevässä sydämessään toivoikin olevansa osallinen tytön myötätunnosta:

"Älä ole huolissasi Gershomin ja hänen vaimonsa tähden, sievä Margery. En minä unohda, mitä olen jättänyt taakseni ja missä määrin sinun ja muiden turvallisuus riippuu varovaisuudestani."

Margery oli hyvillään ja hämillään. Tällaiset viittaukset olivat hänelle uutta, mutta luonto sai hänen sydämensä tajuamaan ne hyvin.

"Eikö vaara ole liian suuri, Bourdon?" kysyi hän. "Oletko varma siitä, että pysyt tolalla suossa näin tavattoman pimeänä yönä? Kenties niin pitkällinen tuijotus majan kirkkaaseen tuleen sokaisee minua, mutta minusta todella näyttää siltä kuin en olisi koskaan nähnyt mustempaa yötä!"

"Pimeys lisääntyy, sillä tähtivalo on mennyttä; mutta näen sentään eteeni, ja niin kauvan ei ole suurtakaan pelkoa eksymisestä. Mielelläni en pane sinua alttiiksi vaaraan, mutta —"

"Älä minusta välitä, Bourdon — anna tehtäväkseni mitä hyvänsä, missä luulet minusta voivan olla hyötyä!" huudahti tyttö innokkaasti.

"No niin, Margery, sinä voit tulla mukanani ison puun luo keskelle rämettä, ja minä uskon sinulle toimen, joka saattaa pelastaa henkeni. Perillä kerron aikeeni."

Margery seurasi kepein, maltittomin askelin, ja pian seisoivat he vastamainitun puun juurella. Se oli vankka jalava, joka täydellisesti varjosti melkoista kiinteän kamaran alaa. Sieltä avautui esteetön ja jokseenkin likeinen näköala majalle, jota roihuava takkavalkea sisäpuolelta yhä valaisi. Tovin seisoivat molemmat äänettöminä tähystäen outoa näyttämöä, sitte Le Bourdon selitti kumppanilleen, miten tämä kykeni auttamaan häntä.

Jalavan luona päättyi vaikein taival tuvalta päin tullessa. Kun nevan keskikohdalla kasvoi hajallaan useita jalavia, pelkäsi mehiläispyytäjä, että hän ei kenties osaisikaan heti oikealle puulle, vaan joutuisi peräytymään kiivaasti takaa-ajettunakin. Hänellä oli tavallisesti mukanaan pieni salalyhty, jonka hän oli aikonut ripustaa tämän jalavan alilehvistöön johtotähdeksi, mutta hän epäröitsi ajatellessaan, että valo saattaisi opastaa vihollisia yhtä hyvin kuin häntä itseänsäkin. Jos Margery ottaisi hoitoonsa lyhdyn, niin hän varmaankin saisi hyväkseen sen suoman edun, valon pilkottamatta puusta liian pitkää aikaa. Margery käsitti saamansa ohjeet ja lupasi noudattaa niitä tarkoin.

"No, Jumalan haltuun, Margery", lisäsi mehiläispyytäjä. "Kaitselmus on toimittanut minut ja veljesi perheen yhteen tukalina aikoina; jos eheänä selviän tästä seikkailusta, niin katson velvollisuudekseni tehdä kaikkeni, auttaakseni Gershomia asettamaan vaimonsa ja sisarensa vaaran ulottumattomiin."

"Auttakoon Herra, Bourdon", puolittain kuiskasi kiihtynyt tyttö. "Tiedän ihmishengen pelastamisen ansaitsevan alttiutta, vaikka on kysymyksessä vain intiaanikin, enkä tahdo houkutella sinua luopumaan tästä yrityksestä; mutta älä puutu enempään kuin on välttämätöntä ja luota siihen, että käytän lyhtyä aivan niinkuin sinä olet neuvonut."

Nämä kaksi nuorta eivät olleet tunteneet toisiansa vielä kokonaista päivääkään, mutta tunsivat kuitenkin sitä tuttavallista keskinäistä luottamusta, jota maailman hyörinässä vain vuodet kykenevät tavallisesti luomaan ihmismielessä. Luontomme salaperäisiin ilmiöihin kuuluu tämä äkillinen ja voimakas myötätuntoisuus, joka kahden samaan sukupuoleen kuuluvan kesken virittää ehdottoman ystävyyden ja eri sukupuolta olevien välillä saa syttymään kiihkeän kiintymyksen.

Kun Le Bourdon erkani kumppanistaan, joka oli nyt peräti jännittynyt hänen menestyksestään, hapuillakseen esiin tolansa pimeässä suon lopputaipaleen poikki, vetäytyi Margery puun taakse ja tarkisti ensi työkseen, oliko lyhty täydessä kunnossa, jotta sitä voitaisiin silmänräpäyksessä käyttää tärkeään palvelukseensa. Tästä varmistuttuaan hän huolestuneesti suuntasi katseensa majaan päin. Mehiläispyytäjä oli jo kadonnut jäljettömiin, sillä edessä kohoava kunnas oli liian tummana taustana, päästääkseen hänen varjoansa näkyviin. Mutta villejä hääräsi vielä illallisvalmistuksissaan pirtissä, vaikka useat olivat jo tyydyttäneet ruokahalunsa ja etsineet itselleen leposijan yöksi. Hyvillä mielin näki Margery, että jälkimäiset olivat sijottuneet tulen lähettyville, niin lämmin kuin yö olikin. Luultavasti tahtoivat he siten välttää moskiitojen puremia, niitä kun yleensä on kiusanhenkinä jokivarsilla.

Margery erotti selvästi chippewan suoran vartalon puunrunkoon köytettynä. Häneen hän enimmäkseen pitikin katseensa kohdistettuna, odottaen hänen lähellään ensiksi jälleen havaitsevansa mehiläispyytäjän. Tämän oli sillävälin hieman vaikea löytää tietänsä rämeen poikki, mutta kompuroiden esteitten yli ja yleensä säilyttäen pääsuunnan hän pääsi kiinteälle pohjalle siinä ajassa kuin oli olettanutkin. Hänen oli noudatettava mitä suurinta varovaisuutta. Intiaaneilla oli tapansa mukaan koiria; kaksi oli ollut näkyvissä, loikoen noin puolitiessä majan oven ja vangin välillä. Hän tiesi hyvin, mitä palveluksia punanahat odottivat näiltä elukoilta, joita he pitävät enemmän etuvartijoiksi kuin suureksikaan avuksi metsästysmatkoilleen. Nousten mäen kuvetta ylös hiukan syrjässä valovirrasta, joka yhäti tulvi majan avoimesta ovesta, hän kyllin korkealle päästyään tähysti asiain tilaa majan ympäristössä.

Runsaasti puolet villejä oli vielä jalkeilla, vaikka keitto- ja syöntihommat olivat jo melkein päättyneet. Tavattoman varovasti edeten saapui Le Bourdon valojuovan reunalle, jolloin hän oli kymmenen kyynärän päässä vangista. Siinä asetti hän luikkunsa pientä puunrunkoa vasten ja veti esille puukkonsa, ollakseen valmis katkomaan vangin siteet. Kolmena eri kertana, mehiläispyytäjän täten varustautuessa, kohottivat molemmat koirat päätänsä ja nuuskivat ilmaa; vanhempi niistä päästi kerran kumean ja pahaenteisen murinan. Mutta tämä hälytyksen vihje tuotti suurta hyötyä Le Bourdonille ja chippewalle, kumma kyllä. Jälkimäinen kuuli murinan ja näki koirien rauhattomuuden, päätellen siitä, että hänen takanaan oli joku olento tai vaara vaanimassa. Tästä hän luonnollisesti johtui omistamaan jännittynyttä huomaavaisuutta sille suunnalle, käyttäen kuuloaistia ainoana tarkkaamiskeinonaan, kun ei kyennyt kääntämään ruhoansa, raajojansa taikka päätänsä.

Siten heristäessään korviansa oli Kyyhkynsiipi kuulevinaan oman nimensä sellaisena kuiskauksena, jollaisella puhuttelija tahtoo kutsua lyhyen matkan päästä mahdollisuutta myöten säästäen ääntänsä. "Kyyhkynsiipi"- ja "chippewa"-sanoja seurasi pian "mehiläispyytäjä" ja "Bourdon". Tämä riitti; nopeaälyinen soturi äännähti hiljaa ikäänkuin puolittain tukahtuneesti ähkäisten kivusta, ja sen ymmärsi puhuttelija hyvin tarkkaavaisuuden merkiksi. Kuiske taukosi sitte tyyten, ja vanki odotti tuloksia järkkymättömän kärsivällisenä kuten amerikalainen intiaani ainakin. Minuuttia myöhemmin tunsi chippewa nahkapunoksen heltiävän kyynäspäistänsä. Sitte kietousi käsivarsi hänen uumilleen ja katkaisi ranteitten siteen. Samassa kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Ole rohkeana, chippewa — ystäväsi Bourdon on tässä. Pystytkö seisomaan?"

Seuraavassa tuokiossa vapautuivat chippewan sääret ja polvet. Kaikista kiinnikkeistä oli nyt jäljellä ainoastaan se, jolla vanki oli kytketty puunrunkoon. Jättäessään sen katkaisematta osotti erämies kylmäveristä harkintakykyään, sillä jos vankka niinivitsas olisi leikattu poikki, olisi intiaani kaatunut pitkälleen kuin pölkky, koska tiukat siteet olivat ehkäisseet verenkierron ja aiheuttaneet tavallisen tilapäisen herpaannuksen. Kyyhkynsiipi sai hierotuksi käsiänsä ja ranteitansa yhteen, ja mehiläispyytäjä hankasi hänen jalkojaan puun tyven taakse ojentautuneena. On helppo arvata Margeryn tuskallinen jännitys, kun hän näki Le Bourdonin saapuneen puulle eikä voinut käsittää, miksi vielä viivyteltiin.

Kaiken aikaa olivat koirat levottomia, mutta niiden isännät olivat tottuneet siihen, että elukat hiljakseen murisivat makuusijoillaan susien tai kettujen hiiviskellessä yöllä ympäristössä. Ystävänsä sääriä hieroessaan ei mehiläispyytäjä nyt suuriakaan välittänyt koirista, mutta uusi huolestuksen syy esiintyi chippewan vasta hädin kyetessä kannattamaan omaa painoansa ja vielä ollenkaan kunnollisesti pystymättä käyttämään raajojansa. Villien keräytymisestä majaan ja heidän päällikkönsä eleistä ilmeni hyvinkin selvästi, että oltiin asettamassa vartiota yöksi. Lähentäen suunsa niin likelle Kyyhkynsiiven korvaa kuin kävi laatuun siirtämättä päätänsä valoon ryhtyi Le Bourdon seuraavaan keskusteluun vangin kanssa.

"Näetkö, chippewa", alotti mehiläispyytäjä, "että päällikkö määrää erään nuoren miehen tulemaan vartijaksi lähellesi?"

"Mitäs arvelet — odotammeko kunnes soturit nukkuvat vai yritämmekö livistää ennen kuin vartija saapuu?"

"Se paha — aina pyssy pitää olla sotapolulla. No, sinä hänelle tomahawkista — minä otan päänahan — se kelpaa."

"Minä en tapa ketään, chippewa, jollei se käy pakolliseksi. Ellei ole mitään muuta keinoa vapauttamiseksesi, niin katkaisen tämän viimeisen pidäkkeen ja jätän sinut pitämään huolta itsestäsi."

Samassa laskeusivat päällikkö ja hänen muutamat valveille jääneet kumppaninsa levolle, ja vartijaksi määrätty nuori soturi läksi majasta, hitaasti lähestyen vankia. Olosuhteet eivät sallineet silmänräpäyksenkään siekailua; Le Bourdon painoi puukkonsa terävän terän vitsakseen, jolla intiaani oli sidottu puuhun, varotettuaan häntä ensin pysymään pystyssä. Sen tehtyään mehiläispyytäjä painui maahan ja ryömi pimeyteen, saaden mäen reunan heti suojakseen. Seuraavassa tuokiossa oli hän siepannut luikkunsa ja laskeusi nopeasti suolle päin.

Päästyään rämeen yli johtavan tolansa alkupäähän kyyristyi Le Bourdon katsomaan taaksensa. Hän oli nyt kyllin etäällä matalalta rinteeltä, nähdäkseen kummun laelle. Hiipuvan tulen hohteessa erotti hän chippewan seisomassa suorana puunrunkoa vasten kuin vieläkin visusti kytkettynä, etuvartijan verkalleen astellessa lähemmäksi. Koirat olivat kavahtaneet jalkeille ja haukahtivat pariin kertaan äkäisesti, saaden viisi tai kuusi villiä nostamaan päänsä leposijaltaan. Muuan nousi ylöskin ja viskasi kahmalollisen risuja tuleen, joka leimahti kirkkaasti valaisemaan majan koko lähistöä.

Mehiläispyytäjää ihmetytti Kyyhkynsiiven horjumaton tyyneys, tämän seistessä etuvartijaa odottamassa. Pian oli tämä hänen vieressään. Ensimältä ei pottawattamie havainnut, että vanki oli vapautunut siteistään, sillä hänen oma varjonsa oli haittana. Boden oli liian kaukana paikalta, erottaakseen miesten jokaista liikahdusta, mutta kotvasen kuluttua oli ilmeisesti rynnistely käynnissä. Pottawattamien tarkastaessa vankia ilmaisi hänen huudahduksensa sen äkillisen havainnon, että chippewa oli siteetön. Samassa tarttui Kyyhkynsiipi etuvartijan puukkoon, mutta hän ei saanut sitä siepatuksi, ja molemmat kaatuivat painien. Seuraavassa silmänräpäyksessä he kierivät alas rinnettä pimeyteen. Karatessaan sylityksin käsiksi chippewaan oli pottawattamie hihkaissut ulvahduksen, joka tuossa tuokiossa kimmautti joukkueen joka miehen jalkeille. Villit yhtyivät kaikin etuvartijan huikkauksiin, ja koirat alkoivat hurjasti haukkua, joten hälinä oli tavaton.

5. LUKU.

Ensimältä ei Le Bourdon tiennyt miten toimia. Hän pelkäsi pahasti koiria eikä voinut olla ajattelematta Margerya ja arvattavia seurauksia, jos nuo älykkäät elukat seuraisivat häntä rämeen poikki. Mutta hänen ei tehnyt mieli hyljätä Kyyhkynsiipeä, kun yksi ainoa hänen kätensä isku tai jalkansa potkaisu saattoi auttaa ahdistetun turvaan. Hänen aprikoidessaan kiusallisen epätietoisuuden vallassa taukosi rynnistyksen häly, ja hän näki etuvartijan jälleen nousevan valoon, ontuen niinkuin langetessaan loukkaantunut. Samassa kuuli hän askeleen lähellään, ja hänen kutsuttuaan matalalla äänellä saapui Kyyhkynsiipi hetimiten hänen viereensä. Ennen kuin mehiläispyytäjä oivalsi hänen aikomustaan tempasi chippewa hänen rihlapyssynsä, tähtäsi etuvartijaan, joka vielä seisoi kunnaan reunalla selvästi kuvastuen liekkien valaisemaa taustaa vasten, ja laukaisi. Kiljahdus, hyppäys ilmaan ja raskas putous osottivat ampujan tarkkuuden. Maahan jysähtäessään suistui haavottunut jyrkän vierun kaltaalta alas ja kuului kieriskelevän kummun juurelle asti.

Le Bourdon tunsi, miten tärkeä nyt oli käyttää kalliita hetkiä hyväkseen, ja kehotti kumppaniansa tulemaan mukana, mutta jälkimäinen samassa ojensi kätensä hänen uumilleen toiselta sivulta, sivalsi vyössä riippuvasta tupesta puukon, pudotti pyssyn ystävänsä käsiin ja vilisti pimeyteen, kaatuneen vihollisensa suunnalle. Tästä kaikesta ei voinut erehtyä; oman erikoisen kunniantuntonsa kannustamana pani chippewa kaikki alttiiksi, saadakseen tavanmukaisen voitonmerkin. Tällöin seisoi mäen reunalla jo kymmenkunta villiä, näköjään ymmällä, miten taistokumppanusten oli käynyt. Tämän havaitessaan mehiläispyytäjä käytti viivytystä pyssynsä panostamiseen. Kun kaikki tapahtui melkein yhtä nopeasti kuin sähkökipinä lentää, kului vain hetkinen pottawattamien kaatumisesta voittajan suoriutumiseen verisestä tehtävästään. Juuri kun Le Bourdon heitti luikun kainaloonsa, yhtyi häneen punanahkainen toverinsa, kantaen vyössään etuvartijan hurmeista päänahkaa; onneksi ei mehiläispyytäjä hämärässä nähnyt sitä, muutoin ei hän kenties olisi ollut niin aulis edelleenkin toimimaan tuiman liittolaisensa kanssa.

Enempi viivyttely ei tullut kysymykseen, sillä intiaanit olivat nyt joukolla keräytyneet kummun reunalle, missä päällikkö rivakasti antoi määräyksiään. Kiireimmiten hajaantui parvi; joka mies säntäsi pimeään ikäänkuin oivaltaen, miten vaarallista oli jäädä takkatulen kirkkaan valojuovan piiriin. Sitte nostivat koirat sellaisen metelin, että mehiläispyytäjä käsitti niiden vainunneen ja tavanneen ammutun miehen ruumiin. Hurja huuto kajahti samalta paikalta osotukseksi siitä, että jotkut villitkin jo olivat keksineet kovaonnisen kumppaninsa, ja Le Bourdon käski chippewan seurata, samotessaan suolle niin joutuin kuin kykeni selviämään tolan vastuksista.

Neva oli paikotellen jokseenkin kiinteätä kamaraa, mutta tämä taival levisi hyvin säännöttömästi; yleensä olivat kasvavat puut sen tunnuksina. Le Bourdon oli hyvin huolellisesti painanut mieleensä maamerkkejä, arvaten nopean peräytymisen hyvin todennäköiseksi, ja hänen ei ollut aluksi vaikea pysyä oikealla suunnalla. Mutta koirat poistuivat pian ruumiin luota ja tulivat loikkien rämeelle mistään esteistä välittämättä, vaikka niiden loiskahdukset ja vinkaukset pian ilmaisivat, etteivät nekään tavanneet kannattavaa pohjaa. Villit painuivat parvena alas rinnettä, ottaen koirat oppaikseen, ja varmoina näitä saattoi pitääkin vainun puolesta, vaikka ne eivät malttaneet olla pyrkimättä oikosuuntaan pakolaisten mutkittelevilta jäljiltä.

Vihdoin Le Bourdon pysähtyi, saaden kumppaninsa tekemään samaten. Kiireissään oli edellinen menettänyt maamerkkinsä ja joutunut pienien puiden tai isojen pensaiden muodostamaan näreikköön, joka ei ollut hänen etsimänsä. Kaikki yritykset päästä pois tästä tiheiköstä muuta tietä kuin he olivat tulleet osottausivat turhiksi, ja koirat eivät kaukanakaan haukkuneet takanapäin. Elukat eivät kyllä enää lähestyneet, sillä ne rypivät liejussa ja vesilätäköissä, mutta niiden melu johti vainoojia eteenpäin, kuten kävi selville näiden hiljaisista huhuiluista toisilleen.

Arveluttava käänne vaati sekä varovaisuutta että päättäväisyyttä, ja saloseudun elämään harjaantuneena ei mehiläispyytäjä ollut niissä ominaisuuksissa puutteellinen. Hän etsi polun, jota myöten he olivat tulleet onnettomaan vesaikkoon, ja alkoi palata samaa tolaa pitkin. Lujia hermoja kysyi peräytyminen melkein suoraan kohti koiria ja niiden isäntiä, mutta karaistuneita olivat he kumpainenkin, edeten kuin vanhat soturit, jotka odottavat tervehdystä piilotetusta, mutta hyvin varustetusta patterista. Tovin kuluttua seisahtui Le Bourdon ja tutki maaperää jalkainsa juuresta.

"Tästä meidän pitää kääntyä, chippewa", supatti hän. "Tältä kohdalta minä kaiketi poikkesin väärään."

"Meidän täytyy ampua koirat, jos ne alkavat ahdistaa pahasti", tuumi mehiläispyytäjä, joutuisasti johtaen pakoa ja ollen nyt varma oikeasta suunnasta. "Ne tuntuvat juuri nyt olevan pulassa, mutta sellaiset elukat kyllä väleen löytävät tolansa tämän rämeen poikki."

"Parempi ampua pottawattamie", arveli Kyyhkynsiipi kylmäverisesti.
"Pottawattamiella hyvä päänahka — koiran korvat ei mitään kelpaa."

"Tuolla luullakseni onkin puu, jota haen!" huudahti Le Bourdon. "Jos sen tavotamme, niin suoriudumme ajosta jokseenkin varmasti."

He pääsivät puun luo, ja erämies alkoi varmistautua siitä lähtien noudatettavasta suunnasta. Ottaen massistaan pienen kokkareen kostutettua ruutia, jonka oli valmistanut pelastushankkeeseen ryhtyessään, hän painoi sen matalalla olevaan puun oksaan, joka hänen päänsä kohdalta pistäysi sille taholle, minne hän oli jättänyt Margeryn. Sen tehtyään hän käski kumppaninsa astua syrjään, viritti taulanmurun tuluksillaan ja sytytti ruudin. Tämä pikku valmiste luonnollisesti paloi kuin pojan ilotulitus, mutta antoi kuitenkin riittävästi valoa näkymään pimeänä yönä hyvinkin penikulman päähän. Kostean seoksen sihistessä ja kipinöidessä tuijotti mehiläispyytäjä tiukasti rämeen sankkaan mustuuteen. Kirkas valo pilkahti ja katosi. Siinä oli kylliksi, erämies löi alas oman merkkivalkeansa ja polkaisi sen sammuksiin; sopimuksen mukaan ei Margeryn lyhty nyt enää näyttäytynytkään. Asemastaan ja tolastaan vakuutettuna käski Le Bourdon kumppaninsa pysyä kintereillään ja läksi jälleen taivaltamaan nevan poikki. Ennen pitkää tuli näkyviin puu, ja sitä kohti riensivät pakolaiset. Seuraavassa tuokiossa ei mehiläispyytäjä mielihyvässään kyennyt pidättymään suutelemasta Margerya.

"Koirat ulisevat kamalasti", sanoi Margery, tuollaisena hetkenä panematta pahakseen toisen ottamaa vapautta, "ja kokonainen heimo tuntuu olevan tulossa niiden takana. Taivaan tähden, Bourdon, kiirehtikäämme kanooteille; siellä varmaan luullaan meidän joutuneen tuhoon!"

Tilanne oli täpärä, ja mehiläispyytäjä pujotti Margeryn käsivarren kainaloonsa; hänen päättäväinen ja suojeleva sävynsä sai tytön sydämen sykkimään tunteiden vallassa, joihin ei vähääkään yhtynyt pelkoa, vaan mielihyvää noin vaarallisenakin hetkenä. Välimatka ei ollut pitkä, joten kolmikko pian ehti rantaan lähelle kanootteja. Siellä he kohtasivat Dorothyn yksinään kävelemässä edes takaisin kuin suuren hädän ahdistamana. Hän oli nähtävästi kuullut metelin ja oivaltanut villien olevan tavottamassa heidän seuruettansa. Margery näki kälynsä ilmeestä, että jotain muutakin oli tapahtunut, ja pahojen aavistustensa kiihtymyksessä ei hän arkaillut tekemästä tälle kysymyksiä.

"Mihin on veljeni joutunut? Miten on Gershomin laita?" tiedusti herkkämielinen tyttö heti.

Vastaus annettiin matalalla äänellä ja siihen tapaan, jolla nainen yrittää viimeiseen asti salata rakastamansa horjahduksia.

"Gershom ei juuri nyt ole ihan oma itsensä", supatti vaimo; "hän on taas sattunut hiukan vanhoihin tapoihinsa".

"Vanhoihin tapoihinsa?" kertasi sisar hitaasti, alentaen oman äänensä yhtä matalaksi kuin oli ikävän viestin ilmottajankin. "Miten se on mahdollista, kun kaikki whisky kaadettiin pois?"

"Bourdonilla näkyy olleen konjakkiruukku varastossaan, ja Gershom keksi sen. En moiti ketään, sillä Bourdonilla, joka ei koskaan käytä Kaitselmuksen anteja väärin, oli oikeus pitää huolta vahvikkeistaan; mutta sääli on sentään, että kanooteissa oli mitään sellaista tavaraa!"

Mehiläispyytäjää huolestutti suuresti tämä tieto, sillä hän oivalsi sen merkityksen paremminkin kuin naiset. Tällaisessa käänteessä saattoi seurueen jäsenen joutuminen pelkäksi rasitukseksi tuottaa suurta vaaraa muillekin. Onneksi oli heillä intiaani mukanaan, ja tämä kykeni ottamaan hoidettavakseen toisen kanootin. Koirien haukunta ja villien huudot ilmaisivat selvästi, että viholliset olivat tavalla tai toisella pääsemässä rämeen yli. Hän joudutti senvuoksi seurueen lähtöä kanootteihin, itse ensimäisenä käyden tarkastamaan Whisky-Keskusta.

Tämä nukkui päihtyneen tajutonta unta. Dolly oli pistänyt ruukun piiloon niin pian kuin hänen miehensä tila salli sen tapahtua humalaisen rupeamatta väkivaltaiseksi. Muutoin olisi mies-parka saattanut tuottaa tuhon itselleen ylenmäärin nauttimalla nestettä, joka oli peräti paljoa maukkaampaa kuin se mitä hän oli tottunut käyttämään, etenkin näin pitkällisen pakollisen pidättymisen jälkeen. Nyt tyhjensi Le Bourdon ruukun heti virtaan naisten suureksi iloksi, chippewan pontevasta vastalauseesta piittaamatta. Heidän siirtyessään virralle täytyi takaa-ajon ainakin toistaiseksi keskeytyä, koska intiaanien oli palattava rämeen poikki, päästäkseen omiin veneisiinsä.

Salaisen myötätunnon johdosta tai kenties vain sattumalta joutui chippewa Le Bourdonin veneeseen, tämän vuorostaan asettuessa Gershomin kanoottiin. Päihtynyt virui keveän ruuhensa pohjalla kuin pölkky, ainoastaan hellän vaimonsa huoltamana, joka oli toimittanut pieluksen hänen päänsä alle; mutta onneksi ei sortuneesta ollut hänen ystäviensä liikkeille siis nyt suoranaista vastusta, jos ei apuakaan. Miesten asetuttua paikoilleen ja kanoottien kelluessa irti pohjasta erotti jo äänten perusteella, että sekä koirat että useat niiden isännistäkin olivat rämpineet selville suosta ja nousseet kiinteälle kamaralle sen itäpuolelle. Mehiläispyytäjä käski chippewan seurata ja lykki kanootin ulohtaalle, valiten yhden niistä kolmesta luonnon kanavasta, jotka yhtyivät tässä kohti.

Melu yltyi nyt huomattavasti, ja vainoojain lähestyminen oli paljoa rivakampaa kuin äsken, heidän saatuansa tukevan pohjan jalkainsa alle. Noin viidenkymmenen kyynärän päässä rannasta teki riissiheinikön läpi johtava kuja pikku mutkan pohjoiseen päin; juuri kertomamme tapaukset sattuivatkin virran pohjoisella rannalla. Tuosta polvekkeesta päästyään olisivat kanootit olleet näkymättömissä rannalta katsoen ilmi päivälläkin, saati pimeän yön hämyssä. Sen huomatessaan, ja peljäten melojen loiskeen kuuluvan, Le Bourdon herkesi kiskomasta ja käski chippewankin antaa veneensä solua itsellään. Tämän varokeinon johdosta olivat pakolaiset vielä ihan lähellä rantaa, kun ensin koirat ja sitten useat villit ryntäsivät samalle paikalle, mistä veneet olivat lähteneet tuskin kahta minuuttia aikaisemmin. Le Bourdon oli toimittanut molemmat kanootit yhteen, ja hänen pyynnöstään tulkitsi nyt chippewa sellaisia vihollistensa huomautuksia, mitä piti huomion arvoisina.

"Sanoo nyt, ei kukaan täällä", alotti intiaani levollisesti. "Ajattelee, ei kaukana — aikoo hakea — arvelee, koira levoton — ihmettelee, minkätähden koira niin levoton."

"Nuo nelijalkaiset hylyt varmaankin vainuavat meidät täältä kanooteista, kun olemme niin likellä", kuiskasi Le Bourdon.

"Jos niin, ei pääse kiinni", vastasi chippewa tyynesti. "Ja ampuu sen, jos ei pidä varaa — paha koiran ajaa soturia liikaa paljon."

"Niin — hän päällikkö — kuullut hänen usein — hän Kyyhkynsiiven kiduttaa aikoo. No, ottakoon ensin — nopea lintu sen tekee, hä?"

"Mutta mitä hän sanoo? Saattaa olla tärkeä kuulla päällikön mielipide juuri nyt."

"Mitä väliä, mitä hän sanoo — ei voi tehdä mitään — jos
Kyyhkynsiivelle tulee tilaisuus, ottaa myös hänen päänahan."

"Sen kyllä uskon — mutta hän puhuu totisena ja matalalla äänellä; kuuntele ja ilmota meille, mitä hänellä on mielessä. Minä en oikein käsitä heimon murretta tältä matkalta."

Chippewa vaikeni tarkkaavaiseksi, kunnes päällikkö lakkasi haastamasta. Sitte hän parhaansa mukaan selitti kuulemansa, pannen joukkoon omia luonnollisia huomautuksiaan.

"Päällikkö puhuu nuorille miehille — kaikki päälliköt puhuu nuorille miehille — sanoo heille, Kyyhkynsiipi varmaan mennyt kanootilla — ei näe kanoottia — mutta täytynyt olla kanootti, muutoin hän uinut. Luulee, useampi kuin yksi intiaani täällä — ei tiedä sentään — kenties on, kenties ei — ei voi sanoa, kunnes jäljet näkee, aamulla —"

"No niin, mutta mitä käskee hän nuorten miestensä tehdä ?" tokaisi mehiläispyytäjä maltittomasta.

"Älä ole squaw, Bourdon — sanon kaikki vähässä ajassa. Sanoo nuorille miehille, jos hänellä kanootti, hän voi saada meidän kanootit ja viedä pois — jos taas uinut, se chippewa lurjus ui alas virtaa ja ottaa meidän kanootit sillä lailla — parempi mennä takaisin, muutamien teidän, ja pitää huolta meidän kanooteista — sitä hän nuorille miehille enimmän sanoo!"

"Sepä oivallinen aatos!" huudahti Le Bourdon. "Melokaamme heti alas ja siepatkaamme heidän kaikki kanoottinsa ennen kuin he ehtivät sinne. Virran kaarroksen takia ei matka vesitse ole puoltakaan maataipaleesta, ja räme hidastuttaa heidän kulkuansa kaksin verroin."

Sanottu ja tehty. Kanootit pantiin jälleen liikkeeseen; majan tuli oli majakkana, joka vaivattomasti johti Le Bourdonin perille. Maallenousupaikkaan päästessään kuuli hän koirien vieläkin haukkuvan suolla ja niiden mukana olevien intiaanien äänekkäästi huhuilevan kahdelle villille, jotka olivat jääneet majalle jonkunlaiseksi leirivartioksi.

"Mitä ne kiljuvat?" virkkoi Le Bourdon chippewalle. "Jotakin ne tuntuvat tahtovan saada noiden majan ovella seisovien kuuluviin. Saatko sinä selvää siitä?"

"Huutavat kaksi soturia tulla alas pitämään huoli kanooteista — se kaikki — tulkoot he — tapaavat kaksi täällä pitämään huolta heistä — hyvä päänahka noilla pottawattamie-riivatuilla!"

"Ei, ei, Kyyhkynsiipi — sen työn pitää jo riittää täksi iltaa. Meidän on vain ryhdyttävä hinaamaan näitä neljää kanoottia rannasta niin joutuin kuin voimme. Oletko saanut silmukat niihin kahteen?"

"Kyllä pian — niin pian, että tulee perässä", vastasi intiaani, joka kanoottien anastamista valmistellessaankin oli ilmeisen vastahakoinen poistumaan tuottamatta sen enempää vauriota vihollisilleen. "Nyt hyvä aika niiden riivattujen menettää päänahka!"

"Ne riivatut, joiksi heitä sanot, alkavat ymmärtää rämeessä rämpiviä ystäviään ja tarkastavat pyssyjensä sankkiruutia. Meidän on siirryttävä poikkeen, muutoin ne saattavat nähdä meidät ja ampua räiskäyttää. Työnnä irti, chippewa, ja melo heti keskelle lahdelmaa."

Le Bourdon puhui varsin vakavasti, ja Kyyhkynsiiven oli pakko totella. Jos jälkimäisellä olisi ollut oma pyssy tai puukkokaan, niin hän olisi luultavasti hypännyt rantaan ja saanut salavihkaa hiivityksi jonkun vihollisensa kimppuun, riistääkseen uuden voitonmerkin. Mutta Le Bourdon ei varovaisuudessaan ollut ainoastaan pitänyt luikkuansa vieressään, vaan myöskin pannut talteen puukon ja tomahawkin, joita hän käytti tavallisena varustuksenaan kuten intiaanitkin.

Kanooteilla oli nyt hiukan työläs tehtävä. Tuuli puhalsi yhä navakkana, ja kumpaisenkin keveän venosen oli jokseenkin täydessä lastissa ja yhden ainoan melojan varassa hinattava kahta samankokoista alusta suoraan päin tuulta. Onneksi olivat hinattavat kanootit keveitä, ja parin minuutin kuluttua oli koko joukkue kyllin kaukana rannasta välttääkseen molempien intiaanien huomiota, jotka nyt olivat ehtineet rantamalle katsomaan omia kanoottejaan. Villien myöhästymisen aiheuttama ulvonta ilmaisi heidän nolostuksensa sekä virralle että suolle.

Mehiläispyytäjän seurue oli täten saavuttanut varsin suuren edun. Viholliset olivat nyt ainakin joksikin aikaa suljettuja pohjoispuolelle virtaa, joka oli suistonsa lähellä niin leveä, että intiaanit eivät voineet ajatellakaan muuta keinoa matkansa pitkittämiseksi kuin taivaltaa jalkasin. Sen retken tarkotusperiä saattoi mehiläispyytäjä vain arvailla, kunnes oli kuulustellut chippewaa. Tähän tehtävään hän ryhtyikin heti kun arveli seurueen olevan täydessä turvassa eteläisen rannan suojassa. Siellä pakolaiset menivät maihin heinikkökanavaa myöten, asettuen kuivalle rantahietikolle. Margery kävi sytyttämään nuotiota moskiitojen häätämiseksi, valiten sen sijaksi pikku kumpareen taustan, jotta valo ei voinut näkyä vastapäiselle puolelle jokea. Aamulla olisi pakko sammuttaa tuli, koska sen savu voisi kavaltaa heidän asemansa. Koottuaan polttoaineksia sievän Margeryn nuotiota varten alkoi Le Bourdon siis kysellä chippewalta hänen vankeudestaan.

"Kyllä, kaikki kerron", vastasi intiaani; "ei hyvä peittää jälkeä ystävältä. Muistat, Bourdon, kun sanoin hyvästi aholla?"

"Tietysti — muistanpa erohetken aivan tarkalleen. Pottawattamie lähti toiselle tolalle ja sinä toiselle. Se ilahutti minua, koska sinä nä'yit ajattelevan, ettei hän ollut ystäväsi."

"Niin, hyvä välttää vihamiehen polkua, koska hän joskus riidan tekee", tuumi intiaani levollisesti. "Tämä kerta polku tuli jotenkin yhteen, ja pottawattamie menetti päänahan."

"Sen tiedän, Kyyhkynsiipi, ja soisin käyneen toisin. Tapasin Hirvenjalan ruumiin asetettuna istualleen puuta vasten ja arvasin, kuka hänet oli lopettanut. Mutta tuollainen sodankäynti vain hyödyttömästi tekee metsät, ahot ja arot epävarmoiksi oleskella. Sinä näet, mihin pulaan tämä perhe on joutunut teidän intiaanien omaksumasta sotimistavasta."

"Kuinka te sitte teette — tahdon kuulla? Menette suutelemaan ja riistaa annatte viholliselle, vai menette ottamaan hänen päänahan? Kumpi parempi keino häntä pelottaa ja teidät herraksi tehdä?"

"Kaikki se on saatavissa aikaan, surmaamatta yksinäisiä matkalaisia tai murhaamatta vaimoja ja lapsia. Rauhaa ei Englannin ja Amerikan välille solmita sen pikemmin, jos oletkin saanut Hirvenjalan päänahan."

"Ei se minulla enää — hyvä kun olisi. Pottawattamie sen pois otti ja sanoi, hautaa sen. No, sen piilottakoon kuoppaan niin syvään kuin valkoisen miehen kaivo, ei voi piilottaa Kyyhkynsiiven kunniaa sinne myös. Se niin turvassa kuin lovi sauvassa voi tehdä!"

Pykälien leikkominen sauvaan oli intiaanien tapa antaa kunniamerkkejä soturille, ja erityinen lukumäärä noita lovia takasi hänelle varmasti samanlaisen arvonylennyksen omassa piirissään kuin päiväkäsky nykyaikaisen armeijan soturille. "Niin on parasta", huomautti mehiläispyytäjä. "Soisin voivani suostuttaa sinut viskaamaan pois tuon inhottavan muistomerkin vyöstäsi. Muista, chippewa, että sinä olet nyt kristityssä seurassa, joten sinun pitäisi menetellä kristittyjen toivomusten mukaan."

"Mitä kristityt tekee?" vastasi intiaani ivallisesti. "Päihtyy niinkuin Whisky-Keskus tuolla? Pettää poloinen punanahkainen mies, sitten alas polvelle painuu ja katsoo ylös Manitouhun? Sen kristityt tekee, hä?"

"Sellaiset ovat kristittyjä vain nimeltään — sinun pitää ajatella suotuisammin ihmisistä, jotka ovat toden teolla kristittyjä."

"Jokainen ilmottaa, hän itse kristitty, sanon sinulle — kaikki valkonaamat kristittyjä, he ilmottavat. Nyt, kuule chippewaa. Kerta puhuin lähetyssaarnaajan kanssa kauvan aikaa — sanoi kaikki kristityistä — mitä kristityt tekee — mitä kristityt sanoo — kuinka ne syö, kuinka nukkuu, kuinka juo — kaikki hyvä. Tahtoi, Kyyhkynsiipi tulee kristityksi. Sitte minä muistin soturit linnotuksessa — ei niillä mitään kristittyjen lailla — tekee kaikki sotamiehen lailla — kiroo, tappelee, pettää, päihtyy — pahempi kuin intiaani — sekö kristittyä?"

"Ei, se ei ole kristillistä elämää, ja minä pelkään, että kovin harvat meistä, jotka käyttävät sitä nimeä, toimivat kristillisesti", myönsi Le Bourdon, käsittäen chippewan syytöksen oikeutetuksi.

"Juuri niin — nyt minä sen saan — kysyin lähetyssaarnaajalta yksi päivä, mihin kaikki kristityt menee, niin että intiaani ei löydä — ei kukaan metsässä — ei kukaan ruohokentillä — ei linnotuksessa — ei Macnawissa — ei Detroitissa — mihin siis kaikki menee, niin että intiaani ei löydä muuta kuin lähetyssaarnaajan puheessa."

"Olenpa utelias tietämään, mitä lähetyssaarnaaja siihen kysymykseen vastasi."

"No, sanon sinulle — vastasi, ainoastaan yksi kymmenessätuhannessa oikea kristitty valkonaamain joukossa, vaikka kaikki sanoo itseään kristityksi! Se intiaanin mielestä kumma."

"Ei ole helppo saada punaihoista miestä ymmärtämään valkoihoisten elämää, Kyyhkynsiipi. Mutta me puhumme näistä asioista toisella kertaa, kun meillä on huolettomammat oltavat. Tällähaavaa haluaisin kuulla täyden selvityksen siitä, miten jouduit pottawattamie-heimon käsiin."

"Se selvää — kun olisi kristitty puhe puolet niin selvää. Katso, Bourdon, se Hirvenjalka tuli ylös virtaa vakoojana. Minä tiesin hänen asian ja niin otin päänahan. Ne pottawattamiet hänen ystäviä — ne tulee tapaamaan vanhaa päällikköä, ei löydä häntä, mutta löytää Kyyhkynsiiven, kun minä väsynyt uneen. Minulla Hirvenjalan päänahka — suree sitä — tuntee päänahan kiharasta, jossa harmaat hiukset ja joku merkki. Panee siis minut kanoottiin ja aikoo viedä chippewan Chicagoon, missä kiduttaa — mutta liikaa paljon tuulta. Kun siis tapaa ystävän toisessa kanootissa, tulee tänne, tahtoo vähän odottaa."

Tämä oli koristelematon selitys Kyyhkynsiiven joutumisesta vihollistensa käsiin. Epäilemättä oli chippewa omassa yksityisessä sodankäynnissään myös tahtonut varjella mehiläispyytäjää väijytykseltä, joka häntä uhkasi Hirvenjalan saatua selon hänen oloistaan. Miesten haastellessa oli Margery laittanut nuotion kuntoon, ja yksinkertaisen aterian jälkeen Kyyhkynsiipi katkonaiseen, mutta ymmärrettävään tapaansa vielä jatkoi huomioitansa intiaanileiristä. Mäenrinteeltä noussut voimakas whiskynhaju oli herättänyt villeissä mitä suurinta ihmetystä ja taikauskoista pelkoakin, sillä maja oli tyhjennetty niin tarkoin, että he eivät aavistaneet asukkaiden lähteneen sieltä vasta tovia aikaisemmin. Kaikki intiaanit tiesivät majan rakennetuksi useita vuosia takaperin, mutta he eivät olleet kuulleet sen viime asujista mitään. Heidän päälliköltään oli useimmissa amerikalaisten luoteisissa asemapaikoissa tunnettu Ukkospilvi eli lyhyemmin nimitettynä Pilvi; sen nimen oli hän saanut kolkosta katsannostaan, vaikka hänellä oikeastaan oli verrattain hyvä maine intiaaniksi, joille alituiseen tehtiin vääryyttä ja joita senvuoksi myös oltiin valmiit mustaamaan. Johtavana päällikkönä oli kuitenkin muuan Variksensulka, joka chippewan kuvauksen mukaan oli varsin ovela ja teräväjärkinen sissisodan johtaja, ja kiinniottajiensa keskinäisistä huomautuksista oli Kyyhkynsiipi lisäksi huomannut kaikkien odottelevan erästä Onoaa, jonka piti tulla kaikkien eri tahoilta kokoontuvien brittiläisystävällisten villien ylipäälliköksi näillä seuduilla.

Tämän Onoan tiesi mehiläispyytäjä samaksi mieheksi, jolla Nylky-Pietarin nimisenä oli hirveä maine valkoihoisten rajalaisten asemapaikoissa, vaikka hän ei ollut koskaan näyttäytynyt niissä. Lisänimensä oli hän saanut siitä suupuheesta, että tämä päällikkö, joka ei näyttänyt kuuluvan mihinkään erityiseen heimoon, samalla kun hänellä oli suurta vaikutusvaltaa niiden kaikkien keskuudessa, oli eri tilaisuuksissa murhannut tielleen sattuneet valkoihoiset ja riistänyt ruumiilta päänahat. Hänellä sanottiin jo olevan neljäkymmentä pykälää sauvassaan. Tämä salaperäinen intiaani näytti elävän ainoastaan kostaakseen valkoihoisille tungettelijoille rotunsa kärsimät vääryydet, maksaakseen heille verisesti siitä, että he olivat työntämässä saloseutujen vapaita lapsia yhä etäämmäksi Kalliovuoria kohti. Minkä verran kaikissa hänestä kerrotuista jutuissa oli perää, sitä oli mahdoton sanoa, mutta Le Bourdonia huolestutti kuitenkin intiaanien tuollainen järjestäytyminen näillä tienoin.

Nyt oli jo aika laskeutua levolle. Kukin valitsi makuusijansa, mehiläispyytäjä kanootistaan, Margery kälynsä puhvelintaljalle asettuen, ja kun toistaiseksi ei ollut mitään häiriötä peljättävissä, oli heidän unensa sikeätä ja aamuun saakka kestävää. Ensimäisenä nousi Le Bourdon, vetäysi syrjään riisuutumaan ja syöksyi tapansa mukaan jokeen kylpemään. Sieltä palattuaan hän kohosi pikku kummulle tarkastelemaan vastapäistä rantaa, hiukan nähdäkseen, mitä pottawattamiet puuhailivat; kaikissa liikkeissään hän kuitenkin visusti varoi itse joutumasta näkyviin. Kanooteille ja leiripaikalle taasen olivat riissiheinikkö ja pikku rantaylänne täydellisenä suojana.

Kummultaan mehiläispyytäjä tähystimensä avulla sai hyvin pidetyksi silmällä majaa ja sen ympäristöä. Villit olivat jo jalkeilla ja hommailivat sotapolulla liikkuvan punanahkaisen eri askareissa. Muuan joukkue oli hautaamassa kuolleen kumppaninsa ruumista. Muutamat keittivät ruokaa tai puhdistivat lahdelman rannalta ammuttuja vesilintuja, ja jotkut vieläkin nuuskivat rinnettä, joka tuntui ilmaisevan maanalaista whiskysuonta.

Mehiläispyytäjän vielä tehdessä huomioitaan yhtyi häneen Margery. Tyttö näytti levollisen yön nukuttuaan raikkaalta ja terveyttä uhkuvalta, tullen tiheikköön järjestämästänsä pukuhuoneesta, jonka halki juoksi pikku puro; mutta hän oli alakuloinen ja mietteissään. Tuskin oli Le Bourdon pudistanut hänen kättänsä ja vielä kiittänyt viimeöisestä avusta, kun Margeryn täysi sydän puhkesi purkamaan tunteitaan niinkuin paisuva joki tulvii yli äyräittensä, ja hän alkoi itkeä.

"Veljeni on hereillä", hän sanoi, voimakkaalla ponnistuksella hillittyään nyyhkytyksensä, "mutta liiallisen ryyppäämisen jälkeen on hän aina niin tylsä, ettei nytkään Dolly saa häntä tajuamaan vaaraamme. Hän hokee nähneensä niin paljon intiaaneja, ettei hän niitä pelkää, ja että ne eivät ikänä tee pahaa perheelle, joka on tuonut niin runsaasti ilojuomaa heidän maahansa."

"Kyllä ovat hänen aistinsa sitte tosiaan pilalla, jos hän luottaa intiaanien ystävyyteen sillä perusteella, että on myynyt tulivettä heidän nuorille miehilleen", tuumi Le Bourdon. "Me saatamme pitää synnistä, vaikka inhoamme kiusaajaa. En ole vielä koskaan tavannut miestä, punanahkaista tahi valkeaihoista, joka ei ole selvinä hetkinään kironnut humalansa edistäjää."

"Dolly ja minä olemme nyt kovin ahdistuneella mielellä", jatkoi tyttö-poloinen. "Gershom oli ilmottanut meille aikovansa lähteä asemapaikalle järven toiseen päähän heti tammistoahoilta palattuaan. Nyt hän on tullut takaisin, muttei ole sellaisessa kunnossa, että pystyisi suojelemaan vaimoansa ja sisartaan villeiltä, jotka pyrkivät hätyyttämään meitä niin pian kuin saavat kyhätyksi kanootin tai muun kulkuneuvon, tullakseen virran yli."

"Jos niillä kanoottikin olisi", vastasi Le Bourdon tyynesti, "niin ne eivät tietäisi, mistä meitä hakea. Se etsintä veisi jonkun aikaa, eikä kaarnakanoottiakaan siunaaman ajassa valmisteta. Ja jos veljesi onkin hiukan raskaalla päällä ilonpitonsa jälkeen, Margery, niin olen minä yhtä virkku kuin koskaan."

"Mutta sinä, Bourdon, luonnollisesti haluat pitää huolta itsestäsi ja omaisuudestasi ja lähteä luotamme ensimäisessä soveliaassa tilaisuudessa. Meillä ei ole oikeutta odottaa sinun viipyvän joukossamme hetkeäkään kauvemmin kuin on etusi mukaista, enkä sitä soisikaan."

"Etkö sitä soisikaan, Margery!" huudahti mehiläispyytäjä pettyneenä. "Minä olisin luullut seurani kelpaavan arveluitta. Mutta näin ollen en totisesti välitä, miten menettelen omasta puolestani."

Ujoudessaan ei Margery kehdannut lähemmin selittää, että hän juuri nuoren miehen oman menestyksen vuoksi epäröitsi edistää hänen jäämistänsä näin hankalaan seuraan — vaikka hän olisi ollut ihan onneton häpeissään, jos olisi tiennyt, kuinka peräti tuttavallista oli Gershomin tavoin puhutella Benjamin Bodenia ranskalaisella lisänimellään Bourdoniksi. Mehiläispyytäjä oli kuitenkin niin tottunut tähän omituisen ristiriitaiseen nimitykseen, ettei hän Margeryn sävyä siinä kohden katsonut muuksi kuin teeskentelemättömyydeksi, ja sitä suurempaa pettymystä tunsi hän luullessaan havaitsevansa, että tyttö tahtoi osottaa sydämensä olevan hänen suhteensa välinpitämätön.

Nuori pari palasi senvuoksi apeana kummulta. Aamiaisella pohti Le Bourdon seurueensa asemaa ja parasta toimintatapaa, kalventuneen ja hätääntyneen tytön hänen vieressään luullessa hänen yksinomaan harkitsevan itsensä ja kallisarvoisen hunajavarastonsa korjaamista varmaan talteen. Jos näiden kahden tuttavuus olisi ollut pitempiaikainen, ei Margery olisi hetkeksikään voinut ajatella sellaista mehiläispyytäjästä; mutta mitään loukkaavaa tai halventavaa ei ollut siinä käsityksessä, että vieras erämies etusijassa ottaisi lukuun oman kohtansa tällaisessa tilanteessa.

Aterian aikana ei paljoakaan puhuttu. Dorothy pii yleensäkin vaitelias, alituisen murheen ja huolestuksen johdosta. Hänen miehensä taasen oli nyt liian sekavalla päällä haastellakseen, vaikka hän tavallisesti oli hyvinkin puhelias, ja intiaani harvoin puuttui kahteen tehtävään yhtaikaa.

"Virran poikki tulemalla olemme saavuttaneet vihollisemme suhteen erään edun", alotti Le Bourdon aamiaiselta päästyä. "Vesi ei jätä jälkiä; vaikka Variksensulalla olisi kanoottikin, ei hän voisi tietää, mistä tavottaisi meitä."

"Se ei niin", tokaisi Kyyhkynsiipi hiukan jyrkästi. "Hän tietää, me emme järvellä, koska tuuli puhaltaa. Tietää, me emme mene ylös virtaa, koska siinä kova työ; tietää, me tulleet tänne, koska se helppo. Variksensulka pian lautan tekee, sitte tulee hakee päänahkaa."

"Niin", sanoi Margery säveästi, "sinun on paras hetimiten lastata kanoottisi kuntoon ja siirtyä etäämmäksi, meidän olemattamme pidättämässä liikkeitäsi. Veljeni kyllä kykenee auttamaan meitä ehtoopäivällä, jolloin kenties jo paremmin voimme ratkaista, mihin meidän on pyrittävä, jos intiaanit pysyvät asemillaan ja sieltä yrittävät häiritä meitä. Mene, Bourdon, kun siihen on mukava tilaisuus. Varmaankin sinulla on äiti kotona, taikka sisar — kenties vaimo —"

"Eikä ole", keskeytti mehiläispyytäjä pontevasti. "Kukaan ei odota minua, ja tämän perheen mukana minä pysyn niin kauvan kuin siinä yksikään tarvitsee apuani."

Tytön poskille kohosi sievä puna, ja huojentavaa lohdutusta tuli ahdistuneeseen mieleen, jota huolestunut kuvittelu oli raskauttanut mitä pahimmilla mahdollisuuksilla. Jalomielisyydessään ei hän kuitenkaan pitänyt ajatuksesta, että mehiläispyytäjä uhrautuisi muiden hyväksi, joilla oli niin vähän oikeutusta edellyttää häneltä mitään palveluksia. Hänen vastustelunsa lopetti erämies kuitenkin lujasti, viitaten Gershomin tylsiin huomautuksiin, että muka oli lopultakin parasta mennä lyömään "rauhan kämmentä" intiaaneille. Chippewa ei sillävälin näkynyt pitävän suurtakaan lukua seurueesta, johon oli nyt liittynyt. Hän oli valmis kohtaamaan tapauksia niiden kehityksen mukaan ja suunnitteli keinoja päänahkojensa kartuttamiseksi. Tässä mielessä hän saapui kanootin luo, jonne Le Bourdon oli vetäytynyt haastelemaan Margeryn kanssa ja lausui halunsa lyhyeen.

"Ja hyvä aika myös pitää omansa tallella, chippewa", vastasi erämies. "Tunnen kyllä teidän intiaanien ainaisen päämäärän sotapolulla oltaessa, mutta me olemme tyytyväisiä, jos voimme pysytellä syrjässä vaurioista, kun meillä on naisia ja lapsia mukanamme."

"Ei lapsia täällä", huomautti intiaani ympärilleen katsellen. "Tuo sinun nainen — sinun squaw, hä?"

Suorasukainen kysymys sai sievän Margeryn karahtamaan punaiseksi, ja mehiläispyytäjäkin tuli hieman hämilleen. Jälkimäinen kuitenkin vastasi miehuullisesti niinkuin hänen sukupuolensa velvollisuutena oli.

"Ei ole minulla vielä vaimoa, ja kaikkein vähimmin voisi olla tämä", sanoi hän.

"Miksei tämä — hän hyvä squaw", tuumi toinen häikäilemättömästi; "kyllä sievä päällikölle. Sinä pyydät — hän ottaa — tunnen hyvin naisen."

"Niin, kyllähän sellainen mutkattomuus saattaa käydä laatuun punanahkojen kesken", vastasi Le Bourdon kiireisesti, sillä hän näki Margeryn hämissä pahastustakin, "mutta valkoihoisten nuoret naiset ovat toisenlaisia. En ole eläissäni nähnyt Margerya ennen kuin eilen illalla, ja valkoihoinen nainen tahtoo aikaa kaikkeen tutustumiseen."

"Se ei ole koskaan mahdollista!" huudahti Le Bourdon vakavasti. "Kun nuorukainen tahtoo kiinnittää itseensä sievän, vaatimattoman, lämminsydämisen tytön, ei hän voi milloinkaan edes kylliksi pitää huolta tämän onnesta."

Margery loi katseensa maahan, mutta näytti olevan hyvillään. Kyyhkynsiivellä oli kokonaan toisenlainen elämänkatsomus, eikä hän malttanut olla ryhtymättä hiukan väittelemään tuollaista oikean miehekkyyden puutetta vastaan.

"Helppo pilata squaw", intti hän. "Mihin hän kelpaa, muuhun kuin työhön? Ei voi mennä sotapolulle — ei voi ottaa päänahkaa — ei voi ampua hirviä — täytyy työtä tehdä. Siihen squaw tarvitaan."

"Me valkoihoiset havaitsemme naisten kelpaavan muuhunkin — me rakastamme heitä ja pidämme heistä huolta — varjelemme heitä vilulta talvella ja helteeltä kesällä; me koetamme toimittaa heille niin mukavat ja onnelliset olot kuin voimme."

"Se hyvää puhetta nuoren squaw'n korviin", vastasi chippewa hiukan halveksivasti, "mutta parempi vähän epäillä. Mitä intiaani sanoo squaw'lle, sitä hän tekee — mitä valkonaama sanoo, sitä ei tee."

"Minun on rehellisesti myönnettävä, että siinä on jonkun verran perää", tuumi mehiläispyytäjä, "sillä intiaani ei lupaa juuri mitään, joten hänen on helppo puolustaa menettelyään, kun sitävastoin valkoihoiset sitoutuvat useinkin enempään kuin voivat aina täyttää."

6. LUKU.

Keskeytyksen aiheutti Dorothy, joka oli pikku ylänteelle noustuaan keksinyt kanootin tulossa joen suulla ja nyt hengästyneenä riensi ilmottamaan havainnostaan mehiläispyytäjälle. Jälkimäinen kiirehti heti tähystämään. Kanootti lähestyi järveltä, nähtävästi tulleena myötätuuleen, jonka voima nyt alkoi hiukan heiketä; alus oli pohjoiseen päin pyrkien poikennut jokisuuhun arvattavasti ruuan keittämistä tai muuta sellaista tarvista varten. Suureksi huolestuksekseen näki Le Bourdon villien tekevän pohjoisrannalta merkkejä vieraalle kanootille savun avulla. Ei ollut hyvä vihollisten täten saada tilaisuutta tulla virran yli, joten hän juoksi alas rantamalle sellaiseen paikkaan, missä ei kasvanut riissiheinikköä, ja vieraille näyttäytyen viittoi heitä saapumaan eteläiselle rannalle. Tämä olikin paljoa lähempänä. Veneestä kohotti pian muuan käsivartensa myöntymyksen merkiksi, ja samassa sen kokka kääntyikin suoraan mehiläispyytäjää kohti.

Kanootin lähestyessä kerääntyi koko seurue vesirajaan vastaanottamaan tulokkaita. Näitä oli kolme, kaksi melomassa kepeän aluksen kumpaisessakin päässä ja kolmas istumassa keskellä jouten. Mehiläispyytäjän tarkastellessa tulijoita kaukolasillaan kyselivät häneltä seuralaisensa heidän laatuaan ja näennäisiä aikeitaan.

"Hankkeistaan saavat he itse tehdä selkoa", vastasi erämies, "mutta keulassa melova mies näyttää olevan valkoihoinen ja sotilas — taikka asustaan päättäen puolittain sotilas. Meikäläisiä on keskelläkin istuva mies, ja hän näyttää papilta — niin, se hän onkin, mutta puku osottaa hänen hyvinkin tottuneen salomaiden elämään. Kolmas on ehdottomasti punanahkainen."

"Pappi!" toisti Margery kummastuneena. "Mitä tekemistä saattaa papilla olla näillä tienoin?"

"Liikkuuhan villien keskuudessa joitakuita lähetyssaarnaajia, ja tuo on varmaankin niitä. Mies-parka on kaiketi kuullut sodasta ja yrittää palata uutisasutuksiin niin kauvan kuin hänen päänahkansa on lujassa."

"Ei kajota häneen", tokaisi chippewa painavasti. "Tiedetään, tarkottaa hyvää — puhuu Suuresta Hengestä — intiaani ei ota semmoisen tietäjämiehen päänahkaa."

"Se on hauskaa kuulla, Kyyhkynsiipi, sillä minä olin alkanut ajatella, ettei yhdenkään ihmisen päänahka ollut turvallinen sinun sormiesi ulottuvissa. Mutta mitä voi tuo sotamies hommata täällä päin? Luulisipa kaikilla sotamiehillä olevan nyt kylliksi tehtävää linnotuksessa, järven päässä. Mihin muuten joutuikaan kirjeesi, joka sinun piti viedä Fort Dearbornin päällikölle, hänen saadakseen ilmotuksen sodasta, Kyyhkynsiipi?"

"Purrut suussani niinkuin niin paljon tupakkaa", vastasi chippewa, "että pottawattamie ei sitä saanut. Ei hyvä pitää kirjettä silloin."

"Kenraali, joka hankki sinut viemään sitä kirjettä, tuskin kiittää sinua huolellisuudestasi."

"Mistä sen voit tietää? Se kirje olisi saattanut pelastaa varusväen joutumasta vihollisten käsiin."

"Joutunut jo. Varusväki kaikki tapettu tai vankina.
Pottawattamie-miesten puheesta se kuului."

"Armias taivas, onko se mahdollista? Mackinaw ja Chicago jo mennyttä kumpainenkin! Kyllä ovat brittiläiset kauvan vehkeilleet intiaanien keskuudessa, koska nämä ovat niin valmiiseen kuntoon päässeet!"

Nyt oli kanootti jo niin likellä, että saattoi paljain silmin helposti havaita mehiläispyytäjän äskeiset huomiot tulijoista oikeiksi. Kotvasen kuluttua rahisi veneen kokka hiljaa rantahietikossa.

" Sago, sago ", tervehti sotamies intiaanien tapaan, nousten astumaan maihin, " sago , ystävät, ja toivoakseni saavumme tervetulleeseen leiriin."

"Tervetulleita olette", vastasi mehiläispyytäjä, "tervetulleita erämaassa kohdattuina vieraina, mutta sitäkin tervetulleempia, kun näen asustanne, että te olette sotavanhus kotimaisesta rykmentistä."

"Aivan oikein, hra mehiläispyytäjä, sillä sen näen teidän ammatiksenne hunajapikarista ja tähystimestä sekä muusta sonnustuksestanne. Olemme matkalla Mackinawiin ja pistäymme vain pikimältään teidän ystävälliseen seuraanne."

"Ka, sehän muuttaakin suunnitelmamme, pastori Amen!" huudahti sotamies kumppaniinsa kääntyen. "Jos Mackinaw on vihollisten hallussa, niin ei meidän kannata uskaltautua saarelle."

"Amen" oli sotaväen antama lisänimi, joka oli ajan mittaan käynyt niin tutuksi, että miehet eivät arkailleet puhutella kelpo miestä suoraan siksi. Tämä lähetyssaarnaaja oli metodisti; sillä lahkolla oli siihen aikaan ani harvoja korkeamman koulukasvatuksen saaneita pappeja, — sen useimmat hengenmiehet tulivat sellaisesta yhteiskuntaluokasta, joka ei ollut luontuvainen pahastumaan pienistä arvokkuutensa häiriöistä, ja heidän innostuksensa ja tavanmukainen uhraavaisuutensa oli totuttanut heidät alistumaan suuriinkin henkilökohtaisiin vaikeuksiin.

"Oikeassa olette, korpraali", myönsi lähetyssaarnaaja. "Näin ollen en näe mitään parempaa menettelytapaa kuin asettua kokonaan Onoan ohjattavaksi. Hän on tähän asti neuvonut meitä hyvin ja kykenee taatummin kuin mikään muu opas auttamaan meidät selville täältä saloseudulta."

Le Bourdon rohkeni tuskin uskoa korviaan! Onoan kamala nimi hämmästytti häntä nyt tavattomasti, mutta hänen kumpainenkaan valkoihoinen kumppaninsa ei ilmaissut mitään mielenliikutusta. Jos intiaania olisi mainittu Nylky-Pietariksi, niin olisivat varmaankin sekä Dorothy että Margery kirkaisseet, kenties paenneetkin; mutta he eivät tienneet mitään siitä nimityksestä, joka oli annettu tälle salaperäiselle päällikölle punanahkaisten keskuudessa. Kuitenkin havaitsi mehiläispyytäjä suuren muutoksen chippewan sävyssä, heti kun lähetyssaarnaaja oli lausunut tuon pahaenteisen sanan, vaikka hän ei näyttänyt säikähtäneeltä. Päin vastoin oli Boden huomaavinaan Kyyhkynsiiven pikemmin mielistyvän tuosta vieraasta, vaikka nuori soturi nyt näytti esiintyvän säveämpänä ja vähemmin huomiota herättävästi.

"Kyllä, sir", vahvisti mitään aavistamaton sotamies, "Onoa on hyvä opas ja oivallinen apu neuvotteluissa. Mutta nämä ovat sotaisia aikoja, ja meidän on turvauduttava aseisiimme, kumpainenkin kasvatuksemme ja luonnonlaatumme mukaan — pastori saarnaamalla ja rukoilemalla, ja minä pyssyä ja latasinta pidellen."

"Voi, korpraali — saarna ja rukous merkitsisivät yhtä paljon teille sotureille kuin aseenne ja ampumavaranne, jos teidät vain saisi ajattelemaan oikealla tavalla. Katsokaa Fort Dearbornia! Sitä puolustettiin inhimillisin keinoin, sillä oli aseellinen joukkonsa pyssyineen ja miekkoineen, kapteeneineen ja korpraaleineen; kuitenkin olette nähnyt heidän ylpeytensä lannistuvan, heidän puolustuskeinojensa raukeavan ja suuren osan tovereitanne joutuvan surmatuiksi. Kaikki tämä on tapahtunut aseellisille miehille, sillaikaa kun Herra on tuonut minut , aseettoman ja halvan sanansa opettajan, turvallisesti pois filistealaisten käsistä ja vahingoittumattani asettanut minut tänne Kalamazoon rauhallisille rannoille."

"Mitä siihen tulee, pastori Amen, niin on Herra tehnyt samoin minullekin musketteineni ja latasimineni", tuumi yksivakainen sotamies. "Saarnaaminen saattaa olla hyvä muutamilla retkillä, mutta aseet ja ampumavarat ovat varsin tähdellisiä toisilla. Kuulkaa heprealaista, joka tuntee kaikki salomaiden tavat, niin näette, eikö hän lausu samaa mielipidettä."

"Heprealainen on Herran hyljättyjä niinkuin hän on Herran valittujakin!" vastasi lähetyssaarnaaja. "Yhdyn teihin kuitenkin siinä, että hän on inhimilliseksi neuvonantajaksi niin taattu kuin juuri löytääkin, ja sentähden tahdon kysyä hänen mielipidettään. Abrahamin suvun lapsi", hän lisäsi Onoaan kääntyen, "sinä olet kuullut sanoman Mackinawista; emme voi enää ajatella matkamme pitkittämistä sinne päin. Mille taholle siis neuvoisit meitä suuntaamaan kulkumme? Teen tämän kysymyksen ensin sinulle, joka olet kokenut ja viisas saloseudun asukas; soveliaampana hetkenä aion kääntyä Herran puoleen ja etsiä jumalallista apua askeleittemme ohjaukseksi."

"Niin", huomautti ahavoittunut, karkeapiirteinen korpraali, joka piti hyvinkin suuressa arvossa innokasta, joskin hieman kiihkomielistä lähetyssaarnaajaa, vaikka hän uskoi intiaanin aina varmaksi neuvojaksi tällaisissa asioissa, "koettakaa molempia — ei tuki suovaa alenna. Hyvä soturi pitää aina osan joukkojaan varaväkenä. Muistan, miten me Mawmeessa olimme kaikki ryntäämässä eteenpäin kuin raivostuneina paholaisina, kun Hullu Anthony antoi käskyn karata vihollisen kimppuun, mutta vanha mies sanoi: 'Ei, pitäkää nuo miehet reservissä, sillä ei tiedä, milloin voi sattua kiertoliike tai muutoin tarvitaan väkeä varalla.' No, mitä Onoa sanoo, pastori Amen?"

Tällävälin oli vieras intiaani astunut maihin, suoden Le Bourdonille tilaisuuden tarkastaa hänen ulkomuotoaan ja asuansa tiukemmin kuin oli tähän asti käynyt päinsä. Kuuluisa villi oli metsien kesätamineissa, ja jokainen pohjois-amerikalaisen intiaanin tapoihin tutustunut saattoi heti havaita, että hän käytti vaikutusvallan ja arvoaseman tunnuksia. Kaulassa oli hänellä rihmaan pujotettuja puikkoja, jotka oli tehty Lännen punaisesta piippusavesta ja huolellisesti muovailtu koruiksi. Rintaan oli keltaisella maalilla hahmoteltu kalkkarokäärmeen kuva. Tämä oli olevinaan hänen heimonsa totem eli "vaakuna", vaikka kukaan ei tiennyt, mikä se heimo oli ja missä se asui. Heimomerkkinsä alapuolelle oli Onoa järeästi piirtänyt ojennetun käden siihen asentoon, joka ilmaisee varotusta; se oli siis ikäänkuin hänen vaakunakilpensä valiolauseena. Pää oli ajeltu, kuten soturin tavallisesti, jättäen vain ritarillisen nylkysuortuvan, mutta päällikkö ei ollut sotamaalauksessaan. Hänen kasvonpiirteensä olivat rohkeat ja kotkamaiset, ja vertausta tukivat hyvin hänen vakaat, tyynet, läpitunkevat silmänsä. Leuka oli täyteläinen ja pitkä, huulet tiukat ja lujat, hampaat lyhyet, mutta tasaiset ja terveet, hymy kohtelias ja tilaisuuden mukaan miellyttäväkin. Nylkysuortuvaan oli kiinnitetty yksinäinen kotkansulka, ja hänen wampum-vyönsä oli tavallista kallisarvoisempi; sen alle oli hän työntänyt puukkonsa ja tomahawkinsa. Jalassa oli hänellä yksinkertaiset hirvennahkaiset mokkasinit ja polveen asti ulottuvat säärykset. Lisävaruksina oli ruutisarvi ja luotikukkaro sekä pitkä amerikalainen rihlapyssy.

Maalle noustessaan Pietari — sillä siten häntä yleensä kohteliaasti valkoihoiset nimittivät — vakavasti tervehti seuruetta, yksinkertaisen vilpittömänä, mikäli ihmissilmä saattoi tunkeutua hänen salaisiin tunteisiinsa. Miehille hän tarjosi kätensä, vain vilkaisten molempiin naisiin.

" Sago, sago kaikki, vanhat ja nuoret!" sanoi hän syvällä kurkkuäänellä. "Ystävä tullut katsomaan teitä ja syömään wigwamissamme — kuka päällikkönä täällä?"

"Meillä ei ole täällä wigwamia eikä päällikköä", vastasi Le Bourdon, vaikka hän oli vähällä kavahtaa tarttumasta noin hirveän maineen leimaaman miehen käteen; "olemme halpaa kansaa, minä elätän itseäni hunajan keruulla, ja tämä mies on sotaväen muonakauppiaan apuri. Hän oli matkalla etelään, tapaamaan järven päähän sijotettua osastoa, ja minä olin menossa pohjoista kohti Mackinawiin, sieltä lähteäkseni uutisasutuksiin."

"Miksi veljelläni sellainen kiire?" kysyi Pietari sävyisästi.
"Väsynytkö hankkimaan hunajaa?"

"Ajat ovat levottomat, ja punaiset miehet ovat kaivaneet ylös kirveensä; valkonaama ei voi sanoa, milloin hänen wigwaminsa on turvassa."

"Missä veljeni wigwam?" tiedusti Pietari, varovasti silmäillen ympärilleen. "Täällä en näe."

"Tuolla ahoilla, Kalamazoon ylävarrella. Me läksimme sieltä viime viikolla ja olimme päässeet vastapäisellä rannalla olevaan majaan, kun joukko pottawattamie-heimon miehiä tuli järveltä ja hääti meidät tänne turvaan."

Pietari kääntyi hitaasti lähetyssaarnaajaan, kohottaen sormensa antamaan pontta sanoilleen.

"Niin sanoin teille", virkkoi hän. "Tiesin, siellä pottawattamie.
Osasin tuntea ne kaukaa."

"Me pelkäsimme heitä, kun seurueessamme on naisia", lisäsi mehiläispyytäjä, "ja ajattelimme heidän saattavan mieliä päänahkojamme".

"Se kyllä luultavaa; kaikki intiaanit rakastavat päänahkoja sodan aikana. Te amerikalaisia, ne brittiläisiä; ette voi kulkea samaa polkua ja olla ilman riitaa. Mutta ei nyt tarvis peljätä", lisäsi hän arvokkaasti. "Minä tunnen pottawattamiet — tunnen kaikki päälliköt. Kukaan ei vastusta Onoan kieltoa; minä puhun heille."

"Mutta hehän ovat brittiläisten puolella, ja sinut näen amerikalaisen sotilaan seurassa?"

"Ei, väliä, Onoa liikkuu missä haluaa. Väliin pottawattamien luona, väliin irokeesin. Kaikki chippewat tuntee Onoan, kaikki intiaanit aukaisee korvansa, kun hän puhuu. Minä menen virran yli pudistamaan kättä, muutoin pottawattamie pitää kummana."

Pietarin sävyssä ei ollut mitään kerskuvaa hänen ilmottaessaan koskemattomuutensa tai valtansa; hän viittasi siihen ihan luonnollisena seikkana kuin henkilö, joka on tottunut vallitsemaan. Lähetyssaarnaaja katsoi tarpeelliseksi lisätä muutamia selittäviä sanoja, kävellen mehiläispyytäjän kanssa sivummalle. Gershomia ei kukaan näyttänyt pitävän minkäänlaisen huomion arvoisena.

"Te voitte luottaa Pietariin", huomautti lähetyssaarnaaja, "sillä mitä hän lupaa, sen hän täyttää. Minä tunnen hänet hyvin ja olen täydellisesti uskonut itseni hänen haltuunsa. Ei hän päästä villejä tänne."

"Mutta eikö tämä samainen intiaani ole juuri se Nylky-Pietari, jolla on niin kamala maine koko rajaseudulla?" kysyi Le Bourdon.

"Sama mies, mutta älkää välittäkö nimistä — niistä ei ole mitään haittaa. Abrahamin, Isakin ja Jakobin jälkeläistä ei Kaitselmus ole suotta asettanut tänne erämaahan; koska hän on täällä, niin siitä on varmasti hyötyä."

"Abrahamin ja noiden muiden jälkeläinen!" kummeksui mehiläispyytäjä, samalla muistaen lähetyssaarnaajan äskeisen oudon puhuttelutavan. "Tokihan Pietari on punanahkainen ja intiaani?"

"Epäilemättä, vaikka ainoastaan minä tiedän hänen heimonsa , jonka johtajaksi hän on syntynyt, valistamaan koko kansaansa takaisin totuuden lähteille. Minä tiedän sen, ja ennen pitkää julistan sen koko maalle. Niin, minulle on suotu sen keksinnön tekeminen, vaikka minusta toisinaan tuntuu, että Pietari itse on todella yhtä tietämätön syntyperästään kuin hänen koko ympäristönsäkin."

Ja hän alkoi ällistelevälle erämiehelle selittää raamatun avulla, miten Pietari veljineen oli Israelin lapsia, Judean harhaantuneita poikia eli lähemmin määritellen Naftalin sukujuurta, joka "on nopia peura ja antaa suloiset puheet", niinkuin punanahkaiset tosiaan olivat tunnettuja ketteryydestään ja runollisesta kaunopuheisuudestaan. Mieleenjuohtumansa innostuttama hengenmies vetosi sujuvasti erinäisiin pyhän kirjan kohtiin, joiden piti selvästi todistaa tämän kuvitelman pätevyys, toisen kuunnellessa ymmällä näitä väitteitä Amerikan intiaanien juutalaisuudesta.

Jo pelkkä intiaanien jakautuminen nimenomaisiin heimoihin, juutalaisten tavoin, oli yksinkertaisen sananselittäjän mielestä tärkeä todiste hänen oletuksensa pätevyydestä. "Ja kahdeksannessaseitsemättä psalmissa on varsin merkillinen kohta, joka on suuresti vaikuttanut minuun sitte kun ensin tulin tätä asiaa ajatelleeksi. 'Mutta Jumala särkee vihollistensa pään heidän päälakeinsa kanssa', sanoi David, 'jotka pysyvät heidän synneissänsä'. Eikö tässä ole päivänselvä viittaus punaihoisten tunnettuun ja meidän mielestämme raakamaiseen tapaan? Mutta samassa sanotaankin, että se päänahkain nylkeminen on jumalallisena koettelemuksena meidän synneistämme. Voin tuskin avata ainoatakaan lukua Vanhasta Testamentista, tapaamatta jotakuta seikkaa, joka osoittaa punaihoisten ja heprealaisten yhteyttä —"

Vilkkaan todistelun keskeytti kuitenkin asianomainen itse, lähestyen arvoisaa sanantulkitsijaa. Pietari oli päättänyt pistäytyä heti virran poikki ja tuli mainitsemaan sitä kumppaneilleen, jotka hän aikoi kumpaisenkin jättää pohjoisrannalle siksi aikaa. Le Bourdon ei kyennyt pidättämään häntä; hän olisi voinut yrittää ainoastaan väkipakkoa, mutta epäili sekä sen oikeutusta että tarkoituksenmukaisuutta. Pietarin itsenäinen ja melkein vallitseva sävy näytti tekevän kaikki vastaväitteet hyödyttömiksi, niin pahasti kuin Boden pelkäsikin sitä kiusausta, johon intiaanit joutuisivat saadessaan hänen kanoottinsa tavattaviinsa.

Kanootista siirrettiin rannalle kaikki lähetyssaarnaajan ja korpraalin tavarat, joten siihen jäivät vain intiaanin omat pikku matkatarpeet. Levollisesti ja pelottomasti meloi jälkimäinen pois. Riissiheiniköstä suoriuduttuaan hän antoi kanootin solua itsekseen, avatessaan vaatemyttynsä, josta huolellisesti kaivoi esille pikku kimpun. Siitä otti hän kerrassaan seitsemän vastasaatua ihmisen päänahkaa, jotka ripusti heilumaan pienestä kepistä, ennen kuin jälleen ryhtyi melomiseensa. Pottawattamiet olivat kerääntyneet ryhmäksi tavalliseen maallenousupaikkaan majan alapuolelle. Noin sadan kyynärän päähän rannasta tultuaan taukosi Pietari taas melomasta, otti päänahka-vartaan käteensä, nousi seisomaan ja antoi kanootin ajautua myötätuulessa viistoon ryhmää kohti. Pariin kertaan hän hitaasti heilutti varrasta, kääntääkseen huomiota voitonmerkkeihinsä.

Ihastunut kunnioitus valtasi odottajat. Onoan nimi kulki suusta suuhun, sillä monet tunsivat kuuluisan päällikön ulkomuodolta. Variksensulka ja muut päälliköt astuivat tulijaa vastaan, nuoret miehet jäivät kunnioittavasti loitommaksi. Pietari nousi kanootista ja tervehti kutakin johtajaa vakavan kohteliaasti, pudistaen jokaisen kättä ja puhutellen heitä nimeltään pottawattamie-murteella, mikä osotti miesten tavanneen toisensa ennenkin.

"Isäni on hyvin tervetullut!" huudahti Variksensulka, joka oli joukossa ylhäisin arvoltaan. "Minä näen hänen ottaneen tapansa mukaan monta päänahkaa; minä huomaan, että valkonaamat harvenevat. Nouseeko aurinko koskaan osottamaan sitä päivää, jolloin heidän wigwaminsa ovat kuin tammen oksat talvella? Voiko isäni antaa meille mitään toivoa sen hetken näkemisestä?"

"On pitkä polku siltä suolajärvellä, josta aurinko nousee, toiselle suolajärvelle, johon se yöksi kätkeytyy. Squaw't ovat hätäisiä, mutta miehet osaavat odottaa. Tämän maan antoi punaisille miehille Suuri Henki; jos hän on päästänyt nyt tänne valkonaamat muutamiksi talviksi, niin hän on tahtonut sillä rangaista meitä vääryyksistä. Nyt kun me suremme pahuuttamme, hän auttaa meitä häätämään muukalaiset ja antaa meille taas metsät aivan omiksi. Katsokaa, nämä päänahat tulevat järven päässä olleilta sotureilta. Mustarastas oli siellä kaikkine nuorine miehineen; yksikään heistä kaikista ei saanut näin monta päänahkaa. Tällä tavoin valkoinen kyyhkynen estetään lentämästä ylitsemme sellaisina parvina, että ne viimein pimittäisivät meiltä auringon."

Joukosta kuului taaskin ihastuksen sorinaa, kun kukin nuori soturi kumartui laskemaan päänahkojen lukumäärää ja heille tutuista merkeistä tarkkaamaan uhrien ikää, sukupuolta ja asemaa. Siinä oli taaskin näyte salaperäisen Onoan kunnosta ja sammumattomasta vihasta sitä rotua vastaan, joka hitaasti, mutta varmasti oli työntämässä syrjään maan alkuperäiset valtiaat. Variksensulka kertoi sitten edellisen illan tapaukset Onoalle eli "Heimottomalle", kuten häntä toisinaan nimitettiin syystä että kukaan ei tiennyt mihin intiaanikansan haaraan hän kuului.

Molemmat kuuluisat päälliköt vetäytyivät nyt keskinäiseen neuvotteluun, jota kenenkään ei sopinut häiritä. He istuutuivat syrjään äyräälle, vetivät jalkansa osittain allensa ja istuivat kasvot vastakkain, toisinaan tehden arvokkaasti liikkeitä käsillään, mutta kumpainenkin vuoronsa jälkeen puhuen erityisen hillitysti. Variksensulka oli räikeästi maalattu ja näytti tuimalta ja sotaiselta, mutta Onoassa herättivät kasvot enintä huomiota. Niillä oli tavallisesti miettivä ilme, jollaista villillä näkee harvoin, vaikka ne toisin ajoin vilkastuivat ikäänkuin sisäisen tulen leimahduksesta, niinkuin tulivuoren aukko tuolloin tällöin syöksee liekkejä sameaan ilmakehään. Taitava ihmiskasvojen tulkitsija olisi kenties huomannut noissa piirteissä erinomaista teeskentelyä, mutta myöskin voimakasta kiihkomielisyyttä. Hän oli juuri silloin kohdistanut kaiken sielunsa suunnitelmaan, joka oli ylväimmänkin ihmispyrkimyksen arvoinen — kansansa hajallisten heimojen järjestämiseen ja uudistamiseen kaiken sen voittamiseksi takaisin, mitä he olivat valkoihoisille menettäneet; mutta siihen aikeeseen liittyi villin julmuutta ja kostonhimoa, kaikessa tunnottomuudessaan ylevää vimmaa.

"Isäni siis aikoo johtaa nuo valkonaamansa käyrälle Polulle ja ottaa heidän päänahkansa, kun on heistä valmis", virkkoi Variksensulka, totisena kuunneltuaan Pietarin selityksiä lähipäivien toimenpiteistä. "Mutta kuka saa chippewan päänahan?"

"Joku nuori pottawattamie, muttei ennen kuin minä olen käyttänyt häntä. Minulla on mukanani muuan valkonaamain tietäjäpappi ja soturi, mutta niiden päänahkoja en ripusta vartaaseeni, ennen kuin he ovat meloneet minut edemmäksi. Kokous pidetään vasta tammiahoilla, ja minä haluan näyttää vankejani päälliköille, jotta he näkevät, kuinka helppo on lopettaa yankee-kansa. Minulla on nyt siitä kansasta vallassani neljä miestä ja kaksi squaw'ta; tuhotkoon jokainen punainen mies yhtä monta, niin maa on pian vapaa niistä kaikista!"

Tämän lausuessaan sai puhuja kasvoilleen niin tuimia välähdyksiä, että hänen katsantonsa näytti kauhistavalta. Variksensulkakin hätkähti tuollaisesta rajuudesta, mutta koko kiihtymys haipui melkein yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin, ja sitä seurasi ystävällinen ja pettävä myhäily, joka oli pikemmin luonteenomainen viekkaalle aasialaiselle kuin amerikalaiselle alkuasukkaalle.

"Heitä ei voi lukea", huomautti pottawattamie-päällikkö, niin pian kuin kumppaninsa maltillisempi katsanto hiukan häivytti hänen väkinäisyyttään, "jos kaikki kuulemani on totta. Mustarastas sanoo, että valkonaamain squaw'tkin ovat kyllin lukuisia, nujertaakseen kaikki jäljelle jääneet punaiset miehet."

"Pian on heitäkin taas kahta vähemmän", vastasi Pietari, ja hetkellinen, mutta säpsähdyttävä kiivaan kostonhimon välähdys näkyi jälleen hänen kasvoillaan. "Mutta sillä ei ole nyt väliä; veljeni tietää kaikki, mitä haluan hänen tekevän. Virran toisella puolella olevien valkonaamain päästä ei saa karvaakaan koskettaa muulla kädellä kuin minun. Kun aika tulee, Onoan puukko on varma. Pottawattamiet saavat kanoottinsa ja voivat seurata meitä ylös virtaa. He tapaavat meidät ahoilla, lähellä Ruohikkoaukiota. He tuntevat paikan, sillä punaiset miehet mielellään pyytävät hirviä siellä päin. Mene nyt kertomaan tämä nuorille miehillesi, ja sano heille, että vilja ei kasva eikä hirvi antaudu kaadettavaksi ainoallekaan teikäläiselle, jos he unohtavat tehdä niinkuin minä olen sanonut. Kosto tulee ajallaan."

Variksensulka ilmotti kaikki kuulemansa ohjeet sotureilleen, jotka ottivat ne vastaan niinkuin entiseen aikaan kuunneltiin suurten tietäjien lauselmia. Jokainen yritti saada tarkan käsityksen velvollisuudestaan, voidakseen kirjaimellisesti täyttää sen. Niin suuren vaikutuksen olivat kaikkiin luoteisten seutujen intiaaneihin tehneet "Heimottoman" ponnistukset kansallishengen herättämiseksi, ja niin suuresti pelkäsivät he tottelemattomuuden seurauksia, että jokaisesta soturista tuntui kuin olisi hänen henkensä menossa, jos mitään hairahdusta hänen taholtaan tapahtuisi.

Heti kun Pietari oli mennyt kanoottiinsa ja alkanut meloa vastatuuleen, kutsui Variksensulka nuoret miehensä koolle, piti lyhyen puheen ja johti heidät metsään, ikäänkuin aikoen pitkälle jalkamatkalle. Joukko ei kuitenkaan edennyt puoltatoista penikulmaa kauvemmaksi, kun se jo pysähtyi ja sytytti nuotion, valmistaakseen aterian matkan varrella saadusta riistasta.

Etelärannalle tullessaan tapasi Pietari koko seurueen vastassaan. Hänen selityksensä oli pian kerrottu. Hän oli puhutellut pottawattamie-miehiä, ja he olivat poistuneet. Kanootit oli kuitenkin toimitettava toiselle rannalle ja jätettävä sinne, jotta omistajat palatessaan saisivat ne takaisin. Tämän oli Pietari luvannut, ja hänen valkoihoisten ystäviensä tuli auttaa häntä pitämään sanansa. Sitte lausui hän varmana uskonaan, että ylempänä sijaitsevat ahot olivat toistaiseksi parhaana turvapaikkana. Siellä he olisivat syrjässä kaikelta suoranaiselta vaaralta, ja hän oli valmis lähtemään saattajaksi, suodakseen heille tukensa ja suojeluksensa. Järven eteläpäähän pyrkiminen oli tällä tuulella mahdotonta ja myöhemminkin hyödytöntä, koska kaikki sotaväki oli jättänyt Chicagon, ja linnotus oli hävitetty.

Pastorilla ja korpraalilla ei ollut mitään aihetta epäillä Pietarin vilpittömyyttä, koska olivat jo turvallisesti matkustaneet hänen seurassaan ja havainneet hänen antamansa neuvot hyviksi. He suostuivat senvuoksi heti kavalan villin ehdotukseen. Se oli paras ja viisain menettelytapa tällähaavaa, jopa aivan ainoa mahdollinen. Mackinaw oli mennyttä, Chicago samaten, ja Detroitiin oli nyt pyrittävä niemimaan poikki, käyttämättä järvien helpompaa, mutta paljoa mutkittelevampaa taivalta. Gershom myös helposti taipui uskomaan, että tämä poikkeus alkuperäisestä matkasuunnitelmasta oli käytännöllinen ja välttämätöntäkin, ja hän päätti liittyä seurueeseen.

Le Bourdonin laita oli toisin. Hän tunsi saloseudun ja tiesi villien tavat, eikä hän voinut pitää viisaana palata metsäahoille, vaan katsoi paljoa paremmaksi kaikille pyrkiä sittekin vesitse uutisasutuksiin, vältellen järville parveilevia villejä mahdollisimman valppaasti. Tuollainen, paikoilleen jääminen keskelle rauhatonta aluetta tuntui hänestä varsin arveluttavalta, ja lisäksi pysyi hän edelleenkin ensimäisessä vaikutelmassaan, että Onoa salaisesti kuului amerikalaisten vihollisiin. Tätä kaikkea hän innokkaasti selitteli valkoihoisille kumppaneilleen, kutsuen heidät sitä varten syrjään. Mutta nämä pysyivät itsepintaisina, niin luotettavan vaikutuksen oli Onoa osannut heihin tehdä. Gershomiin tehosi erityisesti kunnon korpraalin varma ja horjumaton käytös, ja naisten oli pakko jäädä miehensä ja veljensä luo.

7. LUKU.

"Sinun olisi parempi lähteä virralta, kun kaikki kanootit ovat vielä tällä puolella", virkkoi Margery kävellessään Le Bourdonin kanssa veneitä kohti neuvottelun päätyttyä ja toiminnan hetken ollessa juuri käsissä. "Muista, että joudut ihan yksin kulkemaan niin tavattoman pitkän taipaleen!"

"Välttämätöntä olisi meidän kaikkien pyrkiä takaisin uutisasutuksiin niin joutuin kuin voimme, Margery", sanoi mehiläispyytäjä mietteisiin vaipuneena. "En ollenkaan pidä tuosta Pietarista; hän on huonossa huudossa sotaväen keskuudessa, ja minut tekee ihan onnettomaksi ajatus, että sinä saatat olla hänen vallassaan."

"Lähetyssaarnaaja ja korpraali näkyvät luottavan häneen, kuten veljenikin. Mitä voi kaksi naista tehdä, kun heidän miehinen suojelijansa on tehnyt päätöksensä?"

"Muuan, joka hyvin mielellään olisi sinun suojelijasi, sievä Margery, ei ole päättänyt viisaaksi ollenkaan luottaa Pietariin. Usko itsesi minun hoivattavakseni, ja minä joko menetän henkeni tai vien sinut turvallisesti ystäviesi luo Detroitiin."

Margery punehtui ja loi katseensa alas, näyttämättä olevan suorastaan pahoillansa. Mutta hänen vastauksensa oli niin luja ja nopea, että se osotti hänen olevan täydellisesti tosissaan.

"En voi jättää Dorothya nykyiseen asemaansa — ja velvollisuuteni on pysyä veljeni mukana", sanoi hän.

Mehiläispyytäjä huokasi, ja hyvin päättäväisestä miehestä kääntyi hän nyt kovin epäröiväksi.

"En pidä siitä tavasta, millä Pietari ja Kyyhkynsiipi nyt haastelevat", virkkoi hän ajatuksissaan. "Intiaanin ollessa niin totisena on tavallisesti jotakin pahaa tekeillä. Mutta luullakseni voin sentään häneen luottaa; äskeisistä väleistämme päättäen täytyy hänen olla kerrassaan harvinainen konna, jollei hän ole horjumaton ystävä."

"Onko turvallista luottaa kehenkään, Bourdon? Ei — ei — sinun on paras lähteä järvelle ja laittautua Detroitiin niin joutuin kuin voit. Vaarassa ei ole ainoastaan omaisuutesi, vaan henkesikin."

"Minun on mahdoton jättää sinua näin turvattomiin oloihin, Margery, kun kerran en luota muun seurueen päättämän menettelyn käytännöllisyyteen", lopetti mehiläispyytäjä. "Minun on sijotettava hunajani johonkin talletuspaikkaan ja valmistauduttava lähtemään takaisin ylös virtaa. Minne sinä menet, Margery, sinne minäkin, jollet sano minulle, että seurani ei sinua miellytä."

Tämä lausuttiin hiljaisesti, mutta päättävästi. Margery tuskin tiesi mitä ajatella. Että häntä salaa ilahdutti, sitä ei voi kieltää, mutta samalla hän oli jalomielisesti ja vilpittömästi huolissaan Bourdonin menestyksestä. Samassa kutsuikin Gershom hänet avukseen lähtövalmistuksiin, joten puhelu senkin johdosta päättyi.

Gershom tahtoi korjata pois talouskapineensa ennen kuin lähti ylös virtaa. Kaikki hommasivat muuttopuuhissa paitsi chippewa, joka Le Bourdonista näytti valppaalta ja epäluuloiselta. Kun jälkimäisellä oli toimitettavanaan parin, tunnin työ, olivat toiset valmiina lähtöön aikaa ennen kuin hänellä oli kuoppansa kaivettuna. Sovittiinkin senvuoksi, että mehiläispyytäjä lopettaisi hommansa muiden mennessä virran yli ja kootessa Gershomin vähiä tavaroita. Kyyhkynsiipeä ei kuitenkaan näkynyt kanoottien ollessa lähtökunnossa, ja Pietari meni ilman häntä. Vasta seurueen jo tultua pohjoisrannalle yhtyi chippewa valkoihoisen ystävänsä seuraan, istuutuen kaatuneelle puunrungolle katselemaan jälkimäisen työskentelyä omaisuutensa suojelemiseksi mutta tarjoutumatta vähimmälläkään tavalla auttamaan häntä. Mehiläispyytäjä tunsi liian hyvin intiaanin vastenmielisyyden muuhun työhön kuin tavalla tai toisella sotaisiin ponnistuksiin, ihmetelläkseen kumppaninsa välinpitämättömyyttä.

"Luulin sinun melkein jo lähteneen tammistoaholle meidän edellämme, Kyyhkynsiipi", huomautti Le Bourdon puuhassaan. "Tuo heimoton intiaani näytti hiukan panettelevan poissaoloasi; hän kai olisi halunnut sinua auttamaan huonekalujen kantamisessa kanootteihin."

"Saanut squaw't — mitä hän tarvitsee siihen parempaa? Pysyn poissa pottawattamie-polulta — en tahdo päänahkaa menettää, ainoastaan ottaa."

"Mutta Pietari sanoo pottawattamie-miesten menneen matkoihinsa ja että meillä ei ole enää mitään syytä peljätä heitä, ja tuo tietäjäpappi vakuuttaa, että me saamme uskoa Pietaria."

"Onkohan se hyvä tietäjä? Parasta varoa sitä Pietaria sentään!" virkkoi Kyyhkynsiipi. "Valkonaama luottaa valkonaamaan, ja intiaani luottaa intiaaniin — niin luultavasti parasta."

"Kuitenkin luotan minä sinuun , Kyyhkynsiipi, ja tähän asti et olekaan pettänyt minua!"

Chippewa loi mehiläispyytäjään niin merkitsevän katseen, että se kiusasi tätä vielä monta päivää jälkeenpäin, herättäen hänen mielessään ahdistavaa aavistelua. Siihen aamuun asti olivat noiden kahden välit olleet mitä tuttavallisimpia, mutta tuossa katseessa välähti jotakin rajua vihaa. Oliko mahdollista, että chippewan tunteet olivat muuttuneet! Oliko Pietari millään tavoin osallisena tuon katseen salaperäisyyteen? Epäluulo painosti Le Bourdonia hänen viimeistellessään talletuspaikkansa, mutta olosuhteet eivät enää sallineet mitään suunnitelman muutosta. Muutaman minuutin kuluttua istuivat nuo kaksi kanootissaan ja olivat menossa yhtymään kumppaneihinsa.

Pietarin vakuutukset olivat pitäneet paikkansa. Intiaaneja ei näkynyt missään, ja Gershom vei korpraalin säilytyspaikalleen niin luottavaisena, että molemmat miehet olivat jättäneet rihlapyssynsä rannalle. Siinä Le Bourdon tullessaan hätkähtäen näki ne, mutta mitään vaaraa ei tosiaankaan ollut ilmaantunut. Hän otti nyt melkein tyhjentyneeseen kanoottiinsa osan Gershomin tavaroista, jotka kaikki kannettiin kätköpaikastaan rantamalle.

Le Bourdonin ei ollut vaikea saada Margerya vakuutetuksi siitä, että hänen veljensä vene olisi liian raskaassa lastissa vastavirtaan kuljettaessa, jollei tyttö siirtyisi hänen omaan kanoottiinsa. Kyyhkynsiipi tarvittiin melomaan apuna Waringille, ja muut kolme pysyivät kanootissa, jolla olivat virralle saapuneetkin. Täten järjestäytyneinä alottivat seikkailijamme uuden matkansa.

Nouseminen vastavirtaan oli luonnollisesti kokonaan toista kuin alastulo. Eteneminen oli vitkallista ja monin paikoin tukalaa. Useasti oli kanootteja sauvottava vuolteissa, ja sattui sellaisiakin taipaleita, että koko lasti oli purettava miesten selkään ja vähin erin kannettava maitse kuten kanootitkin. Tällaisessa aherruksessa oli korpraali varsin jäntevä, eikä kumpainenkaan intiaani kieltänyt apuansa näin miehekkäässä urheilussa. Gershom myös oli vironnut jälleen rivakasti hoitamaan tehtäviänsä.

Matkaa kesti siten useita päiviä, etenkin kun kellään ei tuntunut olevan kiirettä. Pietari odotti suuren neuvottelukokouksensa lähestymistä ja oli yhtä tyytyväinen pysymään kanootissa kuin viettämään leirielämää ahoilla. Gershom ei milloinkaan ajatellut ajan hukkautumista, ja mehiläispyytäjä taasen olisi hyvillä mielin viettänyt koko kesänkin noin hauskasti, Margeryn enimmäkseen istuskellessa hänen kanootissaan. Tavallisilla retkillään piti Le Bourdon kahlekoiraansa kumppaninaan, mutta nyt sai Kenno samota pitkin metsiä, jotka yleensä reunustivat rantoja, yhtyen herraansa aina kun poikettiin maihin.

Lähetyssaarnaajalla ja korpraalilla ei myöskään ollut mitään erityistä kiirettä suunnitelmissaan. Edellistä oli Pietari osannut johtaa suuriin käsityksiin hänen edustamansa uskonnon leviämisestä punaihoisten keskuuteen, jahka hän pääsisi kunnollisesti selvittelemään heille heidän suurta alkuperäänsä ja yhdyssidettänsä valkoihoisten kanssa, ja jälkimäinen luotti siihen, että Pietari kaikessa hiljaisuudessa keräisi intiaanien keskuudesta amerikalaisten puolelle voimia, joiden keralla hän saisi kunnostautuneeksi.

Päivä päivältä heikkeni mehiläispyytäjän epäluuloisuus tätä kamalaa teeskentelijää kohtaan, kun rauha säilyi aivan häiriintymättömänä. Ainoastaan Kyyhkynsiipi tajusi selvästi hänen seuransa vaarallisuuden muutamista puolittain luottamuksellisista huomautuksista, joita Pietari oli katsonut voivansa virkkaa punaihoiselle seuralaiselle. Mutta häntäkin eksytti jonkun verran se seikka, että Pietarin menettelyyn ei soveltunut ehdottomasti liittyä kumpaiseenkaan silloiseen suureen sodankävijään. Hän päin vastoin kiihkeästi halusi nähdä heidän tuhoavan toisensa, ja alkaneet vihollisuudet olivat senvuoksi antaneet erityistä virikettä hänen vihansa hankkeille. Hän oivalsi täydellisesti Kyyhkynsiiven tunteet ja tiesi hänen olevan vihoissa pottawattamie-heimon kuten useimpien muidenkin Michiganin heimojen kanssa; mutta se ei hänelle mitään merkinnyt. Jos Kyyhkynsiipi kerran tavotteli valkoihoisten päänahkoja, niin oli hänelle yhdentekevää, ahdistiko chippewa englantilaisia vai amerikalaisia; kumpaisessakin tapauksessa kohdistui tuhoaminen hänen vihollisiinsa. Näin ollen ei ole kummeksittavaa, että Pietari tosiaan sydämessäänkin pysyi aivan samalla kannalla Kyyhkynsiiven kuin Variksensulankin suhteen, ja siitä johtunut ehdottomasti vilpitön sävy sai chippewan epäröimään, missä määrin hän oli oikeassa peljätessään valkoihoisen seuransa kohtaloa, josta Pietari ei ollut rohjennut hänelle lausua selviä viittauksia.

Ainoastaan kerran huomasi mehiläispyytäjä heidän vitkallisesti edetessään ylös Kalamazoota Pietarissa mitään tukea alkuperäisille aavistuksilleen. Retken neljäntenä päivänä, kun koko seurue lepäili ponnisteltuaan melkoisen "kantamistaipaleen", huomasi Le Bourdon heimottoman villin katseen kiertävän valkoihoisesta toiseen niin peräti hornamaisin ilmein, että hänen sydämensä ihan alkoi sykkiä nopeammin. Hän oli vilahdukselta nähnyt Pietarin sellaisena hetkenä, jolloin kostajan povessa alituiseen riehuvan tulivuoren pakottava voima kävi vaikeaksi hillitä ja jolloin muisti elävimmin kuvaili valkoihoisten tuottamia vääryyksiä. Mutta se vaikutelma, jonka Le Bourdon sai katseesta, häipyi taas piankin, kun sille ei ilmestynyt lisää aihetta.

Oli hiukan merkillistä, että Margery todella alkoi vähitellen kiintyä Pietariin, usein osottaen päällikölle sellaista huomaavaisuutta kuin tytär isälleen. Tämä johtui ihmeellisen villin ylväästä ja kohteliaasta käyttäytymisestä. Kaikkinakin aikoina on intiaanisoturi harras erityisesti säilyttämään rodullaan huomatun arvokkuuden ja säädyllisyyden, mutta ani harvoin osottaa hän huomaavaisuutta naisiakin kohtaan. Epäilemättä on heillä inhimilliset tunteet, kaiketikin rakastavat he vaimojansa ja lapsiansa niinkuin muutkin; mutta heidän kasvatuksessaan on sellaisten tunteiden kätkeminen niin tärkeänä tekijänä, että pelkkä syrjäinen harvoin pääsee niitä havaitsemaan. Pietarilla ei arvattavasti ollut perhettä, ja varmaankin hän ensimältä piti vain silmällä järjestelmällistä petollisuuttaan, vähin erin alkaessaan pyyntiretkillään omistaa huomiota seurueensa naisille, tarjoamalla heille riistansa parhaita paloja ja selittelemällä koetelluimpia intiaanien ruuanlaittotapoja lihan maukkaimpien ominaisuuksien edistämiseksi. Mutta päivä päivältä kävi hänen sävynsä etenkin Margerya kohtaan läheisemmäksi ja luonnollisemmaksi. Tytön teeskentelemättömyys, säveä hellyys ja naisellinen urheus viattoman hilpeyden kirkastuttamana näytti tehoavan tähän miltei tunnottomaan villiin, vaikka tämä koettikin vastustaa sellaista heikontavaa vaikutusta. Kenties oli Margeryn kauneudella osuutensa näissä noin jäykälle mielelle uusissa tunteissa. Pietari alkoi ehdottomasti pehmitä leppeyteen nuorta tyttöä kohtaan, ja luonnollisena vastakaikuna lisääntyi tytön luottamus ja myötätunto kamalan intiaanin hyväksi.

Vasta yhdentenätoista päivänä virran suulta lähdettyään saapuivat kanootit pikku lahdelmaan, jossa Le Bourdonilla oli ollut tapana pitää ruuhtansa. Hunajalinna oli täydellisesti näkyvissä, ja Kenno, joka vanhoille metsästysmailleen tultuansa oli edellisenä iltana lähtenyt vilistämään pitkin virran vartta, seisoi nyt rannalla toivottamassa herraansa ja tämän vieraita tervetulleiksi majaan. Aurinko teki juuri laskuaan matkalaisten astuessa maihin, ja sen viimeiset säteet pilkistelivät ahoille, luoden lempeän hehkun ruohikoille ja kukkasille. Mikäli mehiläispyytäjä saattoi havaita, ei edes karhu ollut käväissyt paikalla hänen poissaollessaan.

Nyt alkanut viikko käytettiin hyvin uutteraan aherrukseen Hunajalinnassa. Retkikunta oli majoitettava, ja siihen tarkotukseen oli Le Bourdonin pikku asumus aivan riittämätön. Se luovutettiin naisille, jotka käyttivät sitä yksityisenä huoneenaan, kun sitävastoin ruuanlaitto ja aterioiminen tapahtui ulkosalla puiden siimeksessä, missä miehet myös nukkuivat. Mutta lyhyessä ajassa rakennettiin uusi maja, joka tosin ei ollut niin täydellinen ja luja kuin Hunajalinna, mutta vastasi kuitenkin retkeläisten tarpeita.

Dorothy ja Kukka olivat jo tottuneet saloseudun vaatimattomiin oloihin ja niiden tuottamaan työskentelyyn. Molemmat olivat taitavia emäntiä, ja Le Bourdon virkkoi punehtuvalle Margerylle, ennen kuin tämä oli vuorokauttakaan oleskellut hänen majassaan, että sieltä ei puuttunut muuta kuin hänen laisensa valtijatar, jotta se olisi ruhtinaallekin sovelias asunto. Ateriatkin paranivat ihmeellisesti, vaikka ainekset pysyivät samoina kuin ennenkin! Lisäksi osasi Margery valmistaa hauskoja pikku yllätyksiä seudun marjoista ja hedelmistä, joten seurue jakseli erinomaisesti.

Siten terveesti elellen uurastivat miehet kukin lahjojensa mukaan. Kyyhkynsiipi toi joka päivä sorsia, metsäkyyhkysiä ja kaikenlaista riistaa ruoka-aitan varustamiseksi, toisten rakentaessa uutta majaa. Saadakseen ainekset tähän entistä asumustansa paljoa isompaan tupaan meni Ben ylös Kalamazoota puolen penikulman verran, missä hän kaatoi soleita mäntyjä, joiden rungot olivat noin jalan vahvuisia läpimitaltaan, ja katkoi ne kahdenkymmenen ja kolmenkymmenen jalan mittaisiksi hirsiksi. Nämä uitettiin alas virtaa Hunajalinnan kohdalle, missä Pietari oli kanootilla niitä vastassa ja hinasi kunkin järjestään rantaan.

Uusi maja ei ollut täyttä kolmeakymmentä jalkaa pitkä, ja leveyttä oli siitä mitasta kolmannes. Yksinkertainen katto tehtiin kaarnasta, ovea vastasi pelkkä aukko ja ikkunoita kaksi pienempää reikää. Korpraali Flint oli kuitenkin päättänyt, että oli valmistettava oikea ovikin sekä ikkunoihin luukut, vieläpä oli talo aikanaan ympäröittävä vaaja-aidalla.

"Mitä hyötyä sellaisesta olisi?" huudahti Le Bourdon hiukan kärsimättömästi, kun huomasi korpraalin alkavan olla tosissaan sen suunnitelman suhteen. "Täällä olen turvallisesti elellyt kaksi työkautta ilman mitään paalutuksia, ja nyt tahdotte tehdä uudesta majasta todellisen linnotuksen!"

"Niin, Bourdon, se kävi päinsä rauhallisina aikoina", vastasi korpraali jäykästi; "mutta nyt on sota käynnissä. Olen nähnyt Fort Dearbornin kukistumisen, ja mieleni ei tee nähdä minkään muun vartiopaikan menetystä tämän sodan aikana. Pottawattamiet ovat vihamielisiä, sen myöntää Pietarikin, ja he ovat kerran käyneet täällä, kuten itse sanotte, joten he saattavat tulla uudestaankin."

"Ainoa pottawattamie, joka minun tietääkseni on käynyt täällä, on kuollut, ja hänen luunsa valkenevat tuolla metsässä. Ei ole siis hänestä pelkoa."

"Hänen ruumiinsa on kadonnut", huomautti korpraali, "ja sen mukana rihlapyssykin. Kuulin sen unohtuneen ja läksin keräämään taistelukentälle jätettyjä aseita, mutten löytänyt mitään. Epäilemättä ovat hänen ystävänsä polttaneet tai haudanneet päällikön, ja he saattavat hyvinkin toistamiseen pistäytyä täällä päin, kun nyt tuntevat tien." Soturin ilmotus ja järkeily vaikutti hiukan Bodeniin, ja tovin kuluttua hän vastasi tavalla, joka osotti epäröimistä:

"Talon vaajoittaminen vaatii viikon työn, ja mieleni tekee taaskin jonkun aikaa vielä hyöriä mehiläisten parissa."

"Menkää te vain niihin hommiin, Bourdon, ja jättäkäät minut linnottamaan ja varustelemaan oman ammattini mukaan."

"Lujittakaa sitte mieluummin Hunajalinna", esitti mehiläispyytäjä; "naisethan toki tarvitsevat parahinta suojaa. Helpompi onkin saartaa paalutuksella se maja, koska se on paljoa pienempi, ja vankempi se jo alkujaankin on turvapaikaksi."

Ja tämän muutoksen mukaan toteutettiin suunnitelma. Korpraali kaivoi neljä jalkaa syvän juoksuhaudan "linnan" ympärille, tepastellen peräti hyvillä mielin, sillä ensi kertaa ei hän ollut tällaisessa työssä, jossa hän katsoi kaikin puolin kunnostautuvansa retkikunnan sotilaallisena asiantuntijana. Gershomista hän sai toimekkaan apurin, joka uurasti sitäkin mieluummin, kun tiesi vaajoituksen lisäävän vaimonsa ja sisarensa turvallisuutta. Eikä pastori Amenkaan halveksunut kuokan ja lapion käyttöä; lähetyssaarnaaja oli tosin ehdottomasti vakuutettu siitä, että oikeaan alkuperäänsä tutustuminen piankin kesyttäisi kaikki villit ja saisi heidät innostuneina kääntymään takaisin vanhaan uskoonsa, mutta sitäennen oli heillä vielä ikävä halu kerätä päänahkoja. Hän ei uudessa toimessaan ollut yhtä kätevä kuin Waring, mutta hänellä oli innostuneen miehen kannattelemaa sitkeyttä, joka suuresti korvasi harjaannuksen puutetta.

Intiaaneista ei kumpainenkaan suvainnut koskea mihinkään työkaluun. Kyyhkynsiiven päivät kuluivatkin ahkerilla pyyntiretkillä, mutta Pietari vietti aikansa enimmäkseen mietiskelyssä ja yksinäisillä kävelyillä. Hunajalinnan varustelusta ei hän tuntunut olevan millänsäkään, joko tietäen voivansa kavalluksella tehdä mitättömiksi kaikki nuo varokeinot millä hetkellä hyvänsä tai luottaen siihen voimaan, joka oli keräytymässä lähiseudun ahoille. Välinpitämättömästi silmäili hän toisinaan linnottajien työtä, vieläpä kavaluudessaan kerran antoi hyödyllisen neuvonkin varustuksen lujittamiseksi. Tällainen kanta ei välttänyt mehiläispyytäjän huomiota, tehden hänet yhä vähemmin epäluuloiseksi salaperäistä villiä kohtaan.

Le Bourdon ei sallinut kaataa ainoatakaan puuta asuntonsa lähittyviltä. Korpraalin kaivaessa juoksuhautaa kumppaneinensa oli hän mennyt melkoisen matkan päähän hakkaamaan ja veistämään takkiaistammia paaluaitaa varten. Bodenia ilahdutti tässä työssä kaksikin seikkaa. Ensiksikin saattoi varustuksista jälkeenpäin olla hyötyä hänelle itselleen puolustuskeinoina sekä karhuja että intiaaneja vastaan, ja toisekseen toi Margery joka päivä ompeluksensa tai kudelmansa metsään ja istui puunrungoilla naurellen ja jutellen, kirveen heiluessa jäntevän miehen käsissä. Jonakuna kertana oli Pietarikin saapuvilla, osottaen tyttöä kohtaan kukkasien poiminnassa ja hänen muiden viattomien mielitekojensa palvelemisessa sellaista huomaavaisuutta, että siitä olisi ollut kunniaa korkeammankin sivistyksen hienostamalle seuramiehelle.

Mehiläispyytäjän raivatessa metsää ja Margeryn pujotellessa sukkavartaitaan tulevan talven varalle seisoskeli umpimielinen intiaani neljännestunnin ajan kerrallaan liikkumattomana kuin patsas, tähdäten katseensa tiukasti milloin toiseen, milloin toiseen. Tarkkasilmäinen sivullinen olisi kenties havainnut, että hänen tunteensa eivät tällöin olleet yksinomaan julmia ja kostonhimoisia, vaikka hänen kasvoillaan toisinaan välähtikin hirvittävä rajuus.

Korpraalin saadessa juoksuhautansa valmiiksi oli Le Bourdonkin suoriutunut paaluistaan, joita oli kaikkiaan sata; yhteisvoimin kuljettivat miehet ne vesirajaan, mistä ne laskettiin alas virtaa mäntylautalla, sillä suolaton vesi ei kannata takkiaistammen ominaispainoa. Kaikki tarpeet saatiin toimitetuksi työpaikalle juuri arkiviikon päättyessä, ja alkava sunnuntai vietettiin täydellisessä levossa, lähetyssaarnaajan pitäessä mieltä ylentävän hartaushetken. Maanantaina pani korpraali kaikki miehet pystyttämään ja kiinnittämään vaajoja, ja jo saman päivän iltana oli Hunajalinna saarrettu huipukkaalla puolustusmuurillaan. Paalut seisoivat pystyssä ja toisiinsa kytkettyinä, ja seuraavien päivien työksi jäi tuon sadan jalan mittaisen juoksuhaudan täyttäminen mullalla, joka oli survottava lujaan. Gershomin tavarain joukossa oli räikkä ja tinatorvi, jollaisilla amerikalaisissa maataloissa kutsutaan työväkeä vainioilta; edellinen annettiin nyt miehille, jotta he tarpeen tullen voisivat antaa hälytyksen ulkopuolelta, kun taasen torvi ripustettiin Hunajalinnan ovipieleen. Siten saattoivat seurueen molemmat ryhmät vaaran uhatessa toimittaa tiedon toiselle.

Ammattimiehenä vahvisti korpraali muiden lausuman käsityksen, että varustus oli tällaisenaan varsin tukeva; vettä hän päätti aina pitää pari kolme tynnyrillistä varastossa. Koko seurueen mieltä kevensi lisääntyneen turvallisuuden tunne, vaikka oli vielä yksi haitta olemassa. Oli nimittäin aina yllätyksen vaaraa siitä, että varsinainen varusväki oli yöllä erossa linnotuksen muista asukkaista; mutta siihenkin pulaan keksi korpraali pian keinon. Hän laittoi majan seinustalle matalan lavan, asettamalla siihen hirsiä, joiden yläpinta oli veistetty tasaiseksi. Sen yläpuolelle sommiteltiin miehenkorkuisten salkojen päihin kaarnakatos, ja tähän vajaan saatiin taljojen avulla mukavat vuoteet heinäkimpuista. Siinä alkoivat nyt miehet viettää yönsä.

Täten varustautuneina kykeni seurue kauvankin odottelemaan aseman selviämistä. Pietarin puheista tiedettiin, että lähitienoolla oli tulossa eri intiaaniheimojen päälliköitä neuvotteluun, mutta Pietari takasi ystävilleen täydellisen koskemattomuuden.

8. LUKU.

Mehiläispyytäjä oli luonnostaan terävä havaintojen tekijä, ja sitä kykyä olivat olosuhteet suuresti harjaannuttaneet. Ellei hän olisi ajan mittaan yhä syvemmin kiintynyt Margeryyn, olisi hän varmasti huomannut chippewan käyttäytymisessä jotakin epäilyttävää. Margery oli nyt aina hänen ajatuksissaan ja usein unessakin sulostuttamassa hänen haaveitaan kauneudellaan ja viattomalla leikkisyydellään. Sillävälin sai Pietari rauhassa yritellä käännytystyötä Kyyhkynsiiven suhteen, opettaakseen häntä pitämään kaikkia valkoihoisia luonnollisina vihollisinaan. Se tehtävä ei suikkaan ollut helppo, sillä chippewa oli kaikesta sydämestään amerikalaisten ystävä, koettuaan heidän taholtaan pelkkää hyvää, ja hänen koko pikku heimoaan olivat Yhdysvaltain hallituksen jäsenet suuressa määrin käyttäneet sanansaattajina ja muissa palkkiotoimissa. Lisäksi oli hän aivan erityisesti kiintynyt suoraluontoiseen ja sydämelliseen mehiläispyytäjään, jolle hän ei mitenkään tahtonut suoda pahaa tai ikävyyttä tapahtuvan. Mutta salaperäisen villin innostuttavat puheet herättivät hänen mielessään kuitenkin epäröimistä, joka pidätteli häntä kavaltamasta erämiehelle, mitä puolinaisia viittauksia Pietari tuli lausuneeksi seuruetta uhkaavasta kohtalosta.

Chippewan asema oli muutenkin kiusallinen. Metsästysretkillään oli hän jo havainnut ilmeisiä jälkiä siitä, että intiaanisotureita liikkui ympäristössä. Niin kauvan kuin hän tunnustausi amerikalaisten ystäväksi oli hänen omakin henkensä vaarassa; täydellinen kääntymys olisi arvattavasti Pietarin välityksellä vapauttanut hänet Hirvenjalan surmaamisen seurauksista. Toistaiseksi kuitenkin odottavalle kannalle asettuen noudatti hän nyt mitä suurinta varovaisuutta eikä enää uskaltanut käyttää pyssyä pyyntimatkoillaan, vaan turvausi äänettömästi toimivaan jouseen. Muutamissa puheluissa oli hän kautta rantain urkkinut mehiläispyytäjältä valkoihoisten lukumäärää, josta hänellä oli hiukan oikeampi käsitys kuin heimottomalla päälliköllä, ja kun Le Bourdon huolettomasti kuvasi rotuansa olevan runsaasti kuin kokonaisella ruohoaavikolla korsia ja sen sotureita riittävän tuhannen jokaista intiaanisoturia kohti, sai kysyjä yhä toivottomamman mielipiteen salaperäisen päällikön suunnitelmista kaikkien valkoihoisten hävittämiseksi.

Päivät kuluivat rauhallisessa askaroimisessa. Oli harvinaisen lauha ja herttainen ilta; aurinko painui pilvettömän taivaanrannan taa, ja hiljainen lounaan hengähtely leyhytteli Margeryn lämpimiä poskia, kun hän päivän toimista levähtäen istui Le Bourdonin kanssa puhelemassa tällaisen asuinpaikan tuottamasta viihdytyksestä. Nuori mies oli kaunopuheinen, sillä hän haastoi vilpittömiä tunteitaan, ja neitonen kuunteli hyvillään hänen vilkkaita kuvauksiaan vaihtelevista kokemuksista ammatissaan.

"Mutta etkö usein ole yksinäinen, Bourdon, asuessasi täällä ahoilla kaiket kesät ilman ainoatakaan puhekumppania?" kysyi Margery, samassa punehtuen silmiänsä myöten, kun huomasi, että tätä tiedustusta voitiin ajatella viittaukseksi tämän yksinäisyyden lopettamiseen vastaisen varalle.

"En ole tähän asti ollut", vastasi Le Bourdon avomielisesti, "vaikka taitaa nyt vastedes käydä toisin. Olen saanut seuraa, josta ei tekisi mieleni ikinä luopua."

Margery punehtui jälleen ja loi katseensa maahan — sitte hän kohotti silmänsä, hymyili ja näytti ihastuneelta. Hän oli jo tottunut tuollaisiin huomautuksiin ja tajusi kyllä rakastajansa toivomukset, vaikka tämä ei ollut koskaan puhunut selkeämmin. Ainoastaan omiin ansioihin luottamaton arvottomuuden tunto pidätti Le Bourdonia pyytämästä Margerya vaimokseen, ja tämä taasen itse toisinaan epäili, tokko oli mahdollista, että kukaan kunniallinen mies halusi joutua jäseneksi perheeseen, joka oli vaipunut niin surkuteltavaan tilaan kuin täällä saloseudulla saattoi alentua suorastaan mainettansa menettämättä. Näissä epäilyksissä nuoren parin rakkaus kuitenkin lujittui vakaasti ja kirkasti heidän koko olemustaan.

Siten istuivat he milloin vilkkaasti haastellen, milloin näyttäen hajamielisiltä ja ajatuksiinsa vaipuneilta, kun Le Bourdon sattui katsahtamaan taaksensa ja näki Pietarin silmäilevän heitä taaskin salaperäisen tiukoin ilmein. Villin kummallinen katsanto herätti hänessä aina sellaisina hetkinä sekavia tunteita, joissa oli sijansa epäilyllä, uteliaisuudella ja raskailla, epämääräisillä aavistuksilla.

Tavallisella hetkellä, joka tässä tervetapaisessa seurueessa oli aina varhainen, läksi koko perhe levolle; naiset vetäysivät majaan ja miehet järjestivät taljansa ulkopuolelle. Paaluaidan rakentamisesta saakka oli Le Bourdonilla ollut tapana kutsua Kenno sen sisäpuolelle, missä se sai kuljeskella vapaasti. Sitäennen oli se ollut suljettuna koppiinsa, jottei se olisi joutunut hirven jäljille tai otteluun karhun kanssa isäntänsä olematta paikalla hyötymässä sen rynnistyksistä. Koska paaluaita oli liian korkea sen hypätä yli, niin sai kahlekoira sen sisäpuolelle vapauteen päästessään terveellistä liikuntoa, samalla kun se oli mitä valppaimpana vartijana kaikenlaisilta vaaroilta. Mutta nyt olikin koira poissa, ja huhuiltuaan ja vihelleltyään jonkun aikaa näki mehiläispyytäjä pakolliseksi teljetä veräjän, jättäen uskollisen kumppaninsa sen ulkopuolelle. Tämän tehtyään hän heittäysi taljalleen ja vaipui pian uneen.

Oli keskiyö, kun mehiläispyytäjä tunsi käden laskeutuvan käsivarrelleen. Korpraali se siten varovasti herätteli häntä. Silmänräpäyksessä kavahti nuori mies jaloilleen, rihlapyssy kädessään.

"Veräjää on röykytelty jo moneen kertaan." Miehet lähenivät veräjää juuri kun taas tölmäistiin siihen ikäänkuin salpojen lujuutta koetellen. Rynnäkkö uudistui useaan kertaan ennen kuin heille selvisi, että kahlekoira sieltä pyrki sisälle. Mehiläispyytäjä avasi veräjän. Kenno oli totutettu hillitsemään haukuntaansa, jotapaitsi isot koirat eivät muutenkaan ole luontuvia haaskaamaan voimiansa hyödyttömään hälinään. Mutta tuskin ole se päässyt "varustukseen", kun se jo taas yhtä hartaasti pyrki ulos. Tämän seikan tiesi Le Bourdon ilmaisevan, että lähistöllä oli jotakin outoa. Neuvoteltuaan korpraalin kanssa kutsui hän Kyyhkynsiiven, joka jätettiin veräjän vartijaksi, noiden kahden muun lähtiessä tutkimusretkelle. Korpraali oli urhea kuin leijona ja piti kaikista tuollaisista liikkeistä, vaikka hän uskoikin varmasti kohtaavansa villejä, kun sitävastoin hänen kumppaninsa odotti kohtausta karhujen kanssa.

Ennen lähtöään tarkastivat molemmat seikkailijat huolellisesti aseensa. Kumpainenkin tutki sankkiruudin, sovitti ruutisarven ja luotikukkaron mukavasti käsille ja hellitti puukkoansa tupesta. Lisäksi kiinnitti korpraali muskettinsa päähän pelottavan kiiltävän painettansa, mehiläispyytäjän ollessa aseistettu pitkällä rihlapyssyllä.

Le Bourdon ei ulkosalle tultaessa antanut kahlekoiransa juosta edelle, vaan piti sen likellään, jollaiseen hillintään koira oli täydellisesti tottunut. Mutta niin varmana ja halukkaana ohjasi se miehiä, että mehiläispyytäjä huomautti jotakin erikoista olevan tekeillä.

"Eteenpäin", vastasi korpraali. "Yksi seikka on kuitenkin sovittava, Bourdon, nimittäin että sinun tulee toimia keveänä osastona tällä retkeilyllä, minun ollessani pääjoukkona. Jos kohtaamme vihollisen, niin on sinun velvollisuutenasi kahakoida etujoukkona niin kauvan kuin voit, ja sitte peräytyä varaväkesi suojaan. Minä luotan etupäässä painettiin, joka on paras kapine intiaanin pitelemiseksi, ja kun vihollinen minun ryntäyksestäni vetäytyy taamma, tulee meidän pitää se mahdollisimman kiivaassa luotisateessa. Ratsuväen puutteessa voisimme käyttää koiraa etu- ja kiertoliikkeisiin."

"Joutavia, korpraali, te olette melkein yhtä piintynet ammattinne aatoksiin kuin pastori Amen suureen keksintöönsä intiaanien alkuperästä. Katsotaanhan nyt vain ensin rauhallisesti, mitä koira tahtoo meille näyttää."

Kenno ohjasi miehet tavallista tiheämpää metsikköä kohti jokseenkin etäälle Hunajalinnasta; siellä juoksi pieni Kalamazoon sivujoki rotkon läpi, läheisiltä ylänteiltä yhtyäkseen koko tienoon valtasuoneen. Mehiläispyytäjä tunsi hyvin paikan, sillä hän oli usein juonut joesta ja viillytellyt itseään rotkon siimeksessä, tultuaan kuumiinsa ahoilla. Puut muodostivat siinä tilavan lehdon, joka tarjosi rotkossa mitä täydellisimmän piilopaikan. Senvuoksi noudatti hän yhä suurempaa varovaisuutta, kun astui korpraalin keralla metsikköön, pitäen kärsimättömäksi käynyttä koiraa yhä tiukemmin vierellään.

"Nyt, korpraali", virkkoi hän matalalla äänellä, "luulen vainunneemme villien tyyssijan. Me kierrämme syvänteen ja laskeudumme pohjalle tiheikköön, jonka tunnen. Näittekö?"

"Kyllä kai", vastasi soturi järkkymättömänä kuin kallio. "Tarkotatte nuotiota?"

"Niin, punanahat ovat sytyttäneet sinne neuvottelutulensa ja keräytyneet pitämään kokousta sen ympärillä. Saattaa olla hyvä yrittää hiukan tutustua heidän puuhiinsa. Nyt on meidän tunkeuduttava näiden pensaiden läpi niin hiljaa kuin mahdollista. Koiran saan kyllä pysymään ääneti."

Viisas elukka käyttäysikin kerrassaan ihmeellisesti. Se näytti tajuavan varovaisuuden välttämättömyyden aivan yhtä selkeästi kuin miehetkin eikä kertaakaan pyrkinyt omaa pituuttansa edemmäksi herrastaan. Parina kertana se keksi parhaan pääsytienkin ja johti kumppaneitansa inhimillisen ymmärtäväisesti. Se ei päästänyt murahdusta eikä haukahdusta, vieläpä pidätteli maltitonta läähätystäänkin, ikäänkuin tietäen, kuinka lähelle maailman valppaimpia korvia se oli joutumassa.

Tuiki varovasti hiiviskeltyään pääsivät mehiläispyytäjä ja korpraali juuri sellaiseen asemaan kuin halusivat. Se oli vain muutaman jalan päässä metsikön sisäreunasta, mutta täydellisesti kätkössä, samalla kun he pikku aukoista saivat tarkastelluksi eteensä avautunutta näyttämöä. Kaatuneesta puunrungosta he saivat istuimenkin; Kenno asettui herransa viereen, nähtävästi käyttäen omaan tarkkailuunsa muita aisteja kuin näköä, sillä se ei voinut niin alhaalta erottaa mitään edestänsä.

Näytelmä oli juhlallisen vaikuttava. Nuotio ei ollut suinkaan iso eikä erittäin kirkas, mutta se riitti himmeästi valaisemaan melkoisen laajaa sädepiiriä. Se oli viritetty ihan keskelle notkonpohjaa, joka muodoltaan ja ympäristöltään melkoisesti muistutti avaran amfiteatterin arenaa. Tätä saartavassa loivassa rinteessä oli tosin yksi katkeama, ihan vastapäätä Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa tähystyspaikkaa; siinä tapasi lähteestä juokseva puro pääsyn aukeammalle maalle. Ylävää kamaraa varjostivat enimmäkseen puut, mutta itse arenaa verhosi ainoastaan tiheä ja kaunis nurmikko.

Mutta merkillinen näyttämö sai parhaan tehonsa katselijoihin sen inhimillisistä esiintyjistä, heidän ulkomuodostaan, eleistään ja liikkeistään. Saapuvilla oli lähes viisikymmentä alkuasukasta, joten heidän pelkkä lukumääränsäkin oli hämmästyttävä. Jokainen oli sotamaalaukseensa laittautunut soturi. Vielä vaikuttavampi oli se seikka, että kaikki näyttivät olevan päällikköjä; hyvin luultavasti oli siis jossakin tammistoahoilla varsin mahtava joukko punanahkaisia, eikä kovinkaan kaukana. Tätä tarkkaillessaan ja pohtiessaan johtui Le Bourdon aavistelemaan, että ennen puheena ollut suuri neuvottelu pidettiinkin nyt keskiyön hetkenä ja näin lähellä hänen asuntoansa Pietarin mukavuudeksi.

Paikalle tulleet intiaanit eivät olleet istumassa; he seisoivat hiljaa supattelevina ryhminä tai astelivat edestakaisin kuin tummina ja juhlallisina haamuina. Joukosta ei kuulunut hivaustakaan, ja se seikka suuresti lisäsi kohtauksen omituisuutta. Vähintään puolialastomat, suorat kävelijät, tummat hipiät, vihollisten pelottamiseksi julmilla kuvioilla maalatut kasvot ja niistä välkkyvät silmät osaltaan saivat Le Bourdonin ajattelemaan, että kohtaus oli kummallisin näky, mitä hänen eteensä vielä oli sattunut.

Molemmat katselijat olivat istuneet kaamean hiljaista kohtausta silmäillen ehkä puoli tuntia, kun äkkiä jokainen päällikkö seisahtui hievahtamattomaksi ja kaikki kasvot kääntyivät samalle suunnalle, nimittäin puron halkaisemaan solaan. Sen pimennosta astui esille kaksi olentoa, arvokkaasti ja verkallisesti lähestyen arenan keskusta. Tulijain päästessä paremmin valoon havaitsi Le Bourdon, että he olivat Pietari ja pastori Amen. Edellinen johti juhlalliseen tapaan jälkimäistä, joka näytti melkoisesti hämmentyneeltä tällaisesta ympäristöstä. Tässä lienee paikallaan selittää, että intiaani oli yksinään tulossa kohtauspaikalle, kun hän tapasi lähetyssaarnaajan harhailemassa tammien keskellä. Tämä oli lähtenyt haeskelemaan Le Bourdonia ja korpraalia, ja sensijaan, että olisi yrittänyt päästä eroon odottamattomasta kumppanista, oli Pietari säveästi kutsunut tämän mukaansa. Mehiläispyytäjälle oli heti ensi silmäyksellä ilmeistä, että Pietari tuli odotettuna, vaikka asianlaita ei suinkaan näkynyt olevan sama hänen toveriinsa nähden. Kunnioitus suurta päällikköä kohtaan esti kuitenkin mitään kummastusta tai tyytymättömyyttä ilmenemästä, ja valkonaamain tietäjämies vastaanotettiin yhtä vakavan kohteliaasti kuin olisi hän ollut kutsuvieras. Juuri kun nuo kaksi olivat astuneet tummaan piiriin, joka muodostui heidän ympärilleen, heitti muuan nuori päällikkö kuivia risuja tuleen; korkealle loimuten loi tämä kirkkaamman valon lukuisiin niin kauhistuttavan näköisiin kasvoihin kuin on koskaan välähdellyt inhimillisillä olkapäillä. Kaamean joukon äkillinen kirkastuminen hätkähdytti kaikkia valkoihoisia katsojia, mutta Pietari vain hymyili tehdessään liikkeen, jolla hän tuntui tervehtivän koko ryhmää. Nuotion nyt roihutessa hohtavimmillaan tunsi Le Bourdon joukossa vanhoja tuttaviakin, pottawattamie-päällikköjä.

Muutamat vanhimmat lähestyivät Pietaria, ja heidän välillään syntyi hiljainen keskustelu. Sen tuloksena istuutuivat kaikki päälliköt nurmikolle, säilyttäen nuotion ympärille muodostuneen alkuperäisen kehänsä. Ihan kuin Le Bourdonin toivomuksen mukaisesti asettuivat Pietari ja tämän likeisimmät kumppanit suoraan vastapäätä hänen omaa istumasijaansa, joten hän sai tarkastelluksi tuon merkillisen johtomiehen ilmehikkäitä kasvonpiirteitä. Aluksi sytyttivät nuoret päälliköt kaksi piippua, sillä tällaisten neuvottelujen menoihin kuului yhteinen tupakoiminen. Vain pari savua imaisi kukin päällikkö, siirtäen sitte piipun heti naapurilleen. Toimitukseen meni kuitenkin jonkun verran aikaa näin suuressa joukossa, mutta vähintäkään kärsimättömyyttä ei viivytys aiheuttanut. Vihdoin olivat piiput suorittaneet kierroksensa; pastori Amenkin oli ottanut osaa tähän alkajaishommaan. Hisahtamattoman äänettömyyden jälkeen nousi sitte muuan johtava päällikkö puhumaan. Tilaisuudessa käytettiin suuren chippewa-kansan kieltä, sillä useimmat päälliköt kuuluivat johunkuhun sen ryhmän heimoon. Kolmesta valkoihoisesta kuulijasta ymmärsi ainoastaan pastori Amen täydellisesti kaiken sanotun, sillä hän oli tässä suhteessa valmistautunut päteväksi saarnatoimeen noiden heimojen keskuudessa; mutta mehiläispyytäjäkin sai enimmästä osasta selon, ja melkoisen paljon käsitti puheista myös korpraali. Ensimäisenä puhujana tässä salaisessa kokouksessa, jolla jälkeenpäin oli chippewain keskuudessa nimenä "Pohjamaan neuvottelu lähellä lirisevän veden lähdettä", oli Karhunliha, jollainen nimitys saattoi pikemmin osottaa etevää pyyntimiestä kuin suurestikaan tunnettua puhujaa.

"Chippewain monien heimojen veljet", alotti tämä johtaja, "Suuri henki on sallinut meidän kokoontua neuvotteluun. Isiemme Manitou on nyt näiden tammien seassa, kuunnellen sanojamme ja katsoen sydämiimme. Viisaat intiaanit ovat huolellisia sanoistaan ja ajatuksistaan hänen ollessaan saapuvilla. Kaikki on sanottava ja ajateltava parhaaksi. Me olemme hajallinen kansa, ja aika on tullut, jolloin meidän täytyy seisahtua jäljillämme tai matkata toistemme huudon kuulumattomiin. Jos me vaellamme erillemme, niin meidän lapsemme pian oppivat kieliä, joita chippewan korvat eivät kykene ymmärtämään. Emo puhuu lapselleen, ja lapsi oppii hänen sanansa. Mutta yksikään lapsi ei voi kuulla ison järven poikki. Muinoin me asuimme nousevan auringon lähellä. Missä me olemme nyt? Jotkut nuoret miehemme sanovat nähneensä auringon laskeutuneen makeanveden järviin. Niiden takana ei voi olla mitään metsästysmaita, ja jos me tahdomme elää, niin meidän täytyy seisahtua. Miten tämä on tehtävissä, sitä pohtimaan olemme tulleet koolle.

"Veljet, monta viisasta päällikköä ja urhoa istuu tämän neuvottelunuotion ääressä. Mieluista on silmieni katsella heitä. Ottawat, chippewat, pottawattamiet, menomineet, huronit ja kaikki ovat tervetulleita. Quebecissa on isämme kaivanut ylös kirveen yankee-kansaa vastaan. Sotapolku on auki Detroitin ja punanahkaisten kaikkien kylien välillä. Tietäjät puhuvat kansallemme, ja me kuuntelemme. Yksi on täällä; hän aikoo puhua. Kokous ei muuta tahdo kuin kuulla."

Ja Karhunliha istuutui yhtä levollisesti ja arvokkaasti kuin oli noussutkin. Hengähtämättömän hiljaisuuden vallitessa kohosi Pietari jaloilleen. Piiri huohotti syvempään, ainoaksi merkiksi siitä, että yleinen odotus oli mitä jännittynein. Pietari oli kokenut puhuja ja osasi taiten käyttää jok'ainoaa alansa pikku piirrettä. Hänen jokainen liikkeensä oli harkittu, hänen ryhtinsä ylvään arvokas, hänen silmänsäkin näyttivät kaunopuheisilta.

"Suuren chippewa-kansan päälliköt, minä toivotan teille menestystä", sanoi hän, ojentaen käsivartensa pitkin piiriä ikäänkuin haluten syleillä kaikkia läsnäolijoita. "Manitou on ollut minulle hyvä. Hän on raivannut minulle polun tälle lähteelle ja tämän neuvottelunuotion ääreen. Minä näen sen ympärillä monien ystävien kasvot. Miksemme me kaikki olisi sovussa? Miksi tähtäisi punainen mies koskaan iskua toiseen punaiseen? Suuri Henki teki meistä kaikista samanvärisiä ja asetti meidät samoille metsästysmaille. Hän tarkotti, että me metsästäisimme yhdessä emmekä ottaisi toistemme päänahkoja. Kuinka monta soturia on kaatunut meidän kotoisissa kahakoissamme? Kuka on ne lukenut? Kuka voi sanoa? Kenties niin paljon, että he elossa ollen olisivat voineet ajaa valkonaamat mereen!"

Pietari oli tähän asti puhunut vain matalalla ja tuskin kuultavalla äänellä. Nyt hän äkkiä pysähtyi antaakseen sinkauttamansa aatoksen painua kuulijain mieliin. Että sillä oli tehoa, se näkyi tavasta, jolla toiset ankarat kasvot kääntyivät toisiin ja silmä tuntui etsivän silmästä jotakin vastausta sielun tekemään kysymykseen, vaikka sitä ei kieli virkkanut. Niin pian kuin puhuja arveli suoneensa johdannolleen kylliksi vaikutustilaisuutta kävi hän jälleen haastamaan, antaen äänensä vähitellen paisua, mikäli lämpeni aiheeseensa.

"Niin", hän jatkoi, "Manitou on ollut kovin hyvä. Kuka on Manitou? Onko yksikään intiaani koskaan nähnyt häntä? On jokainen intiaani nähnyt. Kukaan ei voi katsella metsästysmaita, järviä, ruohoaavikkoja, puita, riistaa, näkemättä hänen kättänsä. Hänen kasvonsa nähdään puolipäivän auringossa, hänen silmänsä yön tähdissä. Onko yksikään intiaani koskaan kuullut Manitouta? Kun taivas kumisee, silloin hän puhuu. Kun jyrisee, hän toruu. Joku intiaani on tehnyt väärin. Kenties on joku punainen mies ottanut toisen punaisen miehen päänahan!"

Pikku pysähdys sai jälleen terottaa kuulijain mieliin, miten suuri epäkohta se oli, että intiaani kohotti kätensä intiaania vastaan.

"Niin, kukaan ei ole niin kuuro, ettei kuulisi Suuren Hengen ääntä, kun hän on vihoissaan", pitkitti Pietari. "Kymmenentuhatta yhdessä mylvivää puhvelihärkää ei tee niin suurta melua kuin hänen kuiskauksensa. Levitä hänen eteensä ruohoaavikot, ahot ja järvet, niin hänet kuullaan kaikkialla äärestä ääreen.

"Täällä on valkonaamain tietäjäpappi; hän kertoo minulle, että Manitoun ääni ulottuu hänen kansansa isoimpiinkin kyliin, nousevan auringon alapuolelle, silloin kun sen kuulee punainen mies isojen järvien poikki ja läheltä laskevan auringon kallioita. Se on kova ääni; voi häntä, joka ei sitä muista! Se puhuu kaikille väreille ja kaikille kansoille ja heimoille.

"Veljet, se on valhetarinaa, joka sanoo, että on yksi Manitou vihamiehelle ja toinen ystävälle — eri Manitou punaiselle miehelle ja valkonaamalle. Tässä me olemme kaikki samankaltaisia. Yksi Suuri Henki teki kaikki, hallitsee kaikkia, palkitsee kaikkia, rankaisee kaikkia. Hän saattaa pitää intiaanin onnelliset metsästysmaat erossa valkoisen miehen taivaasta, sillä hän tietää, että heidän tapansa ovat erilaiset, ja mikä miellyttäisi soturia, olisi vastoin kaupustelijain luontoa, ja päin toisin. Hän on ajatellut näitä asioita ja valmistanut useita paikkoja hyvien hengille, olkoot värit mitä tahansa. Onko samaten pahojen ihmisten henkien asuinsijaan laita? Minä en luule. Minusta näyttäisi parhaalta antaa niiden olla yhdessä, että he toisiansa kiduttaisivat. Ilkeä intiaani ja ilkeä valkonaama olisivat pahana naapuruutena. Minä ajattelen, että Manitou antaa niiden tulla yhteen.

"Veljet, jos Manitou pitää hyvän intiaanin ja hyvän valkonaaman erillään toisessa maailmassa, niin mikä on toimittanut heidät yhteen tässä? Jos hän saattaa kaikkien värien pahat henget koolle haudan takana, niin minkätähden sekaantuvat he toisiinsa täällä ennen aikaansa? Tämä on vääryys, sitä on mietittävä.

"Veljet, minä olen lopettanut; tämä valkonaama haluaa puhua, ja minä olen sanonut, että te kyllä kuulette häntä Hänen lausuttuaan mielipiteensä on minulla kenties lisää mainittavana teille. Kuunnelkaa siis nyt vierasta. Hän on valkoisten miesten tietäjäpappi ja sanoo, että hänellä on suuri salaisuus ilmotettavana meidän kansallemme — kun hän on kertonut sen, on minullakin toinen teidän korvianne varten. Minun on se ilmaistava silloin kun ei ole lähellä muita kuin punaisen saven lapsia."

Siten valmistettuaan tilaisuuden lähetyssaarnaajalle Pietari kohteliaasti painui istualleen, tuottaen pikku pettymyksen ihailijoilleen, vaikka hän samalla herätti vilkasta uteliaisuutta siitä, mitä tällä tietäjäpapilla saattoi olla sanot tavaa näin tärkeällä hetkellä. Pastori Amen oli vuosikausien kuluessa omaksunut muutamia intiaanien tapoja. Hän oli oppinut pysymään ulkonaisesti harkitsevana, tyynenä ja arvokkaana, ja samaten oli hän heiltä saanut yksinkertaisen järkevän puheenlaadun. Hartain mielin alotti hän mainitsemalla, että hän oli vastikään päässyt selville ihmeellisestä ja ilahuttavasta perimätiedosta, joka koski kuulijain omaa historiaa ja osotti, kuinka Suuri Henki oli omistanut erityistä huolta ja rakkautta punaihoisia heimoja kohtaan jo harmaassa muinaisuudessa.

"Suuri Henki jakoi ihmiskunnan kansoiksi ja heimoiksi" jatkoi hän. "Tämän tehtyään hän eritti yhden valituksi kansakseen. Sitä suosittua kansaa valkoihoiset nimittävät juutalaisiksi. Manitou johdatti heidät suuren erämaan halki ja suolaisen järvenkin poikki, kunnes he saapuivat luvattuun maahan, missä hän salli heidän asua monta sataa talvea. Suuri voitto oli tulossa sen kansan keskuudesta — totuuden ja lain voitto synnin ja kuoleman yli. Aikojen kuluessa —"

Tässä nousi muuan nuori päällikkö, teki varoittavan merkin ja astui nopeasti piirin poikki, kadoten puron väylänä olevaan solaan. Noin minuutin kuluttua hän palasi, ohjaten kokouksen keskukseen miehen, jonka kaikki heti tunsivat asusta ja varuksista juoksijaksi. Tärkeitä viestejä oli tulossa, mutta yksikään koko joukossa ei ilmaissut mitään maltittomuutta. Vaikka juoksijan saapuminen oli aivan odottamaton, häiritsi se tuskin tuon vakavan kokouksen levollisuutta. Hänen lähenevät askeleensa olivat kuuluneet, ja nuori päällikkö oli lähtenyt häntä vastaan. Hän oli Ottawa, ja oli nähtävästi tullut kaukaa ja kiireisesti. Vihdoin hän kenenkään puhuttelematta sai sanoiksi.

"Tulen kertomaan päälliköille, mitä on tapahtunut", virkkoi juoksija. "Quebecissä asuva suuri isämme on lähettänyt nuoret miehensä yankee-kansaa vastaan. Punaisia sotureja myös oli siellä satoja" — päälliköiden joukosta kuului nyt hiljaista mielenkiinnon sorinaa — "heidän polkunsa johtivat Detroitiin; se on otettu."

Tyytyväinen jupina kiersi piiriä, sillä Detroit oli silloin amerikalaisten tärkein asutus koko suurten järvien alueella. Miehet katsoivat toisiinsa ihmetellen ja ihastuneina; sitten muuan vanhempi päällikkö taipui tiedustamaan:

"Niin vähän, että niitä ei kannata lukea. Yksikään ei tapellut.
Yankeet pyysivät päästä vangeiksi, käyttämättä pyssyjään."

Julman riemun välähdys kirkasti Pietarin tummia kasvonpiirteitä. Hänen suuri suunnitelmansa valkoihoisten tuhoamiseksi näytti saaneen hyvää vauhtia. Eri päälliköt kuulustelivat nyt juoksijalta yksityiskohtia, jotka hän kuvasikin älykkäästi ja selkeästi, antaen oikean käsityksen tuosta häpeällisestä historian tapauksesta. Päälliköt hajaannuttivat sitte piirinsä järjestyksen, helpommin puhellakseen amerikalaisten alituisista häviöistä. Kului jonkun aikaa ennen kuin kokous oli sikäli saanut levollisuutensa takaisin, että voitiin ajatella kehoittaa lähetyssaarnaajaa pitkittämään esitystänsä. Kunnon hengenmies oli kuulemastansa uutisesta kuitenkin joutunut niin ahdistuneelle mielelle, että hän ei tuntenut paljoakaan halua suuren asiansa edistämiseen tässä yöllisessä kohtauksessa; mutta kun Pietari vakuutti, että "hänen ystäviensä korvat olivat avoinna", katsoi hän lopultakin viisaimmaksi käyttää tilaisuutta parhaansa mukaan. Hän kertoi suurin piirtein Israelin kansan entisyydestä ja todisteli sitte niin selkeästi kuin osasi, että punaihoiset ja juutalaiset olivat samaa kansaa erään pyhän kirjan mukaan, johon valkoihoiset olivat keränneet Suuren Hengen sanoja.

Tämä ilmotus ehdottomasti herätti intiaaneissa mitä suurinta ihmetystä. Valkohapsisen tietäjäpapin harras vakavuus ei voinut olla tuntumatta uskottavalta. Kunnioittavasti nousi paikaltaan Karhunliha, kun lähetyssaarnaaja toviksi vaikeni, ja kysyi totisena:

"Jos Manitou niin suuresti rakastaa intiaaneja, niin miksi on hän sallinut valkonaamain ottaa pois heidän kauniit metsästysmaansa? Miksi on hän tehnyt punaisesta miehestä köyhän ja valkoisesta rikkaan? Veli, minä pelkään, että tarinasi on valhetta, tai muutoin eivät nämä asiat voisi näin olla."

"Ihmisten ei ole annettu ymmärtää sitä viisautta, joka tulee ylhäältä", huomautti lähetyssaarnaaja. "Se mikä näyttää oudolta meistä, saattaa olla oikein. Jumala on rangaissut pahuutta, mutta meillä on syytä uskoa, että hän vielä johtaa eksyneet talteen. Niin, lapseni, Suuri Henki näkee vielä hyväksi palauttaa teidät isienne maahan ja tehdä teistä jälleen suuren ja loistokkaan kansan, niinkuin olette ammoin olleet!"

Tämä vakuuttelu ei voinut olla tehoamatta kuulijoihin. Mutta viekkaan Pietarin suunnitelmiin ei soveltunut sen mahdollisuuden edistäminen, että punaihoiset alkaisivat kenties luottaa yksinomaan Suuren Hengen toimintaan metsästysmaittensa parantamisessa. Hän nousi nyt puhumaan, mutta Heimottoman itsehillintä oli niin järkkymätön, että hän sisäisestä mielenkuohustaan huolimatta kykeni haastamaan yhtä arvokkaasti ja rauhallisesti kuin ennenkin. Muutamin sanoin sai hän herätetyksi vastenmielisyyttä tuollaista harhailevaa valkoihoisten kansaa vastaan, josta muut valkoihoiset olivat hänenkin kuultensa puhuneet halventavasta, sillä amerikalaisten asutuksissa liikkuessaan oli Pietari tullut hiukan tietämään juutalaisistakin. Toisekseen osasi hän runollisesti ja sydämiä lämmittävästi kuvata kansansa nykyisiä metsästysmaita, joita punaihoiset eivät toki tahtoisi vaihtaa tuntemattomiin suuren suolajärven takaisiin seutuihin. Pietarin tekemään nimenomaiseen kysymykseen täytyi lähetyssaarnaajan säveästi vastata:

"Ei, Suuri Henki on omissa viisaissa tarkotuksissaan toimittanut kansani tänne, ja täällä sen täytyy pysyä ajan loppuun asti. Ei ole helppo saada kyyhkysiä lentämään etelään keväällä."

Juuri näin hiljaisen vanhuksen taholta tullut vakuutus sai kaikki kuulijat mahdollisimman selvästi käsittämään, ettei ollut mitään syytä odottaa valkoihoisten vapaaehtoisesti vetäytyvän pois maasta, joten asema tuntui olevan ratkaistavissa ainoastaan asevoimin. On varsin luultavaa, että piiri olisi puhjennut johonkin mielenosotukseen, jollei koko keskustelussa olisi tapahtunut erityistä keskeytystä. Saloseuduilla sattuu usein, että ihmisten poissaollessa eläimet metsästävät toisiaan. Uljas uroshirvi säntäsi nyt äkkiä puron soukasta rotkosta, viidenkymmenen suden lauma kintereillään, ja ilmestyi notkon amfiteatteriin. Sen huiman vauhdin pidätti ensin tulen näkeminen; seuraavassa silmänräpäyksessä jo poukkosi jaloilleen tumma mieskehä, kukin aseistettuna ja pyyntiin tottuneena. Tuossa tuokiossa oli notkon pohja sutten ja miesten vilinänä hirven ympärillä. Niin lyhytaikainen kuin tämä sekamelska olikin, riitti se eräälle nuorelle pyyntimiehelle nuolensa ammahuttamiseksi hirven sydämeen, samalla kun jotkut muut intiaanit surmasivat useita susia joko nuolilla tai puukoilla ja muilla äänettömillä aseilla, sillä pyssyjä ei käytetty arvattavastakaan hälytyksen pelosta.

Sudet olivat yhtä suuresti ällistyksissään tästä odottamattomasta kohtauksesta kuin intiaanitkin. Ne eivät olleet parvi nälkäisiä ja pelottavia petoja, jotka pakko saattaa ajaa miten epätoivoisiin toimiin hyvänsä, vaan omaksi huvikseen metsästelevä liuta. Niiden päätäpahkaista vilistystä ei niin suuresti pidättänyt miesjoukko kuin nuotion loimu. Kiihkossaan olisivat ne luultavasti rynnänneet viidenkinsadan miehen läpi, mutta mikään metsänelävä ei hevillä uhmaa tulta. Tämän kammon oivaltaessaan sieppasivat muutamat päälliköt hehkuvia kekäleitä ja heittäysivät huolettomasti keskelle laumaa, jolloin elukat ulvoen hajaantuivat joka suunnalle. Kovaksi onnekseen pintti muuan suoraan läpi piirin, syöksähti sen takana kasvavaan tiheikköön ja tunkeusi kaatuneen puunrungon luo, jolle mehiläispyytäjä ja korpraali olivat istuutuneet. Tämä oli sentään liikaa Kennon kasvatukselle tai elämänviisaudelle.

Havaitessaan pahimman vihollisensa hyökkäävän vastaansa kohtasi uljas kahlekoira sen pienellä aukiolla, ja toviksi oli tuima kahakka seurauksena. Koirat ja sudet eivät tappele äänettömästi, ja vimmattuja olivat nyt murahdukset ja ulvahdukset. Turhaan yritti Le Bourdon vetää koiraansa pois; eläin oli pääsemäisillään voitolle, jolloin aina on työläin pidättää taistelijaa. Muutamia päälliköitä riensi metakkaa kohti, saaden näkyviinsä molemmat katselijat. Seuraavassa silmänräpäyksessä ojentui susi kuolleena Kennon jalkoihin, ja seurueet tuijottivat toisiinsa ihmeissään ja ymmällä. Välttämättömäksi kävi valkoihoisille seurata intiaaneja takaisin heidän piiriinsä, missä kaikki olivat jälleen pian koolla.

Koko tämän kiihtyneen ja meluisan kohtauksen aikana ei Pietari ollut liikahtanutkaan. Tuollaisiin tapauksiin tottuneena hän käsitti tärkeäksi osottaa horjumatonta tyyneyttä, siten lujittaakseen kumppaniensa keskuudessa arvokkuutensa ja itsehillintänsä mainetta. Kaikkien hyöriessä hänen ympärillään sekasorrossa seisoi hän paikallaan hievahtamattomana kuin patsas. Arvoisan lähetyssaarnaajankin urheutta oli hetkellinen mylläkkä horjutellut, ja kelpo mies oli kerrassaan unohtanut häntä haltioittaneen suuren tehtävän. Pian oli kuitenkin taas järjestys palannut, ja arvokas rauhallisuus vallitsi jälleen piirissä. Kalikoita heitettiin tuleen, ja molemmat vangit eli katselijat seisoivat kaikkien tarkkaamina niin lähellä sitä kuin kuumuus teki mahdolliseksi.

Pietari näki hiukan levottomasti, että uusia tulokkaita katsottiin vakoojiksi, joille ei ollut armoa suotava. Mutta vielä ei ollut tullut aika, jolloin hän aikoi iskeä. Hänen ensimäisenä huolenaan oli senvuoksi käyttää vaikutusvaltaansa aseman pelastamiseksi.

"Rakastaako veljeni hunajaa?" kysyi heimoton päällikkö viattomasti Variksensulalta, joka istui häntä lähinnä ja silmäili tuimasti Le Bourdonia. "Jotkut intiaanit pitävät siitä makeasta ruuasta; jos veljeni pitää, niin voin kertoa hänelle, miten hän saa helposti täytetyksi wigwaminsa hunajalla."

Pietari selitti sitte, että Le Bourdon oli lännen taitavin mehiläispyytäjä, joka oli niin etevä hunajan kerääjä, ettei yksikään intiaani ollut vielä nähnyt hänen vertaistaan. Hän sanoi aikovansa pyytää tätä ihmemiestä piakkoin näyttämään merkillistä kykyänsä, jotta saapuvilla olevat päälliköt ja soturit voisivat viedä kyliinsä hunajavarastoja vaimojensa ja lastensa sydänten ilahuttamiseksi. Tämä keksintö onnistui, sillä intiaanit olivat aivan kokemattomia tämän ruokavaran hankkimisessa, niin runsaasti kuin sitä metsissä olikin; heille oli puiden kaataminen työlästä, jotapaitsi he eivät apuneuvojen puutteessa ollenkaan kyenneet suoriutumaan hunajanpyyntiin tarpeellisesta "onkimisesta". Siten saatuaan Le Bourdonin ja hänen kumppaninsa jäämään rauhaan piti Pietari parempana lopettaa sen historiallisen tutkistelun, johon kokous oli ollut niin suuresti kiintyneenä, kun sudet sitä saapuivat häiritsemään. Hän nousi ja piti lyhyen puheen, jossa palautti kuulijain mieliin tämän asian. Kunnon pastori sai vielä selvitellä näkökohtiansa ja vastailla parin päällikön lausumiin arvosteluihin, kunnes Pietari antoi keskustelun jäädä vastaukseksi kysymykseen ja säveästi huomautti:

"Nyt on sitte tie auki valkoihoisten wigwamiin, ja me toivotamme heille turvallista kotimatkaa. Meillä intiaaneilla on vielä neuvoteltavaa nuotiomme ympärillä, joten me viivymme myöhempään."

Tämä selvä viittaus, että heidän läsnäoloaan ei enää haluttu, teki heille välttämättömäksi poistua. Se oli intoutuneelle lähetyssaarnaajalle hyvinkin vastenmielistä, sillä hän oli ollut näkevinään toki joitakuita lupaavia merkkejä intiaanien suuresta kääntymyksestä. Kuitenkin oli hänen pakko taipua, ja kun Le Bourdon ja korpraali kumarsivat hyvästiksi, kääntyi hänkin ja lausui juhlallisesti kristittyjen siunauksen kokoukselle. Useimmat päälliköt käsittivät tämän hartaan toimituksen merkityksen ja nousivat kuin yhtenä miehenä ilmaisemaan siitä tunnustuksensa.

9. LUKU.

Piiristä peräytyessään suuntasivat kaikki kolme valkoihoista askeleensa Hunajalinnaa kohti. Kenno seurasi herraansa, suoriuduttuaan ottelustansa jokseenkin vähäisin vammoin. Päästyään kohdalle, mistä saattoi luoda viimeisen katseen notkoon, kääntyi kukin silmäilemään taaksensa. Nuotio kiilui juuri sen verran, että sen hohteessa kuvastui kehä tummia kasvoja, mutta ainoakaan intiaani ei puhunut eikä liikkunut. Siinä he istuivat kärsivällisesti odottaen, kunnes muukalaiset olisivat kylliksi etäällä, jotta he saisivat ilman häiritsemisen pelkoa pitkittää yksityisten asiainsa valmistelua.

"Tämä on ollut minulle mitä koettelevin kohtaus", huomautti lähetyssaarnaaja, kun he jälleen läksivät liikkeelle. "Kuinka vaikeata onkaan saada ihmisiä vakuutetuiksi vastoin heidän omia toivomuksiaan! Mutta sydämeni kaihoo näitä pakanoita, joihin minulle nyt on suotu niin edullinen tilaisuus vaikuttaa."

"Soisin heitä olevan vähemmän, ja niidenkin harvojen olevan etäämpänä Hunajalinnasta", virkkoi Le Bourdon terävästi. "Olen kaiken aikaa tiennyt, että Pietari hommasi suurta neuvottelua; mutta nyt nähtyäni siitä vilahduksen tunnustan, ettei se hanke olekaan niin mieleni mukainen kuin olin luullut."

"Voimakas joukko niitä on", myönsi korpraali, "ja tuima katsella. Nuoreen soturiin kaikki tuo maalailu ja pään ajelu ja nenän ja korvien rengastus tehoo jonkun verran; mutta pari taisteluretkeä niitä miekkosia vastaan tasaannuttaa kyllä kaikki sellaiset temput. Minä luin ne, Bourdon, ja tähystelin niitä jokseenkin tarkoin, kun ne pitivät puheita, ja luullakseni pystyisimme puolustamaan linnotusta niiltä kaikilta, ellemme joudu ahtaalle vedestä. Ruokavarat ja vesi ne piirityksessä ovat lopultakin kaiken pohjana."

"Toivoakseni emme joudu väkivaltaisiin tekemisiin — olenpa siitä varmakin", arveli pastori Amen. "Pietari on ystävämme, ja nuo villit ovat ihan ihmeellisesti hänen hallittavissaan! En ole milloinkaan nähnyt punaisia miehiä niin täydellisesti päällikön käskettävissä."

Mehiläispyytäjä ei voinut olla lausumatta epämääräisiä epäilyksiään Pietarin uskollisuudesta, mutta hänenkin täytyi myöntää, että se vilpittömyys, jolla salaperäinen päällikkö oli tuonut lähetyssaarnaajan mukanaan neuvotteluun, oli jonkunlaisena todisteena hänen aikeittensa ystävällisyydestä, samoin kuin sekin kohtelu, joka oli tullut vakoojiksi sattuneiden valkoihoisten osalle. Kuitenkin alkoi hän yhä hartaammin toivoa, että kaikki Hunajalinnan asukkaat ja Kukka eritoten olisivat jo olleet sivistyneen asutuksen turvassa.

"Linnotuksessa" oli kaikki rauhallista. Whisky-Keskus vartioitsi vuorostaan porttia ja kummastui kuullessaan, että Pietarikin oli liikkeellä varustuksen ulkopuolella. Sitä kautta ei villi varmastikaan ollut kulkenut, ja helppo ei ollut ymmärtää, miten hän oli muutoin suoriutunut paalutuksesta. Olihan tosin mahdollista kiivetä sen yli, mutta se temppu vaati niin suurta ponnistusta ja oli omiaan aiheuttamaan melua, joka olisi paljastanut yrityksen, että kaikkien oli mahdoton uskoa noin arvokkaasti esiintyvän päällikön turvautuvan sellaiseen lähtökeinoon. Chippewan ilmotti Gershom käyneen tähystelemässä ja palanneen varustukseen tovia aikaisemmin. Mehiläispyytäjä meni heti tapaamaan koeteltua ystäväänsä, jonka havaitsi olevan juuri laskeutumassa makuulle.

"Olet siis taas täällä, chippewa!" tervehti Le Bourdon. "Punanahkaisia veljiäsi parveilee niin runsaasti metsissä, etten odottanut näkeväni sinua pariin kolmeen päivään."

"Ettekö siis tahdo syödä? Kuinka te kaikki voitte syödä, jos metsästäjä ei pyydä riistaa? Jos squaw ei keitä ruokaa, niin ettehän siitä pidä? Juuri niin metsästäjän laita — ette siitäkään pidä, jos hän ei tuo ruokaa."

"Se kyllä on totta. Arvelin sinun vain haluavan hiukan tapailla tuttaviasi täällä liikkuvasta liudasta. Näin juuri viitisenkymmentä päällikköä ja päättelen siitä, että tavallisia sotureita täytyy oleskella lähistöllä aimo joukko. Olenko oikeassa, Kyyhkynsiipi?"

"Toisinaan intiaani sentään arvaamallakin pääsee yhtä lähelle totuutta kuin valkoinen mies omin silmin katsellessaan."

Kyyhkynsiipi ei vastannut mitään, vaikka Le Bourdon oli hänen sävystänsä näkevinään, että hänellä oli tosiaan jotain tärkeätä mielessään sellaista, mitä hän halusi ilmottaa.

"Luulenpa, että sinä voisit ilmaista minulle jotakin tähdellistä, chippewa, jos katsoisit hyväksi."

"Miksi siis viivyt täällä?" kysyi intiaani jyrkästi. "Saanut runsaasti hunajaa — parasta mennä kotiin nyt. Aina paras mennä kotiin, kun pyynti päättyy. Koti hyvä paikka, kun metsästäjä hyvin väsynyt."

"Minun kotini on täällä ahoilla, Kyyhkynsiipi", sanoi mehiläispyytäjä huoaten. "Uutisasutuksiin lähtiessäni en juuri muuta tee kuin kuljeskelen Detroit-virran maataloissa, minulla kun ei ole omaa squaw'ta tai wigwamia, mihin mennä. Ja hyvin pidänkin tästä paikasta, kunhan punaiset veljesi vain heittäisivät sen rauhaan."

"Tämä paha paikka valkonaamalle juuri nyt. Parempi mennä kotiin kuin viipyä ahoilla. Jos et tiedä lyhyttä polkua Detroitiin, minä näytän sinulle. Parempi mennä niin pian kuin voit, ja parempi mennä yksin . Ei hyvä squaw'n olla kiusana, kun on kiire."

Viime viittaus sai Le Bourdonin kasvot muuttumaan, vaikka intiaani ei sitä kenties huomannut pimeässä. Lyhyen tovin jälkeen hän vastasi lujasti:

"Luulen ymmärtäväni sinut, chippewa. Mitään sellaista en kuitenkaan tee. Jolleivät squaw't voi lähteä, niin en minä voi poistua heidän luotansa. Kiitän sinua viittauksestasi, samalla kun pidän kunniassa uskollisuuttasi omaa kansaasi kohtaan. En muuten ensiksikään voisi lähteä Detroitiin, sillä sekin linnotus ja kaupunki on nyt joutunut brittiläisten käsiin. Mahdollista olisi kanootin päästä sen ohitse yöllä ja tunkeutua Erie-järvelle. Jos voit toimittaa meille kaikille tilaisuuden lähteä täältä, niin yhdyn mielelläni suunnitelmaasi. Emmekö voisikin kaikki livahtaa kanoottiin ja mennä alas virtaa jo ensi yönä? Ennen aamua olisi meillä parinkymmenen penikulman taival takanamme."

"Ei kelpaa", vastasi Kyyhkynsiipi kylmäkiskoisesti. "Jos ei voi mennä yksin, ei voi mennä ollenkaan. Squaw ei pysy mukana, kun on niin monta jäljillä. Kanootti turha koettaa. Saa teidät kiinni kahdessa päivässä — kenties yhdessä. No, minä menen nukkumaan — ei voi pitää silmää auki koko yötä."

Tyynesti heittäysi chippewa samassa taljoilleen ja nukahti heti. Mehiläispyytäjä olisi mielellään tehnyt samaten, sillä yö oli jo pitkälle joutunut; mutta väkisinkin pysyi hän valveilla kauvan aikaa, ajatellen saamaansa viittausta ja seurueen vaarallista asemaa.

Kun mehiläispyytäjä päivän koittaessa läksi paalutuksesta purolle peseytymään, tapasi hän Pietarin palaamassa Hunajalinnaan. Yön tapahtumista ei virketty mitään; päällikkö tervehti kohteliaasti ja lyöttäysi Le Bourdonin seuraan, näköjään yhtä vähän halukkaana menemään makuulle kuin olisi juuri noussut vuoteeltaan.

"Veljeni tahtoi tänään näyttää intiaaneille, kuinka hunajaa löydetään", sanoi Pietari heidän sittemmin jälleen kävellessään paalutusta kohti, missä koko perhe nyt oli jalkeilla. "Minä en itse ole koskaan sellaista nähnyt, vaikka olen vanha."

"Hyvin mielelläni opetan päälliköilleni ammattiani", vastasi mehiläispyytäjä, "olletikin kun en itse aio enää harjottaa sitä kauvan, ainakaan täällä päin maata."

"Kuinka niin? Poisko lähdössä?" tiedusti Pietari, jonka terävä, levoton silmä näytti hetkiseksi tahtovan syventyä kumppaninsa sieluun ja sitte siirtyä tähystämään jotakuta etäistä esinettä ikäänkuin olisi hän ollut tietoinen sen hätkähdyttävästä ja hehkuvasta ilmeestä. "Kun nyt Detroit on brittiläisillä, minne veljeni menee? Parempi viipyä täällä, minä luulen."

"En pidäkään kiirettä, Pietari; mutta työkauteni menee piakkoin umpeen, ja minun täytyy ehättää edelle rumista ilmoista, muutoin joutuu kaarnakanoottini lujille Huron-järvellä. Minullahan on oikea koti Pennsylvaniassa, Erie-järven tuolla puolen. Se on pitkä polku, ja minä en ole varma sen turvallisuudesta näinä häiriön aikoina. Kenties olisi minun kuitenkin parempi suunnata kulkuni piammiten Ohioon; siitä valtiosta saattaisin päästä kiertämään Erie-järven ja siten kulkea koko matkan maitse."

Mainitessaan luonnollisimman tolansa tahtoi mehiläispyytäjä kuitenkin vain kaiken varalta eksyttää intiaania, sillä hän oli sidottu seurueeseensa ja tiesi turhaksi yrittää niin vaivaloista maamatkaa naisten kanssa. Kyyhkynsiiven vastaväitteistä huolimatta piti hän yhäti silmällä Kalamazoota kulkutienänsä ja katsoi hyväksi säilyttää sen aikeen omana tietonaan.

"Se kenties on hyvä tie", vastasi päällikkö säveästi, ikäänkuin mitään viekkautta epäilemättä. "Kyllä kerkiää lähteä. Tänään pitää opettaa intiaaneille hunajan löytämistä. Se tekee hänestä hyvän ystävän, ja hän ehkä auttaa valkoihoisia veljiäni takaisin heidän maahansa. Parempi olisi ollut jokaiselle, jos kukaan ei olisi tullut tänne ollenkaan."

Kauniin saloseudun rauhallisuus vallitsi luonnossa, kun Hunajalinnasta tuntia myöhemmin läksi seurue mehiläispyyntiin. Päivä ei ollut milloinkaan helottanut kirkkaampana, ja tavallista runsaampina visertelivät ja liehuivat erilajiset linnut tammistoryhmissä. Joukkueeseen kuului Le Bourdon itse johtajana, Pietari, lähetyssaarnaaja ja korpraali; myöskin Margery tuli mukaan, koska hän ei ollut vielä nähnyt Bodenin osottavan erikoista taitoaan. Gershom ja hänen vaimonsa jäivät valmistamaan puolipäivällistä, kun taasen chippewa sonnustausi varuksiinsa ja läksi jälleen pyyntiretkelle. Mehiläispyytäjä suuntasi askeleensa pienelle ympyriäiselle ruohoaavikolle, jonne oli hänen asunnoltaan noin kolmen tunnin matka. Omituinen oli hankkeessa se seikka, että hän ei maininnut kellekään, minne oli menossa, ja että Pietari ei näyttänyt huolivan puolestaan kysyä sitä häneltä. Siitä huolimatta oli jokainen edellisen yön neuvottelussa ollut päällikkö kuljeksimassa perillä, kun seurue saapui paikalle. Pian kokoontuivat he kaikki ryhmäksi valkoihoisten ympärille. Tämä tuntui Le Bourdonista pelottavalta enteeltä, koska se osotti, että Hunajalinnan asukkaita pidettiin tarkoin silmällä. Mitä toivoa oli hiljaisesta paosta, kun sadat silmät siten tarkkailivat heidän liikkeitään?

Aavikko oli äskettäin palanut, joten sen koko pinta, oli peittynyt nuorella nurmella ja kukkasilla ikäänkuin hyvinhoidetun puiston ruohikko. Siten oli kenttä mitä mieluisin katsella ja mukava jalankulkijalle, kun heinikko ei missään ollut kyllin korkea ehkäisemään liikkeitä tai varjostamaan kukkasia, mikä oli vielä tärkeämpää Le Bourdonin nykyiselle hommalle. Tämän seikan tietäen olikin hän opastanut kumppaninsa tälle ihmeellisen kauniille näyttämölle, saadakseen mitä edullisimmin esittää taitoansa tienoon kokoontuneitten päälliköiden nähden. Mehiläispyytäjä oli ylpeä ammatistaan niinkuin kaikki taidollaan mainetta saaneet työskentelijät, ja hän asteli nyt aavikolla lujemmin askelin ja säihkyvämmin silmin kuin hänen tapanaan oli tavallisemmissa toimintapaikoissaan.

Viehättävä kenttä oli juuri sen verran epätasainen, että sen pinta sai miellyttävää vaihtelua, jota muutamat pikku pensaikot ja puuryhmät siellä täällä hajalleen siroteltuina lisäsivät. Saapuville tulleet intiaanit loivat myös mielenkiintoisuutta näyttämöön. Kaikki päälliköt olivat jalkasin, ja ani harvoilla oli muita aseita kuin veitsi ja tomahawki; rihlapyssyt oli piilotettu ikäänkuin tilaisuuden rauhallisen luonteen kunniaksi. Le Bourdon ei kuitenkaan nähnyt hyväksi luopua ainaisesta yllätyksiä vaanivasta valppaudestaan. Pian sai hän valituksi lähtökohdan ammattinäytteelleen, sillä hänen ei sopinut etääntyä kauvas metsästä, joka saarsi aukiota, koska tiesi hyönteisten asuntojen sijaitsevan sen puissa. Telineekseen oli hän valmistanut säleistä keveän kehyksen, jonka korpraali toi kentälle, ja sille hän asetteli eri kojeensa niin pian kuin oli päättänyt pysähdyspaikkansa.

Milloinkaan ei ole silmänkääntäjää tarkkailtu tiukemmin kuin nyt Le Bourdonia, hänen pystyttäessään telineensä ja levittäessään esille työkapineensa. Kaikki vakavat, tummat kasvot kääntyivät häneen, ja jokainen terävä, välkkyvä silmä tähysti hänen liikkeitään. Kun pantiin esille astia, jossa hunajakennon kappale oli, tunsivat likeisimmät päälliköt tämän esineen ja jupisivat ihailuansa, sillä heistä näytti siltä kuin olisi mehiläispyytäjä aikonut hankkia hunajaa hunajalla. Sitten oli lasi ihmetyksen aiheena, sillä läsnäolijoista eivät puoletkaan olleet ennen nähneet sellaista ainetta. Siten oli melkein jokainen mehiläispyytäjän käyttämä kapine kaikessa yksinkertaisuudessaan salaisen, mutta hillityn ihailun syynä.

Pian oli Le Bourdon valmis katsomaan mehiläistä käsiteltäväkseen. Hyönteisten suurella runsaudella oli kuitenkin tavallinen vaikutuksensa, ja hänen oli hiukan vaikea tavata mieleistään. Vihdoin joutui lasin peittoon ja vangiksi muuan jo puolet taakkaansa kerännyt pikku elävä. Se oli kummallinen ja selittämätön temppu intiaanien mielestä! Saattoivatko valkonaamat pakottaa mehiläisiä ilmaisemaan pesiensä kätköt, ja aikoiko tuo tunkeutuva rotu häätää kaikki hyönteiset metsistä ja anastaa niiden hunajan niinkuin he työnsivät intiaaneja pois tieltänsä ja valtasivat heidän maitansa? Kun vangittu mehiläinen oli pantu kennolle, Le Bourdonin lakki kaiken peittona, tuijottivat yksinkertaiset metsien ja aavikkojen lapset ikäänkuin odottaen mehiläispesän ilmestyvän esiin verhon alta, jahka tämä siirrettäisiin pois. Tovin kuluttua oli mehiläinen asettunut kennoon ja sekä lakki että pikari siirretty syrjään. Ensi kertaa esityksensä alkamisen jälkeen puhui nyt Le Bourdon, Pietariin kääntyen.

"Jos heimoton päällikkö katsoo tarkoin", hän sanoi, "niin hän pian näkee mehiläisen lähtevän lentoon. Se täyttää itsensä hunajalla, ja paikalla kun se on saanut taakkansa — kas, kas — se on nousemaisillaan — noin, nyt se on ilmassa — tuossa se nyt kiertelee telineen yläpuolella ikäänkuin tunteakseen paikan toisella kertaa — ja tuonne se nyt lähtee!"

Ja mehiläinen tosiaan ammahti tiehensä suoraan kuin vasama. Koko joukosta näkivät ainoastaan mehiläispyytäjä ja Margery hyönteisen tässä lennossaan. Useimmat olivat kadottaneet sen katseiltansa silloin kun se kierteli telineen yläpuolella, mutta muiltakin se tuntui huvenneen ilmaan samassa silmänräpäyksessä kuin se singahti sivulle. Le Bourdon oli tottunut seuraamaan hyönteisiänsä pitemmälle, ja nopsakatseinen Margery taasen sai tässä kohden avukseen jännittyneen halunsa olla menettämättä mitään, mitä toinen tahtoi hänelle näyttää. Pikku elävä lensi erästä metsänkärkeä kohti, joka oli runsaasti puolen penikulman päässä aavikon reunassa.

Villit huudahtelivat hiljaa keskenään. Mehiläinen oli mennyt, mutta minne tai millä asialla, sitä he eivät tienneet. Oliko valkonaama saattanut lähettää sen viemään jotakin viestiä, vai oliko se itsellään lentänyt tiehensä hälyttämään kumppaneitansa mehiläispyytäjän aikomusten tärvelemiseksi? Mutta jälkimäinen ryhtyi tyynesti valitsemaan uutta hyönteistä, ja pian oli hänellä kolme kennollansa — kaikki hyvässä sovussa ja peittämättöminä. Oliko lukumäärällä mitään tekemistä lumouksen kanssa, vai aiottiinko nuo kolme lähettää noutamaan takaisin sitä, joka oli lähtenyt tiehensä? Sellaisia kysymyksiä tekivät itsekseen useat luonnonlapset, jotka olivat keräytyneet telineen ympärille. Le Bourdon kutsui nyt Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan lähemmäksi, jotta he Margeryn kanssa saisivat selkeämmän käsityksen kaikista hänen toimituksistaan.

"Veljeni näkevät tuon keskimäisen mehiläisen — se on pian lähdössä pois", ilmotti hän intiaanimurteella. "Jos se lähtee sen perässä, jotka meni edellä, niin tiedän kohtsiltään, mistä hunaja on haettava."

"Kuinka voi veljeni sanoa, mikä mehiläinen lentää ensimäisenä?" kysyi
Karhunliha.

Mehiläispyytäjä tiesi ensiksikin, mikä hyönteinen oli kauvemmin ollut kennolla ja kykeni pitkäaikaisen harjaannuksen nojalla muutenkin verrattain tarkoin päättämään mehiläisten liikkeistä, milloin ne alkoivat täyttyä hunajalla. Mutta samassa johtui hänen mieleensä, että hänen kiusallista asemaansa kenties hyvinkin suuresti keventäisi salaperäisenä taikurina esiintyminen, jos hän saisi ammattinäytteensä näkymään mahdollisimman yliluonnollisena. Tämä äkillinen mielijohde sai hänet siitä hetkestä alkaen sovittelemaan koko käyttäytymisensä niin vaikuttavaksi ja ihmeelliseksi kuin suinkin.

"Kuinka intiaanit tietävät hirven polun?" kysyi hän vastaan. "He katselevat hirveä, tulevat tuntemaan sen ja ymmärtävät sen tavat. Tuo keskimäinen mehiläinen lähtee pian lentoon."

"Pesälleen", vastasi Le Bourdon huolettomasti, ikäänkuin ei olisi täydellisesti oivaltanut kysymystä. "Kaikki ne lähtevät pesiinsä, jollen minä määrää niille suuntaa. Katsokaa, nyt se kohosi!"

Päälliköt tähystivät tarkoin ja näkivät mehiläisen tekevän kaarroksiansa telineen yläpuolella. Pian menettivät he näkyvistään hyönteisen, joka heistä tuntui äkkiä hävinneen, vaikka Le Bourdon sai selvästi seuratuksi sen tolaa sadan kyynärän verran. Se poikkesi ihan sivulle ensimäisen mehiläisen suunnasta, lentäen aavikolle päin pikku metsikköä kohti, joka näkyi vajaan penikulman päässä. Seuraavana hetkenä nousi toinenkin mehiläinen ja katosi samaan suuntaan kuin ensimäinen. Sitten alkoi neljäs surista telineen yläpuolella; Ben osotti sitä päälliköille, ja tällä kertaa he saivat tarkatuksi sen lentoa kappaleen matkaa paikalta. Tämä ei seurannut ainoatakaan toveriaan, vaan suuntasi kulkunsa suoraan Hunajalinnaa kohti.

Mehiläisten eri suunnat auttoivat Le Bourdonin äkillistä päätöstä villien johtamisesta oudostelemaan hänen temppujaan. Jos ne olisivat kaikki lähteneet yhtäänne, niin olisi päätelmä niiden kotiinmenosta ollut niin peräti luonnollinen ja ilmeinen, että pesän keksiminen olisi menettänyt ainakin kaiken yliluonnollisen ansion. Nyt eivät intiaanit kaikkien mehiläisten mentyä olleet sen viisaampia kuin alkujaankaan, he kun eivät tulleet ajatelleeksi, että pesiä täytyi tällaisella tienoolla olla monta; päin vastoin tuntui heistä käsittämättömältä, miten mehiläispyytäjälle saattoi olla ohjausta siitä, että hän antoi hyönteisten lennellä eri suuntiin.

Le Bourdon huomautti nyt haluavansa muuttaa paikkaa. Hän oli havainnut kahden mehiläisen katoavan samalle taholle, ja ainoana kysymyksenä oli nyt ratkaista, jäivätkö ne juuri siihen metsäniemekkeeseen, jota kohti olivat lentäneet, vai ulottivatko matkansa etäämmäksi. Bodenin täytyi siis saada toisaalta mehiläinen lentämään samalle pesälle, jotta uuden suunnan kulma edellisen kanssa ehdottomasti määräisi pesän paikan. Siirryttyään kappaleen matkaa sivummalle hän uudisti toimenpiteensä. Kaksi mehiläistä otettiin kiinni, ja minuutin kuluttua imivät ne jo hunajaa kennosta, verhoamattomina ja vapaina. Lakin asettaminen toviksi hyönteisten yli tuntui villeistä merkilliseltä taikatempulta sekin, he kun eivät tunteneet noin mitättömien elävien tapoja siinä määrin, että olisivat oivaltaneet pikarin pimittämisen saavan mehiläiset aikaisemmin heruttamaan kennoa.

"Minne luulet tämän mehiläisen menevän?" kysyi Pietari heti kun Le
Bourdon nosti syrjään pikarin.

"Toinen lähtee tälle suunnalle, toinen tuolle", vastasi mehiläispyytäjä, viitaten ensin metsäniemekettä ja sitten aavikon metsikkösaarta kohti.

Ennustukset saattoivat osua oikeaan, ja siinä tapauksessa täytyi niiden tehota suuresti; päinvastaisessa tapauksessa ei muutos pitkältikään tuntuisi näissä jännittävissä hommissa. Onnellinen sattuma sai ennakkoilmotuksen osumaan paikalleen, kun mehiläiset peräkkäin läksivät liikkeelle. Tällä kertaa tarkkaili Pietari hyönteisiä niin tiukasti, että hän omin silmin näki kumpaisenkin matkasuunnan.

"Sinä käskit mehiläisten tehdä näin?" tiedusti hän, ja hänen hämmästyksensä oli niin äkillinen ja suuri, että se jossain määrin järkytti hänen tavallista itsehillintäänsä.

"Niinhän tietenkin", vastasi Le Bourdon huolettomasti. "Lähetän tuonne metsikkösaareen vielä yhden, jos haluat nähdä."

Ja nuori mies otti jälleen tyynesti kiinni mehiläisen ja asetti sen kennolle. Niin välinpitämättömältä kuin hän näyttikin, käytti hän kuitenkin kenties hienointa taituruuttaan tämän hyönteisen valinnassa. Hän otti sen aivan samasta kukkakimpusta kuin edellisenkin, tietäen melkein suorastaan varmaksi, että se kuului samaan pesään kuin äskeinenkin. Ja metsäsaarekkeeseen päin se sitte tosiaan lennähti. Tällöin olivat jo useat villit oppineet hyvin valppaiksi, ja nyt hekin näkivät sen tolan.

"Sinä käskit sen taas mennä sinne?" kysyi Pietari, jonka mielenkiinto nyt oli niin ilmeinen, että hän ei mitenkään saanut sitä salatuksi.

"Niin käskin. Mehiläiset tottelevat minua niinkuin nuoret miehenne teitä. Minä olen niiden päällikkö, ja ne tuntevat minut. Sitä seikkaa valaisen teille piankin. Me lähdemme nyt tuohon pieneen tiheikköön, missä minulla on erityistä näytettävää teille. Olen lähettänyt kolme mehiläistäni sinne, ja tässä on yksi jo tullut takaisin ilmottamaan minulle näkemästänsä."

Ja Le Bourdonin pään yläpuolella surisi tosiaankin mehiläinen, jonka luultavasti oli kennonkappale houkutellut paikalle, ja sen hän viekkaasti käänsi tiheiköstä saapuneeksi lähettilääksi, koska tiesi varmasti päätellä, että sieltä oli tavattavissa hunajaa. Kaikki tämä oli peräti ihmeellistä intiaanijoukolle ja sai Pietarinkin ymmälle. Tämä mies luontui paljoa vähemmin taikauskoisuuteen kuin useimmat kansalaisensa, mutta hänkään ei suinkaan ollut kokonaan sen yläpuolella. Le Bourdon läksi uudestaan liikkeelle, ottaen mukaansa kaikki kojeensa. Margery pysytteli ihan hänen vieressään, kantaen hunajakennoa. Tytön keveästi astellessa intiaanien edellä kierteli parikymmentä mehiläistä hänen kantamuksensa tuoksun houkuttelemina tytön ja Bodenin yläpuolella ja Pietari ei voinut olla havaitsematta tätä seikkaa. Hänestä näytti siltä kuin olisivat nämä mehiläiset olleet asiamiehiä, jotka saattelivat herraansa, pannakseen toimeen tämän määräyksiä. Siten oli Pietari nopeasti joutumassa siihen mielentilaan, joka käyttää kaiken näkemänsä tukemaan kerran omaksuttua käsitystä.

Joukon lähestyessä pientä saarekkeen näköistä metsikköä pysähtyi Le
Bourdon ja virkkoi Pietarille:

"Tulkoot veljeni ja kaksi muuta päällikköä minun kanssani, ja muut jääkööt tänne. Korpraali, minä luovutan Margeryn teidän huostaanne, ja pastori Amen pysyy lähellänne. Nyt lähden näyttämään näille päälliköille, mitä mehiläinen voi ilmottaa ihmiselle."

Niin sanoen Le Bourdon astui eteenpäin Pietarin, Karhunlihan ja Variksensulan saattamana. Rohkeasti ja varmasti astui hän etumaisena tiheikköön, tuntien välttämättömäksi osottaa täydellistä luottamusta kaikkiin omiin toimenpiteisiinsä, herättääkseen kunnioitusta tarkkaajissaan. Ensimäisenä tunkeusi hän pähkinäpensaikon läpi, joka saarsi sisempänä olevaa aukeampaa aluetta, paria silmänräpäystä aikaisemmin kuin intiaanit ehtivät mukaan. Silloin kajahti ilmoille sellainen ulvahtelu ja kirkuna, että se kuului kauvas yli aavikon ja olisi voinut järkyttää urheintakin sydäntä. Yhtä kamala yllätys kohtasi silmää. Satoja sotamaalaukseensa laittautuneita, aseellisia ja tiheäksi ryhmäksi sulloutuneita villejä kohosi näköjään maasta ikäänkuin yhdellä ponnistuksella ja alkoi hyppiä ja teiskaroita puiden lomissa, jokainen kiljuen kuin paholainen. Tuollainen aavistamaton ilmiö olisi saattanut lannistaa hyvinkin päättäväisen miehen hermot, mutta Le Bourdon oli jännittänyt kaiken tarmonsa esiintyäkseen kiusallisessa asemassaan hätääntymättömästi ja älysi heti asian oikean laidan. Tämä joukko kuului päälliköille ja oli villien armeijana väijynyt lähitienoilla. Ilmaisematta sen vuoksi säikkyä, kun tämä haamuparvi poukkosi hänen näkyviinsä, seisoi Le Bourdon lujana, kääntyen vain kintereillään tulevia päälliköitä kohti, nähdäkseen oliko kohtaus heillekin yllätyksenä. Oli selvää, että näin oli tosiaan asian laita, sillä kuultuaan taikamenoja tulevan toimitettavaksi ruohoaavikolla olivat nämä "nuoret miehet" ennakolta lähteneet liikkeelle ja kaikkien päälliköiden tietämättä ottaneet haltuunsa metsikön, mukavimpana suojana, mistä saivat tehdä havaintojaan.

"Veljeni näkevät nuoret miehensä", virkkoi Le Bourdon rauhallisesti, heti kun syvä hiljaisuus oli seurannut huutoja, joilla häntä oli tervehditty. "Ajattelin heidän haluavan sanoa väelleen jotakin, ja mehiläiseni kertoivat minulle, mistä nuoret miehet olivat tavattavissa. Haluavatko veljeni tietää mitään muuta?"

Suuri oli noiden kolmen päällikön hämmästys tämän taikanäytteen johdosta! He eivät vähääkään voineet aavistaa onnellista sattumaa, joka oli johtanut Le Bourdonin heidän soturiensa piilopaikkaan. Tuollainen taito oli äärettömän hyödyllinen; kuinka helppo olisikaan soturin liikkua polullaan, jos hänellä olisi saattolainen, joka kykeni tuolla tavoin käyttämään mehiläisten valppautta apunaan!

"Löydät vihollisen niinkuin ystävänkin?" kysyi Pietari ilmaisten ensimäisen ajatuksensa tästä ihmetyöstä.

"Tietysti. Mitäpä eroa sillä olisi mehiläiselle; löytää se vihollisen yhtä helposti kuin ystävänkin."

Kun päälliköt koko sotajoukkonsa seuraamina palasivat aukealle, kerrottiin odottajille kaikki lyhyesti, mutta selvästi. Le Bourdon sai sopivan hetken antaakseen Margeryn käsittää asemansa ja aikeensa, samalla kun pastori Amen ja korpraali saivat niistä sen verran vihiä, että osasivat varoa tekemästä mitään onnetonta erehdystä. Edellisen omatunto ei tosin olisi taipunut mihinkään suoranaiseen petokseen, mutta hän jäi vain siihen käsitykseen, että Boden ei yritellytkään muuta kuin mitä hän saattoi luonnollisin keinoin tietää perusteellisesti tutkimastansa hyönteismaailmasta. Mehiläispyytäjä oli nyt päässyt mitä vaikutusvaltaisimmaksi niiden ihmettelevien villien keskuudessa, jotka ympäröitsivät hänet. Tosin hän tuskin tiesi itsekään, miten tämä kaikki oli johdettavissa loppuun, mutta kerran leikkiin antauduttuansa täytyi hänen käyttää kaikki älynsä suoriutuakseen jokaisesta esiintyvästä pulmasta.

"Mitä veljeni nyt tekee?" kysyi Karhunliha, jonka teki enimmin mieli nähdä pelkkiä ihmeitä perätysten. "Kenties hän nyt löytää hunajaa?"

"Jos haluat, päällikkö. Mitä sanoo Pietari? — pyydänkö mehiläisiäni ilmottamaan, missä on pesä?"

Kun Pietari kerkeästi suostui, ryhtyi Le Bourdon tähän uuteen taitonsa temppuun. Hänellähän oli tiedossaan kahden pesän paikka, toinen metsäniemekkeessä aavikon reunassa ja toinen juuri tässä tiheikössä, johon villit olivat lymynneet. Boden ei nyt ollenkaan aikonut häiritä jälkimäistä hyönteissiirtolaa, sillä sen keksiminen olisi voinut heikentää äskeisen paljastuksen vaikutusta, joten hän käänsi huomionsa edelliseen pesään. Hänen oli tarpeeton turvautua varsinaisiin ammattikeinoihinsa, kun sitävastoin oli mukava muutamilla salaperäisillä toimituksilla kannatella tietäjämainettaan. Ottaen senvuoksi kiinni mehiläisen ja pitäen sitä pikariinsa suljettuna kallisti Ben korvansa tätä vasten ikäänkuin kuunnellakseen, mitä pyristelevällä hyönteisellä oli sanottavana. Näköjään saatuaan täyden selon hän pyysi päälliköitä jälleen mukaansa ja päästi mehiläisen menemään varsin juhlallisesti. Kaikki läksivät siis liikkeelle; joukkueeseen oli nyt yhtynyt koko villiparvi, joka oli saatu ilmi kätköstään.

Margery alkoi huolestua seurauksista, sillä hän pelkäsi, että Le Bourdonin onnistuneet kokeet pettäisivät lopulta, ja aina oli tarjolla vaara, että koko seurue joutuisi villien umpimähkäiselle kostolle alttiiksi. Kenties ei hän täydellisesti tajunnut taikauskon voimaa ja sen mielen tylsyyttä, joka kerran antautuu sen vaikutettavaksi, samalla kun naisen sydän sai hänet vapisten oivaltamaan, miten kamalaksi paljastus koituisi. Liian myöhä oli nyt kuitenkin peräytyä, ja asiain täytyi mennä menoansa. Jotta hän ei olisi aivan hyödytön rakastajansa pannessa niin paljon vaaraan hänen tähtensä, käänsi tyttö kaiken huomionsa Pietariin, jonka suosiossa tunsi päässeensä päivä päivältä pitemmälle ja jonka tahdosta täytyi riippua hyvin paljon. Muuttaen hiukan asemaansa tuli hän nyt entistä lähemmäksi päällikköä.

"Squaw pitää tietäjämiehestä?" kysyi Pietari, ja hänen merkitsevä ilmeensä kohotti punan Margeryn poskille.

"Kyllä pidän tietäjämiesten toimitusten katselemisesta", vastasi Margery. "Valkoiset naiset ovat aina uteliaita, sanotaan — miten on punaisten miesten naisten laita?"

"Olen pahoillani, Pietari, että sinulla ei ole parempaa mielipidettä naisista. Kenties ei sinulla ole koskaan ollut squaw'ta — ei vaimoa eikä tytärtä?"

Voimakkaan tunteen välähdys leimahti intiaanin tummille kasvoille, muistuttaen keskiyön pilveen osuvaa salamaa; mutta se katosi silmänräpäyksessä, jättäen sijalleen sen kovan, tiukentuneen ilmeen, jonka niihin oli leimannut häviämättömäksi kuin kiveen kaivertaen hänen niin kauvan hartaasti ja jännittyneesti hautomansa hanke.

"Kaikilla päälliköillä on squaw — kaikilla päälliköillä on papoose", oli viimein vastauksena. "Mitä hyvää siitä?"

"On aina hyvä olla perheellisenä, Pietari, etenkin milloin vaimo ja lapset itse ovat hyviä."

"Hyvä valkonaamalle kenties — ei hyvä intiaanille. Valkonaama iloitsee, kun papoose syntyy — punanahka suree."

"Toivoakseni ei asia ole sentään sellainen. Miksi olisi intiaani suruissaan, nähdessään pienen poikansa naurun?"

"Nauraa pienenä — ehkä niin; hän on pieni eikä tiedä, mitä tapahtuu. Mutta intiaani ei naura enää, kun kasvaa. Riista mennyt, maa mennyt, vainio mennyt. Ei enää tilaa intiaanille — valkonaama tahtoo kaikki. Valkonaama nuori mies nauraa — punanahka nuori mies itkee. Niin se on."

"Voi, eihän toki, Pietari! Minua surettaisi suuresti, jos ajattelisin asiain olevan sillä kannalla. Punaisella miehellä on yhtä hyvä oikeus — ei, hänellä on parempi oikeus tähän maahan kuin meillä valkoihoisilla, ja Jumala varjelkoon, ettei hänellä olisi aina täyttä osuuttansa maasta!"

Margery sai luultavasti kiittää hengestään tuota rehellistä, luonnollista tunteenpurkausta, joka lausuttiin niin lämpimästi ja vilpittömästi, ettei voinut vähääkään epäillä sen tulevan suoraan sydämestä, Niin omituisia me ihmiset olemme sielultamme! Minuuttia aikaisemmin ei Pietari ollut tehnyt mitään poikkeusta tytön hyväksi siinä suunnitelmassa, jonka hän oli muodostanut valkoihoisten tuhoamiseksi, ja kaiken tämän muutti ikäänkuin silmänräpäyksessä Margeryn innokas ja oikeudentuntoinen käsitys siitä suuresta asiasta, jossa Pietarin ajatukset yksinomaan askartelivat. Hänen mietteensä saivat nyt aivan toisen suunnan.

"Haluaako tyttäreni tätä?" vastasi Pietari. "Voiko valkonaama squaw haluta jättää intiaanille mitään hänen metsästysmaistansa?"

"Tuhannet meistä haluavat sitä, Pietari, ja minä yhtenä. Tuon tuostakin olemme puhelleet tästä asiasta perhelietemme ääressä, ja myöskin Gershom on samaa mieltä. Tiedän Bourdoninkin ajattelevan samaten, ja olen kuullut hänen sanovan, että kongressin pitäisi laatia laki, jolla estettäisiin valkoihoiset saamasta haltuunsa lisää intiaanien maita."

Pietarin kasvoilla kuvastui omituisia ilmeitä sinä lyhyenä tovina, jolloin hänen tuima tahtonsa oli joutumassa parempien tunteitten vallitsemaksi. Ensin hän näytti hämmentyneeltä, sitte loi mielipaha varjonsa hänen katsantoonsa, ja viimeisenä heräsi inhimillinen myötätunto pitkällisestä uinahduksestaan. Margery tajusi sanojensa vaikutuksesta sen verran, että tunsi saavansa mahtavan villin sävystä rohkaisua. Osaltaan vaikutti epäilemättä myöskin mehiläispyytäjän onnistunut toiminta siihen siveelliseen käsitysten muuttumiseen, joka nyt oli päässyt tuntumaan Pietarin povessa.

Näistä toimista kannattaa vielä lyhyesti mainita, että Le Bourdon kaukolasinsa avulla sai toimitetuksi intiaaneille jännittävän karhunpyynnin, luonnollisesti ollen saavinansa opastuksensa ylitseen ammahtaneelta mehiläiseltä, ja että hän lopuksi kaadatti puun, jonka ontelosta intiaanit saivat runsain määrin mitä makeinta herkkua. Tällainen menestys tuotti hänelle mitä suurinta suosiota soturien keskuudessa. Pietari pani merkille tämän ilmiön ja oli siitä nyt hyvillään, sillä hän ei ollut ainoastaan antanut Margeryn yhä enemmän hellytellä sydäntään, kunnes tytön voitto, oli tänään tullut täydelliseksi, vaan hän oli sekä tytön kiintymyksen että Bodenin merkillisten taitotemppujen takia alkanut varsin pahasti epäillä, miten viisasta oli yrittää väkivaltaa tuollaiselle tietäjämiehellekään.

Pietarin asema oli nyt kovin kiusallinen, hänen jouduttuaan epäröivälle päälle ihan viime hetkellä. Juuri tänä iltana oli sovittu pidettäväksi tällä samalla ruohoaavikolla päälliköiden lopullinen neuvottelu valkoihoisten surmaamistavasta. Saattoiko hän vielä yrittää poikkeuksia suunnitelmaan, jota oli itse niin kaunopuheisesti juurruttanut kaikkien kansalaistensa mieliin? Syvissä mietteissä ilmotti hän Le Bourdonille toivomuksenaan, että valkoihoiset nyt palaisivat Hunajalinnaan, jonne lupasi saapua jälkeenpäin joko auringon laskiessa tai varhain aamulla. Nuori pari läksi ystävällisesti tervehtien, ja korpraali seurasi jälkijoukkona. Lähetyssaarnaajan pidätti salaperäinen päällikkö hetkiseksi puheilleen. Valkoihoisten avioliittomuotoa osaksi tuntien kehotti hän harrasta hengenmiestä siunaamaan parinkunnan, "jonka Manitou oli tuonut yhteen".

"En ymmärrä, miksi välität siitä asiasta", vastasi hengenmies hiukan ihmeissään; "mutta pyyntösi on kyllä järkevä, sillä sen verran olen minäkin havainnut molempien nuorten väleistä. Kyllä kehotan Bourdonia ja Margerya vahvistamaan liittonsa, jos sinä vuorostasi lupaat puhua kansalaisillesi esi-isienne entisyydestä siihen suuntaan kuin teille kaikille viime yönä selittelin."

"Minä puhun niinkuin veljeni haluaa — tehköön hän niinkuin minä haluan. Tahdon saada sanotuksi päälliköille ennen kuin päivä laskee, että nuori valkonaama mehiläispyytäjä on ottanut nuoren valkonaaman squaw'n wigwamiinsa."

He erosivat intiaanin hymyillessä kohteliaan kylmäkiskoisesti, mutta vähääkään muuttumatta armottomissa aikomuksissaan lähetyssaarnaajaan nähden. Ainoastaan Boden ja Margery olivat hänen nykyisen suunnitelmansa mukaan jätettävät ulkopuolelle koston. Selittämätön hellämielisyys vallitsi häntä tytön suhteen, kun taasen taikausko ja tuntemattoman voiman pelko vaikuttivat hänen päätökseensä rakastajan säästämisestä, samalla kun villin rajuissa tunteissa oli kipinä inhimillistä sääliäkin. Täten johtui Pietari yrittämään nuoren parin pelastamista, käyttäen heidän vihkimistään jonkunlaisena salaperäisenä perusteena Margeryn hyväksi.

Lähetyssaarnaaja kiirehti ystäviensä perään niin joutuin kuin jaksoi kävellä. Äskeinen vaara ja luonnon herttaisuus saivat Bodenin ja Margeryn tällä rauhallisella ehtoopäiväkävelyllään puhumaan tunteistansa selvemmin kuin milloinkaan ennen ja täydellisesti ymmärtämään toisensa. Kunnon saarnamiehen epäröimistä omituisessa tehtävässään vähensi suuresti se havainto, että molemmat nuoret olivat väleissään kehittyneet näin pitkälle. Hän esitti pysähdyttäväksi, seurue etsi itselleen mukavat istuimet, ja vähitellen pääsi arvoisa pastori käsiksi asiaan, jonka oli Pietarilta saanut toimitettavakseen. Tällaisissa olosuhteissa alistuivat rakastavaiset empimättä esitykseen. Pietarin vaikuttimesta oli paljon puhetta, mutta kukaan ei kyennyt sitä oivaltamaan. Bodenilla oli kuitenkin oma yksityinen mielipiteensä, joka osuikin hyvin lähelle totuutta. Hän arveli, että salaperäinen päällikkö oli mieltynyt Margeryyn ja halusi mahdollisimman suuressa määrin pelastaa häneltä intiaaniwigwamin tulevaisuuden, sillä avioliittoa pidetään hyvin pyhänä intiaanienkin keskuudessa, vaikka se ei tosin aina tehoa soturien väkivaltaisuutta vastaan.

Margeryn teki mieli lykätä toimitusta ainakin siksi kunnes hänen veljensä ja kälynsä olisivat saapuvilla. Mutta tähän ei Le Bourdonilla ollut halua. Hän oli ollut huomaavinaan, että Gershom vastusti aikaista avioliittoa, luultavimmin syystä että hän arveli saavansa olla varmempi mehiläispyytäjän tärkeästä avusta uutisasutuksiin pyrkimisessä niin kauvan kuin hänen kiintymyksensä sisareen sai hänet likeisesti liittymään veljeenkin. Niinpä lopultakin lausuttiin avioliitollinen siunaus heti paikalla, luonnon suurella alttarilla. Le Bourdon ja hänen viehkeä morsiamensa asettuivat sen eteen tilaisuuden juhlallisuuteen sopivin tuntein. Kelpo lähetyssaarnaaja seisoi takkiaistammen siimeksessä keskellä puistomaista aukiota, jolla vehmas nurmikko hymyili kaunein kukkasin. Kun seurue polvistui rukoukseen, arvoisa korpraalikin kyyneliin liikutettuna, olivat puitten oksat kunniakatoksena, jonka yläpuolella lisäksi kaartui taivaan mittaamaton siniholvi, Tällä tavoin viettivät häitänsä mehiläispyytäjä ja Margery Waring suuremmoisilla tammistoahoilla. Yksikään goottilainen rakennus komeine kuorokäytävineen ja jyhkeine pilareineen ei olisi ollut puoleksikaan niin sovelias sellaisen pariskunnan liittoon.

10. LUKU.

Sillävälin kun Pietari oli joutunut epäilyksiin asiasta, jossa hän oli tähän asti seissyt lujana kuin kallio, olivat intiaanien joukossa monet muut alkaneet tuntea suosiollisuutta mehiläispyytäjää kohtaan hänen salaperäisten taitojensa ja herttaisen anteliaisuutensa tähden; mutta sitävastoin oli muuan näkijä erityisen vastenmielisesti havainnut tämän käänteen. Tätä miestä voitiin tuskin sanoa päälliköksi, vaikka hänellä oli ilkeätä vaikutusvaltaa, joka usein kohdistui heikentämään varsinaisten päällikköjen toimintaa. Hänellä oli merkitsevänä lisänimenään "Kärppä", koska hänen oletettiin jollain tavoin muistuttavan tuota pientä rosvoilevaa ja luihua nelijalkaista. Hän oli luonteeltaan halpamainen ja näöltään vastenmielinen, ja hänen likaiset tapansa saivat hänet vielä huonompaan suosioon muiden silmissä kuin hän olisi muutoin ollut. Lisäksi oli hän erityisesti perso väkijuomille ja saattoi päihtyneenä makailla päiväkausia, milloin hänen heimonsa vain sai viljemmälti tulivettä haltuunsa. Maineettomana soturina, niin penseänä pyyntimiehenä, että hänen perheensä täytyi usein kerjätä ruokaa naapureilta, rumana ulkomuodoltaan ja juoppona oli Kärpällä kuitenkin melkoisesti vaikutusvaltaa noin monien urheitten, viisaiden ja kaikinpuolin kunnostautuneitten päälliköiden keskuudessa. Tämä saattaa näyttää kummalliselta, mutta se johtui kokonaan hänen kielestään.

Ungque eli Kärppä oli peräti kaunopuheinen mies; hänellä oli erinomainen taito vedota ihmisten intohimoihin. Valehteleva ja liukas kieli on suuressa joukossa merkillisenä mahtina, helposti saaden väärän esiintymään oikeana melkein missä kohdassa hyvänsä. Tätä lahjaansa käytteli Kärppä aina tilanteissa, joissa arveli parhaiten pääsevänsä vastustamaan vihaamiansa. Jälkimäisiin kuului Pietari, jonka saavuttama arvovalta hänen omassa heimossaan oli herättänyt Kärpässä suurta kateutta ja levottomuutta. Hän oli lujasti ponnistellut sitä vastaan, vieläpä rohjennut puhua valkoihoisten hyväksi ja näiden tuhoamista estääkseen, yksinomaan saadakseen tehdyksi kiusaa tuolle salaperäiselle muukalaiselle. Se oli kuitenkin ollut turhaa; vuolle juoksi toiseen suuntaan, ja Pietarin tulinen kaunopuheisuus oli ollut hänellekin liian voimakas. Nyt oli hän kummakseen havainnut Pietarin käytöksessä ilmeisesti muuttunutta sävyä ja saapui päälliköiden lopulliseen neuvotteluun hyvin epäluuloisena, järkähtämättömästi päättäen panna kaikkensa heimottoman päällikön vastustamiseen, jos tämä esittäisi mitään muutoksia alkuperäiseen suunnitelmaan.

Kokouksen alussa ilmeni selviä merkkejä erilaisista mielipiteistä ja kiihdyttävistä epäilyksistä päälliköiden kesken, vaikka vähään aikaan ei lausuttu mitään kiistan tai väittelyn tapaista. Pietarin johtelu oli yhä voimassa, eikä hän lyönyt laimin mitään tavallisia keinojaan vaikutusvaltansa lujittamiseksi. Kenties hän ponnisteli sitä lujemmin, kun oli joutunut asemaan, jossa hänen oli pakko peruuttaa paljon sellaista, mitä oli aikaisemmin tehnyt.

Kokouspaikaksi oli valittu kaunis aho ruohoaavikon reunalta; ainoastaan päälliköt muodostivat piirin, jonka ulkopuolella "nuoret miehet" liikkuivat hiljaisina ryhminä, kuunnellakseen neuvottelua ja hyötyäkseen vanhempien viisaudesta, jos mieli teki. Piipullinen poltettiin ja kaikki tavalliset menot otettiin huomioon, ennen kuin Karhunliha nousi pitämään jonkunlaisen avauspuheen. Hänen lyhyen tervehdyksensä jälkeen tupakoittiin taasen ja odotettiin Pietarin nyt nousevan puhujaksi. Mutta hän istui yhä mietteissään, jonkavuoksi pari muuta päällikköä lausui mielipiteitään intiaanien suuresta ja nyt voitolliseksi kääntyneestä taistelusta yankee-kansaa vastaan, antaakseen suurelle johtajalle aikaa ajatustensa järjestämiseen. Muuan Tammenoksaksi nimitetty päällikkö, joka ehdottomasti oli enemmän soturi kuin puhuja, osasi sekä omasta että muiden mielestä tehdä hyvinkin onnistuneita vastaväitteitä yksinkertaisen pastorin edellisenä yönä lausumiin vakuutuksiin ja sai osakseen mielihyvän sorinaa, joka oli hänelle aivan uutta. Syntyi taas pitkällinen, mietiskelevä äänettömyys, jonka aikana rauhanpiippu kiersi moneen kertaan. Vasta noin puolen tunnin kuluttua edellisen puhujan istuutumisesta nousi Pietari seisaalle. Pitkänä väliaikana oli odotus päässyt jännittymään ja uteliaisuus yltymään. Mikään muu kuin hyvin suuri tapaus ei voinut aiheuttaa tätä syvällistä aprikoimista ja alottamisen vastahakoisuutta. Kun salaperäinen päällikkö ja monien päänahkain mies siis kohosi puhumaan, oli koko kuulijakunta pelkkänä korvana. Vielä noustuaankin seisoi Heimoton tuokion äänettömänä katsellen ympärilleen ikäänkuin olisi hänen tarvinnut hieman hillitä ajatustensa kuohuntaa, ennen kuin uskalsi luovuttaa niitä kielensä välitettäviksi.

Hän alotti kauniisti kuvailemalla kansansa loistokasta entisyyttä ja Suuren Hengen huolenpitoa punaihoisesta rodusta. Yhtyen Tammenoksan huomautuksiin valkoihoisten uskonnollisten väitteiden pätemättömyydestä hän siirtyi taitavasti puhumaan tietäjämiesten suurista ansioista kaikkien kansojen ja eritoten punanahkain kesken. Hän oli valmis myöntämään, että erivärisilläkin suurilla tietäjillä oli paljon yhteistä, mikä saattoi olla ainoastaan Manitousta itsestään lähtöisin.

"Veljet, yksi asia on minulla vielä sanottavana teille", jatkoi hän. "Haluan kuulla muita enkä tahdo tällä kertaa mainita kaikkea, mitä tiedän. Yksi asia on minulla vielä sanottavana teille, ja nyt sen sanon. Olen puhunut teille, että meidän täytyy ottaa päänahat kaikilta niiltä valkonaamoilta, jotka nyt ovat lähellämme. Arvelin saavamme enemmän, mutta muut eivät tule. Kenties he ovat peljästyneet. Täällä on ainoastaan kuusi. Kuusi päänahkaa ei ole paljon. Minua surettaa, että niitä on niin vähän. Mutta me voimme mennä sinne, missä on enemmän. Yksi noista kuudesta on tietäjämies. En tiedä, mitä ajatella. Saattaa olla hyvä ottaa hänen päänahkansa. Saattaa olla paha. Tietäjämiehillä on suuri voima. Te olette nähneet, mitä tämä mehiläispyytäjä voi tehdä. Hän osaa puhella mehiläisten kanssa. Ne pienet hyönteiset lentelevät kaikkialle ja näkevät sellaista, mitä intiaanit eivät kykene näkemään. Suuri Henki teki ne sellaisiksi. Kun saamme takaisin kaiken maan, saamme mehiläiset sen mukana ja voimme silloin neuvotella siitä, miten on paras menetellä niiden suhteen. Kunnes tiedämme enemmän, en halua kajota tuon mehiläispyytäjän päänahkaan. Siitä saattaa koitua meille suurta vauriota. Tiedän erään valkonaamain tietäjämiehen, joka menetti päänahkansa, ja rokko surmasi puolet siitä joukosta, joka otti hänet vangiksi ja tappoi hänet. Ei ole hyvä puuttua tekemisiin tietäjämiehiä vastaan. Muutamia päiviä takaperin minä hyvin hartaasti halusin tuon nuoren miehen päänahkaa. Nyt en minä sitä halua. Sen koskemisesta voisi tulla suuri vahinko. Haluan antaa hänen mennä ja viedä squaw'nsa mukanaan. Muilta voimme ottaa päänahan."

Viisaasti pidättyi Pietari viittaamasta Margeryyn ennen kuin juuri puheensa lopussa, vaikka hän nyt kaikesta sydämestään tahtoikin toimittaa neitosen turvaan. Mitä Le Bourdoniin tulee, niin oli hän päivän mittaan tehnyt katsojiinsa niin suuren vaikutuksen, että harvat päälliköt kummeksuivat hänen hyväkseen tehtyä poikkeusta. Taikuuden pelko on Amerikan villien keskuudessa hyvin yleinen, ja näytti tosiaan vaaralliselta juonitella sellaisen miehen henkeä vastaan, jolla oli johdettavissaan joka taholla surisevat mehiläisetkin. Hän saattoi juuri tällä hetkellä seurata koko neuvottelun kulkua, ja useat julman näköiset vanhat soturit, jotka nyt istuivat piirissä ja näyttivät olevan valmiita nousemaan mitä hyvänsä inhimillistä vastaan, eivät olleet muistamatta, että tietäjämies salaisilla keinoillaan varmaankin piti hyvää huolta sekä ystäviensä että vihamiestensä kohtelusta.

Pietarin istuutuessa oli päällikköjen piirissä yksi ainoa mies, joka oli heti päättänyt vastustaa hänen uutta aiettansa. Useat olivat kyllä epätietoisia näin äkillisestä muutosehdotuksesta, mutta heidän ei myöskään tehnyt suorastaan mieli pysyä alkuperäisessä suunnitelmassaan. Poikkeuksena oli Ungque, joka nyt näki oivallisen tilaisuuden tähdätäkseen iskun kadehtimansa päällikön suurta vaikutusta vastaan. Mutta niin ovela oli tämä intiaani ja niin tottunut hallitsemaan halujansa, että hän ei heti noussut rehellisessä innostuksessa selittelemään vakaumustansa, vaan katsoi viisaaksi vielä odottaa hetkisen.

Intiaanikin on vain ihminen ja heikkouksiensa horjuttelema, niin suuresti kuin hän ankaralla harjaannuksella oppiikin niitä hillitsemään. Tammenoksa oli näytteenä tästä tosiseikasta. Hän oli niin odottamattomasti onnistunut äskeisessä kaunopuheisuuden yrityksessä, ettei ollut helppo pidättää häntä istuallaan nyt uuden hyvän tilaisuuden tarjoutuessa kunnostautumiselle. Niinpä oli hän taas seuraavana puhujana.

"Veljet", lausui Tammenoksa, "minut on nimitetty puun mukaan. Te kaikki tunnette sen puun. Se ei kelpaa jousiksi tai nuoliksi, ei se kelpaa kanooteiksikaan; siitä ei lähde paras nuotio, vaikka se palaa ja on kuuma, kun se on hyvin sytytetty. On monia tarkotuksia, joihin kaimapuuni ei sovellu. Siitä ei ole syötäväksi. Siinä ei ole mahlaa, jota intiaanit voivat juoda, niinkuin vaahterassa. Siitä ei tule hyviä luutia. Mutta sillä on oksia niinkuin muillakin puilla, ja ne ovat lujia. Lujat oksat ovat hyviä. Tammen haarat eivät taivu niinkuin häilyvien pensaitten. Veljet, minä olen tammen oksa. Minun ei tee mieleni taipua. Kun päätökseni on tehty, tahdon pitää sen paikallaan. Päätökseni on tehty, että otamme päänahat kaikilta valkonaamoilta, jotka ovat nyt ahoilla. En tahdo muuttaa sitä. Minä voin taittua, vaan en taipua. Olen luja."

Lausuttuaan tämän lyhyen, mutta ytimekkään selostuksen katsantokannastaan painui päällikkö istumaan varsin tyytyväisenä tähän toiseen kaunopuheisuutensa näytteeseen sen päivän kuluessa. Hänen menestyksensä ei tällä kertaa ollut yhtä kieltämätön kuin äsken, mutta lausunto saavutti kuitenkin tunnustusta ja myötätuntoa. Kärppää sekä ihmetytti että ihastutti Tammenoksalta saamansa aavistamaton kannatus. Hän käsitti, että salaperäistä päällikköä vastaan oli nousemassa tyydyttämätöntä kunnianhimoa, ja katsoi nyt hetken suotuisaksi omalle esiintymiselleen.

Peräti vaatimattomasti oli hän rohkenevinaan avata suunsa näin suurten miesten joukossa, mutta osasi kuitenkin sovittaa sanoihinsa ilkeitä epäilyksiä heimottoman päällikön todellisista aikeista. Hän viittasi Pietarin alituiseen kiertelyyn valkoihoisten keskuudessa ja siihen mahdollisuuteen, että suuri johtaja lopultakin ajoi vain omia yksityisiä tarkotusperiään.

"Tuntematon päällikkö, joka ei kuulu mihinkään heimoon, puhuu tuon mehiläispyytäjän squaw'sta", pitkitti hän. "Hän pelkää noin suurta tietäjämiestä ja tahtoo antaa tämän mennä sekä viedä koko wigwaminsa matkassaan. Mutta se nuori squaw ei ole hänen squaw'nsa. Ei ole tarvis antaa hänen mennä miehen tähden, eikä minua myöskään pelota se tietäjämies, vaikka minä olen vain vaivainen kärppä, joka etsii pientä riistaa. Jos intiaanien tulee ottaa kaikilta valkonaamoilta päänahat, niin miksemme alottaisi niistä, jotka ovat käsissämme. Jos suuri veljeni, joka on arvellut, että meidän ei sovi ottaa päänahkaa mehiläispyytäjältä ja tämän squaw'ksi sanomaltansa naiselta, ilmottaa meille heimonsa nimen, niin hän ilahuttaa minua. Minä olen typerä intiaani ja opin mielelläni, mitä suinkin voin; haluan tietää sen. Kenties se auttaa meitä ymmärtämään, minkätähden hän antoi toisenlaisen neuvon eilen ja toisenlaisen tänään. Siihen on syy. Minä haluan tietää, mikä se on."

Ungque istuutui verkalleen. Hän oli puhunut peräti maltillisena sävyltään ja hyvin nöyrän näköisenä. Pietari näki heti, että hänellä oli viekas kilpailija, ja hänen oli hiukan vaikea kokonaan salata sitä tulista kiukustumista, mitä hän tunsi kohdatessaan vastarintaa tuollaiselta taholta. Pietari oli ovela ja perehtynyt kaikkiin johtavien miesten juoniin, mutta käytti keinojaan vain suuren tarkotuksensa saavuttamiseksi eikä tosiaan epäröinytkään juuri mitään sen edistämisessä. Mutta nyt, kun hänen synkässä mielessään ensi kertaa vuosikausiin pilkotti inhimillistä tunnetta, tapasi hän odottamattomasti vastassaan miehen, jota hänen oli äskettäin ollut kovin työläs suostuttaa omiin suunnitelmiinsa ja joka sitäpaitsi oli aivan arvoton esiintymään koko päällikkökokouksessa! Katkeran raivon riehuessa povessaan nousi salaperäinen johtaja vastaamaan. Hän vetosi uudestaan mehiläispyytäjän kieltämättömiin salaisiin taitoihin ja vakuutti ruohoaavikolla näyttäytyneen naisen vastikään tulleen tietäjämiehen puolisoksi. Lausuttuaan sitte muutamia sangen vähän mairittelevia huomautuksia kärpän ominaisuuksista hän jatkoi:

"Veljet, teille on sanottu, että tämä kärppä ei tiedä heimoa, josta minä olen syntynyt. Minkätähden pitäisi teidän se tietää? Intiaanit ovat olleet hupsuja. Valkonaamain anastaessa toisen metsästysmaan toisensa jälkeen, kaivoivat he kirveen maasta omia ystäviänsä vastaan. He ottivat toistensa päänahkoja. Intiaani vihasi intiaania — heimo vainosi heimoa. Minä en ole mitään heimoa, eikä kukaan voi vihata minua sukuni tähden. Te näette nahkani. Se on punainen. Se riittää. Minä otan päänahkoja ja poltan rauhanpiippua ja puhun, ja kuljen uuvuttavilla poluilla kaikkien intiaanien puolesta enkä minkään heimon hyväksi. Minä olen heimoton. Jotkut nimittävätkin minua siksi. Parempi on kantaa sitä nimeä kuin hiipiä Kärppänä. Olen puhunut."

Pietarilla oli niin hyvä menestys tällä henkilökohtaisella todistelullaan, että useimmat läsnäolijat kuvittelivat kärpän ryömivän johonkin koloon ja katoavan. Mutta sitäpä ei Ungque tehnyt. Hän oli kansanpuhuja intiaanien tapaan, ja sen sijaan että olisi nolostunut, nousikin hän vastaamaan yhtä vireästi kuin paatunut väittelijä ainakin, vaikka niin tavattoman nöyräksi tekeytyneenä, ettei yksikään voinut pahastua hänen julkeudestaan.

"Tuntematon päällikkö on vastannut", hän sanoi. "Se ilahuttaa minua. Minä rakastan kuulla hänen sanojansa. Korvani ovat aina auki, kun hän puhuu, ja ymmärrykseni on herkempi. Minä näen nyt, että on hyvä hänen olla heimottomana. Hän saattaa olla cherokee, ja silloin soturimme toivottaisivat hänelle pahaa." Tämä oli näppärä letkaus, sillä cherokeet olivat se heimo, jota kaikki läsnäolijat enimmin vihasivat. "On parempi hänen olla heimottomana kuin kulkea cherokeena. Hänen saattaisi olla parempi esiintyä kärppänä.

"Veljet, meille on sanottu, että meidän pitää tappaa kaikki valkonaamat. Minä pidän siitä neuvosta. Maalla ei voi olla kahta omistajaa. Jos valkonaama omistaa sen, niin intiaani jää kulkuriksi. Mutta heimoton päällikkö sanoo meille, että me emme saisikaan tappaa kaikkia valkonaamoja. Hän ajattelee, että tuo mehiläispyytäjä voi olla tietäjämies ja saattaa tuottaa meille intiaaneille suurta vahinkoa. Veljet, näin en minä ajattele. On parempi tappaa se mehiläispyytäjä ja hänen squaw'nsa niin kauvan kuin voimme, jotta sellaisia tietäjäpyytäjiä ei tulisi lisää meidän pelotukseksemme. Jos yksi mehiläispyytäjä voi tuottaa niin paljon vauriota, niin mitä tekisikään kokonainen mehiläispyytäjien heimo? Minä en halua nähdä niitä lisää. On vaarallista haastaa mehiläisten kanssa. On parasta, ettei kellään ole sitä lahjaa.

"Veljet, eikö se riitä, että valkonaamat tietävät niin paljoa enemmän kuin punaiset miehet? Pitääkö heidän saada mehiläiset ilmottelemaan heille, mistä on löydettävissä hunajaa, karhuja, sotureita? Ei, ottakaamme mehiläispyytäjän ja hänen squaw'nsa päänahka, jotta sellainen tietämys loppuu. Olen puhunut."

Pietari ei enää noussut. Hän tunsi arvokkuutensa vaativan vaitioloa. Useat päälliköt lausuivat nyt mielipiteensä lyhyeen. Ensi kertaa siitä saakka kun salaperäinen päällikkö oli alkanut saarnata ristiretkeänsä kääntyi virtaus häntä vastaan. Kärppä ei puhunut enempää, mutta toiset parantelivat hänen lausumiansa viittauksia. Pietari oivalsi, että hän olisi Le Bourdonin ja Margeryn pelastamista vieläkin yrittämällä vain vaarantanut oman asemansa, kykenemättä toteuttamaan tarkotustansa. Hänen oli senvuoksi käännettävä tappionsa parhain päin. Sitte kun asiasta oli keskusteltu runsaan tunnin verran nousi hän puhumaan tavalla, joka riisti hänen vastustajiltaan aseet.

"Veljet", lausui hän arvokkaasti, lopettaakseen keskustelun, "minä en ole nähnyt suoraan. Sumua nousee väliin silmien eteen, ja silloin me emme näe. Minä olen ollut sumussa. Veljeni hengitys on puhaltanut sen pois. Nyt näen selvästi. Minä näen, että mehiläispyytäjien ei sovi elää. Kuolkoon tämä — kuolkoon myöskin hänen squaw'nsa!"

Tähän päättyi kysymyksen periaatteellinen pohtiminen. Vielä parin tunnin ajan järjesteli kokous käytännöllisiä toimenpiteitä, jolloin Pietari sai ohjattavakseen suunnitellun verilöylyn yksityiskohdat.

Hunajalinnassa Gershom ja Dorothy ottivat hyvin tyynesti vastaan tiedon omaisensa avioliitosta, sillä tapaus oli odotettu. Näin jännittävissä olosuhteissa ei sen äkillisyys voinut muutenkaan herättää suurta huomiota. Varsinkin Dorothy oli epämääräisen ahdistuksen vallassa, sillä Kyyhkynsiipi oli aamupäivällä riistaa tuodessaan joutunut hänen kanssaan tavallista pitempään keskusteluun ja tullut silloin lausuneeksi vakavia viittauksia, että koko seurueen oli paras kiireimmiten lähteä paikalta. Ilmeisesti tietäen vakoilunsa perusteella, miten vaarallisesti verkko oli kiertymässä Hunajalinnan asukkaiden ympäri, alkoi hän seuraavana aamuna uudistaa vihjauksiansa mehiläispyytäjälle, jonka avioliitto näytti herättävän hänen ystävyyttänsä yhä hartaammaksi, niin että hän entistä vähemmin epäröitsi kansansa salaisten aikomusten ilmaisemisessa intiaanien ainaiseen kiertelevään tapaan. Le Bourdon oli senvuoksi varsin vakavalla päällä, kun Pietari aamupäivällä palasi ruohoaavikolta heti Kyyhkynsiiven vetäydyttyä omiin hommiinsa.

Margery otti vanhan päällikön hyvin herttaisesti vastaan ja sai hänen synkän katsantonsa melkoisesti kirkastumaan. Pietari tahtoi puhutella mehiläispyytäjää kahden kesken, ja tämä näki hyvin, että salaperäisellä päälliköllä oli jotain erityistä sydämellään, vaikka hän ei tiennyt päätellä, missä määrin hän vieläkään saattoi luottaa miehen vilpittömyyteen.

"Olet ollut ruohoaavikolla, Bourdon", alotti päällikkö. "Näit intiaanit siellä — päälliköt, soturit, nuoret miehet, metsästäjät, kaikki olivat siellä."

"Kyllä minä ne kaikki näin", myönsi mehiläispyytäjä, "ja komea näky se olikin — maalailu ja mitalit, jouset ja nuolet, tomahawkit ja kaikki muu varustelu!"

"Sinua miellytti nähdä se, vai mitä?" virkkoi johtaja. "Niin, kaunis on katsella sellaista. No, se kokous oli minun kutsumani — tiedät myös sen, Bourdon?"

"Olen kuullut sinun mainitsevan sitä aikeenasi, ja arvatenkin sen teit, Pietari. Sinulla sanotaan olevan suuri valta kansasi keskuudessa. Kaikki intiaanit kuuluvat tekevän jokseenkin niinkuin sinä määräät."

Pietari näytti tämän huomautuksen johdosta yhä vakavammalta, ja hänen synkille kasvoilleen leimahti jälleen tuima ilme. Sitte hän vastasi hilliten itsensä kuten lavallista:

"Toisinaan niin, toisinaan ei. Eilen ei ollut niin. Siellä on päällikkö, joka tahtoi panna Pietarin jalkansa alle. Hän yritti, mutta sitä hän ei saanut tehdyksi. Minä tunnen Pietarin hyvin, ja tunnen sen päällikön myös."

"Se on minulle kerrassaan uutta, Pietari", oudoksui mehiläispyytäjä, "ja minua ihmetyttää sanomasi. Olin kuullut sinut täydelliseksi valtiaaksi muiden päälliköiden joukossa."

"Siellä oli huono mies, Tammenoksa", kertoi Pietari. "Kuuntele,
Bourdon. Ei ole koskaan hyvä olla liikaa Pietarin tiellä."

Mehiläispyytäjä nauroi, sillä hänen oma menestyksensä rohkaisi hänet esiintymään salaperäisen päällikön edessä vapaammin kuin ennen.

"Sen kyllä uskon, Pietari", huudahti nuori mies hilpeästi. "Minä ainakin katsoisin viisaaksi väistyä tieltäsi. Kulkemasi polku on omasi, ja kaikki viisaat miehet jättävät sinut samoamaan sitä omalla tavallasi."

"Niin, se on parasta", vahvisti suuri päällikkö yksinkertaisesti. "Minua ei miellytä kuulla toisen päällikön sanovan: ei, kun minä sanon: kyllä. Tuo Tammenoksa on hyvin hupsu intiaani, jos hän laskee jalkansa minun polulleni."

"Se on selvä seikka, Pietari", myönsi Le Bourdon, huolettomasti korjaillessaan muutamia työkapineitaan. "Minä muuten kuulun olevan sinulle suuressa kiitollisuudenvelassa. Minulle on ilmotettu, että olen sinun neuvostasi saanut squaw'n wigwamiini melkoista aikaisemmin kuin olisi muuten tapahtunut. Margery on nyt vaimoni, kuten tietänet, ja minä kiitän sinua sydämeni pohjasta avustasi."

Silloin tarttui Pietari mehiläispyytäjää käteen ja purki hänelle koko sielunsa, salaiset toiveensa ja pelkonsa. Hän puhui intiaanimurretta, jota tiesi mehiläispyytäjän ymmärtävän, saadakseen selityksensä sujumaan vapaammin. Hän kertoi suuresta suunnitelmastaan ja kansansa kärsimistä vääryyksistä, äskeisestä verisestä vehkeilystään ja niistä epäilyistä, mitä hän oli nyt äkkiä saanut seurueen tuhoamisesta.

"Haluan saada valkoihoiset häviämään", ilmotti hän häikäilemättömän suoraan mehiläispyytäjälle, joka kuunteli yhä enemmän kauhistuen sitä asemaa, mihin seurue oli joutunut. "Näin on tehtävä, taikka valkoihoiset syöksevät tuhoon intiaanikansan. Ei ole muuta mahdollisuutta. Toisen tai toisen kansan täytyy hävitä. Minä olen punainen mies; sydämeni sanoo minulle, että valkonaamain pitäisi kuolla. He ovat vierailla metsästysmailla, eivätkä punanahkaiset. He ovat väärässä, me olemme oikeassa. Mutta, Bourdon, minulla on ystäviä valkonaamain joukossa, eikä ole luonnollista ottaa ystäviensä päänahkaa. Minä en ymmärrä uskontoa, joka käskee meidän rakastaa vihollisiamme ja tehdä hyvää niille, jotka vahingoittavat meitä — se on kummallinen uskonto. Olen intiaani enkä tiedä mitä ajatella. En usko kenenkään tekevän niin, kunnes näen sen. Mutta minä ymmärrän, että meidän pitää rakastaa ystäviämme. Sinun squaw'si on minun tyttäreni. Minä olen puhutellut häntä tyttäreksi — hän tietää sen, ja kieleni ei ole kaksihaarainen kuin käärmeen. Mitä se sanoo, sitä tarkotan. Aioin ottaa päänahan nuorelta squaw'ltasi; nyt en sitä aio, minun käteni ei häntä koskaan vahingoita. Viisauteni ilmottaa hänelle, miten hänen on pelastuttava niiden punaisten miesten käsistä, jotka tavottavat hänen päänahkaansa. Ei myöskään sinua minun käteni nyt vahingoita, kun olet hänen miehensä ja suuri mehiläisten tietäjä. Avaa korvasi, sillä minulla on suuri totuus kerrottavana."

Ja hän kuvaili mehiläispyytäjälle edellisen illan kokouksen kulun, oman tappionsa juuri niiden suunnitelmien kumoamisessa, joita hän oli niin innokkaasti ajanut Hunajalinnan salakavalana vihollisena. Taitavasti karttoi hän kuitenkin jättämästä mehiläispyytäjän mieleen sitä vaikutusta, että hän kykeni peruuttamaan osan työstänsä ja samalla itse säilyttämään asemansa ainoastaan uhraamalla osan seurueesta kansalaistensa verenhimoisuudelle. Milloinkaan koko seikkailurikkaan ja uskaliaan elämänsä aikana ei Le Bourdon ollut niin elävästi tajunnut vaaraansa ja ollut murtumaisillaan sen täpäryyteen; mutta salaperäinen päällikkö vakuutti niin vilpittömästi ja varmasti tietävänsä pelastuksen keinon, että toinen samalla sai tukea hänen paljastuksestaan.

Jättäen mehiläispyytäjän miettimään asemaansa ja tekemään sen johdosta valmistuksiaan nousi salaperäinen päällikkö nyt tyynesti jalkeille ja käveli pieneen lehtoon, johon lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat heittäytyneet ruohikolle, keskustellen intiaanien odottamattoman runsaasta esiintymisestä paikkakunnalla. Pietari johti puheen säveästi kelpo pastorin käännytyspuuhiin ja kertoi parin päällikön haluavan kuulla vielä lisää hänen ihmeellisistä mielipiteistään. Nämä olivat parhaillaan tavattavissa, ja hengenmies suostuikin arvelematta puhuttelemaan heitä heti. Epäröivä korpraali ei kehdannut vastustaa pastorin kutsua, vaan läksi saattajaksi, kun päällikkö nopeasti suuntasi askeleensa sitä notkolähdettä kohti, jonka luona ensimäinen neuvottelu oli pidetty. Paikka oli noin kahden penikulman päässä paalutuksesta ja aivan näkymättömissä, kuten myöskin äänen kuulumattomissa. Heidän astellessaan rinnatusten suuren johtomiehen takana lausui korpraali kumppanilleen kuitenkin vastenmielisyytensä koko liikkeestä.

"Meidän pitäisi tällaisina aikoina pysytellä varustuksemme luona, pastori Amen", virkkoi hyväätarkottava soturi. "Varustus on varustus, ja intiaanit harvoin pystyvät tekemään suurtakaan vauriota tuonlaatuiselle vankasti rakennetulle ja rohkeasti puolustetulle paikalle. Heiltä puuttuu tykistöä, ja ilman sitä eivät heidän hyökkäyksensä koskaan ole kovinkaan pelottavia."

"Miksi puhutte sotaisista keinoista, korpraali, kun olemme ystävien keskellä? Eikö Pietari ole tuttu ja taattu liittolaisemme, jonka kanssa te ja minä olemme matkustaneet kauvas, ja emmekö tiedä, että meillä on ystäviä noiden päälliköiden joukossa, joiden luokse olemme lähdössä? Herra on johdattanut minut näihin etäisiin erämaihin viemään sanaansa ja julistamaan nimeänsä, ja aivan arvoton ja hyödytön palvelija olisin, jos epäröitsisin lähestyä niitä, joita minut on valittu opettamaan. Ei, ei, älkää peljätkö mitään. Seuraattehan miestä, joka on Jumalan johtama ja Hänen viisaitten aivoitustensa suojelema."

Korpraalia hävetti vastustaa noin luottavaista intomielisyyttä, ja hän mukautui välttämättömyyteen. Yhdessä seurasivat molemmat johtajaansa, joka oikealle tai vasemmalle kääntymättä pian vei heidät pois varustuksen näkösältä. Noin puolitiessä sivuutti heidän tolansa pikku tiheikön, ja sen suojassa näki lähetyssaarnaaja kummasuksekseen Kyyhkynsiiven, nähtävästi taas valmistautuneena pyyntiretkelle. Tähän aikaan päivästä oli nuorella soturilla tapana nukkua, mutta siinä hän nyt kuitenkin oli välinpitämättömästi katselemassa seuruetta. Hänen sävystään ei kukaan voinut aavistaa, että hän tiesi mitään pahaa olevan tekeillä. Huomattuaan, että mehiläispyytäjä ei ollut Pietarin saattolaisena, kääntyi chippewa kylmäkiskoisesti pois ja alkoi tarkastaa rihlapyssynsä piitä. Korpraali havaitsi hänen huolettomuutensa, ja se lisäsi hänen luottamustansa.

11. LUKU.

Notkossa näkyi hajallaan melkoisen paljon villejä. Muutamat seisoivat tai istuivat ryhminä, haastellen vakavasti keskenään, mutta useimmat makasivat pitkin pituuttaan ruohikolla siinä veltossa levossa, joka on intiaanisoturille kovin mieluinen. Pietarin saapuminen muutti kuitenkin koko näyttämön. Jokainen kavahti jalkeille, ja läheisistä metsiköistä parveili lisää väkeä, kunnes kaksi- tai kolmesataa punanahkaista oli kerääntynyt piiriksi valkoihoisten ympärille.

"Tuossa", sanoi Pietari tuimasti, luoden ynseän silmäyksen etenkin Tammenoksaan ja Ungqueen, "tuossa on teille vankeja. Menetelkää heidän suhteensa miten mielitte. Mitä niihin tulee, jotka ovat rohjenneet epäillä uskollisuuttani, niin tunnustakoot he olevansa valehtelijoita!"

Tämä ei ollut kovinkaan leppeä tervehdys, mutta villit ovat tottuneet suoraan puheeseen. Tammenoksa näytti hiukan levottomalta, ja Ungquen kasvot ilmaisivat pahastusta, mutta jälkimäinen oli liian taitava näyttelijä, salliakseen vehkeilevän sielunsa salaisuuksien suurestikaan kuvastua muiden tarkkailtaviksi. Mitä koko väkijoukkoon yleensä tulee, näkyi maalatuilla punertavilla kasvoilla hurjan ilon leimahduksia. Kuului hyväksyvää sorinaa, ja Variksensulka puhutteli joukkoa, tämän saartaessa noin katalan juonen avuttomia ja vasta puolittain säikähtyneitä uhreja.

"Veljeni ja nuoret mieheni voivat nyt nähdä", haastoi pottawattamie, "että heimottomalla päälliköllä on intiaanin sydän. Jotkut päällikkömme ovat ajatelleet, että hän oli oleskellut liian paljon muukalaisten parissa, unohtanut isiemme muistot ja käynyt kuuntelemaan tietäjäpapin laulua. Näin ei ole asia. Pietari tuntee polun, jota hän kulkee. Hän tietää olevansa punanahkainen ja pitää yankee-kansaa vihollisinansa. Hän on ottanut liian paljon päänahkoja, että niitä voisi lukea. Hän on valmis ottamaan lisää. Tässä hän antaa meille kaksi. Näistä vangeista valmistuttuamme hän tuo meille uusia. Hän toimittaa meille niitä, kunnes valkonaamoja on yhtä vähän kuin hirviä heidän omilla raivuupaikoillaan. Sellainen on Manitoun tahto."

Lähetyssaarnaaja ymmärsi kaiken puhutun, ja muuttunut asema tyrmistytti häntä. Ensi kertaa käsitti hän olevansa vaarassa. Niin suuresti oli tämä harras ja hyväntahtoinen kirkkonsa palvelija tottunut antautumaan Kaitselmuksen huomaan, että omakohtaisten kärsimysten pelko harvoin vaikutti hänen toimiinsa, vaikka hän olikin aina valmis myöntämään, että taivaan tutkimattomat tiet saattoivat sallia tapauksia, joiden oikeutusta ihmisjärjen oli mahdoton käsittää. Toisin oli korpraalin laita. Hän oli perehtynyt punaihoisten taisteluihin ja enimmin tutustunut heidän pahimpiin puoliinsa, joten hän aina epäili petosta kuten nytkin Pietarin seuraan antautuessaan. Hän kävi heti varovaiseksi ja älysi puolestakin ymmärtämästänsä, että hän ja lähetyssaarnaaja olivat joutuneet uhkaavien vihollisten saarrokseen.

"Olemme osuneet jonkunlaiseen väijytykseen, pastori Amen", huudahti korpraali aseitansa kalistellen, tarkastaessaan, että ne olivat kunnossa, "ja nyt ovat hyvät neuvot kalliit. Jos meitä olisi neljä, niin voisimme muodostaa neliön; mutta näin kahteen mieheen on meidän paras seistä selitysten ja toisen pitää silmällä oikeata sivustaa, samalla kun hän luonnollisesti tähystelee koko rintamaa, ja sillävälin toinen ottaa huolekseen vasemman sivustan ja tarkkailee samalla taakse. Asettakaa selkänne tiukasti minun selkääni vasten ja ottakaa tähystyksestä osallenne vasen sivusta. Tiukempaan, tiukempaan, pastori hyvä; meidän on seistävä tanakkoina kuin juurtuneet puut, voidaksemme vähänkään kunnollisesti puolustautua." Hämmennyksissään antoi lähetyssaarnaaja korpraalin omaksua tuon puolustusaseman, vaikka hän tajusi sen hyödyttömyyden näissä oloissa. Korpraalin rivakka sävy ja hänen aseittensa kalina pani piirin peräytymään muutamia askeleita, joten vangit saivat hiukan liikkumatilaa ja hengähdysaikaa. Tämä pikku muutos näytti jonkunlaiselta menestykseltä ja rohkaisi suuresti korpraalia. Alkoipa hän ajatella mahdolliseksi peräytymistäkin, joka olisi yhtä kunniallinen kuin mikään voitto.

"Vakaasti nyt — pitäkää hartia hartiaa pastori vasten, ja ottakaa vaari sivustastanne. Liikkeemme täytyy tapahtua vasemman sivustamme kautta, ja kaikki riippuu sen pysyttämisestä selvänä. Minun täytyy antaa teille painettini, sillä te olette ihan vailla asetta, joten taustani jää aivan turvattomaksi."

"Älkää ollenkaan ajatelko aseitanne, veli Flint", virkkoi lähetyssaarnaaja hiljaisesti; "ne olisivat joka tapauksessa hyödyttömiä minun käsissäni, ja vaikka me olisimme musketeista tehtyjä, eivät ne auttaisi tällaista ylivoimaa vastaan. Minun puolustuskeinojeni täytyy tulla ylhäältä; panssarinani on usko ja ainoana aseenani rukous. En epäröitse käyttää jälkimäistä tässä tilaisuudessa kuten aina muulloinkin."

Säveästi pyysi hän sitte uteliaina tuijottelevia kuolemansa tavottajia yhtymään kansansa Suuren Hengen puhutteluun. Tottuneena saarnaamaan ja rukoilemaan intiaanien keskuudessa heidän omalla kielellään vetosi arvoisa pastori nyt voimallisesti heidän parempiin tunteisiinsa, anoessaan jumalallisen Kaitselmuksen suojelusta itselleen ja vankitoverilleen. Samalla pyysi hän armoa ja siunausta kaikille vihollisilleen, onnistuneesti esittäen kristinopin jalointa periaatetta. Ensi kertaa elämässään tunsi nyt Pietari tuollaisten lauselmien siveellisen kauneuden vaikutusta sielussaan. Hänen mielenkiintonsa heräsi, ja sen sijaan että olisi kylmäkiskoisesti jättänyt vangit surmaajien käsiin, jäi hän piiriin mitä huomaavaisimmin kuuntelemaan pappia, kun näki tämän toteuttavan vaatimuksia, joita oli vastikään pitänyt mahdottomina.

Muut intiaanit eivät tunteneet kovinkaan syvällistä vaikutusta omituisesta näytelmästä, mutta olivat taipuvaisia antamaan lähetyssaarnaajan lopettaa vetoamisensa — toiset ihmetellen, toiset epäillen ja kaikkikin jossain määrin ymmällä, mitä kohtauksesta ajattelisivat. Siinä seisoi korpraali selkä kumppaninsa selkää vasten, musketti valmiina laukeamaan ja katsanto tuiman jännittyneenä, sillävälin kun kuvan toisella puolella lähetyssaarnaaja ojennetuin käsivarsin korotti äänensä puhuttelemaan näkymätöntä olentoa. Merkillisen kohtauksen jatkuessa kävi korpraali kiihtyneeksi, ja ennen pitkää kuului välipäiksi hänenkin äänensä, joka antoi neuvoja ja rohkaisua hengenmiehen lauseitten lomassa.

"Antakaa tulla, pastori Amen", rohkaisi soturi. "Laukaiskaa uudestaan — te teette ihmeitä, ja niiden rintama horjuu! Vielä tuollainen purkaus, ja sitte me vuorostamme siirrymme eteenpäin — tarkatkaa nyt! — valmistautukaa marssimaan vasemman sivustan kautta niin pian kuin syntyy kunnollinen aukko!"

Sitä kunnollista aukkoa ei kuitenkaan koskaan tullut. Vaikka villit olivat kummastuksissaan, eivät he suinkaan olleet säikähtyneitä eivätkä vähääkään ajatelleet vankiensa säästämistä. Päin vastoin oli nyt ylipäällikkönä toimiva Karhunliha aivan levollinen ja kuunteli lähetyssaarnaajan puhetta vain odottaen jotakin heikkoutta ilmeneväksi siinä. Mutta korpraalin kiihtymys tuotti pian käänteen. Hänen yrittäessään "vasenta sivustaliikettä" murtui hänen puolustusasentonsa, ja kun hän ei saanut mitään apua yhäti hartaaseen rukoukseen vaipuneelta pastorilta, huomasi hän äkkiä olevansa piiritetty ja riisuttu aseista. Siitä silmänräpäyksestä alkaen muutti korpraali menettelytapaansa. Niin kauvan kuin hän oli ollut aseissa ja verrattain vapaana, oli hän ajatellut vain vastarintaa; nyt hän alistui kohtaloonsa ja keräsi kaiken päättäväisyytensä, kestääkseen vankeutensa vaiheet sellaisella tavalla, että siitä ei koituisi mitään häpeää hänen rykmentilleen. Kolmatta kertaa oli korpraali Flint nyt intiaanien vankina, ja hän tiesi pidättäjiensä luonteen. Hänen aavistuksensa eivät olleet suinkaan mieluisia, mutta hän tahtoi miehekkään urheasti kohdata sen, mitä ei voitu auttaa.

Kaiken aikaa oli pastori Amen pitkittänyt rukoustansa niin hartaasti, että hän ei tiennyt mitään korpraalin neuvoista ja ympärillään tapahtuneesta pikku rynnistyksestä. Keskeyttämättömästi sai hän omalla tavallaan lopettaa sielunsa vahvistamisen ja istuutui sitte rauhallisesti pölkylle, jolle voittajat olivat aikaisemmin asettaneet korpraalin.

Aika oli tullut päälliköiden ryhtyä toteuttamaan aikeitansa. Tarkkaavaisena oli Pietari kuunnellut ylevää puhetta ja katsoi nyt tarpeelliseksi tehdä muutamia huomautuksia, jotka hänen luullakseen saattoivat herättää johtavissa päälliköissä samaa harrastusta kuin hänkin oli tullut tuntemaan.

"Veli tietäjämies", virkkoi salaperäinen päällikkö, vetäytyen lähemmäksi lähetyssaarnaajaa Karhunlihan, Variksensulan ja parin muun saattamana, "sinä olet haastellut valkonaamain Suurelle Hengelle. Me olemme kuulleet sanasi ja pidämme niitä hyvinä. Ne ovat hyviä sanoja miehelle, joka on lähtemäisillään tuntemattomiin maihin johtavalle polulle. Sinne on meidän kaikkien mentävä aikanaan, ja vähän on väliä, milloin se tapahtuu, vaikka me emme luullakseni kaikki kulje ihan samaa polkua ja samaan paikkaan. Veli, sinä saat pian tietää, miten Manitou on järjestänyt kaikki tulevaiset olot. Sinä ja ystäväsi, tämä kansansa soturi, kuljette sen pitkän polun yhdessä. On mukavaa veljelleni, että hänellä on metsästäjä mukanaan; taival on pitkä, ja hänen tulee nälkä ennen kuin pääsee perille. Tämä soturi osaa käyttää muskettia, ja me hautaamme hänen aseensa hänen kanssaan. Mutta ennen kuin lähdet tälle matkalle, jolta yksikään ei koskaan palaja, tahdomme vielä kuulla sinun puhuvan siitä, minkätähden mielestäsi olisi väärin meidän toimittaa sinua sille pimeälle polulle. Minkätähden ei se olisi Suuren Hengen tahto, kun meillä kahdella erivärisellä rodulla tulee liian ahdas näillä metsästysmailla?"

Siten sai heimoton päällikkö toimitetuksi lähetyssaarnaajalle viimeisen tilaisuuden puhua henkensä säästämisen puolesta, sillä kerran peräydyttyään suunnitelmastaan kaikkien valkoihoisten tuhoamiseksi oli hän tullut yhä taipuvaisemmaksi myöntämään valkoihoisten käsityksissä olevan oikeata ja ajattelun arvoista, joten heitä ei sopinut kaikkia kohdella armottoman sodankäynnin kannalta. Toivottomasta asemastaan huolimatta lämpeni kunnon pastori kaunopuheisesti selittämään kristinopin suuria totuuksia, ja yhä enemmän varmistui Pietari siitä, että hänen oli ryhdyttävä vakavasti tutustumaan niihin, sillä hänen mietiskelevässä luonteessaan oli totuudenhaku vaikuttavana piirteenä. Mutta hän näki hyvin, että enemmistö lopultakin oli hengenmiehen säästämistä vastaan.

Johtavien päällikköjen astuessa sivulle lyhyeen neuvotteluun ei hän yhtynyt joukkoon, ikäänkuin olisi hänen mielestään asia ollut selvä. Pari päällikköä lausui kyllä epäilyksiä tietäjäpapin surmaamisesta, mutta muut olivat entisellä kannalla. Ungque sai toimekseen ilmottaa neuvottelun tuloksen vangeille. Muuan poikkeus kuitenkin päätettiin lähetyssaarnaajan hyväksi. Hänen ylevästä esiintymisestään oli nimittäin seurauksena, että hänet oli yhteisen sopimuksen mukaan vietävä vähän matkan päähän tiheikköön ja siellä kiduttamatta surmattava. Erityiseksi kunnioituksen osotukseksi sovittiin myös, että häneltä ei nyljettäisi päänahkaa.

"Nyt on aika valkonaamain tietäjäpapin lähteä tapaamaan kansansa henkiä, jotka ovat menneet hänen edellään", huomautti hän hiukan ivallisesti.

"Kyllä ymmärrän", vastasi lähetyssaarnaaja, tovissa tointuen tämän ilmotuksen tuottamasta järkytyksestä. "Hetkeni on tullut. Olen pannut henkeni alttiiksi siitä asti kun ensi kertaa astuin tälle pakanaseudulle, ja jos on Luojan tahto, että minun pitää nyt kuolla, niin nöyrryn siihen säännökseen."

Ungque vei kumppaniensa keralla lähetyssaarnaajan telotuspaikalle ja antoi hänen lausua viimeisen lyhyen rukouksen, jossa hän värisevällä äänellä pyysi taivaan armoa murhaajilleen. Heimoton päällikkö oli rauhattomasti hiipinyt siksi lähelle, että kuuli nuo sanat. Heti kun lähetyssaarnaajan ääni mykistyi, painoi Pietari päänsä alas ja astui pois. Hän oli voimaton sammuttamaan sytyttämäänsä tulta, mutta näky, joka olisi vielä äskettäin ilahuttanut hänen silmiänsä, oli hänelle nyt liian tukala. Hän kuuli tomahawkin iskun, joka halkaisi uhrilta pään, ja vapisi kiireestä kantapäähän. Sellainen heikkous ei ollut ennen yllättänyt häntä. Telottajat kaivoivat heti haudan ja peittivät nöyrän hengenmiehen silpomattomana paikalle, mihin hän oli kaatunut.

Korpraali Flint oli jätetty istumaan pölkylleen, sillaikaa kun lähetyssaarnaaja oli kohdannut verisen kuolemansa. Hän tajusi täydellisesti asemansa kamaluuden ja kumppaninsa kohtalon. Mutta vastikään osottamastaan maltillisuudesta huolimatta olivat intiaanit nyt veren makuun päästyänsä tulemassa kiihdyksiin. Johtavat päälliköt saivat julmemman ilmeen, ja nuoret miehet alkoivat osottaa samanlaista kärsimättömyyttä kuin harjaantumaton penikka ilmaisee ensin vainutessaan riistaa. Ne olivat pahaenteisiä merkkejä, ja vanki tajusi ne selkeästi.

Kenties ei olisi ollut mahdollinen löytää kahta tunteiltaan niin erilaista miestä kuin lähetyssaarnaaja ja korpraali olivat tänä viimeisenä maallisen vaelluksensa hetkenä. Pastori Amen kuoli nöyrästi käyttäen esimerkkinään Lunastajaansa, joka rukoili anteeksiantoa vihamiehilleen, sydän pelkkää sääliä tulvillaan, kun sitävastoin korpraali ei ajatellut mitään muuta kuin kostoa. Pelastuksen tiesi hän mahdottomaksi, mutta hänen mielensä teki kukistua niinkuin hänen käsityksensä mukaan soturin tuli — kuolla kaatuneitten vihollisten keskellä.

Näinkin vakavana hetkenä tunsi hän pikku kunnianhimoa. Hän oli kuullut leiritulien ääressä ja varustuksissa, niin monia kertomuksia intiaanien käsiin joutuneiden soturien sankaruudesta, että hänen mielessään alkoi väikkyä halu piirtää oma nimensä noiden urhojen luetteloon. Mutta totuuden nimessä on lisättävä, että korpraalin vallitsevana vaikuttimena oli sisukas toivo saada kostetuksi kohtalonsa vihamiehilleen niin tuntuvasti kuin mahdollista. Siihen tarkotukseen kohdisti hän kaikki ajatuksensa sen puolen tunnin aikana, minkä päälliköt neuvottelivat hänen surmaamistavastaan. Sillävälin Ungque valmisteli korpraalia lähestyvään kohtaloonsa.

Korpraali oli puutteellisesti perehtynyt intiaanien kieleen, mutta jännitys teritti hänen kykyjään, ja Kärpän säveä, vitkallinen ja harkittu puheentapa myös osaltaan edisti hänen ymmärrystään. Tietäen ennakolta, että mitään armoa ei ollut odotettavissa, kykeni hän näyttäytymään aivan järkkymättömänä ja vastaamaan ihan tyynesti.

"Intiaanit", haastoi kunnon Flint kaikuvalla äänellä, "siinä te kyllä piiritätte minua, ja minut on saatu vangiksi — mutta jos meitä olisi ollut edes plutoona, niin ei se olisi tainnut käydä aivan yhtä huokeasti laatuun. Ei ole suurikaan voitto kolmensadan soturin nujertaa yksinäinen mies. Pastoria en ota ollenkaan lukuun, sillä hän ei vilkaissut taakse eikä sivulle. Saisinpa vain puolisen tuntia peitota teitä puolenkaan entisen komppaniani kanssa, niin ettepä paljoakaan rehentelisi. Mutta sille ei nyt mahda mitään; tehkää vaan, niinkuin hyväksi näette. En minä suosiotanne pyydä."

Vaikka vastaus tulkituin enemmistölle hyvin vaillinaisesti, herätti se melkoista ihailua. Intiaanien silmissä esiintyy sankarillisena esimerkkinä mies, joka kykenee niin vakaasti katsomaan kuolemaa silmiin. Hyväksyvää sorinaa kuului ympäriltä, ja Kärppää pyydettiin salavihkaa koettelemaan vankia pitemmälti, jotta nähtäisiin, missä määrin hän kykeni säilyttämään sävynsä.

"Niin, me olemme intiaaneja", alotti jälleen Ungque niin nöyrän näköisenä ja niin lakealla äänellä, että vieras olisi saattanut luulla hänen lohduttelevan vankia eikä yrittelevän pelottaa tätä. "Se on totta. Me emme ole muuta kuin köyhiä, tietämättömiä intiaaneja. Me osaamme ainoastaan kiduttaa soturivankejamme intiaanien tapaan. Nyt tahdomme kiduttamisella todistaa, että sinä olet läpikotaisin mies. Me kidutamme sinua niin kireästi, että sinä kärsimyksilläsi saat nuoret miehemme epäilemään, tokko äitisi olikaan squaw, koska sinussa ei ole mitään naisellisuutta. Me teemme sen omaksi kunniaksemme kuten sinunkin. Meille on kunniaa sellaisen vangin saamisesta, sinun kunnianasi on olla sellaisena vankina. Me toimimme parhaamme mukaan. Veli, on jo jokseenkin aika alottaakin. Kidutus kestää kauvan. Meidän ei sovi antaa tietäjäpapin päästä liian kauvas edelle polulla, joka johtaa —"

Tässä sattui mitä odottamattomin keskeytys, joka tehokkaasti tyrehdytti Ungquen kaunopuheisuuden. Halutessaan vaikuttaa vankiinsa lähestyi villi hänen käsivartensa ulottuville, omistaen kaiken huomionsa niihin sanoihin, joilla toivoi saavansa kidutettavan vapisemaan. Korpraali vuorostaan piti katseensa tiukasti tähdättynä puhujaan, ikäänkuin lumoten hänet tuijotuksellaan. Valppaana vaanien tilaisuutta hän sieppasi Kärpän vyöstä tomahawkin ja iski hänet kuoliaaksi jalkoihinsa. Tähän tyytymättä ryntäsi vanha soturi nyt eteenpäin, huitoen oikealle ja vasemmalle, ja sai pahasti haavotetuksi kuutta tai kahdeksaa intiaania, ennen kuin hänet jälleen pidätettiin, tehtiin aseettomaksi ja sidottiin.

Moni "hugh" ja muu ihailun huudahdus onnitteli tätä epätoivoisen miehuuden näytettä. Kärpän ruumis kannettiin pois ja haudattiin, ja haavotetut vetäysivät saamaan hoitoa vammoilleen. Läähättäen lepäsi korpraali rajuista ponnistuksistaan ja lujasti kytkettynä, sillaikaa kun johtavat päälliköt sopivat lopullisesta menettelystä. Ungquella oli harvoja ystäviä; kukaan ei häntä suuresti surrut, ja jotkut olivat suorastaan hyvilläänkin hänen kohtalostaan. Mutta voittajien arvo vaati, että vangille oli urotekonsa johdosta keksittävä mitä parhain kosto. Viimein päätettiin alistaa hänet salkokokeeseen. Tämä pannaan toimeen siten, että kaksi lähekkäin kasvavaa puuta karsitaan ja taivutetaan likitysten; uhri kiinnitetään sitte molempiin runkoihin, milloin ojennetuista käsivarsistaan, milloin jaloistaan tai muusta ruumiinosasta. Kumpainenkin salko päästetään sitten yhtaikaa nousemaan taivutetusta asennostaan. Kidutettu luonnollisesti kohoaa maasta ja riippuu jäsenistään niin kireästi pingotettuna, että tuska on mitä kamalin.

Tammenoksa lähestyi nyt korpraalia, antaakseen hänen tietää, kuinka suuri kunnia oli hänelle varattu. Korpraali ei hänen haastetustaan paljoakaan käsittänyt, mutta tajusi kuitenkin salkojen valmistelun ja Tammenoksan viittaukset niihin. Kylmä hiki kihoili hänen otsalleen, sillä niin lujaluontoinen kuin hän olikin, näki hän joutuvansa kärsimyksiin, joita inhimillinen urheus tuskin kykeni sietämään. Tällaisessa tilanteessa ja siinä mielialassa hän turvausi usein kuulemaansa keinoon, josta arveli nyt voivan olla apua. Hän tahtoi siinä määrin sättiä ja pilkata villejä, että joku heikompi heimon jäsen ärsyttyisi surmaamaan hänet paikalla.

Parhaansa pani kunnon korpraali noiden hirvittävien valmistusten tapahtuessa hänen näkyvissään, kunnes hänen oli pakko pysähtyä pelkästä hengästyksestä. Mutta koko parjaustulva herätti vain suurta ihailua villeissä. Tosin oli siinä totuuksia, joita oli tukala kuulla, ja kun niitä tulkittiin nuorille miehille, eivät nämä voineet olla uhkaavasti mutisematta. Mutta vangin sankaruus sai samalla yhä suurempaa loistoa, ja vainoojat malttoivat korpraalin kovaksi onneksi odottaa, kunnes näkisivät hänen esiintymisensä ratkaisevassa koetuksessa. Tammenoksa lausui hänelle tyynesti hyväksymisensä noin rohkeasta puheesta ja hyvästä haukkumistaidosta, sydännyttäen tuskastuneen korpraalin uudestaan syytämään suun täydeltä herjauksia, joista toiset osuivat niin myrkyllisiksi, että useat kädet kouraisivat puukkoja ja tomahawkeja, ja muuan jo jännitti nuolen jouseensa. Silmäkulmiensa rypistyksellä sai Karhunliha kuitenkin suoranaisen väkivallan estetyksi.

Korpraalin tarmokkaat ponnistukset jouduttivat valmistuksia, ja pian asetettiin hänet kahden taivutetun puun väliin, jotka oli latvasta tiukennettu likekkäin vitsaksilla. Vangilta sidottiin lujasti ranne kumpaisenkin puun latvaan, ja asema kävi korpraalille nyt niin vakavaksi, että hän ei voinut enää haaskata sanojaan. Kylmät hikikarpalot palasivat, ja monta tuskallista katsetta loi sotaurho kataliin valmistuksiin. Hän sai kuitenkin pysytyksi järkkymättömän näköisenä, ja kun kaikki oli selvillä, ei yksikään katsoja voinut havaita, mikä kauhistuksen kammo kouri uhrin sydäntä. Kuolemaa ei hän suurestikaan peljännyt, vaan kärsimyksiä. Muutamassa minuutissa tiesi hän tuskan käyvän sietämättömäksi, näkemättä mitään toivoa olemassaolonsa pikaisesta päättymisestä. Mies saattoi kitua tuntikausia tällaisessa asemassa.

Sillä hetkellä elpyivät lapsuuden opetukset kovettuneen miehen povessa, ja hän muisti olennon, joka kuoli hänen kuten muunkin ihmisrodun tähden puuhun kytkettynä. Hänen oman telotuksensa näennäinen samanlaisuus johtui hänen mieleensä ja tuotti myöhäistä, mutta heikkoa muistelua niistä ohjauksista, jotka olivat menettäneet enimmän tehonsa leirien mellastuksissa ja jumalattomuudessa. Hänen sielunsa ponnistausi saamaan huojennusta siltä taholta, mutta tilanne oli liian jännittävä, päästääkseen sitä kohoamaan niin korkealle yli arkiolon tason.

"Valkonaamainen soturi", virkkoi Tammenoksa, "me katkaisemme nyt vitsapunokset. Sitten olet siellä, missä urhoollinen tarvitsee kaiken uljautensa. Jos olet luja, niin me kunnioitamme sinua; jos olet heikko ja kirut, niin nuoret miehemme nauravat sinulle. Tämä on intiaanien tapa."

Samassa teki Karhunliha merkin, ja muuan soturi kohotti tomahawkinsa, sivaltaakseen poikki pidäkkeet. Hänen kätensä oli juuri laskeutumassa, kun kuului rihlapyssyn laukaus, ja sinervä savun pöllähdys kohosi tiheiköstä läheltä sitä paikkaa, missä mehiläispyytäjä ja korpraali itse olivat kauvan lymynneet ensimäisen neuvottelun aikana. Tomahawki putosi vauhdikkaasti, vitsakset katkesivat, ja puut lennähtivät ilmaan niin rajusti, että uhkasivat reväistä uhrin kädet irti kainalokuopista.

Intiaanit kuuntelivat, odottaen kirkauksia ja ähkäyksiä; he tuijottelivat nähdäkseen vankinsa vääntelehtivän. Mutta he pettyivät. Siinä riippui ruumis, käsivarret suoristuneina, yhä pitäen salkojen latvoja taivuksissa, mutta elämän merkkiäkään ei näkynyt. Kapea verijuova tiukkui alas otsalta, ja sen yläpuolella näkyi tuskin huomattava luodin reikä. Pää oli retkahtanut eteenpäin ja hiukan toiselle olalle. Korpraali oli ystävällisen laukauksen avulla pelastunut kidutuksesta.

Intiaanille on omien vammojensa kostaminen niin luonnollista, että päälliköt eivät ilmaisseet kummastusta tai pahastusta korpraalin kuolintavasta. Tosin herätti se hiukan pettymystä, vaan ei suuttumusta, koska oletettiin, että joku vangin äsken haavottamista miehistä oli raivostuksissaan täten palkinnut omakohtaisesti kipunsa. Mutta tässä intiaanit erehtyivät. Hyvää tarkottava ja kuolettava luoti, joka säästi korpraalilta tuntikausien tuskat, tuli Kyyhkynsiiven suopeasta kädestä, ja se palvelus olikin tälle todellista uhrautumista. Hänen oli nimittäin sen takia livistettävä tiheiköstä niin joutuin, että näki pakolliseksi jättää perimättä Ungquen päänahan, johon hänen halunsa hehkui.

Menetettyään toiveensa vangin pakottamisesta tunnustamaan heikkoutensa alkoivat intiaanit neuvotella uusista toimenpiteistä. Kyseltiin Pietaria, mutta tätä ei näkynyt missään. Tammenoksa arveli salaperäisen päällikön lähteneen paalumajaan hankkimaan loputkin päänahat, ja koko parvi katsoi tarpeelliseksi rientää hänen avukseen ja kahakan kunniasta osallisiksi. Jättäen korpraalin ruumiin metsään riippumaan läksivät villit matkalleen, kaikki jo kovin kiihdyksissään aamupäivän verisistä toimista. Jonkunlaista järjestystä pidettiin kuitenkin voimassa; kukin päällikkö johti omaa joukkuettansa itsenäisesti, mutta suunnilleen määrättyä tolaa myöten. Karhunliha toimi ylipäällikkönä, jonka ohjeita muut jokseenkin kuuliaisesti noudattivat. Ryhmät katosivat eri suunnille, kunnes herttaisen lähteen äärellä avautuva vehmas notko oli autiona. Vajaassa puolessa tunnissa kerääntyi koko joukko Hunajalinnan ympärille, pysytellen kuitenkin pyssynkantaman ulkopuolella. Saapuessaan julisti kukin parvi läsnäolonsa huikkauksilla, joiden piti olla merkinantoina ja samalla herättää kauhua piiritettyjen sydämissä. Ainoatakaan olentoa ei näkynyt paalutuksessa tai sen lähettyvillä. Portti oli teljetty, kuten ovet ja ikkunatkin, osottaen väen valmistautuneen puolustukseen; mutta asukkaat olivat piiloutuneet. Pietariakaan ei näkynyt. Hän saattoi olla vankina, tai kenties ei hän ollut tullutkaan tälle suunnalle. Mahdollista oli myös, että hän hiipi jossakin lähistöllä vakoojana.

Intiaanien sodankäynti on aina salakähmäistä. Harvoin rohkenevat Amerikan alkuperäiset asukkaat ryhtyä avoimeen rynnäkköön mitään varustettua paikkaa vastaan, olkoon se miten pieni ja heikko tahansa. Karhunliha kokosi johtavat päälliköt, ja melkoisen tovin neuvoteltuaan he päättivät yrittää apukeinonaan tulta. Ainoana elon merkkinä oli majassa Kennon toisinaan kajahteleva kiivas haukunta; kaikki oli näköjään tiukasti teljettyä, ja oli mahdoton sanoa, milloin tai mistä saattoi singahtaa luoti varomattoman pään menoksi. Tammenoksa parin muun urhon kannattamana otti kuitenkin sytyttääkseen rakennukset tuleen. Tämä tapahtui lähestymällä keittiötä, livahtaen puulta puulle niin joutuisasti ja säännöttömästi, että tähtäyksen täytyi hämmentyä. Tällä tavoin saapuivat he turvallisesti keittiön hirsikatoksen suojaan. Siellä paloi tulikin, sillä päivällisruoka oli vähää aikaisemmin pantu kiehumaan. Intiaanit varustausivat nuolilla ja lastuilla, ja pian alkoivat he lennätellä roihuavia ammuksiansa majan katolle. Nuoli toisensa jälkeen osui maaliin, ja ennen pitkää loimusi katto ilmi tulessa.

Riemukas kiljunta nousi kaikkialta ahoilta. Puu oli kuivaa ja hyvin vireästi palavaa. Kävi tuuli, ja puolessa tunnissa leimusivat liekit Hunajalinnan joka kohdasta. Kenno alkoi ulista yhä surkeammin. Vieläkään ei mitään ihmisolentoa näyttäytynyt. Katto sortui, ja villit heristivät korviaan kuullakseen uhriensa kiljahdukset. Pian loikkasi hirveästi valittava koira puolipalaneena kattonsa menettäneen seinän reunalle ja siitä alas paaluaidan sisäpuolelle. Luoti lopetti sen vaivat samassa kun se putosi maahan. Karhunliha antoi nyt merkin, ja tehtiin yleinen hyökkäys. Mikään pyssy ei heitä vastustanut, ja satakunta oli seuraavassa hetkessä paalutuksen ääressä. Kaikkien ihmeeksi havaittiin portti vain kiinni vedetyksi, vaan ei teljetyksi. Rynnäten sisälle löivät villit majan oven auki ja katselivat sisäpuolella roihuavaan ahjoon. Joukko ehti juuri parahiksi, nähdäkseen vielä Le Bourdonin järeätekoisten huonekalujen ja yksinkertaisten varastojen jäännöksiä tulessa, mutta ihmisruumista ei missään havaittu. Hankittiin seipäitä ja kiskottiin hajalle kekäleetkin, mutta etsiminen oli turhaa. Ilmeisesti ei yksikään valkoihoinen ollut menettänyt henkeänsä majassa. Silloin valkeni villeille totuus: Le Bourdon ja hänen ystävänsä olivat ajoissa oivaltaneet vaaransa ja paenneet majan ollessa vartioitsemattomana aamupäivän verisen näytöksen aikana!

12. LUKU.

Lähetyssaarnaajan kuoleman johdosta oli Pietari, kuten sanottu, saanut niin voimallisen herätyksen, että hän tahtoi välttämättömästi lähemmin tutustua rauhallisten valkoihoisten elämänkäsityksiin ja heidän opetuksiinsa Suuresta Hengestä ennen kuin tuotti toiminnallaan uusia peruuttamattomia tekoja. Hänen lähimmäksi päämääräkseen tuli pelastaa koko Hunajalinnan perhekunta. Rauhattoman mielenkuohun vallassa kiirehti hän paalumajaan ja keskeytti sikäläiset huolettomat askareet äkillisellä viestillään. Oli kiireimmiten toimitettava kaikki kanoottiin, koska nyt oli hetki "lähteä polulle, joka johti valkoihoisten maahan".

"Mitä on tapahtunut, Pietari?" kysyi mehiläispyytäjä havahtaen seisaalle. "Sinä tulet kuin juoksija, joka ryntää tuomaan tuhosanomaa."

"Ylös ja pois, minä sanon. Turha puhua nyt. Pankaa kanoottiin kaikki mitä voitte, ja melokaa virralle niin joutuin kuin mahdollista."

Ei käynyt erehtyminen Pietarin sävystä. Mehiläispyytäjä näki hyödyttömäksi kysellä enempää tuollaiselta mieheltä ja sellaisena hetkenä, ja hän kutsui Gershomin avukseen.

"Päällikkö varoittaa meitä heti lähtemään", virkkoi hän, yrittäen näyttää levolliselta, jotta naiset eivät suotta säikähtyisi, "ja mitä hän neuvoo, se meidän on parempi tehdä. Sekä Kyyhkynsiipi että hän ovat jo aikaisemmin antaneet minulle vihiä vaarasta; älkäämme siis menettäkö aikaa, vaan lastatkaamme kanootit ja tehkäämme hänen kehotuksensa mukaan."

Gershom suostui vastustelematta, ja tuotapikaa olivat kaikki työssä. Kumpainenkin kanootti oli jo useita päiviä ollut varustettu ruokavaroilla pikaisen paon varalle. Tarvitsi vain lisätä sellaisia kapineita, jotka olivat liian kallisarvoisia ja välttämättömiä hyljättäviksi. Puoli tuntia ahersivat Le Bourdon ja Gershom kuin henkensä edestä. Valmistusten päätyttyä neuvoi Pietari sulkemaan kaikki aukot ja portin sekä jättämään sisäpuolelle koiran. Täten voittivat pakolaiset aikaa villien tarpeettomasti varustautuessa ryntäämään majaa vastaan.

Juuri kun kanootit oli saatu lastatuiksi, saapui Kyyhkynsiipi. Hän ilmotti koko lauman olevan liikkeellä ja varmaankin ehtivän lehtoon kymmenen minuutin kuluessa. Kietaisten käsivartensa Margeryn hennolle vyötärölle Le Bourdon melkein kantoi hänet omaan kanoottiinsa. Gershomilla oli pian Dorothy pikku venosessaan, sillävälin kun Pietari astui siihen alukseen, jonka omistusoikeuden hän oli ikäänkuin perinyt korpraalin ja lähetyssaarnaajan kuoleman kautta. Kyyhkynsiipi jäi jäljelle, toimiakseen vakoojana, ensin huomautettuaan Pietarille, mihin suuntaan oli paras kulkea. Ennen kuin chippewa pujahti vesaikkoon, jossa aikoi piileksiä, ilmotti hän merkillä, että villiparvi oli jo näkyvissä.

Le Bourdonin sydän salpautui hänen kuullessaan, kuinka lähellä viholliset olivat. Pelastus näytti hänestä mahdottomalta, ja hän pahotteli nyt, että oli luopunut äskeisen asuntonsa puolustusneuvoista. Virran juoksu oli hyvin hidas runsaan penikulman taipaleella siitä kohdasta alkaen, ja sitte oli tulossa eteen soukkenema, josta ei voinut päästä osittain purkamatta kanootteja, ja se aiheuttaisi vähintäin tunnin viivytyksen. Olisi siis tuskin mahdollista kanoottien pyrkiä alas virtaa pakoon niin suurelta takaa-ajajien joukolta. Pietari tiesi tämän yhtä hyvin kuin mehiläispyytäjäkin, eikä hän aikonutkaan toimittaa uusia ystäviänsä niin epätoivoiselle matkalle. Kyyhkynsiipi oli lyhyesti ilmottanut hänelle tärkeän tiedon heidän viimeistä kertaa astellessaan kanootteja kohti, ja hän oli päättänyt käyttää sitä. Asettuen siis omalla kanootillaan johtamaan meloi Pietari ylös virtaa, päinvastaiselle suunnalle kuin oli luonnollista arvella pakolaisten lähteneen. Kaiken aikaa pysytteli hän niin lähellä äyrästä, että kanoottien täytyi jokseenkin turvallisesti säilyä piilossa niiltä, jotka lähestyivät virran vartta eteläisellä rannalla.

Aikaisemmin on mainittu, että paaluaitaa varten oli hakattu puut suolta jonkun matkan päässä mehiläispyytäjän asunnon yläpuolella. Ne olivat kasvaneet lähellä vesirajaa, joten pölkkyjä oli ollut mukava sieltä uittaa määräpaikkaansa. Monien kaadettujen puiden pihkaiset ja kauvan lehtiänsä säilyttävät latvukset olivat jääneet osittain rannalle ja osittain virtaan. Pitäen hyvän lymypaikan tarvista luultavana oli Kyyhkynsiipi niin taitavasti järjestellyt useita latvuksia, että niiden alle saattoi sovittaa kanootteja täydelliseen piiloon, oksien ja äyrään lomaan.

Niin pian kuin kanootit olivat päässeet niemekkeen taakse, mistä vesiperäinen räme alkoi, ei ollut enää pelkoa minkään villin lähestymisestä maan puolelta, ja Pietari tunsi suurta huojennusta siitä, että seurue oli ainakin toistaiseksi turvassa. Tovin kuluttua olivat kaikki kanootit varsinaisessa kätkössään.

"Tämä on hyvä paikka", huomautti suuri päällikkö kaikkien pysähdyttyä. "Parasta on kuitenkin olla varovainen. Täytyy varoa jättämästä jälkiä maalle niin paljon kuin mahdollista. Nyt minä lähden puhuttelemaan päälliköitä. Tulen sittemmin takaisin. Te jäätte tänne. Hyvästi."

"Maltas, Pietari — sana vielä, ennen kuin eriämme", sanoi mehiläispyytäjä. "Jos näet pastorin tai korpraalin, niin olisi hyvä mainita heille, missä me olemme, sillä nyt on arveluttavaa hajaantua."

Pietari näytti totiselta ja murheelliseltakin. Hän ei vastannut kokonaiseen minuuttiin. Sitte sanoi hän matalalla, hillitetyllä äänellä:

"He eivät enää koskaan tiedä mitään. Ne molemmat valkonaamat ovat kuolleet."

"Kuolleet!" huudahtivat kaikki yhteen suuhun. "Juuri niin, intiaanit tappoivat heidät. Aikoivat tappaa teidätkin — sentähden minä juoksin pois. Näin tietäjäpapin kuolevan. Mitä ajattelet, Kukka? Mitä ajattelet, Bourdon? Se mies kuoli ja pyysi Suurta Henkeä tekemään hyvää intiaaneille!"

"Sen voin uskoa, Pietari", sanoi mehiläispyytäjä järkytettynä, "sillä hän oli hyvä mies, ja sellaisia ovat meidän kristilliset lakimme, vaikka harvat niitä tottelevat".

"Minun täytyy kuulla niistä tyttäreltäni", virkkoi päällikkö nyökäten Margerylle, puristi mehiläispyytäjän kättä ystävällisesti ja läksi. Hän ei kävellyt suolle, vaikka se olisi riittävää varovaisuutta noudattaen käynyt laatuun, vaan astui virtaan ja seurasi uoman reunaa, tietäen veden jäljettömäksi. Myöskään ei Pietari suunnannut kulkuansa suoraan majaa kohti, josta savupilvet nousivat korkealle puiden latvojen yli, vaan eteni ylös virtaa, kunnes saapui soveliaalle kohdalle, teki keveästä puvustaan mytyn ja ui Kalamazoon poikki, pidellen vaatteitansa toisessa kädessään koholla. Vastapäisellä rannalla hän hiipi suon yläreunaan ja pukeutui siellä jälleen. Ahoille päästyään ei Pietarin ollut vaikea yhtyä äskeisiin kumppaneihinsa kenenkään huomaamatta, mistä hän tuli. Hän sekaantui joukkoon juuri kun parvi hyökkäsi varustukseen ja iski auki katottomana roihuavan majan oven.

"Valkonaamat ovat paenneet", ilmotti Karhunliha suurelle päällikölle, kun jälkimäinen viimein lähestyi häntä. "Tuo tietäjäpyytäjä on kertonut heille, että heidän päänahkojaan haluttiin, ja he ovat rientäneet pois!"

"Onko nuoria miehiä lähetetty alas virralle hakemaan heidän kanoottejansa?" kysyi Pietari rivakasti. "Jos kanootitkin ovat poissa, niin he ovat pyrkimässä Suurelle Järvelle."

Asiasta saatiin pian selko, ja kiihkeästi ryhdyttiin takaa-ajoon. Se järjestettiin intiaanien tavanmukaisella älykkyydellä. Variksensulalle ja hänen joukolleen kuuluvat kanootit oli tuotu ylös virtaa ja piilotettu kaislikkoon noin penikulman päähän majan alapuolelle. Ryhmä sotureita toi ne maallenousupaikkaan, ja niillä vietiin osasto miehiä vastapäiselle rannalle, sillä kumpaistakin äyrästä päätettiin maitse samota vaikkapa virran suulle asti, jos tarpeelliseksi kävisi. Kaksi muuta joukkuetta lähetettiin suorinta tietä niinikään kumpaiseltakin puolelta virtaa rientämään ennakolta väijyksiin sellaisiin kohtiin, minne pakolaiset virran tavattoman mutkittelun takia melkein varmasti eivät voineet ehtiä aikaisemmin. Kanootit toimitettiin sitte kiireimmiten viilettämään alas virtaa, jotta valkoihoisilta olisi paluutiekin taatusti suljettu. Karhunliha, Tammenoksa, Variksensulka ja useat muut johtavat päälliköt jäivät sillävälin palaneen majan ympäristölle voimakkaan joukon avulla tutkimaan jälkiä lähitienoon ahoilta. Olihan mahdollista, että kanootit oli heidän eksyttämisekseen työnnetty vesiajolle, valkonaamain paetessa maitse.

Hiukan levottomana näki heimoton päällikkö, että jälkimäisistä etsijöistä osa lähetettiin usean penikulman päähän itään päin tarkastelemaan, oltiinko sitä kautta lähdetty pyrkimään Detroitia kohti. Siten joutui vihollisia pakolaisten taaksekin, joten heidän asemansa kävi kaksin verroin vaaralliseksi. Hän ei kuitenkaan voinut puuttua sen varokeinon ehkäisemiseen, vaan sai kiittää onneansa siitä, että hänen oma osuutensa pakoon jäi aivan aavistamattomaksi. Olihan hän viettänyt edellisen yön ruohoaavikolla ja ilmottanut tavanneensa äskeisen verityön uhrit paalumajan ulkopuolella, ollessaan matkalla varustukseen.

On helppo arvata, että Pietari jätti pelastetun seurueen mitä tuskallisimpaan jännitykseen. Majan ja heidän kätköpaikkansa väliä ei ollut paljoakaan enempää kuin neljännespenikulma, ja villien huikkaukset tunkeusivat usein heidän korviinsa metsänkin läpi. Mehiläispyytäjä tunsi olevansa mitä raskaimmassa vastuussa, ja hänen ainoana lohdutuksenaan oli, että hän uskollisen auttajansa Kyyhkynsiiven lisäksi oli ilmeisesti saanut vielä mahtavamman puoltajan heimottomasta päälliköstä, jota hän havaitsi kyllä aikaisemmin täydellä syyllä epäilleensä. Hän ei voinut olla tuntematta syvää kiitollisuutta nuorta vaimoansa kohtaan, jonka herttaisen olemuksen hän käsitti suureksi osaksi saaneen aikaan tämän merkillisen muutoksen.

Nuori pariskunta astui hetkisen kuluttua maihin ja alkoi tarkastella piilopaikkansa ympäristöä. Juuri sillä kohdalla oli virran äyräs hieman ylävämpää kuin lähettyvillä, ja kamara oli kuivaa, hiekansekaista. Kaadettujen puiden oksat olivat riittävänä suojana kaikkiin suuntiin, ja ahoille päin oli itse suo hyvänä puolustuksena, sillä mehiläispyytäjä huomasi sitä tutkiessaan, että nevaa oli melkein mahdoton samota jalkasin. Ensi työkseen rakensi Le Bourdon nyt naisille lehvämajan suojaksi sateelta, ja siinä saattoivat he kaikki nukkua yönsä, sillä nähtävästi täytyi heidän viipyä alallaan useita päiviä, jotta intiaanit saisivat aikaa hajaantua paikkakunnalta. Vaaran mahdollisuus näkyi melkein yksinomaan uhkaavan virralta, koska ylöspäin kulkevasta kanootista voitaisiin epäillä, että tuollainen tiheikkö kelpasi pakolaisten suojaksi.

Vähitellen heräsi ahdistuksen painostamassa seurueessa kuitenkin yhä lisääntyvää turvallisuuden tunnetta, kun he viettivät kolme vuorokautta kuivalla rantakaistaleella, kuulematta tai näkemättä mitään Pietarista tai Kyyhkynsiivestä. Epätietoisuuskin alkoi lopulta vaivata, ja suuresti ilahtui mehiläispyytäjä, kun hänen nuori vaimonsa neljännen päivän aamuna juoksi häntä vastaan ilmottamaan, että muuan intiaani läheni kahlaten vedessä pitkin rantaa. Rientäen kohdalle, mistä tulija oli nähtävissä, huomasi Le Bourdon hänet Kyyhkynsiiveksi. Hyvillä mielin ottivat kaikki neljä pakolaista hänet vastaan, keräytyen kuulemaan uutisia.

"Tervetuloa, chippewa", huudahti Le Bourdon, sydämellisesti pudistaen ystävänsä kättä. "Me jo puolittain pelkäsimme, ettemme enää koskaan näe sinua. Tuotko meille hyviä vai pahoja viestejä?"

"Ei saa olla squaw ja kysyä liikaa, Bourdon", vastasi punanahkainen, huolellisesti tarkastaen luikkunsa sankkiruutia, varmistuakseen sen säilymisestä kuivana. "Onko kylliksi riistaa?"

"Ei ole paljoakaan riistaa jäljellä, mutta kalaa olemme saaneet melkoisesti, ja siitä on ollut suurta apua. Olen myös tappanut kymmenkunnan isoa oravaa jousellasi ja nuolillasi, jotka huomasin jääneen kanoottiisi. Mutta…"

"Niin, se hyvä jousi — voisi mesilinnunkin sillä jousella tappaa.
Kala täällä hyvä, mitä?"

"Mukiin menee, kun ei ole parempaa saatavissa. Mutta nyt,
Kyyhkynsiipi, pitää sinun mielestäni jo kertoa meille uutisiakin."

"Ei saa olla squaw, Bourdon — paha soturin olla squaw. Aina parempi olla mies, ja malttaa. Mitä ajattelet, Bourdon? Sain sen lopussa!"

"Sait mitä, hyvä mies? En näe hallussasi mitään muuta kuin aseita ja ampumavaroja."

"Sain sen Kärpän päänahan! Eikö se hyvin tehty? Koskaan ei nuori soturi vienyt enemmän päänahkoja kotiin kuin Kyyhkynsiipi vie tällä kertaa! Saanut kolme; kaikki piilossa, missä Karhunliha ei ikänä tiedä. Otan ne pois, kun hän on valmis marssimaan."

"Hm, no, chippewa — eihän sinua kai ole helppo käännyttää noista aatoksistasi. Mutta minne ovat punanahat joutuneet?"

"Kaikki ympärillä — vaikka täytyy mennä alas virtaa. Kuule, Bourdon, joku päällikkö niin hupsu, että luulee mehiläinen kantoi sinun pois siivellään!"

Ja chippewan kasvot saivat halveksivan ilmeen, kun hän ajatteli muiden herkkäuskoisuutta ja tietämättömyyttä. Hänelle oli Le Bourdon hyvä mies, vaan ei mikään taikuri, sillä hän tunsi ystävänsä ammatin jo hyvinkin tarkoin ja oli usein saanut huvitella tämän kaukolasilla.

"Sen parempi", vastasi Le Bourdon; "ja minä toivon, että he ovat lähteneet etsimään pesääni uutisasutuksista päin."

"Enimmät menneet — kyllä, se totta. Mutta toiset eivät mene. Paljon intiaaneja vielä täällä päin."

"Mitä on meidän siis tehtävä? Pian joudumme pulaan ruuasta. Kalat eivät tärpi yhtä hyvin kuin äskettäin, ja koko metsikön olen puhdistanut oravista."

"Ei hätää, Bourdon. Mitä te teette, että syödä saatte? No, kas tuolla", ja hän viittasi esineeseen, joka verkalleen solui alas virtaa, sillä vuolle oli tässä mutkassa hyvin heikko. "Tuossa niin lihava kauris kuin koskaan nähnyt, mitä?"

Intiaani oli tosiaan kaatanut otuksen, joita ahoilla oli runsaasti, ja tuotuaan sen virran varteen oli hän rakentanut pikku lautan ja työntänyt riistansa kulkeutumaan virran mukana, rientäen itse ennakolta valmiiksi hinaamaan sen satamaan. Hänen suoriuduttuaan tästä viime toimenpiteestä havaittiin, että chippewa ei turhaan kerskunut saaliinsa oivallisuutta. Ja niin tarkoin oli hän arvioinut pakolaisten haltuun jääneen ruokavaraston, että tämä lähetys saapui juuri parahiksi. Ainaisessa huolellisuudessaan osotti hän kokeneen ja uskollisen erämiehen säntillisyyttä. Nyt alentui Kyyhkynsiipi selittelemään retkeilynsä aikana tekemiänsä havaintoja.

Intiaanien lähettämät retkikunnat olivat keskenään yhteydessä juoksijain avulla. Tällaiseksi välittäjäksi tekeytyneenä oli Kyyhkynsiipi puhutellut monia villejä ja tahallaan toimitellut heitä väärille jäljille sisämaahan muka Karhunlihan määräyksien perusteella. Hän oli seurannut pääjoukkoa kuudenkymmenen penikulman verran alas virtaa ja sitte pyörtänyt takaisin, kertaakaan kohtaamatta Variksensulan miehiä, joten hän säilyi ilmitulolta. Pietarista hän ei ollut kuullut mitään. Onnistuneesta juonittelustaan huolimatta tiesi hän, että intiaaneja kuitenkin vielä liikkui yltympärillä.

Sen vuoksi esittikin hän, että perhe lähtisi seuraavana yönä melomaan alas virtaa. Tosin liikkui vihollisia tiheimmässä juuri alijuoksun varrella, mutta muutakaan valittavaa ei ollut, sillä naisten olisi ollut liian raskas taivaltaa niemimaan poikki, jotapaitsi intiaanien vakoojat olisivat varmasti osuneet heidän jäljilleen. Keino tuntui mehiläispyytäjästäkin ainoalta mahdolliselta. Kanootit lastattiin uudestaan päivän mittaan, ja hyvillään oli jokainenkin liikkeellelähdöstä, vaikka varsinkin naisten sydämet pamppailivat, kun kumpainenkin puolisonsa kanootissa pistäysi piilopaikasta avoimelle virralle. Kyyhkynsiipi asettui johtamaan, meloen hitaasti, mutta vakaasti, ja pysytellen niin likellä äyrästä kuin soveltui. Varjojen suojassa sivuutti seurue turvallisesti majan sijan ja sitä ympäröivän lehdon.

Keskiyön tienoissa pääsivät kanootit ensimäiseen soukkenemaan, jossa niistä oli lastia vähennettävä, kunnes oli päästy toiselle puolelle. Ennen aamun sarastusta ehti seurue uuteen piilopaikkaan, jonka Kyyhkynsiipi oli ennakolta valinnut pakolaisten käytettäväksi päiväsaikaan. Se oli samanlainen suonkaistale kuin edellinenkin, melkein täydellisesti turvattu maan puolelta. Ranta oli kyllä alavampaa, mutta chippewa johti kanootit kaidan syrjäpuron suusta kappaleen matkaa sisemmälle. Keventynein mielin poikkesi jokainen maihin kahdeksan tuntia kestäneen hellittämättömän melomisen ja tuskallisen jännityksen jälkeen. Tyytyväisenä istuutui chippewa tupakoimaan, naisten varovasti asetellessa kylmiä ruokia aamiaiseksi.

Päivä kului hiljaisesti, seurueen jäsenten vuorotellen nukkuessa. Illan varjojen laskeutuessa maiseman yli läksivät pakolaiset uudestaan liikkeelle. Yö oli pilvinen ja pimeä, ja taipaleesta kulki nyt niin suuri osa sankkojen metsien halki, ettei ollut suurtakaan ilmitulon pelkoa. Väylän monista vaikeuksista suoriutui Le Bourdon perinpohjaisen tuntemuksensa avulla, ja tukalimmissa kohdissa ryhtyikin hän luotsiksi. Päivän lähetessä etsi Kyyhkynsiipi uuden piilopaikan. Tällä tavoin vietettiin virralla neljä yötä ja rämeissä yhtä monta päivää ilman ainoatakaan seikkailua. Viimein oli jäljellä ainoastaan parin tunnin taival joen suulle, mutta äärimäinen varovaisuus olikin nyt tarpeen, sillä jo edellisenä yönä olivat pakolaiset kuulleet parin intiaanin huhuilevan toisilleen virralla, joka oli siinä kohdassa melkoisen leveä.

Sinä aamuna asetuttiin levähtämään aikaisemmin kuin ennen, sillä muutoin olisi seurue joutunut joen suulle päivän valjetessa, jolloin parhaassakin tapauksessa olisi heidän matkansa suunta tullut tietoon. Taitavana purjehtijana ei mehiläispyytäjä olisi järvelle päästyään peljännyt suoranaista takaa-ajoa, mutta intiaaneja olisi voinut maitse rientää kannaksen yli hälyttämään heimolaisia lähtemään kanooteillaan pakolaisia vastaan jossakin kapeassa salmessa.

Viimeinen lepopaikka ei ollut rämeen laidassa, vaan pikku aukiolla, jota ympäröitsi jokseenkin taaja metsikkö. Sen läpi juoksi puro, jonka kahilikkoon kanootit saatiin kätketyiksi. Kyyhkynsiipi katsoi tarpeelliseksi lähteä heti vakoilemaan, kahlaten ensin ylös puroa jälkiensä peittämiseksi ja sitte poiketen länteen päin eli joen suuta kohti. Seurue tunsi saaneensa paljon aikaan, ja yhä valoisammat toiveet elvyttivät kaikkien mieliä.

Ehtoopäivällä pistäysi Margery omin luvin varovaisesti silmäilemään ympäristöä, kun hänen askeleensa äkkiä pidätti säikähdyttävä näky. Kahdenkymmenen jalan päässä hänestä istui kivellä intiaani, selkä häneen päin, mutta vartaloltaan paljoa vantterampi kuin chippewa. Villin asento ja koko esiintyminen näytti hänestä merkilliseltä, sillä vaikka nuori vaimo seisoi katsellen häntä usean minuutin ajan, melkein hengähtämättä ahdistuksessaan, ei villi vähääkään hievahtanut. Hän istui alallaan kuin kivi allansa, yksinäisyyden ja mietiskelyn kuvana. Vihdoin hän kuitenkin hiukan käänsi päätänsä, jolloin Margery suureksi hämmästyksekseen näki Pietarin kasvojen karkeat, mutta ylväät ja ilmehikkäät reunapiirteet.

Silmänräpäyksessä hälveni Margeryn arkailu, ja pian laski hän kätensä keveästi ystävänsä olalle. Kosketuksen äkillisyydestä huolimatta ei suuri päällikkö vähääkään hätkähtänyt. Hän kääntyi hitaasti katsomaan, ja nähdessään viehkeän morsiamen herttaiset kasvot tervehti hän tätä mielihyvän hymyllä.

"Tämäpä oli onnellinen sattuma, Pietari!" huudahti innostunut
Margery. "Enpä olisi uskonut tapaavamme täällä!"

"Ei sattuma yhtään. Tulin vasiten. Kyyhkynsiipi kertoi minulle, missä olette. Siis tulin tänne. Minä olen paljon ajatellut uusia asioita. Täytyy saada teidät kaikki pois täältä, ja sitte minä tulen nuoren squaw'n kotiin kuulemaan niistä lisää. Uusi elämä kenties alkaa minulla."

Heimottoman päällikön hyvään suuntaan kehittyneestä mielenmuutoksesta ilahtuneena alkoi Margery myötätuntoisesti kuvailla, miten auliisti hänen kotinsa ainiaan pysyisi pelastajalle avoinna ja hänen vaatimaton opetuksensa tälle tarjolla. Samassa teki Pietari sen tärkeän havainnon, että heitä piti silmällä kaksi nuorta pottawattamie-heimon miestä, Karhunlihan käyttäminä vakoojina.

Nopeasti kuin salama keksi Pietari ensimäisen apukeinon. Hän viittasi arvokkaasti nuoria miehiä peräytymään, ikäänkuin olisi kohtaus ollut mitä luonnollisin, ja saikin nämä ällistyneinä vetäytymään pois, samalla kun hän itse talutti Margeryn pensaitten suojaan. Tovin kuluttua ehtivät he leiriin, jossa Pietari kiireissään tervehtimättäkään ilmotti kahden soturin nähneen Margeryn ja epäilemättä menneen viemään siitä tiedon päällikölleen.

"Mitä on tehtävissä?" kysyi mehiläispyytäjä hätäisesti.
"Taistelemmeko hengestämme vai pakenemmeko?"

"Lähdemme kanootteihin niin pian kuin voimme. Nyt en minäkään voi enää jäädä päälliköiden joukkoon. Noilta nuorilta miehiltä menee puoli tuntia, ennen kuin ehtivät päällikön luo. Siinä ajassa meidän täytyy päästä niin kauvas kuin suinkin. Ei ole hyvä jäädä tänne. Intiaanit tulevat tunnin kuluttua."

Le Bourdon kyllä käsitti tilanteen, mutta aikeella oli kaksi hankalaa vastusta. Hänen ei tehnyt mieli jättää Kyyhkynsiipeä ilman mitään viestiä taaksensa, ja toisekseen tuntui virralle lähteminen päivänvalolla ikäänkuin tahalliselta jalopeurain luolaan tunkeutumiselta. Mutta mahdottomalta tuntui jäädä odottamaan intiaanejakaan, ja Margeryn hartaasti kehottelemana suostui mehiläispyytäjä vastahakoisesti tähän uhkaretkeen. Kiireimmiten riensivät kaikki kanootteihin ja työnsivät ne puron suulta vesille. Oli vielä ihan valoisaa, mutta aurinko alkoi jo lähetä laskuansa. Onneksi olivat äyräät sankan metsän peitossa, ja virta laajeni pikku järveksi. Ei sen vuoksi ollut suurtakaan vaaraa heidän ilmitulostaan ennen kuin lähempänä suistoa, eikä heti silloinkaan, jos he vain turvallisesti pääsisivät villiriissin ja kaislain suojaan. Kanootit vetäysivät likekkäin ja soluivat melomattomina virran mukana, jotta ne eivät saapuisi joen suulle ennen pimeän tuloa. Kaikki näytti niin rauhalliselta ja hiljaiselta, että toivo jälleen virkosi hätääntyneissä sydämissä.

Matalalla äänellä kertoi Pietari, että valkoihoisten täydellinen katoaminen oli herättänyt suurta ihmetystä soturien keskuudessa. Vakooja toisensa jälkeen oli tullut sisämaasta ilmottamaan, että missään ei ollut jälkiä heistä havaittavissa. Täten johtuivat intiaanit yhä tiukemmin kohdistamaan huomionsa joen suistoon, koska oli varmaa, että pakolaisten kanootit eivät olleet voineet ehtiä järvelle aikaisemmin kuin ensimäiset nuorten miesten osastot, jotka oli piikamarssissa lähetetty suorinta tietä alijuoksun varrelle vaanimaan. Le Bourdonin tavarain kätköpaikka oli kyllä löytynyt tässä innokkaassa etsiskelyssä ja otettu vihollisten saaliiksi. Se vastoinkäyminen ei suurestikaan vaikuttanut mehiläispyytäjään tällähaavaa, kun hänellä oli paljoa tärkeämpiä etuja suojeltavana. Enimmin sai hänet huolestumaan se tieto, että Karhunliha oli käskenyt kymmenkunnan soturinsa pitää vartiota päivin ja öin kanooteissa lähellä virran suuta, väijyen vesiheinikössä niinkuin käärmeet ruohistossa.

Tähän keskusteluunsa kiintyneinä olivat pakolaiset melkein huomaamattaan ehtineet alas kaislikko- ja riissitaipaleen yläreunaan asti ja jokseenkin vaarallisen lähelle väylänsä arveluttavinta jaksoa. Koska oli vieläkin päivänvaloa, ehdotti Pietari pysähdyttäväksi heinikkoon. Parin minuutin kuluttua olivatkin kaikki kolme alusta siten suojassa. Kaikkien mieliä ahdisti epätietoisuus siitä, oliko heidän tahallaan annettu ilmitulleina edetä alas virtaa vihollistensa suurinta voimaa kohti. Pietari ei salannut pahoja aavistuksiaan, sillä olihan uskomatonta, että tarkoin vartioittua taivalta olisi hetkeksikään jätetty pääsyvapaaksi. Mutta niin oli kuitenkin käynyt, kuten jälkeenpäin saatiin selville. Ne vakoojat, jotka olivat nähneet Pietarin ja Margeryn, olivat hälyttäneet joen koko alivarren mies mieheltä, toimittaen sanan kulkemaan pakolaisten olopaikasta, ja pitkin tätä taivalta olivat vartijat rientäneet paikoiltaan, ollakseen mukana vangitsemisessa. Niin vähäisiä ja aavistamattomia keinoja käyttää Kaitselmus usein kumotakseen viekkaimpiakin pahuuden hankkeita.

Mehiläispyytäjä oli koneellisen kiihkeä pääsemään liikkeelle, sillä avoimen järven likeisyys teki hänet maltittomaksi, etenkin kun tuntui arveluttavalta pysyä alallaan keskellä vihollispiiriä. Viivyttyään piilossa puolisen tuntia ehdotti hän, että kanootit työnnettäisiin tuollaiseen avoimeen väylään, joita heinikossa oli useita, ja matkaa pitkitettäisiin rivakasti. Pietarilla oli intiaanin kärsivällisyyttä, ja hän piti hetkeä liian varhaisena. Mutta hän ei kyennyt pidättämään Le Bourdonia, joka alkoi meloa edellä tuollaista solaa myöten. Tämä ratkaiseva askel pakotti muut seuraamaan häntä. Jos mehiläispyytäjä olisi nyt viime hetkessä paremmin hillinnyt itseänsä, olisi hän luultavasti välttänyt sen arveluttavan vaaran, johon hänen oli antauduttava. Vaikka heinikoissa oli monia avoimia väyliä, eivät nämä olleet aina yhteydessä keskenään, joten kävi välttämättömäksi tunkea kanootteja pikku tiheikköjen läpi solasta toiseen. Ensimäisen tällaisen siirtymisen tapahtuessa osui ruokojen latvain heiluminen erään rannalla tähystelevän vartijan silmiin. Keskinäisesti sovituilla merkeillä ilmotti mies havaintonsa lähimmälle kanootille, joka toimi vakoiluveneenä, ja siten levisi hälytys pitkin koko vartijariviä sekä Waringin majan luona ja joen suulla oleskeleville päälliköille. Noin pitkällisen viivytyksen jälkeen saadun viestin tuottama hurja riemastus kävi hillittömäksi, ja pian kuului ulvahduksia ja huikkauksia virran molemmilta rannoilta kuten itse virraltakin.

Kanooteissa ei ollut ainoatakaan valkoihoista, joka ei olisi uskonut koko seurueen olevan hukassa, kun tämä melu kajahti ilmoille. Pietarin laita oli toisin. Metelistä piittaamatta jännitti hän kaikki kykynsä. Itse mehiläispyytäjän jouduttua melkein toivottomaksi kuunteli Pietari tarkoin korvin, mistä kohti virtaa kulloinkin kiljuttiin. Äyräistä hän ei ollenkaan välittänyt, koska vaara tuli vain kanoottien taholta. Terävällä havaintokyvyllään sai päällikkö selville, että liikkeellä oli neljä kanoottia, joiden välitse heidän oli päästävä, muutoin oli pelastus mahdoton. Äänistä osasi hän myös päättää, että kanootit olivat riissiheinikössä, kaksi kumpaisellakin puolella virtaa, ja sinne ne luultavasti jäisivätkin odottamaan, että pakolaiset pistäytyisivät kiireimmiten heinikon suojaan.

Pietari teki päätöksensä silmänräpäyksessä. Oli juuri tulossa pimeä, ja hän päätti heti mentäväksi virran keskikohdalle. Naisten oli laskeuduttava pitkäkseen kanooteissaan, jotta Le Bourdon ja Gershom voisivat pimeän turvissa edetä intiaaneina, jotka olivat hänen johdollaan vakoilemassa. Le Bourdon rohkaisi vaimonsa mieltä sillä tärkeällä havainnolla, että tuuli puhalsi etelästä, joten järvimatka oli kääntymässä heille mitä suotuisimmaksi, jos he vain sinne asti pääsisivät. Yhtä matalalla äänellä lausui vuorostaan nuori vaimo viihdyttäviä sanoja miehelleen. Kaikista toimenpiteistä sovittiin nopeasti. Ilmitulon tapahtuessa oli kanoottien syöksyttävä heinikkoon, tunkeutuen eri suunnille ja kukin mies toimien itsenäisesti. Ulkopuolella määrättiin kohtauspaikaksi muuan Gershomille ja Bourdonille tuttu niemi, ja sovittiin merkeistä, joista viimeinen tulokas saattoi päättää, että siellä oli kaikki turvallista. Nämä seikat järjestettiin kanoottien soluessa alas virtaa.

Pietari otti johdon. Yö oli tähtivaloinen ja seijas, mutta kuutamoa ei ollut. Vedenpinnalla eivät esineet näkyneet pitkänkään matkan päähän. Päällikkö hallitsi vauhtia, joka oli kohtuullinen ja tasainen; tätä menoa kestäisi kanoottien pyrkiä järvelle noin tunnin ajan, mutta melkein koko se aika oli oltava vihollisten keskellä. Silti kului puolisen tuntia ilman minkäänlaista selkkausta. Tällöin oli seurue päässyt sen paikan kohdalle, mihin Gershom ja Le Bourdon olivat piilottaneet kanoottinsa edellisen pakoretkensä alussa. Tullessaan yhä lähemmäksi kaikkein vaarallisinta taivalta vetäysivät kanootit niin likitysten, että molemmat valkoihoiset miehet saattoivat varovasti supatella keskenään. Melomisessa oli noudatettava mitä suurinta huolellisuutta, sillä vähäisinkin kalahdus tai loiskahdus olisi voinut heidät kavaltaa. Margery ja Dorothy eivät kyenneet enää hillitsemään jännittyneitä tunteitaan, vaan kohottivat kumpainenkin päätänsä veneen reunan yli ja kuiskailivat toisilleen, yrittäen saada rohkaisua yhteisestä myötätunnosta. Samassa tapahtui heidän pakoyrityksensä käännekohta.

Pietari kulki edellä, kuten sanottu. Kanoottinsa ollessa majan tavallisen maallenousupaikan kohdalla hän näki kahden kanootin pistäytyvän esiin heinikosta vain sadan kyynärän päässä; etäämmäksi ei sellaisia esineitä olisi erottanutkaan. Harhaantumatta yrittämään niiden välttämistä huhusi päällikkö heti melojille, kääntäen heidän huomionsa itseensä ja puhuen niin kovaa, että takanatulijat helposti kuulivat hänet.

"Nuoret mieheni ovat myöhäisiä", hän sanoi. "Soturimme ovat nähneet valkonaamat yläpuolella ahoilla, ja pian heidät tuodaan tänne. Menkäämme maihin, ollaksemme valmiit vastaanottamaan heidät wigwamissa."

Pietarin ääni tunnettiin heti. Hänen rauhallinen, luonnollinen sävynsä eksytti melojat, ja kun hän yhtyi heihin ja poikkesi heinikkoa halkovaan solaan, joka johti maallenousupaikkaan, seurasivat he häntä kuuliaisesti. Le Bourdon kuuli keskustelun ja ymmärsi aseman, vaikka hän ei voinut nähdä kanootteja. Pietari haasteli yhä äänekkäästi, meloessaan rantaan, ja sai vastauksia uusilta kumppaneiltaan. Le Bourdonin ensimäisenä vaikuttimena oli ollut kääntyä ja paeta ylös virtaa. Mutta huomatessaan noiden vaarallisten vihollisten joutuneen Pietarin ohjattaviksi vetäysi hän vain hiukan ulommaksi ja hiljensi vauhtia. Äänten perusteella päätellessään, että kaikki kolme kanoottia olivat kääntyneet rantaa kohti, ponnisti hän lujasti ja kiiti alas virtaa kuin nuoli. Kesti vain puoli minuuttia sivuuttaa kanavan aukko, mutta Pietarin puhelu sai hänen saattolaisensa katselemaan eteenpäin, ja se vähensi suuresti vaaraa. Le Bourdonilla oli usein sydän kurkussa, hänen suoriutuessaan tästä kokeesta, mutta onni suosi heitä tai — kuten Margery hurskaammin tajusi olosuhteet. — Kaitselmus johdatti heidät turvallisesti vaaran ohi.

Virran suulla arvelivat miehet jokseenkin varmasti kohtaavansa lisää tähystäjiä, ja kumpainenkin valmistausi käyttämään aseitansa. Mutta siellä ei ollut ainoatakaan kanoottia, ja pakolaiset olivat pian järvellä. Michigan on aava selkä, ja kaarnakanootti on kovin pieni alus keikkumaan sen aalloilla. Tällä kertaa puhalteli jokseenkin navakka tuuli, ja naisia pelotti kovasti. Mutta tuollaiset munankuoret ovat silti peräti turvallisia aluksia tottuneiden käyttäjien käsissä, ja siihen olivat molemmat miehet päteviä. Heti kun kanootit olivat edenneet vähän matkaa ulapalle, sovitti Le Bourdon venoset vieretysten ja köytti ne yhteen. Tämä varokeino vähensi suuresti kumoonmenon vaaraa, vaikka sellaista kaksoisruuhta oli työläämpi pidättää kääntymästä sivulaineisiin. Mutta sitte kun kumpaiseenkin oli kohotettu pieni purje, kävi peränpito helpommaksi, joskin alituinen valppaus oli yhä välttämätön.

Hyvää vauhtia etenivät veneet siten kytkettyinä, ja sekä Margery että Dorothy tunsivat mielensä äkkiä kerrassaan keventyneen. Myötätuuli heikkeni vähitellen, mutta päivän valjetessa olivat pakolaiset kuitenkin jo noin neljänkymmenen penikulman päässä Kalamazoon suulta. Illalla poikkesi seurue sitten erään niemen suojaan. Seuraavana päivänä he lähempänä rantaa kuljettuaan uskalsivat puolelta, päivin sytyttää pienen joen partaalle nuotion, pyydystivät purosta kalaa, kaatoivat hirven ja keittivät ruokavaroja parin kolmen päivän varastoksi. Kanootit erkanivat jälleen, koska niitä oli helpompi hoidella erikseen. Mitä pohjoisemmaksi päästiin, sitä parempaa suojaa saatiin tuulenpuoleisista korkeista rannoista.

Täten etenivät seikkailijamme mitään vaaroja kohtaamatta kahden vuorokauden kuluessa lähelle Michilimackinacin kuuluisia salmia. Suunta oli vähitellen kaartunut itää kohti. Nyt ei enää katsottu turvalliseksi käyttää purjeita, vaan päätettiin meloa, kunnes salmet ja saari jäisivät taakse. Oli nimittäin vaarallinen näytellä huikaisevan valkoisia purjeita, jotka paistoivat pitkän matkan päähän. Varokeino ei ollutkaan hyödytön. Siten saivat he turvallisesti sivuutetuksi kanoottiparven, joka oli lähtenyt Mackinawin asutuspaikalta Michiganin manteretta kohti. Kanootteja oli vähintäin viisikymmentä, mutta huomaten ne ajoissa kätki Le Bourdon seurueensa erääseen poukamaan, kunnes vaara meni ohitse.

Suunta poikkesi yhä syrjemmälle, mutta tuulikin kääntyi sikäli suotuisaksi. Huron-järvellä pakolaiset viipyivät kaksi päivää, käyttäen jälkimäisenä yönä hyväkseen mökkiä, jonka Le Bourdon oli itse rakentanut eräällä pyyntiretkellään. Kolmantena päivänä he olivat nopeasti lähenemässä Pointe au Barques-nientä, kaikille sikäläisille matkaajille tuttua maamerkkiä, kun rannikon suojasta nähtiin kanootin pistäytyvän ikäänkuin osuttautuakseen heidän suuntansa tielle. Mehiläispyytäjän kaukolasi tuli hyvään käytäntöön. Sen avulla nähtiin, että kanootissa oli vain kaksi miestä, molemmat intiaaneja, joten kohtauksesta ei ollut suurtakaan vaaraa, kun mehiläispyytäjä sitävastoin saattoi tulijoilta kuulla tärkeitä tietoja yleisestä asemasta.

"Niin totta kuin elän, nuo ovatkin Pietari ja Kyyhkynsiipi", huudahti äkkiä Le Bourdon, laskien alas tähystimensä. "He ovat samonneet niemimaan poikki ja odottaneet meitä, tullakseen kanootilla vastaan."

Havainto ilmotettiin heti toiselle kanootille, ja kymmenen minuutin kuluttua olivat kaikki kolme kanoottia kiinnitetyt yhteen, Pietarin alus keskimäisenä. Mehiläispyytäjä näki heti, että intiaanien matkallelähtö oli ollut hyvin kiireellinen, sillä heidän kanoottinsa oli jokseenkin kehnossa kunnossa ja huonommin varustettu kun lyhyellekään matkalle mentäessä yleensä. Hän ei kuitenkaan tahtonut tehdä mitään kysymyksiä, vaan tarjosi intiaaneille rauhanpiipun, jota molemmat hyvin levollisesti käyttivät hyväkseen.

Vähitellen pääsi mieliala seurueessa vilkastumaan, ja mitä lämpimimpiä tervehdyksiä lausuttiin intiaaneille niin pian kuin katsottiin soveliaaksi häiritä heidän ainaista arvokkuudenhaluaan. Pietari oli taitavasti ottanut osaa siihen uuteen etsintään, joka oli kiivaasti pantu toimeen heti kun huomattiin valkoihoisten uudestaan pujahtaneen pakoon. Hän oli lyöttäytynyt pikku ryhmään, joka hänen viime esiintymisestään tietämättä läksi maitse ehättäytymään eri kohtiin järven rannoille pakolaisia vastaan. Ryhmän vähitellen hajaantuessa johti Pietari lopuksi kahta miestä, jotka hän osasi eksyttää muuanne, lähettämällä heidät hakemaan yhtä kanoottia lisää. Siten jäi hän yksinään vastamainitulle niemekkeelle, pitäen hallussaan kanootin, joka oli saatu aikaisemmin varatuksi. Tuskin olivat nuoret miehet kadonneet näkyvistä, kun Kyyhkynsiipi yhtyi liittolaiseensa. Tämä uskollinen ystävä oli kärkkynyt vihollisen kintereillä kaiken aikaa, kärsien nälkää ja väsymystä ja pannen henkensä alttiiksi melkein joka askeleella, voidakseen mahdollisuuden mukaan auttaa niitä, joita hän katsoi olevansa velvollinen palvelemaan. Luonnollisesti ymmärsivät molemmat intiaanit nyt toisensa.

Seurue oli tähän asti edennyt jo viisisataa penikulmaa hyvinkin vaarallisilla vesillä, mutta vieläkään ei se ollut turvassa. Sen edessä oli yhä uusia järviä ja salmia, joiden varsilla liikkui vihamielisiä villejä, jotapaitsi Detroit oli nyt brittiläisten hallussa, joten pakolaiset saattoivat kohdata valkoihoisiakin vihollisia. Eteenpäin oli kuitenkin pyrittävä. Seurue poikkesi niemekkeelle aterioimaan, ja sen lähtiessä jälleen pitkittämään matkaansa tulivat Pietari ja Kyyhkynsiipi mukaan, vaikka he hylkäsivät oman kanoottinsa. Pietari tuli mehiläispyytäjän ja Margeryn kumppaniksi, kun taasen chippewa otti teljon ja melan Gershomin veneessä. Siten saatiin kumpaiseenkin kanoottiin kaksinkertainen voima, koska oli mahdollista, että suoranainen vauhti saattoi koitua ainoaksi pelastuksen keinoksi.

Tuuli oli asettunut läntiseksi, ja purjehdus oli nopeata. Ehtoopuolella lähestyi seurue järven laskuväylää, joka johti St. Clair-järvelle; tämä vuorostaan päättyy niin sanottuun Detroit-virtaan, vaikka sekin luonnollisesti on salmi. Noin kuusi penikulmaa alempana on tämän salmen varrella nykyinen Detroitin kaupunki. Pietari käski ottaa purjeet alas varokeinoksi, jota vahvistettiin pysyttelemällä rannan suojassa niin paljon kuin mahdollista. Oli jo ihan pimeä, kun kanootit pistäysivät St. Clairin salmeen. Sen alipäässä poikkesi Pietari mutkittelevaan solaan, jollaisia salmesta kulki järveen useita, ja sen vesikasvistossa saivat pakolaiset täydellistä suojaa.

Tämä kierros pelastikin heidät joutumasta vihollisten käsiin, kuten intiaaneilta jälkeenpäin kuultiin. Karhunliha oli toimittanut kaksi viiden soturin miehittämää kanoottia vartioimaan väylää, joten ainoastaan Pietarin paikallistuntemus ja varovaisuus esti heidät joutumasta satimeen. Kanootit pääsivät rauhassa järvelle ja suuntasivat kulkunsa sen poikki hiukan viistoon, päästäkseen Kanadan-puoleiselle rannalle. Ulapalla uskalsivat he käyttää purjeitaan. Ehtoopäivällä pistäysi seurue erään ranskalaisen uutisviljelijän majaan, missä ystävälliset asukkaat ottivat heidät vastaan mitä vieraanvaraisimmin, vähääkään välittämättä tulijain kansallisuudesta, olletikaan kun he eivät suinkaan olleet erityisen kiintyneitä englantilaisiin isäntiinsä.

Pimeän tullen pitkitettiin matkaa eteläistä salmea kohti. Tunnin kuluttua saapuivat pakolaiset Pietarin luotsaamina sen suulle, jonka jakaa iso saari kahdeksi väyläksi. Juuri tällä saarella väijyi parhaillaan Karhunliha, mukanaan kolme kanoottia, joiden kunkin miehistönä oli kuusi soturia. Mahdollisen kahakan varalta olivat pakolaisten kanootit liittyneet yhteen ja lipuivat mitä varovaisimmin saaren ohi. Jälkeenpäin selvisi, että Karhunlihan kanooteista olikin muuan keskivirralla meloessaan havainnut heidät, mutta hämärässä luullut kytkettyjä kanootteja yhdeksi alukseksi ja arvellut pakolaisia omaksi osastokseen, koska he erottivat juuri kuusi varjoa ja sellainen miehistö vastikään lähetetty hankkimaan hedelmiä ranskalaisten majoista. Pakolaisilla oli siis jälleen ollut täpärä hetki, juuri viimeisellä vaarallisella taipaleellaan.

Tosin oli heidän vielä sivuutettava Detroitin kaupunki, mutta salmi oli sen kohdalla siksi laaja, että siitä saattoi pimeän turvissa suoriutua hyvinkin huolettomasti. Päivän valjetessa oli Le Bourdon ystävineen jo Erie-järvellä.

Pitkä oli vieläkin matka pakolaisilla edessä. Siihen aikaan olivat kaikkien suurten sisäjärvien Amerikan-puoleiset rannat melkein pelkkää erämaata. Asuttuja paikkoja oli harvassa. Se satama, jota mehiläispyytäjä piti päämääränään, oli Presque-saari, nyt tunnettu Erien suurena satamakaupunkina. Se oli melkoinen retki sekin, lähes kahdensadan penikulman taival, saarten ja rannikon välitse pujoteltava, mutta turvallisesti suoriuduttiin siitä seuraavan viikon aikana. Kerran Amerikan puolelle päästyään tunsivatkin seikkailijamme jo saavansa olla jokseenkin varmoja kaikilta muilta yllätyksiltä kuin elementtien.

Pietari ja Kyyhkynsiipi erisivät ystävistään ennen kuin nämä saapuivat Presque saarelle. Mehiläispyytäjä antoi heille oman kanoottinsa, ja ero ei ollut ainoastaan ystävällinen, vaan liikuttavakin. Mutta Margery ja Pietari olivat matkan varrella yhä lujemmin sopineet, että se hyvästely tapahtui vain toistaiseksi. Kyyhkynsiipi jätti ystävänsä yhtä keveästi kuin oli hänen sävynään ollut koko heidän seurustelunsa aikana. Le Bourdon antoi hänelle rihlapyssynsä, runsaasti ampumavaroja ja erinäisiä pikkuesineitä, jotka olivat intiaanille suuriarvoisia, ottaen chippewan aseet vastalahjaksi. Sumenevin silmin katseli nuori pariskunta kahden auttajansa etääntymistä ulapalle, taitavan metsästäjän ja uuteen yksinäisyyteen antautuneen päällikön, ja siinä luodessaan viimeisen silmäyksen noihin niin erilaisiin villeihin tunsivat he sekä syvää kiitollisuutta että suurta ihmetystä niistä kummallisista teistä, joilla he olivat saaneet toisensa ja pelastuksensa saloseudun joutuessa intiaanien sotapolkujen risteilemäksi.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MEHILÄISPYYTÄJÄ: KERTOMUS LÄNNEN SALOILTA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.