The Project Gutenberg eBook of Satuja, by August Strindberg

Juhannuksen aikoina.
Harppu meren pohjalla.
Unikeko.
Luotsin vastukset.
Valokuvausta ja viisaustieteitä.
Puoli arkkia paperia.
Voittokulkija ja narri.
Kun Paarmalintu tuli Orapaatsamaan.
Tupakkaladon salaisuudet.
Sankt Gotthardin satu.
Jubal Minätön.
Sinisiipi löytää Linnunsilmän.

Juhannuksen aikoina, jolloin maa morsiamena loistaa Pohjoismaissa, jolloin keto iloitsee, jolloin lähde vielä kumpuaa, niityn kukkaset seisovat suorina ja linnut laulavat, silloin tuli kyyhkynen metsästä ja asettui tuvan ulkopuolelle, missä yhdeksänkymmenvuotias äiti makasi vuoteen omana.

Vanhus oli maannut kaksikymmentä vuotta ja hän saattoi ikkunasta nähdä kaiken, mitä tapahtui talossa, jota hänen kaksi poikaansa hoiti. Mutta hän näki maailman ja ihmiset omalla omituisella tavallaan, sillä ikkunaruudut olivat himmenneet kaikkiin sateenkaaren väreihin; hänen tarvitsi vain hiukan kääntää päätänsä, niin näytti kaikki milloin punaiselta milloin keltaiselta, vihreältä, siniseltä, sinipunertavalta. Jos siis oli talvipäivä, jolloin puut hohtivat huurteisina ikäänkuin ne olisivat puhjenneet valkoisiin hopealehtiin, käänsi hän päätänsä päänaluisella, ja puut muuttuivat vihreiksi; oli suvi, pelto kellertyi, taivas siintyi vaikka se todella olikin ollut harmaa. Sillä tavoin luuli hän voivansa loihtia, eikä hänellä koskaan ollut ikävä. Mutta taika-ruuduilla oli toinenkin lahja; sillä ne olivat epätasaisia, niin että ne heijastivat ulkopuoliset esineet milloin suurennettuina, milloin pienennettyinä.

Kun sitten hänen iso poikansa tuli kotiin, oli häijy ja huusi pihalla, toivoi äiti hänet heti pieneksi ja kiltiksi jälleen ja heti näkikin hän hänet pienenä. Tai kun lapsenlapset siellä ulkona käydä lyllertivät ja hän ajatteli niiden tulevaisuutta, silloin — yks, kaks, kolme — silloin siirtyivät ne suurennuslasiin, ja hän näki ne täysikasvuisina, isoina ihmisinä, oikeina jättiläisinä.

Mutta kun tuli kesä, antoi hän avata ikkunan; sillä niin kauniina, kuin maailma ulkona oli, ei sitä ruutujen läpi voinut nähdä. Ja nyt juhannusaattona, kun luonto oli mitä kaunein, lepäsi hän katsellen niitylle ja haalle, kun kyyhkynen viritti virtensä. Se lauloi niin ihanasti Jesuksesta Kristuksesta ja taivaan valtakunnan ilosta ja ihanuudesta ja se kutsui tervetulleiksi kaikki, jotka olivat rasittuneita ja olivat saaneet tarpeekseen tämän elämän vaivoista.

Vanhus kuunteli, mutta hänen sydämensä oli täynnä kiitollisuutta, sillä maa oli tänään niin kaunis, kuin itse taivaskin eikä hän toivonut itselleen parempaa.

Silloin lensi kyyhkynen yli niityn vuorilehtoon, missä talonpoika oli kaivamassa kaivoa. Hän seisoi syvällä maassa pää kolme kyynärää maanpintaa alempana aivan kuin hän olisi seisonut haudassa.

Kyyhkynen laskeutui kuuseen ja lauloi taivaanvaltakunnan ilosta varmana siitä, että mies maan sisässä, joka ei nähnyt taivasta, merta eikä niittyä, toivoisi sinne ylös.

— Ei, sanoi talonpoika, minun täytyy ensin kaivaa kaivo; sillä muuten ei kesävieraani saa vettä ja silloin muuttaa pieni onneton rouva pienen lapsensa kanssa.

Kyyhkynen lensi alas rantaan, missä talonpojan veli parastaikaa nosti verkkojaan vedestä, ja se lensi kaislikkoon laulamaan.

— Ei, sanoi talonpojan veli, minun täytyy hankkia ruokaa kotiin, muuten lapset kirkuvat nälästä! Myöhemmin, myöhemmin! Taivas aikanansa! Ensin elämä sitten kuolema!

Kyyhkynen lensi isontuvan luo, missä pieni onneton rouva asui kesää. Rouva istui nyt verannalla ja ompeli käsikoneella; hänen kasvonsa hohtivat valkeina kuin lilja punaisen huopahatun alta, joka unikukan tavoin lepäsi mustilla hiuksilla, jotka olivat mustat kuin suruharso. Hänen piti pienokaiselle neuloa kaunis esiliina valmiiksi juhannusaatoksi; ja lapsi istui hänen jalkojensa juuressa ja leikkeli palaisiksi saamiansa kankaantilkkuja.

Sepä juuri oli se vaikea kysymys, johon ei nuori äiti itsekään voinut vastata, todenmukaisesti ei isäkään kulkiessaan vierailla mailla suruineen, joka oli kaksinkerroin niin suuri kuin äidin suru.

Ompelukone kävi huonosti, mutta se pisti ja pisti, niin monta neulanpistosta kuin minkä ihmissydän saattaa sietää ennenkuin sen veret vallan kuiviin vuotavat; ja joka pistos sitoi langan vain lujemmin — kuinka ihmeellistä!

Äiti, minä tahdon tänään mennä kylään! sanoi pienokainen, ja minä tahdon nähdä auringon, sillä täällä on niin pimeätä.

Saaren tänpuolisella rannalla korkeiden kallioiden välissä oli nimittäin pimeätä; ja tupa seisoi mustien kuusien keskellä, jotka estivät näköalan, myös meren näkymästä.

— Lapsukaiseni, meillä on niin vähän varoja ostoksiin! vastasi äiti ja painoi päänsä syvemmälle vasten rintaa.

Ja se oli totta, sillä varallisuus oli muuttunut puutteeksi; heillä ei ollut palvelijaa kesällä ja äidin täytyi itse tehdä kaikki työt.

Mutta kun hän nyt näki lapsen surulliset kasvonilmeet, nosti hän sen polvelleen.

Äiti sai sen pieneltä, puoleksi avoimelta suulta, joka oli kuin linnunpoikasen; ja kun äiti sai katseen näistä pellavansinisistä silmistä, sinisistä kuin pellavankukat, silloin heijastivat hänen kauniit kasvonsa lapsen harmittoman viattomuuden, ja hän näytti itse onnelliselta lapselta päivänpaisteessa.

— Täällä en laula taivaan valtakunnasta, arveli kyyhkynen, mutta jos minä voin heitä auttaa, niin minä teen sen.

Ja sitte lensi se Päivänkylään, jossa sillä oli toimia. Nyt tuli iltapäivä; pieni rouva otti vasun käsivarrelleen ja tarttui lapsen käteen mennäkseen kylään.

Hän ei koskaan ollut ennen käynyt kylässä, mutta hän tiesi sen olevan auringonlaskun puolella, saaren takana; ja talonpoika oli sanonut, että tiellä oli kuusi aitaa ennenkuin päästiin perille.

Ensin tuli eteen kivinen puunjuurien läpiluikertelema polku, niin että pienokaista täytyi kantaa, ja se oli kylläkin raskasta. Lääkäri oli kieltänyt lasta rasittamasta vasenta jalkaansa, sillä se oli niin pehmeä, että se helposti saattoi kasvaa vääräksi.

Nuori äiti oli uupua raskaan taakkansa painosta; ja hikipisarat helmeilivät alas pitkin hänen kasvojansa, sillä metsässä oli lämmintä.

Ja hän suuteli pienokaisen kuivia huulia, silloin hymyili lapsi unohtaen janonsa.

— Nyt sinä saat koettaa hiukan kävellä, sanoi äiti ja laski lapsen maahan.

— Äiti, minä olen niin väsynyt! valitti lapsi ja istuutui maahan itkemään.

Mutta maassa kasvoi mitä kauneimpia, rusohohteisia kellokukkasia, jotka tuoksuivat manteleilta, eikä lapsi koskaan ollut nähnyt sellaisia pikku kukkasia; ja sitte se hymyili taas niin, että äidin mieli virkistyi ja hän saattoi jatkaa matkaansa kantaen lasta käsivarrellaan.

Nyt olivat he ensimmäisellä veräjällä, he kulkivat siitä ja asettivat raksen tarkasti paikoilleen.

Silloin kuului huuto kuin äänekäs hirnunta; irtonainen hevonen syöksyi esiin asettuen keskelle tietä ja hirnahti; sen huutoon vastattiin metsästä oikealta ja vasemmalta ylt'ympäri, ja maa kumahti, oksat ratisivat ja kivet paukkuivat. Ja siinä seisoivat he yksinään vapaana telmivän hevoslauman keskellä.

Lapsi kätki kasvonsa äidin rinnalle, ja hänen pikku sydämensä tikutti tuskasta kuin kello.

— Oi, Jumala taivaassa, auta meitä! rukoili äiti. Silloin kuului pilkkasiiven laulu kuusien sisästä; ja kas, samassa juoksivat hevoset tiehensä eri tahoille; ja taas oli hiljaista.

Siinä oli kesantopelto; ja aurinko paahtoi kuumemmin siellä kuin metsässä. Maakokkareet törröttivät harmaina pitkissä riveissä, mutta eräällä vierteellä huomasivat he kokkareiden äkkiä liikkuvan, ne olivat lammaslauman selkiä, jotka liikkuivat.

Lampaathan ovat kilttiä eläimiä, eritoten karitsat, mutta pässin kanssa ei ole leikkimistä, sillä se on pahankurinen vekara ja se hyökkää niidenkin kimppuun, jotka eivät ole sille mitään pahaa tehneet. Ja nyt tuli se keskelle tietä hyppien yli ojan. Se taivutti päänsä taaksepäin ja kulki takaperin.

— Oi, armias taivaan jumala, auta meitä, huokasi äiti ja katseli rukoilevasti ylös sinistä holvia kohden.

Ja siinä lepäili perhosen tapaan liihoitteleva pieni leivonen; ja kun se alkoi laulaa, katosi pässi harmaiden kokkareiden sekaan.

Niin tulivat he kolmannelle veräjälle. Nyt maa alkoi alentua; jalat kastuivat ja eteen tuli suo. Mättäät näyttivät pieniltä haudoilta, joilla oli valkoisia kukkasia, villakukkasia tai pumpulikukkasia; ja nyt täytyi pysyä tiellä etteivät vajoisi liejuun. Siellä kasvoi mustia marjoja, jotka olivat myrkyllisiä, ja niitä tahtoi lapsi poimia, mutta ei saanut lupaa siihen, ja sentähden se suuttui, sillä se ei ymmärtänyt, mikä oli myrkyllistä.

Siinä kulkiessa näkyi jotain valkoista leviävän puiden väliin, aurinko peittyi ja heidät saarsi kaamean valkea pimeys, ja se oli hirvittävää.

Valkoisen seasta pistäytyi esiin pää, jossa oli valkoinen tähti ja kaksi kiemuraista sarvea, ja sitte määki se pää. Ja sieltä näkyi useampia päitä, monta, monta, ja ne tulivat yhä lähemmäksi.

— Oi, jumala, sinä suuri ja armollinen, armahda minua! huusi äiti sielunsa syvyydestä.

Ja nyt kohisi tuuli, väkevä merituuli läpi metsän; puut kumartuivat suuren hengen edessä ja nuori mänty taipui alaspäin, sen latva kuiskasi jotakin hätääntyneen korvaan, ja kun äiti toisella kädellä oli tarttunut erääseen oksaan, ojentautui se ja nosti epätoivoisen naisen suosta.

Sumu oli samassa hälventynyt; ja he seisoivat neljännen veräjän luona. Mutta äiti, joka oli hukannut hattunsa, pyyhki lapsen kyyneliä mustilla hiuksillaan; ja kun pienokainen sille hymyili, silloin loisti äidin sydänraukka; hän unohti kaikki kärsityt vastoinkäymiset, niin että hän sai uusia voimia ehtiäkseen viidennelle veräjälle. Silloin hänen mielensä kirkastui, sillä hän näki punaisia tiilikattoja ja lippuja, ja tienvarrella kasvoi lumipallopensaita ja metsäruusuja kaksittain ikäänkuin ne olisivat pitäneet toinen toisistansa, valkoinen lumipallopensas ja hohtava metsäruusu.

Pienokainen saattoi nyt kävellä; ja hän poimi vasun täyteen kukkasia, joihin Liisa-nuken piti nukkua juhannusyönä nähdäkseen kauniita unia.

Niin kulkivat he leikkien tiensä, taasen huolettomina, sillä heillä oli jälellä vain yksi koivuhaka päästäkseen perille. Nyt nousi tie pienelle mäelle, ja kun he olivat päässeet sen laelle ja kääntyneet oikealle, seisoi sonni tiellä.

Oli mahdotonta paeta, ja murtuneena lankesi äiti polvilleen, asetti lapsen maahan eteensä, taivutti päänsä suojellen lapsen ylitse, niin että pitkä tukka riippui mustana huntuna; ja ojennetuin käsin rukoili hän hiljaisen rukouksen. Hänen otsaltansa tippui tuskanhiki kuten punaiset veripisarat alas maahan.

Silloin kuuli hän ilmassa siipien suhinaa; ja kun hän katseli ylös, lensi valkoinen kyyhkynen kylää kohden, mutta sonni oli kadonnut. Kun hän katsoi lastaan, istui tämä tien reunalla poimien mansikoita, jotka olivat punaisia kuin veripisarat; ja silloin käsitti hän, mistä ne olivat tulleet.

Se loisti päivänpaisteessa, vihreän lahden poukamassa, isojen lehmusten ja vaahterien suojassa; ja kummulla näkyi valkoinen kirkko punaisine kellotapulineen; pappila syreenien, postitalo jasmiinien peitossa, puutarhurin talo ison tammen katveessa. Kaikki oli siellä niin valoisata; liput liehuivat leväällään, pienet veneet reunustivat rantoja ja laitureita, kaikesta huomasi, että oli juhannusaatto.

Mutta he eivät kohdanneet yhtä ainoatakaan ihmistä. Nyt piti heidän ensin käydä kauppapuodissa ostoksilla, ja siellä saisi pienokainenkin juodakseen.

Äiti oli vaiti, sillä hän ei ymmärtänyt, miksi puoti arkipäivänä oli suljettu, miksei näkynyt ketään ihmistä.

Hän meni puutarhurille. Siellä oli ovi suljettu, ja iso koira makasi portin edessä.

— Niin minäkin olen, lapsukaiseni, mutta meidän täytyy etsiä vettä juodaksemme.

Ja he kulkivat talosta taloon; mutta kaikkialla olivat ovet suljetut; eikä lapsi voinut kävellä enään, sillä sen pieni jalka oli väsynyt niin että se ontui. Kun äiti näki pienen kauniin vartalon kallistuvan, väsyi hänkin ja asettui istumaan tienvarrelle ottaen lapsen syliinsä. Ja pienokainen nukahti.

Silloin alkoi kyyhkynen laulaa syreenipensaissa; ja se lauloi taivaan valtakunnan ilosta ja maan ikuisesta surusta ja tuskasta.

Mutta äiti katseli nukkuvaa lastaan ja sen pieniä kasvoja; niitä ympäröi valkopitsinen huntu, joka muistutti valkoteräistä liljaa.

— Samaa, hirveätä tietäkö takaisin? Ei koskaan! Mieluummin menen minä järveen, vastasi äiti.

Äiti nousi. Hän näki etäällä nuorien koivujen pilkoittavan kunnaan takaa; kun hän niitä katseli, alkoivat puut liikkua ja kävellä. Silloin ymmärsi hän, että siellä oli ihmisiä, jotka olivat taittaneet koivunlimoja juhannuslehtimajoja varten; ja hän suuntasi tiensä sinne saadakseen vettä.

Kulkiessaan sinne huomasi hän tiellä pienen tuvan viheriäisen aitauksen sisällä valkoisine veräjineen; ovi oli auki ja näkyi niin ystävällisesti kutsuvan sisään. Hän kulki veräjän kautta ja tuli puutarhaan, missä kasvoi pioonia ja akaleijoja. Nyt huomasi hän, että uutimet oli laskettu ikkunoiden eteen; ja ne olivat kaikki valkoisia. Mutta eräs yliskamarin ikkuna oli auki, ja kahden palsamikukan välistä ojentautui valkoinen käsi viuhtoen valkoisella huivilla ikäänkuin se olisi viuhtonut jollekin pois matkustavalle.

Hän kulki kuistille; korkeassa ruohikossa oli vihannista myrtinoksista ja valkoisista ruusuista solmittu seppele. Mutta se oli liian iso morsiusseppeleeksi.

Kun ei vastausta kuulunut, astui hän tupaan. Lattialla seisoi kokonaisen kukkaismetsän keskellä musta hopeajalkainen ruumiskirstu. Ja kirstussa makasi nuori tyttö morsiuskruunu päässä.

Huoneen seinät olivat mäntylaudoista ja vain öljyvernissalla sivellyt niin, että kaikki oksat näkyivät. Ja soikeissa oksanreijissä näkyivät tummat poikkisahatut oksat kuin silmäterät.

Niin, siellä oli kaikenlaisia silmiä; isoja, kaunopuheisia, vakavia; pieniä, tuikkivia lapsensilmiä, joiden silmäreijät hymyilivät; oli pahoja silmiä, jotka paljastivat liiaksi silmänvalkuaista; avonaisia, valvovia silmiä, jotka katsoivat sydämen syvimpään, ja siellä oli iso, lempeä äidinsilmä, joka katseli rakkaasti kuollutta tyttöä; ja silmästä riippui kirkas, männynpihkainen kyynel, joka laskevan auringon säteissä kimmelsi punaisena ja vihreänä kuin jalokivi.

Äiti tunsi hänet. Tyttö oli sama, joka piti vihittämän juhannuksena, kun merimies tulisi kotiin, mutta kun merimies kirjoitti voivansa tulla vasta syksyllä, murtui tytön sydän, sillä hän ei tahtonut odottaa syksyyn, jolloin puut pudottivat lehtensä ja myrskyt alkoivat soida. Hän oli kuunnellut kyyhkysen laulua, ja oli ymmärtänyt sitä. Kun nuori äiti nyt lähti, tiesi hän, mihin hän menisi.

Hän asetti luotaan raskaan vasun veräjän ulkopuolelle ja otti lapsen syliinsä; suuntasi askeleensa lähimmälle niitylle, joka eroitti hänet rannasta. Kokonainen kukkaismeri suhisi ja kuiskasi hänen valkean hameensa liepeissä, joka värjäytyi kaikenlaisista siitepölyistä; kimalaiset, mettiset ja perhoset kohottivat siipiään ja lentelivät edellä laulaen yhtenä ainoana kirjavana kultapilvenä. Hän kulki alas rantaan kevein askelin.

Silloin huomasi hän lahdella valkoisen purjeveneen tulevan pingotetuin purjein suoraan laituria kohden, mutta ketään ei näkynyt peräsimessä. Ja hän kahlasi yhä kauemmaksi kylpien kukissa ja kukkaistuoksussa, niin että hänen valkoinen hameensa näytti kukkaissaralta mutta paljon hienovärisemmältä.

Alhaalle rannan piilipuiden väliin seisahtui hän; siellä oli linnunpesä rungon ja oksan välissä; ja kun puu keinui iltatuulessa, kiikutti se kolmea pientä untuvapoikasta, joita pienokainen heti tahtoi taputella.

Ja juuri kun he seisoivat rantakivillä, laski valkea vene maihin, aivan heidän jalkojensa juureen, mutta veneessä ei ollut ainoatakaan ihmistä.

Silloin otti hän lapsen ja nousi purjeveneeseen. Ja heti kääntyi vene ja lähti lahdesta.

Kun he purjehtivat kirkonniemen ohi, alkoivat kaikki kellot soida, mutta niin reippaasti ja riemukkaasti.

Pieni tyttö loisti riemusta, siellä vesi oli niin sinistä ja tyyntä; eivätkä he enään kiitäneet veden vaan pellavankukkien ylitse, joita lapsi poimi ojennettuun käteensä. Ja kukat kumartuivat ja nousivat kuin pienet aaltoset kuiskaillen veneen laitaa vastaan. Äärettömänä näkyi pellavapelto leviävän heidän edessään; mutta sitten kietoutuivat he valkeaan sumuun ja kuulivat oikeata aallonloisketta. Mutta sumun päältä kajahti leivosten laulu.

— Meri on niin vihreä, että leivot luulevat sen niityksi, vastasi äiti. Nyt haihtui taas sumu; taivas oli sininen kuin pellavapelto, ja leivot nousivat ilmoihin.

Silloin saivat he nähdä ulkona meressä vihertävän saaren valkoisine santarantoineen, missä valkeisiin vaatteisiin puetut ihmiset kulkivat käsi kädessä. Ja mailleen menevä aurinko valaisi pilarikäytävän kultaista kattoa, jossa valkeat tulet paloivat pyhien uhrimaljojen alla; ja yli viheriöivän saaren kaareutui ruusunpunainen ja kaislanvihreä sateenkaari.

— Onko se taivaan valtakunta, josta kyyhkynen lauloi? Mikä on taivaan valtakunta, äiti?

— Lapseni, se on paikka, missä kaikki ihmiset ovat ystäviä, vastasi äiti; missä ei ole mitään surua eikä mitään vihaa.

Kerran lojui kivinilkka poikasensa kera syvällä meren pohjalla laivalaiturin vieressä katsellen kuinka eräs poika laittoi kuntoon onkivapaansa onkiakseen.

— Katsohan tuota! sanoi kivinilkka, niin opit tuntemaan maailman pahuuden ja kavaluuden… Katsohan nyt sen vehkeitä, sillä on piiska kädessä; ja sitte viskaa se veteen siimanpään; tuossa se on!

Sitte tulee lerkku, joka vetää sen alaspäin; tuossa se on; mutta sitte tulee haka, johon on pistetty käärme! Älä ota sitä suuhusi koskaan, sillä silloin sinä joudut kiikkiin! No niin, tyhmät ahvenet ja särjet, ne vain antavat vetää itseänsä nenästä. Nyt sinä tiedät sen!

Mutta nyt alkoi liekometsä simpukoineen ja näkinkenkineen keinua; kuului polsketta ja jyskettä, ja esiin työntyi heidän päittensä yli iso punainen valaskala; sillä oli korkkiruuvin muotoinen pyrstöevä, jolla se työskenteli.

Niin, ja sitte kuului hirveätä melua ylhäältä. Siellä rytisi ja jyskyi, kun kahdessa sekunnissa rakennettiin siltaa laivasta maahan. Mutta vaikeata oli sitä nähdä, sillä siellä ylhäällä puhallettiin nokea ja öljyä.

Sillalla oli jotain raskasta, niin että se parkui, ja muutamat miehet alkoivat laulaa:

— Hei, käykää kiinni! — Hei, juu! junttanpoo! — Hei, yht'aikaa!
Hei, juu, junttanpoo! Hei, harvakseen! — Junttanpoo!

Nyt tapahtui jotakin vallan kuvailematonta. Ensin kuului ikäänkuin kuusikymmentä taalaalaista olisi puhkonut puuta: sitten aukeni veteen kuoppa, joka ulettui pohjaan saakka; ja kolmen kiven välissä seisoi musta kaappi, joka lauloi ja soitti niin, että helisi ja kilisi aivan kivinilkan ja hänen poikansa lähellä, ja he uivat syvyyteen.

— Kolme syltä vettä! Ei se käy päinsä! Antaa sen olla, ei maksa vaivaa kiskoa ylös tätä vanhaa rämppää, sen korjaus maksaisi enemmän kuin minkä väärtti se on.

Sitten oli hiljaista; iso punakala porhalsi tiehensä ruuvievineen, ja sitte oli vielä hiljaisempaa. Mutta kun aurinko oli mennyt mailleen, alkoi tuulla; musta kaappi alhaalla liekometsässä keinui ja jyskyi kiviä vasten; ja joka jysähdyksestä se soinnahti, niin että lähitienoon kalat tulivat uiden katselemaan ja kuuntelemaan.

Ensimmäisenä tuli kivinilkka katselemaan; ja kun se saattoi kuvastella itseään kaapista, sanoi se: "Se on kuvastinkaappi!"

Se oli järkiperäistä puhetta, ja sentähden sanoivat kaikki: "Se on kuvastinkaappi!"

"Sitten tuli tokanpoika ja haisteli perin pohjin kiinnijääneitä kynttilänjalkoja, joiden putkissa oli vielä palamatta jääneitä kynttilänpätkiä. Tämä kelpaisi syötäväksi, sanoi se, jollei vain olisi noita siimanpäitä." Sitte tuli isoturska ja asettui polkimelle; mutta silloin jymisi kaapin sisusta, niin että kaikki kalat pakenivat.

Pitemmälle ei päästy sinä päivänä. Yöksi tuli puolittain myrsky, pelikirstu jyskyi kuin kadunlaskijan juntta aina auringon nousuun saakka. Kun silloin kivinilkka palasi koko seurue mukanaan, oli kaappi siirtynyt sioiltaan.

Haikalan kidan tavoin oli kansi lauvennut, sieltä näkyi niin iso hammasrivi, etteivät he koskaan olleet mokomaa nähneet; mutta joka toinen hammas oli musta. Ja koko kone oli sivultaan paisunut kuin mätikala; laudat koukistuivat, poljin törrötti ylöspäin kuin potkiva jalka; kynttilänjalkojen haarukat puristautuivat kokoon kuin nyrkit. — Olipas se aika veikele!

— Se hajoaa! huusi turska ja työnsi ulos toista eväänsä valmiina kääntymään.

Ja nyt irtaantuivat laudat, kirstu aukeni, ja nyt saatiin nähdä, miltä se näytti sisältäpäin; sepäs oli kaikkein hauskinta.

— Ne on kangaspuita! sanoi mutakala, joka kutoo pesänsä ja on kutomataitoinen.

— Se on soraharppu, sanoi ahven, joka tavallisesti pysyttelihe kalkkisoran alla.

Niinpä niin, se oli soraharppu! Mutta sen sisässä oli niin paljon komseita, joita ei ollut sorannostokoneessa. Siellä oli pieniä esineitä, jotka näyttivät valkoisiin villasukkiin käärityiltä varpailta; ja kun ne liikkuivat, niin liikkui koko jalka satoine luurankosormineen; se kulki ja kulki, mutta ei päässyt koskaan paikaltaan.

Olipas se kummallinen koje! Mutta soitto oli tauvonnut, sillä luuranko ei ylettynyt enään kieliin, vaan ne kaartelivat vedessä ikäänkuin ne olisivat nakuttaneet rystöillään päästäkseen sisälle.

Soitto oli loppunut. Mutta silloin tuli rautakalaparvi ja ui aivan kaapin lävitse. Ja kun kalat laahasivat piikkejään yli rautakielien, silloin soittivat ne taas, mutta aivan uudella tavalla, sillä nyt olivat kielet uudestaan viritetyt.

Ruusuisena kesä-iltana heti sen jälkeen istui kaksi lasta, poika ja tyttö laivalaiturilla. He eivät ajatelleet juuri mitään, ehkä hiukan vallattomia kujeita; samassa kuului veden pohjasta hiljaista soittoa, ja he kävivät vakaviksi.

Pari vastatullutta kylpyvierasta istuutui laiturille; mies katseli naisen silmiin, jotka kuvastivat koko ruusuisen auringonlaskun ja vihreät rannat. Silloin kuulivat he ikäänkuin lasiharmonikka olisi soinut, mutta aivan uusissa äänilajeissa, sellaisissa, joita vain he olivat uneksineet tahtoessaan luoda uutta maailmaan. Mutta heidän mieleensä ei juolahtanut etsiä ääniä ulkopuolelta omaa itseään, sillä he luulivat soiton soivan heidän omista sydämistään.

Sitten tuli pari vanhaa kylpyvierasta, jotka tunsivat juonen; piloillaan sanoivat he ääneen:

— Vuorimestarin uponnut fortepianohan se soi. Mutta niin pian kuin tuli uusia kylpyvieraita, jotka eivät tunteneet petosta, istuivat he ihmetellen ja iloitsivat tuntemattomasta soitosta kunnes vanhemmat kylpyvieraat ilmoittivat heille petoksen. Sen jälkeen eivät he enään iloinneet.

Mutta pelikirstu lojui paikallaan koko kesän; ja rautakalat opettivat taitonsa ahvenille, jotka taisivat sen paremmin. Pianosta tuli kylpyvieraille ahvenhauta; luotsit asettivat verkkonsa sen ympärille, ja muuan vahtimestari yritti eräänä päivänä pyydystää siitä turskaa. Kun hän vanhalla kellonluodilla oli saanut turskanköyden veteen ja kun hänen piti vetää se ylös, kuuli hän X-moll juoksutuksen, ja niin takertui koukku kiinni. Hän nyki ja vetkutti, ja vihdoin kiskoi hän veden pintaan viisi sorminikamaa, joiden päissä oli villatukot, ja luut naksahtivat kuin luurangolla ikään. Silloin hän pelästyi ja heitti koko saaliin mereen vaikka hän tiesi mitä se oli!

Sitten tuli mätäkuu, jolloin vesi lämpeni ja kaikki kalat lähtivät syvänteistä etsimään viileyttä. Silloin vaikeni soitto taas. Mutta tuli elokuun kuutamo ja kylpyvieraat panivat toimeen huvisoutuja. Valkeassa veneessä istuivat myös vuorimestari ja hänen rouvansa; ja heitä soudattivat edestakaisin heidän poikansa. He kuulivat veneen alta soittoa soutaessaan mustalla vedellä, joka päältäpäin oli hopeoitu ja lisäksi hohti hiukan himmeine kultailuineen.

Mutta silloin hän vaikeni huomatessaan vaimonsa painavan päänsä syvälle alas rintaa vasten kuten näkee kuvissa pelikaanien tekevän ikäänkuin vaimo olisi tahtonut purra poveaan ja kätkeä kasvonsa.

Vanha piano ja sen pitkä tarina oli hänessä henkiin herättänyt muistoja syvyydestä, ensimmäisestä ruokasalista, jonka he olivat itselleen valmistaneet, ensimmäisestä lapsesta, joka opetteli soittamaan, pitkien iltojen ikävästä, mikä oli saatu karkoitetuksi myrskyävillä sävelmäärillä niin, että koko kerros pudisti päältään tylsyyden ja loi uutta loistoa huonekaluihinkin… Mutta se tarina ei kuulu tähän.

Kun tuli syksy ja ensimmäinen myrsky raivosi, tulivat silakat tuhansin parvin uiskennellen läpi pelikirstun. Se oli olevinaan jäähyväissoittoa; tiirat ja lokit kokoontuivat sitä kuuntelemaan. Ja sinä yönä lähti pelikirstu merille; ja se oli koko loiston loppu.

Kapellimestari Krautzberg makasi usein mielellään aamusilla sentähden, että hän soitteli iltasilla orkesterissa, myöskin sentähden, että hän joi useamman kuin yhden lasin olutta ennen maatapanoa. Hän oli kyllä ajatellut nousta varemmin, mutta hänen mielestänsä sellaiseen ei ollut mitään aihetta. Jos hän aamusilla kävi tapaamassa jotain tuttavaa, ei tämä ollut kotosalla; jos hänen tarvitsi sijoittaa rahansa pankkiin, niin se oli suljettu; jos hänen piti lainata nuotteja musiikkikaupasta, niin sitä ei vielä oltu avattu, ja jos hänen piti ajaa raitiotievaunussa, niin se ei vielä ollut liikkeellä, ajuria ei hän voinut saada käsiinsä niin aikaiseen, Rapé nuuskaansakaan hän ei voinut saada, hän ei voinut toimittaa mitään niin varhain. Sentähden oli hän päätynyt makaamaan kauan aamusilla, ja sehän riippui aivan hänen omasta tahdostaan.

Ja nyt oli asia sellainen, että hän rakasti aurinkoa, kukkia ja lapsia, mutta hienojen soittokoneittensa takia ei hän voinut asua auringonpuoleisella kadulla, sillä soittokoneet eivät kestäneet viritystä auringonvaloisissa huoneissa. Sentähden vuokrasi hän itselleen huoneen huhtikuun ensi päivänä, huoneen, joka antoi pohjoiseen suuntaan. Siitä otti hän tarkan selon, sillä hänellä oli kompassi kellon vitjoissa ja hän tiesi, missä Otavan tähdet iltaisin tuikkivat.

Niin olisi asia ja tuli kevät ja ilma lämpeni niin, että oli oikea nautinto miehen asua pohjoiseen antavalla kadulla. Makuuhuone sijaitsi salin vieressä, hän piti huoneensa aina pimeänä laskemalla alas säleuutimet, mutta salissa ei ollut säleuutimia, sillä siellä ei niitä tarvittu.

Sitten tuli alkukesä ja maa muuttui vihreäksi. Kapellimestari oli syönyt ja juonut Hasselbackenilla, sentähden nukkui hän mainiosti erittäinkin sentakia, että teatteri oli suljettu juuri sinä päivänä.

Joka tapauksessa nukkui hän mainiosti, mutta ilma huoneessa kävi niin kuumaksi, että hän heräsi ja luuli pari kertaa olevansa valveilla. Kerran kuvitteli hän seinäpaperien palavan, mutta saattoikin syy johtua Burgunder-viinin nauttimisesta; kerran tunsi hän kasvoillansa kuuman lehahduksen, mutta varmasti oli syy Burgunderissa, sentähden kääntyi hän vuoteellaan ja nukahti.

Sitten nousi hän puoli kymmenen aikaan ja meni saliin vilvottuakseen juomalla lasin maitoa, mikä aina seisoi hänen pöydällänsä aamusilla.

Mutta salissa ei ilma ollut tänään viileä, se oli miltei lämmin, liian lämmin. Eikä kylmä maito ollut kylmää, se oli haaleata, epämiellyttävän haaleata.

Kapellimestari ei ollut mikään ärtyisä mies, mutta hän piti järjestyksestä kaikessa. Sentähden kutsui hän soittokellolla vanhan Loviisan luoksensa, ja koska hän teki huomautuksensa ensi viidennelläkymmenellä kerralla, puhutteli hän Loviisaa ystävällisesti mutta vakavalla äänenpainolla tämän pistäessä päänsä esiin ovesta.

Patruuna, en ole sitä tehnyt, maito oli kylmää, mutta se on seistessä haalistunut.

Menihän se maito mukiinsa, mutta kun kapellimestari katseli ympärilleen salissa, suuttui hän. Hän oli näet rakentanut itsellensä erääseen nurkkaan pianonviereen kotialttarin, pienen pöydän, jolla seisoi kaksi hopeaista kynttilänjalkaa, iso nuoren naisen valokuva ja sen edessä kultareunainen samppanjalasi.

Tähän lasiin, hänen häälasiinsa — hän oli nyt leskimies — pisti hän tavallisesti joka päivä punaisen ruusun muistoksi ja uhriksi hänelle, joka kerran oli ollut hänen elämänsä aurinko. Talvet, kesät seisoi ruusu siinä, ja talvisin pysyi se virkeänä kahdeksan päivää, jos nimittäin varren päätä leikattiin ja veteen ripoteltiin hiukan suolaa. Nyt oli asianlaita se, että hän eilen illalla oli asettanut aivan tuoreen ruusun veteen ja tänään oli se kuihtunut, kutistunut ja kuollut ja nojasi päänsä rintaa vasten. Se oli paha ennemerkki. Hän tiesi kyllä minkälaista arkaluontoista sukukuntaa nämä kukkaset olivat ja hän oli huomannut minlaisten ihmisten parissa ne viihtyivät ja millaisten parissa ne eivät viihtyneet. Hän muisti vielä toisinaan, vaimovainajansa ruusun, jonka aina piti olla ompelupöydällä, se ruusu ei viihtynyt vaan kuihtui aivan odottamatta. Ja hän oli tehnyt sen huomion, että se tapahtui juuri silloin, kuin hänen aurinkonsa suvaitsi peittyä pilvien taakse, jotka kumeasti jyristen purkautuivat sadekuuroksi. Ruusut kaipasivat rauhaa ja helliä sanoja eivätkä ne sietäneet kovaa äänenpainoa. Soittoa ne rakastivat ja hän soitteli toisinaan niin, että ne aukenivat ja hymyilivät.

Nyt oli asianlaita se, että Loviisalla oli kova luonne, ja hänen tapansa oli torua itseksensä siivotessaan huoneita. Ja hänellä oli paha päivänsä keittiössä niin, että kastike pilaantui ja kaikki ruoka muuten sai huonon tuulen sivumaun, minkä kapellimestari heti tunsi, sillä hän itse oli hieno soittokone, joka tunsi sielussaan sitä, mitä muut ihmiset eivät tunne.

Hän arvasi heti, että Loviisa oli tappanut ruusun; ehkä Loviisa oli torunut sitä raukkaa tai tölhäissyt lasia, tai hengittänyt jotain pahaa ruusuun, joka ei sietänyt sellaista. Sentähden soitti hän jälleen Loviisan huoneeseen, ja kun Loviisa pisti päänsä ovesta, sanoi hän, välttäen tosin epäystävällisiä sanoja, mutta kuitenkin hiukan varmemmin kuin ensi kerralla:

— Etkö mitään? Luuletko sinä, että kukka itsestänsä kuolee? Näethän, että vettä ei ole lasissa! Veden sinä olet siitä kaatanut.

Koska Loviisa oli viaton, meni hän kyökkiin itkemään, sillä väärä syytös tuntui hänestä katkeralta.

Kapellimestari Kreuzberg ei sietänyt kuulla toisten itkua, se oli hänestä liikaa ja hän osti illaksi uuden ruusun, ihan tuoreen ilman teräslankoja tietysti, sillä niitä ei hänen vaimonsa koskaan sietänyt.

Ja sitte pani hän maata ja nukkui toisella korvallaan; tosin seinäpaperit hänen mielestänsä paloivat ja päänalus tuntui kuumalta, mutta hän nukahti uudestaan.

Seuraavana päivänä astui hän saliin toimittamaan hartaushetkiään kotialttarin edessä, mutta, oi kauhistus! ruusun lehdet olivat irtautuneet vartta myöden.

Hän aikoi tarttua soittokelloon, mutta hillitsi itsensä nähdessään koko sieluineen rakastamansa vaimon kuvan kokoonkääriytyneenä pudonneen kukkalasin juurelle.

Tämä ei ollut Loviisan tekoa! — Lapsellisessa mielessään ajatteli hän: Hän, joka oli minulle kaikki kaikessa, minun omatuntoni ja minun runottareni, hän ei hyväksy minun menettelyäni, hän on minulle vihoissaan; mitä olen minä tehnyt?

Niinpä niin, tutkiessaan omaatuntoansa löysi hän sieltä, kuten tavallista aina on, pieniä vikoja ja hän päätti kaivaa ne ulos, vähitellen tietysti.

Sitten varusti hän valokuvan lasilla ja kehyksillä, ja ruusun asetti hän lasikuvun alle.

Sitten lähti hän kahdeksan päivää kestävälle matkalle, palasi yöllä kotiin ja pani maata. Heräsi kerran, kuten tavallisesti, aukaisi toisen silmänsä ja luuli, että kattolampussa oli valkeata.

Tullessaan saliin oli siellä ilma tuhattulimmaisen kuuma ja kaikki näytti niin hunninkoiselta. Ikkunauutimet olivat haalistuneet, pianon peitekin oli kadottanut värinsä, nuottikirjojen nidokset olivat viistot, kattolampun öljy oli haihtunut ja riippui uhkaavana pisarana lamppukoristeen päässä, minkä ympärillä kärpäsillä oli tapa tanssia; vesipullon vesi oli lämmin.

Mutta kaikkein ikävintä oli se, että hänen vaimonsa kuva oli kelmennyt, kellertynyt kuin syysruoho! Silloin hän suuttui. Ja kun hän oikein suuttui, alkoi hän soittaa pianoa tai viulua aina sen mukaan kuin…

Hän istuutui tällä kertaa pianon ääreen epävarmassa aikomuksessa soittaa E-moll sonaatin, Griegin tietysti sekä hänen vaimonsa sonaatin, paraimman ja suurimman, minkä tiesi maailmaan syntyneen jälkeen Beethovenin. D-mollin, ei sen vuoksi, että E seuraa D:tä, vaan sentähden, että niin oli asia.

Mutta piano ei tahtonut totella tänään. Se oli epäsoinnukas, se juonitteli niin, että hän luuli sormiensa tai korviensa olevan epäkunnossa. Mutta syy ei ollut niissä. Piano oli kai aivan yksinkertaisesti epävireissä, aivan hirveästi epävireissä, vaikka virittäjän taitavat kädet olivat vastikään sen virittäneet. Se oli kuin riivattu, noiduttu!

Silloin tarttui hän viuluun, ja se täytyi tietysti virittää. Mutta kun kvinttiä piti vääntää korkealle, niin ruuvi teki tenän; se oli kuivettunut kiinni. Ja kun kapellimestari kovin kourin kävi siihen käsiksi, katkesi kieli piukahtaen ja pyörähti kokoon kuin kuivettunut ankeriaisen nahka.

Mutta kuvan himmentyminen harmitti häntä kaikista enimmin ja sentähden peitti hän harsolla alttarin.

Siten peittyivät harsoon kaikki hänen elämänsä kauniimmat muistot, ja kapellimestari joutui itse epävireisiin, alkoi sureskella ja lakkasi käymästä iltasilla ravintoloissa.

Ja niin liukui aika sydänkesää kohden. Yöt kävivät päiviä pitemmiksi; mutta koska sälekaihtimet pimittivät huoneen, ei kapellimestari voinut huomata mitään eroitusta.

Lopulta hän eräänä yönä, itse juhannusyönä, heräsi siihen, että salin kello löi kolmetoista. Se oli kauheata, koska kolmetoista on onneton luku, mutta myös senvuoksi, ettei mikään viisas kello voi lyödä kolmeatoista. Nyt hän ei nukahtanutkaan uudestaan, vaan kuunteli vuoteessaan. Salista kuului naputtava ääni ja sitte paukahti ikäänkuin huonekalu olisi haljennut. Sen jälkeen kuului ikäänkuin tassuttelevia ääniä lattialta ja sitte alkoi kello lyödä; ja se löi, löi, viisikymmentä kertaa, vieläpä sata kertaa. Se oli hirveätä!

Mutta silloin tulvehti valokimppu makuuhuoneeseen ja se viskasi kuvan seinäpaperille, kummallisen, ristintapaisen ha'an muotoisen kuvan ja se tuli salin ovesta. Siis kynttilöitä oli sytytetty salissa. Mutta kuka oli ne sytyttänyt? Ja lasit kilahtelivat ikäänkuin siellä olisi ollut vieraita; samppanjalasit kilahtelivat, mutta puhetta ei kuulunut. Nyt kuului taas uusia ääniä aivan kuin olisi korjattu purjeita kokoon, ikäänkuin olisi kaulattu vaatteita tai muuta sentapaista.

Kapellimestarin täytyi mennä katsomaan, uskoen sielunsa kaikkivaltiaan haltuun meni hän saliin.

Hän näki ensin Loviisan kampuu-aamupuvun katoavan kyökin ovesta; näki joka tapauksessa kohotetut rullakartiinit; näki ruokapöydän täynnä laseihin pistettyjä kukkia, ah, pöytä oli täynnä yhtä paljon kukkia kuin silloin hääillalla saapuessaan kotiin morsiamensa kanssa.

Ja katsos nyt: aurinko paistoi suoraan hänen silmiinsä yli kaukaisten siintävien järvenselänteiden ja metsien; aurinko oli aikaansaanut salin valaistuksen sekä tehnyt kaikki pienet kujeet. Ja nyt oli hänen syntymäpäivänsä ja hän siunasi aurinkoa, joka oli ollut niin aikaisin jalkeilla aamusilla ja tehnyt nämä kepposet unikeolle. Ja nyt hän siunasi hänen muistoansa, jota hän oli sanonut elämänsä auringoksi! Ei se ollut mikään uusi nimi, mutta hän ei voinut keksiä parempaakaan ja se oli hyvä sellaisenaan.

Ja ruusu seisoi vaimon alttarilla ja se oli ihan tuores, niin tuores kuin hänkin oli ollut ennenkuin väsyi vaivoistansa. Väsyi! Niin, hänen vaimonsa ei ollut niitä voimakkaimpia ihmisiä; ja elämä kaikkine sysäyksineen ja töytäyksineen oli tuntunut hänen vaimostaan liian raa'alta. Hän muisti vielä, kuinka vaimo vaatteita silitettyään tai pestyään ne oli vaipunut sohvaan valitellen: minä olen niin väsynyt! — Pikku raukka, hän ei kuulunut tähän maailmaan, olipahan vain antanut vierailunäytännön ja sitte matkustanut.

Ja vaimo oli kaivannut aurinkoa, niin oli tohtori sanonut, mutta siihen aikaan ei heillä ollut varoja hankkia itselleen aurinkoa, sillä auringonvaloiset huoneet maksavat enemmän.

Mutta nyt oli hänellä aurinkoa yllin kyllin sitä tietämättään; ja hän seisoi aivan keskellä päivänpaistetta, mutta se oli myöhäistä. Juhannus oli ohitse ja aurinko meni taas menojaan; viipyisi poissa kokonaisen vuoden ja palaisi taas. Kaikki on niin kummallista.

Luotsikutteri oli täsmälleen viimeisen majakan ulkopuolella; talvinen aurinko oli mennyt mailleen jo aikoja sitten ja aallot kävivät korkeina, oikeina hyrskyinä. Silloin antoi tähystäjä keulasta ilmoitusmerkin: näkyy purjehtija tuulen puolella!

Ulkona ulapalla näkyi priki, joka oli hiivattu tuuleen ja oli nostanut luotsilipun; se pyrki varmaankin satamaan.

— Ylemmäs! komensi luotsivanhin ruorimiehelle. Sen luo on vaikeata päästä tällaisessa aallokossa, mutta kuules sinä, Vihtori, me tapaamme sen veneellä tuulen alapuolella, voit sitte hypätä rikiin, mistä vain pääset… Nyt käännämme! — Selvä! —

— Kumma kapine kun ei se jo käännä kokonaan! — Näettekö kannella tulta? — Ei! — Eikä mitään lyhtyä etumastossa — Täyttä seiliä! ylemmäs Vihtori! Kutteri tuli liika kovaa vauhtia; Vihtori seisoi kaidepuilla tuulen puolella; ja kun iso hyökylaine seuraavalla kerralla nosti venettä, seisoi Vihtori ylhäällä prikin vantissa, sillä välin eteni kutteri, kääntyi ja suuntasi sisäväylän majakkaa kohden. Vihtori istui puolitiessä saalinkia, puhalsi ilman keuhkoistaan ennenkuin hän tuli alas kannelle. Kannelle tultuaan meni hän heti peräsimen tykö, jossa hänen paikkansa tietysti oli, mutta kylläpä hän hämmästyi aika lailla, kun hän ei huomannut ketään ruorirataksen ääressä. Hän huusi halloota, mutta kukaan ei vastannut.

— Varmaankin ne istuvat kajuutassa juomassa, ajatteli hän ja meni kajuutan ikkunasta katsomaan. Ei sielläkään ollut ketään! Hän kulki keulaan keittiön ja skanssin puolelle, mutta ei sielläkään ollut ristin sielua! Silloin hän ymmärsi, että laiva oli tuuliajolla, hän otaksui, että se vuoti ja oli vaipumaisillaan mereen.

Oli mahdotonta ohjata maata kohden, sillä hän ei voinut yht'aikaa rassata ja vähentää purjeita, kun hänen samalla piti hoitaa peräsintä, sitä hän ei voinut edes ajatellakaan.

Tässä ei ollut muuta keinoa kuin antaa laivan ajelehtia vaikka aallot kuljettivat sitä merelle.

Eikä hän ilostunut, mutta luotsi on valmis kestämään kaikkea; ja kylläpähän joku purjehtija purjehtisi ohi, kunhan hän vain saisi tulen viritetyksi voidakseen antaa ilmoitusmerkkiä. Sen vuoksi lähti hän laivan keittiöön hakemaan tulitikkuja ja lyhtyä. Vaikka aallot kävivät hyvin korkeina, ei laiva liikahdellut ollenkaan, ja tämä ihmetytti häntä, mutta vielä enemmän hämmästyi hän päästyään isonmaston ohi, kun hän huomasi kävelevänsä parkettilattialle levitetyllä pitkällä jalkamatolla, mikä oli valkoinen, sininen ja kuosiltaan pikkuruudullinen. Hän kulki kulkemistaan, mutta matosta ei koskaan tahtonut tulla loppua, eikä hän enään nähnyt mitään laivan keittiötä. Tämä tosin oli kauheata, mutta samalla hauskaa, sillä se oli uutta.

Matto ei ollut lopussa, kun hän seisoi kivirakennusten läpikujan sisäänkäytävän edessä, missä oli puoteja valaistuine ikkunoineen. Oikealla oli ihmisvaaka ja itsetoimiva kone. Ajattelematta sen enempää asettui hän seisomaan vaa'alle ja pisti koneen reikään rahan. Hän tiesi hyvin painavansa kahdeksankymmentä kilogrammaa, sentähden hymyili hän pakostakin, kun viisari näytti vain kahdeksan kiloa. Joko sitten vaaka osoittaa aivan hullunkurisesti taikka olen minä joutunut toiselle taivaankappaleelle, joka on kymmenen kertaa isompi tai pienempi kuin maa. Niin hän ajatteli, sillä hän oli käynyt merimieskoulua ja oli lukenut tähtitiedettä.

Nyt piti hänen tutkia, mitä auttomaattikoneessa oli! Kun raha oli pudonnut, ponnahti luukku auki ja siitä pistettiin hänen käteensä kirje. Kirje oli suljettu valkoiseen kuoreen ja suurella punaisella lakalla varustettu; mutta leimaa hän ei voinut lukea, mutta se olikin yhdentekevää, koska hän ei tietänyt, keltä se oli. Hän avasi kuitenkin kirjeen ja luki… ensin allekirjoituksen kuten tavallista on. Siinä oli kirjoitettu… niin, sen saamme jälkeenpäin tietää. No niin, hän luki kirjeen kolmeen kertaan, ja pisti sen sitten povitaskuunsa ja sitä tehdessään oli hän hyvin miettivän näköinen; hyvin miettivän näköinen!

Sitten kulki hän eteenpäin läpikujaan, mutta pysyttelihe nyt tunnollisesti keskellä mattoa. Siellä oli kaikenlaisia puoteja, mutta ei ketään ihmistä näkynyt, ei puotipöytien sisäpuolella eikä ulkopuolellakaan. Jonkun ajan kuljettuaan seisahtui hän erään ison ikkunan eteen, jonka sisäpuolella näkyi kokonainen simpukkanäyttely. Koska ovi oli auki, astui hän sisään. Lattiasta kattoon oli pystytetty hyllyjä, jotka olivat täynnä maailman monilta meriltä koottuja simpukoita. Puodissa ei ollut ketään, mutta siellä kierteli renkaina tupakansauhua ja näytti siltä ikäänkuin joku aivan äsken huvikseen olisi puhallellut näitä renkaita. Koska Vihtori oli aika veitikka, pisti hän sormensa renkaan läpi ja sanoi: "Hei! nyt minä olen kihloissa neiti Tupakan kanssa!" Nyt kuuli hän kummallisen kellontapaisen äänen, mutta siellä ei ollut mitään kelloa, sen sijaan huomasi hän, että ääni tuli avainkimpusta. Eräs avain oli hiljattain pistetty kassalaatikon avaimenreikään, ja toiset avaimet heilahtelivat edestakaisin liikkuen säännöllisesti niinkuin kellon heiluri, ja sitä peliä kesti hetkinen. Sitten oli hiljaista, ja kun oli aivan hiljaista, kuului hiljainen suhina niinkuin tuulen lipuessa taklauksen läpi tai höyryn virratessa läpi ohuen putken. Simpukat siten suhisivat; mutta koska ne olivat erisuuruisia, muuttuivat suhuäänetkin erikorkeiksi, ja tämä kuulosti ikäänkuin kokonainen suhuorkesteri olisi soinut. Vihtori oli syntynyt tuorstaipäivänä ja taisi sentähden selittää linnun ääniä, hän höristi korvasimpukkaansa voidakseen käsittää simpukoiden suhinan salaisuuden, ja jonkun hetken kuluttua ymmärsi hän, mitä ne sanoivat:

— Minulla on kaikkein kaunein nimi, sanoi eräs, sillä minun nimeni on Strombus pespelicanus.

— Minä olen kaikkein kaunein! sanoi purppurasimpukka, jonka nimi on murex ja jotain kummallista sen lisäksi.

— Minä soitan kaikkein kauneimmin! sanoi tiikerisimpukka, jota sanotaan niin siksi, että se on pantterin näköinen.

— Hiljaa, hiljaa, hiljaa, sanoi puutarhasimpukka, minua ostetaan enimmin, sillä minua käytetään kesähuviloiden kukkapenkereillä. Minusta se on ikävää, mutta he tarvitsevat minua kuitenkin. Mutta talvella minä makaan halkovajassa hiilivadissa.

Kauheita kapineita, ne ylistävät vain omaa itseään, arveli Vihtori, mutta saadakseen aikansa kulumaan otti hän käteensä erään kirjan joka oli avattuna puotipöydällä. Koska hänellä oli tarkat silmät, näki hän heti, että sivu 240 oli avattu, ja että luku 51 alkoi vasemmalta sivulta. Luvun yläpuolella oli mottona Coleridgelta lainattu säe; ja sen sisällys valtasi hänen mielensä kuin salama. Puna poskilla ja pidättäen hengitystään luki hän… siitäpä puhumme myöhemmin, mutta ei kirjassa puhuttu simpukoista, sen verran voimme kuitenkin sanoa.

Paikka miellytti häntä kuitenkin ja hän istuutui, ei kuitenkaan liian lähelle rahalaatikkoa, sillä se on vaarallinen naapuri. Ja sitten alkoi hän ajatella näitä kaikkia kummallisia eläimiä, jotka kävivät merta kuin hänkin, niillä ei ollut lämmintä merenpohjalla, mutta ne hikoilivat kylläkin ja kun ne hikoilivat kalkkia, tuli siitä heti uusi nuttu. Ja ne kiemurtelivat niinkuin madot; toiset kiemurtelivat oikealle ja toiset vasemmalle, mutta olihan se selvää, sillä jollekin tahollehan niiden piti kiemurrella, eivätkä kaikki voineet olla samanlaisia.

— Niin, kyllä me sen tiedämme, mutta me emme tiedä: miksi korvien simpukka on Helix ja miksi hiuksien rumpukalvon pikkuluut ovat Limnaeus stagnaliksessa olevan eläimen näköiset, sillä niin sanotaan kirjassa.

Vihtori ymmärsi heti, että hän oli tekemisissä ajatuksienlukijan kanssa, sentähden vastasi hänkin uutimen läpi ystävällisesti mutta riuskasti ilmaisematta mitään hämmästystä:

— Sen kyllä tiedämme, mutta miksi meillä korvassa on Helix, sitä ei voi sanoa kirja sen enempää kuin simpukan kauppiaskaan.

— En minä ole mikään simpukan kauppias! karjasi näkymätön olento huoneesta.

Samassa raotti joku uutimia, ja niiden takaa näyttäytyi niin hirveän näköinen pää, että joku muu kuin Vihtori olisi pötkinyt tiehensä. Mutta Vihtori, joka tiesi, kuinka piti kohdella peikkoja, katseli ensin punahehkuvaa piipunpäätä, sillä sen näköinen peikko oli, kun se puhalteli savurenkaita uutimien rakoon. Kun savurengas läheni, otti Vihtori sen sormeensa ja heitti sen takaisin.

— Ei merimies saa pelätä, sillä silloin ei mikään tyttö hänestä välitä.

— Kuulehan, sinä mies pelkäämätön, menehän vielä kauemmaksi läpikujaan, niin saammepa nähdä, etköhän pelästy.

Vihtori oli saanut kyllikseen simpukoista, sentähden käytti hän tilaisuutta hyväkseen poistuakseen ilman että se olisi näyttänyt paolta. Hän astui nyt puodista, mutta takaperin, sillä hän tiesi, ettei koskaan pidä kääntää selkäänsä; sillä se on arempi kuin milloinkaan rinta.

Ja sitten alkoi hän taas kävellä seuraten sinivalkoista mattoa. Läpikuja ei ollut suora vaan mutkitteli niin, ettei sen loppua koskaan voinut nähdä, ja aina näkyi uusia puotia, mutta ei ihmisiä; eikä puodinomistajiakaan näkynyt. Mutta Vihtori tiesi kokemuksesta, että ne pysyttelivät puotihuoneissa.

Saapuessaan erääseen hajuvesimyymälään, joka tuoksui metsän ja niityn kukille, ajatteli hän… menenköhän puotiin ostamaan morsiamelleni pullon eau de Colognea. Tuumasta toimeen. Puoti oli hyvin simpukkapuodin näköinen, mutta haju oli niin väkevä, että päätä alkoi särkeä ja hänen täytyi istuutua tuolille. Erittäinkin pani eräs karvasmanteli korvat suhisemaan, mutta se jätti suuhun hienon kirsikkamarjaviinin maun. Vihtori, joka ei koskaan ollut joutunut pulaan, otti taskustaan kuvastimella varastetun messinkisen rasian ja otti hyppysellisen karkeata nuuskaa, mikä kirkasti aivoja ja poisti päänsäryn. Sitten naputti hän puotipöytään ja tiukkasi:

Ei kuulunut vastausta. Silloin hän ajatteli: menenpähän huoneeseen ja teen kauppani. Hän asetti oikean käden puotipöydälle, ponnisti ja oli yhdellä hyppäyksellä toisella puolella. Sitten siirsi hän uutimet tieltään ja kurkisti huoneeseen. Siellä näki hän näyn, mikä täydellisesti häikäisi hänet. Pitkällä persialaisella pöytäliinalla verhotulla pöydällä näki hän ensin kukkia kasvavan ja hedelmiä kantavan oranssipuun, ja sen kiiltävät lehdet olivat Camelian lehtien näköisiä. Riti riviin oli asetettu hiottuja kristallilasia ja niihin oli pistetty kaikki maan hyvälle tuoksuvat kukat, sasminasta, liljasta, orvokista, kielosta, ruususta aina laventeliin saakka. Pöydän toisessa päässä puoleksi oranssin peitossa näki hän käärittyjen hameenhihojen alla kahden pienen valkoisen käden hoitavan pientä, hopeaista tislauskonetta, mutta naisen kasvoja ei hän nähnyt, eikä nainenkaan nähnyt häntä. Mutta kun hän huomasi, että naisen hame oli keltainen ja vihreä arvasi hän, että nainen oli noita-akka, sillä keltainen ja vihreä on Sphinx perhosen toukka, joka myöskin voi kääntää silmät. Mikä sillä on takana näyttää olevan edessä, ja sillä kohdalla sillä on sarvi niinkuin yksisarviaisella, niin että se peloittaa vihollisiaan vale kasvoilla ja syö sillä välin sillä päällä, mikä näyttää peräpuolelta.

Vihtori ajatteli: tästäpä tulee käsikähmä, mutta alappahan sinä ensin! Aivan oikein, jos tahtoo saada ihmiset puhumaan, niin pitää vain vaieta.

— Kyllä, vastasi Vihtori sanoakseen jotakin, sillä hän ei koskaan ollut ajatellut mitään kesähuvilaa talveksi.

— Älä koetakaan minua lumota, sillä minä olen kihloissa kunnon tytön kanssa! sanoi luotsi ja katseli häntä kihlasormen keskisormen välistä niinkuin noita-akat koettaessaan huumata tuomaria.

Nainen oli nuori ja kaunis yläpuolelta, mutta vyötäisiltä alaspäin oli hänessä jotain hyvin vanhaa, ikäänkuin hän olisi ollut parsittu kahdesta kappaleesta.

— Kulkekaamme vain suoraan läpi metsän, niin pääsemme perälle, sanoi nainen ja pyysi luotsin kulkemaan edellä, sillä nainen ei tietysti tahtonut kääntää selkäänsä.

— Täällä tietääkseni kai se sonni kuljeksii, sanoi luotsi, sillä hän piti ajatuksensa koossa.

He kulkivat yli kallion nyppylöiden ja puun juurien, yli rämeiden ja kaskimaiden, yli rytöjen ja miilun pohjien, mutta Vihtorin täytyi toisinaan kääntyä katsomaan, pysyikö nainen jälessä, sillä hän ei kuullut tämän askeleita. Ja vaikka hän kääntyikin ja näki hänet edessään, täytyi hänen silmillään etsiä häntä, sillä hänen keltaisen ja vihriän vipevä hameensa teki hänet melkein näkymättömäksi.

Lopulta tulivat he metsässä avonaiselle paikalle eli raiviolle ja koska Vihtori seisoi keskellä vihreätä metsänaukkoa, astui sonni häntä vastaan ikäänkuin se olisi häntä odottanut. Se oli musta, sillä oli valkoinen tähti otsassa ja verta silmäpielissä.

Koska pako oli mahdoton, oli jälellä vain hyökkäys ja puolustus. Vihtori katsahti maahan ja katso, siinä oli äsken veistetty juhkurapäinen aidanseiväs. Hän otti aidanseipään maasta ja asettui puolustusasemaan.

Ja nyt alkoi tanssi. Sonni peräytyi ensin niinkuin höyrylaiva ja sieramistaan puhalsi se höyryä, heiskutti häntää, niinkuin laivan potkuri; ja sitten syöksyi se täyttä vauhtia eteenpäin.

Kävi suhina ilmassa, sitte kuului paukaus kuin laukaus seipään pudotessa keskelle sonnin silmiä. Vihtori hyppäsi yhdellä loikkauksella syrjään, mutta sonni teki täyttä tenää. Sitten muuttui näky; Vihtorin suureksi kauhistukseksi näki hän pedon hyökkäävän alas metsänrantaan, josta hänen valkeaan hameeseen puettu morsiamensa riensi kohtaamaan sulhastaan. Silloin huusi hän sydämensä syvyydestä: Anna, nouse puuhun! sonni tulee!

Sitten juoksi hän pedon kintereillä, ja iski sitä takajalkoihin ohuempaan paikkaan mikäli mahdollista ruhjoakseen luuputken. Ja yli-inhimillisillä voimilla sai hän koko koljon kaadetuksi maahan. Anna oli pelastettu, ja luotsi piti häntä sylissään.

Hänen mieleensä ei johtanut kysyä morsiameltaan mistä hän tuli, syyn tähän saamme jälkeenpäin tietää.

He kulkivat käsi kädessä eteenpäin pitkin polkua, ja he olivat onnellisia näin odottamattomasta tapaamisesta. Mutta kun he olivat kulkeneet jonkun hetken, seisahtui Vihtori äkkiä ja sanoi:

— Odota hetkinen, minä menen katsomaan sonnia, minun tulee sitä kuitenkin sääli.

Silloin muuttuivat Annan kasvot ja hänen silmäpielensä veristyi.
Kasvoilla hurja, ilkeä ilme sanoi hän vain: mene, minä odotan.

Luotsi katseli häntä surullisilla katseilla, sillä hän kuuli, että tyttö valehteli. Mutta Vihtori seurasi häntä. Tytön käynti oli kuitenkin niin kummallinen, että Vihtorin koko vasenta kylkeä alkoi paleltaa.

Samassa loi tyttö häneen syrjäkatseen ja hän huomasi, ettei se ollut ihmisen vaan sonnin verinen katse, ja hän ymmärsi.

Olisittepa silloin nähneet! Väärä Anna muutti muotoa, hänen kasvonsa kävivät kellanvihreiksi, sapenvärisiksi, hän halkesi ilkeydestä, ja seuraavassa silmänräpäyksessä puipersi musta kaniini tiehensä yli mustikanvarsien ja katosi.

Nyt seisoi Vihtori autiossa metsässä, mutta hän ei sen vuoksi hämmentynyt vaan ajatteli: kuljempahan eteenpäin; ja tulkoon vastaani vaikka itse ilmetty, niin luen minä isämeitäni oikeinpäin, sillä se kestää pitkät matkat.

Sitten riensi hän eteenpäin ja näki tuvan. Hän koputti oveen ja vanha eukko tuli avaamaan. Hän pyysi yösijaa. Eukko sanoi sen kyllä voivansa antaa vaikkei se kovin häävi ollutkaan, sillä ullakolla oli vain yksi huone sekin hataranlainen.

Kuinka siinä sovittelivatkaan, sai hän seurata ullakkohuoneeseen. Siellä riippui vuoteen yläpuolella ampiaispesä, ja eukko pyysi anteeksi, että heillä oli sellaisia vieraita.

— Ei haittaa! ampiaiset ovat niinkuin ihmiset, ne ovat kilttiä kunnes niitä ärsytetään. Ehkä teillä on käärmeitäkin.

— Ei haittaa; ne pitävät vuoteen lämpimänä, kyllä hyvä sopu meille tilaa antaa! Ovatko ne kyykäärmeitä vai tarhakäärmeitä? Enhän minä tosin siihen paljon perusta, mutta minä pidän enemmän tarhakäärmeistä!

Eukko ei tietänyt, mitä vastata, kun luotsi alkoi valmistaa vuodetta ja aikoi ihan tosissaan nukkua huoneessa.

Samassa kuului suljetun ikkunan ulkopuolelta tuskallista surinaa, ja iso sini-ampiainen koetti päästä huoneeseen.

— Miksi minä niin tekisin? Ehkä sillä on täällä poikasia, jotka ovat nälissään ja sentähden täytyisi minun kuunnella lasten porua, ei kiitoksia!…

— Ei suinkaan, se puree vain ilkeitä ihmisiä… Ja nyt avasi Vihtori ikkunan. Huoneeseen lensi kyyhkysenmunan kokoinen sini-ampiainen: ja se lensi heti ylös pesäänsä suristen niinkuin paasiviulun kieli. Ja niin oli taas hiljaista.

Kun hän seuraavana päivänä astui alas tupaan, ei eukkoa ollut siellä. Mutta ainoalla tuolilla istui musta kissa kehräillen; kissathan ovat tuomitut kehräämään siksi, että ne ovat niin laiskoja, ja jotainhan niiden pitää tehdä.

Ja niin otti hän kissan ja asetti sen lieteen. Mutta se ei ollutkaan mikään tavallinen kissa, sillä nyt alkoivat sen selkäkarvat säkenöidä, niin että lastut syttyivät palamaan.

— Jos sinä osaat virittää tulen, niin osaat sinä kahviakin keittää, sanoi luotsi. Mutta kissa on sitä maata, että se ei tahdo sitä mitä toinen tahtoo, ja nyt alkoi se sähistä ja sylkeä niin, että tuli sammui.

Samassa kuuli luotsi lapiota pystytettävän tuvan seinää vasten; ja kun hän kurkisti pihalle, näki hän eukon seisovan kuopan reunalla, josta hän puutarhassa oli heittänyt multaa.

Samassa tuli eukko tupaan. Kun hän huomasi Vihtorin terveenä ja reippaana, hämmästyi hän paljaasta ihmettelystä. Ja nyt tunnusti hän, ettei kukaan ollut päässyt elävänä siitä huoneesta, sentähden oli hän edeltäkäsin kaivanut hänelle haudan. Mutta koska eukko näki huonosti, oli luotsi hänen mielestään saanut omituisen kaulaliinan.

— Niinpä, niin, oletkos koskaan nähnyt moista kaulaliinaa, sanoi
Vihtori ja pyyhki kädellä leukansa alta.

Kaulassa riippui käärme, se oli punonut hienon solmun, jossa oli kaksi keltaista täplää; ne olivat sen silmiä; ja silmät loistivat kuin jalokivet.

— Näytä tädille rintaneulojasi, sanoi luotsi. Ja kun hän kutitti käärmeen päätä, hohtivat molemmat rintaneulat sen kidassa.

— Huomaan, että olet saanut kirjeeni ja olet ymmärtänyt sen. Sinä olet kunnon mies!

— Vai niin, sekös se oli sinun auttomaattikirjeesi, sanoi luotsi ottaen kirjeen povitaskustaan. Sen minä asetan lasiin ja kehyksiin kotiin palattuani.

— Tiedättekö mitä kirje sisälsi? — Se sisälsi vain tämän: "Mann muss sich nie verblüffen lassen", minkä voi kääntää näin: "rohkea rokan syö".

— Mutta kuinka se luotsi saattoi mennä laivasta läpikujaan; eikö hän taas palannut laivaan, vai oliko kaikki vain unta?

— Mitä värssyjä? Niitäkö värssyjä… joita luotsi luki simpukkapuodissa… niin, ne minä jo olen unohtanut… sanoi äiti. Mutta ei sellaista saa kysyä, rakas lapseni, tämähän on vain satu!

Oli kerran valokuvaaja. Hän valokuvasi valtavasti ihmiskasvoja sekä edestä että sivulta, vartalokuvia ja kokonaiskuvaa, ja hän osasi kehittää, kiinnittää, värittää, kullalla liuentaa ja jäljentää. Olipas se aika pukari! Mutta hän ei koskaan ollut tyytyväinen, sillä hän oli ajattelija, suuri ajattelija ja keksijä. Hän oli näet mietiskellyt, että maailma oli takaperoinen. Saattoihan sen nähdä levystäkin, kun se oli liukenemassa kehittäjä-astiassa. Mikä oli ihmisen oikealla puolella, se muuttui siinä vasemmanpuoliseksi; pimeä muuttui valoiseksi ja varjot muuttuivat päivänvaloksi, sininen valkeaksi, ja hopeanapit tummuivat raudanruskeiksi. Takaperoistahan se oli.

Hänellä oli yhtiökumppani, joka oli tavallinen ihminen täynnä pieniä omituisuuksia. Niinpä hän ei koskaan tupakoinut koko päivää; hän ei koskaan oppinut sulkemaan ovea; hän pisti veitsen suuhunsa ottimen asemesta, hän kulki hattu päässä huoneessa; hän puhdisti kynsiään keskellä kuvaamon lattiaa; ja illaksi piti hänen saada kolme lasia olutta. Hänellä oli vain vikoja.

Ajattelija sitävastoin oli virheetön, tunsi vastenmielisyyttä epätäydellistä kumppaniaan kohtaan, ja hän olisi tehnyt eron hänestä, mutta ei voinut, sillä heidän liikeasiansa pakoittivat heidät vetämään yhtä köyttä ja koska heidän täytyi pysytellä yhdessä, alkoivat ajattelijan vastenmieliset tunteet muuttua kohtuuttomaksi vihaksi. Se oli kauheata!

Kun sitten tuli kevät, piti vuokrata kesähuvila; liiketoveri lähetettiin hankkimaan sellaista. Ja hän hankki. Sitten matkustivat he laivalla saaristoon eräänä lauvantai-iltana. Ajattelija istui koko ajan yläkannella punssia juoden. Hän oli hyvin lihava, monet kivut vaivasivat häntä, hän poti jotain maksataudin tapaista, jaloissakin oli jotain nurinkurista, ehkä luuvaloa, mene tiedä. No niin, saavuttuaan perille, astuivat he maihin laiturille.

He kulkivat pitkin puunjuurista polkua; ja niin loppui tie aivan aidan eteen. Se täytyi kaataa kumoon. Sitten tuli kivinen polku. Ajattelija valitteli jalkojaan, mutta unohti tuskan uuden aidan takia, joka kaadettiin kumoon. Sitten katosi tie aivan kuin itsestään; täytyi kulkea pitkin kallion nyppylöitä raivaten tietä läpi pensaiden ja mustikanvarsien.

Kolmannen aidan sisäpuolella seisoi sonni, se ajoi ajattelijan neljännelle aidalle. Siitä hän sai hikikylvyn, mikä aukasi hikireijät. Kuudennen aidan takana näkyi tupa. Ajattelija meni tupaan, ja astui verannalle.

— Miksi täällä on niin paljon puita? sanoi hän. Ne peittävät näköalan.

Sitten piti heidän ruveta uimaan. Mutta mitään uimarantaa viisaustieteellisessä merkityksessä ei ollut. Siellä oli vain savista kivipohjaa. Kylvyn jälkeen piti ajattelijan juoda lasillinen vettä lähteestä. Vesi oli ruosteen ruskeata ja sillä oli kirpeä maku. Se ei kelvannut. Ei mikään kelvannut. Lihaa ei saanut ostaa, kala oli ainoa ruokalaji.

Ajattelija synkistyi ja istuutui kurpitsin alle valittamaan. Mutta jäädä hänen täytyi; ja yhtiötoveri palasi kaupunkiin hoitamaan liikettä toverin loma-ajalla.

Laiturilla seisoi hoikka, punaposkinen ja ruskeakaulainen nuorukainen. Tämä oli nuortunut ja elämänhaluinen ajattelija.

— Erinomaisesti, sanoi ajattelija. Aidat ovat karkoittaneet rasvan ruumiistani, kivet ovat hieroneet jalkani terveiksi, savi on tarjonnut minulle mutakylpyjä poistaen luuvaloni; niukka ruoka on parantanut maksani, kuusikko keuhkoni, ja ajatteles, ruskea lähdevesi sisälsi rautaa, jota minä juuri tarvitsin.

— Niin, niin, kuules sinä ajattelija, sanoi yhtiötoveri; negatiivisesta levystä saa positiivisen levyn, jossa varjot muuttuvat taas valokohdiksi. Jos sinä tahtoisit ottaa minusta sellaisen levyn ja tarkastelisit mitä vikoja minulta puuttuu, niin sinä et vihaisi minua. — Ajatteles vain: minä en juo ja siksi hoidan minä liikettä, minä en varasta, minä en koskaan puhu sinusta pahaa; minä en valita koskaan; en tee koskaan valkoista mustaksi; en ole koskaan epäkohtelias liiketuttavia kohtaan; nousen aikaisin aamusilla; puhdistan kynteni pitääkseni kehittäjän puhtaana; pidän hatun päässäni, etten pudottaisi karvoja levyille; tupakoin puhdistaakseni ilman myrkyllisistä höyryistä; jätän oven raolleen voidakseni työskennellä meluamatta kuvaamossa; juon iltasilla olutta, etten hairahtuisi juomaan viskyä, ja minä työnnän veitsen suuhuni, etten pistäisi itseäni ottimella.

— Sinä olet todella suuri ajattelija, sanoi valokuvaaja; ollaan nyt ystäviä, siten pääsemme pitkälle.

Viimeinen muuttokuorma oli mennyt. Vuokralainen, muuan nuori mies, jolla oli suruharso hatussa, kulki vielä kerran läpi huoneiston tutkien, oliko hän unohtanut mitään. — Ei, hän ei ollut unohtanut mitään, ei kerrassaan mitään; ja niin meni hän eteiseen lujasti päättäen olla ajattelematta mitään siitä, mitä hän oli kokenut tässä huoneistossa. Mutta katsos, eteisessä puhelimen viereen oli seinään nupilla naulattu puolen arkin paperi; ja se oli täyteen kirjoitettu erilaisine käsialoineen, toisin paikoin selvästi musteella, toisin paikoin lyijykynällä tai punakynällä töherretty. Siihen oli kirjoitettu tämä kaunis tarina, mikä oli loppuuneletty niin lyhyen ajan kuin kahden vuoden kuluessa; kaikki, minkä hän tahtoi unohtaa, oli siihen kirjotettu; palanen ihmiselämää puolen arkin paperilla.

Hän otti alas arkin; se oli tuollainen auringon kelaama konseptipaperi, josta loistaa valoa. Hän asetti sen salin kaakeli-uunin komerolle, nojautuen sen yli luki hän. Ensin oli siinä hänen nimensä: Alice, kaunein nimi hänen mielestänsä siihen aikaan, sentähden, että Alice oli hänen morsiamensa. Sitten numero — 15.11. Se näytti kirkonseinälle ripustetulta virrennumerolta. Sen yläpuolelle oli kirjotettu: Pankki. Se oli hänen työnsä, pyhä työ, joka antoi leivän, kodin, puolison, olemassaolon perustan. Mutta sen yli oli vedetty viiva. Sillä pankki oli sortunut, mutta hän oli pelastunut toiseen pankkiin kuitenkin vasta monen, lyhyen ajan kestävän levottomuuden jälkeen.

Sitten se tapahtui. Kukkaiskauppa ja vuokra-ajuri. Tämä tapahtui kihlauksen aikaan, jolloin taskut kilisivät täynnä rahoja.

Sitten: kalustokauppias, verhoilija: hän perustaa kodin.
Pikalähetystoimisto: he muuttavat uuteen kotiin.

Oopperan pääsylippumyymälä: 50.50. He ovat vastanaineita ja käyvät Oopperassa sunnuntaisin. Heidän onnellisimpia hetkiänsä, jolloin he itse istuvat vaijeten ja kohtaavat toisensa ihanuudessa ja sopusoinnussa satumaassa tuolla puolen esiripun.

Tässä seuraa mieshenkilön nimi, joka on poispyhitty. Se oli ystävän nimi, joka oli saavuttanut erikoisen korkean aseman yhteiskunnassa, mutta ei voinut kestää onnensa taakkaa vaan lankesi, auttamattomasti, ja matkusti hyvin kauas. Niin hauras on onni.

Tässä näkyy tapahtuneen jotain uutta puolisoiden elämässä. Siihen on kirjoitettu naisen kädellä ja lyijykynällä: "Rouva". Mikä rouva? — Aivan niin, se sama, jolla on iso kappa ja ystävälliset ja myötätuntoiset kasvot, joka tulee niin hiljaa eikä koskaan kulje läpi salin vaan suuntaa askeleensa käytävän kautta makuuhuoneeseen.

Ensi kerran sukeltautuu tässä esiin sukulaisen nimi. Siinä on "Mamma". Tämä on anoppi, joka hienotunteisesti on pysyttäytynyt erillään, jottei häiritsisi vastanaineita, mutta nyt on häntä pyydetty tulemaan hädän hetkellä, ja hän tulee ilomielin, koska häntä tarvitaan.

Tässä alkaa sinisellä ja punaisella värillä kirjoitetut töherrykset.
Toimituskonttori: palvelustyttö on muuttanut tai tarvitaan uutta.
Apteekki! Hm! Ilma pimenee. Meijeriosakeyhtiö. Tässä tilataan maitoa,
tuberkeleista vapaata.

Maustepuoti, teurastaja y.m. Taloutta aletaan hoitaa, puhelimen kautta; silloin ei perheen emäntä ole toimessaan. Ei ole. Sillä hän makaa vuoteenomana.

Seuraavaa ei hän voinut lukea, sillä hänen silmiänsä alkoi hämärtää niinkuin mahtaa tapahtua hukkuvalle merellä, kun hänen täytyy katsoa läpi suolaisen veden. Mutta tuossa on: Hautaustoimisto. Se sana kyllä puhuu puolestaan! Isompi ja pienempi, ymmärrettävästi kirstu. Ja sulkumerkkien väliin oli kirjoitettu: maasta.

Mutta hän otti auringon keilaaman paperin, suuteli sitä ja pisti sen povitaskuunsa.

Hän ei kulkenut kumarana mennessään ulos; hän piti päinvastoin päänsä pystyssä niinkuin onnellinen ja ylväs ihminen, sillä hän tunsi kuitenkin omistaneensa ihanimman olennon. Kuinka monet kurjat eivät koskaan ole sellaista omistaneet!

Oli kevätilta vuonna 1880, jota me ruotsalaiset emme koskaan unohda, koska me vietämme sitä joka vuosi, ja se tapahtui Blockhusuddenilla samana ikimuistettavana iltana. Tiellä seisoi vanha maalaispariskunta, he olivat yksinkertaisia ihmisiä, jotka yhdessä olivat vaeltaneet suurimman osan elämän vastamäkiä. He tähystelivät purjehdusreittiä, joka pilkoitti pimeydessä alla kyynelsilmäisten tähtien, ja katselivat miestä, joka laiturilla hämärässä oli jossain kummallisessa hommassa. Kauan he seisoivat, hyvin kauan; milloin tarkastellen tummaa purjehdusreittiä, milloin katsellen kaupungista heijastavaa, valtavaa tulen heijastusta.

Vihdoin huomasivat he ulapalla lyhdyn, kaksi lyhtyä, monta lyhtyä. Silloin puristivat vanhukset toistensa käsiä, hiljaisuudessa, alla tähtien, kiittäen jumalaa siitä, että hän oli antanut heille takaisin heidän poikansa, joka oli saanut osan suuren urotyön kunniasta purjehdittuaan ympäri Aasian, ja jota koko vuoden ajan oli surtu kuolleena.

Tosin hän ei ollut ensimmäisiä, mutta hän oli ollut mukana; ja nyt saisi hän syödä kuninkaan luona, saisi vastaanottaa ritarimerkkejä sekä leipääkin tuottavan toimen sittenkuin valtiopäivät jo olivat määränneet kansallispalkinnon puhtaassa rahassa.

Lyhdyt suurenivat ja lähenivät; pieni höyryalus hinasi isoa, tummaa parkkilaivaa, joka läheltä näytti niin yksinkertaiselta, niinkuin moni muukin suuri seikka voi näyttää.

Ja nyt näkyi laiturilla omituisissa hommissa oleva mies raapaisevan tulta tulitikulla.

— Mitähän tuo on? sanoi ukko. Ne näyttivät isoilta, isoilta steariinikynttilöiltä.

— Se näyttää rytötalaalta kalanpyydyksiä varten, sanoi eukko, joka oli rannikkoseudulta kotoisin.

Ratsh! Its-sh! Si-si-si-si! sanoi se. Ja vanhukset seisoivat tulien ja liekkien piirittäminä. Taivaan tähtiä päin syöksyi nyt kokonaisia tulivihkoja sytyttäen korkealla uusia tähtiä niin, että jos joku tähtientähystäjä olisi nähnyt ne tähtitornista, niin olisi hän luullut taivaan laelle syntyneen uusia tähtiä.

Vuoden 1880 mukana tuli todellakin jotain uutta sekä taivaalle että maan päälle, sillä syntyi uusia ajatuksia uusiin mieliin, uutta valoa ja uusia keksintöjä. Tulihan rikkaruohoakin uuden nisun mukana, mutta rikkaruohon pitää siinä olla, sen pitää antaa kosteutta ja varjoa eroittuakseen elonleikkuun aikana nisusta. Mutta mukana sen pitää olla, sillä se kuuluu viljaan niinkuin akanat kuuluvat jyviin.

Olipa siinä ilotulitusta kerraksi ja kun sauhu oli hajaantunut — sillä sauhu kuuluu tuleen — niin oli koko prameus poissa.

— Olisipa ollut koko hauskaa olla tänä iltana mukana kaupungissa! sanoi eukko.

— Jonnin joutavia! Me olisimme olleet siellä vain romuna, katsos, alhaiset ihmiset, jotka tunkeilevat esille, saavat niin helposti ylpeän maineen. Pojan me kyllä tapaamme huomenna, jahka hän pääsee erille morsiamestaan, joka on häntä lähempänä kuin me.

Sehän oli vanhukselta järkevää puhetta, ja vanhoilla pitää olla järkeä, sillä kelläs muulla sitä sitten olisi?

Katsokaamme nyt kuinka pojan kävi!… Hän oli laivassa merenmittaajana, ja hän oli mitannut meren syvyyttä, maan korkeutta ja taivaan näennäistä liikuntoa, hän saattoi jo auringosta nähdä, mitä kello oli, ja hän tiesi kuinka kauas he olivat matkustaneet, kun hän tarkasteli tähtiä. Hän oli voimakas mies, ja vallitsikin mielestään sekä taivasta että maata, mittasi aikaa ja asetti ikuisuuden kellon. Koska hän nyt oli ollut vieraana kuninkaan talossa ja saanut tähden rintaansa, tunsi hän olevansa toisia hiukkasta parempi, ei hän käynyt juuri ylpeäksi köyhiä vanhempiaan ja morsiantaan kohtaan, mutta he luulivat tietenkin niin vaikk'eivät sitä sanoneet. Ja ehkä hän oli hiukan jäykkä, sillä siihen hänellä oli taipumusta.

No niin! Nyt olivat isot juhlallisuudet kaupungissa päättyneet, ja ylioppilaskaupunki tahtoi myöskin kunnioittaa kotiinpalanneita sankareita. Ja niin matkustivat he sinne.

Ovathan ylioppilaat oma luokkansa, jotka vain lukevat kirjoja tohtori kaikkitietävän luona, ja sentähden luulevat he tietävänsä enemmän kuin muut. Ja he ovat nuoria ihmisiä ja sentähden ajattelemattomia ja julmia.

Kun nyt vanhat tohtorit olivat pitäneet viisaita ja arvokkaita puheita merenkulkijoiden kunniaksi, piti ylioppilaiden iltapäivällä panna toimeen juhlakulkue.

Merenmittaaja istui parvekkeella morsiamensa vieressä muiden mahtimiesten rinnalla; kirkonkellot soivat, tykit paukkuivat, torvet torisivat, rummut pärisivät, liput ja liinat liehuivat. Ja niin tuli kulkue.

Ensin tuli tietysti laiva merimiehineen kaikkineen, sitten tuli mursuja ja jääkarhuja lisäjoukkoineen; sitten tuli valepukuisia ylioppilaita, jotka esittivät sankareita. Joukossa oli Suuri itse turkkeineen ja lasisilmineen. Eihän se tietenkään ollut oikein arvokasta ja arveluttavaa oli kuvailla kunniaa sillä tavalla; mutta menettelihän tuo! Hyvää siinä joka tapauksessa tarkoitettiin. Sitten tuli se, ja sitte tuli se, kaikki valepukuisten ylioppilaiden esittäminä.

Viimeisenä tuli merenmittaaja. Hän ei tosin ollut mikään kaunis mies, mutta sitä ei miehen tarvitse olla, kunhan hän vain on kunnollinen merenmittaaja tai jotain muuta kunnollista. Mutta kuinka ne olivatkaan tehneet hänet irvikuvaksi! Oikean ruman iljetyksen ja irvinaaman olivat he valinneet hänen sijaisekseen. Tämä kävi vielä päinsä; mutta luonto oli jättänyt hänen toisen kätensä lyhemmäksi, ja sitä he myöskin olivat matkineet. Ja se oli rumasti tehty, sillä ruumiinvialleen ei kukaan mitään mahda.

Mutta kun merenmittaajaa esittävä narri tuli parvekkeen eteen, sanoi hän jotakin skoonelaisella murteella saadakseen naurunalaiseksi merenmittaajan, joka oli skoonelainen. Ja se oli tyhmästi tehty, sillä jokainen puhuu murrettaan sellaisena kuin hän on oppinut sen äidiltään, ja sitä pitää kunnioittaa.

Olihan vain sulaa kohteliaisuutta siinä, että kaikki ihmiset nauroivat, koska heitä huvitettiin ilmaiseksi, mutta sekin oli luonnollista, että morsian syvästi loukkaantui sydämessään, sillä hän ei tahtonut nähdä tulevaa puolisoaan pilkan esineenä. Merenmittaaja synkistyi ja hänen mielensä mykistyi. Kaikki juhlailo oli häneltä mennyt. Mutta hän ei saanut sitä näyttää, sillä silloin kävisi hän tuhmasta, joka ei ymmärrä pilaa. Mutta sitten tuli kaikkein pahin seikka. Narri tanssi esille ja teki apinan eleitä, jotka olivat esittävinään merenmittaajan nimestä muodostettua kuva-arvoitusta, liikanimestä, minkä hän oli perinyt isältään, ja ristimänimestä, minkä hän oli kasteessa saanut äidiltään, ja se oli hänelle ikäänkuin pyhää eikä hän koskaan tahtonut sitä muuttaa vaikka se olikin hiukan prameileva.

Silloin aikoi hän nousta ja mennä tiehensä, mutta morsian pidätti häntä ja hän jäi istumaan paikalleen.

Kun ilve oli lopussa ja kaikki parvekkeella nousivat seisomaan, astui Suuri merenmittaajan morsiamen luo, asetti ystävällisen käden hänen olalleen ja sanoi hymyillen hyvää hymyilyään:

— Tässä maassa ihmisillä on kummallinen tapa kunnioittaa
Suuruuksiaan. Mutta sen saa kärsiä!

Illalla oli uusi juhla, missä merenmittaajakin oli mukana; mutta hänen ilonsa oli poissa ja hän tunsi itsensä niin pieneksi tultuaan niin suuressa määrässä naurunalaiseksi; ja sentähden oli hän alakuloinen, huolissaan tulevaisuudestaan epäillessään omaa itseään. Ja minne tahansa hän kulkikaan isossa puutarhassa, näki hän irvikuvansa narrissa, joka oli kaikkialla. Ja hän näki vikansa suurennettuina, etupäässä ylpeytensä ja hän huomasi, että hänen prameileva puhetapansa oli tullut matkituksi; ja pahinta oli, että hänen salaiset ajatuksensa ja taipumuksensa olivat tulleet ilmi.

Kolmen tuskallisen tunnin aikana oli hän ehtinyt läpikäydä omantuntonsa tilikirjan; ja narri oli sanonut hänelle sen, mitä ei kukaan ihminen ollut uskaltanut sanoa hänelle. Onhan hyvä tuntea itsensä; Sokrates sanoo sitä korkeimmaksi hyveeksikin; ja sen illan lopulla oli merenmittaaja voittanut oman itsensä, tunnustanut itselleen omat heikkoutensa ja päättänyt parantua.

— Ihmeellistä, kuinka merenmittaaja on muuttunut edukseen.
Hänestähän on tullut oikein kelpo ihminen.

Tämä teki hyvää hänen sydänalalleen. Mutta eräs hänen morsiamensa sana ilahutti häntä hänen sisimmässä sielussaan.

Hänkö kaunis? Sehän oli ihmetyö, ja sellaisia ei nykyään enään tapahdu, mutta hänen täytyi se uskoa, koska hän tiesi olevansa ruma.

Vihdoin kilahutti Suuri maljaa ja piti puheen, joka alkoi suunnilleen tähän tapaan:

— Kun Roomalainen Voittaja kulki voittokulkueessa, seisoi aina orja hänen takanaan vaunussa huutaen sotapäällikölle Senaatin ja kansan häntä juhliessa: "Muista, että sinä olet vain ihminen!" Ja voittajan nelivaljakon vieressä kulki narri, joka halvensi riemuvoiton arvoa herjauksillaan ja raastoi alas voittokulkijan luonteen pilkkalauluillaan. Tämä oli vanha hyvä tapa, sillä mikään ei ole ihmiselle niin vaarallista kuin luulla olevansa jumala eikä mikään ole niin vastenmielistä jumalille kuin ihmisten ylimielisyys. — Nuoret ystäväni; urotyö, minkä kotiin palaten olemme suorittaneet, on ehkä arvattu liian suureksi; voiton humala on kyllä noussut päähämme, ja sentähden teki tänään hyvää nähdä Teidän ilveilynne. En sano tätä ikäänkuin kadehtisin narrin osaa enkä eksyäkseni epäilemään teidän kauniita tarkoituksianne, kaukana siitä, mutta minä kiitän Teitä joka tapauksessa meille osoittamastanne kunnianosoituksesta. Se opettaa minulle, että minulla on jälellä vielä paljon valloitettavaa ja se muistuttaa minulle aina, kun jumaloiminen johdattaa kiusaukseen, että minä olen vain ihminen.

Ja juhla jatkui häiritsemättä vilpittömässä ilossa ja riemussa, narrinkin häiritsemättä, joka häpeissään oli vetäytynyt syrjään ja kadonnut.

Narri oli seisonut pöydän ääressä Suuren pitäessä puhetta, silloin oli merenmittaaja tarkastellut häntä katseella, sellaisella katseella, joka tulinuolen tavalla voi sytyttää ison linnoituksen. Ja narri oli riivattu ikäänkuin hän olisi saanut tulta vaatteisiinsa, kun hän häipyi yöhön. Hän ei ollut mikään hyvä mies. Tosin myös narrit ja pyövelit ovat ihmisiä, mutta eivät meidän parasta laatuamme. Hänellä oli myös paljon vikoja ja heikkouksia kuten meillä kaikilla, mutta hän osasi niitä salata. Nyt tapahtui jotain ihmeellistä. Matkimalla koko päivän merenmittaajaa sekä humalan vaikutuksen alaisena oli hän siinä määrin luikerrellut osaansa, ettei hän voinut siitä taas päästä; ja koska hän oli esittänyt merenmittaajan vikoja ja heikkouksia, oli hän ikäänkuin omaksunut ne. Merenmittaajan mainittu katse oli työntänyt ne hänen sielunsa syvimpään pohjaan niinkuin laastikku työntyy alas ruutipanokseen. Hän oli ladattu merenmittaajalla, ja sentähden alkoi hän rähistä ja soittaa suutaan tullessaan kadulle. Mutta sillä kertaa ei hänellä ollut onnea. Sillä poliisikonstaapeli tuli pyytäen häntä olemaan hiljaa. Narri vastasi jollakin sutkauksella lausuen sen merenmittaajan skoonelaisella murteella. Mutta aatelkaas! konstaapeli, joka sattui olemaan kotoisin Skåne'sta, suuttui ja vei narrin putkaan. Mutta narrienhan on yhtä vaikeata ymmärtää totta kuin poliisien pilaa, ja sentähden teki narri väkivaltaista vastarintaa tätä toimitusta vastaan, mutta sillä seurauksella, että poliisi sivalsi häntä pähkinäpuisella kepillä useat kerrat selkään.

Sitten sai hän mennä! Nyt voisi kyllä luulla, että hän oli kärsinyt tarpeeksi rangaistusta, mutta niin ei ollut asian laita.

Narri ei tuntenut kurituksen kautta itseään laisinkaan parannetuksi; pikemmin katkeroituneena lähti hän niinkuin Sioux-indiaani sotaretkelle etsimään kostonsa uhria.

Sattuma tai joku muu johdatti hänen askeleensa tullikadulle erääseen talonpoikaiskortteliin. Pihalla ison pöydän ympärillä lyhdyn valossa istui talonpoikia ja mylläreitä juomassa suurten miesten maljoja.

Nähdessään narrin luulivat he häntä merenmittaajaksi ja ihastuivat suuresti, kun hän alentui juomaan lasin heidän kanssaan.

Nyt lensi merenmittaajan ylpeyden henki narrin ruutipesään ja syttyi palamaan. Hän puhui suuria sanoja urotöistään: kuinka juuri hän oli johtanut retkikuntaa; sillä jollei hän olisi mitannut meren syvyyttä, olisivat he ajaneet karille; ja jollei hän olisi tähdistä lukenut, niin eivät he koskaan olisi päässeet kotiin.

Mäiskis! kuului ääni. Keskelle narrin selkää lensi muna. Ja mylläri puhui näin:

— Merenmittaaja on lörppö; sen tiesimme jo ennen, ja juuri hän on kirjoittanut lehteen, että Suuri oli humpoltti!

Nyt lensi merenmittaajan toinen heikkous narriin, ja hän puhui, mikä ei totta ollut:

Tämä oli liikaa eikä se mennyt talonpoikiin. He tekivät tenän; sitten kiinnitettiin narri häränohjilla täytettyyn jauhosäkkiin. Hänen kasvonsa tuhrittiin mitä hienoimmiksi seulotuilla vehnäjauhoilla; lyhdystä otetulla kynttilänkarrella maalattiin koko mies. Ja sillä välin neuloi eräs myllärinrenki äimällä ja havaslangalla hänet kiinni säkkiin.

Mutta ei tämä vielä riittänyt. Kantaen edellään lyhtyä kiskoi talonpoikaisjoukko kärryjä, jauhosäkkiä ja narria katua pitkin isolle torille.

Irti päästyään vetäytyi hän syrjään ollakseen yksin ja istuutui portaille itkemään. Iso mies itki. Tuli melkein sääli häntä.

Satamassa höyrylaivojen luona seisten ja merelle katsellen näkyy vasemmalla taholla vuori, jota kokonaan peittää vihreä nuori metsä, ja sen takana on iso hämähäkin muotoon rakennettu talo. Sillä keskellä on kehänne, josta kahdeksan kylkirakennusta pingoittuu niin kuin hämähäkin pyöreän ruumiin kahdeksan jalkaa. Ken siihen rakennukseen joutuu, ei sieltä pääse omasta tahdostaan; ja jotkut jäävät sinne eliniäkseen.

Oskar ensimmäisen hallitessa ei vuori ollut vihreä. Se oli päinvastoin harmaa ja paljas, siellä ei kasvanut mitään, ei edes sammalta tai orvokkia, jotka muuten viihtyvät alastomilla kallioilla. Siellä oli vain harmaata kiveä ja harmaita ihmisiä, jotka näyttivät kivettyneiltä, hakkasivat kiviä tai kantoivat kiviä. Näiden kivikauden ihmisten joukossa oli eräs, joka näytti muita kivettyneemmältä. Jo nuorukaisena Oskar ensimmäisen aikana suljettiin hän tähän vankitaloon siksi, että hän oli murhannut ihmisen.

Hän oli elinkautinen vanki ja hänen harmaisiin vaatteisiinsa oli mustalla langalla neulottu kirjaimet L.F.

Talvet kesät kulki hän vuorella nakutellen kiviä. Talvella näki hän laivasataman autiona ja tyhjänä; puolipyöreä silta paaluillaan ammotti kuin hammasrivi, ja nyt saattoi hän nähdä halkovajan, ratsastushuoneen ja kaksi jättiläismäistä lehmusta lehdettöminä. Toisinaan purjehti jääpursi ohi saaren, toisinaan tulivat muutamat pojat luistellen. Muutoin oli siellä autiota ja hiljaista.

Kun suvi saapui, silloin oli näky iloisempi. Silloin reunustivat satamaa koreat purjealukset vasta maalattuina ja liputettuina. Silloin viheriöitsivät lehmukset, joiden juurella hän lapsena oli istunut odotellessaan isäänsä, joka oli erään komeimman höyrylaivan koneenkäyttäjänä.

Nyt ei hän ollut moneen vuoteen kuullut tuulen suhinaa puissa, sillä eihän hänen kalliollaan mitään kasvanut, mutta hänen muistissaan eli Riddarholman lehmuksissa sihisevä suhina hänen ainoana ikävöimisenään.

Jos silloin jonakin kesäisenä päivänä höyrylaiva porhalsi ohi saaren, kuuli hän laineiden liplattavan, kuulipa ehkä torvisoittoakin; hän näki iloisia kasvoja, jotka synkistyivät nähdessään harmaat kivimiehet vuorella.

Mutta silloin hän kirosi, kirosi taivaan ja maan, kirosi kohtaloaan ja ihmisten julmuutta. Niin oli hän kironnut vuodesta vuoteen, ja hän sekä hänen toverinsa olivat kironneet ja kiusanneet toinen toisiansa öin päivin; sillä rikos särkee, mutta onnettomuus kokoo yhteen kärsivät.

Ensi alussa oli elämä tarpeettoman julmaa, ja vartijat rääkkäsivät vangittuja, mielin määrin, säälimättömästi.

Mutta eräänä päivänä tapahtui muutos: ruoka parani, kohtelu muuttui lempeämmäksi ja jokainen vanki sai nukkua omassa huoneessaan. Itse kuningas oli hiukan hellittänyt vankien kahleita. Mutta koska toivottomuus oli tehnyt heidän sydämensä kivikoviksi, eivät he tunteneet mitään kiitollisuuden tapaista tunnetta vaan jatkoivat kiroilemistaan; ja he huomasivat nyt, että oli hauskempaa nukkua samassa huoneessa, sillä silloin saattoivat he öisin keskustella. Ja he valittivat ruuan, vaatteiden ja vartioston kehnoutta.

Eräänä päivänä soittivat kaikki kaupungin kellot, äänekkäämmin Riddarholman kellot. Kuningas Oskar oli kuollut, ja vangit saivat vapaapäivän. Koska he nyt saattoivat keskustella keskenään, puhuivat he pakoyrityksistä, aikeestaan tappaa vartija, ja he puhuivat myös kuningasvainajasta; ja pahaa he hänestä puhuivat.

— Jos hän olisi ollut oikeudenmukainen, olisi hän päästänyt meidät vapauteen, sanoi eräs vanki.

— Tai olisi hän pistänyt tänne kaikki rikokselliset, jotka kulkevat vapaina.

— Siinä tapauksessa olisi hän itse saanut olla vankilanjohtajana, sillä koko kansakunta olisi tänne tulvinut.

Vankien laita on nyt sellainen, että he pitävät kaikkia ihmisiä rikoksellisina ja luulevat joutuneensa itse kiikkiin vain sen takia, että heillä muka oli huono onni.

Kuitenkin, kaikitenkin; oli kuuma kesäpäivä, kun kivimies kulki rantaa pitkin kuunnellen Oskar lempeän kuningassielukellojen soittoa. Hän etsi rantakivien alta kivisimppuja ja rautakaloja; mutta siellä ei sellaisia ollut; eikä ulompana vedessä näkynyt särkiä eikä salakoita; senvuoksi myöskään ei näkynyt mitään kalalokkia tai tiiraa. Silloin tunsi hän kirouksen painavan koko paikkaa, jota eivät edes kalat eivätkä linnut tahtoneet lähestyä. Ja hän ajatteli taas kohtaloaan. Hän oli kadottanut nimensä, ristimänimensä ja liikanimensä, ja hänen nimensä oli numero 65. Tämä nimi kirjoitettiin laskumerkeillä sen sijaan, että se olisi kirjoitettu kirjaimilla. Hän ei ollut henkikirjoitettu, ei maksanut veroa, ei tietänyt iästään. Hän ei ollut enään ihminen, ei ollut enään elävä olento; mutta ei ollut kuollutkaan. Hän ei ollut mitään. Vain jotakin, joka harmaana liikkui vuorella ja jota aurinko paahtoi aivan hirmuisesti, paahtoi vaatteita, päätä lyhyeksi leikattuine hiuksineen, jotka kerran olivat kiemurrelleet kiharoina. Niitä äiti lauantaisin hienolla kammalla oli pehmein käsin kammannut. Lakkia ei hän saanut tänään käyttää, sillä silloin voisi hän helpommin karata. Ja kun aurinko pisti hänen päälakeansa, muistui hänen mieleensä profeetta Joona, joka Herralta sai kurpitsin voidakseen lekotella sen varjossa.

Mitä hän sitten sai! ilkkui hän; sillä hän ei totisesti uskonut mihinkään hyvään!

Samassa huomasi hän rannan loiskeessa kelluvan ison koivunlehvän. Se oli aivan vihreä, sen runko oli valkoinen, se oli saattanut pudota jostain huvimatkalla kulkevasta höyrylaivasta. Hän kiskoi sen maalle, pudisti siitä veden ja vei sen mukanaan vuoren koloon, sinne pystytti hän sen kolmen kiven väliin. Ja hän asettui istumaan koivun alle ja kuunteli, kuinka tuuli hiljaa puhalsi lehtiin, jotka tuoksuivat hienoimmalle hartsille.

Koko vuori vihannoi vihreänä lehtona suloisine puineen ja tuoksuvine kukkineen. Linnut visertelivät, mettiset ja kimalaiset surisivat ja perhoset liihättelivät. Mutta yksinään ja itsekseen seisoi puu, jota hän ei tuntenut. Ja se puu oli kaikkia muita kauniimpi, sillä sillä oli pensaan tavoin monta runkoa, ja oksat levittivät niin hienoja silmuja ja koukeroita kuin virkkauksessa ikään. Ja sen kiiltävien lehtien alla istui pieni musta ja valkoinen lintu, joka oli pääskysen näköinen, mutta ei ollut pääskynen.

Saattoihan hän unessa selittää linnunääniä ja siksi hän kuuli ja ymmärsi jotakuinkin, mitä lintu lauloi. Ja se lauloi: Lie, lie, lie, tänne tie! Tuu, tuu, tänne tuu! Liejuun, liejuun, liejuun kuolit Sä! Liejusta, liejusta, liejusta nousit Sä!

Hän ymmärsi, että äänet puhuivat liejusta, kuolemasta ja ylösnousemuksesta.

Mutta uni jatkui. Hän seisoi kalliolla, yksin palavassa päivänpaisteessa, palaen janosta ja nälästä.

Kaikki toverit olivat työntäneet hänet luotaan, ne olivat uhanneet ottaa hänet hengiltä, koska hän ei tahtonut suostua polttamaan vankilaa. He seisoivat piirissä hänen takanaan, ne ajoivat häntä takaa kivillä vuorelle niin kauas kuin hän saattoi päästä. Ja nyt pysäytti hänet muuri.

Silloin oli hänen mielestään mahdotonta nousta sen yli, silloin päätti hän epätoivoissaan pää edellä syöksyä muuria vasten heittäytyäkseen siten kuoleman valtaan.

Hän syöksyi alas pitkin vuorta; ja katso, samassa avautui portti, vihreä puutarhan portti… ja… nyt hän heräsi.

Kun hän ajatteli asemaansa ja huomasi lehden huvenneen koivunlehväksi, muuttui hänen mielensä tyytymättömäksi ja hän sanoi itsekseen:

Ja kun hän kuunteli, huomasi hän, että koivu lauloi niin kovaäänisesti; se kuulosti siltä ikäänkuin olisi seulottu santaa ja pieniä kiviä; sen sijaan saattoi lehmus soitella sametin hienoja sydänsäveliä.

Sitä seuraavana päivänä olivat lehdet kuivia kuin paperilaput ja ne kalisivat niinkuin hampaat. Ja viimein seisoi kallion kolossa iso koivunvarpu, joka muistutti häntä hänen lapsuudestaan.

Silloin ajatteli hän taas profeetan kurpitsia ja hän kirosi, kun aurinko pisti häntä päälakeen.

Oli tullut uusi kuningas ja uuteen vauhtiin pääsivät maan hallitus ja neuvosto. Kaupunkiin piti tehtämän uusi kulkuväylä. Sentähden määrättiin vangit ruoppausproomuihin. Monen, monen vuoden jälkeen sai hän nyt ensi kerran lähteä kallioltaan. Ja hän kiiti pitkin vettä, näki niin paljon uutta syntymäkaupungissaan; näki rautatien sekä ennen kaikkea höyryvaunun. Ja aseman alapuolelta piti heidän ruopata.

Ja he alkoivat haalia veden pinnalle kaikkea merenpohjalla lojuvaa likaa. Sieltä tuli upotettuja kissoja ja vanhoja kenkiä, mätää, steariinikynttilätehtaasta lipunutta ihraa, Sinikäsi nimisestä väripainimosta virranneita värisäikeitä, nahkurinparkkia nahkurintehtaasta ja kaikkea inhimillistä kurjuutta, jota pesijättäret sadan vuoden aikana olivat pesulaiturilta veteen huuhtoneet.

Ja sieltä nousi sellainen tulikiven ja ammoniakin sietämätön haju, että vain vanki sen kesti.

Mutta kun proomu oli lastattu, ihmettelivät vangit, mihin kaikki tämä törky piti kaadettaman. He saivat vastauksen, kun venemies suuntasi proomun heidän omalle kalliolleen.

Sinne lastattiin koko lieju ja se heitettiin vuorelle, missä ilma pian oli myrkytetty. Ja he kahlasivat liassa ja he tahrasivat vaatteensa, kätensä, kasvonsa.

Parina vuotena he ruoppasivat ja lastasivat lian kalliolle, mikä pian oli kadonnut.

Talven valkea lumi putosi maahan joka syystalvi levittäen peitteen valkeine lakanoineen yli kaiken saastan.

Ja kun viimeinen kevät tuli ja lumi suli, oli paha haju kadonnut ja lieju alkoi näyttää mullalta. Sinä kevännä loppui ruoppaus, ja meidän kivimiehemme sai nyt työtä pajassa niin, ettei hän enään koskaan joutanut kalliolle. Mutta kerran syksyllä hiipi hän sinne ja silloin sai hän nähdä jotain ihmeellistä.

Ruoppausmullassa kasvoi yrttejä. Tosin rumia, lihavia yrttejä. Enimmäkseen olivat ne kukkia, joita kutsutaan Rusokiksi, se on nokkosen näköinen, mutta sillä on ruskeita kukkia. Se on rumaa, sillä kukkien pitää olla valkoisia, keltaisia, sinisiä tai punaisia. Ja siellä kasvoi myös oikeita nokkosia vihreine kukkineen, ja takkiaisia, suolaheiniä, ohdakkeita, savikkoja. Kaikki nämä kukat olivat mitä rumimpia, polttavimpia, pistävimpiä yrttejä, joita ei ihminen rakasta ja jotka seuraavat rikkaläjiä, palaneita pihamaita ja ruoppauksia.

— Me teimme puhdasta meren pohjalla ja saimme sijaan lian, sanoi vanki. Siinäkös se kiitos seisoo!

Sitte tuli aika, jolloin hän vietiin uudelle kalliolle, josta piti tulla linnoitus, ja hän hakkasi taas kiveen; kiveen, kiveen, kiveen!

Siellä menetti hän toisen silmänsä ja häntä lyötiin silloin tällöin. Ja hän oli siellä niin kauan, että uusi kuningas kuoli ja sai seuraajan. Kruunauspäivänä piti yhden vangin saada armo ja päästä vapauteen. Ja se armoitettiin, joka oli käyttäytynyt siivoimmin ja samalla päässyt selvyyteen väärästä teostaan. Ja se sai vapauden! Mutta silloin oli muiden vankien mielestä heille tehty vääryyttä, sillä heidän keskuudessaan pidettiin sitä raukkana, joka oli katunut "sitä, mille ei mitään mahda".

Ja niin kuluivat taas vuodet! Meidän kivimiehemme oli nyt hyvin vanha. Ja koska hän oli heikko toimittamaan raskaampia töitä, vietiin hän takaisin kalliolle ja pantiin neulomaan säkkiä.

Eräänä päivänä tuli pappi ja seisahtui puhuttelemaan kivimiestä tämän istuessa neulomassa.

— Jos saan nähdä ihmisen, joka tekee enemmän kuin mitä oikein on, niin voin uskoa, että olen väärässä. Mutta sitä minä en koskaan saa nähdä.

— Enemmän mitä oikein on, sehän on armeliaisuus! Toivon sinun pian saavan sen nähdä!

Eräänä päivänä sai kivimies määräyksen tehdä teitä kalliolle, jota hän ei ehkä ollut nähnyt kahteenkymmeneen vuoteen.

Oli taas kesäpäivä, oli lämmin ilma, ja höyrylaivat viilettivät hauskasti ohitse kauniina kuin perhoset.

Kun hän tuli niemelle — ei hän enään nähnyt mitään kalliota vaan suloisesti vihannoivan lehdon, missä lehdet kimmelsivät tuulessa niinkuin aaltoset järven pinnalla. Siellä seisoi korkeita, valkeita koivuja, vapisevia haapoja ja rannalla kasvoi leppiä.

Tämä oli samallaista kuin unessakin. Ja puiden alla kuiskailivat ruohot ja nyökkäilivät kukkaset ja siellä lenteli kimalaisia ja siellä liihätteli perhosia. Ja kaikenlaiset linnut visertelivät, mutta hän ei voinut selittää niiden ääniä, ja siitä tiesi hän, ettei tämä ollut unta.

Kirouksen vuori oli muuttunut siunaukseksi, eikä hän voinut olla ajattelematta profeettaa ja kurpitsia.

— Tämä on armo ja laupeus! sanoi joku hänen sisimmissään, ääni tai kehoitus, miksi sen nyt voisi sanoa.

Ja kun höyrylaiva kiiti ohi, eivät kasvot synkistyneet vaan ne kirkastuivat nähdessään tämän korean vihreyden, tuntuipa hänestä ikäänkuin joku olisi viuhtonut niinkuin on tapana viuhtoa jonkun suvihuvilan ohi kiidettäessä.

Hän kulki polkua eteenpäin suhisevien puiden alla. Eihän siellä ollut mitään lehmusta, mutta hän ei uskaltanut toivoa lehmusta, etteivät koivut muuttuisi vitsoiksi; niin paljon oli hän oppinut.

Ja siinä lehtokujaa eteenpäin kulkiessaan näki hän kauimpana valkean muurin ja siinä vihreän säleveräjän. Ja hän kuuli jotakin soittoa, mikä ei ollut urkujen soittoa, sillä se oli iloisempaa ja sukkelampaa liikunnaltaan. Muurin yläpuolella näkyi huvilan kaunis katto, ja sinikeltainen lippu liehui tuulessa.

Ja hän näki koreavärisen pallon hyppivän ylös alas yli sen saman muurin, pienet heikot äänet ilakoivat, lautasien ja lasien kilinästä päätti hän, että pöytää katettiin.

Hän tuli veräjälle ja näki… Syreenit kukkivat ja niiden alle katettiin pöytää; siellä leikkivät lapset, siellä soitettiin, siellä laulettiin.

Hän seisoi kauan katsellen; niin kauan, että hän, vanhus vaipui maahan väsymyksestä, nälästä, janosta ja kaikesta elämän kurjuudesta.

Silloin avautui veräjä, ja lehtoon astui pieni valkeisiin vaatteisiin puettu tyttö. Hän kantoi kädessään hopeatarjotinta ja tarjottimella oli lasi viiniä, sen punaisempaa ei hän koskaan ollut nähnyt. Ja lapsi astui vanhuksen luo suoraan hänen eteensä ja sanoi:

Ukko otti lahjan vastaan ja joi. Se oli rikkaan miehen viiniä, se oli tullut kaukaa auringon seuduilta; ja se maistui niinkuin hyvän elämän makeus maistuu, kun se on parhaimmillaan.

— Tämä on laupeus! sanoi hänen oma vanha murtunut äänensä. Mutta kuules lapsi, sinä et ajattelemattomuudessasi olisi minulle suonut juomaasi, jos olisit tietänyt, kuka minä olen?

Kun vanha kivimies palasi, ei hän enään ollut kivestä vaan hänessäkin oli alkanut jotain kasvaa.

Ja kun hän kääntyi ohi jyrkänteen, näki hän monirunkoisen pensaan näköisen puun. Se oli kaikista kaunein, se oli orapaatsama, mutta sitä ei ukko tietänyt. Pieni levoton lintu lensi puuhun, se oli musta ja valkea kuin pääskynen ja kansa sanoo sitä paarmalinnuksi, vaikka sillä on joku toinen nimi. Ja lintu piiloutui syvälle lehviin ja lauloi niin surullisesti mutta lempeästi:

Tämä oli ihan samanlaista kuin unessakin; ja silloin käsitti ukko, mitä paarmalintu oli tarkoittanut.

Oli kerran nuori tyttö Oopperassa. Hän oli niin kaunis, että ihmiset kadulla kääntyivät häntä katsomaan, ja hän lauloi niinkuin eivät monetkaan voi laulaa.

Sitten tuli kapellimestari, säveltäjä tarjoten hänelle kuningaskuntansa sekä sydämmensä. Kuningaskunnan hän otti omakseen, mutta sydämmestä ei hän huolinut.

Nyt oli hän suuri, niin suuri, ettei maassa vertaista! Ja hän ajoi Viktoriavaunussa katua pitkin ja nyökytti päätään omalle valokuvalleen, joka oli asetettu kaikkiin kirjakauppojen puodinikkunoihin.

Hän suureni suurenemistaan ja hänen kuvansa joutui kirjekortteihin, saippuoihin ja sikaarilaatikkoihin. Lopulta riippui hänen valokuvansa teatterin lämpiössä kuolleiden kuolemattomien keskellä; ja silloin hän suoraan sanoen oikein pöyhistyi.

Eräänä päivänä seisoi hän laiturilla meren rannalla, missä hyökyaalto kulki korkeana ja virta oli väkevä. Kapellimestari seisoi tietysti vieressä ja monta muuta herraa myöskin. Kaunotar leikki ruusullaan; ja sen tahtoivat kaikki herrat saada omakseen; mutta vain sen anastaja sen saisi.

Ja niin heitti hän ruusun kauas laineille. Nuoret herrat katselivat kauan kukkaa, mutta kapellimestari hyppäsi heti mereen, ui niinkuin lokki laineilla ja piteli pian kukkaa huultensa välissä.

Siiloin kajahti laiturilta kättentaputus; ja hän, joka uiskenteli meressä näki naisen silmistä, että tämä rakasti häntä. Mutta kun hänen piti kääntyä rantaan, ei hän päässyt paikaltaan. Meressä kulki virta salapyörteineen, mutta sitä ei laiturilla seisova nainen ymmärtänyt vaan luuli hänen kujeilevan, ja siksi nainen nauroi. Mutta meressä kuolemanvaaran tunteva mies käsitti väärin hänen naurunsa; ja hän tunsi pistoksen sydämmessään, ja niin oli hänen rakkautensa lopussa.

Kuitenkin pääsi hän maihin kädet verissä, jotka hän oli rikkirepinyt laituria vastaan.

— En sitä tahdo, vastasi kapellimestari, käänsi selkänsä ja meni tiehensä.

Tämä oli majesteettirikos kauneutta vastaan ja sentähden täytyi hänen kuolla.

Kuinka kapellimestari menetti paikkansa, siitä tietävät paraiten teatteri-ihmiset, jotka ymmärtävät sellaisia asioita. Mies piti lujasti puoliaan, ja tarvittiin kaksi vuotta ennenkuin saatiin hänet alaspudistetuksi.

Mutta alas hän putosi; ja kun kaunotar oli raivannut hyväntekijänsä tieltään, riemuitsi hän, ja pöyhistyi yhä enemmän niin, että se päälle päätteeksi alkoi näkyä. Ja yleisö huomasi, että sydän ihomaalin alla oli ilkeä; siksi yleisöä ei enään liikuttanut hänen laulunsa eikä se uskonut hänen kyyneliinsä ja hymyilyihinsä.

Hän huomasi sen ja katkeroittui. Hän hallitsi vielä teatteria; tukahutti kaikki, jotka tahtoivat kohota ja antoi ne rusikoida pahanpäiväisiksi sanomalehdissä.

Hän menetti suosion, mutta valta merkitsi hänelle enemmän. Koska hän nyt oli rikas, mahtava ja tyytyväinen, viihtyi hän hyvin elämässä, eivätkä hyvinviihtyvät ihmiset ainakaan laihdu, pikemmin he lihovat, ja hän aikoi todellakin tulla lihavammaksi. Se alkoi niin hiljalleen ja varovasti, ettei hän sitä huomannut ennenkuin se jo oli myöhäistä. Pam! Luisuminen käy nopeasti, ja tämä matka meni huimaavaa vauhtia alaspäin. Eikä auttanut kidutuskaan, johonka hän alistui. Hänen täytyi nähdä nälkää vaikka hänellä oli herkullisin pöytä koko kaupungissa ja kuta enemmän hän näki nälkää, sitä enemmän hän vain lihostui.

Vuoden kuluttua oli hän lopettanut leikkinsä ja hänen palkkansa alennettiin. Kahden vuoden kuluttua oli hän puoleksi unohdettu ja nuoremmat olivat anastaneet hänen paikkansa. Kolmannella vuodella sai hän eron palveluksestaan; ja silloin vuokrasi hän itselleen ullakkohuoneen.

Nyt istui hän ullakkohuoneessa ja katseli alas suurta istutusmaata. Siellä oli myös iso tupakkalato ja hän piti siitä, sillä siinä ei ollut ikkunoita, joista ihmiset olisivat voineet häntä kurkistella. Ja kattotiilien alla asusti siellä varpusia, mutta sinne ei ahdettu tupakkaa, sillä sitä ei siellä viljelty.

Niin istui hän koko suven ja katseli latoaan ihmetellen, mitä varten se oli olemassa, sillä ovet olivat isolla etulukolla suljetut, eikä kukaan näkynyt siellä käyvän. Hän aavisti sen kätkevän salaisuuksia, pian sai hän nähdä, minkälaisia nämä salaisuudet olivat.

Entisestä kuuluisuudesta oli jälellä vain pari kortta, joista hän piti kiinni ja joista hän eli: nämä olivat hänen loisto-osansa, Carmen ja Aida, jotka osat seuraajattarien puutteesta vielä olivat täyttämättä; ja yleisön muistissa eli vielä hänen esityksensä, joka oli ollut erinomainen. No niin, tuli syksy; lyhdyt sytytettiin taas, ja teatterit piti avattaman.

Laulajatar istui ikkunansa ääressä katsellen allaan olevaa latoa, joka hiljattain oli maalattu punaiseksi ja varustettu tiilikatolla.

Silloin saapasti mies perunamaahan, ja hänellä oli iso ruosteinen avain. Hän avasi ladon ja astui sisään.

Sitten tuli vielä kaksi miestä, jotka hän oli tuntevinaan; ja nekin katosivat latoon.

Jonkun hetken kuluttua astuivat nämä kolme miestä ladosta kantaen jotain suurta kummallista, mikä näytti sängynpohjilta tai väliseinämiltä.

Portin ulkopuolella käänsivät miehet seiniä ja asettivat ne kallelleen vasten ladonseinää; ja nyt näkyi kaakeliuuni, mutta se oli maalattu, huonosti maalattu. Sitten näkyi jonkun maalaistalon ovi, ehkä metsästäjän majan ovi. Sitten tuli metsä, ikkuna ja kirjasto.

Nämä olivat näyttämökoristeita. Ja hetken kuluttua tunsi hän Faust näytelmässä käytetyn ruusupensaan.

Lato oli Oopperan kulissivaja, ja tämän ruusupensaan luona oli hän kerran itse laulanut "Pieni kukkanenhan oot".

Sydänraukkaa koski tämä kovasti, kun hän ymmärsi, että Faust esitettäisiin, mutta oli kuitenkin yksi lohdutus: ettei hän ollut laulanut pää-osaa, joka on Margarethan.

— Menköön Faust! Mutta jos ne koskevat Carmeniin tai Aidaan, niin minä kuolen.

Ullakkohuoneessaan hän nyt istui ja huomasi, miten ohjelmistoa muutettiin: ja hän tiesi neljätoista päivää ennen sanomalehtiä, mitä Oopperassa esitettäisiin. Olihan sekin tavallaan hauskaa! Hän näki miten Salametsästäjä kiskottiin esille sudenluolineen ja kaikkine muine kapistuksineen; hän näki Lentävän hollantilaisen, laivat ja meren; Tannhäuserin ja Lohengrinin ja monet muut.

Mutta sitten tuli eräs päivä, sillä välttämättömyyden täytyi tulla esille. Miehet raahasivat (hän muisti, että toisen miehen nimi oli Lindqvist, joka hoiti väkipyöriä); ja sitten ilmestyi tori Espanjassa. Kulissi seisoi kallellaan niin, ettei hän oikein eroittanut, mitä se esitti. Mutta yksi miehistä viiputti hiukan kehystä; ja siinä miehen rimpuillessa näki hän kulissin, ja takaahan ne aina ovat rumia. Ja siihen oli kirjoitettu suuria mustia kirjaimia, jotka näyttäytyivät vähitellen ikäänkuin häntä kiusatakseen; siihen oli kirjoitettu vääjäämättömästi, selvästi: C, A, R, M, E, N. Sehän oli Carmen!

— Nyt minä kuolen! sanoi laulajatar. Mutta hän ei kuollut, raukka, ei edes silloinkaan kun esille tuli Aida. Kuitenkin oli hänen nimensä poispyyhitty ihmisten muistista, kirjakauppojen ikkunoista, kirjekorteista; ja lopulta katosi tuntemattomalla tavalla hänen kuvansa lämpiöstä.

Hän ei voinut käsittää, että ihmiset unohtavat niin pian; se oli ihan selittämätöntä. Mutta hän suri itseään niin kuin kuollutta surraan; ja olihan juhlittu laulajatar kuollut.

Niin käveli hän eräänä päivänä yksin autiolla kadulla. Siellä oli rikkojen kaatopaikka. Hän seisahtui ajattelematta juuri mitään, mutta hän näki tarpeeksi katoavaisuudesta, sillä rikkaläjällä oli kirjekortti, ja siinä näkyi hänen kuvansa Carmenina.

Hän poistui sieltä nopeasti itkien sisimmässä sydämessään. Niin tuli hän pienelle poikkikadulle, missä pienen kirjakaupan ikkuna sai hänet pysähtymään; olihan hän tottunut pysähtymään sellaisten ikkunoiden eteen nähdäkseen, oliko hänen kuvansa pantu näytteille. Mutta täällä hänen kuvansa ei riippunut. Sitä vastoin riippui siinä plakaatti, josta hän vastoin tahtoaan luki merkilliset sanat: "Herran kasvot seisovat niitä vastaan, jotka pahaa tekevät niin, että hän poispyyhkii heidän muistonsa maan päältä."

Jotka pahaa tekevät! Siksi oli hänen muistonsa poispyyhitty. Siinä selitys, miksi ihmiset olivat hänet unohtaneet.

— Mutta eikö pahaa voi tehdä jälleen hyväksi? Enkö minä tarpeeksi ole kärsinyt rangaistusta? valitti hän.

Ja niin meni hän metsään, missä ei ollut yhtäkään ihmistä. Siinä epätoivoisena, murtuneena, nöyrtyneenä kulkiessaan huomasi hän toisen ihmisen, joka seisoi hänen edessään. Ja tämä kysyi silmillään, uskaltaisiko hän tervehtiä.

Kapellimestari seisoi hänen edessään. Mutta hänen silmänsä eivät moittineet, eikä niissä näkynyt nöyryyttävää sääliä vaan niistä loisti, ihailua, ihmetystä ja hellyyttä.

Suru oli poroksi polttanut ylellisen, pöyhistyneen lihan, ja hän oli entistään ihanampi.

Tämä oli ensimmäinen hyvä sana, minkä hän oli moneen aikaan kuullut; ja kun se tuli hänen huuliltaan, jolle hän oli tehnyt niin paljon pahaa, ymmärsi laulajatar minkä arvoinen hyvä ihminen on, ja sen hän sanoi.

— Hanna, onko sinulla vielä äänesi tallella? kysyi kapellimestari, joka ei sietänyt kohteliaisuuksia.

— Tule huomenna lauluharjoitushuoneeseen… Niin, Ooperaan minun luokseni, niin saamme kuulla. Minä toimin nimittäin siellä taas…

Yleisö oli antanut anteeksi ja unohtanut, oli unohtanut pahan; ja nyt on laulajatar taas yhtä suuri, vieläpä paljon suurempi kuin ennen.

Oli lauvantai-ilta Göschenissä Urin kantonissa. Tämä kantoni on yksi neljästä alkukantonista, Vilhelm Tellin ja Valter Fürstin kantonista. Sankt Gotthardin pohjoispuolella, missä germanilaista kieltä puhutaan, missä asuu hiljaisia, ystävällisiä ihmisiä hoitaen itsemääräämisen oikeudella omia asioitaan, missä "pyhä metsä" seisoo suojellen lumivyöryjä ja vuorenvieremiä vastaan, siellä on pieni viheriöitsevä kylä puron rannalla, joka liikuttaa myllynpyöriä ja sisältää taimenia.

Nyt lauvantai-iltana, kun iltakello soittaa angelusta, kokoontuu kylänrahvas kaivolle ison saksanpähkinäpuun juurelle. Tuossa tulevat postimestari, amtmanni ja itse eversti kaikki paitahiasillaan viikatteet olalla. Päivän heinänteosta he palaavat pesemään viikatteitaan, sillä täällä on työ arvossapidetty ja omatekoista kunnioitetaan täällä enimmin. Sitten tulevat pojatkin viikattaneen ja tytöt lypsinkiuluineen jälessä; sitten kokoontuu jättiläisrotuinen maatiaissyntyinen lehmikarja, jossa jokainen lehmä on härän suuruinen. Lihavaa on maa ja siunattua se on; mutta viini ei kasva siellä Gotthardin pohjoispuolella, ei olivikaan, ei silkkipuu eikä rehevä maissi. Vihreä ruoho, kultaiset tähkät, korkea saksanpähkinäpuu, ne ne antavat vuoden sadon.

"Kultaisen Hevon" ravintola sijaitsee kaivon luona Sankt Gotthardin äkkijyrkänteen alapuolella; ja siellä puutarhassa yhden ainoan pitkän pöydän ääressä istuvat nyt väsyneet niittomiehet, kaikki saman pöydän ääressä ilman arvojärjestystä; amtmanni, postimestari, eversti, vieläpä rengitkin; tehtailija, joka valmistaa olkihattuja sekä hänen työmiehensä, kylän pieni suutari, koulumestari ja kaikki muut.

He haastelevat sadosta ja lypsystä; ja he laulavat yhdessä lauluja, jotka kajahtavat yksinkertaisissa kolmisoinnuissa niinkuin paimentorvet ja karjankellot. He laulavat keväästä ja sen puhtaista riemuista niin uskollisen vihreästi ja toivorikkaan sinisesti.

Sitten nousee nuoriso leikkimään, painimaan ja hyppimään, sillä huomenna on ampumajuhla kilpaleikkeineen ja niissä kysytään notkeutta.

Ja sentähden soitettiin paimentorvilla varhain iltasoittoa, jottei kukaan saapuisi unentöhmeröisenä ja torroksissa juhlille, missä kylän kunnia oli kysymyksessä.

Sunnuntai alkoi kellonsoittoineen ja päivänpaisteineen; juhlapukuiset ihmiset kokoontuivat lähikylistä, ja kaikki näyttivät kyllikseen nukkuneilta ja vasta valveutuneilta. Melkein kaikki miehet olivat vaihtaneet viikatteen pyssyyn; tytöt ja naidut naiset silmäilivät heitä tutkivin ja kehoittavin katsein, sillä kodin ja konnun puolestahan he oppivat ampumaan; ja mestariampuja tiesi, että hän saisi alkaa tanssin ihanimman neitosen kanssa.

Nyt tuli tavattoman iso heinähäkki neljän korskean, kukilla ja nauhoilla koristetun hevosen vetämänä; ja koko häkki oli yhtenä ainoana lehtosalina penkkeineen. Sen sisällä istuvia ihmisiä ei eroittanut, mutta sieltä kuului laulua, kaunista, henkevää laulua sveitsiläisestä maasta ja sveitsiläisestä kansasta, kauniimmasta ja urhoollisimmasta kansasta.

Sitten tuli lasten kulkue, lapset kulkivat parittain käsi kädessä ikäänkuin he olisivat olleet hyviä ystäviä tai pieniä morsiamia ja sulhasia.

Mutta kun jumalanpalvelus oli loppunut, alkoi juhla; ja ampumaradalla, joka nojautui vasten Sankt Gotthardin valtavaa äkkijyrkännettä, pamahtivat pian laukaukset.

Postimestarin poika oli kylän mestariampuja, eikä siitä ollut epäilystäkään, että hän veisi palkinnon. Hän ampui sarjan ja sai neljä pistettä kuudella laukauksella.

Mutta silloin kuului ylhäältä vuorelta luiketta ja ryskettä; kiviä ja soraa vyöryi alas pitkin jyrkännettä, ja pyhän suojelusmetsän kuusien nähtiin keinuvan kuin myrskyn myllertäessä. Pian ilmestyi kivimöhkäleelle pyssy olalla ja hattua liehuttaen hurja vuorivuohen metsästäjä Andrea Airolosta, tunturin toisella puolella olevasta Tessinin kantonin italialaisesta kylästä.

— No antaa sitte vyöryä! vastasi Andrea ja luisui hurjalla vauhdilla alas jyrkännettä!

— En tullut koskaan liian myöhään, toisti Andrea ja kulki ampumaradalle, viskasi pyssynsä kuusi kertaa poskelle ja ampui kuusi pistettä.

Nyt olisi hän ollut voittaja; mutta seuralla oli omat lakinsa eikä pidetty mustasta velskiläisestä, vuoren toisella puolella asuvasta kansasta, missä viini kasvoi ja silkkiä kehrättiin. Siellä kyti vanha vihamielisyys eikä Andrean laukauksia voitu hyväksyä.

Mutta Andrea astui ihanimman immen, amtmannin tyttären luo ja pyysi kohteliaasti saada alkaa tanssit hänen kanssaan.

Ihana Gertrud punastui, sillä tyttö oli iskenyt silmänsä Andreaan; mutta hänen täytyi hyljätä hänen tarjouksensa.

Silloin synkistyi Andrea ja kuiskasi eteenpäin kumartuen hänen korvaansa, mikä siitä sävähti veripunaiseksi:

— Omani sinä kerran olet vaikka saisin odottaa kymmenen vuotta. Kahdeksan tuntia olen minä harhaillut yli vuoren kohdatakseni sinut, sentähden tulin minä liian myöhään; mutta ensi kerralla tulen minä ajoissa vaikka minun sitte pitäisi käydä läpi vuoren!

Juhla oli loppunut, niin myöskin tanssi. Kaikki ampujat istuivat Kultaisen Hevon ulkopuolella, ja Andrea oli mukana; mutta postimestarin Rudi istui pääpenkillä, koska hän oli mestariampuja, sääntöjen mukaan tietysti, mutta Andrea oli sitä todellisuudessa.

— Noo, sinä Andrea, sanoi hän, sinä olet mainio metsästäjä; mutta tiedäthän, vuorivuohen saanti on aivan jotain toista kuin sen ampuminen.

— Jos minä olen ampunut vuohta, niin minä myöskin olen saanut sen, vastasi Andrea.

— Loruja! Barbarossan rengasta ovat kaikki ampuneet, mutta kenkään ei ole sitä saanut! toisti Rudi.

— Mikä on Barbarossan rengas! kysyi eräs muukalainen, joka ei ennen ollut käynyt Göschenissä.

Ja hän osoitti sormellaan ylös vuorenseinämää, missä iso vaskirengas riippui koukussaan. Ja hän jatkoi:

— Keisari Fredrik Barbarossan tapana nimittäin oli kulkea tätä tietä Italiaan; hän kulki kuusi kertaa ja kruunautti itsensä sekä Milanossa että Roomassa. Ja koska hänestä siten tuli saksalaisroomalainen keisari, antoi hän kiinnittää tämän renkaan vuoreen saksalaiselle puolelle merkiksi, että hän oli vihkinyt yhteen Saksan ja Italian.

Ja satu kertoo, että kun tämä rengas voidaan nostaa ha'altaan, on se avioliitto purettu, joka ei ollut onnellinen.

— Kyllä minä sen puran, sanoi Andrea, niinkuin minun esi-isäni vapauttivat minun kurjan maani Ticinon Schwütz'in, Urin ja Unterwaldenin tyrannien vallasta.

Niin sanoen latasi hän pyssynsä ja pisti siihen rautakuulan. Tähtäsi ja ampui!

Rengas kohosi altapäin; ja ha'asta irroittuneena putosi alas
Hohenstaufin, Barbarossan rengas.

— Kätke tämä rengas muistona minulta ja tästä päivästä, jolloin teitte minulle vääryyttä.

Sitten astui hän Gertrudin luo ja suuteli hänen kättään. Ja sitten nousi hän ylös vuorelle ja katosi; näkyi taas ja katosi pilveen. Mutta hetken kuluttua näkyi hän taas, vielä korkeammalla. Tämä ei ollut hän vaan hänen jättiläisvarjonsa pilven päällä; ja hän seisoi kohotetuin nyrkin, uhaten yli saksalaisen kylän.

— Koska ilta jo on myöhäinen, sanoi amtmanni, kerron minä hallitussalaisuuden, joka julaistaan huomenna sanomalehdissä.

— Niinpä niin, sähköitetään, että senjälkeen kuin ranskalaisten keisari vangittiin Sedanin luona, ovat italialaiset karkoittaneet ranskalaiset joukot Roomasta; ja Viktor Emanuel samoaa nyt tällä hetkellä pääkaupunkia vastaan.

— Todellakin suuria uutisia! Silloin ovat lopussa saksalaisroomalaiset kävelyretket! — Kyllä sen Andrea tiesi, koska hän oli niin suurisuinen!

Eräänä päivänä näkivät he vieraiden herrojen tulevan koneineen ja tarkastelevan kaukoputkella vuorta; ja näytti siltä ikäänkuin he olisivat tarkastelleet Barbarossan rengasta, sillä juuri sinne suuntasivat he kaukoputkensa. Ja he katselivat kompassia ikäänkuin he eivät olisi tietäneet, missä pohjoinen ja etelä oli.

Ja sitten oli suuret päivälliset Kultaisessa Hevossa, amtmanni oli mukana. Siellä puhuttiin jälkiruokaa syötäessä miljooneista ja vain miljooneista.

Jonkun ajan kuluttua sen jälkeen näkivät he, miten Kultainen Hepo revittiin alas; kuinka kirkko kannettiin pois pala palalta ja asetettiin pystyyn jonkun matkan päähän entisestä paikastaan. He näkivät, kuinka puoli kylää hajoitettiin, kuinka kasarmeja rakennettiin; kuinka puro muutti kulkuaan ja myllynpyörät hävitettiin, tehtaat suljettiin, elukat myytiin.

Ja sitten tuli kolme tuhatta mustaa, italiankieltä puhuvaa työmiestä. Silloin vaikenivat kauniit laulut vanhasta sweitsiläisestä maasta ja kevään puhtaista riemuista.

Sen sijaan kuului öin päivin jyskettä, ja vuoriporaa työnnettiin siihen paikkaan, missä Barbarossan rengas oli riippunut; ja sitten alkoi ampuminen, sillä siltä kohdalta piti tunnelin kulkea läpi vuoren.

Tiedettiinhän, ettei ollut niinkään vaikeata porata reikää kallioon; mutta piti räjähyttää kaksi reikää yksi kummaltakin puolelta; ja niiden kahden reijän täytyi kohdata toisensa, täsmälleen niinkuin naulat, eikä sitä kukaan uskonut, sillä piti räjähyttää puolentoista peninkulman ala!

— Aatelkaas, jolleivät ne kohtaisikaan toisiaan! Silloin saavat he alkaa taas alusta!

Ja italialaiselta puolelta kotoisin oleva Andrea uskoi yli-insinööriin; sillä hän itse oli paikalleen ampuva mies, kuten tiedämme. Sentähden astui hän työkuntaan ja hänestä tuli ensimmäinen mies.

Tämäpä työ sopi Andrealle. Auringonvalo, vihreitä kenttiä ja valkeita alppeja ei hän enään saanut nähdä; mutta hänestä tuntui ikäänkuin hän murtaisi itsellensä oman tien Gertrudin luo, sen vuoren läpi kulkevan tien, jonka kautta hän kerskailevalla hetkellä oli uhannut tulevansa.

Kahdeksan vuotta seisoi hän pimeässä ja koki kovaa kuin koira. Alastomana hän enimmäkseen seisoi, sillä vuoressa oli kolmenkymmenen asteen lämpö. Toisinaan iskivät he virran lähteeseen, ja silloin eli hän vedessä; toisinaan iskivät he savikerrokseen ja silloin rypi hän liassa. Ilma oli miltei aina pilaantunut, ja toverit suistuivat maahan; mutta aina tuli uusia. Vihdoin suistui Andreakin, ja hän vietiin sairashuoneeseen. Siellä kuvitteli hän mielessään, etteivät molemmat tunnelit koskaan kohtaisi toinen toisiaan ja se vaivasi häntä kaikkein enimmän. Eivätkö ne koskaan kohtaisi toisiaan!

Salissa makasi sairaina myös urilaisia, jotka hourailivat, kuumeettomina hetkinä oli heidän alituinen kysymyksensä:

Koskaan eivät tessiniläiset ja urilaiset niin ikävöineet tapaamista kuin täällä vuoren sisässä. He tiesivät, että jos he kohtaisivat toisensa siellä, lakkaisi tuhatvuotinen vihamielisyys ja sopien keskenään syöksyisivät he toistensa syliin.

Hän oli mukana vuoden 1875 lakossa; heitti jonkun kiven, joutui tiilenpäitä lukemaan, mutta pääsi taas vankilasta.

Nyt olen minä polttanut laivat takanani ja nyt täytyy minun päästä perille, sanoi hän.

Vuonna 1879 tuli heinäkuun 19 päivästä surun päivä. Koko tunnelin yli-insinööri oli mennyt vuoreen mittaamaan ja laskemaan, ja siellä seistessään kohtasi häntä halvaus ja hän kuoli! Keskellä rataa! Sinne olisi hänen pitänyt saada hautansa, niinkuin Pharaon, maailman isoimpaan vuoripyramiidiin; ja sinne olisi pitänyt piirtää hänen nimensä, Favre.

Kuitenkin kaikitenkin: vuodet kuluivat. Andrea kokosi rahaa, kokemusta ja voimaa. Göschenissä ei hän koskaan käynyt: mutta kerran vuodessa kävi hän Pyhässä Metsässä katselemassa hävitystä, siksi hän sitä sanoi.

Hän ei nähnyt koskaan Gertrudia eikä koskaan kirjoittanut hänelle; sitä ei hänen koskaan tarvinnut tehdä, sillä hän eli hänen kanssaan ajatuksissaan ja hän tunsi saaneensa hänen tahtonsa.

— Mikä onni, että hän oli köyhä! ajatteli Andrea; niin eivät kaikki vävyt ole ajatelleet.

Kahdeksantena vuonna tapahtui jotain ihmeellistä. Andrea seisoi ensimmäisenä miehenä kaukana italialaisessa tunnelissa ja iski poraansa. Ilma oli ahdas ja tukahduttava niin, että hänen korvansa rupesivat suhisemaan. Silloin kuuli hän naksahtavaa ääntä, mikä muistutti puumadon ääntä, jota sanotaan kuolemankelloksi.

— Viimeinen hetkesi! vastasi joku hänen sisimmässään tai hänen ulkopuolellaan. Ja hän kauhistui.

Seuraavana päivänä hän taas kuuli naksahdukset, mutta selvemmin niin, että hän luuli äänen tulevan kellosta, joka oli hänen taskussaan.

Mutta seuraavana päivänä, joka oli pyhäpäivä, ei hän kuullut mitään; ja nyt luuli hän, että ääni tuli korvasta; hän pelästyi ja kävi messussa; ja hiljaisissa ajatuksissaan valitti hän elämän epävarmuutta. Toivo oli hänet pettänyt, toivo kerran saada elää se suuri päivä, toivo saada määrätty suuri palkinto ensimmäisestä porasta, joka lävisti seinän, toivo saada Gertrud.

Maanantaina seisoi hän kuitenkin taas ensimmäisenä porineen, mutta alakuloisena; sillä hän ei enään luullut heidän kohtaavan saksalaisia vuoressa.

Hän iski iskemistään, mutta vauhditta niinkuin hänen heikentynyt sydämmensä löi tunnelisairauden jälkeen. Silloin kuuli hän yht'äkkiä paukauksen sekä rajun ryskeen, mutta se tuli vuoren sisästä, toiselta puolelta.

Ensin lankesi hän polvilleen ja kiitti Jumalaa; sitten nousi hän pystyyn ja alkoi iskeä. Hän iski ohi aamiaisajan, päivällisajan; ohi lepoajan ja illallisajan. Hän iski vasemmalla kädellä, kun oikea puutui. Iskiessään ajatteli hän yli-insinööriä, joka oli suistunut maahan ihan seinän eteen; ja hän lauloi palavassa pätsissä kulkevan kolmen miehen laulua, sillä ilma paloi hänen ympärillään veden valuessa pitkin hänen päälakeaan ja jalkojen polkiessa savea.

Täsmälleen kello seitsemän, 28 päivä helmikuuta v. 1880, kaatui hän suulleen poraa vasten, joka lensi läpi vuorenseinän.

Kaikuva hurraahuuto toiselta puolelta herätti hänet, ja hän ymmärsi, että he olivat kohdanneet toisensa että hänen viimeinen vaivansa hetki oli lyönyt ja että hän oli kymmenentuhannen liiran omistaja.

Kohotettuaan hiljaisen huokauksen kaikkivaltiaan puoleen, asetti hän suunsa poranlävelle, kuiskasi kenenkään kuulematta: Gertrud; sitten kajahutti hän yhdeksänkertaisen hurraahuudon saksalaisille.

Kello yksitoista yöllä kuului italialaiselta puolelta jymisevä ääni: varokaa! ja kenttätykkien kaltaisella ryskeellä romahti seinä alas. Saksalaiset ja italialaiset syöksyivät itkien toistensa syliin, italialaiset suutelivat, ja kaikki lankesivat polvilleen laulaen Te Deum laudamus.

Tämä oli suuri hetki; ja se tapahtui v. 1880, samana vuonna, jolloin
Stanley lopetti löytöretkensä Afrikassa ja Nordensköld Veeganretkellä.

Kun ylistyslaulu Ikuiselle oli vaijennut, astui esiin eräs työmies saksalaiselta puolelta jättäen italialaisille korukirjaimiila piirretyn pergamentin. Se oli kunnia- ja muistokirjoitus yli-insinööri Louis Favrelle.

Hänen piti ensin käydä tunnelin läpi ja Andrean piti pienellä työmiesjunalla viedä Airoloon vainajan kunniaksi piirretyt muistosanat ja hänen nimensä.

Airolossa juotiin viiniä, italialaista viiniä ja poltettiin ilotulituksia. Pidettiin puheita Louis Favrelle, Stanleylle ja Nordensköldille. Siellä pidettiin puheita Sankt Gotthardille, salaperäiselle vuoriröykkiölle, joka vuosituhannet oli ollut välimuurina Saksan ja Italian välillä, pohjan ja etelän välillä. Tosin oli se ollut rikkoja mutta myöskin kokooja. Sillä Sankt Gotthard on seisonut siinä jaellen yhtä rehellisesti vesiään saksalaiselle Rheinille kuin ranskalaiselle Rhonelle, niin Pohjanmerelle kuin Välimerellekin…

— Ja Adrian merelle, keskeytti eräs tessiniläinen. Olkaa hyvä, älkää unohtako Ticinoa, joka juottaa Italian suurinta jokea, valtavaa Po'ota.

— Bravo! Yhä paremmin! Eläköön Sankt Gotthard, suuri Saksanmaa, vapaa Italia ja uusi Ranska!

Seuraavana aamuna seisoi Andrea insinöörin konttorissa. Hän oli pukeutunut italialaiseen metsästäjän pukuunsa, sulka oli hatussa, pyssy olalla ja laukku selässä; hänen kasvonsa olivat kalpeat, kalpeat hänen kätensä.

— Vai niin, sinä olet nyt tyytyväinen tunneliin, sanoi kassa-insinööri eli raha-insinööri, niinkuin häntä sanottiin. Noo, sitä sinulta ei kukaan voi kieltää, jälellä on vain muuraustyö. Tehkäämme siis lasku!

Rahamies avasi kirjan, kirjoitti lipun ja laski kymmenentuhatta liiraa kullassa.

Hän heittäytyi työjunaan; ja kymmenen minuutin kuluttua oli hän maahan kaatuneen väliseinän luona.

Tuli paloi vuoren sisässä kummallakin puolen ratakiskoja, työmiehet hurrasivat Andrealle ja heiluttivat lakkiaan. Se oli ihanaa!

Kymmenessä minuutissa oli hän taas perillä saksalaisella puolella. Mutta kun hän näki päivänvalon aukossa, pysähtyi juna ja hän astui maahan.

Sitten kulki hän vihreätä valoa kohden ja näki taas kylän päivänpaisteisena ja vihantana; siellä loisti kylä uudestaan rakennettuna, valkoisena, säteilevänä, entistään kauniimpana. Ja kun hän astui esiin, tervehtivät työmiehet ensimmäistä miestään.

Hän suuntasi askeleensa suoraan pientä taloa kohden; ja saksanpähkinäpuun alla mehiläispesien ääressä seisoi Gertrud hiljaisena, ihanana, lempeämpänä aivan kuin hän olisi seisonut siinä kahdeksan vuotta odotellen häntä.

— Nyt minä tulen, sanoi hän; niinkuin minun pitikin tulla suoraan läpi vuoren! — Seuraatko sinä minua minun maahani.

— Sitte menemmekin heti! — Ei, älä käänny; mitään et saa ottaa mukaasi!

— Vuorelle! sanoi Andrea ja ohjasi askeleensa ylös vanhalle solatielle. Läpi pimeyden kulki tieni luoksesi; nyt minä tahdon elää valossa sinun kanssasi, sinua varten!

Oli kerran kuningas, jonka nimi oli Juhana Maaton ; ja syyn siihen voi arvata. Mutta toisen kerran oli suuri laulaja, jota sanottiin Jubal Minättömäksi, ja syyn siihen saatte kuulla.

Klang oli hänen nimensä, nimen oli hän saanut isältään, sotamieheltä, ja siinä nimessä oli sointua. Mutta hän oli luonnoltakin saanut lujan tahdon, mikä rautatankona tuki hänen selkäänsä. Tämä on suuri lahja ja se on tarpeellinen elämän taisteluissa. Ei hän lapsenakaan oppiessaan puhumaan sanonut muiden poikien tavoin "hän" puhuessaan itsestään, vaan hän sanoi itseään heti "minäksi". — Ei sinulla ole mitään minää! sanoivat vanhemmat. Kun hän hiukan vanheni, lausui hän toivomuksensa: "Minä tahdon". Mutta silloin sai hän kuulla:

Puhuihan sotamies nyt ajattelemattomasti, mutta hän ei ymmärtänyt paremmin, sillä hän oli sotilas ja häntä oli opetettu tahtomaan sitä, mitä päällystö tahtoi.

Nuoresta Klangista tuntui hullunkuriselta, ettei hänellä "ollut mitään tahtoa", vaikka hänellä sellainen oli ja luja olikin, mutta sillään sai olla.

Kun hän oli hiukan varttunut, kysyi isä eräänä päivänä: "miksi sinä tahdot tulla?"

Sitä ei poika tietänyt, hän oli lakannut tahtomasta, koska se oli kielletty. Tosin hänellä oli halua musiikkiin, mutta sitä ei hän uskaltanut ilmaista, koska pelkäsi sitä silloin estettävän. Sentähden vastasi hän kuuliaisena poikana: minä en tahdo mitään.

Ei voi varmuudella sanoa, puhuiko isä näin siksi, että hän tunsi jonkun viininlaskijan, vai siksikö, että viini erittäin viehätti häntä. No niin, nuori Klang joutui viinikellariin eikä hänellä siellä mikään hätä ollut.

Suloinen punainen lakka ja ranskalainen viini tuoksahti niin hyvältä kellarissa; siellä oli holvit suuria kuin kirkkoja. Kun hän istui tynnyrin ääressä ja punainen viini valui, ilahtui hän, alkoipa hiljalleen laulaa hyräillä aluksi kaikellaisia kuulemiansa laulunpätkiä.

Patruuna, jota viini elätti, piti laulusta ja ilosta ja antoi nuorukaisen olla olojaan; laulu kajahti niin somasti holvien alla. Ja kun nuorukainen jyrähytti laulun "Djupa källarhvalfvet", silloin ilmaantui ostajia alas holviin, ja se oli patruunan mieleen.

Mutta eräänä päivänä saapui eräs kauppamatkustaja, joka ennen oli ollut teatterilaulajana, ja kun hän kuuli Klangin laulavan, ihastui hän niin, että kutsui Klangin pienelle iltarymylle.

Ja he heittivät keilaa, he söivät tillillä maustettuja äyriäisiä, he joivat punssia ja vallankin he lauloivat. Yksityishuoneessa, kun sinunmaljat oli juotu, sanoi kauppamatkustaja:

Tämä oli uutta oppia, sillä kolmen vuoden vanhasta ei Klang ollut käyttänyt sanaa "minä" ja "tahdon".

Nyt hän ei uskaltanut tahtoa eikä toivoakaan ja hän pyysi päästäkseen enemmistä kiusauksista.

Mutta kauppamatkustaja tuli uudestaan monta kertaa ja hän toi mukanaan oikeita lauluniekkoja. Kiusaus kävi liian suureksi, ja Klang teki eräänä iltana päätöksensä, jolloin oikea professori oli hänelle paukuttanut.

Nyt sanoi hän jäähyväiset patruunalle, ja maljan ääressä kiitti hän ystäväänsä, kauppamatkustajaa, joka oli antanut hänelle takaisin itseluottamuksen ja tahdon; "tahdon", tuon selkää tukevan rautatangon, joka pitää pystyssä niin, ettei ihmisestä tule mikään nelijalkainen. Eikä hän koskaan ollut unohtava ystäväänsä, joka oli opettanut häntä luottamaan omaan itseensä. Sitten meni hän sanomaan jäähyväiset isälle ja äidille.

Nuori Klang sai rahaa matkustaakseen vieraille maille. Siellä oppi hän laulamaan oikein sääntöjen mukaan. Muutaman vuoden kuluttua tuli hänestä oikein suuri suurniekka. Hän ansaitsi rahaa ja sai oman johtajan, joka kuulutti häntä maailmalle.

Nyt kukoisti veli Klang, ja nyt voi hän sanoa sekä minä tahdon, että minä käsken. Hänen minänsä kasvoi aivan luonnottomasti, eikä hän sietänyt ketään muuta minää läheisyydessään. Hän ei kieltäytynyt mistään ja omana itsenään hän aina esiintyi. Mutta kun hänen nyt taas piti matkustaa kotimaahansa, opetti hänelle johtaja, ettei nimi Klang hänelle sopinut, koska hän nyt oli suurniekka; hänen täytyi ottaa hieno nimi, mieluimmin ulkomaalainen, koskapa niin oli tapa.

"Suurella" oli taistelu oman itsensä kanssa, sillä eihän nimenmuutto tuntunut oikein hauskalta, se näytti siltä ikäänkuin hän ei tunnustaisi isää eikä äitiä, ja se voisi näyttää rumalta.

Ja kun hän löysi luvun Jubalista, "Lamechin pojasta, joka keksi kaikellaisia peliä", niin otti hän sen nimen. Se oli hyvä nimi ja se merkitsi pasuunaa hebrean kielellä.

Koska johtaja oli englantilainen, niin toivoi hän Klangin kutsuvan itseään mister'iksi, ja sen hän tekikin. Siis mister Jubal!

Olihan tämä kaikki hyvin viatonta laatua, koska niin oli tapa, mutta kummallista joka tapauksessa oli, että Klangista uuden nimen mukana tuli aivan toinen mies. Kaikki menneisyys oli ikäänkuin poispyyhitty; ja mister Jubal tunsi itsensä aivan aitoenglantilaiseksi, puhui murteellisesti, käytti poskipartaa ja korkeita kauluksia; vieläpä juovikkaat puvutkin kasvoivat kuin kaarna puuhun aivan itsestään; hän tuli jäykäksi ja hän tervehti toisella silmällään; hän ei koskaan kääntynyt, kun joku tuttu huusi häntä kadulla, ja hän seisoi aina keskellä raitiotievaunuissa.

Kuitenkin oli hän taas kotiutunut omaan maahansa ja hän oli suurena laulajana Oopperassa. Hän esitti kuninkaita ja profeettoja, vapaudensankareita ja demoonia; ja kun hänellä oli osansa harjoiteltavana, oli hän niin hyvä näyttelijä, että hän luuli olevansa sinä mitä hän esitti.

Nyt käveli hän eräänä päivänä kadulla ja kuvitteli olevansa demooni jossakin, mutta hän oli myös samalla mister Jubal.

Silloin kuuli hän jonkun huutavan takanansa: Klang! Hän ei tietysti kääntynyt, sillä niin ei tee englantilainen, eikä hänen nimensä enään ollutkaan Klang.

Mutta silloin huudettiin: Klang, vielä toistamiseen. Ja siinä seisoi hänen edessään hänen ystävänsä kauppamatkustaja tutkivin katsein kysellen ujosti ja ystävällisesti:

Irvistävin hampain ja avokidoin ikäänkuin hän kiskoisi rinta-äänensä jostakin pääkallon ontelosta, kiljasi hän lyhyesti: ei!

Hän oli valistunut mies, osasi elämän, ihmiset ja oman itsensä ulkoa, sentähden hän ei suuttunut eikä ihmetellytkään.

Mutta mister Jubal luuli niin; ja kun hän kuuli sisimmässään nämä sanat: "Ennenkuin kukko kolmasti laulaa, olet sinä minut pettävä" teki hän niinkuin Pietari, meni porttikäytävään ja itki katkerasti. Tämän teki hän itse ajatuksissaan, mutta paholainen hänen sydämmessään nauroi.

Siitä päivästä saakka nauroi hän enimmäkseen, nauroi pahaa ja hyvää, surua ja häpeää, kaikkea ja kaikkia.

Hänen isänsä ja äitinsä tiesivät kyllä lehdistä, kuka mister Jubal oli, mutta he eivät koskaan käyneet Oopperassa, sillä he luulivat siellä olevan vain vanteitten heittäjiä ja hevosratsastajia, eivätkä he sellaisessa paikassa tahtoneet poikaansa nähdä.

Mister Jubal oli nyt suurin suurniekka, tosin oli hän kuluttanut suurimman osan minäänsä, mutta tahto oli hänellä vielä jälellä.

Ja sitten tuli hänen päivänsä! Tanssijaseureeessa oli tyttö, joka osasi lumota miehiä, ja Jubal oli myös lumottu. Niin pahasti lumottu, että hän kysyi, saisiko hän tulla tytön omaksi… (Hän tarkoitti tietysti, että tyttö tulisi hänen omakseen, mutta niin ei saa sanoa).

Tyttö kävi hänen sanoihinsa kiinni ja he menivät naimisiin. Ensin opetti Jubal häntä laulamaan ja soittamaan; ja sitten sai lumoojatar kaikki, mitä vain tahtoi. Mutta koska hän oli lumoojatar, tahtoi hän kaikkea, mitä Jubal ei tahtonut, ja niin vähitellen oli hänellä Jubalin tahto vallassaan.

Eräänä päivänä oli mistress Jubal suurniekkana; ja niin suuri, että kun yleisö huusi Jubalin näyttämölle, ei se tarkoittanut rouvaa vaan herraa.

Jubal tahtoi taas raivata itsellensä tietä kunnian kukkuloille, mutta hän ei tahtonut sitä tehdä rouvansa kustannuksella ja sentähden hän ei voinut.

Loistava ystävien piiri, jonka mister Jubal oli koonnut nuorenmiehen kotiinsa, kokoontui nyt hänen kodissaan rouva Jubalin ympärille, jota sanottiin vain Jubaliksi.

Kukaan ei huomannut misteriä, kukaan ei juonut hänen kanssaan; ja jos hän yritti puhua, ei kukaan häntä kuunnellut; tuntui ikäänkuin ei häntä olisi ollut olemassa, ja hänen vaimoansa kohdeltiin ikäänkuin hän ei olisikaan ollut mikään vaimo.

Eräänä iltana tuli hän sinne etsiäkseen seuraa. Hän olisi tyytynyt kehenkä hyvänsä, kunhan se vain oli ihminen.

Silloin näki hän vanhan ystävänsä kauppamatkustajan istuvan yksinään ja ikävissään; ja hän mietti: "tuossa vanhassa Lundbergissa tapaan minä ihmisen", ja niin kulki hän pöydän luo ja tervehti. Mutta silloin muuttuivat ystävän kasvot niin hirveästi, että Jubalin täytyi kysyä: "eikös ole Lundberg?"

Seuraavana päivänä otti hän eron Oopperasta ja hänestä tuli laulunopettaja, jota kunnioitettiin professorin arvonimellä.

Mutta se miellytti häntä, sillä silloin oli loppu lähellä. Kuitenkaan ei hän vanhentunut niin nopeasti kuin hän olisi tahtonut ja sentähden hankki hän itselleen valkoisen pitkäkiharaisen tekotukan. Siinä hän viihtyi, sillä siinä häntä ei kukaan tuntenut, eipä hän itsekään.

Hitain askelin, kädet selän takana käveli hän mietiskellen pitkin katukäytäviä; ihmiset luulivat hänen etsivän jotakin tai odottavan jotakin. Jos joku kohtasi hänen silmänsä, niin ei hän huomannut niissä mitään katsetta; jos joku koetti tehdä tuttavuutta hänen kanssaan, niin hän puhui vain asioista ja esineistä. Eikä hän koskaan sanonut "minä", ei koskaan "minun mielestäni", vaan "siltä näyttää". Hän oli kadottanut minänsä ja sen huomasi hän vasta eräänä päivänä, kun hänen piti ajaa partansa. Hän oli saippuoinut leukansa ja aikoi juuri kuvastimen edessä käydä käsiksi veitseen. Hän näki vain huoneen takanaan, mutta kasvojaan hän ei nähnyt. Silloin käsitti hän asian laidan. Ja hänet valtasi kiihkeä halu löytää oma itsensä. Paraimman osan oli hän antanut vaimolleen, joka oli saanut hänen tahtonsa, ja hän päätti etsiä häntä.

Kun hän jälleen palasi kotimaahansa ja valkea tekotukka päässä kuljeskeli pitkin kaupungin katuja, ei kukaan häntä tuntenut. Mutta eräs Italiassa oleskellut soittotaiteilija sanoi ääneen: Tuossa kulkee maestro.

Ja heti tuntui Jubalista ikäänkuin hän olisi suuri säveltäjä. Hän osti nuottipaperia ja alkoi kirjoittaa partituuria, se on, hän kirjoitteli muistiin joukon pitkiä ja lyhyitä nuotteja riveille, toisia tietysti viulua, toisia puupuhaltimia ja loput vaskisoittimia varten. Sitten lähetti hän ne musiikkiopistolle. Mutta kukaan ei voinut niitä soittaa, sillä ne eivät olleet mitään, pelkkiä nuotteja!

Eräänä päivänä kulki hän kadulla ja häntä vastaan tuli maalari, joka oli ollut Parisissa. "Tuossa kulkee malli", sanoi maalari. Sen kuuli Jubal ja hän luuli heti olevansa malli, sillä hän luulotteli olevansa kaikkea, mitä hänestä sanottiin, koska hän ei tietänyt, kuka eli mitä hän oli.

Muistellessaan silloin vaimoansa, joka oli saanut hänen minänsä, päätti hän etsiä häntä. Niin hän tekikin, mutta vaimo oli joutunut uusiin naimisiin erään vapaaherran kanssa ja matkustanut kauas.

Silloin hän väsyi etsimiseen; ja kuten kaikki väsyneet miehet alkoi hän kaivata elinpäiviensä alkua, äitiänsä. Hän tiesi, että äiti asui leskenä hökkelissä ylhäällä vuorella, ja sinne hän meni.

— Minun poikani nimi oli Klang, mutta sinun nimesi on Jubal ja häntä minä en tunne.

— Minun täytyi, muuten en olisi saanut häntä omakseni. Mutta miksi te sanoitte, ettei minulla ollut mitään tahtoa.

— Rakas lapsi, isäsihän niin tahtoi eikä hän ymmärtänyt parempaa. Anna hänelle nyt anteeksi, sillä hän on kuollut. Sitäpaitsi lapsilla muuten ei saa olla tahtoa, mutta täyskasvuisilla sellainen pitää olla.

— Kas vaan, äiti, kuinka hyvin sinä osasit sen selvittää. Lapsilla ei saa olla, mutta täysikasvuisilla pitää olla.

Nämä sanat olivat hänen molemmat nimensä; ja kun hän kuuli ne, oli hän taas oma itsensä. Kaikki osat, kuninkaat, demoonit ja mallit karkasivat tiehensä, ja hän oli vain äitinsä poika.

Rikas mies oli kerran tullut köyhälle saarelle ja rakastunut siihen. Rikas mies ei voinut sanoa miksi, mutta hän oli ihastunut; mahdollisesti näytti tämä saari unohdetulta lapsuuden muistolta tai kauniilta unelta.

Hän osti saaren, rakensi huvilan ja istutti kaikenlaisia suloisia puita, pensaita ja kukkasia. Meri läikkyi sen ulkopuolella, hänellä oli oma laituri lipputankoineen ja valkeine veneineen. Kirkon suuruiset tammet varjostivat hänen asuntoaan, ja raittiit tuulet puhalsivat yli vihreiden niittyjen. Hänellä oli puoliso, lapsia, palvelijoita, vetojuhtia; hänellä oli kaikkea, mutta yhtä hänellä ei ollut; se oli vähäpätöinen asia, mutta kaikkein tärkein ja sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi: hänellä ei ollut lähdevettä. Kaivoja kaivettiin ja vuoria louhittiin, mutta esiin pulppusi vain suolaa, ruskeata vettä. Sitä suodattiin, se muuttui kristallin kirkkaaksi, mutta pysyi suolana. Se oli surun syy.

Niihin aikoihin saapui silloin muuan Herran armahtama, jolla oli ollut onnea kaikissa toimissaan, ja hän oli maailman kuuluisimpia miehiä. Muistamme, kuinka hän löi jalokivisauvallaan vuoreen ja Mooseksen tavoin sai veden juoksemaan kalliosta. Nyt piti jalokiviporalla porattaman niinkuin oli porattu vuoria, joista kaikista oli saatu vettä. Täälläkin porattiin; sadan riksin, tuhannen, jopa monen tuhannen riksin edestä, mutta saatiin vain suolavettä. Täällä varmaankaan ei ollut mitään siunausta; ja rikas mies huomasi selvästi, ettei kaikkea voi rahalla saada eipä edes raikasta vettä juodakseen, kun niin pahasti sattuu.

Mieli kävi raskaaksi, eikä elämä enään hymyillyt. Saaren koulumestari alkoi kuitenkin lukea vanhoja kirjoja ja haetti viisaan ukon, jolla oli taikasauva; mutta ei se auttanut.

Mutta pappi, joka oli viisaampi, kutsui eräänä päivänä koululapset kokoon ja lupasi palkinnon sille, joka löytäisi Linnunsilmä nimisen yrtin, mikä näytti lähteensuonen paikan.

— Sillä on Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä, sitä sanotaan myös Kivirikoksi. Sen ylimmillä lehdillä on ikäänkuin kultajauhetta. Muistakaa nyt!

— Poimulehden tapaisia kukkia ja Mantelikukan kaltaisia lehtiä, toistivat lapset; sitten juoksivat he metsiin ja vainioille etsimään Linnunsilmää.

Ei kukaan löytänyt sitä. Tosin pieni poika toi kotiin Tyräkin, jonka latvassa on hiukan kultaa; mutta se on myrkyllinen eikä se kelvannut. Ja niin väsyivät he etsimään.

Mutta oli pieni tyttö, joka ei vielä käynyt koulua. Hänen isänsä oli rakuuna, tällä oli pieni torppa, ja hän oli enemmän köyhä kuin rikas. Hänen ainoa aarteensa oli pieni tyttö; ja tätä sanottiin kylässä Sinisiiveksi sentähden, että hänellä oli taivaansininen röijy hihoineen, jotka aina liehuivat hänen liikkuessaan. Sinisiipi muuten on pieni sininen perho, joka kesäsydännä liihottelee kortten päissä, ja sen siivet ovat pellavankukan lehtien näköisiä, tuon lentävän pellavankukan, jolla on imukärsä, missä palhot ovat. Sinisiipi, rakuunan nimittäin, oli harvinainen lapsi, puhui niin järkevästi mutta kummallisesti, ettei kukaan tietänyt, mistä hän sai sanansa. Hänestä pitivät kaikki ihmiset, vieläpä eläimetkin; kanat ja vasikat seurasivat häntä, ja hän uskalsi taputtaa sonniakin. Hän meni usein yksin ulos, pysyi poissa ja palasi taas; mutta kun häneltä kysyttiin, missä hän oli ollut, ei hän voinut mitään sanoa. Silloin hänellä kuitenkin oli niin kovin paljon kerrottavaa. Hän oli nähnyt ihmeellisiä asioita, oli tavannut ukkoja ja rouvia, jotka olivat sanoneet niin ja niin. Rakuuna antoi hänen kulkea oman mielensä mukaan, sillä hän luuli huomanneensa, että joku suojeli häntä.

Eräänä aamuna lähti Sinisiipi seikkailuretkilleen. Läpi niittyjen ja hakamaiden ohjasi hän pienet askeleensa; ja hän lauloi enimmäkseen itsekseen, lauloi lauluja, joita ei kukaan ennen ollut kuullut, ja mitä mieleen johtui. Aamu-aurinko paistoi niin nuorteana ikäänkuin se olisi vastasyntynyt, ilma tuntui voimalliselta ja kyllikseen nukkuneelta, kaste haihtui ja sen raikas kosteus vilvoitti pieniä kasvoja.

— Hyvää päivää, Sinisiipi, sanoi ukko. Minä olen Päivänpielen puutarhuri. Tule kanssani, niin saat katsella minun kukkiani.

Niin kulkivat, kulkivat he yhdessä ja tulivat rannalle. Rannalla oli pieni silta, joka johti saarelle, sinne he menivät.

Siinäpä puutarha! Siellä oli kaikkea, oli suurta, oli pientä, ja kaikki oli järjestyksessä kuin kirja.

Ukko itse asui majassa, joka oli rakennettu kasvavista, iki-vihreistä puista, männyistä, kuusista, katajista, havut päällä. Lattiat oli tehty kasvavista, ikivihreistä pensaista ja yrteistä. Sammalta ja jäkälää kasvoi lattianraoissa, jotta ne pysyisivät tiiviinä; lattiapalkkeina oli variksenmarjanvarsia, sianmarjoja ja vanamoja. Kattona kannattivat köynnöskasvit, villiviini, tuoksukuusama, elämänlangat, muratit; ja se oli niin tiivis, ettei sadepisarakaan sitä läpäissyt. Oven edessä oli mehiläiskekoja, mutta mehiläisten asemesta asui siellä perhosia. Ja kun ne alkoivat parveilla, oli sitä hauska katsella.

— Minä en tahdo kiduttaa mehiläisiä, sanoi ukko. Muuten ovat ne niin rumia; nehän ovat aivan karvaisten kahvipapujen näköisiä ja ne purevat niinkuin kyykäärmeet.

— Nyt sinä saat lukea luonnon aapista, saat tietää kukkasten salaisuudet ja yrttien tunteet. Mutta sinä et saa kysellä, saat vain kuunnella ja vastata… Katsos, lapsukainen, tällä harmaakivellä kasvaa jotain, mikä näyttää harmaalta paperilta. Se syntyy ensiksi kun vuori kastuu. Vuori homehtuu, hometta sanotaan jäkäläksi. Tässä meillä on kaksi kappaletta, toinen näyttää peuransarvelta; sitä sanotaan myös peuranjäkäläksi, ja se on peuran tärkein ravinto. Toisen nimi on islantilainen jäkälä ja se näyttää… Miltä se näyttää?

— Niin, se näyttää suurennuslasin alle asetettuna keuhkojen ilmarakoilta, ja katsos, siitä oppivat ihmiset käyttämään sitä rintatautia parantaessa. Kun nyt vuoren jäkälät ovat koonneet multaa, ilmestyvät sammaleet. Niillä on jonkinlaisia yksinkertaisempia kukkia, ja ne kasvattavat siemeniä; ne ovat jääkukkien näköisiä, mutta sinä saat nähdä, että ne ovat myöskin kanervan, havupuiden ja kaikenlaisten kasvien näköisiä, sillä kaikki kasvit ovat sukulaisia. Tämä seinäsammal näyttää kuuselta, mutta sillä on siemenkota niinkuin unikolla vaikka se on pienempi. Sammalille kasvaa pian kanervaa. Jos sinä nyt suurennuslasilla tarkastat kanervaa, niin se muuttuu horsmaksi, latinan kielellä sanotaan sitä epilobiumiksi, tai muuttuu se rododendroniksi niinkuin jalava, joka on vain iso nokkonen. Multakerros on valmis, ja ruokamullassa kasvaa kaikkea; ihminen on omaksi hyödykseen koonnut joukon kasveja, mutta itse luonto on hänelle opettanut, mitä hänen pitää ottaa ja kuinka sitä pitää käyttää. Tämä ei ole merkillisempää kuin koristeet ja värit, jotka kukat ovat saaneet ilmoittaakseen hyönteisille, missä hunaja on etsittävissä. Sinä itse olet katsellut rukiintähkää, missä leipurin työkalut riippuvat ulkopuolella leipurin kylttinä. Ja jos sinä tarkastelet pellavaa, hyödyllisintä kaikista kasveista, niin on se itse opettanut ihmistä kehräämään. Katselehan vain kukan terään, niin keksit pellavakuontalon, missä palhot punoutuvat vartalon ympäri niinkuin rohtimet karan ympäri. Lausuakseen selvemmin ajatuksensa antoi luonto pienen Pellavavierasnimisen loiskasvin kietoutua koko kasvin ympäri, ylitse, alatse, edittäin ja taitse niinkuin kangaspuiden sukkula. Ihmeellistä on, ettei ihminen vaan perhonen ensimmäisenä keksi sen, että pellava on kehrättävä. Sen nimi on pellavakehrääjä; ja lehdistä kehrää se omalla silkillään pieniä kehdonpeitteitä ja lakanoita lapsilleen. Mutta senjälkeen kuin pellavaa alettiin viljellä, on se ovela ottamaan ajasta vaarin, niin että sen pienokaiset ovat lentokykyisiä heti ennen pellavan kiskomista. Ja entä rohdosyrtit. Katselehan suurta unikukkaa, sehän on tulipunainen kuin kuume ja hulluus! Mutta kukan pohjalla on musta risti; se on apteekkarin myrkkynimilippu. Ja ristin keskellä on roomalainen uurrettu maljakko. Kun näitä uurteita riipii, valuu lääke ulos ja se voi väärin käytettynä tuottaa kuoleman; mutta se voi oikein käytettynä tuoda kuoleman kiltin ystävän, unen. Katsos, niin viisas ja antelias on luonto. Mutta tarkastakaamme nyt Linnunsilmää!…

Tämän sanoessaan oli ukko hetken vaiti nähdäkseen, oliko Sinisiipi utelias. Mutta Sinisiipi ei ollut utelias.

— Katsokaamme nyt Linnunsilmää, jolla on Poimulehden kukat ja Kivirikon lehdet. Tämä on sen tunnusmerkki, ja se sanoo, missä lähde on. Poimulehti kokoo sekä kastetta että vettä lehdilleen, se itse on pieni kirkas lähde; mutta Kivirikko louhii vuoria. Ilman vuoria et saa mitään lähdettä, olkoon vuori kuinka kaukana tahansa. Tämän sanoo Linnunsilmä niille, jotka käsittävät. Se kasvaa täällä saarella, ja sinä saat tietää paikan, koska sinä olet kiltti. Sinun pienestä kädestäsi saa rikas mies raikkaan veden kuivaan sieluunsa, ja sinun kauttasi siunataan tämä saari. Mene rauhassa, lapseni. Kun sinä tulet pähkinäpuumetsään, näet sinä oikealla hopealehmuksen, sen alla lepää vaskikäärme, joka ei ole vaarallinen. Se näyttää sinulle tien Linnunsilmän luokse. Mutta ennenkuin sinä lähdet, pitää sinun antaa suukko ukolle, kuitenkin vain omasta tahdostasi.

Sinisiipi kurotti pientä suutaan ukolle ja suuteli häntä. Silloin muuttuivat ukon kasvot, ja hän seisoi siinä viisikymmentä vuotta nuorempana.

— Minä olen suudellut lasta, olen saanut nuoruuden; etkä sinä ole minulle missään kiitollisuuden velassa. Hyvästi!

Sinisiipi meni pähkinäpuumetsään. Siellä soitti hopealehmus, ja kimalaiset lauloivat säestyksen mukaan lehmuksen kukkasissa. Aivan oikein, siellä lepäsi vaskikäärme, ja näytti hieman ruostahtaneelta.

— Kas, tuossa on Sinisiipi, joka etsii Linnunsilmää, sanoi vaskikäärme. — Sinä saat sen, mutta kolmella ehdolla: et saa kannella, et valehdella etkä udella. Mene nyt suoraan eteenpäin, niin löydät Linnunsilmän.

— Hyvää päivää, sanoi rouva. Oletko sinä ollut puutarhuri
Päivänpielen luona?

Sitten tapasi hän maidonkuljettajan. Mutta Sinisiipi ei voinut ymmärtää, miksi hevonen istui kärryissä ja maitokuski oli aisoissa ja kiskoi kärryjä.

— Nyt minä pillastun, sanoi kuski ja lähti laukkaamaan sellaisella kiireellä, että hevonen putosi ojaan… Nyt minä menen kastelemaan ruista, sanoi kuski ottaen kannen maitohinkasta kastellakseen peltoa.

Sinisiiven mielestä tämä kyllä oli kovin hullunkurista, mutta hän ei katsonut sinnepäinkään, kulkihan vain eteenpäin.

Ja nyt seisoi Sinisiipi vuoren juurella; aurinko paistoi läpi pähkinäpuiden mehukkaan yrtin vihreälle palholle, ja yrtti loisti niin kuin kirkkain kulta.

Siinä kasvoi Linnunsilmä; ja Sinisiipi huomasi, miten se seurasi lähteensuonta alas vuorelta rikkaan miehen niitylle.

Silloin lankesi hän polvilleen, ja poimi kolme Linnunsilmää ja kätki ne esiliinaansa; kukat sylissään kulki hän kotiin isänsä luokse.

Rakuuna pukeutui kypäräänsä, miekkaansa ja takkiinsa; siinä asussa meni hän papin puheille. Sitten kulkivat he kolmisin rikkaan miehen luo.

— Sinisiipi on löytänyt Linnunsilmän! sanoi pappi tullessaan salin ovelle! Ja nyt me kaikki olemme rikkaita, koko kylä, sillä nyt saamme kylpylaitoksen.

Ja he saivat kylpylaitoksen, tuli höyrylaivoja ja kauppiaita; tuli ravintoloita ja postikonttoria, lääkäreitä ja apteekkeja. Kultaa virtasi kesäisin kylään, ja tämä oli satu Linnunsilmästä, joka osasi tehdä kultaa.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Satuja

SATUJA

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE