The Project Gutenberg eBook of Murrosaikana, by Zakarias Nielsen

Pari vuotta oli kulunut vuoden 1863—64 Tanskalle onnettomasta sodasta. Silloin kolmannen joulupäivän aamuna tapahtui Rörbyssä jotakin ennen kuulumatonta. Outo, kirjavapukuinen mies, "herra voimistelun ja tanssin opettaja Sundström Tukholmasta", niinkuin hän itse sanoi, kunnioitti kylää läsnäolollansa. Ylevän arvokkaana hän astua tepasteli kadulla — mutkikkaalla, surkeannäköisellä kylänkatupahasella, jota ainoastaan välttämättömyyden pakosta sopii mainita asian yhteydessä. Vanha, isokukkainen aamutakki, jonka etupuolella ja hihoissa oli kiiltäviä rasvatahroja ja jonka saumoista ja reijistä tirkisteli uteliaita puuvillatyppyjä, peitti hänen solakkaa, kaikin puolin moitteetonta vartaloansa. Alkuaan musta samettilakki suunnattoman suurine tupsuineen oli hieman kallellaan oikealle, ikäänkuin se olisi tahtonut kurkistaa jalkoja, jotka vuorotellen mitä siroimmin siirtelivät kulunutta plyysitohveliparia eteenpäin alimmissa ilmakerroksissa. Keveitä, sinertäviä savukiemuroita kohosi pitkästä ruokopiipusta ja leijaili hänen jäljessänsä tyynessä, kuulakassa pakkas-ilmassa. Oli luonnollista, että kylän nuorin sukupolvi oli liikkeellä ja seurasi ihmeellistä aamutakkia kunnioitusta osoittavan matkan päässä. Melkein joka ovella ja portilla oli poikia ja tyttöjä kurkistelemassa ja ikkunaruutujen läpi näkyi vanhojen vaimojen ryppyisiä naamoja. Sanomattakin arvaa, että kylän joka sopessa lausuttiin mitä erilaisimpia arveluja siitä, mitä tämä uusi ilmiö ennustaisi.

Hyvin luultavaa on, että uutiset ääniaaltojen lailla leviävät ilman kautta; ainakin tiedettiin jo puolen tunnin kuluttua kylässä aamutakin omistaja tanssinopettajaksi, joka edellisenä iltana oli tullut kylään ja sijoittautunut majataloon. Vieläkin tiedettiin, että hän aikoi antaa oppijakson, missä pitäjän tanssihaluinen nuoriso huokeasta maksusta saisi ohjausta tanssitaiteessa. Herra Sundström ei koskaan käyttänyt kirjallista ilmoitustapaa. Kylään saavuttuaan hän vaan pari kertaa näyttäytyi kirjavassa puvussaan kadulla — ja heti valtasi uteliaisuus ja ihmettely jokaisen, samalla kuin kaikki tanssihaluiset jalat alkoivat tahdin mukaan liikahdella. Rörbyssä oli jännitys tavallista suurempi, sillä tämä kunnon kylä ei vielä koskaan ollut saanut osakseen sitä onnea, että olisi nähnyt tanssinopettajan pensas- ja kiviaitojensa sisäpuolella. Pidoissa — "tanssiaisten" nimikin oli Rörbyssä tuntematon — puotettiin niin hyvin kuin taidettiin jenkkaa, valssia, kaksi-, kolmi- ja nelivuoroa, sydänparia, juutalaista ja muita vanhanaikuisia tansseja. Siinä poljettiin lattiaa niin, että karsta katosta karisi, hypähdeltiin ilmassa ja paukutettiin kengän korkoja vastakkain. Ja hauskaa oli ja sydämmestä se lähti — siinä määrin tietysti kuin olosuhteet milloinkin myönsivät. Mutta tänä kolmannen joulupäivän aamuna tunsi kylän nuoriso katumoikseen, että se oli jäänyt takapajulle kaikessa, mitä voi kutsua edistykseksi tanssitaiteen alalla. Muualla maailmassa tanssittiin franseessia, fransieeta, "asampleeta" ja paljon muuta hienoa, Rörbyssä vaan jenkkaa, ja juutalaista — miten naurettavaa! Nyt ennusti kuitenkin isokukkainen aamutakki sivistyksen auringon nousua kylälle.

Rörby on eräässä rauhaisessa Sjellannin kulmassa. Sen pohjoispuolella on ikivanha muta- ja turvesuo, idässä ja lännessä taas suuret metsät, jotka ikäänkuin estävät tuulen ja valon vapaata pääsyä kylään. Ikimuistoisista ajoista oli tämä kunnon kylä kunniallisine asukkaineen viettänyt rauhallista ja mukavaa elämää joutumatta lainkaan tekemisiin niiden henkisien liikkeiden kanssa, jotka metsien toisella puolen saivat mielet jännityksiin. Sillä oli oma historiansa, omat tarinansa tulipaloista ja vahvan Sörenin ihmeellisistä sankaritöistä y.m. Niitä kerrottiin väsymättä yhä uudelleen, ja uudelleen, eikä kukaan tuntenut tarvetta saada "kastaa vanhaa sydäntä uuteen öljyyn". Ympäristössä liikkuvat uutiset maailman tapahtumista kulkivat aina Rörbyn ohitse. Sevastopolin antautuminen tärisytti koko Eurooppaa — Rörbyssä ei edes ainoa lautanenkaan helissyt. Italian uudistumisesta ja puolalaisten kapinasta vuonna 1863 ei Rörbyssä ollut aavistustakaan. Tuli sitten vuosi 1864. Silloin tuntui tosin vienoisia värähdyksiä täälläkin; mutta pian oli taas kaikki rauhallista ja jokainen oli siinä varmassa vakuutuksessa, että kuningas ja hallitus kyllä selvittävät sen asian. Talonpoikaisystävät pitivät myrskyisiä kokouksia ympäristössä, politikoitsijat huusivat "oikeaan" ja "vasempaan" — Rörby kätkeysi metsiensä suojaan ja antoi toisten otella. Kansanopistoja ja vapaakouluja [Vapaakouluiksi ja vapaaseminaareiksi nimitetään Tanskassa kansakouluja ja seminaareja vastaavia oppilaitoksia, joita ei kannata valtio, vaan yksityiset. Suom.] perustettiin, uusia tuulahduksia, voimakkaita ja keväisiä puhalteli vanhaan yhteiskuntaan; mutta Rörby oli suojapuolella. Kaikki kävi siellä vanhaa, tasaista kulkuaan: tehtiin työtä hikihatussa, syötiin ja juotiin, väliin haukuttiin toisiaan silmät korvat täyteen, mutta hetki sen jälkeen jo juotiin sovinnonmaljaa teekupin ääressä. Muun maailman hyörinä ei liikuttanut Rörbytä. Se oli itsekseen rauhallinen, onnellinen pikkumaailma, jota piti koossa sitkeät, piityneet tavat ja suojeli itsetyytyväisyyden vahva kivimuuri.

Näinköhän sitten kaikki rörbyläiset elivät tämmöisessä luonnontilassa? Pappi esimerkiksi? — Pappi oli vanha, kihtitautinen, ihmisarka mies, joka kuusi päivää viikossa uskollisesti pysyttelihe neljän seinän sisällä. Kun hänen seitsemäntenä täytyi olla kirkossa, lateli hän hätimmiten vähän kuivaa siveysoppia ja sitten taas kiireimmän kautta pakeni seiniensä turviin. Mutta olipa Rörbyssä eräs toinen mies, jota ei enää kauvemmin sovi olla mainitsematta — kylän vanha kansakoulunopettaja ja lukkari J. H. Lystrup. Olisi suurin valhe maailmassa väittää, että ajan tapahtumat huomaamatta pääsivät hänenkin sivuitsensa. Yhtä väärin toki olisi arvella, että hänellä koskaan olisi ollut pienintäkään yhteyttä vapauden aatteiden kanssa, jotka kiersivät ympäri maailmaa ja kolkuttivat kaikkialla niin hyvin koulujen ja kirkkojen kuin muidenkin rakennusten ovia.

Lystrup oli kookas, lihava mies. Hänellä oli punainen naama, pienet kuplat silmien alla, lyhyt kaula ja jäykät polvet. Koko hänen olennossaan oli jotain kankeaa ja jäykkää. Kun hänen piti katsoa sivulle, käänsi hän koko ruumiin. Silmät olivat suuret ja omituisen näköiset, mutta rehelliset. Niiden yläpuolella kaareilivat kulmakarvat, tuuheat kuin tavalliset viikset. Leveät posket olivat sileiksi ajetut, mutta paksun, mustan kaulahuivin sisältä näkyi kokoonrutistunut, harmaa partapensas. Päässä oli hänellä suuri, musta virkakalotti, joka oli aina takaraivalle sysättynä ja teki hänet hyvin uhkamielisen näköiseksi. Koko hänen olentonsa näytti sanovan: käy päälle! Tuttu on kuva entisaikain kuluneista, matelevista ja turhantarkoista koulumestareista, — jospa maailma olisi tuntenut Lystrupin, olisi se saanut nähdä, että näiden vanhojen "lukkarienkin" joukossa oli voimakkaita luonteita, henkilöitä sellaisia, jotka osasivat esiintyä arvokkaisuudella käännetyssä takissansa.

Lystrup saapui aina kellonlyönnilleen kouluun ja kaikki kävi samaa suoraa latua hänen työskennellessään lukuisan laumansa keskellä. Hän oli alkuaan soittokoneiden tekijä ja oli silloin mieltynyt lauluun ja soittoon. Siksipä hän antoi lasten ahkerasti harjoitella pikku kulkkujansa. Nuoruudessaan hän oli ollut sotamiehenä ja vielä vanhoillaankin hänellä oli kenraalin ryhti. Hän oli oikea kunnioituksen ja tottelevaisuuden kulta-aikojen edustaja, jyrkkä vanhoillinen kiireestä kantapäähän, mutta samalla elonvoimainen ja leikkisä. Koulujen suhteen pysyi hän horjumatta vuonna 1814 säädetyn lain perustalla, yhtä vakavasti kuin Fredrik VI graniittialustallansa Fredriksbergin puistossa. Pamppua hän käytti aina viimeiseen koulupäiväänsä asti. Siltä pitivät lapset hänestä paljon, mutta hänen terävä katseensa pani heidät vapisemaan. Kun hän kulki poikaparven ohitse kadulla, pysähtyi leikki, hatut lensivät päästä ja jokainen jäi tuiottamaan hänen jälkeensä, ikäänkuin olisi ajatellut: tuossa kulkee eräs maailman mahtavia! — Lystrup ei vihannut leikkiä eikä iloa. Joskus hän itsekin kujeili lasten kanssa, pudisteli heitä päälaesta ja sanoi: ähäs aasi! tai jotain sen tapaista. Mutta lasten leikki ei koskaan saanut mennä hiuskarvaakaan kunnioituksen rajain yli. Kohteliaisuutta, ahkeruutta ja järjestystä Lystrup vaati, ulkoläksyn täytyi lähteä rentonaan ja totella tuli ehdottomasti.

Epäilemättä tiesi Lystrup elonilmauksista metsien toisella puolen. Hän tunsi Euroopan kaikki murrosajat, oli seurannut heinäkuun vallankumousta vuonna 1830 ja maaliskuun mylläköitä Köpenhaminassa 1848 sekä kaikkia uusimpia vapauspyrinnöitä. Viimeisenä hän kuitenkin olisi tuova räjähdysaineita vapauden ruutitehtaista kylän kunniallisille asukkaille. Vielä vallitsi rauha ja järjestys hänen pienessä yhteiskunnassansa. Vielä kunnioitettiin siellä siveellisyyttä, lakia ja oikeutta. Vielä piti hyvä, vanhanaikainen kunnollisuus sitä kohdallansa. Kuinka kauvan sitä sellaista oli kestävä? Mutta jos kerran koittaisi aika, jolloin sekin pieni kolkka joutuisi vapauden luotituiskuun, silloin hän, kuudestakymmenestäviidestä ikävuodestansa huolimatta, olisi oleva ensimäinen mies varustuksella ja ottava hyökkääjiä vastaan vanhanaikuisella tunnollisuudella ja sitkeydellä.

Se aika koittikin — luonnollisesti se koitti, olihan enteitä jo ilmassa. Ei enää hallitus eivätkä valtiosäädytkään laskeneet leikkiä uudenaikuisista vapauspyrinnöistä. Vanhat, vakavat lait ja säädökset kadottivat voimansa ja sijaan asetettiin uusia, häilyviä, monimutkaisia määräyksiä. Kaikilla aloilla oli uudistettava ja parannettava — pois vanha roska!

"Emma, mikä linnunpelätti se töllistelee tuolla kadulla?" kysyi Lystrup, kun hän, hengitettyänsä aukon ikkunanruutua peittävään jäähän, huomasi äsken mainitsemamme miehen.

"Arvaas, isä! Ei, mistäpä sen tietäisit! Se on tanssinopettaja, hieno ulkomaalainen."

"Hän… hän tietysti aikoo opettaa meille oikeita tansseja, sekä franseessia että…"

"Franseessia! — Mitä joutavia!… Niin, tarinamme keskeytyi vähän, Jörgen Siversen", jatkoi hän ja istuutui puhuttelemansa miehen viereen. Tämä oli eräs kylän vanhoja, kunnianarvoisia talonisäntiä ja usein vieraili Lystrupin luona. Sillä kertaa oli hänellä erityistä asiaa. Hän oli tullut neuvottelemaan palkollisseikoista. "Palkollissäännön mukaan te ette voi ajaa häntä talostanne, jos hän ei suorastaan hauku teitä pataluhaksi tai muutoin tavalla tai toisella riko asetuksen neljättäkymmenettäensimäistä pykälää vastaan. Niin säätää laki. Mikä oiva laki, Jörgen Siversen. Se on muuan noita kansallisia 'helmiä', joita meidän aikamme on tuottanut. Sanalla sanoen: nykäiseppäs vaan miestä, niin heti saat suuret sakot niskaasi."

"Eilen olin jo vähällä antaa aika korvatillikan sille lurjukselle, sillä hän on nyt pitkän aikaa ärsyttänyt minua päivät päästään."

"Kiittäkää kauppojanne, että ette sitä tehnyt! Joku vuosi sitten luin sanomalehdestä, kuinka eräs oikeusistuin tuomitsi muutaman talonisännän kymmenen taalarin sakkoon siitä, että hän oli pari kertaa vetäissyt renkiänsä kepillä selkään. Herra varjelkoon! Mikä rikos ihmisyyttä vastaan sillä tavoin kepillä rapata nokkaviisasta, kahdeksantoistavuotiasta poikaa! Sitäkö suvaitsisi meidän vapaa, inhimillinen aikamme!… Kuule, Emma, äläpäs seiso siellä ja vahtaa tuota teikaroijaa, vaan mene ennemmin jouduttamaan kahvia valmiiksi. Näyttää, kuin olisit aikalailla tanssivillissä, mutta älä luule, tyttöseni!"

Tytär keikahutti tyytymättömänä päätänsä ja kiirehti keittiön ovea kohti.

"Maltas vähän! Otahan ensin tuli uunista tähän sytytyspaperiin!… Niin, niin", jatkoi Lystrup ja sytytti piippuaan, "me elämme inhimillisyysaatteiden kulta-ajassa (pap—pap—pap). Sorrettua ihmiskuntan, nähkääs, tahdotaan kohottaa (pap—pap—pap). Vuoden 1879 tasa-arvoisuusunelmat tunkeutuvat (pap—pap—pap pap pap) maahamme joka puolelta. Mikä erinomainen aika!" Ja Lystrup löi paperia piipun koppaan, niin että säkenet sinkoilivat ympäri.

"Niin, oikeassa te tässä tuonoissa päivänä olitte sanoessanne, että tuntuu, kuin tuuliaispää nykyään juoksuttaisi ihmisiä mukanaan.".

"Niin se on! Muistan vielä, kuinka isävainaa osasi pitää aisoissa palvelusväkensä ja kuinka hän kasvatti meitä poikia. Selkään saatiin, se on selvää, saatiin niin että nahkaa kirvelti vielä viikon päivät jälkeenpäin. Mutta kyllä sitten vallitsikin järjestys hänen talossansa!"

"Silloin oli kaikkialla enemmän lujuutta, silloin. Siksi olikin elämä niin varmaa ja helppoa. Mutta nyt alkaa maaperä hyllyä jalkain alla."

"Oli lujuutta ja oli järjestystä. Toisin nyt meidän vapaana aikanamme! Kaikki pitäisi leipoa uudelleen yhdessä pyöräyksessä. Virkavalta on huomattu tarpeettomaksi, vähempiosaiset valittavat sortoa ja palvelijat hyppivät isäntäväen nenälle. Saatte nähdä vielä, Jörgen Siversen, että muuanna kauniina päivänä renkimme ja päiväläisemme palkkautuessaan vaativat saada nukkua meidän omissa makuuhuoneissamme ja syödä aamiaista sängyssä."

"He, he, te luulottelette liikoja, Lystrup. Ei toki meidän pitäjässämme vielä kuulu valituksia."

"Kuka on ollut pitäjässänne opettajana yli kolmekymmentä vuotta?" kysyi Lystrup ja osotti piipun kärjellä Jörgeniä.

"Kuuluupa niinkin, isäseni! Kun Herramme muutamain vuosien kuluttua kutsuu minut pois, voitte te saada opettajaksi jonkun nuoren vapaaseminaarilaisen, sellaisen hurjapään, joka antaa mennä ohjat höllällä ja suosii sankarilauluja ja loilottamista. Kuinka luulette kunnioituksen tunnon, kuinka järjestyksen ja kuuliaisuuden hengen silloin käyvän, hengen jonka tulisi kasvattaa lapsista hyviä palvelijoita ja kunnon kansalaisia?"

Emma tuli samassa sisään ja toi kahvia. Tyytymättömyyden ilme oli kadonnut hänen kasvoiltansa. Punoittavina, veitikkamaisina, raikkaina kuin kesäinen aamu loistivat ne vanhuksia vastaan tumman tukan keskeltä. Kuka astuisikaan tuossa paikassa sisään? Vanhukset eivät sitä tietäneet, eivätkä he sillä suurta väliä pitäneetkään, mutta hän tiesi sen. Pari nuorta tytönsilmää ehtii hyvin yksin ajoin hoitaa kuppeja ja kannuja sekä nähdä tiet ja polut. Aavistikohan hän itse, kuinka raikkaalta, kuinka lapsellisen herttaiselta hän sillä hetkellä näytti, kuinka lumoavasti hänen ruskeat silmänsä hymyilivät ja kuinka upeana tumma tukka aaltoili niskassa?

Lystrupin vanha sydän täyttyi ylpeydestä, kun Emma tulla liihoitteli sisään tarjottimineen. "Aika soma!" ajatteli hän itsekseen. Miksikä hän ei olisi saanut olla vähän ylpeä kauniista, lahjakkaasta tyttärestään! Hän oli sitäpaitsi ainoa, mitä hänellä oli enää jäljellä hänen rakkaistansa. Äiti ja toinen tytär olivat jo aikoja sitten kätketyt kirkkomaahan. Emman tuli täyttää molempien paikka. Ja hän voi sen tehdä, jos häneltä ei vaan puuttunut tahtoa. Luoja oli antanut hänelle pari sukkelaa kättä ja pirteän mielenlaadun, joka ei vastuksista lannistunut. Kodissa oli joka nurkka kuin kiilloitettu. Miten häikäisevän valkoinen oli vanha lattia suurine, kirkkaine naulanpäineen! Miten säteilikään soikea peili kullatuissa kehyksissään Fredrik VI:n kuvan vieressä sohvan yläpuolella! Miten aistikkaissa poimuissa olivat kukikkaat ikkunaverhot! Ja miten tomuttomia ja puhtaita olivat tuolit ja sohva ruskeine, kotikutoisine päällyksineen! Kylässä pidettiin häntä erinomaisen sukkelana ja taitavana tyttönä ja lisäksi oppineenakin. Isä oli luettanut häntä talvi-iltoina ja opettanut häntä soittamaan. Etupäässä oli hän kuitenkin antanut taitavan emännöitsijän opastaa häntä talouden toimiin.

"Kas, Knuut! Hyvää huomenta, hyvää huomenta! Joko olet lukenut sen kirjan? Tule juomaan kuppi kahvia! Emma…!"

Tulija oli tummakiharainen, nuori, roteva talonpoika. Hänen kookas vartalonsa uhkui voimaa ja hänen kaareva otsansa todisti älyä. Vaistomaisesti käänsi hän katseensa Emmaan, mutta näytti siltä kuin hän ei olisi kestänyt tytön ruskeain silmäin väikettä, sillä hän loi kohta silmänsä kirjaan, joka hänellä oli kädessänsä.

"Kiitos! Mutta minä… hm! minä aioin vaan tuoda kirjan takaisin ja kiittää lainasta."

Hän kätteli kaikkia huoneessa olijoita. Kun hän ojensi kätensä Emmalle, puri tämä ylähuultansa ja katseli häntä melkeinpä ilkamoiden, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "voi, kuinka olet punainen, Knuut!"

"No, Emma, tuo Knuutille kahvia! Ole hyvä ja istu enosi viereen,
Knuut, niin pistämme pieneksi pakinaksi."

"Se on oikein hyvä kirja. Kannattaa todellakin tutustua noiden muinaisien kuninkaiden elämään, heidän sotaretkiinsä ja muihin toimiinsa."

Sen lyhyen keskustelun aikana, joka kirjan johdosta syntyi opettajan ja hänen entisen oppilaansa välillä, puhkesi lämmin innostus, jonka Sakson "Tanskan historia" oli Knuutissa herättänyt, väliin ihan niin voimakkaasti, että Lystrup aivan hämmästyi. Nuoren miehen silmät loistivat mustien silmäripsien takaa hänen puhuessaan Rolf Kraken sankareista, Ulfen taisteluista ja Absalonin voitoista sodassa rygeniläisiä vastaan.

"Kirja voipi olla hyvä kylläkin, mutta siinä on liiaksi lastenkamarijuttuja", arveli Lystrup. "Minä pidän enemmän todellisesta historiasta."

Jörgen Siversen oli keskustelun aikana katsellut ihmetellen Knuuttia.
"Helkkarin muisti sillä pojalla on!" sanoi hän ja kääntyi Lystrupiin.
"Luen minäkin väliin yhtä ja toista, mutta kun muutamia päiviä on
kulunut, niin tuskin muistan siitä enää sanaakaan."

"Knuut ei ole lahjaton. Hänestä olisi saattanut tulla jotain, jos…
Kuinka vanha sinä oletkaan, Knuut?"

Knuutin mainitessa kansanopistoa säpsähti Lystrup, ikäänkuin häntä olisi pistetty peukaloilla molempiin kylkiin.

"Vai kansanopistoon! Tiedätkö, mitä kansanopistot ovat, poikani? Ne ovat sellaisia laitoksia, missä kaadetaan jonkunmoista henkistä väkiviinaa, suurisuisuutta nimeltään, ymmärtämättömiin talonpoikaisnuorukaisiin. Heille kuvitellaan, että he ovat tulevaisuuden valiojoukkoa ja saatetaan heidät siten milt'ei raivohulluiksi. Höh! kauneita oppilaitoksia todellakin!"

Emma istui naisten tavallisella paikalla, ikkunan edessä olevalla lattian korokkeella ja vilkasi tavan takaa Knuuttiin. Samalla hypisteli hän ilkamoiden huuliansa, ikäänkuin olisi tahtonut tehdä pilaa hänen kansanopistoon menostansa.

Jörgen Siversen nousi lähteäkseen. Lystrup aikoi saattaa häntä, mutta astui ensin kirjakaapin luo ja alkoi etsiä uutta kirjaa lukuhaluiselle nuorukaiselle, joka myös teki lähtöä. "Lakikirja… mihin helkkariin se on joutunut? Emma, sinäkö täällä olet selkannut?… No, tietysti hänen piti nyt juuri juosta tiehensä! Istu vielä vähän aikaa, Knuut! Minä tulen tuossa paikassa takaisin."

Emma oli sillä välin pujahtanut keittiöön ja sieltä eteiseen Jörgen Siversenin perästä. "Kuulkaa", kuiskasi hän hengästyneenä, "jos tanssiharjoituksista tulee totta, niin saahan Ellenkin tulla mukaan, vai mitä? Minä myös koetan päästä."

"Mitäkö siellä! Voi, päästättehän hänet?" rukoili tyttö ja tarttui mairitellen Jörgenin takinhihaan sekä katsoi houkuttelevaisesti vanhusta kasvoihin. "Päästätte tietysti, eikö niin?"

Samassa hän pujahti keittiöön ja ilmestyi kohta arkitupaan, missä hän alkoi innokkaasti etsiä kirjaa kaapista.

"Saksan kielioppiko se oli?" kysyi hän ja vilkasi juhlallisen totisena Knuuttiin.

Kun hän oli löytänyt kirjan, kääntyi hän Knuuttiin päin ja alkoi kaappiin nojaten selailla sitä veitikan väreillessä pienen mansikkasuun ympärillä. Knuut tuiotti häneen hehkuvin katsein, mutta hänen suupielensä vetäytyivät hieman alaspäin, joten hänen kasvojensa ilme muuttui omituisen katkeraksi.

"Kaksikymmentäkaksi vuotta vaan ja jo niin turmeltunut!" huokasi tyttö hullunkurisen vakavana ja silmäili poikaa kulmainsa alta.

"Mitä!… sanoinko minä jotakin? Minä houkkio taidan tietämättäni lukea ääneen."

"Minullako? Ei, minä vakuutan, ettei minulla ole vähintäkään sitä vastaan. Mutta maailmahan puhuu tavattomista lahjoista. Mielestäni olisi viisainta lukea joksikin merkilliseksi mieheksi — ministeriksi tai joksikin sellaiseksi. Kuussa kuuluu olevan kuningaskunta, missä on ääretön puute ministereistä."

"Vai niin!" Hän kaiveli aatevarastoansa löytääkseen sopivaa ja samalla oikein purevaa vastausta; mutta merkillistä, hän oli kuin lumottu! Aina hänen järkensä tyrmistyi tuon kiusottelevan tyttösen seurassa. "Vai niin!" sanoi hän uudelleen ja tyhmistyi yhä enemmän.

"No, sitten minä en ainakaan tule." Siinä hän nyt sai, sai aivan vasten silmiä!

Emma rypisti suutansa, kohotti kulmiansa ja alkoi: "hyi toki! se oli…" mutta samassa tuli isä sisään ja hänen kauhunpurkauksensa jäi kesken.

"Löysitkö sinä kirjan, Emma? 'Lakikirja maamiehille', se sama juuri. Siinä kirja, josta jokaiselle on hyötyä, ystäväni. Semmoisia kirjoja tulee sinun lukea. Vai kansanopistoon! Herra varjelkoon sinua joutumasta kansanopistoraivoon!"

Kun Knuut heitti Emmalle jäähyväiset, koetti hän varmistaa ja jäykistää katsettaan, näyttääkseen että hän ei vähintäkään peljännyt häntä. Emma katsoi vastaan hyvin hartaan näköisenä. Knuutin miehekkäiden kasvojen jännittynyt ilme tuntui hänestä kumminkin niin hullunkuriselta, että hänen täytyi äkkiä kääntää päänsä ja pitkä, pyrskähtävä ääni pääsi väkisellä hänen kovasti yhteenpuristettujjen huuliensa välistä.

"Emma, Emma! Muista, että sinä olet jo yhdeksännellätoista ja liian vanha moisiin lapsellisuuksiin", torui Lystrup, joka kyllä tiesi, kuka kujeili.

Knuut meni lakikirjoilleen. Nolona, ärtyneenä, hämmentyneenä, rakastuneena riensi hän koulun rappuja Jas, puristi lakikirjaa ruumistaan vasten ja tuiotti alaspäin, aivan kuin olisi tahtonut katseellaan kyntää vakoja kovaan tiehen.

Knuutin koti oli kylän pohjoiskulmassa. Se oli vanha perintötila, joka hänen isänsä kuoltua oli melkoisen velkataakan rasittamana jäänyt hänen vanhimmalle sisarellensa ja tämän miehelle, Frans Larsenille. Knuut, jonka iso-isä oli ollut vanhaa merimiessukua ja jonka suonissa vielä virtasi viikinkiverta, oli tulinen luonteeltaan, eikä voinut oikein tulla toimeen raskasmielisen, ärtyisän lankonsa kanssa. Monesti oli hän ajatellut lähteä pois kotoa. Jo pikkupoikana hän oli oppinut soittamaan viulua, mutta hyvissä varoissa kun oli, ei hän tarvinnut käyttää taitoansa minään tulolähteenä. Viime aikoina oli hänessä herännyt palava lukuhalu, jonka tyydyttämiseksi hän lainasi kirjoja kaikkialta. Ainoastaan sen takia hän — luonnollisesti — kävi myös koululla. Mitäpä hänellä olisi ollut tekemistä tuon ruskeasilmäisen, kahdeksantoistavuotiaan tyttöveitikan kanssa! Eikö hän alituisesti nauranut hänelle, pistellyt ja ärsyttänyt häntä niin, että hän oli harmista pakahtua!

Nyt alkaisivat tanssiharjoitukset majatalossa, mutta hänpä vaan pitäisi nokkansa poikessa sieltä. Hyppiköön muiden poikien kanssa, jos häntä haluttaa!

Ei kulunut kauvan, ennenkuin tanssikoulu todellakin oli käymässä, ja Emma oli harjoituksissa mukana. "Siitä ei tule mitään, tyttöseni!" oli Lystrup sanonut; mutta Emma tiesi, miten vanhuksen kanssa oli meneteltävä.

"Isä kulta, näethän sinä itse, miten kurjasti minä könkkäsen tanssiessani. Ihmiset ihan nauravat minun tanssilleni, mutta kuinka voisin osata paremmin? Minähän en milloinkaan ole saanut kunnollista opetusta. En edes osaa oiva tavalla astua lattian poikki — katsos, minä asetan aina varpaat sisäänpäin — näin… Ja sitten minä pyöritän niin rumasti lantioitani. Tiedän sen hyvin itsekin, mutta en voi sille mitään, en todellakaan mitään. Se mahtanee näyttää hirveältä! Muistathan, kuinka Frits-serkku viime kesänä nauroi minulle, kun minä kävellä löntystin kuin lehmä… Isä kulta, minä tarvitsen välttämättä opastusta!"

"Mutta, isä kulta, ethän sinä osaa tervehtiä etkä niiata etkä mitään uusimman muodin mukaan. Tahtoisitko sinä, että minä, kun kerran pääsen maailmaan sivistyneiden ihmisten joukkoon, käyttäytyisin kuin mikäkin maalaistytön tyllykkä, niin että ihmiset saisivat sanoa: 'katsokaas oikeaa maalaista pyhää yksinkertaisuutta! Hänpä vasta on saanut kasvatuksen!'"

Ja päätökseksi tuli, että Lystrup heitti kärsimättömänä päätänsä, joka merkitsi samaa kuin: "jo riittää!" Ei, oikeastaan se loppui niin, että pieni, pehmeä käsivarsi kiertäytyi vanhan, harmaan koulumestaripään ympäri ja lämmin huulipari painoi kevyen suudelman ryppyisille huulille.

Vihdoin koitti ensimäinen harjoitusilta. Nuoret kokoontuivat majatalon tanssisaliin ja asettuivat istumaan muutamille pitkille, höyläämättömille lankuille, joita oli asetettu pitkin seiniä kolmijalkaisten jakkarain varaan. Se oli juhlallinen hetki. Puhuttiin kuiskaten ja vilkuiltiin erästä huoneen nurkkaa kohti, johon oli ripustettu muutamia peittoja. Se oli herra Sundströmin yksityisosasto. Emma ja hänen ystävänsä Ellen istuivat vastapäisessä nurkassa. He kuiskailivat ahkerasti keskenään ja vilkaisivat uteliaina oveen, joka kerta kuin joku uusi tulokas astui sisälle. "Tuossa hän sittenkin on!" lausui Emma äkkiä ja pukkasi kyynäspäällään ystäväänsä. Outo väristys pudistutti Elleniä ja hän sävähti hehkuvan punaiseksi.

Ei, kuullut hän ei, mutta hän näki, näki kyynäspään liikkeen ja toisiinsa nojautuvat, kuiskailevat päät. Miksi hän ei jäänytkin tulematta, vaikka hän vielä hetki sitten oli ollut siitä niin varma! Siinä istui Emma ja nauroi hänelle. Rr—r—r! hän puri piipunluuta niin, että ratisi.

Aikaa aseman perinpohjaiseen punnitsemiseen ei jäänyt. Samassa kuin Knuut astui puolipimeään, kosteaan, oluelta löyhkävään huoneesen, tulla lylleröitsi näet pieni, pyöreävatsainen, vääräsuinen mies suoraan häntä vastaan. Miehellä oli pää sileäksi kammattu, posket pöhöttyneet, lyhyen parransängen peittämät, nenä punertava ja hieman ylöspäin vääntynyt. "Ah, iltaa, iltaa, ystäväni!" lausui tulija kiireisellä ja käheällä naurunsekaisella äänellä, joka paljon muistutti sitä ääntä, mikä syntyy, kun sertinkipalasta rikki reväistään. Se oli talon isäntä, kapakoitsija — eli, niinkuin hän mieluimmin tahtoi sanottavan, ravintoloitsija — Charles Julius Besser.

"Iltaa, iltaa! Tervetultua, ystävät! Saas nähdä, miten paljon hauskuutta tämä toimenpide meille tuottaa. Olkaa hyvä ja istukaa!… Niin, minunhan piti tuoda olutta, Peddersen!"

Samassa hän lylleröitsi ulos ovesta huitoen ilmaa lyheillä, pyöreillä käsivarsillaan, jotka tavattomasti muistuttivat valaan eviä. Knuut istuutui ja alkoi puhella parin muun pojan kanssa. Juhlallinen hiljaisuus oli muuttunut vilkkaaksi, iloiseksi sorinaksi, joka silloin tällöin, kun joku pojista päästi sattuvan sukkeluuden, puhkesi äänekkääksi nauruksi. Isäntä palasi takaisin olutpulloineen. Vaihdettuaan pari sanaa sen tilaajan, vanhan, juopon eläinlääkärin kanssa, joka istui ravintolassa säännöllisesti joka tilaisuudessa, kääntyi hän ihastunein katsein äsken mainitsemiimme tyttöihin.

"He, he! Kuinka voivat arvoisat naiset? Hyvin, toivoakseni… Valaistus ei, ikävä kyllä, ole oikein hyvä tänä iltana", lisäsi hän valittavalla äänellä ja näppäsi karstan kaihomielisestä talikynttilästä, joka tuikutti viereisellä ikkunalla.

"Ei haittaisi, vaikka olisi 'parempi'" [saksalainen nimi "Besser" on suomeksi "parempi". Suom.], lausui Emma puoliääneen ja pukkasi Elleniä kylkeen.

"… Mutta minä olen tilannut lamppuja, pieniä, somia lamppuja, jotka varmaan erinomaisesti kaunistavat salonkia. Ensi kerralla saatte nähdä, neitiseni!"

Herra Besser oli melkein yhtä merkillinen uutuus Rörbyssä kuin tanssimestarikin, sillä vasta pari kuukautta sitten oli hän vuokrannut kylän vanhan, luhistumaisillaan olevan, vähän käytetyn ravintolan. Hänen nelikymmenvuotinen elämänsä oli ollut hyvin kirjavaa. Monissa eri toimissa ja ammateissa oli hän saanut työskennellä; hän oli ollut kaupungin ja herrasväen palvelijana, tarjoilijana, ruokakauppiaana, nurkkasaksana ja nyt viimeksi ravintolan pitäjänä. Huolimatta kohtalon oikuista oli hän kuitenkin säilyttänyt iloisen mielen ja harvinaisen vahvan uskon omaan ihmisarvoonsa. Paroonin palvelijana ollessaan hän oli kierrellyt Saksassa ja Ranskassa. Näillä matkoilla oli hän mielestänsä saanut paljon maailman tuntemusta ja sivistystä ja oli siis kykenevä valloittamaan kaikkien niiden sydämmet, joiden kanssa jotenkuten joutui tekemisiin. Hän oli nähtävästi luotu korkeaan yhteiskunnalliseen asemaan, ja parhaimpina hetkinänsä tuntui hänestä, kuin suurikin tulevaisuus vielä odottaisi häntä. Siitä hän oli vakuutettu, että hän vielä kerran maailmassa olisi rikas mies. "Yritteliäisyyttä, yritteliäisyyttä! on aina ollut minun tunnussanani", oli hän lausunut sinä päivänä, kun hän ensi kerran astui ihmetteleväin rörbyläisten eleen. Ja samalla kuin hän julisti tämän tunnussanansa, helisti hän taskussansa siihen-astisella yritteliäisyydellään kokoomaansa omaisuutta, joka tasaluvussa teki puoli neljättä markkaa. Nyt sai yritteliäisyys taas uskaltautua rohkeille retkille. Hyvillä sanoilla ja lupauksilla osti hän suuren turveladon muutaman herraskartanon suolta peninkulman matkan päästä. Kun lankut ja laudat oli ajettu kotiin ja niitä oli tarpeen mukaan puhdistettu ja sompailtu, kohosi entinen lato laulun raikuessa ja valoisien toiveiden välkkyessä ravintolarakennuksen päähän ja vihittiin tanssin palvelukseen. Epäilemättä erinomainen yritys, arveli Besser. Ja hankkiakseen yritykselle mainetta sekä taatakseen sille pitkiksi ajoiksi ympäristöläisten kunnioituksen etsi hän, niin pian kuin "salonki" oli valmis, käsiinsä tanssinopettajan totuttamaan seudun nuorta väkeä edistysaskeleihin, joita Terpsikoren taide meidän päivinämme on tehnyt.

Seudun hienomman sukupuolen joukossa oli Jörgen Siversenin lempeä ja kaunis tytär kieltämättä tehnyt syvimmän vaikutuksen Besseriin. Hän oli suorastaan sulattanut hänen sydämmensä — ainakin pinta-osilta. Ja kun Besser sai tietää tytön perivän omaisuuden, jolla paksunkin ravintolanisännän saattoi kullata kiireestä kantapäähän, nousi sisäinen lämpö hänessä siinä määrin, että hänen vanha, mutta vielä helposti sulava poikamies-sydämmensä virtasi kuni hehkuva, hillitsemätön ainejoukko hänen rintaontelossaan.

"He, he, pikku Ellen neiti saa varmaan kelpolailla liikutella pieniä jalkojaan. Ihmeekseni kuulen, että täällä ei vielä koskaan ole ollut tanssinopettajaa."

"He, he, pyydän anteeksi! Kaunista, hyvin kaunista teiltä, että ette vaadi… että ette tee… toisin sanoen, aseta vaatimuksia itsenne suhteen. Mutta — piti minun sanoa — me tulemme perästä tästä puoleen. Minä olen liikkunut jonkun verran maailmassa, ja luulen, että minussa on vähän synnynnäistä toimintaneroa… Te ymmärrätte minua!"

Hän selvitti lähemmin neroansa kumarruksilla ja käsien liikkeillä. Mutta ennenkuin hän ehti lopettaa, temmattiin esirippu nurkassa äkisti syrjään ja herra voimistelun ja tanssinopettaja Sundström Tukholmasta, mustassa puvussa, kihara tukka voiteista kiiltävänä ja kädessä korkea silkkihattu, hyökkäsi esiin ja kumarteli joka puolelle semmoisella hienon maailman arvokkaisuudella, jonka rinnalla itse ravintoloitsijan kohteliaisuus jäi varjoon.

"Hyvät naiset ja herrat! Minulla on mieluinen kunnia lausua teidät tervetulleiksi!" Alkuun päästyänsä hän piti kokonaisen pikku puheen, antaen siinä hienon sivistyksensä ja erinomaisen kohteliaisuutensa esiintyä täydessä loistossaan. Oikeinpa se tuntui suloisesti hivelevän nuoren, toivehikkaan joukon mieltä. Kohta aljettiin sitten valmistavat harjoitukset. Herra Sundström hämmästytti rörbyläisiä useammilla tanssitieteellisillä nimityksillä, niinkuin "vis à vis", "assemble", "compliment" j.n.e., ja hyppeli kuin iso, musta heinäsirkka ihmetteleväin oppilastensa keskellä.

Tanssiharjoituksista ei muutoin ole paljoa kertomista. Pian näyttäytyi, että oiva tanssimestari, joka oikeastaan oli vaan kuljeksiva räätälinsälli, ei ollut juuri enemmän perillä taiteessansa kuin hänen oppilaansakaan. Hänen etevämmyytensä haihtui sitä mukaa kuin nuoret miehet saivat silmänsä auki asian oikealle laidalle. Eikä kestänyt monta iltaa, ennenkuin nuoret — huolien viisi tieteen ja taiteen määräyksistä — hiessä otsin ja sydämmen pohjasta karkelivat omia rörbyläisiä valssejaan ja jenkkojaan. Ja herra balettimestari sai aina sivumennen muutaman hyvää tarkoittavan töykkäyksen, niin että hän suinpäin lensi omaan osastoonsa. Tyytymättömyyttä ei toki tunnettu vähintäkään puolin, ei toisin. Nuoret pitivät hauskaa kahdesti viikossa ja herra Sundström näytti olevan iloisin iloisten joukossa. Toisethan maksoivat hauskuuden, hän eli pulskasti, huvittelihe parhaan kykynsä mukaan ja oli erittäin kiitollinen siitä, että häntä suvaittiin "harjoituksissa". Herra Sundström oli erityisesti iskenyt silmänsä Emmaan. "Armas tyttöseni", oli hänellä tapana nimittää häntä. Mutta Emma palkitsi hänen huomaavaisuuttansa mitä suurimmalla kiittämättömyydellä. Jouduttuaan pari kertaa koskettamaan hänen tahmaisia takinhihojansa ja hengittämään hänen kiiltävien kiharoidensa tuoksua valtasi hänet sellainen inho, että kylmän väreet karmivat hänen selkäpiitänsä joka kerran, kun tanssimestari läheni häntä. Useasti hän silloin pakeni Knuutin luo, ikäänkuin hän olisi etsinyt turvaa hänen läheisyydestään. Knuut oli sanomattoman onnellinen siitä Emman osoittamasta luottamuksesta. Tosin saattoi tyttö vielä ärsyttääkin häntä vanhaan tapaansa, mutta toisin ajoin oli hän hyvin herttainen. Tanssin tuottama hauskuus oli omiansa saattamaan heidän mielensä herkiksi ja lähentämään heitä toinen toisiinsa. Usein istuivat he kauvan yhdessä ja puhelivat keskenänsä hengästyksissään ja hikisinä. Kun herra Sundström silloin lähestyi heitä varpaisillansa, huulet mitä suloisimmassa hymyssä ja käsivarret puoleksi ojennettuina, vetäytyi Emma kauhun valtaamana aivan Knuuttiin kiinni ja kuiskasi: "voi, tuossa hän on taas!" Pian ponnahti Knuut seisoalleen ja pyöri seuraavassa tuokiossa tytön kanssa lattialla halveksitun kavaljeerin sanomattomaksi harmiksi. Ei kukaan kummeksinut sitä, että Knuut ja Emma hakivat näin toistensa seuraa. Tuntui siltä, kuin nuo kaksi kuuluisivat toisilleen. Mutta eräät viattomat, lapselliset silmät, kosteat, surumieliset tytönsilmät seurasivat heitä sekä tanssin aikana että heidän kuiskutellessansa keskenään nurkassa. "Minusta näyttää, ikäänkuin sinulla ei olisi oikein hauska, Ellen," sanoi Knuut joskus. "Minullako? Minulla on hyvin hauska", vastasi silloin tyttö — vavahtelevin huulin.

Tanssiharjoitukset saivat odottamattoman lopun. Eräänä iltana heittäysi herra Sundström hävyttömäksi ja koetti tyrkätä Knuutin tanssissa kumoon. Silloin tulinen nuorukainen tarttui rauhanhäiritsijää kaulukseen, väänsi hänet melkein kaksinkerroin ja viskasi avoimesta ovesta ulos. Se ei ollut viisas teko, sillä se oli sama kuin kaiken hauskuuden loppu. Seuraavana päivänä katosi herra Sundström — oppijakso oli päättynyt.

"Mitätön mies!" sanoi Besser. "Yksinkertainen ihminen! Ei vähääkään intelligenssiä!"

Mutta Knuutissa oli sinä aikana herännyt joukko valoisia toiveita. Kun hän viimeisenä iltana saattoi Emmaa kotiin, rohkeni hän puristaa hänen kättänsä ja lausua:

"Kiitos itsellesi, Knuut!" vastasi Emma tavallista lämpöisemmin. "Ikävää, että se loppui näin pian. Nyt kulunee monta aikaa, ennenkuin…"

"Oh, ei juuri mitään, minä arvelin vaan… hm! Joko olet kohta lukenut viimeksi lainaamasi kirjan?"

Knuut tajusi silmänräpäyksessä sen hienon ajatuksen käänteen, joka ilmeni Emman sekavissa lauseissa, ja lämmin väristys pudistutti häntä. "Hm!" Hän lähestyi tyttöä askeleen. Huulet alkoivat liikkua. Hän oli ojentamaisillaan uudelleen kätensä ja aikoi sanoa jotakin. Mutta vielä ei päässyt sanaakaan hänen huuliltansa, vielä kätkivät pelkuruus ja ujous sen syvälle hänen rintaansa. Emmakin seisoi äänetönnä ja kaiveli kenkänsä kärjellä muuatta pientä käytäväkuoppaa, joka oli hienon jääkalvon peittämä. Knuut ryvästeli ja selvitti kurkkuaan, kierti piippunsa varren tiukempaan, kaiveli tulitikkulaatikkoa taskustaan, pudisteli sitä ja pani sen sitten toiseen taskuunsa. Miten hartaasti kumpikin toivoi, että toinen olisi sanonut jotain, mitä hyvänsä, tai että olisi sattunut kulkemaan ohitse joku, jolle olisi voinut lausua hyvää iltaa, tai että edes joku koira olisi lähistössä haukahtanut! Miten äärettömän tuhmalta, miten nololta ja kiusalliselta tuntui sellainen äänettömyys! Miksi ei toinen saattanutkin sanoa jotain!

"Mutta minun pitää toki viimein mennä sisään! Hyvää yötä!" Hän tiesi kyllä, että ei ollut juuri välttämätöntä ojentaa enää kättänsä, mutta hän teki sen kumminkin. Ja mitä Knuut ei ollut saanut pukeneeksi sanoihin, se pyrki nyt ilmi kädenpuristuksessa, joka kesti yhtä "hyvää yötä" varten tarpeettoman kauvan purevassa pakkasessa kello yksitoista illalla.

Portti sulkeutui. Knuut seisoi ulkopuolella ja tuiotti kuin olisi hän katseellaan tahtonut murtautua tervattujen lankkujen läpi. Samassa hän kuuli heikkoa ääntä, aivan kuin joku olisi koskettanut linkkua. Portti avattiin uudelleen hitaasti, hyvin, hyvin hiljaa — ja muuan pää pistäysi esiin. Mutta se vetäytyi äkisti takaisin, ilmestyi taas uudelleen, sillä kertaa rohkeasti ja varmasti, ja heleä ääni huusi: "Polle, Polle, missä sinä olet?… Minusta tuntui kuin olisit raapinut porttia." Portti paukahti kiinni ja kaikki oli hiljaista.

"Polle, Polle!" toisti Knuut itsekseen. "Ilmi olet, tyttöni! Hurraa!" riemuitsi ääni hänen sisimmässänsä. Hän näpäytti sormiaan päänsä päällä, kiepahti ympäri vasemmalla kantapäällään ja alkoi sitten rientää juoksujalkaa katua alas puoleksi tanssien yli pyöreäin kivien ja ritiseväin jäätiköiden. Hänen onnensa tulvi ilmoille rörbyläisten mielilaulun sävelissä: "Tiina, nytpä kohoaa oman tuvan harja." Äkisti hän vaikeni, sillä hän muisti, että sellainen poikamainen rallattaminen yleisellä valtakadulla yön aikana ei sopinut hänen arvollensa vakaantuneena, kihloissa tai ainakin puolittain kihloissa olevana miehenä. Ja hän astui vakavana edelleen itsetietoisena arvostaan ja onnestaan.

Mutta Jörgen Siversenin kiviaidan vieressä seisoi nuori tyttö, nojasi päätänsä kylmään kiveen ja itki.

Sveitsiläinen tietää muutamista luonnonilmiöistä edeltäpäin rajuilman tulon. Kun pilvet riippuvat harmaina möhkäleinä alppien huipuilla, kun ilmanhenki on tukahduttavan kuumaa ja kun metsistä kuuluu kumea tohina, silloin hän tietää, että muutaman päivän perästä on myrsky myllertävä hänen metsissänsä ja sekoittava hänen tunturijärvensä.

Ihmiselämässäkin on rajuilmoja. Rörbyn pienessä yhteiskunnassa ei niihin päiviin asti oltu toki vielä huomattu merkkiäkään siihen suuntaan. Ei ainoakaan vallankumouksellinen ajatus ollut siellä koskaan lekuttanut siipiänsä. Mutta nyt tuntui, kuin olisi rajuilma ollut tulossa — Lystrup kuuli tohinaa metsistä. Harrastus valtiollisiin asioihin, joka jo kauvan aikaa oli ollut vireillä Rörbyn ympäristössä ja saattanut mieliä kuohuksiin, sai viimein jalansijan myös rauhoitetussa Rörbyssä ja alkoi asetella kuntoon ampumakojeitansa. Sitä paitsi oli vielä ainoastaan peninkulman päähän kylästä, Lyshöjiin, perustettu kansanopisto, jossa jo oli ollut useita oppilaita Rörbynkin pitäjästä. Opistolla pidettiin suuria kokouksia. Rörbyläisiä alkoi käydä siellä esitelmiä kuulemassa. Tyyninä kesä-iltoina tuntui väliin siltä, kuin kuuluisi sieltä kaukaista sankarilaulun hyminää.

"Näyttää tulevan myrsky", sanoi Lystrup ja pudisti kunnianarvoista, harmaata päätänsä. "Mutta me kestämme sen", lisäsi hän ja pullisti vanhaa rintaansa.

Knuut oli suorittamassa sotapalvelustansa. Hänen lähdettyänsä oli Rörby muuttunut Emman mielestä ikävimmäksi, sietämättömimmäksi kolkaksi koko Tanskanmaassa. Mitäpä katseltavaa oli enää teillä ja poluilla! Ryvettyneitä hanhia, lörpötteleviä akkoja, iljettäviä lantakuormia — siinä kaikki, mitä siellä saattoi nähdä.

Oli Rörbyssä sentään vielä jotain, joka lyhensi päivien yksitoikkoisuutta. Se oli vanha, kaunis puro puutarhanaidan takana, "Laulupuro" nimeltään. Sen vertaista ei ollut koko maailmassa. Puro ei ollut noita uudenaikuisia, sirotekoisia kaivannaisojia, joiden vesi sävyisästi virtaa tasaisiksi silitettyjen ja nuoran avulla suoriksi kaivettujen rantojen välissä. Se oli iso ja vanha luontainen puro. Sen reunat olivat epätasaiset ja sammaltuneet ja se teki mitä kummallisimpia mutkia ja polvekkeita. Puro tuli kaukaa salaperäisestä, metsästä, kulki kiemurrellen peltojen halki ja muodosti pienen, iloisen putouksen heti päästyänsä koulun puutarhan kohdalle. Sitten se hetkiseksi kokonaan kätkeytyi niiden rehevien, villinä kasvavien kukkaisten, syreenien ja ohdakekasvien joukkoon, joita tavattoman paljon kasvoi niin hyvin rygeniläisen naapurin kuin koulun puoleisella rantaäyräällä ja jotka puron yli olivat toinen toisiinsa sitoutuneet ja kiinni kasvettuneet. Taas puikahti se näkyviin, pyörähti koulutalon nurkan ympäri ja jatkoi iloista kulkuaan kylän halki turvesuolle. Nimi "Laulupuro" ilmaisee vaan puolittain, mikä sävelrikkaus sen hopeankirkkaassa, solisevassa ja lorisevassa vedessä oli. Säveliä, ikäänkuin jostain tarumaailmasta, kohosi sen syvyydestä iltaisin, kun melu kylässä oli vaiennut ja salaperäiset luonnonäänet saivat puhevuoron. Laulupuro oli niinkuin joku salojen siimeksessä piilevän kylän runollinen elosuoni. Lapset olivat aivan kuin syntyneet ja kasvaneet sen partailla. Aina nähtiin joukko avopäisiä pikkupoikia leikkivän jossakin paikassa puron rannalla. He juoda ryystivät sen raikasta vettä, pulikoivat paljaine jalkoineen rantakivien välissä ja laittoivat pieniä laivoja purjehtimaan puron värehtivälle rinnalle. Tarinat näkistä ja keijukaisista liittyivät lasten mielikuvituksessa Laulupuron salaperäisiin polvekkeihin. Varsinkin sopi koulun puutarhan kohdalla oleva ryteikkö lasten kuvittelemain olentojen asuinpaikaksi. Salaperäiseltä tuntui heistä myöskin iso, musta sulku siinä kohti, missä puro jatkaisi valtakadun. "Iso-sulku" oli koko kylän ylpeys. Se oli tukevasti rakennettu. Mahtavia graniittimöhkäleitä oli asetettu päällekkäin täydelliseen vanhanaikuiseen epäjärjestykseen ja katettu tavattoman paksuilla tammihirsillä, jotka näyttivät polveutuvan aina jättiläisten ajoilta. Rörbyläisten mielestä se sellaisenaan oli katoamaton muistomerkki esi-isäin perinpohjaisesta rakennustaiteesta. Tarun mukaan ei ajan hammas eikä ilman vaikutus kyennyt tekemään sululle vähintäkään haittaa. Moni pienokainen oli vanhempain ihmisten kertomuksista joutunut siihen järjettömään käsitykseen, että kun maailma kerran loppuisi, jäisi Rörbyn Iso-sulku vielä paikoilleen.

Emma rakasti Laulupuroa enemmän kuin mitään puroa tai virtaa koko maailmassa. Se "lauluineen" oli vallannut sijan hänen lapsuudenaikuisessa aate- ja tunnemaailmassaan. Se tunsi hänen myöhemmätkin kaihonsa ja unelmansa. Tuhansia kertoja oli hän kuullut sen laulavan nimeä "Knuut" kaikissa mahdollisissa äänilajeissa ja tunne-ilmauksissa — alakuloisena, uneksivana, tulisena, vakavana. Kun hän hiljaisina kesä-iltoina istui puutarhan penkillä ja kuunteli veden lorinaa, tuntui hänestä, kuin Knuutin henki leijailisi hänen ympärillänsä ja Knuutin kuva katselisi joka sopesta. Entuudestaan tuttuja, viehättäviä ajatuksia puikkelehti esiin. Ne ikäänkuin ympäröivät häntä, kietoutuivat häneen kiinni, nostivat hänet korkealle ilmaan ja kuiskailivat hänen korviinsa suloisia sanoja. Ihmeellinen puro! Se tunsi kaikki hänen salaisuutensa. Se oli vakoillut hänen sydämmensä kätketyimmänkin tunteen ja lauleli sitä nyt niin lumoavasti, niin hyväellen, että hänen täytyi hymyillä, kumartua hurmautuneena sitä kohti ja ikäänkuin vajoutua jasmiinin vienoon tuoksuun tai satakielen liritykseen tai johonkin — hän ei itsekkään tiennyt, mihin. Kun hän sitten äkisti kohottausi ja ikäänkuin säälimättömästi sysättynä tunsi joutuneensa takaisin todellisuuteen, huokasi hän kärsimättömänä: "miten saan kulumaan pitkän, pitkän kesän ja hirveän syksyn!" Ja puro lauloi ja lauloi. Taas sama hyväilevä sävel, sama tunteita kiihottava solina!

Jos hänellä ei olisi ollut rakasta, vanhaa Laulupuroansa, miten olisikaan hän voinut elää tuossa hanhien ja lantakuormien kotimaassa!

Eräänä sunnuntaina kesäkuun lopulla kävi Knuut kotonansa ja pistäysi myös koululla.

Emma tunsi, kuinka hän punastui ja joutui hämilleen, kun Knuut astui sisään. Mutta kun hän näki Knuutin kalahuttavan kengänkorkojaan yhteen ja nostavan kätensä kunniantekoon, ei hän voinut olla vetämättä suutansa hymyyn, niin naurettavalta tuntui hänestä hänen kasvojensa vakava, sotilaallinen ilme. Miten maailmassa hän oli saanut päällensä tuommoisen hirveännäköisen, likaisen takin! Emma oli aina kuvitellut näkevänsä hänet loistavan uudessa, käyvässä puvussa, joka kyllin arvokkaasti voisi ympäröidä hänen harvinaisen miehekästä vartaloaan — ja näkikin hänet vanhassa, kuluneessa takissa, jonka ompeleet pahasti irvistelivät ja joka vielä muun hyvän lisäksi pussotti kainaloista ja peitti hartioita kuin säkki aidanseivästä. Hän tunsi jotakin suuttumuksen tai, pikemmin, pettymyksen tapaista, mutta ei virkkanut mitään. Pian hän huomasi, ettei puku ollut ainoa, mikä rumensi Knuuttia. Hän oli muuttunut niin naurettavan mahtavaksi ja roimaksi. Se muutos ei häntä suinkaan kaunistanut.

Keskustelu kosketteli sotilasoloja. Knuutilla oli yhtä ja toista muistuttamista tavasta, millä päälliköt kohtelivat alempiansa.

"Myönnän kyllä", lausui Lystrup, joka oli vähän ärtynyt Knuutin sanoista, "että meidän sotilaslaitoksemme ei ole sellainen kuin olla pitäisi; mutta koko syy on siinä, että teitä, hyvät herrat, kohdellaan liian hyvin, aivan liian hyvin! Teitä hemmotellaan, ja siksi te opitte arvostelemaan ja moittimaan kaikkea. Tunnen jonkun verran sotilasoloja, ystäväni, sillä olen ollut sotilaana minäkin. Mutta se oli siihen aikaan, kun ei vielä ollut tapana sanoa: 'olkaa hyvä ja tehkää kunniaa, pieni ystäväni!' Silloin piti komentaja rottinkia selän takana ja pamppua saatiin niin että tuntui, jos velvollisuuksiaan ei täyttänyt. Mutta silloin osasivatkin miehemme totella, osasivat kestää vilua ja vaivaa ja seisoa puoli päivää vedessä valittamatta. Nyt tarjotaan sotilaillemme teetä sänkyyn — höh!"

"Niin ette toki saa sanoa, Lystrup! Luulenpa, että sotamiehemme ovat yhtä kelvollisia nyt kuin teidän nuoruutenne päivinä, jos heillä vaan on hyviä ja kansallisia johtajia, jotka… jotka osottautuvat siihen toimeen kykenevänsä. Näyttiväthän he Tybbelin kentällä, etteivät he ole enemmän arkalasta kotoisin kuin ennenkään."

Siinä oli kyllä perää, arveli Emma. Mutta itsekseen hän ihmetteli, miten Knuut uskalsi puhua niin jyrkästi hänen isälleen. Siitä hän ei oikein pitänyt. Myös Lystrup hätkähti. Hän oli Knuutin vastauksesta kuullut erään sanan, joka hänen mielestänsä selvitti hänessä tapahtuneen muutoksen.

Asiasta ei puhuttu sen enempää, sillä samassa tuli muuan mies, jolla oli ilmotettavana erään lapsen syntyminen ja Lystrup, jonka käsikirja oli kouluhuoneessa, seurasi miehen mukana.

"No, mitenpä huristaa, Emma? Aika mukavaa on olla sotamiehenä. Olen saanut muutaman hyvän ystävänkin pääkaupungissa."

"Hänen nimensä on Rasmus Mortensen ja hän vapaakoulunopettaja maamme eteläosasta."

"Vai hänen koulussansa sinä käyt. Mielestäni sinä olet muuttunut niin — kansalliseksi."

"Niinkö arvelet", vastasi Knuut ja joutui neuvottomaksi samoin kuin tuonottain Emman puhuessa ministeripaikasta kuussa.

"Mikäkö? Hän on oikein hyvä ja kunnon mies, ja oppinut on hän myös, sillä hän on paljon lukenut ja suorittanut seminaaritutkinnon. Mutta hän ei tahdo olla minkäänlaisessa tekemisessä vanhan koululaitoksen kanssa, sillä hän suosii vapaata opetustapaa."

"Vai niin! No, minkähänlaista se mahtanee olla?" kysyi Emma pää ivallisesti kallellaan.

"Ei sitä voi noin tuostaan selittää, mutta se on sellaista… sellaista laulun ja rakk… Niin, et ollenkaan tarvitse virnistellä, Emma, sillä se se kuitenkin on, jolla on tulevaisuus puolellaan."

Sillä kertaa ei Knuut joutunut pois suunniltaan. Hän kertoi, miten hänen ystävänsä piti koulua ja miten suuresti lapset rakastivat häntä. "Se on totta, sillä minä olen sen omin silmin nähnyt. Olin muutamana sunnuntaina hänen kotonansa ja silloin näin, miten lapset joka haaralta juoksivat häntä vastaan, repivät ja raastoivat häntä ja olivat iloisia."

Se vierailu ei kohottanut Knuutin arvoa Emman silmissä. Hän piti sen kumminkin omana salaisuutenaan. Mutta väliin valtasi hänet syvä alakuloisuus, joka teki elon ikävässä kylässä vieläkin sietämättömämmäksi kuin ennen.

Kesälupa tuli. Frits serkku, joka edellisenä kesänä oli oleskellut muutamia päiviä Emman kotona, saapui sinne taas ja aikoi viipyä kokonaisen kuukauden.

"Miten hauskaa, että tulit, Frits! Minä olen niin hirveästi ikävöinyt ihmistä, jonka kanssa saattaisi puhella."

"Ilahduttaa minua suuresti!" Frits painoi käden sydämmelleen ja teki notkean kumarruksen. "Vastapainoksi voin vakuuttaa…"

"Koko laukullisen! Odotahan pikkusen — katsos: tässä Weysen romansseja — oi, sinä laulat niin viehättävästi ritari Aagea! — ja tässä Beethovenin sonaatteja, ja tässä kokonainen pakka nelikätisiä kappaleita."

Frits Sommer oli Lystrupin velipuolen, erään köyhän maalaisapteekkarin poika. Poikavuosinaan oli hän ollut isänsä apulaisena. Mutta sitten kuin hänen vanhempansa olivat kuolleet ja apteekki joutunut, vieraisiin käsiin, meni hän pääkaupunkiin lukemaan farmaseuttitutkintoa. Hän oli kaunis, iloinen nuorimies, lahjakaskin lisäksi, mutta vähän kevytmielinen. Emmalle olivat hänen käyntinsä juhlahetkiä. He soittivat ja lauloivat yhdessä, kävelivät puistossa ja puhelivat romaaneista, runoista y.m. Se oli jotakin se!

"Mitenkä jaksaa nykyisin se nuori talonpoika… Klaus — vai mikä soma nimi hänellä olikaan — se, jonka kanssa me olimme Jörgen Siversenin luona viime vuonna?" kysyi Frits kerran.

"Knuutko tyhmä! Saisit pitää itsesi onnellisena, poikaseni, jos voisit kiinnittää Knuutin pään omaan kaulaasi."

"Tietoja ei hänellä luonnollisesti ole niinkuin sinulla, se on selvää, mutta mitä luonnonlahjoihin tulee… Luulet kenties, että kaikki talonpojat ovat tyhmiä kuin nauta?"

"En, setä kulta! Varjelkoon toki minua sellaisesta! Mutta ihmiset täällä…" Frits kohautti olkapäitään, "tuo Jörgen Siversen esimerkiksi… Hänelle voi syöttää mitä hyvänsä. Emma, muistatko, kuinka hän kysyi minulta viime kesänä että miksi minä 'tuteerasin'?"

"Oi, pikkuisen pilaa vaan, rakas setä! Minä vastasin, että minä luin medisinaa. Eikö liene mies oikein kuullut, mitä minä sanoin, vai mikä lienee hänet pannut suu ammollaan tokasemaan: 'signaa…?' Silloin en voinut hillitä itseäni tekemästä pientä kepposta. 'Niin, signaalia! Ymmärrätte kai, Jörgen Siversen: minä tutkin korkeampaa signaalitiedettä, joka muun muassa käsittelee rautatie- ja sähkölennätinsignaaleja y.m.' Hi, hi, hi! Mies uskoi, uskoi aivan täydellisesti!"

Lystrup rypisti kulmiansa. "Kuule, Frits, sitä sinun ei olisi pitänyt tehdä vanhalle miehelle."

"Oi, minä en tarkoittanut mitään pahaa, rakas setä! Leikillänihän minä vaan", soperti Frits vähän häpeissään.

"Ei ikinä, pikku serkku, se oli paljon korkeammalla hänen pörröistä päätänsä."

"Sanon sinulle", keskeytti Lystrup ja osotti sormellaan Fritsiä vasten naamaa, "pidä varasi, ettet loukkaa vanhaa Jörgen Siverseniä! Usko pois, että jos kerran vielä hyppäät hänen nenälleen, niin taidatpa saada kelpo selkäsaunan."

Milloin palvelustyttö ei oikein joutanut elonkorjuulta, kävi Emma itse lypsämässä lehmät heinäpellolla. Frits seurasi tavallisesti mukana ja auttoi häntä astioiden kantamisessa.

"Tämäpä vasta on idyllistä!" huudahti hän kerran loikoessaan pitkällä pituuttaan apilaspellossa Emman lypsäessä. "Tuolla istuu nuori, puhtoinen maalaistyttö kirkas maitokiulu edessään. Leivonen lirittää suloisia säveliään ilmassa. Nuorukainen lepää tuoksuvassa apilaspellossa ja tuiottaa siniseen eetterimereen… hyi, mitä se oli!" huudahti hän äkisti, kimposi seisoalleen ja alkoi töllistellä joka haaralle. Emma purskahti heleään, hillittömään nauruun. Tyttöveitikka oli juuri silloin, kuin Fritsin runollisuus alkoi kohota eetteriin, antanut hienon maitosuihkun sujahtaa hänen silmilleen.

"Se oli hyvin… hyvin sopimatonta leikkiä!" änkytti Frits ottaessaan nenäliinan taskustansa ja kuivatessaan maitoa, joka helmeili hänen nenällänsä.

Emma rukoili tuhat kertaa anteeksi koettaen turhaan pidätellä nauruansa. "Minä olin hyvin häijy — mutta kiusaus oli suuri. Voi, Frits, sinä et saa… tsi hi ha ha!… Voi, voi, sinä sait maitoa kauluksellesikin. Tule, niin minä…" Ja uudelleen kajahti ilma tytön heleästä naurusta.

Pian oli hyväluontoinen nuorukainen leppynyt. Kotimatkalla kohtasivat he ajavan ryysykauppiaan. Kurja koni lönkytti eteenpäin melkeinpä vaan kolmella jalalla samalla kuin tunnoton ämmä suomi sen esiinpistäviä luita pitkällä kepillä. Fritsin ja Emman sydämmeen koski moinen raakuus, ja Frits sieppasi ohjat käsiinsä sekä torui ämmää aika lailla.

"… Se on hävytöntä, sydäntäsärkevää! Mitä… iso, ammottava haava jalassa!"

"Senkö minä sille taisin", kirosi ämmä, "että se kunnoton pisti jalkansa viikatteesen eilis-iltana."

Frits aivan punastui harmista ja kielsi ämmää ajamasta, ennenkuin haava oli sidottu. "Emma, ota pari raudanhaavan lehteä ja huuhdo ne tuolla lammikossa! Olisiko sinulla… ei, maltahan, onhan minulla nenäliinani."

Sidottuansa huolellisesti hevosen loukkautuneen jalan kehoitti hän vaimoa, että hän pesisi ja sitoisi haavan uudelleen kotiin tultua. "Nenäliinan saatte pitää. Mutta muistakaakin kohdella eläintä kunnollisesti, muutoin saatte olla varma siitä, että minä kykenen teitä kesyttämään."

Vaimo, joka luultavasti pelkäsi joutuneensa tekemisiin poliisin tai jonkun muun järjestyksen valvojan kanssa, muuttui äkisti hyvin vetreäksi ja vilkasi ajamaan lähtiessään pelokkaana nuoreen, ankaraan mieheen.

Emma ei koko iltana voinut hetkeksikään jättää mielestänsä serkkunsa kaunista menettelyä. Hän melkein katui pikku kepposta, jonka hän oli tehnyt hänelle heinäpellolla.

Usein istuivat nuoret puiston penkillä ja keskustelivat joko vakavista tai leikillisistä asioista. Puro lauloi heidän takanansa ja vesiputous kohisi vähän kauvempana heidän oikealla puolellaan. Sulavia, sydäntä hellyttäviä säveliä kohosi rantapenkereen takaa, kevyeltä ja iloiselta kuului putouksen kohina. Väliin tuntui Emmasta kumminkin, kuin kuuluisi purosta syviä huokauksia ja soisi kaipausta tai moitetta putouksen kohinassa. Mutta kohta helähti taas ilmoille sama vallaton, leikkisä sävel. Vienoa levkojan tuoksua oli ilmassa. Kastehelmet kimaltelivat kasvien lehdillä kuun hopeaisessa hohteessa. Siellä, täällä tirskutti joku lintu. Alhaalta ruokosuolta kuului kurppien tukahdutettu huuto ja tiivien pitkäveteinen piipitys.

Joskus tekivät Frits ja Emma iltaisin auringon laskiessa pieniä kävelyretkiä metsään tai turvesuolle päin.

"Onpa tämä todellinen satisfaktsiooni viime vuonna kärsimästäni tappiosta!" sanoi Frits kerran sellaisella retkellä. "Olen saanut pikku serkkuni kävelemään iltaisin. Muistatko, miten sinä nauroit minulle viime kesäluvalla, kun minä ehdottelin kävelymatkaa?"

"Niinpä niin, sillä täällä maalla ei meillä ole tapana 'kävellä'.
Mehän kävelemme päivät läpeensä."

"Ah niin, pikku serkku! Usein käy säälikseni nähdessäni sinun alinomaa ahertavan jokapäiväisissä taloustöissä. Nuorta, lahjakasta tyttöä ei pitäisi koskaan sillä tavoin sitoa triviaalisiin arkiaskareihin. Hänellä saisi korkeintaan olla observeeraava eli kontrolleeraava…"

"Voi, miten hirveän oppinut sinä olet, Frits! Sinä käytät niin paljon vieraskielisiä sanoja, että minä aivan…"

"Kas, sitä minä itse en ollenkaan huomaa. Myönnän kyllä, että se on väärin. Nykyisinhän kaikessa koetetaan pyrkiä kansalliseen. Mutta — en tiedä — sivistynyt puhekieli… No, suo anteeksi hajamielisyyteni! Pieni ideeassosiatsiooni tarvitaan päästäksemme takaisin äskeiseen keskusteluaiheeseemme. Muudan niistä epäkohdista, jotka — no, miten sen taas sanoisin — jotka resulteeraavat sinun liiaksi riippuvaisesta asemastasi, on se, että sinulla ei ole koskaan tilaisuutta oikein syventyä sivistyksen… tarkoitan, että sinun aatemaailmasi ei koskaan oik…"

"Tarkoitan, että sellaisessa asemassa kuin sinä olet joutuu tekemisiin ihmisten kanssa — niinkuin esimerkiksi Ellen neidin ja herra Siversenin — ihmisten kanssa, joiden kieli on köyhää ja jokapäiväistä ja joiden seurassa aina pysyy vieraana sen todelliselle kauneudelle… Sellainen suloinen, kirkas ääni kuin sinun — niin, aivan leikittä — kelpaisi olosuhteisiin, missä…"

"En minä juuri sitä tarkoittanut — mutta missä aivankuin itsestään oppii kaunista esittämistapaa, saa plastillista hillitsemiskykyä ja vaatimatonta eleganssia, mistä tosisivistyneen tuntee."

"Tärkeämpää toki on sisäinen sivistys kuin kaikki ulkonainen loisto ja 'eleganssi'."

"Verrattoman hyvin sanottu! Mutta kuinka nuori tyttö, lahjakaskaan, kykenisi kehittämään henkeänsä, kun hän elää pelkän talonpoikaisen väestön keskuudessa ja kasvaa — suoraan sanoen — palojen ja pesupunkkien ääressä. Olen usein, serkkuparkani, ollut todellisesti suruissani siitä, että sinun herännyt, eteenpäin pyrkivä henkesi on vankina tässä proosallisessa ympäristössä."

Emma ei luulotellut suuria itsestään, kaukana siitä. Mutta hänen mielestänsä ei ollut mitään syytä väittää tyhjäksi sitä, mitä Frits serkku sanoi hänen heränneestä hengestään ja sointuisasta äänestään. Olihan hän usein hiljaisina hetkinänsä äärettömästi ikävöinyt jotakin uutta, jotakin toimintaa. Olihan hänestä monesti yksitoikkoinen elämä vanhojen pihlajain ja harmaiden kiviaitain keskellä tuntunut kuluttavalta, värittömältä ja kuolleelta. Ja olihan hänet silloin kapinallinen ikäväntunne usein kiidättänyt kauvas maailmaan, sinne, missä oli nuorta, uhkuvaa, eteenpäin rientävää elämää. Täytyi myöntää, että serkku oli tavallaan oikeassa.

"Yhden tekevää," sanoi Emma itseään lohdutellen, "minä elän kelpo ihmisten keskellä ja sehän on pääasia."

"Kelpo ihmisten! Anteeksi, että hymyilen! Tyhmät ihmiset ovat melkein aina hyviä ja kelvollisia."

"Sitten minun täytyy tunnustaa, että en sanottavasti kunnioita talonpojan älyä. En tahdo salata sitäkään, että minusta tuntuu kuin hyvä Rörby erityisesti eläisi vielä lapsellista keskiaikaa. Ei ainoatakaan etevää talonpoikaa! Ei jälkeäkään valtiollisesta, uskonnollisesta tai yhteiskunnallisesta herätyksestä! Ei mitään elonmerkkiä — paitsi hevostallissa ja puurokupin ääressä. Esimerkiksi tuo Klaus — vai mikä hänen nimensä taas oli — rörbyläisten verrattoman viisas ihmeolento… Suo anteeksi, serkkuseni! Tuo nimi näyttää sinua affiseeraavan. Huomasin sen jo ennenkin. Mutta käsitän niin hyvin tämän kouluaikuisen toverillisen tunteen…"

"Mitä välitän minä Knuutista!" sanoi Emma ärtyisesti. "Anna hänen olla sinä, mikä hän on."

Frits, joka muutamista huomioistaan oli vetänyt sen johtopäätöksen, että Emma ei ollut kokonaan välinpitämätön nuoresta talonpojasta, lisäsi mustasukkaisuudesta värähtelevällä äänellä:

"En millään muotoa tahdo alentaa Knuut herran arvoa. Mutta sanoppa minulle, minkä hengenetevyyksien tähden tätä nuorukaista" — Frits itse oli useita vuosia nuorempi — "niin kiitetään."

"Se on kivettynyt merieläin ajoilta, jolloin maamme vielä oli merenpohjana", huomautti Frits. "Tjaa — ah!… Ja hän on kuitenkin kylän ainoa kapasiteetti, ainoa kyky! Kuvittele, että hän — äärettömän hullunkurista, mutta ethän suutu leikistä? — kuvittele, että hän pyytäisi sinun kättäsi ja saisi myöntävän vastauksen… Mutta, Herran lähden, pikku serkku, etkö ymmärrä leikkiä?… Mikä runollinen tulevaisuus odottaisi sinua! Hänellä on rahoja. Vuoden tai parin päästä ostaa hän pienen talon eli, sanokaamme, suuren talon ja sinusta tulee talonemäntä. Sinä saat seisoa suuri veitsi kädessä pöydän ääressä ja leikata leipää työväelle, saat merkitä maitopytyt hyllyillä ja mitata voita kanakauppiaalle. Ha, ha, ha! — mitäs arvelet siitä?"

"Ei, mutta totta puhuen: ajattele parempiin piireihin kuuluvaa nuorta tyttöä kytkettynä sellaiseen moukanelämään, jolla ei ole lainkaan kosketuskohtia ajan sivistykseen."

He olivat saapuneet erään tienvieressä olevan sankarikummun luo, minkä huipulla kohosi röykkiö mahtavia päälletysten asetettuja graniittilohkareita. Kumpu röykkiöineen kuvastui selväpiirteisenä hohtavan punaista iltataivasta vasten. Pari peltoleivosta istui päällimäisellä kivellä ja päästeli ilmoille hienoja, värähteleviä kurkkuääniä. Sinipunervia ja keltaisia kukkia sekä puolikuivuneita heinänkorsia huojui vienossa tuulessa kummun syvennyksen reunoilla.

Frits oli parilla harppauksella kummulla. Hän viskausi käsiensä varassa ylimmäiselle kivelle ja asettui "ritarilliseen attityydiin", niinkuin hän itse sanoi. Aika uljaalta ja komealta hän näyttikin siinä seisoessaan ilta-auringon punertavassa valossa, jalassaan häikäisevän valkoiset housut ja päällä musta verkatakki, joka sulavasti verhosi solakkaa vartaloa. Reippaasti ympäröi pieni, sievä olkihattu vaaleaa kiharatukkaa ja miehevästi piteli toinen käsi keppiä miekan tavoin ilmaan ojennettuna, samalla kuin toinen tukevana lepäsi lanteilla. Mitä jos Knuut olisi seisonut hänen rinnallaan tahraisessa, käymättömässä sotamiestakissaan, kömpelönä ja epäröivänä…! Emma heitti päätänsä ikäänkuin hän olisi häätänyt kärpäsparvea luotaan. Hän kiipesi kummulle ja katsoi hetkisen metsään, missä tuuheaoksaisten tammien ja pyökkien synnyttämät varjot ja niiden latvoja kultaava valo jyrkästi vaihtelivat keskenään. Sitten kääntyi hän Fritsiin päin. Tämä saneli haltioissaan erään ritarirunon katkelmaa, jonka loppusäkeet olivat:

"Se on totisesti vähän liian korkea hyppäys, serkku pieni — vähintään neljä kyynärää!"

"Pelkuri? Sellaista sanaa ei yksikään jalosukuinen ritari kärsi kuulla naisensa suusta. Siis ennemmin käsi tai jalka poikki!" Hän hyppäsi ja lepäsi seuraavassa tuokiossa polvillaan tytön edessä.

lauloi hän miellyttävällä tenoori-äänellänsä ja ojensi miekkansa — kepin — häntä kohti.

Emma ojensi hänelle pari kukkaa, kumartui juhlallisena ja saneli hullunkurisen arvokkaasti: "jalosukuinen ritari, ottakaa urhoollisuutenne palkka minun halvasta kädestäni ja sallikaa näiden värien… Oh, mitä minä hulluttelen!" huudahti hän yhtäkkiä ja viskasi kukat alas pitkin kummun rinnettä.

"Oi, kuinka hennoit sinä temmata minut pois viehättävien mielikuvieni maailmoista ja saatoit häiritä sitä suloista nautintoa, jota sankarityön suoritettuaan tuntee palkinnon saaja!"

"Niin, niin, muista, että tämä on leikkiä! Mutta Jumalan avulla on kerran koittava aika… Sinä et saa luulla, serkku, että minunkaan suonissani virtaa vaan kalan verta. Rinnassani on enemmän rohkeutta kuin sinä voit edes aavistaa."

"Jos luoja soisi, että luonteellani olisi tuo vakava ja tyyni fundamentti, jolla ei olisi taipumusta runollisiin haaveiluihin, niin saisit nähdä — kerran! Kykyä ja rohkeutta on Herramme antanut minulle, mutta — en tahdo näyttää paremmalta kuin olen — tuota tuollaista fundamenttia ei minulla ole, ei ainakaan vielä. En häpeä tunnustaa, että minä olen herkkä niin hyvin hellille kuin voimakkaillekin tunteille. Voin itkeä kuin lapsi ja seuraavassa silmänräpäyksessä jo saattaa viha kuohuttaa poveani. Siksi on Byron lempirunoilijani. Voipi kuulua naurettavalta, mutta minusta tuntuu kuin olisi minulla jotain yhteistä tuon voimakkaan, etsivän hengen kanssa, joka sortui oman sydämmensä ristiriitoihin. 'Minussa on sekä tulta että jäätä' Andersenin sanaan. Luonteeni on ikäänkuin sekoitus hiljaa kytevistä luonnonvoimista. Minussa on mahdollisuutta kaikkeen — minusta voi tulla rikoksentekijä, mutta voi myös tulla sankari, jalo, suuri ihminen."

"Se on totta, rakkahin serkkuni. Koko minun elämänkutsumukseni on riippuvainen siitä, miten hyvissä ajoin henki, sukua minun hengelleni, saa minut laskeneeksi reguleeraavan ikeensä, kasvattavan valtansa alle. Miten ihmeellistä! — yksi ainoa pieni, punaisten, kauneiden tytönhuulien lausuma sana voi määrätä suunnan koko elämälleni."

"Niin", soperti Frits ja silmäili häntä hieman vavahtelevin huulin ja silmät kosteina, hehkuvina, "jospa — hän — lausuisi — tuon sanan!"

Tumma puna kohosi Emman poskille ja hän nousi kiireesti. "Frits menkäämme kotiin, isä odottaa!"

Frits serkku oli matkustanut. Metsät, jotka näyttivät huomaavan, että kesä oli vetänyt niitä nenästä, alkoivat kellastua pelkästä surusta ja suuttumuksesta. Se tuhlaa tulisia hyväilyjä ja kultaisia lupauksia tullessaan, tuo etelän kevytjalkainen lapsi, ja hymyhuulin kylvää kukkavihkoja joka puolelle. Mutta ei aikaakaan niin juoksee se tiehensä huolien viisi pettyneistä uhreistaan, jotka päivä-, jopa viikkomääriä tuiottavat sen jälkeen silmät kyynelissä ja kädet täynnä kuihtuneita kukkia, kunnes vihdoin toivottomina kyyristyvät valkoisen vaipan peittoon.

Emma ei ollut enää oma itsensä. Miten surullista ja tyhjää oli elämä pirtin seinien sisällä! Valoisa kesä, sen laulut ja naurut, sen leikit ja seikkailut, kaikki olivat kadonneet yhdessä henkäyksessä. Pettymys ja kaiho kurkistelivat kodin joka nurkasta ikäänkuin mitkäkin harmaat kummitukset. Päivät päästään puuhailla nokisten patojen ja likaisten pesupunkkien ääressä, keittää hernerokkaa ja puuroa, silittää lakanoita ja paitoja — se ei todellakaan ollut hauskaa. Jos hän milloin istahti rauhaisaan nurkkaan, valtasi hänet outo, kalvava kaiho. Väliin risteilivät ajatukset hänen aivoissansa yhdessä mylläkässä, josta lopuksi saattoi sukeltaa esille muisto jostain kuluneen kesän unohtumattomasta hetkestä. Väliin taas äkillinen tyytymätön päänheitto ilmaisi ajatusten siirtyneen tuiki kiusallisille aloille.

Usein pakeni hän Laulupurolle. Merkillistä! — se ei tahtonut enää ollenkaan laulaa niinkuin ennen. Se oli muuttunut niin hullunkuriseksi ja vaihteli iloisesta suruiseen ja suruisesta iloiseen omituisella itsepäisyydellä. Joskus lauloi se keveää, leikkisää säveltä, jossa saattoi kuvastua jotain salatun intohimon tapaista; mutta seuraavassa silmänräpäyksessä se jo huokaili, nurisi ja riiteli aivan sietämättömästi. Väliin sen vesi synkkämielisenä hyreksi ikäänkuin se olisi kertonut kuihtuvista kukista ja kosteasta yösumusta, väliin se voivotteli syreenien piilossa ikäänkuin sitä olisi vitsoilla lyöty. Ei, moista puroa ei viitsinyt kuunnella!

Eräänä herttaisena, kirkkaana marraskuun sunnuntaina kävi Knuut taas kotonansa ja tapasi Lystrupin, Emman sekä Jörgen Siversenin lankonsa Franssin syntymäpäivillä. Emma ei tietänyt, että hän oli kotona, muutoin hän olisi miettinyt kahdesti päänsä ympäri, ennenkuin lähti matkaan. Hän tavallaan pelkäsi Knuuttia — hän muisti hänet vielä viime näkemältä.

Nuori sotamies oli kenties vieläkin jyrkempi arveluissaan ja tuomioissaan kuin edellisellä kerralla. Hän johti keskustelun toisesta polttavasta kysymyksestä toiseen: valtiollisiin seikkoihin, työväenkysymykseen, kansanopistoasiaan j.n.e. ja näytti nuoruudestansa huolimatta omaavan varman kannan kaikessa.

"En kiellä, ettei olisi paljon nurinpäistä nykyajan pyrinnöissä, esimerkiksi työväenliikkeessä, mutta pohjaltaan on sekin oikeutettua ja tarpeenvaatimaa, sillä työväkeä ja alempaa kansaluokkaa on vuosikymmeniä kohdeltu huonosti."

"Vai kohdeltu huonosti!" huudahti Lystrup. "Tiedä se, nuori ystäväni, että niin kauvan kuin käsityöläiset voivat koristaa kultarenkailla korviaan, juoda baijeri-olutta ja hyppiä yöt päivät tanssipaikoissa, ei heillä ole mitään valittamisen syytä. Arvelen olevani oikeutettu puhumaan asiasta, sillä käsityöläisenä olen ollut minäkin. Mutta silloin saatiin tyytyä perunoihin ja jauhokastikkeesen puoliseksi ja olla iloisia, jos kerran vuodessa sai nauttia elämästä ja tanssia luonnon helmassa tai jossakin ahtaassa kapakan nurkassa. Nykyään koetetaan niin paljon kuin mahdollista keventää työväen askeleita ja uskotellaan heille, että he pitävät yhteiskuntaa pystyssä."

"Se ei muuta asiaa, Lystrup. Jokaisen täytyy myöntää, että köyhä työmies jää syrjään rikkaan rinnalla, ja kumminkin se on hän, joka saa ahertaa ja raataa kuin orja, silloin kuin tuo toinen istuu levollisena huoneessansa ja laskee rahojaan."

"Herra varjelkoon, Knuut! Mitä oppia sinä imet itseesi siellä pääkaupungissa? Sinustahan on tulemaisillaan sosialisti!"

"Erehdytte suuresti! Minä vaan olen ruvennut aukomaan silmiäni seikoille, joista minulla ei ennen ole ollut minkäännäköistä käsitystä." Hän tunnusteli povitaskuansa, avasi sitten takkinsa ja veti esille pienen kirjan, jonka hän ojensi Lystrupille. "Tässä on muuan kirja, jonka olen lainannut eräältä pääkaupunkilaiselta toveriltani ja joka käsittelee lyhyesti valtiollisia seikkoja ja työväen kysymystä sekä useita muita niitä asioita, joista keskustelimme. Saatte sen lainaksi, jos haluatte."

"Se on hyvä kirja, siitä voitte olla vakuutettu. Ettekä tarvitse peljätä, että se olisi sosialistien kirjoja, sillä sen tekijä on eräs jyllantilainen pappi. Näin hän alkaa…"

Knuut selvitti ääntänsä: "hurjaa intohimoa ja hillitöntä voimaa kytee kuoren alla kaikissa maissa. Mutta ei yksinomaan mieletöntä kirkunaa kohoa syvien rivien keskuudesta, epätoivoista tuskan huutoa on seassa…"

"Jo kuultiin, mikä ääni on kellossa!" keskeytti Lystrup ja asetti kädet polvilleen. "Sellaista oppia et tarvitse julistaa täällä Rörbyssä, poikani!"

Frans tuli levottomaksi ja arveli olevan parasta, että Knuut pistäisi kirjan taskuunsa takaisin.

Knuut jatkoi: "Siitä ei ole mitään apua, että me suljemme silmämme kuin kamelikurki vaaran uhatessa. Yhtä mieletön on se luulo, että miekalla voi tukahuttaa hurjuuden, joka on ihmissydämmestä kotoisin. Turhaan myös mahtisanalla koetetaan muuttaa ajan henkeä. Kehitys kulkee halki aikojen suuren, pysähtymättömän laineen lailla. Ei ketään jätä se koskematta, ei ketään seisomaan entiselle paikalleen. Yhteiskunta ei tietysti tule toimeen ilman kurinpitoa ja järjestyksen valvontaa, ja myöntää täytyy, että on yltiöpäisyyttä, jota ainoastaan keppi ja miekka kykenevät kesyttämään. Mutta kurinpidon ja koko yhteiskunnallisen elämän on saatava parempi pohja, pohja, jonka muodostamisessa ihmiskunnan parhailla on ollut määräävä sijansa ja jossa oikeudentunto ja inhimillisyys ovat päässeet liittoutumaan keskenänsä. Minä en puolla enkä suosittele mitään hemmoittelevaa armeliaisuutta, mutta olen toisaalta täysin vakuutettu siitä, että yhteiskuntamme perustus alkaa horjua ja on lopulta hajoava tuhansiin pirstaleihin, jos me aina vaan asetamme kovan kovaa vastaan. Emme uhkauksilla ja mahtipontisilla siveyssaarnoilla estä yhteiskunnallista hajaannusta, mutta ainoastaan siten, että koetamme kohentaa vähäväkisten aineellista tilaa, niin ettei heitä painosta ainainen orjuuden tunne. Sen ohessa on meidän herätettävä heidän omiatuntojansa oman sydämmemme lämmöllä ja opetettava heitä ymmärtämään, mikä on korkeinta ja pyhintä elämässä. Meidän on levitettävä heidän keskuuteensa oikeaa ja jalostavaa valistusta, koetettava saada heissä syttymään kansalais- ja isänmaanrakkautta, teroitettava heidän oikeudentajuntaansa ja selvennettävä heidän tuntoansa ihmisen velvollisuuksista. Muistakaamme, että yhteiskunnalla tulee olla sydän. Ihmiselämässä ei käy päinsä väkevämmän oikeus niinkuin eläinkunnassa, missä kotka repii lampaan ja haukka iskee kyntensä kyyhkysen rintaan. Ihmiselämässä, yhteiskuntaelämässä tulee päinvastoin jokaisen kuolettaa eläimellinen verenhimonsa, taittaa kynnet, jotka voisivat raadella heikkoa, auttaa sydämmen pohjalla piilevää hyvää voittoon ja johtaa ikävöivää ihmishenkeä valoon ja vapauteen, rauhaan Jumalan ja ihmisten kanssa…"

Knuut oli haltioissaan. Hän katsoi vuoroonsa jokaista huoneessa olijaa nähdäkseen, minkä vaikutuksen hänen lukunsa oli tehnyt. Emma hymyili hänelle ivallisesti ja heitti päätänsä, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "luulet sinä nyt jotakin olevasi!"

"Kiitoksia, Knuut!" sanoi Lystrup ja nousi seisoalleen. "Parasta koko jutussa on se, että sinä et ymmärrä siitä rahtuakaan, et niin rahtuakaan!"

"Luuletko, poikani, että sinä, jolla on vähän elämänkokemusta ja vaan kaksikymmentäkolme vuotta hartioilla — vai miten vanha sinä olet? — luuletko että voisit käsittää yhteiskunnan suurimpia ja tärkeimpiä kysymyksiä — höh! Mitäs te siihen sanotte, Jörgen Siversen?"

"Mitä ikääni tulee", sanoi Knuut ja hykersi polviaan, "karttuu se kyllä ajan pitkään. Enkä pidä mahdottomana, että samalla myös opin yhtä ja toista", lisäsi hän uhkamielisen näköisenä.

"No, onneksi olkoon!" sanoi Lystrup. "Mutta sanonpa sinulle: varo tervettä järkeäsi, sillä sinussa näyttää jo olevan outoja oireita!"

Knuut puristi käsiään nyrkkiin, niin että kynsien jäljet tulivat kämmeniin. Hän oli lausumaisillaan tulisen sanan vastaukseksi, mutta hillitsi kumminkin itsensä.

Myöhemmin, kun Knuut oli jo ehtinyt jossain määrin rauhoittua, kohtasi hän Emman puutarhassa ja joutui tarinaan hänen kanssansa. Luonnollisesti ei kestänyt kauvan, ennenkuin keskustelu kääntyi heidän vanhaan riitakysymykseensä.

"Sinä luultavasti rupeat myös vapaakoulunopettajaksi sotapalveluksesta päästyäsi? Sinähän suosit vapaata opetustapaa."

"Et saa pitää pilkkanasi sitä asiaa!" sanoi Knuut ja hänen sisunsa alkoi uudelleen kuohahdella. "Ennemmin saattaisit toivoa, että isäsikin olisi vapaakoulun ohjelmasta paremmin perillä ja toteuttaisi sitä koulussaan — pamppuohjelman asemasta."

Ivallinen hymy katosi äkisti tytön huulilta ja hänen kasvonsa muuttuivat liidun värisiksi.

"Ei… en minä mitään sellaista tarkoittanut… hm! Arvelen vaan, että hän on vähän ankaranpuolinen kurinpitäjä."

Mikä pelottava, rusentava valta oli tytöllä Knuuttiin! Pelkällä katseellaan masensi hän tuossa tuokiossa koko hänen vastustusvoimansa.

"Hm!… Rasmus Mortensen, josta minä sinulle kerroin", jatkoi Knuut ja oikaisihe, ikäänkuin hän olisi tahtonut koota viimeiset voimansa pälkähästä päästäkseen, "ei käytä ollenkaan läksyjen lukua koulussansa. Hän vaan kertoo lapsille ja laulaa heidän kanssansa. Usko minua, Emma, että sillä opetustavalla sittenkin on tulevaisuutta."

"Knuut!" vastasi tyttö ja hänen sieramensa laajenivat, "sinusta on tullut sietämätön, ulkokullattu viisastelija!"

Knuut kalpeni ja muuttui ankaran näköiseksi. "Emma, pitäisi sinun toki muistaa, että emme ole lapsia enää! Mitä oikeutta sinulla on…?"

"Minulla on oikeus nenästää sinua joka kerta, kun sinua haluttaa arvostella minun isääni. Minä en kärsi kenenkään halventavan hänen työtänsä, en enemmän sinun kuin sinun tekopyhän vapaakoulunopettajasikaan, siitä saat olla vakuutettu!"

"Mutta, Emma, sinä käsität minua väärin… hm…!" Hän tahtoi laskea kätensä tytön olkapäälle, mutta tämä väisti häntä ja meni tiehensä.

Knuutin piti lähteä junalle. Kun hän sanoi Emmalle hyvästi, katsoi hän häneen rukoilevasti ja piti muutaman silmänräpäyksen hänen kättänsä omassaan. Mutta Emma loi silmänsä maahan ja veti kätensä pois.

Nuori sotamies oli pääkaupungissa sotkeutunut henkisen elämän pyörteisiin ja eli vielä ikäänkuin jonkunmoisessa huumeessa. Muuttunut elämäntapa, alituinen uuden kuuleminen ja näkeminen, muutamien valistuneiden kumppanien vaikutus ja osanotto valtiollisiin tai muun laatuisiin kokouksiin oli herättänyt hänessä ennen tuntemattomia ajatuksia ja vienyt hänet nuoruuden ensi innostuksen aikaan. Hänessä, samoinkuin useimmassa lahjakkaassa nuorukaisessa, syntyi silmäin auettua jonkunverran ylpeyttä, joka, sotilaallinen itsetietoisuus siihen luettuna, teki hänet muiden mielestä ylvästelijäksi. Erittäinkin se pisti silmiin kotoisissa vaatimattomissa oloissa. Totta puhuen oli hänen aikomuksensa ollut hämmästyttää rörbyläisiä, ja se onnistui, mutta aivan toisella tavalla kuin hän oli kuvitellut. Hän tunsi, että hänen esiytymisensä oli vaikuttanut tympäisevästi varsinkin koulumestariin ja hänen tyttäreensä, ja puoleksi nolostuneena, puoleksi ärtyneenä hän siitä syystä jätti kotikylänsä. No niin, hyvää se yhtä kaikki teki rörbyläisille, että he saivat muutaman pyssyn täyden ruutia kuolleesen arkielämäänsä. Emma oli ollut hänelle häijy, ja jos hän ei olisi tietänyt, että hän siitä huolimatta piti hänestä, niin… No, siinähän jo junakin oli!

Kun Lystrup ja Emma menivät kotiin iltasella, sanoi koulumestari: "mitä kummaa se Knuut arvelee? Hänhän on tulemaisillaan rutihulluksi. Sitten hänestä vasta kalu tulee, kun hän sotapalveluksesta päästyään käypi Lyshöjin laitoksessa."

Emma ei vastannut, mutta hän tunsi sinä iltana mielessään ventovierasta, repivää tyymättömyyttä.

"Tulee myrsky", sanoi Lystrup itsekseen. "Jo uhmailee ympäri taivaan rannan. Mutta antaa myrskylintujen tulla, antaa tulla!"

Puutarhan viimeiset kukat kuihtuivat jo, mutta kukkien aika ei siltä vielä ollut ohi. Eräänä päivänä sai Emma postissa pienen laatikon. Hän avasi sen uteliaana, mutta päästi sen uudelleen käsistänsä huomattuaan, että se sisälsi hienon, kauniin kukkavihkon. Hän arvasi heti, keneltä kukat olivat.

Laatikko jäi hetkiseksi lepäämään koskemattomana pöydälle. Emma seisoi sen edessä käsivarret ristissä ja tuiotti pöytäliinaan. Kukista kohoava vieno tuoksu lumosi hänet. Kesäiset muistot palasivat mieleen ja sulautuivat suureksi, sydäntä hellyttäväksi sävelvirraksi. Tietämättänsä oli hän ottanut vihkosen käteensä, katseli sen tuoreita, kosteita kukkia ja hengitti niiden tuoksua.

"Miten hyvältä tuollainen pieni huomaavaisuus saattaa tuntua!" huokasi hän ja piti vihkosta edessänsä.

Kun hän uudelleen tarkasti laatikkoa, huomasi hän siinä hienon, koristereunaisen kirjekuoren. Hänen kätensä vavahtelivat, kun hän avasi sen ja veti esiin hyvältä tuoksuvan, ruusuilla ja lemmikeillä somistellun postipaperiarkin. "Runo!" huudahti hän ja luki:

"Kukkia kauneita täynnä on maa —
ne talvi armoton jäätää;
vain hetken ne henkiä laaksossa saa —
elon nuoren jo kuolema päättää.

Muistonpa kukkia konsanaan ei yletä talven valta, niistä nuppuja kainoja tuoksuamaan voi kohota hangenkin alta."

Kauvan hän seisoi siinä ja piteli kädessään runoa, jota hän puolittain luki ja oli lukematta. Hän heittäytyi kokonaan tunteiden ja muistojen valtaan ja suloinen väristys täytti hänen sydämmensä. Mutta äkisti ajatus, ikäänkuin kaukaa muista maailmoista tullut, yhdellä iskulla mursi lumouksen. Hän viskasi kukat ja runon takaisin laatikkoon, vaipui muutamalle tuolille ja painoi kädellä otsaansa. Niin istui hän hetken tuskaisena, mieli kuohuksissa. Silloin kuuli hän isänsä äänen eteisessä. Hän hyppäsi ylös, otti laatikon ja katosi kamariinsa.

Knuuttia odotettiin kotiin jouluksi. Miten saisi Emma sanotuksi hyvää päivää hänelle? Jännittyneenä seisoi tyttö jouluaamuna eteisen ovella ja kurkisti kadulle. Silloin huomasi hän vilkasliikkeisen nuoren miehen, joka keppiänsä heilutellen reippaassa marssin tahdissa läheni koulutaloa. "Herra varjele, Frits!" huudahti Emma ja tarttui ovenhakaan. "Minä en tahdo puhua hänen kanssansa! Minä… voi, mitä on minun tehtävä!"

"Hyvää huomenta, pikku serkku, ja hauskaa joulua! En mitenkään voinut… Mutta mikä sinulla on? Sinähän olet aivan kalpea!"

"Minä litistin sormeni… Voi, ei se merkitse mitään! Me emme voineet aavistaa…"

"Tuloni on todellakin odottamatonta. Mutta minä toivon, etten tungettelemisellani ikävystytä teitä. Rörbyn koululla on semmoinen magneettinen voima… Uh, olen aivan eshoffeerattu, kun kävelin niin kiireesti aseman välin. Eikö setä ole kotona?"

"Sinä et näytä voivan oikein hyvin, rakas serkku", sanoi hän, kun hän hetken kuluttua istui sohvassa ja Emma tarjosi hänelle kahvia.

Emma meni makuuhuoneesen, painoi kätensä ristiin ja heitti niitä tuskaisena alaspäin. "Hyvä Jumala, miksi hän tuli taas!"

"Olenpa varma, että sinä olet sen itse leiponut. Ja oivallista kahvia! Tule pitämään seuraa minulle, serkku!"

"Olkoon menneeksi!" ajatteli Emma. "Minä en ole mikään kurja, huojuva ruoko, joka taipuu aina tuulen mukaan!" Hän astui rohkeasti arkitupaan ja kaatoi kahvia itsellensä.

Aamupäivän aurinko kultasi kirkkaiden ikkunaruutujen läpi Emman mustaa tukkaa, joka näytti ikäänkuin mielihyvällä imevän itseensä lämpöistä valoa. Hänen äsken kalpeille kasvoillensa levisi keskustelun aikana hehkuva ruusuhohde ja hänen silmänsä loistivat yhä lämpöisemmin ja lämpöisemmin. Frits puhui niin lumoavan kauniisti silloin. Hänen äänensä ei ollut vielä koskaan ollut niin pehmoinen ja soinnukas. Kokonainen tunti kului eikä Emma tietänyt, mihin aika oli mennyt.

"Se on totta kaikki, rakas Emma. Kesän perästä on meluava kaupunkilaiselämä kadottanut mielestäni kaiken viehätyksensä. Opinnot ovat minulle olleet henkistä tortyyria! Olen tuntenut epävarmuutta ja hapuilemista, joka on väliin tehnyt minut aivan toivottomaksi. Ja kuitenkin on minulla ollut suuria, pyhiä hetkiä, jolloin sydämeni on ollut kuin kihisevä elonvoimain kaaos, elonvoimain, jotka odottavat vaan herätyssanaa: tulkoon! noustakseen taimelle, kasvaakseen ja kehittyäkseen voimakkaiksi ja kauneiksi… Ei, älä mene, armahin serkku! Jää luokseni! Oi, ole sinä minun hyvä fylgieni, minun elämäni herättäjä, ja minun sydämeni on riemuitseva kuin enkelit jouluaamuna… oi, vastaa!"

Emma alkoi vapista. "Sinä et tiedä, mitä sinä puhut, Frits… Voi, päästä minut! Voi… Frits!"

Hän ei itsekkään ollut oikein selvillä siitä, kuinka hän hetken kuluttua oli huohottaen, hämmentyneenä ja lämpimänä kallistunut Fritsin olkaa vasten ja laskenut kätensä hänen käteensä. Mutta kun se oli tehty, tunsi hän ikäänkuin huojennusta sydämmessänsä ja suloisen huumauksen valtaamana hän estelemättä antautui Fritsin hyväilylle.

Ovelle koputettiin. Emma hyppäsi ylös ja tahtoi riistäytyä irti — mutta samassa aukeni ovi. Hän huudahti heikosti — se oli Knuut.

Suuri, voimakas sotilas vavahti, ikäänkuin hän olisi saanut miekan iskun sydämmeensä. Hänen kasvonsa kalpenivat, mutta hän hillitsi kumminkin täydellisesti itsensä.

Knuut seisoi ja väänteli lakkia käsissään. Hetken päästä hän tarttui taas ovenhakaan, käänsi murtuneet kasvonsa Emmaan, ja hänen katseensa kuvasti sanomatonta tuskaa, kun hän kuiskasi värähtelevällä äänellä: "se oli väärin, Emma!" Sitten hän poistui hitaasti.

Jörgen Siversenin talo oli oikea vanhanaikuinen talonpoikaistalo. Kaksi suurta uudinsänkyä ja pitkä tammipöytä, jonka kannen alla olevassa naulassa riippuivat isännän kankeat pitkävartiset saappaat, komeili tuvassa. Pöydän yläpään kohdalla peitti seinää vihreä laudoitus, mihin paikkakunnan tavan mukaan oli punaisella maalattu muutamia kirjaimia ja vuosiluku. Ylhäällä, melkein katon rajassa olevalla hyllyllä oli tinalautasia, ja ikkunoilla kasvoi kurjenpolvia ja aloekasveja.

Jörgen oli vanha, rikas, jäyhäluontoinen ukko. Hänen naamansa oli ryppyinen ja hänen tukkansa tuuhea ja pitkä. Kun hän oli vetänyt suuret kintaat käsiinsä ja viskannut kuluneen sarkakauhtanan hartioilleen, saattoi hän istua jyväkuormalla koko kaupungin välin, jota oli puolitoista peninkulmaa, yhtä hyvin purevassa pakkasessa kuin myrskyssä tai rankkasateessa kertaakaan puistattelematta. Usein hän taas päiväkaudet mitä kovimmassa kuumuudessa laahasi leikkuupellolla lyhteitä kokoihin karvahattu korvilla. Kerran näppäsi hän vasemman kätensä peukalosta pään silppukirveellä poikki. "Ei tuo juuri ehtinyt koskea", sanoi hän ja kääri verta vuotavaa sormeaan rievulla, jonka repäsi liivinsä vuorista. Kun hän oli turhaan etsinyt sormenkappaletta silppukasasta, jatkoi hän rauhallisena työtään, kunnes verenvuoto pakotti hänet turvautumaan vaimonsa apuun.

Jörgenin Kaarin oli pieni, pyylevä eukko. Hän käytti aina vanhaa, vihreää silkkimyssyä, jonka alta pisti näkyviin otsaa peittävä, valkoisen liinan reuna. Lapsuutensa päivät oli hän viettänyt hurskaassa kodissa, ja yhä vielä oli jumalansana hänen lohdutuksensa ja ilonsa. Heillä oli Jörgenin kanssa ainoastaan yksi tytär, pieni, lempeämielinen Ellen, jolla oli lapselliset, haaveksivat silmät.

Eräänä iltana, kun Jörgen perheineen juuri oli lopettanut puuron syönnin ja sarvi- ja puulusikat oli pistetty ikkunanpieleen, astui nuori, parrakas mies pirttiin ja toivotti hyvää iltaa. Ei kukaan näyttänyt tuntevan häntä. Vieras pysähtyi ovelle ja myhäili hyväntahtoisen näköisenä partaansa. Viimein alkoi puna kohota Ellenin poskille, ja Kaarin, joka istui uunin nurkassa riisuutumassa, huudahti!

"Niin on", lausui tulija ja tarkasteli vanhaa, tuttua tupaa, missä joka esine näytti niin herttaisen tutunomaisesti nyykyttävän hänelle. "Minä tulin pyytämään yösijaa täällä, sillä sisareni luona eivät asiat näytä olevan oikealla tolalla."

"Kuinka niin?" huudahti Kaarin kauhistuneena. "Minä juuri ikään tulin sieltä ja silloin siellä ei vielä ollut mitään hätää."

"Se lieneekin tapahtunut vasta lähdettyänne. Pyytäisin teitä vielä käymään siellä."

"Sitten ei auta muu kuin pukeutua uudelleen. Olin juuri
riisuutumassa, sillä toista lonkkaani on taas jomottanut koko päivän.
Ellen, laita Knuutille vuode vieraskamariin. Hauskaa, että tulit!
Paina toki puuta, Knuut!"

Ellenin kattaessa pöytää ja laittaessa vuodetta kuntoon puheli Knuut enonsa kanssa kuluneiden vuosien tapahtumista. Keskustelu kosketteli etupäässä Knuutin poissa ollessa sattuneita muutoksia Rörbyn oloissa.

Kun Knuut edellä mainitsemanamme jouluaamuna jätti Emman kodin, tuntui hänestä, kuin olisi hänen sydämmensä ollut kappaleina. Hän koetti kumminkin pysyttäytyä levollisena — ei kukaan hänen kotiväestään aavistanut mitään. Vasta iltasella, kun hän oli sulkeutunut omaan pieneen kamariinsa, missä hän satoja kertoja oli levännyt ja tytöstänsä uneksinut, tulvi hänen tuskansa yli reunojen. Hän painoi kasvonsa tyynyyn, puristi sitä ohimoitaan vasten ja itki niin että koko hänen ruumiinsa tärisi. Seuraavana aamuna matkusti hän. Hän päätti, ettei hän koskaan enää laskisi jalkaansa Rörbyn kaduille. Alussa tuntui sotaväessä olo hänestä melkein sietämättömältä rasitukselta; hänen teki mielensä kapinoimaan koko maailmaa vastaan. Joskus eksyi hän hurjien toverien juominkeihin. Elämä hänen mielestänsä oli muuttunut niin kovaksi ja raskaaksi, että oli aivan yhdentekevää, josko se loppui eli jatkui. Väliin tuntui kumminkin, kuin olisi jotain löyhtynyt hänen rinnassaan, ja hänen sydämmensä täytti hellä, lämmin tunne. Silloin itki hän itsensä väsyksiin asti ja löysi lievitystä kyynelistä. Mutta niin pian kuin tuon jouluaamun muisto palasi mieleen, jäykistyivät taas kaikki hellät tunteet. Pettymys oli hienon teräspiikin tavoin iskeytynyt hänen sydämmeensä. Joka kerran kuin vanhat muistot sitä lähentelivät, saivat ne piston pistonsa jälkeen. Vihdoinkin sai Knuut sotapalveluksensa suorittaneeksi. Jonkun aikaa oleskeli hän vielä pääkaupungissa. Sitten matkusti hän Lyshöjin kansanopistoon, mutta ei voinut alussa sielläkään oikein viihtyä. Sielläkin tunsi hän joutuneensa jonkunmoisen henkisen ikeen alle, joka pakotti nuoruuden tulisuuden pysymään määrätyissä rajoissaan. Mutta pian opettajat, etupäässä johtaja, voittivat hänen sydämmensä. Hän antautui silloin innolla opinnoihin ja edistyi niin, että se hämmästytti sekä opettajia että toisia oppilaita. Opiston päätyttyä matkustivat kaikki toverit kotipuoleensa — hänellä ei ollut kotia. Johtajan esityksestä hän jäi kesän ajaksi opistolle maanviljelystöihin. Häntä kohdeltiin kuin perheenjäsentä ainakin — "työnjohtajani", oli johtajan tapana leikillä nimittää häntä. Silloin tällöin sai hän nauttia yksityisopetusta muutamissa aineissa, mutta parhainta henkistä ravintoa imi hän jokapäiväisistä keskusteluista, johtajan kanssa. Seuraavan talven oli hän taas oppilaana opistossa. Hänen sydämmensä alkoi vähitellen rauhoittua. Hän oli oppinut katselemaan elämää sen vakavalta puolen ja saanut halua työhön. Hän oli jo puolivälissä kolmeakymmentä ja alkoi ikävöidä omintakeista toimialaa. Toisena talvena oli opistossa pari hänen lapsuudenystäväänsä. Kun heidän piti matkustaa kotiin, alkoivat he houkutella häntä mukaansa. No niin, olisipa yhtä kaikki mukavaa nähdä taas vanhaa kotikylää. Kuinka voinevat Hans ja Kristen, Ellen ja sepän Kirsten ja kaikki muut vanhat toverit? Mitähän he mahtaisivat sanoa nähdessään hänet miehistyneenä, suuri parta leuassa ja enemmän asioita tiedossaan — sen voi hän sanoa kehumatta itseään — kuin yhdelläkään heistä? Erästä henkilöä vaan hän ei muistanut. Hänen kanssansa ei hänellä ollut enää mitään tekemistä tässä maailmassa. Hänellä oli Fritsinsä — ja hän sai kernaasti pitää hänet.

Hänen lankonsa, jota aina vaivasivat perheenlisääntymis- ja rahahuolet, oli hänelle tulohetkellä kärtyinen ja epäystävällinen. Mutta enon ovi avautui sitä vierasvaraisemmin harhailevalle nuorukaiselle. Ja Knuutista tuntui siinä pöydänpäässä istuessaan ja enonsa kanssa tarinoidessaan ja tupakoidessaan sanomattoman hyvältä tieto, että hän oli taas joutunut vanhan rörbyläisen katon alle.

"Mitä miehiä se opettaja oli, Knuut, oliko hän oikeisto- vai vasemmistolainen?"

"Hän ei juuri pitänyt väliä sellaisesta, mutta parhaiten hänet voi lukea vasemmistolaiseksi."

"Kyllä niillä vasemmistolaisilla on kurkkua nykyään. Satuin kuulemaan viime vuonna muutamassa vaalikokouksessa, miten ne kinastelivat Lyngen patruunan kanssa. Mutta vaikka neljä talonpoikaa teki parastaan, eivät he saaneet häntä järähtämään rahtuakaan mielipiteistään. Mitä auttaa talonpojan antautua otteluun oppineen kanssa! Ei hän siinä kovin pitkälle potki. Ja mitä varten semmoista kinaa ja metakkaa! Meillä on aivan hyvä jo ilmankin."

"Sitähän ne lupaavat nuo suurisuiset vasemmistolaiset, mutta tuulen pieksämistä se on yhtä kaikki Lystrupin sanaan. Sören Hugger esimerkiksi — hän on, näet sä, heittäytynyt asianharrastajaksi hänkin — vakuuttaa, että kerran on koittava aika, jolloin talonpoika pääsee vapaaksi raskaista veroista ja kymmenyksistä. Ei tarvitse muuta kuin pysyä yhdessä ja ei hellittää, ennenkuin ruoska on väännetty mahtavien käsistä."

"On, ja aika lailla onkin. Joku aika sitten puuhasi hän suurta valtiollista kokousta, kyläämme, mutta silloin yhytti hänet Lystrup Lars Larsenin lapsen ristiäisissä ja nolasi hänet niin perinpohjaisesti, ettei häneen jäänyt yhtään ainoaa tietopaikkaa — ja kokous jäi sikseen."

Myöhemmin iltasella meni Jörgen Siversen nukkumaan, mutta Ellen ja Knuut jäivät vielä valvomaan ja odottamaan Kaarenin kotiin tuloa. Vanhoja onnellisen lapsuudenajan muistoja kaivettiin esiin. Kysymyksiä sateli sadottain puolin ja toisin. Se oli todellinen juhlahetki lapselliselle, hellämieliselle Ellenille.

"Kuinka Emma voi?" kysyi Knuut ikäänkuin näyttääkseen, miten levollisena hän voi puhua muinaisesta rakastetustansa.

"Hyvin, luullakseni, mutta hän on viime aikoina muuttunut niin kummallisen kärtyiseksi."

"Oi, ei heidän välinsä näytä niinkään tulisena. Lystrup ei myös tunnu olevan hyvillänsä asiasta."

Ellenin kertomus näytti huvittavan Knuuttia. Hän kyseli vielä muita koulun kuulumisia, mutta pysyi ylipäänsä täydellisen tyynenä.

Kello yhden aikaan yöllä tuli Kaaren viimein kotiin ja ilmoitti, että Knuutin sisar oli saanut pojan ja että kaikki oli käynyt onnellisesti. Puolen tunnin kuluttua oli koko talo unen helmoissa.

Syksyn aurinko kultasi vielä kirkkailla, haaleilla säteillään metsiä ja maita. Tuulen leyhkä puhalteli keltaisella sängiköllä ja heilutteli koiruohoja ja ohdakkeita ojien heinäisillä varsilla. Reheviä, punaisia marjaterttuja huojui pihlajan vihreäin lehtien välissä metsän laidassa, ja äpärikköä kasvaville niityille olivat ahkerat hämähäkit levitelleet lukemattomat määrät hienoja, loistavia harsopalasia valkenemaan. Ryysyiset paimenpojat vetelivät tarmonsa takaa pitkäveteisiä, surunvoittoisia luirutuksiaan kaitessaan lehmiä, jotka huolettomina kietasivat kielensä heinätukkojen ympäri ja nyhtäsivät niitä toisen toisensa jälkeen. Hiiri- ja ilmahaukat vaanivat saalistaan soilla ja kedoilla, ja levolliset myyrät kaivoivat käytäviänsä peltojen pehmitettyyn maaperään. Ilma oli kolea ja hohtavan puhdas. Kaikki, mikä näkyväistä oli, pisti selvästi silmiin. Mutta vaikka päivä olikin raikas ja kaunis, painoi syksy jo surunvoittoisen leimansa ihmismieliin. Tuntui, kuin olisi luonto huutanut ihmisille: "lapset, ei auta kauvemmin kieltää, että kesä on lopussa ja talven taistelu on alkava. Täyttäkää keuhkonne minun raikkaalla ilmallani! Oppikaa minun hohtavasta taivaastani ja vielä lämpöä hehkuvasta auringostani kohtaamaan taisteluja kirkkain silmin ja lämpimin sydämmin!"

Reipas, hieman itsetietoinen hymy huulillaan vaelsi Knuut rihlapyssy olalla ja kokoonkääritty lippu kainalossa pitkin Rörbyn katua. Hän suuntasi askeleensa kylän keskellä olevaa aukeaa paikkaa kohti, mihin äskettäin perustetun ampumaseuran piti kokoutua. Se oli juhlapäivä nuorille, sillä seuralla oli silloin ensimäinen kilpa-ammuntansa. Seudun nuoret naiset olivat lahjoittaneet sille oman lipun, joka jo aikaisemmin oli vihitty tarkoitukseensa. Myös sen päiväiseen tilaisuuteen olivat muutamat nimeänsä ilmoittamattomat valmistaneet joukon pikku esineitä.

Puoli toista vuotta oli kulunut siitä, kun Knuut palasi Rörbyhyn. Jonkun aikaa oli hän majaillut enonsa luona. Mutta kun fyeniläisen talonpojan pienenpuoleinen maatila, joka sijaitsi aivan koulun vieressä Laulupuron toisella rannalla, ilmoitettiin myytäväksi tavattoman halvasta, osti hän sen ja pesiytyi uudelleen entiseen kotikyläänsä. Hän ei tuntenut vähääkään epävarmuutta asettuessaan koulun viereen, sillä Emman ja hänen välinsä oli niin selvä, ettei voinut tulla puhettakaan väärinymmärryksistä. Sitä paitsi muodosti Laulupuro ja puutarhojen välillä oleva ryteikkö siksi tuntuvan rajan heidän välillensä, ettei tarvinnut peljätä yhteentörmäystä, jos he milloin astuivat ulos ovesta, Muutamien kuukausien kuluessa paranteli hän rakennuksia, pani puutarhan kuntoon, suunnitteli uutta vuorojakoa ja koetti saada junkaan parempaa viljelystapaa kuin mitä tilalla ennen oli käytetty. Sen ohessa alkoi hän innokkaasti toimia seudun henkiseksi herätykseksi. Hän paloi halusta saada murtaneeksi aukkoa kotikylänsä kiinalaiseen muuriin ja siten valmistaneeksi tietä ulkomaailman henkisille virtauksille. Missä vaan oli tilaisuutta, puhui hän kyläläisilleen valistuksesta, kehoitti nuoria poikia ja tyttöjä menemään kansanopistoon ja houkutteli ihmisiä lähistössä pidettäviin kokouksiin. Entisten kansanopistotoveriensa kanssa puuhasi hän kylään lukuseuran. Pieni lauluseura perustettiin myös. Ensin siinä laulettiin yksiäänisiä, mutta myöhemmin kaksi-, jopa kolmiäänisiäkin lauluja. Varsin loistavaa ei edistys ollut, mutta Knuut viuluineen oli väsymätön, ja jonkun ajan kuluttua oltiin jo niin pitkällä, että uskallettiin esiintyä julkisesti. Kerran oli majatalossa kokous, missä eräs nuori naapuri-pitäjän kansakoulunopettaja piti esitelmän, lauluseura esitti joitakuita reippaita lauluja ja lopuksi Knuut luki kertomuksen talonpojan elämästä. Kokous teki valtavan vaikutuksen saapuvilla oleviin kyläläisiin. Seuraaviin samantapaisiin tilaisuuksiin tulvi mustanaan väkeä, ja kaikkea, mitä niissä tarjottiin, ahmittiin nälkäisen suden tavoin. Viimein sai Knuut aikaan muutamia yleisiä keskustelukokouksia, joissa pohdittiin taloudellisia kysymyksiä. Knuut ei epäröinyt lausuessaan mielipiteitänsä, Kun hän seisoi ja jakeli tietojaan joko ravintoaineiden kokoonpanosta — sokerista ja munavalkuaisesta, elimellisistä ja elimettömistä aineista — tai merkelin merkityksestä maan kalkki- ja fosforihappo-pitoisuuden lisääjänä j.n.e., tuntui hänestä, kuin kykenisi hän opettamaan kunnon kyläläisille yhtä ja toista.

Besser, joka oli tehnyt sen ilahuttavan havainnon, että nuo kokoukset muuttivat joukottain totilaseja, "naukkuja" ja sikareja neli- ja kahdeksankillinkisiksi, oli täydellisesti selvillä siitä, että hänen ja Knuutin oli yhdistettävä yritteliäisyytensä ja käytävä käsikädessä vaikeaan valistustyöhön.

"Siunatkoon", sanoi hän Knuutille eräänä iltana, kun hän juuri oli tarjoellut puolen nelikkoa baijeriolutta, "siunatkoon, miten nämä tällaiset kokoukset tekevät kansalle hyvää! Luulen ja olen täydellisesti vakuutettu, että se on… on… on… toimenpide, josta meillä on syytä ylpeillä".

"Niin, olen vähin ajatellut, että meidän tulisi koettaa, onnistuisimmeko saamaan aikaan muuatta suurta valtiollista kokousta."

Knuutin sanat synnyttivät Besserissä valtavan ihastuksen puuskan. Hänen näppyläiset kasvonsa punastuivat pelkästä jännityksestä, ja hän oli kuulevinaan kaukaista ihmisäänien kohinaa, lasien kilinää ja markkain ja taalerien helinää. "Suurta valtiollista kokousta!" huudahti hän ja katsoi Knuuttia, ikäänkuin olisi tahtonut lisätä: "Jumala siunatkoon sinua ja kaikkia suurten valtiollisten kokousten keksijöitä!" Sitten kallisti hän päätänsä, läppäsi kädenselkämyksellään Knuuttia vatsaan ja sanoi ihmettelyä ilmaiseva hymy huulilla: "miten mer—kil—listä — sehän on minun vanha tuumani! Osaatteko te lukea ajatuksiani, ihminen? Sitä, juuri sitä minä olen miettinyt vuosikausia. Meidän tulee kaikella muotoa hommata suuri valtiollinen kokous, oikein kansanvaltainen ja kansallinen kokous… Siunatkoon, miten nämä pikkumaiset ihmiset kaipaavat… kaipaavat… te ymmärrätte minua… kaipaavat vapautta, ilmaa, elämää!" — hän hujautti kolmasti käsillään. "Me kaksi, jotka olemme nähneet maailmaa ja olleet niin sanoakseni sivistyksen virran pyörteissä, me huomaamme, miten takapajulla nämä ihmiset ovat. Sentähden on meidän oikeutemme ja velvollisuutemme hyvinä kansanvaltaisuutta kannattavina kansalaisina seisoa sivistyksen ja… ja ajan uusien aatteiden etunenässä. Meillä on tarpeeksi intelligenssiä. Meidän on saatettava kansanvaltainen kehitys lopulliseen päämääräänsä. 'Vorwärts!' ['Vorwärts' merkitsee 'eteenpäin', mutta on saksaa. Suom.] ranskalaisen sanaan, se on aina ollut minun mielilauseeni."

Knuut hymyili salaa ravintolan isännän innokkaalle puheelle, mutta hän oli yhtä kaikki mielissään siitä, että tämä näytti koko sielustaan olevan kansanvaltaisuuden puolella, vaikka olikin vähän epäselvä.

Niin kauvan kuin Knuut ja hänen hengenheimolaisensa pysyivät rauhallisilla aloilla, ei Lystrup nähnyt olevan mitään syytä sekoittautua asioihin. Mutta kun Knuut kevätpuoleen toteutti aikeensa ja pani toimeen valtiollisen kokouksen sekä oli saanut siihen haalineeksi useita eteviä puhujia, antoi Lystrup pamahtaa, niin että Knuut vapisi vielä viikon päivät jälkeenpäin.

Ähkien ja puhkien kuumuudesta seisoi joukko nuoria ja vanhoja rörbyläisiä ahdettuina Besserin kuuluisaan "salonkiin" kuin sillit tynnyriin. Tarinoitiin ja tupakoitiin ajan kuluksi ja odotettiin jännitettyinä valtiollista voimainnäytettä, josta jo kauvan aikaa edeltäpäin oli puhuttu. Vihdoinkin nousi Knuut Olsen päivän kunniaksi rakennetulle puhujalavalle, heläytti pientä kelloa, avasi kokouksen ja toivotti kaikkia tervetulleiksi. Se oli epäilemättä juhlallisin hetki rörbyläisten elämässä. Kaikkien katseet olivat tähdätyt Knuuttiin. Mutta tuskin oli hän ehtinyt lausua tervetulo-toivotuksensa, kuin leveä jättiläisvartalo pimitti oviaukon. Se ei ollut kukaan muu kuin Lystrup. Knuut vaikeni silmänräpäykseksi. Kaikkien silmät kääntyivät tulijaan ja mielihyvän muminaa kuului joukosta. "Ei täällä nyt tule ikävä", arveli sileäleukainen muurarinsälli joukon takana, ja jotkut muut samanmieliset hykersivät käsiään hauskan yhteentörmäyksen toivossa. Lystrup oli täydessä sota-asussa, sen voi sokeakin huomata. Hän tuli velvollisuuden käskystä, ja hänet valtasi samanlainen tunne kuin sen, joka tietää joutuneensa mormoonien joukkoon. Punaisena ja hengästyneenä, kalotti takaraivalla istuutui hän muutaman kokouksessa olijan hyväntahtoisesti luovuttamalle paikalle. "Älä anna häiritä itseäsi, ystäväni! Antaa tulla vaan! Olen pelkkänä korvana."

"Mutta että me talonpojat", jatkoi Knuut vähän värähtelevällä äänellä, "tietäisimme, mitä oikeuksia ja velvollisuuksia meille vapaus tarjoaa, tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan — hm!… tulee meidän ottaa osaa julkiseen toimintaan ja koettaa hankkia itsellemme valistusta ja käytännöllistä taitoa, välttämätöntä jokaiselle, joka tahtoo täyttää paikkansa yhteiskunnassa. Vaikuttakoon tämä kokous osaltaan" j.n.e. — Lopuksi hän esitti eläköön-huudon kuninkaalle.

Eräs tuntematon puhuja sai sitten puhevuoron ja teki selkoa maltillisesta ja rauhallisesta kehityksestä. Sen jälkeen eräs tulinen vapauden ystävä puhui reippaasta, voimakkaasta edistystyöstä, joka yhdellä iskulla kumoaisi kaikki madonsyömät yhteiskunnalliset laitokset. "Ei armoa yhtään! Pyssyt suoraan kohti vihollista!" Yleisö muuttui levottomaksi. "Silläpä pojalla on maksaa!" kirosi Sören Hugger. "Hän on puolihullu", mumisi Frans Larsen. Lystrup oli asettanut suuret silmälasinsa nenälleen ja hikoili. Väliin kirjoitteli hän muistikirjaansa.

"Tahtooko joku vielä käyttää puhevuoroa?" kysyi puheenjohtaja, eräs nuori talollinen naapuripitäjästä.

"Saanko minä?" kuului ääni joukon takaa ja Lystrupin musta kalotti kohosi näkyviin.

Lihava koulumestari täytti koko puhujalavan, niin että puheenjohtajan täytyi siirtyä lattialle. Hän nuuskasi, napsautti rasian kannen kiinni, niin että se kuului ympäri huoneen, huiskahutti pari kertaa käsivarsiaan ikäänkuin kohentaakseen takkinsa paremmin päälleen, oikaisi vartalonsa, pullisti pyöreän rintansa ja hyökkäsi sitten suoraapäätä tuleen.

"No nyt, ystäväni, saatamme sanoa, että me rörbyläisetkin olemme saaneet ilon nähdä keskuudessamme noita siunatuita vapauden saarnaajia ja vieläpä aivan puhtainta lajia. Herra armahda sitä touhakkaa, millä nykyisin toitotetaan torvea ja kerätään väkeä rakkaan vapauden henkivartiastoon — vapauden, tuon ihmeolennon, joka kummittelee kaikkien aivoissa ja jonka 'välttämättömimmistä' tarpeista joka koulupoika voi tehdä meille selkoa."

Valtava oli näiden muutamain sanain vaikutus kuulijakuntaan. Mieltymyksen ja epäsuosion huutoja vyöryi huoneessa niin että lautaseinät tärisivät. Jotkut kuulijoista kääntyivät Knuuttiin, jota viime sanat silminnähtävästi tarkoittivat. Tämä seisoi ja näpelöi sormillaan tummaa partaansa nolostunut, epävarma hymy huulilla.

Lystrup veti uutta ilmaa keuhkoihinsa, pyyhki hien otsaltaan, teki taas äskeiset liikkeet käsivarsillaan ja kuvasi sitten räikeästi niitä hairahduksia, mitä vapaus hänen mielestään jo oli tehnyt julkisen elämän alalla.

"Ja tiedättekö, mihin suuntaan kansanvaltaisuuden puolustajat purjehtivat?" jatkoi hän. "He viskaavat ensin kaikki laitokset ja asetukset mereen. Sitten he sankarilauluja hoilottaen laskevat täysin purjein, kiertävät joka sopukan ja sysäävät mennessään kumoon vanhat kunnialliset tavat ja nöyrän tottelevaisuuden."

Yksi ainoa kimakka, innokas "hyvä" kajahti joukon keskeltä kohti puhujalavaa. Kuulijat kääntyivät katsomaan Besseriä, joka viattoman näköisenä töllisteli puoleen ja toiseen, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "ku… kuka se oli?"

"Niin, se juuri heillä on mielessä", jatkoi Lystrup. "Te ette voi aavistaa, hyvät ihmiset, mitä tästä kaikesta lopuksi seuraa. Te mukaudutte turvallisina heidän vapauteensa ja luulette sillä tavoin miellyttävänne Jumalaa ja ihmisiä, mutta tulee aika… Muistakaamme esimerkiksi vuoden 1848:n vapauden ystäviä, niitä, jotka hankkivat meille tuon siunatun lain kesäkuun 5:ltä päivältä… häh?"

"Niin, se on totta, näinä vapaina aikoina on melkein rikos panna kysymysmerkkiä kesäkuun viidennen päivän viereen. Olkoon niin! Mutta minä en tahdo salata rehellistä ajatustani asiasta, en, vaikka kuuluisin itse kuninkaan ministeristöön. Minä kysyn teiltä, te vanhat, harmaahapsiset vanhukset, jotka seisotte siellä joukon takana: missä on se ylistetty onnellisuus, jota tämä laki lupasi? Se on avannut ovet selkoseljälleen mormooneille, baptisteille ja jumalankieltäjille… 'olkaa hyvä ja tulkaa minun siipieni suojaan!' Se antoi, meille luvan haukkua toisiamme sanomalehdissä ja pitää tällaisia suurvaltiollisia kokouksia — höh, eipä hulluinta!"

"Siinä ne edut ja oikeudet, mistä vapautta saamme kiittää. Ja uskollisesti niitä käytetään Hallituksen ja johtavain henkilöiden arvostelua, riitaa ja melua kaikkialla! Eikö olisi paljoa parempi elää isällisen hallituksen turvissa, nähdä valkohapsisen pikku kuninkaamme astuvan esiin ja kuulla hänen sanovan: 'ei sanaakaan enää! Olen käskenyt ja se tapahtukoon!' Silloin jokainen pitäisi huolta omista asioistaan ja antaisi niiden hallita, jotka hallita osaavat."

Kuulijakunta näytti taas levottomalta. "On siinä yhtäkaikki perää", arvelivat jotkut. Mutta toiset näyttivät olevan tyytymättömiä Lystrupin sanoihin. Ovensuun puolella alkoivat muutamat nuoret rauhanhäiritsijät huutaa hurraata, mutta huudot kuolivat pian omaan voimattomuuteensa. Lystrup pani lopuksi pontevan vastalauseen kaikkiin ajan vapauspyrinnöihin ja toivotti, että rauhallinen Tanskan kansa ei vielä muutamaan aikaan kadottaisi tervettä järkeään.

Knuut istui, hykersi polviaan ja pureskeli viiksiänsä. "No nyt, kuule!" kuiskasi hänelle pari hänen koulutoveriaan ja pukkasi häntä kylkeen. Vihdoin nousi hän ja alkoi puhua paikoiltaan.

"Koulumestarin puheessa oli jotakin, joka pakottaa minut lausumaan pari sanaa vastaukseksi. Hän sanoi" — Lystrup tirkisti kattoon, ikäänkuin hän olisi odottanut äskeisten sanainsa sieltä tipahtavan päällensä — "hän sanoi, että joka koulupoika nykyään voi puhua vapaudesta, tai jotakin sen tapaista. En tiedä, tarkoittiko hän meitä kolmea, jotka olemme äskettäin olleet koulussa…"

"Ei, minä en älähdä, minä tahdon vaan rehellisesti tunnustaa, että me kolme ja pari muuta nuorta miestä olemme puuhanneet tämän kokouksen. Me olemme täällä Rörbyssä kauvan astua kolisutelleet vanhoissa puukengissämme tietämättä mitään uudesta elämästä, joka kaikkialla on alkanut kohottaa päätänsä. Mielestäni ansaitsemme me, jotka haluaisimme saada toisiamme hereille, siitä kiitosta emmekä moitetta. Jos koulumestari arvelee, että tämä on vaan koulupoikain kujeita, niin hän erehtyy, sillä me olemme toimineet hyvässä ja rehellisessä tarkoituksessa. Jo on aika meidän talonpoikain kiskoa suomukset silmistämme. Ei voita koulumestari mitään sillä, että hän vihoittelee vapaudelle. Se on jo meidän omaamme ja päivä päivältä on selvenevä, mikä erinomainen lahja se on ja miten se herättää elämää, valistusta ja toimeliaisuutta kaikkialla. Mutta jos tahdomme käyttää sitä oikein, tulee meidän pyrkiä kohti valoa, kohti elämän uhkuvaa virtaa, eikä istua kököttää kotimme nurkassa ja vapista kauhusta joka kerran kun kuulemme humua taistelutanterilta."

"Hy—y—vä! hyvä!" huusivat nuoret hänen takanansa. "Eläköön Knuut! eläkö—ön!"

"Siinä sait, koulumestari!" huusi Sören Hugger ja hieroi kämmeniään. "Kitasi kiinni, senkin mölöttäjä!" ärähti Jörgen Siversen ja iski silmänsä Huggeriin. Lystrup oli uudelleen noussut puhujalavalle.

"Arvasinhan minä, että Knuutilla olisi muuan suuntäysi tyhjennettävää", alkoi hän. "Jo ensi kerralla, kun tapasin hänet hänen opistosta palattuaan, huomasin selvään, että hänkin oli 'patenteerattu'. Viikset ja pitkä, niskaan valuva tukka — tietysti! Olen varma, ettei hän enää kirjoita nimeänsä Knuut Olsen, mutta Knud O—les—son tai jotenkin sinne päin. Kopinasta käyvän tunnen!"

Yleisö purskahti nauruun. Knuut koetti myös nauraa, mutta hän oli hehkuvan punainen ja hänen sisässänsä tärisi. Hän olisi sillä kertaa saattanut purra vaikka nelituumaisen rautanaulan poikki.

"Niin, mitä arvaamatonta siunausta tuottaakaan maallemme tämä vapauden hoilotus", jatkoi Lystrup. "Meidän on oltava oikein kiitollisia noille vapauden lähettiläille, jotka vaeltavat keskuudessamme taskut täynnä sähköpattereja ja jakelevat iskuja joka haaralle, herättävät kuolleita ja opettavat tervehtimään Tanskan uutta mahtavuuden aikaa lauluilla ja hurraa-huudoilla. Mutta en luule niinkään hevillä käännettävän ylösalaisin meitä vanhoja puukenkäläisiä täällä Rörbyssä. Missään tapauksessa emme pelkää heitä. Tulkoot vaan, täällä otetaan vastaan avoimin sylin!"

Sillä kertaa kohotettiin kaikuva eläköönhuuto Lystrupille, ja hän poistui huoneesta voittajan ilme kasvoillaan. Ihmiset puhuivat yhteen ääneen, nauroivat ja nykivät toisiaan. "Rautaa hän on, vanhaa rautaa, tuo Lystrup!"

Oven ulkopuolella piirittivät Jörgen Siversen, Frans Larsen ja pari muuta miestä Lystrupin ja alkoivat puhua päättyneestä kahakasta. Äkisti pujottautui ravintoloitsijan sileäksi kammattu pää joukkoon.

"Herra Lystrup, tässä on käteni! Sallikaa, herra koulumestari, minun osoittaa teille vilpitöntä kiitollisuuttani teidän ver—rat—toman puheenne johdosta! Siunatkoon, miten te löylytitte noita kansanvaltaisuuden puoltajia!"

Lystrup, joka oli joutunut puheikkain Frans Larsenin kanssa, kosketti pehmeällä kädellään Besserin ojennettua kättä, mutta jatkoi häiriytymättä keskustelua. Besserin täytyi tyytyä Jörgen Siverseniin.

"Me vanhat, jotka olemme matkustelleet maailmassa ja kokemuksesta tiedämme, mitkä ne pylväät ovat, jotka elämää kannattavat, me näemme, minne nämä niinsanotut kansanvaltaisuuden puolustajat viimein purjehtivat. Me katsomme heidän lävitsensä, Jörgen Siversen." Ja Besser pisti etusormellaan tilanomistajaa rintaan ikäänkuin näyttääkseen, miten kansanvaltaisuuden puolustajat lävistettiin.

"Niin!" vastasi Jörgen Siversen ja hieroi nenäänsä. "Emmehän voi niin varmaan tietää, mut—ta…"

"Kyllä tiedämme, kyllä tiedämme! Terve järki sanoo meille, että tämä kansanvaltaisuuden touhakka eh—dot—to—masti päättyy hajaannuksella ja vallankumouksella, eh—dot—to—masti. Ketä kuuluu kansanvaltaiseen puolueesen, Jörgen Siversen? Sosialisteja ja oppimattomia koulumest… hm! (pikainen silmäys Lystrupiin)… sosialisteja ja oppimattomia kansanpuhujia ja sen semmoisia. Muodostettakoon kansanvaltainen puolue, sellainen, jossa on oikeaa intelligenssiä, ja me olemme joka kynsi mukana. Kaikki me olemme kansanvaltaisuuden puoltajia, Jörgen Siversen, kaikki vapauden ystäviä. Mutta Jumala varjelkoon meitä parlamentaarisesta hallituksesta ja tasavallasta täällä rakkaassa vanhassa Tanskan maassamme!"

"Niin, samaa mieltä minäkin olen. Me tiedämme, minkälaista meillä näin on, mutta minkälaista silloin olisi, sitä emme tiedä."

"Juuri niin! Me saisimme… saisimme… sosialistisen hallituksen. Sen tuntee jo ilmassa. Miten koettavatkaan baptistit ja jumalankieltäjät kumota meidän inhimillisiä lakejamme ja määräyksiämme, niinkuin Lystrup niin sattuvasti mainitsi. Kadonnut on lain ja oikeudentunto! Olette tietysti kuulleet" — hän hiljensi ääntänsä, pukkasi Jörgeniä olkapäällään ja katseli häntä salaperäisen näköisenä — "olette tietysti kuulleet minua vastaan tehdystä hävyttömästä sanomalehtihyökkäyksestä?"

"Se oli eilispäivän lehdessä. Se on se kaupustelija, se halttautunut räätäli, joka sen on sepustanut. Tulkaa tänne nurkkaan! Minulla on lehti taskussani."

Besser levitti käsiään. "Paljasta väärinkäsitystä koko juttu! Hän avitti minua hiukan kaupitellessani ruskeaa pukuani. Sitten tulee hän ja pistää minulle viiden taalerin laskun kouraan. 'Tyydyttekö kahteen?' 'En!' 'Niin menkää hiiteen!' — Kuulkaa, mitä tuo hävytön uskaltaa:

"Täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa, sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan."

"Mitäs siitä sanotte, Jörgen Siversen? Eikö se ole hä—vy—töntä? Mutta saapa hän itsekkin, saa totisesti! Se tulee huomiseen lehteen… Minulla on se täällä taskukirjassani. Kuunnelkaa tarkasti:

"Eräs kirjeenvaihtaja on tämän arvoisan lehden eilisenpäiväisessä numerossa kirjoittanut näin: 'täten varoitetaan kaikkia sekaantumasta raha-asioihin Rörbyn majatalon omistajan kanssa.' Sitten jatkaa hän: 'sillä hänen sanansa ja lupauksensa eivät merkitse enempää kuin kissan.' Tuskin uskoisi silmiänsä, vaan niin siinä kuitenkin on. Mutta sellaisia henkilöitä on tapana kohdella äänettömällä halveksumisella."

Besser pukkasi Jörgeniä kyynäspäällään, virnisti suutansa ja katsoa luihautti häneen tavalla, jonka tuli todistaa hänen syvää äänetöntä halveksumistansa. "Mi—mitä? Niks pille ved das [Ei ole hyvä tulla nykimään. Suom.], poikaseni!"

"Jaa—ah, en tiedä, Besser, mutta minusta tuntuu, kuin te olisitte vaan toistanut, mitä hän… No, kukapa sitä sellaista oikein ymmärtää."

"Saatte uskoa, Jörgen Siversen, että hän ei tämän koomin tule minun näkyviini."

Asiaa pohdittiin vielä tarkemmin ja sitten siirtyi taas keskustelu ajan vaikeihin kysymyksiin. "Me saamme kestää kovia otteluja, kovia otteluja", lausui Besser, kun he jälleen lähestyivät Lystrupia piirittävää pientä ryhmää. "Ulkomailta ne tulevat. Minä olen kerran Ranskan parlamentin ylihuoneessa omin korvin kuullut erään puhujan — näen hänet vielä niin selvään edessäni, pienen valkotukkaisen miehen — sanovan: 'tasavalta on kansojen pelastus!' Niin, ajatelkaas, sellaista minä olen kuullut! Keisari Napoleon itse oli saapuvilla — hän istui juuri minun vieressäni. Hän sävähti valkoiseksi kuin tuo seinä."

"Mitäkö sanoi? Hän ei uskaltanut sanoa mitään — hän ei suoraan sanoen uskaltanut. Niin pitkällä ollaan meidän päivinämme, Jörgen Siversen, että keisarin ja hallitsijan täytyy nieleksiä äänetönnä, mitä julkiset maankavaltajat puhuvat hänen omassa parlamentissaan. Minun kävi säälikseni mies raukkaa. Minä rohkaisin itseni ja sanoin hänelle suoraan ja peittelemättä: 'niks forbluffen, Ihrum Majestät, hat niks at bedeuten!' [Älkää hämmästykö, Teidän Majesteettinne, se ei merkitse mitään. Suom.] Minä puhuin saksaa, sillä en ollut oikein varma ranskan kielessä. Jospa olisitte nähnyt, Jörgen Siversen, miten tämä yksinkertaisen kansalaisen lausuma sana teki hänelle hyvää! Hän puristi minun kättäni ja itki."

"Sanon vielä kerran", jatkoi Besser, "ja se on minun täydellinen ja syvä vakaumukseni: Jumala varjelkoon meitä perustuslaillisesta hallitusmuodosta!… Ah, täällä minä vaan rupatan ja huoneet ovat täpösen täynnä väkeä!" lisäsi hän ja kohotti kätensä oikeaan tanskalaiseen kädenlyöntiin. "Minua ilahuttaa, että me kaksi vanhaa politikoitsijaa olemme yhtä mieltä asian oleellisesta puolesta… Tulettehan sisään kohta? Minä olen äskettäin tilannut oivallista jamaikarommia. Se ei karmi suuta, eikä se ole enemmän sosialistista kuin perustuslaillistakaan, hi, hi, hi! Näkemiin!"

Hän läimäytti kättä Jörgen Siversenille ja mennä lylleröitsi kuin lihava sorsa oven edessä olevan kivityksen poikki tarjoilupaikkaansa.

Näytti siltä, kuin "puukenkäläiset" olisivat olleet enemmän alttiita sähkölle kuin Lystrup oli luullut, ainakin vapisi kylä vielä kauvan aikaa ravintolassa tapahtuneen kahakan jälkeen. Alkoi muodostua eri puolueita, jota ei ollut vielä koskaan ennen tapahtunut Rörbyssä. Vanhat ja nuoret hautoivat aivoissaan ajatuksia, jotka, vaikka niissä ei vielä ollutkaan kylliksi selvyyttä, olivat kumminkin alkujuurena moniin uusiin harrastuksiin ja antoivat edistykselle aimo sysäyksen eteenpäin. Usein sai nähdä, kuinka ihmiset seisahtuivat kadulla ja alkoivat innokkaasti "väitellä". Missä tavattiinkin toisensa, pohdittiin uudelleen Ja uudelleen kysymyksiä, joita oli keskusteltu kokouksessa, ja jokainen siinä esiintyneistä puhujista joutui arvostelun esineeksi. Useimmat ylistivät ehdottomasti Lystrupia. Kylä oli ylpeä opettajastaan. Ei Knuutkaan ollut hätäpoikia, arvelivat jotkut. Oli hän yhtä kaikki mahtanut viisastua oppipaikassaan, sillä eipä hän muuten olisi niin osannut sanojaan asetella. Mutta punaiseksipa sävähti, kun Lystrup pisteli häntä viiksillä ja muulla sellaisella!

Oka oli painunut Knuutin sydämmeen viime kokouksessa. Hän ei tahtonut oikein myöntää sitä itselleen, mutta totta se sittenkin oli. Joka kerran, kun hän katseli koulutaloa, tuntui hänestä, kuin sen valkoiset seinät ilkkuisivat hänelle. Miten paljon surua ja pilkkaa oli siltä taholta tullutkaan hänen osaksensa!

Knuut oli päässyt taistelun esimakuun ja valmistautui uuteen hyökkäykseen. Silloin eräänä päivänä tuli hänelle kirje kansanopiston johtajalta. Tämä kirjoitti:

Ilokseni kuulen, että kylässänne on alkanut herätä henkisiä harrastuksia. Uskallan olettaa, ettei Teillä niissä ole aivan vähäinen sanansija. Mutta koska Te, niinkuin olen kuullut, olette ottanut valtiolliset asiat ohjelmaanne, tekee mieleni varoittaa Teitä, että ette liian sokeasti heittäytyisi siihen vaaralliseen leikkiin. Jos tahdotte seurata minun hyvää tarkoittavaa neuvoani, niin on Teidän toistaiseksi ainoastaan luettava ja kuunneltava, mitä eri puolueilla on sanomista, ja siten muodostettava itsellenne vapaa ja ennakkoluuloton käsitys asioista. Jatkakaa vaan aluksi rauhallista henkistä työtä ympäristössänne. Laulakaa nuorten kanssa ja herättäkää heissä isänmaallista mieltä, rakkautta kirjallisuuteemme, valistuksen harrastusta, halua parannuspuuhiin maanviljelyksen alalla j.n.e.! Siihen työhön toivotan Teille sydämmestäni onnea ja siunausta!'

Kirjeen reunaan oli piirretty: "kiitos niistä kahdesta tytöstä, jotka olette ilmoittanut kesäoppijaksoon!"

Knuut viskasi suuttuneena kirjeen pöydälle. Mutta kun hän oli tarkemmin punninnut sen sisällystä, täytyi hänen myöntää, että johtaja oli sittenkin oikeassa, ja hän heitti valtiolliset hommat toistaiseksi laidakseen. Pieni valtiollinen tuuliaispää, joka oli kulkenut seudun halki, oli ollut kumminkin tarpeeksi voimakas herättämään muutamain nuorten ja vanhain miesten harrastusta yleisiin asioihin. Alettiin tilata sanomalehtiä, ottaa osaa vaalitilaisuuksiin ja keskustella päivän kysymyksistä myös kotoisissa oloissa. Pääasiassa oli toki rauhallista vielä. Väliin vaan räjähti joku pommi ja sai häiriötä aikaan.

Knuut tarttui innolla työhön sekä kotonaan että nuorten kesken. Ampumaseura oli luonnollisesti hänen saattiansa. Jo edellisenä talvena hän oli alkanut valmistella asiaa ja lauluseuran jäsenet olivat olleet hyvin taipuvaisia hänen puuhiinsa. Kevään tultua hän tarttui tarmolla yritykseen käsiksi ja pani tuumansa täytäntöön. Joka sunnuntai kokoontuivat seuran jäsenet yhteiselle harjoituskentälle, joka sijaitsi kylän takana muutamain mäkien välissä. Knuut johti ampumaharjoituksia ja opetti kylän nuorille miehille voimistelutemppuja ja miekkailua.

Me jätimme Knuutin taivaltamaan ampumaseuralaisten yhtymispaikalle. Silloin oli siis oleva ensimäinen kilpa-ammunta. Kun seuran jäsenet, osapuilleen kolmekymmentä miestä, olivat kokoutuneet, leväytti Knuut lipun auki ja komensi: "asentoon!" Pari soittoniekkaa, jotka olivat jäseninä seurassa, olivat omasta tuumastaan saapuneet torvineen ja törähyttelivät niillä muutamia säveliä alkajaisiksi.

"Ja nyt reipas laulu ensin, ennenkuin lähdemme astumaan katua pitkin", sanoi Knuut. Otetaan esimerkiksi "Nuorten laulu."

Torvenpuhaltajat ja liehuva lippu etunenässä marssivat ampumaseuralaiset kylän halki kirkkaat kiväärit ja pronssinväriset rihlapyssyt käsissä ja lauloivat äänissä niin että seutu kajahteli:

"Se nuoruusinto, mi voimaa juo maljasta hengen kuohuvasta, mi kohti uskoa katseen luo ja versoo valossa toivon maasta, mi kaikki uhraten käden suo totuuden, rakkauden palveluun, puolesta puhtauden taisteluun, — se mielein täyttävi kokonansa.

Syytäköön pimeys pilkkojaan ja paljastelkohon hampaitansa, näytelköön nautinto armauttaan, mua houkutelkohon innoissansa, tarjotkoon mammona kultiaan, painakoon väsymys jalkojain, mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet, mi estää tahtoo.

Maan alla peikot ne raivotkoon kuullessa laulua nuorten puolla; mä itse sukua valon oon, sen eestä taistellen tahdon kuolla, Oi tullos, Idun, ja heelmäs tuo, aatteeni siiville voimaa suo ja nosta henkeni pilvein luo, mua auta matkalla määrään suureen!"

Laulun sisällys oli kyllä monelle, ehkä useimmille ampujista liian syvämietteinen, Mutta kaikki he lauloivat kumminkin mukana täysin rinnoin päivän juhlatunnelman innostamina. Sävelet houkuttelivat väkeä kokoon joka haaralta. Parvi nuorinta sukupolvea seurasi aivan laulajain kintereillä, heilutteli hattujaan ja purki silloin tällöin innostustansa ilmoille kovaäänisinä huutoina, jotka eivät juuri olleet sopusoinnussa laulun sävelien kanssa. Vanhoja, harmaatukkaisia päitä kurkisteli ikkunoista ja ovista ja tyttöjä, isoäitejä ja nuoria vaimoja lapset käsivarsillaan kiipeili kiviraunioille ja multakasoille voidakseen nähdä kulkueen niin kauvan kuin mahdollista. Koirat haukkuivat talojen edustalla ja silloin tällöin juosta kiipasi säikähtynyt kissa tai kana poikki tien ja halki puutarhan. Juhlallinen mieliala vallitsi koko kylässä. Tuntui kuin olisi aurinkokin loistanut tavallista kirkkaammin ja kuin puut olisivat värisseet pelkästä ihastuksesta.

"Herra armahda sitä komeutta!" huudahti eräs vaimo, joka hyökkäsi kahvikuppi kädessä kadulle. "Eihän toki liene vielä moista nähty, ei tässä maailmassa!"

"Oikeassa olet, Kreetta," vastasi eräs elättiukko, joka seisoi ja töllisteli kulkuetta vesikappa kädessä. "Kumma ihminen, tuo Knuut! Hän kääntää kohta koko kylän ylösalaisin."

Kulkueen jäljestä mennä linttasi pieni, vääräsäärinen mies, suu omituisesti irvellään. Ammatilleen hän oli riihenpuija, nimeltään Kristen Knort, ja hänen tehtävänänsä seuran ammunta-tilaisuuksissa oli mitata tulokset maalitaulusta. Siksipä hänellä nytkin oli toisessa kädessä mittapuu, toisessa liistarikuppi. Kun hän tuli kotinsa kohdalle, sattuivat hänen silmänsä äsken vihittyyn vaimoonsa — edellinen oli kuollut puoli vuotta sitten. Se oli pitkä, laiha nainen, jonka ohuet yhteenpuristetut huulet saattoivat ensi näkemältä helposti arvelemaan, että hän ei koko ikänänsä ollut tehnyt muuta kuin pureksinut kuivaa puupalasta. "Halloo, äiti — kunniaa!" huusi Knort hänelle ja teki kunniaa mittapuulla.

"Älä hupsi taas, Kristen!… Mutta — voi minun päiviäni — uusi nuttusihan sinulla on, mies…!"

"Täytyy olla hieno tällaisena päivänä, äiti." Melu ja laulu estivät vaimon vastauksen kuulumasta, mutta hänen innokkaista suunliikkeistänsä päättäen se ei suinkaan ollut lempeintä laatua.

Laulu ei ollut vielä loppunut, kun ampumaseuralaiset kulkivat koulun puiston ohitse. Knuut ei voinut olla räpyttämättä silmiänsä, kun hän näki valkoiset, auringon paisteessa säteilevät seinät. Mutta ikäänkuin uhalla käänsi hän sitten katseensa suoraan niitä kohti. Epäselvä, tulinen tunne paisutti samalla hänen rintaansa. Hän korotti ääntänsä ja lauloi:

Knuut ei huomannut, kuinka juuri sillä hetkellä pieni, vapiseva käsi taivutti muutamia oksia syrjään lehtimajan tiheästä seinästä ja kaksi suurta ruskeaa silmää tirkisti siten syntyneestä aukosta. Ei, Emma oli kyllä pitävä varansa, ettei kukaan hänen aikeitansa huomaisi, kaikista vähimmin hän. Kun joukkue oli kadonnut näkymättömiin, seisoi tyttö vielä entisellä paikallaan ja kuunteli laulua, joka yhä enemmän alkoi muistuttaa jahtitorven viimeisiä, tukahdutettuja säveliä kaukana metsän sisässä. Vihdoin se kokonaan lakkasi kuulumasta. Puutarhan toisella puolen kohisi vesiputous ja ikäänkuin kaikuna kertoili laulun viimeisiä heikkeneviä säveliä. Kauvan aikaa vielä oli Emma kuulevinansa keveitä kolmisointuja sen hiljaisessa hyminässä. Ja yht'äkkiä tuntui hänestä, kuin olisi hän etäisyydestä huolimatta kuullut vanhaa, tuttua lorinaa ja solinaa puutarhan takana olevan ryteikön pohjalta. Muinoiset hiljaiset kesä-illat haaveiluineen avautuivat taas hänen muistonsa silmäin eteen. Säveliä kuluneilta ajoilta kajahti hänen korvissaan ja salaperäisiä, huumaavia ääniä väreili ilmassa hänen ympärillään.

Hän oikaisihe ja tapasi kädellään päätänsä. Näytti kuin olisi siihen koskenut. Mutta uudelleen vajosi hän muistojen maailmoihin. Hän tuiotti muutamiin kuiviin jalavan lehtiin, joita tuuli pyöritteli hänen jalkainsa juuressa. Mustat kulmakarvat vetäytyivät yhä lähemmä ja lähemmä toisiaan, niin että niiden väliin syntyi syvä tumma poimu. Hänen kasvonsa kuvastivat väliin tuskaa, väliin katkeruutta. Mutta äkisti polkasi hän päättävästi jalkaansa ja kohotti päätänsä ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: "minäkin voin astua uljaasti eteenpäin ja katkoa kahleet jaloistani."

"Hei! täältäpä löydän karanneen kyyhkyseni!" kuului puutarhan hiekotetulta käytävältä.

Emma säpsähti ja aikoi lähteä, mutta Frits sulki häneltä tien, kiersi kätensä hänen vyötäisilleen ja veti hänet istumaan viereensä lehtimajan penkille.

"Mutta Emma, armaani, miksi sinä taas…? Minä tulen tänne niin haltioissani, ja sinä…!"

"Taasko? Sepä ikävää! Kun se vaan menisi pian ohi. Olen jo mielessäni kuvaillut, miten me kävelisimme ja haaveilisimme kuutamossa tänä iltana."

"Niin minä kyllä ensin arvelin, mutta kun tarkemmin mietin asiaa… En voi vielä mitenkään erota noista ruskeista silmistä. Katsoppas minua oikein! Oi, nuo jumalalliset silmät! Yksi ainoa katse vaan…"

"Lorua!… Mutta kuule Frits, etkö sittenkin… Sinä tiedät, että isä pelkää sinun laiminlyövän lukujasi. Hänelle käy vaikeaksi hankkia sinulle niin paljon rahaa."

Frits huokasi. "Rakas Emma, et usko, miten usein kärsin siitä, että minun tulee turvautua enon hyväntahtoisuuteen." Hän näytti tuumailevan. "Miksi ei ole järjestetty niin tässä maailmassa", sanoi hän ja tirkisteli jalavien latvoihin, "että valistunut, lahjakas ja työteliäs ihminen voisi raivata itsellensä tien päämaaliin ilman tyhmäin rahojen apua?"

Frits jatkoi: "tunnen outoa kapinaa sisässäni joka kerran, kun ajattelen, mikä tehtävä mammonalla on ihmiselämässä." Hän puhui pitkään "hengestä ja aineesta", "ihanteiden aateluudesta" j.n.e. ja sanoi lopuksi: "minä alan tulla yhä enemmän vakuutetuksi siitä, että minun kutsumukseni kuuluu ihanteellisen elämän piiriin."

Emma ei ollut kuullut monta sanaa. Hän oli taas vaipunut mietteisiinsä ja heräsi vasta, kun kaukainen pyssyn laukaus kuului hänen korvaansa. "Menkäämme sisään", sanoi hän äkkiä ja nousi.

"Miten lie Knuutinkin laita, en tiedä. Mutta sen minä kyllä selvästi näen, että meidän tyttö on iskenyt silmänsä häneen, ja mitä äitiin tulee, ovat hän ja Knuut mitä paraimmissa väleissä."

"No, kun Knuut osaa olla jumalinen ja puhua hänen kanssansa raamatusta ja sen semmoisesta, niin siinä on jo kylliksi. Hän pistäytyy vähä väliä meille ja juttelee tuntimääriä Kaarenin kanssa ja se on eukon mieleen se!"

"Näppiänsä saa hän nuolla siinä asiassa; sillä niin kauvan kuin hän on semmoinen hurjapää ja hänellä on välejä milloin toisen, milloin toisen kanssa, niin tyttöä hän ei saa!" Ja Jörgen kirosi.

"… No, no! älkää kirotko, ystäväni! Knuut on hullutteluistaan huolimatta kunnon poika — tunnen hänet pienestä pahasta — ja jos hän pitää tytöstä ja tyttö hänestä…"

"Hm, se nyt on kokonaan toinen juttu… mutta ei sekään saattaisi olla aivan mahdotonta, ei ollenkaan. Asiaa on arvosteltava asian mukaan, isäseni. Mutta… no, siinä tulevat lapset… Hm, hm! Siis te luulette, että ruissato tulee hyvä, Jörgen Siversen?"

Hengästyttävän marssin jälkeen pölyisellä maantiellä olivat ampumaseuralaiset hikisinä, mutta voimakkaina ja taistelu-intoisina kuin nuoret mesikämmenet saapuneet kylän ulkopuolella olevalle ampumakentälle.

"… Seis!" komensi Knuut. "Käännös vasempaan! Eteenpäin mars!…juoskaa! — Käännös oikeaan!… rivi suoraksi! Ääh, älä pullista vatsaasi, Morten! Ja polvet suoraksi, Rasmus… no niin! Suoraan eteen! — Kivääri… sinä pidät liian huolimattomasti pyssyäsi, Per… no, sillä lailla! Kivääri… olalle!"

Knuut selvitti ääntänsä. "Hm! Tänään siis ensi kerran saamme näyttää, mihin me kykenemme. En aio pitää teille puhetta, sanon vaan, että tämä ei ole pelkkää leikkiä. Pitäkäämme hauskaa koettaessamme saada sattumaan tuohon mustaan neliöön, mutta samalla muistakaamme, että jokainen laukaus on tuleva kunniaksi lipulle, jonka naisemme ovat antaneet meille, meidän oman maamme rakkaalle, vanhalle lipulle." Hän viittasi miestä, joka kantoi uutta, puhdasta, heleäväristä lippua, astumaan joukon eteen. "Tehkää kunnia lipullemme! Korottakaamme sille eläköön-huuto ja toivokaamme samalla, että meillä jokaisella tarpeen tullessa olisi rohkeutta taistella sen johdossa 'Jumalan avulla ja kunnian ja totuuden puolesta', niinkuin eräs kuninkaamme on sanonut. Eläköön lippumme, eläköön!"

Kolmikertainen eläköönhuuto tärisytti ilmaa. Jotkut joukosta mölisivät kuin härät ja arvelivat, että se oli "hauskaa", mutta toiset tunsivat todellakin jotain ylentävää pulpahtelemista paksujen liivien peittämissä rinnoissaan.

Kohta kuului iloista pyssyn pauketta mäkien välistä. Siksi aikaa olivat kiväärit asetetut pyramiidin muotoisiin röykkiöihin lipun ympärille. Niiden kirkkaat piiput säteilivät päiväpaisteessa kuin hopeatangot. Tuulen henki pullisti silloin tällöin punavalkoista lippua ja levitti vihreän lehtiseppeleen ja kullanväriset kirjaimet näkyviin. Seurue oli jakaantunut kahteen parveen, joista toinen lepäsi sillä aikaa kuin toinen ampui. Lepääjistä toiset iloisina rahisivat nurmikolla, painiskelivat keskenään tai koettivat taitoaan korkeushypyssä. Toiset taas mukavasti loikoilivat vatsallaan ruohikossa lähellä olevan lammikon rannalla, tupruuttivat piippujaan ja sikarejaan ja nauraa röhähtelivät toverien tempuille. Silloin tällöin peitti käryävä ruudinsavu loikojat ja sekottui tupakansavuun. — Se oli syrjästä katsoen kuin pieni sotaleiri.

Ne, joiden vuoro oli ampua, olivat kuumeessa. Päät vastakkain tirkistelivät he kirjaa, johon kunkin ammunnan tulokset oli merkitty. "Montako pistettä minulla?" "Väisty vähän, Morten, ja vie kyntesi pois edestä!" "Klaulla on enin!" "Klausta tulee ampumakuningas!" "Saas nähdä, miten viimeisellä kerralla käy!"

Kristen Knort juoksi esille kuopastaan, missä hän ammunnan aikaan oli piilossa, ja töllisteli hetkisen epäluuloisena maalitaulua. Sitten hän alkoi huitoa mittapuulla aivan kuin olisi tullut hulluksi.

"No, niinpä hyvästi, Tanska, sanoi akka kun matkusti Jyllantiin", lausui Klaus välinpitämättömänä, vaikka hampaat kiukusta kitisivät.

Kun kilpailu oli loppunut, avasi eräs nuori maanviljelijä, joka oli jäsenenä johtokunnassa ja oli saanut tehtäväkseen jakaa palkinnot, pienen, ruskean kirstun ja veti näkyviin toisen kauniin esineen toisensa jälkeen. Ampumakuninkaalle korotettiin eläköön huuto ja sitten jaettiin palkinnot.

"Sitäpä vasta on korea laitos!" huudahti Klaus. "Semmoisia helmiä ja hetaleita… Ei, annas olla… sehän on helkkarissa sama kapine, mitä koulumestarin Emma näperteli, kun minä vein turpeita koululle! Näytäppäs, kun katson tarkemmin! Aivan sama! Siinä oli juuri tuollaisista kultahelmistä laitettu sydän, risti ja joku kolmas kappale…"

"En tiedä, mikä nimensäkin lie, mutta se oli kuin kaksihaarainen onkikoukku. Hän istui ja laitteli sitä, kun minä olin sisässä juomassa kahvia. Mutta kun Lystrup tuli huoneesen, niin sujautti hän sen esiliinansa alle ja juoksutti piirongin laatikkoon. Ole hyvilläsi, Knuut, kun sait lahjan vanhalta kullaltasi."

Jotkut nauroivat, mutta palkintojen jakaja pudisti heille varottavasti päätään. Knuut seisoi ja katseli nolona koteloa. "Hm! onhan se… onhan se aika soma!"

Päivä alkoi jo painua iltaan ja kun palkintojen jako oli loppunut, järjestyi joukkue kotimatkaa varten. Painaessaan kylää kohti lauloivat he reippaasti "ampujain marssia":

"Hiessä otsin ja lämpimin mielin kentällä tuolla me taisteltiin, kauvaksi paukkina kaikuna vieri kun maalihin kuulia laiteltiin; muudan jos hairahti pilvihin, toinen ruohoa repäisi maasta, sai toki merkkejä lautakin lyijystä viuhuavasta.

Sodimme kunnian, palkinnon eestä, tyttöjen kiitos ja hurraa soi, ken sai nimensä lehtehen meistä, kenelle taitonsa hopeaa toi. Mutta jos muuta ei määränä ois, veljyet, enää leikillä tällä, helposti päivät ne lukea vois, mit' oisi jäljellä sillä.

Turha on pelko; soi pohjalla siellä ääniä voiman ja vakuuden. Onnen me voitamme takaisin vielä työtä tehden ja rukoellen. Poikien, tyttöjen kyynelvuo, närkästys sortajan kiusantöistä, toivo, mi uupua vielä ei suo — kas, nepä sai ampujat meistä!

Isien henki on innostajamme, mieluista meistä on ponnistaa; jyske ja paukkina pyssyjemme rohkeutta rintahan kasvattaa. Kerran, kallehin syntymämaa, sulle sun poikasi seppeleen antaa, onni ja urhous min kaunistaa ja mi vapauden tuoksua kantaa."

Taas virtasi ihmisiä joka haaralta kulkuetta katsomaan. Koulun kirkkaiden ikkunaruutujen takaa näkyi musta kalotti, vaskisankaiset silmälasit ja jotakin valkoista, joka näytti sanomalehdeltä. "Miten väärin nuo riiviöt laulavat!" sanoi ääni sanomalehden yläpuolelta; mutta sitä ei kukaan kuullut.

Knort, joka taas linkutti kulkueen kinterillä, levitteli syliään ja heilutti liistarikuppia päänsä päällä. "Miehemme voiton saivat, hurraa, hurr…!" lauloi hän, mutta unohti viimeisen sanan lopettamatta huomatessaan, että hän oli kaatanut puolet kupin pehmeätä sisällystä ruskealle, uudenuutukaiselle, kotikutoiselle takilleen. Ja — auta armias! tuolla seisoi Lispetti seinän vieressä ja näki onnettomuuden koko kirjavuudessaan.

"Enkö minä jo sanonut, enkö sanonut, että sinä turmelisit uuden takkisi moisissa hullutuksissa… Ja nyt se vielä alkaa hieroa sitä, senkin hupsu…"

"Senkin juoppolalli…" Taas innokkaita suunliikkeitä ja nyrkinpudistuksia, jotka näyttivät ennustavan onnettomalle miehelle surullista kotiintuloa.

Kerkeäkielinen Klaus, joka oli huomannut kohtauksen, huusi taakseen: "no, Kristen, taidatpa saada puhdasta päällesi, kun tulet kotiin, ha, ha, ha! Näyttää kuin olisi sinulla terävä eukko."

"Puhdasta rautaa!" mörisi Kristen Knort ja pudisti pörröistä päätänsä. "Tuskin olemme olleet kahta viikkoa naimisissa ja hän… Piruko lie riivannut sen räätälilurjuksen! Minä annoin hänelle viisi taaleria ja oikein hyvät nahkahousut siitä, että hän hankkisi minulle kunnon vaimon, ja hän viskaa tuollaisen suunpieksäjän niskaani! — Mutta samapa se! Tänään ollaan iloisia, sanokoon eukko mitä hyvänsä, vai mitä Klaus? Hih hei!"

"Näillä rakkailla kedoillamme, hurraa, hurraa!
Eläköön poikasemme, hurraa, hurraa!"

Iltasella tanssivat ampumaseuralaiset kylän nuorien tyttöjen kanssa Besserin "salongissa". Iloisessa juhlajoukossa ei ollut varmaan toista, joka niin olisi nauttinut riemun jumalallista juomaa kuin Besser itse — tuo pieni, hikoileva, sukkelakielinen, kymmenen leiviskän lihakimpale punaisine näppylöilleen ja öljyttyine, sileäksi kammattuine päineen. Hän kehui olevansa erinomaisella tuulella, ja se erinomainen tuuli kohosi korkeimpaan huippuunsa joka kerran, kun hän sanoi jotakin Ellenille ja tyttö veti suutansa hymyyn. Besser teki johtopäätöksiä tytön hymyilystä, ja kun hän kerran kulki Ellenin ohitse, uskalsi hän hillitsemättömässä syleilyhalussaan kouristaa häntä vyötäisistä pienillä, lihavilla käsillään, samalla kuin hän pää imelästi kallellaan tirkisti häntä kasvoihin huulilla eräs noita hurmaavia hymyjään. Mutta tyttö oli tarpeeksi sivistymätön palkitakseen Besserin lähestyväisyyttä voimakkaalla nyrkiniskulla kädenselkämille ja loukkaavalla huudahduksella: "pitäkää kyntenne luonanne!"

"He, he, leikkiähän se vaan on ystäväni! Täytyyhän tämmöisenä iltana vähän leikitellä."

Mutta Ellen ei ollut niitä tyttöjä, joista syleily on leikkiä. Hän oli suuttunut. Myöhemmin hän kumminkin leppyi, kun Besser — rehellinen ja siivo Besser, ei tungetteleva Besser — pyysi häntä ja paria muuta tyttöä sekä Knuuttia ja erästä toista poikaa juomaan "limmenaadia" hänen omassa yksityisasunnossaan.

Kun Knuut iltayöstä tuli kotiin, otti hän kellokotelon esille ja tarkasteli sitä uudelleen. "Usko, toivo ja rakkaus!" sanoi hän katkerana ivallisesti hymähdellen. Hän seisoi kauvan, piti koteloa kädessään ja tuiotti uunin jalkaan. Vanhat ajatukset, joita hän jo aikoja sitten piti kuolleina, virkosivat taas eloon ja lisäsivät veren vauhtia hänen valtimoissaan. Näytti, kuin olisi seikka toisensa jälkeen tullut hänen mieleensä ja kuin vanha katkeruus olisi taas syöksynyt esiin piilostansa ja asettunut puristelemaan ja pistelemään hänen sydäntänsä. Yht'äkkiä heilautti hän rajusti päätänsä, repäsi kellokotelon keskeltä kahtia ja viskasi voimansa takaa palaset lattialle.

"Siis tulen taas lauvantaina ja koetan saada Fredrik Holstin mukaani, koska olet siitä niin usein maininnut… Oi, minä kaipaan niin kovin rekreatsioonia, rakas appiukko!" oli Frits sanonut lähtiessänsä maanantaina aamupäivällä. "Ja sitä paitsi on Emma pyytänyt minua…"

"Niin, mutta sinä puhuit niin suloisen houkuttelevasti, että
Siversenissä pidettäisiin 'sirpinkampiaisia'."

Kun Frits oli kuluttanut pienen omaisuuden, jonka hän oli vanhemmiltaan perinyt, oli Lystrupin täytynyt kaivaa tuntuvia lovia rahalaatikkoonsa "pitääkseen poikaa pystyssä." Siitä syystä ja myöskin sen vallan nojalla, joka hänellä appiukkona oli, Lystrup usein muistutti Fritsiä olemaan ahkera opinnoissaan. Siihen hän arveli olevan sitäkin enemmän syytä, koska vuosi vuoden jälkeen vieri, ilman että Frits sai suorittaneeksi minkäännäköistä tutkintoa. Fritsillä oli kumminkin keinonsa, joilla hän vanhusta rauhoitti. "Aika näyttää, mitä maata hän oikeastaan on", ajatteli Lystrup usein. "Pahoin pelkään", hän siihen joskus lisäsi, "että hän vetää sekä minua että tyttöä nenästä."

Siversenissä aijottiin viettää leikkuun lopettajaisia. Knuut niihin myös kutsuttiin. Hän kumminkin empi jonkun aikaa, ennenkuin päätti lähteä, sillä hän tiesi, että koulumestari ja Emma — mahdollisesti Fritskin — tulisivat sinne. Luulo, että häntä kenties olisi pidetty pelkurina, joka ei uskaltaisi esiintyä "pää pystyssä", voitti viimein epäilykset. Mitä syytä hänellä olisi ollut peljätä? Olihan hän näyttänyt Lystrupille, että hän voi taistella hänen kanssansa julkisesti ja rehellisesti. Ja kun hän muisti asiain silloista tilaa, muisti, miten joka paikassa jo alkoi näkyä uuden elämän oireita, tuntui hänestä, kuin hänellä paremmin puolin olisi ollut syytä ylpeillä. Olihan kiinalaiseen muuriin puhkaistu jo sellainen aukko, että tien ulkoapäin tuleville elon virtauksille saattoi pitää valmiina. Täydellisesti vapaa hän ei ollut uhkamielisestä toivosta, että hän ja hänen puoluelaisensa piakkoin uskaltaisivat kohottaa voitonhuudon hyvin ansaituksi nöyryytykseksi valkean talon asukkaille. No niin, hän menisi kutsuihin, siinä ei ollut mitään epäilemisen varaa. Sitä paitsi halutti häntä pyörähtää joku kerta Ellenin kanssa, uskollisen, hyvän Ellenin kanssa, joka aina oli niin ystävällinen hänelle.

Knuut ei ollut koskaan tuntenut muuta kuin ystävyyttä Elleniä kohtaan. Hän tiesi kyläläisten pitävän päätettynä asiana, että hän "ottaisi Jörgenin Ellenin." Myös tytön silmistä luuli hän lukeneensa, ettei tällä olisi mitään sitä vastaan, jos hän vaan ojentaisi kätensä. Ei kai olisikaan hulluinta mennä naimisiin Ellenin kanssa. Hän oli ahkera ja kunnon tyttö ja toisi taloon kelpo myötäjäiset, joita ei kannattanut halveksia. Kun kaikki kävi niinkuin käydä piti, oli hänen liittonsa Ellenin kanssa kenties enää ajankysymys vaan.

Kun Knuut saapui pitolaan oli se jo täynnä vieraita. Iloista tanssintöminää kuului vierastuvasta. Vanha Jörgen Siversen, joka oli erinomaisella päällä, oli juuri polkenut "vanhaa valssia" ja tuli hengästynenä ja hikisenä arkitupaan parin muun ikämiehen seuraamana.

"Me olemme tehneet työtä, Kristen Persen, siis tulee meidän saada
suunkostuketta", sanoi hän ja tarttui viinapulloon. "Kas, siinähän
Knuutkin on! Päivää, Knuut, ja tervetultua! Ole hyvä ja istu pöytään,
Knuut, ota naukku ja purase palaa päälle!"

Knuut katseli ympärilleen. Ei ollut huoneessa ketään niistä, joita hänen silmänsä etsivät, mutta hän kuuli Lystrupin äänen kamarista, joka eroitti molemmat tuvat toisistaan, ja nuoret luultavasti olivat vierastuvassa. Hän istuutui pöytään ja alkoi pureskella muutamaa tavattoman suurta munkkia, jonka Jörgenin Kaaren hänelle tarjosi, mutta hänen oli mahdoton saada palaa alas. Sydän oli kurkussa ja tukkesi tien. Silloin kulkivat Ellen ja Emma hohtavin poskin käsi koukussa huoneen halki. Molemmat säpsähtivät, kun he näkivät Knuutin. Ellen tointui kumminkin pian, tuli ja ojensi hänelle kätensä, mutta Emma huudahti hätäisenä: "… ai, minä unohdin…!" ja hyökkäsi takaisin vierastupaan. "Niin pääsin tervehtimästä häntä", ajatteli Knuut keventyneenä.

Kohta sen jälkeen astui hän kamariin ja tervehti siellä olevia miehiä, myös Lystrupia, joka ystävällisesti vastasi hänen tervehdykseensä.

Vierastuvassa aivan kamariin johtavan oven lähellä istui Frits Fredrik Holstin vieressä. Fredrik Holst oli ylioppilas ja oli kaukaista sukua lystrupilaisille. Hän oli Fritsin mukana saapunut koululle ja sieltä yhdessä joukossa toisten kanssa pitotaloon, missä ystävällinen vastaanotto häntä odotti, niinkuin jo edeltäpäin voi arvata. Samassa kuin Knuut astui kamariin, huomasi Frits hänet ja kuiskasi Holstille: "katso, tuolla on se mies, josta minä olen sinulle puhunut… tuo tummapartainen… Eikö hän sinustakin ole hirveän tuhman näköinen?"

"Hm, noo, ei hän siltä näytä mielestäni", vastasi Holst, joka oli asettanut lornetin silmillensä.

"Hm, saatan minä sen sanoakin sinulle." Ja käsi suun edessä kuiskasi hän Holstin korvaan: "nuoruuden hullutusta!"

"Pelkäät! Ha, ha, ha, ha! Mainiota, sukkelaa!… Hei, Faustin valssia siellä totta totisesti soitetaan! Tra laa la laa li laa! Mitä antaisit noista sävelistä!… Voi katsos tuota lihavaa eukkoa, jolla on siniset villasukat ja puukengät jalassa! Eikö hän ole lystikäs?"

"Se on varmaan joku köyhä vaimo, jolla ei ole ollut varaa ostaa nahkakenkiä."

"Sinä otat kaikki asiat niin vakavalta kannalta", sanoi Frits vähän närkästyneenä. "Minä olen tottunut katsomaan näitä ihmisiä naurettavalta puolen. Minusta on heidän kasvoissaan ja liikkeissään jotakin niin tavattoman mukavaa ja lapsimaista. Tuo suoruus, tuo synnynnäinen hullunkurisuus, tuo kömpelö luonnon-omaisuus… Katso, siinä tulee talon isäntä — huh! karvalakki korvilla. Olen vakuutettu siitä, että sulanut rasva peittää hänen otsansa, mutta erehdyt, jos luulet, että hän hetkeksikään ottaisi hattua päästään. Voi, hän on harvinainen ilmiö! Minun täytyy päästä häneen käsiksi vielä tänä iltana. Katso tuota paksua, ryppynaamaista, tuhmannäköistä päätä, joka nyykkäsee joka haaralle! Eikö hän ole naurettava?"

"Minusta ei ole naurettavaa enemmän hänessä kuin muissakaan. Sinun tulee muistaa…"

"Voi sinua hyperdemokraattisine mielipiteinesi!" keskeytti Frits ja käänsi hänelle selkänsä.

Knuut ei tuntenut ollenkaan viihtyvänsä pitotalossa. Hän piti koko ajan silmällä Emmaa ja Fritsiä voidakseen valita paikkansa mahdollisimman kauvimmaksi heistä. Silloin tällöin tanssi hän pari kierrosta jonkun vaimon tai Ellenin kanssa, joka äänetönnä ja sykkivin sydämmin heittäysi hänen vahvan kätensä ohjattavaksi. Mutta koko ajan hän tunsi outoa levottomuutta ja toivoi vaan että hän pian olisi onnellisesti ulkona raittiissa ilmassa, missä hengitys kävisi helpommin päinsä.

Illempana katettiin taas pitkä tammipöytä arkituvassa ja ne vieraat, jotka jo olivat lähdön touhussa, istuutuivat syömään. Sillä välin jatkettiin vielä tanssia vierastuvassa. Lystrup istui pöydän yläpäässä. Hän söi ja joi nähtävällä mielihyvällä ja puhua porisi lakkaamatta. Vasta loppupuolella ateriaa huomasi hän Knuutin, joka istui puolipimeässä vastapäätä häntä.

"Kas, siellähän on vanha ystäväni Knuut! No, sinä olit taas joukkoinasi liikkeellä sunnuntaina."

Lystrup ei ollut pahalla päällä, mutta hän ei tirppanut olla tokaisematta Knuuttia, ja ennenkuin kukaan aavisti, olivat molemmat riitaveikot tulisessa kahakassa.

"Se on niin suurta ja jaloa, että nuoret sankarit uhraavat vapaaehtoisesti henkensä ja verensä isänmaan puolesta."

"Mutta uskotko sinä todellakin että sinun sankarisi pitäisivät puolensa, jos saksalainen muuanna kauniina päivänä hyökkäisi Rörbyhyn?"

"Ainakin vähän paremmin, kuin jos he eivät milloinkaan olisi tottuneet käyttämään pyssyä ja miekkaa."

"Höh! Toivoisimpa, että kymmenkunta huippulakkia ilmestyisi kyläämme jonakin sunnuntaina iltapäivällä — voi armias, miten sinä ja sinun tarkka-ampujasi pommittaisitte heitä pähkinän kuorilla!"

Väki nauroi. "Hyvä, hyvä!" huusi Frits, joka Holstin kanssa seisoi kamarin ovella. Lystrup käänsi päätänsä ja sanoi: "mene sinä vaan tanssimaan, Frits!"

Knuutin sydämmen tykytys seisahtui hetkiseksi, mutta alkoi sitten taas kahta voimakkaammin. Hän olisi tahtonut silmillään rusentaa Fritsin. Mutta samalla kuin hän katsahti Friisiin, näki hän vilahduksen Emmasta, joka seisoi toisten takana ja katseli häntä, sen mukaan kuin hän ehti nähdä, ivan hymy huulilla. Hehkuva salama välähti läpi hänen ruumiinsa.

"Niin puhutte te, kun te ette ymmärrä koko asiaa, Lystrup. Sitä paitsi voin ilmoittaa teille, että meidän ampumaseuramme ei ole perustettu häätämään saksalaisia Rörbystä."

"Te tiedätte hyvin, missä tarkoituksessa ampumaseuroja perustetaan, mutta voin minä sen teille sanoakin, voin kyllä. Niiden tarkoituksena on täydentää sotamiestemme lyhyttä oppiaikaa, herättää elämää nuorisossa ja opettaa sitä käsittämään, mitä isänmaa meiltä jokaiselta vaatii. Sillä lailla minä olen asian ymmärtänyt."

"Herättää elämää! Kas herhiläistä, sanoi Braskin Pekka. Höh, elämää! Se on haluttua tavaraa meidän päivinämme. Elämää kouluun, elämää kirkkoon, elämää valtioon! On elämää ihmisten ryysyissä nykyisin. Mitäs te arvelette Jörgen Siversen? Me vanhat, ikävät ihmiset, jotka emme kykene juoksemaan ja hoilottamaan elämästä, me emme ole juuri minkään arvoiset enää."

Jörgen kohotti hattuaan ja raapasi niskaansa. "Mitäpä minä arvelisin,
Lystrup. Jokaisella on oma ristinsä kannettavana… Mutta tyhjentäkää
lasejanne, hyvät vieraat! Knuut, ole hyvä… ja te toiset myös!
Viisaampaa on ryypätä kuin riidellä."

"Riidellä!" huudahti Lystrup. "Älkäämme puhuko riitelemisestä! Me olemme yhtä hyviä ystäviä siltä, vaikka puhummekin suumme puhtaaksi — vai mitä, Knuut?"

"En, Herra paratkoon", jatkoi Lystrup otettuaan kulauksen lämmintä punssia, "en voi sulautua tähän uusmuotiseen elämään. Minun sormenpäitäni kihelmöi joka kerta, kun näen noita siunatuita elonilmiöitä. Me suorastaan uimme elämässä. Milloin toinen, milloin toinen pitää elämännestettä nenämme alla — hih heijaa! Milloin on alettava sitä, milloin tätä. Milloin kansanopistot, milloin ampuma- tai muut seurat tarjoutuvat maan pelastajiksi. Täällä Rörbyssä pelastetaan isänmaa nykyisin siten, että juostaan Per Grejsenin kedolla ja leikitään sotamiehisillä — höh!"

"Te ette tapa ampumaseuroja sillä lailla. On omituista, että teidän asemassanne oleva mies voi sillä tavoin käsitellä asiaa, joka on syntynyt puhtaasta isänmaanrakkaudesta ja jota ylhäiset ja alhaiset kannattavat ympäri koko maan."

"Seis!… 'Isänmaanrakkaudesta!' Minä paljastan pääni isänmaanrakkauden edessä. Mutta mitä todellista hyötyä on tuosta loilotuksesta ja paukutuksesta? Luuletteko, että saksalaiset säikähtävät Tanskan uuden mahtavuuden ajan väkeä ja ryömivät piiloon, kun kuulevat Tanskan lipun ympärille leiriytyneiden tarkka-ampujain pyssynpauketta meidän kedoiltamme tai laulua, kuinka 'pilviin asti kiitetään Tanskan miestä kunnostansa.' Ei vapise saksalainen niin vähästä."

"Emme me tahdokaan saada saksalaista tai jotain toista vapisemaan, me kasvatamme vaan omia voimiamme. Minun luullakseni on hyvä, että nuoret miehet opettelevat ampumista, voimistelua ja miekan käyttämistä ja kokoontuvat kuuntelemaan hyviä ja valaisevia esitelmiä ja laulamaan isänmaallisia lauluja. Se voi tavallansa kasvattaa hyvää henkeä sotaväessä ja koko kansassa. Tilastolliset tiedot myös todistavat, että nuoret miehet, jotka ovat olleet jäseninä ampumaseuroissa, eivät ole ainoastaan tarkimpia ampujia, mutta myös parhaimpia ja reippaimpia sotamiehiä. Siis tulos saattaa olla parempi, kuin te luulettekaan. Se uusi elämä, joka alkaa herätä, kansassamme, on teille vieras, te seisotte vielä molempine jalkoinenne vanhassa hapatuksessa — siinä koko juttu!"

Lystrup ei tietysti jäänyt vastauksen velkaan. Pieni sanasota alkoi muuttua yhä sekavammaksi, sillä yksi ja toinen korotti ääntänsä ja sekaantui tarinaan. Vanhat, uniset silmät alkoivat virkistyä. Vierekkäin istujat kääntyivät toisiinsa, viittoivat innokkaasti kädessään olevalla luu- tai leipäpalalla ja puhuivat sotalaitoksesta tai pohtivat polttavia valtiollisia kysymyksiä.

Kun Knuut nousi pöydästä, kuuli hän Lystrupin sanovan Per
Grejsenille: "minä vaan en antaisi joka sunnuntai tallata maitani."
"Loppu siitä tuleekin", vastasi puhuteltu. Knuut ei kiinnittänyt
keskusteluun sen enempää huomiota, vaan alkoi etsiä hattuansa.

Vierastuvassa oli vielä ilo ylimmillään. Frits oli päässyt käsiksi vanhaan tuttavaamme, Kristen Knortiin ja harjoitteli hänen avullansa "humoristisia tutkimuksiaan." Etupäässä tarkasti hän, mitä ne lukuisat punssilasit vaikuttivat, joita hän sai ahtaneeksi mieheen. Kristen Knort antautui koko sielustaan punssin iloisen huumauksen valtaan.

"Tääll' on punssia tarjottu meille; suurta surua sy—öm—messäin kannan; mutta punssille laulakaam—me, niin kau—van kuin nuo—ria oomme ja reippahina aina pysykääm!"

lauloi hän unohtaen "suunpieksäjän", räätälin ja kaikki elämän surut ja vastoinkäymiset. Samalla hän syvästi liikutettuna käänsi silmänsä kattoon, kallisteli päätään ja levitteli sieramiaan, niin että ne näyttivät, kuin olisi hansikkaan tekijä juuri äskettäin käyttänyt pingoitintansa niiden sisässä. Huolimatta Fritsin väsymättömästä lasien täyttämis-innosta ei mies kumminkaan ollut enemmän humalassa, kuin että hän milloin hyvänsä olisi voinut tarttua riusaansa. Frits sitä vastoin oli ryyppäillyt itsensä niin arveluttavaan tilaan, että vanha, sitkeä Knort olisi hyvin voinut vaihtaa tehtäviä hänen kanssaan. Eräässä kamarin nurkassa istui Emma käsivarret ristissä ja tuiotti tulitikkulaatikkoon, joka oli hänen edessään pöydällä. Knuut oli kai nähnyt väärin — ei ivan merkkiä ollut hänen kasvoissaan, ei pienintä hymyäkään hänen huulillaan näkynyt. Hän puri ylähuultaan ja muisteli keskustelua, joka äskettäin oli tapahtunut arkituvassa ja jonka hän oli kuullut. Ensi kerran hän oli nähnyt Knuutin poskien hehkuvan taistelu-innosta. Ken olisi voinut väittää, ettei hänen mielipiteissänsä olisi ollut varmuutta ja hänen katseessansa kiiltoa, jonka voi huomata ainoastaan henkisesti heränneen miehen katseessa!

"Emma armas", pyysi Frits, joka yht'äkkiä hyökkäsi hänen luokseen, "tule katsomaan oivallista riihenpuijan perikuvaa!"

Emma jatkoi tuumailuaan. Ken olisi voinut väittää, ettei ollut rohkeutta hänen sanoissaan ja ja ettei koko hänen ajatusmaailmansa tuntunut uhkuavan nuorteaa, raikasta edistyshalua! "Pyh, tyhjää intoilua!" huudahti hän äkisti ja paiskasi kädellään tulitikkulaatikkoa niin, että se avautui ja tikut sinkoilivat pitkin pöytää. Ja silloin todellakin ilmestyi pari ivallista piirrettä hänen suupieliinsä. Kenties oli Knuut sittenkin nähnyt oikein.

Knuut oli sillä välin valmistunut lähtemään. Hän aikoi mennä vielä vierastupaan antamaan rahaa soittajille. Mutta kun hän astui kamarin läpi, tuli Holst, laski kätensä hänen olalleen ja sanoi: "saanko puhua vielä pari sanaa kanssanne ennen lähtöänne?" Ja ennenkuin Knuut huomasikaan, oli hän joutunut taas innokkaaseen keskusteluun päivän kysymyksistä. Hän seisoi syrjin Emmaan, niin että tyttö voi nähdä hänen miehekkäät kasvonsa, joita tulen hohde valaisi.

Puoleksi parin lihavan vaimon peitossa seisoi Ellen vierastuvan ovella aivan liki Knuuttia ja kuunteli. Vähän päästä käänsi hän tutkivan, tuskaisen katseen Knuutista Emmaan.

"… Kerron teille, minkälaista täällä ennen vanhaan oli", kuului Knuut sanovan. "Silloin jokainen hikoili vanhoissa valjaissaan — ei kukaan ajatellut uusia parannuksia, ei ikävöinyt laajennettuja tietoja, ei sanalla sanoen mitään. Miehillä ei ollut parempaa puheenainetta, kuin miten vanha Per Grejsenin punainen viitta oli tai miten monta lantakuormaa oli Jörgen Siversen vedättänyt kesannolleen. Naiset puhuivat tyynynpäällisistään ja kehruuksistaan tai siitä, milloin olisivat ristiäiset siellä tai siellä. Nuoret miehet venyttelivät talvipuhteet pitkin penkkejä ja vetivät hirsiä ja kävelivät pyhäpäivät piippu hampaissa pitkin kylänkatuja."

"Eikö talonpoika siis saisi enää ajatella tehtäviään?" kysäsi eräs talonisäntä, Jörgen Siversenin naapuri, joka seisoi vieressä ja kuunteli.

"Saa tietysti, Mads. Päinvastoin tulee hänen ajatella niitä enemmän kuin tähän asti, mutta eri lailla. Hänen tulee miettiä hyödyllisiä parannuksia, ottaa vanhat säästönsä — jos hänellä niitä on — kirstun pohjalta ja kylvää ne pelloillensa — käsittänetkö tarkoitustani? Hänen tulee ruokkia karjaansa paremmin kuin tähän asti ja oppia ymmärtämään meijeriliikkeen hyödyllisyyttä. Mutta hän ei saa yksinomaan taloushommiinsa syventyä. Elämän tarkoitusperä on paljon korkeampi kuin hevoset, lehmät ja sen semmoiset. Meidän tulee muistaa, Mads, että Herramme on antanut meille hengen, joka on paljon kalliimpi kuin ruumis, ja sentähden on meidän asetettava henkemme viljelys etusijaan. Silloin vasta meistä tulee todellisia ihmisiä."

"Oikein!" huudahti Holst ja löi taas Knuuttia olalle. "Hauskaa kuulla semmoista ääntä kansan riveistä!"

"Minä en ole tarpeeksi oppinut voidakseni pitää puoliani", lausui Mads. "Mutta mielipiteessäni pysyn, että talonpojan on oltava se, miksi hänet kerran luotiin."

"Juuri samaa minäkin tahdon, Mads," vastasi Knuut ja leväytti kättään. "Mutta hän ei saa olla ainoastaan kaksijalkainen työkone — ymmärrätkö? Eikö ole surkeaa, että tuhansittain meikäläisiä kaiken ikänsä hyörii taikkojen, jyväsäkkien ja voipyttyjen kimpussa välinpitämättöminä oman henkensä kehityksestä! Sillä aikaa kuin toiset hallitsevat maita ja valtakuntia, taistelevat valistuksen ja uskonnon vapauden puolesta ja ammentavat huvia ja virkistystä itselleen tieteistä ja taiteista, me — ainakin moni meistä — nyökkäsemme vanhojen romujen keskellä, kuin pienokainen vaunuissaan, pääsemättä siitä siihen ja aavistamatta, mitä on ahtaan piirimme ulkopuolella. Muutamana kauniina päivänä tulee sitten kuolema ja taittaa elämänlankamme. Meidät pistetään maan poveen — ja siinä kaikki. Onko tämä ihmiselämää! Ei, meidän täytyy jättää lastenvaunut, Mads, ja pyrkiä näköpiiriämme rajoittavan muurin ulkopuolelle. Siellä, missä hengen elämä voimakkaana uhkuaa, siellä on meidän paikkamme! Meidän tulee saada lisää tietoja, meidän tulee avata silmämme kaikelle suurelle ja kauniille elämässä ja antaa sen lämmittää sydämmiämme. Silloin herää ajatuksia täällä rinnassa, silloin veri valtimoissa pulppuaa. Me emme saa pysyä vieraina ei enemmän kirkolliselle elämälle kuin yhteiskunnalliselle kehitystyöllekään. Meidän on perehdyttävä runoilijaimme ja taiteilijaimme teoksiin ja opittava ihailemaan luonnon suuruutta. Meidän on murtauduttava vanhasta, kuluneesta kotelostamme ulos valoon ja vapauteen. Meidän on näytettävä, että me talonpojat sekä tahdomme, että voimme käyttää niitä oikeuksia, mitä meillä ihmisinä on, ja että me kykenemme elämään täysinäistä ihmiselämää."

Samassa hän katsahti Emmaan ikäänkuin näyttääkseen, että hän hyvin tiesi hänen kuulevan kaikki. Mutta mitä näki hän! Innostuneena Knuutin lämpimistä sanoista oli tyttö vaistomaisesti oikaseutunut istuimellaan ja melkein kuin kallistunut Knuuttia kohti. Ivahymyn asemasta, jota Knuut oli odottanut, kohtasi häntä ihastunut, hyväksyvä, lämmin ja innostunut katse. Mutta äkisti, ikäänkuin hänet olisi saatu kiinni jostain luvattomasta teosta, loi Emma silmänsä maahan, sävähti punaiseksi korviaan myöten, nousi ja meni huoneesta heittäen päätään omalla erikoisella tavallaan.

Hämmästyneenä katsoi Knuut hänen jälkeensä ja unohti koko ympäristönsä.

"Herra siunatkoon, mikä sinulla on, Ellen?" huudahti samassa toinen
Ellenin edessä seisova vaimo kauhuissaan. "Sinä olet aivan kalpea…
Tartu minuun, lapsi! Sinä kaadut!… Kristen, nouda joutuin vettä!"

"Mitä turhaa!" kuiskasi Ellen hätäisesti. "On tämä nyt… on tämä nyt asia, mistä nostaa semmoista melua! Minulla on vaan vähän kuuma… Päästäkää minut puutarhaan!"

Knuut ei ollut hälinän aikana ollenkaan huomannut, mitä tapahtui hänen takanaan. Hän tuiotti yhä oveen, mistä Emma oli kadonnut. Mitä merkitsi katse, jonka hän vahingossa sai nähdä? Olisiko hän taistelussa mukana ja hänen puolellaan? "Oh, mikä hullu minä olen!" ajatteli hän ja alkoi taas keskustella ylioppilas Holstin ja toisen puhetoverinsa kanssa.

Kello kaksitoista tuli Knuut kotiin. Hän ei saanut paljon nukutuksi sinä yönä. Soittoa ja tanssin töminää, naurua ja melua humisi sekaisin hänen korvissaan. Hänestä tuntui, kuin kuuluisi se jostain aivan läheltä ja kumminkin tuntui se kuin tuhatääniseltä kaukaiselta sorinalta. Ja keskellä hälinää, keskellä mielikuvien kirjavaa sekamelskaa seisoi eräs tyttö ja katseli häntä suurilla, tarkkaavilla silmillä. Knuut nojasi kyynäspäällään päänaluseen ja lepäsi siinä katse kiintyneenä poikki lattian välkkyvään kuutamojuovaan, jonka valossa pihkapisarat lautaseinässä hehkuivat kuin pienet jalokivet. Tunteiden aallot nousivat ja laskivat hänen rinnassaan. Hän muisti ajan, jolloin tuon tytön viaton veitikkamaisuus ja lumoava elonhaluisuus oli hurmannut hänet, ja hän tunsi uudelleen silloista rakkauden huumausta. Mutta samassa pudisti häntä jäätävä muisto, muisto eräästä jouluaamusta. Hänen otsansa vetäytyi ryppyihin ja hän tunsi taas vihlaisevaa tuskaa sydämmessään. Hän muisti joukon ivallisia hymyjä ja halveksuvia päänheittoja ja hänen sisunsa kuohahti. "Mitäpä hän on tehnyt muuta kuin pilkannut minua kaiken ikänsä! Mutta tästä puoleen hän ei pane enää päätäni pyörälle!" — Silloin näki hän uudelleen nuo läpitunkevat, ruskeat silmät. Ajatukset hämmentyivät taas ja alkoivat risteillä hänen aivoissaan huumaavassa sekamelskassa. Suloinen, mutta toivoton kaiho taisteli katkeruuden kanssa hänen rinnassaan. Mielikuvitus heitteli hänen ajatuksiaan, niinkuin myrsky kiidättää vaahtoa meren pinnalla. Hän kuuli hänen helähtelevän äänensä ja näki hänen tumman tukkansa säteilevän auringon valossa, ja hän tunsi taas tuota samaa selittämätöntä, huumaavaa, raikasta tuoksua, joka aina täytti ilman tytön läheisyydessä. Hänen sydämmensä kiivasta tykytystä säestivät mitä miellettömimmät mielikuvat. Tyttö tuli häntä vastaan silmät itkusta punaisina. "Anna minulle anteeksi, Knuut, minä en kestä tätä enää!" — Sitten oli hän hänen vaimonsa. He istuivat sylikkäin lieden ääressä ja puhuivat onnestaan, laulusta, valistuksesta, vapaudesta ja kaikesta hyvästä ja kauniista elämässä. — "Niin", sanoi hän, "isä ei sitä ymmärrä, sinä yksin olet oikeassa." Mutta juuri kun hän kokonaan eli mielikuvien maailmoissa, huusi huuhkaja ikkunan takana ja hajoitti näkyjen sarjan. Tuntui, kuin joku olisi huutanut apua. Knuut syöksähti pystyyn ja katseli ympärilleen. Silmänräpäyksessä selvisi hänelle kaikki: Frits, Lystrup — koko todellisuus muuttuneena yhdeksi ainoaksi tuskalliseksi tunteeksi. "Minä olen hullu — mieletön!" huudahti hän, heittihe takaisin vuoteelleen ja puristi molemmin käsin päätänsä.

Sillä välin kuin taistelua kesti Knuutin pienessä kamarissa, tömisyttivät saappaat ja puukengät yhä vieläkin Jörgen Siversenin vierastuvan lattiaa. Lystrup seurueineen oli jo mennyt kotiin, mutta useimmat vieraat, etupäässä nuoret, viipyivät vielä aamuyöhön saakka.

Ennen lystrupilaisten lähtöä oli tapahtunut seikka, joka oli vähällä tehdä lopun koko hauskuudesta. Frits, joka oli saanut tarpeeksi riihenpuijasta, tunsi vastustamatonta halua päästä käsiksi johonkin uuteen narrattavaan. Juuri silloin, kuin nuoren miehen ivaamishalu oli ylimmillään, sattui Jörgen Siversen kulkemaan ohitse höyryävä punssilasi kädessä. Frits hypähti seisoalleen, löi häntä olalle niin, että lämmin juoma läikähti ukon käsille ja sanoi:

"No, vanha herra Drivertsen… hee… hee, Siversen, piti minun sanoa… miten on pään laita?"

Jörgen, jolta ei ollut jäänyt huomaamatta, miten Frits väänteli hänen vanhaa, kunniallista nimeänsä ja joka sitäpaitsi oli vähän suutuksissaan siitä, että suurin osa punssista oli kaatunut lattialle, ärähti:

Hän asetti lasit pöydälle ja kuivasi kädet housuihinsa. "No", lisäsi hän sitten ikäänkuin anteeksi pyytäen, "ei väliä sen vertaisella!… Mutta mikähän valkoinen se lensi pöydän alle?"

Se oli elehvantinluinen lornetti, joka oli hypähtänyt Fritsin povitaskusta hänen kohotessaan.

"Niin, mitä te pidätte semmoisista lasisilmistä? Semmoisia ette ole varmaan koskaan nähnyt?"

Häijynkurisuus oikein pakotti nuoren miehen otsaa ja punssin höyryt sitä yhä kiihdyttivät. Hän iski silmää parille nuorelle tytölle, jotka seisoivat lähellä ja sanoi sitten Jörgen Siversenille:

"Näissä lasisilmissämme meillä lääketieteen tutkijoilla on koko viisautemme."

"Niin, nähkääs, Jörgen Siversen, tällaisilla laseilla me tarkastamme kaikki pulverit ja pillerit, ennenkuin niitä annetaan apteekeista."

Jörgenin korvallisia alkoi kuumentaa. "Höm!" Hän raapasi pari kertaa niskaansa ja aikoi poistua.

"Ei, älkää menkö! Teidän on saatava perinpohjainen selko asiasta", sanoi Frits ja riippui kiinni Jörgenin takin hihasta.

"Frits!" kajahti varoittava ääni heidän takanaan. Huutaja oli Holst, joka oli kuullut ja nähnyt kaikki. Mutta Frits oli liiaksi takertunut pilanpitoon huoliakseen varoituksesta. Hän iski taas silmää tytöille ja jatkoi:

"Nähkääs, Jörgen Siversen, kaikissa nesteissä on pienen pieniä myrkyllisiä eläimiä, joita nimitetään alkueläimiksi. Me pyydystämme niitä eräänlaatuisilla puikoilla, ennenkuin lääkettä annetaan kenellekään."

"Höm!" Jörgen Siversen oli muuttunut mustanpuhuvaksi kasvoiltaan ja alkoi karistella kurkkuaan epäilyttävällä tavalla. Hän kumarsihe, sylkäsi, pyyhkäsi kädenselkämällä suutaan, pisti peukalot liivinkainaloihin, kallisti päätään ja alkoi, pannen painoa joka sanalle:

"Kuulkaa — minä — sanon — teille, Frits herra, että te olette oikea tuuliviiri, te! Ettekö luule minun ymmärtävän tätä?"

Rajuilma puhkesi hitaasti, mutta kerran alkuun päästyään muuttui se hirmuiseksi. Ukon kädet tutisivat liivin kainaloissa, silmät mallottivat päässä kuin pyöreät puumarkat ja sieramet tuhisivat kuin vauhkolla hevosella.

"Tämä ei ole ensimäinen kerta, kun sinä pidät minua narrinasi minun omassa huoneessani — minä sanon sinua sinuksi, sillä sinä et ole muuta kuin nälistynyt maankiertäjä, joka juosta löyhkäset paikasta toiseen. Luuletko, että minä en ole ymmärtänyt sinun juoniasi? Ja pidä mielessäsi, että jos sinä vielä kerran syötät minulla semmoisia valheita, niin minä" — ja Jörgen päästi karkean kirouksen — "opetan sinua pitämään nokkasi loitompana, tiedä se!" Hän iski nyrkkinsä pöytään niin, että tupa tärähti. Lystrup, jonka huomio vasta nyt kiintyi tapahtumaan, oikaisihe ja kysyi:

Frits, jonka pää säikähdyksestä oli aivan selvinnyt, oli olevinaan hämmästynyt ja änkytti:

"… Talonpojankin huoneessa tulee kunnioittaa sitä, jolla on nimenä järjestys ja sopivaisuus", jatkoi Jörgen Siversen ja tärisytti rystysillään pöytää, "sitä me talonpojat vaadimme niin itseltämme kuin muilta, vaikka emme osaakaan puhua hienosti ja ojennella keikarin tavoin koipiamme. Ja siitä saat olla vakuutettu, että vanhus, joka seisoo tässä, ei anna moisen pyrstötiaisen hyppiä nenällään, vaikka hän vihdoin ylvästeleisikin lasisilmillään ja huuliparroillaan."

"… Moinen kööpenhaminalainen kulkuri! Juosta löyhöttää tänne tuhkatiheään ja pilkkaa meitä talonpoikia. Luulleeko hän, että me olemme kaikki tyhmiä ja älyttömiä ja että jokainen marakatti lurjus voi ilvehtiä meidän kustannuksellamme."

Holst oli sillä välin muutamin sanoin selittänyt Lystrupille, mitä oli tapahtunut ja molemmat näyttivät hyväksyvän talon miehen menettelyn. "Mutta antakaa jo toki olla — kuuletteko!" sanoi Lystrup, kun Jörgen uudelleen alkoi pauhata. "Me menemme nyt kotiin, Frits", sanoi Lystrup käskevästi ja katsoi nuorukaiseen tavalla, jota ei voinut väärin ymmärtää.

Pitoja jatkettiin. Jörgen Siversen raapasi niskaansa ja oli aivan "onneton" pikastumisestaan, joka varmaan herättäisi suurta huomiota kylässä. Hänen iloinen pitomielialansa palasi kumminkin uudelleen, kun hän oli nauttinut oivallisen illallisen ja laikahuttanut kaksi lasillista rommipunssia palanpaineeksi. Tuskin oli paria tuntia kulunut tapahtumasta, kun hän jo tanssi rörbyläistä kaksivuoroa niin, että kengänkorkojen raudat joka askeleella upposivat neljännestuuman verran lattiaan.

Oli kulunut muutamia kuukausia Siversenin kutsuista, kun Emma ja Ellen muutamana iltana istuivat käsitöineen koulun arkituvassa. Ulkona pimeä kietoi kylää yhä tiukemmin ja tiukemmin mustaan vaippaansa. Tuuli rämisytti ikkunaruutuja ja heitti silloin tällöin lumihilsettä niitä vastaan. Painostava mieliala vallitsi huoneessa, vaikka tuli iloisesti räiskyi takassa ja kaikkialla näytti niin herttaisen kodikkaalta. Vähän päästä antoi Emma vasemman käden, jossa hänellä oli virkkuuksensa, vaipua helmaansa. Samalla hän oikealla varjosti silmiään nojaten kyynäspäällään pöydän reunaan.

"Niin, mitä sinä! Minä puhun ja puhun… En käsitä, mikä sinulla on,
Emma. Sinä olet kuin…"

Ellen katseli häntä omituisen katkera ilme kasvoillaan. "Sanonko, miten on asiat?"

Emma hätkähti. "Herra varjele, mitä sinä puhut?… Hyi, miten olet ilkeä, Ellen! Kuinka saatat luulla minusta sellaista?"

"Älä kielläkään, minä tiedän sen. Tunnusta pois, Emma, että olet unohtanut tuon toisen ja pidät taas Knuutista!"

Vapauttava sana oli lausuttu. Valtava itkunpuuska alkoi puistattaa Emmaa, ja vapaaksi-pääsyn innoissaan mursivat kyyneleet viimeisenkin varovaisuuden verhon. Nyyhkyttäen kumartui hän ystävättären rinnoille ja sanoi: "taivaan nimessä, anna minun sanoa se: minä pidän hänestä! Ja vaikka te repisitte minun sydämmeni pois ruumiistani, niin se yhtä kaikki jäisi vielä pitämään hänestä. Minä en voi sille mitään, Ellen! Minä taistelin vastaan niin kauvan kuin mahdollista."

Ellen tuiotti pari silmänräpäystä eteensä ja tunsi, kuinka jäätävä kankeus jäykisti hänen jäsenensä. Mutta sitten valtasi omituinen herpaiseva väsymyksen tunne aran tytönsielun. Silmät kyyneltyivät. Hän kumarsi päätään, tuiotti kyynelten läpi pöytäliinaan ja toivoton huokaus puhkesi hänen rinnastaan.

"Miksi et ennen ole sanonut sitä minulle?" kysyi hän, kun Emma oli lopettanut.

"Mitenkä minä olisin voinut sanoa, Ellen? Etkö muista, että minä…
Oi, sinä et tiedä, mitä olen kärsinyt, Ellen! Minä en voi pitää
Fritsistä, en voi mennä naimisiin hänen kanssaan!"

"Mutta enhän minä olekaan sitä antanut. Hän sai kiinni kädestäni, ja sitten tuli Knuut… Oi, hyvä Jumala, minä en ollut täydessä tajussani silloin! Ei, en tahdo tehdä itseäni syyttömäksi, sillä se ei olisi totta. Itse olen syypää kaikkeen. Pääni oli kuin sekaisin. Knuut oli minusta muuttunut niin sietämättömäksi ja tuo toinen sitävastoin… Oi, hyvä Jumala, miten voin olla niin sokea! Minä en pitänyt Fritsistä… en pitänyt, enkä koskaan pidä! Huu! — joka kerran karmivat vilunväreet selkäpiitäni, kun joku kolkuttaa asuntomme ovea sunnuntaisin."

"Niin, hyvä sydän! Mutta siinäkö on kylliksi, että jollakulla on hyvä sydän, Ellen? Hänessä ei ole vähääkään miehuutta, hänellä ei ole nimeksikään tahdon voimaa, ei minkään näköistä toimeentulon mahdollisuutta. Poikana hän on pysyvä kaiken ikänsä. Pitänyt hänestä! Ei, minä en ole koskaan pitänyt hänestä, en koskaan! Olen valehdellut itselleni ja teille kaikille. Olen itsepäisesti koettanut kestää ja uhallakin ajaa asian perille asti. Joka kerran, kun minä muistin uskottomuutta, jota olin osoittanut Knuutille, kuohahti sisuni uhmasta. Miksi en olisi saanut antaa kättäni kenelle hyvänsä? Olihan välimme Knuutin kanssa vaan kuin lasten leikkiä. Mutta sittenkään en saanut rauhaa, eikä hän ollut koskaan poissa ajatuksistani. Sisässäni on kiehunut ja kuohunut joka ainoa hetki. En ymmärtänyt, mikä minulla oli. Vasta sitte, kun Knuut tuli takaisin, selveni minulle, että pidin hänestä yhä. Mutta minä en uskaltanut, en tahtonut tunnustaa sitä itselleni. Kukaties hän parhaillaan nauraa minulle, ajattelin. Minäkö nöyrtyisin, minä, joka aina olin ollut voiton puolella! Koetin uskotella itselleni, että halveksin häntä. Minä nauroin muiden mukana tuolle vapauden saarnaamiselle, ampuma- ja lauluseurahommille ja kaikille hänen mielettömille ihanteilleen. Ja tiedätkö, Ellen, mitä tein yksin aioin? Minä kunnioitin ja ihailin häntä, olin pakahtua tuskasta ja jännityksestä joka kerta, kun näin vilahduksenkaan hänestä. Niin, samalla kuin nauroin hänen laulajilleen ja ampujilleen, ompelin minä palkinto-esineitä heidän kilpailuihinsa. Niin hullu minä olin, Ellen! En unohda koskaan sitä päivää, jona he kulkivat tästä meidän ohitsemme, en koskaan sitä katsetta, jonka hän heitti meidän ikkunaamme, kun hän lauloi: 'mä astun uljasna eespäin vain ja katkon kahleet mi estää tahtoo' — tunnethan sinä sen? Seisoin lehtimajassa ja katselin häntä. Oi, minusta tuntui, kuin olisi hän sanonut minulle suoraan vasten silmiä: 'minä voin aivan hyvin olla ilman sinua, kuuletko!' Mutta vielä en tahtonut nöyrtyä, vielä en tahtonut tunnustaa, että hän oli voimakkaampi minua. Sitten eräänä päivänä… oi, Ellen!"

"Niin, sinulle tahdon kertoa kaikki. Kenenkään tietämättä annoin minä erään kellokotelon palkinto-esineeksi. Sain kuulla, että Knuut voitti sen. Mutta voitko arvata, mitä hän teki sille, kun hän tuli kotiin yöllä? Tiina, joka oli ennen meillä ja hoitaa nyt hänen talouttaan, kertoi minulle kaikki. Hän oli reväissyt sen kahtia ja viskannut palaset nurkkaan, mistä Tiina löysi ne aamusella. Voi, miten, minua harmitti, kun kuulin sen! Mutta yöllä itkin minä, itkin, kuin kaikki olisi ollut pirstaleina sisässäni. Silloin vasta tunnustin, että minä se sittenkin olin heikompi häntä, tunnustin kaiken vääryyteni ja uppiniskaisuuteni. Olisin voinut heittäytyä hänen jalkoihinsa ja rukoilla anteeksi… Oi, Ellen, sinä et voi aavistaa, kuinka minä pidän Knuutista! Sinä et tunne Knuuttia. Sinä et ole kuullut, kuinka hän osaa puhua, etkä sinä häntä käsittäisi. Sinä et ole nähnyt, mikä voima hänessä vallitsee. Sinä et tiedä, kuinka hyvä ja uhraavainen hän on."

Emma oli joutunut aineeseen, josta hän olisi voinut puhua tuntimääriä tyhjentymättä. Käsittämättömistä lähteistä oli hän hankkinut kymmenittäin todistuksia Knuutin hyvästä sydämmestä. Hän tiesi, että Knuut syksyllä, kun hän sai kuulla, että eräs köyhä mäkitupalainen oli sairaana eikä voinut saada ketään kyntämään peltoansa, oli heti paikalla pyytämättä mennyt sinne, hevonen, työkalut ja jyväsäkki mukanaan ja pannut pellon kuntoon. Hän tiesi, että hän tuonottain, kun hänen renkinsä oli pistänyt heinähangolla jalkaansa, itse oli hoitanut onnetonta ja valvonut hänen kanssansa monta yötä, ja paljon muuta lisäksi.

"Ei, sinä et tunne Knuuttia", jatkoi hän hehkuvin poskin. "Sinä et voi käsittää sitä henkeä, mikä hänessä hallitsee, etkä niiden aatteiden ylevyyttä, joiden puolesta hän taistelee. Sinä et tiedä, mitä on rakastaa… Ei ole ketään, ei ketään koko maailmassa, joka pitäisi hänestä niinkuin minä!"

Ellenkö ei tietäisi, mitä on rakastaa! Hän puristi käsiään ristiin ja istui hetkisen jäykkänä, kiusautuneena, voimatta liikuttaa jäsentäkään tai saada sanaa suustaan.

"Sinä saat hänet myös, Emma", sanoi hän siihen. Ja nyt hän vuorostaan kallisti päänsä Emman rintaa vastaan ja antoi itsensä, sammuvat toiveensa ja murtuneet unelmansa uhriksi ystävättären onnelle.

"Minäkö!" huudahti Emma, sysäsi hänet luotaan ja katsoi häneen kummastuneena. "Etkö sitten tiedä, että hän halveksii minua! Etkö kuullut, mitä minä kerroin? Ja etkö tiedä, että isä ja hän… ja sitäpaitsi… Ei, ei, se ei voi ikinä tapahtua!… Hyvä Jumala, mitä minä puhun, minä, kihloissa oleva tyttö, joka… Oi, Ellen, minä olen niin sanomattoman onneton! En tiedä itsekään, miten näin pitkälle on mennyt. Joskus minä voin joutua aivan epätoivoiseen raivoon. Oi Jumala, miten nuo tuollaiset ajatukset pistelevät ja kiusaavat minua, mutta minä en voi vapautua niistä!"

Ulko-ovi avautui. Eräs mies tuntui astuvan eteiseen, mistä alkoi kuulua jalkojen tömisyttämistä ja läiskettä, ikäänkuin joku olisi puistellut lunta päällystakistaan. Ellen kokosi kiireesti työnsä, puristi Emman kättä ja livahti keittiön kautta tiehensä. Niin ei Lystrup saanut nähdä hänen itkusta punaisia silmiään.

Monta taistelua taisteltiin Rörbyssä seuraavana kahdeksana kuukautena. Toukokuussa matkusti Knuut pariksi päiväksi pääkaupunkiin muutamain raha-asiain tähden. Tyytyväisenä ja iloisena lähti hän kotimatkalle, kulki ensin rautateitse pieneen naapurikaupunkiin ja aikoi siitä jatkaa matkaansa postivaunuissa Rörbyn metsään Rörbyn tiehaaraan asti. Hevoset seisoivat jo postikonttoorin edessä valmiina lähtöön. Kuski avasi vaunujen takaoven. Knuut hypähti portaille ja aikoi astua sisään. Vaunuissa istui Emma yksinään. Hermostuneesti nytkäytti hän kyynäspäitään ja kalpeni. Kun Knuut huomasi hänet, kääntyi hän jo puoleksi poispäin ja näytti ensi hämmästyksessään aikovan palata takaisin. Mutta samassa astui hän päättävästi sisään, kohotti hattuaan, sanoi reippaasti "hyvää päivää" ja istuutui oven vieressä olevalle penkille. Emma istui parin kyynärän päässä vaunun toisella puolen vastapäätä häntä. Knuut asetti keppinsä nurkkaan ja puuhasi sitten parin pienen käärön kanssa, jotka hänellä oli muassaan. Hän pani ne ensin viereensä penkille, muutti ne siitä toiselle penkille ja nosti vihdoin hyllylle. Sitten pani hän nuttunsa napit kiinni, avasi ne uudelleen ja katsoi kelloaan, tunnusteli povitaskujaan ja pani taas napit kiinni. Emma istui tuolillaan kalpeana ja jäykkänä ja katsoi värähtämättä muuatta vaskinappulaa vastapäisessä seinässä tuskin uskaltaen hengittää. Hän puristi toisessa kainalossaan olevaa nuottilaukkua niin kiihkeästi kuvettaan vastaan, niin että hän lopulta alkoi tuntea kangistavaa pakotusta olkapäässään ja rinnassaan. Veri pakkautui ohimoihin ja hänen kasvojaan poltti. Silloin hän vaistomaisesti höllittä kättään. Se lievitti ja hän huokasi keventyneenä. Mutta samassa tempasivat hevoset vaunut liikkeelle. Laukku oli vähällä pudota maahan ja kun hän tavoitti sitä kiinni, sysäsikin hän sitä polvellaan niin, että se lensi suoraapäätä Knuutin luo. Knuut katsoi hämillään Emmaan, joka posket punaisina kohosi ottamaan laukkua. Mutta kun tyttö samassa putosi hervottomana istuimelleen takaisin, otti hän sen, ojensi hänelle ja sanoi:

He ajoivat ensin pitkin katua ja tulivat hetken päästä maantielle. Kumpikin istui omassa nurkassaan ja hautoi tuskallisia ajatuksiaan vaunun hitaasti kohotessa kaupungin ulkopuolella olevalle mäelle. Knuut katseli ikkunasta kiviraunioita ja vanhoja saarnia, jotka ojentelivat kuivuneita, pahkulaisia juuriaan. Hänen omat ajatuksensa tuntuivat kietoutuvan samanlaisiksi pahkuloiksi, joiden kuivat juurihaarat janosivat virkistävää vesipisaraa.

Emman kihlaus Fritsin kanssa oli jo aikoja sitten purkautunut. Se oli rauennut melkein itsestään, Lystrup, joka jo kauvan aikaa oli huomannut, että hänen tyttärensä ei ollut onnellinen, ja joka epäili, että Frits petkutti häntä, mitä opinnoihin tuli, ryhtyi ottamaan selvää pojan elämästä pääkaupungissa. Mitä silloin tuli ilmi, ei varmaankaan puhunut Fritsin puolesta, sillä muutamana päivänä sanoi Lystrup, kun hän juuri oli sulkenut erään kirjeen: "no niin, nyt on Fritsin ja minun välini selvä. Tee miten parhaaksi näet, Emma."

Frits ei enää sen koomin laskenut kiillotettuja kenkiään Rörbyn likaisille kaduille. Mitä hänestä sittemmin tuli, ei varmuudella tiedetä. Mutta huhu, jota yleensä uskottiin, kertoi muutamia vuosia myöhemmin, että hän olisi löytänyt tyyssijan toiselta puolen Atlantin merta ja elättäisi siellä itseään kunniallisena ja taitavana — parturina.

Emma ei tuntenut mieltänsä kihlauksen purkautumisen jälkeen siinä määrin keventyneeksi, kuin olisi luullut. Hän oli viime aikojen kärsimyksistä sekä ruumiillisesti että henkisesti väsähtänyt. Vasta muutamien kuukausien kuluttua, kun kevät alkoi tehdä tuloaan, kun tuulen henki muuttui leppoisaksi, aurinko paistoi lämpimästi ja puut avasivat hiirenkorviaan, alkoi hän tuntea uutta eloa sydämmessään. Oli hetkiä, jolloin hänestä tuntui kuin kohoaisi hän kirkkaampiin, puhtaampiin ilmakerroksiin, kuin missä hän koskaan oli ollut, mutta toisinaan taas jäytävät itsesyytökset ja ahdistavat tuskat tekivät hengittämisen raskaaksi. Joskus istuutui hän Laulupuron rannalle, mutta se ei osannut enää laulaa muuta kuin surullista. Eräänä iltana välähti hänen mieleensä: "hyvä Jumala, miltä mahtanee sen laulu kuulua tuonne toiselle rannalle!" Mutta hänelle tuli vaikea olla ja hänen täytyi mennä sisään. Sen perästä hän ei enää milloinkaan tullut Laulupurolle. Tuvassa, keittiössä ja ruokakamarissa oli hänen paikkansa. Hän ei liikkunut koskaan kylässä, ei edes Ellenin luona, joka väliin kävi häntä tervehtimässä.

Kesällä sai Lystrup hänet käymään kerran viikossa kaupungissa ottamassa soittotunteja. Ne retket näyttivät vaikuttavan virkistävästi häneen.

Sellaisella retkellä Knuut tapasi hänet. Jos Emma olisi aavistanut, että hän kohtaisi Knuutin, olisi hän tuhatta kertaa mieluummin taivaltanut jalkaisin puolitoista peninkulmaa polttavassa kuumuudessa ja pölyssä. Koko matkan hän ajatteli kauhulla hetkeä, jolloin heidän molempain täytyi laskeutua vaunuista ja… ei, hän ei voisi astua loppumatkaa hänen kanssaan, ei, vaikka hän siitä hyvästä saisi koko Rörbyn metsän.

Se hetki tuli. Knuut hyppäsi alas vaunuista. Mutta kun Emman piti astua rapulle, polkasikin hän tyhjälle, syöksyi suin päin maahan ja satutti polvensa kovaan tiehen. "Herra varjele, miten teille kävi!" huudahti Knuut ja kiiruhti hänen luoksensa. Emma nousi sukkelasti seisoalleen, mutta hän horjui ja puri hammasta tuskasta. Knuutin täytyi tukea häntä, ettei hän olisi uudelleen kaatunut. "Te taisitte loukata pahasti jalkanne", sanoi hän. "Oi, ei se merkitse mitään." "Ettekö tahtoisi… aja sinä vaan", sanoi hän kuskille, joka kumartui istuimeltaan heihin päin ja suu auki töllisteli tapausta. "Ettekö tahtoisi istuutua tuohon kivelle? Sallikaa minun auttaa teitä."

Kun hän, käsivarsi tytön vyötäisillä, talutti häntä tien vieressä olevien kivien luo, tunsi hän, kuinka tämän sydän sykki. Lumoava tuoksu kohosi Emman tukasta ja herätti Knuutissa hurmaavia muistoja. "Tässä lepää hän minun käsivarsillani!" ajatteli hän, ja vähällä piti ettei hän vavissut. Hänestä tuntui, kuin kaikki hänen ajatuksensa ja tunteensa samalla kertaa olisivat tarttuneet kiinni tyttöön, syleilleet häntä ja vetäneet häntä hänen sieluansa kohti.

He istuutuivat vierekkäin oleville suurille, litteille kiville, jotka muodostivat ikäänkuin rosoreunaisen penkin. Ilta alkoi jo muuttua viileäksi. Laskevan auringon säteet, jotka työntäytyivät heidän istumapaikalleen puiden lehvien välitse, leikittelivät kivien pinnalla. Emma kumartui tavan takaa ja hiveli jalkaansa. Näytti kuin olisi jo tuska vähän asettunut. Emma tekikin noita liikkeitä kädellään pikemmin salatakseen kiusallista jännitystä kuin liennyttääkseen kipua. Knuut istui syrjin häneen ja piirteli kepillään hiekkaa. Silloin tällöin katsahti hän Emmaan ja huomasi, kuinka hänen povensa aaltoili. Vihdoin alkoi hän puhua omituisen katkera ilme kasvoillaan:

"Niin", vastasi Knuut ja hänen silmissään oli outo kiilto, "olette näyttänyt, että voitte taivaltaa tietänne yksin."

Knuut jatkoi: "paljon on muuttunut siitä ajasta, kun olimme viimeksi puheikkaan."

Emma puri ylähuultansa ja vaikeni. Viimein sanoi hän: "ainakin te olette tehnyt kaiken voitavanne saadaksenne muutoksia aikaan."

Emma selitti hänen sanansa vähän odottamattomalla tavalla, mutta hän koetti päästä kiinni hänen ajatuksenjuoksuunsa ja sanoi:

"En tahdo kieltää sitä. Mutta en siltä luule saaneeni mitään pahennusta aikaan. Arvatenkin olette yhtä mieltä isänne kanssa niistä asioista."

Emma ei vastannut. Hän otti irtonaisen lehden kiveltä ja alkoi repiä ruotia irralleen lehtilavasta.

"Mutta se on pääasiassa yhdentekevää", jatkoi Knuut. "Minä en luovu siitä, mitä pidän oikeana. Kun kerran on saanut silmänsä auki uudelle ja hyvälle, ei sovi enää torkahtaa vanhaan nurkkaansa."

"Ne koskivat meitä molempia", jatkoi Knuut ja hänen suupielensä värähtelivät oudosti, "ne koskivat meitä molempia, Emma. Oletteko koskaan oikein vakavasti miettinyt, mitä teitte silloin joulunamuna, kun minä astuin teidän tupaanne… Ette tarvitse kääntää päätänne, sillä minä en syytä teitä mistään. Mutta sanokaa minulle rehellisesti ja suoraan, Emma, mitä olin minä rikkonut, kun te saatoitte niin kylmetä minulle? Minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" Hän ei voinut jatkaa. Sanat muuttuivat sekaviksi ja epäselviksi. Hän rykäsi pari kertaa salatakseen mielenliikutusta, joka kuristi hänen kurkkuaan.

Emma vapisi, kumartui toiselle puolelleen ja harasi sormillaan lehtiä kivien välistä. Näytti, kuin olisivat Knuutin sanat raskaana painona pudonneet hänen hartioilleen, niin että hänen oli mahdoton pysyä pystyssä. Mutta hänen täytyi taas kohottautua hengittämään, sillä hän oli vähällä tukehtua. Silloin huomasi hän, että viimeinen sulku oli murtunut ja että tunteiden tulva hänen sydämmessään pyrki tavalla tai toisella pursuamaan yli äärien. Ja kun Knuut lausui: "minä luulin kumminkin niin varmasti, että me…" painoi Emma päänsä helmaansa ja puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Knuut kauhistui. Hän nousi ja katseli hätääntyneenä ympärilleen. Sitten hän istuutui taas ja laski kätensä Emman olalle. Heti hän kumminkin veti kätensä pois, rykäsi hämillään ja sammalti muutamia käsittämättömiä sanoja. Hän ei tiennyt, mitä hän sanoi tai teki. Verisuonet jyskyttivät hänen päässään ja tie tanssi ja huojui hänen silmissään.

Hänkö oli vetänyt Emman puoleensa vai oliko tyttö itse, murtuneena ja nyyhkyttäen kumartunut hänen rintaansa vastaan, sitä hän ei muistanut. Mutta kun asema alkoi hänelle selvitä, huomasi hän, että hän oli kietonut kätensä tytön vyötäisille ja että tämä lepäsi itkien hänen rinnoillaan ja rukoili kuin lapsi, joka on rikkonut ja sydämmestään katuu sitä.

Hänestä tuntui, kuin olisi vasaralla paukutettu hänen rinnassaan, mutta yksin ajoin siellä hehkui, suli, nyyhkytti ja riemuitsi. Hän painoi tyttöä yhä lähemmäksi itseään ja sanoi:

"Tuommoisena en ole sinua ennen koskaan nähnyt, Emma. Taivaan Jumala, tätä en olisi voinut uskoa! Emma, sinä et saa itkeä niin, kuuletko! Nythän on kaikki hyvin taas… Hyvä Jumala, en voinut uneksia, että kävisi näin!"

Vieno tuulenhenki puhalteli puiden latvoissa ja taivutti niitä juuri sen verran erilleen toisistaan, että auringon säteet vielä kerran pääsivät kultaamaan tietä ja kiviä. Vanha vakooja aurinko taisi kumminkin kesken uteliasta kurkistustaan joutua hämilleen, sillä se peitti samassa suuren, pyöreän naamansa metsän taa eikä tullut enää näkyviin. Mutta vielä kauvan jälkeenpäin iski se hyvillään silmää vanhalle Rörbylle, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: "tiedänpä minä jotakin!"

Sen jälkeen olisi Knuut voinut alkaa taistelun vaikka koko maailmaa vastaan. Ei mikään linnoitus voisi kestää hänen valtavia voimiaan. Vanhasta Rörbystä olisi tuleva uusi Rörby, missä ajatuksilla olisi lentoa ja missä toiveet pilviä tavoittelisivat. Hän voi melkein itkeä ilosta ja kiitollisuudesta Jumalaa kohtaan, joka oli avannut hänen henkensä silmät ja antanut niin paljon onnea tulla hänen osaksensa. Rehellisestä sydämmestä lupasi hän pysyä uskollisena kutsumukselleen viimeiseen hengenvetoon saakka, toimia seudun henkiseksi herätykseksi ja tehdä työtä valistuksen ja edistyksen eteen. Oi, miten kaunista ja ihanaa on elämä, kun se on pyhitetty ihanteiden ja suurien aatteiden palvelukseen!

Hämillään ja sykkivin sydämmin oli Emma antanut kätensä Knuutille. Hän ei olisi voinut uneksia sitä onnea, että voittaisi hänen rakkautensa uudelleen. Miten vähän hän sellaista onnea ansaitsi ja miten itsekästä oli anastaa paikka, joka oikeastaan olisi kuuluva jalosydämmiselle, uskolliselle ja lujaluontoiselle naiselle! Ensi aikoina käveli hän kuin kuumeessa, painoi usein otsaansa kädellään ja kysyi itseltään: "onko se mahdollista…?" Mutta vähitellen alkoi hän kotiutua onneensa. Silloin uinaileva naisen tarmokkaisuus heräsi taas, hänen tahdon-voimansa leimahti uudelleen henkiin, ja ensimäisenä tuloksena siitä oli horjumaton päätös seisoa kaikissa taisteluissa lujana ja uhrautuvaisena ystävän rinnalla.

"Mutta meidän on meneteltävä maltillisesti ja varovaisesti", sanoi hän Knuutille. "Muista isääni!"

"Isääsi? Hän on liiaksi kunnon mies, että hän voisi asettua meidän tiellemme, ja jos hän sen tekisi, niin…"

"Niin voinkin, sen saat nähdä. Mutta — minä pidän niin paljon isästäni."

Mainittu keskustelu tapahtui muutamia kuukausia kihlauksen jälkeen. Knuut huomasi, että oli olemassa vallituksia, joita ei näyttänyt olevan, niinkään helppo anastaa. Jos tuo vanha, sitkeä mies vaan oikein ryhtyisi vastarintaan, niin saattaisi leikki olla kaukana. Hänen tahtonsa oli järkähtämätön kuin kallio, sen tiesi hän kokemuksesta.

"Niin, niin, menetelkäämme vaan toistaiseksi maltillisesti ja varovaisesti", mietti Knuut.

Eräänä iltana istui Lystrup kirjoituspöytänsä ääressä suuri, vihreä varjostin silmillään ja lamppu niin lähellä itseään kuin hänen eteensä levitetyt paperit vähänkin myönsivät. Hän oli kirjoittamassa muistopuhetta eräälle vanhalle talollisen leskelle, joka äskettäin oli kuollut. Mutta samalla kun hän oikealla kädellä kuljetti kynää, hän vasemmalla tavan takaa korjasi silmälasejansa, jotka niin pian kuin hän etusormellaan työntäsi ne asemilleen, heti kiusallisella itsepäisyydellä alkoivat luistaa pitkin nenän vartta, kunnes ne saavuttivat sen äärimmäisen huipun. Joka kerran, kun hän oli kirjoittanut pienen kappaleen, luki hän sen ääneen saadakseen jonkunmoista käsitystä siitä, miltä se kuuluisi, kun hän lukisi sen kuorissa pyhästi värähtelevällä äänellä. Emma istui tuolilla piirongin vieressä ja neuloi. Hän kuuli kyllä, että isä luki väliin jotakin hillityllä saarna-äänellä, mutta hän oli liiaksi syventynyt omiin mietteisiinsä, että olisi kiinnittänyt hänen muminaansa sen suurempaa huomiota. Silloin tällöin hörpisti hän korviaan, ikäänkuin olisi odottanut jonkun tulevan, ja joka kerta kuin ääniä kuului pihalta, alkoi hänen sydämmensä kiivaasti sykkiä.

"'… Niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä kirstu — 'arkku' on kenties sopivampi (Lystrup teki tarpeenmukaiset korjaukset) — niinkuin jokainen tiedämme, kätkee tämä arkku Sidse Malene Kristenin tyttären maalliset jäännökset. Sen tiedämme myös, että hän oli kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä…' Emma, tuo vanhat silmälasini, eivät nämä uusmuotiset kompeet pysy nenällä… Mihinkä se jäikään?… 'kunniallinen ja arvossapidetty talollisen leski Rörbystä. — Me tunnemme kaikki tuon ahkeran ja siveän naisen elämänvaiheet ja olemme usein ihmetelleet esikuvaksi kelpaavaa uskollisuutta ja harvinaista rakkautta, millä hän lähes puoli vuosisataa seurasi äskettäin edesmennyttä puolisoaan, kunniallista ja jumalaapelkääväistä talollista Morten Klausenia eläm…' Nuo kirotut kappaleet! (Silmälasit putosivat paperille.) Emma, tuo helkkarissa vanhat silmälasini!"

Ovi aukeni hitaasti ja sisään astui Knuut hiljaa ja varovasti. Lystrup keikisti päätään niin, että varjostin tuli törröttämään päin taivasta ja tutki tulijaa suurien silmälasiensa läpi.

"Niin", sanoi Knuut, kun hän ensin oli toivottanut hyvää iltaa, "arvasin kyllä, että minua ei odotettu, mutta minulla olisi teille eräs pyyntö."

"Eräs pyyntö minulle? Hyvä, miten voin palvella sinua, ystäväni?
Emma, anna Knuutille tuoli!"

"Me lauluseuralaiset olemme yksimielisesti päättäneet pyytää teiltä, että saisimme pitää harjoituksiamme täällä koululla talven aikaan."

"Täällä koululla!" Lystrup hörpisti korviaan ja asetti kädet, sormet harallaan, paksuille polvilleen. "Kuule, sinussa on jotakin, josta minä pidän helkkarin paljon, Knuut. Sinä käyt kiertelemättä asiaan käsiksi. Mutta miten sellaista on voinut pälkähtää päähäsi?"

"Tahdon selvittää asian kantalatusiaan myöten. Aikomukseni oli samassa pyytää teitä joskus harjoittamaan bassoja."

"Ha, ha, haa! Sekö niksi siinä olikin! Kuule, Knuut, en, Herra paratkoon, malta olla sinulle nauramatta. Sinä olet tullut niin lihavaksi ja muhkeaksi — puh! Mies kuin paholainen, joka voi selviytyä mistä vaikeuksista hyvänsä ja ruhjoa meidät toiset mäsäksi noin vaan kuin itsestään — ja hän iskee kantoon! Ha, ha, ha! se on parahiksi sinulle, ystäväni! Niin sinun pitää taittaa sarvesi!"

"Hm! en ole koskaan saanut oikein perinpohjaista laulun ja soiton opetusta ja sentähden en saa laulua menemään, niinkuin sen pitäisi."

"Et saakkaan, sen taivas tietää. Olen kerran kuullut lauluanne — suuri Allah niitä säveliä! Samanlaisia ovat kauttaaltaan teidän muutkin hommanne, te uuden kulta-ajan kyytipojat. Te luulette, että te noin vaan siekailematta voitte hyökätä jokaisen asian kimppuun, johon muut kuolevaiset uskaltavat tarttua vasta sitten, kun he ovat ensin useita vuosia miettineet ja punninneet. Kun te olette saaneet palasenkaan uutta holinpomppelia käsiinne — heleijaa! heti täytyy teidän hyökätä jakamaan sitä syvien rivien keskuuteen."

"Te katselette asioita omalta näkökannaltanne. Mutta eikö sitten mielestänne ole mitään hyvää nykyajan hengessä ja yrityksissä, ei laulussakaan, josta äsken puhuimme?"

"Laulu on hyvä olemassa, kun vaan osaamme laulaa. Mutta älkää luulkokaan, hyvät talonjussit, että te osaatte laulaa moniäänisesti, silloin kuin voitte rallattaa äänet yhteen."

"Tiedän kyllä, että emme voi laulaa — miten minä sanoisin — emme voi laulaa hienosti ja taiteellisesti, niinkuin oikeat harjaantuneet laulajat, mutta mehän laulammekin vaan virkistykseksemme ja…"

"Ha, ha, ha!" nauroi Lystrup, joka muisti mihin pulaan bassot olivat saattaneet Knuutin. "Minua huvittaa todellakin tietää, että sinä istut siinä ja tuskittelet bassoinesi… Näetkö nyt, ystäväni", huudahti hän äkisti ja osoitti Knuuttia silmälasikotelollaan, "että te ette tule toimeen ilman meitä."

"No niin, no niin! Kyllähän te selviydytte omin nokkinennekin, jos vaan tahdotte — höh! Minä tunnen teidät niin hyvin, hyvät ihmiset. Vaikka te kahlaisitte toisesta likarapakosta toiseen, niin kumminkin te voitte näyttää siltä, kuin ympäröisi pyhimysloiste teidän otsaanne. Mutta minusta olisi hauskaa, Knuut, minusta olisi todenperästä hauskaa näyttää sinulle, miten bassoja harjoitetaan."

Ja kaikkien suureksi ihmeeksi antoi Lystrup lauluseuran ainakin toistaiseksi pitää harjoituksiaan koululla. Tuo hyvä Lystrup ei aavistanut, että hieno naisen juoni piili jutussa. "Meidän täytyy vähän kerrassaan koettaa saada isää mukaan", oli Emma sanonut Knuutille. "Kenties oppisi hän vähitellen katselemaan asioita suopein silmin ja muuttuisi myös sovinnollisemmaksi sinua kohtaan." Suunnitelma oli hyvä ja itsessään viaton, arveli Knuut, mutta hänen omanarvontuntonsa nousi petosta vastaan, joka siinä kieltämättä piili. Vihdoin hän kumminkin taipui Emman esitykseen ja alussa näytti kaikki ennustavan hyvää lopputulosta.

Kun lauluseura ensimäisen kerran kokoontui koululle, oli Lystrup oikein haltioissaan. "Seis, seis!" huudahti hän ja pysähytti laulajat keskellä vaikuttavaa harvennusta, "ensi basso laulaa aivan päin mäntyyn. Kuulkaa, kuinka minä laulan!" Hän huitoi ilmaa viulunroalla ja lauloi vanhalla, mutta vielä jyrisevällä basso-äänellään: "mui—nai—suus ja vai—non työt." Näin: la, la—la, la—la, la—la! Koittakaas nyt: "mui—nai—suus…" Ei kelpaa, uudelleen! "Mui—nai—suus ja vai—non työt, se oli jo paremmin! Vielä kerran!"

Uudelleen ja yhä uudelleen saivat laulajat laulaa sen. He mulkoilivat vanhukseen päin, mutta yksikään ei nurissut. Tuntui, kuin olisivat he sinä iltana muuttuneet uudelleen koulupojiksi. Vihdoinkin onnistuivat he laulamaan Lystrupin mieliksi ja tämä oli siitä niin äärimäisyyksiin asti haltioissaan, että löi Knuuttia olalle ja sanoi:

Jos asiat olisivat edistyneet tasaista, rauhallista kulkuaan, olisi Knuut kenties saanut vetäneeksi vanhaa opettajaansa kappaleen matkaa uudelle tielle ja voittanut hyviä toiveita, mitä Emman ja hänen asiaansa tuli. Mutta yht'äkkiä lensivät kaikki toiveet ilmaan kuin räjähtävän kranaatin sirpaleet.

Lystrupia vaivasi aavistus, että Knuut virittelisi ansojaan. Milloin oli hän ollut taipuvaisempi kuin viime aikoina? Muutamana päivänä oli Lystrup saanut kuulla huhua, että Emma katsoisi myötätuntoisesti Knuuttiin ja hänen puuhiinsa, mutta hän oli kumonnut koko jutun perättömänä ja loukkaavana. Silloin muisti hän sen taas ja arveli itsekseen: "pidänpä silmällä tyttöä." Sitten eräänä iltana, kun laulajat juuri olivat lähteneet, otti Lystrup pienen lampun ja aikoi mennä koulusaliin hakemaan muutamaa asiapaperia. Kun hän avasi oven, valaisi lamppu kahta pimeässä eteisessä seisovaa henkilöä, jotka juuri irrottautuivat innokkaasta syleilystä ja olivat kaikista merkeistä päättäen kovin hämmästyksissään. Lystrup, joka vähällä oli pudottaa lampun säikähdyksestä, sävähti kalpeaksi kuin palttina ja katsoa tuijotti kivettyneenä Emmaan.

"Mitä kujetta se oli?" kysyi hän vihdoin ja katsoi vuoroon Emmaan ja
Knuuttiin.

"Knuut ja minä olemme kihloissa", vastasi Emma levollisesti, vaikka hänen sydämmensä oudosti pamppaili.

"Kih—lois—sa!" huudahti Lystrup, asetti lampun eteisen ikkunalle ja pani kätensä puuskaan.

"Niin", sanoi Knuut, joka myöskin oli ehtinyt rohkaistua, "me pidämme toisistamme ja aioimme sanoa sen teille ensi tilaisuudessa."

"Vai niin te aioitte! Sinä olisit tietysti tullut luokseni jonakin aamuna ennen jumalanpalvelusta ja sanonut, aivankuin se olisi luonnollisin asia maailmassa: 'kuulkaa, Lystrup, olen aikonut mennä naimisiin tyttärenne kanssa. Käskekää kuuluttamaan meitä tänä pyhänä' — höh!"

"Niin me emme olisi tehneet. Me olisimme pyytäneet teidän suostumustanne, emmekä me vielä ole avioliittoa ajatelleetkaan."

"Ettekö vielä ole ajatelleet? Te kai olisitte ensin rakastelleet minun selkäni takana ja vasta sitten, kun saitte minut pistäneeksi maan rakoon, rynnänneet yhteen. Kaunis juttu! Nyt alan ymmärtää, miksi lauluharjoitukset piti saada tänne koululle. Olisihan aika somaa 'laulajaisten' päätyttyä taputella toisiaan täällä eteisessä ja nauraa vanhukselle, joka niin täydellisesti antoi vetää itseään nenästä, eikö niin? Mutta saat — pitää — päässäsi, ystäväni —" hän pudisti nyrkkiään Knuutin nenän edessä — "että vanhus ei anna ilvehtiä kanssaan. Minä näytän sekä sinulle että tytölle, että kykenen pitämään aisoissa teidät molemmat… Emma, mene tupaan siitä!"

Emma meni, mutta ylpeänä kuin kuningatar. Lystrup seurasi häntä ja paukautti oven kiinni aivan Knuutin nenän edessä. Knuut jäi seisomaan pimeään eteiseen nolona ja ärtyneenä. "… Kauniisti tehty!" kuului tuvasta. "Sinulla on rakkausseikkailuita vanhan isäsi selän takana moisen hoikaleen kanssa, joka vaan miettii, miten saisi paikkakuntalaiset tukkanuottasille keskenään ja voisi tehdä lopun kuuliaisuudesta ja järjestyksestä, jonka eteen minä olen nähnyt vaivaa lähes neljäkymmentä vuotta — kauniisti tehty, Emma?" — "Isä, sinä et tunne Knuuttia. Hän on jalo ja hyvä. Minä en voi, enkä minä tahdokkaan jättää häntä!". "Vai et tahdo, vai et tahdo? Silloin — saat — nähdä, että sinun täytyy jättää hänet, tiedä se!"

Knuut oli vähällä hyökätä sisään ja asettua uhkamielisenä rohkean Emman rinnalle. Ei, sitä en tee, ajatteli hän, minut ajetaan ovesta ulos ja paha tulee kahta pahemmaksi. Aivan sekaisin surusta ja harmista kiiruhti hän kadun poikki kotiinsa. Puoli yöhön mitteli hän kuohuksissaan kamarinsa lattiaa ja tuumaili. Myös silloin paistoi kuu sisään ikkunasta, mutta sillä kertaa sen valo vaivasi hänen silmiään. Pitkä, kaareva pilvi oli asettunut juuri sen yläpuolelle ja siitä tirkisteli se Knuuttia ikäänkuin suuri, kirkas silmä mustain kulmakarvain alapuolelta.

Talvi oli ollut tavattoman luminen. Mahtavia kinoksia oli kasautunut teiden varsille. Teräväsärmäisiä, melkein huoneiden korkuisia harjanteita koukerteli kivi- ja pensasaidoilla. Metsässä peitti lumivaippa kyynärän paksuisena pyökkien juuria ja oksat riippuivat maata kohti lumen painosta. Ihmiset puhuivat lumesta aamusella, kahlasivat siinä päivällä ja uneksivat kinoksista ja lumivyöryistä iltasella. Tuskin voi ainoatakaan asiaa keskustella niin, ettei lumi siihen tavalla tai toisella sekoittunut.

Luonnollisesti sulki Lystrup heti paikalla koulun ovet lauluseuralta. Kun Knuut oli tiellä lumen lapioinnassa, nokittelivat kylän nuoret miehet, jotka olivat saaneet vihiä hänen suhteestaan koulumestarin tyttäreen, häntä sen johdosta. Sen olisi hän toki vielä voinut sulattaa, joskin se häntä sapetti, mutta tieto, että tuo vanha, uhmamielinen ja itsepäinen "lukkari" viskasi hänet, seudun valistuneimman talonpojan; syrjään kuin kenkärajan, oli liian suuri nöyryytys hänen ylpeydellensä. Väliin kuiskasi ääni hänen sydämmessään: "eikö ole sulaa hulluutta pitkittää taistelua? Etkö voi aivan hyvällä omallatunnolla kääriä lippua kokoon, viskata sitä vanhuksen jalkoihin, viedä hänen tytärtänsä kotiisi ja istua rauhassa omassa nurkassasi ja nauttia onnestasi, niinkuin tuhannet muut aviomiehet tekevät?" Mutta sellaiset ajatukset eivät koskaan olleet pitkäikäisiä. Hän oli koko sielustaan ja mielestään uskonut elämäntyöhönsä, toivo kirkas ja lämmin oli elähyttänyt häntä; nytkö, kun hänen rohkeutensa ja uskaliaisuutensa ensi kerran joutui koetuksen kiirastuleen, nytkö olisi hän uskoton asiallensa ja pötkisi käpälämäkeen, soimaava omatunto ja ihmisten iva kantapäillään! Ei koskaan möisi hän sydämmensä rauhaa siitä hyvästä, mitä peräytymisellä voittaisi! Hän tavallaan ylpeili tiedosta, että sai omin voimin tuuma tuumalta ponnistella läpi kuohujen. Se oli tuhat kertaa parempi hyödytöntä uinailemista uunin lämpimässä.

Vanha pappi vaihtoi äkkiarvaamatta kamarinsa seinät neljään lautaan. Erityistä huomiota se ei herättänyt, ei yksikään rörbyläinen pukeutunut säkkiin eikä istuutunut tuhkaan sen kuultuaan. Knuutin mielessä kuoleman tapaus herätti uuden suunnitelman, joka pani taas hänet innokkaasti touhuamaan. Kansanopistossa ollessaan oli hän usein kuullut erästä naapuripitäjän pappia, joka oli erinomaisen innokas ja etevä mies. Jos hänet saataisiin Rörbyhyn, silloin Jumalan avulla alkaisi toisellainen elämä seurakunnassa. Miten paljon apua hänenkin työllensä olisi voimakkaasta, elävästä sanankylvöstä. Ja olkaamme siksi sydämmettömiä, että paljastamme erään ajatuksen, joka sen ohessa piileskeli nuorukaisen sydämmen sopukassa — miten varmaa olisi vanhuksen tappio, kun uudenaikainen pappi olisi herätystyön etunenässä!

"Ei, et voita mitään sillä", sanoi Knuut eräänä iltana, kun hän sai puhella Emman kanssa kadulla, "minä en voi jättää niin hyvää asiaa sinun isäsi tähden. Olen jo kirjoittanut pyyntökirjeen ja nimiä siihen varmasti saan. Tästä päivästä alkaen lasketaan täysin purjein, sillä mitä hyödyttää seisotella, antaa perään ja maanitella, eikä päästä siitä siihen."

"Minä vaan pelkään, Knuut, että me joudumme yhä kauvemmaksi ja kauvemmaksi päämäärästämme."

Emma katsoi häneen tutkivasti ja rypisti kulmiaan. "Onko näyttänyt siltä kuin pelkäisin?"

"Mitä olen kerran luvannut, sen tahdon ja voin täyttää! Minä saatan jättää isäni vaikka paikalla. Mutta tiedä, Knuut, ei ole leikkiä karata kotoaan."

"No, no, Emma, en tarkoittanut mitään sellaista. Kaikki tasoittuu vielä kerran."

"Sitä ei voi pitää varmana. Sinä et tiedä, minkälaiseksi isä on muuttunut minulle."

Puhe keskeytyi, sillä eräs seitsenvuotias pojanressu lähestyi heitä itkien. Lapsi oli Lörup Hovmarkenista ja oli vienyt seulaa muutamaan turvesuolla olevaan taloon, mutta ei osannut enää kotiinsa takaisin.

"Osaisitko sinä kotiin, kun pääsisit maantielle metsässä?" kysyi Emma osanottavaisesti.

"Pikku raukka!" sanoi Knuut ja laski kätensä pojan olalle, "tulenko saattamaan sinut maantielle?"

"Voi, tee se, niin olet hyvä!" vastasi poika ja käänsi kyyneleiset silmänsä häneen.

Emma katsoi liikutettuna ystäväänsä, joka alkoi kävellä katua alas ja talutti lasta kädestä. "Knuut!" huudahti hän hiljaa, kun Knuut oli poistunut hänestä parikymmentä askelta, "odota vähän!" Hän juoksi hänen jälkeensä ja kuiskasi jotakin hänen korvaansa. "Hyvä, hyvä, tunnin päästä… portilla", vastasi Knuut ja jatkoi matkaansa pienokaisen kanssa.

"Mikäpäs sillä! olen vaan pahoillani, etten saattanut häntä kotiin asti. Hän katsoi niin onnettomana minuun, kun minä erosin hänestä metsässä ja lausuin hyvää yötä."

He puhelivat vielä hetkisen keskenään. Knuut muisti vähä väliä lasta.
"Jospa poika vaan ei olisi eksynyt!"

Miten sydämmellisesti puristi Emma ystävänsä kättä, kun hän sanoi hänelle hyvää yötä.

Seuraavana päivänä oli Knuut jo unohtanut koko tapauksen, mutta sitä selvemmin hän muisti keskustelun Emman kanssa, ennenkuin poika tapasi heidät, eikä hänen mielensä juuri lauhtunut sitä muistellessa. Turhaa olisi kieltää, että hänen suuret, vakavat aikeensa aikojen kuluessa olisivat pysyneet täysin vieraina uhmalle. Hän tunsi, että oikeus ja totuus oli kokonaan hänen puolellansa, ja arveli siitä syystä olevansa oikeutettu lyömään viimeisen valttinsa, kun häneltä tahdottiin sulkea tietä.

Lumivuoret, jotka kuukausmääriä olivat ylpeillen kohotelleet jäätyneitä harjojaan, alkoivat maaliskuun auringon vaikutuksesta kutistua rosoisiksi, likaisiksi kinoksiksi. Mutta talvi ei vielä siltä hellittänyt valtikkaansa. Sitten eräänä päivänä tuuli äkisti kääntyi ja komensi: "poistu!" osoittaen semmoista isäntävaltaa, että talvi siekailematta sieppasi lakkinsa ja katosi. Aurinko ja sade apulaisinaan hävitti nuori kevät pian kylmät, likaisenharmaat kasat. Laulupuro, joka siihen asti oli ollut vankina lumen alla, pilkisteli siellä täällä aukoista, joita oli ilmestynyt sitä peittävään lumikattoon, ja kuiskasi: "odota, kohta tulen minä!" Ja se tulikin, tuli ryskeellä. Semmoista pihinää, sohinaa ja läiskettä ei oltu Rörbyssä vielä milloinkaan kuultu. Metsiä ja peltoja peittävä lumivaippa katosi silmissä ja juoksi tuhansia ja taas tuhansia pikku puroja myöten Laulupuroon, joka kuohui eteenpäin monin kerroin voimistuneena. Hetki hetkeltä kasvava vesijoukko uurti lumikielekkeitä, jotka toisella päällään pysyttelivät kiinni rantapenkereissä, yhä ohuemmiksi, kunnes ne vihdoin syvästi huoaten vaipuivat maidonvalkoiseen, kiehuvaan puroon. Koulun kohdalla olevassa putouksessa vesi muodosti loistavia kelloja ja paksuja, kaarevia säteitä, jotka risteilivät toisiaan, syöksyivät alas ja pitivät julmaa ääntä. Puiston pengermä oikein vapisi sitä kuullessaan. Vanhoja, arvokkaita heinätukkoja, jotka vuosikausia olivat seisoneet paikoillaan ja peilailleet pörröisiä päitänsä vedessä, repi pauhaava puro säälimättä mukaansa, ja suuria maakappaleita seurasi niitä ja molskahti märkään hautaan. Kaikki, mihin puro vaan ulottui, vei se matkassaan. Milloin tanssi kuivunut oksa virran mukana, milloin pyöri tasapohjainen puukenkä puron pinnalla ja tallasi sitä säälimättä. Olkia, kuivuneita takiaisen lehtiä, paperipalasia ja lukemattomia muita esineitä kiiti huimaavaa vauhtia eteenpäin, pulahti syvyyteen, kohosi taas pinnalle, heitti kuperkeikkaa toistensa ylitse ja katosi antaakseen tilaa muille tanssiville kappaleille. Yhä korkeammalle ja korkeammalle kohosi vesi. Lopulta tulvi se rantaäyräiden yli, uursi uusia uomia ja levisi vallattomana rauhoitetuille niitty- ja peltomaille, tunkeutui läpi pensasaitojen ja valloitti puutarhat ja takapihat. Vanhoja ovia ja kärrinlavoja asettui pystyyn ikäänkuin esteeksi sille, mutta nuoruuden innoissaan sysäsi puro ne tieltänsä tai syöksähti niiden ylitse ja levisi vapaasti oikealle ja vasemmalle, teille ja poluille. Ruiskuhuone oli puoli seinään vedessä ja parissa kohti pakotti tulva ihmiset pakenemaan taloistansa. Hanhia ja ankkoja uiskenteli kaikkialla kaulojansa kurkotellen ja ihmetellen asiain silloista tilaa, joka teki heille mahdolliseksi mukavasti meloskella siellä, missä ennen vaivaloisesti lyllertivät eteenpäin latuskaisine jalkoineen. Kylässä vallitsi sekamelska, jota ei voi sanoin selittää. Vanhat tekivät ristinmerkkiä, kielikellot pitivät kokouksiansa kadunkulmissa ja pojat huusivat hurraata ja purjehtivat saaveissa ja taikinakaukaloissa tulvillaan olevissa katuojissa. Tuolla juoksi eräs vaimo patja helmassaan, tuolla harasi muudan mies harava kädessä lantakärryjen perälautaa, jota virta kuljetti mukanaan. Laulupuro kuohui ja kiehui raivoissaan ja tunki ryöppyjänsä niin hillittömästi sulkua vastaan, että tammilankut tärisisivät ja graniittilohkareiden välistä kuului outo, kumea ääni. Mutta sulku ei sortunut, se kestäisi kyllä se. Silloin kajahti yht'äkkiä ukkosen kaltainen jyrinä yli veden pauhun. Lukemattomia valkeita vesisuihkuja syöksähti ilmaan, tammihirsiä ja maamöhkäleitä huiskahteli ympäriinsä ilmassa aivan kuin maanjäristyksessä — sulku oli sortunut. Ihmiset katsoivat toisiinsa ja kalpenivat. "Isosulku on särkynyt!" kajahti huuto kauhistuneessa kylässä. Ei mikään tuntunut enää mahdottomalta ja paikalle rientävät ihmiset ounastelivat uusia maailmaa mullistavia tapahtumia olevan tulossa. Mutta vesi mourusi ja sähisi, syöksyi sillan raunioiden yli ja kiehui vedestä pistäväin hirrenpäiden ympärillä. Iso osa tietä joutui äkkiä veden alle ja ihmisten täytyi tehdä pitkiä kierroksia kulkiessaan toiselta puolen kylää toiselle. Arvelut näyttivät käyvän toteen. Uusi kauhistus valtasi kylän. Pieni vaivaistalon tyttö, kiharatukkainen, reipas lapsi, oli — varmaankin poikain houkutuksesta — koettanut vanhan sillitynnyrin purjehduskuntoisuutta. Kuului kirkaisu, astia pyllähti kumoon ja pienokainen vierähti veteen. Pari miestä juoksi hätään seipäät käsissä. He laukkasivat pitkän matkaa pitkin puron vartta ja koettivat saada lasta vaatteista kiinni. Silloin riensi Knuut hengästyneenä paikalle ja huusi: "pois tieltä, te kilpikonnat! Mitä te juoksette ja osottelette tyttöä seipäillänne, vetäisitte hänet ennemmin maalle!" Ja samassa töyttäsi hän toisten edelle, hyppäsi vähääkään arvelematta keskelle puroa lapsen eteen, tarttui toisella kädellään hänen tukkaansa ja pysytteli toisella kiinni vanhassa piilipuun-juuressa, joka pisti esiin vastakkaiselta rannalta. Hän seisoi vedessä kaulaa myöten, mutta piteli kumminkin vahvoilla käsivarsillaan lapsen päätä ylhäällä vedestä ja kuljetti häntä rantaa kohti. Vihdoin sai hän hänet vaivalla maalle heittäneeksi ja kapusi itse perästä läpimärkänä ja viluisena. Lapsi, joka näytti kuolleelta, virkosi kohta. Knuut sai kuivat vaatteet päälleen, ja hänen rautainen terveytensä ei näyttänyt nimeksikään kärsineen kylmästä kylvystä. Mutta siitä hetkestä lähtien Knuutin ihailijain joukko kasvoi.

Raivoisa tulva kesti vielä pari päivää, mutta alkoi sitte asettua. Peljästyneet mielet pääsivät rauhoittumaan ja auringon lämpöiset säteet loivat niihin uutta eloa ja virkeyttä. Siten teki kevät tuloaan metsäiseen salokylään.

Ne olivat olleet levottomia päiviä. Emma oli, niinkuin moni muukin, kauhuissaan tulvan tuhotöistä ja Laulupuron luonnoton raivo sai hänet melkein vapisemaan. Ei koskaan olisi voinut pälkähtää hänen päähänsä, että tuolla vanhalla, viisaalla veitikalla, joka kaiken kesää piti viehättäviä laulajaisiaan ja talvet parhaasta päästä piileskeli lumen alla, olisi kuntoa ja rohkeutta semmoiseen voimannäytteeseen. Hän ei enää tuntenut Laulupuroansa. Sen hillittömyys samalla kiihoitti ja kauhistutti häntä, toisaalta kypsytti hänen mielessään vallankumouksellisia ajatuksia, mutta toisaalta pani hänet epäilemään mullistusten liian laajalle ulottuvia seurauksia. Usein voi hän seisoa puoli tuntia yhtämittaa ja katsoa tulvehtivaa Laulupuroa ja sen pyörteisiä laineita, jotka mahtavain sotajoukkojen tavoin vyöryivät eteenpäin joko itse purossa tai siihen laskevissa ja rinnalle muodostuneissa lisäojissa ja tempasivat vanhoja lumi- ja jäämöhkäleitä mukaansa. Hänen sisimmässään oli jotakin, joka samalla kertaa työnsi ja pidätti, riemuitsi ja vapisi. Ja kun hän kuuli ryskeen Isolta-sululta päin, ei hän oikein tietänyt, pitikö hänen taputtaa käsiänsä vai lyödä ne yhteen kauhistuksesta. Sitten sai hän kuulla Knuutin uskaliaasta teosta ja samalla tuskallinen epätietoisuus ikäänkuin jäljettömiin katosi, ja koko hänen sydämmensä valppaus ja lämpö suli yhteen ainoaan ylpeän ilon ja todellisen riemun tunteeseen. Hän olisi voinut itkeä, olisi voinut heittäytyä Knuutin kaulaan, niin märkänä kuin tämä olikin, ja suudella häntä, suudella yhä uudelleen ja uudelleen, vaikka koko kylän väki olisi seisonut ällistyneenä heidän ympärillään. Hän olisi voinut sanoa isälleen ja hänen puolueellensa: "ettekö näe, miten voimakas hän on, ettekö kumarra päätänne Knuutin edessä!" Hän tahtoi pysytellä Knuutin rinnalla, hän tahtoi osaltansa lisätä edistystyön vauhtia, tahtoi herättää elämää ja liikettä siellä, missä vanhat, piittyneet tavat vielä valtikkaansa heiluttivat, mutta samalla hän tahtoi mullistusten raivoisasta pyörteestä pelastaa kaiken mikä oli tosi lapsellista ja hyvää. — Sen tapainen oli se valtava, joskin vielä epäselvä tunne, joka hänet sinä hetkenä täytti ja siirsi kokonaan Knuutin puolelle.

Mitä Knuuttiin itseensä tulee, oli omituinen jännittynyt mielihyvän tunne niinä päivinä vallannut hänenkin sydämmensä, se kun oli herkkä voimakkaille luonnonvaikutuksille. Kaikkialla hän oli rautalapioineen, johti vettä ojiin ja viemäreihin talonsa ympäriltä ja sulki siltä tien puutarhaan ja pelloille. Tuskin selvillä omista tunteistaan hän seurasi mielenkiinnolla kylässä vallitsevaa sekamelskaa, ikäänkuin hän itse olisi pannut luonnonvoimat työhön ja antanut niille käskyn parhaansa mukaan huuhtoa pois vanhat kinokset. Kun kevät sitten tuli, tunsi hän väliin vastustamatonta halua saada huutaa hurraata poikain kanssa. Ja kun Iso-sulku särkyi, hän — kaukana siitä, että olisi pannut kätensä ristiin ja surkutellut onnetonta pitäjän kassaa — huudahti arvelematta: "kas niin, vihdoinkin saamme tuon vanhan, kallellaan olevan ja kyhmyräisen kummituksen sijaan uuden, ajanmukaisen sulkulaitoksen, joka kykenee kylliksi nielemään vettä ja joka voi olla koko kylän kaunistuksena!" Kun maine hänen rohkeasta teostansa alkoi levitä kyläläisten keskuudessa, heräsi hänessä nuorteaa omanarvon tuntoa. Hän ikäänkuin kääntyi Lystrupia kohden ja huusi reippaasti: "näetkös, se olen minä, joka vallitsen asemaa!" Hänestä tuntui, kuin olisi hänellä vielä enemmän oikeutta johtoon kuin siihen asti, ja että olisi ollut tyhmää olla käyttämättä hyväksensä myötätuntoisuutta, joka oli herännyt häntä kohtaan itse vastustajainkin riveissä. Noissa levottomissa päivissä oli jotakin, joka kasvatti hänen rohkeuttaan ja varmisti hänessä uusien voittojen toivoa. Kerran oli toki koittanut kevät tännekin metsien keskelle.

Jos Knuut olisi ollut runoilija, olisi hän antanut sydämmensä tulvivien tunteiden purkautua esiin voimakkaaksi lauluksi, mutta hän ei ollut runoilija ja siksi vaikeni hän. Omituista kyllä tapasi hän joku aika sen jälkeen eräässä viikkolehdessä runon jonka joka sana herätti vastakaikua hänen sydämmessään ja muuttui hänen omain tunteidensa tulkiksi. Runo kuului:

"Ja päivyt se voittoisna kohoaa tulikatsehen luo lumivaippahan kylmään 'nyt, kinokset, valtanne raukeaa uus maailma allanne aukeaa elo nuori siellä jo siementä kylvää Pois muumiot, elämän vuoro on nyt kevättoukojen aika on ehtinyt!'

Mut hanget ne hehkuvat loistossaan, jääkourin iskevät maaperä-parkaan, selät suorina, uhmaten seisovat vaan, yhä tiukemmin kietovat kahleitaan: 'saas nähdä, se meiltä jos vieläkin karkaa!' — Jo viiltävi jääkylmä kankeus, maan multahan sammua on kevät uus.

Kas, silloinpa aurinko paikalle saa sädekimpulla huitovi kinosten selkää, vedet niiltä jo tuskasta kohoaa ja rinnassa huutaa ja huohottaa — ne voimien irtipääsöä pelkää. Väsyneinä ne horjuvat hautaan päin. No, sankarit, minnekkä kuntonne jäi?

Ja maaperä purkavi lämpöään ja luonto se uhkuvi eloa nuorta, mi äsken ärjyili vimmoissaan, se maata nyt kastavi innoissaan ja apuna murtavi siemenen kuorta. — Hei, vastustusparvi, lyö päälle vaan! Sitä kauniimpi voitto, min silloin saan."

Miten paljon vahvistikaan runo Knuutin eteenpäin pyrkivää mieltä! Niin, ajatteli hän uhmailevalla mielihyvällä, hän näyttäisi kyllä — hän olisi aina näyttävä — että vanhuksen ja koko hänen laumansa tuli taivuttaa niskansa nuoren, eteenpäin murtautuvan elämän edessä! Kaikki jääkauden kuorettuneet ajatukset oli tallattava rikki, raastettava hajalleen ja heitettävä romukasaan, niin ettei niistä jäisi hiventäkään jäljelle.

Emma seisoi Knuutin vieressä. Mutta merkillistä kyllä — tuntui kuin pieni, polttava hiili olisi silloin tällöin koskettanut hänen sydäntään. Hänellä oli vanha isä, sitä ei Knuutilla ollut.

"Kunnioita esimiestäsi!" sanoi Lystrup, kun pastori Lange ensikertaa tuli hänen luoksensa, "kunnioita esimiestäsi! se on aina ollut ohjeenani ja sitä tahdon noudattaa teidänkin suhteenne. Mutta minä kuulun vanhoillisiin, herra pastori. Tahdon tunnustaa teille rehellisesti, että en voi hyväksyä kevyttä kristillismielisyyttä enkä muutakaan nykyaikaista touhakkaa. Emmekö siis molemmin puolin karttaisi ottamasta puheeksi mitään semmoista?"

Pastori Lange oli laiha, vaaleaverinen mies. Hänellä oli harjasmaiset viikset ja vaaleansiniset, kuopallaan olevat silmät, ja hän käytti tummia silmälaseja. Hänen nenänsä oli suuri ja terävä, mutta säännöllinen ja kaunis, jos pari rumaa, valkoista nystyrää silmälasien kohdalla jätetään huomioon ottamatta. Koko hänen olennossaan oli jotakin raikkaan sydämmellistä. Hän oli hyvä puhuja ja oli koko sielustaan kiintynyt tehtäväänsä. Sentähden alkoi seurakunnalliseen elämään heti ilmaantua virkeyttä. Rörbytä tuskin tunsi enää. Uuden ajan laineet olivat toinen toisensa jälkeen vyöryneet sen ylitse, olivat repineet irti ja vieneet matkassaan vanhat tavat, olivat heittäytyneet mahtavalla pauhinalla vuosisatoja kestäneitä mielipiteitä ja tottumuksia vastaan, herättäneet levottomuutta ja kuohuntaa, tulisuutta ja uhmaa, innostusta ja jännitystä joka haaralla. Uusi ja vanha aika koettelivat voimiaan vanhain metsien välissä.

"En mahda sille mitään", sanoi Lystrup, kun hän eräänä sunnuntaina istui vanhan ystävänsä Jörgen Siversenin runsaan illallispöydän ääressä, "en mahda sille mitään, että en voi pitää nykyaikaisesta pyhyyden näyttelemisestä, miellyttävistä lauluista ja hempeistä liikutuksista. Ei luonnista minusta virsien laulaminen moisilla 'kansallisilla' sävelillä kuin esimerkiksi: 'Kaaro vanhus elämöi.' Yhtä vähän saatan laukata ympäri pitäjää ja toitottaa uskonnollisista asioista. Uskontoa ei mielestäni sovi pitää tarjolla pitkin teiden ja kujien varsia, mutta se on kätkettävä tänne sisään erikoiseen pyhättöön."

"Minulla taas on oma mieleni asiasta", sanoi Jörgenin Kaaren, jonka vanhat mielipiteet olivat viimeaikoina tuntuvasti muuttuneet. "Jos tahdomme olla rehellisiä, Lystrup, niin täytyy meidän tunnustaa, ettei Jumalan sanaa koskaan liiaksi usein vedetä esille. Mutta se on sillä lailla, ettei Jumalan sana ihmisiä huvita, ja sentähden he ennemmin istuvat ja panettelevat toisiaan tai lörpöttelevät jonninjoutavaa."

"Samaahan minäkin", puuttui Jörgen puheesen, "mutta meidän äiti se saarnaa päivät pääksytysten."

"Nyt puhut pötyä, Jörgen. Minä koetan vaan pitää huolta, ettei Herran sana teiltä peräti unohdu, te itse kun pidätte siitä niin vähän lukua. Tiedäthän itse, miten esimerkiksi renki Pekka on muuttunut kelvottomaksi ja jumalattomaksi kylänjuoksijaksi ja korttipukariksi, eikö häntäkään saisi ojentaa Jumalan sanalla väliin?"

"No, häntä jos väliin pölyyttäisikin, mutta me muut olemme kunnollisia ihmisiä, äiti."

"Niin aivan! kunnollisia ihmisiä! Mutta taivaanvaltakuntaan emme pääse kunnollisuudellamme, sen olen sinulle jo monasti sanonut."

"Sepä se! Sinua aina pelottaa ottaa puheeksi jotain semmoista. Totta on ettei suvaita mainittavan taivasta eikä helvettiä, ennenkuin ollaan kuolemankielissä."

"… Samaa maata se on tuo Per Greijsinkin Sidse", jatkoi Kaaren. "Hän pistäytyi täällä eilen… eilenkö se oli? — niin, eilenhän minä sain sarkatorveni tampista. Me puhuimme muun muassa uudesta papistamme, ja silloin en malttanut olla ihmettelemättä, miksi ei Sidse koskaan laskenut jalkaansa Herran huoneeseen. Hänellä ei ollut aikaa, sanoi hän! Jos sinä oikein välittäisit Herrasta, sanoin minä, niin sinulla olisi kyllä aikaa. Niin, sanoi hän, tiesihän hän, että minä kuuluin pyhiin. Jumala suokoon, sanoin minä, että olisimme pyhiä molemmat, sillä 'ilman pyhyyttä ei kukaan saa nähdä Herraa.' Silloin hän vasta raivostui ja alkoi sättiä, että Ellen ja minä juoksimme alituiseen hartaushetkissä ja annoimme kotiväen itkeä nälkäänsä. Semmoista valetta! Minä tosin olisin voinut peruuttaa sanani, mutta hän joutui yhä enemmän vimmoihinsa — ajatelkaa! hän oikein pudisti nyrkkiään minun nenäni edessä — mitä te siitä arvelette?" Jörgen raapi olkapäätänsä ja pudisti päätään. "Kyllä se on surkeaa! Äiti ja Per Greijsenin Sidse ovat kymmenen vuotta eläneet kuin ystävät ainakin, ja nyt saattaa tapahtua jotain sellaista."

"Siinä sen näette", puuttui Lystrup puheesen ja osotti Jörgeniä sorsanluulla. "Sellaiset ne ovat seuraukset alituisesta höllötyksestä: erimielisyyttä aviopuolisoiden kesken, lasten ja vanhempain välien rikkoutumista ja eripuraisuutta naapurusten välillä!"

Jörgen katsoi tutkivasti Lystrupiin. "Tuntui, kuin olisitte tarkoittanut äitiä ja minua puheellanne."

"Niin, nähkääs, äiti — saatanhan puhua suuni puhtaaksi, ettehän sitä kenellekään kerro — äiti on saanut päähänsä, että meidän tulisi lukea ruokaluvut päivällispöydässä, niinkuin hänen kotonaan tehtiin. Tässä tuonnottain sai hän minut aivan tulistumaan, niin että minä iskin nyrkkini pöytään ja kirosin, että semmoisiin kujeisiin ei ryhdytä niin kauvan kuin minä lienen isäntä talossani. Ihmiset saisivat taas uutta puheenainetta, ja sitä niillä on jo tarpeeksi."

"On jo tarpeeksi! Tulee mieleeni, mitä pappi sanoi viime sunnuntaina. — Me ihmiset, hän sanoi, pelkäämme näyttää maailmalle, että olemme kristityitä."

"Höm!" Lystrup näytti tarkkaan punnitsevan jotakin veitsi toisessa, haarukka toisessa kädessä. "Joko on outoa ilmassa tämänkin vanhan kodin ympärillä?" "Totta totisesti on tämä surkeaa aikaa" — hän paiskasi veitsen pöytään — "melua ja hajaannusta kaikkialla…"

"Älkää toki", ehätti Jörgen sanomaan, "älkää toki luulko, että Kaaren ja minä…"

"Melua ja hajaannusta — kyllä minä ymmärrän, Jörgen Siversen — melua ja hajaannusta kaikkialla! Mikä metakka vallitsee kokouksissa ja yhdistyksissä joka haaralla! Miten läksytetään toisiaan sanomalehdissä! Auta armas, mitä ballaadeja syntyneekään meidän päivinämme!"

"Niin, kehumiseen ei ole syytä," sanoi Jörgen ja pisti haarukkansa maariankalaan.

"… Ja me rörbyläiset emme siinä suhteessa ole Pekkaa pahempia. Missä vaan pari kolme henkilöä tapaa toisensa, siellä heti suhisee ilmassa 'oikeistoa' ja 'vasemmistoa', 'elämää' ja 'uudistuksia.' Eilen Mads Löve ja Kristen Hjulmand — valtiopäiväin kanuunat, niinkuin tiedätte — kasahtivat vastakkain sepän mäellä ja haukkuivat toisiaan niin että paja tärisi. Kyllä pölysivät miesten turkit! Heidän välinsä oli ennen mitä parhain, he olivat muun muassa yksitoista vuotta samassa lumenluontiyhtiössä — nyt ei sellaisesta voisi enää tulla kysymystäkään. — Torstaina tulivat Lars Sörensen ja Povi Madsen luokseni hyvin juhlallisina ja ilmaisivat, etteivät he pidä siitä, että heidän poikansa saavat nuoranpäästä — höh! Mutta minä käskin heitä siivosti menemään hiiteen. Mitä arvelette siitä, Jörgen Siversen? Minuako, joka olen ollut kohta neljäkymmentä vuotta opettajana täällä, minuako tulee kouluamaan pari narria, jotka hautoessaan hentomielisiä vapausaatteitaan eivät huomaa, että selkäsauna on pennuille väliin erinomaisen terveellistä. Mutta semmoisia ovat ihmiset nykyään. Huh! päätäni huimaa tämä elämä ja sen tyhjänpäiväisyys. Jos tahdon pyytää miestä kyntämään peltoani, täytyy minun ensin miettiä ja punnita, uskallankohan minä, onkohan hän noita 'kansallisia' ja 'henkisesti heränneitä' vai olisiko hän — miten nimittäisin heitä — 'kuolleita sieluja.' Ihmiset näet ovat kuin ruutia ikään. Parhaallaan kuin puhelet heidän kanssansa, leimahtavat he kuin raketit. Herra varjele tätä aikaa!"

Kaaren oli mennyt ulos, Jörgen istui ja hymähteli väliin myöntävästi
Lystrupin puheesen.

"Ja ketä saamme kiittää kaikesta tästä? Ketäs muuta kuin minun erinomaista naapuriani!"

"Olisi kai, mutta ei… no no, riittää, riittää!… ei sellaista touhakkaa eikä niin helisevin lipuin… helisevin soitoin ja liehuvin lipuin… maljanne!… Knuut… ääh! ääh! väkevää kuin myrkky!… Knuutille jää kunnia siitä, että tämä 'kuollut paikkakunta' — käyttääksemme uusmuotista vertauspuhetta — on muuttunut valistuksen vainioksi. Häntä saamme kiittää uudesta papistammekin. Tiesin hyvin, miten hän hengenheimolaisineen kierteli ympäri pitäjää kokoamassa nimiä. En kiellä, että olin hyvin tyhmä; arvelin: antaa heidän koettaa! Niin nuori mies ei ikinä sitä virkaa saa! Mutta sekinhän on meidän aikamme hyviä puolia, että vanhat, kokeneet ja kykenevät papit ja opettajat syrjäytetään ja nuorukaisia pistetään virkoihin. Saatte nähdä, Jörgen Siversen, että vielä toteutuu mitä olen sanonut: kun minä kerran kuolen, tulee sijaani joku parikymmenenvuotias tuulihattu…"

"Minäkö vahva?" Hän pudisti päätänsä. "Pumppulaitos sisässäni ei ole ollut enää kunnossa vuosikausiin. Te tiedätte, miten usein minua ahdistaa… niin, niin, hengenahdistus, hengenahdistus!" Ja hän pudisti taas päätänsä.

Puhe kääntyi uudelleen Knuuttiin ja Jörgen Siversen viittaili niin selvästi Emman ja Knuutin väleihin, että Lystrup ei voinut olla tarttumatta siihen hänelle niin vastenmieliseen aineeseen.

"Voimmehan puhua siitä, Jörgen Siversen, mutta se ei saa mennä sen pitemmälle."

"Minä en ole puhunut siitä kenellekään, enkä ole sitä vastakaan tekevä, sillä asia on sitä laatua, että muut eivät tarvitse pistää siihen nokkaansa. Mutta eikö ole ihmeellistä, Lystrup, että sittenkin kävi näin? Muistatteko, mitä puhuimme kerran heistä teillä?"

"Muistan, ja muistan senkin, mitä silloin sanoin. Mutta kun itse muuttuu asianomaiseksi, niin alkaa asiaa katsella toisilla silmillä. Muutoin saatan sanoa teille, että jos poika paremmin malttaisi mieltänsä ja antaisi muille, mitä heille kuuluu, niin ehkä asia vielä hyvinpäin kääntyisi."

"Eikö totta? Hän luulee voivansa taivuttaa kaksinkerroin meidät vanhat. Tiedättekö, millä hän nyt tahtoo minut nutistaa?"

"Vapaakoululla. Perustetaan vapaakoulu — hänen maalleen luonnollisesti — joka anastaa lapset minun koulustani — ymmärrättekö yskän? Hän arvelee, että sitten on minusta päästy, sitten minä olen nöyryytetty."

"Onpa niinkin. Miehet, joista äsken puhuin, antoivat minun hienosestaan ymmärtää, että he panisivat lapsensa toiseen kouluun, jos niikseen tulee. Minä tajusin heti tarkoituksen. Eilen sitten kertoi Jörgen Smed minulle, että Knuut ja pappi olivat kauvan seisoneet kirkkomäellä sunnuntaina ja keskustelleet vapaakoulusta, mutta pappi ei ollut tuntunut vielä oikein taipuvaiselta. Se on varmaa, että sitä vettä hänellä nyt on myllyssään."

Lystrup nyykäytti päätään. "Hän tulee sen saamaan, malttakaahan vaan! Ne molemmat saavat ryömiä minun jalkaini juuressa ja rukoilla hyvää säätä, sen takaan."

"No, mitä arvelette tulevasta kokouksesta?" kysyi pastori Lange, kun hän eräänä päivänä tuli koulumestarin luo ja tapasi hänet puutarhassa.

Lystrup taivutti ruumistaan taakse päin ja pullahutti suustansa savupilven kohti pähkinäpuiden latvoja. "Mitäkö arvelen, herra pastori?"

"Niin." Pastori kumarsi päätänsä ja katsoi silmälasiensa ylitse kysyvästi Lystrupiin. "Tiedättehän, ettei se ole mikään valtiollinen kokous, mutta ainoastaan pieni, ystävällinen yhtymys, joka osaltansa synnyttäisi sovinnollisempaa henkeä paikkakunnassa. Eikö olisi hauskaa unohtaa hetkeksi puoluekysymykset ja viettää kaikki Istedinpäivää yhdessä sekä juhlan jälkeen huvitella vapaan luonnon helmassa? Minä olen ajatellut pyytää teitä esittämään eläköönhuudon kuninkaalle."

"Totta puhuen, herra pastori, en pidä sellaisista ystävällisistä yhtymisistä, joissa nokitellaan toisiaan laulujen ja hurraahuutojen säestyksellä."

"Minä tulen kokoukseen, herra pastori", vakuutti Lystrup painolla, ikäänkuin hän olisi tahtonut sanoa: "tahdon voittaa tai kuolla oman pesäni kynnykselle."

"En usko ollenkaan, että kansanopiston johtaja tulee, sillä hänen tapanansa ei ole matkustella. Sitä paitsi voin vakuuttaa teille, että hän on hyvin sävyisä ja maltillinen mies. Te varmaan luulette, että kaikki vapauden ystävät ovat mielettömiä hurjastelijoita, jotka muinaisen espanjalaisen ritarin tavoin hyökkäävät kaiken kimppuun, mikä heistä tuntuu epäilyttävältä."

"Te ehkä tarkoitatte Knuut Olsenia. Mutta tiedättekö, Lystrup, mitä minä arvelen? Kun puhun peittelemättä, niin mielestäni olette te eikä kansanopiston johtaja tai joku muu syypää hänen äärimäisyyksiin asti menevään vapauden intoiluunsa."

"Niin, te juuri! Ainaisilla hyökkäyksillänne hänen kimppuunsa ja alituisilla ahdistelemisillanne olette tietämättänne kiihoittanut häntä ja johtanut hänet äärimäisyyksiin."

"Esimiehyys ei tule tässä kysymykseen! Mutta keskustelkaamme tyynesti asiasta, hyvä herra Lystrup! Istutaan tähän siimekseen!"

"Te olette, nähkääs, vanha mies", jatkoi pastori, "ja siksi en ihmettele, että mielipiteenne myös ovat vanhat. Mutta Rörby ei jää vanhaksi Rörbyksi. Minulla on eräs ystävä, joka joku aika takaperin piti jumalanpalvelusta täällä edeltäjäni sijasta. Hän sanoi kerran, että hän oli tavannut täällä sitkeän, vanhanaikuisen, mutta urhean kansan, jonka pohjalla näytti piilevän suuret määrät vanhaa talonpoikaisvoimaa. Jos se kerran heräisi, olisi se tekevä sen tavalla, joka tuntuisi. Hänen ennustuksensa on jo tavallansa toteutunut, sillä meidän pitäjämme on nykyisin seudun vilkkain taistelupaikka…"

"Tähän asti säästössä olleet voimat", jatkoi pappi häiriytymättä, "on otettu käytäntöön — ehkä liiaksikin samalla haavaa. Väki on saanut silmänsä auki, mutta sillä ei ole vielä tarpeeksi itsenäisyyttä eikä asiain arvostelemiskykyä. Siksi käy täällä samoin kuin niin monessa muussa paikassa meidän päivinämme: toiselta puolen ajetaan takaa jotakin uutta ja puuhataan muutoksia, toiselta pysytään itsepintaisesti kiinni entisissä vanhentuneissa oloissa… niin se on, herra Lystrup. Ja kaikkialla, missä uudet ajatukset pian valloittavat alaa, tulistuvat ihmisten mielet tyhjäntoimittajain ja rauhanhäiritsijäin hauskuudeksi — sellaisia ei puutu täältä enempää kuin muualtakaan. Minä pappina en voi muuta kuin iloita pitäjän heräämisestä, mutta…"

"Mutta, hyvä ystävä, kuulkaa toki minua! Samalla olen usein huolissani nähdessäni sitä katkeruutta ja tuomitsemishalua, joka valtaa ihmisten mielet ja täyttää uhmalla sydämmet. Siitä minä en iloitse, en ollenkaan, rakas herra Lystrup. Olen päinvastoin levoton siitä, sillä jos se jatkuu tällä tavalla, on se tuottava minulle arvaamattomia vaikeuksia minun omassa toimessanikin. Siksi tahtoisin mielelläni — en keskeyttää kehityksen kulkua, mutta koettaa saada sovinnollisempaa ja veljellisempää suhdetta taistelijain välille. Ja huomaatteko: tämä kokous kesäisen luonnon helmassa on ensimäinen askel siihen suuntaan. Koettakaamme, emmekö kerran voi lyödä kättä kätehen saman isänmaanrakkauden elähyttäminä, laulaa yhdessä vanhoja laulujamme ja iloita ihanista muistoistamme."

"Minä tulen varmasti, herra pastori. Kun kansanopiston johtaja kokoaa ympärilleen aseensakantajat meidän kylästämme, niin olisin huono mies jos…"

"Mutta, rakas herra Lystrup, te ette ymmärrä koko asiaa." Ja papin täytyi taas alkaa alusta.

Kun pastori Lange kotimatkalla oli ehtinyt majatalon sivuitse, kuuli hän yht'äkkiä takanansa lyhyttä, läähättävää hengitystä. Hän kääntyi ääntä kohti ja näki pienen, vääräsäärisen, paksun miehen tulla huitovan jälestään. Kaksi pojanviikaria sattui olemaan saapusalla ja toinen heistä sanoi miehen laukkaavan kuin sika, toinen hyppivän kuin porsas.

"Anteeksi, että minä… Oi, mikä ristinvarsi liika lihavuus on ihmiselle… puh, puh! Päivää, herra pastori! Suvaitsetteko, että…?"

Besser ojensi kätensä ja teki kumarruksen, jonka vaikutuksesta varmaan hänen takanansa seisoja olisi lentänyt kappaleen matkaa alamäkeen. "Minä kävin juuri", jatkoi läähättävä ravintoloitsija ja pyyhkäsi pari kertaa nenäliinallaan hiestä kiiltävää otsaansa, "minä kävin juuri pastoria tapaamassa, mutta pastori ei suvainnut olla kotona, he, he, he, siksi rohkenen minä…"

"On, herra pastori." Uusi kumarrus. "Herra pastori arvasi heti… Kävisikö pastorille laatuun astua hetkeksi minun halvan kattoni alle… he, he?"

"Kiitos, mutta ehkä voitte sen toimittaa täälläkin, minun on oltava seitsemän aikaan kotona", vastasi pappi ja katsoi kelloaan.

"Kyllä, herra pastori antaa vaan anteeksi…! Herra pastori ei saa suinkaan… Se on eräs varsin tärkeä asia, joka koskee hyvin läheltä tämän seudun ja koko Tanskan kansan kansallisuus-kysymystä."

Besser oli miettinyt valmiiksi alustuksen asiaansa, mutta hän oli kuvitellut, että hän saa sen esittää istuen juhlallisena tuolilla vastapäätä pappia tämän virkahuoneessa, ja sen täytyikin tapahtua kadulla ja hän itse seisoi avopäin ja läähättäen papin edessä.

"Nähkääs, herra pastori", alkoi hän käsi nenäliinoineen tärkeännäköisesti koukistettuna eteenpäin, "meidän aikamme on levotonta aikaa, hyvin levotonta. Ilmakehä päämme päällä on… on sähköä täynnä, ja sentähden, herra pastori, ei yksikään kelpo tanskalainen ja kansanvaltaisuutta kannattava kansalainen saa pysyä toimettomana. Minä luulen ja uskallan sanoa" — hän nyykytti päätään ja katsoi mairittelevasti pappiin — "ettei kenenkään persoonallisuus minuun vaikuta — se olisi rikos uskontoa ja siveellisyyttä vastaan… Anteeksi, herra pastori, että puhun niin avomielisestä kirkon palvelijalle… hm, kirkon palvelijalle, jota kohtaan tunnen mitä alamaisinta kunnioitusta, mutta, niinkuin sanoin, persoonallisuus minuun ei vaikuta. Te tiedätte, herra pastori, että minulla on omat tapani. Minä pelkään Jumalaa ja käyn suoraan tietäni — durch vorvärts fremad! erään kirjailijamme sanaan, katsomatta Pekkaa tai Paavalia takanani. Se ei kenties ole viisasta, ehkä olisi parempi häälyä eri puolueiden välillä, mutta sitä en voi tehdä, se on minulle suoraan sanoen mahdotonta, se sotisi vastoin persoonallista vakaumustani. Minä puhun suuni puhtaaksi, herra pastori. Ja sekin on varmaa, herra pastori, että meidän rakkaassa isänmaassamme sorretaan ja häpeämättömästi poljetaan erästä säätyä…"

"Virkasäätyä!" Sitä lausuessaan rypisti Besser kulmiaan ja hujautti kädellään, ikäänkuin hän olisi tahtonut antaa virkasäädyn häpeämättömille sortajille hyvinansaitun löylytyksen.

"Kuulkaa, herra pastori — en ollenkaan tahdo mielistellä teitä, sillä personallisuus ei minuun vaikuta, mutta kymmenysten lopettaminen ja pappien palkkausjärjestelmän muuttaminen, herra pastori, se oli kerrassaan hävytön teko, sanon minä."

"No niin", sanoi pappi ja katsoi taas kelloansa, "mutta teillähän piti olla asiaa minulle?"

"Minun mielestäni on virkasäädyn ja etupäässä pappien, korkeasti kunnioitettujen kirkon palvelijain, kannattamalla uskontoa ja siveellisyyttä pidettävä valtiota tasapainossa, niin ettei roskaväen tiedottomuus ja vallankumoukselliset hankkeet saata sitä perikatoon."

"Niin, nähkääs, herra pastori, olen nähnyt paljon maailmaa, mutta en koskaan ole yhtynyt suuren runoilijamme Tykö Brahen sanoihin: isänmaa on yksilölle velkaa kaiken mitä… herra pastori tietysti tuntee sen. Minä olen nähnyt surulla ja mielipahalla, miten täällä meidän pienessä, kauniissa, rakkaassa isänmaassamme, missä meillä voisi olla niin hyvä olla, eri puolueet repivät, suoraan sanoen silpovat toisiansa. Meidän on tehtävä jotakin, herra pastori, saadaksemme… oi, malttakaa viisi minuuttia vielä, herra pastori, se tulee heti! Voinetteko arvata, mitä minä yksinkertaisuudessani olen ajatellut? Te tuskin sitä hyväksytte, mutta sanon sen kumminkin. Näin meidän kesken puhuen olen tuuminut, emmekö koettaisi saada aikaan semmoista… semmoista pientä, elikkä semmoista suurta kansanjuhlaa Rörbyn metsässä, semmoista ystävällistä…"

"Ahaa, sekö olikin sydämmellänne! Mutta sehän on jo päätetty ja tunnettu asia."

Besser ei ollut tietysti kuullut mitään koko hommasta, mutta hän tunsi itsensä erittäin ihastuneeksi huomatessaan sen "henkisen sopusuhtaisuuden", joka oli saattanut saman ajatuksen syntymään sekä papin että hänen mielessään.

Pastori Lange ojensi kätensä jättääkseen hyvästit, mutta Besserillä oli vielä eräs isänmaallinen velvollisuus sydämmellään.

"Nähkääs, herra pastori, teiltä ja muilta puhujilta saamme me henkistä ravintoa… lyhyesti sanoen: te ravitsette meitä henkisesti, mutta — se on tosin sivuseikka vaan, mutta vatsa ja muut elimet — he, he, on naurettavaa puhua sellaisesta, mutta nekin vaativat osansa, ja jos pastori suvaitsee… he…"

"Olen jo aikoja sitten käsittänyt, mitä te tahdoitte sanoa, Besser. Te otatte luonnollisesti mukaanne muutamia tynnöriä olutta, sikareja ja muuta hyvää… No, hyvästi nyt!"

"Niinkuin suvaitsette, herra pastori! Se on vaan sivuasia…
Kiitoksia, herra pastori! Hyvästi, hyvästi!"

Pieni ravintoloitsija pyyhki otsaansa ja palasi tarjoilupöytänsä ääreen itsetietoisena siitä, että tärkeä isänmaallinen asia oli hyvällä alulla.

Sillä aikaa oli Lystrup värähtelevin sieramin ja piipun luuta pureksien lyhyillä, mutta nopeilla askelilla mittaillut puutarhan lehtikujaa. Mutta hän tuli pian hikiseksi ja häntä alkoi hengästyttää. Hänen täytyi mennä sisään ja turvautua lepotuoliinsa.

"Niin, niin", sanoi hän ja pyöritti peukaloitaan, "aika jättää minut, aika jättää minut."

Ja taas oli hänellä eräs noita hetkiä, jolloin omituinen heltynyt sieluntila valtasi hänet. Painostava, raskas tunne mielessään ajatteli hän innokasta, pitkää työtänsä pitäjässä. Eikö poikue poikueen jälkeen ollut saanut kasvaa hänen vaalivan silmänsä alla? Eikö hän kaikin voimin ollut taistellut raakuutta, epärehellisyyttä ja kaikkea pahaa vastaan, karaissut hentoja jäseniä ja avannut nuoria silmiä näkemään elämän velvollisuuksia? Eikö hän aina ollut rehellisesti ja parhaan kykynsä mukaan koettanut kasvattaa lukuisaa oppilasparveansa, noita silloin kasvavia ihmistaimia, joista muutamilla jo alkoi olla harmaita hiuksia päässänsä? Eikö hän ollut koettanut saada heistä kunnollisia, hyviä ja rehellisiä ihmisiä, jotka ahkeruudessa, toimeliaisuudessa, rakkaudessa kuninkaasen ja isänmaahan sekä kaiken pyhän ja toden kunnioituksessa olisivat esi-isiensä vertaisia ja jättäisivät samat ominaisuudet perinnöksi jälkeläisilleen? Neljäkymmentä vuotta oli hän ponnistanut ja taistellut, neljäkymmentä vuotta hoitanut vaivaloista johtajan tointa elämän eksyttävässä erämaassa, edessään toivon tulipatsas ja takanaan aaltoilevat kansajoukot. Ja mikä oli hänen palkkansa? Seisoiko hän vanhuutensa viime hetkinä vuoren huipulla ja silmäili ylentäviä näkyjä…?

Hän rypisti suuria, harmaita kulmakarvojansa ja räpäytti kahdesti silmiänsä vapautuakseen muutamista pisaroista, jotka riippuivat silmäripsissä.

Ei, hänellä ei ollut mitään ylentäviä näkyjä. Hän näki, miten vanhat, rakkaat oppilaat toinen toisensa jälkeen jättivät hänet, murtivat kaikki entiset siteet, muuttuivat hänen vastustajakseen ja unohtivat nöyryyden ja kunnioituksen, mitä he olisivat olleet velvolliset hänelle osoittamaan. Olivatpa he vielä väliin mukana huutamassa hänelle: "alas, alas!"

Hänen katseensa etsi sohvan yläpuolella olevaa kuvaa. Ja Fredrik kuudennen punaisen takin ympärille muodostui loistava, kirkas kehys, muistojen, valoisien, väririkkaiden muistojen kehys. Hänen eteensä avautui kokonainen ajanjakso, täynnä valoisia pilkkuja, tarkkaa oikeudentuntoa ja horjumatonta tahdonlujuutta, velvollisuuksien pyhänä pitämistä ja vanhan kunnollisuuden kunnioittamista.

Mutta kehys hajautui, kuvat vaalistuivat, muuttuivat usvaisiksi, epäselviksi, ja vähitellen valoisa ajanjakso kokonaan katosi ja sen sijalle siirtyi kirjava nykyisyys — samea ajanjakso, jossa koulumestarin vanhat silmät näkivät vaan hajaannusta, mielivaltaisuutta ja onttoa ihanteellisuutta. Ei milloinkaan hän ollut vielä niin selvästi tuntenut, että hänen aikansa oli ohitse. Jonkun ajan kuluttua heitetään hänet pois niinkuin työkalu, joka ei kelpaa enää käytettäväksi. Nousevat polvet kävelevät hänen haudallaan, osoittavat sitä, hymähtävät alentuvasti ja sanovat: "siinä lepää muuan vanhan ajan verrattomia lukkareja!" Taas muutamia vuosia ja hänen nimensä on unohtunut, pyyhitty kuin luku taululta. Poikkeustapauksessa saa hän vielä elää uudelleen narrinosassa jossain hauskassa huvinäytelmässä ja tulla esitetyksi yleisölle, joka on kokoutunut nauramaan elämän hullunkurisuuksille.

Hänen vanha sydämmensä alkoi kapinoida, mutta sama heltynyt mieliala, joka äsken oli vallannut hänet, pääsi taas voitolle ja painoi vienon surumielisyyden leiman hänen ajatuksiinsa. Hän tunsi taas olevansa niin yksin ja hyljätty. Hänen alakuloisuuttansa lisäsi kalvava tunto siitä, ettei hän omannut enää muinoista kuntoaan eikä johtamiskykyään. Hän tunsi syvää sääliä itseänsä kohtaan, ja pitäen kättänsä vielä kosteilla silmillään huokasi hän: "oi Jumalani!"

"Isä!" kuului samassa hänen vierestänsä ja hän tunsi käsivarsien kietoutuvan kaulaansa. Emma, joka Lystrupin huomaamatta oli tullut huoneesen, oli jo kauvan aikaa seisonut hänen tuolinsa takana ja kärsinyt hänen kanssansa. Kun viimeinen vihlaiseva tuskanhuuto kohosi koulumestarin rinnasta, ei tyttö voinut enää kauvemmin pidättää itseänsä, vaan heittäytyi nyyhkyttäen isänsä kaulaan.

Joukko johtopäätöksiä välähti salaman tavoin Lystrupin aivoissa. Tänään hän, huomenna kenties pari uutta itkijää, muutamain päiväin perästä koko kylän väki vuodattamassa säälinkyyneleitä…! "Säästä kyyneleesi, tyttöseni, minä en niitä tarvitse!"

Lystrup nousi ja suoristi vanhaa, kookasta vartaloansa. Alakuloisuus ja arkuus oli kadonnut samoin kuin toisinaan teaatterissa sankarin valepuku katoaa äkkiä lattian alle. Voimakkaana ja pystypäisenä seisoi hän siinä. Näytti kuin olisi hän juuri taivuttanut koko Rörbyn jalkojensa juureen. Surkutella Fredrik kuudennen vanhaa urhoa…! Ei, leijona ei alennu vastaan ottamaan pikkueläinten säälinosoituksia!

Heinänteko oli päättynyt. Viime päivinä oli Rörbyssä vähän päästä ollut sade- ja ukkoskuuroja, mutta kahdentenakymmenentenäviidentenä päivänä heinäkuuta koko luonto säteili ja uhkui tuoreutta ja eloisuutta. Suolla olevat mustat turveröykkiöt oikein höyrysivät auringon paisteessa. Villi-ankan pojat räpiköivät ruovostossa ja musta nokikana tepasteli suurilla, litteillä jaloillaan sinne tänne kaislikossa, väliin äännähdellen armaallensa rumalla tavallaan. Utuinen, auringon lämmittämä ilma vipatti hiljaa metsän vihreälatvaisten puiden yläpuolella. Lukematon joukko palsternakkoja, keltakukkia ja kuperkeikkoja kasvoi molemmin puolin tietä ja niiden tuhansista pienistä kukista kohoava väkevä tuoksu täytti ilman. Määrätön paljous hyönteisiä, kullankeltaisia tai harmaita kovakuoriaisia ja monivärisiä perhosia hääri korsien ja kukkien ympärillä, ja peltoleivoset istuutuivat milloin toisen, milloin toisen kasvin latvaan, avasivat punaisen kitansa ja päästivät sulavan lirityksensä kuuluviin.

Teillä ja poluilla, jotka kaikki yhtyivät maantiehen, näkyi kirjavia ihmisjoukkoja liikuskelevan ja metsässä vilisi juhlapukuisia rörbyläisiä sekä naapuripitäjäläisiä. Siellä näki vanhoja miehiä keppi kädessä ja silkinhienoinen, vähän kellahtava tukka valumassa olkapäille, näki nuorukaisia, joiden vaalea tai tumma tukka oli piilossa hatun alla, niin että ainoastaan niskassa ja korvien seuduilla muutamia hikisiä kiharoita pisti näkyviin. Siellä näki myöskin hymyileviä, päivettyneitä tyttöjä, sävyisiä, hyvinvoivan näköisiä vaimoja ja pieniä, toivehikkaita ihmisvesoja, joiden suupielet kiilsivät ja jotka pitelivät käsissään voirinkelejä ja hunajakakkuja. Jotakin juhlallista ja sopusointuista oli mielialassa, mikä vallitsi joukkueessa. Räjähdysaineesta ei näkynyt jälkeäkään — se oli jätetty kotiin. Jokainen oli saapunut siinä vakaassa aikomuksessa, että nauttisi luonnon ihanuudesta ja juhlan hauskuuksista sovussa ja rauhassa kaikkien kanssa. Soittokunta, johon kuului puoli kolmatta miestä — s.o. kaksi täysikasvuista ja yksi oman arvonsa tunteva pojan tynkä — seisoi kiiltävät torvet käsissään lähellä puhujalavaa, joka oli kuusen oksilla ja lipuilla kaunisteltu. He näyttivät vetävän ilmaa keuhkoihinsa läheistä puhallusta varten. Ruokaa oli kukin tuonut matkassaan, mutta juomatavaroista, kahvista, leivoksista, sikareista y.m. oli toimelias, isänmaallismielinen Besser pitänyt huolta. Kaikki oli valmiina Istedinpäivän viettoa varten. Jörgen Siversenin ryppyinen naama vetäytyi leveään hymyyn, kun hän saapui juhlapaikalle ja näki valmistukset. Mutta mitä ihmettä oli pistänyt kunnon vanhuksen päähän! Korvilla luuhottava lammasnahkalakki oli poissa ja sen sijalla komeili pieni, pyöreälakinen, muodinmukainen hattu. Koko joukko oli ihmeissään ja Sören Hugger väitti voitonriemuisena, että Jörgen oli jättämäisillään vanhoillisuutensa ja kääntymäisillään uusille urille.

Muutamassa kohti metsän ulkolaidassa seisoi Knuutin sisar ja veti miestänsä hellästi käsipuolesta. "Kuule… tule mukaan, Frans! Tiedäthän, että kaipaat virkistystä."

"Mitä joutavia! Tule vaan ja anna raskaiden ajatustesi olla! Ehkäpä eno taipuu vielä tällä kertaa meitä auttamaan."

"Minä olen pyytänyt enosi apua niin usein ennen, etten voi sitä enää tehdä."

Asia, mitä puolisot käsittelivät, oli todenperästä vakava. Frans Larsenin asiat olivat vuosien kuluessa huonontuneet ja hänen täytyi tehdä yhä uutta velkaa. Sillä kertaa oli 5000 kruunua lankeava hänen maksettavaksensa aivan lähimmässä tulevaisuudessa, mutta mistä ja miten hän rahat saisi, sitä hän ei tietänyt, ja siksi hän ei saanut rauhaa, ei yöllä eikä päivällä.

"No, siellä tuokin tulee", sanoi Frans, joka oli huomannut Knuutin suolla leppäpehkojen välissä. "Väistytään syrjään!"

"Hän on jo huomannut meidät, Frans. Eikä meidän tarvitse paeta veljeäni, hän ei tee meille mitään pahaa."

Hikisenä ja päivettyneenä lähestyi Knuut sisartansa ja lankoansa ja tervehti heitä. Frans vetäytyi samassa puhuttelemaan erästä tuttuaan, jonka hän oli huomannut metsässä, ja Bodil käytti tilaisuutta hyväkseen välittääkseen Knuutille hätäänsä.

"… Eikä siinä kaikki. Puute ahdistaa meitä joka haaralla. Huomasitko, miltä hänen juhlapukunsa näytti, ja minulla on ylläni vanha, paikkainen alushame. Joka hetki pelkään sen näkyvän ihmisille."

Knuut katsoi häneen suurin silmin. "Hyvä Jumala, niinkö pitkällä jo ollaan, Bodil!"

"Hm", alkoi Knuut, "ehkä voin auttaa teitä pahimmasta hädästä, jos vaan sinä, lanko… hm!"

"Oikein todella. Me emme ole milloinkaan syntyneet särpimään samasta kupista, mutta syytä voi olla yhtä paljon minussa kuin sinussakin. Rahoja ei minulla kyllä ole, mutta tiedän mistä niitä saa ja tahdon taata sinua."

"Sitä en olisi uskonut sinusta, Knuut. Kiitos, Knuut, kiitos…!" sanoi Frans ja tarttui Knuutin käteen.

Molemmat langokset seisoivat silmät kyynelissä ja pudistivat toistensa käsiä. Sinä hetkenä muodostui heidän välillensä ystävyyssuhde, joka ei koskaan rikkoutunut. Liikutettuina ja iloisina siirtyivät sitten nuo kolme juhlavierasta liputetulle kentälle.

Lystrup, joka myöskin oli sillävälin saapunut, oli päivän kunniaksi ottanut päähänsä korkean hatun, joka samoin kuin kalottikin oli takaraivalla. Hän puhutteli tuttujaan ja koetti päästä selville asemasta kävellessään pitkä, porsliinikoppainen, sarvikansinen piippu kädessään keskellä joukkoa, joka oli ryhmittynyt moniin erisuuruisiin parviin. Kansanopistonjohtaja ei ollut saapunut, ja sentähden uskalsi Lystrup toivoa, että juhla menisi suuremmitta onnettomuuksitta. Mutta epäilys valtasi hänet uudelleen, kun hän sattumalta sai kuulla muutamain juhlavierasten mietteitä. Noiden iloisten, rauhallisten ihmisten keskellä näytti todellakin kävelevän muutamia, joiden sormen päitä oikein kihelmöi halu saada pistää sytytys-lanka paikkaan, missä vähänkin olisi ollut räjähdysaineen nimellistä. "Tahtoisitko sinä, Sören Persen", kuului muutamasta ryhmästä, "että talonpojan pitäisi vielä ryömiä nelinkontin herrain edessä samoin kuin entiseen aikaan, jolloin meitä istutettiin vielä mustassa penkissä?"

"Niin, näytät olevan sitä mieltä, kuin pitäisi kuninkaan ottaa ministeriksensä, ketä sinä ja sinun ystäväsi osoittavat sormellaan?"

Eräässä toisessa kohti kuuli hän muutamain nuorten miesten lausuvan mielipiteitänsä koulukysymyksestä.

"Olen vakuutettu siitä", lausui muuan nuori vapaakoulunopettaja naapuripitäjästä, "että valtion koululaitos on perustuksiaan myöten mädäntynyt. Ei aikaakaan ja se on lysähtävä kokoon, niin että ryske kuuluu kaukaisimpiinkin salon soppiin."

Lystrupin mieltä kihelmöi; mutta hän katsoi arvoansa alentavaksi antautua otteluun moisen vastustajan kanssa. "Kas sitä!" sanoi hän vaan sivukulkiessaan, "ne ovat vapauden kasvatteja ne!"

Vihdoinkin kulki Lystrup kahden tilanomistajan ohitse, jotka käsittelivät keskusteluainettansa mitä suurimmalla tyyneydellä. Se oli varmasti ilahuttava vanhaa, rauhaa rakastavaa sydäntä. Lystrup kuunteli. He puhuivat — porsaista. Niin, niin! Hän kääntyi yleisöön päin, asetti kädet lanteilleen ja huokasi: "jospa puhuisittekin porsaista kaikki!"

Besser oli hankkinut pöytiä ja penkkejä juhlapaikalle ja näki iloksensa oluen ja virvoitusjuomain nauttijain niitä ahkerasti käyttävän. Milloin ponnahti korkki sooda-, milloin olutpullosta. Besser oli tänään paljasta kohteliaisuutta ja päiväpaistetta. Hän oli aivan vakuutettu siitä, että Ellen ohikulkiessaan oli hymyillyt hänelle äänetöntä, paljon puhuvaa hymyään ja sentähden ajatukset hänen aivoissaan hyppivät kuin poikain kumipallot. "Tänään se on tapahtuva", ajatteli hän ja piti koko ajan silmällä vanhaa Jörgen Siverseniä.

"Herra Lystrup, me alamme", kajahti äkkiä puhujalavalta, ja samassa alkoi kuulua laulun ja soiton säveliä vanhain, tuuheain pyökkien siimeksestä.

Puheista kertominen täytyy jättää. Niissä vallitsi läpeensä rauhallinen ja toivorikas isänmaallinen henki, ja yleisö yhtyi aina koko sielustaan eläköönhuutoihin, mitä niiden lopussa esitettiin. Mutta juhlaa seurasi pieni jälkinäytös, johon emme voi olla kajoamatta.

Kun Knuutin oli juhlan vakavan puolen lopettajaisiksi lausuttava muutamia sanoja, oli hän siksi varomaton, että kosketteli ajanhenkeä, ylisti sen inhimillisyyttä, valistuspyrintöjä j.n.e. Samalla oli sopusointuinen, rauhallinen mieliala kuin poispyyhäisty. Ja kun Knuutin puheen jälkeen vapauden ystäväin innokkaat eläköönhuudot alkoivat raikua, murtui vanhan koulumestarin kärsivällisyys ja hän tunsi velvollisuuden vaativan häntä puhumaan. "Saanko puheenvuoroa?" huusi hän, ennenkuin vielä eläköönhuutojen kaiku oli ehtinyt kuolla tyynessä kesäilmassa.

Taistelunhenki oli kuin saaliinhimoinen leijona hyökännyt keskelle ihmisjoukkoa. Ei kukaan tahtonut sitä häätää pois. Päät kohosivat, posket hehkuivat ja jokaisen kasvoista saattoi lukea: "otellaan, otellaan!"

"Äskeinen puhuja kuvasi meille ajan henkeä", alkoi Lystrup puhua koko keuhkojensa voimalla, kun hän ensin oli tehnyt tavanmukaiset liikkeet käsillään. "Mutta minä sanon: Jumala varjelkoon meitä valistuksesta!… Olkaa huoletta, herra pastori, en ole yhtään kiihoittunut… Jos te, arvoisat kuulijani, tahdotte nähdä ajanhengen oikeassa karvassaan, niin minä paljastan sen teille ja näytän, miten surkuteltava se on…"

"Alas!" huusi joku. "Ei, anna vaan heille oikein kelpo lailla!" kuului toisaalta. Syntyi yleinen levottomuus. Viimein täytyi papin kehottaa yleisöä rauhoittumaan. Hän oli sitä tehdessään aivan kalpea. Yleisö huomasi, että oli tosi kysymyksessä ja asettui.

"En taputa ajanhenkeä poskipäille, tunnustan sen suoraan", jatkoi Lystrup. "Otamme esimerkiksi tarkasteltavaksemme ylistetyn inhimillisyyden, josta äskeinen puhuja mainitsi ja joka on muuan ajanhengen hyviä ominaisuuksia. Sääliessään 'kärsivää ihmiskuntaa' hellitellään raakuutta ja intohimoja, rakennetaan pieniä, mukavia kamareja varkaille ja roistoille, missä he voivat säilyttää nahkansa kuivina ja viettää turvallista ja huoletonta elämää, ihaillaan luonnontilassa elämistä ja pidetään suurta ääntä roskaväen jaloista ja pyhistä tunteista. Se on sitä Rousseaun metsäläis-oppia, ja sitä täällä meidänkin maassamme koetetaan panna käytäntöön, kun se ensin on muun maailman villinnyt. Minua ei ihmetyttäisi, jos lopulta itse luontoakin aljettaisiin hemmotella, viljeltäisiin nokkosia ja ohdakkeita huoneissa ja syötettäisiin repoja makeisilla. Ja mikä tuosta siunatusta inhimillisyydestä on seurauksena? Eikö se, että roskaväki saa vallan ja me muut saamme kauniisti väistyä heidän tieltänsä? Vieläkö luulette olevan jotain kunnioitusta herättävää yhteiskunnassa, missä upseerit ja sotilaat, mestarit ja oppipojat, isännät ja rengit kävelevät käsikoukkua ja toisiaan sinuttelevat? Mutta eikö sitten jo huomaakin, miten yhteiskunta natisee kaikista liitoksistaan? Mitä kevytmielisyyttä ja tapainturmelusta kaikkialla! Mitä vauhtia edistyvät päivälliskemut, tanssiaiset ja muut narripelit! Miten ponnistellaan voittaakseen toisensa ylellisyydessä ja turhamaisuudessa! Ja kun ei ole itsellä varaa, niin pöyhistellään lainahöyhenillä ja petetään ihmisten silmiä koreilla vaatteilla, joiden alla voi olla repaleinen paita. Kun lainaaminen ei enää käy päinsä, niin otetaan omin lupinsa ja livistetään käpälämäkeen toisen rahojen kanssa vähääkään välittämättä siitä, että retki voi päättyä kuritushuoneeseen. Ja siitä huolimatta saatetaan vielä kerskaten puhua ajan edistyksestä. Sanomalehdet ovat täynnä roskaa ja tyhjänpäiväisiä juttuja, köykäisiä, onttoja ajatuksia lähetetään maailmaan ja kansa tervehtää niitä riemulla ja muuttuu niiden täysiveriseksi liittolaiseksi. Parrattomat piimäsuut juoksentelevat ympäriinsä ja kuvittelevat olevansa koko pöpöjä kuultuaan pari 'kansallista esitelmää.' Vastustelemista ja arvostelua kuulee kaikkialla. Niin, ystäväni, semmoinen on meidän aikamme — se se on sitä ajanhenkeä! Ja kutka ovat syypäät kaikkeen? Eivätkö juuri nuo laulavat vapauden ystävät, jotka kannattavat kansallisia mielipiteitä, hemmottelevat roskaväkeä ja rakentelevat mielettömiä ilmalinnoja? Sekin ala, millä minä työskentelen, on muutettava muodinmukaiseksi. Pois mätäpesä, jolla on nimenä valtionkoulu, ja asettakaamme sijaan uusi koulu, jonka kulmakivinä ovat vapaus, Bjarkeviisut [Tarkottaa erästä Grundtvigin laulua. Suom.] ja ruusuhohteinen tulevaisuus! Tunnen mainiosti tämänkin puolen ajanhenkeä ja tiedän, mitenkä nuoria kuljetellaan pilvien takaisissa maissa ja miten heille lauletaan vapausvirsiä…"

"Näkee selvään, että olette tottunut heiluttamaan pamppua!" huusi joku, mutta Lystrup, joka juuri sai yskänkohtauksen, ei sitä onneksi kuullut. Hiki virtasi pitkin hänen poskiaan, hän pyyhki punaista naamaansa, veti ilmaa keuhkoihinsa ja pani jyrkän vastalauseen "kaikkia vapauden apostolien oppeja" vastaan. Erityisesti tähtäsi hän sen "noihin suurisuisiin poikanulikoihin, jotka tuskin osaavat panna omat housunsa kunnollisesti kiinni, kun jo intoilevat joka tilaisuudessa ja toitottavat ajan hengestä."

Yleisö rähähti nauramaan ja eläköön- ja paheksumishuudot sekaantuivat toisiinsa, niin että koko ilma oli yhtenä surinana. Puheen aikana olivat Knuut ja pappi usein kuiskutelleet keskenään tehden innokkaita liikkeitä käsillään. "En voi olla puhumatta, herra pastori!" "Enhän minä tahdokkaan teitä kieltää, mutta muistakaa — olkaa varovainen, kuuletteko!"

Lystrupin viimeiset sanat olivat sattuneet Knuutin sydämmeen kuin myrkytetty nuoli. Hänen täytyi pidellä kiinni puhujalavan kaiteesta kuullessaan naurua, joka ei vielä ollut ehtinyt asettua. Maailma huojui hänen silmissään. Hän tunsi, ettei hän koskaan voisi sitä hetkeä unohtaa.

"Hm, tahdon… hm… tahdon tehdä vaan pari pientä huomautusta", alkoi hän ja puri hampaansa yhteen ikäänkuin tukahuttaakseen kiivauttaan. "Koulumestari maalasi kaikki meidät vapauden ystävät ja elävän hengen valistuksen kannattajat järjettömiksi olennoiksi, jotka leijailevat pilvien takaisissa maailmoissa. En tiedä, josko joku täällä saapuvilla olijoista menee innostuksessaan niin pitkälle, mutta tiedän, että täällä on useita, joiden mielestä vapaakouluaate on kansallisen elämän kaunein kukka, kukka, jonka täytyy saada aueta koko ihanuudessaan ja joka on sen kerran tekevä."

Hän tunsi voivansa yhä paremmin hillitä itseään ja uskalsi sentähden tarttua käsiksi Lystrupin puheesen, jonka perättömyyttä hän asteettaisin koetti todistaa. Erehdyksiä ja yhteiskunnallista rappeutumista ei saanut lykätä vapauden niskoille; paljon suurempaa tapainturmelusta on ollut valtioissa, missä herravalta valtikkaansa heilutti. Mutta mikä kieltämättä oli vapauden ansiota, niin se oli ihmishengen herääminen. Tietä sille, näyttäytyipä se sitten kirkollisen elämän tai valistusrientojen piirissä! Murrosajat olivat välttämättömiä kansojen elämässä. Ne pitivät yhteiskuntaa nuorena ja elinvoimaisena ja olivat paljoa paremmat kuin se kuollut tila, joka jäykistää kaikki kaavoihinsa ja muuttaa ihmiset muumioiksi. "Uusi aika koittaa meille, ystäväni. Meillä on ollut pappis-, aatelis- ja kuningasvallan aika, luulen, että seisomme käännekohdassa, joka — huolimatta siitä, että kuningasvalta jää ennalleen — on vievä meidät valoisaan kansanvallan aikaan, jolloin kansa itse pääsee kohtalonsa herraksi. Se aika on kaivava päivän valoon sen, mitä kansassamme on syvintä ja parhainta, se on levittävä loistavia tulevaisuuskuvia sen silmien eteen, mutta se on myöskin pakottava sen semmoiseen itsekehitykseen, että se voi tulla toimeen omin neuvoin. Minä uskon, että on olemassa voima, joka kääntää historian lehtiä ja johtaa kunkin kansan kehitystä jotain määrättyä päämäärää kohti sitä mukaa kuin kansat itse antautuvat sen johdettaviksi. Ottakaamme sen pitkän koetusajan jälkeen, minkä kansamme on saanut kestää, vaaria siitä kutsumuksesta, mihin nykyaika meitä johtaa! Älkäämme peljätkö taistelua ja mullistuksia, älkäämme vapisko jos vanhanajan pei…" — hän oli sanoa peikot — "vanhanajan ihmiset puskuilevat meille. Elämä, toivo ja totuus on meidän puolellamme, ja kerran näytämme, kuinka heidän vanhettuneet ja ummehtuneet mielipiteensä hajoavat kuin akanat tuuleen…!"

Hän huomasi Emman, joka seisoi erään puun takana ja tuiotti häneen tuskainen, melkein epätoivoinen ilme silmissään. Knuut oli kiihottunut, hänen kasvonsa hehkuivat, silmänsä paloivat. Epäilemättä oli hänellä vielä terävin nuolensa, jäljellä, mutta Emman katse häiritsi hänen taistelu-intoansa siinä määrin, ettei hän tuntenut enää voivansa jatkaa. Samassa alkoi taas hyvä- ja hurraa- sekä paheksumishuutojen pauhina puhujalavan ympärillä. Tuntui kuin maakannas olisi murtunut ja kahden meren laineet yhtyneet toisiinsa.

"Mistä lehdestä sinä sen olet oppinut?" kysyi Lystrup ärsyttävä ilme kasvoillaan.

"Minulla ei ole tapana lukea ulkoläksyjä", vastasi Knuut värähtelevällä äänellä. "Sitä tein vaan siihen aikaan, kun teidän pamppunne riippui selkäni takana."

Näkymättömiä teitä myöten oli taistelun henki levinnyt koko yleisöön. Joka haaralla näkyi hehkuvia kasvoja ja ihmisiä, jotka viittoivat innokkaasti käsillään, ja satojen äänien surina täytti pyökkimetsän. Pappi pudisti epätoivoisena päätänsä, astui sitten koko pituudessaan puhujalavalle ja teki merkin kädellään ikäänkuin vaatiakseen hiljaisuutta. Melu vaikeni heti, ja hän julisti juhlan päättyneeksi seuraavaan tapaan:

"Ei kukaan rakasta vapautta siinä määrin, ettei hän salaisesti haluaisi hallita toisia, sanoo englantilainen runoilija Goldsmith. Ja hän on oikeassa. Mikä se on, joka vapauden ja sivistyksen nimessä nostaa kansan kansaa vastaan, avaa tykkien ja helvetinkoneiden kidat ja saa verivirrat vuotamaan taistelukentillä? Eikö se ole vallanhimo, omien pyyteiden edistämis- ja toisten sortamisinto? Ja jos tarkastelemme kansojen omia sisäisiä taisteluja, missä myrkytetyt sanat lentelevät eri puolueiden välillä ja kynä ja kieli repivät haavoja, joita kirvelee vielä vuosimääriä jälkeenpäin — eikö siinäkin huomaa samaa vallanhimoa, samaa pyrkimystä saada omat mielipiteensä tunnustetuiksi? Kaikissa meissä on, kenessä suuremmassa, kenessä pienemmässä määrässä itsepäisyyttä ja itseviisautta, ja monesti käy niin, että nimitämme kiihottumistamme innostukseksi ja kuvittelemme mielessämme, että kovat sanamme ovat oikeutetun harmin purkauksia. Älkää luulko, hyvät ystävät, että minä kokonaan vaadin teitä luopumaan aseistanne. Älkää luulko, että mielestäni ainainen rauha on hyväksi. Jos vesi saa kauvan seisoa yhdessä kohti, alkaa se mädätä, raikkaana pysyy se ainoastaan sen kautta, että raitis tuulen leyhkä pitää sitä liikkeessä. Sentähden on ajanvirtaa — jos emme kerran kaikki tahdo molskahtaa sen pohjaan kuin hengetön lokapallo — raikkaiden hengentuulahdusten virkistettävä ja työnnettävä uusia uria myöten keskelle ihmiselämää. Ainoa, mitä tahdon, hyvät ystävät, on että kinastus ja kaivelu talttuisi, intohimot, jotka usein voivat olla suureksikin vahingoksi, menettäisivät voimansa ja taistelijain välillä vallitseva katkeruus ja tuomitsemishalu, joka, sen sijaan että edistäisi hyvää asiaa, turmelee sitä, katoaisi. Myös teillä, joita muutoin pidän hengenheimolaisinani, on omat vikanne…"

"En epäile, että intonne on todellista ja vakavaa, mutta sallikaa minun lausua teille rehellisesti, että te, samoinkuin vastustajannekin, joskus unohdatte, että ainoastaan se, mikä johtuu totuudesta ja rakkaudesta, voittaa ja elää. En tahdo jäähdyttää teidän intoanne taistelussa uuden asianne puolesta, mutta liika kiihkeys ei ole milloinkaan eduksi. Nykyisyyttä ja entisyyttä yhdistävät toisiinsa lukemattomat hienot juuret, joita ei saa poikki yhdellä ainoalla ajattelemattomalla iskulla. Tarkastakaamme, miten maailman suurin sivistävä voima, kristinusko, on päässyt valtaan eri maissa. Hitaasti, mutta varmasti on se pitkittänyt voittokulkuaan kaikkialla. Ja millä ihmeteltävällä taidolla on se voinut sulautua siihen sivistykseen, mitä se kussakin paikassa tapasi, ja juuri sentähden, että sen seuralaisina olivat totuus ja rakkaus! Hyvät ystävät! en tahdo, että mielipiteissänne olisi tinkimisen varaa, en tahdo, että puolella sydämmellänne kiintyisitte totuuteen, tahdon vaan huomauttaa teitä, että viha ja erimielisyys ei ole yhteiskunnalle hyödyksi. Antakoon Jumala meille siunauksensa ja suokoon hän, että oppisimme toimimaan ilman vihaa ja katkeruutta, ilman kuumeentapaista intoilua, toimimaan lämpimin ja suvaitsevaisin sydämmin, huomaten toisia ja kunnioittaen heidän ihmisarvoaan, toisin sanoen: toimimaan rakkaudessa totuuden puolesta!"

Juhlan vakava puoli sai siis kuta kuinkin sovinnollisen lopun, ja pappi tunsi iloksensa, että hänen sanansa todellakin näyttivät jossain määrin jäähdyttäneen tulistuneita mieliä. Mutta kun eväskorit myöhemmin otettiin esille, hiipi puoluehenki yhtä kaikki yleisön keskuuteen ja jakoi sen kahteen parveen, jotka silmäilivät toisiansa enemmin tai vähemmin suopealla tavalla. Vasta sitten kun herra Besser oli apulaisineen jonkun aikaa kiertänyt syöjien keskellä ja hiessä otsin kaatanut heille punaista tai valkoista viiniä, Baijerin olutta tai muuta virkistävää juomaa, pääsi iloinen, suvaitsevainen mieliala taas voitolle ja hääti puoluehengen tiehensä. Siellä täällä huomasi kumminkin vielä taistelun jälkimaininkia. Niinpä Sören Hugger ja Jörgen Siversen sotkeutuivat vielä parisen kertaa sanoissaan pöydän toisessa päässä, minkä toisessa päässä pappi ja Lystrup — jotenkin rauhallisen näköisinä — ottelivat keskenään. Mutta ylipäänsä vallitsi sovinnollinen juhlamieli joukkueessa.

Knuut lähestyi Besserin tarjoilupaikkaa, tilasi pullon olutta ja istuutui muutamalle lähellä olevalle penkille.

"No", sanoi Besser sammaltaen — tuntui kuin joku olisi kuristanut hänen kurkkuaan — "voimme pitää itseämme voittajina, ystäväni! Joka tapauksessa arvelen ja uskallan sanoa, että puolellamme oli yhtä suuri enemmistö kuin toisellakin — häh?"

"En välitä pikkuistakaan siitä, mitä te tarkoitatte", sanoi Knuut, joka ei ollut ehtinyt vielä täysin rauhoittua. "Teidän kansanvaltaiset lörpötyksenne eivät maksa viittä äyriä."

"Mitä te sanotte!" huudahti pikku mies kauhistuneena ja näytti kasvavan kaksi tuumaa. "Kuulkaa, ystäväni, se teidän on pyydettävä anteeksi!" Hän istuutui penkille Knuutin viereen. "Minä olen ottanut osaa parlamentaariseen elämään siitä asti kuin…" Ja sitten seurasi koko joukko vanhoja muistoja höystettyinä semmoisella kansanvaltaisuudella, ettei yksikään, joka vaan tahtoi kuunnella, olisi voinut enää epäillä, että Besserin sydän ei olisi ollut puhdasta kultaa.

Knuutin suu vetäytyi hymyyn, mutta — suuttuneena siitä itseensä — muuttui hän taas pian totiseksi ja heitti rahat oluesta penkille.

"Ja se, mitä olen kertonut, on niin totta kuin nimeni on Besser. Alas oikeistolaiset ja kansansyöjät ja valta kansalle! se on aina ollut tunnussanani… Joko menette, hyvä ystävä?… no, voimmehan toiste… Hm", lisäsi hän itsekseen ja pudisti päätänsä, "taisi olla pahalla päällä."

Kun Besser nousi ja kääntyi, huomasi hän kauhuksensa, että Jörgen Siversen ja Frans Larsen olivat seisoneet aivan heidän takanansa. "Olisikohan Jörgen kuullut…?" Ei varmaankaan, sillä hän seisoi niin rehellisen näköisenä ja vaipuneena keskusteluun Fransin kanssa, ikäänkuin häneltä ei voisi riittää huomiota mihinkään muuhun. Ravintoloitsijan sydän alkoi kiivaasti sykkiä, ja vahvoille luonteille ominaisella päättäväisyydellä astui hän Jörgenin luo, räpytti salaperäisen näköisenä silmää ja veti hänet mukaansa takin kauluksesta. Erään puun takana esitti kosija vihdoinkin monien tarkasti harkittujen mutkien ja verukkeiden jälkeen sydän kurkussa "totisen ja rehellisen pyyntönsä."

"Te tunnette minut, vanha ystävä, ja minun on siis tarpeetonta luetella teille ominaisuuksiani. Toimeni on hyvä ja rehellinen ja mitä sydämmeeni tulee, niin luulen kyllä…" hän lopetti sanansa pään nyykytyksillä.

Ei ainoakaan väre muuttunut Jörgen Siversenin kasvoilla, kun hän kuunteli kosintaa peukalot liivin kainaloissa, silmät maahan luotuina ja silloin tällöin ruiskauttaen suustaan hyvän annoksen sakeaa tupakkisylkeä alas kahiseville lehdille. Mutta yht'äkkiä alkoi hänen vatsansa oudosti hytkiä, hän oikasi itsensä ja katsoi Besseriin.

"Höh, höh, höh, en osannut ajatella sitä teistä, Besser. Höh, höh, luuletteko, että huolin semmoista vasemmistolaista vävypojakseni?"

"Niin, ettekös te ole vasemmistolainen? Mitä te sitten olitte keskustellessanne Knuutin kanssa?"

Besseristä tuntui, kuin olisi hänen vasen saappaansa vajoamaisillaan liejuun, ja hänen täytyi hapuilla ilmaa käsillään pysyäkseen tasapainossa.

"Ystäväni!" sanoi hän, mutisti suutansa ja pani päänsä kallelleen, "olen suvaitsevainen. Mitä ei tulekin sanoneeksi väliin keskustellessaan tuommoisten äärimäisyyksiin asti meneväin ihmisten kanssa! Mutta mitä minä olen todellisesti sydämmestäni, siksi jään, kunnes minut lasketaan maan poveen."

"Mitäkö olen? Mitä olette te, vanha ystävä, mitä minä, mitä kaikki, jotka edustavat pääomaa ja älyä…?"

Aivan vastakkainen elämänkatsantokanta tuli nyt esille väliin vauhdilla, väliin taas arvokkaasti ja juhlallisesti, muutamat sanat ja lauseet erityisellä painolla. Nykyinen ja äskeinen Besser kilpailivat keskenään kaunopuheliaisuudessa vanhan, tutun laulun mukaan:

"Höh, höh, höh! En luota teihin, Besser. Sillä jos te voitte muuttaa mielipiteitänne noin vaan joka toinen hetki niinkuin sukkaparia, niin te ette ole muuta kuin tuuliviiri."

Nyt upposi oikea saapas myös ja herra Besser tunsi vaipuvansa auttamattomasti liejuun.

"Ei puhuta enää. Tulkaa ja kaatakaa ryyppy meille molemmille! Se on järkevämpää kuin seista ja lörpötellä tässä."

Besser totteli ja Besser täytti lasit, kilisti, joi ja kantoi alennustilansa kuin mies. Mutta mitä hänen sisimmässänsä liikkui salassa maailman silmiltä, siitä ei kukaan tietänyt.

Kun Jörgen ja ravintolan isäntä palasivat juhlapaikalle, kajahti voimakas neliääninen laulu keskeltä väen surinaa. Kaikki riensivät katsomaan ja kuuntelemaan Knuutin johtamaa laulukuoroa, joka oli asettunut muutamalle kumpareelle juhlakentän laitaan. Lystrup piteli väliin korviansa, kun soinnut tuntuivat liiaksi käyvän hänen hermoilleen. Mutta sen sijaan oli siellä toisia, muiden muassa Kristen Knort, jotka joutuivat laulusta siinä määrin haltioihinsa, että he tietämättänsä sekoittivat väliin oudon kurkkuäänen sävelien sekaan, nyykyttivät päätään laulun tahdissa ja keinuttelivat ruumistaan autuaallisen näköisinä. Nuoret eivät jaksaneet enää kauvemmin hillitä jalkojaan. Kenttä tyhjennettiin, soittajat asettuivat puhujalavalle ja kohta pulpahteli kirkkaista torvista säveleitä, jotka tosin vähän särähtelivät, mutta jotka siitä huolimatta kuuluivat aika hauskoilta ja täyttivät koko ilman helinällään. Tanssi alkoi ja ilo yltyi yltymistään. Itse vanhat, vakavat tilanomistajat ja työn jäykistämät mäkitupalaiset sieppasivat nuoruuden innon valtaamina enemmän tai vähemmän kevyitä vaimojaan vyötäisistä ja katosivat heidän kanssaan tanssin pyörteeseen. Tanssia jatkettiin vielä päivän mailleenkin mentyä kuun ja kahden lyhdyn valossa, jotka huolekas Besser oli paikalle hankkinut. Besser ei ottanut osaa iloon. Useampia kertoja seisoi hän toisen lyhtynsä himmeässä valossa, tuiotti tynnyreinänsä, raapasi niskaansa ja huokasi: "huonosti kävi, huonosti kävi!"

Kahden juuresta yhteen kasvettuneen pyökin takana puoleksi vattupehkojen ja sananjalkaan peitossa seisoi tanssin alkaessa eräs nuoren näköinen mies ja tummatukkainen naishenkilö puhellen puoliääneen keskenänsä.

"… Ei, minä en ole kiihottunut, Emma, älä väitä sitä ollenkaan; mutta minä sanon sinulle kerrankin suoraan: en kärsi enää kauvemmin! Ja vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinun isäsi, niin tulee hän saamaan nenälleen joka kerran, kun häntä haluttaa loukata minua. Eikö hän ole ärsyttänyt ja häväissyt minua vuosikausia? Eikö hän ole tuppautunut minun tielleni, milloin vähänkin on voinut? Eikö saanut hän Per Grejsenin karkoittamaan meitä viime vuonna ampumakentältä ja siten vähällä tappanut koko ampumaseuran? Eikö hän toissa vuonna kirjoittanut maaherralle ja saanut aikaan sitä, ettei Jesperille myönnetty kansanopistoapurahaa? Ja eikö hän vihdoin varoittanut sanomalehdessä ketään yhtymästä Rörbyn lukuseuraan, koska meidän kirjastossamme oli muka vaan 'lorukirjoja'. Semmoista valetta! Meidän kirjastossamme on parasta, mitä kirjallisuutemme ikinä on tuottanut kaunokirjallisella, historiallisella ja taloudellisella alalla."

"Sen kyllä myönnän, Knuut, mutta sinun tulee koettaa kärsiä minun isääni. Muista, että hän on neljäkymmentä vuotta ollut pitäjän ensimäinen mies, on hallinnut sanalla sanoen kaikkea, ja nyt sinä, eräs hänen entisiä oppilaitaan, työnnät hänet syrjään. Se koskee häneen, hän kärsii, Knuut."

"Hyi, miten ilkeä olet! Sinä et tahdo kuulla puhuttavan mitään hyvää hänestä. Ei hän ollenkaan tuomitse kaikkea. Minä kuulin esimerkiksi hänen sanovan Jörgen Siversenille, että turvakoti, jonka te perustitte viime vuonna, ei ollut hulluimpia. Lapset, jotka sieltä tulivat kouluun, olivat parempia kuin köyhien lapset yleensä."

"Hänkö suosisi turvakotia, hän, joka oli sen perustamishomman innokkaimpia vastustajia! Ei, tyttöseni, jos hän vaan voisi, niin musertaisi hän minut ja minun puoluelaiseni kaikki yhdellä iskulla."

"Sitä hän ei tekisi, Knuut; sinä tuomitset häntä liian ankarasti. En ymmärrä, miksi minusta tuntuu, kuin en oikein voisi hyväksyä menettelytapaasi viime aikoina. Sinun täytyy koettaa hillitä kiivauttasi. Et usko, miten se sinua rumentaa ja miten se vahingoittaa sinun työtäsi."

"Minä tiedän, että teen työtä hyvän ja oikean asian eteen, ja tiedän myös, että jos tahdotaan jotakin saada aikaan maailmassa, niin täytyy käydä rohkeasti käsiksi eikä häilyä sinne tänne. Jos sinä et uskalla seurata minua niin…"

"Niin seuraa Herran nimessä isääsi siksi kunnes saat enemmän terästä luonteeseesi. Toivon, että ei viivy enää kauvan, ennenkuin te seisotte kahden jäljellä koko joukosta."

"Etkä sinä minun, saat luottaa siihen! Minä olen kauvan tanssinut sinun pillisi mukaan, mutta tästä lähtien olen näyttävä sekä sinulle että muille, että osaan pitää ohjia kädessäni itsekkin! Hyvästi nyt!… minun täytyy lähteä kotiin."

Emma kuivasi silmänsä, kohotti päätään ja katsoi harmistuneen näköisenä hänen jälkeensä. Se oli Lystrupin tytär kiireestä kantapäähän, joka seisoi pyökkipuun takana suorana, kookkaana ja kädet ristiin puserrettuina.

Knuutin askeleet muuttuivat yhä hitaammiksi ja hitaammiksi, ikäänkuin joka hetki lisääntyvät painot riippuisivat hänen jaloissaan. Hän kääntyi ja tahtoi palata takaisin, mutta samassa alkoi Emmakin kävellä juhlapaikalle päin. "Emma!" Hän ei kuullut, tahi kenties ei tahtonut kuulla. Ja Knuut jatkoi taas matkaansa.

Kun hän pääsi metsän ulkopuolelle, tapasi hän kaksi renkiä, jotka olivat vasta matkalla juhlaan. "No, oliko hauskaa?" kysyi toinen heistä. "Hauskaa oli", vastasi Knuut ja naurahti, mutta miesten mielestä hän naurahti niin kummallisesti.

Knuut astui rivakasti eteenpäin ja huitasi aina väliin ilmaa lehdettömällä puunoksalla, joka hänellä oli kädessään. Mutta vähitellen alkoivat hänen askeleensa taas hidastua. Hän pysähtyi viimein kokonaan, löi oksalla maata, pudisti päätään ja huokasi. Taas alkoi hän astua, mutta pysähtyi uudelleen, pyörähti takaisin ja palasi juhlapaikalle. Siellä oli kaikki niinkuin ennenkin ja puhelijain äänet ja tanssin sävelet täyttivät ilman. Knuut haki katseillaan Emmaa. Hän löysi hänet puhujalavan vierestä tarinoimassa Bodilin kanssa. Emma säpsähti nähdessään Knuutin.

"Oli minulla… mutta saatanhan muistaa väärinkin… ei täällä näytä sitä olevan."

Hän otti sikarikotelonsa ja pani tupakan. "Kuule, Bodil, koeta saada
Frans käsiisi! Tahtoisin vielä puhua siitä asiasta — ymmärräthän?"

Bodil meni. Knuut selvitti kurkkuaan ja puristeli sikaria näppiensä välissä, se ei tahtonut oikein palaa.

"Hm, tiedän, että käyttäydyin sopimattomasti, mutta koeta kärsiä minua… Hm, etkö tahdo kumminkin… etkö tahdo sanoa minulle hyvästiä?" Hänellä oli kyyneleet silmissä.

Emma ojensi hänelle kätensä ja lausui matalalla äänellä hyvästit, mutta katsoi maahan.

Pyökkien varjossa alkoi tulla yhä pimeämpi, vanha väki läksi jo kotimatkalle ja nuorienkin jalat alkoivat tuntua raskailta. Mutta vielä jatkui tanssia jonkun aikaa. Viimein alkoi ripehtiä vettä. Silloin korjasi soittokunta torvensa ja Besser sammutti kaihomieliset lyhtynsä — juhla oli loppunut.

Juhlatamineissa ja sikarinpää hampaissa käveli Knuut Olsen kerran illansuussa seuraavana talvena pitkin Rörbyn katua, pyörähti muutamalle syrjätielle ja suuntasi askeleensa Povi Madsenin taloa kohti. Siellä oli hänen määrä yhtyä muutamain parhaimpain ystäväinsä kanssa tuumimaan vapaakoulun perustamisesta kylään. Ei ollut helppoa kaalata puuromaisessa lumisohjussa suojailman pehmittämällä tiellä. Taivas oli raskaassa pilvessä. Silloin tällöin putosi suuria lumihiuteita hänen kasvoilleen, ja kylmä, kostea tuuli vinkui hänen korvissansa. Oli oikein ikävä talvinen ilma. Jos kysymyksessä oleva asia ei olisi ollut niin tärkeää laatua, olisi hän epäilemättä mieluummin pysynyt kotona. Siihen hänellä olisi ollut sitäkin enemmän syytä, koska hänellä koko päivän oli ollut kova hammastauti.

Kansanjuhlan jälkeen oli Knuutilla ja Lystrupilla ollut useita ankaroita yhteentörmäyksiä. Ne olivat aina aikaan saaneet kovia taisteluja nuoren talonpojan sydämmessä, milloin niillä ei sattunut olemaan muita seurauksia. Knuutin luonne oli kovaa kuin tammi ja taistelussa se päivä päivältä vaan koveni. Jonkunmoinen ylpeys ja taipumaton itsepäisyys sai samalla yhä enemmän valtaa hänessä. Ensi hetkestä alkaen oli hän antautunut valistustyöhön epäitsekkäässä ja jalossa tarkoituksessa, oli uhrannut aikaa ja rahaa omaa kiitosta etsimättä ja oli yhä vielä vakuutettu siitä, että hän teki työtä oikean ja hyvän asian puolesta. Mutta samalla hän ei voinut kieltää itseltään, että hänessä viime aikoina oli tapahtunut muutos, joka häiritsi hänen mielensä tasapainoa, häneen oli tarttunut jotakin kylmää ja katkeraa, joka oli aivan vierasta hänen lämpimälle ja hehkuvalle luonteellensa. Samalla kärsi hän myös siitä, että hän, joka itseään ajattelematta uhrautui toisten hyväksi, itse kaipasi onnea ja mielen rauhaa. Mitä tulisi Emman ja hänen asiastaan? Eikö heidän välillensä ollut tullut jotakin, joka sen sijaan että yhdistäisi heitä lujemmin toisiinsa, vieroitti heitä toisistaan yhä kauvemmaksi? Knuutin korvallisia kuumenti, kun hän muisti, mikä valta tyttöön oli isällä, tuolla muinaisajan muumiolla, vanhalla, jäykällä miehellä, joka niin usein oli tukkinut hänen tiensä, pilkannut häntä ja tehnyt hänet naurunalaiseksi. Hänen tähtensä ei Emma voinut tuntea itseänsä vapaaksi ja käydä omaa tietänsä. Koulumestari oli Knuutin ainaisena kiusankappaleena, eikä hän malttanut olla lausumatta väliin Emmalle katkeria syytöksiä vanhusta kohtaan sekä moittimatta tyttöänsä siitä, ettei tämä tahtonut ratkaisevasti vaikuttaa asiain käänteeseen. Ja kumminkin tiesi hän, ettei Emma ansainnut moitteita. Hän oli sanonut, että hän minä hetkenä hyvänsä voisi jättää isänsä, ja Knuut tiesi, että hän olisi sen myöskin tekevä. Mutta kun hän tarkemmin mietti asiaa, tunsi hän, ettei hän voisi iloita sinä päivänä, kun tyttö tulisi hänen luoksensa ja sanoisi: "tässä olen!" Ei, toisin sen pitäisi käydä. Vanhuksen tulisi itsensä olosuhteiden pakoittamana, nöyrtyneenä ja neuvottomana tuoda tyttärensä hänelle, niinkuin voitettu vihollinen luovuttaa viimeisen turvapaikkansa voittajalle. Tällä haavaa se oli vapaakoulu…

Niin, vapaakoulu! Vihdoinkin oli tosi kysymyksessä. Mitä hyötyä oli jatkaa enää tuumimisia papin kanssa! Sitä tietä ei ikinä päästy perille. Seurakunta ei ollut vielä tarpeeksi kypsynyt asialle, arveli pappi, ja jos semmoisen alkoi voimatta sitä kunnollisesti ajaa, olisi asia pilattu pitkiksi ajoiksi. Ei, odottakaamme vielä hetkinen! Vanhus ei enää luultavasti elä kauvan ja sitten — niin, kuka tietää, emmekö tule saamaan hänen sijallensa nuorta, taitavaa opettajaa, joka ainakin toistaiseksi tyydyttää vapaakoulun tarpeen… Lorua! Vanhus saattaa elää vielä kymmenkunnan vuotta. No hyvä! Knuut tahtoi näyttää, ettei asiaan tarvittu enemmän papin kuin lukkarinkaan apua.

Joka kerran kuohuksissa ollessaan tunsi Knuut omituista pistävää kipua sydämmessään… Ei, hän se on, jolla ei ole hiventäkään sääliä! Minun luonteeni on semmoinen, että siihen ei kovuus pysty! Se voi murtua ja pirstoutua, mutta taipua se ei voi! Ja eikö rehellinen, julkinen taistelu ole oikeutettua? Eikö vapaakouluaate ole "kansallisen elämän kaunein kukka?" Enkö voi täydellisesti vastata Jumalan ja ihmisten edessä menettelystäni? Miksi sittenkin…? Ei, horjua ei saa! Taipumattomuus ratkaisevina hetkinä on vahvojen luonteiden tunnusmerkki.

Kun hän kahlasi ruiskuhuoneen ohitse, vilkasi hän erääsen hänelle hyvin tuttuun ilmoitukseen, joka oli kiinnitetty porttiin. Se oli kutsumus yleiseen kokoukseen, missä keskusteltaisiin puheena olleen vapaakoulun perustamisesta. Kymmenen perheen-isää oli sen allekirjoittanut, Knuut ei ollut pannut siihen nimeänsä, koska hänellä ei ollut perhettä. Mutta minä hetkenä hyvänsä olisi hän ollut valmis julistamaan koko maailmalle, että hän oli valmis voimiensa takaa edistämään asiaa, olisi valmis lahjoittamaan koululle tonttimaankin.

Samassa kuin Knuut poikkesi syrjätielle, tulla tuuhkasi hänen emännöitsijänsä, jolla oli ollut asiaa ruokapuotiin, aika hamppua häntä kohti ja sanoi hengästyneenä:

"Tiedätkö jo Knuut, että koulumestari on saanut halvauksen ja on kuolemaisillansa?"

"Hän kaatui hetki sitten koulun ja ruiskuhuoneen välille ja Mads
Loven ja pitkän Fredrikin täytyi kantaa hänet kotiinsa. Siversin
Niels on mennyt hakemaan Lyngen uutta tohtoria, mutta kaikki sanovat,
ettei siitä ole enää mitään apua."

Knuut kääntyi ja palasi kotiin. Hän ei voinut puhua vapaakoulusta sinä iltana.

"Kuoleekohan hän todellakin näin äkisti?" Hän oli näkevinänsä, miten kaikki pitäjäläiset kohottaisivat kauhistuneina paitansa ja huudahtaisivat: "onko se mahdollista?" Siinä uutisessa olisi jotakin valtavan mahtavaa, mutta mitä — siitä hän ei ollut vielä selvillä.

Kotiin tultuansa lähetti hän pojan juoksuttamaan sanaa Povi Madsenille, että hän ei voinutkaan saapua kokoukseen. Hän sytytti lampun ja meni makuuhuoneeseensa saadakseen olla yksin.

Hän vaipui mietteisiinsä. Hänestä tuntui, kuin näkisi hän itsensä pikkupoikana istumassa koulun penkillä. Hän kuuli kovan, jyrisevän äänen. Sitten tunsi hän käden leikillisesti koskettavan päälakeaan ja äskeinen ääni sanoi hänelle: "ähäs, aasi!"… Sen jälkeen oli hän istuvinaan pienessä, hauskassa arkituvassa, missä oli Fredrik kuudennen kuva seinällä sohvan yläpuolella. Vakaumuksella lausutut sanat tai leikkipuheet kaikuivat hänen korvissaan hänen siinä istuessaan ja vilkuillessaan nuoreen, tummatukkaiseen tyttöön, joka istui ikkunanposkessa.

Hänen sydämmensä alkoi kiivaasti sykkiä. Kalvava tunne jäyti hänen rintaansa ja hänet valtasi pelko. Hän seisoi pöydän edessä, tuiotti lampun valkeaan tulenvarjostajaan ja näpelöi partaansa. Hän näki Emman epätoivoisena ja nyyhkien kumartuvan suutelemaan valkeaa kättä hautajaispäivänä, ja hän värisi. Hän tunsi, kuinka hän vetäytyi surusaaton taa ja piiloutui nurkkaan. Samassa katseli Emma etsivänä ympärilleen, silmät itkusta turvonneina. Vihdoinkin huomasi hän hänet, pudisti päätänsä ja alkoi nyyhkyttää yhä kovemmin.

Hän käveli kahdesti huoneen poikki. "Kenties ei hän kuolekkaan vielä", sanoi hän itselleen. Se ajatus helpotti ja vapautti hänet ahdistavista mielikuvista. Mutta taas pysähtyi hän lampun eteen ja taistelu alkoi uudelleen.

"Eikö hän ole syyllisempi kuin sinä?" kuuli hän äänen kuiskaavan sisimmässään. "Sinä taistelit valon ja elämän puolesta, hän sitävastoin…" "Niin", sanoi eräs toinen ääni, "kerran taistelit sinä puhtaasta innostuksesta, mutta viime aikoina… Älä kiellä, ettet sitä tietäisi. Omatuntosi on sanonut sinulle kerta toisensa jälkeen, että sinä olit sairas, että sinulla oli myrkkyä veressäsi, mutta sinä et tahtonut kuulla…"

Hänestä tuntui, kuin muuttuisi hän äärettömän pieneksi, kurjaksi, puutteelliseksi olennoksi. Koko hänen työnsä näytti hänestä mitättömältä.

Silloin viilti kauhea ajatus hänen sydäntänsä aivan kuin hieno veitsen terä. "Saanut halvauksen… koulun ja… Laupias Jumala, eihän liene… portissa oleva paperi…?"

Hänen selkäpiitänsä karmi ja kylmä hiki kohosi hänen otsastaan. "Ei, ei, ei se tarvitse olla syynä", sanoi hän itsekseen ja pyyhki otsaansa. "Kuoleehan moni halvaukseen ilman… Oi, tätä on mahdoton kestää!"

Hän viskautui sohvan nurkkaan ja painoi kädellä märkää otsaansa. Toinen pöyristyttävä ajatus toisensa jälkeen syntyi hänen polttavissa aivoissaan.

Hän kuuli ulkoa kulkusten kilinää ja hevosen kavioiden kopsetta. Nähtävästi kyydittiin lääkäriä takaisin kotiinsa. Knuut hypähti seisoalleen. "Jospa puhuttelisin lääkäriä!" Hän riensi ikkunaan ja katsoi ulos pimeään, mutta reki tuntui jo olevan kaukana.

Taas alkoi hän mitellä lattiaa kalvavan pelon valtaamana. Muut tuntuivat asettuvan nukkumaan. Kello löi yhdeksän, siis oli juuri hänen maatapanoaikansa… Ei, niin hän ei voinut nukkua!

Puoli tuntia sen jälkeen kahlasi Rörbyn ja Lyngen välisellä suolla yksinäinen mies, raskaat saappaat jalassa ja nutun kaulus pystyssä, kinoksissa, jotka toisin paikoin olivat useiden jalkain korkuisia. Tuuli ja lumituisku kiihtyi kiihtymistään. Hyytynyttä lunta moksahteli miehen kasvoille ja kaivautui hänen korviinsa, pieniä kinoksia syntyi hatun reunoille ja olkapäille ja sulanut lumi virtasi pitkin selkää. Tuuli pudisteli lumen alta pistäviä kuivuneita, kellastuneita ruohoja. Tuntui kuin joukko pimeyden henkiä olisi sähissyt kulkijan ympärillä. Yhä kiireemmin ja kiireemmin ponnisteli hän eteenpäin lumen peittämien turvehautojen keskellä. Yht'äkkiä säikytti häntä kimeä huuto. Hän näki kaksi villisorsaa lähtevän lentoon aivan jalkainsa juuresta. Ne olivat sijoittuneet yöksi puroon, mikä siinä kohti sulana pisti näkyviin lumen peitosta, ja pakenivat peljästyneinä yörauhan häiritsijää. Mies katsoi veteen. Näytti kuin musta, ammottava syvyys olisi avannut kitansa hänen eteensä. Välttääkseen putoamisen vaaran astui hän askeleen syrjään, mutta oli silloin vähällä tupsahtaa suin päin turvehautaan, joka oli täynnä vellimäistä lumisohjua. Hän pysähtyi ja veti ilmaa keuhkoihinsa. Sydän paukutti hänen rinnassaan ja hiostava, tukahuttava kuumuus tuntui hitaasti kohoavan pitkin hänen ruumistaan ja täyttävän hänen päänsä. "Ei, tässä ei ole aikaa levähtää… Jospa tohtori vaan olisi kotona!" Taas alkoi hän rientää eteenpäin, hoippuroi milloin tiellä milloin sen vierellä, kunnes hän vihdoin läpimärkänä ja hikisenä saapui perille ja soitti ovikelloa.

"Kas, Knuut Olsen!" huudahti lääkäri, kun Knuut astui hänen huoneeseensa. "Mitä… joko hän kuoli?"

"En tiedä… hm!… en minä sentähden… hammastani minä vaan… Huh, miten täällä on kuuma, aivan pää menee sekaisin!"

Lääkäri oli sama herra Holst, johon tutustuimme Jörgen Siversenin pidoissa. Hän oli muutamia kuukausia sitten majoittunut Lyngeen ja oli sen jälkeen usein ollut puheikkain Knuutin kanssa sekä alkanut pitää hänestä yhä enemmän. Knuutin myöhäinen tulo ja kummallinen esiintymistapa ihmetytti häntä. Lääkärin mielestä oli kipeä hammas otettava pois, mutta sillä kertaa antoi hän vaan Knuutiile lievittäviä tippoja. Knuutin oli lähdettävä kotimatkalle. Hän nousi ja alkoi panna nuttunsa nappia kiinni ja solmita kaulaliinaansa, mutta ei näyttänyt joutuvan siinä hommassaan lainkaan valmiiksi.

"Oli se koko ikävä tapaus", sanoi hän viimein, ikäänkuin hän silloin vasta olisi muistanut Lystrupin. "Onko… hm… onko siinä perää" — hänestä tuntui, kuin olisi hän tukehtumaisillaan — "että sellainen on seurauksena jonkunmoisesta… jonkunmoisesta äkillisestä mielenliikutuksesta?"

Lääkäri ymmärsi heti yskän. Sydämmestään säälien kalpeaa, horjahtelevaa miestä kysyi hän hiljaisella äänellä: "oliko teillä yhteentörmäystä tänään?"

"Ei… ymmärrätte minua väärin… tarkoitin vaan… mutta eikö lienekin se, mistä mainitsin, pelkkää juttua?"

Mielellänsä olisi nuori lääkäri tahtonut antaa Knuutille rauhoittavan vastauksen, mutta hänen täytyi, ikävä kyllä, myöntää, että mielenliikutus voi sellaiseen olla syynä. Sillä kertaa saattoi tosin asian laita olla toinen.

"En, hän oli liiaksi heikko siitä kertoakseen; mutta huomisaamuna varhain noudetaan minua taas hänen luoksensa, jos hän ei sitä ennen jo ehdi kuolla."

Lääkäri oli sydämmestään pahoillansa Knuutin tähden. Hän istui vielä kauvan aikaa valveilla myöhäisen vieraansa lähdettyä ja tuumiskeli, miten asiat oikeastaan mahtoivat olla.

Sykkivin sydämmin ja yhtä rauhattomana kuin tullessaankin lähti Knuut taivaltamaan kotia kohti. Hän ei ollut siis entistä viisaampi. Ainoa, mitä hän oli saanut tietää, oli se, että sellainen voi olla seurauksena äkillisestä mielenliikutuksesta. Kuta enemmän hän ajatteli asiaa, sitä todenmukaisemmalta hänestä tuntui, että kiivas vanhus oli saanut kohtauksen lukiessaan ruiskuhuoneen porttiin naulattua ilmoitusta. Ihmiselämässä on hetkiä, jolloin voi tunnustaa itsellensä totuuden suoraan vasten silmiä ilman minkäännäköisiä verukkeita. Näkymätön käsi oli sinä iltana laskeutunut Knuutin pään päälle ja pakottanut hänet tarkastelemaan sydämmensä salatuimpiakin lokeroita. Pois hieno lumousverho, millä valhe sokaisee sisäisen silmän! Miten mielellänsä hän olisi tahtonut tunnustaa, että siinä ilmoituksessa oli oma osansa uhmaa, vallanhimoa, kostonhalua eli miksi sitä nimittäisi? Miten mielellänsä hän olisi tahtonut sen tunnustaa ja koettaa parantaa kaikki, jos vaan kalvava pelko, mikä vaivasi häntä, olisi perätön! Hän toivoi, että lääkärin luona käynti olisi tuonut hänelle rauhaa ja varmuutta siitä, että hänellä ei ollut tapahtuman kanssa mitään tekemistä. Silloin olisi hän hyvällä omalla tunnolla voinut pestä kätensä ja seurata syrjästä asiain edistymistä — joskin ei täydellisesti, niin toki jossain määrin rauhallisena. Toivo oli pettänyt. Yksi ainoa mahdollinen keino oli enää jäljellä — "Jumalan nimeen siis!"

Koululla oli tapaus saanut aikaan surua ja hämmästystä. Vanhus lepäsi sängyssä mustanpuhuvana kasvoiltaan ja vasen puoli ruumista jäykkänä. Emma oli poissa suunniltaan. Ensi työksi oli lähetetty hakemaan Jörgen Siverseniä, mutta hän ei pahaksi onneksi ollut kotona. Vasta iltamyöhällä saapui hän koululle. Lääkäri kävi, mutta ei antanut juuri toivoa. Muutaman tunnin kuluttua näytti sairas tulevan tuntoihinsa, ja merkillistä kyllä, ei hän ollut kadottanut puhekykyänsä, joskin hän puhui tavallista hiljemmin ja vaivaloisesti.

"Höm", sanoi hän sitten ja pudisti päätänsä ikäänkuin olisi ollut äissään, "kymmenen vuotta olen uskonut, että hengenahdistus päättää päiväni, ja nyt mokoma sairaus hiipi niskaani ja kellistää minut maahan seisovilta jaloiltani. Eikös teistäkin olisi harmillista kuolla aivan toiseen tautiin kuin mitä itse olette luullut? Mitä hyvää minulla on siis ollut koko hengenahdistuksen ajattelemisesta!"

"Hyvä Jumala mitä te vielä puhutte! Jos tauti kerran on kuolemaksi, niin kiittäkää Jumalaa siitä, että hän ottaa teidät pian luoksensa eikä kiduta teitä pitkään."

"Miten te puhutte tuolla tavalla, Jörgen Siversen!" keskeytti Emma.
"Ei isä vielä kuolekkaan… Tunnethan jo itsesi paremmaksi isä?"

"Jos Jumala tahtoo, voi hän minut parantaa, se ei hänelle paljoa merkitse. Mutta rauhoitu toki, tyttöseni! Olisihan sen täytynyt kerran tapahtua."

Näytti, kuin Lystrup olisi todellakin alkanut olla virkistymään päin. Mutta halvautunut osa ruumista pysyi yhä jäykkänä, ja sitä Lystrup pelkäsi. Hän kuvitteli, että halvaus vähitellen leviää hänen sydämmeensä ja tuottaa silmänräpäyksessä kuoleman. Muutamain tuntien kuluttua oli hänen tilansa kumminkin siinä määrin parantunut, että hän alkoi toivoa pääsevänsä terveeksi.

"Tapahtukoon Herran tahto!" sanoi hän. "Mutta jos minun on loppuiäkseni jouduttava saamattomaksi, avuttomaksi olennoksi, niin mieluummin tahtoisin, että saisitte kantaa minut hautaan. Mikäpä minua pidättäisi enää täällä… jos Emman toimeentulo vaan olisi turvattu."

"Siitä ette tarvitse huolehtia, Lystrup, sillä luulen minullakin olevan siinä sanansijaa. Sitäpaitsi on hän nuori ja terve ja kykenee ansaitsemaan leipänsä, jos niikseen tulee. Mutta — kerran asia tuli puheeksi, niin etteköhän vielä ennen eroanne miettisi sitä eräältä toiselta kannalta, sillä itse sanoitte kerran, että asiaa on arvosteltava asian mukaan."

Emma poistui keittiöön saadakseen raitista ilmaa. Hän ei voinut kuunnella vanhusten keskustelua.

"Minä olen ajatellut sitä asiaa enemmän kuin luulisi", sanoi Lystrup. "Olen surrut nähdessäni tytön laihtuvan… hän on paljon muuttunut, raukka!"

"Ja toiselta puolen on sekin minua vaivannut, että minun on aina täytynyt olla Knuuttia vastaan. Siinä pojassa on terästä, sanottakoonpa hänestä mitä hyvänsä. Mutta taivu minä en hänen edessänsä! Silloinhan olisin uskoton koko menneisyydelleni ja Herrani nimittäisi minua huonoksi ja kunnottomaksi palvelijaksi. Olen sanonut Emmalle, että kun minä olen maanraossa, niin tehköön hän Herran nimessä mitä tahtoo, mutta niin kauvan kuin minussa on elon kipinääkään jäljellä, me emme tahdo olla missään tekemisessä hänen ja hänen vapaushommiensa kanssa."

Emma seisoi keittiössä surun ja tuskan valtaamana. Hänen rintaansa ahdisti, ikäänkuin joku olisi sitä rautakourin painellut. Hän huokasi raskaasti ja painoi kuuman otsansa pesupöydän kosteita lautoja vastaan. Oi, jospa Knuut olisi ollut hänen luonansa ja hellänä ottanut osaa hänen suruunsa!

Samassa kuului askeleita pihalta. Emma kohosi ja katsoi oveen joka hermo jännitettynä. Mutta se ei ollut Knuut. Viinipullo, lyhyt, pyöreä käsivarsi ja sileäksi kammattu pää ilmestyi oven raosta.

"Iltaa, iltaa! Tässä olisi pisara virkistysjuomaa sairaalle… pieni pisara vaan! Olen hyvin pahoillani, neiti…!"

"Ei, ei, en tahdo olla häiriöksi. Kuinka hän voi? Ikävä juttu, ikävä juttu! Hm, hm, mutta hyvä siitä vielä tulee… Hyvästi, pikku neiti! Paratkoon terveeksi, paratkoon terveeksi!"

Tuo pieni myötätuntoisuuden osoitus teki Emmalle sanomattoman hyvää. Eihän Lystrup ollut koskaan huomannut Besseriä, tuskin katsahtanutkaan häneen… Emma tunsi oikein heltyvänsä. Mutta sitten taas valtasi suru ja katkeruus hänet. Hän oli todellakin ollut niin äärettömän lapsellinen, että oli luullut tulijaa Knuutiksi. Suuttumus ja pettymys täytti hänen mielensä ja hänen sydämmensä alkoi kapinoida. Knuut! Mitä huolisi hän asioista! Eikö hän jalomielisyyttä uhkuvista sanoistaan huolimatta ollut kova ja armoton hänelle ja melkein ilkeä hänen isällensä? Eikö voisi hän arvoansa ja asiaansa loukkaamatta mukautua hiukan isän mielipiteisiin niinä muutamina vuosina — muutamina vuosina, mitä tällä ehkä oli enää jäljellä? Knuutko tulisi? Johan vaan hän sen tekisi! Mieluummin istuisi hän kotona ja miettisi uusia keinoja hänen isänsä nöyryyttämiseksi! Hän melkein vihasi Knuuttia. Hänestä tuntui, kuin pitäisi hänen kokonaan lopettaa suhteensa häneen ja siirtyä täydellisesti isänsä puolelle.

Taas kuului pikaisia, rientäviä askeleita ulkoa. Hyvä Jumala, olisiko se hän! Se oli Knuut. Tukka märkänä ja tuskan ilme silmissään astui hän Emman luo keittiöön.

"Jumalan kiitos, että tulit, Knuut! Sinä et siis ansaitsekaan… Oi,
Knuut, kuinka sydämmeni tuntuu keventyneeltä!"

"Onko hän… onko isäsi…?" Hän ei uskaltanut sanoa "kuollut", tuntui kuin riistäisi hän silloin itseltänsä viimeisen toivon kipinän. Vihdoinkin sai hän sanoneeksi: "onko isäsi hyvin sairas?"

"Kuinkako tapahtui? Hän oli Siversissä kastamassa erästä lasta — pappi ei ollut kotona — ja hän hengästyi kahlatessaan lumessa. Yht'äkkiä kaatui hän keskelle tietä ruiskuhuoneen seuduilla. Sinun syysi…? Miten se olisi ollut sinun syysi?"

Knuut puristi käsiään ristiin ja huudahti liikutuksesta väräjävällä äänellä. "Jumala olkoon kiitetty!… Minä olin niin peloissani, Emma!"

Ja hän avasi hänelle sydämmensä rehellisesti ja peittelemättä, salli hänen katsoa sen salaisimpiinkin sopukoihin, kertoi tuskasta, joka häntä oli ahdistanut, tunnusti vikansa ja pyysi häneltä anteeksi.

"Kerran olit se sinä, joka rukoilit minulta anteeksi, nyt on minun vuoroni olla anteeksipyytäjänä. Minä en ole menetellyt sinua ja isääsi kohtaan niinkuin minun olisi pitänyt, mutta niin totta kuin Jumala minua auttakoon, olen minä tästä lähtien koettava hallita pikaisuuttani. Kaikki on muuttuva, Emma, kaikki!"

"Oi, Knuut, en voi sanoin lausua, miten puheesi tekee minulle hyvää!" sanoi tyttö, laski kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi häneen kyynelten läpi. "Tiedän, että sinä olet aina toiminut hyvässä tarkoituksessa, vasta viime aikoina… Mutta isässäkin oli kyllä vikaa… Oi, et tiedä, mitä kaikkea tänä aikana olen kärsinyt! Pidin teistä kummastakin niin paljon ja kumminkin te molemmat työnsitte minut pois luotanne. Minusta tuntuu, kuin voisin nyt kestää vaikka mitä."

Kohta sen jälkeen astuivat nuoret sairashuoneesen, missä parhaallaan puhuttiin Knuutista. Lystrup pysähtyi keskelle muutamaa ankaraa tuomiotansa, varjosti kädellä silmiään ja tarkasti tulijoita.

"Mitä näen, siinähän tulee Knuut itse!" huudahti hän ja liikutus valtasi hänet.

"Niin, teki mieleni… teki mieleni tulla katsomaan teitä." Kun hän tarttui vanhuksen käteen, herahti hänen silmistänsä pari kyyneltä ja vieri pitkin hänen poskiaan.

"Se oli kauniisti tehty, Knuut, se oli kauniisti tehty. Hm, hm, sinä olet siis sittenkin pitänyt vanhasta opettajastasi, vai mitä, Knuut?"

"Olen", — nyyhkytys tukahutti hänen äänensä — "vaikka olen joskus…" Hän ei voinut jatkaa.

"Niin, niin, ystävä hyvä! Kullakin meistä on omat vikamme. Sinä olet taistellut omien mielipiteittesi, minä omieni puolesta. Ehkä olit väliin oikeassa, en kiellä sitä. Mutta istu, Knuut, ja juttele enosi kanssa, minun täytyy saada vähän levähtää."

Vanha, kunnon tilanomistaja oli vähän päästä pyyhkinyt takkinsa hihalla silmiään, niistänyt nenäänsä ja siirtänyt harmaita, pitkiä hiussuortuvia pois otsaltaan. "Sinä mahdoit olla katkera pala Lystrupille", sanoi hän, "mutta hyvä oli, että päähäsi pisti tulla lausumaan ystävällinen sana hänelle ennen hänen mahdollisesti tapahtuvaa lähtöään."

Vuosien kuluessa karttunut uhma katosi sinä iltana jäljettömiin Knuutin sydämmestä ja omantunnon soimaavat äänet vaikenivat. Se ilta kysyi voimia, se nöyryytti ja masenti. Mutta miten vapaa ja kevyt oli hänen mielensä, kun hän palasi kotiin! Kaikki, mitä hänessä oli parhainta, tuntui pyrkivän ilmoille huokauksessa: "oi, kiitos, että myrkky on verestäni poissa!"

Lystrup näytti päivä päivältä tulevan yhä paremmaksi, mutta sitten sai hän uuden taudinkohtauksen, joka joudutti hänen loppuansa. Knuut ja Emma valvoivat hänen vuoteensa ääressä viimeisen yön. Samaa voimaa ja täysinäisyyttä, jota hän eläessään oli osoittanut, ilmeni vielä niissä hourekuvissa, joita hänen sairaat aivonsa synnyttivät. Väliin tuntui hän olevan täysin tajussaan, mutta kohta sekaantui hän taas.

"Pappi oli oikeassa. Meidän harrastuksiamme yhdistää toisiinsa tuhannet hienot juuret. Me tarvitsemme toisiamme. Mer—kil—lis—tä, ettei Knuut, vaikka hän onkin viisas poika, sitä ymmärrä."

"Niin, niin, et tarvitse hävetä, Knuut, että taivutit niskasi. Minä luotan sinuun paljoa enemmän nyt kuin silloin, kun sinä kokistelit ja pöyhistelit kuin kukko. Knuut, en minä aio sinua köyttää enkä vaadi, että sinä käärisit lippusi kokoon. Sitä sinä et tekisikään, ja jos sen tekisit, niin silloin paljastaisit oman kunnottomuutesi. Mutta sinun pitää pysyä alempana eikä kiipeillä joka seipääsen huutamaan: 'hei, tässä olen! Näytäntö, alkaa!'… Ja mitä vapaakouluun tulee — kyllä tiedän, mitä puuhaat, et petä minun silmiäni — niin sanon sinulle, ystäväni, että jos sinä kuulutat kokouksen sitä asiaa varten, niin olen siellä minäkin, poikaseni, ja — vaikka oletkin oma vävyni — näytän nyrkkiä sinulle niin että muistat sitä vielä kauvan aikaa!"

Hänen oma koulutoimensa ja Emman tulevaisuus väikkyi myöskin hänen mielikuvissaan.

"Muistakaa, lapset, että osaatte kuudennen pääkappaleen tutkinnossa! Tiedättehän… sen, missä on velvollisuuksista Jumalaa ja lähimaista kohtaan! Velvollisuuden pyhyys se on, joka pitää kansaa pystyssä."

Silmänräpäyksen ajan hän mumisi käsittämättömiä sanoja. Sitten huudahti hän suuttuneena: "no niin, kaksikymmentä poikanulikkaa aikoo kaataa kouluni… paikoillenne, pojat!… Hoh, hoh", huokasi hän, "en jaksa enää, toista oli ennen. Höm, höm, miten se mies sanoikaan, jonka näin puutarhassa? 'Hakkaa puu! Mitä se siinä hyödyttömänä seisoisi!'"

"Hyvä Jumala, Emma", sanoi hän kohta sen jälkeen, "täytyykö meidän lähteä pois vanhalta koulultamme… Älä riipu takissani, rakas lapsi, minun on mentävä kokoukseen tänään. Mutta pyyhi kyyneleesi, tyttöseni, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä olla. Sydämmestäni tuntui niin kummalliselta, kun pappi antoi minulle leipää ja viiniä. Muistatko sinä, miten virsi oli?… 'Jesuksen tähden syntini hän anteeks antakohon.' Se on n:o 330 uudessa virsikirjassa… Niin, Emma, minulla on siellä hyvä olla, ja sinulla on myöskin hyvä, saat nähdä. Olemmehan saaneet voiton kaikki kolme, etkö käsitä sitä, lapsi?"

Emma istui sängyn reunalla ja Knuut sen vieressä olevalla tuolilla. Tytön itkusta ja valvonnasta pöhöttyneet silmät seurasivat tuskaisina joka ainoaa väräystä isän väsähtäneissä kasvoissa. Välistä valtasi hänet pöyristyttävä kauhun tunne ja hän puristi lujasti Knuutin kättä. Knuut vastasi hänen puristukseensa samalla tavalla ikäänkuin vakuuttaakseen: "meitä on kaksi."

"Oi, kuinka silmä kirkastuu täällä ylhäällä seesteisessä ilmassa!" sanoi Lystrup kerran. "Miten toiselta näyttää kaikki kukkuloilta, missä maa ja taivas yhtyvät toisiinsa! Katso, kuinka pikkulaiset tuolla alhaalla häärivät vahvasti vakuutettuina siitä, että kukin heistä on maan keskipiste ja että kaikki joutuisi epäkuntoon, elleivät he pitäisi huolta! Kuinka ne ahertavat, hyörivät ja pyörivät, huutavat ja tappelevat!… Hyvä Jumala, enkö seisokin itse tuolla puhujalavalla ihka elävänä ja huido käsiäni kasvot punaisina! Lystrup, Lystrup, miten kummalliselta näytät täältä! Kuulkaa, te siellä alhaalla, ei niin, ei niin, hiljaa ja maltillisesti! Kas niin, lapset, se on minun mieleistäni! Muistakaa lukea hyvin… velvollisuudet Jumalaa ja lähimaista kohtaan!"

"Emma, lue minulle runo, jota näytin sinulle päivällä, 'Rajalla' muistelen sen nimen olleen. Kirja on kaapissa."

Emma meni arkitupaan ja palasi hetkisen kuluttua takaisin kädessään pieni runoteos, josta hän alkoi lukea:

Ääni katkesi. Hän kumartui, painoi kätensä silmilleen ja nyyhkytti: "en voi, isä, en voi!"

"Niin usmaista! Verhoa nostaa jos vois, valo kirkastais otsaani uurtaman huolen! Oi, luojani, synkkä niin kuolema ois ja kauhea portti, mi vie täältä pois, jos valo ei välkkyis sen toiselta puolen!

Mitä teimme ja tuumimme, toivoimmekaan, mihin kiintyivät hetkien huolet ja kaipuu, se toiseksi muuttuvi kokonaan, sitä silmin kun kirkkahin katsella saa, tuhatpirstoiksi särkyvi, usmahan haipuu.

Mitä Kristus hän saarnasi aikoinaan, mitä kärsi hän kyynelin, sielun tuskin, mitä maailma tunne ei konsanaan, mille kylm' olin itsekin toisinaan, tuki mulla on nyt, mikä kestävi yksin.

On elämä suurta ja vakavaa,
mut hetkelle tälle ei vertaa se vielä.
Hän, min käskystä hautakin aukeaa,
rajan toiselle puolen mua johdattaa
ja saattavi käyntini helpoksi siellä.

Jopa joudatkin tulla, sä viikatemies, elon siementä kätköstä et sinä yllä! Sumun, varjojen yöstä nyt käypi mun tie, valon, kirkkauden maahan se riemuiten vie — Sitä muistakaa, lapset, kun syömmein on kylmä!"

Knuutin suupielet värähtelivät. Emma, joka oli polvistunut sängyn viereen, painoi otsaansa isän kättä vastaan ja nyyhkytti.

"No, no, lapset!" sanoi Lystrup heikolla, katkonaisella, mutta ihmeen rauhallisella äänellä. "Kaikki on hyvin. Nyt vaan hiljaa — hiljaa!"

Aamun sarastaessa leimahti viimeisen kerran elonkipinä vanhassa, voimakkaassa vartalossa. Kauhun ilme kasvoillaan kohosi Lystrup istualleen sängyssä, tuiotti Emmaan ja Knuuttiin ja huudahti:

"Ettekö kuulleet, mitä Herramme sanoi? 'Riisu valjaasi, Lystrup!' Hoh, hoh", huokasi hän ja vaipui takaisin patjoille, "niin on se siis lopussa…! Tule, Herrani ja Vapahtajani, ja vie rajan toiselle puolen!"

Ne olivat hänen viimeiset sanansa. Vielä katse, syvä, siunaava katse molempiin nuoriin, pitkä, raskas huokaus, ja silmät ummistuivat.

Vanha jykevä pato oli sortunut. Kukapa enää asettaisi rintansa suojaksi myrskyä ja aaltoja vastaan? Besser kyllä tarjoutui, mutta Besserissä ei ollut miestä siihen. Pienen yhteiskunnan vanhoilliset valtasi hämärä, lamauttava aavistus siitä, että uusi aika olisi esteettömästi ja keskellä selvää päivää hyökkäävä pitäjään ja anastava asemat, jotka vanha aika oli joko vapaaehtoisesti jättänyt tai joista sen askel askeleelta täytyi peräytyä. Mutta olkoon sanottu uuden ajan enemmässä tai vähemmässä määrässä tulisien hyökkääjien kunniaksi, että heidät täytti jonkunmoinen ritarillinen myötätuntoisuus tappion kärsineitä vastustajiansa kohtaan. Näytti, ikäänkuin he olisivat tunnustaneet mielessään, että olisi väärin käyttää ylivaltaa poistamaan viimeisetkin vanhan ajan jäännökset muutamista syrjäisistä asemista.

Toistaiseksi ei tehty enemmän hyökkäys- kuin puolustussuunnitelmiakaan. Sodan melske oli hetkeksi vaiennut, ja kaikkien mielet valtasi äskettäin sattunut kuolemantapaus, joka, aivan niinkuin Knuut oli arvellut, herätti vilkasta osanottoa pitäjän kaukaisimmissakin sopissa. Silloin vasta oikein selvisi, kuinka pitäjän kunnollinen, joskin viime aikoina vähän levoton väestö, oli mielipiteiden eroavaisuudesta huolimatta kiintynyt vanhaan opettajaansa, joka oli vaikuttanut sen keskuudessa lähes kahden sukupolven ajan. Voimakas sielu, joka on elänyt täysinäistä elämää, elämää, josta ei ole puuttunut enemmän rehellisyyttä ja totuutta, kuin tahdonlujuutta ja kunnollisia pyrkimysperiäkään, on aina jättävä tuntuvan jäljen jälkeenjäävien, niinhyvin ystävien kuin vastustajienkin, sydämmiin. Lystrup oli tosin ollut itsevaltainen ja taipumaton kuin vanha tammi, mutta hän oli samalla ollut kaikessa tunnollinen ja oikeudentuntoinen ja omalla tavallaan rehellisesti puolustanut viimeiseen asti pientä yhteiskuntaansa; siksi hänen muistoansa kunnioitettiin. Koko pitäjä sitoi seppeleitä, kaikki kilpaa auttoivat surevaa tytärtä. Niin lukuisaa surusaattoa kuin se, joka hautajaispäivänä kokoutui kirkkomaalle, ei Rörby ollut vielä koskaan nähnyt. Ja kellojen kaiun kieriellessä puhtaassa, kirkkaassa talvi-ilmassa yli valkeain, välkkyväin metsien, seisoivat miehet, vaimot ja koululapset totisina ja äänettöminä ja katsoivat, kuinka heidän vanha opettajansa laskettiin maan poveen. Se oli valtava hetki; juhlallinen rauha oli koittanut kauvan raivonneen myrskyn jälkeen. Tuntui kuin vanha ja uusi aika olisivat ojentaneet kättä toisilleen haudan ylitse.

Vanha Jörgen Siversen muutti kohta sen jälkeen kirkkomaahan lähelle monivuotista ystäväänsä, mutta Jörgenin Kaaren, tosin heikkona ja kivuloisena, kolistelee vielä puukenkiään vanhassa kodissaan. Ikäänkuin lempeä suojelushenki seisoo Ellen hänen sivullaan. Hän on oppinut tyytymään kohtaloonsa ja näkee siinä jumalallista johdatusta. Kuin vieno, hiljainen sävel on hänen elämänsä katoava.

Entäs Besser? Niin, mitä auttaisi salata sitä, jonka koko maailma tietää: Besseriä ei ole enää — ei, siitä voisi syntyä väärinkäsitystä — Besseriä ei ole enää Rörbyssä. Matkustanut! kadonnut! Valtiollisessa suhteessa vainosi häntä rakas, tosin ei niinkään harvinainen kohtalo, että toimeliaan, jopa joka taholle toimeliaan elämän lopulla — niin, mitä siitä kaunistelisimme — kaikki kääntävät selkänsä ja heittävät syrjään kuin mitättömän olennon, jolla ei ole mitään menneisyyttä, ei mitään ansioita. Mutta nämä rivit todistakoot, että se arvokkaisuus ja sielunrauha, jonka tieto ansiorikkaasta elämästä herättää suurissa henkilöissä, pysyi hänessä järkkymättä viimeiseen asti. Entäs hänen yhteiskunnallinen asemansa, miten sen kävi? Niin, miksi hän paremmin olisi säilynyt haaksirikosta yhteiskunnallisessa asemassaan kuin muissakaan. Mutta se myöskin tässä todistettakoon, että ajan aineelliset vaikeudet eivät järkyttäneet Besserin mielenrauhaa enempää kuin valtiollisetkaan vastoinkäymiset.

"Te muutatte siis pois, Besser?" sanoi vanha eläinlääkäri muutamana päivänä.

"Niin, liike ei tahdo oikein kannattaa, Peddersen. Vuokrat ovat kalliit, ei jaksa maksaa."

"Hm — tjaa—ah! Kunakin aikana on omat vaikeutensa, sille ei mahda mitään. Mutta ei saa silti menettää rohkeuttaan, eivätkä ne säännöllisesti olekkaan niin pahoja, kuin miltä ne näyttävät. Ei tämä ole ensimäinen pulma elämässäni, Peddersen, mutta mainiosti minä olen aina selviytynyt. Koettelemuksetkin ovat väliin hyväksi, Peddersen, ne terästävät luonnetta… höm, höm" — kurkkua kangerti — "terästävät luonnetta!"

"Ah, ystäväni, kun vaan on yritteliäisyyttä ja intelligensiä, niin ei ole hätää, ei mitään hätää. Niks forbluffen lassen! [Ei pidä hämmästyä. Suom.] se on aina ollut minun tunnussanani."

Ja kun lähtöhetki koitti, vaelsi Besser Rörbystä paita ja tohvelipari kainalossa, aivokoppa täynnä kultaisia sääntöjä ja tunnussanoja ja pahkulainen tammikeppi kädessä ulos avaraan maailmaan etsimään "uutta liikettä".

Emmasta on täydellisesti kadonnut kovien myrskyjen synnyttämä hervakkuus, ja hän nostaa taas päätänsä Lystrupien tapaan. Nuoruuden ruusut heloittavat hänen poskillaan ja voimaa uhkuaa koko hänen olennostaan. Hänen miehensä, nuori, lahjakas, edistyshaluinen maanviljelijä, on saavuttanut onnen ja rauhan, jota hän niin monta vuotta kärsimättömänä ajoi takaa. Hänen valistustyönsäkö? Luopunutko siitä? Ei, sitä hän ei ole tehnyt, paljastaisihan hän, Lystrupin sanaan, oman kunnottomuutensa, jos hän käärisi kokoon lipun, jota hän kerran oli kantanut niin korkealla. Mutta hän ei enää rynnistä vanhan ajan varustuksia vastaan, sillä hän tietää, että niiden kanssa otellessa on leikki kaukana. Tyynesti ja tasaisesti, mutta samalla voimakkaasti, koettaa hän niitä kukistaa sitä mukaa kuin niiden aika on tullut. Hän näet myöntää, että on sellaisiakin varustuksia, joiden tulee antaa seisoa aikansa, jos kerran naapurien ja kanssaihmisten omistusoikeudelle annetaan jotain arvoa.

Kiinalainen muuri on kaatunut, Rörby on yhdistynyt muuhun yhteiskuntaan. Maine maailman tapahtumista ei kulje enää Rörbyn sivuitse niinkuin entisaikaan. Elonilmaukset metsien toisella puolen ovat hienojen lähteensuonien tavoin uurtautuneet muinoin kuivaan ketoon ja saaneet siinä aikaan rehevän kasvullisuuden. Niinkuin jo edeltäpäin saattoi arvata, on kylä saanut nuoren, etevän opettajan, johon on syytä olla tyytyväinen ja josta innokas pappi näyttää saavan tukevan liittolaisen. Ampuma- ja puhujaseurat menestyvät niin hyvin, että aiotaan parin naapuriseuran kanssa rakentaa yhteinen voimistelu- ja kokoushuone Besserin vanhan, ajan hampaan nakerteleman "salongin" sijaan, jossa kylän nuoret jo kauvan aikaa ovat saaneet näyttää voimiaan ja notkeuttaan. Taloudellinen toiminta on edistymään päin, kirjat ja sanomalehdet ovat muuttuneet välttämättömiksi monessa kodissa. Osan vanhoista säästöistään, jotka Knuuttia kerran niin kiusasivat, on todellakin moni tilanomistaja käyttänyt parannuspuuhiin karjanhoidon ja meijeriliikkeen aloilla, elämää ja virkeyttä huomaa kaikkialla. Totta on, että väliin vielä taistelunvihuri ryöpsähtää kylään ja joku valtiollinen pommi räjähtää keskellä keskustelevaa ihmisjoukkoa. Mutta pommit eivät putoa enää niin korkealta kuin entisaikaan, jolloin kauvan kestäneen toimettomuuden jälkeen tuntui hyvältä saada oikein "paukuttaa". Mielten kiihkeys on kadonnut, tuntuu kuin alkaisi Rörby jo jättää lapsuuden huimuuden ja siirtyä kypsyneesen ikäkauteen.

Ja Laulupuro laulaa, laulaa yöt päivät herkeämättä. Emma kuuntelee sen laulua väliin, mutta siinä on toinen sointu nyt kuin silloin, kun hän kuunteli sitä koulun puutarhassa. Kokonainen joukko erilaatuisia ääniä kohoaa hiljaisina kesä-iltoina kukkaismetsikön syvyydestä. Tuolla syreenipehkojen siimeksessä heläjää kuin iloinen laululinnunliritys. Tuolta kivien välistä ohdakekatoksen alta kuuluu taas korkea, sointuva ääni, jota kauvempana säestää putouksen kohina kuin urkujen mahtava pauhu. Kirkkaina, ikäänkuin puhdistuneina kaikuvat sävelet. Niissä soi rauhaa, soi hiljaista onnea, mutta samalla velvollisuudentuntoa ja vastuunalaisuutta. Ja Emma kiittää Jumalaa siitä, että hän pääsi puron toiselle rannalle. Kaikki eivät pääse Laulupuron ylitse — Ellen ei sitä koskaan tehnyt.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MURROSAIKANA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Murrosaikana

MURROSAIKANA

ZAKARIAS NIELSEN

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE