E-text prepared by Tapio Riikonen

SUOMALAISIA

Kuvaellut

Niilo E. Wainio

Porvoossa, Werner Söderström 1897.

SISÄLLYS:

Suomi synnyinmaa.
Mikael Agrikola.
Kaarina Maununtytär 1-3.
Kyrönmailla.
Nuijamiesten marssi.
Korsholmalla.
Anna Liisa.
Lechin luona.
Hakkapeliittain marssi.
Hovissa.
Isä ja poika.
Kerttu.
Profeetta.
Napuen kentällä.
Pakolaisten palaaminen.
Kaksi "Kaarlolaista", 1, 2.
Antti Chydenius.
Lauri herra, 1, 2.
Vallesmanni.
Aleksander II:n muisto.
Juhlaruno.
Väinön sanoja.
Liittolaulu.
Toivotus.

Suomi synnyinmaa.

Suomi synnyinmaa.
Suomi synnyinmaa,
Äiti hellin, kallihin,
Pyhä, puhdas Pohjolassa,
Sulle omistaa
Työnsä kansas kaunoisin
Uuden päivän toiminnassa;
Lapsiesi rakkaus
Elosi on armaus.

Suomi synnyinmaa,
Sulle poikas parahat
Pyhittivät työnsä ennen;
Heitä noudattaa
Vielä nytkin tahtovat,
Yhteisvoimin työhön mennen,
Lapset laajat isien,
Suku suuri urhojen.

Suomi synnyinmaa,
Vapauttas väijymään
Vihamies jos viekas saisi,
Pyytäin orjuuttaa,
Yksin mielin äitiään
Tämä kansa puolustaisi,
Ennen kävis kuolemaan,
Kuin se suostuis sortajaan.

Suomi synnyinmaa,
Kun sä vartut, vaurastut,
Elämä kun uhkuvainen
Kasvos kirkastaa,
Silloin kansas toipunut,
Kaikki kansa Suomalainen
Riemumielin hedelmän
Nähdä saapi työstähän.

Suomi synnyinmaa,
Sinut Herra taivahan
Sulkekohon suojallansa,
Että hältä saa
Siunauksen runsahan
Toimillensa kaikki kansa,
Niin ei huku päältä maan
Suomen suku milloinkaan.

Mikael Agrikola.

Aina kun Suomen sointuvan kielen
Kuulen laulavan vapauttaan,
Hartaus pyhä valtavi mielen,
Muistojen templihin astua saan.
Koitossa uuden aamun
Näen kuin enkelin haamun
Suomelle siunausta,
Elämän innostusta
Työllä ja neuvolla tuottavan,
Haamu on Mikael Agrikolan.

Hengen vainion perkaajaksi
Soi sinut Suomelle kaitselmus,
Uuden siemenen sirottajaksi
Sun teki uskonpuhdistus.
"Oppe nyt vanha ia noori,
Joilla on Sydhen toori,
Jumalan keskyt ia mielen
Iotca taidhat Somen kielen."
Näitä opetti aapinen,
Esikoiskirjasi kultainen.

Viisauden alku on Herran pelko,
Kirjojen kirjassa seisoi niin;
Siitäkin saatihin nyt jo selko,
Saatihin selko ja riemuittiin.
Suomeksi jo sitä kuuli,
Vaikka monikin luuli,
Tulkita ettei saakaan
"Sanaa" kielehen raakaan.
Mikael kumosi väitteen tään
Uudella Testamentillaan.

"Kylle se cuule Somen kielen",
Lausuit sä Rukouskirjassas,
"Ioca ymmerdhe caickein mielen";
Kiitos sinulle lauseestas:
Suomenkin turveskansa
Rukoilla Jumalatansa
Kielellään jo nyt saattoi;
Munkkien uskon se kaatoi,
Ol' ajan uuden se sarastus,
Koitti maallemme vapaus.

Kansan laps' olit, kansasi lempi
Tähtenä ohjasi toimintaas;
Maan se ol' mahteja voimallisempi,
Paavin se alttarit maahan kaas.
Niinkuin päästetty jousi
Kansamme sorrosta nousi;
Ilmaa uutta se henki,
Töllihin pienosehenki
Pääsi jo valoa taivahan,
Toivo toi elämän armahan.

Ohjaaja kansamme huojuvan laivan
Olit sä aikana myrskyjen;
Rauhan miehenä viisaasti aivan
Ohjasit maatamme onnehen.
Kansalles koetellulle
Rauhan tuotuas sulle
Koitti se kaivattu hetki,
Kun elon siunattu retki
Päättyi ja työmies toimistaan
Pääsi lepoa nauttimaan.

Aina luojaansa Suomi kiittää
Kun sai Mikael Agrikolan,
Jonka uudistyöstä se niittää
Hedelmän saanut on runsahan.
Nimensä kirkasna päilyy,
Hartaassa muistossa säilyy;
Missä on Suomalainen
Yksikin oikea vainen,
Siellä sinua siunataan,
Isä uskon, kielen ja maan.

Kaarina Maununtytär.

1.

Eerikki nuor' oli kuningas,
Oli Sveain ja Gööttein valtias,
Hän rakasti reipasta Ruotsiansa,
Vaan riemuja rakasti enemmän,
Sydämmen kiivaasti sykkivän
Kun tuns' elonintoa rinnassansa.

Lait sääsi hän uudet ja rattoisat,
Sääs kaunihit kukkien markkinat
Pääkaupungillensa Tukholmalle.
Ja porvarit kaunisti innoissaan
Kukilla, lehvillä huoneitaan
Mieliksi nuorelle hallitsijalle.

Nyt Eerikki lähtevi kaupunkiin,
Miss' surut jo riemuilla surmattiin,
Seurassaan uljaita on ritareita.
Kukasta kukkahan veikaten
Ja neitojen ruusuja silmäillen
He noutavat herransa askeleita.

"Kas, tuollapa, herrani armollisin,
Ruusuista ruusu on kaunihin;
Se on kuni vieno umppunen vasta."
Pian keksivi Eerikki neitosen,
Ihamielin käypi hän äärehen,
Jo hyväelee hän poskelle lasta.

"Mikä nimesi?" — Eerikki kuningas
Kysäisee, poski on hohdokas,
Kun kukkasneitohon silmät jääpi.
"On Kaarina nimeni, kotoisin
Oon Suomesta, laps' olen korpraalin",
Ja kullan kirkasna ään' heläjääpi.

Vaan äkkiä tappelun rähinää,
Väkijoukon ääntä ja hälinää
Nyt alkaa kuulua torilta tuolta.
Kas, kuinka se vanhus nyrkillään
Sitä nuorukaista piekseekään!
Ja kansa jo pitää kummankin puolta.

"Tie auki!" — Kuningas katsomaan,
Käy paikalla rikosta rankaisemaan.
"Pois rauhanrikkoja tyrmään tuokaa!" —
Ja Kaarina kuulee tuomion tään,
Hän syöksevi armoa pyytämään:
"Kuningas, isälle armoa suokaa!"

Sai armon vanhus ja tytärkin,
He kuninkaan linnaan tuotihin.
Näin Eerikki lausuvi tuomionsa:
"Pääs lunnaiksi, vanhus, sä tyttäres
Jätät tänne, niin saat vapautes." —
Hän ojensi ukolle kukkaronsa.

Näin kaunis Kaarina hovihin
Jäi riemuksi, lohduksi Eerikin,
Ja tähtenä kirkkahinna hän loisti.
Kun onneton kuningas huolissaan
Pääs lepäämään hänen helmoillaan,
Hänen suukkonsa pois pahat peikot poisti.

2.

Tuvassa Pietari Pentinpojan
On kuningas Eerikki kurja,
Ruumiilta, sielulta riutuneena,
Ja katse on kamalan hurja.

On yllänsä Pietarin sarkatakki,
Omassaan niin oli verta.
"Jumala, antaos anteheksi,
Oi, anna ees tämä kerta!"

Kuningas Eerikki käsistänsä
Nyt Stuurein verta pyyhki,
Hän Pietarin tuvassa tekojansa
Katuen itki, nyyhki.

Ja neuvotonna on kunnon kansa,
Ei lääkkehet sairasta auta;
Vaan päivän koitossa apuu joutuu
Jo kauniin Kaarinan kautta.

Hän yksin herraansa onnetonta
Nyt tuskista päästää voipi;
Kuin hyvä enkeli ympärillä
Hän Eerikin askaroipi.

Ja vihdoin Kaarinan hellään helmaan
Pää sairahan hiljaa painuu.
Hän eipä siinä nyt nukkuissansa
Verikostoa aatelin vainuu.

"Eerikki kultani, nukkuos kauan,
Niin terveeksi tulet taasen;
Jumala syntisi anteeksi antaa,
Luo henkensä kuninkaasen."

3.

Prinssi Gustaf ol' joutunut lassa
Orvoksi maastansa, äidistään;
Käydä ei sallittu Liuksialassa,
Ei tulla äitiä tervehtimään.

Määrätty vihdoin paikka on, missä
Saavat he kohdata toisiaan.
Prinssi on syvissä miettehissä,
Suuret on aikehet aivoissaan.

Kauan hän ollut on maanpakolaissa,
Kurjuutta kyllin jo kärsinyt.
Kirjoitettu on Ruotsin laissa,
Hän että kruunun ois perinyt.

Mutta jo onni käy myötäiseksi,
Isänsä surman hän kostaa saa,
Ruotsin kun saa hän perineheksi, —
Helposti hän sen nyt valloittaa.

Venäjän mahtava tsaari hälle
Suo sotajoukon uhkean;
Kun vain tuumalle miehevälle
Sais luvan äidinkin armahan!

Kaarina saapui ja helmahansa
Prinssi vaipuvi riemuissaan;
Äidin suukoista, aikeistansa
Toivon on säde katseissaan.

Tuumansa suuret hän selvittääpi,
Aatteistaan ihan innostuu,
Vaan niin kylmäksi Kaarina jääpi,
Että jo poikakin oudoksuu.

"Haltuuni vain otan perintöni;
Koston päivä on koittanut.
Siunaa, äiti, mun pyrintöni,
Niin on poikasi voittanut!"

"Ei niin, poikani! Houreet heitä!"
Ankara katse on Kaarinan;
"Karttaos valheen ja vilpin teitä,
Aattehes moiset mä kiroan!

Maasi ja kansasko pettäjäksi,
Poikani, sinut synnytin;
Sitäkö varten Suomesta läksin,
Että sen tsaarille jättäisin?

Jos olet oikea Ruotsalainen,
Pyrinnöt moiset sä heitä pois;
Muista, ett' äitis on Suomen nainen,
Suomi ei vilppiä kärsiä vois!"

Prinssi on vaiheella lemmen ja vimman,
On kova taistelu syömmessään;
Viimein hän voiton saa ihanimman,
Anteeksi pyytävi äidiltään.

Kyrönmailla.

"Jos ette muulla, aidan seipähillä
Ja nuijilla nuo joukot Flemingin
Päältänne torjukaa! — en tiedä, millä
Sen teette muuten." — Tämä vastaus
Huulilta Kaarle herttuan tuotihin
Ruotsista, ja se löi kuin leimaus.

"Kirotut olkoot nylkijät nuo kansan,
Kätyrit Klaun", jo kuuluu murinaa
Juurelta kirkon; "joka huovi ansan
Ansaitsis kurkkuun, jotta rauhan sais
Vieraista verenimijöistä maa, —
Tuot' entä jospa kerran ko'ettais?"

Kirkosta hurskas virrenveisuu kaikuu,
Par'aikaa kansa siellä harrasna
Rukoilee Jumalaansa, — niin jo raikuu
Talosta Konttaan huudot sotaisat;
On miesten mieli ylen karvasna:
Vai vielä kimppuun käyvät, rosvoojat!

"Ei, nyt ei auta muu kuin kova tässä,
Kuin herttua on meidän käskenyt.
On talvi eessä, kansa nääntymässä,
Jos linnaleiriä ei saada pois;
Suupohjan sankareille viesti nyt:
Se tulkohon, ken maansa vapaaks sois!"

Ja kansa kärsiessään huovein uhkaa
Kun kuuli Kyröläisten nousevan,
Joukottain tarttui aseisinsa. — "Tuhkaa
Me tehdään sortajista! Eteenpäin
Nyt miehet Ilmajoen, Lapuan
Ja Kyrön! Taistoon, voittoon vierekkäin!"

Ol' oma liesi suojattava heidän
Ja kallis isäin luoma vapaus,
Sydämet toivo täytti: voitto meidän
Täytyy olla, totuus perii maan;
Vain vapaus on elon armaus,
Se sorron hallat saapi haihtumaan.

Suupohjan nuijamiehet urhokkaiset
Masensi tosin Marski mahdillaan,
Sortuivat monet toiveet uhkuvaiset;
Vapauden aate vaan ei sortunut,
Se suojaksi on jäänyt Suomenmaan, —
Ei hukkaan isäin veri vuotanut.

Nuijamiesten marssi.

Tänne miehet, tänne,
Miekat, nuijat käsissänne;
Kuntoon vanhan jousen jänne,
Joutuin aseisin!
Kelle koti kallis,
Ken ei sitä sortaa sallis,
Vaan sit' turvaamaan on altis,
Käyköön riveihin!
Pois jo riisutahan
Sorron ies;
Huovit hurjat Marskin pahan
Niskoiltamme poistamahan
Tulkoon joka mies!

Suotta heikko huokaa,
Syöden orjan kyynelruokaa,
Tänne miekat, nuijat tuokaa!
Pois jo heikkous!
Ylen on tää elo kurja,
Marskin valta vallan nurja;
Ensin tulkoon taisto hurja,
Sitte vapaus,
Taikka käymme kunnialla
Kuolemaan,
Niin saa meidän lipun alla
Pojat miellä puhtahalla
Puoltaa vapauttaan.

Kellä mieli arka,
Jos ken pelkuri on parka,
Menköön! Kruunun sarka
Ompi edessään.
Itku lasten, naisten,
Pilkka huovein muukalaisten
Soikoon miesten raukkamaisten
Korviss' yhtenään!
Vaan me emme tuota
Kuulla vois.
Oikeutees, kansa, luota;
Lapses eivät itke suotta, —
Sorto täältä pois!

Kansa kaikkialta,
Kyröstä ja Lapualta,
Ilmajoelta, Laihialta
Kokoontukohon!
Klaun on joukot tuolla
Vastassamme Hämeen puolla,
Voittaa taikka kuolla
Meidän mieli on.
Sotaan samotkaamme
Vierekkäin!
Oikeata asiaamme
Ajaa Herran nimeen saamme.
Miehet eteenpäin!

Korsholmalla

Raskain, kiivahin askelin
Kaarle herttua asteleepi,
Katsein tuimin ja leimuavin
Oven puolehen katseleepi.
Pelko ja vavistus Korsholmalla
Suuret ja pienet on vallannut,
Tuomari sinne on saapunut,
Hän, joka kostavi kuolemalla.

Paukkuu nurkissa pakkanen,
Maat, meret talvinen vaippa peittää,
Vaan kun herttua katsehen
Nimismiehien puoleen heittää,
Niin hiki herroille otsaan saapi,
Variksi huoneessa sangen käy.
Vielä ei salamoita näy, —
Voi, pian ilmi ne leimahtaapi!

"Kulkaatte kansan nylkijät,
Korkean kruunun pettäjät, varkaat,
Nyt tilit tehdähän selkeät!
Vouti junkkari, vieläkö karkaat
Suojaan Sigismundosi armaan?
Vieläkö luulet sä pääseväs
Vanhoilla konnanvehkeilläs?
Nytpä kiinni sä jouduit varmaan!

Joutuin kirjuri katso'os
Tarkoin kaikki tilit ja kirjat;
Sitte, vouti, sun varastos
Kyllä tutkimme, rahat ja viljat". —
Seisovat miehet kuin kekäleillä,
Kirjuri laskevi hiessä päin. —
"Kurjuutta Ruotsissa kyllä näin,
Vaan enemmän sitä Suomessa teillä!

Voi sua, Suitian Klaus! Tään maan
Saatoit sä turmion partahalle;
Jumala ehti sun tuomitsemaan,
Ennenkuin sain sinut telottajalle.
Vallalla vääryys, vilppi on vainen,
Kansa on sotihin sortunut,
Maa on autioks joutunut,
Itkevi kansani Suomalainen.

Kylläksi kurjuutta rahvas tää
Noiden herrojen alla jo kärsi;
Huovien joukkoja sai elättää,
Vaikka itse se pettua järsi.
Vaan nyt koittavi uusi huomen;
Aatelisroistoista perkaan maan,
Tuon lain kansoa turvaamaan,
Maata ja kansaa kallihin Suomen"…

Näistä syvistä mietteistään
Havahti herttua astellessaan
Ulkoa kuuluvaan hälinään,
Ja nyt pihalle katsellessaan
Huomasi kulta Aadolfinsa,
Kuusi-vuotisen aaluvan
Suksilla vallilta laskevan, —
Siitäkö rahvas haltioihinsa!

Lumi se tuiskuna tuprusi vain,
Prinssi kun lappalaissuksilla laski;
Tervehti äänin innokkain
Häntä herra ja sotilaskin.
Isän kasvoja ankaroita
Hellä hymyily kirkastaa:
"Mennä nyt nimismiehet saa,
Huomenna jatkan tutkinnoita.

Rahvaan tulkohot lähetit,
Ilmoittamaan valituksiansa!" —
Muutamat nuijasankarit
Klemetti Erkinpojan kanssa
Valtaherransa eteen astui.
Kuullessa kansan kurjuuden
Heltyvi mieli rautainen,
Silmä jo ankaran Kaarlen kastui.

Kääntyen johtajan Klemetin,
Venäläisvoittajan vankan puoleen
Lausuvi herttua herttaisin:
"Älköön kansani vaipuko huoleen,
Määrään verojen huojennuksen
Uskolliselle Suomellen,
Varalle vihollislaumojen
Rakennan Pohjahan linnoituksen.

Olen vielä mä päättänyt myös
Antaa kaupungin tälle maalle,
Täyttää, Kustaa, mä tahdon työs;
Muistoksi nimelles kunniakkaalle
Tähän sen määrään linnan luoksi,
Isäni nimen ja vaakunan
Kaupungille mä lahjoitan
Maakunnan uskollisuuden vuoksi".

Kuultuaan tämän kaikki kansa
Pihalla nyt käsin jäntevin
Nostavi ilmoille innoissansa
Prinssin Kustaa Aadolfin.
Siinä hän istuvi sankarin lailla
Laps' punaposkinen riemuiten,
Istuin on kansan rakkauden.
Toivoa taasen on pohjan mailla.

Anna Liisa.

Anna Liisa, neito nuori
Istuvi ikävissään;
Mieltä painaa kaihon vuori,
Rauhoa ei saa missään.

Kulta kun lähti Venäjälle
Laiska-Jaakon väkeen,
Niin meni mieli melkeälle.
Tuskin hänt' enää näkee

Lähtee talvi, lähtee kesä,
Vaan ei Laiska-Jaakko.
Saapa nähdä, Ryssien pesän,
Revityksi hän saako.

"Ehkä kultani tulee vielä
Kotia kunnialla;
Rinnallaan saan riemumiellä
Seisoa tellan alla".

Huu! Niin raivoo syksyn myrsky,
Uksikin ulvahtaapi;
Tuntuu tupahan tuulen tyrsky,
Vieras kun majaan saapi.

"Kuinka kultani palajatkaan
Kotia tuolla lailla;
Lähdithän suureen sodan matkaan,
Onko jo rauha mailla?"

"Hiljaa, Annani, ettei kuule
Kenkään tulostani;
Mierolaiseksi ällös luule,
Katsohan aarteitani!

Sinua, Anna, mä kaipaellen
Karkasin Jaakon luota,
Vaan enpä tuonne Venäellen
Retkeä tehnyt suotta.

Katsohan uäitä kolikoita!
Mennään muille maille;
Päiviä nähdään ihanoita,
Mitään jää et sä vaille!" —

"Voi sua, kultaa onnetonta,
Voi sua pettäjätä!
Siksikö valvoin yötä monta,
Nähdä ett' täytyi tätä!

Vielä jos Anna Liisaas lemmit,
Lähde jo Jaakon luokse;
Vaan jos sitä sä tehdä emmit,
Kainin korpehen juokse!"

Seisoi kuin tuomittu nuorukainen,
Vihdoin hän nosti päätä;
"Voittohon taikka kuoloon vainen,
Tulkoon myrskysäätä!

Tahranneeksi mä sydäntäni
Tulin lempeni tähden;
Pesemään nyt itseäni
Veri-leikkiin lähden".

Mennessään hän aartehensa
Viskasi laattialle.
Tunsi jo Anna sulhasensa:
"Onnea voittajalle!"

Anna Liisa se uskollisna
Aartehen kätki maahan;
"Kun hän saapuvi voitollisna,
Omansa jälleen saahan."

Anna kultaansa monta vuotta
Vartovi saapuvaksi,
Aarre maassa makaa suotta,
Neito käy kalpeaksi.

Vaan tuli viimein Moskovassa
Kulta puhtaaksi jälleen;
Muistossa on hän kirkkahassa
Lohduksi lempijälleen.

Lechin luona.

Kuningas Kustaa Aadolf
Näin lausuvi miehilleen:
"Ken tietä nyt raivaamahan,
Kenen päiväksi tämän teen?
On virta vuolas ja tuolla
On Tillyn kanuunat.
Vaan emmekö joen yli pääse
Me merien kulkijat!"

"Me saammeko?" — Suomalaiset
Heti vastaavat yksin suin.
"Menkäätte! Mä luotan teihin!"
Näin kuningas innostuin.
Pian silta on valmis, se tehtiin
Soidessa kanuunain,
Ja kunniasoihdut tupruu
Savun naamaan vastustajain.

Kuin kestihin Suomen miehet
Nyt hyppäsi sillallen
Ja lapiot käissä he ryhtyi
Heti luontihin vallien.
Tuo korpien raataja joukko
Osas käyttää aseitaan,
Kun kumppani rinnalta kaatui,
Kiivaammin luotihin vaan.

Ja tietä aukaista kelpaa,
Tienraivaaja-joukon tään,
Käy kuningas rannalla itse,
Kanuunia lämmittämään;
Ja meidän poikia lisää,
Yli sillan jo ennättää,
Vaikk' kasvoihin luodit vettä
Ja vertakin lennättää.

Pian valli on valmis, sen turviin
Jo toisetkin tulla saa —
Ja hurraa! Tälläpä rantaa
Jo veikkoja ratsastaa.
He voitonriemulla kertoo,
Miten joen yli ratsut ui,
Ja Tillylle luodin sääreen
Kuin ampua onnistui.

"Nyt hakkaa päälle!" kaikuu
Yli tykkien jyskehen,
Ja Pohjolan pojat syöksyy
Kuin vihuri eellehen;
Ja kunnon Baijerilaiset
Jo pyyhkivät pakohon.
Ja valiojoukot Tillyn
Sai surkean tappion.

Kevät maass' oli kauniimmillaan,
Hymyili aurinkokin,
Kun sankarikuningas saapui
Vihamiestensä leirihin;
Ja kiitettyään Jumalaansa
Hän kiittävi urhojaan:
"Tää päivä on Suomalaisten",
Hän puhkevi lausumaan.

Ja tuollapa kunnioittain
Rivit tietä antavat,
Näet kumppanit kuollutta kantaa,
Min posket on kalpeat,
Ja rinnasta nuorukaisen
Veri kastavi vieraan maan.
"Hän, veikkoset, ensimmäisnä
Riens' sillalle juoksemaan".

"Tehkäätte sankarille,
Te sankarit kunniaa!"
Näin kuningas Kustaa Aadolf
Sotajoukkoa komentaa,
Ja lasketuin lipuin marssii
Sotilaat ohi kuollehen.
Tää päivä ol' Suomalaisten,
Se päiv' oli voittojen.

* * *

Vaan Tilly se haavojansa
Poteepi, on tuskissaan,
Tuo Suomen noitien luoti
Näet vielä on ruumiissaan;
Vaan paljoa suuremman tuskan
Vanhuksen sielulle toi
Nuo "hakkapeliittain" huudot,
Ne korvissaan yhä soi.

Ei voinut hän tuota kestää,
Uros sortuvi sortajain;
Näin paavien patsas kaatui
Ihastukseksi uskovain.
Jo painoi raskasna sangen
Ies sorron ja orjuuden;
Taas hengitti kansat ilmaa
Elon, voiton ja vapauden.

Hakkapeliittain marssi.

Vainon suuri päivä koitti,
Sotatorvehen jo soitti
Meidän mies.
Vihollinen meitä uhkaa,
Lupaa tehdä turmaa, tuhkaa;
Pois jo sorron ies!
Sotaleikkiin käydä saamme,
Vihollinen voittakaamme,
Taikka itse kaatukaamme.
Eteenpäin!

Alkaa tuima työ,
Hakkaa päälle, lyö!
Oikea on asiamme,
Jumala on puolestamme.
Hakkaa päälle, hakkaa päälle,
Lyö!

Täällä taiston tuimin ryske,
Täällä kanuunoitten jyske,
Tänne vaan!
Vastassamme rivit sankat,
Kuulkaa, meidän miehet vankat,
Nuo me murretaan.
Missä taisto rajuin riehuu,
Siellä meidän lippu liehuu,
Sydän Suomalaisen kiehuu;
Eteenpäin!

Onpa tuima työ,
Hakkaa päälle, lyö!
Oikea on asiamme,
Jumala on puolestamme.
Hakkaa päälle, hakkaa päälle,
Lyö!

Hurraa, miehet, hurraa, voitto!
Kuuluu meidän marssin soitto,
Eteenpäin!
Jo nuo rivit horjuu, vääntyy
Pelokkaina pakoon kääntyy.
Näin se käypi, näin!
Kuolemaan nuo paavilaiset,
Pyhän uskon painajaiset,
Vapauden vainolaiset!
Eteenpäin!

Tuima oli työ;
Hakkaa päälle, lyö!
Oikea on asiamme,
Jumala on puolestamme
Hakkaa päälle, hakkaa,
Lyö!

Hovissa.

Hovissa suuren sotaherran
On iloa ja elämää,
Kun alamaiset vielä kerran
Saa nähdä vanhaa isäntää.
He hovihin
Jo aikaisin
Sai kutsun tulla terveisille,
Ja sanoma se iloisin
On noille kunnon ihmisille.

Salissa ryhmä ritareita
Ja aaluvoita herrojen,
Sodasta Saksan palanneita
Sekaantui neitoin parvehen.
He taistojaan
Ja voittojaan
Nyt kertoeli kaunokielin,
Ja sankarkertomuksiaan
Omaiset kuuli riemumielin.

Vaan kaikkein oli iloisinna
Ja kaunosista kaunosin
Isännän jalo tytär Minna
Rinnalla nuoren ritarin.
Mik' ihastus,
Kun kihlaus
Vieraille ilmoitettiin sitten!
Mon' harras onnentoivotus
Lausuttiin suusta vierahitten.

Pihalla vanhat sotaveikot
Myös kertoi urostöistähän,
Kuin väistyi paavilaisten peikot
Pois tieltä joukon ryntäävän.
Min meidän mies
Tapella ties,
Ett' tulkoon vaikka paholainen,
Niin, avita sun herran kies,
Ei väistyä voi Suomalainen!

"Herroiksi silloin elettihin,
Kun valloitettiin Saksanmaa;
Jos kääntyi miesi, vaikka mihin,
Sai viiniä ja silavaa.
Ja kaunihin
Me saaliinkin
Kotia Suomeen sieltä toimme,
Hopeeta, kultaa säkkihin
Niin paljo kuin vain kantaa voimme."

Maljoista miehet vierahista
Olutta juovat oman maan,
Ja tarinoivat kanuunista
Ja töistä sankarkuninkaan.
"Nyt Suomi on
Myös arvohon
Kohonnut kautta poikiensa;
Palkkansa myös se olkohon
Edestä veriuhriensa!"

Vaan tuonne ihan peräpuoleen
On muuan vanhus joutunut;
Vajonnut on hän suruun, huoleen,
Iloihin hän ei suostunut.
"Kustantaa saa
Tää köyhä maa
Herrainsa tuota koreutta,
Ja rahvaan vaan he orjuuttaa
Keskellä suurta komeutta".

Puheestaan ei nyt kukaan huoli,
Pois tieltä moiset profeetat!
Kas, tuolta tulee niinkuin nuoli
Ruotsista sanansaattajat!
Ei ehdikään
Nyt väistymään
Pois tieltä vanhus, vaan ne heitti
Kumohon hänet kiitäissään
Ja siihen lokaan, tomuun peitti.

"On kirje kuningattarelta!
Kristiinan allekirjoitus."
Säteilee valtaistuimelta
Herroille armo — lahjoitus.
Häälahjaksi
Hän läänitti
Taloja sata pitäjästä.
Lahjoituskirja lausuvi:
"Palkaksi työstä ylevästä."

Vaan ken on haava päässä tuolla,
Hän, jota miehet taluttaa?
"Oi, eihän mahda vanhus kuolla!"
Näin kansasta mon' huudahtaa.
"Ei ennusta
Se onnea!
Käyvätkö toteen aavistukset,
Kun ukko puhui sorrosta?"
Rinnoista nousee huokaukset…

Isä ja poika.

Jo mailleen laskee päivä kesäinen,
Ja tuulonen
Tyyntyypi metsälammen lainehilla;
Kätkössä korven käki kukahtaa,
Ja pienen uutishalmeen pientarilla
Jo kukkasetkin uneen nukahtaa.

Vaan vielä tuossa pirtin ovella
Käs' povella
Istuupi muuan vanhus harmaahapsi.
Pihalla, kuusenkävyt lehminään,
Juurella hongankantoin leikkii lapsi,
Niin kirkas hymy sinisilmissään.

"Ainikki, etkö mitään huomaakaan?"
Ja katsomaan
Yrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa.
"Läks' Matti poika tuonne kartanoon,
Isäsi läksi päivänä jo toissa;
Kun ei vain oisi tullut turmioon!"

"Pian tulee isä kotiin!" — lapsonen
Kuusvuotinen
Tietääpi antaa toivon, lohdutuksen;
Vaan sentään kuulevi hän kummakseen
Rinnasta isoisän huokauksen
Kohoovan, kun hän puhuu itsekseen:

"Voi, entä jos jäi herrain kynsihin
Taas Mattikin!"
Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan,
Hän miten joutui maastaan, mannustaan,
Paljasna perheinensä tähän paikkaan
Keskelle kolkon, kovan korpimaan.

Hän joutunut ol' Saksan sotihin,
Vaan kotihin
Ol' päässyt, talon saanut isältänsä,
Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt;
Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä,
On korvessa hän pakolaisna nyt.

Iskulta turman tuntui määräys:
On läänitys
Hoville talosi nyt kaikkinensa,
Maa isiesi korpeen raivaama.
Sua käskee kreivi kautta voutiensa,
Oot orja, orja, ikeen vaivaama.

Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseen
Ja oikeuteen,
Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansa
Jo joutui voudille hän nyrkillään
Lukemaan omaa aimo lakiansa —
Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.

Vaan silloin kohtalonsa kuitenkin
Ol' katkerin,
Kun täytyi jättää oma koti armas
Ja kanssa perheen käydä mierohon.
On antipala puhdasnakin karmas;
Suruihin sortui vaimons' onneton.

Vaan viimein tänne korpehen hän pääs;
Kai Luoja sääs
Hänelle tämän sopen tyyssijakseen.
Ei tänne löytänehet sortajat,
Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen,
Rauhassa eli korven raatajat.

Useinpa kyllä jälttä petäjän
Sai leipähän
Miniä toimelias sekotella,
Mut laajeni se halme kuitenkin,
Elettiin Ahdin, metsän antimella;
Vanhuksen oli ilta onneisin.

Vaan kerran tänne herrat osuivat,
Nuo sortajat,
Olivat karhunpyyntiretkellänsä.
Jo tarkastettiin uudisasutus,
Jo lausueli vouti mielissänsä:
"Kreivillä maahan ompi oikeus."

Sai Matti sitte kutsun hovihin,
Ja kovinkin
Ja tarkoin verot siellä kirjoitettiin. —
Ja mitähän on nyt taas asiaa?
Nuo maksut sentään aina suoritettiin;
Niit' aiotaanko vielä korottaa?

Aatteistaan vanhus äkin heräjää,
Laps' äännähtää:
"Jo katso, taatto, isä tulee tuolla!"
Ja kotiin saapuu äiti, veikkokin.
"Hei, nyt ei tarvis enää surra, huolla!"
Huudahtaa Matti, astuin esihin.

"Kuulkaatte kaikki omat rakkahat,
Me vapahat
Olemme kautta Kaarle kuninkaamme!
On herrain sortovalta päättynyt;
Me Suomalaiset saamme pitää maamme,
Niin kuningas on selvään säätänyt.

Kun saavuin kreivin hoviin, määräsi
Mun veroni
Tuo kurja vouti kahdenkertaiseksi;
Vaan silloin, silloin tuli pelastus,
Minusta näytti ihan ihmeheksi,
Näin äkkiä kun koitti vapaus."

Ja vielä kertoella Matti ties:
Tul' kruunun mies
Hovihin, kirjat kovat muassansa:
Takaisin läänitykset avarat,
Vapaaksi, itsenäiseks Suomen kansa!
Ne kruunun säädökset ol' ankarat.

Olisit nähnyt naaman herrojen!
Mä säälien
Jo milt'en silmäelin voutiparkaa.
Hän vuorostaan kai saapi taivaltaa
Piankin mierontiellä kruunun sarkaa,
Ansaitun palkan pahuus viimein saa.

"Siis vapaat, vapaat, kiitos Jumalan
Nyt ollahan!"
Huudahtaa äiti, lapset innoissansa.
Hartaana nousi taatto seisaallen
Ja lausui: "vapaa olkoon Suomen kansa!"
Aurinko kultas kasvot vanhuksen.

Kerttu.

"Kerttu joutuu kyöpelihin",
Toiset nuoret ilkkui;
"Kyllä vielä kostan teille!"
Silmät kierot vilkkui.
Kerttu käypi mustan koulun,
Luvut lujat taitaa;
Kulkee öisin kirkkomaassa,
Vaan ei tietä kaitaa.

Kerttu hornaan ratsastaapi
Juhannuksen yönä,
Ihmisiä vahingoittaa
Hänellä on työnä.
Kertun maine yhä kasvaa,
Hän on suuri noita;
Sielunsa myi saatanalle,
Hänt' ei moni voita.

Hyvä rouva kirkkoherran
Käypi sairahaksi;
Ei oo tauti taivahasta,
Pahain panemaksi
Vaimot vakaat vakuuttavat.
Kerttu auttaa voisi,
Kenenkään kun tietämättä
Hänet luokseen toisi.

"Tule Jeesus, ilman herra,
Tänne tarvitahan,
Kipeät surelemahan
Hurmat hautomahan."
Luvut lujat Kerttu lukee
Tähän tautiin liikaan;
Rouvan jättää häijy henki,
Siirtyy pahaan piikaan.

Paha piika poteissansa
Rouvan raukeutta
Lähtee luoksi esivallan,
Etsein oikeutta.
Noidan tahtoo roviolle,
Niin hän terveeks saisi;
Ehkä väistyis häijyläinen,
Jumal' armahtaisi.

Selvä laki, oikeushan
Vallitseepi maassa;
Tuomarit nyt päätään vaivaa
Jutuss' solmukkaassa.
Jumala ja Ruotsin laki
Ankaruutta vaatii,
Ja sen mukaan tuomarikin
Päätöksensä laatii.

"Noita-akka roviolle
Hornankonstein tähden,
Hyvä rouva julkirippiin
Kirkkoon kaikkein nähden."
Jumalalle kunniaksi
Häijyn hengen saasta
Sekä juonet pimeyden
Peratahan maasta.

Profeetta.

Taas vanha templi Unikankareella
On sanankuulijoista täyttynyt,
On kunnon kansa taivaan lohdukkeella
Sydäntään virkistämään yhtynyt.
Löys viimein arvon rouvat penkkeihinsä
Jo kauan kiisteltyään sijoistaan,
Jo hartautta saivat sieluihinsa,
Kun esipappi nousi saarnaamaan.

Ruokonsa unilukkari jo nouti,
Herättää jolla alkoi nukkujat,
Ne, jotka täällä unta vetää jouti,
Vaikk' kuulemahan sanaa saapuivat.
"Se joka händäns ymbärinsä käändä
On autuas", niin pappi todistaa;
On kirkko täynnä laulavata ääntä,
Oi, niin se lohduttaa ja — nukuttaa!

Yht'äkkiä nyt kirkon käytävälle
Olento kummallinen ilmestyi,
Jo kaikkein katseet kääntyi yhtähälle,
Kovasti hienot naiset säikähtyi.
On hiukset pitkät, parta polviin asti,
Rääsyinen puku, vyönä nuora vain;
Nuo silmät säihkyvät niin tuikeasti,
Kun katselee hän kansaan tuijottain.

"Kuulkaatte!" — lausuu hän nyt selkeästi,
"Kuulkaatte kansa kaikki Gomorrhan!
Synneissä elätte nyt ylpeästi,
Rankaisee teidät Herra taivahan.
Pappinne saarnaa vainen rauhaa, rauhaa,
Vaan eipä rauhaa maassa olekaan.
Pasuuna tuomion jo kohta pauhaa,
Te helvettihin ratki tuomitaan!"

On kuulijat ja pappi kauhuissansa:
"Herralta onko tämä varoitus?"
Jo heräjääpi horrostansa kansa,
Jo tuli monen mieleen katumus.
"Armahda Herra, vihasi pois heitä!"
Näin toiset huokaa, mutta useat
Sanovat: "et sä säikähytä meitä.
Pois täältä moiset kierot profeetat!"

"Se oli vainen hullu pappi parka";
Pian tapahtuma leikiks lyötihin.
Vaan monen mieli oli kauan arka,
Se entä jos ol' merkki kuitenkin…
Niin, olihan se hullu pappi vainen,
Mutt' toteen kävi pian ennustus:
Muistaapi aina kansa Suomalainen,
Mik' oli isonvihan kauheus.

Napuen kentällä.

Vanhan Kyrön vainiolla
Kyntää maamies peltoaan,
Rauhallisna kesäpäivä
Kääntyy mailleen laskemaan.
"Joko ruuna kotiin kaipaa,
Vai mik' olikaan nyt syy,
Keskivakohon kun tuossa
Äkkiä näin pysähtyy!"

Kyntömiesi kumartuupi,
Auraa aikoo tarkastaa;
"Mikä kumma auran tiellä?
Katso vanhaa kanuunaa!"
Kummituksen lailla maasta
Tuijottaa se avosuin.
"Mitä tehdä tuolla?" — miettii
Miesi ensin oudoksuin.

Vaan jo tiesi, mitä tehdä:
"Pojat tulkaa auttamaan!
Löysin täältä vanhan aarteen,
Tulkaa, talteen otetaan!"
Melkein hartahina miehet
Nostaa löydön nurmellen,
Isonvihan inhat ajat
Muistuu heille mielehen.

Talvi oli silloin maassa,
Talvi pitkä, lohduton;
Sodan viima kansan niitti
Milt'ei sukupuuttohon.
Uupuneena, viluissansa
Värjyi silloin Suomenmaa;
Tuoni oli valtiasna,
Valta sen ol' kamalaa.

Tässä päätti vainolaista
Meidän miehet tervehtää;
Uljas Armfelt innoissansa
Rivejään jo järjestää.
Pieni joukko verrattuna
Vihollisten laumoihin,
Vaan on miestä joka miesi,
Sekin maksaa jotakin.

Kolme päivää pakkasessa
Muurin lailla seistä sai
Siinä meidän pieni joukko.
"Myötätuulta tulla kai
Venäläiset tänne aikoo,
Mutta kyllä käännetään
Tuuli heille vastaiseksi,
Kunhan miekkaa mitellään."

Tuolta tulee laajat laumat,
Herra meitä auttakoon!
Tässä arpa heitetähän;
Joka miesi asentoon!
Säästetään vaan luotejamme,
Kunnes niistä jokainen
Varmaan löytää miekkosensa,
Vihollisen sydämmen!

Nyt, nyt! Herran kanssa! Syöskää
Niinkuin tuisku talvisään! —
Luodit lentää, miekoin, peitsin
Eteenpäin nyt rynnätään.
Vihollisten rivit horjuu,
Joukot kaatuu, pakenee;
"Voitto voitto!" — Sotamiehet
Meidän puolla huutelee.

Vaan oi, kohta voiton äänet
Valituksiin vaihtuvat;
Uuden päivän armaat toiveet
Haudan yöhön haihtuvat.
Viekas vihollinen pääsi
Salaa meidän selkähän;
Missä meidän ratsuväki?
Senhän piti estämän…

Kuolonvimmoin, kaatuenkin
Meidän miehet taistelee,
Vaikka maansa menneheksi
Selvästi he havaitsee.
Verissään ja haavoissansa
Iskevät he vielä vaan;
Kunnialla kuolemahan,
Orjaksi ei milloinkaan!

Mailleen meni viluissansa
Päivä lyhyt talvinen,
Yö jo peittää hunnullansa
Kentän kolkon, hurmeisen.
Pakkanenkin armahtaapi
Uhreja nyt taistelun,
Vaimentaapi viimallansa
Tuskat kansan ruhjotun.

Pitkä ompi pohjan talvi,
Ei sen luulis loppuvan,
Pitempi aik' isonvihan;
Luullut ei ois virkoovan
Suomen enää sorron alta
Uuteen eloon ensinkään.
Ja — nyt näät, kuin rauhan mies käy
Peltoansa kyntämään.

Eipä ole Suomen kansa
Luotu kesken kuolemaan,
Elää se, jot' ei voi kaataa
Edes isovihakaan.
Uusi polvi tämän tuntee;
Isiänsä mainiten
Pojat vievät sotamuiston
Kotiansa iloiten.

Pakolaisten palaaminen.

Hiipii perhe pakolainen
Metsän laitaan arkaillen.
"Jokohan on vainolainen
Mennyt mailta taistojen?" —
Rauniot ei vastaa heille,
Vieno kuiske viidakon
Haihtuu tuonne ilmanteille
Yli vanhan vainion.

Mutta missä pellot, missä
Kodin kaunis lakeus?
Pelloiss' isäin kyntämissä
Nuorta metsää, asumus
Jok' on sutten ahnahitten;
Kolkko kotiseutu on,
Mutta mieli palaavitten
Vielä kolkompi auoton.

Eipä kuulu vainolaista;
Mennyt on jo vietyään,
Mit' ol' ottaa arvokkaista,
Tuleen sytytettyään,
Mit' ei voinut myötään viedä.
"Napueen jäi hautoihin
Isä, mieroon me, — en tiedä,
Kuinka henkiin jäätihin."

Äidin puhe nyyhkytystä,
Siitä itkee tytärkin;
Lasna pakoon hävitystä
Joutui maihin vieraisin,
Tuskin muisti kotiansa;
Veikot viimein puhkeaa
Lausumahan innoissansa:
"Tämä siis on meidän maa!

Kirves käteen, kuokka toiseen,
Työhön eestä synnyinmaan!
Aura isäin vainioiseen,
Omaks niin se voitetaan.
Perintömme, äiti, näytä!
Onko kotipelto tuo?
Lemmelläsi mielet täytä,
Sepä rintaan voimaa luo!"

Äiti parka askeleitaan
Jouduttaa, niin päästihin
Erämaasta ääreen keitaan,
Juureen vanhan temppelin.
Niinkuin leski murheellisna,
Raastettuna seisoi se;
Ilomielin, voitollisna
Astui nuoret sisälle.

Templi täyttyy vähitellen
Kansaa köyhää palaavaa;
Virsi kaikuu värähdellen,
Herran sana virvoittaa,
Nääntyneille voimaa uutta
Luo se mieliin lohdullaan:
Herra käyttää ankaruutta,
Vaan ei hyljää kuitenkaan.

"Herra, siunaa meit' ja auta!"
Tää ol' kaikkein huokaus.
Pian kansanlemmen kautta
Elpyi elon armaus,
Uudet kodit rakennettiin,
Aineen, hengen vaurastus
Tosi työllä saavutettiin, —
Jälkimailman siunaus.

Kaksi kaarlolaista.

1.

Joukossa kuuluin "sinisten"
Mainittiin kesken veikkojen
Useinkin kahta Suomalaista.
Kun luodit tuiskui tuiriiimmin,
Vierekkäin aina nähtihin
Nää kaksi kunnon kaarlolaista.

Jo nuorna Skoonen sodissa
Ol' Pekka sodan opissa,
Läks' itse sinne Pohjanmaalta;
Vaan Hämeen Matti kodistaan
Vaadittiin arpaan kolmikkaan,
Ei näyttänyt hän sotilaalta.

Ollessaan Kaarlen leirissä
He nähtiin aina yhdessä,
Toistensa kaksi vastakohtaa;
On Matti jörö jättiläs,
Ja Pekka pieni, lystikäs,
Mutt' aina asiat hän johtaa.

Leirissä leikiks lyödähän,
Kun pitkän Matin tekevän
Havaitaan sotatemput väärin.
Hän ei oo siitä ollakseen,
Astuilee vainen verkalleen,
Iloitkoot toiset mielin määrin.

Vaan kerran kummat nähtihin,
Kuohahti veri hidaskin,
Kun pilkkas häntä Ruotsalaiset.
Nyt tarttui Matti kanuunaan
Ja alkoi sillä huitomaan, —
Tulipa aimo tanssiaiset!

"Huut, venska huut!" — hän karjasi,
Niin että leiri kaikasi, —
Kuninkaan niin näk' takanansa.
Jo Matti työtään kauhistui,
Vaan kuningas ol' hymysuin,
Puolusti Pekka veikkoansa.

Mutt' toinen leikki leikittiin,
Kun Narvan luona voitettiin
Armeija suuri Venäläisten.
Molemmat miehet hiessä päin
Löi, iski, pisti vierekkäin,
Rivissä rientäin ensimmäisten.

Kun iskivät he parhaillaan,
Kuningas kiiti ratsullaan
Ohitse lumituiskun lailla.
Vaan voi, jo ratsu kompastui,
Kuningas ojaan vajoutui, —
On saapastaan ja miekkaa vailla.

Pian miehet ehti auttamaan,
Hevosta Matti nostamaan,
Jalastaan Pekka saappaan antaa.
Pääs, Matin miekka kädessään,
Nuor' leijona taas iskemään,
Uus hepo häntä taistoon kantaa…

2.

Kun Fredrikshallin vallilla
Kukistui Ruotsin leijona,
Myös haihtui henki sotainen,
Ol' mennyt aika Kaarlojen.

Ja rauha Uudenkaupungin
Vihdoinkin aikaan saatihin;
Pääs sodan alta Suomenmaa,
Uus aika alkoi sarastaa.

Kotihin pääsi Mattikin,
Pää harmaa, käynnin horjuvin;
Sai nähdä sentään synnyinmaan,
Ennenkuin ehti kuolemaan.

Kotona kaikki toisin nyt,
Tääll' oli sota telminyt;
Ja sodista hän virkkaa ties,
Tää vanha kaarlolainen mies.

Kun loimus talvi-iltoina
Takassa aimo valkea,
Kertoili "setä" lapsillen
Satuja Kaarlen urhojen.

Hän kertoi, kuin läks' astumaan
Kymmentä vastaa yksi vaan,
Kun henki nuoren leijonan
Innosti koko armeijan.

Voitosta miten voittohon
Riennettiin kuin hääviettohon,
Kuin kaukomaihin marssittiin,
Ja vilut, näljät kestettiin.

Vaan mainitessaan Pultavaa
Poskelle kyynel herahtaa.
"Rukous silloin jätettiin,
Sentähden myöskin kävi niin…"

Ei paeta Matti osannut,
Niin oli hänkin joutunut
Vangiksi tsaarin Pietarin, —
Heit' oli luvuin tuhansin.

Vanhuksen ääni kolkko on
Kun kertoo, juhlasaattohon
Kuin tsaari vangit Moskovaan
Vei ylpeillessään voitostaan.

"Ken lukee tuskankyyneleet,
Joit' ovat vangit itkeneet
Aroilla suuren Venäjän
Ja Siperian synkeän? —

Kiitetty isäin Jumala,
Kun toi mun vielä kotia!" —
Hän kyynelsilmin lopettaa,
Karskisti takkaan tuijottaa.

Viel' yksi viesti tuotihin:
Jäi Pekka lumituiskuihin
Laelle Norjan tunturein
Kanss' Suomen viime soturein.

Saapuissa surusanoman
Näin kuultiin Matin lausuvan:
"Pois minäkin jo himoitsen
Luo kaarlolaisten henkien."

Antti Chydenius.

Mennyt oli Ruotsin mahtavuus,
Laskeutui sen päivä Pultavalla;
Vaan nyt koitti jälleen aika uus:
Toimella ja työllä rauhaisalla
Korjatahan vanhat vahingot,
Sotain vauriot.

Mutta eihän sankar'aaluvain
Sovi tehdä kodin pikkutöitä!
Väitti toiset mielin urhokkain,
Pilkkaellen rauhan pyrinnöitä.
"Myssyt" näin ja "hatut" toisiaan
Sätti ainiaan.

Kaikkein huulilla ol' vapaus,
Orjina vaikk' oltiin puolueiden;
Häilyväinen oli hallitus,
Hämmennys suur' oli käsitteiden.
Mistä selvittäjä saadahan
Vyyhdin sekavan?

Kaukaa salomailta Sotkamon
Ilmestyi nyt papinpoika nuori,
Astui neuvospöytään valtion,
Vyyhdit sekavaiset selväks suori,
Tunnussananansa valistus,
Tosi vapaus.

"Senkötähden täällä pidetään
Sorron alaisena Suomenmaata,
Siinä uskossa kun eletään,
Ettei erämaita pyytää saata
Viholliset saaliinhimoiset? —
Oivat aattehet!"

"Maalle vapaus vain suotakoon,
Niin se pian elpyy eloon uuteen;
Kukin, min voi, myyköön, tuottakoon,
Varmaan vie se kansan varakkuuteen."
Päivän selvä oli ajatus, —
Voitti valistus.

"Jos ei pääse kansan toivehet
Koskaan kuuluville hallituksen,
Niin ei poistu maasta puuttehet." —
Ajain asiata valistuksen
Sai Chydenius näin kansallen
Painovapauden.

Vielä mursi hän myös kahlehet
Hengen vanhan ahdasmielisyyden,
Uskonvapauden siemenet
Kylvi aikana hän itsekkyyden.
Uuteen päivään katseen kääntää ties
Selvä Suomen mies.

Aikakaus ei tosin kyennyt
Täysin oivaltamaan aatteitansa,
Mutt' on siemenen hän kylvänyt,
Josta heelmää nauttii Suomen kansa.
Hengen kylvömiesten kaunistus
On Chydenius.

Lauri herra.

1.

"Oi kuinka onkaan ihanaa
Hovissa olo — hurmaavaa!"
Ties kotiin tullen Lauri herra.
" Charmant, charmant !" — hän ranskaksi
Innoissaan vielä huudahti,
Ol' ainaki
Miehessä miestä toisen verran.

Näet nuori kreivi hovihin
Ol' päässyt oivaan oppihin,
Harjoittamahan aateluutta.
" Ma chère maman , et arvaakaan,
Hovissa Kustaa kuninkaan,
Niin loistokkaan,
Kuin näkee paljo suurta, uutta!"

"Lumoojakuninkaaksihan
Useiden kuulin sanovan
Herraamme ylen armollista.
Hän on niin hieno, lempeä,
Suur'aatteinen ja henkevä,
Niin etevä,
Näet silmistään sen loistavista.

Hän isäin sankarmaineesen,
Voimalla Vaasain, Kaarlojen
Ruotsimme vanhan vielä nostaa.
Hän kukistaa nuo puolueet,
Jotk' ovat maata hallinneet
Ja raadelleet, —
'Hatuille', 'myssyille' hän kostaa.

Hän kaavat muinaisaikojen
Ja vanhain uskontaikojen
Poistaapi, kaikki uudeks luopi.
Ja uuden ajan valistus
Ja hengen tosi vapaus
Kuin tenhous
Onnellisuuden maahan tuopi."

"Hovista kerro jotakin!"
Näin äiti silmin kiiltävin.
Nyt kaskun kertoi Lauri herra:
"Matkalla kerran Haagaan päin
Kuningas kulki vieressäin,
Hän virkki näin:
'Josp' oisi kyllin rahaa kerran!'

'Mä tiedän, missä rahaa ois',
Mä lausuin, 'kunhan vainen vois
Sen aarteen kätköstänsä kaivaa.'
'Sanoppas, missä, veikkonen!' —
'Lippaassa kuningattaren…
Ei, vaikenen,
Kun puhua ei maksa vaivaa.'

'Älähän huoli, hankipas
Se mulle!' — vastaa kuningas,
Ja pian tuli lipas meille.
Siin' oli kultarahoja,
Noin viisitoista tuhatta
Tukaattia. —
Näin pääsin, maman , onnen teille.

Nyt olen, ma chère äitini,
Kuninkaan Kustaan suosikki,
Pian hoviviran otan vastaan.
Mä kiiruhdan nyt Tukholmaan,
Mua riennä, äiti, siunaamaan"…
"Onneksi vaan!"
Otsalle suutel' äiti lastaan.

2.

"Tään sodan kuningas on alkanut
Lakia vastoin, maamme saattanut
Jalkoihin sodan ihan ilman syyttä.
Me emme tottele lainrikkojaa,
Vain onnetuutta hänestä saa maa,
Etsimme Katariinan ystävyyttä.

Tuo tapahtuma luona Puumalan
Vain juoni oli Kustaan kavalan;
Hastfehrin miehet siellä sukkelasti
Nimessä venäläisten alkoivat
Tään sodan, rajan takaa ampuivat;
Näin puoltaa Kustaa maataan hurskahasti!"

Leirissä hiipii henki kapinan,
Jo salaa öisin kokoonnutahan,
Ja Pietarin jo teitä kirjeet kulkee.
Lujasti uskoo liitto Anjalan,
Ett' tulee Suomi hyvään turvahan,
Kun Katariina syliinsä sen sulkee.

"Minäkö vielä tuonne leirihin!"
Näin Lauri herra kasvoin kalpe'in
Huudahtaa ihan kauhistuksissansa.
"Niin huonot siellä varustukset on,
Saa terveyskin siellä vaurion;
Mä olen täällä armaan äidin kanssa."

"Kreiville kirje!" — "Käsky sotaan kai!
Sprengtporten kirjoittaapi. — Vai niin, vai!
No, kyllä teen mä käskettyä työtä.
Oi, äiti, maani tahdon pelastaa,
Minulle onnen ovi aukeaa…
Mä lähden oitis! Äiti, hyvää yötä!"

"Jos vangiksi vain saamme kuninkaan,
Niin silloin ollaan herrat Suomenmaan,
Ja uusi aika alkaa Pohjolassa."
Näin Anjalassa salaa tuumittiin;
Vaan eipä käynyt otus satimiin,
Hän on jo Tanskaa vastaan sotimassa.

Jo täytyi Lauri herran pakohon
Kanss' onnenonkijoiden joukkion
Armoille Katariinan synnyinmaastaan.
"Mun miksi laitoit, äiti, hovihin,
Ja miksi pettäjöitä kuuntelin,
Maan jotka vieroittivat kuninkaastaan?"

Sanoma Anckarsvärdin murhatyön
Kun saapui, niinkuin huntu synkän yön
Ois kaikki peittänyt, niin tuntui juuri.
Ei ollut Kustaa valapattoinen,
Vain uhri nurjan ajan, valheisen.
Tää aikakaus ol' valapatto suurin.

Vallesmanni.

Arvon vallesmanni se kamarissaan
Astuvi painavin askelin;
Sangen ompi herra nyt suutuksissaan,
Pohja jo siintävi pullonkin.

"Oi, voi näitä vaivoja virkamiesten
Maassa suomalaismoukkien;
Vallattuuden mä ruoskalla selkään piesten
Juuritan mielestä junkkarien."

Kunnon vallesmanni se pamppuansa
Katsellessahan lohdun saa,
Kamariin niin astuvi peloissansa
Maamies, nöyrästi kumartaa.

"Kas niin! Siinä yksi on kiusanhenki",
Herra miettivi äkeissään.
"Mikä lempo villitsi moukan senki,
Mikä on riivannut kansan tään?"

Uupuneena taistoissa tuhoisissa
Maa pääs Venäjän helmoihin;
Nyt ei huolta, asuvi Pietarissa
Keisari suurin ja mahtavin.

Turhaan Snellman peistänsä heiluttaapi,
Kaikkihan maassa nyt oivasti on;
Talonpoika rauhassa elää saapi
Turvissa viisahan hallinnon.

Vaan on tuokin tolvana lauluillansa
Kapinanhenkeä lietsonut;
Kuinka käykään, jos heräjää tää kansa,
Kun hyvin juuri on nukkunut!

Ruotsin laki voimassa onhan vielä,
Entä ne oorderit salaiset…
Vallesmanni kolkolla ompi miellä:
Tepsivät nyt vain lääkkehet!

"Mitte, mitte lurjus sä kechta laula?
Kylle mine sun oppeta!
Mine hakka kochta sun poikki kaula,
Jos et viisujas loppeta."

Kaino runolaulaja kansan mielen
Tulkinnut vain oli lauluillaan,
Vaikeroinut sortoa Suomen kielen,
Siitä nyt joutuvi vastaamaan.

Kansan henki heräsi horrostansa,
Laulut intoa mieliin loi;
Jakoi esivalta nyt palkintojansa,
Pamppu kun miehen seljällä soi.

Aleksander II:n muisto.

1894.

"Mittaaja vallan jalon ruhtinaan
Voi vainen kansan tosi onni olla";
Ei hallitsijan istuin milloinkaan
Vahvistu taistoin verivainiolla,
Ja kansanlempi päärly kallihin
Kruunussa keisarin on varmaankin,
Loistonsa säilyttää se kauimmin.

Suurvaltiaan sait, Suomi, kruunuhun
Kalliimman lemmenhelmesi sä panna,
Ja ansaitsi hän rakkautes sun,
Se tieto ikikunnianas kanna!
Hänelle kun sä muistopatsaan loit
Velvollisuutes vainen täyttää ko'it,
Osoitit lempes, niinkuin parhain voit.

Sun sopii muistaa tänään, Suomen mies,
Mlk' kohtalosi ilman häntä oisi.
Sun maasi nukkui, moni luul' kenties:
Ei koskaan enää noustakaan se voisi.
"Kuolleena syntynyt tää kansa on,
Reunalla ainakin on turmion",
Näin ilkkuikin jo moni kunnoton.

Sai rahvas tosin maata raataen
Leipänsä niukan, vierahissa halla
Vaikk' usein kulki, nälkä valjuinen,
Vaan turhaan valittaa sai vaivain alla.
Vallitsi herrat vierasmieliset,
Kuin halla virkavallan aattehet
Vei hennot kansallisuustaimiset.

Ei päässyt kansan ääni kuulumaan,
Se kapinoitsemista muka vainen
Ja juonta yllyttäjäin kurjain vaan.
Ja kuinka kelpais raaka Suomalainen
Maan asioista mitään päättämään? —
Ei heillä liioin liene hätääkään,
Kuin "Irokeesit" voi he metsissään.

Vaan hallat voitti kevään henki uus:
Kautt' Aleksander Toisen uusi aika
Jo koitti, aurinkoisen armaisuus
Ja lämpö maahan vaikutti kuin taika.
Jo kansan toiveet, tarpeet syvimmät
Hallitsijankin korviin pääsivät,
Min parhaat parannukset syntyivät.

Vapauttaja-Tsaari! Suojanaan,
Edistäjänä tosi valistuksen
Muistaapi Sua kansa Suomenmaan,
Ja muistolles se lausuu siunauksen,
Niinkauan kuin se muistaa itseään:
Se saapi siitä innon elämään, —
Kuin kieltää vois se sydänlämpöään?

Juhlaruno

Etelä-Fohjanmaan Suomalaisen kansanopiston vihkijäisissä
Ilmajoella 8/1 1896.

1.

Mikä onkaan linna tuolla,
Kaukaa silmiin siintävä;
Onko hovi mahtimiesten,
Herrain hovi kiiltävä?
Onko saatu sortamahan
Kansaa orjuusikeeseen
Talo suuri Korpisaareen,
Ilmajoen sydämmeen?

Ootko yksin muukalainen,
Vielä tuota kysytkin! —
Ei se ole hovilinna,
Ei se lyökään kahleisin.
Valistuksen ahjon oivan
Kansan lempi luonut on,
Opin ahjon nuorisolle:
Nä'et kansanopiston .

Väinämöinen vakaa vanhus synnyt syvät ilmi toi,
Suomen kansa tiedon valon kalliiks aina arvioi;
Miekkonen se, joka tiesi luvut luonnon mahtavat,
Häntä kuulee miehet, naiset, vanhuksetkin vakavat.

Vaan kun poika Marjattaisen ruhtinaaksi ristittiin,
Kaiken vallan vartijaksi, mailman valoks mainittiin,
Niin jo väistyi Väinämöinen, laulun ladun jättäen,
Niinkuin päivän koittaessa väistyy valo kuuhuen.

Mutta myöhään Pohjanmailla voiton saapi valkeus,
Kauan kanssa pakanuuden kesti ristin kamppaus;
Itsekin tää hämärässä viihtyi templituohusten,
Ei siis kumma, jos ei kansaan päässyt valo taivainen.

Voitti viimein valon valta: katso, taivas ruskottaa!
Herran sanaa omin kielin Suomen kansa kuulla saa.
Siitä virtaa valo uusi, elähyttäin, lämmittäin,
Tunkeuu se tölleihinkin, saloillekin ennättäin.

Vaikka vielä sodat, näljät edistystä ehkäisee,
Pohjan hallat, idän ilmat tiedon taimet turmelee,
Sittenkään ei Suomen kansa uskostansa luopunut,
Synkälläkin on se säällä valon voittoon luottanut.

* * *

Moni kysyi kaihomielin: mik' on Suomen vastaisuus?
Kansa itse vastuun tiesi: vielä koittaa päivä uus.

* * *

Päivä uus on koittanutkin,
Aika armas keväimen,
Isäin usko voittanutkin
Tiedon valon kansallen.
Kun se tenhovoimallansa
Täyttää mielet nuorison,
Suojan saapi Suomen kansa,
Turvana se maamme on.

2.

Vankin Suomen heimoveljeksistä,
Suku Pirkkalaisten tarmokas
Työkseen sai Suupohjan rämehistä
Luoda meidän laajat vainiot.
Estänyt ei halla valjukas,
Eivät verivainoin vauriot
Tuimaa työtä poikain pohjolaisten,
Taisteloa urhoin urheaisten.

Uupuivat kun isät raatamasta,
Päästen alle nurmen synnyinmaan,
Pojat vankat isäin neuvomasta
Tarttui kuokkaan, työtä jatkaen,
Tai kun vihamies sai sortamaan,
Tarttuivat he nuijaan, peitsehen.
Eestä vapauden veri, henki! —
Oli oppi isäin, poikienki.

Usein saivatkin he hurmeellansa
Kostuttaa sen maan, min raatoivat.
Kenpä lukee vauriot, jotk' kansa
Tään Suupohjan kestää saanut on?
Vaan kun sodat kansaa kaatoivat,
Hurme kastoi isäin vainion,
Kasvoi touko tuorekkaampi vainen,
Heelmä vapauden ihanainen.

Nämät verikylvöt Suomalaisten
Luona Santavuoren, Napuen,
Kentäll' Lapuan ja Oravaisten
Ihmetou'on ovat kantaneet, —
Rakkaus on tehnyt ihmehen, —
Kuollessaan on isät voittaneet
Jaloisimman voiton sankaritten:
Suomi synnyinmaa on vapahitten!

Nuorukainen! Kunnioita heitä,
Joiden työstä nautit hedelmää,
Eespäin heidän aukomiaan teitä
Vapauden, valon taistohon!
Elämään käy jaloint' elämää!
Työtä, taisteloa vielä on,
Ennenkuin on Suomi suomalaisna,
Elinvoimaa uutta uhkuvaisna.

3.

Ei meistä maata kalliimpaa
Kuin suloinen Suupohjan maa,
Sen lakeudet laihoisat,
Sen lehdot, nurmet tuoksuvat;
Se meidän synnyinseutu on,
Se pyhä on ja tahraton.

Muut mainitkohot kunnaitaan
Ja järviään ja saariaan,
Meist' Ilmajoen lakeus
Ja Kyrön peltoin aukeus,
Maat Laihian ja Lapuan
On maita elon armaimman.

Tään opinahjon rakkaus
On luonut tenhollansa,
Se on Suupohjan kaunistus,
Luo kauas loistoansa.

Jos kunne tiemme johtuukin,
Tää maa on meille rakkahin;
Nää vainiot ja nurmikot
Kuiskaavat: pyhät olkohot
Sinulle seudut synnyinmaan,
Nää kasvot äidin sulokkaan.

Siis Pohjolamme saakohon
Lempemme asti kuolohon!
Sen eteen työtä tekemään
Me nuoruusvoimin yhdytään.
Kun lempi mieltä lämmittää,
Se ehoisinta elämää!

4.

Sen Suomi-äiti kantakoon
Kuin päärlyn povellansa,
Sit' taivaan koitto valaiskoon,
Pois pimeys tienoiltansa!

Taivainen rakkaus antakoon
Elolle vihannuutta
Ja innostusta nuorisoon,
Aatteiden ihanuutta.

Suo, Herra, meille siunaus,
Tuo taloon onnekkuutta,
Töihimme tarmo, hartaus,
Ja kansaan voimaa uutta!

Väinön sanoja.

Kävi kerran Väinämöinen
Suomenmaata katsomaan,
Miten täällä mentyänsä
Eletähän, toimitaan.
Kansan, kovaa kokenehen,
Kansan tutun tapas hän,
Vaan se nukkui uupuneena,
Tuskin tuntui henkivän.

Silloin viisas Väinämöinen
Sanoiksi näin nimesi:
"Tullos taasen, Pellervoinen,
Siementämään Suomeni;
Kylvä, kylvä kyyhyttele
Kautta Luojan sormien
Elon siemen Suomen kansaan,
Henki hyvä isien.

Kylvä syvät syntysanat,
Tiedon, taidon siemenet,
Elämähän uuteen nosta
Riennot suuret henkiset;
Kylvä mieliin innostusta
Kaikkeen hyvään, jalohon,
Valistuksen harrastusta
Sydämmihin nuorison."

Pellervoinen, kunnon poika,
Kylvämään sai siementään,
Kylvi kylät, salomaatkin,
Toivotellen mielessään:
"Paistakohon armas päivä
Näille maille pohjolan,
Hallat hyiset estäköhön
Täältä Luoja taivahan!"

Paistoi päivä kirkkahasti,
Päivä uuden keväimen,
Taimelle sai kylvöt kauniit,
Maahan syvään juurtuen.
Ei nyt enää takatalvi
Orahia kaataa saa,
Tulkoot tuhot idän, pohjan,
Kestävi ne tämä maa.

Kyllä koitti hallat hyiset
Vielä tehdä tuhojaan,
Vihamiehen rikkaruohot
Myöskin pääsi versomaan,
Vaan on tuolla onnen ohjat
Kaikkivallan kädessä,
Häneen luottaa Suomen kansa
Onnessa ja hädässä.

Väinämöinen kylvömaita
Katsomahan tullessaan,
Sanoiksi näin itse virkki:
"Kuullos, kansa Suomenmaan,
Vanhat vaarin ottakaatte
Sekä nuoret neuvo tää:
Maa ei kasva makaajalle,
Laiha laiskan tähkäpää.

Onni ompi ahkeralla,
Kunto miehen karkaisee,
Hyvä elo hurskahalla,
Viisaus maata vallitsee;
Lyhyet on valheen jäljet,
Rehellisyys perii maan;
Jumalassa elon lähde,
Siveätä siunataan."

Näitä neuvoi Väinämöinen
Kasvavalle kansallen,
Siitä alkoi elon taimet
Versomahan Suomehen.
Näitä muistaa uusi polvi;
Siinä taivaan siunaus,
Missä kunto kaikkinainen,
Jalon, hyvän harrastus.

Liittolaulu.

Nyt liittohon nuoret me yhdytähän
Eest' armahan syntymämaan;
Ken soisi sen varttuvan, edistyvän,
Saa tehtävän kunniakkaan.
On liittomme valon ja vapauden,
Synnyttämä kansamme rakkauden.
Tää synnyinmaa eläköön,
Eläköön!
Ja Suomena säilyköön!

Sä nuoriso lippusi mainehikkaan
Isiltäsi periä sait,
Vapaasti se nostaos hulmuamaan
Ja muista sen perimälait:
Maan eestä ken uhravi henkensäkin,
Se lapsista urhojen on parahin.
Siis Suomenmaa eläköön,
Eläköön!
Sua lapsesi lempiköön!

Taas kansamme elohon elvyttyään
Sai Sampoa takomahan,
Sentähden me nuoret jo yhdistytään
Työn intoa lietsomahan.
Pian Sampo on valmisna jällehen uus
Ja Suomessa säilyvi onnellisuus.
Siis Suomenmaa eläköön,
Eläköön!
Pian Sampo sen syntyköön!

Pois kahlehet kaikki jo sortajien!
Vapaaksihan kansamme kaitselmus loi,
Pois velttous! Voimalla rakkauden
Vain liittomme luod' elon heelmiä voi.
Siis henkemme vahvaksi varttukohon,
Niin Suomemme pohjolan päärlynen on.
Tää synnyinmaa eläköön,
Eläköön!
Ja puhdasna päilyköön!

Toivotus.

Jumala, siunaos syntymämaata,
Suureksi, kauniiksi kansa sen saata,
Onnen sä voit sille varmimmin taata,
Isäin Jumala!

Sinuhun suotta ei turvannut kansa;
Kun oli ahdistus korkeimmallansa,
Katkesi neuvostas sortajan ansa,
Isäin Jumala!

Niinkuin sä ain' olit isien suoja,
Ollos sä meidänkin onnemme luoja,
Taivahan valon ja elämän tuoja,
Isäin Jumala!

Suojasi saakohot lapsetkin lasten!
Ain' olethan, kuningas kuningasten,
Turvana kansojen vanhurskasten,
Isäin Jumala!