The Project Gutenberg eBook of Kolmimasto "Tulevaisuus" eli elämää Pohjolassa, by Jonas Lie

I. Haaksihylky.
II. Pako.
III. Bergingenin kalakari.
IV. Lapinmutka.
V. Merilappalainen Iisko.
VI. Kesäkäräjät. Iso-Lassi.
VII. Rintaneula.
VIII. Heggelundin luona.
IX. Puotipöydän takana.
X. Jatkoa.
XI. Lähtö.
XII. Bergenissä.
XIII. Kotiinpaluu.
XIV. Lapin-matka. Hopea-Saara.
XV. Antti.
XVI. Lapinniemi.
XVII. Vanhoja asioita.
XVIII. Loppu.

HAAKSIHYLKY

Erään kauhean syysmyrskyn jälkeen vuonna 1807 — mikä vuosi sittemmin "merkkivuotena" pysyi monen vanhan merimiehen muistissa — ajeli kolmimastolaiva "Tulevaisuus" mastottomana haaksihylkynä lumipyryssä Ruijan rannikkovesillä. Varalaidat olivat pirstoutuneet, ja kolmimasto kellui toisella kyljellään puolillaan vettä.

Laivan omisti muuan niistä Kööpenhaminan yhtiöistä, joilla vielä oli kauppapaikkoja Varangin vuonossa. Matkalla Köllevuonoon oli sitä Trondhjemin väylän ulkopuolella kohdannut maalle päin raivoava myrsky, joka oli pakottanut sen aavalle. Siellä oli jo monta päivää meri mastokorin korkuisilla vaahtopäätyrskyillä sen kantta lakaissut. Vesirajasta neljän viheriän lainemuurin piirittämänä kellui kolmimasto siinä, kappale myrskyistä taivasta kattonaan, kunnes vaahtoaallon harja nosti sitä jälleen ja osoitti laivamiehille heidän toivottoman tilansa. Laivuri oli eräänä yönä saanut iskun päähänsä puomista; hän makasi tainnoksissa loppua tehden, ja laiva, turvattomana ja peräsimettä, natisevin saumoin, oli useista kohden saanut vuodon.

Kun sitten neljäntenä päivänä ilma hiukkasen asettui, päätti laivaväki, joka luuli maan olevan näkyvissä ja joka ei enää jaksanut pitää pumppuja käynnissä, pelastaa henkensä pyrkimällä laivan suurveneellä rantaan. Veneeseen asettuivat merimiehet, ja kun viimein haavoitettukin oli siihen laskettu, ei laivassa enää ollut muita eläviä kuin laivurin pieni tytär ja vaimo, joka turhaan oli koettanut voittaa veneeseen laskeutumisen pelkoa. Silloin, hänen kannella seisoessaan, pakotti uhkaava tyrskylaine veneen äkkiarvaamatta irtautumaan laivasta.

Vene ei päässyt kauas, ennenkuin se upposi. Meri nielaisi saaliinsa onnettoman naisen silmäin edessä. Seuraavana päivänä ajeli laiva hylkynä valkoharmaassa lumisumussa — kuten jo mainitsimme — aution pohjoisrannikon edustalla. Myrsky oli asettunut, mutta hyökylaineet puhuivat sen äskeisestä raivosta.

Kajuutan rappusilla ruhvin alla istui kalmankalpea, vaaleahiuksinen nainen, sylissään lapsi, jota hän puoleksi tiedotonna milloin vaistomaisesti keinutteli, milloin suonenvetoisesti paineli rintaansa vasten. Hän oli nuori, ja ennenkuin kuolema häneen leimansa painoi oli hän varmaankin ollut kaunis; tähän otaksumaan ainakin antoivat aihetta hänen suuret tummat silmänsä, jotka hän, ponnistaen viimeiset voimansa, avasi, luodakseen ne erääseen nuoreen mieheen, joka kajuutasta tullen tunkeutui hänen ohitsensa, kädessään punaruskea lompakko. Se sisälsi hänen miehensä ja laivanomistajan rahoja, joilla oli aiottu suorittaa kauppoja Köllevuonossa. Vähää ennen oli nainen ikäänkuin unissa nähnyt vanhanpuoleisen, ruman ja karkeisiin vaatteisiin puetun miehen, joka, seisoen nietostuneessa ruhvissa ja miettiväisen näköisenä katsellen häntä, silloin tällöin oli nostellut vieressään viruvaa kirvestä, epäröivänä laskeakseen sen jälleen alas. — Mies näki, että nainen oli kuolemaisillaan.

Tällä välin puuhaili kauempana etukannella kiireessä työssä kolmas henkilö, miehuuden keski-ikään ehtinyt mies, merilappalainen, etäällä sijaitsevan Lövön ainoa asukas. Koottuansa kasaan laivapartaan jäännöksen viereen purjeen, keksin, vaskikattilan ja muita kannella hajan olleita esineitä hän astui hytin takaa toveriensa luo, juuri samalla hetkellä jolloin nuorempi näistä antoi lompakon vanhemmalle. Voitonhimoinen välke loisti lappalaisen silmistä, mutta kohta sen jälkeen muuttui hänen kasvojensa ilme kauhistusta osoittavaksi — hän oli huomannut nuoren naisen, joka lapsi sylissään istui kajuutan rappusilla.

Sillä aikaa kun toiset menivät vettä puolillaan olevaan lastiruumaan hakkaamaan rikki laivan pohjaa, käyttäytyi lappalainen kannella omituisesti. Perässä olevaa ruhvia lähestyessään hän kääntyi aina kiireesti takaisin — palataksensa ruhvin luo kuitenkin yhä uudelleen. Hän askaroitsi vähän aikaa kasansa ääressä; se oli pian heitetty veneeseen. Sitten, samassa määrässä kuin hän huomasi toveriensa hakkuun edistyvän, kävi hänen kulkunsa horjuvaiseksi, käännöksensä lyhyiksi ja askeleensa miltei teppaileviksi.

Tällä tavoin kului häneltä pieniä seisahduksia lukuunottamatta tunti, kentiesi puolitoista; ja kun viimein kirveeniskut alkoivat tauota, olivat lappalaisen hiukan kuihtuneet kasvot keltaisen vaaleat, ja suuria hikihelmiä putoili hänen otsaltaan; hän oli tämän aikaa ollut ahkerammassa työssä kuin hänen toverinsa ruumassa. Jo astui hän lujasti päättäväisenä kajuutan rappusille. Siinä istui särkynein silmin ja puoleksi lumen peitossa nuori nainen, mutta lapsi oli vielä hengissä. Äiti piteli sitä yhä edelleen sylissään kaapuunsa käärittynä, ja ristiin liittyneet, kangistuneet kädet ympäröivät yhä turvatonta.

Iisko, lappalainen, otti varovaisesti pienoisen käsiinsä ja katseli sitten neuvotonna ympärilleen, tietämättä mitä tehdä. Mutta kun tässä ei ollut apua muualta odotettavissa, istuutui hän vihdoin, lapsi yhä edelleen sylissään, laivan kannelle. Siinä veti hän jotenkin suurella vaivalla jalastaan toisen, raskaan merisaappaansa, pisti siihen lapsen ja alkoi sitten, saappaan rakseihin tarttuen, kenkäpuolena kaltevaa kantta löntystäen, kantaa saalistaan laivapartaan luo. Siitä laskeusi hän varovaisesti vieressä olevaan veneeseen, asetti peräteljon viereen merisaappaan, peitti sen sarkanutullaan ja istuutui sitten odottamaan toveriensa tuloa.

Vasta kun nämä olivat astuneet veneeseen ja se jo oli ehtinyt etääntyä vähän matkaa laivasta, ilmaisi Iisko, minkä saaliin hän saappaaseensa oli kätkenyt. Tytön pelastus ei ensinkään ollut vanhuksen mieleen, mutta Iisko istui siinä peräteljolla kookkaana ja hartevana, ja — asiaa ei enää voitu auttaa.

Nuo toiset kaksi miestä olivat vanha korpraali Stuwitz ja hänen poikansa. Korpraali oli kerran kuulunut Vuoreijan linnaväkeen, josta hänet kumminkin väkivaltaisuuksien, petosten ja juopumuksen tähden oli erotettu. Linnassa muistettiin vielä juttuja, joita korpraali humalapäissään oli kertonut ja jotka vieläkin saivat kuulijat kauhistumaan. Erottuaan sotapalveluksesta oli Stuwitz elättänyt itseään tavaranvaihtokauppaa rannikolla käyvien venäläisten tulkkina sekä loma-aikoina pitämällä omaa pientä kauppaa. Tullessaan merilappalaisen kanssa Busesundin ohitse, jossa juuri samaan aikaan venäläinen alus odotti, oli hän huomannut laivahylyn merellä.

Kotimatkalla merilappalainen oli ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli leskimies; vaimonsa kuoleman jälkeen hän oli ottanut luokseen hukkuneen veljensä lukuisan perheen, jota hän uskollisesti koetti elättää. Leipää oli niukalta, ja sentähden oli uuden syöjän tulo entisten lisäksi hyvinkin arveluttava. Iisko tiesi hyvin, mitä käly tästä arvelisi, vaimo kun luonnostaankin oli raskasmielinen. Sitten kääntyivät hänen ajatuksensa haaksihylkyyn, joka, jos hän saisi vähäisenkään osan lompakon rahoista, kentiesi palkitsisi lapsen kasvatuksen. Mutta sen ohessa oli hänestä hänen syyllisyytensä äskeisiin tapahtumiin suurempi kuin hän luuli etunsa sallivan, ja sen tähden ei hän siitä asiasta mitään virkkanut. "Ajelulla olevan tavaran" korjaamista ei kukaan siihen aikaan pitänyt minään omantunnon asiana. Mutta tavara, josta nyt oli kysymys, ei juuri ollut "ajelulla"; se oli otettu laivasta, ja tämä seikka — niin tuumaili korpraali — oli arveluttavampi, sillä semmoiseen oli esivallalla tapana kajota, olletikin kun laivan pohjalaudat olivat rikotut. Parasta siis oli "ampua hiljaa", jottei asia tulisi ilmi ja päättyisi linnavankeuteen Vuoreijassa.

Korpraali, joka oli ilmeisesti nurpeillaan lapsen pelastuksesta, kehoitti Iiskoa huolellisesti kätkemään pienokaisen. Sillä jos lappalaisen kautta esivalta saisi asiasta vihiä, niin voisi hän, korpraali, ja hänen poikansa valalla vapauttaa itsensä syytöksestä, heitä kun ei kukaan ollut nähnyt veneessä, ja laiva oli meren pohjassa; eikä heillä myöskään ollut mitään laivasta varastettua tavaraa, joka voisi todistaa heitä vastaan. Lompakon, joka oli ollut tyhjä — kuten korpraali nyt ilmoitti — oli hän heittänyt mereen; ja pahimmassa tapauksessa — lisäsi hän uhaten — oli heitä ollut pohjalautoja rikkomassa kolme .

Illan pimetessä istui Iisko varuillansa; — hän tiesi, että kumppanit voisivat ryhtyä mihin tekoon tahansa pelastaakseen itsensä kaikesta mikä voisi todistaa heitä vastaan. Busesalmeen tultuaan he soutivat venäläisen Vasiljeffin proomun luo, ja siellä erosi lappalainen tovereistaan; mutta viimeiset sanat, jotka korpraali sanoi painavasti Iiskolle, kuuluivat: "Ole varuillasi ja muista linnaa."

Lappalainen tunsi erinomaista helpotusta kun pääsi heistä erilleen; hänestä oli kuin olisi heidän lähtönsä vapauttanut veneen raskaasta pahuuden taakasta.

Kun hän sitten pimeässä peräteljoltaan varovasti kädellään koetteli takanaan olevaa merisaapasta ja huolellisena kosketteli sarkanutun alla makaavaa lasta, saadakseen tietää, oliko tämä vielä hengissä, tunsi hän tehneensä hyvän työn. Yksinään siinä istuessaan hän ajatteli vaimovainajaansa, joka lepäsi puuristin alla kirkkomaassa. Kirsti oli eläessään aina toivonut lasta — tässä hän nyt sai sellaisen.

Kun Iisko tuli kotia, kävi kuten hän oli ajatellut. Vaikka käly ei missään suhteessa laiminlyönyt lasta, ei hän tätä kumminkaan katsellut suopein silmin, ja usein mutisi hän ensi aikoina — useammin kuin Iisko olisi tahtonut kuulla — jotakin voudista ja asian ilmiannosta, jotta köyhäinhoito saisi lapsen huostaansa. Suuresta huivista, johon lapsi — iältään noin kaksivuotias — oli ollut käärittynä, löydettiin rintaneula, ja pienoisen paidasta punaisella langalla ommeltuja kirjaimia, joista Iisko tavaamalla sai kokoon nimen " Marina ". —

Eukko kun kuuli, että rintaneula oli kultaa ja kenties kymmenenkin taalerin arvoinen, niin hän lakkasi vähitellen puhumasta lähdöstä voudin luo; tällehän olisi myöskin ollut selvitettävä, mistä oli kotoisin purjekangas, joka jo oli levällään lattialla uusiksi venepurjeiksi leikattuna, sekä kahvipannu, joka oli ollut erittäin eukon mieleen.

Kuuden viikon kuluttua kuulivat Iisko ja hänen kälynsä suureksi hämmästyksekseen, että vouti ja nimismies kaikkialla pitivät tarkkoja tutkimuksia haaksihylyn takia. Iiskon kauhistukseksi tiesi sen ohessa huhu kertoa, että korpraali Stuwitzia, hänen poikaansa sekä venäläisen Vasiljeffin proomuväkeä kuulusteltaisiin. Nyt vasta uskoi hän asian täydellisesti kälylleen, ja tämä ymmärsi vihdoin, etteivät he voineet muuta tehdä kuin kaikessa hiljaisuudessa kasvattaa pienokaista perheeseen kuuluvana lapsena.

Asiaa miettiessään tuli Iisko siihen päätökseen, ettei laiva ollutkaan uponnut, vaikka sen pohja oli puhkaistu, sekä että Vasiljeff ja Stuwitz edellisen lotjalla uudelleen olivat käyneet haaksihylkyä tutkimassa.

"Tulevaisuus" laiva, jota tähän aikaan odotettiin tulevaksi
Köllevuonoon Kööpenhaminasta, oli tavattu ajelulla haaksihylkynä,
ja huhu tiesi kertoa, että Vasiljeffin lotja oli nähty sen vieressä
Nordkyn-niemen edustalla.

Viranomaiset saapuivat laivalle. Se oli riistetty typötyhjäksi ja sen pohja puhkaistu. Asiain näin ollen supistuivat tarkastusmiesten tehtävät pöytäkirjan laatimiseen, ja sen ohessa saivat he haudata kuoliaaksi paleltuneen nuoren naisen, joka, Tanskasta sittemmin saatujen tietojen mukaan, eläessään oli ollut kapteenin vaimo.

Muuan huhu — niistä monista, jotka tästä asiasta olivat liikkeessä — tiesi kertoa, että Vasiljeffin miehet olivat Stuwitzin komseveneellä [komseveneeksi sanotaan erästä lajia suurempaa venettä] edellisenä viikkona yöt päivät kulkeneet haaksihylyn ja rannan väliä ja että tunturilappalainen Jaakko Nutto kahdeksastakymmenestä Kaarle XI:nen hopeariksistä, joita sanottiin beivistaalereiksi ja joita lappalaisilla oli tapana kaivaa maahan, oli ottanut kätkeäkseen tavarat, kunnes sopiva tilaisuus tekisi niiden jakamisen otolliseksi. Osoittaaksensa täydelleen viattomuutensa oli venäläinen kohta sen jälkeen saapunut Köllevuonoon proomullaan, joka — niinkuin "jumala ja jokainen, niinpä esivaltakin, voi nähdä" — oli lastattuna kaloilla ja Arkangelista tuoduilla jauhokuleilla.

Laillisten tutkimusten kestäessä oli kaksi todistajiksi toivottua norjalaista kummallisella tavalla kadonnut. Venäläinen proomun miehistö kielsi tietävänsä mitään asiaan kuuluvaa, ja vanha Jaakko Nutto, joka oli pakana, tekaisi omaisineen kevyesti väärän valan, että he kysymyksessä olevana aikana olivat myyneet taljoja ja vuotia Stuwitzille Hopseidin vuonossa. — Valan jälkeen toimitettiin sitten lappalaisen kodassa Sarakakaste, niinkuin aina, kun lappalainen tahtoo tehdä mitättömäksi kasteen tahi jonkun muun kristillisen toimenpiteen vaikutuksen.

Stuwitzin poika oli todella Hopseidin vuonossa ostanut isänsä puolesta vuotia, mutta — lappalaisen veljeltä, Matilta, ja viikkoa myöhemmin! Sen verran perää oli Jaakko Nuton todistuksessa.

Muuan ulkokareilla asuva suomalainen taasen, joka oli rohkeasti lausunut voivansa ilmoittaa jotain muuta, oli saanut surmansa matkustaessaan käräjäpaikkaan. Kansa kertoi paljon hänen todistettavastaan. Tiedettiin hänen kalastaneen proomun läheisyydessä, kun tämä oli erään karisaaren takana, ja muun muassa nähneen venäläisen maksavan tunturilappalaiselle hopeariksejä, jossa tilaisuudessa Stuwitzin poikakin oli ollut saapuvilla.

Haaksihylkyä ei saatu pelastetuksi; koillismyrsky kuljetti sen etelään päin, ja yleinen mielipide oli, että se viimeinkin oli uponnut.

Mutta kolmimastolaiva ei häviä jättämättä laajalti seurauksia. Näistä mainittakoon, että nuori Kööpenhaminassa asuva kamarineuvos Tobias Storm, joka toimi tullivirkamiehenä, joutui vararikkoon ja kassanvajaukseen. Köllevuonon kauppapaikan osakkaana hän oli pannut koko omaisuutensa laivaan, jota hänen veljensä kuljetti, ja seuraavana vuonna lähti hän, sittenkun oli onnistunut antamaan jonkunlaisen, puoleksi julkisen takauksen puolestansa, matkalle Pohjois-Ruijaan, voidaksensa pelastaa niin paljon kuin mahdollista ja siten vapautua kassanvajauksen pahimmista seurauksista. Hänen tutkimuksensa eivät vieneet mihinkään. Mutta kun valtion saatava oli saatu maksetuksi ystävien avulla, joille hän oli luovuttanut odotettavissa olevan perinnön, mistä hän nautti korot, sai hän tapausten omituisuuden tähden armossa eron virastansa ja "oikeuden kantaa virkapukua". Hän oleskeli sen jälkeen Köllevuonossa tilikirjurina Brögelmannilla, joka vanhan tuttavuuden vuoksi otti hänet palvelukseensa.

Juuri näinä vuosina alkoi Köllevuonon Brögelmann suuresti rikastua kaupallaan, jota hän harjoitti Varangin vuonossa. Kööpenhaminan kauppayhdistykset tarjoilivat tähän aikaan pohjoisessa olevia kauppapaikkojaan kaupaksi, ja Brögelmann puuhasi kaikessa salaisuudessa näiden ostamista.

1813 ja 1816 vuosien rahanmuutokset köyhdyttivät monta, mutta Brögelmannin ne tekivät upporikkaaksi. Hän oli ehtinyt ostaa velaksi kaksi parhainta kauppapaikkaa, kun rahamuutoksen kautta velallinen laillisesti oikeutettiin lunastamaan specieriksi kahdella killingillä. Brögelmann maksoi tällä otollisella ajalla velkansa. Seuraavina vuosina hän teki sitten loistavia kauppoja, kunnes hän viimein ikänsä tähden ja muista syistä vähitellen lakkasi suoranaisesti ottamasta osaa kauppatoimiin.

Hänen uskotuin luottamusmiehensä näinä viime aikoina oli nuori Stuwitz, jonka muotokuvan lukija jo vilahdukselta on nähnyt. Vanha Stuwitz oli joitakuita vuosia vastakerrotun haaksihylkyjutun jälkeen kuollut kaikesta huolimatta vähissä varoissa, ja silloin oli poika päässyt kauppapalvelijaksi Brögelmannille. Tässä ammatissaan hän oli osoittanut niin suurta kauppamieskykyä ja sellaista kunnollisuutta, että isäntä ennen pitkää uskoi hänen huostaansa kaikki Köllevuonon pohjoispuolella tehtävät asiansa niiksi vuodenajoiksi, joina hän itse oleskeli jollakulla toisella suuremmalla kauppapaikalla. Mutta käytöksellään, jota isäntä ei kyllin valvonut, sai Stuwitz — ja ansiosta — jo ennenkuin oli kolmenkymmenen ikäinen, liikanimen "lappalaisten kiusaaja".

Seuraavana vuonna sen jälkeen kun Stuwitz oli tullut Brögelmannin palvelukseen, ilmaantui ihmisten kummaksi Bergenissä joitakuita niistä seteleistä, jotka olivat kadonneet kolmimaston haaksirikossa ja joiden numeroita oli aikanaan innokkaasti sanomalehdissä kuulutettu. Tutkimukset osoittivat, että setelit olivat saapuneet Bergeniin ehdottomasti jossakin Brögelmannin vuositilien suorituksessa.

Tämä herätti siihen aikaan suurta huomiota ja antoi aihetta kaikenlaisiin puheisiin.

Kun vouti piti tutkintoa asiasta, huomautti nuori Stuwitz, että puotikassaan tuli seteleitä kaikilta tahoilta ja kaikenkaltaisia, niin että niistä ei saanut mitään todistusta eikä mitään ohjausta asialle; — hän lupasi kumminkin vastaisuudessa pitää tarkoin silmällä puotiin tulevia seteleitä.

Kun tämä uutinen saapui Lövölle, ymmärsi Iisko aivan hyvin, että setelit olivat noita haaksihylystä varastettuja, joita Stuwitz oli koettanut saada liikkeeseen; ja hän ajatteli jonkunmoisella ilolla, että Stuwitz kenties on pakotettu hautaamaan loput, saamatta niistä mitään hyötyä.

Ainoa, joka ei tahtonut tyytyä mihinkään tyhjiin selityksiin, oli kamarineuvos Storm. Hänessä oli tämän asian johdosta hetkeksi vironnut muinainen voima, ja ankarasti oli hän ahdistanut Stuwitzia; mutta — hänen nykyinen asemansa ei sallinut hänen sekaantua syvemmältä asiaan.

Kamarineuvos oli leski. Laivan mukana oli hän kadottanut ainoat likeisemmät sukulaisensa: merikapteenin ja tämän vaimon; laivan mukana oli hän myös kotimaassaan kadottanut hyvän maineensa ja kaiken omaisuutensa. Nyt näytti hän kyllästyneenä tahtovan vetäytyä omaan kuoreensa.

Kun hän oli vapaa työstänsä, asteli hän piippu suussa edestakaisin. Ainoana toverinaan oli hänellä talonkoira, jolla oli tapana painaa päänsä hänen poveaan vastaan, kun hän istui rappusilla tupakoiden. Varmaankin oli tupakan savussa jotakin hiljaista puhetta, jota koira ymmärsi, sillä kamarineuvoksen tupakoidessa katseli se kaiken aikaa piipusta nousevia tupruja. — Nähdessään Stuwitzin tulevan, kamarineuvos tavallisesti väistyi pois, sillä tätä ihmistä hän ei voinut kärsiä; mutta toiselta puolen hän ei oikein uskaltanut näyttää sitä. Iltapäivisin kulki hän usein, kädet selän takana, tunturin jyrkänteelle, jota sanottiin "Saarnatuoliksi" ja josta oli laaja näköala merelle päin. Siinä hän tavallisesti seisoi jonkun aikaa ja katseli alakuloisesti laajaa hautuumaata, johon kolmimasto ja hänen onnensa olivat hukkuneet.

Eräänä päivänä — samana vuonna, jona hän tuli taloon — oli hän tunturilla tavannut miehen, joka oli häntä itseään vielä alakuloisempi ja surullisempi. Lassi eli Iso-Lassi, joksi häntä myöskin sanottiin, oli pitkä, hartiakas nuori kalastaja, ja näytti kiivenneen jyrkänteelle lopettaaksensa siellä päivänsä. Kamarineuvos sai hänet luopumaan tästä aikeesta ja seuraamaan häntä hänen kotiinsa. Miehen puhe ja käytös osoittivat hieman sekapäisyyttä, mutta kun hän, muutamia lyhyitä väliaikoja lukuun ottamatta, oli kunnollinen työssään, onnistui kamarineuvoksen saada taivutetuksi Brögelmann ottamaan Lauri palvelukseensa.

II.

PAKO.

Brögelmannin asunto oli ahdas ja hänen elintapansa hyvin niukka. Hänellä oli aina ollut liian paljon toimia ehtiäksensä rakentaa uutta taloa, ja sitä paitsi hän viihtyi parhaiten vanhassa kodissaan, missä onni alati oli ollut hänen mukanaan. Hänen talonsa oli kumminkin vieraanvarainen, ja sinne kokoontui hänen kauppa-asiainsa tähden kaikenlaisia ihmisiä. Brögelmann itse oli, varsinkin vanhoilla päivillään, jolloin hän ei enää kauppoihin paljon sekaantunut, hyvänsävyinen mies.

Hänen ainoa tyttärensä Regina oli monta vuotta oleskellut Bergenissä. Palattuansa sieltä kotiin otti hän — ja se kävi niinkuin itsestänsä — kaikkien sisätalouteen kuuluvain asiain ohjat; mutta samalla noudatettiin ulkonaista muotoa, joten yhä edelleen, niinkuin ennenkin, taloudenhoito kävi vanhan kivuloisen äidin nimessä.

Regina oli tavallansa hyvännäköinen, vaikka hänen kasvoissansa oli jotakin käskevää ja kovaa. Arkipäivinäkin, vieläpä tavallisimmissa askareissa, hän kävi aina hyvin hienosti puettuna. Hänen luonteessaan oli jotakin pontevaa, joka taivutti kaikki hänen eteensä; mutta tässä pontevuudessa ei ollut mitään miellyttävää, ja tämä kaiketi oli muun muassa syynä siihen, että hän vielä oli naimaton, vaikka iältään jo hiukan neljännelläkymmenellä. Ne, jotka Reginan mielestä nyt olisivat voineet "tulla kysymykseen", näkivät selvään, että hänen "rakkautensa kahleet", vaikkapa todellakin kullasta taotut, eivät olleet mikään paljas vertauskuva, vaan että tässä oli kysymys antautumisesta todelliseen ikeeseen, se on: hänen tahtonsa alle. Toiset taasen älysivät pian, etteivät olleet kyllin rikkaita tai kyllin ylhäisiä hänelle kelvatakseen; — Bergenissä, missä hän tavallaan oli herättänyt huomiota, eikä ainoastaan sentähden , että hän oli rikkaan Brögelmannin ainoa tytär, kerrottiin hänen ilmoittaneen, että hänen iso-isänsä oli ollut nimeltään von Brögelmann, joten hän, Regina, siis oikeastaan oli aatelia; mitään muuta hän ei tästä iso-isästään puhunut eikä myöskään mistä syystä hän oli joutunut näin kauas pohjoiseen. Muuten olivat kaikki yksimielisiä siitä, että Regina, kaiken turhamaisuutensa ohessa, oli tavattoman ytimekäs luonteeltaan — kunpahan hän vain ei olisi ollut liian suuressa määrin ystäviensä ystävä ja vihollistensa vihollinen!

Rakkauden murroskauden oli Regina kokenut jo aikoja takaperin, nuoruutensa päivinä, noin seitsemäntoista vanhana, jolloin hän ei vielä ollut täydelleen kehittynyt ja jolloin hänen laihuudessaan, hänen kasvojensa jyrkissä juonteissa ja hänen terävissä, ruskeissa silmissänsäkään ei ollut juuri mitään kaunista — jollei päinvastoin. Kaunis, mustatukkainen tanskalainen perämies, joka siihen aikaan kaikkina kesinä muutamia viikkoja viipyi Köllevuonossa, oli voittanut hänen sydämensä. Mutta kun asiasta piti tuleman tosi, niin eipä perämies tahtonutkaan lähteä "alaperämiehenä purjehtimaan" — kuten hänen omat sanansa kuuluivat.

Kun Regina älysi, minkä ivan nämä sanat sisälsivät, sairastui hän vaaralliseen tautiin, joka jätti jälkeensä synkkyyden, mikä ei haihtunut ennen hänen lähtöänsä Bergeniin. Siellä antausi hän kunnianhimollensa ja tähtäsi niin tässä kuin muissakin suhteissa hyvin korkealle.

Brögelmannin luona oleskeli siihen aikaan eräs nuori Heggelund, jonka isä oli vouti ja tuomari. Nuorukainen oli ylioppilas, vieläpä pari tutkintoa sen lisäksi suorittanut; mutta kun hän lukutiellä ei näkynyt pääsevän pitemmälle, oli isä lähettänyt hänet ystävänsä Brögelmannin luo oppimaan kaupankäyntiä. Mutta kauppa-asiatkaan eivät ylioppilasta miellyttäneet, niihin kun häneltä puuttui tarpeellista kestävyyttä. Hän rakasti enemmän metsästystä ja merellä purjehtimista. Hän oli pitkä, hontelo, valkoverinen mies, nenä suuri ja kyömyinen, mikä antoi hänen kasvoilleen jonkunmoisen arvokkaan leiman. Häntä kohdeltiin talossa suurella kunnioituksella, etupäässä vieraana, ja moni ennusti, että hänestä ja kauppiaan tyttärestä tulisi pariskunta. Joku oli näet ollut huomaavinaan, että Regina tahtoi niin, ja mitäpä siihen silloin!

Näillä kauppapaikoilla tavattiin siihen aikaan usein poloisia, jotka näkyivät olleen syntyneitä varta vasten huvittamaan talon väkeä milloin sisällä milloin ulkona — jonkunmoisia hovinarreja, joita joko houkuteltiin tekemään kaikenmoisia hullutuksia tai joille tehtiin jos jonkinlaisia raakoja kepposia. Varsinkin olivat yleiset joulujuomingit todellista koetusaikaa tällaiselle raukalle. Oltuaan pitkän illan ivan esineenä juotettiin hänet lopulta usein tajuttomaksi ja asetettiin sitten milloin mihinkin omituiseen asentoon, niin että hän tapasi itsensä seuraavana aamuna milloin mistäkin, puettuna mitä hullunkurisimpaan ja naurettavimpaan ivapukuun.

Lassi-parka, joka — niinkuin jo edellä mainitsimme — oli joutunut Brögelmannin palvelukseen, alkoi vähitellen vajota tähän surulliseen osaan. Hänen omituinen käytöksensä ja yhä kasvava tylsyytensä antoivat aihetta koirankuristen keksintöihin. Alussa supistuivat nämä jännittäviin koetuksiin, kun tahdottiin saada selville raja, mihin saakka tuo roteva mies salli kiusantekoa.

Pian tuli kuitenkin ilmi että tämä "raja" viinalla saatiin yhä loittonemaan, ja jouluna esiintyi Lassi avorintaisena, paperinen kypäri päässään ja puumiekka kädessään. Suurta riemua herätti hän varsinkin silloin, kun hän pöydän päässä istuen väänteli leveää kalpeaa naamaansa ja mulkoillen tylsin silmin virnisteli viinalasille, ennen kuin kaasi sen sisällön suuhunsa; tai kun hän, samoja temppuja uudistaen, istui traanitynnyrin päällä, minkä hän voimiensa osoitteeksi oli kantanut pitopöydälle ja sitten olkapäällään kuljetti takaisin kala-aittaan. Ja kun eräänä paahteisen tyynenä kesäpäivänä Iso-Lassi ja Pekka Plads merellä ollessaan olivat kaataneet veneensä, niin saatiinpa aihetta nauruun, jota kesti vuosikausi umpeen.

Pitkäsäärinen Antti Hind, joka palveli nimismiehen luona, oli näet eräänä aamuna ryhtynyt kala-aitassa kestitsemään Lassia ja Pekkaa juuri kun nämä olivat lähdössä kalaan. Antti oli saanut heidät lyömään vetoa, kumpi heistä kestäisi enemmän viinaa. Lassi ja Pekka joivat, ja korttelittain oli viinaa valunut heidän kurkkuihinsa, kun he viimein hoiperrellen kulkivat veneeseensä, jossa pian kyllästyivät soutamiseen. Maalta päin käyvä tuulenviri ja virta kuljetti heidät yhä kauemmaksi merelle, mutta siitä he eivät mitään tienneet: he makasivat veneessään ja vetivät päivänpaisteessa pitkää unta. Vihdoin heräsi Pekka iltapäivällä ja katseli ympärilleen, mutta kun hän ei nähnyt muuta kuin aavaa merta ja sinitaivasta, herätti hän hämmästyksessään Lassin. Tämä, joka unen pöpperössä oli yhtä typertynyt kuin toverikin, päätti onnettomuudeksi, kiivetä mastoon tähystelläkseen. Mutta pieni vene ei voinutkaan kestää Lassin raskasta ylipainoa: se kaatui, ja toverukset saivat kylmän kylvyn, jonka tarpeessa he kyllä olivatkin. Siinä he istuivat sitten tyynessä, kauniissa ilmassa kahareisin talaan päällä monta tuntia, kunnes vihdoin ohitse kulkevan veneen avulla saivat oman aluksensa pystyyn ja tyhjennetyksi. Tämä Iso-Lassin kumoonpurjehdus tuli hyvin laajalti kuuluisaksi.

Kun talon tytär tuli kotiin Bergenistä ja tavat muuttuivat hienommaksi, tapahtui suuri muutos Lassin tilassa. Hän ei päässyt edes jouluna saliin; mutta pirtissä oli hän yhä edelleen palkollisten pilan kohteena.

Tähän aikaan saivat nämä toverikseen Janne Sakarinpojan, noin kahdenkymmenen iässä olevan nuorukaisen. Seitsemän vuotta hän palveli Brögelmannin luona. Hän ei edistynyt eikä taantunut tämän ajan kuluessa, eikä hän siitä näkynyt mitään välittävänkään, ennenkuin hento Marina, joka oli kotoisin Lövöstä, tuli hänen isäntänsä palvelukseen. Marina lienee silloin ollut noin kahdeksantoista vanha, ja hänen miellyttävä, hieno olemuksensa ja hyvänsuopa hymyilynsä ihastuttivat talossa muitakin kuin seitsemännelläkolmatta olevaa Janne Sakarinpoikaa.

Janne oli voimakas ja jäntevä mies; hänen kasvonsa olivat vakaat ja kauniit, hänen harmaat, totiset silmänsä herättivät luottamusta. Häntä pidettiin sangen taitavana venemiehenä, oivallinen kun hän oli sekä soudussa että purjehduksessa ja sitäpaitsi tunsi jokainoan väylän, jota hän kerta oli kulkenut, ja tämän tähden hänet otettiin aina perämieheksi. Vaikka hän oli harvapuheinen, voitti hän hiljaisuudellaan pian Marinan ystävyyden. Miellyttävän käytöksensä ja ulkomuotonsa vuoksi oli Lövön tyttö toista vuotta keittiössä palveltuaan saanut luvan päästä sisäpiiaksi — johon epäilemättä Brögelmannin kauppavaltuutettu Stuwitzkin oli osaltaan vaikuttamassa. Joka aamuna ja monena iltana huomasi Marina etehisessä seisovat vesisäiliöt täytetyiksi ja halkoja kannetuksi keittiöön; ja Janne puolestaan oli huomannut, että tyttö oli kiitollinen siitä. Mutta sen pitemmälle ei heidän ystävyytensä kehittynyt ennenkuin vasta toisena jouluna, jonka Marina talossa vietti.

Jouluaattoiltana ja joulupäivänä söivät täällä pohjoisessa vanhastaan vallitsevan tavan mukaan isäntäväki ja palkolliset samassa huoneessa. Jouluaattona pidettiin tavallisesti omituista kujetta. Silloin astui näet sadetakkeihin ja nahkapukuihin puettuina aivan kuin merestä ryömien keittiöön kuusi tai kahdeksan miestä, jotka kantoivat keskessään pyhäkampelaa, mikä, vaikkakin suuri, kumminkin oli aivan pieni niihin tavattomiin ponnistuksiin verraten, joita kalan kantaminen näytti vaativan, sillä yhtenään he laskivat kalan maahan ja levähtivät.

Jokaisen varakkaamman jouluaaton ateriaan kuului pyhäkampelaa ja vasikkaa; ja vanhan tavan mukaan oli edellisen hankkiminen renkien, jälkimäisen taas karjakon velvollisuutena. Kun kumminkin oli varsin epätietoista, ottaisiko pyhäkampela juuri jouluaattona tarttuakseen koukkuun, oli tällainen kala kaikessa hiljaisuudessa, samoin kuin juottovasikkakin, varattava edeltäpäin.

Mies- ja naispalkollisten välillä tapahtui tämän johdosta joulun edellä hiljainen, mutta sangen kiihkeä taistelu — määrätyn ruokalajin hankkimisen estämiseksi. Jos miesten onnistui varastaa vasikka karjakolta, niin täytyi tämän häpeäkseen viettää jouluilta navetan katolla, ja jos pyhäkampela puuttui illallispöydästä, tuli renkivoudin istua ratsain venehuoneen harjalla.

Ja niin arkana asiana pidettiin tätä, että kun vasikka edellisen jouluaaton iltana katosi, niin katsoi karjakko kunniansa loukatuksi siihen määrään, että vaikkakin hän pääsi viettämästä iltaa navettansa katolla, hänet saatiin ainoastaan emännän mahtikäskystä jäämään palvelukseensa.

Kysymyksessä olevan joulun aaton aattona oli taistelu ankara; silloin keksi Marina neuvon, joka sai piiat miltei ylimielisiksi. Hän oli pannut vasikan arkkuun ja kätkenyt tämän erääseen pieneen veneeseen, joka riippui katonrajalla venehuoneessa. Jos mistä rengit hakivatkin, eivät he tienneet etsiä vasikkaa omalta alueeltaan.

Onnettomuudeksi kaipasi Janne aattopäivänä puolisen aikaan venehuoneen avainta, jonka karjakko Marinan neuvosta oli pistänyt taskuunsa, ollaksensa oikein levollinen. Janne arvasi paikalla, että avain, jota tavallisesti aina pidettiin suulla, oli erityisessä tarkoituksessa otettu pois. — Hämärissä näkikin Marina hänen avaavan lukon tiirikalla.

Kun Janne oli kadonnut pimeään venehuoneeseen, hiipi kekseliäs Marina hänen jälkeensä pelastaaksensa arkun, ennenkuin etsijä ehtisi sen löytää.

Janne haparoi ympärillään kaikkialta; täällä, missä hän joka päivä työskenteli, tunsi hän kaikki komerot yhtä hyvin kuin omassa arkussaan. Kerran tuntui kuin olisi hän koskettanut jotakin, joka äkkiä väistyi, ja kohta sen jälkeen putosi halko. Nurkassa, suuren viisihankaveneen ja seinän välissä koski hänen ojennettu kätensä lämpöiseen poskeen, ja nyt oli Marina vangittu arkkuinensa, joka sylissään hän oli hiipimäisillään ulos. Janne puristi aluksi kovasti, mutta sitten kun hän oli tuntenut Marinan, yhä hiljemmin ja lempeämmin kättä, joka piti kiinni arkun sangasta. Hän tunsi tytön lämpöisen hengityksen kasvoillansa, ja hänen sydämensä tykytti yhä kovemmin, niin ettei hän saanut sanaakaan sanotuksi; lisäksi oli käsi, jota hän piteli, niin pehmeä, ettei hän hennonut sitä päästää, eikä se koettanutkaan vapautua. Vihdoin kuiskasi Janne nopeasti:

"Kiitos, Janne! Minä tiedän, että sinuun voi luottaa", vastasi tyttö hiljaa ja tahtoi hiipiä hänen ohitsensa. Mutta — viisihankaisen ja seinän välinen tila oli kovin ahdas. Janne sulki tytön syliinsä ja sanoi:

Heidän poskensa koskettivat toisiansa; silmänräpäys — ja Marina irroitti itsensä nopeaan ja juoksi asuinhuoneeseensa.

Aatto-ilta alkoi, kuten tavallisesti, jumalansanan lukemisella. Vanha Brögelmann otti esiin sarvisankaiset silmälasinsa ja luki luvun raamatusta sekä jouluvirren, ja tämä ilta pysyi sitten aina Jannen muistissa hänen elämänsä juhlallisimpana ja riemullisimpana hetkenä.

Ylioppilaan vuoksi pidettiin erityinen joulujuhlallisuus salissa; siellä annettiin joululahjoja kaikille palkollisille. Janne sai porsliinista tehdyn, naisen kuvalla varustetun tupakkapiipun sekä kolme hopeataaleria paperikääryssä; Marina sai suuren hartiahuivin.

Sattumalta oli heidän yhtaikaa astuttava kiittämään isäntäväkeä. Miehekäs Janne näytti siinä tavattoman avuttomalta, ja Marinan posket olivat kovin punaiset.

Yhtä juhlallisena loisti sittemmin Jannen muistissa joulu-ilo ja seuraavan päivän riemut. Pelimanni Erkki soitti viulua, Pekka Plads klanettia, ja Janne pisti polskaa pirtissä niin iloisena kuin olisi hän saanut lahjaksi maat ja mannut. —

Rengit ja piiat leikkivät palkollisten huoneessa; ja tavallisesti joutuivat — sattumalta — Janne ja Marina pariksi, kun oltiin "laivanlähtösillä". Kierrettiin piiritanssia ja laulettiin:

Nyt jaala on lähdössä Bergeniin, sen lastiksi mitähän saataisiin? On miesi Neuvoton niminen, vaimons' on Riskillä Tyhjänen; mut tytär kauniin on naisista — hän sulhon mistä ja milloin saa?

Nyt laiva Bergeniin lähtevi;
Me tytön paamme sen lastiksi,
On laiva oiva: on pohjaton,
ja paitaryysy sen purjeen' on;
peräsimensä se tiellä saa,
ja härkinpuu sill' on mastona.

Ja Bergentuuli, ja hyvä, käy —
oi ukkoseni, ei tietä näy…
Luodolta luodolle purjehdi,
ja laiva väylänsä löytävi;
saa puuskat perästä pauhaamaan,
Niin kyllä Bergeniin saavutaan. —

Ja siinä, siin' on jo Bergeni, ja tyttö kannella istuvi ja loistaa siinä kuin päivän koi… "Oi, jos sen tyttösen saisin, oi!" niin kaikki kauppiaat huudahtaa. — Ja tyttö uljaimman sulhoks' saa.

Niistä, jotka seisoivat vastatusten viime säettä laulettaessa, tuli pari. —

Mutta eräänä iltana synkistyi Jannen mieli. Hän huomasi näet, että ylioppilas oleskeli pirtissä vain Marinan tähden. Hänen muulloin ystävälliset silmänsä leimahtivat vihasta, ja varmaankin olisi hän pannut toimeen mielettömän tuumansa: ajanut ylioppilaan ulos pihalle ja samalla itsensä palveluksesta, jollei Marina samassa olisi ottanut häntä tanssiin ja kuiskannut hänelle, että hänen tulisi muistaa "mitä heidän yhteinen etunsa vaati".

Samana iltana sai Janne asuinhuoneen kuistissa Marinan uskollisuudenlupauksen, joka vahvistettiin lämpimällä suudelmalla.

Hiivanuuttina oli Janne 'jonotanssin' johtaja, ja hän toimitti virkansa niin, että sitä muistettiin kauan. Pitkässä jonossa tanssivat palkolliset — muutamat joulupukeiksi puettuina — huoneiden läpi, soittomies etunenässä. Salissa he kumartelivat ohitse hyppien Brögelmannille, hänen rouvalleen ja tyttärelleen, jotka kaikki jouluvieraineen vanhan tavan mukaan ottivat vastaan narrimaiset tervehdykset.

Tanssi päättyi pihalla, ja siinä lensivät taimmat hypyn hurjassa vauhdissa mikä sinne, mikä tänne. Tässä tanssissa riippuu paljon johtajan voimasta ja notkeudesta. Viimeisenä jonossa oli tällä kertaa ylioppilas, ja hän lensi päistikkaa lumihankeen.

Mutta kohta sen jälkeen alkoi Janne tuntea, että hänen onnensa oli hiukan epävakavalla kannalla ja että hänen tilansa muistutti jotakuinkin helvettiä.

Ei siinä kyllin, että ylioppilas oli ruvennut virittämään paulojansa Marinalle, samaa teki myös kauppavaltuutettu Thor Stuwitz, jolla siihen aikaan oli ikää kappaleen neljättäkymmentä. Stuwitz tyrkytti tytölle kaikenmoisia lahjoja, joita tämä ei uskaltanut olla vastaanottamatta, mutta joista hän aina suoraan puhui vihastuneelle mutta samalla nulomieliselle sulhaselleen. He näkivät selvään molemmat, että ahnaat haukat kaartelivat heidän rakkauttansa, ja että tämä taisteli rajuilmassa, missä vahvankin laivan oli vaikea pysyä alallaan. Pahinta kaikista oli kumminkin, että kauppavaltuutetun puolustajia olivat Marinan omaiset Lövöllä. Jannella ei ollut mitään, Marinalla ei myöskään; — tärkeää siis oli, että he saisivat jotakin säästöön ja että Jannen asema parantuisi. Mutta vihollisten oli varsin huokea tehdä nämä tuumat tyhjiksi. Siihen ei tarvittu muuta kuin vähän kekseliästä panettelua isäntäväelle.

Janne oli tähän aikaan hyvin harvapuheinen ja raskasmielinen. Eräänä päivänä, jolloin hän oli tavallista enemmän murheissaan, sai Marina hänet kumminkin niin iloiseksi, että hänen leveät kasvonsa loistivat. Harmin pusertamat kyyneleet silmissänsä ehdotti näet Marina, että he hääpäivänään kokoisivat myttyyn kaikki huivit ja muut lahjat, mitkä hänen oli täytynyt Stuwitzilta ottaa, kätkisivät siihen ison kiven ja upottaisivat kaikkityynni vuonoon; hän oli sen rikkauden tähden saanut itkeä katkeria kyyneliä, sanoi hän.

Keväällä eräänä pyhäpäivänä päivällisen jälkeen, kun Janne piippu suussaan ja mietiskellen istui vintturin vieressä venehuoneen rappusilla, tuli Marina kalpeana hänen luokseen ja kertoi, että aamupäivällä, kun toiset kaikki olivat kirkossa — Janne itse oli ollut heitä soutamassa — oli kauppavaltuutettu ilmoittanut hänelle rakkautensa, jonka hän kumminkin paikalla oli hyljännyt. Pitkä, silmäpuoli valtuutettu, joka vaikutti niin paljon isäntäväkeen, oli siis vihdoinkin käyttänyt tilaisuutta ja kosinut. Hän oli ehdottanut neidolle, että heidän kihlauksensa salattaisiin vuoden loppuun, ja että Marina silloin muuttaisi hänen kanssaan Olswaagiin, missä hän toivoi hyvällä hinnalla saavansa piakkoin huutokaupalla myytävän kauppa- ja kalastuspaikan. Rakkautensa innossa oli hän myös kehunut, että hän oli koonnut enemmän kuin kukaan tiesi aavistaa; ja ettei tuleva vuosikaan häntä köyhdytä — oli hän hymähtäen lisännyt.

Halvan palvelustytön epäröimätön vastaus, mikä kerrassaan hylkäsi kaikki nämä suurenmoiset tarjoukset, oli ensi tuokiossa peräti hämmästyttänyt kauppavaltuutettua, jonka kasvot kohta sen jälkeen olivat muuttuneet vihaisen petoeläimen tuijotukseksi. Mutta Marinan katseesta ja koko hänen käytöksestään oli hänen täytynyt lukea kyllin selvä kielto ymmärtääkseen, ettei hän ainakaan tällä kertaa voinut mitään toivoa.

Vähän sen jälkeen tuli hän jälleen palkollisten huoneeseen, missä Marina askaroitsi yksin, ja piti siellä pontevan ja liikuttavan puheen, jossa näytti Marinalle, kuinka kunniallinen hänen tarjouksensa oli ja kuinka se ilahduttaisi Marinan vanhaa isää; Marinan tulisi sitä paitsi kiittää häntä, kauppavaltuutettua, siitä, että hän, köyhä tyttö, hänen kauttansa oli onnistunut saamaan niin edullisen paikan ja saavuttamaan suosiota niin arvokkaassa talossa. Mutta kun tämä sulava puhe ei voinut vähääkään muuttaa Marinan ennen antamaa vastausta, katosi kosijan kasvoista kerrassaan teeskennelty hyvänsävyisyys ja tyttö tunsi polviensa vapisevan, kun Stuwitz häntä katseli ja itsessään ikäänkuin ihmetteli, kuinka niin heikko olento, jonka hän milloin tahansa voisi tallata jaloillaan, uskalsi häntä vastustaa. Aivan vastoin entistä pitkäveteistä tapaansa lähti Stuwitz sitten äkkiä ja vihaisesti oven luo. Siinä kääntyi hän ja sanoi uhkaavalla äänellä, että hän kyllä huomasi ylioppilaan olevan syypään tähän kaikkeen, mutta että hän, Stuwitz, kyllä osaa tehdä lopun tällaisesta kevytmielisestä menosta talossa. Kunnon tyttö ei torjuisi pois varmaa tulevaisuutta, kun sitä hänelle tarjotaan, ja sitä paitsi — lisäsi Stuwitz painokkaasti — tulisi Marinan tarkoin miettiä asiaa, ennenkuin tekisi kosijastaan vihamiehen. Tämän puheen jälkeen, jonka pääsisältö oli, että Marinan vielä tulisi asiaa ajatella, lähti Stuwitz.

Nämä uutiset olivat katkeria Jannen kuulla, ja vielä synkemmäksi muuttui hänen mielensä, kun muutamia päiviä sen jälkeen Marina kutsuttiin Brögelmannin rouvan luo, jossa sai kuulla, että hän syksyn tullen oli vapaa palveluksestaan.

Stuwitz toivoi, että Marina hädässään vihdoinkin mukautuisi hänen tahtoonsa, ja Janne veteli meripuodissa ankaria savuja piipustaan, johon oli maalattu hienon naisen kuva, oikean prinsessan. Tämä tosin ei ensinkään muistuttanut Marinaa, mutta Janne näki siinä lemmittynsä kuvan kaiketi siitä syystä, että molemmat olivat vaaleatukkaisia. Surullisina hetkinä saattoi Janne siksi istua ja tupruttaa Marinansa kuvan yli savupilviä, ikäänkuin olisi hän siinä miettiessään keskustellut armaansa kanssa.

Hänen mietteensä olivat viimein kypsyneet päätökseksi. Eräänä iltana, kun kaikki olivat menneet levolle, keskusteli hän oikean Marinan kanssa, ja seuraavana päivänä astui hän ruskeisiin pyhävaatteihinsa puettuna ja kiiltävä hattu kädessään vanhan Brögelmannin konttoriin. Siinä pyysi hän tiliä sekä luvan kohta paikalla erota palveluksestaan, hänellä kun oli omia aikeita mielessään.

Brögelmann oli, kuten jo mainittiin, hyvänsävyinen mies, ja Janne sai kuin saikin eronsa sekä vielä päälliseksi kiittävän päästötodistuksen ynnä tilinteossa yksikolmatta specietaaleria; sitten hän sai vielä omasta pyynnöstään — juomarahojen asemesta ja muistoksi seitsenvuotisesta palveluksestaan — rannalla hylkynä makaavan vanhan ravistuneen kuusihankaisen veneen siihen kuuluvine repaleisine purjeineen.

Samana päivänä luopui Iso-Lassikin palveluksestaan, — hän oli omalla tavallaan kiintynyt Janneen, tämä kun oli ainoa, joka ei häntä pilkannut.

Seuraavat neljätoista kevätpäivää käytti Janne veneensä korjaamiseen ja tervaamiseen, ja varhain eräänä aamuna, kun kaikki vielä lepäsivät, lähti hän Iso-Lassin kanssa merelle. Hänellä oli mukanaan veneessään koukkureivinsä, vaatevarastonsa ja aseensa, niiden joukossa saha, kirves ja nauloja, sekä evästä pitemmäksi aikaa. Juuri kun mustatukkainen, huippulakissa ja merimiehen puvussa oleva jäntevä mies ehti lahdelle, joka oli rasvatyyni, nousi aurinko tunturien takaa ja heitti hohteensa sillalla seisovaan tyttöön, — nuorten tulevaisuuden aamunairut!

Surullisia ja autioita päiviä vietti Marina Jannen poissa-ollessa; ja kaiken muun kiusan lisäksi rupesi Stuwitz taas virittämään hänelle paulojansa. Mutta ylioppilaan liehittely oli itse asiassa suureksi onneksi rakastaville, sillä hänen kauttansa eteni kauppavaltuutetun jo ennestään väärälle tolalle joutunut huomio yhä kauemmaksi Jannesta. Tälle — jos hän olisi ollut kotosalla — olisi Stuwitz mielellään uskonut vaikka lemmenkirjeittensä kuljettamisen.

Syksyä oli jo kappale kulunut, kun viiden kuukauden poissaolon jälkeen Janne ja Iso-Lassi palasivat retkeltään. Hyvällä myötätuulella he saapuivat, ja kuivattua turskaa oli heidän veneensä täyteen lastattuna. Kiduksista suurta turskaa laahaten astui Janne rihkamapuotiin, heitti, kuten tapa vaati, tiskille kalan ja pyysi siitä ryypyn. Sitten hän tarjosi veneessä olevat kalansa kaupan. Ennen pitkää hän toisi useita tällaisia kalalasteja kotoaan; nyt hän oli rahojen tarpeessa: muun muassa oli uusi vene ostettava, sillä se, jolla hän oli tullut, vuoti niin, että osa kaloista oli kastunut ja niiden hinta sen tähden alentunut.

Illempana sai Janne tilaisuuden puhutella Marinaa. Nauraen ja itkien tervehti tyttö sulhastaan ja kertoi, että kun hän näki tämän purjehtivan siltaa kohti, oli hän tullut niin iloiseksi, että tuskin oli vieläkään täydessä järjessään. Tämän ilonsa tähden oli hän sitten tehnyt yhtä ja toista aivan nurinpäin.

Puhuttuansa Jannen kanssa ja kuultuansa, millä kannalla tämän tulevaisuudentoiveet olivat, palasi tytön kasvoille entinen iloisuuden hohde, joka oli ollut kateissa Jannen poissaolon aikana.

Seuraavain kahden viikon kuluessa toi Janne kaloja Brögelmannille kaksi veneellistä. Kalastusretkellään oli hän ansainnut kaikkiaan viisikymmentä taaleria, joista kaksikymmentä kohta meni uuden veneen ostoon.

Eräänä aamuna menivät Janne ja Marina sitten pyhäpukuisina konttoriin ja kertoivat Brögelmannille, että he olivat kihlautuneet ja aikoivat viettää häänsä vielä samana syksynä mutta että he pelkäsivät kauppavaltuutettua, joka, saatuansa vihiä heidän aikeistaan, varmaankin hankkisi esteitä niitä vastaan Marinan kodin puolelta. — Brögelmann istui kauan ajatuksiin vaipuneena; hän ei kumminkaan mitään vastannut, vaan velvoitti heidät pitämään asian aivan salassa, jottei kukaan osaisi mitään aavistaa. Tästä he saivat toivoa mieleensä.

Seuraavana päivänä hän kirjoitti kirjeen voudille ja pani Jannen sitä viemään. Se sisälsi pyynnön, että vouti hankkisi kihlatuille kuninkaallisen luvan mennä vihille kuulutuksetta. Hän itse kävi pari päivää sen jälkeen papin puheilla, ja seuraavana pyhänä — juuri palkollisten syysmuuton päivänä — vihittiin kaikkien, mutta eniten kumminkin Stuwitzin hämmästykseksi Janne ja Marina aviopariksi. Kirkosta lähtivät vihityt veneellä suoraa tietä uuteen kotiinsa. Mutta siitä päivästä olivat he Stuwitzin sammumattoman vihan ja vainon alaisina; sillä kauppavaltuutettua ei ollut ainoastaan Marinan erinomainen kauneus ja sulous miellyttänyt; hänen tuumiinsa oli lisäksi liittynyt ajatus, että hän Marinan miehenä olisi vapaa kaikista seurauksista, jos tytön synty ja haaksihylyn juttu vielä sattuisi tulemaan ilmi…

Janne Sakarinpojallakin oli salaisuutensa. Lofoteninretkillänsä oli hän löytänyt pienen, mutta erinomaisen tuottoisan kalakarin; ja samalla kuin hän sen löysi, muisti hän huomanneensa haaksihylyn jäännöksiä, joita meri oli ajanut lähirannalle. Nämä kaksi asiaa oli hän yksinäisyydessänsä tulevaisuuttaan ajatellessaan sommitellut yhteen, ja tänä kesänä hän oli Iso-Lassin avulla saanut pienen, mökin rakennetuksi kalakarin läheisyydessä olevalle Skorpölle.

Hääpäivänään astuivat Janne ja Marina, Iso-Lassi seurassaan, pieneen veneeseensä, johon olivat asettaneet kaiken omaisuutensa. Siitä he sittemmin löysivät vähän jouluruokia — he kyllä arvasivat, ketä heidän oli siitä kiittäminen. — Heidän matkansa kävi etelään päin — uuteen kotiin Skorpölle.

Puolivälissä matkaa tapahtui ensi päivän kuluessa omituinen kohtaus, joka moneksi vuodeksi antoi Iso-Lassin heikoille aivoille aprikoimista. Marina ojensi Jannelle mytyn, jonka tämä avasi ja, nähtyään siinä monta silkkihuivia ynnä muuta tavaraa, jälleen sulki. Sitten kääri hän mytyn ympäri lujan nuoran, jonka toiseen päähän oli kiinnitetty suuri kivi. Ja kun tämä oli tehty, tarttuivat aviokumppanit kumpikin yhdellä kädellä myttyyn ja heittivät sen nauraen ja ivaten mereen.

Iso-Lassi ihmetteli tätä suuresti, minkä vuoksi Janne ilmoitti hänelle hyvin vakavalla äänellä, että Thor Stuwitz ja muuan Kristianian ylioppilas siinä olivat kivi kaulassa menneet pohjaan. Marina ymmärsi aivan hyvin, mitä tämä selitys tiesi; ja että hän siitä oli Jannellensa kiitollinen, sen näki tämä hänen hymyilevistä kasvoistaan; mutta Iso-Lassi ei tästä kaikesta tullut sen viisaammaksi.

Saadakseen ajatustensa suunnan toisaallepäin kääntymään pyysi Iso-Lassi, että Marina antaisi hänelle olutnassakan. Sen saatuaan nousi hän seisomaan pitkää pituuttaan ja joi häämaljan nuoren parikunnan kunniaksi, toivottaen heille "hyvää purjetuulta viimeiseen satamaan asti." —

Kävi niinkuin oli ennustettu. Jonkun aikaa tämän jälkeen meni Brögelmannin tytär kihloihin ylioppilas Heggelundin kanssa. Vanha Brögelmann sanoi tähän aikaan ikuiset jäähyväiset pohjanpuoliselle kaupalleen. Pari vuotta ennen kuolemaansa osti hän vävylleen kauempana etelässä olevan M—nsalmen kauppapaikan ja antoi lisäksi hänelle kauppavaltuutettunsa kaupanhoitajaksi ja asiain varsinaiseksi ohjaajaksi. Täten joutui Heggelund varovaisen appensa suhteen jonkinlaiseen siveelliseen sitoumukseen ja samalla koko elinajakseen kauppavaltuutetun salaisen ja usein kylläkin raskaan holhouksen alaiseksi. Mutta Heggelundilta itseltään puuttui sekä kykyä että — kuten tulevaisuus osoittikin — tarpeellisia tietoja asiainsa hoitamiseen, voidakseen vapauttaa itsensä tästä holhouksenalaisuudesta.

III.

BERGINGENIN KALAKARI.

Vanhan Brögelmannin ajoista oli kulunut vuosikausia. Hänen tyttärensä, joka oli vaimona Heggelundilla, emännöi nyt suurta taloa M—nsalmessa.

Janne Sakarinpoika ja hänen vaimonsa olivat päässeet eteenpäin maailmassa jonkun matkaa; he olivat myötä- ja vastoinkäymisistä suoriutuneet jokseenkin hyvin; he tekivät ahkeraan työtä, suuri lapsilauma ympärillään.

Jannen maja oli meren rannalla, tunturihalkeamassa, joka käy Skorpön kapeimman kohdan poikki. Jos liuskavuori aikojen aamuna olisi tehnyt halkeamansa muutamia syliä syvemmäksi, niin olisi rotko muodostanut luonnollisen kanavan meren ja kapean salmen välillä, joka eroittaa Skorpön mannermaasta. Nimi "Krogene", joksi seudun sisävesistöä sanotaan, on syntynyt siitä, että se oikkuisissa mutkissa kiertelee koko joukon saaria ja karia, niin ettei silmä etäämpää voi nähdä, missä se yhtyy salmeen; tunturipuoli taasen on pitkät matkat verhoutuneena leppoisiin ruohokenttiin ja lehtimetsiin. Vesilinnut pesivät sokkelomaisen vesijakson pikkusaarilla, joiden välillä aina löytyy suojaisia paikkoja niiden poikasten sukellella. Tällaisissa seuduissa ei pyssyn laukausta kuulu, ja sen tähden ovatkin rauhoitetut haahkatelkät rakentaneet pesänsä Janne Sakarinpojan rappusten ja seinien alle, hänen venehuoneeseensa, niin, vieläpä hänen eteiseensäkin. Lintuparvet — haahkat, punasääriset rantaharakat, haikarat, riskilät, kajavat ja merimetsot — lähtevät äkkiä, milloin syystä, milloin syyttä lentoon kymmeniäkin kertoja päivässä ja täyttävät silloin ilman korvia särkevällä kirkunallaan ja kaakotuksellaan.

Asuinpaikkansa oli Janne valinnut samalla vaistolla kuin vesilintu; — hän tahtoi karttaa kahta ankaraa vihollista: luoteismyrskyä ja tätä talvisin seuraavaa lumipyryä. Ja talvella kävikin lumipyry aina rotkon yli siltä puolelta, jonka seinuksen viereen hänen huoneensa oli rakennettu, joten hän myrskyisimpinäkin talvina pääsi tunturiseinän suojassa meren rantaan. Huoneen ympärillä oleva pieni maatilkku oli nykyiselle paikalleen kannettu saaren muilta tienoilta, ja itse huone — joka siinä kaltevasti nojautui tunturia vastaan — oli, sen huomasi kohta, kokoonpantu vanhan kajuutan jäännöksistä, joihin oli liitetty lisärakennuksia asianhaarain mukaan. Alaspäin riippuvan, maitiaisia kasvavan katon alta pilkottivat pienet vihreät ikkunat, suolaveden puoleksi soentamien silmien kaltaisina, jotka tuijottavat tuuhean ja takkuisen otsatukan alta; ja polku, joka vihreän hauran peittämältä venetelalta vei asuintupaan, muistutti laivan laskutikkaita. Alempana, ihan rannalla, seisoi tuohilla verhottu venesuojus, kattopainona raskaita kiviä myrskyn varalta.

Kalakarillensa olivat Janne ja Marina sen merkityksen tähden, mikä sillä oli ollut heidän elämässään, antaneet nimen "Bergingen" [Norjankieltä; suomeksi: pelastettu], jolla nimellä merikartatkin sen vielä tänään tuntevat. Mutta varmaankin kuuntelisi kartanpiirtäjä tai merimies, joka myrskyisenä yönä passarilla mittailee merikarttaa, pysyäksensä tarpeellisen etäällä vaarallisesta salakarista, epäilevästi hymyillen kertojaa, joka selittää, että laiva, joka nimestä päättäen tänne kerran oli pelastunut, ei ollut muuta kuin — kahden nuoren rakkaus. Ja kumminkin liittynee useihin rannikkomme lukemattomien karien ja saarien nimiin monta tarinaa, monta liikuttavaa, kansamme huomaamattomassa elämässä tapahtunutta tapausta, joita kenties pidettäisiin vielä epäiltävämpinä.

"Bergingenille", johon kuuluu kolme eri syvyydessä olevaa, rivitysten saalista vakoilevaa salakaria, oli vain kaksi tai kolme neljännestä Skorpöltä. Huoneista voivat kotona olevat, s.o. Marina ja hänen lapsensa — joita oli kolme; yhden pojan ja yhden tyttären oli Herra kutsunut luokseen — nähdä veneen, millä isä ja Iso-Lassi aamuin illoin kalastelivat: laskivat ja kokivat pitkääsiimaansa tai asettivat kalat karille, jonka matala harja tavallisesti oli lokkien ja muiden vesilintujen peitossa.

Väliin kauniilla kesäsäällä seurasivat äiti ja lapset huvikseen isää; mutta toisin oli laita ollut ensi vuosina. Janne oli siihen aikaan sairastanut kaksi erää, kuusi kuukautta kerrallaan, ja silloin — Stuwitz kun ei antanut velkaa — oli Marinan täytynyt toimittaa miehensä tehtävät ja kalastajan puvussa puhkia merellä, oli ilma mimmoinen tahansa.

Kesäilloin istui nyt Marina tavallisesti huoneensa aukiolevan oven suussa. Ja kun aurinko ihmeen kauniine pilvisaattoineen laskeusi kullankeltaiseen tahi sinipunervaan mereen, oli hänestä kuin olisi Janne veneinensä tuolla ulkona ollut taivaan rajojen sisäpuolella. Semmoisina kauniina iltoina istui Marina tavallisesti kynnyksellä, hyräili jotakin laulun pätkää, kudelma tahi ompelus kädessään, lasten leikkiessä vieressä.

Muulloin hän eli alituisessa levottomuudessa myrskysäiden takia, jotka saivat alkunsa mantereen vuoristosta, sekä korkeiden ärjyaaltojen tähden, vieläpä luimuisten salakarienkin, joita kuohut kirkkaimpana päivänäkin aivan odottamatta saattoivat huuhtoa. Ja samaa levottomuutta ylläpitivät hänessä vaivaloiset matkat, joita Jannen joka vuosi joulun aikana täytyi tehdä, saadakseen kalansa myydyksi Sörströmmenissä asuvalle maakauppiaalle. Sinne oli vesimatka vaikeampi kuin M—nsalmeen; mutta Heggelundin puoleen ei Janne tahtonut kääntyä siitä saakka kun Stuwitz oli häneltä kieltänyt lainan. Ja paitsi sitä Stuwitz moitti aina hänen kalojaan ja tinki niiden hintaa.

Jannen ja Iso-Lassin veneessä istui tähän aikaan tavallisesti kolmaskin henkilö, joka, niin pieni kuin olikin, teki hyötyä panemalla syöttejä koukkuihin.

Tämä kolmas oli kodin ilo, kultatukkainen vilkas Martti. Aina hän oli virkeä, kaikkeen valmis ja aina livertelevänä. Ja aina hän puuhasi jotakin: milloin pieniä kalalampia, milloin linnunansoja ja muuta, mitä mieleen johtui. Skorpö-saari, omituisen luikertavat vedet, jotka erottivat luodot toisistaan, ja kalakarit tuolla ulompana — siinä hänen maailmansa. Hän tiesi paikalleen, missä kampela majaili, kun hän oli pyydystämässä niitä; hän tiesi vesilintujen tavat; tunsipa muutamia itse linnuistakin — niitä, jotka saarella syntyneinä vuosittain palasivat vanhaan pesäänsä, lähteäksensä kesän kuluessa merelle, nuoret poikaset mukanansa. Kun pohjoisempaan siirtyvät muuttolinnut saapuivat, olivat karit täynnä harvinaisia lintuja, joista Martin mielestä suokukko oli omituisin; ja hän mietti ja ihmetteli, mistä nämä siivelliset tulivat — mistä kaukaisista maista. Viimein saapui joutsenkin, joka, sen tiesi hän, oli kaunein kaikista linnuista.

Yhdentoista vanha hän oli, kun hän ensi kerran kävi Sandeidin kirkossa ja näki kokoontuneen kirkkoväen. Hänen huomioonsa tarttui silloin koko joukko asioita: kirkossa oli kolme ovea, joista ryhmä toisensa jälkeen purjehti sisään ja asettui suljetuin rivein istumaan toinen toisensa taakse, aivan niinkuin vesilinnut karilla tuolla kotona, mustat, s.o. miehet toiselle, ja valkoiset, naiset, toiselle puolelle. Hän oli melkein vakuutettu siitä, että kalaparven tullessa koko ryhmä täältäkin lähtisi lentoon — kirkuen, aivan niinkuin tuolla kotona. Mutta sitten ei hän katsellut muuta kuin mahtavaa rouva Heggelundia, joka silkkipuvussa, paksut, raskaat kultaketjut rinnallaan, istui aivan saarnatuolin alla, pitäen sylissään pientä tyttöä, joka hymyili ja osoitti sormellaan häntä.

Kun hän tuli kotia, sai hän ensi kerran eläessään selkään. Hän oli kivistä laatinut saarnatuolin ja saanut nuoremmat siskonsa kuulijoikseen, vihkiessään lampaan ja porsaan pariskunnaksi — matkien pastoria. Isän antama kuuluva korvapuusti teki äkkiä lopun tästä juhlallisuudesta, joka sitten päättyi tuntuvaan selkäsaunaan.

Kesin sattui usein, että Martti ja Iso-Lassi olivat kahden merellä, joko kokemassa pitkääsiimaa tai uistelemassa. Miehenkarilas istui tavallisesti ääneti, joll'aikaa Martti, isänsä sarkanuttuun puettuna ja patalakki päässä, ihmetteli milloin mitäkin tai luki jaaloja, jotka kulkivat kesin ja syksyin tästä ohitse, lastattuina kuivilla kaloilla, mitkä oli ripustettu pitkin päämastoa ylöspäin.

Jo aikaisin oli poika Marinan johdolla ruvennut lukemaan. Ensimäiset kirjaimet, jotka hän oppi tuntemaan, olivat nuo suuret, halenneet, mitkä puusta tehtyinä olivat kiinnitetyt savuisen ja ahtaan mökin katon rajalla olevaan seinälautaan. Laudan toinen pää oli katkennut, mutta yhteen sommiteltuina muodostivat kirjaimet sanan "Tulevaisuus"… Ja se, sanoi Marina, oli Jumalan kädessä. — Nyt oli Martti jo ehtinyt "selityksiin" [Pontoppidanin selitykset = katkismus], ja läksyään luki hän veneessä, uistimen siima kiinnitettynä veneen hankatappiin.

Niin istuivat he eräänä juhannusyönä tuolla ulkona. Ilma oli mitä ihanin. Kello 12 lepäili keskiyön aurinko raukeana, punaisena pallona taivaanrannalla lännessä, ja sinipunertavia hyökyjä vyöryi merellä niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kohta sen jälkeen "syttyi" aurinko uudelleen; pitkät ja loistavat olivat sen säteet, seurassaan rusko, joka nosti kultaisia pilvipatsaita taivaan ja meren välille. Laineet lipoivat tulenhohtavina kielinä venettä, missä äänettömät kalastajat istuivat, alla päilyvän veden kuvatessa heidän muotojaan. Iso-Lassi veti samalla ylös ison punakalan.

Kun hän oli saanut sen veneen laidan yli, kysyi hän äkkiä Martilta, seisoiko tämän kirjassa, että punakala on merenhaltian lemmikki. Martti säpsähti, mutta hänen täytyi tunnustaa, ettei hän vielä ollut mitään sellaista lukenut selityksistä. Lassi selitti silloin, että kalan silmät aina ovat puhjenneet, kun se nostetaan merestä, sillä merenhaltia pusersi sen kuoliaaksi, niin pian kuin se oli tarttunut koukkuun.

Tätä selitystä seurasi sitten pitkä jakso muita samanlaisia, ja ne päättyivät aina kummitusjuttuihin. Kesäiltoina, kun he näin istuivat kalakarilla ja vetelivät vedestä kellanpunaruskeita turskia ja silloin tällöin pyhäkampeloita tahi muita kaloja, sai Martti tietää paljon sellaista, jota hän ei ikinä ollut aavistanutkaan. Lassi ilmoitti hänelle, että jokaisella kalalajilla on haltiansa eli kuninkaansa, jonka tarttuminen koukkuun ei ennusta hyvää. Oli olemassa lohikuninkaita, kruunupäisiä sillikuninkaita ja turskakuninkaita. Viimeksi mainittujen saannissa ei ollut sanottavaa vaaraa, sillä turskakuninkaita saatiin usein. Kunnioittaaksensa sitä, ei kalastaja koskaan avaa sen vatsaa, se on avattava selästä. Oli myös olemassa Kraki-niminen merikummitus, joka suuruudeltaan oli saaren kokoinen ja joka väliin hyvällä säällä nousi veden pinnalle, jolloin hyöky loiski tunturin korkuisena sen ympärillä. Vene ja pitkäsiima kyllä ilmaisivat kokeneille kalastajille, milloin oltiin semmoisen päällä, sillä Krakin likitienoilla oli aina suunnattoman paljon kaloja. Sen tähden, milloin jotain epäluuloista huomataan, on parasta pian puikkia pakoon. Lassi oli — niin hän vakuutti — usein ollut Krakin pelissä Ruijan merellä.

Tämä juttu antoi Martille paljon miettimistä. Eiköhän Krakiakin voitaisi vangita — tuumi hän — jos tunturilta laskettaisiin mereen vahvat rautaketjut, koukkuna välttävällä syötillä varustettu laivan ankkuri?

Tähän aikaan oli kummallinen huhu jo kauan kiertänyt pohjoisia rannikoita. Sinne olisi saapuva ihmeellinen laiva, kerrottiin, joka kulkisi ilman purjeita, savun ja rattaitten voimalla. Ja eräänä kesänä nähtiin semmoisen kiitävän Skorpön ohitse. Muutamia päiviä sen jälkeen kyhäsi Martti kokoon ratasveneen, joka saatiin kulkemaan vipusinta polkemalla, mutta isän vanha kuusisoutu, joka tähän tarpeeseen oli otettu, kulki kumminkin paljoa paremmin soutamalla. Marina oli iloinen pojan kekseliäisyydestä; Jannea se sitä vastoin vähemmässä määrässä miellytti, "sillä se herätti ihmisten pilkkaa, eikä ollut miksikään hyödyksi."

IV.

LAPINMUTKA.

Janne Sakarinpojan likimmät naapurit asuivat Lapinniemellä Lapinmutkassa. Skorpön mannermaan-puoleisen, kaikkialla vaikeapääsöisen, lehtimetsällä reunustetun rannan erotti mannermaan alastomasta ja mustasta tunturiseinästä kapea, mutta syvä salmi. Pienellä niemekkeellä, jonka Skorpö tässä muodostaa ja jota sanotaan Lapinniemeksi, asui siihen aikaan yksi ainoa, suomalainen perhe. Kalteva ja kivinen ruohikkotörmä, jolle asumus oli sijoitettu, olikin melkein ainoa salmen rannalla oleva paikka, mihin huonetta kävi rakentaminen. Suomalainen asui siinä pienessä maakojussa, jonka katon liitteiksi oli käytetty muutamia riukuja ja jonka lakeisesta nouseva savu mustasi takana olevan vuoriseinän. Rannalla nähtiin pari poikkipiittaa, jotka toimittivat venesillan virkaa. Suomalaisen vaimo oli synnyltään lappalainen, ja kun tämän sukulaiset jokavuotisella matkallaan Ruotsista ja Ruotsiin kevätkesin uittivat salmen yli poronsa, jotka kävivät laitumella saarella, kulki poropolku suomalaisen kojun ohitse jyrkästi nousten ylängölle, joka rajoitti saaren sisäseutuja. Kojun läheisyydessä olevan, luonnon muodostaman ylipääsypaikan viereen pystyttivät lappalaiset sen tähden leirinsä — kuusi tai kahdeksan kotaa — niiksi muutamiksi viikoiksi, jotka he Skorpölla viettivät. Tätä paikkaa on jo vanhastaan sanottu Lapinmutkaksi, epäilemättä sinne vievän väylän luikertelevaisuuden takia.

Suomalainen — roteva, valkotukkainen ja sinisilmäinen mies — ei ollut ajan pitkään voinut elää lappalaisten tavoin. Kiertolais-elämää viettäessään vaimonsa heimolaisten kanssa hän oli kohdannut paikan, johon oli nähnyt soveliaaksi asettua kiintonaisesti asumaan. Kesäaikoina tarjosi Lapinmutka kotitarpeeksi kaloja ja talvisin tilaisuutta ulkokalastukseen. Hiukan perunoita sekä ruokaa muutamille lampaille ja yhdelle lehmälle antoi kojun ympäristö; rehujen lisäksi riivittiin lehtiä törmältä, ja lehmälle vaimo leikkasi talvisin hauroja ulkosaarilta. Keväisin alettiin lappalaisten tuloa odottaa, sillä nautitun vierasvaraisuuden kiitokseksi antoi appiväki tavallisesti aina tappoporon, muutamia taljoja talvivaatteiksi ja kengiksi, kuivatuita poronpaisteja, vähän jännelankaa ynnä muuta, mitä talossa tarvitaan.

Juhlana pidettiin sentähden päivää, jona luppakorvainen Musti äkkiä tuli haltioihinsa ja alkoi vinkuen juosta törmän ja kojun väliä; mutta eniten kaikista iloitsi sukulaistensa tulosta lappalaisen tytär, Lapinmutkan emäntä, joka salaisuudessa ikävöi heimolaisiansa. Kun vieraat tulivat näkyviin salmen toisella puolella olevassa Morkniemen rotkossa, souti suomalainen kohta heidän luokseen, ja Musti, jota oli pidettävä kiinni, jottei se pääsisi ennen aikojaan uimaan salmen yli peloittamaan porolaumoja, säesti raivoisalla haukunnallaan toisella rannalla olevia tovereitaan, nämä kun puuhasivat porojen kokoomista. Mutta tervehdyksessä "Jumal' antakoon", jolla suomalaisen vaimo vastasi vanhempainsa "hyvän päivän" toivotukseen ja syleilyyn, puhkesi kokonaisen vuosikauden salattu koti-ikävä sanoiksi.

Kun sitten suuret porohärät, joita vanha lappalainen itse, hänen vaimonsa ja vanhin tyttärensä taluttivat, olivat vapautetut kantamistaan teltoista, talouskaluista ja komseista [komse = laukku, jossa lappalainen vaimo kuljettaa lapsensa], missä pari pojan ja tyttären lasta vuotiin käärittyinä joko makasi tai aterioi yhtä levollisesti kuin mikään herraslapsi kehdossaan, saatettiin pieni kyyryselkäinen, toisella sadalla oleva ukko, jonka vetiset silmät olivat sokeat ja joka oli nähnyt "seitsemän kuninkaan päiviä", suomalaisen majaan, jossa hän sai kunniapaikan, siitä tuskin muulloin liikkuakseen kuin jonakuna kauniina päivänä, auringon paistaessa. Kohdattuansa tyttärensä tyttären, hän koetteli käsin tämän kasvoja ja kysyi paikalla kuulumisia. Hän oli pakana, kuten niin moni vanha lappalainen siihen aikaan, ja esi-isäinsä uskossa tahtoi hän kuolla. — Eräänä vuonna, jolloin häntä ei muitten muassa nähtykään Skorpölle saapuvaksi, kerrottiin, että hän oli kuollut ja säädöksensä mukaan haudattu tunturilla olevaan kiviraunioon, ylösalaisin käännetyn pulkkansa alle.

Noin tunti ensimäisen porolauman jälkeen tulivat toiset, jaettuina kolmeen osastoon, tyttärien, vävyjen sekä palkollisten vartioimina. Kutakin osastoa ympäröi sitäpaitsi parvi koiria, joiden nähtiin milloin hyppivän ja juoksevan rannalla, milloin säntäävän veteen, ajaakseen maalle jonkun vastahakoisen poron, milloin taasen seisahtuvan pudistamaan vettä turkistaan.

Näinä kesäviikkoina oli suomalaisen vaimo muuttunut vanhempainsa asunnossa päiviänsä viettäväksi lappalaistytöksi ja Musti oli, kuten alkuansakin, lappalaiskoira. Vaimon suurin ilo oli harjoittaa tytärtänsä kaikkiin lappalaisnaisen askareihin.

Suomalainen katseli tätä kaikkea tyynesti. Hän piti vaimostaan, jonka viehkeys oli hänen oman jäykkyytensä vastakohta. Hän tunsi vaimonsa luonnon, hän tiesi, että tämän täytyi saada purkaa tunteitansa.

Porohärät kuljeksivat sitten päivittäin ja ilman vartioita tunturilla, muitten eläinten pysyessä alempana tasangoilla, missä aina vaistomaisesti kulkivat tuulta vastaan. Rinteitten alla, missä sananjalat monissa paikoin peittivät ne selkää myöten, viihtyivät ne ainoastaan niinä päivinä, joina sumu peitti koko tunturin läpinäkymättömään utuvaippaansa. Siellä silloin tapasivat toisensa porot ja kuhisevat lokkilaumat, jotka kimeällä kirkunalla pakenivat sumua ja myrskyä.

Silloin tuli äkkiä — ja aina ennenkuin oli osattu ajatellakaan — lähdön päivä, jota tytär, kansansa luonteenlaadun mukaan, — lappalainen kun elää vain hetki hetkeltä — viimeiseen saakka oli mielestään karkoittanut. Edellisenä päivänä kootut porot saatettiin nyt salmen yli veneellä, jonka jäljessä kellokas ui, vanhan lappalaisen pitäessä sitä nuorasta. Toiset seurasivat johtajaansa pitkänä jonona.

Tuli eron hetki. Vaimo syleili itkien jokaista ja viimeksi iäkkäitä vanhempiaan. Vanhinta tytärtänsä ja pienokaista, joka monen vuoden väliajan jälkeen oli syntynyt, painoi hän näiden rintaa vastaan, ja hänen lappalaisessa hyvästissään "jääkää rauhaan", minkä hän vapisevalla äänellä lausui, oli jotakin melkein epätoivoista. Seuraavina päivinä hän ei puhunut paljon mitään, kunnes kodin huolet jälleen saivat hänen mielensä tasapainoon.

Suomalainen ei tästä ollut millänsäkään, sillä hän tiesi kokemuksesta, että vaimo pian unhottaisi haikeimman surunsa, ja että hän sitten alkaisi iloisesti, kuten ennen, pakinoida ja tuumia, mitä kaikkea tulevaan vuoteen ehtisi tapahtua.

Tammikuussa oli miehen lähtö ulkokalastukselle; lähdön edellisinä päivinä valtasi vaimon taas kiivaana suru, sillä nyt hän oli jälleen jäävä pitkäksi ajaksi yksinäisyyteen.

Eräänä yönä — vähää ennen miehen lähtöä — nukkui vaimo hyvin levottomasti. Hän näki unessa vanhan äidin-isän, vainajan, tulevan hänen vuoteensa ääreen ja sanovan, että tyttärentytär kohta saa matkustaa kotiin kansansa luo. Ja hänestä tuntui kuin olisi hän samalla nähnyt vedellä puoleksi täyttyneen, kannettoman ruumisarkun lojuvan rannalla ja kuullut vainajan mutisevan, että tällä veneellä oli salmen yli kuljettava. Kun pelästynyt vaimo tahtoi juosta miehensä luo, joka seisoi oven suussa surullisena, nuorin lapsi sylissään, muuttuivat ukon kasvot äkkiä tummansinisiksi, ja hän tarttui häntä käsivarteen ja pusersi sitä niin kovasti, että vaimo huudahtaen heräsi.

Jäyhä suomalainen on harvoin niin taikauskoinen kuin lappalainen ja nordlantilainen. Kun mies kuuli vaimonsa unen, sanoi hän vain, että painajainen oli eukkoa ahdistanut. Mutta raskasmielinen vaimo oli toista mieltä; hän arveli nähneensä enteen.

Eräänä maaliskuun päivänä lähti vaimo ja hänen vanhin, neljätoistavuotias, Lyma-niminen tyttärensä hauroja leikkaamaan muutamalta saarelta. Kotiin ei jäänyt muita kuin pieni viisivuotias tytär ja koira. Kesken työtänsä heitti äiti sattumalta silmäyksen rantaan ja näki veneen hiljaa kulkevan virran mukana ulos aavalle päin. Keulanuora oli epäilemättä liukunut niljakasta kivestä, jonka ympäri se oli kierretty.

Kauan aikaa seisoi hän siinä, haurakimppu toisessa, sirppi toisessa kädessään, ikäänkuin kivettyneenä, ja katsoa tuijotti venettä. Viimein selkeni hänelle, että kuolema kutsui häntä; ihmisapua ei ollut saatavissa.

Seuraavan päivän aamu oli jo käsissä. Tytär oli levittänyt vaatteensa äidin päälle, joka puoleksi lumen peittämänä ja horroksissa makasi haura-vuoteellansa, missä he olivat koettaneet yön kuluessa pysyä lämpöisinä. Hän aikoi laskuveden aikana ryhtyä uskaliaaseen yritykseen. Kapean salmen yli oli hänen päästävä, vieläpä henkensäkin uhalla. — Silloin tuli Marina pienellä veneellä nientä kiertäen.

Kuten tuhannet nordlantilaiset vaimot talvisin, oli Marinankin tänä talvena täytynyt jäädä lastensa kanssa yksikseen; ja näinä kuukausina — Jannen ja Iso-Lassin kalastaessa Lofotenissa — kului moni öinen hetki, hänen voimattaan saada unenrahtua silmiinsä. Viime yönä hän oli luullut kuulevansa koiran kaukaista ulvontaa, ja se ajatus oli iskeytynyt hänen päähänsä, että Lapinmutkassa asiat eivät olleet oikealla kannalla. Hänen arvelunsa muuttui varmuudeksi, kun hän näki valkoista lunta vastaan selvästi kuvastuvan mustan koiran levottomasti juoksevan edestakaisin maakojun ja rannan väliä; sen huomattuaan hän lähti kiireesti asiaa tutkimaan ja saapui onnettomien luo otolliseen aikaan.

Kotiin päästyään sairastui suomalaisen vaimo kovaan kuumetautiin, jonka kestäessä Marina sitten joka päivä kävi häntä katsomassa ja hoitamassa. Pari päivää sen jälkeen kun hänen miehensä oli saapunut kotiin, hän kuoli.

Kun kesän tultua Matti Nuton perhe taas saapui Skorpölle, kohtasi sitä suru ilon asemesta. Siinä silloin päätettiin, että Lyma, suomalaisen vanhin tytär, seuraisi äitivainajansa vanhempia. Pari vuotta sen jälkeen meni tytön isä uuteen avioliittoon Matti Nuton toisen tyttären, vaimovainajansa sisaren kanssa — "saadaksensa vaimoihmisen kojuunsa."

Aikaa, jolloin Matti Nuton telttoja pystytettiin suomalaisen majan ympäristöön, odottivat yhtä suurella levottomuudella Janne Sakarinpojan kuin suomalaisenkin lapset — joita tällä viimemainitulla oli kaksi hänen toisesta vaimostaan. Ja erittäinkin olivat lapsista keskiviikko- ja lauantai-illat hupaisia, sillä silloin ajettiin porolaumat kotiin lypsettäviksi.

Lämpöisen kesäpäivän ilta-aurinko alkoi jo levitellä punaista hohdettaan tunturin rinteelle, kun ensimäiset haaraiset sarvet kuvastuivat vuoren halkeaman yläpäässä ilman kirkkautta vastaan. Kohta sen jälkeen tuli pari kolme eläintä kokonaisuudessaan näkyviin. Näitä seurasi sitten rinnettä alaspäin yhä levenevässä jaksossa lehtipuita kiertävä levoton joukko, satojen nilkkanivelten saadessa aikaan porojen kulussa niin omituisen napseen. Laumojen ympärillä juoksivat haukkuvat koirat, joita vartiat milloin yllyttivät, milloin toruivat, ja illan hiljaisuudessa yhtyi vähitellen tähän hälinään kuumeisessa hommassa olevien suurten ja pienten raikuvia huutoja ja iloista hälinää.

Omituisen näyn tarjosi siinä hyörivä, lyhytkasvuinen ja pehmeää kieltänsä puhuva väki, päässään neliskulmaiset kesälakit ja yllään kirjavat, rinnasta auki olevat kesäiset sarkanutut, joiden heleät, sini-, puna-, kelta ja vihreäväriset reunusnauhat korkean pohjolan loistavassa kesävalossa käyvät samanlaiseen sopusointuun kuin toisistansa jyrkästi eroutuvat värit etelässä. Lapset elivät siinä satujen lumottua elämää.

Vihdoin olivat porot, vaikka jonkinmoisella vaivalla, saatetut aitaukseen, missä ne oli lypsettävä. Muutamat eläimistä paneutuivat siinä tyynesti lepäämään, toiset taasen seisoivat ja töytiskelivät leikillisesti toisiaan sarvillansa. Niskoittelevan vaatimen eli emäporon päähän heitti joku miehistä oikealle paikalleen aina sattuvan suopungin, ja pienen taistelun jälkeen saatiin vastahakoinen eläin lähimmän aidanseipään luo lypsettäväksi. Siinä seisoi auringon paisteessa mustasilmäinen Lyma, suomalaistyttö, kultanauhaisine punaisine myssyineen, lämpöisenä ja työintoisena, ja hymyili sulhonsa, Pellon Iiskon ponnistuksille. Tämä oli tanakka, hyvänsävyisen näköinen mies, yhdeksänsadan poron omistaja, ja hänen kanssaan piti Lyman mennä ensi talvena vihille Karesuannossa, missä heidän talvimajansa oli.

Lymalla oli aina muassaan pieniä tuliaislahjoja Jannen lapsille, ja erittäin hyvä ystävä oli hän vanhimman eli Martin kanssa, joka oli jo olemassa sinä vuonna, jolloin hän pelastui saarelta ja jolloin Marina niin uskollisesti hoiti hänen äitiään. Ensinnä hyväili hän vaadinta ja antoi sille suolaa, sitten lypsi hän sen, ja Martti, joka seisoi hänen vieressään, sai juodakseen lihavaa, hyvänmakuista maitoa.

Parin tunnin kuluttua olivat porot lypsetyt, ja nyt uudistuivat äskeiset temput. Varjot lehtipuiden välissä pitenivät, eläimet kiiruhtivat rinnettä ylöspäin tavallisille rauhallisille laitumilleen tunturin laella — huudot ja koirien haukunta etenivät etenemistään tyynessä kesäillassa.

Myöhemmin kokoontuivat perheen jäsenet, suuret ja pienet, vieläpä palvelijatkin, vanhuksen teltan edustalle kuuntelemaan seikkailuja ja juttuja. Matti Nutto, joka istui pölkyllä teltan ovella, otti esiin tuluksensa sinisestä, siihen tarpeeseen laitetusta kaulahuivistaan, iski tulta ja sytytti pienen, mustan piippunsa. Vedellen savuja, joita sitten puhalteli illan ilmaan, kuunteli hän vanhaa Sillaa, joka vanhuuttansa vavisten istui ja kertoi sekä silloin tällöin joko alkoi omia aikojaan laulaa hyräillä tai vaipui uneen, jolloin häntä oli heräteltävä.

Toisina iltoina pidettiin "joikauksia", se on: istuttiin ympyrässä kyyrysillään, ja laulettiin pieniä tilapäisiä lauluja — enimmiten jonkun kunniaksi; mutta usein sisälsivät laulut myöskin joitakuita vihjauksia tai pilkanpistoa. —

Eräänä tällaisena iltana kuuli Martti kerrottavan Hopea-Saarasta, joka kuljeksi ympäri Lapinmaan tuntureilla, hopeinen vyö sielikkonsa alla. Hänellä oli — sanottiin — arpakannus, ja hän osasi loitsia. Tämä juttu ja moni muu samanlainen antoi alituista askaretta Martin mielikuvitukselle, ja elintavat tuolla alhaalla Lapinmaassa väikkyivät aina sadunkaltaisessa hohteessa hänen ajatuksissaan.

Yritteliäs Stuwitz oli luonut silmänsä Lapinmutkaan ja huomannut tämän erinomaisen hyvin soveltuvan kauppapaikaksi. Siinä oli näet harvinaisen sopuisasti kaikki semmoiseen välttämättömät edellytykset: hyvä satama, kalakari aivan vieressä, sekä sen ohessa tilaisuutta yhdistää koko sen puoleinen mannermaa siihen lappalaiskaupan liikkeeseen, minkä kalastusretkille ohitse kulkevan rahvaan tarpeet synnyttivät.

Stuwitz tahtoi hyvällä tai pahalla saada pois saaren nykyiset asukkaat, jotka olivat asettuneet juuri parhaimmalle kauppapaikalle. Tämä ei kumminkaan ollut mikään helppo asia, sillä tässä tuli monien etu kysymykseen.

Lapinmutkasta hän sai kovan vastuksen, suomalaisen puolta kun vielä pitivät lappalaisetkin, jotka eivät mistään hinnasta tahtoneet kadottaa vanhaa porotietään eikä vanhoja laidunpaikkojaan. Janne ja Marina taas, jotka rakastivat kotoansa ja kalakariansa, vastasivat vältellen, että he aikoivat jäädä Skorpölle, niin pitkäksi aikaa kuin suomalainenkin; sillä hinta, minkä Stuwitz heille tarjosi, ei riittäisi pitkälle, heidän kun oli jossakussa toisessa paikassa alkaminen uudestaan.

Stuwitz koetti nyt saada ostamalla omakseen koko saaren; mutta tämäkin tuuma raukesi, sillä saari oli pappilaan kuuluvaa alusmaata.

Nyt alkoi hänen puoleltaan kiusantekoa ja rettelöitä, jommoisia siihen aikaan mahtavan kauppiaan oli aivan helppo panna toimeen talonpoikapoloista vastaan. Hän osti velkakirjan, jonka Janne oli antanut Sörströmmenissä kalanpyydyksistä, ja pani sen hakemukseen. Kun oikeudenpalvelijat tulivat mökille ja kirjoittivat kaiken, mitä siinä oli, kasvoi velkasumma kulunkien kautta kaksinkertaiseksi. Huutokauppa oli odotettavissa.

Kohta sen jälkeen saivat Janne ja Lapinmutkan suomalainen manuun muutamista pitkästäsiimoista, jotka Stuwitzin kalamiehiltä olivat Stamsalmessa turmeltuneet. Jannea ja suomalaista syytettiin näet siitä, että olivat leikanneet poikki siimat ja vieneet kappaleen rihmaa mukanaan.

He olivatkin todella eräänä päivänä viime talvena leikanneet poikki muutamia Heggelundin merkillä varustettuja reivin mutkia. Mutta tämä oli silloin — kuten niin usein merellä — ollut välttämätöntä. Reivistä he kumminkaan eivät olleet ottaneet vähintäkään. Nyt väittivät Stuwitzin kalamiehet nähneensä kappaleen tätä, siihen aikaan jotenkin harvinaista reivirihmaa rapinuorana Jannen johtamassa nelihankaisessa.

Manuuta ei olisi tehty, vielä vähemmin olisi siihen liitetty varkauden syytöstä, jollei Stuwitz kaikin keinoin olisi tahtonut päästä skorpöläisten kimppuun. Mutta Janne vannoi mielessään, että vaikka jäisivätkin vaille vaatteita ja kalastusneuvoja, kuten ensiksi Skorpölle tullessaan, ei hän kumminkaan antaisi ajaa itseänsä pois kodistaan eikä kalakarilta; ja Marina oli samaa mieltä. Hän arveli että tästä pälkäästä heitä kyllä auttaisi Hän , joka on Stuwitzia voimallisempi.

Tästä kaikesta ei Heggelund tiennyt mitään. Hänen asioitaan hoiti, niin suuria kuin pieniä, yksinään Stuwitz.

MERILAPPALAINEN IISKO.

Lövön Iisko, merilappalainen, oli elinajakseen kadottanut rauhansa tuona yönä, jona hän Busensalmessa erosi korpraali Stuwitzista ja tämän pojasta. Hänelle selvisi vuosien kuluessa yhä selvemmäksi, että hän piilottamalla tytön oli tehnyt rikoksen, joka sekä omantunnon että lain edessä oli verrattomasti suurempi kuin tuo toinen eli haaksihylyn rosvous, jota hän oli pelännyt, minkä ohessa hän, jos asia tulisi ilmi, syyttömästi saattaisi joutua syytökseen laivan pohjalautojen rikkomisesta. Mitä hän taasen Stuwitzin rikoksesta tiesi, siitä hän ei voinut mitään näyttää toteen. Stuwitzin tarvitsi vain, kuten vanha korpraali oli sanonut, rohkeasti väittää, ettei kanteessa ollut mitään perää. Mutta Marinassa sitä vastoin oli Stuwitzilla elävä todistus häntä vastaan. Ja tästä oli Stuwitz pari kertaa tavatessa osannut Iiskolle huomauttaakin. Pelko oli sentähden saanut Iiskon vaikuttamaan Marinaan siihen aikaan, jolloin Stuwitz tälle tarjosi avioliittoa. Jos Stuwitz naisi Marinan, olisi, niin tuumaili merilappalainen, viimeinenkin vaara poistunut. Että Stuwitzissakin oli samanlaisia aikeita vaikuttamassa, siitä ei Iisko tiennyt mitään. Hänestä oli kuin olisi salamoita sisältävä ukkospilvi alinomaa uhannut häntä, ja tämä karkoitti ilon hänen maallisesta elämästään sekä huolestutti hänen mieltään tulevaiseen elämään nähden samassa määrässä kuin hänen voimansa alkoivat riutua. Mutta Stuwitzia, joka oli syypää kaikkeen tähän pelkoon ja alakuloisuuteen, vihasi hän koko sydämestään; ja tämä vihantunne kasvoi hänessä kasvamistaan, kuta selvemmin hän näki, ettei hän vihatulle mitään voinut.

Iisko oli nyt vanha ja vaivainen, mutta vastahakoisesti laskeusi hän kumminkin vuoteellensa, sillä maatessaan hän kuuli selvemmin kuin muulloin omantuntonsa nuhteita. Eräänä syysaamuna hän jäi kuitenkin vuoteeseensa tavallista kauemmin makaamaan, ja siinä valtasi hänet ajatus, ettei hän enää nouse. Hän oli kovin levoton ja mietti, mitä lienee miettinytkin; mutta viimein pani hän sanan Marinalle, että tämä tulisi kiireesti hänen luoksensa, koska hänen päivänsä lähestyivät loppuansa. —

Tie oli pitkä, mutta tuuli hyvä; ja Marina lähti sanan saatuansa kohta matkalle, Iso-Lassi ja Martti soutajina. Janne jäi kotiin Skorpölle.

Kun Marina saapui Iiskon luo, oli tämä vähän virkeämpi. Siinä kesti puhetta vuoteessa makaavan ja vuoteen vieressä istuvan kesken kauan, ja siinä tuli vihdoin ilmi, ettei Iisko ollutkaan Marinan oikea isä. Ja Iisko sanoi, ettei hän voinut elää eikä kuolla rauhallisesti, ennenkuin oli saanut Marinan anteeksiannon, ja että hän tahtoi purkaa sydämensä papille, koska hänen päivänsä nähtävästi olivat loppumaisillaan. Mutta Marinan tuli luvata sekä sydämellä että suulla, ettei ilmaisisi asiasta mitään, ennenkuin vanhuksen silmät olivat sulkeutuneet kuolemaan, — ei edes miehelleen, jonka kanssa vuoteella makaava sanoi rehellisenä miehenä niin monta kertaa samassa veneessä soutaneensa. — Rintaneulan, joka oli pistetty hartiahuiviin, otti hän sitten esiin ja antoi sen Marinalle.

Marina istui hyvin liikutettuna. Ja kun lappalainen pyysi hänen anteeksiantoaan, vastasi hän voivansa, kiitos Jumalan, täydestä sydämestänsä antaa kaikki anteeksi; lausuipa vielä lisäksi herttaisimmat kiitoksensa, sillä eihän hän Iiskon avutta olisi tullut pelastetuksi haaksihylystä, eikä hän olisi saanut Jannea, joka hänelle oli kaiken maailman loistoa kalliimpi.

Kotimatkalla istui Marina veneessä monenmoisiin ajatuksiin vaipuneena. Väliin loi hän tutkivasti silmänsä Marttiin, ikäänkuin olisi tällä ollut osansa näissä hänen ajatuksissaan. Vaikkakin vanhan Iiskon ilmoituksissa oli paljon sellaista, jota hän ei voinut selittää, oli niissä kumminkin yksi kohta, johon hänen ajatuksensa aina kiihkeästi palasivat. Minkä tähden oli Stuwitz Brögelmannin luona tahtonut naida hänet? Pelkäsikö hän, että asia tulisi ilmi? Luuliko hän jotakin voittavansa?

Kun hän tuli kotiin, oli hän kovin rasittunut siitä, että oli juhlallisesti luvannut kasvatusisänsä kuolemaan saakka salata Jannelta, mitä matkallaan oli saanut tietää.

Mutta vanha Iisko reipastui, kun oli rikoksensa tunnustuksella saanut keventää sydäntään, siihen määrään, ettei pitkään aikaan ollut tuntenut itseänsä niin terveeksi. Hänestä tuntui kuin olisi Herra jälleen päässyt sisään hänen asuntoonsa — Stuwitz saisi tehdä, mitä hän ikinä tahtoi.

Eräänä päivänä monta vuotta takaperin oli tunturilappalainen Matti Nutto sangen surullisella äänellä valittanut Iiskolle vahinkoa, johon hän oli joutunut. Hän oli, lappalaisilla siihen aikaan vallitsevan tavan mukaan, salannut rahansa erään pyhänä pidetyn paikan läheisyydessä olevaan kiviraunioon, ja niiden joukossa oli ollut 400 riksiä paperirahaa. Kun nämä kivirauniossa rupesivat pilaantumaan, oli hän lähtenyt Tromsöhön erään kauppiaan luo vaihtamaan ne hopearikseiksi; mutta Tromsössä hän oli kuullut, että setelit — mikä usein tapahtuu lappalaisille — jo aikoja sitten olivat käyneet kelpaamattomiksi. Hän oli, sanoi hän, sattunut saamaan nämä rahat monta vuotta sitten, myydessään vuotia ja poroja Stuwitzille. — Iisko ei ollut Nuton valituksiin vastannut mitään, olipa niinikään tällä kertaa jättänyt ilmaisematta, mitä hän näistä rahoista ajatteli.

Kun tuli tiedoksi, että Stuwitz vainosi skorpöläisiä, ja että hän oli riitaantunut Nuttojen kanssa, joilla oli saarella laitumia, johtui tuo vanha tapaus Iiskon mieleen ja vihjasi hänelle, miten hän saattaisi saada Stuwitzin pulaan, tämän tietämättä, ketä hänen tuli siitä syyttää. Matti Nutto majaili kesäisin mannermaalla, ja kun Iisko kerran, ikäänkuin sattumalta, kulki hänen majansa ohitse, otti hän uudelleen asian puheeksi.

Lappalaisen silmät loistivat, kun Iisko sanoi tietävänsä ja vieläpä ilmoittavansakin hänelle keinon, miten hän saisi rahansa takaisin, jos vaan Nutto valalla vakuuttaisi, ettei hän missään tapauksessa hänen nimeänsä mainitsisi. Puuttumatta likemmin asian eri mutkiin, vakuutti hänelle sitten Iisko, että Stuwitz suuresti pelkäsi setelien tulevan viranomaisten nähtäviin. Nuton tulisi sen tähden mennä Stuwitzin luo ja kahdenkesken pyytää, että tämä vaihtaisi setelit hopearahoiksi; jollei Stuwitz tähän suostuisi, tarvitsisi Nutton vain uhata voudilla, "koska hän hyvin tiesi, että näiden setelien numerot olivat esivallan kirjoissa."

Neuvostaan ei Iisko vaatinut mitään muuta kuin ettei Nutto hänen nimeään asiaan sekoittaisi. Ja Nutto vannoi sen.

Sitten he erosivat. Matti jäi istumaan pölkylle, ja siinä siirteli hän edestakaisin lakkiaan ja hymyili itsekseen Iiskon pahanjuonisuutta. Kuta enemmän hän sitä mietti, sitä paremmilta ja varmemmilta näyttivät hänestä aseet, mitkä hän oli saanut käsiinsä. Kävihän niitä käyttäminen hiukan pitemmällekin kuin Iisko oli ajatellut, niillä kun sopi torjua Stuwitz pois Skorpöltä. Rahanvaihdon jälkeen tarvitsisi hänen vain huomauttaa Stuwitzille, että hänellä oli jälellä muutamia seteleitä, joita sopi käyttää, jos Stuwitz ei lakkaisi kiusaamasta häntä ja hänen sukulaisiaan.

Mutta Iisko ei sittenkään saanut rauhaa, ennenkuin oli käynyt rovasti Müllerin luona ja keventänyt sydämensä tunnustuksella. Kukaan muu kuin Müller ei kelvannut, sillä ei kukaan pappi nauttinut kansan kesken semmoista kunnioitusta kuin tämä.

Iiskon rippitunnustus hämmästytti suuresti rovastia. Hän oli Heggelundin ystävä ja oli tämän luona usein tavannut Stuwitzin, joka ei koskaan ollut henkilöllisyydellään häntä miellyttänyt. Stuwitzin olennossa oli jotakin kauhistuttavan salaperäistä, ja rovasti luuli nyt, kun oli saanut luoda silmäyksen hänen elämänsä vaiheisiin, voivansa selittää sen syyt ja synnyn.

VI.

KESÄKÄRÄJÄT. ISO-LASSI.

Kaksi kertaa vuodessa pidettiin oikeus- ja vero-asiain ratkaisemiseksi yleisiä käräjiä Heggelundin luona M—nsalmessa; ja näinä aikoina osoitettiin vanhuksen talossa mitä suurinta vierasvaraisuutta. Kansaa kokoontui suurissa parvin. Vuono oli täynnä veneitä, mitkä kaikkialta lähestyivät salmea. Sillan venepaikat olivat pian täynnä, ja rannan peittivät sitten pitkissä riveissä toinen toisensa taakse maalle vedetyt veneet. Ylösalaisin käännettyinä ja purjeet etuseininä muodostivat useat näistä tilapäisiä asuntoja, jotka tarjosivat kattoa öisin kahvipannujen kiehuessa päivisin niiden edustalla. Kivien lomiin tehtyjen nuotioiden ympärillä nähtiin alati koossa paljon pakisevia ihmisiä. Suurimmaksi osaksi olivat nämä nordlantilaisia, kiiltonahkahatuissaan ja uusissa, sinisestä sarasta tehdyissä takeissaan, jotka jättivät väriänsä käsiin ja paidan kauluksiin, suomalaiset taasen olivat tavallisesti puetut nordlantilaiseen tapaan, jotakin lappalaista lisänä. Tavattiin siellä lappalaisiakin. Näiden joukossa oli nuori, hyvämuotoinen nainen, joka kultareunuksisine, punaisine päähineineen ja somine, viheriästä vaatteesta tehtyine, keltanauhoin kirjailtuine kesäpukuineen veti huomion puoleensa. Helminauha kosketteli hänen kaunista silkkirinnustaan, ja vyötärettä ympäröi leveä, kallis, hopealangoilla kaunistettu vyö, jossa veitsi ja ompeluneuvot riippuivat. Olkaa kiertävästä nuorasta, joka rinnalla vaihtui helmivyöhön, hän kantoi komseaan, missä lapsi makasi. Nainen oli Lyma, joka sukulaistensa kanssa oli saapunut käräjille, sinne kun hänen isänsä, suomalainen, oli saanut haasteen.

Käräjille oli myöskin saapunut rikas venäläinen Vasiljev, seurassaan pari vähäarvoisempaa venäläistä. Hän — Heggelundin vieraita hänkin — oli tullut saadakseen oikeuden todistuksen erään proomunsa karille-joutumisesta. Pitkine kauhtanoineen ja korkeine päähineineen liikkuivat venäläiset kirjavan väkijoukon keskuudessa, jossa norjan, lapin, suomen ja venäjän kielestä itsestään syntynyt omituinen sekakieli surisi.

Heggelundin rannassa oli kaksi siltaa; toinen niistä oli määrätty niitä talonpoikia varten, jotka tekivät kauppaa meripuodissa, missä Stuwitz yksinvaltaisesti piti komentoa; toinen taasen oli vieraita varten, jotka siitä puiston kautta, jonka valkoiseksi maalattu veräjä aina oli auki, kulkivat vierasvaraisen isännän asuntoon.

Kun pitkä, hontelo, vääränenäinen Heggelund, musta hännystakki yllään, pinkohuivi kaulassaan ja suuri merenvahapiippu kädessään, saattoi tuomarin tai vieläpä joskus maaherrankin — jotka aina siinä tilaisuudessa olivat puetut kullalta loistaviin univormuihin — rannalta asuntoonsa, niin seisoi kaikki käräjäväki, kuten tapa vaati, päät paljastettuina, samoin kuin myös "korkean oikeuden" kulkiessa kortteerimajastaan käräjätupaan, mikä tapahtui kahdesti päivässä.

Kunnialaukausten paukkuessa ja lippujen liehuessa saattoi Heggelund paraikaa maaherraa asuntoonsa, kun kookas Vasiljev, jonka valkoinen parta peitti hänen kasvonsa niin kokonaan, että silmiä, otsaa ja terävää könönenää ainoastaan hiukan näkyi, äkkiä heittäysi maahan pitkäkseen korkean herran eteen. Vanha starovertsi — joksi sanotaan oikeauskoisia venäläisiä, jotka tunnustavat kirkkonsa vanhoja opinkappaleita — suuteli sitten, venäläisen tavan mukaan, "korkean oikeuden" jalkoja, maaherran koettaessa kaikin tavoin päästä mokomasta kunnianosoituksesta.

Heggelundin talossa vietettiin näinä päivinä kemuja, niin sanoaksemme, illasta iltaan. Päivällispöydässä istuivat viranomaiset, valtuutetut ja oikeudenpalvelijat vieressänsä, rovasti, apulainen, asianajajat ynnä muut vieraat, joita oli kosolta ja kaikkialta.

Kahvinsa juotuaan piti "oikeus" tavallisesti istunnon käräjätuvassa, missä lautamiehet odottivat ja voudin palvelija istui veroja kooten. Kun siellä oli yhtä ja toista toimitettu, julistettiin käräjät siksi päivää loppuneiksi, sillä aamu-istunto oli ollut pitkä ja rasittava. Illallispöytä oli sillä välin katettu, ja kun sen herkkuja oli nautittu, odottivat herroja pelipöydät ja toti sekä valmiiksi täytetyt piiput ynnä näitä varten pikku lautasille ladotut sytytinpaperit. Otolliseen aikaan vetäytyivät korkean oikeuden jäsenet tavallisesti makuuhuoneisiinsa, jättäen muun seuran iloa jatkamaan.

Silloin tällöin täytyi nimismiehen lähteä ulos, vangitsemaan ja sulkemaan tilapäiseen vankihuoneeseen jonkun rahvaasta, joka oli saanut aikaan toraa ja tappelua. Eräänä iltana kerrottiin salissa, että Iso-Lassi oli joutunut nimismiehen käsiin, hän kun oli raivostunut ja tahtonut karata Vasiljevin kimppuun. Raivostaan oli Lassi tosin pian tointunut, mutta nimismies oli varmuudeksi pitänyt huolen siitä, että hänet vietiin pois käräjäpaikalta.

Aamulla, kun rasittava aamupäivän istunto oli alkava, nähtiin tavallisesti vielä "istujia" milloin minkin pelipöydän ääressä. Käräjäkirjuri — joka kuului, niinkuin käräjäkirjurit yleensä siihen aikaan, erikoiseen, erittäin lahjakkaaseen ja kestävään ihmisrotuun, mikä nyt on aivan katoamaisillaan — nousi, sanottavaa väsymystä osoittamatta, pelipöydästään ja istuutui ikävän kirjuripöydän ääreen käräjätuvassa. Hän ei ollut koko yönä ummistanut silmiänsä, mutta kumminkin kirjoitti hän aivan selvästi pöytäkirjansa, vaikka asiat seurasivat toisiansa nopeaa vauhtia ja aamuistunto kesti monta tuntia vielä sen jälkeen, kun jo päivä oli ollut puolessa.

Janne Sakarinpojan ja suomalaisen kuulustelu oli määrätty viimeiseksi käräjäpäiväksi. Edellisenä kahtena päivänä oli Martti, joka oli saanut seurata isäänsä, nähnyt paljon uutta sekä usein ollut Lyman kanssa lappalaisperheen, s.o. vanhan tuttunsa Matti Nuton omaisien luona. Hän oli vielä niin kokematon ja lapsellinen, että rihkamapuodin loisto huikaisi hänen silmiänsä. Sinne sisään hän ei kumminkaan mennyt, sillä siellä hääräili silmäpuolinen Stuwitz ja kaksi kauppapalvelijaa. Mutta kauppapalvelijan ammattia onnellisempaa — jos vaan ei Stuwitzia olisi ollut olemassa — Martti ei tiennyt.

Hän ei ollut saapuvilla, kun Iso-Lassi otettiin kiinni, mutta hän näki, kun tämä asetettiin veneeseen kotiinvietäväksi, ja hän sai heittää hänelle veneeseen isän tupakkamassin hyvästiksi.

Janne kutsuttiin ensinnä esiin, sitten suomalainen. Heitä kehoitettiin tunnustamaan — rangaistus olisi silloin oleva helpompi. Väkijoukossa, vähän matkaa isästä, näkyivät Martin valkoiset, nyt pelästyneet kasvot; vastapäätä Jannea todistajien vieressä penkillä istui Stuwitz, eteenpäin kumarruksissa ja kädet ristissä polvien ympärillä, tarkasti kuunnellen asiain menoa.

Tunnustamisen kehoitukseen vastasi Janne, että hän oli rehellinen mies, ja uskalsi sitten, heittäessään silmäyksen Stuwitziin, lisätä, että hyvä olisi, jos jokainen huoneessa oleva voisi todenmukaisesti sanoa samaa itsestään. Stuwitz ymmärsi silmäyksen, jota hän koetti välttää, ymmärsi, että Jannesta sai olla varuillansa.

Sitten astuivat todistajat esiin, toinen toisensa jälkeen. Heidän puhuessaan nousi hikihelmiä Jannen ahavoituneille kasvoille. Silloin tällöin hän heitti terävän silmäyksen Stuwitziin, joka — joko tahallansa tahi sattumalta — ei häneen katsonut. Jannen vieressä seisoi suomalainen ääneti ja uhkaavana. Ei kukaan todistajista ollut itse nähnyt mitään; kaikki sanoivat kuulleensa asian toisilta, joista muutamia mainitsivat.

Viimeinen todistajista oli vaalea mies, johon Stuwitz koko ajan kiinnitti raskaat, melkein uhkaavat silmät. Tämä todisti empivällä ja sopertelevalla äänellä, että hän Jannen veneessä oli tavannut rihmanpätkän, jonka toisessa päässä oli merkki. Kirjuri oli juuri piirtämäisillään pöytäkirjaan tämän raskauttavan todistuksen, kun Martti, joka koko ajan korvat pystyssä oli kuunnellut syytöksiä, äkkiä huudahti:

"Isä, rihma on vielä veneessä; se on juuri sama, minkä saimme
Sörsalmessa; saavat nähdä sen."

Tämän sanottuaan hän juoksi veneelle, hinasi ylös harkin ja vei käräjätupaan rihmanpätkän. Kun sitä oikeuden edessä tarkastettiin, myönsi todistaja — joka silminnähtävästi oli Stuwitzin vihaisesta katseesta niin hämmästynyt, ettei osannut kauemmin hänen mieltään noudattaa — että nuora oli ihan sama, jota hän oli tarkoittanut; mutta siinä ei ollut ensinkään mitään merkkiä eikä jälkiä, joka olisi osoittanut sen pitkästäsiimasta leikatuksi.

Maaherra kutsui Martin luokseen, silitteli, niinkuin kaikki mielellään tekivät, hänen kellervää tukkaansa ja kiitti häntä älykkääksi pojaksi. Sitten hän antoi hänelle kirkkaan hopeariksin.

Kun Stuwitz nimitti useampia todistajia, julistettiin, että asia uudelleen otettaisiin tutkittavaksi tuomarin konttorissa joulun aikana.

Myöhemmin jälkeen puolenpäivän astui Stuwitzin luo puotiin, missä tämä yksinään oleskeli, hänen vanha tuttavansa Matti Nutto. Peskin rinnuksesta hän otti esiin vanhan lompakon, joka oli seteleitä täynnä, ja pyysi saada vaihdetuksi yhden. Hän piti kaksin käsin lompakkoa eikä tahtonut lähestyä tiskiä, jolle hän oli vienyt setelin. Stuwitz vastasi, että seteli oli liian vanha ja jo aikoja sitten käynyt kelpaamattomaksi; mutta, kummapa se! hän oli kalpea kuin ruumis, kun hän tämän lausui ja hiki helmeili hänen otsallaan. Mutta lappalainen huomautti siihen uhaten ja korkeammalla äänellä, että Stuwitzin taitaisi olla parasta vaihtaa koko lompakon sisältö, jos hän muuten tahtoi, että entisessä ystävyydessä pysytään. Kun Stuwitz, tämän kuultuaan, kiireesti tahtoi sulkea puodin oven, vetäysi lappalainen nopeaan ulos. Stuwitz meni nyt konttoriinsa ja kun hän sieltä palasi, oli hänellä kädessään suuri joukko sinisiä ja keltaisia seteleitä, jotka hän vitkallisesti luki tiskille, ja otti sitten vastaan setelit, mitkä olivat piilleet Nuton lompakossa. Mutta vastoin Stuwitzin vaatimusta pisti lappalainen poveensa muutamia seteleitä, pujahtaen sitten nopeasti ulos.

Sitten saivat skorpöläiset kuulla, että Stuwitz oli peruuttanut kanteensa suomalaista vastaan. Että tämä oli Matti Nuton toimia, sitä he eivät voineet aavistaa; mutta Janne piti sitä suurena vääryytenä, että hän yksin jäi syytöksen alaiseksi.

Käräjäpaikassa häntä kohdanneen tapauksen jälkeen oli Iso-Lassi monta päivää hajamielinen ja kuumeisen levoton käytökseltään. Hän kulki ympäri elämäänkyllästyneenä ja kamalia asioita hautovan näköisenä. Saattoipa tapahtua, että hän illoin palasi kalakarilta kokematta pitkääsiimaansa. Mikä häntä vaivasi, ei voitu saada selville.

Eräänä päivänä, kun Martti oli hänen kanssaan ongella, näkivät he näillä vesillä harvoin tavattavan venäläisproomun.

Iso-Lassi sai sen nähdessään äkkiä uudelleen raivokohtauksen. Hän oli kauhean näköinen. Kun hän veti esiin puukkonsa, luuli Martti hänen uhkaavan hänen henkeänsä ja vetäysi teljon taa. Mutta jättiläinen leikkasi vain poikki rapiköyden. Sen tehtyänsä hän asettausi airoilleen ja souti sitten ulospäin niin pitkin ja voimallisin vedoin, että airot notkuivat kuin pajunoksat ja pienen veneen keula tunkeutumalla tunkeusi laineisiin. Veristävät silmät tuijottivat jähmeinä hänen harmaapartaisista, kalpeista kasvoistaan. Hiki valui suurin pisaroin hänen otsaltaan. Vihdoin alkoi hän asettua, ikäänkuin soutu olisi keventänyt hänen sydäntänsä. He olivat silloin tulleet niin liki proomua, että näkivät sen sinisen värin ja osasivat erottaa siinä olevat ihmiset.

Jättiläinen istui jonkun aikaa rauhassa, airojensa yli kumartuneena. Viimein puhkesi syvä huokaus hänen rinnastaan. Sitten hän loi silmänsä Marttiin, joka istui kalpeana peräteljolla. Omituinen, kova mielenliikutus ilmeni hänen leveistä kasvoistaan, ja kun Martti säälien katsoi häneen, lienee hänen sydämensä tuntenut tarvetta purkautua surujaan ilmoittamaan, vaikkakaan nuori poika ei juuri ollut sopiva hänen uskotukseen.

"Siihen aikaan" — alkoi hän — "purjehtivat venäläiset, niinkuin nytkin, Nordlantiin lotjillaan; mutta heidän nähtiin myöskin rannikoilla vaihtelevan ruisjauhojaan kaloihin. Joka vuonossa lojui silloin tavallisesti joku heidän lotjiaan."

"Varanginvuonossa oli eräs niemeke. Sen suojassa asui eräs vaimo, lappalaisleski, ja hänellä oli tytär, kaunis kuin Jumalan aurinko." — Hän vaikeni hetkeksi, sitten hän kertasi sortuneella äänellä: "kaunis kuin Jumalan aurinko. Neljänneksen päässä sieltä asui nuorukainen, poika, jolla oli vain kaksi kättä, mutta niillä hän voi, kun tahtoi, soutaa kolmen miehen verosta, ja yksinään vastatuulessa hoitaa kuusisoudun. Ja tyttö ja poika pitivät toisistaan. Silloin tuli kerran venäläislotja lahteen ja laivuri — Vasiljev oli hänen nimensä — huomasi, että lesken tytär oli kaunis. Mutta kun hän ei voinut saada häntä muulla tavoin, lupasi hän äidille seitsemän mattoa jauhoja ja vähäkangasta, ja sitten hän lupasi naida tytön Venäjällä. Eräänä päivänä, kun lotja oli valmis lähtemään, käskettiin äiti ja tytär kesteihin kajuuttaan. Samassa nostettiin purjeet, ja vienolla tuulella lähti laiva salmesta."

"Kun äiti sitte laskettiin veneeseen, joka oli täynnä ruismattoja ja kangasta, alkoi poika, joka seisoi rannalla, aavistaa pahaa. Hän heitti rautakangen veneeseensä; hän kyllä tiesi, mitä hän sillä aikoi tehdä, kun hän laivan saavutti — jollei saisi hyvällä, mikä oli hänen omansa. Hän souti, souti, ja nuoremmat ja voimakkaammat olivat aironvedot silloin kuin tänään. Ja soutu kesti koko päivän ja koko valoisan yön. Hän ei tiennyt enää, oliko hänellä käsiä — ne olivat jo aikaa sitten kuoleutuneet; mutta hän souti lakkaamatta, ja raskas lotja pakeni lakkaamatta hänen edellään. Kerran hän näki tytön lotjan kannella; ja tytön kädet olivat ojennetut, ikäänkuin olisi hän huutanut poikaa avukseen; mutta silloin tuli joku takaapäin ja vei tytön väkisin kajuuttaan."

"Kun aurinko nousi, alkoi viileä aamutuuli puhaltaa, ja lotja eteni. Turhaa oli pojan soutu ollut; turhaan soutaisi hän, sen hän ymmärsi. Ja siinä hän istui, airojensa yli kumartuneena, ja seurasi silmillään poiskiitävää lotjaa, kunnes sen viimeinen purje katosi taivaanrannan taakse… Tytön tähden ei hän tappanut äitiä, niinkuin ensin oli aikonut… Hän ei enää voinut tehdä työtä; hän puuhaili lopettaa päivänsä, mutta silloin hän tapasi 'neuvoksen', joka hyvän sydämensä vuoksi oli kadottanut kaikki rahansa, ja 'neuvos' pelasti hänet ja hankki hänelle paikan Brögelmannin luona."

"Kaksi vuotta sen jälkeen tuli näille seuduille mielipuoli vaimo — Venäjältä. Hän kulki jalan; hän oli tullut tunturien poikki. Hänellä oli pieni lapsi sylissään. Hän ei viihtynyt missään. Eräänä päivänä hän astui äitinsä mökkiin, mutta lasta ei hänellä enää ollut sylissään. Äitinsä mökissä hän sitten makasi hourien taudin käsissä, ja kun poika puhutteli häntä, hymyili hän niin oudosti ja käski hänen vain soutaa, soutaa, niin kyllä hän hänet viimein saavuttaisi. Samana yönä hän lähti jälleen harhailemaan tunturien ylitse. Ja nyt" — lopetti Iso-Lassi, ja elämään kyllästyneen huokaus puhkesi hänen rinnastaan — "nyt tuntuu minusta, että olen soutanut niin kauan kuin olen jaksanut!" —

Eikä hän kauemmin jaksanut. Yhä alakuloisemmaksi kävi hänen mielensä, yhä sekavammaksi hänen puheensa, yhä omituisemmaksi hänen käytöksensä. Ja eräänä päivänä, kun meri kävi vielä ankarissa mainingeissa äskeisen myrskyn jälkeen, työnsi hän vesille vanhan, hataran veneen, astui siihen ja souti kalakarille. Siinä istui hän sitten yksin ja kalasti. Silloin näkivät rannalla seisojat tyrskylaineen kohoavan ja valkoreunaisen, merivihreän muurin kaltaisena nousevan karille. Ja kohta sen jälkeen murtuivat sen suuret, vaahtoavat aallot kumisten pitkin rantaa.

Iltapuolella heitti meri muutamia veneen sirpaleita rannalle. Mutta
Iso-Lassin ruumista ei koskaan löydetty.

VII.

RINTANEULA.

Marina oli nyt keski-ikäinen vaimo; hiukan harmaatakin näkyi jo hänen hiuksissaan. Mutta vaikka vuodet merenkarilla olivat paahtaneet hänen poskiansa eikä hän enää ollut solakka kuten ennen, olisi vieras kumminkin ihmetellyt hänen kasvojensa säännöllisyyttä, huomannut koko hänen olennossaan jotakin tavallisuudesta poikkeavaa ja tullut siihen päätökseen, että vaimo nuoruudessaan oli ollut hyvin kaunis.

Janne taas oli vuosien kuluessa, kenties lämpöisen lakin vahingollisesta vaikutuksesta tullut hiukan kaljupäiseksi. Hänen voimakkaat kasvonsa olivat uurtuneet ja ahavoituneet ruskeaa karia muistuttavaksi, jota meri huuhtoo ja tuuli kuluttaa; hänen hartiakas vartalonsa oli kumarassa ja hänen käyntinsä laahustava, kuten ainakin nordlantilaisen kalastajan, joka alituiseen elää veneessään. Eräänä päivänä, kun Marina ja lapset kauniilla kesäsäällä olivat noutamassa heiniä, kaiveli Janne suurta arkkua, joka muun muassa sisälsi Marinan hääpuvun, ja jonka nurkassa hänellä oli muutamia hopearahoja. Etsiessään näitä, jotka olivat liukuneet vaatteiden väliin, huomasi Janne kummakseen Marinan hääpäähineessä paperikääryn ja sen sisässä kultaisen rintaneulan. Likemmin sitä katsoessaan hän näki siinä kirjaimet T.S., ja paikalla pisti hänen päähänsä, että nimi ei voinut olla kenenkään muun kuin Thor Stuwitzin, joka ennen hänen naimistaan oli ollut rakastunut Marinaan.

Aamupäivän aurinko loisti lämpimästi aukiolevasta ovesta ja valaisi punaruusuisen arkun, johon Marinan nimen alkukirjaimet olivat maalatut, mutta Janne istui arkun laidalla syviin mietteisiin vaipuneena, rintaneula edessään. Tunti kului ja toinenkin, ja yhäti hän istui siinä; hänen katsantonsa synkistyi synkistymistään, ja hänen kasvonsa muuttuivat viimein maankarvaisiksi. Hän muisti, kuinka hän nuoruudessaan oli saanut taistella voittaakseen Marinan, ja kuinka hän oli luottanut häneen niinkuin jumalansanaan; hän muisti myöskin juhlallista hetkeä, jona he olivat upottaneet mereen Stuwitzin lahjat; ja nyt, vuosien kuluttua, hän sai huomata, että tässä kaikessa oli piillyt petosta!

Siinä arkunlaidalla istuessaan hän tunsi osan elämänsä onnesta katoavan; Marinan sydän ei ollut ollutkaan täydellisesti hänen omansa. Jo ajatteli hän suoraan kysyä häneltä oikeaa asian laitaa, mutta — ei sitä uskaltanut; ja viimein hän kääri neulan jälleen paperiin ja pani kääryn entiselle paikalleen. Koko seuraavan syksyn hän sitten oli synkkämielinen ja harvapuheinen, ja Marina ihmetteli itsekseen hiljaisesti, mikä häneen oli mennyt.

Talven tullen matkusti Janne Sörsalmen maakauppiaan luo myydäkseen kesällä kuivaamansa kalat ja tehdäkseen joulu-ostoksensa. Janne oli hyvin raskaalla mielellä; pimeää oli kaikkialla hänen ympärillään, ja varsin epätietoista oli, voisiko hän saada tavallista luottoa helmikuun kalastuksen kalliisiin varustustarpeisiin. Aina siitä päivästä, jona hän istui Marinan hääarkun laidalla, oli työ käynyt hänelle entistään raskaammaksi. — Viisisoudun viiden miehen joukossa istui Martti yhtenä. Janne oli peränpitäjänä, niinkuin ainakin.

Lähtiessään he olivat korjanneet koukkureivit karilta ja muun muassa saaneet suuren kalan, joka oli nielaissut vähää ennen koukkuun tarttuneen turskan. Tämä — oli Iso-Lassi muinoin sanonut — tiesi myrskyä, ja hänen ennustuksensa kävikin toteen, lltapuolella alkoi toinen vihuri toistansa ajaa, niin että matkamiehet alituiseen saivat kääriä purjeensa ja taas levittää ne.

Myrsky kävi tänään idempää maalta päin ja teki miesten purjehduksen sangen arveluttavaksi. Välttääksensä aavalle merelle joutumista ja samassa varmaa perikatoa, täytyi heidän, myrskyn ankaruudesta huolimatta, yhä edelleen risteillä vastatuuleen, veneen toinen laita veden alla.

Nyt kysyttiin uhreja. Veneen keventämiseksi täytyi jokaisen aluksi heittää puolet kaloistaan mereen.

Pakkasessa peitti pärske yhä paksummalla jäällä veneen, joka tästä tuli yhä raskaammaksi ja hankalammaksi liikehtimään. Uhkasipa vielä uusi vaara jonkun ajan kuluttua, kun purjehtijat joutuivat paksuun sumuun, niin etteivät olleet varmat suunnasta. Janne lopetti sentähden risteilemisen ja laski laitaiseen, toivoen siten saapuvansa Fuglöhön tahi ainakin pääsevänsä sumusta, mikä viimeksimainittu myöskin onnistui. Mutta meri liotti, ja itätuuli oli ankaran kylmä, joten oli luultavaa, että yhä kasvavan jääkerroksen tähden vene ei voisi aamuun asti pysyä veden päällä. Martti, jonka silmät olivat tarkat kuin ilveksen, väitti kahdesti nähneensä etäällä edessä valkoisten vaahtolaineiden taittuvan, ja kohta sen jälkeen luulivat toisetkin näkevänsä samaa. Se saattoi olla Fuglötä, mutta Janne arveli mielessään paljon luultavammaksi, että heillä oli edessään kuohu, joka vaahtoili jonkun salakarin yli.

Myrsky kääntyi nyt luoteiseksi ja puuskaiseksi; meri vyöryi raskain aalloin heidän jälkeensä. Väliin pyrysi. Vihuri syyti pitkiä laineita milloin veneeseen, milloin veneestä pois; äyskäri liikkui alituiseen ja keulamiehellä oli yllin kyllin tehtävää. Nyt saatiin selville, missä oltiin, ja suunta asetettiin Tinasaarille päin, eräälle Heggelundin omistamalle ulkoluodolle, jossa kalastuksen aikana pidettiin pientä kauppaa.

Niiden tyrskyjen läheisyydessä, joita Martti oli nähnyt, ja joista vaahtopyörteitä alituiseen kohosi uunista tupruavan savupilven kaltaisina, huomasivat purjehtijat ylösalaisin olevan veneen, jonka talalla kolme apua viittovaa miestä makasi. Heidän huutonsa ei voinut vastatuuleen kuulua. Keulassa oleva mies laittoi heittokuntoon köyden ja viskasi sen heille samassa kuin vene raskaan laineen selässä kiiti noiden hädässäolijain ohitse. Siihen sai ainoastaan perimmäinen talalla makaavista kiinni, hänet hinattiin veneeseen; mutta hänen molempia tovereitaan odotti yhä kuolema kuohujen keskessä.

Silloin Janne työnsi ruorinvarren oikeaan ja huusi: "kääntäkää!" — toverien kauhistukseksi, jotka kumminkaan eivät voineet muuta tehdä, kuin noudattaa käskyä. Uhkarohkeaa näet oli heidän mielestään tässä asemassa kääntö tuuleen. Kun Janne oli saanut kallistuvan aluksen riittämään asti tuulta päin, käänsi hän sen. Hän oli päättänyt antaa jäätyneen veneensä kulkea kohtisuoraan kaatuneen aluksen talan poikki ja sitten kestää törmäyksen, jos veneet tarttuisivat toisiinsa. Hän pani alttiiksi paljon, muun muassa veneen ruorin ja myös henkensä.

Janne käytti hetkeä mestarin tavoin. Juuri kun hänen oma veneensä nousi laineen harjalle ja toinen laskeusi laineen pohjaan, syöksi edellinen kaatuneen köliä kohti. Kuoleman kynsissä olevat nostettiin samassa veneeseen, yksi kummaltakin puolen. Sitten asetettiin suunta Tinasaaria kohti, jonka kalastuspaikalla toivottiin saatavan yösija. Yksi pelastetuista oli aivan hervoton; hänessä näkyi tuskin ensinkään elonmerkkiä. Toiset kaksi makasivat veneen pohjalla uupumukseen asti riutuneina.

Oli yö, kun vene vihdoin lähestyi Tinasaaria. Ahtaan sisäväylän edustalla oli, kuten tavallista, muutamia pieniä kareja, joille linnut olivat laatineet pesiänsä. Mutta myrskyssä istuvat linnut karien tyynipuolella, elävänä mattona täyttäen kaikkialla louhet. Pimeässä etsi Janne turhaan väylää; kaikkialla hän kohtasi vaahtopäisiä tyrskylaineita; myrsky, joka taasen oli kääntynyt itäiseksi ja kylmäksi, yltyi yhä.

Näin hän oli kuoleman ja elämän vaiheilla pari tuntia risteillyt luodon edessä, kun hän huomasi, ettei paksussa jäässä oleva vene kauemmin voisi välttää uppoamista. Kävi miten kävi, nyt ei muuta neuvoa, kuin laskea suoraan karille.

Vene käänsi laitansa tuuleen päin; lisää purjeita vedettiin mastoon. Sisäänpäin kävi kulku suhisevaa vauhtia, kosken tavoin kohisevien kuohujen lomitse. Ei aikaakaan, niin kiiti vene tavattoman laineen harjalla karin hietasärkälle, johon se seisahtui niin voimallisella törmäyksellä, että masto natisi tuhdon kohdalta. Janne heitti ankkurin, kiinnitti pingoitetun köyden keulaan ja juoksi, kun laine taas vetäysi takaisin, maalle, pitäen toisella kädellään kiinni köydestä, toisella vyötäreistä Marttia. Kohta sen jälkeen seisoivat kaikki rannan hiekkasärkällä ja vetivät veneen maalle sen verran, etteivät laineet voineet sitä viedä mukanansa.

Pian huomasivat he, etteivät olleetkaan tulleet itse Tinasaarelle, vaan eräälle sen edustalla olevalle pienelle luodolle; silloin tällöin luulivat he näkevänsä valkean vilahduksia kauppapaikalta.

Luodolla raivosi myrsky niin tuimasti, ettei kukaan voinut seisoa pystyssä, ja vaahto kasteli heitä. Monien ponnistusten perästä he viimein saivat viisihankaisen käännetyksi; sen suulle levittivät he sitten purjeen, niin että ainakin pääsivät katoksen alle ja suojaan myrskyltä. Siellä he koettivat lämmitellä viluisia jäseniään asettautumalla makaamaan niin likitysten toisiansa kuin mahdollista. Hervoton haaksirikkoinen, jonka kangistuneissa jäsenissä ei huomattu vähintäkään elonmerkkiä, jätettiin veneen ulkopuolelle.

Martti houraili väliin. Voidaksensa paremmin lämmittää häntä oli Janne asettunut makaamaan purjeen viereen. Alusta yötä hän ei levottomilta ajatuksiltaan saanut unta, vaikka oli peräti väsynyt; hän makasi kuunnellen, kuinka myrsky yhä vain yltyi. Jolleivät olisi päässeet maalle, olisivat he menehtyneet merellä; mutta täällä ulkokarilla olivat he paleltumisen vaarassa. Hän ajatteli katkeralla mielellä, kuinka raskaaksi Herra voi tehdä köyhän miehen elämän, ja kuinka surullisen jouluaattoillan Marina saisi, vieläpä jos he terveinäkin pääsisivät kotiin, sillä ruokaa oli niukalti; ja kenties poika sairastuisi.

Maatessaan siinä levottomana, hän nosti hiukan purjetta ja katseli ulos yöhön. Tämä oli, kylmän itäisen myrskyn raivotessa, säkenöivän kirkas tuikkivine tähtineen, mitkä juuri tekevät talvitaivaan näissä pohjoisissa seuduissa niin omituiseksi. Hänen silmänsä kiintyivät yksinäiseen, keltaiseen tähteen, joka suurena ja valoisana loisti muita kirkkaammin. Martti sopersi unissaan puoli-ääneen muutamia sanoja virrestä, jonka Marina eräänä jouluna oli opettanut lapsilleen, ja Janne luki hiljaa itsekseen koko värssyn. Kohta sen jälkeen laskeusi nostettu purjeen lieve sekä väsynyt käsi alas. Janne oli vaipunut uneen.

— Pienen kauppapaikan puodissa istui tänä yönä "vanha Stuwitz", joksi häntä nyt yleisesti nimitettiin, suljettujen luukkujen takana ja suoritti homeisessa kynttilänjalassa palavan talikynttilän valossa omia yksityislaskujaan. Vuosittain joulun edellä oli hänellä tapana käydä Tinasaarella järjestämässä puotia talvikalastusta varten ja valvomassa pari yötä omain raha-asiainsa takia. Tähän hänellä ei ollut — omasta mielestään — niin sopivaa tilaisuutta M—nsalmella Heggelundin luona; ja hän käytti aina yön hetkiä näihin omiin toimiinsa.

Tänä yönä hän kirjoitti vuositileihinsä menopuolelle sen summan, mikä hänen oli täytynyt maksaa tunturilappalaisen seteleistä.

Hän istui nojaten kyynärpäätänsä pöytää vastaan. Suuren, pyöreän päänsä hän tuki puristettuun käteensä; peruukki oli liukunut hiukan syrjään sille puolelle, missä hänellä oli sokea silmänsä. Moni vanha, muinainen asia kulki siinä hänen sielunsa silmäin ohitse, ja muutamat mutisevat äänet, jotka silloin tällöin pääsivät hänen suustaan, ilmaisivat, että hänen muistonsa olivat synkkiä ja vastenmielisiä, mutta että ne hänessä pikemmin synnyttivät vihaa kuin katumusta. Hänen ajatuksensa kiersivät taapäin kauan sitten kuluneeseen aikaan — ylös pohjoiselle merelle, missä ne mustien petolintujen kaltaisina laskeutuivat uppoamaisillaan olevaan laivaan.

Stuwitz mietti lopputiliä vailla olevaa asiaansa lappalaisen kanssa, se kun tämän yhäti jatkuneesta ja kestävästä pakotuksesta oli kasvanut suuremmaksi kuin vain paljaaksi rahamääräksi; sillä niin kauan kuin lappalaisella vielä oli noita seteleitä huostassaan, oli hänellä samalla todistuskappaleita, jotka, niin vanha kuin asia jo olikin, voisivat rasittavina ja vaarallisina ilmestyä Stuwitzin tielle, jos ne todellakin tulisivat päivänvaloon.

Myrsky vinkui, akkunaluukut pieksivät pieluksiaan, ja silloin tällöin vapisi yksinkertainen huone, mutta yhä edelleen istui Stuwitz lukitussa puodissaan, syviin mietteisiinsä vaipuneena. Kenties vaikutti yön erikoisuus, että hän nyt tarkasteli kulunutta elämäänsä syvemmältä kuin tavallisesti. Hänen ajatuksensa palasivat siihen aikaan, jolloin hän, vaikka jo viidenneljättä vanhana, oli Brögelmannilla kosinut kaunista Marinaa. Hänen silloin saamaansa haavaa kirveli vielä. Mutta nämä ajatukset poistuivat pian niiden tieltä, joiden keskipiste lappalainen oli. Äkkiä nosti hän päätään, ikäänkuin kuunnellakseen. Kuului kuin olisi joku huutanut hätäänsä; mutta huuto ei uudistunut, ja yönä semmoisena kuin tämä ei mikään pelastus ollut mahdollinen. Kohta sen jälkeen hän oli vaipunut laskuihinsa, ja aamupuoleen yötä hän sai vuositilinsä lopetetuksi. Tulos oli loistava; mutta alati kasvavan summan suuruutta eivät tienneet muut kuin hän yksin. Tässä toimituksessa, joka oikeastaan oli hänen vuotuinen joulujuhlansa, oli Stuwitzilla ennen aina ollut iloinen ilme. Tulosta ajatellessaan koetti hän nytkin iloita. Hän nousi ja kulki edestakaisin pimeässä huoneessa, mutta asettui pian jälleen istumaan. Summan vieressä hän oli näkevinään yhä suurenevan kysymysmerkin, joka vähitellen kaivautui syvemmälle, kuten mato pähkinään. — Eipä ollut edes omalla tavallansakaan onnellinen se mies, joka nyt laskeusi tiskin alla olevaan vuoteeseensa lepäämään. Hänen unensa oli levoton, ja myrskyn pauhatessa oli hänestä kuin olisi huoneen perustus huojunut; hän koetti sitä tukea, mutta — turhaan!

Seuraavan iltapäivän hämärtäessä astui Janne, parta kaulukseen jäätyneenä ja miltei tunnoton mies selässään, huuruiseen kamariin, johon jo kahden muun venekunnan miehet olivat turvautuneet. Hänen toverinsa seurasivat häntä enemmän tahi vähemmän väsyneinä; he kantoivat ruumista, jonka asettivat eteiseen. Kolmas kaatuneen veneen köliltä pelastetuista oli Heggelundin sisarenpoika, joka muutamia vuosia takaperin oli tullut näille seuduille. Hän oli, vene täynnä kauppatavaraa, ollut matkalla kalastuspaikalle, jonka kauppapuodin hoito oli kalastusajaksi hänelle uskottu. — Hänet saatettiin nyt puotirakennuksessa olevaan omaan kamariinsa, missä hän pian viinan ja peitteiden avulla saatiin hikoilemaan.

Janne ja hänen toverinsa riisuivat yltään märät ja jäätyneet vaatteensa, asettivat ne takkavalkean eteen kuivumaan ja vaipuivat pian huumauksen kaltaiseen uneen. Sill'aikaa kuin muutamat toiset kylmässä varastopuodissa puuhailivat tainnoksissa olevan ääressä, istuivat toiset, mikä missäkin, pienessä tuvassa, jossa vesihuurujen takia tuskin voivat toistensa kasvoja erottaa, ja söivät eväslaukuistaan tai polttivat leikellyillä tupakanlehdillä täytetyitä piippujaan. Illempana, kun tainnoksissa ollut mies jälleen oli herännyt eloon, alkoi muuan iloinen veitikka soittaa huuliharppua, jonka hän oli ostanut jouluksi, mutta voittava väsymys teki pian ilosta lopun.

Hylkeenrasvalampun levittäessä himmeää valoansa höyryisessä, ummehtuneessa huoneessa, jonka seinänviereisillä makuulavoilla kaikki nukkuivat väsyneen unta, veti myrsky viimeisiä hengähdyksiään ulkona merellä, missä moni vieläkin tänä yönä taisteli henkensä puolesta.

Seuraavana päivänä, kun meri taas, kaksi vuorokautta kestäneen myrskyn jälkeen, jälleen oli tyyntynyt, kerrottiin lukuisista onnettomuuksista.

Aamun valjetessa oli merellä outo näky nähtävänä. Siellä kiersi muuan vene lakkaamatta ympyrää, eteenpäin pääsemättä. Veneessä, joka oli viisihankainen, istui kaksi miestä, houriotilassa samalta puolen soudellen. Toinen miehistä oli nääntynyt, kun pelastusvene saapui hätään; kolme kuollutta makasi veneen pohjalla. Elossa olevat olivat kestäneet talviyön myrskyn köyttäytyneinä kiinni mastoon.

Päivemmällä ajoivat laineet rannalle kaatuneen, tyhjän veneen, jonka kölissä törrötti viisi eheää puukkoa ja yksi taittunut. Puukoista olivat veneessä olleet pitäneet kiinni niinkauan kuin jaksoivat.

Heggelundin sisarenpojan pelastuksen tähden tarjosi Stuwitz Jannelle tavaroita velaksi; hän ilmoitti myös mahdolliseksi, että oikeusjuttu voitaisiin jättää sikseen. Niin kova kuin hätä olikin, olisi Janne tuskin sittenkään vastaanottanut mitään lahjaa Stuwitzilta, ja nyt oli tämän hänen verivihollisensa äänessä — ja tuskinpa satunnaisesti — jotakin, joka viittasi siihen, ettei Janne suinkaan olisi ryhtynyt pelastukseen, jollei olisi toivonut siitä itsellensä hyötyä. Janne vastasi sentähden lyhyesti ja jyrkästi, että mitä hän oli tehnyt, ei ollut tapahtunut rahojen tähden, ja ettei Stuwitz voisi vapauttaa eikä langettaa häntä varkaudesta — sen kyllä tekisi esivalta. Sen sanottuaan Janne valmistausi lähtemään. Sörsalmella, kumma kyllä, hänen onnistui saada velaksi mitä hän talvikalastustansa varten tarvitsi. Syytä tähän ei Janne voinut tietää; mutta se piili pienessä kirjeessä, jonka nuori Antti Heggelund, kuultuaan Stuwitzin ja Jannen keskustelun, oli kirjoittanut ja lähettänyt Sörsalmelle erään Jannen omassa veneessä kulkevan kanssa.

Kun Janne ja Martti jouluaattona tulivat kotiin, tunnusti Marina olleensa kovin levoton heidän tähtensä hirmumyrskyn raivotessa.

Suuresti oli Marina iloissaan siitä, että Jannen oli onnistunut Sörsalmella saada kalastustarpeensa, mutta vielä enemmän siitä, että hän oli pelastanut kaksi miestä kuolemasta. Sitten tiesi Marina puolestaan kertoa, että vanha Lövön Iisko oli kuollut, mikä tapaus koski skorpöläisiä hyvin likeltä. Mutta kun Marina illalla joulukynttilän sytytettyänsä kertoi Jannelle, mitä kasvatusisä oli hänelle uskonut — minkä hän nyt oli oikeutettu kertomaan — ja sitten otti hääpäähineestään esiin rintaneulan, niin Janne nosti hänet äkkiä polvelleen, ja Marina näki kummaksensa, että kyynel kiilsi hänen silmässään. Muuten aina niin maltillisen miehen tavaton mielenliikutus huolestutti ja peloitti häntä.

Martti koetti turhaan saada selville, mikä isään oli mennyt, kun hän oli äkkiä muuttunut niin ihmeen iloiseksi; mutta Marina osasi siitä ottaa selvän. Ja Janne otti sitten esiin viulun ja soitti ainoan polskan, minkä hän osasi, ja lapset tanssivat. Tuli rätisi takassa jouluruoan kiehuessa; makeisia tarjottiin, ja ihmeteltiin pöydällä seisovaa joulukynttilää — ainoaa, jonka Marina oli valanut. Tuskin sanottavaa valoa se jaksoi luoda ulos pienten, himmeäin ikkunalasien läpi; mutta niiden silmät, jotka jouluiltana taistelivat merellä, näkivät varmaankin valon loistavan vuoren halkeamassa olevasta köyhästä, matalasta majasta meren rannalla.

Kaikkialla kerrottiin sen jälkeen, kuinka Janne Sakarinpoika oli pelastanut Antti Heggelundin hukkumasta tuossa kauheassa myrskyssä, laskemalla suoraan viisihankaisen kölin päälle. Tämä oli uhkayritys, joka sai kummastumaan nekin, jotka tiesivät, että tuollaista oli muka ennenkin tapahtunut. Vouti — pieni, paksu herra Rawn — "mietti", kuten hän sanoi, vallan kaksi vuotta, tulisiko hänen esittää "pelastusmitalin" antamista Jannelle. Ja kun hän viimein päätti tehdä sen, oli asia jo tullut liian vanhaksi.

Heggelundin perheessä oli Antin pelastus ollut monen keskustelun alaisena. Se oli tavallansa herättänyt huomiota, ja niinkuin luonnollistakin oli, tahtoi Heggelund jollakulla tavalla osoittaa kiitollisuuttansa siitä. Päätettiinpä sentähden, että, koska Janne kieltäytyi vastaanottamasta rahapalkintoa, Antti matkustaisi Skorpölle tarjoomaan Martille puotipojan paikkaa, jonka ohessa hänellä myös oli lupa vakuuttaa, että Martin tulevaisuudesta pidettäisiin huolta, jos poika käyttäytyisi hyvin.

Tämä tarjous ei ollut Jannen eikä Marinankaan mielestä hylättävä. Mutta kun Antti vaati, että Martti kohta paikalla ja hänen seurassaan muuttaisi Heggelundille, niin sanoi Marina mieluummin suovansa, että pojalle jätettäisiin aikaa jäähyväisiin. Äiti tahtoi näet hankkia uusia vaatteita pojalleen, jottei tämä aivan ryysyisenä saapuisi hienon herrasväen luo — niinkuin hän sittemmin tunnusti Jannelle.

Seuraavien neljäntoista päivän kuluessa ei ollut pienessä tuvassa kiireestä puutetta. Jannen pyhäpuvusta sommiteltiin Martille uusia vaatteita, joita, sitä mukaa kuin ne valmistuivat, ja kutakin kappaletta erikseen, siskot suuresti ihmettelivät. Heidän huomionsa oli sitä ennen ollut kääntynyt milloin ompelevaan äitiin, milloin suutariin, joka oli tuotu Skorpösalmesta ja joka istui ja valmisti Martin uusia kenkiä. Nahan oli Janne itse jo aikoja sitten muokannut, ja hän oli varma siitä, että jalkineet tulisivat vedenpitävät.

Marina mietti ommellessaan, tulisiko hänen kertoa Martille, mitä hänen syntyperäänsä nähden oli tullut ilmi. Hän aavisti, että hänen ja Stuwitzin välillä oli vielä suoritettava tili, joka kenties koski aina kehdosta hautaan ylettyvää ihmiselämää. Ja olisiko Martti siitä jätettävä tietämättömyyteen? Tuskinpa vain. Himmeänä eli äidissä toivo, että poika uusissa olosuhteissaan voisi saada asiaan jonkinmoista valoa, jota ei riittänyt kaukaiselle Skorpölle hohtamaan.

Ja kun asiaa äidin ja isän välillä useita kertoja oli pohdittu, sai Martti tietää sen. Tämä tapahtui pienellä veneretkellä, jonka hän äitinsä kanssa teki päivää ennen lähtöään. Marina antoi hänelle sen ohessa monta neuvoa — kuinka hänen tulisi käyttäytyä, kuinka kumartaa, että hänen aina tuli nousta seisomaan, kun rouva oli huoneessa j.n.e.

Kun Martti erään naapurin kanssa oli valmis lähtemään, seurasi Marina häntä veneen luo. Äiti itki siinä. Janne oli harvapuheisempi. Hän vaati pojaltaan vain, ettei tämä koskaan joisi itseään humalaan, ja että hän aina käyttäytyisi rehellisenä miehenä. Ja Martti lupasi sen.

VIII.

HEGGELUNDIN LUONA.

Markus Heggelundin "pohjattomasta rikkaudesta" kiersi kansassa kaikenmoisia taruja. Trondhjemin pankin kirjoissa sanottiin hänellä olevan rahoja rivittäin yhtä monta kymmentätuhatta riksiä kuin hänellä oli kirkkoäyrejä ja kalakareja, ja joka vuosi, kun kirkon kymmenyksiä maksettiin, oli — niin kerrottiin — hänen talonsa yläkerta täynnä hopearahoja.

Jokainen tiesi olevansa tervetullut hänen suureen valkoiseksi maalattuun ja monilla pieniruutuisilla ikkunoilla varustettuun taloonsa, jonka edustaa kaunisti vihreä, pisteaidan ympäröimä puisto, keskellä viiritanko, jonka juurelle oli sijoitettu joukko vaskikanuunoja; vaikeus oli vain siinä, miten päästä vieraanvaraisesta talosta pois. Erittäinkin joulunaikaan oli tämä talo seudun kaikkien juhlatiloissa hännystakkeihin puettujen keskuspaikka. Alinomaa tuli ja lähti vieraita loppiaiseen saakka ja vielä pitemmällekin. Hyvin usein mainittiin Markus Heggelundin nimeä, vaikka tarkoitettiin rouvaa, joka — tähän aikaan yli viidenkymmenen vanhana, ylhäisiä, harmaita kihermiä tukassaan muinoisten mustien asemesta — hallitsi kotinsa seuraelämää ja sitäpaitsi yhtä ja toista muutakin seudussa. Kaikki olivat yksimielisiä siitä, ettei vieraanvaraisempaa taloa eikä kunnollisempia ihmisiä voinut tavata kuin Heggelundit.

Rouva Heggelund ylläpiti tavallansa ankaraa järjestystä; hän piti hiukan kerskailevasti kunnianaan suurenmoista kotiteollisuutta, jota varten hänellä oli koko lauma palvelijoita. Vierasten vuoteet olivat kokonaan tehdyt kotona ja päänaluset täytetyt pehmoisimmilla Heggelundin omilta lintukareilta saaduilla haahkan höyhenillä. Ruokasalissa oli pöytä melkein päivät pääksytysten katettuna, ja ulko- ja sisätaloutta hoiti kumpaakin erityinen emännöitsijä.

Huoneet, joita siihen aikaan pidettiin suurenmoisina, eivät kuitenkaan olisi vastanneet nykyajan vaatimuksia. Ne olivat valkoisiksi maalattuine ja aikojen painosta köyristyneine palkkeineen jotenkin matalat, ja pienissä ikkunaruuduissa oli — enemmän huviksi kuin kaunistukseksi — nähtävänä monta nimeä, joita vieraat sormuksillansa ja rintaneuloillansa olivat niihin piirtäneet.

Sanottiin muuten, että Heggelund itse niinä aikoina, jolloin talossa ei ollut vieraita, oli raskasmielinen ja alakuloinen; mutta siitä ei vieraan silmä voinut huomata mitään.

Markus Heggelundin ylenpalttiseen vierasvaraisuuteen yhtyi kaksi nimenomaan nordlantilaista ominaisuutta, jotka tekivät hänet kansanmieliseksi. Hänen talonsa edusti, mitä seuraelämään tulee, niin sanoaksemme koko seutua.

Heggelundin herrasväki oli sentähden tuntenut itsensä suuresti loukatuksi, kun höyrylaiva "Itsenäisyys" ensi kerran käydessään Nordlannissa, oli kulkenut heidän kauppapaikkansa ohitse, mikä oli valmistautunut sitä vastaanottamaan lipuilla ja kanuunoilla ja vierasvaraisesti kestitsemään kapteenia ja matkustajia. Vuoteet olivat tehdyt ja talo varustautunut ainakin kolmen päivän kemuja varten.

Siitä päivästä alkaen, jolloin höyrylaiva oli täten osoittanut soveltumattomuutta Nordlannin kotitapoihin ja vierasvaraisuuteen, lausui Heggelund järkähtämättömänä mielipiteenään, että höyrylaivat eivät kelvanneet muuhun kuin karkoittamaan kalat pois kareilta. Hän sanoi ottavansa parhaimmalla viisisoudullaan purjehtiakseen hyvällä tuulella koko kummituksen ohi. Ja tämän uljaan lupauksensa hän täytti seuraavana kesänä eräässä sopivassa tilaisuudessa. K-niemen ja Sorsasaaren kolmen peninkulman pituisella sisäsaaristoreitillä hän ja Antti, hänen sisarensa poika, jättivät hyvällä myötäsäällä "Itsenäisyyden" kieltämättömästi jälkeensä.

Tätä kilpapurjehdusta pitivät sitten ylhäiset ja alhaiset suurena isänmaallisena voittona, ja se antoi Markus Heggelundille vielä korkeamman sijan kansan suosiossa sekä liitti samalla hänen nimeensä loistavan kunniakehän.

Voiton kunniasta osalliseksi tuli myöskin Elias Röst, joka asui pienellä Antinlahdeksi sanotulla paikalla ja oli rakentanut viisisoudun; Heggelund lähetti hänelle hopeamaljan.

Pitkä, ontuva Elias Röst, joka kulki kainalosauvan avulla ja jolla tavallisesti oli kädessään rakastettu nuuskarasia, mikä kelpasi sekä vinkkeliksi että myös tuumapuuksi, oli laatuaan omituinen mies. Hän oli veneen rakentajana ja kirvesmiehenä kolmenkymmenen vuoden ajalla kuljeksinut talosta taloon, ollen mestari alallansa. Samoinkuin Peder Dass'in ajoilta saakka niin moni muukin täällä pohjoisessa sepitti hänkin "viisuja", hengellisiä ja maallisia, joita painettiin Bergenissä, missä niitä ostivat nordlantilaiset siellä purkaessaan laivojaan. Niitä vastaan, jotka eivät häntä miellyttäneet, hän käytti terävää ja pelättyä kieltä; mutta tiedettiinpä myös, ettei hän tarkoittanut pahaa, kunhan sai purkaa sydämensä. Hän oli puolen sisämaan kummina, ja aina hänellä oli juttuja varalla, niin että suuret ja pienet iloitsivat, kun hänen tuloansa tiedettiin odottaa.

Uteliaina kuulijoina hänellä oli Heggelundin kaksi pientä tytärtä — tuolla venehuoneessa, missä hän työn ääressä tarinoi. Hänellä oli myös eriskummaisia tuumia, joita tytöt suurella sukkeluudella saivat hänet pakisemaan ja sitten yleiseksi huviksi kertoivat kotonaan; varsinkin raamatunselityksissä oli Elias Röst aika taitaja. Häntä pidettiin muuten järkevänä miehenä, ja Heggelundin perheessä hän oli hyvä ystävä.

Kun Elias Röst venehuoneessa työskennellessään sai kuulla, että Heggelund viisisoudulla oli purjehtinut "Itsenäisyyden" ohi, kopautti hän nuuskarasiaansa ja vaipui syviin mietteisiin. Ryhtyessään sitten uudelleen työhönsä, hän sanoi:

"Luulenpa kumminkin, että uusi aika meidät lopulta voittaa; joka tapauksessa on virran suunta otettava huomioon."

Brögelmannin kuoleman jälkeen oli kamarineuvos Tobias Storm muutamia vuosia viettänyt yksinäistä elämää eräässä talonpoikaistalossa, josta hän pienestä vuotuisesta vuokrasta oli saanut asunnon. Siellä hän istui tavallisesti, kun ei ollut yksinäisillä kävelyretkillään, pöydän ääressä pienen, korkealla olevan ikkunan luona ja luki, tai oli raskasmielisenä vaipunut omiin mietteisiinsä. Nuo Bergenissä ilmitulleet setelit muodostuivat hänen ajatuksissaan paljon tärkeämmiksi todistuskappaleiksi Stuwitzia vastaan kuin oikeus oli nähnyt hyväksi uskoa; ja että haaksihylkyyn nähden vielä oli paljon salaperäistä, siitä mielipiteestä hän ei voinut päästä vapaaksi.

Tämä mieliala antoi aikojen kuluessa hänen kasvoillensa lempeän ja ajattelevan sävyn, saaden hänet näyttämään tylymmältä kuin hän todella oli ja painaen sen ohessa hänen käytökseensä omituisen hajamielisyyden leiman.

Ympäristössään pidettiin häntä kummallisena miehenä, jota ei ollut helppo ymmärtää. Ihmiset, jotka olivat nähneet hänet univormussa ja tulevan pohjoisesta päin, olivat saaneet sen käsityksen hänestä, että hän oli niitä kööpenhaminalaisia, joita, kuten kansa tiesi kertoa, "oli lähetetty Omgangin rannikolle maanpakoon." Nämä olivat liian ylhäisiä kärsiäkseen tavallisten rikollisten rangaistusta, ja sentähden oli kuningas tuominnut heidät joka päivä kävelemään muutamia tunteja Omgangin käräjäpaikan rannoilla, (pohjoiseen Varanginvuonosta).

Hänen toimintaintonsa ja kenties myöskin himmeä aavistus, joka sanoi hänelle, että hänen tulisi tehdä parastansa päästäkseen irroilleen tuosta ajatuksesta, mikä niin kokonaan oli vallannut hänet, vaikutti jonkun aikaa sen, että hän koetti luoda itselleen toisia harrastuksia. Siten kääntyi hänen halunsa lukemiseen. Sen ohessa hän mietti väliin mekaanista keksintöä, konetta, jolla voitaisiin nostaa merenpohjasta pienempiä esineitä ja joka olisi laskettava köydellä alas; mutta koe ei onnistunut. Tästä asiasta hän kirjoitti kerran Heggelundille, ja seuraus siitä oli, että hän muutti asumaan M—nsalmelle, jonne rouva kutsui vanhan ystävänsä. Kamarineuvosta sanottiin hänen arvonimensä takia tavallisesti vain "neuvokseksi", mutta perheen kesken hän kävi "Topiaan-sedän" nimellä.

Yksinäinen mies istui enimmäkseen huoneessansa. Silloin tällöin tuli joku talon pikkutytöistä hänen luokseen ja lateli hänelle pieniä asioitaan. Hän oli lukenut heidän kanssaan, ja siitä oli vähitellen syntynyt ystävyyttä heidän välilleen. Erittäinkin oli Edel hänen lemmikkinsä. Jos tällä oli mitään sydämellänsä, täytyi hänen aina kiiruhtaa puhumaan siitä "Topias-sedälle"; ja lapsellista tapaansa hän noudatti vanhemmaksikin tultuaan. Jos hän joskus sattui mainitsemaan Stuwitzin nimen, tuli "setä" pahoille mielin, ja tyttö, joka tämän pian huomasi, koetti sentähden välttää tuon nimen mainitsemista.

"Topias-setä" tiesi paljon talon asioita, semmoisiakin, joita Edel ei ollut aavistanutkaan hänen huomanneen, ja usein tyttö ihmetteli suuresti, miten tämä oli mahdollista Kun Edel tuli konttorista, missä oli nähnyt isänsä alakuloisena istuvan, kysyi "setä" muun muassa aina Heggelundin vointia, ja oliko Stuwitz ollut siellä. Edel ei tiennyt, että hän luki sen hänen kasvoistaan.

Päässään uusi kiiltonahkahattu, yllään sininen verkatakki, ja liivintaskussa isän kello, jonka messinkiperät riippuivat taskun ulkopuolella, seisoi seitsentoistavuotinen Martti eräänä kesäkuun iltapäivänä Heggelundin sillalla. Hän oli kiittänyt veneessä olevia tovereitaan hyvästä seurasta ja oli nyt kahden vaiheilla, mihin ensiksi suuntaisi askeleensa: puiston läpikö päärakennukseen, vai oikealle, suorinta tietä Stuwitzin luo rihkamapuotiin.

Äidin silkkihuivi, joka hänellä oli kaulassaan, teki muuten talonpoikaiseen pukuun puetun ja siinä ympärilleen katselevan hiukan merimiehen näköiseksi. Hänen vartalonsa osoitti, että hän vielä kasvoi, ja tätä oli nähtävästi pidetty silmällä, kun hänen vaatteitaan ommeltiin. Mutta sinisilmäiset, uskaliaisuutta ilmaisevat, vaikka vielä hieman hentojuonteiset kasvot eivät olleet niitä, joissa epäselvyyden ja kehittymättömyyden leima kauan tuntuu.

Häntä kummastutti vain, ettei äiti, joka edeltäkäsin oli ajatellut niin monta asiaa, ollenkaan ollut tullut muistaneeksi hänen ensimäistä esiintymistään. Kuten hänen tapansa oli veneessä, kun jotakin tapahtui, päätti hän nytkin yht'äkkiä, mitä hänen oli tehtävä, ja rihkamapuoti Stuwitzineen oli vastaiseksi salakari, jota hän tahtoi välttää niin kauan kuin mahdollista. Mutta puistonveräjän luona hän jäi uudelleen seisomaan. Hän melkein kuuli sydämensä tykyttävän. Hän kuunteli vähän aikaa, sitten astui rohkeasti sisään.

Martti tuli aivan kreivin aikaan. Mustatukkainen, laiha ja nuori tytönheilakka, silmillään kääreliina, jonka alta hän koki kurkistella, tuli ruohikkoa juosten häntä vastaan ja tarttui nauraen hänen takkinsa kaulukseen. Hän nimitti häntä Antiksi, eikä tahtonut päästää häntä ennenkuin "Antti" oli ottanut kääreen hänen silmiltään. Kohta sen jälkeen tuli toisia pensaiden takaa ja ympäröi heitä, tanssien täyttä vauhtia "kauranleikkuuta". Jos Martilla olisi ollut aikaa, olisi hän sanonut itselleen, ettei äiti ollut tätäkään tilaisuutta edeltäpäin tiennyt; mutta nyt, kun hän seisoi heidän keskellään ja nuori tyttö piti kiinni hänestä, ei hän joutanut sitä ajattelemaan. Kun tyttö viimein sai kääreen silmiltään, vetäysi hän takaisin hämmästyneenä, eikä juuri ilokseen. Hänen kasvonsa päinvastoin osoittivat leimahtavaa, loukattua ylpeyttä, ja vähällä hän oli saada kyyneleitä silmiinsä. Vihainen katse, jonka hän loi vieraaseen ja joka herätti toisissa hillitöntä naurua, sai Martin punastumaan korviansa myöten. Hän kääntyi, jättääkseen seuran, kun tuttu ääni huusi häntä kauempaa:

Ääni oli Antti Heggelundin, joka samassa tuli piilopaikastaan erään pensaan takaa. Huolimatta sen enempää leikistä, hän vei Martin huoneeseen, esittääksensä hänet Heggelundille ja tämän rouvalle.

Siellä oli paraikaa kemut. Vanhempain pysyessä salissa olivat nuoret rientäneet puistoon leikkimään. Talon nuorin tytär Edel oli Martin lähestyessä ollut sokkona, ja Antti Heggelund oli keksinyt, että kaikkien tuli piiloutua.

Hattu kädessä kulki Martti, Antin ohjaamana, kahden huoneen läpi, jotka olivat täynnä joko juttelevia tai korttia pelaavia vieraita, pienempään kamariin, missä rouva Heggelund istui sohvassa toisen rouvan vieressä. Sinne saapuessaan puristi Antti Martin kättä ja kuiskasi: "Kumarra syvään, hyvin syvään!"

Ja Martti kumarsi ja raapaisi lattiaa jalallaan, niinkuin äiti oli opettanut — kumarsi niin syvään, että hiukset valahtivat hänen silmilleen — ensin toisen, sitten toisen rouvan edessä, joka oli tuomarin puoliso ja monissa suhteissa rouva Heggelundin kilpailija.

"Tämä on Skorpön Martti, uusi puotipalvelijamme", sanoi Antti hiukan epävarmasti. Tädin katsanto oli näet saanut hänet ajattelemaan, että Martin tulosta tuskin muut piittasivat niin paljon kuin hän itse — ei ainakaan tällä hetkellä.

Rouva katseli vähän aikaa Marttia, ikäänkuin kummastellen, että häntä häirittiin tällaisella. Marinan poika taas ihasteli kainosti ja teeskentelemättömästi rouvan paksua kultaketjua ja silkkihametta, jotka hän ennen oli nähnyt kaukaa kirkossa. Vihdoin sanoi rouva lempeästi, mutta äänellä, jota Antti ymmärsi:

"Rakas ystävä, eiköhän tämä asia likemmin koske Stuwitzia ja emännöitsijää. Hän näyttää nuorelle miehelle hänen asuntonsa."

Martti koetti taas kumarrustaitoaan, mutta kumarrus ei ollut varsin niin syvä kuin ensimäinen. Silloin kysyi rouva Heggelund, ikäänkuin olisi jotakin johtunut hänen mieleensä: "Eikö teidän isänne nimi ole Janne?"

"On — kiitoksia!" Martti arveli, että tämä "on" oli vähän niukkaa, ja sentähden hän pisti kaiken varalta tuon toisen sanan lisäksi.

"Hän, joka niin uskaliaasti pelasti Antin? Mutta silloinhan teidän nimenne on Martti Jansen, ja sillä nimellä tahdomme tästä lähtien puhutella teitä. Tuo toinen nimi — mikä se olikaan — ei soinut hyvältä."

Tämän sanottuaan hän nyykäytti armollisesti päätään jäähyväisiksi. Martti teki kumarruksen ja seurasi Anttia, joka mutisi jotakin ylhäisyydestä ja ohimennen sai tilaisuuden kumota kurkkuunsa lasillisen punssia, jonka sieppasi juomapöydältä. He tapasivat Heggelundin pelipöydän ääressä, missä Martti huomasi rovasti Müllerin. Sisarenpoika ei tässä niin pitkiä temppuja tehnyt, sanoihan vain hiukan ivallisesti:

"Saanko esittää enolle henkilön, jonka nimi vielä pari minuuttia takaperin oli Skorpön Martti, mutta joka nyt on ristitty herra Janseniksi?"

Eno Heggelund oli liian syventynyt pelilaskelmiinsa voidaksensa oikein kuulla sisarenpojan puhetta; hänen korvaansa sattui vain jotakin ristiäisistä.

"Ihan juuri tädin luona. Lapsi on kuitenkin jotensakin täyskasvuinen. Tässä on, eno, Skorpön Martti, jota täti tahtoo vastaisuudessa nimittää Janseniksi."

Heggelund puristi ystävällisesti Martin kättä ja sanoi aivan hyvin muistavansa hänen vanhempansa. Tätä lausuessaan ja samalla jaellessaan kortteja hän hymyili itsekseen omituisesti —; kaiketi hän ajatteli, mitä siihen aikaan oli tapahtunut.

Rovasti, joka istui vastapäätä isäntää, silmälasit työnnettyinä otsalle, katseli sillä välin tarkasti Marttia. Viimein hän kysyi, ikäänkuin olisi jotakin miettinyt:

Kun Martti tämän myönsi, keskeytti hän keskustelun. Mutta muita ajatuksia liikkui rovastin aivoissa, se näkyi siitä tarkkaamattomuudesta, jolla hän hoiteli korttejaan. Hänellehän oli Lövön Iisko kuolinvuoteellaan uskonut Marinan sukuperän salaisuuden. Hän oli usein hiljaisuudessa miettinyt tätä asiaa, ja omituisen vaikutuksen teki häneen ajatus, että Marinan poika nyt oli nousemaisillaan talonpojan säädystä. Martti miellytti häntä; ja kun illalla noustiin pelipöydästä, meni hän hänen luokseen nurkkaan, mihin poika oli jäänyt kainosti seisomaan, kun Antti oli hänestä eronnut, ja keskusteli hänen kanssaan hänen kodistaan ja tulevaisuudestaan. Martista tuntui kuin olisi hän rovastista saanut hyväntahtoisen ystävän, ja kun poika tunsi itsensä näiden vieraiden parissa yksinäiseksi, vaikutti tämä ajatus hyvin mieluisalta.

Antti oli jättänyt Martin pienen miehen eteen, joka siniväriseen, kultakauluksiseen virkapukuun puettuna istui erillään muista nojatuolissa, piippu kädessään. Tämä mies oli "Topias-setä" eli "neuvos", joksi häntä myös sanottiin. Hän oli kumminkin vaipunut niin omiin ajatuksiinsa, ettei välittänyt juuri mitään koko esittelystä; ainakaan ei Martti mitään siihen viittaavaa huomannut. Antti Heggelund, joka tunsi "neuvoksen" tavat, ei siitä näkynyt olevan millänsäkään. Hän käski Martin siinä odottaa, kunnes hän jälleen palaisi hänen luokseen.

Tuolla nurkassaan, johon ei kukaan vieraista tullut, oli Martilla tuskin muuta katseltavaa kuin "Topias-setä", joka istui piippunsa ääressä ja nyökäytteli päätään ja jossa ilmeni jotakin vastakohtaista, jota Martti turhaan koetti selittää. Virkapuku oli uusi ja kaunis, tukka mustankiiltävä — valetukasta ei Martilla vielä ollut mitään aavistusta —; mutta kasvot olivat vanhat ja ryppyiset.

Neuvoksen piipusta ei ollut tällä aikaa lähtenyt ainoatakaan savua. Tämän huomatessaan tarkkaavainen Martti otti taskustaan tuliraudan, limsiön ja taulaa, ja iski tulta niin varoin kuin hänen oli mahdollista. Kunnioittavasti kumartaen hän pani sitten palavan taulan piippuun, jonka kannen hän sitä varten uskalsi avata. Vanhus ymmärsi hyvän tarkoituksen, veti savua mutisten kiitoksen ja loi Marttiin hetkeksi silmänsä. Mutta silloin näytti kuin olisivat ne äkkiä muuttuneet ja vanhuksen kasvot samalla saaneet eloa. Hän katsoi yhä kiinteämmin Marttiin ja kysyi viimein:

"Hm! Hm! Kummallista!" Ja toistettuaan vielä pari kertaa "hm! hm!" hän taas istui kuten ennenkin, piippu kädessä ja unohti polttamisen. Mutta Martti huomasi, että vanhuksen silmät pari kertaa ja pitemmän aikaa sivultapäin katselivat häntä; ja hän rupesi aavistamaan, ettei tämä mies mahtanut ollakaan aivan niin tylsä kuin näytti.

Kohta senjälkeen tuli nuori Edel vanhuksen luo, kädessään punssilasi, jonka sanoi valmistaneensa hänelle. Tyttö taputti hyväilevästi setää olalle, kysyi miten hän voi ja eikö Antti ollut ollut hänen luonaan. He näkyivät pitävän toisistaan, vanhus ja tyttö.

Martti vetäysi kainosti syrjään. Edel ei näyttänyt häntä huomaavan; hän tarjosi vanhukselle lasin ja sanoi: "Juokaa, Topias-setä, muuten sen varmaan unohdatte. — Kamarissasi kerron sinulle sitten hauskan jutun."

Kun Edel oli mennyt, sytytti Martti uudelleen vanhuksen piipun, josta ukko näkyi olevan hyvillään; ojensipa itsekin kerran piipun sytytettäväksi.

Tunnin kuluttua tuli Edel takaisin saattaakseen vanhuksen hänen kamariinsa. Pantuaan kätensä sedän kainaloon, taluttaakseen häntä, kääntyi tyttö Marttiin päin ja nyökäytti ystävällisesti päätään. Martti arveli itsekseen, että juttu, jonka Edel aikoi kertoa vanhukselle, arvatenkin koski likeltä häntä itseään ja tapausta puistossa; ja hän oli suuresti harmissaan siitä.

Illallispöydässä otti Antti Heggelund, joka nyt oli kovin iloisella päällä, uudelleen Martin huostaansa ja saattoi hänet sitten omaan makuukamariinsa. Itse hän saapui sinne takaisin hyvin myöhään.

Martin mielestä olisivat päivän tapaukset voineet olla suopeammat hänelle. Pehmeässä vuoteessa nukkuessaan hän näki kaikenmoisia unia: mustatukkainen tyttö piteli häntä kiinni puistossa ja loi häneen sitten loukatun ylhäisyyden katseen; kultaketjuinen rouva Heggelund istui valtaistuimellaan sohvassa ja nimitti häntä ensin "asiaksi, joka koski Stuwitzia", mutta sitten ja armollisemmin "Janseniksi." Mutta harmaapäinen rovasti kätteli häntä lopulta niin ystävällisesti, että tuntui oikein hyvältä sydämessä. Sitten kääntyivät hänen unennäkönsä Skorpölle hänen omaistensa luo.

IX.

PUOTIPÖYDÄN TAKANA.

Kun Martti aikaisin seuraavana aamuna pukeutui pienessä, siistissä yliskamarissa, makasi Antti Heggelund vielä sikeässä unessa. Vastapäätä ikkunaa kohosi vankka, aina huippuunsa saakka vihreihin lehtipuihin verhoutunut tunturi aamuauringon hehkuvassa loisteessa, joka vähitellen alkoi valaista kahden laivasiltaan kiinnitetyn aluksen mastoja.

Kauppapaikalla ei ollut päivän noustessa vielä kukaan jalkeilla. Mutta ulkona kirkkaassa, tunturimetsän heijastuksesta pohjaan saakka metallinvihreässä salmessa liikkui kaksi kalastusvenettä. Salmen keskellä heloitti löysin purjein jaala, joka turhaan odotti aamutuulta ja jota väestö hiljaa hinasi eteenpäin.

Nuoren Heggelundin vaatteet olivat, Martin kummaksi, heitetyt sinne tänne. Kello napsutteli vielä liivintaskussa, ja saappaista törrötti toinen Martin vuoteen luona, toinen taas oven vieressä, ikäänkuin ankaran potkaisun heittämänä. Koottuaan vaatteet tuolille ja asetettuaan kellon pienelle, vuoteensa vieressä olevalle pöydälle, lähti Martti huoneesta. Rouvan lause, jonka mukaan hän oikeastaan kuuluisi Stuwitzin hoitoon, sekä muutamat muutkin eilispäivän huomiot vaikuttivat sen, että hän päätti esittää itsensä Stuwitzille niin pian kuin puoti avattaisiin. Hän oli tullut siihen päätökseen, että olisi voinut välttää paljon, jos olisi kulkenut suoraan sillalta sitä tietä, joka häntä silloin ei miellyttänyt.

Hapuiltuaan jonkun aikaa ylisillä hän saapui rappusille, jotka veivät eteiseen; sitten hän kulki puiston läpi vievää tietä. Tultuaan sille paikalle, missä hän oli tavannut Edelin, hän nyökäytti päätään. Hän ei siinä tullut ajatelleeksi muuta kuin että nuori tyttö oli katsellut häntä ikäänkuin olisi liannut kätensä koskemalla talonpoikaispoikaan. — Puistosta hän kiiruhti rihkamapuodin luo, jossa tiesi olevansa paikallaan.

Kun hän saapui sinne, näki hän sillanvartian, jolle Stuwitz jotakin puheli, paraikaa avaavan puodin ovea. Niin, siinä seisoi Stuwitz itse rasvaisessa hännystakissaan, valetukka toisessa kädessään, toisessa sinijuovainen nenäliina, jolla hän pyyhki hikistä otsaansa, oltuansa mukana vyöryttämässä suurta tynnyriä kivikäytävälle oven ulkopuolelle.

"Päivää. Mikä asiasi?" kysyi Stuwitz äreästi, ja hänen sokea, valkopilkkuinen silmäteränsä värähti hieman.

"Minä olen Skorpön Martti", vastasi poika; "minut on kutsuttu tänne puotipojaksi."

"Vai niin, vai niin!" lausui Stuwitz omituisella, muuttuneella äänellä. — "Luulin että viihtyisit paremmin tuolla ylhäällä herrasväen luona; täällä alhaalla on niin halpaa, saan ilmoittaa."

Martti ymmärsi, etteivät puhujan makeilevat kasvot ja lauhkea ääni merkinneet hyvää. Mutta hän ei voinut niihin vastata muulla kuin toimekkuudella; ja siksi hän kysyi:

"Tämä ei ole mikään rasvatynnyri; siirappia siinä on", kuului ivallinen vastaus. Mutta Martti ei ollut siitä millänsäkään.

"Saat, mutta sitä ennen tulee sinun riisua yltäsi uusi nuttusi; emme ole niin hienoja täällä alhaalla."

Martti riisui yltään nutun ja oli siten kerrassaan päässyt päivän puuhiin käsiksi, sillä päivän kuluessa tuli puodissa hyvinkin kiirettä, lauantai kun oli ja liike suuri. —

Sillaikaa kun Stuwitz uutterasti askaroitsi milloin meripuodissa, milloin jaalassa, joka paraikaa otti lastia, milloin taas oli konttorissa tai tinki väen kanssa, oli Marttia lukuunottamatta kahdella puotipojalla yllinkyllin tekemistä puotipöydän takana, ja päivän kuluessa tuli Anttikin puotiin auttamaan. Talonpojat toivat sinne myytäväksi kaikenmoista tavaraa: kaloja ja kalanmaksaa, uusia veneitä ja taljoja j.n.e., vieläpä marjojakin; ja jokainen tavara oli pitkäpiimäisen tinkimisen alaisena. Hinta suoritettiin puotitavaroilla. Muutamat valitut "vanhat tuttavat" vietiin puodin vieressä olevaan kamariin ja kestittiin viinillä, joka oli maukkaampaa ja parempaa kuin se sekoitus, mitä viinin nimellä myytiin, ja jonka valmistus aina oli Stuwitzin asiana. Mutta Martti huomasi pian, että tässä olivat esillä aivan toiset tarkoitukset kuin ne, jotka sisältyivät ystävällisiin sanoihin ja tervehdyksiin "tuttavan" kotona olevalle perheelle. Ja omituiset olivat hänen tunteensa, kun hänen mieleensä johtui, että isä monta kertaa oli tullut kotiin Sörsalmesta ja tuonut tuollaisia tervehdyksiä.

Kun Martti oli saanut tietää eri tavarain hinnat, laajensi hän tietojaan joka tunti. Uudessa ammatissaan tuolla puotipöydän takana oli hän omasta mielestään aika mies, olletikin kun hän talonpoikaisten tuttavainsa nähden avasi uuden tavaramytyn tai täysin kourin kaiveli rusinalaatikkoa tai vielä pisti kauhan jauhosokeri-astiaan ja punnitessa asetti vaa'an mitä täydellisimpään tasapainoon. Tuttavat pyytelivät häntä helpottamaan; mutta hän puolestaan selitti vakavasti, että se oli mahdotonta, helpommasta ei käynyt myyminen. Vieläpä hän uskalsi — matkimalla erästä sanaa, jota hän oli kuullut ensimäisen puotipalvelijan käyttävän — "karanteerata" muutamia rintaneuloja ja lasirasiassa olevia sormuksia, jotka puuvillan sisästä loistaen näyttivät hänestä yhtä komeilta kuin puotipöydän takana ihmettelevästä naisesta. Sitävastoin hän ei puhunut mitään kauniista, sinisistä englantilaisista ongista, jotka hän omasta, kalakarilla tehdystä kokemuksestaan tiesi perin hauraiksi; koettihan vain sensijaan hiljalleen johtaa ostajan huomion tukevampiin valkoisiin.

Eineensä hän oli saanut puotiin, ja päivällisen aikaan kello 12 täytyi puotipoikien vuorotellen ja kiireesti käydä syömässä eräässä päärakennuksen nurkkakamarissa, joka oli erillään Heggelundin sisähuoneista, missä vieraat tähän aikaan päivästä söivät einettä. Mutta tämäkin keskeytys oli Martista liian pitkä, ja jollei häntä olisi hävettänyt, olisi hän mielellään jäänyt syömättä puotiin.

Iltapuolella hän sai käydä jaalalla toimittamassa jotakin Stuwitzin asiaa. Kun hän istui veneen perässä ja soutaja jaalan luo tultua käänsi perän sitä kohden, jotta "herra puukhollari" paremmin pääsisi nousemaan, tuli hän vielä syvemmältä vakuutetuksi tärkeästä asemasta, johon hänet oli koroitettu. Hän ei sitä kumminkaan ilmaissut, kiittihän vain soutajaa, samoin kuin ennenkin olisi tehnyt.

Uudessa ammatissaan kuumeisessa toimessa olevalle Martille tarjosi sattuma tänään myöskin esimakua uuden elämän toisista puolista. Muuan talonpoikapoloinen, joka pitkällisen sairauden takia oli perin köyhtynyt, tuli Stuwitzin luo ja pyysi velaksi kaksi "vogia" [vog = 15 kiloa] jauhoja, hän kun ennen oli ollut suurissakin asioissa hänen kanssaan. Jo kerran ennen samalla viikolla hän oli käynyt siellä pyytäen turhaan. Nyt hän oli ottanut mukaansa vaimonsa, joka oli yhtä surullisen ja kuihtuneen näköinen kuin hän itse. Heillä — niin sanoi mies sortuneella äänellä — ei enää ollut kotona hyppysellistäkään leipäviljaa seitsemälle lapselleen. Stuwitz vastasi äreällä kiellolla ja käski heidän kääntyä vaivaishoidon puoleen. Marttiin tämä vaikutti sangen kipeästi; hänen mieleensä muistui, mitä äiti kotona oli kertonut hänelle siitä surullisesta ajasta, jolloin isä sairasti pitkällistä tautia ja Stuwitz kielsi heiltä lainan. Hän aikoi juuri kaikessa hiljaisuudessa leikata poikki liivinsä alla olevan nuoran, josta riippui ainoa kahdeksankillinkinen, jonka hän kotoa oli saanut, — sellainen, jonka sanottiin voivan asettaa verenjuoksun ja muutenkin tuottavan onnea, — kun Antti Heggelund kalpeana vihasta hyppäsi tiskin yli ja vei hädänalaiset päärakennukseen. Stuwitz kääntyi heihin selin, mutta loi sitten heidän jälkeensä hyvin ylenkatseellisen silmäyksen. Tunnin kuluttua kulkivat mies ja vainio puodin sivuitse, muutamia myttyjä käsissään, ja, kuten näytti, varustettuina odottamattoman runsailla ruokavaroilla.

Myöhemmin iltapuolella saapui Antti Heggelund uudelleen puotiin ja pyysi ruutia, lipputangon juurella kun oli ammuttava tuomarin kunniaksi hänen poislähtönsä johdosta. Tämä asia oli aina ollut Antin huolena, ja nyt hän tahtoi Martin mukaansa. Mutta Martti oli jo senverran tutustunut talon oloihin, ettei hän enää seurannut Antti Heggelundia syteen ja saveen, niin hyvänä ja helläsydämisenä kuin tämä esiintyikin hänen mielestään; ja sitäpaitsi oli hänen varsin vastenmielistä lähteä puodista, edes ainoaksi minuutiksi. Uutterassa työssä hän pysyi siellä, kunnes viimeinen ostaja oli mennyt.

Silta oli myöhäisenä, kauniina iltana taas tyhjä ihmisistä ja veneistä — viimeinen lähti juuri; meripuodin suuri ovi oli lukittu, sillanvartia järjesteli vielä paraikaa yhtä ja toista.

Martti söi illallisensa molempain puotipoikain seurassa ja sai maata samassa huoneessa kuin nuorin näistä. Tänä iltana oli Martti paljon tyytyväisempi päiväänsä kuin eilen. Hänen korkein toivonsa tässä maailmassa oli käynyt toteen: hän oli päässyt kauppamiehen uralle; mutta hän ei ollut ensinkään aavistanut sitä niin hupaisaksi kuin se nyt hänestä tuntui. Pitkään aikaan hän ei saanut unta, vaan yhäti ajatteli vain puotia. Hän halusi päästä maanantaihin, saadakseen uudelleen ryhtyä toimiinsa.

Pyhä näkyi olevan unikekojen päivä koko talossa. Lukuunottamatta paria renkiä, jotka sileäksi kammattuina esiintyivät pyhäpuvuissaan, kahdet kellonvitjat liivintaskun ulkopuolella ja juhlapiippu suussa, olivat ani harvat nousseet, kun kirkkovenettä reilattiin sillan luona. Eikä siinä kiirettä pidetty, sillä jos tarvis vaati, odotti pappi mielellään hyvän aikaa Heggelundin väkeä. Pari tuntia sitä ennen oli Martti kumminkin nähnyt Edel Heggelundin kulkevan puistossa joitakuita vuosia vanhemman ystävättärensä, tuomarintyttären kanssa, joka oli jäänyt M—nsalmelle vierailemaan; ja hän huomasi sen ohessa, että Antti paitahihasillaan istui ullakkokamarissa, seuraten silmillään tyttöjä.

Aamiainen kuten päivällinenkin syötiin perheen parissa salissa; mutta kun edellistä ateriaa syödessä toinen tuli, toinen meni, miten kullekin parhaiten soveltui, sattui niin, että Martti ja hänen toverinsa, puotipalvelija, söivät kahden. Ja kun Martti siinä kuuli Antti Heggelundin viereisessä kamarissa nauravan ja laskevan leikkiä nuorten neitien kanssa, toivoi hän, jotenkin hämillään ollen, etteivät he tulisi ruokahuoneeseen; ja tästä syystä hän lopetti mitä pikimmin ateriansa.

Vähän aikaa senjälkeen lähti koko Heggelundin perhe ynnä molemmat puotipalvelijat kirkkoveneen luo, missä viisi talon miehistä istui juhlapukuun puettuina soututeljoilla, takit vieressään; sitten astuivat veneeseen jotkut muut palkollisista, jotka olivat odottaneet sillalla. Lipuin koristetun aluksen lähtiessä sillalta näki Martti Edel Heggelundin ja tämän ystävän asettavan auringon-varjonsa yhteen — epäilemättä voidaksensa paremmin olla suojassa Anttia vastaan, joka istui heidän vieressään.

Vanha Stuwitz esiintyi myöskin tavallansa pyhäpuvussa, se on: kotona tehdyissä sarkavaatteissa, jotka ulottuivat hänen rasvanahkaisten saappaittensa varsien puolitiehen, rinnallaan pöyheä kaulaliina, joka ei tahtonut pysyä alallaan ja joka, sittenkun se osaksi oli kadonnut paksun kauluksen alle, jälleen nousi esiin, päättyen korvien luona kahteen väärässä olevaan, huippuisen pystysuoraan liepeeseen. Ärtyisen juhlallisen näköisenä, vanhanaikainen matala huopahattu päässään ja kädet takintaskuissa, joista toisesta sinijuovainen, puuvillasta kudottu nenäliina pisti esiin, lähti hän tavalliselle yksinäiselle pyhäkävelylleen sisämaahan päin. Palattuansa kotiin oli hänellä tapana, kertoi puotipalvelija, oleskella yksinään meripuodissa päivälliseen saakka, jolloin oli parasta pysyä poissa hänen läheisyydestään, sillä hän oli silloin kovin pahalla päällä.

Martti, joka miltei yksin oli jäänyt kotiin, saattoi nyt kenenkään häiritsemättä kuljeksia ympäri ja katsella huoneita. Siellä hän joutui keskusteluun neitsyt Dyringin, vanhan emännöitsijän kanssa, jolle hän sanoi terveisiä vanhemmiltaan ja jota hän miellytti siinä määrin, että sai hiukan ylimääräistä hyvitystä ruokakaapista, "koska voisi kulua aikaa ennenkuin kirkosta tultiin ja koska nuoret ihmiset tarvitsevat ruokaa." Martti ei osannut edes aavistaa, että tämä ei ollut vanhan neitsyen tavallista virttä.

Neitsyt Dyring, tuo mustin irtokiharoin kulkeva vanha nainen, jonka pitkänsoikeita vaaleita ja ankaria kasvoja pitsimyssy ympäröi, oli talon väsymätön poliisi, ja häntä pelkäsivät kaikki; hänen pitkien silmäluomien alta epäluuloisesti tutkistelevat silmänsä ehtivät, kuten haukkalinnun silmät, vartioimaan kaikkea, mikä koski järjestystä talossa ja palkollisten kesken, ja aina hän iski kiinni silloin kun häntä kaikkein vähimmin tiedettiin odottaa.

Rouva Heggelund ei tahtonut koskaan huomata mitään vikaa ankarassa ja pulskassa neitsyt Dyringissä, joka rouvan läsnäollessa aina osasi pysyä varjossa ja jonka päätelmiä rouva aina sanoi oikeiksi. Tähän ei voinut edes Stuwitz mitään, vaikka hän muuten kaikessa hiljaisuudessa oli miltei yksinvaltias. Päärakennuksen rappuset olivat muuten neitsyen "Kap Finisterre" (maailmanloppu); rihkama- ja meripuotien oloja koskevista asioista hän ei ollut tietävinään, yhtävähän kuin niiden hallitsijasta, Stuwitzista, kun tämä tuli ylös saliin. Väitettiin, että neitsyt aina asettausi hänen sokealle puolelleen. Ei kukaan ollut kuullut näiden kahden vaihtavan kahta sanaa, mutta sitävastoin oli kyllä kuultu Stuwitzin vihaisesti ärisevän, kun neitsyt kulki hänen ohitsensa. Kirkkoon ei neitsyellä koskaan ollut aikaa päästä paljolta kotityöltä, ja hän sanoi usein ja katkerasti, "että minut kumminkin kerran sinne pakolla vietäisiin."

Onnekseen ei Martti tiennyt mitään tästä kaikesta, sillä tuskinpa hän siinä tapauksessa olisi puhunut niin avosydämisesti tuon vaarallisen "suurvallan" kanssa. Nyt oli hän, vaaraa aavistamatta, astunut sisäpuolelle sen katkeruuden aidan, johon muut tavallisesti loukkautuivat ja jonka takana hän itse oli kuin yksinäinen lintu. Martin iloinen, luottava olemus vaikutti neitsyeen, kuten auringonsäde vanhaan, kauan suljettuna olleeseen, pimeään ja kosteaan puistoon; ja tästä päivästä saakka oli poika aina neitsyen suosiossa. Tähän vaikutti jo ensi hetkestä sekin, että neitsyt tiesi Stuwitzin, ikuisen vihollisensa, vastustaneen Martin tuloa taloon, ja että Stuwitz oli vainonnut Martin vanhempia. Mutta millä tuulella neitsyt olikin — ja hän oli aina suuremmassa tai vähemmässä määrässä huonolla tuulella — katsoi hän kumminkin aina Marttia lempein silmin, ja hänellä oli Marinan pojasta aina ja oikeaan aikaan hyvää ja puoltavaa kielellään — seikka, josta Martilla sittemmin oli paljon etua.

Iltapäivällä palasi kirkkovene takaisin ja kuten tavallisesti saarnapyhinä, kun ilma oli kaunis, tuli siinä M—nsalmelle pastorin perhe ja muita vieraita.

Päivällispöydässä istui pieni kamarineuvos Storm hyvin huomattavalla paikalla; rouva Heggelund käytti häntä jonakin koristeena pöydässään. Vieressään hänellä oli ystävänsä Edel — aina valmiina tarjoomaan hänelle, mitä hän halusi. Stuwitzilla sitä vastoin oli Martin suureksi kummaksi hyvin vähän sanomista päärakennuksessa. Hänen paikkansa pöydässä oli mitä halvin; koko aterian kestäessä hän sanoi tuskin sanaakaan, ja jo ennenkuin muut olivat lopettaneet syönnin, nousi hän, kumarsi ja lähti ruokahuoneesta. Koko ensi vuoden näki Martti hänen miltei aina noudattavan tätä tapaa.

Herra Antti, joka aina rikkoi seuraelämän ohjeita vastaan, oli varmaankin matkalla loukannut naisia. Pitkä, vaalea neiti, tuomarin tytär, istui alussa ruusuposkisena, vaikka ne eivät ensinkään olleet ilon ruusuja, ja rouva, jonka kasvoissa oli jotakin ylimääräisen juhlallista, huomautti, vaikka keskustelu ei siihen juuri antanut mitään aihetta, että pastori oli tänään pitänyt saarnan, mikä heitä kaikkia oli miellyttänyt. Rouva oli saarnaa kuullessaan tullut erittäin ajatelleeksi "erästä henkilöä", jossa kaikki saarnassa luetellut heikkoudet olivat yhtyneet. "Suokoon Jumala", lopetti hän, "että saarnan neuvot olisivat kohdanneet hänen sydäntänsä." Mutta äänessä, jolla hän tämän lausui, oli jotakin, joka ilmaisi, ettei hän pitänyt sitä uskottavana.

"Niin, rakas täti, sen suokoon Jumala!" sanoi Antti, jolla talossa oli vapaa suunvuoro ja jonka silmät eivät ensinkään osoittaneet ystävällisyyttä suuntautuessaan oveen, josta Stuwitz oli kadonnut. "Mutta", lisäsi hän, "vanha hylje on varmaankin jo siksi vanha, että häntä on vaikea uudestaan kasvattaa, ja eihän hän sitä paitsi koskaan tahdo käydä kirkossa." — Antti oli luulevinaan, että täti oli tarkoittanut Stuwitzia.

Jälestäpäin hän sai vakavan ripityksen rouvalta ja — kymmenen taalerin setelin enolta.

Illalla puhui Edel muutamia ystävällisiä sanoja Martin kanssa. Hän kysyi muun muassa Martin viihtymistä rihkamapuodissa ja miksi ei poika ollut seurannut heitä kirkkoon.

Ensimäiseen kysymykseen antoi Martti myöntävän vastauksen ja toiseen hän lausui, ettei kukaan ollut kysynyt, tahtoisiko hän päästä kirkkoon. Edel katseli häntä pitkään, ikäänkuin olisi miettinyt, mitä poika tällä viimeisellä vastauksellaan tarkoitti; sitten hän kysyi, äkkiä ja osanottavaisesti lähestyen häntä:

Nuori tyttö kääntyi pienellä hymyllä hänestä, seurataksensa Topias-setää hänen kamariinsa. Siellä hän lausui ääneen, mitä rappusissa oli juolahtanut hänen mieleensä:

Martin mielestä olivat Edelin silmät loistaneet niin ihmeen kauniisti, kun hän puhui hänen vanhemmistaan; mutta sitten oli tyttö näyttänyt miltei loukkautuneelta ja Martti oli silloin ajatellut: "varmaan on tyttö ylpeä kuten äitikin."

JATKOA.

Martin harvinainen kyky ja luonteen reippaus saivat aikaa voittaen heräämään itseluottamuksen, olletikin kun Stuwitz ensimäisinä vuosina kuulusteli hänen mielipiteitään semmoisistakin asioista, jotka olivat ulkopuolella hänen varsinaista alaansa — vaikkakin tämä aina tapahtui ivallisella äänellä. Stuwitz oli näet huomannut, että nuorukaisen päävikana oli "hiukan liiallinen itsenäisyys ja luottamus nerouteensa".

Stuwitzin asema oli ylimalkaan hiukan omituinen. Oli kuin olisi salissa herra ja rouva Heggelundin läsnäollessa kookas, melkein röyhkeännäköinen mies yht'äkkiä muuttunut mitättömän pieneksi, mutta yhtä nopeasti kasvanut jälleen, päästyänsä oman valtansa alueelle — meripuotiin. Hän oli ilmeisesti pahoilla mielin, alakuloinen ja tyhmistynyt tuolla ylhäällä perheen kesken, ikäänkuin olisi itsessään tuntenut, että hän siellä istui ihmisten parissa, jotka — rouvaa lukuunottamatta — eivät olleet hänelle ystävällisiä. Tämä tulikin näkyviin, paitsi neitsyt Dyringin käytöksestä, myöskin tavasta, millä Topias-setä häntä kohteli. Kun Heggelund itse häntä puhutteli, oli siinä useimmiten jotakin tahallisen alentavaa, jota puhuttelutapaa ukko ei muuten käyttänyt. Niinpä kutsui Heggelund Stuwitzin luoksensa väliin sohvassaan loikoen piipunvarren viittauksella, ja tämä seisoi silloin aina hänen edessään palvelijan kaltaisena; tai taputteli hän jonkunmoisella teeskennellyn ylhäisellä tavalla häntä olalle ja sanoi: "hyvä Stuwitz, ettekö tahtoisi tehdä minulle sitä palvelusta", sekä kääntyi kohta pois, ikäänkuin olisi vastaus itsestään ollut selvä. Vanha Stuwitz kumarsi nöyrästi; mutta meripuodissa hän saattoi sitten kulkea nyrkit taskuissansa ja murista tai viheltää, salamoiden sinkoillessa hänen toisesta, harmaasta silmästään päärakennusta kohti, toisen, sokean silmänsä väristessä vihasta. Kerran potkaisi hän tuollaisena hetkenä jotakin näkymätöntä, jota hän näytti tahtovan torjua pois tieltään.

Kun Martti sitten vähän enemmän perehtyi oloonsa, ymmärsi hän, että jonkinlaista erimielisyyttä vallitsi Heggelundin ja hänen rouvansa välillä siitä tavasta, millä Stuwitzia oli kohdeltava; sillä rouva koetti, vaikkakin se soti hänen luontoansa vastaan, korvata miehensä nurjaa käytöstä milloin milläkin ystävyydenosoituksella. Stuwitz oli arka kohta, jossa rouva ei vainut vaikuttaa mieheensä mitään.

Vanhalla Stuwitzilla oli muuten hyviäkin puolia, ja hän saattoi olla erinomaisen hyödyllinen kaikille niille, jotka osasivat päästä hänen suosioonsa. Siihen nähden oli välttämätöntä, että pidettiin "meripuodin puolta".

Mutta hänellä oli sen ohessa, kun hän tahtoi, erinomainen kyky olla kiusaksi niille, jotka olivat hänen komennettavinaan, ja Marttia kohtaan hän osoitti tätä kykyään väsymättömästi. Hän kohteli häntä omituisella harkitulla tavalla, jota vastaan oli vaikea olla varuillansa, ja pyrki tekemään jokaisen hänen pienimmänkin virheensä niin suureksi, että se itse asiassa tuli hiljaiseksi todistukseksi pojan epäluotettavuudesta. Kun Stuwitzia loukattiin — ja hänen ihmisiä vihaava ja tuittuinen mielensä loukkautui väliin ihan käsittämättömistäkin syistä — salasi hän joksikin aikaa mielipahansa, mutta varmaa oli, ettei hän sitä unhoittanut.

Eräänä syksynä, kun oli tultu kotiin tavalliselta Bergenin-matkalta, johon Martti siihen saakka aina oli ottanut osaa, ryhtyi Stuwitz pöydässä puhumaan vuoden kalahinnoista. Kun hän niitä moitti peräti huonoiksi, mainitsi Martti viattomuudessaan useita, jotka hänen tietääkseen olivat saaneet paljon korkeamman hinnan kuin Bergenin kauppiaiden julkiset hintaluettelot ilmoittivat, joihin Stuwitz oli nojautunut. Heggelund ei virkkanut mitään tätä kuullessaan, mutta kalmankalpeaksi hän kävi; ja siitä hetkestä saakka piti Stuwitz silmällä, että kun hän ei voinut estää Marttia olemasta mukana Bergenin-matkoilla, tämä niin vähän kuin mahdollista pääsi seurustelemaan Bergenin kauppiaiden kanssa.

Kun Martti seuraavana vuonna teki lähtöä Bergeniin, sanoi hän Heggelundille, että neljästätoista jaalan miehestä, jotka pidettiin tarpeellisena suuren raakapurjeen nostamiseen, voisi toinen puoli jäädä kotiin, jos jaala varustettaisiin vintturilla. Heggelund kuuli mielihyvällä esitystä ja alkoi pitää kunnianasiana olla Nordlannissa ensimäinen, joka käytti tätä parannuskeinoa. Mutta tässä tölmäsi hän Stuwitziin, joka otti esityksen hyvin pahaksi, olletikin Marttiin nähden, ja arveli olevansa kylliksi vanha ja kokenut ymmärtämään tämän asian paremmin kuin nenäkäs ja ylvästynyt poikatolvana. Väkeä tarvitaan, väitti hän, sekä jaalan hinaamiseen tyynellä että myös kalalastin siirtämiseen jaalan toiselle puolelle, jos se kävi tarpeelliseksi matkalla Suolameren yli, sekä vielä lastin purkamiseen Bergenissä — ja "uutisnälkäiset", huusi hän heittäen silmäyksen Marttiin ja lyöden nyrkillään tynnyriin että kumisi, "eivät ainakaan saisi pistää nenäänsä kauppatoimeen, niinkauan kuin hän sen esimiehenä pysyi."

Stuwitz seisoi meripuodissa — omalla alueellaan — tämän lausuessaan; ja siihen päättyikin aie, vaikka se sittemmin tuli käytäntöön koko Nordlannissa. Mutta Heggelund rupesi siitä päivästä pitämään suuremmassa arvossa Marttia, ja hän päätti antaa hänelle oikean kauppamiehen kasvatuksen; hän luuli pojan avulla saavansa vastaisuudessa mahdollisesti voiton siitä miehestä, jota hän eniten maailmassa vihasi — Thor Stuwitzista.

Martti oli tähän asti saanut pyhäpäivinä opetusta papinpojalta, joka oli ollut Kristianiassa ja siellä suorittanut loistavan tutkinnon. Nyt tahtoi Heggelund lisätä opetuspäivät kahdeksi viikossa; hän ei voinut, sanoi hän, noin ilman mitään lähettää aivan oppimatonta poikaa suurempaan kauppakonttoriin, ja ihan samaa mieltä oli rouvakin.

Edel oli hyvin omituinen tyttö, jota Martin oli perin vaikea ymmärtää. Hän ei tiennyt oliko hän tytön suosiossa vai ei; mutta viimeksimainittua hän piti todennäköisempänä. Edelin kasvot eivät olleet säännölliset, eivätkä edes somat; siksi olivat juonteet liian jyrkät — ne muistuttivat hiukan äitiä, vaikka olivat paljon naisekkaammat, ja hänen tukkansa oli vähän liiaksikin musta. Hoikka ja solea vartalo, joka sai tytön näyttämään pitemmältä kuin hän olikaan, ja huomattavan paksu ja musta tukka, joka ilmaisi lujaluontoisuutta ja rikkaita luonnonlahjoja, olivat toistensa vastakohtana.

Edel oli isänsä lemmitty; jo lapsuudestaan asti hän istui usein hänen konttorissaan, missä leikki ja ompeli. Siitä, mitä hän siinä isän kasvoista luki, tuli hän hänen aavistavaksi uskotukseen semmoisissakin asioissa, joita hän tosin ei selvästi käsittänyt mutta jotka olivat liian raskaita hänen lapsellisen mielensä, kantaa: — isä ei voinut olla ilman hänen seuraansa. Siten kasvaneena äitinsä voimakkaan tahdon painon ja isän useinkin synkän mielialan välissä oli Edel saanut olemukseensa jotakin pidättyvää, mikä nuoressa tytössä näytti miltei luonnottomalta ja vaikutti sen, että koko hänen esiintymisessään oli jotakin kylmän salaperäistä, mikä loukkasi Marttia. — Edelin vanhempi, valkoverinen sisar Hansine oli paljoa sävyisämpi ja avosydämisempi.

Edel saattoi olla, sanottiin, miltei yltiöpäisen iloinen, kun hän oli vieraisilla vanhemman ystävänsä Julie Schulzin luona, mutta kotona ei Martti mitään tuosta iloisuudesta huomannut; ja mitä hän huomasi, ei häntä miellyttänyt, hän kun usein itse oli maalitauluna.

Hyvään muistiinsa oli Martti muitten keskusteluista koonnut koko joukon vieraita sanoja, joilla hänen korvissaan oli kaunis sointu, ja näitä hän sitten käytti usein puheessaan. Tämän oli Edel huomannut. Hän keskusteli nyt useammin kuin ennen hänen kanssaan ja pisti siinä puheeseensa niin paljon vieraita sanoja kuin osasi keksiä. Martti otti jonkun aikaa kaiken tämän täydestä, mutta kun hän huomasi, mitä näiden sanojen takana piili, tunsi hän itsensä syvästi loukatuksi. Ja siitä päivästä saakka ei hän enää vierasta sanaa käyttänyt.

Joskin Marttia täten ensi aikoina monella tavoin loukattiin, tunsi hän kuitenkin kahtaalle päin sitä innokkaammin vetoa: Heggelundin luottamuksen ja tämän sisarenpojan Antin ystävyyden saavuttamiseen.

Heggelundin sisar oli suuresti mielissään siitä, että veli oli ottanut luokseen hänen poikansa, joka, käytyään Trondhjemin latinakoulua, hyvin vähällä edistyksellä oli koettanut kykyään eräässä siellä olevassa kauppakonttorissa. Heggelund maksoi hänen velkansa ja otti hänet luoksensa Nordlantiin, totuttaaksensa häntä sikäläiseen kauppaan.

Siellä oli Antti kotiväelle suurena hauskuutena; hän vihasi Stuwitzia ja sai sentähden käsirahoja enoltaan; hän saattoi kiireinä päivinä tehdä ihmeitä nopeudellaan, millä hän rihkamapuodissa palveli ostajia, mutta sitten hän lepäsi vaivoistaan useinkin kerrassaan kahdeksan päivää, joina hän ei käynyt edes vilahdukselta puodissa. Hän pelasti ihmisiä hengenvaarasta, osoitti nokkeluutta Bergenin matkoilla ja muissakin toimissaan. Mutta tavaranhintoja hän ei muistanut, eikä hän muutenkaan ollut asioista selvillä. Viime aikoina oli hänellä usein tapana neuvoa kysyjää Martin luo, mutta hänen äänessään oli silloin väliin tyytymättömyyttä. Hän näki, kuinka Martti, puutteellisesta sivistyksestään huolimatta ja talonpoikaistakki vielä yllään, vakavin edistysaskelin perehtyi semmoisiinkin asioihin, joista hän, Antti, sukkelalla käsityskyvyllään oli monta vuotta koettanut saada selkoa.

Toiselta puolen veti Marttia Anttiin tämän alituisesti ilmenevä hyvä sydän. Auttaakseen köyhää ihmistä saattoi Antti muun puutteessa — ja hän oli aina puutteessa, vaikka ehtimiseen sai rahoja enoltaan — riisua vaatteetkin yltään. Hänen olennossaan oli jotakin valoisaa huolettomuutta, jota Martti ei kyllikseen saattanut ihmetellä. Vaikeuksista hän ei ylimalkaan tietänyt mitään — hänellä oli vain niin pahanpäiväisen huono onni aina kun hän ryhtyi johonkin tärkeämpään. Sitäpaitsi hän oli aina erinomaisen siististi puettu; hän oli pitkä ja solakka, ja hienot viikset soveltuivat erittäin hyvin hänen hieman hempeihin kasvoihinsa — nuoruuden ystävyydessä vaikuttavat nämä seikat miltei kuten rakkaudessa. Ja hyvä pää hänellä oli, sen saattoi Martti päättää hänen monenmoisista tuumistaan, jotka alussa miltei huikaisivat häntä. Sittemmin, kun hän oppi paremmin punnitsemaan niiden todellista arvoa, näki hän niissä aivan oikein päävian, joka teki Antin huonosti kelpaavaksi käytännölliseen elämään. Mutta se ei vaikuttanut hänen ystävyyteensä; tämä kasvoi kasvamistaan samassa määrässä kuin hän sai kärsiä hänen luonteensa muista heikkouksista.

Antti Heggelundin tulevaisuudentoiveet olivat olleet rajattomat; paha onnihan häntä vain oli seurannut. Nyt kun hän pari vuotta oli toiminut yhdessä Martin kanssa ja hänen silmänsä olivat vähän enemmän auenneet näkemään niitä ehtoja, joihin kauppa-onni perustuu, oli hänen itseluottamuksensa suuressa määrin horjahtanut. Hän oli huonolla tuulella ja mietti, eikö hän kelpaisi johonkuhun muuhun paremmin kuin kauppaan. Kunpahan vain osaisi oikealle uralle! Jos hän olisi älynnyt, että häneltä oikeastaan puuttui jokaisen muunkin vaikutusalan pääedellytys, niin olisi hän arvatenkin ensialussa antautunut epätoivoon, mutta siitä sitten sitä enemmän voittanut. Nyt siirtyi hän huikentelevaisuudessaan uudelle alalle, katsellakseen tulevaisuutensa taivaanrantaa toisenvärisen lasin läpi.

Eräänä päivänä hän ilmaisi enolleen, ettei ensinkään ollut mieltynyt kauppaan ja että hän tahtoi suorittaa ylioppilastutkinnon — jota hän kauan oli halunnut. Trondhjemin latinakoulussa hän oli jo lukenut paljon semmoista, jota siihen vaaditaan; tätä hänen vain tarvitsisi kerrata pastorinpojan seurassa.

Ensi viikkoina Antti luki palavalla innolla ja otti suorittaakseen määriä, jotka hämmästyttivät hänen opettajaansakin. Mutta aikaa voittaen kävi lukeminen hitaammin. Hän laiminlöi toisen lukutunnin toisensa jälkeen, ja lopulta oli koko yritys jäämäisillään sikseen. Alettiin jo kodissa arvella, ettei siitä tule mitään tuon ikuisen huikentelevaisuuden takia, mutta Martti rupesi ystävälleen avuksi. Hän tarjoutui valvomaan kolmena iltana viikossa ja lukemaan ääneen hänelle; ja Antti, jonka mielestä tämä vähentäisi asian ikävyyttä ja samalla saisi lukemiseen järjestystä, hyväksyi tarjouksen. "Olisi hyvin hauskaa istua ja polttaa piippua toisen lukiessa", tuumaili hän.

Muutamia viikkoja kävi kaikki hyvin, mutta sitten alkoi Antti taas väsyä; hän keksi milloin mitäkin esteitä: väliin oli liian aikaista lähteä muiden joukosta pois, väliin hän taas käytti lukutunnit keskustellakseen piippunsa ääressä lakimieheksi rupeamisesta, väliin ilmaisi hän suoraan, ettei hän tänä iltana tahtonut lukea.

Eräänä iltana sattui Martti kaikessa viattomuudessaan lausumaan sanan, joka pariksi kolmeksi kuukaudeksi antoi Antin lukemiselle vauhtia, mikä muistutti kylkeen haavoitetun valaskalan menoa. Martti oli vähän epätoivoisesti lausunut:

Martti näki että hän tällä oli loukannut Antin ylpeyttä, mutta hän ei tiennyt, että Antti tahtomattansakin luki juuri tuon lausutun tuomion hänen omista silmistään. Antti oli Marttiin nähden arempi kuin hän tahtoi itselleen tunnustaa.

Eräänä päivänä hän vaipui syvään alakuloisuuteen. Hän makasi kalpeana ja sairaana vuoteellaan. Viimein tunnusti hän huolestuneelle ystävälleen, että hän kirjeellisesti oli kosinut tuomarintytärtä Julieta, joka usein, ja nyt viimeksi joulun aikana, oli vieraillut Heggelundin luona; Antti oli rakastanut häntä aina siitä saakka kun hän enonsa luona hänet ensi kerran näki. "Ja nyt on asia saanut loppunsa", sanoi hän surullisella äänellä ja nousi vuoteessansa; "valtuutetulla on virka, minulla ei; ja Julie on vastannut isänsä tahdon mukaisesti." Antti ei sanonut ymmärtävänsä, minkä takia hän nyt enää lukisi ja tekisi työtä. Kaikki oli nyt hänestä yhdentekevää. — Hän oli synkkä kuin ukkospilvi tämän sanoessaan.

Martin tuli oikein totinen sääli ystäväänsä; mutta viimeisiä sanoja kuullessaan hän heristi korviansa. Niin pitkälle ei toki asia saisi mennä! Ja hän painoi syvälle Antin ylpeyteen tuon vanhan kannuksen:

"Vai niin", sanoi Antti vitkallisesti ja harmistuneena. Oltuaan sitten vähän aikaa katkeriin ajatuksiin vaipuneena hän lisäsi:

Kalpea Julie Schultz tuli kuten ennenkin vieraisille. Ensi kerran kun hän ja Antti nyt näkivät toisensa, oli kumpikin, kuten voi ajatella, vähän hämillänsä. Antti näytti juhlallisen onnettomalta; mistä syystä, sitä ei ymmärtänyt kukaan muu kuin Julie, joka usein hiukan punastui. Mutta pian Antti pääsi eroon tästä ikävästä; eikä aikaakaan, kun pila ja ratto anastivat entisen valtansa. Oikeinpa oli Julie käyttäytynyt Martin mielestä petollisesti, kun oli kertonut Antin kosimisen monta vuotta nuoremmalle Edelille, eikä tämä seikka koroittanut Edeliäkään Martin silmissä. Miten olikaan, tuumaili hän, eipä näillä hienoilla naisilla paljon ollut sydäntä; — siinä suhteessa oli Antti heitä kaikkia paljon jalompi. He eivät vetäneet vertoja hänelle!

Eräänä päivänä oli Edel soudettava salmen toisella puolella asuvan vanhan vauraan laivurin ja tämän vaimon luo, joita Heggelundin neidit usein kävivät katsomassa; ja kun ei kukaan muu ollut saatavissa, niin tarjoutui Martti soutajaksi. Paluumatkalla ehdotteli Edel, että ryhdyttäisiin kalastamaan, koska onkia ja syöttejä sattui olemaan veneessä. Martti lakkasi soutamasta, ja Edel kalasti.

He istuivat jonkun aikaa ääneti. Tyttö oli silloin tällöin huomannut nykimistä, ja poika oli pannut uutta syöttiä onkeen. Äkkiä alkoi Edel innokkaasti vetää; hän oli saanut turskan onkeensa. Kun se oli saatu ylös ja Martti oli sen koukusta irroittanut, otti tyttö sen hänen kädestään ja sanoi, äkkiä nauruun purskahtaen ja kääntäen kalan päätä poikaa kohti:

"Ettekö sitä näe? — tuota ylioppilastutkinnon suorittanutta — pastorin poikaa! Siinähän on kerrassaan hänen leveä suunsa ja oppineet silmänsä, jotka näyttävät kaipaavan silmäluomia!"

Martin täytyi nauraa, sillä vertauksessa oli todella jotakin perää.
Mutta näyttipä kohta taas siltä kuin olisi Edel katunut, mitä oli
sanonut. Vähän ajan kuluttua jatkoi hän sitten, jotakin sanoakseen:
"Näin olette kaiketi istunut monta kertaa tuolla kaukana merellä."

"Olenpa kyllä, monta kertaa, ja isäni tai joku muu oli useimmiten mukana — erääseen aikaan äitinikin, mutta minä olin pikkuinen poika silloin."

Tuossa Martin vastauksessa oli jotakin miellyttävää, ja sen johdosta sanoi Edel:

"Ei meillä lapsilla; mutta kyllä isällä ja äidillä. He pitivät silmällä, etteivät huolet sanottavasti kohdanneet meitä; sittemmin arvasimme asian."

Minkä tähden juuri nämä sanat koskivat Edeliin, ei Martti ymmärtänyt; mutta hän vaipui niiden johdosta ajatuksiin ja muuttui alakuloisen näköiseksi. Viimein hän lausui ikäänkuin olisi tuokin ollut hänen ajatuksensa kohteena:

Vaikka Edelin kasvot, niinkuin jo mainitsimme, eivät olleet Martin mielestä erittäin kauniit, huomasi Martti kumminkin nyt, että ne joskus saattoivat olla sangen miellyttävät. Tummien silmäripsien alla piilevät silmät saattoivat muuttua aivan mustiksi, kun ne sitävastoin äsken, hänen nauraessaan kalan takia, olivat olleet välkkyvän vaaleanruskeat; — ja Edelin asentokin hänen pitäessään ongenvapaa suolavedestä punaisissa käsissään oli ihmeen soma.

Martin soutaessa sillalle istui Edel ajatuksiinsa vaipuneena ja katsoa tuijotti soutajaa suoraan silmiin; ja poikaparan mieleen johtui ikäänkuin jonakin masentavana huomiona ajatus, että hän siinä oli ainoastaan soutukone, jonka nimi oli Martti Jansen.

Uutinen, että Norja oli saanut kuningas Oskarilta oman kauppalipun entisen keltaisen sijaan, kiiti niinkuin tuli kulossa kautta maan. Höyrylaiva "Prinssi Kustaa" toi, laukauksia laskettaen, sanoman siitä Nordlannin lastauspaikoille ja herätti kaikkialla innostusta. Nordlannin jaalain ei enää tarvinnut purjehtia Bergeniin, keltainen lippu perämastossaan; niihin, samoinkuin kaikkiin lipputankojen neniin, nostettiin maan omat värit.

Tämän johdosta piti Heggelundin talossa vietettämän suuret juhlallisuudet, joissa — paitsi muuta — pidettäisiin juhlapuheita lipputangon vieressä pihalla ja kunnialaukauksia pamauteltaisiin. Seudun mahtimiesten välillä pidettyjen pitkällisten keskustelujen avulla saatiin muun muassa puhujat ja puheiden järjestys määrätyksi. Tästä asiasta keskusteltaessa oli esiintynyt kursailua ja kaikinpuolista imartelua, mutta asianomaiset ymmärsivät kumminkin, että loppupäätöksessä piili eripuraisuuden siemeniä.

Juhla oli määrätty pidettäväksi juhannuksen jälkeen, sittenkun jaalat olivat palanneet Bergenistä. Päivän lähestyessä oli Antti Heggelund erinomaisen toimelias. Kun hän tädiltään sai kuulla, että juhlapuhujana esiintyisi myöskin "valtuutettu", hänen onnellinen kilpakosijansa, nolostui hänen mielensä, ja Martti näki, että hän hautoi jotakin tärkeää mielessään, hän kun myöhään iltaan kulki edestakaisin kamarissaan. Viimein hän ilmaisi aikovansa hänkin pitää puheen, mutta harmillista vain oli, ettei hän tiennyt, mistä hänen piti puhuman. Milloin mietti hän sitä milloin tätä ainetta; jospa hän vain olisi aavistanut, mistä valtuutettu aikoi puhua! — "Ja sitten tarvitaan puhujana esiintymiseen myös rohkeutta, Martti!"

Päivä tuli. Veneitä, täynnä vieraita, näkyi rivitysten salmessa; vuonolla olevat veneet ja jahdit olivat lipuilla koristetut, ja puistossa laukaisi Antti apumiesten kanssa kanuunoita. Antti oli koko aamun ollut kalpea ja levoton. Martin mieli oli juhlallinen — hän ei ollut koskaan ennen tällaista juhlaa nähnyt.

Puisto oli täynnä väkeä ja puhujalavan ympärillä seisoivat nuoret neidot valkoisissa hameissa, jotka olivat koristetut Norjan uuden lipun värisillä nauhoilla. Torvensoittajat puhalsivat kansallislaulua, ja tuomari piti puheen kuninkaalle. Sitä seurasivat puheet "Norjan pojille" ja "päivän merkityksestä" sekä "niiden miesten kunniaksi, jotka olivat taistelleet isänmaan puolesta."

Kauniit sanat tekivät syvän vaikutuksen Marttiin. Kun kanuunat paukkuivat, oli hänestä kuin olisi maa kadonnut hänen jalkojensa alta.

Sitten esitti Heggelund maljan "Pohjolan tulevaisuudelle uuden lipun suojassa", ja vaikka puhe oli lyhyt, vastaanotettiin nämä viimeiset sanat loppumattomilla hurraahuudoilla, lasien heiluessa korkealla ilmassa.

Ensi kerran eläessään sai Martti tässä luoda silmäyksen runollisuuden maailmaan. Heggelundin lausumat sanat eivät ainoastaan miellyttäneet hänen korviansa, ne tunkeutuivat syvälle hänen sieluunsa. Ilmaa hänen täytyi saada, ja sentähden tarjoutui hän kanuunain hoitajaksi. Ja siitä hetkestä kävivät laukaukset niin säntillisesti kuin olisi kanuunain päällikkönä ollut hidasverinen hollantilainen.

Valtuutettu nousi nyt puhujalavalle ja piti puheen naiselle: naiselle äitinä — tässä hän teki syvän kumarruksen rouva Heggelundille, — naiselle tyttärenä ja morsiamena, — ja saavutti puheellaan suurta suosiota, erittäinkin nuorten neitosten kesken. Tätä ei Antti voinut sietää. Ennenkuin hän itsekään tiesi, mitä hän aikoi tehdä, seisoi hän kaikkien, mutta erittäinkin rouva Heggelundin kummaksi, puhujalavalla. Martti oli perin hämmästynyt hänen puolestaan.

Antti oli innossaan alkanut puolittain vastustamalla niitä mielipiteitä, joita edellinen puhuja oli naisista esiintuonut. Hän oli takertunut samaan ajatuksenjuoksuun, ja hänen tuli nyt tuoda esille jotakin, mikä tyydyttävällä tavalla veisi tämän ajatuksen perille. Mutta sellaisessa asemassa oli Antti mies paikallaan. Onneksi pälkähti hänen päähänsä puhua — ei naisesta yleensä, vaan nordlantilaisesta naisesta: köyhästä naisesta, joka kotona puuhaa odottaessaan kalastusveneessä palaavaa miestään, sekä varakkaammasta, joka vartoo puolisoaan kotiin palaavaksi Bergenistä. Hän kuvaili vierasvaraista nordlantilaista emäntää, viitaten kyllin selvään jalomieliseen tätiinsä, sekä sitten sinisilmäistä, valkoveristä, "lumipuhdasta" Nordlannin neitoa — ja tätä lausuessaan olivat hänen silmänsä kääntyneet Julie Schultzin puoleen.

Otolliseen aikaan ja onnellisesti sai hän päätetyksi puheensa, joka herätti yleistä ja innokasta mieltymystä.

Kun Antti hehkuvanpunaisena mielenliikutuksesta oli astunut alas puhujalavalta, kokoontuivat naiset hänen ympärilleen. Valtuutettu oli kerrassaan voitettu ja Julien oli vaikea salata kyyneliään, jotka väkisinkin pyrkivät hänen silmiinsä.

Sitten tarttui Martti Anttia käteen ja kuiskattuaan "kiitos!" meni takaisin kanuunaansa luo. Hänestä oli kuin olisi Antti puheessaan tarkoittanut hänen omaa äitiään, joka askaroitsi Skorpöllä.

Suurella riemulla jatkettiin sitten juhlaa, johon vielä liittyi pari päivää kestävät kemut Heggelundin vierasvaraisessa perheessä.

Herra ja rouva Heggelund ylpeilivät suuresti siitä, että päivän kenties paras puhe oli ollut sisarenpojan pitämä; — itsepä tuomarikin oli lausunut ihmetyksellä huomanneensa nuoren miehen suuret lahjat.

Antti Heggelundin tavaton virkeys oli vähitellen alkanut tuottaa hänelle kunnioitusta sekä enon että tädin puolelta, joka viimeksimainittu piti sangen tärkeänä, mitä ylioppilas Sem eräänä päivänä oli sattunut lausumaan, että nimittäin Antilla oli hyvä pää ja että hän vahingokseen oli tuhlannut paljon aikaa. Eno ja täti olivat nyt sitä mieltä, että Antti yhtä hyvin kelpaisi lukumieheksi kuin muuksikin; ja hänen arvonsa oli kotona kohonnut sadalla prosentilla. Puolittain talon omaksi pojaksi tunnustettuna hänet lähetettiin vielä jotenkin ylhäisellä tavalla, oikein höyrylaivalla, Kristianiaan, vaikka jaala juuri samaan aikaan oli lähtevä Bergeniin.

Erään yksityisen opettajan johdolla Antti suoritti ylioppilastutkinnon, arvolauseella haud , ja että hän oli perheen nero, oli nyt selvä asia, Hänen poissaolonsakin enensi lisäksi loistetta. Rouva Heggelund näki jo hengessään hänet Nordlannin maaherrana, ja Heggelund itse alkoi vähitellen katsella sisarensapoikaa samoilla silmälaseilla.

XI.

LÄHTÖ.

Niinä vuosina, jotka Martti oli ollut Heggelundin luona, oli hän kokenut yhtä ja toista. Seurustelustaan Antti Heggelundin kanssa samoin kuin seuraelämästä yleensä — johon hän vähitellen tuli ottamaan osaa, ukko Heggelund kun mielihyvin näki hänet parissansa — oli Martti oppinut sivistyneitä tapoja koko joukon, eikä ainoastaan ulkonaisissa suhteissa. Hänen vanhoista käsityksistään oli moni muuttunut; ahdistava ujous, joka ennen aina häntä ahdisti hänen astuessaan saliin, oli poistunut, ja sen sijaan antoi hänen vaatimaton, luonnollinen esiintymisensä nyt koko hänen olennolleen jotakin miellyttävää. Hän ei pyrkinytkään olemaan muuta kuin mikä oli: poika, jota Heggelund auttoi eteenpäin. Hän ei vielä ollut täydelleen herrastapaan puettu, mutta hänessä ilmeni kumminkin jotain itsetuntoa, joka ei jäänyt vaikutustaan vaille.

Martilla oli pieni, vakituinen palkka, ja siitä hän antoi puolet vanhemmilleen, jotka hän tapasi, milloin tilapäisesti, milloin saarnapyhinä. Hän kävi nyt entistä useammin Bergenissä, ja näillä matkoillaan hän näki paljon sellaista, josta tuli yhä enemmän vakuutetuksi, että Stuwitz petti Heggelundia — mitä hän jo alusta asti oli pelännyt.

Hän koetti jonkun aikaa antaa Heggelundille tarpeellisia tietoja tästä. Mutta omituisen epäävä, vaikka ystävällinen tapa, jolla Heggelund vastaanotti niitä, sai hänet vastaisuudessa Stuwitziin nähden pysymään välinpitämättömänä ja ääneti. Hän ei ymmärtänyt eikä koskaan päässyt ymmärtämään, minkätähden isäntä ei tahtonut nähdä mitään; hänen sisunsa kiehui vihasta.

Tähän aikaan alkoi kuulua huolettavia huhuja Martin esiintymisestä Bergenissä. Ne kulkivat hiljaisuudessa miehestä mieheen, kunnes saapuivat Heggelundin korviin. Kerrottiin, ettei Martti toveriensa kanssa ainoastaan viettänyt huikentelevaa elämää, vaan että hän myöskin pani menemään rahoja viljalta. Asian oikea laita oli kumminkin, että Martista pidettiin erinomaisen paljon, että hyvin moni kutsui hänet luokseen ja että Martti näissä tilaisuuksissa oli iloisimpia. Ensi matkallaan hän oli todellakin kerran tullut alukseen toinen silmä sinisenä — ja tämä "sininen silmä" vedettiin nyt todistajaksi.

Kaikista näistä puheista ei Martti tiennyt niin mitään; hän huomasi vain pari kertaa, että rouva katsoi häntä kylmin silmin. Viimein vei neitsyt Dyring hänet syrjään ja kertoi hänelle perinpohjaisesti kaikki. Neitsyt oli itse täydellisesti vakuutettu hänen viattomuudestaan, ja suurella vaivalla hän oli puolustanut Marttia rouvan syytöksiä vastaan; nyt hän oli saanut selville, että Stuwitzin suosikki, laivuri, oli näitten juorujen alkuunpanija, ja laivuria tulisi Martin varoa.

Kun neitsyt Dyring viittasi syrjähyppyihin — tätä sanaa hän käytti vartavasten, sen häälyvän merkityksen tähden —, punastui Martti vähän. Mutta kun hän kuuli puhuttavan rahoista, joita hän olisi pannut menemään, poistui hän äkkiä neitsyen luota ja meni suoraa tietä konttoriin Heggelundin luo.

Hänen äänensä oli sävyisä, mutta siinä oli jotakin omituista, joka vaati vastausta. Hän otti esiin pienen laskukirjansa, johon kauppamiehen tavoin oli kirjoittanut kaikki pienet menonsa, ja sitten hän luetteli muististaan kaikki ne, jotka aluksen kahdella viime kerralla ollessa Bergenissä olivat kutsuneet hänet luoksensa. Talossa oli yksi ainoa kunnoton, sanoi hän, ja tämän nimi oli Stuwitz; hän unohti tällä erää kerrassaan laivurin — ja nyt, kun hän oli puhunut suunsa puhtaaksi, saisi Heggelund erottaa hänet palveluksestaan, jos tahtoi.

Nuoren, kalpean miehen sanoissa oli jotakin katkeraa, joka vaikutti Heggelundiin. Tämä oli Martin puhuessa istunut hämmästyneenä, koettamattakaan keskeyttää häntä. Kun hän viimein oli saanut lausutuksi ajatuksensa, vakuutti hänelle Heggelund sydämellisellä ja isällisellä tavalla, että hänen järkähtämätön luottamuksensa häneen ei vähintäkään ollut horjahtanut. "Mutta", lisäsi hän, "jopa huomaan, että teidän on aika päästä erillenne Stuwitzista; niin, vielä tänä syksynä tulee teidän muuttaa Bergeniin." Omituiset nytkähdykset, jotka näkyivät Martin kasvoissa, hänen tätä ystävällistä puhetta kuullessaan, osoittivat, että hänen näennäinen tyyneytensä alkoi kadota. Syvällä mielenliikutuksella mietti hän — sen näki selvään — sopivia vastaussanoja. Heggelund ei ollut sitä huomaavinaan; hän vain lausui toistamiseen, kun Martti kumartaen oli lähtemäisillään, että Martin nyt oli aika muuttaa Bergeniin.

Kaikeksi onneksi ei Stuwitz sattunut tänä päivänä olemaan kotosalla, muuten olisi Martti varmaan karannut hänen kimppuunsa ja jättänyt Heggelundin luokse menemisen sikseen.

Tämä tapaus puhdisti monessa suhteessa hänelle talon ilmanalaa. Rouva Heggelund oli suuresti harmissaan kaikista valheista, joita Martista oli pantu liikkeelle. Hän tiedusteli seuraavina päivinä usein ja ystävällisesti Martin vanhempain vointia; mutta neitsyt Dyring sai toimekseen katsoa, että nuorukaisen vaatteet tulisivat hyvään kuntoon hänen Bergenin-matkaansa varten. Ja neitsyen kasvot loistivat hänen tätä toimittaessaan kuin aurinko rajuilman mentyä ohitse.

Edeliin tämä juttu teki syvän vaikutuksen. Hän oli etsimällä etsinyt vikoja Martista; mutta eihän se ollut hänen syynsä! Olihan hyvin suuria vikoja Antissakin, vaikka tämä osasi olla niin rakastettava. Edel aavisti, että kertomuksissa, joita hän kuuli Martin elämästä Bergenissä, oli paljon liikaa, ja vaistomaisesti hän otti häntä puolustaakseen. Tytön tyynessä olennossa piili hyvin suuressa määrin samoja kiivaita tunteita kuin äidissäkin ihmisiä kohtaan. Kun Edel isältään sai kuulla, miten miehuullisesti Martti oli pannut alttiiksi koko tulevaisuutensa, käsitti hän täydellisesti tämän hänen käytöksensä miehuullisuuden.

Vähää ennen kuin Martti lähti, tapahtui jotain, joka sai hänet ajattelemaan, että Heggelundilia varmaan oli jokin syvä salainen suru.

Kun hän näet eräänä aamupäivänä kulki eteisen läpi, jonka vieressä Heggelundin konttori oli, näki hän oven olevan raollansa, ikäänkuin olisi joku unohtanut sulkea sen. Ja siinä istui konttorissa kirjoituspöytänsä ääressä Heggelund, kasvoillansa suru sellainen, ettei Martti ollut nähnyt ennen mitään siihen verrattavaa. Hän nojautui siinä, epätoivon ilme katseessaan, Edeliin, joka toisella kädellään pyyhki hänen otsaansa, toisella piteli hänen toista kättään. Martti kulki ohitse, ikäänkuin mitään näkemättä, mutta Edel loi samassa silmänsä häneen, ja säikähdys kuvastui tytön kasvoilla, kun hän Martin silmistä luki tämän kummastuksen. Ja kohta sen jälkeen kuuli Martti, että ovi hänen takanaan suljettiin.

Hänestä tuntui kuin olisi hän tässä odottamatta saanut luoda silmäyksen talon sisäiseen todellisuuteen; siinä piili siis jokin suru, ja Martti alkoi nyt ymmärtää erästä omituista juonnetta Edelin kasvoissa — tuota samaa, joka kerran ennen, hänen istuessaan veneessä, oli antanut hänelle niin paljon ajattelemisen aihetta.

Kun Edel samana päivänä käveli puistossa, Hansine-sisar vieressänsä, ja silminnähtävästi ajatteli sitä, mikä synkistytti hänen isänsä mieltä, näki Martti hänet siinä sekä vielä myöhemmin hänen kauniin päänsä ikkunan pielessä kamarissa kumartuneena ompelukseen ja tuli kovin liikutetuksi siitä, mitä tiesi, vaikka hän ei itse asiassa mitään tiennyt. Hän ymmärsi nyt vain sen, että hän sydämestänsä piti koko perheestä, rouvakin siihen luettuna.

Illallispöydässä Edelin kasvoilla ei ollut nähtävänä mitään, mikä olisi viitannut tuohon äskeiseen tapaukseen. Mutta saatettuansa Topias-sedän hänen kamariinsa, laski hän puolihämärässä eteisessä, siellä sattumalta tavatessaan Martin, tämän käsivarrelle silmänräpäykseksi sormensa, katseli vakavasti häntä silmiin ja sanoi puoliääneen, että luotti häneen ja oli vakuutettu siitä, ettei Martti koskaan ilmaisisi, mitä hän tänään oli nähnyt — "on jotakin, jota isä suree."

"En koskaan ilmaise sitä, neiti Edel!" vastasi Martti; ja tämä " ei koskaan " oli lausuttu sellaisella äänellä, että Edel ehdottomasti uskoi voivansa häneen luottaa. Vaikka Edel oli monta vuotta Marttia nuorempi, loi hän hämmästyneenä silmänsä häneen, ikäänkuin olisi Martti ollut suuri lapsi, joka ei tiedä, mitä puhuu. Hän ymmärsi, että Martti kaikessa viattomuudessaan oli tahtonut laskea sydämensä koko perheen jalkoihin, mutta samassa tuntui hänestä kuin olisi hän itse pitänyt tätä sydäntä käsissänsä. Hän sanoi pari sanaa ja meni huoneeseen, mutta ajatteli sitten itsekseen hiljaisuudessa, että Martti kumminkin oli ollut sangen rohkea.

Tästä päivästä alkaen oli Edel erinomaisen ystävällinen Marttia kohtaan. Martti ei ymmärtänyt käänteen oikeaa syytä, mutta olisi mieluummin suonut, että kaikki olisi pysynyt vanhoillaan; sillä hän huomasi päivänselvään, että juopa heidän välillään oli, käänteen kautta yhä laajenemassa. Varhain ja myöhään, aina pysyi Edel hänen ajatuksissaan, ja Bergeniin lähtö, josta hän ennen oli iloinnut, teki hänet alakuloiseksi.

Oli ehditty iltaan, jota seuraavana aamuna Martin tuli aikaisin mennä jaalaan. Hän oli sanonut jäähyväiset perheen kaikille jäsenille, jotka tavalliseen aikaan olivat vetäytyneet makuuhuoneisiinsa. Martti oli yksin salissa. Oli jo jotenkin myöhäistä; keskiyön-auringon viimeinen säde heitti seinälle kalpean valonsa, joka ei lämmittänyt.

Hän istui Edelin ompelupöydän vieressä, istui syviin ajatuksiin vaipuneena, kun neitsyt Dyringin ääni äkkiä kuului hänen takaansa. Neitsyen poliisi-vaisto iski, kuten tavallisesti, uhriinsa, kun tämä ei ensinkään tiennyt sitä odottaa. Hiukan ivallisesti, mutta kumminkin ystävällisesti sanoi emännöitsijä:

Martti huomasi, että hänet oli tavattu itse teosta, ja samalla hän tunsi olevansa uskollisen ystävän tarpeessa. Hän katseli maahan ja vastasi vain:

"Olkaa varuillanne noita haaveita vastaan, niistä ei kumminkaan tule mitään."

Neitsyen tuli kovasti sääli suosikkiansa; hän ymmärsi, ettei tässä enää ollut lastenleikkiä. Hänen piti lohduttaa, ja sentähden hän sanoi:

"Tulevaisuus!" kertasi Martti itsekseen, ja samassa johtui hänen mieleensä seinälauta tuolla kotona Skorpöllä, jossa sana "Tulevaisuus" vielä oli luettavana ja jonka kirjaimet olivat ensimäiset, mitkä hän oli oppinut. — "Tulevaisuus — se on Jumalan kädessä", sanoi hän, tietämättänsä toistaen äitinsä sanat. Ja kostuivatpa hänen silmänsä melkein, neitsyen seisoessa hänen vieressään.

Neitsyt Dyringin ei tehnyt mieli ummistaa silmiänsä sinä yönä; hän pysyi jalkeilla aina siihen hetkeen, jolloin jaala — pari tuntia myöhemmin — hiljalleen katosi salmesta. Ihmeekseen hän tapasi silloin Edelin konttorin ikkunassa seisomasta.

"Niin, en saanut unta", vastasi nuori tyttö; ja sitten, seisottuaan siinä vielä vähän aikaa, he erosivat.

Samana vuonna tiesi huhu, että Heggelund oli ottanut tavattoman suuren lainan, ja että hän sen vakuudeksi oli pantannut omaisuutensa. Tämä herätti suurta kummastusta ja monia selityksiä. Muutamat rupesivat jo epäilemään Heggelundin kiitettyä rikkautta.

XII.

BERGENISSÄ.

Bergeniläinen Mühlenwad, jonka luo Martti tuli, harjoitti suurta pohjolan-kauppaa. Sitä paitsi hän oli laajoissa liikesuhteissa ulkomaiden kanssa, jonne hän lähetti kalavaransa. Moni nordlantilainen aina Helgelannista ylös Ruijan perille saakka oli Mühlenwadin konttorin kirjoissa merkittynä velalliseksi. Lukuisat jaalat, jotka kaksi kertaa vuodessa saapuivat Bergeniin, laskivat ankkuriin, sen mukaan kuin tila salli, Saksansillan viereen tämän konttorin läheisyyteen. Siinä sillalla vallitsi touhu kalojen punnitsemisessa ja kuljetuksessa, jollaikaa aamusta iltaan konttori oli täynnä nordlantilaisia. Siinä tehtiin kauppoja, maksettiin vanhaa velkaa ja tehtiin uutta — kuten kaupassa ainakin.

Vanha Mühlenwad asui "Yläkadun" varrella, valkoisessa, vanhaan saksalaistapaan huippuisin päätyseinin varustetussa talossa, joka seisoi likistettynä naapuriensa väliin, kuten sotamies rivissä. Ukko itse, joka kaikin puolin oli "vanhan ajan" mies, kuului niihin saksalaissukuihin, jotka kävivät parhaasta päästä saksalaisessa kirkossa. Hän oli läpeensä uskonnollinen — raha- ja liikemies kiireestä kantapäähän, jonka mielestä Meidän Herramme varmaankin oli koko maailman suurin ja luotettavin asioitsija. Mutta se Jumala, jonka kanssa hän oli liikesuhteissa, oli muuten yhtä turhantarkka keinottelija kuin hän itse ja valvoi erittäin huolellisesti oikeuksiaan, helpottamatta kirjaintakaan aamu-, ilta- ja ruokarukouksista sekä seitsemännen päivän levosta, johon säntillisesti kuului kirkossakäynti ja raamatun lukeminen.

Ruskeaverkaiseen hännystakkiin puettuna, leveälierinen hattu vieressään ja vahva, kultanuppinen sauva kädessänsä hän istui aina saman pilarin luona, omituisena kuvana vanhan kansan pörssimiehistä. Jokainen tiesi, että hänen nimensä kävi kullasta, ja samaten myös, että hän oli kaikkia uutuuksia vastaan, jotka nuorempien kauppiaitten keskuudessa olivat alkaneet voittaa alaa, olletikin uuden pörssin rakentamista. Aikaisin kuolleesta vaimostaan, joka ei eläessään juuri ollut voinut kehua hyvistä päivistä, mutta jonka haudalle oli pystytetty suuri muistopatsas, oli hänellä poika, Wollert, jonka ainoa vapaus nuorempana oli ollut kouluaika, jonka kauhistus isä yhä vieläkin oli ja joka nyt, palattuansa takaisin lyhyeltä käynniltä Hampurista, esiintyi täydellisenä keikarina ja mitä keinokkaimmalla tavalla osasi välttää isän huomiota. Mutta täytyipä hänen aina silloin tällöin, kun hän sattumalta joutui verekseltään kiinni, asettua peloittavan sotaoikeuden eteen, jossa isän ruskealla kepillä oli osansa, ja sitten istua vankina joko konttorissa tai kotona salissa. Vanhalla Mühlenwadilla oli tapana sellaisten kohtausten jälkeen mennä levolle, surrakseen — niinkuin talossa sanottiin — vintiömäistä poikaa.

Tässä ilottomassa kodissa kasvoi poika kahden vanhan naimattoman tädin — Mühlenwadin sisaren — vartioimana. Nämä olivat alati saapuvilla jäseninä sotaoikeudessa lausumassa mielipiteensä hänen käytöksestään. Mitään vapautta Wollert ei saanut nauttia muulloin kuin kesällä, jolloin muu perhe oleskeli pienellä maatilalla Kongshavnissa ja hän oli jätetty kaupunkiin katsomaan konttoria.

Vaikka asiat nyt juuri olivat mitä kiireimmillään, jaaloja kun ehtimiseen tuli Bergenistä ja konttorissa siis oli aamusta iltaan työtä, huomasi Wollert, että häntä ei tähän aikaan pidetty silmällä niin ankarasti kuin ennen. Hänen tätinsä viettivät näet vuorotellen viikkonsa kaupungissa ruuan laitossa nordlantilaisille. Ja pyhäpäivinä, jolloin näille pidettiin pieniä kemuja, istui "vuorotäti" aina korkeassa nojatuolissa Mühlenwadin vieressä ruokapöydässä, missä punaista viiniä, joka ei aina ollut parasta laatua, tarjottiin veskunakeiton ja paistin särpimeksi. Ja silloin oli ainakin vähän tilaisuutta vapauteen.

Joskin Wollertin muina pyhäpäivinä täytyi seurata isäänsä saksalaiseen kirkkoon ja sitten viettää suurin osa päivää kotona, niin osasi hän illoin, vanhusten mentyä levolle, korvata vahinkonsa toverien parissa. Eräänä talviyönä huomasi toinen tädeistä, kun hän kynttilä kädessä tarkasteli veljenpojan makuuhuonetta, sen tyhjäksi ja tikapuut nojallaan ikkunaa vasten. Aamupuoleen yötä tuli Wollert kotiin, nousi kamariinsa, sytytti kynttilän ja — näki sotaoikeuden yömyssyineen istuvan siellä. Hänen hämmästyksensä oli suuri; mutta nopea silmäys sanoi hänelle kohta, ettei "ukko" ollut istunnossa, ja siihen hän perusti pelastuksentoiveensa. Hän säntäsi vielä auki olevan ikkunan luo ja huudahti, ikäänkuin olisi aikonut heittäytyä siitä alas:

Loppupäätös tästä uhkauksesta oli, että kauhistuneet tädit tästä päivästä lähtien "ukon" tietämättä hankkivat veljenpojalle "kohtuullista vapautta" sekä myöskin käsirahoja tämän vapauden nauttimiseen.

Nuorella Wollertilla oli kumminkin ollut rahoja taskussaan jo ennenkuin tädit niitä hankkivat. Hän oli lainannut niitä Taneli-sedältä. Tämän itaruus oli kumminkin koko kaupungissa puheenaineena, ja tunnettua oli, että hän tuskin soi kuivaa leipää ravinnokseen. Hän vihasi veljeään, jonka luuli muinoin perinnönjaossa pettäneen häntä. Kun veljenpoika hänelle jutteli, miten hänen kotona oli olla, piti setä aina hänen puoltaan, ja kerran, kun Wollert valitti, ettei hän koskaan saanut rahoja, niin tarjoutui setä lainaamaan hänelle niitä, "kunnes poika tulisi lailliseen ikään ja saisi käsiinsä äidinperintönsä." Wollert antoi näistä rahoista sedälle pieniä velkakirjoja, jotka tehtiin neljänkolmatta prosentin korolle, ja siten hänellä oli oma pankkinsa. Wollertin tuli lisäksi pitää silmällä, ettei kukaan varastanut viinimarjoja sedän puutarhasta, sekä ottaa selkoa ilkimyksistä, jotka heittelivät kivillä hänen ikkunoitaan; sillä pikkupoikaset olivat pahoja rikkaalle saiturille. Kun tämä illoin, leipäkannikka sinisen päällystakkinsa alla ja puuvillainen sateenvarjo kädessä, kulki kotiinsa, ajoivat he usein häntä takaa ja nimittivät häntä milloin milläkin haukkumanimellä.

Alussa oli Martin varsin vaikea tulla toimeen Mühlenwadin luona, ja usein hän huomasi, että Stuwitzin käsi ylti aina tänne saakka.

Mühlenwad, jonka suureen pohjoiseen asioimisliikkeeseen koko Heggelundin kauppa kuului, kunnioitti, suuresti Stuwitzia, jota hän vuosien kuluessa oli oppinut pitämään kauppahuoneen todellisena päällikkönä. Ja niiden viittausten johdosta, joita Stuwitz oli hänelle antanut Marttiin nähden, oli hän tullut siihen luuloon, että Martti oli Heggelundin suosikki, vieläpä jonkunmoinen uutuuksien keksijäkin. Semmoisen miehen kuin Stuwitzin arvostelut painoivat luonnollisesti paljon; mutta itse "junkkari" ei tietysti ollut nuuskahyppysellisenkään veroinen. Ja kun Mühlenwad oli saanut jotakin päähänsä, niin eipä se siitä hevin lähtenyt.

Martti sai jonkun tois-arvoisen aseman, joka ei häntä suuresti miellyttänyt: milloin tuli hänen olla apuna Saksansillalla, milloin konttorissa. Enimmät aikansa hän vietti kumminkin nostovivun luona sillalla alituisessa puuhassa. Hän voitti kuitenkin vähitellen reippaudellaan ja järjestyksellään Mühlenwadin vastahakoisen suosion. Kun Nordlannin jaalat saapuivat ja kalat oli lajiteltava, osoitti Martti taitoa, joka ei voinut olla hämmästyttämättä; — sen taitonsa hän oli saavuttanut tämän toimen perinpohjaisesta oppimisesta nuorempana. Mühlenwad, joka pian huomasi, mitä hyötyä hänellä kaikesta tästä voi olla, ehdotti Martille, että tämä rupeaisi hänen "siltapäällikökseen". Martti kiitti luottamuksesta, mutta vastasi Mühlenwadin suureksi harmiksi kieltäen. "Hän halusi kulkea konttoritietä". Ja koska Mühlenwad ei saanut asiaa menemään oman mielensä mukaan, joutui Martti taas epäsuosioon.

Viime vuottansa Heggelundin luona viettäessään oli Martti pastorin pojalta saanut oppia saksan kielen ensi alkeet; ja erään saksalaisen konttoristin avulla, jonka hän tunsi ja jonka kanssa hän seurusteli, hän oli aina siitä saakka kun tuli Bergeniin, käyttänyt lomahetkensä ja etenkin pyhäpäivät tämän kielen oppimiseen. Puolentoista vuoden kuluttua hän oli ehtinyt niin pitkälle, että osasi kirjoittaa ja puhua saksaa — Martti pyrki eteenpäin maailmassa.

Wollert Mühlenwad, pohjaltaan hyväsydäminen ja sävyisä mies, ei varmaankaan olisi viettänyt nykyistä huimaa elämää, tuskinpa edes käyttänyt jalkahihnoilla varustettuja ihohousuja ja kultasankaisia silmälaseja, jotka hän aina nosti otsalleen kun tahtoi nähdä oikein, jollei kodin pakko- ja vankeussäädökset olisi saaneet häntä näkemään rajatonta vapautta liian huikaisevassa valossa. Hän puheli usein Martti Jansenin kanssa, näkyipä väliin turvautuvankin häneen; mutta kenties sai Martti kiittää onneansa siitä, ettei hän nuoren herran mielestä tähän aikaan vielä ollut kyllin sivistynyt voidaksensa esiintyä Wollertin ystäväin seurassa. Pyhäpäivin saattoi Wollert pitkät ajat istua ja keskustella Martin kanssa tämän pienessä, sillan vieressä olevassa kamarissa.

Eräänä päivänä hän näki, että Martti kirjoitti saksaa ja kuuli suureksi kummakseen, että poika osasi tätä kieltä sekä yhtä ja toista kirjanpidosta. Nuori Wollert vihasi konttoria ja kaikkea, mitä siihen kuului, yhtä suuressa määrin kuin Martti Jansen sitä rakasti. Eikä aikaakaan, ennenkuin hän ehdotti, että tämä ottaisi huolekseen hänen saksankieliset kirjeensä; Wollert kirjoittaisi ne sitten puhtaaksi ja veisi ne "ukon" allekirjoitettaviksi. Martti älysi hyvin, ettei tämä ollut aivan oikein, mutta tyydytti omaatuntoansa kieltäytymällä vastaanottamasta maksua, minkä Wollert hänelle tarjosi työstä, joka veisi koko pyhäpäivän.

Siitä lähtien sai Wollert suuremmassa määrässä kuin ennen nauttia vapautta ja saavutti samalla suosiota isän puolelta, tämä kun kertoi tädeille, että kirjeet olivat kirjoitetut niinkuin olisivat ne lähteneet vanhan tottuneen kauppiaan kädestä, ja että ne samalla olivat lyhyet ja selvät. — "Wollertista voi sittenkin tulla mies!" — Hän sai sentähden syntymäpäivänään lahjaksi kultakellon ja luvan julkisesti käyttää silmälaseja, joista Wollert kumminkin tästä lähtien alkoi yhä enemmän vieraantua.

Silloin sattui tukala tapaus eräänä päivänä, kun Wollert vei isänsä allekirjoitettavaksi koko kasan kirjeitä. Näiden joukossa oli näet kaksi kauniilla ja sujuvalla käsialalla kirjoitettua, jotka Wollert kiireissään oli unohtanut muiden joukkoon.

Kun vanha Mühlenwad sai käsiinsä ensimäisen, pitkän ja taidokkaasti kyhätyn kirjeen, näki Wollert, joka istui pöydän toisella puolen, että jotakin oli merrassa.

Ukko istui kauan aikaa ääneti, tarkasteli kirjettä, laski sen pöydälle, otti sen käteensä, laski sen jälleen alas, ja hänen kapeissa, terävissä kasvoissaan oli jotakin sellaista kuin jos hänen edessänsä olisi ollut väärennetty vekseli. Pikimmältään lensi hänen silmäyksensä nurkkaan, missä seisoi vahva sauva, kultanuppi vanhan hatun peittämänä. Wollert säpsähti. Mutta sitten isä alkoi uudelleen lukea kirjettä ja nyykähytteli väliin päätään katkeralla mielihyvällä, ikäänkuin olisi sillä tahtonut myöntää, että kirje oli hänen mielensä mukainen ja hyvin kirjoitettu. Viimein hän lausui:

"Niin, melkeinpä arvasin, ettet sinä kykenisi näin kirjoittamaan! — tuo tänne nuo lemmon silmälasisi, Wollert!"

Wollert ojensi ne nolona pöydän toiselta puolen isälleen; tämä väänsi sangat kasaan ja musersi lasit jaloillaan.

Wollert koetti päästä valheella; kaikki muut kirjeet, paitsi noita kahta, oli hän muka itse kirjoittanut. Mutta silmäys, jonka vanhus suuntasi nurkassa seisovaan keppiin, sai hänet äkkiä avosydämiseksi.

Se oli hyvin pitkäveteinen tuo: "vai niin!" Sitä seurasi sitten tiedusteleva kysymys: "Ja mitä hän on vaatinut niistä?"

"Vai niin! No siinä tapauksessa saan sinulle sanoa, mitä hän tahtoi", huusi vanhus kiivaasti, ikäänkuin olisi uudelleen muistanut keppiä; "hän tahtoi, mitä sinä et tahtonut, vaikka olet rehellisen kauppamiehen sekä poika että pojanpoika. Hän tahtoi oppia jotakin, kuuletko! Ja sinusta ei tule koskaan edes sellaista, joka voisi vetää vertoja hänen sakarisormelleen."

Sitten hän avasi oven ja käski erään etuhuoneessa olevista mennä noutamaan Jansenia.

Mühlenwad istui jonkun aikaa miettiväisenä; Wollertista taas oli ilma pienessä konttorissa hirveän hikinen. Isä ei olisi mielellään tahtonut suoraan sanoa, mitä hän tiesi: että poika oli ollut epärehellinen häntä kohtaan.

Kun nuori mies oli lyhyesti selittänyt sen, sanoi Mühlenwad äänellä, joka soi kuin olisi hän lukenut kirjasta:

"Teillä on huomisesta alkaen konttorissani täysi paikka ja palkka; ja kun poikani kirjoittaa kauppakirjeitä, on hänen neuvotteleminen teidän kanssanne sisällöstä, ennenkuin kirjeet tuodaan minun allekirjoitettavikseni." Sen sanottuaan hän nyykäytti päätään, ja Martti lähti konttorista. Mutta vanha Mühlenwad istui kauan ja tirkisteli oveen päin, josta hän oli mennyt. Vihdoin hän kääntyi Wollertiin ja sanoi miltei lempeästi:

"Jospa sinä voisit tulla tuollaiseksi, Wollert! Hänessä on ryhtiä, hän tulee menemään pitkälle maailmassa; — mutta isäparkasi ei liene oikeutettu sinusta edes toivomaan mitään sellaista", lisäsi hän huoahtaen.

Kun Wollert lähti konttorista, oli hän iloinen, että oli päässyt niin vähällä.

Seuraavana vuonna kirjoitti Martti Jansen myöskin ranskankielisiä kauppakirjeitä ja kohosi kohoamistaan isäntänsä luottamuksessa. Tunnettua oli, että kaikki kirjeet kulkivat hänen kauttansa — muuten ei vanhus ollut koskaan levollinen postiin nähden.

Martin palkka oli nyt noussut, se salli hänen elää kuten muutkin kauppasäätyyn kuuluvat nuoret miehet.

Kasvatuksen takia, jonka Martti sai Mühlenwadin koulussa, hän alkoi antaa rahalle suurempaa arvoa kuin oikein soveltui hänen luonteellensa. Hän kuuli aina miestä arvosteltavan sen mukaan, miten varakas tämä oli; eikä ollut ainoatakaan hänen tovereistaan, joka ei olisi uneksinut rikkauksista — Mühlenwadin vanhaa leveälieristä hattua kunnioittivat nämä nuoret miehet miltei kruununa.

Martti Jansen oli siis hyvällä alulla tulla liikemieheksi "kiireestä kantapäähän". Hän osoittikin jo sitä hiljaisella lujuudella käytöksessään ja oman kykynsä tietoisuudella, joka hänen nuoruuteensa nähden meni vähän liikanaisuuksiin voidaksensa miellyttää, vaikka se herätti jonkinlaista kunnioitusta. Miehuulliset, avoimet kasvot ja liikemiehen kovan kuoren alta kuultava sydämen jalous herättivät erityistä luottamusta häneen. Yleisesti arveltiin, kuten vanha Mühlenwadkin, että hän kunnollaan pääsee pitkälle maailmassa.

Perheissä, joissa hänellä oli tilaisuutta seurustella, oli hän tavannut monta nuorta naista, mutta nämä eivät näyttäneet häneen vaikuttavan. He pitivät häntä nuorena liikemiehenä, joka oli siihen määrään eteenpäin pyrkivä, ettei hänellä ollut aikaa mihinkään muuhun. Ei kukaan heistä osannut aavistaa, että hän yksinäisinä hetkinä saattoi istua ja sisäisillä silmillään katsoa eteensä erästä olentoa, johon verraten he kaikki hänen silmissään himmenivät; tapahtuipa väliin, että hän itse pelkäsi kokonaan vaipuvansa siihen.

Edel Heggelund oli kokonaisen vuoden oleskellut Trondhjemissa ja oli siellä rikkaan Heggelundin tyttärenä ja kenties myöskin oman itsensä tähden tullut hyvin huomatuksi. Martti, joka oli tehnyt voitavansa saadakseen tietää kaiken, mikä koski häntä, rauhoittui suuresti, kun kuuli että Edel oli palannut takaisin Nordlantiin.

Lupauksensa mukaan oli Martti väliin kirjoittanut Heggelundille ja aina saanut lyhyen, hyväntahtoisen vastauksen. Kerran oli Edel vastannut isän puolesta ja kirjeessään ystävällisesti kertonut, miten M—nsalmella elettiin, puhunut Topias-sedästä ja Antista, joka oleskeli Kristianiassa, sekä neitsyt Dyringistä. Lopuksi sisälsi kirje tietoja Martin vanhemmista Skorpöllä. Martti ymmärsi, ettei Edel voinut suuretta vaivatta saada näitä tietoja, Skorpölle kun oli M—nsalmelta hyvin pitkä matka, ja hän piti tätä satoja kertoja uudelleen luettua kirjettä suurimpana kalleutenaan.

Juuri tähän aikaan sai Martti aihetta tuntea, minkä arvoinen hän oli Mühlenwadille; tämä oli näet samana talvena ansainnut tuhansia ryhtymällä erääseen kauppayritykseen, joka oli Martin päässä syntynyt.

Eräänä päivänä oli Mühlenwad konttorissaan hyvin juhlallisen näköinen. Hän oli saanut tietää, että Heggelund oli vararikkoon joutumaisillaan. Kauppapaikka oli jätetty Stuwitzille, jonka kanssa "konttori" siis vastaisuudessa tulisi tekemisiin. Muuten olivat Mühlenwadin ja Heggelundin väliset asiat kaikeksi onneksi Stuwitzin toimesta hyvällä kannalla.

"Tätä loppua", lisäsi Mühlenwad, "olen aina aavistanut, kun näin, miten Heggelundilla elettiin. Nyt ei miesparalla kuulu olevan juuri muuta kuin huone, missä hän asuu, ynnä huonekalut ja pieni tila vuonon perukassa. Muun kaiken ovat saamamiehet ottaneet ja myyneet pakkohuutokaupalla. — Kova on sellainen kohtalo."

Kalmankalpeana seisoi Martti Jansen tätä puhetta kuunnellen, ja sittemmin työssään konttorissa hän ei voinut muuta ajatella. Hänestä oli kuin olisi tapahtunut jotakin mahdollisuuden rajojen ulkopuolella olevaa; yhtä hyvin olisi hänelle voitu kertoa, että tunturi oli kaatunut, kuin että jotain tällaista oli voinut tapahtua Heggelundin talolle, missä hän oli niin monta vuotta elänyt siinä vakaumuksessa, että se oli rakennettu rikkauden kalliolle. Kuinka kipeästi se häneen koski! Hänellä oli siellä ollut koti; hän otti nyt sydämestänsä osaa talon häpeään ja onnettomuuteen. Yhä paremmin selkeni hänelle, että Stuwitz oli syypää, vieläpä varsinainen alkukin kaikkeen; sillä päivänselvää oli, että Stuwitz oli vuosikausia rikastuttanut itseänsä, saattanut häviöön isäntäänsä ja nyt viimein antanut kruunauksen työllensä. Jos hän näinä päivinä olisi tavannut Stuwitzin, olisi hän, huolimatta seurauksista, ryhtynyt väkivaltaan, saadaksensa kostaa.

Konttorissakaan ei Martti oikein tullut entiselleen. Hän toimitti tehtävänsä raivoisalla vauhdilla ja lähti usein pois sieltä ennen tavallista aikaa. Illoin hän teki pitkiä kävelyretkiä Sandvigin tiellä ja istui kauan miettien, ennenkuin meni levolle.

Ensimäisen surun jälkeen oli hänessä alkanut herätä ajatus, joka sai hänen verensä kiehumaan ja karkoitti unen hänen silmistänsä. Hän ajatteli mahdolliseksi, että hän nyt, kun suhteet olivat muuttuneet, voisi saada Edel Heggelundin omakseen.

Suuri oli erotus hänen nykyisen ja entisen ajatuksenjuoksunsa välillä. Kun hän lähti M—nsalmelta oli hänestä muurina Edelin ja hänen välillään ollut hänen syntyperänsä halpuus ja hänen sivistymättömyytensä; nyt oli tuo muuri supistunut hänen varattomuuteensa.

Tämä oli alussa tosin pelkkää haavetta, jota hän ei voinut ajatuksistansa poistaa, semminkin kun se aina päättyi siihen, että hän, saatuaan suoritetuksi muutamia suurenmoisia kauppa-asioita, esiintyi rikkaana miehenä ja pyysi Edeliä omaksensa sekä palautti uudelleen entiseen loistoon rappiolle joutuneen kauppahuoneen. Mutta vähitellen alkoi todellisuus tunkeutua näihin unelmiin, ja joskin hänen ajatuksensa aina päättyivät samaan loppukohtaukseen ja Edel ja Heggelundin kauppahuone tavallansa sulivat yhteen mielikuvaan, niin eipä näin ollut laita niiden tuumien, joiden oli määränä saattaa hänet toiveiden perille.

Noilla yksinäisillä retkillä Sandvigin tiellä alkoi vähitellen hänen sielunsa silmiin häämöttää niemeke pienen kauniin lahdelman suussa tuolla kodin läheisyydessä; hän oleskeli siellä, hän matkusti sieltä kauas pois kauppa-asioille, hän näki ihmisiä vilisevän ja liikkeen yhä lisääntyvän, ja viimeksi hän saattoi morsiamenaan Edelin kauniiseen huoneeseen, jonka hän oli rakentanut niemekkeelle. Joka ilta toi uusia piirteitä tähän kuvaan. Stuwitzin vanha ajatus, että oli perustettava kauppapaikka Lapinmutkaan, oli virinnyt eloon Martin muistossa. Ja kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä mahdollisemmalta se hänestä näytti, sitä houkuttelevammalta. Hän ei ummistanut silmiänsä vaikeuksilta, mutta kun nämä johtuivat hänen mieleensä, ajatteli hän — ja kenties hiukan nuoruuden ylpeydellä — kykyänsä; ja yrityksen takana näki hän Edel Heggelundin hymyilevän.

Mühlenwadin hämmästys oli suuri, kun Martti eräänä päivänä sanoi tahtovansa luopua nykyisestä palveluksestaan ja — aikeitansa likemmin ilmaisematta — selitti aikovansa ruveta omiin liikeyrityksiin pohjoisessa. Ukko, joka ei voinut muuta ajatella kuin että hänen kirjanpitäjänsä oli kadottanut järkensä, koetti kaikin tavoin saada häntä peräytymään päätöksestään. Mutta kun tästä ei ollut apua, antoi hän hänelle hyvin varovaisesti vähän velkaa, ja joitakuita satoja riksejä oli Martilla itsellään.

Yhtä suurta hämmästystä herätti tämä uutinen Heggelundissakin, jolle Martti luuli velvollisuudekseen kirjoittaa asiasta, koska Heggelund oli auttanut häntä hänen tulevaisuutensa uralle. Mutta tapa, jolla hän tämän aikeensa ilmaisi, ei ollut erittäin onnistunut. Syyksi hän toi esiin vain sen, että halusi takaisin Nordlantiin ja ilmaisi samassa vakavana uskonaan, että hän kyllä onnistuisi siellä tekemään hyviä afäärejä. Vähimmin onnistunut oli kuitenkin kirjeen loppupuoli. Puhuttuansa syvästä kiitollisuudestaan hän piirsi siihen viimeksi ja jotenkin kömpelösti toivomuksen, että hän kerran voi palkita Heggelundille kaiken sen hyvyyden, jota oli nauttinut hänen luonaan.

Tämä loppu kosketti, vaikka eri tavalla, kipeitä kohtia sekä
Heggelundissa että tämän tyttäressä.

Salaisen mielipahansa ilmaisi Heggelund lausumalla ärtyisästi, ettei hän voinut nähdä vähintäkään järkeä siinä, että nuori mies, jolla ei ollut pääomaa, noin ilman mitään muuttaa tänne pohjoiseen ja asettuu asumaan ensimäiselle eteen sattuvalle niemekkeelle.

Edel oli Martti Janseniin nähden haaveillut hiljaisia unelmiaan. Jo siihen aikaan, jolloin Martti oleskeli heidän luonaan, oli tyttö huomannut, että nuorukainen hänestä piti, mutta omat tunteensa hän oli saanut selville vasta tuona yönä, jona hän Martin lähtiessä tapasi neitsyt Dyringin. Sittemmin olivat nämä tunteet hänelle yhä enemmän selvinneet, ja hän oli niin sanoaksemme elänyt niissä sisäistä elämäänsä.

Hän aavisti nyt, että hänellä itsellään oli osansa tuossa Martin äkillisessä ja kummallisessa päätöksessä — ja hänen tätä ajatellessaan punastuivat hänen kasvonsa hetkeksi ilosta. Sisimmässä sielussaan hän oli jo kauan ollut varma siitä, että hän — jos asianhaarat olisivat sallineet — olisi voinut tarjota Martille kätensä, vähintäkään kysymättä heidän erilaisia elämänsuhteitaan. Hän ymmärsi näet, että juuri ne olivat pidättäneet Marttia ottamasta pienintäkään askelta hänen voittamisekseen. Mutta hänelle oli sen ohessa selvinnyt, että Martin puuttuva luottamus häneen itseensä oli heitä erottavan rajamuurin pohjana.

Nyt esiintyivät Martin mielestä heidän keskinäiset suhteensa sen johdosta, mitä Edelin kodissa oli tapahtunut, siihen määrään muuttuneina ja samalla toivorikkaina, että Martti siihen nojaten oli tehnyt lopullisen päätöksensä.

Mutta siihen, mitä oli tapahtunut, sisältyi se, että Edel oli nyt köyhä tyttö.

Kasvavana istuessaan konttorissa oli Edel jo aikaisin alkanut aavistaa, että isää kalvoi jokin suru, jota hän tahtoi salata; ja vaikka Edel ei koskaan saanut tämän surun oikeaa laatua tietää, oli hänelle kumminkin vihdoin selvinnyt, että syynä isän sisällisiin kärsimyksiin oli Stuwitz. Tämän esittämien laskujen alle oli Heggelund hajamielisesti ja miltei tietämättänsä, mitä teki, kirjoittanut nimensä, mutta tehtyään sen aina vaipunut synkkämielisyyteen ja suruun, joka, jollei poistunut, kumminkin näkyi kevenevän, kun Edel oli asettunut seisomaan hänen kirjoituspöytänsä viereen tai istuutunut hänen polvelleen. Edel oli sen ohessa ymmärtänyt, ettei hän tästä kaikesta saanut mainita sanaakaan äidille.

Erään sellaisen surun kohtauksen, joka tällä kertaa oli niin valtava, että se Edeliä vallan kauhistutti, oli Martti vähää ennen Bergeniin lähtöänsä saanut vahingossa nähdä. Heggelundia kidutti tuona hetkenä yllämainittu suuri laina, joka hänen oli täytynyt ottaa ja joka sitten joutui yleiseksi puheenaiheeksi seudulla.

Ylpeyshän oli Heggelundin suvun pääheikkouksia. — Huutokaupan kestäessä, jossa tilaisuudessa kauppapaikka joutui Stuwitzille, oli Edel ikkunasta katsellut väkijoukkoon, jota tungokseen saakka oli kokoontunut pihalle, ja samassa ymmärtänyt, että heidän sukunsa kunnia juuri tänä hetkenä vajosi.

Martin kirje herätti katkeruutta hänen mielessään; hän tunsi itsensä personallisesti ala-arvoiseksi arvostelluksi juuri sillä kohtaa, missä ylväs nainen syvimmälti loukkautuu: hänen rakkautensa ehdotonta ylevyyttä oli epäilty.

Niin kauan kuin hän itse oli voiton puolella, saattoi hän tätä kestää, eihän se vielä silloin ollut tullutkaan niin selvästi ilmi, ja kenties hän oli käytöksellään itse antanut aihetta siihen. Mutta nyt, kun hän oli köyhä — ei mistään hinnasta maailmassa!

XIII.

KOTIINPALUU.

Matkaa varten pohjoiseen oli Martilla paljon toimittamista. Erityisiä valmistuksia ja tavarain ostoksia oli tarpeen, ja hänen täytyi, ennenkuin ehti kotiinsa, tehdä matkoja monille eri haaroille.

Mitään asiaa Heggelundin luo hänellä ei ollut, sillä Stuwitzin kanssa hän ei halunnut joutua kauppoihin. Mutta kun hän tuli M—nsalmen läheisyyteen, heräsi hänessä hillitsemätön halu nähdä Edeliä. Syyt, jotka tähän saakka olivat niin selvään kieltäneet häntä matkustamasta sinne ja joista painavin oli se, ettei hän mielellään tahtonut esiintyä yhtä takapajulle jääneenä kuin Heggelundin talosta lähtiessänsä, poistuivat yhä enemmän hänen halunsa tieltä päästä Edelin läheisyyteen. Hänen taistellessaan siten oman itsensä kanssa alkoi vähitellen yhtä ja toista muuta tunkeutua hänen mieleensä, joka ratkaisi asian. Häntä huolestutti ja peloitti ajatus, että hän kohtaisi Edelin, sillä millä silmin katseli tämä nyt häntä? Kenties saisi hän niistä lukea, että hän oli elänyt mielettömissä unelmissa? — Lyhyesti: hän tunsi lopulta, että hänen täytyi poiketa M—nsalmelle sen toivon tähden, josta hän eli. Hänestä tuntui kuin täytyisi hänen matkustaa sinne nähdäkseen saippuakuplan hajoovan.

Kaikenmoiset tekosyyt pidättivät häntä kuitenkin niin kauan, että jo oli maatapanon aika ohitse, kun hän saapui perille.

Neitsyt Dyring kulki tähän aikaan vuorokaudesta tavallisella tarkastuksellaan ja oli vähällä pudottaa kynttilän kädestänsä, kun hän aivan odottamatta eteisessä tapasi Martin paraikaa ripustamassa matkavaatteitaan naulaan.

Yhden ainoan kynttilän valaisemassa suuressa salissa, johon niin monta virkeää muistoa liittyi, antoi neitsyt sitten Martille surullisen kuvauksen talon nykyisestä tilasta.

Herrana siellä hallitsi nyt Stuwitz, joka yhä edelleen asui pienessä, punaisessa rantahuoneessa — hänellä oli ollut kiinnitys itse kauppapaikkaan. Hän oli sama mies kuin ennenkin, ja yhtä saidasti kuin ennen hän eli koira ja renki öisin vartioimassa eteisessään, hän kun alati pelkäsi joutuvansa murtovarkaiden uhriksi; — ainoa erotus hänen entisyytensä ja nykyisyytensä välillä oli siinä, että hän rouvan kuoleman jälkeen oli käynyt kahta itsevaltaisemmaksi. Vieläpä oli hän äskettäin, Heggelundilta lupaa kysymättä, ottanut haltuunsa erään tämän ulkohuoneen, jota hän väitti omaksensa.

"Niin, huonosti ovat täällä asiat", lopetti neitsyt kertomuksensa ja vaipui surunsa valtaan. "Entäs Edel parka — köyhä tyttö nyt! Oli toki onni, että sisar tuli niin hyviin naimisiin; hän ei olisi jaksanut tätä kestää!"

Vastasilitetty yömyssy päässään hän istui siinä yhtä sievistettynä kuin aina ennenkin, mutta palaen halusta purkaa huolestunutta sydäntään hän rypisteli siinä huomaamattansa kureita ja poimuja.

"Muistatteko, neitsyt Dyring", sanoi Martti omituisella äänellä, "muistatteko iltaa, jolloin tässä viimeksi istuimme? Silloin te vetositte tulevaisuuteen."

Neitsyt Dyringin kasvoista päättäen eivät nämä sanat herättäneet hänessä sanottavia toiveita.

"Nyt tahdon ilmaista teille jotakin", jatkoi Martti vähän aikaa vaiettuaan. "Kaikki, mitä minä toimin ja teen, tapahtuu vain yhtä tarkoitusta, Edelin voittamista varten."

Neitsyt Dyring loi hämmästyneen silmäyksen nuoreen mieheen. Hänen ajatuksensa juoksu oli hidas, hän tarvitsi miettimisaikaa, ja kun hän siinä nyt katseli Marttia, vaihtelivat ilmeet hänen kasvoissaan. Hänen edessänsä seisoi nuori mies, joka ei voinut olla herättämättä luottamusta. Hänen kasvoissansa oli juuri tämä ajatus luettavana, kun hän vähän ajan kuluttua itsekseen mutisi: "niin — me saamme luottaa tulevaisuuteen."

Hyväntahtoisuuttaan osoitti vanha uskottu vielä siten, että hän teki
Martille vuoteen talon parhaimpaan vierashuoneeseen, minkä tarjouksen
Martti, kauan kursailtuaan, vihdoin otti vastaan, kun hän huomasi
sillä miellyttävänsä neitsyttä.

Martti Jansen nousi varhain seuraavana aamuna ja oli huolellisesti puettuna salissa, ennenkuin kukaan perheen jäsenistä oli sinne saapunut. Hän oli kalpea, hänen otsallaan näkyi hikihelmiä. Neitsyt Dyring sanoi hänelle silloin tällöin jonkun pienen sanan, ruokaa valmistaessaan ehtimiseen kulkien salin kautta. Hän ei ollut maininnut Martin tulosta kenellekään talossa.

Ovi avautui nyt ja kevein askelin astui Edel saliin. Hän ei kohta huomannut Marttia, mutta sitten hän jäi hämmästyneenä seisomaan ja huudahti:

"Martti! — Tervetullut takaisin, herra Jansen" — oikaisi hän kohta lauseensa. Mutta hänen silmistänsä välähti ilon säde, mitä ei käynyt oikaiseminen, yhtä vähän kuin punastusta, joka levisi hänen poskilleen.

Molemminpuolisen hämmästyksen vallassa lausuttiin joitakuita sanoja, joita asianomaiset eivät myöhemmin voineet muistaa; ja sitten koski keskustelu, kunnes Heggelund tuli saliin, Martin matkaa ja kaikenmoisia jokapäiväisiä asioita.

Neitsyt Dyring huomasi, ettei kumpikaan koskenut eineeseen. Hänellä oli omat merkkinsä, josta hän ennusti ilmanvaiheita.

Martin osaksi oli tullut ystävällinen vastaanotto, vaikkakin sekä tytön että isän ääni alkoi käydä kylmemmäksi, kun heidän mieleensä muistui tuo hänen viimeinen kirjeensä. Marttia kummastutti sen ohessa, ettei kumpikaan, ei edes pienimmällä sanalla, tiedustellut hänen aikeitaan, vaikka Heggelund ystävällisesti vaati häntä joksikin aikaa jäämään heidän luokseen.

Selvään näkyi, että Heggelund oli vanhentunut ja masentunut vastoinkäymisistään ja että Edel oli kokonaan antautunut häntä hoitamaan. Heggelund oli kivuloinen ja pysyi väliin aamusta iltaan konttorissaan, joka samalla oli hänen makuuhuoneensa. Sellaisina päivinä Edel istui hänen luonaan, luki hänelle ja piti hänelle seuraa, koettaen haihduttaa hänen synkkiä, raskaita ajatuksiaan.

Yksitoikkoista elämäänsä eläen oli Edel usein tuntenut itsensä häkkiin suljetun linnun laiseksi. Palava halu päästä ulos maailmaan heräsi usein hänen sielussaan; mutta hän koetti silloin aina lohduttaa itseänsä sillä, että hänellä kumminkin oli velvollisuutensa täytettävänä. Luettuansa Martin viimeisen kirjeen, jossa tämä puhui palaamisesta pohjoiseen, eivät nämä ajatukset häntä enää vaivanneet; kotielämä sai äkkiä jotakin sisältöä ja viehätystä.

Syvälle käyviä, surullisia tunteita herättivät muuttuneet olosuhteet Martissa. M—nsalmella oli vireyttä ja liikettä kuten ennenkin; sillalla ja puodissa meni kaikki entistä menoaan. Martti näki Stuwitzin ja puotipoikain askaroivan meripuodissa ja satamassa kaiken olevan ennallaan. Mutta päärakennuksessa oli kaikki kuollutta, ja pihalla näkyi silloin tällöin ainoastaan pari palvelustyttöä ja joskus joku kerjäläinen. Talouteenkin oli tullut huomattavia rajoituksia, ja puotipojat olivat nyt Stuwitzin ruoassa.

Päivällispöydässä istuivat Heggelund, Edel, vanha Topias setä, neitsyt Dyring ja hän, Martti, — oli suuri erotus nykyisyyden ja entisyyden välillä!

Martin tulo oli silminnähtävästi virkistänyt vanhaa Topiasta. Hän ei tahtonut pienimmälläkään sanalla kosketella talossa tapahtunutta muutosta. Hän tuli iloiseksi ja nauroi omituisella tavallaan puoleksi salaperäisesti ja ikäänkuin itsekseen, kun Martti aterian jälkeen tuli hänen luokseen ja leikillisesti sytytti hänen piippunsa samalla tavalla kuin oli tehnyt ensi iltana talossa ollessaan.

Topias-setä muisti sen aivan hyvin. Sitten hän vain tahtoi tietää, mitä Martti toimi ja mitä aikeita hänellä oli. Martti kertoi sen hänelle.

"Rivakka poika, reipas poika!" sanoi Topias-setä ja ojensi Martille jälleen sammuneen piippunsa. Sitten, oltuaan vähän aikaa ääneti ja ikäänkuin mietteisiinsä vaipuneena, sanoi hän hiukan aiheettomasti:

Sitä ei Martti voinut kieltää, mutta hän ei halunnut ruveta siitä pitemmältä puhumaan.

Myöhemmin päivällä kertoi neitsyt Dyring Martille rouva Heggelundin kuoleman kaksi vuotta takaperin sekä siihen liittyvät tapaukset.

"Oli uudenvuoden päivät ja rouva oli entistään terveempi. Eräänä päivänä hän seisoi konttorin viereisessä vihreässä kamarissa ja otti liinavaatteita kaapista — odotettiin vieraita seuraavaksi päiväksi. Stuwitz ja hänen miehensä istuivat konttorissa ja tarkastelivat laskuja, niinkuin heillä oli tapana siihen aikaan vuodesta. Minä kuljin edestakaisin alakerrassa ja kuulin, että he olivat kovaäänisiä, varsinkin Heggelund. Stuwitz vastasi lyhyesti ja jyrkästi. Silloin lienee rouvaparka kuullut, millä kannalla asiat olivat; sillä juuri silloin pantattiin kauppapaikka."

"Stuwitzin mentyä jäi rouva pitkäksi aikaa Heggelundin luo, ja miespoloinen pysyi sitten koko päivän konttorissaan."

"Rouva oli kummallisen kalpea, kun hän illalla kutsui minut luokseen. Hän oli koko ajan siihen saakka istunut kamarissansa sohvassa, ja minä olin monta kertaa kurkistanut sinne, uskaltamatta häntä häiritä. Kun sitten hänen kutsustaan tulin hänen luoksensa, alkoi hän puhua liinavaatteista ja muista tavaroista, jotka olivat hänen omassa huostassaan, sekä eräästä köyhästä sairaasta — köyhistä hän piti, kuten tiedätte, itse huolen."

Tätä kertoessa valtasi neitsyen sellainen liikutus, että hänen hetkeksi täytyi vaieta, ja kun hän vihdoin kykeni jatkamaan, virtasi kyyneleitä hänen silmistään:

"Sitten hän antoi minulle suuren avainkimpun, jota hän muuten aina kantoi vyössään. 'Saatte nämä, neitsyt Dyring', sanoi hän, 'sillä minä olen sairas; rupeen nyt vuoteen omaksi, ja tiesi Jumala, nousenko siitä enää!'"

"Minä en vastustanut häntä. Koko hänen olennossaan oli jotakin niin kovin juhlallista. Hän oli niin tyynen ja ylhäisen näköinen, kuten aina ennenkin. Mutta sillaikaa kun hän antoi minulle käskyjänsä, oli hänen silmissään ja kasvoissaan jotakin, joka sai minut häntä säälimään; koko yönä en saanut unta silmiini. Hän katseli ympärilleen huoneessa ennenkuin meni makuukamariinsa. — Neljä päivää hän sitten makasi, ainoatakaan sanaa sanomatta."

"Viimeisenä aamuna hän viittasi sen kaapin avainta, jossa lakanat olivat; niistä hän määräsi yhden kääreliinakseen. Sitten hän antoi minulle kultakellonsa. Monta kertaa hän mainitsi silloin Edelin ja Hansinen nimiä. Kun talonväki tuli hänen luokseen jäähyväisiä sanomaan, osoitti hän kädenviittauksella, ettei tahtonut nähdä Stuwitzia. Valkohapsisena hän makasi, kuten ruhtinatar viimevuoteellaan, väen ja köyhien tuttaviensa kulkiessa huoneen läpi. Rovasti Müller oli silloin hänen luonaan, ja vihdoin sai Heggelund luvan tulla puristamaan hänen kättään. Rouva oli kuullut hänen itkevän uutimien takana."

"Minuun nojaten hän veti viime hengähdyksensä, ja" — lopetti neitsyt Dyring — "hän olisi voinut olla vaikka ruhtinatar, sillä ei olisi voinut olla suurempi kunnia palvella sellaista. Hänen mielensä oli puhdas kuin kulta niitä kohtaan, joihin hän luotti."

Neitsyen kertomus koski syvästi Marttiin. Hän ajatteli kaikkea sitä surua, mikä oli kohdannut tätä ennen niin iloista kotia; hän ajatteli Edeliä, joka tottumatonna murheisiin oli saanut tätä kaikkea kantaa.

Edel oli ulkomuodoltaan viime vuosien kuluessa kieltämättä kaunistunut — myös muiden, ei ainoastaan puolueellisen Martin silmissä. Paksu, runsas tukka ja mustat silmät antoivat hänen kenties vähän liiankin tummaväriselle iholleen omituisen kauneuden, ja hänen tapansa pitää päätään antoi koko hänen olennolleen omituisen sulon. Vastoinkäyminen sekä sisäinen elämä, joka ei ollut jäänyt jähmettyneeksi, oli henkevöittänyt hänen kasvonsa ja kehittänyt niihin juonteita, jotka ilmaisivat hänen luonteensa arvoa. Näissä juonteissa oli kenties — perintönä äidiltä — hiukan liikaakin omaa tahtoa.

Martti Jansen ei ensinkään esiintynyt tällä kertaa tuollaisena mahtavana kosijana, jollaiseksi Edel kiusaantuneessa mielessään oli kuvitellut häntä ja jota hän olisi kohdellut kaikella loukatun kunniansa herättämällä ylpeydellä. Martin innokas pyrkimys hänen lähelleen juuri nyt vastusti kaikkia niitä ajatuksia, joita hän noiden kuvitelmiensa johdosta oli saanut, ja hänen sulkeunut, kiihkeä luonteensa herätti hänessä katumuksen sekä halun korvata sitä vääryyttä, mihin hän sisimmässään oli tehnyt itsensä syypääksi Marttia vastaan.

Kylmyys, joka alussa heidän tapaamisensa jälkeen oli vallannut Edelin koko olennon, haihtui seuraavina päivinä, ja hän esiintyi taas luontevana kuten ennen. Edel oli niitä luonteita, joita ympäröi jonkinlainen muuri ja jotka sentähden ovat hiukan pidättyväisiä.

Tottumattomana maailman tuomioita tulkitsemaan tunsi nuori tyttö itsensä vaivautuneeksi siitä, ettei hän tiennyt, mitä Martti itsekseen ajatteli talon muuttuneista olosuhteista. Luonnollinen käytöstapa tai sopiva sana Martin puolelta olisi tähän nähden keventänyt Edelin sydäntä; mutta Martti ei ollut kyllin avomielinen. Mikä heitä molempia likimmin koski ei tullut ollenkaan puheeksi. Martti tunsi, että Edel tahallansa vältti pienintäkin sanaa, joka olisi kosketellut hänen tulevaisuudentuumiaan ja itse hän ei tahtonut ottaa niitä puheeksi.

Eipä kulunut kumminkaan pitkältä aikaa, ennenkuin nämä kaksi, jotka päivittäin pitivät jotenkin tyhjää keskustelua joutavista asioista, saivat selville, millaiset heidän tunteensa toisiaan kohtaan olivat.

Aterialle he tulivat joka päivä ruokasaliin ison aikaa ennen kuin toiset sinne ehtivät, kohtasivatpa toisensa usein muulloinkin arkihuoneessa, kun siellä ei ollut muita. Tietysti tapahtui tämä kumpaiseltakin puolelta sattumoisin. Edelin ajatukset askarruttivat häntä silloin kylliksi, mutta tällainen kahdenkesken-olo oli heistä kummastakin jotain lumoavaa.

Eräänä iltapäivänä oli Edel mennyt katsomaan Elias Röstiä, joka sairasti, ja Martti tuli myöhemmin saattamaan häntä kotiin. Oli kaunis kuutamo, joka levitti hopeaisen hohteen tunturien ja salmen yli. Koko paluumatkalla he eivät puhuneet sanaakaan. Kun he erosivat eteisessä, sanoi Martti äkkiä:

"Kohtahan minun siis on lähdettävä täältä, onneni etsintään, neiti
Edel!"

Martti oli jo viipynyt Heggelundin pyynnöstä kokonaisen viikon talossa; asiat kiirehtivät nyt hänen lähtöänsä.

Muulloin hän oli joka ilta valvonut kauan ja itsekseen ajatellut päivän tapahtumia, mutta viimeisinä kahtena yönä hän ihan toisista syistä ei saanut unta silmiinsä. Hän halusi hetimiten tunnustaa Edelille rakkautensa; niin, olipa jo kerran päättänytkin tehdä sen. Mutta silloin heräsivät hänessä nuo entiset ajatukset, jotka näinä päivinä — kumma kyllä — olivat kokonaan olleet kadoksissa: hänen vanha ylpeytensä perheeseen nähden, jonka luo hän muinoin oli tullut köyhänä kalastajan poikana. Hän näki yhä kirkkaammassa valossa, kuinka nöyryyttävä sellainen teko olisi niin kauan kuin hän ei maailman silmissä ollut siihen oikeutettu. Mitä ajattelisi Heggelund? Ja Edel — mitä ajattelisi hän tuollaisesta tyhjästä kosijasta, joka voi viitata vain tulevaisuuteen — johon päälle päätteeksi kukaan ei luottanut?

Viimein hänelle selvisi, että jos maailmassa oli toinen tällaisessa asemassa, niin tämän toisen nimi ainakaan ei ollut Martti Jansen.

Aamulla hän ilmoitti päättävästi aikovansa lähteä jo ennen päivällistä.

He istuivat silloin salissa kahden, Martti ja Edel. Keskustelu kävi katkonaisesti, ja ensi kerran mainitsi Martti sanasen aikeistansa.

Hänen äänessään oli jotain omituista, joka vaikutti, että Edel miltei vapisi istuessaan ommellen. Jonkun yksinäisen sanan hän oli silloin tällöin lausunut Martille vastaukseksi; mutta viimein, jotakin sentään sanoakseen, hän kysyi:

"Sentähden, neiti Edel", vastasi Martti, ikäänkuin olisi nyt tahtonut purkaa sydämensä — "sentähden, etten kauemmin voinut elää erillään…"

Nuori tyttö kallisti punastuvat kasvonsa ompelukseen asti; hän odotti saavansa kuulla aivan saman sanan, mikä pyöri Martin kielellä, tuon pienen sanan "teistä"; — ja hän kumartui vastoin tahtoansa, niinkuin jokainen nainen tekee huomatessaan Amorin nuolen tähdättynä sydäntänsä kohti.

Niin likeltä kuin pitikin, että Martti olisi tuon sanan sanonut, ei hän sitä kuitenkaan lausunut. Hän pysyi lujana päätöksessään ja änkytti lauseensa täytteeksi: "— kotiseudusta."

Tukala hiljaisuus seurasi tätä sanaa. Vihdoin mutisi Edel joitakuita välinpitämättömiä sanoja. Hän näytti hiukan kummastuneelta. Hän oli luottavaisesti odottanut Martin selitystä, ja nyt tämä karttoi sitä. —

Kun Martti istui veneessä, joka kiiti ulos salmesta, tunsi hän itsensä onnen pojaksi. Hän tiesi, että häntä rakastettiin, ja hänen aikeitansa, joita hän nyt lähti toteuttamaan, valaisi ruusunpunainen hohde.

Hiukan häntä oudostutti, ettei Edel ollut laiturilla huomannut hänen viime tervehdystään, vaikka se oli juuri hänelle aiottu.

Mutta nuori tyttö vuodatti sinä päivänä yksinäisyydessä vuolaita kyyneleitä. Hän tunsi, että hän oli lähestynyt Marttia likemmäksi kuin hänen ylpeytensä nyt saattoi sietää. Hän ymmärsi nyt, että hän oli ollut oikeassa luullessaan, että Martti aikoi purkaa sydämensä vasta silloin, kun hän voisi ulkonaisen asemansa puolesta turvattuna astua hänen ja hänen isänsä eteen. Niin kauan kuin Martti oli köyhä, pysyisivät siis heidän välinsä sellaisina kuin ne nyt olivat. Martti ei pitänyt lemmittyänsä suuremmassa arvossa kuin että koko asia sai riippua siitä, onnistuisivatko hänen liikeyrityksensä.

"Hyvä, Martti Jansen", ajatteli Edel harmissaan — "tule rikkaaksi, upporikkaaksi, niin saat vastauksen."

Neitsyt Dyring teki myös, vaikka tietämättänsä, mitä voi painaakseen okaan syvempään. Hän oli huomannut, etteivät asiat menneet oikeaa tolaansa, ja hän lausui eräänä päivänä kiittääkseen suosikkiaan:

"Nähkääs, neiti, mieheen sellaiseen kuin Martti voi luottaa; hänellä on tulevaisuutta!"

Ulkonaisena syynä Martti Jansenin kiireiseen matkaan oli se, että hän toivoi tapaavansa Nuton perheen vielä sen tavallisessa kesä-asunnossa Skorpöllä.

Kun hän nyt seitsemän, kahdeksan vuoden kuluttua hiljaisena kesäiltana astui maalle kotinsa, vuorien rotkossa sijaitsevan majan laiturille, valtasi hänet omituinen outouden tunne, sillä koti tuntui hänestä paljon entistänsä pienemmältä. Aurinkoisen kirkas, aava meri, taustanaan mantereella Storbergskawli, joka nyt ilta-auringon valossa näytti sinipunervalta, sekä kaikki muukin ympäristö oli niin viehättävän ihanaa, että hän katseli liikutettuna ympärilleen, — olihan siinä näköaloja hänen lapsuutensa ajoilta. Mutta kotiansa hän oli kuitenkin ajatellut isommaksi.

Hän vei venheen aivan maan suojaan voidaksensa saapua perille äkki-arvaamatta, ja samalla hän mietti, oliko hänen tunturin harjalla näkemänsä lammaslauma kotolaistensa oma.

Nyt hän näki äitinsä vanhan tavan mukaan istuvan oven edustalla sukankudin kädessä ja lankakerä helmassa. Jyrkän polun hän loikki muutamalla harppauksella päähän, ja ilmestyi äkkiä portaille äitinsä eteen. — Kului hiukan aikaa ennenkuin äiti uskoi silmiänsä ja syleili poikaansa, ja kestipä vieläkin kauemmin ennenkuin hän oli oikein tointunut äkillisen ilon puuskauksesta.

Isä oli pitkällä matkalla ja häntä odotettiin kotiin kahdeksan päivän perästä. Sensijaan näki Martti valkotukkaisen, kauniin, seitsentoista-vuotiaan tytön, joka tuli häntä tervehtimään ihmettelevin silmin ja alussa hiukan hämillään. Se oli hänen pikku siskonsa Kristiina, joka nyt oli kasvanut ja tullut täydelleen äitinsä näköiseksi, vaikka ei ollutkaan aivan niin pitkä kuin tämä. Veljestään Eilertistä hän sai kuulla, että hänellä oli hyvä olo erään kauppamiehen luona pohjoisessa ja että hän on hyväntapainen poika.

Iltapäivällä katseli äiti Marttia monta kertaa tutkistellen; mutta rauhoittui, kun poika näytti onnelliselta ja iloiselta.

Heidän istuessaan yhdessä portailla iltamyöhällä kertoi poika äidilleen, että hän oli jättänyt paikkansa Bergenissä — jonka uutisen johdosta äiti löi kätensä yhteen — ja selitti sitten aikovansa tehdä Lapinmutkassa olevan Lapinniemen kauppapaikaksi. Hän aikoi ryhtyä aivan niin pian kuin mahdollista, niin kauan kuin lappalaiset olivat vielä saarella, ja sitten seurata heidän mukanaan Ruotsiin Karesuantoon saadakseen toimeen aikomansa kauppasuhteet. Niinpian kuin vain eräs kauppatavaroilla, kahvilla, sokurilla, tupakalla y.m. lastattu venhe, jota hän odotti tulevaksi, saapuisi perille, aikoi hän aloittaa kauppansa sellaisella tavalla, joka ei loukkaisi ketään, se on: tekemällä maahan kumoon kaadetun venheen puodikseen. Pääasia oli kuitenkin saada suomalaisen ja Nuton perheen suostumus.

Marina oli vaiti ja kuunteli poikaansa. Hän ei voinut arvostella hänen hankkeitaan, mutta oli kuitenkin eräs kohta, joka antoi hänelle aprikoimisen aihetta, se näet, minkä vuoksi Martti kaikkea tuota puuhaili, koska hänellä oli ollut oivallinen asema Bergenissä. Poika arvasi äitinsä kasvoista hänen ajatuksensa ja ilmaisi illan kuluessa hänelle rakkautensa Edel Heggelundiin.

Nyt ymmärsi äiti kaikki ja käsitti sydämessään poikansa aikeet — sanoi kuitenkin hymyillen, että Martti olisi voinut tehdä vielä paremman matkan ollessaan viimeksi Heggelundin luona. Kun poika selitti syynsä siihen nähden, ei äiti vastannut mitään; — hän hyväksyi poikansa ylpeämielisyyden, mutta näki kuitenkin, että hän itse Edelin sijassa olisi ajatellut toisin.

Marina tarvitsi koko yön saadaksensa kaiken tämän johonkin määrin selville, ja tuskinpa sai hän sinä yönä vähääkään unta. Hän käsitti, että hänen apunsa näin alussa olisi sangen tarpeellinen, jotta Martti pääsisi lappalaisten suosioon.

Jo seuraavana iltapäivänä istui äiti Matti Nuton teltassa ystävällisesti keskustellen ja juoden kahvia, johon "hänen poikansa oli itse tuonut pavut mukanaan."

Sattuipa niin, että he juuri puhelivat niistä ajoista, jolloin suomalaisen tytär Lyma ja Martti olivat hyviä ystäviä, ja niinpä suomalaisen sekä Matin mieleen johtui taas kuinka Marina oli pelastanut Lyman sekä hänen äitinsä — suomalaisen ensimäisen vaimon ja Matin tyttären — ulkona kareilla.

Eräänä toisena päivänä samanlaisella käynnillä ollessaan mainitsi Marina kuin sattumalta, että hänen pojallaan oli venhe täynnä tavaroita, joita hän aikoi myydä; arveli kuitenkin, ettei ole vasta-alkajalle helppoa sellaisella paikkakunnalla, niinkauan kuin Stuwitz oli kuin haukka kaikkien niskassa.

Hän käytti tahallaan sellaista sanaa, tietäen, että se Nuttojen vanhan vihollisuuden takia Stuwitzin kanssa oli heille mieleen ja muutenkin sisälsi totuuden; sillä Stuwitz oli tunnettu siitä, että hän varoi kilpailijoita ja käytti kaikkia keinoja heidän tuhokseen. Marina oli tuonut sillä kertaa Martilta nyytin lahjoja, jotka Matin oli määrä viedä Lymalle Ruotsiin, saaden vaivojensa palkaksi kartuusin tupakkaa. Marina osasi helposti voittaa ihmisten suosion, ja nytkin hän menetteli sekä ymmärtäväisesti että sopivasti.

Kun Janne Sakarinpoika tuli kotia, hämmästyi hän suuresti nähdessään poikansa myymässä tavaroita väliaikaisessa puodissaan kumotun venheen alla kentällä suomalaisen majan luona. Sinne oli jo useampia lappalaisia saapunut ostamaan ja vaihtamaan, ja rannalla nähtiin pari venhettä, joiden väen huhu oli houkutellut sinne mannermaalta.

Janne ei puhunut pojalleen mitään, mitä hän ajatteli tämän yrityksestä, eikä ylipäänsä hänen aikeistaan. Mutta Marinalle hän ilmoitti tyytymättömyytensä, selittäen, ettei olisi sopinut luopua varmasta ansiosta ja tavoitella kaikin puolin epävarmaa; hänen poikansa oli nyt täysikasvuinen ja oppineempi kuin hänen yksinkertainen isänsä — hän sai siis katsoa eteensä. — Mutta kun äiti sitten ilmoitti, mitä hän tiesi asian alkusyystä, tuli isä tosin hiukan suopeammaksi, mutta arveli kuitenkin, että jollei tuo hieno neiti huolisi Martista hänen nykyisessä asemassaan, ei häntä ansaitsisi tavoitellakaan.

Hinta, jonka Martti tarjosi Matti Nutolle turkiksista ensi kesänä tapahtuvassa tavaranvaihdossa, miellytti lappalaista siihen määrään, että hän eräänä päivänä ehdotti Martille matkaa rajan yli Karesuantoon, jossa hänelle olisi runsaasti tarjolla turkiksia.

Martti Jansenilla oli tähän aikaan kuitenkin paljon huolia, joita hän ei tahtonut ilmaista vanhemmilleen. Hänen hankettaan kohtasi moni vaikeus: väliin oli yksi tavaralaji loppuunmyyty, väliin taas toinen, vaikka kauppaa olisi pitänyt säännöllisesti jatkaa, niin etteivät ostajat odotuksessaan pettyisi ja kävisi tyytymättömiksi. Se kauppa-alus, jonka mukana hän odotti hiukan suurempaa varastoa Trondhjemista, tuli Skorpön rantaan vasta viime hetkellä, kun hän epätoivossaan jo luuli olevansa pakotettu lyömään koko puodin toistaiseksi kiinni.

Suomalainen oli jo myöntynyt luovuttamaan Lapinmutkan vuotuista maksua ja muita etuuksia vastaan, kunhan vain siihen saataisiin Matti Nuton ja hänen poikiensa suostumus.

Syksy oli jo käsissä ja lappalaiset olivat alkaneet pitkän retkensä
Norjan tuntureille lähelle rajaa, kun Martin veli Eilert ilmaantui
eräänä päivänä hänen suureksi ilokseen ja otti hoitaakseen asiat
Lapinniemellä.

Jo seuraavana päivänä hän oli valmis matkalle. Laukkunsa hän oli täyttänyt kaikenlaisella pienellä tavaralla, kuten peileillä, liinoilla y.m., jotka olivat soveliaita lahjoiksi perille saavuttua, ja iltapäivällä hän oli jo salmen toisella puolen jonkun matkan päässä sisämaata kohti.

XIV.

LAPIN-MATKA. HOPEA-SAARA.

Pari päivää kestäneen vaivaloisen matkan jälkeen ilmaantui Martti vieraaksi Matti Nuton telttaan. Ei hänellä ollut juuri paljon rahaa mukanaan, koska suuri osa varoja oli täytynyt panna puodinlaittoon, ja hän toivoi saapuvansa jälleen kotia joulun aikaan, hankkiaksensa kaikki, mitä oli tarvis jouluksi.

Siinä yrityksessä, jonka hän nyt aikoi panna toimeen, hän toivoi saavansa tukea Matti Nutolta sekä yhtä vaikuttavalta Lyman mieheltä Karesuannossa. Jos nämä perheet möisivät hänelle turkiksensa, seuraisivat muut esimerkkiä, ja Lapinniemi tulisi silloin kauppapaikaksi.

Matka Nuton neljälle perhekunnalle kuuluvien kahdensadan poron sekä monien, kirjaviin vaatteisiin puettujen ihmisten, pienten sekä suurten, seurassa tehtiin osaksi sumuisella, kostealla syksy-säällä ensin pitkin laakson yläosaa Norjan puolella; sitten käännyttiin autiolle tunturille.

Loppumattomalla kiviulapalla ohjaa lappalainen kulkuaan ihmeteltävän vaistonsa avulla, pitäen viittanaan jo lapsuudesta tuttuja merkkejä: kivien eteläpuolella aina vihoittavan jäkälän asentoa, sekä "Pohjanneula" ja "Neitoparvi", "Jouset" ja "Laiva" nimisiä tähtiä, joiksi hän sanoo Pohjantähteä, Otavaa, Isoa Karhua ja Orionia. Aamu- ja iltatähden ohessa ovat nämä loistokohtina hänen sinisellä taivaankartallaan.

Aaltomaisen, harmaan tunturin laella on joskus muutamia kummallisesti muodostuneita irtonaisia kiviä, jotka, niiden ympärillä olevista poronsarvista päättäen, lienevät olleet lappalaisten uskonnollisen kunnioituksen kohteina. Eräs sellainen, jonka ohitse he vaieten kulkivat, sai kunnianosoituksen, ilman että Martti sitä huomasi, myöskin Matti Nutolta, joka, vaikka olikin kristitty, ei kuitenkaan tahtonut loukata lappalaisten jumalaa poikkeamalla esi-isiensä tavasta. Vanha harmaapää vaimo, joka oli yhtynyt matkueeseen laaksossa ja jonka kummallisessa puvussa oli koko joukko hopea- ja messinkikoristuksia — takin eli n.s. peskin alla oli hänellä leveä hopeavyö —, teki pitkän matkan päässä temppujansa, koska hän naisena vanhan pakanallisen opin mukaan ei saanut tulla kovin lähelle kiveä. Vaimo tunnettiin Hopea-Saaran nimellä. Hän oli puolittain maankulkija ja häntä pidettiin noitana, joka muka osasi tehdä kaikenlaisia taikoja ja jolta siitä syystä pyydettiin usein salaisia neuvoja samalla kuin häntä yleisesti pelättiinkin.

Matkue ei kulkenut läheskään suorinta tietä tuntureille. Tarkoitus oli näet löytää jäkälämaita, joita ei olisi tyyten kaluttu viimeisten kymmenen tai viidentoista vuoden kuluessa, sillä niin pitkän ajan tarvitsee jäkälä kasvaakseen jälleen, ja kussakin sellaisessa paikassa viivyttiin tavallisesti useampia päiviä. Silloin tällöin aukeni äkkiarvaamatta syvä laakso, jota ei voitu nähdä ennenkuin tultiin sen reunalle. Alempana heidän jalkojensa alla kasvoi vaivaiskoivuja sanajalkojen seassa laakson rinteellä, samalla kuin niiden korkearunkoiset, laaksossa olevat toverit kuvastivat hiljaisena, kirkkaana syyspäivänä kellastuneita lehviänsä tyyneen veteen, jonka pinta liikahti ainoastaan silloin, kun joku kala hypähti ylös tai joku lintu melusta tai lappalaisen pyssyn paukauksesta säikähtyneenä lensi matalalta sen pinnan ylitse.

Tällaisena myöhäisenä vuodenaikana voisi lappalaisen matka vuoristossa tulla vaikeaksi ja rasittavaksi taajojen lumituiskujen takia. Hän toivoo kuitenkin tuiskujen tuloa siitä syystä, että lumi asettuu aikaisin jäkälämaiden suojaksi, ennenkuin pakkanen ehtii peittää ne niin paksulla jääkuorella, etteivät porot voi sitä murtaa sarvillaan kaapiakseen etusorkillaan jäkälää itselleen sekä vasikoilleen.

Nyt näkyi, paha kyllä tulevan huono vuosi. Siihen asti lauhkea, vaikka epävakainen ilma oli muuttunut. Kirkasta päivää seurasivat kylmät, hiljaiset yöt, levittäen heikkoine revontulineen kiiluvan tähtilaen loppumattoman tunturierämaan ylitse, jonka sisäosiin teltat nyt kiiruusti muutettiin. Kuinka kylmä oli öisin, näkyi suossa olevista rei'istä, jotka peittyivät yhä paksumpaan jääkuoreen ja taajasta härmästä, joka levitti säteilevää heijastustaan kivien ja hienojen jäkälänhaarojen yli. Aamu- ja iltarusko valtaa tähän vuodenaikaan ihmeellisine kultareunaisine pilvenhattaroineen suuren osan päivää ja antaa kaikelle omituisen pohjoisen värityksen. Alhaalla tunturilaaksossa välkkyivät koivut laimeata auringonvaloa vasten. Kun poro tavoitteli niiden lehtiä tai kun sen omistaja sivukulkiessaan tärisytti niitä tai metsäkana lähti lentoon, putosivat valkeista oksista jäljellejääneet kellertävät lehdet.

Näinä surullisina päivinä ei Matti Nutto näkynyt olevan oikein hyvällä tuulella ja tuntuipa siltä, ettei luottamus Hopea-Saaraan sillä kertaa ollut varsin suuri, lieneekö sitten luultu, että akka oli noitunut matkalaisia vastaan jonkun paholaisen vihan vai että hän muuten oli taipumaton muuttamaan ilmaa. Puheinnossaan kertoi Matti Nutto eräänä päivänä Martille, että hänen vaimovainajansa voi vaikuttaa ilmaan ja osasi näyttää tietä sumussa sekä lumituiskussa silloinkin, kun muut lappalaiset olivat epätietoisia.

Hopea-Saara näytti tähän aikaan jokseenkin hurjalta ja noitamaiselta avarine peskeineen, harmaine hapsineen ja kellertävine, kuihtuneine kasvoineen. Hänen silmänsä paloivat kuin hehkuvat hiilet, ja koukistunutta vartaloaan hän tuki sauvaa vasten.

Hän pysyttäytyi erillänsä muista ja saattoi hyräillä sekä mutista itsekseen tuntimääriä. Luultavasti hän ymmärsi, että häneltä odotettiin jotain ja että hänen arvonsa oli vaarassa.

Martti ei voinut saada oikein selville, katseliko akka häntä karsain vai suopein silmin.

Ensimäisenä päivänä hän oli ollut ystävällinen ja sanonut, että Martti oli hieno mies ja että hänen kasvoistaan voi lukea onnea; mutta nyt pysyi akka hänestä erillään, ja eräältä Matti Nuton vävyltä kuuli Martti hänen itsekseen mutisseen, ettei vieras ollut juuri onneksi matkalla. Martti alkoi pelätä, että syy pakkaseen voitaisiin lykätä hänen niskoilleen, jos ilma pysyisi muuttumatta.

Eräänä iltapäivänä alkoi akka tehdä kummallisia temppuja Matti Nuton teltan ovella; hänellä oli ollut taikarumpu esillä ja hän oli ennustanut pikaista ilmanmuutosta, ollen samalla kovin vihoissaan Matille, jonka hän sanoi osoittaneen halveksuntaa eräitä haltioita kohtaan. Tänä iltana toimitettiin Matin teltassa kaikenlaisia temppuja, joita eivät muiden telttain asukkaat eikä Martti Jansen saaneet nähdä, ja senjälkeen kokoontuivat kaikki perheen jäsenet päätelttaan juomaan paloviinaa ja laulamaan aina makuullemenoon asti. Paloviina ei ollut vaikuttamatta tulen ääressä puoliympyrässä istuvaan seuraan; he olivat hyvin iloisia, ja Martti sai sen käsityksen, että seura vietti jotain ilojuhlaa, jonka oikeata laatua ei tahdottu ilmaista.

Vanha Matti istui koko ajan tavallisella paikallaan hiukan erillään muista, imeskellen valkean ääressä piippunysäänsä. Mikä viekas neuvokkuus kuvastui tässä lappalaisnaamassa, joka oli rakennettu leveästä, matalasta otsasta, vinoista ruskeista silmistä, ulospistävistä poskipäistä ja terävästä leuasta! Iltaruokana oli paitsi poronlihaa ja tavallista ruokaa myös erikoisruokia, herkkuja, joita miniät valmistivat.

Hopea-Saaran arvo oli taas aivan selvään kohonnut, sittenkun hän oli ennustanut ilmanmuutosta.

Ei kuitenkaan näyttänyt siltä, että ilma muuttuisi seuraavana päivänä, joka oli kylmä ja selkeä, kuten edellinenkin. Hopea-Saara olikin käytöksessään jotenkin äreä ja levoton, samalla kuin toisten kasvot selvään osoittivat, että he olivat hartaassa odotuksen vireessä. Puolenpäivän jälkeen näkyi hän kuitenkin olevan rauhallisempi ja asiastaan varmempi.

Iltapäivällä, kun väestä ne, jotka eivät olleet poroja vartioimassa, istuivat valkean ympärillä, tuli Matti maininneeksi Iso-Lassia, jonka hän oli tuntenut Skorpöllä, ja Martti kertoi silloin hänestä yhtä ja toista, Iso-Lassi kun oli elänyt Martin vanhempien luona ja ollut hänen lapsuustoverinsa. Pyynnöstä hän kertoi lopuksi, kuinka Iso-Lassi oli päättänyt päivänsä.

Oli outoa nähdä, miten Hopea-Saara, joka sauvaansa nojaten oli istunut itsekseen kaukana muista, vetäytyi vasten tahtoansa askel askeleelta lähemmäksi puhujaa ja kuunteli häntä henkeä pidättäen. Akka seisoi — vielä kauan aikaa paikallaan senjälkeen kun Martti oli lopettanut kertomuksensa.

Hän virui vuoteellaan valvoen osan yötä. Lamppu, täytettynä poronrasvalla, jossa kaisla oli sydämenä, riippui orrelta, levittäen himmeätä valoa puoleksi sammuneen tulisijan yli, johon vaatteita oli ripustettu kuivumaan ja jonka kuuman tuhkan vierellä väsyneet koirat murisivat unissaan. Paksu savu oli vetäytynyt ylös teltan kattoon. Perheen jäsenet, paitsi kahta tulen lähellä olevaa, makasivat kauempana poronnahkavuoteillaan, joita oli levitetty lattian alustana olevien vitsakimppujen päälle.

Silloin näytti Martista ikäänkuin varjo olisi noussut ylös siitä teltan nurkasta, jossa Hopea-Saaran paikka oli, ja kadonnut makaavien joukkoon, kunnes se taas ilmestyi hänen oman vuoteensa ääreen. Siihen se jäi hetkeksi, näyttäen ihmiseltä, joka taipuu alas otsa maahan; hän luuli kuulleensa pari heikkoa huokausta, jonka jälkeen varjo nousi jälleen ylös ja katosi pimeyteen.

Tämä Hopea-Saaran omituinen käytös sillä kukaan muu kuin hän se ei voinut olla — pani sydänyöllä Martin mielikuvituksen liikkeeseen. Unessa hän näki ämmän kummallisesti muuttuvan. Hän oli kasvanut suunnattoman suureksi ja seisoi piirin keskellä, samalla kuin muut nauroivat ja lauloivat, tehden hajalla hapsin hurjannäköisiä temppuja ja "noituen ilmaa". Eukon ympärillä suhisi kuin tuulispää, samalla kuin hän uhkaili kepillään ja kutsui avukseen lappalaisjumaliaan.

Martti heräsi meluun ja huutoihin. Tuntui ikäänkuin uni olisi jatkunut todellisuudessa; sillä hän tunsi pimeässä kylmän tuulen puhaltavan ympärillään.

Yöllä oli syntynyt raju lumituisku, joka repi sijoiltaan yhden teltanseinän. Myrsky pakotti Matti Nuton muuttamaan teltat erään kallioseinän suojaan, jonne myöskin elukat vaistomaisesti menivät lumikinosten läpi. Siellä piti myrsky heitä suljettuina kaksi pimeätä vuorokautta, jolloin tuuli väliin vyörytti esiin suunnattomia lumivuoria, väliin taas puhalsi ne pois.

Hopea-Saaran arvo vakiintui tämän tapauksen jälkeen, sillä kun ilmanmuutos tapahtui äkkiarvaamatta ja kohta hänen ennustuksensa jälkeen, ei kukaan epäillyt, että se oli hänen aikaansaamansa. Hän otti vastaan varovalla arvokkuudella ihmisten monet todistukset siitä, että he uskoivat ilmanmuutoksen hänen toimittamakseen. Että hän oli huomannut joitakuita muille tuntemattomia ilmanmerkkejä tai ehkä leinin vaikutuksista tuntenut ruumiissaan muutoksen enteitä, se oli Martti Jansenin yksinkertainen selitys asialle, vaikkei hän arveluistaan, viisaasti kyllä, maininnut muille.

Vielä enemmän ihmetytti häntä se seikka, että Hopea-Saara senjälkeen kun hän oli puhunut Iso-Lassista muuttui häntä kohtaan ihmeen ystävälliseksi. Hän osoitti käytöksellään jonkunlaista nöyrää alttiuttakin. Niinpä istui hän illoin voitelemassa Martin nutukkaita täyttäen jalkineet myös uudella, kuivalla heinällä. Eräänä iltana katseli Martti salaa eukkoa, silloin kun tämä valkean ääressä teki tällaista työtä. Hän huomasi silloin, että Hopea-Saara kohotti huulilleen valmiin jalkineen, ennenkuin pani sen pois. Tämä akan omituinen temppu antoi hänelle paljon ajattelemisen aihetta; mutta hän huomasi samalla, että Hopea-Saaran ystävyydestä oli hänelle suurta hyötyä lappalaisten joukossa.

Nyt saavuttiin varsinaisen vuoriharjanteen ylitse alempiin seutuihin Ruotsin puolella; siellä tavattiin järviä, ja jäkälää kasvavan tunturiseudun alaston luonne muuttui runsaskasvuisemmaksi. Heikon jään peittämät suot eivät voineet vielä kantaa elukoita, ja matkue kulki sen vuoksi enimmiten harjanteita pitkin.

Sievät kesäpuvut kauniine vöineen, joissa puukot riippuivat, oli jo kylmässä ja lumisessa vuoristossa vaihdettu punaliepeisiin metsänotusten nahoista tehdyillä reunuksilla varustettuihin peskeihin sekä samalla tavalla laitettuun neliskulmaiseen nahkalakkiin, joka voitiin mukavasti vetää korville. Lappalainen kulki nyt suksin sekä karvaisin, lämpöisin nutukkain.

Oli talvi ja paljon lunta, kun he vihdoinkin tulivat lappalaiskylään, jossa oli muutamia, osaksi jo asuttuja majoja. Heidän neljässä omassa majassaan, joista ainoastaan kaarevat katot huipuilla olevine lumikerroksineen kohosivat ylös näkyviin, viritettiin nyt valkea lieteen.

Lappalaiset asettuivat muutamiksi kuukausiksi pysyville asuinpaikoille, samalla kuin poroja paimennettiin kauempana tunturilla, missä ne hakivat jäkälää lumen alta.

Näiden rauhallisten talvikuukausien aikana kokee lappalainen tehdä elämänsä hupaiseksi. Hän pitää tarkan huolen siisteydestä; jalkojen peseminen on vanhan tavan mukaan vaimoväen tavallinen velvollisuus.

Lastenkaste, ripillepääsö ja vihkiminen toimitettiin tähän aikaan päivämatkan päässä olevassa kirkossa ja seurauksena näistä juhlatilaisuuksista oli vilkkaampi seurustelu eri perheiden kesken.

Lyman hämmästys oli suuri, kun hän näki lapsuutensa ystävän. Lappalaisella ovat ajatukset huulilla, eikä Lyma voinut lakatakaan ihmettelemästä sitä, että Martista oli tullut niin voimakas ja kaunis mies. Martti puolestaan huomasi kyllä, että vuodet johonkin määrin olivat jättäneet jälkiä kauniiseen Lymaan; hänellä oli aviosta viisi lasta; — nuorin oli nyt kastettava. Mutta mustat silmät, joista lappalaisen lämmin sydän loisti, sekä lapsellisen sorea olemus olivat kuitenkin säilyneet entisellään. Se näkyi kyllä, kun hän innokkaasti kyseli Marinaa, kun hän iloitsi saamistaan lahjoista ja kun hän vallattomasti nauroi muutamille entisten aikojen muistoille.

Hänen miehensä Iisko Pelto nauroi myöskin; tuntui siltä kuin hänen vaimonsa iloinen mieliala olisi siirtynyt häneenkin, eikä hän tyytynytkään ennenkuin sai Martin muuttamaan Matti Nuton majasta heidän luokseen.

Seuraavina päivinä ilmoitti Martti Lymalle, mikä oli hänen tulonsa tarkoituksena ja lopuksi myöskin aikomuksensa kauppapaikan perustamisesta Lapinmutkaan. Hän selitti, että hänen tulevaisuutensa riippui siitä, ja pyysi Lyman apua hankkeittensa toteuttamiseen.

Kuultuansa tämän tuli Lyma surullisen näköiseksi, ikäänkuin hän ei olisi hennonut sanoa täydellisesti ajatustaan. Hän muisti hyvin hyvästi kaikki rettelöt, joita Stuwitzin kanssa oli syntynyt samasta asiasta, ja kuinka taipumaton Matti Nutto oli ollut. Eikä hänen miehensäkään silloin hyväksynyt asiaa; — mutta kylläpähän keinot keksitään — sanoi hän kuitenkin veitikkamaisesti naurahtaen. Kaikissa tapauksissa oli Hopea-Saara, jonka ystävällisestä mielialasta Marttia kohtaan Lyma oli kummakseen kuullut, se, joka tässä asiassa ehkä paraiten osasi auttaa; kysymys oli vain siitä, uskalsiko asiata hänelle ilmoittaa. Hän oli ollut johtavana henkilönä, kun Stuwitzia edellisellä kerralla vastustettiin. Lyma kehoitti Marttia lopulta pitämään aikeitaan salassa siksi, että hän ennättäisi tutkia asianhaarat ja saada miehensä tuumaan taipumaan.

Sillä välin osteli Martti suurissa määrin jääkarhun, kärpän y.m. kallisarvoisia nahkoja ei ainoastaan Matti Nutolta sekä hänen pojiltaan ynnä Iisko Pellolta, vaan myöskin muilta lappalaisilta, ja hän huomasi, että hän vähitellen voisi päästä näiden ihmisten ystävyyteen. Sovittiin siten, että yksi Matti Nuton pojista keväällä toisi turkikset määrättyyn paikkaan Norjan laaksotielle, josta Martti sitten noutaisi ne. Hänen suurimpana huolenaan oli se, että aikaa oli kulunut liian paljon: joulu oli jo käsissä ja puodissa olivat luultavasti kaikki tavarat loppuun myytynä. Hänen täytyi valita kahden pahan välillä: joko lähteä kotiin tyhjin toimin tai luopua puotikaupasta kokonaan. Hän valitsi raskain mielin viimemainitun ehdon.

Tavallisina arkipäivinä tekivät miehet huvikseen retkiä välistä hyvinkin kaukaisiin lappalaiskyliin "hakeakseen hävinneitä poroja", kuten sanat melkein aina kuuluivat. Usein ei näiden matkojen tarkoituksena kuitenkaan ollut muu kuin viina- ja kahvikestien etsiminen sekä ajanvietto hauskoilla jutuilla.

Ollessaan sellaisilla matkoilla väliin yhden väliin toisen kanssa sai Martti tilaisuuden tuttavuuksien tekemiseen ja kauppojen hieromiseen; mutta tässäpä ilmestyi vaikeuksia, joiden alkusyynä oli, kuten Hopea-Saara eräänä päivänä ilmoitti, pari ostajaa, jotka olivat suutuksissaan Martin tarjoamista korkeista hinnoista.

Martti oli luvannut ruveta kummiksi Lyman pojalle, joka ensi sunnuntaina piti kastettaman. Äiti oli nimittänyt lapsen Martin kaimaksi.

Lauantaina päivällisen jälkeen lähti useita lappalaismatkueita — rivi rivin jälessä — pulkissaan pitkin lumista laaksotietä kirkolle. Ajaessaan pitää Lappalainen pulkkaansa ruumiillaan tasapainossa, siten että hän vähän väliä nojaa poronnahkaisessa rukkasessa olevalla kädellään hangenpintaan. Kun juokseva poro väsyy ja käy kärsimättömäksi, kääntyy se joskus, kuten tiedetään, isäntäänsä vastaan, joka silloin sukkelaan kumoo pulkan yllensä, samalla kuin raivostunut elukka kopistelee pohjaa sarvillaan ja etujaloillaan. Niin pian kuin raivo lakkaa, kääntää lappalainen taas pulkan entiselleen ja pitkittää matkaansa, kunnes hän näkee hyväksi riisua poron ja asettaa sen sijaan toisen varalla olevan, jota hän nuorasta kulettaa mukanaan.

Syrjälaaksoissa tuli tuon tuostakin toisia kirkkomatkueita, jotka liittyivät rivissä muiden seuraan, ja niin jatkoi koko seurue punaisine lakkeineen kulkuansa pitkänä, heleän kirjavana juovana pitkin valkoista seutua, väliin kadoten koivunorostoon, väliin taas ilmaantuen kukkuloille ja joen rannalla. Alhaalla joella — joka näkyy olevan erittäin lappalaista varten luotu kulkuväylä, paitsi missä kosket ovat esteenä kululle — kasvoi matkue yhä suuremmaksi.

Kun myöhään iltapäivällä pysähdyttiin erään jääpeitteen alla olevan järven saarelle, oli siellä koossa suuri osa kirkolle matkustavaa rahvasta.

Melkoisen metelin jälkeen, johon antoi aihetta se, että pari matkalaista oli tullessa ajanut poronsa ristiin vetohihnojen yli, päästiin viimein järjestykseen. Sukset, jotka kuletettiin varastoreessä, pistettiin lumeen pystyyn. Niihin sidottiin ruoaksi jäkälää, samalla kuin elukat itse kaaputtivat lunta hakeakseen lisää. Reestä ottivat vaimot poronlihaa, poronkieliä ja muuta muassa olevaa tavaraa, samalla kuin miehet vetivät esille viinapullon peskinsä sisältä, jossa he sitä kovan pakkasen tähden säilyttivät.

Olipa juhlallista katsoa, kuinka koko tämä joukko kylmänä iltapäivänä, autiossa lumen peittämässä saaressa lappalaisen tavan mukaan otti lakit päästänsä ja notkistetuin polvin piti rukoukset ennen aterioimista. Martista tuntui kuin olisi hän ollut kirkossa, mutta suuremmassa kuin koskaan ennen.

Senjälkeen kului aika hyvin hupaisesti, ja liikkeelle lähdettiin vasta parin tunnin kuluttua, sittenkun aurinko oli noussut taivaalle. Kaksi poroa oli repinyt itsensä irralleen ja ne oli ensin otettava kiinni. Samalla kuin isäntä kulkee ja vaanii poroa, lentää nuora äkkiä kuin musta varjo yli lumen. Eläin tuntee sen sarvissaan ja nousee kahdelle jalalle, samalla kuin lappalainen vetää sitä luoksensa. Vihaisen elukan etujalat kolhivat lopulta hänen paksua peskinkaulustaan, jolla hän kokee suojella itseään ja joka, etenkin jos se on karhunnahkaa, tekee iskut melkein tuntumattomiksi.

Kirkkokojuihin toivottiin saavuttavan kello kahden tai kolmen paikoilla aamulla, mutta paksu sumu, jonka matkalaiset kohtasivat eräällä isolla järvellä, pakotti heidät pysähtymään, jolloin huomattiin, että tunnin verran oli ajettu ympärinsä ja tultu entisille jäljille takaisin.

Puukirkko on joen rannalla. Sieltä avautuu näköala laakson ylitse, joka on täynnä joen kasaamia hiekkatöyryjä, ja kirkon vieressä on pieni koivulehto.

Pohjoispuoli pappilan rakennusta, johon tuuli aina puhaltaa, on talvella tavallisesti lumen peitossa kattoon asti, jotavastoin ikkunan ja oven puolinen osa pidetään vapaana luomalla lumi syrjään.

Kirkkokojujen luona pidettiin tänä pyhäaamuna meluavaa elämää, joka lakkasi vasta sitten, kun jumalanpalvelus alkoi ja väki tulvi kirkkoon. Lukuunottamatta papin perhettä, joka istui penkillä saarnatuolin lähellä nimismiehen ja puolittain lappalaistapaan puetun lukkarin vieressä, oli koko seurakunta lappalaisia, jotka suurella hartaudella kuuntelivat saarnaa. Lyman lapsi kastettiin yhdessä monen muun pienokaisen kanssa, ja lopuksi toimitettiin jonkun avioparin vihkiminen.

Vihkiminen tapahtui ruotsalaisen tavan mukaan, siten että pari nuorta miestä piteli silkkihuivia morsiamen yllä, joka kauniissa lappalaispuvussaan, kruunu päässä, seisoi sulhasen vieressä; sulhasella taas oli valkea vyö sidottuna ristiin rinnan ja vyötäisten yli.

Yllään punareunainen, karhunnahkakauluksella varustettu peski, rinnalla helmikoristuksia, päässä kypärinmuotoinen, karvareunuksinen lakki, josta punainen silkkinauha heilui, ja jalassa hienot, kapeat, kärjestään suippuun nousevat valkeat nutukkaat, joiden suun ympäri oli kierretty kaunis, tupsupää nauha — näin puettuna oli morsian, joka tuli kirkkoon suksilla hiihtäen sauva kädessä ja kasvot tuulen raikastuttamina, oikea kaunotar.

Alhaalla kirkkokojuissa tapahtui kuitenkin meluisia kohtauksia, joihin osaksi oli syynä kiivas sananvaihto "pyhästä papista", osaksi myös viinankauppias, joka, piittaamatta sunnuntaista ja rangaistuksen uhasta, möi salaa paloviinaa. Tutut kohtasivat toisiaan, kuten tavallista puoleksi syleilemällä ja tervehtimällä "burist, burist" — ja sitten tarjottiin pullosta. Oli kerääntynyt pari ryhmää; toinen niistä hääri Vienanmeren itäkulmalta tulleen pitkäpartaisen venäläisen kauppiaan ympärillä, ja toisen keskellä taas nähtiin gamwikilainen kauppa-asioitsija, joka seisoi valmiina matkalle lapintakein ja norjalaisin nahkalakein, tehden kauppoja isäntänsä puolesta.

Kolmas henkilö, joka edellisiä enemmän veti Martin huomiota puoleensa, oli pitkäkasvuinen, raa'an näköinen mies, nahkalakki päässä ja pitkä sarkanuttu yllä sekä muuten jokseenkin ruotsalaisen talonpojan kaltainen. Se oli kauppias, joka asui kymmenkunta penikulmaa etelään päin ja joka aina viime aikoihin asti, jolloin muukalaisia oli ruvennut tunkeutumaan markkinoille, olisi pitänyt melkein yksinään hallussaan näiden seutujen koko turkiskaupan. Tätä miestä oli Hopea-Saara maininnut Martille hänen kadehtijakseen lappalaiskylässä, ja Martti huomasi useista seikoista, että muukalainen tänä päivänä piti etenkin häntä silmällä. Pari kertaa oli mies, joka muuten seisoi viinapullo kädessä ja tarjoili siitä kauppaystävilleen, kulkenut Martin ohitse ja kummallakin kerralla, näköjään ilman tarkoitusta, mutta kuitenkin jokseenkin raa'asti, sysännyt häntä, pyytämättä mitenkään anteeksi. Siitä parvesta, joka oli tämän miehen ympärillä, kuului tavan takaa ivallisia lauseita, joiden Martti ymmärsi tarkoittavan häntä, ja moni niistä palkittiin kovalla naurunhohotuksella.

Lyma oli myöskin huomannut nämä seikat kauempaa paikaltansa. Hän meni nopeasti Martin luo ja pyysi häntä lähtemään pois, koska kaikki olivat jo siihen valmiina. Martti pyysi, että he odottaisivat häntä vielä neljännestunnin, jossa ajassa hän saisi suoritetuksi viimeisen kauppansa. Hän näytti niin tyyneltä, että Lyma tunsi mielensä rauhalliseksi, mutta sittemmin hän huomasi mielipahakseen, kuinka Martti vitkallisesti astui vihamielisen joukon keskeen ja rupesi siellä ikäänkuin mitään huomaamatta kyselemään parin nahan hintoja. Hän kääntyi puolittain selin ruotsalaiseen kauppiaaseen, joka seisoi, kuten ennenkin, sininen vanhanaikainen viinapullo kädessä ja puheli, kuitenkin hiukan matalammalla äänellä, eikä enää Martista. Kun hän kuuli korkean hinnan, jonka Martti maksoi käteisellä — siihen menikin miltei hänen viimeiset kolikkonsa — ei hän voinut pidättää ivallista huudahdusta; mutta samassa katsoi Martti häntä läheltä silmiin niin päättäväisen näköisenä, että mies vasten tahtoansa astui pari askelta taapäin. Martti laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi kylmästi:

"Sinä olet kaksi kertaa kovasti sysännyt minua, muistamatta pyytää anteeksi; lienee siinä ollut jotakin tarkoitusta?"

Mies näytti hiukan epäröivän — hän oli tosin pitkä ja roteva —, mutta Martin käytöksessä oli kuitenkin jotain, joka pakotti hänet luomaan silmänsä maahan ja selittämään, ettei hän tahtonut loukata kysyjää.

"Sitähän minäkin", sanoi Martti leppyneenä; "mutta arvelin kuitenkin, ettei haittaisi kuulostaa asiata!"

Martti oli saavuttanut tarkoituksensa, sillä hän oli nöyryyttänyt miestä tämän omien ystävien keskellä, ja nyt hän pyysi erään äskeisistä naurajista kantamaan nahkoja hänen edellään pulkkaan.

Kohta lähdettiin kotia päin, ja lapsenristiäisissä Iisko Pellon luona esitti Martti vihdoin Lapinmutkan kauppapaikkaa koskevan aikeensa. Tämä tärkeä asia päättyi, kauan aikaa sinne tänne mietittyä, Martin mielen mukaan, kun hän oli luvannut vastakin pitää alempana olevan porotien samassa kunnossa, jossa se vanhoista ajoista oli ollut. Sitten tehtiin sopimuskirja, joka varustettiin asianomaisten puumerkeillä. Asian onnelliseen päättymiseen vaikutti ehkä enimmin se, että Matti Nutto näki Martissa Stuwitzin vihamiehen.

Parin päivän kuluttua siitä sitoi Lyma lappalaistapaan matkanutukkaat Martin jalkoihin ja toivotti hänelle teltan ovelta "Jumalan rauhaa". Hänen miehensä oli määrä saattaa vieras erääseen lappalaiskylään sisämaahan, jossa Martti aikoi toimittaa viimeiset asiansa ja hankkia itselleen loput turkiksia, jotka hän veisi mukaansa tuntunen toiselle puolen. Siellä hän tapasi taas Hopea-Saaran, joka talvisaikaan samoili pitkin lappalaiskyliä. Martti huomasi kohta, ettei mieliala täällä ollut hänelle lainkaan edullinen. Paitsi sitä miestä, jonka Iisko Pelto oli pyytänyt ottamaan hänet vieraaksensa ja joka kohta möikin hänelle turkiksia, näkyi väestössä vallitsevan silmiinpistävä vastahakoisuus häntä kohtaan. Heitä oli aivan varmaan yllytetty häntä vastaan, ja sen oli nähtävästi tehnyt ennenmainittu ruotsalainen kauppias. Täällä tiedettiin, että Martti oli ostanut Nuton perheeltä "oikeuden lappalaismaahan" sekä saanut siihen valtakirjan, ja tämä huhu oli herättänyt suurta vihastusta. Huolimatta näistä ikävistä seikoista päätti Martti kuitenkin jäädä paikkakunnalle, kunnes saisi asiansa selvitetyiksi.

Kun Martti kerran avasi erään lujaan sidotun nahkapakkansa, näki hän useampia karvattomia laikkoja nahoissa, ja tarkastettuaan asianlaitaa lähemmin hän huomasi, että koko joukko kuivattuja, arvattavasti kalvavia yrttejä oli pantu nahkojen väliin. Hänen leveässä otsassaan pullistui sininen suoni, kun hän hiljaa levitti eteensä pakan toisensa jälkeen. Kallisarvoiset turkikset eivät sentään kaikeksi onneksi olleet pilaantuneet, lukuunottamatta muutamia harvoja nahkoja. Martti ei pitänyt viisaana puhua asiasta sen enempää, mutta hänessä oli kuitenkin herännyt epäluulo läheisessä teltassa asuvaa matalakasvuista lappalaista kohtaan, joka kävi hänen luonaan joka päivä ja vain huonosti osasi salata vihamielisyyttään. Hänen nimensä oli Josia Umek ja hän osteli näillä tienoin asuvilta lappalaisilta nahkoja edellämainitulle ruotsalaiselle kauppiaalle. Hänen teltassaan tarjottiin tähän aikaan usein viinaa ja sitäpaitsi kuultiin siellä kiihkoisaa puhetta edellämainittujen huhujen johdosta.

Martin epäluulo oli kohdistunut tähän mieheen silloin, kun tämä oli tarjoutunut oppaana saattamaan häntä läheiseen lappalaiskylään. Hänen ajaessaan rajulla porolla erään tiheän lepikön läpi, lensi pulkka äkkiä täydessä vauhdissa, kumoon avonaisella vaarallisella paikalla, kohojään ylitse ajettaessa. Mielenmaltti pelasti Martin silminnähtävästä hengenvaarasta, joten hän pääsi ainoastaan vaarallisella haavalla. Vetohihna oli puoleksi poikki leikattu, eikä se siis voinut kestää pulkan kaatuessa. Kotiin tultuaan varoitti häntä Hopea-Saara antaumasta kenenkään muiden oppaitten kuin isäntänsä poikain huostaan.

Huomattuaan uuden ilkityön nahkojen hävittämiseksi voi Martti vaivoin hillitä itseänsä; mutta hänen ymmärryksensä sanoi hänelle, että julkiriita olisi eduksi ainoastaan hänen vihamiehilleen ja että nyt tarvittiin vain kärsivällisyyttä. Hän huomasi, että hänen isäntänsä istui usein hyvin miettivän näköisenä, pysyen tähän aikaan melkein aina kotosalla, kun sitä vastoin hänen molemmat poikansa olivat poissa. Heidän käytöksessään häntä kohtaan oli jotain välttelevää ja varovaa.

Eräänä iltapäivänä oli tavallista vilkkaampi liike telttojen edustalla. Oli koottu elukat, jotta niistä erotettaisiin useita vierasten omia, joita oli tultu hakemaan — sillä tuhansien porojen joukosta tuntee joka lappalainen omansa. Härmän peittämät peskit viruivat heitettyinä sinne tänne pitkin lumikenttää, samalla kun omistajat rinnasta avonaisin sarkajakuin, lämpimästä punoittavina, suopungit hartiain yli riippuen, hakivat levottomia elukoitaan.

Martti Jansenin seisoessa teltan oven edessä ja katsellessa tätä tointa löi suopungin pää, johon varmaankin oli sidottu lyijypala, takaa niin kovasti teltan seipääseen hänen päänsä kohdalla, että puu halkesi. Hän tunsi lujan ilmanpaineen silmiänsä vasten, ikäänkuin pyssynluoti olisi lentänyt ohitse.

Josia Umek kulki juuri ohitse, heiluttaen hihnaa päänsä ympäri, ikäänkuin hän olisi harjoitellut sen heittämistä; hän ei ollut huomaavinaan Marttia, mutta hänen ilkeä katseensa ja koko näkönsä osoitti kuitenkin kaikkea muuta kuin viattomuutta.

Vihastuneena tästä odottamattomasta hyökkäyksestä ei Martti voinut hillitä itseään. Äkkiä hän hyökkäsi käsiksi mieheen, joka ei ennättänyt väistyä syrjään. Martti tunsi todellakin jonkunlaista tyydytystä, kun hän vihdoinkin saattoi antautua julkiseen taisteluun.

Kului hetkinen, jolla välin Martin vastustaja, äkisti kumoon keikahdettuaan, näki tuhansien tähtien kiiluvan silmissään, samalla kun toiset seisoivat hämmästyksissään mihinkään toimeen ryhtymättä. Tämän hetkisen kuluessa sai Martti mielensä maltetuksi. Äkkiä hän heitti miehen käsistään ja meni takaisin telttaan kertoen, että Josia oli yrittänyt heittää häntä suopungilla ja näyttäen teltan seipäässä olevaa iskun jälkeä.

Väkijoukko kokoontui. Sekanaisia huutoja kuului ja kaikki tuntuivat pitävän Josian puolta, joka uhaten ja valittaen päällehyökkäystä vetäytyi majaansa; — hän oli saanut kokea vihamiehensä kättä eikä halunnut uudistaa ottelua.

Nyt kun kahakka pahaksi onneksi oli tapahtunut ja vihollisuus ilmeinen, huomasi Martti että paikkakunnalla oleskeleminen ei voinut olla turvallista. Myöskin hänen isäntänsä osoitti käytöksellään olevansa kovin levoton. Mitä hänelle voisi tapahtua autioilla turvattomilla tuntureilla, siitä oli hänellä jo kylliksi kokemusta, ja vaara voisi olla tarjona joka lumikinoksen takana. Toiselta puolen aikoi hän vasta viime hädässä luopua vaivaloisesti hankkimistaan tavaroista. Hän istui hetkisen miettien; pako voi tulla yhtä vaaralliseksi kuin paikallaan pysyminenkin, ja joka tapauksessa hän ei voittanut mitään sillä, että antoi vihamiestensä aavistaa pelkoansa.

Hän teki senvuoksi kohta sen jälkeen kierroksen majojen ympäri ja puheli iltasella perheen jäsenten kanssa, ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut; — nämä olivat kuitenkin suuressa määrin pelästyneitä. Oikeastaan ei Martti katsonut henkensä olevan turvassa ensi yönäkään, mutta hän nukkui kuitenkin näköjään yhtä rauhallisesti kuin aina; — todenteolla virui hän vain miettien keinoja, kunnes uni sai hänet valtaansa.

Tunnin kuluttua siitä kun ne, joiden vuoro oli vartioida poroja toinen puoli yötä, olivat lähteneet liikkeelle, heräsi Martti siihen, että joku taputti häntä varovasti olkapäähän. Tuokiossa hän oli täysin valveilla ja valmiina siihen, mitä himmeä tunne hänelle sanoi, s.o. vaaraa päältänsä torjumaan. Hänen vieressään seisoi hänen isäntänsä Jens Ibmel, joka kuiskaten pyysi häntä pukeutumaan; ulkona oli valmiina poro ja hänen tavaransa rekeen kuormattuina sekä eräs henkilö, joka saattaisi hänet tunturien yli. Täällä hän ei enää olisi turvassa, sanoi Jens Ibmel totisena, ja nyt on parasta paeta, ennenkuin kenenkään päähän pistää, että hänellä ehkä on sellaisia aikeita.

Martti luuli huomaavansa, että koko perhe oli valveilla, mutta ettei kukaan heistä toisten lappalaisten tähden tohtinut ruveta hänen saattomiehekseen tai ottaa osaa pakoretkeen, kun taas vieraanvaraisuus toiselta puolen pakotti heitä pitämään huolta siitä, ettei hänelle tapahtuisi mitään pahaa.

Martti kuuli nyt, että väestön vihan oli herättänyt etenkin se kauppakirja, jonka hän oli tehnyt Matti Nuton kanssa ja jonka nämä ihmiset, joilla muuten ei ollut mitään tekemistä Lapinniemellä, katsoivat loukkaavan "lappalais-oikeutta". Hän sanoi kaikessa hiljaisuudessa sydämelliset jäähyväiset isännälleen, joka oli hänelle antanut pari rekeä tavaroita ja ruokavaroja varten sekä myöskin tarpeelliset varaporot. Martti näki ihmeekseen, että hänen oppaanaan oli Hopea-Saara. Eukko istui jo pulkassaan, ja sittemmin sai Martti kuulla, että Hopea-Saara oli kehoittanut Jens Ibmeliä panemaan pakoretken niin äkkiä toimeen.

Ajohihna suhahti ja Martti istahti samassa tuokiossa pulkkaan, jonka jälkeen matkalaiset kiitivät autiosta lappalaiskylästä pitkin hankea kylmänä, selkeänä yönä. Suuri täysikuu näytti sinisellä tähtitaivaalla kiirehtivän eteenpäin heidän sivullaan pitkin tunturinharjaa, samalla kuin revontulien kimalteleva, hehkuva vyö punaisine, vihreine, sinipunaisine ja sinisine kielekkeineen ja näillä seuduin omituisine valoväreilyineen väliin oli kateissa, väliin ilmestyi taivaalle punertavana, aaltoilevana merenä. Tulenkielet laskeutuivat välistä niin alas, että ne näyttivät koskettelevan lumen peittämää maata, ja koko valkoinen kuutamomaisema jäi hetkiseksi merkillisen varjottomaksi.

Tällaisina hetkinä oli niin valoisaa, että melkein voi nähdä nuppineulan lumella, ja kun Hopea-Saaran pulkka ja poro merkillisen yksinäisinä kuvastuivat Martin silmiin, näytti muutenkin suurenmoinen seutu hänestä kummalliselta ja uhkaavan hiljaiselta, jonka tähden hän tunsi mielensä keventyneen kohta kun kuun varjot jälleen saivat ylivallan ja ääriviivat kuvastuivat luonnollisina. Hänestä tuntui hiukan siltä kuin olisi hän ajanut yösydännä yksinään noidan seurassa.

Revontulien salaperäisessä valossa kuvittelee lappalainen näkevänsä vainajien sieluja. Hän on vahvasti vakuutettu siitä, että revontulet voi saada laskeutumaan maahan, kun vain heiluttaa valkeaa lakanaa, ja että niiden hehkua voi lisätä määrätyillä äänillä; ja sellaisina merkillisinä öinä hän näkee tuonelanväen säteilevillä sarvilla varustettuine poroineen pakenevan takaa-ajavia revontulia.

Matkue, jonka etupäässä juoksi Hopea-Saaran koira alinomaa haukkuen ja tietä osoittaen, kulki tunturille päin levähtämättä koko yön aina seuraavaan puoleenpäivään asti, jolloin matkalaiset pysähtyivät autioksi jätettyyn kojuun saadakseen itselleen sulatetuksi hiukan poronlihaa. Eukon katseesta ja muutamista sanoista huomasi Martti, että hän pelkäsi Josia Umekin lähteneen aamulla tovereineen heitä takaa-ajamaan. Porot vaihdettiin ja iltapäivän kuluessa jatkettiin matkaa, kunnes vihdoin myöhään illalla pysähdyttiin erääseen toiseen, tyhjäksi jätettyyn kojuun. Siellä lepuuttivat he itseänsä ja porojansa muutaman tunnin ajan, kunnes aamulla taas lähdettiin liikkeelle. Vasta kun oli matkustettu kaksi ja puoli vuorokautta, salli Hopea-Saara pitempiä lepoaikoja, tullen yhä levollisemmaksi. Hän sanoi, että oli vielä kuuden vuorokauden matka siihen paikkaan Norjan puoleisessa laaksossa, josta Martti itse voi löytää tien ja luopua oppaastaan.

Myrsky kesti seuraavankin vuorokauden. Martti huomasi, että Hopea-Saara vaipui usein ajatuksiin, ikäänkuin hänellä olisi ollut jotakin sydämellään. Vaimon muoto, vaikka se nyt olikin kuihtunut ja ryppyinen ja useimmiten katkeruutta osoittava, on kuitenkin nuoruudessa voinut olla kaunis — niin tuli Martti ajatelleeksi kerran katsellessaan akkaa ja ajatellessaan syytä siihen, minkä vuoksi tämä kummallinen ja olennoltaan niin ärtyisä ihminen oli hänen tähtensä tehnyt sellaisia uhrauksia. Hopea-Saara lienee arvannut Martin kasvoista hänen ajatuksensa, sillä kun kohta senjälkeen tuli hämärä, rupesi eukko puhumaan hänelle hiljaisella äänellä. Hän istui kasvojaan peittäen, ja Martti huomasi kohta, että hän puhui Iso-Lassista ja että akka tahtoi tunnustaa hänelle, mikä hänen sydäntänsä painoi. Vuosien kuluessa kovettunut kuori, se se nyt — mielenliikutuksen noustessa siksi että ääni muuttui kuulumattomaksi — murtui onnettomuuden ja katkeruuden peittämän sydämen ympäriltä.

Hän oli se suomalainen tyttö, jota Iso-Lassi oli rakastanut ja joka oli houkuteltu Vasiljevin alukseen — "siitä on jo yli neljäkymmentä vuotta", sanoi hän, "ja Jumala on antanut minun elää kauemmin kuin olisin halunnutkaan."

"Vasiljev lupasi ottaa minut vaimokseen, mutta ei täyttänyt lupaustaan. Kun minä sitten lapsi selässä lähdin kotia Venäjältä jalkaisin tunturin yli, olisivat sudet ja karhut hyvin saaneet syödä minut suuhunsa, niin arvottomaksi oli elämä käynyt minulle; sillä Lassia oli minun enää mahdoton saada ja kuitenkin minä pyrin hänen luokseen koko sydämestäni. Minä kuljin tahdottomana ikäänkuin sumussa, ja muistan kaikesta ainoastaan sen, että elätin itseäni muuraimilla ja sain majoissa maitoa lapselleni, koska minulla itselläni ei enää ollut. Alhaalla haassa Olsvaagin luona, joka silloin oli vanhan kapteeni Stuwitzin hallussa, tapasi hänen poikansa minut. Minä jäin palvelukseen ja olin hänelle kuuliainen kuin koira. Hän sanoi minulle, että minun pitäisi iloita, kun lapseni kuoli; minä hautasin sen tunturille. Sittemmin olen kuullut sen monta kertaa itkevän haudassa. Kun Stuwitz tuli Brögelmannin luo Köllevuonoon, pani hän minut palvelukseen lappalaisen Jaakko Nuton luo, joka oli Matti Nuton veli. Hänen kanssaan oli Stuwitz kauppa-asioissa, jotka eivät aina olleet rehellisintä laatua; sillä Jaakko oli auttanut häntä piiloittamaan tavaroita, jotka he olivat ryöstäneet eräästä laivasta merellä. Niistä seikoista toimitettiin tutkintokin, ja minä olisin kyllä voinut antaa tietoja, jotka olisivat kummallekin olleet ikäviä, tietoja tavarain kätköpaikasta. Stuwitz luotti minuun, sillä hän tiesi, että minä nyt kaikessa tottelin hänen viittauksiaan, ja minä autoin häntä vaihtelemaan yltympäri, sekä etelässä että pohjoisessa, riikin-taalerinseteleitä, joita hän oli kätkenyt lattian sillan alle Olsvaagissa.

"Eräänä kesänä minä kävin äitini luona ja sairastuin siellä. Äitini kertoi minulle, että Stuwitz oli antanut apuansa silloin kun he saivat minut alukseen. — Silloin tuli Lassi kerran minun puheilleni; hän näytti kovin väsyneeltä, mutta minä en voinut vastata hänen kysymyksiinsä, puhuin vain muutamia katkonaisia sanoja. Yöllä minä pakenin Olsvaagiin, joka oli kahden päivämatkan päässä.

"Tunsin, että minä, poljettu maan matonen, kuitenkin taisin kostaa, ja sitten kun Stuwitz tuli Olsvaagiin, olivat hänen hopearahansa poissa. Tiedän, että se koski kovasti häneen, mutta hän ei tohtinut kuitenkaan ruveta niitä sen enempää hakemaan. 'Beivistaalerit' mukanani minä tulin eräänä päivänä Jaakko Nuton luo ja sanoin, että olin kysellyt Maderakkan neuvoa tunturilla. Siitä ajasta asti minua ruvettiin nimittämään Hopea-Saaraksi ja luultiin, että minä taisin toimittaa takaisin hävitettyä tavaraa ja että minä osasin kaikenlaisia taikatemppuja. Minä annoin heidän pysyä luulossaan ja uskoin monta kertaa itsekin niin olevan, sillä minä vihasin Jumalaa ja ihmisiä ja arvelin, että pahat henget seurasivat minua. Minä olen aina niistä ajoista asti samoillut Ruijassa ja aina majaillut vieraan katon alla; — minä tulin sinne, missä tiesin Lassin olevan. Minä näen hänet usein unissa, ja silloin hän kysyy minulta, minne lapsi on joutunut; mutta viime yönä hän kysyi, enkö minä kohta tule Venäjältä."

Kun Martti nyt vakavana ilmoitti Iso-Lassin sanoneen, että hän toivoo tapaavansa Hopea-Saaran paremmassa paikassa, vaipui vaimo taas ajatuksiinsa ja puhkesi sitten vähän ajan perästä katkeraan itkuun, sanomatta kuitenkaan sanaakaan.

Seuraavana päivänä jatkettiin matkaa kuten ennenkin; kuitenkin pysyi Hopea-Saara äänettömänä koko päivän. Eräässä paikassa luuli Martti tuntevansa seudun. He ajoivat näet sen uhrikiven ohitse, jolle Matti Nutto oli kaikessa hiljaisuudessa osoittanut kunnioitustaan. Sen huipulla, joka oli ihmispään muotoinen, oli nyt luminen peitto ja sinisenvihreä jääkynttilä riippui partana alas: — kivi seisoi siinä yksinään kuin arvoituksellinen tunturisfinksi.

Hopea-Saara pysähtyi ja istui hetkisen hiljaa pulkassaan, ikäänkuin hän olisi taistellut sisäistä taistelua, mutta löi sitten hihnalla poroaan ja kohta he olivat jättäneet seudun taakseen. Matkaa jatkettiin vielä vuorokausi. Seuraavana aamuna he tulivat rinteelle, josta aukeni laaja näköala Norjan puoleiseen laaksoon ja siihen pysähtyivät matkalaiset. Hopea-Saara antoi Martin poroille jäkälää ja selitti hänelle tien lähimpään asuttuun seutuun; sillä tässä oli heidän erottava toisistaan.

Martti koetti turhaan pakottaa Hopea-Saaraa ottamaan vastaan palkkiota, eikä hänen auttanut muu kuin sanoa kiitoksensa oppaalleen. Hopea-Saara oli jo pulkassaan, kun hän uudestaan tuli Martin eteen ja kyynelsilmin sauvaansa nojaten sanoi:

"Luuletko, että K—vaagin pappi", hän tarkoitti rovasti Mülleriä, "laskee Herran-ehtoolliselle sellaisen syntisen kuin minä olen?"

Kun Martti antoi vakaasti myöntävän vastauksen, loisti sellainen ilo Hopea-Saaran kasvoista, että Martti huomasi voineensa palkita häntä hänen vaivastaan.

Martti ajoi nyt yksinänsä kotia kohti. Hänen pulkassa istuessaan ja ajatellessaan matkaansa tuntui se hänestä onnellisesti lopetetulta seikkailulta.

Kaikki, mitä hän tiesi Stuwitzista, kokoontui hänen ajatuksissaan myrskypilveksi. Kun hän mietti asiaa hiukan, sanoi hänelle kuitenkin selvä järki, että kaikki nämä vain puoliselvät seikat eivät voisi lain mukaan saattaa häntä syylliseksi. Hänen äidin syntyperästä kuulemansa tiedot olivat saadut yhdeltä ainoalta, jo kuolleelta mieheltä, vanhalta merilappalaiselta Lövon Iiskolta; ja mitä Hopea-Saara nyt oli kertonut noista seteleistä, jotka tuskin voivat olla muita kuin haaksirikkoon joutuneesta laivasta varastettuja, niin ne olivat kaikki lopultakin vanhentuneita juttuja, ja niiden oikea laatu oli arvoituksena, johon ei ollut muualla selitystä kuin Stuwitzin rikollisessa omassatunnossa. — Tällaiset mietteet tuntuivat Martista hyvin katkerilta.

Martti oli aina kokenut itse perustella tulevaisuuttaan, niin ettei hän koskaan pitänyt elämäntarkoituksenaan entisyydessä olevien mahdollisuuksien tutkimista, vaikka nämä tavallaan olivat tulleet hänelle yllykkeeksi; vähimmin hän tunsi siihen halua nyt, kiirehtiessään levottomana kotiansa korjatakseen niin paljon kuin mahdollista sitä vahinkoa, jota hän puotikaupan keskeytymisen johdosta oli kärsinyt, ja kohta olivat hänen ajatuksensa kiintyneet kokonaan tähän asiaan.

Kun hän ahdistetuin mielin eräänä iltapäivänä talvella kulki salmen yli suomalaisen asunnon kohdalla, ei hän huolinut kysellä mitään soutajilta. Oli helmikuu, paras kala-aika käsissä, ja hän ihmetteli hiukan — mutta ei uskaltanut kuitenkaan toivoa suuria — nähdessään maalla olevan ihmisjoukkoja sekä viisihankaisia venheitä rannalla. Muutamalla harppauksella hän ehti laiturilta kummun taakse puodille ja näki siellä suuren liiterin, jossa hänen veljensä seisoi ja teki ahkeraan kauppaa kalamiesten kanssa, jotka kilvan koettivat päästä tiskin ääreen. Isä oli kantamassa vaatepakkaa puotiin.

Eilert huomasi hänet ensin. Pojan kasvot punastuivat, mutta hän ei ollut tulijaa näkevinään; hän jatkoi vain kaupantekoansa. Veljen silmäyksestä huomasi Martti, että kaikki oli niinkuin olla pitää, ja puodissa näkyi todellakin olevan runsaasti tavaraa.

Kotimatkalla hän sai isältään selityksen arvoitukseen. Kun varat joulunaikaan olivat loppumaisillaan puodista, eivät he oikein tienneet, mitä olisi pitänyt tehdä; silloin oli Eilert eräänä päivänä keksinyt keinon, koonnut kaikki rahat ja lähtenyt eteläänpäin purjehtivassa jaalassa Trondhjemiin. Siellä hän oli maksanut velan kauppiaalle ja tilannut veljensä nimiin uusia tavaroita, ja kun maksu oli tapahtunut määräajalla, uskottiin uutta velkaa niin suuressa määrin, että heillä oli kauppatavaraa koko kalastusajaksi. Martti näki, että hänellä veljessään oli hyvä asiamies ja oli hänelle sydämestään kiitollinen.

Kotona kertoi Martti vanhemmilleen kaikin puolin onnistuneesta matkastaan; mutta epäilys oli vasta sitten kokonaan poistunut vanhan Janne Sakarinpojan kasvoilta, kun poika antoi hänelle kauppapaikan omistusoikeutta koskevan asiakirjan. Isä näytti iloiselta ja liikutetulta ja Marina istahti äänetönnä hänen viereensä. Molemmat vanhukset näkivät nyt tulevaisuuden haamoittavan sellaisena, jollaisena he eivät koskaan aavistaneet näkevänsä sitä, — sillä elämä oli heistä aina tuntunut raskaalta.

XV.

ANTTI.

Sillävälin kun Martti Jansen kauppapaikkansa edullisen aseman avulla seuraavien kahden vuoden kuluessa tekee edullisia kauppoja ja nauttien menestyksen tuottamaa arvoa ja mainetta tulee paikkakunnan mahtimieheksi, aiomme poiketa hiukan taaksepäin ajassa ja kertoa Antti Heggelundista.

Kristianiassa oli Antti esiintynyt kaikin puolin Heggelundin ottopoikana; hän sai runsaasti rahaa, ja ylioppilasten kesken hänelle tuli nimeksi "rikas Heggelund". Hänen hyväsydäminen, vilkas luontonsa sekä se seikka, että hän oli aina valmis lainaamaan tovereilleen rahaa eikä koskaan kitsastellut, hankki hänelle paljon ystäviä. Häntä pidettiin hyvälahjaisena, oli jonkunlaisena johtavana henkilönä ylioppilaspiirissä. Hän kävi ahkeraan teatterissa ja harrasti, samoin kuin hänen tuttavansakin, kirjallisia asioita. Häntä kutsuttiin seuroihin sekä pitoihin ja aina hän oli puuhassa.

Tulinen työinto, joka oli hänet vallannut viime aikoina kotona, oli vähitellen kadonnut — sen olikin oikeastaan vaikuttanut hänen toimeliaan ystävänsä Martin esimerkki, kun hänen taipuvainen luontonsa oli vielä viimemainitun vaikutuksen alaisena. Luvut edistyivät siis hyvin hitaasti.

Antin kirjeet olivat siihen aikaan Heggelundin ja hänen vaimonsa ilona, vaikka ne aina loppuivatkin rahanpyyntöön. Heggelund luki tavallisesti viimeksitulleen hyville ystäville, jotka kävivät hänen luonaan; kävelipä hän joskus, kirje taskussa, tuomarinkin luo, jossa se ikäänkuin satunnaisesti luettiin, ja tuomarin tytär Julia kuunteli sitä hyvin tarkkaavaisena. He olivat saaneet kaikenlaisten kuulemiensa yliopistojuttujen johdosta sellaisen käsityksen, että ylioppilaan elämä oli "opiskelemista" ja että siitä muutaman vuoden kuluttua välttämättömänä seurauksena oli tutkinnon suorittaminen.

Sitten sattui Heggelundin rouvan kuolema, joka kovasti koski enon mieleen, ja kotikirjeet, vaikkakin näennäisesti huolettomia, eivät enää koskaan olleet iloisia. Tuon tuostakin piti rahalähetyksiä odottaa tavattoman kauan, mistä Antti arvasi, että enon ei ollut aina helppo saada kokoon rahoja. Mutta se seikka ei saattanut Anttia pulaan, sillä hän osasi oivallisesti lainailla ja enon nimi vaikutti, että hänelle helposti uskottiin lainaa.

Hänellä oli kuitenkin tarpeeksi selvä käsitys aavistaakseen, etteivät asiat kotosalla voineet olla aivan hyvin, mutta samalla hän oli kovin kevytmielinen ja nautinnonhaluinen ruvetakseen koskaan sellaisia asioita liian kauan ja syvällisemmin aprikoimaan, vaikka pari Edelin kirjettä viime aikoina kyllä antoi siihen tarpeeksi aihetta.

Sanoma huutokaupasta ja muista kotoseikoista saattoi hänet senvuoksi suuresti hämmästymään. Se oikein huumasi hänet. Hän huomasi nyt kerrassaan, että myöskin hänen oma tulevaisuutensa oli käynyt himmeäksi ja ollen taipuvainen äärimmäisyyksiin, hän joutui nyt epätoivoon. Hän osasi kuitenkin luoda itselleen rohkeita, loistavia toiveita. Hyviltä ystäviltään hän onnistui saamaan lainan, jolla hän säästävästi eläen voi oleskella ainakin yhden lukuvuoden Kristianiassa. Hän rupesikin hyvin toimeliaaksi ja ryhtyi oitis lukuihinsa. Hänen luonteensa, joka aina tarvitsi yllykettä, oli nyt saanut sellaisen uusista, odottamattomista tapauksista.

Ylioppilasmaailmassa herätti suurta huomiota huhu "rikkaan
Heggelundin" ryhtymisestä lukuihin kahden yksityisopettajan avulla.

Hän suoritti tutkintonsa, jonka jälkeen hän matkusti samana kesänä enonsa luo ja oleskeli siellä aluksi.

Kotona hän esiintyi miellyttävänä kuten ennenkin, kuitenkin entistään arvonsatuntevampana ja vaateliaampana — jonkunlaisena "tietomiehenä", mutta hän huomasi harmikseen, ettei Edel taipunutkaan ehdottomasti ja sokeasti hänen ajatuksiensa mukaan. Vaikka heidän välinsä olikin ystävällinen, huomasi Antti kuitenkin, että tytön puheessa oli välistä jotain ärtyisää, joka antoi aihetta pieniin riitaisuuksiin heidän välillään kuten myös Antin jörömäiseen vaiteliaisuuteen aika ajoin. Hänen puheistaan kävi ilmi, että hän liiaksi luotti yliopistosivistykseen ja sen jalostavaan vaikutukseen; — "ainoastaan yliopistoluvut tekevät miehen sivistyneeksi maassamme", sanoi hän. Edel ei vastustanut häntä koskaan suoraan; mutta Antti ei kuitenkaan voinut oikein suvaita hänen vastaamistapaansa tai oikeammin hänen vastaamattomuuttaan; — hän ei tiennyt, oliko tyttö vihoissaan hänelle vai tekikö hänestä pilkkaa.

Hän oli käynyt monta kertaa Martti Jansenin luona ja saanut siellä yhtä ystävällisen vastaanoton kuin ennenkin; mutta kun viimemainittua aina estivät hänen toimensa, ei seurusteluun ollutkaan sanottavasti tilaisuutta.

Martti Jansen oli Lapinniemellä jo laittanut kuntoon suuren puodin ja muutamia alituisesti kasvavalle liikkeelle tarpeellisia ulkohuoneita, samalla kuin pienessä, suurilla ikkunoilla varustetussa ja uudenaikaisesti rakennetussa asunnossa oli vain puoleksi sisustettu kamari, jossa voitiin asua. Martti oli liikkeellä aamusta iltaan ja voi käyttää ystäväänsä varten ainoastaan hyvin lyhyen ajan. Antti huomasi, että Martti aina ikäänkuin sattumalta kyseli Edelistä ja että hänet tästä aineesta keskustellessa voi saada pysymään huoneessa kuinka kauan hyvänsä. Anttia ei oikein miellyttänyt tämä Martin uteliaisuus, ja vaikka hän ei saanutkaan asiata oikein selville, koetti hän johtaa keskustelun johonkin toiseen aineeseen.

Vaikka Antti olikin monta kertaa rakastunut senjälkeen kun Julie Schultz oli ollut hänen lemmittynään, luuli hän kuitenkin serkkujen vaatimattomalla tavalla, että hänellä oli etuoikeus serkkuunsa, ja kun hän nyt näki hänet täysikasvaneena ja — sivumennen sanoen — sangen kauniina impenä, luuli hän, että tyttö oli nyt hänen viimeisen rakkautensa esine. Hän ei voinut muuta kuin tulla mustasukkaiseksi ja loukkaantua havaitessaan ystävänsä tunteiden olevan kääntyneinä samaan suuntaan, luullen sen seikan olevan yhteydessä niiden ikävyyksien kanssa, joita hän oli saanut kokea puhuessaan yliopistosivistyksen merkityksestä.

Eri tilaisuuksissa, jolloin Martti Jansen ja Edel tapasivat toisiaan vierasten parissa, näytti ettei heidän välillään ollut mitään sellaista suhdetta. Antti oli alussa kotona kiirehtinyt kertomaan, millainen mies Martista oli tullut, kuvaten hänen toimiansa tavallisella ihastuksellaan; — mutta sitten hän kävi merkillisen vaiteliaaksi siitä asiasta. Edeliin olivat nämä kertomukset tehneet omituisen vaikutuksensa, ja kun tyttö kohtasi Martti Jansenin, oli hänen olennossaan ystävällistä kylmyyttä. Martti tunsi yhä enenevällä katkeruudella, että tytön mieli hänen suhteensa oli muuttunut.

Kerran, kun Antti ja Edel olivat vieraisilla rovasti Müllerin luona, tuli Marttikin sinne jollekin asialle. Hän oli juuri tehnyt hyvän kaupan ja siitä kerrottiin iloisesti rovastin perheessä. Mutta ne kasvot, joihin Martin silmät vaistomaisesti sattuivat, näyttivät kuitenkin välinpitämättömiltä, ja luulipa hän huomanneensa sitä paitsi jonkunlaisen pilkallisen suunmyhähdyksen. Martti vaaleni, mutta ei ollut tietävinään mistään mitään; hän kiiruhti kohta sen jälkeen matkaansa. Hänen jäähyväisensä olivat hyvin kylmät.

Martti oli päättänyt kertoa vanhalle isälliselle ystävälleen rovastille, joka oli aina osoittanut hänelle myötätuntoisuutta, kaikki, mitä hän oli kuullut äitinsä syntyperästä, sekä myöskin mitä Hopea-Saara oli kertonut seteleistä. Hän tahtoi kysyä neuvoa, miten hänen olisi menetteleminen Stuwitzin suhteen; sillä tämän miehen käytös äsken ilmaantunutta kilpailijaa kohtaan oli Marttia viime aikoina monella tavoin harmittanut ja synnyttänyt hänessä halun paljastaa maailmalle tavalla tai toisella tämän miehen elämän.

Rovasti kuunteli työhuoneessaan ääneti Martin kertomusta. Hän tiesi itse Lövön Iiskon ja Hopea-Saaran ripilläkäynnin johdosta paljon enemmän; mutta hänen virkansa velvoitti häntä vaitioloon. Siitä huolimatta voi hän hyvällä omallatunnolla antaa neuvon, joka tuntui hänestä parhaalta.

Kun ei minkäänlaisia todistuksia ollut saatavana, käsittäisi yleisö, — niin sanoi rovasti, — sellaiset jutut kilpailijan kateuden synnyttämiksi. Ja jos hän tahtoi kostaa Stuwitzille, niin pitäisi muistaa, että kosto tulee toisaalta. "Se sananparsi pitää minun kokemukseni mukaan paikkansa", sanoi hän lopullisesti, "että ei kukaan ratsasta niin kiivaasti, ettei Herramme kerran saisi häntä käsiinsä! Ja uskokaa minua, nuorimies, kyllä hän tapaa vielä Stuwitzinkin, vaikka meidän silmämme eivät sitä saisikaan nähdä!"

Loppupäätökseksi tuli, että Martti Jansen heitti kostontuumansa sikseen, vaikka hän nyt, katkeralla mielellä ollessaan, olikin taisteluun halukas.

Hän meni kotiaan ja kuvitteli Edelistä kaikkea paitsi hänen oikeata mielialaansa. Oliko syynä hänen käytökseensä se, että Antti oli tullut kotia? — Hän oli aina mielipahalla huomannut, että Edel oli Antille ystävällinen. Vai pitikö tyttö hänen toimiansa liian mitättöminä. — Pitiväthän ihmiset niitä sanomattoman suurina. Hän tahtoi sen vuoksi näyttää voivansa saada aikaan vieläkin enemmän. Ja hän vältti tästä lähtien Antin seuraa.

Hänen äitinsä oli huomannut, että hänellä oli raskaita ajatuksia sydämellä, ja Janne pudisti välistä päätänsä, sillä hänestä tuntui, että poika alkoi asioimisissaan käydä liian rohkeaksi. Hän selitti Marinalle, että Martti oli tullut uhkamieliseksi, mutta niinkauan kuin kaikki meni hyvin, ei asiaan ollut muuta lisättävänä.

Kun Martti kerran Edel Heggelundin tavattuaan entistä katkerammalla mielellä palasi kotia, sai äiti hänet puolittain ilmoittamaan, miten asianlaita oikein oli. Marina ei voinut olla hyväksymättä sitä, että hän tahtoi näyttää tuolle hienolle neitoselle, kuinka pitkälle hän voi mennä; mutta Janne Sakarinpoika arveli, että se oli vain turhamielisyyttä. Sydämessään hän ei pitänyt Edeliä juuri suuren arvoisena; sillä hän huomasi, että tyttö oli syynä siihen, että Martti nyt niin hurjan rohkeasti tavoitteli onnea. Mutta hän ei sanonut siitä mitään vaimolleen, sillä hän itsekin pelkäsi liikoja ennustuksia.

Eräänä iltana oli Antti kauan valveilla. Hän kirjoitti kosintakirjettä serkulleen ja repi sen taas rikki. Hän oli kirjoittanut elämässään kolme sellaista, ja nyt hän piti kunnia-asianaan, ettei tämä tulisi edellisten kaltaiseksi. Hänen mielensä ylipäänsä ei ollut niin rohkea, että hän olisi saattanut ottaa vastaan suullisen vastauksen; — sentähden hän oli aina kosinut kirjallisesti.

Ensi iltana toimitti hän kirjeen perille sanansaattajan mukana, ja meni itse purjehtimaan.

Seuraavana päivänä hän oli menehtymäisillään epätoivoon. Edel oli lyhyellä kirjeellä antanut hänelle kaikessa ystävyydessä kieltävän vastauksen, toivoen samalla, että Antti siitä huolimatta pysyisi vastakin hänen kelpo serkkunansa.

Jonkun ajan kuluttua sai Antti eräänä iltana selville, että hänen ensimäinen rakkautensa, se on, rakkaus tuomarin tyttäreen Julieen, oli ollut oikeaa rakkautta.

"Serkukset ovat liian läheisiä sukulaisia". Hän ei ollut, häpeä kyllä, ajatellut Julieta pitkään aikaan.

XVI.

LAPINNIEMI.

Stuwitz oli suurella kateudella katsellut Martti Jansenin menestystä Lapinmutkassa — hän piti sitä ryöstönä itseltään ja häntä harmitti monta vertaa enemmän se, että juuri Martti Jansen oli anastanut paikan. Lapinmutka oli itsessään kallis aarre, ja siltä kulmalta tulevan kilpailun kautta kärsi hänen oma kauppansa melkoisesti.

Hän oli toimelias vihollinen ja Martti oli monesti saanut sitä kokea. Kun Stuwitz eräänä syksynä kuuli, että Martti Jansen oli kärsinyt tappiota jossakin kalakaupassa, riemuitsi hän suuresti. Puotipalvelijoille hän sanoi aina ennustaneensa sitä uudesta tulokkaasta, joka oli suuri vain sanoissa, ja samaa puheli hän myöskin kuullessaan, että Martti Jansen oli ottanut isonlaisen lainan Jackmannilta Storvaagenissa.

Stuwitzilla oli monivuotinen kauppayhteys tämän miehen kanssa ja jonkun ajan kuluttua hän poikkesi matkalla hänen luoksensa.

Martti Jansenin harmi ei ollut vähäinen, kun hän maksupäivän lähestyessä sai tietää Jackmannilta, että Stuwitz oli hänen saamamiehenään.

Velkakirja oli tehty niin, että velkasumma maksettaisiin vähin erin, mutta jos sellainen maksu kerrankin laiminlyötäisiin, voisi velkoja, kuten tavallisesti sellaisissa velkakirjoissa sanottiin, vaatia koko summan maksettavaksi. Martti tiesi varsin hyvin, että Stuwitz tulisi vastoin tavallisuutta tekemään sellaisen vaatimuksen, mutta hän tiesi myöskin, että häntä varten oli matkalla Bergeniin kalalla lastattu jaala ja niinmuodoin hänellä oli rahoja tiedossa. Sillä vaikka hän muuten ei olisikaan sitä tehnyt, tahtoi hän nyt lunastaa velkasitoumuksensa kokonaan.

Hän oli viime aikoina — kuten hänen isänsä huolekseen huomasi — ruvennut asioimisissaan liian rohkeaksi, ja sellainen toimi oli myös mainitun kalajaalan lähettäminen, sillä siihen hän oli pannut suuren osan omaisuuttaan. Silloin ei näet käytetty vielä vakuutusta. Mutta jos kaikki hyvin kävi, palkitsi voitto kieltämättä kaikki hänen edelliset tappionsa.

Janne Sakarinpoika oli juuri matkalla poikansa asioilla, kun hän kuuli, että jaala oli kärsinyt haaksirikon Alsterenin luona Nordvuonossa. Hän ymmärsi huolestuttavan asiaintilan ja matkusti oitis parempia tietoja saadakseen sinne, jonne tiedon onnettomuudesta edellisenä päivänä sanottiin tulleen. Siellä hän sai tietää, että sanomassa oli, paha kyllä, perää, ja että vain pieni osa lastia oli saatu pelastetuksi.

Isän mieli oli raskas, kun hän palasi kotiansa, sillä hän näki, että syy oli pojan. Mutta hän tahtoi kuitenkin itse tuoda sanoman; — parempi on, arveli hän, että sen tekee hänen oma isänsä kuin joku muu.

Sinä iltana istui Janne Sakarinpoika kauan poikansa luona, joka kalpeana käveli edestakaisin lattialla. Isän huulilta ei tullut yhtään moitteen sanaa, vaan lohdutuksen tuon tuostakin. Vihdoin hän keksi sen neuvon, että Martti lähtisi Jackmannin luo, jolla oli kiinnitys Lapinniemeen, hankkimaan ajanpitennystä, joten ehkä vielä kaikki saataisiin autetuksi.

Kun poika synkästi sanoi, ettei Jackmann ollutkaan enää velkojana, vaan Stuwitz, pimenivät Jannenkin kasvot, mutta hän lausui kuitenkin:

Kun hän tuli kotia Marinan luo, surivat tosin molemmat vanhukset; mutta Janne oli silloinkin tavattoman lempeä, — "kullakin on oma karinsa vältettävänä", sanoi hän ja lisäsi, että "Martin onnettomuutena on ollut tuo hieno neitonen".

Martin täytyi antaa määräpäivän mennä ohi, ja hän hoiti nyt raskain mielin jokapäiväisiä tehtäviään Lapinniemellä. Kesän kuluessa hänen onnistui kuitenkin koota niin paljon rahaa, että hän voi suorittaa langenneen osuuden, jonka hän lähettikin Stuwitzille; mutta tämäpä vaati koko summaa. Stuwitz oli jo ryhtynyt ensimäisiin laillisiin toimenpiteisiin ja huhu Lapinniemen myynnistä huutokaupalla levisi kulovalkeana. Helppo oli huomata, että Stuwitz aikoi saada kauppapaikan itselleen.

Martin täytyi ryhtyä viimeiseen, sangen nöyryyttävään keinoon, se on, hänen täytyi matkustaa Stuwitzin luo saadakseen hänet taivutetuksi odottamaan hiukan, vaikkapa vain ensi kevääseen. Se oli raskas tehtävä, mutta koettaa sitä täytyi, sillä muuten tapahtuisi vieläkin hullumpaa: kun tulisi siihen tilaan, ettei voisikaan tehdä joka miehelle oikeutta. Usein hän oli menettämäisillään kaiken toivon. Häntä vaivasi sekin, että Heggelundin väki, joka nyt tiesi, kuten muutkin, hänen asemansa, saattaisi arvata hänen asiansa Stuwitzin luona.

Heggelundilaiset osoittivat suurta myötätuntoa hänen suruansa kohtaan. Antti oli unohtanut suuttumuksensa. Edel oli kerran vastannut jokseenkin ankarasti, kun joku lausui, että Martti Jansen oli osaksi itse syypää onnettomuuteensa, ja Heggelund sanoi olevansa kovin pahoillaan siitä, että tuo kelpo nuorukainen oli kavalan juonen kautta joutunut "halpamaisen Stuwitzin kynsiin". Myöskin Topias-setä näytti alakuloiselta, ja koko talo oli ikäänkuin täynnä sääliä Martti Jansenia kohtaan. Kun joku puhui vararikosta, väittivät Heggelundilaiset kiivaasti, että koko pula on varmaan ohimenevää laatua.

Kauan aikaa lykkäilty matka Stuwitzin luo tapahtui vihdoin. Martti ei tahtonut jättää käyttämättä mitään mahdollista keinoa asemansa parantamiseksi, vaikka hänen lopullinen päätöksensä olikin muuten valmis. Jollei hän voisi saada Stuwitzia taipumaan — mikä näyttikin luultavalta — aikoi hän, niinpian kuin asiat tulivat järjestykseen, matkustaa Amerikkaan. Sillä olihan täällä mennyt kumoon se, jota hän piti pyrintöjensä ainoana päämääränä, ja hän tunsi mielensä katkeraksi ajatellessaan uhkaavaa perikatoa.

Heggelundilla oli Antti tähän aikaan poissa kotoa; mutta Heggelund itse, joka oli nähnyt Martti Jansenin tulevan, meni häntä vastaan tielle ja kutsui häntä hyvin ystävällisesti luoksensa. Martti, joka tiesi, että Heggelund kyllä arvaa hänen asiansa, katsoi parhaaksi puhua siitä hänelle suoraan.

"Minä aion mennä", sanoi hän hieman pidätetyllä äänellä, "Stuwitzin luo, voidakseni, jos mahdollista, pelastaa Lapinniemen."

Heggelund silmäsi vihaisesti Stuwitzin taloon päin ja sanoi sitten totisena, samalla pudistaen Martin kättä:

"Luvatkaa minulle, Jansen, että tulette jälleen taloomme, käyköönpä tuon veijarin luona kuinka hyvänsä — täällähän on teidän vanha kotinne."

Heggelundin sanat osoittivat suurta ystävällisyyttä, jota Martti ei ollut odottanutkaan.

Stuwitz istui ahtaassa puotikamarissaan kirjoitellen erääseen konttorikirjaansa, kun Martti Jansen astui sisään. Hän mutisi hiukan nähtyään tulijan, mutta jatkoi sitten työtään antamatta keskeyttää itseään ja käskemättä vierasta istumaan; — eikä huoneessa ollut paljon sijaakaan, paitsi isännän vieressä olevalla tuolilla. Martti tunsi vanhastaan nuo kasvonjuonteet; ne eivät ennustaneet hyvää.

"Vai niin!" sanoi Stuwitz pitkäveteisesti ja silminnähtävästi keventynein mielin, samalla kuin hän ryhtyi taas työhönsä. "Onhan teillä ajanpitennystä huutokauppapäivään asti."

Stuwitzin vastauksessa oli jotakin sanomattoman loukkaavaa, eikä hän koettanutkaan salata toivoansa päästä piakkoin Lapinniemen omistajaksi.

Siitä huolimatta esitteli Martti hyvin levollisesti syytä pyyntöönsä; olihan maksettavaksi langennut summa jo suoritettu, ja hän sanoi olevansa valmis suorittamaan seuraavat erät kahdesti tai koko summan ainakin kevääksi.

Olkapäiden kohautus ja vihaisesti kieltävä mutina oli ainoana vastauksena; Stuwitz jatkoi vain kirjoittamistaan.

Martti huomautti silloin, että hänen entinen saamamiehensä Jackmann yleisen tavan mukaan ei olisi vaatinut koko summaa yhtaikaa.

"Ei", sanoi Stuwitz lyöden kämmenensä jotenkin kiivaasti pöytään saadakseen keskustelun loppumaan, "saamamiehen nimenä on nyt Stuwitz, eikä Jackmann, ja toivoakseni te huomaatte erotuksen". Hän näytti kovalta ja ilkeältä — varmaankin hän aikoi ajaa velkamiehensä ulos ovesta.

Martti huomasi, ettei mieheen voinut mikään puhe vaikuttaa, ja hän näki viimeisen toiveensa raukeavan tyhjiin. Stuwitzin edessä kärsimällään nöyryytyksellä hän oli täyttänyt velvollisuutensa asiassaan ja tunsi nyt mielensä miltei kevennetyksi. Sillä hän halusi kiihkeästi sanoa tälle miehelle, joka nyt polki häntä alas, säälimättä koko totuuden. Sen sijaan, että olisi lähtenyt pois tämän loukkaavan kohtelun jälkeen, hän istahti Stuwitzin hämmästykseksi aivan rauhallisena vuoteen laidalle.

Mitä nyt tapahtui näiden kahden miehen välillä, sitä ei voi aivan tarkoin esittää.

Martti niin sanoaksemme paloitteli Stuwitzin nuoruudenelämän pieniin kappaleisiin. Hän ei jättänyt mainitsematta mitään, mitä vain tiesi, ja alkoi sitten katkeralla ivalla selvitellä hänen suhteitaan Heggelundiin. Stuwitzin kasvoilla ilmeni sanomattoman arkaa hätää; hänen nolo, mateleva katseensa muistutti petoeläintä, joka hädissään kiertää edestakaisin kuopassa, johon se äkkiä on pudonnut. Tämän arkamaisuuden jälkeen hänet valtasi hetkiseksi raivonpuuska, ja näytti siltä kuin hän olisi tahtonut ryhtyä väkivaltaan. Mutta Martin katse sai hänet taas asettumaan.

Peilissä, joka Stuwitzille näytettiin, näkyi kuva, jota hän lopulta itsekin rupesi pitämään väärennettynä, turmeltuna. Ja nyt hän taas tuli omaksi itsekseen; sillä hän oli alussa siveellisesti vaipunut sen painon alle, joka niin äkkiä valtasi hänen omantuntonsa; sitäpaitsi hän oli alussa säikähtänyt. Martti Jansen oli kiivas syytöksissään, mutta samalla hän meni myös liikoihin ja ilmaisi sen ohessa, kuinka hajanaiset ja lain edessä vaarattomat hänen tietonsa olivat.

Stuwitzin samea silmä värähti, ja hän sanoi samalla kiusallisen leppeästi hymyillen:

"Enhän minä, Herran nimessä, tahdo muuta kuin lainmukaisen omistusoikeuteni Lapinniemeen, ja senhän minä kyllä saan. — Mutta missä teidän äitinne on maailmaan ilmestynyt, sitä minä en mitenkään osaa sanoa — jollei hän ole kirkonkirjoissa niinkuin muutkin ihmiset."

Martin kasvot kalpenivat kokonaan; hän katsoi Stuwitzia jäykästi silmiin, saamatta sanaakaan suustaan. "Konna!" huudahti hän vihdoin ja poistui huoneesta.

"Voittehan te hakea oikeutta! — Näyttäkää vain toteen nuo lorunne oikeuden edessä, Martti Jansen! Mutta hankkikaa hyviä vieraitamiehiä, muuten voi teidät saada tuomituksi väärästä ilmiannosta."

Kun hän pitkän ja yksinäisen kävelyretken jälkeen tuli lupauksensa mukaan Heggelundin luo, näkyi hänen kasvoillaan vielä mielenliikutuksen jälkiä. Hän kertoi lyhyesti, ettei Lapinnientä enää voi pelastaa; hän sanoi jo ennakolta arvanneensa asian niin päättyvän ja aikoi senvuoksi matkustaa Amerikkaan.

Hänen ylpeytensä se sai hänet puhumaan niin suoraan; — sillä Edel oli samassa huoneessa. Mutta helppo oli nähdä, että asia painoi raskaasti hänen mieltänsä — hän pysyi melkein äänetönnä koko illan.

Edel tarjosi itse hänelle teetä, ja kun hän mainitsi Amerikan tärisi kuppi tytön kädessä. Martti huomasi Edelin kalpeuden sekä salaisen myötätuntoisuuden ja tunsi jonkunlaisella surulla, ettei tyttö ollut koskaan häntä niin lähellä kuin nyt — olihan tytön käytöksessä jotain, joka melkein näytti tunnustavan, että syy oli hänen.

Syynä siihen, että Martti istui vaiteliaana, ei ollut ajatus
Lapinniemen, vaan Edelin kadottamisesta ikipäiviksi.

Heggelund ja Topias-setä menivät tavallisuuden mukaan aikaisin levolle, ja Martti oli hetkisen yksinään huoneessa; hän istui ja leikitteli rintaneulalla, jota hän piteli kädessään. Kohta senjälkeen tuli Edel sisään; hän oli kalpea ja totisen näköinen.

"Niin, minä matkustan Amerikkaan — täällä ei minulla ole enää mitään päämäärää."

"Lapinniemi ei kuitenkaan liene koko elämä", vastasi tyttö matalalla äänellä, katsomatta Marttiin.

"Ei, neiti Edel", sanoi Martti mielenliikutuksen valtaamana, "mutta te olette minulle koko elämä! — Teitä varten minä olen työskennellyt ja teitä minä olen ajatellut." —

Martti oli noussut ylös ja seisoi nyt tytön vieressä. — "Ja nyt" — hän lisäsi surullisella äänellä, "nyt, kun minä en ehkä koskaan enää saa nähdä teitä tässä elämässä, tahdon minä pyytää teitä säilyttämään erään esineen, joka on minulle erittäin kallis, äitini rintaneulan; minua ilahduttaisi suuresti, jos tietäisin teidän kantavan sitä."

Hän aikoi ojentaa tytölle neulan, mutta käsi, joka otti sen vastaan, vapisi, ja hän luki Edelin kasvoista ja hänen kyyneltyneistä silmistään, että tyttökin rakasti häntä. Martti unohti kaiken ja veti tytön luoksensa; mutta kohta sen jälkeen hän malttoi mielensä ja sanoi vitkaan: "Mitenkäs tulevaisuus?"

"Sen rakennamme me yhdessä", kuiskasi Edel ja tarjosi kätensä luottavasti Martille.

Kun neitsyt Dyring katsahti sitten ovesta, istuivat molemmat onnelliset ikkunan edessä kuunvalossa.

Aamulla oli Edel tavallista aikaisemmin isänsä luona; hänellä oli tavattoman paljon asioita toimitettavana ja järjestettävänä. Mutta sitten tyttö tarttui isäänsä kaulaan, niin että tämän täytyi kysyä syytä siihen, ja silloin Edel selitti, kuinka hänen laitansa oikeastaan oli. Isä oli asiasta hyvin iloissaan, ikäänkuin Martti Jansen olisi voittanut Lapinniemen eikä kadottanut; sitten tehtiin sopimus kihlauksen julkaisemisesta, kun Martti ensi kerran tulisi Heggelundille. Edel luuli kuitenkin, että neitsyt Dyring arvaisi asian jo sitä ennen.

Oli juuri se aika kesää, jolloin lappalaiset oleskelivat Skorpöllä, ja sanoma siitä, että Stuwitz aikoi myydä Lapinniemen huutokaupalla, oli saapunut sinnekin. Se saattoi Matti Nuton kovin levottomaksi, sillä hän näki uuden vaaran uhkaavan etujansa.

Kun Martti Jansen tuli kotia, oli häntä vastassa useita henkilöitä, jotka koettivat hänen kasvoistaan arvata, miten matkalla oli käynyt, ja niiden joukossa myöskin Matti Nutto. Mutta hänpä ei voinut tehdä muuta päätöstä kuin että matka oli onnistunut hyvin. Marinalta hän sai seuraavana päivänä kuulla, kuinka asian oli käynyt.

Lappalainen kävi talossa useita kertoja ja Marina huomasi, että hän tarkoilleen kyseli asiaa monta monituista kertaa. Viimeksi hän tuli lainaamaan heidän kolmihankaansa pariksi päiväksi matkaa varten; mihinkä hän aikoi, sen hän jätti kuitenkin sanomatta. Kotona teltassaan hän oli siihen aikaan ollut sangen miettiväinen.

Eräänä aamuna, kun Stuwitz meni tavallisuuden mukaan avaamaan kauppapuotiaan, seisoi vanha lappalainen ulkona odottamassa. Hän aavisti, että jotakin ikävää oli odotettavana ja lähetti senvuoksi kauppapalvelijansa alas rantapuotiin, päästäksensä vieraistamiehistä. Hän koetti salata iloansa, kun lappalainen sanoi tulleensa vaihtamaan jäljelläolevia vanhoja seteleitä, ja hän tarttui kuumeentapaisesti setelipakkaan, jonka hän oli tuonut mukanaan konttorista. Vihdoinkin hän siis sai käsiinsä nuo setelit, jotka niin monta vuotta olivat vaivanneet hänen sieluansa.

Matti ei kuitenkaan vetänyt lompakkoansa esille, vaan ilmoitti nyt oikean asiansa. Hän tahtoi kirjallista vakuutusta siitä, ettei Lapinnientä myytäisi huutokaupalla velasta; — lappalainen arveli, että vanhan sopimuksen mukaan pitäisi Lapinniemen saada olla rauhassa.

Stuwitz ei vastannut pitkään aikaan; hänen kasvonsa punoittivat, ne ilmaisivat raivoa ja pelkoa. Hätäytyneenä näki hän, että nuo setelit olivat aseena Martti Jansenin kädessä ja että hänen täytyi ne lunastaa mistä hinnasta hyvänsä.

Stuwitz kiusasi häntä kauan aikaa turhaan kaikenlaisilla tarjouksilla; mutta Matti oli taipumaton, ja Stuwitzin täytyi, kuten hän sanoi, suostua kirjoittamaan vaadittu vakuutus, jonka hän teki kirjeen muodossa Martti Jansenille. Mutta lappalainen ei näyttänyt vieläkään tyytyväiseltä — hän tahtoi että joku toinen lukisi hänelle varmuuden vuoksi kirjeen.

Ihmeellisen taipuisana rupesi Stuwitz kirjoittamaan uutta kirjettä; hänen kätensä vapisivat ja hän keskeytti kirjoituksensa useita kertoja, ikäänkuin olisi miettinyt pelastuskeinoja. Mutta lappalainen katseli häntä rypistellen kulmiansa ja nähtävästi nautti voitostansa.

Jonkun hetken kuluttua tuli Matti taas kauppapuotiin, jossa Stuwitz odotti häntä peläten, ettei lappalainen pitäisi sanaansa. Hän toi kuitenkin uskollisesti setelit, mutta väitti vaihtaessa, että kukin taaleri vastaa tietysti taaleria uusissa seteleissä, ja Stuwitzin täytyi suostua hänen vaatimukseensa.

Tänä päivänä istui Antti salissa ja puheli serkkunsa kanssa. Edel oli hyvin iloinen ja näköjään samaa mieltä Antin kanssa, kun jälleen tuli puheeksi se, että sivistyksen yksinomaiset kannattajat maassa olivat ylioppilaat. Hän oli tosin vastannut jotain, josta Antti ei tiennyt, oliko se pistopuhetta vai ei, ja tämä siveli senvuoksi mustaa leukapartaansa; mutta Edelin viaton katse rauhoitti hänet. Tyttö oli sanonut:

"Niin, minä muistan hyvin hyvästi, kuinka iloiseksi me tulimme sinä päivänä, jolloin sinä tulit sivistyneeksi", mutta oikaisi sitten kohta: "jolloin sinä suoritit ylioppilastutkinnon."

Silloin astui sisään palvelija ilmoittaen, että eteisessä odotti eräs lappalainen, joka tahtoi puhua Antin kanssa. Se oli vanha Matti Nutto, jonka hän entisistä ajoista tunsi ulkomuodolta. Lappalaisella oli kädessä paperi, jonka hän pyysi lukemaan — hän tahtoi tietää, oliko se oikein kirjoitettu.

Tuskin oli Antti lukenut paperin, kun hän riensi saliin ilmoittamaan, että Martti Jansen oli nyt pelastettu; — hänellä oli kädessä kirjallinen todistus siitä, ja hän aikoi juuri hyökätä samaa vauhtia ilmoittamaan asiata enollensa, kun Edel kalpeana ojensi kätensä saadaksensa paperin. Kun tyttö oli lukenut kirjoituksen pari kertaa ja sitten vielä kolmannen kerran, katsoi hän loistavin silmin Anttiin ja sanoi äkillisen kiitollisuuden-tunteen valtaamana:

"Koska sinä, Antti, olet tuonut minulle tämän sanoman, niin saat myös olla ensimäinen, jolle minä ilmoitan kihlaukseni Martti Jansenin kanssa — vaikkei hän olekaan mikään 'sivistynyt mies'" — lisäsi hän hiukan veitikkamaisesti; mutta tytön silmät olivat täyttyneet kyynelillä ja hän meni itse näyttämään paperia isälleen.

Lappalaisella ei ollut aikaa nauttia tarjottuja virvoituksia, sillä hänen piti rientää takaisin Stuwitzin puotiin; — hän oli vain tahtonut näyttää tuota paperia.

Matti matkusti hyvin tyytyväisenä kotiansa. Hän nousi rantaan Janne Sakarinpojan laiturilla ja jätti Marinalle kirjeen, samalla kertoen sen sisällön.

Rientäen matkaan sanoi Matti, että "siinä on palkka siitä, että Marina oli kerran pelastanut minun tyttäreni ja tämän lapsen kareilta. Mutta", huusi hän lopuksi, "jos hukkaat kirjeen, menettää poikasi Lapinniemen!"

XVII.

VANHOJA ASIOITA.

Menettelynsä vuoksi Heggelundia kohtaan oli Stuwitz joutunut huonoon maineeseen paikkakunnalla. Parantaakseen asemaansa yleisön silmissä tai rauhoittaakseen omaatuntoansa hyvillä töillä, hän matkusti tänä syksynä käräjille tekemään testamenttiaan, jonka mukaan useita rahaeriä hänen kuolemansa jälkeen tulisi määrätyksi kunnalle.

Käräjäpaikassa juteltiin illalla eräästä tapauksesta, joka koski Heggelundin luona asuvaa "vanhaa neuvosta". Kun tämän nuorena ollessa eräs laiva joutui haaksirikkoon Ruijan pohjoisrannalla, oli hänen veljensä, joka sitä kuljetti, menettänyt henkensä yhdessä vaimonsa ja lapsiensa kanssa. Neuvos oli aikanaan pannut toimeen useita tiedusteluja, koska tämän tapauksen johdosta oli levinnyt kaikenlaisia huhuja. Sen rintaneulan, jonka Martti Jansen lahjoitti morsiamelleen, neiti Heggelundille, sanoi vanhus olevan saman neulan, jonka hän aikanaan oli antanut kälylleen. Omituista asiassa oli se, että tämä neula sanottiin löydetyn haaksirikkoisesta laivasta pelastetun lapsen vaatteista, ja tämä lapsi oli ollut Martti Jansenin äiti.

Ihmiset olivat tiettyjä, ja tuntuipa omituiselta ajatella niitä henkilöiksi romaanissa, johon ainekset olivat kootut välittömästä ympäristöstä. Eräs läsnäolijoista kertoi pari samanlaista juttua monta vuotta sitten tapahtuneista asioista ja keskustelu muuttui kohta kaikenlaisiksi arveluiksi ja luuloiksi tästä asiasta.

Rovasti Müller oli koko ajan kuunnellut juttelua, äänettömänä pyyhkien tuon tuostakin kasvojansa nenäliinalla. Yhtäkkiä hän lausui kummallisen juhlallisesti kääntyen Stuwitziin, joka ei ottanut osaa keskusteluun: "Minä rukoilen aina niiden edestä, jotka eivät uskalla tunnustaa, mitä heillä on sydämellä; sillä heidän tilansa on sangen tukala, siitä olen vakuutettu."

Rintaneula oli tullut tunnetuksi seuraavalla tavalla: Eräänä päivänä oli Edel puhellessaan Topias-sedän kanssa näyttänyt hänelle saamaansa uutta rintaneulaa. Luotuaan sitten silmänsä ukkoon, kummasteli tyttö hänen käytöstään. Ukko käänteli neulaa käsissään, tarkasteli sitä kaikin puolin ja otti viimein sen sisästä, raottamalla pientä kantta, kimppusen hiuksia, joiden olemassaoloa Edel ei ollut aavistanut. Vanhus näytti olevan mielenliikutuksen vallassa ja istui kauan ajatuksiinsa vaipuneena.

Se on, lausui hän vihdoin heikolla äänellä, sama rintaneula, jonka hän kerran oli lahjoittanut veljensä vaimolle. Kihara oli hänen veljensä hiuksista; itse hän oli siihen piirtänyt kannen alle nimensä alkukirjaimet T. St.

Nyt seurasi selityksiä ja Edel kertoi, mitä hän tiesi neulasta; sitten hän jätti ukon hänen omasta tahdostaan istumaan yksinään neula kädessä.

Kun Edel sittemmin tuli hänen luokseen, puheli ukko tapansa mukaan katkonaisesti:

"Ihmeellistä! Ihmeellistä! Olenhan aina ajatellut, että Martti Jansen on veljeni näköinen — yhtä vaaleaverinen, ja etenkin silmät — ja sama reipas käytös — ainahan sanottiin, että veljeni, kapteeni, oli saanut yhtä paljon pituutensa lisäksi kuin minulta puuttui!"

"Minä olisin mielelläni häissä, Edel — jos minä siksi ennätän tarpeeksi voimistua — ja nyt pitää sinun kirjoittaa kaikesta tästä sulhasellesi, niin minä lisään sitten muutamia sanoja veljeni-tyttärelle". Hän pani painon viime sanalle, jolla hän tarkoitti Marinaa. "Hän tai hänen lapsensa saavat periä minut", sanoi hän seuraavana päivänä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa vanhuksen mieltä selittämällä hänelle, kuinka vaillinaisesti asia lain mukaan oli todistettu. Sukulaisistaan puhuminen tuli tästä hetkestä Topias-sedän mieluisimmaksi ajankuluksi.

Elämänsä viime vuosina tuli Stuwitz halvatuksi toiselta kyljeltään ja hänen ahneudestaan sekä ihmisvihollisuudestaan kulki hirveitä juttuja.

Kun rovasti Müller kerran kutsuttiin hänen yksinäisen kuolinvuoteensa ääreen, näki hän, että Herra oli kauan sitten saanut käsiinsä tämän miehen.

XVIII.

LOPPU.

Edelin ja Martin kihloihin joutuminen juuri niinä päivinä, jolloin viimemainitun asiat olivat huonoimmillaan, vaikutti, että Jannen mieli kääntyi suopeammaksi Edeliä kohtaan; — Marinan kanssa puhuessaan ei hän nimittänyt tyttöä enää hienoksi neitoseksi. Mutta olipa kuitenkin vielä jotakin epäilystä jälellä. Lapinniemellä tarvittiin hyvä talonemäntä; mutta oliko mahtavan Heggelundin tytär semmoiseksi sopiva, sitä hän suuresti epäili. Hän oli vähällä tehdä sellaisen johtopäätöksen, että tyttö, joka muuallakin oli saanut aikaan monta hullutusta, voisi taloon tultuansa vielä suuremmassa määrin viedä asioita samaan suuntaan. Hän epäilemättä tahtoisi, että kaikki olisi suurellista, mihin hän kotonaan oli tottunut.

Janne ja Marina olivat sittemmin olleet useita kertoja kutsuttuina Heggelundin luo vieraisille. He olivat aina juhlavaatteissaan ja tahtoivat joka kerta lähteä kotiaan puolenpäivän jälkeen — he ymmärsivät ylipäänsä ihmeteltävän hyvin käyttäytyä arvokkaasti. Mutta toiselta puolen osasi myöskin Edel hienolla tavalla vaikuttaa sulhasensa isään — ikäänkuin hän olisi arvannut ukon ajatukset.

Martti ja Edel olivat hyvin pahoillaan siitä, että vuosikausia oli heiltä mennyt hukkaan — mistä he nyt saivat kärsiä. Se asia oli heillä kuitenkin selvänä, että heidän on voimainsa mukaan yhteisesti rakennettava tulevaisuuttaan. Alussa ei heidän pitäisi laisinkaan elää ylellisesti, sillä Stuwitzin velan maksaminen oli vaatinut suuria uhrauksia; mutta kun Lapinniemi oli niin edullinen paikka, saattoi suoritus nyt tapahtua. Martti tahtoi, että Edel tulisi hänen emännäkseen jo samana kevännä. Mutta Edel oli siihen aikaan Jannen kuullen vastannut tarvitsevansa vielä aikaa. Ja kun Martti hiukan hämillään kysyi:

"Luuletko, että minä aion istua kädet ristissä luonasi Lapinniemellä? Onhan taloudessa paljon seikkoja, jotka minun on opittava, jotta voisin olla sinulle avuksi!"

Jannen mielestä puhui tyttö viisaammin kuin Martti. Mutta viimemainitun tahdosta päätettiin kuitenkin viettää häät kesän kuluessa.

Edel oli vähitellen saanut Jannen mielen kokonaan muuttumaan, niin että hän alkoi arvella syyksi Lapinniemellä tapahtuneisiin onnettomuuksiin sitä, ettei Edel joutunut sinne aikaisemmin.

"Edelin miehenä ei Martti koskaan olisi menetellyt niin uhkarohkeasti", sanoi Janne Marinalle, "eikä tyttö olisi sallinutkaan sellaista menettelyä, sillä hän on ymmärtäväinen ihminen!"

Kesäpäivät olivat ihanat Skorpöllä. Meri oli tummansininen ja aurinko paistoi heleästi. Tunturit lähellä ja kaukana, niiden joukossa Storbergskavli lähinnä, heijastivat erilaisia sinivärejä ja ahtaat rotkot sekä laaksot olivat oikeita lämmönlähteitä, jotka herättivät eloon ihmeteltävän kasvullisuuden, missä vain maa oli vähänkin siihen sopiva. Kevättä oli tänä vuonna saanut odottaa tavattoman kauan, mutta sitten se tulikin muutamissa päivissä sellaisella voimalla, että tuore ruoho laaksossa näytti ikäänkuin työntämällä työntäneen päältään lumihangen.

Janne Sakarinpojan pieni tupa merenrannalla oli laitettu erikoisen siistiksi. Piha oli huolellisesti lakaistu, ruudut uusittu ja ovipielet koristettu koivunlehvillä. Tämä juhlallisuus ei ollut sopusoinnussa turvekatolla kasvavan ruohon ja sen reunalla kohoavan vaivaiskoivun kanssa, joka näytti kuvaavan omistajain tuultentuivertamaa elämää.

Kotona ei ollut ketään ja ovi oli lukossa; — mutta uusien kirkasten ruutujen läpi paistoi päivä ja valaisi juhlallisesti seinälaudan kirjoituksen alku- ja loppupuolen.

Janne ja Marina olivat lapsineen matkalla poikansa häihin, joita pari päivää sitten oli vietetty Heggelundin luona, ja heitä odotettiin nyt kotia yhdessä vastavihityn pariskunnan kanssa.

Häissä ei ollut paljon vieraita, ne kun oli päätetty viettää yksinkertaisesti ja vaatimattomasti. Mutta neitsyt Dyring, joka tänä päivänä näytti loistavalta ja suurelta, ikäänkuin emäntävainajan henki olisi leijaillut hänen yllään, ei voinut tätä päätöstä täydellisesti noudattaa. Hän edusti nyt emännyyttä eikä katsonut talon arvolle sopivaksi, että pöydässä olisi ruokalajeja tällä kertaa vähempi määrä kuin toisen sisaren häissä. Ilo oli ylimmillään. Vanha seinälautakin sai osansa juhlallisuudesta. Rovasti Müller kohotti lasinsa sen kunniaksi. Halenneelle, meren heittämälle laudalle, sanoi hän, joka limaisena oli aikanaan kuulunut karille joutuneeseen laivaan, kirjoitti Jumala tulevaisuuden lupauksen, joka on ihmeellisesti toteutunut. Pitkien elämäntaistelujen jälkeen istui nyt se, joka kerran turvattomana lapsena oli sillä laudalla ajelehtinut, iäkkäänä, onnellisena äitinä ja luki tämän kirjoituksen maalattuna pojan uuden jaalan perään, ja, — lopetti hän kääntyen Topias-sedän puoleen — "tämä vanha mies, jonka surun aiheena on ollut hänen hukkunut perheensä, ei iloitse nyt muita vähemmän; sillä vanhuksen suurimpana maallisena siunauksena on se, että hän saa nähdä sukunsa tulevaisuuden. Mutta syynä siihen, minkä vuoksi tämä lauta kasvoi uudeksi laivaksi, on se, että Herramme on sitä ohjannut."

Tähän lyhyeen puheeseen lisäsi Janne Sakarinpoika yksinkertaisella, talonpoikaisella tavallaan: "amen."

Salmessa Skorpön kohdalla purjehti tänä kauniina päivänä kaksi juhlallisesti koristettua purjevenhettä, joita tervehdittiin laukauksilla useista kohdin rannalta.

Ensimäisessä venheessä istuivat morsian ja sulhanen vanhempiensa Janne Sakarinpojan ja Marinan kanssa sekä Topias-setä ja heidän sivullaan Elias Röst, joka oli ehdotellut kunniasoutua pariskunnalle. Myöskin Antti Heggelund oli mukana. Toisessa venheessä nähtiin muiden muassa Martin veli Eilert ja hänen kaunis sisarensa Kristiina.

Lapinniemellä seisoi nyt paitsi kaupparakennusta yksikerroksinen asuinhuoneisto, varustettuna suurilla, kirkkailla ikkunaruuduilla; se oli valmistunut ja sisustettu vasta puolittain — mutta mikä puuttui, se saattoi vastedes tulla valmiiksi. Rakennusten taustana nähtiin kukkulat lehtipuineen. — Lappalaiset olivat tänä vuonna tavallisuuden mukaan jo ajaneet poronsa vuorilaaksoon. Iso, äsken maalattu meripuoti tuli heidän näkyviinsä, kun oli päästy niemen sivuitse, ja lahdelmassa puodin edustalla oli Martti Jansenin jaala "Tulevaisuus" liehuvin lipuin.

Silloin laski Elias Röst purjeet alas; toisessa venheessä tehtiin samoin, ja nyt asettuivat venheet vierekkäin.

Elias Röst veti pitkän paperiliuskan povitaskustansa. Polkien toisella jalallaan tahtia hän luki runon morsiusparin kunniaksi. Käsiala oli suurta ja joka säkeistön alkukirjaimet erityisesti kaunistetut. Runo kuului näin:

Tuoll' aavalla aaltoja halkoillen miten pulska on purjeissa viishankanen, perämies jota taidokas johtaa! Kun kiitävät noin ohi saaret ja maa, niin purressaistuja riemuita saa, vaikk' kasvoja tyrskehet kohtaa.

Mut hauras ja heiluva kaarnanen viishanka on raivossa aaltojen, kun joutuvi myrskyjen hetki. Monet vaivat vaikeat kestää saa, monet kerrat airoin ponnistaa, kun vaarojen halki on retki.

Näyn hauskimman toki jahti se suo, kun talveksi moisen saalihin tuo, ettei näy mastoja takaa, kun viirein liehuvin satamaan se vihdoin laskevi ankkuriaan, syysantimet kaikille jakaa.

Niin sorjana viishanka turvaisahan kaks nuorta vie kodin valkamahan, soma runko sen lahdella loistaa! Meren meurut haaksi se kestänyt on, ja sen kapteeni, uljas ja horjumaton, on tietänyt vaarat poistaa.

Lapinniemelle onnea toivotetaan! Ja — morsian, ylkä — jos pyydätte vaan alukseenne laivuriks Herran, menestystä aina teille se tuo, lopun tullessa kunnian teille hän suo ja taivahan sataman kerran.

Seinälauta on vielä jäljellä pienessä majassa, jossa molemmat vanhukset asuvat, haluamatta muuttaa sieltä mihinkään. Janne Sakarinpoika ja Marina viettävät siellä vanhuuden rauhallisia päiviä.

Martti Jansen on nyt näiden pohjoisten seutujen toimeliaimpia ja varakkaimpia kauppiaita ja hänen suuresti laajentuneessa kauppapaikassaan käy höyrylaiva. Siellä elää onnellinen aviopari monien lastensa kanssa, ja Edeliä pidetään hyvin kunnollisena talonemäntänä.

Joskus tulee Antti Heggelund sinne vieraisille ja häntä kohdellaan silloin aina hyvin ystävällisesti. Tuskin tullee hänestä maaherraa, mutta asianajajana on hänellä hyvä toimeentulo. Martti Jansen suosii häntä, kuten ennenkin, ja hänellä onkin Antista kauppatoimissaan suurta apua.

Alussa matkusti Antti joka vuosi Tromsöhön, jossa hän huvikseen esiintyi entisellä tavallaan. Mutta sitten hän joutui taas Julie Schultzin seuraan ja seurauksena oli, että heistä tuli pariskunta. Antti on lujasti vakuutettu siitä, että Julie on hänen ensimäinen ja oikea rakkautensa, ja hänen vaimonsa uskoo myöskin asian niin olevan — mutta Tromsöhön päästää hän miehensä hyvin vastahakoisesti.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KOLMIMASTO "TULEVAISUUS" ELI ELÄMÄÄ POHJOLASSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.