Produced by Jari Koivisto

Suomen Kansan Vanhoja Runoja ynnä myös Nykyisempiä Lauluja 1

Koonnut ja pränttiin antanut

Z. TOPELIUS

Läänin Lääkäri ja Ritari

Turussa, Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä, 1822.

SISÄLLÄPITO:

Esipuhe.

Vanhoja Runoja.

Laulajan alku-virsi.
Laulajan loppu-virsi.
Oluen teko.
Väinämöisen kosiominen.
Väinämöinen ja Joukamoinen.
Mailman alku Munasta.
Väinämöinen tekee venettä.
Kanteleen Synty.
Kärmehen Synty.
Jauho-Runo.
Kalevan Poika.

Nykyisempiä Lauluja.

Armolliselle Keisarille .
Riemu-laulut.
Susi ja Lammas. Satu.
Sammakko ja Härkä. Satu.
Laulu Papin Rouille.
Morsian Tanssi.

Esipuhe.

Ne ainoat meille jääneet muisto-merkit meidän Esi-vanhempaimme olosta, mielen laadusta, töistä ja tavoista, ovat heidän veisunsa taikka Runonsa. Nämät erinomaiset virret vaelsivat jo satoja vuosia polvesta polveen ilman kirjoitus-keinoitta, paljaan muiston avulla aina meidän aikoihimme asti. Suureksi Suomen kansan vahingoksi on enin osa näitä Runoja jo kadonnut, ja sama surma on peljättävä myöskin niiden kanssa, jotka vielä löytyvät. Monessa pitäjässä tuskin enää tietään mitä Runo ja Kantele on, ja aivan harvat ovat ne paikat, joissa vanhuuden hyvät tavat seurataan, joissa päivä-työn päättyessä, taikka muissa huvitus-seuroissa nuori kansa kokoupi kuulemaan Eukon neuvoja ja partasuun Urohon lausehia. — Näinä päivinä kuin Suomen kansa Oppineilta kaikella tavalla valistetaan kokekamme myös säilyttää Esi-vanhempaimme kaunihija Runoja vältämättömästä ajan turmiosta. Me opimme niistä tuntemaan kansan, joka, ehkä tiedolta pimeämpi, oli urhollinen, rohkea, rehellinen ja erinomaisella huolella ehtivä luonnollisten asiain syitä ja perustuksia. Kaikki mitä Ne Vanhat eivät voineet tavallisella laadulla selittää, kahtoivat he imeheksi; tästä sikisi ne monet Synnyt, Sanat ja Loihtimiset, tästä ne monet pienet Jumalat ja heidän imehtyönsä, jotka vanhoissa Runoissa alti tavataan ja josta myös tämä kokous olkoon osotus. Olkoon tämä myös kehoitus muille Maanmiehille, joilla vielä Runoja löytyy, niitä julistamaan. Usiammat näistä Runoista ovat kootut Pohjanmaalla Oulun ja Kajaanin tienoilla ja yksi osa Olonetzin ja Arkangelin läänissä, jota myös puheen parressa taitaan havaita. Joku ainoa on jo ennen präntätty ehkä vanhoissa ja nyt melkein kadonneissa kirjoissa. — Toinen tämän kirjan osa on pian valmis julkenemaan ja tulee ulos annetuksi, jos, niin kuin toivoisin, tämä ensimmäinen olis rakkahille Maanmiehille kelpaava ja mieluhinen.

Uudesta Kaarlebyystä Tammikuussa 1822.

Vanhoja Runoja.

Laulajan alku-virsi.

Veli kulta, veito kaunis,
Suullinen sanolliseni,
Kielellinen kumppanini!
Joko laululle lähemme,
Virtten töille työntelemme,
Panemma käen kätehen,
Lihan toisehen lihaan,
Sormet soittajan mukahan,
Lähteännä laulamahan,
Saahanna sanelemahan,
Näitä saatuja sanoja,
Joita ennen Eukko neuvo,
Oma vanhempi opetti,
Kehrävartta kiertessähän,
Väätessähän värttänätä,
Paimenessa käyessähän,
Mustan Muurikin jälissä.
Vaan — ei ole Eukon neuvomista,
Oman vanhemman opista —
Itep' on saamani sanani,
Ite tieltä tempomani.
Ulkoa runoja kuulin,
Läpi seinän lausehia,
Läpi sammalten sanoja
Läpi tuohten tuomioita.
Nuinni ennen Lappi laulo,
Vihki [taikka väki] vanha vierätteli,
Poron poikima-sioilla,
Lapin lapsi-tanterilla.

Laulajan loppu-virsi.

Empä sinne laajon laula,
Ehk' en tarkon taiakkahan;
Olisi muitain sanoja,
Toisihia lausehia,
Tässä on kuusi kuulemassa,
Seittemän tähyämässä,
Laki on täynnä laulajita,
Peräseinä tietäjitä,
Joka loukko loihtioita,
Karsina kaehtioita.
Herennemmä, heittänemmä,
Luonnemma, lopettanemma
Paremmille laulajille,
Taitavammille runoille.
Käärin virteni kerälle,
Sovittelen sommelolle,
Panen aitan parven päähän,
Luisten lukkujen sisälle,
Jost' ei pääse päivinähän,
Selviä sinä ikänä,
Ilman luien lonsumata,
Leukaen leviämätä,
Hammasten hajoamata,
Kielen keikkelehtämätä.

Oluen teko.

Osmotar Oluen Seppä,
Kapo [taikka Kaveh] kaljojen tekiä.
Kuu kiviä kuumettihin,
Kesä vettä keitettihin,
Salo puita poltettihin,
Salo puita, saari maita,
Pienetkö soan tuleksi,
Suuret paimenen paloksi.
Pantihin olutta talvi:
Sai oluen panneheksi;
Vaan ei saanut hapanneeksi.
Osmotar Oluen Seppä
Otti puikon lattialta,
Liikku sillan liitoksella
Laaho keski laattialla,
Hiero kahta kämmentänsä,
Hykersi molompiansa
Molompihin reisihinsä,
Hiero valkian oravan;
Noin se neuvo poikoansa
Oravaistansa opetti:
"Oravainen lintuiseni,
Orpolapseni omani!
Juokse tuonne kunne käsken,
Joki poikki, toinen pitkin,
Kolmas on vähän vitahan.
Nouse puuhun pienosehen
Taiten tarha-latvasehen,
Joss' ei kokko kopraseisi,
Eikä iskis ilman lintu,
Käpy pure käyessäsi,
Kanna kaksi kynnessäsi,
Ne kanna Kavon kätehen,
Tuoppa olalle Osmottaren."
Osmotar oluehensa
Kapo pisti kaljahansa;
Vaan ei ota olu hapata,
Eikä nouse nuorten juoma,
Ylene kavesten kalja,
Nassakassa tammisessa,
Tapin vaskisen takana.
Osmotar Oluen Seppä
Otti puikon laattialta,
Liikku sillan liitoksella,
Laaho keski laattialla,
Hiero kahta kämmentänsä,
Hykersi molompiansa
Molompihin reisihinsä;
Hiero nää-än kulta-rinnan.
Niin se neuvo näätäänsä,
Orpolastansa opetti:
"Näätäseni lintuiseni!
Mene tuonne kunne käsken,
Mäki pokki, toinen pitkin,
Kolmas on vähän vitahan,
Pohjon peltojen perille,
Kontion kivi-kololle,
Metsän karhun kartanolle,
Jossa tammat tappelevat,
Orihit tasan panoovi.
Koprin kuonoa kokoa,
Käsin vaahtea valuta,
Ne kanna Kavon kätehen,
Tuo olalle Osmottaren,
Näätäseni lintuiseni!" —
Pian juoksi, matkat joutu,
Väleä välit samosi,
Mäen poikki, toisen pitkin,
Kolmannen vähän vitahan,
Kopran kuonoa kokosi,
Käsin vaahtea valutti;
Ne kanto Kavon kätehen,
Toi olalle Osmattaren:
Osmotar pani oluehensa
Kapo pisti kaljahansa.
Siit' otti olut hapata,
Siitä nousi nuorten juoma,
Yleni kavetten kalja,
Nassakassa tammisessa,
Tapin vaskisen takana.
Niin sano olut punanen:
"Kuin et laita laulajata,
Potkin poikki vanteheni,
Ulos pohjani porotan".
"Lohi on tuotu laulajaksi
Muu kala murehtiaksi".
"Ei oo lohessa laulajata
Kalassa karehtiata,
Laulettu lohi itekkin".
Rikkohon reki runolta,
Jalas taittu laulajalta,
Kivisellä kirkkotiellä,
Potisella portahalla,
Ahin aijan kääntymessä
Veitikän veräjän suussa.
— — — — — — — —
Itse kaunis Kauko Mieli
Läksi Tuonelta oroa,
Manalalta vääntiötä.
Niin hän huutaa hujahutti
Tuossa Tuonelan joessa,
Manalan ala-majassa:
"Tuo venettä Tuonen Tyttö
Lapsi kalman karpasoa!"
Tuonen Tyttö se toruupi
Lapsi kalman kalkuttaapi:
"Venet täältä tuotanehen
Kuin syy sanottanehen;
Mikä sun Manallen tuotti,
Ilman tauin tappamata,
Muun surman murentamata?"
"Rauta mun Manallen tuotti".
Tuonen Tyttö se toruupi
Lapsi kalman kalkuttaapi:
"Jo tunnen valehtelian
Ymmärtelen kielastajan;
Jos rauta Manallen toisi
Veri vaattehes valuisi
Hurmehin hurahteleisi.
Mikä sun Manallen tuotti,
Ilman tauin tappamata,
Muun surman murentamata?"
"Tuli mun Manallen tuotti".
Tuonen Tyttö se toruupi,
Lapsi kalman kalkuttaapi:
"Kuin tuli Manallen toisi,
Tuli vaattehes valuisi,
Valkia valahteleisi;
Tuosta tunnen valehtelian,
Ymmärtelen kielastajan;
Mikä sun Manallen saatto?"
"Läksin Tuonelta oroa
Manalalta vääntiötä".
Tuonen Tyttö se toruupi
Lapsi kalman kalkuttaapi:
"Mikä sie lienet miehiänsä,
Ja kuka urohiansa,
Kuin ei sua koirat kuullu,
eikä haukkujat havannu,
Tulit nurkasta tupahan,
Sait sisälle salvamoista".
"Empä tänne tullutkana
Tavoittani, tiiottani,
Mahittani, muistittani,
Tuntemattomain tulille,
Taiottomain tanterille,
Eikä mua koira kuullu
Eikä haukkujat havannu".
Tuonen Tyttö se toruupi
Lapsi kalman kalkuttaapi:
"Ompa meillä poika koissa
Rauta-langan kehriätä
Vaski-verkkojen kutoja
Tuohon Tuonelan jokehen,
Manalan alus-majahan".
Vieras varsin vastojaapi:
"Kyllä mä siihen mutkan muistan,
Mutkan muistan, keinon keksin,
Matona matelen verkot,
Kuljen kyinä kärmehinä,
Tuossa Tuonelan joessa."
Meni Päivilän pitohin
Hyvän joukon juominkihin.
— — — — — — — —
Osmotar Oluen Seppä,
Kapo kaljojen tekiä,
Nuin se neuvo näätäänsä
Orpolastansa opetti:
"Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
Sokiat venehin soua,
Rammat ratsahin ajele,
Älä kutsu Kauko-mieltä,
Se on kaunis Kauko-mieli".
"Mistäs tunnen Kauko-mielen?"
"Kauko-niemen kainalossa,
Veitikkä on nenässä niemen,
Kauko-mielen silmä karsas
Veitikän nenä nykärä".
Hän oli pellon kyntämässä,
Kuuli kutsut kulkovaksi,
Ratsut jouten juoksevaksi.
Nousi maasta ratsahille,
Kohta lähtein kotia
Luokse entisen emonsa
Tykö valto-vanhempansa.
Sano sinne saatuonsa,
Sano ensinnä emollen:
"Oi Emoni, vaimo vanha!
Tuo minulle sota-sopani
Varsin vaino-vaatteheni,
Lähen Päivilän pitohin
Hyvän joukon juominkihin".
Emo kielti, vaimo käski,
Epäsi kavehta kaksi
Kielti kolme Luonnotarta.
"Ellös lähe poikuoni,
Monet on kummat matkoillasi,
Monet tielläsi imehet."
"Mikä on kumma ensimmäinen?"
"Se on kumma ensimmäinen,
Lauletaan sinua siellä
Omahasi miekkahasi,
Terähän tekemähäsi".
Otti miekkansa omansa,
Perin peltohon sysäsi,
Ite käntyvi käessä
Niin kuin kuiva haavan lehti
Elikkä kesi oravan.
"Ei ole siinä miehen surma
Eikä kuolema urohon;
Oi Emoni, vaimo vanha!
Tuo minulle soti-sopani,
Varsin vaino-vaatteheni,
Menen Päivilän pitoihin
Hyvän joukon juominkihin".
Emo kielti, vaimo käski,
Epäsi kavehta kaksi,
Kielti kolme Luonnotarta.
"Mikä on kumma, toinen kumma?"
"Suur on kääry käärmehiä,
Ylös kielin kietsahuvat,
Pään varalla Kauko-mielen".
"Vasta kynnin kyisen pellon,
Vakuolin maan matoset,
Käärmehiä käännyttelin,
Kyyn syötin, maon valjastin,
Karhun rautoihin rakensin,
Satuloihin saan matoa,
Kytkin kyytä kymmen kunnan;
Ei ole siinä miehen surma,
Eikä kuolema urohon.
Tuo minulle soti-sopani,
Kanna vaino-vaatteheni!"
Emo kielti, vaimo käski,
Epäsi kavehta kaksi,
Kielti kolme Luonnotarta:
"Monet on kummat matkoillasi,
Monet tielläsi imehet".
"Mikä on kumma kolmas kumma?"
"Se on kumma kolmas kumma:
Tuloo joki tulinen,
Joessa tulinen koski,
Koskessa on tulinen luoto,
Luoossa tulinen koivu,
Koivussa tulinen kokko,
Yöt se hammasta hivoovi
Kynsiänsä kitkuttavi
Pään varalla Kauko-mielen".
Siitä kaunis Kauko-mieli
Sanan virkko, noin vakasi:
"Kyllä mä siihen keinon keksin,
Keinon keksin, mutkan muistan;
Laulan leppäsen venehen,
Laulan leppäsen urohon
Veneheseen leppäsehen
Sivutseni kulkemahan,
Roitsi vaeltamahan,
Sillä sen rovin vaellan;
Oi Emoni, vaimo vanha,
Tuo minulle soti-sopani,
Varsin vaino-vaatteheni!
Lähen Päivilän pitohin
Hyvän joukon juominkihin".
"Ellös lähkö poikuoni
Viell' on kumma, neljäs kumma,
Sat' on seivästä mäellä,
Joka seiväs päätä täynnä,
Yksi seiväs päättä jääny,
Pään varalla Kauko-mielen".
Sano kaunis Kauko-mieli:
"Kyllä mä siihen mutkan muistan,
Mutkan muistan, keinon keksin;
Otan kourat kuollehelta
Pään mäkäsen määnneheltä
Senki seipähän varalle;
Oi Emoni, vaimo vanha,
Tuo minulle soti-sopani,
Varsin vaino-vaatteheni!
Lähen Päivilän pitohin
Hyvän joukon juominkihin".
Emo kielti, vaimo käski,
Epäsi kavehta kaksi,
Kielti kolme Luonnotarta:
"Poikuoni nuorempani!
Jos sä jouut juominkihin,
Risti rahvaan remuhun,
Juo puoli pikaria,
Anna toisen toinen puoli,
Pahemman parempi puoli,
Niin sinusta mies tuloo,
Miesten seuroin sekoon,
Miehisehen joukkiohon,
Urohoisehen väkehen".
Niin he varsin varottelit
Oven suussa, alla orren,
Kintaan kirvottimilla,
Hatun harvon heikkimillä;
Toki läksi, ei totellu,
Nousi maasta ratsahille,
Meni Päivilän pitohin
Hyvän joukon juominkihin.
Sano siellä saatuonsa:
"Jok' on täällä syömät syöty?"
"Syöty syömät, juotu juomat,
Pikarit pinohin pantu,
Tuopit roukkohon rovittu".
"Mintäpä tämä minulle
Omistani ohristani,
Kylvämistäni jyvistä?
Muut ne kanto kauhasilla
Muut ne tiiskinä tiputti,
Minä määrillä mäkäsin,
Minä kannon kaksin määrin
Omiani Ohriani
Kylvämöitäni jyviä.
Tuoppa tuopilla olutta
Kanna kaksi-korvasella!"
Siitä päälle Päivän poika
Tuopi tuopilla olutta,
Hiiva on alla, vaahti päällä,
Keskellä olut punanen,
Maot reunalla mateloo,
Käärmehet kähäjelöö.
Siitä kaunis Kauko-mieli
Otti ongen huotrastansa
Väkä-rauvan väskystänsä.
"Rikka maahan, ruoka suuhun!"
Joi olosen onneksehen,
Me'en mustan mieleksehen.
Sano siitä juotuansa:
"Tuopin tuoja Tuonelalle,
Kannun kantaja Manallen!
Katselkaamme kalpojamme,
Mitelkäämme miekkojamme!
Kumman kalpo kaunihimpi,
Kumman miekka miehusampi,
Sepä eellä iskemähän".
Sano päältä Päivän poika:
"Minun miekkani parempi,
minun kalpo kaunihimpi".
Sano kaunis Kauko-mieli:
"Läkkäämme ulos pihallen!
Pessyt penkit hierelemme,
Laattiat verin pesemme;
Pihall' on veri parempi,
Kakaroill' on kaunihimpi;
Mitellähän miekkojamme,
Katellahan kalpojamme,
Kui' on sull' parempi miekka
Sinä eellä iskemähän".
Iski päältä Päivän poika,
Ei lipannut lihoakaan,
Ottanut Orvas-kettäkään.

[Kesi taikka iho. Tämä paikka veisattiin näin:
ottanut Oravas Kettuakaan —

Iski kaunis Kauko-mieli,
Vei kuin naatin naurihista,
Evän kaikesta kalasta.
— Nousi maasta ratsahalle,
Kohta lähtöö kotihin
Luokse entisen Emonsa.
Sano sinne saatuonsa
Emollensa ensimmäksi:
"Säästä säkkihin evästä,
Pane jauhot palttinahan,
Vuole voita vakkasehen,
lähen töitäni pakohon,
Pillojani piilomahan;
Tapon miehen kuin urohon,
Omani setäni pojan,
Paremmaisen ihteäni".
Emo neuvo poikuonsa,
Varsin lastansa varotti:
"Mene tuonne piilomahan,
nouse koivusen orollen
Petäjäksi kankahalle".
"Tuho sielläkin tuloovi,
Pappilan pahat kasakat
Usein oronen koivu
Pino-puiksi pilkutahan,
Usein kataja-kangas
Hakatahan halme-maaksi.
Tuho sielläin tuloovi".
Emo neuvo poikuonsa,
Varsin lastansa varotti:
"Mene tuonne piilomahan
Maksahan meri-matehen,
Pyrstöhön lohi punasen".
"Tuho sielläin tuloovi.
Siell' on lieto Lemmingäinen,
se on ongella olia,
Käväksellä aina käviä,
Nenässä utusen niemen,
Päässä saaren terhellisen".
"Mene tuonne piilomahan
Kontion kivi-kololle,
Metsän karhun kartanolle".
"Tuho sielläin tuloovi,
Mies nuori Noventolainen
Kirvestänsä kitkuttaapi
Pään varalla Kauko-mielen".
Siitä kaunis Kauno-mieli
Läksi töitänsä pakohon,
Pillojansa piilomahan;
Vesti vuorella venettä,
Kalliolla kalkutteli,
Viien värkkinän muruista
Kuuen tainan taittumista.
Sa'an makasi neitosia
Yhtenä kesässä yönä,
Syky syyssä valkiana.
Läksi töitänsä pakohon,
Pillojansa piilomahan,
Pani purjeen puun nenähän.
Siinä itkit saaren neiot
Kuin ei purje-puut näkynyt,
Ei he itkit purje-puuta,
Itkit purje-puun alaista
Rauta-hangon haltiata.

Väinämöisen kosiominen.

Tuulikki Tapion neiti,
Hoikka Honkelan miniä,
Sala-kaarron kaunis Vaimo
Istu ilman vempeleellä,
Taivon kaarella kajotti.
Sano vanha Väinämöinen:
"Tuletkos minulle Neiti!"
Neiti taiten vastajaapi:
"Sitte sun mieheksi sanosin,
Urohoksi arvelisin,
Jossas jouhen halkaseisit,
Veittellä kärettömällä,
Ilman tutkamettomalla,
Munan solmuhun vetäsit
Solmun tuntumattomaksi".
Vaka vanha Väinämöinen
Halki jouhen halkaseepi
Veittellä kärettömällä
Ilman tutkamettomalla,
Munan solmuhun vetäävi,
Solmun tuntumattomaksi.
Sano vanha Väinämöinen:
"Tuletkos minullen Neiti!"
Neiti taiten vastojaapi:
"Emmon sulle ennen tullo,
Ennen kuin venosen veistät
Kehrä-varteni muruista,
Kalpimeni kappaleista,
Kirvon käymätä kivehen
Kasan kalkahuttamata".
Vaka vanha Väinämöinen
Veitsi vuorella venettä,
Kalkutteli kalliolla:
Ei kirves kivehen koske,
Eikä kalka kalliohon.
Viimen liuskahti lihaan,
Varpahaseen Väinämöisen,
Polvehen pyhän Urohon.
Veri tulvana tuleepi,
Hurme juokseepi jokena.
Ei ollu sitä mätästä,
Eikä vuorta korkiata,
Jok' ei tullu tulvillehen
Varpahasta Väinämöisen,
Polvesta pyhän Urohon.
Vaka vanha Väinämöinen
Rekehensä reutoaksen,
Vierretäksen korjahansa,
Ajo tuonne toitualle,
Tuonne kylmähän kylähän,
Yli kynnyksen kysyyvi:
"Lieneekö talossa taassa,
Tämän tulvan tukkiata,
Salpoa tämän satehen?"
Lausu lapsi laattialta,
Paarna pieni pankon päästä:
"Ei ole talossa taassa,
Tämän tulvan tukkiata,
Sortajata suoni-kosken;
Mene toisehen talohon!"
Vaka vanha Väinämöinen
Ajo toisehen talohon,
Yli kynnyksen kysyyvi:
"Lieneekö talossa taassa,
Tämän tulvan tukkiata,
Salpoa tämän satehen?"
Lausu Äiä pöyän päästä
Paarta laulo, pää jätisi:
"Sulettun' on suuremmatkin,
Jalommatkin jaksettunna,
Joet suista, salmet päistä,
Selät niemien nenistä,
Kannakset kapeimmista".

Väinämöinen ja Joukamoinen.

Tuo oli vanha Väinämöinen,
Tuo oli nuori Joukamoinen,
Ajoit tiellä vastatuksen,
Rahis rahkeeseen takeltu,
Vemmel puuttu vempeleeseen;
Vesi tippu vempeleestä,
Rasva rahkehen nenästä.
Tuo oli vanha Väinämöinen
Hän tuo sanoiksi virtti:
"Kump' ollon tiiolta enämpi,
Sepä tiellä seisuohon,
Kump' ollon tiiolta vähempi,
Se tieltä pois poiketkohon".
Tuo oli nuori Joukamoinen,
Hän tuon sanoiksi virtti:
"Tiiän minä'in vähäsen,
Muistan muukaman ajankin,
Puut pitkät Pisan mäellä,
Hongat Hornan kalliolla".
Väinämöinen:
"Ei ole siinä miehen muisto,
Eikä partasuun urohon".
Joukamoinen:
"Muistan muukaman ajan,
Kuin maita säettihin,
Muistan kolkot kuokittuna
Kala hauat kaivettuna
Ilman pielet pistettynä
Taivoset tähytettynä".
Väinämöinen:
"Kumpanen tiiolta enämpi,
Se tiellä seisuohon
Kumpanen tiiolta vähempi,
Sepä tieltä välttyöhön.
Tiiän minäkin vähäsen,
Omat on kolkot kuokkimani,
Kala-hauvat kaivamani,
Ilman pielet pistämäni,
Taivoni tähyttämäni.
Oi sie nuori Joukamoinen
Mitäs annat lunnahiksi?"
Joukamoinen:
"Annan ainoan orihin,
Juosten juomahan menöövi,
Juosten juomasta tuloovi,
Lampi sill' on lautasilla,
Vesi selvä selkä-luolla,
Vesi pilviä vetää,
Syö se heinät hetteistä".
Väinämöinen:
"Kusen koira! Oriiseesi,
Ompa kahta kaunihimpi,
Kolmea koreampikin.
Mitä annat lunnahiksi?"
Joukamoinen:
"Annan kultia kypärän
Hopeita huovan täyven".
Väinämöinen:
"Kusen koira! Kultiisi.
Mitäs annat lunnahiksi?
Laulan suohon suoni-vöistä,
Niittyhyn nisän lihoista,
Kainalosta kankahaseen.
Jopa tuskiksi tuloovi,
Läylemmäksi lankioovi".
Joukamoinen:
"Oi sinä vanha Väinämöinen
Pyörrätäs pyhät sanasi!
Annan ainoan sisaren,
Lainaan emosen lapsen,
Hiki puolen istujalle,
Suojaksi sopeen kululle".
Tuo oli vanha Väinämöinen
Pyörtipä pyhät sanansa.
Antopa ainoan sisaren,
Lainasi emosen lapsen,
Hiki puolen istujalla,
Suojaksi sopeen kululla.
Läksi itkein kotihin,
Emo pääty, on pihalla.
Hän tuon sanoiksi virtti:
"Mitä itket poikuoni?"
"Oi emoni kantajani
Ompa syitä itkiäkkin:
Annon ainoan sisaren,
Lainasin emosen lapsen".
Emo kahta kämmentähän,
Hyrehtivi molempia,
"Tuota ootin tuon ikäni,
Puhki polveni halasi,
Vävykseni Väinämöistä,
Su'ukseni suurta miestä,
Laulajata langokseni".

Mailman alku Munasta.

Lappalainen kyyttö-silmä
Piti viikkosta vihoa
Päälle vanhan Väinämöisen,
Katso illan, katso aamun
Tulovaksi Väinämöistä,
Saahaksi Uventolaista;
Otti nuolen oikeimman,
Valihti parahan varren,
Jännitti tulisen jousen
Hiuksilla Hiien immin,
Pääskyn pienillä sulilla,
Varvusten vivustimilla;
Ampu alta sinisen hirven,
Alta vanhan Väinämöisen.
Siitä vanha Väinämöinen
Käänti kämmenen merehen,
Sortu sormin laineheseen,
Siitä kulki kuusi vuotta,
Seiso seittemän keseä
Selvällä meren selällä,
Ullapalla aukiolla,
Kulki kuusissa hakona,
Petäjäissä pölkyn päänä;
Seisotti meren selällä.
Sotkonen ilman lintu
Etti pesänsä sioa,
Hiero heinästä peseä,
Kulon päästä kutkutteli,
Niin muni munia kolme,
Hierelöövi, hauteloovi;
Siitä vanha Väinämöinen
Luuli polvensa palavan,
Jäsenensä lämpiävän:
Liikautti polviansa,
Munat vierey vetehen,
Munat vierey muruksi,
Munan alanen puoli
Yliseksi taivoseksi,
Niin muita munan muruja
Tähiksi taivahalle,
Mie on munassa valkiata,
Se päiväksi paistamahan,
Mie on munasen ruskiata,
Se kuuksi kuumottamaan.

Väinämöinen tekee venettä.

Se on vanha Väinämöinen,
Teki tiiolla venettä,
Laati purtta laulamalla.
Uupu kolmea sanoa
Päähän laian päästessänsä,
Peri-laijan liitoksessa,
Kokkien kohentimilla,
Panemilla parras-puien.
Läksi saamaan sanoja
Otetuit' on ongermoita.
"Tuoll' olis sata sanoa
Tuhat virren tutkelmusta
Kesä-petran kielen alla,
Suussa valkian oravan;
Tapan juonen jouhtenia,
Pellon peuroja levitän,
Oravia suuren orren".
Ei saanut sanoakaan,
Eipä puoltakaan sanoa.
"Tuoll' olis sata sanoa,
Tuhat virren tutkelmusta,
Suussa Antero Vipuisen,
Jok' on viikon maassa maannut
Kauvon lehossa levännyt;
Paju-pehku parran päällä,
Haapa suuri hartioilla
Kulmilla oravi-kuusi;
Sinn' on paljon mentävätä,
Hempi heiluteltavata,
Neki on matkoja pahoja.
Yks on juoni juostakseni
Naisten neulojen neniä,
Toinen juoni juostakseni
Miesten miekkojen teriä".
Siitä vanha Väinämöinen
Pani paitansa pajaksi,
Pikku sormensa piheksi
Vasaraksi kyynärpäänsä,
Tako miesten tarpehia
Vyölis koukkuja kohenti,
Tako rautaset talukset,
Laitto rautasen korennon,
Pani päälle mellon rauvan,
Teki sämehen teräkset.
Siitä vanha Väinämöinen
Juoksi juonen ensimmäisen
Naisten neulojen neniä,
Juoksi toisen'in juonen
Miesten miekkojen teriä.
Torkahti toisen jalansa,
Vaapahti vasemmoisensa,
Suuhun Antero Vipuisen.
Siitä vanha Väinämöinen
Syöksi rautasen korennon
Suuhun Antero Vipuisen.
Siitä Antero Vipuinen
Puri päältä mellon rauvan,
Ei tiennyt terästä purra
Eikä syyä rauan syäntä.
Sano Antero Vipuinen:
"Mikä lienet miehiänsä,
Ja kuka urohiansa?
Jo oon syönyt sa'an miestä,
Tuhonnut tuhan urosta,
En ole syönyt taan näöstä,
Syet suuhuni tuloovi,
Kekälehet kielelleni.
Lähe konna koukuistani,
Maan käviä matkastani!"
Sano vanha Väinämöinen:
"Hyvä tääll' on ollakseni,
Maksat ruuaksi pätöö,
Rasvat käypi särpimeksi,
Saan siitä sata sanoa,
Tuhat virren tutkelmusta,
Suusta Antero Vipuisen".
Laulo unervon vesille,
Umpi-putken lainehillen;
Laulo toisen laita-puolen
Suka-kättä sulhasia,
Suka-kättä pii-pivoo;
Laulo toisen laita-puolen
Tina-päitä neitosia,
Tina-päitä vaski-vöitä.
Laski päivän suo-vesiä,
Toisen päivän maa-vesiä,
Kolmannen meri-vesiä,
Puuttu pursi laulajalta
Takahtu venet runolta.
Sano vanha Väinämöinen:
"Kivelläkö vaan havolla,
Vaiko hauin hartioilla,
Veen koiran koukku-luilla?"
Siitä vanha Väinämöinen
Nosti miekkansa veneestä
Pisti hauin hartiohon
Veen koiran koukku-luihin,
Vetipä venosehensa,
Tallu, tallu pohjaansa.

Kanteleen Synty.

Itki ennen puinen pursi
Venet vaivanen valitti.
Kysy vanha Väinämöinen:
"Mitäs itket puinen pursi
Venet vaivanen valitat?
Itkekkös sä puisuuttasi
Hankavuuttasi haluat?"
"Sitä itken puinen pursi,
Venet vaivanen valitan:
Muut purret sotia käyvät
Tappeluita tallustavat,
Saavat täytensä rahoja
Perä-puunsa penninkiä;
Minä lahon lastullani
Venyn veistämäisilläni,
Pahimmatkin maan matoset
Alla kaarteni asuvat,
Ilkeimmät ilman linnut
Pesän pielessä pitävät,
Parras puuhun paskantavat".
Vaka vanha Väinämöinen
Lykkäsi venon vesille,
Satalaian lainehille,
Lato toisen laita-puolen
Suka-päitä sulhasia,
Kannus-jalkoja jaloja,
Lato toisen laita-puolen
Vaski-vöitä neitosia.
Itek' istuuvi perähän,
Pani vanhat soutamahan,
Vanhat sousit, päät vapisit,
Ei ilo ilolle tullu,
Soutu sou'ullen tajunnu.
Pani nuoret soutamahan,
Nuoret sousit, sormet notkut,
Airon pyyryt pyynnä vingut,
Terät teirinä kukersit,
Hangat hanhina pajahit,
Nokka jouhtena jolusi,
Perä kraakku kaarnehina.
Nyt ilo ilolle kävi,
Soutu sou'ullen tajusi.
Laski päivän maa-vesiä,
Toisen päivän suo-vesiä,
Kolmannen koti-vesiä.
Jo päivänä kolmantena
Laski hauvin hartioille
Veen koiran koukku-luille;
Pursi puuttuvi lujahan.
Vaka vanha Väinämöinen
Arveleevi aivossahan:
"Kivelläkö vain havolla,
Vaiko hauin hartioilla,
Veen koiran koukku-luilla?"
Vetäävi veneheensä,
Purston pohjahan puotti.
Katseleevi, käänteleevi,
Minkäs tuosta seppä saisi,
Minkäs taitava takosi,
Mies naatti naputtelisi?
Teki harpun hauin luista,
Kantelon kalan evästä,
Veen koiran koukku-luista.
Pani kielet kanteleeseen
Hiuksista Hiien immin,
Jouhista uvet orihin;
Pani naulat kanteleeseen
Orahasta Tuonen otran,
Tuonen hauvin hampahista.
Soitit nuoret, soitit vanhat,
Soitit nainehet urohot,
Soitit miehet naimattomat,
Ei ilo ilolle tullu,
Soitto soitolle tajunnu:
Sano vanha Väinämöinen:
"Ilo tänne tuotakohon,
Kantelo kannettakohon
Miehen tehnehen käsille,
Sormille sovittelian".
Ite istui soittamahan,
Soiti ruotosta rojua,
Kalan luista kanteletta
Käsin pienin, hoikin sormin,
Peukalo ylös keveni.
Itkit nuoret, itkit vanhat,
Itkit nainehet urohot,
Itkit miehet naimattomat.
Itensäki Väinämöisen
Veet vyöryit silmistähän
Reheillen rinnoillehen,
Rinnoiltahan polvillehen,
Kaseammat karpaloita
Pyyliämmät pyyn munia,
Läpi viien villa-vaipan,
Sarka-kauhtanan kaheksan.
Ei ollut sitä metässä
Jalan neljän juoksevata,
Kahen siiven suihkavata,
Jok' ei tullut kuulemahan,
Väinämöisen soitellessa,
Tehessä Isän iloa;
Karhukin aialle kavahti,
Itekkin Metsän Emäntä
Rinnoin aialle ajaksin,
Veräjällen vieretäksen.
Ei sitä meressä ollut
Evän kuuen kulkevata,
Jok' ei tullut kuulemahan;
Itekin veen Emäntä
Rinnoin aallollen ajaksin,
Veäksen vesi-kivelle,
Vaivoaksen vahtallehen.

Toinen runo samasta asiasta alkaa tällä tavalla:

Ite vanha Väinämöinen
Oli ettivä hevosta,
Päätä puitti katselova
Suvikunnan suittet vyöllä
Varsan valjahat olalla.
Laski maahan marhaminnan,
Hietahan helut hevoisen;
Löysi purren itkemästä
Venehen valittamasta
Mitäs itket puinen pursi,
Venet hankava halajat? ja niin eespäin.

Kärmehen Synty.

Maa isäsi, maa emosi,
Maa on valta vanhempasi,
Multa sinä, multa minä,
Maata yhteistä elämme.
Mato musta maan alainen,
Toukka Tuonen karvallinen!
Tiiämpä sinun sukusi,
Vaan en konna karvojasi;
Lehen on karva, lemmen karva,
Taivaan sinervä karva,
Karva on kaikkein kavetten.
Mato musta maan alainen,
Toukka Tuonen karvallinen,
Raippa raunion alainen,
Pinon pitkän vierehinen
Aarret aitain alainen!
Läpi olet mätästen meniä,
Puun juurten pujottelia,
Läpi lukkuin meniä,
Läpi loiran longattaja,
Laho kannon kaivelia.
Kuka sun kulosta nosti,
Herätteli heinikosta?
Isäsikö vain emäsi,
Vaiko vanhin veikkojasi,
Vai nuorin sisariasi?
Kuinsä lienet purstoin purrut
Tahi hampain hakannut,
Sima suustasi suloa,
Mesi heitä kielestäsi,
Juo viinana vihasi,
Olunna omat pahansi,
Mennä mieli karvahaksi,
Turvu tuivu tuskihisi,
Paisu pakko päivihisi,
Ennen kuin emollen sanon,
Virkon valta-vanhemmalle;
Enempi emolla työtä,
Vaiva suuri vanhemmalla,
Kuin poika pahon teköövi
Lapsi ankarin asuuvi.
Mist' on pää pahalle pantu?
Pahan hengen paulan päästä.
Mist' on silmät siunailtu?
Silmä on simpukan kivestä.
Mistä hampaat haettu?
Orahasta Tuonen otran,
Kieli Lemmon keihäästä. —

Jauho-Runo.

Jos olla joet olunna,
Joki-vieret vehna-maina!
Saisit orjatkin olutta,
palkollisetkin panosta,
Vierettä kiven vetäjät.
Niin mä laulan liitettelen,
Kuin veitonen vierettelen,
Suusta kuin sulan kynästä,
Päästä päivän kakkarasta;
Laulan pielekset pihoille,
Tammet keski tantereille,
Tammellen tasaset oksat,
Joka oksallen omenan
Omenalle kulta-pyörän,
Kulta-pyörälle käköisen,
Kuin käki kukahteloopi,
Kulta suusta kumpuaapi,
Vaski parralle valuupi,
Kultaisehen kuppisehen,
Vaskisehen vakkaisehen…
Kivi suuri, orja pieni,
Jauhaja vähä väkinen.

Kalevan Poika.

Se kalkki Kalevan poika,
Kuin ensin emästä synty,
Viiellä vesi kivellä,
Heti kohta kolmi-öissä,
Katkasi kapalo-vyönsä.
Nähtiin hyvä tulevan,
Keksittihin kelpoavan,
Myytihinpä vierahalle,
Karjalahan kaupittihin,
Sepolle Köyrötyiselle.
Pantihin lasta katsomahan,
Katsoi lasta, kaivoi silmät,
Syötti lasta, söi itekki,
Lapsen tauilla tapatti,
Kätkyen tulella poltti.
Kysyi työtä iltaisella
Isännältä iltaiseksi,
Emännältä aamuiseksi.
Työn orjan nimittäköhön,
Nimi työlle pantakohon.
Pantiin aian panentohon.
Jopa aitoa paneepi,
Kohastahan kokka-hongat
Aiaksi asetteloovi,
Kokonansa korpi-kuuset
Seipähiksi pistelöövi.
Sitten vyötti maan maoilla
Sikaliskoilla siteli.
Sitte seppo Köyrötyinen
Käypi itse katsomassa,
Aitoa Kalevan pojan,
Sollu-kullan sortamata;
Näkipä päitä liikkuvia,
Raivoja ratisevia,
Aiassa Kalevan pojan,
Sollu-kullan sortamassa.
Työtä illalla kysyyvi,
Isännältä iltaiseksi,
Emänneltä aamuiseksi.
Pantiin karjan paimeneksi.
Seppo Köyrötyn emäntä
Kiven leipoi leipähäänsä,
Paaen painoi kakkuhunsa,
Alle kaurasen asetti,
Päälle vehnaisen venytti;
Pani paimenen povehen;
"Ällös tätä ennen syökö,
Karjan tullessa kotihin".
Veti veitsensä kivehen,
Karahutti kalliohon.
"Millä maksan piian pilkan,
Piian pilkan, naisen naurun,
Pahan vaimon palkan maksan?
Kule päivä kuusikolle,
Viere vehna-viivikölle
Katkia kataikolle".
Syötti karjan kontioille,
Ajoi kontiot kotia,
Karjan kirjoi kartanolle,
Teki luikun lehmän luista,
Härän sarvista helinän;
Tuolla soittain tuleevi
Kulleroiten kankahilla.
Sano Köyrötyn emäntä:
"Ole kiitetty Jumala!
Torvi soipi, karja saapi;
Mistä orja torven saanut,
Rautio tasaisen pillin?
Puhki korvani puhuuvi,
Läpi pääni läylentäävi".
Ajoi kontiot kotihin,
Karhut kirjoi kartanolle,
Käski muorin kytkemähän:
"Mene lehmät kytkemähän,
Raavahat rakentamahan".
"Paimen ennen lehmät kytki,
Paimen raavahat rakensi".
Pani karhut kahlehisin,
Suet rautoihin rakensi;
Neuvoleevi karhujahan,
Susillehen suin puheli:
"Repäse emännän reisi".
Tarttui karhu kantapäähän,
Repäisi emännän reien.
Sillä kosti piian pilkan,
Naisen naurun paransi,
Pahan vaimon palkan makso.

Nykyisempiä Runoja ja Lauluja.

Armolliselle Keisarille Hänen kulkeissansa Brahen kaupungin läpitse.

Terve tultuas tuvillemm'
Isä! isosta kylästä,
Alexander armahimme!
Suuri Ruhtinas suloinen!
Katsomahan kaunihita
Avaroita armo-töitäs,
Joillas autoit avuttoman
Kansan Brahen kaupungisa:
Autioita asumahan
Poroin päällä ponnistahan.
Sulle Alku avullemme,
Ilon, onnen Ohjojalle.
Lähestyisä lähemmäksi
Tullessa tänne tuvillemm'
Muisto-patsahan panemme
Korotamme kunnia-portin;
Eipä puista pulskioista
Eikä kivist' kiiltävistä.
Syvyydesä sydämmemme
Alexander armahamme!
Muisto-kirjan kiinnitämme,
jost' ei ilmossa ikänä
Lapset lakkaa lausumasta,
Tulevaiset tutkimasta
Avaruutta armos suurta
Viisauttas verratointa,
Joillas kansat kaikenlaiset,
Poikaisetkin Pohjan maalla
Saatit kivaast' kiittämähän
Ylimmäisest' ylistähän
Rakkaudest' rakastamaan
Kuuliaisest' kumartamaan.

G. Borg.

* * *

Riemu-laulut runoisissa,
Veisatut silloin välehen,
Koska runot kuuluisimmat,
Suomen-laulut suloisimmat
Varsin hyvin vastatuksi
Oppineilta otetuiksi
Tulit tuolla Turkusessa
Kuuluisassa kaupungissa
Muiten kielten kumppaliksi.

Suomen kieli kankiaksi
Kyllä kuuluuvi kovaksi;
Vaan on sitä vakaisempi,
Synkiämpi, suloisempi,
Paljon sitä painavampi,
Täynnä tarkkoja sanoja,
Täynnä toimea tosinkin
Solmi-sanohin sujuva.

Tässä kielessä kovassa
Löydät lelly-lähteitä,
Jotka juoksevat joiksi,
Leviävät lammikoiksi,
Jotka janon jähdyttävät,
Kielen saavat sukkelaksi,
Kaikenlaisiin kelpaavaksi:
Jossas tahdot toimellissa,
Paljon parvessa puhua
Taivahasta tulisesta
Eli maasta matalasta,
Taikka tähtein talosta,
Niin on kieli kelvollinen.
Eli jossas joutasitkin
Leikki-sanoja sanella,
Ilo-puheita puhua,
Joutavia jaaritella;
Eli jossas ehdostasi
Ylöspidät ystäväsi
Jumalasta jutellakses;
Taikka että taipunetta
Mainitsemaan maallisia,
Kyll' on kieli kelvollinen,
Tuommosihin toimellinen,
Varsin luonnosta vakava.

Taikka tahdot tasaisesti
Ilman itsevallaisesti
Ilman solmuja sanella,
Joka päivästä puhua;
Eli jossa sovitella
Tahdot solmuhun sanasi,
Laulamalla lasketella
Mitä mieles meilistyypi;
Eli runohin ruveta,
Tott' on kieli kelvollinen,
Suomi siihenkin sujuva,
Varsin aivan kuin valettu,
Tuohon tuikki taipununna,
Aivan mielesi mukahan.

Siitä sanovat somaiset
Todistavat täyttä päätä,
Suomen kielen laulu-laskut,
Runot monet mainittavat;
Joit on juuri joukottaisin
Ylön paljon yli maassa,
Sakialta Savon maassa,
Pitkin koko Pohjolata,
Hunnakolla Hämehessä
Tuonne tänne tuiskutettu;
Joita matkii matkamiehet,
Loruttavat laulu-miehet,
Pidoissansa, peiahaisis
Häissä huiki hyppäeissä.
Nuoita nuoret nauru-suiset
Nuoita neitot näppäräiset
Vanhat vaarit vanuttavat,
Keskenänsä kertonevat,
Lempiästi laulelevat.

Näistä nyt nimitetyistä
Suomen kielen kukkaisista
Näemme poimitut parahat,
Koko lyhteet kootut,
Joista varsin vikkelästi
Visut viisahat vetävät,
Ilo suulla imelevät
Opin oikian urosten,
Suomen miesten mielen pidon,
Kielen luonnon kaunihimman.

Jospa vanha Väinämöinen
Tämän tietäsi todeksi,
Näistä saisi sanomia,
Totta vanha vetäysi
Tulis tänne Tuonelasta
Haappajaisi hartioillen
Kantelonsa kaappajaisi;
Tuopa itse ihmettelis
Kuinka Suomi korkiallen
Kämpiä ompi käennyt,
Oppineitten olkapäille:
Totta vanha viheltäisi,
kallistaisi kalloansa,
Löisi ristin rinnoillensa,
Hyppis varsin haltioissans.
Itse vanha Väinämöinen
Iloissansa istuissansa
Virittäisi vikkelästi
Kajaavaisen kantelonsa,
Jonka kielet kiinnittäisi,
Että kuuluisi kumina,
Havattaisihin humina
Tuonne Tornion talohon,
Pitkin koko Pohjolata,
Yli suuren Suomen saaren.

* * *

Toisin.

Jopa vihdoin viimeiseltä
Suomen Runot rohkiasti
Oppineilta otetahan
Silmäeltä selkiästi.

Nämä raukat rohjennunna
Eivät ole ensinkänä
Tähän asti astumahan
Vaka viisasten etehen:
Näm' on huuttu hullummaksi
Kaikkia kulo-periä.
Näiss' on luultu lumojitten
Oman olevan olennon,
Näill' on kuultu noitujitten
Pahat puhuvan puheet:
Näit' on peljätty peräti,
Sillä näissä noita-keinot
Kudotuksi katottihin.
Näit' on luultu luettavan
Pahan Pohjolan Emännän,
Pahan paksun Pirulaisen
Poloisille pojillensa;
Näiss' on sanottu saloa
Häivättänen henkittävän
Pimeyden pistoksia.
Näit' on peljätty puhua
Miehillen mielellisillen;
Niin on viimein villitetty
Kansa parka pahemmaksi
Ensimmäistä entistänsä:
Siit' on taiat, taikaukset,
Puhallukset, painamiset,
Sitä salemmin pidetyt;
Jost' on seurannut sekannus
Varsin semmoinen sohina,
Ett' on kansa kummitellu,
Salaisesti Saatanalle
Uhkiasti uhrannunna.

Nääkkös kuinka kavalasti
Pimeys on pimittänyt,
Sokeulla sovaisnunna
Taitavaiset Taikuritkin?
Paha valta valtiasna
Niin on ollut orjallisill',
Orjillen onnettomillen:
Ilki-valta ilkiästi
Niin on saanut sanomata,
Ilman päälle puhumata
Ilkiästi irvistellä.
Runot pahojen parilla
Ovat ollehet omina
Salaisunna, salaittunna.
Mutta jopa joutununna
Ovat ajat ankarimmat,
Että nämät noito-runot,
Ynnä muitten muukomitten
Lumo-laulujen lujien,
Ovat saadut Savoisista,
Tuodut Tornoan takoa:
Että jotka kauan ennen
Virret valjuna vaelsit,
Juoksit puoli pyörryksissä
Ylimaiden ympärinsä,
Nyt jo ovat Oppineitten
Katseltaak kämmenissä,
Joista Äiät äkkäjävät,
Kuinka kieli kallihimpi
Suomen kieli kaunihisti,
Sanoissansa suloisesti
Kietoo kummimmat kokohon;
Väliöillä vaattehilla
Vaatettaapi vähimmätkin
Asiat ja askarehet.

Tästä tiedätte sanoa
Työssä teidän oppinessa
Joka riidan ratkoneepi:
Onko Runot Ruomalaisten
Ainoastans ankarimmat?
Minä luulen luonnostani,
Että ovat omillemma
Karjalaisten kaunihimmat.

* * *

Vielä toisin.

Itse iso Ilmarinen
Iloitseepi itsellänsä,
Että Suomikin suloisin
Löytää yhden ystävänsä,
joka turvaa turvatointa
Muutoin kieltä kelvollista.
Itse Isä Ilmarinen,
Ynnä vanhan Väinämöisen
Tästä Teitä turvihinsa
Tahtoo temmata taansa.
Sen män tiedän Suomalaiset,
Kaikki myöskin Karjalaiset,
Ynnä polo Pohjalaisten,
Tehdä tahtovat todesta.

Suomi siunaavi Sinua,
Suomen kieli kerskajaavi;
Semmä tien kuin Suomalainen
Sydämmestä siunaelen,
Teillen toivotan hyvää!!

Nämä Runot kirjoitti Christfr. Ganander, Pappis-mies Pietarsaaressa, silloin koska edesmennyt Professori Porthan Turussa ulosantoi kirjansa Suomalaisten Runoin laadusta (De poësi Fennica); ja on ensimmäinen näistä samaan kirjaan sisällen otettu.

Susi ja Lammas.

Satu.

Susi suunsa kuivuudessa,
Janossa juuri jalossa
Virran vierehen samoisi,
Juoksi joen partahalle,
Kuhun lammas kurkkuansa
Tuli kanssa kastamahan.
Susi yksin ylemmäksi,
Lammas astu alemmaksi.
Sudella oli omana
Vielä tallella tapansa;
Murha mielessä makaisi,
Oli tahto tappamahan;
Etsi syytä synkiätä,
Aivossansa ajatteli
Päälle lampahan lakia,
Villan kantajan katalan.
Ensin sanoovi äkisti
Kysyyvi kyllä vihassa:
Miksi turmelet minulta,
Veden selkiän sevotat?
Lammas pelvolla peräti
Vastaisi vapisevainen:
Kuinka minä kultaiseni
Taidan tatroa vetesi?
Sieltä vesi vetäyvi,
Juokseevi tänne terävä.
Kuultua tämän totuuden,
Vakaisimman vastauksen,
Susi suuttuuvi enämmin,
Sanoovi vielä vihassa:
Kuuta on kuusi kulunna,
Sitte siirtynyt ohitse,
Kuin sinä paha sikiä,
Pahan elkinen etana
Mua kiivaasti kiroisit,
Sadattelit sakeasti.
Lammas vastaisi vakainen,
Ehkä pelvolla peräti:
Empä minä emäsäni
Ollut silloin siennynnä.
Susi suuressa vihassa
Sano juuri julmuudessa:
Sen on tehnyt selkiästi
Sinun ilkiä isäsi,
Jonka tähden joutumalla
Kostan kohtakin sinulle.
Siinä samalla sivalsi
Villa-miehen vikkelästi,
Surmasi suunsa sisällä,
Täytti vahtan vaillinaisen.

Satu semmonen sanottu
Niitä taiten tarkottaavi,
Jotka ehtivät etua,
Syytä juuri synkiätä,
Että kaatansa katalan,
Satimihin saadaksensa
Ihmisen ilman viatta,
Lähimmäisen leppeimmän.

Sammakko ja Härkä.

Satu.

Kerran sammakko kokesi,
Nälä-kotti näkemähän
Kuinka härkä heinikkota
Käveli nurmi ketoa,
Jota kahto kadehtien
Mieli-väärällä väkehen.
Sitä kadehti katala,
Mielessä pani pahaksi,
Ett' oli kaunis kasvannolta
Härkä koolta korea,
Jonka tähden joutumalla,
Ilman kauan kahtomatta
Runkonsa ruman peräti
Pöllö pöyhisti isoksi;
Kysy sitte sikiöiltä,
Lausu poika-laumallensa:
Olenko minä mitenkä
Suurempi härjän sukua?
Pojat kielsivät poristen,
Toden tunnustit totisen;
Kohta sammakko kopea
Innossansa ilkiässä
Raatonsa ratki vähäisen
Kohotti paljo kovemmin,
Lausu kanssa lapsillensa,
Niinkuin ennenkin äkiä:
Totta lienen liiaksikin
Koolta härjän kokoinen?
Pojat vastaisit vakaiset,
Taasen todella todistit:
Sua härkä suuremmaksi
Vielä näyttäävi vikevä.
Sammakko vihan väessä,
Vielä ylppiä yritti
Näköänsä näyttämähän,
Härjän kaltaista katala;
Mutta halkesi mukoma,
Siinä kaatu kasvatessa
Kuoli kummitellessansa.

Niin on yksi ylpeillä
Auki kadotus alati.

Laulu Papin Rouille 1:nä päivänä Toukokuussa.

Veis. k. Ruottalainen Laulu: Gubben Noach &c.

Papin Rouat, Papin Rouat nyt taas iloitkoon
Koska saavat luottaa
Että kaksi vuotta,
Vielä vissi, vielä vissi heillä turva on.

Äiät elää, Äiät elää, turvan tuottajat.
Ei ne Rouat huokaa,
Joill' on kyllä ruokaa,
Asuin sian, asuin sian hyvät laittajat.

Jotka riista, jotka riista kasvattavat kans,
Aittaan aivan hyvää,
Tarpeheksi jyvää,
Arkun sisäll', arkun sisäll', muuta aikanans.

Karja kaunis, karja kaunis aina lisäy,
Eikä maidon mahti,
Kellarista sahti
Juoksemasta, juoksemasta koskaan pysäy.

Viinan vilja, viinan vilja monta virvottaa,
Oluttakin nähdä,
Yllyttävät tehdä,
Joka monen, joka monen janost' kirvottaa.

Siis jo Rouat, siis jo Rouat pian vanukaat
Äiiänne kaulaan,
Niin kuin rauta naulaan,
Suuta pistäin, suuta pistäin heille sanokaat:

Elä kauan, elä kauan minun tukenan!
Paljon multa puuttuis,
Jos sull' Tuoni suuttuis,
Ennen aikaa, ennen aikaa panis hautahan.

Tämän Laulun on tehnyt Henrik Achrenius entinen Nimismies
Kalajoen pitäjässä.

Tavallinen Morsian Tanssi.

Nuotti kuin Ruottalaisella veisulla: Hör du Sparfve lilla.

Piika parvi paras!
Pidä varsin varas,
Nyt on pitkä tanssi edessäs.
Ota sulles pari,
Kyllä tulee vari,
Ennen kuin on temput kädessäs.
Riisu itses supi,
Heitä poies stupi,
Keviäksi lyötä,
Kuin on paljon työtä,
Ettei iso hiki
Tulis sua liki,
Jano, nälkä vihdoin väsyttäis.

Morsian jo astut,
Kyllä raukka kastut,
Ringin suuren sisäll' hopulla.
Ensin kaappaa Kaia,
Sitte sieppaa Maia,
Priita, Liisa, Stiina lopulla;
Vielä ota Anna, Leena ja Susanna,
Kerttu, Elsa, Saara,
Vappu, Kreeta, Klaara,
Kaikki järjestänsä,
Jotka ringis lentää,
Päätökseksi ota Malina.

Kuin on kaikki nähty,
Tämä temppu tehty,
Kolmas sitte ehti etehen.
Morsian ei säästä
Poies kruunu päästä
Käreypi kaunis kätehen.
Sitä näytteleepi,
Kauan käytteleepi:
Silmät ovat ummes',
Korvat kovin lummes':
Piikat samoavat,
Iloll' odottavat,
Saada sarvi kaunis rekehen.

Neljänneksi nähdään,
Että temput tehdään,
Uudet ilot aina alkavat.
Kuin on saatu sarvi,
Niin se piika parvi
Vielä rinkihin kokouvat.
Morsian se nähty,
Ennen kuin hän jähty,
Eron tanssin kanssa,
Kaikilt' piikoiltansa,
Ringis olles ottaa;
Viimein paris totta
Taiten tanssinsa lopettavat.

Sitte alkaa akat,
Niin kuin täydet vakat,
Laattialla itsens väännellä,
Siinä ilman taksaa,
Kuinka kukin jaksaa,
Morsianta kyllä käännellä.
Saavat kanssa huutaa,
Jos on heillä suuta:
Taas on meille nuori
Tuotu uusi muori,
Terve olkoon tulos,
Sisälle ja ulos!
Kaikki ämmät yhdell' äänellä.

Nyt se tanssi loppu;
Mutta toinen hoppu
Morsianta vielä noudattaa:
Vuoden päästä meri
Avauupi eri,
Joka häntä kyllä soudattaa.
Vasta käypi keli,
Eikä puutu peli,
Uuden tanssin tuisku,
Hyssytys ja huisku;
Silloin Tussa-lulla
Kyllä saadaan kuulla
Vaikka tänä vuonna Falla-laa.

Henrik Achrenius.