The Project Gutenberg eBook of Antigone, by Sophocles

Tätä tavallaan jo 3:tta Antigoneen suomennoksen painosta varten olen, kuten helposti huomataan, ottanut varteen sitä etevää, tarkkaa ja monipuolista arvostelua, jonka edellinen eli 1885 v:n painos sai osakseen seuraavan vuoden "Valvojassa" nyk. prof. O.E. Tudeer'ilta. Hänen neuvojaan ja vihjauksiaan, mikäli mahdollista, noudatellen olen melkein uudestaan kirjoittanut "Kirjallis-historiallisen johdannon" alussa sekä lyyrillisissä osissa koettanut parantaa "rytmillistä responsionia", y.m. siinä silti onnistumatta kuten olisin mielinyt. Alusta asti oli aikomukseni vain "keveällä kädellä" suorittaa tarpeelliset korjaukset, sillä perinpohjaisempien parannusten tekoon puuttui minulta sekä aikaa että halua. Näinpä saanee kyllä "Antigone" vielä odottaa lopullista juhla-asuansa astuakseen Suomen kansan katseltavaksi.

JOHDANTO.

[Ks. Schneidewin-Nauck'in Sophokl. painoksen johdantoa, K. Sittl.
Gesch. d. gr. Lit. y.m.]

Eräs kreikkalaisen kirjallisuuden pääominaisuus, joka luo sille omituisen elävyyden ja viehätysvoiman, on sen luonteva ja perin kansallinen kehitys. Kirjallisuus on sisimmässä yhteydessä kansan elämän kanssa ja kuvastaa tosiperäisesti tämän sisällistä ja ulkonaista historiaa. Samassa määrin kuin kansallishenki taisteluissa ja voitoissa kasvaa ja voimistuu, sekä korkeat aatteelliset voimat innostavat kansaa jaloihin töihin, alkaa myös runous ihanimpia kukkiansa kehitellä. Niinpä sen korkein muoto, draama, oli kukkeimmillaan kohta persialaissotain jälkeen, jolloin elon voimia uhkuva kansanvaltainen Atheena yhä laajemmalle levitti valtaansa ja kunniakas ulkonainen historia loi lukemattomia uusia elon-aiheita ja vaikuttimia hengen aloille.

Niinkuin helleenien kertomaruno syntyi ionilaisella ja lyyrillinen runous aiolilais-doorilaisella maaperällä, niin molempain korkeampi yhteys, draama, syntyi ja kehkesi kukalleen siellä, mistä koko Hellaan varsinainen hengenviljelys oli kotoisin, Atheenassa. Vähäpätöinen oli sen alku. Jokavuotisissa Dionysos- eli Bakkhos-juhlissa, joita vietettiin viininkorjuun jälkeen, oli jo kauan mainitun jumalan kunniaksi laulettu virsiä ja näissä kerrottu kaikenlaisia seikkailuja ja vaiheita, joita hän Satyyrien ja Sileenien seurassa maasta maahan kuljeksiessaan ja ihmisille viininviljelystä opettaessaan oli kokenut — kun Arion, Lasos, ja muut runoilijat (600-500 e.K.) alistivat nämä laulut l. "dithyrambit" taiteellisen käsittelyn alaisiksi. Vartavasten harjoitetut laulukuorot saivat, piirissä kiertäen alttaria, säkeistöissä ja vastasäkeistöissä esittää Bakkhon kohtaloita, samalla kuin Satyyriksi naamioitu henkilö erilaisin elein säesteli esitystä. Osottelevan aineksen kerran päästyä dithyrambiin, kehittyi tästä vähitellen täydellinen näytelmä. Tuon Satyyrin tai Sileenin tarvitsi vain aluksi sopivissa kohdin keskeyttää kuorolaulujen jonoa kertomalla kohtauksia jumalan elämästä; mitä vilkkaammin hän sen teki, elävöittäen esitystään sopivilla liikkeillä, sitä pikemmin katsojat olivat illusionin vallassa, ja draama oli valmis. Alettua tietä mentiin yhä edemmäs; alettiin käsitellä muitakin aineita kuin Bakkhos-piiristä otettuja. Sopivia aiheita tarjosi rikas sadusto jumalineen ja sankareineen, sitä enemmin mikäli eepillinen runous jo oli ehtinyt niitä muokkailla. Ja draamallisen aineksen rikastuessa supistui lyyrillinen yhä vähempiin, koskaan klassillisena aikana silti kokonaan katoamatta, sillä siksi elimellisesti se kuului antiikin draamaan. (Näin tämä draama, kun vielä sen lyyrilliset osat esitettiin soitannon yhteydessä, paraiten muistuttaa uuden ajan ooperaa.) Pian ei riittänyt enään tuo yksi henkilö kuoron kanssa puheita vaihtelemaan. Uudet aineet vaativat lisää toimivia henkilöitä ja näyttelijäin lukua täytyi lisätä. Kun sama henkilö esiintyi useammassa roolissa, tultiin kauan toimeen 2:lla varsinaisella näyttelijällä, kunnes toiminnan yhä vilkastuessa lisättiin 3:s, jopa joskus 4:skin (Sophokles).

Tärkeintä draaman kehitykselle oli kumminkin se seikka että varsinaiset runoilijat alkoivat sille neroansa omistaa. Dionyson taruaiheita ei enää varsinaisesti käsitelty muuta kuin n.s. Satyyridraamoissa. Myytillinen piiri, sankarisadut pysyivät kuitenkin koko klassillisen ajan sinä aarreaittana, josta tragediain aiheet etupäässä otettiin, jos kyllä jo toisinaan tosihistoriastakin niitä yritettiin ottaa. Yleisön naivi katsantokanta kuitenkin vielä sellaisia vieroi. Niinpä kerrotaan että, kun Phrynikhos (noin v. 490) näytelmällään "Mileton valloitus" sai katselijat heltymään kyyneliin, runoilijaa kiellettiin enään tätä kappaletta esittämästä, vieläpä tuomittiin tuhannen drakman sakkoihin syystä että hän muistuttamalla kansaa sen heimolaisia kohdanneesta onnettomuudesta oli tehnyt huonon palveluksen isänmaalleen! — Myöskin yksi Aiskhylon säilyneistä draamoista "Persialaiset", käsittelee samanaikuista historiallista tapausta (Salamiin taistelua). Runoilijan vakava uskonnollinen kanta painaa kuitenkin siihen saman leiman kuin hänen muihinkin näytelmiinsä.

Aiskhylon näytelmissä on draamallinen puoli, dialogi ja toiminta, jo anastanut pää-alan. Ja kuitenkin juuri tämä puoli, tapausten kulku, paljon vähemmin herättää harrastustamme kuin aate-sisällys. Kuinka erilaisia henkilöitä ja tapauksia A:n näyttämöllä esiintyykin, edustavat ne, itse tietämättänsä, perinnä ihmistä, joka — yksilönä tai yhteiskunnan ja valtion jäsenenä — kansalaisena, miehenä, vaimona — taistelee kohtalon kovuutta vastaan, ikävöiden onnellisempia oloja. Siinä ei ole erotusta helleenin ja persialaisen välillä. Muutamin rohkein piirtein ovat nuo aatteiden kannattajat hahmoiltu, usein jylhän suuriksi, karkeiksi. Eivät he paljo toimi, toiminta ei ole monimutkaista. Sitä enemmän he puhuvat.

Sophokles jatkaa kehitystä omaan suuntaan. Niin, hänessäpä antiikin draama kohosi sille korkeuden asteelle, josta se ei enää ylennyt, vaan pikemmin huononi, kuten kyllä näkyy, jos vertaa häntä Euripidekseen.

Jos Aiskhylos kunniakkaasti edustaa Solonin aikaista Atheenaa, sitä Atheenaa, joka voittorikkaasti puolusti Hellaan vapautta Itämaiden sortovaltiaita vastaan, on hänen nuorempi seuraajansa ja kilpailijansa Sophokles (496-405) Perikleen Atheenan loistava edustaja. Edistynyt kehityskanta ilmenee ehkä vähemmin aatteissa, joita S:n näytelmät esittävät, kuin näiden taiteellisessa tekniikassa. Mutta puhuu niistä sen ohessa erilainen henkinen luonnekin. Aiskhylos on ikäänkuin valtava vuorivirta, jonka komeutta täytyy ihmetellä silloinkin kun se vuolteihinsa tempaa monen sulokukkasen äyräältään. Tuota jylhää komeutta ei ole Sophokleen runottarella, mutta se ihastuttaa meitä lempeällä somuudellaan; pelkällä taitavalla näyttämölle-panollaan se saavuttaa etuja, joista ei Aiskhylos tiedä mitään. Ja niin oli ajankin maku muuttunut, että edellinen nuorena vasta-alkajana kilpailussa voitti ijäkkään mestarin ja ennen pitkää oli yleisön suosikki.

Sophokles oli tavattoman tuottelias. Tiedetään hänen sepittäneen ainakin 100 näytelmää, vaikka näistä on ainoastaan 7 täydellisesti säilynyt. Useista on kuitenkin jälellä arvokkaita katkelmia ja useampain hukkuneiden näytelmäin sisällys voidaan niiden nimistä ainakin osapuille arvata.

Aiheensa Sophokles tietysti ammensi sieltä mistä edeltäjänsäkin — kertoilevan kansanrunouden heruvista hettehistä. Ja hänen tapaiselleen runoilijanerolle nuo sankarit monenmoisine taisteluineen ja onnenvaiheineen tarjosivat kyllin aihetta runollisesti käsittelemään noita ihmiskunnan alati palautuvia tärkeitä elinkysymyksiä, mitä, miten ja miksi puuhaamme, pyrimme, suremme, iloitsemme, elämme, kuolemme, missä määrin olemme vapaita, missä kohtalon salavoimista riippuvia — sekä luomaan aatteensa kaikkien tajuttaviin, tenhoisiin, eläviin henkilömuotoihin. Noin 40:n näytelmän aiheet ovat Troian, 6:n Theeban satupiiristä; useihin on runoilija saanut aiheet Attikan saduista y.m. Samoja satuja oli jo Aiskhylos osaksi käsitellyt, kuten yhtäläiset nimetkin osottavat. Mutta mikä erotus näiden kahden välillä! Luulisi lukevansa aivan eri tapauksista kun esim. Aiskhylon "Khoephoroi" ja Sophokleen "Elektra" käsittelevät osittain samoja juttuja. Siksi erilainen on kummallakin koko käsityskanta ja runoilijaluonne. Sophokles tahtoi käsitellä aineitaan vapaammin ja itsenäisemmin inhimillisiä näkökohtia noudatellen. Ihmiselämä siveellisesti seulottuna, runollisesti valaistuna jäi hänen liikkuma-alakseen. Siksi hän mieluummin esittää mielen ja tunteen sisällistä elämää myötätuntoa herättävällä tavalla. Toisin Aiskhylos. Liikkuen halusti jumalain ja puolijumalain piirissä jättää hän ihmeille laajan alan, jolloin hän rohkean fantasiansa avulla etupäässä tahtoo tenhota silmää ja korvaa. Hänen omituisluontoinen siveellis-uskonnollinen katsantotapansa määrää tavallaan näytelmien ulkomuodonkin. Vakavalla mielellä syventyen satumailmaan ja sen aiheiden nojassa kehitellen aatteitaan valitsi hän tavallisesti samasta sadustosta 3 tragillisen ristiriidan jaksoa ja liitti ne kolmena näytelmänä yhdeksi "trilogiaksi", näyttääkseen koko sukupolvia peräkkäin vainoavan kostonhengen toimintaa. Jos ihminen kerran, ylpeillen etevyydestään tai valta-asemastaan, on röyhkeästi rikkonut siveellisen maailmanjärjestyksen, on hän vaatinut tämän järjestyksen valvojat, jumalat taisteluun, joka ei vähällä pääty. Ensi konfliktista syntyy uusia, rikoksista rikoksia. Zeus sallii ihmisten aikansa kostaa toisilleen, suo heille senverran tahdonvapautta, että he totellen pahan sisunsa ääntä samalla panevat toimeen hänen oikeutensa tuomioita. Mutta rikos ei silti lakkaa olemasta rikos; vasta kun kaikki räähkät on sovitettu, pahat rangaistu, vasta vaivojen ja vaurioiden takaa valkenee sovinnon päivä, jumalain armo ja viisaus vallitsee ja uusi elämä on mahdollinen siveellisellä pohjalla.

Näin Aiskhylos. Vaikka Sophokles kyllä hänkin antaa draamoilleen syvän siveellisen ytimen ja osaa konflikteja niissä kehitellä, saa hän kuitenkin kaikki sopimaan yhden draaman kehyksiin — puhtaasti taiteelliselta kannalta epäilemättä suuri edistysaskel. Hän ei tahdo etupäässä kehitellä uskonnollisia ja viisaustieteellisiä ongelmia, vaan tutkia ja käsittää ihmisluonteita ja sieluntiloja, perustellakseen niihin oikein ja todesti toimia, jotka vastustamatta vievät loppuratkaisuun. Psykologinen puoli, elämässä esiintyvä luonteiden kehitys oli pääasia, siten vasta saattoi draamallinen toimi luontevasti sujua. Näyttelijöitä lisäämällä tehtiin hienompi psykologinen kehitys mahdolliseksi. Nyt saattoi päähenkilön rinnalle astua syrjähenkilö vastakohdallaan edellisen kuvaa täydentämään ja valaisemaan, niinkuin esim. Antigoneen rinnalle Ismene, viekkaan Odysseun rinnalle suorasukainen Neoptolemos j.n.e. Luonteitten ominaispiirteiden selvetessä, vastakohtien jyrketessä toiminta varmistuu, puheenvaihto vilkastuu, repliikit käyvät kuin miekaniskut.

Jo vanhan ajan taidekriitikot (Aristoteles ja muut) tunnustivat Sophokleen ansiot. Hän oli heistä alallaan päämestari, joka onnistuneesti osasi yhdistää ylevää ja lempeää esitystapaa. Kun he, kuten mielellään tekivät, antoivat hänelle kunnianimen "tragillinen Homeros", pitivät he silmällä tuota vakavaa tyyntä suuruutta, joka halveksii kaikkea tyhjää koristetta, mikä on ulkopuolella runon omaa viehätysvoimaa; tuota selkeyttä, joka muutamalla sattuvalla piirteellä, jollakin toimivan henkilön sanansutkauksella esittää hänet elävänä eteemme. "Mehiläiseksi" he häntä sanoivat, joka osaa kaikkialta kerätä kaunista, jos kohta somuuden rinnalla tarvittaissa kyllä kuuluu pontevaakin puhetta ja ankaruutta. Mielellään häntä myös kiitettiin siitä että hän kuvailee ihmiset sellaisiksi, kuin heidän tulee olla ihanteensa mukaan, eikä Euripideen tapaan alennu harmaan jokapäiväisyyden pinnalle, esittämään heitä sellaisina kuin he ovat. Siinäkin siis Sophokles noudatti kultaista keskiväliä, sillä jos hän karttoi sulotonta, ikävää realismia, ei hän myöskään viihtynyt Aiskhylon utuilmoissa, joissa sankarit astuskelevat juhlallisen kankeasti, mahtipontisesti deklamoiden. Kuinka toisin Sophokleen henkilöt puhuvat, kuvastaen tekijänsä hienommin sivistynyttä aikaa, jolloin dialektis-retoorinen notkeus on kansalaishyve! Kaikki itse asiassa olevat syyt ja vastasyyt johdellaan niistä älykkäästi esiin ja ylimalkaan henkilöt niin sulavasti ja vaikuttavasti osaavat kantaansa puolustaa, että miltei jää viimeksi puhuneen puolelle. Epäilemättä Sophokleen taide, jos kyllä edellyttäen loistavaa luontaisneroa, kuitenkin enemmän on tietoisan selvän harkinnan ja ahkerain stuudioitten tulos kuin jumal'intoisen hurmauksen välitöntä luomaa. Kun hänen runollista sulosomuuttansa kiitellään, ajateltanee etupäässä kuorolauluja, joissa usein soi lämmin tunne kauniissa kielimuodossa. Kuoro ei, kuten Aiskhylon draamoissa, ryhdy toimintaan, vaan säilyttää lyyrillisen tehtävänsä. Vilkkaalla myötätunnolla seuraten toiminnan kulkua, on se päähenkilön milloin varottava, milloin rohkaiseva tai lohduttava ystävä. Sen mieliala vaihtelee tapausten mukaan, ja enimmästi se on toimijain harhaluuloon takertunut; mutta aina se kuitenkin säilyttää sitä sielun tasapainoa, jonka katsoja tarvitsee voidakseen objektiivisesti seurata tapausten menoa. Sattuvasti onkin antiikisen murhenäytelmän kuoroa nimitetty "idealiseksi yleisöksi". Välistä kuoro on korkeammalla siveellisellä kannalla, jolta se julistaa runoilijan omimpia vakaumuksia ja sen lauselmilla pyrkii näin olemaan yleispätöinen merkitys.

Jos sitten kysymme, minkä osan Sophokles jättää kohtalolle, niin kaikissa hänen tragedioissaan on lujana pääpiirteenä se, että ihmiset luulevat toimivansa vapaasti, mielensä mukaisesti, mutta perinnä vallitsee jumalallinen kaitselmus tai viisaus, jonka kanssa yhteen törmätessään inhimillinen lyhytnäköisyys joutuu häviölle. Siveellisten periaatteiden, ylempien ja alempien harrastusten taisteluista — jommoisia jumalat panevat toimeen ihmismaailmassa ihmisten kautta, kun eri henkilöt ajavat (tai luulevat ajavansa!) mikä valtion ja kirjoitettujen lakien, mikä heimohengen, perherakkauden ja luontaisoikeuden asiaa, ja useimmiten vain alhaiset intohimot riehuvat ja telmivät — koituu lopputuloksena korkeamman siveellisen velvollisuuden laki: se tieto ja tunnustus, että syyt on sovitettu, verivelat pois pyyhitty ja uusi elämä mahdollinen ainoastaan jumalallisen anteeksiannon perustalla, nöyrästi taipumalla ylimmän viisauden alle. Sophokles antaa henkilöilleen väljemmän toiminta-alan kuin Aiskhylos; mutta heidän lumoustilansa tavallisesti vain edistää sen asian voittoa, jota he tahtovat vastustaa. Kun he samalla toimivat yksilöisluonteensa mukaisesti, kantavat he oleellisesti kohtalonsa omassa povessaan. Semmoisenaan oikeutetunkin ihmispyrinnön täytyy jäykässä johdonmukaisuudessaan loukata toisia yhtäoikeutettuja tai parempiakin pyrintöjä, ja vihdoin joutua korkeamman järjestyksen kanssa ristiriitaan ja — kukistua. Kukistuneet sankarit tavallisesti vihdoin tunnustavatkin, että heidän häviönsä oli vain jumalallisen lain voitto — ja siinäpä se tragedian ylentävä momentti juuri onkin. Ennen loppuratkaisua kaikki luulevat olevansa oikeassa, rautaisella lujuudella he puolustavat kantaansa ja vetoavat periaatteihin, joista muka oikeus, kohtuus ja sielunjalous kieltävät heitä luopumasta — kunnes hillitsemättömällä kiihkollaan jouduttavat kohtalonsa. Kun he kuitenkin tavoittavat jaloja päämääriä, herättävät he sortuessaan sääliämme. Heissä sortuu jotakin suurta ja jaloa — ja siinä se varsinainen tragillisuus on.

Näiden yleisten näkökohtain kannalta on myöskin "Antigone" tarkastettava. Sen kantatarun tapaukset ensin lyhyelti kerrottakoon.

Sittenkuin Theeban vanha kuningas Oidipos oli kohtaloonsa sortunut (ks. selit. v. 2), sopivat hänen poikansa Eteokles ja Polyneikes hallitsemaan vuorotellen kumpikin vuotensa. Mutta kun Eteokleen vuosi loppui, ei hän jättänytkään valtaa veljellensä. Tästä pakeni Polyneikes Argon kuninkaan Adraston luo, jonka tyttären hän nai. Adrastos päätti asettaa vävynsä Theeban valta-istuimelle, ja teki sitä varten muutamain muiden ruhtinasten kanssa sotaretken, kuuluisan "seitsemän ruhtinaan retken", Theebaa vastaan. Nyt syttyneessä verisessä, hurjista vehkeistään tunnetussa sodassa heitti veljespari henkensä, mitellen miekkoja keskenään, ja vihollisjoukko, joka jo oli vähällä valloittaa kaupungin, saatiin pakoon ajetuksi. Valta-istuimelle nousee nyt veljes-vainajien eno Kreon, valtias-arvostaan ylpeästi pitävä itsevaltainen mies, joka vaatii että hänen, valtiaan tahto pitää oleman lakina kaikille. Eteokleen ruumiin hän haudatti säällisesti, mutta Polyneikestä, joka oli tuonut vihollisjoukon kotimaahansa, kielsi hän kuoleman uhalla hautaamasta ja heitätti hänen ruumiinsa kedolle petojen ja lintujen raadeltavaksi. Silloin Antigone, Oidipos vainajan ylevähenkinen, jäntevä tytär, päätti, uhmaillen valtiaan kovaa, luonnotonta kieltoa, osottaa sisar-rakkauden pyhää velvollisuutta kuollutta kohtaan ja uskonnollisilla menoilla toimittaa hänelle säällisen hautauksen, joka paitsi sitä oli tärkeä kuolleen rauhalle toisessa maailmassa. Huolimatta hennon sisarensa Ismeneen varotuksista panee hän aikeensa toimeen — mutta joutuu kiinni ja tuodaan vihaisen Kreonin eteen. Pelkäämättä tunnustaa hän kohta tekonsa puolustuksekseen lausuen, että korkeampana Kreonin säännöksiä ovat jumalien ikuiset, kirjoittamattomat lait, jotka säätävät pyhiä velvoituksia kuolleita kohtaan. Mutta Kreon, joka vain näkee Antigoneen työssä kapinanvehkeen valtias-tahtoansa vastaan, joutuu vihan vimmaan ja tahtoo heti toteuttaa kuoleman-uhkauksen. Silloin ilmestyy Ismene suruisena ja väittää, lievittääkseen sisarensa rangaistusta, itsensä osalliseksi työssä; Kreon näkyy uskovan sen ja lykkää asian ratkaisun vähä tuonnemmaksi. Silloin tulee Haimon, Kreonin poika ja Antigoneen sulhanen, ja pyytää hartaasti isäänsä luopumaan päätöksestään. Mutta tämä jää järkkymättömäksi; katkeralla mielellä Haimon rientää pois ja Kreon yltyy niin intohimossaan, että antaa käskyn heti surmata Antigoneen. Tämä on — niin hän vaatii — elävältä suljettava Labdakidein vanhaan, maan-alaiseen hautaholviin, siellä nälkään kuolemaan. Tuomio pannaankin viipymättä toimeen, ja vasta kuolon kauhujen ääressä herää Antigoneen sydämessä kaiho ja katkeruus siitä, että hänen nuorena on jättäminen elon ilo ja valo ja rakkautensa. Nyt on Kreon tuhotyöllään jouduttanut kohtalonsa ja kohta sen salamat iskevätkin häneen. Vanha Teiresias tietäjä julistaa hänelle hirveää onnettomuutta; hän säikähtää ja tahtoo peruuttaa päätöksensä — mutta liian myöhään! Antigone on hautatyrmässä itse lopettanut henkensä; Haimon hurjan epätoivon vallassa tappaa itsensä armaansa vieressä, ja Eurydike, Kreonin puoliso, kuultuansa armaan poikansa kohtalon, surmaa myös itsensä. Kreon yksin jää elämään, hirveitä omantunnon tuskia kärsimään. Hän oli polkenut perheellisen rakkauden pyhät tunteet; hänet rangaistaan siten, että koko hänen oma perheellinen onnensa murskataan maahan.

Tästä käsin on tahdottu päästä näytelmämme periaatteesta selville. Eikä se näykään piilevän pimeässä. Onhan siinä ristiriidassa perheen inhimillinen oikeus ja sitä ahdistava valtiollinen säännös, ja edellisen lopullinen voitto näyttää, että se hallitus, joka ei seiso perheellisen elämän, perhe-rakkauden pyhällä pohjalla, kaataa itsensä. Kahden riitaisen aatteen edustajat ovat luonteeltaan sellaisia, että heidän toiminnastaan täytyy syntyä tällainen loppupäätös. Toiselta puolen Antigone, joka jalon henkensä koko innolla pyrkii ja annaiksen alttiiksi sen hyväksi, mitä hänen sydämensä ja tapa sanoo hänelle pyhäksi ja oikeaksi. Toiselta puolen Kreon, joka itsepintaisella kiihkolla, ihmisistä ja jumalista väliä pitämättä, väkisinkin ajaa perille sen, minkä hän tahtoi uskotella itselleen ja muille olevan oikeutettua huolenpitoa yhteisestä hyvästä, mutta mikä itse asiassa oli vain itsekäs valtiaan-oikku, epähurskas työ. Varotuksista huolimatta hän silmittömällä kiihkollaan valmistaa oman perikatonsa. Vaan Antigone kuollessaan on marttyyri-loisteen kirkastamana, joka hänen asialleen valmistaa voiton.

Mutta kenties lukijalle olisikin mieluisinta kuulla mitä oma Runebergimme aikoinaan on näistä asioista miettinyt, silloin kun hän kirjoituksessaan: "Några ord om poemet Fjalar och Saimas kritik öfver detsamma" (Muutamia sanoja Fjalar runoelmasta ja Saimaan sitä koskevasta arvostelusta) lyhyesti, mutta runoilijan tarkalla aistilla selitti Sophokleen Antigoneen perusaatteen. Näin puhuu Runeberg:

"— — — Jos runoilijan tarkoitus olisi ollut kuvailla taistelua perheen ja valtion välillä [kuten J.W. Snellman 'Saimassa' oli väittänyt, kun hän arvostellessaan 'Kung Fjalar'ia' koetti selittää sitäkin yhtäläiseltä perheen ja valtion välisen ristiriidan kannalta], niin olisipa kaiken järjellisyyden mukaan valtion ja sen edustajan Kreonin pitänyt päästä voitolle, vaan perheen-etujen ('familjeintresset') olisi alemmanarvoisena momenttina pitänyt joutua häviölle Antigoneen murtuessa. Mutta kaukana siitä että näin käypi, lausuu Antigone vielä kuollessaan sen iloisen vakaumuksen, että hän kärsii korkean, pyhän asian puolesta, kun sitä vastoin kuningas, herättyään mieltänsä malttamaan, soimaa itseään teoistaan ja valittaa sokaistustaan, joka on saattanut hänet unohtamaan ylempää syntyperää olevia lakeja kuin mitä hänen omat valtiaskäskynsä ovat. Tämän asianlaidan oivaltamiseksi, joka niin selvin sanoin lausutaan, täytyy etsiä näytelmän perus-aate toisaalta kuin mistä Hegel [ja häntä seuraten Snellman] uskoi sen löytäneensä, ja taidetaanpa osata siihen jotenkin likelle, jos sinä pidetään Kreonin musertunutta ylpeyttä, hänen rangaistustansa siitä, että hän itsekkäästi on noussut sotimaan erästä pyhää tapaa, jumalallista lakia vastaan. Hänen julistamansa kielto haudata tuota kuollutta oli vain hallitsijan-oikun ilmaus hänessä, ei tarkoittanut yhteiskunnan hyvää, ja loukkasi sitä oikeutta, joka kreikkalaisen uskon mukaan manalan jumalilla oli omistaa jokainen kuollut ja jota ei itse Zeuskaan saanut heiltä kieltää. Tämä oli Kreoonin rikos ja siksi sokea tietäjä Teiresias puhuttelee häntä näin" (kts. säkeitä 1070-1076).

Alusta alkaen Kreon esiintyy röyhkeästi vaatien käskyjänsä toteltaviksi, ei siksi että hän luulee niiden lausuvan korkeampaa lakia, jumalan tahtoa, vaan ainoastaan sentähden että hän on ne hallitsijana julistanut. Niinpä hän sanoo:

Antigone sitävastoin katsoo itseään alati vain korkeampain käskyjen toimeenpanijaksi, joiden edessä Kreonin säädösten täytyy raueta tyhjiin, ja hän on mielestään, vainajan sisarena, lähinnä velvotettu esiintymään sellaisessa tehtävässä.

Niinpä hän vastaa kuninkaalle, kun tämä moittii häntä käskynsä rikkomisesta:

Mutta eipä Antigone yksin katsele Kreonin säädöstä tältä kannalta. Se on muidenkin näytelmässä esiintyvien henkilöiden silmissä rikos. Kun Kreon lausuu pojalleen:

Jopa kuorokin, joka muuten saa kuulla Antigoneelta moitetta siitä että se kuningasta peläten sopimattomasti salaa omaa mieltänsä, saattelee neitoa, kun hänet viedään elävältä haudattavaksi, tällä laululla:

Selvimmin tuo sokea tietäjä ilmoittaa että Kreon hänen mielestään on loukannut jumalien oikeuden ja siten vetänyt ei ainoastaan itse päällensä, vaan myöskin yhteiskunnan päälle heidän uhkaavan vihansa, kun hän, kerrottuaan uhritoimen pahan-enteisiä ilmeitä, lisää:

Tässä huomaa varsin selvästi ajateltavan Kreonin toimineen itseään varten eikä valtion etu silmämääränään, niin että siis toinen noista luulluista keskenään taistelevista momenteista tässä näytelmässä kokonaan puuttuu. Jos taas asiaa käsitetään niin, että Kreon, sokaistuneena uskostaan hänelle muka yksinvaltiaana tulevasta oikeudesta ja vallasta, on astunut taisteluun jumalia vastaan, ja että Antigone sitävastoin näiden lakien mukaan rikkoo hänen lakinsa, niin näytelmän loppupäätös näinkin näyttää kauniilta ja johdonmukaiselta, sensijaan että se toiselta kannalta katsottuna olisi yhtä aiheeton kuin tunnetta loukkaava. Tosin Antigonekin murtuu, mutta kuinka toisenlaiselta soikaan hänen hyvästijättösanansa (säkeissä 891, 892 j.n.e.), joissa hän niin iloisesti lausuu toivonsa saada rakastettuna ja rakastaen jälleen nähdä isänsä, äitinsä, veljensä, ja sitten luottamuksellisesti kysyy: "minkä taivaan käskyn rikoinkaan?" — kuinka toisenlaiselta kuin Kreonin sydäntä vihloava epätoivo, kun hän, menetettyään poikansa, jonka vielä keskellä kuolemaa kytevän vihan hän on päällensä vetänyt, tuntien syyllisyytensä puhkeaa puheiksi: "Voi minua!" — j.n.e. (säk. 1261-1269) ja kuoro vastaa hänelle: "nyt vasta, liian myöhään, näyt oikean asiantilan älyävän". — —

Koska teatteri oli saanut alkunsa Dionysosjumalan juhlista, niin se ympyriäinen tai puoliympyränmuotoinen avara kenttä eli tanner (orkhestra), jolla juhlakuoro suoritti jumalan kunniaksi laulujansa, kierrellen kentän keskellä olevaa thymele nimistä alttaria, oli teatterin ensimäinen ja oleellisin osa, joksi se jäikin vielä sitte kun näytelmä jo alkoi itsenäisemmäksi kehittyä. Näytelmä saattoi sitä vähemmin alkuperänsä unohtaa, koska se vielä sittenkin, kun itse näytteleminen jo tuli pääasiaksi ja vaati yhä taitehikkaammin rakennettua teatterirakennusta, perinnä kuitenkin tarkoitti viinin ja runollisen innostuksen jumalan juhlimista, jossa kuorotanssit lauluineen olivat pääasiana. Jos ei muuta, jäi kuoro kuitenkin kuvaamaan yleistä mielipidettä tai kansassa elävää siveellistä tajuntaa. — Kuoron laulut, joita esiteltiin mukasoitolla, olivat joko yhteislaulua, jaettuna säkeihin ja vastasäkeihin, tahi yksityislaulua. Edellisen nimi oli parodos ("sisäänastumalaulu"), ja kuoro lauloi sitä, astuessaan sivukäytävistä määräpaikalleen orkhestrassa; stasimon ("asemalaulu"), jos se lauloi sen määräpaikaltaan. Näiden kuorolaulujen kautta jakautui näytelmä eri osiin, joita sopii verrata uudenaikaisiin näytöksiin tai kohtauksiin: 1) prologos (alkunäytös), joka käy edellä parodoa; 2) epeisodia (välinäytökset), jotka ovat parodon ja stasimonien välillä; 3) eksodos (loppukohtaus), viimeisen stasimonin jälkeinen osa.

Kuoron olopaikka oli siis orkhestra, joka osotteli mitä milloinkin, aina sen mukaan mitä kappalta näyteltiin. Jos näyttämö esim. kuvaili kuninkaanlinnaa, oli orkhestra se julkinen kenttä, jolle kansa kokoutui asioitansa hallitsijalle esittämään; jos sotapäällikön telttaa, oli se soturien kokouspaikka leirissä; templin edustalla oli se etupiha j.n.e. Näitä eri tarkoituksia varten orkhestraa ei mitenkään erittäin koristettu, yleisö ymmärsi ilmankin, mitä se milloinkin oli olevinaan. — Esirippua ei käytetty vielä pitkiin aikoihin. — Kuoron jäsenten lukumäärä oltuaan alkuansa ehkä 50 kansalaista, supistui sitten draaman kehittyessä paljon pienemmäksi, tehden lopuksi vain 12 tai 15. 2) Orkhestran takana ja sen tasapinnassa oli näyttämö (skene). Jos tämä oli kiintonainen rakennus, lähti siitä tavallisesti oikeasta ja vasemmasta päästä rinnakkain kaksi ulkonemaa (paraskenia); näiden väliin jännitettiin koruseinä (proskenion), joka aina näytelmän mukaan kuvaili milloin mitäkin. Tämän edustalla orkhestraan asti ulottui n.s. "puhumo", jolle näyttelijät tavallisimmin astuivat sanottavansa sanomaan, tehtävänsä tekemään. Tällainen oli kreikkal. teatteri pääpiirteissään silloinkin kun se Atheenassa ja monessa muussa kaupungissa rakennettiin kivestä. Siinä oli nuo kolme osaa: orkhestra, näyttämö ja 3) katsomo. Tämä viimeinen tehtiin hyvin tilava; niinpä Atheenan Dionysos-teatteriin mahtui noin 14000 henkeä; mutta olipa vielä isompiakin. Jotta katselijat sitä vapaammin voisivat nähdä mitä näyttämöllä toimitettiin, valittiin paikka niin, että koko teatterirakennus sijaitsi vuoren rinteellä: alinna olivat näyttämö ja orkhestra; tästä kohosi sitten yhä laajenevissa puoliympyrän eli hevosenkengän-muotoisissa kaarissa katsojain kiviset istumarivit, parin samankeskuisen käytävän kautta jaettuina kerroksiin, joiden eri osat porraskäytävät erottivat toisistaan. Mitään kattoa ei levinnyt teatterin ylitse, ainoastaan pahalla säällä vedettiin jollakin hinauskoneella katsojain suojaksi kangaspeittoja sen yli. Eturiveillä istuivat kilpatuomarit, sotapäälliköt, papit y.m. arvohenkilöt; taampana muut kansalaiset ja naiset, ylinnä orjat. Sisäänpääsö oli alussa maksuton; sittemmin suoritettiin pääsymaksu teatterin vuokraajalle; Perikleen ajasta alkaen maksettiin köyhempäin kansalaisten pääsöraha, 2 obolia [noin 30 penniä] hengeltä, valtion varoista. Näytännöt alkoivat jo aamulla, teaterissa syötiin ja juotiin. Yleisö osotti vapaasti ja kuuluvasti mieltymyksensä tai paheksumisensa näytelmän johdosta.

ANTIGONE

Antigone, theebalainen kuninkaantytär.
Ismene, edellisen sisar.
Kuoro, theebalaisia vanhuksia.
Kreon, Theeban valtias.
Vartija.
Haimon, Kreonin poika.
Teiresias, tietäjä.
Sanansaattaja.
Eurydike, Kreonin puoliso.

Kaksi Kreonin palvelijaa.
Teiresiaan saattopoika.
Kaksi Eurydikeen naispalvelijaa.

Antigone. Ismene. (On aikaisin aamulla. Antigone seisoo linnan edustalla, mietiskellen. Ismene lähenee linnalta päin. Antigone käy häntä kohden, katse lempeänä, mutta vakaana.)

Ismene, armas siskosen', oi tiedätkö
Sä yhtään tuskaa Oidipoosta tullutta,
Jota Zeus ei meidän eläissämme koittaa sois?
Sill' eipä mielihaikeaa, ei tihoa,
Ei tahraa, solvausta löydy, joit' en ois 5
Jo nähnyt mun ja sunki kyllin kärsivän.
Ja taas — mink' oudon käskyn kuuluu valtias
Kaikelle kansallemme äsken antaneen!
Oletko kuullut? vai sun tietämättäskö
Omaisiamme vainolaisen vitsa lyö? 10

Ei armaistamme, Antigone, oo tietoa
Suloista mulle saapunut, ei surkeaa,
Siit' asti kuin yks' päivä kaksi veljestä
Meilt' otti, kaksintaisteluun ne kaataen.
Ja nyt, kun viime yönä Argon armeija 15
Pois läksi, enpä tiedä muuta liiempää,
Mist' onnen' oisi kostunut tai riutunut.

Sen arvasin: siks' portin ulkopuolelle
Sun kutsuin, että kuulisit mua yksin vain.

Niin, eikö veljellemme toiselle Kreon
Suo haudan kunniaa, vaan riistää toiselta!
Kyll' Eteokleen hän kuuluu, niinkuin oikeus
Ja tapa vaatii, kätkeneen maan helmahan,
Jott' arvon hälle Tuonen haamut antavat; 25
"Vaan kurjan vainajan Polyneikeen ruumista
Maan multaan älkööt kansalaiset kattako
Ja häntä älkööt surko — niin hän kuuluttaa
Vaan haudast', itkust' osatonna linnuillen
Sulo-aarteen tähtääjille saaliiks' jääköhön!" 30
Kas näin Kreon tuo oiva kuuluu sinullen
Ja mulle, sanon mullekin, jo säätäneen,
Ja tulevan tänne niille julki lausumaan,
Jotk' eivät tiedä viel'. Ei pieneks' asiaa
Hän katso: ei, vaan kiellon rikkojaa, ken lie, 35
Uhkaapi kivityksen kuolo julkinen.
Näin asian laita on, ja kohta näyttää saat,
Jaloko oot vai kehno kelpo-heimossas.

Mitäspä, koito, ollen näin, ma hyödyttää
Sua voin, jos langat solmian tai irroitan? 40

Niin — omanpa veljeni ja, vaikk'et soisikaan, 45
Sun veljes! Enpä petturiks' saa joutua.

Voi, sisko, muista, kuinka kurja-maineisna
Ja inhottuna isämme sortui kuoloon, kun 50
Hän harhatyönsä itse ilmi saatuaan
Silmäinsä soihdun omin käsin sammutti;
Kuink' äiti-vaimo — voi sitä kaksoisnimeä! —
Henkensä raiskas hirttopaulan palmikkoon;
Ja kuink' yht'aikaa veljespari, vaihdellen 55
Nuo kurjat surmaa keskenänsä, kuoleman
Yhteisen saivat, veikko veikon kalvasta.
Nyt olemme heimon ainoat me. Aattele,
Kuink' kurjimmasti kuolemme, jos valtiaan 60
Me vallat, käskyt laittomasti poljemme.
Myös muistakaamme, että oomme naisia,
Joit' ei oo luotu miehiä vastaan sotimaan.
Kösk' ohjaa meitä mahtavammat, käsky tuo
Toteltavamme on ja ankarampikin.
Rukoillen tuonelaisia siis antamaan 65
Anteeksi, että näin mun tehdä pakko on,
Ma niitä, joilla hallitus on, tottelen:
Sill' liikanaisiin mieletönt' on pyrkiä.

En vaadikaan sua! Niin, jos vasta mielisit
Mua auttaa, en sun avustas ma huoliskaan. — 70
Vaan ollos kuinka tahdot vain: ma veljellein
Luon haudan; sitten kuolo mulle kaunis on.
Rakkaana luona rakkahan saan nukkua,
Rikoksen pyhän tehtyäin. Kas kauemmin
Mun tulee Tuonta miellyttää kuin maalimaa: 75
Siell' asun aina. Vaan jos tahdot, halveksu
Mit' arvollist' on taivaallisten silmissä.

En halveksu; vaan enpä pysty luonnoltani
Uhalla kansalaisten mitään toimimaan.

Sä tuota syyksi teeskele! ma lähden nyt 80
Veljelle rakkaimmalle hautaa luomahan.

Älähän työtäs ilmaise vain kellekään!
Se salaan kätke! niin mä myös oon puolellas. 85

Ei, huuda julki vain! Oot kahta inhempi,
Jos vaiti oot, jos kaikillen et julista.

Jos virkat noin, mua suututat, ja syystä saat
Myös vainaan vihat kokea tuoneen tultuas.
Suo mun ja tuhman mieleni vaan kärsiä 95
Nuo kauhut: enhän kärsine niin kauheaa,
Etten sais' käydä kunnialla kuolemaan.

No mennös siis, jos mielit niin! Se tiedä vain,
Et viisas oo, tok' armahilles armahin.

(Molemmin lähtevät: Ismene kotia, naisten suojiin; Antigone kaupungin porteille päin, joiden edustalla Polyneikeen ruumis viruu pitkänään.)

II.

(Theeban vanhuksia astuu kuorona teaterin sivukäytävistä "orkhestra" nimiselle näyttämön edustalle. Korotetuin käsin he tervehtivät aamuauringon nousua.)

Auringon säde, kirkastat nyt 100
Armahampana entistäs
Seitsenporttia Theebaa;
Jopa, päivän silmä kultahinen,
Yli Dirkeen vuolletten
Sinä nousit taivahalle, 105
Syöstyäs Argon valkeakilvet,
Vainoverhoiss' astelevaiset
Urhot rientämähän pakosalle
Huimaa karkua kauas.
Polyneikes, riidoin riehuva mies, 110
Vihamiehen maahamme saattanut ol'.
Kuin kotka se kirkuillen kimeään,
Lumi valkea verhona lentimien,
Lens' maan yli välkkyen peitsistään
Tuhansista, ja pään 115
Pääll' leijui myös kypär'töyhdöt.

Kattoin kohdalla seisahtui se,
Seitsenporttia saartaakseen
Surmakalpojen kuiluun;
Vaan pois hän karkasi, ennenkuin 120
Sai vertamme juoda ahnain suin;
Eik' ehtinyt säihkyvä soihtu
Tornein piiriä polttaa.
Sellainen sotatelme nous' —
Theeban taistelevan lohikäärme 125
Kotkan selkeä lyömään.
Sill' ylpeä kerskaus inhottaa
Kovin Zeuta. Nähden tulvana vaan
Heit' aaltoavan, uhomielinä, kun
Heill' yllään kultia kalskui, 130
Salamoin hän ruhjasi urhon sen,
Joka huipullen
Riens muurein, "voittoa" huutain.

Syöstynä sinkosi kimmoten urho maahan
Valkean-viskuri, kun raju-voimin ryntäs, 135
Riehuen vainoa vaan,
Vimmaa tuulten telmivien.
Toisin Zeus oli säännyt,
Toisia toinen kohtalo mursi:
Ankara Aares hurjia sorsi, 140
Sankari voiton.
Nuo seitsemän urhoa, ahdistain
Kukin porttiahan, veroks' antoivat
Pakohon ajavalle Zeulle
Asut vaskiset; vaan nuo kaksi 145
Saman äidin ynn' isän siitelmää,
Verimiekoin rynnäten vastakkain,
Tylyt yhteiskuolon saivat.

Saapunut on ikimainio Voitto meille,
Riemuten riemua valjaskuulun Theeban.
Nyt sotamelskeet
Jättäkäämme jo unholaan! 150
Nyt ikiluojain liesillen
Mennen, tanhutkaamme kaiken yötä!
Bakkhos johdelkoon ilotyötä,
Suosija Theeban!

Kas tuolla Menoikeun poika Kreon, 155
Tään maan kuninkaana jo uutena, uus'
Jumalain ikisallima johtajanaan,
Lähenee! Mitähän ajatellee,
Kun meit' ikämiehiä neuvotteluun
Hän kutsunut on 160
Sekä käskenyt airuen äänin?

III.

Jo, miehet, myrskysäällä horjui valtio,
Vaan hukkumasta jumalat on sen varjelleet.
Teit' airueilla ennen muita kutsutin
Ma tänne, tieten teidän aina Laioksen 165
Istuinta kunnioittaneen ja valtikkaa;
Ja toiseks': Oidipos kun maansa pelasti
Ja sitten sortui, jäitte hänen lapsiaan
Viel' uskollisna hartahasti lempimään.
Kun kaksintaiston kuolemaan yht'aikaa nuo 170
Nyt sortui, veljessurman miekan-iskuja
Välinsä lyötyään ja saaden toisiltaan,
Niin jääpi mulle valta-istuin, hallitus,
Kun vainajain oon heimolainen läheisin.
On mahdotonta miehen mieltä tuntea, 175
Sen tahtoa ja aatteluita, ennenkuin
Hän ilmoitaksen halliten ja säädellen.
Ken kokonaista valtakuntaa vaalien
Ei ryhdy kelpo-keinoihin ja -neuvoihin,
Vaan suunsa sulkee, niitä näitä kartellen, 180
Minusta on ja ain' on ollut kurja mies.
Ken ystäväänsä ylemmäksi arvostaa
Kuin omaa maataan, hänpä aivan arvoton.
Sill' enpä mä — sen tietää kaikki-katsova
Zeus! — vaiti ois, jos onnen eestä turmion 185
Kansaamme kohti kulkevan ma näkisin.
Maan vainolaist' en myöskään mielis milloinkaan
Ma ystäväksen', tieten että synnyinmaa
Se vankka laiva on, jok' oikein kulkien
Meit' ystävyyden valkamiin myös korjailee. 190
Kas näillä aatteill' aion kansaa vaalia;
Ja käskyn niihin sointuvan jo julkaissut
Ma kaupungille Oidipoon oon pojista:
"Tuo Eteoklès, jok' isänmaansa suojaksi
Taistellen kuoli sankarkuolon kauniimman, 195
Hän haudan saakoon ynnä kaikki uhritkin,
Jotk' uljahinten myötä seuraa tuonelaan.
Vaan veljeään — ma Polyneikestä tarkoitan —
Jok' isänmaan ja omat heimojumalat
Tulella tahtoi juurta jaksain tuhota, 200
Paosta kotiin tultuaan, ja kansansa
Veretkin juoda, viedä pois sen orjuuteen, —
Hänt' eipä ykskään — kansallen niin kuulutin —
Saa itkein surra, peijaisilla juhlia:
Hän haudatonna lintuin syötti olkohon 205
Ja koirain ruoka, haaska rietas katsella!"
Se on mun tahton'; eikä multa ainakaan
Saa kelpomiesten palkkaa konna konsanaan,
Mut isänmaamme ystävät saa kuoltuaan
Mult' yhtä suuren kunnian kuin eläissään. 210

Sun mieles on, Kreon Menoikeun poika, tää
Maan vainolaisen suhtehen ja ystävän.
Lakia voinet säädellä jos millaista
Niin kuolleillen kuin meille, jotka elämme.

Oi valtias, en väitä että kiireissäin
Ma hengästyin, en heittämästä jalkojain
Ripeesti: seisahduinpa usein huolissain 225
Ja vääntelime tiellä palatakseni.
Sill' ääneen sieluni paljo mulle haasteli:
"Miks' riennät, raukka, rangaistusta saamahan?
Vai jäätkö, kurja? Jos Kreon sen toiselta
Saa kuulla, kuinka silloin saatkin parkua!" 230
Näin harkiten ma saavuin vitkaan, viipyen;
Ja näin se matka lyhkäinenkin pitkenee.
Vihdoinpa voitti tänne-käynti. Vaikka lie
Sanani joutavaa, sen lausun kumminkin;
Sill' astelenpa siihen toivoon turvaten, 235
Ett' onnen sallimat ma kärsin, muuta en.

Ensiksi tahdon omat seikat selvittää:
En tekoa tehnyt enkä nähnyt tekijää.
En syystä siis voi rangaistavaks' joutua. 240

Miks' tähtäelet ja "teolta" suojaat itseäs
Ylt'ympäriltä? Uutisiin näyt viittaavan.

Sanonpa sitten: vainajaa on hiljattain 245
Jo joku käynyt multimassa, kylvänyt
Iholle hiekkaa, uhritoimet suorinut

En tiedä. — Siin' ei nähty kuokan jälkeä,
Kakshaarukan ei karhimaa, vaan ehjänä 250
Maankamara ol' ja kuiva, eikä rattaiden
Uurteissa; mutta velkapää, ken olikaan,
Ol' jäljetön. Kun ensi aamuvartija
Työn ilmaisee, se meist' ol' kumma tukalin:
Ei ruumis nähtäviss', ei haudan piilossa; 255
Ikäänkuin paton vältteheks' ol' ohkainen
Vain multa pääll'. Ei nähty koiran jälkiä,
Ei pedon muun, mi raastamassa käynyt ois.
Nyt keskenämme soimaukset soivat vain.
Mies miestä syyttää, niinpä vihdoin viritä 260
Tais tappeluskin — ken sit' oisi estänyt!
Jok'ainut on tuo syypää, mutt'ei yksikään
Oo ilmeinen, ei tietävänsä tunnusta.
Tul'kuumaa rautaa kantamaan me valmihit
Olimme, lieskat kulkemaan ja vannomaan, 265
Ett'emme tekoa tehneet, emme tunteneet
Sen suunnittelijaa tai toimeenpanijaa.
Kun vihdoin emme urkkimasta hyötyneet,
Puhuipa muuan, säikytellen kaikkia,
Niin että päämme maata kohti kallistui; 270
Ei voitu vastaan väitellä, ei tietty myös,
Mik' oisi keino parhain: hänpä neuvoi näät
Työn peittämättä sulle ilmi antamaan.
Se tuuma voiton vei, — ja munpa poloisen
On arpa säännyt nauttimaan tät' onnea. 275
En saavu mielivierahaks', en mielelläin:
Ei lemmi kenkään huonon tiedon tuottajaa.

Ole vaiti, ett'et suututa mua juoruillas, 280
Ja vanhoillaskin järjetönnä ilmesty.
En jaksa kuulla jaaritustas, että lie
Tuo kuollut muka taivaallisten huolena.
Kai, suoden suurta kunniaa, sen hautaavat
He oivanakin urhona, jok' alttarit 285
Ja templit uhrilahjoineen ja pylväineen
Ja maankin tuli polttamaan, lait polkemaan!
Vai näitkö konnaa Taivaallisten suosivan?
Ei suinkaan! Mutta noinpa kauan nurkuneet
Jo ovatkin nuo maamme tyytymättömät, 290
Salassa päätään puistellen, kun iestään
Kauniisti eivät kantamaan he suostuneet.
Nuo lahjoillaan — sen selvästi nyt oivallan —
Ovat ilkityöhön vartijoita vietelleet. —
Ei maailmaan lie luotu toista laitosta 295
Niin surkeaa kuin raha on: se kaupungit
Hävittää, miehet kartanoista karkoittaa,
Se ihmisiltä kelpo mielen turmelee
Ja ilkitöihin viettelee ne suostumaan;
Se neuvoo heille juonia jos joitakin, 300
Pahuutta kaikenlaista aina suosimaan.
Vaan ketkä palkan vuoksi tehneet ovat tuon
Ne sillä vihdoin voittivatkin — rankaisun.
(vartijalle) Niin totta kuin mä Zeuta vielä palvelen,
Se tietäös — ja vannoen sen kuulutan — 305
Joll'ette haudan valmentajaa löydä vain
Ja julki tuo mun silmieni nähtäviin,
Ei pelkkä kuolo riitä teille: vilppinne
Te ensin saatte raippapuussa ilmoittaa,
Jott' oivaltain, mist' etsiä saa voittoaan, 310
Sit' onkisitte toistekin, ehk' oppien,
Ett'ei saa pyytää kaikkialta hyötyään.
Useemmin nähnet väärän voiton pyytäjän
Tuholle joutuvan kuin onnen löytävän.

Niin "päätelmää" nyt vääntele ja kääntele!
Mutt' ellei syypäit' ilmi tuoda, tunnustaa 325
Sen saatte, että väärä voitto tuskat tuo.

Tuon löytyvänpä soisin. Vaan hän joutukoon —
Se onnen kauppaa — kiinni taikka pääsköhön,
Et nähdä saa mua enää tänne palaavan!
Sill' arvaamatta, toivomatta pelastuin, 330
Ja Luojillen oon velkaa runsaat kiitokset.

IV.

Ihmettä mont' on. Ihminen
Kaikkein tenhosin ihme on.
Talven myrskyjä uhmaillen,
Kulkevi hän meren aaviston, 335
Vaikk' ylt'ympäri laineitten
Vain valkotyrskyt pauhaa.
Ei maa-emosellekaan hän anna rauhaa:
Tuot' uupumatont' ikinuorta hän vaivaa,
Kiertävin auroin ain' yhä kaivaa,
Orhien voimalla peltoa raivaa. 340

Lintuin liutaa liitelevää,
Niin, salomaiden laumojakin
Pyytäjä kietovi pauloihin;
Merten karjaa kiitelevää 345
Mies sukkela piirittää
Ja verkon poimuhun saartaa.
Hän vuortenkin elukoita juonin kaartaa:
Harjakas orhin niska se taipuu,
Tunturisonnin tarmo se haipuu; 350
Ihmisen vallan alle ne vaipuu.

Hän puheen keksinyt on
Ja leimuna lentävät aatteet,
Sekä säännöt valtiohallinnon,
Jopa verhokseen vilu-säällä vaatteet. 355
Kolkoilta kallioiltakin
Raju-ilman ilkinuolten alta
Hän pakeni huoneen suojihin,
Ain' neuvokasna. — Yksi vain
Peloittaa häntä: — Tuonen valta; 360
Sit' ei hän karta, vaikka polttavaan
Hän tautiin keksinyt onkin hoivaa.

Näin taitava keinoissaan
Ja juonikas, ettei määrää,
Välin oikean tietä hän käy, välin väärää. 365
Ken tottelee mitä sääsi kansa
Sekä taivaan säädelmää — hän kansassansa
Ylin on. — Ken röyhkeytensä vuoksi
Lait polkevi, hän isänmaatoin.
Hän älköön tulko lieteni luoksi 370
Tai liittoveljeksein, ken toimii noin!

(Edellinen vartija ynnä muutamat muut nähdään tuovan
Antigonetta vangittuna.)

Joko kummia näen! Miten selvitän sen? 375
Vaan selväpä on tosi, kieltymätön:
Tuo neitonen ah! on Antigone!
Sinä onneton oi,
Isän onnettoman laps', Oidipoon! 380
Mitä? eihän vain sua tuotanekaan
Kuninkaallisen säätämän rikkojana,
Tihotyöstä jo saatuna kiinni?

Täss' syypää on, tää neito! Hautuutoimista
Tavanneet oomme hänen… (kaivaten)
Vaan miss' on Kreon? 385

Oi herra, ihminen ei mitään kieltää sais
Valalla, sill' "ei luulo tiedon arvoinen".
Kehuinpa tuskin enää tänne palaavan', 390
Kun uhkaustes myrsky mua niin ahdisti.
Vaan — sillä riemu toivomatta tulleena
Verrattomasti voittaa kaikki ilot muut —
Ma saavun, vaikka vannoenkin kieltäysin,
Ja — immen tään, ku hautaa hankkimasta on 395
Tavattu, tuon ma. Täss' ei arpaa heitetty,
Omani on vain löytö, muun ei kenenkään.
Mitenkä mielit, valtias, nyt ottaos
Tää, tutkios ja tuomitse; mutt' irraillein
Mun oikeus on päästä noista kauhuistas. 400

Tään immen hautaavan näin vainajaa, jot' et
Sä salli haudata. Kai lausun selvästi? 405

Näin asian laita on. Me sinne palattiin,
Sult' uhkaukset kuultuamme hirmuiset.
Nyt laastuamme kaiken hiekan, vainajaa
Mi peitti, paljastimme ruumiin riutuvan; 410
Ja tuulen suojaan käytyämme istumaan
Mäelle, karttaaksemme kalman katkuja,
Jo soimusanoin kiivahasti kiihoittaa
Mies miestä, ettei laiminlyötäis valvontaa.
Näin oltiin kaiken aikaa, kunnes keskellen 415
Nous' ilmankantta päivän pyörä loistava
Ja helle poltti. Äkki-tuima tuulispää
Nyt maasta nosti hirmu-vihurin ilmoihin;
Se ketoja pieksi, metsän lehväkutria
Se raasti, riipi, avarat ilmat täyttäen. 420
Me umpisilmin taivaan raivon kestimme.
Kun jonkun ajan päästä myrsky talttui taas,
Näkyypä neito. Niinkuin lintu huomaten
Pesänsä pojitonna, vuoteen tyhjänä
Surulla mielin haikeasti vaikeroi, 425
Niin tääkin, kuolleen paljahaksi nähtyään,
Valitti, itki, niille hirmukostoa
Toivotti, joiden työtä ol' tää paljastus.
Ja kuivaa hiekkaa käsin sinne tuotuaan,
Hän vaskimaljan korkealta kallistaa 430
Ja kolmin uhrijuomin vihmoi vainajaa.
Sen nähden sinne syöksymme ja neitosen
Otamme oitis kiinni säikkymättömän;
Hänt' eellisistä töistä niinkuin näistäkin
Syytämme: hänp' ei tyhjäks' väitä mitäkään. 435
Mut mielissäin ja huolissain yht' aikaa oon:
Se mieluisaa, ett' itse syystä selvisin;
Vaan huolettaa, kun siihen syydän ystävät.
Mutt' halpaa kaikki muu sen suhteen sentään on
Ett' itse pelastuin — niin luonton' arvelee. 440

Ja sie, jok' otsaas maata kohti kallistat,
Myönnätkö tuon sa tehnehes vai kiellätkö?

Sä korjaite nyt minne mieles tehnee vaan,
Kun irtaimeksi pääsit syystä synkästä. 445
(Antigoneelle) Vaan sie nyt virka kiertämättä, lyhyeltä:
Tiesitkö kielletyksi tekemästä näin?

Niin, sill' ei Zeus tuot' ollut mulle julkaissut; 450
Eik' ihmisille säännyt mointa käskyä
Dike, jok' asuu Tuonen jumalitten kanss'.
Enp' arvellut niin valtaviks' sun käskyjäs,
Ett' ois sun, kuolevaisen, valta polkea
Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin 455
Ilmaistu: ei ne nyt eik' eilen eläneet,
Vaan ain', — ei tiedä kukaan, milloin syntyivät.
Ja niistä taivaan koston alle joutua
En, ihmismieltä pelkäämällä, tahtonut.
Tosinpa tiesin kuolevain, — sit' enkö ois! — 460
Niin sunpa säätämättäskin. Vaan kuolemaan
Jos ennen aikaa käyn, sit' onneks' arvelen.
Ken minun laill', on monen vaivan vaiheella,
Kuink' ei hän saisi kuolemasta voittoa?
Jos onnen sen siis saavutan, en ensinkään 465
Sit' itke; vaan jos hautaa vaille heittänyt
Ma oisin oman äidin lapsi-vainajan,
Se tuskan tois: — en ole ma tuosta tuskissain.
Vaan tuhmasti jos mielestäs mä tehnyt oon,
Kai tuhmuudesta tuhma minua syyttänee. 470

Isänsä jäykkää mieltä näyttää perineen
Tuo neito: ei hän vaaraa osaa väistyä.

Vaan tiedä, että liian jäykät luontehet
Esinnä raukee. Niinpä kovin rautakin,
Tulesta tullen hehkuvaisna, nähdähän 475
Haurasna usein murtuvan ja särkyvän.
Myös tiedän, että virmapäitä varsoja
Vain pienin suitsin ohjataan. Ei kannata
Sen ylvästellä siis, ken toisten orja on.
Vaan tuo jo silloin julkes minua vastustaa, 480
Kun rikkoi käskyn' ilmeisen ja julkisen;
Se vastarintaa uutta on, kun tehtyään
Työn kehnon, siitä ilkastellen kerskailee.
En tottakaan ma oisi mies, vaan hänpä mies,
Jos ilkivallan kostamatta jättäisin. 485
Ei, olkoon siskoni lapsi hän, tai vieläkin
Lähempi kuin mun sukuni suojushenki on,
Ei hän, ei siskonsakaan kuolon kauhuja
Saa vältetyksi. Syytän, näette, toistakin
Yht' osallisna hautuu-vehkeiss' olleeksi. 490
Myös hänkin tänne kutsukaat! Juur' äsken näin
Tuon järjetönnä kotosalla riehuvan.
Ken pimeässä vehkeilee, sen ennaltaan
Jo tahtoo mieli syylliseksi ilmetä.
Se kuitenkin mua suututtaa, jok' eljistään 495
Kun kiinni joutuu, niitä vielä kaunistaa.

Miks' aikailet siis? Niinkuin ei mua miellytä
Sun lausees, eikä milloinkaan voi miellyttää, 500
Niin munki sanani tympäisee sun mieltäs vain.
Vaan millä maineen oisin saanut oivemman,
Kuin haudan hankkimalla veljyt raukallein?
Ja kaikki nää sen mieluisaksi itselleen
Sanoisivat, jos pelko suit' ei sulkisi. 505
Mut yksinvalta, onnen-lasna muutenkin,
Puheissa, töissä noudattaa vain halujaan.

Käy tuonelaan siis lempines sä, lempimään
Heit'! Eläissäin ei nainen saa mua hallita. 525

Kas, porttien eessä on Ismene,
Sisarlemmen itkuja vuodattain.
Surupilvet, silmiä synkistäin
Sekä poskia hohtavia,
Sulokasvot kastavi hältä. 530

Sä, joka huoneessain kuin käärme luikertain
Mua imit hiljalleen — kas huomaamattani
Tuhoa kahta kasvatin ja kapinaa —
Sanoppa mulle, ootko hautuu-vehkeihin
Sä yhtynyt, tai vanno niist' et tietäväs! 535

Työn siinä tein kuin hänkin: yhtä mieltä oon,
Osakas oon ja syytä kannan puoleni.

Vaan vaaroissaspa pelkäämättä purjehdin 540
Sun kerallisnas tuskan tyrskylaineilla.

Ken työn on tehnyt, tietää Tuonen vainajat;
En pelkin sanoin lempivää mä rakasta.

Mua ellös, sisko, halveksu! Oi suothan mun
Kerallas kuollen vainajata pyhittää? 545

Mun kanssan' ellös kuolko! Mihin et kajonnut
Sit' omistaa et saa! Mun kuolon' kylläks' on.

Oo huoleti! sä elät, vaan mun sielun' on
Jo aikaa mennyt vainajoita vaalimaan. 560

Nuo kaks' on, luulen, hulluja — toinen syntyään,
Ja toinen juuri äsken siksi tultuaan!

Niin sulle kuin myös mullekin! (Orjille.) Nyt viipy pois!
Nuo viekää sisään, orjat! Tästä lähtein nää
Ei haihattaa saa irrallaan, vaan elelkööt
He naisten lailla, hiljaa! Väistyy uljaskin 580
Nähdessään Tuonen henkeään jo vaanivan.

VI.

Ken tuskia ei ikipäivin nähnyt,
Hän autuas; vaan keiden
Huonetta järkyttää jumalain käsi,
Heit' ei turmio konsaan säästä, 585
Se hiipivi jälkipolviin.
Niinkuin tyrsky vaahtopää
Käy, raivotessa pohjaisen,
Syvähän yöhön aaltoin alle syöksymään
Ja pohjast' asti mylleröitsee 590
Mustat liejut ilmoillen,
Ja hyrskyn lyömä rantatöyry raikuu.

Niin — nään minä — Labdakon heimoss' syöksyy
Ain' uunna vanhat vammat
Jo hukkuneiden vamman päälle; 595
Niist' ei polvikunta toistaan
Päästele, vaan joku surman henki
Ne leppymättä maahan lyö.
Kyll' äsken linnass' Oidipoon
Sen viime-taimellen sulo-päivä loisti, 600
Vaan senkin kaataa murhaveitsin
Tuoni tuima, sortelee
Sen kieli mieletön ja järjen vimma.

Zeus, ken ihminen vastustaa
Vois sun valtoas uhkamielin, 605
Jot' ei maan-sortajakaan, uni, sorra
Eikä kuut väsymättömätkään!
Konsaan vanhenematta valtiasna
Sä Olympoll' istut, valliten
Loistoa leimuavaa, 610
Ikipäivin, nyt, kuin ennen
Lakia säädellen;
[Tai toisen lukuparren mukaan: On kestävä sääntö tää.]
Vaan ihmiselämä missään mailla
Ei vieri syytä ja harjoja vailla.

Sill' loitos-liehuva toivo, jos 615
Monta turvaakin, monen mielen
Hurjapäisiä haluja pettelee;
Arvaamattoman luo se hiipii,
Kunnes kurja jalkans' astuvi lieskaan.
Viisaast' on joku lausunut 620
Kuuluisan sananparren:
Kenen sielun surman tielle
Haltio viepi, sille
Hurmaavaisena hukka hohtaa, —
Ja turmion suuhun hän suistuu kohta. 625

Jopa Haimon saapuvi, lapsistas
Vesa nuorin — surrenko Antigoneen,
Sulo-morsiamen
Surukuoloa armaan, tuskissa, kun
Käy naimis-riemu jo tyhjiin? 630

VII.

Sen kohta tiennen tarkemmin kuin tietäjät.
(Haimonille.)
Oi poikan', ethän suuttuneena isälles
Nyt tulle, kuullen kultas lopputuomion?
Vai enkö sulle armas oo, jos kuinkin teen?

Omasi oon, ja kelpo mieltä harrastain 635
Mun mielen' ohjaat oikeaan: siis tottelen;
Ja syyst' ei naimaliitto mulle yksikään
Kalliimpi oo, kuin isän oiva ohjaus.

Tuleepa niin sun, poikan', aina aatella,
Ett' isän tahdon tieltä kaikki väistykööt! 640
Kas siks' on miehen harras halu kasvattaa
Kodossa kuuliaiset lapset, että nää
Vois vainoojalle vainot kostaa, niinpä myös
Isänsä verraks' arvostella ystävää.
Ken kelvottomat lapset luo, mit' arvelet 645
Tuon muuta siittäneen kuin pahan-suovillen
Vaan paljo pilkan syytä, vaivaa itselleen?
Siis lapsi, ällös liekkumasta heittäkö
Tai naisen vuoksi järkeäsi oi, aatellos,
Kuink' aivan kylmä kainaloisna kultanas 650
On huono vaimo viruen sun vierelläs!
Mik' ilkeämp' on vamma valhe-ystävää?
Ei! inhoten tuo henttu herja heittäös
Sä luotas Tuonen maille jonkun naitavaks'!
Kun, näet sen, koko kaupungissa yksin tuon 655
Mua julkisesti vastustavan huomasin,
En valhetellen kansan eteen tulla voi,
Vaan kuoletan hänet; — huutakoonpa Zeutakin
Sukunsa suojaa! — Nurjuuteenhan yltyiskin
Sukuni muuten, saati ulkopuoliset. 660
Ken kelpomiesn' on heimolaisten kesken, hän
Myös valtiossa oivallisna ilmestyy.
Semmoinen mies — sen uskon — osaa hallita
Hyvästi, niin myös nurkumatta totella;
Hän, keihäsmyrskyn riehuessa, uljasna 665
Ja uskollisna kestää kaikki rynnäköt.
Vaan kenpä ylvästellen polkee säätämät
Ja viisastellen valtiasta ohjailee,
Hänt' en mä kiitä. — Kelle kansa uskonut
On vallan ohjat, häntä täytyy totella, 670
Hän suurta, pientä, väärin, oikein säätäköön.
Vaan kaikkein suurin hukka lain on polkemus:
Se sortaa vankat valtiot, se huonehet
Saa kylmille, se liittoveljet taistavat
Pakohon syytää; mutta järjesteltyinä 675
Totellen säilyy surman suulta useimmat.
Tuleepa siis sun säädelmääni puolustaa,
Eik' antaa naisen hallita sua ensinkään;
Jos niiksi käy, ma urhon alle sortunen,
Mutt' älköön nainen orjakseen mua kutsuko! 680

Isäni, Luojan lahja kaikkein kallihin
On ihmisille suotu järjen valkeus.
Nyt enpä väitä väärin tuota haastellees — 685
Sit' enpä vois, enk' ymmärtäisi väitellä —
Vaan sattuneepa kelpo aatos muillekin.
Sopiipa mun sun eelläs kaikki huomata,
Mit' arvellaan, mit' aiotaan, tai moititaan;
Sill' alhainen sun silmäs' eess' ei hirvenis 690
Puhella niitä, joit' et kuulis mielelläs.
Salassa saanpa kuulla moiset haastelut,
Mitenkä neittä kaikki kansa surkuttaa:
"Naisista kaikkein syyttöminnä kurjasti
Tään täytyy kuolla kostoks' urhotyöstähän, 695
Kun hurmetulvaan hukkunutta veljeään
Ei hautaa vaille, koirain verikuonojen,
Ei petolintuin syötäväksi heittänyt!
Hän eikö kultakunniaa lie ansainnut?"
Sellaista sala-huuhu mulle humisee. 700
Vaan mulle, isä armahin, sun onnesi
On kallihimpi kaiken mailman aarteita;
Isänpä onni lasten suurin kaunistus,
Ja lasten onni isän suurin riemu on.
Nyt ällös luulko, että yksi aatos vain, 705
Sun lausumas, on oikeass', ei mitkään muut!
Sill' itse mielestään ken ainut viisas on,
Ja kieleltään ja mieleltään on verraton,
Hän paljastettaiss' usein tyhjäks' ilmestyy.
Vaan eipä miestä mielevääkään halvenna 710
Opinta eikä oman mielen kieltämys.
Kas, puu mi talvitulvan myötä notkistuu,
Sen säilyy oksat murtumatta; vastahan
Ken ponnistaa, sen tulva tempaa juurineen.
Niin myös ken, purjeköyttä aina pingottain, 715
Ei hellitä, hän vihdoin purren kaattua
Saa merta soutaa, teljot ylös-alaisin. —
Siis myönny lausumiini; muuta säädelmäs!
Jos, vaikka nuoremp' oonkin, jotain oivallan,
Parasta kyll' ois luullaksein, jos luonnostaan 720
Miel' uhkuis aina ymmärrystä kyllältään,
Joll' ei — sill' usein toisappäinki kallistuu —
Niin taiten haastavaakin kelpaa noudattaa.

Hält' opi, valtias, jos oikein haastoi hän!
(Haimonille.)
Sä hältä myös: ol' oiva puhe kummankin. 725

Ei muuta kuin mit' oikeaa on. Nuori oon,
Mut katsomist' ei nuoruuteen, vaan asiaan.

Vai niin! Vaan kautt' Olympon tuolla, tietäös:
Saat surra viel', ett' ilkkuen mua soimasit!
(Palvelijoille.)
Tuokaatte ilkiö tänne oitis kuolemaan, 760
Sulhonsa silmäin eessä, läsnä ollessa.

Mun läsnä ollen? Ei — sit' ällös luulkokaan
Hän totta kuole niin! ja etpä silmilläs
Sä konsaan enää nähdä saa mun kasvojain!
Omaistes kesken riehu, jos he suovat sen! 765

Mies läks' oi herra, kiukun riento-askelin;
Noin nuori mieli tuskissaan on hirmuinen.

Ylemmäs yltyköön maan lasta pyyteissään!
Vaan neittä kahta kuolost' ei hän varjele.

Hänet sinne vieden, miss' on polku autio,
Elävältä kätken maahan, paasikammioon;
Sen verran ruokaa suoden, että vältän syyn, 775
Ja ettei kaupunkiimme sattuis saastutus.
Anoillen siellä Haadesta, jot' ainoaa
Hän palvelee, on kuolemattomuutehen
Hän ehkä saapa, taikka vihdoin huomannee,
Ett' turha vaiva tuonelaa on palvella. 780

VIII.

Oi Rakkaus sortumaton,
Joka karkaat saalihis päälle!
Leposuojanas öisin on
Sulo-immen hyllyvä poski.
Sinä liitelet kauas aaltojen taa, 785
Sun valtaas tuntevi linna ja maa.
Jumalatkin paulaas kietoilet —
Kuink' karttaa vois sua ihmiset!
Sun tenhomas yltyy raivoon. 790

Sä vilppiin, turmiohon
Hurskaitaki henkiä vietät.
Sun nostamas kiistakin on
Tää poian ynn' isän kesken.
Vaan armas morsio katseillaan 795
Sulokaipuun sulhoon loi palamaan;
Ja voittipa Lempi, jok' ylhäisten
Käy valtain rinnalla säännellen —
Aphrodite telmivi sortumatta. 800

Vaan kohtapa itsekin suunniltain,
Käyn nähdessäin tätä; sulkea en
Voi kyyneltulvia, Antigoneen
Kun morsiosuojaan astelevan
Näen kaikkia tuudittavaiseen. 805

IX.

Oi, katselkaa mua, syntymämaani miehet!
Astumassa jo oon
Ma viimeis-polkua, viimeis-kerran
Päivän soihtua silmäilen.
Sitten eessäni on ikiyö… 810
Tuoni kaikkein-tuutija mun
Vie elävält' Akherontin rantaan,
Vaikk' ei suotuna mulle vielä
Häiden riemua, enk' ole kuullut
Morsiusvirttäni — vaan mun Tuoni nai! 815

Vaan kunniakasna ja kuulunahan
Sinä lähdet kätköhön vainajien,
Et lyömänä tautien tappavien,
Et kalvan kostoja saatuas, vaan
Omin ehdoin. Ainoa ihminen oot, 820
Joka hengiss' astuvi Tuoneen.

Jo kuulin, kuinka Tantalotar, tuo vieras
Phrygitär onneton,
Sai surman Sipylon kukkulalla. 825
Häntäpä kallio versoillaan
Kietovi niinkuin väänneliäs;
Eikä itkuun liukenevaa
Milloinkaan lumi säästä — niinpä
Kertoilee taru — vaan se kastaa 830
Kyynelsilmien alta rintaa.
Mun samanlainen sallima uinuttaa.

Vaan hän jumal' ol' sekä kuolematon,
Mepä kurjaa heimoa kuolevien; 835
Siis kunnia sun on suurin
Eläessäs arvoa autuahan
Sekä sitten kuoltuas saada.

Mua ilkut! oi, ikiluojain tähden,
Miks' eläessäin mua solvaiset jo? Miks'et 840
Vasta kun vaineeseen olen mennyt?
Syntymämaani! oi!
Maani mahtavat urhot!
Oi Dirkeen vuolteet kauniit!
Ja Theeban valjas-kuulun lehdot! 845
Ma huudan teitä kaikkia katsomaan,
Kuink' itkemättä ystäväin, mill' ehdoin
Mun mennä täytyy outoon kalmakumpuun
Mua kurjaa, voi! 850
Jok' en saa olla ihmisten, en haamuin,
En eläväin, en vainajitten luona.

Kun uskalluksen huipullen
Sa nousit, lapsi, kompastuit
Ylhäisen Dikeen kynnykseen.
Ehk' isäs pattovelkaa maksat. 855

Nyt koskit huoltani katkerinta,
Isäni kurjan-kuulua sallimaa ja meidän
Kaikkien kuulujen Labdakolaisten 860
Kolkkoa onnea, oi!
Voi, julmaa lemmen harhaa!
Voi, äitini, nukkumistas
Mun isäni kanss', oman lapses kanssa, 865
Jost' yhdynnästä kurja siinnyt oon!
Ja heidän luokseen käyn nyt naimatonna
Ja kaiken kansan hylkynä ma raiska!
Ah! turmion
Sa naimisistas saitkin veikko rukka! 870
Viel' eläissäin saan sulta, haamu, surman.

Kyll' oikein häntä armastat;
Vaan ei saa koskaan vastustaa
Sen valtaa, jolla valta on.
Sua itsepäinen kiihkos hukkaa. 875

Ah! säälin-itkua, lempeä, häitä vailla
Mua kurjaa saatellaan tätä turman tietä.
Enkä mä onneton saa pyhän auringon silmää
Nähdä milloinkaan enähän, 880
Eik' armotonta polkuain
Ees ystävitten kyynel kasta.

Luulette kai, ett' itkuvirsi loppua
Voi kuolon ääress', sen jos suodaan jatkua!
Pois viekäät oitis tuo! ja paasikatteiseen 885
Suljettuanne holviin niin, kuin määräsin,
Hänet aivan yksin jättäkäät, jos kuolla tai
Elossa huolla holvin suojiss' aikoo hän; —
Oon syytön neidon kohtaloon: hänt' estän vaan
Maan päällä seurustelemasta — muuta en! — 890

Oi kumpu, neiti-kammioin, oi hautani
Ikuinen oltavain, ma jonne matkailen
Omaini luokse, joita joukon melkeän
On manan maille Persephassa temmannut!
Nyt heistä viimeisnä ma kaikkein kurjinna 895
Käyn sinne, saapumatta eloni määrähän.
Vaan tultuain ma elvyn siitä toivosta,
Ett' armahaisna saavun teille, isäni
Ja äitin', armahinna sulle, veljyein.
Ominpa käsin teitä kuoltuanne oon 900
Ma pessyt, voidellut ja hautakastelut
Myös suonut teille; vaan Polyneikes, ruumistas
Ma huolitellen, tämmöisen sain palkkion!
Sua viisaan mielest' oon tok' oikein holhonut:
Jos lasten äiti oisin, mutta puolison 905
Tai lapsikullan multa kuolo kuihduttais,
En kansan uhall' oisi tuohon ryhtynyt.
Mitähän tarkoitankaan noilla lauseilla?
Jos kuolis puolisoin, ma uuden saisin taas,
Jok' uuden lapsen lois, jos yhden hukkaisin; 910
Vaan Tuonen kätkiessä isän', äitini,
Ei mulle uutta veljeä voi versoa.
Ja näitä aatellen kun muiden eellä sua
Ma kunnioitin, oon Kreonin mielestä
Ma rikkonut ja uhmaillut, oi veljeni! 915
Ja nyt mun kiinni pantuaan, hän väkisin
Vie, vaikk' en häit', en naimaliiton onnea,
En lasten kasvatust' oo vielä koetellut,
Vaan ystävitten hylkynä jo matkailen
Elossa vainajitten maille onneton; 920
Ja rikkoneena minkä Luojain säädelmän?
Vaan saanko koito luoda enää silmiäin
Mä jumaliin? Keit' auttajiksi huudan, kun
Pahuuden palkan hurskaan työllä saavutin?
Mutt' oikeaks jos jumaliss' se katsotaan, 925
Ma syyni myönnän, rangaistusta kärsien;
Jos noiss' on syy,
(osottaen Kreonia ja hänen seuruettansa)
pahempaa älkööt kärsikö,
Kuin minkä mulle syyttömästi tehnevät!

Oi Theeban maa! kotiseutuni oi!
Mun heimoni haltiahenget!
Ei viivytä, pois minä viedään vaan.
Oi näettekö, Theeban ylhäiset, 940
Mitä mimmoisilta ma kärsin,
Minä ainoa jäänyt ruhtinatar,
Kun hurskaan tointa ma täytin!

Kärsipä Danae, kun sinitaivaan
Valkeus hautuukammion yöhön 945
Hältäkin vaihtui;
Vaskisen tyrmän säily
Impyen kätki.
Suurt' oli sentään heimoa hän, oi lapsi.
Zeunpa siemen-vihmojen kultaa 950
Hoiteli hän. Mutt' ankara sallimus on.
Tuot' aarteet ei, ei taistelmat,
Ei linnat eikä laivatkaan
Voi tyrskyn lyömät, tummat välttää.

Telkien taa myös Eedonilainen, 955
Dryaan raivosa poika se pantiin
Ilkkunsa vuoksi;
Tuon Dionysos
Kalliotyrmään sulki.
Näin hält' yltiöpäinen vimma haihtui; 960
Kohta huomasi solvaisseensa
Kielin pistelevin jumalaa,
Kun hurmatuita naisia hän hääti,
Ja Bakkhon soihdut sammuttain
Vihoitti soittomielet Muusat. 965

Lähellä "Saarten siintäväin"
On kaksoisjärven suulla
Bosporon ranta ja armoton
Myös Thraakian Salmydessos;
Sotajumalan suosima seutu on. 970
Siellä hirmuhaavoja tää
Näki, joilla nainen yltiöpää
Phineuksen poika rukkasilta
Sokaisi silmät, sormin hurmeisin
Ne uurrellen ja pirroin pistävin 975
Kuopista, joista kosto irvistää.

Vaan poiat kolkkoa onneaan
Ain' itkivät liukenemillaan,
Kun äiti heidät surkeuteen
Oli siittänyt naimisillaan. — 980
Ikivanhaa heimoa kuuluisaa
Erekhtheun oli hän, vaan syntymämaa
Etäällä häll' oli pohjoistuulen mailla.
Siell' impenä kiiteli ratsun lailla
Yli vuorten jyrkänteen raju Tuuletar, 985
Jumalten lapsi — mutta harmajat
Vaiheettaret ne täänki sortivat.

XI.

Te Theeban vallat! yhtä tietä saavuimme
Kaks' yhden silmin katsellen; se retki on
Sokeiden: saattajaansa vain he turvaavat. 990

Taiteeni kuule ilmehet, niin teidät sen.
Kun vanhaan lintu-katsomooni istahdin,
Miss' on mull' lintuin kaikellaisten valkama, 1000
Ma kuulin ääntä lintujen juur' outoa,
Jotk' ilki-huudoin sekavasti kirkuivat
Ja — sillä selvään kuulin siipein suihkinan
Repivät surmakynsin toinen toistahan.
Ma säikähdin, ja poltto-uhrin urkintaan 1005
Käyn oitis alttar'liedellen: mut valkeaa
Ei poltaksista välkkynyt, vaan tuhkahan
Sulana reisiluista rasva uhkuili
Ja pirskahteli käryten, ja ilmahan
Lens' sappi sirpaleina, mutta reitoset 1010
Valuen rasvaverhostansa paljastui.
Noin kuulin poialtain — ku minua ohjailee,
Niin kuin ma muita — uhri-enteet riutuivat
Ja pyhät palveet eivät yhtään luontuneet.
Noin maa nyt sairastaa sun mielenharhojas, 1015
Sill' alttarit ja kaikki uhrilietemme
Täynn' Oidipoon on poika raukan hurmetta,
Jot' ahmii haukat, hurtat syövät herkkusuin.
Sen vuoksi uhripalveihimme jumalat
Ei mielly eikä reisiluiden lieskahan, 1020
Eik' onnen virttä laula ennuslinnutkaan,
Kun murhahurmeen kuuta ovat maistaneet.
Tät' aatellos, oi poikanen: kyll' ihmisen
On kunkin säätty harhatielle hairahtaa;
Vaan jospa hairahtaakin, ei se tuhma lie 1025
Eik' onneton, ken langenneena kurjuuteen,
Kohoopi, tointuu siit', ei entiselleen jää.
Vain itsekylläisyyttä tyhmäks' syyttää voi.
Siis väisty vainajaa! ja ällös kuollutta
Sa pieskö! tappo surmatun ei uljast' oo. 1030
Parasta lausun, suon; on kelpo-neuvojaa
Sulointa kuulla, jos hän lausuu hyötyäs.

Oi vanhus, niinkuin jousimiehet pilkkahan
Mua kaikki tähtäilette; niinpä kiusataan
Viel' ennusteillakin mua; heimolaiseni 1035
Mua ovat aikaa myyskelleet ja kaupinneet.
Elektroa Sardeen ynnä kultaa Indian,
Jos mieli, ostelkaa, niist' etsein voittoa;
Vaan tuota hautaan kätketyksi ette saa!
Ei, vaikka saaliiks siepaltain sen kotkat Zeun 1040
Ylhäisen istuimille asti veisivät,
Ma — saastutusta kammomatta — sittenkään
Sit' en sois haudata, sill' eipä ihminen —
Sen tiedän — saata jumaloita saastuttaa.
Vaan henget oivatkin, oi vanha Teiresias, 1045
Lankeevat surkeasti, herjat aikeensa
Kun voiton vuoksi kauno-lausein verhovat.

Vaan tiedä tarkoin siekin, ettei aurinko
Monasti enää kierrä kilpa-radallaan, 1065
Ennenkuin annat kuolemalle muutaman
Sun omaa vertas sovitteeksi vainajain;
Kun päältä maan sen alle sielun syössyt oot
Ja sulkenut sen halvasti oot hautahan,
Vaan vainajaa et täältä tuonelaisten luo 1070
Sa laske, et suo hälle haudan kunniaa.
Siin' osaa ei oo sulla eikä taivahan
Jumalilla, vaan sä väkivaltaa tässä teet.
Täst' Ylhäisten ja Tuonen koston-impyet
Tuhoiset ilkimieliset sua väijyvät, 1075
Samoihin noihin tuskihin sua sortaakseen.
Ja katso, tokko vieteltynä aartehin
Näin virkan! Eipä aikaakaan, niin ilmaisee
Sen miesten, naisten voihkotus sun huoneelles.
Ja hukka hämmentää myös kaikki kaupungit, 1080
Joiss' ompi ruumis-rauskat koira siunannut,
Tai peto, taikka kotka, vieden saastaisen
Tuon kalmankatkun ihmislasten ilmoillen. —
Nämätpä nuolet, suuttuen, kun suututit
Mua, ampaisin kuin jousimies sun rintahas, 1085
Nää tarkat, joiden polttoa et välttäne.
Sa poikanen, nyt saatellos mua kotiini,
Ett' urho purkais nuoremmille sappeaan,
Ja kieltäns' oppis siivommaksi kasvattaa,
Ja mieltä oppis entistänsä oivempaa. 1090

Mies läksi ennustettuaan, oi valtias,
Hirveitä! Vaan siit' asti kuin mun kiireeltäin
Valuvat valkohapset eestä mustien,
Sen tiedän, ettei valhett' oo hän laskenut.

Itsekin tiedän sen ja säikyn sielussain: 1095
Kovaapa myöntymys, vaan vielä kovempaa,
Jos vastustaissa sielu sortuu turmioon.

Käy neittä holvikammiosta laskemaan, 1100
Ja hauta hanki tuolle hylky-ruumiillen!

Ja kiireimmästi, herra — sillä rikkojaa
Tapaavi taivaan kosto tietä suorinta.

Oih! luovun — vaikka töin ja tuskin — mielestäin; 1105
On täytymystä vastaan turha ponnistaa.

Jo riennän tältäni! miehet, mukaan joutukaa
Läheltä, kaukaa kaikki, kirves kourassa,
Paikalle loitos-loistavalle rientäkää! 1110
Ma, konsa muuttui mieleni, kun solminnut
Oon itse langat, itse myös ne irroitan.
Elomme perussääntöjä — niin arvelen —
Parasta lienee ikipäivin noudattaa.

XII.

Moniniminen, armas auvo neidon Kadmolaisen, 1115
Vesa Zeun ikipauhaajan,
Sä valtias alhon runsasvierahaisen
Eleusiin, missä Dêoa palvellaan!
Sä, joka suojaat Ikariaa
Maankuuluisaa! 1120
Oi Bakkhos, jolle naistesi maa
Tää Theeba myös on suojan suonna
Ismeenon vuolteen luona
Ja käärmekylvön mailla! 1125

Sua katsovi kirkas liekki kaksois-huipun päältä,
Tuoll' missä Korykian
Jumal'-immet käyvät karkeloimaan,
Ja Kastalian-lähde katsoo täältä.
Nyysan kukkaisnotkelmat, 1130
Muratti-rinteet vehmahat
Ja uhkeet viinikukkulat
Ne saattavat sua meille,
Kun astelemaan käyt Theeban teille 1135
Sä riemun raikuessa.

Ei ilman alla seutua lie,
Jota niinkuin Theebaa suosit sie
Salamoidun äitisi kanssa.
Ja nyt, kun sortumaisillansa 1140
Hädän all' on kansa ja maa,
Parnasson harjult' tänne riennä,
Tai tyrskysalmen poikki saa!
Puhdista meitä, tuskaa liennä! 1145

Oi! tanssiin tähtiä johdatat
Sä tuikkivaisia tulta;
Zeun lapsi, öiset laulelmat
Myös saavat johtoa sulta;
Jalo, tullos nyt Thyiadeis kanssa, 1150
Naispalvelijais, jotk' innoissansa
Sua juhlivat tanssien yön kokonaan
Ja "Iakkhos herraa" veisaa vaan!

XIII.

Amphionin ja Kadmon linnan asukkaat, 1155
En, ihmis-elämän kestäessä päällä maan,
Sit' ehdotta voi kiittää enkä soimata,
Sill' onni nostaa, onni kaataa yhtenään:
Nyt onnen helmalaps', sen hylky toiste oot.
Eik' ihmisill' oo kestäväisten tietäjää. 1160
Jos ken, Kreonpa miekkonen ol' mielestäin,
Kun Kadmon maasta vainolaiset syöstyään
Ohjaksiin ryhtyi, maata yksin halliten,
Ja lapsi-oraat versoi hälle oivimmat.
Nyt kaikki raukes! Ihminen kun menettää 1165
Ilonsa, hänt' en katso eläväksikään,
Vaan sielullinen kuollut hän on mielestäin.
Niin, loistakoonpa linnas ilmikultia
Ja eläös kuin ruhtinas: vaan riemuton
Jos loistos on, en siitä sauhun varjoa 1170
Ma maksa, enkä siihen vaihda onneain.

Ah totta! tuoss' on Eurydike poloinen. 1180
Kreonin vaimo. Kuulikos hän pojastaan,
Vai sattuminko suojistaan hän astelee?

Oi kansalaiset, mitkä kuulin haastelut,
Kun ovea kohti kuljin, lähteäkseni
Rukoillen Pallas jumalaa lepyttämään! 1185
Satuinpa salpaa vetämään ja ovea
Juur' aukomaan, kun kajahtaa mun korviini
Kotoisen tuskan ääni: säikäyksissäin
Ma vaivun syliin neitojen ja viemistyn.
Mutt' asia tuo mik' ol'kaan? Vielä kertokaat! 1190
Kovuutta paljon koitelleena kuullen tuon.

Läsn' olin armas emäntäni: kerron siis,
Totuuden sanaa jättämättä yhtäkään.
Miks' kaunistellakaan, kun vasta nähtäisiin
Mun valhetelleen? Totuus aina parhain on. 1195
Opasna puolisosi myötä seurasin
Sen nummen päähän, missä koirain haaskana
Poloisen Polyneikeen ol' ruumis pitkällään.
Rukoiltuamme haarateiden haltiaa
Ja Pluutoa meit' armosilmin katsomaan, 1200
Pyhällä veellä huuhdoimme tuon jäännökset
Ja olivi-oksin vehmahin ne poltimme;
Viel' luotuamme hälle kummun korkean
Kotimullast', immen luoksi taas me lähdettiin,
Luo kalmamorsiolan paasi-katteisen. 1205
Jo kuuli muuan kaukaa voihkotuksia
Puolelta haudan vihkimättömän ja riens'
Kreonille siit ilmoittamaan herralle.
Läheni tää nyt hautaa, vaan kun oihkotus
Sekainen hälle selveni, hän kyynelin 1210
Jo äänehensä vaikeroi: "Ma onneton,
Mit' aavistan? Jo kulkenenko polkua,
Polointa polvenain mun kulkemistani?
Mua poikani ääni hempii! — Miehet, joutukaat
Lähemmäs, astukaatte haudan äärehen, 1215
Ja paaden poistamalla saadust' aukosta
Sen suulle päästen, katselkaatte, Haimonko
Noin äänsi, vai mun pettävätkö jumalat!"
Siis murhemielen valtiaamme käskystä
Noin teimme: — holvin perukassa näimme nyt 1220
Tuon neito raukan hirttyneenä heiluvan,
Paulaksi väätty sindon-huivi kaulassaan;
Ja sulhon näimme polviltansa armastaan
Syleilevän: hän itki kullan kuolemaa,
ltk' isän turkatyötä, orpo-lempeään. 1225
Kreonpa nähtyään sen, riensi oihkaten
Sisälle pojan luo ja huusi itkusuin:
"Sua onnetonta minkä työn oot tehnytkään!
Mit' aattelit? Mik' onnen-isku turmellut
On järkes sult', oi lapsi parka, tullos pois!" 1230
Vaan tuimin silmin tuijottain ja inhoaan
Ilmaisten katsein, poika äänetönnä vain
Kaks'-terän kalvan siepaltaa — tok' osannut
Isäänsä ei, jok' ulos karkas; mutta nyt
Vihaisna itselleen jo koito syöksihen 1235
Kalpaansa, painoi puolet säilää rintaansa.
Käsinpä veltoin neittä vielä helmaillen
Hän huoahtain sen kelmeälle poskelle
Puhalsi hurme-pirskuloita vihmottain.
Nyt kurja kuoltuansa, kuollut helmassaan, 1240
Saa tuonen mailla vihkiäiset vietellä,
Ja ihmisille näyttää että miehellen
On mielenmaltin puute suurin turmio.

Mitenkä tuota selvität? Riens' takaisin
Emäntä virkkamatta hyvää, pahaakaan! 1245

Myös itse hämmästyin; vaan toivon, että hän
Poikansa tuskat kuultuaan, ei juljennut
Tääll' itkujansa ilmoittaa, vaan suojissaan
Nyt neitten kanssa alkaa kuolin-kaihontaa.
Hän sopimatont' ei mitään tee — siks' viisas on. 1250

En tiedä; liika äänetyys vain mielestäin
Yht' uhkaavaa kuin suotta suuri parku on.

Pian nähdä saamme, liekö rintaan riehuvaan
Salaisen aikeen kätkenyt hän — tiesi min —
Jos sisään käymme. Etpä suotta muistuta, 1255
Ett' uhkaavaa on liika vaiti-olokin.

Jopa valtias itseki tänne saa,
Käsiss' ilmeinen todistus, ettei —
Jos lausua saan — ole vieras syy,
Vaan että hän itse rikkoi. 1260

(Kreonin palvelijat tulevat, kantaen paarilla Haimonin ruumista.
Kreon astuu vieressä horjuen, toisella kädellään halaillen vainajaa.)

Voi mieltäni mieletönt'! Oi itsekkyyden turmaa,
Mi katoa toi ja surmaa!
Kas, yhtä vert' on murhamiesi
Ja teuras, heill' oli sama liesi!
Voi neuvoni hirmu-he'elmiä vaan! 1265
Ah, armas laps', noin varhain
Varhaiseen kuolemaan
Sä vaivuit tuonelaan —
Etk' ollut itse syynä, vaan mun harhain.

Voi mua!
Sen tunnen kurja. Silloin nuolen ankaran
Mua kohden ampui jumala, lski päähäni,
Ja hukka-teille mielen multa karkoitti,
Mult' onnen kaasi, polki multahan. 1275
Ah ihmislasten vaivat vaikeat!

Kurjuutta karttuu sulle, herra, paljottain:
Tätä kannat kainalossas nyt, ja tultuas
Kotiisi, kohtaa uusi tuska silmiäs. 1280

Oi leppymätöntä Tuonen merta!
Himootko jo, surma, syyllisen verta? 1285
Oi airut surkeiden sanomain,
Sano, ymmärsinkö sun oikein vain?
Sä kuollehen surmaat uudestaan!
Mitä kerroitkaan?
Mik' uusi hirmuinen tapaturma! 1290
Vai minua tuhoamaan
Jo saartelee mua vaimoni hurmesurma?

Voi mua!
Ja tuossa toista kauhua koito katselen. 1295
Mi synkkä sallimus mua vartoneekaan!
Sylissä lastani kantelen, ja tuossa voi!
Näen silmäni eessä toisen kuollehen.
Voi sua, äiti parka! voi sua lapsi! 1300

Tuo alttar'lieden luona vimman-kiihkossa
Silmänsä sulki kuolon yöhön, itkien
Megareun tuon ennen kuollehen niin kuuluisaa
Vuodetta [Tai: kohtaloa], sitten tään — ja vihdoin toivottaa
Hän sulle, "lasten-tappajalle" kostoa. 1305

Ah voi!
Jopa kauhusta säpsähdin!
Oi, ottakaatte jo kalpa
Ja puhkaiskaa tämä rinta halpa!
Voi, voi minä vaivaisin, 1310
Joka vaivuin vaivojen äärihin!

Ja kuollessaan hän velkapääks' sua soimas niin
Nykyisiin surmatöihin kuin myös entisiin.

Hän, poikasensa kurjan kuolon kuultuaan, 1315
Omilla käsin puhki pisti rintansa.

Ah voi!
Ei vierrä velkani milloinkaan
Voi muiden syyks mun päältän'.
Sun surmannut minä kurja vaan 1320
Olen, niin minä! Viekää täältä
Pois, palvelijat, mies vaivainen,
Mitätön, jopa tyhjän vertainen! 1325

Hyvääpä neuvot — jos sit' ollee tuskissa:
Lyhyimmän aikaa nähtyinä ne parhaat on.

Suloisin sallima kuoleman,
Oi etkö jo oitis tulle 1330
Ja viimeis-hetkeä tuone mulle?
Jo korjaa pois minut, tuonen haamu!
Jo valkene mulle, viimeis-aamu!

Se toistaisiin! Nykyseikat tointa vaativat:
Ne, joiden huolta tuo on, toivos täyttävät. 1335

Nyt ällös mitään rukoilko, sill' irralleen
Ei pääse kuolevainen määrä-onnestaan.

Pois korjatkaa mies vaivaisin, 1340
Ku tahdottain sun, poikani, surmasin
Ja sunki, puolisoin! Oi minne kurja
Nyt silmäni luon? Hävitystä hurjaa
On ympärilläni. Kaikki raukes! 1345
Yön-synkkänä kohtalo päällein laukes.

Kyll' onnen on ainoa alku ja tie
Vain jumalain pelko ja malttava miel'
Mutt' ylpeä korskasta kielestään
Saa koston vitsoja, kunnes hän 1350
Ikämiehenä voi
Vast' oppia malttia mielen.

V. 2. Kolkko kohtalo painoi Laion sukua. Oidipos joutui sen saaliiksi, kun hän tietämättänsä tappoi isänsä Laion ja nai äitinsä Iokasteen. Vihdoin kuitenkin kauhea salaisuus selveni — ja Oidipos tuskissaan sokaisi silmänsä sekä lähti tyttärensä Antigoneen taluttamana maanpakolaisena vaeltamaan. (Sophokleen "Oidipos Tyrannos".) Vihdoin hän kuoli lähellä Atheenaa Eumeniidein (kostotarten) puistossa, josta näkyy, että hän itse puolestaan vihdoinkin pääsi sovintoon jumalain ja siveellisten valtojen kanssa. (Sophokleen "Oidip. Kolonossa".) Mutta hänen tuhotöistänsä kasvoi vielä jälestäpäin katkeria hedelmiä: ruttotauti, katovuosia, Antigoneen veljesten surma (tämä se "tiho", josta A. puhuu; äiti oli jo ennen epätoivoisena päivänsä päättänyt) y.m. Näitä tarkoittaa Antigone ja niitä kertoillaan myös v. 50 ja seurr.

15. "Argon armeija" tarkoittaa tuota kuuluisaa "seitsemän ruhtinaan retkeä Theebaa vastaan", josta kohta ensi kuoro-laulussa enemmin (v. 100 seurr.). Vert. johdantoa.

26-30. On ajateltava, että Antigone tässä lausuu kuuluttajan omat sanat. Niin tekee Kreon myös v. 194-206.

31. "Kreon oiva" ivallisesti, sillä Ismeneelle näkyy Kreon haamotelleen jonakin jalon miehen ihanteena.

40. Ismene "irroittaisi" eli hellittäisi, jos hän rukouksillaan saisi Kreonin taipumaan; mutta väkinäistä vastarintaa tekemällä hän vain "solmiaisi langat", jyrkentäisi ristiriidan ja saisi tilan tukalammaksi. Kumpikin oli hänelle mahdotonta. — Toiset arvelevat Ismeneen tällä puheenparrella vain osoittavan täydellistä neuvottomuuttansa, että hän ei voi tehdä sitä eikä tätä.

71. Ant. tarkoittaa pisteliäästi Ismeneen lausumia hyviä mietteitä 61 seurr.

74. "Rikoksen pyhän" — näillä sanoilla ilmaisee Antigone sattuvasti tragillisen vastariidan. Hän toimittaa uskonnollisen, siveellisen teon, mutta rikkoo juuri sillä maallisen esivallan käskyt.

100. Päivä oli juuri noussut ja kirkasti säteillään theebalaisten voittoa; yöllä oli argolaiset ajettu pakoon. Siksi runo ylistää voittoa ikäänkuin auringon työksi. Kuoron jäsenet riemuitsevat voitosta, kuvailevat taistelua ja kehoittavat jumalia kiittämään.

117. Edellisessä säkeistössä vihollista kuvataan kotkaksi; samassa vertauksessa pysytään vielä. Mutta "lohikäärmeellä", joka nousee kotkaa vastaan taistelemaan tarkoitetaan nähtävästi theebalaisia, he kun tarinan mukaan olivat "lohikäärmeen sikiöitä". (Näin m.m. Schneidewin-Nauck). Vrt. Hor. Carm. IV. 4. 11. Hom. II. XII. 200, Vergil. Aen. XI, 751.

131-137. Muurille-kiipijä oli Kapaneus, yksi noista seitsemästä. Hänen rajua rynnäkköänsä vertaillaan tuulispäähän.

135 seurr. Ukon-nuoli iski häntä — niin tarina kertoo — niskaan, ja hän syöstiin hengetönnä ryntötikkailta maahan.

162 seurr. Uusi kuningas Kreon, kaatuneiden veljesten eno, astuu esiin ja pitää Theeban asujamille hallitus-alottajaispuheen, jossa hän esittää periaatettaan: "lujalla tahdolla on isänmaan hyväksi yksityisten etu alttiiksi pantava". Valtiota vertaa hän laivaan, tässä ja sittemmin v. 189.

175. Eräs Biaan sananlasku kuuluu: archè andra deizei (julkisissa toimissa mies ilmaisee luonteensa). Sovittaen tämän yleisen aatteen itseensä ajattelee Kreon: tahdon jo ennakolta ilmaista teille sen perus-aatteen, jota minä hallitessani olen noudattava: "yhteinen hyvä on ainoa silmämääräni". (vv. 178 190.)

211 seurr. Kuoro ei sydämessään hyväksy Kreonin kovia sääntöjä, vaikka se myöntääkin, että itsevaltiaalla tavallaan on rajaton valta, s.o. semmoinen, jota ainoasti hänen oma tahtonsa voi rajoittaa. Edelleenkin kuoro vastineissaan pysyy karttelevalla kannalla. Sen Kreon huomaakin vrt. v. 290.

217. Kreon tahtoo sanoa: kyllä minä Polyneikeen ruumiista huolta pidän, että se saa ansaitun palkintonsa; pitäkää te kansaa silmällä.

223. Vartijasta sanoo G. Wolff: "pitkäveteisyys, karkeat sanamutkat, viisastelu ja itsekkyys osottavat alhaisen säädyn miestä". Niinikään se seikka, että hän antaa sielunsa jonakin eri olentona puhua, v. 227 seurr.

241 seurr. Kuva saatu soturista, joka varustaa asemaansa kaikilta puolin ja sieltä ampuu vihollista.

256. Joka sattui kulkemaan ruumiin ohitse eikä haudannut tai multinut sitä, joutui uskonnolliseen pattoon velkapääksi. Sen sai kuitenkin vältetyksi, jos heitti edes kolme kourallista multaa kuolleen päälle. Horat. Carm. I, 28, 36.

264 seurr. Harvinainen jälki "jumalan-tuomion" käytännästä Kreikassa. Pausan. kertoo, että Akhaiassa erään naisen, joka mieli Maa jumalattaren naispapiksi päästä, täytyi ensin juoda härän verta, vakuuttaakseen että hän ainoasti kerran oli naimisissa ollut ja elänyt siveästi.

275. "Nauttimaan tät' onnea", tätä kunniaa päästä kuninkaan pateille: ivallisesti sanottu.

289 seurr. Kreon sanoo: ei tämä ole jumalien työtä, vaan valtiolliset vastustajani ovat siihen lahjoneet vartijoita.

308 seurr. Ensin siis piti vartijat orjan tavoin kidutuksella pakotettaman tunnustamaan, kuka heidät oli lahjonut, sitte vasta tapettaman.

323. Vartija leikkii kahdamielisellä dokein sanalla, joka samoin kuin suom. sana päättää ilmaisee sekä tahdon tointa että luuloa, arvelua; siis: pahoin on, kun se kellä päätösvalta on, päättelee, arvelee väärin.

332 seurr. Kuorolaulu, johon antoi aiheen tuo niin rohkeasti ja taitavasti tehty ruumiin muhiminen, sisältää lyhyesti tämän: ihmisnero vallitsee kaikilla aloilla: se pakottaa raa'at luonnonvoimat palvelukseensa, purjehtien myrskyisillä merillä ja viljellen maata; se voittaa maan, meren ja ilman asukkaat; se rakentaa henkisen viljelyksen, se on keksinyt puheen, valtiolaitokset ja lääketieteen. Mutta oma voima usein myös paisuttaa; siitäpä ihminen käyttää väärin valtaansa, yltyy rikoksiin ja halveksii sekä jumalan että ihmisten järjestystä. Näissä sanoissa on varotus sekä Kreonille että Antigoneelle. — V. 355 kummittelee kyllä vielä ihmiskeksintöjen joukossa nuo "vaatteet", joista ei Sophokles puhu sanaakaan; mutta rikkomatta säerakennetta en olisi osannut paikkaa parantaa ja toivon Sophokleen antavan anteeksi tämän mielivaltani, joka ei riko, ainakaan pahasti, hänen ajatusjuoksuaan.

370 seurr: älköön hän kuuluko samaan valtiolliseen puolueeseen kuin minä; en yksityis- enkä julkiselämässä tahdo tuon kanssa pitää yhteyttä.

421 "taivaan raivon" s.o. "jumalan ilman", kuten arkipäiväisessä puheessa sanotaan.

423-431. Antigone ei säikähtänyt myrskyn riehuntaa, ei Kreonin kovuutta, vaan meni veljensä luo. "Miksi hän uudelleen antautui vaaraan, vaikka jo oli täyttänyt pyhän velvollisuuden, sitä vartija ei mainitse; runoilija jättää sen katsojan mietittäväksi. Antigone oli kyllä ulkonaisen velvollisuutensa tehnyt, mutta hänen sydämensä vei hänet vielä velivainajan luo. Ruumis makasi vielä tuolla hylkynä, ehkä tahtoi hän karkoittaa sen luota koirat ja petolinnut, siellä armahan luona lievittää tuskaansa kyynelillä ja tuoda hänelle uusia kuolin-uhreja. Olipa hänellä sitä varten malja mukanaan." (G.W.) Uhrijuomaa — viiniä, maitoa ja hunajaa sekaisin — valettiin tavallisesti kolme kertaa. Od. 10, 518. Eur. Iph. Taur. 163.

452. Kolme oli Hooraa, Ajatarta, Zeun ja Themiin (s.o. "laillisen järjestyksen") tytärtä: Eunomia, Dike, Eiréne . Alkuaan ne merkitsivät vuodenaikoja; mutta koska nämä niin säännöllisesti seuraavat toinen toisensa jäljessä, niin Hoorain alkuperäinen merkitys muuntui niin että ne tulivat kuvaamaan säännöllisyyttä, järjestystä, laillisuutta yleensä. Niinpä Dike valvoo oikeutta maailmassa, estää väkivaltaa ja vääryyttä, jopa hän edustaa vainajienkin oikeuksia.

455. "Jumalain säännöt vankat, joit' ei kirjaimin ilmaistu" — niillä tarkoittaa Antigone sitä siveellistä tietoa, jonka Luoja on painanut itse kunkin ihmisen, jopa pakanankin sydämeen, s.o. omatunto. Tätä ääntä, tätä sisällistä siveyden lakia totteli A. täyttäessään veljesrakkauden pyhät velvoitukset.

471. Antigoneen muutoin ylevä, kaunis puhe päättyy suoralla solvauksella Kreonia vastaan. Tätä maltikas kuoro ei saattanut hyväksyä; kuitenkin sen sanat enemmän ovat Antigoneen luonteen kuvausta, kuin moitetta.

487. "mun sukuni suojushenki". Zeus erkeios = oikeast. koko perhejumalamme, = perhepiirimme.

495 seur. Kreon arvelee: Ismene lymyilee syyllisyytensä tunnossa, mutta hän ei kuitenkaan, kuten Antigone, koe päälliseksi puolustaa ilkityötänsä. Hän luulee vain, että A. sillä tahtoo välttää kuolonrangaistuksen. Siksi A:n vastaus seur. säkeessä.

508. Theeban perustaja oli Kadmos, josta syystä theebalaisia myös sanotaan kadmolaisiksi.

522. Kreon luulee vihan jatkuvan vielä toisessa maailmassa. Siihen Antigone arvelee: jos he vihaavatkin toisiaan — jota en usko — niin minä ainakaan en voi vihata, vaan rakastaa.

531. Antigone toimieli julkisesti, mutta Ismene, joka, Kreonin luullen, oli yksissä juonin tämän kanssa, vehkeili salaa kotona.

556. Ismene tarkoittaa: Olen ilmoittanut, että periaatteen kannalta hyväksyn sun aikeesi, mutta samalla myös, että en pysty väkisin sitä perille ajamaan. Antigone selittää kuitenkin I:n viimeiset sanat väärin, ikäänkuin I. alusta alkain olisi kannattanut erilaista periaatetta. Sen näkee v:stä 557. Mutta Ismene yhä otaksuu olevansa A:n periaatteen kannalla ks. v. 558.

560. Vanhempien hirmu-kohtalo oli A:n jo aikaa murtanut: hän eli muka vain ulkonaisesti ja puolittain. Hänen pääharrastuksensa tarkoitti vainajien auttamista.

569. Lapsensiittoa verrataan usein pellon kylvöön. Mutta tässä tuo vertailukuva, ylevää immyttä kohden käytettynä, on raaka ja loukkaava. Vihoissaan Kreon menee sopimattomiin asti, eikä oivalla, että se side, mikä yhdisti Antigoneen ja Haimonin, oli sydämien ja tunteiden solmiama.

572 ja 573 pidetään syystä epäperäisinä, ks. Schneidewin-Nauck'in painosta.

583 seur. Kuoro on synkillä mielin, aatellessaan Labdakon suvun perittyjä vaivoja. Eipä muka sen viimeisiäkään vesoja nyt säästetä. Kelle perhekunnalle Jumala kerran on kovan onnen määrännyt, siinä se pysyy ja riehuu edelleen polvikunnasta toiseen, niinkuin myrskyt myllertävät meren syvänteitä ja panevat rannat laajalti kaikaamaan. Zeun valtaa ei värähytäkään mikään ihmisponnistus eikä rikos; hän istuu pyhyytensä loistossa, säädellen sääntöjänsä — mutta ihmisen osaksi tuli hairaus, rikos, kurjuus. Ja syynä tähän on Toivo, joka loihtien hänelle unelmia autuaallisista oloista, haihtuvia harhakuvia, hurmaa häntä huonoihin töihin ja tihoihin, eikä ihminen aavistakaan, mitä hän on tehnyt, ennenkuin sokaistuksen, aten seuraus — kova onni ja kurjuus hänet yllättää.

"Das eben ist der Fluch der bösen That,
Dass sie fortzeugend immer Böses muss gebären."

620. Tragikot käyttävät mielellään kansanomaisia sananlaskuja ja puheenparsia. Niinpä tässäkin on sananlasku, jonka jo Homeros hyvin tuntee (II. 6, 234. 9, 377. 17, 469. 18, 311. 19, 86). Qvem Jupiter perdere vult, occaecat.

635 seur. Haimon ei lupaa ehdotonta kuuliaisuutta isälleen, sen ilmaisee hän sanojen korotuksella: ainoastaan jos isä ohjaa häntä oivallisesti, hän seuraa.

661. Jos kansalaiset eivät näe minun kotonani harjoittavan oikeutta, luulevat pian minun sitä halveksivan valtiossakin eivätkä enää tottele minua. Mutta minäpä en kärsi kovakorvaisuutta, vaan kukistan kaikki niskoittelijat j.n.e.

671. Eräs runoilija laulaa: doule, despoton akoue kai dikaia kadika! (Orja, kuule valtiastas oikeassa, väärässä!)

683 seurr. Haimon ei ota vastustellakseen Kreonin esittelyä pojan velvollisuuksista ynnä alamaisen valtiasta kohtaan; hän vain sille vastapainoksi esittää yleisen mielipiteen: Ymmärrys ja järki on jumalanlahja, jota on suotu sinulle, mutta myös muillekin. Nyt on minun velvollisuuteni sinulle puhua, mistä sinua moititaan. Kansa on Antigoneen puolella.

699. "Kultakunnia" on käsiteltävä kuvallisesti; mutta se vihjaa myös niihin kultakruunuihin, joita annettiin ansiollisille kansalaisille.

707 seurr. Haimon pukee ajatuksensa vertauksiin ja yleisiin sananlaskuihin, siten lievittäen niiden jyrkkyyttä. Niinpä hän tässä arvattavasti nojauu Atheenassa koulukirjana käytettyyn Theogniisen 221. — Samoin v. 720 seur. on vanha sananlasku, Hesiod. Op. 293:

Outos mèn panáristos, os autòs pánta noése,
'Esthios d'au kai keinos, os eu eipónti pithetai.

(Kaikist' on parahin ken itse kaikk' älyääpi; Toiseks' myös jalo ken hyvän neuvoa noudatteleepi.)

735. Haimon oli toivonut, että Kreon ottaisi taipuakseen kansan mielipiteen mukaan. Mutta Kreon halveksii ylpeästi yleisen tahdon; siinä katoo siis Haimonilta hänen viimeinen toivonsa ja hän alkaa käydä katkeraksi puheissaan.

737. Kreon hallitsee vaan omaksi edukseen, itseänsä varten; valtio ja hän käyvät yhteen Ludvig XIV:n mainion valtio-ihanteen mukaan: l'état c'est moi. Sattuvasti muistuttaa Haimon: tietysti sinun tulee muitakin varten hallita, sillä se ei olekaan enää mikään valtakunta, mikään civitas, jonka muodostaa vaan yksi henkilö.

753. Haimon sanoo, että morsiamen kuolo olisi hänen, yljänkin surma; Kreon käsittää sen uhkaukseksi itseänsä vastaan.

758. "Olympolla" tarkoittanee Kreon taivasta, jumalien siintävää asuntoa. — Homerossa Olympos aina tarkoittaa vuorta Thessaliassa.

767. Tämmöinen muistutus jännittää mieltä näkemään toiminnan edempää kehitystä. Samoin v. 1253.

774. Antigone oli siis suljettava maanalaiseen holvikammioon, moiseen rakenteeseen, joita meidän aikanamme on löydetty m.m. Mykenassa ja on luultu joiksikin aarre-aitoiksi tai hautakammioiksi.

775. Nälkäkuolemaan tuomitulle annettiin vähän ruokaa mukaan, välttääkseen suoranaisen murhan syntiä.

781 seurr. Haimon osotti niin järkkymätöntä rakkautta Antigoneeta kohtaan, että kuoro siitä saapi aiheen ylistääkseen Eroksen, rakkauden voimaa, joka yllyttää hurjuuteen asti ihmisiä. Eros ilmestyi jo "ilman pieltä pistettäissä" (ks. Hesiod. Theogoniaa), jolloin hän keskenään sovitti ja sopusointuun saattoi Khaoksen sekasorrossa telmiväiset alkuaineet ja siten muodosti maailman. Tämä oli arvattavasti vaan runollinen luoma, jolla kuvailtiin luonnon uhkuvaa siitinvoimaa. Mutta hänen kuvaansa siveli ja somensi taide, kunnes hänestä saatiin se kaunis, hymy-huuli, siivekäs veitikka, joka äkkiä haavoittaa nuoren sulhon sydämen. Sellaisena esiintyy hän tässä. Vanhempi aika ei häntä lapseksi kuvaillut. Häntäpä kunnioitettiin lujan ystävyyden suojelijana. Sodan kiehuvan kidan ääressä yhdisti hän uljaat nuorukaiset taisteloon (hetairiat) ja antoi heille voiton. Spartalaiset sotaan mennessään rukoilivat Erosta.

797. Siveellisten voimain ja aatteitten rinnalla on rakkaus valtavasti vaikuttanut ihmiskunnan syntyyn ja varttumiseen.

814. Tässä ensi kerran, sittenkuin A. on tehtävänsä suorittanut, hienommat naiselliset tunteet tulevat ilmi; tässä hänen sydämensä sanoo, että Haimon sentään oli hänelle kallis uhri, jonka velvollisuus häneltä vaati.

822. Niobe, Tantalon tytär, ylpeili Leton rinnalla, koska hänellä oli muka neljätoista lasta ja tällä vain kaksi (Apollon ja Artemis). Tästä Leto sydäntyi ja valitti lapsilleen; nämä virittivät jousensa, surman nuolet lensivät Niobeen lapsi-parveen, josta kohta oli vaan veriset ruumiit jäljellä. Lapsettomaksi jääneen tuskat eivät puhkea sanoihin: hän ei valita, ei värähytä jäsentäkään, ainoastaan silmät valuvat kyyneliä. Vihdoin Zeun käskystä myrsky sieppaa hänet siivillään Phrygiaan, Sipylon vuorelle. Siellä istuu äiti parka kivettyneenä, eikä lakkaa koskaan itkemästä. — Näin tarina, johon eräs luonnon ilmiö on antanut aiheen, kertoo Niobeesta. Sipylos-vuorella, 2,5 tunnin matkan päässä Magnesiasta, nähdään vielä tänäpäivänä eräässä kallioseinän syvennyksessä lähes 20 jalkaa korkea kivimuodostus, joka kaukaa nähden on istuvan, murehtivan naisen näköinen, jonka käsivarret ovat ristissä rinnan päällä ja jota valkoinen vaate peittää. Alkujaan luonnon luoma pilaveistos on ihmiskäsi sitä sittemmin näin muokannut ja veistellyt, että siitä on saatu aasialainen jumalankuva. Kivihaamun yläpuolelta lirisee vuorilähde, joka kastelee sen poskia. Runous (esim. Ovid. Metam. 6; Qvint. Smyrn. Posthom, 1, 293) ja veistotaide on paljon viljellyt Niobeen tarinaa; lasten kuolemaa Skopas (tai Praksiteles) ryhmässä, jonka jäljennöksenä Niobe-ryhmä Firenzessä vielä on nähtävänä.

839. Kuoro lukee A:lle kunniaksi, että hän saa kuolla samoin kuin Niobe. Mutta A., joka vaan ajattelee yhtäläistä kovuutta kummankin kohtalossa, luulee kuoron pilkkaavan häntä.

870. Tarkoittaa Polyneikeen avioliittoa, jonka seurauksena oli sotaretki Theebaan.

894. Persephassa l. Persephone, Tuonelan emäntä. 904 ja seuraava kymmenkunta säettä ovat kaiketi epäperäiset, myöhemmin lisätyt. Sillä kun Antigone tähän asti on esittänyt vain ylevimpiä aatoksia työnsä perusteeksi, tuo hän tässä sofistimaisella viisastelulla esiin syyn, joka todistaa peräti epäjaloa, jokapäiväistä mieltä ja vivahtaa melkein naurettavuuteen, sekä sen lisäksi on miltei järjetön ja sopimaton tällä paikalla. Antigone olisi siis, jos hänellä suinkin olisi ollut toivoa saada uusi veli, heittänyt Polyneikes veljensä petojen ja koirien raadeltavaksi!? (kt. Göthe Eckermannin Gespräche'issä 3, 128). Tämä paikka, joka siis sotii A:n luonnetta sekä kaikkea järjellisyyttä ja runoutta vastaan, on suora mukailu Herod. III, 119:stä. Siinä kerrotaan, miten Darius soi Intapherneen puolisolle luvan pyytää yhden kuoloon tuomituista sukulaisistaan säästettäväksi, jolloin tämä pyysi armoa veljelleen, eikä puolisolleen tai lapsilleen, ja perusteli tätä pyyntöä miltei juuri samoilla sanoilla, kuin mitä tässä on pantu Antigoneen suuhun. — Ks. Schneidewin-Nauckin selit.

917 seur. Muinaisten mielestä ei ollut immen sopimatonta puhua naimisista ja lapsista. Avioliitto oli heidän luullensa naisen tarkoitus.

940. Kuorona on Theeban ylimyksiä. Heitä nimittää A. "ruhtinaan pojiksi"; sillä viittaa hän heidän ylhäiseen sukuperäänsä sekä siihen aikaan, jolloin heidän isänsä muinoin hallitsivat maata, ja tekee sen epäilemättä siksi, että hän, "kuninkaan lapsi", olisi ollut oikeutettu saamaan heiltä turvaa ja apua.

944 seurr. Tämä kuoro-laulu, "joka vivahtaa Pindaron henkeen ja juhlallisen-totisissa rytmeissään osotaksen threnoslauluksi", kajahtelee kuolemaan kulkevan A:n jälissä; se on ikäänkuin lohdutus, joka häntä saattelee Manan synkille majoille. Lohdutus on tuo tavallinen: et sinä ole ainoa, joka kärsit; kohtalon valtaa ei kukaan voi vastustaa, alistu siis siihen nöyrästi! Kuoro esittää tarustosta neljä kuulua kärsijää, joiden myöskin täytyi kohtalon kovuudesta nääntyä tyrmään teljettyinä. Ne ovat Argivilais-sadusta Danae , Thrakian sadusta Lykurgos , Attikan sadusta veljekset Pleksippos ja Pandion .

Akrisios, Argoon kuningas oli ennustajalta kuullut, että hänen tyttärensä Danae oli synnyttävä pojan, joka tappaisi iso-isänsä. Välttääkseen tämän kohtalon, telkesi hän tyttärensä maanalaiseen vaskityrmään (Paus. II, 23, 7.). Mutta Zeus muuttihe kultasateeksi, ja pääsi siten katosta sisään vuotamaan ja siitti Danaeelle Perseus-pojan. —

955. Toinen kärsijä oli Lykurgos, Eedonein kuningas Thrakian Strymonin varrella. Hän vastusteli Dionyson-palveluksen tuomista Thrakiaan. Kun siis Dionysos naisineen seuroineen kisaeli Nyysan harjuilla, karkasi Lykurgos vimmoissaan heidän keskelleen ja hajoitti tuon iloisen parven minkä minnekin; Dionysos itse pelastihe mereen. Tästä väkivallasta Zeus rankaisee Lykurgoa sokeudella. II. 6, 130. ss. Apollodoron mukaan (3, 5, 1) Lykurgos hulluuden vimmassa tappaa poikansa; sitten Eedonit Dionyson käskystä kytkevät hänet vuoren rotkoon ja hän jätetään villien hevosten revittäväksi. Sama satu tahi sen toisinto (Aiskhylon "Lukurgeia") näyttää olleen Sophokleenkin mielessä.

963-65. Lykurgos pakotti Thyiadeja, Bakkhon papittaria, lopettamaan juhlanvieton ja sammutti heidän tulisoihtunsa. — Runottaret, Muusat, jotka alkuaan seurasivat Apollonia ("musagetes"), liittyivät Dionyson seuraan, sittenkuin tämän palvelus oli päässyt varttumaan. Thrakiasta siirtyi heidän seurueensa Delphoihin ja Boiotiaan (ks. Soph. Od. T. 1105. Eust. Od. 15, 205. Diodor. 4, 4).

966. "Saaret siintävät" kaksi pientä vuoriluotoa Ponton salmessa, jossa Mustan meren ja Propontiin aallot rientävät sylitysten, mainioita Argonautein retkestä (Od. 12, 59). Niiden luultiin muuten harhailevan, jopa törmäilevän yhteenkin ja ne saivat myös senmukaan nimiä (syndromades, plangktai y.m.). Näiden luotojen kohdalta, Bosporon salmesta alkaen, ulottui Thrakian puolella Salmydesson rannikko 700:n stadion pitkältä. Sen asujamet harjoittelivat haaksirikkoisten ryöstöä tällä kolkolla, myrskyisellä rannalla — siitä nimitys "armoton". Täällä luultiin myös myrskyjen keskellä sotajumalan asuvan.

970 seurr. Salmydesson rannalla hallitsi Phineus, Boreaan vävy. Siivekäs Boreas (pohjatuuli) oli vaimokseen ryöstänyt Orithyian, Atheenan kuninkaan Erekhtheun tyttären, joka hänelle synnytti Kalais ja Zethes pojat sekä Kleopatra nimisen tyttären. Vikkelän, hienohelman Kleopatran sai Phineus vaimokseen. Mutta pian kääntyi Phineun rakkaus toisaalle: metsän tytär Idaia luovutti hänen sydämensä Tuulettaresta, joka heitettiin vankeuteen (vs. 978 seurr.). Hyljätyn Kleopatran pojat Pleksippos ja Pahdion joutuivat pahan emintimänsä käsiin. Hän sokaisi poika raukoilta silmät ja sulki heidät vankiholviin. Tulipa Phineullekin rangaistus, kun hän sai Harpyiat ilkivieraikseen. Argonautat tullessaan — niiden joukossa Kleopatran veljet — vapauttivat vangitut pojat, jotka sittemmin saivat näkönsä jälleen. (Diodor. Sic. 4, 43. 44. Schol. Apoll. Rhod. 2, 178. Apollod. 3, 15, 3.).

987. Vaihetarta oli kolme: Klotho, Lakhesis ja Atropos, joista ensimmäinen piti värttinää, toinen kehräsi elonlankaa, kolmas leikkasi sen. Niiden käsissä oli ihmisten kohtalot kehdosta hautaan saakka. Ne ovat "ikivanhat", koska olivat olemassa maailman alusta asti (ks. Hes. Theog.).

995. Teiresiaan neuvon mukaan oli Kreon nimittäin uhrannut Megareus poikansa sekä siten pelastanut kaupungin Areen vainosta.

996 on sananparsi (vrt. II. 10, 173. Theogn. 557. Simonid. fragm. 101. Theokr. 22, 6 etc).

999. Jo ammoisista ajoista kreikkalaiset ennustelivat tapauksia lintujen lennosta y.m. Niinpä jo Homerossa tavataan lintu-ennustelua (ks. esim. Odyss. 2, 146-165.). Se liittyi aluksi Zeun palvelukseen. Vaarinotto-paikoiksi valittiin kai sellaisia seutuja, missä lintuja halusta oleskeli; siis tässä "valkama", lintujen olopaikka, pesämaa. Nauck arvelee tuota taidetermiksi = "templum".

1006. Tässä uhrataan kaksinkerroin rasvaan verhotut reisiluut sekä vielä sappi y.m. Enteet saadaan lieskan palosta ja sisuksien laadusta.

1023. Teiresiaan varotukset ovat hyvin samanlaatuiset kuin Haimonin v. 710 seurr., joten Kreonia yhtäläisesti varotetaan joka taholta.

1035. Oikeastaan: "enkä jää minä teiltä koettelematta ennustuksillakaan, te koette ennustuksillakin kiskoa minulta peruutuslauseen".

1036. "— myyskelleet ja kaupinneet", kauppaan kuuluvia puheenparsia; oikeastaan: "olen myyty ja mua kuljetellaan niinkuin muuta tavaraa". S.o. rahoilla ja lahjomisilla vietellään kaikkia todistamaan ja puhumaan minua vastaan. Kreon arvelee nyt ennustajaa, samoin kuin äsken vartijoita, rahoilla lahjotuksi.

1037. Elektronia mainitsee jo Homeros (Od. 4, 73; 15, 460. 18, 296) ja Hesiodos (Herakl. kilpi 141); mutta varmaa ei ole, tarkoitetaanko sillä merikultaa vaiko n.s. "hopeakultaa". Sophokles tarkoittaa tässä "hopeakultaa", s.o. metalliseos, jossa oli neljä osaa kultaa ja yksi hopeaa. Sitä saatiin Sardeesta, tahi oikeammin sanoen sen lähellä olevasta Tmolos-vuoresta ja Paktolos-virrasta. Indian kultarikkaus oli myös kuuluisa. (Herod. III, 94.)

1040. Kreonin viha viehätti häntä taas (vert. 658, 769) jumalan-solvaukseen. — 1042 "saastutusta": Zeun valtaistuinta saastuttaisi ja tahraisi raadon laahaaminen sinne. — 1043 "sill' eipä ihminen — —" Kreon säikähtää omaa jumalatonta puhettaan ja koettaa — ehkä myöhään — sitä korjaella ja suojeleita.

1058. Ilman tuota ennustajaa olisi kaupunki joutunut perikatoon ja Kreon siis ei olisi sen valtiaaksi päässyt. —

1059. Kreon myöntää saaneensa tämän avun ennustajalta; mutta erottaa kuitenkin Teiresias tietäjästä Teiresias ihmisen, jota hän kuvailee huonoksi.

1062 = "luuletkohan minun vieläkin puhuvan sen vuoksi että sulta saisin palkintoa (koskahan kohta julistan sulle tuomiosi)?"

1080. Teiresias jatkaa pahoja ennustuksiaan: uhkaava onnettomuus ei ole rajoittuva vain Kreonm huonekuntaan, vaan leviää yli koko valtakunnan. Kansa saa maksaa ruhtinastensa synneistä. — 1081 ruumisten solvaus ivallisesti kuvattuna "koirat siunanneet" l. pyhittäneet. Koirat ovat osottaneet kuolleille viimeisen kunnian, sen sijaan että kuolleita muutoin huoliteltiin pyhillä vesillä, puhdistettiin rikkisavuilla y.m.

1109. "Kirves kourassa" — hakatakseen nimittäin puita siihen polttolavaan, jolla Polyneikeen ruumis olisi poltettava.

1115. Se kuoro-laulu, joka nyt seuraa, ylistää nimenomaan Bakkhos eli Dionysos jumalaa. Se on hyvinkin ymmärrettävä, koska koko draamallinen taide oli versonut tämän jumalan palveluksesta ja yhä edelleen tragediain näytteleminen oli hänen palvelemistaan, tarkoitti hänen kunnioitustaan. Hänen palveensa oli riemuisaa laatua: siinä kaikui pauhaava riemu, kiihkeän karkelon kieriessä. Eipä siis kuoro-laulu, joka tavoitti samaa tarkoitusperää, saattanut olla hiljainen, juhlallinen. Tämä kuorolaulu ei olekaan, kuten muut, mikään Stasimon, vaan se on vilkas "Hyporkhêma". — Miksi Sophokles juuri tähän kohtaan on semmoisen laulun asettanut, on eri lailla selitetty. Toiset sanovat, että kuoro, ollen iloissaan Kreonin päätöksestä pelastaa Antigoneen, ilolaulussa lausuu toiveensa onnellisesta päätöksestä. Toiset arvelevat Sophokleen käyttävän tällaisia tanssilauluja juuri käännekohtain edellä, jolloin katselija jo aavistaa pahan loppukohtalon. Sillä hän lieventää tunteen jännitystä, huojentaa huolta; ja kun loppu-romaus tulee, astuu se sitä elävämpänä, suurempana, synkempänä silmiin, kun sen takana ikäänkuin vastakohtana on ilon häälyvä kisakenttä, lapsuuden huoleton sinitaivas.

Kuoro mainitsee järjestään Dionyson palveluksesta kuuluisat paikat: Ikarian, Eleusiin, Theeban, Parnasson, Euboian, Nyysan ja palajaa vihdoin Theebaan.

Dionyson äiti, Semele, oli Kadmon tytär. Tätä neitoa Zeus lempi, mutta mustasukkainen Heera aprikoi Semeleen perikatoa. Niissäpä aikein hän kerran ystävän haamussa tulee Semeletä onnittelemaan, mutta arveluttaa häntä samalla, tokkohan tuo ylhäinen rakastaja lieneekään Zeus, ja epäilyksen poistamiseksi neuvoo hän Semeletä pyytämään tuota, jos hän Zeus on, ilmestymään Zeun koko voimassa. Petetty neito teki niin: Zeus ilmestyykin salamoiden ja jylisten, johon viittaa v. 1116 "pauanteen", (barybreméta). Tätä heikko ihmisluonto ei kestä. Semele kuolee (ks. v. 1139 "salamoidun äitis kanssa"), mutta synnyttää samassa Dionysos-lapsen. Koska saalas syntyi kesken, kätki Zeus sen reiteensä, josta se vallan valmiina syntyi toisen kerran, siitä nimitys kaksiovinen. Monta muutakin oli Dionysolla nimeä. Siksi "Moniniminen" v. 1115. Nuo monet nimet johtuivat siitä, että tämä jumala edusti luonnon rikkaasti versovaa elämää, maan rehoittavaa, tuhatmuotoista kasvullisuutta, etenkin sitä kasvia, missä kasvikunnan rikkahin tenhoisin voima ikäänkuin kumpuilee, s.o. viini-vesaa, sekä myös ihmiselämän iloisia, lempeitä, remuisia puolia, innostusta j.n.e. Tätä monipuolista merkitystä kuvailee useat nimet. (Tarkemmin on Dionyson merkitys ja palvelus esitetty esim. Preller'in Griech. Mythol. I, s. 544 seurr. 3:s pain.)

1118, 1119. Jos on kirjoitettava Ikaria (eikä Italia, kuten tavallisesti), tarkoittaa Soph. sillä erästä Attikan kylää, lähellä Marathonia. Täällä on ensimäinen viinipuu istutettu, täältä Dionyson palvelus maaseuduilla alkanut. — Toinen D:n palveluksen pesä Attikassa oli Eleusis, jossa nuo maanmainiot Demeterin, Koran (Persephoneen) ja Iakkhon mysteriot olivat olemassa. Kaupungin alue kiersi Eleusiin lahden, johon uskovaisten pursia keräytyi kaikkialta (ks. v. 1117). — Täällä Demeter jumalatarta tavallisesti sanottiin Deo'ksi. — "Alhon" (1117) tasanko joka Panaktorin solasta Thriasian kentän läpi ulottuu mereen.

1122. Theebasta näyttää Dionyson palvelus siirtyneen Delphoihin, jossa hän pian pääsi miltei Apollonin vertaiseksi. — Theeban naiset käyskelivät Parnasson huipuille Bakkhon juhlia viettämään; se tapahtui öisin, ilovalkeiden loisteessa.

1125. Kun Kadmos, kuninkaan poika Phoinikiasta, hakiessaan ryöstettyä sisartaan Europaa, oli orakelin neuvon mukaan löytänyt sen paikan, mihin hänen piti asettuman, kylvi hän erään tappamansa lohikäärmeen hampaat peltoon. Kylvöstä nousi roteva laiho — julmat hiidet, sotisopa yllään, keihäät käsissä. Kadmon yllytyksestä nämä tappelivat keskenään, kunnes ainoasti viisi jäi henkiin. Näistä koko Theeban kansa johti sukuperänsä, joten sitä tässä nimitetään "käärmekylvöksi".

1126. "Kaksoishuippu" on Parnasson vuori Phokiissa. Sen huipulle tuli vuosittain Phokiin, Boiotian ja Attikan naisia viettämään Dionysolle ja Apollonille hurjaa yöllistä juhlaa tulisoihtujen valossa. Vuoren korkein huippu, noin 8000 jalkaa korkea, on kalliokupu, nykyään nimeltä Lykéri . Vähän matkaa siitä länteen päin on sen jälkeen korkein huippu, nyk. Gerondòwrachos ; kummankin välitse syöksee tulvan aikana vuolas, hyrskivä virta vuorilta; alempana on Kastalian lähde (nyk. Ajios Ioánnis).

Huippujen takana on kahden viljavan ylätasangon välissä matala vuorikeila, jonka miltei huippuun on uurtunut 100 jalan korkuinen Korykian luola (nyk. Sarantáwli). — (G. Wolff.)

1130. Nyysa nimisiä kaupunkeja luettelee Stephan. Byz. koko kymmenkunnan. Tässä tarkoitetaan Euboian Nyysaa (päättäen v:sta 1144). Siitä Steph. sanoo: "siellä kuuluu viinipuu yhdessä päivässä kukoistavan ja sen hedelmä kypsyvän". Ihanasti kertoilee samaa ihmettä Soph. Frgm. 235. Siellä — kotimaisen tarun mukaan — Nyysan vuorettaret hoitivat Dionysos jumalaa pikkulasna. Vielä tänään on Euboiassa Kandili-vuorten alapuolella viiniviljelyksiä.

1136. Tässä tarkoitetaan jumalan innostamain naisten eli Mainadein riemuhuutoja: evoé, evoé!

1144. "Tyrskysalmi" on myrskyjen mylleröimä, levotoin Euripos salmi manteren ja Euboian välillä. Ks. selit. v. 1130.

1146 seurr. "Tanssiin tähtiä johdatat etc." Tavallisen selityksen mukaan Dionysoa noin puhutellaan sinä jumalana, jolle öisiä juhlia, tähtien tuikkiessa, vietettiin, niin että tähdet runollisesti sanoen, tanssivat kuorotanssia, jonka johtajana Dionysos on. Toisin Wolff: "tähdiksi" sanotaan runollisesti tulisoihtuja.

1155. Sanansaattaja, joka ilmoittaa Antigoneen ja Haimonin kuoleman, lausuu aluksi yleisiä surumielisiä mietteitä, ja johdattaa siten katsojain mielet edellisen riemu-karkelon synnyttämästä iloisuudesta takaisin totisempiin tunteihin sekä valmistaa heitä onnettomuuden iskuja kestämään. Ensimäinen säe kaikuu jotenkin juhlalliselta. Hän puhuttelee Theebalaisia "Amphionin naapureiksi", koska Amphion veljensä Zéthon keralla oli rakentanut Theeban kaupungin; linnan perustaja oli Kadmos (ks. Od. II, 262).

1197. Taistelukenttä kaupungin edustalla oli ylätasanko. Siellä oli Polyneikes kaatunut ja sinne jätettiin hänen ruumiinsa lahoomaan.

1199. "Haarateiden haltia" on Persephone, Tuonelan emäntä, joka liehuu hautojen tienoilla ja teiden ristissä; usein häntä esitetään vaihetuksin Hekateen kanssa (lat. Trivia).

1202 seur. "Vehmailla" l. tuoreilla öljypuun oksilla poltettiin ruumis kiireen vuoksi sekä siksi, että vainajien polttolavoja koristeltiin kukilla, lehvillä ja seppeleillä.

1205. Antigone oli suljettu maahan vajotettuun, kivistä muurattuun hautaholviin, jonka sisustaan kapea katettu käytävä vei maan pinnalta (vrt. v. 774). Tähän pääsivät palvelijat nostamalla pois suuren paaden, joka sulki käytävän suun (ks. v. 1216).

1232. Vihoissaan Haimon nostaa kätensä omaa isäänsä vastaan; hän katuu samassa tihotyötänsä, ja syyllisyytensä tunnossa surmaa itsensä. — 1233 "kaks' terän kalvan" oik. kalpa, jossa on kaksi hammasta l. sakaraa, yksi kummallakin puolen, siinä missä säilä yhtyy kahvaan, remorae gladii .

1260. Kuoro uskaltaa jo lausua mielensä, että Kreon, ehkä muodollisesti oikeassa ollen, kuitenkin itse asiassa on rikkonut.

1261. "Valtava kohtaus! Kauheat seikat eivät tapahdu näkymöllä, mutta Kreonia ne kohtaavat koko painollaan silmäimme edessä. Ruhtinas on lannistettu, hän myöntää syyllisyytensä. Dochmilaiset säkeet, jotka alituisella nousujen yhteen-sattumisellaan, vitkailevilla epäsäännöllisillä laskuillaan ja purkaumisillaan yhdistävät kiihkoisaa intoa ja hermotonta sielun-väsymystä, kuvailevat hyvin häntä hänen särkyneessä mielen-tilassaan." (G. Wolff.)

1277. Se palvelija, joka v:n 1256 mukaan oli mennyt linnaan Eurydikeen laitaa tiedustamaan, palajaa nyt sieltä.

1303. Megareus oli Kreonin toinen poika. Euripideen "Phoinissai'n" mukaan Teiresias Argiivien lähestyessä ilmoitti, että Ares, paheksuen Kadmon lohikäärmeen-tappoa, vaati sovitteeksi yhden "Spartin" verta. Sentähden Megareus lävistäen rintansa syöksihe n.s. lohikäärmeluolaan, joka siis oli hänen "kuuluisa kohtalonsa". Sen orakelin oli Teiresias antanut, johon myös v. 995 viittaa.

1307. Eurydikeen rakkaus muuttui vihaksi, hänen viimeinen sanansa kiroo puolisoa ja vierittää koko hirveän syyn hänen päällensä — ja sepä Kreon raukalle tuopi viimeisen iskun.

1348: Kuoro lausuu lyhyesti näytelmän pääaatteen: Kreon on, heittäen kaiken mielen-maltin sikseen ja ylpeästi paisuen hallitsija-vallastaan, polkenut jumalallisen siveyskäskyn. Siitä häntä kohtasi jumalain rangaistus.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK ANTIGONE ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.