E-text prepared by Tapio Riikonen

BELA

Kaukaasialainen kertomus

Kirj.

M. LERMONTOV

Suomentanut S. L.

Helsingissä, Yrjö Weilin, 1907.

Osakeyhtiö F. Tilgmannin Kirja- Ja Kivipainossa.

Matkustin kyytirattailla Tiflisistä. Matkakapineita oli minulla pienehkö matkalaukku, joka oli puolillaan käsikirjoituksia matkamuistelmiin Grusiasta.

Teidän onneksenne katosi suurin osa näistä, vaan minun onnekseni säilyi matkalaukkuni muine tavaroineen. Tullessani Koishaur laaksoon alkoi aurinko jo laskea lumivuorijonon taakse. Osetiiniläinen kyytimieheni kiirehti lakkaamatta hevosia, ehtiäkseen ennen pimeän tuloa Koishaur vuorelle.

Ihana paikka, tämä laakso. Joka puolelta ympäröivät sitä jyrkät vuoret, punertavat kalliot, joita plataanipuut seppelöivät ja joiden huippuja verhoo viheriäinen samettipeitto. Siellä täällä näkee keltaisenruskeita kallionhalkeamia, joihin vesi on uurtanut syvennyksiä ristiin rastiin. Ja tuolla korkealla on ikuisen lumen kultainen reunus; ja alhaalla, hopeisena juovana välkkyy kuin kiiltävä käärme Aragvavirta, syleillen toista nimetöntä jokea, joka kohisten syöksyy mustan synkästä rotkosta.

Saavuttuamme Koishaur vuoren juurelle, pysähdyimme. Tässä puuhaili meluten noin parikymmentä grusialaista ja gortsia; heidän vieressään loikoili yötiloilleen asettunut kamelilauma. Koska maa näin syksyllä on iljanteinen, täytyi minun ottaa härkiä vetämään ajopeliäni vuorelle.

Minun täytyi ottaa kuusi härkää ja muutamia osetiineja. Yksi heistä otti matkalaukkuni olalleen, toiset rupesivat auttamaan härkiä hoilaten ja huutaen.

Rattaitteni jälessä tulivat toiset neljän härän vetämät ajoneuvot ilman pienintäkään vaikeutta, huolimatta siitä että ne olivat aivan täyteen ahdetut. Tämä seikka ihmetytti minua suuresti. Rattaitten perässä asteli niiden omistaja poltellen pientä hopeahelaista kabardiiniläistä piippuaan. Hän oli puettu vanhaan upseeritakkiin ja päässä oli hänellä pitkäkarvainen tsherkessiläislakki. Näöltään oli hän noin viidenkymmenen vanha; kasvojensa tummasta väristä voi päättää hänen jo ammoin tutustuneen Kaukaasian aurinkoon. Liian aikaisin harmaantuneet viiksensä eivät myöskään sopineet hänen voimakkaaseen käyntiinsä ja reippaaseen olentoonsa. Menin hänen luokseen ja tervehdin; hän kumarsi äänettömänä ja puhalsi paksun savutuprun ilmaan.

— Taidamme olla matkakumppanit?

Hän kumarsi taas ääneti.

— Te varmaankin menette Stavropoliin?

— Niin menen… vien kruunun tavaroita.

— Voisitteko selittää minulle kuinka neljä härkää vetää niin helposti teidän painavaa kuormaanne kun sitävastoin kuusi härkää miesten avulla tuskin saa liikahtamaan minun tyhjiä rattaitani?

Hän hymähti merkitsevästi katsahtaen minuun viekkaasti.

— Varmaankin olette äsken tullut Kaukaasiaan?

— Noin vuosi sitten, vastasin.

Hän hymähti taaskin.

— Miten niin?

— Muuten vaan; petoja ovat nämä aasialaiset! Te tietysti luulette heidän auttavan noin huutaessaan?

Piru sen tietää mitä he huutavat? Härät heitä kuitenkin ymmärtävät; ja vaikka te valjastaisitte kaksikymmentä härkää, kun he vaan huutavat omalla kielellään eivät ne liikahdakaan paikaltaan… Kauheita veijareita! Vaan minkäpä heille mahtaa? Nylkevät matkustajia… Nuo roistot ovat pilattuja! Saattepa nähdä, vielä ne teiltä juomarahatkin ottavat. Kyllä minä ne tunnen… minua eivät petä!

— Oletteko kauankin palvellut täällä?

— Palvelin täällä jo Aleksei Petrovitsh-Jermolovin aikana, vastasi hän oikaisten itsensä. — Hänen tullessaan tänne olin aliluutnantti — lisäsi hän — ja hänen aikanaan sain kaksi arvonylennystä urhoollisuudestani taistelussa gortsia vastaan.

— Entäs nyt?

— Nyt kuulun kolmanteen linjapataljoonaan. Entäs Te, jos rohkenen kysyä?

Ilmoitin hänelle kuka olin. Keskustelu päättyi siihen ja me jatkoimme matkaa äänettöminä. Vuoren huipulla näimme lunta. Aurinko laski ja yö seurasi heti päivää niinkuin aina etelässä. Lumen heijastusta saamme kiittää siitä, että aivan hyvin näimme tien, joka yhä kohosi, vaikkei enää niin jyrkästi. Käskin laskea matkalaukun rattaille, vaihtaa härät hevosiin, ja vielä viimeisen kerran katsahdin alas laaksoon; vaan sakea sumu, joka nousi vuoren rotkosta peitti sen kokonaan, eikä yksikään ääni sieltä voinut enään kuulua korviimme. Meluavat osetiinit piirittivät minut vaatien juomarahoja, vaan alikapteeni katsahti heihin niin ankarasti, että kaikki lähtivät silmänräpäyksessä. — Tuommoista väkeä, sanoi hän, eivät he tiedä leivänkään nimeä venäjäksi, vaan ovatpa oppineet sanomaan: "Upseeri, anna juomarahaa". Tataaritkin ovat mielestäni parempia, he eivät ainakaan juo…

Asemalle oli vielä virstan verran matkaa. Ympärillä oli hiljaista, niin hiljaista, että hyttysen surinasta saattoi päättää mihin suuntaan se lensi. Vasemmalla näkyi syvä musta rotko; sen takana sekä edessämme tummansiniset lumikerroksen peittämät vuortenhuiput, kuvastuen vaaleaa taivaanrantaa vastaan, johon vielä heijastuivat iltaruskon viimeiset säteet. Tähdet alkoivat tuikkia tummalla taivaalla, ja omituista, minusta näytti, niinkuin ne olisivat olleet paljon korkeammalla kuin meillä pohjolassa. Molemmin puolin tietä oli paljaita mustia kiviä, toisin paikoin lumen alta pilkotti pensaita, mutta ei yksikään lehti liikahtanut. Keskellä tätä kuolon hiljaisuutta oli hauskaa kuulla väsyneen postikolmivaljakon korskuntaa ja venäläisen kellon kilinää.

— Huomenna tulee kaunis ilma sanoin minä.

Alikapteeni ei vastannut sanaakaan, näytti vaan sormellaan aivan edessämme olevaa korkeaa vuorta.

— Mikä tämä on? kysyin.

— Se on Gut-vuori.

— No, entä sitten?

— Katsokaa miten se savuaa.

Ja todellakin, Gut-vuori savusi; molemmin puolin sitä kulki pilvenhattaroita ja huipulla kohosi musta pilvi, niin musta että se näytti nokipallolta tummaa taivasta vasten.

Etäisyydessä erotimme jo postiaseman, sen ympärillä olevien mökkien räystäät ja herttaisesti tuikkivat tulet, mutta yht'äkkiä puhalsi rotkosta vinkuen kostea kylmä tuuli ja sade alkoi hiljalleen tihmua. Tuskin olin ennättänyt heittää burkan (kamelinvillainen viitta) hartioilleni kun alkoi sataa lunta. Kunnioituksella katsahdin alikapteeniin.

— Meidän täytyy jäädä tänne yöksi, sanoi hän harmissaan; tämmöisessä pyryssä emme mitenkään pääse vuorten yli. — Onko Krestovoi-vuorella ollut railoja, kysyi hän kyytimieheltä.

— Ei herra, vastasi tämä vaan, paljon on niitä tulossa.

Koska ei ollut minkäänlaisia huoneita matkustajille, saimme me yösijan savupirtissä. Pyysin matkatoveriani juomaan kanssani lasin teetä, minulla kun oli mukanani teekannu — ainoa lohdutukseni matkoilla Kaukaasiassa. Mökit olivat kiinni toinen toisessaan; kolme liukasta, märkää porrasta johti asuntomme ovelle. Hapuillen astuin sisään ja kompastuin lehmään, (etuhuone on tavallisesti navettana). En tiennyt mitä tehdä: tuossa määkivät lampaat, tuolla murisivat koirat. Onneksi kimalsi lumi niin kirkkaasti, että voin löytää toisen oven. Edessäni oli mieltäkiinnittävä taulu: leveä pirtti, jonka kattoa kannatti kaksi savustunutta pylvästä oli täynnä väkeä. Keskellä multalattiaa loimusi tuli ja savu, jonka tuuli painoi takaisin räppänästä, levisi ympäri tupaa ja esti minua alussa näkemästä mitään, tulen ympärillä istui kaksi vanhaa naista, suuri joukko lapsia sekä muuan laiha grusialainen. Kaikki olivat he rääsyisiä.

Mitäs muuta, mekin siirryimme tulta lähemmäksi, sytytimme piippumme, ja pian alkoi teekannu porista kodikkaasti.

— Surkuteltavia ihmisiä, sanoin alikapteenille, osottaen likaisia isäntiämme, jotka äänettöminä, aivan kuin kivettyneinä katselivat meitä.

— Tyhmää kansaa! vastasi hän. — Uskokaa pois he eivät osaa mitään, eikä heihin pysty minkäänlainen sivistys! Vaikka kabardiinit ja tshetshenit ovatkin rosvoja, on heillä pää kuin partaveitsi; nämä eivät osaa edes aseita valmistaa: eihän kenelläkään heistä näe kunnollista tikaria. Kyllä ovat alkuperäisiä!

— Olitteko kauan Tshetshenien maakunnassa?

— Noin kymmenen vuotta olin komppanian kanssa linnoituksessa lähellä punaista Brodaa — tiedättehän?

— Olen siitä kuullut.

— Kyllä saimme tarpeeksemme näistä huimapäistä. Nykyään ovat sentään, kiitos Jumalan, rauhallisempia, mutta ennen muinoin kun vaan poistut sadan askeleen päähän linnoituksen muurista, niin kyllä jossain kolossa istuu pörröpäinen piru vahtimassa: jos hetkeksikään unohdut töllistelemään niin saat joko nuoran kaulaasi tai luodin niskaasi. Reippaita poikia…

— Olette varmaankin ollut monessa seikkailussa? sanoin minä yhä kasvavalla uteliaisuudella.

— Kuinka en olisi ollut! olen kyllä, useastikin…

Hän alkoi kierrellä viiksiään, kallisti päätään ja rupesi miettimään. Jännityksellä odotin saavani kuulla jonkun jutun, niinkuin ylimalkaan kaikki matkamuistelmien kirjoittajat. Sillä välin oli tee valmistunut; otin laukustani kaksi matkalasia, kaasin teetä ja asetin toisen toverini eteen. Hän ryyppäsi, ja sanoi aivan kuin itsekseen: "kyllä olen!" Tämä huudahdus herätti minussa suuria toiveita. Tiedän, että vanhat kaukaasialaiset hyvin mielellään kertovat, sillä heille niin harvoin tarjoutuu tilaisuus siihen. Muutamat saavat olla viisikin vuotta komppanian kanssa jossain takamailla saamatta koko tällä ajalla hyvän päivän toivotusta omalla kielellään (sillä vääpeli sanoo: Jumala varjelkoon).

Kertomista kyllä olisi, kansa ympärillä on villiä ja uteliasta; jokainen uusi päivä tuo tullessaan uusia vaaroja; tapahtumat voivat olla kerrassaan ihmeellisiä ja silloin väkisinkin tulet pahoitelleeksi että on niin vähän muistiinpanoja.

— Ettekö tahtoisi panna rommia teehen? sanoin seuralaiselleni. —
Minulla on valkoista Tiflisistä; nyt on niin kylmä.

— Ei kiitoksia, en juo.

— Miksi ette?

— Muuten vaan. Olen päättänyt. Ollessani vielä aliupseerina me kerran ryyppäsimme keskenämme, vaan samana yönä syntyi kapina ja me jouduimme iloisina rintamaan; mutta kyllä tuli nuhteita kun Aleksei Petrovitsh sai kuulla; Jumala varjelkoon miten hän suuttui! Vähällä oli kutsua oikeuteen. Tapahtuuhan niin toisinaan, kun ei yhteen vuoteen näe ketään ja jos sitten vielä on viinaa — silloin on ihminen hukassa!

Tämän kuultuani melkein kadotin toivoni. — Esimerkiksi tsherkessit, jatkoi hän: kun vaan juopuvat häissä tai hautajaisissa, heti on tappelu valmiina. Kerran minäkin vaivoin pelastuin, ja sillä kertaa oltiin rauhallisen ruhtinaan kemuissa.

— Mitenkä se tapahtui?

— Niin… (hän täytti piippunsa, oikasihe ja alkoi kertoa), niin, nähkääs, silloin olin pataljoonani kanssa Terekin takana olevassa linnoituksessa — siitä on kohta viisi vuotta. Kerran syksyllä tuli muonavara-kuormasto; sen mukana oli nuori, noin viisikolmatta vuotias upseeri. Hän tuli luokseni täydessä univormussa ilmoittaen, että hänen oli käsketty jäädä luokseni linnoitukseen. Hän oli hoikka ja vaalea, puvustaan, joka oli aivan uusi, voin päättää hänen aivan äsken tulleen Kaukaasiaan.

— Teidät on varmaankin siirretty Venäjältä tänne? kysyin.

— Aivan oikein, herra aliluutnantti, vastasi hän. Tartuin häntä käteen sanoen, olen hyvin iloinen, hyvin iloinen. Alussa teistä kyllä tuntuu vähän ikävältä, vaan me rupeamme elämään oikein toverillisesti. Olkaa hyvä kutsukaa minua vaan Maksim Maksimovitshiksi — ja sitten, miksi teillä on juhlapuku? tulkaa luokseni aina vaan lakki päässä. Hänelle näytettiin asunto ja hän asettui asumaan linnoitukseen.

— Mikä hänen nimensä oli? kysyin minä.

— Nimensä oli Grigorij Aleksandrovitsh Petshorin. Hyvä poika, uskallan teille vakuuttaa; tosin hieman kummallinen. Kovassa sateessa ja kylmässä esimerkiksi, oli hän kaiket päivät metsästämässä; kaikki toiset kylmettyivät ja väsyivät, häneen ei pystynyt mikään. Toisinaan taas istui huoneessaan, kuvitteli tuulevan ja vakuutti kylmettyneensä; pieninkin risahdus saattoi hänet kalveten vavahtamaan. — Omin silmin näin miten hän kerran taisteli metsäsikaa vastaan; väliin ei moneen tuntiin puhunut sanaakaan, vaan kerran kertomisen alkuun päästyään ei tahtonut voida lopettaa, emmekä me kuuntelijat voineet lakata nauramasta… Erittäin kummallinen oli hän, ja varmaankin rikas mies, sillä paljon oli hänellä kallisarvoisia esineitä!…

— Asuiko hän kauankin kanssanne? kysyin.

— Noin vuoden. Ja kylläpä onkin muistorikas se vuosi; paljon hän jätti minulle huolia, vaan en niitä muistele… On ihmisiä, joille jo syntymässä on määrätty että heille elämässä tulee tapahtumaan kaikenlaisia merkillisiä asioita.

-. Merkillisiä? huudahdin uteliaana, kaataen hänelle lisää teetä.

— Kyllä sen teille kerron. — Virstan kuuden päässä linnoituksesta asui rauhallinen ruhtinas. Hänen poikansa, noin viisitoistavuotias nuorukainen alkoi käydä luonamme joka päivä, milloin milläkin asialla. Ja totisesti, me hemmottelimme sitä poikaa. Oikea huimapää oli poika, kerkesi vaikka mihin, hän saattoi sekä nostaa lakkia että ampua hevosen juostessa täyttä laukkaa. Yksi paha vika oli hänellä: hän oli kovin ahne rahalle.

Kerran huvin vuoksi lupasi Grigorij Aleksandrovitsh hänelle tukatin, jos hän varastaa parhaan vuohen isänsä laumasta: Ja mitä luulette? Jo seuraavana yönä toi hän sen, vetäen sitä sarvista. Väliin yllyimme häntä kiusaamaan, silloin silmänsä veristyivät ja hän tarttui heti tikariin.

"Kuuleppas Asamat, ei sinun pääsi tule kauan säilymään", puhuin minä hänelle.

— Kerran tuli vanha ruhtinas itse kutsumaan meitä häihin: hän piti häitä vanhimmalle tyttärelleen ja me kun olimme ruhtinaan ystäviä, emme mitenkään voineet kieltäytyä, vaikka hän olikin tataari. Läksimme häihin. Kylään tultuamme tervehtivät meitä kaikki koirat haukkuen. Naiset, meidät nähtyään piiloutuivat; ne, joiden kasvot onnistuimme näkemään olivat kaikkea muuta kuin kauniita. "Olen luullut tsherkessiläisnaisia paljon kauniimmiksi", sanoi Grigorij Aleksandrovitsh. — Odottakaahan! vastasin hänelle nauraen. Minulla oli jotain mielessäni.

— Ruhtinaan pirttiin oli jo kokoontunut paljon väkeä. Aasialaisilla on tapana kutsua häihin sekä tutut että tuntemattomat. Meidät otettiin vastaan kaikella kunnioituksella ja vietiin vierashuoneeseen. Odottamattomien tapahtumain varalta panin kuitenkin merkille paikan, johon hevosemme vietiin.

— Mitenkä he sitten viettävät häitä? kysyin alikapteenilta.

— Aivan tavallisesti. Ensin mulla (pappi) lukee jotain koranista, sitten annetaan nuorelle parille sekä kaikille heidän sukulaisilleen lahjoja, syödään, juodaan busaa (kaljan tapainen juoma), tämän jälkeen alkaa ratsastaistelu, jolloin joku ilvehtijä keikailee huonolla, ontuvalla hevosella naurattaen kelpo seuruetta; hämärän tullessa alkaa vierashuoneessa tanssi. Ukkopahanen vinguttaa kolmikielistä… en nyt satu muistamaan miksi semmoista kutsutaan… se muistuttaa meidän balalaikkaamme. Tytöt ja pojat asettuvat kahteen riviin vastatusten, paukuttavat käsiään ja laulavat. Tyttö ja poika astuvat keskelle, juttelevat keskenään runomitalla, ja toiset laulaen yhtyvät loppusäkeeseen. Me Petshorinin kanssa istuimme kunniapaikalla. Hänen luokseen astuu talon nuorin tytär noin kuusitoistavuotias neitonen, ja laulaa jonkun ylistyslaulun hänestä.

— Mitä hän lauloi, ettekö sattuisi muistamaan?

— Taisi olla jotain tämän tapaista: "Ryhdikkäitä ovat meidän ratsastajamme hopealla kirjailluissa takeissaan, vaan ryhdikkäämpi on venäläinen upseeri kulta kalunoissaan. Hän on kuin poppeli heidän keskellään, vaan ei hän kasva, eikä kukoista meidän puutarhoissamme." Petshorin nousi, kumarsi hänelle vieden kätensä otsalle sekä sydämelle ja pyysi minua vastaamaan; minä kun osasin hyvin heidän kieltään tulkitsin hänen vastauksensa.

— Tytön poistuttua kuiskasin Grigorij Aleksandrovitshille: No, miltä näytti? — Hurmaava! vastasi hän; — mikä on hänen nimensä? Häntä kutsutaan Belaksi, vastasin minä.

— Ja todellakin, hän oli kaunis: pitkä ja solakka, silmät tummat kuin vuorikauriilla, ja katseensa tunkeutui aina sieluun asti. Petshorin ei voinut kääntää silmiään tytöstä, joka tuon tuostakin salaa katsahti häneen. Petshorin ei ollut ainoa, joka ihaili kaunista ruhtinatarta; huoneen nurkasta katseli häntä toinen tulisempi silmäpari. Rupesin tarkastamaan nurkassa istujaa ja huomasin hänet vanhaksi tuttavakseni Kasbitshiksi. Hänestä ei voitu sanoa, oliko hän huimapäinen, vai tyyniluontoinen. Vaikkei häntä oltukaan nähty missään pahanteossa, epäiltiin häntä kuitenkin. Tavallisesti toi hän lampaita linnoitukseen, myyden ne hyvin huokealla, mutta tinkimättä; minkä kerran määräsi, sen sai maksaa, ei alentanut yhtään. Puhuttiin kyllä, että hän kulkisi Kubanin takana ryöstöretkillä, ja naama hänellä olikin kokolailla roistomainen; vartaloltaan oli hän pieni, kuiva, mutta harteva… notkea hän oli kuin itse paholainen.

Takkinsa oli aina repaleinen, vaan aseet hopeahelaiset. Ja hevosensa oli kuulu koko Kabardiinien maakunnassa — eikä parempaa hevosta olisi voinut ajatellakaan.

Ei siis ihmekään, että kaikki ratsastajat kadehtivat häntä ja koettivat monta kertaa varastaa hevosta häneltä, kuitenkin onnistumatta. Näen vieläkin sen edessäni: musta kuin piki, jalat kuin viulun kielet ja silmät vetivät vertoja Belan silmille: ja miten kestävä se oli! voit ratsastaa vaikka viisikymmentä virstaa täyttä laukkaa levähtämättä; isäntäänsä seurasi kuin koira, tunsipa hänen äänensäkin! Siinä oli oikein ryövärin hevonen!

— Tänä iltana oli Kasbitsh tavallista synkkämielisempi ja minä huomasin hänellä kauhtanansa alla olevan panssaripaidan. "Ei hän suotta rautapaitaa kanna", ajattelin itsekseni, "aivan varmaan hänellä on jotain mielessään." —

— Pirtissä alkoi tuntua tukehduttavalta ja minä läksin ulkoilmaan virkistymään. Yö jo levitteli tummia varjojaan vuorten yli ja sumu aaltoili rotkoissa.

— Minun pisti päähäni mennä katsomaan oliko hevosilla ruokaa, ja muutenkin, eihän varovaisuus ole koskaan haitaksi; minullakin oli hyvä hevonen, jota moni kabardiiniläinen oli lempein silmin katsellut.

— Kuljen pitkin aitausta, ja yht'äkkiä kuulen ääniä; toisen äänen tunsin heti olevan isäntämme pojan, huimapää Asamatin, toinen puhui harvemmin ja hiljemmin. "Mistähän nuo täällä puhuvat?" ajattelin minä… "eiväthän vaan mahtane puhua minun hevosestani?" Istahdin aidan viereen, koettaen kuunnella hyvin tarkkaan. Väliin estivät minua kuulemasta sisältäpäin tulevat laulun sävelet ja puhelun hyminä.

— "Sinulla on mainio hevonen! puheli Asamat: jos olisin isäntä talossa ja omistaisin kolmeen sataan nousevan hevoslauman, antaisin puolet sinun juoksijastasi, Kasbitsh!"

— Jaha! Siellä on Kasbitsh! — ajattelin minä muistaen rautapaitaa.

— "Niin, vastasi Kasbitsh: ei koko maakunnassa ole toista sellaista. Kerran — se oli Terekin takana — olin venäläisiä laumoja rosvoamassa. Sillä kertaa ei onni ollut meille suotuisa, jonka vuoksi kaikki hajaannuimme. Neljä kasakkaa ajoi minua takaa; kuulin jo aivan selvään heidän huutonsa ja edessäni oli sakea metsä. Painauduin pitkäkseni satulaan turvautuen Allah'iin ja ensi kerran elämässäni sivalsin kovasti hevostani ruoskalla. Lintuna kiiti se oksien läpi; ohdakkeet repivät vaatteitani, ja vaivaisjalavan kuivettuneet oksat löivät minua vasten kasvoja. Hevoseni hyppi hautojen yli, halkaisten pensaita rinnallaan. Parempi olisi ollut jättää hevonen metsänreunaan ja piiloutua metsään, vaan en voinut luopua juoksijastani — ja profeeta palkitsi minulle kaiken. Muutamia luoteja lensi pääni yli, kuulin jo mitenkä kiiruhtavat kasakat olivat aivan kintereilläni… Yhtäkkiä oli edessäni syvä kuilu, juoksijani ajatteli hetkisen — ja hyppäsi, jääden riippumaan takajaloistaan, silloin jätin suitset heittäytyen ojaan; tämä pelasti hevoseni, se pääsi irti. Kasakat näkivät kaiken tämän, vaan ei yksikään heistä laskeutunut minua etsimään; luulivat varmaankin minun kuolleen, ja minä kuulin heidän ryntäävän ottamaan kiinni hevostani. Vereni jähmettyi, ryömin pitkässä ruohossa ja näin muutamia kasakoita tulevan metsänlaidasta niitylle sekä Karggesini juoksevan suoraan heitä kohti. Huutaen ryntäsivät kaikki kasakat sitä kiinni ottamaan; kauan ajoivat he sitä takaa, ja kerran olivat vähällä saada nuoran sen kaulaan; silloin vapisin, loin silmäni maahan ja aloin rukoilla. Hetken kuluttua nostin silmäni ja näin hevoseni tuulen nopeudella syöksyvän eteenpäin, kasakkain kulkiessa verkalleen poispäin väsyneine hevosineen. Myöhään yöhön olin piilopaikassani. Yhtäkkiä, mitäs luulet Asamat? pimeydessä kuulen hevosen juoksevan ojan reunaa pitkin, korskuen, hirnuen ja lyöden kavioita maahan; äänestä tunsin sen olevan ystäväni Karagesin!… Siitä hetkestä olemme olleet eroamattomat."

— Aivan selvään kuulin mitenkä hän taputti sen kaulaa, mainiten sitä kaikellaisilla lempinimillä.

— "Jos omistaisin tuhanteen nousevan hevoslauman, sanoi Asamat: niin saisit puolet Karagesistäsi."

— "En huolisi", vastasi Kasbitsh tyynesti.

— "Kuuleppas, Kasbitsh, puhui Asamat lempeästi, olet hyvä ihminen, olet urhoollinen ratsastaja, ja isäni pelkää venäläisiä, eikä laske minua vuoristoon; anna minulle hevosesi, teen sulle mitä ikinä tahdot; varastan sinulle isältäni hänen parhaan kiväärinsä tai miekkansa."

Kasbitsh oli vaiti.

— "Ensi kerran, nähdessäni hevosesi, jatkoi Asamat: sykähti sydämeni niin oudosti; siitä saakka olen katsellut halveksien isäni parhaita juoksijoita, olen hävennyt niillä näyttäytyä, ja surun valtaamana olen päivittäin istunut kallion reunalla ajatellen siroa suoraselkäistä hevostasi, se katsoo minua silmiin, aivan kun tahtoisi sanoa jotain. Minä kuolen, Kasbitsh, jos et myy sitä minulle!" sanoi Asamat väräjävällä äänellä.

Minusta tuntui aivan kun hän olisi itkenyt, vaikka olikin lujaluontoinen, ei itkenyt edes lapsenakaan.

Kasbitsh nauroi vaan hänen kyynelilleen.

— "Kuule, sanoi Asamat lujalla äänellä, näethän että suostun kaikkeen. Jos tahdot varastan sinulle sisareni? Kuinka ihmeellistä onkaan hänen laulunsa, hänen tanssinsa ja verrattomia ovat hänen kullalla kirjaillut työnsä! Ei Turkin sultaanillakaan ole ollut sellaista vaimoa… Tahdotko? Odota minua ensi yönä siinä rotkossa, jossa puro virtaa: menen siitä ohi hänen kanssaan — ja hän on sinun. Eikö Bela mielestäsi ole juoksijasi arvoinen?"

— Pitkään aikaan ei Kasbitsh puhunut mitään; vihdoin, aivan kuin vastaukseksi hän alkoi laulaa vanhanaikaista laulua.

— Turhaan koetti Asamat saada häntä suostumaan, itkien, imarrellen ja vannoen; vihdoin Kasbitsh keskeytti hänet kärsimättömästi; — "Mene pois, järjetön pojannulikka! Mitenkä sinä kykenisit minun hevosellani ratsastamaan? Kolmella ensimäisellä askeleella heittäisi se sinut selästään ja pääsi murskautuisi kiviin."

— "Minutko?!" huusi Asamat hurjistuneena ja samassa helähti pieni tikari rautapaitaa vastaan. Voimakas käsi sysäsi hänet luotaan, niin että hän kaatui aitaan, joka heilahti. Tarpeeksi iloa! ajattelin minä, juoksin talliin ja talutin hevosemme takapihalle. Parin minuutin kuluttua oli pirtissä kauhea melu.

— Asia oli näin: Asamat juoksi sisään kauhtana rikki revittynä ja huusi Kasbitshin tahtovan tappaa hänet. Kaikki juoksivat ulos, tarttuivat pyssyihin ja nyt vasta ilo alkoi! Huutoja, melua, laukauksia ja keskellä joukkoa hevosensa selässä Kasbitsh heiluttaen miekkaa.

"Paha on juoda pidoissa", sanoin Grigorij Aleksandrovitshille, saaden hänet kiinni takin hihasta, "eiköhän olisi parasta lähteä heti pois?"

— Odottakaahan nyt toki loppua.

— Varmaan tämä päättyy huonosti; semmoinen on tapa näillä aasialaisilla: juotuansa busaa rupeavat he heti tappelemaan!

— Istuimme hevostemme selkään ja ratsastimme pois.

— Mitenkäs Kasbitshille kävi? kysyin kärsimättömästi alikapteenilta.

— Mitä niille tapahtuisi! vastasi hän juoden teelasinsa tyhjäksi — pääsi pakoon!

— Haavoittumattako? kysyin minä.

— Jumala sen tietää! Eläviä rosvoja ovat! Olen minäkin nähnyt muutamia toimessa: itse on haavoissa kuin seula, mutta miekkaa heiluttaa kuin poika.

Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi alikapteeni polkien jalkaa:

— En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä mikä minua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin kuullut aidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin viekkaalta, ja minä huomasin hänen ajattelevan jotain.

— Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.

— Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.

— Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen. Tavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka aina syötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe hevosista, jolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se on ja kaunis kuin vuorikauris — aivan niinkuin hän itse sanookin, ettei koko maailmassa ole sen vertaista.

— Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä huomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti minut heti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka kerta kun Asamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin Asamatin kuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa kerrotaan rakkaudesta tapahtuvan. Mikä ihme?

— Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij Aleksandrovitsh oli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis menemään vaikka veteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että olet kovin mieltynyt hevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada kuin nähdä omaa niskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen sinulle lahjoittaisi?

— Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.

— Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan ehdolla… Vanno, että sen täytät…

— Minä vannon…

— Vanno sinäkin!

— Hyvä! Vannon, että tulet omistamaan hevosen; vaan siitä täytyy sinun antaa minulle sisaresi Bela: Karages tulee olemaan hänen kalim'insä (morsiuslunnaat tataarilaisilla). Toivon kaupan olevan sinulle edullisen.

Asamat oli vaiti.

— Etkö tahdo? Tee, niinkuin parhaaksi näet, luulin sinua mieheksi, vaan näytkin olevan vielä lapsi; ratsastus onkin sinulle liian aikasta…

Asamat tulistui.

— Mutta isäni? sanoi hän.

— No, eikö hän sitten koskaan ole matkoilla?

— Totta sanoit.

— Oletko suostuvainen?…

— Olen! kuiskasi Asamat kuolon kalpeana. Milloin se tapahtuu?

— Kun Kasbitsh tulee ensi kerran tänne lampaita myymään: loppu on minun asiani. Muista sitten Asamat!

— Näin he olivat sopineet tämän jutun… totta puhuen huonon jutun! Jälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että tsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan miehen kuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän käsityksensä mukaan, vaan mikä Kasbitsh on — pahantekijä, jota olisi pitänyt rangaista…

En tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli kerran myymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan seuraavana päivänä. "Asamat!" sanoi Petshorin "huomenna on Karages käsissäni, ellei Bela ole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään hevosta…"

— Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij Aleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten olivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat yhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi nainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu huntu.

— Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.

— Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään lampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän olikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin ystävät.

— Puhelimme yhtä ja toista… Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten kiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna takapihalle päin.

— Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.

— Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.

Minäkin kuulin kavioiden kopsetta: — varmaankin on tullut joku kasakka…

— Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin villi pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla sulki vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja alkoi juosta tietä pitkin… Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin ratsastaessa uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui. Tullakseen vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän hetken liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien sen palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi… Hänen ympärilleen kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut ketään. Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei koskenutkaan niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut kuollut. Näin hän makasi koko yön… Seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä. Vahtisotamies, joka oli nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt tarpeelliseksi salata sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät salamoivat ja hän läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.

— Mitäs isä sanoi?

— Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli matkustanut jonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut varastaa sisartaan?

— Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli viisas… aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin käsiin joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi johonkin rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin hänelle ansionsa mukaan.

— Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että tsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin juhlapukuun ja menin hänen luokseen.

— Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen sammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain poissa suulta. Kaiken tämän huomasin heti… Minä yskäsin ja aloin koputtaa jaloillani kynnykseen — hän vaan ei ollut kuulevinaan…

— Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä: ettekö näe minun tulevan luoksenne?

— Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää! Tahdotteko piipun? vastasi hän nousematta.

— Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.

— Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua painaa!

— Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.

— Sitä parempi: en olekaan kertomistuulella.

— Herra vänrikki, olette tehnyt rikoksen, josta minullakin on oikeus teitä syyttää…

— Mitä vielä! Mikä rikos se on? meillähän on jo kaikki yhteistä.

— Mitä ihmeitä? Antakaa tänne miekkanne!

— Mitjka, tuo miekka!…

Mitjka toi miekan.

Kun olin täyttänyt velvollisuuteni, istuin hänen sänkynsä laidalle sanoen: Kuuleppas Grigorij Aleksandrovish, myönnä tehneesi väärin!

— Missä asiassa?

— Ottaessasi Belan… kyllä se Asamat on roisto!… myönnä nyt vaan?

— Vaan kun hän miellyttää minua!

Mitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan kuluttua sanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin, niin hänen täytyy antaa.

— Siihen ei ole mitään pakkoa!

— Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.

— Mitenkä hän saisi sen tietää?

— Tulin uudelleen sanattomaksi. — "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh, sanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä ihminen — ja jos me annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän joko tappaa tai myy hänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen olla minun luonani, ja pitäkää te miekkani…"

— Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.

— Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään koettanut nähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei puhu eikä näytä silmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut hänelle seuraksi erään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka vähitellen koettaa häntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän ei tule kuulumaan kenellekään muulle kuin minulle! — lisäsi hän lyöden nyrkkinsä pöytään. — Suostuin tähänkin… Enhän voinut tehdä toisin! on ihmisiä, joille aina täytyy antaa myöden.

— Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän kaunottaren omakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?

— Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat vuoret kuin kylästäkin — eivätkä nämä vuoriston lapset muuta tarvitsekaan. Ja sitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle lahjoja joka päivä; ensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan sanaakaan sanomatta. Seuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan kiihottivat hänen kaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen tekisi värillisestä kangaspalasesta!… Vaan leikki sikseen… kauan taisteli Grigorij Aleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja Belakin alkoi jo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa häneen, ensin kulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli ääneen surullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran kun kuulin laulunsa viereisestä huoneesta.

En voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani kurkistin ikkunasta sisään; — Bela istui pankolla, pää alas painuneena ja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään. "Kuulehan armaani", puhui hän: "tiedäthän sen että ennemmin tai myöhemmin sinun täytyy tulla omakseni — minkätähden sitten kiusaat minua? Rakastatko jotakuta toista? Jos niin on, päästän sinut heti kotiin." — Hän vavahti tuskin huomattavasti ja pyöritti päätään. "Vai olenko sinusta vastenmielinen", jatkoi hän? — Bela kalpeni äänetönnä. — "Usko minua, Allah on sama kaikille kansoille, ja jos hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin miksi kieltäisi hän sinua rakastamasta minua?" — Bela loi häneen tutkivan katseen ja näytti hämmästyvän kuullessaan tämän uuden mietinnön; silmissään kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa. — Mitkä ihanat silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. — "Kuule minua, armas Bela!" jatkoi Petshorin: "Näethän kuinka sinua rakastan, olen valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi! tahtoisin tehdä sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä. Sano, voitko tulla iloiseksi?" Bela ei kääntänyt tummia silmiään hänestä, mutta vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti, nyökäyttäen päätään myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen käteensä pyytäen häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja toisteli huonolla venäjän kielellä: "ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista." Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki vavisten. — "Olen vankisi", sanoi hän: "olen orjasi, voit siis pakottaa minut!" — ja kyyneleet tulvivat virtana. —

— Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen huoneeseen. — Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin huoneessa sangen synkän näköisenä. — Mikä nyt on veliseni? sanoin hänelle. — "Paholainen hän on, eikä nainen!" vastasi hän; "vaan annan teille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni…"

Pudistin päätäni.

"Lyömmekö vetoa?" sanoi hän: "viikon kuluttua!" — Lyödään vaan! — Löimme kättä ja erosimme. — Seuraavana aamuna hän lähetti miehen Kisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä erilaisimpia persialaisia kankaita — ei niitä kaikkia jaksa luetellakaan.

— "Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja näytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä loistoa?" — "Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole grusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia — ei, nämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat saaneet toisellaisen kasvatuksen." Grigorij Aleksandrovitsh hymähti ja alkoi viheltää marssia.

Olin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne tuli Bela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi, eikä sen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon. Eräänä aamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui tsherkessiläispukuun, otti aseensa ja astui Belan huoneeseen. — "Bela!" sanoi hän: "Sinä tiedät kuinka sinua rakastan. Otin sinut luokseni toivoen voittavani rakkautesi; huomaan erehtyneeni: — jää hyvästi! Hallitse emäntänä koko kotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi luo — olet vapaa. Olen rikkonut sinua vastaan ja minun täytyy sovittaa se rankaisemalla itseäni, Hyvästi, minä lähden — mihin? — en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan tarvitse hakea kuulaa, joka rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni halkaisisi; silloin muista minua ja anna minulle anteeksi." — Hän kääntyi poispäin ojentaen Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei tarttunut ojennettuun käteen, eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani oven takana näin raosta hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä — kuolon kalpeat olivat nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui Petshorin muutamia askeleita ovea kohti; hän vapisi — ja totta puhuen luulen, että hän olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä uhannut. Hänhän oli aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut oveen, kun Bela hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. — Voitteko uskoa? minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni — en oikein tiedä mikä lienee ollut… — Alikapteeni vaikeni. — Minun täytyy tunnustaa, että olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut minua niin rakastanut.

— Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.

— Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi kerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei kukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. — Niin, kyllä he olivat onnellisia!

— Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut traagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin toiveissani!…. Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään arvannut, että tyttö oli linnoituksessa?…

— Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää, että vanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut… Huomioni heräsi uudestaan.

— Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli varastanut hevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän odottamaan tien syrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko palasi tytärtään etsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden, seuralaisensa olivat jääneet jälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh pensaikoista kuin kissa, hyppää hevosen selkään hänen taakseen, kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa suitset — ja livistää tiehensä; muutamat ruhtinaan seuralaisista näkivät koko tapahtuman mäen törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa, vaan eivät voineet saavuttaa.

— Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä, saadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.

— Tietysti hän menetteli aivan oikein, — heidän käsityksensä mukaan, sanoi alikapteeni.

Vasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen kansan käsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä, pitääkö kummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin todistaa se taipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen anteeksi aina silloin kun huomaa sen välttämättömäksi.

Sillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät kylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään synkkiin pilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten vuorten huippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta seuralaiseni ennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun; etäällä taivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia kuvioita, sammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun idän heikko valaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen vähitellen lumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla häämöttivät synkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen kaarrellen kuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.

Oli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä aamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli pörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi huonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä Gut-vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin kun hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie olisi vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se yhä vaan kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka lepäili Gut-vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi narisi jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen hengittämistä, tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän ohella virtasi suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta tuntui ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta maailmaa. Tunsin itseni lapseksi — niinkuin aina poistuessamme valistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa ehdottomasti tunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut eroaa sielusta ja se muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus tulee muuttumaan. Se, joka on sattunut samoin kuin minä kuljeksimaan autioilla vuorilla tarkkaan katsellen niiden kummallisia muotoja, ja ahnaasti hengittäen niiden loviin tulvinutta, uutta elämää antavaa ilmaa, hän tietysti ymmärtää haluni näiden salaperäisten taulujen kuvaamiseen. Vihdoin olimme Gut-vuoren huipulla, pysähdyimme ja katselimme ympärillemme: vuoren yli riippui harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista rajuilmaa; vaan idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me, s.o. alikapteeni ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli niitä luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on satakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden kertojain sanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.

— Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin minä hänelle.

— Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo sanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.

— Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän soiton olevan mieluista?

— Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin sydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: — mikä ihana seutu!

Ja todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään: allamme oli Koishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta halkasivat kuni kaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin, paeten aamun lämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen toistaan korkeampina olivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat vuorenharjat; — etäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka kaikki tarkemmin katsottuna olivat eri muotoisia.

Lumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että olisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi erottaa ukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova, johon matkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. "Sanoinhan teille", huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten voi se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän kyytimiehille.

Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys, että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen. Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi edes matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut halua lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No, herra! jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin, emmehän ole ensimäisinä!" — ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä hyvin voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja jos kaikki ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi siitä, ettei elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon huolehtia…

Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? — Ensiksikin minä en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään voi pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee huomiota. Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä laakso oli täynnä lumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi Saratovia, Tambovia ja monta muuta rakasta paikkaa isänmaassamme.

"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!" sanoi alikapteeni osottaen lumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja sen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi tukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole ollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä kohtasimme muutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen pyöriin, ja huutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli vaarallinen: oikealla riippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka näyttivät millä hetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli kapea, toisin paikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi auringon säteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse kuljimme hyvin vaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat alinomaa; — vasemmalla ammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi puro, väliin kadoten jääkuoren alle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen mustien kivien yli. Kahdessa tunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää Krestovoi-vuoren — siis kaksi virstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin pilvet laskeutuivat, alkoi sataa rakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen risti katosi sumuun, joka aaltomaisena levisi idästä… Kerrotaan Pietari I:sen pystyttäneen tämän ristin matkallaan Kaukaasiassa; vaan ensiksi, ei Pietari käynyt kun Dagestanissa saakka, ja toiseksi on ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että sen on pystyttänyt kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan kirjoituksesta huolimatta on luulo yleinen, varsinkaan kun emme ole tottuneet luottamaan päällekirjoituksiin.

Päästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi virstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat nääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja kovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi sointu oli valittavampi, surunvoittoisempi. "Ja sinäkin maanpakolainen", ajattelin minä, "ikävöit laajoja alankojasi! Siellä voit vapaasti hengittää, täällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi ahdasta, kuin kotkasta, joka huutaen lyö rautasta häkkiään vastaan."

— Huonosti! sanoi alikapteeni: — katsokaa ympärillämme ei näy muuta kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai jäädä jonnekin solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin tulvillaan ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko Aasiaan! sekä ihmiset, että joet — kaikki ovat samanlaisia.

Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet liikkua paikaltaan.

"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme mitenkään voi ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään vasemmalle niin kauan kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä häämöttää jotain, luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa pysähtyvät matkustajat aina sinne; he lupaavat viedä meidät sinne, jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osottaen osetiinejä.

— Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. — Kyllä ne ovat aina valmiita ottamaan juomarahoja.

— Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, — ilman heitä meidän olisi paljon pahempi.

— Aivan niin, aivan niin, murisi hän: — en kärsi saattajia! he ovat valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi löytää tietä.

Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen saavuimme viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme ottivat meidät vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että hallitus maksaa heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa rajuilmaan joutuneille matkustajille.

— Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo: — nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen loppunut.

— Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja viekkaasti hymyillen.

— Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen täytyy loppuakin samoin.

— Olette arvannut oikein.

— Olen iloinen.

— Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen vuoteen kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä nyt enää sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni. Tavallisesti hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa… Ja miten hän tanssi! Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran Moskovassa vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta sitten, — vaan he eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!… Grigorij Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja hemmotellen; on aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme! Päivetys katosi kasvoilta sekä käsistä ja poskilla heloitti puna… Miten iloinen hän oli ja semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa minusta… Jumala antakoon hänelle anteeksi!…

— Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?

— Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun sen sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.

— Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään ampumaan villisikoja tai metsävuohia. — Huomasin hänen tulleen synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin huoneessa; ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään sanaakaan, — oli koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran, toisen ja aina vaan useammin… "Eivät ole asiat oikein", ajattelin minä: "musta kissa on kai juossut heidän välistään".

— Eräänä aamuna menen heidän luokseen — vieläkin näen aivan silmieni edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku, niin kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. — Missä on Petshorin? kysyin.

— Metsästämässä.

— Läksikö hän tänään?

Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.

— Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.

— Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?

— Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi; — keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille… Vaan tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.

— Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!

— Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet ja jatkoi:

— Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä minut kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan lähden itse pois: en ole orja — olen ruhtinaan tytär!…

— Rupesin häntä lohduttamaan. — Kuulehan Bela, eihän Petshorin voi ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on vielä nuori, pitää metsästämisestä — aikansa kun kulkee, palaa takasin; vaan jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.

— Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi — ja ääneensä nauraen otti hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni; mutta ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen kasvonsa käsiin.

— Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi, vaan en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin tuskallinen asema.

Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille, ilmakin on niin ihana!" — Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme äänettöminä edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä istuin hänen viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen jälessään kuin mikäkin lapsentyttö.

— Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat olivat laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja peitti tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä kumpaankin suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan ratsain harmaalla hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin pysähtyy virran toiselle puolelle noin sadan askeleen päähän meistä, alkaen pyörittää hevostaan kuin mielipuoli. Mikä sattuma!… "Katsohan Bela nuorilla silmilläsi, sanoin minä: mikähän ratsastaja tuo on, ja ketä on hän tullut huvittamaan?…"

— Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"

— Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? — Katson, ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa repaleinen ja likanen, niinkuin ennenkin.

— "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän vapisi kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. — Jaha! ajattelin minä, et sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!

— Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja poista tuo nuori mies. — "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän tuo seiso paikallaan…" Käske! sanoin minä, nauraen. — Kuuleppa, ystäväni huusi vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen, mitä siinä pyörit kuni villikissa?" — Kasbitsh pysäytti hevosensa ja alkoi kuunnella, luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella. Krenatöörini laukasi, mutta ohi, — ruudin savun läpi näkyi vaan miten Kasbitsh kiiti eteenpäin.

— Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.

— Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä väkeä, ei niitä yhdellä iskulla tapa.

— Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin metsästysretkeltään. Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta yhtään valitusta tahi moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta… Minäkin olin jo suuttunut häneen. — Ajatelkaas, puhuin minä hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla virran toisella puolella, ja me yritimme ampua hänet; olisitte voinut sattua yhteen hänen kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista väkeä; luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja lyön vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän Belan hyvin miellyttäneen häntä — hän itse puhui minulle siitä — ja luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi kosinut… Petshorin vaipui mietteisiin. — Niin, vastasi hän: täytyy tulla varovaisemmaksi… Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä mennä linnoituksen valleille. — Illalla oli meillä pitkä keskustelu: minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan; paitsi sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät. Kun joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua suru? "Ei." Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei minulla ole vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen saanut muuta puhumaan kuin "niin", ja "ei".

— Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa, Maksim Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne: kasvatusko lie tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut — en tiedä; tiedän vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun toisen onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on huono puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa nuoruudessani, nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni holhouksesta, rupesin elämään hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi saada rahalla ja nyt tietysti inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin suureen maailmaan, jonka seurapiiriin kyllästyin hyvin pian; rakastuin hienoihin kaunottariin ja sain vastarakkautta; mutta heidän rakkautensa vaan kiihotti itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi… aloin lukea, tahdoin oppia — tieteetkin kyllästyttivät minua; huomasin ettei onni riipu kunniasta, ei vähääkään, sillä onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä, kunnia on sattuma eikä sen saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän sukkeluutta. Olin kyllästynyt elämään… Pian siirrettiin minut Kaukaasiaan: se oli onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä asusta tshetsheniläisten luotien keskellä — vaan turhaan: kuukauden kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen, että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin häntä enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt… Taaskin erehdyin… villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte, rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista onnellisista hetkistä… annan vaikka henkeni hänen edestään mutta minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko tyhmä vaiko julmuri — en tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on levoton, eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle, suruun totun yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu päivä päivältä tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus: matkustaminen. Heti kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan, Jumala varjelkoon! — menen Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, — ehkä kuolema tulee jossain matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä viimeinen lohdutus niin pian lopu, kun tuulet ja huonot tiet antavat siihen apuansa." — Näin hän puheli ja sanansa tarttuivat muistiini, sillä ensi kertaa elämässäni kuulin viisikolmatta vuotiaan ihmisen noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen olevan viimeisenkin… Mikä kumma! —

Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen: tehän olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin — onko siellä kaikki nuoriso samanlaista?

Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa; luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista, siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt näitä hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.

— Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?

— Ei, vaan englantilaiset.

— Vai niin!… vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä juoppoja!…

Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka vakuutti ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli alikapteenin huomautus anteeksi annettava. Voidakseen pysyä raittiina, hän tietysti koetti uskotella, että kaikki onnettomuus maailmassa johtuu juoppoudesta.

Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:

— Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en voinut karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut, ja että hänellä oli jotain pahaa mielessään. — Kerran saa Petshorin minut lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi sotamiestä mukaan ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen asti kuleksimme kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet. "Emmekö kääntyisi?" sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai sattunut onneton päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä huolimatta, ei Grigorij Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman saalista… Semmoinen oli mies: minkä kerran sai päähänsä, ei hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena hemmotellut… Puolenpäivän aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau! pau! ei sattunut: pakeni kaislikkoon… olihan sattunut onneton päivä!… Ja niin me vähän levähdettyämme läksimme kotiin.

— Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien riippua ja olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät meitä sitä näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus… katsahdimme toisiimme: meidät valtasi sama epäilys… Päistikkaa nelistimme laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä, jotka kaikki osottivat kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan kiitävän täyttä laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan. Grigorij Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta — ja samaa tietä; minä perässä.

— Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti lähestyimme ratsastajaa… Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on Kasbitsh!… Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi hevostaan.

— Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö hänen hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan kovista ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen hänen tällä hetkellä muistaneen Karagesiään…

— Näin Petshorinin tähtäävän… "Älkää ampuko!" huusin hänelle: — "säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." — Kyllä se nuoriso aina tulistuu sopimattomasti… — Kuului laukaus, luoti oli lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun hyppäyksen eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh hyppäsi maahan, ja silloin me huomasimme hänen pitelevän hunnutettua naista… Se oli Bela… Bela raukka! Kasbitsh huusi meille jotain omalla kielellään ja kohotti miekkansa häntä kohti… Ei ollut aikaa vitkasteluun. Nyt ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula sattui luultavasti hänen olkapäähänsä, koska miekka heti putosi hänen kädestään. Savun hajaannuttua näimme maassa makaavan hänen hevosensa ja sen vieressä Belan; vaan Kasbitsh heitettyään pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa jyrkkää kallionseinää ylös. Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei pyssyni ollut ladattu! Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän raukka makasi liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana… Peto! olisi edes sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun lyö selkään… semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana. Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme. Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan — ei mikään saattanut häntä tuntoihinsa.

— Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij Aleksandorvitsh minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä tavalla emme saa häntä elävänä kotiin." — "Totta on!" sanoin minä, ja me läksimme eteenpäin täyttä laukkaa. — Linnoituksen portilla odotti meitä suuri joukko ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun Petshorinin asuntoon lähettäen kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin, tutki haavan ja ilmoitti, ettei sairas voi elää päivää kauemmin, mutta hän erehtyi…

— Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä ilostuneena.

— Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi päivää.

— Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?

— Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan! Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme paikalle.

— Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?

— No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan: mikä on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin varastetaan… pyydän, antakaa se heille anteeksi! — Sitäpaitsi olihan hän ihastunut Belaan.

— Ja Bela kuoli?

— Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa. Noin kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme vuoteen vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua Petshorinia. — "Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen kätensä. — "Minä kuolen!" sanoi Bela. — Koetimme lohduttaa häntä: puhuimme, että lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti päätään kääntyen seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!… Yöllä hän alkoi hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä väreitä ja hän halusi kotiin vuoristoon… Sitten hän puhui Petshorinista; kutsui häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä enää rakastanut armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää käsien nojaan painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen silmissään. Eikö hän voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä — en tiedä; mitä minuun tulee — en ole koskaan nähnyt mitään liikuttavampaa. — Aamupuolella hän lakkasi hourailemasta; tunnin verran hän makasi liikkumattomana, kalpeana, ja niin heikkona että tuskin voi huomata hänen hengittävän; sitten hänen tuli helpompi olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas mistä?… Ainoastaan kuoleva voi ajatella semmoista!… Hän rupesi suremaan ettei hän ollut kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata Grigorij Aleksandrovitshin sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen nainen tulee hänen kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni kastaa hänet ennen kuolemistaan. Ehdotin hänelle sitä; hän katsoi minuun epäröivän näköisenä, voimatta lausua sanaakaan; viimein hän ilmoitti tahtovansa kuolla samassa uskossa, kuin oli syntynytkin. Näin kului koko päivä. Kuinka hän oli muuttunut yhdessä päivässä! Kalpeat posket olivat painuneet, suuret silmät tuijottivat pyöreinä, huulet kuumeisina hehkuivat. Hän tunsi sisällistä polttoa, aivan kuin rinnassa olisi ollut tulikuuma rauta.

— Tuli yö; emme ummistaneet silmiämme, emmekä poistuneet hänen vuoteensa äärestä. Bela kärsi kovia tuskia, hän valitti ja aina kivun vähän helpottaessa koetti vakuuttaa Petshorinille, että hänen on parempi, kehotti häntä menemään maata, suuteli hänen kättään, jota koko ajan piteli omissaan. Aamulla hän alkoi tuntea kuolon tuskia. Heitellen edes takasin vuoteella hän repi siteen auki, joten veri alkoi vuotaa uudestaan. Kun olimme sitoneet haavan, rauhoittui hän hetkeksi, pyytäen Petshorinin suutelemaan itseään. Tämä polvistui sängyn eteen, kohotti Belan päätä tyynyltä ja painoi huulensa hänen kylmeneville huulilleen; tyttö kietoi vapisevat kätensä lujasti hänen kaulaansa, aivan kun olisi tahtonut antaa hänelle sielunsa tässä suutelossa… — Vaan kyllä se oli hyvä, että hän kuoli! Mihin hän olisi joutunut jos Grigorij Aleksandrovitsh olisi hänet hyljännyt? Ja niin kyllä olisi käynyt, ennemmin tai myöhemmin.

— Aamupuolen päivää oli hän hiljainen ja kärsivällinen, vaikka lääkärimme kuinka olisi kiusannut häntä hauteilla ja rohdoilla. — Mitä varten lääkkeitä, sanoin hänelle? Olettehan itse sanonut, että hän kuolee varmasti? "On kuitenkin parempi, vastasi hän, että omatunto on rauhallinen."

— Puolen päivän jälkeen häntä rupesi vaivaamaan kuumuus. Avasimme ikkunan, vaan ulkona oli kuumempi kuin huoneessa; panimme jäätä vuoteen viereen, sekään ei auttanut. Tiesin tämän sietämättömän kuumeen olevan lähenevän lopun merkin, ja sanoin sen Grigorij Aleksandrovitshille.

— Vettä, vettä!… puhui sairas korisevalla äänellä, kohottautuen vuoteelta.

— Petshorin kalpeni, tempasi lasin, täytti sen vedellä ja antoi sairaalle. Ummistin silmäni ja aloin lukea rukousta — en muista mitä… Niin, veliseni, olen nähnyt paljon kuolevia ihmisiä sekä sairaaloissa että taistelutantereella, vaan tämän kaltaista en koskaan!… Täytyy tunnustaa, että minua surettaa eräs asia; nimittäin, ettei hän kertaakaan muistanut minua ennen kuolemaansa; ja minä kun rakastin häntä kuin omaa tytärtä… No, Jumala antaa sen hänelle anteeksi!… Ja totta puhuen mitä varten olisi hänen pitänyt muistaa minua kuollessaan?…

— Vettä juotuaan, hänen oli helpompi ja parin minuutin kuluttua hän kuoli. Asetimme peilin huulien eteen — kaikki oli lopussa!…

Vein Petshorinin vallille kävelemään; kauan me kuljimme edestakasin puhumatta sanaakaan. Hänen kasvonsa eivät ilmaisseet mitään erityistä, ja minua rupesi harmittamaan. Hänen sijassaan olisin kuollut surusta. Sitten hän istui varjoon ja alkoi piirtää kepillään hiekkaan. Rupesin lohduttamaan häntä vain kohteliaisuudesta; hän kohotti päätään naurahtaen… Kylinä väristys kulki läpi ruumiini… nousin, ja läksin arkkua tilaamaan.

— Tein tämän mielihyvällä. Minulla oli palanen silkkikangasta, jolla vuorasin arkun, koristaen sen tsherkessiläisillä hopeakalunoilla, joita Petshorin oli hänelle ostanut.

— Varhain seuraavana aamuna me hautasimme hänet linnoituksen taakse virran reunalle, lähelle sitä paikkaa, jossa hän viimeisen kerran oli istunut. Hautansa ympärillä kasvaa nyt akasia- ja seljapuita. Ajattelin pystyttää ristin, vaan eihän se olisi sopinut; eihän hän ollut kristitty.

— Mitenkä Petshorinin kävi? kysyin minä.

— Hän oli kauan sairaana, laihtui ja kalpeni; vaan siitä saakka emme koskaan puhuneet Belasta; Huomasin sen olevan hänelle vastenmielistä.

— Parin kuukauden kuluttua nimitettiin hänet E:n rykmenttiin, ja hän matkusti Grusiaan.

Siitä saakka emme ole tavanneet toisiamme… Muistelen jonkun äsken kertoneen että hän oli palannut Venäjälle, vaan käskykirjeissä en ole määräystä huomannut, vaikka eiväthän tiedot tänne asti saavu.

Sitten hän puheli pitkät ajat siitä, miten ikävää on saada uutiset vuotta myöhemmin — luultavasti karkoittaakseen surullisia muistoja.

En keskeyttänyt häntä, mutta en kuunnellutkaan.

Tunnin kuluttua pääsimme lähtemään; rajuilma oli tauonnut, taivas kirkastunut ja me läksimme.

Matkalla käänsin keskustelun tahtomattanikin Belaan ja Petshoriniin.

— Ettekö kuulleet mitään Kasbitshista? kysyin minä.

— Kasbitshistako? hänestä en todellakaan tiedä mitään… Olen kuullut että shapsugien oikeassa sivustossa on joku Kasbitsh, joka punasessa kauhtanassa ratsastaa hiljalleen, väistäen luotiamme, ja aina kohteliaasti kumartaen, vaan tuskinpa lienee sama!…

Kobissa erosin Maksim Maksimovitshista; minä jatkoin matkaa postihevosilla; hän ei voinut seurata minua painavan kuormansa vuoksi. Emme uskoneet enää koskaan tapaavamme toisiamme, vaan tapasimme kuitenkin, ja jos tahdotte kerron teille koko jutun, se on pitkä juttu… Myöntäkää, että Maksim Maksimovitsh ansaitsee kunnioitusta? Jos sen myönnätte, olen saanut runsaan palkinnon mahdollisesti liian pitkästä kertomuksestani.