The Project Gutenberg eBook of Morsiuspuku
    
This ebook is for the use of anyone anywhere in the United States and
most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
of the Project Gutenberg License included with this ebook or online
at www.gutenberg.org. If you are not located in the United States,
you will have to check the laws of the country where you are located
before using this eBook.

Title: Morsiuspuku

Author: Alexandre Dumas

Translator: Gertrud Colliander

Release date: April 23, 2017 [eBook #54592]

Language: Finnish

Credits: Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen


*** START OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MORSIUSPUKU ***




Produced by Timo Ervasti and Tapio Riikonen








MORSIUSPUKU


Kirj.

Alexandre Dumas


Suomentanut G. C. [Gertrud Colliander]



Alkuperäinen nimi: Cécile





Helsingissä,
Kustannusosakeyhtiö Otava,
1913.






Johdanto.


Oli Tilsitin rauhanteon ja Erfurtin kongressin aika, siis
keisarikunnan ensimäinen loistokausi.

Eräs nainen, pitseillä koristettu musliininen aamupuku yllä,
pienet samettiset tohvelit jalassa ja punertavanruskea tukka
ajan muodin mukaan nostettuna solmuksi päälaelle ja käherrettynä
otsaa kehystäviksi pieniksi kiharoiksi, joiden säännöllisyys
ilmaisi kähertäjän vastikään käyneen, loikoi sinisellä silkillä
päällystetyllä leposohvalla muhkeassa kammiossaan, Taitbout-kadun
varrella sijaitsevan talon ensi kerroksessa olevan asunnon sisimmässä
huoneessa.

Tästä naisesta ja kammiosta on meidän sanottava sananen, ennenkuin
käymme itse asiaan.

Naisella oli, puhumattakaan vyötäistensä solakkuudesta, jalkansa
hentoudesta ja kätensä valkeudesta, kasvot sellaiset, jotka kaikkina
aikoina ovat kyenneet hurmaamaan tervejärkisimpienkin miesten mielet.
Kauniiksi häntä ei juuri käynyt sanominen, ei ainakaan hänen oman
aikansa ihanteen mukaan; hänen viehätyksensä ei ollut piirteiden
säännöllisyydestä tai säännöttömyydestä riippuvainen. Hänen silmänsä
olivat kenties liian suuret, nenänsä liian pieni, huulensa liian
punaiset, ihonsa liian läpikuultava, mutta nuo oudot virheet huomasi
vain silloin, kun hänen kasvonsa olivat levossa ja liikkumattomina.
Niin pian kuin joku ilme pääsi niitä elähyttämään, olipa se sitten
ilon tai surun, säälin tai veitikkamaisuuden ilme -- sillä tämä
nainen saattoi luoda kasvoilleen mitä erilaisimpia ilmeitä, niin
hyvin viattoman immen kainoutta kuin bakkantin hurjaa raivoa -- hänen
piirteissään syntyi sellainen sopusointu, että pieninkin korjaus
olisi pilannut kokonaisuuden.

Hänellä oli kädessään paperikäärö, missä näkyi kirjoitusta,
kahta erilaista käsialaa. Vähänväliä hän nosti suloisen
raukealla liikkeellä käärön silmiensä tasalle ja luki muutamia
rivejä nyrpistäen somasti huuliaan; sitten hän huoaten jälleen
laski kätensä, jaksaen tuskin pitää kiinni tuosta onnettomasta
paperikääröstä, josta hänen silminnähtävä ikävystyneisyytensä tuntui
johtuvan. Tämä nainen oli eräs Théâtre Français'n suosituimpia
näyttelijättäriä, ja käärö hänen kädessään sisälsi murhenäytelmän,
aikansa ikävimpiä; edellinen olkoon nimeltään "Fernande", jälkimäisen
nimeä emme uskalla mainita.

Mitä huoneeseen tulee, oli ajan huono maku, sen komeasta
sisustuksesta huolimatta, painanut siihen leimansa. Se oli sievä,
pieni, neliömäinen kammio, seinät sinisellä silkillä verhotut.
Silkkikaistoja eroittivat hienot, korinttilaistyyliset pylväät,
joiden kullatut päät kannattivat kipsifriisiä, mihin oli maalattu
pompeijilaistyyliin jousella ja viinellä varustettuja amoriineja ja
melkoinen joukko avioliiton alttareita, joilla mainitut amoriinit
uhrasivat satuttamansa sydämet. Sitäpaitsi huoneessa oli neljä ovea,
joista kaksi oli valeovia symmetrian tähden. Nämä kaikki olivat
valkeiksi maalatut ja koristetut kullatuilla Bacchuksen sauvoilla
sekä Thalian ja Melpomenen naamioilla. Yksi näistä ovista oli auki
ja päästi huoneeseen hajuvesikylvyn kosteata ja tuoksuvaa höyryä.
Huonekalut olivat niinkuin seinätkin verhotut sinisellä silkillä ja
olivat muuten sitä jäykkää ja epämiellyttävää muotoa, joka nykyaikana
hämmästyttää aistikkuuteen ja mukavuuteen tottunutta katsojaa,
hänen kun on mahdoton käsittää, miten voitiin sietää noita antiikin
jäljittelyjä, ja vielä vähemmän, miten niitä voitiin käyttää; sillä
sohvilla oli tuskin mahdollista maata ja tuoleilla tuskin sopi
istumaan. Emme nyt puhu noista X-muotoisista jakkaroista, sillä
ne olivat oudosta muodostaan ja ateenalaisista koristuksistaan
huolimatta sittenkin ainoat, jotka jotakuinkin vastasivat
tarkoitustaan.

Kamiinin koristeet olivat samaa sekasotkua. Kello esitti suurta,
pyöreätä, neljän laihan, taakkansa painaman amoriinin kantamaa
kilpeä, ja haarakynttiläjalat olivat nekin muodostetut ryhmäksi
yhdistyneistä neljästä amoriinista, joiden ilmassa liehuvat soihdut
tarjosivat kynttilöille sijaa.

Mutta kuten jo olemme sanoneet, pilaantuneesta makusuunnasta
huolimatta huone oli rikas, muhkea, ylellinen ja sellaisena
viehättävä, varsinkin kun siinä asuva seireeni, käyttääksemme
mekin sen ajan mytologista puhetapaa, kirkasti sitä suloutensa ja
kauneutensa loisteella.

Tämän pienen temppelin jumalatar loikoi siis, kuten on mainittu,
veltosti leposohvallaan, ollen lukevinaan rooliansa, mutta ajatellen
itse asiassa vain kuinka pukunsa oli järjestettävä, peploni
kannettava ja tunika laskostettava esitettävässä tragediassa. Silloin
ovi aukeni ja kamarineitsyt astui sisälle, esiintyen tuttavallisesti
ja rohkeasti niinkuin ainakin palvelijatar, joka on tottunut olemaan
emäntänsä neuvonantajana ja uskottuna arkielämän kaikissa vaiheissa.

-- Mitä! Joko te taaskin tulette! huudahti näyttelijätär, jonka
näennäistä suuttumusta lievensi salainen mielihyvä keskeytyksen
johdosta. -- Sanoinhan minä teille, että tahdon olla yksin,
ehdottomasti yksin, voidakseni työskennellä rauhassa. Tätä roolia en
saa ikinä päähäni, ja se on teidän syynne, neiti Cornélie!

-- Hyvä Jumala! Pyydän tuhannesti anteeksi, sanoi palvelijatar, ja
suostun ottamaan syykseni myöhästymisen, jos näytelmänkirjoittaja
sattuisi panemaan pahakseen, mutta täällä on kaunis, nuori herra,
joka niin itsepintaisesti tahtoo päästä teidän puheillenne, että
minun oli mahdotonta käskeä häntä pois.

-- Suvainnette kai sanoa mikä on tuon kauniin, nuoren herran nimi?

-- Herra Eugène.

-- Herra Eugène? sanoi näyttelijätär hitaasti kerraten
palvelijattarensa sanat, -- herra Eugène? Mutta eihän se ole mikään
nimi.

-- On kyllä, hyvä rouva, ja vieläpä sangen kaunis nimi. Minä
puolestani pidän paljon siitä nimestä.

-- Vai niin. Ja nyt tahdotte saada minutkin yhtymään
mielipiteeseenne. Ja voitteko nyt sanoa minkä näköinen tuo
suosikkinne on?

-- Tietysti. Hän on, niinkuin jo sanoin, sangen kaunis, nuori mies,
kookas vartaloltaan, hiukset mustat, silmät mustat, viikset mustat.
Hän esiintyy siviilipuvussa, mutta voisin lyödä vetoa, että hän on
upseeri; sitä paitsi hänellä on napinlävessä kunnialegioonan nauha.

-- Herra Eugène, mustaverinen, kunnialegioonan nauha napinlävessä...
toisti Fernande vaivaten muistiaan päästäkseen asiasta selville.
Kääntyen sitten kamarineitsyensä puoleen hän kysyi:

-- Muistatteko koskaan ennen nähneenne tätä kaunista nuorta herraa
luonani vuoden kuluessa, jonka olette ollut palveluksessani?

-- En koskaan, hyvä rouva.

-- Kuka hän sitten on?... Eugène d'Harville kenties?

-- Ei ole hän, hyvä rouva.

-- Eugène de Chastellux?

-- Ei hänkään.

-- Eugène de Clos-Renaud?

-- Hän vielä vähemmän.

-- No siinä tapauksessa saatte sanoa tuolle herralle, etten ole
kotona.

-- Mitä! Käskeekö rouva minun...?

-- Menkää!

Fernande lausui tämän viimeisen sanan sellaisella traagillisen
prinsessan arvokkuudella, että kamarineitsyt, vaikka häntä olisi
vielä enemmän haluttanut puolustaa suosikkiaan, näki hyväksi tehdä
kokokäännöksen ja totella niin ryhdikästä käskyä.

Cornélie neiti lähti siis huoneesta. Fernande, vielä entistänsä
hajamielisempänä ja hermostuneempana, alkoi uudelleen silmäillä
käsikirjoitusta. Mutta hän oli tuskin saanut neljä säettä luetuksi,
kun ovi taas aukeni ja kamarineitsyt jälleen astui sisään.

-- Kas niin, joko taas? sanoi Fernande äänellä, jota hän koetti
pakottaa vakavaksi, mutta josta ankaruus jo oli osaksi kadonnut.

-- Voi, hyvä Jumala! vastasi Cornélie. -- Täällähän minä taas olen,
mutta rouvan täytyy suoda anteeksi. Herra Eugène ei ota lähteäkseen.

-- Mitä, eikö hän ota lähteäkseen?

-- Hän sanoo, ettei rouva lähde koskaan aamuisin niin varhain ulos.

-- Totta on, mutta aamusella otan vain ystäviä vastaan.

-- Hän sanoo olevansa hänkin ystävänne.

-- Sepä omituista. Asia käy yhä sekavammaksi. Eugène...
mustaverinen... kunnialegioonan nauha... ystävä... Eihän vain lie
Eugène de Miremont?

-- Ei toki. Kauniimpi.

-- Eugène d'Harcourt kenties?

-- Ei sinnepäinkään, hän on paljon kauniimpi!

-- Eugène d'Argy?

-- Hän on tuhat kertaa kauniimpi!

-- Mutta, neiti Cornélie, te saatatte minut vallan uteliaaksi.

-- Sitäpaitsi, jatkoi kamarineitsyt ojentaen rouvalleen pienen
viidenfranginkappaleen suuruisen, nahkaisen kotelon, -- hän sanoi:
"Antakaa tämä Fernandelle, hän heti arvaa kuka olen."

-- Fernandelleko? Sanoiko hän niin?

-- Niin, rouva, hän sanoi: "Fernandelle".

-- Ihmeellistä. Minä joudun aivan pyörälle päästäni, sanoi Fernande
siirtäen kannen pientä koukkua ja avaten uteliaana kotelon.

-- Hyvänen aika! Rouvan kuvahan siinä on! huudahti kamarineitsyt.
-- Voi, kuinka se on onnistunut! Kuinka rouva on kaunis tuo liehuva
huntu päässä!

-- Minun kuvani? mutisi Fernande suuresti ihmeissään. -- Minun
kuvani?... Kuka siellä on? Toden totta, minä en pääse selville.

Sitten hetken vaiti oltuaan hän huudahti:

-- Ah, Eugènekö?

-- Niin.

-- Mustaverinen?

-- Niin.

-- Kunnialegioonan nauha?

-- Niin.

-- Ystäväni?... Tämä muotokuva... tämä nimimerkki kannessa, jota
en äsken huomannut: E.B. Nyt olen jo selvillä! Hyvä Jumala! kuinka
huonoksi muistini onkaan käynyt! Kuinka olenkaan hajamielinen!
Käskekää sisään tuo Eugène parka! Ja minä kun annoin hänen odottaa!
Ja kun vielä ajattelee, että sama asia tapahtui minulle tuskin
kuukauttakaan sitten, kun Jérôme tuli käymään!

Cornélie neiti ei odottanut toista käskyä, vaan katosi nuolena
huoneesta, ja tuskin oli Fernande saanut sanotuksi itseensä
kohdistetut nuhdesanat, kun tuo kaunis mustatukkainen, mustasilmäinen
ja mustaviiksinen nuori mies jo ilmestyi ovelle kiiltävänpunaisine
kunnialegioonan nauhoineen.

-- Anteeksi, rakas Fernande, huusi hän nauraen, mutta, kunniani
kautta, en voinut todellakaan arvata, että poissaoloni kestäessä on
käynyt noin mahdottomaksi päästä teidän puheillenne!

-- Mutta kuinka minä sitten olisin voinut arvata, että te siellä
olitte, rakas prinssini? vastasi Fernande, ojentaen kätensä
vastatulleelle, joka ylpeänä voittajana suuteli sitä. -- Minähän
tunnen niin monta Eugène-nimistä herraa...

-- Ettette osaa eroittaa minua joukosta. Kunniaksi minulle
todellakin... Ah, anteeksi!... Muotokuva. Olkaa hyvä ja antakaa se
minulle takaisin!

-- Siis yhä välitätte siitä? sanoi Fernande veitikkamaisesti
kiemaillen.

-- Yhä, vastasi prinssi vetäen jakkaran leposohvan viereen.

-- Cornélie! sanoi Fernande. -- Niin kauan kuin hänen keisarillinen
ylhäisyytensä on luonani, en ota ketään vastaan.

Cornélien silmät repesivät suuriksi. Hän oli nähnyt rouvansa luona
käyvän paljon ylhäisiä herroja, mutta ei yhtäkään, jota olisi hänen
ylhäisyydekseen mainittu, vielä vähemmin "hänen keisarilliseksi
ylhäisyydekseen". Ja Cornélie neiti menikin pois sanaakaan sanomatta.

-- Joko siitä on kauan, kun palasitte Pariisiin, rakas Eugène? sanoi
Fernande Cornélien mentyä. -- Ah, anteeksi! Puhuttelen teitä yhä,
niinkuin vielä olisitte vain everstinä ensimäisen konsulin kaartissa.

-- Olette oikeassa, kaunis Fernande. Jatkakaa niinkuin olette
alkanutkin. Että olenko ollut kauan Pariisissa? Eilisestä lähtien. Ja
ensimäisen käyntini olin varannut teitä varten, kiittämätön!

-- Todellakin? Kävittekö täällä eilen?

-- En, sillä tiesin, ettette ollut kotona, koska teidän oli
esiinnyttävä illalla.

-- Niin, se on totta.

-- Olin teatterissanne.

-- Keisarin aitiossako? Mutta enhän minä teitä siellä huomannut.

-- Olisitte kyllä huomannut, jos olisin ollut siellä, sillä tarpeeksi
sinne katsoitte. Olihan Poniatowsky siellä.

-- Todellako? En nähnyt häntäkään.

-- Vai ette, valehtelija! huudahti prinssi. -- Olette oikeassa, en
ollut siellä. Olin tuntemattomana yksityisaition perällä.

-- Yksinkö?

-- En, teidän kuvanne seurassa.

-- Hyvä Jumala, kuinka kohteliaasti te osaatte puhua! Ja minä voin
vannoa teille, etten usko sanaakaan kaikesta mitä sanotte.

-- Täyttä totta se sittenkin on.

-- No niin. Teidän ei olisi pitänyt käydä siellä eilen.

-- Miksikä niin? Olitte mainio Zaïrena ja ihmeellinen Roxelanena.

-- Minulla ei ollut eilen edullinen päivä.

-- Älkää laskeko leikkiä! Päinvastoin, hurmaava olitte.

-- En, olin pahalla tuulella.

-- Puhutteliko Poniatowsky liian usein naapuriaan?

-- Olin ärtyisällä mielellä.

-- Onko Duroc kuollut?

-- Olin alakuloinen.

-- Onko Murat tehnyt vararikon?

-- Niin, Murat'sta puhuttaessa, suurherttuahan hänestä on tullut,
eikö niin? Ja varakuningashan hänestä tehdään niinkuin teistä ja
Josephista, eikö niin?

-- Olen kuullut siitä huhuiltavan.

-- Sukkelata. Ja ovatko kaikki nuo kuninkaan virat edes palkan
puolesta edulliset?

-- Jotakuinkin. Ja jos tämä puheenaine teitä miellyttää, niin
puhutaan siitä paremman puutteessa.

-- Mutta teitä nuo virat eivät turmele, rakas Eugène. Prinssinä
pysytte nyt niinkuin ennenkin. Toista on keisarinne laita.

-- Vai niin. Ja mitä pahaa keisarini on tehnyt teille? Luulin hänen
tehneen teistä keisarinnan.

-- Niin, onhan hän hyvin ystävällinen. Mutta puhumme siitä myöhemmin.
Kuulkaahan, minua haluttaa matkustaa pois Ranskasta ja mennä Milanoon.

Samassa Cornélie astui sisään.

-- No, mitä nyt? kysyi Fernande. -- Mitä tahdotte?

-- Pyydän anteeksi, rouva, mutta siellä on joku, joka pyytää päästä
rouvan puheille.

Ja tätä sanoessaan hän iski rouvalleen silmää ikäänkuin
kuiskatakseen: "Olkaa huoletta, tiedän mitä teen."

-- Joko nyt taas joku kaunis nuori herra? kysyi Fernande.

-- Ei tällä kertaa, rouva, vaan köyhä, nuori tyttö, joka näyttää
hyvin alakuloiselta ja tuntuu olevan pahoilla mielin.

-- Ja mikä hänen nimensä on?

-- Cécile.

-- Cécile? Entä sukunimi?

-- Ei hän muuta nimeä sanonut. Cécile vain.

-- Eikö hänkään? naurahti prinssi. -- Taitaapa olla tänään
ristimänimien päivä.

-- Ja mitä hän tahtoo? kysyi Fernande.

-- Hän tahtoo näyttää rouvalle jotakin, johon rouva varmaankin
suuresti ihastuu. Sanoin hänelle ensin, ettei maksanut vaivaa
puhua siitä rouvalle, koska tiesin, että rouva nyt aikoo tulla
säästäväiseksi, mutta hän pyysi niin hartaasti, lapsi parka, etten
hennonut käskeä häntä pois. Käskin odottaa ja sanoin, että niin pian
kuin rouva saa aikaa, niin rouva varmaankin ottaa hänet vastaan.
Silloin hän nöyrästi istuutui tuolille etehisen nurkkaan, rasia
polvillaan, ja siellä hän nyt odottaa rouvan kutsua.

-- Salliiko hänen keisarillinen ylhäisyytensä, että otan hänet
vastaan? kysyi Fernande.

-- Tietysti, kuinkas muuten, vastasi prinssi. -- Haluan sitäpaitsi
suuresti nähdä tuota nuorta tyttöä ja tietää mitä hänellä on tuossa
rasiassa, jota hän niin nöyrästi pitää polvillaan.

-- No, kutsukaa hänet sitten sisään, sanoi Fernande.

Cornélie meni ja palasi hetken kuluttua ilmoittaen: "Neiti Cécile",
ja mainittu henkilö astui hänen takanaan huoneeseen.

Hän oli kaunis, nuori tyttö, noin yhdeksäntoistavuotias,
vaaleatukkainen, sinisilmäinen, hienohipiäinen ja vyötäisiltä hoikka
kuin kaisla. Hän oli surupuvussa, ja hänen mustissa vaatteissaan
ei ollut ainoatakaan koristetta, enemmän kuin hänen mustassa
päähineessäänkään. Hänen poskensa olivat kalpeat ja silmät itkusta
punaiset. Näki, että hän oli paljon kärsinyt ja paljon itkenyt.
Liikkumattomana ja mitään sanomatta hän jäi seisomaan ovelle.

-- Tulkaa lähemmäksi, neiti, sanoi Fernande, ja sanokaa minulle
asianne.

-- Hyvä rouva, vastasi Cécile vapisevalla äänellä, jossa kumminkin
oli enemmän surua kuin pelkoa, tässä rasiassa on puku, jota olen
kaupitellut monessa paikassa, mutta sen hintaa on aina sanottu liian
korkeaksi. Viimeisessä paikassa sanottiin minulle, että kuningattaret
yksin ostavat sellaisia pukuja, ja silloin päätin käydä teidän
luonanne, koska tiedän, että olette kuningatar.

-- Olen kyllä kuningatar, mutta ainoastaan seitsemästä kymmeneen
illalla, näyttämö kuningaskuntana, maalatut paperit linnana ja
vaskirengas kruununa. Mutta ette ole sentään kokonaan eksyksissä,
sillä jos minussa näettekin ainoastaan valekuningattaren, niin
tapaatte luonani todellisen kuninkaan.

Nuori tyttö loi vakavan katseensa prinssiin, ja hänen suurissa
sinisilmissään oli ilme, joka todisti, ettei hän täysin tajunnut
noiden sanojen sisällystä. Sillä aikaa Cornélie nosti rasian kantta.

Fernandelta pääsi ihastuksen ja hämmästyksen huudahdus.

-- Mikä ihmeellinen puku! huudahti hän tarttuen siihen turhamaisen
naisen ihastuksella, levittäen sen sohvalleen ja pistäen kätensä
kankaan alle, voidakseen paremmin arvostella kudoksen hienoutta ja
mallin kauneutta.

Prinssikin, vaikkei ollut pätevä arvostelemaan neulalla valmistettuja
mestariteoksia, ymmärsi mitä ääretöntä kärsivällisyyttä ja taitoa
sellainen työ oli kysynyt.

Fernande jäi hetkeksi katsomaan kirjauksen verrattoman hienoja
kukkakiehkuroita; sitten hän kääntyi uudestaan Cécilen puoleen ja
kysyi:

-- Kuka on tehnyt tämän puvun?

-- Minä, hyvä rouva, vastasi Cécile.

-- Ja kuinka kauan olette tehnyt sitä?

-- Puolen kolmatta vuotta.

-- Sen kyllä uskon. Katsokaahan toki, prinssi, kaikki on tehty käsin
eikä koneella, ja se sen juuri tekeekin arvokkaaksi. Puolen kolmatta
vuottako vain? Mutta silloin kai olette hirveästi rasittanut itseänne?

-- Olen työskennellyt yötä päivää, hyvä rouva.

-- Oletteko nähnyt sellaista vaivaa vain myydäksenne puvun?

-- En myydäkseni. Toinen minulla oli tarkoitus.

-- Ymmärrän kyllä, ettette ole saanut tälle ostajaa, sillä
kuninkaallinen hinta tästä on pyydettävä.

-- On kyllä, valitettavasti. Minun täytyy pyytää siitä jotensakin
suurta hintaa. Senpätähden juuri en ole saanutkaan sitä myydyksi,
vaikka olen suuressa rahantarpeessa.

-- Ja mikä on sitten hintanne? kysyi prinssi hymyillen. Nuori
tyttö pysyi hetken ääneti uskaltamatta lausua noita sanoja, joista
kaupan huono menestys tähän asti oli johtunut. Sitten hän melkein
kuulumattomasti kuiskasi:

-- Kolmetuhatta frangia.

-- Kuinka paljon? kysyi Fernande.

-- Kolmetuhatta frangia, toisti Cécile.

-- Kallista on, on kyllä, mutta sen arvoinen puku on, sanoi Fernande
epämääräisen näköisenä.

-- Mutta ostaessanne tämän, hyvä rouva, huudahti nuori tyttö,
heittäytyen polvilleen ja pannen kätensä ristiin, -- te tekisitte
samalla hyvän työn, jalon ja hyvän työn, vannon sen teille.

-- Lapsi parka, sanoi Fernande, täyttäisin mielelläni toivomuksenne
ja tunnustan, että minua suuresti haluttaisi, mutta kolmetuhatta
frangia...

-- Oi, hyvä Jumala, eihän kolmetuhatta frangia merkitse mitään
teille, sanoi nuori tyttö, katsoen ympärilleen ja arvostellen
huoneenhaltijan varallisuutta kuvaamamme muhkean kaluston mukaan.

-- Ei merkitse minulle mitään! huudahti näyttelijätär. Kolmen
kuukauden palkka! -- Kuulkaahan, neiti, kääntykää prinssin puoleen.
Kenties hän ostaa puvun jollekin kauniille hovinaiselle.

-- Todellakin, sanoi prinssi, rouva on oikeassa. Ostan teiltä puvun,
lapseni.

-- Ostatteko te, herra, tai prinssikö! huudahti nuori tyttö. --
Aivanko todella ostatte sen minulta pyytämästäni hinnasta?

-- Ostan kyllä, sanoi prinssi, ja jos suurempi summa olisi teille
tarpeen...

-- Ei, armollinen herra, sanoi nuori tyttö, kolmetuhatta frangia
tarvitsen, siinä on minulle tarpeeksi. Puku ei sitäpaitsi ole enemmän
arvoinen.

-- No niin, sanoi prinssi, olkaa hyvä ja viekää tämä rasia
kamaripalvelijalleni, Jeanille, jonka tapaatte portilla, käskekää
panna se vaunuihini ja antakaa hänelle osoitteenne, jotta voisin
jo tänään lähettää teille rahat, joita näytätte niin suuresti
tarvitsevan.

-- Niinpä todellakin. Vannon teille, etten olisi koskaan luopunut
tästä puvusta, ellei sellaista tarvista olisi ollut.

Nämä sanat sanoessaan lapsi parka painoi monta kertaa huulensa
kankaaseen, jonka luovuttaminen nosti hänessä sellaisen tunteitten
kuohun, että hänen sydämensä oli pakahtua. Sitten kumartaen vielä
kerran Fernandelle ja prinssille hän kääntyi lähteäkseen.

-- Vielä sananen, sanoi Fernande. -- Suokaa anteeksi, että
teen teille kysymyksen, joka luullakseni johtuu yhtä paljon
myötätuntoisuudesta teitä kohtaan kuin uteliaisuudesta. Kenelle tämä
puku oli aiottu?

-- Minulle itselleni, hyvä rouva.

-- Teillekö? Ja mitä tilaisuutta varten?

-- Morsiuspuvukseni sen aioin.

Ja tämän sanottuaan nuori tyttö syöksyi ovesta ulos, tukehduttaen
nyyhkytyksen.

Kahden tunnin kuluttua Cécile sai rahansa.

Mutta viikon päästä Fernande esiintyi kappaleessa: "Filosofi vastoin
tietoaan", niin ihana puku yllään, että yleisesti luultiin sulttaani
Solimanin lahjoittaneen sen hurmaavalle Roxelanelle.

Ja historioitsijana, jonka etuoikeutena on tuntea kaikki salaisuudet,
tahdomme nyt tutustuttaa lukijan tuohon nuoreen tyttöön, joka
hetkeksi oli näyttäytynyt Fernandelle ja prinssille ja joka oli
kadonnut Coq-kadun varrella sijaitsevasta asunnostaan, missä hänelle
ei tiedetty muuta nimeä kuin Cécile.




I LUKU.

Saint-Denis'n tulliportti.


Syyskuun 20 p:nä 1792 pienet kangaskatoksen suojaamat
talonpoikaisrattaat, joiden pohja oli oljilla peitetty, lähestyivät
puoli kuuden aikaan aamusella Saint-Denis'n tulliporttia, aisalla
istuvan talonpojan ohjaamina. Ne olivat viimeisinä pitkässä jonossa
samanlaisia rattaita, jotka kaikki pyrkivät pääkaupungista pois, mikä
ei ollut suinkaan helppoa tänä emigranttien aikana.

Rattaat pysähtyivät itsekukin vuorostaan vahtihuoneen eteen, missä
niitä tutkittiin pienimpiäkin pohjukoita myöten. Nähtävästi niissä ei
kuitenkaan havaittu mitään epäluulonalaista, sillä ne pääsivät kaikki
esteettä kulkemaan, kunnes rivin viimeiset saapuivat ristikkoportille
ja vuorostaan jäivät seisomaan vahtihuoneen eteen.

Silloin talonpoika, odottamatta virkamiehen tutkivia kysymyksiä,
nosti itse katoksen ja ojensi hänelle matkapassinsa.

Tämä Abbevillen pormestarinviraston luovuttama passi kehotti
viranomaisia päästämään Pariisiin aikovan tilanvuokraajan Pierre
Durandin, hänen vaimonsa Catherine Payot'in ja äitinsä Gervaise
Arnoult'in esteettä kulkemaan. Paperin toisella puolella Pariisin
kunnallishallitus valtuutti mainitut henkilöt palaamaan Nouvionin
kylään, mikä oli heidän varsinainen asuntopaikkansa.

Virkamies pisti päänsä verhojen alle ja näki kaksi naista, joista
toinen oli iältään neljänkymmenenviiden tai viidenkymmenen paikoilla,
toinen noin kahdenkymmenenviiden ikäinen, sekä noin nelivuotiaan
tytön.

-- Kuka teistä on Gervaise Arnoult? kysyi virkamies.

-- Minä, hyvä herra, vastasi vanhin vaunuissa istujista.

-- Kuka on nimeltään Catherine Payot?

-- Minä, kansalainen, vastasi nuorempi.

-- Miksikä ei tätä pientä tyttöä ole passissa mainittu?

-- Ka, minun syynihän se on, sanoi talonpoika, vastaten naisten
puolesta. -- Kyllähän vaimoni sanoi, että tytönkin nimi oli paperille
pantava, mutta minä sanoin, että kukapa nyt sellaisesta tytön
typykästä välittää, annetaan olla.

-- Onko tyttö sinun lapsesi? kysyi virkamies.

Lapsi avasi suunsa vastatakseen, mutta äiti pani kätensä hänen
huulilleen.

-- Minun tietysti, sanoi talonpoika, eipähän se kenenkään muun lie.

-- Hyvä on, sanoi virkamies, mutta, niinkuin vaimo sanoi, lapsi
olisi pitänyt mainita passissa. Ja taitaa tässä olla toinenkin
erehdys, sillä äitiäsi sanotaan kuudenkymmenenviiden ja vaimoasi
kolmenkymmenenviiden ikäiseksi, ja molemmat näyttävät paljon
nuoremmilta.

-- Olen minä kumminkin kuudenkymmenenviiden vuoden vanha, sanoi
vanhempi naisista.

-- Ja minä kolmenkymmenenviiden, sanoi nuorempi.

-- Ja minä, hyvä herra, olen neljän vuoden vain ja minä osaan jo
lukea ja kirjoittaa, pisti pieni tyttö väliin.

Naiset hätkähtivät ja talonpoika ehätti sanomaan:

-- Osannethan toki. Johan sinua on tarpeeksi koulutettu ja vieläpä
maksettu kuusi frangia kuukaudessa Abbevillen koululle. Jos et siitä
hinnasta oppisi, niin käräjiin haastaisin opettajasi. En kai minä
suotta ole Normandiasta kotoisin.

-- Jo riittää, sanoi virkamies, saatte kaikki laskeutua rattailta ja
pistäytyä minun huoneeseeni siksi aikaa, kun tutkitaan ajopeliänne ja
katsotaan, eikö sinne ole ketään kätketty.

-- Kuulkaahan, hyvä herra... alkoi vanhempi naisista, mutta nuorempi
puristi häntä käsivarresta, sanoen varottavasti:

-- Äiti!

-- Kas niin, tehkää niinkuin kansalainen käskee, sanoi talonpoika. --
Joutavat tutkia, ja kun näkevät, ettei meillä ole mitään ylimyksiä
olkiin kätkettyinä, niin päästävät kai sitten lähtemään. Eikös niin,
hyvä herra?

Naiset tottelivat ja menivät vahtihuoneeseen. Mies jäi seisomaan
hevosensa viereen.

Virkamies avasi virkahuoneensa oven ja päästi sisään naiset ja
lapsen. Sitten hän sulki oven.

Syntyi hetken hiljaisuus, jonka kestäessä virkamies katseli tarkasti
naisia. Nämä eivät tietäneet mitä ajatella sellaisesta sanattomasta
tarkastuksesta, kun virkamies äkkiä siirsi nojatuolin vanhemmalle ja
kädellään osoitti nuoremmalle istuinta sanoen:

-- Tehkää hyvin ja istukaa, rouva markiisitar. Ja te, rouva
paronitar, käykää istumaan.

Naiset kävivät kalmankalpeiksi ja vaipuivat hervottomina heille
osoitetuille istuimille.

-- Erehdytte, hyvä herra, sanoi vanhempi.

-- Kansalainen, vakuutan teille, että olette pettynyt, huudahti
nuorempi.

-- Älkää teeskennelkö minulle, hyvät rouvat, sanoi virkamies. -- Se
on tarpeetonta, sillä teillä ei ole mitään peljättävää.

-- Mutta kuka te olette, ja kuinka te meidät tunnette?

-- Olen Lorges'in herttuattaren entinen vouti. Herttuatar pakeni
Pariisista prinssien kanssa ja jätti minut tänne pitämään huolta
hänen omaisuudestaan. Olen monta kertaa nähnyt teidät herttuattaren
kodissa ja tunsin hyvin teidät jo ensi silmäyksellä.

-- Henkemme on teidän vallassanne, virkkoi nuorempi naisista,
jota virkamies oli sanonut paronittareksi, -- sillä meidän ei käy
enää kieltäminen, että olemme ne henkilöt, joiksi meitä luulette.
Lorges'in herttuatar oli meidän parhaimpia tuttaviamme. Mutta te kai
armahdatte meitä, eikö niin?

-- Voitte olla huoleti, hyvät rouvat, vastasi entinen
taloudenhoitaja, sillä aion tehdä minkä vähänkin voin auttaakseni
teidät pakosalle.

-- Oi, hyvä herra! huudahti markiisitar, saatte uskoa, että ikuisesti
olemme teille kiitolliset, ja jos suosittelumme olisi teille missään
suhteessa hyödyllinen, niin lupaan...

-- Voi, äiti kulta! sanoi paronitar, mitä hyötyä meidän
suosituksestamme enää voi olla herralle? Vahingoksi se vain olisi.
Emme voi enää mitään muitten hyväksi, itse me tarvitsemme apua.

-- Niin, olet oikeassa, tyttäreni, vastasi markiisitar. -- Unohdan
aina, että ajat ovat muuttuneet niin meidän kuin onnettoman maammekin
suhteen...

-- Vaiti, äiti! sanoi nuorempi naisista, älä taivaan nimessä
sellaisia puhu...

-- Oh, ei teillä ole mitään pelkäämistä, sanoi virkamies, niin kauan
kuin ei ole muita kuuntelemassa teitä kuin minä... Mutta, rouva
markiisitar, neuvoisin teitä puhumaan niin vähän kuin suinkin, jatkoi
virkamies hymyillen. -- Teidän puheessanne on hienostunut sävy, jota
ei meidän aikanamme suosita, ja jos uskallan antaa teille vielä
toisenkin neuvon, niin sinutelkaa puhutellessanne ihmisiä ja sanokaa
heitä kansalaisiksi.

-- En koskaan, hyvä herra, en koskaan! huudahti markiisitar.

-- Ettekö minunkaan tähteni ja pienen tyttäreni tähden? sanoi
paronitar. -- Häneltä on jo riistetty isä; minne hän joutuu, jos hän
jää meistäkin orvoksi?

-- No niin, olkoon menneeksi, sanoi markiisitar. -- Lupaan, rakas
tyttäreni, että teen minkä voin.

-- Ja nyt, hyvät rouvat, tahdotteko jatkaa matkaanne tällä passilla?

-- Mitä te siihen sanotte? kysyi paronitar.

-- Ettei se ole teille miksikään hyödyksi, päinvastoin vain
vahingoksi. Te ette kumpikaan näytä sen ikäisiltä kuin teitä
matkapassissa sanotaan, ja niinkuin äsken sanoin, lastahan ei
passissa mainita ollenkaan.

-- Mitä meidän sitten tulee tehdä? Meillä ei ole toista.

-- Mutta minä voin hankkia teille toisen.

-- Voi, hyvä herra! huudahti paronitar, olisitteko todellakin niin
jalomielinen!

-- Tietysti, mutta siinä tapauksessa teidän täytyy odottaa täällä
puoli tuntia, kenties vielä kauemminkin.

-- Yhdentekevää, herra, kuinka kauan vain tahdotte, sanoi paronitar,
sillä tiedän, että teidän luonanne olemme turvassa.

Kaupunginpalvelija pistäytyi ulos ja palasi hetken kuluttua,
matkapassi puoleksi palasina ja lian tahraamana.

-- Kansalainen kirjuri, sanoi hän kutsuen luokseen nuoren miehen,
jolla niinkuin hänelläkin oli vyötäisillä kolmivärinen nauha, -- mene
pormestarinvirastosta hakemaan minulle allekirjotuksilla varustettu
passikaavake. ... Näytä heille tämä ja sano, että se putosi minulta
likaan ja joutui vaununpyörän alle sekä että siinä mainitut henkilöt
ovat virkahuoneessani. Panen kyllä itse siihen heidän nimimerkkinsä.

Nuori mies otti virkamiehen kädestä passin ja lähti tekemättä
vähintäkään vastaväitettä.

-- Ja nyt, hyvä herra, sanoi paronitar, saammeko vuorostamme kysyä
teiltä nimeänne, jotta aina muistaisimme sen rukoillessamme Jumalalta
siunausta henkemme pelastajalle.

-- Hyvä rouva, onneksi minulle ja ken ties teillekin on nimeni
aivan halpa ja tuntematon. Niinkuin äsken sanoin, olen ollut
taloudenhoitajana Lorges'in herttuattaren luona, ja hän naitti minut
englantilaisen kotiopettajattarensa kanssa, jonka hän oli tuottanut
luokseen tyttärensä kasvatusta varten. Vaimoni seurasi herttuatarta
maanpakoon pienen, kuuden vuoden ikäisen poikamme kanssa. Nyt he ovat
Englannissa, Lontoossa, ja koska arvaan, että teilläkin on aikomus
mennä sinne...

-- Olette oikeassa, sinne aiomme lähteä, vastasi paronitar.

-- ... niin, voin antaa teille herttuattaren osoitteen. Hän asuu
edelleenkin yhdessä hänen kuninkaallisen ylhäisyytensä, Artois'n
herttuattaren kanssa.

-- Ja hänen osoitteensa? kysyi paronitar.

-- Regent street 14.

-- Kiitos herra, kyllä muistan. Ja onko teillä mitään asiaa
vaimollenne?

-- Sanokaa hänelle, että minulla on ollut onni tehdä teille pieni
palvelus ja että isänmaallinen mieleni on suojellut minua tähän asti
kaikista rettelöistä. Mutta kun en uskalla luottaa siihen, aion tulla
hänen luokseen ja asettua Englantiin asumaan, niin pian kuin olen
saanut omat asiani järjestetyiksi ja pienen omaisuuteni lopullisesti
luovutetuksi hänen käsiinsä.

-- Hyvä herra, saatte luottaa siihen, etten unohda sanaakaan siitä,
mitä nyt olette sanonut. Mutta nimeänne emme sittenkään vielä tiedä.

-- Sen saatte lukea allekirjoittamastani passinne vahvistuksesta.
Suokoon Jumala, että siitä olisi teille turvaa silloinkin, kun en
itse ole teitä suojelemassa.

Samassa kirjuri palasi, uusi passi kädessään. Vanha oli otettu
pormestarinvirastoon todisteeksi.

-- Asetu tuohon ja kirjoita, sanoi virkamies kirjurille.

Tämä totteli ja pantuansa paperille tavalliset alkulauseet hän
keskeytti kirjoituksen kuullakseen siihen pantavat nimet.

-- Mikä on miehesi nimi ja ikä, kansalainen? kysyi virkamies.

-- Pierre Durand, kolmekymmentäkuusi vuotta.

-- Hyvä. Ja äitisi?

-- Gervaise Arnoult, ja hän on neljänkymmenenviiden vuoden ikäinen.

-- Ja itse olet nimeltäsi?

-- Catherine Payot. Kahdenkymmenenviiden vuoden ikäinen.

-- Ja tyttäresi.

-- Cécile.

-- Ikä?

-- Neljä vuotta.

-- Hyvä on, sanoi virkamies. -- Ja nyt, paljonko olet maksanut tästä,
Joseph?

-- Kaksi frangia, vastasi kirjuri.

Markiisitar otti kukkarostaan kultarahan maksaakseen, mutta paronitar
tarttui hänen käteensä varoittaen:

-- Äiti, äiti!

Sitten hän otti itse taskustaan kuparirahoja, joita hän vähitellen
laski kirjurin käteen, kunnes summa oli täysi. Kirjuri kiitti ja
poistui.

Sillä aikaa virkamies kirjoitti vahvistuksensa ja ojensi sen tehtyään
kallisarvoisen paperin paronittarelle sanoen:

-- Nyt, hyvä rouva, voitte jatkaa matkaanne, ja toivon, että se
päättyy onnellisesti.

-- Herra, sanoi paronitar, olkoon palkkanne ikuinen kiitollisuutemme,
niin äitini puolesta kuin minunkin ja pienen tyttäreni puolesta, kun
hän joutuu siihen ikään, että hän ymmärtää mitä kiitollisuus on.

Markiisitar teki virkamiehelle juhlallisen kumarruksen, ja pikku
Cécile lennätti hänelle suudelman.

Sitten he nousivat kaikki kolme rattaille, Pierre Durand asettui
entiselle paikalleen aisalle ja katsottuaan, oliko kaikki reilassa,
hän näpsäytti piiskallaan hevosta, joka lähti liikkeelle.

-- Louis Duval, sanoi paronitar, joka ensi työkseen oli hakenut
passista pelastajansa nimen.

-- Louis Duval, toisti markiisitar. -- Eivät sentään kaikki
kansanmiehet ole jakobiineja ja murhaajia.

Tämä viimeinen sana sai kyyneleet vuotamaan paronittaren silmistä.

Mutta hänen pikku tyttärensä kuivasi ne suudelmillaan.




II LUKU.

Kuningattaretkin itkevät niinkuin rahvaannaiset.


Nyt muutamia sanoja lapsesta ja näistä kahdesta naisesta, jotka
arvokkaan kaupunginpalvelijan avulla pelastuivat niin suuresta
vaarasta.

Vanhempi näistä naisista oli Roche-Bertaud'in markiisitar, syntyisin
de Chémillé, siis niin hyvin omansa kuin puolisonsa suvun puolesta
valtakunnan etevimpiä.

Nuorempi, hänen tyttärensä, oli paronitar de Marsilly.

Tyttö, hänen lapsenlapsensa, oli, niinkuin jo on mainittu, nimeltään
Cécile. Hän on kertomuksemme päähenkilö.

Paroni de Marsilly, Cécilen isä, oli kahdeksan vuotta ollut kaartin
upseerina. Paronitar de Marsilly puolestaan oli viisi vuotta
palvellut kuningatarta hovinaisena.

Molemmat olivat jääneet hallitukselleen uskollisiksi. Paroni olisi
kyllä vuosina 1791 ja 1792 voinut paeta ulkomaille niinkuin moni
hänen vertaisistaan, mutta hän oli luullut velvollisuudekseen jäädä
kuninkaansa luo ja, jos hänen oli kuninkaansa edestä kuoltava,
kuolla hänen rinnallaan. Paronittaren mieleen ei olisi koskaan
johtunut erota miehestään, jota hän sydämensä pohjasta rakasti, ja
kuningattarestaan, jota hän kunnioitti.

Kun kuningas ja kuningatar tekivät pakoyrityksensä, niin paroni
ja paronitar vetäytyivät Verneuil-kadun varrella sijaitsevaan
asuntoonsa, valmistuakseen hekin pakenemaan Ranskasta pois ja
yhtyäkseen ulkomailla kuninkaalliseen perheeseen. Mutta kuultuaan,
että tämä oli vangittu Varennesissa ja palautettu Pariisiin, he
riensivät takaisin Tuileries-palatsiin tervehtiäkseen ensimäisinä
kuningasta ja kuningatarta heidän sinne saapuessaan ja ryhtyäkseen
uudestaan heidän palvelukseensa.

Ja siitä lähtien asema kävi niin vakavaksi, etteivät sellaiset
uskollisuudenosoitukset voineet olla herättämättä huomiota. Kesäkuun
20:s valmisti elokuun 10:ttä ja elokuun 10:s tammikuun 21:ttä.

Pariisi oli muuttunut oudon näköiseksi. Kadullakulkijat eivät enää
näyttäneet välittävän omista asioistaan, vaan mielettömästi rientävän
minne intohimot käskivät. Tavallisen, lapsellisuuksia tavoittelevan
alhaison asemesta kuohui kaduilla vihasta yltynyt joukko; toiset,
alakynnessä olevat, pakenivat henkensä edestä, toiset, valtansa
päihdyttäminä, harjoittivat kostoa. Joka päivä tiedettiin luetella
uusia murhia. Milloin kerrottiin, että Reuilly-kadulla onneton
prokuraattori oli piesty kuoliaaksi, kun hän muka oli Lafayetten
kätyri; milloin taas, että entinen henkivartioston sotamies oli
hukutettu Tuileries-puiston suureen lammikkoon, suuren, näytännöstä
iloitsevan, rähisevän ja nauravan väkijoukon nähden; milloin että
kapinoitseva pappi oli hirtetty katulyhdyn pylvääseen, milloin että
Duval d'Epremesnil oli Feuillants'in penkerellä ruhjottu kuoliaaksi.
Ja näitä julmuuksia, näitä murhia, näitä hirmutöitä ylistettiin
juhlallisesti kansan oikeudentunnon vaatimiksi. Kun sellaiset
uutiset saapuivat kuninkaalliseen hoviin, niin ne herättivät siellä
yleistä hämmästystä, ja siellä ihmeteltiin tuota uutta valtaa, joka
rankaisematta asettui kuninkaan vallan sijaan.

Päästiin elokuun 3:nteen v. 1792. Päivällä vallitsi masentava
kuumuus, ja aurinko poltti hellittämättä Pariisin katuja. Omituinen
voimattomuus ja pelko, jonkinlainen synkkä alakuloisuus tuntui
vaivaavan ihmisiä. Naapurit puhuttelivat pelonalaisina toisiaan
talojensa ovilta tai ikkunoista, osoittaen vaskenvärisiä, ahtaiden
katujen yllä taivaalla liiteleviä pilviä, jotka päivän laskiessa
yhtyivät toisiinsa muodostaen äärettömän, verenkarvaisen meren.
Ei ollut taivas koskaan niin uhkaavalta näyttänyt, eivätkä päivän
jäähyväiset olleet koskaan niin mieltäahdistavilta tuntuneet.

Ei aikaakaan, niin rajuilma puhkesi. Mutta ihmiset eivät heti
suostuneet peräytymään. Ukkosen jyristessä ja tulta iskiessä tuo
muukalaisjoukko, jota sanottiin marseillelaiseksi, ei siksi, että
se olisi ollut Marseillesta kotoisin, vaan siksi, että se niinkuin
myrskytkin tuli etelästä, kuohui kaduilla raivoten ja kiljuen kilpaa
irtipäässeiden luonnonvoimien kanssa. Mutta lopuksi taivaan myrsky
pääsi voitolle, ja karjuvat joukot hajaantuivat, jättäen kadut
autioiksi sadevirtojen huuhdottaviksi.

Tuileries-linnassa ei sinä hirveänä yönä kukaan ummistanut silmiänsä.
Kerta toisensa jälkeen kuningas ja kuningatar katsahtivat raollaan
olevista ikkunaluukuista rantakatuja ja vapauden klubin rakennuksia.
Kaupunki niinkuin sen väestökin tuntui heistä vieraalta ja
muuttuneelta.

Vasta seitsemän aikaan ukonilma asettui.

Silloin kuului kummia uutisia. Salama oli iskenyt ainakin
viiteenkymmeneen eri paikkaan, tappaen lähes kaksikymmentä henkilöä
ja kaataen Issyn tasangon, Crosnen, Hay-hautausmaan ja Charentonin
sillan ristit.

Ja tänä yönä Danton, Camille Desmoulin, Barbaroux ja Panis laativat
ukkosenjyrinän säestäminä elokuun 10 p:n ohjelman.

Elokuun 9 päivänä paroni de Marsilly suoritti linnassa
vahtipalvelusta. Paronitar hoiti tapansa mukaan tointansa
kuningattaren luona.

Kahdeksan aikaan aamulla kuului Pariisin eri osissa rummunpärrytystä.
Mandar, kansalliskaartin ylipäällikkö, kutsui väkensä kokoon
Tuileries-linnaa puolustamaan, koska tiedettiin, että etukaupungit
edellisestä päivästä lähtien hankkivat rynnäkköä sen kimppuun.

Tätä käskyä totteli tuskin kolme tai neljä pataljoonaa. Näistä
sijoitettiin osa n.s. Prinssien pihaan, toinen Sveitsiläispihaan
ja loput linnan alakerrokseen. Prinssien piha vei Floran
rantakadun-puoleiselle paviljongille, Sveitsiläispiha Marsanin,
Rivoli-kadun puoleiselle paviljongille.

Kahdentoista aikaan herra de Maillardor määräsi sveitsiläisille, mitä
paikkoja heidän tuli vartioida.

Puoli yhden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn seurata kuningasta
kappeliin. Koko kuninkaallinen perhe tahtoi olla jumalanpalveluksessa
läsnä.

Juhlallinen oli tämä messu, kuninkaalle viimeisen edellinen.
Viimeisessä messussaan Ludvig XVI kävi tammikuun 21 päivänä.

Loppupäivä kului jotenkin rauhallisesti. Sen kestäessä pantiin linjan
sisällä kuntoon muutamia puolustusvarustuksia.

Yhdentoista aikaan illalla Péthion, Pariisin pormestari, kävi
kuninkaan luona viipyen siellä puoliyöhön saakka.

Heti sen jälkeen kuningas avasi erään vahtihuoneen oven ja
huomattuaan herra de Marsillyn vartioväen päälliköksi hän sanoi:

-- Voin ilmoittaa teille, että vietämme rauhallisemman yön kuin
mitä olimme odottaneet. Pormestari vakuuttaa minulle, että kaupunki
on rauhoittumaan päin. Toimittakaa tämä hyvä uutinen herra de
Maillardorille, mutta älköön se kuitenkaan estäkö häntä olemasta
valveilla.

Paroni kumarsi ja meni täyttämään kuninkaan käskyä. Mutta kun
hän saapui pääportaitten vartioväen luo, sai epämääräinen hälinä
hänet pysähtymään ja kuuntelemaan. Tuliko hänen uskoa korviaan?
Hälyytyskello soi, ja rumpua lyötiin. "Joka mies paikalleen",
huudettiin linnan toisesta päästä toiseen, ja Carrousel-torin suuri
rautainen portti suljettiin.

Puoli tuntia sen jälkeen levisi huhu, että kansalliskaartin
tykkimiehet, jotka oli kutsuttu kokoon puolustamaan kuningasta ja
sijoitettu pihaan, olivat kääntäneet tykkinsä linnaa kohti.

Kahden aikaan paroni de Marsilly sai käskyn tulla kuninkaan puheille.

Paroni tapasi kuninkaan ja kuningattaren läheisten ystäviensä
ympäröiminä kuninkaan työhuoneen vieressä olevassa huoneessa.
Paronitar seisoi ikkunan edessä kahden toisen hovinaisen kanssa.

Kaikki naiset olivat kalmankalpeat. Kuningas ei ollut sinä yönä
ollenkaan mennyt levolle. Paronin astuessa sisään hän lepäsi
sohvalla, sinipunerva takki yllä ja miekka vyöllä.

Ludvig XVI nousi, meni paronia vastaan ja tarttuen hänen
takinnappiinsa, niinkuin hän tavallisesti puhutteli läheisiä
tuttaviaan, vei hänet huoneen nurkkaan.

-- Kuulkaahan, rakas paroni, sanoi hän, herra Péthionin
rauhoittavista sanoista huolimatta asiat näyttävät kääntyvän
pahimpaan päin. Joukot kuuluvat kokoontuvan, ja väitetään, että
päivän koittaessa he aikovat käydä linnan kimppuun. Mitä heillä lie
mielessä, sitä en tiedä. Tappaa meidät, epäilemättä... Luuletteko,
että linna on puolustuskunnossa?

-- Teidän majesteettinne tahtoo kai kuulla totuuden, eikö niin?

-- Tietysti, ehdottoman totuuden. Jos minulle olisi aina puhuttu
totta, niin eivät asiani olisi sillä kannalla, millä ovat.

-- Jos ahdistajiamme on jonkinmoinen joukkio ja jos he tekevät rajun
rynnäkön, niin linna ei kestä kahtakaan tuntia, vastasi paroni.

-- Mitä! Luuletteko siis, että puolustajani luopuvat minusta?

-- En, teidän majesteettinne, vastasi paroni, mutta kahdessa tunnissa
he ovat kaikki kaatuneet.

-- Paroni, tuota älkää sanoko julki; säästäkää toki kuningatarta!
Sekö on todellakin mielipiteenne?

-- Niin, teidän majesteettinne.

-- Samaa mieltä on Maillardorkin, jonka äsken haetin puheilleni.
Paroni, ottakaa mukaanne viisikymmentä miestä, rohkeimmat mitkä
tunnette, ja asettukaa Kelloporttia puolustamaan. Se on varustettu
kahdella tykillä. Tahdon täysin luotettavia miehiä tähän linnamme
tärkeimpään paikkaan.

-- Kiitän teidän majesteettinne minulle osoittamasta luottamuksesta
ja koetan näyttää ansainneeni sen, sanoi paroni kumartaen
poistuakseen. Mutta kuningas pidätti hänet.

-- Sallin teidän puhutella paronitarta, ennenkuin menette, sanoi hän.

-- Kiitän teidän majesteettianne! En olisi koskaan uskaltanut anoa
tätä armoa, mutta teidän majesteettinne tuntee palvelijainsa sydämet
ja arvaa heidän hartaimmat toivomuksensa.

-- Olenhan itse isä ja puoliso niinkuin tekin, vastasi kuningas, ja
rakastanhan minäkin kuningatarta kaikesta sydämestäni. -- Sitten hän
hiljaa lisäsi: Marie parka! Jumala häntä suojelkoon!

Paroni lähestyi vaimoaan.

-- Louise, sanoi hän, mahdotonta on tietää mitä voi tapahtua. Jos
linna joutuu kapinallisten valtaan, niin pakene rouva Elisabetin
kirjastohuoneen takana olevaan pieneen kammioon. Jos elän, niin haen
sinut sieltä.

-- Mutta jos kuningatar lähtee Pariisista pois?

-- Siinä tapauksessa meidän ei tarvitse erota toisistamme, sillä minä
puolestani aion seurata kuningasta. He puristivat toistensa kättä.

-- Syleilkää häntä, kuiskasi kuningas paronin korvaan. Ja pannen
kätensä hänen olkapäälleen hän lisäsi: -- Kuka sen tietää, tapaavatko
koskaan enää toisiaan ne, jotka nyt toisistaan eroavat.

-- Kiitos, teidän majesteettinne, kiitos! huudahti paroni painaen
vaimonsa syliinsä. Kuningatar pyyhkäisi kyynelen silmästään. Paroni
huomasi tämän myötätuntoisuuden osoituksen; hän notkisti toisen
polvensa kuningattaren edessä. Kuningatar ojensi hänelle kätensä
suudeltavaksi.

Paroni syöksyi ovesta ulos. Karaistunut soturi tunsi hyrskähtävänsä
itkuun niinkuin lapsi.




III LUKU.

Croix-Rougen tykkimies.


Paroni de Marsillyn mentyä kuningas, kuningatar ja rouva Elisabet
lähtivät kiertämään linnaa tervehtiäkseen puolustajiaan. Jokaiselle
vartiojoukolle kuningas koetti sanoa jotakin rohkaisevaa. Kuningatar
tahtoi puhua hänkin, mutta nyyhkytykset tukahduttivat hänen äänensä.

Tuileries-linnan tarjoama näky ei ollutkaan omiaan mieltä
rohkaisemaan.

Sveitsiläiset ja ranskalaiset henkivartijaväet olivat paikoillaan,
valmiina kuolemaan kuninkaansa puolesta, mutta kansalliskaartin
riveissä tuntui olevan eripuraisuutta. Petit-Pères'in,
Butte-des-Moulins'in ja Filles-Saint-Thomas'in pataljoonat olivat
pysyneet uskollisina ja seisoivat järkähtämättöminä paikoillaan
Sveitsiläisten ja Prinssien pihassa. Mutta muut pataljoonat olivat jo
tähdänneet tykkinsä linnaa kohti.

Kuningas palasi kiertomatkaltaan murtunein mielin. Kuningatar ja
rouva Elisabet olivat menettäneet viimeisenkin toivonkipinän.
Linnassa ei sinä yönä nukkunut kukaan muu kuin perintöprinssi.

Kuuden aikaan seuraavana aamuna kuului kovaa hälinää; etukaupunkien
etujoukot saapuivat Carrousel-torille. Samassa kuninkaan,
kuningattaren ja vallanperijän nähtiin laskeutuvan linnan pääportaita
alas. Kuningatar kantoi lasta sylissään. He menivät kaikki kolme
kansankokoukseen.

Prinssi puristi puolustajiensa kättä, ja näiden pieni joukko huusi
yhdestä suusta:

-- Eläköön kuningas!

Mutta niin ei ollut laita kuninkaallisen perheen lähestyessä vapauden
klubin pengertä, joka oli täynnä ihmisiä. Sieltä heitä vastaan kaikui
hirveitä häväistyshuutoja. Muuan sapööri riisti kuningattarelta
lapsen sylistä häväisten häntä solvauksillaan.

Tämän miehen kantamana kuninkaallinen lapsi vietiin kokoukseen.

Samassa ensimäiset tykinlaukaukset jyrähtivät.

Tämän kuullessaan paronitar de Marsilly muisti miehensä kehoituksen
ja meni hänen osoittamaansa huoneeseen. Häntä seurasi pari kolme
kuningattaren hovinaista.

Tykkien pauke kävi hetki hetkeltä yhä kauheammaksi. Tuontuostakin
pyssyt pamahtivat joukkoon. Linna tärisi pitkin pituuttaan,
ikkunaruudut särkyivät kylväen asuinhuoneiden lattiat lasisirpaleita
täyteen, ja luodit rapisivat seinien laudoitusta vastaan. Kohta
kuului huutoja, jotka lähestyivät lähestymistään. Ne tulivat
linnan portailta, jossa oli käynnissä kansalliskaartilaisten ja
sveitsiläisten teurastus. Kuningas oli kansankokouksesta lähettänyt
linnan puolustajille pikakäskyn antautua ja lakata ampumasta. Mutta
se tuli liian myöhään, sillä linna oli rynnäköllä valloitettu.

Pakenevien askelet alkoivat kaikua asuinhuoneissa, jonne taistelu oli
siirtynyt portaista, edeten huoneesta huoneeseen. Paronitar kuunteli
painaen korvansa ovea vasten ja luullen jokaista huutoa miehensä
hätähuudoksi. Äkkiä ovi antoi perään kovan sysäyksen painosta. Kolme
Butte-des-Moulins'in pataljoonan kansalliskaartilaista töytäsi
huoneeseen apua rukoillen. He tapasivat siellä paronittaren ja hänen
toverinsa itkettynein silmin. Paronitar tiedusteli miehensä kohtaloa,
mutta kaartilaiset eivät tunteneet paronia eivätkä tietäneet kertoa
mitään.

Nähdessään nämä miehet, joiden ryysyiset vaatteet olivat veren
tahraamat, nuo naisparat joutuivat kauhun valtaan. Huoneessa oli ovi,
joka vei käytävään ja siitä salaportaita myöten alempana sijaitseviin
huoneistoihin. Eräs naisista ehdotti, että paettaisiin tätä tietä, ja
muut kuullessaan viereisestä huoneesta pyssynlaukauksia ja kuolevain
hätähuutoja suostuivat heti siihen. Suinpäin miehet ja naiset
syöksyivät käytävään ja laskeutuivat nopeasti portaita alas. Vain
paronitar, valmistautuen hänkin ensi hetkessä lähtemään, pysähtyi
rappusten ensimäiselle portaalle. -- Olihan hänen miehensä käskenyt
hänen odottaa tässä huoneessa; tämä käsky, joka keskellä kaikkea
kauhua muistui hänelle mieleen, pysähdytti hänet yhtäkkiä ja pakoitti
hänet palaamaan.

Hän luuli jo toveriensa pelastuneen. Kurkottaen rappusten käsipuun
yli hän näki jo heidän katoavan portaista ja kuuli heidän juoksevan
käytävää pitkin. Pian askelet häipyivät kuulumattomiin. Mutta kohta
kuului sieltäpäin pari kolme laukausta, sitten huutoja ja hälinää
ja vihdoin pakenevien hätäistä juoksua. Paronittaren seuralaiset
ja heidän kanssaan paenneet kansalliskaartilaiset olivat käytävän
toisessa päässä törmänneet marseillelais-joukkoa vastaan ja
palasivat, näiden takaa-ajamina, samaa tietä takaisin sitä huonetta
kohti, jossa paronitar yksin odotti.

Portaissa yksi kaartilaisista kaatui pyssynluodin lävistämänä.

Verilöyly lähestyi nyt kummaltakin puolen.

Huoneeseen ei voinut enää jäädä. Marseljeesia laulettiin täyttä
kurkkua käytävässä. Kirjastohuoneen kautta oli tie suljettu; siellä
oli teurastus pahimmillaan. Naiset painuivat polvilleen maahan,
ja miehet tarttuivat tuoleihin käyttääkseen niitä aseinaan, sillä
taistella he tahtoivat viimeiseen asti henkensä puolesta.

Tällä hetkellä eräs mies, Croix-Rougen tykkimiesten vormu yllä,
heittäysi huoneeseen ikkuna-aukosta, joka oli puhkaistu tämän
huoneen ja sen takana olevan pienen kammion väliseinään. Naiset
väistyivät huudahtaen kauhusta, ja kansalliskaartilaiset nostivat
tuolinsa musertaakseen tykkimiehen, kun äkkiä paronitar asettui kädet
levällään tämän eteen häntä suojellakseen: hän oli tuntenut paronin.
Muutkin naiset tunsivat hänet, ja kaartilaiset arvasivat hänen olevan
ystäviä.

Muutamilla sanoilla paroni selitti heille aseman. Hän oli tuon
pienen, syrjäisen huoneen ovella löytänyt kaatuneen Croix-Rougen
tykkimiehen, oli laahannut ruumiin huoneeseen, riisunut siltä
vaatteet ja pukenut ne päälleen; sitten hän oli heittäytynyt
ikkuna-aukosta siihen huoneeseen, missä tiesi paronittaren odottavan.

Tuskin oli hän saanut selityksensä loppuun, kun jo marseillelaiset,
seuraten pakolaisten verisiä jälkiä, lähestyivät portaissa. Paronin
mieleen juolahti silloin eräs ajatus. Hän töytäsi heitä vastaan
huutaen:

-- Tännepäin, ystävät, tännepäin!

-- Oletko Croix-Rougen tykkimies? kysyivät marseillelaiset.

-- Olen. Olimme joutua vihollisten käsiin, nuo kunnon
kansalliskaartilaiset ja minä, ja varmaankin olisi meidät surmattu,
elleivät nämä naiset olisi kätkeneet meitä tähän huoneeseen. Heidän
henkensä on säästettävä, sillä he ovat pelastaneet meidän henkemme.

-- Olkoon menneeksi. Huutakoot vain: "Eläköön kansa!"

Naisparat huusivat niinkuin käskettiin. Sitten marseillelaisten
joukko hajosi ympäri huoneita vieden kansalliskaartilaiset mukaansa.

-- Entä nämä naiset, pelastajamme! huusi paroni. -- Tännekö he ovat
jätettävät muitten murhattaviksi? Eiväthän muut tiedä missä määrin he
ovat olleet meille avuksi.

-- Eivät kyllä, sanoivat marseillelaiset palaten takaisin, -- mutta
mitä me sille taidamme?

-- Täytyy saattaa heidät kotiinsa ja palkita heidän auliutensa, sanoi
paroni.

-- Tarttukoot sitten käsivarteemme ja sanokoot missä asuvat.

-- Missä sinä asut, kansalainen? sanoi paroni vaimolleen.

-- Verneuil-katu 6, vastasi rouva de Marsilly.

-- Kuulehan, toveri, sanoi paroni eräälle marseillelaiselle,
joka hänen mielestään oli luotettavan näköinen, ota sinä tämä
saatettavaksesi, sillä hän varsinkin piti minusta huolta ja hän asuu
aivan vastapäätä, Seinen toisella rannalla, silta vain kuljettava.

-- Ole huoletta, vastasi mies, kyllä minä muijasta huolen pidän. Ja
kotiin vien, siitä minä vastaan.

-- Entä sinä, kansalainen, minne sinä joudut? huudahti vaimo parka
tarttuen miehensä käsivarteen.

-- Minäkö? sanoi paroni, puheessaan matkien niitä, joiden puvun hän
hetkeksi oli lainannut, minä pistäydyn hiukan kuningasta katsomaan.

Paronitar huokasi syvään, päästi miehensä käden ja seurasi
suojelijaansa.

Sitten paroni meni takaisin samaa tietä kuin oli tullutkin ja
pukeutui jälleen omiin vaatteisiinsa, joista hän oli luopunut
ainoastaan voidakseen valepukunsa avulla pelastaa vaimonsa.

Paronitar odotti miestänsä turhaan koko 10:nnen päivän ja
vielä seuraavankin, 11 p:nä illalla, kun ruumiit korjattiin
Sveitsiläis-pihasta pois, eräs ovenvartija, joka oli apuna
heittämässä niitä rattaille, tunsi paronin ruumiin ja antoi viedä sen
omaan kotiinsa. Sitten hän meni ilmoittamaan paronittarelle, joka oli
hyvässä turvassa kotonaan, että hänen miehensä oli tavattu kuolleiden
joukosta.




IV LUKU.

Roche-Bertaud'n markiisitar.


Paronitar suri syvästi miestään, mutta vakaumus, että tämä oli
kuollut uskollisena velvollisuudelleen, piti häntä siitä huolimatta
pystyssä, sillä hän oli vaatimaton ja urhea mieleltään. Sitäpaitsi
jäihän hänelle äitinsä ja pieni tyttärensä, joiden hyväksi kannatti
elää.

Mutta Pariisiin hän ei uskaltanut jäädä markiisittaren kanssa, sillä
hän olisi siten antautunut tuhansien vaarojen alaiseksi. Markiisitar
oli niitä luonteita, jotka eivät suostu peittelemään, ei siksi,
että mielenylevyys tai vakaantunut valtiollinen kanta olisi estänyt
häntä siitä, vaan siksi, että hän oli niin piintynyt kasvatuksen
häneen istuttamiin katsantotapoihin ja ennakkoluuloihin, ettei hän
hetkeksikään voinut unohtaa kuka oli eikä koskaan pystynyt salaamaan
syntyperäänsä, mielipidettään, vihaansa eikä suosiotansa. Sitäpaitsi
ajat kävivät yhä myrskyisemmiksi. Kuningas ja kuningatar olivat
Temppelitornissa vankeina, ja puoluemurhat kaduilla jatkuivat yhä
suuren kansallisverilöylyn salaa valmistuessa. Ja herra Guillotin oli
lakiasäätävälle kokoukselle esittänyt mestauskoneen, jonka hän oli
onnistunut keksimään ihmiskunnan onneksi. Oli siis jo aika lähteä
Ranskasta.

Mutta Ranskasta lähteminen ei ollut tällä hetkellä helpointa. Mitä
ankarimmat rangaistukset odottivat pakolaisia, jos he joutuivat
kiinni. Suuri varovaisuus oli siis tarpeen, jos mieli kiertää vielä
pahempaa vaaraa.

Markiisitar tahtoi järjestää kaikki. Hän puhui matkavaunuista,
kyytihevosista ja passeista, joita hän muka aikoi hankkia
ulkomaalaisten lähettiläiden kautta; kyllä kai nämä tietäisivät
maansa hallituksen nimessä pakoittaa nuo moukat taipumaan ja
suostumaan hänen, hänen tyttärensä ja lapsenlapsensa lähtöön.
Mutta paronitar rukoili äitiään jättämään hänelle kaikki huolet ja
matkavalmistukset ja sai hänet vihdoinkin suostumaan. Paronitar sai
siis pitää huolen kaikesta. Hänellä oli Abbevillestä Montreuiliin
johtavan tien varrella maatila, jonka vuokraajaan hän uskalsi
täydellisesti luottaa, syystä että tämä oli kunnon mies ja että
vuokraajantoimi Marsilly-suvun tiluksilla oli ainakin sata vuotta
ollut hänen esivanhempainsa käsissä kulkien perintönä isältä
pojalle. Hän lähetti tämän luo vanhan palvelijansa, joka oli ollut
ainakin neljäkymmentä vuotta perheen palveluksessa, ja uskoi
hänelle suulliset käskynsä, sillä kirjoittaa hän ei uskaltanut
kotitarkastusten pelosta. Oli näet sepitetty sellainen tuuma, että
tilanvuokraaja, jolla ei ollut muuta perhettä kuin vaimo ja äiti,
tulisi näiden kanssa Pariisiin valmistaakseen paronittarelle ja
markiisittarelle tilaisuuden lähteä pääkaupungista pois käyttämällä
heidän matkapassiaan. Odottaessaan heidän tuloaan markiisittaren ja
paronittaren tuli valmistua matkalle.

Viimemainitun matkavalmistukset eivät olleet pitkäaikaiset; niissäkin
hänen luonteensa vaatimattomuus ja järkevyys tulivat ilmi. Mutta niin
ei ollut markiisittaren laita. Hänellä oli laatikoita, matkakirstuja
ja myttyjä niin paljon, että niissä olisi ollut kuormaa tarpeeksi
kolmelle hevoselle. Hän ei olisi tahtonut luopua ainoastakaan
hameesta, ei ainoasta liinavaatekappaleestakaan. Paronitar käydessään
hänen luonaan ja nähdessään tämän tavarakasan pudisti surullisena
päätään sanoen:

-- Äiti kulta, turhaa vaivaa tuo kaikki. Jos emme tahdo herättää
epäluuloa, niin emme voi ottaa mukaan muuta pukua kuin mikä on
päällämme, ja mitä liinavaatteihin tulee, niin yksi ainoa teidän
kirjauksilla koristettu ja pitsitetty nenäliinanne riittäisi antamaan
meidät ilmi ja johtamaan vankilaan.

-- Mutta, rakas lapseni, vastasi markiisitar, täytyyhän meillä
kumminkin olla vaatteet päällä, kun lähdemme.

-- Täytyy kyllä, äiti kulta, vastasi paronitar, luopumatta
hetkeksikään hiljaisesta lempeydestään, -- mutta lähtemään pääsemme
ainoastaan sillä ehdolla, että vaatteemme ovat aivan yksinkertaiset
ja passissamme mainitun säädyn mukaiset. Älkää unohtako, lisäsi hän
heikosti hymyillen, että olemme talonpoikaisnaisia, te talonpojan
äiti, minä talonpojan vaimo, että te olette niineltänne Gervaise
Arnoult ja minä Catherine Payot.

-- Kaikkea tässä täytyy nähdäkin, hyvä Jumala! valitti markiisitar.
-- Ja kun ajattelee, että jos hänen majesteettinsa olisi heti alussa
osannut panna vastaan, hirtättänyt Neekerin ja ammuttanut Lafayetten,
niin emme olisi joutuneet siihen, missä nyt olemme.

-- Äiti kulta, teidän täytyy muistaa, että on ihmisiä, joita
on kohdannut vielä kovempi onni kuin meitä; siten opitte
kärsivälliseksi. Ajatelkaa kuningasta ja kuningatarta, jotka kituvat
Temppeli tornissa, ajatelkaa vallanperijää, pientä prinssi raukkaa,
ja säälikää, jos ette itseänne ja minua, niin ainakin pikku Cécileä,
joka jäisi orvoksi, jos kadottaisi meidät.

Markiisittaren täytyi tunnustaa, että tytär oli oikeassa, mutta
nurkumatta hän ei sitä tehnyt. Hän oli ylellisyydessä syntynyt,
oli tottunut siinä elämään ja toivoi saavansa ylellisyydessä
kuoliakin, ja vähinkin ylellisyystavara oli tullut hänelle ehdottoman
välttämättömäksi.

Tilanvuokraaja, hänen vaimonsa ja äitinsä saapuivat. Paronitar
kohteli heitä kunnioittaen, henkensä pelastajina, markiisitar
alentuvaisesti, ihmisinä, joille hän tuotti suurta kunniaa
suostuessaan heidän pelastettavakseen. Paitsi omia matkapukujaan
oli tulijoilla mukanaan parhaimmat pyhävaatteensa; nämä olivat
paronittarelle ja markiisittarelle aiotut. Jo samana iltana
kuin vuokraajan perhe saapui, suljettiin ikkunaluukut ja pukuja
koeteltiin. Onneksi ne kävivät jotakuinkin hyvästi.

Päätettiin lähteä parin päivän kuluttua. Näinä päivinä Catherine
Payot valmisti pikku Cécilelle täydellisen talonpoikaispuvun, ja
lapsi oli herttaisen näköinen uusissa tamineissaan. Itse Cécile oli
ihastuksissaan, kun uudet vaatteet pantiin ylle. Lapsille vaihtelu
tuottaa onnea.

Paronitar itki hiljaa jättäessään kotinsa, missä oli viettänyt
onnensa päivät, uskolliset palvelijansa sekä nuo kunnon
talonpoikaisnaiset, joiden ystävyys oli tehnyt hänen pelastuksensa
mahdolliseksi. Pikku Cécile taas ei osannut muuta kuin kysyä:

-- Missähän isä on? Miksei isä lähde meidän kanssamme matkalle?

Kaikki onnistui hyvin, kunnes matkustajat saapuivat Saint-Denis'n
tulliportille, missä edelläkerrottu kohtaus oli vähällä tehdä
tyhjäksi heidän kaikki matkasuunnitelmansa. Onneksi se kumminkin
päättyi paremmin kuin ensi hetkenä saattoi toivoa, ja emigranttiperhe
pääsi onnellisesti jatkamaan matkaansa.

Niinkuin tuo kunnon kaupunginpalvelija oli ennustanut, uusi
matkapassi suojeli heitä kaikilta rettelöiltä. Sitäpaitsi he
varmuuden vuoksi pysähtyivät vain pieniin kyläkievareihin, niinkuin
ainakin vähävaraiset matkustajat. Hevonen oli hyvä, ja kulku sujui
niin nopeasti, että viivyttiin vain viisi päivää matkalla. Kuudetta
vasten yöllä saavuttiin Boulogneen.

Abbevillessä Pierre Durand oli tarkastuttanut passin päästäkseen
jatkamaan matkaa.

Emme huoli viivytellä kertomalla markiisittaren epätoivosta
ja loppumattomasta tyytymättömyydestä kievarisänkyihin ja
talikynttilöihin. Paronitar osoitti aina mitä suurinta
kärsivällisyyttä äitinsä nuristessa ja koetti yhtämittaisella
lempeydellään lieventää markiisittaren ylpeätä käytöstä.

Pikku Cécile vain riemuitsi nähdessään kukkia, puita ja peltoja.
Lapset ovat niinkuin linnut; enempää he eivät vaadi.

Yöllä siis saavuttiin Boulogneen ja pysähdyttiin Pariskadun varrella
sijaitsevaan "Ranskan hotelliin".

Tämän hotellin emäntä, rouva Ambron, oli sielunsa pohjasta
kuninkaallismielinen, ja häntä oli paronittarelle suositeltu kaikin
puolin luotettavana henkilönä. Tuskin olikaan paronitar uskonut
hänelle huolensa, ennenkuin tämä kunnon vaimo jo lupasi järjestää
asiat, niin että perhe mitä pikimmin, jos tuuli oli suotuisa, pääsisi
purjehtimaan Englantiin.

Jo seuraavana aamuna rouva Ambron, joka tunsi kaikki
rannikkolaivurit, teki sopimuksen pienen purjelaivan omistajan
kanssa, joka 100 louisdorista sitoutui viemään pakolaiset Boulognesta
Doveriin.

Viiden aikaan matkustajat nousivatkin uudestaan rattaille, ja Pierre
Durand asettui entiselle paikalleen aisalle. Kun he näkyivät palaavan
samaa tietä takaisin, ikäänkuin mennäkseen Montreuiliin, ja kun
heidän matkapassinsa oli viranomaisten tarkastama ja siis täydessä
kunnossa, ei kukaan estänyt heitä menemästä ulos kaupungista. Mutta
muutamia kilometrejä ajettuaan he poikkesivat valtatieltä pienelle
oikotielle, joka johti rouva Ambronin ostamalle, noin neljännestunnin
matkan päässä rannikolta sijaitsevalle pienelle maatalolle. Tässä
talossa Englantiin pyrkivät pakolaiset tavan mukaan odottivat sopivaa
hetkeä lähteäkseen.

Tällä kertaa rouva Ambron tahtoi itse saattaa vieraitaan, ja kun
nämä kymmenen aikaan saapuivat määräpaikalle, oli talon emäntä itse
ottamassa heitä vastaan. Täällä heidän täytyi odottaa puoliyöhön
saakka.

Kahdentoista aikaan koputettiin ovelle. Laivuri tuli noutamaan
matkustajia. Sopimuksen mukaan oli hänelle maksettava puolet
matkarahoista matkalle lähdettäessä, toinen puoli Englannin
rannikolle noustaessa.

Naiset kääriytyivät turkkeihinsa. Rouva Ambron otti pitääkseen
huolta markiisittaresta, jota tämä jalkamatka keskellä yötä suuresti
peloitti. Pierre Durand otti Cécilen syliinsä, ja seurue lähti
liikkeelle.

Sikäli kuin he lähestyivät rannikkoa, valtameren hengitys, tuo
kumea ja surunvoittoinen kohina, kävi heille yhä kuuluvammaksi.
Markiisitarta värisytti ajatus, että hänen oli näin keskellä yötä
uskaltauduttava valtamerelle pienessä purjealuksessa, ja hän alkoi jo
peräytyä sanoen mieluummin kätkeytyvänsä jonnekin maaseudulle.

Vähänväliä paronitar katseli pikku tyttöään, joka oli nukkunut
talonpojan syliin, ja kyynelet kihosivat hänen silmiinsä.

Saavuttiin rantatörmälle, joka jyrkkäreunaisena muurina ulottui
pitkin rannikkoa, niin kauas kuin silmä kantoi. Tätä jyrkkää
rinnettä täytyi nyt laskeutua kahden jalan levyistä, kiertelevää
polkua myöten. Markiisitar huusi kauhistuksesta. Paronitar otti
pienen tyttönsä Pierre Durandin sylistä ja astui sitten edellä
painaen sydänkäpynsä rintaansa vasten. Rouva Ambron seurasi sitten,
vuokraajan käsivarteen nojaten, ja lopuksi tuli markiisitar laivurin
tukemana.

Vihdoinkin päästiin rannalle. Siellä paronittaren valtasi hetkellinen
säikähdys, sillä venettä ei näkynyt missään, enemmän kuin
venemiehiäkään. Mutta laivuri vihelsi pilliään, ja samassa ilmestyi
merelle jonkun matkan päähän rannalta pieni musta piste, joka
lähestyessään suureni, kunnes saattoi huomata, että se oli pieni,
kahden miehen soutama vene.

-- Pian veneeseen! huusi laivuri keskeyttäen kaikki jäähyväispuheet;
sattuisipa vain joku tullivahti kiertämään täältä kautta, niin saatte
uskoa, että olisimme kaikki hukassa.

Laivuri oli oikeassa. Paronitar puristi vielä kerran Pierre Durandin
karkeata kättä, syleili rouva Ambronia ja hyppäsi veneeseen, jossa
markiisitar ja lapsi jo odottivat.

-- Ken siellä? kuului samassa karkea ääni rannalta.

-- Nyt pojat soutamaan, ja aika kyytiä! huusi laivuri työntäisten
jalallaan veneen vesille.

Kymmenen minuuttia soudettuaan matkustajat nousivat purjealukseen, ja
seuraavana aamuna paronitar oli perheineen turvassa Doverissa.




V LUKU.

Koti Englannissa.


Maalle noustuaan paronitar tahtoi heti vuokrata vaunut Lontooseen,
mutta markiisitar väitti, että koska hän nyt kerran onnekseen oli
päässyt Ranskasta pois ja oli turvassa vieraalla maalla, niin hän ei
enää hetkeäkään tahtonut esiintyä noissa naurettavissa tamineissa,
joihin hänen oli täytynyt paetessaan pukeutua. Kun ei enää ollut
mitään syytä kieltää, paronitar suostui mielellään noudattamaan
äitinsä tahtoa, niinkuin hän ylipäänsä aina teki, olivatpa
markiisittaren oikut kuinka mielettömiä tahansa, osoittaen siinä
sitä lapsen kuuliaisuutta, josta ei oltu vielä luovuttu hienoissa
perheissä, missä seitsemännentoista vuosisadan katsantotavat edelleen
olivat vallalla.

Paronitar antoi siis ajaa Doverin parhaaseen hotelliin, ja siellä
markiisitar huolimatta matkan aiheuttamasta väsymyksestä ja
hetkeäkään lepäämättä avasi matka-arkun, jonka oli tuonut muassaan
rattaihin kätkettynä. Siitä hän otti omat alusvaatteensa ja pukunsa
heittäen inholla luotaan nuo talonpoikaisryysyt. Hän järjesti
hiuksensa ja puuteroi kasvonsa yhtä suurella huolella, kuin jos hänen
olisi ollut esiinnyttävä kuningattaren kutsuissa.

Mitä paronittareen tulee, kaikki hänen huolensa kohdistuivat pikku
Cécileen, joka onneksi oli jotenkin hyvin kestänyt merimatkan
rasitukset. Mutta kun hänellä oli kiire joutua Lontooseen asuntoa
puuhaamaan, tilasi hän jo samana iltana kaikki paikat seuraavana
aamuna yhdeksän aikaan Lontooseen lähtevissä yhteisvaunuissa.

Matka Doverista Lontooseen tapahtui tavallisella nopeudella.
Canterburyssä ja Rochesterissa pysähdyttiin vain hetkiseksi ja
samana iltana saavuttiin Lontooseen. Matkustajamme sijoittuivat
siellä erääseen rouva Ambronin heille suosittelemaan hotelliin
Golden Squaressä, muutaman sadan askelen päähän Regent streetistä.
Sieltä paronitar lähetti heti kirjeen Lorges'in herttuattarelle
ilmoittaakseen hänelle tulostaan.

Jo samana iltana herttuatar riensi heidän luokseen auttaakseen
paronitarta neuvoillaan, jos tämä aikoi asettua Lontooseen asumaan.

Mutta rouva de Marsillyta ei haluttanut jäädä Lontooseen. Hän oli
päättänyt viettää sangen hiljaista elämää ollessaan ulkomailla ja
kysyi sen tähden, eikö herttuatar voinut neuvoa hänelle jotakin
sievää kylää, jossa hän voisi kaikessa rauhassa kokonaan antautua
tyttärensä kasvatukseen. Herttuatar mainitsi hänelle Hendonin kylän
sanoen paikkaa sangen miellyttäväksi ja mukavaksi, se kun tarjosi
asukkailleen maalaiselämän kaikki edut olematta kuitenkaan liian
kaukana kaupungista. Paronitar päättikin kohta käydä katsomassa tuota
pikku paratiisia, jota herttuatar niin suositteli.

Seuraavana päivänä paronitar ja markiisitar menivät vastakäynnille
herttuattaren luo. Paronitar kysyi heti rouva Duvalia, jonka mies,
niinkuin muistamme, oli toimittanut matkustajille uuden matkapassin
Saint-Denis'n tulliportilla. Herttuatar lähetti heti hakemaan
häntä, ja muutaman hetken kuluttua rouva Duval saapui poikansa,
sievän kuusivuotiaan lapsen kanssa, joka heti annettiin Cécilelle
leikkitoveriksi.

Paronitar, kerrottuaan ensin rouva Duvalille, kuinka auliisti hänen
miehensä oli auttanut heitä heidän paetessaan Ranskasta, lausui
sitten terveiset, jotka hän oli ottanut toimittaakseen perille. Rouva
Duval oli suuresti kiitollinen näistä terveisistä, sillä kolmeen
kuukauteen hän ei ollut kuullut miehestään mitään. Tämä ei näet
uskaltanut kirjoittaa postissa, vaan lähetti kirjeensä matkustajien
mukana, kun vain sopiva tilaisuus tarjoutui, mikä kävi päivä päivältä
yhä harvinaisemmaksi. Viimeksi kuluneiden kuukausien kestäessä olivat
elokuun 10 päivän ja syyskuun 2 ja 3 päivien verilöylyt tapahtuneet,
eikä vaimo parka tietänyt mitään miehensä kohtalosta. Hänkin oli
mahdollisesti uhrien joukossa.

Huomattuaan täten pelkonsa turhaksi rouva Duval kutsui luokseen
poikansa, joka saapui taluttaen pikku Cécileä käsikoukussa.

-- Edvard, sanoi äiti hänelle, pyydä, että paronitar sallii sinun
suudella kättänsä, ja kiitä häntä sydämesi pohjasta, sillä hän
vakuuttaa minulle, että isäsi on vielä elossa.

-- Entä minun isäni? sanoi pikku Cécile. -- Missä minun isäni on,
äiti?

Paronitar purskahti itkuun ja vetäen lapset luokseen painoi heidät
syliinsä yhteiseen syleilyyn, markiisittaren suureksi harmiksi.

Illalla paronitar sai herttuattarelta kirjeen, missä tämä lupasi
tulla seuraavana päivänä vaunuillaan hakemaan häntä ja markiisitarta,
käydäkseen heidän kanssaan katsomassa Hendonin kylää.

Lontoosta Hendoniin ei ollut kuin kahden tunnin matka. Paronitar
ihastui suuresti englantilaisiin maalaistaloihin, jotka näyttivät
niin rauhallisilta ja vaatimattomilta. Jok'ainoa ohi vilahtava pieni
asunto tien varrella tuntui tarjoavan hänelle sitä yksinäisyyttä ja
lepoa, josta hän oli aina ja varsinkin paronin kuoltua uneksinut.
Hänestä tuntui, että noissa kodeissa varmaankin vietettiin, jos ei
aina onnellista, niin kumminkin melkein aina rauhallista elämää.

Hendon oli, niinkuin herttuatar oli vakuuttanut, mitä sievin pieni
kylä. Paronitar tiedusteli, oliko noista kauniista taloista mikään
vuokrattavana, ja heti hänelle neuvottiin viisi kuusi, jotka
tuntuivat mainiosti täyttävän hänen vaatimuksensa. Hän halusi niin
kiihkeästi päästä tuollaisen talon haltijattareksi, että hän heti
meni ehdotettuja asuntoja katsomaan, ja ensimäinen, jossa hän kävi,
miellytti häntä jo niin suuresti, että hän muitta mutkitta tahtoi
tehdä vuokrasopimuksen, sillä hän ei uskonut parempaa löytävänsä.
Mutta herttuatar, joka oli enemmän perehtynyt maan oloihin, ei ollut
tyytyväinen huoneiden keskinäiseen asemaan, vaan väitti löytävänsä
paljonkin mukavampia. Paronitar päätti siis jatkaa etsintää ja
vihdoin, katsottuansa useampia, hän tapasi erään, joka kaikin puolin
oli niin mukava ja sopiva, ettei herttuattarenkaan mielestä voinut
saada parempaa. Sovittiin vuokrasta, ja rouva de Marsilly sai jo heti
samana päivänä talon haltuunsa kahdeksankymmenen punnan suuruisesta
vuotuisesta vuokrasta.

Se oli pieni, kolmikerroksinen valkea rakennus, jonka ikkunaluukut
olivat vihreät. Pitkin taloa kulki niinikään vihreäksi maalattu
säleikkö, kokonaan leveälehtisten köynnöskasvien peitossa, jotka
tähän vuoden aikaan hohtivat mitä kauneimman purppuravärin eri
vivahduksissa. Taloon kuuluva, puolen tynnyrinalan suuruinen puutarha
tarjosi silmälle vihreät nurmikkonsa, akaasia- ja syreenipuiden
reunustamat käytävänsä ja kapean, somasti kiertelevän puronsa,
joka loristen huuhteli pieniä kallionlohkareita, muodostaen näiden
alapuolella vähäisen lammikon, niin pienen, että etelän aurinko olisi
yhtenä ainoana päivänä juonut sen kuiviin.

Talon sisustus oli mitä yksinkertaisin. Alakerroksessa oli keskellä
käytävä, johon aukeni neljä ovea, ruokasalin, salin, arkihuoneen
ja yhden makuuhuoneen. Keskikerrokseen vievät portaat päättyivät
etehiseen, jonka kolmesta ovesta keskimäinen johti sangen
sievään saliin ja toiset kaksi salin kummallakin puolen oleviin
makuuhuoneisiin ja näihin kuuluviin pukuhuoneisiin.

Yläkerroksessa olivat palvelijain huoneet ja sitäpaitsi
liinavaatesäiliö.

Huonekaluja talossa ei tietysti ollut; kaikki oli ostettava tai
vuokrattava. Herttuatar ja markiisitar, jotka yhä vahvasti uskoivat,
että Ranska, liittoutuneiden valtojen kurittamana, pian tointuisi
sekasorrostaan ja palauttaisi pakolaiset asetettuansa lailliset
hallitsijat jälleen valtaistuimelle, puolustivat vuokraamista, mutta
paronitar, jonka suru oli tehnyt tarkkanäköiseksi, oli toista mieltä.
Hän laski, että kolmen vuoden vuokrasumma vastaisi ostohintaa ja
että siis oli edullisempi ostaa kaikki, niin huonekalut kuin muutkin
talousesineet. Lopuksi hän kehoitti äitiään päättämään mitkä huoneet
olivat hänelle sopivimmat, koettaakseen sitten järjestää kaikki hänen
mielensä mukaiseksi.

Markiisittaren mielestä ei talossa kokonaisuudessaankaan ollut
liiaksi tilaa hänelle ja kaikille hänen puvuilleen; olihan hänellä
Tourainessa linnassaan ollut vaatesäiliöitä, joihin tämän hökkelin
kaikki huoneet olisivat mahtuneet. Mutta täytyihän tyytyä oloihin,
koska nyt oltiin Englannissa eikä Tourainessa.

Juostuaan portaita ylös ja alas senkin seitsemän kertaa ja
tarkastettuaan vastaisen asuntonsa kaikki nurkat ja sopukat hän
päätti vihdoin ottaa haltuunsa alakerroksen makuuhuoneen ja
arkihuoneen.

Kun asia oli ratkaistu, palattiin Lontooseen.

Viikon kuluttua talo oli asuttavassa kunnossa. Sen kalusto oli
äärettömän yksinkertainen, jos kohta siisti ja aistikas. Mutta kun
kaikki oli täytynyt ostaa, huonekalut, hopeat, liinavaatteet, niin
oli kaikesta säästäväisyydestä huolimatta talon sisustaminen maksanut
paronittarelle kaksikymmentätuhatta frangia, viidennen osan hänen
omaisuudestaan.

Puhdasta rahaa hänellä ei ollut enää kuin kymmenentuhatta frangia,
mutta olihan vielä markiisittaren timantit, joiden arvo nousi
kuuteenkymmeneen- tai kahdeksaankymmeneen tuhanteen frangiin. Olihan
siinä tarpeeksi viideksi tai kuudeksi vuodeksi, ja vaikka kohtalon
iskut olivat riistäneet paronittarelta luottamuksen tulevaisuuteen,
niin hän ei voinut olla salaa toistamatta äitinsä ja rouva de
Lorges'in sanoja:

-- Johan siinä ajassa voi tapahtua yhtä ja toista.

Ja paljonhan näinä viitenä tai kuutena vuotena tapahtuikin. Mutta
onneksi ei meidän tällä hetkellä tarvitse kertoa muusta kuin Hendonin
pienestä kodista ja sen asukkaista.




VI LUKU.

Kasvatus.


Markiisittaresta ei tietysti voinut olla mitään apua talon
järjestämisessä, jonka vuoksi hän jäikin Lontooseen Lorges'in
herttuattaren luo, kun sitävastoin rouva Duval läksi herttuattaren
pyynnöstä auttamaan paronitarta.

Olemme jo kertoneet, että rouva Duval oli Englannista kotoisin.
Vaikka hän olikin porvarisperheestä, oli hän saanut sangen
hyvän kasvatuksen, mikä olikin tehnyt hänelle mahdolliseksi
antautua opettajanuralle. Yhteiset onnettomuudet olivat jo
herättäneet paronittaressa suurta myötätuntoisuutta häntä
kohtaan, ja tämä myötätuntoisuus muuttui vähitellen miltei
ystävyydeksi heidän viettäessään yhdessä nuo viisi kuusi päivää
kodin järjestämispuuhissa. Rouva Duval oli sitäpaitsi tarpeeksi
hienotunteinen ymmärtääkseen mitkä rajat yhteiskunnalliset olot
olivat pystyttäneet heidän välillensä ja pysytelläkseen aina
vaatimattomasti näiden rajojen sisällä.

Lapset, jotka eivät vielä tietäneet mitään luokkaeroituksista
tai sääty-ylpeydestä, leikkivät päiväkaudet yhdessä piehtaroiden
heinikossa tai salin matoilla ja juosten käsitysten puutarhan
kiertelevillä käytävillä.

Viikon päästä, kun järjestämispuuhat olivat päättyneet, rouva Duval
otti toimekseen hankkia paronittarelle palvelijattaren, joka pystyisi
hoitamaan taloudessa niin hyvin keittäjän kuin sisäkönkin tehtävät,
ja sitten hän palasi takaisin Lontooseen.

Seuraavana päivänä Lorges'in herttuatar saapui tuoden mukanaan
vaunuissaan Roche-Bertaud'n markiisittaren sekä tämän palvelukseensa
pestaaman ranskalaisen kamarineitsyen.

Tämä odottamaton palveluskunnan liiallinen lisäys herätti kyllä
paronittaressa hiukan levottomuutta, mutta hän alistui nytkin
nurkumatta, sillä hän tiesi, että äitinsä oli tottunut hemmotteluun,
eikä tahtonut kieltää häneltä vielä tätä mukavuutta muitten
kieltäymyksien lisäksi.

Pikku Cécile ei vielä tietänyt mitään tämän maailman menoista.
Onni ja onnettomuus olivat hänelle vain tyhjiä sanoja, joita hän
matki muitten mukaan niinkuin kaiku, ymmärtämättä ollenkaan niiden
merkitystä.

Hän oli muuten herttainen pikku tyttö, neljän vuoden ikäinen, kaunis
ja lempeä kuin taivaan enkeli. Naisen parhaimmat ominaisuudet olivat
jo hänessä taimella, ja hyvät ja jalot työt saivat hymyn puhkeamaan
hänen huulilleen, niinkuin kevään aurinko saa kukan puhkeamaan
kuorestaan. Äidinrakkauden hoivissa tällainen lapsenluonne kehittyi
nopeasti kaikkien hyveiden palvelijaksi.

Lapsen hyvät taipumukset eivät jääneetkään äidiltä huomaamatta,
ja hän päätti yksin ohjata pienokaisen kasvatusta oman ihanteensa
mukaiseksi.

Mutta jo ensi päivästä lähtien hän kohtasi tässä suhteessa jyrkkää
vastarintaa markiisittaren taholta. Tämä olisi tahtonut antaa
lapsenlapselleen loistavan kasvatuksen valmistaakseen hänet siihen
yhteiskunnalliseen asemaan, johon hän oli joutuva, kun kuningas,
kostettuaan vihollisillensa ja noustuansa jälleen valtaistuimelle,
antaisi paronittarelle takaisin hänen entiset, kiitollisuuden
korkojen suurentamat rikkautensa. Hänen mielestään piti Cécilelle
etupäässä opettaa kieliä, piirustusta ja tanssia ja hankkia lapselle
taitavia näiden aineiden opettajia.

Paronitar oli tässä suhteessa aivan toista mieltä. Hänen terve
järkensä ei sallinut hänen eksyä sellaisiin haaveihin, ja hän
otti asiat todellisuuden kannalta. Kuningas ja kuningatar olivat
Temppelitornissa vankeina, ja itse hän oli äitinsä ja lapsensa
kanssa maanpaossa. Tulevaisuus ei herättänyt hänessä kullanhohteisia
toiveita; hyvin epävakaalta se päinvastoin hänestä näytti, häämötti
hänelle suruharson synkistämänä. Tällaista tulevaisuutta varten oli
Cécile kasvatettava. Hänestä oli tehtävä vaatimaton nainen, joka
ei asettanut elämälle liikoja vaatimuksia ja joka ymmärsi tyytyä
vähään. Ja olihan sitten hänen omassa vapaassa vallassaan, jos ajat
muuttuisivat paremmiksi, ommella äidin kutomalle vahvalle kankaalle
loistavan kasvatuksen hienot kirjaukset.

Sitäpaitsi tanssin, piirustuksen ja kieltenopettajan palkkaaminen
edellytti rikkauksia, joita hänellä ei enää ollut. Totta on,
että markiisitar tarjoutui uhraamaan osan timanteistaan Cécilen
kasvatukseen, mutta siinäkin suhteessa paronitar näki kauemmaksi
kuin hän. Kiittäen sydämensä pohjasta äitiään, joka rakkaudesta
lapseen oli valmis uhraamaan kalleimpansa, hän pyysi häntä säästämään
aarteitaan tositarvetta varten, sillä jolleivät olot Ranskassa
muuttuneet, niin tositarve kyllä kerran oli heillä edessä.

Ja osasihan paronitar, jos hän itse otti tyttärensä kasvattaakseen,
yhtä hyvin kuin muutkin opettaa hänelle nuorelle tytölle
tarpeellisten taiteiden ja tieteiden alkeet, kehittämällä samalla
hänen taipumuksiaan, joita ei kukaan paremmin tuntenut kuin
hän, ja sen ohessa hän kykeni varjelemaan lasta ulkoa tulevilta
vahingollisilta vaikutuksilta.

Markiisitar, joka ei kauan jaksanut väittää vastaan, peräytyi
nytkin pian, ja rouva de Marsilly, pitäen äitinsä äänettömyyttä
suostumuksena, ryhtyi heti opettajantoimeensa.

Ensi työkseen hän määräsi opetusajat. Vakuutettuna siitä, että
lapsi voi leikkiessään oppia niiden tietojen alkeet, joita hänen
täysikasvaneena oli täydennettävä, hän tarjosi Cécilelle työn
huvin muodossa. Lapsi taipui heti ja sitä mieluummin, kun työ oli
hänen rakkaan äitinsä määräämä. Aamupäivä käytettiin lukemiseen,
kirjoittamiseen ja piirustamiseen, iltapäivä soittamiseen ja
kävelymatkoihin. Nämä vaihtelevat henkiset ja ruumiilliset
harjoitukset keskeytti kolme ateriaa, joiden jälkeen perhe vietti
jonkun aikaa yhdessä alakerroksen salissa.

Talvi kului näin, hiljaisesti ja säännöllisesti, ja se olisi
maanpaossa oleville ollut kaikin puolin siedettävä, elleivät
Ranskasta saapuvat tiedot olisi käyneet yhä synkemmiksi. Ja koittipa
kerran päivä hirveämpi vielä kuin elokuun 10:s ja syyskuun 2:nen,
joka puistatti ei ainoastaan Ranskaa, vaan koko Eurooppaa, tammikuun
21:s, kuninkaan kuolinpäivä.

Isku oli kova. Kuninkaan kuolema ennusti samaa kohtaloa
kuningattarellekin. Siten katkesi viimeinen side vallankumouksen ja
kuninkuuden välillä, ja yksinvaltius oli kumottu kenties ainiaaksi
Ranskassa. Markiisitar ei tahtonut uskoa tätä veristä uutista, mutta
niin ei ollut paronittaren laita. Tulevaisuus oli aina näyttänyt
uhkaavalta, siksi että hänen oma surunsa oli sitä hänen silmissään
synkistänyt. Onneton ennustaa onnettomuutta. Hän oli peljännyt
pahinta, ja kaikki oli toteutunut.

Mutta nämä hirveät tapaukset eivät kuitenkaan vaikuttaneet mitään
muutosta paronittaren hiljaisessa kotielämässä. Äitinsä kyynelistä
huolimatta pikku Cécile varttui varttumistaan ja kevään tullen hän
tuntui puhkeavan kukoistukseen kilpaa puutarhan kanssa.

Silloin koitti lapselle onnen aika. Englannin synkkä, kylmä ja
sateinen talvi oli häneltä kulunut melkein samalla tavalla kuin
talvet Pariisissa, niin ettei ero voinut tuntua hänestä suurelta, jos
hän ylipäänsä ollenkaan muisti entisiä talviaan. Hänen oli täytynyt
viettää se huoneisiin suljettuna niinkuin ennenkin, Verneuil-kadun
varrella asuessaan. Mutta kevät, tuo Pariisissa tuntematon vieras,
oli hänelle jotain aivan uutta. Valtavana se tuli, niin lähelle, että
käsin pääsi sitä koskettelemaan, loistavana, rehevänä, kukoistavana,
eloa uhkuvana. Silloin Cécilen ilolla ei ollut rajoja, ja jokaisen
joutohetkensä hän vietti pienessä puutarhassa.

Paronitar rukoili miehensä ja kuninkaansa, manalle menneiden,
puolesta; hän rukoili kuningattaren ja vallanperijän puolesta, joille
kuolemaa ennustettiin.

Ei aikaakaan, niin tuli sanomia tasavaltalaisten saavuttamista
voitoista, ja Fleurusin ja Valmyn maine levisi aina Hendonin pieneen
kylään saakka.




VII LUKU.

Jumala kaikessa.


Yksinäisyys, jossa perhe eli, ja markiisittaren haaveileva
mielikuvitus ympäröivät Cécilen kasvatuksen aivan erikoisella
ilmakehällä. Puutarhassa hän eli onnellisimmat hetkensä.

Paronitar, joka yksin hoiti tätä puutarhaa, kasvatti siinä mitä
kauneimpia kukkia. Siellä liljat, ruusupensaat, orapihlajat ja
jasmiinit huojuttelivat oksiaan ja levittivät suloisia tuoksuja
iloksi lapselle, joka itse kukkasena liehutteli muiden keskellä
lyhyttä hamettaan ja kullalta hohtavia hiuksiaan. Mutta oli tämä
tarha tyttöselle muutakin kuin liljojen ja ruusujen tarha; ihmeiden
maailma se hänelle oli, missä kaikenmuotoiset kullanväriset
hyönteiset välkkyivät heinikossa, käytävien hiekassa ja pensaikkojen
siimeksessä, missä ikäänkuin taivaasta satelevat kiiltosiipiset
perhoset tanssien lentelivät kukkasarkojen päällä, missä tiklit ja
leivoset rakensivat pesiään sammalista ja korsista ja syöttivät
piipittäviä, pesästä päätään kurkottavia poikasiaan.

Kun Cécilellä ei ollut muita tuttavia tai leikkitovereita, otti hän
kukat, linnut ja perhoset ystävikseen. Kukat olivat kumminkin hänestä
parhaimmat. Sillä kun hän juostessaan tavotteli perhosia, niin nämä
livahtivat hänen sormiensa lomista pakoon, ja kun hän kurotti kätensä
ottaakseen pensaassa visertävän lintusen kiinni, niin tämä pakeni
laulujansa lopettamaan puun oksalle, johon lapsen käsi ei ulottunut.
Mutta kukkaset, nuo rakkaat kukkaset jäivät siivosti paikoilleen; kun
hän tahtoi niitä käsillään hyväillä, antautuivat ne vastustelematta
hänen suudeltavikseen, jopa poimittavikseenkin. Tosin ne kyllä
poimittuina kalpenivat ja kuolivat. Miksi? Sitä täytyi kysyä äidiltä.

Ja äiti tiesi vastata kaikkeen. Aukenevasta ruususta hän sai aihetta
selittää elämän ilmiöitä, katkenneesta liljasta kuoleman kolkkoa
tarua.

Senjälkeen Cécile ei enää katkonut kukkia. Vakaumus että puutarhan
asukkaat elivät niinkuin hänkin, tunsivat niinkuin hänkin tuskaa,
surua tai iloa, herätti lapsessa myötätuntoisuutta niitä kohtaan.
Milloin kukat olivat sairaita ja tarvitsivat hoitoa, milloin heikkoja
ja kaipasivat tukea. Kun ne olivat terveet ja onnelliset, täytyi
iloita niiden kanssa, kun suru painoi niiden mieltä, oli niitä
lohdutettava.

Lapsen mielikuvitus oli täynnä kukkia. Kukkien kuvia hän piirsi
kynällään paperille ja kakkien kuvia hän neulallaan kirjaeli
kankaalle. Kun puutarhassa joku lilja aukeni kauniimpana kuin muut,
oli se maalattava; kun ruusujen joukosta joku pääsi siskoistaan
voitolle väriensä rikkaudessa tai nuppujensa runsaudessa, oli sen
kuva silkillä ommeltava liinalle, jottei se koskaan unohtuisi.
Keväällä, kesällä ja syksyllä Cécile oli puutarhassa luonnollisten
kukkien seurassa, talvella niiden kuvat olivat hänen tovereinaan.

Aika-ajoin kumminkin Lorges'in herttuattaren tai rouva Duvalin käynti
tuli keskeyttämään kodin yksinäistä rauhaa. Nämä käynnit, varsinkin
rouva Duvalin, olivat alussa Cécilelle juhlahetkiä, sillä Edvard
oli aina äitinsä mukana. Silloin lapset mielensä mukaan leikkivät
puutarhassa, piiloutuivat pensaitten alle, tallasivat juostessaan
nurmikkoja ja kukkasarkoja, ajoivat perhosia, peloittelivat lintuja
ja katkoivat oksia koettaessaan kiivetä puihin. Mutta vähitellen,
sikäli kuin kukat, linnut ja perhoset Cécilen mielikuvituksessa
saivat oman persoonallisuutensa, hän alkoi pelätä tuon rajun
pojan tuhotöitä puutarhassa. Alussa hän koetti selittää hänelle
kukkiensa iloja ja suruja, opettaa hänelle lintujensa kieltä
ja kertoa perhosten huikentelevaisuudesta, mutta poika nauroi
hänelle väittäen, etteivät sellaiset olennot ymmärtäneet mitään ja
etteivät ne välittäneet rahtuakaan rakkaudesta, vihasta, ilosta tai
surusta. Kerran kun Cécile oli unohtunut niin tärkeään keskusteluun
vastapuhjenneen ruusun kanssa, ettei hän enää muistanutkaan katsoa
minne toveri oli juossut, tämä palasi hänen luokseen nuppineulan
lävistämä komea perhonen hatussaan. Cécile hyrähti itkemään
nähdessään kuinka eläin parka tuskissaan kiemurteli, mutta poika ei
hänen suruaan ymmärtänyt. Olihan hänellä kotonaan alun neljättä sataa
perhosta, jotka hän oli neulalla lävistänyt ja järjestänyt rasiaan ja
jotka olivat yhtä kauniit kuin elossa olevat.

Tästä päivästä lähtien Cécile ei enää päästänyt poikaa puutarhaan.
Hän pidätti häntä jos jollakin tekosyyllä huoneessa tarjoten hänelle
nukkensa, talouskalunsa, kauppapuotinsa ja muut aarteensa ympäri
lattiaa heitettäviksi ja särjettäviksi. Mutta puutarhaan ei vieras
päässyt pilkkaamaan kukkia, hätyyttämään lintuja ja rääkkäämään
perhosia.

Rouva de Marsilly, joka oli huomannut tyttärensä menettelyn, kysyi
häneltä vieraiden lähdettyä miksi hän oli estänyt poikaa menemästä
puutarhaan. Silloin Cécile kertoi äidilleen miten leikkitoveri oli
käyttäytynyt kysyen, oliko hän menetellyt väärin.

-- Et, lapseni, vastasi hänelle äiti, päinvastoin, olet ollut
oikeassa. Väärin käsitämme Luojan tarkoitusperiä, jos ylpeydessämme
luulemme, että maailma oli luotu yksin meitä varten, meidän
hävitettäväksemme ja särjettäväksemme. Jumalan työtä on kaikki tässä
maailmassa, niin ihminen kuin kaikki luontokappaleetkin. Jumala on
kukassa ja linnussa, hän on haihtuvassa vesipisarassa yhtä hyvin kuin
maailmaa valaisevassa auringossa. Jumala on kaikessa.




VIII LUKU.

Aika kuluu.


Maanpakolaisten nauttiessa pienessä englantilaisessa kodissaan
maaseudun rauhaa tapahtui muualla Euroopassa suuria mullistuksia.
Ranskassa kuninkaan murha kantoi, hedelmänsä. Murhaajat alkoivat
raadella toisiaan, ja hirmuhallitus pääsi valloilleen. Louis Duval,
joka salaa oli kuninkaallismielisten puolella, ei enää uskaltanut
jäädä kotimaahansa, vaan päätti mennä hänkin Englantiin perheensä
luo jättäen sikseen vielä myymättä olevat maatilansa. Vaimonsa
suureksi iloksi hän eräänä päivänä odottamatta saapui Lontooseen
astuakseen uudestaan Lorges'in herttuattaren palvelukseen. Mutta kun
tämä ei enää tarvinnut taloudenhoitajaa, hänellä kun ei enää ollut
käytettävänään viiteensataantuhanteen frangiin nousevia korkoja,
ja kun herra Duval vielä oli liian nuori jäädäkseen toimettomaksi
ja liian köyhä voidakseen elää yksinomaan koroillaan, hän hankki
itselleen paikan suuressa englantilaisessa pankkihuoneessa,
tarjoten takaukseksi neljään tai viiteenkymmeneentuhanteen
nousevan omaisuutensa. Siellä hän kohta osoittautui rehelliseksi
ja työkuntoiseksi virkamieheksi ja saavutti niin suuressa määrässä
pankin hallituksen luottamuksen, että hänet otettiin liikkeen
osakkaaksi.

Vastoin kaikkia markiisittaren toiveita liittoutuneiden valtain
armeijat olivat joutuneet tappiolle ja paenneet Ranskan rajojen
ulkopuolelle, niin ettei maanpakolaisilla enää ollut toivoakaan
päästä nauttimaan niitä tuloja, joihin he olisivat olleet oikeutetut.
Päinvastoin vallankumouksellinen hallitus palautti valtiolle heidän
maatilansa ja talonsa ja möi ne kansan yhteisenä omaisuutena.

Paronittaren täytyi siis turvautua timanttien myymiseen
hankkiakseen varoja perheen toimeentuloksi. Hän ehdotti sentähden
markiisittarelle, että kaikki timantit myytäisiin samalla kertaa
ja että niistä saatu summa pantaisiin Englannin pankkiin korkoa
kasvamaan, jotta, ainakin osa heidän toimeentulostaan olisi näillä
koroilla turvattu. Tämä ehdotus oli tietysti sangen järkevä, mutta
ilman markiisittaren suostumusta sitä ei voitu panna toimeen, ja
markiisitar ei tahtonut luopua aarteistaan. Hän tiesi keksiä jos
minkälaisia esteitä ja verukkeita, ja kun ei muu auttanut, koetti hän
viivytellä luvaten miettiä asiaa.

-- Niin, miettikää, äiti, sanoi paronitar ja suudellen markiisittaren
kättä hän jätti sillä kertaa asian sikseen.

Mutta kun hän viikon kuluttua taas otti asian puheeksi, oli
markiisitar ennättänyt niin lujasti varustautua puolustaakseen
kantaansa, että paronitar kohta huomasi kaikki hyökkäykset turhiksi.
Hän päätti sentähden kääntyä herra Duvalin puoleen ja kirjoitti
jo samana päivänä tälle pyytäen häntä seuraavana pyhänä saapumaan
perheineen Hendoniin koko päiväksi.

Markiisitar ei tässäkään suhteessa hyväksynyt tyttärensä käytöstä.
Hänen mielestään paronitar osoitti liian suurta taipumusta alhaison
seuraan. Kohtelihan hän esimerkiksi Duvalin perhettä kuten
vertaisiaan. Kun paronitar muistutti äidilleen mistä tämä ystävyys
oli saanut alkunsa ja kuinka suuressa kiitollisuudenvelassa he
olivat herra Duvalille, niin markiisitar ei tosin uskaltanut suoraan
kieltää sitä, mutta teki parastaan vähentääkseen heille osoitetun
palveluksen arvoa sanoen, ettei herra Duval ollut tehnyt muuta, kuin
mitä jokainen kunnon mies olisi hänen sijassaan tehnyt. Mutta olihan
siinäkin muka ansiota tarpeeksi sellaisena aikana, jolloin kunnon
ihmiset olivat niin vähissä. Ja tästä seurasi, että markiisitar
mainittuna pyhänä sairastui päänkivistykseen, juuri samana hetkenä,
jolloin Duval rouvansa ja poikansa kanssa astui salin ovesta sisään,
niin ettei hän voinut olla läsnä päivällisellä. Paronittaren tuli
pyytää hänen puolestaan vierailta anteeksi.

Päivällisen jälkeen paronitar pyysi saada puhutella herra Duvalia
kahdenkesken omassa huoneessaan. Pyydettyänsä vierasta istumaan hän
otti esille pienen arkun, missä hänellä oli ainoat kalleuksensa,
pari korvarengasta ja risti. Jalon luonteensa yksinkertaisuudella
hän selitti herra Duvalille rahapulansa pyytäen häntä Lontooseen
palattuaan muuttamaan rahaksi nämä koristeet myymällä ne jollekin
jalokivikauppiaalle, joka olisi tarpeeksi rehellinen maksaakseen
niistä niiden täyden arvon.

Herra Duval tarjoutui heti lainaamaan paronittarelle rahoja, jotta
kivet säästyisivät parempia aikoja varten, sillä, niinkuin herttuatar
ja markiisitar, hänkin toivoi, että asiain tilassa kumminkin piakkoin
joku muutos tapahtuisi. Mutta paronitar ei suostunut ottamaan vastaan
tätä tarjousta ollen Duvalin auliudesta niin kiitollinen, ettei
kielto voinut tuntua loukkaukselta ja niin luja päätöksessään, ettei
käynyt tarjousta toistaminen.

Herra Duvalin täytyi siis tyytyä auttamaan paronitarta sillä tavalla
kuin tämä itse tahtoi. Hän vei timantit muassaan Lontooseen, ja parin
päivän kuluttua paronitar sai vastaanottaa yhdeksäntuhatta frangia,
mikä summa kivistä oli maksettu.




IX LUKU.

Oireita.


Timanteista saatu summa riitti paronittarelle kahdeksi vuodeksi, ja
näiden vuosien kuluessa eivät valtiolliset olot suinkaan parantuneet.
Asiat eivät tosin jääneet ennalleen, mutta muutokset kävivät siihen
suuntaan, että kuninkaallismielisiltä kaikki toiveet raukesivat.

Bonaparte oli palannut Egyptistä, hajoittanut direktorion, kohonnut
konsuliksi ja voittanut Marengon tappelun.

Olihan kyllä vielä kuninkaallismielisten joukossa muutamia, jotka
uskalsivat toivoa ja jotka väittivät, että Bonaparte raivasi tietä
Bourboneille ja että hän, voitettuansa jakobiinit, panisi valtikan
-- niinkuin tähän aikaan sanottiin -- laillisten kuninkaiden käteen.
Mutta tervejärkiset eivät uskoneet siitä sanaakaan. Koko Eurooppa
pelkäsi Lodin, Pyramidien ja Marengon voittajaa. Paronitar koetti
saada rahansa riittämään niin kauan kuin suinkin ja vasta viime
tingassa hän päätti vielä kerran kääntyä markiisittaren puoleen.
Siitä päivästä lähtien, jolloin timanttikysymys ensimäisen kerran
oli otettu puheeksi, markiisitar tuntui unohtaneen koko asian. Hän
ei puhunut siitä sanaakaan eikä välittänyt vähääkään tyttärensä
toimeentulosta tai raha-asioista. Yhdentekevää, mistä tämä otti
rahat, kun ei puutetta ollut. Kun paronitar nyt toisen kerran otti
saman kysymyksen puheeksi, oli markiisitar suuresti hämmästyvinään
ja asettui heti puolustusasemaan. Paronittaren täytyi oikein
lujasti vaatia, esittäen asian samalla arvokkaasti ja vakavasti,
ennenkuin äiti vihdoinkin taipui. Syvään huoaten markiisitar otti
arkustaan kaulakoristeen, noin viidentoistatuhannen frangin arvoisen,
antaakseen sen paronittarelle.

Mutta tytär ei siihen tyytynyt. Vieläkin kerran hän koetti selittää
äidilleen, kuinka tärkeätä olisi ollut myydä kaikki koristeet samalla
kertaa ja panna rahat pankkiin, mutta markiisitar pani niin jyrkästi
vastaan, että paronittaren täytyi peräytyä ja tyytyä siihen, minkä
oli saanut. Sitäpaitsi markiisitar vaati, että hänelle annettaisiin
kolmetuhatta frangia kaulakoristeen myyntisummasta hänen omia
menojansa varten. Timantit myytiin niinkuin ensimäiselläkin kertaa
herra Duvalin välityksellä, ja rahakysymys oli taas joksikin aikaa
ratkaistu.

Tietämättä mitään äitinsä huolista Cécile kasvoi ja kehittyi kodin
hoivissa. Hän oli nyt kahdentoista vuoden ikäinen, lempeä ja vakava
nuori tyttö. Usein äiti ikkunastaan katsoi tytärtä, joka itse ruusuna
käyskenteli puutarhassa ruusujen keskellä. Kolme vuotta vain enää,
ja lapsuuden aika oli Cécileltä lopussa, ja hän oli varttumaisillaan
naiseksi. Mitä kantoikaan tulevaisuus helmassaan neitoselle, jolle
luonto oli tuhlannut parhaimmat lahjansa?

Mikä varsinkin äidin mieltä painoi, oli, että hän tunsi terveytensä
horjuvan. Hänen keuhkonsa olivat aina olleet huonot ja olivat nyt
tuntuvasti heikontuneet Englannin kostean ilmanalan ja ainaisten
kalvavien huolien vaikutuksesta. Syksyllä varsinkin tuon hirveän ja
leppymättömän taudin oireet aikoivat häntä rasittaa. Hän aavisti,
että tämä tauti oli hänelle kuolemaksi, ja suri tyttärensä tähden,
joka hänen kuoltuaan jäisi turvattomaksi.

Nämä oireet jäivät kumminkin toistaiseksi paronittaren salaisuudeksi.
Muitten silmissä hän päinvastoin näytti terveemmältä kuin koskaan
ennen. Hänen kiiltävät silmänsä ja hehkuvat poskensa, jotka
asiantuntijalle olisivat ilmaisseet kuumetta, kaunistivat häntä
ikäänkuin uudella nuoruudella, samalla kuin hermojen kiihotus antoi
hänen puheilleen ja liikkeilleen vilkkautta, jota olisi voinut luulla
elpyneen elämänvoiman vaikutukseksi.

Itse paronitar ei pettynyt. Kun v. 1802 Ranska taas avasi
porttinsa pakolaisille, paronittaren valtasi kiihkeä halu päästä
synnyinmaahansa kuolemaan, ja hän ajatteli hetkeksi tätä paluumatkaa
mahdolliseksi, vaikka hän tiesi, että hänen talonsa Verneuil-kadun
varrella ja hänen monet maatilansa Tourainessa ja Normandiassa olivat
polkuhinnasta luovutetut niin sanottujen _kansanmaiden_ ostajille.
Mutta kun hän sitten ajatteli, ettei hänellä ollut siellä turvattua
toimeentuloa ja että huone- ja talouskalujen myynti, muutto, jopa
matkakin olisivat tuottaneet hänelle niin paljon menoja, että
perheen jo ennestäänkin niukat varat olisivat tuntuvassa määrässä
vähentyneet, niin hän luopui allapäin tästä viimeisestä toivostaan.
Tämä oli hänelle sitä vaikeampi, kun markiisitar alinomaa kiusasi
häntä tyytymättömyydellään ja rukoili häntä palaamaan Pariisiin,
missä entiset tuttavat ja suosijat muka kyllä auttaisivat heitä.
Ja oli kai noiden entisten ystävien joukossa sellaisiakin, joilla
olisi valtaa tarpeeksi hankkiakseen heille takaisin heidän entiset
oikeutensa ja rikkautensa. Mutta paronitar ei uskaltanut luottaa
äitinsä toiveihin ja taloudellisiin laskelmiin.

Täten aika vierähti vuoteen 1803. Cécile oli silloin kolmentoista
ikäinen, mutta häntä olisi voinut luulla viisitoistavuotiaaksi. Hänen
tunteensa eivät olleet enää lapselliset, mutta hän oli säilyttänyt
lapsenuskonsa ja viattomuutensa. Kun perheellä ei ollut muita
miestuttavia kuin herra Duval ja Edvard, joka viimeksimainittu
oli vuosien kuluessa käynyt Cécilelle yhä vieraammaksi, ja kun
paronitar oli yksin pitänyt huolta hänen kasvatuksestaan ja ollut
hänelle ainoana opettajana, niin hän oli aina vain tottunut naisten
seuraan. Hänen katsantotapansa ja tietonsa olivatkin sentähden hiukan
yksipuoliset ja jonkun verran syvyyttä vailla, mutta sensijaan oli
hänelle opetettu kaikkea mikä tekee hienon naisen miellyttäväksi.
Hän osasi taidokkaasti piirtää ja vesiväreillä maalata kukkia ja
maisemia; hänen äänensä oli heleä ja sointuva, kun hän lauloi,
ja hän osasi soittaa pianoa tarpeeksi säestääkseen laulujaan ja
soittaakseen omaksi huvikseen ja muitten iloksi; hän puhui sujuvasti
italian, ranskan ja englannin kieliä ja tunsi erinomaisesti historian
ja maantieteen. Häneltä ei siis puuttunut mitään siitä, mitä
täysikasvuiselta naiselta vaadittiin.

Duvalin perhe, jonka varallisuus perheenisännän ahkeruuden ja
työkunnon kautta lisääntymistään lisääntyi, oli aina yhtä hyvissä
väleissä paronittaren kanssa. Yhä useammin herra Duval kävi Hendonin
pienessä kodissa, missä hänet aina otettiin ystävällisesti vastaan.
Markiisitar yksin pysytteli erillään ja kohteli aina Duvalin perheen
jäseniä jäykästi ja ylpeästi, varsinkin kun hän ei koskaan voinut
hyväksyä tyttärensä läheistä seurustelua noiden alhaissäätyisten
kanssa.

Kului vielä muutamia kuukausia, ja paronittarelta alkoi taas puuttua
rahoja. Markiisitar oli saanut vaatimansa kolmetuhatta frangia, jotka
hän oli kuluttanut kaikki turhanpäiväisiin ostoksiin. Nyt kun tytär
taas tuli valittamaan hänelle rahapulaansa, ei hän tahtonut ottaa
sitä kuuleviin korviinsakaan eikä suostunut auttamaan, ennenkuin
hänelle oli tehty tarkka tili kaikesta. Silloin vasta, tuskallisen
väittelyn jälkeen, hän veti kätköstään soljen, jonka arvo saattoi
nousta noin kymmeneentuhanteen.

Rouva de Marsilly kirjoitti tapansa mukaan herra Duvalille, ja
niinkuin aina tämä nytkin kiiruhti kutsua noudattamaan. Paronitar
näytti hänestä suuresti muuttuneelta, vaikka tuskin oli kulunut
viikkoakaan siitä, kun hän viimeksi oli käynyt Hendonissa; kyynelet
olivat jättäneet selvät jäljet hänen kasvoilleen.

Cécilekin, jolla ei ollut vähintäkään aavistusta heidän asemastaan
ja joka ei tietänyt mitään tämän maailman asioista, oli huomannut
äitinsä alakuloisuuden ja itkettyneet kasvot, joissa ruumiillisen
kärsimyksen jäljet kävivät näkyviin, sikäli kuin niistä katosi tuo
tasainen hilpeys, johon lapsi oli tottunut. Levottomana hän väijyi
käytävässä herra Duvalin tuloa, ja kun tämä astui sisään, hän tarttui
hänen käteensä tuskaisesti kuiskaten:

-- Herra Duval, rakas herra Duval, olen kärsimättömänä odottanut
teitä. Äiti on hyvin pahoilla mielin, enkä tiedä siihen mitään
syytä. Olen kysynyt häneltä, mutta hän sanoo minua lapseksi eikä
suostu vastaamaan. Hyvä herra Duval, jos voitte tehdä jotakin hänen
hyväkseen, niin tehkää se, pyydän teitä!

-- Rakas neitiseni, vastasi tuo kunnon mies katsellen hellästi nuorta
tyttöä, -- olen monta kertaa tahtonut auttaa rouva paronitarta kaiken
mahdollisuuden mukaan, mutta hän on aina kieltäytynyt ottamasta
apuani vastaan. En voi sille mitään.

-- Mutta mikä äitiä sitten vaivaa? kysyi lapsi.

-- Mikäkö häntä vaivaa? Siihen voisin kyllä vastata, sanoi herra
Duval.

-- Koska tiedätte, niin sanokaa heti... Ja jos minä voin siihen
mitään, niin...

-- Voitte paljonkin, lapseni.

-- No, siinä tapauksessa teidän vain tarvitsee käskeä.

-- Menen äitinne luo, rakas lapseni, ja aion puhua vakavasti hänen
kanssaan. Jos hän suostuu siihen, mitä aion hänelle ehdottaa, niin...
hänen asiakseen tulee pyytää teiltä sitä rakkauden osoitusta, josta
kaikkien meidän onnemme riippuu.

Cécile loi häneen hämmästyneet silmänsä, mutta herra Duval ei antanut
hänelle mitään selitystä, puristi vain hänen kättään ja meni rouva de
Marsillyn puheille.




X LUKU.

Tulevaisuudentuumia.


Rouva de Marsilly näytti todellakin herra Duvalista niin
muuttuneelta, että tämä ensi sanakseen kysyi häneltä, oliko hän
sairas. Rouva de Marsilly pudisti kieltävästi päätään ja ojentaen
kätensä herra Duvalille pyysi häntä istumaan viereensä.

-- Hyvä herra Duval, sanoi hän hetken kuluttua -- minun ei tarvinne
sanoa teille minkätähden olen kutsunut teidät luokseni. Johan
arvaatte, eikö niin?

-- Arvaan kyllä, valitettavasti, hyvä rouva, vastasi herra Duval, ja
tunnustan teille, että kun sain kirjeenne, niin päätin mielessäni
pyytää teiltä vähäistä selitystä.

-- Olen valmis kuuntelemaan, vastasi paronitar. -- Ystävyytemme teitä
kohtaan on jo niin suuri, ettei meidän tarvitse salata teiltä mitään,
ja olen vakuutettu siitä, että mitä ikinä tahdottekaan tietää,
tahdotte sen meidän hyväksemme.

-- Rouva paronitar, sanoi herra Duval kumartaen, tämä on jo kolmas
kerta, kun myytätte minulla timanttejanne, enkä tiedä, onko teillä
vielä paljon jäljellä.

-- Suunnilleen yhtä paljon kuin jo olemme myyneet.

-- No niin, suokaa anteeksi, että teen teille huomautuksen. Jos
olisitte myyneet kaikki yhdellä kertaa, niin olisitte voineet
saada niistä noin kuusikymmentä- tai seitsemänkymmentätuhatta,
ja tämä summa olisi Lontoon pankissa voinut tuottaa teille noin
satakahdeksankymmentä puntaa vuotuista korkoa. Lisäämällä siihen
tuhat tai kaksituhatta frangia vuodessa olisitte voineet tulla
toimeen.

-- Sen tiedän, ja niin olin aikonut tehdäkin. Mutta nämä timantit
eivät ole minun omiani, ne ovat äitini, ja kun ehdotin hänelle mitä
nyt olette ehdottanut minulle, niin hän kielsi jyrkästi.

-- Niin, niin, se on aivan hänen kaltaistaan, jatkoi herra Duval.
-- Liian järkevää se olisi ollutkin... Oh, pyydän anteeksi, rouva
paronitar, nuo sanat pääsivät minulta aivan vahingossa.

-- Ei mitään anteeksi pyytämistä, hyvä herra. Tiedänhän kyllä, että
äidilläni on omituisuutensa, joille kyllä kannattaa nauraa, ja
onhan minun tunnustettava, ettette ole koskaan ennen ollut niitä
huomaavinanne. Mutta päästäksemme nyt asiaan, minulla olisi tässä
solki, jonka arvo on noin kymmenentuhatta frangia ja joka olisi
muutettava rahaksi. Tahdotteko ottaa sen tehdäksenne?

-- Mielelläni, vastasi herra Duval käännellen soikea käsissään,
-- taikka kun sanon: "mielelläni", niin sanon sen vain
kohteliaisuudesta, sillä minusta on todellakin hyvin ikävä nähdä
teidän noin luopuvan entisen rikkautenne jätteistä.

-- Minkä me sille mahdamme, sanoi rouva de Marsilly surunvoittoisesti
hymyillen. -- Täytyyhän meidän tyytyä Jumalan lähettämiin koetuksiin.

-- Mutta niinkuin itse äsken mainitsitte... suokaa anteeksi, että
yhä vielä palaan samaan asiaan... teillä ei ole enää jäljellä kuin
puolet timanteistanne. Toinen puoli on riittänyt teille kuudeksi tai
seitsemäksi vuodeksi; teillä on siis varoja tarpeeksi kuudeksi tai
seitsemäksi vuodeksi vielä. Ja näiden kuluttua, niin, minne sitten
joudutte?

-- Jumala yksin tietää, herra Duval.

-- Ja te ette ole tuumineet mitään tulevaisuuden varalta.

-- Ei mitään.

-- Eikä teillä ole mitään toivoa, että asiat voivat tulevaisuudessa
parantua?

-- Ei muuta, kuin että Ludvig XVIII kenties kerran nousee
valtaistuimelle ja antaa meille takaisin valtiolle peruutetut tilamme.

-- Voi, hyvä rouva, siitä toivosta teidän on luovuttava, sillä päivä
päivältä käy yhä selvemmäksi, että kaikki on hukassa. Bonaparte
on kenraalista kohonnut konsuliksi, ja nyt sanotaan, että hänellä
on mielessä julistautua keisariksi. Tehän ette ole niitä, eikö
totta, jotka uskovat, että hän aikoo antaa valtaistuimen takaisin
Bourboneille.

Paronitar pudisti päätään.

-- No niin, toistan vieläkin, kun niin pitkälle olette päässyt, mitä
sitten aiotte tehdä?

Paronitar päästi huokauksen eikä vastannut mitään.

-- Neiti Cécile on neljäntoista vuotias, eikö niin? Paronitar
pyyhkäisi kyynelen silmistään.

-- Kahden tai kolmen vuoden kuluttua teidän täytyy ajatella hänen
myötäjäisiään.

-- Älkää, rakas herra Duval, siitä puhuko! huudahti rouva de
Marsilly. -- Kun rupean ajattelemaan lapseni kohtaloa, niin minusta
tuntuu, että Jumala on meidät hyljännyt.

-- Olette väärässä, hyvä rouva, jos niin ajattelette. Täytyy toivoa,
ettei Jumala lähetä enkeleitään noin vain hyljätäkseen heidät,
sitten. Kohtaa kai neiti Cécilekin jonkun jalon nuoren miehen, johon
hän voi mieltyä ja joka pitää onnenaan tarjota hänelle sydämensä.

-- Hyvä herra Duval, Cécile on köyhä, ja epäitsekästä rakkautta on
maailmassa vähän. Sitäpaitsi, kuka löytäisi hänet täältä? Kymmenen
vuotta olemme olleet täällä, eikä meillä ole muita tuttavia kuin
teidän perheenne... Mutta perheestänne puhuttaessa, suokaa anteeksi,
etten ole vielä kysynyt mitä teille kuuluu. Kuinka rouva Duval voi,
ja rakas Edvardinne, kuinka hän voi?

-- Sangen hyvin kumpikin, Jumalan kiitos. Kiitän kysymyksestänne,
hyvä rouva. Olenpa vielä sangen tyytyväinenkin poikaani. Hänestä
tulee kunnon mies, josta voin vastata niinkuin itsestäni ja joka,
siitä olen varma, kerran tekee vaimonsa onnelliseksi.

-- Jos hän vain seuraa isänsä esimerkkiä, sanoi paronitar hymyillen,
niin kyllä hänestä tulee hyvä ihminen. Olette oikeassa, onnelliseksi
sopii sanoa sitä tyttöä, joka voittaa hänen rakkautensa.

-- Onko teidän mielipiteenne todellakin se, rouva paronitar? kysyi
vilkkaasti herra Duval.

-- Epäilemättä. Ei kai minulla olisi mitään syytä sanoa muuta kuin
mitä ajattelen.

-- Ajattelin vain, että sanoitte sen ainoastaan jotain sanoaksenne,
minulle mieliksi.

-- En ollenkaan. Sydämeni ajatuksen minä lausuin.

-- Ah, sepä vallan mainiota, että lausuitte ajatuksenne, sillä
se antaa minulle rohkeutta. Kuulkaahan, rouva paronitar, tänne
tullessani aioinkin tehdä teille erään ehdotuksen. Lontoossa tämä
ehdotus tuntui minusta vallan yksinkertaiselta, mutta mikäli
lähestyin Hendonin kylää, se alkoi näyttää minusta liian rohkealta,
jopa naurettavaltakin.

-- En ymmärrä, herra Duval...

-- Se vain todistaa, että ehdotukseni on kaikkea järkeä vailla.

-- Odottakaahan, jatkoi paronitar, ettehän tarkoittane...

-- Te hymyilette, rouva paronitar, se rohkaisee mieltäni. Sanoinhan
minä sitä miestä onnelliseksi, joka saa sanoa neiti Cécilen omakseen,
ja nyt te sanoitte samaa siitä naisesta, joka voittaa Edvardin
rakkauden... Kas niin, nyt olen saanut teidät itkemään.

-- Itken kyllä, rakas herra Duval, sillä sananne sattuvat suoraan
sydämeeni. Ojennan teille käteni ja sanon teille, ettei sellainen
ehdotus teidän puoleltanne minua kummastuta. Suostun siihen omasta
puolestani, mutta ymmärrättehän, että minun ensin täytyy puhua siitä
Cécilelle ja äidilleni. Ja Cécile on vasta neljäntoista vuotias;
vasta kahden vuoden kuluttua voimme keskustella vakavasti tästä
asiasta. Ja nyt minun täytyy vieläkin kerran pyytää teiltä sitä
palvelusta, jota varten olen kutsunut teidät luokseni.

Herra Duval ymmärsi, ettei hänen sopinut enää pitkittää tätä
keskustelua, ja kun hän halusi kiireesti päästä kertomaan vaimolleen
iloisia uutisiaan, hän sanoi hyvästi ja lähti.

Vieraan mentyä paronittaren ensimäinen ajatus oli kiittää Jumalaa.
Epäilemättä moni hänen vertaisistaan olisi halveksinut sellaista
onnea, mutta kymmenen kovan onnen vuotta oli opettanut paronitarta
arvostelemaan asioita niiden todellisen arvon mukaan.

Ilman taistelua hän ei kumminkaan tehnyt lopullista päätöstään. Hänen
täytyi erikseen punnita joka ainoata tämän liiton tuottamaa etua,
ennenkuin uskalsi pakoittautua sellaiseen päätökseen, ja sittenkään
hän ei saanut omaltatunnoltaan rauhaa. Sentähden, kun hän suostui,
hän suostuikin ainoastaan omasta puolestaan tehden asian lopullisen
ratkaisun riippuvaksi tyttärensä ja äitinsä suostumuksesta.

Niin kävikin, kuin rouva de Marsilly oli arvannut. Cécile kuunteli
levottomana ja hämmästyneenä äitinsä tulevaisuudentuumia ja kysyi
sitten:

-- Täytyykö minun siinä tapauksessa erota teistä, äiti?

-- Ei, lapseni, vastasi paronitar; se on kenties päinvastoin ainoa
keinomme ollaksemme edelleenkin yhdessä.

-- Siinä tapauksessa voitte päättää puolestani. Luotan teihin
täydellisesti.

Cécilen tunteet Edvardia kohtaan olivat siis ainoastaan sisaren.
Olihan äiti jo arvannut sen, mutta olihan toiselta puolen
mahdollista, että lapsi parka siinä suhteessa erehtyi. Eihän hän
tuntenut maailmaa eikä tietänyt rakkaudesta mitään. Sentähden kai hän
suostui, vähääkään epäröimättä, varsinkin kun äiti vakuutti, ettei
heidän tarvinnut toisistaan erota.

Mutta Roche-Bertaud'n markiisitar ei ollut niin helposti
voitettavissa. Jo ensimäiset sanat kuullessaan hän väitti, ettei
ikinä aikonut suostua sellaiseen ennenkuulumattomaan epäsäätyiseen
avioliittoon.




XI LUKU.

Ihminen päättää.


Seuraavana sunnuntaina Duvalin perhe tapansa mukaan tuli paronittaren
luo. Markiisitar ei näyttäytynyt; hänellä oli tavallinen
päänkivistyksensä.

Ei puhuttu sanaakaan kysymyksessä olleesta naimisliitosta, mutta
paronitar ja rouva Duval syleilivät toisiaan, ja Edvard suuteli
kädelle Cécileä, joka lensi punaiseksi. Selvää oli, ettei yksikään
seurasta ollut tietämätön puheena olleesta asiasta. Ja yhtä selvää
oli, että Duvalin perheen kaikki jäsenet olivat siitä suuresti
hyvillään.

Mitä paronittareen tulee, niin hän ei voinut ottaa osaa heidän
iloonsa. Syvä alakuloisuus painoi hänen mieltään hänen ajatellessaan,
että kolmeensataan vuoteen tämä oli kenties ensimäinen kerta, jolloin
sukuylpeyttä tällä tavalla loukattiin. Ja vaikka hän oli vakuutettu
siitä, että hänen rikoksensa niitä lakeja vastaan, joita hänen
ylimykselliset esivanhempansa olivat ehdottomasti totelleet, oli
hänen tyttärellensä onneksi, niin hänen mielensä oli kuitenkin sangen
levoton.

Cécile katsoi äitiinsä. Jo muutamia päiviä sitten hän oli alkanut
huomata, ettei hänen äitinsä terveys ollut entisellään. Sinä
päivänä varsinkin, epäilemättä syvän mielenliikutuksen takia, väri
vaihteli paronittaren kasvoilla niin, että ne toisin ajoin olivat
kalmankalpeat, toisin hehkuvanpunaiset, ja vähänväliä hän yskäisi
kuivasti, tuskallisesti. Päivällistä syötäessä paronittaren täytyi
nousta kesken pöydästä, ja Cécile, joka hetken kuluttua levottomana
seurasi äitiään, tapasi hänet käytävästä, missä hän seisoi pitäen
nenäliinaa suunsa edessä. Huomatessaan tyttärensä paronitar pisti
kiireesti nenäliinan piiloon, mutta Cécile oli jo ehtinyt huomata
siinä veren jälkiä. Hän päästi huudon ja tahtoi rientää hakemaan
apua, mutta äiti painoi hänet hellästi syliinsä vakuuttaen, ettei
ollut mitään hätää ja että hänen pahoinvointinsa jo oli ohi. Yhdessä
he palasivat ruokasaliin.

Tämä kohtaus teki tuskallisen vaikutuksen kaikkiin. Paronittaren
rauhoittavista vakuutuksista huolimatta vieraat nousivat lähteäkseen,
ja Cécilen silmät olivat kyyneleitä täynnä.

Tuskin oli Duvalin perhe mennyt ja paronitar jäänyt tyttärensä kanssa
kahdenkesken, kun lapsi päästi kauan pidätetyn surunsa valloilleen
ja puhkesi haikeaan itkuun. Hän olisi tahtonut salata äidiltään
levottomuutensa, mutta hän ei osannut vielä peitellä ei ainakaan
suruansa; onnettomuus oli hänelle vielä aivan tuntematon.

Päivät kuluivat toinen toisensa perästä tuomatta mitään muutosta
perheen oloihin. Paronittaren terveys vain kävi yhä huonommaksi.

Eräänä päivänä tuli Lorges'in herttuattarelta kirje, missä tämä,
palattuaan matkoilta, ilmoitti aikovansa seuraavana päivänä
käydä Hendonissa ystäviänsä tervehtimässä. Tämä uutinen tuotti
iloa kaikille, mutta varsinkin markiisittarelle, joka täten sai
tilaisuuden "puhdistautua" noitten Duvalien ainaisesta seurasta ja
kerrankin puhutella vertaisiaan.

Seuraavana päivänä kahden aikaan, kun perhe oli salissa koolla,
kuultiin vaunujen pysähtyvän portille, ja kohta kuuluva ovikellon
soitto kajahti aivan erikoisen ylhäisesti. Heti senjälkeen
kamarineitsyt ilmoitti Lorges'in herttuattaren ja kreivi Henrik de
Sennones'in tulon.

Seitsemään kahdeksaan vuoteen herttuatar ja rouva de Marsilly
eivät olleet tavanneet toisiaan, ja he heittäytyivät toistensa
syliin niinkuin ainakin vanhat ystävät, joiden tunteita ei aika
eikä ero pysty jäähdyttämään. Herttuatar hämmästyi suuresti
nähdessään ystävättärensä taudin hivuttamat kasvot ja aikoi lausua
myötätuntoisuutensa, kun paronitar, joka arvasi sen, ehätti
kuiskaamaan:

-- Olen paljon muuttunut mielestänne, eikö totta? Mutta pyydän teitä,
ei sanaakaan siitä Cécile paran tähden. Menemme aivan heti puutarhaan
ja siellä saamme keskustella rauhassa.

Herttuatar puristi hänen kättään ja sanoi vain:

-- Yhä olette entisellänne.

Sitten hän kääntyi markiisittareen, joka vieraansa kunniaksi oli
pukeutunut juhlapukuun, onnitellen häntä hänen hyvästä terveydestään,
ja lopuksi hän tervehti Cécileä.

-- Kaunis lapseni, sanoi hän tälle, teistä on tullut mitä
lapsuudessamme teistä toivottiin. Tulkaa, jotta saan teitä suudella
ja onnitella, sillä olen kuullut noilta kunnon Duvaleilta, että
olette kaikin puolin täydellinen nuori tyttö. Duval kävi eilen
perheineen minua tervehtimässä.

Cécile lähestyi herttuatarta, joka suuteli häntä otsalle. Sitten
palaten rouva de Marsillyn luo herttuatar sanoi:

-- Rakas paronitar ja te, rakas markiisitar, sallikaa minun esittää
teille sisareni poika, Henrik de Sennones, jonka minä puolestani
pyydän sulkea teidän suosioonne. Hän on sangen miellyttävä nuori mies.

Herra de Sennones ei joutunut vähääkään hämilleen herttuattaren
peittelemättömistä kiitoksista, vaan tervehti vapaasti ja sirosti
niinkuin suuren maailman tapoihin tottunut mies ainakin.

-- Teidän tulee tietää, hyvät rouvat, että herttuatar on ollut
minulle äidin sijassa ja ettei siis tarvitse ihmetellä, jos hän
liioittelee kiitostaan.

Kreivi de Sennones'in vaatimattomasta vastauksesta huolimatta täytyi
tunnustaa, etteivät herttuattaren kiitokset olleet liioittelevat.
Henrik oli vasta täyttänyt kaksikymmentä vuotta ja oli kaunis
nuori mies, joka, saaden kasvatuksensa kodissa, oli säilyttänyt
sen hienojen tapojen kiillon, jonka kouluopetus usein hankaa pois.
Muuten Henrik oli köyhä niinkuin useimmat muutkin maanpakolaiset.
Hänen äitinsä oli kuollut hänen aivan pienenä ollessaan, ja isä oli
joutunut giljotiinin uhriksi. Guadeloupessa hänellä oli setä, joka
oli antautunut kauppa-alalle, mutta tämä oli valitettavasti omituisen
oikukas luonteeltaan ja väitti itsepäisesti, ettei hän aikonut antaa
veljensä pojalle mitään, ellei tämä ruvennut kauppamieheksi niinkuin
hänkin. Korkeasukuisen perheen muut jäsenet tietysti suuresti
loukkaantuivat sellaisesta ehdotuksesta, ja Henrik kasvatettiin
aivan toisia tarkoitusperiä silmälläpitäen eikä suinkaan kahvi- ja
sokerikauppiaan ammattia varten.

Markiisitar, joka aina piti velvollisuutenaan vastustaa tyttärensä
tuumia, oli heti Henrikin nähdessään selvillä siitä, että tämä hieno
nuori herra oli paljon sopivampi sulhanen pikku Cécilelle kuin nuoren
Duvalin kaltainen halpasukuinen moukka.

Sen tähden hän, heti kun paronitar oli vieraansa kanssa mennyt
huoneesta ulos, teki parastaan saadakseen rakkaan lapsenlapsen
esiintymään niin edullisessa valaistuksessa kuin suinkin, käskien
hänen näyttää milloin käsitöitään, milloin piirustusalbumiaan,
huvittaaksensa muka siten nuorta herraa.

Vaikka Henrik, olkoon se sanottu hänen kunniakseen, kyllä oli
pätevä arvostelemaan kirjailutaidon mestariteoksia nähtyänsä
niitä tehtävän joukoittain Englannissa ja Saksassa iltapuhteiden
kestäessä, ihastui hän paljon enemmän piirustusalbumeihin. Näissä
oli, niinkuin jo olemme kertoneet, Cécilen puutarhan kauneimmat
kukat kuvattuina, ja jokaisella oli oma nimensä sivun alareunaan
merkittynä. Mikä varsinkin herätti nuoren miehen huomiota, oli,
että jokaisella näistä kukista oli niin sanoaksemme oma omituinen
ilmeensä, joka oli täydellisesti sopusoinnussa sille annetun nimen
kanssa. Hän pyysi Cécileä selittämään tätä omituista seikkaa, ja
nuori tyttö kertoi hänelle yksinkertaisesti ja luontevasti kuinka
hänet oli kasvatettu kukkien keskellä, kuinka niistä oli tullut
hänen lähimmät ystävänsä ja ainaiset rakkaat toverinsa, kuinka hän
oli vähitellen oppinut tuntemaan ruusujensa ja liljojensa ilot ja
surut, luonteenominaisuudet ja merkilliset elämänvaiheet ja kuinka
hän oli jokaiselle antanut sen nimen, joka parhaiten tuntui sopivan
itsekunkin luonteelle.

Henrikistä tuntui tämä kertomus ihanalta sadulta, sillä eroituksella
vain, että satu oli tosisatu ja haltija hänen edessään nuoren tytön
hahmossa. Olisipa toinen nuori tyttö tullut kertomaan hänelle
sellaisia, niin mieletöntä se olisi hänestä ollut, turhanpäiväistä
teeskentelyä vain. Mutta niin ei ollut Cécilen laita. Elämänsä tarua
nuori tyttö tuntui kertovan hänelle, ilojensa ja surujensa tarua. Jos
kohta hänen kukkiensa persoonallinen elämä ei ollut muuta kuin hänen
oman persoonallisuutensa heijastusta, niin hän ainakin itse uskoi sen
todeksi ja esitti viehättävät satunsa niin liikuttavasti, että Henrik
tunsi silmänsä vettyvän.

Markiisitar kuunteli tätä keskustelua ja koetti vähänväliä kääntää
puhetta toisaalle; kaikki nuo kasviopilliset tarut tuntuivat hänestä
sangen mitättömiltä ja joutavilta. Mutta Henrik, joka oli toista
mieltä, palasi aina samaan aineeseen, niin suuri oli hänestä sen
viehätys. Kumminkin, niin pian kuin markiisitar rupesi puhumaan
soitannosta ja avasi pianon, Henrik, joka itse oli taitava soittaja,
pyysi Cécileä laulamaan.

Nuori tyttö oli heti valmis ja istuutui pianonsa ääreen uutta pyyntöä
odottamatta. Oliko hänellä taitoa vai ei, siitä hän ei itse tietänyt
mitään, tuskinpa hän tiesi mitä taito onkaan.

Hänen soittonsa ja laulunsa niinkuin hänen maalauksensakin olivat
tunnetta täynnä. Kun hän oli laulanut sanomattoman suloisesti ja
viehättävästi muutamia lauluja, kysyi Henrik, eikö hän osannut
soittaa mitään omasta päästään.

Heti Cécile, tekemättä verukkeita, alkoi soittaa noita outoja
ja surunvoittoisia säveleitä, joita hänen oli tapana sepitellä,
istuessaan yksin pianon ääressä. Heikko, sordiinin himmentämä sävel
kuvasi yön hiljaisuutta; elämän äänet toinen toisensa perästä
laimenivat ja kuolivat, kunnes yksin vähäisen puron hiljainen lorina
keskeytti äänettömyyden. Sitten äkkiä kohosi yöstä linnun soinnukas
laulu, tuntemattoman linnun, joka ei ollut satakieli eikä kerttu,
vaan Cécilen sydämessä laulava lintu, joka äänessään kertasi taivaan
sulosäveliä, toivon, uskon ja rakkauden sinfoniaa.

Henrik kuunteli tätä haavemielistä soittoa pää käsien varassa.
Sitten, kun hän jälleen nosti katseensa, muistamatta pyyhkiä pois
silmäripsissään kiiltävää kyyneltä, hän näki Cécilen istuvan kostea
katse taivaalle luotuna, kokonaan ihanien unelmiensa vallassa. Henrik
olisi tahtonut heittäytyä hänen jalkojensa juureen rukoillakseen
häntä niinkuin madonnaa.

Samassa hetkessä paronitar ja herttuatar palasivat huoneeseen.




XII LUKU.

Jumala säätää.


Kun vieraat olivat lähteneet, markiisitar mennyt omalle puolelleen
ja paronitar huoneeseensa, kun sanalla sanoen Cécile vihdoinkin oli
yksin, niin hänestä tuntui, että hänen elämässään oli tapahtunut
suuri muutos. Ja kuitenkin, jos häneltä olisi kysytty missä suhteessa
se oli muuttunut, niin hän ei kuolemakseen olisi voinut sitä sanoa.

Rakkaus oli ensimäisen kerran taikasauvallaan koskettanut tätä
lapsensydäntä, ja heti oli maailma muuttunut. Auringonsäde oli
tunkenut yöhön ja äkkiä valaissut lapsen silmälle kokonaisen, tähän
saakka välinpitämättömyyden pimeään peittyneen uuden maailman.

Tuo häntä vaivaava outo ahdistus tuntui hänestä ensin johtuvan ilman
puutteesta, ja hän riensi puutarhaan vapaammin hengittääkseen.
Ukonilma oli kohoamassa, ja kukat nuokkuivat ikäänkuin ilma olisi
niitäkin painostanut. Ennen oli Cécile lohdutellut niitä rajuilman
lähestyessä, nyt hän itse astui allapäin, lohdutusta kaivaten hänkin.

Alkoi putoilla suuria pisaroita, ja ukkonen alkoi jyristä. Cécile
ei kuullut jyrinää eikä tuntenut sadepisaroita. Levottomana
hänen äitinsä huusi hänet luokseen, mutta vasta kolmannen kerran
kutsuttaessa Cécile tunsi äitinsä äänen ja noudatti käskyä.

Paronitar oli tavallistaan kalpeampi, ja hänen hymyssään oli
sanomattoman surunvoittoinen ilme. Cécile säpsähti, sillä hän luuli,
että äiti alkoi puhua hänelle Henrikistä.

Mutta siinä hän pettyi. Paronitar kertoi hänelle herttuattaren tuomia
uutisia valtiollisten olojen tilasta. Bourbonien oli täytynyt luopua
kaikista toiveista, ja Bonaparte vakaannutti valtaansa yhä enemmän
omaksi hyödykseen. Herttuatar oli sentähden päättänyt toistaiseksi
jäädä ulkomaille niinkuin paronitarkin.

Tätä kertoessaan ei paronitar maininnut mitään nimeä, ja kumminkin
Cécilestä tuntui, että puhe koko ajan koski Henrikkiä. Mutta äitipä
olikin koko ajan ajatellut Edvardia. Olihan päivänselvää, että jos
valtiolliset olot pakoittivat äitiä ja isoäitiä yhä pitkittämään
maanpakolaisuutta, niin Duvalin perheen kanssa solmittava liitto kävi
taloudellisista syistä välttämättömäksi.

Rouva de Marsilly jatkoi puhettaan siirtyen oman terveytensä tilaan.
Cécile silloin unohti itsensä ja omat huolensa ja nojasi itkien
päänsä äitinsä olkapäähän.

-- Älä pelkää, kuiskasi hän sydämessään, jaksamatta kuitenkaan
pakoittaa huuliaan ajatusta ilmilausumaan, älä pelkää, olenhan
luvannut mennä Edvardille.

Mutta sellaisen lupauksen täyttäminen tuntui hänestä tällä hetkellä
hyvin raskaalta. Melkein tietämättänsä hän oli alkanut verrata
Lorges'in herttuattaren sisaren poikaa Edvard Duvaliin, ja vertailu
ei suinkaan ollut eduksi viimeksi mainitulle. Molemmat olivat
samanikäiset, molemmat olivat saaneet huolellisen kasvatuksen,
molemmat olivat kasvoiltaan kauniit ja luonteeltaan miellyttävät.
Mutta sittenkin, mikä eroitus! Edvard oli vielä kahdestakymmenestä
ikävuodestaan huolimatta ujo ja kehittymätön koulupoika, kun
sitävastoin Henrik oli suureen maailmaan tottunut nuori mies,
sanalla sanoen toisen esiintyminen oli alhaissäätyläisen, jos
kohta sivistyneenkin, toisen täydellisen aatelismiehen. Seuraavana
sunnuntaina varsinkin, kun Edvard vanhempiensa kanssa tuli
paronittaren perhettä tervehtimään, tämä eroitus tuli yhä selvemmin
esiin. Markiisitar oli näet sinä päivänä vastoin tapaansa suvainnut
ottaa osaa päivällisiin ja oli käyttänyt tilaisuutta pannakseen
Edvardin saman koetuksen alaiseksi kuin äskettäin Henrikin. Herra
Duvalin mentyä vähäiselle asiamatkalle kylään ja paronittaren
kävellessä rouva Duvalin kanssa puutarhassa markiisitar kehoitti
Cécileä näyttämään Edvardille piirustusalbumiaan. Nuori tyttö, joka
tähän asti vaistomaisesti oli pitänyt kaikki henkistä elämäänsä
koskevat asiat Edvardilta salassa, totteli vastenmielisesti ja haki
albuminsa Edvardille selailtavaksi. Nuori mies ihaili piirustuksissa
esiintyvää taitoa, mutta pysyi koko ajan kylmänä käsittämättä
mitään niistä tunteista ja mielikuvista, joista nämä kukat olivat
puhjenneet. Cécile, joka ymmärsi, ettei selityksistä tässä suhteessa
olisi ollut mitään apua, ja joka muisti kuinka Edvard ennen heidän
lapsina ollessaan oli nauranut hänen kukkasalaisuuksilleen, antoi
hänen selailla sanomatta sanaakaan. Siten ei tämä albumi ollut
Edvardille muuta kuin tavallinen kuvakirja, jonka lehtiä hän
välinpitämättömästi käänteli.

Markiisitar, joka koko ajan piti häntä silmällä, huomasi minkä
vaikutuksen Edvardin arkipäiväinen käsitystapa teki Cécileen,
ja vaikkei hän itsekään voinut kerskailla käsittävänsä noita
haavemielisiä unelmia, ymmärsi hän kuitenkin, että tämä runollisuuden
puute teki nuoren Duvalin Cécilelle vastenmieliseksi. Hän päätti
siis jatkaa samalla tavalla, ja kun albumi oli loppuun selailtu, hän
kehoitti Cécileä soittamaan.

Soiton suhteen kävi samoin kuin kuva-albuminkin. Edvard kiitteli ja
ylisteli, mutta kiitteli ja ylisteli ymmärtämättä. Siitä seurasi,
että hänen kiitoksissaan oli epätosi kaiku, josta Cécile loukkaantui
enemmän kuin täydellisestä vaitiolosta.

Kun sitten markiisitar kehoitti Cécileä soittamaan Edvardillekin sitä
sinfoniaa, jota hän oli Henrikin kuullen soittanut, kieltäytyi Cécile
jyrkästi. Hänestä tuntui mahdottomalta paljastaa vieraalle sisäistä
tunne-elämäänsä, niinkuin hän oli paljastanut sen hengenheimolaiselle.

Muuten päivä kului niinkuin ainakin, sillä eroituksella vain,
ettei Cécile, vaikka hän kuinka olisi koettanut, voinut salata
alakuloisuuttaan. Tätä eivät kumminkaan muut huomanneet kuin äiti ja
isoäiti.

Paronitar, joka oli sangen väsynyt, vetäysi heti vieraitten lähdettyä
omaan huoneeseensa, jonne Cécile häntä seurasi. Nuori tyttö luuli
huomaavansa, että äiti vähänväliä levottomasti katsoi häneen. Mitähän
tuo outo katse merkitsi? Cécilen teki mieli kysyä ja hän yritti pari
kertaa saamatta kumminkaan sanoja huuliltaan.

Paronitarkaan ei puhunut mitään, painoi vain tytärtä tavallistaan
lujemmin syliinsä hyvää yötä sanoessaan ja suuteli häntä otsalle
syvästi huoaten.

Raskas oli Cécilellä mieli, kun hän hitaasti astui ulos äitinsä
huoneesta mennäkseen omalle puolelleen. Mutta käytävässä Aspasia
neiti, isoäidin kamarineitsyt, odotti häntä kutsuakseen häntä
markiisittaren puheille.

Markiisitar oli mennyt nukkumaan ja luki pitkällään. Hän oli ennen
kahdeksannellatoista vuosisadalla vallitsevan tavan mukaan vuoteessa
maatessaan ottanut vieraita vastaan ja tätä tapaa hän nyt koetti
sovitella perheensä jäseniin, kun hänen luonaan ei täällä käynyt enää
vieraita.

-- Olette kutsunut minut luoksenne, isoäiti, sanoi Cécile suudellen
häntä kädelle. -- Pelkäsin jo teitä sairaaksi, mutta näen ilokseni,
että olette terveen näköinen kuten ennenkin.

-- Vai niin, rakas lapseni, vastasi markiisitar, mutta tällä
kertaa ulkomuoto pettää. En kärsi nähdä noita Duvaleja, vielä
vähemmin kuulla heidän arkipäiväistä puhettaan. Heti rupeaa päätäni
pakoittamaan.

-- Onhan kumminkin herra Duval erinomaisen hyvä ihminen, rakas
isoäiti. Olenhan monta kertaa kuullut teidänkin niin sanovan.

-- Enhän minä sitä kielläkään. Onhan hän kauan ollut Lorges'in
herttuattaren palveluksessa ja kelpo mies hän kuuluu olevan. Ja enhän
minä sano mitään pahaa hänen vaimostaankaan. Mutta koska nyt kerran
on Duvalin perheestä puhe, niin mitä sinä sanot heidän pojastaan?

-- Edvardistako? vastasi Cécile aivan hämillään. -- Mitä minä
sanoisin hänestä muuta, kuin että hän on miellyttävä nuori mies,
ahkera, rehellinen, hyvin kasvatettu...

-- Hyvin kasvatettu kyllä, oman säätynsä mukaan, sillä ovathan hänen
vanhempansa siksi viisaat, että pysyvät alallaan. Naurettavaahan
olisi kerrassaan, jos hänen kasvatuksensa esimerkiksi olisi ollut
sellainen kuin nuoren herra de Sennones'in.

Cécile säpsähti ja loi silmänsä maahan punastuen korvia myöten. Hänen
ilmeinen hämmästyksensä ei jäänyt markiisittarelta huomaamatta.

-- Etkö osaa vastatakaan? sanoi hän.

-- Mitä minä siihen vastaisin, rakas isoäiti? kysyi Cécile.

-- Voisithan minun mielestäni sanoa mitä herra de Sennones'ista
ajattelet.

-- Onko sopivaa, isoäiti, että nuoret tytöt näin lausuvat
mielipiteensä nuorista herroista?

-- Etpähän sinä salannut minulta mielipidettäsi Edvardista.

-- Oh, Edvardista, sehän on aivan toista, huudahti nuori tyttö.

-- Onhan tietysti, sillä Edvardista sinä et pidä ja...

-- Isoäiti kulta! keskeytti Cécile estääkseen häntä jatkamasta.

Mutta isoäiti ei hellittänyt.

-- Ja Henrikistä sinä pidät, jatkoi hän armottomasti.

-- Oh! kuiskasi Cécile kätkien päänsä markiisittaren tyynyyn.

-- Kas niin, sanoi tämä, eihän sinun tarvitse sitä hävetä. Jos
pitäisit Edvardista, niin se olisi sinulle häpeäksi, mutta Henrikhän
on kaikin puolin rakastettava nuori mies ja sulhaseksi sangen sopiva.

-- Mutta, hyvä isoäiti, huudahti Cécile, unohdatteko mitä äiti on
päättänyt Edvardin suhteen! Unohdatteko...

-- Rakas lapseni, äitisi on ollut aina heikko päästään, ja
onnettomuus on tehnyt hänet kokonaan hulluksi. Täytyyhän toki pysyä
lujana vastoinkäymisessäkin eikä heti pitää kaikkea menneenä. Äitisi
tahtoisi, että menisit Edvardille, mutta minä sanon, että sinä menet
Henrikille.

Tällä hetkellä kuului paronittaren huoneesta kova kellonsoitto.
Säikähtäen Cécile hypähti tuoliltaan ja jättäen markiisittaren yksin
juoksi äitinsä huoneeseen.

Rouva de Marsilly oli mennyt tainnoksiin kovasta verensyöksystä. Heti
Cécile unohti kaikki markiisittaren puheet Edvardista ja Henrikistä
ajatellen vain äitiään. Palvelijattaren avulla hän hoiti sairasta,
käytti hajusuoloja ja kylmää vettä ja näki pian ilokseen äitinsä
jälleen tointuvan.

-- Lapsi parka, kuiskasi paronitar herätessään.

-- Johan te toinnutte, rakas äiti, ei se ollut ollenkaan vaarallista,
sanoi Cécile hellästi rauhoittaen.

Kohtaus olikin nyt ohi, mutta paronitar oli vielä sen johdosta niin
heikko, ettei Cécile uskaltanut jättää häntä yksin. Palvelijatar
sai laittaa hänelle vuoteen paronittaren sängyn viereen, ja siellä
nuori tyttö vietti yönsä kuunnellen noita yskänkohtauksia, jotka
vähänväliä keskeyttivät äidin levottoman unen. Sellaisia olivat siis
nuo yöt, joita äiti yksinäisessä kamarissaan vietti taistellen tuskia
vastaan ja saamatta tarpeeksi lepoa, jaksaakseen kestää joka päivä
uudistuvia huolia! Ääretön hellyys täytti tyttären sydämen ja piti
hänet valveilla yön hitaasti kuluvien tuntien kestäessä. Aamun tullen
paronitar vihdoinkin vaipui uneen. Vähän aikaa Cécile vielä valvoi,
mutta sitten luonto sai hänessäkin voiton, ja hän nukkui.

Nukkuessaan hän näki outoa unta. Hän oli kävelevinään ihanassa
puutarhassa, missä kukkien tuoksut olivat niin suloiset ja lintujen
laulut niin ihanat, ettei hän ollut koskaan ennen sellaista tuntenut
tai kuullut. Ja hänelle kävi selväksi, että hän oli taivaassa.

Mutta hän ei ollut siellä yksin, Henrik oli hänen kanssaan. Hän
oli kalmankalpea niinkuin kuollut. Cécile pani kätensä sydämelleen
ja huomasi, että sen sykintä oli lakannut; hänkin siis oli kuollut
samoin kuin Henrik.

Äkkiä hän näki naisen lähestyvän ruumisliinaan käärittynä ja tunsi
hänet äidikseen. Ja katsoen tarkemmin itseään ja Henrikkiä hän
huomasi, että hekin olivat käärinliinoihin verhotut.

-- Oi äiti, sanoi hän ojentaen kätensä syleilläkseen äitinsä hahmoa,
-- mikä sanomaton onni, että olemme kaikki kolme kuolleet!

Hän oli unissaan lausunut nämä sanat aivan ääneen ja heräsi samassa
kuullessaan sydäntäsärkevän nyyhkytyksen. Hän aukaisi silmänsä ja
näki äitinsä seisovan sängyn vieressä yövaatteissaan valkeana kuin
äsken unessa hahmo, kalpeana kuin kuollut ja hämärässä läpikuultavan
näköisenä kuin varjo.

Paronitar oli herännyt ennen tytärtään ja valvonut hänen untansa,
niinkuin tytär äsken oli hänen nukkuessaan valvonut, ja huomatessaan,
että Cécile näki tuskallista unta, hän oli noussut herättääkseen
lapsensa ja karkoittaakseen hänestä ahdistavat mielikuvat. Samassa
hän oli kuullut nuo sanat, jotka olivat riistäneet nyyhkytyksen hänen
rinnastaan.

-- Olet siis hyvin onneton, lapseni, sanoi hän, -- koska kuolema
tuntui sinusta onnelta?

-- En toki, äiti kulta, kun vain teidän terveytenne jälleen palajaa,
niin mitäpä minun onnestani puuttuisi. Olen nähnyt mieletöntä unta
vain. Antakaa minulle anteeksi!

-- Minunhan päinvastoin on sinulta anteeksi pyydettävä, sanoi
paronitar. -- Olenhan tehnyt kaikki, Jumala sen tietää, totuttaakseni
sinua yksinkertaiseen ja nöyrään elämään. Minkä tähden Jumala
on pannut sydämeesi tunteita ja toivomuksia; jotka kyllä ovat
sopusoinnussa syntyperäsi, mutta eivät nykyisen asemasi kanssa?
Sano lapseni, olenko tietämättäni kasvattanut sinussa sukusi
ennakkoluuloja ja sääty-ylpeyttä?

-- Oi, äitini, olette tehnyt kaikki mitä voi tehdä, ja jos minussa
siitä huolimatta on ylpeyttä ja ennakkoluuloja, niin teitä ei
suinkaan voi syyttää siitä.

-- Rakastatko siis häntä? kysyi paronitar huoaten.

-- En tiedä, äiti kulta, mutta unessani tuntui, että kuolema hänen
kanssaan oli suloisempi kuin elämä toisen kanssa.

-- Tapahtukoon siis Jumalan tahto eikä minun, sanoi paronitar pannen
kätensä ristiin ja nostaen silmänsä taivasta kohti, alistuvainen ilme
katseessa.




XIII LUKU.

Hurskaan kuolema.


Alistuminen ei ollut tässä suhteessa paronittarelle helppoa. Tähän
asti kaikki hänen huolensa olivat tarkoittaneet Cécilen eroittamista
maailmasta ja sen kiusauksista ja tuon viattoman sielun suojelemista
intohimon turmelevilta vaikutuksilta. Pysytelläkseen tytärtä
valtiollisten vainojen ulkopuolella hän oli tahtonut kätkeä hänet
halpaan kotiin ja suostumalla herra Duvalin ehdotukseen hän oli
tahtonut valmistaa lapselleen hiljaisen ja tasaisen onnen. Hän oli
kyllä odottanut kohtaavansa vastarintaa markiisittaren puolelta
ja oli valmistautunut sitä torjumaan, mutta Cécilen suhteen hän
oli pettynyt. Hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että aiotun
liiton solmiminen voisi tuntua lapsesta uhraukselta. Eikä nuori
tyttö tuntenutkaan sydämessään vastenmielisyyttä Edvardia kohtaan,
ennenkuin oli tavannut Henrikin. Päinvastoin äidin tahdon täyttäminen
oli tuntunut hänestä onnelta, ja olihan hän pari kertaa itsekin
kääntänyt puheen tähän asiaan rauhoittaakseen äitiään. Mutta sattuma,
tai sanoisimmeko onnettomuus, oli johtanut Henrikin Hendoniin.
Markiisitar, joka vastusteli tyttärensä suunnittelemaa epäsäätyistä
avioliittoa, oli huomannut nuorten mieltyneen toisiinsa ja Cécilen
kanssa ottanut asian puheeksi. Tämän keskustelun johdosta nuo hämärät
tunteet olivat Cécilen sydämessä kohonneet tietoisuuteen. Kerran
valveille päästyään ne olivat hänen nukkuessaankin hereillä, ja hänen
vuoteensa ylitse kumartuneelle äidille oli lörpöttelevä uni ilmaissut
hänen salaisuutensa.

Henrik puolestaan oli jo ensi näkemältä ihastunut Cécileen. Hän oli
suuresti hämmästynyt tavatessaan tässä syrjäisessä pienessä kylässä
nuoren tytön, joka äitinsä kasvattamana, ilman koulua ja opettajia,
oli kehittynyt niin eteväksi, ettei nuori mies ollut laajoissa
seurapiireissään tavannut hänen vertaistaan. Cécilen vaikutus
nuoreen mieheen oli niin suuri, ettei tämä kotimatkalla voinut puhua
tädilleen muusta kuin hänestä. Hänen pyynnöistään herttuatar oli
kertonut minkä tiesi rouva de Marsillyn merkillisistä vaiheista,
hänen paostaan äitinsä ja pienen tyttärensä kanssa Ranskasta ja
hänen tulostaan Englantiin. Seuraus tästä kaikesta oli, ettei
Henrik Lontooseen jouduttuaan muuta ajatellut kuin päästä jollakin
tekosyyllä palaamaan Hendoniin Cécileä tapaamaan.

Valitettavasti hänen ei tarvinnut kauan odottaa tätä tekosyytä. Rouva
de Marsillyn liikutus hänen huomatessaan, että tyttären sydän oli
herännyt ja lahjoittanut rakkautensa toiselle, aiheutti uudistuvan
taudinkohtauksen. Seuraavana päivänä hän oli niin heikko, ettei
jaksanut nousta vuoteesta. Markiisitar kirjoitti heti Lorges'in
herttuattarelle paronittaren tilasta, mainitsematta kumminkaan
mitään niistä tapauksista, jotka olivat aiheuttaneet hänen äkillisen
huonontumisensa.

Cécile puolestaan kirjoitti kirjeen herra Duvalille pyytäen häntä
lähettämään heille lääkärin ja ilmoittaen hänelle pelkonsa äidin
tilan johdosta.

Seuraus näistä kahdesta kirjeestä oli, että melkein samaan
aikaan kahdet vaunut pysähtyivät pienen asunnon ovelle. Toisista
laskeutuivat herttuatar ja hänen sisarenpoikansa, toisista rouva
Duval ja Edvard.

Jos Henrik ja hänen tätinsä olisivat tulleet yksin, niin Cécile
kenties olisi voinut sulkeutua huoneeseensa ja kieltäytyä tapaamasta
Henrikkiä, mutta vierasten saapuminen samaan aikaan teki kaiken
pakenemisen mahdottomaksi. Nuoret herrat jäivät naisten käydessä
paronitarta tervehtimässä saliin odottamaan, ja markiisitar, jonka
täytyi pitää heille seuraa, lähetti heti noutamaan Cécileä.

Henrik ja Edvard olivat jo ennestäänkin tutut, mutta heidän
välinsä olivat jäykät niinkuin ainakin ylhäisen herran ja hänen
palvelijansa. Henrik oli kyllä liian hienotunteinen osoittaakseen
millään tavoin syntyperästään ja yhteiskunnallisesta asemastaan
johtuvaa etevämmyyttään, mutta Edvard oli kasvatettu tätä
etevämmyyttä tunnustamaan, ja tämä katsantotapa oli häneen niin
juurtunut, ettei hänen olisi koskaan johtunut mieleenkään asettautua
toisen vertaiseksi. Muitten seurassa hän tunsi olevansa varakkaan
pankkimiehen poika ja perillinen, mutta Henrikin seurassa hän ei
voinut koskaan unohtaa, että isänsä oli ollut Lorges'in herttuattaren
palveluksessa.

Tämä ero ei jäänyt Cécileltä huomaamatta, ja markiisitar, joka yhä
piti omia tarkoitusperiään silmällä, käytti vähintäkin tilaisuutta
hyväkseen teroittaakseen hänelle oman suosikkinsa etevämmyyttä.

Vaikkei markiisitar kevytmielisessä välinpitämättömyydessään
huomannut paronittaren tilassa mitään levottomuuden aihetta, niin
Cécile ei siinä suhteessa pettynyt. Lääkärin käyntikään ei pystynyt
häntä rauhoittamaan. Äiti oli kuolinvuoteellaan, sen tytär selvään
huomasi, ja hänen hellyydellään ja huolenpidollaan ei ollut mitään
rajoja. Jokainen ajatus, joka ei tarkoittanut äitiä ja hänen
parastaan, oli Cécilen mielestä anteeksiantamaton rikos.

Henrik tuli melkein joka päivä tiedustelemaan rouva de Marsillyn
terveyttä, milloin yksin ratsastaen, milloin vaunuissa herttuattaren
seurassa. Mutta harvoin hän sai tavata Cécileä. Jonkinlainen
epämääräinen velvollisuudentunne kielsi Cécileä menemästä minne sydän
käski. Kun hän ikkunastaan suljettujen uutimien takaa tähysteli
Henrikin tuloa ja lähtöä, oli hän jo mielestään uskoton tuolle
ainoalle hellyydelle, joka eheänä ja jakamattomana oli äidille tuleva.

Mitä Edvardiin tulee, kävi hän ainoastaan sunnuntaisin Hendonissa,
sillä arkena hän ei voinut päästä konttoristaan.

Kun syksy tuli sateineen ja sumuineen, kävi paronitar niin huonoksi,
että selvään huomasi lopun olevan käsissä. Cécile ei enää hievahtanut
äitinsä vuoteen äärestä.

Tulipa sitten kerran ratkaiseva päivä. Edellisenä iltana paronitar
oli tuntenut itsensä paremmaksi niinkuin ainakin keuhkotautiset
kuoleman lähestyessä, ja hänen hartaista pyynnöistään Cécile suostui
menemään hetkeksi levolle kehoittaen palvelijatarta, joka asettui
hänen sijalleen valvomaan, heti ilmoittamaan, jos mitä erikoisempaa
tapahtuisi.

Alkupuoli yötä kului jotenkin rauhallisesti. Mutta aamupuolella
Cécile heräsi äkkiä unestaan kuullessaan nimeänsä mainittavan. Hän
hypähti sängystään, heitti aamupuvun yllensä ja riensi äitinsä
huoneeseen.

Paronitarta oli taas kohdannut verensyöksy, niin runsas tällä kertaa,
ettei palvelijatar uskaltanut jättää häntä yksin, vaan huusi apua.

Tämä hätähuuto oli herättänyt Cécilen. Ensimäinen ilme, joka rouva de
Marsillyn toinnuttua elvytti hänen kasvojaan, oli tytärtä tervehtivä
hymy. Kohtaus oli tällä kertaa ollut niin ankara, että hän oli
luullut kuolevansa, ennenkuin Cécile ehtisi saapua. Ja nythän Jumala
armeliaisuudessaan salli hänen nähdä tytärtä vielä kerran.

Cécile heittäysi polvilleen tarttuen sairaan käteen, itkien
ja rukoillen yhtaikaa. Vaikka äiti alkoi rauhoittua, ei tytär
suostunut palaamaan huoneeseensa, sillä hänestä tuntui, että jos
hän hetkeksikään menisi pois, Jumala käyttäisi juuri sitä hetkeä
kutsuakseen äidin luokseen. Ja tosin ei paronittarella tuntunut
olevankaan monta hetkeä jäljellä.

Päivällä heikkouskohtaukset vähänväliä uudistuivat, mutta tuskia ei
enää ollut. Iltasella hän käski avata ikkunan, jotta mailleen menevän
auringon viimeiset säteet pääsisivät huonetta kirkastamaan.

Cécile katsoi äitiinsä. Kuume oli poissa, ja kalpeus peitti sairaan
kasvot. Kädet olivat kylmät. Kun ikkuna oli avattu, kääntyi sairas
käyttäen viimeiset voimansa nähdäkseen laskeutuvan auringon kultaaman
taivaan.

Samassa kuului satakielen laulu.

-- Kuuntele, sanoi paronitar, vetäen tytärtä lähemmäksi. Cécile
painoi päänsä paronittaren rintaa vasten ja kuunteli. Sydämen sykintä
oli hidas ja epätasainen; väliin se tuntui kokonaan lakkaavan,
elpyäkseen uudestaan hetken kuluttua. Cécile kuunteli yhä. Satakieli
oli lentänyt pois noin sadan askelen päähän, missä se jatkoi
soinnukasta lauluaan.

Hetken kuluttua lintu taas nosti siipensä lähteäkseen vielä kauemmas
laulamaan. Sitten yhtäkkiä laulu kokonaan taukosi.

Samassa hetkessä sairaan sydänkin herkesi sykkimästä.

Cécile säpsähti. Oliko tuo satakieli, jonka laulu oli lakannut, oliko
se äidin sielu, joka kohosi linnun muodossa taivaaseen? Hän nosti
päätään. Paronitar lepäsi kalpeana ja liikkumattomana, suu ja silmät
puoliavoinna. Cécile kumartui hänen ylitsensä ja kuuli hiljaisen
kuiskeen: "Hyvästi". Sitten silmät sulkeutuivat, vähäinen väristys
puistatti ruumista, käsi vavahti heikosti ikäänkuin tarttuakseen
tyttären käteen, ja kaikki oli lopussa.

Paronitar oli kuollut.

Cécile ei valittanut eikä nyyhkyttänyt. Jäykkänä hän siinä seisoi, ja
runsaat kyynelet vierivät hänen poskiaan pitkin.

Sitten hän laskeutui puutarhaan, taittoi kauniin, tuoksuvan liljan ja
palasi takaisin pannen kukan kuolleen käteen. Ja hänestä tuntui, että
äiti levätessään noin kuolinvuoteellaan oli vahaan valettu taivaan
autuasten kuva.

Cécile polvistui vuoteen viereen ja käski kutsua markiisitarta.
Olihan äidinkin rukoiltava tyttärensä puolesta niinkuin tyttären
äitinsä.




XIV LUKU.

Jäähyväiset.


Emme huoli viivytellä kertomalla kaikista niistä toimenpiteistä ja
juhlamenoista, jotka kuolemantapausta seurasivat. Heti saatuansa tuon
surullisen uutisen Lorges'in herttuatar ja herra Duval riensivät
Hendoniin, edellinen lohduttaakseen ystävällisillä sanoillaan
jäljellejääneitä, jälkimäinen tarjotakseen heille kokeneen miehen
apua, joka tällaisissa tapauksissa on niin tärkeä turvattomille.
Hienotunteisuudesta herttuatar jätti tällä kertaa kotiin nuoren
sukulaisensa, ja herra Duvalkin tuli samasta syystä yksin.

Paronitar haudattiin kylän pieneen hautausmaahan. Jo aikoja sitten
hän oli itse valinnut sen paikan, missä tahtoi levätä ja oli antanut
papin siunata sen.

Markiisittareen kolaus koski kipeästi. Hän oli rakastanut tytärtään
niin paljon kuin hänen luontonsa salli, mutta hän oli pintapuolisen
aikakauden lapsi, jolla ei ollut tunteellisuutta kuin nimeksi
vain. Ja sen tähden ei hänessä surukaan päässyt syvemmälle
juurtumaan. Ennenkuin herra Duval palasi Lontooseen, tarjosi hän
kaikinpuolista apuaan Cécilelle virkkamatta sanaakaan puheena
olleista tulevaisuudentuumista, ja Cécile vastasi ilmaisten äänellään
sydämensä vilpittömimmät kiitollisuudentunteet, että jos hän milloin
oli avun tarpeessa, niin vanhaan ystäväänsä hän aikoi turvautua eikä
kehenkään muuhun.

Markiisitar piti herttuattaren kanssa pitkää neuvottelua
tulevaisuudesta. Nyt kun ei paronitar enää ollut estämässä, oli
markiisitar lujasti päättänyt palata Ranskaan, jonne hän jo
kauan oli ikävöinyt. Hän ei ollut koskaan voinut käsittää millä
oikeudella valtio oli anastanut hänen maatilansa, ja hän toivoi
yhä, että asiamiehensä tavalla tai toisella saisi laittomat myynnit
peruutetuiksi.

Pari päivää hautajaisten jälkeen markiisitar kutsutti Cécilen
luokseen ja ilmoitti hänelle, että hänen oli valmistauduttava
lähtemään Ranskaan.

Cécile hämmästyi suuresti tästä uutisesta. Hänelle ei ollut koskaan
johtunut mieleen, että hänen oli kerran luovuttava tästä seudusta,
joka oli tullut hänen isänmaakseen. Täytyikö hänen siis erota
tästä talosta, jossa hän oli kasvanut, tästä puutarhasta, missä
hän oli nuoruutensa viettänyt ruusujensa ja liljojensa seurassa,
tästä huoneesta, jossa hänen lempeä, kärsivällinen ja puhdas
äitinsä oli heittänyt henkensä, tästä hautausmaasta, missä vainaja
nukkui viimeistä untansa. Hän ei alussa uskaltanut oikein luottaa
korviinsa, ja vasta kun markiisitar oli toistanut sanansa, pääsi hän
asiasta selville. Silloin vasta hän totteli ja meni huoneeseensa
valmistautuakseen kestämään elämässänsä tapahtuvaa perinpohjaista
mullistusta, sillä niin hiljaisesti oli hänen elämänsä tähän asti
kulunut, että pieninkin muutos oli hänestä perinpohjainen mullistus.

Cécilestä tuntui ensin, ettei hän tulisi kaipaamaan muuta kuin
kotiseutua, kotia, puutarhaa, äidin kuolinhuonetta ja hautausmaata,
mutta tutkiessaan tarkemmin itseään hän huomasi, että Henrikin kuva
oli jollain tavalla yhtynyt kaikkien näiden kaipaukseen. Silloin
vasta hän oikein ymmärsi mikä onnettomuus lähtö oli hänelle.

Hän meni äitinsä huoneeseen. Siellä kaikki hänen lapsuutensa muistot
ikäänkuin tulvivat häntä vastaan. Huone oli yhä samassa kunnossa
kuin paronittaren aikana, kaikki vanhat tavarat paikoillaan. Cécile,
joka oli luullut jäävänsä koko elämänsä ajaksi Hendoniin, oli täten
tahtonut säilyttää kaikki entisellään ja kuvitella mielessään, että
äiti oli millä hetkellä tahansa kotiin odotettavissa. Monta kertaa
äidin kuoleman jälkeen Cécile oli sulkeutunut tähän huoneeseen
hakeakseen surulleen lievennystä. Sillä todellinen lievennys, Jumalan
ihmiselle lahjoittama lievennys tuskien ahdistaessa, kyynelten suoma
lievennys, oli hänellä täällä tarjona. On kuitenkin hetkiä, jolloin
kyynelten lähde, olkoon suru kuinka suuri tahansa, tuntuu ehtyneen;
silloin rintaa ahdistaa, silloin sydäntä paisuttaa, silloin ikävöi
kyyneliä. Mutta silmä ei jaksa vettyä. Vaan jos sellaisina hetkinä
muisto heräjää, jos kaukaa kaikuva sävel muistuttaa meille vainajan
äänen sointua tai jos katseemme kiintyy johonkin esineeseen, jota
hänen kätensä on koskettanut, silloin sydämen kuivuus jälleen sulaa,
silloin tunteiden tulva puhkee kyynelvirtaan, mielemme ahdistus
nyyhkytyksiin, ja surumme saa omasta kyllyydestään huojennusta. Niin
kävi Cécilenkin hänen itkiessään äitinsä huoneessa.

Ja nyt oli hänen erottava tästä huoneesta, niinkuin hänen oli
erottava puutarhastakin, missä äidin muisto vielä tuntui elävän
kaikissa hänen kasvattamissaan kukkasissa. Cécilen täältä lähtiessä
oli tämä muistokin kuoleva, äiti toisen kerran haudattava ja lapsi
toisen kerran jäävä orvoksi.

Mutta markiisittaren tahtoa ei käynyt vastustaminen. Markiisitar oli
paronittarelta perinyt äidin vallan, ja Cécilen ohjaaminen hämärää
tulevaisuutta kohti oli joutunut hänen käsiinsä.

Päivä alkoi lähestyä loppuaan, ja Cécile pyysi markiisittarelta lupaa
käydä jäähyväisillä äidin haudalla.

Pieni valkea risti osoitti sitä paikkaa, missä Cécilen äiti lepäsi
suurten, vihreiden puitten siimeksessä ja missä hautakumpu vielä oli
kaivamisen jälkeen tuoreella mullalla. Cécile polvistui sen juurelle
ja suuteli hellästi maata. Ollen liian köyhä pystyttääkseen kiven
haudalle hän oli aikonut istuttaa siihen puutarhansa kauneimmat
ruusut ja liljat, joiden tuoksussa hän seuraavana keväänä saisi
tuntea äitinsä sielun elävän. Nyt hänen täytyi siitäkin lohdutuksesta
luopua; puutarha, huone, hauta, kaikki oli jätettävä.

Cécile päätti piirtää kuvan äitinsä haudasta. Sitä myöten kuin kuva
paperilla valmistui, hänestä tuntui, että Henrikin muisto, joka
näinä surun päivinä oli hämärästi häämöittänyt hänen sydämessään,
äkkiä kävi selväksi ja näkyväksi, ikäänkuin se olisi astunut esiin
haihtuvasta sumusta. Karkoitettuna hetkeksi hänen elämästään koko
hänen olemustaan järkyttävien tapauksien vaikutuksesta tuo muisto
pyrki nyt vaativana asettumaan etualalle ja kävi eläväksi, niinkuin
se olisi ollut ruumiillisesti läsnä.

Samassa Cécile kuuli takanansa liikuttavan ja kääntyi katsomaan:
Henrik oli siellä.

Eikö meille ole joskus tapahtunut kaikille, että sielumme
jonkinlaisella magneettisella vaistolla aavistaa rakkaan henkilön
läsnäolon, ennenkuin ruumiillinen silmämme on hänet havainnut ja
kätemme häntä koskettanut? Niin oli Cécile nyt tuntenut Henrikin
läsnäolon, niin ettei hän ollenkaan hämmästynyt hänen tulostaan.

Cécile, joka ei ennen uskaltanut katsoa Henrikkiä silmiin, hymyili
hänelle nyt ystävällisesti niinkuin veljelle.

Henrik tervehti ja sanoi:

-- Oh, olen itkenyt paljon teidän tähtenne, kun en ole saanut itkeä
kanssanne.

-- Herra Henrik, vastasi Cécile, kiitän teitä, että tulitte.

Henrik kumarsi.

-- Niin, kiitän teitä, jatkoi Cécile, sillä olen ajatellut teitä.
Voisitte olla minulle suureksi avuksi.

-- Oh, hyvä Jumala, missä suhteessa voisin olla teille avuksi?
huudahti Henrik. -- Suurin iloni on palvella teitä, uskokaa se.

-- Herra Henrik, lähdemme matkalle, Englannista pois, luultavasti
kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

Cécilen ääni katkesi, ja kyynelet tulvivat hänen silmiinsä, mutta hän
koki hallita itseään ja jatkoi:

-- Herra Henrik, tahtoisin pyytää teitä hoitamaan äitini hautaa.

-- Neiti, vastasi Henrik, Jumala tietää, ettei tämä hauta ole minulle
vähemmän rakas kuin teillekään, mutta minäkin aion lähteä Englannista
pois, kauaksi aikaa, ainiaaksi kenties.

-- Tekö myöskin?

-- Niin, neiti Cécile.

-- Mutta minne sitten aiotte lähteä?

-- Lähden, vastasi Henrik punastuen, lähden Ranskaan.

-- Ranskaanko! kuiskasi Cécile, katsoen häneen pitkään.

Tuo sana tuli muuttamaan koko Cécilen kohtalon, se loi valoa hänen
tulevaisuuteensa.

Henrik tuli siis hänkin Ranskaan, ja elämä oli siis sielläkin
mahdollinen. Kuka olisi sitä uskonut?

Ja samassa hänelle kävi selväksi, että Ranska kumminkin oli hänen
oikea synnyinmaansa ja Englanti vain hänen äitinsä valitsema,
satunnainen olopaikka.

Hänelle selveni, että Ranska oli ainoa maa, missä puhuttiin hänen
äitinsä kieltä, joka oli hänenkin ja Henrikin kieli.

Hänelle selveni, että hänen olonsa vieraalla maalla, olipa se kuinka
suloinen tahansa, kumminkin oli vain maanpakolaisuutta. Ja hän muisti
äidin sanoneen, ennenkuin kuoli: "Olisinpa kumminkin suonut kuolevani
Ranskassa."

Mikä onkaan tuo mahtisana, joka yhdessä ainoassa tuokiossa kohottaa
edestämme taivaanrantaa peittävän esiripun ja avaa silmälle
rajattomia näköaloja!

Cécilellä ei ollut enää mitään pyytämistä Henrikiltä, ja kun
palvelija huomautti hänelle, että alkoi hämärtää, hän kumarsi
Henrikille ja poistui.

Kuljettuaan vähän matkaa hän heitti silmäyksen taakseen ja näki
Henrikin istuvan samalla paikalla, missä hän itse oli istunut.

Hautausmaan portilla hän näki satuloidun hevosen, jota toisen hevosen
selässä istuva palvelija piteli suitsista.

Henrik oli siis, niinkuin oli sanonutkin, tullut vartavasten haudalla
käymään ja aikoi heti sieltä palata takaisin kotiinsa.




XV LUKU. Lähtö.


Kun Cécile palasi kotiin, tapasi hän siellä herra Duvalin ja ymmärsi
heti, että tämä oli tullut raha-asioiden vuoksi, vaikkei niistä hänen
tultuaan enää puhuttu.

Lähtiessään herra Duval tarjosi markiisittarelle asuntoa talossaan
siksi aikaa kuin heidän Lontoossa-olonsa kestäisi, mutta markiisitar
vastasi, että jos hänen täytyi viipyä Lontoossa, hän aikoi asua
Lorges'in herttuattaren luona, jonne hänet oli jo pyydetty. Luultavaa
oli kumminkin, ettei hänen tarvinnut jäädä Lontooseen kuin joksikin
päiväksi vain, ja siinä tapauksessa hän aikoi neiti Cécilen kassa
majoittua hotelliin.

Cécile huomasi, että herra Duval oli hyvin alakuloisen näköinen
sanoessaan heille jäähyväisensä, mutta että tämä alakuloisuus tuntui
johtuvan enemmän sääliväisyydestä heitä kohtaan kuin omista huolista.

Lähdön piti tapahtua pari päivää tämän jälkeen. Markiisitar kehoitti
sentähden Cécileä valitsemaan heidän tavaroistaan tarpeellisimmat
ja rakkaimmat mukaan otettaviksi, sillä herra Duval oli ottanut
myydäkseen loput.

Kuullessaan myynnistä puhuttavan Cécile tunsi sydäntänsä kouristavan.
Pyhyyden loukkausta oli hänestä äidin tavarain myyminen. Hän
huomautti siitä isoäidilleen, mutta tämä vastasi, että heidän oli
mahdotonta ottaa kaikki huonekalut ja muut tavarat mukaansa, koska
rahti tulisi nousemaan niiden arvoa kahta vertaa kalliimmaksi.

Tämä vastaus oli käytännölliseltä kannalta niin järkevä, ettei sitä
käynyt vastustaminen tunteihin perustuvilla syillä, ja Cécilen täytyi
alistua. Mutta sensijaan hän ryhtyi innokkaasti kokoamaan kaikki
äidin käyttämät vaatteet ja muut tarvekalut, vakuuttaen isoäidilleen,
että kaikki mahtuisi kahteen matkakirstuun ja että hänestä olisi
sanomattoman suloista käyttää omiksi puvuikseen rakkaan äitinsä
perintöä.

Markiisitar puolestaan ei tahtonut kieltää, huomautti vain, että
ylhäisissä perheissä oli tapana polttaa kuolleiden vaatteet tartunnan
ehkäisemiseksi.

Cécile hymyili surunvoittoisesti, kiittäen isoäitiä suostumuksesta,
ja aikoi lähteä, kun markiisitar kutsui hänet takaisin, käskien
häntä tarkasti valvomaan, ettei mikään paronittaren käyttämä kappale
soljahtaisi hänen, markiisittaren, tavarain joukkoon.

Kuudenkymmenen ikäinen markiisitar pelkäsi kuolemaa enemmän kuin
kuudennellatoista oleva lapsenlapsensa.

Cécile käski tuoda matka-arkut äidin huoneeseen ja siellä hän,
ottamatta palvelijatartakaan avukseen, yksin täytti pyhän
velvollisuutensa kuollutta kohtaan, kokoamalla kaikki rakkaan
vainajan muistot. Vaikka näiden muistojen käsittelemisessä oli
kaipaukselle kiihoketta, niin siinä oli samalla niin suurta suloutta,
että yön hiljaiset tunnit kuluivat häneltä tässä työssä aivan
huomaamatta. Seuraavana päivänä hän järjesti omat tavaransa. Kaikki
hänen lapsuutensa aarteet olivat mukaan otettavat, ja näiden joukossa
olivat hänen kuva-albuminsa kalleimmat. Illalla kaikki oli valmista.

Ja sitten saapui lähtöpäivä, jolloin täytyi erota rakkaasta
lapsuudenkodista. Varhain aamusella Cécile nousi käydäkseen vielä
kerran puutarhassaan, mutta rankkasade esti häntä menemästä.

Sydän surusta pakahtumaisillaan Cécile asettui ikkunan ääreen
katsomaan syksyistä kukkasarkaa, joka sekin tuntui olevan surua
ja kaipausta täynnä. Sateen pieksämät puut varistivat lehtiänsä
käytäville, viimeiset kukat nuokkuivat läpimärkinä, sateen liottaman
mullan tahraamina.

Sade ei lakannut hetkeksikään; virtanaan se valui pitkin päivää, niin
ettei Cécile voinut käydä hautausmaallakaan, niinkuin oli aikonut.

Kolmen aikaan matkavaunut saapuivat, ja matkatavarat ja kirstut
kannettiin pihalle. Jäähyväishetki oli tullut.

Markiisitar säteili ilosta. Vaikka hän oli viettänyt Englannissa
kaksitoista vuotta, ei hän ollut tottunut sikäläisiin ihmisiin, ei
oloihin eikä maisemiin, vaan oli aina ikävöinyt kotimaahansa. Nyt oli
vihdoinkin vapaudenhetki koittanut.

Cécile juoksi huoneesta huoneeseen kuin mieletön, suuteli huonekaluja
ja itki. Hendoniin hän jätti osan sydämestään.

Itse hän otti huostaansa talon avaimen, joka oli jätettävä Lontoossa
herra Duvalille. Hän pani sen sydämelleen. Olihan tuo avain hänen
menneisyytensä avain; Jumalalla yksin oli tulevaisuuden avain
käsissään.

Hän pyysi ajajaa kiertämään hautausmaan kautta ja pysähtymään
sen portille. Sade kyllä esti häntä haudalla käymästä, mutta
porttiristikon lomista hän saattoi nähdä suurten puitten varjossa
piilevän vähäisen hautakummun risteineen.

Mutta markiisitar kiirehti lähtöä, sillä hautausmaiden läheisyydessä
hän ei viihtynyt. Ne tekivät häneen liian kamalan vaikutuksen.

Viimeisen kerran Cécile huusi:

-- Hyvästi, äiti kulta, hyvästi! Sitten hän laski mustan harson
kasvoilleen, kätkeytyi vaunujen perälle ja sulki silmänsä. Vasta
vaunujen pysähtyessä hän avasi ne ja huomasi, että oli saavuttu
Lontooseen, Roi Georges'in hotelliin.

Hotellin pihassa toiset vaunut odottivat heitä. Lorges'in herttuatar
oli heitä vastassa ilmoittaen heille, että heidän oli heti jatkettava
matkaa Doveriin, sillä herra de Sennones oli sieltä kirjoittanut,
että jo seuraavana päivänä oli tilaisuus päästä laivalla purjehtimaan
Ranskaan. Jos siis tahtoi käyttää tätä tilaisuutta, oli lepoaikaa
vain pari tuntia.

Cécile tahtoi mennä rouva Duvalia tervehtimään, mutta tämä asui
niin kaukana, että yksin matka olisi vaatinut kokonaisen tunnin.
Markiisitar pani siis vastaan ja kehoitti häntä kirjoittamaan.
Lapsi parka ymmärsi kyllä, ettei jäähyväiskirje ollut tarpeeksi
äidin vanhoista ystävistä erotessa. Mutta eihän hän voinut mitään
markiisittaren tahtoa vastaan. Täytyi totella.

Hän kirjoitti siis kirjeen, jonka herttuatar otti toimittaakseen
seuraavana päivänä entiselle taloudenhoitajalleen. Sitäpaitsi
herttuatar tarjoutui auttamaan matkustajia rahalainoilla, jommoiset
palvelukset hienoissa piireissä tuskin ansaitsevat kiitostakaan,
mutta myytyänsä loput timanteistaan markiisitar luuli hankkineensa
tarpeeksi rahoja tullakseen toimeen, kunnes jälleen saisi haltuunsa
entiset rikkautensa.

Matkaa jatkettiin siis läpi pääkaupungin, jota Cécile ei ollut
koskaan ennen nähnyt ja jonka komeudet vilahtivat vaununikkunan
ohitse kiinnittämättä hänen huomiotaan. Pian oltiinkin kaupungin
ulkopuolella maantiellä, missä vaunut vierivät tasaisemmin ja ilma
tuntui puhtaammalta.

Pysähdyttiin ainoastaan hevosia muutettaessa, joten matka kului
nopeasti, ja seuraavana aamuna viiden aikaan saavuttiin Doveriin.

Siellä ajettiin hotellin pihaan, ja Cécile, joka oli nukkunut, heräsi
soihtujen valoon. Hän avasi silmänsä ollen vielä aivan huumauksissa
kauan kestäneestä ajamisesta, ja hänen ensimäinen katseensa kohtasi
Henrikin.

Henrik oli siis odottanut heidän tuloaan.

Cécile tunsi punastuvansa ja veti harson silmilleen.

Henrik ojensi ensin kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä
vaunuista alas, sitten Cécilelle, joka nyt ensimäistä kertaa pani
kätensä Henrikin käteen. Se tuntuikin nuoresta miehestä vapisevan
niin arasti, ettei hän uskaltanut sitä puristaakaan.

Huoneet oli hotellissa tilattu, ja kaikki oli valmista, ystävällisen
huolenpidon järjestämää. Kun laivan piti lähteä vasta kymmenen
aikaan, oli matkustajilla muutamia tunteja levähdysaikaa. Cécile
sulkeutui hioneeseensa, mutta vaikka hän olikin hyvin väsynyt, ei hän
saanut unta silmiinsä. Henrikin odottamaton ilmestyminen oli tehnyt
hänen mielensä niin levottomaksi, ettei hän saanut ajatuksiltaan
rauhaa. Henrik oli sanonut lähtevänsä hänkin Ranskaan. Aikoiko hän
tulla heidän kanssaan yhtä matkaa, samassa laivassa? Tätä kysymystä
hän lakkaamatta hautoi mielessään saamatta siihen vastausta. Ja
Henrikiltä hän ei olisi koskaan uskaltanut sitä kysyä.

Mutta tuo unettomuus ei häntä vaivannut; suloiselta se päinvastoin
tuntui. Sillä olihan nyt joku pitämässä hänestä huolta, niinkuin
äidinkin eläessä. Osoittihan kaikki tuota ystävällistä huolenpitoa:
palvelijat, jotka pihalla odottivat heidän tuloaan, huoneet, jotka
oli heille varattu, tavarat, jotka toimitettiin valmiiksi laivalle.
Rakkaus yksin kykeni noin edeltäpäin arvaamaan hänen tarpeensa ja
toivomuksensa, valvomaan hänen parastaan, luomaan hänessä noin
täydellistä turvallisuudentunnetta.

Rakastiko Henrik siis häntä todellisesti, vilpittömästi, kaikesta
sydämestään?

Kuinka suloiselta tuntuikaan!

Ja nauttiakseen tuosta suloisesta turvallisuudentunteesta nuori
tyttö karkoitti väkisinkin unen silmistään, kun se vihdoinkin pyrki
tulemaan. Hän näki päivän koittavan ja laski tunnit. Sitten hän
nousi, ja kun määrättyyn aikaan tultiin koputtamaan hänen ovelleen,
hän oli jo täydellisesti pukeutunut.

Cécile meni ikkunan luo katsoakseen aikansa vietteeksi vilkasta
katuliikennettä, edestakaisin kulkevia vaunuja ja rattaita. Eräät
vaunut, jotka tulivat satamasta päin, vierivät nopeasti hotellia
kohti ja pysähtyivät portille. Cécile arvasi jo heti kuka tulija oli,
ja hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää. Ja kun hän näki Henrikin
keveästi hyppäävän vaunuista ja huomasi oikein arvanneensa, kävi
hänen sydämensä tykytys vieläkin kovemmaksi. Nopeasti hän vetäytyi
ikkunasta pois verhojen taa.

Mutta Henrik oli jo ennättänyt nähdä hänet.

Cécile joutui aivan hämilleen ja jäi seisomaan liikkumattomana
paikoilleen, kasvot polttavan kuumina, toinen käsi sydämellä, toinen
ikkunaverhon lievettä pidellen. Hetken kuluttua hän kuuli ovikelloa
soitettavan, oven aukeavan ja Henrikin äänen:

-- Tehkää hyvin ja ilmoittakaa markiisittarelle ja neidille, että
täytyy kiirehtiä, sillä puolen tunnin kuluttua laiva on lähtövalmiina.

-- Olen itse täällä, sanoi Cécile astuen ovesta ulos ja unohtaen,
että hänen vastauksensa ilmaisi hänen kuunnelleen. -- Olen itse
täällä ja menen heti isoäidille ilmoittamaan, että odotatte.

Sitten tervehdittyään hän kulki nopeasti salin poikki ja katosi
markiisittaren huoneeseen.

Markiisitar oli jo melkein valmis ja viiden minuutin kuluttua hän
astui ulos Cécilen seuraamana. Henrik tarjosi hänelle kätensä,
ja Cécile kulki heidän jäljessään Aspasia neidin kanssa, josta
markiisitar ei tahtonut erota.

Matkalla Cécileä vaivasi yhä sama ajatus, josta hän yölläkin oli
pääsemättömissä: laivalle astiko Henrik vain aikoi saattaa heitä,
vai oliko hänelläkin matka mielessä? Saavuttiin satamaan, missä oli
varattu vene heitä varten. Naiset astuivat siihen, ja Henrik yhä
seurasi heitä. Soudettiin laivalle.

Henrik tarjosi kätensä markiisittarelle auttaakseen häntä laivaan,
sitten Cécilelle. Tällä kertaa, vaikka tuo pieni käsi nytkin vapisi
hänen kädessään, Henrik ei voinut olla sitä hellästi puristamatta.
Cécile tunsi silmäinsä pimenevän ja päätänsä pyörryttävän. Tuo
kädenpuristus ilmaisi hänelle mitä katseet jo olivat ilmaisseet:
Henrik rakasti häntä.

Mutta jäähyväisiksikö vain Henrik oli hänen kättänsä puristanut?

Päästyään kannelle Cécile vapisi niin kovasti, että hänen täytyi
nojautua maston ympärille päällekkäin ladottuihin matkatavaroihin,
joita laivamiehet, pahaa ilmaa peläten, paraikaa peittelivät
öljykankaalla. Siinä seisoessaan hän huomasi eräässä matka-arkussa
nimen, johon hänen silmänsä heti kiintyivät:

"Kreivi Henrik de Sennones. Pariisi. Ranska."

Tuossa osoitteessa oli hänelle vastaus. Nyt hän tiesi minkä tahtoi
tietää.

Cécile huokasi syvään ja nosti silmänsä kohdaten samassa Henrikin
katseen.

Tuo katse tuntui Cécilen kasvoilta lukeneen hänen sydämensä
ajatukset, sillä sen ilme oli hellästi nuhteleva.

-- Ah, Cécile! sanoi Henrik tuokion kuluttua pudistaen päätänsä, --
oletteko hetkeäkään voinut uskoa, että minä eroaisin teistä?




XVI LUKU.

Matka.


Äkilliset ilmanmuutokset ovat tavalliset merenrannikolla. Nytkin
olivat syksyiset sadepilvet hajonneet, ja taivas kuulti selkeänä
ja kirkkaana kuin keväällä. Matkustajat saattoivat oleskella
kannella, ja Henrik sai seurustella Cécilen kanssa, mikä olisi ollut
mahdotonta, jos sade olisi pakoittanut Cécileä hakemaan suojaa
naistensalongista. Henrikillä oli täysi syy kiittää Jumalaa.

Ensimäisen kerran äidin kuoleman jälkeen Cécile jaksoi kiinnittää
huomionsa ympäristöön ja hän kysyi uteliaasti Henrikiltä selitystä
kaikkeen mitä näki. Henrik vastasi näihin kysymyksiin miehenä, joka
on perehtynyt kaikkeen, ja hänen äänensä sointu oli nuorelle tytölle
niin suuri nautinto, että hän yhä jatkoi kyselemistään yksinomaan
kuullakseen hänen puhuvan. Hänelle tuntui aukeavan aivan uusi elämä,
johon hän astui Henrikin opastamana. Tämä laiva, joka kantoi häntä
toista maata, synnyinmaata kohti, irroitti hänet menneisyydestä ja
kiidätti häntä tuntemattoman tulevaisuuden rantoja kohti.

Matka kului onnellisesti. Taivas oli, kuten jo olemme maininneet,
niin kaunis kuin Englannin syksytaivas voi olla, niin että kahden
tunnin matkan päästä Doverista Ranskan rannikko alkoi häämöittää
usvaisena taivaanrannalla, kun taas Englannin rannikko oli vielä
selvästi näkyvissä. Cécilen silmät siirtyivät vuorotellen toisesta
toiseen. Kumpi näistä kahdesta oli hänelle onnen maa?

Seitsemättä käydessä saavuttiin Boulogneen. Markiisitar muisti, että
he viime kerran siellä käydessään olivat asuneet Postihotellissa,
mutta hän ei muistanut sen emännän nimeä.

Mutta Cécile, joka monta monituista kertaa oli kuullut äitinsä
kertovan myrskyisen lähtöillan tapahtumista ja yhtä monta kertaa
kuullut rouva Ambronin, hotellin ystävällisen emännän nimeä
mainittavan, ei ollut yhtä huonomuistinen kuin hänen isoäitinsä, ja
tuo nimi oli jäänyt hänelle mieleen.

Heti hotelliin saavuttuaan hän kysyikin rouva Ambronia, ja tämä, joka
oli aina aulis palvelemaan vieraitaan, saapui heti.

Cécile, nähdessään tämän kunnon naisen, joka oli auttanut heitä niin
ystävällisesti heidän paetessaan Ranskasta, tahtoi heittäytyä hänen
syliinsä, mutta markiisitar viittasi hänelle epäävästi.

-- Miten voin teitä palvella, hyvät rouvat, kysyi rouva Ambron.

-- Hyvä rouva, sanoi markiisitar, minä olen markiisitar de la
Roche-Bertaud, ja tässä on neiti de Marsilly, lapsenlapseni.

Rouva Ambron kumarsi, mutta hänen kasvojensa ilmeestä huomasi,
etteivät nämä markiisittaren mainitsemat nimet herättäneet hänessä
mitään muistoa. Markiisitar huomasi sen.

-- Ettekö siis muista, että jo ennenkin kerran olemme asuneet
hotellissanne?

-- Mahdollista kyllä, että minulle jo ennenkin on tapahtunut
se kunnia, vastasi rouva Ambron, mutta minun täytyy häpeäkseni
tunnustaa, etten voi muistaa milloin se olisi ollut ja missä
tilaisuudessa.

-- Rakas rouva Ambron, sanoi Cécile, aivan varmaan tulette pian
muistamaan. Tulihan teidän luoksenne eräänä syyskuun iltana v. 1792
kaksi Pariisista pakenevaa naista, talonpoikaisvaatteihin puettuina,
ajaen talonpoikaisrattaissa ja tilansa vuokraajan Pierre nimisen
talonpojan saattamina.

-- Niin, niin, aivan oikein, huudahti rouva Ambron, muistan toki
vallan mainiosti. -- Nuoremmalla näistä naisista oli vielä pieni
tytär, kolmen tai neljän vuoden ikäinen herttainen lapsi, oikea
taivaan enkeli...

-- Lopettakaahan toki, rakas rouva Ambron, keskeytti hymyillen
Cécile, sillä jos vielä jatkatte siihen suuntaan, niin en enää
uskalla sanoa teille, että tuo herttainen lapsi, tuo taivaan enkeli
on...

-- No?

-- Edessänne.

-- Mitä! Tekö, rakas lapseni? huudahti rouva Ambron.

-- Entä sitten! mutisi markiisitar närkästyneenä mokomasta
tuttavallisuudesta.

-- Oh, suokaa anteeksi! sanoi rouva Ambron säikähtäen itsekin
tungettelevaisuuttaan, vaikkei hän kuullutkaan markiisittaren
huomautusta, suokaa anteeksi, neiti, mutta olen nähnyt teidät niin
pienenä.

Cécile ojensi hänelle kätensä.

-- Mutta teitähän oli silloin kolme? kysyi rouva Ambron, katsoen
ympärilleen ikäänkuin hakeakseen paronitarta.

Cécile huokasi syvään ja painoi päänsä alas. Rouva Ambron ymmärsi
heti.

-- Niin, niin, sanoi hän, maanpakolaisuus on kova koulu. Monen olen
nähnyt lähtevän, mutta en palaavan. Rohkaiskaa kuitenkin mieltänne,
neiti kulta! Jumala tietää miksi hän meitä koettelee ja vain omia
lapsiaan hän kurittaa.

-- Jättäkäämme nuo asiat, hyvä rouva Ambron! sanoi markiisitar
kärsimättömästi. -- Olen sangen herkkätuntoinen, ja nuo asiat
vaivaavat minua sietämättömästi.

-- Pyydän anteeksi, rouva markiisitar. -- Sanoin sen vain neitiä
varten, osoitteeksi että muistan. Ja nyt markiisitar kenties
suvaitsee sanoa minulle mitä asiaa varten olette kutsuneet minua.

-- Minulla ei ole mitään asiaa teille. Neiti de Marsilly tahtoi teitä
puhutella, voitte kääntyä hänen puoleensa.

-- Siinä tapauksessa neiti kenties sanoo...

-- Olen pyytänyt teitä puheilleni, rakas rouva Ambron, ensiksikin
kiittääkseni teitä kaikesta sydämestäni, sillä olette tehnyt meille
niin suuren palveluksen, että voimme korvata sen ainoastaan ikuisella
kiitollisuudellamme. Ja sitten olen tahtonut kysyä teiltä, ettekö
tuntisi ketään, joka voisi näyttää minulle tietä meren rannalle,
siihen paikkaan, missä kaksitoista vuotta sitten nousimme laivaan
paetessamme Ranskasta... Siinä tapauksessa tietysti, ettei isoäiti
kiellä minua menemästä.

-- En tietysti, jos rouva Ambron voi ehdottaa sinulle luotettavan
henkilön toveriksi. Tarjoaisin Aspasia neidin, mutta tiedäthän, että
aamusella varsinkin minun on vaikea tulla toimeen ilman häntä.

-- Menen itse, rouva markiisitar, menen itse, huudahti rouva Ambron.
-- Mielelläni saatan neitiä, ja koska, Jumalan kiitos, minä satuin
olemaan siellä, kun läksitte, niin jos neiti haluaisi tarkempia
tietoja, niin minä osaan vastata paremmin kuin kukaan muu.

-- Rouva markiisitar, sanoi Henrik, joka suurella mielenkiinnolla oli
kuunnellut keskustelua, -- sallitteko minunkin saattaa neitiä tuolle
matkalle?

-- Miksikäs ei, en minä näe siinä mitään sopimatonta, ja koska
tuollaiset romantilliset muistot ovat teidän mieleenne, niin menkää
vain, lapseni, menkää vain!

Ja sitten ikäänkuin rauhoittaakseen omaatuntoaan hän teki rouva
Ambronille pienen viittauksen, joka merkitsi:

"Uskon heidät teidän huostaanne. Valvokaa heitä."

Rouva Ambron vastasi nyökäyttäen päätänsä, ja päätettiin tehdä
kävelymatka seuraavana päivänä.

Kun Cécile oli tahtonut nähdä varsinkin sen paikan, missä
laivaannousu oli tapahtunut, niin oli rouva Ambronin mielestä
tarpeetonta tehdä sama kierros kuin tuona muistettavana iltana,
jolloin se oli ollut tärkeä epäluulojen välttämiseksi. Kuljettiin
sentähden vain Nationkatua päähän asti; sitten tulliportille
saavuttua käännyttiin vasemmalle pientä, peltojen poikki kulkevaa
tietä, joka johti rantakalliolle.

Tämä matka olisi varmaankin tuntunut jotenkin mitättömältä ja
vähäpätöiseltä jokaisesta muusta kuin Cécilestä. Hänelle, maalla
kasvaneelle tytölle, joka ei ollut nähnyt mitään kodin ulkopuolella
ja jonka kävelymatkat tähän saakka olivat ulottuneet joko pikku
puutarhan muuriin tai kirkon porttiin, kaikki oli uutta ja huomiota
herättävää.

Saavuttiin vihdoinkin rantakalliolle, missä heidän eteensä aukeni
suurenmoinen näköala yli aavan meren. Mahtavan vaikutuksen teki
heihin meren synkkä majesteettisuus. Cécile pysähtyi hetkeksi
juhlallisen tunteen valtaamana. Kuolema, Jumala, iankaikkisuus kävi
hänen sielulleen selväksi tuon rajattoman suuruuden edessä, ja hän
tunsi kyynelten vierivän poskilleen.

Sitten hän katsoi maahan ja huomasi pienen polun, joka kierteli
törmää alas. Rouva Ambronilta kysymättä hän arvasi heti, että juuri
tätä tietä hänen äitinsä tuona myrskyisenä yönä oli kulkenut kantaen
häntä sylissään kuohuvaa valtamerta kohti. Hän lähti kulkemaan polkua
pitkin, ja Henrik riensi hänen jälkeensä, valmiina auttamaan, jos
hänen jalkansa sattuisi kivikossa luiskahtamaan. Hänen rinnallaan ei
Henrik voinut astua, sillä polku oli liian kaita kahdelle.

Kun he saapuivat rannalle, sille paikalle, minne vene oli soutanut
pakolaisia noutamaan, he pysähtyivät katsomaan. Hämäriä muistoja
sukeltausi Cécilen mielessä esiin ikäänkuin sakean sumun keskeltä.
Varsinkin tuntui hänestä tutulta tuo kumea kohina, valtameren mahtava
hengitys, joka nousi rantahiekkaan murtuvista laineista. Hetken aikaa
hän seisoi liikkumatta; sitten äkkiä, ikäänkuin tukea hakeakseen, hän
kääntyi Henrikkiin ja nojausi hänen käsivarteensa kuiskaten:

-- Kuinka kaunista, kuinka suurta, kuinka mieltä ylentävää!

Henrik ei vastannut mitään. Hän seisoi avopäin, hattu kädessä
niinkuin kirkossa.

Olihan heille opetettu, niin Henrikille kuin Cécilellekin, että
Jumala on joka paikassa läsnä; mutta sen he tunsivat, että Jumala oli
etenkin täällä. Täällä etenkin hän esiintyi heille kaikkivaltiaana ja
mahtavana, jota heidän oli heikkoudessaan palveltava. Nojautuneina
toisiinsa he unohtivat ajan kulun, ja tuskin he olisivat koko päivänä
siitä hievahtaneet, ellei rouva Ambron olisi muistuttanut heille,
että nyt oli aika lähteä.

Heidän palatessaan hotelliin he tapasivat markiisittaren vilkkaasti
keskustelemassa erään asianajajan kanssa myydyistä maatiloistaan.
Asianajaja selitti markiisittarelle mitä tämä ei vielä tiennyt,
että konsulikunta nyt oli monarkiaksi muuttumaisillaan, että kolmen
kuukauden kuluttua Bonapartesta tulisi keisari ja että uusi hallitus,
joka tarvitsi sekä tulevaisuuden että menneisyyden kannatusta,
mielihyvällä tervehti vanhoja perheitä, jotka tarjoutuivat sitä
palvelemaan.

Mitä valtion myymiin maatiloihin tuli, ei niiden takaisinsaamista
kannattanut ajatellakaan, mutta sensijaan keisarikunta tarjosi
rahoja, eläkkeitä, tuottavia virkoja ja sukukartanolta korvaukseksi
niille, jotka siihen kauppaan suostuivat.

Nämä tiedot antoivat markiisittarelle paljon ajattelemista. Mutta
Cécile ei kiinnittänyt niihin suurtakaan huomiota, hän kun ei
ymmärtänyt minkä verran hänen toimeentulonsa oli valtiollisista
oloista riippuvainen.

Markiisitar ihmetteli suuresti, että Ranska noin vastustelematta
antautui korsikkalaisen hallittavaksi, vähäpätöisen tykistönupseerin,
jolla ei ollut muuta ansiota, kuin että hän oli voittanut muutamia
tappeluita ja johtanut Brumairen 18 päivän. Siinä kaikki.

Kauan aikaa hän keskusteli Henrikin kanssa näistä asioista. Henrik
oli kyllä sydämensä pohjasta kiintynyt entiseen hallitsijasukuun,
jolle koko hänen perheensä oli ollut uskollinen, mutta hän oli
nuori, hän oli aina uneksinut loistavaa tulevaisuutta, ja hänet
oli kasvatettu sotilaanammattia varten. Hän tahtoi elää ja toimia
synnyinmaassaan ja koetti rauhoittaa omaatuntoaan sillä väitteellä,
että Ranskassa palveleminen oli samalla Ranskan palvelemista.
Tuo mies, joka johti hallitusta, oli tehnyt maan mahtavaksi ja
kunniakkaaksi ja sillä ansainnut kaikkien anteeksiannon. Henrikin
silmissä Bonaparte kyllä oli laittomasti anastanut vallan,
mutta hänen loistavat luonnonlahjansa oikeuttivat osaksi tämän
vallananastuksen.

Päivä kului sellaisissa keskusteluissa. Seuraavana aamuna piti
lähteä kuuden aikaan. Siinä oli markiisittarelle syytä katkeriin
valituksiin. Olisipa ollut omat hevoset, niin olisi voinut lähteä
mihin aikaan hyvänsä, yhdentoista tai kahdentoista aikaan, suklaan
juotuansa. Mutta silloin niinkuin meidänkin aikanamme matka vaunuilla
oli määrätyt lähtöaikansa, ja vaununkuljettajat eivät voineet pitää
lukua markiisittaren mukavuudesta. Kuuden aikaan siis nuo raskaat
yhteisvaunut lähtivät liikkeelle Pariisia kohti.

Kello seitsemän illalla matkustajat jo kaukaa huomasivat Pariisin
tulet.

Saint-Denis'n tulliportilla pysähdyttiin tullitarkastuksen tähden, ja
Cécile laskeutui markiisittaren suostumuksella vaunuista katsoakseen
sitä paikkaa, missä perhe oli elänyt pakomatkansa jännittävimmät
hetket.

Tämän saman tulliportin läpi hänen siis kahdentoista vuoden
poissaolon jälkeen tuli palata Pariisiin.

Lapsena hän oli itkenyt mennessään siitä ulos, tyttönä hän itki sinne
palatessaan.

Eikä hän tietänyt, lapsi parka, että hänen kerran vielä oli itkien
kuljettava tämän saman tulliportin kautta.




XVII LUKU.

Enghienin herttua.


Markiisitar ja Cécile asettuivat asumaan Pariisin hotelliin, ja
Henrik vuokrasi myös samasta hotellista huoneen itselleen.

Ensimäiset päivät kuluivat kaikenlaisissa perehtymispuuhissa.
Markiisitar lähetti tiedustelemaan entistä asiamiestään, mutta tämä
oli kuollut, ja hänen täytyi tyytyä toiseen, joka sanasta sanaan
kertoi hänelle samaa, mitä asianajaja Boulognessa jo oli kertonut.

Pariisi oli kokonaan muuttanut muotoa, sillä aikaa kun markiisitar
oli ollut ulkomailla, niin ettei hän enää tuntenut omaa kaupunkiaan.
Uudet asukkaat, uudet muodit, uusi kieli. Roche-Bertaud'n markiisitar
oli luullut palaavansa surevaan, entisiä onnettomuuksiaan itkevään
kaupunkiin ja huomasikin hämmästyksekseen, ettei se enää välittänyt
menneisyydestä, vaan huoletonna nautti hetken iloja niinkuin
ennenkin. Ja lisäksi se oli saanut ylpeilevän ja juhlivan leiman,
jota ei markiisitar muistanut ennen siinä nähneensä. Se kai arvasi
tulevan asemansa mahtavuutensa kukkulalle kiivenneen Ranskan ja monen
muun kostetun kuningaskunnan pääkaupunkina. Sanalla sanoen Pariisi
oli markiisittaren mielestä pukeutunut kerskailevan nousukkaan
loistavaan pukuun.

Niinkuin markiisittarelle jo oli sanottu, tasavalta oli
muuttumaisillaan keisarikunnaksi. Koko kansa valmistautui
loistavasti viettämään tätä suurta muutosta, jonka lopullisesti
piti kukistaa puoluetappelujen säästämät, vallankumouksen
aatteelle uskollisina pysyneet tasavaltalaiset ja jota ulkomaille
paenneet kuninkaallismieliset vastustelivat. Sentähden olikin
jokainen kuningasmielinen, joka astui konsulikunnan palvelukseen,
jokainen korkeasukuinen nainen, joka liittyi vastaisen keisarinnan
hovikuntaan, uudelle hallitukselle tervetullut, ja heille myönnettiin
etuja ja kunniapaikkoja, joihin ei vanhimmilla ja uskollisimmilla
palvelijoilla ollut oikeutta pyrkiä. Aivanhan se oli luonnollista;
eihän entisiä ystäviä käynyt palkitseminen.

Henrik tapasi joka päivä nuoria miehiä, jotka eivät olleet häntä
vanhemmat ja jotka kumminkin jo olivat päässeet kapteeniksi
ensimäisen konsulin armeijaan. Roche-Bertaud'n markiisitar kuuli
joka päivä puhuttavan entisistä ystävistä ja tuttavista, jotka
tunnustettuaan uuden hallituksen olivat saaneet yltäkyllin korvausta
vallankumouksen aikana menettämistään rikkauksista ja jotka
rehennellen ajelivat vaunuissa, joihin entiset vaakunat jo alkoivat
ilmestyä. Vähitellen Henrik alkoi tutustua noihin nuoriin miehiin, ja
markiisitar alkoi lähestyä entisiä tuttaviaan. Henrikille ilmestyi
suosijoita, markiisittarelle tehtiin edullisia ehdotuksia; edellisen
kunnianhimo, jälkimäisen taipumus mukavuuteen ja ylellisyyteen
alkoivat järkyttää toisen vielä vakaantumattomia ja toisen jo
vanhentuneita mielipiteitä valtiollisista asioista. Mutta he eivät
uskaltaneet toisilleen ilmaista kantaansa. Toiselle olivat vielä
nuoruuden ihanteet liian tahraamattomat, toiselle oli elämä jo
liiaksi opettanut, niin että molemmat tiesivät uuden hallituksen
tunnustamisen olevan heidän kannaltaan luopion petosta. Mutta heillä
oli kummallakin tekosyy millä puolustautua: heidän rakkautensa
Cécileä kohtaan.

Ja todellakin, minne tyttö parka oli joutuva, jollei sulhasella ollut
tulevaisuutta eikä isoäidillä varoja?

Cécile ja Henrik ymmärsivät, että he olivat iäksi antautuneet
toisilleen; heidän liittonsa ei siis ollut tulevaisuuden toiveista
eikä juhlallisista lupauksista riippuvainen. He olivat jo ensi kertaa
toisensa nähdessään niinkuin Romeo ja Julia sydämessään vannoneet
toisilleen uskollisuudenvalan, jonka kuolema yksin pystyi rikkomaan.
Mutta tuon liiton toteutuminen oli Henrikin ja markiisittaren
valtiollisesta kannasta riippuvainen. Guadeloupen setä olisi kyllä
suostunut auttamaan, jos Henrik olisi täyttänyt hänen ehtonsa ja
ruvennut kauppiaaksi. Mutta kun Henrik ei sitä tahtonut, täytyi
hänen luottaa yksinomaan itseensä ja raivata itselleen oma tiensä.
Mutta tähän aikaan ei pidetty muita aloja tarpeeksi arvokkaina
korkeasukuisen miehen valittavaksi kuin sota- ja diplomaattialaa, ja
nämä olivat kumpikin hallituksesta riippuvaiset. Oliko hänen siis
pysyttävä entiselle katsantokannalleen uskollisena vai tuliko hänen
tunnustaa uusi hallitus, siinä kysymys.

Cécile oli vielä liian lapsellinen kuuluakseen mihinkään määrättyyn
valtiolliseen puolueeseen, ja kun hänelle isoäidin kautta
ehdotettiin paikka vastaisen keisarinnan hovissa, lykkäsi hän asian
markiisittaren päätettäväksi. Markiisitar ei jaksanut kieltää, ja
Cécile riensi kertomaan sulhaselleen minkä käänteen hänen kohtalonsa
oli saanut. Henrik ei tarvinnut muuta kehoitusta suostuakseen
hänkin ottamaan vastaan hänelle tarjotun paikan ja hän valtuutti
välittäjänä olleen ystävän vastaamaan hänen puolestaan. Sinä iltana
puhuttiin peittelemättä markiisittaren edessä siitä loistavasta
tulevaisuudesta, joka aukeni Henrikille hänen antautuessaan
upseeriksi keisarin armeijaan ja Cécilelle hänen suostuessaan
ottamaan vastaan hovinaisen paikan Tuileries-linnassa.

Pari päivää sen jälkeen Henrik tuli kotiin komea sotilaspuku yllä.
Cécile puolestaan oli ollut rouva Louis Bonaparten puheilla ja oli
kertonut tälle kaikista perheensä onnettomuuksista voittaen samassa
lempeän suosijattarensa ystävyyden. Tämä nuori ja miellyttävä rouva,
joka sittemmin Hortense kuningattaren nimisenä kauan eli kansan
muistossa, lupasi puhua Cécilen puolesta keisarinnalle.

Kaikki näytti onnistuvan hyvin, ja odotettiin vain ratkaisevaa
päätöstä, kun eräänä aamuna hirveä uutinen levisi Pariisin kaduilla.

Enghienin herttua oli ammuttu Vincennes'in vallihaudassa.

Samana päivänä Henrik de Sennones jätti eronhakemuksensa ja Cécile
kirjoitti rouva Louis Bonapartelle ilmoittaen luopuvansa hänelle
ehdotetusta kunniasta ja että hänelle luvattu paikka oli avoin
toiselle tarjottavaksi.

Muutamia päiviä näiden tapauksien jälkeen markiisitar sai kirjeen
herra Duvalilta. Tämä kertoi myyneensä paronittaren talous- ja
huonekalut ja lähetti markiisittarelle niistä saadut rahat, 6,000
frangia.

Myyntisumma oli ainoastaan viisisataa frangia pienempi kuin
ostosumma, ja markiisitar, vaikkei hän ylipäänsä ollut halukas
tunnustamaan herra Duvalin ansioita, myönsi tällä kertaa, että hän
oli raha-asioissa sangen etevä ja asiamiehenä luotettava.




XVIII LUKU.

Päätös.


Cécile ja Henrik olivat siis luopuneet loistavasta tulevaisuudesta,
joka hetkeksi oli heille häämöittänyt, mutta asia ei ollut sillä
hyvä. Tulevaisuus oli uudestaan luotava ja neuvottelut uudestaan
aloitettavat. Vihdoinkin, kun kaikkia muita mahdollisuuksia oli
punnittu, tarkastettu ja hyljätty, hyväksyttiin se, joka ensimäiseksi
oli ollut heillä kaikilla mielessä ja joka kaikesta huolimatta oli
ainoa järkevä: Henrikin oli lähdettävä Guadeloupeen ja ruvettava
liikemieheksi.

Mutta tämä ammatti, sellaisena kuin Henrik sen käsitti, edellytti
pitkiä merimatkoja ja niistä johtuvia tuhansia vaaroja. Sellainen
seikkailijaelämä, joka Henrikistä oli ainoa hänen vastaisen
ammattinsa valopuoli, peloitti Cécileä. Sentähden olikin vasta viime
tingassa ryhdytty tähän päätökseen, sitten kun kaikki muut keinot
oli huomattu mahdottomiksi. Olihan tämä tuuma kumminkin ainoa, joka
tarjosi heille runsaan ja varman toimeentulon. Henrik tiesi, että
jos hän saapuisi Guadeloupeen tuoden mukanaan kauppavaraston, vaikka
kuinkakin pienen, niin setä varmaankin avaisi hänelle sylinsä ja
maksaisi hänelle hänen tavaroistaan hinnan, joka olisi niiden arvoa
kahta vertaa suurempi. Vähin mitä tämä miljoonamies saattoi tehdä
veljensä pojan hyväksi, oli valmistaa hänelle tilaisuus sadan tai
kahdensadantuhannen voittoon. Tämän voiton saatuaan Henrik oli vapaa
tekemään uuden kauppamatkan ansaitakseen vielä enemmän tai tyytyen
tähän vähäiseen varallisuuteen asettumaan Cécilen kanssa johonkin
syrjäkylään, missä he rauhassa saisivat nauttia hiljaista onneaan,
kunnes uusi valtiollisten olojen mullistus sallisi heidän astua
esiin elämän kilvoitukseen. Ja kävipä vaikka niinkin, että Henrik
oli elinajakseen tuomittu toimettomuuteen, olihan hänen rakkautensa
Cécileä kohtaan niin suuri, että hän hyvin tyytyi hiljaiseen elämään
ja kätkettyyn onneen hänen rinnallaan.

Päätöksen tehtyään he määräsivät lähdön tapahtuvaksi marraskuussa.
Kolme kuukautta oli kihlatuilla vielä edessä, ennenkuin eron hetki
saapui, ja heidän iällään on kolme kuukautta sama kuin vuosituhansia.
Kummallekin oli tuo päätös tuottanut paljon kärsimystä, mutta matkan
viivytys lohdutti heitä, ikäänkuin ei kolmesta kuukaudesta koskaan
olisi loppua tullutkaan. Elinkaudelta se heistä tuntui.

Mutta aika, joka ensimäisenä kuukautena kului hitaasti ja tasaisesti,
tuntui jo toisena juoksujalkaa rientävän ja kolmantena, sikäli kuin
lähtöpäivä lähestyi, se jo siivillä lensi. Kolmannen kuukauden
viimeisinä päivinä Henrik oli aikonut purjehtia Plymouthiin. Hän oli
Pariisissa kuluttanut viimeiset rahansa ja hänen täytyi turvautua.
Englannissa asuviin sukulaisiin ja tuttaviin saadakseen kokoon
tavaravarastoa ja matkaa varten tarvittavan summan.

Ei ole maailmassa mitään surkeampaa järkeville ja yleväluontoisille
ihmisille kuin olla kaikissa toimissaan ja teoissaan sidottuja
varojen puutteen takia.

Jos Henrikillä ja Cécilellä olisi ollut vain kymmenes osa
vanhempiensa varallisuudesta, niin he olisivat voineet viettää täysin
onnellista elämää.

Henrikin määräämä lähtöpäivä saapui, mutta kun ei mikään muu
pakoittanut häntä tähän lähtöön kuin hänen oma tahtonsa, ei hän
jaksanutkaan panna päätöstänsä toimeen, vaan vietti koko päivän
Cécilen seurassa sanallakaan mainitsematta tuota hirveätä eroa.
Cécilekään ei siitä puhunut. Vihdoin kumminkin, kun ilta jo oli niin
pitkälle kulunut, että maatamenon aika joutui, katsoivat nuoret
toisiinsa surunvoittoisesti hymyillen. Olihan heillä kummallakin sama
asia mielessä, eikä toinen ollut toisen ajatuksista tietämätön.

-- Milloin aiot lähteä, Henrik? kysyi vihdoin Cécile.

-- En koskaan omasta tahdostani, vastasi Henrik, ellei tahtoani
mahtavampi voima pakoita minua siihen.

-- Sitten jäätkin tänne ainiaaksi, jos tuo mahtava voima on minun
tahtoni, sillä minä en koskaan henno pakoittaa sinua lähtemään.

-- Mitä meidän sitten on tehtävä? kysyi Henrik.

Cécile otti häntä kädestä ja vei hänet ristiinnaulitunkuvan eteen,
jonka hän oli tuonut muassaan äitinsä huoneesta. Henrik ymmärsi hänen
tarkoituksensa.

-- Vannon, sanoi hän katse tähän kuvaan kiinnitettynä, -- hänen
kauttansa, joka kuoli, että lähden viikon kuluttua tästä päivästä
luettuna ja että pitkin matkaa ainoa ajatukseni on oleva palata niin
pian kuin suinkin hänen lapsensa onnea rakentamaan.

-- Ja minä, sanoi Cécile, vannon odottavani Henrikkiä uskollisesti,
kunnes hän palaa, ja jos hän ei palaa koskaan...

Henrik pani kätensä hänen suulleen estääkseen häntä lopettamasta
lausetta. Sitten ristiinnaulitunkuvan edessä hän painoi morsiamensa
huulille ensimäisen suudelman, puhtaan ja viattoman kuin veljen
suudelma.

Seuraavana päivänä Henrik meni Cécilen kanssa markiisittaren
huoneeseen tiedustellakseen tältä morsiamensa toimeentuloa hänen
poissa ollessaan. Markiisitar, joka vihasi kaikkia raha-asioita, ei
ollut ensin kuulevinaan, mutta kun Henrik ei hellittänyt ja Cécilekin
yhtyi sulhasensa pyyntöön, päätti hän heittää koko kiusan heidän
niskoilleen antaen raha-arkkunsa avaimen Cécilelle ja käskien häntä
itseään pitämään huolta toimeentulostaan.

Arkussa ei ollut kuin kahdeksantuhattaviisisataa frangia, jäännös
perheen yhteisestä omaisuudesta. Mutta siinä oli markiisittarelle ja
Cécilelle tarpeeksi puoleksitoista vuodeksi, jos he säästäväisesti
elivät, ja Henrik ei aikonut viipyä matkallaan kuin kuusi kuukautta.
Ei siis tarvinnut siitä asiasta huolehtia. Kumminkin Henrik
varmuuden vuoksi kehoitti markiisitarta muuttamaan pois hotellista
ja vuokraamaan pienen kalustetun huoneuston, joka tulisi hänelle
paljon halvemmaksi. Ja kiirehtiäkseen tätä muuttoa, joka kumminkin
ennen pitkää oli tehtävä, hän sanoi tahtovansa ennen lähtöään nähdä
sen kodin, missä Cécile hänen poissa ollessaan asuisi. Kuinkapa hän
muutoin tietäisi, mistä morsian oli hänen muistoissaan etsittävä, kun
hän ei enää silmillään voinut häntä nähdä.

Markiisitar ei mielestään pitänyt tätä viimeksimainittua syytä
tärkeänä, mutta rahallinen puoli voitti.

Jo seuraavana päivänä Henrik rupesi asuntoa tiedustelemaan ja löysi
sopivan Coq-Saint-Honoré-kadun varrelta.

Muutto tapahtui. Hotellilaskut, jotka nousivat viiteensataan
frangiin, maksettiin, ja Cécilelle ei enää jäänyt kuin vähän vaille
kahdeksantuhatta frangia.

Henrik sai auttaa Cécileä kodin järjestämisessä. Yhdessä he asettivat
huonekalut paikoilleen ja järjestivät kuva-albumit pöydille. Ja
sitten päätettiin, että kaikki oli säilytettävä samassa kunnossa
Henrikin palaamiseen asti.

Päivät vierivät. Henrik kysyi Cécileltä mitä hän aikoi tehdä yksin
jäätyään.

-- Kirjailen morsiuspukuani, vastasi Cécile.

Lähtöpäivän aattona Henrik toi Cécilelle komean musliinikankaan
morsiuspukua varten.

Cécile ompeli siihen ensimäisen kukan Henrikin nähden, ja päätettiin,
että viimeinen oli hänen takaisin tultuaan siihen kirjaeltava.

Illalla he erosivat vasta kolmen aikaan. He eivät raskineet
nukkumiseen kuluttaa yhdessäolonsa viimeisiä hetkiä. Kahdeksan aikaan
aamulla he jo taas olivat yhdessä. Juhlalliselta tämä viimeinen
päivä heistä tuntui. Valansa vannottuaan Henrik ei hetkeäkään
ajatellut viivytellä lähtöään ja hän oli jo tilannut itselleen paikan
matkavaunuissa.

Emme tahdo yksityiskohtia myöten luetella tämän päivän tapahtumia.
Kyyneleitä, lupauksia, valoja, pitkiä ja helliä suudelmia, sitä tiesi
kertoa eron päivä, surullisin minkä Cécile oli elämässään kokenut
äidin kuolinpäivän jälkeen.

Armottomasti tämän viimeisen päivän hetket vierivät. Henrik ja Cécile
katsoivat toisistaan kelloon, jonka viisarit eivät hetkeksikään
pysähtyneet, ja kellosta taas toisiinsa. He olisivat vaihtaneet
vuosia elinajastaan yhteen ainoaan yhdessä vietettyyn päivään, päiviä
yhteen ainoaan tuntiin.

Kello kävi jo viidettä; oli enää neljännestunti jäljellä, sitten
kymmenen minuuttia, sitten viisi. Viimeisen kerran he polvistuivat
yhdessä ristiinnaulitunkuvan eteen. Noustuansa heillä ei ollut enää
aikaa kuin suudelman vaihtamiseen.

Henrik lähti kiireesti huoneesta, mutta Cécileltä pääsi silloin
sellainen tuskanhuudahdus, että hänen vielä täytyi palata. Viimeinen
sana, viimeinen lupaus, viimeinen suudelma, viimeinen kyynel! Sitten
Henrik riistäytyi irti ja pakeni.

Cécile nojautui kaiteeseen nähdäkseen hänen juoksevan portaita alas.
Sitten hän riensi ikkunaan katsomaan kuinka hän nousi vaunuihin.
Henrik huomasi hänet, tervehti hattuansa heiluttelemalla. Vaunut
vierivät Saint-Honoré-katua pitkin. Hetkeksi ne pysähtyivät tungoksen
estäminä. Henrik kääntyi ja huiskutti nenäliinaansa Cécilen ikkunaa
kohti. Iltahämärästä huolimatta hän näki siinä varjon vilahtavan ja
valkean nenäliinan vastaukseksi liehuvan. Vaunut lähtivät jälleen
liikkeelle, mutta Henrik yhä kumartui niistä ulos tervehtien ikkunaa
kohti, kunnes käännyttiin toiselle kadulle; silloin vasta hän
nyyhkyttäen heittäytyi vaunujen perälle.

Cécile oli jo hänestä kaukana; tuskinpa valtameren laineetkaan
olisivat voineet häntä kauemmaksi siirtää.




XIX LUKU.

Kirjeenvaihto.


Cécile puolestaan, kun näki vaunujen katoavan kadun käänteessä,
lyyhistyi tuolille istumaan melkein tajuttomana.

Kymmenen minuutin kuluttua hän kuuli ovelle koputettavan ja nousi
avaamaan. Siellä oli asiamies, joka toi hänelle kirjelipun.
Cécile katsahti osoitteeseen ja tunsi Henrikin käsialan. Hän
huudahti ilosta, tyhjensi kukkaronsa miehen käteen ja riensi omaan
huoneeseensa vavisten tästä odottamattomasta onnesta.

Niin, onnesta, sillä kun rakastaa ensimäistä kertaa, sillä
rakkaudella, jonka juuret tunkevat niin syvälle olentomme sisimpään,
ettei mikään myöhempi rakkaus pysty niitä hävittämään, ei sydämessä
ole sijaa onnen ja onnettomuuden välisille laimeille tunteille.
Kaikki on sille silloin joko suurinta autuutta tai syvintä epätoivoa.

Cécile avasi kirjeen ja luki puoleksi itkien, puoleksi nauraen:

    "Rakas Cécile, olen juuri saapunut kievarin pihaan, ja hetken
    kuluttua yhteisvaunut lähtevät liikkeelle. Mutta jalka vaunun
    astimella minun täytyy vielä kirjoittaa sinulle muutama sana
    taskukirjastani revitylle lehdelle.

    "Rakastan sinua, Cécile, niin paljon kuin kuolevaisen sydän voi
    rakastaa. Sinä olet vaimoni maan päällä, enkelini taivaassa, iloni ja
    onneni joka paikassa. Rakastan sinua.

    "Vaunut lähtevät. Jää hyvästi, armaani!"

Tämä oli ensimäinen Henrikin Cécilelle kirjoittama kirje. Nuoren
tytön täytyi lukea se yhä uudestaan, ainakin kymmenen kertaa.
Sitten, ikäänkuin kiittääkseen Jumalaa tästä rakkauden lahjasta, hän
polvistui ristiinnaulitunkuvan eteen ja rukoili.

Vielä samana iltana Cécile teki luonnoksen morsiuspukunsa
kirjaukseen. Hänestä tuntui, että kuta enemmän hän joudutti tätä
työtä, sitä pikemmin Henrik palaisi. Mailiksi hän valitsi albuminsa
kauneimmat kukat, tehden siten lapsuutensa ystävät ja toverit
osallisiksi onnestaan.

Vähänväliä hän keskeytti työnsä kirjettä lukeakseen.

Yöllä malli tuli valmiiksi. Sitten Cécile pani maata, kirje kädessä,
käsi sydämellä.

Herätessään seuraavana aamuna hän ei heti päässyt todellisuudesta
selville. Hän luuli nähneensä unta, että Henrik oli lähtenyt.
Mutta sitten hän muisti, että hänen nyt täytyi tyytyä vain pieneen
kirjelippuunsa, ainoaan lohdutukseensa.

Hän alkoi ommella kaunista morsiuspukuansa ja huomasi, että kirjaus,
sellaisena kuin hän oli sitä suunnitellut, vaati valmistuakseen
ainakin seitsemän tai kahdeksan kuukautta. Ja matkan piti kestää
enintään kuusi kuukautta. Mitä, jos ei puku joutuisikaan ajoissa
valmiiksi?

Mitä markiisittareen tulee, hän ei välittänyt mistään. Kaikki oli
hänelle yhdentekevää, matkat, meret ja myrskyt, kunhan hän vain itse
sai elää rauhassa ja mukavuudessa, ja hän puhui tulevaisuudesta,
ikäänkuin hänellä vielä olisi ollut sata vuotta elettävänään.

Parin päivän kuluttua Cécile, joka oli herännyt viiden aikaan aamulla
ja valvonut vuoteessaan koettaen jouduttaa ajan kulkua seuraten
silmillään viisarien juoksua kellotaululla, sai yhdeksän aikaan näin
kuuluvan kirjeen:

    "Olen Boulognessa, rakas Cécile.

    "Asun samassa huoneessa, missä sinä asuit täältä kulkiessasi. Olen
    siis yhä seurassasi.

    "Olen haettanut luokseni rouva Ambronin ja olen puhunut hänelle
    sinusta.

    "Tuhannet näkymättömät mutta todelliset siteet sitovat meitä vielä
    toisiimme. Nähdessäni niitä paikkoja, joita olemme yhdessä nähneet,
    minusta tuntuu, että olet vielä näkyvänä ja elävänä luonani. Mutta
    kuta kauemmas joudun vieraille maille, purjehtiessani Ranskasta
    Englantiin ja Englannista Ameriikkaan, sitä enemmän kuvasi kai
    käy henkiseksi, liitelee enkelinä rinnallani. Taivas on sama joka
    paikassa, niin täällä kuin sielläkin; taivasta minä katson, kun olen
    sinusta kaukana, sillä tiedän, että sieltä olet kotoisin ja sinne
    kerran palajat.

    "Tultiin juuri ilmoittamaan minulle, että kahden tunnin kuluttua
    pieni laiva lähtee täältä Englantiin. Minun täytyy siis kiiruhtaa
    käydäkseni sillä rannalla, joka on kolminkertaisesti minulle
    muistettava, sillä rannalla, jossa sinä olet käynyt yksin, jossa
    olemme yhdessä käyneet ja jonne minä olen yksin palannut. Lasken siis
    kynän kädestäni, hetkeksi vain, rakas Cécile. Jatkan kun palaan.

    "Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä
    sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa
    se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa.
    Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan
    suuruuden ja ihmisen kurjuuden.

    "Ah, tällä hetkellä, Cécile -- suokoon Jumala minulle anteeksi tämän
    ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä -- uskallan
    väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan,
    pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki
    luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään;
    miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään
    hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen
    ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi
    hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen
    välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja
    toisiinsa.

    "Ja sen tähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä
    sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.

    "Ja sentähden, Cécile on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa,
    sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin
    varmaankin tulevassa.

    "Mitä nämä ajatukset tällä hetkellä merkitsevät? Menneisyyden
    muistojako ne ovat vai tulevaisuuden enteitäkö? En tiedä.

    "Jää hyvästi! Minulle ilmoitetaan, että laiva on valmis lähtemään.
    Uskon tämän kirjeen rouva Ambronille, joka itse lupaa toimittaa sen
    postiin.

                                                  Henrik."

Viikko kului ilman kirjeitä. Sitten saapui seuraava:

    "Olet suojelusenkelini, Cécile. Sinun rakkaudestasi saan voimia,
    sinun uskostasi valoa.

    "En tavannut enää Lontoossa rouva de Lorges'ia enkä muitakaan
    sukulaisiani. He ovat kaikki matkustaneet pois. Mutta tuskin
    olisinkaan voinut raha-asioissa turvautua heihin, he kun ovat liian
    köyhiä auttaakseen. Heidän poissaolostaan ei siis ole minulle muuta
    huolta, kuin etten saanut heitä tavata.

    "Ei heistä olisi ollut minulle mitään turvaa, enkä minä toden perästä
    heihin luottanutkaan. Perheemme vanhan palvelijan tai paremmin
    sanoakseni ystävän puoleen olin aikonut kääntyä, tuon kunnon herra
    Duvalin, jonka sinäkin tunnet.

    "Tiedäthän, ettei minulla, enemmän kuin sinullakaan, ole varoja.
    Minun täytyy siis saada rahoja lainaksi voimatta tarjota takaukseksi
    muuta kuin kunniallisen nimeni. Ei ollut kuin yksi ainoa mies,
    jonka puoleen olisin uskaltanut kääntyä sellaisella pyynnöllä, ja
    se mies oli herra Duval. Eikä hän pettänyt. Tuskin olin avannut
    hänelle sydämeni -- sillä sinun tulee tietää, etten salannut häneltä
    mitään, en rakkauttani sinuun, en nykyistä asemaani enkä mitä olin
    häneltä toivonut -- tuskin olin siis avannut hänelle sydämeni, kun
    hänen vaimonsa kääntyen hänen puoleensa huudahti: 'Enkö ole monta
    kertaa sanonut sitä sinulle, että he jo silloin pitivät toisistaan.
    Nuo hyvät ihmiset olivat siis ajatelleet meitä ja olivat arvanneet
    rakkautemme siihen aikaan jo, jolloin emme uskaltaneet tunnustaa sitä
    toisillemmekaan.'

    "Herra Duval silloin lähestyi minua kyynelsilmin -- niin, Cécile, hän
    oli vähällä purskahtaa itkuun -- ja sanoi: 'Rakastakaa häntä oikein
    paljon, herra Henrik, rakastakaa häntä sydämenne pohjasta, sillä
    hän on jalo ja hyvä tyttö, ja jos meidän kaltaiset ihmiset olisivat
    koskaan uskaltaneet nostaa silmänsä häneen asti, niin hänet minä
    olisin valinnut vaimoksi pojalleni.' Sitten tarttuen käteeni hän
    puristi sitä kovasti.

    "'Ja nyt ovat asiat selvitettävät', sanoi hän sitten vieden minut
    työhuoneeseensa.

    "Ja pian ne selvisivätkin. Täytyy myöntää, että kaupankäynti
    on jotakin suurta ja ylevätä, kun sen vain oikealla tavalla
    käsittää. Olin aina kuullut sanottavan, että mitättömän summan,
    muutamien tuhansien lainaamista varten tarvittiin leimapapereita,
    allekirjoituksia, notaaria, takausmiehiä ja muuta sellaista. Mutta
    eipä ollenkaan! Herra Duval otti paperin ja kirjoitti: 'Täten
    ilmoitan herroille Smith &amp; Thursen, että annan Herra Henrik de
    Sennones'ille viidenkymmenentuhannen frangin luoton.' Sitten hän pani
    nimensä alle ja antoi minulle paperin. Siinä kaikki.

    "Seuraavana päivänä menin mainittujen herrojen luo ja selitin heille,
    että aikomukseni oli hankkia kauppatavaravarasto Guadeloupeen
    vietäväksi. Heillä oli juuri laiva lähdössä Antillien saarille, ja he
    kysyivät minulta mitä tavaroita halusin kaupitella. Vastasin heille,
    että kun olin aivan kokematon näissä asioissa, täytyi minun siinäkin
    suhteessa kokonaan turvautua heidän ja herra Duvalin neuvoihin, ja he
    lupasivat seuraavana päivänä ottaa asian puheeksi.

    "Seuraavana iltana kahdeksan aikaan minut kutsuttiin näiden herrojen
    puheille herra Duvalin kotiin, jonne he saapuivat säntilleen
    määrättyyn aikaan. He sanoivat hyvästi tuntevansa minun setäni, joka
    heidän sanoistaan päättäen on äärettömän rikas ja kaikin puolin
    kunnioitettava mies, hiukan omituinen vain luonteeltaan.

    "Kaikki päätettiin samana iltana. Komea priki oli satamassa täydessä
    lastissa ja lähtökunnossa. Laivan isäntä oli näiden herrojen tuttava
    ja hän otti minun lastiani viidenkymmenentuhannen frangin arvosta.
    Ja, ajatteles vielä, kuinka hyvästi kaikki onnistuu: laiva lähtee
    huomenna!

    "Niin, unohdin kertoa, että laivan nimi on Anna-Bell, melkeinpä yhtä
    kaunis nimi kuin Cécile.

    "Hyvästi huomiseen asti. Ennenkuin lähden, kirjoitan vielä ja
    toimitan sitten kirjeeni postiin.

    "Yhdentoista aikaan aamupäivällä.

    "Näyttää siltä, kuin Duvalit olisivat saaneet eilen erään mullistavan
    uutisen. Sen mukaan mitä olin kuullut, oli Edvard tavallaan kihloissa
    erään naisen kanssa, jota kohtaan hänellä oli vain veljen hellyys,
    kun hän sitävastoin oli lahjoittanut sydämensä toiselle. Herra ja
    rouva Duval, joiden mielestä miehen on sanassaan pysyttävä, eivät
    tietysti sallineet hänen solmia tätä toista liittoa, ennenkuin hän
    oli päässyt edellisestä sitoumuksestaan vapaaksi.

    Eilen tai toissa päivänä on heille saapunut se uutinen, että tuo
    entinen liitto on purettu, niin että Edvard parka jo piakkoin saa
    mennä naimisiin sydämensä lemmityn kanssa.

    "Hän on tietysti suuresti hyvillään.

    "Kaikki ennustaa meille onnellista matkaa. Cécile, Cécile, tahtoisin
    pysyä lujana ja luottavaisena. Tahtoisin sinussakin herättää
    luottavaisuutta tulevaisuuteen. Mutta sinulle en jaksa teeskennellä.
    Kovalta lähtö tuntuu. Boulognesta lähtiessäni erosin vain Ranskasta,
    nyt minun on erottava Euroopasta.

    "Hyvästi Cécile, lemmittyni! Hyvästi, hyvä enkelini! Rukoile
    puolestani! Sinun rukouksiisi minä panen toivoni. Olen kirjoittanut
    sinulle aina viimeiseen hetkeen asti, mutta nyt en ehdi enempää.
    Herra Duval ja Edvard laskeutuvat jo veneeseen soutaakseen laivalta
    pois. Minä yksin viivytän lähtöä. Vielä sananen, ennenkuin suljen
    kirjeeni: Rakastan sinua! Hyvästi, Cécile!

    Hyvästi!

                                                  Henrik."




XX LUKU.

Setä.


Cécile sai tämän kirjeen neljä päivää sen jälkeen kuin se oli
kirjoitettu. Englannin rannikko oli siis jo kaksi päivää sitten
kadonnut Henrikin näkyvistä. Tällä hetkellä hän purjehti aavalla
merellä näkemättä muuta kuin vettä ja taivasta vain. Luettuaan
kirjeen Cécile, lankesi polvilleen ja rukoili Jumalaa lemmittynsä
puolesta.

Sitten hänen ajatuksensa siirtyivät siihen osaan Henrikin kirjeestä,
missä oli puhe Duvalin perheestä. Henrik oli kääntynyt herra
Duvalin puoleen tietämättä mitään Edvardin suhteista Cécileen
eikä hän aavistanutkaan, että Cécile juuri oli se tyttö, johon
Edvard oli luullut olevansa sidottu ja jolle hän ei tahtonut
olla uskoton, vaikka hän rakastikin toista. Jalosti hän olisi
uhrannut koko elämänsä onnen pysyäkseen sanassaan. Cécile riensi
silloin kirjoituspöytänsä ääreen ja innostuksensa ensi hetkessä
hän kirjoitti rouva Duvalille pitkän kirjeen, missä hän uskoi
vanhalle ystävättärelleen kaikki sydämensä salaisuudet, sanoen häntä
äidikseen. Niin herkkä Cécile oli innostumaan kaikesta, mikä oli
jaloa ja ylevää.

Tämän tehtyään hän tarttui jälleen työhönsä, morsiuspukunsa
kirjailemiseen, josta oli tullut hänen yksinäisen elämänsä ainoa
ilo ja virkistys. Markiisittaresta hänellä ei ollut mitään seuraa.
Tämä jatkoi yhä entistä elämäänsä viettäen aamupuolen kokonaan
vuoteessa, missä hän luki tai luetti itselleen romaaneja, ja
sulkeutuen loppupäiväksi omaan huoneeseensa välittämättä vähääkään
lapsenlapsensa seurasta. Ruokahetket vain olivat heille yhteisiä.
Heidän luonteissaan olikin niin suuri ero, etteivät he voineet
lähestyä toisiaan. Toisen nautinnot ja toimet olivat kaikki henkisiä,
toisen aistillisia, toinen arvosteli kaikki sydämen, toinen kylmän
järjen kannalta.

Lapsi parka vietti yksinäiset päivänsä seuraamalla ajatuksissaan,
kartta edessään, tuota pientä aaltojen pieksämää laivaa, joka
purjehti uutta maailmaa kohti. Hän oli aivan selvillä siitä, ettei
voinut saada Henrikiltä tietoja ennenkuin kolmen kuukauden kuluttua.
Hän ei siis odottanut mitään kirjettä, mutta sittenkään hän ei voinut
olla säpsähtämättä joka kerta, kun hän kuuli ovikelloa soitettavan.
Hetken aikaa neula silloin vapisi hänen sormissaan, kunnes tulijan
astuttua sisään hän näki, ettei tällä ollut Henrikin kanssa mitään
tekemistä. Silloin hän taas huoaten kumartui työtään jatkamaan.

Ääretöntä kärsivällisyyttä, taitoa ja aistia tämä työ vaati. Kirjaus
ei ollut tavallista yksinkertaista laatua; se oli taiteellista
korko-ompelua. Kukat, vaikkakin värittömät, niinkuin kukat vihille
astuvan neitosen kruunussa tai hautaan laskettavan kuolleen kädessä,
olivat täynnä eloa. Jokainen niistä oli hänelle ystävä lapsuuden
ajoilta, ja ommellessaan hän puheli niille menneistä onnen päivistä.

Eräänä aamuna, istuessaan tapansa mukaan työ kädessä, hän taaskin
säpsähti ovikellon soidessa ja säpsähti vielä enemmän kuin ennen,
sillä soittamistavasta hän luuli tuntevansa kirjeenkantajan. Hän
juoksi itse avaamaan, ja kirjeenkantaja astui sisään. Kirje oli
hänelle, ja osoite oli Henrikin kirjoittama. Se oli Le Havressa
leimattu.

Vapisevana hän jäi seisomaan, kirje kädessä, uskaltamatta avata
sitä. Oliko Henrik palannut takaisin? Oliko hän nyt Le Havressa ja
aikoiko hän kotiin? Samassa hän huomasi, että kirjeenkantaja yhä
seisoi ovella odottaen maksua. Tästä hän heräsi, haki kukkarostaan
tarvittavat rahat, maksoi ja kiiruhti sitten sulkeutumaan omaan
huoneeseensa.

Kuinka olivatkaan tuon kirjeenkantajan hymyilevät kasvot hänelle
rakkaat! Hän avasi kirjeen ja näki, että se oli merellä päivätty.
Henrik oli siis saanut tilaisuuden kirjoittaa hänelle matkalta, siinä
selitys. Kirjeen sisällys oli seuraava:

    "Rakas Cécile!

    "Nyt näet, että rukouksesi tuottavat minulle onnea. Kuka olisi voinut
    toivoa, että näin äkkiarvaamatta saisin tilaisuuden kirjoittaa
    sinulle matkaltakin, että rakastan sinua.

    "Tänä aamuna vahtia toimittava laivamies ilmoitti, että laiva
    oli näkyvissä. Kun sodan takia täytyy olla varuillaan, niin sekä
    kapteeni että kaikki matkustajat heti nousivat kannelle. Mutta pian
    huomattiin, että vastaantulija oli tavallinen kauppalaiva, joka
    suuntasi kulkunsa suoraan meitä kohti antaen hätämerkkejä.

    "Älä odota mitään draamallisen merionnettomuuden jännittävää
    kuvausta. Rakas Cécile, Jumala säästää hellältä sydämeltäsi senkin
    huolen, ettei sinun tarvitse surra niiden puolesta, jotka ovat
    ottaneet toimittaakseen sinulle tämän kirjeen. Vastaantulija oli
    ranskalainen laiva, Le Havresta kotoisin, ja sen oli täytynyt
    New-Yorkista lähdettyään viivytellä matkalla kolme viikkoa tyvenen
    takia. Nyt laivaväki pelkäsi vesivaraston loppuvan ennen Ranskaan
    pääsyä ja pyysi meiltä apua. Kapteenimme suostui luovuttamaan heille
    kaksitoista tynnyriä, ja minä ryhdyin heti kirjoittamaan sinulle,
    Cécile, että rakastan sinua, että aina olet mielessäni päivällä
    niinkuin yölläkin.

    "Tiedätkö mitä ajattelen nähdessäni nämä laivat vierekkäin sadan
    askelen päässä toisistaan?

    "Ajattelen, että jos muuttaisin tästä laivasta toiseen, niin olisin
    kahden viikon kuluttua Le Havressa ja seuraavana päivänä sinun
    luonasi.

    "Ajatteles, Cécile, että saisin nähdä sinut jälleen, sulkea sinut
    syliini, ymmärrätkö! Minun tarvitsisi vain tahtoa. Mutta sellaista
    ihmiset sanoisivat hulluudeksi, ja se hulluus johtaisi meidät
    perikatoon.

    "Hyvä Jumala, minkätähden en antautunut jollekin alalle, joka olisi
    sallinut minun pysyä luonasi? Minusta tuntuu, että kaikki olisi
    onnistunut minulle, jos vain sinun katseesi, sinun sanasi olisivat
    minua rohkaisemassa. Tuottaahan rakkautesi minulle menestystä
    silloinkin, kun olen sinusta kaukana.

    "Mutta, toistan sen vieläkin, tämä yhtämittainen onnemme peloittaa
    minua. Minusta tuntuu joskus, ettei meillä ole enää jalansijaa maan
    päällä, vaan että olemme kumpikin matkalla taivaaseen.

    "Tiedätkö miten päiväni vietän, Cécile? Kirjoitan sinulle pitkän
    päiväkirjan, jonka lehdiltä saat lukea ajatukseni tunti tunnilta,
    päivä päivältä pitkin koko matkaa. Siitä saat nähdä, ettet
    hetkeksikään ole mielestäni poissa.

    "Olen saanut laivaväen joukosta luotsin ystäväkseni. Poika paralta
    on jäänyt häneltäkin morsian kotiin, Gravesendeen. Arvasin sen
    tavasta, jolla hän katseli taivasta, ja hänen huokailuistaan. Meitä
    yhtäläisesti kohdannut onnettomuus lähensi meitä toisiimme. Hän
    kertoi minulle rakkaasta Jennystään, ja minä, Cécile -- suo minulle
    anteeksi -- minä kerroin hänelle sinusta.

    "Minulla on siis joku, jolle voin mainita nimeäsi. Minulla on ystävä,
    joka ymmärtää minua.

    "Halpa laivamies vain, niin kai moni sanoisi. Onneton se, joka
    uskaltaa sanoa minulle sellaista!

    "Tämän nuoren miehen nimi on Samuel.

    "Tahdon, että sinäkin tiedät hänen nimensä.

    "Sulje hänetkin rukouksiisi. Rukoile, että hän saisi vielä tavata
    Jennynsä. Olen luvannut sen hänelle sinun puolestasi.

    "Hyvästi, Cécile, rakkaani. Vettä kuljettava vene palaa viimeistä
    kertaa laivalleen. Uskon tämän kirjeen päällikölle, joka lupaa
    toimittaa sen postiin Le Havressa. Hyvästi siis vielä kerran,
    lemmittyni. Kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden päivän kuluttua,
    jos tuuli vain yhä on meille suotuisa, olen Guadeloupessa.

    "Hyvästi vieläkin. Rakastan sinua.

                                                    Henrik.

    "P.S. Muista rukoilla Samuelin ja Jennyn puolesta."

Kirje teki Cécileen valtavan vaikutuksen, varsinkin kun se oli tullut
niin odottamatta. Hän lankesi polvilleen, ja kiitollisuuden kyynelet
kihosivat hänen silmiinsä. Hän ei löytänyt sanoja rukoukseensa, nimiä
hän vain kuiskaili, ja näiden joukossa oli, niinkuin Henrik oli
pyytänyt, Samuelin ja Jennynkin.

Sitten, rohkeampana ja luottavaisempana kuin koskaan ennen, hän
jatkoi työtään.

Päivät seurasivat toisiaan yksitoikkoisen säännöllisesti tuomatta
mitään uutta mukanaan. Tuo kallisarvoinen kirje oli saanut Cécilen
toivomaan, että vieläkin jokin odottamaton tapaus toisi hänelle
tietoja Henrikistä. Mutta sellaiset sattumat eivät monta kertaa
uudistu, ja Cécile odotti turhaan.

Kului vieläkin kuukausi, ja Cécile alkoi käydä kärsimättömäksi. Mutta
kirjettä ei kuulunut vielä seuraavallakaan viikolla, ja Cécile odotti
tuskaisena vielä tämänkin jälkeen neljä päivää. Vihdoinkin viidentenä
päivänä kuului tuo kauan ikävöity tutunomainen kellonsoitto.

Ja Cécile sai seuraavan kirjeen:

    "Rakas Cécile!

    "Ennenkuin muuta sinulle kirjoitan, minun täytyy sanoa sinulle, että
    hyvä onni yhä on puolellamme.

    "Olemme saapuneet Guadeloupeen. Matkamme sujui hiukan hitaasti, mutta
    siihen oli vain tyven syynä eikä myrsky. Olen tavannut setäni, ja hän
    on paras mies maailmassa. Hän oli niin suuresti hyvillään saatuansa
    minut, niinkuin hän sanoi, rykmenttiinsä pestatuksi, että hän heti
    sanoi ottavansa minut perillisekseen. Ja sanottakoon sivumennen,
    rakas Cécile, että hän on äärettömän rikas.

    "Mutta ei niin hyvää, ettei toinen puoli pahaa. Tuo kunnon mies sanoi
    heti mieltyneensä minuun niin paljon, ettei hän millään ehdolla
    tahdo päästää minua lähtemään ennen kahta kuukautta. Minun teki
    jo mieli julistaa, että siinä tapauksessa luovun koko perinnöstä.
    Mutta onneksi maltoin mieleni muistaessani, että kahden kuukauden
    olo Guadeloupessa oli minulle melkein välttämätön saadakseni pienen
    tavaravarastoni myydyksi. Sitäpaitsi Anna-Bellin kapteeni vakuuttaa
    minulle, ettei hänkään pääse ennemmin lähtemään, sillä uuden lastin
    ottaminen vaatii ainakin kaksi kuukautta. Minun on siis pakko tyytyä
    kahden kuukauden oloon Pointe-à-Pîtressä. Onneksi lähtee täältä
    huomenna laiva Eurooppaan, niin ettei sinun tarvitse turhaan odottaa
    kirjettä maanpakolaisuudessa ikävöivältä, jonka rakkaus sinua kohtaan
    on suurempi kuin sana voi lausua, tai ajatus käsittää. Olen kertonut
    sedälle kaikki. Ensimältä hän tuntui panevan pahaksi, etten ollut
    valinnut morsiantani kauppiaspareista. Mutta kun olin ylistänyt
    hänelle kaikkia ansioitasi ja hyviä avujasi vakuuttaen, että
    varmaankin rakkaudesta minuun suostuisit häntäkin kunnioittamaan ja
    rakastamaan, lupasi hän antaa sinulle anteeksi kauneutesi ja ylhäisen
    sukuperäsi. Tuo kunnon ukko! Minun täytyy sanoa sinulle, Cécile, että
    kauppakiihkostaan huolimatta hän on aatelismies sanan parhaimmassa
    merkityksessä. Hänen silmissään oma ansio yksin määrää ihmisen arvon.

    "Keskeytän hetkeksi. Setäni tahtoo viedä minut viljelysmaitaan
    katsomaan. Olisin mieluummin jäänyt sinun seuraasi, mutta setä
    väittää, että ne ovat katsottavat, koska ne kerran joutuvat minun
    haltuuni. Jatkan palattuani.

    "Tiedätkö, Cécile, mitä meidän tulee tehdä, jos kerran muutamme tänne
    Guadeloupeen? Hankimme pienen englantilaisen kotisi ja puutarhasi
    piirustukset ja tuotamme tänne siinä kasvavien kukkien taimia ja
    siemeniä. Sitten keskelle setäni tiluksia perustamme itsellemme uuden
    onnelan, entisen onnelasi kaltaisen.

    "Vietän aikani sepittämällä tulevaisuuden tuumia ja rukoilen Jumalaa,
    ettei hän hävittäisi tuulentupiani.

    "Hyvästi, Cécile! Lähetän Ranskaa kohti liitelevän, päivän kultaaman
    pilven tervehtimään sinua puolestani. Se näytti minusta äsken
    siivekkäältä enkeliltä, mutta nyt se muuttaa muotoa ja lentää kotkan
    siivillä joutuakseen nopeammin siihen maahan, jossa taivas on
    heleämpi ja ilma viileämpi kuin täällä. Kiidä kultapilveni! Jouduta
    terveiseni sydämeni lemmitylle!

    "Hyvästi vielä kerran! Vieläkin kerran: rakastan sinua.

                                               Henrikkisi."

Vaikka tällä kirjeellä oli pituutta tarpeeksi, tuntui se Cécilestä
liian lyhyeltä. Hän luki sen kerta toisensa perästä pitkin päivää,
kunnes osasi sen ulkoa. Siten hän morsiuspukunsa kukkia kirjatessaan
saattoi mielessään kerrata lemmittynsä sanoja. Ja kun hänen
sydämessään kaikuvat sanat eivät enää hänelle riittäneet, otti hän
uudestaan kirjeen käsiinsä kosketellakseen sen paperia ja nähdäkseen
Henrikin käden piirtämän kirjoituksen.

Päivien kuluessa työ edistyi edistymistään. Kukkaskiehkura, jonka
piirustuksen mukaan tuli reunustaa hameen helmaa ja edestä nousta
etukaistaa pitkin vyötäisille hajotakseen sitten liivissä kaulaa ja
hihoja kiertäviksi oksiksi, oli jo puoleksi valmis, ja koska Henrikin
vielä täytyi jäädä matkalle kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ei
tarvinnut pelätä, ettei puku joutuisi valmiiksi.

Päivät seurasivat toisiaan. Cécile tiesi, että vasta kuuden viikon
kuluttua uusi laiva lähtisi Guadeloupesta Eurooppaan ja ettei hän
voinut sitä ennen saada kirjettä. Hän odotti kärsivällisesti sen ajan
ja kaksi viikkoa ylikin. Vihdoinkin hän samalla onnenvavahduksella,
samalla ilohuudolla kuin ennenkin sulki käteensä uuden Henrikin
kirjoittaman kirjeen:

    "Palaan, Cécile kulta, palaan! Laiva, joka tuo tämän kirjeen,
    saapuu sinne viikkoa ennen kuin itse saavun. Mutta kenties tulen
    kirjeeni kanssa yhtä aikaa tai ennemminkin, sillä Anna-Bell on mainio
    purjehtija.

    "Käsitätkö sitä onnea, Cécile! Palaan! Palaan rikkaana! Oma
    tavaravarastoni on tuottanut minulle sata prosenttia voittoa.
    Maksettuani heti velkani herra Duvalille minulla on vielä 50,000
    frangia jäljellä, ja setäni on toimittanut minulle tavaravaraston,
    joka on ainakin 300,000:n arvoinen. Ja lisäksi hän antaa minulle
    häälahjaksi 100,000 frangia.

    "Cécile kulta, voitko kuvitella mielessäsi iloni suuruutta?
    Lakkaamatta puhun kapteenille lähdöstämme ja kysyn, onko maaliskuun 8
    päivä todellakin määrätty lähtöpäiväksi. Ja vastaukseksi saan, että
    lähdemme maaliskuun 8 päivänä, elleivät vastatuulet estä.

    "En ole sitäpaitsi yksin iloitsemassa ja toivomassa. Samuel parka,
    tiedäthän, luotsi, josta kirjoitin sinulle, hänkin oli liian köyhä
    perustaakseen oman kodin. Häneltä puuttui muutamia satoja niinkuin
    meiltä muutamia tuhansia. Mutta asia oli helposti autettavissa.
    Kolmellatuhannella oli hänen onnensa turvattu, ajatteles, niin
    vähällä! Annoin ne hänelle sinun nimessäsi. Kun hän palaa, aikoo hän
    naida Jennynsä.

    "En tiedä oikein, uskallanko lähettää sinulle tämän kirjeen. Jos
    ajattelen, että olisin sinun sijassasi ja että saatuani tällaisen
    kirjeen minun pitäisi yhdessä kohti odottaa voimatta rientää sinua
    vastaan, niin tiedän, että minun olisi miltei mahdoton sietää
    odotusta ja että mieluummin olisin ilman tietoja tulostasi. Enkä
    sittenkään voi olla ilmoittamatta sinulle, että palaan, Cécile,
    palaan! Odota minua!

    "En enää heitä hyvästiä. Viikon kuluttua lähden täältä, rientääkseni
    sinun luoksesi. Näkemiin asti siis, Cécile, näkemiin! Ennenkuin
    arvaatkaan, olen luonasi. Kun saat kirjeeni, olen jo tulossa.

                                                Henrik."




XXI LUKU.

Morsiuspuku.


On helppo arvata minkä vaikutuksen sellainen kirje teki nuoreen
tyttöön. Hän lankesi polvilleen ristiinnaulitunkuvan eteen; sitten
lausuttuaan rukouksensa ja kiitoksensa hän riensi markiisittarelle
ilmoittamaan tätä iloista uutista. Markiisitar luki paraikaa
uutta romaania, jonka rakkausjutut olivat hänestä paljon
mieltäkiinnittävämmät kuin Cécilen jokapäiväiset ilot ja surut.
Kumminkin hän onnitteli tavallista hellemmin ja suuteli Cécileä
otsalle.

-- Näetkö nyt, lapseni, sanoi hän, että äitivainajasi naimistuumat
olivat kaikkea järkeä vailla ja että minä yksin olin oikeassa. Minua
sinun siis tulee kiittää onnestasi. Älä koskaan unohda sitä, lapseni.

Cécile palasi raskain mielin omaan huoneeseensa. Tuo äitiä koskeva
nuhde hetkellä, jolloin häntä kohtasi niin suuri onni, kouristi hänen
sydäntänsä. Äsken hän oli langennut polvilleen kiittääkseen Jumalaa;
nyt hän polvistui toisen kerran pyytääkseen anteeksi äidiltään.

Sitten luettuansa taas uudestaan kirjeen tarttui hän jälleen työhönsä.

Puku olikin nyt valmistumaisillaan, ja kaikesta päättäen Cécile ei
näyttänyt laskuissaan erehtyneen. Viikoksi siinä vain enää oli työtä,
ja viikon kuluttua Henrik oli tuleva. Viimeinen kukka oli valmistuva
yhdeksän kuukautta sen jälkeen kuin ensimäinen oli pantu alulle.

Totta oli mitä Henrik oli kirjoittanut. Kovin pitkiksi odotuksen
tunnit jo tänä ensimäisenä päivänä kävivät. Mutta sittenkin ne
verkalleen vierivät, ja joutui ilta ja yö. Cécile ei saanut unta
silmiinsä. Joka kerta kun ohitse vierivien vaunujen räminä tärisytti
ikkunaruutuja, hän hypähti vuoteestaan. Olihan Henrik sanonut,
että Anna-Bell oli mainio purjehtija ja että hän kenties saapuisi
kirjeen kanssa yhtaikaa. Mutta mieletöntähän oli sellaista toivoa.
Olihan päinvastoin hyvinkin mahdollista, että odottamattomat seikat
viivyttäisivät laivaa matkalla. Eihän kannattanut toden perästä
odottaa ennenkuin viikon kuluttua. Mutta sittenkin vähinkin liike
portaissa sai hänet juoksemaan ovelle, vähinkin hälinä kadulla
ikkunaan.

Seuraava päivä kului Cécileltä samalla tavalla ja samaten sen
jälkeinen ja sitä seuraavat. Viikon viimeinen päivä oli hänelle
oikea kidutus. Edellisenä iltana hän oli lopettanut morsiuspuvun, ja
kirjauksen viimeinen kukka oli loistavana ja riemuitsevana puhjennut
hänen sormiensa kosketuksesta. Mutta tämäkin päivä kului häneltä
niinkuin muutkin. Kahdesta lähtien myöhäiseen yöhön asti Cécile istui
ikkunansa ääressä, katse kiintyneenä St.-Honoré-kadun kulmaan, mistä
Henrikin hänen mielestään piti ilmestyä, niinkuin hän oli sinne
kadonnutkin.

Hänen siinä istuessaan hänet valtasi tuollainen outo tunnelma, joka
on meille todisteena siitä, ettei aika ole itsessään mitään, tyhjä
sana vain. Nuo pitkät, odotuksessa kuluneet päivät tuntuivat hänen
mielestään katoavan, ikäänkuin ei niitä olisi ollutkaan ja ikäänkuin
Henrikin lähtö olisi tapahtunut edellisenä iltana ja koko yhdeksän
kuukautta kestänyt matka olisi ollut unennäköä vain.

Yö kävi yhä pimeämmäksi, mutta taivas oli kirkas, eikä Cécile
hievahtanut paikaltaan, ennenkuin päivä alkoi koittaa. Silloin
vasta hän murtuneena väsymyksestä, raskain mielin ja itku kurkussa
heittäysi vuoteelleen.

Hän nukkui levottomasti. Yhtämittaa hän säpsähti unestaan luullen
kuulleensa ovikelloa soitettavan. Ja tätä yötä seurasi päivä, joka
kului samassa tuskallisessa odotuksessa kuin edellinen.

Silloin hän päätti turvautua järkeensä. Eihän laivojen kulku tapahdu
niinkään edeltäpäin määrättyjen sääntöjen mukaan. Kaikenlaisista
seikoistahan se on riippuvainen. Nuo kuuman ilmanalan niin tavalliset
tyvenet olivat voineet viivyttää Anna-Bellin lähtöä päiviä, jopa
viikkokausiakin. Cécile päätti malttaa mielensä ja olla kolme päivää
kokonaan odottamatta. Mutta mitä tuli hänen tehdä näinä kolmena
päivänä?

Hän otti morsiuspukunsa esille ja päätti täydentää mallia ompelemalla
vieläkin kukkavihkon jokaiseen kiehkuraan.

Nuo kolme päivää kuluivat, ja niitä seurasi vielä neljä, ja viikko
oli täysi. Tämän viikon kuluessa Cécile sai kukkavihkonsa valmiiksi.

Nyt oli jo kulunut kaksi viikkoa yli sen ajan, jolloin Henrikin olisi
pitänyt tulla kirjeen mukaan, ja Cécilen maltittomuus alkoi muuttua
levottomuudeksi.

Silloin kaikki kiihtyneen mielikuvituksen tuottamat kauhut alkoivat
hätyyttää häntä. Tuo ääretön meri, jonka kumea kohina Boulognessa oli
tehnyt häneen niin valtavan vaikutuksen, tuo ärjyvä meri oikkuineen,
myrskyineen ja kuohuvine aaltoineen, mitä se oli tehnyt Henrikille ja
Anna-Bellille?

Odotus ja levottomuus kiduttivat häntä alituisesti päivällä, mutta
yöllä ne vasta oikein kovalle ottivat. Tuo ainainen ajatus, joka
Cécilen valvoessa kumminkin oli järjen hallitsema, paisui yöllä
mahtavaksi hirviöksi, joka vaivasi häntä unessakin näyttäen hänelle
milloin äidin, milloin sulhasen tuhansien vaarojen uhkaamana, niin
että hän heräsi kauhuun ja itkun puistatuksiin.

Henrik oli jo myöhästynyt kokonaisen kuukauden.

Täyttääkseen tyhjät tuntinsa ja viihdyttääkseen kipeää sydäntään
Cécile turvautui morsiuspukuunsa siroittaen reunuskiehkurain välisen
pohjan kukkavihkoja täyteen.

Mutta ei aikaakaan, niin tuli uusia huolia entisten lisäksi.
Markiisitar jatkoi entistä elämäänsä huolettomassa itsekkyydessään
välittämättä vähääkään tulevaisuudesta. Kerran kun Cécile avasi
laatikon, missä hänen isoäidillään oli kaikki rahansa, huomasi
hän kauhukseen, että koko heidän omaisuutensa oli huvennut
tuhanteenviiteensataan frangiin.

Hän riensi markiisittaren luo ja selitti hellä varoen tälle aseman ja
siitä johtuvat pelkonsa.

-- No ei hätää, sanoi markiisitar, riittävät kai nämä rahat vielä
kolmeksi tai neljäksi kuukaudeksi, ja siihen mennessä Henrik jo palaa.

Cécile avasi suunsa sanoakseen: "Niin, mutta jos hän ei palaakaan",
mutta nämä sanat eivät päässeet hänen huuliltaan. Oliko hänellä
oikeutta epäillä näin Jumalan armoa? Hänestä tuntui, että
epäillessään hän itse manasi onnettomuuden esiin. Hän palasi omaan
huoneeseensa, mieli isoäidin vakaumuksen rauhoittamana.

Ja todellakin, miksi Henrik ei palaisi? Eihän vielä ollut niin pitkää
aikaa kulunut. Henrik oli muutamia viikkoja myöhästynyt, siinä
kaikki. Olihan Henrik pelännyt, ettei Anna-Bell pääsisi määräpäivänä
lähtemään, ja niin kai oli käynytkin. Henrik oli epäilemättä nyt
matkalla, lähestyi kenties jo Englantia tai saapui Ranskaan. Kenties
hän jo oli tulossa, ennenkuin uusi morsiuspuvussa aloitettu työ oli
ehtinyt valmistua.

Kolme kuukautta kului näin. Puku oli jo ommeltu kukkavihkoja täyteen,
ja ihmeellisen kaunis siitä oli tullutkin. Ne, jotka näkivät sen,
väittivät sitä liian komeaksi ihmislapsen kannettavaksi. Loretten tai
Mont-Carmelin kirkon pyhälle neitsyelle se olisi ollut lahjoitettava.

Cécile päätti nyt täyttää lomat vihkojen välillä yksityisillä kukilla.

Eräänä aamuna Aspasia neiti tuli Cécilen huoneeseen, jossa hän ei
juuri koskaan käynyt.

-- Mitä nyt, neiti Aspasia! huudahti Cécile. -- Onko isoäidille
tapahtunut jotain?

-- Ei toki, mitään, Jumalan kiitos, vastasi tämä. -- Mutta laatikossa
ei ole enää ollenkaan rahoja, ja minä tulin neidiltä kysymään mistä
minä niitä otan.

Cécilen otsalle nousi kylmä hiki. Nyt siis tuo pelätty hetki oli
käsissä.

-- Hyvä on, sanoi hän. -- Käyn puhuttelemassa isoäitiä asiasta.

Cécile meni isoäitinsä luo.

-- Mitä nyt on tehtävä, isoäiti? sanoi hän. -- Nyt on käynyt niinkuin
minä ennustin.

-- Missä suhteessa, lapseni? kysyi markiisitar.

-- Rahat ovat lopussa, eikä Henrik vielä ole palannut.

-- Oh, kyllä hän palaa, lapseni, aivan varmaan hän palaa.

-- Mutta siihen mennessä, isoäiti, mitä meidän on tehtävä?...

Markiisitar katsahti käteensä. Hänellä oli pikkusormessaan sormus,
jonka kantana oli timanttikehän ympäröimä, soikea medaljongi.

-- Öh, sanoi hän, en minä mielelläni eroaisi tästä sormuksesta, mutta
mitäpä sille taitaa.

-- Isoäiti kulta, sanoi Cécile, eihän teidän tarvitse erota muusta
kuin timanteista vain. Voimmehan panettaa kultakehän timanttikehän
sijaan, ja sitten saatte sormuksenne takaisin.

Markiisitar huokasi vielä kerran, sillä timantit ne juuri olivatkin
hänelle rakkaat. Mutta hän veti sormuksen sormestaan ja antoi sen
Cécilelle.

Nuorella tytöllä ei ollut ketään, jolle hän olisi voinut uskoa
sormuksen myymisen, ja vaikka hänellä olisi ollutkin, ei hän olisi
tahtonut ilmaista kenellekään, että puute oli pakoittanut hänet
sellaiseen toimenpiteeseen, kaikkein vähimmän Aspasia neidille.
Hän meni sentähden itse hakemaan sille ostajaa. Jalokivikauppias,
jonka puoleen hän kääntyi, antoi kivistä kahdeksansataa frangia
luvaten panna sormuksen jälleen käyttökuntoon laittamalla kultakehän
timanttikehän sijaan.

Tästä hetkestä lähtien Cécile ymmärsi, että entisestä onnettomuudesta
oli kasvanut uusi onnettomuus, jonka torjumiseen hänen täytyi
varustautua, kun hän ei voinut mitään edellistä vastaan. Kun
hän muutaman päivän kuluttua meni sormusta hakemaan, otti hän
mukaansa korko-ompelumallejaan näyttääkseen niitä kauppiaalle,
jonka rehelliset kasvot olivat herättäneet hänessä luottamusta, ja
kysyäkseen tältä, eikö hän tietänyt mitään käsityötarpeiden kauppaa,
josta hän voisi saada piirustustyötä. Kauppias haetti vaimonsa
katsomaan, ja ihastuneena malleihin tämä lupasi puhua Cécilen
puolesta eräälle tuttavalleen. Kolmen päivän kuluttua Cécile sai
työtä, joka tuotti hänelle kuusi tai kahdeksan frangia päivässä.

Siitä lähtien ei mikään muu huoli estänyt Cécileä omistamasta kaikki
ajatuksensa Henrikille.

Aika kului, eikä Henrikkiä kuulunut. Neljä kuukautta oli jo
vierähtänyt siitä, kun hänen olisi pitänyt tulla. Cécile ei enää
nauranut, Cécile ei enää itkenyt, Cécile tuntui muuttuvan yhä enemmän
kylmäksi ja välinpitämättömäksi. Hänen surunsa tuntui paatuvan
sydäntä ympäröiväksi jääkuoreksi, niin että tunteetkin jäätyivät ja
kuolivat. Joskus vielä tuo jäätynyt sydän säpsähti, kun ovikello
soi siihen aikaan, jolloin kirjeenkantaja ennen oli tullut. Mutta
kello ei kajahtanut entisellä äänellään, ja Cécile painui takaisin
tuolilleen, josta hän jo puoleksi oli noussut. Ja hän tarttui
uudestaan neulaansa jatkaakseen morsiuspukunsa kirjaamista, joka työ
oli käynyt hänelle miltei elämänehdoksi. Kangas täyttyi kukilla. Joka
päivä siihen ilmestyi uusia, toiset toisiaan ihanampia. Eikä kirjettä
kuulunut! Eikä mikään viesti palauttanut hymyä lapsi paran huulille
tai kyyneleitä hänen silmiinsä.

Näiden kolmen kuukauden vieriessä sormuksesta saadut rahat olivat
kulutetut, mutta sitä ei kukaan huomannut, kun Cécilen ansiot
riittivät talouden pienten menojen suorittamiseen. Viikottain
Cécile sai nostaa neljä- tai viisikymmentä frangia työstään eikä
hänen kuitenkaan tarvinnut siihen käyttää niin tarkasti aikaansa,
ettei häneltä olisi riittänyt pari tuntia päivässä morsiuspuvun
kirjaamiseen. Hänestä tuntui, että niin kauan kuin kankaassa vielä
oli sijaa uusille kukille, niin side, joka sitoi häntä menneisyyteen,
ei ollut vielä katkennut, eikä toivo vielä kokonaan rauennut.

Saapuipa sitten vihdoinkin päivä, jolloin ei enää ollut mahdollista
lisätä malliin mitään. Kaikki, vähimmätkin välit olivat täytetyt.
Puku oli valmis.

Eräänä aamuna Cécile levitteli sitä polvillaan pudistaen surullisena
päätään. Vaikka hän kuinka olisi hakenut, ei hän löytänyt siitä
tilaa vähimmällekään kukalle tai koukerolle. Silloin äkkiä ovikello
kilahti. Cécile hypähti tuoliltaan. Tällä kertaa hän oli tuntenut
kirjeenkantajan.

Ja niin olikin. Cécile sai kirjeen, mutta nimi ei ollut Henrikin
kirjoittama. Se oli suuri neliskulmainen ministeristön leimalla
varustettu kirje. Cécilen käsi vavahti ottaessaan sen.

-- Mitä tämä on? kysyi hän melkein kuulumattomalla äänellä.

-- En tiedä, neiti, vastasi kirjeenkantaja, mutta eilen meidät
kutsuttiin kaikki poliisiviraston puolesta koolle ja meiltä
tiedusteltiin, tiesikö kukaan neiti Cécile de Marsillyn osoitteen.
Minä vastasin, että joku aika sitten olin vienyt useampia kirjeitä
sen nimiselle neidille ja että hänen osoitteensa silloin oli
Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Osoite kirjoitettiin muistiin ja
tänään minulle annettiin tämä kirje teille tuotavaksi. Se on
meriministeristöstä.

-- Voi hyvä Jumala! kuiskasi Cécile, mitähän tämä sisältää?

-- Hyviä uutisia toivottavasti, neiti, sanoi kirjeenkantaja ja lähti.

Cécile katsoi kirjettä kauan uskaltamatta avata sitä. Vihdoinkin hän
mursi sinetin ja luki.

"Kauppalaivan Anna-Bellin kannella. Laivanpäällikkö kapteeni John
Dickins.

"Tänään, maaliskuun 28 päivänä 1805, kolmen aikaan iltapäivällä,
ollessamme Azorien tasalla 32:sen leveysasteen ja 42:sen pituusasteen
kohdalla, minun, Anna-Bell nimisen prikin ensimäisen perämiehen,
Edvard Thomsonin ollessa vahdinpidossa kannella, toinen perämies
tuli ilmoittamaan, että kreivi Charles Henrik de Sennones, merkitty
matkustajaluetteloon numerolla yhdeksän, oli juuri kuollut.

"Lääketieteen kandidaatti, herra Williams Smithin seuraamana menin
hyttiin N:o 5, jossa tapasin kuolleen ja tunsin hänet yllämainituksi
herra Charles Henrik de Sennones'iksi.

"Todistaja Samuel ilmoitti minulle silloin, että viisi minuuttia
vailla kolme herra Henrik de Sennones oli heittänyt henkensä hänen
nähden, että hän, Samuel, tullakseen vakuutetuksi siitä, että henki
todellakin oli lähtenyt, oli pitänyt peiliä hänen suunsa edessä sekä
että hän, nähdessään, että lasi pysyi puhtaana ja että hengitys siis
oli lakannut, oli mennyt ilmoittamaan esimiehelleen kuolemantapauksen.

"Ruumiinavauksessa matkustaja, herra Williams Smith, lääketieteen
kandidaatti, joka oli hoitanut sairasta, antoi seuraavan lausunnon:

'Minä allekirjoittanut Williams Smith vannon sieluni ja omantuntoni
kautta, että kreivi Charles Henrik de Sennones on kuollut
keltakuumeeseen, jonka hän epäilemättä on saanut ollessaan
Guadeloupessa, että kolme päivää sitten ensimäiset oireet huomattiin
ja että kuume on ollut niin ankara, että hoidosta ja lääkkeistä
huolimatta sairas heitti henkensä tänään kello viisi minuuttia vailla
kolme.'

"Minkä lausunnon perustuksella tämä pöytäkirja on laadittu ja
asianomaisilla allekirjoituksilla varustettu.

"Pöytäkirja laadittu Anna-Bellin kannella yllämainittuna päivänä,
kuukautena ja vuotena.

"Allekirjoitukset:

"John Dickins, laivan kapteeni; Edvard Thomson, ensimäinen perämies;
Williams Smith, lääketieteen kandidaatti.

"Mitä todistajaan, yllämainittuun perämieheen tulee, pani hän
puumerkkinsä, koska hän ei sanonut osaavansa kirjoittaa."

Luettuansa tämän kirjeen Cécile päästi huudon ja kaatui lattialle
tajuttomana.




XXII LUKU.

Onnettomuus onnettomuuden jälkeen.


Cécile toipui hajusuolojen kitkerästä hajusta, joita Aspasia neiti
oli tuonut hänelle. Hänen huutonsa oli kuulunut markiisittaren
huoneeseen saakka, ja tämä oli lähettänyt kamarineitsyensä
tiedustelemaan mitä oli tapahtunut.

Hetken kuluttua markiisitar, nähden ettei Aspasia neiti palannut,
tuli itse katsomaan.

Vaikkei Cécilen suhde markiisittareen ollut hellimpiä, heittäysi hän
isoäitinsä sylin ojentaen hänelle tuon hirveän pöytäkirjan, joka
yhdellä iskulla oli lyönyt sirpaleiksi kaikki hänen unelmansa ja
toiveensa, ja toisti kerta toisensa perästä:

-- Kuollut! Kuollut! Kuollut!

Mitä markiisittareen tulee, hän lysähti kokoon tuon masentavan
uutisen kuullessaan. Jo ensi silmäyksellä hänelle selveni
mitä kauheita seurauksia tästä iskusta oli hänelle ja hänen
lapsenlapselleen. Kaikki hänen tulevaisuuden toiveensa, lepo,
mukavuus ja ylellisyyden nautinnot olivat olleet Henrik de
Sennones'ista riippuvaiset. Hän oli perustanut kaikki laskelmansa
viimeiseen Guadeloupesta saapuneeseen kirjeeseen, jossa Henrik oli
tehnyt selkoa rahallisesta asemastaan. Ja nyt oli kaikki hukassa.
Henrik oli kuollut, timantit myydyt, onnettoman perheen kaikki
tulolähteet ehtyneet. Heillä ei ollut enää mitään jäljellä, ei
kerrassaan mitään, varsinkaan ei markiisittaren mielestä, sillä hän
ei tietänyt mitään Cécilen ansioista, joista perhe jo pari kuukautta
oli elänyt. Aspasia neiti yksin oli arvannut mistä rahat saatiin
ja oli, peläten köyhyyttä, ilmoittanut markiisittarelle haluavansa
erota palveluksesta ja lähteä maalle lepäämään muka huonontuneen
terveytensä tähden.

Markiisittaren suru oli suurempi kuin Cécile olisi voinut odottaa,
ja lapsiparka, joka ei voinut aavistaakaan tämän surun todellisia
vaikutteita, tunsi siitä lievennystä. Nähdessään isoäidin horjuvan
heitä kohdanneen iskun kovuudesta Cécile koetti karaistua tukeakseen
häntä. Aspasia neidin avulla hän saattoi markiisittaren takaisin
hänen huoneeseensa ja auttoi hänet vuoteeseen.

Mutta Cécile ei voinut tyytyä tähän kylmään ja viralliseen
tiedonantoon. Hän tahtoi tarkempia tietoja sulhasensa kuolemasta
ja halusi selitystä siihen, mitä tietä kirje oli ministeristöön
saapunut. Sanalla sanoen, lapsi parka ei vielä suostunut uskomaan,
vaan vaati suullisia todisteita.

Kirjeissä oli meriministeristön leima. Sinne hänen siis oli
kääntyminen, jos mieli päästä asian perille.

Hän jätti isoäitinsä Aspasia neidin huostaan, heitti kiireesti harson
hattunsa ympäri ja pisti vasta saapuneen tuhoisan kirjeen taskuunsa;
sitten hän kiiruhti portaita alas ja heittäytyi ajurinvaunuihin
käskien ajaa meriministeristöön.

Saavuttuaan portille hän näytti kirjeensä ovenvartijalle ja kysyi
mistä toimistosta se oli lähtenyt. Hänelle vastattiin, että se tuli
sihteerinvirastosta.

Cécile meni sinne ja pyysi puhutella sitä virkamiestä, jonka
lähettämä kirje oli.

Virkamies ei ollut vielä saapunut. Cécilen täytyi odottaa.
Liikkumattomana ja kylmänä hän siellä istui, silmät kuivina. Hän ei
ollut vuodattanut kyyneltäkään siitä asti, kun kirje oli hänelle
annettu.

Vihdoin virkamies saapui. Hän selitti nuorelle tytölle, että kirje
oli tullut Plymouthista, jonka satamaan Anna-Bell oli laskenut
ankkurinsa palattuaan Guadeloupesta ja että sitä oli seurannut näin
kuuluva tiedonanto:

"Kun kreivi Henrik de Sennones kuoli Anna-Bell laivalla maaliskuun
28 p:nä 1805 ja kun hänellä ei meidän tietääksemme ole sukulaisia
Englannissa, pyydämme Ranskan hallitusta ilmoittamaan hänen
kuolemastaan neiti Cécile de Marsillylle, josta hän on usein puhunut
laivan luotsille Samuelille sanoen mainitun neidin olevan hänen
kihlatun morsiamensa. Kaikesta päättäen mainittu neiti asuu Ranskassa.

"Myötäliitetään kuolemantapausta todistava pöytäkirja."

Cécile kuunteli kaikkia näitä yksityiskohtia murtunein mielin, mutta
kasvot kylminä ja jäykkinä kuten ennenkin. Hän kysyi virkamieheltä,
tiesikö hän minne ruumis oli pantu.

Virkamies vastasi, että kun laivassa merimies tai matkustaja kuolee,
ei ruumista pidetä laivassa, vaan se heitetään muitta mutkitta mereen.

Cécilestä tuntui, ikäänkuin hän näkisi salamanvälähdyksen valaisemana
äärettömän valtameren kohisevan ja lainehtivan sellaisena kuin se oli
näyttäytynyt hänelle hänen kävellessään Henrikin kanssa Boulognen
rantakalliolla.

Hän kiitti virkamiestä saamistaan tiedoista ja lähti.

Kaikki oli nyt selvinnyt. Tuo pitkä aika, joka oli kulunut Henrikin
kuolinpäivästä siihen hetkeen, jolloin ilmoitus oli saapunut
hänelle ja jonka hän oli viettänyt tuskallisessa odotuksessa, oli
virastolta kulunut hänen osoitteensa tiedustelemiseen. Virasto oli
siinä suhteessa, noudattanut tavallista tapaansa, kun on kysymys
vähäpätöisistä yksityisiä koskevista tiedonannoista. Sanomalehtiin
oli pantu ilmoituksia, jotka eivät koskaan saapuneet Cécilen tietoon,
hän kun ei sanomalehtiä lukenut. Sitten vihdoinkin oli keksitty kysyä
kirjeenkantajilta, ja yksi niistä oli muistanut tuoneensa puolitoista
vuotta sitten kirjeitä Cécile de Marsilly nimiselle neidille, jonka
osoite oli Coq-Saint-Honoré-katu N:o 5. Eipähän siinä mitään sen
kummempaa ollut.

Cécile palasi kotiin, nousi portaita viidenteen kerrokseen ja
aikoi soittaa, mutta huomasi samassa, ettei ovi ollutkaan lukossa.
Otaksuen, että Aspasia neiti oli pistäytynyt jonkun naapurin luona
käymään, meni hän sisään sulkematta hänkään ovea.

Ensi työkseen hän meni markiisitarta katsomaan. Tämä makasi
vuoteessaan ja tuntui nukkuvan.

Cécile poistui hiljaa ja meni omaan huoneeseensa.

Siellä hän meni suoraan kirjoituspöytänsä ääreen, jonka laatikkoon
hän oli kätkenyt ainoan aarteensa, Henrikin kirjeet.

Niistä hän valitsi yhden, jonka Henrik oli kirjoittanut Boulognesta,
ja luki seuraavan sivun:

    "Kuinka näyttääkään meri suurelta ja kauniilta, kun katselemme sitä
    sydän täynnä rakkauden suurta ja kaunista tunnetta! Sopusoinnussa
    se tuntuu olevan kaikkien jalojen ja ylevien ajatuksien kanssa.
    Se kohottaa meidät maasta taivaaseen ja johtaa mieleemme Jumalan
    suuruuden ja ihmisen kurjuuden.

    "Ah, tällä hetkellä, Cécile -- suokoon Jumala minulle anteeksi tämän
    ajatuksen, jos se johtuu jumalattomasta ylpeydestä -- uskallan
    väittää, ettei mikään tässä maailmassa, ei edes kuolemakaan,
    pysty eroittamaan meitä toisistamme. Yhtyy ja sekoittuuhan kaikki
    luonnossa, tuoksut tuoksuihin, pilvet pilviin, elämä elämään;
    miksei kuolema sitten yhtyisi kuolemaan? Ja koska kaikki yhtyessään
    hedelmöittyy, miksikä kuolema yksin, joka on luonnon elämisen
    ehto ja rengas iäisyyden ketjussa, miksikä kuolema yksin olisi
    hedelmätön? Jumala ei olisi luonut kuolemaa ainoastaan hävityksen
    välikappaleeksi, ja ellei se, eroittaen ruumiit, yhdistäisi sieluja
    toisiinsa.

    "Ja sentähden, Cécile, ei kuolemakaan pysty meitä eroittamaan, sillä
    sanotaanhan raamatussa, että Herra on voittanut kuoleman.

    "Ja sentähden, Cécile, on jäähyväisissäni jälleennäkemisen toivoa,
    sillä tiedän tapaavani sinut jälleen, jos en tässä maailmassa, niin
    varmaankin tulevassa."

Niin on, kuiskasi Cécile. Oikeassa olet, Henrik. Näkemiin asti.

Tällä hetkellä Cécile kuuli huudon markiisittaren huoneesta. Hän
lähti juoksemaan sinnepäin ja tapasi käytävässä Aspasia neidin, joka
kalpeana ja vapisevana tuli häntä vastaan.

-- Mitä on tapahtunut? huudahti Cécile.

Mutta Aspasia neiti ei osannut vastata mitään. Silloin Cécile juoksi
isoäitinsä huoneeseen.

Markiisittaren pää oli luisunut tyynyltä, ja toinen käsi riippui
hervotonna vuoteesta.

-- Isoäiti kulta! huudahti Cécile tarttuen hervottomaan käteen.

Käsi oli kylmä.

Cécile nosti pään takaisin vuoteelle ja suuteli sitä kerta toisensa
perästä rukoillen vastausta. Mutta turhaan. Vastausta ei kuulunut, ja
käsi pysyi kylmänä. Markiisitar oli kuollut.

Aspasia neidin ollessa hetkisen ulkona markiisitar oli saanut
halvauksen ja oli jo silloin ollut hengetönnä, kun Cécile, kotiin
tultuaan, oli käynyt hänen huoneessaan ja luullut hänen nukkuvan.

Mutta hän oli kuollut kipua tuntematta, valitusta päästämättä,
liikettä tekemättä; hän oli kuollut, niinkuin hän oli elänytkin,
ajattelematta kuolemaa, yhtä vähän kuin hän oli eläessään elämää
ajatellut. Hän oli kuollut hetkellä, jolloin elämä ensimäisen kerran
oli muuttumaisillaan hänelle raskaaksi ja katkeraksi.

Merkillistä on, että kun sama henkilö yhtä aikaa joutuu kahden
onnettomuuden alaiseksi, auttaa toinen näistä onnettomuuksista häntä
toista kestämään. Cécilekin olisi kenties hetkeä aikaisemmin iäksi
murtunut häntä kohdanneen ensimäisen iskun johdosta, mutta nyt hän
ponnahti pystyyn uuden iskun sattuessa.

Ja mahdollista on sitäpaitsi, että isoäidin kuolema oli hänelle
huojennukseksi, sillä se helpoitti hänelle erään tuuman
toteuttamista, jota hän oli alkanut hautoa saatuaan tiedon Henrikin
kuolemasta.

Kun Aspasia neiti näki, että markiisitar oli kuollut, sanoi hän
surevansa niin suuresti, ettei tahtonut hetkeksikään enää jäädä
taloon.

Cécile nousi isoäitinsä vuoteen äärestä, niissä oli polvillaan
rukoillut, maksoi kamarineitsyelle hänen saatavansa ja kiitti häntä
hänen monista markiisittarelle osoittamistaan palveluksista, joita ei
voinut rahassa arvostella.

Sitten hän kääntyi talonomistajan puoleen pyytäen häntä pitämään
huolta kaikista kuolemantapauksesta johtuvista toimenpiteistä. Tämä
suostui mielellään auttamaan häntä, sillä nuori tyttö, vaikkei hän
juuri lähestynyt ketään, oli siivolla ja hiljaisella käytöksellään
voittanut kaikkien talon asukkaiden rakkauden ja kunnioituksen.

Saatuansa kaikki asiat selville Cécile meni omaan huoneeseensa ja
otti morsiuspukunsa esille. Tämän nähdessään hän vihdoinkin puhkesi
kyyneliin, onneksi kyllä, sillä tuo pidätetty suru oli jo vähällä
hivuttaa tuhkaksi hänen sydämensä. Itkettyään kauan morsiuspuku
pölyillään, suudeltuaan jokaista sen kukkaa, rukoiltuaan taivaalta
rohkeutta ja kuiskattuaan monta kertaa lemmittynsä nimeä hän heitti
vielä kerran hunnun päähänsä ja meni ulos.

Aspasia neidin palkan maksettuaan ei Cécilellä enää ollut rahoja
ollenkaan, ja saadakseen isoäitinsä hautaan hänen täytyi turvautua
viimeiseen keinoon: myydä morsiuspukunsa.

Hän riensi sen kauppiaan luo, joka osti häneltä hänen piirustuksensa,
ja levitteli hänen nähtäväkseen tuon ihmeellisen teoksen, jonka
valmistaminen oli kysynyt niin paljon kärsivällisyyttä, ahkeruutta ja
taitoa. Mutta kauppias kieltäytyi heti ostamasta sitä sanoen, ettei
hän voinut maksaa siitä tarpeeksi suurta hintaa. Muualle oli Cécilen
kääntyminen.

Jo samana iltana Cécile kävi muutamien kauppiaan neuvomien
henkilöiden luona pukua kaupittelemassa, mutta turhaan.

Seuraavana päivänä markiisitar haudattiin. Talonomistaja, joka
luuli, ettei perhe ollut aivan varaton, oli ottanut Cécilen puolesta
suorittaakseen kaikki hautajaismenot.

Sitten Cécile taas lähti matkalle pukuansa kaupittelemaan. Olemme jo
kertoneet kuinka hän, käytyään turhaan monessa paikassa, vihdoinkin
tuli Fernanden luo ja kuinka prinssi, heltyneenä hänen kyynelistään
ja tehdäkseen Fernandelle mieliksi, osti tuon ihmeellisen puvun
maksaen siitä Cécilen vaatiman hinnan.

Rahat saatuaan Cécile kutsui luokseen talonomistajan ja maksoi
hänelle sekä hautajaismenot että vielä suorittamatta jääneen vuokran
sanoen tahtovansa muuttaa pois jo seuraavana päivänä.

Mutta talonomistajan pyynnöistä huolimatta Cécile ei suostunut
ilmoittamaan minne aikoi mennä.

Cécile pysyi sanassaan. Seuraavana päivänä hän katosi talosta teille
tietymättömille.

Jonkun aikaa vielä puhuttiin Cécilen pienessä tuttavapiirissä
hänen katoamisestaan ja ihmeteltiin minne hän oli joutunut. Mutta
vähitellen väsyttiin koko asiaan, ja kun ei Cécileä enää koskaan
kuulunut, joutui hän kokonaan unohduksiin.




XXIII LUKU.

Loppu.


Kolme kuukautta vastakerrottujen tapauksien jälkeen kaunis
kauppalaiva kiiti Antillien saaria kohti kuumalle vyöhykkeelle
ominaisten pasaadituulien purjeita pullistaessa.

Tämä laiva ei ollut muu kuin vanha tuttavamme Anna-Bell, joka
täydessä lastissa purjehti Lontoosta Guadeloupea kohti.

Se oli jo ollut kaksi viikkoa matkalla, kun viiden aikaan
iltapäivällä vahtia toimittava laivamies kaikuvalla äänellä ilmoitti:

-- Maata näkyvissä.

Tämä huuto, joka aina tekee yhtä valtavan vaikutuksen niin hyvin
matkustajiin kuin laivamiehiinkin, houkutteli heti kaikki kannelle.

Matkustajien joukossa oli nuori yhdeksäntoista tai kahdenkymmenen
ikäinen tyttö, joka vilkkaasti lähestyi luotsia sanoen:

-- Hyvä Samuel, pettivätkö korvani, vai onko maata todellakin
näkyvissä?

Samuel otti lakin päästään ja vastasi:

-- Olette kuullut oikein, neiti Cécile. Maata on todellakin näkyvissä.

-- Mitä maata se on? kysyi nuori tyttö.

-- Azorit, vastasi luotsi.

-- Vihdoinkin! huokasi nuori tyttö, vajoten hetkeksi ajatuksiin,
katse kaukana ja surunvoittoinen hymy huulilla. Sitten kääntyen
uudestaan luotsin puoleen hän jatkoi:

-- Lupasittehan näyttää minulle sen paikan, missä Henrikin ruumis
heitettiin mereen, eikö totta, Samuel?

-- Lupasin kyllä ja sanassani pysyn, kun niin pitkälle joudumme.

-- Onko sinne vielä pitkälti?

-- Noin neljäkymmentä meripenikulmaa.

-- Noin neljän tunnin kuluttua siis kuljemme siitä ohitse?

-- Niin, ja aivan samasta paikasta. Luulisinpä melkein, että laiva
tietää tiensä ja ettei se tahdo askeltakaan siitä poiketa.

-- Tiedätte varmaan, ettette erehdy?

-- Tiedän kyllä, neiti. Se kyllä näkyy saarien asemasta, ja yö on
kirkas, niin että voitte olla aivan huoletta.

-- Hyvä on, Samuel. Kutsukaa minua puoli tuntia ennen paikalle
saapumistamme.

-- Kutsun kyllä, vastasi merimies.

Nuori tyttö sanoi hyvästi ja palasi kannen alle kadoten hyttiinsä.

Tuntia myöhemmin päivälliskello soi. Matkustajat riensivät
ruokasaliin. Cécile yksin ei tullut. Mutta sitä tuskin kukaan
huomasi, sillä hänet nähtiin harvoin pöydässä muitten kanssa.
Kapteeni lähetti kysymään, tahtoiko hän päivällistä omaan hyttiinsä,
mutta hän vastasi, ettei häntä haluttanut syödä. Laiva kiiti yhä
eteenpäin voimakkaan tuulen ajamana kulkien kymmenen solmunväliä
tunnissa, joten lähestyttiin nopeasti Azoreja. Matkustajat olivat
jo nousseet pöydästä ja kävelivät nyt kannella nauttien illan
viileydestä.

Kapteeni John Dickins ja luutnantti Edvard Thomson seisoivat puhellen
komentosillalla, katse kiinnitettynä merestä kohoavaan saariryhmään.
Samuel seisoi entisellä paikallaan peräsimen tankoon nojautuneena,
syviin mietteisiin vaipuneena. Aika-ajoin upseerit katsahtivat häneen
ja vihdoin he alkoivat häntä puhutella.

-- Eikö totta, Samuel, hän se on?

-- Puhutteko hänestä, josta Henrik herra aina minulle kertoi.

-- Niin, hänestä, jota sanoitte Cécileksi.

-- Hän se on, vastasi luotsi.

-- Näettekö nyt, Edvard, että olin oikeassa? sanoi kapteeni.

-- Mitä hänellä on Guadeloupessa tekemistä? kysyi luutnantti.

-- No, onko se nyt sitten niin ihmeellistä? vastasi Samuel. -- Olihan
Henrik herralla Guadeloupessa setä, joka kuuluu olevan äärettömän
rikas. Hänen luokseen hän kai menee.

Upseerit lähtivät uudelleen liikkeelle, ja Samuel jäi yksin.

Illan tunnit kuluivat toinen toisensa perästä. Matkustajille
tarjottiin teetä kannella, ja Cécileltä käskettiin kysyä, eikö
häntäkin haluttanut ottaa jotakin.

Mutta hän vastasi nytkin, ettei hänen ollut nälkä.

Näillä seuduilla päivä äkkiä sammuu, niin että jo kahdeksan aikaan on
pilkkosen pimeä.

Jo yhdeksän aikaan kaikki matkustajat olivat kadonneet kannelta
ja menneet levolle. Luotsi ja ensimäinen perämies yksin jäivät,
valvomaan laivan tasaista kulkua. Suurina, synkkinä siipinä purjeet
paisuivat pimeässä.

Puoli yhdeksän aikaan kuu nousi Azorien takaa kylväen hopeitansa
meren kuohuville laineille. Saariryhmä kuvastui nyt selvästi
taivaanrannalla pitkänä, mustana juovana.

Alettiin jo lähestyä sitä paikkaa, missä Henrikin ruumis oli heitetty
mereen. Samuel muisti lupauksensa ja käski kutsua Cécilen.

Nuori tyttö tuli heti kannelle. Hän oli muuttanut pukua ollen nyt
aivan valkoisiin puettu, huntu päässä niinkuin morsiamella.

Samuel katseli häntä ihmetellen. Valkea morsiuspuku valtamerellä
keinuvalla laivalla ja keskellä pimeätä yötä teki laivamieheen oudon
vaikutuksen.

-- Olemme siis jo lähellä, Samuel? kysyi nuori tyttö.

-- Olemme, neiti. Puolen tunnin päästä joudumme sinne.

-- Ja paikan tunnette, aivanko varmaan?

-- Ei ole epäilemistäkään. Vaikka olisin kapteenin koneita käyttänyt,
niin en olisi varmempi.

-- En ole kysynyt teiltä mitään Henrikin viimeisistä hetkistä,
Samuel, mutta tänä iltana haluaisin tietää minkälainen hänen
kuolemansa oli.

-- Mitä me siitä puhumme, neiti Cécile. Siitä vain joudutte pahalle
mielelle, ja minä tulen teille vastenmieliseksi.

-- Jos Jenny olisi kuollut, Samuel, kaukana luotanne, ettekö silloin
haluaisi kuulla yksityiskohtia myöten hänen kuolemastaan ja ettekö
olisi kiitollinen sille, joka teille antaisi noita tietoja?

-- Tietysti olisin. Suurelta lohdutukselta se tuntuisi.

-- Näettekös nyt, Samuel. Armotonta olisi kieltää minulta noita
tietoja.

-- Enhän minä toki kielläkään, neiti kulta. Pidinhän niin paljon
Henrik herrasta, sillä hän oli aina niin ystävällinen ja hyvä minulle
ja antoipa minulle vielä 3,000 frangia kodin perustamista varten,
niin että saatoin mennä Jennyn kanssa naimisiin. Häntä minun tulee
kiittää nykyisestä onnestani.

-- Henrik parka! kuiskasi Cécile. -- Hänellä oli niin hyvä sydän.

-- Kun herra Smith, lääketieteen kandidaatti, tuli minulle sanomaan,
että Henrik herra oli kipeä, panin heti erään laivamiehen sijaani
ja menin häntä katsomaan. Voi surkeutta! Edellisenä iltana hän oli
ollut hiukan pahoinvointinen, mutta yöllä kuume oli kohonnut, ja
kun minä menin hänen luokseen, oli hän jo houreissa. Mutta keskellä
houreitaan, neiti, hän tunsi minut ja alkoi puhua minulle teistä,
sillä teidän kuvanne, neiti, teidän kuvanne oli ainoa valokohta hänen
sekavissa unelmissaan.

-- Hyvä Jumala! kuiskasi Cécile kyynelsilmin.

-- Niin, ja sitten hän puhui pienestä englantilaisesta kodista ja
puutarhan kukista ja Boulognesta. Ja morsiuspuvun hän mainitsi ja
kuolinvaatteen, jonka te valmistitte kääreiksi teille kummallekin.

-- Henrik parka! Totta hän puhui.

-- Jo ensi hetkestä lähtien minä ymmärsin, että hän oli hukassa.
Olinhan nähnyt niin monen miehen kuolevan samaan tautiin. Keltakuume
ei hevillä päästä kynsistään. Eikä kukaan tahtonut häntä hoitaa,
sillä kaikki pelkäsivät tartuntaa, ikäänkuin hänessä olisi ollut
rutto. Ja senpätähden sanoin itsekseni: "Samuel, poikani, hädässä
ystävä tutaan; sinun on nyt ryhdyttävä toimeen." Menin kapteenin
puheille ja sanoin: "Herra kapteeni, pankaa toinen mies minun
paikalleni, sillä minun on nyt oltava Henrik herran vuoteen vieressä,
josta en hievahda, ennenkuin hän kuolee, poika parka."

-- Kiitos Samuel! sanoi Cécile puristaen laivamiehen karkeaa kättä.

-- Kapteeni hiukan esteli, sillä niinkuin tiedätte on keltakuume
hyvin tarttuva tauti, ja hän pelkäsi minun puolestani. Olen näet
luotettava luotsi. Mutta minä sanoin hänelle: "Älkäähän joutavia,
herra kapteeni, olemmehan jo niin monta kertaa kulkeneet tätä tietä,
että lapsikin ummessa silmin osaisi Plymouthiin takaisin. Tahdon vain
sanoa teille, että jos minäkin vuorostani saan taudin ja kuolen, niin
minulla on laukussani kolmetuhatta frangia rahoja, Henrik herran
antamia. Niistä teidän tulee antaa toinen puoli vanhalle äidilleni,
toinen Jennylle." -- "Hyvä on, poikani", sanoi hän silloin. "Mene
minne sydämesi käskee, äläkä pelkää! Jumala ei hylkää."

Cécile päästi huokauksen ja nosti katseensa taivaaseen.

-- Olin ollut vain puoli tuntia poissa, ja jo tällä ajalla Henrik
herran tila oli käynyt paljon huonommaksi. Hän ei enää oikein
tuntenutkaan minua. Kuume oli hirvittävän kova. Lakkaamatta hän
sanoi: "Minä hengitän tulta. Miksikä minun täytyy hengittää tulta?"
Ja sitten hän tahtoi juoda. Teistä hän alati puhui, neiti Cécile.
Hänet muka tahdottiin eroittaa teistä, mutta turhaa vaivaa! Olittehan
te hänen vaimonsa ja kyllä kai te hänet löydätte vaikka mistä
piilosta.

-- Hän oli oikeassa, Samuel.

-- Yö kului sillä tavalla. Koetin karkoittaa hänestä polttavan
kuumeen houreet ja lohduttaa häntä puhumalla teistä, ja huomasin
selvään, että vaikkei hän enää minua tuntenut, säpsähti hän joka
kerta, kun mainitsin nimenne. Lääkäri kävi vähänväliä hänen
luonaan, iski häneltä suonta ja pani sinappihauteita, mutta yhä
vain päätänsä pudistaen. Nähtävästi hän teki tehtävänsä vain
velvollisuudentunteesta, sillä näkihän hänkin, ettei enää voinut
odottaa parantumista. Kolmannen päivän aamuna kuume alkoi lauhtua,
mutta vieden elämän muassaan. Kuumeen kestäessä olin tuskin jaksanut
pitää häntä vuoteessa, sillä hän pyrki yhtämittaa sängystään
päästäkseen teidän luoksenne. Mutta kuumeen lauhduttua olisin
pikkusormellani voinut estää häntä liikkumasta. Sillä nähkääs, neiti
Cécile, syy ei ollut hänen heikkoudessaan eikä minun väkevyydessäni;
kuolema siinä oli mahtisanansa sanonut.

-- Hyvä jumala, sanoi Cécile, anna minulle anteeksi!

Samuel luuli kuulleensa väärin ja jatkoi:

-- Heikkous yhä lisääntyi. Pari kertaa häntä vielä, puistatti niin
kovasti, että olisi voinut, luulla hengen palaavan, mutta niin ei
ollut. Päinvastoin jäähyväisensä sielu sanoi ruumiille, ja viisi
minuuttia vaille kolme hän veti viimeisen henkäyksensä. Näen hänet
vieläkin edessäni, neiti, yhtä hyvin kuin näen teidät tuossa. Hän
nousi istualleen, katsoi terävästi ympärilleen, mainitsi teitä
nimeltä ja kaatui vuoteelleen. Häntä ei enää ollut.

-- Entä sitten, Samuel, entä sitten?

-- No niin, sitten neiti... Juhlamenot eivät laivassa ole pitkiä,
varsinkaan jos sairas on kuollut tarttuvaan tautiin. Pidin peiliä
hänen suunsa edessä nähdäkseni, vieläkö hänessä oli henkeä. Ja kun
ei ollut, niin mitä sitten... Menin kapteenille ilmoittamaan, että
kaikki oli lopussa.

-- Hyvä Jumala, kuiskasi toisen kerran Cécile, annathan minulle
anteeksi?

-- "No niin", sanoi kapteeni, "koska hän on kuollut, niin sinun
täytyy tulla pöytäkirjaa laatimaan meidän kanssamme ja sitten saat
asettua entiselle paikallesi." -- "Anteeksi herra kapteeni", sanoin
minä, "mutta tehtäväni ei ole vielä lopussa. Täytyyhän poloinen toki
verhota purjekankaaseen, vaikka hän onkin vain tavallinen matkustaja.
Eihän häntä käy mereen heittäminen niinkuin koiraa." -- "Olet
oikeassa", sanoi kapteeni, "mutta se on tehtävä kiireesti." Vastasin
päätäni nyökyttämällä ja ryhdyin heti työhön, sillä laivamiehet
tahtoivat päästä ruumiista vapaaksi niin pian kuin suinkin. Enkä
minä siinä kauan viipynytkään. Kun tulin kapteenille sanomaan, että
ruumis oli kääritty, niin hän kysyi: "Oletko sitonut kuulan hänen
jalkaansa?" -- "Olen, kaksikin", vastasin minä, "säästäväisyys ei
ole paikallaan, kun on ystävistä kysymys." -- "Oikein teit", sanoi
kapteeni. "Nostettakoon nyt ruumis kannelle." Otin sen syliini ja
kannoin kannelle. Siinä se pantiin laudalle. Kapteeni, joka on
Irlannista kotoisin ja siis katolilainen, luki muutamia rukouksia;
sitten lauta nostettiin laivan partaalle ja kallistettiin, niin että
ruumis luisui mereen. Ja siihen se upposi. Eikä siitä ole sen enempää
sanomista.

-- Kiitos, hyvä Samuel, kiitos! Mutta nyt kai jo kohta olemme siinä
paikassa, missä hänet heitettiin mereen?

-- Olemme kyllä, neiti, aivan heti, viiden minuutin päästä, kun
kokkapuumme tähtää suoraan tuon lähimmän saaren suureen palmuun.

-- Ja mistä paikasta ruumis heitettiin?

-- Paapuurilta. Odottakaahan, tuosta ette voi nähdä paikkaa, sillä
pääpurje on edessä, portaitten ja mesaanivanttien väliltä.

-- Hyvä on, sanoi Cécile.

Hän meni määrättyä paikkaa kohden ja katosi pääpurjeen taa.

-- Neiti parka, sanoi Samuel.

-- Kun joudumme siihen paikkaan, Samuel, sanoi Cécile, niin
sanottehan minulle.

-- Olkaa huoletta, neiti, kyllä minä sanon.

Samuel kumartui katsoakseen pääpurjeen alitse. Hän näki Cécilen
rukoilevan polvillaan. Kului tuskin viisi minuuttia, ennenkuin
Samuel, joka piti lähimäisen saaren suurta palmua silmällä, huomasi
sen olevan aivan kokkapuun edessä.

-- Tässä on paikka! huusi hän.

-- Jo tulen, Henrik! vastasi purjeen toiselta puolen Cécilen ääni.

Ja samassa kuului vedestä kumea pulahdus ikäänkuin raskaan esineen
pudotessa.

-- Putosiko kuka mereen! kuului vuoroaan suorittavan ensimäisen
perämiehen huuto.

Samuel hypähti paikaltaan, päästi tangon käsistään, riensi
mesaanivanttien luo ja katsoi veteen. Vanavedessä hän näki
välkähtävän valkean esineen, joka kohottuaan hetkeksi pinnalle upposi
syvyyteen ja katosi.

-- Senkö tähden siis, sanoi Samuel tarttuen uudestaan peräsimen
tankoon, senkö tähden hän siis pyysi Jumalalta anteeksi?

Anna-Bell jatkoi matkaansa ja saapui, oltuansa vielä kahdeksantoista
päivää merellä, onnellisesti Pointe-à-Pîtreen.












*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK MORSIUSPUKU ***


    

Updated editions will replace the previous one—the old editions will
be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright
law means that no one owns a United States copyright in these works,
so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United
States without permission and without paying copyright
royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part
of this license, apply to copying and distributing Project
Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™
concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark,
and may not be used if you charge for an eBook, except by following
the terms of the trademark license, including paying royalties for use
of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for
copies of this eBook, complying with the trademark license is very
easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation
of derivative works, reports, performances and research. Project
Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may
do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected
by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark
license, especially commercial redistribution.


START: FULL LICENSE

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free
distribution of electronic works, by using or distributing this work
(or any other work associated in any way with the phrase “Project
Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full
Project Gutenberg™ License available with this file or online at
www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™
electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™
electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to
and accept all the terms of this license and intellectual property
(trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all
the terms of this agreement, you must cease using and return or
destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your
possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a
Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound
by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person
or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be
used on or associated in any way with an electronic work by people who
agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few
things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works
even without complying with the full terms of this agreement. See
paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project
Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this
agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™
electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the
Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection
of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual
works in the collection are in the public domain in the United
States. If an individual work is unprotected by copyright law in the
United States and you are located in the United States, we do not
claim a right to prevent you from copying, distributing, performing,
displaying or creating derivative works based on the work as long as
all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope
that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting
free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™
works in compliance with the terms of this agreement for keeping the
Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily
comply with the terms of this agreement by keeping this work in the
same format with its attached full Project Gutenberg™ License when
you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern
what you can do with this work. Copyright laws in most countries are
in a constant state of change. If you are outside the United States,
check the laws of your country in addition to the terms of this
agreement before downloading, copying, displaying, performing,
distributing or creating derivative works based on this work or any
other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no
representations concerning the copyright status of any work in any
country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other
immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear
prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work
on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the
phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed,
performed, viewed, copied or distributed:

    This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most
    other parts of the world at no cost and with almost no restrictions
    whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms
    of the Project Gutenberg License included with this eBook or online
    at www.gutenberg.org. If you
    are not located in the United States, you will have to check the laws
    of the country where you are located before using this eBook.
  
1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is
derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not
contain a notice indicating that it is posted with permission of the
copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in
the United States without paying any fees or charges. If you are
redistributing or providing access to a work with the phrase “Project
Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply
either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or
obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™
trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted
with the permission of the copyright holder, your use and distribution
must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any
additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms
will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works
posted with the permission of the copyright holder found at the
beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™
License terms from this work, or any files containing a part of this
work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this
electronic work, or any part of this electronic work, without
prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with
active links or immediate access to the full terms of the Project
Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary,
compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including
any word processing or hypertext form. However, if you provide access
to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format
other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official
version posted on the official Project Gutenberg™ website
(www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense
to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means
of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain
Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the
full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying,
performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works
unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing
access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works
provided that:

    • You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from
        the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method
        you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed
        to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has
        agreed to donate royalties under this paragraph to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid
        within 60 days following each date on which you prepare (or are
        legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty
        payments should be clearly marked as such and sent to the Project
        Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in
        Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg
        Literary Archive Foundation.”
    
    • You provide a full refund of any money paid by a user who notifies
        you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he
        does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™
        License. You must require such a user to return or destroy all
        copies of the works possessed in a physical medium and discontinue
        all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™
        works.
    
    • You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of
        any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the
        electronic work is discovered and reported to you within 90 days of
        receipt of the work.
    
    • You comply with all other terms of this agreement for free
        distribution of Project Gutenberg™ works.
    

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project
Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than
are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing
from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of
the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set
forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable
effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread
works not protected by U.S. copyright law in creating the Project
Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™
electronic works, and the medium on which they may be stored, may
contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate
or corrupt data, transcription errors, a copyright or other
intellectual property infringement, a defective or damaged disk or
other medium, a computer virus, or computer codes that damage or
cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right
of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project
Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project
Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all
liability to you for damages, costs and expenses, including legal
fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT
LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE
PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE
TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE
LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR
INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH
DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a
defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can
receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a
written explanation to the person you received the work from. If you
received the work on a physical medium, you must return the medium
with your written explanation. The person or entity that provided you
with the defective work may elect to provide a replacement copy in
lieu of a refund. If you received the work electronically, the person
or entity providing it to you may choose to give you a second
opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If
the second copy is also defective, you may demand a refund in writing
without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth
in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO
OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT
LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied
warranties or the exclusion or limitation of certain types of
damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement
violates the law of the state applicable to this agreement, the
agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or
limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or
unenforceability of any provision of this agreement shall not void the
remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the
trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone
providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in
accordance with this agreement, and any volunteers associated with the
production, promotion and distribution of Project Gutenberg™
electronic works, harmless from all liability, costs and expenses,
including legal fees, that arise directly or indirectly from any of
the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this
or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or
additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any
Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of
electronic works in formats readable by the widest variety of
computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It
exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations
from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the
assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s
goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will
remain freely available for generations to come. In 2001, the Project
Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure
and permanent future for Project Gutenberg™ and future
generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see
Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit
501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the
state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal
Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification
number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by
U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West,
Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up
to date contact information can be found at the Foundation’s website
and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg
Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread
public support and donations to carry out its mission of
increasing the number of public domain and licensed works that can be
freely distributed in machine-readable form accessible by the widest
array of equipment including outdated equipment. Many small donations
($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt
status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating
charities and charitable donations in all 50 states of the United
States. Compliance requirements are not uniform and it takes a
considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up
with these requirements. We do not solicit donations in locations
where we have not received written confirmation of compliance. To SEND
DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state
visit www.gutenberg.org/donate.

While we cannot and do not solicit contributions from states where we
have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition
against accepting unsolicited donations from donors in such states who
approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make
any statements concerning tax treatment of donations received from
outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation
methods and addresses. Donations are accepted in a number of other
ways including checks, online payments and credit card donations. To
donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project
Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be
freely shared with anyone. For forty years, he produced and
distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of
volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed
editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in
the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not
necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper
edition.

Most people start at our website which has the main PG search
facility: www.gutenberg.org.

This website includes information about Project Gutenberg™,
including how to make donations to the Project Gutenberg Literary
Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to
subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.