Title : Laurette eli Punainen sinetti
Author : Alfred de Vigny
Release date : July 2, 2017 [eBook #55030]
Language : Finnish
Credits : Produced by Tapio Riikonen
Produced by Tapio Riikonen
Kirj.
Alfred De Vigny
Suomennos
WSOY, Porvoo, 1911.
Artoisin ja Flanderin välinen valtatie on pitkä ja alakuloinen. Se kohoaa suorana viivana ilman puita ja ojia aukealla tasankomaalla, jota alati peittää keltainen lieju. Maaliskuussa 1815 taivalsin tuota tietä ja kohtasin siellä sellaista, jota senjälkeen en ole unohtanut.
Olin yksin, ratsain, minulla oli muhkea sininen viitta, punainen takki, musta kypärä, pistooleja ja suuri sapeli; marssiessamme oli jo neljä päivää ja neljä yötä satanut taivaan täydeltä, ja mieleeni muistuu, kuinka minä sydämeni pohjasta lauloin Jocondea. Olin niin nuori! — Kuninkaan henkivartiasto oli v. 1814 täydennetty lapsilla ja vanhuksilla; keisarihallitus näytti hävittäneen ja surmanneen miehet.
Toverini olivat ehtineet edelleni samalla tiellä, he seurasivat kuningas Ludvig XVIII:ta, pohjoisella taivaanrannalla saatoin erottaa heidän siniset viittansa ja punaiset takkinsa; Bonaparten keihäsmiehet, jotka askel askeleelta vakoilivat ja seurasivat paluutamme, näyttäytyivät tuon tuostakin toisella taivaanrannalla kolmivärisine lippuineen. Hevoseni oli kadottanut kengän, ja senvuoksi olin jäänyt jälkeen: eläin oli nuori ja vahva ja minä hoputin sitä saavuttaakseni osastoni; se lähti nelistämään. Asetin käteni kullalla kirjaillulle miekankahvalle; kuulin sapelini rautaisen huotran lyövän satulanjalustimeen, tunsin itseni sangen uljaaksi ja täysin onnelliseksi.
Satoi lakkaamatta, ja minä lauloin lakkaamatta. Pian kuitenkin vaikenin kyllästyneenä omaan ääneeni enkä enää kuullut kuin sateen rapinan ja hevoseni kavioitten kapseen liejuisella tiellä. Tie ei ollut kivitettyä; se alkoi vajottaa, ja minun täytyi laskeutua kävelemään. Suuret saappaani olivat ulkoapäin paksun keltaisen liejukerroksen peitossa, ja sadevesi tunkeutui niitten sisään. Katselin ihkasen uusia kullattuja olkalappujani, jotka olivat olleet onneni ja ylpeyteni; sade oli ne turmellut; se suretti minua.
Hevoseni kulki allapäin, ja minä tein kuten sekin; vaivuin ajatuksiini, ja ensi kerran välähti mieleeni kysymys, minne oikeastaan matkasin. Siitä en ollut vähääkään selvillä, mutta se ei kauvaa minua vaivannut: Olin varma siitä, että missä väkeni oli, siellä oli minunkin velvollisuus olla. Sydämessäni vallitsi syvä, järkkymätön rauha, ja minä luin sen tuon ihmeellisen velvollisuudentunteen ansioksi, koettaen samalla selittää sitä itselleni. Nähdessäni, kuinka lukemattomat ihmiset ilolla ottivat kantaakseen ennen aavistamattomia vaivoja, kuinka moni onnellista elämää viettävä mies oli ylpeästi hyljännyt varman tulevaisuuden, ja tuntiessani itse kohdaltani tuota ihmeellistä tyydytystä, jonka ihmiselle antaa vakaumus kunnian vaatimusten tinkimättömyydestä, käsitin, että täydellinen itsensä unohtaminen oli helpompaa ja yleisempää kuin luullaankaan.
Aloin ajatella, eikö tuollainen itsensä unohtaminen perimmältään ollut myötäsyntyistä ihmisessä; mitä oikeastaan oli tuo tarve totella ja jättää tahtonsa kuin raskaan ja vaivaloisen taakan toisiin käsiin; mistä johtui sellainen onnen tunne, kun tuosta taakasta on vapautunut, ja miksi inhimillinen ylpeys ei milloinkaan noussut kapinaan. Näin kaikkialla tämän salaisen vaiston liittävän ihmisiä lujiksi yhdyskunniksi, mutta en missään nähnyt niin täydellistä ja kauheata toimialasta, tavoista, toiveista ja melkeinpä ajatuksistakin luopumista kuin armeijassa. Näin kaikkialla muualla vastustuksen mahdolliseksi, jopa yleiseksikin, sillä kansalaisen lainkuuliaisuus on aina kuitenkin selvänäköistä ja harkittua, ja sillä on rajansa. Yksinpä naisenkin lempeä alistuvaisuus nousee kapinaan, jos häntä tahdotaan pakottaa pahaan, ja laki suo hänelle turvaa; mutta sotilaan kuuliaisuus, samalla kertaa sekä aktiivinen että passiivinen, ottaa vastaan määräykset ja panee ne toimeen iskien sokeasti kuin antiikin kohtalo. Ajattelin tätä sotilaan peräymätöntä, ehdotonta kuuliaisuutta, joka joskus voi vaatia julmia tekoja, sen kaikkiin mahdollisiin seurauksiin saakka.
Näitä mietin astuessani yhtä jalkaa hevoseni kanssa ja nähdessäni tien yhä jatkuvan ilman puita ja taloja sekä leikkaavan tasankoa taivaanrantaan saakka kuin keltainen juova harmaalla kankaalla. Silloin tällöin tuo kostea juova sekaantui kosteaan maahan, ja kun päivä vähän selkeni, saaden surullisen seudun kirkastumaan, olin kuin kulkemassa keskellä liejumerta uiskentelevaa savijuovaa pitkin.
Silmäillessäni tarkkaavasti tien keltaista juovaa, huomasin siinä, noin neljännespenikulman päässä pienen mustan, liikkuvan pisteen. Se ilahutti minua, olihan siellä joku ihminen. En enää kääntänyt siitä silmiäni. Näin, että tuo musta piste kulki kuten minäkin Lilleä kohti ja että se liikkui epätasaisesti, josta saatoin päättää kulun vaivaloiseksi. Kiirehdin askeleitani saaden välimatkan lyhenemään itseni ja esineen välillä, joka piteni hieman ja kasvoi silmissäni. Aloin taas ajaa juosten, päästyäni kovemmalle maaperälle, ja vihdoin olin näkevinäni eräänkaltaiset pienet mustat vaunut. Koska minun oli nälkä, toivoin, että ne olisivat sotaravintoloitsijan vaunut, ja pitäen hevostani veneenä, koetin saada sen kaikki voimat liikkeelle saavuttaaksemme pian tuon onnensaaren tässä meressä, johon hevosparka usein vaipui vatsaa myöten.
Sadan askeleen päästä erotin selvästi pienet vaunut, joita peitti kolme vannetta ja musta vahakangas. Ne muistuttivat pientä, pyörille asetettua kehtoa. Pyörät tarttuivat akselia myöten liejuun; jalan kulkeva mies talutti vaivaloisesti ohjista pientä muulia, joka veti vaunuja. Lähestyin häntä ja katselin häntä tarkkaavaisesti.
Mies oli noin viisikymmenvuotias, valkeaviiksinen, suuri ja väkevä sekä kumaraharteinen kuten vanhat jalkaväenupseerit, jotka ovat kantaneet reppua selässään. Hänellä oli jalkaväenupseerin univormu, ja kuluneen, lyhyen, sinisen viitan alta vilahteli pataljoonapäällikön olkanauha. Hänen kasvonsa olivat karkeat, mutta hyvät, jommoisia usein näkee armeijassa. Hän katsoi minuun syrjästä suurten kulmakarvojensa alta, ja sieppasi nopeasti ajopelistään pyssyn, jonka latasi toisella puolen muuliaan, käyttäen sitä ikäänkuin linnoituksena. Huomattuani hänen valkean kokardinsa, näytin punaisen pukuni hihaa, ja hän pani pyssyn takaisin vaunuihin, sanoen: — Ah, sehän on eri asia, luulin teitä yhdeksi noista jäniksistä, joita juoksee kintereillämme. Tahdotteko ryypyn?
— Mielelläni, sanoin, käyden lähemmäksi, siitä on jo kokonainen vuorokausi, kun viimeksi join.
Hänellä oli povellaan pullon muotoiseksi veistetty kokospähkinä, jossa oli ahdas hopeakaula ja josta hän näytti olevan sangen ylpeä. Hän ojensi sen minulle; juotuani siitä suurella nautinnolla siemauksen huonoa viiniä, annoin astian ukolle takaisin.
— Kuninkaan terveydeksi! sanoi hän juodessaan; hän on tehnyt minusta kunnialegioonan upseerin, ja on oikeus ja kohtuus, että seuraan häntä rajalle saakka. Tuhat tulimmaista, koska minulla ei ole kuin olkalaput elääkseni, seuraan pataljoonaani, se on velvollisuuteni.
Puhuen tällä tavalla kuin itsekseen, hän taas hoputti pienen muulinsa kulkemaan, sanoen ettei meillä ollut aikaa hukattavana, ja koska olin samaa mieltä, jatkoin matkaani parin askeleen päässä hänestä. Katselin häntä yhä tekemättä kysymyksiä, sillä en ole koskaan pitänyt meidän kesken niin yleisestä turhasta lörpöttelemisestä. Kuljimme noin neljännespeninkulman virkkaamatta sanaakaan. Kun hän sitten pysähtyi antaakseen muulinsa levätä, pysähdyin minäkin, koettaen poistaa veden ratsusaappaistani, joissa jalkani olivat olleet kuin vesisäiliössä.
— Saappaanne alkavat painaa, sanoi hän.
— En ole neljään yöhön vetänyt niitä jaloistani, vastasin.
— Pyh, viikon päästä ette ajattelekaan niitä enää, sanoi hän käheällä äänellään. — Tiedättekö, mitä minulla on vaunuissa?
— En, vastasin.
— Siellä on muuan nainen.
Vastasin: Ah! — suurestikaan hämmästymättä ja aloin taas hiljalleen kulkea. Hän seurasi minua.
— Nuo viheliäiset rattaat eivät ole maksaneet minulle paljoa, jatkoi hän, eikä muulikaan; mutta siinä on kaikki, mitä tarvitsen, vaikkakin tämä tie on hieman liian pitkä.
Tarjosin hänelle ratsuani, kun hän väsyy, ja kun en puhunut kuin vakavasti ja arvonannolla hänen ajopeleistään, joitten naurettavuutta hän pelkäsi, hän yhtäkkiä näytti rauhottuvan ja lähestyen satulanjalustintani, taputti polveani sanoen: Tehän näytätte olevan hyvä poika, vaikka kuuluttekin punaiseen komppaniaan.
Ymmärsin hänen äänestään, hänen tuolla tavalla puhuessaan punaisesta komppaniasta, miten paljon katkeria ennakkoluuloja ylempien upseerien loistelias elämä ja arvo-asteet olivat armeijassa herättäneet.
— Kuitenkaan, lisäsi hän, en ota vastaan tarjoustanne, koska en osaa ratsastaa, ja koska se ei kuulu minun tehtäviini.
— Mutta, päällikkö, ylempien upseerienhan — kuten teidän, täytyy osata.
— Niin kerran vuodessa tarkastuksessa ja vuokrahevosella. Minä olen ollut merimies ja sitten jalkamies, minä en osaa ratsastaa.
Hän kulki parikymmentä askelta heittäen minuun silloin tällöin syrjäsilmäyksen kuin kysymystä odottaen, mutta kun ei sitä kuulunut, jatkoi hän:
— Kautta kunniani — te ette ole utelias; tuon, minkä sanoin, pitäisi kummastuttaa teitä.
— Kummastelen yleensä sangen vähän, vastasin.
— Oi, mutta jos kertoisin teille, minkävuoksi olen jättänyt meren, niin saisimme nähdä.
— No, vastasin, miksi ette ryhdy asiaan. Se lämmittäisi teitä ja saisi minun unohtamaan olevani läpimärkä sateesta.
Kunnon vanhus valmistautui juhlallisesti puhumaan, huvitettuna kuin lapsi. Hän pani vahakankaalla päällystetyn sotilaslakin päähänsä ja kohautti olkapäitään tavalla, jota ei omaa kuin jalkaväessä palvellut henkilö; tuollaisella liikkeellä kohottaa jalkamies reppuaan ylemmäksi ikäänkuin keventääkseen sen painoa ja se jää perinnäiseksi tavaksi upseerille. Tämän suonenvedontapaisen liikkeen jälkeen hän vielä joi kulauksen viiniä kokospähkinästään, potkaisi muuliaan rohkaisevasti vatsaan ja alotti:
— Ensinnäkin, lapseni, voitte tietää minun syntyneen Brestissä; isäni palvellessa kaartissa jouduin ikäänkuin rykmentin lapseksi ja ansaitsin yhdeksännestä ikävuodestani saakka puolet määrätystä palkka- ja ruoka-osuudesta. Mutta koska rakastin merta, niin eräänä kauniina yönä ollessani lomalla Brestissä piilouduin Intiaan lähtevän kauppalaivan lastiruumaan, minua ei huomattu ennenkuin aavalla merellä, ja kapteeni teki minusta mieluummin laivapojan kuin viskasi minut mereen. Vallankumouksen alkaessa olin urani uurtanut ja tullut vuorostani pienen, verrattain kunnollisen kauppalaivan kapteeniksi kynnettyäni merta neljätoista vuotta. Koska kuninkaallinen laivasto yht'äkkiä oli karistunut putipuhtaaksi upseereista, otettiin palvelukseen kauppalaivaston kapteeneita. Olin harjottanut hieman merirosvon ammattia, josta saatan myöhemmin kertoa: minulle annettiin Marat-nimisen sota-aluksen johto.
Fructidor-kuun 28 päivänä 1797 sain määräyksen valmistautua purjehtimaan Cayenneen. Minun tuli viedä sinne kuusikymmentä sotilasta ja eräs maanpakolainen, joka oli jäänyt niistä sadastayhdeksästäkymmenestäkolmesta, jotka la Decade-niminen fregatti muutamia päiviä sitten oli saanut kuljetettavakseen. Minun oli käsketty kohdella tuota henkilöä hyvin, ja direktorihallitukselta saamani ensimäisen kirjeen sisällä oli toinen, neljällä punaisella sinetillä sulettu, joista yksi oli keskessä ja suunnattoman suuri. Minut oli kielletty avaamasta tuota kirjettä ennen ensimäistä pohjoista leveys- ja kahdettakymmenettäseitsemättä pituusastetta, jotka ovat noin päiväntasaajan seutuvilla.
Tuo suuri kirje oli ihmeellisen näköinen. Se oli pitkä ja niin huolellisesti sulettu, etten kulmakohdistakaan päässyt sinne kurkistamaan; en myöskään kuoren läpi saattanut mitään lukea. En ole taikauskoinen, mutta kirje pelotti minua. Vein sen huoneeseeni pienen vuoteeni viereisellä seinällä riippuvan englantilaisen seinäkellon lasin taakse. Se vuode oli oikea merimiehen vuode — tiedättehän ne. Mutta mitä puhunkaan: te olette korkeintaan kuusitoistavuotias, ettekä ole voinut sellaista nähdä.
Vähääkään liioittelematta voi sanoa, että kuningattaren huone tuskin lienee yhtä täydellisesti varustettu kuin merimiehen. Joka esineellä on oma pikku paikkansa ja naulansa. Ei mikään heilu. Laiva saattaa keinua niin paljon kuin tahtoo, minkään sen vuoksi joutumatta epäkuntoon. Huonekalut ovat vartavasten laivan ja sen huoneen muodon mukaan tehtyjä, johon ne aijotaan sijottaa. Vuoteenani oli arkku. Kun sen avasi, saattoi siellä nukkua; suljettuna se kävi sohvasta, ja minä polttelin siinä piippuani. Joskus käytin sitä pöytänäkin, silloin istuttiin huoneessa olevalla kahdella pienellä tynnyrillä. Hyttini seinät olivat silatut ja kiilloitetut kuin mahonkipuu ja se hohti kuin korukapine: se kelpasi vaikka kuvastimeksi! Ah! Se vasta soma pikku huone! Olipa alukseni maksanutkin sievosia summia. Siellä huviteltiin usein kelpolailla, ja tällä kertaa alkoi matka sangen hupaisasti, jos ei… mutta älkäämme kiirehtikö.
Meillä oli mainio luoteistuuli; olin juuri asettamassa puheenaollutta kirjettä seinäkelloni lasin alle, kun maanpakolainen astui huoneeseen, käsi kädessä pienen, suloisen, noin seitsentoistavuotisen tyttösen kanssa. Itse hän sanoi olevansa yhdeksäntoista; kaunis poika, vaikkakin hieman liian kalpea ja vaalea mieheksi. Hän oli kuitenkin mies, joka toden tullessa osotti miehen mieltä paremmin kuin monet vanhemmat: sen saatte nähdä. Hän piti kädestä pikku vaimoansa, joka oli raikas ja iloinen kuin lapsi. He olivat kuin kaksi tunturikyyhkystä. Minun oli heitä hauska katsella. Sanoin heille:
— Oikein lapseni, te tulette tervehtimään vanhaa kapteenia; siinä teette varsin kauniisti. Minä vien teidät hieman pitkälle matkalle, mutta sen parempi on meillä tilaisuus tutustua toisiimme. Olen pahoillani esiintyessäni rouvalle ilman takkia, mutta olen yrittänyt naulata tätä suurta kirje-pahusta tuonne ylös. Kenties te tahtoisitte minua vähän auttaa?
Tietysti nuo hyvät ihmiset tahtoivat! Pieni aviomies otti vasaran, pikku vaimo naulat ja he ojensivat niitä minulle pyyntöni mukaan; ja pikku rouva komensi minua: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! yhtenään nauraen, sillä koneen jyskytys sai kelloni heilumaan. Kuulen vielä hänen hennon äänensä: Oikeaan, vasempaan, kapteeni! Hän teki minusta pilaa. — Vuottakaa, te pikku ilkimys, — varotin minä. — Minäpä käsken miehenne torua teitä. — Siinä silmänräpäyksessä hän oli miehensä kaulassa ja suuteli häntä. He olivat toden totta ihastuttavia, ja tuttavuus oli tehty. Meistä tuli pian hyvät ystävät.
Matka oli suotuisa. Ilma suosikin minua tavallisesti. Kun en laivallani ollut koskaan nähnyt muuta kuin ahavoituneita mustuneita kasvoja, kutsuin pienet lemmikkini joka päivä pöytääni. Se virkisti minua. Syötyämme kalaa ja keksiä, pikku vaimo ja hänen miehensä jäivät katselemaan toisiaan ikäänkuin eivät olisi koskaan ennen toinen toistaan nähneet. Silloin nauroin sydämellisesti ja tein heistä pilaa. Hekin nauroivat kanssani. Tekin olisitte nauranut nähdessänne meidät ja pitänyt meitä mielettöminä, jos ette olisi tietänyt, mikä meidän oli. Oli toden totta hupaisaa nähdä heidän sillä tavalla rakastavan toinen toistaan! He viihtyivät hyvin kaikkialla; he pitivät hyvänä kaikkea, mitä heille annettiin ja tyytyivät samaan ruokaan kuin mekin. Heidän syödessään päivällistä kanssani, nautin itse arvoani ylläpitääkseni pienen lasillisen ruotsalaista paloviinaa. He nukkuivat riippumatossa, ja laiva keinutti heitä kuin näitä kahta päärynää nenäliinassani. — He olivat reippaita ja tyytyväisiä. Menettelin kuten tekin, en kysynyt mitään. Mitä tarvitsi minun, veden viilettäjän, tietää heidän nimeään ja asioitaan? Vein heidät meren toiselle puolen kuin kaksi paratiisin lintua.
Kuukauden kuluttua pidin heitä omina lapsinani. Joka päivä kutsuessani heitä, kävivät he istumaan luokseni. Nuori mies kirjotti pöydälläni, se tahtoo sanoa vuoteellani; ja kun halusin, auttoi hän minua merkitsemään matkaa: hän osasi sen ennen pitkää tehdä yhtä hyvin kuin minäkin; olin siitä silloin tällöin sangen ihmeissäni. Nuori vaimo istui tavallisesti pienellä tynnyrillä neulomuksineen.
Eräänä päivänä heidän tapansa mukaan istuessaan luonani, sanoin heille:
— Tiedättekö, pienet ystäväni, että me muodostamme tässä varsin soman perhekuvan. En tahdo kysyä teiltä mitään, mutta luultavasti ei teillä ole liiemmäksi rahoja ja te olette molemmat aivan liian hentoja ja hienoja kuokkimaan ja raatamaan otsanne hiessä kuten tavalliset maanpakolaiset Cayennessa. Kautta kunniani — se on paha paikka, sanon teille. Mutta minä, jonka vanha nahka on tottunutta ja auringon parkitsemaa, eläisin siellä herroiksi. Jos te, kuten minusta näyttää — en kuitenkaan tahdo mitään kysyä — tuntisitte hitusenkaan ystävyyttä minua kohtaan, luopuisin sangen mielelläni vanhasta aluksestani, joka ei nykyään ole puukengänkään arvoinen ja asettuisin asumaan kanssanne, jos se teitä miellyttäisi. Minulla ei ole muuta perhettä kuin koira; sekin ikävystyttää minua; teistä olisi minulle seuraa. Auttaisin teitä monessa asiassa; olen salakuljetuksella hankkinut kohtalaisen omaisuuden, jolla eläisimme ja jonka jättäisin teille kerran ummistaessani silmäni, kuten niin kauniisti sanotaan.
He jäivät hämmästyneinä tuijottamaan toinen toisiinsa, näyttäen siltä kuin eivät olisi uskoneet minun puhuneen totta; sitten pikku rouva heittäytyi tapansa mukaan miehensä kaulaan ja istahti hänen polvelleen itkien ja punaisena. Nuori mies sulki hänet kiihkeästi syliinsä, ja minä näin hänenkin silmissään kyyneleitä; hän ojensi minulle kätensä käyden tavallista kalpeammaksi. Hänen vaimonsa puhui hänelle hiljaisella äänellä, ja hänen suuret, vaaleat hiuksensa olivat valahtaneet hartioille; hänen niskaan solmittu hiussykerönsä oli kierähtänyt auki yhtä äkisti kuin kasattu ankkuriköysi, sillä hän oli vilkasliikkeinen kuin kala vedessä: olisitte nähnyt ne hiukset! Ne olivat kuin kultaa. Kun he yhä jatkoivat kuiskailuaan, nuoren miehen tuon tuostakin suudellessa itkevän vaimonsa otsaa, kävin hieman kärsimättömäksi:
— No mikä nyt — mikä teitä vaivaa? — kysyin vihdoin.
— Mutta… mutta… kapteeni, te olette hyvin hyvä, virkkoi nuori mies; mutta ettehän te… ette te saata elää maanpakolaisten kanssa ja… Hän loi silmänsä maahan.
— En tiedä, vastasin, mitä olette tehneet joutuaksenne maanpakoon, mutta kenties kerrotte sen minulle jonakin päivänä, tai olette kertomatta, aivan kuten itse tahdotte. Mutta te ette näytä sellaisilta, joilla on paha omatunto, ja olenpa varma, että minä eläissäni olen tehnyt yhtä ja toista enemmän kuin te, pienet, viattomat raukat. Mutta kautta kunniani — niinkauvan kun olette minun vartioitavinani, en teitä laske käsistäni, sellaista ei maksa vaivaa luulotella; katkoisin vaikka kaulanne kuten kahden kyyhkysen, jos siksi tulisi. Mutta luovuttuani kerran olkalapuista, en enää välitä amiraalista enkä mistään.
— Mutta — hän vastasi pudistaen surullisesti ruskeata, joskin sen ajan tavan mukaan hieman puuteroitua päätänsä — minä luulen, että teidän on vaarallista osottaa tuntevanne meidät. Me nauramme, koska olemme nuoria; me olemme onnellisia, koska rakastamme toinen toistamme; mutta minulla on synkkiä hetkiä ajatellessani tulevaisuutta enkä tiedä, millaiseksi Laure-raukkani kohtalo muodostuu.
Hän painoi uudelleen nuoren vaimonsa pään rintaansa vastaan:
— Näinhän minun oli vastattava kapteenille; olisithan sinäkin sanonut samaa, lapseni?
Otin piippuni ja nousin ylös, sillä silmäni alkoivat tuntua hieman kosteilta eikä sellainen sopinut minulle.
— Sittenpähän nähdään, sittenpähän nähdään, — minä rauhotin heitä, kyllä asiat aikaa myöten selviävät. Jos tupakansavu kiusaa rouvaa, täytyy hänen poistua.
Hän nousi ylös kasvot kuumina ja kyyneleistä kosteina aivankuin lapsella, joka on saanut nuhteita.
— Ette te tavallisesti sellaista ajattele, sanoi hän minulle, katsellen seinäkelloani; entä kirje!
Jouduin omituisen tunteen valtaan. Tunsin aivankuin tuskaa hiusjuurissani hänen sanoessaan minulle tämän.
— Jumaliste! huudahdin. Sitä en ole enää ajatellut! Siinäpä soma juttu! Jos olisimme sivuuttaneet ensimäisen asteen pohjoista leveyttä, ei minulla olisi muuta neuvoa kuin heittäytyä veteen. — Olipa onni, että lapsonen tuossa muistutti minulle kirje-pahusta!
Minä katsahdin nopeasti merikarttaani ja huomatessani, että meillä vielä oli noin viikon verran aikaa, rauhottui pääni, mutta ei suinkaan sydämeni, minun itsenikään tietämättä syytä siihen.
— Hallituksen kanssa ei ole leikkimistä kun on kysymys tottelemisesta, sanoin minä. Mutta vielä ei ole hätää. Aika on vierähtänyt niin nopeasti, että en ole huomannutkaan.
Ja sitten, hyvä herra, jäimme kaikki kolme nenät ilmassa tuijottamaan kirjettä aivankuin olisi se alkanut puhua meille. Erikoisesti pisti silmääni, kuinka ikkuna-aukosta sisääntunkeva aurinko valaisi seinäkellon lasia saaden suuren punaisen sinetin ja molemmat pienet näyttämään tulen keskellä olevien kasvojen piirteiltä.
— Sen silmät melkein tahtovat päästä ulos, sanoin laskeakseni leikkiä heidän kanssaan.
— Oi, ystäväni, vastasi nuori vaimo, ne näyttävät veripilkuilta.
— Mitä vielä, sanoi hänen miehensä, tarttuen hänen käsivarteensa, sinä erehdyt, Laure; sehän on kuin viaton pelikortti. Käy mieluummin lepäämään; miksi tuo kirje pyörii ajatuksissasi?
He pakenivat kuin pahan painajaisen takaa-ajamina ja nousivat kannelle. Minä jäin yksin suuren kirjeen kanssa, ja muistan vielä, kuinka piippua poltellessani tuijotin siihen taukoamatta aivankuin sen punaiset silmät olisivat lumonneet minut kuin käärmeen silmät. Sen suuret, valjut kasvot ja sen kolmas sinetti, joka oli suurempi kuin molemmat silmät, ja ammottava ja irvistävä kuin suden kita, saivat minut huonolle tuulelle; minä otin takkini ja käärin sen kellon ympärille päästäkseni näkemästä sekä kelloa että ilkeätä kirjettä.
Lähdin kannelle lopettamaan piipullistani; jäin sinne yöhön saakka. Olimme silloin Cap Vertin saarien kohdalla. Marat kulki rauhallisesti hyvässä tuulessa yhdeksän solmuväliänsä. Yö oli kaunein, jonka eläissäni olen nähnyt tropiikin tienoilla. Kuu nousi taivaanrannalle suurena kuin aurinko; meri jakoi sen kahtia, välkkyen kuin pienien timanttien peittämä lumikenttä. Katselin sitä piippua poltellen penkiltäni. Vahdissa oleva upseeri ja merimiehet eivät puhuneet sanaakaan, katselivat vain kuten minäkin laivan varjoa vedessä. Äänettömyys tuotti minulle nautintoa. Rakastan hiljaisuutta ja järjestystä. Olin kieltänyt kaiken meluamisen ja tulen pitämisen öiseen aikaan. Huomasin kuitenkin pienen punaisen valojuovan melkein jalkojeni vieressä. Olisin muussa tapauksessa heti suuttunut, mutta koska se tuli pienten maanpakolaisystävieni luota, tahdoin ennen suuttumustani saada selville, mitä siellä oli tekeillä. Minun ei tarvinnut kuin kumartua nähdäkseni suuresta luukusta pieneen huoneeseen, ja minä katselin.
Nuori vaimo oli polvillaan ja luki rukouksiaan. Pieni lamppu valaisi häntä. Hän oli yöpuvussaan; paikaltani ylhäältä saatoin nähdä hänen paljaat olkapäänsä, hänen pienet, paljaat jalkansa ja hänen runsaat, vaaleat, hajallaan olevat hiuksensa. Aioin poistua, mutta sitten ajattelin: viisi vanhasta sotilaasta, mitä se tekee, ja minä jäin katselemaan.
Hänen miehensä istui matkalaukulla pää käsien varassa katsellen rukoilevaa. Nuori vaimo kohotti päätään ylöspäin taivasta kohti, ja minä näin, että hänen suuret siniset silmänsä olivat tulvillaan kyyneleitä kuin Magdaleenan. Hänen rukoillessaan mies hiljaa otti käsiinsä hänen pitkien hiustensa latvan ja suuteli sitä ääneti. Lopetettuaan rukouksensa hän teki ristinmerkin hymyillen kuin lähdössä paratiisiin. Näin miehenkin tekevän ristinmerkin, mutta ikäänkuin hämillään. Itse asiassa se onkin miehelle hieman omituista.
Pienokainen nousi ylös, suuteli miestään ja ojentautui ensimäisenä riippumattoonsa, jonne mies hänet nosti kuin lapsen kehtoonsa. Oli tukahuttavan kuuma. Mielihyvällä tunsi hän, kuinka laivan keinunta tuuditti häntä. Hän näytti jo alkavan nukkua. Hänen pienet valkeat jalkansa olivat päällekkäin samalla tasolla kuin pääkin, ja pitkä valkea yöpaita verhosi koko ruumiin. Kautta kunniani hän oli suloinen!
— Ystäväni, hän sanoi puoli-unissaan, tiedätkö, että on hyvin myöhäinen.
Mies piti yhä otsaansa käsien varassa vastaamatta hänelle sanaakaan. Se huolestutti hieman pienokaista, ja hän pisti kauniin päänsä riippumatosta niinkuin lintu pesästään ja katseli miestään suu puoliavoimena uskaltamatta puhua sen enempää.
Vihdoin sanoi mies:
— Voi, rakas Laure, en voi olla tulematta surulliseksi mikäli lähestymme Amerikkaa, en tiedä miksi, mutta minusta tuntuu siltä, että laivamatka on ollut elämämme onnellisin aika.
— Niinpä minustakin, sanoi hän, en tahtoisi koskaan tulla perille.
Mies katseli häntä kädet ristissä sanoin kuvaamattomalla hellyydellä.
— Ja kuitenkin, rakkaani, itket aina rukoillessasi, sanoi mies; se huolestuttaa minua, koska kyllä tiedän, keitä ajattelet ja minä luulen sinun katuvan sitä, mitä olet tehnyt.
— Minäkö katuisin, sanoi hän tuskaisin ilmein, minäkö katuisin sitä, että seurasin sinua, ystäväni. Luuletko, että en rakasta sinua, vaikka olen ollut niin vähän aikaa omasi. Eikö seitsentoista vuotiaana jo ole nainen, joka tietää velvollisuutensa. Sanoivathan äitini ja sisarenikin minun velvollisuuteni olevan seurata sinua Guianaan. Sanoivathan he, etten siinä tehnyt mitään ihmeellistä. Kummastelen vain, että se sinua liikuttaa, ystäväni; sehän on luonnollista. Ja senvuoksi en ymmärrä, kuinka sinä voit luulla minun katuvan, nyt kun olen sinun kanssasi ollakseni apunasi elämässä ja kuolemassa.
Hän sanoi kaiken tämän niin vienolla äänellä, että olisi luullut sen olevan musiikkia. Olin siitä aivan liikutettu ja sanoin itsekseni:
Siinäpä vasta hyvä pikku vaimo!
Nuori mies alkoi vaikeroida tehden tuskaisia liikkeitä ja suuteli kaunista kättä ja paljasta käsivartta, jonka nuori vaimo ojensi häntä kohti.
— Laure, pikku Laure, sanoi hän, en voi antaa itselleni anteeksi ajatellessani, että jos olisimme neljä päivää viivyttäneet häitämme, minut olisi vangittu yksin, ja olisin nyt yksin matkalla.
Silloin ihastuttava pienokainen ojensi riippumatosta molemmat olkapäähän saakka paljaat käsivartensa ja hyväili hänen otsaansa, tukkaansa ja silmiänsä, ottaen hänen päänsä käsiensä väliin ikäänkuin vetääkseen sen luokseen ja kätkeäkseen rintaansa vasten. Hän hymyili kuin lapsi, leperrellen hänelle tuhansia pikku asioita tavalla, jonka vertaista en ole koskaan kuullut, ja sulki hänen suunsa sormillaan puhuakseen ihan yksin. Puhuessaan hän leikitteli pitkillä hiuksillaan ja oli niillä kuivaavinaan hänen silmiään:
— Eikö ole paljoa parempi, että mukanasi on vaimo, joka rakastaa sinua, niinhän, ystäväni? Minä puolestani menen hyvin mielelläni Cayenneen; saan nähdä villi-ihmisiä ja kookospalmuja kuten Paul ja Virginia — niinhän? Kumpikin me istutamme oman puumme. Saammepa nähdä, kumpi meistä on parempi puutarhuri. Rakennamme pienen mökin meitä kahta varten. Minä teen työtä koko päivän ja koko yön, jos tahdot. Minä olen voimakas, katsohan vain käsivarsiani; — voisinhan melkein nostaa sinut. Älä naura, minä olen sangen näppärä ompelemaan korutöitä. Onhan siellä toki kaupunkeja, joissa tarvitaan koruompelijoita. Minä annan myös piirustus- ja soittotunteja, jos niiksi tulee, ja jos siellä osataan lukea, niin sinä se kirjotat.
Muistan vielä, kuinka poika-parka joutui sellaisen epätoivon valtaan, että hän oikein huutamalla sanoi:
— Kirjottaa — kirjottaa!
Ja hän tarttui vasemmalla kädellään nyrkkiin puristettuun oikeaan.
— Oi, kirjottaa? Miksi olen koskaan oppinut kirjottamaan. Sehän on hullujen ammatti! Uskoin heidän painovapauteensa, missä oli silloin järkeni! Ja mitä hyödyttää panna paperille muutamia keskinkertaisia aatepahasia, joita ainoastaan harvat rakastavat ja lukevat, ja toiset heittävät tuleen, ja jotka vain saattavat tekijänsä vainonalaisiksi. Minun suhteeni se vielä käy päinsä, mutta sinä, suloinen lemmittyni, joka tuskin neljä päivää sitten tulit vaimokseni, mitä olit sinä tehnyt? Selitä minulle, jos voit, kuinka saatoin antaa sinun olla niin hyvän ja seurata minua tänne. Ja tiedätkö edes, missä olet, pikku raukka, tiedätkö, minne menet? Pian, lapseni, olet tuhannen kuudensadan peninkulman päässä äidistäsi ja sisaristasi ja minun tähteni, kaikki tämä minun tähteni!
Nuori vaimo kätki hetkiseksi päänsä riippumattoon ja ylhäältäpäin näin, että hän itki, mutta hänen miehensä ei voinut nähdä hänen kasvojaan, ja nostaessaan ne jälleen, hän hymyili tehdäkseen miehensä iloiseksi.
— Toden totta me emme ole nykyään rikkaita, huudahti hän helähtäen nauramaan. Katsohan kukkarooni, siellä ei ole kuin yksi kultaraha.
Mieskin alkoi nauraa kuin lapsi.
— Tulimmaista, minulla oli yksi hopearaha, mutta annoin sen pienelle pojalle, joka kantoi matkalaukkusi.
— Mitäpä siitä, sanoi hän napsautellen pieniä valkeita sormiaan kuin kastanjetteja. Ei koskaan ole onnellisempi kuin silloin, kun ei omista mitään, ja onhan minulla vielä molemmat äidin antamat timanttisormukset tallella. Ne kelpaavat kaikkialla — niinhän? Kun sinä vain tahdot, myymme ne. Muuten minä luulen, että tuo kunnon kapteeni-ukko ei ilmaise kaikkia hyviä aikeitansa meidän suhteemme ja että hän kyllä tietää, mitä kirje sisältää. Se on varmaankin suosituskirje meidän puolestamme Cayennen kuvernöörille.
— Ehkä on, vastasi mies, kukapa sen tietää.
— Eikö totta — sanoi hänen nuori vaimonsa, sinä olet niin hyvä, että varmaankin hallitus on ajanut sinut maanpakoon vain vähäksi aikaa tarkottamatta sen pahempaa.
Hän sanoi sen niin herttaisesti kutsuen minua kunnon kapteeniksi, että minä kerrassaan hellyin ja tulin liikutetuksi, jopa iloitsinkin sydämeni pohjasta ajatellessani hänen kenties arvanneen oikein.
He alkoivat taas suudella, ja minä polkaisin kiivaasti jalkaani laivankanteen saadakseni heidät herkeämään.
Minä huusin heille:
— Vai te senkin veitikat — ettekö tiedä, että tulet ovat sammutettavat. Puhaltakaa heti lamppu, tehkää hyvin!
He puhalsivat lampun sammuksiin, ja minä kuulin heidän tirskuvan ja kuiskailevan pimeässä kuin kaksi koululaista. Minä jatkoin kävelyäni kannella poltellen piippuani. Kaikki tropiikin tähdet loistivat sijoillaan suurina ja kirkkaina. Katselin niitä, hengittäen tuoksuavaa, raikasta ilmaa.
Ajattelin, että nuo hyvät pienokaiset varmaankin ovat arvanneet asian oikean laidan ja iloitsin sydämestäni. Olinpa melkein valmis lyömään vetoa, että joku noista viidestä direktorista oli muuttanut mieltään ja suositteli heitä minulle. En voinut selvittää itselleni, minkätähden, sillä on valtiollisia asioita, joita minä en ole koskaan ymmärtänyt, mutta minä uskoin näin ja olin hyvillä mielin tietämättä miksi.
Laskeuduin huoneeseeni ja menin katsomaan vanhan univormuni alla olevaa kirjettä. Se oli aivan toisennäköinen. Se tuntui minusta nauravan ja sen sinetit näyttivät ruusunvärisiltä. En enää epäillyt sen hyvyyttä ja iskin sille ystävällisesti silmää.
Siitä huolimatta peitin sen jälleen takillani, sillä se suututti minua.
Parin seuraavan päivän kuluessa ei se johtunut mieleemmekään. Mutta lähestyessämme ensimäistä leveysastetta aloimme käydä vaiteliaiksi.
Eräänä kauniina aamuna heräsin siihen, että laiva seisoi paikallaan. Totta puhuen en koskaan nuku kuin toisella silmällä, kuten sanotaan. Ja kun en kuullut laivan jyskytystä, avasin molemmat silmäni. Olimme joutuneet tuulettomaan paikkaan — nimittäin ensimäiselle asteelle pohjoista leveyttä ja kahdennellekymmenennelleseitsemännelle pituusasteelle. Kiirehdin kannelle, meri oli rasvatyyni. Purjeet kietoutuivat höllinä kuin tyhjentyneet ilmapallot mastojen ympärille. Sanoin heti: nyt on aika avata sinut ja vilkaisin syrjäsilmällä kirjettä. Odotin iltaan, auringonlaskuun. Silloin oli käytävä käsiksi toimeen: avasin seinäkellon ja vedin sieltä nopeasti sineteillä suljetun kirjeen. — No niin, pidin sitä vielä noin neljännestunnin käsissäni voimatta avata sitä. Vihdoin sanoin itselleni: jo riittää. Käden käänteessä mursin auki kaikki kolme sinettiä, survoen mäsäksi suurimman.
Luettuani hieroin silmiäni, luullen pettyneeni.
Luin sen uudelleen alusta loppuun ja luin sen vielä kerran. Luin sen lopusta alkuunkin. En uskonut silmiäni. Jalkani horjuivat, minun täytyi istuutua; kasvolihakseni nytkähtelivät omituisesti. Kaasin käteeni hieman väkiviinaa ja hieroin sillä kasvojani. Surkuttelin järkeni seisahtumista, mutta tätä ei kestänyt kuin hetkisen; riensin ulos raittiiseen ilmaan.
Laurette oli niin kaunis tänään, etten saattanut mennä hänen luokseen. Hänellä oli yksinkertainen valkoinen puku yllään, käsivarret olivat paljaat, ja pitkä tukka auki kuten tavallisesti. Hän oli kiinnittänyt toisen pukunsa nuoran päähän ja huvittelihe huuhtomalla sitä meressä sekä koetti nauraen saada kiinni eräänlaisia viinirypäletertun tapaisia merikasveja, joita ui troopillisissa merissä.
— Tulehan katsomaan viinirypäleitä, tule pian, huusi hän, ja hänen ystävänsä tuli hänen luokseen kallistuen katsomaan — ei kuitenkaan vettä, koska hän aivan heltyneenä jäi katsomaan nuorta vaimoaan.
Viittasin nuorta miestä kanssani peräkannelle. Laurette kääntyi, en tiedä minkänäköinen olin, mutta hän antoi nuoran pudota, tarttui kiivaasti miehensä käsivarteen ja sanoi hänelle:
— Voi, älä mene, hän on aivan kalpea!
Se oli mahdollista, tässä oli syytä kalveta. Hän lähti kuitenkin mukaani peräkannelle. Nuori vaimo jäi katselemaan jälkeemme nojautuen suureen mastoon. Kävelimme kauvan edestakaisin puhumatta sanaakaan. Koetin polttaa sikaaria, mutta se tuntui minusta karvaalta, ja sylkäisin sen veteen. Hän seurasi minua katseillaan; minä tartuin hänen käsivarteensa; olin tukahtua, kautta kunniani, olin tukahtua.
— Voi, kertokaa minulle tarinanne, pikku ystäväni, sanoin vihdoin. Mitä pirua olette sitten tehnyt noille advokaatti-koirille, jotka viisin miehin tahtovat käydä kuninkaasta? He eivät tosiaankaan näytä olevan teille suopeita. Se on mieletöntä!
Hän kohautti olkapäitään ja katsoen alas (niin lempeän näköisenä poika-parka, että sydäntä vihloi) sanoi:
— Oi, Jumalani, kapteeni, enpä juuri mitään: kolme pilkkalaulua direktori-hallituksesta, siinä kaikki.
— Onko se mahdollista? sanoin.
— Onpa kyllä! Laulut eivät olleet edes erittäin onnistuneita. Minut vangittiin viidestoista päivä fructidor-kuuta ja vietiin Forceen, tuomittiin kuudestoista, ensin kuolemaan, joka sitten kuitenkin lievennettiin maanpakorangaistukseksi.
— Sepä omituista, huudahdin minä. Nuo direktorit näyttävät olevan kärkkäitä suuttumaan, sillä kirje, jonka tiedätte, määrää minun ammuttamaan teidät.
Hän ei vastannut, hymyili vain ja säilytti ryhtinsä kyllin hyvin yhdeksäntoistavuotiaaksi. Hän katsahti vain vaimoonsa ja pyyhki otsaansa, jolla helmeili hikipisaroita. Minulla oli niitä yhtä paljon kasvoillani ja toisia pisaroita silmissä.
Minä jatkoin:
— Nähtävästi nuo kansalaiset eivät ole tahtoneet suorittaa tehtäväänsä maalla, he ovat ajatelleet, että se täällä herättäisi vähemmän huomiota. Mutta minulle se on hyvin surullista, sillä minä en voi vapautua tehtävästäni, vaikka tiedänkin, että olette hyvä lapsi; tuossa on säännönmukainen kuolemantuomio ja määräys sen täytäntöönpanosta allekirjotuksineen ja sinetteineen, siitä ei puutu mitään.
Hän punastui.
— En pyydä mitään, kapteeni, sanoi hän yhtä lempeälle äänellä kuin tavallisesti. En antaisi itselleni anteeksi, jos te minun tähteni laiminlöisitte velvollisuutenne. Tahtoisin vain hieman puhua Lauren puolesta ja pyytää teitä suojelemaan häntä, jos hän jäisi elämään jälkeeni, jota en kuitenkaan luule.
— Oi, siitä voitte olla huoleti, ystäväni, vakuutin. Jos tahdotte, niin vien hänet vanhempiensa luokse palatessani Ranskaan enkä jätä häntä, ennenkuin hän itse tahtoo. Mutta minun ymmärtääkseni pikku vaimoparka ei tätä iskua kestä.
Hän tarttui molempiin käsiini, puristi niitä ja sanoi minulle:
— Hyvä kapteeni, te kärsitte enemmän kuin minä siitä, mikä on tulossa, tunnen sen. Mutta teillä ei ole muuta neuvoa kuin totella. Luotan siihen, että autatte häntä perimään vähäisen omaisuuteni, suojelette häntä, valvotte, että hän saa sen, minkä hänen vanha äitinsä hänelle mahdollisesti jättää hänen kunnialliseksi toimeentulokseen, ja katsotte, että hänen terveydestään huolehditaan. Muuten, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä, minun täytyy sanoa teille, että hän on sangen hento ja arka, hänellä on usein monta kertaa päivässä hengenahdistusta; hänet täytyy peittää hyvin. Teidän tulisi siis mikäli mahdollista korvata hänen isäänsä, äitiänsä ja minuakin, koetattehan sen tehdä. Olisin hyvin iloinen, jos hän saisi pitää äitinsä lahjottamat sormukset, mutta eihän auta, jos ne täytyy myydä hänen vuoksensa. Laurette-parkani! Katsokaa, kuinka hän on kaunis!
Koska tämä jo alkoi olla arveluttavan hellätunteista, rypistin kulmakarvojani. Olin puhunut hänelle iloisella äänellä pysyäkseni lujana, mutta nyt en enää kestänyt.
— Jo riittää, sanoin, kunnon ihmisten kesken ei tarvita monia sanoja.
Menkää puhumaan hänelle, ja kiiruhtakaamme.
Puristin hänen kättään ystävän tavalla, ja kun hän ei laskenut sitä irti, vaan katsoi minuun omituisesti, lisäsin: — Olisi ehkä kuitenkin parasta olla puhumatta tästä Laurettelle. Järjestämme asian sekä hänen että teidän sitä aavistamatta.
— Tosiaankin, se on eri asia, huudahti hän. En tietänyt… niin onkin parempi. Jäähyväiset, ne heikontavat. —
— Niin, niin, sanoin. Koettakaa olla järkevä, ystäväni, niin on helpompi. Älkää suudelko häntä, ystäväni, älkää suudelko häntä, jos suinkin voitte olla sitä tekemättä, tahi olette hukassa.
Puristin vielä kerran hänen kättään ja annoin hänen mennä. Oi, kuinka tämä kaikki oli minulle kovaa!
Hän näytti todellakin hyvin säilyttävän salaisuutensa, sillä he kävivät käsitysten kannella neljännestunnin verran ja noutivat puvun, jonka muuan laivamies oli onkinut.
Yö saapui äkkiä. Olin päättänyt valita tämän ajan. Mutta elän vielä tänäpäivänä siinä hetkessä, laahaan sitä mukanani kuolemaani saakka kuin lyijypainoa.
Tässä vanhan kapteenin täytyi pysähtyä. En uskaltanut puhumalla suunnata hänen ajatuksiaan toisaalle. Hän jatkoi, lyöden rintaansa:
En voi vieläkään käsittää tuota hetkeä. Tunsin kuohuvaa vihaa mielessäni ja toisaalta en tietänyt, mikä minut saattoi tottelemaan ja toimimaan. Kutsuin kokoon upseerit ja sanoin eräälle heistä:
— Vene vesille, sillä nyt meidän täytyy olla pyöveleitä. Viekää tuo nainen sinne ja soutakaa ulapalle, kunnes kuulette laukauksia. Sitten palaatte. — Totella paperipalasta! mitäpä se itse asiassa muuta oli! Ilmassa täytyi olla jotakin, joka pakotti minua. Näin etäältä — oi, miten se oli kauheata — kuinka nuori mies polvistui Laurettensa eteen ja suuteli hänen polviansa ja jalkojansa. Ymmärrättehän tuskani!
Huusin kuin mieletön: Erottakaa heidät! olemme kaikki lurjuksia! — Erottakaa heidät!… Tasavalta on kuollut ruumis, direktorit sitä kalvavia matoja! Minä jätän meren! En pelkää noita advokaatteja! Sanottakoon heille, mikä olen, mitä se minuun kuuluu? — Tosiaankaan en välittänyt heistä suuria! Olisin tahtonut ampua nuo kaikki viisi konnaa. Ah, olisin tahtonut sen tehdä; en välittänyt elämästä enempää kuin virtaavasta vedestä, muka… Välitinhän liiankin paljon!… elämästä sellaisesta kuin minun… ah Luoja… kurja, kurja elämä!…
Ja vanhan kapteenin ääni hiljeni vähitellen käyden yhtä epämääräiseksi kuin hänen puheensakin. Hän kulki eteenpäin, purren huuliaan ja rypistellen kulmakarvojaan kauhean ja villin näköisenä. Hänen ruumiinsa nytkähteli suonenvedontapaisesti, ja hän löi muulia miekkansa huotralla kuin olisi tahtonut tappaa sen. Ihmeekseni näin hänen kasvojensa kellahtavan värin käyvän tummanpunaiseksi. Hän riuhtaisi kiivaasti auki takkinsa paljastaen rintansa tuulelle ja sateelle. Näin, ettei hän enää pyytämättä jatkaisi kertomustaan.
— Ymmärrän hyvin, — sanoin ikäänkuin hän jo olisi lopettanut tarinansa — että sellaisen kokemuksen jälkeen täytyy kammota ammattiaan.
— Ammattiaan — oletteko hullu! huudahti hän kiivaasti. Ei se ole ammatin syy! Laivan kapteenin ei milloinkaan tarvitse olla pyöveli, paitsi silloin kun hallituksen ovat vallanneet salamurhaajat ja varkaat, jotka käyttävät hyväkseen miesparan tottumusta sokeasti totella, aina totella kuin viheliäinen kone, vasten sydäntään.
Hän veti taskustaan punaisen nenäliinan, vei sen silmilleen ja alkoi itkeä kuin lapsi. Pysähdyin hetkeksi muka korjatakseni kannustani ja kävelin kappaleen matkaa vaunujen takana, tajuten kuinka nöyryytetyksi hän olisi tuntenut itsensä, jos liian selvästi olisin nähnyt hänen runsaat kyyneleensä.
Olin arvannut oikein, sillä noin neljännestunnin kuluttua hänkin tuli kurjien ajopeliensä taakse ja kysyi oliko minulla partaveistä taskussani, johon vaatimattomasti vastasin, että koska minulla ei vielä ollut partaa, oli se minulle aivan tarpeeton kapine. Hän ei siitä sen enempää välittänyt, hän oli vain tahtonut puhua muista asioista. Huomasin kuitenkin mielihyvällä hänen pian palaavan entiseen kertomukseensa, sillä hän kysyi:
— Te ette siis koskaan elämässänne ole nähnyt laivaa?
— En, sanoin, en muualla kuin Pariisin panoraamassa, enkä suurestikaan luota siitä oppimaani meritieteeseen.
— Te ette siis tiedä, millainen on ranapalkki?
— Minulla ei ole siitä aavistustakaan, vastasin.
— Se on kapea lankuista kyhätty lava laivan keulan kummallakin puolella ja siltä heitetään ankkuri mereen. Kun joku henkilö ammutaan, asetetaan hänet tavallisesti sille, lisäsi hän hiljaisemmalla äänellä.
— Kyllä käsitän — hän putoaa siitä mereen.
Hän ei vastannut, vaan alkoi kuvailla erilaisia prikissä olevia veneitä ja niitten paikkaa laivassa, ja sitten ilman pienintäkään ajatusyhteyttä jatkoi kertomustaan tuolla huolettomuutta teeskentelevällä tavalla, joka on pitkän sotapalveluksen seuraus, ja johtuu siitä, että käskynalaisilleen alati täytyy osottaa halveksivansa vaaraa, ihmisiä, elämää, kuolemaa ja itseänsä, vaikka kaiken tämän alla kuitenkin melkein aina piilee syvästi-tunteva sydän. Sotilaan karkeus on kuin jalojen kasvojen edessä oleva rautanaamari, kuin kivimuuri, joka sulkee sisäänsä kuninkaallisen vangin.
— Tuollaiseen veneeseen mahtuu kuusi miestä, sanoi hän. He heittäytyivät siihen ja tempasivat Lauren mukaansa hänen edes ennättämättä huutaa tai puhua. Oi, siinäkin on seikka, jota kunniallinen mies ei voi suoda itselleen anteeksi oltuaan sellaiseen syypää. Sanomattakin on selvää, ettei sellaista unohda… Mikä koiranilma nyt onkaan! Ja mikä piru sai minun tätä teille kertomaan! Mutta kerran alotettuani, en saata lopettaa. Tuo kertomus päihdyttää minut kuin Jurancon'in viini. — Ah, mikä koiranilma! Viittani on läpimärkä.
— Kerron teille vielä pikku Laurettesta. Vaimo-parka! Kuinka ajattelemattomia ihmiset saattavatkaan olla! Upseeri oli kyllin typerä lähteäkseen soutamaan venettä laivan keulapuolelta eteenpäin. Sitäpaitsi ei edeltäpäin voi ottaa kaikkia asianhaaroja huomioon. Luotin siihen, että yön pimeys kätkisi hirmutyömme, enkä tullut ajatelleeksi kahdentoista yhtaikaa laukeavan pyssyn valoa. Ja hyvä Jumala! venheestään hän näki miehensä ammuttuna kaatuvan mereen. Jos on olemassa Jumala, niin hän tietää, kuinka se, minkä nyt aijon teille kertoa, tapahtui; minä en sitä tiedä, mutta olen sen silminnäkijöiltä kuullut. Pyssyjen lauettua hän kävi käsin otsaansa kuin jos luoti olisi sattunut siihen ja istuutui veneeseen pyörtymättä, huutamatta, puhumatta ja antoi tuoda itsensä laivaan silloin kun tahdottiin. Menin hänen luokseen ja puhuin hänelle kauvan ja niin kauniisti kuin kykenin. Hän näytti kuuntelevan ja katsoi suoraan silmiini hieroen otsaansa. Hän ei ymmärtänyt mitään, hänen otsansa oli punainen, mutta kasvot muuten aivan kalpeat. Hänen joka jäsenensä värisi ikäänkuin hän olisi pelännyt koko maailmaa. Sellaiseksi hän jäi. Hän on vieläkin samanlainen pieni raukka. Mielisairas tai hullu — miten sen nyt sanoisi. Hän ei juuri koskaan puhu sanaakaan, paitsi pyytäessään, että paino hänen päästään otettaisiin pois.
Siitä hetkestä saakka kävin yhtä surulliseksi kuin hänkin ja tunsin sisäisen äänen sanovan: Pysy hänen luonaan elämäsi loppuun saakka ja suojele häntä; olen tehnyt sen. Palatessani Ranskaan, pyysin siirtoa maaväkeen, sillä olin alkanut vihata merta vuodatettuani sinne viattoman verta. Etsin Lauretten omaiset. Hänen äitinsä oli kuollut. Sisaret, joitten luokse vein hänet mielisairaana, eivät huolineet hänestä, vaan tahtoivat lähettää hänet Charenton'in hulluinhuoneeseen. Käänsin heille selkäni ja otin hänet mukaani.
— Oi, Jumalani! Jos tahdotte, saatte nähdä hänet. — Onko hän todellakin tuolla vaunuissa, kysyin. — Luonnollisesti! odottakaahan… Ptruu muuli…
Ja hän pysäytti muuliparkansa, joka tästä tuntui olevan sangen tyytyväinen. Sitten hän kohotti vaunuja peittävää vahakangasta ikäänkuin järjestääkseen olkia, jotka melkein kokonaan täyttivät ajopelin ja minä näin surullisen näyn. Näin kalpeista, vaalean tukan ympäröimistä kasvoista katselevat suunnattoman suuret, kaunismuotoiset silmät; näin vain silmät, sillä kaikki muu oli tässä vaimoraukassa kuollutta. Hänen otsansa oli punainen; kuoppaisista valjuista kasvoista ulkonivat sinertävät poskipäät. Hän istui kyyryissään vaunujen olkikasalla, polvillaan dominopeli, jota hän yksinään pelasi. Hän katseli meitä väristen, hymyili minulle hieman ja alkoi jälleen pelata. Minusta tuntui kuin olisi hän koettanut saada meidät ymmärtämään, että vasen käsi taisteli pelissä oikeata vastaan.
— Katsokaahan, jo kuukauden ajan on hän pelannut tuota samaa peliä, sanoi minulle vanha kapteeni. Huomenna, kenties, alkaa toinen leikki, joka kestää kauvemmin. Eikö se ole kummallista?
Ja hän korjasi vaunujensa vahakangaskattoa jonka sade oli saattanut epäjärjestykseen.
— Laurette-parka, sanoin minä, sinä olet ainaiseksi mennyttä!
Lähestyin vaunuja ja ojensin hänelle käteni; hän antoi minulle koneellisesti omansa, hymyillen sanoin kuvaamattoman lempeästi. Minä huomasin ihmeekseni että hänen pitkissä sormissaan kimalteli kaksi timanttisormusta. Ajattelin heti, että ne olivat hänen äitinsä sormukset ja ihmettelin, kuinka ne olivat säästyneet köyhyyden ja puutteen vuoksi. En missään tapauksessa olisi kuitenkaan saattanut kysyä tästä vanhalta kapteenilta, mutta koska hän seurasi katsettani ja näki sen pysähtyvän Lauren sormiin, sanoi hän minulle ylpeästi:
— Sangen suuria timantteja, eikö totta? Niillä voisi olla hintansa tilaisuuden tullen, mutta en ole tahtonut riistää niitä lapsiparalta. Hän itkee, kun niitä kosketetaan, eikä hän jätä niitä milloinkaan. Muuten ei hän koskaan valita, ja silloin tällöin saattaa hän neuloakin. Olen pitänyt hänen nuorelle miesraukalleen antamani lupauksen, enkä sitä kadu. En ole koskaan jättänyt häntä ja ihmisille olen sanonut, että hän on mielisairas tyttäreni. Sellaista kunnioitetaan. Armeijassa käy kaikki paremmin päinsä kuin Pariisissa luullaankaan. Hän on ollut mukanani kaikissa Napoleonin sodissa, ja aina olemme kunnialla suoriutuneet. Olen aina pitänyt häntä lämpöisenä. Pienissä oljilla täytetyissä vaunuissa se ei koskaan ole mahdotonta. Hänen vaatevarastonsa oli hyvänpuoleinen, ja minulla oli kunnialegioonan eläke sekä kaksinkertainen kuukausraha; olin kokonaan omissa toimissani eikä hän häirinnyt minua. Päinvastoin hänen lapselliset toimensa usein huvittivat osastoni upseereita.
Hän lähestyi vaunuja taputtaen häntä olkapäälle aivankuin pikku muuliaan.
— Kas niin, tyttöseni, virkahan sananen luutnantille tuossa, kas niin, suo hänelle edes pienoinen päännyykähdys!
Sairas ryhtyi jälleen dominopeliinsä.
— Hän on tänään hieman arka, kun näin sataa. Hän ei muuten koskaan saa yskää. Mielenvikaiset eivät koskaan sairasta. Siltä kannalta on se kyllä käytännöllistä. Berecina-joen luona ja koko paluumatkan Moskovasta hän oli avopäin. — Kas niin, tyttöseni, jatka sinä vain peliäsi, äläkä välitä meistä; ole niinkuin itse tahdot, Laurette!
Laurette otti hänen kätensä, painaen sitä vasten olkapäätään, tuota suurta, mustaa, ryppyistä kättä. Sitten hän vei sen ujosti huulilleen ja suuteli sitä nöyrästi kuin orja. Tunsin tuon suudelman ahdistavan sydäntäni, ja suistin kiivaasti hevoseni pois.
— Emmekö jo jatka matkaamme, kapteeni, sanoin. On yö, ennenkuin olemme
Béthunessa.
Kapteeni raappi huolellisesti sapelinsa päällä keltaisen liejun saappaistaan; sitten hän nousi rattaittensa astuimelle ja korjasi Lauretten verkaviitan päähinettä. Hän otti mustan silkkisen kaulahuivinsa ja sitoi sen holhokkinsa kaulaan. Sitten hän antoi muulille potkun, teki tuon tavallisen liikkeen olkapäällään ja sanoi: Siis eteenpäin, raihnas joukko! — Ja me lähdimme.
Alakuloista sadetta kesti yhä; harmaa taivas ja harmaa maa ulottuivat silmänkantamattomiin ja kalpea päivä teki loppuansa. Kuljimme pitkältä ääneti.
Katselin vanhaa kapteenia. Hän käveli pitkin askelin väsymättömällä tarmolla, muulinsa alkaessa uupua, ja minunkin hevoseni riiputtaessa päätään. Aika ajoin tuo kunnon mies otti sotilaslakkinsa päästään, kuivatakseen milloin kaljua otsaansa tahi muutamia harmaita hiussuortuviaan, milloin kulmakarvojaan, milloin valkeita viiksiään, joista valui vettä. Hän oli aivan välinpitämätön sen vaikutuksen suhteen, jonka hänen kertomuksensa oli tehnyt minuun. Hän ei ollut tekeytynyt paremmaksi eikä huonommaksi kuin oli. Hän ei ollut tahtonut tehdä kuvaa itsestään. Hän ei ajatellut itseään, ja neljännestunnin kuluttua hänellä jo oli uusi, paljon pitempi juttu eräästä marsalkka Massénan johtamasta taistelusta, jossa hän oli muodostanut osastonsa neliöksi — en tiedä, minkä ratsujoukon hyökkäystä vastaan. En kuunnellut, vaikka hän innokkaasti koetti todistaa minulle jalkamiehen etevämmyyttä ratsumiehen rinnalla.
Yö tuli, ja me kuljimme hitaasti. Lieju paksuni ja syveni. Tiellä ei näkynyt mitään. Pysähdyimme kuivettuneen puun, tien ainoan puun juurelle. Kapteeni ruokki ensin muuliaan samoinkuin minä hevostani. Sitten hän katsahti vaunuihin niinkuin äiti lapsensa kehtoon. Kuulin hänen sanovan:
— Kas niin, tyttöseni, peitä tällä päällystakilla jalkasi ja koeta nukkua. — Sehän on hyvä, ei sadepisaraakaan ole päässyt hänen päälleen. — Voi, nyt se veitikka on särkenyt kelloni, jonka panin hänen kaulaansa. Voi, hopeakelloraukkaani! — No, vähätpä tuosta, koeta nukkua, lapseni. Kohta saamme kauniin ilman. — Kuinka ihmeellistä, hänellä on aina kuumetta! Se on tavallista mielisairailla. — Kas, tässä on sinulle suklaatinamusia, lapseni.
Hän asetti vaunut puunkylkeä vasten ja me koetimme parhaamme mukaan päästä suojaan sateelta. Sitten jaoimme keskenämme pienen leivän — se oli laiha illallinen!
— Olen pahoillani, kun ei meillä ole enemmän ruokaa, sanoi hän. Mutta tämä on sentään parempaa kuin tuhassa paistettu ja ruudilla suolattu hevosenliha, johon Venäjällä täytyi tottua. Pieni vaimoparka, hänen täytyy aina saada paras pala. Te näette, että minä aina koetan antaa hänen olla rauhassa; hän ei voi kärsiä miehen läheisyyttä tuon kirjejutun jälkeen. Minä olen vanha, ja hän näyttää luulevan minua isäkseen; siitä huolimatta hän kuristaisi minut, jos yrittäisin suudella häntä edes otsalle. Kasvatus jättää heihin aina jälkensä kuten näyttää, sillä en ole koskaan nähnyt hänen unohtavan naisellista kainouttaan. — Se on omituista, eikö totta?
Hänen näin puhuessaan kuulimme naisen vaikeroivan: Ottakaa pois lyijykuula! Ottakaa pois lyijykuula! Minä nousin, hän käski minun pysyä alallani.
— Rauhoittukaa, sanoi kapteeni. Ei se mitään merkitse, niin hän aina vaikeroi, sillä hän luulee, että hänen päässänsä on kuula. Se ei kuitenkaan estä häntä auliisti tekemästä kaikkea, mitä käsketään.
Jäin surullisena vaieten kuuntelemaan. Laskin että vuodesta 1797 siihen vuoteen, jossa nyt olimme, oli kulunut kahdeksantoista vuotta. Niin kauvan siis oli tuon miehen elämä ollut tällaista. — Istuin kauvan ääneti hänen vieressään ajatellen hänen luonnettaan ja kohtaloaan. Sitten ilman muuta puristin kiihkeän innostuksen valtaamana hänen kättään. Hän hämmästyi.
— Te olette kunnon mies, sanoin. Hän vastasi: — Kuinka niin! Tuon vaimoraukanko tähden?… Käsitättehän, lapseni, että se on velvollisuuteni. Jo aikoja sitten olen unohtanut itseni.
Ja hän alkoi jälleen puhua Masséna'sta.
Seuraavan päivän koittaessa saavuimme Béthuneen, joka on pieni linnoitettu kylärähjä. Voisi ajatella vallitusten ahtaan piirin tunkeneen talot melkein toinen toistensa päälle. Kaikki oli sikin sokin, oli juuri annettu lähtömerkki. Asukkaat alkoivat vetää pois valkeita lippuja ikkunoistaan ja neuloa kolmivärisiä. Rummut pärisivät, sotatorvet kutsuivat ratsaille de Berryn herttuan määräyksestä. Pitkät pikardialaiset vankkurit olivat täynnä sveitsiläisiä ja heidän tavaroitaan, valleilta kuljetettiin henkivartiaston kanuunoita, ruhtinasten vaunut ja punaisen komppanian eskadroonat täyttivät kaupungin. Kuninkaan santarmien ja muskettisoturien näkeminen saattoi minut unohtamaan vanhan matkatoverini. Yhdyin komppaniaani, ja pienet vaunut kurjine matkustajineen hukkuivat tungokseen. Suureksi surukseni häipyivät ne minulta ainaiseksi.
Ensi kerran eläissäni olin saanut katsahtaa sotilaan sydämen pohjaan. Tämä kohtaus näytti minulle eräänlaisen ihmisluonteen, jollaista en ennen ollut tuntenut ja joita isänmaa tuntee huonosti ja kohtelee huonosti. Kunnioitin sitä suuresti. Olen usein sittemmin etsinyt ympäristöstäni tuon miehen kaltaista ihmistä, joka niin täydellisesti kykenisi unohtamaan itsensä. Niitten neljäntoista vuoden aikana, jotka olen elänyt armeijassa, olen ainoastaan siellä ja etenkin köyhän ja halveksitun jalkaväestön keskuudessa tavannut tuollaisia antiikinaikaisia luonteita, jotka seuraavat velvollisuudentunnetta äärimmilleen saakka, joita ei tottelevaisuus vaivaa eikä köyhyys nöyryytä, jotka ovat yksinkertaisia tavoiltaan ja kieleltään, ylpeitä isänmaan kunniasta ja välinpitämättömiä omastaan, jotka mielellään jäävät unhoon ja jakavat onnettomille mustan, verellään ostamansa leivän.
En pitkään aikaan tietänyt mitään vanhan kapteeni-raukan kohtalosta, kun hän ei edes ollut sanonut minulle nimeään ja kun en ollut sitä kysynyt. Kerran kuitenkin eräässä kahvilassa, luullakseni vuonna 1825, muuan jalkaväen kapteeni, jolle olin kertonut hänestä odottaessamme paraatia, sanoi:
— Tuhat tulimmaista, ystäväni, olen tuntenut tuon vanhan raukan! Hän oli kunnon mies, pommi kaatoi hänet Waterloon luona. Hän jätti tosiaankin jälkeensä hullun naikkosen, jonka veimme Amiensin houruinhuoneeseen kulkiessamme Loiren armeijaan ja joka kuoli siellä raivohulluna kolmen päivän perästä.
— Se on hyvin ymmärrettävää, sanoin. Hänhän oli menettänyt kasvatus-isänsä.
— Joutavia! Isänsä — mitä sanottekaan! lisäsi hän äänellä, joka samalla kertaa koetti olla sekä hieno että rivo.
— Kuulen torvien kutsuvan, vastasin, lähtien ulos. Ja minäkin unohdin itseni.
End of Project Gutenberg's Laurette eli Punainen sinetti, by Alfred de Vigny