The Project Gutenberg eBook of Vanha kauppiaskoti, by Gustav Freytag

Romaanin tulee etsiä Saksan kansaa sieltä, missä sen toimellisena tapaa, nimittäin sen työssä.

ENSIMMÄINEN KIRJA.

Ostrau on pieni piirikaupunki lähellä Oderia, kuuluisa aina kauas Puolan rajojen taa kimnaasistaan ja imelistä piparikakuistaan, joihin siellä pannaan vielä runsaasti väärentämätöntä hunajaa. Tässä vanhanaikaisessa pesässä eleli ajassa vuosia taaksepäin kuninkaallinen laskuneuvos Wohlfart, joka ihaili kuningastaan, rakasti sydämestään lähimmäisiään — lukuunottamatta kahta ostraulaista kanaljaa ja muuatta törkeäsuista sukankutojaa — ja löysi työteliäästä virantoimituksestaankin paljon aihetta salaiseen iloon ja nöyrään ylpeyteen. Hän oli mennyt vasta ikämiehenä naimisiin, asui vaimonsa kanssa omassa pienessä talossaan ja piti pikku puutarhaansa omin käsin kunnossa. Valitettavasti tämä onnellinen avio pysyi monet vuodet lapsettomana. Vihdoin kuitenkin kävi niin, että rouva laskuneuvoksetar koristi valkopumpulisen vuodeuutimensa leveällä reunaröyhelöllä ja kahdella isolla töyhdöllä ja katosi niiden taa moniaiksi viikoiksi kaikkien ystävättäriensä yksimieliseksi tyydytykseksi, juuri kun hän oli saanut viimeisen poimun silitetyksi ja hankkinut itselleen varmuutta siitä, että uudin oli viime pesussa niin hyvin valjennut ettei paremmasta apua. Tuon valkoisen uutimen takana tämän kertomuksen sankari sitten syntyi.

Anton oli hyvä lapsi, joka äitinsä mielestä osoitti jo elämänsä ensimmäisestä päivästä lähtien kerrassaan hämmästyttäviä luonteenominaisuuksia. Puhumattakaan siitä, että hän ei pitkään aikaan saanut päähänsä, että ruokaa oli syötävä lusikan kourusta, vaan tavoitteli itsepäisesti vartta suuhunsa, ja ollenkaan puhumatta siitä, että hänellä oli selittämätön mieliteko isänsä mustan patalakin tupsuun, ja että hän hoitajansa avulla joka päivä salaa nosti patalakin isän päästä ja pani sen sitten nauraa kihertäen takaisin asemilleen, osottihe hän tärkeämpiarvoisissakin elämäntapauksissa olevansa laatuaan ainukainen lapsi. Häntä oli iltaisin sangen vaikea saada nukkumaan, ja kun iltakello soi, pyyteli hän monesti kädet ristissä, että hänen sallittaisiin vielä vähän aikaa teuhata; hän saattoi kyyröttää tuntikausia kuvakirjansa ääressä ja pitää viimeisellä sivulla olevan punaisen kukon kanssa pitkää keskustelua, jossa hän tälle vakuuttamistaan vakuutteli rakkauttaan ja varoitti sitä hellyttävästi jättämästä pikku perhettään orvoksi sen kautta, että sallisi palvelustytön työntää sen paistinvartaaseen. Hän juoksi toisinaan kesken leikkiä ulos piiristä ja kyyristyi totisena arkihuoneen nurkkaan mietiskelemään jotakin tärkeää asiaa. Ylipäänsä hänen mietiskelynsä tuloksena oli, että hän etsiä komusi vanhemmilleen tai leikkitovereilleen jotakin, mistä luuli näiden erityisesti pitävän. Mutta suurimpana ilona hänellä oli istua isäänsä vastapäätä, lyödä pikku sääret ristikkäin, niinkuin isälläkin oli, ja imeskellä seljapuun oksaa, niinkuin isäpapan oli tapana imeskellä oikeata piippua. Sitten hän antoi isän kertoa kaikenlaista juttua, tai kertoili hän itse omia tarinoitaan. Ja sen hän teki, kuten Ostraun koko naismaailma yksimielisesti vakuutti, niin arvokkaasti ja säädyllisesti, että hän sinisiä silmiään ja kukoistavia lapsenkasvojaan lukuunottamatta — näytti aivan joltakin valtion palveluksessa olevalta pikku herralta. Tottelematon hän oli niin aniharvoin, että se osa naispuolista Ostrauta, joka oli taipuvainen katselemaan tätä matoista maailmaa yksinomaan sen synkeältä puolelta, kauvan epäili, tokko sellaisesta lapsesta tulisi pitkäikäistä eläjätä; kunnes Anton viimein kerran rökitti maaneuvoksen pojan keskellä katua ja sillä uroteollaan siirsi kaikki läheiset toiveet taivaan valtakuntaan pääsemisestä kauvas epämääräiseen tulevaisuuteen. Sanalla sanoen hän oli niin tavaton poika, kuin vain lämminsydämisten vanhempain ainoa lapsi saattaa olla. Myöskin porvarikoulussa ja myöhemmin kimnaasissa hänestä tuli esikuva toisille pojille ja vanhemmilleen ylpeyden aihe. Ja kun piirustuksen opettaja väitti, että Antonista piti tulla maalari, ja kolmannen luokan esimies neuvoi isää, että tämä antaisi poikansa ruveta filoloogiksi, niin olisi Anton moninaisten lahjainsa takia voinut helposti joutua siihen lahjakkaiden lapsien tavalliseen vaaraan, että mikään toimiala ei olisi tyydyttänyt hänen etsivää henkeään, jollei sattuma olisi puuttunut asiaan ja ratkaissut kysymyksen hänen tulevasta ammattialastaan.

Joka jouluksi toi posti laskuneuvoksen taloon laatikon, jossa oli koko toppa kaikkein hienointa sokeria ja iso pussillinen kahvia. Tavallisen sokerin perheenisä antoi vaimonsa paloitella, mutta tämän keon hän itse löi pieneksi juhlallisin menoin ja paljon voimaa käyttäen, ja hän katseli mielihyvin noita nelikulmaisia kuutioita, joiksi hänen taitonsa oli sokerin murennellut. Kahvin sitävastoin rouva laskuneuvoksetar paahtoi omakätisesti, ja ylevä oli se mielihyvän tunne, joka täytti arvoisan perheenisän mielen, kun hän tyhjensi ensimmäisen kuppinsa tätä kahvia. Sellaisina hetkinä täytti koko talon runouden tuoksu, jollainen niin usein värisyttää lasten sieluja. Isä kertoi sitten mielellänsä pojalleen näiden lähetysten historian. Monia vuosia aikaisemmin oli laskuneuvos tomuttuneesta asiakirjakääröstä, jonka tuomioistuimet ja muu ihmiskunta olivat jo kauan sitten hylänneet romulaatikkoon, löytänyt virallisen tunnusteen, jossa muuan suuri posenilainen tilanomistaja selitti olevansa velkaa useita tuhansia taalereita eräälle tunnetulle pääkaupungin kauppahuoneelle. Ilmeisesti oli velkakirja jolloinkin sotaisena ja säännöttömänä aikana pistetty väärään paperinippuun. Hän oli ilmoittanut löydöstään asianomaiseen paikkaan, ja kauppahuoneen oli sen toimen kautta onnistunut voittaa epätoivoinen riitajuttu velallisen perillisiä vastaan. Sitten oli kauppaliikkeen nuori johtaja tiedustellut velkakirjan löytäjää ja kirjoittanut tälle kohteliaan kirjeen, mutta laskuneuvos oli tapansa mukaan sangen jyrkästi torjunut kaikki kiittelyt, koskapa hän oli ainoastaan tehnyt virkavelvollisuutensa. Siitä lähtien tuli joka jouluksi edellämainittu lähetys lyhyen mutta sydämellisen kirjeen kera, ja joka kerta laskuneuvos vastasi siihen laajasti taiteellisesti tekstatulla kiitoskirjelmällä, jossa hän väsymättömästi tulkitsi yllätystään odottamattoman lahjan johdosta ja toivotti kaikesta sielustaan toiminimelle onnellista uutta vuotta. Muuten hän yksin vaimonsakin kuullen puheli joululähetyksestä vain kuin jostakin satunnaisesta pikku asiasta, joka oli johtunut jonkun toiminimi T. O. Schröterin apulaisen joutavanpäiväisestä päähänpistosta; ja joka vuosi hän pani kiivaasti vastaan, jos rouva laskuneuvoksetar otti odotellun laatikon sisällyksen lukuun talouslaskelmissaan. Mutta kaikessa salaisuudessa hän koko sielullaan riippui kiinni noista lähetyksistä. Eivät suinkaan nuo sokeri- ja Kuba-kahvinaulat häntä niin onnelliseksi tehneet, vaan tuon runollisen rattoinen ystävyyssuhde tuiki tuntemattomana lähimmäiseen. Hän talletti yhtä huolellisesti kaikki toiminimeltä saamansa kirjeet kuin vaimonsa kolme lemmenkirjettäkin, jopa hän varusti ne kaikkein kunnianarvoisimmalla sidelangalla mitä hän tiesi olevan, virallisella mustan- ja valkoisen kirjavalla silkkisäikeellä; hänestä tuli siirtomaantavarain tarkka tuntija, hienoaistinen arvostelija, jonka makua Ostraun kauppiaat pitivät mitä suurimmassa arvossa; hän ei voinut pidättyä katselemasta halpaa juurikassokeria ja Brasilian-kahvia ilmeisellä ylenkatseella kuten ainakin luomakunnan toisarvoisia tuotteita; hän rupesi elämään sielussaan mukana tuon suuren kauppahuoneen liikeasioissa ja tutki sanomalehdistä säännöllisesti sokerin ja kahvin kurssihintoja, jotka sijaitsivat valtiollisten uutisten takana varustettuina kaikenlaisilla merkillisillä ja ummikolle tuiki käsittämättömillä lisähuomautuksilla, jopa hän sydämensä syvyydessä kuvitteli olevansa ystävänsä suurkauppiaan liiketoverikin, harmitteli kovasti, jos kahvinhinnat sanomalehdissä menivät alaspäin, ja riemastui, jos sokeri oli merkitty nousevaksi.

Näkymätön ja hauras tuo side oli, joka yhdisti laskuneuvoksen talouden suuren maailman liike-elämään, ja kuitenkin siitä Antonille tuli johtoviitta, jonka kautta koko hänen elämänsä tuli saamaan määrätyn suunnan. Sillä kun vanha herra iltaisin istui puutarhassaan, samettinen patalakki harmailla hiuksilla ja rakas piippunsa suussa, tarinoi hän kernaasti, hiljaisen kaipauksen täyttäessä oman sielunsa, tuon kauppaliikkeen moninaisista eduista ja mitä kaikkea maallista hyvyyttä sellaisessa oli yltäkyllin tarjona, ja kysyi sitten kuin leikillä pojaltaan, eikö tämäkin tahtoisi ruveta kauppiaaksi. Ja pikku miehen sieluun kohosi kohta mieluinen kuva, niinkuin kaunokiikarissa kirjavat lasihelmet lyöttyvät yhteen koreaksi kuvioksi — yhteiskuva isoista sokerikeoista, rusinoista ja manteleista ja kultakuorisista appelsiineista, vanhempainsa herttaisesta hymyilystä ja kaikesta tuosta salaperäisen värisyttävästä ihastuksesta, jota joululaatikko hänessä itsessäänkin synnytti; kunnes hän viimein innostuneena huudahti; "Kyllä isä, minä tahdon!" — Älköön sanottako, että elämämme on köyhä runollisista tunnelmista; yhä vallitsee runouden hengetär maanlasten kirjavia kohtaloita. Mutta ottakoon itsekukin vaarin, minkälaisia unelmia hän hautoo sielunsa sisimmässä, sillä suuriksi vartuttuaan ne tulevat helposti hänen herroikseen, ja sangen ankariksi herroiksi tulevatkin.

Siten vieri tämän perheen elämä hiljaista latuaan monien vuosien mittaan. Anton kasvoi ja varttui ja läpäisi kirjalaukku kainalossa kimnaasin kaikki luokat aina ylpeälle ylimmälle luokalle saakka. Kun rouva laskuneuvoksetar pyysi miestänsä toki viimeinkin tekemään lujan päätöksen Antonin tulevaisuudenurasta, vastasi perheenisä riemullisesti hymyillen; "Päätös on tehty, hänhän tahtoo ruveta kauppiaaksi. Ensin hänen täytyy selviytyä kimnaasista, sitten on koko maailma, hänelle avoinna." ja sitten oli laskuneuvos olevinaan, kuin olisi päästötodistus kimnaasista ollut avain kaiken maailman kunniasijoille. Mutta sydämessään häntä hiukan arastutti saattaa tuota perheunelmaa edes hiukkasenkaan lähemmäksi todellisuutta.

Sitten tuli perheessä synkeä päivä, jolloin talon akkunaluukut pysyivät kauan suljettuina, palvelustyttö juoksenteli silmät punaisina portaita ylös ja alas, lääkäri tuli ja pudisteli päätään ja vanha herra piteli vaimonsa vuoteen ääressä samettista patalakkiaan ristiinpantujen käsiensä välissä, sillä aikaa kuin hänen poikansa makasi nyyhkyttäen polvillaan saman vuoteen edessä ja laski sille kiharapäänsä, jota kuolevan äidin käsi yritti vielä kerran silitellä. Kolme päivää sen jälkeen rouva laskuneuvoksetar saatettiin hautaan, ja vanha herra ja Anton istuivat illalla hautauksen jälkeen kalpeina ja kahdenkesken toisiaan vastapäätä. Anton hiipi tavan takaa ulos karviaispensaiden taa itkeäkseen siellä hiljaisuudessa katkeraa suruaan, ja vanha herra nousi tuon tuostakin tuoliltaan ja kävi makuusuojaan, missä valkea uudinverho vielä riippui molempine töyhtöineen, ja hänkin itki sydämensä haikeutta. Nuorukainen sai pitkän itkun jälkeen punaiset poskensa takaisin, mutta vanha herra ei tullut enää voimiinsa. Hän ei valitellut lainkaan; hän poltteli piippuaan kuten ennenkin, harmitteli yhä vieläkin, kun kahvinhinnat painuivat alas; mutta, piippu ei maistunut enää entiseltä, eikä harmittelukaan ollut entisen kaltaista. Usein hän katseli poikaansa miettiväisesti ja surullisesti, eikä nuorukainen osannut arvata, mikä isän teki niin huolestuneeksi. Mutta kun vanha herra taasen eräänä sunnuntai-iltana oli kysynyt pojaltaan, tahtoiko hän yhä vieläkin ruveta kauppiaaksi, ja Anton oli sadanteen kertaan vakuuttanut, että juuri siksi hän tahtoikin tulla eikä miksikään muuksi, niin nousi vanha herra päättäväisesti pystyyn, huusi palvelustyttöä ja käski tämän tilaamaan seuraavaksi aamuksi myötyrikyydin pääkaupunkiin. Hän ei tunnustanut pojalleen, mistä syystä hän oikein lähti näin tavattomalle matkalle. Ja syytä hänellä oli vaietakin, poloisella vanhalla herralla! Sillä vaikka hän olikin kahdenkymmenen vuoden mittaan ylpeillyt mahtavasta kauppiasystävästään, niin oli häneltä kuitenkin aina puuttunut rohkeutta käydä omassa persoonassaan kauppiaan eteen ja pyytää tältä konttoripaikkaa pojalleen. Hänen mielitekonsa tuntui hänestä itsestäänkin ylen julkealta, ja hänen oikeutensa toivottuun paikkaan tuiki vähäiseltä. Usein hän oli ollut aikeissa lähteä sinne ja aina lykännyt matkan toiseen kertaan, kunnes huoli pojasta kasvoi suuremmaksi kuin hänen arkuutensa.

Kun hän seuraavana päivänä hyvin myöhään palasi pääkaupungista, oli hän vallan toisenlaisella päällä, onnellisempi kuin konsanaan puolisonsa kuoleman jälkeen. Hän sai poikansa, joka odotteli häntä aavistelevan jännityksen lumoissa, aivan haltioihin kuvailemalla hänelle suuren kauppaliikkeen uskomattomia ihanuuksia ja mahtavan kauppiaan hänelle osottamaa ystävällisyyttä. Hänet oli käsketty päivälliselle, hän oli syönyt hyypänmunia, hän oli juonut kreikkalaista viiniä ystävänsä kellarista, viiniä sellaista, jonka rinnalla Ostraun majatalon parhainkin rypälemehu oli kuin kitkerätä etikkaa; hän oli saanut lupauksen, että hänen poikansa pääsisi vuoden päästä konttoriin, ja joitakin ohjeita siitä, mitä esivalmistuksia pidettiin suotavina. Jo seuraavana päivänä Anton istui ison laskukirjan ääressä ja määräili rajattomalla vallalla satojentuhansien Englannin puntien käyttämistä, jotka hän vaihtoi milloin Rheinin guldeneiksi, milloin Hampurin pankkomarkoiksi, milloin taasen antoi niiden hulmuta ympäri maailmaa Brasilian milreisinä, kunnes vihdoin sijoitti ne Meksikon valtionarvopapereihin, joille hän yllättävällä varmuudella laski jos jonkinlaista korkoa aina kymmeneen prosenttiin saakka. Koottuaan tällä tapaa itselleen melkoisen omaisuuden hän lähti puutarhaan, kädessään pieni ohkainen kirja, joka kansilehdellään lupasi tehdä hänestä neljässä viikossa aito englantilaisen. Siellä hän saksalaisten varpusten ja peippojen kauhuksi yritteli ääntää a:ta ja muita rehellisiä kirjaimia kaikella mahdollisella tapaa, paitsi sillä, joka kirjaimen luonteen ja laadun mukaan oli sille ominainen.

Siten vieri jälleen vuosi, Anton oli juuri täyttänyt kahdeksannentoista vuotensa ja suorittanut erotutkintonsa; silloinpa eräänä aamuna akkunaluukut saivat vielä kerran pysyä suljettuina, jälleen juoksenteli palvelustyttö itkettynein silmin huoneiden läpi, ja jälleen pudisteli yölamppu tyytymättömänä ja murheellisena tulista hattuaan. Tällä kertaa vanha herra itse makasi vuoteessa ja Anton istui sen ääressä, pidellen molemmin käsin kiinni isänsä kädestä. Mutta vanha herra ei antanut pidätellä itseään, vaan kuoli niin pian kuin hänelle oli mahdollista, siunattuaan ensin poikansa moneen kertaan. Moniaan päivän äänekkään tuskan jälkeen Anton seisoi yksin äänettömässä asunnossa, orpona, uuden elämän kynnyksellä.

Vanha herra ei ollut suotta ollut laskuneuvos: hänen taloutensa oli mallikelpoisessa järjestyksessä, hänen sangen vähäiset jälkiperunsa olivat merkityt kirjoituspöydän salalaatikossa säilytetylle paperille pennistä penniin; kaikki mitä palvelustyttö kuluneena vuonna oli särkenyt tai hukuttanut, oli myöskin merkitty asianomaiseen kohtaan ja vähennetty hänen palkastaan; joka asian suhteen oli määräyksiä annettu; löytyipä suurkauppiaalle osotettu kirjekin, jonka vainaja oli vielä viimeisinä elonpäivinään kirjoittanut vapisevalla käsialalla; uskollinen perheenystävä oli määrätty Antonin holhoojaksi ja valtuutettu myymään talon ja puutarhan ja kaiken, mitä niissä oli; ja Anton astui, neljä viikkoa isänsä kuoleman jälkeen, eräänä varhaisena kevätaamuna isänkodin kynnyksen yli, jätti sen avaimen holhoojan käteen, luovutti matkatavaransa kyytimiehen hoteisiin ja ajoi pikkukaupungin portista ulos pääkaupunkia kohti, taskussaan isän suurkauppiaalle osoittama kirje.

Vasta niitetty heinä näivettyi jo puolipäivän helteessä, kun Anton erosi ostraulaisesta naapurista, joka oli saattanut hänet viimeiselle kyytiasemalle pääkaupungin läheisyydessä, ja lähti sitten navakasti astelemaan maantietä pitkin. Oli hymyilevä kesäpäivä, niityllä helisi niittomiehen kovasin viikatteenterää vastaan, ja ylhäällä ilmassa piti väsymätön leivonen iloaan. Vaeltajan eteen levisi tasainen, suunnaton maisema, hänen takanaan piirteli etäisen vuoriston sininen juova taivaanrantaa. Pieniä puroja, joita lepät ja pajupensaat paarsivat, solisi iloisesti niittyjen poikki, jokainen puro muodosti oman niittynotkelmansa, jota kultaiset viljapellot reunustivat molemmilta puolilta. Joka haaralla kohosi maaperästä heleänvalkoisina paistavia kirkontorneja, kullakin ympärillään ryhmä ruskeita ja punaisia kattoja ja jokainen metsäseppelten kaartama. Monissa kylissä voi uljaasta puukujanteesta ja tavallista isommasta katosta päätellä ison herraskartanon sijaitsevan, joka kylän muihin taloihin verrattuna oli kuin jykevä paimenkoira villavan lammaskatraan vierellä.

Anton riensi eteenpäin, kuin olisi hänellä ollut vieterit jaloissa. Hänen edessään aukeni tulevaisuus, yhtä päivänpaisteinen kuin nuo kultaiset elovainiot, elämä täynnä sädehtiviä unelmia ja silmukoivia toiveita. Ahtaassa kotituvassa vietetyn suruajan jälkeen hänen sydämensä taas ensi kertaa sykki voimakkain iskuin; nuoruudenvoiman tarmossa hänen silmänsä säteilivät ja suu vetäytyi itsestään nauruun. Kaikki hänen ympärillään loisteli, tuoksui ja aaltoili kuni sähköisessä tulessa; pitkin siemauksin hänen keuhkonsa joivat kukoistavasta maaperästä huumaavia tuoksuja. Missä hän kedoilla yhdytti niittomiehen, huusi hän tälle kohta hyvän päivän, ja hyvän päivän kajautti jokainen solakalle nuorukaiselle vastaan. Pelloilla nuokkuilivat raskaat tähkät huojuvain korsiensa nenissä häntä kohti, ne kumartelivat ja tervehtivät nekin häntä, ja niiden katveessa sirisivät lukemattomat heinäsirkat riemullista kesälauluaan: "Hauskaapa, hauskaa on elää päivänpaisteessa!" Raidan oksilla istui varpusparvi, eivätkä nuo ketojen pienet vapaaherrat kavahtaneet pakoon, vaikka hän jäi seisomaan puun eteen, ne päinvastoin vain kurkottivat kaulojaan häntä kohti ja kirskuttivat: "Päivää päivää, matkamies, minne matka, minne matka?" Ja Anton vastasi hiljaa: "Suureen kaupunkiin, isoon elämään." "Onneksi olkoon", huusivat varpuset, "lähde painamaan, lähde painamaan!"

Anton oikaisi niityn halki kulkevaa jalkapolkua myöten, kulki puron poikki vievän sillan yli ja näki edessään pienen metsikön, jossa risteili siroja sorateitä. Yhä enemmän rupesi metsikkö näyttämään hyvinhoidetulta puistolta, vaeltaja kiersi moniaiden isojen vanhojen puiden ympäri ja joutui avaran ruohoaukean reunaan. Sen takana kohosi herrastalo, jossa oli pieni torni molemmissa päissä ja keskellä päätyä ulkoparveke. Voi arvata, että parvekkeelta näki ruohoaukean yli ja metsikköön hakatun aukean läpi etäisen vuorijonon ihanat piirteet. Tornien kupeita kapusi köynnösruusu ja villiviini korkeutta kohti, ja parvekkeen alla avautui ovi kutsuvasti eteissaliin, joka oli koristettu heleän värisillä kukkakimpuilla. Se ei ollut mikään mahtaileva herraskartano, ympäristössä oli monta paljon isompaa ja kauniimpaa; mutta kuitenkin vaikutti näkemänsä mahtavasti Antoniin, joka oli kasvanut pikkukaupungissa ja vain ani harvoin saanut läheltä nähdä tilanomistajan rattoisaa hyvinvointia. Kaikki tuntui täällä hänestä niin mahdikkaalta ja suurenmoiselta! Sirosti muovaillut kukkapenkereet keskellä ruohokentän samettipintaa, ansarikasvien kirjavat ryhmät, kaikki se heleä luonnollinen koristelu, jolla puutarhurin käsi oli ympäröinyt herraskartanon, vaikutti tyynen kesäpäivän kirkkaassa puhtaudessa kylpien hänen mieleensä kuin unelmoitu kuva jostakin kaukaisesta ihmemaasta. Onnellinen nuorukainen hurmautui näkemästään niin, että hän istahti tien viereen seljapuun katveeseen ja tuijoitti haltioissaan pitkät ajat edessä leviävään ihanaan kuvaan. Kuinka onnelliset mahtoivatkaan ne ihmiset olla, joiden oli sallittu asua täällä, kuinka ylväät ja jalot he olivatkaan. Ruohoaukeaman tällä puolen oli kauniita kukkia ja isoja puita, toisella puolen arvatenkin avara karjapiha navettoineen ja tallineen ja niissä paljon hevosia, jykeviä nautoja ja epälukuisia hienovillaisia lampaita. Sillä jo ennen puistoon käymistään oli Anton eräässä aitauksessa nähnyt joukon varsoja ja ilokseen katsellut niiden lystillisiä hyppyjä. Kunnioitus kaikkea kohtaan, mikä maailmassa oli upeata ja esiytyi varmalla ja itsetuntoisella ryhdillä, oli köyhän laskuneuvoksen pojalle synnynnäistä, ja kun hän nyt tuon häntä ympäröivän loiston ja komeuden keskellä, josta hän iloitsi puhtain sydämin, ajatteli itseään, tunsi hän olevansa perin mitätön olento, samanarvoinen yhteiskunnallinen loisolio kuin tuo peukaloinen tuolla, jota tuskin ruohikosta erotti. Tahtomattaan hän vei käden taskuunsa ottaakseen esiin käsineensä. Ne olivat keltaisesta liinalangasta, ja hänen hyvä äitinsä oli sanonut, että ne näyttivät aivan kuin silkkisiltä, ja silkkikäsineet olivat Ostraussa korkeimman ylellisyyden tunnusmerkki. Poika parka veti ne käsiinsä varmana siitä, että hän nyt oli edes vähänkin nykyisen ympäristönsä arvoinen.

Kauan hän istui siinä syvän hiljaisuuden vallitessa; ja vihdoin tuli liikettäkin tuohon äänettömään kuvaan. Talon parvekkeelle astui avoimesta ovesta siro naishahmo, puettuna leveähihaiseen, heleänväriseen kesäpukuun ja tukka laitettuna siihen miellyttävään kuosiin, jonka Anton tunsi vanhoista rokokoo-ajan kuvista. Hän voi selvästi erottaa tulijan hienopiirteiset kasvot ja silmäin kirkkaan katseen, joka oli suunnattu parvekkeen alla leviävälle ruohokentälle. Vallasnainen seisoi kaiteeseen nojautuen liikkumatonna kuin kuvapatsas, ja Anton katseli häntä kunnioittavan hartauden täyttämänä. Vihdoin lennähti avoimesta ovesta esiin kirjava papukaija, joka istahti vallasnaisen kädelle ja antoi hänen hyväillä itseään. Tuo loistavahöyheninen lintu herätti Antonin ihailua. Ja kun papukaijaa seurasi melkein täysikasvuinen tyttö, joka kietoi hyväillen käsivartensa vallasnaisen kaulaan, ja kun tämä lempeästi painoi tytön poskea omaa poskeansa vasten ja kun papukaija lenteli molempain naisten päitten päällä ja kovaa kirkuen asettui vuoroin toisen, vuoroon toisen olkapäälle, kävi Antonin harras ihailu ja kunnioitus niin ylivoimaiseksi, että hän punastui väkevästä mielenliikutuksesta ja painautui syvemmälle pensaan pimentoon.

Hän ajatteli molempia parvekkeella näkemiään kauniita naishahmoja ja lähti astelemaan joustavin askelin kuin ainakin mies, jolle on jotain hauskaa ja iloista tapahtunut, leveätä soratietä takaisin päästäkseen jälleen ulos puistosta. Silloin hän kuuli takaansa hevosen hirnahduksen. Nuorempi hänen äsken näkemistään naisista tuli siellä mustalla ponyhevosella ratsastaen; varmasti istui tuo solakkavartinen tyttö satulassa ja käytti päivän varjoaan ratsupiiskana. Ostraun naispuolisella maailmalla ei ollut tapana ratsastella pienillä hevosilla. Vain kerran oli Anton nähnyt sirkusratsastajattaren, joka punaisiksi maalatuin poskin ja hyvin pitkään punaiseen hameeseen puettuna oli ison mustapartaisen herran rinnalla ratsastanut kaupungin kaduilla, veikeä ilvehtijä edellään, ja oli pysähtynyt jokaiseen kadunkulmaan, jossa hänen hevosensa teki ilmahyppyjä ja ilvehtijä lasketteli sanomattoman hullunkurista lorua ympärille kokoutuneelle nuorisolle. Jo silloin hän oli sanomattomasti ihaillut uljasta ratsastajatarta, ja nyt jos milloinkaan hän oli miestä tuntemaan samaa ihailua vielä paljon korkeammassa määrässä. Hän jäi seisomaan ja kumarsi syvään ja kunnioittavasti ratsastajattarelle. Tämä vastasi tervehdykseen sirosti nyökäten, pysäytti sitten äkkiä hevosensa ja pysyi häneltä ystävällisesti: "Etsittekö täältä jotakin? Ehkä haluatte puhutella isääni?"

"Pyydän anteeksi", sanoi Anton mitä syvimmän kunnioituksen sävyllä. "Todennäköisesti olen joutunut tielle, jolla vieraiden ei ole lupa kulkea. Tulin jalkapolkua myöten niittyjen yli, enkä nähnyt missään porttia tai aitaa."

"Portti on sillalla, ja se on päivisin auki", ilmoitti neitonen katsahtaen laupiaasti Antoniin; sillä kun nelitoistavuotiaiden neitosten on vain aniharvoin sallittu herättää toisissa ihmisissä syvän kunnioituksen tunteita, niin teki Antonin ylenmääräinen kunnioitus tälle neitoselle sanomattoman hyvää.

"Kun kerta olette puistossa, niin ettekö tahdo katsella täällä ympärillenne? Olemme iloiset, jos puistomme teitä miellyttää", hän lisäsi arvokkaasti.

"Olen jo ollut niin julkea", vastasi Anton jälleen kumartaen; "kävin aina tuolla ylhäällä linnan edessä olevan ruohikon reunalla asti. Siellä vasta oli kaunista!" huudahti innostunut poika rehellisesti.

"Niin", sanoi nuori vallasneiti, yhä vielä pidätellen pikku ratsuaan; "äiti itse on antanut puutarhurille kaikesta ohjeet."

"Siis se armollinen rouva, joka tuonaan seisoi parvekkeella, oli teidän äiti rouvanne?" kysyi Anton ujosti.

"Ah! Oletteko kuunnellut meitä?" huudahti impynen ja silmäsi häneen ylväästi. "Tiedättekös, että se ei ollut kauniisti tehty?"

"Älkää siitä minulle suuttuko", pyysi Anton nöyrästi; "minä peräydyin kohta takaisin, mutta se näytti niin ihmeen kauniilta. Te molemmat vallasnaiset vastakkain, ja kukkivat ruusut ja rehevät viininlehvät ympärillänne. Sitä näkyä en tule koskaan unhottamaan", hän lisäsi vakavasti.

"Hänhän on oikein herttainen!" ajatteli neitonen itsekseen. "Koska te kerran olette nähnyt jo niin paljon puistostamme", sanoi hän ääneen hyvänlaisen alentuvasti, "niin pitää teidän myöskin käydä näköalapaikalle. Minä ratsastan sinne — jos tahdotte seurata minua."

Anton seurasi ylen onnellisena. Neitonen puhutteli hevostaan, niin että se kulki käyden, ja näytteli selitellen Antonille isoja puuryhmiä ja maiseman monia kauniita näköaloja; tällöin hän suureksi osaksi luopui entisestä majesteetillisuudestaan ja kävi oikein puheliaaksikin. Pian haastelivat molemmat niin vapaasti kuin olisivat olleet vanhoja tuttuja. Vihdoin laskeutui neitonen satulasta, kun tiellä olevat portaat antoivat hänelle siihen sopivan aiheen, ja talutti hevosta ohjaksista; sitten rohkeni Anton sivellä mustan juoksijan kaulaa, minkä pony salli mielellään tapahtua, alkaen vuorostaan haistella vieraan taskuja.

"Se luottaa teihin", sanoi neitonen, "se onkin oikein viisas eläin." Hän heitti ohjakset ponyn kaulalle ja läimähytti sitä lautaselle, jolloin ratsu lähti lyhyttä laukkaa nelistämään tiehensä. "Kohta tulemme kukkatarhaan, ja sinne se ei saa tulla; se juoksee nyt takaisin talliin, se on tottunut siihen."

"Tuo ponyhan vasta on oikea ihme-eläin", huudahti Anton katsellen hevosen perään.

"Minä olen sen lemmikki", sanoi neitonen myöntyvästi, "se tottelee minua yhdellä sanalla." Antonin mielestä ponyn kiintymys oli vallan paikallaan; hän otaksui papukaijan olevan yhtä kiltin ja oli taipuvainen väittämään, että kaikkien muidenkin luontokappalten maan päällä täytyi olla yhtä tottelevaiset hänen nykyiselle saattajattarelleen.

"Luulenpa teidän olevan syntyänne jalosukuinen", sanoi nuori vallasneitonen äkisti, nojasi päivän varjonsa puunrunkoon ja silmäili Antonia pikkuviisain katsein.

"En ole", vastasi laskuneuvoksen poika surullisesti; "isäni kuoli neljä viikkoa sitten, ja hyvän äitini kuolemasta on jo kokonainen vuosi, niin että nyt olen aivan yksin ja matkalla pääkaupunkiin." Hänen huulensa värähtelivät, kun hän muisteli viimeistä suruaan.

Säikähtäen näki neitonen vieraan kasvoilta kuvastuvan tuskan. "Te herra parka!" hän huudahti liikutettuna ja hämillään. "Joutukaahan nyt, niin näytän teille vielä jotakin. Nämä tässä ovat kevätlavoja; tässä on mansikkapenkki, ehkä siellä on vielä joitakin marjoja. — Frans, tuokaahan tänne lautasella mansikoita", hän huusi puutarhurille. Frans tuli aika joutua. Terhakasti neitonen tarttui lautaseen ja tarjosi leppeästi hymyillen sankarillemme marjat: "Kas tässä, hyvä herra! Suvaitkaa ottaa nämä minulta. Isäni talosta ei kukaan vieras saa lähteä, ennenkuin on maistanut parasta, mitä vuodenajalla on tarjottavaa. Pyydän, ottakaa", hän pyyteli hartaasti.

Anton otti lautasen käteensä ja katsoi kostein silmin ystävälliseen vallasneitoseen.

"Minä syön teidän kanssanne", sanoi tämä ja otti pari marjaa. Sitten
Anton tyhjensi kuuliaisesti lautasen.

"Nyt minä vielä saatan teidät ulos puutarhasta", sanoi nuorineiti. Puutarhuri avasi kunnioittavasti pienen sivuportin, ja neitonen saattoi matkamiehen lammikoille, jolla vanhoja ja nuoria joutsenia uiskenteli.

"Ne tietävät, että minulla on taskussani niitä varten jotakin", sanoi hänen saattajansa ja irroitti rannalla olevan ruuhen köydestä. "Istukaa veneeseen, herrani, minä vien teidät ylitse. Tuolla toisella rannallahan alkaa teidän tienne."

"Enhän toki saa teitä niin paljon vaivata", sanoi Anton ja arasteli käydä ruuheen.

"Älkää tinkikö", komensi neitonen, "teen sen mielelläni." Hän istui perätuhdolle ja meloi kevyellä airolla ruuhta taitavasti eteenpäin. Siten kulkivat he verkalleen lammikon poikki, joutsenet jonona perässään. Neitonen taukosi tuontuostakin soutamasta ja heitti niille leivänpalasia.

Anton istui autuaallisten tunteiden valtaamana tyttöä vastapäätä. Hän oli kuin lumoissa. Edessä puiden tumma vihannuus, ympärillä kirkas vedenpinta, joka hiljaa liplatteli ruuhen keulaa vastaan, vastapäätä nuoren lautturin solakka varsi, sädehtivät sinisilmät ja jalomuotoiset kasvot, joita lempeä hymy kirkasti, ja takana joutsenten parvi, tämän lammen valtiattaren valkea seurue. Se oli kuin unelma — unelma niin suloinen, kuin vain nuori mieli voi uneksia.

Ruuhi iski vastakkaiseen rantaan, Anton nousi maihin ja huudahti: "Hyvästi jääkää!" ja tahtomattaan hän kurotti kätensä neitoselle. "Hyvästi jääkää", sanoi tämäkin ja kosketti hänen kättään sormenpäillään. Sitten hän käänsi ruuhen ympäri ja meloi hitaasti takaisin. Anton juoksi ruohikkokentän yli korkeammalla sijaitsevalle maantielle ja kääntyi sieltä katselemaan jälelleen. Ruuhi laski erään puuryhmän luo, neitonen käännähti vielä kerta häntä kohti ja katosi sitten puiden taa. Iloisesti lepatteli lippu pikku tornissa, heleänä loisti päivänpaiste ruskeata seinämuuria kiertelevillä köynnöskasveilla.

"Vaikka löisit tuolle paroonille pöytään satatuhatta taaleria, ei hän sittekään antaisi sinulle tuota hovia, jonka on perinyt isältään", sanoi terävä ääni Antonin selän takana. Tämä käännähti vihaisena ympäri, taikakuva katosi, hän huomasi seisovansa pölyisellä valtatiellä. Hänen vieressään seisoi raidanrunkoon nojaten nuori veitikka, risaiset vaatteet yllään, pieni mytty kainalossa ja silmissä huolettoman häpeämätön irve.

"Sinäkö se olet, Veitel Itzig?" huudahti Anton, tuntematta suurtakaan iloa tapaamisesta. Nuori Itzig ei ollut juuri mikään kaunis nähtävyys; laiha ja kalpea, pää punertavan kähärätukan peittämä, yllä vanha mekko ja risaiset housut — sanalla sanoen kulkijain sellainen, joka paremminkin viehätti santarmin silmää kuin muiden matkamiesten. Hänkin oli kotoisin Ostrausta ja oli ollut Antonin toveri porvarikoulun aikoina. Antonilla oli silloin ollut tilaisuutta kerkeällä mielellään ja urheilla pikku nyrkeiltään suojella juutalaispoikaa toisten toverien pahoinpitelyltä ja sen kautta hankkia itselleen mieluisa itsetunto sorretun viattomuuden pelastajana. Varsinkin kerran eräässä huimassa koulukahakassa, jossa Itzigiä oli läskimakkaralla härnäilty epätoivon partaalle saakka, oli Anton niin uljaasti ajanut tämän asiata, että sai itsekin loven päähänsä, jonka jälkeen kiusanhenget olivat itkien ja vihasta pärskyen vetäytyneet kirkon taa ja itse pistäneet riidanalaisen makkaran poskeensa. Siitä päivästä lähtien Itzig oli osottanut jonkinlaista kiintymystä Antoniin, jonka merkkinä oli, että hän antoi suojelijansa auttaa häntä vaikeissa koulutehtävissä ja välistä näpisti voileivän tämän eväskääröstä. Anton oli kuitenkin sietänyt tuota epämiellyttävää nulikkaa rinnallaan, koska hänestä oli mieltäylentävää pitää holhokkia, vaikkakin holhokin epäiltiin varastelevan koulukyniä ja myyvän ne sitten jälleen niille, joilla oli rahaa millä maksaa. Viime vuosina molemmat nuorukaiset olivat sangen vähän nähneet toisiaan, parahiksi sen verran, että Itzigillä oli ollut tilaisuutta verestää vanhoja koulumuistoja pienillä pilapuheilla ja pistoksilla.

"Ihmiset sanovat sinun menevän suureen kaupunkiin oppimaan kaupantekoa", jatkoi Veitel loruaan. "Siellä saat oppia, kuinka tötteröitä pyöräytetään ja siirappia mitataan vanhoille akoille. Minäkin olen menossa kaupunkiin, mutta minä tahdon siellä saavuttaa onneni."

Anton vastasi haluttomasti toisen julkeaan loruiluun, rypistäen varsinkin kulmiaan tuttavalliselle sinuttelulle, jota alkeiskoulun aikainen toveri vielä yhä rohkeni käyttää häntä puhutellessaan; "No, lähde siitä sitten etsimään onneasi, äläkä pysyttele minun kintereilläni."

"Eipä tässä kiirettä ole", vastasi Veitel huolettomasti; "odotanpahan kunnes sinäkin joudut lähtemään, jollet vain huonoksu minun vaatteitani." Tästä vetoamisesta Antonin ihmisrakkauteen oli seurauksena, että hän salli vaieten epämieluisen toverin jäädä pariinsa. Hän loi vielä viimeisen silmäyksen linnaan ja lähti sitten äänettömästä päästä tarpomaan maantietä eteenpäin, Itzig koko ajan puolen askeleen päässä kintereillään. Vihdoin Anton kääntyi tämän puoleen ja tiedusti linnan isännän nimeä.

Vaikkakaan Veitel Itzig ei kuulunut hovinherran läheiseen seurustelupiiriin, oli hän kuitenkin osannut laittautua tämän tallipojan uskotuksi tuttavaksi; sen kautta hän oli päässyt hyvin perille vapaaherran taloudellisista ja perheellisistä oloista. Hän kertoi Antonille, että paroonilla oli vain kaksi lasta, mutta sen sijaan erinomainen lammaskarja ja suuri velaton tila. Poika oli kotoa poissa koulussa. Nähdessään Antonin kuuntelevan suurella mielenkiinnolla sanoi Itzig viimein; "Jos tahdot saada itsellesi tuon paroonin hovin, niin minä ostan sen sinulle."

"Kiitos vain", vastasi Anton kylmästi; "äskenhän juuri sanoit, ettei hän sitä tahdo myydä."

"Lienenpä minä tahi joku toinen, mutta jokaiselta ihmiseltä saa ostetuksi, mitä hänellä on vain antaa. On olemassa resehti, jonka avulla saa valtoihinsa kenen tahansa, jolta tahtoo jotakin saada, vaikka tämä ei tahtoisi antaakaan."

"Pitääkö hänelle sitten antaa noitajuoma", kysyi Anton ylenkatseellisesti, "vaiko taikayrtti?"

"Tuhannen kultataalerin yrtti on nimeltään se taikayrtti, jonka avulla saa paljon aikaan maailmassa", vastasi Veitel, "mutta kuinka vähäinenkin mies voi saada haltuunsa sellaisen tilan kuin tuon paroonin hovi on, kas se on salaisuus, josta vain aniharvat ovat perillä. Kellä se salaisuus on tiedossaan, hänestä tulee suuri mies, sellainen kuin Rotschild, jos hän saa vain tarpeeksi kauvan elää."

"Eikä joudukaan!" intti Veitel. "Kun minä saavun kaupunkiin oppimaan, niin lähden ylt'ympärinsä etsimään tuota salattua tietoa, sillä se on kirjoitettu paperille. Joka ne paperit saa käsiinsä, siitä tulee mahtava mies, ja minä tahdon niitä etsiä siksi kunnes löydän."

Anton silmäili syrjäkarin matkatoveriaan, kuin olisi epäillyt tätä vähän löylynlyömäksi, ja sanoi viimein surkutellen; "Et sinä sellaisia papereita mistään löydä, Veitel parka."

Mutta Itzig jatkoi itsepäisesti loruaan, tunkeutuen aivan kiinni Antoniin: "Mitä sinulle nyt sanon, sitä sinä et saa kertoa kellekään. Nuo paperit ovat olleet meidän kaupungissamme, joku sai ne käsiinsä vanhalta kuolevalta kerjäläiseltä, ja hänestä tuli mahtava mies. Vanha reppuri antoi ne hänelle eräänä yönä, kun toinen rukoili hänen vuoteensa ääressä karkoittaakseen kuolon enkelin lähettyviltä."

"Ja tunnetko sinä sen miehen, jolla paperit nyt on hallussaan?" kysyi
Anton uteliaana.

"Vaikkapa tuntisinkin, niin en kuitenkaan sanoisi" vastasi Veitel viekkaasti; "mutta minä aion löytää resehdin. Ja jos sinä tahdot itsellesi tuon paroonin hovin ja hänen hevosensa ja lehmänsä ja kirjavan lintunsa ja tuon tuulihatun tyttärensä, niin minä autan sinua perille vanhasta ystävyydestä ja senvuoksi, että annoit koulussa minun kiusaajilleni selkään."

Anton oli hyvin närkästynyt toverin julkeudesta. "Varo sinä vain, ettei sinusta tule lurjusta, näytät jo olevan hyvällä alulla", hän sanoi tuimasti ja poikkesi kulkemaan tien toista reunaa.

Itzig ei välittänyt sen enempää saamastaan hyvästä neuvosta, vaan vihelteli vain rauhallisesti kulkiessaan. Siten tarpoivat molemmat matkamiehet vaitonaisina tietä eteenpäin, kunnes Itzig lähimpään kylään poiketessa katkaisi äänettömyyden ja jatkoi selostustaan paroonin nimestä ja varallisuussuhteista. Ja tätä opettavaista selontekoa jatkui sitten jokaisessa kylässä matkan varrella, kunnes Anton joutui aivan ihmeisiinsä matkatoverinsa laajoista tilastollisista tiedoista. — Vihdoin mykistyivät molemmat ja katkaisivat viimeisen peninkulman vaihtamatta enää sanaakaan keskenään, vaikka astuivatkin rinnakkain.

Vapaaherra von Rothsattel oli niitä harvoja ihmisiä, joita ei ainoastaan koko maailma kehu onnellisiksi, vaan jotka itsekin pitävät itseään onnellisina. Eräs Rothsattel oli jo ristiretkien aikana ollut mukana itämailla. Ainakin säilytettiin perheessä kirjavaa rokokoo-tyylistä lasipulloa mukamas itämaisena hajupullosena, todisteeksi kantaisän olemassaolosta ja muistoksi ristiretkien hurskaista ajoista. Eräs toinen Rothsattel oli johtanut vuorimiesparven hussilaisia vastaan ja oli koko joukkonsa kera kaatunut omaksi ja Herramme kunniaksi. Edelleen oli muuan Rothsattel ollut vänrikkinä Moritz Saksilaisen armeijassa; häntä pidettiin Rothsattel-Steigbügel nimisen sivuhaaran perustajana, ja hänen sotaisa muotokuvansa riippui vielä linnan tornihuoneen seinällä. Eräs toinen oli kolmikymmenvuotisessa sodassa taistellut monissa eri armeijoissa sekä omin päinkin; sukutarina tiesi kertoa hänen olleen hyvin paksun herran ja valtavan juomarin, jolla oli voimakas puheenkäyttö ja jokseenkin vapaat tavat. Hän oli sukunsa ensimmäisenä saapunut siihen seutuun, jossa kertomuksemme tulee liikkumaan, ja oli jollakin tapaa saanut haltuunsa hyvän joukon maatiloja. Perheen lapsenhoitajien kesken vallitsi hyvin vanhoista ajoista lähtien se synkkä vakaumus, että tämän paksun herran voi välistä nähdä istuvan kellarissa isolla kaalitynnörillä, ähkien ja voihkaillen kuin rauhattomaksi tuomittu henki ainakin, rangaistukseksi hirvittävistä rikoksistaan naispuolisten aikalaistensa ankaria hyveitä vastaan. Edelleen oli muuan esi-isä ollut keisarillinen neuvos Wienissä; nykyisen omistajan isoisän-isä oli jäykästi mulkoillut vastaan Preussin suuren kuninkaan katseeseen ja oli sen jälkeen saanut laupiaan sanan samaiselta kuninkaalta. Myöskin isoisä oli aikanaan ollut yritteliäs ja suurta huomiota herättänyt kavaljeeri, joka ei kuitenkaan ollut korjannut mitään laakereita armeijassa ja oli senvuoksi ollut pakotettu etsimään niitä kevytjalkaisten naisten kammioista ja pelipöydän äärestä. Valitettavasti olivat hänen tiluksensa tällöin olleet hänelle liikarasituksena ja sulaneet jokseenkin olemattomiin hänen käsistään. Hänen poikansa vihdoin, nykyisen omistajan isä, oli ollut tavallinen yksinkertainen maalais-aatelismies, ei liioin siunattu loistavilla hengenlahjoilla; hän se kuitenkin pelasti pitkällisten riitajuttujen avulla upean maatilan muun omaisuuden auttamattomasta haaksirikosta ja ahersi koko loppuikänsä tehdäkseen siitä velattoman perintökalun jälkeentulevilleen. Rothsattelit olivat vanhastaan olleet siinä maineessa, että he jättivät vankan joukon vesoja jälkeensä, ja perheen ikäpuolen naiset selittivät tämän seikan — itsessään kyllä kiitettävän — olleen ainoana esteenä, ettei tämän mainehikkaan suvun ollut sallittu nähdä yhdeksänsakaraista kreivinkruunua tahi vaikkapa oikein nimellisruhtinaan umpinaista harjavannetta suvun päämiehen vaakunakilvessä. Vastoin perheen vanhaa perinnäistapaa isä siinäkin kohdin osotti vaatimatonta mielenlaatuaan, että jätti jälkeensä yhden ainoan pojan.

Nykyinen hovinherra oli nuorempana palvellut eräässä kaartinrykmentissä, kuten niin sotaisen suvun vesalle sopikin. Hän oli siellä hankkinut itselleen moitteettoman ritarismiehen maineen. Virkatoimensa hän oli kunnolla hoitanut ja ollut erinomainen toveri, harjautunut kaikkiin ritarillisiin avuihin ja ollut luotettava mies kaikissa kunnia-asioissa. Hovitanssiaisissa hän oli niittänyt mainetta ja käskettynä jonkin prinsessan tanssitoveriksi pyörittänyt tätä taidokkaasti parkettilattialla. Kelpo luonnetta hän oli osottanut omaavansa naimalla todellisesta kiintymyksestä köyhän hovineidin, itsessään sangen rakastettavan neitosen, jonka poistuminen hovin katriljeista oli murehduttanut kaikkia miessydämiä. Järkevänä miehenä vapaaherra oli sitten puolisonsa kera vetäytynyt maatilalleen, oli monet vuodet omistautunut miltei yksinomaan perheelleen ja sen kautta tullut siihen edulliseen asemaan, että oli voinut maksaa kaikki rykmentin-aikaiset velkansa ja että hänen menonsa eivät olleet hänen tulojaan suuremmat. Hänen taloudenpitonsa oli mainiosti järjestetty; vaimonsa vähäisillä myötäjäisillä hän oli tämän suureksi iloksi laitattanut kauniin puiston talon ympärille. Vapaaherralla oli viinikellarissaan hyviä pöytäviinejä, tallissa kaksi upeaa vaunuhevosta ja kaksi siroa ratsuhevosta; joka aamu hän katsasti taloustoimia ja ratsasti joka iltapäivä niityilleen ja pelloilleen, pani suurta huolta oivan lammaskarjan ylläpitämiseen ja ylpeili siitä saamastaan runsaasta ja hienosta villasta. Hän oli peräti rehellinen mies ja vielä ikämiehenäkin silmiinpistävän ryhdikäs, hän osasi arvokkaasti ja vieraanvaraisesti isännöidä vierastensa keskuudessa, ja hän rakasti puolisoaan mitämaks vieläkin enemmän kuin ennen kuherruskuukausien aikana. Sanalla sanoen hän oli aatelisen tilanomistajan esikuva. Hän ei ollut suinkaan äveriäs, olipahan vain "viiden tuhannen taalerin mies" kuten oli tapana sanoa, ja hän olisi suotuisina aikoina voinut myydä tilansa paljon suuremmastakin summasta kuin tarkkatietoinen Itzig oli otaksunut. Mutta syystäkin hän olisi sellaista kauppaa pitänyt sulana hulluutena. Kaksi tervettä ja lahjakasta lasta teki hänen kotionnensa täydelliseksi; poika oli aikeissa noudattaa suvun perinnäistapaa ja ruveta sotilaaksi, tyttären piti vielä muutaman vuoden oleilla äitinsä siipien suojassa, ennenkuin lähti suureen maailmaan.

Kuten kaikki ihmiset, joille kohtalo on maalannut vanhoja sukumuistoja vaakunakilpeen ja juurruttanut ne mieleen hamasta kehdosta saakka, oli vapaaherrammekin taipuvainen perusteellisesti ajattelemaan perheensä menneisyyttä ja tulevaisuutta. Isoisän kautta oli saatu se surullinen kokemus, että yksi ainut ala-arvoinen henki pystyy hävittämään, mitä uutterat esi-isät ovat koonneet kultajyviä ja kunniapaikkoja jälkeentulevaistensa hyväksi. Hän olisi senvuoksi mielellään turvannut kartanonsa ikuisiksi ajoiksi sortumisen vaarasta muuttamalla sen majoraatti-tilaksi ja sen kautta tehnyt kevytmielisille jälkeläisille vaikeaksi, ei tosin tehdä velkoja, mutta maksaa niitä. Mutta huolenpito tyttärestään pidätti häntä ottamasta tätä askelta, hänen rehellinen sydämensä ei voinut taipua siihen, että tämä rakastettu lapsi menettäisi perintönsä joidenkin epämääräisten vastaisten Rothsattelien takia. Ja tuska täytti hänen mielensä ajatellessaan, että hänen vanha sukunsa voi jo seuraavan miespolven aikana joutua samaan asemaan kuin jonkin virkamiehen tai rihkamasaksan lapset — tuohon tukalaan asemaan, jossa ihmisen on pakko omin voiminsa hankkia itselleen siedettävä toimeentulo. Hän oli usein yrittänyt tehdä säästöjä vuosituloistaan, mutta nykyinen ajankohta ei sitä todellakaan sallinut; kaikkialla pyrittiin elämään jonkinlaisella loistokkaisuudella ja panemaan entistä enemmän arvoa uljaaseen sisustukseen ja lukemattomiin pieniin jokapäiväisen elämän koruihin. Ja mitä hän suotuisina vuosina oli hiukan säästellyt, se kului aina järkiään pienillä kylpymatkoilla, joita lääkäri väitti välttämättömiksi hänen vaimonsa aran terveydentilan vuoksi. Huoli perheensä tulevaisuudesta askarrutti vapaaherran ajatuksia tänäänkin, kun hän puoliveriratsullaan karautti isoa kastanjapuukujannetta myöten linnaa kohti. Se oli vain pienoinen pilvi, joka hetkeksi pimensi hänen sielunsa päivänpaisteisuutta, ja se katosi kerrassaan, kun hän näki liehuvia hameita kiitävän vastaansa ja tunsi tulijat vaimokseen ja tyttärekseen. Hän hypähti alas satulasta, suuteli lemmikkilastaan otsalle ja sanoi hyväntuulisena vaimolleen; "Meillä on mainio ilma heinänkorjuuta varten, sitä tehdään oikein voimalla ja väellä, ja vouti väittää, ettemme ole vielä koskaan saaneet niin paljon rehua kuin nyt."

"Sinulla on onni puolellasi, Oskar", sanoi paroonitar ja katsahti hellästi miehensä kasvoihin.

"Kuten aina kaikkina näinä seitsemänätoista vuotena, sen jälkeen kuin toin sinut tänne linnanrouvaksi", vastasi puoliso, ja hänen kohteliaisuutensa lähti sydämestä.

"Tänään siitä onkin tosiaan jo seitsemäntoista vuotta", huudahti paroonitar, "ja ne vuodet ovat menneet kuin yksi ainoa kesäpäivä. Me olemme olleet hyvin onnellisia, Oskar." Hän kietoi kätensä miehensä käsivarrelle ja katsoi kiitollisesti häntä silmiin.

"Olleet?" toisti vapaaherra kysyvästi; "luulenpa että sitä vieläkin olemme. Enkä ymmärrä, mikä estäisi meitä vast'edeskin olemasta."

"Älä manaa tulevaisuutta miekkasille", pyysi paroonitar. "Minusta tuntuu monesti, kuin ei näin päivänpaisteinen elämä voisi jatkua ikuisesti; minä tahtoisin nöyrästi paastota siitä, välttääkseni siten kateellisen kohtalon iskuja."

"No", sanoi vapaaherra hyväntuulisesti, "ei kohtalo meitä jätäkään vallan tukistamatta. Ukkosilmoja ei puutu meiltäkään, mutta tämä pikku kätönen manaa ne aina kulkemaan ohitse. Eikö sinulla ole tarpeeksi harmia taloudestasi, lastesi hullutteluista ja välistä kotityrannistasikin, jotta kaipaat lisää sellaista?"

"Sinä rakas tyranni!" huudahti paroonitar. "Minä kiitän sinua tästä onnesta. Ja kuinka sydänpohjia myöten minä sitä tunnenkaan! Yhä vieläkin näiden seitsemäntoista vuoden perästä olen ylpeä siitä, että minulla on niin komea aviomies, niin kaunis linna ja niin iso maatila, missä jokainen jalanala maata kuuluu minullekin. Kun sinä toit taloosi minut, köyhän neidin, jolla oli omaisuutta vain hameet yllä ja korulipas, jonka ruhtinaallisen isäntäväkeni suopeus minulle lahjoitti, niin silloin vasta opin tuntemaan, mikä autuas osa on saada vallita emäntänä omassa talossa ja olla alistumatta kenenkään toisen tahtoon kuin rakastetun aviomiehen."

"Olethan kuitenkin luopunut paljosta minun tähteni", sanoi vapaaherra. "Usein olen peljännyt, että tämä maalaiselämämme kävisi liian pieneksi ja yksinäiseksi sinulle, prinsessa vainajan suosikille."

"Siellä minä olin palvelijatar, täällä olen valtiatar", sanoi paroonitar. "Pukujani lukuunottamatta minulla ei ollut mitään, jota olisin voinut sanoa omakseni. Alati vain kierrellä hovineitien ikävissä suojissa, joka ilta olla tuomittu tekemään viimeiset palvelukset ja koko ajan tuntea tuskallisesti, että sellaista menoa tulisi jatkumaan, kunnes noissa iankaikkisissa hovihuvituksissa harmaantuisi — sellaista minun oli oloni, ilman omaa, omintakeista elämää! Tiedäthän, että se usein peräti masensi minut. Täällä eivät huonekalujemme päälliset ole raskaista silkkikankaista, eikä meidän salissamme ole ainuttakaan malakiittipöytää, mutta kaikki, mitä talossamme on, kuuluu minulle." Hän kietoi käsivartensa vapaaherran kaulaan: "Sinä kuulut minulle, lapsemme, linnamme, hopeaiset kynttiläjalkamme."

"Sitä ei kukaan huomaa", vastasi hänen puolisonsa hilpeästi. "Ja kun katselen posliinisia pöytäastioitamme ja näen niiden laidassa sinun ja minun vaakunat, niin maistuvat meidän kaksi ruokalajiamme minulle kymmentä kertaa paremmalta kuin hovin moninaiset herkut. Ja varsinkin kun niitä tarjottiin suurina hovijuhlina meidän hovilaisten omassa pöydässä, jossa jokainen tunsi toisensa ikäviin saakka ja jokainen oli toisista aivan pakahtuakseen välinpitämätön."

"Sinä olet todellakin loistava esimerkki vähääntyytymisestä", sanoi vapaaherra. "Sinun ja lastemme takia tahtoisin, että tämä tila olisi kymmentä kertaa suurempi ja tulomme sitä mukaa, ja että kykenisin sinua varten, rouva markiisitar, pitämään kantapojan ynnä taloudenhoitajattaren lisäksi pari hovineitiä."

"Neideistä ei Herran nimessä puhettakaan", pyyteli paroonitar, "ja mitä kantapoikaan tulee, niin sellaistahan ei tarvitse, kun on aina tarjona niin huomaavainen ritari kuin sinä olet".

Sitten lähti vapaaherra hyväntuulisena astelemaan molempain naisten välissä linnaan päin. Lenore oli tällävälin vallannut hänen ratsunsa ohjakset ja puhutteli hevosta ystävällisesti, jotta se koettaisi välttää nostamasta pölyä ilmaan tieltä.

"Tuollahan on oudot vaunut, onko vieraita tullut?" kysyi vapaaherra heidän pihaa lähestyessään.

"Se on vain Ehrenthal", vastasi paroonitar, "hän odottelee sinua ja on jo tuhlannut koko varastonsa kauniita puheenparsia meille; Lenore yritti vallattomuudessaan pitää häntä pilanaan, niin että parahiksi sain tytön korjatuksi pois hänen seurastaan. Tuon lystillisen miesparan tuli oikein paha olla tyttö hepsakan häntä liehitellessä."

Vapaaherran suu meni hymyyn. "Minulle hän on sentään mieluisin koko liikemiesluokasta", hän sanoi; "hän osaa ainakin käyttäytyä siedettävästi, ja pitkäaikaisissa liikesuhteissamme olen huomannut hänet aina luotettavaksi mieheksi. — Hyvää päivää, herra Ehrenthal, mikä asia teidät nyt on saattanut minun puheilleni?"

Herra Ehrenthal oli lihavan tanakka mies parhaissa ikävuosissaan, mutta hänen kasvonsa olivat kuitenkin liian pyöreät, keltaiset ja viekkaat ollakseen kauniit; hänellä oli lyhyet säärystimet kenkien päällä ja paidan rinnassa timanttinen rintaneula; syvään kumarrellen ja hattuaan heilutellen hän astui lehtokujannetta myöten paroonia vastaan.

"Palvelijanne, armollinen herra", hän sanoi ja hymyili kunnioittavasti. "Vaikka mitkään liikeasiat eivät minua olekaan tänne tuoneet, niin pyydän teidän, herra parooni, kuitenkin sallimaan, että saan toisinaan käydä katsastamassa teidän kartanonhoitoanne, sillä se on minun sydämeni ihastus. Minä tunnen kerrassaan lepoa ja virkistystä työstäni, kun tulen teidän hoviinne. Eläimet ovat täällä kaikki niin kiiltävät ja hyvin ruokitut, ja kaikki on niin runsaasti ja mallikelpoisesti varattua talleissa ja ladoissa. Varpusetkin teidän katollanne näyttävät iloisemmilta kuin muiden ihmisten varpuset. Kun liikemiehen on pakko nähdä niin paljon sellaista, josta sydän ei iloitse, nähdä monien joutuvan omasta syystään takapajulle ja rappiolle, niin silloin on virkistävää nähdä elettävän niinkuin teillä eletään; ei mitään suruja, ei ainakaan mitään suuria suruja, mutta paljon sellaista, joka ilahuttaa sydäntä."

"Te olette niin kohtelias, herra Ehrenthal, että minun täytyy uskoa teillä olevan jotain oikein tärkeää asiaa. Tahdotteko hieroa minun kanssani kauppoja jostakin?" kysyi vapaaherra suopeasti.

Pudistellen vakavasti päätään, kuten ainakin kunnonmies, joka tahtoo torjua aiheettomat epäluulot päältään, herra Ehrenthal vastasi: "Kaupoista ei puhetta, herra parooni! Ne kaupat, joita minä teidän kanssanne teen, ovat aina sellaisia, ettei niissä tarvitse lausua kohteliaisuuksia. Hyvä tavara ja hyvä maksu — se on aina ollut meidän tunnuslauseemme, ja Jumalan avulla tahdomme vastakin pitää siitä kiinni. Poikkesin vain tänne ohi ajaessani" — näin sanoen hän teki kädellään huolettoman liikkeen oikein painostaakseen sitä tosiasiaa, että hän oli poikennut taloon vain ohi ajaessaan — "tahdoin vain tiedustaa sen hevosen hintaa; joka herra paroonilla on myytävänä. Tuolla naapurikylässä on eräs, jolle lupasin kuulustaa sen hintaa. Voinhan yhtä hyvin puhua siitä voudinkin kanssa, jollei herra paroonilla ole aikaa olla minun kanssani."

"Tulkaa nyt vain mukanani, Ehrenthal", sanoi vapaaherra, "minä vien itse ratsashevoseni talliin."

Herra Ehrenthal kumarteli ja pokkuroi naisille monesti ja syvään, johon ilkamoinen Lenore vastasi yhtä monella niiauksella, ja seurasi vapaaherraa tallin ovelle. Sinne hän jäi kunnioittavasti seisomaan ja vaati kaikin mokomin, että paroonin hevonen ja parooni itse kävisivät hänen edellään sisään. Lyhyesti tarkasteltua myytävää hevosta ja tavanmukaisten tinkimisten jälkeen vapaaherra vei vieraansa navettaankin, missä herra Ehrenthal lausui palavan toivomuksensa saada nähdä myöskin juottovasikat, ja viimein hän ilmaisi hartaan halunsa tulla esitetyksi siitospukeillekin. Hän oli kokenut liikemies, ja vaikkapa hänen tulkitsemansa ihastus kuulostikin vähä liiaksi käsityöläismäiseltä ja liioitellulta, niin itse asiassa kaikki, mitä hän kehui, oli todellakin kehumisen arvoista, ja vapaaherra kuunteli kiittelyjä hyvin ymmärrettävällä mieltymyksellä.

Lampaat katsastettua herrain täytyi vähän levähtää, sillä niiden hieno ja tiheä turkki oli liian syvästi koetellut Ehrenthalin herkkiä tunteita. "Ei, mutta se villakasa!" hän huokaili vajonneena unelmoivaan hurmioon; "jo nyt voi sen nähdä silmiensä edessä, mitä sitten tulevana keväänä!" Hän huojutteli päätänsä oikealle ja vasemmalle ja räpytteli pieniä silmiään päivää kohti. "Tiedättekös, herra parooni, että te vasta olette onnellinen mies! Onko tullut hyviä tietoja herra pojaltanne?"

"Kiitos vain, rakas Ehrenthal, eilen häneltä viimeksi tuli kirje ja sen mukana hänen koulutodistuksensa", vapaaherra vastasi.

"Hänestä tulee samanlainen kuin herra isästäänkin", huudahti Ehrenthal, "ensiluokkainen kavaljeeri ja samalla rikas mies, sillä herra parooni ymmärtää huolehtia lastensa parhaaksi."

"Siinä suhteessa en säästä itseltäni mitään, rakas Ehrenthal", vastasi parooni huolettomasti.

"Mitä säästää!" intoutui kauppias, ja hänen eleensä ja äänensävynsä ilmaisivat, kuinka syvästi hän halveksi mokomaa poroporvarillista käsitettä; "mitä teidän pitäisi säästää? — jos minun sallitaan niin sanoa liikemiehenä, jolla on ollut kunnia tuntea teidät jo kauan. Mitä teidän tarvitsisi säästää? Tehän tulette kuitenkin kerran, kun vanhaa Ehrenthalia ei ole enää olemassa, säästämättäkin jättämään nuorelle herralle tilanne, jonka arvo veljesten kesken on puolitoista sataatuhatta taaleria, ja sen ohessa neiti tyttärelle myötäjäisiä — mitä minä nyt sanoisinkaan — ainakin viisikymmentä tuhatta taaleria käteistä."

"Ettekö ole niin rikas?" huudahti herra Ehrenthal täynnä siveellistä närkästystä ketä inehmoa kohtaan hyvänsä (paroonia lukuunottamatta), joka sellaista rohkeni väittää. "Teistä itsestännehän aivan riippuu tulla minä hetkenä hyvänsä niin rikkaaksi. Kenellä on sellainen omaisuus kuin herra paroonilla, hän voi kymmenessä vuodessa tehdä pääomansa kahta vertaa suuremmaksi ja ilman vähintäkään vaaraa. — Miksi ette panttaa tilaanne maakuntapankkiin?"

"Maakuntapankki" oli siihen aikaan herrashovien omistajain keskeinen suuri luottolaitos, joka myönsi pääomalainoja ensi kiinnitystä vastaan tiloihin. Laina annettiin velkakirjojen muodossa, jotka olivat asetetut omistajan nimelle ja joita koko maassa pidettiin kaikkein varmimpina arvopapereina. Laitos itse maksoi korkoa velkakirjani haltijoille ja kantoi velallisiltaan paitsi korkoja myöskin vähäisen lisämaksun hoitokustannuksia ja velan vähittäistä kuoletusta varten.

"Minä en ryhdy rahakeinotteluihin", sanoi vapaaherra ylpeästi, mutta hänen rinnassaan soinnahtelivat ne kielet edelleen, joita juutalainen oli juuri tahtonutkin koskettaa.

"Sellaisia asioita, joita niinä tarkoitan, nykypäivinä harjoittaa mikä ruhtinas hyvänsä", jatkoi herra Ehrenthal tulisella innolla esitystään. "Jos armollinen herra ottaa tilaansa maakuntapankin kiinnityksen, niin voitte joka hetki saada velkapapereilla viisikymmentä tuhatta kelpo taaleria. Te maksatte siitä hyvästä pankille neljä sadalta, ja jos annatte velkakirjain maata rahalaatikossanne, niin saatte niistä korkoa kolme ja puoli sadalta. Sitte maksatte puoli prosenttia pankkiin, ja sillä puolella prosentilla kuoleutuu vielä velkannekin."

"Toisin sanoen — tee velkaa, ettäs rikastuisit", virkkoi parooni ja kohautti olkapäitään.

"Anteeksi, herra parooni, jos teidänlaisella herralla on käteistä viisikymmentä tuhatta taaleria, joista hän vuosittain maksaa puoli prosenttia korkoa, niin hän voi niillä ostaa vaikka puolen maailmaa. Ainahan on tilaisuutta hankkia maatiloja polkuhinnasta, jos sattuu oikealla hetkellä omistamaan käteistä rahaa tahi velkakirjoja. On olemassa herrashoveja, on metsäalueita, joita voi ostaa, tahi vuorikaivosten osuuksia taikka vakavaraisten liikeyhtymäin osakkeita. Tahikka voi herra parooni itse perustaa jonkin tehtaan tilalleen, jos tahdotte valmistaa sokeria juurikkaista, niinkuin herra von Bergen, tahi jauhaa amerikkalaista jauhoa, niinkuin Lobaun herttua, tahi panna baijerilaista olutta, kuten naapurinne, kreivi Horn. Mitä vaaraa siinä olisi? Te tulette perimään kymmenen, kaksikymmentä, jopa viisikymmentä prosenttia sadalta pääomasta, jonka olette lainannut maakuntapankista, neljän prosentin korkoa vastaan."

Vapaaherra katseli miettiväisesti eteensä. Se, mitä kauppias nyt puheli, ei ollut suinkaan mitään uutta eikä tavatonta, olihan hän itsekin monesti ajatellut jotain sellaista. Juuri näihin aikoihin nousi koko joukko uusia teollisuusyrityksiä peltomaasta ylös kuin sieniä sateella; höyrykoneiden, korkeiden savupiippujen, vasta keksittyjen kivihiili- ja malmikerrosten, uusien maanviljelysmenetelmien avulla oli monella taholla ansaittu suuria summia ja toivottiin ansaittavan vielä suurempiakin. Maakunnan etevimmät tilanomistajat olivat laajakantoisten osakeyhtymien etunenässä, jotka perustuivat uudenaikaisen teollisuuden ja vanhan peltoviljelyksen yhteenliittymiseen. Kauppiaan sanoissa ei ollut yhtään mitään uutta eikä huomiota herättävää, ja kuitenkin ne iskivät sytyttävänä salamana vapaaherran sieluun. Ne tulivat aivan sopivana hetkenä. Herra Ehrenthalin tarkka silmä keksi heti, minkä vaikutuksen hän oli isäntäänsä tehnyt, ja hän päätti puheensa hyväntahtoisella sävyllä, joka oli hänen lempiaseensa: "Mutta mitäpä oikeutta sellaisella kuin minä on antaa neuvoja sellaiselle herralle kuin te olette? Mutta jokaisen tilanomistajan täytyy sanoa samaa, että tuollainen velkakirjain käyttö on meidän aikanamme kaikkein varmin ja vakavin laji liiketoimintaa, jonka avulla mikä ylhäinen herra hyvänsä kykenee huolehtimaan lastensa parhaasta. Kun ruoho kerran kasvaa vanhan Ehrenthalin haudalle, silloin te muistelette minua ja sanotte: Ehrenthal oli vain tavallinen yksinkertainen mies, mutta hän osasi neuvoa minulle, mikä oli hyvin ja perheelleni siunaukseksi."

Vapaaherra katseli yhä eteensä. Mitä hän jo kauan oli hautonut mielessään, se nyt yht'äkkiä kypsyi lujaksi päätökseksi. Kauppiaalle hän sanoi kevyeen sävyyn, joka ei vastannut hänen sydämensä ajatuksia: "Tahdonpa tuota miettiä." Ehrenthal oli siihen tyytyväinen ja pyysi lupaa saada sanoa jäähyväiset talon naisille, mitä hän tuntehikkaana maailmanmiehenä harvoin laiminlöi.

Oli vahinko, ettei vapaaherra saanut nähdä kauppiaan kasvoja, kun tämä nousi vaunuihinsa ja puolittain koneellisesti pisti napinläpeensä kauniin Bourbon-ruusun, jonka Lenore oli hyvästellessä ilkamoisen kohteliaasti hänelle ojentanut. Myöskin herra Ehrenthal väänsi naamansa ilkamoiseen irveeseen, vaikka ei tosin ruusun vuoksi. Hän antoi kuskinsa ajaa verkalleen vainioiden poikki ja katseli mielihyvin komeita peltosarkoja, jotka kypsyvää viljaa kantaen ulottuivat tien kummallakin puolen. Pitkässä jonossa tuli hovin heinähäkkejä häntä vastaan. Niin usein kuin vaunut pysähtyivät päästääkseen jonkin jättiläiskuorman ohitseen, nykäisivät niiden hevoset häkistä suullisen heiniä, ja kuski kääntyi isäntäänsä päin ja huusi kieltään maiskutellen: "Kerrassaan kelpo rehua!"

"Ja kelpo tilakin tämä on", sanoi herra Ehrenthal syviin mietteisiin vaipuneena.

Tällävälin paroonitar istui lehtimajassa selaillen uusia aikakauslehtiä, joita lähimmän piirikaupungin kirjakauppias oli lähettänyt. Hän tarkasteli arvostellen muotikuvia ja luki pieniä päivätietoja: kuinka jotkut ihmiset olivat jollain erinomaisella tavalla tulleet suunnattoman rikkaiksi ja toiset saaneet kauhealla tavalla surmansa tiikerinjahdeissa Itä-Intiassa, maan kätköistä esiinkaivetuista mosaiikkilattioista, liikuttavia kuvauksia koiran uskollisuudesta, toivorikkaita mietelmiä sielun kuolemattomuudesta ja sen sellaista, mikä pikaisesti läpiluettuna voi kiinnittää ylhäisen naisen mieltä. Kaunis vapaaherratar keinui lukiessaan koruommellulla tyynyllä varustetulla kiikkulaudalla, hänen ajatuksensa olivat vain puolittain kiintyneet luettavaan; hän katseli usein tyttärensä kirmakentälle, missä tämä varusteli ponylleen kukista ja sanomalehtipaperista hullunkurisen kirjokauluksen ja yritti panna sen päähän sarviniekan paperimyssyn, ponyn koetellessa turhaan potkia tutkainta vastaan siten, että söi suuhunsa niin paljon kukkia ja paperia kuin sai hampaihinsa haamituksi. Kun nuori neitonen työnsä tuloksiin ylen tyytyväisenä käännähti lehtimajaan päin ja näki äitinsä katseen kiinnittyneen häneen, jätti hän hevosen paikalle kiirehtiväin palvelijain hoteisiin ja lensi kuin välkkyvä sudenkorento äitinsä jalkojen juureen. Hän istahti keinun astinlaudalle, otti sanomalehdet paroonittaren polvelta ja rupesi pitämään hullunkurista keskustelua muotikuvien hienojen herrain ja naisten kanssa. Kun näiden ihanneolentojen kasvot kuten tunnettu ovat muuten kaikkien muiden ihmiskasvojen näköiset, paitsi että niitä erottaa näistä jokunen hienonhieno luonteenomainen piirre, kuten merkillisen kapeat huulet ja välistä otsassa tai poskessa istuva silmä, ei nuoren neitosen ollut vaikea keksiä niiden joukosta talon vanhoja tuttavia ja ruveta kaksinpuheluun niiden kanssa, jolloin hän itse hoiti vastauksetkin. Äiti hymyili tyttärensä lapselliselle pilailulle ja sanoi viimein, lausuen ääneen äskeiset sisäiset ajatuksensa: "Lenore, sinä olet kohta jo iso tyttö ja kuitenkin olet noin lapsellinen. Olemme antaneet sinun tähän asti kasvaa kotiopettajattaren ja kandidaatin hoivissa; mutta nyt on aika ruveta ajattelemaan, että sinun tulee oppia jotain kunnollistakin, lapsi parkani."

"Minä kun luulin, että opiskelemisesta tulisi jo loppu", vastasi
Lenore vähän nyreissään.

"Sinä lausut ranskaa vielä kehnosti, ja isäsi tahtoo, että harjoittelet piirustusta, johon sinulla on taipumusta."

"Minähän piirrän vain irvikuvia", huudahti Lenore, "ne ovat kaikkein helpoimmat tehdä; tarvitsee laittaa vain pitkän nenän tai lyhkäiset sääret, niin koko mies näyttää naurettavalta."

"Sinä et saa piirustaa irvikuvia", sanoi äiti, "se pilaa vain makuasi ja tekee sinusta pilkallisen olennon." Lenore laski päänsä kallelleen. "Entä kuka se nuori mies oli, jonka kanssa sinä äsken kävelit puiston halki?" jatkoi äiti rankaisevasti. "Sinä annoit hänelle isän mansikoita!"

"Älä nyt aina vain morkkaa, äiti rakas", huudahti tytär punastuen. "Se vieras oli sievä ja kohtelias nuorukainen ja oli matkalla pääkaupunkiin. Hänellä ei ole isää eikä äitiä, ja se kävi niin säälikseni. Ja niin ujo kuin hän oli! Älä enää ole minulle vihainen", imarteli hän ja lensi äitinsä kaulaan, nähdessään tämän silmistä loistavan enemmän rakkautta kuin närkästystä.

Äiti suuteli lastansa suulle ja sanoi leppeästi: "Sinä olet minun kiltti, hurja tyttöseni, etsihän nyt isä käsiin, sillä hänen kahvinsa jäähtyy jo."

Kun vapaaherra astui lehtimajaan, ajatukset vielä kokonaan kiinni äskeisessä Ehrenthalin kanssa pitämässään keskustelussa, tarttui paroonitar hänen molempiin käsiinsä ja sanoi: "Oskar, minulla on huolia Lenoren vuoksi."

"Hän on terve ja hyväsydäminen, mutta rohkeampi ja vallattomampi kuin hänen iälleen sopii."

"Hänhän on kasvanut maalla ja varttunut kelpo maalaistytöksi", vastasi parooni rauhoitellen.

"Mutta häneltä puuttuu hienoa tahdikkaisuutta ja tottumusta seurustelemaan vieraiden kanssa", jatkoi äiti paljastuksiaan. "Minä pelkään, että hän on vaarassa kehittyä eriskummalliseksi luonteeksi."

"Sen suurempaa onnettomuutta ei olekaan meikäläisissä piireissä kasvaneelle nuorelle tytölle. — Mikä seuraelämässä on silmiinpistävää, se käy pian naurettavaksi; pienikin eriskummallisuuden piirre hänen olemuksessaan voi turmella koko hänen tulevaisuutensa. Hänet täytyy pakottaa ottamaan enemmän vaaria itsestään, ja minä pelkään, ettei hän sitä täällä maalla voi oppia."

"Pitäisikö meidän sitten luopua lapsestamme, kenties vuosikausiksi, ja antaa hänen kasvaa naiseksi vierasten ihmisten parissa?" kysyi vapaaherra vastahakoisesti.

"Niin täytyy kuitenkin käydä", sanoi paroonitar totisesti, "ja minuun koskee kovasti, kun minun täytyy sanoa se sinulle. Hän on epäkohtelias ikäisilleen tytöille, häikäilemätön naisia kohtaan ja aivan liian rohkea miesten parissa. — Voitko ajatellakaan Lenoren luontoista tyttöä hovielämässä?"

Sitä puoliso ei voinut ajatella, ehkäpä ei senkään vuoksi, että ruhtinashovi ei ole sellainen paikka, missä äkkiä varttuneet neitoset kirmaavat ympäri koulukirjat kainalossa ja leikkivät kissaa ja hiirtä.

"Hän ei muutu", vastasi paroonitar hellästi, laskien kätensä miehensä olkapäälle, "niin kauan kuin se lemmikki kiitää isänsä kanssa ratsain viemärihautojen yli, vieläpä seuraa häntä ajojahdillekin."

"Minä en voi sietää sitä ajatusta, että kadottaisin molemmat lapsemme yht'aikaa näkyvistäni", sanoi isä suopeasti. "Se olisi sangen kovaa meille, kovinta ehkä sinulle itsellesi, kaikkein armahin kotityranni."

"Ehkä olisikin!" sanoi paroonitar hiljaa, ja hänen silmänsä kostuivat. "Mutta me emme saa ajatella itseämme, vaan ainoastaan lastemme tulevaisuutta."

Vapaaherra näki vaimonsa liikutuksen, veti hänet sydämelleen ja sanoi päättävästi; "Kuulehan, Elsbeth, kun me ennen puhelimme tästä ajasta, niin me ajattelimme Lenoren kasvatusta aivan toisenlaiseksi. Meidänhän piti itsemmekin asua talvet kaupungissa; sinun silmäisi edessä piti lapsen saaman viimeistä silitystä ja sitten astua seuraelämään Sinun ei tarvitsekaan hänestä erota. Me muutamme jo talveksi pääkaupunkiin."

Hämmästyneenä paroonitar nousi pystyyn. "Oskar hyvä!" huudahti hän liikutettuna. "Mutta — anna anteeksi että tätä kysyn — eikö sellainen oleskelu vaadi muussa suhteessa sinulta liian suurta uhrausta?"

"Ei", vastasi puoliso hilpeästi, "minulla on suunnitelmia, jotka tekevät minunkin läsnäoloni kaupungissa ensi talvena suotavaksi."

Aurinko oli jo painunut matalalle länteen, kun molemmat matkamiehet joutuivat pääkaupungin laitimmaisten talojen kohdalle. Ensin harvakseen seisovia yksinäisiä pikku rakennuksia, sitten isoja kesähuviloita, joita kukoistavat puutarhat ympäröivät; sitten pusertuivat talot lähemmäksi toisiaan ja kadut paarsivat ne syleilyynsä, ja niiltä nouseva pöly sekä ajopelien kolina pyrkivät tukkeamaan sankariltamme rinnan. Tuossa isojen ja pienten katujen vilinässä Anton olisi ollut aivan neuvoton, jollei hänen matkatoverinsa, joka kunnioituksesta Antonin parempaa takkia kohtaan oli pysytellyt hänen takanaan, olisi äänekkäillä "oikeaan" ja "vasempaan" huudoilla luotsannut häntä katujen kulmauksista. Mutta Veitel Itzigillä oli merkillinen mieltymys mutkaisiin syrjäkatuihin ja kapeihin jalkakäytäviin. Silloin tällöin hän matkatoverinsa selän takana nyökkäsi julkean tuttavallisesti ovenpielissä seisoville pyntätyille tytöille tahi kyömynenäisille ja pyöreäsilmäisille nuorille veitikoille, jotka kädet housuntaskuissa maleksivat katuja pitkin. Välistä hän sai tervehdykseensä vastaukseksi vetelän päännyökkäyksen, joka merkitsi: "taidat olla hyvä ihminen, mutta aivan pennitön"; mutta ylipäänsä hänen kohteliaisuutensa tapasi vain kylmää halveksintaa, jota likaisen syrjäkadun kuokkuri osaa ilmaista yhtä elävästi kuin komeitten kaupunginosain viiksiniekka teikari. Vihdoin kulkijamme poikkesivat eräälle pääkadulle, jonka varrella kohoavat pylväsportikoilla varustetut suuret talot ja upeat kauppapuodit ynnä hyvinpuettujen ihmisten vilinä antoivat tietää, että täällä ainakin oli hyvinvointi voiton puolella. He pysähtyivät erään korkean rakennuksen eteen. Itzig viittasi jonkinmoisella aralla hartaudella sen ovea ja sanoi kuivasti: "Tässä hän asuu, ja kohta sinustakin tulee yhtä ylpeä kuin noiden goijimien [kristittyjen] on tapana olla. Jos tahdot tietää, mistä minut tapaat, niin voit tiedustella Ehrenthalin liikkeestä Nahkurikujan varrella. Hyvää yötä!" Hän lähti vihellellen vetelehtimään katua alaspäin, katsahtamatta kertaakaan taakseen.

Sykkivin sydämin Anton astui eteiseen ja tunnusteli isänsä kirjettä povitaskustaan. Hän oli hyvin masennuksissa, ja hänen päänsä tuntui niin raskaalta, että hän olisi kernaimmiten istahtanut vähän levähtämään. Mutta tästä talosta tuntui lepo ja rauha olevan kaukana. Oven edessä olivat isot tavaravaunut, pihalla valtaisia tynnörejä ja tavarakääryjä, ja leveähartiaiset jättiläiset, joilla oli nahkaesiliina yllään ja lyhyt nostokoukku vyössä, kantoivat tikaportaita, helisyttivät rautavitjoja, pyörittivät tynnörejä ja köyttivät paksuja nuoria taidokkaisiin solmuihin. Keskellä tätä hyörinää kulki konttoriapulaisia, kynä korvan takana ja papereita kädessään, kiireisin askelin edestakaisin, ja sinipuseroiset kuorma-ajurit ottivat paperit, tynnörit ja tavarakääryt hoiviinsa sillä virallisen arvokkaisuuden sävyllä, joka on kaikkien tehtävästään vastuunalaisten ihmisten toimille luonteenomainen. Täällä ei todellakaan ollut aikaa eikä tilaa huoahtaa, Anton törmäsi tavarakääryjä vastaan, oli kompastua viputankoon, ja sai varoittavan huudon "katsokaa eteenne!" kahdelta nahkarintaiselta Enakin-pojalta, jotta parahiksi ennätti välttyä litistymästä pannukakuksi ison öljytynnyrin alle. Keskellä kaikkea tätä hyörinää ja vilinää seisoi nuori konttoriherra — aurinkona, jonka ympäri tynnörit ja työmiehet ja ajurit kiertelivät tähtien tavoin — hyvin päättäväisen näköinen ja tuimasanainen nuori herra, jolla oli mahtinsa valtikkana iso mustavärisivellin, jolla hän vuoroon maalasi jättiläishieroglyyfejä tavarakääryihin, vuoroon viittilöi käskyjään lastaajille. Tältä herralta Anton rohkeni soinnuttomalla äänellä kysyä liikkeen päämiestä ja sai siveltimenvarrella kiireisen opastuksen eteisen takapäässä sijaitsevaan konttoriin. Hidastellen hän kävi ovelle, sen ripaan tarttuminen vaati häneltä suurta ponnistusta — jälkeenpäin hän vielä kauan muisti sen elävästi —, ja kun ovi aukeni aivan äänettömästi ja hän kynnykseltä katseli ison työhuoneen hämäryyteen, rupesi häntä niin pelottamaan, että hän töintuskin sai astutuksi kynnyksen yli. Hänen ilmautumisensa ei herättänyt paljonkaan huomiota. Puolisen tusinaa kirjureita kiidätti kyniään hirvittävän joutuisasti sinisillä paperiarkeilla, ennättääkseen saada viimeiset kirjeet valmiiksi ennen konttoriajan loppua ja postin sulkemista. Ainoastaan eräs lähinnä ovea istuva herra kohotti päätänsä ja kysyi kuivalla liikemiehen äänellä: "Mitä te haluatte?"

Antonin arkaillen vastattua, että hän halusi päästä herra Schröterin puheille, astui sisemmästä konttorista ulos kookas mies, jolla oli ryppyiset kasvot, korkea paidankaulus ja koko olennossaan englantilainen sävy. Anton katsahti tulijaa nopeasti kasvoihin, ja tämä ensimmäinen hätäinen katse antoi hänelle jälleen rohkeutta. Hän huomasi noilla kasvoilla kaikkea sitä, mitä hän viime viikkojen aikana oli niin hartaasti toivonut näkevänsä, hyväsydämisyyttä ja rehellistä mielenlaatua. Ja kuitenkin tuo herra näytti sangen ankaralta, ja hänen ensimmäiset kysymyksensä olivat lyhyet ja jyrkät. Anton otti sukkelasti kirjeensä esiin, mainitsi nimensä ja kertoi hätäisesti ja tukahtuvalla äänellä, että hänen isänsä oli kuollut, ja että hän oli kuolinvuoteeltaan lähettänyt tervehdyksensä herra Schröterille.

Ystävällinen välke tuli kauppiaan silmiin, hän avasi kirjeen vaieten, luki sen hitaasti läpi, ojensi sitten Antonille kätensä ja sanoi: "Olkaa tervetullut." Sitten hän kääntyi erään konttoriherran puoleen, jolla oli yllään viheriä takki ja oikeassa käsivarressa harmaa suojahiha: "Herra Anton Wohlfart liittyy tästä päivästä lähtien meidän liikkeeseemme." Silmänräpäyksen ajaksi kaikki kuusi kynää pysähtyivät rapisemasta, ja niiden käyttäjät katsahtivat yht'aikaa Antoniin, mutta johtaja lausui Antonille suopeasti: "Te olette tietenkin väsyksissä, herra Jordan näyttää teille huoneenne. Levätkää kunnollisesti, huomenna puhelemme enemmän."

Näin sanottuaan hän nyökkäsi Antonille keveästi ja palasi sisäkonttoriin, jossa myöskin kuusi kynää rapisi sinisellä kirjepaperilla ja nyt niin vimmattua vauhtia, että sulat tärisivät, sillä vanhan seinäkellon viisari ennusti juuri ratkaisevaa lyöntiä.

Ainoastaan viheriätakkinen herra veti harmaan suojahihan käsivarreltaan, silitti sen suoraksi, lukitsi sen ynnä kasan papereita pulpettiinsa ja kehoitti Antonia käymään kanssaan hänelle varattuun huoneeseen. Jälleen kulki Anton samasta ovesta, josta hän vasta kymmenisen minuuttia sitten oli astunut sisään, mutta nyt hän oli kerrassaan toinen mies; hänen kohtalonsa oli ratkaistu, nyt hänellä oli koti, nyt hän kuului jäsenenä suureen kauppaliikkeeseen. Siksipä hän ohimennessään läimäytti lemmekkäästi isoa tavarakääryä, niinkuin vanhaa tuttavaa läimäytetään olalle, ja viheriätakkinen herra kääntyi hyväntuulisena ympäri ja sanoi hänelle alentuvasti; "Puuvillaa." Kolme askelta myöhemmin Anton taputteli tuttavallisesti suunnatonta tynnöriä, joka seisoi nurkassa mahtavana ja isomahaisena kuin jokin rikas tilan vuokraaja, ja viheriä herra kääntyi jälleen selittämään hänelle: "Korintteja." Nyt ei Anton enää kompastellut vipuvarsiin, jopa hän rohkealla potkaisulla siirsi itsekin sellaisen syrjään, ja vastaantulevaa nahkarintaista jättiläistä hän tervehti varmasti ja tuttavallisesti kuin kotiväkeä ainakin, ja tunsi suloista mielenliikutusta, kun jättiläinen tervehti kohteliaasti vastaan, ja varsinkin kun viheriä herra jälleen lausui alentuvasti: "Lastaajain päällysmies."

Pihan poikki vei mutkitteleva polku takarakennukseen, jossa he nousivat kolmet kuluneet portaat ylöspäin. Siellä avasi herra Jordan erään huoneen oven ja huomautti Antonille, että se todennäköisesti oli hänen vastainen asuntonsa; aikaisemmin siinä oli asunut muuan herra Jordanin hyvä ystävä, joka äskettäin oli eronnut liikkeestä ja alottanut oman kaupan. Huone oli hyvin pieni, huonekalut yksinkertaiset ja kauan käytetyt, mutta akkunoissa oli valkeat verhot ja valkeat kaihtimet, ja kirjoituspöydällä soma kipsinen kissa, joka nahankeltaiseksi maalattuna näytti aivan elävältä. Kissan oli huoneen entinen asukas jättänyt perinnöksi seuraajalleen.

Herra Jordan kiiruhti takaisin konttoriin, jossa hänen täytyi olla ensimmäisenä ja viimeisenä, koska osa avaimista oli hänen hoteissaan, ja Anton jäi yksin. Ystävällisen palvelijan avulla, joka tuotapikaa laittoi huoneen auttavaan kuntoon, hän siisti ja järjesti pukunsa, kun portailta kuuluva monien jalkojen kopina tiesi kertoa, että hänen uudet virkaveljensä saapuivat kukin huoneeseensa.

Jälleen ilmaantui viheriä herra Antonin luo ja ilmoitti hänelle, että herra Schröter oli mennyt johonkin kokoukseen, joten häntä ei voinut tänään enää puhutella. Sen sijaan hän oli sitä mieltä, että uuden tulokkaan asiana oli käydä tervehtimässä toisia konttoriherroja, jotta pääsisi säädyllisellä tavalla heidän tuttavuuteensa. Hännystakki ei ollut tarpeen.

Anton laskeutui saattajansa kanssa alempaan kerrokseen, ja herra Jordan oli juuri koputtamaisillaan eräälle ovelle, kun huoneen asukas tuli itse ovelle vastaan; solakka, kaunis mies, jonka ylimyksellinen olemus oli omiaan syvästi tehoamaan ujoon sankariimme. Hän oli muuttanut pukua ja vetänyt jalkoihinsa ratsuhousut ja kannussaappaat, päässä hänellä oli jokeylakki ja kädessä ratsupiiska, jota hän heilutteli huolettomasti.

"Joko te taluttelette varsaanne riimusta?" hän sanoi hymyillen Antonin oppaalle. Herra Jordan suoristi juhlallisesti selkäänsä ja esitti: "Herra Wohlfart, uusi konttorioppilas, vasta saapunut — herra von Fink, suuren hampurilaisen toiminimen Fink ja Beckerin omistajan poika."

"Maailman suurimman valaanihravaraston j.n.e. perillinen", keskeytti herra von Fink hänet huolettomasti. "Kuulkaahan, Jordan, antakaappas minulle kymmenen taaleria, minun on maksettava ratsurengilleni. Kirjoittakaa summa muistiin muiden velkojen joukkoon." Jordan otti hitaasti setelin lompakostaan ja antoi sen jokeylle, joka rypisti sen palloksi ja työnsi liivintaskuunsa, sanoen sitten alentuvan kohteliaalla sävyllä Antonille: "Jos aikomuksenne oli tulla minua tervehtimään, kuten voin huomata Merkuriuksenne juhlallisesta naamasta, niin valitan etten voi nyt pysyä kotona, sillä minun on lähdettävä ostamaan itselleni uusi ratsuhevonen. Oletan siis tervehdyskäyntinne jo tapahtuneeksi ja kiitän siitä kaikella asiaankuuluvalla juhlallisuudella sekä annan teille täten siunaukseni uuteen toimeenne" Hän nyykäytti välinpitämättömästi päätään ja asteli kilisevin kannuksin portaita alas ja kivitetyn pihan poikki.

Tuon herran kylmähkö käytös antoi Antonin mielihyvän tunteelle pahan kolauksen, ja hän ajatteli arkaillen: jos kaikki toisetkin ovat samaa maata, niin tulee sangen vaikeaksi seurustella heidän kanssaan. Myöskin herra Jordan näki tarpeelliseksi hiukan selittää jokeyn silmiinpistävää käyttäytymistä, ja hän sanoi tuttavallisesti: "Fink kuuluu vain puolittain liikkeeseemme; hän on ollut täällä vasta vähän aikaa. Isänsä toimitti hänet New Yorkista tänne saamaan vähän järkeä."

"Hän on vain liiaksi raju ja urheiluvimmainen, mutta muuten hyvä seuramies", sanoi herra Jordan. "Muut herrat olen kutsunut omaan huoneeseeni, jotta yhdellä kertaa tulette jokaisen tuttavaksi; juomme siellä kupin teetä. Huomenna käytte sitten tervehtimässä kutakin erikseen heidän huoneissaan."

Herra Jordanin huone oli suurin takarakennuksen pienistä huoneuksista, joissa konttoriherrat asuivat yksin tai kaksi yhdessä, ja sen perusteella sekä isäntänsä vierasvaraisen luonteen takia sitä välistä käytettiin yhteisenä salonkina; siksipä siinä olikin oikein fortepiano ja muutamia nojatuoleja. Seinillä riippui paljon posliinikuvia, jotka enimmäkseen esittivät jaloa naisellisuutta keskiajan pyhimysten, madonnain ja Loreleyn hahmossa. Huoneessa herrat istuallaan tai seisoallaan odottelivat uutta tulokasta. Anton suoriutui kunnialla yhteisesittelystä, puristi jokaisen kättä erikseen ja pyysi perästäpäin kaikilta yhteisesti osakseen herrojen hyväntahtoisuutta ja ystävällistä apua, koska hän oli aivan kokematon liike-elämässä ja muutenkin tottumaton olemaan vieraiden ihmisten parissa. Tällainen avomielisyys teki läsnäolijoihin ilmeisesti hyvän vaikutuksen. Sitten alkoi rauhallinen seuranpito, jota suolattiin monin pikku kaskuin ja viittauksin, jotka uudelle tulokkaalle olivat niin käsittämättömät kuin suinkin saattoi olla. Anton kuunteli äänettömästä päästä ja koki parhaansa mukaan päästä perille kunkin herran yksilöllisestä luonteenlaadusta. Ensiksi tuli kysymykseen kirjanpitäjä, herra Liebold, vanhanpuoleinen pieni mies, jolla oli huilumainen ääni ja kasvoilla arkaileva hymy, jolla hän näytti tahtovan pyydellä koko maailmalta anteeksi, että häntä ylipäänsä oli olemassakaan. Hän puheli sangen vähän, ja kun hän jolloinkin puhui, oli hänellä tapana peruuttaa jälkilauseessa se, mitä hän etulauseessa oli sanonut, esim. "Luulenpa melkein, että tämä tee on liian heikkoa, mutta toisekseen on väkevä tee sangen epäterveellistä." Sitten seurasi herra Pix, tuo mustan siveltimen itsevaltias heiluttaja eteisestä, sangen päättäväinen ja jyrkkäsanainen mies, joka näytti olevan taipuvainen pitämään kaikkia inhimillisiä olosuhteita joukkona pieniä, vaikkakin huomioonotettavia vähittäiskauppatehtäviä. Kun huoneessa oli liian vähän tuoleja sellaiselle joukolle, veti hän häikäilemättä pienen pöydän teevehkeiden viereen ja istui koko illan sillä hajareisin kuin satulassa. Edelleen herra Specht, joka puhui paljon ja teki rohkeita väitteitä, joita kaikki muut kohta kävivät kumoamaan. Hän esim. väitti, että Kiinassa oli perustuslaillinen hallitusmuoto, joka vain aivan vähän erosi Englannissa vallitsevasta, ja kannatti kiivaasti sitä mielipidettä, että etanasoppa oli ollut Herrassa nukkuneen keisari Napoleonin lempiruoka. Sitten sillä oli vielä heiveröinen ja hurskasmielinen herra Baumann, joka piti tukkaansa lyhyeksi leikattuna ja kävi joka pyhä kirkossa, antoi raha-apua kaikille lähetysseuroille ja, kuten hänen toverinsa väittivät, hautoi vahvasti ajatusta ruveta itsekin myöhemmin lähetyssaarnaajaksi. Toistaiseksi häntä oli sitä toteuttamasta pidättänyt jonkinlainen lapsellinen kiintymys kotimaahan ja siihen kauppaliikkeeseen, jonka hyödyksi hän tätänykyä aherteli. Anton huomasi ilokseen, että herrojen kesken vallitsi kohtelias ja hienotunteinen käytöstapa ja puheensävy. Tuntien itsensä hyvin uupuneeksi hän sanoi pian toisille hyvästit, ja kun hän ei ollut puhunut ketään vastaan, vaan päinvastoin käyttäytynyt huomaavaisesti kaikkia kohtaan, oli hänen poistuttuaan herrain yksimielinen mielipide, että siitä pojasta lupasi tulla hyvä toveri.

Tällävälin asteli Veitel Itzig tottuneen kuljeskelijan huolettomuudella ja syntyperäisen suurkaupunkilaisen varmuudella pitkin häliseviä katuja. Ilta-auringon punertava hohde oli katukivitykseltä kiivennyt talojen seinille, siirtynyt akkunarivistä ylempään aina katoille asti, ja iltahämärä peitti jo verhoonsa ahtaat kujat vanhassa kaupunginosassa, joka sijaitsee pitkin virran viertä. Erään sellaisen kujan varrella oli iso, leveäpäätyinen talo. Sen alikerroksen akkunat olivat varustetut rautaristikoilla, ylemmässä kerroksessa reunustivat valkeiksi maalatut kehykset isoja peililasiruutuja, mutta katonrajassa olivat vintinakkunat aivan sokeat, paksun lian tahrimat ja paikotellen ruutuja vailla. Talo oli kaikkea muuta kuin arvokkaan näköinen, se oli kuin vanha mustalaisakka, joka on kietaissut uuden kirjavan huivin resuisen hameensa päälle.

Tähän taloon kävi Veitel Itzig sisään, viskaten ovella seisovalle pyntätylle palvelustytölle mäjähtävän lentomuiskun, jonka tämä torjui kädellään kuin surisevan paarman. Likaiset portaat johtivat valkeaksi maalatulle paraatiovelle, jolla paistoi isossa messinkikilvessä nimi "Hirsch Ehrenthal". Veitel tarttui soittokellon paksuun porsliinikahvaan ja helisti, kunnes vanhanpuoleinen nainen rypistynyt myssy päässä avasi oven raolleen, työnsi siitä ulos nenänsä ja kysyi hänen asiaansa; sitten hän avasi takanaan olevan huoneenoven ja huusi: "Täällä on joku Ostrausta, sanoo nimekseen Itzig Veitel ja tahtoo tavata herra Ehrenthalia". Huoneesta kuului vastaan isännän ääni: "Odottakoon!" ja lautasten helinä tiesi kertoa, että arvoisa liikemies ensin tahtoi nauttia perheonnen suloista illallispöydässä ennenkuin otti vastaisen miljoonienomistajan puheilleen. Ovenvartijatar katsahti epäluuloisesti tungeksijaan ja paiskasi ulko-oven kiinni hänen nenänsä edessä.

Veitel istahti portaille ja tuijotteli jäykästi messinkikilpeä ja valkoista ovea, ihaili messinkilevyn pyöreitä nurkkia ja koetti mielessään kuvitella, miltä Itzigin nimi näyttäisi samanlaisella kilvellä ja samanlaisella valkealla ovella. Siitä hänen ajatuksensa välittömästi siirtyivät siihen tosiasiaan, että paljon vielä puuttui, ennenkuin hän rikkaudessa pääsi Hirsch Ehrenthalin rinnalle; hän tunnusteli puolta tusinaa tukaatteja, jotka hänen äitinsä oli neulonut nahkapalasen suojaan hänen liivinvuoriinsa, ja punnitsi mielessään, kuinka paljon hänen onnistuisi päivittäin säästää kokoon — edellyttäen, että tuo rikas mies antoi hänelle ansiotilaisuutta. Hän oli vajonnut syviin mietteisiin kiiltonahkaisen saapasparin hinnasta, jotka hän kuvitteli kuuluviksi jonkin nuoren teikarin jalkoihin ja jotka hänen olettamuksensa mukaan olivat kolmesti sen neljän groshenin kolikon arvoiset, jonka hän aikoi niistä teikarille tarjota; silloin avautui ulko-ovi paukahtaen, ja herra Ehrenthal ilmestyi omassa persoonassaan reppuriparan eteen. Hän ei enää ollut sama mies kuin aikaisemmin iltapäivällä vapaaherran tilalla; hänen nöyristelevä ystävällisyytensä oli haihtunut jäljettömiin kuin ruusun tuoksu helteisen päivän illalla, hän oli pelkkää majesteetillisuutta, itsetuntoa ja hirmuvaltaisuutta; tuskinpa mikään aasialainen keisari voi sen ylpeämmin silmätä jalkainsa juuressa ryömiviin maan matosiin kuin hän tuohon Ostraun kasvattiin. Itzig tajusi suuren miehen mahtavuuden yhtä hyvin kuin oman mitättömyytensäkin — noista kuudesta liivinvuoriin neulotusta tukaatista huolimatta —, kavahti pystyyn kuin vieterin kohottamana ja seisoi pää nöyrästi painuksissa mestarinsa edessä. "Tässä on kirje Baruch Goldmannilta, jolle herra Ehrenthal on luvannut ottaa minut liikkeeseensä", hän alotti ja kurotti mahtavalle miehelle kirjeen.

"Minä olen kirjoittanut Goldmannille, että hänen pitää lähettää joku ihminen nähtäväksi, jotta saan päätellä kelpaako hän mihinkään; mutta sen pitemmälle ei asiassa ole vielä sovittu", lausui Ehrenthal ylhäisesti ja avasi kirjeen.

"Ja miksi tulet niin myöhään, nuori Itzig? Ei nyt ole enää aika puhella liikeasioista", murisi talonisäntä.

"Tahdoin ilmoittautua herra Hirsch Ehrenthalin palvelukseen vielä tänä iltana, jos hänellä olisi antaa minulle jotain tehtävää huomisaamuksi."

"Siitä kerkiää puhua huomenaamulla", sanoi Ehrenthal ärtyneesti, sillä hänestä oli edullista antaa tarjokkaan jo ensi hetkestä lähtien kokea, miten vähän arvoa ja merkitystä hänen persoonallaan oli. Itzigistä tällainen menettely oli vallan paikallaan, ja huomatessaan tilanteen hänelle toistaiseksi vielä epäsuotuisaksi hän kiiruhti parantamaan sitä käymällä suoraapäätä asioihin käsiksi: "Ehkä minä voin olla joksikin avuksi huomisaamuna, kun silloin on toripäivä, sillä minä tunnen useimpain niiden herrain kuskit, jotka tuovat lanttukuormia kaupunkiin."

"Mitä lantuista? Mitä minä lantuilla teen? Mitä hän liikeasioista lörpöttelee?" jyrisi Hirsch Ehrenthal entistä tuimemmin nöyrälle orjalleen.

Mutta järkähtämättä silitteli Veitel edelleen kelpoisuuttaan kuin silkkistä kaulahuivia: "Minä olen muutenkin kaupungissa tunnettu, minä tunnen kaikki välittäjät ja pikku kauppiaat, ja minä pystyn auttamaan herraa missä liikeasiassa hyvänsä sekä kotona että kaupungilla." Ja saattaakseen pestijutun lopulliseen päätökseen hän lisäsi alistuvaisesti: "Minä en ole niin ylpeä, että tahtoisin asua herra Hirsch Ehrenthalin luona; jollei herra Ehrenthalilla ole talossaan minulle vuodetta, niin tahdon etsiä itselleni yösijan jossakin läheisessä majatalossa."

Tällainen vaatimattomuus liikutti herra Ehrenthalia siihen määrään, että hän vielä kerran silmäsi paikananojaa kiireestä kantapäähän ja kysyi sitten suopeammin: "Ovatko paperisi kunnossa, niin etten joudu sinun takiasi mihinkään hankauksiin poliisin kanssa?"

Veitel kykeni tämän tärkeän kohdan suhteen antamaan rauhoittavan vastauksen; ikivanha iso lompakko lennähti äkkiä jollain salaperäisellä tavalla näkyviin hänen risaisen takkinsa poimuista; siitä hän kaivoi passinsa esiin.

Herra Ehrenthal tarttui paperiin, kasvoillaan ovelasti osattu inhon ilme sen kellastunutta väriä kohtaan, ja luki sen tarkoin lävitse, allekirjoitukset, sinetit ja kaikkityyni, jopa piti sitä päivääkin vastaan. Veitel odotteli jännityksellä, pitäisikö hän sen itsellään: jos niin kävi, niin oli pestiasia selvä.

Kun herra Ehrenthal huolettomasti kiikutteli paperia hyppystensä nenässä, yritti Itzig jouduttaa häntä ratkaisuun hymyilemällä nöyristelevästi. "Jos otan sinut palvelukseeni", lausui talonisäntä, "niin tulee sinun tehdä talossani kaikki mitä annan toimeksesi, tahikka mitä rouva Ehrenthal tahi poikani Bernhard Ehrenthal antaa; sinun on aamuisin harjattava saappaat ja rouvani kengät, sinun on noudettava keittiöön, mitä keittäjätär käskee, liikkeessäni saat juosta kaikilla asioilla, minne sinut lähetän, ja mitä poissaollessani tulee tilauksia, ne sinä kirjoitat muistiin."

"Sen tahdon, herra Ehrenthal", lupasi Veitel nöyrästi, "minä tahdon tehdä kaikki mitä vaaditaan, niin että varmasti tulette olemaan minuun tyytyväinen."

"Aamiaista ja päivällistä antaa sinulle keittäjätär, iltaisin kello seitsemästä olet oma herrasi." — Veitel alistui yhtä alttiisti näihinkin ehtoihin, huomauttaen vain: "Enkö voi saada aamuisin pari tuntia omalle varalleni?"

"Et", sanoi Ehrenthal jyrkästi; "en voi sietää, että minun palveluksessani oleva henkilö tekee kauppoja omaan laskuunsa."

Koska Veitel oli lujasti päättänyt kaikesta huolimatta tehdä kauppoja omaan laskuunsa, ja herra Ehrenthal tiesi sen yhtä hyvin kuin Veitel itse, niin ei tähän arkaan kohtaan sen enempää kajottu.

"Palkkaa saat joka kuukausi kaksi taaleria, ja jos teen kauppoja sinun avullasi, niin saat sinäkin voitosta osuutesi."

"Kuinkako suuren osuuden?" tärähdytti herra Ehrenthal tylysti; "mitä sinulle tulen osuutta antamaan, se sinulle on tarpeeksi suuri."

"Suuri kyllä herralle itselleen, mutta ei minulle", intti Veitel rohkeasti vastaan, sillä hän ymmärsi, että tähän pääpykälään nähden päättäväisyys oli paikallaan.

"Se tullaan näkemään, kun olet palvellut koeaikasi. Neljä viikkoa on sinun palveltava kokeeksi, sen jälkeen voimme ruveta puhumaan sinun ansiostasi."

Sen enempää Veitel ei kohtuuden mukaan voinut vaatiakaan, hän nosti myttynsä portailta ja sanoi alamaisesti: "Minä olen tyytyväinen, jos herra Ehrenthal vielä tahtoo antaa minulle vanhat housut ja takin, etten häpäise häntä ihmisten edessä."

"Antakaa sitten housut ja takki neljän viikon kuluttua, kun koeaikani on päättynyt." Tämä vaatimus tiesi lumppupörssin taksan mukaan kolmen tai neljän taalerin lahjaa, mikä Ehrenthalin mielestä oli aivan liian paljon; hän katsahti vielä kerran tutkivasti poikaa, tämän nöyrää asentoa ja tavattoman julkeita silmiä, ja päätteli näkemästään, että veitikkaa voi käyttää johonkin, jonka vuoksi hän oli taipuvainen osoittamaan jalomielisyyttä. "Olkoon menneeksi", sanoi hän, "neljän viikon päästä sitten. Yömajasi voit ottaa Löbel Pinkuksen luona tuolla lähimmässä kadunkulmassa, jotta tiedän mistä sinut tavoitan." Sen jälkeen herra Ehrenthal avasi ulko-oven ja huusi sisään: "Rouva, Bernhard, Rosalie, tulkaa ulos." Kaksi kamarinovea ja keittiönovi aukenivat ja talonväki ilmestyi näkösälle, takana keittäjätär rypistynyt esiliina yllään.

Rouva Ehrenthal oli täyteläinen nainen, vahvat kulmakarvat ja riippukiharat korpinmustat ja puku mustaa silkkiä; hänellä oli suuret taipumukset olla miellyttävä, ja hän miellyttikin useimpia ihmisiä. Ainakin sitä väittivät enemmän tai vähemmän siivoin sanoin nuoret aatelisherrat, jotka toisinaan varhaisina aamuhetkinä tulivat herra Ehrenthalin puheille raha-asiain vuoksi; ja vaikka tällaiset vakuuttelut olivat tavallisesti sitä lämpimämmät, mitä kylmempi vastaanotto oli ollut talonisännän taholta, niin totta puhuaksemme pitivät sellaisetkin ihmiset, joiden ei ollut tarvis pyytää maksuajan pitennystä, rouva Ehrenthalia sangen muhkeana naisena. Mutta hänen tyttärensä vasta oli oikea kaunotar, vartalo kookas ja jalomuotoinen, silmät säkenöivät, iho mitä puhtain ja nenä vain aivan vähäsen kyömy. Mutta mikä käenpoikanen perheen perillinen olikaan! Hän oli miltei lapsellisen pieni varreltaan, kasvot olivat kalpeat ja ryppyiset, ryhti kumara; nuorukaiseksi hänet tunsi vain herkkäpiirteisestä suusta ja silmien kirkkaasta katseesta; hänen pukunsakin oli huolimattomampi kuin herra Ehrenthalin pojalle olisi sopinut, ja ruskeassa tukassa riippui vielä näin myöhäisenä iltahetkenäkin pieluksesta irtautuneita höyheniä. Talonväki ja Veitel mittailivat ääneti toisiaan katseillaan, mutta herra Ehrenthal huomautti jonkinlaisen itsetyydytyksen sävyllä: "Tämä on Veitel Itzig, jonka olen ottanut palvelukseemme." Reppuri parka oli yhdellä silmäyksellä käsittänyt äidin mahtailevan ylpeyden, tyttären nenännyrpistyksen ja pojan hajamielisen katseen; hän päätti kohta mielessään olla äärimmäisen nöyrä ja alamainen äidille, rakastua tyttäreen ja harjata huonosti Bernhardin saappaat, tarkastellen samalla sopivan tilaisuuden tullen, eikö harjattavan takin taskuun ollut sen hajamieliseltä omistajalta unohtunut joku taalerinraha.

Tämän esittelyn jälkeen herra Ehrenthal sanoi, että Veitel sai lähteä matkoihinsa ja palata huomisaamuna kello kuudelta. Ulko-ovi sulkeutui kauppiaan perheen jälkeen, mutta portaille jäänyt nuori veitikka tunsi, että nyt oli hänessäkin jo kauppamiehen vikaa, olihan hänet otettu liikkeen toimimieheksi. Hän hymyili tyytyväisesti astuessaan portaita alas; ilmeisesti hän oli tulokseen tyytyväinen. Olihan hän jo mitellyt voimiaan mahtavan liikemiehen kanssa ja päässyt siinä voiton puolelle. Sillä vaikka hän olisi ottanut pestin ilman lupausta vanhoista vaatteistakin, niin piti hän neljän viikon kuluttua perittäviä housuja ja takkia nerokkaana liikevoittona ja arvosteli uutta isäntäänsä sen mukaan. Tosin ajatus: "mutta entäpä jos se onkin vain kesätakki!" lennähti mustana pilvenä hänen sieluunsa; mutta sen karkoitti lohdullisempi miete: "housut ovat varmaankin Bernhardin, ja hän käyttää verkahousuja helteisenä kesäpäivänäkin!" Siispä hän rauhoittuneena heitti mytyn selkäänsä ja lähti astua patistelemaan Löbel Pinkuksen majataloon.

Löbel Pinkus oli talonomistaja ja piti alikerroksessa pientä paloviinakauppaa ja kapakkaa, jossa kävi paljon ihmisiä. Kuitenkin oli arvattavissa, ettei kunnianarvoisen Pinkuksen lihava, rasvaiselta paistava ruho eikä hänen vaimonsa paksu kultainen kaulaketju olleet pelkän kapakkatoimen hedelmiä, ja naapuristossa synnytti paljon päänvaivaa se arvoitus, kuinka ihmeessä rouva Pinkuksen kannatti aina paistaa päivällispöytään kaikkein kalleimmat hanhet, jopa välistä kalkkunoitakin. Mutta koska hänen miehellään oli taattu luonne ja maine, mikä kuvastui hänen käyttämästään karkeasta ja päättäväisestä puhetavasta, koska hän myyskenteli paloviinaa, mikä vanhastaan on kansanomainen ammatti, ja koska hänellä sen lisäksi oli rahoja lainattavaksi tavattoman korkeaa korkoa vastaan, niin kunnioittivat ja pelkäsivät naapuriston pikku käsityöläiset häntä suuresti. Hänen mainettaan ja kansalaiskuntoaan vastaan ei kenelläkään ollut muistuttamista. Vartiopoliisi poikkesi kernaasti ohi astuessaan hänen kapakkaansa ottamaan ryypyn, josta isäntä aina kieltäytyi ottamasta maksua; hän suoritti täsmällisesti kaikki veronsa, ja ihmisten kesken häntä pidettiin ryöstövoudin hyvänä tuttavana, jopa luotettuna ystävänäkin. Mutta itse asiassa herra Pinkus oli niitä onnellisia luonteita, jotka osaavat imeä hunajaa kaikenlaisista kukista, yksinpä pahanhajuisistakin. Talonsa yläkerrassa hän piti hiljaista yömajaa parrallisille ja parrattomille miehille, joita yhdisti yhteinen kammo sian sukua ja kaikkia sen jalostettuja tuotteita kohtaan. Nämä ikivanhan rodun jälkeläiset panivat toisinaan arvoa huokeaan ja piilosalla olevaan yökortteeriin, jonka isäntä ei kirjoitellut kovin isoja laskuja eikä liioin vaatinut vierailtaan passiakaan; he tulivat säännöllisesti myöhään iltahämärissä ja hiipivät jälleen varahin aamulla ulos kaupungin syrjäkujille tahi maantielle — vaatimattomia reppureja ja lumppusaksoja, jotka laskivat voittonsa grosheneissa ja penneissä. Paitsi näitä yövieraita ilmaantui jolloinkin toisiakin, epäsäännöllisesti kuin pyrstötähdet, vaihtelevaa ikää, sukupuolta ja uskontunnustusta, joilla oli paljon salaisia neuvotteluja isännän kanssa ja jotka eivät voineet sietää, että yöpimeässä raapaistiin tulta rikkitikkuun heidän kasvojensa lähettyvillä. Pinkuksen vanhoilla kantavierailla oli tosin omat ajatuksensa tuollaisesta tahallisesta salaperäisyydestä, mutta he eivät pitäneet viisaana tuhlata liiaksi sanoja sen johdosta.

Tähän taloon tultuaan Itzig kompuroi pimeitä portaita myöten yläkertaan, sitten likaista seinää pitkin eteenpäin, kunnes tuli raskaalle tammiovelle, jossa oli valtainen lukko, ja kun hän sai sen vaivoin avatuksi, joutui hän isoon autioon saliin, joka oli miltei koko rakennuksen pituinen. Keskellä lattiaa seisoi vanha pöytä, sillä kehno öljylamppu ja ympärillä muutamia jakkaroita; oviseinää vastapäätä oli iso seinäkomero ja siinä paljon pikku ovia, joista toiset olivat auki, niin että voi huomata komeron olevan jaetun kapeihin, erillisiin osastoihin, joista toisissa oli vaatekoukkuja, toisissa laatikoita. Kadulle päin antavien pienten akkunain kaihtimet olivat alaslasketut, vastakkaisella pitkällä seinällä olevasta avoimesta ovesta tuli ilta-auringon kajastusta huoneeseen; ovi vei puiselle parvekkeelle, joka kulki talon ulkopuolella koko kapakan pituuden mitan.

Itzig heitti myttynsä seinäkomeroon ja kävi ulos parvekkeelle. Kun hän ei sielläkään nähnyt ketään muuta vierasta, rupesi hän ihailemaan parvekkeelta avautuvaa näköalaa yhtä tarkasti kuin jokin hollantilainen arkkitehtuurimaalari olisi sitä ihaillut, vaikka Itzigin mielessä ei sentään ollut esteettisiä ajatuksia. Rakennuksen juurella vyörytti virta savisia vesiään aika joutua eteenpäin ja muodosti kapean vesiväylän, jota kummallakin rannalla paarsivat rappioituneet puutalot. Miltei joka talossa ja joka kerroksen tasalla oli samanlaisia ulkonevia parvekkeita, joita kannattivat ruskettuneet tukipölkyt. Monesti yhtyi kolme neljä parveketta yhteen; silloin oli kerrosta ylempänä olevien permanto alempien kattona. Vanhoina aikoina oli nahkurien kunnianarvoinen ammattikunta asunut tämän kadun varrella; silloin oli puuaine ollut sileää ja uutuuttaan kiiltävää, ja heleän värisiä lampaan- tai vuohennahkoja oli riippunut kaidepuilla, kunnes olivat käyneet kyllin pehmeiksi ja notkeiksi kelvatakseen kauppaylimysten käsineiksi ja heidän vaimojensa irtotaskuiksi. Nyt olivat nahkurit siirtyneet etäisempiin kaupunginosiin, ja nahkojen asemasta riippui kaidepuilla köyhän kansan kurjia pesuvaatteita. Vielä paistoi päivä sen verran, että sen kajastus synnytti heleitä valkoisia, punaisia ja sinisiä väriläikkiä kuivamassa olevissa ryysyissä, ja kummasti taittui sen valo parvekkeiden pylväisiin ja kannatinpölkkyjen päihin joenpuolisten päätyjen karkeatekoisiin veistoskoristuksiin ja vedestä harvakseen kohoaviin pylväisiin. Ketä hyvänsä olisi kammottanut asua täällä, paitsi taiteilijoita, kissoja ja köyhää väkeä.

Itzig oli jo jolloinkin ennen käynyt tässä talossa, mutta aina suuremman seuran matkassa. Tänään hän huomasi, että hänen parvekkeensa päästä vei pitkä katettu porras alas aivan veteen asti; hän näki myöskin lähellä tätä porrasta toisen samanlaisen naapuritalossa ja päätteli siitä, että portaalta toiselle voi hyvin kulkea kastelematta enempää kuin kenkänsä! edelleen hän keksi, että tämänkesäisen vedenvähyyden aikana oli mahdollista kulkea taloriviä pitkin sangen kauas veteen, ja ihmetteli mielessään, olikohan ketään, jota sellainen kävely olisi miellyttänyt tai hyödyttänyt. Yövartioita ja poliiseja ei siellä ainakaan tarvinnut pelätä. Tällaiset mietteet kiihottivat niin suuresti hänen mielikuvitustaan, että hän palasi juoksujalkaa vierassaliin, ryömi auki oleviin seinäkomeroihin ja tunnusteli koputellen ja raoitellen niiden lautaseiniä. Ällistyksekseen hän keksi, että myöskin takaseinä oli laudoista ja kumahteli ontolta. Kun hän tiesi tällä kohtaa sen ulkoseinän kulkevan, joka erotti Pinkuksen talon naapuritalosta, tuntui tuo ontto ääni hänestä merkilliseltä; ja hän oli juuri aikeissa käydä erään suljetun lokeron kimppuun tarkastaakseen, eikö sen takaseinässä ollut rakoa, josta pääsi pitemmältä näkemään, kun äkkiä kuulemansa kumea murina pidätti hänen kättään. Hän käännähti ympäri ja näki — ei vallan pahasti rohkeuttaan häveten — että hän ei enää ollutkaan yksin salissa. Sen perimmäisessä nurkassa makasi kauhtanaansa kietoutuneena ja musta patalakki päässä muuan galizialainen kulkukauppias olkipatjalle käpristyneenä. Hän oli pannut tavaramyttynsä samaan komeroon, jonka kimppuun Itzig oli juuri ollut aikeissa käydä, ja piti nyt tarpeellisena ilmaista murinalla vastalauseensa moisen tungettelun johdosta. Itzig koetti päästä puheisiin yövieraan kanssa; mutta kun tällä näkyi olevan enemmän halua nukkumaan kuin juttelemaan, asettui hänkin vastakkaiseen nurkkaan toiselle olkipatjalle ja istua kyyrötti siellä tehden innokkaasti laskelmia ja suunnitellen kauppoja mielessään, auttaen toisinaan mielikuvitustaan vilkkailla käsien ja jalkojen liikkeillä, kunnes parvekkeen puoleisesta ovesta kuumotti sisään musta yö ja pieni öljylamppu rupesi öljyn puutteesta ratisemaan ja käryämään. Vielä kävi isäntä Pinkus itse salissa kynttilä kädessä katsastamassa vieraitaan; hän laski vesikannun pöydälle ja lukitsi poismennessään oven ulkopuolelta. Pimeässä Itzig otti taskustaan kuivan leipäkannikan ja nakerteli sen loppuun; sitten hän vihdoin nukahti huonetoverinsa kuorsaukseen, ohut olkipatja allaan ja peittonaan vanha takkirisansa.

Samaan aikaan hänen matkatoverinsa kauppiasylimyksen talossa kääriytyi tikattuun vuodepeitteeseensä, katsahti vielä kerran väsynein silmin ympäri huonetta ja oli unenpöpperössä huomaavinaan, että kirjoituspöydällä oleva keltainen kissa liikutteli jalkojaan, rupesi käpälillään sukimaan karvaansa, jopa viimein heitteli hänelle lentomuiskujakin, Ennenkuin hän oli kerinnyt ruveta mietiskelemään syytä kipsikuvan tavattomaan ystävällisyyteen, oli hän jo nukahtanut sikeästi. Molempain nuorukaisten sisäisten silmien eteen laskeutui se harmaja harsoverho, jolle unettaren on tapana kutoa kirjavia kuviaan. Anton näki itsensä istuvana isolla tavarakääryllä ja lentävänsä sen kera ilmojen halki, erään tietyn neitosen jäädessä kurottelemaan käsivarsiaan hänen peräänsä; ja Veitel Itzig keksi suureksi riemastuksekseen, että hänestä oli tullut parooni, jolta Hirsch Ehrenthal kerjäsi almua. Hän oli näkevinään, kuinka hän antoi vanhalle Ehrenthalille nuo kuusi tukaattiaan, ja kuinka tämä siitä mauruten häntä kiitteli. Moisesta jalomielisyydestä hän itsekin säikähti unipäissään niin, että potki ja viuhtoili ankarasti jaloillaan ja käsillään.

Seuraavana aamuna molemmat nuorukaiset kävivät uuteen toimeensa. Anton istui konttoripaikalleen ja jäljensi kirjeitä, ja Veitel seisoi, sittekun ensin oli harjannut kaikkien Ehrenthalin perheen jäsenten saappaat ja kengät ja tunnustellut Bernhardin taskuja, väijymässä kaupungin suurimman hotellin edustalla erästä maalaisherraa, joka oli riitautunut Ehrenthalin kanssa liikeasioissa ja jonka nyt pahoin peljättiin kutsuneen toisia liiketuttuja puheilleen hotellihuoneesensa. Anton oppi kirjeitä jäljentämällä oikeata liikemieskieltä ja -tyyliä, ja Veiteliä kohtasi hotellin edustalla vaaniessaan sellainen onnenpotkaus, että hän pääsi puheisiin erään ohimenevän ylioppilaan kanssa, joka taloudellisista syistä tahtoi myydä hopeaisen taskukellonsa.

Ensimmäisinä lomahetkinään Anton piirusti muististaan linnan, sen seiniä kiertelevät köynnöskasvit, parvekkeen ja nurkkatornit parhaalle paperille, mitä hänen onnistui koko kaupungista saada. Hän panetti kuvan kultakehyksiin ja ripusti sen sohvansa yläpuolelle.

Antonilla oli ensi viikkoina aika työ perehtyessään oikein siihen uuteen maailmaan, johon hän niin äkkiä oli tullut siirretyksi. Rakennus itsessään, taloudenpito ja kauppaliike olivat niin vanhanaikaisen vankkaa ja suurenmoista tyyliä, että niiden olisi täytynyt vaikuttaa valtavasti kokeneempaankin maailmankansalaiseen.

Schröterin liike oli kauppa- ja välitysliike, jommoiset nykyään käyvät yhä harvinaisemmiksi, kun rautatiet ja sähkölennätin yhdistävät meren ja sisämaan suoraan toisiinsa, kun jokainen merikaupunkien kauppias voi asiamiesten välityksellä myydä tavaransa kauas sisämaahan jo melkeinpä ennen niiden satamaan saapumistakaan; — niin harvinaiseksi, että jälkeläisistämme tällainen kaupanteko saattanee tuntua yhtä oudolta kuin meistä Timbuktun markkinat tai tsulukafferikylän tanhualla tapahtuva vaihtokauppa. Ja kuitenkin oli tämä vanha, laajalti tunnettu sisämaankauppaliike ylpeässä, jopa ruhtinaallisessa maineessa, ja mikä vielä enemmän, se oli alustapitäen perustettu ja sitten kaiken aikaa johdettu sellaisten periaatteiden mukaan, että sen omistajilla ja asiakkailla oli varma itsetunto ja luja luottamus siihen. Sillä siihen aikaan oli meri vielä kaukana, hyvät liiketilaisuudet harvinaisemmat mutta sitä edullisemmat, ja siksipä täytyi kauppiaankin silmän kantaa paljon kauemmas ja hänen toimintansa olla itsenäisempää. Kauppaliikkeen arvo ja merkitys perustui silloin tavarain paljouteen, jotka se oli hankkinut omilla varoillaan ja piti omalla uhallaan varastoituina. Virran vierisissä pitkissä makasiiniriveissä säilytettiin enempi osa ulkomaisia tavaroita, pieni osa vanhan liiketalon omissa kellariholveissa ja loput naapuristossa olevissa suojuksissa ja aitoissa. Monilukuiset maaseudun kauppiaat hankkivat tämän liikkeen varastoista kaikki kaupaksi pitämänsä siirtomaantavarat ja ulkomaantuotteet, jotka ovat tulleet meille yhtä välttämättömiksi kuin jokapäiväinen leipä. Mutta myöskin avaralta oman maan rajojen ulkopuolella, itään ja etelään päin, aina Turkin rajoille saakka, oli liikkeellä asiamiehensä, ja tätä liikehaaraa pidettiin tähän aikaan kaikkein tuottoisimpna, vaikka se kenties olikin säännöttömämpää ja epävarmempaa kuin kotimaankauppa.

Siten tarjoutui uudelle oppilaalle joka päivä miltei rajaton määrä tilaisuuksia saada mitä erilaisimpia vaikutelmia ja tutustua jos jonkinlaisiin ihmisiin ja oloihin. Paitsi merikaupunkien asiamiehiä, jotka melkein päivittäin toivat tavaranäytteitä, ja pörssivälittäjiä, jotka hoitivat talon raha-asioita, ostivat ja möivät vekseleitä, kävi etukonttorin läpi aamusta iltaan kirjava kulkue jos jonkinlaista väkeä. Siinä oli maaseudun siirtomaatavarainkauppiaita, vanhanaikaisia miehiä, joiden lakinkuosi vaihteli yhtä rajattomasti kuin heidän sivistys- ja luotettavaisuustasonsa; he ostivat tarpeensa, puristelivat käsiä ja vaativat osakseen vanhoille kauppatutuille tulevaa kohtelua; edelleen maakunnan kaikensäätyisiä tilanomistajia, jotka myyskentelivät peltojensa tuotteita, viljaa, heiniä, väri- ja juurikasveja j.n.e.; sitten Puolan juutalaisia, joilla oli pitkät mustat kähärät korvallisilla ja pitkät mustat silkkikauhtanat yllään, ja jotka välistä ostivatkin jotakin, mutta tavallisesti tarjoskelivat kotiseutunsa tuotteita, villoja, hamppua ja pellavaa, potaskaa ja talia. Heidän kanssaan kävi kaupanteko vähimmin vakavasti, ja heidän ilmestymisensä konttoriin synnytti joka kerta suurta iloa nuoremman henkilökunnan keskuudessa. Välillä kävi kerjäläisiä ja kaikenlaisia muita avunpyytäjiä, talon liiketuttuja, kuorma-ajureita, jotka vaativat rahtiseteleitään, lastaajia ja makasiinirenkejä, jotka saivat asiatoimituksia. Antonin oli hyvin vaikea tässä loppumattomassa ovienavailussa ja sekavassa puheenhälinässä keskittää ajatuksiaan siihen yksinkertaiseen työhön, jonka hän oli saanut tehtäväkseen.

Äsken oli juuri saapunut herra Braun, erään hampurilaisen liittolaisliikkeen asiamies, ja oli taskustaan ottanut esille joukon kahvinäytteitä. Johtajan näitä tarkastellessa tuo pieni ja terhakka asiamies heilutteli kultanuppikeppiään kiihkeästi Antonin läheisyydessä ja kertoi kotipaikallaan vallinneesta ankarasta lumimyrskystä ja sen aiheuttamista vahingoista. Silloin narahti ulko-ovi ja köyhästi puettu nainen astui sisään. Herra Specht kavahti pystyyn ja tiukkasi tältä: "Mitä te haluatte?" Kuultiin surkeita ääniä, jotka muistuttivat kipeän kanan piipitystä, kauppias sieppasi nopeasti kukkaronsa esiin, ja piipitys muuttui imaraksi kotkotukseksi. "Huoneenkorkuisia laineita, sanon minä!" huusi hampurilainen. — "Jumala sen teille tuhatkertaisesti kostakoon", kotkotti pyytelijä. — "Summa on 550 markkaa 10 killinkiä", ilmoitti herra Braun johtajalle.

Nyt tempaistaan ovi kiivaasti auki ja sisään käy tanakka mies, rahapussi kainalossa, jonka hän viskaa voitonriemuisesti marmoripöydälle ja huutaa kajahuttaa kuin ainakin mies, joka suorittaa kelpo teon: "Kas tässä minä olen, ja tässä ovat rahat!" Kohta nousee herra Jordan sijaltaan, käy tulijan luo ja sanoo hänelle tuttavallisesti: "Hyvää päivää, herra Stephan, mitä Wolfsburgiin kuuluu?" — "Hirvittävä hiirenkolo", päivittelee herra Braun. "Missä niin?" kysyy Fink. — "Ei kaupunki itsessään niin kehno ole, mutta vähän on liikettä siellä", puolustelee herra Stephan. — "Tietystikin laivan runkoon", jatkaa herra Braun äskeistä kertomustaan. — "Viisikahdeksatta säkkiä Kuba-kahvia", vastaa johtaja erään konttoriapulaisen kysymykseen.

Herra Stephanin kertoillessa kotikaupunkinsa kuulumisia, muun muassa jonkin oppipojan surullisesta lopusta, joka oli isosta avaimesta tekemällään pistoolilla ampunut itsensä, ja herra Jordanin kuunnellessa kärsivällisesti tätä välttämätöntä johdantoa uusien kauppojen solmiamiseen, avautuu ovi jälleen ja sisään astuu yht'aikaa liveripukuinen palvelija ja muuan Brodyn juutalainen. Palvelija tuo johtajalle kutsun joillekin päivällisille, ja juutalainen hiipii siihen nurkkaan, missä Fink istuu.

"Mitä te taas täältä haette, Schmeie Tinkeles?" ärähtää Fink tuikeasti; "olenhan teille jo sanonut, ettemme ryhdy mihinkään kauppoihin teidän kanssanne."

"Mihinkä kauppoin?" parkasee poloinen Tinkeles, rääkyen niin kurjaa saksankieltä, että Antonin on vaikea häntä ymmärtää. "Vot villa semmotti, kuin minä tuon ei olemas koko maass'."

"Mitä sentneri maksaa?" kysyy Fink, kirjoittaen edelleen ja katsahtamattakaan juutalaiseen.

"Eikä mikään luotsi voinut sitä auttaa", jatkoi herra Braun järkähtämättä myrskyjuttuaan.

"Tulitikulla hän sen lataamansa avaimen sytytti", huudahtaa herra
Stephan ja silmää ylös kattoon.

"Ai vai!" parkasee kauhtananiekka, "mitäs tämä: suittimas tiehes?
Tiellä ei mikä kauppa syntymäs."

"A miks' te alituisest' sanomas 'ulos'?" vaikeroi epätoivoinen juutalainen. "Sanomas itte, mitä antamas?"

"Jos te niin hävyttömästi vaaditte, niin emme anna mitään", vastaa
Fink ja alottaa kirjeessään uuden sivun.

"Sitten vasta sanon, jos osaatte käyttäytyä siivosti", sanoo Fink ja katsahtaa ensi kerran juutalaiseen.

Nyt joutuu Schmeie Pinkeles vallan suunniltaan, pudistelee mustia korvalliskutriaan ja vannoo sielunsa autuuden nimessä ja vahvasti parkuen, että hän ei voi myydä alle 41:n, johon Fink vastaa huomauttamalla, että makasiinirenki viskaa hänet ulos kadulle, jos hän jatkaa sellaista räyhäämistä. Sitten lähtee juutalainen katkeruudesta puuskuttaen ulos, mutta pistää heti jälleen ovenraosta päänsä sisään ja huutaa: "Mitä te antamas?"

"39", sanoo Fink ja katselee juutalaisen kiihkoista viittoilua ja irvistelyä samanlaisella kylmällä mielenkiinnolla, jolla fysiikantutkija seuraa galvaaniseen elementtiin ripustetun sammakon potkimista. Luku 39 synnyttää juutalaisen sielussa uuden räjähdyksen, hän käy uudestaan sisään ja vannoo sielunsa hornan alimmaiseen höyrykattilaan ja julistaa olevansa maailman inhottavin aatta, jos uskaltaisi myydä alle 41:n. Kun hän ei voi malttua noudattamaan Finkin monia kehotuksia olla ihmisiksi, huudetaan makasiinirenki todella sisään. Tämän jättiläisen ilmautuminen vaikuttaa niin tyynnyttävästi herra Tinkeleksen tunteisiin, että hän sanoo voivansa lähteä omin avuin ja lähtevänsäkin omin avuin, mutta jää siitä huolimatta aloilleen ja vaatii 40 1/2. Hampurilainen asiamies, maaseutukauppias ja konttorin muu henkilökunta ovat tällävälin vaienneet ja kuuntelevat jännitettyinä kaupanhierontaa; tällä kertaa Fink tyytyy lausumaan Schmeie paralle sydämellisen toivomuksen, että hän vihdoinkin suittisi matkoihinsa, koska hän oli täydellinen hupsu, jonka kanssa kukaan järki-ihminen ei ruvennut kauppoihin. Sen kuultuaan juutalainen kääntyy loukkautuneena ovea kohti ja katoaa todellakin näkyvistä. Ja jälleen alottaa uupumaton Braun keskeytyneen kertomuksensa: "Tämä myrsky oli tavallaan harvinainen onnettomuus, ja seurauksena siitä on, että kahvin hintain täytyy kohota"; ja herra Stephan todistelee, että itsemurhat ja muut tihutyöt ovat lisäytyneet luvussa sen jälkeen kuin rikkitikut keksittiin; ja Fink sanoo johtajalle, joka lukee äsken saamaansa kirjettä: "Hän suostuu kyllä kauppaan, jos lisään vielä puoli taaleria. Tahdotteko maksaa 39 1/2 taaleria?"

Jälleen tempaistaan ovi auki, sorina ja hälinä jatkuu entistä menoaan, ja Anton koettelee turhaan ymmärtää, kuinka on mahdollista tehdä villakauppoja, kun kerta myyjä on lähtenyt niin päättäväisesti matkoihinsa. Mutta silloin, juuri kun kolme tai neljä ääntä puhelee yht'aikaa ristiin rastiin huonetta, ovi avautuu jälleen aivan hiljan, ja Tinkeles hiipii varpaisillaan Finkin tuolin taa, laskee kätensä arastellen tämän olkapäälle ja kysyy alakuloisen tuttavallisesti: "Vot, mitä te oikke antamas?"

Fink käännähtää ympäri, hymyilee hänkin tuttavallisesti ja sanoo: "No, koska myyjänä olette juuri te, Tinkeles, niin annamme 39 1/2, mutta ainoastaan sillä nimenomaisella ehdolla, ettette hiisku siitä kellekään, muuten tarjous peruutetaan."

Fink tekee närkästyneen eleen ja viittaa ovelle päin. Juutalainen meneekin, mutta pyörähtää kynnyksellä ympäri.

"Nyt se tulee", sanoo Fink. Jonka jälkeen juutalainen palaa takaisin hänen luokseen ja sanoo tavallista arvokkaammin: "Olkko menneks' 39 l/2, jos ottamas koko parttia."

Hetken epäröityään Fink vastaa kuin sattumoilta: "Olkoon menneeksi." Ja silloin on Schmeie Tinkeles aivan toista miestä, vannoo olevansa kauppaliikkeen uskollisin ystävä ja palvelija ja tiedustelee kohteliaasti johtajan vointia.

Ja jälleen narahteli ovi tämän välinäytöksen päätyttyä narahtelemistaan, uusia ostajia ja myyjiä saapui, kaikki puhuivat kilpaa, kynät ratisivat paperilla ja rahavirta vyöryi katkeamatta.

Myöskin se uusi kotipiiri, johon Anton nyt oli liitetty jäseneksi, tuntui hänestä oudolta ja suurenmoiselta.

Itse talo oli vanha, epäsäännöllinen rakennusryhmä, jossa oli siipi- ja takaosia ja niiden välillä pikku pihoja, täynnä jykeviä muureja ja pieniä portaita, salaperäisiä läpikäytäviä, joissa saattoi vastaansa odottaa vaikka mitä, korridooreja, isoja ja pieniä seinäkomeroita ja lasiaitauksia.

Se oli kerrassaan monimutkainen rakennus, jota esivanhemmat olivat vuosisatojen kuluessa lisäilleet ja muutelleet tehdäkseen jälkeentulevaisilleen olon siinä niin vaikeaksi ja käsittämättömäksi kuin mahdollista. Ja kuitenkin se kokonaisuutena oli sangen rattoisa talo ja sulki ulkomuuriensa sisään kokonaisen maailman monenlaisia ihmisluonteita ja ihmisharrastuksia. Koko rakennuksen itsensä, jopa pihamaankin alla oleva tila oli holvattu kellareiksi ja luotu katonrajaa myöten täyteen tavaroita; koko pohjakerros oli varattu kauppaliikkeelle ja sisälsi pelkkiä konttorihuoneita ja varastosuojia. Seuraavassa kerroksessa kadun puoleisessa osassa olivat isännän itsensä asumat huoneet. Herra Schröter oli ollut naimisissa vain perin lyhyen ajan ja kadottanut samana vuonna sekä vaimonsa että lapsensa, niin että vanhempainsa kuoltua hänellä oli perhettä vain ainoa sisar.

Kauppias piti liikkeessään ankarasti kiinni vanhoista perinnäistavoista. Kaikki konttorin naimattomat herrat asuivat hänen talossaan, kuuluivat hänen talouteensa ja söivät säännöllisesti päivällistä kello yhdeltä isännän pöydässä. Antonin tulon jälkeisenä aamuna herra Schröter oli vaihtanut hänen kanssaan vain muutaman sanan ja sijoittanut hänet herra Jordanin johtamaan maaseutuosastoon. Nyt, moniaita minuutteja ennen päivällisen alkamista, Anton oli käsketty saapumaan yläkertaan tullakseen esitellyksi talon emännälle. Jännitettynä hän nousi leveitä matollisia portaita myöten asuinkerrokseen, missä miespalvelija avasi hänelle oven ja johdatti hänet monien huoneiden halki vastaanottosuojaan. Matkallaan Anton katseli ihmetellen levollisen loistoisaa sisustusta, isoja seinäpeilejä, raskaita ikkuna- ja oviverhoja, tauluja, kukkapöytiä ja monilukuisia vaaseja ja hedelmämaljakkoja kivestä ja käsinmaalatusta posliinista. Sitten palvelija veti eräät oviverhot syrjään, ja Anton teki liukkaalla parkettilattialla syvän kumarruksen, kun johtaja esitti hänet aivan nuorelle naiselle, lisäten: "Sisareni Sabine."

Neiti Sabinella, joka oli puettu upeaan kesäpukuun, oli hienot kalpeat kasvot, joita reunusti korpinmusta tukka. Hän ei ollut Antonia vanhempi, mutta hänen ryhtinsä ja käytöksensä oli arvoltaan emäntämäinen. Hän pakotti nuorukaisen istumaan ja kyseli osanottavaisesti, miten tämä oli järjestänyt huoneensa ja kaipasiko hän sinne vielä jotakin.

"Sisareni hallitsee meitä kaikkia", sanoi kauppias, katsahtaen ystävällisesti neitoseen; "tulkaa tekin tänne tunnustuksille, jos teillä sattuu olemaan joitakin taloutta koskevia toivomuksia; hän on se hyvä hengetär, joka pitää kotimme järjestyksessä."

Anton loi katseensa hengettäreen ja vastasi ujosti: "Minusta on tähän saakka kaikki ollut paljon loisteliaampaa, kuin mihin lapsuudenkodissani olen tottunut."

"Elämänne tulee kuitenkin ajanpitkään tuntumaan yksitoikkoiselta", jatkoi kauppias. "Talossamme vallitsee ankara täsmällisyys, ja teitä odottaa paljon työtä ja sangen vähän huvituksia; minun aikani menee tarkoin liiketoimiini konttoriajan päätyttyäkin. Mutta jos haluatte missä asiassa hyvänsä saada neuvoa tai apua, niin pyydän teitä kääntymään suoraan minun puoleeni."

Tämän lyhyen virallisen vastaanoton päätyttyä hän nousi tuoliltaan ja vei Antonin ruokasaliin. Matkalla sinne hän selitteli suojatilleen liikeoppilaan asemaa ja toimia. Perille tultua Anton näki virkatoverinsa jo saapuneiksi ja seisovan valmiina tuohensa takana vaatimattomassa arkiasussa; nyt astui Sabinekin sisään, seurassaan vanhan puoleinen nainen, eräs perheen etäinen sukulainen, joka auttoi nuorta neitiä taloudenpidossa ja joka näytti erittäin hyväntahtoisen näköiseltä. Konttoriherrat kumarsivat naisille, ja Anton sai paikkansa pitkän pöydän alipäässä, liikkeen nuorinten apulaisten joukossa. Häntä suoraan vastapäätä pöydän yläpäässä istui Sabine, toisella puolellaan veljensä, toisella tuo naissukulainen, tämän vieressä herra von Fink ja sitten kaikki muut liikkeen jäsenet tarkasti arvon ja palvelusajan mukaan. Päivällinen syötiin jokseenkin äänettömästi, Antonin naapurit puhelivat sangen vähän ja hillityllä äänellä, ja puhetta piti miltei yksinomaan isäntä itse. Ainoastaan eilinen jokey käyttäytyi huolettoman vapaasti, kertoili pieniä hullunkurisia kaskuja, osasi matkia erinomaisesti toisten ihmisten ääntä ja käytöstä ja omisti pöytänaapurilleen, tuolle hyväntahtoiselle vanhalle tädille, miltei liioiteltua huomaavaisuutta. Anton, jonka oma sydän oli tulvillaan harrasta kunnioitusta ja palvontaa, näki jonkinlaisen hurskaan kauhun valtaamana Finkin kohtelevan koko pöytäkuntaa, kuin olisi päivällinen ollut katettu yksistään häntä varten, ja että herra Schröter vain senvuoksi piti kauppaliikettään, että Fink, hänen vapaaehtoinen tarjokkaansa, saisi päästellä pilojaan ja puhutella kaikkia muita läsnäolijoita julkean kevytmielisesti. Samalla hän oli huomaavinansa, että kauppias itse kohteli tuota nuorta herraa jokseenkin kylmästi, ja edelleen, että Fink näytti sangen vähän välittävän isännän pidättyvästä käytöksestä häntä kohtaan. Mustaan hännystakkiin puettu miespalvelija tarjoili ruokia mallikelpoisen täsmällisesti, ja kun konttoriherrat olivat nousseet pöydästä ja kumartaen kiittäneet isäntäväkeä, lähti Anton ruokasalista siinä varmassa vakaumuksessa, ettei hän ollut vielä koskaan syönyt päivällistä niin hienosti ja juhlallisesti.

"Kaikkien kanssa minä tullenen hyvin toimeen, mutta ei vain tuon herra Finkin", arveli Anton itsekseen perästäpäin; "hän on liiaksi julkea ja ylpeä. Ja istumaankin hän jäi vielä pöytään, kun kaikki toiset nousivat pystyyn ja lähtivät pois. Ei hän tänne sovi ollenkaan", päätteli uusi tulokas mielessään, osottaen siten omaavansa elämänviisautta, joka enemmän sisälsi vaistoa kuin kokemusta. Siitä lähtien Anton vaarinotti herra Finkiä jonkinlaisella arkailulla, mutta hänen täytyi kuitenkin alinomaa häntä vaarinottaa, sillä tuon nuoren herran olemus oli omiaan tehoamaan kehen hyvänsä — tuo jalomuotoinen pää, hienopiirteiset kapeat kasvot, varma ryhti ja sukkela päättäväisyys sekä puheissa että käytöksessä. Anton tuskin rohkeni antautua hänen kanssaan edes puheisiinkaan, eikä Fink antanut hänelle siihen aihettakaan, sillä hän näytti tuskin enää huomaavan uuden oppilaan olemassaoloa. Vain kerran, kun Anton sattui takarakennuksen portaissa kulkemaan Finkin ohitse sanoi tämä hänelle: "No, mestari Wohlfart, miltä olonne tuntuu tässä talossa?"

Anton jäi seisomaan ja vastasi kuten siivon nuorukaisen sopikin: "Erinomaiselta! Minä näen ja kuulen täällä niin paljon uutta, etten tahdo jaksaa sulattaa kaikkea kunnolla."

"Kyllä te siihen vielä totutte", sanoi Fink nauraen; "kuten yksi ainoa päivä kuluu täällä kokonainen vuosi ilman vähintäkään vaihtelua. Sunnuntaisin on ylimääräinen ruokalaji ja lasillinen viiniä itsekunkin lautasen kohdalla, ja silloin kuuluu asiaan, että te kiskotte pitkäntakin hartioillenne. Nyt on teidät rattaana liitetty iäti pyörivään koneistoon ja teiltä odotetaan, että raksutatte koko vuoden ympäri täsmällisesti."

"Tiedän kyllä, että minun tulee työskennellä ahkerasti saavuttaakseni herra Schröterin luottamuksen", vastasi nuori poroporvarimme, hiukan ärtyneenä vapaaehtoisen tarjokkaan kapinallisesta puheesta.

"Perin siveä ja säädyllinen huomautus", ivasi Fink; "mutta jo muutaman viikon kuluttua te tulette huomaamaan, mikä hirvittävä ero on olemassa liikkeen pääherran ja niiden miekkosten välillä, jotka kirjoittelevat hänen kirjeitään ja palvelevat hänen kauppatuttujaan. Ei ainutkaan ruhtinas elä niin ylväänä ja yksinäisenä alamaistensa keskuudessa kuin tämä kahvikuningas omassa valtakunnassaan. Älkää muuten minun puheistani paljonkaan välittäkö", lisäsi hän hiukan hyväntahtoisemmin, "koko talo on valmis kertomaan teille, että minä olen syyntakeeton ja puhun pelkkää palturia. Mutta kun te minusta näytätte toivorikkaalta konttoristin alulta, niin tahdon antaa teille rehellisen neuvon. Ostakaa itsellenne englannin kielioppi, lukekaa sitä ja joutukaa ajoissa muuanne, ennenkuin ruostutte tänne. Mitä hyvänsä te täällä opittekin, se ei vielä riitä tekemään teistä pystyvää miestä jollei teissä itsessänne ole ainesta sellaiseksi. Hyvästi!" Näin sanoen Fink käänsi selkänsä Antonille ja jätti tämän taas äkäilemään "jokeyn" käyttämää mahtailevaa puheensävyä.

Tosin sankarimme tunsikin moniaitten viikkojen kuluttua keskellä liike-elämän hyörinää päivien ja hetkien iankaikkista yksitoikkoisuutta; tosin se häntä toisinaan väsyttikin, mutta ei siltä tehnyt häntä onnettomaksi, sillä vanhempansa olivat totuttaneet hänet pienestä pitäen järjestyksenrakkauteen ja täsmälliseen uutteruuteen, ja nämä molemmat totutut hyveet auttoivat häntä selviämään monesta ikävästä hetkestä.

Herra Jordan suoritti kaikella ahkeruudella hänelle annetun toimen vihkiessään nuoren harjoittelijan tavaraopin salaisuuksiin; ja se hetki, jolloin Anton ensi kerran kävi liikkeen makasiiniin ja oppi tuntemaan siellä säilytetyt sadat tavaralajit ja niistä käytetyt merkilliset nimitykset, pysyi hänen herkästi vastaanottavaisessa mielessään erikoislaatuisen runouden ikuisena alkuna ja lähteenä — runouden, joka ainakin oli samanarvoinen monen muun runollisen tuntemuksen kanssa, jota kaikki uusi ja salaperäinen kykenee herättämään ihmissielussa.

Se oli iso holvattu huone talon pohjakerroksessa, joka sai hämärää valoa pienistä rautaristikkoisista akkunoista ja jossa säilytettiin tavaranäytteet ja joka päivä tarvittavat pienet varastot. Tynnöreitä, laatikkoja ja kääryjä oli siellä läjittäin, vierekkäin ja toistensa päälle asetettuina, niin että kapeat kujanteet vain johtivat niiden lomitse. Melkein kaikki maapallon maat, kaikki ihmisrodut olivat valmistaneet ja tänne koonneet tuotteitaan, jotta sankarimme oppisi ymmärtämään ja erottamaan toisistaan, mitä vain oli hyödyllistä ja arvokasta. Itä-Intian kauppayhtiön uiva palatsi, siivitetty amerikkalainen pikapurjehtija, hollantilainen vanhanaikainen kömpelö arkki olivat sitä varten kierrelleet maapallon ympäri; vahvakaariset valaanpyyntilaivat olivat hieroneet nokkaansa pohjois- ja etelänavan jäihin, nokiset höyrylaivat, kirjavapurjeiset Kiinan dshonkit, malaijien keveät ruuhet, joissa vain bambutanko oli mastona, kaikki ne olivat levittäneet siipensä ja puskeneet myrskyjen ja aaltojen halki täyttääkseen tämän holvin tuomisillaan. Niinimatot olivat hindunaiset kutoneet, tuon laatikon kylkeen oli uuttera kiinalainen maalannut mustia ja punaisia hieroglyyfejä, tämän ruohokudoksen oli virginialaisen viljelijän palveluksessa oleva Kongo-neekeri käärinyt puuvillapaalin ympärille; tuo väripuunrunko oli vieritetty hiekalle, jonka Meksikonlahden aallot olivat rantaan kasanneet, tämä neliskulmainen jakarandapölkky oli aikoinaan kasvanut Brasilian hetteisissä aarniometsissä, ja apinat ja kirjavat papukaijat olivat pitäneet iloaan sen oksilla. Säkeissä ja tynnöreissä oli kahvipensaan vihertäviä marjoja melkein kaikista maanosista, karkeatekoisissa niinikoreissa oli tupakkakasvin kokoonkäärittyjä lehtiä, taatelipalmujen ruskeita hedelmiä ja sokeri-istutusten kellertävää kristallia. Sadat eri kasvit olivat luovuttaneet puunsa, ytimensä, kaarnansa, nuppunsa, hedelmänsä ja mehunsa tämän kellarin täyttämiseksi. Kummituksen kaltaisiakin haamuja kuumottaa kaiken tuon kaaoksen keskeltä: tuon avoimen, punakeltaisella tahtaalla täytetyn tynnörin takana — siinä on Afrikan itärannikolta tuotua palmuöljyä — makaa vatsallaan muodottoman näköinen ihme-eläin — se on puolalaista talia, joka on neulottu kokonaisen lehmänvuodan sisään; vierellä viruu jättimäisenä käärynä, köysillä ja rautavanteilla yhteenpuristettuna, viisisataa kapakalaa, ja vastapäisessä nurkassa kohoaa norsunluukasan ylitse jättiläisvalaan hetalekimppu.

Anton seisoi vielä tuntikausia sen jälkeen, kuin hänen oppimestarinsa oli selittänyt hänelle kaikki nämä ihmeet, uteliaana ja kummissaan vanhassa kellariholvissa; ja holvikaaret ja seinäpilarit muuttuivat hänen silmissään isolehtisiksi huojuviksi palmuiksi, kadun kolina ja hälinä kuului hänen korviinsa kuin etäisen meren kohina, jonka laineet säännöllisessä rytmissä löivät sen rannikon partaita vastaan, jolla hän niin vakavasti seisoi.

Tämä hurmaus outoon maailmaan, johon hän oli päässyt niin vaarattomasti tunkeutumaan, täytti hänen mielensä vielä pitkät ajat jälkeenpäin. Pyrkiessään oikein ymmärtämään kaikkien noiden erilaisten tavarain omituiset laadut hän luki maan- ja kansantieteellisiä kirjoja ja koetti sen kautta tutustua niihin maihin ja maisemiin, joista ne olivat tulleet, ja niihin ihmisiin, jotka ne olivat koonneet.

Siten kuluivat hänen ensi kuukautensa pääkaupungissa sangen sukkelaan, ja hänelle oli onneksi, että hän vapaahetkinään kirjojen avulla seurusteli niin vilkkaasti koko maailman kanssa; sillä yhdessä suhteessa oli Fink ollut aivan oikeassa: huolimatta jokapäiväisestä päivällispöydästä parkettilattiaisessa ruokasalissa pysyivät talon isäntä ja hänen perheensä kuitenkin tuiki vieraina Antonille, ja hän tuli piankin huomaamaan, että isäntäväen ja konttoriväen välillä oli olemassa raja-aita, syrjäisen silmälle kenties näkymätön, mutta silti horjumaton. Hän oli siksi ymmärtäväinen, ettei nurissut tästä edes itsekseenkään, mutta siitä huolimatta tuo huomio häntä monesti masensi, sillä nuoruutensa intomielisyydessä hän oli kohta valmis palvomaan isännässään oikean kauppiaan tosi-ihannetta. Tuon miehen älykkäisyys, varmuus ja tarmokas päättäväisyys ynnä hänen ylväs rehellisyytensä viehättivät nuorukaista; hän olisi niin halusta kiintynyt isäntäänsä haaveksivalla hartaudella, mutta lukuunottamatta konttoritunteja hän ei paljoakaan nähnyt kauppiasta. Jollei tämä ollut iltaisin kokouksissa tahi klupissaan, niin vietti hän iltahetkensä sisarensa parissa, johon häntä yhdisti liikuttavan hellä side. Sisartansa varten hän piti hevosia ja vaunuja, joita hän itse aniharvoin käytti, sisarensa mieliksi hän kävi iltaseuroissa ja toimeenpani itsekin sellaisia, mutta Antonia ja hänen työtovereitaan ei niihin kutsuttu. Silloin vyöryi kiiltäviä ajopelejä portaiden eteen, liveripukuisia palvelijoita lenteli portaita ylös ja alas, ja tummia hahmoja liikkui katurakennuksen valaistujen akkunain takana. Silloin istui Anton alakuloisena yliskamarissaan ja katseli kaihoten pihan yli isäntäväen loistavaa taloudenpitoa, johon hänkin kuitenkin kuului — kaihoten, sanomme, sillä olihan sankarimme vielä tuskin yhdeksäntoistavuotias ja tunsi seuraelämän loistoa vain lukemainsa kirjojen harhaannuttavista kuvauksista. Tosin hänen järkensä tällöin aina huomautti hänelle, että hän ei kuulunut katurakennuksen puolelle, ja mitä kaikkea siitä seuraisikaan, jos hänet koko toveritusinan kera, joiden sivistystaso oli niin erilainen, kutsuttaisiin sellaiseen seuraan vaihtamaan ajatuksia. Mutta kunnianhimo, tuo kevytmielinen nuori neiti, ei aina kuuntele vanhan järki-herran viisaita sanoja; ja Anton palasi monesti haikeasti huoahtaen akkunasta lamppunsa ja kirjojensa pariin ja koetteli väkisin hukuttaa pihan poikki hymisevät katriljin säveleet mielikuvituksessa kuulemaansa leijonan karjuntaan ja troopillisten maiden mölysammakon kurnutukseen.

Vapaaherra von Rothsattel oli itse huolehtinut kaupunkiasuntonsa sisustamisesta. Se ei ollut suinkaan suuri, mutta huonekalujen tyyli, yksinkertaisten seinämaalausten arabeskit, verhojen ja mattojen kuviot olivat niin aistikkaasti yhteensovitetut, että hieno maailma yksin suin kiitteli kokonaisvaikutusta kerrassaan mallikelpoiseksi. Kaiken tuon hän oli hommannut perheensä siitä mitään tietämättä. Vihdoin ajoivat vastahankitut kaupunkivaunut oven eteen, vapaaherra nosti puolisonsa alas niistä ja kuljetti hänet huonejonon lävitse paroonittaren omaan naiskammioon, joka oli kauttaaltaan verhottu valkealla harsokankaalla, katossa valkopoimuinen aurinko ja kaikilla seinillä samanlaisia tähtiä. Silloin paroonitar ihastuneena niin hellästä huomaavaisuudesta lennähti miehensä kaulaan, ja kelpo vapaaherra tunsi itsensä tyytyväiseksi ja ylpeäksi kuin kuningas. Pian tunsi perhe kotiutuneensa uuteen asuntoon, omat kyntöhevoset kuljettivat kotitilalta sinne kaikki välttämättömät arkut, laatikot ja elintarvetavarat, ja sittekun muutama päivä oli mennyt olkien ja pahnojen lakaisemiseen portaista, permannoilta ja matoilta, voitiin ruveta ajattelemaan kaupungin katsastamista ja vieraskäyntien tekemistä.

Suuri osa maa-aatelia vietti kernaasti talvikauden pääkaupungissa, ja Rothsattelin perhe tapasi paljon naapureita, tuttavia ja sukulaisia. Kaikki olivat iloiset saadessaan toivottaa tuon arvossapidetyn perheen tervetulleeksi kaupunkiin, eikä kestänyt montakaan viikkoa, kun tämä jo oli saanut suuren seurapiirin elämäniloista väkeä. Alempi aatelisto kaikkine arvonimineen, joita saksalaiset ruhtinaat niin auliisti jakelivat, muodosti muhkean, rajoistaan jokseenkin tarkasti kiinnipitävän seuramaailman, ja vaikkapa tämän ansiopuolena ei ollutkaan erikoisen henkevä sivistys, niin olivat seuralliset huvitukset ja keskinäinen kiintymys sitä ylenpalttisemmat. Paroonittaresta teki hänen persoonallinen rakastettavaisuutensa naismaailman keskushenkilön; ja myöskin hänen puolisonsa, joka oli kyllä, ensimmäisinä viikkoina kovin kaivannut totuttuja talouskävelyjään ja jokapäiväisiä ratsastusretkiään, alkoi tuntea viihtyvänsä aika hyvin vanhojen nuoruudenystäväin parissa. Hän liittyi erääseen aatelisklupiin, veresti vanhaa biljardinpeluutaitoaan, otti osaa säädylliseen korttipeliin ja harrasti joutohetkinään vähän politiikkaa ja taidettakin. Siten tuli perhe viettäneeksi sangen mieluisan ja iloisen talven pääkaupungissa, ja vapaaherra ja hänen puolisonsa ihmettelivät, etteivät he jo ennen olleet suoneet itselleen tällaista vaatimatonta ja miellyttävää vaihtelua.

Ainoastaan Lenore ei ollut oikein tyytyväinen muuttoon. Hän antoi edelleenkin virikettä äitinsä pelkoon, että hänestä voi kehittyä eriskummallinen luonne. Hänen oli niin kovin vaikea osottaa mieluista kunnioitusta perheen monilukuisille ikäpuolille tädeille, ja vielä vaikeampaa oli hänen olla kadulla tavatessaan ensiksi tervehtimättä ja puhuttelematta hauskoja naapuriherroja, isän hyviä ystäviä, jotka hän tunsi niin hyvin maallaolon ajoilta. Samoin harmitti häntä laukkunsa, jossa hänen piti hinata korkeampaa sivistystä tyttöopistosta kotia. Se oli jonkinlainen käsilaukun ja musiikkisalkun sekasikiö, täynnä ikäviä kouluvihkoja ja pitkäpiimäisiä oppikirjoja. Kun äiti ei kernaasti nähnyt palvelijan kantavan koulukirjoja hänen perässään, heilutteli hän halveksivasti laukkua käsivarrellaan, jäi tavantakaa katselemaan ohikulkevia ja tuijotti mahtavasti kuin Juno kadunkulmissa tappeleviin poikanulikoihin, kinasteleviin ja tingiskeleviin markkinamiehiin ja muihin ihmisrykelmiin, joita hän näki kasautuneen suurkaupungin toreille ja kaduille. Kerran, kun hän orjuudenmerkki käsivarrellaan ja pieni sateenvarjo toisessa kädessä seisoi tällä tapaa kadulla, tuli häntä jalkakäytävällä vastaan sama nuori herra, jota hän kesällä oli kuljetellut puistossa ja soutanut lammikon yli. Lenore oli kohtauksesta iloissaan; muistuttihan se hänelle mieluisasti kotitilaa, ponya ja joutsenparvea. Vielä oli nuorukainen matkan päässä, kun tytön haukansilmät hänet keksivät. Hän tuli lähemmäksi, mutta ei näyttänyt huomaavan odottelijaa. Kun Lenorea hänen äitinsä oli kieltänyt puhuttelemasta ketään herraa kadulla, jäi hän seisomaan tulijan tielle ja koputti sateenvarjollaan käskevästi katukivitykseen. Anton, joka juoksi liikeasioilla, katsahti ylös ja näki mitä suurimmaksi ilokseen, että kesällinen kaunis soutajaneiti seisoi hänen edessään. Hän tempasi punastuen hatun päästään, ja neitonen voi tyydytyksekseen huomata hänen loistavista kasvoistaan, että ei edes koululaukkukaan voinut vähentää sitä valtavaa tehoa, mikä hänen persoonallaan näytti olevan ujoon nuorukaiseen.

"Kuinka jaksatte nykyisin, herraseni?" hän kysyi arvokkaasti ja viskasi niskojaan.

"Oikein hyvin", vastasi Anton; "kuinka olenkaan onnellinen nähdessäni teidätkin kaupungissa."

"Me asumme nyt täällä", sanoi neitonen vähemmin ylhäisesti; "talviosotteemme on Karhukatu 20."

"Ah, ajatelkaas, sen kun piti jäädä kotiin", valitti nuori neiti.
"Entä mitä te nyt puuhailette täällä?"

"Siirtomaantavaroita ja ulkomaantuotteita; se on suurin liike alallaan tällä paikkakunnalla", sanoi Anton hiukan itsetietoisesti.

"Esimieheni on hyvin suopea minua kohtaan", vastasi Anton. "Pikku asioissa saan itse pitää itsestäni huolen."

"Onko teillä täällä edes tuttavia, joiden kanssa saatte seurustella?" jatkoi neitonen tutkimuksenpitoaan.

"On joitakin harvoja. Mutta minulla on hyvin paljon tekemistä, ja vapaa-aikoinani minun täytyy opiskella."

"Te näytättekin hiukan kalpealta", sanoi neitonen, katsellen häntä äidillisen hyväntahtoisesti. "Teidän täytyy olla enemmän liikkeellä ja kävellä ahkerasti. — Minulle on ollut hyvin mieluista saada tavata teitä; tulen olemaan iloinen kuullessani, että teidän tulee vastakin hyvin käymään", lisäsi hän, palaten jälleen majesteetilliseen puheensävyyn. Hän loi vielä silmäyksen nuorukaiseen, nyykäytti sitten päätään hyvästiksi ja katosi ihmisvirtaan, Antonin jäädessä hattu kädessä katselemaan hänen peräänsä.

Kotia tultuaan Lenore ei pitänyt tarpeellisena mainita mitään tuosta satunnaisesta kohtauksesta. Ainoastaan kun paroonitar joku päivä myöhemmin kysyi puolisoltaan: "Mistähän liikkeestä me rupeamme ostamaan taloustarpeemme?" katsahti Lenore ylös kirjastaan ja sanoi: "Suurin kauppaliike tällä paikkakunnalla on T. O. Schröterin, siirtomaatavaroita ja ulkomaantuotteita!"

"Katsoppas vain, sinähän puhut kuin ammattikauppias", sanoi isä nauraen, "mistä ihmeestä tuon tiedät?"

Seuraelämän humussa vapaaherra ei unohtanut kaupunkioleskelun päätarkoitusta. Hän hankki itselleen perusteellisia tietoja eri teollisuuslaitoksista, joita toiset tilanomistajat olivat panneet tiluksillaan pystyyn, kävi tarkastamassa pääkaupungin tehtaita ja koetti päästä harjaantuneiden teknikoiden tuttavuuteen. Hän saikin tietoja oikein summakaupalla ja perehtyi jonkin verran koneisiin ja tehdaslaitoksiin. Mutta hänen keräämänsä tiedot olivat niin ristiriitaiset ja hänen itsensä hankkimat käsitykset niin puutteelliset, että hän lopulta piti viisaimpana jäädä odottamaan, kunnes jokin erikoisen kannattava ja mahdollisimman varma liikeyritys tarjoutuisi hänen varalleen.

Ei saa myöskään vaieta, että tähän aikaan perheaartehistoon tuli sievä lisäys: siro, kullatuilla messinkivanteilla kiskoitettu lipas. Se oli tehty juovikkaasta puusta, johon himmeästä metallista tehtyjä koristeita oli upotettu, ja varustettu erittäin taidokkaalla lukolla, johonka varkaan tiirikka ei ottanut mennäkseen, vaan oli pitkäkynnen pakko varastaa koko lipas sellaisenaan. Tähän säiliöön oli sijoitettu viisiviidettä tuhatta taaleria maakuntapankin uusien puhtoisten velkakirjain muodossa. Vapaaherra katseli näitä arvopapereitaan hyvin lemmekkäästi. Ensimmäisinä päivinä hän voi istua tuntikausia avoimen lippaan ääressä, eikä väsynyt sovittelemaan noita pergamenttiliuskoja numerojärjestykseen, iloitsemaan niiden tahrattomasta valkoisesta kiillosta ja suunnittelemaan keinoja pääoman kuolettamiseksi. Senkin jälkeen kuin hän turvallisuuden vuoksi talletti lippaan sisältöineen uudelleen maakuntapankkiin, oli sen muisteleminen hänelle jatkuvan hiljaisen ilon aiheena. Kummittelipa tuon lippaan aave hänen taloudenpidossaankin. Paroonitar joutui ihmeisiinsä kun hänen puolisonsa toisinaan vastoin tapaansa kävi säästeliääksi, kun hän jolloinkin vastusti teatteripilettien ostamista, koska se muka ei käynyt oikein yhteen järkevän taloudenpidon kanssa, tahi kun hän joskus kertoi iloiten ja ylpeänä voittaneensa edellisenä iltana korttipelissä kokonaista kymmenen luisdoria [vanha saksalainen, alkuaan ranskalainen kultaraha, vastaava 20 mk]. Ymmärtäväistä rouvaa rupesi lopulta huolettamaan, että hänen miehensä ehkä oli jonkin ikävän sattuman kautta joutunut rahapulaan, mutta paroonin vakuutellessa aivan päinvastaista ja hänen tällöin tyytyväisesti hymyillessään haihtui paroonitttaren pelko järkiään. Itse teossa nuo pienet säästeliäisyyden puuskat eivät olleet lainkaan johdonmukaisia, eivätkä ne olleet muuta kuin viattomia päähänpistoja, sillä kaikissa suuremmissa asioissa vapaaherra edelleen jyrkästi kannatti totuttua säädynmukaista esiytymistä, eikä hän silloin suinkaan säälinyt rahoja.

Ja itse asiassa olikin mahdotonta ruveta juuri nykyään säästelemään. Sillä elämä suurkaupungissa, asunnon sisustaminen ja kunnossapitäminen sekä seuraelämän välttämättömät vaatimukset eivät tietenkään vähentäneet menoja.

Niinpä sitten kävikin, että vapaaherra, joka oli matkustanut maatilalleen vastaanottamaan talvilaskuja, palasi sieltä hyvin myrtyneessä mielentilassa. Laskuja tarkastaessaan hän oli ikävikseen havainnut, että kuluneen vuoden menot olivat olleet tuloja suuremmat, ja ettei tulevankaan vuoden tuloarvio luvannut vajauksen peittämistä, vaan että päinvastoin tarvittiin lähes kaksituhatta taaleria, jotka oli hankittava keinolla millä hyvänsä. Hänen sydäntään kirveli kun hän ajatteli, että nuo rahat oli otettava valkeasta pergamenttikääröstä; ja tuo mies, joka oli urhoollisesti kestänyt vihollisen luotisateessakin, tunsi kuuman ja kylmän väreitä yhtä haavaa todetessaan, että hän tässä tapauksessa tuli rasittaneeksi tilaansa muutaman tuhannen taalerin todellisella velalla. Hän oli kylliksi järkevä huomatakseen, että hänen rahakeinottelussaan oli sattunut jokin erehdys. Ken tahtoo omaisuuttaan lisätä säännöllisillä pikku säästöillä, sen täytyy vähentää menojaan; hän sen sijaan oli niitä melkoisesti lisännyt. Epäilemättä tuo lisäys oli ollut paikallaan ja aivan välttämätönkin, mutta onnetonta oli, että se oli sattunut juuri näihin aikoihin. Aina luutnanttivuosistaan lähtien ei kelpo parooni ollut kokenut näin tuskallista levottomuutta raha-asioiden takia. Kaupungista hän ei voinut kesken kaiken palata maalle, tuhannet syyt puhuivat sitä vastaan; hänhän oli vuokrannut kaupunkiasunnon moniksi vuosiksi, ja mitä olisivat tuttavat sanoneetkaan niin yhtäkkisestä muutosta, ja kuinka hän olisi saattanut vaatia rakastetulta vaimolta ja tyttäreltä sellaista uhria? Niinpä hän sulki harminsa omaan sydämeensä. Paroonittaren huolestuneisiin kyselyihin hän vastasi kylmettyneensä matkalla ja sentakia tuntevansa itsensä hiukan huonovointiseksi ja masentuneeksi, mutta päiväkausia kalvoi häntä tuo ajatus, että hän oli kärsinyt vahinkoa ja että hänen asiansa olivat joutuneet takapajulle; ja mitä toivorikkaampi hän ennen oli ollut, sitä alakuloisemmaksi hän nyt kävi, Sattuipa toisinaan, että hän kaupunkikävelyillään poikkesi raha-arpojen myyjän konttoriin ja osti itselleen arvan, jotta laupias kohtalo saisi korjata vahingon, jonka se oli hänelle tuottanut. Mutta toiste, varsinkin iltaisin, palatessaan iloisesta seurasta, hän hymyili huolilleen ja moitti itseään hupsuksi. Olihan koko tuo onnettomuus niin vähäpätöinen, mikään elinkysymys se ei toki hänelle ollut; muutamien vuosien kuluessa hän oli saava jälleen asiansa oivallisesti järjestetyksi. Ainoastaan proosallisina aamuhetkinä tuo tukala ajatus pyrki palautumaan mieleen, ilman että hänen onnistui koskaan päästä siitä lopullisesti rauhaan.

Eräänä sellaisena aamuna hänelle ilmoitettiin herra Ehrenthalin pyrkivän hänen puheilleen; tällä oli tuotavana hänelle maksu ostamastaan viljasta. Vapaaherran valtasi kiusallinen tunne hänen kuullessaan Ehrenthalin nimen; tuo mieshän se oli neuvonut häntä kiinnittämään tilansa velkakirjoja vastaan. Tosin hän jo kohta seuraavassa silmänräpäyksessä muisti, ettei sama mies ollut neuvonut häntä muuttamaan kaupunkiin; mutta hänellä oli sittenkin kaunaa miestä vastaan, ja hänen tervehdyksensä mahtoi soinnahtaa kylmemmältä kuin tavallisesti. Herra Ehrenthal oli kuitenkin siksi älykäs liikemies, ettei antanut asiakkaittensa satunnaisen huonotuulisuuden saattaa itseään ymmälle. Hän laski rahat pöydälle ja vakuutteli vakuuttelemistaan harrasmielistä palvelusintoaan. Vapaaherra pysyi edelleen jäykkänä, kunnes Ehrenthal poislähtiessään kysyi: "Entä ovatko velkakirjat jo saapuneet, armollinen herra parooni?"

"Ovat", vastasi armollinen herra nyreästi. "Mikä vahinko", säälitteli Ehrenthal, "että viidenviidettä tuhannen taalerin pitää maata kuolleina ja koskemattomina, aivan kuin ei niitä olisi olemassakaan! Herra paroonille on samantekevää, voittaako hän niillä parisen tuhatta taaleria vai ei, mutta meikäläisen miehen laita on toisin. Voisin aivan tässä hetkessä tehdä varman ja edullisen kaupan, mutta rahani ovat kaikki kiinni, ja niin täytyy minun antaa neljän tuhannen taalerin puhtaan voiton mennä suun ohi."

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti, ja Ehrenthal sen huomattuaan jatkoi entistä rohkeammin: "Herra parooni, te olette jo monet vuodet tuntenut minut rehelliseksi mieheksi, tiedätte myöskin, etten ole vallan varaton; minäpä ehdotan teille nyt jotakin. Lainatkaa te minulle kymmenen tuhannen arvosta velkakirjojanne kolmeksi kuukaudeksi; minä annan teille lainasummasta omalle nimelleni asetetun vekselin, joka on käteisrahan arvoinen. Puhumastani kaupasta on neljän tuhannen taalerin voitto tiedossa; sen minä korkojen asemasta ja'an tasan herra paroonin kanssa. Teidän osallenne ei tule vähintäkään vahingonvaaraa, ja me teemme kaupan yhdessä. Jos tappiota tulee, kärsin minä yksin sen ja maksan kolmen kuukauden päästä nuo kymmenentuhatta taaleria takaisin armolliselle herralle."

Ovelan liikemiehen sanat kajahtivat vapaaherran korviin kuin vapahtava ryntäyshälytys kesken ikävää yövalvontaa, Hänet valtasi ankara jännitys ja hurja ilo. Tuskinpa hän kykeni levollisesti sanomaan: "Mutta ennen kaikkea minun täytyy tietää, minkälainen tuo ehdottamanne kauppa on laadultaan, johon tarvitsette minun rahojani."

Raha-asioitsija selitti sen perusteellisesti. Hänelle oli tarjottu suuri määrä tukkipuita ostettavaksi. Puut olivat maakunnan pohjoisreunalla uittoväylän varrella. Ehrenthal veti taskustaan esiin laskelman puitten kuutiosisällyksestä, niiden uittamisesta pääkaupunkiin saakka ja siitä todennäköisestä hinnasta, minkä niistä täällä saisi, ja todisteli numeroilla, että kuuden tai kahdeksan viikon kuluttua varma ja melkoinen voitto olisi tiedossa.

Vapaaherra kuunteli tarkkaavaisesti numerojen riemullista sarjaa; jos laskelma piti paikkansa, niin oli voitto ilmeinen; mutta kuitenkin vaati tunnontarkkuutensa häntä tekemään vielä yhden kysymyksen: "Kuinka on mahdollista, että puiden omistaja ei itse tee tuota kauppaa, vaan päästää niin varman voiton käsistään?"

Ehrenthal kohautti olkapäitään. "Ken tekee kauppoja, hän ei voi aina kysyä, miksi toinen antaa tavaransa niin huokealla. Ken on joutunut rahapulaan, hän ei voi odottaa paria kolmea kuukautta. Virta on vielä jäässä, ja mies tarvitsee rahat kahden päivän kuluessa."

"Oletteko varma siitä, että myyjällä on kieltämätön oikeus tukkeihin?" kysyi vapaaherra.

"Siitä miehestä olen aivan varma", vastasi liikemies; "jos voin hankkia hänelle rahat huomisiltaan mennessä, niin tukit ovat minun."

Aatelismiehestä tuntui kiusalliselta käyttää hyväkseen toisen rahapulaa, vaikka hänen sydämensä himoitsikin tuota niin helposti ansaittua voittoa. Hän virkkoi sentähden arvokkaasti: "Minusta on sopimatonta keinotella toisen vahingolla."

"Mitä vahinkoa hänelle siitä tulisi?" huudahti Ehrenthal intoisasti. "Hän on keinottelija itsekin ja tarvitsee tällä hetkellä rahoja; ehkä hän on aikeissa tehdä niillä suurempia kauppoja; siinä tapauksessa hän saa antaa pienemmän voiton toisille. Hän on tarjoutunut myymään koko tukkimäärän kymmenestätuhannesta taalerista. Eihän minun asiani ole kysyä, voittaako hän minun rahoillani enemmän kuin minä hänen tukkipuillaan."

Mitä Ehrenthal nyt sanoi, oli aivan oikein; hän jätti vain mainitsematta erään seikan. Tukkien myyskentelijä oli kovaonninen keinottelija, joka velkojainsa ahdistamana pelkäsi kaiken omaisuutensa takavarikoimista, ja nyt hän tahtoi pelastua siitä myymällä tukkivarastansa salaa ja sukkelaan vieraalle ja sitten kadota maasta saatuine rahoineen. Ehkäpä herra Ehrenthal tuon tiesikin; ehkäpä myöskin vapaaherra aavisti, että noin helposti saavutettuun voittoon liittyi joitakin hankalia sivuseikkoja; ainakin ilmaisi hänen päänpudistuksensa, ettei hän vielä ollut oikein selvillä asiasta. Ja kuitenkin oli hänen edesvastuunsa vähäinen ja vahingonvaaransa aivan olematon; hänhän lainasi rahansa taatulle miehelle, jonka hän oli jo monet vuodet tuntenut vakavaraiseksi ja täsmälliseksi asioissa, ja sen kautta hän itse äkkiarvaamatta vapautuisi rahahuolten painajaisesta. Hän oli liiaksi rauhaton punnitakseen, eikö hän tällä tapaa tullut karkoittaneeksi perkelettä Beelzebubin voimalla, joka on paholaisista ylimmäinen. Hän soitti palvelijaa, tilasi vaunut portaiden eteen ja sanoi rahamiehelle ylväästi: "Tunnin kuluttua saatte rahat."

Ehrenthal kiitteli tulisella tavallaan tästä erinomaisesta mielisuosiosta, kirjoitti kohta paikalla asianmukaisen vekselin saamistaan velkakirjoista ja hyvästeli sitten nöyristelevästi, vapaaherran vain nyökätessä hänelle kuivasti.

Siitä päivästä alkaen vapaaherra eli tuskallisessa odotuksessa. Yhäti oli hänen pakko muistella juurtajaksain Ehrenthalin kanssa pitämäänsä keskustelua. Kun hän istui teepöydässä puolisonsa vierellä ja puhe kävi teatterista ja konserteista, harhaili hänen sielunsa rauhattomana tukkikasojen tyhjissä lomissa tahi murskautui tyyten vyöryvien pitkäin mastopuiden alle; ja kun hän tarkasti tyttärensä kouluvihkoja, irvisteli niiden kansilta ja reunoilta epälukuisia Ehrenthalin naamoja hänelle ivallisesti vastaan. Aina kun hän lähti ratsastamaan, ohjasi hän hevosensa pään virran reunalle, ja synkein silmin katseli ratsastaja sen jäätynyttä pintaa ja näki irtonaisten jäälauttojen ajelehtivan virtaa alaspäin ja kuohuttavan tulvivia kevätvesiä korkealle rantakivien yli.

Ehrenthal ei näyttänyt itseään pitkään aikaan. Kun hän sitten viimein saapui kauniina päivänpaisteisena aamuhetkenä ja teki asianmukaiset syvät kumarruksensa, oli hänellä iso paperikäärö mukanaan, jonka hän riemuiten ojensi vapaaherralle ja huudahti: "Herra parooni, kaupat on tehty! Tässä ovat velkakirjanne takaisin, ja tässä on kaksituhatta taaleria voittoa teidän osallenne."

Paroonin käsi tavoitti kiivaasti kääröä. Sen sisässä olivat samat valkeat pergamentit, jotka hän niin raskain sydämin oli ottanut korulippaasta, ja lisäksi pinkka seteleitä. Tällä kertaa vapaaherra tuskin kuulikaan rahamiehen sanatulvaa, hänen sydämeltään oli raskas taakka pudonnut, hänellä oli velkakirjansa jälleen hallussaan ja hänen oma vaillinkinsa oli peitetty. Ehrenthal sai hyvin armollisen päännyökkäyksen jäähyväisiksi, pergamentit lukittiin uudelleen lippaaseen, ja vapaaherra tunsi voivansa jälleen olla mitä hauskin seuramies. Vielä samana päivänä hän osti kauniin turkoosikoristeen puolisolle, joka oli sellaista jo kauan halunnut itselleen.

Siitä päivästä lähtien vallitsi vapaaherran kodissa kirkas päivänpaiste, ja jos ajatus joskus palasi viime viikkojen raskaisiin huoliin, niin se ilmeni vain pikku asioissa. Puoliveriratsun pää vältti tästä lähtien virtaa yhtä hartaasti kuin se ennen oli sinne kääntynyt, ja jos sen ratsastaja sai kadulla osakseen herra Ehrenthalin nöyrän kumarruksen, niin nousi hänen sieluunsa jälleen kiihkeä vastenmielisyys tuota ovelaa liikemiestä kohtaan, ja sangen huolimaton oli se päännyökkäys, jolla hän satulastaan vastasi toisen tervehdykseen.

Mutta vielä muuan varjo äskeisestä menneisyydestä tuli pienentämään vapaaherran sielunrauhaa. Hän istui vaimonsa kammiossa lueskellen sanomalehteä, ja silloin sattui hänen katseensa osumaan vangitsemismääräykseen, jolla muuatta maasta karannutta ja petollisen vararikon tehnyttä puukauppiasta ajettiin takaa. Hän laski lehden kädestään, ja kylmä hiki kihosi hänen otsalleen. Ja sitten hän, tuo peloton soturi ja ritarismies, otti sanomalehden salaa mukaansa ja piilotti sen syvälle kirjoituspöydällään olevien kirjakasojen alle. Entäpä jos tuo petturi oli sama mies — Ehrenthal ei tosin ollut maininnut mitään nimiä — mutta entäpä jos hän itse, nuhteeton aatelismies, oli rahoillaan ja voitollaan vahingoittanut velkojain laillisia oikeuksia; mitäpä jos hänestä oli tietämättään ja tahtomattaan tullut apuri petosta toimeenpantaessa ja hän oli perinyt maksun avustaan? — — — nuo ajatukset olivat hirveät hänen ylpeälle mielelleen. Hän käveli rauhattomasti edestakaisin työhuoneessaan ja väänteli käsiään; hän kiiruhti kirjoituspöytänsä ääreen kääriäkseen voittorahat myttyyn ja jouduttaakseen ne kiireimmiten pois koko talosta — minne sitten, sitä hän ei itsekään tiennyt, kunhan ne vain joutuisivat pois talosta ja pois hänen sydämeltään. Hän hätkähti huomatessaan, että voittorahoista oli enää vain vähäinen osa jälellä. Kuin halvattuna hän lysähti kirjoitustuoliin ja nojasi päänsä käsiin. Hänessä oli jotain särkynyt, rikkoutunut, sen hän tunsi, ja hän pelkäsi, että rikkoutunutta ei käynyt enää koskaan korjaaminen. Sitten hän hypähti kiivaasti pystyyn, helisytti soittokelloa ja lähetti noutamaan Ehrenthalin puheilleen.

Sattumalta oli liikemies matkoilla. Sen kuultuaan vapaaherra kuuli sydämessään noita ystävällisiä ääniä, joilla ihmismieli aina koettaa viisain ja valituin sanoin vaimentaa tunnonvaivoja ja asettaa kaikki tukalat ja raskauttavat seikat parhaaseen valoon. Kuinka typerä hänen pelkonsa itse asiassa oli ollutkaan! Olihan virran ylisen juoksun varrella satoja ihmisiä, jotka ostivat ja möivät tukkipuita, ja vallan epätodennäköistä oli, että juuri tuo petturi olisi ollut Ehrenthalin kauppatuttu. Ja entäpä jos niinkin oli laita, niin kuinka suuri olikaan hänen osuutensa tuossa petoksessa? Pieni, mitättömän pieni — liikemiesten kesken ei sellaiseen edes sanoja tuhlattaisi. Entä sitten Ehrenthal itse — mitä hän sille voi, jos myyjä oli käyttänyt saamansa rahat velkojiaan pettääkseen? Olihan kauppa ollut joka suhteessa järkiään rehellinen ja laillinen. — Siihen tapaan puhelivat nuo sovittelevat sisäiset äänet vapaaherran sydämessä, ja ah — kuinka tuskallisen tarkasti hän niitä kuuntelikaan!

Kun Ehrenthal vihdoin palautui matkaltaan ja saapui kiireimmän kautta vapaaherran luo, oli tällä kasvoillaan ilme, joka todella säikähdytti tuota kunnonmiestä. "Mikä sen miehen nimi oli, jolta te tukit ostitte?" kysyi vapaaherra kiivaasti hänen vasta kynnykselle päästyään.

Ehrenthal seisoi epäröiden ja hämillään; hänkin oli lukenut tuon sanomalehtiuutisen ja käsitti hyvin, mitä aatelismiehen sielussa nyt liikkui. Hän mainitsi umpimähkään jonkin nimen.

"Entä mikä sen kylän nimi on, josta tukit olivat peräisin?" kuului toinen kysymys, tällä kertaa hiukan tyynemmin. Ehrenthal mainitsi taasen umpimähkään jonkin syrjäisen paikan nimen.

"Onko se totta, mitä nyt sanotte minulle?" kysyi vapaaherra kolmannen kerran ja veti syvään henkeään.

Huomatessaan olevansa tekemisissä sielullisesti sairaan miehen kanssa kävi herra Ehrenthal kohtelemaan häntä lääkärin alistuvalla laupiudella ja lempeydellä. "Mitä turhia huolia herra parooni itselleen laittaakaan!" hän sanoi päätään pudistellen. "Minä luulen että se mies, jonka kanssa kaupat tein, itsekin hyötyi siitä kelpo tavalla. Sanomalehdissä on kuulutettu suuria tammipuunhankintoja, joista siellä ylämaan puolella asuva helposti voi ansaita satakin prosenttia. Ja minä arvaan, että tuo mies ne prosentit ansaitsi itselleen. Kauppa, jonka minä hänen kanssaan tein, oli hyvä ja varma, jollaista mikään liikemies ei päästä suunsa ohi. Ja vaikkapa hän olisi ollutkin tuollainen huono ihminen, niin mitä teidän, herra parooni, tarvitsee siitä huolehtia? Minulla ei ollut yhtään mitään syytä salata teiltä sen miehen ja paikkakunnan nimeä; jätin ne sillä kertaa mainitsematta vain sen vuoksi, että te ette ollut kauppaa tekemässä vaan minä. Minä olin vähän aikaa teidän velallisenne, ja maksoin sitten rahanne takaisin välityspalkkion kera. Sangen sievän välityspalkkion kera, se on totta. Olenhan vuosikausia ansainnut itselleni kauniit summat teitä palvellessani, miksi en siis tällä kertaa olisi suonut teille samaa voittoa, jonka olisin antanut kelle hyvänsä toisellekin, joka olisi minulle rahat hankkinut? Miksikä siis laitattekaan itsellenne suruja joutavista asioista, herra parooni, joita ei kannata surra lainkaan!"

"Sitä te ette ymmärrä, Ehrenthal", sanoi vapaaherra ystävällisemmin; "mutta mieleeni on, että asia on tällä laidalla. Jos tuo petturi olisi ollut sama mies, jonka kanssa te olitte kaupoissa, niin olisin kohta katkaissut kaikki meidän liikesuhteemme, enkä olisi antanut teille ikinä anteeksi, että olitte houkutellut minut vastoin tahtoani osalliseksi petokseen."

Ehrenthal sai armollisen jäähyväisnyökkäyksen, ja vapaaherra tunsi vapautuneensa raskaasta huolesta. Hän päätti hankkia tarkempia tietoja Ehrenthalin mainitsemasta miehestä ja kylästä. Sitä hän ei kuitenkaan tullut tehneeksi; kestämänsä pelko ja hätääntyminen oli tehnyt hänelle vastenmieliseksi noiden seikkain pelkän muistelemisenkin, ja hän koetti parhaansa mukaan unohtaa ne niin täydellisesti kuin suinkin.

Hän oli hienotunteinen, hyvä mies, ja samaa mieltä oli Ehrenthalkin, kun hän portaita laskeutuessaan mutisi itsekseen: "Hän on hyvä, tuo parooni, hyvä hän on!"

Anton oli herrojen Jordanin ja Pixin yhteisen valvonnan alaisena, ja hän tuli piankin keksimään, että hän kuului jäsenenä sangen suureen ja arvokkaaseen valtiorunkoon. Mistä tietämätön ulkomaailma käytti yhteisnimitystä "liikeapulaiset", se hänelle, asioihin perehtyneelle, merkitsi joukkoa sangen erilaatuisia, osittain hyvinkin suuriarvoisia virkoja ja arvoja. Liikkeen kirjanpitäjä, herra Liebold, vallitsi salaisena ministerinä sisäkonttorin akkunapielessä, yksinäisenä ja majesteetillisena, hoitaen salaperäisiä toimia. Herkeämättä hän kirjoitti numeroita suunnattoman isoon kirjaan ja katsahti aniharvoin ylös sen lehdiltä — esimerkiksi silloin, kun varpunen istahti ulkopuoliselle akkunaristikolle tahi kun päivänvalo loi kultaista kajastustaan toiseen akkunapieleen. Herra Liebold tiesi hyvin, että auringonpaisteella ei, maailmankaikkeuden ikivanhojen lakien mukaan, ollut lupa milloinkaan, ei minään vuodenaikana, tunkeutua sen pitemmälle huoneeseen kuin akkunalaudan reunaan saakka, mutta hän ei voinut pidättyä epäilemästä sen taholta kavalia äkkiyllätyksiä ison pääkirjan kimppuun, jonkavuoksi hän epäluuloisesti piti tarkoin silmällä sen vehkeitä.

Hänen nurkassaan vallitsevan levollisuuden vastakohtana oli vastapäisessä nurkassa riehuva iankaikkinen levoton liike. Siellä heilui erikoiseen koppiin suljettuna liikkeen toinen arvohenkilö, kassanhoitaja Purzel, edessään iso marmorilevyinen pöytä ja ympärillään rautaisia raha-arkkuja ja raskaita kassakaappeja. Tuolla pöydällä helisivät hopeataalerit [taaleri, vanha rahayksikkö, arvoltaan 3 Rmk], kilisivät tukaattien [tukaatti, vanha kultaraha, arvoltaan n. 11 mk] kultalevyt, kahisivat paperisetelit aamusta iltaan. Jos olisi tahtonut maalata vertauskuvallisen taulun täsmällisyydestä, olisi herra Purzel ollut ehdottomasti otettava malliksi ja korkeintaan verhottava hänen saapasvarsien yli valuvat sukkansa ja valkoinen paidanrintansa antiikkisen viitan kätköön. Herra Purzelin ajatuksissa koko maailmankaikkeudella oli järkähtämätön, raudanluja arvojärjestyksensä: ensin Jumala taivaassansa, sitten toiminimi T. O. Schröter, sitten iso raha-arkku, sitten vahatanko ja sitten vihdoin leimasin. Joka aamu, kun kassanhoitaja kävi erityiskoppiinsa, hän alotti päivätyönsä siten, että tarttui liitupalaan ja veti sillä valkean viivan pöytälevyyn, jotta liitupala itse tietäisi, missä kohden sen tuli koko päivän mittaan olla. Eikä hän ollut yksin tärkeässä virantoimituksessaan. Hänellä oli lähettinä iäkäs perheen palvelija, joka sai koko päivän ravata rahapussien ja setelitukkujen kera ympäri kaupunkia. Todettiin kyllä, että tuo uskopalvelija aina iltapuoleen näytti naamaltaan sangen tulistuneelta ja että hänen hengityksestään kävi voimakas väkevien löyhkä. Mutta tuokaan seikka ei pystynyt horjuttamaan vanhuksen luotettavuutta ja järkevyyttä, päinvastoin se vain terästi hänen kekseliäisyyttään, sillä jokaisen uuden lasin tyhjennettyään hän työnsi hänelle uskotut rahat yhä syvempään ja luoksepääsemättömämpään kätköpaikkaan, jollaisia hänen vaatekappaleissaan oli vallan uskomaton määrä.

Etukonttorin valtias oli herra Jordan, tavallaan keisarillisen toiminimensä ylimmäinen valtionhoitaja. Hän oli kirjeenvaihtajien päämies, liikkeen ensimmäinen apulainen, hän hoiti prokuraa ja hänen mielipidettään johtajakin välistä tiedusti. Hän oli Antonille ensipäivästä alkaen uskollinen neuvonantaja, uutteruuden ja toimellisuuden esikuva, personoitu terve ihmisjärki.

Konttorin kirjeenvaihtajista, jotka herra Jordanin johdolla kirjoittivat kauppakirjeitä ja hoitivat kirjoja, oli Antonin mielestä ikuisen sangviinikon herra Spechtin rinnalla tuleva pakanain apostoli herra Baumann mielenkiintoisin henkilö. Tämä ei ollut ainoastaan pyhimys, vaan samalla myöskin etevä laskumies. Hän oli erehtymätön muuttamaan mittoja ja painoja vieraan maan mitoiksi ja painoiksi ja päinvastoin; hän se laski hinnat kaikille tavaroille ja teki kaikki tarvittavat arviolaskelmat. Hän tiesi silmää värähyttämättä sanoa, mikä rahakanta Afrikan Kultarannikon maurilaisruhtinailla oli, ja mikä kurssi Preussin taalerille laskettiin Sandwich-saarilla. Herra Baumann asui Antonin lähimpänä naapurina ja hän mieltyi niin sankarimme siivoon käytökseen ja hyvätapaisuuteen, että hän piankin kohteli häntä ystävänään ja kävi iltahetkinä jolloinkin hänen luonaan vieraisilla. Mutta kaikista muista hän pysytteli erillään ja sieti tosi kristillisellä kärsivällisyydellä heidän pilapuheitaan hänen tulevaisuudensuunnitelmistaan.

Mutta konttorin ulkopuolellakin oli toiminimellä vielä moniaita vallanpitäjiä. Sellainen oli ensiksikin herra Birnbaum, tullitoimitsija, jota aniharvoin nähtiin konttorissa ja joka vain sunnuntaisin ilmestyi johtajan päivällispöytään, perin tarkka ja täsmällinen mies, jonka valta-alueena oli pakkahuone. Hänelle oli uskottu liikkeen ulkomainen tulliprokura, tuo verraton etuoikeus kirjoittaa nimi T.O. Schröter kauppaliikkeen tullaus- ja lähetysseteleihin. Jos kuka liikkeen herroista ansaitsi virkamiehen nimen, niin oli se tämä herra, joka aina piti takkiaan napitettuna leukaan saakka, niinkuin hänen hyvät ystävänsä tulliherratkin. Edelleen liikkeen makasiininhoitaja, joka valvoi toiminimen kaikkia tavarasuojuksia kotona ja kaupungilla, huolehti tavarain vakuutuksesta ja toimitti torilla kaikki suuret maalaistuotteiden ostot. Herra Balbus ei ollut mikään hieno mies, hän oli lähtöisin köyhästä kodista ja hänen koulusivistyksensäkin oli hyvin vajavainen, mutta siitä huolimatta johtaja kohteli häntä erittäin huomaavasti. Anton sai kuulla, että hän palkallaan elätti äitiään ja kivuliasta sisartaan.

Mutta kaikkein tulisinta toimeliaisuutta, todella sotaista, hirmuvaltaista sotapäällikön toimeliaisuutta osotti herra Pix, maaseutuosaston ensimmäinen mies. Hänen valtapiirinsä alkoi etukonttorin ovelta ja ulottui läpi koko talon aina kadulle saakka. Hän oli kaikkien maaseudun rihkamasaksojen jumala, joilla oli liikkeessä juokseva tilinsä, he pitivät häntä liikkeen varsinaisena johtajana, ja hän puolestaan osotti heille sitä kunniaa, että välistä tiedusteli heidän vaimojensa ja lastensa vointia. Hänellä oli liikkeen koko välitys- ja lähetystoimi huolenaan, hän komenteli puolta tusinaa makasiinirenkejä ja yhtä monta lastaajaa, morkkasi rahdinajajia, tiesi ja tunsi mitä hyvänsä, oli alati paikalla ja osasi samassa hengenvedossa onnitella jotain rihkamasaksan rouvaa tämän tyttären onnellisen lapsivuoteen johdosta, jylistä julmasti jollekin tungettelevaiselle kerjäläiselle, antaa makasiinirengeille ohjeita ja vaarinottaa ison vaa'an kielen heilahtelua. Kuten kaikki mahtiherrat yleensä, ei hänkään sietänyt vähintäkään vastustelua, ja hän puolusti mielipidettään yksinpä johtajaakin vastaan niin kiivaasti ja itsepintaisesti, että kelpo Antonimme välistä säikähtyi pahanpäiväisesti. Sitäpaitsi herra Pixillä oli kaksi liikemiehelle verratonta, miltei tieteellisen arvokasta ominaisuutta: hän kykeni mistä kahvikourallisesta hyvänsä päättämään heti ensi silmäyksellä, missä maassa kahvi oli kasvanut: ja hän voi talossa ja sen lähiympäristössä yhtä vähän sietää pienintäkään tyhjää tilaa kuin filosoofit myöntävät sellaista löytyväksi maailmanavaruudessa. Missä ikinä hän voi vainuta joutilaan nurkan, vaatesäiliön, porraskomeron tai kellarinloukon, niin kohta marssi herra Pix sinne, tynnörit, tikapuut, nuorakääröt ja muut kompeet mukanaan; ja missä hän ja hänen ryövärijoukkonsa, lastaajajättiläiset, kerran olivat saaneet jalansijaa, sieltä ei mikään mahti maailmassa kyennyt heitä karkoittamaan, ei edes liikkeen johtaja itsekään.

"Mitä hän siellä tekee?" kysyi johtaja ihmeissään. — Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä katonrajasta kiivasta sanasotaa, ja Anton törmäsi portaita alas aika vauhtia, kintereillään makasiinirenki, molemmilla sylit täynnä sikarilaatikkoja, ja viimeisenä seurasi täti hyvin punoittavana ja kovin äkämystyneenä.

"Meidän ei anneta viedä sinne mitään", toimitti Anton kiihkeästi herra Pixille.

"Nyt ne jo valtaavat meiltä kuivausullakonkin", valitti täti yhtä kiihkeästi johtajalle.

"Sikarit eivät saa jäädä tänne alas", sanoi herra Pix päättävästi johtajalle ja tädille.

"Kuivausnuorieni alla en kärsi sikarilaatikkoja!" huudahti täti; "mikään paikka koko talossa ei enää saa olla rauhassa herra Pixiltä. Palvelustyttöjenkin suojiin hän on kannattanut sikareitaan; tytöt valittavat, etteivät he voi hengittää tupakanlöyhkän vuoksi."

"Ettekö voi sijoittaa sikareja jonnekin muuanne?" kysyi johtaja herra
Pixiltä vähän aristellen.

"Tarvitsetteko te koko ullakon pesuvaatteiden kuivaamiseen?" kysyi johtaja tädiltä.

"Minä toivon, että te tyydytte johonkin nurkkaan", ratkaisi johtaja hymyillen kiistan. "Antakaa talonmiehen heti laittaa ullakolle välikkö sikareja varten."

"Jos herra Pix kerran pääsee ullakolle, niin valtaa hän kaiken tilan ja ajaa pesuvaatteemme pihalle", valitti monesta vahingosta viisastunut täti.

"Tämä on viimeinen myönnytys, minkä hänelle enää teemme", sanoi johtaja tyynnytellen.

Herra Pix nauroi äänetöntä naurua — irvisteli peräti kapinallisesti, kuten täti jälkeenpäin väitti — ja antoi, molempien vallananastajain käännettyä selkänsä, Antonin ja makasiinirengin kantaa sikarit kohta takaisin ullakolle.

Mutta mahtavin oli herra Pix, kun hänen uskotut alamaisensa, toiminimen kauppamatkustajat, lyhyeksi hetkeksi palasivat liikematkoiltaan ja keräytyivät konttoriin. Silloin koko maaseutuosasto kokoutui takarakennukseen pohtimaan maan kuulumisia. Silloin herra Pix esiytyi täydessä loistossaan, hän osotti tuntevansa mitä tarkimmin kaikki maakunnan liikemiehet, heidän varallisuussuhteensa ja mielenlaatunsa, ja määräsi lyhyesti mutta pontevasti, kuinka paljon luottoa ja luottamusta itsekullekin noista pikkukauppiaista sai myöntää. Sitten juotiin totia ja pelattiin soolowhistiä, jota peliä herra Pix parhaiten arvosti sen yksinvaltaisen luonteen vuoksi.

Mutta mikä aikalaisten silmissä herra Pixille antoi hänen valtansa varsinaisen sädekehän, oli se jättiläisten parvi, joka työskenteli ison vaa'an ympärillä hänen käskyjensä ja ohjeittensa mukaan — jyhkeitä, leveäharteisia miehiä, joilla oli Herkuleen voimat. Kun he pyörittelivät suunnattomia tynnöreitä ja nostelivat sentnerin painoja kuten tavalliset ihmiset naulan punnuksia, tuntui uudesta oppilaasta kuin hän näkisi edessään viimeiset rippeet muinaisesta satukansasta, josta hän lapsena oli lukenut ja joka heitteli pallokoppista tornin korkuisilla kivilohkareilla. Mutta pian Anton huomasi, etteivät jättiläiset olleetkaan kaikki samaa rotua. Ensinnäkin heitä oli kuusi makasiinirenkiä, kaikki luonnon muovailemat sitkeäsyisestä puusta ja yli tavallisen ihmisen koon. He kuuluivat kiinteästi kauppataloon, olivat mustan siveltimen välittömiä alamaisia, useimmat heistä asuivatkin talon takaliepeillä ja pitivät vuoron perään yövartiota. Kello yhdeksästä illalla aamuun saakka istui Pluto, talon neidin iso newfoundlandilaiskoira, jättimäisen haamun kera tyhjän aarnin pimennossa. Nämä makasiinirengit, vaikka he olivatkin rotevia sekä kasvultaan että voimiltaan, olivat kuitenkin jossain määrin muiden kuolevaisten miesten kaltaisia ja näköisiä. Mutta kaupungin kauppiaskunnan lastaajat sitävastoin muodostivat erityisen ammatti- ja ihmisluokan, joka piti päämajaansa pakkahuoneen pihalla ja joka sieltä vei tavaralasteja suuriin kauppaliikkeisiin tai päinvastoin. Nämä ne olivat jättiläisistä valtaisimmat, ja monet heistä olivat sellaista kokoa, jota ei missään muussa ammattikunnassa saa nähdä. He työskentelivät monien kaupungin liikkeiden töissä, mutta vanha ja mainehikas toiminimi T. O. Schröter oli se maallinen akseli, jonka ympärille he kernaimmiten kokoontuivat, kun alentuivat seurustelemaan kääpiömäisen myöhäisajan edustajien kanssa. Kauemmin kuin yhden ihmisiän oli tämän liikkeen päämies säännöllisesti ollut heidän ammattikuntansa kunniaesimies. Siten oli heidän ja liikkeen välille kehittynyt samanlainen riippuvaissuhde kuin vanhassa Roomassa oli patriisin ja tämän klienttien välillä. Herra Schröteriä he uudenvuodenpäivänä ensiksi kävivät onnittelemassa, ja hän oli kummina kaikille jättilapsille, joita vuoden kuluessa saatettiin kasteelle ja joiden valtavat pääkopat hätäännyttivät kastemenoja toimittavaa pappismiestä siihen määrään, että hän korotti äänensä ukkosenjylinäksi manatakseen heistä pahat henget kauas.

Näiden nahkarintain joukosta oli Sturm, heidän päällysmiehensä, suurin ja väkevin — mies sellainen, joka mieluimmiten vältti kapeita syrjäkujia, jotta ei hankaisi vaatteitaan molempiin seinävieriin. Häntä aina huudettiin apuun, kun kuorma oli niin raskas, etteivät edes hänen toverinsakaan sille mitään mahtaneet; silloin hän painoi hartiansa kuormaa vastaan ja lykkäsi hirmuisimpiakin aamitynnörejä tieltään kuin olisivat ne olleet vain pieniä pölkkyjä. Hänestä kävi taru, että hän oli kerran tarttunut molemmin käsin puolalaisen oriin neljään jalkaan ja nostanut sen kohona ilmaan, ja herra Specht väitti, että hänelle ei ylipäänsä ollut maan päällä mitään raskasta olemassa. Hänen valtavan ruhonsa jatkona paistoi mitä hyväluontoisin punoittava naama, jolta ei kuitenkaan puuttunut sitä arvokkuuden ilmettä, joka oli ominainen hänen korkeassa asemassaan olevalle miehelle.

Jättiläisellä oli vain yksi lapsi, johon hän oli mitä hellimmin kiintynyt. Poika oli kadottanut äitinsä hyvin varhain, ja isä oli hänet tuonut viisitoistavuotiaana T. O. Schröterin liikkeen palvelukseen, ja siinä pojalla oli tavallaan sangen omituinen asema, jonka isä oli itse määrännyt. Karl Sturmilla oli makasiinirenkien joukossa jokseenkin samanlainen asema kuin Finkillä oli konttorissa, hän oli vapaaehtoinen tarjokas, hän kantoi nahkaista esiliinaa ja pientä nostokoukkua niinkuin isänsäkin, ja omat ansionsa olivat hankkineet hänelle laajan toiminta-alan. Kaikki liikkeen toimihenkilöt luottivat häneen, hän tunsi joka sopen talossa ja makasiineissa, kokoili talteen käärelankaa ja -paperia, nauloja, irtonaisia tynnörilautoja ja vanteita mistä tapasi, ruokki Plutoa ja avusti palvelijaa kenkien harjaamisessa. Hän voi säntilleen sanoa, missä mikin tynnöri, tyhjä tavaralaatikko, laudanpätkä tai jokin vanha tavaravaraston jäännös sijaitsi. Jos tarvitsi lyödä naulaa johonkin, kohta huudettiin Karlia; kohta kun taltta oli joutunut kadoksiin, osasi Karl etsiä sen näkyviin; kun täti kävi panemaan korjuuseen kinkkuja ja makkaroita talven varaksi, ymmärsi Karl parhaiten ripustaa ja säilyttää aarteet talteen: ja jos herra Schröterillä oli jokin tähdellinen tai kiireellinen asia toimitettavana, oli Karl luotettavin lähetti. Alati valmiina mihin toimeen tahansa, aina hyvätuulisena ja koskaan pulaan joutumatta hänestä oli tullut kaikkien suosikki, lastaajat nimittivät häntä "meidän Karl-pojaksi", ja isä kääntyi usein työstänsä luodakseen varkain ylpeän ja hellivän katseen poikaansa.

Ainoastaan eräässä suhteessa tämä ei vastannut hänen toiveitaan: Karl ei näyttänyt lainkaan lupaavan tulla yhtä isoksi ja väkeväksi kuin isänsä. Hän oli sievä, punaposkinen ja keltakiharainen veitikka, mutta kaikki jättiläiset olivat siitä yhtä mieltä, ettei hänestä voinut tulevaisuudessa odottaa sen enempää kuin keskimittaista miestä. Siitäpä sitten johtui, että isä kohteli häntä tavallaan kuin heiveröistä kääpiötä, rajattomalla, hiukan surumielisellä säälillä. Hän kielsi jyrkästi poikaansa nostelemasta raskaita kuormia; ja kun äkillinen isänhellyys hänet välistä valtasi, laski hän kätensä pojan päälaelle hellävaroin kuin munankuorelle, jotta kääpiön pääparka ei vain särkyisi hänen kosketuksestaan.

"Sama se on, mitä hän oppii", sanoi hän herra Pixille, kun hän pojan käytyä rippikoulun vei tämän liikkeen palvelukseen, "kunhan hän vain oppii kaksi tärkeää asiaa: olemaan rehellinen ja olemaan käytännöllinen." Sellainen puhe oli aivan herra Pixin mielen mukainen. Ja isä alotti opetuksensa vielä samassa hetkessä viemällä poikansa isoon varastokellariin, jossa herkkutavarat olivat levällään avonaisissa astioissa, ja sanoi hänelle: "Kas tässä on manteleita ja tuossa rusinoita; nämä tässä pienessä tynnörissä maistuvat paraimmilta, maistahan niitä."

"Niinpä luulisin, Peukaloinen", nyökkäsi isä. "Kuulehan nyt, kaikista näistä astioista sinä saat syödä niin paljon kuin tahdot, kukaan ei sinua siitä kiellä; herra Schröter sen sallii ja herra Pix sallii ja minä sallin. Mutta kuuleppas nyt, mitä sinulle sanon. Nyt sinun pitää koetella itseäsi, kuinka kauan voit olla näiden tynnörien lähettyvillä maistelematta niistä laisinkaan. Mitä kauemmin jaksat pidättyä, sen parempi sinulle itsellesi; kun et enää jaksa kauempaa, niin tule sanomaan minulle: nyt se riittää. Tämä ei ole mikään käsky eikä kielto, sanon sen vain sinun itsesi takia ja oman kunniasi vuoksi." Sitten isä jätti pojan yksin kellariin, otettuaan ensin taskustaan ison kolmikuorisen kellonsa ja laskettuaan sen läheisen laatikon kannelle. "Koetahan aluksi tuntikausi", hän sanoi poislähtiessään, "jollei se käy, niin ei vahinkokaan ole suuri." Poika työnsi päättäväisesti kädet housuntaskuihin ja rupesi kävelemään edestakaisin tynnörien väliä. Oli kulunut jo kolmatta tuntia, kun hän kello kädessä saapui isänsä luo ja huusi: "Jo riittää."

"Kaksi ja puoli tuntia", sanoi vanha Sturm ja nyökkäsi tyytyväisenä Pixille. "Se riittää tosiaankin, Peukaloinen, sinun ei tarvitse tänään enää mennä kellariin. Tulehan tänne, nyt saat lyödä tämän laatikon kiinni. Tässä on sinulle oma uusi vasara; se maksaa kymmenen groshenia." [Vanha saksalainen raha, arvoltaan 10 pfennigiä.]

"Se on vain kahdeksan arvoinen", sanoi Karl, tarkastellen vasaraa asiantuntijan tarkkuudella; "sinä maksat aina liian paljon ostoksistasi."

Täten vihittiin Karl Sturm Schröterin liikkeen palvelukseen. Kohta ensimmäisenä aamuna Antonin tulon jälkeen Karl kertoi eteisessä isälleen: "Täällä on nyt uusi oppilas."

"Hänellä on vihreä takki ja harmaat housut, kummatkaan ei ole erin hääviä kangasta, eikä hän ole minua paljonkaan isompi. Hän on jo puhutellut minua; näyttää olevan hyvä ihminen. Annahan minulle taskuveitsesi, minun on vuoltava uusi puunaula hänen vaatesäiliöönsä."

"Veitsenikö, sinä Peukaloinen?" huudahti Sturm ja katsahti poikaansa moittivasti; "onhan sinulla itselläsikin veitsi."

"Itsehän sen ostit, pappa Goliath; se olikin joutavanpäiväinen kapine, omiaan vain kapalolapsen käsiin."

"Mutta enhän voinut antaa isoakaan veistä sinun pikku kätösiäsi varten", sanoi isä loukkautuneena.

"Siinä sitä taas ollaan", sanoi Karl ja asettui hajasäärin isänsä eteen; "kun kuulee sinun puhuvan minusta, niin luulisi että olen vain tuollainen polvenkorkuinen katupoika, joka vielä napittaa housut kiinni liiviin ja jolla valkoinen paidanhelma vilkkuu housujen taka-aukosta."

Toiset lastaajat nauroivat. "Älä ole niin kapinallinen isääsi vastaan", sanoi Sturm ja laski valtavan kouransa pojan päälaelle.

"Katsos tuonne, isä, tuolla se uusi oppilas on", huudahti Karl ja katseli arvostelevin silmäyksin Antonia, joka hänen mielestään nyt kuului talon kiinteään kalustoon.

Herra Pix esitteli Antonin pääjättiläiselle, ja Anton sanoi tapansa mukaan jälleen kunnioittavasti ja anteeksipyydellen: "En ole vielä koskaan ennen ollut kauppaliikkeessä, niin että pyydän teitäkin auttamaan minua, milloin satun pulaan joutumaan."

"Oppimalla pääsee kaikesta selville", vastasi jättiläinen arvokkaasti. "Katsokaahan tätä minun pikkustani tässä, vuoden ajalla hänkin on jo oppinut kelpo tavalla. Siis ei teidän isänne olekaan kauppias."

"Ah, säälikseni käy", virkkoi lastaaja murheellisesti. "Mutta äiti rouvanne saa kuitenkin iloita menestyksestänne."

"Oh, oh, oh!" huudahti jättiläinen surkutellen ja pohti hetkisen mielessään Antonin säälittävää kohtaloa. Hän pudisteli päätään pitkään ja sanoi sitten hiljaisella äänellä pojalleen: "Kuulitkos, hänellä ei ole enää äitiä."

"Kohtele häntä hyvin, Peukaloinen", sanoi vanhus, "olethan itsekin tavallasi orpo."

"No niin", huudahti Karl ja lyödä läimäytti lastaajaa esiliinaan, "kenellä on noin iso isä huolehdittavana, hänellä on surua tarpeeksi."

"Tiedätkö sinä, mikä sinä oikein olet? Sinä olet ilkeä pikku peikko", sanoi isä ja hotasi velikultaa leikillisesti tynnörin vanteella.

Siitä ajasta alkaen Karl omisti uudelle oppilaalle täyden mielisuosionsa. Kun hän aamuisin oli liidulla kirjoittanut tämän saappaanpohjiin numeron 14, asetti hän saappaat erikoisen huolellisesti oven taakse; hän neuloi irtautuneet napit jälleen kiinni Antonin vaatteisiin, ja aina kun tällä oli asiaa ison vaa'an luo, hääräsi hän avuliaasti hänen rinnallaan ojentaen hänelle punnittavia tavaroita ja nostellen pienempiä punnuksia vaakalaudalle. Anton palkitsi nämä palvelukset osottamalla vuorostaan erikoista ystävyyttä isälle ja pojalle, hän puheli mielellään tuon virkeän veitikan kanssa, ja tämä puolestaan uskoi hänelle monia pieniä ammattisalaisuuksia. Ja kun seuraava joulu läheni, toimeenpani Anton konttorissa rahankeräyksen, osti siten saaduilla varoilla ison työkalulaatikon ja teki sillä lahjalla Karlin ylen onnelliseksi.

Mutta myöskin liikkeen johtohenkilöiden kanssa Anton oli hyvissä väleissä. Hän vaarinotti kunnioittavan hartaasti herra Jordanin järkeviä mielipiteitä, osotti herra Pixille vilpitöntä ja ehdotonta palvelusintoa, kuunteli tarkkaavaisesti herra Spechtin valtiollisia järkeilyjä, lueskeli herra Baumannin lainaamia lähetyskertomuksia, ei pyydellyt koskaan herra Purzelilta ennakkomaksuja, vaan osasi tulla toimeen sillä vähällä, minkä hänen holhoojansa hänelle lähetti, ja innokkaalla hyväksymisellään hän kiihotti herra Lieboldia lausumaan jonkun ehdottomasti todenperäisen mietelmän, jota tämän ei tarvinnut kohta jälkilauseessa peruuttaa. Kaikkien muiden herrojen kanssa hän oli todella ystävällisissä suhteissa, ainoastaan vapaaehtoisen tarjokkaan kanssa hänen oli vaikea päästä hyviin väleihin.

Eräänä iltapäivänä konttori näytti hämärissä hyvin harmaalta ja kolkolta, vanha seinäkello raksutteli perin alakuloisesti, ja jokainen uusi sisäänkävijä toi ulkoa mukanaan kostean usvapilven, joka ei ollut omiaan korottamaan huoneessa istuvien mielialaa. Silloin antoi herra Jordan sankarillemme kiireisen asian toimitettavaksi erääseen toiseen kauppaliikkeeseen. Kun Anton astui prokuristin pulpetin luo saadakseen asiakirjeen, katsahti Fink ylös työstään ja sanoi Jordanille: "Lähettäkää hänet yksin tein pyssysepälle, se hulttio saa antaa hänen tuoda kiväärini kotiin."

Veri karahti Antonin poskille, ja hän sanoi hätäisesti herra Jordanille: "Älkää antako tuota asiaa minun toimitettavakseni, sillä minä en kuitenkaan sitä suorittaisi."

"Ohoo," virkkoi Fink ja silmäsi häneen kummastuneena, "ja miksi ette, pieni kukkopoikaseni?"

"En ole teidän palvelijanne", Anton vastasi harmissaan. "Jos olisitte itse pyytänyt minua toimittamaan asianne, niin olisin ehkä sen tehnyt, mutta noin loukkaavassa muodossa annettua tehtävää en suorita."

Koko konttori oli kuullut nuo halveksivat sanat, kaikkien kynät pysähtyivät ilmaan ja kaikki katsoivat Antoniin. Tämä oli kovin kuohuksissaan, ja hän huudahti värisevällä äänellä mutta säkenöivin silmin: "Te olette loukannut minua, ja minä en kärsi loukkauksia keneltäkään, kaikkein vähimmin teiltä. Te saatte tänä iltana antaa minulle selityksen käytöksestänne."

"Minä en pieksä kernaasti ketään", sanoi Fink rauhallisesti; "enhän ole mikään keppiä heiluttava koulumestari."

"Jo riittää", huudahti Anton kalmankalpeana. "Te saatte vielä vastata sanoistanne." Ja siepaten hattunsa hän kiirehti viemään herra Jordanin kirjettä perille.

Ulkona oli kylmä tihusade, mutta sitä Anton ei huomannutkaan. Hän tunsi äärimmäistä epätoivoa; väkevämpi oli pitänyt häntä törkeästi pilanaan, loukannut kuolettavasti hänen nuorta, viatonta itsetuntoaan. Koko hänen elämänsä näytti olevan pilalla, hän tunsi itsensä perin yksinäiseksi ja avuttomaksi keskellä vierasta ja kolkkoa maailmaa. Hänen tunteensa Finkiä kohtaan sisälsivät osittain leimuavaa vihaa, osittain väkinäistä ihailuakin; tuo törkeä mies tuntui äskeisen loukkauksenkin jälkeen hänestä niin varmalta, itsetuntoiselta ja häntä itseään korkeammalta olennolta. Hänen sydämensä oli perin raskas, ja kyyneleet kihosivat hänen silmiinsä. Tässä mielentilassa hän saapui sen talon portille, minne hänen oli kirje jätettävä. Sen edustalla odottelivat herra Schröterin vaunut, hän pujottautui maahanluoduin katsein niiden ohi ja kykeni vaivoin toimittamaan asiansa vieraassa konttorissa, paljastamatta syrjäisille sydämensä surkeutta. Palatessaan jälleen ulko-ovelle hän kohtasi portailla isäntänsä sisaren, joka aikoi juuri nousta vaunuihin. Hän tervehti neitiä ja yritti kiiruhtaa tämän ohitse. Sabine jäi seisomaan ja katseli häntä ihmeissään. Palvelija ei ollut saapuvilla, ja kuski puheli pukiltaan kovalla äänellä erään vaunujen vastakkaisella puolella seisovan tuttavan kanssa. Anton, kävi avuksi, huusi kuskille, avasi vaunujen oven ja nosti neidin istuimelle. Sabine piteli ovea auki ja katsoi kysyvästi noihin mielenliikutuksen murtamiin nuoriin kasvoihin. "Mikä teitä vaivaa, herra Wohlfart?" hän kysyi hiljaa.

"Se menee pian ohi", vastasi Anton värisevin huulin ja sulki vaunujen oven. Sabine silmäsi häneen vielä kerran vaitonaisena, nyökkäsi sitten hänelle ja nojautui takaseinää vastaan, ja vaunut menivät menojaan.

Niin vähäpätöinen kuin tuo tapaus olikin, se antoi kuitenkin Antonin ajatuksille toisen suunnan. Sabinen osanottavainen kysymys ja hänen ystävällinen tervehdyksensä vaimensivat hänen mielensä ankeutta. Neidin käytöksessä voi huomata kunnioitusta, hänen sanoissaan inhimillistä myötätuntoisuutta. Tuo kysymys ja tervehdys, se pieni ritaripalvelus, jonka hän oli saanut tehdä talon nuorelle valtiattarelle, ne muistuttivat hänelle, että hän ei enää ollutkaan mikään lapsi, ei mikään avuton, heikko ja yksinäinen olento. Vaatimattomassa asemassaan hän nautti toisten puolelta arvonantoa, johon hän oli oikeutettu; ja hän tunsi olevansa velvoitettu säilyttämään ja ylläpitämään tätä arvonantoa. Hän kohotti taas reippaasti päänsä pystyyn ja päätti vahvasti mielessään, että kernaammin hän uskaltaisi tehdä mitä hyvänsä kuin alistua kärsimään pilkkaa ja halveksimista. Hän nosti kätensä ilmaan, aivan kuin olisi vannonut pyhän valan.

Konttoriin palattuaan hän päättäväisellä ryhdillä selosti herra Jordanille asiansa toimituksen, astui sitten vaieten ja huolettoman näköisenä paikalleen ja kävi käsiksi työhönsä.

Konttoriajan päätyttyä hän kiiruhti Jordanin huoneeseen. Siellä hän tapasi myöskin herrat Pixin ja Spechtin, jotka olivat juuri puhelemassa taannoisesta kohtauksesta sillä osanottavalla mielenkiinnolla, jota sellainen on omiaan syrjäisissä synnyttämään. Kaikki kolme herraa silmäsivät häneen epäröiden, kuten ainakin säälittävään miesparkaan, jota kohtalo on kovakouraisesti käsitellyt — hiukan hämillään, hiukan surkutellen ja hiukan halveksivastikin. Mutta Anton otti ryhdin, joka oli kiitettävä, kun otti huomioon, kuinka vähän hänellä oli kokemusta kunnianasioissa, ja sanoi kokoutuneille: "Herra Fink on minua loukannut, enkä minä aio sulattaa tuota loukkausta vain ilman muuta. Te molemmat, herra Jordan ja herra Pix, olette minun esimiehiäni, ja minä kunnioitan suuresti teidän kokemustanne. Teidän suustanne ennen kaikkea haluan kuulla, myönnättekö minun taannoisessa riidassa käyttäytyneen oikein."

Herra Jordan vaikeni varovaisesti, mutta herra Pix sytytti päättäväisellä ryhdillä sikarin, istahti uunin vieressä olevalle halkolaatikolle ja sanoi: "Te olette kelpo mies, Wohltart, ja minun mielestäni Fink oli väärässä."

"Se on minunkin mielipiteeni", myönsi herra Specht. "Hyvä oli, että käännyitte meidän puoleemme", virkkoi herra Jordan; "minä toivon, että asia voidaan selvittää hyvällä. Fink on usein tyly ja karkeasanainen, mutta ilkeämielinen hän ei kuitenkaan ole."

"En ymmärrä, miten loukkauksen voisi sovittaa, jollen ryhdy ratkaiseviin toimenpiteisiin", huudahti Anton apein mielin.

"Ettehän toki aikone vedota johtajaan?" kysyi herra Jordan pudistellen päätään; "se olisi varsin epämieluista meille kaikille."

"Kaikista enimmän minulle itselleni", vastasi Anton. "Minä tiedän, mitä minun tulee tehdä, ja minä haluan vain ensin kuulla teidän suustanne, että Fink on kohdellut minua halpamaisesti."

"Hänhän on vapaaehtoinen tarjokas", sanoi herra Jordan, "eikä hänellä ole oikeutta antaa teidän toimittaa hänen asioitaan, kaikkein vähimmän sellaisia, jotka koskevat jänisten ja peltopyiden surmaamista."

"Se riittää minulle", sanoi Anton, "ja nyt pyydän saada virkkaa teille, herra Jordan, pari sanaa kahdenkesken." Hän lausui tämän niin totisen näköisenä, että Jordan vaieten avasi makuuhuoneensa oven ja lähti hänen kanssaan sisälle. Siellä Anton tarttui prokuristin käteen, puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Nyt pyydän teiltä suurta palvelusta. Lähtekää herra von Finkin puheille ja vaatikaa häntä minun puolestani huomenna konttorissa kaikkien herrojen läsnäollessa pyytämään anteeksi minua kohtaan tekemänsä loukkaus."

"Jollei hän sitä tee", kivahti Anton kiihkeästi, "niin haastakaa hänet sitten taistelemaan kanssani miekalla tai pistoolilla."

Jos herra Jordanin nähden hänen mustetolpostaan olisi yht'äkkiä kohonnut musta sauhu, tuo sauhu sitten tiivistynyt hirvittäväksi kummitukseksi, kuten vanhoissa saduissa kerrotaan, ja kummitus viimein karannut hänen kurkkuunsa, niin hän ei olisi voinut siitä pahemmin hätkähtää kuin nyt kuullessaan sankarimme uhkaavat sanat. "Lempoko teitä oikein riivaakaan, Wohlfart", hän viimein huudahti kun kykeni puhumaan; "te tahdotte antautua kaksintaisteluun herra von Finkin kanssa, joka on mestari käyttämään pistoolia, ja itse olette vasta puolivuotinen oppilas liikkeessämme — ei se käy päinsä, se on aivan mahdotonta."

"Olen käynyt kimnaasin loppuun ja suorittanut erotutkintoni, ja nyt olisin ylioppilas, jollen olisi kääntynyt kauppa-alalle! — Hitoille koko kauppa-ala, jos minä siinä käyn niin halpa-arvoiseksi, etten enää voi haastaa vihamiestäni kaksintaisteluun. Minä menen vielä tänä iltana herra Schröterin puheille ja vaadin eroani", huudahti Anton leimuavin silmin.

Herra Jordan katseli tuiki ällistyneenä ennen niin hyväluontoista oppilastaan, josta nyt äkkiä oli puhjennut hirvittävä jättiläinen. "Älkäähän toki noin kiivastuko, rakas Wohlfart", hän pyysi lepytellen, "minä lähden paikalla Finkin puheille, ehkäpä koko juttu saadaankin hyvällä sovitetuksi."

"Minä vaadin julkista anteeksipyyntöä konttorissa kaikkien kuullen", huudahti Anton samaan kiivaaseen sävyyn.

Tällävälin olisi syrjäisen ollut hauska katsella toiseen huoneeseen jääneitä herroja. Pix oli älykkään sotapäällikön oveluudella potkaissut puulaatikon lähelle makuuhuoneen ovea ja istui sillä näköjään hyvin välinpitämättömänä ja askaroiden vain sikarinsa kanssa, mutta herra Specht ei voinut pidättyä laskemasta korvaansa avaimenreijälle. "Ne tulevat taistelemaan pistooleilla", kuiskasi Specht, ihastuksissaan odotettavista suurista tapauksista ja noin verrattoman ylevien tunteiden ilmenemisestä. "Saattepa nähdä, Pix, juttu saa kamalan lopun; meidän kaikkien täytyy olla mukana hautajaisissa, kukaan ei saa puuttua. Minäpä toimitan asiat niin, että me naimattomat miehet saamme kantaa ruumista."

"Kenenkä ruumista?" kysyi Pix herra kummissaan. "Wohlfart se kai saa henkensä heittää", kuiskutti herra Specht kumealla kalmansävyllä.

"Narri en ole, ja minä pyydän päästä kaikista loukkauksista", kuiskutti herra Specht julmistuneena, sillä Antonin esimerkki oli hänellekin antanut terästä rintaan.

"Älkää kähiskö tuolla tapaa minun korvaani", sanoi herra Pix järkkymättömänä, "eihän voi kuulla, mitä tuolla sisässä puhutaan." Mutta samassa tuokiossa avautuikin väliovi, herra Specht juoksi akkunaan tuijottamaan välinpitämättömän näköisenä pimeään sadeyöhön, mutta Pix kävi puristamaan Antonin kättä ja julisti, että hän oli kerrassaan kelpo mies, ja että maaseutuosasto oli kokonaisuudessaan hänen puolellaan. — Herra Jordan lähti alikertaan Finkin puheille, mutta palasi kohta takaisin ilmoittaen, että tämä ei ollut kotosalla. Todennäköisesti jokey istui mitään pahaa aavistamatta jossain viinituvassa. Tuon ikävän sanoman saatuaan Anton sanoi: "Minä en jätä asiaa huomiseksi, minä kirjoitan hänelle kirjeen ja annan palvelijan laskea sen hänen pöydälleen."

"Älkää toki niin tehkö", pyysi herra Jordan, "nyt olette vielä liiaksi kiivastunut."

"Olen aivan rauhallinen", vastasi Anton palavin poskin; "enkä minä kirjoita hänelle muuta kuin aivan välttämättömimmän. Teitä, hyvät herrat, pyydän visusti vaikenemaan kaikesta, mitä nyt olette kuulleet."

Sen toiset lupasivatkin. Sitten Anton lähti omaan huoneeseensa ja kirjoitti kirjeen, jossa hän huomautti herra von Finkille, kuinka väärin tämä oli menetellyt, ja antoi hänen vapaasti valita, tahtoiko hän sapelilla vai pistoolilla korjata Antonin loukatun itsetunnon entiselleen. Kirje olisi tehnyt kunniaa mille nuorelle aatelismiehelle hyvänsä, ja se toimitettiin Finkin pöydälle vahatangon viereen, sittekun herra Specht ensin oli portailla teroittanut palvelijan mieleen, että tämä samalla maalaisi liidulla kolme suurta huutomerkkiä pöydänlevyyn, jotta kirje paremmin kiinnittäisi sisääntulijan huomiota. Anton pysytteli lopun iltaa huoneessaan, jossa hän käveli kiihtyneenä edestakaisin, vuoroon eläen uudelleen muistissaan kärsimänsä loukkauksen, vuoroon kuvitellen draamallisia kohtauksia odotettavasta kaksintaistelusta — sanalla sanoen kokien mielessään koko sen järisyttävän tunnelma-asteikon, joka kummittelee jokaisen poika paran sielussa kaksintaistelun edellä käyvinä hetkinä.

Tällävälin oli liikkeen koko henkilökunta kokoutunut suureen sotaneuvotteluun herra Jordanin huoneeseen. Koska herrat Pix ja Specht olivat vannoneet Antonille vaitioloa, rajoittuivat he tekemään niin salaperäisiä ja synkeitä viittailuja, että kaikki toiset rupesivat pelkäämään kamalan murhateon tapahtuneen tahi ainakin kohta tapahtuvan, kunnes herra Jordan vihdoin otti puheenvuoron. "Koska tämä riitajuttu on meidän kaikkien tiedossa ja koskee tavallaan meitä kaikkia, niin on parasta, että keskustelemme siitä yhteisesti ja koetamme kaikki tehdä parhaamme, jotta ikävistä seurauksista vältyttäisiin. Minä olen valveilla siksi kunnes Fink palaa kotiin, ja käyn kohta puhelemaan asiasta hänen kanssaan. Kuitenkin minun täytyy myöntää Wohlfartin käyttäytyneen niin mielevästi, kuin sellaiselta kokemattomalta nuorukaiselta suinkin voi odottaa." Kaikki toisetkin yhtyivät innokkaasti samaan mielipiteeseen. Sitten joutuivat tullitoimitsija Birnbaum ja herra Specht vilkkaaseen sananvaihtoon kaksintaistelun eri muodoista, ja herra Specht väitti kivenkovaan, että ammuttaessa nenäliinan yli piti taistelijoilla olla silkkihuivi silmillään ja heitä oli ensin pyöräytettävä paikoillaan, kunnes erotuomari antoi kepinkopautuksella merkin, jolloin heidän oli lupa ampua mihin suuntaan vain tahtoivat. Herra Baumann erosi ensimmäisenä varkain seurasta ja hiipi Antonin luo, puristeli hartaasti hänen kättään ja pyyteli sydämeenkäyvästi, ettei hän toki parin karkean sanan takia suistaisi kahta ihmishenkeä kuolemaan ja kadotukseen. Hänen viimein poistuttuaan Anton keksi pöydällään pienen uuden testamentin avattuna ja lehden taivutetuksi hiirenkorvalle kohdalta, johon oli alleviivattu sanat: "Siunatkaa niitä, jotka teitä kiroilevat." Anton ei kuitenkaan ollut siinä mielentilassa, että häntä olisi haluttanut seurata tuota ohjetta. Mutta hän istahti kuitenkin kirjan ääreen ja luki siitä kappaleita, joita muinen hyvä äitinsä oli opettanut hänen ulkoa lausumaan. Hänen mielensä pehmeni ja tyyntyi, ja tässä mielentilassa hän kävi levolle.

Illan kuluessa levisi huhu jostakin hirveästä tapauksesta vanhan talon kaikkien avaimenreikien, rakojen ja huoneiden läpi.

Sabine oli aarrekammiossaan. Se oli huone, joka olisi ollut käymätön vieraskamariksi, mutta jokaisen perheenemännän sydäntä se olisi lämmittänyt. Seinillä oli valtaisia kaappeja tammi- ja pähkinäpuusta kauniin upotekoristein, keskellä lattiaa seisoi iso kiemurajalkainen pöytä ja sen ympärillä moniaita vanhoja nojatuoleja. Avoimista kaapeista helotti lampunvalossa näkyviin lukemattomia damastisia pöytäliinoja, jykeviä torneja käsi- ja suuliinoja, alus- ja muita liinavaatteita, kirjavia korukankaita, hopeamaljoja, aistikkaita posliini- ja fajanssiastioita enemmän kuin kolmen sukupolven ajoilta. Ilman täytti se voimakas tuoksu, joka lähtee ikivanhasta laventelista, hajuvesistä ja pesusta juuri tulleista liinavaatteista. Täällä oli Sabine yksinvaltias. Hän ei mielellään nähnyt ketään syrjäistä tässä huoneessa; omin käsin hän otti kaapeista esiin, mitä kulloinkin tarvittiin, ja itse hän talletti sinne, mitä pesusta saapui; vain vanhan uskopalvelijan etuoikeutena oli auttaa häntä raskaina työpäivinä, ja välistä sai tämän ajutantti Karl Sturm kirjoitella komeasti tekstattuja numeroita ruusunpunaisille pahvipalasille, joille pesuun pannessa kunkin eri lajin lukumäärä merkittiin.

Tänä iltana Sabine seisoi vielä sangen myöhäisenä hetkenä pöydän ääressä, jolle oli pinottu kukkuroittain pesusta äsken saapuneita valkeita vaatekappaleita; hän etsi hienojen damastiliinojen numeroita, laski ja lajitteli pöytä- ja suuliinoja, sitoi niitä ruusunpunaisilla nauhoilla isoiksi nipuiksi ja ripusti numerokortit kunkin sivuun. Välistä hän piti jotakin kappaletta valoa vastaan ja katseli ihaillen kauniita valkoisia korukuvioita, joita kankurin taito oli loihtinut kankaaseen. Toisinaan taas lennähti synkkä varjo hänen kasvoilleen, kun hän eräissä hienonhienoissa suuliinoissa keksi pieniä reikiä, kolme tai neljä aina vierekkäin. Vihdoin hän huusi palvelijan paikalle. "Ei tätä enää voi sietää, Frans, taas on n:ssa 24 kolme suuliinaa puhkottu haarukalla reiällisiksi. Joku herroista pistelee huvikseen reikiä pöytävaatteisiin! Sellaista ei meillä toki luulisi tapahtuvan. — Kukahan herroista onkaan niin säälimätön? Joku nuoremmista sen täytyy olla", lisäsi Sabine tuimasti.

"Herra von Fink se on", valitti palvelija; "hän työntää syödessään joka kerta haarukkansa kahdesti suuliinan läpi. Joka kerta kun tuon huomaan, tunnen ihan pistoksen sydämessäni, neiti Sabine. Mutta enhän minä voi siitä huomauttaa herra von Finkille itselleen."

Sabinen pää kallistui puhkottujen suuliinojen yli. "Arvasinhan minä, että hän se oli", hän huoahti. — "Mutta niin ei saa jatkua. Minä annan herra von Finkiä varten oman erityisen numerosarjan, se meidän täytyy uhrata, kunnes sopivassa tilaisuudessa häntä voi pyytää luopumaan vallattomista kujeistaan." Hän kävi kaapin luo ja rupesi etsimään sopivata numeroa. Valinta oli vaikea. Karkeista suuliinoista hän voi surutta kadottaa jonkin tusinan, mutta hienoista oli jok'ainut kappale kallis hänen sydämelleen; muuan laji varsinkin. "Tämä menköön piloille", sanoi hän viimein murheellisesti; "tästä lajista puuttuukin muuten yksi tusinasta." Hän silmäsi vielä kerran liinaan kudottua koristeaihetta, kukkakiehkurain lävitse astelevia pienoiskokoisia riikinkukkoja, ja laski koko sarjan palvelijan käsivarrelle. "Herra von Fink ei saa muita suuliinoja käytettäväkseen kuin nämä", hän sanoi käskevästi.

Frans viivytteli lähteä. "Hän on makuukamarissaan polttanut akkunaverhonkin piloille", sanoi hän levottomasti. "Toista puolta ei voi enää ollenkaan käyttää."

"Ja ne verhot olivat aivan uudet", vaikeroi Sabine. "Ottakaa huomisaamuna ne alas. — Mitä teillä vielä on sydämellänne, Frans? Onko vielä jotain tapahtunut?"

"Ah, neiti", vastasi vanha palvelija salamyhkäisesti, "tuolla piharakennuksessa ovat asiat ihan hullusti. Herra von Fink on pahoin loukannut herra Wohlfartia, tämä on raivoissaan, ja seurauksena tulee olemaan kaksintaistelu, sanoo herra Specht. Herrat pelkäävät suurta onnettomuutta tapahtuvaksi."

"Kaksintaisteluko?" huudahti Sabine, "ja Finkin ja Wohlfartin kesken?" — Hän pudisti epäillen päätään. "Te olette arvatenkin käsittänyt herra Spechtin väärin", hän lisäsi hymyillen.

"Ei, neiti Sabine, täyttä totta se tällä kertaa on. Varmasti tulee käymään onnettomasti, herra Wohlfart meni äsken ohitseni aivan vihan vimmoissa, eikä hän edes ole koskenut teehensä."

"Hyvä on", päätti Sabine keskustelun. "Te ette saa tästä asiasta puhua kellekään, kuuletteko, Frans?"

Hän istahti jälleen pöydän ääreen, mutta damastiliinat olivat unhottuneet hänen mielestään. Hän tuijotti jäykin katsein akkunasta pihan yli Finkin akkunoihin. "Hän puhkoo suuliinat", valitti hän hiljaa, "eikä hän varmastikaan saa tunnonvaivoja, vaikka kävisi puhkomaan ihmisrintaakin! Tämä siis oli Wohlfart paran suruna tuonaan päivällä! — Hän tuli meidän luoksemme, tuo raju vieras, kuin myrskytuuli, joka ravistelee kukkivaa pensasta; missä hän sitä vain koskettaa, putoavat kukkaset kuolleina maahan. Hänen koko elämänsä on pelkkää kiihkoa, pauhua ja sekasortoa. Ken häntä vain lähestyy, sen hän tempaa mukaan hurjaan tanssiinsa. Minutkin, ah, minutkin! Sinä ylpeä ja uskalias henki, minunkin sieluni sinä olet pannut kuohuksiin. Minä kamppailen vastaan, taistelen joka päivä hänen lumoaan vastaan, mutta yhä se vain minut kiehtoo. Niin kaunis, niin loistava, niin eriskummallinen kuin hän on! Hän suututtaa minua joka päivä, ja kuitenkin minun täytyy joka päivä häntä ajatella, huolehtia hänestä, surra hänen takiaan. Oi äitini, tässä kohden minä viimeistä kertaa istuin sinun jalkaisi juuressa, tässä sinä luovutit minulle talon avaimet! Sinä laskit kätesi siunaten minun sydämelleni. 'Taivas varjelkoon sinua kovista kohtaloniskuista', sinä sanoit itkien ja suudellen minua. Suojele nyt tytärtäsi, rakkahin äiti, sinä minun esikuvani kaikessa, mielevässä järkevyydessä, talosi kunnollisessa hoidossa, totisessa velvollisuudentunnossa; suojele minua omaa kovin sykkivää sydäntäni vastaan. Tee minut lujaksi häntä vastaan, hänen houkuttelevaa nauruaan ja hänen vallatonta pilantekoaan vastaan."

Näin Sabine rukoili. Kauan hän istui juhlallisesti neuvotellen talon hyvien henkien kanssa, sitten hän viimein pyyhki vedet silmistään ja rupesi päättäväisesti jälleen laskemaan damastiliinoja ja pinomaan niitä hyllyille.

Anton oli jo riisuutunut ja aikoi sammuttaa kynttilän, kun ovelta kuului voimakas koputus ja sisään astui se mies, jota hän kaikista kuolevaisista tänä hetkenä olisi vähimmin osannut odottaa. Se oli herra von Fink, jolla oli tavallinen huoleton ryhtinsä ja ratsupiiska kädessä.

"Ah, joko olette vuoteessa", virkkoi jokey ja kävi hajareisin istumaan lähellä olevalle tuolille; "älkää antako tuloni olla häiriöksi! Te olette kirjoittanut minulle hyvin tunteellisen kirjeen, ja Jordan on kertonut minulle lopun. Tulen nyt suullisesti vastaamaan teille."

Anton oli vaiti ja silmäili pielukseltaan synkein katsein vastustajaansa. "Te olette täällä kaikki niin perin hyväavuista ja arkaluontoista väkeä", jatkoi Fink ja läimäytti ratsupiiskallaan tuolinjalkaan. "Mieleni on paha, että panitte sanani niin kovin sydämellenne, mutta minua ilahuttaa nähdä teidät niin päättäväisenä. Te olette yksin siivosta Jordanistakin tehnyt oikean ihmissuden", hän lisäsi hymyillen.

"Ennenkuin sen enempää kuuntelen puhettanne", sanoi Anton nyreästi, "täytyy minun tietää, aiotteko selittää loukkaavan käytöksenne minua kohtaan toisten herrain läsnäollessa. Minä en tiedä, tyytyisikö joku toinen kunnianasioihin enemmän perehtynyt tuollaiseen selitykseen niin raskaan loukkauksen kärsittyään. Mutta minä tunnen itsessäni, että minun täytyisi siihen tyytyä."

"Silloin te tunnette aivan oikein", sanoi Fink ja nyykäytti päätään; "voitte olla siihen aivan tyytyväinen."

"Miksikäs en", sanoi Fink välinpitämättömästi; "eihän minulla ole erityistä halua ampua teitä. Annan kernaasti toiminimen kaikkien kirjeenvaihtajien ja prokuristin kuullen sellaisen selityksen, että te olette sangen järkevä ja toivorikas nuorukainen, ja että minä olen tehnyt väärin loukatessani miestä, joka on minua nuorempi ja — suokaa anteeksi käyttämäni sana — joka on minua hyvin paljon kokemattomampi."

Sankarimme kuuli nuo sanat hyvin sekavin tuntein. Hänen sydämensä keveni melkoisesti; mutta Finkin pöyhkeä käytös oli omiaan uudelleen suututtamaan häntä, ja nousten vuoteessa istualleen hän sanoi hyvin päättäväisellä sävyllä: "Tuollainen selitys ei minua vielä täysin tyydytä, herra von Fink."

"Te ette ole mieleeni tänäkään hetkenä", sanoi Anton. "Olette jälleen minua kohtaan epäkohteliaampi kuin vieraalle on soveliasta. Tiedän kyllä, että olen vielä hyvin nuori ja että varsin vähän tunnen maailmaa, ja uskon teidän olevan monessa asiassa minua etevämmän; mutta juuri senvuoksi olisi teidän puoleltanne kauniimmin tehty, jos käyttäytyisitte ystävällisemmin ja suopeammin minua kohtaan." Anton lausui nämä sanat liikutettuna, minkä hänen vastustajansa hyvin huomasi. Fink ojensi suopeasti kätensä vuoteen yli ja sanoi: "Älkää nyt enää pahoitelko, vaan antakaa minun puristaa kättänne."

"Antaisin kernaasti", huudahti Anton yhä syvemmin liikutettuna, "mutta en vielä voi! Sanokaa minulle ensiksi, että te ette sen vuoksi pidä tätä riitaa pelkkänä pilana, että ajattelette minun olevan kovin nuoren ja mitättömän teidän rinnallanne, tahi siksi että te olette aatelismies ja minä en."

"Kuulkaapas nyt, mestari Wohlfart", sanoi Fink, "tehän panette aivan puukon kurkulleni. Mutta koska te puhtoisessa valkeassa paidassanne näytätte niin tuiki viattomalta, niin tahdon taipua ja alistua pakkosovintoon teidän kanssanne. Mitä minun saksalaiseen aatelisarvooni tulee, niin noin paljon annan sille arvoa" — hän näpsäytti sormiaan — "se on minulle jokseenkin samanarvoinen kuin pari kiiltonahkasaappaita tai kelpo hansikkaat. Mutta mitä minun hienotuntoisuuteeni teidän nuorekkaisuuteenne ja liikeoppilaan toivorikasta asemaa kohtaan tulee, niin pitänee minun ainakin tunnustaa, että kaiken sen perusteella, mitä tänä iltana olen teistä tullut tuntemaan, tahdon vast'edes jokaisen uuden riidan syttyessä antaa teille tyydytystä millä murha-aseilla vain haluatte. Siihen te voitte tyytyä." — Tämän lohdullisen selityksen annettuaan Fink tarjosi sankarillemme toistamiseen kätensä ja lisäsi: "Kas nyt on asia järjestetty, lyökää tuohon käteen."

Anton ojensi kätensä tarjottuun käteen, ja jokey puristi sitä voimakkaasti ja sanoi: "Olemme tänään olleet niin avomieliset toisiamme kohtaan, että meidän on parasta tehdä loppu sen enemmistä puheista, muuten uupuvat meiltä puheenaiheet kesken. Nukkukaa hyvin nyt, huomenna sitten enemmän." Näin sanoen hän otti lakkinsa, nyykäytti päätään ja lähti kilisevin kannuksin ulos ovesta.

Totta puhuen Anton oli niin mielissään tästä ikävän jupakan odottamattoman rauhallisesta selviämisestä, ettei hän tahtonut pitkään aikaan saada unen päästä kiinni. Herra Baumann, jonka makuuhuone oli seinän takana, ei voinut Finkin poistuttua pidättyä koputtamasta seinään ja siten onnitella sankariamme hänen menestyksensä johdosta, ja Anton kiitti osanottavaisuudesta samanlaisella koputuksella.

Seuraavana aamuna oli henkilökunta kokoutunut konttoriin neljännestuntia ennen johtajan tuloa. Fink saapui viimeisenä ja lausui kovalla äänellä: "Vienti- ja maaseutuosaston arvoisat lordit ja gentlemanit, minä kohtelin eilen herra Wohlfartia tavalla, joka nyt, kun olen oppinut hänet tarkemmin tuntemaan, surettaa minua syvästi. Minä annoin jo eilen hänelle asianmukaisen selityksen, ja pyydän vielä tänään teidän läsnäollessanne häneltä toistamiseen anteeksi. Samalla kertaa pyydän huomauttaa, että kelpo Wohlfartimme on tässä kiistassa käyttäytynyt kerrassaan kunnioitettavasti, ja että minä olen iloinen tullessani hänen kanssaan lähempiin tekemisiin." Koko konttori hymyili, Anton kävi Finkin luokse ja puristi uudestaan hänen kättänsä, herra Jordan puristi kummankin käsiä, ja siten oli asia sovittu ja haudattu.

Mutta ilman jälkiseurauksia se ei kuitenkaan mennyt. Kadunvartiseen rakennukseen levisi huhun siivillä myöskin tieto Finkin rehellisestä syynsovituksesta ja riidan rauhallisesta ratkeamisesta. Ja kun Anton Finkin rinnalla ilmestyi päivällispöytään, kohdistuivat molempain naisten katseet häneen täynnä osanottoa ja ystävällistä uteliaisuutta, eikä johtajakaan lainkaan salannut suopeata hymyään. Mutta myöskin Finkiin kohdistui Sabinen kosteana loistava katse, ja aina kun neitonen häneen katsahti, näytti hän tahtovan pyydellä anteeksi jotain suurta vääryyttä.

Konttoriherroihin nähden Wohlfartin asema kerrassaan muuttui, kaikki osottivat hänelle kunnioitusta, jollaista muuten oppilaalle ei yleensä osoteta; herra Specht julisti kaikille tuttaville liikeapulaisille — ja hänen tuttavapiirinsä ei ollutkaan pieni — että Anton oli uudenaikainen Bayard [kuuluisa ranskalainen ritari, "peloton ja nuhteeton", keski- ja uudenajan vaiheilla], Europan viimeinen ritari, peljättävä sotauros kontokurantin maailmassa; herra Liebold kävi kerrassaan rohkeaksi väitöksissään, huomatessaan että Anton oli hänen puolellaan; ja yksinpä herra Pixkin pani tästä päivästä lähtien ilmeistä arvoa kasvattiinsa, luotti hänen vaarinottoihinsa ison vaa'an kielen heilahteluista yhtä lujasti kuin omiinsa, jopa toisinaan uskoi hänen hoiviinsa mustan siveltimenkin, tuon valtansa valtikan ja herruutensa hirvittävän tunnusmerkin.

Mutta suurin muutos kumminkin tapahtui Antonin suhteessa Finkiin itseensä. Muutamia päiviä riidan ja sen rauhallisen ratkaisun jälkeen, kun Anton kiipesi jokeyn kintereillä takarakennuksen portaita ylös, pysähtyi Fink käytävässä ja kysyi: "Ettekö tahdo käydä minun luokseni? Teidän pitää tänään olla minun vieraani ja maistella sikareitani."

Ensi kertaa astui Anton vapaaehtoisen tarjokkaan kynnyksen yli ja jäi ihmeissään seisomaan ovipieleen, sillä huone näytti hänestä hyvin oudolta. Muhkeat huonekalut seisoivat sikinsokin lattialla, lattiata peitti paksu matto, pehmeä kuin sammalmätäs, ja huolestuneena huomasi siisteydestä tarkka sankarimme, että paksulta sikarintuhkaa oli pudoteltu maton komeille kukkaiskuvioille. Yhdellä seinällä oli iso asekaappi, ja sen yläpuolella riippui vierasmallinen satula ja naulanpainoiset hopeakannukset; toista seinää peitti yhtä iso, kallisarvoisesta puulajista tehty kirjakaappi, täynnä ruskeihin nahkakansiin sidottuja kirjoja, ja sen päälle oli levitetty suunnattoman ison linnun musta siipipari, joka ulottui yhdestä huoneennurkasta toiseen.

"Ne ovat muistoja maailmasta, jossa minun ei ole enää sallittu elää", sanoi Fink.

"Ovat, herraseni, ne ovat kondorin siivet, kuten näette, minä ylpeilen sellaisesta metsästyssaaliista", vastasi Fink ja ojensi sikarilaatikon Antonille. "Painakaa puuta, Wohlfart, tarinoikaamme vähäsen, jotta saan nähdä, oletteko te sellainen mainio seuranpitäjä, joksi herra Specht teitä kehuu." Hän lykkäsi jalallaan ison nojatuolin lähemmäksi Antonia. Tämä istahti sen mukaville pieluksille ja puhalsi sikarista sinisiä savuja kattoon, Finkin käydessä hääräilemään hopeisen teekeittiön luona. Sitten isäntä heittäytyi pitkäkseen sohvalle ja sanoi: "Te olitte tuonaan hyvin minun mieleeni, Wohlfart, ymmärrättekö te mitään hevosista?"

"Teidän mielestänne tuskin mitäkään", vastasi Anton hiukan ärtyneenä. "Minä voin rakastaa ihmisiä, jotka minua miellyttävät, ja luulen että voin olla uskollinen ystävä; mutta jos joku kohtelee minua ylimielisesti, niin suutun."

"Jo riittää", sanoi Fink, "siltä taholta teidät jo tunnenkin. Alottelijaksi ei ensi esiytymisenne ollut niinkään kehno. Huomaanpa teissä olevan rotuverta. Antakaahan kuulla, mitä muuta te olette. Mistä kuolevaisten ihmisten heimosta olette lähtöisin, ja mikä kohtalon oikku teidät on paiskannut tähän murheelliseen poljinmyllyyn, jossa jokainen lopuksi jauhetaan kasaksi pölyä ja alistuvaisuutta, sellaiseksi kuin Liebold tai parhaassa tapauksessa käin tuo täsmällinen Jordan?"

"Hyväntahtoinen kohtalo se kuitenkin oli", vastasi Anton ja rupesi kertomaan kodistaan ja vanhemmistaan. Lämpimin värein hän kuvasi pientä piiriä, jossa hän oli kasvanut, kouluaikansa seikkailuja ja eräitä hullunkurisia Ostraun tyyppejä, joiden kanssa hän oli seurustellut. "Ja minä pidän sitä suurena onnena, jota te sanoitte onnettomuudeksi", hän päätti puheensa, "koska se johti minut tänne."

Fink nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi: "Lopultakin on suurin erotus teidän ja minun välillä se, että te olette tuntenut äitinne, mutta minä en. Muuten on jokseenkin samantekevää, minkälaisessa pesässä ihminen kulloinkin kasvaa — melkein missä oloissa hyvänsä voi kehittyä kelpo mieheksi. — Olen tuntenut paljon ihmisiä, jotka ovat paljon vähemmällä lemmellä kiintyneet isänkotiinsa kuin te."

"Te olettekin nähnyt maailmaa niin laajalta", sanoi Anton hienotunteisesti. "Kertokaappas, pyydän, kuinka te oikein jouduitte kulkemaan maailmaa niin avaralta."

"Se kävi sangen yksinkertaisesti", alotti Fink. "Minulla on New Yorkissa setä, joka on sikäläisen pörssin ylimyksiä. Tämä ukkeli kirjoitti minun ollessa nelitoistavuotias isälleni, että minut piti panna kääreeseen ja lähettää meren yli hänen luokseen, koska hänellä oli aikomus tehdä minut perillisekseen. Isäni oli siksi etevä kauppias, että hän paikalla noudatti kehoitusta. New Yorkissa minusta tuli sitten aika villitty pikku veijari ja vetelehtijä, minä hulluttelin kaikella mahdollisella tavalla, pidin kokonaisen tallin rotuhevosia siinä iässä, jolloin täällä kiltit mammanpojat vielä syövät voileipää avoimella kadulla ja leikkivät paperileijoilla. Minä ylläpidin laulajattaria ja tanssijattaria ja pahoinpitelin valkoisia ja mustia palvelijoitani potkuilla ja tukistamisilla siihen määrään, että sedälläni piti olla aina kukkaro avoinna maksaakseen vahingonkorvausta noille vapaan maan kansalaisille. Omaiseni olivat tempaisseet minut kodistani kysymättä lainkaan minun mieltäni ja tunteitani; sen vuoksi minäkin välitin sangen vähän heidän tunteistaan. Ja muuten kävi niin, että mitä julkeammin minä hulluttelin, sitä enemmän sain rahoja tuhlatakseni. Olin piankin pahamaineisin kaikista nuorista hulttioista, jotka siellä valtameren toisella puolella matkivat täkäläisen ylhäisön pahoja tapoja. Eräänä syntymäpäivänäni tulin kotia kello kuudelta aamulla pieniltä illallisilta, joilla olin jostakin oikusta leikitellyt kylmän ja kainon nuorukaisen osaa eräitä sangen mukautuvaisia naikkosia kohtaan, ja kotimatkalla selkenivät ajatukseni sen verran että tajusin, että joko tästä elämästä täytyi tulla loppu tahi tuli minusta itsestäni loppu. Sen sijaan että olisin mennyt kotia, meninkin satamaan, ostin matkalla merimiesvaatteet ja puin ne ylleni; ja ennenkuin puolipäivän hetki löi, olin jo laivapoikana matkalla isovatsaisessa englantilaisessa laivassa ulos merelle. Purjehdimme muutamia tuhansia peninkulmia Kap Hornin ympäri ja mantereen toista puolta jälleen ylöspäin. Valparaisoon tultuamme selitin kapteenille olevani kiitollinen laivamatkasta, kestitsin koko miehistön juhlallisesti ja hyppäsin satamassa maihin, taskussani parikymmentä dublonia [espanjalainen kultaraha, arvoltaan noin 25 mk], joilla päätin alkaa omintakeisen elämän. Tapasinkin kohta ymmärtäväisen miehen, joka vei minut maatilalleen, missä lehmipaimenena ja ratsastustaiteilijana niitin jonkin verran laakereita. Oleskelin siellä puolisentoista vuotta ja viihdyin aika hyvin, minua kohdeltiin jonkinlaisena palvelevaisena vierasystävänä, minä rakastuin, minun metsästysonneni ja hurjat ratsastusseikkailuni herättivät ihailua — mitäpä muuta voin pyytääkään? — Mutta kaikki liha on ruohoa, ja kaikki maallinen ilo katoavaista. Meillä oli juuri suuret syysteurastukset, minä olin ahkerassa puuhassa saattaessani ratsain nautoja ruohoaavikolta teurashuoneen portille, kun kesken kaikkea juhlaamme karautti kaksi hallituksen virkamiestä. Nämä kohtelivat minua samalla höyliydellä kuin minä itse jotain nuorta hiehoa, ottivat minut ratsuineni keskeensä ja kuljettivat minut jalustensa välissä täyttä nelistä pääkaupunkiin. Siellä minut luovutettiin Yhdysvaltain konsulin käsiin, ja kun setäni oli pannut taivaan ja hornan vallat liikkeelle saadakseen vainua jäljistäni, ja kun isäni lähettämästä pitkästä kirjeestä totesin, että tämä vanha herra todella hätäili katoamiseni takia, niin päätin tehdä hänen mielikseen ja palata kotia. Neuvottelin konsulin kanssa ja lähdin seuraavalla laivalla Europpaan. Palattuani tälle vanhalle lantatunkiolle selitin isälleni, etten tahtonut ruveta kauppiaaksi vaan maanviljelijäksi. Siitä joutui toiminimi Fink ja Becker aivan suunniltaan, mutta minä pysyin lujana päätöksessäni. Vihdoin teimme jonkinlaisen rauhallisen pakkosopimuksen. Minä lähdin ensiksi eräälle Pohjois-Saksan maatilalle oppimaan ammattia, sen jälkeen minun piti jokunen vuosi työskennellä jossakin konttorissa, jonka kautta minun oikkujeni toivottiin talttuvan. Siten jouduin tähän luostariin. Mutta turhaa vaivaa tuo kaikki on. Minä teen isäni mieliksi ja istun täällä, koska huomaan ukkelin minusta suotta murehtivan, mutta minä pysyn täällä vain siksi kauan, että hän huomaa minun olevan oikeassa. Sitten rupean todenteolla maanmieheksi."

"En toki, herraseni", vastasi Fink, "sitä en tahdo. Minusta on mieluisampaa saada ratsastaa aamunkoitosta puolipäivään saakka törmäämättä välillä tilukseni rajapyykkiä vastaan."

"Sinne tai jonnekin muuanne, minä en ole perso valitessani maanosain välillä. Siihen saakka elän tässä luostarissa kuin mikäkin munkki, kuten itse voitte nähdä", sanoi Fink nauraen ja kaasi isosta pullosta rommia lasiin, lisäsi vähemmän määrän toisia aineksia, sekoitti juomaa lusikalla ja kulautti Antonin salaiseksi kauhuksi koko tulisen sekoituksen makoiseen suuhun. "Hei, ottakaappas oppia, naapuri", hän huusi ja työnsi pullon Antonille, "laittakaa itsellenne mieleisenne sekoitus ja käykäämme sitten tarinoimaan hauskasti, niinkuin hyvien toverien ja sovinnon tehneiden vihamiesten tulee."

Siitä illasta lähtien Fink kohteli nuorta sankariamme ystävyydellä, joka erosi suuresti hänen liikkeen toisia herroja kohtaan osottamastaan huolettomasta käytöksestä. Sanalla sanoen Antonista tuli luostarissa kituvan munkkiparan suosikki, usein huusi Fink hänet huoneeseensa, eikä hän itsekään kammoksunut nousta kolmanteen kerrokseen keltaisen kissan pyhäkköön, milloin hänelle pisti päähän viettää iltansa kotona. Niin ei tosin usein sattunut; Anton pani piankin merkille, että hänen uusi ystävänsä oli kaupungilla hyvin tunnettu henkilö, josta paljon puhuttiin, että hän elämäniloisen nuorison keskuudessa hallitsi täydellisenä hirmuvaltiaana, ja että hän oli mieluinen ja tunnustettu johtaja ja makuneuvos ratsastus- ja metsästysretkillä ja muilla enemmän tai vähemmän hyödyllisillä toimialoilla. Hän oli nuori, reipas aatelismies, häntä pidettiin suunnattoman rikkaana ja hän oli mestari kaikessa, mikä vain oli jossain yhteydessä hevoskavioitten, kiväärinpiipun tahi kullatun teelusikan kanssa; ja ennen kaikkea hänen valtansa perustui siihen ominaisuuteen, että hän kohteli jokaista, joka hänen läheisyytensä joutui, jonkinlaisella puolittain ivallisella elämäänkyllästymisen sävyllä, mikä epäitsenäisten ihmisluonteiden suuressa karjassa on varmin yli-ihmisen tunnus. Fink oli kaiken tämän johdosta paljon ulkona seuraelämässä ja palasi usein vasta aamun koittaessa kotia. Anton kuuli hänen toisinaan tulevan, kun hän itse istui kirjansa ääressä: hän ihaili ystävänsä, heltymätöntä elämänvoimaa, sillä pari kolme tuntia levättyään tämä saapui konttoripaikalleen ja työskenteli koko aamupäivän osottamatta väsymyksen merkkiäkään. Talon ankaraa järjestystä vastaan Fink rikkoi siinäkin, että hän sanomattomassa julkeudessaan välistä suvaitsi saapua konttoriin tuntia myöhemmin kuin toiset ja lähti matkoihinsa ennen työajan päättymistä. Anton ei voinut arvata, kuuluiko tällainen harmittava itsenäisyys johtajan mielestä suuriin vai vähäisiin rikkomuksiin. Joka tapauksessa hän salasi visusti ajatuksensa siitä.

Siten kului talvi, ja Anton pani pettämättömistä seikoista merkille, että kevät ja sen jälkeen kesä aikoivat valloittaa maan. Rahtiajurit eivät enää tuoneet konttoriin lumipalleroita saappaissaan, vaan sadepisaroita ja ruskeita kengänjälkiä, ja joskus rohkeni kukkaismyyjätär orvokkikimppuineen ilmestyä väsymättömän seinäkellon lähettyville. Silloin helotti päivä kirkkaasti ja haastoi riitaa herra Lieboldin kanssa hänen akkunakomerossaan, silloin saapuivat tavarainvälittäjät ja kertoivat ihmeellisiä satuja vainioiden kellertävästä heleydestä, ja vihdoin ilmestyi herra Braunkin näkösälle, kesän ensimmäinen ruusu napinlävessään. Kokonainen vuosi oli kulunut siitä, kun Anton oli joutsenparven seuraamana matkannut lammikon yli. Koko vuoden järkiään hän oli tuota matkaa muistellut.

Yhä vielä oli Veitel Itzigillä yösijansa samassa hiljaisessa karavaaniseraljissa, johon hän oli kaupunkiin tulonsa päivänä majoittunut. Jos pitää paikkansa poliisin väite, että jokaisen ihmisen täytyy olla jossakin kotona, ja se kaikkien säädyllisten naisten mielipide, että kodin täytyy olla siellä, missä ihmisellä on vuoteensa, niin oli Veitel Itzig merkillisen vähän kotona. Kohta kun hän pääsi pujahtamaan pois herra Ehrenthalin liikkeestä, maleksi hän pitkin katuja, vaaniskeli jokaista nuorta herraa, jonka voi epäillä tahtovan myydä tai ostaa jotain, ja hänellä oli taito keksiä tarkalleen itsekunkin ohikulkevan ryhdistä ja käytöksestä, oliko tämä taipuvainen pieniin kauppoihin vai ei. Aina oli hänellä jokunen kerskumataaleri taskussa, joita hän osasi näennäisen huolettomasti helistellä niin houkuttelevasti, että vain perin tunteeton ihminen voi jäädä välinpitämättömäksi hänen korvinkuultavasta maksukyvystään. Yhdellä ainoalla silmäyksellä hän keksi käytetyn takin tai liivin salatuimmatkin viat; hänellä oli tyhjentymätön määrä lumoavia puheenparsia asiakkaittensa varalle; periaatteesta hän ei puhutellut edes keskenkasvuista kimnasistiakaan muuten kuin: "Jos armollinen herra sen kaikkein armollisimmasti suvaitsee;" hän osasi — tällaisen kaupanteon ylimpiä hienouksia halliten — antaa nöyristeleväisyydelleen hullunkurisen vivahduksen ja oli voittamaton mestari mitä mauttomimmassa pokkuroimisessa. Hän sai katinkullalla hieromalla vanhan messingin uljaasti kiiltelemään ja antoi vanhalle hopealle mitä heleimmän hohteen; hän oli alati valmis ostamaan vanhoja mustia hännystakkeja — mikä tämän alan erikoistuntijain mielestä oli kerrassaan mielettömän uskaliaisuuden merkki — hän osasi saada muutamalla harjanvedolla niiden nukkavierun pinnan kiiltämään kuin uutena, mikä kiilto kesti parahiksi niin kauan, että nenästä vedetty ostaja ennätti saada vaatekappaleen viedyksi kotiinsa; tällaiset ostajansa hän etsi köyhien koulumestarien, rotevakasvuisten rippikoululaisten ja kisällitointaan alottelevien oppipoikain keskuudesta. Jokaiseen asiamatkaan, minkä hän teki Ehrenthalin liikkeen puolesta, hän koetti yhdistää oman persoonallisenkin hyödyn, ja siten hänen onnistui hankkia itselleen niin laaja asiakaspiiri, että vanhat harmaapartaiset lumppukauppiaat valtasi keltainen kateus. Eikä hän rajoittanut kauppatoimiaan pelkästään käytettyjen esineiden ostoon ja myyntiin, vaikka hän sillä alalla saavuttikin ensimmäiset ja lukuisimmat riemuvoittonsa. Hän rupesi hevossaksain asiamieheksi, liittyi yhteistoimintaan häveliäiden koronkiskurien kanssa ja toimitti sellaisille kunnonmiehille asiakkaita laumottain; lainailipa hän omiakin rahojaan vaatimatta hienotuntoisuudessaan sen suurempaa korkoa kuin viisikymmentä sadalta; mutta hän myönsi vain lyhytaikaisia lainoja ja vastaanotti käteisrahan puutteessa ylen kernaasti minkälaisia myytäviksi kelpaavia esineitä hyvänsä, käyttäen silloin omintakeista arviolaskelmaa, jossa hän oli asiantuntija ja mestari. Sen lisäksi hänellä oli väsymättömyyden hyvä avu; hän oli jalkeilla aamusta iltaan, juoksi muutamasta groshenista vaikka kymmenesti saman matkan, iloitsi kuin voittoisa kuningas jokaisesta valloittamastaan taalerista, ja karkeat sanat — joita hän usein sai kuulla — eivät häneen tehonneet sen enempää kuin vesiryöppy hanhen selkään. Hän ei suvainnut itselleen vähäisintäkään nautintoa, hänen ainoa virkistyksensä oli laskea sormillaan kulloinkin käynnissä olevia voittoja. Ja merkillistä oli, kuinka niukalla ravinnolla hän tuli toimeen; illallisekseen hän söi leipäpalan, jonka oli päivällisen aikaan kähveltänyt Ehrenthalin keittiöstä; lasillisen kaljaa hän ensimmäisenä vuotena kustansi itselleen yhden ainoan kerran, eräänä kuumana kesäpäivänä, jolloin hän oli avustanut muuatta tilanomistajaa ostamaan käytetyt vaunut ja jolloin hän oli kahtena tuntina ansainnut yhtä monta taaleria. Pitovaatteensa hän sai omista kaupoistaan. Kesät talvet hän kulki mustaan hännystakkiin ja mustiin verkahousuihin puettuna; huomasipa hän liikehommilleen edulliseksi ripustaa kullatut kellonperät mustan samettiliivinsä yli, jonka kautta hän esiytyi kuin ruhtinas muiden lumppusaksojen joukossa; hänen periaatteenaan — jota hän kovaäänisesti julisti milloin vain tilaisuutta sattui — olikin, että liikemiehen tulee ulkonaiselta asultaan olla sellainen, että ketään ei hävetä ruveta kauppoihin hänen kanssaan. Kaikki nämä älykkäät toimenpiteet ja edulliset asianhaarat auttoivat häntä sellaiseen loistavaan tulokseen, että ensimmäisen vuoden lopussa hänen kuusi tukaattiaan olivat kasvaneet hedelmää kolmikymmenkertaisesti.

Herra Ehrenthalin liikkeessä hänestä piankin oli tullut kerrassaan korvaamaton jäsen, hänen terävältä silmältään ei välttynyt ainoakaan henkilö, hevonen tai viljavaunu; jokaisen kerrankin näkemänsä naaman hän tunsi heti perästäpäin, joka päivä hän osasi kurssilistan ulkoa, kuten olisi itse ollut valantehnyt pörssivälittäjä. Yhä vielä oli hänellä juoksupojan enemmän hyödyllinen kuin kunniakas asema, yhä vielä hän sai harjata Bernhardin saappaita ja syödä päivällisensä keittiönoven takana; mutta ilmeistä oli, ettei kauankaan kestäisi, ennenkuin kirjoituspulpetti ja nahkapäällyksinen tuoli herra Ehrenthalin pienessä konttorihuoneessa tulisivat hänen varsinaiseksi toimipaikakseen. Tuo tuoli olikin hänen kunnianhimoisten unelmainsa esine, se merkitsi hänelle samaa kuin toisille ylhäinen sija paratiisin iloissa. Sillä vieläkään hän ei ollut täysin perehtynyt herra Ehrenthalin liikkeen syvimpiin salaisuuksiin, yhä vielä hän sai laputtaa matkoihinsa, kun isännällä oli erityisen tärkeä liikekeskustelu jonkin asiakkaansa kanssa. Pianpa hän älysi itsekin, että häneltä vielä puuttui jotakin, ennenkuin hän oli kypsynyt vastaanottamaan tuon viimeisen kunniasijan; hän käytti kyllä saksankieltä puheessa erinomaisen kerkeästi, mutta siinä oli vielä itäinen soinnahdus, enemmän kurkkuääniä kuin kieliopillista täsmällisyyttä; hän kirjoitti myöskin liikekirjeitä ja laskuja, mutta kieli oli niissä kompastelevaa, välimerkit puuttuivat tykkänään ja lausejaksot olivat samanlaisessa yhteydessä keskenään kuin ylelliset paikat kehnossa kenkärajassa; ja mitä kirjanpidon syviin salaisuuksiin tuli, oli hän niistä yhtä tietämätön kuin vastasyntynyt lapsi. Hän kärsi itse suuresti tästä vajavaisuudestaan.

Majapaikassaan hänestä oli tullut arvohenkilö, itse Löbel Pinkuskin kohteli häntä harvinaisen tuttavallisesti. Tämä kaunis suhde oli sekin Veitelin terävän silmän ansiota. Vierastuvassa keksimänsä ontto seinä oli hänelle aiheuttanut mitä palavinta levottomuutta, viikkokausia hän oli odotellut sopivaa tilaisuutta päästäkseen jatkamaan tutkimuksiaan. Viimein hän eräänä sapatti-iltana valitti voivansa pahoin ja jäi kotiin, kun talonisäntä perheineen ja muine vieraineen lähti synagogaan. Silloin hänen viimeinkin onnistui kovertaa seinäkomeron takaseinässä älyämänsä rako isommaksi ja keksiä sen takana jotakin, mikä oli omiaan saattamaan hänet aivan kummiinsa. Hän näki ison, likaisen säiliön, joka oli täpö täynnä arkkuja ja laatikkoja ja mitä houkuttelevimpia irtaimia esineitä. Miesten ja naisten vaatteita, vuoteita sisuksineen, alus- ja pöytävaatteita, kangaspakkoja, kirjavia ovi- ja akkunaverhoja oli sillä kasottain; metalliastioita, ristiinnaulitunkuvia, ehtoolliskalkkeja, kattokruunuja kimalteli hänen tutkivaan silmäänsä huoneen puolihämärästä, ja vielä paljon muitakin houkuttelevia esineitä siellä oli, joiden piirteitä hän ei kyennyt oikein selvästi näkemään. Tuskinpa Aladdinkaan ihmeluolaan astuessaan joutui niin kiihkoihinsa kuin Itzig katsellessaan kaapinraosta takahuoneeseen. Hän juoksenteli ympäri vierastuvan lattiaa ja palasi yhä uudelleen tähystysraolleen, kunnes kotiväki saapui synagogasta. Hän piti keksintönsä omana salaisuutenaan, mutta siitä hetkestä lähtien hän vaaniskeli seinäkomeron lähettyvillä niinkuin kärppä rotanreiän suulla. Joitakin kertoja hän öiseen aikaan kuuli kolinaa tuosta naapuritalon salaisesta aarrekammiosta; kerran hänen onnistui kuulla kuiskailuakin, josta hän pettämättömästi erotti kunnianarvoisen Pinkuksen möräjävän bassoäänen; ja kerran hän, myöhään kotia palatessaan, näki naapuritalon kohdalla lastattavan tynnörejä, arkkuja ja myttyjä pienille vankkureille ja peitettävän valkealla palttinasuojuksella — toimenpide, jota jo Sulamith Salomon Korkeassa veisussa suositti hyödylliseksi, jotta öisin liikkuja ei lankeisi kuninkaan viinamäenvartijan käsiin. Samana yönä katosi majatalosta kaksi vaiteliasta vierasta, jotka olivat ilmeisesti Puolasta kotoisin, palaamatta sinne enää koskaan. Kaikesta havaitsemastaan Veitel teki sen johtopäätöksen, että hänen isäntänsä piti jonkinlaista välitysliikettä kaikenlaisilla merkillisillä tavaroilla, jotka hän pätevistä syistä tahtoi toimittaa matkaan mieluummin yönhämärissä kuin päivännäöllä. — Kirkas sisäinen valo puhkesi paistamaan Veitel Itzigin ihmettelevissä aivoissa. Tavarat menivät järkiään itäänpäin, ne kuljetettiin salaa rajan yli ja hajautuivat sitten syvälle laajaan Venäjänmaahan, jopa aina Aasian rajoille asti, missä vihdoin ahkera kirgiisi herrastelee paidoissa ja nyöritakeissa, jotka saksalaiset räätälit ovat valmistaneet. Johtavana periaatteena tässä kaupassa oli, että mikä Saksassa käy pitämättömäksi, se kelpaa venäläisille. Veitel pani keksintöönsä sellaisen arvon, kuin niin etevältä liikekyvyltä voi odottaakin, eikä hän siitä viittaillut isännällekään sen enempää, kuin että tämä huomasi tarpeelliseksi kohdella häntä erityisen hienotunteisesti.

Eräänä iltana hedelmällisen päivätyön suoritettua Veitel palasi majapaikkaan syviin mietteisiin vaipuneena ja astui vierastupaan. Hän istahti hiljaiseen nurkkaan ja etsi ajatuksissaan sopivaa kirjanoppinutta, joka pystyisi opettamaan hänelle sujuvan kirjoitustaidon ja kirjanpidon salaisuudet mahdollisimman vähäistä korvausta, ehkäpä muuatta vanhaa hännystakkia vastaan, josta hän ei tahtonut millään ilveellä päästä eroon — se oli aikoinaan ollut jättimäisen hautaustoimitsijan hartioilla — koska sitä tavallisen kuolevaisen selkään koetellessa liepeet ulottuivat maahan asti niinkuin itkupajun oksat. Kun hän näihin tuloksettomiin mietiskelyihin vaipuneena sattui katsahtamaan ylös, näki hän pöydän ääressä istumassa vieraan, jolla oli kädessä kynä, jota hän tavantakaa kasteli mustetolppoon; kynämies haasteli hiljaisella äänellä erään reppurin kanssa ja kumartui tuontuostakin papereittensa yli — arvatenkin ikuistaakseen salaisen keskustelun johtopäätöksiä. Ilmeistä oli, että tuon miehen esivanhemmat eivät olleet Mooseksen mukana kulkeneet Punaisen meren poikki. Hän oli pienikasvuinen mutta tanakkatekoinen, vanhanpuoleisissa pyöreissä kasvoissa törrötti punaisen kiuhtava pystynokka, tukka oli harmahtava ja pörröinen, ja silmillä oli vanhat terässankaiset rillit, joiden sankoja hänen oli tuontuostakin tuettava korvain taa, koska ne pitkästä palvelusajastaan huolimatta jyrkästi kieltäytyivät pysymästä oikealla paikallaan. Veitel pani merkille, että rillinokkaisella miehellä oli yllään tavattoman risainen takki, ja että hän tavantakaa nuuskasi vanhasta tinarasiasta ja loi silloin aina reppuriystäväänsä omituisen terävän syrjäsilmäyksen, koettaen samalla antaa kasvoilleen hyväntahtoisen ilmeen, vaikka onnistumatta. Ilmeisesti vieras oli kirjanoppinut, ja Veitel päätti vartoa, kunnes hänellä olisi tilaisuutta puhutella niin mainiota miestä. Vihdoin oli virallinen toimitus lopussa, reppuri sai paperinsa ja laski korvaukseksi pöydälle kolikon, — Veitelin haukansilmä keksi sen kahdeksan groshenin rahaksi — jonka rillinokka herra välinpitämättömästi työnsi housuntaskuunsa. Reppuri meni menojaan, vieras jäi hyväntuulisena, kuten näytti, istumaan paikalleen ja kaasi pienestä viinapullosta viime tähteet ryyppylasiin. Nyt kävi Veitel hänen luokseen, pieni herra katsahti häneen epäluuloisesti, mutta kun hän huomasi Veitelin nöyrän asennon, lennähti luottavainen hymy hänen punoittaville kasvoilleen ja hän sanoi kireällä äänellä; "Käykää vain lähemmäksi, nuori ystäväni, te kaiketi tahdotte minulta lainopillista neuvoa, minä olen valmis palvelemaan teitä."

Veitel alotti epäröiden: "Jos herra on talon tuttuja, niin tahtoisin pyytää häneltä jotakin."

"Antakaa kuulua, poikaseni", sanoi toinen rohkaisevasti, ryypäten lasinsa pohjaan ja katsellen Veiteliin leppeästi.

"Tahtoisin kysyä teiltä, sattuisitteko tuntemaan ketäkään, joka vähäisestä korvauksesta opettaisi erästä tuttavaani kirjoittamaan sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään."

"Vai niin?" virkkoi nukkavieru vanha herra; "vai sellaista tyyliä kuin liikeasioissa käytetään? Ja tuo tuttava olette varmaankin te itse, poikaseni?"

"Miksipä sitä salaisin", vastasi Veitel avomielisesti. "Niin, minä itse se olen; mutta minä olen vasta alottelija enkä kykene maksamaan muuta kuin hyvin vähän."

"Joka vähän antaa, se vähän saakin, rakas — mikä teidän nimenne olikaan?" sanoi vanhus välinpitämättömästi ja pyöritteli nuuskarasiaa hyppysissään. "Veitel Itzig on minun nimeni."

"Siis, rakas Itzigini", jatkoi vanha herra, "hyvä opetus maksaa hyvät rahat. Millaista liikettä te harjoitatte?" hän tiedusti edelleen isälliseen tapaansa.

Vieras kävi tarkkaavaiseksi. "Herra Ehrenthal on äveriäs mies ja älykäs mies, minulla on aikoinani ollut paljon yhteisiä asioita hänen kanssaan, hän tuntee lakia mainiosti. Jos tahdotte oppia kirjoittamaan liiketyyliä ja palvelette herra Ehrenthalia", hän jatkoi harkitsevasti, "niin ehkäpä tässä keksitään neuvo. Minkälaisen palkkion te maksaisitte, jos sellainen opettaja löytyisi?"

Veitelin omatunto ei sallinut ostajan käydä tarjoomaan; senvuoksi hän vastasi pidättyvästi: "Enhän vielä edes tiedä, mitä hän tulisi vaatimaankaan."

"No, puhunpa teille sitten suuni puhtaaksi", sanoi rillinokka herra. "Ehkäpä minä itsekin voisin opettaa teitä, ehkäpä en; sellaista oppia ei anneta vain kenelle hyvänsä; minun täytyy ensin saada teistä lähempiä tietoja. Mutta jos suostun tekemään mieliksenne, niin opetan teitä lähtien siitä näkökohdasta, että te olette alottelija, että olette köyhä, ja että minulla juuri nykyään sattuu olemaan vapaata aikaa, jota kernaammin käytän teoreettisiin kuin käytännöllisiin toimiin, sillä ehdolla että maksatte minulle viisikymmentä taaleria; viisikolmatta taaleria ennen ensimmäisen oppitunnin alkamista, ja viisikolmatta taaleria velkakirjalla, jonka itse panen kokoon, maksettavaksi neljän viikon kuluessa."

"Viisikymmentä taaleria!" parahti Veitel kauhistuneena ja lysähti kokoon kuin halvauksen iskemänä. "Viisikymmentä taaleria!" toistivat hänen huulensa koneellisesti, aivan kuin olisi hänen aivojensa ratasvärkki joutunut pysähdyksiin.

"Jos se on teistä liian paljon", virkkoi rillinokka herra tuikeasti, "niin kuulkaappa mitä teille sanon, nuori Itzig; ensiksikin että tapanani ei ole käydä kauppoihin keltanokkien kanssa, toiseksi että en ole vielä milloinkaan antanut toisille apuani niin halvasta, ja kolmanneksi että lähettäisin teidät hitoille, jollei minua haluttaisi jäädä tähän taloon moniaitten viikkojen ajaksi."

"Viisikymmentä taalerinkolikkoa!" parkui Itzig yhä vielä vallan suunniltaan. "En toki luullut sen maksavan enempää kuin pari kolme taaleria, jos antaisin ehkä vielä kaupanpäällisiksi liivin ja parin hyviä saappaita" — vanha herra tavoitti kiivaasti rillejään — "ja vielä hatunkin, joka on melkein kuin uusi", kiirehti Veitel lisäämään, sillä hän näki myrskyn puhkeavan ja oli huomannut, että vieraan pöydällä oleva hattu oli hyvin nukkavieru.

"Laputa sitten hitoille, mokoma pölkkypää", ärähti vanha herra, äänessään ja katseessaan sellainen mahtavuuden sävy, jollaista Veitel oli tähän asti tottunut sietämään vain isoja tanskalaisia verikoiria taluttavain nuorten herrain taholta. "Etsi itsellesi oppimestari jostakin köyhäinkoulusta."

"Eikös herra olekaan kirjuri?" kysyi Itzig masentuneesti mutta itsepintaisesti.

"En, senkin hölmö", murahti vanhus. "Kuinka saatoinkaan ajatella, että Ehrenthalilla olisi liikkeessään tuommoinen taulapää", hän jatkoi äkeätä yksinpuheluaan. "Tuo tolvana pitää minua kirjoituksenopettajana."

"Mikä minä olen, se ei kuulu sinuun", vastasi vieras karsaasti, luoden läpitunkevan katseen Itzig parkaan, nousi tuoliltaan ja lähti parvekkeelle. Siellä hän painautui istumaan perimmäiseen nurkkaan kumarassa kuin vaatemytty, veti takkinsa taskusta esiin asiakirjakääryn ja syventyi innokkaasti sitä lukemaan.

Veitel seisoi kotvan aivan hölmistyneenä yksinäisessä vierastuvassa ja päätti vihdoin lähteä Pinkuksen luo, saadakseen tältä lähempiä tietoja tuosta merkillisestä miehestä. Hän meni jonkin tekosyyn varjolla viina-anniskeluun ja tiedusti mahdollisimman huolettomasti vieraan nimeä ja tointa.

"Ettekö häntä tunne?" kysyi Pinkus ivallisesti hymyillen — Veitelin tietämättä, tarkoittiko tuo hymy häntä vaiko vierasta. "Varokaa vain, ettette opi häntä tuntemaan omaksi vahingoksenne. Mitä hänen nimeensä tulee, niin kysykää sitä häneltä itseltään, hän sen tietää paremmin kuin minä."

"Vaikka te ette osotakaan minulle luottamustanne, niin minä luotan kuitenkin teihin", vastasi Veitel ja selosti isännälle äskeisen keskustelunsa vieraan kanssa.

"Vai hänkö tahtoi antaa teille opetusta?" sanoi Pinkus kummastuneena ja pudisteli paksua päätänsä. "No, viisikymmentä taaleria on kyllä iso summa, mutta monikin rikas mies antaisi mielellään sata kertaa enemmän, jos tulisi tietämään mitä tuo mies tietää, sen minä sanon teille. Muuten en välitä vähääkään, mitä te opitte ja kenen luona opitte", päätti Pinkus karkeasti ja siirtyi likööripullojensa luo.

Veitel palasi yläkertaan, ajatukset vielä paljon sekavampina kuin äsken alas tullessaan, ja istahti jälleen nurkkaansa miettimään, kuinka ihmeellä joku voi vaatia niin paljon rahaa niin jokapäiväisen asian kuin liikemiestyylin opettamisesta. Sitten saapui isäntäkin ylös, pani palavan kynttilän pöydälle ja kattoi vaatimattoman illallisen vieraalle. Vastoin tapaansa tämä oli mielistelevän puhelias häntä kohtaan, antoi hänen taluttaa itsensä parvekkeelta ja piti hänen kanssaan siellä pientä neuvottelua, jonka puheenaiheena Veitel huomasi olevansa.

Kun Pinkus vieraan seurassa jälleen saapui saliin, sanoi hän Veitelille: "Tämä herra jää asumaan tänne muutamiksi viikoiksi eikä tahdo, että siitä pidetään puhetta. Te ette saa mainita kellekään, että hän oleskelee täällä, vaikka kuka sitä teiltä kysyisi."

"Enhän edes vielä tiedä, kuka tämä herra onkaan", vastasi Veitel; "kuinka siis voisin kellekään kertoa, että hän asuu täällä."

"Te voitte luottaa tuohon nuoreen mieheen", huomautti Pinkus vieraalle, joka nyökkäsi välinpitämättömästi. Isäntä jätti tällä kertaa kynttilän palamaan pöydälle ja toivottaen hyvää yötä lähti alikertaan. Vieras kävi ruokapöytään, söi mieluisesti maiskutellen illallista ja silmäili vähäväliä syrjäkarin Veiteliin, niinkuin vanha korppi katselee keltaista kananpoikaa, joka nuorekkaassa kevytmielisyydessään on uskaltanut tulla sen lähettyville.

Sillä aikaa kuin vanha herra silmiään räpytellen tarkasteli saalistaan, lennähti Itzigin mieleen äkisti uusi ajatus: entäpä jos tuo salaperäinen mies, joka vaatii niin suunnattomia, onkin noita ihmiskunnan valittuja; entäpä jos hänen hallussaan on tuollainen resehti, jonka avulla köyhä liikemies parka pystyy kasaamaan itselleen kaikki maailman aarteet, kullan ja kunnian? Tuo ajatus pani hänen suonensa tulena palamaan. Tosin vieras näytti kaikkea muuta kuin rikkaalta ja onnelliselta, mutta ehkäpä hän tahallaan liikkui risaisessa takissaan tuntemattomana, tahi oli hän ylenpalttisen saita, tahi ei hän jostakin salaisesta syystä rohjennut käyttää resehtiään omaksi hyväkseen? Kenties nuo viisikymmentä taaleria olivat juuri tuon tärkeän salaisuuden hinta? Veitel oli jo siksi paljon kokenut maailmaa, ettei hän enää kuvitellut minkään taikavoiteen tai ihmekiven avulla saavutettavan niin suurenmoisia tuloksia, vaan että siihen tarvittiin ennen kaikkea tietoja. Hän tajusi, että tuohon päämäärään pyrkivän piti olla muita ihmisiä paljon älykkäämpi, ja että tällainen äly voi miehelle olla turmioksikin; jopa häntä toisinaan värisytti ajatus, että sellaisen älyn käyttäminen voi syöstä ihmisen saatanan saaliiksi. Mutta kaikki epäilykset voitti tällä kertaa vastustamaton halu saada kuulla asiasta jotain tarkempaa. Hänen kätensä vapisivat kuin kuumeen puistatuksesta, ja hänen muuten kalpeat kasvonsa hehkuivat tulenpunaisina, kun hän nurkastaan kävi jälleen vieraan luokse ja sanoi hyvin hätäisesti: "Pyytäisin vielä tehdä herralle yhden kysymyksen. Olen kuullut kerrottavan, että voi oppia sellaisenkin taidon, jonka avulla onnistuu kaikissa liikeasioissa ja voi tehdä parhaat kaupat parhaisiin hintoihin. Jos sellaista taitoa on olemassa, niinkuin eräs tuttavistani väittää, niin tahtoisin vain kysyä herralta, että tällaistako oppia herra minulle voisi antaa jos tahtoisi."

Vanhus työnsi lautasensa syrjään ja katseli nuorukaiseen vilkutellen silmiään vallan ihmeellisesti. "Sinä olet totta tosiaan merkillisin ihminen, minkä tähän asti olen tavannut in praxi . Joko sinä olet sanomattoman typerä tahi sitten ovelin teeskentelijä mitä maailmassa on."

"Ei, ei, minä olen vain hyvin typerä, mutta tahtoisin mielelläni tulla viisaaksi", sanoi Veitel Itzig.

"Merkillinen mies tosiaankin", huomautti vanha herra huolettomasti ja nykäsi rillinsä jälleen ylös katsahtaakseen Veiteliä oikein visusti, niin että silmälasien kylmä kiilto rupesi melkein pelottamaan nuorukaista. Hyvän aikaa häntä tarkasteltuaan vanhus viimein sanoi alentuvalla sävyllä: "Mitä sinä taidoksi sanot, poikaseni, se ei ole muuta kuin laintuntemusta ynnä älyä osata käyttää lakia omaksi hyödykseen. Ken sen ymmärtää, hänestä tulee maanpiirin suurmiehiä; mikään ei estä häntä tulemasta sellaiseksi, sillä häntä ei voida hirttääkään." Näin sanottuaan vanhus naurahti ilkeätä naurua, joka karmi yksin kelpo Veitelimmekin pintaa, vaikka sitä ei juuri voinut huomata hänen liikkumattomista kasvolihaksistaan.

"Ei ole niinkään helppoa, poikaseni", jatkoi pieni vanhus selitystään, "oppia kiertämään lakeja; se taito saavutetaan vasta pitkällisen harjautumisen kautta, ja siihen tarvitaan älykästä päätä ynnä päättäväisyyttä iskeä juuri ratkaisevana silmänräpäyksenä, ja ennen kaikkea tarvitaan sitä ominaisuutta, jota oppineet sanovat lujaksi luonteeksi." Jälleen kävi oppimestarin suu nauruun.

Veitel tajusi, että hän nyt oli tullut tärkeään käännekohtaan elämässään; hän vei käden taskuunsa ja puristi sen kiihkeästi vanhan rahalompakon ympärille. Sarja hurjia ja tuskallisia tunteita ja kuvitelmia kulki salaman nopeudella hänen sielunsa läpi. Hän ajatteli vanhaa äitiään Ostraussa, rehellistä kelpo muoria, joka oli myynyt kultakäätynsä hankkiakseen pojalleen nuo kuusi tukaattia tulevaisuuden siemeneksi; hän oli tänä hetkenä näkevinään äiti vanhuksen edessään siunaavana häntä viljavin kyynelin ja varoittaen: "Veitel, maailma on niin paha; ansaitse leipäsi rehellisesti, Veitel!" — Hän näki harmajan isänsä makaavan kuolinpaareillaan, valkea parta ulottuen pitkältä laihalle rinnalle — ja hänen täytyi haukata henkeä. Noita viittäkymmentä taaleriakin hän ajatteli; kuinka paljon vaivaa ne olivat hänelle maksaneet, kuinka monesti hän oli niiden takia saanut juosta asioilla, kuinka häntä oli ivattu ja solvattu, jopa uhattu lyönneilläkin kuin mitäkin kiusallista vaapsahaista. Mutta kun viimeinenkin noista kuvista oli kulkenut hänen sielunsa läpi, tempasi hän lompakon kiivaasti taskustaan ja huusi säkenöivin silmin: "Tässä on rahat!" Ja nuo sanat sanoessaan hän tunsi aivan selvästi, että nyt hän sitoi itsensä irroittamattomasti johonkin pahaan, että jokin näkymätön mutta hirvittävä paino laskeutui hänen rinnalleen. Mutta tuokaan ei häntä enää kammottanut, hän oli tehnyt päätöksensä ja tahtoi pysyä siinä. Tuskinpa olivat ne nuoret herrat, jotka huvikseen olivat potkineet tuota tungettelevaa juutalaisnulikkaa alas portaistaan, tulleet ajatelleeksi, että heidän pilkalliset sanansa olivat hurjistuneessa sielu parassa herättäneet eloon demoonin, joka vastaisuudessa tuli syöksemään heidät itsensä kurjuuteen ja turmioon.

Kului tuntikausia, kynttilä oli palanut hyvin matalalle, ja sen punertavassa valossa Veitel istui tuossa autiossa tuvassa yhä edelleen, kuunnellen suu auki, loistavin silmin ja punoittavin poskin vanhan mestarin opetusta. Ja kuitenkin vanhus puheli asioista, joista useimmat kuolevaiset hyvin pian ikävystyvät — tavallisista velkasitoumuksista.

Kynttilä oli palanut loppuun, pieni vanha herra oli tyhjentänyt Veitelin jälleen täyttämän paloviinapullon ja oli sitten pitkästä puhelusta väsyneenä nukahtanut olkipatjalleen; mutta yhä istui Veitel vielä jakkaralla pöydän ääressä. Tänään hän ei ajatellut tavallisia asiakkaitaan, ei edes murehtinut vanhukselle maksamiaan suuria rahoja; hän oli vain kirjoittelevinaan mustille seinille velkakirjoja, joissa asettaja sitoutui niin monin sanoin kuin suinkin mahdollisimman vähäiseen vastuuseen; ja hän kirjoitteli tunnusteita lainaamistaan rahoista, joissa hän huomaamattomien lisäyksien kautta teki velkasumman suorituksen kokonaan riippuvaiseksi hänen mielivallastaan. Näissä mietteissä hän istui kauan lyijynraskaassa pimeydessä, kunnes isoja hikipisaroita alkoi tippua hänen ohimoiltaan. Silloin hän avasi puiselle parvekkeelle vievän oven, astui sinne ja kaiteeseen nojautuen katseli hämärän läpi sysimustaan veteen. Ja jälleen hän kirjoitteli velkasitoumuksia vastapäätä olevain talojen synkkiin varjoihin, ja hän kirjoitteli laskuja tummaan vedenkalvoon, kunnes hänen väsynyt ruumiinsa viimein lysähti kokoon ja hän nukahti parvekkeen nurkkaan, nojaten kuuman päänsä seinälaudoitusta vastaan. Kylmin henkäyksin kulki yötuuli virran yli, ja alhaalla poreili hiljainen aallokko valittavasti äännähdellen pohjaanlyötyjä paaluja ja vanhain talojen ulkonemia vastaan. Mitä hän oli varjoihin kirjoittanut, se hämmentyi järkiään, ja mitä hän oli vedenkalvoon piirrellyt, se huuhtoutui näkymättömiin; ja sittekin oli hänen sielunsa tänä yönä sitoutunut velkasopimukseen, joka kerran tultaisiin häneltä perimään takaisin korkoineen ja koronkorkoineen. Tuuli ulisi ja myrsky mylvi — nuo ikuisen velan hurjat muistuttajat ja korkeimman tuomioistuimen rankaisevat sanansaattajat.

Tuosta ikimuistettavasta yöntienoosta lähtien Veitel jouduttautui joka ilta kiireesti majapaikkaansa, jossa liiketyylin opiskelua uurastettiin täsmällisin oppitunnein. Rillinokka vanha herra oli perusteellinen oppimestari, vekselioikeuden ja hypoteekkiasetusten syvimmätkin salaisuudet hänellä oli tiedossaan, hän tunsi jok'ainoan hiirenkolon, johon juonikas mies voi vetäytyä lailta turvaan, hän oli harjautunut kulkija kaikilla piilopoluilla, joilla pystyvä äly voi välttyä noudattamasta laillisia sitoumuksiaan. Hänen opetusjärjestelmänsä myöskin oli mestarillinen. Asiakirjoja laatiessa ja liike-elämän sitoumuksia suunnitellessa hän otti lähtökohdaksi tavalliset jokapäiväiset muodot, tutustutti opetuslapsensa kaikkiin kulloinkin kyseeseentuleviin lakipykäliin ja teki valaisevin esimerkein opetuksensa miellyttäväksi. Sitten vasta hän opasti oppilastaan jokaisen lakipykälän kohdalla, jokaisessa yksityistapauksessa käyttämään pieniä älykkäitä apukeinoja, joiden avulla pääsi selviytymään vapaaksi annetusta sitoumuksesta. Joka ilta Veitel kirjoitteli muistikirjaansa joitakin kallisarvoisia resehtejä, asiakirjojen kaavakkeita, jotka eivät velvoittaneet allekirjoittajaa mihinkään, ja toisia samanlaisia, jotka velvoittivat tunnustajan paljon enempäänkin kuin mitä kirjoitetut sanat sisälsivät. Välistä vanha herra kirjoitti itsekin sellaisen taidesepityksen ja antoi oppilaan jäljentää sen, ja jäljennöksen valmistuttua hän poltti oman luonnoksensa tarkoin tuhaksi. Kun vierasmajassa, sattui olemaan outoja vieraita, vetäytyivät opettaja ja oppilas johonkin nurkkaan ja keskustelivat kuiskaamalla, ja tämä salamyhkäisyys herätti toisissa läsnäolijoissa mitä suurinta kunnioitusta, sillä Veitelin oli tapana jälkeenpäin selittää heille ottavansa vanhalta herralta opetusta kirjanpidossa ja muissa samanlaisissa hyödyllisissä taidoissa.

Mitä Veitel sai vähitellen tietoonsa oppimestarinsa nimestä, henkilöstä ja kohtalosta, kerrottakoon tässä lyhyesti. Herra Hippus oli aikoinaan nähnyt parempiakin päiviä. Hän oli nuorempana ollut paljon käytetty asianajaja pääkaupungissa. Suuren kaupungin liikemaailmassa saa jokainen asianajaja pian oman määrätyn maineensa — maineen, joka voi olla yhtä epävarma kuin laulajattaren tai tanssijattaren nauttima suosio, mutta joka siltä on mieluisena puheenaiheena laajoille ihmisryhmille. Herra Hippusta pidettiin erittäin taitavana ja avuliaana molempiakin riitapuolia kohtaan, milloin niin vaadittiin, ja kieltämättä mitä päättäväisimpänä ja rohkeimpana miehenä alallaan, kun arveluttava juttu oli väännettävä "hyväksi" jutuksi. Alussa hänellä oli yhtä vähän halua ja taipumusta kuin kaikkein tunnollisimmalla virallisella viskaalilla vääntää väärää asiaa oikeaksi ja sen kautta luoda itselleen loistavaa uraa. Tunsipa hän kiusallista epävarmuutta silloin, kun hän ajoi vääräksi tietämäänsä asiaa; mutta tunnollisemmista tovereistaan hänet tässä suhteessa erotti sellainen pikkuseikka, että hän arkaili hiukan vähemmän kuin nämä ja sen sijaan sitä enemmän rakasti hyvää punaviiniä. Jälkimmäisestä itsessään muuten kiitettävästä ominaisuudesta tuli pian hänen heikko puolensa. Hän osasi murkinoida erikoisen hyvällä maulla, ruokapöydässä hän oli erinomainen seuramies ja sukkela leikinlaskija. Punaviini kehitti hänessä kykyä tuhlaamaan niin paljon rahoja, että hänen täytyi ruveta miettimään keinoja, joilla saisi hankituksi lisää. Älykäs saivartelutaito, jossa hän oli mestari, houkutteli häntä jonkin kerran käyttämään koko tarmonsa ja loistavat hengenlahjansa kehnojen asiain palvelukseen ja viedä ne epäilyttävästä alusta riemulliseen voittoon. Sen kautta häntä kohtasi sama kirous kuin monia muita asianajajia, joilla on ollut onnea epätoivoisissa riitajutuissa: hänen luokseen alkoivat juosta kaikki, joilla oli huonoja juttuja ajettavana. Kauan häntä äkäännytti tuo kaikkea muuta kuin tervetullut asiakasvirta, ja häneltä puuttui vain pikkuruisen voimanponnistusta päästäkseen kerrassaan irti moisesta "konnankoukkuilusta", joksi hän tuota avartunutta työalaansa nimitti; mutta vähitellen, hyvin hiljakseen hän noita kehnoja asioita ajaessaan, joihin hän kulutti suuret taitonsa ja lahjansa, kävi itsekin luonteeltaan kehnoksi. Yhä suuremmaksi kasvoi hänen rahantarpeensa, yhä viekoittelevammaksi kävi kiusaus, yhä pienemmäksi käpristyi hänen omatuntonsa. Siten hänen sielunsa syöpyi ontoksi ja täyttyi myrkkypölyllä kuin mikäkin ukontatti; ulkonaisesti hän edelleenkin oli vielä kauan komea ja kukoistava mies, ja hänestä ennustettiin usein, että hän pääkaupungin eniten käytettynä asianajajana päättäisi uransa yhtenä sen rikkaimmista miehistä. Mutta silloinpa hänelle, älyniekoista kaikkein älykkäimmälle, loistavalle laintuntijalle, sattui sellainen onnettomuus, että hänen lainopillinen toimintansa joutui virallisesti tutkittavaksi, koska hän eräässä epätoivoisen kierossa asiassa, jota kävi vain kieroin keinoin puolustaminen, oli jokseenkin julkeasti menetellyt lain määräyksiä vastaan. Hänet tuomittiin, hänen nimensä ja maineensa poljettiin häpeään, ja hän katosi kuin putoava tähti ammattiveljiensä piiristä. Mitä hänellä oli vielä ollut omantunnon ja rehellisyyden rippeitä, ne hävisivät aikaa myöten raivoisaa vauhtia. Todellisuudessa hän oli kerännyt vain vähäisen omaisuuden, senkin suuremmalta osalta epävarmoja saatavia ja toivottomia velkakirjoja, joiden hankkiminen tosin oli maksanutkin hänelle vain perin vähän vaivaa. Niiden perillevieminen ja lainhakuun saattaminen tuli nyt hänen elämänsä päätehtäväksi, sillä hänellä oli edelleenkin taipumus kuluttaa paljon varoja. Täten tuli hänestä vuosien kuluessa kaikissa oikeusistuimissa "hyvin" tunnettu ikuinen kantaja ja käräjöitsijä. Mitä hän käräjöimisellään ansaitsi, sen hän tuhlasi raa'an aistillisiin iloihin kehnossa seurassa; hänestä tuli juopporatti ja iljettävä mässääjä. Mutta nuokin epävarmat tulot saivat viimein lopun, hänen nimensä katosi vähitellen käräjäluetteloista, eikä häntä itseäänkään enää nähty edes halpa-arvoisemmissakaan ravintoloissa. Mutta hänen toimeliaisuutensa ei siltä tauonnut. Hän vajosi ryyppyanniskelujen vieraaksi ja nurkkasihteeriksi, joka kiihotti ihmisiä joutavaan käräjöimiseen ja jakeli hyviä neuvoja keinottelijoille ja veijareille. Tätä hiljaista toimeliaisuutta jatkui moniaita vuosia, joiden kuluessa hän lietsoi aikaan niin paljon pahaa kuin suinkin kykeni tyydyttääkseen kostonhimoaan sellaisia maallisia suuruuksia vastaan, jotka eivät olleet hänen tavallaan langenneet, ja yhtärinnan yhä pahemmaksi käyvää juomahimoaan. Sen pahempi ei hänen nytkään onnistunut välttää lain kaikkinäkevää silmää. Juuri tähän aikaan häntä virkatoimin etsiskeltiin kiinnipantavaksi luvattoman lainopillisen toimen harjoittamisesta, ja hän näki paraimmaksi vetäytyä joksikin aikaa aivan näkymättömiin, syytellen tuttavilleen pitemmänpuolista asiamatkaa. Hän oli majoittunut herra Pinkuksen luo, jonka ryyppy vieras ja lainopillinen avustaja hän oli toisinaan ollut, ja täten oli hänellä hyvää aikaa opettaa nuorelle Itzigille resehtitaitoaan.

Muuten oli herra Hippus opetustoimessaan sangen varovainen. Aina kun hän oli perehdyttänyt oppilaansa johonkin uuteen koiranjuoneen, huomautti hän pirullisesti irvistäen: "Tämän minä neuvon sinulle vain senvuoksi, että kavahtaisit semmoiseen temppuun ryhtymästä." Tämä lause tuli seisovaksi sananparreksi ja jatkuvan hilpeyden aiheeksi oppimestarin ja opetuslapsen kesken, vielä sittekin kun Veitel oli tavattoman terävällä älyllään osottautunut opettajansa ja saamiensa opetusten arvoiseksi.

Ja opetus kävi vanhukselle kohta oikein sydämen asiaksi. Niin todellakin — sydämen. Sillä vaikka hänestä tosin oli tullut hyvin huono ihminen, jonka sielusta olisi ollut vaikea kynttilänkään valolla löytää mitään hyvää, niin ei se musta kuonakimpale, jota hän kantoi rinnassaan tavallisen lämminverisen ihmissydämen asemasta, ollut vielä tyyten tauonnut hehkumasta; hänellä oli tosin sammumaton tarve vihata, mutta samalla myöskin yhtä polttava tarve saada toisten ihmisten kiitosta ja tunnustusta. Monista pitkistä vuosista hänelle tarjoutui jälleen tilaisuus näyttää laajoja tietojaan ja henkevyyttään ja herättää niiden kautta toisessa lähimmäisessä jonkinlaista ihailevaa palvontaa. Kerran hän oli ollut sivistynyt ja terävä-älyinen lakimies; hänen tietojensa temppeli oli hänen lankeemuksensa jälkeen ja kurjan elämänsä aikana pahoin rappeutunut, mutta siitä oli edelleenkin tarpeeksi pirstaleita jälellä tehotakseen väkevästi tuohon nuoreen villi-ihmiseen; ja tuntien jonkinlaista surumielistä iloa — jalointa tunnetta, mitä tuo kurja mies oli pitkiin aikoihin kokenut — hän avasi nuorukaiselle henkensä raunioituneen temppelin ovet selki selälleen. Veitelin kunnioittava tarkkaavaisuus imarteli hänen turhamaisuuttaan, hän rupesi ajattelemaan tuota veitikkaa sukulaisolentona, ja vähitellen hän rupesi oikein pitämäänkin juutalaisnulikasta, vaikka hän itse kylmäverisesti ivailikin tuota kiintymystään.

Pian kävi vanhukselle oppilaansa mielenkiintoisemmaksi kuin kukaan muu kuolevainen. Kärsimättömästi hän odotteli iltahetkiä, jolloin alotteleva liikemies saapui oppitunnilleen; kävipä joskus niinkin uskomattomasti että hän säästi tähteitä illallisruuastaan ja viinapullostaan Veiteliä varten, ja nähdessään juutalaisnulikan ahmivan nälkäisesti kylmää lihaa yksinäisen talikynttilän väpättävässä valossa tunsi vanhus sydämensä lämpiävän. Ja kun Veitel oli kerran pahalla säällä kylmettynyt ja makasi kuumeen kourissa ohuella olkipatjallaan ja vanha päällystakki peitteenään, sattui niin tuiki ihmeellinen tapaus, että vanha herra toi höyhenpatjan — jonka hän erikoisen huomattavana henkilönä oli saanut isännältä käytettäväkseen — omasta vuoteestaan ja levitti sen nuoren miehen ylle; ja kun Veitel kiitollisesti hymyili hänelle, kävi vanhuksen sydän jälleen iloiseksi.

Veitel ansaitsikin nämä ystävyyden kipinät, jotka vanhan herran rinnassa olevasta kuonakimpaleesta suitsivat, sillä hänkin puolestaan omisti hänelle harrasta kunnioitusta, jollaisesta harva kehuttu opettajakaan voi ylpeillä. Hän tarjoutui parantamaan vanhuksen vaatevaraston sisäänostohintaan ja kamppaili kuin henkensä edestä tinkiessään sopivan päällystakin hintaa, jotta herra Hippus saisi sen niin huokeasta kuin suinkin; muuten perin harvinaisessa anteliaisuudenpuuskassaan hän meni niinkin pitkälle, että täytteli ahkerasti vanhuksen alati tyhjentyvää viinapulloa, koska tiesi sen olevan opettajansa heikon puolen; hän otti hänet uskotukseen pienissä liikemiestoimissaan, toipa välistä illoin kotia tullessaan hänelle vähäisiä lahjojakin, ja kerran erään onnellisen liikepäivän päätyttyä hän juoksi läheiseen lihakauppaan hankkiakseen vanhukselle itsensä pahoin inhoamaa läskimakkaraa. Tosin ei tämäkään sydämellinen ystävyyssuhde ollut vallan okaita vailla. Vanha herra ei aina malttanut olla purkamatta sapekasta luontoaan oppilaan kustannuksella, ja Itzig vuorostaan antoi opettajalle rumia nimiä, kun tämä oli kesken opetusta vaipunut liiaksi seurustelemaan viinapullon kanssa. Mutta ylipäänsä sopeutuivat molemmat kunnonmiehet mainiosti yhteen ja kävivät vähitellen toisilleen kerrassaan korvaamattomiksi ystäviksi.

Veitel oppi niinä kuukausina, jolloin Hippuksen oli asianhaarain pakosta pysyttävä lymyssä, muutakin kuin vain kehnoja veijaritemppuja. Hän oppi puhumaan ja kirjoittamaan saksaa paremmin kuin ennen, lueskelipa hän toisinaan kirjojakin, joita hän oli hankkinut Hippukselle eräästä pienestä lainakirjastosta; varsinkin hän luki erikoisella mielenkiinnolla seikkailuja maalla ja merellä, Amerikan valloitushistoriaa ja muuta jännittäviä juttuja, joihin hänen vilkas mielikuvituksensa voi yhdistää kaikenlaisia liikekeinotteluja. Opettajaltaan hän sai paljon perusteellisia selvityksiä ihmisten ja kansojen elämästä, myöskin sen valtion oloista, jossa hän itse eli ja josta hän siihen asti oli varsin vähän tiennyt. Täten hän muutamassa harvassa kuukaudessa kehittyi siinä määrässä, ettei se jäänyt herra Ehrenthaliltakaan huomaamatta.

Tämä arvonmies pani vähitellen merkille, että Veitelin ulkonainen esiytyminen muuttui vähemmän eriskummalliseksi, että hän puhui ja kirjoitti saksaa entistä paremmin ja varsinkin että hän liikeasioissa osotti varmuutta ja lainopillista asiantuntemusta, jotka hänen veroiselleen oppipojalle olivat kerrassaan tavattomat. Herra Ehrenthal puheli näistä muutoksista perheväelleen jokseenkin samaan sävyyn kuin maanviljelijä kehuu siitossonninsa lupaavia rotuominaisuuksia, ja neljännesvuoden koeajan päättyessä hän omasta ehdostaan lupasi, että saappaiden harjaaminen ja oven takana syöminen saivat tauota ja että hän oli suostuvainen antamaan oppilaalle paikan liikekonttorissaan ja maksamaan hänelle ruokarahain lisäksi hiukan palkkaakin.

Veitel vastaanotti nuo kauan ikävöimänsä edut sangen pidättyvästi; hän kiitti nöyrästi hyväntahtoista isäntäänsä ja lupasi kaikkea mahdollista nykyisyydessä ja vastaisuudessa, mutta lisäsi: "Vielä yhtä asiaa pyytäisin herralta; se on kyllä suuri pyyntö, mutta pyydän teidän suosiollisesti sitä kuulemaan. Tahtoisin saada kunnian syödä kerran viikossa herra Ehrenthalin pöydässä. Koska te osotatte minulle muuten niin paljon hyvyyttä, niin toivon että sallisitte minun oppia, kuinka hyvässä seurapiirissä on käyttäydyttävä ja miten ylhäisten ihmisten kanssa tulee syödä. Voitte sen vähentää ruokarahoistani, jotka hyvyydessänne olette minulle luvannut."

Ehrenthal pudisteli päätänsä kuullessaan noin rohkean vaatimuksen ja sanoi: "Ensin on minun puhuttava asiasta rouvani kanssa, onko hänen mielestään oikein, että saat sivistyä meidän pöydässämme. Odotahan täällä, kunnes olen puhellut hänen kanssaan." Hän lähti vaimonsa puheille ja esitti tälle Veitelin toivomuksen maailmanmiehen kylmällä sävyllä, siten osottaen, kuinka tavaton ja eriskummallinen tuo toivomus hänestä oli. Mutta sydämessään hän kyllä oli sille suosiollinen, sillä hänestä oli eduksi kiinnittää tuo uuttera mies läheisesti liikkeeseen. Vaimolleen hän ei kuitenkaan rohjennut tätä haluaan ilmaista, koska rouva Ehrenthal omisti enemmän sivistystä ja maailmantuntemusta kuin hän itse, ja oli varsinkin kaikissa ylhäistä esiytymistä koskevissa seikoissa pätevä asiantuntija. Hän oli näet erään suuren pääkaupunkilaisen kangaskauppiaan tytär ja hänellä oli varsin kehittynyt maku, mitä kaikkiin muotiuutuuksiin, teeiltoihin, pöytäkelloihin, huonekalukankaisiin ja sen sellaisiin asioihin tuli, joiden kautta sivistynyt ihminen eroaa tökeröstä moukasta. Mutta vastoin herra Ehrenthalin odotusta ei Veitelin pyyntö näyttänyt suurestikaan ihmetyttävän hänen aviopuolisoaan. Se olisi ollutkin luonnotonta, sillä Veitel oli osannut pujottautua talon rouvan suosioon kerrassaan tavattomalla palvelusintoisuudellaan, vaitiolollaan eräiden tärkeiden pikku asioiden johdosta ja osottamalla mitä hartahinta kunnioitusta tätä ylhäistä vallasnaista kohtaan. Siksipä rouva Ehrenthal vastasi miehelleen: "Jos tuo nuori mies tahtoo sivistyä meidän perheessämme, niin ei hän sen parempaa paikkaa mistään löydäkään. Ja koska hän on sinulle avuksi liikkeessäsi, niinkuin sanot hänen olevan, niin on sinulle itsellesikin vain eduksi, että hän oppii syömään ja puhumaan ihmisten kanssa."

Tämän ratkaisun tuloksena oli, että Veitel sai kutsun saapua seuraavana sunnuntaina isäntäväen pöytään syömään hanhipaistia. Ja kun hän astui ruokasaliin yllään paras niistä kuudesta pitkästä takista, jotka hänellä sillä erää oli yksityisessä kauppavarastossaan, uusi valkea hattu kädessä ja pystykauluksinen pumpulipaita syvään kaarretun liivinrinnustan alla, esitteli herra Ehrenthal hänet perheelleen seuraavin arvokkain sanoin: "Nuori Itzig on otettu liikkeeseeni kirjanpitäjäksi. Senvuoksi hänen ei sovi enää auttaa taloustoimissa, ja säädyllisyys vaatii, että kohtelemme häntä tästälähin kuin sivistynyttä ihmistä ainakin. Voitte istua tuonne pöydän alipäähän, rakas Itzig."

Eräänä lämpimänä kesäiltana sanoi Fink konttoriajan päätyttyä Antonille: "Tahdotteko tänään lähteä minun kanssani ulos? Minä aion virralla koetella uutta venettä, jonka olen rakennuttanut itselleni." Anton oli kohta valmis. Nuorukaiset hypähtivät ajurin vaunuihin ja ajoivat virran rantaa pitkin kaupungin ylälaitaan, missä asui pieni siirtokunta lauttureita ja kalastajia matalissa mökeissään. Fink osotti kädellään pyöreälaitaista purtta, joka uiskenteli virrankalvolla kuin mikäkin iso kurpitsinkuori, ja sanoi alakuloisesti: "Tuossa se pesuvati on, mokomakin kummitus. Veistin itse mallin veneenrakentajalle, koska kölillä varustettu vene on jotain tavatonta täällä päin; annoin sille taulapäälle kaikki mahdolliset ohjeet ja mittasuhteet, ja tuollaisen haahkanmunan hän sitten muni maailmaan."

"Kuulkaahan nyt, hyvä mies", huusi Fink ankarasti veneenrakentajalle, joka saapui heidän luokseen, lakki kunnioittavasti kourassa, "meidän henkemme tulevat teidän omalletunnollenne, sillä tuo teidän kaukalonne hukuttaa meidät ehdottomasti, ja teidän pölkkypäisyytenne on siihen syynä."

"Herra hyvä", vastasi taitoniekka päätään pudistellen, "minähän rakensin purren aivan teidän ohjeidenne mukaan."

"Hittoja kanss'", torui Fink, "ja rangaistukseksi pitää teidän itsenne lähteä meidän kanssamme vesille. Tulette huomaamaan, kuinka oikein ja kohtuullista on, että hukutte yhdessä meidän kanssamme."

"En vainenkaan, herra hyvä, sitä en tee", vastasi mies päättäväisesti, "tällä tuulella en vain minä rohkene lähteä vesille."

"No jääkää sitten maihin ja keittäkää lapsillenne puuroa höylänlastuista. Antakaa masto ja purje tänne." Fink pystytti pienen maston veneeseen, katsoi että purjeiden kuutit juoksivat liukkaasti reikien läpi ja että taljat olivat tiukalla. Kaikki purjehduskompeet huomattiin olevan tyydyttävässä kunnossa. Sitten hän irroitti maston ja purjeen uudelleen, laski ne veneen pohjalle, heitti muutamia rautaharkkoja painolastiksi, kiinnitti peräsimen, tarttui pitkään airopariin ja osotti Antonille tämän paikan. Sitten hän pani airot toimimaan ja souti merimiehen tarmokkuudella rannasta keskelle virtaa. Hän pani kurpitsinkuoren tanssimaan aalloilla rakentajain ja muiden rannalla olijain suureksi hauskutukseksi ja lausui tyytyväisyytensä Antonin pelkäämättömään ryhtiin. "Köliveneellä pääsee kulkemaan vasten virtaakin", hän sanoi, "ja sitäpä tahdoin noille yömyssyille juuri todistaakin." Sitten hän asetti maston jälleen paikoilleen, levitti purjeet, antoi oppilaalleen halkaisijan kuutin käteen ja opasti häntä, miten hänen piti tiukentaa ja hellittää. Tuuli puhalsi epätasaisin puuskin, milloin täyttyivät pienet purjeet ja kallistivat veneenlaidan vedenpintaan asti, milloin taas löivät avuttomasti mastoa vastaan. "Kurja sielunmurhaaja tämä kaukalo vain on", huusi Fink ärtyneenä, "me painumme valtoinamme tuulen myötä ja kellistymme siunaaman perästä veteen."

"Jos niin käy, niin ehdotan että käännymme ympäri", sanoi Anton väkinäisen huolettomasti.

"Ei pelkoa", virkkoi Fink kylmäverisesti, "minä saatan meidät kyllä maihin tavalla tai toisella. Osaattehan te toki uida?"

"Niinkuin lyijykimpale", vastasi Anton. "Jos kaadumme, niin painun varmasti pohjaan. Teillä tulee olemaan aika puuha saadaksenne minut ylös kiskotuksi."

"Älkää vain missään tapauksessa tarrautuko kiinni minuun, jos veteen joudumme", opetti Fink; "se olisi paras keino meidän kummankin päästä tästä maailmasta eroon. Odottakaa vain rauhallisesti, kunnes nostan teidät pintaan. Muuten ei haittaa, vaikka riisutte takin ja saappaat yltänne; vedessä on mukavampi olla ilta-asussaan." Anton noudatti tottelevaisesti saamaansa ohjetta.

"Kas se on oikein", nyökkäsi Fink. "Kurjaa huvia muuten itse asiassa on purjehtia tällaisessa allikossa. Eihän täällä käy edes oikeita laineita eikä oikeata tuulta, eikä täällä ole kunnolla vettäkään, — Kas, nyt kävimme jälleen matalikolle. Lykätkää airolla irti. — Hei, venetoveri, mitä sanoisittekaan, jos tuo katala ranta äkkiä katoaisi ja me keinuisimme säädyllisellä merellä, ympärillämme pelkkää vettä taivaanrantaan saakka, huoneenkorkuisia aaltoja ja vilpas tuuli, joka puhaltaa korvat kuuroiksi ja vääntää nenän vinoon toiselle poskelle?"

"Enpä luule, että se minua erittäin miellyttäisi", vastasi Anton huolissaan.

"Kullakin on makunsa", virkkoi Fink, "ja vähän on tilanteita, jotka eivät voisi, olla vielä huonompiakin. Muistakaahan, että nykyisessäkin asemassamme on meille onneksi, että meillä on nämä viheliäiset pohjalaudat itsemme ja veden välissä. Mutta mitä ajattelisitte, jos ne katoisivat ja me uiskentelisimme vedessä, vailla purtta ja vailla näkyväistä rantaa, mastonkorkuisten aaltojen heiteltävänä?"

"Minä ainakin olisin auttamattomasti hukassa", huudahti Anton vilpittömästi säikähtyneenä.

"Mutta minäpä sanon teille, että minulla on eräs ystävä, ystävistä parhaimpia, johon luotan missä vaarassa hyvänsä, ja hänelle on sattunut tuolla tapaa käymään. Se miekkonen kävelee kerran merenrannalla, päättää lähteä uimaan, heittää vaatteensa rannalle ja käy veteen. Riemumielin hän molskii yhä kauemmas. Aallot nostavat häntä vuoroon harjalleen vuoroon paiskaavat hänet laaksoon, vesi on suloisen lämmintä, ilta-aurinko kimaltelee tyrskyjen läpi kymmentuhansina värikimppuina, ja hänen yllään heloittaa vanha taivas kullankarvaisena. Mies oikein ulvahtelee elämänilosta."

"Olkoon menneeksi, niin olinkin. — Sitä menoa uin tiiman aikaa, kunnes taivaan hämärtyessä huomasin parhaaksi palata vesikeinusta kuivalle kamaralle. Käännyin ympäri ja rupesin potkimaan maata kohti; ja mitäpä luulette, mestari Wohltart, minun silloin nähneen?"

"Ei kumpaakaan", Fink virkkoi; "minä en nähnyt kerrassaan mitään; maakin oli aivan kadonnut näkyvistä. Tähystelin iltahämärässä joka taholle ympärilleni, nousin laineista niin korkealle kuin taisin; mutta mitään muuta en nähnyt kuin pelkkää vettä ja taivasta. Merivirta, joka kulki maalta selälle päin, oli kavalasti kuljettanut minua mukanaan, niin että päädyin aukealle ulapalle. Potkin keskellä Atlantin merta, Amerikan ja Englannin välimailla. Sen verran tiesin asemastani, mutta tuo maantieteen tuntemus ei siinä asemassa ollut minulle vähimmäksikään avuksi. Taivas tummeni tummenemistaan, aaltojen laaksot peittyivät mustiin ilkeännäköisiin varjoihin, vesivuoret nousivat jylhän korkeiksi ja kylmä tuulenviima alkoi puhaltaa pääni yli. Ja muuta en nähnyt millään suunnalla kuin punertavanharmaan taivaan ja vimmaisena vyöryvän ulapan."

"Se oli tosiaan hetki, jolloin mikään pappi ei voi kieltää kurjaa syntistä anomasta paholaiselta apua. Taivaan merkeistä minä luonnollisesti tiesin, missä päin mantere sijaitsi. Mutta nyt nousi vastaani kysymys, kumpi kahdesta voimasta oli väkevämpi, merivirtako vai minun käsivarteni. Alkoi tuima kamppailu vesihiiden kanssa. Täkäläisissä uimakouluissa opittujen vetojen avulla en olisi päässyt pitkällekään; pyörinhän ympäri kuin delfiini, enkä päässyt vastavirtaan enempää kuin kämmenen leveyden joka vedolla. Sitä menoa pitäen arvelin kestäväni vielä parisen tuntia. Ja nyt alkoi työ oikein täydellä todella. Se oli tosiaankin ujakka kamppailu, mahtavin mitä eläissäni olen kokenut. Sillävälin tuli aivan pimeä, smaragdinvihreät laineet kävivät mustan tervan värisiksi, vain niiden harjoilla kohisi valkoinen ärjyaalto; ne irvistelivät ympärilläni kuin tuhannet ruumiinkallot ja sylkivät minua vasten naamaa. Taivaslaki riippui lyijynharmaana pääni päällä, vain jolloinkin tuikahteli yksinäinen tähti pilviusvien lävitse, ja se oli minun ainoa lohdutukseni. Sillä tapaa kelluin mustan ja harmajan vihollisen välillä, yhä vieläkään näkemättä vilaustakaan maasta. Aloin uupua, ja tuo pirullinen synkeys ympärilläni maanitteli minua välistä heittämään turhan työskentelyn sikseen. Pilviröykkiöt taivaalla tihenivät, tähdet katosivat järkiään, aloin käydä suunnastani epätietoiseksi ja tilanteestani yhä epävarmemmaksi. Jo tajusin lopun lähestyvän; rintani puskutti kuin revetäkseen, silmissäni säkenöi lukemattomia tulikipunoita kuin mitäkin paholaisen kiiltomatoja hornantien varrella. Silloin, poikaseni, sattui yht'äkkiä käymään niin, että kun puoleksi tajuttomana luistin aallon harjalta laaksonpohjaan, satuin jalallani tuntemaan jotakin, mikä ei enää ollut pehmoista vettä."

"Se oli matalikko", huudahti Anton. "Niin oli", nyökkäsi Fink, "kova hiekkapohja. Kahlasin maihin noin peninkulman päähän siitä kohdasta, minne olin jättänyt vaatteeni, ja kaaduin siellä hervottomana pitkäkseni kuin kuoliaaksi isketty hylje." Hän keskeytti tarinansa ja silmäsi tutkivasti Antoniin. "Ja nyt pitäkää varanne, toveri", hän huudahti, "nostakaa jalkanne pois tuhdon alta, minä teen luovin ja käännän veneen rantaa kohti. Pysykää vain rauhallisena!"

Samassa silmänräpäyksessä tulla kohisi vedenpintaa pitkin tuima tuulenpuuska, masto narahteli, vene kallistui kyljelleen eikä tauonnut kallistelemasta, ennenkuin köli kääntyi korkealle ilmaan kuin kalan selkäruoto. Anton painui lupauksensa mukaan pohjaan hervottomasti kuin kivi. Salamannopeudella Fink sukelsi virtaan, kiskoi — lupauksensa mukaan hänkin — vajonneen toverin jälleen vedenpintaan ja lykki valtaisin ponnistuksin häntä edellään matalikolle, josta oli mahdollista kahlata rantaan. "Lempo soi, tarttukaahan toki käsivarteeni!" huusi Fink läähättäen. Mutta Anton, joka oli nieleksinyt sisäänsä runsaan määrän joenvettä, ei ollut enää oikein tajuissaan, vaan teki kädellään torjuvan liikkeen.

"Luulenpa että tuo vetelys haluaa vielä kerran painua pohjaan", huudahti Fink ärtyneesti, kääräsi käsivartensa nopeasti voimattoman toverin vyötäisille ja laahasi hänet rantaan.

Sinne oli kokoontunut hyvä joukko ihmisiä, jotka nyt syöksyivät vedenpartaalle, missä Fink piteli nuorta laivapoikaansa sylissään ja kehotteli häntä innokkain sanoin tulemaan jälleen tajuihinsa, Viimein Anton avasi silmänsä ja osotti muillakin eleillä, ettei hän vielä aikonut luopua asemastaan porvarillisessa yhteiskunnassa. "Miltäs tuntuu, Wohlfart?" kysyi Fink ja katsoi häntä huolestuneena silmiin. "Tehän otitte tuon pienen seikkailun aivan liian vakavalta kannalta. Hei hyvät ystävät ja kylänmiehet", huudahti hän ympärillä seisoville, "joutuin tänne kuiva päällystakki ja lasillinen rommia tälle herralle. Niistä on hänelle paras apu."

Muuan posetiivinsoittaja antoi mieluusti vanhan sotilasviitan hartioiltaan, sankarimme kapaloitiin siihen ja talutettiin sitten kuin mikäkin haavoitettu soturi veneenrakentajan taloon. Siellä hänet asetettiin nojatuoliin.

"Tuolla nyt menee se kurpitsinkuoremme purjeineen airoineen päivineen", sanoi Fink nuhtelevasti veneenrakentajalle, "ja takkimmekin jäivät mukaan. Enkö teille jo alusta pitäen sanonut, ettei moisesta kaukalosta tule kalua?" Tuntikauden Fink hoiteli ja hoivaili uhriaan mitä hellimmin, sekoitteli omin käsin sokeria hänen rommilasissaan ja puristi tuon tuostakin hänen kylmää kättään. Oli jo käynyt hämäräksi, kun Anton oli sen verran kostunut että kykeni lähtemään kotiin. He täydensivät pukuaan veneenrakentajan pukuvarastosta lainatuilla vaatekappaleilla ja kengillä ja nauroivat kotimatkalla täyttä kurkkua eriskummaiselle ulkoasulleen. Fink oli jälleen ottanut tavallisen kylmän ryhtinsä, ja sankarimme kompuroi kalpeana mutta hilpeänä hänen vierellään jykevissä valaanihralla rasvatuissa merisaappaissaan. "Kuulkaapas, Fink", sanoi hän ilkamoisesti, "kun te ensi kerran pyydätte minua mukaanne purjehtimaan, niin tahtoisin huomauttaa, että kernaammin joisin jotain muuta ainetta kuin tuota savista pohjasakkaa. Sitä on vatsani vieläkin pullollaan."

"Kuinka olisin voinut ajatellakaan", vastasi Fink, "että te sellaisella kiivaudella kävitte ammentamaan sisäänne puolet virran vedestä, te pyhä viattomuus! En vielä ikinä ole nähnyt kenenkään ihmisen menevän niin mieluisesti pohjaan. Te olette tosiaankin oikea ihmeolento!"

Seuraava päivä oli sunnuntai ja johtajan syntymäpäivä. Sellaisena tärkeänä päivänä jäivät herrat päivällisen jälkeen joksikin aikaa ensi kerrokseen, jossa palvelija tarjoili kahvia ja sikareita. Pöytään käytäessä täti sanoi Finkille: "Koko kaupunki puhuu siitä, että te ja herra Wohlfart olitte eilen hirveässä vaarassa."

"Ei siitä kannata puhua, armollinen rouva", vastasi Fink kevyeen sävyyn, "minä tahdoin vain koetella, millä tapaa mestari Wolhfart käyttäytyisi hukkumisen hetkenä. Minä heitin hänet veteen, ja hän oli viime tingassa jäädä pohjaan, koska oli liiaksi arkatuntoinen vaivatakseen minua pelastuspuuhalla. Niin kohteliaaseen pidättyväisyyteen pystyy ainoastaan kelpo saksalainen."

"Mutta, herra von Fink", huudahti täti kauhistuneena, "tuohan on sallimuksen julkeaa kiusaamista! Ihan hirvittää sitä ajatellakin."

"Hirvittävä oli vain sen savihaudan siivottomuus, jota täälläpäin sanotaan virraksi. Sen pohjassa asustaa totta tosiaan sangen likaisia vedenneitosia. Mutta Wohlfart ei antanut edes savivellinkään pidättää itseään, vaan lankesi intomielin niiden syliin, aivan kuten hänen ylhäisyytensä kuuluisassa laulussa sanotaan; 'Ne puoleks' häntä vetivät, hän puoleks' itse vajosi'. Hän viskasi molemmat jalkansa veneenlaidan yli, ennenkuin se oli tarpeenkaan."

"Olittehan itse neuvonut minua niin tekemään, hyvä herra!" huudahti
Anton puolustautuakseen.

"Niin", jatkoi Fink yhä tädille puhuen, "minä käyttäydyin kuin kelpo ystävä ainakin häntä kohtaan. Minun syytäni ei suinkaan ole, että hän ahmasi vettä sisäänsä niin valtavasti, että veden korkeus on tänään uskomattoman matala ja että liikkeemme sinkkilotjat yläjuoksun varrella lekottavat kuivalla hiekalla. Minä annoin hänelle jo ennakolta kaikkia mahdollisia hyviä neuvoja. Kerroin hänelle pitkän tarinan, kuinka merihätään jouduttua on meneteltävä, ja huomautin hänelle, kuinka on pukeuduttava, jotta voi säädyllisesti tehdä hyppynsä Ahtolaan. Ei olisi veli voinut olla sen huolehtivampi veljestään. Mutta kaikki neuvot menivät kuuroihin korviin. Hän kimposi kuin pistoolin suusta pohjaan ja kaivautui sinne ovelasti kuin karppikala. Minä vakuutan teille kunniasanallani, että häntäkös oli vasta työlästä löytää liejun sisästä. Minä luulen hänen todella jo rakennelleen helliä suhteita joidenkin vedenneitosten kanssa, ja kun hänet perältäkin keksin, viittoili hän minulle vain nurjasti kädellään aivan kuin sanoakseen: Älä tule häiritsemään, minulla on täällä omat hiljaiset huvitukseni."

"Poloinen herra Wolhfart!" huokasi täti ihmetyksissään. "Mutta entä teidän molempain takit! Varahin tänä aamuna kohtasin eteisessä poliisimiehen, jolla oli märkä mytty kainalossaan, ja silloin vasta sain kuulla koko onnettomuuden."

"Takit ongittiinkin vasta tänä aamuna kaupungin alapuolelta", sanoi
Fink, "ja Karl epäilee saako niitä enää koskaan kuiviksi. Mutta
Wohlfartin saappaat ne lähtivät huvimatkalle valtameren ulapoille."

Anton punastui mieliharmista kuullessaan ystävänsä pilkallisen puheensävyn ja katsahti syrjäkarin pöydän yläpäähän. Kauppias mittaili synkin katsein huoletonta Finkiä, ja Sabine istui, kalpeana ja katseli syliinsä; ainoastaan täti oli ylen puhelias säälitellessään pilalle kastuneiden takkien kohtaloa.

Päivällinen oli tavallista juhlallisempi. Paistin jälkeen herra Liebold nousi seisomaan ja suoritti hänen korkeaan virka-asemaansa kuuluvan raskaan urakan esittämällä maljan isännän terveydeksi. Hän näki tuskaa ja vaivaa, jottei vain jälkilauseessa peruuttaisi etulauseessa lausumiaan vilpittömiä onnitteluja. Mutta ei edes hänen maljapuheensakaan onnistunut hajoittaa pöydän yläpäässä vallitsevaa painostunutta mielialaa.

Pöydästä noustua herrat joivat kahvinsa seisten hajanaisina ryhminä isännän ympärillä, ja uskaliaammat luonteet, kuten herra Pix, rohkaistuivat sytyttämään sikarinkin. Sillävälin Anton lähti rohkeasti kiertelemään avointa huonejonoa pitkin, ihaili seinillä riippuvia tauluja, selaili valokuva-albumeja ja koetteli sellaisilla puuhilla pidätellä uhkaavaa ikäväntunnetta saamasta valtaa hänen ylitseen. Hän tarkasteli juuri erään lattiamaton kuvioita ja toivotteli sydämessään, että olisi voinut irroittaa jonkin viisikulmion kuviomallin pakkopaidasta ja sijoittaa sen jonnekin vapaampaan kohtaan, ja oli näissä mietteissä saapunut viimeisen huoneen kynnykselle, kun hän äkkiä jäi hölmistyneenä seisomaan. Muutaman askeleen päässä hänestä seisoi Sabine pidellen molemmin käsin kiinni kukkapöydästä, ja isot kyynelkarpalot tipahtelivat hänen poskiaan, myöten kukan lehdille. Se oli aivan äänetöntä nyyhkytystä; kuin kuumeen kouristuksissa tärähteli tuo solakka vartalo; neitonen kamppaili syvästi tunnetun ja kauan hillityn tuskan puhkeamista vastaan kuin sankaritar, ja tämä huomio oli omiaan tekemään hänen surullisen hahmonsa kahta vertaa liikuttavammaksi mitään aavistamattoman katselijan mielestä. Anton oli peräti hämmästyksissään sattumasta, joka oli tuonut hänet tuollaisen kohtauksen todistajaksi, mutta samalla hänet täytti niin lämmin myötätunto, että hän ei malttanut poistuakaan kynnykseltä. Kun hän vihdoin käännähti poislähteäkseen, kuuli Sabine, hänen kenkäinsä narinan ja katsahti ovelle. Hilliten voimakkaasti mielenliikutuksensa ja pyyhkien nenäliinalla silmiään kävi hän kohta Antonin luo. "Olkaa varuillanne, herra Wohlfart", sanoi hän sydämellisellä sävyllä, "ettei ystävänne hurja rohkeus saata teitä uusiin vaaroihin; veljeni olisi kovin pahoillaan, jos seurustelustanne herra von Finkin kanssa tulisi teille pelkkiä ikävyyksiä."

"Neiti Sabine", vastasi Anton ja katseli neitoseen kostein silmin ja hartaan kunnioituksen ilmeellä, "Fink on luonteeltaan yhtä jalo kuin häikäilemätönkin. Hän pelasti minut hukkumasta oman henkensä uhalla."

"Niin kyllä" huudahti neitonen, ja hänen kasvoillaan ja äänessään oli ilme, jota Anton ei kyennyt oikein ymmärtämään; "herra von Finkistä on mieluista pitää pilanaan kaikkea, mikä muille ihmisille on pyhää ja kallista!"

Samassa tuli herra Jordan kiireisesti huoneeseen ja pyysi neitiä soittamaan jotain flyygelillä, ja sitten kuuli Anton hänen hameensa suhahtavan ohitseen.

Anton oli kiihkeästi liikutettu. Sabine Schröteriä pitivät konttorin herrat niin suuressa arvossa, että hänestä takapihan puolella harvoin edes puhuttiinkaan, saatikka tavallisessa jokapäiväisessä pakinanpidossa. Useimmat nuoremmista jäsenistä olivat, kuten vanhempain toverien pienistä pistoksista ja jolloinkin heidän omista tunnustuksistaankin kävi ilmi, olleet ensikuukausina liikkeeseen liityttyään kiihkeästi rakastuneet talon nuoreen neitiin. Ja kun tuo liekki oli virikkeen puutteessa vähitellen palanut loppuun, oli itsekukin koonnut roviosta kasan hehkuvia hiiliä sydämensä perimmäiseen sopukkaan, missä ne vielä pitkät ajat kytivät kaikessa salaisuudessa. Kaikki herrat olivat valmiit uhmaamaan vaaroja ja kuolemaa talon tyttären puolesta, jos niin tarvittiin. Kaikille hän oli kylmä pyhimys, jonka sydän oli iäti turvattu tavallisia inhimillisiä heikkoudenpuuskia vastaan. Mutta tuo hänen levollinen olemuksensa oli kaikille mieluinen, ja vaikkapa rohkeapuheinen herra Pix häntä välistä sanoikin ylpeäksi, ei hän ollut koskaan lisäämättä: "Mutta hyvä sydän hänellä on, ja kelpo emäntä hän myöskin on."

Oliko Sabine todelliselta olemukseltaan täydelleen sellainen kylmä olento, jona häntä konttorin puolella yksimielisesti pidettiin, sitä ei Anton voinut käydä päättelemään. Hän kyllä tunsi talon nuoren valtiattaren, mutta vain niin kaukaa kuin kuun, joka aina näyttää ihmisille ainoastaan toisen puoliskonsa. Joka päivä hän istui ruokapöydässä Sabinea vastapäätä ja katseli pitkän pöydän yli hänen kasvojensa hienoa kaarevuutta, hänen tummaa tukkaansa ja kauniiden silmien syvää loistetta, joka päivä hän erotti hänen äänensä tasaisesta puheensorinasta, mutta sen enempää hän ei neitosesta tiennytkään. Nyt hän sai yht'äkkiä havaita, että pyhimys ei ollutkaan niin kylmä ja tunteeton kuin takapihan puolella otaksuttiin; arvaamattoman sattuman kautta hänestä oli tullut Sabinen hiljaisen tuskan todistaja. Tuo niin äänettömästi ja niin kauniisti kärsitty tuska kiihotti Antonin osanottavaisuutta aivan intohimoiseksi myötätunnoksi. Hänellähän ei ollut itsellään koskaan ollut sisarta, jollaista hän kuitenkin oli usein kaivannut; tänään hän tunsi todella veljellistä hellyyttä surevaa tyttöä kohtaan; hän olisi antanut vaikka henkensä vapahtaakseen hänet tuosta surusta; hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan, jos olisi saanut tarttua hänen käteensä, painaa hänen päänsä povelleen ja suudella noita itkeviä silmiä. Hänelle selvisi yht'äkkiä, että Sabinen suru oli jossain yhteydessä Finkin persoonan kanssa; hän oli jo kauvan epäillyt, että nuo molemmat ylväät olennot olivat jossain salaperäisessä suhteessa toisiinsa, ja hän oli monesti katsellut tutkivasti Sabinen kasvoja, kun Fink kertoili ruokapöydässä jotain mielenkiintoista juttua. Mutta muuta hän ei ollut milloinkaan keksinyt, kuin että Sabine vältti katsomasta sinnepäin missä Fink istui, ja että hän ehkä vielä harvemmin puhutteli jokeyta kuin toisia herroja. Mutta nyt aavisteli Anton kaikenlaisia suuria suruja tulevaksi ensi kerroksen valtiattarelle; hengessään hän näki intohimojen myrskyn uhkaavan toiminimi T. O. Schröterin loistoisaa rauhallisuutta. Tosin hän edelleenkin tunsi Finkiä kohtaan sitä harrasta kiintymystä, jolla turmeltumaton nuorukainen aina liittyy rohkeaan ja kokeneeseen toveriin; mutta tässä pulmallisessa ristiriidassa hän sielussaan asettui jyrkästi ystävää vastaan, ja hän päätti pitää Finkiä tarkoin silmällä ja tulla neidille jonkinlaiseksi avuksi, veljelliseksi turvaksi, alttiiksi uskotuksi — miksi hyvänsä, kunhan vain kykenisi vapahtamaan hänet tuntemasta tuskaa, jonka näkeminen täytti hänen oman sydämensä syvällä liikutuksella ja palavalla myötätunnolla.

Monias tunti myöhemmin Sabine istui itsekseen akkunakomerossa. Kädet ristissä polvellaan hän tuijotti vaitonaisena eteensä. Punertava iltarusko loi hänen kasvoilleen iloisen hohteen, vaikka hänen sydämensä oli kaikkea muuta kuin iloinen. Veli oli laskenut sanomalehden kädestään ja katseli nojatuolistaan huolestuneena hievahtamatonta istujaa; vihdoin hän kävi hiljaa hänen luokseen ja laski kätensä hänen päälaelleen. Sabine kavahti pystyyn ja kietoi molemmat käsivartensa veljen kaulaan. Siten seisoivat sisarukset toisiinsa nojautuen — kaksi ystävystä, jotka olivat eläytyneet niin hartaasti toistensa tunnemaailmaan, että kumpikin tajusi sanoja vaihtamatta, mitä kulloinkin toisen sydämessä liikkui. Kauppias silitteli hellästi sisarensa tummia kutreja ja sanoi huolestuneena: "Tiedäthän, kuinka tärkeissä liikesopimuksissa me olemme Finkin isän kanssa."

"Tiedän myöskin", vastasi Sabine ja katsahti veljensä silmiin, "että sinä et ole tyytyväinen hänen poikaansa."

"En voinut välttää ottamasta tuota outoa lintua piiriimme, mutta minua se täytymys kaduttaa alati."

"Älä ole niin kova häntä kohtaan", pyysi sisar ja suuteli veljensä kättä. "Muista myöskin, kuinka paljon jaloja piirteitä hänen luonteessaan on."

"En tee hänelle mitään vääryyttä. Mutta ratkaisematonta vielä on, onko hänen elämänlaatunsa toisille onneksi vai turmioksi. Hänen itsetuntonsa, suuret lahjansa, yksinpä hänen itsekkäisyytensäkin uhmaava tarmo, kaikki ne ovat ominaisuuksia, joista voisi muodostaa suuriarvoisen luonteen. Mutta mihin hän käyttääkään kaiken tuon ylitsevuotavaisen voimansa? Jonninjoutaviin oikkuihin, hurjiin, hullutuksiin hän on tähän saakka tuhlannut aikansa; meidän talomme kiinteä pakko on hänelle sietämättömän vastenmielinen. Vielä tähän mennessä on mahdollista, jopa todennäköistäkin, että hänestä tulee kehno ylimys, joka kuluttaa elinvoimansa hienosti harkittuihin nautintoihin, tahi sitten itsekäs rahamies, sellainen kuin tuo sukulaisensa Amerikassa, joka valitsee rahan viimeiseksi kiihottavaksi leikkikalukseen ja julkeasti käyttää toisten ihmisten heikkouksia hyväkseen rakentaakseen heidän murskautuneen onnensa sirpaleista itselleen palatseja."

"Eihän hän kuitenkaan ole sydämetön", supisi Sabine hiljaa, "senhän osottaa hänen käytöksensä Wohlfartia kohtaan."

"Niin, tämän kanssa hän vain leikittelee, viskaa hänet veteen ja onkii hänet jälleen kuiville."

"Eipä", huudahti Sabine, "hän panee arvoa Wohlfartin järkevään mielenlaatuun ja tuntee, että tällä on rikkaampi tunne-elämä kuin hänellä itsellään, vaikkakin vähemmän elämänkokemusta."

"Älä petä itseäsi ja minua", vastasi kauppias synkästi; "minä tiedän mistä tuo on johtunut, kuinka hänen varma olemuksensa, hänen kaunopuheisuutensa ja leikinlaskulahjansa, jotka kohottavat hänet lähimmän ympäristönsä yläpuolelle, ovat sokaisseet ja kietoneet sinut lumoihinsa. Veljellisen mustasukkaisuuden terävällä silmällä vaarinotin sitä hurmausta, jolla tuo vieras muukalainen kykeni sinuun tehoamaan. Pysyin vaiti, sillä voinhan luottaa sinuun. Olinhan itsekin viehättynyt monista hänen tavattomista ominaisuuksistaan. Silloinkin, kun hänen tylyytensä toisia kohtaan vaikutti minuun epämiellyttävästi, vaikenin yhä, sillä huomasin että sinäkin häntä samasta syystä vieroksuit. Mutta nyt kun näen, että hänen eriskummalliset tapansa kiihdyttävät sinua, jopa tekevät sinut onnettomaksikin, nyt täytyy minun pitää suotavana, että hän poistuu keskuudestamme. Hänen pitää hetikohta lähteä talostamme, nimenomaan sinun läheisyydestäsi."

"Oi hyvä Jumala!" parahti Sabine, väännellen käsiään. — "Ei, Traugott, niin ei saa, niin ei saa tapahtua. Minun takiani tuo suhde ei saa särkyä, joka hänen hyväksensä solmittiin. Jos mistään voi olla hänelle apua, jos mikään seikka voi häntä varjella hänen menneisyydestään johtuvista vaaroista, niin on se juuri sinun läheisyytesi, sinun ylevä vaikutuksesi ja esikuvasi. Sinun heltymätön toimeliaisuutesi, sinun kunniassa pidetty kauppatoimesi — niiden jokapäiväinen vaarinottaminen ja niihin tottuminen — ne ovat parantavaa lääkettä hänen sielulleen. Niin, Traugott", hän jatkoi ja tarttui veljensä käteen, "minä en tahdo pitää sinulta mitään salassa! Sinä olet tajunnut minun sydämeni typerän heikkouden, ehkä jo aikaisemmin kuin minä itse. Mutta minä lupaan sinulle, että tuo typerä tunne on minulle oleva vain kuin muisto jostakin kirjasta, joka on jolloinkin kiinnittänyt mieltäni. En sanallakaan, en kasvojen ilmeelläkään tahdo ilmaista, että olen kerran ollut heikko. Oi, älä häneen senvuoksi vihastu, älä erota häntä piiristäsi vihapäin, äläkä suinkaan minun takiani!"

"Ja voinko sallia, että hänen läsnäolonsa aiheuttaa sinulle ainaista raastavaa kamppausta?" kysyi veli. "Onhan suhteemme häneen ilman sitäkin jo kylliksi vaikea. Häntä pidetään loistavana avioliittoehdokkaana tuon sanan jokaisessa merkityksessä. Arvatenkin hänen isällään on varmat aikeet hänen tulevaisuutensa suhteen; ja itse hän on luonut siitä paljon suurenmoisempia suunnitelmia. Minulle hänen isänsä antoi toimeksi johtaa tuota vaikeasti johdettavaa nuorukaista oikealle tolalle, luottaen siihen, että minä toimin hänen mielensä mukaisesti. Häntä kohtaan olisi petosta, jos pelkällä vaitiolollanikin suvaitsisin minkäänlaista lähestymistä teidän molempien kesken. Helposti syrjäiset voivat selittää meidän viattoman kohteliaisuutemme siltä kannalta, että me tahdomme kiinnittää rikkaan perillisen perheeseemme. Entä hän itse, tuo ylimielisen vallaton ja moniin helppoihin voittoihin tottunut nuorukainen — hän vasta olisikin taipuvainen luulottelemaan jotain tuollaista ja sitten riemuitsemaan siitä, mikä sinun puoleltasi näyttäisi heikkoudelta ja minun puoleltani itsekkäältä laskelmainteolta. Kuulen jo hänen nauravan ja ivailevan tuon keksintönsä johdosta, ja sitä, Sabine, minun ylpeyteni ei kärsi."

"Traugott", huudahti Sabine posket hehkuvina, "älä unohda, että minä olen sinun sisaresi. Minä olen porvarislapsi, ja hän ei ikinä kuulu eikä joudu meidän piiriimme. Minä olen yhtä ylpeä kuin sinä. Tunnenhan minä joka hetki, että hänen ja minun välillä on kuilu niin leveä ja syvä, ettei väkevinkään rakkaus kykenisi täyttämään sitä. Luota minuun", hän pyysi itkien, "minä en tämän jälkeen murehduta sinua enää sanoilla enkä ilmeillä. Ja vaikka et häntä rakastakaan, niin ole hänelle kuitenkin ystävällisempi. Suvaitse hänen olennossaan sitä, mikä ei ole sinun mieleesi. Muistahan, millainen hänen kohtalonsa on ollut! Hänet on paiskattu maailmaan, tilanteisiin, joissa hänen huonoja puoliaan on imarreltu ja houkuteltu esiin, alati pelkkien vierasten ihmisten keskeen; ilman kotia ja ilman omaisten rakkautta hän on saanut kasvaa; turmeltunut hän on kyllä monessa suhteessa, mutta sisimmässä sielussaan hän on ylevämielinen ja vihaa kaikkea alhaista." Jälleen hän kietoi käsivartensa veljen kaulaan ja katseli häneen anovasti. "Luota minuun ja ole hänelle ystävällisempi!"

"Jääköön hän siis tänne", sanoi kauppias ja katseli liikutettuna sisarensa kyyneleisiin silmiin. "Mutta paitsi lemmikkiäni, on talossamme toinenkin, jota on varjeltava hänen turmelevalta vaikutukseltaan."

"Wohlfartko?" huudahti Sabine hilpeästi. "Hänen vakavuudestaan minä menen takuuseen."

"Sinä menet liian suureen edesvastuuseen, sinä herraimme hyvä holhoojatar. Siis on hänkin sinun suosikkisi?"

"Hän on niin hienotunteinen ja rehellinen, ja hän riippuu koko sielullaan kiinni sinusta. Kuinka vilpittömältä hän tänään näyttikään, kun tuo toinen lasketteli törkeää pilaansa. Ja rohkeakin hän on! Luota sinä vain häneen, kyllä hän pitää Finkille puolensa. Sattumalta näin hänet silloin, kun Fink oli loukannut häntä niin syvästi. Hän teki minuun oikein liikuttavan vaikutuksen. Siitä lähtien olen sulkenut hänet sydämeeni."

"Ihmeen paljonpa siinä sydämessä onkin tilaa!" huudahti kauppias leikkisästi. "Ensiksikin ja ennen kaikkea sinne mahtuu suuri varastohuone, isoäidin pähkinäpuukaapit ja kaikki mahtavat pinot liinatavaraa. Sitten johonkin vaatimattomaan syrjäkammioon ankara veli, ja sitten…"

"Niin, ja nyt huomaan oppilaammekin sinne majoitetuksi", jatkoi veli naljailuaan.

Sabine nyökkäsi. "Hänhän on minunkin oppilaani, hän on isänsä kautta kuulunut liikkeeseemme jo lapsesta lähtien. Nyt hän haluaa itselleen tusinan hienoja päiväpaitoja, Karl on sen minulle uskonut. Täti ja minä huolehdimme ne valmiiksi, ja sinun pitää lähettää ne hänelle ensi tilassa postin myötä. Hän on jo kotonaankin tottunut sellaisiin yllätyksiin. Täti saa kirjoittaa mukaan salamyhkäisen kirjeen." Hän purskahti sydämelliseen nauruun ajatellessaan tädin vaivaa kirjeestä, nykäsi samalla teeliinat suoraan ja asetti teekupit suoraan riviin.

"Kas noin", huudahti kauppias, "nyt olet jälleen entisesi. Rivi on moitteettoman suora ja teeliinain nurkat sopusuhtaisesti taivutetut."

"Jostakinhan täytyy löytää ilonsa", sanoi Sabine. "Teistä miehistä ei meille olekaan muuta kuin alituista huolta ja tuskaa."

Samaan aikaan astui Fink Antonin huoneeseen, hyräillen laulunpätkää ja aavistamatta ollenkaan, mikä myrsky hänen takiaan oli puhjennut katurakennuksen puolella, ja totta puhuen jokseenkin välittämättä siitäkään, mitä tunteita hän oli huomannut siellä herättäneensä. "Minä olen teidän takianne, poikaseni, joutunut epäsuosioon", hän huudahti hilpeästi, "talon itsevaltias sulttaani on kohdellut minua selkääkarmivan kylmäkiskoisesti, ja mustakutri ei ole koko päivänä suvainnut edes katsahtaakaan minuun. Kunnianarvoisia ihmisiä, sen myönnän, mutta niin harmittavan jokapäiväisiä! Tuolla Sabinella on sielunsa pohjalla tulta ja tarmoa ja ylpeyttä, kaikki hyviä ominaisuuksia, mutta hänkin surkastuu ja kuihtuu tämän iankaikkisen poroporvarillisuuden lumoissa. Jos kärpänen raapii korvallistaan, niin se jo synnyttää yleistä ällistystä, ja siitä ruvetaan miettimään ja punnitsemaan, onko sen säädyllistä ja soveliasta raapia oikealla vai vasemmalla etukäpälällään. — Onneksi olkoon, Wohlfart, teistä on paraikaa tulemassa tämän konttorin Mignon [nuori viaton tyttö Goethen romaanissa 'Wilhelm mestarin oppivuodet'], ja minua pidetään teidän pahana henkenänne. Mutta eipä väliä! Huomenna me lähdemme yhdessä uimakouluun."

Ja niin kävikin. Tästä ajasta lähtien Fink oli huvitettu siitä, että sai opettaa nuoremmalle ystävälleen omat taitonsa. Hän opetti itse hänet uimaan, hän piti päänsä, että Antonin täytyi jolloinkin nousta hevosen selkään, ja pakotti veljellisillä maanituksillaan hänet vuokraamaan lainahevosen ratsastusharjoituksia varten. Menipä hän ystävyydessään niinkin pitkälle, että kävi itse lainahevosen selkään — mikä muuten oli vasten hänen tapojaan — ja antoi toverin ratsastaa hänen omalla tulisella kimollaan. Hän laahasi Antonin mukaansa ampumaan pilkkaan, uhkasipa hankkia hänelle kutsut jonnekin metsästämään, jota mahdollisuutta vastaan Anton taisteli kynsin ja hampain.

Anton palkitsi ystävänsä huolenpidon mitä hartaimmalla kiintymyksellä, hän oli onnellinen omistaessaan toverin, jota hän voi niin suuresti ihailla ja kunnioittaa, ja hänen itsetunnolleen oli mitä imartelevinta, että toveri oli hänet valinnut uskotukseen niin monien muiden edellä. Fink ei ehkä itsekään joutunut tappiolle tuossa harvinaisessa ystävyyssuhteessa; mikä hänelle ensin oli ollut vain oikku, se hänelle piankin kävi tarpeeksi. Onnellisia olivat nuo illat molemmille nuorukaisille, kun he istuivat yksissä joko kondoorin levitettyjen siipien varjossa tahi keltaisen kissan paljon vaatimattomammassa pyhäkössä tarinoiden sydämen pohjasta päiväntapauksista, maailmanmenosta tahi aivan tyhjästä; silloin piti Fink puhetta tai laski hullutuksia, vallattomana kuin pieni poikanulikka, ja Anton kuunteli ihastuneena paljon kokeneen toverin voimakkaita ajatuksia ja mielikuvituksen rohkeaa lentoa; ja heidän naurunsa kajahteli avonaisesta akkunasta syvälle pihan pimentoon, niin että takkuinen vanha Pluto, joka piti itseään talonvoutina ja jota kaikki muut pitivät toiminimen arvokkaana jäsenenä, havahtui kevyestä unestaan ja ilmaisi rohkaisevalla haukunnalla tyytyväisyytensä nuorukaisten iloon. Se oli todella onnellinen ja iloinen aika molemmille; heidän tuttavallisuudestaan virisi — ensikertaa kummallekin — sydämellinen nuoruudenkiintymys ja ystävyys.

Ja sittekään ei Anton malttanut olla vaarinottamatta sekä Finkiä että talon neitiä hiljaisen levottomuuden mielenkiinnolla; tosin hän ei koskaan puhellut ystävänsä kanssa siitä, minkä hän sydämessään oletti mahdolliseksi; mutta alati hän odotti, että kadunvartisessa rakennuksessa jotakin tapahtuisi, joko kihlaus tahi välien rikkoutuminen Finkin ja johtajan kesken tai muuta erinomaista. Mutta mitään sellaista ei sattunut, yhäti samalla tapaa kuluivat juhlalliset päivällishetket pitkän pöydän ääressä, yhäti samanlaisina pysyivät Sabinen kasvot ja käyttäytyminen ystävää ja häntä itseään kohtaan. Näytti siltä, kuin talon yksitotinen ja kiihkeä toimeliaisuus pitäisi jokaisen tavattoman perhetapauksen, jokaisen kiihkeän intohimon, jokaisen äkillisen muutoksen loitolla sen asukkaiden elämästä. Alakuloisuus ja riita, nautinnonhalu ja haaveilut, kaikki ne saivat mykistyä taukoamattoman, tasaisen työn edessä.

Jälleen oli vuosi vierinyt, toinen vuosi siitä kun nuori oppilas oli astunut toimeensa, ja jälleen helottivat ruusut täydessä kukassaan. Anton oli ostanut ison kimpun punaisia ruusuja ja koputti herra Jordanin ovelle, koristaakseen niillä tämän kukkaisystävän salongin. Hämmästyksekseen hän näki kaikkien työtoverien kokoutuneen huoneeseen, aivan kuin hänen oppiaikansa ensimmäisenä päivänä, ja hän huomasi ensi silmäyksellä toisten juhlallisista ja vierastelevista katseista, että hänen läsnäolonsa ei ollut oikein paikallaan. Jordan riensi häntä vastaan hiukan hämillään ja pyysi häntä hetkeksi poistumaan seurasta, koska tärkeitä asioita oli puheltavana, joita hänen oppilaana ei sopinut kuulla. Koska kaikki nuo hyväsydämiset miehet vain aniharvoin olivat antaneet Antonin tuta, että hän ei arvossa ollut heidän vertaisensa, koski tämänkertainen karkoitus häneen kipeästi. Hän kantoi ruusukimpun takaisin omaan huoneeseensa ja asetti sen surumielin pöydälle, tarttui kirjaan ja silmäsi silloin tällöin ruusuihin, jotka levittivät hohdettaan ja tuoksuaan huoneen etäisimpiinkin soppiin.

Sillävälin jatkui Jordanin salongissa juhlallinen istunto. Huoneen isäntä koputti viivottimella pöytään ja alotti keskustelun: "Kuten kaikki tiedätte, on eräs tovereistamme eronnut liikkeen palveluksesta. Herra Schröter on senvuoksi tänään minulle ilmoittanut, että hän olisi taipuvainen ottamaan eronneen tilalle nuoren Wohlfartimme maaseutuosaston kirjeenvaihtajaksi. Mutta kun Wohlfartin tavanmukainen oppiaika oikeastaan päättyisi vasta vuoden, tahi meidän liikkeemme perinnäistavan mukaan vasta kahden vuoden perästä, ei johtaja käy tekemään sellaista tavatonta poikkeusta työjärjestyksestä ilman konttorihenkilökunnan nimenomaista suostumusta. Tämän johdosta nyt kysyn teiltä, tahdotteko luopua niistä oikeuksista, joita teillä on Wohlfartiin hänen oppilaan-asemassaan, jo näin aikaisin ja vastaanottaa hänet yhdenvertaisena toverina konttoriin? Minä pyydän teitä kutakin itsekohdastaan lausumaan mielipiteensä. Katson vielä olevani velvollinen huomauttamaan, että herra Schröter itse pitää Wohlfartia täysin pystyvänä puheenaolevaan toimeen; ja minusta on myöskin erittäin ylevästi tehty johtajan puolelta, että hän uskoo lopullisen ratkaisun meidän käsiimme."

Herra Jordanin puheen päätyttyä syntyi sellainen paljonsanova hiljaisuus, joka tavallisesti käy kiihkeän väittelyn edellä. Ainoastaan herra Pix nousi sohvankaiteelta, jolla hän siihen saakka oli ratsastanut, ja lausui siekailematta: "Ennenkuin mihinkään muuhun ryhdytään, katson asiakseni esittää että laitamme itsellemme lasin totia; noutakoon joku toinen kattilan teensärpijöitä varten, mutta minä valmistan totin." Tämän selityksen annettuaan puhuja painui jälleen ratsastavaan asentoonsa ja sytytti tuikean Manilla-sikarin, jota lajia hän suosi toisten herrain suureksi kiusaksi.

Muut läsnäolijat pysyivät edelleen itsepäisen vaitonaisina ja seurasivat juhlallisin katsein teen valmistusta. Itsekukin tunsi tärkeästi porvarillisen asemansa ja arvonsa ihmisenä ja konttorimiehenä.

Kun väkiviinaliekki jo nuoleskeli kattilan pohjaa, eikä kukaan vieläkään ottanut puheeksi, näki puheenjohtaja välttämättömäksi jouduttaa jollain tapaa asiain menoa ja kysyi senvuoksi: "Millä tapaa tahdotte äänestettäväksi: ylhäältäkö alaspäin vaiko alhaalta ylöspäin?"

"Englannin sotalaivastossa minun tietääkseni äänestettäessä alotetaan nuorimmasta", huomautti herra Baumann.

Specht oli läsnäolevista nuorin. "Minun täytyy ennen kaikkea huomauttaa, että herra von Fink ei ole lainkaan saapuvilla", hän lausui kiihottuneena.

Kuului yleistä mutinaa: "Hän ei kuulukaan talonväkeen! Hänhän on vain vapaaehtoinen harjoittelija."

"Hän kieltäytyisi itsekin äänestämästä", sanoi herra Jordan, "koska hänellä ei ole vakinaista tointa liikkeessä."

"Siinä tapauksessa olen sitä mieltä", jatkoi herra Specht, vähän masentuneena yleisestä vastustuksesta, jonka hänen ensimmäinen huomautuksensa oli kohdannut, "että Wohlfart on velvollinen olemaan oppilaana neljä vuotta, kuten itse olen saanut tehdä, tahi ainakin kolme vuotta, kuten toverimme Baumann harjoitellessaan C. W. Strumpf ja Kniesohlin liikkeessä. Mutta kun hän on kelpo poika ja kaikkien mielestä pystyvä liikkeen palvelukseen, niin olen myöskin sitä mieltä, että voimme hänen suhteensa tehdä poikkeuksen ja tunnustaa hänet jo nyt itsemme arvoiseksi työtoveriksi. Kuitenkin pyydän kaikkia läsnäolijoita olemaan tässä suhteessa varovaiset ja antamaan hänen ymmärtää, että hänen asemansa oikeastaan vielä olisi oppilaan. Siksipä ehdotan että hänet velvoitetaan vielä vuoden ajan valmistamaan meidän iltateemme, jota hän on tähänkin asti oppilaana ollessaan saanut tehdä. Sitäpaitsi pidän sopivana, että hän muistoksi entisestä asemastaan teroittaa yhden kynän jokaiselle toverilleen aina neljännesvuosittain."

"Joutavata hullutusta", murahti herra Pix; "teillä on aina tuollaisia tyhjänpäiväisiä päähänpistoja."

"Kuinka voitte sanoa minun päähänpistojani tyhjänpäiväisiksi!" kivahti herra Specht tulistuneena. "Te tiedätte etten minä kärsi teiltä sellaista puhetta."

Seuraavat puhujat lausuivat kukin vuoronsa perään kannattavansa esitystä, herra Baumann erityisen lämpimästi. Vihdoin tarttui herra Pix teevesikattilan sankaan ja lausui: "Hyvät herrat, mitäpä pitkistä puheista; hänen tavaraopintuntemuksensa ei ole niinkään kehno, kun ottaa huomioon että hän vielä on perin nuori nulikka, hänen käytöstapansa on reipas, makasiinirengit pitävät häntä arvossa, asiakkaitani kohtaan hän on tosin vielä liiaksi arkatuntoinen ja monisanainen, mutta eihän kaikille ole suotu taitoa osata oikein kohdella lähimmäisiään. Soolowhistiä hän pelaa kurjasti, ja hänen kykyään totipöydässä ei kannata mainitakaan. Mutta kun viimeksimainitut ominaisuudet eivät tässä asiassa ole määräävinä, niin en ymmärrä, miksi hän ei tästä päivästä lähtien voisi olla toverimme."

Kassanhoitaja lausui: "Ei tosin ole asianmukaista, että hän läpäisee oppiaikansa kahdessa vuodessa; mutta kun se on isännän toivomus, niin en pane vastaankaan, sillä hänen tahtoonsa meidän on kuitenkin viime kädessä mukauduttava."

Kaikki katsoivat sitten herra Lieboldiin, jota tämä yleinen tarkkaavaisuus kovin hermostutti, sillä se muistutti häntä äänivaltansa suuresta edesvastuusta. Tietysti hänkin tahtoi kannattaa ehdotusta, mutta mitäpä, jos hän ei tullutkaan niin tehneeksi? Entäpä jos hänen omituinen puhetapansa taaskin johtaisi siihen, että hän jälkilauseessa peruutti suostumuksensa — mikä pahennus siitä syntyisikään? Mitä Wohlfart silloin hänestä ajattelisi, ja mitä toverit ja itse isäntäkin? Niinpä miesparka tuskissaan nyki paidankaulustaan korviin saakka, hymyili hämillisen kohteliaasti joka taholle ja kakisteli kurkkuaan kuin suurta puhetta alettaessa, mutta mahdollisia peljättäviä seurauksia ajatellen hän lyyhistyikin jälleen sohvannurkkaan ja supisi tuskin ymmärrettävästi yhtyvänsä kaikkeen, mitä hänen toverinsa päättäisivätkin.

"Asia on siis päätetty!" sanoi herra Jordan. "Minäkin äänestän ehdotuksen puolesta ja perustan tätä vielä sillä seikalla, että Wohlfart oppilaaksi tullessaan oli iältään vanhempi kuin kukaan meistä oppiin ryhtyessämme, ja että: hänen kokemuksensa ja sivistyksensä tyydyttävät kaikkia vaatimuksia. Tämän vuoksi täydellinen yksimielisyytemme ilahduttaa minua. Herra Schröter on sallinut minun tässä tapauksessa ilmoittaa asiasta oitis Wohlfartille. Ehdotan, siis, että teemme sen heti paikalla. Huutakaamme hänet tänne alas."

"Aivan niin, niin on tehtävä!" kuului yksimielinen suostumus, ja herra Baumann varustautui lähtemään yläkertaan.

Mutta silloin sai herra Specht intoa ja hypähti sulkemaan tien toveriltaan Baumannilta. "Emmehän toki ole mitään porsaita", hän huudahti ja ojensi kätensä torjuvasti ovea kohti; "emmehän ole mitään villejä eläimiä, jotta ilman vähintäkään järjestystä huudamme uuden toverin joukkoomme kuten uuden hiehon karjalaumaan. Minä; pyydän mitä hartaimmin teitä kaikkia muistamaan, että liikkeemme arvo ja kunnia on nyt kysymyksessä, että kaksi meistä menee sinne lähetystönä, että tervetuliaistoti valmistetaan ja että herra Jordan tervehtii häntä puheella." Tämä ehdotus saavutti kannatusta, ja herrat Liebold ja Pix valittiin tuomaan uusi tulokas toisten keskuuteen. Mutta herra Specht hääräsi loistavin silmin ympäri huonetta, nykäsi tuolla pöydän suoraan, järjesti täällä tuolit puoliympyrään, hankki laseja ja pulloja paikalle, asettipa paperivanukkeesta tehdyn viheriäisen ritarikuvan, jolla oli kullattu sapeli, pystyyn sikarilaatikolle keskelle pöytää. Sitten hän nouti maton ja laski sen oven ja kokoutuneen seurueen välille, jotta Wohlfart joutui seisomaan sillä kuin morsiusmatolla alttarin edessä. Edelleen hän käytti kaiken kaunopuheliaisuutensa saadakseen kootuiksi kaikki lamput ja kynttilät toisten herrain huoneista ja toimeenpannakseen niiden avulla jonkinlaisen juhlavalaistuksen. Vihdoin hän laski kaihtimet alas, sulki kirjavat akkunaverhot niiden eteen, niin että syntyi keinotekoinen hämärä ja sen jälkeen kirkas keinotekoinen valo ja sietämätön lampunkäry. Täten hän hääräsi ja puuhaili; aluksi yksin toisten katsellessa, kunnes näihinkin tarttui hänen intonsa ja he kävivät auttamaan häntä, niin että salonki sai kerrassaan oudon ja salamyhkäisen asun. Nyt vasta hän päästi lähetystön menemään, ja kun hänen mieleensä samalla johtui hämärä muistelma Rooman senaatin mahtavasta käyttäytymisestä, silloin kun se julman vihollisen kaupunkiin hyökätessä istui hievahtamatta marmori-istuimillaan, vannotti hän kiihkeästi kaikkia jälellejääneitä istumaan tuoleille ja odottamaan äänettöminä ja juhlallisina lähetystön ja kunniavieraan paluuta. Mutta kun ovi sitten aukeni ja mitään aavistamaton Wohlfart astui perin ällistyneenä näkyviin molempain saattajain keskellä, joista herra Pix käytännöllisessä huolenpidossaan kantoi Antonin sokerirasiaa ja herra Liebold ennenmainittua isoa ruusukimppua, niin haihtui Rooman senaatti tuotapikaa herra Pixin ajatuksista ja sijaan astui väkevä vaikutelma kolmesta itämaan tietäjästä, jotka tulivat joululahjoilleen vastasyntyneen Vapahtajan luo. Hän hypähti hurmioissaan pystyyn ja huusi ukkosenäänellä: "Joka mies seisomaan!"

Tämän ohjelman muutoksen kautta hän valitettavasti itse pahasti häiritsi vastaanoton vaikuttavaisuutta, sillä vain muutamat noudattivat hänen esimerkkiään, enimpien jäädessä istumaan; kunnes herra Jordan vihdoin astui Antonin eteen ja lausui vilpittömän sydämellisesti: "Rakas Wohlfart, te olette nyt kaksi vuotta työskennellyt meidän parissamme, te olette parhaanne mukaan pyrkinyt perehtymään liikkeemme asioihin ja olette käynyt meille kaikille rakkaaksi. Isäntämme tahto ja meidän kaikkien toivomus on, että tavanmukainen oppiaika teidän suhteenne lyhennetään. Herra Schröterin aikomus on siirtää teidät huomispäivästä alkaen konttoristiksi, ja meidän on iloksemme sallittu ilmoittaa teille siitä jo tänään. Toivotamme siis teille sydämestämme onnea ja pyydämme teidän osottamaan työtoverinammekin meille samaa rehellistä ystävyyttä kuin tähän asti olette osottanut." Näin puheli kelpo herra Jordan ja ojensi kätensä oppilaalleen.

Anton seisoi hetkisen aikaa aivan jäykkänä ja mykkänä, sitten hän tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja lankesi ylen onnellisena ja liikutettuna herra Jordanin kaulaan. Toverit tungeksivat hänen ympärillään, ja siitä alkoi sellainen käsienpuristelu ja syleileminen, etteivät salongin neljä seinää olleet vielä mokomaa nähneet. Yhä uudelleen kulki Anton toverin luota toisen luo ja tarttui kostein silmin tätä käsivarteen. Specht ei enää säälitellyt juhlameno-ohjelmansa kuperkeikkaa, Baumann istui kädet polven yli ristissä sohvannurkassa ylen tyytyväisen näköisenä, ja Pix tarjosi sankarillemme viiden minuutin kuluessa kahdesti sikarejaan, pitelipä hänelle kynttilääkin niiden sytyttämiseksi. Kaikki olivat parhaalla tuulella; toverit iloitsivat siitä, että heillä oli ollut niin tärkeäarvoista tarjottavana, Anton oli autuas saadessaan vastaanottaa niin paljon ystävyyttä toisten taholta. Kirkastunein kasvoin hän istui pehmeässä nojatuolissa, johon Specht ystävä oli hänet työntänyt; hänen edessään seisoi vihreä ritari ruusukimpun vierellä ja tervehti häntä kullatulla miekallaan, ja hänen ympärillään toverien iloinen piiri, joista kukin koetti sanoa hänelle jotain iloista ja hauskuttavaa. Sankarillisella ryhdillä nousi herra Pix seisomaan ja esitti maljan Antonin terveydeksi. Kaunopuheisemmin kuin hänen tiedettiin koskaan ennen ja jälkeenpäinkään esiytyneen, hän kuvasi miten Anton oli tavallaan imeväisenä kapalolapsena uskottu hänen hoiviinsa, yhtä tietämättömänä kynäkotelon ja kaneelin erotuksesta kuin viheriävarpusen ja kahvipapujen välisestäkään, ja kuinka tuosta piltistä sitten oli kehitetty pystyvä varastomies ison vaa'an avulla ja lastaajain toimesta, jotka tavallaan olivat hänen imettäjiään, ja lisäksi vielä eräiden toisten henkilöiden myötävaikutuksella, joiden nimiä puhuja oli liian kaino mainitsemaan. Sitten nousi Anton vuorostaan vastaamaan ja esitti maljan työtovereitten terveydeksi.

Hän kertoi kuinka häntä oli pelottanut, kun hän ensi kerran oli avannut konttorinoven. Hän sanoi muistavansa elävästi sielussaan herra Pixin mustan siveltimen, jolla hänelle oli tietä näytetty, herra Spechtin ikuisen kysymyksen: "Mitä te haluatte?" ja herra Jordanin harmaan irtohihan, jonka tämä oli riisunut käsivarreltaan ja huolellisesti silitettyään pannut sen pulpettiin, kun oli käynyt johtamaan tulokasta tämän huoneeseen. Viittaus noiden kolmen nimeltä mainitun herran kuuluisiin tunnuksiin herätti yleistä iloa. Ja sitten seurasi maljapuhe toisensa perästä, ja tavatonta ällistystä synnytti kaikissa kun vaitelias herra Birnbaum, tullitoimitsija, ilmaisi omistavansa sen harvinaisen lahjan, että pystyi kolmannen totilasin jälkeen muistista lausumaan muutamia säkeitä runoakin. Yhä hilpeämmäksi kohosi mieliala, yhä juhlallisemmin loistivat kynttilät ja lamput, yhä punaisempina helottivat läsnäolijain posket ja pöydällä seisovat ruusut.

Vasta myöhään seura hajaantui. Anton ei tahtonut käydä levolle, ennenkuin oli kertonut Fink ystävälle onnestaan. Kuullessaan tämän palaavan myöhäiseltä ratsastusretkeltään hän riensi tulijaa vastaan portaille ja kuvasi akkunasta sisäänpaistavassa kuutamossa koko suuren tapauksen ja sen juhlimisen. Fink iski ratsupiiskallaan ilmaan kauniin kahdeksikon ja sanoi: "Olipa harvinaista että kadunvartisessa talossa on saatu niin mainio päähänpisto, sitä en olisi hirmuvaltiaastamme uskonut. No, nyt sinä pääset jo vuotta aikaisemmin minun kanssani meren yli suureen maailmaan."

Seuraavana aamuna johtaja kutsui vastaleivotun konttoristin sisäkonttorin perällä olevaan pikkuhuoneeseen, joka oli liikkeen kaikkeinpyhin, ja kuunteli hymysuin Antonin sopertelevia kiittelyjä. "Katsoin voivani toimia näin", hän vastasi, "sekä teidän itsenne osottamanne kunnollisuuden takia sekä sen kirjeen vuoksi, jonka tullessanne toitte minulle ja joka avasi teille luoton liikkeessämme. Teille tulee tuottamaan iloa, kun tästälähin kykenette omalla työllänne hankkimaan toimeentulonne. Te siirrytte tästä päivästä alkaen eronneen jäsenemme asemaan ja siis myöskin hänen palkkaetuihinsa."

Päivällispöydässä vihdoin talon naisetkin onnittelivat uutta liikemiestä; Sabine tuli oikein pöydän alipäähän, missä Anton seisoi tuolinsa takana, ja lausui hänelle sydämellisiä sanoja; palvelija asetti viinipullon jokaisen herran lautasen viereen; kauppias kohotti lasinsa ja nyökäten ylen autuaalle Antonille sanoi hyväntahtoisen totisesti: "Rakas Wohlfart, tämä malja on omistettu teidän kelpo isänne muistoksi!"

TOINEN KIRJA.

Eräänä sunnuntai-aamuna Anton lueskeli innokkaasti Cooperin "Viimeistä mohikaania", kun ulkona akkunan takaa ensimmäiset lumihiutaleet alottivat virkeän sotatanssinsa ja koettivat turhaan tunkeutua keltaisen kissan pyhäkköön. Silloin astui Fink kiireisesti sisään ja huusi jo kynnykseltä; "Anton, näytäppä minulle vaatevarastosi!" Hän avasi vaatekaapin, tarkasteli hyvin totisesti pitkää takkia ja muita vaatekappaleita, pudisti päätään ja päätti tutkimuksensa seuraavin sanoin: "Minä lähetän räätälini ottamaan sinusta mittaa uuteen pukuun."

"Joutavia", vastasi Fink, "räätäli antaa sinulle luottoa niin paljon kuin tahdot".

"Mutta minäpä en tahdo ottaa mitään velaksi", sanoi Anton ja asettui jälleen mukavasti sohvaan puolustaakseen järkevän taloudenpidon etuja mahtavan neuvonantajansa houkutteluja vastaan.

"Tällä kertaa saat tehdä poikkeuksen", virkkoi Fink päättäväisesti; "on jo aika että joudut ihmisten seuraan. Sinun täytyy ottaa osaa seuraelämään, ja minä johdatan sinut siihen."

Anton nousi jälleen ylös punastuen ja sanoi hätäisesti: "Se ei käy päinsä, Fink, minähän olen täällä aivan outo, eikä minulla ole vielä sellaista asemaakaan, jonka kautta tuntisin itseni varmaksi esiytyessäni suuressa seurapiirissä."

"Juuri senvuoksi ettei sinulla vielä ole seuraelämän tottumusta ja rohkeutta, sinun täytyy tulla ihmisten joukkoon", sanoi Fink jyrkästi. "Tuosta surkeasta ujoudestasi sinun pitää päästä irti niin pian kuin mahdollista; se on typerin vika, mikä sivistyneellä ihmisellä voi olla. — Osaatko edes tanssia valssia? Onko sinulla aavistustakaan, mitä katriljin kierros tietää?"

"Otin jokunen vuosi sitten tanssitunteja Ostraussa", vastasi Anton vähän hämillään.

"Se on samantekevää, saat vielä kerran ottaa tanssitunteja. Rouva von Baldereck uskoi minulle eilen kaikessa salaisuudessa, että eräät perheet aikovat järjestää tanssikurssin lentokykyisiä kananpoikasiaan varten, jotta nämä oppisivat varmemmin lentämään saaliinhimoisten raatelulintujen syliin. Tanssitunnit pidetään armollisen rouvan omassa talossa, sillä hänelläkin, on kananen kaupattavana. Kas siinä on jotakin sinua varten, minä johdatan sinut sinne."

Anton, säikähtyi kovin sellaisesta maanittelusta; aivan kauhuissaan hän vaipui jälleen sohvaansa ja vastasi niin värisemättömällä äänellä kuin taisi: "Fink, tuo on taas niitä sinun hulluja päähänpistojasi; mahdoton minun on siihen suostua. Rouva von Baldereck kuuluu täkäläiseen ylimystöön, ja epäilemättä hänen luokseen kokoutuva seurakin on samojen piirien jäseniä."

"Epäilemättä niin onkin", nyökkäsi Fink; "pelkkää sinistä verta, kaikkien läsnäolevien rouvien kantaäideillä on poikkeuksetta ollut se kunnia, että ovat saaneet Saksan muinaisissa aarniometsissä kantaa ruhtinatar Thusneldan yömyssyä hänen perässään."

"Siinähän näet itsekin", sanoi sankarimme. "Kuinka voi päähäsi pistääkään viedä minut sellaiseen seuraan? Sinähän vain saattaisit minut siihen katkeraan asemaan, että minut torjuttaisiin sieltä matkoihini, tahi mikä vielä pahempi, minä joutuisin yleisen halveksimisen alaiseksi."

"Eikö tässä ihminen jo kadota kärsivällisyyttään?" huudahti Fink närkästyneenä. "Juuri sinulla ja sinunkaltaisillasi on syytä kantaa päätään korkeammalla kuin suurimmalla osalla sitä seuraa, joka sinne kokoutuu. Mutta juuri teikäläiset ne omalla typerällä käytöksellään, milloin turhalla kainoudellaan, milloin häpeällisellä nöyristelyllään kasvattavat noiden aatelisjunkkariperheiden vaatimuksia. Kuinka sinä voitkaan pitää itseäsi huonompana kuin ketä hyvänsä noista toisista? En olisi toki uskonut, että sinun sielusi elää niin matalalla."

"Nyt erehdyt", Anton vastasi suuttuneena, "minä en suinkaan pidä itseäni huonompana kuin ansaitsen, mutta typerää ja vaateliasta minulta olisi tunkeutua sellaiseen seuraan, jossa syystä tai toisesta minua kernaasti ei suvaittaisi. Juuri oma itsetuntoni kieltää minua seurustelemasta sellaisten ihmisten kanssa, jotka halveksivat miestä senvuoksi, että tämä työskentelee kauppakonttorissa."

"Mutta minäpä sanon sinulle, että sinun läsnäolosi ei tule ollenkaan olemaan epämieluinen noille kelpo ihmisille, sen takaan", lausui Fink rohkaisevasti. "Sinä et tunne noita seurapiirejä ja siksi kuvittelet kaikkea liian vaikeaksi. Siellä tulee olemaan puute herroista, talon rouva panee minun persoonaani jonkin verran arvoa — sivumennen sanoen, en siitä ollenkaan ylpeile; ja hän on pyytänyt minua hankkimaan lisäksi joitakin tuntemiani nuoria miehiä; minä johdatan sinut taloon, ja sillä on kaikki selvitetty. Ajattelehan asiaa vähän tarkemmin. Mitä tuollainen tanssikurssi oikeastaan on? Se, on jonkinlainen osakeyhtiö kaikkien osanottajien pohjelihasten parantamiseksi; sinä maksat osuutesi opetuksesta kuten kaikki toisetkin, ja pyöritätpä sinä nuorta kreivitärtä tai porvaristyttöä masurkassa, se on aivan yhdentekevää, vyötäiset kuin vyötäiset, ja kaikki ne hepsakat tanssivat yhtä mielellään."

"Mutta eihän se käy laatuun", vastusteli Anton edelleen ja pudisteli päätään; "minulla on sellainen sisällinen tunne että se olisi sopimatonta, ja sitä tunnetta tahdon totella."

"Minäpä ehdotan sinulle jotakin", sanoi Fink kärsimättömästi; "sinä lähdet näinä päivinä minun kanssani tervehtimään rouva von Baldereckiä. Minä esitän sinut herra Anton Wolhfartina toiminimen T. O. Schröterin konttorista; sinun ei tarvitse mainita halkaistua sanaakaan tanssitunneista; sinä vain odotat, kuinka armollinen rouva ottaa sinut vastaan. Jos huomaat että tuo kelpo tanssimamma osottaa sinua kohtaan jotain muuta kuin sulaa suopeutta, jos hän tuumankaan vertaa heittää niskojaan eikä itse ala puhua tanssiopetuksesta, niin on sinulla vapaa valta pysyä jarrutuksessasi. Tätähän vastaan sinulla ei pitäisi olla mitään pätevää sanottavana."

Anton epäröi yhä ja mietiskeli. Asia ei hänestä ollut suinkaan niin yksinkertainen kuin Fink sen kuvasi, mutta eipä hän itsekään pystynyt enää pohtimaan sitä täysin kylmäverisesti. Jo monet vuodet oli hänen sielunsa sisimmässä piillyt salainen toivo ja kaipaus päästä näkemään ja kukaties osaaottamaan ylhäisten vapaaseen, juhlaisaan ja värikiuhtavaan elämään. Niin usein kuin hän kuuli kadunvartisesta talosta tanssimusiikkia, niin usein kuin hän lueskeli ylimyspiirien tavoista ja menoista, kohosi elävästi hänen eteensä tuo kukkaispuiston keskellä oleva korkea linna tornineen ja se aatelisimpi, joka oli soutanut hänet joutsenlammikon yli. Nyt tuo kuva rupesi jälleen paistamaan hänelle siinä kultaisessa hohteessa, jonka hänen mielikuvituksensa oli vuosien kuluessa runoillut sen ympärille Hän kavahti pystyyn ja suostui sen enempää epäröimättä kokeneemman ystävän ehdotukseen.

Tuntia myöhemmin saapui räätäli Finkin saattamana, ja Fink itse määräili uuden puvun kaikki yksityiskohdat, osottaen siinä asiantuntemusta, joka tehosi yhtä mahtavasti räätäliin kuin ujoon Antoniin.

Iltapäivällä sulatti marraskuunaurinko lumen katukivitykseltä. Silloin työnsi Fink moniaita merkillisen näköisiä papereita povitaskuunsa ja lähti joutilaan maleksijan huolettomuudella mittailemaan katuja, tarkastellen kuitenkin eteensä ja jälelleen terävästi kuin poliisimies, joka vaanii saalista. Vihdoin hän tyytyväisen näköisenä suuntasi askeleensa jalkakäytävälle ja iski kiinni kahteen uljaasti puettuun herraan, jotka yksinään kuten hänkin miilustelivat tavallisten poroporvarillisten iltakävelijäin joukossa. Ne olivat luutnantti von Zernitz ja herra von Tönnchen, molemmat elämänhaluisia nuoria ylimyksiä ja käytökseltään moitteettomia.

"Mitä te niin uneksivan näköisenä etsitte täältä kaduilta?" kysyi herra von Tönnchen.

"Etsin ihmisiä", vastasi Fink alakuloisesti; "paria hyvää veikkosta, jotka ovat kylliksi turmeltuneet käydäkseen tänä ikävänä sunnuntaipäivänä vielä päivännäöllä tyhjentämään kanssani pullon portviiniä ja sitä ennen avustamaan minua todistajana eräässä pikku asiassa."

"Todistajana?" kysyi herra von Zernitz. "Onko teillä ehkä kaksintaistelu tuolla kirkon takana?"

"Ei, kaunis kavaljeerini", Fink vastasi, "tiedättehän että olen vannonut luopuvani tuosta pahasta tavasta, sittekun pikku Lanzau ampui pistoolistani liipasimen. Juuri tätänykyä olen perin rauhallinen, kiusattu liikemies, toiminimen Fink ja Beckerin arvoisa vesa. Minä etsin todistajia panemaan nimensä asiakirjaan, jolla on tulinen kiiru. Löydänhän kyllä jostakin notaarin, mutta tavalliset valalliset todistajat ovat tänään sunnuntaina juosseet kaikki keilaradalle. Tekisitte ihmisystävällisen teon, jos auttaisitte minua tänä onnettomana iltapäivänä viettämään neljännestunnin ajan notaarin luona ja lopun iltaa italialaisessa viinituvassa."

Herrat olivat halusta valmiit auttamaan. Fink vei heidät tutun notaarin luo ja pyysi tätä molempain todistajain läsnäollessa kirjoittamaan luovutuskirjan, koska se oli jätettävä seuraavaan oikeuden istuntoon ja asia oli muutenkin perin tärkeä. Hän jätti virkamiehelle kunnianarvoisan näköisen englanninkielisen asiakirjan, jossa jonkin New Yorkin valtiossa olevan piirikunnan prokuraattori teki tiettäväksi, että herra Fritz von Fink oli Fowlingfloor nimisen maa-alueen, sekä maan ja mannun että sillä olevain rakennusten, puiden, vesistöjen ja kaikkien käyttömahdollisuuksien laillinen omistaja. Sitten hän selitti notaarille luovuttavansa kaikki asiakirjain mukaan hänelle kuuluvat omistusoikeudet herra Anton Wohlfartille, joka nykyisin oli T. O. Schröterin liikkeen palveluksessa. Kauppahinta oli täydelleen suoritettu. Vihdoin hän pyysi notaaria mitä hartaimmin valmistamaan luovutuskirjan heti paikalla ja muuten vaikenemaan visusti asiasta. Sen virkamies lupasikin, ja asiakirjan valmistuttua molemmat todistajat kirjoittivat nimensä alle. Poislähtiessä hän pyysi näitäkin, vakavammalla sävyllä kuin tavallisesti käyttämänsä, pitämään asiata salassa kaikilta ja ennen muuta herra Anton Wohlfartilta itseltään. Herrat lupasivat tietysti, mutta olivat sangen uteliaat kuulemaan asiasta lähempää, eikä herra von Zernitz malttanut olla huomauttamatta: "Toivon, hyvä Fink, ettette toki vielä tehnyt testamenttianne; siinä tapauksessa olisin ollut kiitollinen, jos olisin perinyt teidän pyssynne."

"Jos tahdotte ottaa pyssyn vastaan elävältä Finkiltä", vastasi tämä, "niin teette sen kautta hänet hyvin onnelliseksi."

"Hittoja kanss'!" huudahti hyväluontoinen luutnantti melkein säikähtyneenä, "tuotahan en toki tarkoittanut. Enkä tiedä edes, voinko hyvällä omallatunnolla ottaa tarjouksenne vastaan."

"Ottakaa vain keveällä mielellä", sanoi Fink ystävällisesti; "minä olen kyllästynyt koko putkeen, mutta olen mielissäni kun tiedän sen joutuvan hyviin käsiin."

"Se on vanha kapine", sanoi Fink, "ja huomenna te otatte sen minulta vastustelematta; tänään näet ette enää pääse minusta irti, sillä me menemme Feronille. Mutta mitä tuohon salaperäiseen tiluksenluovutukseen tulee, niin en siinä toimi vallan vapaaehtoisesti. Siihen liittyy näet eräänlainen valtiollinen salaisuus, jota en saa teille ilmaista jo senkään vuoksi, etten itsekään ole vielä oikein selvillä koko asiasta."

"Maatila?" toisti Fink ja katseli taivaalle; "se ei ole lainkaan mikään maatila. Se on kappale tasankoa, vuoria ja laaksoja, vesiä ja metsiä, pikkuruinen palanen Amerikan mannerta. Ja onko tuo herra Wohlfartin tilus suuri? Mitä te oikeastaan sanotte suureksi? Mikä onkaan suurta tässä matoisessa maailmassa? Amerikassa maa-alan suuruutta mitataan toisenlaisella mittakaavalla kuin tässä poloisessa Saksan sopukassa. Omasta puolestani tuskin tullenen enää koskaan tilaisuuteen sanoa sellaista tilusta omakseni."

"Mutta kuka sitten tuo herra Wohlfart oikeastaan on?" kysyi luutnantti hänen toiselta sivultaan.

"Saatte kohta tutustua häneen lähemmin", Fink vastasi. "Hän on sangen siivo poikanen jostakin maaseudulta, ja hänen kohtalonsa on tavallansa peittynyt salaperäisyyden verhoon, josta hän tätänykyä ei itsekään tiedä vielä mitään eikä toistaiseksi saakaan tietää. Mutta riittää jo liikeasioista. Minulla on täksi talveksi ohjelmaa varattu teitäkin varten. Te olette tosin vanhoja syntisiä kumpikin, mutta silti teidän täytyy vielä kerran ottaa osaa tanssikurssiin."

Näin sanoen hän vei ystävänsä italialaiseen viinitupaan, missä Feroni otti syvin kumarruksin heidät vastaan, ja kohta olivat kaikki kolme syventyneet hartaihin tutkimuksiin Portugalin väkevien viinien oivallisuudesta.

Rouva von Baldereck oli kaikkein parhaimpien seurapiirien tukipylväitä; noiden piirien, jotka maa-aatelin pääkaupungissa elävät perheet ynnä moniaat korkea-arvoiset virkamiehet ja upseerit muodostivat. Oli vaikea sanoa, mitkä kyvyt ja avut olivat tämän arvonrouvan kohottaneet niin mahdikkaaseen asemaan; hän ei ollut erittäin ylhäissukuinen, ei liioin rikas, hienotapainen, henkevä eikä syvämietteinen, mutta kaikista näistä ominaisuuksista hänellä kuitenkin oli hiukkasen joka lajia. Yksityiselämässään hän oli mahdollisimman mukaan noudattanut terveitä periaatteita, ja hänellä oli tarpeeksi itsetuntoa, jotta ei koskaan käynyt tyrkyttäytymään paljonvaativaisten pariin.

Tämän pidättyväisyyden takia yleinen mielipide oli nostanut hänet johtavaan asemaan seuraelämässä. Hänellä oli sangen laaja tuttavapiiri, hän oli selvillä kaikista maalaisaateliston kihlauksista, naimakaupoista ja sukulaisuussuhteista, hän oli ensimmäisten joukossa pääkaupungin hienoston vieraskutsulistoilla ja vietti leskeksi jouduttuaan itse jokseenkin vaatimatonta elämää, jota sentään sulosti sulkahattuinen palvelija ja kaksi lihavaa vaunuhevosta. Rouva von Baldereck oli siis kaikin puolin mallikelpoinen vallasnainen, ja hän osasi arvostella henkilöitä ja tapahtumia tarkoin ylhäisön ennakkoluulojen mukaisesti; siksipä hänen arvosteluaan aina kuuttiinkin hartaalla mielenkiinnolla. Että hän sen lisäksi oli jokseenkin hyväluontoinen henkilö, sitä ei sama ylhäisö arvatenkaan arvioinut yhtä mainehikkaaksi ominaisuudeksi kuin se vanha tuomion enkeli, joka taivaassa pitää kirjaa ihmisten hyvistä ja pahoista teoista ja joka sivumennen sanoen taivaallista liiketointansa harjoittaessaan ei kirjoita pääkirjansa yläreunaan maallisia nimityksiä "vastattavaa" ja "vastaavaa", vaan "lampaat" ja "vuohet" ja vie lampaat tulopuolelle ja vuohet työntää menojen sivulle. — Rouva von Baldereckillä oli nuori tytär, joka lupasi kehittyä hyvin hänen itsensä näköiseksi, ja hänellä oli asuttavana erään talon ensi kerroksessa sarja isoja huoneita, joissa vuosien mittaan esitettiin draamallisia kuvaelmia ja eläviä kuvia. ["Tableaux vivants", mykkiä kuvaelmia, joissa esiintyjät puvuillaan muodostavat jonkin tunnetun lauseen yksityiset sanat tahi sanan eri kirjaimet. Siis ei tässä tarkoiteta mitään kinematograafiesityksiä, jollaisia 1830-luvulla ei tunnettukaan.]

Tämä vaikutusvaltainen rouva istui juuri ja piti tärkeätä neuvottelua ompelijattarensa kanssa, pohtien kuinka syvä kaulantien uurroksen piti olla, jotta hänen tyttärensä moitteeton povi esiytyisi parhaassa valossa, silti herättämättä yleistä pahennusta alkavilla tanssitunneilla, kun palvelija ilmoitti hänen lemmikkinsä Finkin tulleen tervehdyskäynnille. Kiireesti jalo rouva työnsi tyttärensä, ompelijattaren ja puolivalmiit puvut syrjään ja ilmestyi vastaanottohuoneeseen hyväluontoisena kuin ainakin perheenemäntä, joka tietää, ettei nuorten kavaljeerien harras palvonta enää paljonkaan kohdistu hänen persoonallisiin suloihinsa.

Puheltuaan johdannoksi viimeisestä iltaseurasta ja kreivitär Pontakin pitkistä irtokiharoista sanoi Fink, potkien samalla jakkaraa, jota päällysti talon neidin koruompelema nukkainen villakoiran kuva: "Olen suorittanut teidän minulle uskoman tehtävän, arvoisa lady, ja hankkinut teille ainakin kolme herraa."

"Keitä ne ovat?" kysyi talon rouva jännitettynä, unohtaen koruommellun villakoiran kärsimykset ja vetäen tuolinsa lähemmäksi uskottua perheenystävää.

"Hän on hyvä saalis", huudahti armollinen rouva ilahtuneena, sillä luutnantti oli henkevän upseerin maineessa, hän kun näet sepitti sieviä runonpätkiä neitosten muistikirjoihin, oli verraton keksimään elävien kuvien aiheita, ja epäiltiinpä hänen kerran kirjoittaneen jonkinlaisen novellinkin johonkin muistikirjaan. "Herra von Zernitz on perin miellyttävä seuramies."

"Niin kyllä", sanoi Fink, "mutta portviiniä hän ei pysty kestämään.
Toinen on herra von Tönnchen."

"Tönnchenit ovat vanhaa sukua", huomautti rouva; mutta lisäsi sitten hiukan hätäisesti: "eikö hän ole jokseenkin hurjatapainen?"

"Herra varjelkoon!" sanoi Fink; "hänen perheessään on aina eletty varmojen periaatteiden mukaan; hän ei ole lainkaan hurja, vaikka hänellä on se ominaisuus, että välistä saa toiset hurjiksi."

"Wohlfart?" toisti armollinen rouva oudoksuen ja katsahti levottomasti vieraaseensa; "sen nimistä perhettä en tunne."

"Se on hyvinkin mahdollista", vastasi Fink kylmäverisesti; "on siksi paljon ihmisiä, joilla on joko liiankin hyvin tunnettu tai liian vähän tunnettu nimi, ettei kaikista voikaan olla selvillä. Herra Wohlfart tuli tänne jokunen vuosi sitten maaseudulta oppiakseen omien havaintojensa perusteella kauppatoimen salaisuuksia. Hän työskentelee kauppias Schröterin konttorissa, aivan niinkuin minä itsekin."

Fink ei siitä häiriytynyt, vaan heittäytyi takakenoon nojatuolissaan ja rupesi tutkistelemaan katon koristemaalauksia. "Herra Wohlfart on sangen merkillinen ja mielenkiintoinen veitikka. Hänen elämänkohtalonsa vaatii aivan erityisen selityksensä. Itsessään hän on vaatimattomin ja kunnollisin nuorukainen mitä koskaan olen tuntenut, ja kotoisin eräästä tämän maakunnan syrjäisimmästä sopukasta, missä hänen isä vainajansa oli jossain virassa. Mutta hänen syntymäänsä ja elämänkohtaloaan verhoo salaperäisyys, josta hän ei edes itsekään tiedä vielä mitään."

Fink kurkisteli edelleen innokkaasti kattomaalauksen kiemuroita ja jatkoi häiriytymättä: "Hänestä on juuri äskettäin tullut suuren maa-alueen omistaja Amerikassa, kauppakirjat ovat käyneet minun käsieni lävitse, ja meidän kesken sanoen hänellä ei ole itsellään aavistustakaan omistusoikeudestaan, jonka täytyy toistaiseksi edelleenkin pysyä häneltä salassa. — Tunsitteko te aikoinanne suurherttua vainajata, täällä lähellä päin?" Fink viittasi merkitsevästi kädellään johonkin umpimähkäiseen ilmansuuntaan.

"Olen kuullut joidenkin väittävän", jatkoi Fink salamyhkäisesti tarinaansa, "että Anton Wohlfart on aivan hänen näköisensä. Mitä teille nyt sanon, on muuten meidänkeskinen salaisuus; ystäväni on vallan tietämätön kaikista noista suhteista, jotka kuitenkin mahdollisesti voivat ratkaista koko hänen tulevaisuutensa. Tunnettua on vain se tosiasia, että keisari vainaja viimeisellä matkallaan maakunnassa viivähti Ostraussa ja piti paikkakunnan pastorin kanssa hyvän aikaa hiljaista ja tärkeätä keskustelua."

Viime väite oli pääasiassa todenperäinen, sillä Anton oli kertonut jotain sellaista äskettäin jokeylle lapsuudenmuistona. Hän oli vielä lisännyt, että hänen kotikaupunkinsa pastori oli viimeisessä suuressa sodassa toiminut sotapappina, ja että keisari oli häneltä kysynyt: "Oletteko palvellut sotaväessä?" ja hetken perästä: "Missä armeijaosastossa?"

Fink ei pitänyt tarpeellisena selostaa tuota pikkutapausta niin seikkaperäisesti. Mutta rouva von Baldereckin olivat nämä petolliset viittailut saattaneet siksi uteliaaseen sieluntilaan, että hän sanoi kernaasti vastaanottavansa herra Wohlfartin talonsa vieraaksi.

"Ja vielä muuan pyyntö", sanoi Fink ja nousi tuolistaan; "mitä nyt olen teille kertonut ystävästäni, kaikkein laupiain hengetär" — laupias hengetär painoi yli seitsemän leiviskää — "sen antakaa pysyä meidänkeskisenä salaisuutena. Teidän arkatuntoisuudellenne rohkenin uskoa, mitä vieraasta suusta kuullessani pitäisin loukkauksena sekä itseäni että herra Wohlfartia kohtaan." Hän lausui tuon nimen niin ivallisesti että kunnon rouva rupesi epäilemään, että tuon salaperäisen, kauppakonttorissa piileskelevän herran täytyi olla jokin Aleuttien tai Kurili-saarten prinssi tai jokin muu erinomainen arvohenkilö.

"Mutta kuinka minun pitää", hän kysyi hyvästellessä, "esittää tuo herra tuttavillemme?"

"Ainoastaan minun parhaana ystävänäni. Minä menen hänestä joka suhteessa takuuseen ja olen vakuutettu siitä, että seurapiirimme itse niittää suurimman voiton, kun se ottaa tuon herran avosylin vastaan."

Kadulle tultuaan Fink mutisi itsekseen sangen ilkeämielisesti: "Tuo eukkopaha naukkasi kuin lihava lahna minun syöttini ja sukelsi takapuoltaan myöten valheisiini. Pelkkänä rehellisten ihmisten lapsena tuo poika parka olisi saanut heidän puoleltaan vain halveksimista osakseen. Nyt he kuvittelevat tietävänsä että jokin vieras ruhtinas, jollaisen edessä he kunniakseen matelisivat, seuraa pojan kohtaloa mielenkiinnolla. Nyt he tulevat hänelle osottamaan kohteliaisuutta, joka varmastikin hurmaa pienokaisen. Enpä olisi uskonut, että tuosta Long Islandin rannalla olevasta hiekkakuopasta ja sillä olevasta linnustushökkelistä olisi ikinä tullut minulle sellaista hupia."

Finkin sirottelema siemen oli langennut otolliseen maaperään. Älykkäänä naisena oli rouva von Baldereckilla tanssituntien ohella omia pieniä yksityisetujakin valvottavana. Olihan hän ennen kaikkea äiti, ja tässä ominaisuudessa hän oli tähdännyt haukankatseensa ei sen vähempään sulhaskokelaaseen kuin Finkiin itseensä. Hänen tyttärensä oli viisitoistavuotias, ja Finkillä oli kaikki ne hyvät avut, jotka äidin mielestä tarvittiin takaamaan hänen tyttärensä vastaisen onnen. Pitkästä kokemuksestaan hän tiesi, että tuollaiset tanssitunnit tarjosivat erinomaista tilaisuutta aivan nuorille neitosille näyttämään sulonsa ja hyvät avunsa parhaassa valossa kokeneille ja hiukan jo veltostuneille herroille; päävaikeutena vain oli saada sellaisia herroja mukaan moisiin viattomiin huvitilaisuuksiin. Hellän äidin sydäntä oli kiusannut se aivan luonnollinen pelko, ettei Finkilläkään olisi halua ottaa osaa tanssitunteihin; mutta hänen suureksi hämmästyksekseen tämä nuori herra oli jokseenkin kaunopuheisesti vakuuttanut, että hän halusta tanssi vaikka koko talven hänen talossaan, olipa hän asettanut nimenomaiseksi ehdoksi, että neiti Eugenie ottaisi hänet enimmän suosituksi tanssitoverikseen. Ja juuri tästä syystä oli voitonriemuisella äidillä ollutkin niin suurta huolta tyttärensä tanssipuvuista, kun Fink saapui suosittamaan hänelle Antonia. Ehkäpä rouva von Baldereck olisi ilman noita salamyhkäisiä viittailujakin antanut perään ja hyväksynyt tuon konttoriorjan tanssitunneilleen, mutta joka tapauksessa ne olivat hänelle tervetulleet. Tosin Finkin olemus ja puhetapa olivat aina sellaiset, ettei häneen koskaan voinut oikein turvallisesti luottaa; mutta kelpo rouvan äidinrakkaus oli kyllin voimakas voittamaan hänessä syntyneet hienoset epäilyt. Hän kiiruhti tuttaviin perheisiin kertomaan, mitä lupaavia herroja oli tiedossa tanssituntien kavaljeereiksi, eikä hän tällöin tietenkään unohtanut koristella salamyhkäisin viittauksin herra Wohlfartin merkillistä elämänkohtaloa. Kun sekin vähä, mitä hän siitä tiesi tai suvaitsi kertoa, sai tukea kahden hyvintunnetun ja luotettavan herran yhtä salamyhkäisistä viittailuista, juurtui kertojattareen itseensä ja hänen kuulijoihinsa varmaksi vakaumukseksi usko tarinan todenperäisyyteen. Niinpä kävikin ylhäisessä seuramaailmassa jo muutaman päivän kuluttua hälinä ja kuiskailu, että rouva von Baldereckin tanssikurssiin tuli ottamaan osaa eräs porvarillinen herra, jota suunnattomat rikkaudet odottivat ja jolle Venäjän keisari oli Amerikassa ostanut äärettömiä maa-alueita.

Moniaita päiviä myöhemmin Fink johdatti Antonin armollisen rouvan perheeseen, ja oli sankarimme tällöin puettu uuden uutukaiseen hännystakkiin ja moitteettomiin kiiltohansikkaihin — poloinen uhrilammas, jonka sielunrauhaa salaperäiset voimat uhkasivat käydä tuhoamaan. Ne vaanivat häntä vastassa armollisen rouvan eteisessä ja portaissa, ja jo ulkokynnyksellä ne kävivät sellaisella vimmalla Anton paran kimppuun, että hän tunsi henkensä läkähtyvän. Niitä väijyi neliskulmaisessa kattolampussa, joka heilui eteisenkatosta, ja työnsivät porraskaiteiden koloista kielensä esiin ilkeästi irvistellen. Fink huomasi mielipahakseen, kuinka hänen uhrinsa poskille lennähti ahdistuksen tuskallinen ruusunväri, ja hän supatti hänelle äkäisesti korvaan: "Uskallappa vain käydä punaiseksi noiden ihmisten edessä!" — heitti sitten huolettomasti päällystakkinsa vastaanrientävän palvelijan käsivarrelle ja saattoi ystävänsä armollisen rouvan kasvojen eteen. Vallasrouva todella olikin, kuten Fink oli ennustanut, sulaa suopeutta sankariamme kohtaan. Uteliaasti ja tuntien jonkinlaista inhimillistä osanottoa hän katseli sievännäköistä ujoa nuorukaista, joka niin vilpittömin kasvoin seisoi hänen edessään ja näytti ylen taipuvaiselta alistumaan hänen lumoihinsa.

Anton sanoi syvään kumartaen: "Ainoastaan ystäväni mitä varmimmin vakuutettua, että te, armollinen rouva, ette tule närkästymään, olen rohjennut tulla persoonallisesti osottamaan teille syvää kunnioitustani." Ja armollinen rouva hymyili laupiaasti — tahi tuon kelvottoman Finkin sanoja käyttääksemme: irvisteli niin vietävästi — ja vastasi: "Herra von Fink on antanut meille aihetta toivoa, että teistä tulee tämän talven kuluessa säännöllinen vieras pieniin tanssiharjoituksiimme."

Tällöin Anton ei voinut pidättyä punastumasta, näyttämästä ylen onnelliselta ja vakuuttamasta: "Mielihalulla ottaisin niihin osaa, jos vain voisin olla varma siitä, että muut vieraanne eivät tule paheksumaan läsnäoloani."

Kun tämä synkeä epäilys oli innolla torjuttu, saapui neiti Eugenie huoneeseen, Anton esiteltiin hänellekin ja sai osakseen sellaisen nenäkkään niiauksen, jolla viisitoistavuotiaiden neitosten on tapana tervehtiä vieraita herroja, ja poistui sitten neljännestunnin kuluttua, aivan ihastuneena vallasperheen suopeuteen, saattajansa kanssa talosta. Tuo viaton poika parka tarttui ylen tyytyväisenä ystävänsä kainaloon ja vakuutti hänelle kadulle tultua: "Enpä olisi uskonutkaan, että ylimysten kanssa on niin helppo seurustella."

Fink mutisi jotakin, jonka voi yhtä hyvin käsittää tuon väitteen myöntämiseksi kuin kieltämiseksikin, ja sanoi sitten: "Ylipäätään olen sinuun tyytyväinen, Anton. Uudesta hännystakistasi huolimatta sinä istuit siellä kuin mikäkin alaston pikku enkeli läpikuultavassa batistikoltissaan. Mutta tuo läpikuultavaisuus ei sinua puekaan vallan kehnosti. Ainoastaan tuosta kirotusta punastumisesta sinun täytyy tänä talvena vieraantua; kun leuan alla on musta kravatti, niin se käy juuri päinsä, mutta valkean kaulaliinan kera se on aivan sietämätöntä. Näytät silloin aivan joltakin kaatumatautiselta lemmenjumalalta."

Rouva von Baldereckista sen sijaan salaperäisen nuorukaisen ujo vaatimattomuus tuntui todella liikuttavalta, ja kun hänen tyttärensä sanoi hänelle varman vakaumuksen rintaäänellä: "Fink on kerrassaan toisenlainen mies ja miellyttää minua paljon paremmin", pudisti äiti päätään ja virkkoi hymyillen: "Sitä sinä et vielä ymmärrä, lapseni; tuon vieraan herran käytöksessä ja eleissä on aatelia ja luonnollista suloa, joka on kerrassaan hurmaava."

Se suuri päivä, jolloin tanssikoulu piti juhlallisesti avattaman, oli vihdoinkin koittanut. Nopeasti Anton konttoriajan päätyttyä pukeusi juhlatamineihinsa ja kävi sitten Finkin huoneeseen tätä noutamaan. Suojelija tarkasteli arvostelevin katsein suojattinsa asua. "Näytähän minulle nenäliinasi", hän sanoi lyhyesti. "Mitä, kirjava silkkiliinako? Ettet häpeä! Tässä saat yhden omistani. Vala siihen vähän hajuvettä. Entä missä ovat hansikkaasi?"

Tällaisin opettavin puhein hän saattoi ystävänsä paroonittaren juhlallisesti valaistuun taloon.

Antonin astuessa takarakennuksen portaita alas avautui herra Jordanin ovi, ja herra Specht kurotti pitkän kaulansa siitä tähystelläkseen menijöitä mitä kalva vimman uteliaisuuden vaivaamana.

"Menee se kun meneekin!" huusi hän sitten olkansa yli huoneeseen.
"Tämähän on aivan kuulumatonta. Mitään sellaista ei ole tapahtunut
maailman luomisesta lähtien. Siellähän on koolla pelkkiä aatelisia.
Syntyypä tästä kaunis keitos."

"No, entä mikä on mennessä, koskapa hänet kerran on kutsuttu?" virkkoi hyväluontoinen herra Jordan vastaukseksi toverin hirmustuneisiin huudahduksiin. Eikä kukaan muukaan voinut panna vastaan; ainoastaan herra Pix ärähti sohvasta tuikeasti: "Mutta minun mieleeni ei lainkaan ole, että hän vastaanottaa sellaisen kutsun. Hän kuulun konttoriimme eikä minnekään muualle. Mitään hyvää hän ei ainakaan opi noiden isoisten herrastelijoiden parissa. Korkeintaan työntämään lasipalasen silmännurkkaansa ja makostelemaan neitosia, ja sekään ei vielä ole pahinta."

"Tuollaisissa tanssiseuroissa kuulutaan pidettävän kummaa elämää", tiesi Specht kertoa. "Kaikenlaista rivoilua, rakkausjuttuja ja kaksintaisteluja jok'ainut jumalanpäivä. Saattepa nähdä hänen jonakin aamuna lähtevän ulos pistoolipari kainalossa, ja miten hänet sitten kotiin tuodaan, sitä en mene sanomaankaan. Ei vain omilla jaloillaan, se on varma!"

"Taaskin hullutuksia", vastasi Pix ärtyneesti. "Ei siellä riidellä sen pahemmin kuin muuallakaan, tiedän mä."

Tästä aiheutui herrain Pixin ja Spechtin kesken kiivas kina sen tärkeän seikan johdosta, millä kielellä rouva von Baldereckin salongissa ajatuksia mahdettiin tulkita. Mutta siitä olivat kaikki toverit yksimielisiä, että osanotto tamssitunteihin tiesi Wohlfartille sanomatonta turmiota ja koko inhimilliselle yhteiskuntajärjestykselle pahaa häiriötä.

"Hän on mennyt sinne!" huudahti täti, palatessaan palvelijan saattamana eräästä kokouksesta.

"Minulle on mieleen", hän sanoi vihdoin, "että Fink käyttää vaikutusvaltaansa tuottaakseen ystävälleen hupia. Hän ei itse tanssi mielellään, ja osanotto tuohon tanssiseuraan on hänelle pikemminkin persoonallinen uhraus kuin mikään ilon aihe." Veli katsahti tutkivasti sisareensa ja nyökkäsi hänelle sanattomasti. "Ja kuinka mielelläni suonkaan Wohlfartille sen edun, että hän joutuu ihmisten seuraan! Hän on enemmän kotona kuin ketkään toiset herrat. Melkein joka ilta maatapannessani näen lampun paistavan hänen huoneestaan. Toisilla on täällä sukulaisia tai hyviä ystäviä, ainoastaan hän on aivan yksin, hänellä ei ole muita tuttavia kuin mitä tässä talossa asuu. Sellainen elämä käy tukalaksi koko vuoden mittaan."

"Hän on tähän asti kestänyt sen kunnollisesti", sanoi johtaja; "saammehan nähdä, kuinka kauan sitä jatkuu."

"Mutta kuinka on mahdollista, että hän juuri tuohon seuraan…" huudahti täti. "Ajatelkaahan toki, että tuo rouva von Baldereck…"

Sabine naputti sormustimellaan pöydänlevyyn. "Fink on häntä suosittanut heille", hän sanoi, "ja minusta se oli kiltisti tehty hänen puoleltaan. Siitä kiitokseksi hänen pitää huomenna saada päivälliseksi mieliruokaansa, rypistelköön herra veljeni otsaansa kuinka paljon tahtoo."

"Siis kinkkua viinikastikkeen kera", huudahti täti. "Mutta ajatelkaahan, kuinka Wohlfart voisi viihtyä siellä kaikkien noiden vormuherrojen parissa? Ja kuinka hän selviytyy kaikista noista hienoista elostelijoista? Eihän hän voi elää heidän tavallaan. Siihen tarvitaan vähintäin paksu kukkaro."

"Antakaamme hänen itsensä huolehtia siitä", sanoi Sabine hilpeästi.
"Meidän ei sentakia tarvitse hankkia itsellemme harmaita karvoja."

"Hän on mennyt", virkkoi Karl illalla isälleen. "Pienet kiiltonahkakengät hänellä oli jalassa, minä kävin itse ne noutamassa. Herra Fink kielsi hänen vetämästä muunlaisia kenkiä jalkaansa. Ja uusi hattu, ja kaikki uuden uutukaista kiireestä kantapäihin asti. Sellaiselta siis pitää näyttää, kun menee tanssimaan ylhäisten kanssa."

"Enkä", sanoi Karl; "mutta kernaasti tahtoisin kerran nähdä, miten tuollaisissa tansseissa eletään."

"Katsele 'Sinisen kuun' ravintolan tanssisaliin tässä lähellä, siellä näet samanlaista jytkytystä joka sunnuntai. Ei se käy toisella tapaa ylhäistenkään saleissa, paitsi että siellä on herroilla hansikkaat käsissä ja että he pitelevät tanssitettaviaan vähän varovaisemmin vyötäröiltä."

"No, huomenna mahtaa hänen vaatteissaan olla viljalta tomua minun harjattavakseni", sanoi Karl.

"Tomuista huvittelua se tosiaan onkin", nyökkäsi jättiläinen. "Siinä pyörähdellään ympäri, siinä hypitään, käännytään ensin toiselle puolelle, sitten toiselle ja laukataan taas eteenpäin. Jokainen koettaa kohottaa itsensä ylös lattiasta, mikä on mahdotonta. Sitten hiostutaan, ryypätään lasi punssia tai parikin, ja lopuksi tanssitaan suukkospoloneesi. Jos tahtoo päästä naimisiin, niin on tuo urakka tarpeen. Mutta niin pitkälle sinä et ole vielä ehtinyt, saat vielä odottaa monet vuodet."

"Mutta eihän herra Wohlfartkaan ole niin pitkällä", vastasi Karl. "Olisipa tosiaan kaunis juttu, jos hän huomenna naisi jonkun ylhäisen neidin, jolla on pari harmaita vaunuhevosia ja niillä hopeasilaiset valjaat!"

"Niin, sitä seikkaa ei käy auttaminen", sanoi isä päätään pudistellen; "tanssilla se alkaa, häihin se loppuu. Niin ohraisesti kävi minullekin."

"Sitäpä olisin tahtonut olla näkemässä", tokasi Karl. "Ohoo"; huudahti jättiläinen, "olen sitä minäkin aikanani pyörinyt kuin mikäkin hyrrä, valssia, hyppyvalssia, ryssänvalssia ja mitä hyvänsä, ja vaarinpolskassa minulla ei ollut vertaistani."

Karl silmäili isäänsä epäluuloisesti. "Niin, usko pois", jatkoi isä muistojensa lämmittämänä, "kun alla on tukeva permanto ja mukana hyviä tovereita, niin on se koko mieluista työtä. — Kerran oli porvarisyhdistyksellä isot tanssiaiset, minutkin sinne kutsuttiin ja tämä meidän Wilhelm, joka silloin vielä oli heiveröinen pojankelttu. Muistan sen päivän kuin olisi se ollut vasta tänään, minulla oli ylläni kiiltonappinen sininen takki, ja minä seisoin keskellä salia ja katselin muuta joukkoa, joka pyöri ympärilläni. Silloin iski silmäni äitiisi — ah, mikä sievä pikku olento hän olikaan, istui seinävierellä kuin mikäkin nukke; hänen rinnallaan istui hänen isäpappansa, lukkoseppä. 'Hyvää iltaa, Hans', luikkasi lukkoseppä minulle, 'oletkos sinäkin täällä?'"

"'Siltäpä näyttää, kuoma', minä vastasin ja kävin lähemmäksi, ja mitä pitempään tuota nukkea silmäilin, sitä enemmän hän oli mieleeni. 'Tämä on tyttäreni', sanoi lukkoseppä, 'etkös enää tyttöriepua muistakaan? Hän on ollut kaksi vuotta maalla tätinsä luona'. — 'Kuinka sieväksi hän on tullutkaan!' minä sanoin, 'niinhän hän on pyöreä ja hoikkanen kuin olisi sorvattu.' Pikkuruinen kävi aivan punaiseksi ja minäkin aloin syttyä tuleen 'No, mitäpäs siinä haikailet', sanoi lukkoseppä, 'jos tahdot tanssia hänen kanssaan, niin käy kiinni! Älä vain pusertele häntä liian kovasti'. — 'Hienosestaan vain', minä sanoin ja vein tyttösen tanssiin. Kyllä me mahdoimme näyttää toistemme vastakohdilta, tuo ruusunnuppu ja minä, ja arvelenpa ihmisten nauraneen meille."

"Sitä sinun ei olisi pitänyt sietää", huudahti Karl, joka oli istahtanut isäänsä vastapäätä ja pannut käsivarret ristiin rinnalleen.

"Eivät ne sillä mitään pahaa tarkoittaneet", sanoi isä leppyisästi, "ja äitisi myönsikin minulle ensimmäisten tanssien jälkeen, ettei hän yhtään välittänyt vaikka toiset nauroivatkin. Niin, ja hän sitten sanoi, että minun kanssani kävi hyvästi tanssiminen. Tietysti minä tanssin hänen kanssaan koko illan, yksinomaan hänen kanssaan. Ja viimeisen tanssin jälkeen yritti vielä tulla riitaakin minun ja Wilhelmin kesken; sillä nähdessään minun aina tanssivan saman tytön kanssa tahtoi hänkin saada vuoronsa, ja nähdessään että minä tyttöstä mielistelin ja pyörin hänen ympärillään, raavin jalkaa ja pörrötin tukkaani ja ostinpa pihalla kukkaismyyjättäreltä kimpun hänelle ja toisen itselleni, lähti Wilhelmkin ottamaan kaksi kimppua ja alkoi sitten kotkottaa tytön korviin kuin ukkoteiri, kunnes viimein nykäisin hänet syrjään ja sanoin hänelle: 'Kuuleppas, Wilhelm, jokaiseen vankkuriin ja jokaiseen tynnöriin ja laatikkoon, jolle olen käteni laskenut, saat sinäkin laskea kätesi, mutta tähän lukkosepän tyttäreen älä ryhdy!' — 'Ka, miksikä en?' hän kysyi. 'Siksi', minä sanoin, 'että me olemme ystävykset, Wilhelm, enkä tahtoisi käydä sinua pelmuuttamaan tässä kaikkien ihmisten nähden.' — 'Tiedätkös mitä', hän sanoi, 'taidatpa olla mustankipeä.' Silloin älysin itsekin, mitenkä minun laitani oli. Siitä päivästä lahtien olin pihkaantunut. Saat sinäkin kerran kokea, minkälaiseksi se ihmisen tekee. Siitä käy rauhattomaksi, ja kaikki asiat alkaa mennä rempalleen, ja veri tulistuu, ja tekee mieli laulaa, kirjeitäkin silloin mies riittailee ja ostaa itselleen uuden takin. Niin käy jokaiselle, ja sain sitä minäkin kokea. Kuusi viikkoa kesti sellaista menoa, ja sitten tuli häät. Ja ukkovaarisi piti päälle, että kaikki lastaajat kutsuttiin niihin vieraiksi. Ja aattoiltana me lastaajat tanssimme keskenämme keilakatriljin, ja minä olin keilakuningas. Kylläpä silloin koko talo tärähteli, mutta muuta vahinkoa ei toki tapahtunut kuin että kattokruunu putosi alas ja särkyi."

"Vie sun tulimmainen!" huudahti Karl, "sitäpä iloa minunkin olisi pitänyt olla näkemässä. Vahinko etten ollut mukana."

"Sinä törkeäsuinen peukaloinen", torui isä, "kuinka sinä olisit voinut olla mukana, eihän sinua silloin vielä edes ajateltu olevaksi. Ei tietenkään, kaikkihan oli vasta valmistelua sinun maailmaan tullaksesi."

"Kunhan Wohlfart ei vain tulisi liian myöhään kotia", sanoi Karl, "sitä herra Schröter ei voi suvaita."

Tällävälin avasi palvelija pariovet rouva von Baldereckin salonkiin, ja Fink ja Anton näkivät vastassaan jonon kirkkaasti valaistuja huoneita, joissa liikkui suuri joukko komeapukuisia vallasnaisia ja hienoja herroja teetä juoden, soristen ja siipiään lyöden. Nuorten neitosten äidit ja omaiset oli kutsuttu mukaan avajaisiin. Fink supatti vielä kerran ystävänsä korvaan: "Koeta olla vain niin häpeemätön kuin osaat, muuta sinun ei tarvitse", — ja vei vastaanhangottelemattoman uhrinsa talon emännän eteen.

Anton sai suosiollisen vastaanoton, teki syvän kumarruksen eikä hädissään huomannut, kuinka koko seurueen silmät olivat todella hävyttömän uteliaina kiinnittyneet häneen. "Minä esittelen teidät kreivitär Pontakille", sanoi ystävällinen emäntä ja vei turvattinsa — joka haukkoi henkeään — erään iältään epämääräisen, pitkän ja luisevan rouvan jalkojen juureen, jolla oli arvosijansa jonkinlaisella korokkeella ja ympärillään hoviseurue. "Betty rakas, tässä on herra Wohlfart." Anton ennätti tuona tuskanhetkenä panna merkille, että rakkaalla Bettyllä oli pitkä pergamenttinenä, sangen vähän huulia ja kerrassaan luotaantorjuvat kasvonpiirteet; hän tunsi kahden terävän, katseen pistelevän hänen kasvojaan kuin parin linnunnokkia, ja hän kumarsi päänsä syvään puolittain tervehdykseksi, puolittain kiinnijoutuneen sotavangin alistumismerkiksi. Kreivitär istui jäykkänä kuin kynttilä tervehtimismenojen ajan ja kysyi ylhäisen välinpitämättömästi: "Oletteko herra von Finkin ystävä?"

"Te olette vast'ikään tullut pääkaupunkiin, eikö niin?" jatkoi arvon rouva kuulusteluaan. Kaikki keskustelu lähettyvillä taukosi, ja enemmän kuin kaksikymmentä silmää kävi pistelemään Anton parkaa.

"Olen täällä ollut jo moniaita vuosia", tämä vastasi. "Olette kukaties ulkomaalainen?" jatkoi rakas Betty miellyttävää keskustelua.

"Vai niin?" kuului jäätävä huomautus vallasnaisen ohuilta huulilta.
"Ja missä sitten?"

"Ostraussa," vastasi Anton, kohottaen päänsä nopeasti pystyyn. Kuulustelu rupesi häntä vaivaamaan, vaikkei hän itsekään tiennyt minkävuoksi, ja hänen ujoutensa vaihtui yltyvään äkeyteen.

"Ystäväni, ylevä herratar, on puolittain slaavilainen", sanoi Fink, joka oikeaan aikaan ennätti väliin, "vaikkapa hän itse paneekin kiihkeästi vastaan, jos hänen saksalaista syntyperäänsä kuka epäilee. Siksipä hänellä onkin toivo kehittyä kerran kunnon englantilaiseksi. Tänä silmänräpäyksenä hänen mielihalunsa on sama kuin minunkin: että löytäisimme armon teidän kasvojenne edessä. Minä suositan hänet teidän lempeämielisyytenne esineeksi; olette juuri antanut loistavan todisteen kyvystänne tutkia vieraitten ihmisten luonnonlaatua; suvaitkaa nyt näyttää ystävälleni sitä luonteenne puolta, jota me kaikki teissä niin ihailemme: lempeää sääliänne toisten vajavaisuuksille." — Muut naiset hymyilivät, jotkut herroista kääntyivät poispäin salatakseen naurunsa, ja rakas Betty istui höyhenet pörhössä kuin petolinnulla, jolta vielä isompi petolintu on karkoittanut saaliin.

Anton kiirehti pelastautumaan tästä pelottavasta piiristä, pääsi pujahtamaan syrjäiseen nurkkaan ja ajatteli saavuttaa mielenrauhansa katselemalla levollisesti lattialla liikkuvaa seuraa. Silloin iski batistihuivi häntä keveästi käsivarteen ja terhakka tytönääni kysyi: "Herra Wohlfart, ettekö enää tunne vanhoja ystäviänne? Jo toisen kerran saan ensiksi tervehtiä teitä."

Anton käännähti sukkelaan sivulle päin. Hänen edessään seisoi korkeakasvuinen solakka tyttö, jolla oli vaalea tukka ja suuret syvänsiniset silmät ja joka katseli häntä hymyillen kasvoihin. Niin ilmeinen oli Antonin ihastus, että Lenore ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle ystävällisesti ja sanomasta: "Olen iloinen kun tekin olette täällä. Herrat ovat kaikki minulle umpi outoja. Mutta kuinka te olette tänne joutunut?"

Anton selitti tulonsa aiheen, mutta hänen oli vaikea saada sanoja suustaan, niin hurmautunut hän oli nähdessään äkkiarvaamatta edessään neitosen, joka vuosikausia oli — itse siitä mitään tietämättä — hallinnut yksinvaltiaana herrattarena hänen yliskamarissaan. Kuinka tuo nuppu olikaan viime aikana kehkeytynyt isoksi, kauniiksi, täyteläiseksi ruusuksi! Entä tuo lumivalkea puku ja tukassa leijaileva seppele kukista, joiden vertaa ei oltu koskaan vielä nähty! Kirkkaasti säteilivät silmät noista ihastuttavista kasvoista, ja ryhti hänellä oli kuin ruhtinattarella.

Nopeasti olivat molemmat syventyneet innokkaaseen haasteluun; kolmannen kerran he tosin vasta sattuivat yhteen, mutta heillä oli toisilleen niin paljon kertomista, kuin olisivat he vuosikausia eläneet yksissä.

"Me tanssimme tänään aivan niinkuin meitä haluttaa, emmekä välitä yhtään tanssimestarista", sanoi neitonen viimein. "Se vasta onkin minun mieleeni. — Te ette saa tätä kauempaa puhella yksistään minun kanssani, vaan käykää pitämään seuraa toisillekin naisille. Minä menen nyt äitini pariin. Kun soitto alkaa, niin tulkaa minun luokseni, minä esitän teidät äidilleni."

Hän nyökkäsi armollisesti nuorelle miehelle ja asteli majesteetillisesti salin poikki liittyäkseen erääseen naisryhmään.

Nyt oli Anton karaistu kaikkia seuraelämän tarjoamia kammottavia äkkiyllätyksiä vastaan, hänen hämminkinsä oli haihtunut, ja miellyttävä viihdykkäisyyden tunne täytti hänen sielunsa. Mitä mahtoivatkaan hänelle enää nuo vaaleapukuiset, kirjavanauhaiset naishahmot, jotka hyppivät tai seisoivat hänen ympärillään? Hän välitti niistä yhtä vähän kuin varpusparvesta tai kedonruohosta. Hän etsi sukkelaan Finkin käsiinsä ja antoi tämän esitellä hänet kymmenkunnalle herralle, saamatta muistiinsa ainoankaan nimeä. Sitten hän pyysi Finkiä viipymättä esittelemään hänet joillekin nuorille neitosillekin.

"Oletko jo puhutellut talon tytärtä?" kysyi ystävä. "Enkä ole", vastasi Anton huolettomasti. "Sitten joutuin hänen puheilleen, sinä kadotuksen lapsi", kiirehti Fink; "varustaudukin saamaan huonoa kohtelua osaksesi."

"Se on minusta samantekevää", virkkoi Anton ystävänsä korvaan ja puristaen tämän käsivartta, samalla kun hänet esitettiin neiti Eugenielle.

Neiti olikin niin jäätävän kylmä Antonia kohtaan, kuin niin pitkän laiminlyönnin perästä voi odottaa. Poika paralla oli täysi työ saada tuimistuneelta neitoselta edes muutamakaan sanan vastaukseksi, ja pian hän sai nähdä edessään tämän niskapalmikon, kun luutnantti von Zernitz yhtyi seuraan.

Mutta tuokaan tappio ei häntä surettanut. Hänen lähellään istui rouva von Baldereck valtansa kunniassa, vaarinottaen toisella silmällään kokoutunutta seuraa, toisella tytärtään ja tuolla nimeä kaipaavalla kuudennella aistilla, josta yölepakkojen sanotaan olevan kuuluisat, herra von Finkiä. Nopeasti kävi Anton hänen eteensä ja pyysi tulla esitellyksi eräälle ruusun väriselle olennolle, jolla oli ruskeassa tukassaan hopeaisia ohrantähkiä.

Tietysti kumarsi Anton myöntävästi — Lara, tara tai bruttopaino, se oli hänestä tässä hetkessä yhdentekevää. Kreivitär katsahti häneen oudoksuen, mutta Anton alkoi haastella rattoisasti alkavan tansssikauden iloista, salongin ihmeen sievästä koristelusta ja Pariisin uuden talvipuutarhan ihanuudesta, johon hän oli edellisenä päivänä tutustunut sanomalehdestä. Hän kuvaili sen suihkulähteitä ja lasikupooleja ja kullattuja porraskaiteita ja keinotekoisia kallioryhmiä troopillisine kasvineen ja kirjavine salamantereineen niin tulisin värin, että pieni ruusunvärinen kreivitär alkoi vähitellen sulaa ja rupesi itsekin vihdoin kertomaan kahdesta salamanterista, jotka hän kerran oli nähnyt kykkivän kivellä, ja kuinka hirveästi hän silloin oli säikähtänyt. Vaikka hän olisi Antonille kertonut, että nuo sisiliskot olivat istuneet kalliolla sääret ristissä allaan ja hörppineet olutta kannellisista laseista, niin olisi se tämän mielestä ollut vallan paikallaan ja varsin jokapäiväinen luonnonilmiö. Mutta juuri kun hän yritti salamantereista siirtyä kaupungissa äskettäin pidettyyn kurpitsinäyttelyyn, pamahti rumpu ja pärähtivät torvet, ja ruusunvärinen hame ja hopeatähkät katosivat hänen silmiensä edestä pohjattomaan kuiluun; hän kumarsi lyhyesti kesken puhettaan ja jätti ällistyneen neitosen katselemaan suurin silmin hänen peräänsä.

Tuollapa seisoikin hänen kuningattarensa puhellen äitinsä kanssa, jonka tytärtään paljon lyhytkasvuisempana täytyi kääntää päänsä ylös hänen silmiinsä katsellakseen. Antonin sotainen uhma suli kuin jääpala päivänpaisteessa, kun hän viivytellen astui paroonittaren luo. Hän näki edessään samat hienot piirteet, saman sanomattoman ylhäisen olemuksen, jotka hänen ensi näkemältään olivat täyttäneet hänen mielensä kunnioittavalla hartaudella. Kuluneet vuodet eivät olleet vähentäneet paroonittaren kauneutta, ja läheisyys yhä korotti hänen persoonallista viehättäväisyyttään. Vallasrouvan kokenut silmä keksi kohta Antonin aloittelijaksi seuraelämässä, sillä hän osotti aivan liioittelevaa kunnioitusta, ja hattu, jota hän piteli kainalossaan, oli ankarasta puserruksesta saanut silkkinukkansa aivan pörröiseksi.

"Tämä on herra Wohlfart", sanoi Lenore, tehden suosittelevan eleen, "sama herra, jonka takia sinä kerran toruit minua. Niin, herraseni, teidät ensi kerran tavattuani sain äidiltä nuhteita, koska olin pidätellyt teitä niin kauan puistossamme."

"Se tekee minut kovin onnettomaksi", vastasi Anton sanomattoman kärsimyksen ilmeellä. "Ah, rouva paroonitar, ettepä voi aavistaakaan, kuinka onnelliseksi armollisen neidin osanottavaisuus minut silloin teki; minä olin matkalla vieraaseen maailmaan ja tuntematonta tulevaisuutta kohti. Hänen ystävälliset sanansa antoivat minulle rohkeutta. Ja usein ovat ne sen jälkeen yksinäisinä hetkinä palanneet, muistiini hyvänä tulevaisuuden ennustuksena."

"Kuinka liikuttavasti te osaatte kertoa", huudahti Lenore ja katseli hievahtamatta häneen.

Paroonitar kuunteli ihmeissään Antonin mielenpurkausta ja silmäili tuntehikasta tanssijaa mielenkiinnolla, joka ei ollut aivan vapaa lievästä mielipahastakaan. Mutta Lenore katkaisi Antonin alottaman puhelun hänen äitinsä kanssa sanoen levottomasti: "Nyt jo alkavat, meidänkin täytyy lähteä tanssimaan." Anton tarttui sormenpäillään hänen kätöseensä ja vei hänet tanssivain piiriin.

"Hän tanssii siedettävästi, vaikka hiukan poroporvarillisesti", murahti Fink puoliääneen, "mutta ryhtiä sillä pojalla on."

"Komea pari kerrassaan", huudahti rouva von Baldereck paroonitar von
Rothsattelin lähettyvillä, kun Anton ja Lenore pyörivät ohi.

"Lenore puhelee liiaksi tuon nuoren miehen kanssa", sanoi rouva von
Rothsattel miehelleen, joka samassa tuli hänen vierelleen.

"Nuoren miehen?" toisti vapaaherra. "Mikä nuori mies se on? En muista koskaan nähneeni hänen kasvojaan."

"Hän on herra von Finkin seuralaisia, porvarillista sukua, ja hänellä kuuluu olevan rikkaita sukulaisia Amerikassa tai Venäjällä. Minusta hän ei ole sopiva seuratorveri Lenorelle tämän esiytyessä ensi kerran seuraelämässä."

"No niin", vastasi parooni, "hänellä on terveen ja virkeän nuorukaisen kasvot. Tällaisissa lapsellisissa leikeissä on sellainen toveri aina parempi kuin tuollaiset ennenaikojaan vanhettuneet vetelöitsijät, joita näen tuolla lattialla. Nuoremmat miehet huvittavat itseään ja naisiaan, sen sijaan kuin Benno Tönnchen vain silloin tuntee hupia, kun saa tytöt punastumaan tahi kun saa heidät vieroitetuksi punastumasta. Lenore näyttää tänään mainiolta. Minä lähden whistipöytääni, lähetä sana minulle, kun käsket vaunumme portin eteen."

Anton ei onneksi toki kuullut, mitä hänestä ja hänen tanssitoveristaan puhuttiin, ja vaikka ympärillä olisi käynyt sellainen melu kuin kaupungin korkeimmasta kellotapulista soitettaessa, ei hän sittekään olisi kuullut mitään. Hänestä oli maapallo kutistunut pieneen kokoon, yhtä pieneksi kuin se piiri, jossa hän naisensa kera pyöri; mitä sen ulkopuolella mahdollisesti oli, oli pelkkää tyhjyyttä, pimeyttä ja kaaosta; vain se, jota hän sai puristaa rintaansa vastaan, vallitsi kaikki hänen aistimensa. Hän näki ja tajusi ainoastaan kauniin vaalean tukan, joka oli niin lähellä hänen omaa päätänsä, että hän voi melkein koskettaa huulillaan sen kutreja, neitosen lämpimän huounnan, joka siveli hänen poskeaan, valkeata kätöstä verhoavan hansikkaan sanomattoman lumovoiman, valkeasta puvusta nousevan hajuveden tuoksun, povella keinuvan punaisen ruusun — mistään muusta hänellä ei ollut tietoakaan. Kun Lenore tanssinpyörteessä luottavaisesti salli hänen käsivartensa kietoa oman solakan vartensa, kun hän iloisesti katsahti hänen silmiinsä tahi hitaasti irroitti kätensä korjatakseen rannerengastaan tai viedäkseen hetkeksi ihmeen soman nenäliinan huulilleen, niin voiko ollakaan mitään suloisempaa katsella kuin hänen sirot liikkeensä? Ja kuinka hurmaava oli hänen silmiensä ystävällinen tervehdys tai hänen vieno hymynsä, kun Anton sanoi jotakin, joka oli hänen mieleensä.

Ja sankarillamme oli onni todella miellyttää naistaan; tämä sanoi hänelle, että hän osasi puhella hyvin ja että hän mielellään kuunteli. Ah, samantekeväähän oli, mitä Anton puheli; hän olisi voinut yhtä hyvin haastella hottentoteista tai Japanin keisarista, menestys hänellä kuitenkin olisi ollut sama. Sillä ei hänen tarinansa, vaan tapa, millä hän tarinoi, hänen silmiensä äänetön palvonta, hänen äänensä värisevä sävy se tunkeutui kiehtovana neitosen sieluun.

Rumpu taukosi tärähtelemästä, torvet vaikenivat pärrytyksestään, maapallo hajosi valottomaksi kaaokseksi. "Vahinko!" huudahti Lenore, kun soiton viimeinen sävel oli värissyt kuulumattomiin.

"Minä kiitä teitä tästä onnesta", sanoi Anton viedessään neidin hänen paikalleen.

Kun hän sitten maleksi outojen ihmisten keskessä kuin ruoteliton laiva aaltoilevalla merellä, kävi Fink hänen luokseen ja sanoi hänelle: "Kuuleppas, sinä liukastelija, joko sinä olet täynnä makeata viiniä tahi olet suuri juonikko. Mistä sinä tuon Rothsattelin perheen tunnet? Ethän ole minulle sanallakaan maininnut siitä tuttavuudesta. Tytönnypykällä on tosiaan siro vartalo ja klassilliset kasvot. Onko hänellä ymmärrystäkin tarpeeksi?"

Antonin olisi tänä hetkenä tehnyt mieli sanoa ystävälleen, kuin syvästi hän tätä halveksi. Noin raakasanaisen kysymyksen voi tehdä vain perin turmeltunut ihminen.

"Ymmärrystäkö?" hän toisti ja loi Finkiin kuolettavaa vihaa uhkuvan katseen; "ken sitä voi epäillä, häneltä puuttuu järkikultaa itseltään."

"No, no" sanoi Fink kummissaan, "niin toivottomassa tilassa en minä sentään ole. Minusta tuo tyttönen, tahi arvokkaammin sanoen, tuo nuori neitonen näyttää sangen miellyttävältä, jopa sivistyneen ihmisen kielellä ja totta puhuen tavattoman miellyttävältä; ja jollen olisi kiinnitetty toisaalle, niin enpä tiedä vaikka minun olisi pakko valita hänet sydämeni valtiattareksi. Mutta näin ollen minun täytyy tyytyä ihailemaan häntä vain matkan päästä."

Fink ei ollut sentään niin kehno kuin miksi hän tekeytyi. Sanojaan hän ei aina huolinut valita, mutta sydämensä pohjalla oli hänellä oikea tunne ja uskollinen toveruushenki. Siksipä Anton tarttuikin häntä käsivarteen, puristi sitä lujasti ja sanoi: "Oikeassa olet."

"Todellakin?" jatkoi Fink tavalliseen ivalliseen sävyynsä. "Kas niin, sinä aloitat hyvästi; kernaammin istun ruutitynnörille palava taulanpala kädessä kuin uskallan liittyä sinun ja sinun kainostelevan olemuksesi pariin. Äläkä muuten unohda pyytää neiti Eugenietä seuraavaan tanssiin; rukkaset sinä tosin saat, sillä hänet on jo pyydetty toisaanne. Hyvin sinä muuten olet suoriutunut tähän asti, jatka vain samaan tapaan, poikaseni."

Ja Anton jatkoikin ja teki opettajalleen kunniaa. Humaltunut hän kyllä olikin, mutta paljon väkevämmästä juomasta kuin makeasta viinistä. Musiikki, tanssin kiihotus ja iloinen puheensorina ympärillä kohottivat hänen elämänintoaan; koko illan hän tunsi itsensä perin varmaksi, jopa vallattomaksikin, ja pikku hairahduksia lukuunottamatta hän käyttäytyi kuin mies, jolla on joka päivä ympärillään palavia vahakynttilöitä ja notkeaselkäisiä palvelijoita. Hän tuli huomatuksi, kaikille outona hänestä tuli yleisön mielenkiinnon keskus. Hämäriä tarinoita hänen salaperäisistä suhteistaan maan mahtaviin lensi salinnurkasta toiseen, missä vain tanssivain neitosten äitejä istui seuraa tuomitsemassa. Aivan epäilemätöntä oli, että tuollainen hilpeä ja huoleton elämänilo oli seurausta vallan erikoisesta itsetunnosta ja varmuudesta. Anton sai osakseen vanhempain naisten myötätunnon, jopa eräitten herrojenkin.

Ja vihdoin tuli kotiljongin vuoro. Oi sinä pisin ja merkillisin kaikista tansseista! Puoleksi sinä olet leikkiä ja puoleksi tanssia — viehättävä silloin, kun pyörität yksityisiä pareja piirissä, vielä viehättävämpi silloin, kun sallit niiden häiritsemättä ja vähän kuin salakättä rupatella ja kuiskailla keskenään. Olemme kuulleet, että nykyinen sukupolvi pitää sinua vanhettuneena ja poroporvarillisena. Surkean häilyväinen vuosisata! Tiede ja valtiotaito eivät kykene keksimään mitään uutta, joka tyydyttäisi niin monninaisia ihmissuvun tarpeita kuin sinä. Lapsellisen mielen sinä voit asettaa pyramiidiksi, voit kiertää sitä käärmeen koukeroihin, voit juoksuttaa sitä sikinsokin ja ristiinrastiin ympäri salia, lähettää sen tempaamaan vanhat herrat pelipöytiensä äärestä mukaan ylimääräisiin kierroksiin, jättää ylenkatseellisesti kolme neljä neitosta istumaan tuoleilleen, sitten yht'äkkiä kiehtoa uhrisi tanssiraivoon ja sieppaamaan jonkin yksinäisen neitosen piiriin ja pyörittämään häntä hurjasti, ympäri, kenenkään ihmisen voimatta vastustaa tenhovoimaasi. Yhtä hyvin sinä tehoat ylväämpiinkin mieliin, jotka ovat täynnä joko tunnetta tahi kunnianhimoa tai ilkeämielistä pahuutta ja ihmisvihaa. Sinä annat jokaiselle miespuolelle vallan valita useamman kuin yhden kerran mieleisensä naisen, sinä sallit jokaisen naisen antaa hienolla tavalla ymmärtää, ketkä kaksi tai kolme läsnäolevista herroista nauttivat hänen suurinta suosiotaan; sinä jakelet toimeliaille kavaljeereille koreita nauhoja ja ritarimerkkejä ja kiinnität satumaisia kukkaisköynnöksiä suosituimman naisen rintaan. Mutta samalla sinä myöskin panet halveksitut herrat ravaamaan ympäri salia hammasta purren ja tyytymään pelkkiin "seinäkoristeihin"; sinä annat ilmi seuran lemmikit, mutta tuntemattomain ja epämieluisten sinä annat tuntea yksinäisyytensä ja hyljätyn tilansa sitä surkeammin. Kun sinä alat, käyvät äitien katseet huolestuneiksi ja tätien nenät veitsenteräviksi. Sinä lapsellisen huoleton, hilpeä ja loputon tanssi! Kuinka monet olet tehnytkään autuaiksi, kuinka monia kyyneleitä olet aiheuttanut, kuinka monta kihlattua paria olet vienyt yhteen, ja millaisia hornantuskia olet sytyttänyt mustasukkaisiin sydämiin! Olet tottakin pölyttänyt ilmaan loppumattomia tomupilviä, pilannut lukemattomat naishepenet aivan tuntemattomiksi ja haastanut äreän vihan entisten ystävysten välille. Sellainen sinä olet ollut kukoistusaikanasi, nuorison ilo ja ihastus, äitien jännityksellä odotettu "suuri tilaisuus", lopen väsyneiden isäin pelko ja vavistus ja ainoastaan pelimannien kauhistus.

Kun tämä monipuolinen tanssi läheni, pyrki Anton jälleen Lenoren viereen ja pyysi tätä tanssiin.

"Tiesinhän että tulisitte minua pyytämään", sanoi neitonen vilpittömästi. Anton nouti hänelle tuolin, asettui itse hänen rinnalleen ja oli onnen autuas. Ja kun hänen vuoronsa tuli kutsua joku vieras nainen kierrokseen, tarjota tälle jotakin keskelle piiriä asetetusta vasusta, ja sitten käyden pyörimään ympäri hänen kanssaan julisti hän koko maailman kuullen, että hänen sydämessään ei ollut tilaa toiselle naiselle; hän nouti lahjan vasusta, vartoi kunnes hänen "oma" naisensa oli palannut paikalleen ja ojensi sitten hänelle punaisen nauharuusun. Se oli koko illan suurin tapaus heille kummallekin.

Mitä sen jälkeen seurasi, oli vain sekavaa unennäköä. Hän näki kuljeskelevansa Finkin käsikoukussa ympäri salia, kuuli haastelevansa tämän ja toisten herrain kanssa kaikenlaista, laskevansa leikkiä ja nauravansakin; hän muisti pokkuroineensa talon emännän edessä ja mutisseensa kiitossanoja; kuvittelipa hän hämärästi, että palvelija oli ojentanut hänelle päällystakin ja että hän itse oli kopeloinut jotain taskustaan ja työntänyt sen miehen kouraan. Varjomaisia ja epäselviä kaikki nuo vaikutelmat olivat. Yhden asian hän vain muisti elävästi: valkean naisvaipan, jossa oli silkkinen huppukaulus ja sen kärjessä tupsu — ja laupias taivas, millainen tupsu, sekös vasta oli ihastuttava! Vielä kerran hän sai täyteläisen ja loistavan katseen noista suurista sinisilmistä ja kuuli kaunokaisen huulilta hiljaa kuiskatun "hyvää yötä!" Kaikki muu oli joutavaa hourailua, sekin että hän ystävänsä keralla astui portaita alas ja kuunteli puolella korvalla tämän pilkallisia puheita; sekin että hän pieneen huoneeseensa kiivettyään sytytti lampun ja katseli kummissaan, että täälläkö hän tosiaankin asui; ja että hän vitkallisesti riisuuduttuaan ihmetteli vielä vuoteessaankin, että hän todella oli elänyt ja kokenut kaikki nuo ihmeelliset asiat, ja että hän sitten viimein väsyneenä nukahti. Ja unennäköä tottakin oli, että hänen kotihaltiansa, tuo keltainen kissa, köyristi jalustallaan selkänsä kaareksi ja pudisteli paheksuvasti päätään kaikille noille oudoille mielikuville ja tunteille, jotka nyt olivat tunkeutuneet ennen niin rauhalliseen yliskamariin.

Tuosta suuresta illasta alkaen tanssitunnit jatkuivat säännöllisesti. Kestettyään esittelyn kiirastulen Anton tunsi piankin kotiutuneensa harsohameiden, ylhäisten nimien ja koruommelluilla vaakunakuvilla varustettujen sohvanpielusten seuraan. Hänestä itsestään tuli hyödyllinen jäsen tuossa pienessä piirissä, siihen häntä auttoivat kaikkein poroporvarillisimmat hyveensä, järjestyksenrakkaus ja velvollisuudentunto. Tuo piiri ei näet ollut mikään tavallinen tanssikoulu, kaikkien osanottajain edellytettiin jo tuntevan tämän taidon ensimmäiset aakkoset; pikemminkin oli tarkoituksena harjoitella eräitä uusia tansseja ja sen ohella aikaansaada mukavimmalla tavalla ystävällistä yhdessäoloa tuttavain perheiden kesken. Pianpa osottihe, että tuo mukavin tapa kyllä oli aivan Finkin mielen mukainen, mutta että hän ja monet hänen tovereistaan harrastivat uusien tanssien oppimista kerrassaan sietämättömän vetelästi. Hän saapui usein vasta tanssitunnin lopulla, hän piti tanssisalonkia vain paikkana, jossa kävi laatuun kiusoitella aivan nuoria neitosia ja hetken sukoilla kypsyneempiä kaunottaria; hän kannatti tanssimestarin kauhistukseksi sellaista periaatetta, että jollei tanssissa tullut, toimeen tavallisilla kävelyaskelilla, niin yksinkertainen galoppaadihyppely oli omiaan missä tapauksessa hyvänsä, ja että ainoana huvina nykyisissä tansseissamme on sotkeutua tahdista ja taas uudelleen pyrkiä siihen takaisin, "Mutta, herra von Fink", vaikeroi tanssimestari, "eihän tuo ole enää tanssimista, eikä se ole edes mitään taidetta."

"Eikä tarvitse ollakaan", sanoi Fink; "mitä on taiteella tekemistä meidän tanssitilaisuuksissamme? Ettehän te nuorisolle muuta opetakaan kuin seurallista kiertelyä kuvitellun keskipisteen ympäri. Minusta sellainen on pitkäpiimäistä, senvuoksi minä seuraan mieluummin pyrstötähden rataa." Ja tätä periaatetta hän sitten noudattikin uskollisesti, pakotti onnettomat uhrinsa, joiden kanssa hän alentui tanssimaan, syöksymään hänen kanssaan muiden tanssijoiden kehän lävitse salin yhdestä nurkasta toiseen, milloin seuraten, milloin laiminlyöden tahtia, kuten häntä kulloinkin miellytti.

Vastoin tällaista eriskummallista käsitystä, joka valitettavasti tuossa pienessä piirissä saavutti paljonkin kannattajia, Wohlfart edusti periaatteellista täsmällisyyttä, hän teki ilolla tehtävänsä, saapui aina oikeaan aikaan, oppi kaikki uudet askeleet, otti osaa jokaiseen tanssiin, oli aina hyvällä tuulella ja kävi ilomielin kutsumaan toisten kavaljeerien hyljeksimiä neitosia. Kun Finkin ja tämän henkiheimolaisten huolimattomuuden takia usein oli puute miehisistä tanssijoista, tuli Antonista pian salongin vaatimaton tukipylväs, tanssimestarin suosikki ja nuorten neitosten uskottu ystävä, jonka myötä salin kirkkaasti valaistuilta laidoilta kulki salaisia sanomia sen pimeämpään keskukseen. Hän itse tunsi tällaisina hetkinä olevansa ylen autuas, ja hänen kasvoiltaan kajastava sielukas ilonhohde herätti sekä nuorten että vanhempien naisten erikoista huomiota. Edelliset tulivat entistä enemmän vakuutetuiksi siitä, että hän oli kelpo poika, ja jälkimmäiset siitä, — mikä ei suinkaan ollut ristiriidassa ensinmainitun käsityksen kanssa — että hän todella olikin jokin tuntematon prinssi. Itse hän parhaiten tiesi, mikä hänet teki niin onnelliseksi. Kaikki hänen ajatuksensa ja liikkeensä kohdistuivat kaikessa salaisuudessa yhteen ainoaan läsnäolevaan, hänen sydämensä kiistämättömään valtiattareen. Kaikki muut tanssit ja seuranpidot jonkun kolmannen kanssa olivat hänestä vain tuollainen joutavanpäiväinen kaunokiekura, jonka hänen sydämensä piirsi tuon valitun olennon nimen ympäri. Eikä hänen altis palvomisensa jäänyt palkitsematta. Neitonen kohteli häntä kuten ainakin ummikkovieraiden keskeltä keksimäänsä vanhaa ystävää. Hän pyysi hiljaa Antonia tanssimaan tuon tahi tämän tanssin hänen kanssaan, jopa hän kerran pyysi hänen luopumaan tanssittamisoikeudestaan erään vastasaapuneen serkun hyväksi. Ja tyttö oli iloinen nähdessään Antonin joutuvan tästä rajattomasti murheisiinsa, niin että hän ei haastanut ketään toistakaan neitosta tanssiin, vaan jäi jäykästi katselemaan pyörivää piiriä. Koskaan Anton ei poistunut, ennenkuin hänen kuningattarensa teki lähtöä, ja aina hän silloin seisoi lähellä ovea saadakseen vielä viimeiset asiatoimitukset, viime tervehdyksen, viime katseen noista säteilevistä silmistä. Ja neitosenkin katse kävi kohta hänen saliin saavuttuaan etsien tarkastamaan herrain mustapukuista rintamaa, kunnes tapasi Antonin ruskeatukkaisen pään; silloin hänkin vasta tunsi olonsa kotoiseksi loistavaksi valaistussa huoneessa.

Myöskin monien herrain kanssa Anton tuli ystävyyssuhteisiin. Ensi asiakseen Fink tutustutti hänet Feronin kantajoukkoon. Tosin monikaan uusista tuttavista ei Antonia oikein miellyttänyt, heidän arvostelunsa olivat karkeammat kuin hän kernaasti voi sietää, ja useatakin heistä hän epäili sydämen sivistymättömyydestä. Mutta heidän puhe- ja esiytymistapansa olivat kuitenkin omiaan tehoamaan häneen, etenkin tuo heitä ympäröivä jonkinlainen ritarillinen ilmapiiri, johon sekoittui hiukkasen salonkituoksua, hiukkasen tallintuoksua ja sangen paljon viinituvantuoksua. Kun Anton yleensä osotti sopuisata luonnetta, oli mahtavan Finkin paras ystävä ja jolloinkin osotti itsenäisyyttäkin vastustaessaan keskiyön jälkeen vielä uuden "viimeisen" pullon avaamista tahi puolustaessaan täydellä todella jotakin poissaolevaa neitosta liian ylimielistä arvostelua vastaan, niin sai hän tanssiseuran herrojenkin keskuudessa kelpo miehen maineen.

Jo tanssituntien ensimmäisinä viikkoina Antonilla oli tilaisuutta nähdä jumaloitu kuningattarensa tilanteessa, joka oli omiaan puhaltamaan väkevät inhimilliset intohimot ilmiliekkiin. Nuoremmat tanssiseuran naisista olivat luonnollisesti ylipäänsä yksimieliset kaikista asioista, mutta se seikka ei tietenkään estänyt, että yksi ja toinen ei sydämensä sisimmässä voinut oikein sietää jotain toista. Siitä syntyi puolueita ja nurkkakuntia. Pianpa muodostuikin kaksi suurta liittokuntaa, joiden välillä jotkut päättämättöminä haihattelivat, mutta jotka pääasiassa pitivät kiinteästi yhtä ja salaa murjottivat paheksuvasti vastapuoleen. Menipä tämä eripuraisuus niinkin pitkälle, että eräänä iltana kaikilla toisen puolueen neitosilla oli valkea kamelia kukkakimppunsa keskessä, ja kimpusta itsestään lepatti hyvin silmiinpistävä ruskea silkkinauha; siitä oli tietysti välttämättömänä seurauksena, että seuraavana iltana vastapuolueella oli punaiset kameliat ja vihreät nauhat. "Ruskean" puolueen etunenässä oli Lenore, "vihreitten" johtajana oli Eugenie, talon emännän tytär. Sanottakoon suoraan, että vihreät käyttäytyivät kerrassaan sietämättömästi. He esittivät aiheettomia vaatimuksia, puheissaan he olivat pisteliäitä ja olivat joka asiassa olevinaan ruskeita muka paremmat ja etevämmät. Koska Hulda Werner ja Mechthild Fiorelli olivat viettäneet edellisen talven pääkaupungissa ja päässeet mukaan hovitanssiaisiin, ja koskapa Fanni Mareschalk oli kerran elävissä kuvissa esittänyt Genovevaa pikku veljensä ja silkkinauhoilla kammitsoidun metsäkauriinvuonan kanssa, niin he luulivat olevansa oikeutetutkin moiseen mahtailuun. Ruskeihin kuuluivat ystävykset Theone Lara ja viehättävä Hildegard Salt, jotka aina kulkivat käsityksin, olivat puetut samanlaisiin tanssipukuihin ja olivat talvikauden alkaessa vannoneet, etteivät koskaan eroaisi toisistaan, — minkä valan toteuttaminen tosin kävi varsin työlääksi sen johdosta, että kummankin tytön vanhemmat kesillä asuivat maakunnan vastakkaisissa sopukoissa. Molemmat olivat haaveksivia luonteita, molemmat lauloivat ja soittivat flyygeliä, molemmilla oli sama lempirunoilija ja samanlainen inho poskiparralla koristautuvia herroja kohtaan; molemmat olivat todellakin kuin pari sirkkusia, jotka istuivat samalla oksalla ja kuiskuttelivat tunteitaan toistensa korvaan, milloin jonkin herran käytös herätti heissä hilpeyttä tahi tunnelmallinen alkusoitto surumielisyyttä. Molemmat kiintyivät alunpitäen täydestä sydämestään Lenore Rothsatteliin, nämä kolme, Valeska Panin ja Hortense Leloup muodostivat ruskean puolueen kantajoukon, jonka keskeltä Lenoren komea, kookas vartalo kohosi ylväästi kuin soturiensa ympäröimän mahtavan heimopäällikön hahmo. Aina tanssin loputtua oli itsestään selvää, että ruskeat yhtyivät sotaneuvotteluun; tanssiessaan katriljissa vastakkain he kohottivat huomaamatta kukkakimppunsa silmien tasalle ja tervehtivät toisiaan.

Luonnollisesti Antonkin oli ruskea, ruskea kiireestä kantapäähän asti, ja kun hän tämän tunnusti julkisestikin esiytymällä eräänä iltana ruskean- ja valkoisenjuovikkaissa liiveissä, kävivät kaikki puolueen naiset yhteisestä sopimuksesta vuoron perään noutamassa hänet kotiljongin ensimmäiseen kierrokseen; sellainen harvinainen suosionosotus pani salin perällä istuvat vanhemmat vallattaretkin levittämään silmänsä suuriksi. Rehellisen historioitsijan käy tuskalliseksi mainita, että Fink luettiin vihreisiin; ei tosin ehdottomasti, sillä hän kohteli — kuten ruskeat väittivät — vihreitä tanssitettaviaan hyvin leväperäisesti; mutta koska Eugenie Baldereck silminnähtävästi koetti kiinnittää häntä itseensä, niin kävi hänen — kuten Anton ystäväänsä puolustellen virkkoi — miltei mahdottomaksi riistäytyä tämän värin lumoista. Sattuipa sitten seuraavaa.

Theone Laralla oli päiväkirja, johon hän mustalla korpinsulalla ja pienen-pikkuruisilla kirjaimilla piirteli mielialojaan ja vaikutteitaan. Paitsi jo ennemmin kerrottua tarinaa kahdesta salamanterista sisälsi tämä salainen uskottu kapeilla lehdillään kaikkea, mikä milloinkin oli kuohuttanut nuoren kirjoittajattaren sydäntä, hänen mielipiteensä luonnosta, ihmiselämästä ja tanssiseurasta. Se oli hänen suurin aarteensa. Eräänä taivaallisen luottamuksen hetkenä hän oli vihkinyt Hildegard Saltin tämän kirjan salaisuuksiin, sitten olivat molemmat kiihkeästi suudelleet toisiaan, itkeä tirahuttaneet pikkusen ja vannoneet kädet päiväkirjan kannella toisilleen ikuista ystävyyttä. Siitä lähtien molemmat täyttivät yhdessä päiväkirjan sivuja. Heidän salaisimmat tunteensa, uskalletuimmat huomautuksensa olivat siihen piirretyt. Erään tanssi-illan päätyttyä, jolloin Lenore oli ollut hyvin kiltti heitä kohtaan, he avasivat sydämensä hänellekin ja näyttivät hänelle ainakin muutamia täyteenkirjoitettuja lehtiä. Ja siitä lähtien oli Lenorenkin joskus sallittu kirjoittaa päiväkirjaan. Mutta kun tunteiden kuvaaminen ei ollut hänen vahva puolensa, vaan enemmänkin naurettavain naamojen ja vartaloiden piirtäminen, olihan höystänyt kirjan tuntehikasta sisällystä moniailla jokseenkin hyvin osatuilla irvikuvilla, joihin runollista taipumusta omaava Hildegard oli liittänyt säkeitä. Tuohon kalliiseen kirjaan ei syrjäisen silmä saanut ikinä kurkistaa, se oli heidän kolmen yhteinen, tahraton pyhättö. Theone ei siitä luopunut koskaan. Päivin ja öin se oli hänellä luonaan. Yöllä se oli hänen päänalusensa alla, ja kun kamarineito aamuisin kampasi ja puki häntä, työnsi hän sen salaa kureliivinsä alle ja kantoi sitä viatonta sydäntään vastaan. Se oli aivan pieni ja ohut vihkonen, sidottu punasilkkisiin kansiin. Kun Hildegard katsahti häneen lemmekkäästi tahi kun Lenore sipasi häntä kukkakimpulla käsivarteen, näytti hän varkain sormella poveaan. Puheenaolevaksi illaksi hän oli taasen työntänyt päiväkirjan totuttuun kätköön, ja ensimmäisten tanssien aikana hän oli aivan varmasti tuntenut sen povellaan. Mutta kun hän erään katriljin kierroksen jälkeen sitä tunnusteli, oli se kadonnut.

Se oli kadonnut, mennyt menojaan; tanssin aikana sen oli täytynyt liukua ulos piilostaan ja pudota lattialle. Kuinka tuo oikeastaan oli käynyt päinsä, se jäi hänelle ja kaikille asianosaisille iäti selittämättömäksi arvoitukseksi. — Theone oli vähällä pyörtyä; tuskin hän kykeni vetämään Hildegardin syrjään ja ilmoittamaan hänelle hirmujutun. Hildegard vuorostaan kutsui Lenoren, ja kaikki kolme seisoivat nyt peräti masentuneina katsellen avuttomasti toisiaan. Liiton pyhättö oli kadotettu, joutunut vieraisiin käsiin, ehkäpä — hirveätä ajatellakin — vihreitten käsiin. Kaikilla kirjan viimeisillä sivuilla oli leikillisiä huomautuksia, kaikki tanssiseuran herrat niillä esiytyivät, tosin keksityillä nimillä — Fink oli Vihreävarpunen, Tönnchen Pähkinäpihti [Fink = peipponen; Tönnchen = pikku tynnöri, ankkuri. Suom. huom.] — mutta kenpä voi taata, etteivät asianomaiset ymmärtäisi tuota salamerkintää? Ja mitä sitten seuraisikaan! Häviö ja perikato, tanssitunneista äkkiloppu, perheriitaisuuksia, kaikkien inhimillisten siteiden purkautumista. Theone istui aivan lamaannuksissa, hetkisen hän jo ajatteli myrkkypulloa, sitten joutuisata pakoa, kauas pois kaikista sellaisista maanääristä joissa tanssittiin. Lenore se ensiksi saavutti malttinsa. "Lähtekäämme edes etsimään", hän huudahti ja tarttui Hildegardin käsivarteen; "ehkäpä se vielä on jossain salin lattialla. Minä katsastan keskustaa, herrain jalkoihin, tarkasta sinä naisten tuolien alle."

Yhdessä he lähtivät kiertelemään salia, näköjään vain huolettomalla huvikävelyllä, mutta sydämessä hornan tuskat, näköjään hilpeästi, rupatellen keskenään, mutta sisällisesti itkien ja käsiä väännellen. Joskus kävi jokin pitkäpiimäinen herra heitä puhuttelemaan ja pakotti heidät pysähtymään ja vastailemaan, vaikka heidän päätään pyörrytti koko ajan ajatus: Nyt sen ehkä joku toinen löytää! Nyt he tulivat vihreitten parven keskeen, siellä heidän täytyi jälleen pysähtyä ja hymyillä joka taholle ja leperrellä mielettömiä kohteliaisuuksia; nyt he saapuivat Eugenie Baldereckin kohdalle, joka kysyi heiltä, eikö pitäisi lisätä vielä joku tanssinumero illan ohjelmaan, ja heidän oli pakko ajatella punakantista kirjaa, jossa oli muuan sattuvasti osattu muotokuva ja sen alla kirjoitus: "Nenäkäs, tunteeton ja häikäilemätön on E… B…." He joutuivat — auta armias taivas! — Finkin vaaralliseen läheisyyteen, tuon herran, josta kirjassa oli hirveä kuva, kuinka hän herra von Tönnchenin kanssa istui samalla viiniköynnöksen oksalla, ja kuvan alla säkeet:

Vihreävarpu ja pähkinäpihti istuit yhdessä ryyppäämässä; Kärkevyyttänsä varpunen kiitti sekä vihreitä höyheniänsä; pähkinäpihti se syvään huokas: ontto mä oon, että julmaa vallan, mitähän tuokin tietää oikein?

Kahdesti he siten kiersivät salin; kolmatta kertaa he eivät enää uskaltaneet lähteä, koska eivät edellisilläkään kerroilla olleet mitään löytäneet. Aivan lohduttomina he palasivat Theonen luo.

Hildegard pidätti häntä käsivarresta. "Ethän vain tahdo kellekään herralle…"

"Minä menen hänestä takuuseen", sanoi Lenore ylpeästi. "Hän on uskollinen ja luotettava; missä hän nyt onkaan?"

"Tuolla hän puhelee rouva von Baldereckin kanssa." Molemmat etsijät lähtivät verkalleen salin poikki Antonin luo. Hän seisoi tosin selkä heihin päin, mutta tyttöjen lähetessä hän tunsi vastustamatonta halua silmätä soittajiin. Hän kääntyi ympäri, Lenore seisoi hänen edessään ja iski hänelle merkitsevästi silmää; hän lopetti puhelunsa rouva von Baldereckin kanssa ja omistautui kokonaan neitosille. "Herra Wohlfart, Theone Lara on täällä salissa kadottanut pienen punasilkkisiin kansiin sidotun kirjan, noin ison vain… Meidän on kovin tärkeätä saada se heti takaisin; pyydän, olkaa niin kiltti ja etsikää se ja tuokaa heti meille."

"Ei, vaan kirjoitettu, ettekä te saa edes vilkaistakaan sisään, sillä siinä on meidän salaisuuksiamme. Vannokaa minulle, ettette löydettyänne avaa sitä lainkaan."

Anton kiiruhti tungoksen läpi ja kulutti seuraavan neljännestunnin läpikotaisella etsiskelemisellä. Lattialta ei löytynyt mitään, tuoleilta ei löytynyt mitään, palvelijoista ei kukaan ollut löytänyt mitään; kirja oli kadonnut jäljettömiin. Sydän täynnä sääliä ja myötätuntoa hän toi neitosille tuon surullisen sanoman. Tanssi alkoi jälleen. Theone ei jaksanut päänkivulta nousta tuoliltaan; hänen sydämensä sisimmän sopukan ovi oli tempaistu selki selälleen, sen sisällys paiskattu kadulle, kaikki hänen tunteensa värjöttelivät alastomina jokaisen katseltavina, kaikki hänen salaisuutensa olivat alttiina raa'an ulkomaailman ivalle. Lenore tunsi kovanonnen iskun pikemminkin puolueonnettomuutena. Ruskeat olivat vaarassa kärsiä tappion, josta eivät kykenisi enää milloinkaan nousemaan. Ja nytkö käydä tanssiin! Tanssimaan tulivuoren päällä, permantona kiehuva laavavirta, ja purkausta voi joka hetki odottaa. Mitä kauemmin liittolaiset pohtivat tilannetta, sitä hirvittävämmältä se heistä näytti; sillä yhäti muistui heille mieleen uusia pikku ilkeyksiä, joita kirjan lehdille oli siroteltu.

Kun tanssi oli päättynyt, sattui Fink käymään Hildegardin ohi, hän pysähtyi tämän eteen, kolkutti kenkänsä kärjellä permantoa ja sanoi tyttöön päin kääntyen: "Tämä lattia kajahtaa niin ontolta; mitähän tuokin tietää oikein; ehkä jalkaimme alla on jokin kadotettu aarre."

Hildegard syöksähti Lenoren ja sairaan sisarsirkkusen luo ja huusi miltei hengettömänä: "Herra von Fink tietää koko asian!" Ruskeat nauhat rupesivat väpättämään kuin myrskyssä, kolme tytönpäätä painui yhteen ja piti neuvottelua. Vihdoin tultiin siihen tulokseen, että Finkin huomautus oli kyllä sangen hätäännyttävä, mutta täydestä onnettomuudesta ei silti voitu vielä olla aivan varmat.

Mutta tämäkin heikko oljenkorsi tuli poistemmatuksi, kun Finkin käytös kävi yhä merkillisemmäksi. Hän laiminlöi tänään kokonaan oman puolueensa, hän puhutteli kaikkia ruskeita, hän istahti Theonen viereen, joka oli ennättänyt jo kolmesti kokea Julian myrkkymaljan katkeruuden ja Capulettin huoneen kukistumisen, eikä enää kyennyt pidättämään kyyneleitään. Fink rupesi juttelemaan hänen kanssaan ja pakotti hänet vastailemaan, surkutteli hänen kalpeuttaan ja moitti salin ahdasta ilmaa. Hän kiusasi tyttöparkaa, niin että tämä viimein oli mennä pyörryksiin, ja päätti vihdoin pirullisen kostonsa siten, että osotti Theonelle Hulda Werneria ja kysyi: "Mitä pidätte tuosta vihreästä hameesta? Eikö hän siinä näytä kuin viheriävarpuselta?"

Hänen seuraava uhrinsa oli Lenore. Tämä istui uskollistensa keskellä yhäti ylväänä kuin ruhtinatar, vaikkakin valtikkansa kadottanut ruhtinatar. Koko ruskean parven kuullen kävi Fink häntä puhuttelemaan. Neitonen oli hänelle huomaavaisempi kuin koskaan ennen eläessään; hän rutisti nenäliinansa kokoon, niin että pitsireunus repesi, kyetäkseen levollisesti vastaamaan toisen hymyilyyn. Kaikki kävikin hyvin aina siihen saakka, kunnes Fink huusi ohimenevälle herra von Tönnchenille kesken puhettaan: "Hei, Bruno, onko pähkinäin särkeminen lempityötäsi?"

Benno Tönnchen, joka myöskin kuului vihreihin, katsahti ihmeissään seurueeseen ja vastasi: "Eipä juuri; jos neiti Lenore on antanut meille pähkinän särjettäväksi, niin pelkäänpä sen olevan liian kovan minun hampailleni."

Sillä oli asia ratkaistu; nyt ei voinut enää epäilläkään; kirja oli Finkillä. Ruskeat nauhat lehahtelivat hätäytyneinä hajalleen, koko puolue näytti kananpoikaparvelta, jonka keskeen haukka on iskenyt. Lenore yksin kokosi väkisin kaiken mielenmalttinsa ja kävi rohkeasti Finkin kimppuun. "Te olette löytänyt tuon kirjan, herra Fink. Eräs ystäväni on sen pudottanut ja on hyvin onneton tappiostaan. Sen sisällys ei ole tarkoitettu syrjäisten silmille, ja se voisi tässä seurassa aiheuttaa suurta pahennusta. Pyydän, että annatte kirjan minulle takaisin."

"Älkää teeskennelkö", sanoi Lenore, "onhan päivänselvää, että se on teillä. En voi uskoa että te kaiken sen jälkeen, mitä olen sanonut teille tukalista seurauksista, voitte silmänräpäyksenkään ajan pitää sitä hallussanne."

"Minä voisin pitää", nyökkäsi Fink. "Te olette aivan liian armollinen, kun oletatte minut niin hienotunteiseksi."

"Mitä suurimmalla mielihalulla olisin niin julkea, jos kirja vain olisi minulla. Kirjaa, joka kuuluu teille tai jollekin ystävällenne ja joka mahdollisesti sisältää jotain teidän kädestänne lähtenyttä tahi teille omistettua, en millään muotoa jättäisi takaisin, jos sen sattuisin löytämään; ja jos saan tietää missä se on, niin en haikaile varastaakaan sitä. Ja kun se kerran on käsissäni, opettelen siitä joka rivin ulkoa. Tulenpa tosiaankin koettamaan saavuttaa mielisuosionne esittämällä siitä teille palasia, aina kuin minulla on ilo tavata teitä."

Lenore astui askeleen lähemmäksi herjaajaa, ja hänen silmänsä säkenöitsivät. "Jos sen teette, herra von Fink", hän huudahti, "niin kohtelen teitä kuten kunniatonta ihmistä ainakin."

Fink nyökkäsi hänelle säveästi. "Tuo tulistuminen pukee teitä ihmeen hyvin, armollinen neiti; mutta kuinka voittekaan vaatia kunnollisuutta sellaiselta hilpeältä linnulta kuin minä olen? Luonto on jakanut lahjojaan eri tavalla, monelle se on antanut kyvyn sepittää runoja, toiset osaavat piirtää pisteliäitä pikku kuvia; minä olen siltä saanut kärkevän nokan, jota minun on kaikella ahkeruudella käyttäminen. Oletteko koskaan nähnyt kunnollista viheriä varpusta?" Hän kääntyi nauraen poispäin, työnsi kätensä Benno Tönnchenin kainaloon ja lähti tämän kanssa ovea kohti.

Lenore riensi Antonin luo. "Kirja on herra von Finkillä! Minä rukoilen teitä hankkimaan sen meille takaisin; itse hän kieltäytyi sitä luovuttamasta. Hän ei saa sitä enää lukea, se olisi Theonen kuolemaksi."

Anton sieppasi sukkelasti päällystakkinsa ja juoksi ystävänsä perään, joka jo odotteli kadulla. "Feroniin, Anton!" huudahti Fink hänelle Benno Tönnchenn rinnalta.

"Minun täytyy saada puhella kanssasi kahdenkesken", sanoi Anton, käyden hänen toiselle kupeelleen.

"Etpäs nyt vain, sinä ruskea lähettiläs", huudahti Fink nauraen, "nyt en tahdo olla missään tekemisissä sinun kanssasi."

"Kuule, Fritz, minä pyydän sinua", ahdisti Anton häntä, painautuen häneen kiinni, "anna tuo kirja takaisin. Tytöt hätäilevät sen takia aivan menehtyäkseen."

"Sen parempi, emme mekään tahdo ummistaa. Hehän voivat tulla joukolla Feroniin, jos heillä kotona käy liian tukalaksi. Me istumme siellä aamuun saakka. Ja sinä, Anton, et nyt pääsekään pujahtamaan kotia ilman minua vaan saat kestää sen kuin minäkin ja koko ajan hiljaisessa kuolemantuskassa."

"Onpahan vain koko hullu juttu", vastasi Fink, "saatte kohta kuulla kaikkityyni."

"Herran tähden, vaikene!" hätäili Anton. "Minun käytökseni tulee riippumaan sinun käytöksestäsi", sanoi Fink. "Jos juokset kesken tiehesi, niin luen toisille kirjan kannesta kanteen."

He saapuivat Feronin viinitupaan. Anton punnitsi mielessään, pitikö hänen ehkä hyökätä Finkin kimppuun ja ottaa häneltä kirja väkivalloin. Mutta hän oli epävarma menestyksestä. Vakavuudella ja pyytelyillä ei tänä iltana myöskään saanut mitään aikaan. Vain kavaluuteen voi turvautua. Hänen näitä miettiessään herrat keräytyivät pieneen takahuoneeseen, joka oli heidän tavallinen juomatupansa. Paitsi Antonia ja Finkiä olivat saapuvilla Zernitz ja Tönnchen, pikku Lanzau, eräs Wernereitä, eräs Baldereckien serkku (tämä mulkosilmäinen nuori herra oli kirjassa mainittu lehtisammakon nimellä), kaksi Tronkaa, ei Tronka-Hamsin haaraa vaan toista, majoraattihaaraa.

"Mutta ei vain sitä teidän hirveätä valkoista Burgundiviiniänne", huomautti Guido Tronka. "Vielä tänäänkin ovat suoneni viime istunnostamme lähtien kireinä kuin viulunjänteet."

— "Siis sektiä [saksalainen kuohuviini, sampanjaa muistuttava] ja portteria, rehellisesti puoleksi kumpiakin", ehdotti Fink.

"Kellarimestari, viinuri, edeskäypä hoi!" huusivat herrat ja tekivät tilauksensa.

Tällävälin Anton keksi epätoivoisen keinon. Hän pistäytyi huoneesta ulkona, antoi tarjoilijalle taalerin ja pyysi häntä lämmittämään pikku takahuoneen hehkuvan kuumaksi, vähääkään välittämättä toisten herrojen vastalauseesta. Itse hän istuutui niin kauas uunista kuin mahdollista ja näki suureksi ilokseen Finkin painautuvan aivan kiinni sen rautalieriöön. Piankin täytyi helteen käydä hänelle rasittavaksi; silloin heittäisi hän takin päältään, kuten hänen tapansa oli sellaisissa tilanteissa, ja sitten kävisi Antonille ehkä mahdolliseksi ottaa punakantinen kirja takintaskusta Finkin itsensä nähden.

"Minullapa on teille suuri uutinen kerrottavana", alotti Tönnchen.
"Oletteko nähnyt Tronkan Alicea, Fink?"

"Hevonen tietystikin!" huusi Tönnchen. "Pah, jättäkää tallitakki tänään kotiin", virkkoi Fink. "Mutta tämä on vietävän totta!" huudahti Tönnchen. "Guido on ilmoittautunut sillä herrain kilparatsastukseen."

"Maksakaa sitten vain purkajaisrahat", sanoi Fink Guido Tronkalle, "ja jääkää kauniisti kotiin. Ajaxia ei lyö laudalta mikään juoksija tässä maailmannurkassa."

"Tulkaahan huomenna katsomaan minun Aliceani", pyysi Tronka hartaasti. "Tahtoisin kuulla teidän arvostelunne siitä."

"Oletteko nähnyt teatterin uutta ensimmäistä rakastajatarta?" kysyi
Zernitz Antonilta. "Hänellä on kauniit silmät."

"Mitä siellä nyt taas jauhetaan?" kysyi Fink. "Puhumme Seppistä, tuosta viheriäsilmäisestä syöjättärestä", älähti jälleen sammakko-Baldereck. "Ettekö te enää ollenkaan käy teatterissa?"

"En", vastasi Fink, "mutta minä lähetän sinne tallirenkini. Jos herrat tarvitsevat tukevakouraista tapattajaa, niin kääntykää vain hänen puoleensa."

Alkoi tulla aika lämmin. Anton katsoi parhaaksi kääntää toisten huomion uunista toisaalle. Hän pyysi herra von Zernitziä esittämään erään leikillisen murrejutun, jonka luutnantti oli äskettäin kertonut hänelle itselleen; hän yhtyi äänekkäästi lehtisammakon naurunremahdukseen ja viekoitteli vanhemman Tronkan juttelemaan erään metsästysseikkailun, jonka traagillisena päätöksenä oli jäniksen ja lehtokurpan väkivaltainen kuolema. Hän helisti kelloa ja toimitti lasit jälleen täysiksi.

Helle eneni. Herrat tempoivat tyytymättöminä tuolejaan ja huusivat tarjoilijaa.

"Se haihtuu aivan heti", lohdutteli tämä. "Ei täällä minusta ole lainkaan liian lämmintä", sanoi Fink levollisesti. "Minun puolestani saatte vaikka lisätä uuniin."

Mutta helle kävi aivan sietämättömäksi, herrat vimmastuivat ja huusivat Feronia itseään paikalle. Anton vastusti kiivaasti akkunan avaamista, koska kaikki olivat vielä hiostuneet tanssista; Fink selitti lämmön olevan aivan parahultaisen ja piti takin päällään.

Anton joutui epätoivoon. Vihdoin hän turvautui viimeiseen keinoon, riisui itse takin hartioiltaan saadakseen ystävän seuraamaan esimerkkiä. Heti Fink tekikin samoin, laski takkinsa huolellisesti tuolinselälle ja katsahti hymyillen Antoniin, joka hyvin jännitettynä oli vaarinottanut hänen liikkeitään.

"Ei se kirja takin taskussa ole", sanoi Fink nyökäten hänelle. "Hukka vaiva, keksi jotain parempaa."

Anton avasi ikkunan. "En enää yritäkään", hän vastasi alakuloisesti; "sinua en kuitenkaan kavaluudessa voita."

"Kestä sinä vain loppuun asti", sanoi Fink. Zernitz kertoili somia kaskuja; Tönnchen tiesi valheellisia juttuja tanssijattarista; pikku Lanzau joi itsensä humalaan. Vihdoin Fink koputti pöytään. "Kuulkaapa nyt tarkoin. Tahdoin pitää tämän asian salassa, mutta se on mahdotonta, vääryys huutaa taivaaseen asti."

"Ole hiljaa, mokoma uuninlämmittäjä!" huusi Fink. "Kuulkaahan, hyvät herrat, minä olen tänään löytänyt ruskeiden neitosten salaisen päiväkirjan ja olen sitä selaillut perusteellisesti."

"Pelkkää hullutusta siinä taitaa olla!" huusi Tönnchen. "Alaikäisten letukkain haaveiluja ja ilkeyksiä."

"Hullutuksia siinä tosiaankin on, ja värssyt minusta ovat kehnoja. Kuulkaahan, Zernitz, mitä tekemistä teillä on ollut pikku Laran kanssa?"

"Ei mitään", vastasi luutnantti oudostellen; "olenhan tanssinut pari kertaa hänen kanssaan, siinä kaikki."

"Sekin riittänee", jatkoi Fink mietiskelevästi. "Pikku Theone parka! Olen lukenut erään runon, jonka tuo pieni kreivitär on teille sepittänyt. No niin, ettehän tekään ole miehistä pahimpia, mutta enpä olisi otaksunut mahdolliseksi, että teistä voidaan niin ihaillen puhua."

"Täälläkö?" kysyi Fink paheksuen, "tämän hurjan ryövärijoukon läsnäollessa? Vaikka te ette erikoisesti suosikaan pikku Laraa, joka tänään hädässään näytti minusta ihmeen suloiselta, niin eihän teillä kuitenkaan ole syytä saattaa tyttöparan puhdasta haaveilua täällä joka miehen hammasteltavaksi."

"Oikeassa olette", sanoi Zernitz. "Mutta kahdenkesken ollessanne te näytätte sen minulle."

"Varmasti", vastasi Fink. "Tiedättehän etten minä sääli noita otuksia, joilla hameet tuskin ulottuvat polven alapuolelle, ja jos mikä maailmassa jättää minut kylmäksi, niin ovat ne tuollaiset puolikasvuiset haihattelevat tyttöletukat. Mutta annettakoonpa totuudellekin arvonsa; nuo tytöt, jotka ovat yhdessä pitäneet tätä päiväkirjaa, ovat kerrassaan kelpo tyttöjä, eikä kirjassa ole lainkaan ilkeyksiä."

Hän kääntyi serkku-Baldereckin puoleen: "Teidän serkustanne puhutaan joka sivulla niin lemmekkäästi ja sydämellisesti, että se tuntuu yhtä liikuttavalta kuin ansaitultakin. — Ankarin arvostelu langetetaan minusta itsestäni; minua näet nimitetään viheriävarpuseksi."

"Tuohon tapaan jatkuen vihkonen taitaa käydä jokseenkin pitkäpiimäiseksi", huomautti Benno Tönnchen. "Niinpä kyllä", sanoi Fink, "jollei teitä huvita kuulla, mitä Hildegard Sait on teistä kirjoittanut."

"Eipä niinkään; hän puhuu teistä sävyssä, joka on omiaan todella surettamaan teidän tuttavianne. Teitä sanotaan suureksi ja hiljaiseksi sieluksi, kasvonne ovat muka miehekkään voiman mallikuva. Runoilijatar on keksinyt teidän olevan täynnä tietoja, henkevyyttä ja älykkäisyyttä; ja hän kysyy, eikö sellainen mies ole liian korkealla tasolla alentuakseen huomaamaan hennon tyttösen taipumusta. Nytpä kysyn teiltä kaikilta, että miten ihmeellä voi niin viisas tyttö kuin Hildegard Sait siinä määrin erehtyä, että käy kaikessa hiljaisuudessa palvomaan teidän veroistanne miestä? Olettehan te tosin viimeistä pulloa tyhjennettäessä aika vekkuli, Benno, mutta jos minä olisin tyttö ja etsisin itselleni ihannetta, niin mieluummin valitsisin pähkinäpihdin epäjumalakseni kuin teidät."

"Onko siinä meistäkin jotain?" kysyi herra von Werner, hänkin vihreitä, neljän ihanan sisaruksen veli, Rothsattelin lähinaapuri, tosin vastaleivottua aatelia, mutta hyvin rikas ja kasvanut keskellä molempien perheiden kateutta ja riitaisuuksia.

"Teistä on sangen vähän", Fink vastasi, "vain kaksi riviä." Hän otti kirjan esiin ja selaili sitä etsivästi. — Anton puristeli käsiään nyrkkiin pöydän alla. — "Kas tässä! Surkea taivaan sallima, Lenore rakastaa ja koettaa turhaan verhota sydäntään. Ja lemmitty kuuluu vihollisleiriin. Oo, Georg W. Sitten seuraa piste ja kolme huutomerkkiä." Fink piilotti kirjan jälleen. Anton rauhoittui. Mitään tuollaista ei kirja voinut sisältää; myöskin hän näki Finkin sierainten värähtelevän, mikä oli pettämätön merkki siitä, että hän hautoi koiranjuonia.

Zernitz työnsi lasinsa syrjään ja huudahti: "Minusta on epähienoa, että me tällaisessa paikassa pidämme pilanamme, mitä tytöt ovat sydämensä sisimmässä tunteneet."

"Teidän täytyy sinetöidä kirja ja lähettää se takaisin omistajalleen", lausui lehtisammakko.

"Oi te tuntehikkaat poropeukalot", huudahti Fink naljaillen, "teidän sydämenne sulaa kohta voiksi, kun vain hienot sormet raapivat teidän harjaspäitänne. Tahtoisinpa nähdä minkälaista naamaa olisitte näyttäneet, jos olisin lukenut kirjasta jotain päinvastaista. — Niinpä niin, kukapa teistä Shakespearea tuntee!"

"Kreivitär Lara ja Hildegard ovat liiaksi hienotunteisia kirjoittaakseen mitään sellaista, joita te ilkeydessänne olisitte kirjassa kernaasti nähnyt", huusi Zernitz.

"Rothsattelin neiti on tosin ylpeä", jatkoi Werner, "mutta mitäpä syytä hänellä olisikaan sanoa minusta mitään muuta kuin täyttä totta. Olen aina pitänyt häntä kelpo tyttönä, joka hyvin ansaitsee tulla herran rehellisen nuoren miehen vaimoksi."

Fink nyykäytti hänelle hyväksyvästi päätään, otti kirjan jälleen esiin ja katsahti ylös kattoon. "Minkävuoksi minua ei siirretä tältä syntiseltä maankamaralta parempien olentojen joukkoon? Minähän olen seraafi, mutta kukaan ei sitä älyä eikä tule koskaan uskomaankaan, kaikkein vähimmin hameväki. Kas tässä, Anton, ota huostaasi tämä kirja! Ei sitä ole valloitettu uuninlöylyn avulla, eikä viekoittelemalla eikä väkivalloin; vaan tanssikurssin herrain vapaaehtoisesta päätöksestä se palautetaan lukematta omistajilleen."

Anton sieppasi joutuin kirjan, riensi Feronin konttorihuoneeseen, kirjoitti paperilapulle: "Fink on lukenut joitakin sivuja, mutta hän pitää suunsa kiinni; kukaan muu ei ole vilkaissutkaan sen sisään"; sitten hän kääri kirjan ja kirjelapun paperiin, sinetöi sen ja lähetti käärön erään Feronin miehen myötä iltamyöhällä kreivitär Laran asuntoon, taottuaan moneen kertaan lähetin päähän, että tämän oli kaikin mokomin tunkeuduttava yövartijan ja portinvartijan käsien läpi kallisarvoisine kääröineen aina makuuhuoneen kynnykselle asti, sillä hän otaksui hyvällä syyllä Theone paran valvovan tuskaisena ja kastelevan kyynelillään mustat kiharansa märäksi tappurakuontaloksi.

Juominki jatkui sitten entistä menoaan. Mutta höyryävän kuuma huone, väkevä juoma ja eräänlainen mietiskelevä mieliala useimmilla herroista teki istunnosta lopun varhemmin kuin Fink oli odottanut. Vihdoin hänkin nousi pöydästä, herätti nukahtaneen viinurin ja sanoi Antonille: "Maksa lasku." Lähtiessään sitten Antonin kanssa patikoimaan kotia hän sanoi: "Ole levollinen, Tony, kaikkihan tietysti oli silkkaa valhetta, mitä kirjasta oli lukevinani. Itse asiassa oli siihen kasattuna niin paljon ilkeyttä kuin parvi turturikyyhkysiä vain kykenee keksimään."

"Kyllähän sen huomasinkin", vastasi Anton mielissään, "ja saatpa nähdä, että ensi tanssitunnilla nuo tuttavasi tulevat vimmatusti liehittelemään kaunokaisiaan."

"Jokunen heistä tulee lopulta vielä naimaankin sen lemmityn, jonka tänä iltana hänelle annoin. Taitaakin olla parasta, että oikein todenteolla antaudun parittajan ammattiin."

Anton vaikeni mieli myrtyneenä. "Älä sure suotta", jatkoi Fink hyvätuulisesti; "tuletpa itsekin antamaan siunauksesi noille naimiskaupoille. Mitä sinä muuten pidit äskeisistä herroista?"

"Katsoppas", sanoi Anton, "mitä he yleensä puhelevat, se tuntuu minusta usein aivan arkipäiväiseltä, mutta heillä on itseluottamusta ja varmaa ryhtiä, jota he eivät menetä yltiöpäisiksi tullessaankaan."

"No niin", sanoi Fink, "onhan tuossakin perää; mutta muuten he ovat joutilaassa juoksussaan kaiken maailman naisserkkujen kanssa ja ratsastusvimmassaan surkastuneet peräti. Kokonaisuutena se ihmisluokka, johon he kuuluvat, on otettava varoittavaksi esimerkiksi siitä millainen ihminen ei saa olla pyrkiessään huvitteleimaan ja huvittamaan toisia. Heidän hulluttelunsa ei ole lystikästä, ja heidän lystikkäisyytensä on kurjaa; parissa vuodessa he ennättävät käydä aivan noloiksi ja sietämättömiksi kuin hapan ja huonosti käynyt viinimehu. Tuo Tönnchen alkaa jo maistua aika tunkkeutuneelta. Minua haluttaa suuresti näyttää heidät ensi kerralla sinulle tuiki humaltuneina."

"Älä puhu noin rivosti", pyysi Anton. "Ah, sinä poika parka", sanoi Fink. "Suljehan ulko-ovi perästämme ja anna minulle kukkaroni takaisin."

"Sinä olet tänään yksinäsi maksanut ison laskun", sanoi Anton. "Pyydän ettet olisi niin avokourainen, sillä sinä vain nöyryytät toisia."

"Ole levollinen, Anton", vastasi Fink; "he huvittavat minua, siksipä on oikein ja kohtuullista, että minä maksan heidän puolestaan."

"En tulekaan", sanoi Fink. "Sinulla pitää oleman etuoikeus olla oma rahainhoitajasi; minä tyydyn siihen, että kannat meidän yhteistä portinavaintamme ja että käyt polttamaan sikarisi loppuun minua luonani, sillä aikaa kuin minä riisuudun. — Mitähän kello on?"

"Sitten olemme varmastikin viimeiset yökulkijat. Kun tulin tähän vanhaan talorähjään, ei se tuntunut jaksavan sulattaa moisia hurjasteluja. Kun ensi kertaa aamuyöstä työnsin tämän jättiläisavaimen lukkoon, pelkäsin noiden vanhain muurien sortuvan minun syntiseen niskaani. Nyt ne ovat jo siihen tottuneet, samoin koira, piharengit ja talon isäntä. Usein jään vain senvuoksi myöhään kaupungille, jotta voisin pyörähdyttää mokomata poroporvarillista järjestystä edes vähäsen sijoiltaan."

Kun Hildegard Sait kyynelkostean yövalvonnan jälkeen vasta aamupuoleen rupesi suunnittelemaan maatamenoa, havahdutti hänet jälleen Theone Laralta tuotu kirje, jonka alkuosassa Theone mustan korpisulan välityksellä lausui mielipiteenään, että tässä matoisessa maailmassa ei ollut enää tilaa hänelle, ja jälkiosassahan perusteli tämän mielipiteensä kutsumalla Hildegardin ja Lenoren seuraavana iltapäivänä suklaatikekkereihin juhlimaan yhdessä päiväkirjan onnellista pelastumista.

Tässä ruskeitten sotaneuvottelussa pohdittiin innokkaasti, oliko kirja ja missä määrin tullut häväistyksi sen kautta, että julkeat miessilmät olivat kurkistaneet sen sivuille. Hirveätä oli, että Fink oli lukenut siitä kappaleita. Mutta myöskin Wohlfartilla oli se ollut käsissä, ja sangen luultavaa oli, että hän oli lukenut sen kannesta kanteen. Lenore oli puolestaan vallan varma siitä, että Wohlfart ei ollut edes kurkistanut kansien sisäpuolelle. Mutta Hildegard väitti, että hänkin oli vain mies, ja ettei parahinkaan mies olisi kyennyt vastustamaan moista kiusausta. Pitkän pohtimisen perästä päätettiin hänet panna koetteelle. "Jos hän on katsahtanut kirjan sisään", sanoi Lenore, "niin ensiksi hän tietysti on nähnyt nimilehden."

"Nimilehteä hän olisi vaaratta saanut katsella", huomautti eräs ruskeista lintusista.

"Minä olin kieltänyt häntä edes avaamasta kirjaa", lausui Lenore, "ja minä tiedän, että hän on totellut minua. Te saatte kaikki kuulla, mitä hän tulee vastaamaan kysymyksiini."

Kun Anton saapui seuraavalle tanssitunnille, kävi Lenore puolueensa etunenässä häntä vastaan; hänen ilmeensä oli hyvin huolestunut, ja kaikki ruskeat riiputtivat paitansa ja koettivat näyttää murheellisilta. "Ah, herra Wohlfart, mitä te olettekaan tehnyt! Kirja, jonka lähetitte Theonelle, ei ollutkaan hänen päiväkirjansa, vaan jonkin herran muistikirja."

"Onko se mahdollista?" huudahti Anton peljästyneenä. "Jo aivan ensi sivulla oli viime kuun 29 päivänä päivätty lasku uudesta hännystakista, ja seuraavan päivän kohdalla merkintä pullosta punaviiniä ja uudesta kannusparista. Siitä kirjasta ei meille ollut hiukkaakaan apua", päivittelivät ruskeat neitoset päätään pudistellen ja katsellen alakuloisesti lattiaan.

Anton yritti puolustautua. "Fink otti tuon punakantisen kirjan liivintaskustaan ja antoi sen käteeni, ja minä lähetin sen heti sinetöitynä matkaan."

"Sitten on herra von Fink vaihtanut kirjat", jatkoi Lenore ripitystään. "Mutta miksi ette katsahtanut sen sisään", hän lisäsi moittivasti, "edes nimilehteen?"

"Eihän minulla ollut lupa", Anton huudahti. "Olinhan luvannut teille, etten avaisi ollenkaan kirjaa. Minä huudan Finkin tänne."

"Seis, odottakaahan hetkinen", sanoi Lenore. "Onko hän siis katsonut kirjaan vai eikö?" hän kysyi riemuitsevasti parveltaan.

Ihmettelevä ja ihaileva "Ei!" kajahti, kaikkien huulilta. "Jääkää vain tänne, herra Wohlfart, oikean kirjan te meille palautitte. Jotkut meistä epäilivät, voisiko yksikään mies — edes tekään — jättää käsistään tyttöjen kirjoittamaa päiväkirjaa siihen edes vilkaisematta; minä sanoin teidän pystyvän siihen, ja nyt olen sen todistanut ystävilleni."

"Teistä uskon kaikkea, mikä on hyvää ja rehellistä", vastasi Lenore ja katsoi sydämellisen luottavaisesti nuorakaista silmiin.

Sinä iltana vallitsi tanssiseurassa oikein juhlatunnelma. Aina kotiljongin alkuun saakka Antonia ympäröi kukkea piiri nuoria neitosia, jotka kohtelivat häntä liikuttavan tuttavallisesti, ja kun tuli aika, jolloin naiset jakoivat värillisiä nauharuusuja herroille, koristettiin Antonin hännystakin rinnukset aina liepeeseen saakka, jotta hän näytti ainakin yhtä korealta kuin mannermaan kaikkein kirjavatakkisin hovimarsalkka.

Mutta vielä suurempiakin ihmeitä tapahtui. Vihreä puolue uhkasi kannattajien puutteessa luhistua tykkänään kokoon. Zernitz, Werner ja pikku Lanzau tanssivat tänä iltana yksinomaan ruskeitten kanssa. Hildegard Saltin täytyi elää hirvittävä puolituntinen Pähkinäpihdin parissa, joka kohteli häntä tosi ritarillisesti, voipa sanoa, lämpimän tuntehikkaasti, kasaten tyttö poloisen pään päälle sen kautta tulisia hiiliä; Lenore puolestaan sai kärsiä kohteliaita rynnäkköjä lehtisammakon, Georg Wernerin ja pikku Lanzaun taholta, jotka kaikki kolme olivat yht'äkkiä tulleet siihen vakaumukseen, ettei Lenore ei ollut aivan arvoton vastaanottamaan heidän ritarillista kunnioitustaan. Yksinpä Eugeniekin osotti tänään ruskeille vilpitöntä sydämellisyyttä, hän riippui pitkän aikaa Lenoren kainalossa ja suuteli Theonea tämän poislähtiessä ylen liikutettuna molemmille poskille. Ja rouva von Werner istahti paroonitar Rothsattelin viereen, lupasi käydä huomenissa vieraisilla kaikkien tyttäriensä kanssa, pyysi lupaa ottaa Georginsakin mukaan ja puheli lakkaamatta siitä, kuinka onnelliset hänen lapsensa tulisivat olemaan ensi kesänä, kun tanssikurssi oli saattanut heidät niin läheiseen ystävyyteen Lenoren kanssa. Sanalla sanoen, tanssi-illan yleisleima oli kerrassaan muuttunut. Lukuunottamatta vihreitä neitosia, jotka pahoittelivat kavaljeeriensä uskottomuutta, vallitsi salissa herttainen, ihmisrakkautta uhkuva mieliala, jonka keskipisteinä olivat ruskean puolueen jäsenet. Asemansa muuttuminen saattoi heidät aivan hämilleen; Baldereckin herttaisuus, entisten vihollisherrain huomaavaisuus tuntui kyllä mieluiselta; mutta, ah! onneaan he eivät kuitenkaan kyenneet täysin siemauksin nauttimaan, povessaan he tunsivat tunnonvaivojen tuhannet neulanpistokset, nähdessään kaikkitietävän Finkin hirvittävän hahmon leijailevan heidän ympärillään laajassa kehässä. Yhdellä sanalla hän voi repiä rikki heitä kietovan lumouksen. — Koko illan Fink pysytteli kaukana kaikista päiväkirjan kirjoittajista; vasta aivan lopulla hän astui Lenoren luo ja sanoi tälle kiusoitellen: "Eikö neiti Eugenie ole tänään oikein herttainen? Myönnän kyllä, että hän on tunteeton, mutta ehkäpä tuo pieni vika vuosien mittaan muuttuu aivan päinvastaiseksi hyveeksi."

Lenore katsahti häneen hämillään. "Tulkaa kanssani Theone Laran luo", sanoi hän vihdoin. Sinne tultuahan huudahti liittolaistensa kuullen: "Meidän kaikkien tulee kiittää herra von Finkiä, ja me pyydämme häntä vast'edeskin vaikenemaan päiväkirjan suhteen, niinkuin hän on tähänkin asti tehnyt."

"Lupaan sen mielelläni", vastasi Fink, "mutta yhdellä ehdolla. Joku uhri täytyy minun nielaista. Minun täytyy saada tietää, kuka naisista on kyhännyt säkeet erään viiniköynnöstä esittävän kuvan alle. Jokuhan minulla täytyy olla, jota saan vihata kaikesta voimastani, josta saan joka tilaisuudessa puhua kaikkea mahdollista pahaa, joka saa nahallaan maksaa teidän kevytmielisyytenne, kun kaikesta älykkäisyydestänne huolimatta annoitte tuon kallisarvoisen todistuskappaleen joutua minun käsiini. Mainitkaa minulle joku nimi, ja minä puolestani lupaan teille vapaaehtoisesti, etten koskaan enää lausu riviäkään kirjan sisällyksestä kellekään vieraalle."

Ruskeitten ryhmässä syntyi hätäytynyt liike; jokainen pelkäsi joutuvansa tuon kostonhimoisen intiaanin raadeltavaksi. Lenore katsahti Hildegardiin, joka oli pelosta palttinanvalkeana, ja sanoi sitten innokkaasti: "Minä piirustin kuvan ja sanelin säkeet, jotka ystäväni kirjoitti sen alle. Koskapa olette nähnyt koko kauhistuksen, niin pyydän teiltä anteeksi. Enemmän en voi tehdä; ja jos nyt aiotte kostaa siitä minulle, niin on minun koetettava parhaani mukaan kestää vihaanne."

"Hyvä", sanoi Fink hymyillen, "minä käynkin kostamaan. Tästä illasta alkaen olen vihaava teitä sydämeni pohjasta. Muuten on minun mieluista todeta, että kaikkein haihtuvaisinkin inhimillisistä tunteista, tyttöjen välinen ystävyys, voi innoitta sen uhriksi sortuneet onnettomat todella sankarillisiin tekoihin. — Ah, neiti Hildegard, eikö Benno Tönnchen teistäkin ole oikein kiltti pienokainen? Eikä hänen vartalonsakaan ole hullumpi. Ehkä liian täyteläinen sanonette, mutta juuri tuo täyteläisyys tekee hänet hänen rotunsa niin puoleensavetäväksi."

Viimeisenä seurauksena tästä odottamattoman onnellisesta illasta eli, että ruskea puolue päätti palkita Wohlfartin uskollista ritaripalvelusta jollain erinomaisella tavalla. Pitkän pohtimisen perästä tultiin yksimielisiksi siitä, että Theone yhdessä ystävättäriensä kanssa virkkaisi hänelle komean rahakukkaron. Jo seuraavana aamuna ostettiin sitä varten silkkilankaa ja helmiä. Päästäkseen mukaan työhön päätti Lenorekin vartavasten opetella virkkaamisen taidon. Ja jopa loistelikin kukkaron toinen puolisko valmiina ruskean- ja kullanhohtoisena, kun sattui tapauksia, jotka odottamatta ehkäisivät työn päättämisen.

Surullinen kokemus on, että taivahan vallat eivät kauan salli ihmislapsen huolettomasti nauttia korkean tunnelman tuottamata onnea. Ne ovat järjestäneet asiat niin ovelasti, että melkein aina jokin jänne laukeaa sielussamme, kohta kun ne ovat virittäneet vieressä olevan jänteen mahtavasti soinnahtelemaan. Luonnollisena seurauksena tästä on värähtelevä epäsointu. Sellaisen tylyn kohtelun esineeksi joutui Antoninkin sielu…

Ensimmäisenä epäsoinnun oireena oli, että koko konttori edelleenkin seurasi hyvin vaanivin katsein Antonin elämässä tapahtunutta muutosta. Takapihan puolella oltiin siitä yksimieliset, että siitä lähtien kuin sankarimme oli ruvennut käymään tanssitunneilla, oli hänen olemuksensa huomattavasti muuttunut eikä lainkaan edukseen. Tosin hän vapaahetkinään seurusteli virkaveljiensä kanssa vähemmän kuin ennen, vietti monet illat poissa kotoa, ja kun hän kerran oli mukana yhteisessä illanvietossa, saattoi hän olla jonkun verran hajamielinen ja kenties hiukan pisteliäskin toisten herrain hänelle tuttujen pikku heikkouksien johdosta. Hänen terve järkensä kyllä varjeli häntä rupeamasta mahtailemaan hienossa seurapiirissä äkkiä saavuttamistaan voitoista ja ikävystyttämästä toisia niiden kertomisella; mutta hän ei kuitenkaan voinut välttyä tekemästä vertailuja kotipiirissä vallitsevan sävyn — jonka hän hyvin tunsi — ja ylhäisen rouvan salongissa vallitsevan sävyn välillä, joka hänelle itselleen oli ihkasen uutta. Työtoverit pitivät hänen entistä suurempaa vaiteliaisuuttaan ylpeytenä, hänen tiheää poissaoloaan kevytmielisenä hurjastelemisena; ja siten joutui Anton, joka ennen oli ollut koko talon suosikki, juuri tämän seikan vuoksi sitä ankaramman arvostelun esineeksi. Itse puolestaan hän tunsi maltillisempani toverien pidättyväisyyden ja jyrkempien kouraantuntuvan kylmyyden hyvin kipeästi ja valitti itsekseen joutuneensa lemmettömän kohtelun alaiseksi. Siitäpä johtui, että hän nekin illat, jolloin hänellä ei ollut aihetta poistua kotoa, vietti miltei yksinomaan Finkin parissa, ja että nämä molemmat piankin muodostivat pienen ylimyksellisen nurkkakunnan, joka oli vihamielisessä suhteessa toisiin herroihin.

Antonia tällainen suhde masensi enemmän kuin hän tahtoi itselleenkään myöntää; hän kärsi siitä työpöytänsä ääressä, omassa huoneessaan, jopa päivällispöydässäkin kadunvartisessa talossa. Harvemmin kuin ennen hänen työtoverinsa häntä puhuttelivat; tarvitessaan jotain tietoa Jordan ei enää kääntynyt hänen puoleensa vaan Baumannin; kun rahastonhoitaja aamiaishetken lyötyä astui etukonttoriin, ei hän enää pysähtynyt Antonin pöydän ääreen; ja kun Specht kesken kauppakirjeittensä kirjoittamista tapansa mukaan käännähti äkkiä rajusti ympäri tuolillaan ja teki jonkin merkillisiä kysymyksiään, niin hän kohdisti sen tosin entistä ahkerammin Antonille, mutta tämän asemaa ei suinkaan parantanut, kun Specht muka kuiskaten karjui hänen korvaansa: "Onko totta, että herra von Blogilla on papurikkovaljaikko?" tahi: "Täytyykö rouva von Baldereckin luo mennessä vetää jalkaansa kiiltonahkasaappaat vai kelpaako kengät?" Kaikista tylyimmin Antonia kohteli hänen vanha suosijansa Pix. Liika suuri suvaitsevaisuus ei ollut koskaan ollut tämän tarmokkaan herran vahvoja puolia, ja jostakin hämärästä syystä hän piti nykyistä Antonia konttorin, ison vaa'an ja soolowhistin petturina. Hänen tapanaan oli viettää syntymäpäiväänsä mahdollisimman juhlallisessa muodossa. Silloin hän kutsui kaikki uskotut ystävänsä, joista Anton oli ensimmäisiä, illaksi huoneeseensa, jossa hän päivän kunniaksi tarjosi viiniä ja sokerikakkua; jälkimmäinen oli vartavasten tilattu sokerileipurilta ja esiytyi vuosi vuodelta yhä suuremmassa koossa. Näinä viikkoina sattui jälleen hänen syntymäpäivänsä, ja vaikka Pix olikin viime aikoina ollut merkillisen vaitelias Antonia kohtaan, oli tämä kuitenkin varustautunut viettämään illan hänen luonaan ja oli sen vuoksi vastannut kieltävästi herra von Zernitzin kutsuun. Varhain ennen konttorituntien alkua hän meni Pixin huoneeseen onnittelemaan tätä. Herra Pix kuunteli onnitteluja hyvin kylmäkiskoisesti eikä kutsunut Antonia illaksi luokseen. Pöydästä noustua Anton kohtasi tuon suunnattoman sokerikakun, joka leipurin oppipojan hartioilla työläästi kapusi takapihan portaita ylöspäin; ja konttorissa hän tajusi herra Spechtin puheista, että tällä kertaa kaikki toverit olivat kutsutut pyhittämään sen päivän muistoa, jolloin herra Pix maailmaantulollaan oli täyttänyt tuntuvan aukon luomakunnassa. Niin — kaikki muut olivat kutsutut, paitsi hän ja Fink.

Syystäkin Anton käsitti tämän syrjäyttämisen tahalliseksi loukkaukseksi. Mutta hän antoi sen vaikuttaa itseensä kipeämmin kuin olisi ollut tarpeellistakaan. Ja päällepäätteeksi piti vielä Spechtin suihkata hänelle kuin minäkin hauskana salaisuutena, että Pix oli sanonut, että sellainen nuori herra, joka seurusteli luutnanttien kanssa ja illoin irstaili Feronissa, ei ollut sopiva seuralainen vakavien kauppamiesten piiriin. Kun hän tänä iltana istui yksin huoneessaan ja kuuli toverien iloista hälinää Pixin puolelta, valtasi hänet ahdistava ja tuskallinen tunne, jota ei kyennyt hajoittamaan mikään niistä loistavista kuvista, jotka viime aikana olivat joutohetkinä täyttäneet hänen mielensä, ei edes ihanin ja rakkainkaan niistä.

Itsekään hän ei ollut lainkaan tyytyväinen itseensä, vaan koetti oikein kasata kiduttavia syytöksiä itseänsä vastaan. Hän oli tosiaankin muuttunut. Eihän hän tosin työssä ollessaan päästänyt itseään vallan laukeamaankaan, mutta työstään hänellä oli varsin vähän iloa, pikemminkin se tuntui taakalta. Olipa sattunut, että hän liikekirjeissä oli unohtanut jonkin tärkeän asian mainitsematta, olipa hän pari kertaa kirjoittanut vääriä hintamääriäkin, jolloin Jordan oli kuivasti huomauttaen jättänyt kirjeet hänelle takaisin. Hänelle johtui myöskin mieleen, ettei kauppias ollut viime aikana ollenkaan välittänyt hänestä ja hänen toimistaan, ja että Sabine oli joku päivä sitten portailta tavatessaan tervehtinyt häntä kylmäkiskoisemmin kuin tavallisesti. Ja aivan äskettäin, kun täti oli valittanut yörauhansa häiriytyneen sen kautta, että joku oli niin myöhään ja kolistellen tullut portista sisään, olivat kaikki toverit katsoneet häneen moittivasti. Yksinpä uskollinen Karlkin oli tuonaan kysynyt — Antonin mielestä sangen ivallisesti — oliko hänellä portinavain mukana tanssitunneille lähtiessään. Tällaisten tukalien muistelmien vaivaamana Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja rupesi silmäilemään pientä yksityistä kassakirjaansa. Viime viikkoina hän ei ollut lainkaan merkinnyt siihen menojaan; senvuoksi hän tarttui kynään ja alkoi hätäytyneenä laskea niitä yhteen sormistaan laskuista ja muististaan. Hirmustuen hän huomasi velkainsa nousevan summaan, jota hän ei mitenkään kyennyt suorittamaan, jollei käynyt käsiksi vanhempainsa jättämään pikku perintöön. Hän tunsi itsensä perin, onnettomaksi. Tähän asti oli kohtalo soitellut hänelle vain hienoimpia säveleitään, nyt rupesivat toiset kielet pahoin särähtelemään. Ja epäsoinnun piti käydä vieläkin pahemmaksi.

Samana iltana palasi kauppias huonolla tuulella klubistaan kotia, vastasi kuivasti Sabinen tervehdykseen ja rupesi pitkin askelin mittelemään huoneen lattiaa.

Veli astui hänen tuolinsa viereen. "Tahdotko tietää, millä tapaa Fink on saattanut suojattinsa rouva von Baldereckin taloon? Sinähän olet niin iloinen noiden molempien ystävyydestä. Nyt hän on kutonut kokoon oikean valheiden verkon ja tehnyt kokemattomasta Wohlfartista julkean seikkailijan." Hän kertoisitte erään vanhemman upseerin tiedustelleen häneltä lähemmin Antonin olosuhteita ja mitä silloin oli käynyt ilmi.

"Onkohan sitten varmaa, että tuo typerä taru on Finkin keksintöä ja että Wohlfart on siitä tiennyt?" kysyi Sabine arastellen.

"Finkin osallisuutta en yhtään epäile. Tuollainen juoni on juuri hänen tapaistaan Hänen rikollinen kevytmielisyytensä ei säästä mitään, ei edes ystävän mainetta."

Sabine nojautui tuolin selustaa vastaan ja nyykäytti koneellisesti päätänsä. Niin, sellainen mies Fink olikin. Taasen kuohahti hänen sydämensä tätä vastaan. "Voi, kuinka surullista!" hän sanoi puolittain itsekseen. "Mutta Wohlfart on viaton, Traugott, sen tiedän varmasti. Sellainen valheellisuus ei ole hänen luonteensa mukaista."

"Huomenna saan tietää", sanoi kauppias. "Hänen itsensä vuoksi toivon, että olisit oikeassa."

Käydessään seuraavana aamuna etukonttoorin läpi hän kutsui Antonin pieneen takahuoneeseen. Kun tällaista sattui vain aniharvoin, noudatti Anton käskyä aavistaen mustia ukkospilviä nousevaksi. Kauppias sulki oven hänen perästään, istuutui hyvin totisena nahkapäällyksiseen nojatuoliinsa ja alkoi ankaralla äänensävyllä: "Rakas Wohlfart, pidän velvollisuutenani ottaa teidän kanssanne puheeksi eräitä huhuja, joiden tiedän kiertelevän kaupungilla. Teitä näet pidetään salaperäistä syntyperää olevana upporikkaana nuorukaisena, kerrotaan teidän omistavan suuria tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt kaikessa salaisuudessa seuraavat vilkkaalla mielenkiinnolla teidän kehitystänne. Otaksun noiden huhujen tulleen teidän omiinkin korviinne ja haluan nyt tietää, mitä olette tehnyt niiden vaimentamiseksi."

Anton vastasi ällistyneenä, mutta hyvin päättäväisesti: "En tiedä yhtään mitään sellaisista huhuista. Olen, tosin joskus kuullut vieraiden ihmisten tekevän merkillisiä viittailuja minun muka suureen omaisuuteeni, mutta olen aina torjunut sellaisen käsityksen."

"Oletteko torjunut sitä tarpeeksi jyrkässä muodossa?" kysyi kauppias ankarasti.

"Itsessään ei tuollaiseen joutavaan lörpöttelyyn kannattaisi kiinnittää huomiota", jatkoi kauppias, "jollei se vaarantaisi teidän omaa mainettanne. Sillä maailma on taipuvainen otaksumaan, että te itse olette jostakin syystä ollut mukana levittämässä moista huhua; mutta kauppamiehen mainetta ei mikään seikka pysty polkemaan pahemmin kuin epäluulo, että hän pyrkii alhaisin keinoin saavuttamaan luottoa, johon hänellä ei ole vähintäkään oikeutusta."

Herra Schröter jatkoi edelleen: "Sitäpaitsi tuollainen lörpöttely on omiaan vahingoittamaan vanhempainnekin hyvää mainetta, sillä ihmiset ovat tietävinään, että te muka olette jonkin hyvin ylhäisen miehen lehtolapsi."

"Voi, äitini!" parahti Anton väännellen käsiään, ja isot kyynelkarpalot tippuivat hänen silmistään. Hän oli niin järkytetty, että kauppiaan täytyi antaa hänelle aikaa rauhoittuakseen; ja sitten hän viimein sanoi leppeämmin: "Koettakaa malttua, rakas Wohlfart. Teidän asianne on nyt toteennäyttää noiden juttujen perättömyys. Sitä varten te tarvitsette levollista mieltä ja miehuullista ryhtiä."

"Hirvittävin on minulle ajatus", huudahti Anton vielä aivan kuohuissaan, "että te itse ehkä luulette minun panneen alkuun nuo valheet tahi että olisin mielisuosiolla suvainnut niitä, tehdäkseni itseni muka mielenkiintoiseksi ihmisten silmissä. Minä pyydän teitä uskomaan, etten tähän hetkeen saakka ole tiennyt niistä yhtään mitään."

"Minä uskon teitä mielelläni", sanoi kauppias suopeammin, "mutta te olette kuitenkin monella tapaa edistänyt sellaisten juttujen mahdollisuutta. Te käytte edelleen seurapiirissä, jossa teidän asemassanne olevia nuoria miehiä muutoin katsellaan kierosti. Te olette kuluttanut varojanne enemmän kuin kukkaronne sietää ja tarkoituksiin, jotka kaikissa tapauksissa eivät sovellu säätyynne."

Antonilla oli hämärä vaistomus, että hänen olisi ollut vähemmän tukala olla maan keskipisteessä kuin sen pinnalla. "Niin", hän virkkoi viimein särkyneellä äänellä, "te olette oikeassa, olen tehnyt väärin astuessani yläpuolelle varsinaisen elämänpiirini, sen olen itsekin koko ajan tajunnut. Monias päivä sitten, kun rupesin laskemaan kassaani ja huomasin tehneeni velkoja", — tällöin kauppias hymyili melkein huomaamattomasti — "on minulle itsellenikin selvinnyt, että olen väärällä tiellä; en vain ole tiennyt, miten oikein kääntyä siltä takaisin. Mutta nyt en enää epäröi", hän jatkoi hyvin alakuloisesti, "ja minä pyydän teitä päättämään, tulenko tästälähin menettelemään oikein."

"Eikö totta, Finkhän se teidät johdatti rouva von Baldereckin seurapiiriin? Sitä arvelinkin", sanoi kauppias hymyillen; "ehkäpä hän myöskin tietää vähän enemmän niistä huhuista, jotka nyt niin huolestuttavat teitä."

"Sallikaa minun teidän läsnäollessanne vaatia häntä todistamaan, etten ole tähän asti tiennyt mitään noista mainettani halventavista puheista, ja että vaikka olenkin saattanut olla kevytmielinen, en siltä ole mikään kurjimus, Fink on ystäväni ja tuntee hyvin minun käyttäytymiseni."

"Olkoon menneeksi, jos se voi rauhoittaa teitä", sanoi kauppias ja kutsutti Finkin paikalle.

Fink katsahti sisäänkäytyään ihmeissään vielä mielenkuohun vallassa olevaan Antoniin ja kysyi häneltä, isännän läsnäolosta paljonkaan piittaamatta: "Mitä hittoa, oletko itkenyt?"

"Solvausten johdosta", lausui kauppias totisesti, "jotka ovat vahingoittaneet hänen vakavuuttaan liikemiehenä ja hänen perheensä kunnioitettua nimeä." Sitten hän kertoi lyhyesti, mistä oli kysymys.

Fink purskahti nauramaan ja huudahti: "Hänhän on vielä lapsi; mitä hänen tarvitsee välittää ihmisten joutavista puheista?"

"Hänellä ei ole oikeutta ummistaa niiltä korviaan, sillä hän on antanut niille virikettä seurustelemalla noissa piireissä, joihin te olette hänet johdattanut."

"Ennen kaikkea pyydän sinua todistamaan tässä herra Schröterin läsnäollessa, että minulla ei ole ollut aavistustakaan kaikesta tuosta. Tunnethan sinä minut niin hyvin että tiedät, etten olisi astunut jalallanikaan rouva von Baldereckin taloon, jos olisin pitänyt mahdollisena että minusta sellaista puhuttaisiin."

"Hän on aivan viaton", lausui Fink vakuuttavan hyväluontoisesti kauppiaalle, "viaton ja puhdas kuin orvokki, joka tuoksuu piilossaan. Jos kenellä on syytä noiden naurettavien juttujen syntymiseen, niin on minulla ja sitäpaitsi niillä höperöillä ihmisillä, jotka ovat niitä levittäneet. Malta mielesi, Anton; jos tämä asia tuskastuttaa sinua, niin saamme sen heti korjatuksi."

"Minä lähden vielä kerran rouva von Baldereckin luo ilmoittamaan, etten enää voi käydä hänen tanssitunneillaan."

"Minustakin se on paras keino", sanoi kauppias. "Epäilenpä, onko siitä paljonkaan apua", huomautti Fink maailmanmiehen viisaudella.

"Olenhan sitten ainakin tehnyt kaiken, mitä minun vallassani on", huudahti Anton.

"No, tee kuten tahdot", sanoi Fink. "Tanssimaan olet kuitenkin oppinut ja pitelemään hattuasi huoneessa niinkuin tuleekin."

Päivällisen edellä kauppias sanoi sisarelleen: "Oikeassa olet. Wohlfart oli pääasiassa viaton, Fink se vallattomuudessaan on pannut koko juonen alkuun."

"Tiesinhän minä sen!" huudahti Sabine ja pisteli kiivaasti neulaa ompelukseensa. — "Jos vain suinkin käy laatuun, Traugott, niin estä heitä tekemästä itseänsä syypäiksi mihinkään uuteen ajattelemattomuuteen."

"Heidän täytyy itsensä selvittää sotkuinen vyyhtinsä", vastasi kauppias. "Olen vain utelias näkemään, millä keinolla he siitä suoriutuvat."

Anton työskenteli koko päivän aivan kuin huumatakseen ajatuksensa, puheli perin vähän ja lähti illan tullen kolmanteen kerrokseen pukeutumaan viimeistä vierailuansa varten, uhkamielisenä kuin ainakin mies, joka on tehnyt peruuttamattoman päätöksen.

Fink katseli häntä päivän mittaan oudostellen ja kyseli itseltään: "Mikähän pojalla oikein on mielessä? Hänhän käyttäytyy kuin varustautuisi ensimmäiseen kaksintaisteluunsa." Ja jos hän olisi voinut katsahtaa Antonin sydämeen, olisi hänkin kenties tullut järkytetyksi nähdessään nuorukaisen katkeran tuskan. Eikä tuon tuskan aiheuttajana ollut yksistään loukattu ylpeys ja häpeäntunne sen johdosta, että maailma ehkä piti häntä halpamielisenä seikkailijana ja petturina; näitä tunteita paljon pahemmin kalvoi hänen sieluaan ajatus lähestyvästä erosta rakastetusta tanssitoverista.

Fink juoksi nuo kolmet portaat ylös Antonin huoneeseen, tapasi ystävänsä jo valmiiksi pukeutuneena, katsahti häntä kasvoihin, jotka kalpeudessaan ja murtuneisuudessaan näyttivät äkkiä käyneet paria vuotta vanhemmiksi ja kysyi, tarttuen hänen käteensä: "Oletko suutuksissasi minuun?"

"En sinuun enkä kehenkään toiseenkaan", vastasi Anton kiihtyneesti. "Kuule mitä sanon — miten tuo huhu on oikein saanut alkunsa, siitä en tahdo mitään tietää. Mahdollisesti sinä olet sillä tahtonut tehdä pilaa minusta ja muista ihmisistä."

"Joka tapauksessa olet tiennyt noista juoruista, etkä kuitenkaan ole puhunut minulle mitään. Se ei ollut sinulta oikein, sen sanon sinulle nyt, sen pitemmältä sinulle kaunaa kantamatta, ja vast'edes me emme keskenämme hiisku koko asiasta enää sanallakaan."

"Kuulehan, Anton", sanoi Fink, "minun mielestäni sinä otat tuon lörpötyksen aivan liian traagilliselta kannalta."

"Älä kysele, minä tunnen sydämessäni sangen selvästi, mitä minun on tehtävä. Lähtekäämme nyt."

"No niin, tee, mitä et voi jättää tekemättä" sanoi Fink sävyisästi; "mutta älä vain unhota, että jos aiot esittää noiden ihmisten edessä jonkin tunnelmallisen kohtauksen, niin se tulee vain huvittamaan heitä, ja sitä enemmän, mitä kiihtyneemmin sinä esiinnyt."

Rouva von Baldereckin valaistuissa saleissa oli koolla suuri seurue, kauniita tanssipukuja, paljon kirkkaita kynttilöitä, kaikki perheenäidit ja useita perheenisiäkin; tarkoituksena oli näyttää, mitä tanssitunneilla oli opittu. Ystävysten sisäänkäydessä Fink laski huolestuneena kätensä Antonin käsivarrelle huomatessaan hänen näyttävän hyvin murtuneelta, mutta Anton astui tarmokkain askelin eteenpäin. Hän irroittihe Finkin otteesta ja kävi suoraapäätä Lenoren luo, jonka hän jo aikaisemmin oli pyytänyt ensimmäiseen tanssiin. Neitonen näytti tänään vallan hurmaavalta; hänellä oli ensi kertaa yllään oikea tanssiaispuku, ja hänen suuret silmänsä säteilivät odottavaisesta ilosta. Hän astui muutaman askeleen tanssittajaansa vastaan ja sanoi leppeästi nuhdellen: "Te tulette niin myöhään, tanssi alkaa aivan kohta, ja minä olin toivonut saavani puhella teidän kanssanne hyvän aikaa sitä ennen. Isäkin on täällä, minä esitän teidät hänelle. — Mutta mikä teillä on mielessä? — Tehän näytätte niin juhlalliselta!"

"Armollinen neiti", vastasi Anton kumartaen, "mieleni on tänään hyvin murheellinen. En saakaan kunniaa tanssia ensimmäistä tanssia teidän kanssanne enkä muitakaan."

"Suvaitkaa kuulla mitä sanon: en tule viipymään kauan tässä seurassa, saavuin vain pyytämään talon emännältä ja teiltä anteeksi, että aion kohta jälleen poistua."

"Enemmän kuin kenenkään muun mielipiteelle panen arvoa teidän hyvälle käsityksellenne minusta", sanoi Anton punastuen, "ja teidän edessänne tahdon kaikkein ensiksi puhdistautua."

"Mutta teidän ei tarvitse puhdistautua mistään. Selittäkää tarkoituksenne, minä en käsitä tätä ollenkaan", huudahti neitonen.

Anton kertoi hänelle joutuisasti kaiken tänään isännältään kuulemansa ja vakuutti innokkaasti, että hän ei ollut ennen tiennyt noista huhuista mitään. "Sen uskon mielelläni", sanoi Lenore luottavaisesti, "isä myöskin on sanonut, että koko juttu oli arvattavasti vain joutavaa hölynpölyä." — Hän vaikeni hetkiseksi muistaessaan isän lisänneen, että tuo herra Wohlfart saattoi olla hyväkin mies, mutta että hän ei soveltunut hienoon seurapiiriin. — "Ja nyt, kun olette kuullut mitä teistä puhutaan, tahdotte tykkänään lakata käymästä tanssitunneilla, niinkö?"

"Niin, sen tahdon", vakuutti Anton, "sillä jos käyn täällä edelleenkin, niin minua kenties pidettäisiin tungettelijana, ehkäpä petturinakin."

Lenore viskasi niskaansa ja sanoi loukkautuneena ja kiivaasti: "No, lähtekää sitten, herrani!"

Se oli paras keino pidättää Antonia lähtemästä; hän jäi seisomaan ja katsoi rukoilevasti tanssitoveriinsa.

Anton kalpeni kovin; hän katsoi sanomattoman surullisesti tulistuneen naisensa silmiin ja virkkoi värähtelevällä äänellä: "Sanokaa minulle ainakin, että te ette ajattele pahaa minusta."

"Minä en ajattele teistä mitään", huudahti Lenore purevan kylmästi ja kääntyi poispäin.

Poloinen Anton seisoi siunaaman ajan kuin puulla päähän lyötynä; vihlova tuska repi hänen kokematonta sieluaan. Jos hän olisi ollut kymmentä vuotta vanhempi, niin hän ehkä olisi käsittänyt neitosen pikaistuksen itselleen edullisemmin. Mutta ajatus, että hänellä oli vielä välinsä selvittämättä muun seuran kanssa, antoi hänelle jälleen voimia; hän läheni pää pystyssä ja uljain askelin piiriä, joka ympäröi talon emäntää. Siinä istuivat muun muassa tuo pitkä ja laiha kreivitär teetä särpien ja Lenoren äiti, jonka vierellä seisoi kookas, komea herra; Anton arvasi sanomattakin, että sen täytyi olla Lenoren isä. Samassa silmänräpäyksessä kun hän astui talon emännän eteen tekemään kumarruksensa, lensi hänen katseensa yli koko seuran. Vielä monia vuosia jälkeenpäin hän muisti elävästi tuon hetken, muisti kaikkien naispukujen kirjavat värit, muisti minkälaisia kukkia oli ollut vapaaherratar Rothsattelin vihossa, muistipa yksin senkin, minkälainen kuva oli maalattu teekuppiin, jota kreivitär piti kädessään. Rouva von Baldereck vastasi alentuvasti hymyillen sankarimme syvään kumarrukseen ja aikoi juuri virkkaa hänelle pari ystävällistä sanaa, kun Anton ehätti hänen edelleen lausumalla liikutuksesta väräjävällä äänellä, joka kuitenkin kajahteli läpi koko salin, niin että kohta hänen puheensa alettua syntyi yleinen hiljaisuus.

"Armollinen rouva, olen tänään saanut kuulla kaupungilla kerrottavan, että olen muka rikas, että muka omistan tiluksia Amerikassa ja että ylhäiset henkilöt omistavat minulle salaista mielenkiintoaan. Minä julistan tuon kaiken valheeksi; minä olen edesmenneen laskuneuvos Wohlfartin poika Ostrausta, enkä vanhemmiltani ole perinyt paljon enempää kuin kunniallisen ja nuhteettoman nimen. Hyvien vanhempaini muisto ja oma itsetuntoni velvoittavat minua selittämään tämän julkisesti. Te, armollinen rouva, olette erinomaisessa hyvyydessänne ystävällisesti vastaanottanut tuntemattoman ja vähäpätöisen ihmisen talonne vieraaksi ja kehoittanut minua ottamaan osaa tämäntalvisiin tanssiharjoituksiin. Kaiken sen jälkeen, mitä tänään olen kuullut, minun täytyy lakata täällä käymästä, koskapa muuten antaisin yhä virikettä minusta levitetyille valheille ja koska minua kenties ruvettaisiin pitämään petturina, joka väärinkäyttää talonne vieraanvaraisuutta. Sen vuoksi lausun sydämellisen kiitokseni hyvyydestänne ja pyydän teitä säilyttämään minut suopeassa muistissa."

Puhe oli tosin hiukan liiaksi juhlallinen tehotakseen syvästi siihen kuulijakuntaan, jolle se oli pidetty, mutta se tehosi kuitenkin. Moniaiksi silmänräpäyksiksi syntyi hengähtämätön hiljaisuus; kreivittären teekuppi pysähtyi hänen jäykistyneessä kädessään puolitiehen helman ja suun välille, ja talon emäntä katseli hämillään syliinsä.

Silloin liihotteli jäykistyneestä joukosta kevyt valkopukuinen hahmo lähtevän perään, tavoitti hänet ovella ja tarttui hänen molempiin käsiinsä; Anton katsoi Lenoren kyyneleisiin silmiin ja kuuli hänen sanovan vienolla, itkunsekaisella äänellä: "Jääkää hyvästi!" Sitten sulkeutui ovi hänen takanaan, ja kaikki oli ohi.

Anton käveli verkalleen kotia. Hänen sielussaan oli niin tyventä ja hiljaista, kuin ei hän olisi koskaan käynytkään tuossa taakse jäävässä talossa; hän katseli ilomielin päälleen tipahtelevia isoja lumihaituvia ja jalankulkijain pehmeään lumeen jättämiä jälkiä. Vaikkapa hän tunsi tuskaakin, ei siihen ollut sekoittunut katkeruutta. Hän piti päätänsä ylpeästi pystyssä ja ajatteli kaikkea mahdollista, mitä huoleton katujenmittelijä saattaa ajatella, kuolleita vanhempiaan, konttorissa kirjoittamiaan asiakirjeitä, liikkeen johtajaa ja yksinpä hullunkurista Tinkelestäkin, jonka Fink oli taas tänään taluttanut konttorista ulos. Mutta koko ajan soi hänen korvissaan sävel, joka voitti muiden ajatusten myllerryksen, ja se sävel sointui Lenoren jäähyväissanoihin: "Jääkää hyvästi!"

Armollisen rouvan salongissa elämä heräsi jälleen täyteen vireeseen Antonin poistuttua. Ensimmäinen äännähdys, mikä kuultiin, oli suuttuneen äidin tuikahdus tyttärelleen, joka oli äskeisessä jäähyväisnäytelmässä niin odottamatta käynyt esittämään pientä osaa. "Lenore, sinähän unhotit vallan, kuka olet!"

"Anna hänen olla", sanoi vapaaherra kiitettävällä mielenmaltilla äänekkäästi, niin että muutkin kuulivat, "tytär teki sen, mitä isän olisi pitänyt tehdä. Tuo nuori mies käyttäytyi miehekkäästi ja hän ansaitsee meidän kunnioituksemme."

Mutta muissa ryhmissä syntyi vilkas kuhina, jollainen tapaa käydä kiihkeän keskustelun edellä. "Sehän oli oikea teatterikohtaus", sanoi talon emäntä, hymyillen hiukan väkinäisesti; "mutta kuka se meille sanoikaan…"

"Tehän siitä mainitsittekin, herra von Fink…" aloitti rouva von
Baldereck rankaisevasti ja suoristautui majesteetillisesti tuolillaan.

"Niin kylläkin", ehätti herra von Zernitz väliin, "ja kuitenkin on huhussa jonkin verran perää, siitä annan kunniansanani. Olenhan itse ollut todistajana erästä notaarin luona laadittua asiakirjaa allekirjoitettaessa", hän lisäsi varomattomasti. "Selittäkääpäs tuo juttu, Fink."

"Minunkin täytyy pyytää herra von Finkiltä selitystä", sanoi talon emäntä ärtyneesti.

"Minultako, armollinen rouva?" virkkoi Fink viattomasti syytetyn miehen levollisuudella. "Mitäpä minä tietäisin tuosta huhusta? Olenhan itse koettanut sitä kumota, minkä olen voinut."

"Niin, olette kyllä", kuului ääniä sivulta, "mutta tehän annoitte kuitenkin huomata…"

"Mitä sitten, armollinen rouva?" kysyi järkähtämätön. Fink kylmäverisesti.

"… että tuo herra Wohlfart olisi muka jollain salaperäisellä tavalla tekemisissä… tekemisissä… keisarin kanssa!"

"Se on mahdotonta!" vakuutti Fink mitä vakavimmin. "Todella hirveä väärinkäsitys! Minä kuvasin teille tuon herran henkilökohtaiset ominaisuudet, jotka silloin olivat teille vielä aivan tuntemattomat; mahdollista on, että tulin maininneeksi jotakin satunnaisesta yhdennäköisyydestä."

"Mutta mitä noihin tiluksiin tulee", ehätti herra von Tönnchen jälleen väliin, "niin itsehän te siirsitte ne hänelle, ja siirtäminen tapahtui sangen meikillisissä olosuhteissa. Te vaaditte meitä todistajia pitämään asian visusti salassa."

"Ja kun te olette pitäneet sen niin visusti salassa, että olette kertoneet siitä kaikkialla ja nytkin taas tälle seuralle", vastasi Fink nauraen, "niin on ilmeisesti teidän ja Zernitzin syytä, että tuo hullu huhu on lainkaan päässyt leviämään. Huomatkaa se, rakkaat herrani! Ystäväni Wohlfart lausui kerran hilpeällä päällä ollessaan toivovansa, että hän olisi tilanomistaja Amerikassa. Minä jatkoin pilantekoa ja annoin hänelle uudenvuoden lahjaksi maa-alueen, jonka omistin Long-Islandin saarella New Yorkin luona. Tuo alue, hyvät herrat, on iso hiekkakuoppa, jossa kasvaa pensaita ja johon on pystytetty lautakoju rannikkolintujen ampumista varten. Kun pyysin teitä olemaan puhumatta asiasta, niin tein aivan oikein; mutta kun olette tästä pikkuseikasta punoneet paksun köyden, joka on nyt vedetty raja-aidaksi meidän seuramme ja tuon todella rakastettavan nuorukaisen väliin, niin on mieleni hyvin paha." Kylmän ivallinen piirre laskeutui hänen kasvoilleen, kun hän jatkoi: "Minua ilahduttaa nähdä, että te kaikki otatte osaa pahoitteluuni ja että jyrkästi halveksitte mokomaa orjanmieltä, joka vain senvuoksi pitää miestä ansiollisena pääsemään hienoon seuraan, että jokin vieras kruunupää hänestä välittää. Mutta kun olemme aloittaneet tämän tanssi-illan kaikenlaisilla selittelyillä, niin sallittakoon minunkin selittää, että herra Anton Wohlfart todella on Ostraussa asuneen laskuneuvos Wohlfart vainajan laillinen poika, ja että pidän kaikkea jälkijupakkaa näistä väärinkäsityksistä parhaan ystäväni loukkauksena. — Ja nyt armollinen rouva, lahjoittakaa minulle jälleen mielisuosionne; olen kutsunut neiti Eugenien ensimmäiseen katriljiin enkä voi enää tämän kauemmin odotella."

Rouva von Baldereckin sydämessä kamppailivat hetkisen loukattu itsetunto ja äidillinen huolenpito keskenään, mutta kuten niin hyväluontoiselta ihmiseltä kävi odottaminenkin, pääsi jälkimäinen tunne voitolle; hän katseli Finkiä nuhtelevasti ja sanoi hiljaa: "Pelkäänpä, että olette pitänyt meitä kaikkia pilananne!" — Mutta Fink pudisti päätään ja vastasi mitä vilpittömimmin: "Pila on kaukana sieltä, missä tosi tunnetta on olemassa." Näin sanottuaan hän vei neiti Eugenien tanssimaan.

Parien asettuessa paikoilleen sanoi luutnantti von Zernitz Finkille: "Te olette todellakin pitänyt meitä pilananne, Fink. Valitan että minun täytyy vielä vaatia teiltä selitystä käytöksenne johdosta."

"Olkaa järkevä älkääkä vaatiko mitään", vastasi Fink. "Olemmehan niin monesti ampuneet yhdessä kilpaa, että hullua olisi jos ottaisimme toisemme maalitauluksi."

Koska Fink kieltämättä oli paras ampuja koko seurassa, huomasi herra von Zernitz lopulta hänen olevan oikeassa. Ja lukuunottamatta vähäistä välienjännitystä, joka jokunen viikko myöhemmin Feronilla huuhdeltiin olemattomiin toisen Burgundi-pullon ääressä, ei jupakasta ollut sen pitempiä jälkiseurauksia. — Kuitenkin kylmeni Finkin osanotto tanssitunteihin Antonin poistuttua huomattavasti, eikä Theone Laran eikä Lenoren tarvinnut enää peljätä hänen pistelyjään, sillä milloin hän suvaitsi ilmestyä tanssisaliin, omisti hän huomionsa tykkänään talon tyttärelle ja joillekin kokeneemmille naisille, välittämättä vähääkään kehitysiässä olevasta nuorisosta.

Anton oli eronnut tanssiseurasta kuin sammunut tähti. Koskaan ei häntä enää siellä nähty. Rouva von Baldereck tajusi hiukan liian myöhään, että säädyllisyys olisi kuitenkin vaatinut kutsumaan tuota nuorta miestä, joka oli otettu vastaan talon tuttavapiiriin, käymään siellä edelleenkin, jotta hän itse ja muutkin huomaisivat, ettei hänen läsnäoloaan haluttu ainoastaan tuon… hm, ikävän seikan vuoksi, vaan hänen itsensäkin tähden. — Samoin ajattelivat myöskin eräät maa-aatelisperheet: mutta kun, kuten mainittu, tuo tajunta tuli liian myöhään, ja Anton itse vastasi kieltävästi kaikkiin satunnaisiin kutsuihin, niin kävi hänen kuten monen paljon mahtavammankin salonkileijonan — poissa olevana hän pian joutui unhotuksiin. Aikaisemmat todistajat tuota suurta luovutuskirjaa laillistettaessa, herrat von Zernitz ja von Tönnchen, tervehtivät häntä vielä vuoden mittaan kadulla kohdatessaan, sitten hekään eivät enää tunteneet häntä.

Anton siitä vähät välitti. Hän antautui jälleen koko olemuksellaan työhönsä. Jo seuraavana aamuna rouva v. Baldereckin talosta lähdettyään hän koputti pienen takahuoneen ovelle ja astui kauppiaan kaikkein pyhimpään. Hän kertoi, mitä edellisenä iltana oli tapahtunut, ja lisäsi: "En tule enää koskaan menemään tuohon seuraan, ja pyydän teidän suomaan minulle anteeksi, jos viime aikana olen hiukan laiminlyönyt työtäni; tästä päivästä lähtien tulen olemaan huolellisempi."

"Minulla ei ole syytä valittaa työnne johdosta", vastasi kauppias ystävällisesti. "Ilmoittakaa minulle, minkä summan tarvitsette saadaksenne raha-asianne järjestykseen." Anton otti taskustaan paperiliuskan, jolle hän oli tunnollisesti merkinnyt kaikki menonsa, herra Schröter huusi rahastonhoitajan paikalle, antoi tämän suorittaa summan Antonille merkiten sen hänen tiliinsä, ja siten oli asia selvitetty. Fink sanoi seuraavana päivänä Antonille: "Sinä erosit seurasta oikein jymyvaikutuksella ja sait perästäpäin vanhemmilta herroilta todistuksen, että käyttäydyit niinkuin miehen tulikin."

Fink kertoi hänelle, mitä vapaaherra von Rothsattel oli lausunut, eikä ollut huomaavinaan, kuinka Anton kavahti punaiseksi kuullessaan tuon nimen. "Viisaampaa kuitenkin olisi ollut", jatkoi Fink, "ettet olisi kärjistänyt asiaa äkkieroon. Miksi käyt välttämään koko seuraa, kun siinä kuitenkin on jäseniä, jotka pitävät sinusta paljon?"

"Minä tein niin", Anton vastasi, "kuin silloin tunsin oikeaksi. Joku toinen minua vanhempi ja maailmaa kokeneempi olisi ehkä osannut menetellä viisaammin. Ethän voi minuun suuttuakaan, etten tässä asiassa noudattanut neuvoasi."

"Merkillistä", ajatteli Fink laskeutuessaan portaita alas, "kuinka eri tavalla eri ihmiset oppivat käyttämään tahtoansa. Tuosta pojasta tuli yhtenä yönseutuna itsenäinen mies, ja mitä kohtalo vielä luokin suurempia kommelluksia hänen elämänsä tielle, selviytyy hän niistä varmaan yhtä näppärästi ja siivosti kuin nytkin."

Antonille ja hänen ystävälleen oli kunniaksi, että äskeinen tapaus ei vähintäkään hämmentänyt heidän hyviä välejään. Päinvastoin ne paranivat ja saivat syvempää sisällistä arvoa. Fink kohteli nuorempaa ystäväänsä suuremmalla arvonannolla kuin ennen, ja Anton tunsi itsensä vapaammaksi ja itsenäisemmäksi ja tottui Finkiäkin kohtaan noudattamaan omaa tahtoansa. Ja nuoremman toverin terve arvostelukyky vaikutti vähitellen vanhempaan siinä määrässä, että hän luopui monista hullutteluistaan ja oppi suistamaan hillittömyyttään. Anton suoritti konttoritehtävät mitä täsmällisemmin, hänen työhalunsa oli rajaton ja huomaavaisuutensa konttoritovereita kohtaan suurempi kuin koskaan ennen. Myöskin Finkiin vaikutti Antonin esimerkki, hänen itsensä sitä huomaamatta, niin että hänkin rupesi työssään noudattamaan suurempaa säntillisyyttä ja saapumaan säännöllisempinä aikoina konttoriin. Yhdestä ainoasta asiasta vain ei ystävysten kesken tullut koskaan puhetta, vaikka Fink tiesi Antonin sitä alituisesti ajattelevan — siitä nuoresta neitosesta, joka viimeisellä tanssitunnilla oli osottautunut niin herttaiseksi ja urhokkaaksi.

Koskaan eivät kukat olleet kehittyneet sellaiseen väriloistoon eivätkä linnut virittäneet niin riemullisia lauluja kuin tänä kesänä vapaaherran tilalla. Talvikautena kaupungissa oli perhe solminut läheisen tuttavuuden monien maa-aatelisperheiden kanssa; ja tämä teepöydässä ja tanssisalissa solmittu tuttavuus jatkui sitten kesällä sinisen taivaan alla. Melkein katkeamatta oli linnassa vieraita. Kaupungista saapui rouva von Baldereck Eugenien kanssa, toisinaan myöskin lehtisammakko, Zernitz ja Benno Tönnchen, naapuritilalta rouva von Werner neljän tyttären ja yhden pojan kera. Theone ja Hildegard olivat Lenoren vieraina viikkomääriä; heidän ei ollut onnistunut millään mahdilla ylläpitää valansa velvoitusta, joten yhtyminen yhteisen ystävän luona oli tervetullut. Talo tuntui monesti liiankin pieneltä vierasjoukon runsaudelle. Kaikissa huoneissa ja linnan edessä olevalla pyöreällä nurmikentällä leijaili nuorten tyttöjen heleäpukuisia hahmoja. He lukivat teatterikappaleita, jakaen osat keskenään, he elivät yhdessä runouden kaikkein hennoimmat ja ylevimmät elämykset, he tanssivat, löivät leikkiä ja pitivät iloa. Ja jos nuoret herrat sattuivat käymään vähän pitkäpiimäisiksi eivätkä tajunneet tyttöjen korkeata tunteenlentoa, niin nousivat nämä venoseen, tarttuivat airoihin ja soutelivat kiinteältä kamaralta keskelle lammikon selkää, missä heillä oli valloittamaton turva-asema. Kuinka suloista siellä olikaan haaveilla, kun vesi hiljaa liplatteli purren, laitoja vastaan ja hopeainen kuu kohosi puisten puiden yli. Ympärillä kurottivat valkeat ulpukat vedestä kaulojaan, iloissaan että niiden ikiviholliset, joutsenet, olivat käyneet levolle; kuun kuvainen kimmelteli pinnan kareissa, satakieli helkytti rannan pensaikossa, ja lämmin tuulenhengähdys toi tuhansien kukkien makeata tuoksua lammelle. Silloin lauloivat Theone ja Hildegard kaksiäänisiä lauluja, tahi Hulda Werner kertoi jonkin suloisen muistelman pääkaupungista, tahi Lenore pilkkaili poloisia nuoria herroja, jotka avuttomasti juoksentelivat pitkin rantaa ja yrittivät turhaan kavaluutta ja väkivaltaa käyttäen saada veneen käsiinsä.

Mutta hauskimmat hetket oli sunnuntai-illoin; silloin jatkettiin talvikauden kaupunki-iloja; vuoronperään Rothsattelien, Wernerien ja Baldereckien luona. Jollei tanssittu, harjoitettiin kaikenlaista hullutusta. Varustauduttiin valepukuihin; yks kaks oli koko nuori seurue kietonut ylleen päällysvaippoja, hartia- ja päähuiveja mitä hullunkurisimmalla tavalla, ja sitten järjesti Zernitz, joka tällä alalla oli mestari, sukkelaan kuvaelmia, joita isien ja äitien täytyi tulla katsomaan. Tahi esitettiin arvoituksia tuttujen näytelmien johdolla, joko aivan valmistautumatta tahi siten, että kullakin esiytyjällä oli osansa kirjoitettu paperiliuskalle, josta hän sen luki. Koko viikon tytöt vaivasivat päätänsä keksiäkseen somia ja vaikeasti arvattavia sanoja, joita seuraavana pyhäiltana esitettäisiin elävinä kuvina. —

Kuinka onnelliseksi Lenore tunsikaan itsensä tähän aikaan! Tosin oli hänessä yhä vielä jälellä hiukan entistä "eriskummallisuutta", ja äiti pudisti toisinaan moittivasti päätänsä tyttären jonkin liika reiman päähänpiston johdosta, tahi kun tämän huulilta kirposi ylen rohkea sana. Tietysti Lenore aina tanssi kavaljeerina, silloin kun herroista oli puute; hän johti toisia tyttöjä rajuihin uhkatekoihin; kerran hän raahasi seurueen kokonaisen peninkulman päähän jollekin merkilliselle näköalapaikalle, pakotti sen poikkeamaan naapurikylän kapakkaan makostelemaan lämmintä maitoa ja mustaa leipää ja toi ylen uupuneen joukon vasta iltamyöhällä kotia heinähäkillä, jota hän itse seisaalta ajoi. Hän kohteli nuorempia herroja edelleenkin ylimielisen suojelevasti kuin pikku poikasia, jotka vielä kulkevat voileipä kourassa, antoi heidän kertoa hänelle hevosjuttuja ja esiytyipä itsekin kerran äitinsä rajattomaksi kauhuksi jossain seuranäytelmässä herrana, ratsupiiska kädessä ja nenän alla tappuraviikset, joita hän väänteli mitä herttaisimmin. Mutta hän näytti tällöin niin sanomattoman suloiselta, ettei äitikään hennonut häntä tosissaan torua.

Oli kuitenkin eräs, jota perheen uusi elämäntapa ei oikein tyydyttänyt, ja se oli paroonitar itse. Hänen miehensä oli saanut jatkuvan huolekkaisuuden ja homman puuskan, joka oli tykkänään karkoittanut hänen olennostaan entisen tasapainon ja levollisen hilpeyden — kesälläkin hän ajoi usein pääkaupunkiin, vietti monet illat klubissa tahi naimattomien entisten rykmenttitoverien "savupirteissä". Ehrenthalin kanssa hänellä oli alituiseen asioita; ja hän mieltyi meluisaan seuranpitoon, jota hän ei ennen ollut sietänyt. Vähäpätöisiä nuo muutokset kenties olivat itsessään, mutta puolison lemmekkäältä silmältä ne eivät välttyneet. Kuitenkin tunsi paronitar sydämessään, että hän tekisi väärin jos rupeisi niiden takia suremaan.

Hänellekin tapahtui tähän aikaan suuri ilo. Eugen oli suorittanut upseerintutkintonsa ja ilmoittanut tulevansa kotiin näyttääkseen uusia olkaimiaan. Äiti sisusti hänen huoneensa aivan uuteen asuun, ja isä kannatti sinne asekaapin ja uuden-uutukaiset metsästysvarustukset, jotka pojan oli määrä saada lahjaksi. Kun Eugenin tulohetki läheni, ei isä malttanut odotella häntä kotona, vaan nousi satulaan ja ratsasti vastaan naapurikylään saakka. Ja kun maantieltä nouseva pieni tomupilvi kertoi tulijan lähenevän ja isä näki edessään solakan nuoren husaariluutnantin, joka oli kasvoiltaan äitinsä ilmetty kuva, niin hypähti vapaaherra ratsultaan ketterästi kuin nuorukainen, poika teki heti perässä samoin, ja syrjäisenkin sydäntä lämmitti nähdä noiden ritarillisten hahmojen syleilevän toisiaan keskellä pölyistä maantietä. Ja komeata oli nähdä heidän ajaa karauttavan rinnakkain linnaan päin.

"Minä tuon sinulle hyviä uutisia rykmentistä", aloitti Eugen, kun ensimmäisistä iloisista kysymyksistä ja vastauksista oli päästy. "Ensiksikin eversti lähettää sinulle terveisiä."

"Nyt hän on paha äkäpussi", huomautti poika. — "Arvoasteissa kohoaminen tulee meillä käymään mainiosti. Waldor'in täytyy ottaa eronsa, koska hänen rintansa käy yhä huonommaksi; Balduin Tronkan on pakko siirtyä toiseen rykmenttiin, hänellä kun oli tuonaan ratsumestarin kanssa ihana riita, josta kerron sinulle kohta, ja Stallinger perii kohta kuolemata tekevän setänsä majoraattitilan. Hänestä tulee siivottoman rikas mies, puhutaan kahdenkymmenen tuhannen taalerin vuosituloista."

"Tuo on liioittelua", sanoi isä; "majoraatti ei ole paljon isompi meidän tilaamme."

"Joka tapauksessa hän lahjoittaa valakkansa vahtimestarillemme", sanoi poika. "Ja upseerikasinomme ruokapöytään hän on luvannut komean hopeaesineen. — Mitäs pidät ruskostani, isä?"

He pysähtyivät portin eteen, ja poika näytteli ratsuaan. Vapaaherra tarkasteli sitä asiantuntijan silmällä ja lausui olevansa ylipäänsä siihen tyytyväinen. Tallin edustalla he vielä kerran pysähtyivät. "Me tahdomme yllättää naiset", sanoi vapaaherra. Kun tallirenki otti hevoset huostaansa, eivät isä ja poika voineet pidättyä pistäytymästä talliinkin. Ensin he tarkastivat vapaaherran ratsua ja kulkivat sitten pitkin kyntöhevosten riviä. Alentuvasti luutnantti läimäytti niiden joukosta jotakin vanhaa tuttua kaulalle ja lausui isän suureksi iloksi sotilaallisella säntillisyydellä arvostelunsa niiden kelpoisuudesta. Tallirengit seisoivat kunnioittavana piirinä ympärillä, isä ja poika innostuivat kertomaan toisilleen loppumattomia hevosjuttuja, vapaaherra vanhan hevosenkengittäjän tyynellä maltilla, luutnantti nuorekkaan tulisesti, iloiten kun sai isän koetellun viisauden rinnalla näyttää omia vastahankittuja tietojaan. Lenoren ponyn kohdalle tultuaan herrat muistivat naisten heitä odottelevan ja riensivät tulisella kiireellä tallista linnaan.

Ruusumajassa paroonitar sulki poikansa syliinsä, Lenoren taputellessa tätä hyväilevästi olalle. — Nyt vasta linnassa oikea ilo alkoi. — Vanhempain silmät loistivat aina, kun ne tapasivat nuoren ratsu-upseerin korkean hahmon. Vaikkapa hänen jotkut eleensä ja lauseensa vielä tuoksahtivatkin ratsastusradalta, sieti paroonitar niitä leppeästi hymyillen. Sillä ikimuistoisista ajoista alkaen on talli jonkinmoinen esikartano, jonka kautta kavaljeeri nousee salongin hienostuneempaan ilmapiiriin. Tyttöjen parissa Eugen kohta valtasi johtaja-aseman; ainakin kaikkina hilpeinä hetkinä hän eli heidän eniten suosittu seuralaisensa. Hän kävi vieraisilla naapuritiloilla, kutsuja vaihdettiin, iloinen juhla seurasi toistaan.

Vapaaherran mielihyvää hänen tätä hilpeätä elämää nähdessään kammitsi pahoin muuan tukala seikka: hänen oli vaikea hankkia sen ylläpitoon tarvittavia rahoja. Mikä kahden vuosikymmenen mittaan oli ollut mahdollista, se kävi nyt kerrassaan mahdottomaksi. Talviasunto kaupungissa, entistä laajempi seuraelämä, Eugenin upseerikulut, Lenoren harsohameet ja pitsikoristeet, jopa velkakirjain korot ja kuoletuskin — kaikki ne yhdessä kävivät hänelle sangen hankaliksi kestää. Tilalta kertyviä tuloja odotettiin toisinaan sangen kärsimättömästi ja ne löysivät nopeasti reikänsä, mikä ei ollut suinkaan omiaan suurentamaan ja vakaannuttamaan niitä; ja moni ennen suunniteltu hyvä aie jäi toteuttamatta. Vapaaherra oli päättänyt kylvää männynsiemeniä eräälle tilustensa rajalla olevalle hedelmättömälle hiekkanummelle, mutta tämäkin vähäinen kulunki kävi yli hänen varojensa, ja keltainen hiekka kimalteli edelleenkin auran koskemattomana auringossa. Jälleen hänellä oli ollut useammin kuin yhden kerran aihetta ottaa esiin tuo siro lipas, jossa hän säilytti rakkaita velkakirjojaan, avata se ja selailla noita kauniisti tekstattuja pergamenttilehtiä; silloin hänen otsansa säännöllisesti synkistyi ja outo levottomuus värähdytti hänen muuten niin arvokasta ja levollista olemustaan. Mutta se ei kuitenkaan ollut enää aikaisemmin tunnettua kiduttavaa huolta; hän oli jo saanut vähäsen kokemusta liikeasioissa ja osasi punnita niitä hiukan kylmäverisemmin. Jokin keino täytyi löytyä tästä pälkähästä pääsemiseksi; pahimmassa tapauksessa hän viettäisi enää vain yhden, korkeintaan kaksi talvea kaupungissa, kunnes Lenoren kasvatus olisi päättynyt, ja sitten hän iskisi täydellä tarmolla kiinni tilansa hoitoon. Hän tunsi itsessään, että se päätös ei vaatisi häneltä suurtakaan uhrausta. Ja sitten hän myöskin ajaisi perille kaikki teollisuussuunnitelmansa, ajatellen kuin hyvä isäntä ainakin ainoastaan lastensa tulevaisuutta. Sillävälin hän päätti parhaaksi pyytää tarvittaessa neuvoa Ehrenthalilta. Olihan tuo mies sentään rehellinen lajiaan, niin rehellinen kuin kaupanvälittäjä yleensä voi olla aatelismiestä kohtaan; ja mikä oli pääasia, hän tunsi vapaaherran olosuhteet jokseenkin tarkoin, eikä tämä tuntenut häntä kohtaan samaa arkuutta asemataan kuvatessaan kuin ventovierasta.

Tapansa mukaan ilmestyi arvoisa välittäjä tälläkin kertaa juuri parhaaseen aikaan. Timanttineula hänen kaulahuivissaan loisteli, hänen alamaiset pokkuroimisensa paroonittaren edessä olivat hullunkurisemmat kuin koskaan ennen, ja tilaa tarkastaessa hänen ihastuksensa kohosi yli reunojensa. Hyvillä mielin vapaaherra saatteli häntä ympärinsä, ja kun kaikki oli katsottu, sanoi hän vieraalleen: "Antakaappa minulle hyvä neuvo, Ehrenthal."

Vain muutamia vuosia sitten hän oli ensi kerran tehnyt samanlaisen kierroksen kartanolla ja tiluksilla, mutta kuinka ajat olivatkaan siitä asti muuttuneet! Silloin täytyi liikemiehen tarjota hyvä neuvonsa ylpeälle paroonille perin varovasti ja makeisiin imarteluihin kätkettynä, aivan kuin hapanta lääkettä taritaan juonikolle lapselle; ja nyt tuli isäntä itse apua pyytäen häntä vastaan.

Vapaaherra jatkoi mahdollisimman huolettomaan sävyyn: "Minulla on tänä vuonna ollut enemmän menoja kuin ennen, velkakirjatkin vaativat kuoletusta, niin että minun täytyy miettiä keinoa tulojeni suurentamiseksi. Mihin keinoon teidän mielestänne olisi paras ryhtyä?"

Kauppiaan silmissä välähti, mutta hän vastasi asiaankuuluvalla nöyryydellä: "Mihin keinoon on ryhdyttävä, sen herra parooni itse tietää paremmin kuin minä."

"Älkää vain ehdottako omia liikekeinottelujanne, Ehrenthal", huomautti vapaaherra varovaisesti. "Minä en enää aio käydä liittoon teidän kanssanne."

Päätään pudistellen Ehrenthal vastasi: "Eipä aina olekaan tarjona sellaista liiketointa, jota voisin hyvällä omallatunnolla suosittaa herra paroonille. Armollisella herralla on viisiviidettätuhatta taaleria kiinni velkakirjoissa. Miksi pitää hallussaan moisia velkakirjoja, jotka antavat niin vähän korkoa? Jos niillä ostatte varman viisiprosenttisen hypoteekkikiinnityksen, niin maksatte siitä neljä prosenttia maakuntapankkiin, ja yksi prosentti jää omaksi hyväksenne, mikä tekee neljäsataa viisikymmentä taaleria vuodessa. Ja voittepa saada vielä suurempaakin voittoa. Monikin varma viisiprosenttinen hypoteekki tarjotaan hyvin edullisilla ehdoilla ostajalle, joka voi maksaa käteisellä. Te saatte ehkä maksaa neljäkymmentä tuhatta taaleria, ehkäpä vielä vähemmänkin, ja saatte hyvän hypoteekin, joka tuottaa teille viisi prosenttia korkoa viideltäviidettä tuhatta taalerilta."

Vapaaherra vastasi: "Sellainen oli minunkin ajatukseni, mutta tuollaisten hypoteekkien varmuus, jotka rahamarkkinoilla kulkevat teidän välikauppiaiden käsissä, on kehnonpuoleinen, ja siksi en rupea sellaisiin kauppoihin."

Ehrenthal torjui sulavalla kädenliikkeellä omalta kohdaltaan tuon moitteen ja sanoi, täynnä hurskasta harmia epärehellisten välikauppiasten keinottelusta: "Minä en kernaasti tee kauppoja hypoteekeilla; mikä rahamarkkinoilla kiertää välikauppiaiden käsissä, se ei sovi herra paroonille; teidän täytyy kääntyä luotettavan miehen puoleen. Onhan teillä asianajaja, joka tuntee hyvin liikeasioita; ehkäpä hän voi hankkia teille varman hypoteekkilainan."

"Te ette siis tiedä, mistä sellaisen saisi?" kysyi vapaaherra punnitsevasti, mutta kuitenkin sydämessään toivoen, että Ehrenthal pystyisi huojentamaan hänen vaivojaan. —

"En tunne ainuttakaan mahdollisuutta", sanoi kauppias mitä päättäväisimmin. "Mutta jos haluatte, niin voinhan tiedustella kautta rantain; ainahan semmoisia on saatavana. Teidän asianajajannekin sanoo teille, mikä hypoteekki hänen mielestään on varma. Mutta sellaiset herrat eivät rupea ennen kaupantekoa tunnustelemaan ja sovittelemaan asioita, ja asianajajaanne käyttäen te saatte maksaa täyden summan samasta hypoteekista, jonka välittäjältä voisitte saada muutamaa tuhatta huokeammalla."

Kun vapaaherra jo oli joutunut sille asteelle, että moinen etu hänestä tuntui ylen tähdelliseltä, päätti hän ajatuksissaan seurata taatun liikeystävän neuvoa. Hän tahtoi olla hyvin varovainen, mutta, mikäli mahdollista, mieluummin ostaa tarjona olevan hypoteekin kuin antaa asianajajansa sijoittaa rahat. Ja Ehrenthalille hän lausui: "Asialla ei ole mitään kiirettä; jos satutte keksimään jotain sopivata, niin ilmoittakaa minulle."

"Tahdon koettaa parastani", vastasi tuo kunnon mies pidättyvästi; "mutta parasta on, että herra parooni itsekin tiedustelee; sillä minä en muuten tee mielelläni hypoteekkikauppoja."

Vaikkakaan tuo sanonta ei ollut todenperäinen, täytti se kumminkin tarkoituksensa, sillä kauppiaan kylmä pidättyväisyys lisäsi melkoisesti vapaaherran luottamusta häneen. Mutta Ehrenthal pyrki kiiruimman kautta pääsemään paluumatkalle; tällä kertaa hänellä ei ollut edes aikaa ihailla hienovillaisia siitospukkeja, katolla teiskuvain varpusten lihavat ruumiinmuodot välttyivät hänen katseeltaan, ja hän äkäili kuskilleen tämän hitaasta ajosta. "Jos kiinnitän ohjakset etanan sarviin, niin pääsen joutuisemmin kuin tätä menoa pitäen", hän marisi ja heittelehti kärsimättömästi takaistuimella.

Kuski suomi ärtyneesti hevosia ja ärähti olkansa yli vihaisesti: "Jos annatte hevosillenne enemmän kauroja, niin ne joutuvat paremmin kuin etanat. Vaivaista kaksi kappaa kauroja päivässä, ja sitten vaatii muka täyttä nelistä kivisellä tiellä!"

Vapaaherra lähti seuraavana päivänä kaupunkiin ja pyysi asianajajaansa ryhtymään tarvittaviin toimenpiteisiin hypoteekkilainan hankkimiseksi. Hän ei salannut lainopilliselta ystävältään, että hän kernaasti soisi saavansa sellaisen erityisen edullisilla ehdoilla.

Ymmärtäväinen lakimies varoitti hartaasti häntä olemaan tavoittelematta tuollaisia etuja, koskapa varmaa hypoteekkia ei mistään saisi alle nimellisarvon. Mutta juuri tämä hyväätarkoittava neuvo teki vapaaherran sitä taipuvaisemmaksi luottamaan omaan arvostelukykyynsä lainaa hankittaessa.

Joitakuita päiviä myöhemmin saapui paroonin puheille iso, punakkanaamainen mies, muuan herra Pinkus, joka ilmoitti tulleensa hallituskaupungista. Arvoisa majatalonpitäjä saatettiin paroonin työhuoneeseen, ja ensi työkseen hän kiirehti anelemaan anteeksi saapumistaan. Hän sanoi kuulleensa, että armollinen herra halusi sijoittaa rahoja, ja hän puolestaan tiesi, että erinomaisen varma ja mitä suositeltavin hypoteekkikiinnitys oli saatavissa erääseen lähimaakunnan suureen herrastilaan, jonka omistaja, muuan rikas kreivi Zamisky, eleli ulkomailla. Tiloilla, joita tuo hypoteekkilaina rasitti, oli kaikki mahdolliset etuudet; niitä oli luvultaan kolme, neljä kappaletta, ja niihin liittyi yli kaksituhatta auranalaa metsämaata, joka kertojan valallisen vakuutuksen mukaan oli oikeata aarniometsää. Neljä kyläkuntaa oli velvollinen suorittamaan kartanoon hevos- ja jalkapäivätöitä, sata vuokratilaa noissa neljässä kylässä maksoi kateistakin veroa; sanalla sanoen, tila oli sellainen, että suurimman ruhtinaankaan ei olisi tarvinnut sitä hävetä. Ja kyseenä oleva neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikiinnitys seurasi panttausoikeudeltaan kohta ensimmäisen sadantuhannen taalerin kiinnityksen jälkeen. Perässä seurasi vielä viisi tai kuusi pienempää, mutta raha-arvoltaan kuitenkin merkitsevää kiinnitystä. Kyseenäoleva hypoteekki oli tällä erää kreivi Zaminskyn itsensä hallussa. Hän oli siirtänyt sen asiamiehelleen toisille luovutettavaksi. Ja tämä erinomainen velkakirja oli, kuten herra Pinkus salaperäisesti viittaili, mahdollisesti saatavissa yhdeksälläkymmenellä prosentilla nimellisarvosta, siis kuudestaneljättä tuhatta taalerista. Epämukavaa tosin oli, että tila sijaitsi naapurimaakunnassa, jossa maanviljelystä vielä harjoitettiin vanhettuneiden tapojen mukaisesti. Mutta raja ei ollut kahta peninkulmaa kauempana, lähintä piirikaupunkia yhdisti viertotie muuhun maailmaan; sanalla sanoen, ei mitään epäsuotuisia seikkoja ollut olemassa, jotka olisivat puolueettomasti tarkastellessa polkeneet hypoteekin arvoa, eikä Pinkus olisi mitenkään käynyt kauppaamaan moista aarretta tuntemattomalle ostajalle, jollei tällä olisi ollut sellaisia erinomaisia mieskohtaisia ominaisuuksia kuin vapaaherralla tiettävästi oli.

Parooni kuunteli näitä kehumisia pidättyvästi kuin kokenut liikemies ainakin. Ennen poislähtöään Pinkus otti nahkasalkustaan esiin paksun asiakirjakimpun, joka sisälsi kaikki kyseeseen tulevat paperit, ja laski sen luottavaisesti pöydälle vapaaherran eteen, jotta tämä voi itse perusteellisesti tutkia, missä määrin välittäjän ilmoittamat tiedot olivat oikeat.

Seuraavana aamuna vapaaherra ajoi asianajajansa puheille ja pyysi tämän tarkastamaan papereita ja hankkimaan tarvittavia lisätietoja. Sitten hän kiipesi mustia portaita ylös herra Ehrenthalin valkeaksi lakeeratulle valtaovelle.

Ehrenthal oli ylen ihastunut häntä kohdanneesta kunniasta, vaihtoi joutuun aamutakin lievetakkiin ja vaati kivenkovaan, että herra parooni välttämättä kunnioittaisi häntä jäämällä, aamiaiselle. Vapaaherra oli siksi alentuva, ettei vastannut kieltävästikään; hänet, saatettiin talon arvokkaaseen juhlasaliin, jossa hän suuresti huvitettuna silmäili kirjavain akkuna- ja oviverhojen koreita värejä, sohvan punaista plyshipäällistä, siivotonta lattiaa ja seinillä riippuvia kehnoja öljypainostauluja, jotka silminnähtävästi olivat ostetut joltakin romukauppiaalta ja esittivät mustanpuhuvia puulajeja jostakin erityisen siivottomasta maanosasta. Ihana Rosalie saapui kotvan kuluttua saliin, koristettuna korpinmustilla riippukiharoilla ja kahisevalla silkkihameella, kumarsi syvään vapaaherralle ja kävi aamiaispöytään. Paroonia huvitti nähdä, kuinka tyttären sievistelevä käyttäytyminen erosi isän nöyristelevästä pokkuroimisesta, ja hän nautti jo etukäteen mielessään siitä, kuinka hän illalla teepöydässä kuvailisi paroonittarelle ja Lenorelle täällä näkemäänsä ihmeellistä ylellisyyden ja avuttomuuden sekasotkua. Näissä mietteissä hän istahti sohvaan ja katsoi ystävällisesti hymyillen kauppiaaseen. Herra Ehrenthal istuutui häntä vastapäätä ja oli hyvin iloissaan; hänen suunsa oli yhtämittaisessa kohteliaassa irveessä. Vihdoin vapaaherra, lausuttuaan muutaman kohteliaan sanan talon kauniille tyttärelle, kysyi isännältä: "Tunnetteko te erään herra Pinkuksen, rakas Ehrenthal?"

Puheen käydessä liikeasioihin tytär katosi kohta ja isä nykäsi tuolinsa lähemmäksi pöytää. "Kyllä minä hänet tunnen", hän sanoi välinpitämättömästi; "hän on tuollainen pikkunen toimitsija, ja pidänpä häntä rehellisenä miehenä. Asioimispiireissä häntä ei juuri huomata; hänen liikeasiansa kohdistuvat luullakseni Puolaan."

"Oletteko te maininnut tälle herralle, että minä haluaisin ostaa hypoteekkikiinnityksen?" kysyi vapaaherra edelleen.

"Kuinka olisin siitä hänelle puhunut?" vastasi Ehrenthal. "Jos hän on käynyt luonanne hypoteekin takia", hän jatkoi päätään pudistellen, "niin on hän kuullut asiasta joltakin toiselta liikemieheltä, jonka kanssa olen siitä keskustellut. Pinkus on vähävarainen mies; kuinka hän saattaa tarjota teille hypoteekkia?" Kädenliikkeellä Ehrenthal näytti, kuinka pieni ja vähävarainen Pinkus itse asiassa oli, ja kohotti samalla silmänsä kattoon näyttääkseen, kuinka suurena ja tärkeänä hän paroonia piti.

Parooni kertoi hänelle, mitä hypoteekkia Pinkus oli käynyt hänelle tarjoskelemassa, ja kyseli lähemmin tuon puolalaisen kreivin tiluksia ja varallisuussuhteita.

Herra Ehrenthal ei tuntenut niitä tarkemmin, mutta muisti, että eräs samalta seudulta oleva rehellinen liikemies paraikaa oleskeli kaupungissa, ja tarjoutui etsimään hänet käsiinsä ja lähettämään hänet herra paroonin puheille.

Vapaaherra hyväksyi tarjouksen ja nousi pöydästä, Ehrenthal saattoi häntä alaeteiseen saakka ja sanoi hyvästi ottaessaan: "Menetelkää varovaisesti tuon hypoteekin suhteen, herra parooni, se vastaa suurta rahasummaa. On olemassa paljon kehnoja hypoteekkikiinnityksiä, mutta on hyviäkin, ja monet välittäjät puhuvat kurkkunsa kuiviksi kehuessaan omia tarjoumuksiaan. Mitä Löbel Pinkukseen tulee, niin on hän vain vähävarainen mies, eikä hän kaupasta paljonkaan kostu, mutta mikäli hänet tunnen, on hän rehellinen mies. Mitä äsken puhelitte minulle hypoteekin ostosta, näytti hyvältä, mutta nöyrimmästi pyydän teitä, herra parooni, olemaan hyvin varovainen."

Kun vapaaherra ei ollut paljonkaan viisastunut liikeystävänsä sanarikkaasta puheesta, lähti hän kaupunkiasuntoonsa ja odotteli kärsimättömästi vieraan välittäjän palaamista. Sitä ei tarvinnutkaan kauan vartoa. Tällä kertaa se ilmestyi erään herra Löwenbergin hahmossa, joka ulkonaisesti muistutti yhtähaavaa sekä Ehrenthalia että Pinkusta. Vartaloltaan hän vain oli hiukan laihempi, ja kelpo maaseutulaisena hänellä oli kädessä lakki ja espanjanruokokeppi. Hän ilmoitti olevansa viinikauppias ja tuntevansa erinomaisen hyvin puolalaisen kreivin tilat ja raha-aseman. Hän kertoi nykyisen omistajan olevan aivan nuori mies ja asustavan ulkomailla; hänen isävainajansa taloudenpito oli ollut sangen haihattelevaa, mutta nyt oli tiloille saatu parempi järjestys; perillisestä kerrottiin paljon hyvää, ja jos tiloille saatiin pääomaa, niin oli perheellä siksi paljon varoja, ettei sen omistusoikeus käynyt ollenkaan vaarannetuksi. Tiluksia ei tosin ollut saatettu korkealle viljelysasteelle, mutta yritteliään henkilön käsissä voi toivoa niiden tuottavan sangen paljon, ja välittäjä arveli nuoren kreivin pystyvän hyvin siihen. Kaikki, mitä välittäjä puheli, kuulosti sangen järkevältä. Tulos hänen käynnistään olikin sangen lupaava, ja hänestä erotessaan parooni tuntui päättäneen tehdä tarjona olevan kaupan. Jotta ei kuitenkaan laiminlöisi mitään, meni hän erään tuttavansa luo tiedustelemaan lähempiä seikkoja. Tosin hän ei saanut tietää paljoakaan, mutta kuulemansa perusteella hän ei kuitenkaan torjunut kaupantekoa. Pääasia oli, että kreivillinen perhe oli vanhaa ja maakunnassa arvossapidettyä sukua ja että kreivi Zaminsky vainaja oli hoitanut tilaansa ylen kehnosti. Ennenkuin parooni palasi kotia, sai hän vieraaksi herra Ehrenthalin, joka ilmoitti hänelle, ettei tilalta saatu lampaanvilla tosin ollut hienoa lajia, ja parooni puolestaan lausui, että hän tahtoi ensin kuulustella, asianajajansa mielipidettä, ennenkuin teki mitään päätöstä.

Ehrenthalin pieni konttori sijaitsi hänen asumansa talon ensi kerroksessa ja sinne käytiin suoraan eteisestä. Illalla myöhään saapui herra Ehrenthal konttoriin, jossa Itzig istui ikävystyneenä valkoisen paperipinkan ääressä ja odotteli mestariaan. Ehrenthal oli hyvin kiihdyksissään, laski keppinsä pöydälle, unohti ottaa hatun päästään ja rupesi levottomasti astelemaan huoneessa edestakaisin. Itzig ajatteli: "Mikähän miestä nyt vaivaa? Mitähän huolia hänellä onkaan?" Silloin pysähtyi Ehrenthal hänen eteensä ja sanoi kiihkeästi: "Itzig, tänään te saatte näyttää, ansaitsetteko leipänne ja päivällisen, jonka annan teille sivistystänne varten."

"Ensiksikin käytte kutsumassa tänne Löbel Pinkuksen, sitten tilaatte pullon viiniä ja kaksi lasia ja lähdette tiehenne, sillä minä en teitä enää tarvitse tänään. Teidän on käytävä tiedustelemaan, kenelle oikeusneuvos Horn, joka asuu torin varrella, on tänään kirjoittanut Rosminiin naapurimaakunnassa, ja jollei hän ole tänään kirjoittanut, niin kenelle hän huomenna kirjoittaa. Minä annan teille viisi taalerinrahaa, jotta voitte hankkia tuon tiedon. Mutta jos voitte tuoda vastauksen vielä tänään, saatte lisäksi tukaatin."

Veitelin mieli kävi kuumaksi, vaikka hän ulkonaisesti näyttikin kylmää naamaa vastatessaan: "Minä en tunne ketään oikeusneuvoksen kirjureista ja tarvitsen aikaa tutustuakseni heihin. Huomisillalla saatte vastauksen, ja tukaatin voitte säilyttää siksi."

"Kun olette tiedon saanut, tuokaa se heti minulle, vaikkapa keskiyönkin aikaan."

Itzig juoksi yläkertaan tilaamaan keittiöstä viinipullon ja lähti sitten vainukoiran joutuisuudella kiertämään katuja.

Yksin jäätyään herra Ehrenthal, yhä vielä hattupäisenä, astuskeli konttorissaan kädet selän takana ja nyökäytteli päätään kuin kiinalainen epäjumalankuva. Huoneen puolihämärässä hän näytti paksulta mustalta kummitukselta, joka ei kykene pitämään irtihakattua päätään paikoillaan.

Veitel puolestaan piti kulkiessaan ahkeraa itsepuhelua. "Mitähän nyt onkaan tekeillä?" hän ihmetteli; "jokin suuri asia se on, ja minulta se salataan. Minun on käytävä hakemassa Pinkusta." Pinkus kävi joku päivä sitten Ehrenthalin luona, ja seuraavana päivänä hän lähti maalle parooni Rothsattelin puheille. "Asia siis koskee paroonia. Ja Ehrenthal tulee tarjoamaan viiniä. Pinkus ei saa mitään viiniä, siis tulija on joku toinen, mutta parooni se ei ole, sillä aatelismiestä isäntä ei ota vastaan konttorissa, vaan vie saliinsa punaiselle plyshisohvalle. — Jos Pinkuksella on asioita paroonin kanssa, niin häntä käytetään vain välittäjänä, ja se, joka nyt illalla tulee, on varmastikin hänen käyttäjänsä. Kun Ehrenthal lähti tänään ulos paroonin kanssa, kuulin hänen sanovan: 'Olkaa varovainen!' Ukko on siis itse säikyttäjänä. Kun Ehrenthal käy säikyttämään, niin täytyy asian olla suuri ja hieno."

Näissä mietteissä Veitel oli joutunut majataloon ja vei kutsunsa isännälle, joka kiiruusti riensi tarjoiluhuoneesta asuinkamariinsa vaihtamaan paremman takin ylleen. Veitel kävi jatkamaan itsepuheluaan. "Jos kirjuri vie oikeusneuvoksen kirjeen postiin kello seitsemältä ja minä onnistun näkemään sen osotteen, niin säästän nuo viisi taaleria", hän aprikoi. "Ei se käy päinsä", jatkoi hän huolestuneena, "hän työntää kirjeet tukussa postiluukusta sisään, ja postilainen on liiaksi ketterä, jotta en pääse katsomaan osotteita. — Ehkäpä se sittenkin käy päinsä; kirjeitä vie postiin tavallisesti jokin nuorukainen; ehkäpä pääsen hänen kanssaan puheisiin. Ja jollei se onnistu yhdellä tapaa, niin onnistuuhan toisella, ja tunnenpahan lakimiehen kirjurin, joka on jo ansainnut minulta monta groschenia. Nuo kirjurit tuntevat kaikki toisensa. Jos annan hänelle kaksi taaleria, hankkii hän toveriltaan tietoon kirjeiden osotteet, ja siten säästän kolme taaleria itselleni."

Tämän päätöksen tehtyään Veitel meni asianajajan porraskäytävään ja oli odottelevinaan jotakin, jotta voi silmälläpitää ulostulijoita; vastaanottoaika oli päättymäisillään, ja monia paljon käytetyn notaarin luona käyneitä neuvonhakijoita tuli portaita alas. Vihdoin kuului kiireisiä askeleita, ja muuan nuori mies syöksyi ulos kirjeläjä kädessä. Veitel kiirehti hänen perässään ja saavutti kirjurin lähimmässä kadunkulmassa. Hattuaan nostaen hän kysyi: "Oletteko oikeusneuvos Hornin konttorista?" — "Olen", vastasi kirjuri kiireisesti ja yritti jatkaa matkaansa.

"Minä olen kotoisin maalta ja olen jo kolme päivää odotellut tärkeätä asiakirjettä herra oikeusneuvokselta, ehkäpä teidän on juuri vietävä minulle osotettu kirje postiin." Kirjuri silmäsi häneen epäluuloisesti, ja kysyi: "Mikä teidän nimenne on?" Veitel otti taskustaan kahdeksan groshenin kolikon ja sanoi: "Minä en tahdo teiltä mitään väärää asiaa, nuori mies, tahdon vain, että suvaitsisitte katsoa, onko kirjeittenne joukossa minulle osotettu."

"En huoli rahastanne", vastasi kirjuri äreästi ja yritti jatkaa matkaansa. "Mikä teidän nimenne sitten on?"

"Bernhard Magdeburg, kotoisin Ostrausta", sanoi Veitel kiireisesti, "mutta kirje voi olla osotettu sedällenikin."

"Ei näissä ole teille mitään kirjettä", vastasi kirjuri, selaillen hätäisesti kirjeläjää.

Veitelin silmät tähystivät tuikeasti kirjeitä, kuten olisivat tahtoneet nähdä niiden läpi, mutta kirjurin kädenliikkeet olivat siksi nopeat, ettei hänen onnistunut lukea osotteita. Senvuoksi hän sieppasi sukkelasti kirjeläjän käteensä, ja tuimistuneen kirjurin käydessä häntä käsivarteen ja ärähtäessä: "Mikä teidän päähänne pistääkään, herrani, kuinka rohkenette noin tehdä?" luki Veitel joutuin kirjeiden osotteet, antoi huolestuneena kirjeet takaisin ja sanoi hattuaan nostaen; "Kiitoksia paljon, eipä niissä ollut ainoatakaan minulle." Vihastunut kirjuri yritti pidättää häntä: "Kuulkaas, herra, kuinka te rohkenette olla noin häpeämätön!"

"Älkää viivytelkö postista", sanoi Veitel hyväntuulisesti, "minä lähden nyt itse oikeusneuvoksen luo." Näin sanoen hän käänsi selkänsä kirjurille, joka jäi hetkeksi seisomaan aivan kuin kivettyneenä toisen julkeudesta ja lähti sitten aika joutua postikonttoriin.

Veitel oli saanut urkituksi vain muutamia osotteita, niin sukkela kuin oli ollutkin. "Ehkäpä nyt on tukaatti ansaittu", hän arveli itsekseen; "jollei, niin ei ole suuri vahinkokaan." Kiertoteitä hän hiipi Ehrenthalin konttoriin ja jäi oven takana kuuntelemaan. Arvoisa Pinkus piti puhetta, mutta puhe kävi niin hiljaisella äänellä, ettei Veitel siitä käsittänyt paljoakaan. Vihdoin äänet kävivät kovemmiksi; herrat tuntuivat joutuneen kinaan keskenään.

"Kuinka voitte vaatia niin suurta summaa yhdeltä ainoalta matkalta?" huusi Ehrenthal kiivastuneena. "Olen pettynyt pitäessäni teitä luotettavana miehenä."'

"Luotettava tahdon ollakin", kuului Pinkus sanovan, "mutta neljäsataa taaleria tahdon maksuksi, muuten saa kauppa jäädä sikseen."

"Kuinka voitte sanoa, että kauppa saa jäädä sikseen? Mitä te muuten kaupasta tiedättekään? Kuka te olette, että siitä tietäisitte?"

"Tiedänpähän siksi paljon, että voin saada paroonilta nuo neljäsataa taaleria, jos menen hänen luokseen kertomaan tietoni", huusi Pinkus kimakalla äänellä.

"Te olette kehno ihminen", ärähti Ehrenthal äkäisesti. "Te olette halveksittava kuin hiiri, joka piipittää kolossaan. Tiedättekö te, ketä te tuolla tapaa kohtelette? Minua te siten kohtelette", hän jatkoi yltyvällä kiukulla. "Minä voin riistää teiltä luottonne ja tehdä teidät kaikille liikemiehille tunnetuksi huonona kauppatuttuna."

"Ja minä voin tehdä paroonille tunnetuksi, minkälainen kehno ihminen te oikein olette", karjasi Pinkus, hänkin tulistuen.

"Annan teille miettimisaikaa huomisaamuun asti", huusi Pinkus ovesta peräänsä ja lähti juoksemaan tiehensä. Veitel astui mitä huolettomimman näköisenä konttoriin, jossa hänen isäntänsä juoksenteli edestakaisin niin kiihtyneenä, ettei huomannut hänen tuloaan. "Laupias Jumala, että tuon Löbelin pitääkin olla tuollainen petturi! Hän lörpöttelee kaikki tietonsa vieraille ja saattaa minut perikatoon", surkeili herra Ehrenthal ja löi käsiään yhteen.

"Miksi hänen pitäisi saattaa teidät perikatoon?" kysyi Veitel ja viskasi hattunsa pöydälle.

"Mitä te täältä haette? Mitä olette kuullutkaan?" äyskähti Ehrenthal kiukkuisesti.

"Kuulin kaikkityyni", sanoi Veitel kylmäverisesti. "Huusittehan molemmat niin kovaa, että se kuului eteiseen. Minkä vuoksi pidätte tuota kauppa-asiaa minulta salassa? Jos olisitte minulle sanonut, mitä tekeillä on, niin olisin saanut Löbelin taipumaan vähempään summaan."

Herra Ehrenthal tuijotti jäykästi tuohon uskalikkoon eikä kyennyt sanomaan muuta kuin: "Mitä nyt?".

"Minä tunnen hyvin Pinkuksen", jatkoi Veitel, päättäen lujasti päästä osalliseksi kaupasta. "Jos annatte hänelle sata taaleria, niin hän myö puolestanne hyvän hypoteekin paroonille."

"Tiedänpähän tarpeeksi, jotta pystyn teitä auttamaan, jos vain tahdon", vastasi Veitel. "Ja minä tahdon auttaa teitä, jos annatte minulle luottamuksenne."

Herra Ehrenthal tuijotti yhäti ihmeissään kirjanpitäjäänsä, jolla tuntui olevan enemmän kylmäverisyyttä ja päättäväisyyttä kuin hänellä itsellään. Vihdoin hän huudahti ilon ja surun sekaisella äänellä: "Te olette kelpo ihminen, Veitel, hakekaa Pinkus tänne takaisin, hän saa sata taaleria."

"Minä olen myöskin lukenut niiden kirjeiden osotteet, jotka oikeusneuvos tänään lähetti postiin. Niiden joukossa oli yksi oikeuskomissaari Waltherille Rosminissa."

"Sitähän minä arvelinkin", huudahti Ehrenthal ilahtuneena; "hyvä on,
Itzig, oikein hyvä. Lähtekää nyt hakemaan Pinkusta."

"Oikeusneuvoksen kirjurille pitää minun antaa viisi taaleria ja itse saan tukaatin vaivoistani, siis yhteensä kahdeksan taaleria ja viisi ja puoli groshenia", jatkoi Veitel paikaltaan väistymättä.

"Hyvä on", sanoi Ehrenthal ja huiskautti välinpitämättömästi kättään. "Rahat te kyllä saatte, mutta ennen kaikkea on teidän mentävä kutsumaan Pinkusta."

Veitel läksi joutuun majataloon noutamaan sen isäntää. Tämä oli vetäytynyt asuinkamariinsa, jossa hän kiivaili ja puskutteli kaikkia Ehrenthalin hänelle syöttämiä solvauksia.

Veitel avasi oven ja sanoi päättäväisesti: "Pinkus, minä tulen Ehrenthalin luota, ja minä tahdon, että te tyydytte sataan taaleriin ja autatte isäntääni. En suvaitse, että menettelette kunnottomasti häntä kohtaan. Jos te tiedätte hänestä jotakin, mikä voi vahingoittaa häntä paroonin asioissa, niin tiedänpä minä teistäkin jotain, joka saattaa teidät huonoihin kirjoihin poliisikamarissa."

Pinkus seisoi tyrmistyneenä ja tukahdutti kirouksen, joka pyrki hänen huuliltaan. "Minä olen rehellinen mies", hän äyskäsi uhittelevasti, "eikä minulla ole mitään peljättävää poliisin puolelta."

"Mutta entäpä jos poliisi kysyy, mitä kauppavarastoa teillä on naapuritalossa ja minkälaisilta ihmisiltä ostatte tavaranne? En tahdo kuitenkaan tehdä teille vahinkoa; Ehrenthal antaa teille sata taaleria, ja teidän on annettava minulle huone ja vuode talossanne halvasta vuokrasta, ettekä te saa enää kohdella minua minään kamasaksana vaan liikemiehenä, joka on yhtä hyvä kuin te itsekin."

Pinkus oli yllätetty ja saatettu häviölle; hetken hän vielä viittilöi ja rimpuili käsillään ja jaloillaan tyhjää ilmaa vastaan, joka ei tehnyt hänelle yhtään vastarintaa; hän vannoi edelleen olevansa rehellinen mies ja noituili Ehrenthalia, kunnes hänen vihansa vähitellen asettui ja hän kävi oikein rauhaa rakastavaksi.

Veitel oli uuniin nojautuen odotellut tuota mielenmuutosta ja lähti nyt riemullisesti viemään leppynyttä miestä Ehrenthalin luo. Sinne tultua nuo molemmat kunnon miehet ensin mittailivat toisiaan äkäisin katsein, mutta sitten puristivat toistensa käsiä vakuuttaen molemminpuolista kunnioitustaan, Veitelin seistessä vieressä rauhan enkelinä ja katellessa molempia toisia ilmeellä, josta kunnioitus oli kaukana. Pinkus otti vastaan sadan taalerin setelin ja lähti tiehensä, kun hänen apuaan ei enää tarvittu, ja Veitel avasi kohta oven herra Löwenbergille, maalaisliikemiehelle lähimaakunnasta, ja hymyili herttaisesti, kun Ehrenthal sanoi miltei rukoilevasti: "Rakas Itzig, nyt voitte lähteä." Hän lähti, tällä kertaa jäämättä oven taa kuuntelemaan, tyytyväisin mielin kotiaan ja muutti vielä samana iltana pieneen kamariin Pinkuksen talon alakerrassa ja härppäsi likööriä ja söi paistia, jotka rouva Pinkus asetti hänen eteensä.

Kahden kesken Löwenbergin kanssa jäätyään ja herrain nauttiessa viinipullon sisällyksestä sanoi Ehrenthal liikeystävälleen: "Olen saanut kuulla oikeusneuvos Hornin pyytäneen tietoa tuosta hypoteekista oikeuskomissaari Waltherilta, joka asuu teidän paikkakunnallanne. Voiko siihen mieheen millään tapaa vaikuttaa?"

"Ei rahalla ainakaan", vastasi Löwenberg, "mutta ehkä jollakin toisella tapaa. Hän ei tiedä, että minä itse olen saanut kreivin asiamieheltä toimekseni myydä tuon hypoteekin. Minä menen hänen puheilleen muissa asioissa ja ylistän sivumennen maatilaa ja kreivin asioita; ehkäpä sanon yksin tein että itse haluan ostaa tuon hypoteekin." Ehrenthal pudisteli päätään ja vastasi: "Jos hän tuntee kreivin ja tämän maatilan, niin ei teidän ylistelynne vielä saa häntä antamaan siitä suotuisaa lausuntoa."

"Auttaapa kylläkin. Noiden oikeuskomissaarien täytyy hankkia meiltä tietoja asioista; eiväthän he itse tunne niin hyvin kuin me villojen ja viljan osto- ja myyntisuhteita. Meidän täytyy tehdä, mitä vain voimme, ja luulenpa siitä tulevan kaupalle hyötyä."

Ehrenthal laski murheellisesti päänsä kädelleen ja sanoi huoahtaen: "Saattepa uskoa, Löwenberg, että minulla on tästä asiasta yllinkyllin huolta."

"Mutta tuleepa siitä hyvä voittokin", lohdutti toinen. "Yhdeksänkymmentä prosenttia maksaa teille ostaja, ja siitä te lähetätte kreiville Pariisiin seitsemänkymmentä prosenttia; kahdenkymmenen prosentin erotuksesta te maksatte viisi prosenttia kreivin, asiamiehelle ja viisi prosenttia minulle avustani, jotenka itsellenne jää kymmenen prosenttia. Neljätuhatta taaleria on kaunis voitto kauppa-asiasta, johon ei tarvitse panna ollenkaan rahoja."

"Mutta surua se minulle tuottaa", sanoi Ehrenthal pää kumarassa; "uskokaa minua, Löwenberg, että olen niin kiihdyksissä tästä asiasta, etten saa unta öillä. Ja kun vaimoni kysyy: 'Nukutko sinä, Ehrenthal?' täytyy minun aina vastata: 'En saa unta, Sidonie, minun täytyy ajatella liikeasioita'."

Puolta tuntia myöhemmin lähti kaupungin portista pikalähetti. Seuraavana aamuna sai oikeuskomissaari Walther puheilleen herra Löwenbergin, jonka vakuuttavasta sävystä hän tuli siihen käsitykseen, ettei kreivi Zaminskyn asiat sentään olleet niin pahoin rempallaan kuin lähistössä otaksuttiin.

Viikon perästä sai vapaaherra von Rothsattel asianajajaltaan kirjeen ja sen myötä jäljennöksen oikeuskomissaari Waltherin kirjeestä. Molempien lakimiesten mielestä kauppaa kannatti ajatella. Ja kun Ehrenthal seuraavana päivänä saapui vapaaherran puheille, oli tämä jo päättänyt ostaa tuon hypoteekin. Häntä edelleen houkutteli vastustamattomalla voimalla kaupasta koituva muutamain tuhansien taalerien nopea voitto. Se oli voitto hänen aikaisemmasta liikeyhteydestään herra Ehrenthalin kanssa. Hän tahtoi väkisinkin pitää hypoteekkia hyvänä, ja hän olisi kenties ostanut sen, vaikka hänen asianajajansakin olisi pannut jyrkästi vastaan.

Omanvoitonpyytämätön Ehrenthal tarjoutui alttiisti, kun hänellä muutenkin oli asioita toimitettavana niillä seuduin, ottamaan vapaaherralta valtakirjan ja päättämään hänen puolestaan kaupat kreivin asiamiehen kanssa. Vapaaherra oli siihen hyvin tyytyväinen, sillä hänestä olisi ollut vastenmielistä suorittaa mieskohtaisesti maksua, joka oli pienempi kuin hypoteekkikirjan nimellisarvo.

Viikon kuluttua hänellä oli hallussaan neljänkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirja, josta hän oli maksanut ainoastaan kuusineljättä tuhatta taaleria, ja lisäksi olivat Ehrenthal ja hänen liikeystävänsä tehneet hyvät kaupat, ja kaikkein paraimmat oli tehnyt Itzig, sillä hän oli saavuttanut vaikutusvaltaa mestariinsa, joka alkoi käyttää häntä uskottuna neuvonantajana kaikissa salaisimmissakin liikeyrityksissään. Kaikki asianosalliset olivat siis tyytyväisiä. Vapaaherra otti esiin siron asiakirjalippaansa ja pani siihen kauniiden valkoisten pergamenttilehtien sijalle paksun, kellertävän, monissa käsissä nuhjautuneen asiakirjakäärön, joka tästä lähtien edusti hänen varallisuuttaan. — Hän ei enää silmäillyt lippaan sisältöä samalla lemmekkäällä huomiolla kuin aikaisemmin velkakirjojaan, hän paiskasi kannen joutuin kiinni ja sulki lippaan kaappiin kuin ainakin vanha väsynyt liikemies, joka oli suorittanut rasittavan urakan. Sitten hän lähti naisten luo ja kuvaili rattoisasti Ehrenthalin pokkuroimista ja onnitteluja.

"Minä en häntä voi sietää", sanoi Lenore; "minusta hän näyttää pieneltä sähisevältä elohiireltä."

"Tällä kertaa hän ainakin on osottautunut omanvoitonpyytämättömäksi", vastasi isä. "Totta kyllä on, että kaikissa noissa liikemiehissä on jotakin irvikuvan tapaista, ja kaikesta hyvänsuopeudesta huolimatta ei meikäläinen tahdo malttaa olla nauramatta nähdessään heidän pokkuroimistaan."

Samana iltana herra Ehrenthal meni vaimonsa puolelle, pitkä yötakki yllään ja hyvin tyytyväisenä, yrittipä pistää pieneksi lauluksikin, taputti Rosalieta tämän valkealle niskalle ja katseli vaimoonsa niin viekkaasti ja lemmekkäästi, että tämä viimein kysyi häneltä: "Oletko nyt päättänyt kauppasi paroonin kanssa?"

"Hän on hyvä mies", sanoi Ehrenthal, "mutta hänelläkin on heikot puolensa. Hän on niitä miehiä, jotka vaativat syviä kumarteluja ja nöyrää puheensävyä ja jotka maksavat toisille rahaa, jotta nämä ajattelevat heidän puolestaan. Mieluummin hän kadottaa yhden prosentin kauppavoitostaan, kun hänelle vain puhellaan selkä kumarassa ja hattu kädessä. Mutta tarvitaanhan sellaisiakin ihmisiä maailmassa, mitä meidän kauppatoimistamme tulisikaan ilman sellaisia?"

Ja samana iltana istui Veitelkin kamarissaan asianajajaystävänsä kanssa, jolle hän kertoi vasta päätetystä liiketoimesta, lisäten: "Siten on parooni saatu satimeen, ja Ehrenthal on siitä hyötynyt neljätuhatta taaleria."

Hippus laski silmälasit pöydälle ja näytti ilman niitä viisaalta vanhalta apinalta, joka halveksii maailman menoa ja puree hoitajataan sääreen. Hän kuunteli arvostelevalla vakavuudella oppilaansa kertomusta, pudistellen tavantakaa päätään tahi hymähtäen, kun juttu kävi hänen mieleensä.

Kun Veitel päätti puheensa huomauttamalla: "Ehrenthalilla ei ole tosi rohkeutta, hän menettää malttinsa ruvetessaan suuriin asioihin", huudahti herra Hippus ylenkatseellisesti: "Ehrenthal on suuri pässinpää. Hän ei pysty mihinkään suurempaan, hän on kaikessa liian pikkumainen. Sellainen hän on aina ollut; jos hän johonkin asiaan ryhtyy, epäröi hän ja jää keskitiehen. Jos hän tahtoo houkutella aatelismiestä juomarahoilla, viskaa vapaaherra hänet viimein ulos ovestaan."

"Huolia hänen täytyy hänelle tehdä", sanoi Hippus, nousten kiihtyneenä pystyyn, "huolia paljosta työstä. Paljon työtä, alati kestävää levottomuutta, jokapäiväistä lakkaamatonta surua, se on ainoa asia, jota vapaaherra ei jaksa kestää. Sellaiset ihmiset ovat tottuneet tekemään vähän työtä ja huvittelemaan sitä enemmän, kaikki on heille tehty helpoksi pienestä pitäen. Mutta harvat pystyvät säilyttämään malttinsa, kun jokin suuri huoli kokonaisen vuoden mittaan porautuu heidän päähänsä. Se vasta tekee heistä lopun. Jos sellainen mies käy kahdesti päivässä katsomassa taloudenpitoaan, luulee hän tehneensä kylliksi työtä, vaikkapa vouti saakin monesti parannella isäntänsä typeryyksiä. — Jos Ehrenthal tahtoo saada paroonin valtaansa, niin on hänen kiedottava tämä suuriin liikeasioihin, ja hänen on itsensäkin uskallettava panna jotakin alttiiksi, mutta siihen ei Ehrenthalilla ole kylläksi tarmoa ja ymmärrystä, hän on vain paksupäinen hölmö, joka viheltelee totuttua nuottiaan."

Siihen tapaan asianajaja puheli ja opetti, ja Veitel käsitti hyvin tuon viisaan puheen tarkoituksen ja katseli kunnioituksen ja kammon sekaisin tuntein tuota pientä rumaa paholaista, joka puhuessaan kiihkeästi heilutti käsiään. Vihdoin tarttui herra Hippus viinapulloon, koputti sitä pöytään ja huusi: "Tänään vielä ylimääräinen annos! Mitä nyt olen sinulle puhunut, sinä nuori hirtehinen, on enemmän arvoista kuin kaksikin tuollaista pulloa."

"Tänään minä täytän kahdeksantoista vuotta", sanoi Karl isälleen, joka sunnuntaina istui kamarissaan ja katseli väsymättä pulskaa nuorukaista.

"Aivan oikein", vastasi isä, "kahdeksantoista kynttiläähän palaa syntymäpäiväkakulla."

"Sinustako?" kysyi isä ihmeissään, "mitäpä sinusta voi tulla muuta kuin mikä nyt olet? Peukaloinen sinä olet ja sellaisena tulet ikäsi pysymäänkin."

"Jätä sinä vihdoinkin tuo peukaloiminen", vastasi poika. "Minä tahdon ruveta lastaajaksi."

"Kuulkaapa kummia!" huudahti isä. "Vai sinä lastaajaksi! Mikset sitten mieluummin pormestariksi tai vaikkapa kuninkaaksikin?"

"Voimia minulla kyllä on tarpeeksi", sanoi Karl päättäväisesti.
"Tahdon ansaita jotakin. Tahdon tulla kunnolliseksi mieheksi. Herra
Wohlfart on jo vuoden ajan ollut itsenäisessä toimessa, mutta minua
vielä pidetään pienenä nulikkana."

"Tahdot ansaita jotakin", kertasi isä, tuijottaen ihmeissään poikaansa. "Enkö minä ansaitse tarpeeksi ja enemmänkin kuin mitä me tarvitsemme? Mitä varten sinusta pitäisi tulla ahnastelija?"

"Enhän tule kuitenkaan iät kaiket riippumaan sinun hännyksissäsi", sanoi Karl, "ja vaikkapa ansaitsisit tuhannenkin taaleria vuodessa, ei minusta siltä tule kunnollista miestä. Ja kun sinut kerran kadotan, niin mitä minusta silloin tulee?"

"Minut sinä kyllä kadotatkin, poikaseni", sanoi jättiläinen nyykäyttäen päätään, "se tahtoo sanoa, joidenkin vuosien kuluttua; sitten saat ruveta miksi mielesi tekee, mutta ei vain lastaajaksi."

"Mutta miksi ei minusta saisi tulla samanlainen kuin itsekin olet?
Älähän ole noin itsepäinen."

"Sitä sinä et ymmärrä. Älä isottele minun edessäni, isottelevia ihmisiä en voi kärsiä."

"Ja jos en saa ruveta lastaajaksi", huudahti Karl, "niin joksikin muuksi minun on opittava, tottahan sen käsität, isä!"

"Etkö ole sitten mitään oppinut?" huudahti isä huolestuneena. "Ah, lapsi parka, mitä kaikkea sinun pieneen päähäsi on päntättykään! Ensin oli pikkukoulu, sitä kävit kaksi luokkaa, sitten kaupunkikoulu, siinä neljä luokkaa, ja sitten ammattikoulu, siinä jälleen kaksi luokkaa. Kahdeksan vuotta olet opiskellut ja lisäksi oppinut tuntemaan tavaroita yhtä hyvin kuin mikä konttoristi hyvänsä, eikö se riitä? Sinähän olet ihan kylläytymätön veitikka!"

"Mutta täytyyhän minun oppia jotakin ammattia", sanoi Karl, "suutarin, räätälin, kauppiaan tai konesepän työtä."

"Siitä älä pidä surua", sanoi isä ponnekkaasti, "olenhan huolehtinut sinun kasvatuksestasi, ja sinä olet käytännöllinen — ja rehellinen", hän lisäsi.

"Arvelenpa olevani", sanoi Karl, "mutta kykenenkö tekemään saapasparin tahi leikkaamaan kangasta takiksi?"

"Kyllä sinä kykenet", vastasi vanhus levollisesti. "Kun vain yrität, niin opitkin ne taidot."

"No, odotappa sitten, äkäpussi, huomenna ostan nahkaa ja teen sinulle saappaat, jotka varmasti puristavat jalkojasi."

"Tiedätkös mitä", vastasi isä, "minäpä en vedäkään niitä saappaita jalkaani, enkä kenties toistakaan paria, vaan odotan kunnes olet saanut kolmannet valmiiksi; ne eivät enää purista jalkaa."

"Sinun kanssasi ei tule toimeen", tuikahti Karl äkämystyen; "mutta tiedänpä mistä saan apua. Näin ei elämäni saa jatkua; minä lähetän sinun kimppuusi jonkun, joka sanoo sinulle saman asian."

"Älä ole niin kunnianhimoinen, Karl", sanoi isä päätään pudistellen, "äläkä turmele päivääni piloille. Annappa nyt minulle olutkannu ja ole kiltti poika."

Karl asetti ison kannun isänsä eteen, otti sitten hattunsa ja lähti ulos huoneesta. Isä jäi istumaan oluensa ääreen, mutta sen hänelle tavallisesti tuottama nautinto oli haihtunut. Hän katseli vuoroon oveen, josta Karl oli poistunut, vuoroon ympärilleen huoneessa, jossa tuntui hyvin yksinäiseltä, sittekuin Karlin iloisia kasvoja ei enää näkynyt. Vihdoin hän kävi sivuhuoneeseen, istui vuoteen reunalle ja veti sen alta esiin ison rauta-arkun. Sen hän avasi liivintaskustaan ottamalla avaimella, otti siitä rahakääryn toisensa perästä esiin ja laski päässään summan suuruuden; sitten hän lykkäsi arkun jälleen vuoteen alle ja kävi keventynein mielin olutkipponsa ääreen.

Sillävälin Karl pyhäasussaan kulki joutuisata vauhtia kaupungille ja astui Antonin huoneeseen. "Hyvää huomenta, Karl", huudahti Anton hänelle vastaan, "mikäs tuuli sinua nyt ajaa?"

Karl alotti juhlallisesti: "Tulen luoksenne saamaan teiltä neuvoa, mitä minusta tuleman pitää. Isän kanssa ei käy siitä puheleminen. Minä tahdon ruveta lastaajaksi; mutta ukko ei kärsi siitä puhuttavankaan; tahdon ruveta joksikin muuksi, mutta hän lohduttaa minua sillä, että ennätänpähän asiata miettiä hänen kuolemansakin jälkeen. Kaunis lohdutus tosiaankin! Hän on itsepäinen kuin mikäkin Goljath. Tänään täytän kahdeksantoista vuotta, ja elämäni täytyy kääntyä toiselle kulmalle. Hyörinhän täällä talossa vähin mukana joka toimessa, mutta mitään kunnollista en opi."

"Oikeassa olet", sanoi Anton ymmärtävästi. "Mutta ennen kaikkea onnittelen sinua syntymäpäiväsi johdosta; ja odotappas, tässä sinulle kirja, minä kirjoitan siihen nimesi."

"Uskolliselle Karlilleen Anton Wohlfart", luki ihastunut Karl kirjan omistuksen. "Kiitän teitä oikein paljon, minulla on jo kuusikymmentäviisi kirjaa. Nyt tulee toinenkin hylly täyteen."

"Ja istuhan nyt viereeni ja pitäkäämme neuvoa keskenämme. Ennen kaikkea sanoppas, millä tapaa voin sinua auttaa? Eikö ole parasta, että puhut herra Schröterin itsensä kanssa? Hänhän on sinun kummisi."

"Se olisi liika uskallettua", vastasi Karl totisesti, "isä voisi saada päähänsä, että minä syytän häntä jostakin. Teidän kanssanne minun käy paremmin keskusteleminen."

"Ja sitten tahtoisin pyytää teitä jolloinkin puhumaan isäni kanssa minun tulevaisuudestani. Hän luottaa suuresti teihin ja tietää teidän harrastavan minun parastani."

Lastaajain päällysmies asui pienessä virran vartisessa talossa lähellä pakkahuonetta; se oli hänen oma talonsa ja erosi helakanpunaisella värillään jo kaukaa naapuritaloista. Anton avasi matalan oven ihmetellen itsekseen, kuinka sellainen jättiläinen mahtui asumaan niin pienessä rakennuksessa. Ja kun isä Sturm nousi häntä tervehtimään, käsitti hän selvästi, miten herkeämättömällä kärsivällisyydellä tuo valtava mies oli oppinut tulemaan toimeen niin pienessä asumuksessa. Sillä jos hän oikasi rajusti varttansa, täytyi hänen särkeä katto päänsä päältä ja saada päänsä ja molemmat nyrkkinsä ulkoilmaan. Juureva äijä oli ilmeisesti mielissään vieraansa tulosta, otti hänet vastaan ilman takkia ja liiviä ja ojensi hänelle tervehdykseksi kätensä, johon isonlainen kurpitsa olisi mahtunut.

"Olen hyvin iloissani tulostanne talooni, herra Wohlfart", hän sanoi ja tarttui Antonin käteen niin hellävaroen kuin taisi.

"Se on vähän liika pieni teidän asumukseksenne", vastasi Anton nauraen. "Koskaan te ette ole minusta näyttänyt niin mahtavalta kuin tässä huoneessa."

"Isäni oli vielä suurempi", vastasi Sturm hyvillään ja ojentautui niin suoraksi, että leukansa lepäsi uunin yläreunalla; "noin suuri oli isäni", hän sanoi ja osotti kädellään kirjavaa kattoreunustaa, johon oli lyijykynällä piirretty useita merkkejä. "Noin pitkä hän oli ja vielä leveämpi. Hän oli vanhin lastaajista ja tämän kaupungin väkevin mies, mutta siltä sai hän surmansa tynnöristä, joka ei ollut edes puoltakaan teidän pituuttanne. Painakaa puuta, herra Wohlfart." Hän lykkäsi vieraalleen tammituolin, joka oli niin raskas, että Anton tuskin kykeni sitä nostamaan, ja kävi itse istumaan lavitsalle, joka tärähti hänen allaan. "Karl poikani on sanonut käyneensä teidän pakeillanne ja teidän olleen hänelle hyvin ystävällinen. Hän on hyvä poika ja tuottaa minulle iloa, mutta kuitenkin hän on pilautunut suvustaan. Hänen äitinsä oli hyvin pikkunen nainen", jatkoi herra Sturm surulliseen sävyyn ja tarttui olutlasiin, joka veti päälle litran, eikä laskenut sitä huuliltaan, ennenkuin oli tyhjentänyt sen viimeistä tippaa myöten.

"Se on tynnöriolutta", sanoi hän anteeksi pyydellen, "enkö saa tarjota teillekin lasillisen? Meidän ammatissamme on tapana juoda vain sellaista; mutta sitäpä sitten maistellaankin koko päivän mittaan, sillä työmme saa meidät janoisiksi."

"Olen kuullut, että pojallannekin on halu liittyä ammattikuntaanne", virkkoi Anton, käyden kohta käsiksi asiaan.

"Lastaajaksiko?" kysyi jättiläinen. "Ei, sitä hän ei saa ikinä tehdä." Hän laski luottavaisesti kätensä Antonin polvelle. "Sitä hän ei saa tehdä, sitä pyysi vaimovainajani kuolinvuoteellaan. Miksikä? No, siksi vain! Ammattimme on kunnianarvoinen, sen tiedätte itse parhaiten, herra Wohlfart. Me nautimme luottamusta enemmän kuin monet toiset. On suuri kunnia päästä lastaajaksi, sadat ovat minulta pyrkineet siihen toimeen, mutta me emme ota ketään vastaan. Vain harvoilla on siihen tarvittavia voimia ja vielä harvemmilla jotain muuta."

"Aivan oikein", Sturm nyökkäsi, "sitä usein puuttuu väkeviltäkin. Ei ole jokaisen tapana käsitellä joka päivä mitä erilaisimpia tavaroita työntämättä kouraansa tynnöreihin ja laatikkoihin. Siitäpä näette, että me pidämme ammattiamme arvossa. Eivätkä tulommekaan ole kehnot, paremminkin ne ovat hyvät. Vaimovainajani piti vielä rahojaan säästölaatikoissa ja sukissa ja sen sellaisissa säilytyspaikoissa. Hänen kuoltuaan keksin kaikki hänen säästönsä arkun pohjalta työnnettyinä yhteensidottuihin sukkiin, jotka näyttivät kuin miltäkin lihavilta lintupaisteilta. Kaikki säästettynä Karlin varalle, eikä vain pelkkiä hopearahoja, oli kultaakin joukossa. Hän oli säästäväinen nainen ja visu kaikissa toimissaan. Se ei ole minun tapojani. Miksikä ei? — Kenellä on käytännöllinen luonne, hänen ei tarvitse huolehtia rahoista, ja Karlistani tulee käytännöllinen ihminen. Mutta ei vain lastaajaa", hän lisäsi päätään pudistaen, "vaimovainajani ei sietänyt sitä ajatella, ja hän oli oikeassa."

"Rasittava?" vastasi Sturm nauraen; "saattaapa ollakin rasittava sellaiselle, jolla ei ole tarpeeksi voimia, niin rasittava, että hän voi taittaa selkänsäkin; mutta se ei ole syynä, vaan eräs toinen seikka. Tämä se on!" Näin sanoen hän nouti nurkasta ison ruukun ja täytti siitä lasinsa. "Tynnöriolut se on."

Anton hymyili. "Tiedänhän teidän ja toverienne juovan melkoisesti tuota laihaa juomaa."

"Paljonkin", sanoi Sturm itsetietoisesti, "se on meillä lastaajilla ammattitapa ja tulee edelleenkin olemaan. Meillä täytyy olla voimia ja luotettavaisuutta, ja meidän täytyy särpiä tynnöriolutta. Se on meidän ammatissamme suoranainen tarve; joka sitä ei tee, ei kestä kauankaan; vedenjuonti meitä heikontaa, viini ja paloviina vaikuttavat samoin, vain tynnöriolut auttaa miestä, se ja ruokaöljy." Näin sanoen jättiläinen ojensi kätensä ja otti hyllyltä pienen lasin, täytti sen puoleksi ruokaöljyllä ja puoleksi oluella, lisäsi sekoitukseen koko joukon sokeria ja härppäsi Antonin kauhistukseksi tuon vastenmielisen juoman suuhunsa. "Se tekee miehen vahvaksi", hän jatkoi, "se on ammattimme salaisuus, se ylläpitää voimia ja tekee tuollaiset käsivarret." Hän laski käsivartensa pöydälle ja yritti turhaan virittää kätensä sen ympärille. "Mutta yksi paha puoli ammatissamme on", hän jatkoi alakuloisesti. "Kukaan meikäläinen ei elä viittäkymmentä vuotta kauemmin. Oletteko milloinkaan nähnyt vanhaa lastaajaa? Ette ole, sillä sellaista ei löydykään. Viisikymmentä vuotta on meidän ikärajamme, enempää ei oluen teho siedä. Isäni oli kuollessaan viisikymmenvuotias; hän, jonka tuonaan hautasimme, — herra Schröter oli mukana hautajaisissa — eli yhdeksänviidettä vuoden ikäiseksi. Minulla on vielä pari vuotta jälellä", hän lausui lohdullisesti.

Anton silmäsi huolestuneena lastaajan rehellisiin kasvoihin. "Mutta, hyvä Sturm, jos sen kerran tiedätte varmasti, niin miksi ette ole kohtuullisempi?"

"Kohtuullisempi?" kertasi Sturm kummissaan. "Missä sitten kohtuuden raja on? Eihän olut kihoa meikäläisen päähän. Neljäkymmentä puolikkoa päivässä ei ole paljon, sitä ei huomaakaan."

Anton katsahti lastaajaan epäilevästi. "Se on minun määräni", sanoi Sturm. "Hän, jonka tuonaan hautasimme, sieti vielä enemmänkin; siksipä hän olikin monena viikkona minua väkevämpi. Katsokaas, herra Wohlfart, juuri tämän vuoksi Karlini saakin ruveta jollekin muulle alalle vaimovainajani toivomusta noudattaen. Meidän miesten kesken puhuen koko tuo juttu meikäläisten lyhytikäisyydestä on joutavaa lörpöttelyä. Sellaisetkin ihmiset, jotka eivät ole lastaajia, vain harvoin elävät viisikymmenvuotiaiksi. He kuolevat aina kapaloista lähtien kaikkiin mahdollisiin tauteihin, joita meidän ammatissamme ei tunnetakaan. Mutta se oli vaimovainajani tahto, ja siten tulee käymäänkin."

"Oletteko sitten ajatellut hänelle jotain muuta ammattia?" kysyi Anton. "Karl on liikkeessämme suureksi hyödyksi, ja jos hän poistuu, tulemme kaikki kaipaamaan häntä."

"Siinäpä iskitte naulan kantaan", nyökkäsi lastaaja. "Te tulette kaipaamaan häntä ja minä myöskin. Minä tunnen oloni yksinäiseksi vaimoni kuoltua; mutta kun näen Peukaloiseni punaiset posket näitten seinien sisällä, olen tyytyväinen, ja kun kuulen hänen pienen vasaransa paukkuvan teidän talossanne, niin käy sydämeni oikein kevyeksi. Jos hän lähtee luotani ja minä saan istua yksin, niin en tiedä, kuinka oikein jaksan kestää sitä."

Ison miehen kasvot värähtelivät sisällisestä liikutuksesta. "Mutta täytyykö hänen kokonaan erota teistä?" kysyi Anton viimein. "Saattaahan hän vielä vuosikausia asua luonanne."

Sturm pudisti torjuvasti päätään. "Minä tunnen hänet hyvin, sitä hän ei voi tehdä; jos hän saa jotakin päähänsä, on hän sitten kuin ilmetty paholainen — ajattelee aina sitä yhtä ja samaa asiaa. Mutta olenpa minäkin mietiskellyt sitä näinä päivinä", hän jatkoi tuttavallisesti, "ja olen tullut siihen päätökseen, että teen väärin jos ajattelen itseäni. Poika ei minua varten työntänyt päätänsä maailmaan, vaan itseänsä varten. Hän tahtoo tulla joksikin. Ja nyt kysyn itseltäni, mitä ammattia vaimovainajani olisi pojalle halunnut, jos hän vielä eläisi. Hänellä oli veli, joka on minun lankoni, ja tuo lanko elää maalla. Oikea vapaatila tuolla ylhäällä pohjoisessa, missä korkeat tulvat kastelevat maan; hän on hyvissä varoissa, eikä vaihtaisi tilaansa moneen aateliskartanoonkaan. Hän käy joka vuosi luonani, sittekuin ovat lampaista saaneet villat kerityksi. Hän tuntee minut ja tuntee Karlin, ja hänen huostaansa antaisin Peukaloiseni, jollen saa pitää häntä luonani. Kaukanahan se paikka tosin on", hän lopetti murheellisesti, "mutta pääseehän poika sukulaisten hoivaan."

"Se on hyvä ajatus, herra Sturm," sanoi Anton, iloissaan kun kohtasi niin vähän vastustusta; "mutta minä olen aina kuullut, että maanviljelijä voi vain silloin toivoa pääsevänsä itsenäiseen asemaan, jollei hän ole vallan vailla omia varoja."

"Se sopiikin", lausui jättiläinen, kohottaen salamyhkäisesti etusormeaan, "hän ei joudukaan vallan tyhjille. Äidiltä jäi säästöjä, ja on niitä vähin kertynyt isältäkin. Mutta itse hän ei tiedä siitä mitään, sillä tahdoin että hänestä tulisi käytännöllinen ihminen. Ja toivon, ettette tekään sano hänelle mitään."

"Kun te kerran niin isällisesti huolehditte pojastanne", huudahti Anton, "niin älkää enää pitäkö häntä epävarmuuden tilassa; minusta on hänen puoleltaan kunnollisesti ajateltu, kun hän tuntee tyytymättömyyttä nykyiseen oloonsa."

"Hän saa kohtakin kuulla tästä", sanoi vanhus nousten pystyyn; "hän värjöttelee tuolla puutarhassa. Teidän pitää olla läsnä, kun siitä hänelle kerron." Sturm astui pihalle ja hoilasi mahtavalla äänellä puutarhaan. Karl riensi heti sisään, tervehti Antonia ja silmäsi odottavaisesti vuoroon tähän, vuoroon isäänsä. Vanhus oli jälleen käynyt levollisesti istumaan ja kysyi häneltä tavalliseen sävyynsä: "No, sinä pikku kääpiö, oletko ajatellut maanviljelijän uraa?"

"Maanviljelijän?" huudahti Karl, "sitä en ole vielä lainkaan ajatellut. Mutta silloinhan minun täytyisi lähteä sinun luotasi, isä."

"Onko siis tahtosi, että minun täytyy jättää sinut?" kysyi Karl säikähtäen.

"On tosiaankin, Peukaloiseni", vahvisti isä. "Vastarinta ei hyödytä yhtään, sillä asia on jo päätetty, edellyttäen tietysti ettei enollasi ole mitään vastaan. Sinusta pitää tulla maanviljelijä, sinun tulee oppia jotakin kunnollista ja sinun on erottava isästäsi."

"Isä", lausui Karl huolestuneesti, "minusta ei ole oikein, että minun täytyy jättää sinut yksiksesi."

"Minäkö muka maalle? Hohhoo!" Sturm nauroi niin että koko huone tärähteli. "Kääpiöni tahtoo pistää minut taskuunsa ja kantaa mukanaan maalle." Hän nauroi niin kauan, että hänen täytyi pyyhkiä kyyneleet silmistään. "Tulehan tänne, Karl poikaseni", sanoi hän viimein, veti pojan lähelleen ja piteli hänen päätään kauan karhunkäpäliensä välissä. "Sinä olet hyvä poika, ja erottavahan meidän kuitenkin on toisistamme tässä elämässä, jollei nyt, niin parin vuoden päästä."

Sitten erosi Karl Schröterin liikkeestä. Turhaan hän yritteli viimeisinä päivinä salata mielenliikutustaan hiljaa viheltämällä. Hän silitti hellästi Pluto ystävää ja kissaa, jonka hän itse oli tuonut taloon, hän suoritti pikku askareensa heltymättömällä innolla ja pysytteli mikäli mahdollista isänsä läheisyydessä; tämäkin seurasi päivän mittaan alituisesti katseellaan poikaansa ja jätti monesti tynnörinsä saapastellakseen verkalleen hänen luokseen ja laskeakseen vaieten kätensä hänen päälaelleen.

"Eihän työ maanviljelysalalla vain ole raskasta?" kysyi isä Sturm suuren vaa'an ääreen pysähtyen Antonilta, silmäten kysyvästi häntä silmiin.

"Ei se helppoakaan ole", Anton vastasi; "sillä alalla saa opiskella ehkä vielä enemmän kuin meidän ammatissamme."

"Opiskella!" huudahti vanhus; "mitä enemmän hänen täytyy opiskella, sitä paremmin se on hänen mieleensä, se ei merkitse mitään. Sitä vain tahdon tietää, onko se raskasta?"

"Ei", sanoi herra Pix, joka paremmin tunsi jättiläisen ilmaisutavat. "Raskasta ei siinä ole mikään; vaikeimmat nostella ovat vehnäsäkit, jotka painavat sata kahdeksankymmentä naulaa, ja pavut, jotka ovat kahdensadan naulan painoisia. Mutta niitähän hänen ei tarvitse nostella, sen työn tekevät rengit."

"Jos maanviljelyksessä ei ole sen hullummin laita", huudahti Sturm ylenkatseellisesti ja suoristautui ylpeästi, "niin en välitä, mitä hän siellä nostelee. Kaksisataa naulaa kantaa kääpiönikin selässään."

Anton oli nyt konttorinsa huolellisin kirjeenvaihtaja. Ystävänsä ritarillisista harrastuksista hän ei paljoakaan välittänyt. Vain harvoin sai Fink hänet taivutetuksi mukaan ratsastusretkelle tahi ampumaradalle. Sitävastoin Anton käytti Pinkin kirjastoa uutterammin kuin tämä itse. Hän oli työläästi perehtynyt englanninkielen lausumisen salaisuuksiin ja käytti nyt halusta tilaisuutta kehittääkseen uutta kielitaitoaan puhelemalla Finkin kanssa. Mutta kun tämä valitettavasti osottautui hyvin säännöttömäksi ja huolimattomaksi opettajaksi, otti hän erään sivistyneen englantilaisen kielimestarikseen.

Kerran hänen katsahtaessaan ylös konttoripöydästään ovi aukeni, ja hän tunsi suurimmaksi kummakseen tulijan Veitel Itzigiksi, entiseksi porvarikoulutoveriksi Ostraun ajoilta. Hän oli siihen asti vain harvoin tavannut hänet. Tuon veitikan julkea käytös ynnä pelko, että tämä toisten kuulen kävisi sinuttelemaan häntä, oli johtanut hänen katseensa syrjään hänen nähdessään Veitelin terävän nenänpään pilkistävän esiin tungoksesta. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun Veitel herra Spechtin kysymykseen: "Mitä teillä on asiaa?" vastasi kohteliaasti haluavansa puhutella herra Wohlfartia.

Anton nousi istuimeltaan ja lähti huoneen tyhjään tilaan, ja Itzig puhutteli häntä seuraavin sanoin: "Kaiketi vielä tunnette minut, vaikka olette usein kulkenut ohitseni minua tervehtimättä."

"Huonoa vain", vastasi toinen kohauttaen hartioitaan; "meidän liikkeessä ei pääse ansaitsemaan. — Minun on jätettävä teille tämä kirje Ehrenthalin pojalta ja tiedusteltava teiltä, mihin aikaan voitte käydä Bernhardin puheilla."

"Minulleko?" kysyi Anton ihmeissään ja vastaanotti Veiteliltä nimikortin ja kirjeen. Jälkimmäinen oli Antonin kielimestarilta, joka tiedusti Antonilta, tahtoiko tämä ottaa osaa erääseen oppikurssiin, jossa herra Ehrenthal aikoi läpikäydä vanhempain englantilaisten kirjailijain teoksia kirjallishistoriallisessa aikajärjestyksessä.

"Isänsä talossa", vastasi Veitel ja veti naamansa irveen. "Hän istuu kaiket päivät huoneessaan."

"Minä käyn itse hänen puheillaan", sanoi Anton. — "Hyvästi, herra
Anton!" — "Hyvästi, Itzig!"

Anton ei tuntenut suurtakaan halua noudattaa opettajansa kehoitusta. Ehrenthalin nimellä ei konttorissa ollut hyvä kaiku, eikä Itzigin odottamaton ilmestyminen sinne tehnyt hänen asiaansa suotuisemmaksi. Mutta se ivallinen sävy, jolla Veitel oli puhunut isäntänsä pojasta, ynnä jotkut Antonin Bernhardista kuulemat tiedot saivat hänen kuitenkin miettimään asiaa. Niinpä hän eräitä päiviä myöhemmin konttorista päästyään ohjasi askeleensa Ehrenthalin asumukselle, päättäen määrätä käyttäytymisensä pojan häneen tekemän vaikutuksen perusteella.

Hän astui valkeaksi lakeeratulle valtaovelle ja nykäsi paksusta posliinikahvasta, jonka jälkeen pörhöinen keittäjätär johti hänet ilman edelläkäypää ilmoittamista suoraan nuoren Ehrenthalin kamariin. Se oli pitkä ja kapea huone, jossa oli vanhat huonekalut ja koruttomia kirjahyllyjä, niillä suuri joukko isoja ja pieniä kirjoja sikinsokin. Bernhard istui kirjoituspöytänsä ääressä syventyneenä työhönsä ja katsahti ylös vasta sitten, kun Anton oli jo astunut sisään. Sukkelaan hän silloin napitti kotitakkinsa rinnuksen ja kävi vierasta vastaan sillä epäröivällä ilmeellä, joka on ominaista likinäköisille henkilöille. Uteliaana Anton silmäsi juutalaisen liikemiehen poikaan. Tällä oli hienopiirteiset kasvot ja hento vartalo, kastanjanruskea kähärätukka ja ystävälliset harmaat silmät. Bernhard pakotti vieraansa istumaan pienelle sohvalle. Anton mainitsi käyntinsä aiheen, ja Bernhard vastasi arastelevasti sovittavansa kaiken hänen toivomuksensa mukaan. Ja kun Anton tiedusti häneltä osanottomaksua, hämmästytti Ehrenthalin poika häntä sanomalla sangen hämillään: "En tiedä sitä tänä hetkenä itsekään, mutta jos vaaditte saada maksaa opettajalle, niin hankin asiasta tarvittavia tietoja." Silloin Anton ei malttanut pidättyä kysymästä: "Ettekö ole isänne liikkeessä?"

"Ah, en", vastasi Bernhard pahoittelevasti, "minä olen opiskellut, ja kun meidän-uskoisten nuorten miesten on vaikea saada valtion toimia ja minä voin asua omaisteni luona, niin askartelen noiden kirjojen parissa." Tällöin hän katsahti lemmekkäästi kirjahyllyihin, nousi pystyyn ja kävi niiden luo, aivan kuin tahtoen esitellä ne vieraalleen. Anton silmäsi muutamien selistä kultakirjaimilla painettuja nimiä ja sanoi kumartaen: "Ne ovat minulle liiaksi oppinutta tavaraa." Ne olivat itämaisia teoksia.

Bernhard vastasi hymyillen: "Hepreankielen kautta olen johtunut muihinkin aasialaisiin kieliin. Noiden kielien elämässä ja niiden vanhoissa runoelmissa on paljon outoa kauneutta. Minulla on myöskin käsikirjoituksia, jos teitä huvittaa silmätä niitä."

Hän veti erään laatikon auki ja otti siitä tukun merkillisen näköisiä käsikirjoituksia. Loistavin silmin hän avasi päällimmäisen, joka oli sidottu kultakirjaiseen vihreään silkkikankaaseen; hän antoi Antonin tarkastella sitä ja oli mielissään, kun tämä selitti, ettei hän edes tiennyt mitä kieltä siihen oli kirjoitettu.

"Se on arapiankieltä, mutta totta kylläkin on juuri tätä käsikirjoitusta vaikea lukea. — Ja tässä on mielirunoilijani, persialainen Firdusi, vaikka häneltä minulla on vain pieni katkelma käsikirjoituksena."

Anton sanoi: "Tottakin tarvitaan suurta oppineisuutta ymmärtääkseen tuon kaiken."

"Ainoastaan vähäsen kärsivällisyyttä", vastasi toinen kainostellen; "kun sydän rakastaa kauneutta, niin keksii sitä pian kaikkialta, yksinpä senkin oudon puvun alta, jota itämaan laulajat käyttävät. Minä valmistelen paraikaa käännöstä persialaisista runoista; jos teillä myöhemmin on joutilasta aikaa eikä sellaisten kuunteleminen teitä ikävystytä, niin pyydän lupaa lukeakseni teille niistä lyhyen näytteen." Anton oli kyllin kohtelias pyytääkseen heti kuulla, ja nuori Ehrenthal otti pöydältä paperiarkin ja luki nopeasti ja hiukan taidottomasti pienen lemmenrunoelman. Se oli yksi noita runoelmia, joissa viisas viininjuoja vertaa lemmittyään kaikenlaisiin somiin asioihin, eläimiin, kasveihin, aurinkoon ja muihin taivaankappaleisiin, ja antaa samalla jollekin kiivastelevalle papille nenäpaukun. Antoniin tehosi runon taidokas muoto ja terävät sutkaukset suuresti, mutta hänestä tuntui kuitenkin hullunkuriselta, kun lukija huudahti: "Eikö totta, tämä on kaunista? Tarkoitan runon ajatusta; sillä kielen kauneutta en kykene kunnollisesti pukemaan saksalaiseen asuun." Ja hän näytti niin innostuneelta kuin ainakin mies, jonka tapana on tyhjentää joka päivä viisi kuusi pulloa Shiras-viiniä ja joka ilta suudella Zuleikaansa.

"Mutta täytyykö todella juoda kyetäkseen oikein rakastamaan?" kysyi
Anton. "Meillähän se käy päinsä ilman viiniäkin."

"Meillä elämä onkin hyvin arkimaista", vastasi Bernhard totisesti ja laski paperiarkin pöydälle.

"Minä en ole samaa mieltä", vastasi Anton innokkaasti. "Tosin tunnen vasta vähäsen elämää, mutta näenhän kuitenkin, että meilläkin on päivänpaistetta ja ruusuja, elämäniloa, suuria intohimoja ja merkillisiä ihmiskohtaloja, joista runoilijat laulavat."

"Meidän aikamme", vastasi Bernhard viisaasti, "on liian kylmä ja yksitoikkoinen."

"Olenhan samaa kyllä joskus lukenut kirjoistakin, mutta en voi ymmärtää, mistä syystä sellaista valitetaan, enkä muuten uskokaan siihen. Tarkoitan, että ken ei ole tyytyväinen meidän elämäämme, voi olla vielä tyytymättömämpi Teheranin tai Kalkuttan elämään, jos joutuu niissä paikoissa asumaan pitemmälti. Tottahan siellä täytyy olla paljon yksitoikkoisempaa ja ikävämpää kuin meillä kotona. Olen sen lukenut matkakertomuksistakin. Matkustajaa viehättää kaikki uusi näkemänsä, mutta kun uusi on käynyt jokapäiväiseksi, näyttää se varmasti toisenlaiselta."

"Kuinka köyhä meidän sivistynyt hyörinämme on suurista vaikutelmista", Bernhard vastasi, "se on teidän itsennekin täytynyt tulla tuntemaan omassa liikkeessänne; kaikkihan on niin proosallista, mitä siellä saatte tehdä."

"Sitä en myönnä", vastasi Anton innostuen; "en tiedä mitäkään, joka olisi niin mielenkiintoista kuin liiketoiminta. Mehän elämme keskellä lukemattomien lankojen kirjavaa kudosta, jotka kutoutuvat ihmisestä toiseen, yli maiden ja merien, maanosasta toiseen. Ne kiinnittyvät jokaiseen ihmiseen ja yhdistävät hänet koko maailmaan. Kaikki, mitä me kannamme yllämme ja näemme ympärillämme, tuo silmäimme eteen outojen maiden merkillisimmät tuotteet ja kaikenlaisia inhimillisen työteliäisyyden muotoja; sen kautta käy kaikki viehättäväksi. Ja kun tunnen, että itsekin saan olla siinä mukana ja vähäisellä kyvylläni auttaa jokaista ihmistä pysymään jatkuvassa yhteydessä toisten ihmisten kanssa, niin tottahan voin olla huvitettu työstäni. Kun punnitsen vaa'alla kahvisäkkiä, niin tiedän sitovani näkymättömän langan Brasiliassa asuvan siirtolaisen tyttären, joka on pavut poiminut, ja nuoren maalaispojan välille kotimaassa, joka nauttii kahvia aamujuomakseen, ja kun otan käteeni kaneelinkuoren, näen toisella puolen kantapäillään kykkivän malaijin, joka niitä korjaa ja pakkaa, ja toisella puolen etukaupunkimme vanhan muorin, joka survoo sitä riisiryynipuuroonsa."

"Teillä on vilkas mielikuvitus ja olette onnellinen, kun tunnette työnne olevan hyödyllistä. Mutta mikä on runouden korkein aiheala — elämä, joka on rikas mahtavista tunteista ja teoista — sitä meillä kuitenkin harvoin tavataan. Silloin täytyy meidän englantilaisen runoilijan tavoin lähteä sivistysmaista merirosvojen pariin." [Tarkoitetaan arvatenkin Robert Louis Stevensonia , joka loppuikänsä vietti Samoa-saarilla ja kirjoitteli siellä väriloistoisia romaaneja ja kertomuksia.]

"Eipäs", jatkoi Anton itsepäisesti, "kauppias kokee meillä yhtä paljon suuria tunteita ja tekoja kuin mikä kurja intialainen tai arapialainen ratsumies hyvänsä. — Mitä laajemmaksi hänen liikkeensä on kasvanut, sitä enemmän karttuu ihmisiä, joiden onnellisuutta tai onnettomuutta hänenkin täytyy tuntea, ja sitä useammin hän itse joutuu tilaisuuteen iloita tai tuntea tuskaa. — Äskettäinhän on täälläkin muuan suuri liike joutunut vararikkoon."

"Jos olisitte tuntenut, mikä ukkos-ankeus tuossa liikkeessä vallitsi ennen sen kukistumista, isännän hirvittävää epätoivoa, hänen perheensä surua ja vaimonsa ylevää uhrautuvaisuutta, hän kun pani yksityisomaisuutensa likoon viimeistä taaleria myöten pelastaakseen miehensä kunnian, niin ette sanoisi meidän liike-elämämme olevan köyhää intohimoista ja kuohuttavista tunteista."

"Te olette koko sielustanne liikemies", sanoi Bernhard ystävällisesti, "minä saattaisin teitä kadehtia siitä puhtaasta ilosta, jota työnne teille tuottaa."

"Siinä on perää", myönsi Anton. "Joutuu liikemieskin tekemään koko joukon surullisia kokemuksia. Pieniä harmeja ei häneltä koskaan puutu, ja paljon kehnoakin hän sattuu usein näkemään, mutta koko liiketoimi perustuu niin suuressa määrässä uskoon toisten rehellisyyteen ja ihmisten hyviin ominaisuuksiin, että toimeeni ryhtyessäni siitä aivan hämmästyin. Ken harjoittaa liikettään rehellisesti, hän ei voi ajatella pahaa meidän elämästämme; aina on hänellä tilaisuutta keksiä siitä kauniita ja suurenmoisia puolia." Bernhard oli kuunnellut alasluoduin katsein, nyt hän kävi katselemaan ulos akkunasta, ja Anton voi huomata hänen näyttävän hämilliseltä ja huolestuneelta. Vihdoin Bernhard kääntyi vieraaseensa päin ja katkaisten keskustelun hän sanoi anovasti: "Jos teille sopii, herra Wohlfart, niin tahtoisin heti lähteä kanssanne kielenopettajan luo. Sinne on matkaa aika runsaasti, ja ulkona voimme paremmin puhella keskenämme."

Kuten vanhat tuttavat ainakin lähtivät molemmat nuorukaiset synkästä talosta lämpimään iltailmaan. Ja kun he myöhemmin erosivat toisistaan, sanoi Bernhard hartaasti: "Jollei seurustelu minun kanssani ole teille ikävystyttävä, herra Wohlfart, niin käykää monesti vastakin tervehtimässä minua joutohetkinänne." Sen Anton lupasikin. Molemmat olivat mieltyneet toisiinsa. Anton ihmetteli yhäti mielessään, kuinka Ehrenthalin pojassa oli niin vähän liikemiehen vikaa, ja Bernhard oli onnellinen tavatessaan ihmisen, jolle hän voi puhella niin paljosta, jota hän muuten sai vaieten säilyttää omissa ajatuksissaan.

Bernhard saapui illalla hyvillä mielin perheen luo saliin ja asettui seisomaan sisarensa taakse, joka harjoitteli kallishintaisella flyygelillä jotain uutta muotikappaletta, osottaen omaavansa suuren sorminäppäryyden. Veli suuteli häntä hiljaa korvalle, mutta tyttö käännähti joutuin ympäri jakkarallaan ja huudahti: "Anna minun olla rauhassa, Bernhard, minun täytyy harjoitella uutta kappaletta, sillä sunnuntaina on suuri illanvietto, jossa minua vaaditaan soittamaan."

"Tiedän kyllä, että sinua tullaan vaatimaan", sanoi äiti, kun Bernhard vaieten istahti sohvaan ja otti pöydältä kirjan selaillakseen. "Ei mene yhtään seuratilaisuutta, jossa Rosalieta ei haluttaisi esiytymään. Tulisitpa sinäkin kerran mukaan, Bernhard, olethan sinä niin älykäs mies ja paljon oppineempi kuin koko seurapiirimme. Äskettäin puheli yliopiston professori Starke sinusta suurella arvonannolla ja sanoi, että sinusta tulisi oikein tieteen ylpeyden esine. Äidin sydäntä ilahduttaa, kun hän saa olla ylpeä lapsistaan. Miksi sinä et tule koskaan seuraamme, siinähän on niin valittua väkeä kuin kaupungistamme voi saada kokoon."

"Tiedäthän, äiti, etten mielelläni tule vierasten ihmisten seuraan", sanoi poika.

"Ja minä tahdon, että poikani Bernhard aina saa pitää oman päänsä", huusi isä sivuhuoneesta, jonne hän oli kuullut Bernhardin viime sanat, kun Rosalie silloin sattui levähtämään vaikeasta kohdasta päästyään. Herra Ehrenthal saapui virttynyt yötakki yllään perheensä pariin. "Meidän Bernhatdimme ei ole samanlainen kuin muut ihmiset, hänen kulkemansa tie on aina oikea tie. Sinähän näytät niin kalpealta", sanoi hän pojalleen ja silitti hyväillen tämän ruskeita kähäriä. "Sinä opiskelet liian paljon, rakas poikani. Ajattelehan terveyttäsikin; tohtori on sanonut, että tarvitset paljon liikuntoa, ja hän on neuvonut sinua ottamaan hevosen ja lähtemään ratsastamaan. Miksi et huoli hevosesta? Minä voin kustantaa pojalleni kalleimman hevosen, mikä kaupungissa on saatavana; tee, mitä lääkäri sanoo, Bernhard, minä ostan sinulle hevosen."

"Kiitän sinua, rakas isä", Bernhard vastasi, "siitä ei minulle olisi paljon iloa, ja pelkään, ettei paljonkaan apua." Hän puristi kiitollisesti isänsä kättä, isän katsellessa huolestuneesti hänen kuihtuneita kasvojaan.

"Annatteko te Bernhardin aina syödä sellaista, mikä on hänen mieleensä? Anna noutaa hänelle kirsikoita, Sidonie, hedelmäkauppiaalle on tullut tuoreita kirsikoita, ja ne maksavat kaksi groshenia kappale; tahi jos haluat jotain muuta, niin sano vain. Sinun pitää saada sellaista, mikä sinua miellyttää; sinä olet minun hyvä poikani Bernhard, ja minulle on sinusta paljon iloa."

"Eihän hän koskaan huoli mistään", virkkoi äiti, "kirjat ovat hänen ainoa ilonsa; eikä hän monestikaan koko päivän mittaan kysele Rosalieta ja minua."

"Hän lukee liian paljon kirjojaan eikä sentakia välitä yhtään ihmisistä", jatkoi ymmärtäväinen äiti; "siksipä hän käykin kalpeaksi ja surkastuneeksi kuin kuusikymmenvuotias ukkovanhus. Miksikä hän ei tahdo lähteä sunnuntaiseen iltamaankaan?"

"Voinhan lähteä, jos sinä sitä haluat", sanoi Bernhard surullisesti, ja jatkoi hetkisen kuluttua: "Tunteeko joku teistä erästä nuorta miestä, herra Wohlfartia, joka palvelee Schröterin liikkeessä?"

"Ehkäpä sinä, Rosalie? Hän on herttainen ja hyvännäköinen mies. Hän tuntuu minusta olevan hyvä tanssijakin ja seuranpitäjä. Etkö ole tavannut häntä missään? Luulen että hänen olisi pitänyt pistää sinun silmääsi."

"Onko hän vaaleaverinen?" kysyi sisar, korjaten pienen käsipeilin avulla tukkalaitettaan.

"Jos hän on konttori-ihminen, niin tuskinpa olen tullut hänet tuntemaan", vastasi Rosalie, viskaten niskaansa.

"Meidän Rosaliemme tanssii enimmäkseen upseerien ja taiteilijain kanssa", kiiruhti äiti selittämään.

"Hän on rakastettava ja kelpo mies", jatkoi Bernhard uuden ystävänsä ylistämistä; "minä rupean hänen kanssaan harjoittamaan kieliopintoja ja olen hyvin iloinen, kun olen häneen tutustunut."

"Hänet kutsuttakoon meille", määräsi herra Ehrenthal juhlallisesti, nousten sohvasta pystyyn; "jos hän miellyttää meidän Bernhardiamme, niin on hän tervetullut talooni. Anna laittaa hyvä paisti sunnuntaiksi, Sidonie, ja lähetä herra Wohlfartille kutsu päivälliselle, ei kello yhdeksi vaan kahdeksi! Hänet kutsuttakoon tästälähin kaikkiin seuranviettoihimme; jos hän on Bernhardin ystävä, niin tulkoon hänestä talommekin ystävä."

"Hänhän ei ole vielä käynyt tervehtimässä talonväkeä", huomautti äiti; "täytyyhän meidän odottaa, kunnes hän on käynyt esittäytymässä."

"Mitä esittelemistä siinä tarvitaan?" ärähti perheenisä. "Kun hän kerran on Bernhardimme tuttava, niin mitä hänen tarvitsee erityisesti meille esittäytyä."

"Lähden vielä viikon varrella käymään hänen luonaan, ja jos sallit, äiti, niin kutsun hänet sunnuntaiksi meille päivällisille."

Äiti antoi suostumuksensa, ja Rosalie istahti veljensä viereen ja kävi entistä suuremmalla mielenkiinnolla kyselemään uuden tuttavan persoonallisia ominaisuuksia.

Bernhard kuvasi lämpimästi Antonin häneen tekemää miellyttävää vaikutusta, niin että äiti jo ajatteli ottaa sunnuntaiksi esiin suuren hopeamaljakon. Rosalie punnitsi mielessään, missä puvussa ja mitä sivistyksensä puolta esittäen hän sunnuntaina paraiten tehoaisi vieraaseen, ja isä Ehrenthal vakuutti vakuuttamistaan haluavansa nähdä herra Wohlfartin luonaan mihin aikaan päivästä hyvänsä ja aina hyvän paistin sattuessa.

Mutta mistä sitten johtui, ettei Bernhard ilmoittanut omaisilleen sen keskustelun sisällöstä, joka oli saanut hänet niin mieltymään uuteen tuttavaan? Mistä johtui, että hän kohta kävi aivan vaitonaiseksi ja palasi työhuoneeseensa? Että hän siellä nojasi päänsä vanhaa käsikirjoitusta vastaan ja tuijotti niin kauan sen riimuihin, kunnes suuria kyyneleitä rupesi valumaan hänen silmistään turmellen hänen huomaamattaan nuo tushilla piirretyt kirjaimet, jotka olivat hänelle niin rakkaat? Mistä johtui, että tuo nuori mies, josta äitinsä niin ylpeili ja jota isänsä niin suuresti kunnioitti, istui yksin huoneessaan ja vuodatti kaikkein katkerimpia kyyneleitä, mitä hyvä ihminen voi vuodattaa? Ja mistä johtui, että hän viimein iltasilla punoittavin silmin kokosi malttinsa ja hautasi päänsä innokkaasti kirjoihinsa, kauniin sisaren vastakkaisessa päässä yhä vielä juoksuttaessa pyöreitä sormiaan näppäimillä ja harjoitellessa vaikeaa kappaletta, joka hänen oli määrä esittää seuraavassa iltamassa?

Tuosta päivästä alkaen Antonin ja Bernhardin välille kehittyi suhde, johon kumpikin pani paljon arvoa. Keskustellessaan vieraiden kansain luomasta kauniista runoudesta he samalla nauttivat myöskin siitä luonteenhyvyydestä, jonka kumpikin keksi toisissaan. Bernhardin kielitaito oli suurempi ja hänen tajuntansa oudon runouden suloudesta ylen herkästi kehittynyt, Antonin sielussa taasen kaikki oli varmasti järjestettyä. Bernhardin taistellessa Byronin hyväksi Anton puolusti Walter Scottin rauhallista selvyyttä, ja molemmat olivat onnelliset tuntiessaan samanlaista innostusta maailman suurimpaa näytelmäkirjailijaa kohtaan. Anton kertoi Bernhardin tavattomasta lahjakkaisuudesta välinpitämättömälle Finkille. Häntä ilahdutti tutustuttaa molemmat ystävänsä toisiinsa, ja kerran kun hän oli kutsunut Bernhardin luokseen, pyysi hän Finkiäkin saapumaan hänen huoneeseensa.

"Jos siitä on sinulle rattoa, Tony", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen, "niin saatanpa tulla. Mutta sen sanon sinulle jo ennakolta, että kaikista elukoista ovat kirjayököt minulle sietämättömimmät. Ei kukaan käy sen itserakkaammin arvostelemaan kaikkea mahdollista taivaan alla, eikä kukaan ole sen tökerömpi käydessään itse toimeen. Ja päälle päätteeksi sitten vielä kelpo Ehrenthalin poika! Älä pane pahaksesi, jos karkaan kesken."

Bernhard istui Antonin sohvalla ja odotteli arkamielin sen kuuluisan miehen tuloa, josta moni sankaritaru oli tunkeutunut hänen hiljaiseen työkammioonsakin. Kun Fink sitten saapui, nyykäyttäen hiukan päätään vastaukseksi Bernhardin syvään kumarrukseen, veti itselleen tuolin sohvapöydän ääreen ja kävi kaikenlaisilla lisillä vahventamaan Antonin heikon teen voimaa, — jollaista Bernhard oli pyytänyt itselleen — tunsi Anton kohtakin surukseen, että hänen molemmat vieraansa hyvin huonosti sopeutuivat yhteen. Suurempia vastakohtia ei olisi saattanut ajatellakaan. Bernhardin laiha, läpikuultava käsi ja Finkin lihasten voimakas lihanväri, toisen kumarainen ryhti ja toisen joustava voima, toisen kuihtuneet kasvot ja uneksivat silmät ja toisen ylpeät piirteet ja kotkankatse ne eivät ikimaailmassa käyneet yhteen. Bernhard kuunteli kunnioittavasti jokeyn tarinoita, ja kun Anton pyrki innokkaasti johtamaan keskustelua alalle, jolla Bernhardkin voisi ottaa siihen osaa, pääsikin se hyvään alkuun.

"Olenpa moniaan kerran. Minua viisaammat ihmiset ehkä olisivat keksineet tuossa laulussa jotakin mieltäylentävää, mutta minusta se oli surkeaa karjumista. Rämpyttäkäähän koetteeksi vanhaa romupeltiä ja honottakaa sitten nenän kautta kaikenlaisia lirutuksia: 'Tum, tum, te — tikke, tikke te, — oh, oh, tum, tum, te', niin saatte käsityksen yhdestä heidän laulustaan, joka tulkittuna merkitsee jotain sentapaista kuin: 'Hyvä henki, anna puhveleita, puhveleita, puhveleita. Paksuja puhveleita anna meille, hyvä henki'." — Hänen kuulijansa nauroivat. — "Ja miksi tarvitsisi noiden otuksien tehdäkään itselleen taitehikkaita lauluja? Aikansa ne kuluttavat joko metsästyksellä tahi päänahkain etsimisellä, tahi syövät ja nukkuvat tai pitävät pitkiä parlamenttipakinoita, joihin heillä tosin onkin taipumusta."

"Mitä runollisuutta niissä saattoi olla, sitä en käsitä, minusta ne aina löyhkäsivät liiaksi eltautuneelta rasvalta. No, jollei parempaa ole saatavissa, niin tottuuhan sellaiseenkin. Miesten kanssa on sentään parempi seurustella. Tuollainen alaston veitikka puolivillin ratsunsa selässä ei ole hullumman näköinen."

"Mutta tottahan heidät ensi kerran nähdessään saa mahtavan vaikutelman — onhan heillä uljas vaatetus ja ylpeä ryhti", huomautti Bernhard.

"Enpä voi sitäkään sanoa", Fink vastasi. "Vuosia sitten lähdin setäni kanssa matkalle erään turkisliikkeen asioimistoon, jossa hän oli osakkaana. Kun astuimme höyrylaivasta rantaan, kohtasimme laiturilla joukon noita punaisia herroja, jotka olivat pahasti päissään. Jokin pitkä lurjus hoipperehti, setäni eteen ja piti hänelle puheen, jonka tulkki kertoi sisältävän vakuutuksen, että he olivat joka sorkka suuria sotureita, ja joka lauseen perästä kiljahteli koko joukko 'hau, hau', mikä heidän kielessään merkitsee 'niin, niin'. Ne olivat Mustajalkoja."

Fink laski teelusikan kädestään ja tuijotti silmät suurina oikaisijaan. "Minäpä arvelen, hyvä herra, että ne olivat Mustajalkoja."

"Siouxeja ne arvatenkin olivat", toisti Bernhard. "Mustajalkain murteessa 'niin' kuuluu toisin."

"Hitoilla", huudahti Fink, "jos kerta olette niin hyvä tuttava noiden punaisten paholaisten kanssa, niin miksi annatte minun purkaa teille jahtijuttujani?"

"Olen vain vähän perehtynyt heidän kieleensä", Bernhard vastasi; "aivan sattumoilta tulin äskettäin selailleeksi eri murteiden sanaluetteloja."

"Entä miksi olette nähnyt tuollaista turhaa vaivaa? Nehän katoavat siellä nopeata joutua maan päältä; ennenkuin olette oppinut jonkin murteen, on sitä puhunut heimo jo kuollut sukupuuttoon."

Mutta nyt kävi Bernhard kaunopuheiseksi. Hän sanoi, että kielitaito oli tieteelle paras apu ymmärtämään korkeinta, mitä ihminen yleensä pystyi käsittämään, kansojen sielua.

Nuoret liikemiehet kuuntelivat tarkkaavasti. Bernhardin poistuttua
Fink huudahti yhä vielä ihmeissään: "Hänhän kohtelee vanhaa
Jumalaamme kuin parhainta veljeään, eikä hän alussa kuitenkaan
osannut erottaa oikeata vasemmasta."

Mainitun illan seurauksia oli, että Bernhard muutamaa päivää myöhemmin istui Finkin pehmeäpatjaisessa nojatuolissa ja rohkeni ulottaa päivälliskutsunsa Finkiinkin. "Ei siellä tule mitään seuraa", hän lisäsi, "tahtoisin vain kerta nähdä teidät molemmat huoneessani."

Sen johdosta Ehrenthalin perheessä alkoi kiireinen hyörinä. Bernhard pölytti itse kirjansa ja korjasi nurinnarin seisovat oikeaan asentoon; tapahtuipa sekin kuulumaton kumma, että hän kerran huolehti taloustoimistakin. "Täytyy tarjota teetä, illallinen, viiniä ja sikareja."

"Sinun ei tarvitse huolehtia niistäkään", rauhoitti häntä äiti. "Kun herra von Fink saapuu vieraakseni, saa hän nähdä, että meidän talossa osataan elää niinkuin pitääkin."

"Sikarin minä käyn ostamassa", huusi isä, "sellaisia hienoja, joita nuoret herrat polttavat, ja minä hankin viininkin, Anna noutaa fasaaneja, Sidonie."

"Ei millään muotoa", vastusti Bernhard hätäillen. "Herrathan tulevat minun luokseni hyvinä ystävinä, ja sellaisina heidät on vastaanotettavakin, minun omassa huoneessani ja ilman vieraita palvelijoita."

Ja mitä lähemmäksi kutsuaika joutui, sitä suuremmaksi kasvoi Bernhardin touhu; jopa hän kerta pikastuikin, kun kaikki ei käynyt hänen mielensä mukaan. "Missä teekannu on? Vielä ei mitään teekannua ole huoneessani", hän huusi äidilleen.

"Minä laitan teen valmiiksi ja lähetän huoneeseesi, niinkuin herrainkutsuissa on tapana", sanoi äiti, joka uudessa silkkihameessaan kahisi ympäri taloa.

"Eipäs", vastasi Bernhard itsepäisesti, "minä tahdon itse valmistaa teen, niin tekee Wohlfart ja myöskin herra von Fink."

"Bernhard tahtoo itse valmistaa teen!" huudahti äiti Rosalielle. "Onko kummempaa kuultu, hän tahtoo itse valmistaa teen!" huusi Ehrenthal makuuhuoneestaan, missä hän juuri takoi saappaita jalkaansa. "Hän tahtoo valmistaa teen!" päivitteli keittäjätär omalla puolellaan ja löi kätensä yhteen.

Ja jälleen ryntäsi Bernhard saliin hiottu pullo kädessään. "Mitä tässä on?" hän huusi kiivaasti.

"Minä käyn itse hakemaan rommia", huudahti Ehrenthal, sieppasi hattunsa ja juoksi pullo kädessä naapuri Goldsteinin viinikauppaan.

Matkalla pitopaikkaan Anton sanoi Finkille: "Kiltisti teit, Fritz, kun lähdit mukaan, Bernhard tulee siitä hyvin iloiseksi."

"Ihmisen täytyy uhrautua", Fink vastasi. "Olen varulta jo haukannut illallispalaa, sillä inhoan hanhenrasvaa. Mutta kaupungin kauniimman tytön takia kannattaa kieltäytyäkin jostain. Näin hänet taasen äskettäin eräässä konsertissa. Komea vartalo! Ja sellaiset silmät! Hänen isällään, tuolla vanhalla koronkiskurilla, ei ole koskaan ollut hallussaan jalokiveä, joka säkenöisi niinkuin ne."

"Joka tapauksessa saamme nähdä sisarenkin. Jollei, niin pakotamme veljen tuomaan hänet näkyviin."

Ulko-ovi avautui, eteinen oli valaistu kahdella upealla lampulla, Bernhardin huone oli juhla-asussa. Pöydällä seisoi suuri kukkamaljakko, vieressä posliinia ja kullattuja teelusikoita silkkiliinalla, edelleen iso nippu jättisikareja, oikeita pölkkyjä, jotka eivät kannattelematta pysyneet suussa. Lattialle oli levitetty uusi matto ja kaikki oli niinkuin piti ollakin. Ja kuinka rakastettava isäntä Bernhard olikaan! Hän pyysi liikuttavan avuttomasti Finkiltä neuvoa, kuinka paljon teetä hän laskisi tämän lasiin, ja käänteli hanaa niin merkillisesti, että siitä ei hyvään aikaan valunut tippaakaan ja sitten ei jälleen vuolaudesta tahtonut tulla loppuakaan. Punastuen hän laski leikkiä taitamattomuudestaan, ja hänen silmänsä loistivat ilosta, kun Fink selitti teen olevan mainiota. Innokkaasti hän tarjoskeli sikareja ja kuunteli hartaasti Finkin opettavaa puhetta, mihin muotoon ja kokoon näiden inhimillisen älykkäisyyden tuotteiden tuli olla valmistetut. Vallan autuaaksi hän kävi, kun Anton pyysi häntä näyttämään kirja-aarteitaan hänen ystävälleenkin ja kuullessaan Finkin laskevan kompia outojen kirjainten merkillisestä ulkomuodosta. Hyvinä tovereina istuivat kaikki kolme yhdessä ja tarinoivat rattoisasti parhaassa sovussa. Fink oli ihmisrakkaimmalla tuulellaan, ja Anton lähetti taivaalle hiljaisia rukouksia, että kaunis sisar pysyisi tänä iltana kaukana heidän oveltaan.

Mutta täsmälleen kello yhdeksältä avautui sivuhuoneen ovi, ja rouva Sidonie purjehti majesteetillisesti kynnyksen yli; "Bathseba astuu kuningas Davidin eteen" kuiskasi Fink Antonille, joka suuttuneena polki häntä jalalle. Bernhard esitti hämillään talonemännän, joka pyysi vieraita käymään saliin; siellä esiteltiin myöskin herra Ehrenthal ja Rosalie. Fink astui kauniin tytön luo, puhutteli häntä "armolliseksi neidiksi" ja kertoi uudistavansa vanhan tuttavuuden, koskapa oli nähnyt hänet jo konsertissa. Hän istui pöytään äidin ja tyttären väliin ja lasketteli heille mitä välinpitämättömimmällä sävyllä niin paljon kohteliaisuuksia, että molemmat aivan hurmaantuivat. Hän kehui äidille etäistä pääkaupunkia johon verraten tämä kaupunki oli mitätön tiilikasa; Rosalien kanssa hän jutteli vilkkaasti musiikista, josta hän ei paljoakaan ymmärtänyt, lupasi hankkia hänelle seuraavien kilpa-ajojen ajaksi hyvän paikan katsojaparvekkeella ja kertoili pikku kaskuja kaikkein parhaista seurapiireistä, joiden heikkouksia hän leikillisesti ruoski. Sen kautta hän ilahdutti naisia, jotka kateellisesti katselivat noita piirejä, jotka sulkivat niin tarkoin keskuudestaan sivistyneet henkilöt; ilahduttipa hän Bernhardiakin, jolle nuo kaskut tulivat kuin kaikuna jostain vieraasta maailmasta. Tuli puheeksi muuan ruhtinatar, jota pidettiin kuuluisana kaunottarena; Fink oli jolloinkin tullut hänelle esitellyksi ja muisteli nyt talon neidin olevan muuten aivan hänen näköisensä, paitsi että ruhtinatar oli kasvultaan pienempi eikä niin jalovartaloinen; ja hän ihaili julkeasti rouva Sidonien rinnalla välkkyvää mosaiikkisolkea, jota hän vertasi jossakin museossa säilytettyyn kallisarvoiseen koristeeseen. Isä Ehrenthalia hän vain ei ollut näkevinäänkään. Ensi tervehtelyn jälkeen yritti liikemies turhaan solmita keskustelua hänen kanssaan. Mutta Fink vastaili hänen päänsä yli, aivan kuin istuisi talon isännän tuolilla tyhjää ilmaa. Ja kuitenkaan hän ei ollut epäkohtelias; jokaiselle oli selvää, että niin piti käydäkin. Ehrenthal alistui nöyrästi hänelle tuomittuun vaatimattomaan osaan ja korvasi tappionsa siten, että ahmi yksinään kokonaisen fasaanin.

Huomatessaan, että naisia oli vähän vaikea vetää mukaan keskusteluun, rupesi Fink auttamaan asiaa mielikuvituksellaan.

"Hänhän on ylimysluonne", sanoi Fink hyväntahtoisesti, "Ei joka kymmeneskään henkilö voi tehdä sellaiselle mieliksi. Herroilla tiedemiehillä on kaikilla tuollainen omituisuus. Jos minulla on syytä olla luojalleni kiitollinen jostakin asiasta, niin kiitän häntä siitä, että hän teki minut aivan yksinkertaiseksi arki-ihmiseksi, jonka pää ei jaksa sulattaa liian suurta viisautta. Ja tavallisten ihmisten onkin helpointa suoriutua tästä maailmasta; meidän on yksinkertaisesti pakko lähteä täältä toiseen maailmaan. Mutta ken on oikeutettu asettamaan itseensä nähden maailmalle suuria vaatimuksia joko tietojensa tahi kauneutensa perusteella", — tällöin tuo veijari kumarsi uskottavan rehellisesti talon tyttärelle — "hän ei helposti huomaa maailmaa vaatimustensa mukaiseksi, kun sen sijaan minä ja muut meikäläiset ovat vakuutetut, että se on kerrassaan mukava paikka."

"Enpä sitä uskoisi", vastasi Fink nauraen. "Myönnän kyllä, että joillakin hyönteisillä on ilkeitä ominaisuuksia ja että kehnoa on juopua paloviinasta. Mutta muuten kaikki riippuu yleensä siitä, miltä kannalta asiaa katselee. Katsokaappa esimerkiksi näitä ostereita. Panen vaikka vetoa, että monet kalalajit ja maankamarallakin eläjät pitävät tätä suloista olentoa inhoittavana kummituksena, mutta minusta se on luomakunnan ylhäisimpiä keksintöjä. Mitä vaatimuksia me ylhäiselle luonteelle asetammekaan? Osterilla on ne kaikki: se on levollinen, se on hiljainen ja se on tarrautunut lujasti kiinni omaan kamaraansa. Se sulkeutuu ulkomaailmalta tarkemmin kuin mikään toinen olento. Kun se paukauttaa kuorensa kiinni, niin sehän on mitä selvin viittaus: en ota ketään vastaan; ja kun se avaa helmiäistalonsa, osottaa se suosimalleen tasa-arvoiselle olennolle mitä hellintä hempeä. Jos ihminen on oikeutettu kadehtimaan jotakin muuta luomakunnan jäsentä, niin osteri se silloin tulee kysymykseen. Te ehkä sanotte, että merivesi ei ole mikään mieluinen asuinpaikka. Joka voi luopua siitä kehnosta tavasta, että haukkaa joka silmänräpäys ilmaa keuhkoihinsa, niinkuin meidän ihmisten on valitettavasti pakko tehdä, sille täytyy olon merenpohjalla olla mieluista." Hän kääntyi sitten Rosalien puoleen: "Vain osterin musikaalinen sivistys on, pelkään minä, jäänyt keskeneräiseksi. Lukuunottamatta myrskyn ulvontaa ja höyrylaivan pauhinaa ei sen asuinpaikkaan pääse tunkeutumaan moniakaan ääniä."

"Tuskinpa rohkenen vastata myöntävästi", sanoi Fink kohteliaasti. "Rämpyttelenhän vähän flyygeliä, ja jos yritän pistää lauluksi, vältän asuttuja paikkoja. Mutta minä olen musiikkiin onnettoman rakastajan suhteessa. Yhtä soitinta palvon mitä hartaimmin, ja antaisin vaikka mitä, jos harjautuisin sen käyttämisessä mestariksi."

"Anteeksi, patarumpua. Minä kysyn, mitä on sen rinnalla muiden soittimien helinä? Pelkkää iankaikkista levotonta kiipeämistä alhaalta ylös ja taas takaisin, sietämätöntä korvainrasitusta kaikissa mahdollisissa tempoissa, trioleissa, lirutuksissa, tremoloissa ja mitä nuo kiusankappaleet ovatkaan nimeltä. Vain harvoin kuuluu pitkä, leveä ja levollinen ääni, vakava sävelmä, joka kajahtaa loppuun saakka saamatta potkua seuraavalta nuotilta. Verratkaa tähän patarummun ääntä. Mikä voima siinä onkaan, mikä juhlallisuus ja tehoavaisuus! Entä sitä onnellista miekkosta, joka saa sellaisen soittimen hoidettavakseen! Muita taiteilijoita syytetään äreydestä ja hermostuneisuudesta, mutta patarummun paukuttajasta tulee sankari, suuripiirteinen luonne, hän edustaa kokonaista maailmankatsomusta, johon vain kaikkein korkeimmalle tasolle pystyväin miekkosten onnistuu kiivetä. Hän vaikenee kolmenkymmenen, viidenkymmenen tahdin ajaksi, sillä aikaa kuin muiden sävelten sarja juoksee ja vinkuu hurjasti sikinsokin niinkuin hiirilauma, kun kissa ei ole kotona. Hän yksin vaikenee majesteetillisen äänettömästi, näköjään vallan toimettomana, jollei ehkä pistä nuuskaa nenäänsä tai katseellaan etsi kuulijakunnasta kauniimmat naiset, joille hymyilee. Mutta sielussaan hän askartelee ahkerissa ajatuksissa: 27, hoo, vartokaappas vain, te kaikki särähtelevät ja pärähtelevät äänet, 28, minä annan kohta kalloonne, 29, tuo viulu käy varsin nenäkkääksi, 30, pum! Hän iskee rumpuaan, ja toiset soittimet hätkähtävät hermostuneesti, sillä ne tuntevat herransa ja mestarinsa äänen, ja kaikki kuulijat hengähtävät syvään, sillä ratkaiseva sana on sanottu." — Rosalie nauroi.

"Annanpa kohta rakentaa itselleni parin patarumpuja ja pyydän kunnian saada kirjoittaa duetin patarummulle ja fortepianolle ja omistaa sen teille, armahin neiti — mieluimmin jonkin tunteellisen notturnon. — Kautta Apollon, tämähän on verratonta viiniä! Minkä maan kansalaista? En ole vielä saanut kunniaa tutustua siihen mieskohtaisesti."

"Se on unkarilaista viiniä, vanhaa Menesin-kasvua", huusi isä Ehrenthal pöydän yli. "Ja se on maannut kellarissa koskematta viisikymmentä vuotta."

"Tunnetteko te tämän lajin, herra Bernhard?" kysyi Fink, välittämättä isän vastauksesta.

"Sepä vahinko", valitti Fink. "Sellaisella runotarten suosijalla kuin te pitäisi olla kelpo viinikellari. Mutta musiikista puhuessamme, sanokaapas meille ainakin, miten nuo persialaiset ystävänne, herrat Sadi ja Jussuf, lauloivat runojaan mustasilmäisille kaunottarilleen? Pyydän, että esitätte jonkin niistä persialaiseen tapaan."

Bernhard kävi vakavasti selittämään, kuinka itämainen musiikki voi meidän korvissamme usein kuulua omituiselta, ja hänen kävi aika työlääksi torjua Finkin kiihkeitä pyytelyjä, että hän esittäisi lauluja alkukielellä ja alkuperäisellä sävelmällä.

Siten Fink huvitti pöytäseuraa keskiyöhön saakka, ja sitten täytyi Rosalien istua flyygelin ääreen, ja hän itsekin kävi haparoimaan säestystä laulaessaan hurjan espanjalaisen romanssin. Kun vieraat viimein poistuivat, oli koko perhe ihastuksissaan. Rosalie riensi jälleen flyygelin ääreen ja koetti saada tuon vieraan renkutuksen sävelmää esiin; äiti oli väsymätön ylistellessään ylhäistä vierasta; ja yksinpä ihmiskunnan istumapaikoilta olemattomiin pyyhkäisty isäkin oli innostunut rikkaan perijän käynnistä ja vakuutteli suloisessa viinihumalassaan uutterasti, että Fink oli päälle miljoonan arvoinen. Olipa Bernhardinkin viaton sielu mahtavasti viehättynyt taitavan vieraan esiytymistavasta. Tosin hän oli toisinaan kuunnellut Finkin puheita lievää vastenmielisyyttä tuntien, sillä hän epäili tämän tekevän pilojaan hänestä ja hänen omaisistaan, mutta hän oli liiaksi kokematon täysin käsittääkseen niiden kärkeä, ja hän rauhoitti itseään ajatuksella, että sellainen välinpitämättömyys ehkä kuuluikin suuren maailman ihmisten olemukseen.

Ainoastaan Anton oli tyytymätön ystävänsä käytökseen ja nuhteli häntä sen johdosta kotimatkalla.

"Itsehän istuit kuin mikäkin pölkky", vastasi Fink; "minä huvitin pöytäseuraa, ja mitäs muuta enää vaaditkaan? Muutu nyt paikalla hiireksi ja ryömi tuon kemutalon koloihin, niin saat kuulla kuinka he kaikki laulavat kiitostani. Eihän kukaan ihminen voi vaatia sen enempää, kuin että häntä kohdellaan niinkuin häntä itseään miellyttää."

"Minä puolestani ajattelen", Anton vastasi, "että ihminen on kohdeltava toisia oman sivistysmääränsä arvoisesti. Sinähän käyttäydyit kuin mikäkin kevytmielinen aatelismies, joka aikoo huomenna mennä pusertamaan vanhalta Ehrenthalilta lainaa."

"Tahdonpa ollakin kevytmielinen", huudahti Fink hilpeästi, "ja ehkäpä käyn pokkuroimassa lainaakin Ehrenthalin talosta. Mutta vaikene jo parannussaarnoinesi, kellohan on jo yli yhden."

Muutamia päiviä myöhemmin Anton konttoriajan päätyttyä muisti luvanneensa lähettää erään kirjan nuorelle tiedemiehelle. Kun Fink oli vähän aikaisemmin lähtenyt kaupungille pukeutuneena Antonin päällystakkiin, kuten hänen tapansa usein oli, niin kääriytyi Anton vuorostaan ystävän valkeaan arapialaiseen viittaan ja lähti painamaan Ehrenthalin talolle. Valkoiselle ovelle saavuttuaan hän joutui koko lailla ihmeisiinsä, kun se hiljaa aukeni ja hunnutettu olento pujahti ulos. Pehmoinen käsivarsi kietoutui nuoren miehen kaulaan ja hellä ääni kuiskasi: "Joutukaa pian, olen teitä jo kauan odottanut." Anton tunsi kuiskaajan Rosalieksi. Hän seisoi jäykkänä kuin kuvapatsas ja vastasi vihdoin ällistyneenä, jollaiseksi sellaiseen asemaan odottamatta joutunut siivo nuorukainen käy: "Te erehdytte henkilöstä, hyvä neiti." Tukahtuneesti huudahtaen juoksi nuori neiti joutuun portaita alas, ja melkein yhtä peljästyneenä riensi Anton Bernhardin kamariin. Hän ei ollut hämmennyksissään riisunut viittaa yltään, jonka vuoksi likinäköinen Bernhard tervehtiessään puhutteli häntä herra von Finkiksi. Hirveä epäluulo nousi tällöin Antonin mieleen, ja syyttäen Bernhardille hätäisesti suurta kiirettä hän lähti aika joutua kiidättämään tuota kovanonnen viittaa takaisin kotia, sydän täynnä surua ja suuttumusta. Finkiäkö Ehrenthalin kaunis tytär oli odottanut niin hellään kohtaukseen? Mitä kauemmin Anton odotteli viipyvää ystäväänsä, sitä harmistuneemmaksi hän kävi. Vihdoin hän kuuli Finkin askeleet pihakivitykseltä ja riensi viitta käsivarrella tätä vastaan. Hän kertoi lyhyesti, mitä hänelle oli tapahtunut, ja päätti seuraavasti: "Katsohan, minulla oli sinun viittasi ylläni, ja kun portaissa oli pimeä, niin epäilen hänen pitäneen minua sinuna, ja että sinä olet anteeksiantamattomalla tavalla käyttänyt väärin Bernhardin luottamusta."

"Katsoppas vain", sanoi Fink päätään pudistellen, "kuinka kerkeä hyvesankari on viskaamaan kiveä lähimmäisensä päälle. Sinähän olet kerrassaan lapsellinen. Onhan kaupungissa muitakin valkeita viittoja; kuinka voit todistaa, että juuri minun viittaani odoteltiin? Ja sitten salli minun huomauttaa, että itse olet tässä seikkailussa käyttäytynyt tavalla, joka ei ollut kohtelias eikä päättäväinenkään, vaan kerrassaan kömpelö. Miksi et saattanut neitiä portaita alas? Ja kun erehdystä ei kadulle tultua olisi enää käynyt peittäminen, niin olisithan voinut sanoa: Tosin en ole se, jona te minua pidätte, mutta minäkin olen valmis kuolemaan palveluksessanne, ja niin poispäin."

"Et sinä minua tuolla naljailulla petä", Anton vastasi. "En usko, että olet puhunut minulle totta. Kun tarkkaan mietin kaikkia asianhaaroja, niin en kieltämisestäsi huolimatta voi vapautua epäluulosta, että sinua siellä kuitenkin odotettiin."

"Oletpa sinä aika älyniekka", virkkoi Fink suopeasti. "Mutta täytyyhän sinun myöntää, etten voi muuta kuin kieltää, kun kerran nainen on kysymyksessä. Sillä katsoppas, poikaseni, jos rupean tekemään sinulle tunnustuksia, niin saatan tuon kunnianarvoisen talon ihanan tyttären hyvän maineen vaaraan."

"Valitettavasti pelkään", huudahti Anton, "että hän jo ilman sitäkin tuntee maineensa olevan vaarassa."

"Mutta Fritz", huusi Anton, väännellen käsiään, "etkö vähintäkään tajua, minkä vääryyden sinä moisella teolla teet Bernhardille? Sinä viekoittelet sivistyneen ja hienotunteisen miehen sisaren hullutteluihin, jotka tälle käyvät väkistekin kohtalokkaiksi. Juuri senvuoksi, että noin puhdas sydän sykkii ympäristössä, jota hän sietää vain siksi, että hän on niin luottavainen ja kokematon, juuri senvuoksi vääryytesi koskee minuun niin katkerasti."

"Siksipä teetkin viisaimmin kun säästät ystäväsi suurta hienotunteisuutta ja lakkaat puhumasta hänen sisarestaan."

"Eipäs", vastasi Anton suuttuneesti, "velvollisuuteni Bernhardia kohtaan pakottaa minun menettelemään toisella tapaa. Minun täytyy vaatia sinulta, että hetipaikalla lopetat suhteesi Rosaliehin, mitä laatua se onkin, ja pyrit välttämään näkemästä hänessä muuta kuin ystäväni sisaren, jollaisena hänen olisi pitänyt sinulle aina pysyäkin."

"Vai niin", virkkoi Fink pilkallisesti, "eihän minulla ole mitään vastaan, että asetat sellaisen vaatimuksen. Mutta entäpä jollen suostu siihen, mitäs sitten? Yhäti edellyttäen, että ylipäänsä kiellän olleeni tuo onnellinen odotettu."

"Jollet siihen suostu", huudahti Anton hyvin järkytettynä, "niin en anna sinulle tätä tekoa koskaan anteeksi. Se ei ainoastaan todista hienotunteisuuden puutetta, se on paljon pahempaakin."

"Mitä sitten, jos suvaitset sanoa?" kysyi Fink kylmästi. "Se on kehnoa", Anton huudahti. "Oli jo pahasti tehty, että käytit tytön keimailua hyväksesi, mutta kaksin kerroin kehnompaa on, ettet edes nytkään ajattele, miten pääsit hänen tuttavakseen, et ajattele hänen veljeään ja minua, joka välitin tuon kovaonnisen tuttavuuden."

"Ja sallippa sinä puolestasi minun sanoa", vastasi Fink, sytyttäen teekattilan alla olevan väkiviinalampun, "etten minä lainkaan myönnä sinulle oikeutta pitää minulle tällaisia esitelmiä. En halua riidellä sinun kanssasi, mutta toivon, etten mokomasta asiasta kuule enää sanaakaan sinun taholtasi."

"Sitten minun täytyy lähteä luotasi", Anton sanoi, "sillä minun on mahdotonta puhella kanssasi muista asioista, niin kauan kuin tunnen että olet käyttäytynyt ilkeästi." Hän lähti ovea kohti. "Jätän sinun valittavaksesi, tahdotko rikkoa välisi Rosalien kanssa, tahi — niin hirveätä minun on tätä sanokin — minun kanssani. Jollen huomisiltaan mennessä saa sinulta vakuutusta, että aiot lopettaa vehkeesi, niin menen puhumaan asiasta Rosalien äidille."

"Hyvää yötä, typerä Tony", virkkoi Fink. Anton lähti kevytmielisen ystävänsä luota. Ensi kertaa hän ja Fink olivat vakavasti riidelleet. Hän oli hyvin onneton Finkin huikentelevaisuuden takia ja asteli myöhään yöhön saakka lohduttomana edestakaisin huoneensa lattialla. Arveluttavalta tuntui hiiskahtaa asiasta mitään puhdasluontoiselle Bernhardille; sillähän olisi vain mitä syvimmin haavoittanut tämän sydäntä, ja hän pelkäsi, ettei veljellä ollut suurtakaan vaikutusvaltaa sisareensa. Finkiäkin asia harmitti. Hän joi totinsa tällä kertaa yksin ja mietiskeli kenties enemmän Antonin kaunaa häntä kohtaan kuin kauniin Rosalien säikähdystä.

Seuraava päivä oli harmaa kummallekin. Muulloin Fink konttoriin saapuessaan nyökkäsi ystävällisesti ystävälleen, joka jo jonkun aikaa oli istunut häntä vastapäätä olevalla paikalla, ja Anton tuli joutuin hänen tuolinsa taakse ja kysyi kuinkahan oli viettänyt edellisen illan. Tänään Anton istui mykkänä paikallaan ja kumartui syvään kirjeittensä yli Finkin saapuessa. Jokaisen syrjäisen täytyi huomata, jos tuli ystävyksiin katsahtaneeksi, että kumpikin yritti tänään käyttäytyä, kuin olisi vastapäätä ollut vain tyhjää ilmaa. Finkille oli tämä helposti käynyt päinsä isä Ehrenthalin suhteen, mutta Antoniin nähden se kävi hänelle vaikeaksi; ja Anton puolestaan, joka ei ollut perehtynyt tuollaisiin suuren maailman tapoihin, tunsi itsensä ylen onnettomaksi, kun hänen oli täytymys silmätä oikeaan ja vasempaan ja ystävänsä pään yli, alati teeskennellen välinpitämättömyyttä, kuten kinastelevain kesken sotaa käydään. Aamupäivällä tuotiin aamiainen konttoriin, silloin työ keskeytettiin lyhyeksi aikaa, herrat nousivat paikoiltaan ja yhtyivät pikku ryhmiksi. Mutta tänään Anton jäi istumaan, pulpetti oli ainoa turvapaikka, joka varjeli häntä joutumasta kosketukseen Finkin kanssa. Ja kaikki pikkuseikat tuntuivat tänään käyvän liittoon tehdäkseen ystävysten urakan oikein vaikeaksi. Schmeie Tinkeles saapui konttoriin, ja Finkillä oli jälleen hullunkurinen neuvottelu hänen kanssaan. Kaikki herrat katsoivat Finkiin ja puhelivat hänen kanssaan; muulloin oli Anton nyökännyt hänelle hilpeästi onnistuneiden sukkeluuksien johdosta, mutta tänään hän tuijotti jäykästi eteensä, aivan kuin Tinkelestä ei olisi ollut mailla eikä halmeilla. Herra Schröter antoi hänelle tehtävän, jonka johdosta hänen täytyi tiedustaa Finkiltä jotain asiaa. Antonin oli pakko sitä ennen karauttaa kurkkuaan vahvasti, jotta äänensä soinnahtaisi luonnolliselta; ja kun Fink vastasi hänelle lyhyesti, loukkasi sekin häntä, ja hänen kiukkunsa tuota paatunutta vastaan leimahti jälleen ilmiliekkiin. Päivälliselle olivat molemmat aina menneet yhdessä, ja Fink oli tavallisesti jäänyt odottamaan, kunnes Anton nouti hänet. Tänään ei Anton tullut. Fink lähti herra Jordanin kanssa kadunvartiseen rakennukseen, ja Jordan kysyi ihmeissään: "Missä Wohlfart nyt viipyy?" johon Finkin täytyi vastata; "Viipyköön missä tahtoo."

Iltapäivällä Anton ei voinut pidättyä vilkaisemasta jolloinkin kirjeistään toisen ylpeihin kasvoihin. Silloin hänen täytyi aina ajatella, miten hirveäksi hänelle tulisi käydä tästälähin vieraaksi miehelle, johon hän oli kaikesta sydämestään kiintynyt. Mutta hän pysyi lujana. Nytkin, kun ensimmäinen suuttumus oli haihtunut, hän tunsi ettei voinut menetellä toisin. Vakaumus tästä pehmitti hänen sydäntään. Ja sellaisen mielialan vallassa ollen hän ei enää väitellyt katsahtamasta kadotetun ystävän puolelle. Ylös katsoessaan Fink näki Antonin silmät vastassaan, ja ne olivat täynnä surua. Tuo tuskallinen katse teki paatuneen miehen mielen paljon levottomammaksi kuin entinen äkeys. Siitä hän huomasi Antonin tahtovan pysyä lujana, ja vaakakuppi, jossa kaunis Rosalie istui, lennähti korkealle ylös. Jos Anton poroporvarillisuudessaan sittekin lähti Rosalien äidin puheille, niin hänen juonensa pilautui joka tapauksessa. Äidin vihasta hän tosin vähän välitti, ja Rosalie sai selviytyä miten parhaiten taisi, mutta ajatus viattoman Bernhardin surusta oli hänelle epämieluinen. Ja mikä oli pahinta, hänen omat välinsä Antonin kanssa olisivat iäksi rikki, kohta kun tämä puhuisi asiasta kolmannen henkilön kanssa. Tämä pohdinta piirsi ryppyjä hänen otsaansa. Vähää ennen kello seitsentä lankesi varjo Antonin edessä oleville papereille. Hän katsahti ylös ja näki Finkin kurottavan pulpetin yli pientä kirjelappua, joka oli osotettu Rosalielle. Anton kavahti pystyyn.

"Olen kirjoittanut hänelle", lausui toinen jäätävän kylmästi, "että kun sinun ystävyytesi ei jätä minulle muuta vaalia kuin joko pilata tytön maine tahi keskeyttää tutkimukseni mielenkiintoisesta kansainsielusta, niin minun täytyy valita jälkimmäinen vaihtoehto. Tässä se kirje on. Voithan sen lukeakin. Se on matkapassi."

Anton otti kirjeen syntisen kädestä, sinetöi sen joutuin pienellä konttorisinetillä ja lähetti piharengin kiidättämään sen kaupunkipostiin.

Siten oli vaarasta päästy, mutta ystävysten välinen jännitys jatkui edelleen. Fink kantoi kaunaa, eikä Anton voinut unohtaa hänen yrittäneen tehdä petoksen hänen ystäväänsä Bernhardia kohtaan. Ja moniaan viikon aikana Fink ei enää juonut iltateetään Antonin parissa.

T. O. Schröterin liikkeellä oli muuan vuodenpäivä, joka säännöllisesti omistettiin huvittelulle. Sitä vietettiin sen merkkitapauksen muistoksi, jolloin nykyinen isäntä oli liittynyt osakkaana isänsä liikkeeseen. Jos tuo merkkipäivä sattui allakantekijäin, oikullisuudesta arkipäiväksi (ja voi lyödä vetoa kuusi yhtä vastaan, että he sellaisen kepposen tavallisesti liikkeelle tekivätkin), niin juhla vietettiin seuraavana sunnuntaina. Se ei ollut mikään mieliä erikoisesti kiihottava juhla, vaan kävi levolliseen, säädylliseen sävyyn, ja yleensä oli sillä pieni vivahdus liike-elämän tuntua. Ensin konttorihenkilökunta nautti juhlapäivällisen isännän luona, sitten seura ajoi vaunuilla erääseen lähikylään, missä isännällä oli maatalo ja minne joukko julkisia puistoja ja ulkoilmakonsertteja houkutteli kaupunkilaisia. Siellä juotiin kahvit, nautittiin luonnosta, ja illalla palattiin säädylliseen aikaan kaupunkiin.

Tänä vuonna kauppias vietti liikkeeseen-liittymisensä viisikolmattavuotista riemujuhlaa. Jo aamulla kävivät lastaajain ja makasiinirenkien lähetystöt onnittelemassa, ja päivällispöydässä konttoriherrat esiytyivät muhkeimmassa juhla-asussaan; herra Liebold erityisesti uuden-uutukaisessa hännystakissa, jonka hän — kuten muitakin ruumiinsa verhoja — jo monet vuodet veti tänä juhlapäivänä ensi kerran selkäänsä.

Päivällispöydästä noustua ajoi portin eteen muutamia vaunuja viedäkseen juhlaseuran maalle. Herra Schröter nousi Sabinen kanssa ensimmäisiin vaunuihin, ja kun tädin piti tänään olla tilapäisenä sairaanhoitajana erään sukulaisen luona, katseli isäntä hänelle sijaista herrain parvesta, jotka joukolla piirittivät vaunuja ja olivat touhukkaasti antaneet Sabinelle tämän vaunuihin noustessa ainakin siveellistä kannatustaan. Fink istui jo ratsunsa selässä, ja siksipä isäntä kutsui herra Lieboldin ja herra Jordanin valtavaunuihin. Molemmat herrat kumarsivat, ja herra Liebold istahti jäykästi hymyillen talon neitiä vastapäätä. Mutta, ah, hänen ilossaan oli salaisen pelon pohjasakka. Kaikki työtoverit tiesivät ja hän itse kaikkein parhaiten, ettei hän millään ilveellä voinut ajettaessa sietää istua takaperin. Korkeihin kunniapaikkoihin hän ei ollut koskaan pyrkinyt, koko elämänsä ajan hän oli istunut takaperin onnettaren kiitävissä vaunuissa, mutta tavallisissa ajopeleissä hänen vatsansa nousi kohta tuimaan kapinaan, jollei hän istunut vihaisesti kasvot eteenpäin. Tänäänkin hän tunsi onnettomuuden tulevaksi, päällepäätteeksi istuessaan talon jumaloitua valtiatarta vastapäätä. Kuinka kernaasti hän olisikaan uhrannut paikkansa jollekin toiselle, mutta se ei käynyt päinsä, kunnia oli liiaksi suuri, ja hänen kieltäytymisensä olisi kenties käsitetty väärin. Niinpä hän sitten istui kunniansa marttiirana, pahinta varoen, talon neitiä vastapäätä; turhaan yritti hän näyttää huoletonta naamaa ja silmätä tienvierille, missä talot ja puut, ihmiset ja koirat tanssivat hänen ohitseen. Sen hirvittävän tanssin hän kyllä tunsi, se oli pahennuksen alku. Siksipä hänen oli pakko tuijottaa suoraan eteensä, ja kun hän ei toki voinut tuijottaa neidin kasvoihin, niin tuijotti hän tämän pään yli. Vielä hänellä suu hymyili, mutta katse oli jäykistynyt ja poski kalvennut. Jordan silmäsi häneen varkain sivulta eikä voinut pidättää nauruaan. Se sai Sabinen kysymään huolestuneena: "Voitteko pahoin, herra Liebold?" Kun Liebold ei rohjennut kääntää katsettaan taivaalta, näversi hän sen tuimasti ohikiitävään valkoiseen pilveen ja mutisi jaksavansa hyvin. Mutta samalla levisi hänen kasvoilleen niin hirveä epätoivon ilme, että Sabine kääntyi huolestuneena herra Jordanin puoleen kysyäkseen asianlaitaa.

"Sitten me vaihdamme paikkaa", huudahti Sabine. Herra Liebold pudisti peljästyen päätään ja teki vaieten kaikenlaisia eleitä osottaakseen inhoaan yksin sellaisen otaksuman mahdollisuuteenkin. "Herra Jordan, pyytäkää ajuria pysähdyttämään hevoset", anoi Sabine. Vaunut pysähtyivät, neiti nousi pystyyn. "Sukkelaan, herra Liebold", hän huudahti. Tämä yritti vieläkin vastustaa, mutta Jordan tempasi hänet voimakkaasti pystyyn, ja ennenkuin 'miesparka tiesikään, oli hänet jo painettu takaistuimelle, ja neiti istui häntä vastapäätä. Hänen kasvojensa jäykkyys laukesi ja poskille kohosi jo hienoinen punakin. Mutta minkälaiseen asemaan hän nyt oli joutunutkaan! Mitä ohikulkevat ajattelivatkaan hänestä ja hänen suhteestaan isännän perheeseen! Ventovieraat tosin voisivat häntä pitää neidin enona tai setänä, mutta kaikki, jotka tunsivat nuoren neidin, — ja kukapa ei tuntenut kaunista Sabine Schröteriä — saattoivat tulla vallan kauheisiin otaksumiin. Eikä sekään riittänyt, että häntä pidettäisiin neidin sulhasena, sillä mikä sulhanen itse istuu takaistuimella ja panee morsiamensa ajamaan takaperin, vaan häntä kerrassaan otaksuttaisiin aviomieheksi. Tuo ajatus nosti hien hänen joka huokosestaan; hän katsoi neitiin nöyrästi ja pyysi hiljaisella äänellä anteeksi aiheuttamaansa kuulumatonta skandaalia. Vastauksen asemasta Sabine ojensi kätensä ja puristi voimakkaasti hänen kättään. Silloin kävi miesparka jälleen iloiseksi ja kumartui hiukan alaspäin suudellakseen tuota hansikoitua kättä. Ja samassa silmänräpäyksessä piti heidän ajaa Strumpf ja Kniesohlin liikkeen kirjanpitäjäin ohi; herra Liebold ampautui kyllä paikalla pystyyn, mutta onnettomuus oli ennättänyt tapahtua, Sabine ja hän olivat hirvittävän erehdyksen uhreja. Turhaa oli enää kamppailla kohtaloaan vastaan. Koko loppumatkan hän istui mykkänä ja autuaallisen kirkastettuna, kunnes vaunut pysähtyivät kylän suuren ravintolan edustalle. Kaikki nousivat niistä, herrat kokoutuivat neitinsä silkkihameiden ympärille, pärähtävä musiikki kajahti vastaan, ja seurue lähti kävelemään puiston pyökkikujanteille, joilla tänään kihisi juhlapukuisia kaupunkilaisia.

Sinne Sabinekin leijaili herrain mustassa pilvessä. Mahdollisesti olisi tämä vaeltava hovipiiri enemmän ilahduttanut monta kanssasisarta kuin häntä. Joka tapauksessa näytti komealta, kun hän astui veljensä kainalossa lehtokujia pitkin, kummallakin puolellaan ja takanaan herrain palvelusintoinen lauma, josta jokainen koetti päästä johonkin kosketukseen hänen, seuran keskipisteen kanssa — varsinkin tänään, kun konttori oikein miesvoimalla astui kaupungin ylimysten joukkoon ja joka miehen tuli esiytyä kuulun kauppaliikkeen edustajana. Lieboldilla oli yhä entinen autuas hymynsä, jota hän tosin koetti karkottaa kasvoiltaan, jotteivät ohikulkijat luulisi hänen heille nauravan. Mutta sitä vahvemmin se kuohui hänen sisällään ja välähti välistä kesken jonninjoutavaa juttelua kasvoillekin kuin mikäkin kalevantuli, pullisti hänen suunsa ja sieraimensa levälleen ja siristi silmät pieniksi ja loistaviksi. Hänellä oli tänään erinomaisena kunniatoimena kantaa neidin hartiahuivia käsivarrellaan, hän asteli sopivan välimatkan päässä hänen takanaan ja edusti siten toista niistä sarekkeista, joilla toiminimi tänään esiytyi luonnon vihreässä pääkirjassa. Rohkealla anastuksella oli herra Specht saanut haltuunsa päivänvarjon ja suojeli sillä Sabinen päätä kaikilta tahoilta sekä marssi muuten suorana kuin vänrikki edellä puiden vierellä. Ahnein katsein hän tähysteli pensaikoita, eikö niissä jokin kukka tai kirjava perhonen antaisi aihetta ajatustenvaihtoon valtiattaren kanssa. Mutta helppoa se ei ollut, sillä Fink astui neidin vierellä. Tämä öykkäri oli näet tänään kaikkein ilkeimmällä tuulellaan, ja vasten tahtoaankin Sabine nauroi niille armottomille kompasanoille, joilla hän arvosteli vastaantulevista erityisen merkillisiä tyyppejä. Toiminimen joukkoesiytymistäkin hän ivaili, mutta eipä hänkään välttynyt tuntemasta jonkinlaista nurkkakuntaista ylpeyttä kauppaliikkeeseen kuulumisestaan.

Heidän ympärillään laahustivat, sipsuttivat ja kahisivat huvimatkailijain taajat parvet. Tirkistelemisestä, tervehtimisestä ja väistymisestä ei tullut loppuakaan, kauppiaan piti alinomaa nostaa hattuaan, ja joka kerta kun hän tervehti, lensivät hänen neljäntoista alamaisensa hatut ilmaan ja aiheuttivat siinä lakkaamattomia pieniä pyörretuulia. Olipa se tosiaankin suurenmoista!

Kun Schröterin liikkeen väki oli aikansa uinut kävelijäin virrassa, ilmaisi Sabine haluavansa levähtää. Kohta lensivät herraparven etuvartiot penkkien luo ja anastivat pöydän. Käytiin istumaan, tarjoilijat laahasivat pöydälle jättimäisen kahvikannun ja tarvittavan määrän kuppeja. Nytpä vasta oli ilo nähdä toiminimeä toimessa, kuinka jokainen herroista pyrki vapauttamaan Sabinen kaatelemisesta, koska kannu oli hänelle liian raskas; kuinka hän valitsi Antonin ajutantikseen, koskapa tämä konttoriherrojen salongissakin harjoitti samaa tointa; kuinka herroja ilahdutti kuulla, että kadunvartisessa rakennuksessa tiedettiin heidän kotoisista oloistaan; edelleen, kuinka kohteliaasti Sabine tarjoskeli jokaiselle erikseen kakkua, pitäen samalla varalla, etteivät sokeri- ja kerma-astiat päässeet hetkeksikään pysähtymään pöytää kiertäessään; ja vihdoin, kuinka kaikki herrat nauttivat ravintolan isännän ruskeaa juomaa kasvoillaan ylevämmyyden hiljainen hymy, koska itse paremmin tiesivät, mitä hyvä kahvi oli. Rauhaa ei ollut kahvipöydässäkään, sillä Sabine sai edelleenkin alinomaa tervehtiä ohimeneviä tuttavia ja vastailla veljen ystävien puheisiin. Mutta hän oli mitä herttaisin tässä taukoamattomassa liikunnossaan. Emännän sävyllä hän puhutteli konttoriherroja, ja vaatimattoman sydämellisesti hän nousi tervehtimään puheilletulijoita. Hän tervehti, laski leikkiä ja hoiteli kahvintarjoilua, katseli kävelijöitä ja ennätti vielä vilkaista tutkivasti Antonin hänelle ojentamain kahvikuppien sisäänkin. Anton ja Fink tunsivat molemmat, kuinka hyvin hänelle tämä varma esiytyminen sopi, ja Fink sen sanoikin hänelle itselleen: "Jos tämä on teille virkistyspäivä, neiti Sabine, niin enpä kadehdi teiltä työpäiviänne. Ei ainoalla prinsessallakaan ole vastaanottosalissaan niin paljon huolia, niin paljon päännyökkäilyjä ja hymyjä ja kohteliaisuuksia jaeltavana. Teiltä se käy kyllä mainiosti, te olette hyvin harjoitelleet toimeenne. Kas, tuollapa tulee itse pormestari, ja aivan kohta hän on teitä puhutteleva. Nytpä käy minun sääliksi teitä: korvillanne teidän on kuultava minua, kädessä on teillä Lieboldin kuppi ja silmillänne teidän täytyy kunnioittavasti tähystää suurmogulia. Olen utelias tietämään, vieläkö lainkaan käsitätte loruani."

"Ottakaahan vain kovakuoriainen kupistanne, niin kaadan siihen lisää", sanoi Sabine nauraen ja nousi sitten tervehtimään talon arvoisaa tuttavaa.

Tällävälin Anton huvittelihe kuuntelemalla ohikulkijain huomautuksia hänen pöytäseurastaan. "Tuo tuolla on herra von Fink", visersi joku neitonen toverilleen. — "Sievät kasvot, komea vyötäinen", pärähytti jokin luutnantti. — "Mitäpä yksi kala on noin monelle nälkäiselle?" murahti joku julkimus. — "Hiljaa, ne ovat Schröterin väkeä", varoitti häntä jokin konttoristi. — Kun Anton sitten katsahti ylös, näki hän kaksi korkeaa, komeaa naishahmoa lähestyvän verkalleen. Ne olivat rouva Ehrenthal ja Rosalie; jälkimmäinen kulki läheltä pöytää. Tumma puna nousi vähitellen hänen poskilleen, kun hän tungoksen läpi tultuaan joutui äkkiä Antonin ja Finkin eteen. Levottomasti Anton katsahti Finkiin, joka oli jälleen antautunut vilkkaaseen puheluun Sabinen kanssa, mutta siltä voi hyvin huomata lähestyvät naiset. Anton nousi tervehtimään, mutta järkkymätön Fink haparoi huolettomasti hattuaan ja katseli molempia naisia istualtaan niin kylmästi, kuin ei olisi koskaan ihaillut kauniin Rosalien valkealla käsivarrella kimaltelevia rannerenkaita. Antonin kohtelias tervehdys, Rosalien häikäisevä kauneus ja ehkäpä hänen silmiinpistävä pukunsakin saivat aikaan, että Sabinekin tarkkaavasti katseli molempia naisia. Ehrenthalin tytär ei piitannut Antonin tervehdyksestä; hänen tummat silmänsä kiinnittyivät tuikeasti Sabineen. Salamoiva vihan liekki leimahti niistä tyttöön, jota hän luuli onnekkaaksi kilpailijattarekseen, niin että Sabine peljästyneenä peräytyi, aivan kuin välttyäkseen jonkin petoeläimen hyökkäykseltä.

Huulet tiiviisti yhteenpuserrettuina, sanomaton viha kaikissa piirteissään, kahisi Rosalie pöytäseuran ohi. Finkin huulet kurtistuivat hymyyn ja hän kohautti hiukan hartioitaan. Naisten ohimentyä Sabine katsahti kummastuneena Antoniin ja Finkiin ja kysyi: "Kuka tuo oli?"

"Olipahan vain Antonin tuttavia", sanoi Fink ivallisesti. "Rouva Ehrenthal tyttärineen", vastasi Anton hämillään;, "neiti on sen nuoren tiedemiehen sisar, josta äskettäin olen kertonut teille." Mutta puhuessaan hän tuli ehdottomasti katselleeksi Finkiin, ja molemmat vaihtoivat keskenään tuiman silmäyksen.

Sabine vaikeni ja vetäytyi etemmäksi penkillään; hänen iloinen mielialansa oli mennyttä. Keskustelu ei enää ottanut käydäkseen, ja kun veli palasi eräästä vieraasta pöydästä, nousi neiti pystyyn ja pyysi herroja lähtemään heidän omaan puutarhaansa. Uudestaan hän liihotteli mustan herrapilvensä keskessä, mutta Fink ei enää kävellyt neidin rinnalla. Tuo leimuavan vihainen katse oli polttanut poroksi ne viheriät köynnökset, jotka jälleen olivat kasvaneet heidän välilleen. Sabine valitsi Antonin puhetoverikseen ja koetti olla hilpeä, mutta Anton huomasi sen olevan väkinäistä.

Kauppiaan iso puutarha sen keskeen rakennettuine puutarhamajoineen ja kasvilavoineen oli Sabinen mielipaikka. Kesät ja talvet hän ajoi sinne, kun sää vain myönsi, ja puheli puutarhurin kanssa majan sisustuksesta ja kukkaishoitoa koskevista yksityisseikoista. Herrat virittivät hänelle virtanaan kysymyksiä kukkain laadusta ja nimistä, ja kauppiaan käydessä Finkin kanssa katsomaan naapuritilaa, jota hänelle oli tarjottu kaupaksi, näytteli Sabine muulle seurueelle viime aikana toimittamansa uudet istutukset. Hän johti herrat kukkapenkkien, ruohokenttien ja ansarin halki. Veli oli hänelle lahjoittanut korkean palmun, ja nyt oli ansarissa palmu, isolehtisiä pisangeja, troopillisia sananjalkoja ja kukkivia kaktuksia yhdistetty siroksi ryhmäksi, sen eteen asetettu sievä penkki ja pöytä ja siten aikaansaatu mitä miellyttävin talvinen oleskelupaikka. Sabinen kertoessa, kuinka hän täällä aurinkoisina talvipäivinä joi kahvia suurten lehtien alla, toi puutarhuri hänelle lautasella leivänmuruja ja muuta linnunruokaa. "Vaikkapa minulla silloin ei olekaan näin suurta seuraa, en kuitenkaan ole yksin", sanoi hän hymyillen.

"Teidän täytyy sitten vetäytyä puutarhamajaan ja olla aivan hiljaa", pyysi Sabine. "Tuo pikkuväki tuntee kyllä minut, mutta näin monen herran näkeminen säikyttäisi sitä." Herrat noudattivat pyyntöä, Pix talutti kiihtynyttä Spechtiä takin takanapista ja veti puutarhamajan lasioven raolleen, ja Sabine sirotteli linnunruoan muutaman askeleen päähän ovesta ja taputti käsiään. Siihen vastasi moniääninen sirkutus lähimmistä puista ja ansarin katolta. Joukko pikkulintuja lennähti nuolena alas ja hyppeli hauskasti kirkuen murusia nokkimaan; ne olivat niin kesyjä, että tulivat aivan Sabinen jalkoihin. Mitään ylhäistä seuraa ei siinä ollut, muutamia peippoja, hamppuvarpusia ja koko liuta piha varpusia. Sabine astui hiljaa puutarhamajan ovelle ja kysyi sen raosta: "Voitteko erottaa niistä yksityisiä? Niin samanlaisilta kuin nuo pikku herrasväet näyttävätkin, ovat ne kuitenkin erilaisia ei vain väriin vaan luonnonlaatuunkin nähden. Minä tunnen monia niistä mieskohtaisesti." Hän osoitti isoa varpusta, aika komeaa herraa, jolla oli musta pää ja helakan ruskea selkä: "Katsokaahan tuota paksua herraa tuolla."

"Se on minun vanhin tuttavani, se ensiksi tottui minuun, ja minun muruistani se on niin pulskaksi tullut. Kuinka varmasti se hyppeleekään, ja kuinka ylhäisesti se nokkii murusia! Aivan kuin jokin rikas pankkiiri pöyhistelee se muiden joukossa. Kuuletteko sen kirkuvan? Sen äänikin soinnahtaa niin ylhäisen torjuvalta. Sen mielestä tämä leivänjakelu on velvollisuus, joka maailmalla on sitä kohtaan. Taas se kirkuu. Tiedättekö, mitä se sanoo: 'Murutyttöni on jälleen täällä. Tätä iankaikkista leipäruokaa taaskin! Mitä en jaksa ahtaa itseeni, sen jätän muille'. Luulenpa että sillä riippuu kellutinkin pikku vatsallaan."

"Niin onkin", sanoi Sabine. "Pelkään että sen rouva on sitä hakannut. Niin ylpeältä ja itsetuntoiselta kuin se näyttääkin, on se tohvelivallan alla. Tuo harmaa naaras tuolla takana, kaikista vaaleavärisin, on sen rouva. Katsokaapas, taaskin se karkoittaa ukkonsa pois."

Varpusväen kesken syntyi kiihkeä kina. Pankkiiri, joka juuri ylhäisen arvokkaana nokki erikoisen isoa leivänmurua, sai rouvaltaan moniaita nokaniskuja; edellinen rupesi toraamaan, naapureita riensi luo ja alkoi ankara rähinä, jolloin yleinen tyytymättömyys kohdistui pankkiiriin. Se karkoitettiin parvesta ja sai tyytyä höyhenpuku pörröisenä ja päätään pudistellen hyppelemään piirin ulkopuolella, samalla kuin sen puoliso seisoi hajasäärin valtaamansa leivänmurun päällä ja piti aika riemunrähäkkätä.

"Nyt tulee pikkuruiseni, minun lemmikkini, katsokaahan sitä!" huudahti Sabine iloisesti. Avuttomasti ja siivet levällään hoipperehti pieni varpusenpoika esiin, aivan kuin vähäinen lapsi, jonka on vielä työläs kävellessään ylläpitää tasapainoa. Se pääsi pankkiirinrouvan viereen, levitti nokkansa selko seljälleen, huusi käheästi ja löi siivillään maahan. Äiti murensi ison leipäpalan pieneksi ja syötti murut poikasen avattuun kitaan. Keskellä tuota rähisevää, tanssivaa ja tappelevaa seuraa emo siten ruokki poikastaan. Pala palalta katosi isoon kitaan, isän hypellessä mahdikkaasti muutaman askeleen päässä ja mulkoillessa välistä vihaisesti tarmokkaaseen puolisoonsa.

"Eikö totta?" sanoi Sabine. "Tuon pikkuväenkin keskuudessa on luonteita ja perhe-elämää."

Mutta nyt rikkoutui tuo rauhallinen kuva väkivaltaisella tavalla. Keveitä askeleita kuului käytävältä, linnut lensivät säikähtyneinä ylös, vain emo poikasineen olivat niin ahkerassa hommassa, etteivät aluksi huomanneet rauhanhäiritsijää. Vihdoin lensi emokin puuhun ja huuteli hätäisesti poikastaan tulemaan perässä. Mutta pikkunen oli ahminut niin runsaan aterian, että oli puolipökertyneenä eikä jaksanut heikoilla siivillään kohota ajoissa lentoon. Finkin ratsuruoska viuhahti ilmassa ja sattui poikaseen, jonka hengetön ruumis lensi kukkien joukkoon. Puutarhamajan ovelta kuului moniääninen suuttunut huudahdus, ja kaikki konttoriherrat katselivat suuttuneina murhaajaan. Fink, joka ei ollut heitä aluksi huomannut, oli kummastunut häntä vastaan nousseesta vihanmyrskystä. Sabine kumartui kukkapenkkiin, nosti pikkuruumiin huulilleen ja suuteli sitä, valittaen soinnuttomalla äänellä: "Se on kuollut!" Hän istahti oven viereiselle penkille ja peitti nenäliinallaan pienen vainajan.

Seurasi tukala hiljaisuus. "Te surmasitte neiti Sabinen lemmikkilinnun", sanoi herra Jordan viimein moittivasti.

"Siitä on mieleni paha", virkkoi Fink ja istahti pöydän takana olevalle penkille. "Enhän voinut tietää, neiti, että teidän hyvä sydämenne jakautui tämänkinlaisille pikkuvarkaille. Minulla oli paras tarkoitus ja luulin ansaitsevani talon puolelta kiitoksen toimittaessani yhden noita jyvävarkaita pois maailmasta."

"Se pikku raukka", huokasi Sabine murheellisesti. "Äiti huutelee sitä puusta, kuuletteko?"

"Se lohduttautuu kyllä tappiostaan", Fink vastasi. "Minusta on tarpeetonta osoittaa varpuselle enemmän tunteellisuutta kuin mitä sen oma rotu sille omistaa. Mutta tiedänhän teidän kohtelevan kaikkea, mikä teitä ympäröi, liikutuksen ja osanoton tunteilla."

"Jollei teillä itsellänne ole tuota ominaisuutta, niin miksi pilkkaatte sitä toisilla?" kysyi Sabine värähtelevin huulin.

"Miksikö?" kysyi Fink. "Siksi, että tuo tapa kohtaa minua kaikkialla. Tuo iänikuinen tunteellisuus, jota täällä omistetaan kaikelle mikä sitä ei ansaitse, tekee ihmiset lopulta heikoiksi ja pikkumaisiksi. Sillä, joka tuhlaa tunteitaan kaikenlaisiin jonnin joutaviin pikkuasioihin, ei loppujen lopuksi ole enää tunnetta omistettavaksi suureen intohimoon, kun sellainen hänelle tarjoutuu."

"Mutta entä kun ihminen aina vain katselee ympäristöään kylmän järkevästi, onko hänellä silloin yhtään tunnetta jälellä, kun suuri intohimo käy hänelle velvollisuudeksi?" kysyi Sabine, luoden Finkiin tuskallisen katseen.

"Epäkohteliasta olisi, jollen sitä myöntäisi", vastasi Fink olkiaan kohauttaen. "Joka tapauksessa miehelle on sopivampaa esiytyä kovana kuin pehmeänä."

"Mutta katselkaapa täkäläisiä ihmisiä", hän jatkoi kiusallisen äänettömyyden jälkeen. "Ne rakastavat kudinlaukkuaan, vaskikattilaa, jossa äiti makkaroitaan keittää, särkynyttä piippuaan, nukkavierua takkiaan, kaikkia vanhoja epäkohtia ja kymmentuhansia homehtuneita elämäntapojaan; kaikkialla näkee merkillisiä päähänpistoja, kiintymystä ja ukkomaista suopeamielisyyttä, jotka painavat lyijynraskaina ihmistä maaperään, silloin kun hänen olisi potkaistava reippaasti eteenpäin. Ottakaamme esimerkiksi saksalaiset siirtolaiset. Mitä tunkioita kaikenlaista hyödytöntä rihkamaa ne laahaavatkaan mukanaan meren yli, risaisia lintuhäkkejä, rikkonaisia tuoleja, madonsyömiä kätkyitä ja muuta törkyä. Tulinpa tuntemaan miehen, joka polttavassa helteessä teki kahdeksan päivän merimatkan tänne päästäkseen taas kerrankin popsimaan hapankaalia. Ja kun sellainen raukka sitten on asettunut asumaan jonnekin ja vuoden perästä huomaa joutuneensa kuumeseutuun, niin on häntä jo ennättänyt tuhannet tunneherkät seikat kietoa kiinni ympäristöönsä kuin mitkäkin hämähäkinlangat, eikä häntä useinkaan saa lähtemään myrkkynevaltaan, vaikkapa hän tietäisi vaimonsa ja lastensa siellä menehtyvänkin.

"Sen sijaan ylistän sitä amerikkalaisen ominaisuutta, jota te sanotte hänen tunteettomuudekseen. Hän tekee työtä saman verran kuin kaksi saksalaista, mutta hän ei siltä rakastu mökkiinsä, piippuunsa tai ajojuhtaansa. Hän antaa omistamilleen tavaroille juuri sen arvon, mikä niillä on dollareissa. Sangen alhainen käsitystapa, sanonette inhoten. Minä ylistän tuota käsitystapaa, joka alati pitää mielessä, kuinka paljon- tai vähänarvoinen asia tai esine itsessään on. Sillä tuo käsitystapa on luonut mahtavan vapaan valtion. Jos Amerikassa olisi asunut pelkkiä saksalaisia, joisivat he vielä tänäkin päivänä sikuri vettä kahvin asemasta sen raskaan tulliveron takia, jonka suopeamielinen europpalainen hallitus pani heidän niskoilleen."

"Kyllä, ylipäänsä. Sillä onkopa ainuttakaan saksalaista perheenemäntää, joka ei olisi hullautunut suuliinoihinsa? Mitä enemmän hänellä on kasattuna sellaisia tilkkuja, sitä onnellisempi hän on. Luulenpa että he kaikessa hiljaisuudessa arvioivat toistensa vakavaraisuutta samalla tapaa kuin pörssissä tehdään: tuon varallisuus on viisisataa suuliinaa, tämän kahdeksansataa. Amerikatar ei ole saksatarta kehnompi perheen emäntänä, mutta tuollaiselle kokoilukiihkolle hän nauraa. Hänellä on kulloinkin niin paljon kuin jokapäiväisessä käytössä tarvitaan, ja kun ne kuluvat piloille, ostaa hän uusia. Miksikä kannattaa kiinnittää sydäntään mokomaan rihkamaan, jota on saatavana tusinakaupalla neljästä tai kuudesta taalerista joka kadun varrelta?"

"Oi, kuinka surullista on hajoittaa koko elämä sarjaksi tuollaisia luvunlaskuesimerkkejä!" huoahti Sabine. "Kaikesta, minkä ihminen hankkii ja omistaa, katoo sen kautta sen paras koristus. Kun surmaatte mielikuvituksen ja hyvätuulisuutemme, joka antaa elottomillekin esineille viehkeää väritystä, niin mitä jää elämästä enää jälelle? Ei mitään muuta kuin huumaava nautinto tahi itsekkäisyyden periaate, joille ihminen uhraa kaiken rakkaimpansa. Uskollisuus, kiintymys, hankkimisen ilo, kaikki ne ovat mennyttä. Ken ajattelee noin värittömästi, hän saattaa kenties luoda suurta, mutta hänen elämästään ei tule kaunista, ei riemullista eikä toisille siunauksellista." Tahdottomasti hän tuli ristineeksi kätensä ja loi suruntäyteisen katseen Finkiin, jonka kasvoilla säilyi uhitteleva ja tyly ilme.

Toverit olivat kuunnelleet keskustelua synkästi vaieten ja tyytyen vain kasvojenilmeillään osoittamaan inhoansa Finkin väitteitä kohtaan. Surmatun varpusen ruumis makasi yhä vielä paariliinansa alla penkillä Finkin vieressä, ja sen aiheuttaman kolkon tunnelman vallassa ollen he tuijottivat konttorin Macbethiin kuin mihinkä kohtalon tuomitsemaan mieheen. Vihdoin kävi Anton sovittelevasti puhumaan:

"Ennen kaikkea minun täytyy huomauttaa, että Fink itse on loistava esimerkki omaa teoriaansa vastaan."

"Sepähän kohta nähdään, tahdon nyt ensin vain kiitellä meitä kaikkia yhteisesti. Kaikkihan me, jotka tässä nyt istumme tai seisomme, työskentelemme liikkeessä, joka ei kuulu meille itsellemme. Ja jokainen meistä tekee työtä juuri tuohon saksalaiseen tapaan, jota sinä vast'ikään tuomitsit. Kenenkään päähän ei pistä ajatella, että niin ja niin monta taaleria saan liikkeeltä työstäni, siis on liike minulle niin ja niin monen taalerin arvoinen. Mitä liike voittaa meidän työmme avulla, se ilahduttaa meitä ja täyttää mielemme ylpeydellä. Jos liike kärsii tappiota, harmittaa se meistä itsekutakin, ehkäpä enemmän kuin isäntää itseäänkin. Kun Liebold piirtää numeroita isoon kirjaansa, katselee hän niitä iloiten ja nauttii kauniisti kirjoittamistaan sarakkeista, ja kun hän vie voittopuolella numerosarjan, joka on liikkeelle erittäin edullinen, niin hän nauraa hykertelee mielihyvästä. Katsokaas vain, aivan samaan tapaan kuin nytkin."

— Sitten tulee toveri Baumann, joka sydämensä salaisuudessa hautoo toisenlaista elämänuraa. Hän toi minulle äskettäin kirjasen pakanuuden kauheudesta Afrikan rannikkoseuduilla ja sanoi sydänjuuriaan myöten järkytettynä: 'Jo on aika, Wohlfart, että minun on lähdettävä sinne.' — 'Entä kuka hoitaa arviolaskut', kysyin, 'ja miten käy värimatarakaupan, josta te ja Balbus piditte niin kovasti kiinni, ettette suoneet sitä millekään muulle toiminimelle?' — 'Totta tosiaan', huudahti Baumann, 'mataroita en tullut ajatelleeksi. Kyllä minun täytyy vielä lykätä lähtöni'.

Toiset katsoivat hymyillen Baumanniin, joka hiljaa mutisi itsekseen:
"Väärin se olisi ollutkin."

"— Ja tyranni Pixistä en tahdo puhuakaan, sillä hänellä itselläänkään ei ole kaikin ajoin selvillä, kuuluuko liike hänelle vai herra Schröterille."

Kaikki nauroivat. Pix työnsi käden poveensa ja jäykistyi aivan Napoleonin näköiseksi. — "Sinä olet kiero asianajaja", sanoi Fink, "sinähän kiihotat jokaisen itsekkäitä tunteita."

"Niinpä teit äsken itsekin", vastasi Anton. "Ja nyt tahdon puhua sinusta. Puolisen vuotta takaperin meni tämä amerikkalainen herra Schröterin puheille ja sanoi: 'En halua enää olla vapaaehtoisena harjoittelijana, tahdon saada vakinaisen paikan liikkeessä.' — 'Minkävuoksi?' kysyi herra Schröter. Tietystikin Finkin tarkoituksena oli vain saada niin ja niin monta taaleria vakinaista palkkaa liikkeeltä."

Jälleen kaikki hymyilivät ja katsoivat Finkiin; mutta katseet eivät olleet enää vihamielisiä, vaan niissä oli jonkin verran kunnioitustakin ja iloista hyväksymistä, sillä kaikki tiesivät Finkin vastanneen isännän kysymykseen: "Haluan saada säännöllisen osuuteni työstä ja osani siitä vastuunalaisuudesta, mikä vakinaiseen toimeen liittyy; työskentely nykyisellä alallani tuottaa minulle iloa."

"Ja edelleen", Anton jatkoi, "kenellä on ollut huvi nähdä, millä mielihalulla Fink pehmittelee Schmeie Tinkelestä, tietää että tuota hänen ruoskimaansa pehmoista saksalaista hyväntuulisuutta esiytyy silloin hänessä itsessäänkin. Hänellä on niin paljon hullunkurisia päähänpistoja, että koko konttori on aivan ihastuksissaan, ja mikä merkillisintä, Tinkeles on itsekin häneen kerrassaan rakastunut."

"Eipä siksi, vaan koska hän älyää sinun pistoksiesi takana samaa suopeata hyväntahtoisuutta, jolla joku toinen hyväilee kotilintujaan. — Ja jos isännän liikkeellä on loistavaa menestystä, niin kukapa siitä iloitsee hartaammin kuin Fink itse. Äskettäin, kun sinkkitavarain alalla tuli yleinen hinnanalennus, ja herra Schröter vastoin koko konttorin ja Finkinkin mielipidettä möi varaston ajoissa Hampuriin ja siten säästi liikkeen moniaitten tuhansien taalerien tappiosta, silloin piti Fink isompaa iloa kuin kukaan meistä ja pakotti Jordanin ja minut lähtemään samana iltana viinitupaan tyhjentämään pullon tapauksen johdosta."

"Tietysti vain siksi", huudahti Anton; "ja samasta syystä sinä tyhjensit ensimmäisen lasin toiminimen menestykseksi, jota sanoit kunniakkaaksi kauppaliikkeeksi."

Fink katseli alas eteensä, Sabine loi Antoniin loistavan katseen, ja kaikki toisetkin hymyilivät ystävällisesti ja vetäytyivät lähemmäksi. Äskeinen tukala jännitys oli lauennut.

"Ja muissakin suhteissa", jatkoi Anton voitonriemuisesti, "hän osoittaa aivan samaa viheliäistä tunteellisuutta, joka hänestä äsken oli niin halpa-arvoinen. Hänhän rakastaa, kuten kaikki tiedämme, ratsuhevostaan mieskohtaisella rakkaudella, se merkitsee hänelle muutakin kuin sitä viidensadan dollarin summaa, jonka hän siitä on maksanut, tahi niin ja niin monta sentneriä hevosenlihaa, jolla on nylkemätön nahka ympärillään. Hän huolehtii elukasta kuin ystävästään."

"Se on selvää; suuliinoista on meikäläisille perheenemännillekin huvia. Entä hänen kondoorinsiipensä, pistoolinsa, ratsupiiskansa ja punainen rommi karahvinsa, kaikki ne ovat hänelle yhtä huvittavia muistoja kuin ikinä saksalaiselle siirtolaiselle lintuhäkki. Hänellä on paljon merkillisempiäkin päähänpistoja ja kiintymyksiä kuin meillä. Lyhyesti sanoen, hän on itse asiassa samanlainen surkean hyvänahkainen saksalainen kuin kuka muu hyvänsä."

Sabine pudisti hiljaa päätään, mutta silmäsi nyt paljon ystävällisemmin kopeaan amerikkalaiseen. Finkinkin kasvoilla oli sävy muuttunut. Hän tuijotti vakavana eteensä, ja hänen ylpeissä piirteissään oli ilme, jota toisen miehen kasvoilla olisi sanonut liikutukseksi. "No niin", sanoi hän vihdoin, "neiti ja minä, me olimme äsken kumpikin liian tiukkoja omalla kannallamme." Hän viittasi kuolleeseen varpuseen. "Tämä vakava tosiasia silmäini edessä lasken aseeni ja tunnustan toivovani, että tuo pieni herra vielä eläisi ja kirsikkain ja leivänmurujen voimalla saavuttaisi ukkoiän. Ja sitten pyydän, ettette enää kantaisi kaunaa minua vastaan, neiti."

"Mutta sinä, Anton, ojenna minulle kätesi. Olit loistava asianajaja ja kähvelsit yhden syntisen saksalaisen valamiehistön syhyävistä sormista. Ota kynä ja vedä allakkaamme viiva kahden viime viikon yli. Ymmärrät mitä tarkoitan." Anton puristi hänen kättään ja laski kätensä hänen olalleen.

Jälleen oli seurue mitä paraimmalla tuulella. Herra Schröter yhtyi siihen jälleen, sikarit sytytettiin ja itsekukin pyrki yhä ylentämään mielialaa. Herra Liebold nousi pystyyn ja pyysi neidiltä ja isännältä lupaa, jollei se heitä häiritsisi ja jollei heillä itsellään ollut tänä kauniina iltana mitään parempaa esitettävänä, — jossa tapauksessa hän nöyrimmin pyysi peruuttaa ehdotuksensa — että hän eräitten toverien kanssa saisi laulaa joitakin neliäänisiä lauluja. Koskapa häneltä jo monien vuosien mittaan oli totuttu kuulemaan samanlainen esitys ja kaikki olivat nytkin varustautuneet siihen, vastasi Sabine: "Tottahan toki, herra Liebold, jos kvartettilaulu puuttuisi, niin olisi ilomme vain puolinainen." Laulajat ottivat nuottivihkonsa esiin ja kokoutuivat yhteen, herra Specht lauloi ensi tenoria, herra Liebold toista, herra Birnbaum ensi bassoa ja herra Balbus toista. Nämä neljä edustivat soitannollista ainesta konttorissa, ja huolimatta pikku riitaisuuksista, joita heidän taiteellinen luonnonlaatunsa tietenkin toisinaan aiheutti, he pysyivät lujasti yhdessä toisia vastaan. Herra Specht kirkui tosin liika lujaa ja herra Liebold lauloi liika hiljaa, mutta kuulijat olivat kiitolliset ja ilta kului ihmeen hauskasti. Iltaruskon hehkussa kiiltelivät ansarin edustalla kasvavan ison pähkinäpuun lehdet, sirkat sirittivät ja metsän pienet lauluniekat päästivät huiluääniä muun musiikin joukkoon, luonto itsekin kuiskaili ja säesti, kunnes ihmisäänet kohosivat täyteen voimaansa ja vaimensivat puutarhan laulajat. Kaikki kuuntelivat iloisin mielin. "Kiitämme, me kiitämme!" huuteli Sabine heidän lopetettuaan ja paukutti käsiään.

"Hullua tosiaan on", sanoi Fink, "että jakso laulettuja ääniä kykenee järkyttämään sydäntä ja hellittämään kyyneleet esiin sellaisiltakin ihmisiltä, jotka muuten eivät ole ylen tunteelliset. Jokaisella kansalla on sellaisia yksinkertaisia lauluja, joita kuullessaan maanmiehet vieraallakin maalla ollessaan tuntevat toisensa. Vaikkapa nuo siirtolaiset, joista tuonaan puhuin, kadottavat kaiken muun, rakkauden etäiseen kotimaahansa, jopa sujuvan äidinkielentaidonkin, niin kotimaan sävelet elävät heidän sieluissaan kauemmin kuin mikään muu; ja monikin narri, joka vierailla mailla ponnistaa kaiken tarmonsa esiytyäkseen niiden kansalaisena, tuntee yht'äkkiä olevansa jälleen saksalainen, kun kuulee laulettavan pari tahtia laulusta, jonka oli oppinut nuoruudessaan".

Kauppias vastasi: "Te olette oikeassa. Ken eroaa kodistaan, hän harvoin tajuaa, mistä kaikesta hän luopuu; Vasta sitten hän ehkä sen huomaa, kun sen muisteleminen tulee hänen myöhemmän elämänsä iloksi. Tämä muistelu onkin ehkä raaistuneelle miehelle pyhäkkö, jota hän itse usein raiskaa ja pilkkaa, mutta jonne hän parhaimpina hetkinään kuitenkin alati pyrkii."

"Hiukan häveten minun täytyy tunnustaa, että itse puolestani tajuan sangen vähän tuota iloa", sanoi Fink. "En oikeastaan tiedä, missä minun kotoni on. Kun lasken yhteen elämäni vuodet, niin olen tosin niistä suurimman osan elänyt Saksassa, mutta mahtavimmat vaikutelmani olen saanut vieraalla maankamaralla. Alati on kohtalo tempaissut minut irti, ennenkuin olen ennättänyt juurtua minnekään. Ja nyt täällä Saksassa ollessani tunnen itseni välistä muukalaiseksi. Maakuntamurteita esimerkiksi ymmärrän tuskin ollenkaan. Jouluksi olen aina saanut enemmän lahjoja kuin minulle on ollut hyväksi, mutta saksalaisen joulukuusen tenhoa en ole koskaan kokenut; kansanlauluista, joita te niin kehutte, aniharvat ovat jääneet korvissani kajahtelemaan; vielä tänäänkin olen epävarma siitä, milloin karppikalaa on syötävä ja peuransarvi- ja unikonsiemenleivoksia ja myönnän, että en lainkaan tajua tinanvalamisen ja tohvelinheiton viehättävyyksiä. — Ja lukuunottamatta näitä pikkuasioita on paljon muiltakin, johon nähden minä saksalaisen vaikutuksen alla tunnen itseni vieraaksi ja köyhäksi", hän jatkoi totisemmin. "Minä tiedän, että välistä enemmänkin kuin on kohtuullista panen ystäväini kärsimyksen koetukselle. Teidän huonettanne saan kiittää", päätti hän puheensa kumartaen kauppiaalle, "jos olen tullut tuntemaan saksalaista luonnonlaatua joiltakin kunnianarvoisilta puolilta."

Se oli miehuullinen tunnustus, ja viime sanoissa värähteli tunne, joka hänellä aniharvoin pääsi puhkaisemaan karmean pinnan. Sabine oli ylen onnellinen, varpunen oli unhotettu, ja hän huudahti kyyneltyvin silmin: "Se oli jalosti puhuttu, herra von Fink."

Palvelija tuli kutsumaan illalliselle. Pöytä oli katettu puutarhamajaan. Kauppias istui keskeen ja Sabine hymyili hyvillä mielin nähdessään Finkin istuvan hänen viereensä. "Herra Liebold, minua vastapäätä", huusi isäntä. "Tänään täytyy minun nähdä teidän uskolliset kasvonne edessäni. Tänään on viisikolmatta vuotta kulunut siitä, kun me molemmat jouduimme tekemisiin toistemme kanssa. — Herra Liebold tuli näet liikkeeseemme muutamia viikkoja aikaisemmin kuin isäni otti minut sen osakkaaksi", selitti hän nuoremmille. — "Ja ollessani velvollinen antamaan tunnustukseni kaikille konttorin jäsenille, kohdistuu tämä velvollisuus suurimmassa määrässä teihin. Viisikolmatta vuotta liikkeessä, kymmenen vuotta pääkirjan ääressä, aina uskollinen, luotettava apulainen!" Hän ojensi lasinsa pöydän yli toista kohti: "Kilistäkää vastaan, vanha ystäväni; niin kauan kuin tuolimme ovat vierekkäin, ohut seinä vain välillä, pitää meidän välimme aina jäädä entiselleen: luja luottamus ilman liikoja sanoja."

Herra Liebold oli seisaaltaan kuunnellut isännän puhetta ja jäi yhä seisomaan. Hän yritti esittää maljan isännän terveydeksi, sen kaikki huomasivat, mutta hän ei saanut ainuttakaan tajuttavaa sanaa suustaan; hän piti lasiaan ylhäällä ja katsoi kauppiaaseen, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa. Vihdoin hän istuutui vaieten. Hänen sijastaan nousi kaikkien ihmeeksi Fink pystyyn ja lausui syvän totisesti: "Juokaa minun kanssani malja menestykseksi saksalaisen liikkeen, jossa työ on iloa, jossa kunnialla on kotinsa; eläköön konttorimme ja isäntämme!"

Toverit kohottivat jyrisevän eläköönhuudon, Sabine kilisti kaikkien kanssa, kauppias tuli lasineen puolitiessä kaunopuheista Finkiä vastaan. — Loppuillan vallitsi häiriytymätön ilo. Kvartetti lauloi vielä moniaita hupaisia juomalauluja, ja kello oli jo paljon yli kymmenen, kun seurue palasi kaupunkiin.

Takarakennuksen portaissa Fink sanoi Antonille: "Tänään sinä, poikaseni, et saa pujahtaa oveni ohi. Minulle on aika käynyt pitkäksi saadessani niin kauan kaivata sinua." Ja myöhään yöhön saakka istuivat sovinnon tehneet ystävykset yhdessä, kumpikin pyrkien paraimpansa mukaan näyttämään toiselle, kuinka iloiset he olivat sovinnosta. —

Sabine astui huoneeseensa. Silloin antoi sisäkkö hänelle tuntemattomasta kädestä tulleen kirjelipun. Siitä lähti väkevä myskinlemu, ja käsiala osotti kirjoittajan olevan naisen.

"Jokin vieras mies", vastasi tyttö; "hän ei tahtonut mainita nimeään ja sanoi, ettei vastausta tarvittu."

Sabine luki: "Neitini, älkää riemuitko liian aikaiseen. Te olette keimailullanne houkutelleet luoksenne herran, joka on tottunut viekoittelemaan, unohtamaan ja häpeämättömästi kohtelemaan niitä, jotka ovat kuulleet hänen sanojaan. Vasta vähän aikaa sitten hän teki tunnustuksiaan eräälle toiselle, nyt on hän pannut teidän päänne pyörälle. Teillekin hän tulee teeskentelemään samalla tapaa ja sitten pettämään teidät."

Sabine tiesi kirjoittajattaren. Hän piti paperia kynttilän liekissä ja viskasi sen palavana uuniin. Vaitonaisena hän katseli, kuinka liekki pieneni ja sammui, kunnes ei mitään ollut jälellä. Kauan hän seisoi siinä, pää uuninkamaraan nojautuen, ja tuijotti harmaaseen tuhkaan. Kyynelittä, äänettömänä hän piti kättään värähtelevällä sydämellään.

Veitel Itzig oli ylen kiihdyksissä. Hän, tuo peräti raitis ja pidättyväinen mies, näytti vapaahetkinään aivan kuin viinan villitsemältä. Hänen huulensa höpisivät alinomaa ahkerassa itsepuhelussa, ja hänen terävillä poskipäillään paloi kuumeinen puna. Kadulla hänet tunsi jo kaukaa merkillisestä kätten ja jalkain viskelemisestä; rauhallista yölepoa hänellä oli tuskin enää nimeksikään. Ja kaikki tuo huoli ja homma johtui siitä, että muuan leskineuvoksetar oli kadottanut lempikoiransa. Puheenaoleva mopsi pahanen oli eräänä kauniina kevätaamuna joko kirkkaan päivänpaisteen tahi ohimenevän lahtaripojan kaukalosta nousevan suloisen tuoksun houkuttelemana laskeutunut työläästi kahdet portaat alas kadulle saakka. Ja sinne tultuaan se oli kadonnut jälettömiin, hukkunut virtaan tai joutunut varkaan käsiin tai keittopataan — kadonnut se vain oli; eivät kaunopuheisimmatkaan sanomalehti-ilmoitukset kyenneet palauttamaan pakolaisen pyöreätä hahmoa takaisin niihin ystävällisiin suojiin, joissa se oli niin kauan hallinnut itsevaltaisena tyrannina. Harmista oli neuvoksetar sairastunut vaarallisesti, ja Veitel otti hänen sairautensa niin vakavalta, jopa kerrassaan mieskohtaiselta kannalta, että hän oli panna omankin terveytensä vaaranalaiseksi. Valitettavasti Veitelin huoli ei kuitenkaan kohdistunut neuvoksettaren hengen ja elämän säilyttämiseen. Hän oli uskaltanut ryhtyä jättimäiseen liikeyritykseen — oli sen todella uskaltanut, neuvoteltuaan moneen kertaan arvoisan neuvonantajansa Hippuksen kanssa ja selailtuaan yökaudet lompakkoaan, josta hän uupumatta laski omaisuutensa kokonaissumman. Kauppatuuma oli ollut kaunein ja lupaavin, mitä Veitelin kaltainen mies ikinä voi yrittää; ehkäpä se oli ollut hiukan liiaksikin uskallettu; mutta, ainakin Veitelin periaatteiden mukaan, se oli ollut niin puhdas ja viaton kuin kylpyammeessaan pulikoiva kapalolapsi.

Muuan nälkäkurki ritaritilanomistaja oli hoidellut niin huonosti asioitaan ja ollut niin kauan kaiken maailman huijarien nenästä-vedettävänä, että hän oli menettänyt tilansa tavallista surullista pakkohuutokauppatietä. Tilan myynnin takia oli muuan kahdentoista tuhannen taalerin suuruinen hypoteekki langennut maksettavaksi. Velkoja, joka ei ollut myyntisummasta saanut killinginkään katetta vaatimukselleen, oli turhaan yrittänyt turvata sitä köyhtyneen tilanomistajan mieskohtaisella omaisuudella. Mutta tämä miesparka oli joutunut niin puille paljaille, ettei edes, tuomioistuinkaan keksinyt häneltä mitään, minkä olisi voinut tuomita takavarikoitavaksi. Hän oli joutunut ulkopuolelle ulosottomiesten kynsien, ja kurjuutensa tarjosi hänelle ainakin sen mielihyvän, että hänen ei tarvinnut enää peljätä mitään ikävää äkkiyllätystä velkojain puolelta; monien epätoivoisten taisteluvuosien jälkeen tämä surullinen onnentila hänestä tuntui tavallaan jonkinlaiselta kalpealta grönlantilaiselta kesältä. Hypoteekin omistaja sai tyytyä katselemaan risaista kiinnityskirjaansa, jolla näissä olosuhteissa oli vain lumppupaperin arvo. Tämä tapaus ei ollut välttynyt Itzigin vainukoiransilmältä. Hän oli ollut tilaltaan joutuneen tilanomistajan kanssa jo vuosikauden läheisessä liikeyhteydessä, oli ostellut häneltä tuolloin tällöin vanhoja vaatteita, jopa välisti myöntänyt sellaisia vastaan pieniä taskulainojakin, ja sen kautta hän oli päässyt lähemmin tutustumaan tuon karille käyneen miesparan perhesuhteisiin. Olipa hän saanut vainutuksi, että hänen asiakkaansa paraikaa viritti haaksihylkynsä kaikki risaiset purjeet levälleen päästäkseen purjehtimaan siihen toivon valkamaan, jonka erään vanhan tädin suosio ja testamentti mahdollisesti voivat hänelle turvata. Itzig tuli vähitellen siihen vakaumukseen, että tämä purjehdus todella veisikin toivottuun päämäärään. Kaksi silkkistä kaulaliinaa ja pari kullattuja korvarenkaita hänen täytyi uhrata neuvoksettaren palvelustytölle saadakseen tätä tietä tarkkoja tietoja. Veljenpoika luki tädille sanomalehdistä murhajuttuja, hänet kutsuttiin aina pöytään, kun täti keitätti mieliruokiaan, täti lupaili naittavansakin hänet, mutta ei kuitenkaan tehnyt sitä; ja vihdoin, kun neliviikkoinen sade oli tädiltä vienyt kaiken elämänhalun, oli hän kutsuttanut notaarin luokseen, ajoi itkua varustelevan veljenpojan ulos huoneestaan ja pakotti näillä tavattomilla toimenpiteillä palvelustytön toteamaan avaimenreiästä, että hän todellakin teki testamenttinsa, jossa veljenpoikaa muistettiin ilahduttavassa muodossa. Kohta kun Veitel oli tästä saanut vihiä, astui hän toisen suuren askeleensa ja osti neljälläsadalla taalerilla itselleen hypoteekin ja kaikki ne oikeudet velallisen mieskohtaiseen omaisuuteen, jotka laki takasi mainitulle asiakirjalle.

Nyt oli mopsi kadonnut, siitä pahoin kärsivä täti oli sairastunut ja viikon perästä jo kuollutkin, ja vararikkoinen veljenpoika peri suurimman osan hänen omaisuuttaan. Veitel ryhtyi yli-inhimillisiin ponnistuksiin, jotta hänen velallisensa ei pääsisi salaamaan perintöään jollakin sukkelalla pikkutempulla, jollaiset eivät Veitelille olleet suinkaan vieraita. Kamalana painajaisena hän vainosi onnetonta perijää tämän joka askeleella; tuskin oli miesparka vielä ennättänyt eläytyä ensi unelmiinsa rauhallisesta tulevaisuudesta, kun jo Veitel kohosi hänen vierelleen synkeän menneisyyden heltymättömänä muistuttajana. Perijän oli mahdotonta livistää minnekään, rautapihdin tavoin tuo tyly velkoja piteli kiinni onnettomasta uhristaan, ja laki auttoi häntä niin tarmokkaasti, että perillisen täytyi lopulta antautua, huomattuaan kaikki metkunsa turhiksi. Kahdeksallatuhannella taalerilla, perintönsä pääosalla, hän osti sielulleen rauhan painajaisestaan.

Tänään oli se onnekas päivä, jolloin nuori liikemies toi vastasaadun suuren pääomansa kotia. Hän lensi kadut, lensi portaat ja päätyi ilosta vallan mielettömänä pieneen takakammioonsa. Väkinäinen pakko, joka oli kahlehtinut häntä pitkän, tuskallisen odotuksen aikana ja pakottanut hänet alati näyttämään kylmää naamaa, oli nyt tyyten haihtunut; hän oli vallaton kuin pieni lapsi, vaikkakaan ei niin viaton ja kokematon kuin sellainen; hän juoksenteli ympäri huonettaan, päästi tavantakaa naurunrähäkän ja kysyi herra Hippukselta, joka oli jo moniaan tunnin odotellut häntä: "Mitä viiniä haluatte pöytään, Hippus?"

"Viini yksin ei riitä", arveli varovainen Hippus. "Mutta annahan olla, muistelen etten ole pitkään aikaan maistellut Unkarin viiniä. Noudappa siis pullo vanhaa yläunkarilaista, tahi maltas, ulkona on jo kyllin pimeä, minä käyn itse ostamassa."

"Kaksi taaleria on paljon rahaa", sanoi Veitel, "mutta samantekevä, tuoss' on."

"Hyvä", nyökkäsi Hippus ja sieppasi rahan sukkelasti. "Mutta tämä ei vielä riitä, poikaseni. Minä vaadin itselleni viisi prosenttia sinun voitostasi. Siihen nähden, että olemme vanhoja tuttavia ja että ystäviä ei saa polkea, tyydyn vaivaiseen viiteen prosenttiin siitä pääomasta, minkä tänään olet korjannut taskuusi."

Veitel seisoi kuin kivettyneenä, hänen säteilevät kasvonsa kävivät äkkiä hyvin totisiksi, ja avosuin hän tuijotti sohvassa istuvaan pieneen paholaiseen.

"Älä rupeakaan lörpöttelemään", jatkoi Hippus kylmäverisesti ja loi kakkulainsa yli Veiteliin ilkeän katseen; "älä rohkenekaan virittää minulle valitusvirsiäsi, me tunnemme siksi hyvin toisemme — minä se olen aikaansaanut, että sinä voitit nuo rahat, minä yksin. Sinä tarvitset minua, ja nyt näet, että minäkin voin tarvita sinua. Anna tänne paikalla neljäsataa noista kahdeksastatuhannesta."

"Ei sanaakaan", varoitti Hippus ja iski saamallaan kolikolla pöytään, "rahat tänne ja paikalla!"

Veitel katsahti häneen pitkään, otti sitten vaieten povitaskustaan lompakon ja laski kaksi seteliä pöydälle.

"Vielä kaksi", komensi Hippus entisellä sävyllään. Veitel pani sata taaleria lisäksi. "Ja vielä viimeinen satanen, poikaseni", nyökkäsi vanhus laupiaasti ja helisti kolikkoaan pöytään.

Veitel epäröi hetkisen ja katsahti hätäisesti äijään, joka näytti olevan ilkeän ilon lumoissa. Noissa kasvoissa ei ollut rahtuakaan lohdullista ilmettä, siksipä Veitel huoahtaen kourasi vielä kerran lompakkoansa, laski neljännen setelin pöydälle ja virkkoi soinnuttomalla äänellä: "Olen pettynyt, pahoin pettynyt teidän suhteenne, Hippus." Sitten hän otti nenäliinansa, kääntyi poispäin, niisti nokkansa ja pyyhkieli kosteita silmiään.

Hippus välitti vähät opetuslapsensa alakuloisuudesta. Hän katseli ja tunnusteli seteleitä joka puolelta, kuten kädessä käännellään kallisarvoista esinettä, jonka jo kauan sitten on kadottanut ja jonka aivan odottamatta perii takaisin. Vihdoin hän työnsi saaliin taskuunsa ja sanoi: "Kun rauhallisesti mietit asiata, niin huomaat itsekin, että olen kohdellut sinua hyvän ystävän tavoin. Olisinhan voinut vaatia paljon enemmänkin."

Mutta Veitel seisoi yhä akkunan ääressä ja katseli pimenevään yöhön. Hän oli saanut hirvittävän kolauksen, joka oli aivan lamaannuttanut hänet. Kohta notaarin luota lähdettyään hän oli muistellut vanhaa neuvonantajaansa ja päättänyt valmistaa tällekin odottamattoman ilon: hän oli näet aikonut ostaa hänelle uuden hopeaisen nuuskarasian ja panna sen sisään kymmenen tukaattia. Ja nyt esiytyi Hippus tuon karvaisena!

Kun hän opettajansa käytöksestä tuskautuneena ei vieläkään saanut sanaa suustaan, nousi Hippus kaikessa rauhassa pystyyn, ja sanoi suopeasti: "Älä tuosta käy joutavia suremaan, sen tyhmyri. Jos minä satun kuolemaan ennen sinua, niin teen sinut perillisekseni. Silloin saat rahasi takaisin, jos niitä on vielä jälellä. Nyt lähden maistelemaan unkarilaista. Sinun terveydeksesi sen juon, ylen tunteellinen Itzig!" Näin sanoen vanhus hiipi ovesta ulos.

Vielä kerran Veitel tarttui nenäliinaansa ja pyyhki poskeltaan katkeran kyynelkarpalon. Koko hänen ilonsa suuresta liikevoitosta oli mennyt piloille. Suurimpana tekijänä hänen mielihaikeudessaan ehkä oli epäpuhdas suru kadotetusta rahasummasta; mutta tajusipa hän sen ohella kadottaneensa muutakin kuin vain käteistä rahaa. Se ainoa ihminen maan päällä, johon hän oli kiintynyt ja jolta hän oli odottanut vastaystävyyttä, oli menetellyt häntä kohtaan tunteettomasti, itsekkäästi ja vihamielisesti. Kaikkien muiden kuolevaisten kanssa hän eli sotakannalla eikä heiltä odottanutkaan muuta kuin sotaa; ainoastaan tuolle kakkulasilmäiselle pienelle äijälle oli hänen sydämensä ollut avoin ja lämmin. Ja nyt oli vanhus raa'alla vaatimuksellaan tylysti surmannut tuon lämpimän tunteen. Loppunut oli entinen ystävyyssuhde hänen ja Hippuksen välillä; tosin hän ei vast'edeskään tullut toimeen ilman äijää, mutta tästä hetkestä alkaen hän tunsi jäytävää äkeyttä häntä kohtaan; vanhus oli tehnyt hänen elämänsä entistäkin yksinäisemmäksi ja hänen luonteensa entistä kehnommaksi. Täten sai Veitel kokea jumalattomien iäistä kirousta, että eivät ainoastaan heidän pahat tekonsa, vaan paremmatkin taipumuksensa ovat heille pelkäksi pahennukseksi.

Mutta kauan ei nuoren liikemiehen alakuloisuus kestänyt. Pian hän tarttui jälleen päättäväisesti lompakkoonsa, otti esiin jälellä olevan aarteensa, tutki jok'ainoan setelin etu- ja takapuolelta ja merkitsi niiden numerot ensin muistikirjaansa ja sitten paperiliuskalle. Jälkimmäisen hän kätki lattianrakoon. Tämä huolenpito toi hänelle jonkun verran lohdutusta. Ja sitten kääntyivät hänen ajatuksensa tulevaisuuteen. Jälleen hän ravasi ympäri huonetta ja sepitti suunnitelmiaan. Hänen asemansa maailmassa oli yhdellä iskulla muuttunut toiseksi. Kahdeksantuhannen — ah, niitähän oli enää vain seitsemäntuhatta kuusisataa! — taalerin omistajana hän oli kerrassaan pieni Kroisos vertaistensa liikemiesten joukossa. Monet muut päättivät satojentuhansien taalerien kauppoja omistamatta niinkään paljon käteistä kuin hän; maailma oli hänelle alttiina kuin helmisimpukka lautasella; kysymys oli vain siitä, millä vivulla hän sen avaisi. Miten hänen piti sijoittaa pääomansa, jotta se kasvaisi kaksinkertaiseksi, kymmenkertaiseksi? Nyt hänen täytyi tehdä valintansa ja tehdä se yksin. Olihan vaikka kymmenenkin keinoa tarjolla: hän voi edelleenkin lainailla rahaa ylenmääräistä korkoa vastaan, hän voi keinotella osakkeilla, hän voi harjoittaa villa- tai viljakauppaa, ja sisällinen ylpeys täytti tuon veitikan hänen myöntäessään itselleen, että hän menestyisi jokaisella näistä urista yhtä hyvin kuin kaikkein ovelinkin ammattiveljistään. 'Mutta kaikilla niillä saattoi hänen omaisuutensa joutua vaaraan; hänestä voi tulla upporikas tahi keppikerjäläinen; ja tämä ajatus oli hänelle niin hirvittävä, että hän paikalla heitti kaikki sellaiset suunnitelmat mielestään. Mutta olipa muuan liikehaara, jossa älykkäällä miehellä oli tilaisuutta ansaita paljonkin ja samalla välttää suuria vahinkoja. Kotiseudullansa hän oli kierrellyt reppurina naapuritiloilla; villamarkkinain aikana hän oli kaupungin kaduilla tarjoskellut palvelustaan viiksillä ja ritarinauhoilla koristetuille ylhäisille herroille; nykyisen isäntänsä konttorissa hänellä oli alituisesti tekemistä maa-aatelin varallisuus- ja raha-asiain kanssa. Kuinka hyvin hän tunsikaan vanhan Ehrenthalin hiljaisen himon päästä erään tietyn ritaritilan omistajaksi; kuinka usein olikaan tuo kakkulasilmäinen vanhus ivallisella leikillä neuvonut häntä tekemään itsestään ritaritilan omistajan. Ja kuinka ihmeellä sattuikaan, että hänen juuri murehtiessaan vanhuksen muuttuneesta käytöksestä hänen mieleensä äkkiä muistui entinen koulutoverinsa Anton ja se päivä, jolloin hän viimeksi oli seurustellut tämän kanssa? Silloinkin, kun hän kaupunkiin matkatessaan oli yhdyttänyt Antonin, oli hän kierrellyt vapaaherran tiluksilla, seisoskellut ometan oven edessä ja laskenut sarvipäiden pitkää kaksoisriviä, kunnes karjakko oli hänet äreästi karkoittanut tiehensä. Ja kuin kirkas leimaus lennähti hänen päähänsä ajatus: hänestä itsestäänkin voi tulla ritaritilan omistaja yhtä hyvin kuin Ehrenthalista; hänhän itsekin voi pesetyttää toisilla valkeita villojaan kauppaan laskettavaksi ja ajella kaupunkiin kahdella, mikseipäs neljälläkin hevosella. Hän tarrasi molemmin käsin kiinni pöydänlevyyn ja huusi ääneen: "Niin, sen minä teen!" istahti sitten tanakasti tuolille ja löi laihat käsivartensa ristiin rinnalle. Ja siitä hetkestä lähtien hänellä oli päämääränsä selvillä ja hän rupesi toimimaan sen hyväksi.

Ja hän mietiskeli sangen ovelasti. Omasta mielestään hänellä oli oikeus paroonin tilaan aikaisemman äkkipäätöksensä nojalla, ja hän tahtoi saada tuon oikeuden tosiasiallisestikin rahojensa avulla, hankkimalla itselleen siihen hypoteekin. Tätä varten hän tahtoi vuosien mittaan kasvattaa ja varmentaa pääomaansa, toimia ja ahertaa levollisesti, kunnes se suuri päivä viimein koittaisi, jolloin hän pääomallaan valtaisi koko tilan käsiinsä. Ja pahimmassakin tapauksessa, jollei hänen suunnitelmansa lyönytkään lukkoon, ei hän siltä kadottaisi rahojaan. Sillävälin hän tahtoi ruveta asiamieheksi ja toimitsijaksi, välittää ostoja ja myyntejä kuten monet muut nälkäkurjet, jotka kadehtivat toisiltaan puolen prosentin välitysvoittoa, ja kuten myöskin monet ylhäiset herrat helisevin arvonimin, jotka harjoittelivat tilakeinottelua oikein suuressa mittakaavassa ja onnistuivat oveluudella, lahjuksilla ja muilla varkaankeinoilla hankkimaan itselleen satojentuhansien voitot. Veitel tiesi olevansa mestari moisten keinojen käyttämisessä. Aluksi hänen oli jäätävä edelleenkin Ehrenthalin apulaiseksi, niin kauan kuin hänellä oli tästä jotain hyötyä. Rosalie oli kaunis ja hän oli rikas, sillä Bernhardia tuskin kannatti ajatella isänsä perillisenä. Ehkäpä hänestä tuli Ehrenthalin vävypoika, ehkäpä ei; sillä liiketempulla ei ollut mitään kiirettä. Ja olipa vielä muuan, joka hänen täytyi ottaa laskuissaan lukuun: tuo pieni musta äijä, joka paraikaa kapakan puolella särpi Veitelin kallishintaista viiniä. Hänelle Veitel päätti tästälähin maksaa jokaisesta saamastaan palveluksesta, antamatta hänelle enää luottamustaan enempää kuin kulloinkin tarvittiin.

Tällaisiin päätöksiin Veitel tuli tänä kohtalokkaana iltana, ja suunniteltuaan tulevaisuudenaikeensa valmiiksi, niinkuin kirjaa sepittämään rupeava tiedemies, hän sijoitti setelitukun päänalusensa alle, lukitsi oven, asettaen raskaan tuolin sen eteen tueksi, ja heittäytyi päivän ponnistuksista ja mielenliikutuksista perin uupuneena kovalle vuoteelleen — hän, uuden-uutukainen Rothsattelien kauniin tilan tavoittelija ja tuleva omistaja! Ehkäpä kaikki nuo suunnitelmat olivat vain mielipuolen hulluja kuvitteluja; ehkäpä niissä oli siemen kokonaiseen sarjaan rohkeita ja johdonmukaisia toimenpiteitä, jotka uhkasivat synkkää tulevaisuutta vapaaherralle ja tämän perheelle. Vapaaherran oli itsensä ratkaistava, mille puolelle vaaka tuli kallistumaan.

Samana iltana paroonitar ja hänen tyttärensä istuivat puiston ruusumajassa; molemmat olivat vähitellen käyneet aivan vaitonaisiksi. Äiti katseli syviin mietteisiin vaipuneena tanssivaa yöperhosta, joka tahtoi väkisten työntää pienen paksun päänsä kynttilänliekkiin, mutta puski joka kerta otsansa lasikehykseen, joka suojeli valoa yötuulelta.

Lenore istui kumartuneena kirjansa yli ja katsahti tuontuostakin salaa tutkivasti äitinsä kasvoihin. Silloin narskui käytävän piikivisora, ja tilan vanha vouti saapui lakki kourassa kysymään armollista herraa.

"Vanha Musta tekee loppuaan", vastasi vouti huolestuneena. "Se on raivoissaan potkinut ympärilleen ja pureskellut soimeaan, mutta nyt se makaa ja ähkyy kuin hengenheitossa."

"Minä tulen itse katsomaan", huusi Leonre innokkaasti ja kiiruhti vanhuksen keralla talliin.

Sairas hevonen makasi pahnoillaan, pörhöinen karva valuen tuskanhiestä, ja sen kupeet nousivat ja laskivat kiivaasti huohottavasta hengityksestä. Tallilyhdyn valossa seisoivat rengit piirissä ympärillä ja katselivat tylsästi kituvaa eläintä. Kun Lenore ilmestyi näkyviin, käänsi hevosparka apua anoen silmänsä häneen.

"Se tuntee minut vielä", huudahti neiti ja viittasi juurevaa isäntärenkiä käymään syrjemmäksi.

"Se on uuvuttanut itsensä, niin ettei enää jaksa muuta kuin maata hiljaa alallaan", sanoi mies.

"Nouskaa heti hevosen selkään ja ratsastakaa noutamaan eläinlääkäriä", komensi Lenore.

Miehestä ei ollut mieluista lähteä yönselkään moniaitten penikulmain taa, ja hän vastasi epäröiden: "Tohtori ei ole koskaan kotosalla; ennenkuin hän joutuu tänne, on hevosesta jo henki lähtenyt."

"Totteletteko?" sanoi Lenore kylmästi ja osotti ovea. Mies lähti väkinäisesti.

"Mitä juonia tuolla isäntärengillä nyt on?" kysyi Lenore, kun hän voudin kanssa poistui tallista.

"Hän on ruvennut laiskottelemaan ja saisi kernaasti lähteä paikalla täältä tiehensä; olen siitä jo monesti huomauttanut armolliselle herralle. Mutta herra paroonille se juonikko osaa kiemurrella liukkaasti kuin pihtihäntä; kaikille muille hänellä on karvat pystyssä kuin piikkisialla, ja minulla on hänestä jokapäiväinen risti ja mieliharmi."

Vanha uskopalvelija jäi seisomaan ja jatkoi tuttavallisesti: "Ah, armollinen neiti, jospa tahtoisitte hiukan harrastaa talousasioita, niin olisi siitä tilalle tosi onnea. Navetankaan oloihin en ole tyytyväinen. Uusi emäntäpiika ei osaa oikein kohdella palvelustyttöjä, hän on liiaksi huikentelevainen, nauhat ne hänellä vain liehuu edessä ja takana. Ennen kävi kaikki paremmin, silloin tuli herra parooni itse monesti katsastamaan voitiinua. Nyt hänellä on arvatenkin muita asioita mielessä, ja kun väki huomaa herran olevan välinpitämättömän, niin se ei välitä vähääkään voudista, kun tämä käy vaativaksi. — Te osaatte olla ankara väelle; mikä vahinko, ettette ole syntynyt herraksi."

"Niin, vahinko tosiaankin", nyökkäsi Lenore myöntävästi vanhalle ystävälleen. "Mutta se vahinko meidän täytyy kärsivällisesti kestää. Meijeriä minä tulen pitämään silmällä; aion tästälähin olla joka päivä mukana kirnuttaessa. Mitä ohrasta nyt kuuluu? Tehän olitte tuonaan isän mukana kaupungissa."

"Niin", sanoi vanhus alakuloisena, "armollinen herra oli sen käskenyt, mutta mitä toimia hänellä siellä oli, sitä en tiedä. Hän möi koko sadon etukäteen jo viime talvena juutalaiselle, korjattuna luovutettavaksi. Nähkääs", jatkoi hän huolestuneena ja pudisteli valkeaa päätään, "ennen minä möin kaiken ja kirjoitin kaikki kirjaan ja perin rahat ja laskin ne herra paroonin käteen, mutta nyt en voi enää viedä kirjaani mitään tuloja; kun sivu tulee loppuun, vedän viivan alle, mutta mitään numeroita minulla ei ole sen alle kirjoitettavana."

Lenore kuunteli kädet selän takana osanottavaisesti vanhuksen valitusta. "Hm! Se on kai niitä isän uudistuksia. Kuulkaahan, älkää tuosta niin kovin pahaksenne panko, ukkoseni. Aina kun isä ei ole kotona, lähden minä teidän kanssanne pelloille tahi etsin teidät sieltä käsiini. Te saatte polttaa silloin piippuanne koko ajan. Miltä maistuu savut uudesta pesästä, jonka toin teille kaupungista?"

"Se on jo tarpeeksi savuttanut", sanoi vouti myhäillen mielissään ja otti sanojensa, vahvistukseksi piippunysän esiin taskustaan. "Mutta palataksemme jälleen Musta parkaan, niin tulee herra parooni kovasti suuttumaan saadessaan kuulla onnettomuudesta, jolle emme ole mitään mahtaneet."

"Kaikkea vielä", sanoi Lenore rauhoittavasti, "jollemme mahda sille mitään, niin odotelkaamme levollisesti, miten lopulta tulee käymään. Hyvää yötä, vouti. Menkää jälleen, minä pyydän, hevosen luo."

"Käskynne mukaan, armollinen neiti, ja hyvää yötä teillekin", virkkoi vouti.

Yhä vielä istui paroonitar yksin ikivihreän ruusuköynnöksen paisuvain nuppujen alla. Hänkin ajatteli talonherraa, joka ennen oli harvoin puuttunut hänen viereltään, kun hän vietti lienteät kevätillat ulkosalla. Nyt oli hänen puolisonsa suuresti muuttunut. Hän oli tosin yhä vieläkin sydämellinen ja lemmekäs vaimolleen, mutta hän oli usein hajamielinen ja uupunut, väliin hermostunut ja helposti ärtyvä joutavista pikkuasioistakin; hänen hilpeytensä oli meluavampaa ja hän kaipasi herraseuraa paljon enemmän kuin ennen. Hänen talonsa, yksinpä paroonitarkin tuntui nyt kiinnittävän entistä vähemmin hänen mieltään, ja paroonitar kysyi itseltään yhä uudelleen, saattoiko tuo muutos olla surullisena seurauksena siitä, että hänen omalta otsaltaan oli kadonnut nuoruuden ruusuinen sileys. Tuo ajatus kiusasi häntä sanomattomasti, ja hän etsimällä etsi mielessään toisia syitä rakastetun miehen alituiseen poissaoloon.

"Eikö isä ole vieläkään palannut?" kysyi Lenore äitinsä tykö tultuaan. "Kuulin äsken maantieltä vaunujen kolinaa."

"Ei, lapseni", vastasi äiti; "hänellä on kai paljon tekemistä kaupungissa, ja mahdollista on, että hän palaa kotia vasta huomenna."

"Minä en ole ollenkaan tyytyväinen siihen, että isä on nykyään niin usein kaupungissa tai kiertelee naapurien luona", sanoi Lenore. "Hän ei enää pitkään aikaan ole lueksinut meille iltaisin."

"Hän tahtoo, että sinusta tulee minun esilukijani", virkkoi äiti hymyillen. "Saatpa alkaa toimesi jo tänä iltana; ota siis kirja ja istu kauniisti viereeni, pikku rasavilli."

Lenore veti nyreissään suunsa irveen, ja käymättä kirjaan käsiksi hän istahti paroonittaren viereen, kietoi molemmat käsivartensa hänen ympärilleen, painoi äidin pään povelleen ja sanoi, silitellen hänen tukkaansa: "Rakkahimpani, sinäkin olet surullinen; murehditko sinä isän takia? Hän ei ole samanlainen kuin ennen. Minä en ole enää mikään lapsi; sano minulle, mitä hänellä oikein on mielessä?"

"Sinä olet hupsu", vastasi paroonitar levollisella äänellä. "Minulla ei ole mitään sinulta salattavana. Jos isälläsi todellakin on joitain hommia, jotka pidättävät häntä meidän paristamme, niin ei meidän naisten sovi udella niitä, vaan meidän on jäätävä odottamaan sitä hetkeä, jolloin talonherra avaa meille sydämensä."

"Ja sillä aikaa meidän pitää hätäillä, ehkäpä aivan turhan takia!" huudahti Lenore.

"Meidän täytyy pysyä levollisina, ja kun luottamus liittyy rakkauteen, niin se ei käy vaikeaksi", vastasi paroonitar, irrottautuen Lenoren syleilystä.

"Ja kuitenkin ovat sinun silmäsi kyyneleiset ja sinä salaat minulta surusi", sanoi tytär. "Mutta vaikkapa sinä vaikenetkin, niin minä en tahdo vaieta, vaan kysyn isältä."

"Sitä et saa tehdä", sanoi äiti päättäväisellä äänellä. "Isä tulee!" Lenore huusi, "minä kuulen hänen askeleensa." — Vapaaherran komea hahmo näkyikin lähestyvän ripein askelin ruusumajaa. "Hyvää iltaa, kotisirkat!" hän huusi jo kaukaa hilpeästi. Hän sulki vaimon ja tyttären yht'aikaa syliinsä ja katseli heitä niin iloisesti silmiin, että paroonitar unohti surunsa ja Lenore kysymyksensä. "Olipa hauska, että pääsit palaamaan näin varahin", sanoi paroonitar iloisesti hymyillen. "Lenore tahtoikin välttämättömästi nähdä sinut tänä iltana parissamme. Ilta on niin ihana." Vapaaherra istahti molempien naisten väliin ja kysyi hyvillä mielin: "Lapset, ettekö huomaa minussa mitään muutosta?"

"Sinä olet hyvällä päällä", sanoi paroonitar, katsoen miestänsä silmiin, "mutta muuten olet kuin tavallisesti."

"Sinulla on ollut univormu päälläsi, ja sinä olet ollut tervehdyskäynneillä", sanoi Lenore; "sen näen valkeasta kaulaliinastasi."

"Molemmat olette oikeassa", parooni vastasi, "mutta onpa minulla vielä muutakin: kuningas on hyvyydessään suvainnut antaa minulle saman ritarimerkin, jota jo isäni ja isoisäni kantoivat. Minua ilahduttaa, että tämä risti käy suvussamme melkein perinnölliseksi. Ja ritarimerkin myötä seurasi armollinen kirje prinssiltä, joka toivottaa minulle onnea ja muistelee hyvin ystävällisesti menneitä vuosia, jolloin elin hänen läheisyydessään, ja sinuakin hän muistelee, joka olit hovin ahkerimmin kosiskeltu kaunotar. Minä tahtoisin että hän näkisi sinut jälleen; hänestä varmastikin tuntuisi mahdottomalta uskoa, että monet vuodet ovat jo vierineet siitä kuin hän viimeksi oli tanssittajasi."

"Mikä ilo!" huudahti paroonitar ja kietoi käsivartensa miehensä kaulaan; "minä olenkin jo kauan toivotellut tähteä juhlapukusi kaunistukseksi." Lenore avasi sillävälin isän tuoman pienen rasian ja käänteli ritarimerkkiä kynttiläin valossa. "Nyt me sidomme sen hänen kaulaansa." Paroonitar kiinnitti ristin miehensä rinnalle ja suuteli ensin häntä ja sitten ristiä.

"No niin", sanoi parooni, "tiedämmehän me, mikä arvo nykyaikana tuollaiselle koristukselle annetaan. Mutta kuitenkin tunnustan, että juuri tämä aatelinen arvonmerkki on minulle kaikkein mieluisin. Perheemme on kaikkein vanhimpia, ja meidän haarassamme ei ole vielä koskaan sattunut epäsäätyisiä avioliittoja, mikä tosin on vain sattuman kauppaa. Tämä risti on tätänykyä jokseenkin viimeinen muistutus vanhoista ajoista, jolloin sellaiselle pantiin erittäin suurta arvoa. Nyt nousee toinen mahti vanhain säätyoikeuksiemme sijaan, rahan mahti. Ja mekin olemme siinä asemassa, että meidän on turvauduttava tähän mahtiin säilyttääksemme perheemme arvoa. Prinssin kirjeessä puhutaan sukumme vanhuudesta ja lausutaan toivomus, että se kukoistaisi vielä monet sukupolvet eteenpäin samassa aatelisessa nuhteettomuudessa kuin tähänkin asti. Sinun, Lenore, ja veljesi asiana on huolehtia siitä."

"Minä elänkin aatelisessa nuhteettomuudessa", vastasi Lenore, ristien käsivarret rinnoillensa. "Mutta perheen kunnian hyväksi minä en voi tehdä mitään. Jos jolloinkin menen naimisiin, mihin minulla muuten ei ole ollenkaan mielitekoa, niin minun täytyy vaihtaa nimeä; ja vanhalle rautapaitaiselle kantaherrallemme, joka riippuu ylhäällä tornikamarin seinällä, lienee jokseenkin yhdentekevää, kenen otan herrakseni ja käskijäkseni. Enhän silloin voi kuitenkaan pysyä Rothsattelina."

Isä nauroi ja veti tyttären povelleen. "Kunpa vain tietäisin, mistä lapseni on saanut kaikki nuo kerettiläiset päähänpistonsa."

"No, sitten ne haihtuvatkin vähitellen", virkkoi isä ja suuteli sydämellisesti tyttärensä otsaa. "Luehan tämä prinssin kirje, minä käyn hoitamassa hevosen talliin, sitten syömme yhdessä illallista täällä ulkona."

Vastasaatu ritarimerkki, siro muistoesine mahtavan hengellisen ritarikunnan päiviltä, joka oli valloittanut laveita maita ja perustanut oman valtakunnan, loi vapaaherran sieluun kirkasta valoa, niin välinpitämätön kuin hän olikin siitä olevinaan. Laajan tuttavapiirin onnittelut tekivät hänelle hyvää, ja hänen itsekunnioituksensa sai siitä salaista tukea, jollaista hän nykyään monesti tarvitsikin. Tässä mielentilassa hänet tapasi viikon päästä Ehrenthal, joka ajaessaan erääseen lähikylään poikkesi onnittelemaan vapaaherraa. Kauppias oli jo tehnyt jäähyväiskumarruksensa, kun hän vielä kerta pysähtyi huomauttamaan: "Armollisella herralla oli aikaisemmin ajatus perustaa sokeritehdas juurikassatonsa jalostamiseksi. Nyt olen kuullut, että ollaan toimessa muodostaa osakeyhtiö, joka aikoo perustaa samanlaisen tehtaan aivan teidän naapuristoonne. Minuakin on kehotettu liittymään mukaan, ja tahdoin senvuoksi ensin kysyä, mitä mieltä herra parooni nykyisin on tässä asiassa."

Vapaaherralle tuo tieto oli hyvin vastenmielinen. Jo monet vuodet hän oli miettinyt perustaa moisen tehtaan tilalleen, hän oli käynyt katsastamassa tällaisia teollisuuslaitoksia, tilannut suunnitelmia, neuvotellut teknikoiden kanssa, olipa jo määrännyt paikankin, jossa sijaiten tehdas olisi vähimmässä määrässä rumentanut ympäristöään. Hän oli jonkun aikaa hautonut tuota suunnitelmaa hyvin innokkaasti, mutta vähitellen se oli käynyt hänelle vähemmän houkuttelevaksi. Luonnostaan varovaisen miehen kammo uutta ja vielä epävarmaa teollisuudenhaaraa kohtaan, eräiden tuttavien valitukset sellaisen aiheuttamista kustannuksista ja ennen kaikkea siitä levottomuudesta ja monenkaltaisista huolista ja rasituksista, joita moinen laitos tuottaisi tilanomistajan elämään häiriöksi tilan muulle hallinnolle — kaikki tuo oli taivuttanut hänet ainakin toistaiseksi luopumaan koko ajatuksesta ja tyytymään siihen, että lähivuosiksi sijoittaisi pääomansa levollisemmalla tavalla kiinnityksiin, joista korkea tosin kertyi niukemmalta. Ja nyt piti tuollaisen laitoksen, jonka aatteenhan kuitenkin oli pidättänyt itselleen vastaisuuden varalle, nousta pystyyn syrjäisten toimesta; selvää oli, että hänen omat aikeensa sen kautta menisivät kokonaan myttyyn. Sillä kaksi samanlaista tehdasta vieri-vieressä sijaiten häiritsisivät ehdottomasti toisiansa. Harmistuneena hän huudahti: "Juuri nyt, kun olen sitonut pääomani kiinni muuanne muutamiksi vuosiksi."

"Herra parooni", sanoi, kauppias sydämelliseen sävyyn, "tehän olette rikas mies ja arvossapidetty paikkakunnalla. Jos selitätte, että aiotte itse rakentaa tuollaisen tehtaan, niin hajautuu osakeyhtiö muutaman päivän kuluessa."

"Jos vain tahdotte, armollinen herra, niin te voittekin", virkkoi Ehrenthal kunnioittavasti hymyillen. "Minä en ole se mies, joka käy teitä suostuttelemaan tuommoisen tehtaan perustamiseen. Mikä tarvis teillä on ansaita rahoja? Mutta jos sanotte minulle: Ehrenthal, minä tahdon perustaa tehtaan, niin on teillä pääomaa tarjona niin paljon kuin vain haluatte. Minulla itselläni on käteistä seitsemän- tai kahdeksantuhatta taaleria, ne voitte saada minä päivänä hyvänsä. — Ja minäpä tahdon tehdä teille erään ehdotuksen. Minä hankin teille tarvitsemanne rahat huokealla korolla. Siitä määrästä, minkä omastani annan teille, te myönnätte minulle osuuden tehtaaseen siihen päivään saakka, jolloin maksatte rahat takaisin. Muusta summasta, minkä sen yli tarvitsette, hankitte tilaanne hypoteekin, siksi kunnes muutamien vuosien perästä maksatte takaisin koko lainan." Ehdotus tuntui epäitsekkäältä, jopa ystävällisessä mielessä tehdyltä, mutta vapaaherra tunsi jo ennakolta liian elävästi, minkä suuren muutoksen moinen homma tulisi aiheuttamaan koko hänen elämässään; tulevaisuus tuntui hänestä muodostuvan oikeaksi myllerrykseksi kaikenlaisia huolia, joista sekä hänelle että Ehrenthalille koituisi surua. Senvuoksi hän suhtautui hyvin kylmästi liikemiehen tarjoukseen. "Kiitän luottamuksestanne", hän sanoi, "mutta en tahdo ruveta rakentamaan vierailla rahoilla mitään sellaista, joka vain omain tulojen ylijäämällä rakennettuna voi tuottaa siunausta."

Ehrenthal sai tyytyä tähän vastaukseen ja lausumaan vielä kerran kynnykseltä: "Voihan armollinen herra punnita asiaa; luulen voivani pidättää osakeyhtiön perustamista neljän viikon ajan."

Ainoastaan se, joka on kerran elämässään ollut juhlittu laulajatar, voi käsittää, minkä tavattoman joukon tuntemattomasta kädestä lähteneitä kirjelippuja, kääreitä ja muita postilähetyksiä vapaaherralle virtasi seuraavain neljän viikon aikana. Ensiksikin herra Ehrenthal kirjoitti: "Olen saanut osakkeenmerkinnän lykätyksi neljäksi viikoksi"; sitten kirjoitti herra Karfunkelstein, muuan uuden yhtiön osakas: "Olen kuullut, että aiotte perustaa tehtaan; siinä tapauksessa olen valmis palvelemaan teitä." Sitten tuli jälleen kirje herra Ehrenthalilta: "Tässä seuraa myötä erään samanlaisen tehtaan vuosiarvio; siitä näette, mitä sellaisesta voi voittaa." Sitten eräs Wolfsdorf kirjoitti: "Kuulemani mukaan herrani on tehdashommissa; minulla on pääomaa lainattavana kohtuullista korkoa vastaan ja olisin iloinen, jos saisin kiinnityksen tahi mieluummin osuuden tehtaaseen." Ja lopuksi kirjoitti jokin hämäräperäinen herra Itzigveit: "Herra paroonin ei pidä ryhtyä kauppoihin Ehrenthalin kanssa, niinkuin kaupungissa kerrotaan; Ehrenthal on rikas, mutta omaa etuansa katsova mies; ainakaan ei häntä pidä ottaa osakkaaksi. Minä, tämän kirjeen lähettäjä, tahdon hankkia paroonille paljon parempia pääomia ja aivan toisenlaisia osakkaita", jonka johdosta herra Ehrenthalin oli pakko taasen kirjoittaa: "Kaupungissa olevat vihamieheni juonittelevat minua vastaan selkäni takana saadakseen armollisen herran hankkimaan rahoja muualta kauniiseen liikeyritykseensä; te voitte tehdä niinkuin tahdotte, minä olen rehellinen mies enkä tyrkyttele itseäni."

Vapaaherra joutui kummiinsa nähdessään, kuinka helposti ja suurenmoisesti hänen nimelleen vyöryi pääomaa, ja kuinka tuiki tuntemattomat ihmiset olivat valmiit pitämään hänen maalleen aiottua tehdaslaitosta pettämättömänä, loistavana, jopa kadehdittavanakin liikeyrityksenä. Hänellä oli tähän asti ollut jokseenkin vaatimaton menestys kaikissa kauppatuumissaan; hän oli voittanut jokseenkin täydellisesti alkuperäisen vastenmielisyytensä raha-asiain solmiamiseen, olipa hän jo tottunut jossain määrin turvaamaan toistenkin rahoihin. Nyt hänessä vähitellen kypsyi kypsymistään ajatus ottaa vieraita rahoja vastaan tehtaansa perustamiseksi. Yhtä asiaa vain hänen ylpeytensä ei voinut sulattaa: hän ei tahtonut suvaita alati altista Ehrenthalia liiketoverikseen tai osakkaaksi, sen verran oli tuon tuntemattoman lähettäjän kirje saanut aikaan. Ja hän päätti, siinä tapauksessa että yrityksestä tulisi tosi, myöntää Ehrenthalille hänen lainastaan kiinteän koron. Neljä viikkoa vapaaherra kamppaili sisäisen päättämättömyytensä kanssa; usein oli hänen otsansa pilvessä, usein näki paroonitar hiljaisesti surren puolisonsa jälleen kiihottuneena ja ärtyneenä; usein ajoi tämä kaupunkiin tahi tuttaviensa maatiloille katsastamaan samanlaisia tehdaslaitoksia ja hankkimaan itselleen hyötyä mahdollisimman monista kulunkiarvioista. Suunnitellusta osakeyhtiöstä hän ei saanut kuulla mitään varmaa. Vähemmän suotuisat tiedot, joita hän sai erinäisten sokeritehtailijain asemasta, hän tahallansa käsitti vain kilpailunpelon aiheuttamiksi tahi johtuviksi asianomaisten tehdaslaitosten kehnosta alkusuunnittelusta.

Nuo neljä viikkoa kuluivat loppuun, ja jälleen tuli Ehrenthalilta uusi kirje, jossa tämä pyysi paroonia kiireimmiten ilmoittamaan päätöksestänsä, koska erinäisiä osakkaita ei enää käynyt kauemmin pidättäminen.

Erään helteisen päivän iltana vapaaherra astui levottomin mielin karjatarhasta avoimille vainioille. Syvällä taivaanrannalla helotti vielä häikäisevän keltaista valoa mustan pilven reunan alta, ja toisia tummia pilviröykkiöitä kasautui hänen päänsä päälle kuin mitäkin jättiläislouhikkoa valkoisine jääreunoineen. Ylt'ympäri vallitsi tuskallisesti epäröivä ja pahoja aavisteleva helle ja ahdistus. Sirkat sirittivät viljan seasta äänekkäämmin kuin muulloin, ja niiden vihlovat äänet kajahtivat vapaaherran korviin kuin herkeämättömät varoitukset. Maantien vartisissa puissa lentää lepattelivat pikku lintuset rauhattomina oksalta oksalle ja huutelivat toisilleen, että jotakin hirvittävää oli tulossa niiden laulukentille; me pienet jaksamme pitää puolemme, ne huusivat, mutta varokoot isot itseänsä. Pääskyset suhahtivat aivan läheltä maan pintaa ja niin liki vapaaherraa, kuin ei tätä olisi ollut olemassakaan, vaan hänen tilallaan olisi ollut vain tyhjää ilmaa. Tienvierillä kasvavat isolehtiset kasvit riiputtivat veltosti pölystä harmaita lehtiään, jotka näyttivät olevan peräisin jostakin jo kadonneesta maailmasta, jolloin luonto oli vielä ollut vihreä ja kasvit sisälsivät väkeviä elonmehuja ja kantoivat koreanvärisiä kukkia. Pitkä tiheä pölypilvi vyöryi maantieltä isäntää vastaan, kotiapalaavat työrattaat kulkivat hänen ohitseen. Raskaasti laahustivat hevoset eteenpäin, nuupottaen päätänsä syvälle aisojen väliin. Ilkeä harmaa pölypilvi seurasi niitä koko ajan ja verhosi niiden ruumiinpiirteet, niin että vain päät ja kaulat erottuivat; ne näyttivät vapaaherrasta kuin kammottavilta, varjomaisilta aaveilta, jotka nousivat pilven myötä ylös ilmaan. Niiden jälessä tuli lammaskatras kolmena erillisenä parvena, kukin jälleen kietoutuneena tukahduttavaan pölypilveen. Kellokkaiden tiu'ut soinnahtivat kumeasti paksussa ilmassa, ja aivan kuin jostakin matkojen päästä kajahti sieltä täältä maanrajasta aavemaisen paimenkoiran tuikea haukahdus. Ja kun lampuri itse perimmäisenä astui tervehtien isäntänsä ohi, näytti hän kuin joltakin haudasta nousseelta kummitukselta, joka joskus eläessään oli ajanut todellisia lampaita vihannalta nurmelta kotinakaan.

Kartanonherra seisoi liikkumattomana hevosten ja lammasten ohi samotessa, hän seisoi ojan partaalla lakastuneiden tulikukkain vierellä, hän kuunteli maantien vartisissa puissa teiskuvain lintusten ääniä, ja ne kaikki antoivat hänelle kolkkoja, ahdistavia ajatuksia. Hän käveli lammikon padolle, mistä Anton aikoinaan oli luonut viime silmäyksen herraskartanoon. Linnan tornit ja muurit näyttivät vapaaherrasta olevan ilmiliekeissä, kirkkaita kipunoita säihkyi tornien peltikärjistä, kaikki akkunaruudut lieskasivat kuin tulipalon vallassa, ja raskaina veripisaroina riippuivat köynnösruusujen uhkeat kukat pitkin niiden kellan- ja mustanpuhuvia varsia. Mutta ilmassa linnan päällä vasta oikea myllerrys kävi, yhä lähemmäksi vyöryivät mustat pilviröykkiöt nielaisemaan pimentoonsa koko välkkyvän rakennuksen. Ei lehtikään liikkunut puissa, ei karetta käynyt lammen tummalla kalvolla, joka lepäsi kuolleena ja elottomana kuin jokin manalainen järvi. Vapaaherra kumartui pinnan yli keksiäkseen edes jonkin elonmerkin, vaikkapa vain yhdenkin sudenkorennon tai pitkäsäärisen vesikiitäjän — mutta silloin tirkisteli syvyydestä häntä vastaan kalmankalpea ihmispää, niin että hän hirmustuneena hätkähti taapäin ja oli pakotettu kurkistamaan vielä kerran vakuuttautuakseen siitä, että oli nähnyt vain oman kuvaisensa. Täälläkin ympäröi kartanonherraa tukahduttava raskaus, alakuloisuus ja ahdistava aavistus.

Hän nojautui onttoon raidanrunkoon ja katseli hellittämättä taloansa ja niitä akkunoita, joiden takana hänen rakkaansa asuivat. Hän etsi katseillaan heidän ohiliiteleviä ääripiirteitään, koetti kuunnella ääntä paroonittaren flyygelistä, toivoi että edes Lenoren hameesta irtautunut heleä nauharuusu lepattelisi alas ulkoparvekkeelta; mutta talosta ei näkynyt eikä kuulunut yhtään elonmerkkiä, koko linna tuntui olevan kuollut ja autio kuin jokin ikivanha raunio, jota vain aarniliekit valaisivat aavemaisesti; — vielä silmänräpäys, ja se katoaisi järkiään maan sisään. Sitten vyöryisivät unhotuksen syvät vedet sen yli, ja jälkeentulevaiset saisivat aihetta kertoa, että tässäkin oli muinen ollut uljas linna ja siinä isäntänä ylpeä parooni, mutta että siitä oli jo kauan, hyvin kauan sitten. —

Raunioitunut talo, sortunut suku! — Kun se aika tuli, jolloin vieras mies seisoi tässä samalla paikalla ja katseli uutta taloaan, jonka oli tänne rakennuttanut, silloin lepäsi sama vedenkalvo vieraankin edessä kuin nyt hänen edessään, ja sama maankamara, jota hänen auransa kyntivät, kasvatti jälkeläisellekin altista satoa. Silloinkin antoivat oljista karisevat jyvät valkoista jauhoa, lammaskatraan karitsaiset hyppelisivät saman kivisen vesiruuhen ympärillä kuin nytkin, vainiot urkenisivat uudestaan silmänkantamattomiin, vesiojat kenties kiertelivät peltoja samoilla kohdilla kuin nytkin, lammikon rannalla imivät kahilanjuuret ravinnokseen samaa vettä — ainoastaan hän ja hänen sukunsa, jotka nyt vallitsivat tätä kaikkea, olivat silloin kadonneet jälettömiin, niin että heistä säilyi vain kalpea, tarumainen muisto!

Tällaisissa mietteissä seisoi hovinherra, vallassa ilkeän lumouksen, joka lepäsi lyijynraskaana hänen maansa ja hänen sielunsa yllä; hän hengähti syvään ja kuivasi hikeä otsaltaan, ja hän tunsi itsensä neuvottomaksi ja aivan kuin murtuneeksi. Silloin helähti puiden latvoissa terävä ääni — se oli ilmojen jahtisävel. Vielä kerran painui kaikki hiljaiseksi ja uupuneeksi; sitten kohahti korkeudesta äkisti alas myrskynvihuri, se humisi puiden latvojen läpi ja kulki sihisten vedenkalvon yli; syvään nyökyttävät raidat harmaita oksiaan, ja maantien pölypilvet aloittivat raivoisan pyörretanssin korkeutta kohti; linnanmuureilta katosi keltainen kajastus, ja koko maisema kääriytyi lyijynharmaaseen hämärään. Mutkitteleva salama leikkasi vihaisesti pimeyttä, ja pitkään ja juhlallisesti seurasi sitä ukkosjylinän mahtava vyöry. Ilmojen hurja metsästäjä piti kisojaan ihmis-aukeitten yllä.

Vapaaherra oikaisihe suoraksi ja avasi rintansa myrskytuulen puhallella. Lehtiä ja irtautuneita oksia lenteli hänen ympärillään ja isoja sadepisaroita pieksi häntä kasvoihin, mutta hän tuijotteli yhä ukkospilven repeämiin ja niistä räiskyviin salamoihin, kuin olisi hän odotellut ylhäältä jotakin ratkaisua ankeisiin ajatuksiinsa. Silloin kumahteli maantieltä nelistävän hevosen kavionkopse, ja iloinen miesääni huusi ratsun selästä: "Isäni!" Nuori husaariupseeri pysähtyi hänen eteensä.

"Poikani, rakas poikani!" huudahti isä väräjävällä äänellä, "tulitpa parhaaseen aikaan." Hän puristi nuorukaisen lujasti rintaansa vastaan, ja vielä sittekin kuin hän oli hellittänyt syleilystä, hän piteli vielä kauan poikansa käsiä omainsa välissä eikä väsynyt katselemaan häntä. Ratsastajakin oli ylt'yleensä harmaan pölyn peittämä, mutta hänen nuorekkaat kasvonsa ja vilkkaat silmänsä lausuivat isälle tänä hetkenä hänen odottamansa ratkaisun. Äskeinen epävarmuus, kaikki sumeat aavistukset olivat haihtuneet järkiään, hän tunsi itsensä jälleen lujaksi, niinkuin perheen päämiehelle sopikin. Nuoruuden kukoistuksessa seisoi hänen edessään hänen sukunsa tulevaisuus. Hänestä tuntui kohtalon sormen viittaukselta, että tämä muistutus tuli hänelle juuri nyt, tänä hetkenä, jolloin hänen täytyi tehdä ratkaiseva päätös. "Ja nyt me lähdemme kotiin", hän sanoi, "ei ole mitään syytä, että jatkamme tervehtelyämme rankkasateessa."

Sillä aikaa kuin paroonitar veti poikansa vierelleen sohvaan eikä väsynyt katselemaan hänen miehekkäitä piirteitään, ja Lenoren heti joutuessa veljen kanssa kevyeen sanasotaan, asteli vapaaherra edestakaisin perheen arkihuoneessa ja silmäsi toisinaan sadekuuroja. Yhä sukkelampaan sinkoilivat salamat, ja yhä lyhyemmiksi kävivät väliajat tulikielekkeiden ja niitä seuraavien jyrähdysten välillä.

"Ei se meidän talollemme tee mitään", vastasi hänen miehensä rauhoittavasti. "Meillä on ukkosenjohto katolla, äsken se loisteli kirkkaasti kuin tulikipuna mustia pilviä vastaan. Katsohan tuonne päin, missä pilvet kasautuvat kaikkein mustimmiksi, tuon hallavan saarnin kohdalle."

"Varustaudu vastaanottamaan sitä kohtaloa", sanoi vapaaherra hymyillen, "että sillä kohtaa tulee sininen taivaasi pian olemaan aina harmaiden pilvien peittämä, sillä sinne kohoaa kohta tehtaan savupiippu puidenlatvojen yläpuolelle."

"Niin, totta on", vastasi vapaaherra puolisolleen, "että yrityksestä tulee paljon hankaluuksia sekä sinulle että minulle, ja minun aikaani ja voimiani se tulee joka suhteessa vaatimaan melkoisesti. Mutta kun nyt kuitenkin aion uskaltaa käydä toimeen, niin en tietenkään tee sitä meidän itsemme, vaan lastemme ja perheemme takia. Minä tahdon entistä lujemmin kiinnittää tämän tilan sukuumme, tahdon enentää sen tuloja siinä määrässä, että tämän linnan isäntä kykenee huolehtimaan niidenkin rakkaittensa tulevaisuudesta, joille hän vanhan erikoisoikeuden ja miespuolisen perimyssäännön nojalla ei voi tilaa luovuttaa. Se on kysynyt minulta pitkällistä kamppausta, mutta tänään olen tehnyt päätökseni."

Vapaaherra pani innokkaasti alulle tehtaan perustamistyöt. Hän yritti valmistaa itse ainakin osan tarvittavasta tiilimäärästä, ja hän leimautti metsästään rungot, jotka talvella piti kaadettaman rakennuspuiksi. Ehrenthalin suosittelema rakennusmestari ja vapaaherran itsensä valitsema teknikko hankittiin. Hän tiedusteli huolellisesti sen miehen menneisyyttä, jolle hän aikoi uskoa tehtaansa kuntoonpanon ja käyttämisen, ja onnitteli itseään, kun hän pitkän hakemisen jälkeen löysikin rehellisen miehen, jolla oli tavattomat teoreettiset tiedot. Ehkäpä olisi viimemainitun ominaisuuden täytynyt paroonin kannalta katsoen olla hiukan arveluttava, sillä vanhat kokeneet käytännön miehet sanoivat valitettavan, että hän ei koskaan malttanut pitää tehdasta tasaisessa käynnissä, vaan häiritsi alituisesti työtä toimeenpanemalla uusien keksintöjen mukaisia uudistuksia. Senvuoksi häntä pidettiin epävakaisena työnjohtajana ja ylen kallishintaisena isännälleen. Vapaaherrasta miehen älykkäisyys ja rehellisyys oli luonnollisesti pääasia, nimenomaan senvuoksi että hän sydämessään salaa toivoi, että nämä teknikon ominaisuudet tasoittaisivat hänen omassa johdossaan ilmenevät puutteet.

Niin valoisilta kuin nämä toiveet näyttivätkin, liittyi niihin eräs ikäväkin seikka. Tilalla ei enää ollut entistä järjestystä eikä totuttua miellyttävää oloa; ne olivat keskikesällä lentäneet tiehensä samaten kuin haikarat, jotka jo monet vuodet olivat olleet vakituisia asukkaita ison heinävajan katolla. Uusi laitos oli tiellä ja rasitukseksi jokaiselle. Paroonitar menetti puistosta mieluisen osan, ja varsinkin särki hänen sydäntään, kun tusinan verta mahtavia ikivanhoja puita sai kaatua kirveeniskuista. Tilalle samosi joukko vieraita työmiehiä lapioineen, lastineen ja käsirattaineen kuin mikäkin tuhoisa heinäsirkkaparvi. He tallasivat puiston nurmikentät kuralätäköiksi, ateria-aikoinaan he leiriytyivät melkein linnan akkunain alle ja häiritsivät usein naisia häikäilemättömyydellään. Puutarhuri väänteli käsiään alituisten hedelmä- ja vihannesvarkauksien johdosta. Vouti joutui epätoivoon, kun koko taloudenpito alkoi mennä hunningolle. Hänen ottamistaan uusista työvoimista ei ollut yhtään apua vierasten työmiesten silmälläpitämisessä, vaan päinvastoin pelkkää häviötä. Kiireessä ostetut uudet vetojuhdat eivät riittäneet mihinkään. Kyntöhevoset valjastettiin rakennusainekuormien eteen, silloin kuin olisi niitä tärkeimmin tarvittu peltotöissä, ja hyviä vetohärkiään hän tuskin sai enää nähdäkään. Talousmenot enenivät enenemistään, tulot sen sijaan uhkasivat vähentyä. Myöskin sokerijuurikkaan viljelykseen määrätty maa-ala tuotti vanhalle voudille paljon työtä ja huolta.

Viljelysjärjestelmässä piti paljon muuteltaman ja päiväpalkkalaiset totutettaman uuteen viljelystapaan. Lenore sai häntä usein lohdutella ja tuoda hänelle monet tupakkanaulat kaupungista, jotta hänen murheensa haihtuisi sinisten savujen mukana ilmaan. Raskain työtaakka oli luonnollisesti vapaaherran itsensä kannettavana. Hänen työhuoneestaan, jossa ennen kävi vain yksityisiä avunanojia ynnä vouti, tuli nyt yleinen kokouspaikka kuin mistäkin rihkamasaksan puodista. Kymmenille tahoille piti hänen hankkia neuvoja, antaa ohjeita, voittaa vaikeuksia. Miltei joka päivä hän sai ajaa kaupunkiin, pitäen kiirettä kuin olisi tuli ollut kintereillä, ja kun hän ennen niin rauhallisiksi iltahetkiksi joutui kotiin, saapui hän perheensä pariin huolestuneena, äreänä ja väsyneenä. Hänen mielensä tosin täytti suuri toivo, mutta sitä oli sangen vaikea toteuttaa.

Jonkin verran lohtua sai vapaaherra Ehrenthalin ahkerasta hännystelemisestä. Tästä kunnon miehestä oli apua vähin joka paikassa, hänellä oli aina hyviä neuvoja tarjona, eikä minkäänmoinen vaikeus voinut panna häntä pulaan. Hänen käyntinsä hovitilalla tihenivät tähän aikaan; paroonille hän oli aina tervetullut vieras, naisille vähemmässä määrässä. Nämä näet epäilivät hänen panneen alkuun tuon asiatointen ehtymättömän virran, jonka kululle kaikki linnan ovet ja akkunatkaan enää eivät tahtoneet riittää. Onneksi hän aina viipyi varsin vähän aikaa, ja vaikka hänestä näkyikin, että hän tunsi tilalla hyvin viihtyvänsä, oli hänen pokkuroiva notkeaselkäisyytensä yhtä moitteettoman kunnioittava kuin ennenkin.

Eräänä aurinkoisena päivänä Ehrenthal, timanttineula- ja. kaulusröyhelö-koruihinsa sonnustautuneena, astui poikansa huoneeseen. "Tahdotko lähteä tänään ajelemaan kanssani Rothsattelien tilalle, poikani Bernhard? Olen luvannut paroonille tuoda sinut mukanani, esitelläkseni sinut perheelle."

Bernhard kavahti pystyyn tuoliltaan. "Mutta isä, minähän olen sille herrasväelle aivan vieras."

"Kun olet katsellut tilaa, ei se ole sinulle enää vieras, ja kun olet puhellut paroonin, paroonittaren ja neidin kanssa, niin tunnet heidätkin. Ne ovat hyviä ihmisiä", lisäsi hän suopeasti.

Poika teki vielä arkoja estelyjä, mutta isä kumosi ne selittämällä jyrkästi, että vapaaherra odotti häntä tulevaksi.

Bernhard istui vaunuissa, korkealla ilmassa hänen päänsä päällä löivät leivoset leikkiä, maantien vartiset poppelit suhisivat liedossa tuulessa, aurinko nauroi täydellä terällään hänelle vasten kasvoja ja tuntui kysyvän: mikäs sinä olet miehiäsi ja mistä tulossa, enhän ole sinua ennen nähnyt? — Bernhard ojentautui suoraksi istuimellaan levottoman jännityksen vallassa. Siitä alkaen kuin hän oli tullut Antonin tuntemaan, jopa aikaisemminkin lueksiessaan itämaisia runoilijoitaan, hän oli pienestä yksinäisestä lukukammiostaan katsellut kaihomielin niiden ihmisten virkeätä hyörinää, jotka vihaavat joutavaa saivartamista ja juovat elämää täysin kiihkoin. Tänään hänestä tuntui kuin kävisi hänkin nyt maistamaan hiukan elämätä; ajoihan hän parast'aikaa vinhaa vauhtia tuntemattomaan aatelishoviin katsomaan kuulua kaunotarta, jossa hänenkin ajatuksensa olivat pelkän kuulopuheen nojalla askarrelleet. Hän nykäsi kauluksensa suoraan, painoi hattunsa päättäväisesti otsalleen ja löi käsivarret ristiin rinnalleen. Ohikulkevia matkustavia hän tarkasti tuikeasti, ja tullipuomin luona hän tähysteli maantietullia kantavan vartijan vaimoa niin rohkeasti, että tämä korjasi olkahuiviaan ja iski hänelle hymyillen silmää. Sillävälin vanhan Ehrenthalin sydän lainehti innostuneita ylistyspuheita vapaaherran ja hänen perheensä kunniaksi. "Hienoa väkeä kerrassaan!" hän huudahti. "Kun saat nähdä tuon paroonittaren kotioloissaan, pitsihilkka päässään… kaikki niin hienoa, niin säädyllistä! Liiankin hienoa ja säädyllistä tälle maailmalle, semmoinen kuin tämä maailma kerta on! Sokeripalat ovat aina liian isoja ja viini, jota pöydässä tarjoskellaan, liian kallishintaista, mutta se on heidän tapaistaan, ja heille se sopii hyvin."

"Lenore neiti kuuluu olevan suuri kaunotar", kysyi Bernhard. "Onko hän niin ylpeä kuin hänen säätyisensä nuoret naiset yleensä ovat?" — Bernhard parka ei tuntenut montakaan nuorta naista, ei ylemmistä eikä alemmista säätyluokista.

"Ylpeä kyllä", myönsi isä, "mutta totta on, että hän on hyvin kaunis.
Meidän kesken sanoen hän miellyttää minua enemmän kuin meidän
Rosalie."

Herra Ehrenthal mietiskeli. — "Mitäpä hän muuta voisi ollakaan kuin vaalea- tai ruskeaverinen, ainakin on hänellä vaaleat silmät. Voit myöskin katsella kartanon karjaa, äläkä unohda kierrellä puistossa. Katsele ympärillesi, etkö löytäisi jostain paikkaa, jossa kernaasti istuisit kirjoinesi."

Mitään aavistamaton Bernhard vaikeni ja katseli loistavin silmin taivaanrannalta kohoavan puiston tummaa ääriviivaa.

Vaunut pysähtyivät linnan edustalle. Palvelija tuli avaamaan niiden ovea. Vieraat saivat kuulla, että vapaaherra oli työhuoneessaan, että armollista rouvaa ei käynyt nykyhetkellä tapaaminen, mutta että neiti käveli puutarhassa. Ehrenthal lähti kiertelemään kartanoa, utelias Bernhard kintereillään. Nurmikentän poikia läheni Lenoren korkea hahmo verkalleen vieraita vastaan. Ehrenthal jäykistyi juhlalliseen asentoon, kiversi vasemman kätensä koukkuun, johon työnsi hattunsa, ja esitteli: "Poikani Bernhard — tämä on armollinen neiti." Bernhard kumarsi syvään, Lenoren nyykäyttäessä hänelle kylmästi päätään. "Jos etsitte isääni, niin hän on ylhäällä huoneessaan."

"Minä menenkin sinne", sanoi Ehrenthal kuuliaisesti. "Bernhard, sinä voit sillä aikaa jäädä pitämään seuraa armolliselle neidille."

Vapaaherran luo tultuaan kauppias laski muutamia tuhansia taalereita pöydälle ja sanoi: "Tässä ovat ensimmäiset rahat. Entä missä muodossa parooni tahtoo asentaa niistä vakuuden?"

"Sopimuksemme mukaan minun täytyy antaa teille hypoteekkikiinnitys tilaani", vastasi vapaaherra.

"Tiedättekö mitä, herra parooni, jokaisesta tuhannesta, jonka maksan teille taalereita, te ette voi alituisesti myöntää minulle kiinnitystä; siitä tulee paljon kuluja ja se saattaa tilan huonoon maineeseenkin. Antakaa tuomioistuimen toimittaa teille hypoteekkikirja, joka on asetettu jollekin suuremmalle summalle, sanokaammepa vaikka kahdellekymmenelle tuhannelle taalerille. Antakaa kirjoituttaa se esimerkiksi armollisen paroonittaren nimelle; silloin on siinä teillä vakuus, jonka voitte myydä minä päivänä hyvänsä, ilman että uudet pääomavelat siltä tulevat rasittamaan tilaanne. Ja minulle te annatte joka kerta, kun tuon teille rahoja, yksikertaisen velkakirjan, jossa vakuutatte vapaaherrallisella kunniasanallanne, että minulla on maksamani rahamäärän suuruinen osuus tuohon kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitykseen, joka hypoteekkiluettelossa seuraa kohta maakuntapankin kiinnelainojen perästä. Se käy yksinkertaisesti ja kaikki pysyy meidän kahdenkeskisenä tietona. Ja kun ette enää tarvitse mitään ennakkosummia, niin saatamme asian lukkoon notaarin luona. Te luovutatte silloin itse hypoteekin minulle, ja minä annan teille takaisin velkakirjanne ja maksan käteisellä, jos ja mitä vielä puuttuu noista kahdestakymmenestä tuhannesta taalerista. Minä en vaadi teiltä mitään muuta kuin kunniasananne pienellä paperipalasella. Ja kun tuomioistuin on laittanut valmiiksi tuon kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekkikirjan, niin soisin mieluimmin, että kävisitte sen perimässä minun luotani."

Kun vapaaherra viime ehdon kuullessaan katsahti ylös rypistetyin kulmin, laski Ehrenthal suostutellen kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi tuttavallisesti: "Olkaa levollinen, herra parooni; sitä vastaan ei teillä voi olla mitään muistutettavaa, että minä tahdon itse noutaa hypoteekkikirjan oikeudesta. Enhän voisi sitä käyttää millään tapaa väärin, mutta se on oleva minulle rauhoittavana vakuutena. Jokainen lakimies sanoo teille, että minä tässä asiassa menettelen teitä kohtaan tavalla, joka liikeasioissa on perin harvinainen. Usein rikotaan toiselle annettu sana, mutta jos maan päällä mikään on hyvä ja järkkymätön, niin minulle se on teidän kunniasananne. Jollei tämä ole liikemiehen puhetta, herra parooni, niin arvelen sen ainakin olevan ystävän puhetta."

Ehrenthal sanoi tämän kaiken sydämellisellä sävyllä, joka ei ollut tyyten valheellinen. Hänen tarjouksessaan ilmenikin todella suurta luottamusta. Monesti neuvoteltuaan Itzigin kanssa hän oli päättänyt uskaltaa esittää sen. Hän tiesi, että vapaaherra tuli vielä tarvitsemaan noiden kahdenkymmenen tuhannen taalerin lisäksi paljon muutakin pääomaa tehdastaan varten. Kauppiaankin etujen mukaista oli, että näiden summien saanti kävi helpoksi vapaaherralle. Ja hän luotti aatelismieheen; hänellä, liukkaalla ja ovelalla juonikolla, oli luja luottamus toisen aateliseen mielenlaatuun. Vaikkakaan Itzig ei olisi alituisesti huomauttanut hänelle tilanomistajan kunnioitettavasta luonteesta, ei hän itsekään olisi uskonut tästä mitään pahaa. Mitä hänen sielussaan vielä oli tilaa kunnioittavalle kiintymykselle toiseen lähimmäiseen, se oli kokonaan omistettu vapaaherralle. Tämä se oli jo kauan aikaa ollut hänen huolenpitonsa, hänen kateellisen valppautensa esine. Vapaaherrasta oli tuolle veijarille tullut samanlainen hellittävä kuin maamiehelle on peltonsa ja maalaisemännälle hänen lempielikkonsa. Myöskin emäntä on kiintynyt nelijalkaiseen suosikkiinsa, ylistelee sen hyviä puolia, katselee sitä hyvillä mielin, pitää sitä lajinsa parhaimpana, ja kun teurastuspäivä tulee, itkeä tirahduttaa hän ehkä kyynelpisarankin. Mutta kautta pyhän Antoniuksen, niin kipeätä kuin se häneen tekeekin, täytyy eläinparan kuitenkin kuolla!

Tällävälin sanoi Lenore alhaalla pihalla Bernhardille: "Haluttaako teitä lähteä puistoa katselemaan?" Bernhard seurasi vaitonaisena ja katsoi arkaillen ylimysneitiin, joka uhkamielisesti viskasi niskaansa ja näytti olevan sangen vähän huvitettu hänen seurastaan. Pyöreän nurmikentän reunalla, johon Anton oli kerran ollut niin ihastunut, Lenore pysähtyi ja näytti sorapolkua. "Tuolla se haarautuu, toinen haara vie lammelle ja toinen syvemmälle puutarhaan." Hän kohotti kättään kuin hyvästelläkseen vieraansa. Mutta Bernhard katseli kummissaan nurmikenttää, linnaa sen perällä ja torneja ja parveketta, jonne köynnösruusut kiertelivät, ja huudahti: "Tuon kaiken olen jo nähnyt jossakin, mutta täällä en ole vielä koskaan käynyt."

Lenore jäi seisomaan ja huomautti puolittain pilkallisesti: "Mikäli tiedän, ei talomme ole vielä koskaan käynyt kaupungissa; ehkä on toisia rakennuksia, jotka saattavat näyttää samanlaisilta."

"Ei", vastasi Bernhard koettaen muistella, "olen nähnyt juuri tämän linnan piirustettuna kuvassa, joka riippuu erään ystäväni seinällä. Hänenhän sitten täytyy tunteakin teidät", hän huudahti iloisesti, "vaikka hän ei ole siitä minulle mitään virkkanut."

Lenore käännähti vilkkaasti puhetoveriinsa. "Wohlfart? Onko hän konttoristina T. O. Schröterin siirtomaata varain ja maalaistuotteiden kaupassa? Sitäkö herraa te tarkoitatte? — Ja hänkö on teidän ystävänne? Kuinka olette tullut hänen tuttavakseen?" kysyi hän ankarasti ja asettui Bernhardin eteen, kädet selän takana, aivan kuin opettaja, joka panee pienen oppilaansa tilille omenavarkaudesta.

Bernhard kertoi, miten hän oli tullut tuntemaan Antonin ja kuinka rakkaaksi tämä kelpo ystävä oli hänelle käynyt. Tällöin hän kadotti jonkin verran äskeistä hämillisyyttään ja neiti koko paljon kylmää ankaruuttaan.

"Vai niin, vai sellainen mies te olettekin", sanoi Lenore yhäti ihmeissään. "No, kuinka herra Wohlfart nykyään jaksaa? Kertokaa joutuin, miltä hän näyttää, pitääkö hän hauskaa? Hänellä on kai paljon tekemistä?"

Bernhard kertoi kaiken tietämänsä, ja kertoessaan hän kävi yhä kaunopuheisemmaksi. Lenore istahti ruusumajaan ja viittasi alentuvasti häntä istumaan vastapäätä. Bernhardin päätettyä hän sanoi ystävällisesti: "Jos herra Wohlfart on ystävänne, niin onnittelen teitä, sillä hän on hyvä ihminen; toivon, että tekin olette sellainen."

Bernhard vastasi hymyillen: "Kirjojeni parissa eläen minulla on perin vähän tilaisuutta osoittaa hyvää haluani tulla sellaiseksi. Minä elän aivan hiljaa itsekseni ja sirisen kuin sirkka näkymättömänä; maailman tuoksinassa minä tunnen itseni usein aivan hyödyttömäksi olennoksi."

"Paljosta lueskelemisesta minä en vain pitäisi", virkkoi Lenore.
"Mutta teistä näkeekin, että oleskelette liian vähän ulkoilmassa.
Tulkaahan nyt, herrani, niin kuljetan teitä ympäriinsä. Pankaa toki
hattu päähänne."

Palvelija toi teetarjottimen ruusumajaan. Lenore ei huolinut teestä, mutta katseli hyväntahtoisesti, kuinka Bernhard särpi kuuman juoman niin kiireisesti kuin ritari "piiskaryyppynsä" naispalvelukseen joutuakseen. "Älkäähän sentään polttako suutanne", hän varoitti.

Hän kuljetti vieraansa puiston halki, niinkuin hän kerran oli kuljettanut Antonia. Bernhard oli suurkaupungin lapsi. Ei korkealatvaisissa puissa, ei ruohopenkereissä kukkareunuksineen eikä linnan somissa pikku torneissa ollut hänelle mitään ihasteltavaa; hänen katseensa riippui kiinni vain rinnalla astelevassa neitosessa. Oli kirkas syyskuun ilta. Laskevan päivän säteet lankesivat vinosti lehvien lomitse, piisorainen polku oli keltaisista valoläikistä ja tummista puunvarjoista kirjava kuin pantterintalja. Aina kun auringonsäde valahti puiden välistä Lenoren tukkaan, kimalteli se kuin kulta. Voimakkaan tytön ylpeä katse, hienopiirteinen suu ja hoikat jäsenet tenhosivat kerrassaan hiljaisen lukumiehen. Lenore nauroi ja näytti pieniä valkoisia hampaitaan, ja Bernhard oli hurmioissaan; Lenore taittoi oksan ja löi sillä polun varrella kasvavia pensaita, ja Bernhardista tuntui kuin notkistuisivat oksat ja lehdet valtiattarensa edessä maahan saakka.

He tulivat sillalle, joka puiston perällä vei pelloille. Muutamia pikku tyttöjä juoksi Lenoren luo, niiasi ja suuteli hänen kättään, ja hän vastaanotti kuin kuningatar tuon alamaistensa tervehdyksen. Kaksi pientä rasavilliä oli tehnyt pitkän ketjun voikukkien ontoista varsista lykkäämällä niitä toistensa sisään, ja nyt he asettuivat ketjuineen Bernhardin eteen ja vaativat häneltä tullia.

"Matkoihinne, veitikat!" huusi Lenore heille. "Kuinka voitte sulkea meiltä tien, tämä herrahan tulee linnasta. — He oppivat kaikenlaista koirankuria vierailta työmiehiltä." Ja Bernhard tunsi ylpeästi kuuluvansa tänä hetkenä Lenoren läheisiin seuralaisiin. Hän otti lantin taskustaan ja lunasti itsensä vapaaksi. "Siitä on jo kauan, kun viimeksi näin tuollaisen ketjun", hän sanoi. "Hämärästi muistan pienenä poikasena istuneeni jossakin vihannassa paikassa ja asetelleeni varsia yhteen." Hän poimi muutamia voikukkia tien ohesta ja yritteli matkia lasten leikkihommaa.

"Ovatko oppineet herrat huvitetut tuollaisistakin lastenleikeistä?" kysyi Lenore hymyillen.

"Ovatpa tietenkin", vastasi Bernhard. "Minä olen myöskin asetellut akileian ja ritarikannuksen suippukantaisia kukkia sisäkkäin pyöreiksi seppeleiksi ja kuivannut ne kirjojeni välissä; sitten kuivasin lehtiä ja kokonaisia kasveja ja hankin itselleni herbaarion. Se, mikä meitä täyskasvuisina huvittaa, liittyy usein johonkin lapsuuden muisteloon. Lapsesta, joka kerran sai sattumalta käteensä kirjavia kristalleja, tulee kenties aikuisena mineraloogi, ja useampi kuin yksi kuuluisa matkustaja on Robinson Crusoen kautta johtunut tekemään suuret keksintönsä. Aina on huvittavaa huomata, millä tapaa jokin suuri mies on tullut selville elämäntehtävästään."

"Me naiset tarkastelemme koko elämämme ajan luontoa lasten tavalla", virkkoi Lenore; "me leikittelemme kiiltävillä kivillä ja kirjavilla kukilla vielä vanhoina päivinämmekin, aivan niinkuin nuo tyttöset tuossa. Ja taitoniekat käyttävät kaiken kykynsä jäljentääkseen meille kukkia ja kiviä, jotta meiltä ei koskaan puuttuisi leluja. — Koska olette niin hyvin perillä lastenleikeistä, niin tuolla on teille jotakin", hän osotti tienvieressä kasvavaa isoa takkiaispensasta. "Oletteko koskaan laittanut itsellenne lakkia takkiaisista?"

"En", vastasi Bernhard pahojen aavistusten täyttämänä. "Sittepä saatte heti sellaisen", sanoi Lenore päättäväisesti. He kävivät takkiaispensaan luo, Bernhard poimi sen pyöreitä pumpuloita moniaan kourallisen ja ojensi ne Lenorelle. Tämä laittoi niistä pyöreän patalakin, jossa oli kaksi pientä sarvea edessä. "No pankaapas päähänne", sanoi hän armollisesti.

Bernhard piteli varovasti pientä hirviötä kädessään. "Yksinäni en uskalla tällaisessa esiytyä", hän esteli, "muuten linnut puunoksilla kirkuisivat minulle pahasti. Mutta jospa tekin laittaisitte itsellenne hilkan…"

"Ettehän voi vaatia, että minä panisin takkiaisia tukkaani", Lenore vastasi, "mutta muuten tapahtukoon tahtonne. Tulkaahan takaisin, niin näytän teille miten me tyttöinä laitoimme itsellemme lakkeja." Hän vei seuralaisensa erääseen kohtaan, missä pensaikon laidalla seisoi ryhmä auringonkukkia, mustine naamoineen ja keltaisine sateineen. Niistä hän leikkasi pienellä taskuveitsellä muutamia kukkia irti, lävisti niiden varret ja sitoi ne kypärin muotoiseksi päähineeksi, jonka asetti nauraen tukalleen. Tuo outo koriste antoi hänen kauniille kasvoilleen hurjanmoisen näön. "No, nyt on teidänkin pantava lakki päähänne", hän komensi. Bernhard totteli, ja hänen rehelliset ryppyiset kasvonsa, musta hännystakkinsa ja valkoinen kaulaliinansa näyttivät takkiaislakin alla niin eriskummallisilta, että Lenore ei voinut pidättää nauruaan, vaan koetti turhaan salata sitä nenäliinansa taa. "Te näytätte hirvittävältä." Bernhard otti päähineensä heti pois. "Tulkaa lammelle, niin saatte nähdä kuvaisenne vedenkalvosta."

Hän saattoi vieraansa siihen kohtaan, missä tehdasrakennukselle kaivettiin perustusta. Se oli kolkon näköinen paikka. Multaläjiä, tiilikasoja, puunrunkoja ja palkkeja makasi sikinsokin. Työmiehet viettivät vapaailtaa ja olivat jättäneet rakennuspaikan autioksi; vain moniaita kylän lapsia ryömi puiden välissä kooten lastuja äideillensä iltavalkeaa varten. Hiukan etempänä pistäytyi esiin lammikon lahdelma, jonka ranta oli tiheän viidakon paartama ja pinta vesiherneen peittämä. "Kuinka kolkolta täällä nyt näyttääkään", valitti Lenore. "Pensaita on katkottu ja puitakin vahingoitettu. Kaikki se johtuu tuosta rakennuksesta. Vierasten työmiesten takia me täällä enää harvoin käymmekään. Kyläläisten lapsetkin ovat käyneet paljon rohkeammiksi ja valinneet täältä itselleen leikkitanhuat, emmekä voi estää heitä siitä."

Samassa silmänräpäyksessä sujahti vene näkyviin viidakon mutkan takaa. Sen kokassa seisoi pieni pulloposkinen talonpoikaistyttö, horjahdellen hätääntyneenä veneen rivakassa liikkeessä, kun hänen hiukan vanhempi veljensä lykkeli sitä tangolla eteenpäin. "Katsokaahan vain", huudahti Lenore suuttuneena, "nuo junkkarit ovat ottaneet meidän veneemmekin. Joudutteko sieltä oitis rantaan!" Lapset säikähtivät huutoa, pojalta putosi tanko veteen, ja pikku tyttönen horjahti hädissään veneen laidan yli Ja putosi hervottomasti lampeen. Poika ajelehti veneessä avuttomasti pitkin lahdelmaa. Tyttösen putoamista seurasi kova huuto rannalta. "Pelastakaa lapsi!" huusi Lenore tuskissaan. Bernhard juoksi arvelematta veteen, yhtään ajattelematta ettei hän osannut ollenkaan uida, ja seisoi pian kainaloita myöten liejuisessa vedessä. Hän kurotteli käsiään sinnepäin, minne lapsi oli pudonnut, mutta matkaa oli vielä moniaan syltä. Tällävälin oli Lenore pujahtanut pensaan taa nopeasti kuin salama. Kohta joutui hän sieltä takaisin ja juoksi eräälle veteen urkenevalle rannan ulokkeelle. Syvältä vesiherneiden joukosta Bernhard katseli kauhun ja ihastuksen sekaisella hurmiolla neitosen ylvästä hahmoa. Eriskummallinen kukkaiskruunu koristi vielä hänen päätänsä, kevyt hame hulmahti tiukasti hänen ruumistaan vasten, kasvoilla oli päättäväinen ilme ja silmät tähystivät jäykästi siihen kohtaan, missä lapsen hamonen kohosi jälleen näkyviin. Hän heitti käsivarret korkealle päänsä yli ja syöksähti voimakkaalla hypyllä veteen. Seppele putosi hänen päästään, kun hän pitkin vedoin ui lasta kohti. Hän sai siepatuksi kiinni pikku hamoseen, teki sitten vapaalla kädellään vielä pari uintiliikettä ja saavutti veneenlaidan. Hän piteli siitä kiinni ja ponnisti kaikki voimansa saadakseen lapsen nostetuksi veneeseen, ja kun se oli onnistunut, tarttui hän veneen kiinnitysvitjoihin ja veti sitä perässään maihin. Kalpeana kuin kuolema oli Bernhard katsellut neidin toimia; nyt hänkin kahlasi rantaan, ojensi Lenorelle kätensä avuksi ja piteli toisella venettä paikoillaan. Lenore nosti tajuttoman lapsen syliinsä, Bernhard kantoi pojan rantaan, ja molemmat lähtivät juoksemaan kiireesti lähellä olevaan puutarhurin asuntoon, kaikista voimistaan parkuva poika kintereillään. Märkä puku tahmautui tiukasti Lenoren ruumiiseen, niin että sen ihanat muodot olivat hänen joutuisasti liikkuessaan miltei kuin verhotta nähtävinä hänen seuralaisensa juopuneelle katseelle, mutta siitä hän ei joutunut välittämään.

Bernhard yritti tunkeutua hänen kerallaan sisään puutarhurin pirttiin, mutta Lenore työnsi hänet sukkelaan ulos. Säikähtyneen tarhurivaimon avulla Lenore sitten riisui vaatteet lapsen yltä ja koetti hieromalla palauttaa tajutonta raukkaa jälleen henkiin. Sillävälin Bernhard ulkopuolella nojautui ovea vastaan vilusta kalisevin hampain ja silmät palaen hurjasta mielenliikutuksesta kuin tuliset hiilet. "Elääkö lapsi vielä?" hän huusi suljetun oven läpi.

"Jumalan kiitos!" huudahti Bernhard ja löi kätensä yhteen; mutta se jumaluus, jota hän sinä hetkenä ajatteli, oli sisällä oleva ihana nainen, jonka suloista hänen oli äsken sallittu nähdä enemmän kuin koskaan kenenkään toisen miehen. Kauan hän seisoi oven takana väristen kylmästä ja unelmoiden onnesta, kunnes karkeaan villaiseen hameeseen ja liiviin puettu korkea hahmo astui ulos pirtistä. Se oli Lenore, tarhurin vaimolta lainaamassaan vaatekerrassa, vielä väsyneenä ponnistuksistaan, mutta iloinen hymy huulillaan. Aivan lumottuna Bernhard tarttui kiihkeästi hänen käteensä ja suuteli sitä suutelemistaan, ja vähällä piti, ettei hän polvistunutkin jumalattarensa edessä.

"Tepä näytätte kauniilta, hyvä herra", sanoi Lenore hilpeästi. "Nyt te varmaankin kylmetytte."

Bernhard näyttikin eriskummalliselta, seistessään hänen edessään likomärkänä ja vaatteet liejun ja vesiherneiden peittäminä. "En minä kylmästä mitään tiedä", hän huusi, vaikka vilu puistattikin häntä.

"Joutuin sisään pirttiin", komensi Lenore. Hän avasi oven ja huusi emännälle: "Antakaa tälle herralle miehenne vaatteita, jotta hän saa muuttaa päältään. — Tuolla kamarissa saatte pukeutua."

Bernhard juoksi kamariin, jonne tarhurinvaimo kantoi hänelle vaatteita mitä kiireessä löysi. Kotvan kuluttua astui hänkin, maalaispojaksi muuttuneena, ulos pihamaalle, niissä Lenore asteli kiireisesti edestakaisin ilta-auringossa. "Joutukaa nyt kanssani linnaan", sanoi neiti, puhuen jälleen entiseen alentuvaan suojelijan sävyyn.

"Tahtoisin vielä kerran nähdä lapsen", pyysi Bernhard. He palasivat pirttiin ja astuivat vuoteen ääreen, jossa lapsi makasi. Väsynein silmin tämä katsahti noihin ryppyisiin nuoriin kasvoihin, jotka kumartuivat suutelemaan häntä. "Se on erään päiväpalkkalaisen lapsi kylästä", sanoi tarhurinvaimo. Bernhard laski salaa Lenoren selän takana kukkaronsa vuoteeseen.

Nopein askelin riensivät Lenore ja Bernhard linnalle päin, missä
Ehrenthal jo odotti vaunujensa vieressä kärsimättömästi poikansa
paluuta ja sanomattomaksi ällistyksekseen tunsi tarhurinrengissä oman
Bernhardinsa.

"Tuokaa tälle herralle viitta", sanoi Lenore palvelijalle, "häntä palelee. — Kääriytykää siihen hyvin, muuten saatte kauan muistella oloanne vesiherneiden parissa."

Ja kauan Bernhard sitä muistelikin. Hän kääriytyi viittaan ja painautui vaunujen nurkkaan; kylmää kylpyä seurasi polttava kuumuus, rajusti myrskysi veri hänen suonissaan. Hän oli nähnyt maailman ihanimman naisen, hän oli elänyt jotain sellaista, jonka rinnalla kaikki hänen pergamenttinsa runolliset kuvat kalpenivat omaa mitättömyyttään. Häveten hän muisti, kuinka neuvoton ja avuton hän itse oli ollut, ja kuinka hän kaulaa myöten vedessä oli katsellut sankarittarensa päättäväisyyttä ja ripeyttä. Vain lyhyitä vastauksia hän kykeni antamaan isänsä kysymyksiin. Siten istuivat isä ja poika melkein vaitonaisina vierekkäin, kylmä juonikkuus ja tulinen intohimo. Molemmat olivat tällä matkalla saavuttaneet sen päämäärän, jota heidän sydämensä olivat niin kauan himoinneet — isä kiinnitysoikeuden tuohon kauniiseen maatilaan, poika seikkailun, joka antoi hänen elämällensä uuden sisällyksen.

Vapaaherran tilalla uusi tehdasrakennus yleni hyvin hitaasti korkeuteen, Ehrenthalin rahakaapissa täyttyi vapaaherran korulipas nopeasti hänen velkakirjoistaan ja uudesta hypoteekkikirjasta, ja sillä aikaa kuin Bernhardin raihnas ruumis kauan kitui kylmän kylvyn jalkavammoja, ui hänen sielunsa mielikuvituksen makeilla aalloilla.

Eräänä iltapäivänä kirjeenkantaja toi konttoriin Finkin nimelle osotetun ja mustalla sinetillä varustetun kirjeen. Fink avasi sen ja lähti ääneti huoneeseensa. Kun häntä ei kuulunut palaavaksi, kiiruhti Anton huolestuneena hänen luokseen. Hän tapasi ystävänsä istumassa sohvassa, pää käsiin painuneena.

"Setäni on kuollut", Fink vastasi. "Hän, ehkäpä New Yorkin Wallstreetin [tärkein liike-elämän katu New Yorkissa, jonka varrella ovat useimmat pankit, rahamiesten konttorit ja pörssilaitokset] rikkain mies, lensi eräällä liikematkalla ilmaan muutaman Missisippi-laivan höyrykoneen mukana kattilan räjähtäessä. Hän oli taipumattoman jäykkä mies, mutta minulle hän osoitti omalla tavallaan paljon hyvyyttä, ja typerän nulikan tavoin maksoin sen kiittämättömyydellä. Tämä ajatus tekee minulle hänen kuolemansa katkeraksi. Sitäpaitsi tuo tosiasia vaikuttaa määräävästi tulevaisuuteenikin."

"Huomenna lähden matkoihini. Isäni on nimitetty vainajan pääperilliseksi; minulle tämä on määrännyt länsivaltioissa sijaitsevat maa-alueensa. Setäni oli suuri maakeinottelija, ja siellä odottaa minua vaikeat ja sekavat asiat, joita minun on koetettava järjestää. Senvuoksi isäni tahtoo, että lähtisin niin joutuin kuin mahdollista New Yorkiin, ja itsekin huomaan, että perillisen persoonallinen läsnäolo on siellä tarpeen. Isäni on yht'äkkiä ruvennut suuresti luottamaan minun huolellisuuteeni ja liikemiestaitooni. Luehan itse hänen kirjeensä."

Anton epäröi ottaa kirjettä vastaan. "Lue sinä vain, Anton", sanoi Fink alakuloisesti hymyillen, "meidän perheessämme eivät isä ja poika kirjoittele toisilleen mitään helliä salaisuuksia." Anton katsahti kirjeeseen ja sattui lukemaan seuraavan kohdan: "Ne oivalliset todistukset, jotka herra Schröter on antanut sinun käytännöllisestä kyvystäsi ja sinun tarkkanäköisyydestäsi liikeasioissa, antavat minulle aihetta pyytää, että itse lähtisit sinne. Siinä tapauksessa antaisin mukaan avuksesi herra Westlockin meidän liikkeestämme."

Anton laski vaieten kirjeen pöydälle, ja Fink kysyi: "Mitäs sanot kiitoksesta, jota isäntämme jakelee minulle niin anteliaasti? Kuten tiedät, on minulla jonkin verran syytä uskoa, etten ole erityisesti hänen suosiossaan."

"Ja sittekin pidän kiitosta ansaittuna ja hänen arvosteluaan oikeana", vastasi Anton.

"Yhdentekevää, mistä syystä se on annettu", sanoi Fink; "joka tapauksessa se ratkaisee minun kohtaloni. Minusta tulee nyt maanomistaja meren tuolla puolen, jollaiseksi olen kauan halunnutkin päästä. — Ja meidänkin täytyy nyt erota, rakas Anton", hän jatkoi ja ojensi ystävälle kätensä. "En luullut, että se näin pian tulisi kysymykseen. Mutta vielä me näemmekin jälleen toisemme."

"Ehkäpä", virkkoi Anton surullisesti ja puristi lujasti nuoren perillisen kättä. "Mutta lähdehän nyt herra Schröterin puheille, hänellä on ensimmäisenä oikeus saada tietää, että sinä eroat paristamme."

Anton kiirehti työpaikalleen, ja Fink kävi peräkonttorin takana olevaan johtajan pieneen huoneeseen. Kauppias astui vakavana häntä vastaan, ja ilmaistuaan arvokkaalla tavalla osanottonsa hän sanoi: "Itsestään on selvää, että tästä hetkestä alkaen teidän sopimuksenne liikkeeni kanssa on purkautunut; niinä päivinä, joina vielä viivytte täällä, pyydän teitä pitämään itseänne taloni vieraana, jolle olen hyvin kiitollinen hänen edellisestä toiminnastaan minun palveluksessani, Painakaa puuta, herra von Fink, ja puhelkaamme levollisesti, voinko ehkä vielä olla teille joksikin avuksi."

Fink vastasi sohvankulmasta yhtä kohteliaaseen sävyyn: "Isäni minun tulevaisuudestani antamat määräykset käyvät, niin hyvin yhteen minun omien tulevaisuudentoiveideni kanssa, että minun on lausuttava kiitokseni teidän myötävaikutuksestanne asiassa. Teidän minusta antamanne arvostelu on ollut edullisempi kuin mitä monenkin seikan perusteella olen voinut odottaa. Jos te todella olitte niin tyytyväinen minuun, niin minua ilahduttaisi kuulla se teidän omasta suustanne."

"En ollut vallan, herra von Fink", vastasi kauppias tyynesti. "Te ette ole ollut täällä oikealla paikallanne. Se ei kuitenkaan saanut estää minua arvostelemasta, että teillä on erinomainen kyky toisenlaiseen, paljon suurisuuntaisempaan toimintaan. Te osaatte mainiosti määräillä ja taivuttaa toisia ihmisiä tahtoanne tottelemaan, ja teillä on tavaton tahdonvoima ja toimintatarmo. Sellaiselle luonteelle ei konttoripulpetti ole oikea paikka."

Fink kumarsi. "Siitä huolimatta minun velvollisuuteni olisi ollut hoitaa kunnolla sekin paikka; tunnustan itse, etten sitä ole aina tehnyt."

"Te tulitte tänne tottumattomana säännölliseen työhön, mutta viime kuukausien aikana teitä ei olisi paljonkaan erottanut tavallisesta konttoristista. Senvuoksi, ja koska olen vakuutettu, että te luonteenne mukaisesti ette niin hyvin sovellu kauppiaaksi kuin tehtailijaksi, olen isällenne antanut teistä sellaisen lausunnon kuin annoin."

"Arveletteko todellakin minun ominaisuuksieni perusteella, että sopisin paraiten tehtailijaksi?" kysyi Fink ja kiitti kumartaen kauppiaan hyvästä ajatuksesta.

"Sen sanan laajimmassa merkityksessä", vastasi herra Schröter. "Kaikenlainen toiminta, joka luo uusia arvoja, on viimekädessä tehtailijan toimintaa; sitä pidetään kaikkialla maailmassa tavallaan ylimyksellisenä. Meidän kauppiaitten asiana on saattaa nuo arvot kansanomaisiksi."

"Siinä mielessä yhdyn kernaasti teidän käsitykseenne", vastasi Fink ja nousi paikaltaan.

"Teidän lähtönne tulee olemaan suuri tappio eräälle ystävällemme", sanoi kauppias, saattaessaan perillistä ovelle.

Fink pysähtyi ja sanoi sukkelasti: "Antakaa hänen lähteä minun kanssani Amerikkaan. Hänessä on miestä luomaan siellä onnensa."

"Sittenpä en tahdo salata teiltä epäröintiäni. Wohlfart on nuori, ja vaatimaton ja säännöllinen toiminta sisämaankaupan alalla tuntuu minusta olevan tarpeen vielä monien vuosien mittaan hänen luonteensa kehitykselle. Muutenhan te tiedätte, ettei minulla ole vähäisintäkään oikeutta vaikuttaa millään tapaa hänen vapaaseen päätökseensä. En häntä mielelläni menettäisi; mutta jos hän on itse vakuutettu siitä, että hän teidän läheisyydessänne ollen luo nopeammin onnensa, niin en tahdo asettua sitä vastustamaan."

Hän huusi Antonin johtajan konttoriin ja sanoi hänelle: "Anton, minä olen pyytänyt herra Schröteriä laskemaan sinut minun mukaani. Minulle olisi erittäin tärkeätä saada sinut kanssani; tiedäthän, että olen kiintynyt sinuun, yhdessä me pääsisimme noissa uusissa oloissa kelpo lailla eteenpäin, ja itse saat määrätä ehtosi, joiden perusteella lähdet kanssani. Herra Schröter myöntää sinulle vapaan päättämisoikeuden."

Anton seisoi ymmällään ja mietiskellen; nuo yht'äkkiä hänen eteensä purkautuvat tulevaisuudenkuvat näyttivät hyvin hymyileviltä; mutta hän tyyntyi nopeasti, katsahti johtajaan ja kysyi tältä: "Oletteko tekin sitä mieltä, että teen hyvin jos lähden?"

"En aivan, rakas Wohlfart", vastasi kauppias vakavasti. "Sitten jään tänne", päätti Anton miehekkäästi. "Älä suutu minuun, etten seuraa sinua; minä olen orpo, eikä minulla ole muuta kotia kuin tämä talo ja tämä kauppaliike. Minä tahdon, jos herra Schröter tahtoo pitää minut, pysyäkin hänen luonaan."

Näistä sanoista miltei liikutettuna kauppias lausui: "Mutta ajatelkaahan myöskin, että te näin päättäessänne luovutte paljosta. Minun konttorissani teistä ei voi tulla rikasta miestä ettekä opi tuntemaan elämää sen suurissa piirteissä ja mitoissa; meidän liikkeemme toiminta on rajoitettu, ja saattaa tulla aika, jolloin tuo rajoitus teistä tuntuu kiusalliselta. Kaiken, mikä luo teille itsenäisen tulevaisuuden, varallisuutta ja vaikutusvaltaisia tuttavuuksia, te kykenette meren takana saavuttamaan helpommin kuin minun luokseni jääden."

"Hyvä isäni sanoi minulle usein: pysy omassa maassasi ja elätä itseäsi rehellisesti. Minä tahdon elää hänen sanojensa mukaisesti", Anton vastasi, ja hänen äänensä värisi mielenliikutuksesta.

"Hän on ja pysyy poroporvarina", huudahti Fink jonkinlaisella epätoivon väreellä.

"Minusta tuollainen porvarimieli on sangen kunnioitettava perustus miehen onnelle", sanoi kauppias, ja sillä oli asia ratkaistu.

Fink ei puhellut esityksestään sen pitemmältä, ja Anton koetti kaikenlaisilla pienillä huomaavaisuuksilla osottaa eroavalle ystävälleen, kuinka rakas tämä hänelle oli ja kuinka haikeaksi ero hänelle itselleen kävi.

Illalla Fink sanoi Antonille: "Kuulehan, poikaseni, minulla olisi halu ottaa vaimo täältä mukaani meren taakse."

Kauhistuneena Anton katseli ystävätään, ja koettaen sitten salata mielenjärkytystään itseltään ja tältä hän kysyi väkinäisen leikillisesti: "Mitä, aiotko kosia neiti von Baldereckia…"

"Ei sinne päinkään", huudahti Fink hilpeästi; "mitä minä tekisin vaimolla, jolla ei olisi muita ajatuksia kuin huvitella miehensä rahoilla?"

"Älä Herran nimessä", huudahti Anton ja kavahti säikähtyneenä pystyyn, "siitäpä tulisi kaunis juttu."

"Eikä tulekaan", vastasi Fink kylmäverisesti; "joko hän ottaa minut, ja silloin tulee minusta järkevä mies, tahi hän on ottamatta, ja silloin lähden täältä ilman vaimoa."

"Ilman vaimoa sinä saatkin lähteä", huudahti Anton. "Oletko koskaan ennen ajatellut neiti Sabinea puolisoksesi?"

"Joskus kyllä", sanoi Fink, "tänä vuonna varsin useinkin. Hän on mitä oivallisin talonemäntä ja hänellä on jaloin ja epäitsekkäin sydän koko maailmassa."

Anton katseli hämmästyneenä ystäväänsä. Ei koskaan ollut Fink edes viittaillutkaan, että Sabine merkitsi hänelle enempää kuin muut hänen tuntemansa naiset. "Mutta ethän ole siitä minulle hiiskahtanut sanallakaan?"

"Oletko sinä kertonut minulle tunteistasi erästä toista neitosta kohtaan?" kysyi Fink nauraen. Anton punastui ja vaikeni.

"Uskon kyllä, että hän voi sietää minua", jatkoi Fink, "mutta lähteekö hän kanssani, sitä en tiedä. Mutta senkin saamme heti tietää, minä lähden nyt alas kysymään häneltä."

Anton juoksi ystävänsä ja oven väliin. "Vielä kerran rukoilen sinua, että miettisit tarkoin mitä aiot tehdä."

"Mitä siinä on miettimistä, sinä hölmö", nauroi Fink, mutta hänen liikkeensä ja eleensä olivat tavattoman hätiköiviä.

"Ja sinä tahdot ottaa hänet mukaasi sinne uutisasumuksiin ja villeihin aarniometsiin?"

"Juuri senvuoksi tahdonkin hänet naida. Hänestä tulee uljas ja väkevä vaimo, joka antaa koko elämälleni vakavuutta ja aateluutta. Hän ei ole erikoisen rakastettava, ainakaan ei ole niin helppo haastella hänen kanssaan kuin monien toisten naisten; mutta kun otan itselleni vaimon, niin tarvitsen sellaisen, joka on minua etevämpi, ja usko minua, mustatukka on siksi juuri omiaan! Mutta päästä nyt minusta irti, minun täytyy saada tietää mikä minua odottaa."

Anton jäi kävelemään kädet ristissä edestakaisin. Finkin ylistykset neiti Sabinen ominaisuuksista olivat joka suhteessa paikkansapitävät, sen Anton tunsi elävästi; hän tiesi myöskin, että talon neiti oli sydämellisesti kiintynyt Finkiin, mutta hän aavisti samalla, että tälle nousi tuntemattomia vaikeuksia vastaan. Ja tuo Finkin kiire, tuo hänen silmitön, ajattelematon hoppunsa oli Antonista epämieluinen, miltei kamala, se oli ristiriidassa hänen oman luontonsa kanssa. Ja vielä eräs toinenkin seikka pahoitti hänen mieltään. Fink oli puhunut ainoastaan itsestään;, oliko hän sitten myöskin ajatellut Sabinen onnea, oliko hän tullut miettineeksi, mitä taisteluja tälle maksaisi luopua rakastetun veljen viereltä, erota synnyinmaastaan ja uskaltaa lähteä vieraan kanssa ehkäpä perin villin elämän keskeen? Anton oli kyllä vakuutettu siitä, että Finkissä oli miestä sirottamaan kaikki uuden maailman kukkaset lemmittynsä jalkoihin, mutta hän oli myöskin rauhaton luonne, alati touhukas — oliko hänessä miestä myöskin aina säälimään saksalaisen vaimonsa tunteita? Tahtomattaan Anton ajatuksissaan asettui ystäväänsä vastaan; hänestä tuntui, että Sabine ei saisi lähteä pois tästä talosta, tästä liikkeestä; hänestä tuntui kammottavalta se tyhjyys, mikä kaikkialla ilmenisi neidin poistuttua päivällispöydästä, taloudenpidosta ja ennen kaikkea veljensä elämästä. Levottomana ja murheellisena Anton astuskeli edelleen kamarinsa lattialla; hämärä tuli, vastapäätä olevista akkunoista lankesi valjuja valojuovia hänen huoneeseensa, eikä Finkiä vain kuulunut palaavaksi.

Sabinelle oli ilmoitettu Finkin tulosta. Neiti astui hänelle kerkeästi vastaan, ja hänen poskensa punoittivat kun hän sanoi: "Veljeni on sanonut, että teidän täytyy lähteä meidän luotamme."

Syvästi liikutettuna Fink vastasi: "Niin, minun täytyy, mutta en voi enkä saa erota, teistä puhumatta suutani puhtaaksi. Minä tulin tänne ilman vähintäkään halua hiljaiseen elämään, jollaiseen hajanainen henkeni ei ollut tottunut; mutta täällä olen oppinut tuntemaan saksalaisen kodin harrasta onnea. Teitä, neitini, olen aina kunnioittanut tämän talon hyvänä hengettärenä. Te olette tosin kohta tänne saapumiseni jälkeen koettanut pitää minua matkan päässä itsestänne, ja se on minua monesti surettanut. Tulen nyt sanomaan teille, kuinka usein minun katseeni ja sieluni on riippunut teissä kiinni; minä tunnen, että elämäni voisi tulla onnelliseksi, jos alati saisin kuulla teidän ääntänne ja jos teidän henkenne seuraisi minua tulevaisilla teilläni." Sabine kävi hyvin kalpeaksi, ja hän vetäytyi takaperin. "Älkää jatkako enää, herra von Fink", pyysi hän rukoilevasti ja teki itsetiedottomasti torjuvan eleen.

"Sallikaa minun purkaa sydämeni", jatkoi Fink nopeasti; "minä pitäisin korkeimpana onnenani, jos voisin lähteä vakuutettuna siitä, että minäkin olen löytänyt armon teidän silmäinne edessä. En ole siksi röyhkeä, että pyytäisin teitä nyt seuraamaan minua epävarmoihin oloihin, mutta antakaa minulle ainakin toivo, että saan vuoden perästä palata pyytämään teitä vaimokseni."

"Älkää palatko", sanoi Sabine liikahtamattomana kuin kuvapatsas ja tuskin kuuluvalla äänellä. "Minä rukoilen teitä, että lopetatte tämän keskustelun."

Hänen kätensä tarrautui kuin suonenvedon kouristuksessa lähimmän tuolin selkänojaan; sen avulla hän pysyi pystyssä, ilman veripisaraakaan poskillaan, ja katseli pyytelijää kyyneltensä läpi niin hellästi ja samalla tuskallisesti, että tuo hurja mies suli kokonaan ja aivan unhottaen kosintansa pyrki vain rauhoittamaan häntä.

"Olen kovin pahoillani, että olen niin kovin säikähdyttänyt teitä", hän sanoi; "antakaa minulle anteeksi, Sabine."

"Älkää ainakaan antako minun lähteä ilman lohdullista sanaa, antakaa toki edes jonkinlainen vastaus; tuskallisinkin tieto on parempi kuin tämä vaikeneminen."

"Kuulkaa siis", sanoi Sabine luonnottoman levollisesti, vaikka hänen povensa kohoili ankarasti ja tuolista pitelevä kätensä vapisi. "Minä olen teistä pitänyt jo tulopäivästänne alkaen; lapsellisena tyttönä kuuntelin ihastuksella teidän äänenne sointia ja kaikkea mitä teidän suunne osasi niin viehättävästi kertoilla. Mutta minä olen taistellut tuota tunnetta vastaan ja voittanut sen. Minä olen voittanut sen", hän toisti. "Minä en saa kuulua teille, sillä se olisi onnettomuudekseni."

"Älkää sitä kysykö", sanoi Sabine tuskin kuuluvasti. "Minun täytyy kuulla tuomioni teidän omasta suustanne" Fink huudahti.

"Te olette leikitellyt omalla ja toisten hengellä ja elämällä; te tulette aina toimimaan säälimättömästi tarkoitusperienne hyväksi. Te tulette suorittamaan suuria ja jaloja tekoja, sen uskon; mutta ihmiset eivät niiden rinnalla merkitse teille mitään. Minä en voi sietää sellaista luonnetta. Te olisitte hyvä minulle, sen uskon mielelläni, säälisitte minua minkä vain voisitte; mutta teidän olisi aina pakko sääliä minua, ja se tulisi teille taakaksi; ja minä, minä olisin yksinäni vieraassa maassa ja vierasten ihmisten joukossa. — Minä olen ventomielinen, olen hemmoiteltu, sadoin säikein olen sidottu tämän talon perinnäistapoihin, talouden pieniin velvollisuuksiin ja veljeni elämään."

Fink katseli synkästi eteensä. "Te rankaisette minua tänä hetkenä ankarasti kaikesta siitä, mikä minussa on vuosien mittaan pahoittanut mieltänne."

"Ei", huudahti Sabine ja kurotti kätensä häntä kohti, "ei niin, ystäväni! Jos oli hetkiä, jolloin te tuotitte minulle tuskaa, niin oli yhtä paljon toisiakin aikoja, jolloin ihaillen silmäsin teihin. Ja katsokaas, tämä se juuri pitää meidät erillään toisistamme. Minä en voi koskaan pysyä levollisena teidän läheisyydessänne, aina tunnen viskautuvani tunteesta toiseen, pelokkaasta arkuudesta voimakkaaseen riemuun. Minä tunnen itseni epävarmaksi teidän edessänne, ja tuo epävarmuus jatkuisi ikuisesti. Minun täytyisi salata tämä taistelu sydämeeni, mutta sitä tuntisin repivästi silloinkin, kun kaikella tunteitteni hehkulla tahtoisin kiintyä teihin. Ja sen te huomaisitte ja vihastuisitte minulle sentakia." Hän ojensi uudelleen pienen kätensä, Fink tarttui siihen syvään kumartaen ja suuteli sitä.

"Siunausta toivotan teidän tulevaisuudellenne", sanoi Sabine, vapisten koko ruumiissaan. "Jos on ollut hetkiä, jolloin tunsitte olonne mieluiseksi meidän keskuudessamme, niin muistelkaa meitä vieraalla maalla ollessanne. Jos olette löytänyt tässä saksalaisessa porvaristalossa ja veljeni toiminnassa jotakin, jota voitte kunnioittaa, niin muistelkaa sitä muukalaisten joukossa ollessanne. Siinä suurenmoisessa elämässä, joka teitä odottaa, kaikissa mahtavissa kiusauksissa ja hurjissa taisteluissanne älkää koskaan halveksiko meidän elämän- ja ajattelutapaamme!" Hän piti oikeaa, kättään nuoren miehen pään päällä kuin äiti, joka siunaa eroavaa lemmikkiään.

Fink piteli yhä hänen kättään. Molemmat katselivat äänettöminä toisiansa silmiin, molempain posket olivat kalvenneet. Vihdoin Fink huudahti, sointuvassa äänessään syvän tunteen värähdys: "Jääkää hyvästi!"

"Jääkää hyvästi!" sanoi tyttökin hiljaa, niin hiljaa, että Fink sitä tuskin erotti. Sitten mies astui vitkalleen kynnyksen yli, tytön katsoessa värähtämättä hänen jälkeensä, niinkuin poistuvaa henkinäkyä katsellaan. —

Kun kauppias liikeajan päätyttyä saapui sisarensa luo lennähti Sabine häntä vastaan, puristautui lujasti kiinni häneen ja painoi päänsä hänen rinnalleen. "Mikä sinulla on, tyttöseni?" kysyi veli huolestuneena ja silitteli hiuksia hänen kostealta otsaltaan.

"Mistä te puhelitte? Kosiko hän sinua? Eihän hän vain ollut epäkohtelias?" kysyi kauppias leikillisesti.

"Minä tein, mitä sinä minulta voit odottaakin; en tule häntä näkemään enää koskaan." Ja silloin valahtivat vuolaat kyyneleet hänen silmistään, hän tarttui veljensä käteen ja suuteli sitä. "Älä suutu kun minä itken; olen vielä järkytetty, mutta se menee kohta ohi."

"Armas sisareni, rakas, rakas Sabine!" huudahti kauppias ja syleili itkevän tytön kumaraista vartta, "en tahdo uskoakaan, että sinä ajattelit minua hyljätessäsi tuon rikkaan perillisen."

"Minä ajattelin sinua ja sinun uhrautuvaa, velvollisuudentuntoista elämääsi, ja silloin hänen loistava olemuksensa kadotti kaikki ne kauniit värit, jotka muuten olisin siinä nähnyt."

"Ei, Traugott; jos siinä oli jotain uhria, niin kannoin sen tämän talon muistolle, jonka katon alla olen sinun turvassasi kasvanut lapsesta naiseksi, ja hyväin vanhempaimme muistolle, joiden siunaus säilyy vaatimattoman elämämme yllä."

Oli jo myöhä, kun Fink palasi Antonin huoneeseen. Hän näytti hyvin kiihoittuneelta, viskasi hattunsa pöydälle, kävi istumaan sohvaan ja sanoi ystävälleen: "Annappa sikari suun avaukseksi."

"Häitä ei ainakaan", vastasi Fink kylmästi. "Tyttö todisteli, että minä olen suuri heittiö ja kaikkea muuta kuin sopiva mies siivolle tytölle. Sitten hän kävi jälleen ylen tunteelliseksi, vakuutti minulle harrasta kunnioitustaan, leikkasi varjokuvan koko minun olemuksestani ja antoi minun laputtaa. Mutta piru minut periköön", — hän kavahti pystyyn ja heitti sikarinsa nurkkaan — "jollei hän ole paras sielu, mikä ikinä on alushameissa saarnannut hyvettä syntiselle miesparalle! Hänellä on vain se ainoa vika, ettei hän tahdo ruveta vaimokseni; ja loppujen lopuksi hän on siinäkin aivan oikeassa."

Ystävän kiivaus teki Antonin huolestuneeksi. "Mutta missä olet viipynyt näin kauan, ja mistä sinä nyt tulet?"

"En vain viinituvasta, niinkuin viisaudessasi tunnut päättelevän. Kun mies saa rukkaset, niin on hänellä kai oikeus olla pari tuntia kallella kypärin; minä tein samaa kuin jokainen olisi niin surullisessa tapauksessa tehnyt, juoksentelin ympärinsä ja pidin filosoofisia itsepuheluja. Purin vihaani maailmaa vastaan, s.o. itseäni ja mustatukkaa vastaan, kunnes vihdoin jäin seisomaan kirjavan lyhdyn eteen ja ostin kaupus-akalta nämä sitruunat." Näin sanoen hän otti muutamia hedelmiä taskustaan ja pani ne pöydälle. — "Mutta nyt, poikaseni, menneisyyden kanssa olen tehnyt lopputilin, pakinoikaamme nyt vähän tulevaisuudestakin; tämähän on viimeinen ilta, jonka vietämme kahdenkesken, ja silloin älköön mikään pilvi sumentako sielujamme. Laitappa minulle lasi totia ja puserra näistä paksuista ukkosista mehua sekaan. Sitruunatotin valmistaminen on niitä sinun vahvoja puoliasi, joista saat kiittää minua. Minä olen sen sinulle opettanut, ja nyt sinä veijari osaat sen taidon paremmin kuin minä itse. Tule istumaan viereeni."

Seuraavana päivänä tuli isä Sturm omassa persoonassaan nuoren perillisen huoneeseen, kantaakseen hänen matka-arkkunsa ulkona odotteleviin ajurivaunuihin. Anton oli koko aamun auttanut Finkiä tavarain kokoonsäälimisessä ja sen kautta onnistunut hiukan hälventämään alakuloisuutta, joka rasitti suuremmassa määrässä jälellejäävää kuin matkaanlähtevää ystävystä.

Fink tarttui sitten Antonin käteen ja sanoi: "Ennenkuin suoritan kädenpuristusmenot muiden kanssa, niin toistan sinulle samat sanat, jotka jo ensi päivinä lausuin sinulle: harrasta edelleenkin englanninkielenopintojasi, jotta pääset lähtemään perääni. Ja missä minä silloin satunkin olemaan, laivankajuutassa tahi uutisasukkaan hirsipirtissä, niin aina on sinulle tilaa luonani. Kohta kun tämä vanha maailma alkaa sinusta maistua happamalta, niin tule minun luokseni! Ole muuten rauhassa, minä aion varmasti lakata kaikista hullutuksista. Ja nyt ei mitään turhaa mielenliikutusta, poikaseni, välimatkat ovat sangen lyhyet, tämän matoisen maan päällä." Hän riistihe irti, kiiruhti konttoriin ja astui vielä kerran johtajan eteen, ja Antonista oli iloista nähdä nuo erilaiset miehet vastatusten; porvarin kookas, leveäharteinen hahmo aatelismiehen hoikkaa, siroa vartta vastassa. Vielä viime jäähyväiset talon naisille kävi Fink heittämässä ja syleili vielä kerran ystäväänsä, ennenkuin hypähti vaunuihin aloittaakseen pitkän, pitkän taipaleen uuteen maailmaan.

Mutta Anton palasi haikeilla mielin konttoriin ja kirjoitti kirjeen herra Stephanille Wolfsburgiin, liittäen myötä tälle kunnianmiehelle uuden tavaraluettelon ja sokerinäytteitä.

Kauan aikaa suri Anton ystävänsä menetystä. Ensimmäisinä päivinä hän jäi seisomaan Finkin oven eteen luullen vielä kuulevansa sen takaa tämän iloista naurua, ja usein hän katsahti ylös työstänsä kohdatakseen Finkin ivallisen ilmeen ja vaihtaakseen ymmärtävän katseen tämän kanssa.

Hänen asemassaan talon puolella aikaansai Finkin lähtö suuren muutoksen. Se kävi seuraavasti. Herra Lieboldin olisi nyt pitänyt istua tädin vieressä, jos kristillistä arvojärjestystä olisi noudatettu. Siinä hän oli aikaisemmin istunutkin, mutta Fink oli työnnetty hänen ja tädin väliin. Totuutta noudattavalle kronikankirjoittajalle käy sangen kiusalliseksi mainita, että herra Liebold oli tuosta syrjäyttämisestä hyvin mielissään. Hän myönsi tosin olevan sangen imartelevaa saada istua naisten vieressä, eikä kukaan osannut sitä kunniaa arvostella korkeammaksi kuin hän; mutta toisinaan saattoi liika suuri läheisyys käydä tukalaksi, etenkin syödessä ja kun asianomainen nainen oli jo pahemmalla puolen ikäänsä. Viimemainitun valituksen aiheen hän tunnusti vain kaikkein luotetuimmille ystävilleen, ja hänen vastustajansa, joihin myöskin kassanhoitaja kuului, väittivät hänen viihtyvän nuoren neidin läheisyydessä vielä tukalammin kuin kypsyneeseen kukkeuteen ennättäneen tädin rinnalla. Seurauksena oli, että Finkin lähdettyä konttorissa alkoi salainen mieltenkuohu ja juonittelu tyhjäksi joutuneen paikan johdosta, ja miehisen sukupuolemme häpeäksi tunnustettakoon suoraan, että herroista ei kukaan tahtonut kernaasti istua tädin vieressä ja niin lähellä isäntää. Illalla, Antonin ollessa toimittamassa ystävänsä asioita kaupungilla, pidettiin asian johdosta takapihan puolella suuri neuvottelu, jossa herra Jordan johti puhetta. Alati rivakka herra Specht sanoi olevansa valmis istumaan missä hyvänsä ja vaikka minkä tädin vieressä, mutta puheenjohtaja huomautti hyvin kohteliaasti, että hänen veroistaan miestä välttämättä tarvittiin pöydän alipäässä pitämässä puhetta vireillä; sillä toverien suurimpana hauskutuksena oli vastailla hänen ylen rohkeisiin väitteihinsä. Ja kun toisista jok'ainoa kieltäytyi käymästä tädin viereen, lausui herra Jordan mielipiteenään, että oikeuden ja kohtuuden mukaan Wohlfartin tuli periä ystävänsä Finkin paikka, johon häntä sen ohessa puolusti hänen yleisesti tunnettu säveä käytöksensä vanhempia naisia kohtaan. Siten Anton joutui toverien yksimielisen päätöksen nojalla istumaan tyhjälle tuolille, ja talon naisetkin antoivat siihen äänettömän suostumuksensa.

Vielä toinenkin muutos tuli Antonin osaksi. Muutamia päiviä Finkin lähdön jälkeen herra Schröter sai Hampurista kirjeen, jonka sisässä oli Antonille osotettu avoin lippu. Fink kirjoitti: "Huonekalut siinä kamarissa, jossa asuin, olivat omani; täten teen sinut sekä niihin että muuhun jäämistööni nähden perilliseksi ." — Viimeinen sana oli alleviivattu. — "Olen pyytänyt herra Schröteriltä, että saat asua minun entisessä huoneessani." Siten sai Anton siirtyä kahdet portaat alaspäin Finkin upeaan huoneeseen. Finkin toiseen suojaan muutti herra Baumann, josta täten tuli Antonin lähin naapuri. Anton ei unohtanut viedä mukanaan keltaisen kissansa, mutta se paatui uudessa asunnossa aivan liikkumattomaksi eikä enää kertaakaan lähtenyt jalustaltaan yöllisille retkeilyille. Ehkäpä se johtui siitä, ettei Antonilla ollut työteliäässä elämässään enää aikaa unelmoida.

Tästälähtien häntä konttorissa nimitettiin yleensä Finkin perilliseksi, ja tämä perintö kävi hänelle tärkeämmäksi kuin toverit luulivatkaan. Hän istui nyt pöydän ylipäässä ja otti vaatimattomasti osaa perheen jokapäiväiseen pöytäkeskusteluun. Täti, jonka lemmikki Fink oli ollut, taipui piankin muutokseen ja vastaanotti armollisesti Antonin pikku kohteliaisuudet, ja kauppias lausui usein sanasen sankarillemme ja kuunteli mielellään tämän järkeviä ja miehekkäitä mielipiteitä; myöskin Sabine tottui puhelemaan hänen kanssaan päivän pikku tapahtumista, ja hänen katseensa, joka ennen oli niin innokkaasti vältellyt tätä paikkaa, lepäsi nyt kernaasti nuorukaisen avoimilla, vilpittömillä kasvoilla. Näiden molempien välillä syntyi hiljainen yhdysymmärrys, tuollainen viehättävä, kevyt suhde, joka niin ystävällisesti kaunistaa elämätä. Sabine näki Antonissa poismenneen kosijan ystävän, ehkäpä uskotunkin, ja Anton tunsi talon neitiä kohtaan niin rajatonta, harrasta kunnioitusta, että Sabine tuli siitä joskus aivan liikutetuksi. Pöydässä ei Anton hienotunteisuudessaan koskaan puhunut Finkistä, vaikka hän tätä alituisesti ajattelikin, ja kun täti suopealla tavallaan kertoili satoja pikku muisteloita Finkistä, osasi Anton taitavasti välttää kaikki viittaukset ja ohjata puheen vaarattomille aloille. Myöskin liikkeessä Antonin asema muuttui. Hän oli siihen asti ollut herra Jordanin apulainen maaseutuosastolla, mutta nyt hän sai paikan ulkomaanosastolla itse johtajan valvonnan alaisena. Hän sai saman toimen, joka aikaisemmin oli ollut Finkillä, ja aikaa myöten hän oppi Finkin näppäryydellä käsittelemään herra Tinkelestä ja arvostelemaan Unkarin villanäytteitä.

KOLMAS KIRJA.

Paha vuosi tuli maahan, odottamaton sodanmelu hälytti hereille Saksan itärajalla asuvaiset, niiden joukossa senkin maakunnan asukkaat, josta tässä kirjassa on puhuttu. Ankaran säikähdyksen hirvittävät seuraukset tulivat maassa kohtakin näkyviin. Kaikki liikenne pysähtyi, maatilojen ja kauppatavarain arvot laskeutuivat, jokainen koetti pelastaa ja korjata omansa, paljon pääomia sanottiin irti, kaupallisiin yrityksiin sijoitetut melkoiset summat joutuivat vaaraan. Ei kellään ollut halua uuteen toimintaan, satoja liikesuhteita katkesi, joita ihmiset jo ammoisista ajoista olivat solmineet keskinäiseksi hyödykseen. Itsekunkin yksilöllinen olemassaolo kävi epävarmemmaksi, eristetymmäksi, köyhemmäksi. Kaikkialla näki totisia kasvoja, rypistyneitä otsia. Koko maa oli kuin halvaantunut ruumis; hitaasti vieri raha, tämä liike-elämän elähdyttävä veri, suuren ruumiin yhdestä osasta toiseen; rikas varoi kadottavansa paljon, köyhältä katosi mahdollisuus ansaita edes vähänkään. Tulevaisuus näytti yhtäkkiä kohtalokkaalta, mustalta, tuhoa uhkaavalta, niinkuin taivas näyttää kovan ukkosenilman edellä.

Kauhunsana "Puolan vallankumous" se Saksassakin aiheutti näin suurta hämminkiä. Rajan takana asuva maalaisrahvas oli vanhain sotaisten muistojen ynnä tilanomistajain kiihoittamana noussut aseihin ja kulki nyt yltiöpäisten pappien ja munkkien johtamana edestakaisin pitkin rajaa, pidätti matkustavaisia ja tavaralähetyksiä, kävi ryöstäen ja polttaen aatelishovien ja pikkukaupunkien kimppuun ja yrittipä johtajainsa vaikutuksesta järjestäytyä sotilaallisestikin, antaen takoa viitakkeensa suoriksi ja etsien vanhoja piilukkopyssyjä esiin vanhoista kätköistä. Kapinalliset valtasivat erään suuren puolalaisen kaupungin lähellä Saksan rajaa, asettuivat sinne herroiksi ja julistivat Puolan valtakunnan jälleen perustetuksi.

Meidän valtiossamme kerättiin joukkoja joutuin kokoon ja lähetettiin miehittämään rajaseutuja. Herkeämättä kuljettivat vastarakennetun rautatien höyryvaunut sotilaita edestakaisin, kaikkialla pärisivät rummut, ja hallituskaupunki rupesi näyttämään sotilasleiriltä. Armeijan valtasi kiihko, joka aina syntyy sotaa odotettaessa. Upseerit häärivät toimekkaina ympärinsä, ostelivat karttoja ja joivat maljoja jos jonkinlaisella viinillä; sotamiehet kirjoittivat kotiinsa, pyysivät toimittamaan rahaa mikäli mahdollista ja lähettivät enemmän tai vähemmän tuntehikkaita terveisiä tytöillensä. Kaikkialla maaseudulla tunsi sotamiesmorsiamet heidän kalpeista poskistaan ja siitä innosta, jolla he säikyttivät omaisiaan kertomalla verisistä unennäöistä; äidit ostivat villoja, kehräsivät sen langaksi, kutoivat kostein silmin sotasukkia poikaparoilleen ja nyppivät varovaisesti vanhoja palttinarääsyjä haavakääreiksi; isät puhelivat epävakaisella äänellä kelpo pojan velvollisuudesta käydä taistelemaan kuninkaan ja isänmaan puolesta ja muistelivat varmemmaksi vakuudeksi, mitä vahinkoa he itse aikoinaan olivat tehneet julmalle Napoleonille.

Kirkkaana syysaamuna saapui ensimmäinen tieto Puolan kapinasta maakunnan hallituskaupunkiin. Jo edellisenä iltana olivat hämärät huhut tehneet asukkaat uteliaiksi, ja liuta levottomia liikemiehiä ja joutilaita maleksijoita seisoi odotellen asemasillalla. Kohta kun T. O. Schröterin konttori oli avattu, syöksähti sisään herra Braun, maaseutuasiamies, joka melkein hengetönnä mutta ilmeisesti suurella sisäisellä nautinnolla kertoi, että koko Puola ja Galizia ja paljon naapurimaitakin leimusi täydessä kapinassa; lukemattomia vieraita kauppamatkustajia ja rauhallisia virkamiehiä oli siepattu kiinni ja surmattu, monet rajakaupungit paloivat ilmi liekissä; ja olipa muuan kelvoton punalakkinen patriootti tanssinut viitake koholla erään herra Braunin serkun ympärillä ilmeisesti aikoen puhkoa hänet aseellaan, kunnes eukkonsa heinähangolla antama ystävällinen huomautus oli palauttanut hänet järkiinsä ja hän tyytyi lävistämään vain serkun lakin, jonka kauhusta pystyyn nousseet hiukset olivat pudottaneet tämän päästä. Sitten oli serkku avopäin juossut satasen askelta lähimmälle rajasillalle, jossa saksalainen rajavahti oli taskumattinsa sisällöllä palauttanut hänet järkiinsä; sillävälin oli raju puolalainen samonnut tiehensä heiluttaen surkeasti murhattua lakkia voitonmerkkinä viitakkeen nenässä.

Anton säikähtyi pahoin näistä sotaisista sanomista, ja olipa hänellä syytäkin säikähtyä. Vähän aikaa sitten oli muuan yritteliäs galizialainen kauppias lähettänyt Schröterin liikkeelle tavattoman suuren määrän tavaroita, joiden arvo nousi kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin, ja, kuten tällaisissa välityskaupoissa yleensä on tapana, perinyt suurimman osan tavarain arvosta etukäteen vekseleinä. Vaunukaravaanin, jolla näitä tavaroita kuljetettiin, täytyi parahiksi olla joutunut keskelle kapina-aluetta. Sitäpaitsi oli toinen karavaani siirtomaantavaroita vast'ikään lähetetty Galiziaan, ja arvion mukaan senkin kohtalo oli tällä erää yhtä vaaranalainen. Ja mikä pahinta, suuri osa liikkeen päättämistä kaupoista ja sen myöntämästä luotosta oli tehty ja myönnetty juuri kapinallisiin maakuntiin; paljon, ehkäpä toiminimen koko olemassaolo, arveli Anton, joutui tämän sodan kautta vaarannetuksi. Senvuoksi hän juoksi isäntää vastaan, kohta kun kuuli tämän tulevan portaita alas, ja kertoi hänelle kiireisesti tärkeimmät kuulemistaan uutisista. Sillävälin etsi herra Braun konttorissa itselleen uusia kuulijoita, joille jutteli punalakkisen patriootin hirmutyön parannettuna painoksena, jotenka hänen poloinen serkkunsa lakkinsa lisäksi menetti viitakkeen nenään vielä takkinsa ja saappaansakin, niin että hän vain paljaalla paidallaan pääsi pelastumaan suojelevan rajavahdin ja tämän taskumatin turviin. Sivumennen mainittakoon, että seuraavassa toisinnossa tuon onnettoman miehen täytyi luopua paidastaankin, että häneltä ajettiin tukka päästä ja että naishirviöt raatelivat kauheasti hänen ruumistaan. Sen pitemmälle herra Braun ei voinut enää mennä, koskapa hänen serkkunsa vaelteli edelleen kahdella jalalla muiden elävien joukossa ja uudella lakilla kaunistettuna.

Tällävälin johtaja kuunteli tarkkaan Antonin hätäistä kertomusta. Hetkiseksi jäi hän äänettömänä seisomaan portaille, ja Anton, joka tuskallisesti tähysti hänen kasvoihinsa, luuli näkevänsä hänet tavallista kalpeampana; mutta hän lienee erehtynyt, sillä kauppias katseli hänen päänsä yli lastaajia, jotka seisoivat levottomina eteisessä, ja huusi tavallisella kylmällä liikemiesäänellään, joka aina tehosi Antoniin: "Sturm, vyöryttäkää tuo tynnöri syrjään, se on jokaisen tiellä. — Pitää joutua, miehet, ajomies lähtee kohta matkaan!" Huolestuneena käänsi ukko Sturm leveän naamansa kauppiasta kohti ja viitaten hirmuisella nyrkillään ulos hän sanoi hyvin alakuloisesti: "Kuuletteko, kuinka rumpu käy, se on hälytysmarssi, meidän miehemme lähtevät sotaan. Karl pikkuseni on joukossa, husaarina, keltaiset nyörit pienessä takissaan. Mikä onnettomuus! Kuinka meidän tavaraimme käykään, herra Schröter?"

"Juuri senvuoksi kiiruhtakaa, hyvät miehet", vastasi johtaja hymyillen. "Vaunu lähtee rajalle, siinä on lastina sokeria ja rommia; tarvitsevathan sotamiehemme kylmällä säällä lämpöisen tuikun." Tämä ihmisystävällinen toimenpide isänmaanpuolustajain kurkkujen varalta palautti vanhan rattoisan luottamuksen jättiläisten mieliin; he hymähtivät tuimasti, ja isä Sturm kiinnitti koukkunsa lähimpään tavarapaaliin ja heilautti sen ylenkatseellisesti korkealle ilmaan, aivan kuin olisi tahtonut siten ilmaista: "Tuon verran me välitämme koko puolalaisroskasta", toisten käydessä vierittämään tynnöriä syrjään ja lasketellessa pikku leikkiä sotilaiden janoisuudesta.

Antonille isäntä lausui: "Uutiset eivät ole hyvät, mutta emme tahdo uskoa kaikkea todeksi." Sitten hän meni konttoriin, tervehti herra Braunia melkein yhtä hilpeästi kuin ennenkin ja antoi hänen vielä kerran esittää surullisen tarinansa serkustaan ja tätä kohdanneesta onnettomuudesta.

Braunin lähdettyä hän sanoi rauhoittavasti konttorinsa henkilökunnalle: "Toivon että tavaramme ovat jääneet makaamaan rajalle; ajomiehet ovat hevostensa takia varovaisia eivätkä kernaasti antaudu kapinallisten valtoihin. Mutta jos vaunut ovat jo ennättäneet vihollisalueelle, niin meidän täytyy koettaa saada ne pelastetuksi." Antonille hän lisäsi hiljaa: "Kirjoittakaa oitis rajatullitoimistolle ja meidän rajatoimitsijallemme. Varmasti menee ylimääräisiä junia sinne asti; vastausta voimme odottaa yöjunan myötä, ja huomenna tiedämme jo lähemmin asioista."

Sillä oli tuo pulmallinen kysymys ratkaistu, ja konttorissa kävi työ entistä rauhallista latuaan. Herra Liebold vei isoja numerosarekkeita pääkirjaan, herra Purzel lajitteli taalereita ja sitoi paperikääreitä suurten setelitukkujen ympärille, ja herra Pix tarttui mustaan siveltimeensä, maalaili ison vaa'an ääressä hieroglyyfejä käärekankaalle ja hallitsi makasiinirenkejä totutulla meluisella jäykkyydellään. Johtaja itse otti herra Jordanilta vastaan aamulla tulleet asiakirjeet, jotka osaksi vahvistivat sotaiset huhut tosiksi, puheli lyhyesti liikeasioista ja jakoi kirjeet apulaistensa vastattavaksi. Sitten saapuivat meklarit, asiamiehet ja pörssivälittäjät, ja kuten tavallisesti kirposi johtajan pulpetin takaa lyhyitä huomautuksia tahi kuivia kompia, jos liiketutut antoivat kansalaissodan kauhujen liiaksi pelottaa itseään. Hiljainen syrjäkeskustelu konttorimiesten välillä oli tänään hiukan vilkkaampaa kuin tavallisesti, mutta liiketoiminta kävi aivan entiseen tapaan. Päivällispöydässä puhe kävi niin rauhalliseen sävyyn, kuin ei olisi ainutkaan puolalainen talonpoika heiluttanut julmaa viitakettaan, ja pöydästä noustua lähti isäntä sisarensa ja eräiden tämän naistuttujen kanssa ajelemaan; ja vastaantulevat liikemiehet sanoivat ihmeissään ja ihaillen: "Hän ajelee tänään niinkuin ennenkin, hän osasi varmasti aavistaa kaiken ennakolta; mikä viisas pää ja vakavarainen liike!"

Antonia vallitsi koko päivän mittaan työpöydän ääressä tavaton kiihotus. Hän oli hermostunut ja tunsi ahdistavaa odotusta, joka kuitenkin tavallaan tuntui mieluiselta kuten suurten tapausten aattotunnelma ainakin. Hän tunsi selvästi kauppahuonetta ja isäntää uhkaavan vaaran, mutta siltä hän ei heittäytynyt alakuloiseksi ja masentuneeksi. Hänestä tuntui, kuin olisivat hänen käsivartensa ja säärensä saaneet vieterit; vaikka vaaran muistelu toitotti yhä hälytyssoittoaan hänen sielussaan, ei hänen käsityskykynsä ollut vielä koskaan ollut sen sukkelampi, hänen kirjoitustyylinsä sen selkeämpi, eikä hän ollut koskaan laskenut asiamiesten välityspalkkioita ja matkakuluja niin rivakasti. Hänen työtehonsa ja työilonsa oli tänään ihmeellisellä tavalla kohonnut, hän huomasi sen itsekin ja ihmetteli sitä. Johtajassa hän huomasi saman tunnelman; tämäkin asteli loistavin silmin ja kevein askelin konttorin väliä.

Koskaan ei Anton ollut niin suuresti ihaillut ja kunnioittanut isäntäänsä kuin tänään; johtaja näytti hänestä aivan kuin kirkastetulta. Omituinen huima ilo täytti Antonin sydämen, ja hän sanoi itselleen: "Kas tämä se on oikeaa runoutta, liike-elämän runoutta; moista ponnahtelevaa toimintavoimaa näkee vain ponnistellessa vastavirtaa ylöspäin. Kun ihmiset lörpöttelevät, että meidän aikamme on köyhä sisäisestä innostuksesta ja meidän ammattimme erityisesti, niin he eivät tajua, mikä elämässä todella on suurta ja kaunista. Tuo mies tietää, että tänä hetkenä tuho uhkaa kaikkea, mihin hänen sielunsa on kiintynyt, hänen liikettään, pitkän työteliään elämän menestystä, hänen iloaan, ylpeyttään ja kunniaansa; ja kuitenkin hän seisoo kylmäverisenä pulpettinsa ääressä, kirjoittelee kirjeitä murennetusta väripuusta ja arvostelee apilaansiemeniä, ja luulenpa totta tosiaan, että hän vain nauraa sisällisesti." Näin Anton ajatteli, kun hän illalla järjesti pöytänsä puhtaaksi päivän töistä ja lähti sitten muiden herrojen kanssa takapihan puolelle. Hänen tovereihinsakin tuntui sisäinen kuume tarttuneen, he kokoontuivat istumaan Jordanin salonkiin ja puhelivat mustan teen ääressä, mieluisen värinän karmiessa pintaansa, päivän suurista uutisista ja niiden vaikutuksesta liikkeen kulkuun. Kaikki olivat taipuvaiset otaksumaan, että toiminimi tosin tulisi kärsimään jonkin verran vahinkoa, mutta he tunsivat myöskin olevansa miehiä pelastamaan enemmän kuin millekään muulle liikkeelle oli mahdollista. Aina toivehikas herra Specht arveli, että jokaisen kapinan aikana kulutettiin suunnattomia määriä siirtomaantavaroita, ja että toiminimi tulisi tekemään loistavia viini- ja väkijuomakauppoja rajaseuduilla. Kestipä kapinaa vaikka vain neljännesvuodenkin, niin saataisiin kaikki mahdolliset tappiot korvatuiksi, sillä sekä ystävällä että vihollisella oli janoinen kurkku. Lopuksi lausui herra Jordan mielipiteenään ettei ollut varmaa, mihin suuntaan koko kysymys tulisi ratkeamaan. Samaa mieltä olivat useimmat toisetkin, ja sitten lähtivät kaikki omiin huoneisiinsa. Ohuen väliseinän lävitse Anton voi kuulla, kuinka hänen naapurinsa, herra Baumann, levolle käydessään rukoili toiminimen ja sen johtajan puolesta. Se liikutti niin Antonin sydäntä, että hän rupesi pitkin askelin mittailemaan huoneensa lattiaa, kunnes kynttilä alkoi lepatella ja kipsikissa tehdä säikähtyneen näköisiä eleitä.

Oli jo sangen myöhä, kun isäntäväen palvelija saapui varpaisillaan Antonin huoneeseen ja ilmoitti hänelle kuiskuttaen, että herra Schröter halusi vielä tänään puhella hänen kanssaan. Sukkelaan Anton seurasi palvelijaa kadunvartisen rakennuksen ensi kerrokseen ja astui jännitetyin mielin johtajan ruskeaseinäiseen työhuoneeseen. Kauppias seisoi täyteen säälityn matka-arkun ääressä, pöydällä oli hänen kirjelaukkunsa ja sen vieressä pettämätön merkki pitemmälle matkalle lähtemisestä, suuri puhvelinnahkainen sikarikotelo. Siihen mahtui kokonaista sata kappaletta; se oli vanhastaan herra Spechtin ihailun esine, ja koko konttorissa sitä pidettiin jonkinmoisena sotalippuna, joka otettiin esille ja vietiin vaunuihin aina kun liikkeen päävoima lähti jollekin erikoisen tärkeälle sotaretkelle. Sabine askarteli kirjoituspöydän laatikoiden kimpussa ottaen vaitonaisena esiin kaikkea, mitä arveli matkalla tarvittavan. Hän katsahti nopeasti Antoniin ja painoi alakuloisena pään rinnalleen luettuaan nuorukaisen kasvoista samaa, mikä täytti hänen oman sydämensä pelokkaalla ahdistuksella. Johtaja astui ystävällisesti Antonia vastaan. "Olen vaivannut teidät tänne näin myöhään, mutta arvelin ettette vielä ollut käynyt levolle."

Kun Anton vastasi: "Mielenliikutus esti minua nukkumasta", lankesi sisaren katse jälleen häneen niin suruisena ja samalla kiitollisena hänen osanotostaan, että hän tunsi valtavaa liikutusta eikä uskaltanut puhua sen pitemmältä, peljäten äänensä pettävän.

Mutta johtaja sanoi hymyillen: "Te olette vielä nuori; levollisuus tulee vuosien myötä. — Olen kuullut puolalaisten olevan erityisen huomaavaisia meidän kansalaisiamme kohtaan; mahdollisesti he kuvittelevat meidän hallituksemme salaa kannattavan heitä. Tuo itsepetos ei tosin kestä kauan, mutta emme tee väärin, jos käytämme sitä hyväksemme saadaksemme tavaramme kunnollisesti korjuuseen. Te olette hoitanut liikekirjeenvaihtoa sen maanäären kanssa ja tiedätte itse parhaiten, mitä minun on siellä tehtävä. Aion matkustaa rajalle ja siellä punnita olosuhteiden mukaan seuraavat toimenpiteeni."

Tuskaisen jännitettynä kuunteli sisar hänen sanojaan ja koetti lukea hänen kasvoiltaan senkin, mitä veli ei hänen tähtensä ilmaissut sanoilla. Mutta Anton käsitti mitä puhe tarkoitti: hänen isäntänsä aikoi lähteä rajan yli kapinoitsijain keskeen.

Lähemmäs astuen hän lausui väräjävällä äänellä: "Enkö minä saa matkustaa teidän sijastanne? Tunnen kyllä hyvin, etten ole vielä antanut teille minkäänlaista aihetta uskoa minulle näin tärkeää asiaa. Mutta tulisin tekemään kaikkeni sen perille ajamiseksi, aina äärimmäisen mahdollisuuden rajaan saakka." Antonin posket hehkuivat hänen näin puhuessaan, ja hän tunsi tänä hetkenä hillitöntä halua käydä tappelemaan tavarakuormista vaikka kaiken maailman kapinallisten kanssa.

"Se on kelpo miehen puhetta, ja minä kiitän teitä", vastasi johtaja, "mutta en voi ottaa tarjoustanne vastaan. Matkalla saattaa sattua monenlaisia vaikeuksia, ja kun etu on minun, niin on kohtuullista, että vaivakin on minun." Anton notkisti pettyneenä päänsä. "Minä aion päinvastoin jättää teidät tänne varustettuna nimenomaisilla määräyksillä siltä varalta, etten palaisi takaisin ylihuomeniltaan mennessä."

Sabine oli kuunnellut tuskallisesti, nyt! hän tarttui veljensä käteen ja sanoi hiljaa: "Ota hänet mukaasi."

Tästä kannatuksesta rohkaistuneena Anton kävi yrittämään uudestaan. "Jollette tahdo lähettää minua yksinäni, niin sallikaa minun ainakin saattaa teitä. Ehkäpä voin olla teille joksikin avuksi, ainakin tekisin kaiken voitavani."

Kauppias käänsi verkalleen katseensa sisaresta Antonin rehellisiin kasvoihin, jotka säteilivät harrasta palvelusintoa, ja ilahtuneena nuorukaisen alttiudesta hän vastasi: "Tapahtukoon tahtonne. Te saatatte minua varatun huomenaamulla rajalle saakka. Jos joudun olemaan matkalla pitemmän aikaa, niin voipa olla hyväksikin, että olette paikalla saamassa lähempiä ohjeita. Sillä aikaa hoitakoon Jordan juoksevat asiat. Ei ole tarpeellista, että matkastamme kaupungilla paljon puhellaan. Ja nyt käykää nukkumaan, herra Wohlfart. Eräs makasiinirengeistämme vartoo asemalla yöjunia; minulle on luvattu, että junankuljettajat tuovat meille vastauksen raja-asemalta. Jos vastaus tulee sellainen kuin otaksun, niin matkustamme ensi junalla. Nukkukaa hyvin!"

Anton kumarsi kiittäen ja ennätti poistuessaan vielä nähdä, kuinka Sabine kiihkeän liikutuksen vallassa kietoi käsivartensa veljen kaulaan. Hän nousi nopeasti huoneeseensa, sääli hiljaa kokoon matkalaukkunsa, otti esiin Finkin hänelle jättämät kirjaillut pistoolit ja heittäytyi puolipukeissaan vuoteeseen, jossa uni vasta myöhään hänet tapasi. Aamupuoleen hän heräsi hiljaiseen koputukseen, ja talon palvelija ilmoitti: "Kirjeet ovat tulleet asemalta." Anton kiiruhti konttoriin ja tapasi siellä herra Jordanin ja johtajan vilkkaasti keskustelemassa; hänen sisään käydessään herra Schröter huusi hänelle kesken puhettaan lyhyesti: "Me matkustamme!"

"Hyvä", arveli Anton itsekseen. "Me matkustamme vihollismaahan tappelemaan viitakemiesten kanssa ja pakotamme ne hellittämään kyntensä meidän tavaroistamme; että ne voisivat mahdollisesti halaista kallomme, sitä ei isäntä tunnu tahtovan ottaa laskuissaan lukuun."

Koskaan ei Anton ollut niin innokkaasti koputellut oville, niin joutuun juossut portaita ylös ja alas ja niin hartaasti puristellut työtoverien käsiä kuin tänä varhaisena aamuhetkenä. Kiiruhtaessaan näissä hommissa puolipimeän eteisen läpi hän kuuli viereltään hiljaisen kahinan. Sabine astui nopeasti hänen eteensä ja tarttui häntä käteen. "Wohlfart, suojelkaa veljeäni kaikilta vaaroilta!" Anton lupasi sen rajattomalla alttiudella, tunnusteli ladattuja pistooleja povitaskussaan ja kiipesi vaunuihin, ollen itsekin ladattuna kaikkein jaloimmilla ja hurmautuneimmilla tunteilla, mitä seikkailuihin lähtevä nuori sankari lie koskaan kantanut povessaan. Hänhän lähti etsimään vaaroja, ylpeänä isäntänsä luottamuksesta ja lumottuna siitä hennosta ystävyyssuhteesta, jonka hän juuri oli solminut kauppaliikkeen pyhimyksen kanssa. Hän oli todella onnellinen.

Höyryhepo korskahti ja kiiti halki avaran laaksomaiseman kuin paholaisen tallista karkuun päässyt juoksija. Junan kaikissa vaunuissa oli sotamiehiä, niitä roikkui yksin tavaravaunujenkin pienistä akkunaluukuista; kaikkialla kiilteli pistimiä ja kypärejä, joka paikassa kohtasi käsi ja jalka selkälaukkuja, kenttäkattiloita ja rumpuja. Kaikilla asemilla seisoskeli laumoittain uteliaita, kaikkialla vaihdettiin pikaisia kysymyksiä ja vastauksia, kaikkialla tiedettiin kertoa, kiihoittavia uutisia ja hurjia huhuja. Anton oli iloinen, kun he pääteasemalla pääsivät erkautumaan sotilasjoukosta ja jatkoivat matkaa rajalle kuriirihevosten vetämillä keveillä vaunuilla. Maantiellä oli aivan hiljaista ja tavallista tyhjempää, vain pieniä parvia rajan läheisistä varusväkiosastoista sivuutettiin silloin tällöin. Miehet lauloivat hilpeitä lauluja aivan kuin leikkisotaan mennessä; siellä täällä lasketteli komppanian kujeilija kompia ketteräjalkaisista siviilimiehistä, joskus ratsasti vaunujen viereen jokin upseeri, joka tunsi herra Schröterin tahi tahtoi tämän myötä lähettää ennakkosanan tulevasta yömajastaan. Kauppias ei puhellut Antonin kanssa lainkaan liikeasioista, vaan kertoili vilkkaasti, jopa huvittavastikin kaikesta muusta, entisistä matkakokemuksistaan, rajaseudun elämästä, salakuljettajista ja tullimiehistä, ja hän kohteli seuralaistaan luottavaisesti ja sydämellisesti kuten ainakin vanhempi toveri nuorempaa. Vain Antonin pistoolit nähdessään hän näytti kylmää naamaa, mikä jonkin verran masensi nuorukaisen sotaista urheutta. Kun Anton toiselle postiasemalle tultua vaihtoi murha-aseet vaunulaatikosta toiseen, silmäsi johtaja vihamielisesti niiden kiiltäviin piippuihin; ja viimeisten talojen ohi mentyä hän viittasi kädellään laatikosta siirottaviin ruskeihin periin ja sanoi Antonille: "En usko, että te noilla paukuttimilla pystytte valloittamaan tavaramme takaisin. Ovatko ne ladatut?"

Anton myönsi ja lisäsi, sotaisen itsetuntonsa viime rippeiden käpristyessä surkeasti kokoon: "Piiput ovat rihlatut."

"Vai niin?" virkkoi johtaja totisesti, otti äkkiä pistoolit esiin vaunulaatikosta, huusi ajajalle pysähdyttämään hevoset ja laukasi kylmäverisesti molemmat pistoolit tyhjiksi. "Parempi että tyydymme käyttämään niitä aseita, joihin olemme tottuneet", huomautti hän sitten suopeasti antaessaan aseet takaisin Antonille; "me olemme rauhallisia ihmisiä ja tahdomme vain tavaramme takaisin. Jollemme peri niitä sillä, että saamme niiden valtaajat vakuutetuiksi oikeudestamme, niin perimättä ne sitten jäävätkin. Tuolla rajan takana arvatenkin tuhlataan paljon ruutia turhaan ja tehdään kuluja, joista ei ole hyötyä, vaan ainoastaan turmiota maalle ja ihmisille. Ei ole toista rotua, joka luonnollisilla edellytyksillään pystyy niin vähän edistymään ja hankkimaan itselleen ihmisarvoa ja kulttuuria kuin slaavilaiset. Mitä ne tuolla rajan takana itse joutilaina ollen ovat kerustaneet kokoon raakaa rahvasta sortamalla, sen ne tuhlaavat mielettömään leikittelyyn. Meillä siten menettelevät vain yksityiset etuoikeutetut luokat, ja kansakunta kykenee sen juuri kestämään. Mutta siellä etuoikeutetut luokat ovat itse edustavinaan koko kansaa. Aivan kuin aatelisto yhdessä maaorjien kanssa voisi muodostaa valtiota! Niillä ei ole siihen enemmän oikeutusta kuin noilla puunoksilla istuvilla varpusilla. Paha vain, että meidän täytyy maksaa rahallamme heidän onnettomat kokeilunsa."

"Toisin sanoen, heillä ei ole lainkaan kulttuuria", jatkoi kauppias. "On merkillistä, kuinka kykenemättömiä he ovat luomaan keskuudestaan sen säädyn, joka edustaa sivistystä ja edistystä ja joka kohottaa joukon hajallaan asuvia turpeenpuskijoita valtioksi."

"Onhan kuitenkin Konrad Günter lähimmässä kapinallisten kaupungissa, ja lisäksi noiden kolmen Hildebrandin kauppaliikkeet Galiziassa", Anton huomautti.

"Kelpo miehiä ne ovat kaikkityyni", nyökkäsi kauppias, "mutta he ovat saksalaisia siirtolaisia; rehellisellä porvarismielellä ei siellä ole mitään kiinnityskohtaa, ja harvoin se periytyy seuraavaan sukupolveen. Mitä siellä kaupungeiksi sanotaan, ne ovat vain kuin varjoja meidän kaupunkiemme rinnalla, ja niiden porvareilla on tuiki vähän niitä ominaisuuksia, jotka meillä tekevät uutterasta porvaristosta valtion ensimmäisen säädyn."

"Niin, rakas Wohlfart; muinaisina aikoina olivat kaikki kolme säätyä vapaat ja pääasiassa samanarvoiset, sitten tuli puoliraakalaiskausi etuoikeutettuine vapaineen ja maaorjuudessa kituvine työläisineen; vasta kun kaupunkimme kasvoivat suuriksi ja mahtaviksi, on sivistyneitä valtioita olemassa maan päällä, vasta siitä ajasta lähtien on se salaisuus käynyt kaikille ilmeiseksi, että vapaa työ yksin tekee kansojen elämän suureksi, turvatuksi ja pysyväiseksi."

Iltahämyssä matkamiehet saapuivat rajapaikkakunnalle. Se oli pikkuruinen kylä, jossa lukuunottamatta tullirakennuksia ja rajavirkamiesten asuntoja näkyi vain moniaita viheliäisiä mökkejä ynnä kapakka. Talojen keskeisellä aukealla sekä kylän laiteilla majaili paljaan taivaan alla kaksi eskadroonaa ratsumiehiä, jotka olivat asettaneet etuvartioita pitkin kapean rajajoen rantaa ja vartioivat yhdessä jääkäriosaston kanssa rajaa. Kapakassa kävi hurja hälinä, husaareja ja jääkärejä kulki sisään ja ulos, husaareja ja jääkäreitä istui pienessä vierastuvassa yhteen ahtautuneina kuin sillit tynnörissä, kirjavatakkisia husaareja ja vihreätakkisia jääkäreitä piiritti taloa istuen tuoleilla, pöydillä, rehusäkeillä, huojuvilla tynnöreillä ja mille vain pääsivät kapuamaan. Anton oli näkevinään edessään lukemattomia Pix-herroja, niin jyrkän päättäväisesti nämä sotilaat käyttäytyivät kapakassa, etenkin sen pullotiskin ääressä. Kovaäänisesti huutaen juutalainen kapakanpitäjä tervehti kauppiasta, jonka hän tunsi vanhastaan; avuliaasti hän tyhjensi matkustajille talon perähuoneen, joka tosin oli vain pieni komero, mutta jossa he sentään saivat nukkua yönsä yksin.

Tuskin oli kauppias ennättänyt nousta vaunuista, kun hänet piiritti ilosta luikahdellen puolisen tusinaa ajomiestä, niiden tavarakuormien kuljettajat, jotka Schröterin liikkeestä äskettäin oli lähetetty matkaan. Aivan ilman vaurioitta ei näiden matka ollut käynyt. Kuten heistä vanhin kertoi, olivat he rajan toiselle puolen tultuaan pyörtäneet kiiruusti takaisin nähdessään aseellisen talonpoikaisjoukon säntäävän vastaansa. Käännyttäessä oli perimmäisistä vaunuista särkynyt toinen etupyörä, ja ajomies oli hädissään irroittanut hevoset valjaista ja jättänyt kuormansa rajan taakse. Viimemainitun avopäin huitoessa ilmaa hurjasti hatullaan ja pyydellessä anteeksi pakoaan saapui päällikkyyttä pitävä ratsumestari kauppiaan luo ja vahvisti todeksi miesten puheen.

"Vaunut voi täältä nähdä tuhatkunnan askeleen päässä rajasillalta", hän sanoi; ja kun kauppias pyysi lupaa saada käydä sillalle, sanoi hän kohteliaasti: "Minä annan teille erään upseerini mukaan."

Muuan nuori husaariupseeri, joka oli juuri palannut partioratsastukselta, hyppelytti tulista ratsuaan kapakan edustalla.

"Luutnantti von Rothsattel", huusi ratsumestari, "saattakaa nämä herrat sillalle."

Anton ihastui kuullessaan nimen, johon hänellä liittyi niin paljon suloisia muistoja. Hän arvasi oitis, että tuon hurjaa hevosta pyörittelevän upseerin täytyi olla hänen järvineitonsa veli. Luutnantti, hoikkavartinen nuori herra, jolla oli pienet viiksenalut ylähuulellaan, olikin niin ilmeisesti sisarensa näköinen kuin mikään husaariluutnantti voi olla maailman ihanimman neitosen näköinen. Anton tunsi alunpitäen ystävyyttä ja kunnioitusta häntä kohtaan, minkä nuori herra lienee lukenutkin hänen avoimilta kasvoiltaan, koskapa hän kiitti nyykäyttäen alentuvasti pientä päätänsä. Tanssiaskelin liikkui hänen ratsunsa kauppiaiden vierellä sillalle asti. Siellä istuivat ratsuvahdit, ladatut pistoolit kädessä, ratsuillaan liikahtamatta kuin kuvapatsaat; vain heidän hevosensa ilmaisivat jolloinkin jalkaa tömisyttämällä tai häntää huiskuttamalla, että kentaureissa oli eloa. Matkustajamme riensivät sillan keskiharjulle ja tähystelivät tarkkaan eteensä maantielle. Kaukana heidän edessään näkyikin jättimäinen kuormavankkuri, joka valkeassa palttinapeitteessään näytti kuin miltäkin valkoiselta norsulta, joka haavoittuneena on notkistunut toiselle etupolvelleen.

"Vähän aikaa sitten ei siitä ollut vielä mitään ryöstetty", sanoi luutnantti, "palttinapeite istui kuorman päällä tiukasti kuin makkarannahka. Ahaa, nytpä siellä onkin jo käyty varkaissa; kas tuolla kulmalla peite lepattelee irtoimenaan."

"Jos saatte jostakin irtaimen pyörän ja pari hevosta, voisitte noutaa romuläjänne tänne", virkkoi luutnantti huolettomasti, "Meidän miehillämme oli koko päivän suuri halu tehdä niin. Olisivat kernaasti kurkistaneet peitteen alle, onko siellä mitään juotavaa. Mutta meillä on käsky, ettemme saa käydä rajan yli. Muuten on pikku asia saada vaunut tälle puolelle, jos saatte komentavalta upseerilta luvan edetä etuvartioiden ohi ja jos selviydytte noista veitikoista." Näin sanoen hän viittasi ratsupiiskallaan puolalaisiin talonpoikiin, jotka sillan toisella puolella olivat leiriytyneet pistoolinkantamaa kauemmaksi raitaviidakon rinteeseen ja olivat asettaneet yhden joukostaan astelemaan maantiellä pyssy olalla vartiona.

"Me noudammekin vaunut, jos komentava upseeri sen sallii", sanoi kauppias; "toivon että noiden miesten kanssa voi sopia asiasta rauhallisin keinoin."

Anton ei voinut pidättyä mutisemasta puoliääneen: "Koko päivän ovat nämä herrat antaneet parin tuhannen taalerin arvoisen kuorman virua maantiellä; olisivatpa he sillä aikaa ennättäneet korjata sen tällekin puolelle."

"Sotaväelle emme saa asettaa kohtuuttomia vaatimuksia", virkkoi kauppias hymyillen; "saamme olla tyytyväiset, jos se antaa meille luvan korjata itse tavaramme talteen puolalaisten käsistä." Matkustajat riensivät takaisin ratsumestarin puheille ja kauppias esitti tälle toivomuksensa. "Jos vain saatte hevosia ja miehiä, niin ei minulla ole mitään vastaan", vastasi upseeri.

Kohta huudettiin ajomiehet kokoon ja kauppias kysyi, ketkä heistä tahtoivat seurata häntä hevosineen; hän vastaisi hevosten mahdollisesti kärsimistä vahingoista. Hetken aikaa korvallistaan raapittuaan ja hatuilla huiskittuaan heistä useat ilmoittautuivatkin halukkaiksi lähtemään. Sukkelaan nostettiin valjaat neljän hevosen selkään, kapakan isäntä lainasi kelkan, jolle pantiin irtain pyörä ja muutamia viputankoja, ja sitten tuo pieni karavaani lähti kulkemaan sillalle päin, sotamiesten lasketellessa leikkipuheita ja eräiden upseerien seuratessa; jälkimmäiset ilmaisivat siviilimiesten sotaretkeen niin suurta mielenkiintoa kuin heidän sotainen arvokkuutensa salli.

Sillalle tultua sanoi ratsumestari: "Toivon teille hyvää menestystä; valitettavasti en voi antaa miehiäni mukaan teille avuksi."

"Parempi onkin näin", vastasi kauppias kumartaen; "me tahdomme rauhan miehinä noutaa tavaramme pelkäämättä noita toisella puolella olevia herroja, mutta silti heitä ärsyttämättä. Suvaitkaa jättää pistoolinne tänne, herra Wohlfart, meidän täytyy näyttää aseelliselle väelle, ettemme turvaudu sota-aseihin."

Anton oli työntänyt pistoolinsa takintaskuun, josta niiden perät paistoivat uhkaavasti esiin; nyt hän jätti ne eräälle sotamiehelle, jonka luutnantti von Rothsattel viittasi paikalle. Sitten lähti kulkue sillan yli. Sen toisella korvalla luutnantti pyöräytti vastenmielisesti ratsunsa ympäri ja murahti puoliääneen: "Nuo pippurisäkit pääsevät etenemään vihollismaahan ennenkuin me." Ratsumestari huusi lähtijäin perään: "Jos joudutte mieskohtaiseen vaaraan, niin en luule rikkovani saamiani käskyjä jos lähetän luutnantti von Rothsattelin miestensä kera teidän avuksenne." Luutnantti vetäytyi takaperin ja huusi hiukan etempänä maleksivalle osastolleen taistelunhaluisesti: "Hiljaa kukin paikallaan!" jonka jälkeen hän jälleen karahutti taimmaiseen sillankorvaan ja katseli suurella mielenkiinnolla ja sotaisella kärsimättömyydellä siviilimiesten perään. Hänen ja sotajoukon kunniaksi olkoon mainittu, että he toivoivat kaikesta sydämestään edellisten joutuvan tukaliin selkkauksiin, jotta he itse pääsisivät sekaantumaan leikkiin ja ajankulukseen hakkaamaan joitakin puolalaisia maahan.

Kauppiaiden marssi vihollismaahan ei ollut erityisen tehoavan näköistä; levollisesti sikariaan sytytellen asteli kauppias edellä, Anton aivan hänen vierellään, ja perässä seurasi kolme juurevaa ajomiestä hevosineen ja kelkkaa vetäen. Tällä tapaa kulkue pääsi kolmisenkymmenen askeleen päähän etummaisista valkopuseroisista talonpoikaissotilaista, kun nämä äkkiä ojensivat aseensa heitä kohti ja huusivat puolankielellä "Seis!" Johtaja vastasi heille kovalla äänellä ja samalla kielellä: "Kutsukaa päällikkönne paikalle." Tottelevaisesti karjasikin eräs hurjannäköisistä miehistä muuatta etempänä olevaa mökkiä kohti. Toiset pitelivät edelleen pyssyjään tanassa, jopa jotkut ilkikurisesti silmää vilkutellen tähtäsivät niillä tulijoita, kuten Anton suureksi ikäväkseen huomasi. Sillävälin saapasteli parven päällikkö pitkin askelin paikalle. Hänellä oli yllään nyöritetty sininen takki, päässä neliskulmainen, punakupuinen ja harmaalla turkiksella reunustettu lakki ja kädessä pitkä lintupyssy. Kasvot hänellä oli kovin ruskettuneet ja peloittavan näköiset, mustat viikset roikkuivat suupielistä pitkälle alas. Miehen tultua lähelle kauppias puhutteli häntä murteellisella puolan kielellä seuraavasti: "Me tulemme ystävinä! Minä omistan nuo kumoutuneet vaunut tuolla maantiellä ja tahdon noutaa ne nyt takaisin; sanokaa miehillenne, että he auttaisivat meitä, minä annan siitä edestä heille juomarahaa." Viimeinen sana sai aikaan, että kohotetut aseet laskeusivat kunnioittavasti alas. Mutta päällikkö asettui mahtipontisesti keskelle tietä ja aloitti käsiään hurjasti huitoen pitkän puheen, josta Anton ei ymmärtänyt paljoakaan eikä isäntäkään kaikkea, mutta jonka sisällön muuan ajomiehistä tulkitsi siihen tapaan, että päällikkö valitti kun ei voinut auttaa herraa; hän näet oli saanut taempana olevalta joukko-osastolta käskyn vartioida vaunuja kunnes hevosia saapuisi, joilla ne vietäisiin lähimpään kaupunkiin.

Kauppias pudisteli sävyisästi päätään ja sanoi levollisesti, mutta käskevään sävyyn; "Se ei käy päinsä, kuorma on minun, enkä minä voi vartoa, kunnes ylipäällikkönne antaa minulle luvan." Samalla hän kourasi taskuaan ja näytti sinitakkiselle kapinoitsijalle toisten huomaamatta puolen tusinaa taalerinkolikoita vihjaten: "Näin paljon teille ja saman verran miehillenne." Päällikkö katseli taalereita, raapi ankarasti korvallistaan ja käänteli lakkiaan, kunnes vihdoin tuli seuraavaan tulokseen: jos asianlaita oli siten, niin korjatkoon armollinen herra vaununsa pois.

Riemusaatossa jatkoi pikku karavaani matkaa vaunujen luo, ajomiehet tarttuivat vipuihin ja kohottivat yhdistetyin ponnistuksin maahan vaipuneen puolen ilmaan, niin että uusi pyörä voitiin sovittaa akseliin, ja valjastivat sitten mukana tuomansa hevoset vaunujen eteen, saaden koko ajan apua moniailta puolalaisilta talonpojilta, joista etenkin päällikkö kunnostautui tarmokkaasti. Sitten lyötiin hevosia selkään, ja vaunut vyöryivät siltaa kohti päällikön kovaäänisesti hoilatessa "hoi! hoi!" jolla huudolla hän ehkä tahtoi vaimentaa velvollisuudentunnon varoittavaa ääntä povessaan.

"Käykää te edeltä vaunujen mukana", sanoi johtaja Antonille, ja kun tämä epäröi jättää isäntäänsä yksin kapinallisten talonpoikain joukkoon, lisäsi hän käskevästi: "Minä tahdon sen." Vaunut lähtivät verkalleen vierimään rajalle, ja kaukaa voi Anton kuulla sotamiesten naurun ja tervehdykset.

Sillävälin jäi kauppias innokkaaseen keskusteluun päällikön kanssa, ajomies tulkkina, ja vihdoin hän näköjään parhaassa sovussa erosi kapinallisesta, joka aito slaavilaisen talonisännän kohteliaisuudella saattoi lakki kädessä vierastaan ampumamatkan päähän saksalaisista sotilaista. Sillalla kauppias ehätti vaunut, vastasi ratsuvahtien huutoihin: "Seis! Ken siellä!" ja vastaanotti kotoisella kamaralla ratsumestarin naurusuin lausumat onnittelut, luutnantin virkkaessa pilkallisesti Antonille: "Teidän ei nähtävästi tarvinnut kaivata pistoolejanne."

"Parempi olikin ilman niitä", Anton vastasi, "kaikki sujui siloisemmin. Nuo mieskurjat eivät ole varastaneet muuta kuin ankkurillisen rommia."

Hetkistä myöhemmin matkamiehemme istuivat husaari- ja jääkäriupseerien kanssa kapakan pienessä takahuoneessa, edessään moniaita pulloja vanhaa Unkarin viiniä, jotka isäntä oli penkonut esiin kellarinsa syvimmistä kätköistä. Tyytyväisin päivän seikkailuihin oli kenties Anton. Ensi kertaa eläessään hän oli joutunut oikeaan sodan vaaraan, josta hän oli kunnolla selviytynyt; ja nyt hän istui nuoren soturin vieressä, jota hän oli äärimmäisen altis kunnioittamaan hänen sisarensa takia, saipa hän ilon tarjota tälle sikareitaankin ja haastella päivän kokemuksista.

"Nuo moukathan tähtäsivät aluksi perunapyssynsä teitä kohti", virkkoi nuori upseeri, väännellen huolettomasti pienoisia viiksiään; "eikö se teistä tuntunut hiukan ilkeältä?"

"Eipä juuri", vastasi Anton niin kylmäverisesti kuin taisi. "Ensi hetkenä tosin vähän hätkähdin nähdessäni kiväärinpiiput suunnatuiksi meitä kohti ja niiden takana viitakemiesten tekevän eleitä aivan kuin listiäkseen meiltä päät. Se minua varsinkin oudostutti, että kaikki nuo pyssynsuut olivat ojennetut juuri minun päätäni kohti. Sitten sain tarpeeksi tekemistä vaunujen kimpussa enkä joutanut ajattelemaan muuta. Ja kun paluumatkalla muuan ajomiehistä väitti, että pyssyt olivat tähdätyt häntä eikä ketään muuta kohti, niin rupesin arvelemaan, että tuollainen monipuolisuus on kiväärin suiden erikoinen ominaisuus ja perustuu jonkinlaiseen näköhäiriöön, jolle ei kannata antaa suurtakaan merkitystä."

"Me olisimme kyllä temmanneet teidät irti, jos kapinalliset olisivat teihin kyntensä iskeneet", sanoi luutnantti suopeasti. "Sikarinne ovat muuten aika hyviä."

Anton tuli siitä mieliinsä ja kaatoi naapurinsa lasin jälleen täyteen. Tällaisessa pakinanpidossa kului aika, ja tavantakaa hän vilkaisi isäntäänsä, joka näytti tänään olevan erittäin taipuvainen haastelemaan koreatakkisten, herrain kanssa sodasta ja rauhasta. Anton huomasi kauppiaan kohtelevan upseereja jonkinlaisella sievistelevällä kohteliaisuudella, joka tehokkaasti hillitsi pöytäseurassa vähitellen ilmennyttä vallatonta juomatuulta. Pian kävi keskustelu yleiseksi, ja kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti kauppiasta, joka entisiltä liikematkoiltaan tunsi hyvin kapinallisen alueen, jopa eräitä nykyisen kapinaliikkeen johtajiakin.

Ainoastaan nuori herra von Rothsattel ei Antonin suureksi suruksi näyttänyt olevan tyytyväinen toveriensa siviilimiehelle myöntämään arvonantoon eikä siihen, että tämä oli päässyt seurassa puhetta johtamaan; hän nojautui huolettomasti taapäin tuolillaan, katseli hajamielisesti kattoon, leikki sapelintupsullaan ja viskoi hampaittensa välistä lyhyitä huomautuksia, joiden piti ilmaista hänen ikävystymistään. Kun ratsumestari mainitsi odottelevansa huomenissa rajajoukon komentajaa saapuvaksi, ja kauppias siihen vastasi: "Everstinne ei joudu tänne ennen huomisiltaa, ainakin sanoi hän itse minulle niin, kun tapasimme toisemme junassa", niin lensi kopeuden paholainen nuoreen upseeriin ja sai hänen virkkamaan epäkohteliaaseen sävyyn: "Tunnette siis persoonallisesti everstimme? Hän ostaa kai sokerinsa ja kahvinsa teidän puodistanne?"

"Ainakin niin tapahtui ennen", vastasi kauppias kohteliaasti; "nuorena miehenä punnitsin itse niitä hänelle monestikin."

Upseerit joutuivat jonkin verran hämilleen, ja eräs vanhemmista yritti korjata nuoremman tahallista karkeutta puhumalla todella kunnianarvoisesta kauppaliikkeestä, jossa jokainen sotilas ja ei-sotilas voi tehdä kauppansa suurimmaksi tyytyväisyydekseen.

"Kiitän teitä liikkeelleni osoittamastanne hyvästä luottamuksesta, herra kapteeni", sanoi kauppias hymyillen; "minä olen todellakin ylpeä siitä, että liikkeeni on tullut arvossapidetyksi omaini ja apulaisteni ponnistusten kautta."

"Luutnantti Rothsattel, te johdatte ensi partiojoukkuetta; on aika, että lähdette matkaan", muistutti ratsumestari. Luutnantti nousi pöydästä kannuksiaan kilisyttäen.

"Tässäpä herra Warschauer tuo uuden pullon, jonka sisällön hän väittää kellarinsa paraimmaksi. Eikö herra von Rothsattel saa maistaa sitä, ennenkuin hän käy suojelemaan yölepoamme?" kysyi kauppias levollisen kohteliaasti ratsumestarilta. Mutta luutnantti kieltäytyi ylpeästi kiittäen ja lähti sapeliaan kalisuttaen ulos. Antonin olisi tehnyt mieli pehmittää äskeisen suosikkinsa selkä, niin suuttunut hän oli tämän pöyhkeästä käytöksestä. Ratsumestari saattoi tämänkin pienen välinäytöksen unhoon aloittamalla kauppiaan kanssa vilkkaan keskustelun.

Oli jo käynyt sangen myöhäiseksi, ja Anton näki ihmeekseen johtajan edelleenkin esiytyvän ylen kohteliaana isäntänä upseeriseuralle ja kiintyvän Unkarin viinin maistelemiseen hartaudella, joka ei tuntunut olevan oikein sopusoinnussa hänen matkansa tarkoituksen kanssa. Vihdoin, kun uusi pallo oli jälleen avattu ja ratsumestari lausunut mielihyvänsä uudesta sikarista, virkkoi kauppias kuin sivumennen: "Minä aion huomenna lähteä kapinallisten pääkaupunkiin ja pyydän teiltä siihen lupaa, jos sellaista tarvitaan."

"Minun täytyy", sanoi kauppias vakavasti ja selitti heille lyhyesti, minkävuoksi hänen täytyi.

Ratsumestari pudisti päätään. "Tosin on saamani käskyn sanamuoto siksi epäselvä, etten oikein tiedä onko minun suljettava raja jokaiselta, ken hän lieneekin, mutta lähin tarkoituksemme on kuitenkin saartaa kapinallinen alue."

"Siinä tapauksessa minun täytyisi esittää toivomukseni ylikomentajallenne; se viivyttäisi minua kauemmin kuin kokonaisen päivän, ja tämä viivytys voisi tehdä koko matkani turhaksi. Kuten hyvyydessänne minulle ilmoititte, vallitsee tätänykyä kapinallisten keskuudessa vielä siedettävä järjestys, mutta mahdotonta on, että sitä enää kauan voi jatkua. Mutta ainoastaan nykytilanteessa on minun mahdollista pelastaa tavarani, sillä kuormavaunut voin vain vallankumousneuvoston luvalla viedä ulos kaupungista."

"Ainakin minun täytyy koettaa", kauppias vastasi. "Joka tapauksessa tulen siellä kaikin voimini estämään tavaraini ryöstämistä ja tuhoamista."

Ratsumestari mietti asiaa. "Se, mitä nyt aiotte tehdä, saattaa minut hiukan ikävään välikäteen. Jos teitä siellä kohtaa jokin onnettomuus, jota pahoin pelkään, niin minua voidaan syyttää siitä, että sallin teidän mennä rajan yli. Ettekö mitenkään voi luopua matkastanne?"

"Ovatko nuo tavarakuormat sitten teille niin tärkeät, että tahdotte niiden takia panna henkenne vaaraan?" kysyi ratsumestari ilmeisesti tyytymättömänä.

"Ovat, herra ratsumestari, aivan samoin kuin teillekin on velvollisuutenne täyttäminen tärkeä; minulle noiden tavarakuormien pelastaminen merkitsee enempääkin kuin aineellista etua. Minun täytyy päästä rajan yli, jollei hallituksen ehdoton ja peruuttamaton kielto sitä estä. Sen alle tosin alistun, mutta aion tehdä kaikkeni saadakseni poikkeuksen aikaan itseeni nähden."

"No hyvä", lausui ratsumestari, nousten pöydästä, "en tahdo panna mitään esteitä matkallenne. Te annatte minulle kunniasananne, ettette tuolla toisella puolella hiisku sanaakaan rajavartiomme miesluvusta, joukkojemme asemista ja kaikesta muusta, mitä olette saattanut kuulla meidän suunnittelemistamme toimenpiteistä."

"Teidän persoonallisuutenne tosin takaa minulle, että olette oikein ilmoittanut matkanne tarkoituksen, mutta virallista ilmoitusta varten, joka minun on tehtävä ylemmilleni, haluan nähdä kaikki asiata koskevat paperit, jos teillä on sellaisia matkassanne."

"Tässä ne ovat", vastasi kauppias samaan viralliseen sävyyn. "Tässä on ulkomaanpassini, joka on annettu yhdeksi vuodeksi, tässä puolalaisen myyjän lastaustodistus, tässä jäljennökset rajatullitoimistolle ja täkäläiselle välittäjälleni lähettämistäni kirjeistä sekä niiden vastaukset. Rajatullitoimiston virkamiehet sekä välittäjä voivat sitäpaitsi suullisestikin todistaa nämä ilmoitukset oikeiksi."

Ratsumestari silmäili nopeasti papereita ja jätti ne sitten takaisin. "Te olette rohkea mies, ja minä toivotan teille kaikkea onnea", hän sanoi virallisen arvokkaasti. "Entä millä tapaa aiotte matkustaa?"

"Postihevosilla. Jos niitä kieltäydytään antamasta, niin ostan hevoset ja ajan itse; vaunut saanen lainaksi nykyiseltä isännältämme, ja matkaan lähden huomenna päivän valjetessa, koska yöllinen matka pahemminkin herättäisi epäluuloa."

"No hyvä, päivän valjetessa taas tapaamme toisemme. Otaksun, että me itsekin viimeistään kolmen päivän perästä marssimme vihollismaahan; jollen siihen mennessä ole saanut teistä mitään tietoa, niin etsitän teitä valloittamastamme kaupungista. Nyt nousemme pöydästä, hyvät herrat, istuntomme on kestänyt liiankin kauan."

Sotilaat poistuivat kannuksiaan kilistellen, ja Anton ja hänen isäntänsä jäivät yksin tyhjien viinipullojen pariin takahuoneeseen. Kauppias avasi akkunan ja kääntyi sitten Antoniin, joka hyvin kiihtyneenä oli kuunnellut viime keskustelua. "Täällä me nyt eroomme toisistamme, rakas Wohlfart", alotti hän.

Mutta ennenkuin hän ennätti jatkaa lausettaan, tarttui Anton hänen käteensä ja huudahti kyyneleet silmissä: "Sallikaa minun lähteä kanssanne, älkää lähettäkö minua yksin takaisin konttoriin. Koko elämäni ajan omatuntoni soimaisi minua, jos eroaisin teistä tällä matkalla."

"Aivan hyödytöntä, kenties epäviisastakin on teidän seurata minua. Vallan hyvin voin yksinkin tehdä, mitä tuolla rajan takana on tehtävänä; jos joitakin vaaroja tulisi kysymykseen, mitä en usko, niin ei teidän läsnäolonne suojaisi minua niistä, vaan olisi minulla vain se kiusallinen tunne, että itseni takia olen saattanut toisenkin pulaan."

"Sittenkin olisin teille hyvin kiitollinen, jos tahtoisitte ottaa minut mukaan", pyysi Anton rukoilevasti, yhä pidellen isäntää kädestä. "Neiti Sabinekin toivoi sitä", hän lisäsi, tuoden esiin vahvimman todistuskappaleensa.

"Sabine on pelokas tyttö", sanoi kauppias hymyillen. "Mutta olkoon menneeksi, koska te ystävyydestä pidätte niin lujasti siitä kiinni. Me matkustamme siis yhdessä; huutakaa isäntä sisään ja käykäämme neuvottelemaan matkasuunnitelmastamme."

Oli vielä yöhämärä, kun Anton astui ulos kapakan ovesta. Sakea sumu peitti tasangon ja liikehti levottomasti aamuhämärän lähestyessä; taivaanrannalla kumotti punainen tulenloimo siltä suunnalta, jonne matkamiestemme oli määrä lähteä. Harmajassa hämyssä näkyi lähellä maaperässä jokin tumma röykkiö. Anton kävi lähemmäksi ja erotti röykkiöstä joukon miehiä, naisia ja lapsia, jotka nälistynein, kuihtunein kasvoin kuukkivat kyyrysissään maassa. "Ne ovat noista rajantakaisista kylistä", selitti hänelle vanha vahtimestari, joka viittaansa kääriytyneenä seisoi pakolaisten vieressä. "Heidän kylänsä palavat paraikaa, ja he karkasivat metsiin pakoon, mutta tänä yönä he kahlasivat joen yli tälle puolelle, kurottelivat käsiään meitä kohti ja huusivat leipää. Koska he enimmäkseen ovat vain vaimoja ja lapsia, niin ratsumestari salli heidän tulla leiriimme ja jakaa heille vähän leipää. Nälissään ne raukat ovatkin kuin sudet! Näiden jälkeen tuli isompia parvia, ja kaikki huusivat: leipää! leipää! ja vääntelivät käsiään. Me ammuimme muutaman pistoolinlaukauksen heidän päittensä yli ja karkotimme heidät kauemmaksi."

"Sepäs ei ole mikään lohdullinen merkki meidän matkallemme", sanoi
Anton. "Mikä nämä ihmisraukat täällä perii?"

"Ne ovat vain rajapiruja", virkkoi vahtimestari ylenkatseellisesti. "Puolen vuotta ne häärivät salakuljettajina ja juopottelevat, toisen puolen vuotta sitten kituvat ja näkevät nälkää. Nyt ne saavat vaihteeksi vähän palellakin."

"Eikö niille voisi kenttäkattilalla keittää jotakin lämmintä ruokaa?" kysyi Anton säälivästi ja kourasi taskuaan.

"Mitäpä ne keitolla?" sanoi vahtimestari kylmäverisesti; "viinaryyppy olisi koko joukolle paljon mieluisempi. Tuolla rajan takana joka sorkka ryyppää paloviinaa, pienistä imeväisistä alkaen. Jos tahdotte sitä varten uhrata jonkin kolikon, niin jaan heille rehellisesti enkä jätä kunnon sotilastakaan ilman."

"Minä puhun kapakanisännän kanssa, että palvelijatar keittää heille jotakin lämmintä ruokaa, ja teitä, herra vahtimestari, pyydän valvomaan, että kaikki saavat osansa." Samalla hän jälleen kourasi taskuaan, ja vahtimestari lupasi auliisti sulkea ihmispoloiset sotilaalliseen sääliinsä.

Jonkun hetken kuluttua ajoivat matkamiehet avonaisissa vaunuissa etuvartioiden ohi, kauppias istui itse ohjaksissa, Anton hänen takanaan, katsellen vaanivasti maisemaa, josta jo joitakin esineitä alkoi erottua pimeän ja usvan seasta. He olivat ennättäneet ehkä parinsadan askeleen päähän rajasillalta, kun tienviereltä tuuhean raidan takaa kajahti puolankielinen huuto. Kauppias pysähdytti hevoset, ja jokin haamu läheni varovaisesti vaunuja. "Nouskaa ylös, hyvä ystävä", huusi kauppias tulijalle, "käykää istumaan viereeni." Kohteliaasti vieras heilautti lakkiaan ja kiipesi vaunujen etuistuimelle. Se oli tuo eilispäiväinen pitkäviiksinen kapinapäällikkö. "Pitäkää häntä silmällä", sanoi kauppias englanniksi Antonille; "hän on ruvennut meidän suojelijaksemme ja saa siitä palkkansa; mutta jos hän käy minuun käsiksi, niin karatkaa hänen kimppuunsa takaapäin."

Anton otti jälleen ylenkatsotut pistoolinsa vaunujen kupeelle kiinnitetystä vanhasta nahkalaukusta ja työnsi ne puolalaisen nähden päällystakkinsa taskuun siten, että hän milloin tahansa voi tavoittaa ne. Mutta sinitakkinen päällikkö nauroi vain rattoisesti ja osottihe piankin olevansa aika hauska velikulta; hän nyökkäili kohteliaasti molemmille matkustajille, otti kulauksen Antonin taskumatista ja yritti solmia olkapäänsä yli hänen kanssaan keskusteluakin, puhutellen häntä murteellisella saksankielellä "armolliseksi herraksi" ja kertoen olevansa kova tupakkamies, vaikka nyt sattui olemaan ilman tupakkia. Vihdoin hän pyysi kunnian saada itse käydä ohjaksiin.

Näissä puheissa he olivat joutuneet erään viheliäisen rakennusryhmän kohdalle, joka kohosi lakealla maalla suon reunalta kuin mikäkin parvi myrkkysieniä; siellä heidät yht'äkkiä ympäröi suuri kapinallisjoukko. Miehet olivat samanlaista puutteellisesti asestettua nostoväkeä, jollaista matkustajat jo eilenkin olivat nähneet; millä oli aseena riihivarsta, millä suoraksi oiottu viitake, millä vanha musketti; mutta yhteistä oli kaikille piikkopusero, ankara paloviinanlöyhkä ja julmasti pyörivät silmät. Joukko kävi kohta hevosten suitsiin kiinni ja varustautui riisumaan ne valjaista. Silloin kavahti sinitakkinen päällikkö vaununpenkiltä pystyyn urhokkaana kuin jalopeura ja alotti sangen kaunopuheisen puolankielisen puheen, säestäen kiljumistaan kiivaalla käsien ja jalkain huiskinalla. Hän kertoi matkustajani olevan ylhäisiä saksalaisia herroja, joilla oli tärkeätä asiaa pääkaupunkiin hallituksen puheille; ken vain jouhenkaan kiskoi heidän hevostensa hännästä, se menettäisi ehdottomasti päänuppinsa. Tätä puhetta seurasi piirittäjäin puolelta yhtä kiihkeäsisältöisiä vastapuheita, joiden aikana osa joukosta pui vimmatusti nyrkkiään matkustajille, toisten paljastaessa heille päänsä. Sitten piti sinitakki vielä tuimemman puheen ja asetti kaikille isänmaanystäville kohtaloksi silpomisen neljäksi kappaleeksi, jos he rohkenivat edes katsahtaa kierosti hevosten päihinkään. Silloin laskeutui moni kohotettu nyrkki alas ja moni uhkamielisesti pystyssä oleva pää paljastui. Vihdoin kauppias teki lopun kiusallisesta kohtauksesta iskemällä hevosia roimasti selkään, niin että ne kavahtivat täyteen laukkaan ja pakottivat sen kautta itsepäisimmät patriootit hypähtämään syrjään. Hevosten lentäessä eteenpäin kuului takaapäin tuimia kirouksia, lennähtipä umpimähkään ammuttu pyssynluotikin korkealta matkustajain päiden yli, mutta nähtävästi se oli pikemminkin isänmaallinen mielenilmaus kuin täydellä todella tarkoitettu.

Siten jatkui matka moniaita tunteja. Silloin tällöin tuli vastaan aseellisia talonpoikaisjoukkioita, jotka joko kiljuivat ja heristelivät viitakkeitaan tahi astuivat papin johtamana juhlakulkueena, kirkkolippu etunenässä ja laulaen hengellisiä lauluja. Joskus matkamiehet pysäytettiin ja heitä uhkailtiin, välistä heitä myöskin tervehdittiin paljastetuin päin, jolloin suurimmat kunnianosotukset tulivat Antonin osaksi, jota takaistuimellaan pidettiin suurimpana arvohenkilönä.

Vihdoin he lähenivät isoa kylää, aseellisjoukkoja näkyi entistä tiheämmin, huudot kajahtelivat kovempina, ja talonpoikaispuserojen joukosta näkyi siellä täällä univormu, sulkatöyhtö ja välkkyvä pistin kiväärin varressa. Nyt kävi sinitakkikin jo levottomaksi; hän selitti kauppiaalle, että hän ei uskaltanut viedä heitä etemmäksi, vaan oli heidän täällä ilmoittauduttava komentavalle päällikölle. Kauppias tyytyi siihen, maksoi miehelle palkan ja pysähdytti vaunut ensimmäisen vastaantulevan aseellisjoukon kohdalle. Tästä riensi esiin siniseen turkkitakkiin puettu ja punavalkoiseen vyöhyeeseen vyötetty nuori mies, joka pakotti matkustajat laskeutumaan vaunuista ja saattoi heidät hätiköiden päävahtiin. Kauppias piteli hevosten ohjaksia kädessään ja kuiskasi Antonille, ettei hän saanut millään muotoa laskea vaunuja näkyvistään. Anton teeskenteli suurta huolettomuutta ja työnsi uskolliselle sinitakille, joka jollain tekosyyllä kävi vaunujen perässä, käteen kolikon, jotta hän hankkisi hevosille heinätukon.

Päävahti sijaitsi olkikattoisessa rakennuksessa, joka oli saatu näyttämään vähän muhkeammalta valkaisemalla seinät uudestaan liituvärillä. Ulkopuolella oli moniaita metsästyspyssyjä ja vanhoja musketteja asetettu pystyyn paaluja vastaan, ja niiden vartijana oli sinitakkinen ja punalakkinen nuorukainen. Vieressä istui komentava upseeri, jonka litteät kasvot puolittain peittyivät mahtavan valkoisen sulkatöyhdön varjoon; uumilla hänelläkin oli suunnattoman leveä silkkivyö ja siinä koreakahvainen sapeli. Tämä herra joutui vieraat nähdessään hyvin kuohuksiin, painoi sulkaniekkahattunsa vielä syvempään silmilleen, pyyhki tuimasti siivotonta partaansa ja aloitti kuulustelun. Kuten olivat aikaisemmin sopineet keskenänsä, ilmoittivat molemmat matkustajat asiakseen, että heidän oli viipymättä päästävä ylipäällystön puheille tärkeiden asioiden vuoksi. Matkansa tarkoituksesta he kieltäytyivät antamasta mitäkään selitystä. Mutta se kävi komentajan arvolle. Hän teki tylyjä viittailuja epäilyttävistä ihmisistä ja vakoojista ja huusi vahdin aseihin. Heti syöksähti talosta ulos viisi nuorta miestä, siniset turkkitakit yllään, asettuivat riviin ja saivat monisanaisen käskyn pitää kiväärinsä valmiina ampumaan. Kuohuissaan Anton ryntäsi isäntänsä ja sinitakkien väliin. Kuitenkin luopui töyhtöniekka herra murha-aikeistaan, kun kauppias jäi levollisesti paikalleen paalun viereen, jonka ympäri hän oli sitonut hevostensa ohjakset. Päällikkö tyytyi vakuuttamaan hänelle moneen kertaan pitävänsä häntä peräti vaarallisena henkilönä, joka ansaitsi kavaltajan kuoleman.

Kauppias kohautti hartioitaan ja vastasi rauhallisen kohteliaasti: "Te olette tykkänään erehtynyt meidän matkamme tarkoituksesta. Ettehän voi mitenkään pitää meitä vakoojina, koska olemme antaneet erään maanmiehenne nimenomaan tuoda meidät teidän luoksenne, jotta hyväntahtoisesti antaisitte meille matkaluvan ja saattojoukon pääkaupunkiin päästäksemme. Pyydän vielä kerta, ettette pidättäisi meitä turhan takia, sillä asiamme ylipäällystöön on tuiki kiireellistä laatua, ja minun täytyisi tehdä teidät vastuunalaiseksi pienimmästäkin viivytyksestä."

Tästä puheesta komentaja jälleen intoutui, syyti hurjia haukkumasanoja kauppiaalle ja Antonille, joi sitten ison lasillisen paloviinaa ja teki vihdoin päätöksensä. Hän huusi kolme miestänsä paikalle, käski näiden asettua matkustajain kanssa vaunuihin ja saattaa heidät pääkaupunkiin. Uusi olkikupo viskattiin vaunuihin, kaksi kivääreillä asestettua kapinallista istui sille matkustajain selän taa, kuskipukille kiipesi valkopuseroinen talonpoika, ja sitten alkoivat vaunut epäilyksenalaisille matkustajineen, patriootteineen ja kaikkineen vieriä täyttä nelistä pääkaupunkia kohti. "Asemamme on pahentunut", virkkoi Anton; "viisi miestä näissä pienissä vaunuissa, ja hevosparat ovat jo ylen uupuneet."

"Sanoinhan jo teille, ettei matkamme kävisi ilman pieniä hankaluuksia", vastasi kauppias. "Ne ihmiset ovatkin kaikkein kiusallisimpia, jotka tahtovat näytellä sotilasta olematta sellaisia. Muuten ei tämä saattojoukkomme ole pahimmoiksi; hankkiihan se meille ainakin vapaan pääsyn kaupunkiin."

Oli jo ilta, kun he lähenivät pääkaupunkia. Punainen kajastus taivaalla näytti heille jo kaukaa matkan määrän, samoin lukuisat aseellisjoukot, jotka marssivat joko kaupunkiin tai sieltä ulos. Sitten seurasi pitkä viivytys kaupunginportilla, kysymyksiä ja vastauksia ryöppysi, matkustajia tähystettiin lyhtyjen ja päresoihtujen valossa, heitä mulkoiltiin äreästi ja viskaten vihaisia uhkailuja, kunnes portti vihdoinkin aukeni ja he pääsivät ajamaan vanhan pääkaupungin loputtoman pitkiä katuja myöten. Milloin heitä ympäröi tympeä haudanhiljaisuus, milloin hurjasti kiljahteleva ihmisjoukko, jonka huudot tuntuivat sitä kamalammilta, kun sanoista ei voinut saada yhtään selvää.

Viimein ajaja ohjasi vaunut eräälle torille ja pysähdytti ne upean talon portille. Matkustajat saatettiin kirjavain univormujen, nyöritettyjen turkkitakkien ja vaikeitten puseroiden tungoksen läpi leveille portaille. Sieltä heidät työnnettiin salintapaiseen isoon huoneeseen ja asetettiin erään valkeihin kiiltonahkahansikkaihin sonnustautuneen herran eteen, joko pikimmittäin silmäsi kädessään olevaa kirjallista ilmoitusta ja sanoi heille lyhyesti, että he raja-aseman komentajan tiedoituksen mukaan olivat epäiltäviä henkilöitä ja tulisivat kuulusteltaviksi sota-oikeuden edessä. Kauppias vastasi tuohon puheeseen voimakkaasti paheksuen: "Siinä tapauksessa valitan, että alaisenne upseeri on tehnyt itsensä syypääksi törkeään valheeseen, sillä me olemme matkustaneet selkeällä päivällä rajalta tänne asti siinä nimenomaisessa tarkoituksessa, että pääsisimme ylipäällikkönne puheille; hevoset ja vaunut, joilla saavuin tämän talon eteen, ovat minun omani, ja raja-aseman komentajan puolelta oli aivan turhaa kohteliaisuutta, että hän pani mukaani moiset saattajat. Minä haluan saada niin pian kuin mahdollista puhutella sitä herraa, jolla täällä on ylin päällikkyys; ainoastaan hänelle ilmaisen matkani tarkoituksen. Pyydän teitä olemaan hyvä ja viemään passini hänen tarkastettavakseen."

Tutkija silmäsi passiin ja kysyi paljon kohteliaammin Antonia katsellen: "Mutta entä tämä herra? Hänhän näyttää joltakin armeijanne siviilipukuiselta upseerilta."

"Olen herra Schröterin konttoristi", vastasi Anton kumartaen, "läpeensä siviilihenkilö."

"Odottakaa sitten", sanoi kiiltonahkahansikkainen nuori mies mahtavasti ja lähti passi kädessä erääseen sivuhuoneeseen.

Kun häntä ei kuulunut hyvään aikaan palaavaksi eikä kukaan pannut vastaankaan, kävivät matkustajamme istumaan seinäpenkille ja näyttivät vieraille niin turvallista naamaa kuin taisivat. Anton loi huolestuneen silmäyksen isäntäänsä, joka katseli synkästi eteensä, ja tähysteli sitten kummissaan ympäristöään. Korkean huoneen katto oli koristettu kipsikuvilla ja öljymaalauksilla, seinät olivat savuttaneet ja likaiset, pöydät, tuolit ja penkit seisoivat lattialla sikinsokin ja näyttivät olevan laahatut tänne jostakin kehnosta kapakasta; pöytien ääressä nuokkui kirjureita paperiensa yli, ja seinävierillä istui tai makasi aseellisia miehiä, jotka joko torkkuivat tahi haastelivat äänekkäästi keskenään, osaksi ranskankielellä. Kehnosti valaistu, tavallaan nukkavieru huone teki Antoniin masentavan vaikutuksen, ja hän sanoi hiljaa kauppiaalle: "Jos vallankumous näyttää tällaiselta, niin enpä kiittele sen ylevyyttä."

"Se tuhoo aina paljon ja luo harvoin uutta sijaan. Minä pelkään, että koko kaupunki on tämän huoneen näköinen. Koreat vaakunamaalaukset katossa ja se likainen kapakanpenkki, jolla me istumme, ovat sellaisia vastakohtia, että rehellisellä miehellä on syytä tehdä ristinmerkki. Aateli ja roskaväki ovat erikseenkin otettuina aika tukalat, kun ne rupeavat politiikkaa tekemään; mutta kun ne yhtyvät yhteen, niin ne hävittävät varmastikin sen talon, jossa ne kokoutuvat."

"Ylimykset ovat meille tällä kertaa tukalammat", virkkoi Anton. "Kiittelenpä ensimmäistä sinitakkiamme, hän oli aika kohtelias kapinallinen, ja kahdeksan groshenin kolikko pystyi avaamaan hänen sydämensä selko selälleen; nämä herrat sitävastoin eivät tunnu osaavan ajaa asioitaan liikemiehen tapaan."

Oli kulunut jo neljännestuntinen, kun sivuhuoneesta astui etuhuoneeseen solakkavartaloinen ja komean näköinen nuori mies, kintereillään ennenmainittu hansikaskätinen herra; edellinen astui kohteliaasti kauppiaan luo ja sanoi niin kovalla äänellä, että penkillä nukkuvainkin täytyi se kuulla: "Olen iloinen nähdessäni teidät täällä; olen teitä jo vähin odotellutkin. Suvaitkaa seuralaisenne kanssa astua perässäni."

"Katsoppas vain, osakkeemme näyttävät nousevan arvossa", arveli Anton itsekseen. He seurasivat majesteetillista puhuttelijaansa pieneen nurkkahuoneeseen, joka näytti kuin miltäkin naiskammiolta pehmeine sohvineen, täytettyine tuulineen ja harvinaisesta puulajista tehtyine siroine kirjoituspöytineen. Mutta sama sekamelska kuin etuhuoneessa vallitsi täälläkin; univormuja ja muita vaatekappaleita oli viskattu huolimattomasti huonekaluille, pöydällä oli paperilajien seassa kallisarvoinen kaksipiippuinen taskupistooli ja kultaan upotetusta jalokivestä kaiverrettu sinetti.

Antonin täten pannessa merkille, että huone oli ylen komea mutta sen asukkaat sangen siivottomia, kävi nuori ylipäällikkö entistä ryhdikkäämmin ja pidättyväisemmin puhumaan kauppiaalle. "Erhetyksestä te olette saaneet osaksenne kovakouraista kohtelua, jollaiselta ei aina voi välttyä levottomina aikoina; saattajanne ovat vahvistaneet ilmoituksenne oikeiksi. Pyydän teitä nyt selittämään, mikä asia teidät on tuonut meidän luoksemme." Kauppias kertoi lyhyesti mutta tarkasti matkansa tarkoituksen, mainitsi kaupungissa asuvain liiketuttujensa nimet ja pyysi, että näiltä hankittaisiin vahvistus hänen sanojensa todenperäisyydestä.

"Minä tunnenkin jonkun noista herroista", virkkoi ylipäällikkö huolimattomasti. Sitten hän katsoi terävästi kauppiasta silmiin ja kysyi hetken vaitioltuaan: "Eikö teillä ole mitään muuta minulle ilmoitettavana?"

Huolimatta kauppiaan kiellosta jatkoi toinen yltyvällä vauhdilla: "Minä ymmärrän kyllä, että meidän tavaton tilanteemme ei salli teidän hallituksenne astua välittömästi kosketukseen meidän kanssamme, ja että teidän, jos teillä on jokin sellainen asia toimitettavana meille, täytyy menetellä mitä varovaisimmin."

Kauppias kävi vilkkaasti keskeyttämään hänet. "Ennen kuin puhutte pitemmältä, sallikaa minun vakuuttaa teille vielä kerran kunnianmiehenä, että saavun tänne yksinomaan omien asiaini takia, ja että nämä asiat ovat juuri sellaiset kuin olen kertonut. Mutta kun teidän sanoistanne ynnä matkalla kuulemistani puheista voin päätellä teidän pitävän minua jonkinlaisena kenen hyvänsä valtuutettuna, niin tunnen olevani pakotettu lausumaan, etten olisi voinut lähteä tänne moisessa toimessa, koska sellainen asia, jota te näytte odottavan, on mahdoton."

Ylimyksellinen päällikkö tuijotti tovin aikaa äänettömänä ja synkästi eteensä ja lausui sitten: "Samantekevä, teidän ei pidä senvuoksi joutua kärsimään. — Äsken lausumanne toivomus on laatuaan niin tavaton, että säännöllinen esivalta ei sitä koskaan voisi hyväksyä; kun meidän ei ole sallittu pitää teitä ystävänämme, niin pakottaa itsesuojeluksen velvollisuus meitä kohtelemaan teitä ja omaisuuttanne vihollisina. Mutta minun kansani miehillä on aina, miten usein he ovatkin miekkaan tarttuneet, ollut se turmiollinen hyve, että he olettavat toisillakin löytyväksi mielenylevyyttä, ja senvuoksi he oman itsensä vuoksi menettelevät jalomielisesti silloinkin, kun tietävät etteivät saa siitä mitään kiitosta. Olkaa vakuutettu, että minä tulen tekemään kaiken mitä minusta riippuu vapauttaakseni teille tavaranne."

Siten puhui tuo yleväryhtinen nuori ylimys itsetuntoisella ponnella, ja Anton tunsi elävästi hänen sanojensa jalouden; mutta hän oli jo liiaksi käytännöllinen liikemies antautuakseen iltistään niiden tenhon alaiseksi, jopa lankesi ilkeän epäluulon hyytävää härmääkin hänen viriävään ihastukseensa. "Hän lupaa auttaa meitä, eikä ole edes hankkinut varmuutta siitä, että me todellakin aiomme viedä kaupungista omia tavaroitamme."

"Valitettavasti en ole siihen määrään yksinvaltias", jatkoi ylipäällikkö, "että ilman muuta voin täyttää pyyntönne. Toivon kuitenkin voivani huomiseksi hankkia teille vapaapassin vaunujanne varten. Mutta ennen kaikkea käykää itse toimeen saadaksenne selville, missä tavaranne nykyisin ovat; sitä varten annan suojelijaksenne erään upseerini. Huomenaamulla sitten enemmän."

Armollisella päännyökkäyksellä hän päästi matkustajat menemään, ja katsahtaessaan ovelta taaksensa näki Anton hänen väsyneesti istahtavan pehmeään samettituoliin ja pää kumarassa leikittelevän siron pistoolinsa liipasimella.

Leveään vyöhyeeseen sonnustettu pieni herra, kasvoiltaan miltei lapsi mutta itsetietoisen ryhdikäs, lähti matkustajia saattamaan. Talosta poistuttaessa monet läsnäolijat tervehtivät heitä kohteliaasti, josta Anton päätteli, että etuhuoneessa heitä yhä vielä pidettiin valtiollisina lähettiläinä. Upseeri kysyi, minne hän heidät saattaisi, sillä hän oli saanut tehtäväkseen pitää heille jatkuvasti seuraa.

"Suojellaksenneko vai silmälläpitääksenne meitä?" kysyi Anton hilpeästi, sillä hänen masennuksensa oli hälvennyt.

"Te ette arvatenkaan tule antamaan minulle aihetta pitää teitä silmällä", vastasi pieni sotilas luottavaisesti sujuvalla ranskankielellä.

"Emme tulekaan", sanoi kauppias, katsellen osanottavaisesti nuorukaista; "me tulemme kyllä väsyttämään teidät, sillä meillä on tänään vielä sangen jokapäiväisiä ja suuritouhuisia asioita suoritettavana."

"Minä teen vain velvollisuuteni", vastasi saattaja ryhdikkäästi, "kun saattelen teitä, minne hyvänsä haluattekin mennä."

Matkamiehemme lähtivät mittelemään kaupungin katuja. Yö oli jo käsissä, mutta sen suojassa hurja elämä tuntui sitä kiusallisemmalta. Suuria joukkoja pahinta roskaväkeä, sotajoukon vartiojoukkueita ja maaseudulta virranneita pakolaisparvia tungeksi kaduilla kiljuen, kiroten ja laulaen toistensa lomitse; monet akkunat olivat valaistut, ja niiden loimo loi kaduille varjotonta, aavemaista kajastusta. Kattojen yli vyöryi kamalan punaisia pilviröykkiöitä: eräs esikaupunki oli tulessa, ja tuuli lennätti kultaisia kipunoita ja kyteviä lastuja matkalaisten päitten yli. Kaameuden korotteeksi vonkuivat epälukuiset kirkonkellot katkeamatta, ja kirkoista itsestään kuului valitusvirsien yksitoikkoista hyminää. Matkustajamme kiirehtivät vaitonaisina tungoksen läpi, heidän saattajansa jyrkät sanat ja uhkaava ryhti avasi heille tien pahimpainkin mellastajain ohi. Vihdoin he joutuivat sen talon kohdalle, jossa kauppiaan asiamies asui. Portti oli suljettu, ja kauan he saivat sille kolkutella, ennenkuin akkuna avautui ja hätäinen ääni huusi katumelskeeseen, kysyen keitä he olivat.

Vihdoin laskettuaan vieraansa sisään asiamies juoksi käsiään väännellen heitä vastaan ja lankesi itkien kauppiaan kaulaan. Nuoren kapinallisupseerin läsnäolo esti häntä purkamasta sisimpiä tunteitaan sanoiksi; hän avasi vieraille oman huoneensa ja pyyteli vaikeroiden anteeksi siellä vallitsevaa epäjärjestystä. Arkkuja ja laatikoita säälittiin täyteen, naiset ja palvelijat häärivät hätäytyneinä ympäri taloa, työnsivät vuoroon piiloon hopeiset kynttilänjalat, vuoroon purkivat jälleen esiin hopealusikat. Kaiken aikaa isäntä itse juoksenteli käsiään väännellen edestakaisin huoneessa, valitteli itseään ja liikettä kohdannutta onnettomuutta, siunasi ja säälitteli kauppiaan tuloa samassa hengenvedossa ja vakuutti aina väliin nuorelle soturille olevansa totinen isänmaanystävä, ja että vain palvelustytön käsittämätön päähänpisto oli riistänyt hänen yömyssystään kansallisen kokardin. Ilmeisesti oli isäntä ja koko hänen talonväkensä aivan pyörällä päästä. Vain suurella vaivalla ja pontevilla sanoilla sai kauppias hänet vedetyksi syrjään akkunakomeroon, jossa hän puhkuen ja ähkien selosti liikeasemaa. Tavarakuormat olivat saapuneet kaupunkiin samana päivänä, jolloin kapina puhkesi. Erään ajomiehen huolenpidosta oli ne jätetty erään syrjäisen majatalon avaraan pihaan; miten niiden sitten oli siellä käynyt, siitä ei asiamies tiennyt mitään.

Lyhyen keskustelun kauppias päätti sanoen: "Teidän vierasvaraisuuteenne täksi yöksi emme aio turvautua; me etsimme itsellemme yösijan sieltä, missä vaunummekin ovat." Tuo rehellinen vaikka heikkoluontoinen mies näytti olevan vakavasti huolissaan niistä uusista vaaroista, joihin hänen liike ystävänsä antautui.

"Huomenaamulla käyn noutamassa teidät", sanoi kauppias erotessa; "aion huomenna lähteä vaunuilleni kotimatkalle, mutta sitä ennen käyn tapaamassa asiakkaitani, ja silloin toivon saavani teistä seuraa." Asiamies lupasi tehdä kaiken voitavansa valoisan päivän aikana.

Sitten astuivat matkalaisemme jälleen pimeään yöhön, seurassaan edelleen nuori puolalainen, joka oli ylenkatseellisesti kuunnellut "kamasaksain" puoliääneen pidettyä neuvottelua. Kadulle tultua heitti kauppias harmistuneena sikarinsa menemään ja sanoi Antonille:

"Tuosta ystävästämme meillä on varsin vähän hyötyä, hän on itse aivan avuton kuin pieni lapsi. Hän on laiminlyönyt tehdä velvollisuutensa näiden hurjien päivien alussa, jolloin hänen olisi pitänyt periä rahat ja koettaa saada saatavamme katetuksi."

"Ja nyt ei kellään ole enää halua maksaa tilauksiaan eikä antaa velastaan katetta", sanoi Anton huolestuneena.

"Ja sittenkin meidän täytyy huomenna saada se toimeen, ja teidän pitää silloin olla minulle apuna. Jumal'avita, tällaiset sotaiset taudinpuhdit ovat muutenkin tukalat ihmisten väliselle liikeyhteydelle ja lamauttavat heiltä kaiken hyödyllisen toiminnan, joka kuitenkin yksin estää heitä sortumasta eläinten tasolle. Mutta kun liikemies antaa niiden häiritä itseään enemmän kuin on tarpeellista, tekee hän sen kautta rikoksen sellaisen, jota ei enää käy korjaaminenkaan."

Näissä puheissa he joutuivat erääseen kaupunginosaan, jonka autiot kadut ja kalmanhiljaisuus tuntuivat vielä kaameammilta etäältä kohisevaa melua ja taivaan liekkipunerrusta vastaan. Vihdoin he pysähtyivät matalan rakennuksen eteen, jonka keskessä oli iso porttiaukko. He katsahtivat sisään matalaan kapakkasuojaan, jonka katto oli nokinen ja lattia inhoittavan likainen ja jossa karkeatekoisten pöytien ääressä tungeksi kiljahtelevia ja paloviinaa ryyppääviä isänmaanystäviä. Nuori upseeri pysähtyi kynnykselle ja huusi isäntää. Paksu ruho ja hehkuvan punainen naama tuli näkyviin tarjoilutiskiä sumentavasta höyrypilvestä. "Hallituksen nimessä vaadin huoneen itselleni ja seuralaisilleni", komensi upseeri. Vastahakoisesti isäntä tarttui ruosteiseen avainkimppuun ja talikynttilään, vei vieraansa yläkertaan, avasi siellä tympeäilmaiseen kamariin johtavan oven ja mutisi äreästi, että vierashuonetta hänellä ei ollut.

"Tuokaa tänne illallista ja pullo parasta viiniänne", sanoi kauppias; "me maksamme teille hyvin ja hetipaikalla."

Tämä vakuutus sai äreän isännän kohta paremmalle tuulelle, jopa hän yritti, vaikka onnistumatta, näyttää ystävällistä naamaakin. Sitten kävi kauppias suoraan asiaan ja tiedusti ajomiehiään ja tavaravaunujaan. Nämä kysymykset eivät olleet isännän mieleen. Ensin hän väitti, että hän ei tiennyt niistä mitään; hänen pihalleen ajoi paljon rahtikuormia, eikä hän suinkaan tuntenut niiden kaikkien ajajia.

Turhaan koetti kauppias selittää hänelle asiaansa, isäntä asettui yhä paatuneemmin poikkiteloin ja rupesi vastaamaan hävyttömyyksillä, kunnes nuori puolalainen kävi väliin ja huomautti kauppiaalle, että sellaisten miesten kanssa piti puhua toisella tapaa. Hän asettui koko lyhyessä mahdikkaisuudessaan juron isännän eteen, nimitteli häntä kaikenlaisilla koirannimillä ja lupasi vangituttaa hänet paikalla, jollei hän oitis antanut tarkkoja tietoja.

Isäntä mulkoili arasti upseeriin ja tarjoutui viimein lähtemään pihalle ja toimittamaan sieltä yhden ajomiehistä kauppiaan puheille.

Kohta kolistelikin portaita ylös pitkä luiseva miehenköntys, joka kauppiaan nähdessään hätkähti ja selitti väkinäisen säyseästi, että "tässähän minä nyt olen".

"Missä ovat kuormavaunut ja missä rahtikirjat?" Kuormat olivat majatalon pihalla, ja rahtikirjat sukeltautuivat viivytellen esiin ajomiehen likaisesta nahkalaukusta.

Haluttomasti mies vastasi, ettei hän sitä mennyt takaamaan. Kuormahevoset olivat riisutut valjaista ja piilotetut syrjäiseen talliin, jotta hallituksen väki ei pääsisi takavarikoimaan niitä; miten vaunujen oli pihalla käynyt, sitä hän ei tiennyt eikä ollut niistä vastuunalainenkaan, koska moisten metelien aikana jokaisella oli kyllin työtä varjella vain omaansa.

"Olemme joutuneet varkaitten luolaan", sanoi kauppias, hiljaa saattajalleen. "Pyydän teidän apuanne, jotta nuo miehet saadaan tottelemaan."

Se tehtävä oli kerrassaan nuoren puolalaisen mieleen; hän otti hymyillen pistoolin käteensä ja sanoi kohteliaasti Antonille: "Tehkää samoin kuin minä ja suvaitkaa seurata minua." Sitten hän tarttui pitkää ajomiestä kaulukseen, pudisteli häntä kuin ammuttua jänistä ja raahasi hänet portaita alas eteiseen. "Missä isäntä?" huusi hän niin peljättävällä äänellä kuin taisi. "Se koiramainen isäntä heti tänne ynnä sytytetty lyhty!" Kun lyhty viimein tuotiin, vei hän koko merkillisen karavaaninsa: molemmat matkustajat, kauluksesta talutetun ajomiehen, paksun isännän ja keitä muita melu oli tuonut paikalle, ulos pihamaalle. Siellä hän asetti vankinsa keskelle piiriä, antoi isännälle vielä moniaita koirannimiä, iski ajomiestä pistoolinperällä kalloon ja virkkoi kauppiaalle kohteliaasti ranskaksi: "Tämän veijarin kallo kumahtaa merkillisen ontolta; mitä te ensiksi haluatte kuulla näiltä elukoilta?"

"Sitten tahtoisin tutkia tavarakuormien sisällön, mikäli se näin pimeässä on mahdollista."

"Kaikki on mahdollista", virkkoi puolalainen, "jos te enää yöllä viitsitte käydä tonkimaan vanhain rohdinpeitteiden alle. Minä neuvoisin teitä ensin virkistäytymään pullollisella punaviiniä ja muutaman tunnin levolla."

"Minä kuitenkin mieluummin ensin tarkastaisin kuormat", vastasi kauppias hymyillen, "jollei teillä ole mitään vastaan."

"Minä olen virantoimituksessa", sanoi puolalainen, "siis reippaasti työhön käsiksi. Täällä on väkeä kylliksi pitelemään teille valkeaa. — Ja te vietävän veijarit", jatkoi hän puolankielellä, puukaten jälleen ajomiestä ja uhaten pistoolilla paksua isäntää, "teidät minä saatan kenttäoikeuden eteen, jollette hetipaikalla nouda tämän herran toiset ajomiehet minun silmieni eteen. Montako niitä onkaan?" hän kysyi kauppiaalta jälleen ranskaksi.

"Neljätoista kappaletta niitä kaikkiaan pitää paikalle tulla", jyrisi puolalainen vapiseville syntisille, "ja piru perii teidän kaikkien isoäiditkin, jolleivät ne joka sorkka tuossa paikassa asetu riviin tämän herran eteen." Erään vanhan piharengin avulla saatiin paikalle haalituksi kaksitoista ajomiestä. Kahta ei löydetty mistään, ja isäntä tunnusti viimein, että ne olivat liittyneet isänmaanystävien riveihin.

Puolalainen ei tuntunut panevan suurtakaan arvoa sellaiselle isänmaallisuudelle. Kohteliaasti kumartaen hän sanoi kauppiaalle: "Tässä ovat miehenne, tarkastakaa nyt kuormanne; jos niistä puuttuu yhtäkään esinettä, niin toimitan koko joukon kenttäoikeuden eteen." Sitten hän istahti huolettomasti aisalle ja katseli lyhdynvalossa likautuneiden kiiltonahkasaappaittensa kärkiä.

Paikalle hankittiin joukko lyhtyjä ja moniaita tulisoihtujakin, ja kauppiaan lausuttua muutamia kehoittavia sanoja kapusivat ajomiehet pihalle kasautuneeseen vaunulinnaan, vetivät muutamia tyhjiä vankkureita syrjään ja avasivat tien omille kuormilleen. Useimmat miehistä olivat jo ennen olleet kauppiaan palveluksessa ja tunsivat hänet ja Antonin mieskohtaisesti; monet heistä kävivät toimekkaasti ja tottelevaisesti työhön, ja kauppiaan puhutellessa heistä järkevimpiä erikseen tutki Anton, niin tarkoin kuin kiireessä oli mahdollista, kuormia, joissa enimmäkseen oli villoja ja talia. Jotkut vaunut olivat koskemattomat, yksi oli purettu aivan tyhjäksi, ja useista oli peite riistetty ja osa tavaroista ryöstetty. Kauppias kävi nuoren puolalaisen puheille. "Asianlaita on niin kuin arvelimmekin", hän sanoi; "isäntä on uskotellut eräille ajomiehille, että he ovat muka vapaat kaikista velvollisuuksistaan vallankumouksen puhjettua, ja he ovat ennättäneet purkaa osan kuormista erääseen sivurakennukseen. Jos olisimme päivänkään myöhästyneet, niin olisivat kaikki tavarat menneet menojaan. Isäntä ja jotkut hänen kätyrinsä olivat juonenkeittäjät, ja he saivat muutamia ajomiehistä pelottelemalla mukaansa."

Tätä selostusta seurasi uusi ukkosenjyrinä pienen viranomaisen suusta; isäntä, jonka kasvoilta kaikki entinen punakkuus oli kadonnut, ryömi polvillaan upseerin edessä ja sai tältä armottoman tukkapöllyn. Sillävälin johti Anton uskollisina pysyneet ajomiehet hyökkäykseen varkaitten kätköpaikkaa vastaan, sen ovi murrettiin auki ja sisältä keksittiin lyhdynvalossa varastetut villasäkit ja talitynnörit.

"Antakaa miesten käydä kohta lastaamaan, he saavat rangaistukseksi ahertaa koko yön", sanoi kauppias. Hetkisen niskoiteltuaan ajomiehet taipuivatkin uhkausten ja lupausten voittamina. Puolalainen ajoi humalaiset vieraat kapakan puolelta kadulle ja toimitti kaikki talon valaistuskeinot ulos pihalle. Sitten hän raahasi isännän tukasta yläkertaan ja köytätti hänet kiinni sängynjalkaan ilmoittaen, ettei hänelle ollut loppuyöksi varattu sen parempata makuupaikkaa. "Jos tavarat löydetään liiteristä viimeistä hiventä myöten ja saadaan kunnolla korjuuseen tästä rosvoluolastasi, niin saat rikoksesi anteeksi; muussa tapauksessa istun kenttäoikeutta kanssasi ja ammutan sinut omalla pihallasi."

Tällävälin kävi tavaton hyörinä kartanolla, rautaketjut kilisivät ja ihmisäänet huutelivat pimeässä toisilleen. Anton valvoi tavarain lastausta ja, kuormien tarkkaa köyttelyä. Kiireessään hän tuskin jouti katsahtamaan ympärilleenkään ja panemaan merkille kohtauksen romanttisuutta. Piha oli avara ja neliskulmainen, sitä ympäröi joka taholta matalia, kokoonluhistuvia puurakennuksia, hevostalleja ja tavarasuojuksia, ja sille toi kaksi porttikäytävää, toinen päärakennuksen halki ja toinen sen vastakkaiselta sivulta; piha oli laajuudeltaan auranalaa [25 1/2 aaria] suurempi, kuten itä-Europan majataloissa on tavallista, ne kun sijaitsevat suurten liikenneteiden varsilla ja ovat itämaiden karavaaniseraljien tapaan tarkoitetut antamaan suojaa suurille tavaramäärille ja milloin tahansa tipahtaville ihmisjoukoille, jos jonkinlaisia ajoneuvoja oli kasautunut keskelle pihaa suureksi neliöksi; siinä oli oikea sekamelska tikapuita, aisoja, pyöriä, isoja pajukoreja ja harmaita rohdinpeitteitä, heinä- ja olkikupoja, vanhoja rasva- ja pikirasioita ja kannettavia hevossoimia. Tallilyhtyjen ja pihkasoihtujen lisäksi valaisi näyttämöä punertava taivas, sillä yhä vielä raivosi etäällä mahtava tulipalo, joka vyörytteli tulenvärisiä pilviä, hitaasti pyöriviä savuröykkiöitä ja hehkuvia kipunoita matkustajain yli. Ajomiehet ahersivat innokkaasti ja kiihoittivat toisiaan huudoillaan; milloin katosi parvi hämäriä haamuja kuormavaunujen ja tavararöykkiöiden varjoon, milloin niitä kapusi kuorman harjalle punertavaan valonloimotukseen, ja hurjasti liikehtivinä ne näyttivät tarumaisilta peikoilta, jotka yösydännä askaroivat kaameissa toimissaan.

Kauppias astuskeli kiihkeästi pihan ja vierashuoneen väliä, ja turhaan pyyteli Anton häntä suomaan itselleen edes vähäsen lepoa. "Tänä yönä ei nukkumisesta ole puhetta", sanoi hän synkästi, ja hänen katseestaan Anton luki päättäväisyyttä, joka ei hellitä ennenkuin on saanut tahtonsa perille.

Oli jo aamupuoli, kun viimeinen jättimäinen villasäkki saatiin ketjuilla ja nuorilla köytetyksi korkealle vaunun harjalle. Anton, joka oli itse hoitanut kiinnitystyötä, liukui maahan ja ilmoitti isännälleen: "Nyt olemme valmiit."

"Vihdoinkin", vastasi kauppias syvään hengähtäen ja lähti ylös vieraskamariin ilmoittamaan tästä ystävälliselle suojelijalleen. Tämä oli viettänyt yönsä omalla tavallaan; ensin hän oli hoputtanut säikähtyneen palvelustytön tuomaan hänelle illallista ja viiniä, joiden hän oli antanut hyvin maistua, olipa hän ennättänyt tarttua kavaljeerin tapaan tyttöä vyötäisiinkin ja rauhoittaa häntä suopein sanoin. Sitten hän katseli otsa rypyssä epäsiistejä vuoteita ja heittäytyi viimein ranskaksi kiroten täysissä pukimissa yhteen niistä, katsahti välinpitämättömästi lattialla kykkivän isännän yrmeisiin kasvoihin, silmäili ylös likaiseen kattoon ja lausui puoliunissaan kauppiaalle, joka jonkun kerran pistäytyi vierashuoneessa, kohteliaisuuksia hänen valvomiskyvystään. Vihdoin hän nukahti sikeästi. Ainakin kauppias tapasi hänet aamupuolella pitkänään karkealla piikkolakanalla, hienot kasvot puoliksi pitkän mustan tukan peittäminä, pienet kädet ristissä ja huulilla ystävällinen hymy. Tässä ympäristössä hän oli todella sopiva kuva rotunsa ylimystöstä, varustettu lapsen intohimoilla ja kenties aikuisen miehen syntitaakalla, ja häntä vastapäätä murjotti kahlehdittuna puolalaisen plebeijin karkea hahmo, joka myöskin oli nukkuvinaan, mutta tavantakaa vilkui ilkeästi vuoteella makaavaan sortajaansa.

Kauppiaan jälleen saapuessa hänen vuoteensa viereen upseeri kavahti pystyyn, meni avaamaan akkunan ja huudahti: "Hyvää huomenta! Olenpa todella nukkunut mainiosti." Sitten hän huusi akkunasta ohimenevän sotilasvartion sisälle, antoi sen päällikölle illallisensa jäännökset ynnä isännän ja käski hänen vartioimaan taloa, kunnes hän itse palaisi. Sitten hän komensi ajomiehet valjastamaan hevoset kuormien eteen ja vei matkustajat ulos kaamean päivän aamuhämärään.

Asiamiehen luo mentäessä kauppias sanoi Antonille: "Me jaamme nyt keskenämme kaikki välttämättömät asiakäynnit; sanokaa liiketutuillemme, ettemme suinkaan aio rasittaa heitä äkkivaatimuksilla, ja että he olojen jälleen jotenkuten järjestyessä voivat luottaa siihen, että saavat meidän puoleltamme kaikkea mahdollista sääliä ja mukautuvaisuutta, jopa me voimme asianhaarain myöntäessä lisätä heidän luottoansakin, mutta että me nyt ennen kaikkea vaadimme vakuutta saamisistamme. Emme tosin voi saada paljoakaan aikaan tässä sekamelskassa, mutta jo sekin vastaa saatavaimme puolta arvoa, että muistutamme noille herroille toiminimemme olemassaolosta." Hiljemmin hän vielä lisäsi: "Tämä kaupunki on tuomittu perikatoon, emmekä me lähitulevaisuudessa voi solmita täällä paljonkaan kauppoja. Muistakaa se ja pysykää lujana." Puolalaisen puoleen kääntyen hän sanoi: "Matkatoverilleni pyydän lupaa, että hän saisi asiamieheni kanssa käydä täällä muutamilla asiakäynneillä."

"Jos asiamiehenne takaa omalla persoonallaan, että tämä herra palaa näkyviini, niin olkoon menneeksi", vastasi puolalainen epäröiden.

Päivänvalolla on se kaunis ominaisuus, että se antaa kukille jälleen väriä ja pelokkaille rohkeutta; se näkyi asiamiehestäkin. Hän lupasi kernaasti lähteä kaupungille Antonin seurassa. Asiamiehen suunnattoman hattukokardin turvissa Anton sitten riensi talosta taloon, vielä kalpeana yövalvonnasta, mutta sydän täynnä rivakkaa päättäväisyyttä. Kaikkialla hänen tulonsa herätti ällistystä, paikoin hätäisyyttäkin: kuka tällaisena aikana jouti miettimään asiain selvittämistä, kun ulkona pauhasivat hätäkellot ja rämisivät aseet ja mieliä painoi tuska ja hätä epävarmasta tulevaisuudesta?

Anton vastasi kylmäverisesti: "Meidän liikkeemme ei anna sodanmelun säikyttää itseään, ennenkuin se saa todellista syytä siihen. Asioita voi selvittää minä hetkenä hyvänsä; ja kun meillä on kerta ollut aikaa saapua tänne, niin on teilläkin aikaa ruveta puheluun minun kanssani." Näin päättäväisesti esiytyen hänen onnistuikin sieltä täältä saada varma lupaus, hyväksyttävä tarjous, jopa jonkun verran käteistä katettakin.

Muutaman tunnin kuumeisen touhun jälkeen Anton yhtyi jälleen isäntäänsä asiamiehen asunnossa. Hänen selostettua toimensa ojensi kauppias hänelle kätensä ja sanoi: "Jos nyt vielä saamme vaunumme kunnialla ulos kaupungista, niin olemme saaneet niin paljon aikaan, että pystynemme kärsimään välttämättömät vahinkomme tällä paikkakunnalla. Nyt päällikkövirastoon!" Hän antoi asiamiehelle vielä joitakin toimituksia ja sanoi hyvästellessään hänelle hiljaa: "Muutaman päivän kuluttua marssivat meidän joukkomme kaupunkiin; otaksun, ettette siihen asti liiku ulos talostanne. Sitten tapaamme jälleen toisemme."

Asiamies kohotti kätensä korkealle ja huusi taivaallisten valtain suojelusta matkamiehille, sitten hän lukitsi ja telkesi kaikki ovet heidän perästään ja nakkasi vallankumouksellisen kokardinsa uuniin.

Matkamiehemme riensivät puolalaisen saattajansa seurassa nopein askelin tungoksen läpi. Jälleen olivat kadut kertyneet väkeä täyteen, jälleen marssi aseellisia joukkueita heidän ohitseen, roskaväki oli entistä hurjempi ja kiihoittuneempi ja huuto ja melu vielä kovempi kuin edellisenä iltana. Ovia kolisteltiin ja vaadittiin sisäänpääsyä, paloviinanassakoita vyörytettiin katukäytäville, jossa niiden ympärille kohta kokoontui humalaisia miehiä ja naisia; kaikki osoitti, että toimeenpaneva valta ei kyennyt ylläpitämään katukuria. Myöskin päällikkövirastossa kävi levoton elämä, aseellisia miehiä riensi sisään ja ulos, ja heidän tuomansa uutiset eivät nähtävästikään olleet suotuisia, koskapa suuressa etuhuoneessa kuiskailtiin kiihkeästi ja rauhaton jännitys kuvastui kaikkien puoliääneen kasvoilta.

Nuoren puolalaisen piirittivät heti hänen ystävänsä ja veivät hänet erääseen soppeen kuiskailemaan. Kyseltyään kiivaasti jotain hän tarttui kiireesti seinällä seisovaan kivääriin, huusi moniaita miehiä nimeltä ja lähti ulos, välittämättä enää mitään matkamiehistä.

Kauppias ja Anton ohjattiin samaan pieneen sivuhuoneeseen kuin eilenkin. Siellä otti nuori ylipäällikkö heidät vastaan. Hän oli kalpea ja masentuneen näköinen, mutta ryhti hänellä oli edelleenkin ylimyksen, kun hän puhutteli kauppiasta. "Olen puoltanut teidän anomustanne; tässä on passi teille ja vaunuillenne. Pyydän teitä tästä seikasta toteamaan, että me haluamme kohdella teidän valtionne kansalaisia niin huomaavaisesti kuin suinkin, ehkäpä huomaavaisemminkin kuin itsesuojeluksen velvollisuus oikeastaan sallisi."

Loistavin silmin kauppias otti vastaan kallisarvoisen paperin. "Te olette todellakin osottanut minulle harvinaista huomaavaisuutta", hän sanoi; "tunnen olevani teille suuressa kiitollisuudenvelassa ja toivon, että minun olisi kerran sallittu osottaa teille kiitollisuuttani tositeossa."

"Kukapa sen tietää", vastasi nuori päällikkö alakuloisesti hymyillen; "ken panee kaikkensa panokseksi peliin, se voi menettääkin kaikkensa."

"Paljon kyllä", sanoi kauppias kohteliaasti kumartaen, "mutta ei sentään kaikkea, jos rehellisesti ponnistaa voimansa."

Samassa silmänräpäyksessä kuului huoneessa olijain korviin ulkoa jyminä, joka muistutti äkkimyrskyn ulvontaa tahi patonsa murtaneen virran väkevää kohinaa. Ylipäällikkö seisoi hievahtamatta alallaan ja kuunteli. Äkkiä kajahti kadulta aivan läheltä särähtelevä kiljunta monista kurkuista ja sen perästä joitakin laukauksia. Anton, jonka yövalvonta ja pitkällinen jännitys oli tehnyt herkäksi moisille äkkivaikutuksille, hätkähti kauhistuksesta; hän näki myöskin isäntänsä käden, joka yhä piteli passia, vapisevan kovasti. Silloin tempaistiin ovi ulkoapäin seljälleen, siitä työntyi sisään muutamia pulskia nuoria miehiä, vaatteet revittyinä, aseet kädessä ja kasvoilla vielä merkit äskeisestä katutaistelusta; heidän etunenässään oli matkustajaimme tähänastinen suojelija.

"Kapinata!" huusi nuorukainen ylipäällikölle, "ne etsivät sinua käsiinsä! — Pelastu jonnekin! — Minä pidätän roskaväkeä niin kauan kuin voin."

Ajatuksen nopeudella Anton syöksähti isäntänsä luo ja tempasi hänet mukaansa ulos ovesta, jonka jälkeen molemmat juoksivat etuhuoneen läpi portaille ja niitä alas eteiseen. Siellä he tapasivat aseellisparven, joka yritti puolustaa ulko-ovea sisääntyöntyvältä väkijoukolta. Mutta niin joutuisia kuin matkamiehemme olivatkin, oli heidän viimeinen saattajansa heitä vielä joutuisampi; kuin nuoli hän lennähti ystäviensä etupäähän ja johdatti kovasti huutaen heidät murhanhimoista roskaväkeä vastaan. Hurjasti liehuivat mustat pitkät suortuvat hänen paljastetun päänsä ympärillä, ja hänen kauneilta, nyt kalmankalpeilta kasvoiltaan sädehti päättäväisen miehen luja tarmokkuus. "Takaisin!" hän huusi heleällä äänellä raivoisalle rahvaalle, syöksyen notkeasti kuin pantteri sen keskeen ja takoen miekkansa lappeella etummaisia päihin. Väkijoukko peräytyikin, ja urhon taistelutoverit järjestäytyivät rintamaksi hänen taaksensa. Jälleen tarttui Anton isäntänsä käsivarteen ja veti hänet uhatusta talosta ulos niin joutuin kuin vain ylivoimaisen kiihkon valtaan hervottomasti antautunut ihminen kykenee. Jo olivat he ennättäneet jalkakäytävälle, kun vierestä pamahti laukaus; ja kauhukseen he näkivät nuoren puolalaisen saattajansa kaatuvan verissään maahan huutaen: "Nuo roistot!"

"Vaunuille!" huusi kauppias ja kääntyi eräälle syrjäkadulle. Kaukaa kuului vielä joitakin laukauksia ja riitelevien rähinää; matkamiehemme puhkaisivat uteliaiden ja säikähtyneiden kaupunkilaisten ryhmiä, jotka yhteen tungeksien asettuivat heidän tielleen, ja pääsivät miltei hengettöminä ja pahinta peljäten majatalon edustalle.

Sinnekin oli kapinan aalto vyörähtänyt. Jälellejäänyt vartio oli päästänyt isännän köysistä ja rientänyt kiiruusti ulos, kohta kuin sanoma uusista meteleistä oli tullut sen korviin. Nyt täytti riita ja rähinä avaran pihamaan. Joutilaan katuyleisön kannattamana yritti roistomainen isäntä jälleen suostutella kiihkeästi ajomiehiä hänen tuumiinsa. Moniaat vaunuista olivat jo valmiit lähtemään, toisista oli peitteet repäisty alas; osa ajomiehistä, nähtävästi vähemmistö, seisoi kuormiensa edessä suojelemassa niitä kapakan isännältä ja tämän liittolaisilta. Tilanne oli todellakin epätoivoinen. Kauppias riistäytyi irti Antonin pidättelevästä otteesta, syöksyi keskelle riitelevien joukkoa, heilutti passiaan ilmassa ja huusi puolaksi: "Seis! Tässä on ylipäällikön kirjallinen käsky, että meidän vaunumme pääsevät rauhassa lähtemään kaupungista. Joka asettuu estämään, joutuu rangaistavaksi. Me olemme hallituksen suojeluksessa."

"Minkä hallituksen, sinä saksalainen veijari?" huusi isäntä, kasvot kirsikanpunaisina. "Vanhaa hallitusta ei ole enää olemassa, kavaltajat ovat saaneet palkkansa, ja heidän vakoojainsa pitää myöskin killua hirressä!" Ja hän ryntäsi aseetonta kauppiasta kohti ja suuntasi vanhalla sapelirämällä iskun hänen päähänsä.

Antonia puistatti; mutta kuten ihminen usein hirvittävimpinä hetkinä saa päähänsä merkillisiä aateyhtymiä, niin johti hänellekin isännän leveä selkä yht'äkkiä mieleen erään muinaisen ostraulaisen koulutoverin, paksun ja hyväluontoisen leipurinpojan, jonka hän oli monesti taitavalla otteella takaapäin kellistänyt pitkäkseen maahan. Hän lensi kuin nuoli isännän taa, tarttui tätä jättiläisvoimin kiinni niskasta ja antoi hänelle polvipotkun ristiluihin huutaen kaikista voimistaan: "Mokomakin paksu narri!" — Alaspäin suhahtava sapeli muutti suuntaa ja putosi kauppiaan käsivarteen, tunkeutuen hihan läpi lihakseen, josta kohta hurmehti verta. Kun paksu veijari alkoi rimpuilla selällään avuttoman kovakuoriaisen tavoin, astui Anton hajareisin hänen ylitseen, tähtäsi häneen uskollisella pistoolillaan ja huusi epätoivon uhmalla toisille: "Takaisin, te roistot, taikka ma lasketan häneltä kallon puhki!"

Tämä ripeä toimi tehosi paremmin kuin sellaisessa tilanteessa olisi voinut toivoakaan. Isännän kapakasta ja kadulta kokoilema roskaväki, jolle koko juttu muutenkin oli syrjäinen, väistyi takaperin, ja puolisen tusinaa ajomiestä kokoutui aisoilla ja muilla tehokkailla hyökkäysaseilla varustettuina piiriin kauppiaan ympärille, karjuen yhtä voimakkaasti kuin äskeiset hyökkääjät, ettei vieraalle herralle ja hänen vaunuilleen saanut tapahtua mitään pahaa. Kauppias huusi: "Ajakaa kaikki syrjäiset tiehensä!" tarttui itsekin sapeliin, joka oli luiskahtanut isännän hervottomasta kädestä, karkasi uskollistensa etunenässä isännän apurien kimppuun ja karkoitti nämä kivellä lasketun eteisen läpi kadulle. Itsepintaisimmat yrittivät vielä turhaan peräytyä kapakkasalin turviin, mutta yksitellen heidät sieltä karistettiin ja nakattiin niskasta kadulle, josta he kiljuen ja kiroillen puittivat tiehensä. Sitten teljettiin katuovi sisäpuolelta ja kauppias riensi takaisin pihalle, jossa Anton yhä rimpuili polvillaan ylöspyrkivän isännän kanssa. Kapinalliset ajomiehet olivat arkoina peräytyneet takapihalle, mutta nyt huusi kauppias kaikki kokoon ja käski valjastaa hevoset kaikkien kuormien eteen. — Antonille hän sanoi: "Tästä talosta meidän on paikalla poistuttava. Parempi on taistella kadulla kuin tässä rosvoluolassa."

"Mutta tehän olette haavoitettu", huudahti Anton tuijotellen säikähtyneenä kauppiaan veriseen käsivarteen. "Se lienee vähäpätöinen naarmu, koskapa voin liikuttaa käsivarttani", vastasi toinen nopeaan. "Avatkaa takaportti ja sitten vaunut ulos! Joutukaa, miehet! — Joku ajomiehistä saa auttaa teitä pitelemään isäntää."

"Mutta minne me sitten menemme?" kysyi Anton englanniksi. "Onko meidän lähdettävä vaunuinemme keskelle katujen verilöylyä?"

"Meillähän on passi ja sen avulla lähdemme tiehemme kaupungista", vastasi kauppias itsepintaisesti.

"Sille passille ei enää annettane suurtakaan arvoa", sanoi Anton yhtä itsepäisesti ja ojensi pistoolinsa jälleen kärsimättömästi teutaroivan kapakanisännän päätä kohti. "Pahimmassa tapauksessa on tässä kaupungissa muitakin majataloja, joista jokaisessa olemme paremmassa turvassa kuin täällä."

"Niskuroimisen minä kyllä nujerran", vastasi kauppias tuimasti. "Valjaikot ovat täysilukuiset, puuttuu vain muutamista vaunuista palkkarengit. Ken itse ajoi omia hevosiaan, pysyi uskollisena niiden luona. — Nyt on portti auki, vaunut ulos!"

Takaportti vei avoimelle torille, jolla törrötti sora- ja tiililäjiä ja jota ympäröi harvakseen jokunen viheliäinen mökki. Kauppias riensi portille jouduttamaan matkaanlähtöä. Muuan harteva maalaispoika jätti hevosensa ja tuli Antonin avuksi. Ne olivat jännittäviä silmänräpäyksiä. Pihalla kamppailivat Anton ja hänen apulaisensa vimmaisen isännän kanssa, ja ovella seisoi ruma emäntä molempine piikoineen parkuen surkeasti. Kun ensimmäiset vaunut vyöryivät ulos pihasta, yltyi akkojen meteli kahta kovemmaksi, vaikka nuori ajomies heille innokkaasti vakuutteli, ettei isännälle tapahtuisi mitään pahaa, jos hän vain pysyi aloillaan; kapakkalaskunsakin he maksaisivat kunnollisesti.

Silloin jyrähteli iskuja kiväärinperillä katuovelle, naiset riensivät avaamaan; ja niin suuri oli viime hetkien toivoton jännitys ollut, että Anton tyytyväisyyden tuntein näki vahvan osaston aseellisia miehiä marssivan kartanolle. Hän nousi maasta pystyyn ja päästi isännän irti. Mutta kauppias astui hitaasti, horjahtelevin askelin vihollista vastaan, joka ratkaisevana hetkenä kävi nostamaan hänen tiensä pystyyn.

Joukon johtajana oli muuan niitä vartioita, jotka nuori upseeri oli aamulla jättänyt majataloon; hän sanoi kauppiaalle: "Te olette hallituksen vanki; ette te eikä tavaranne saa poistua kaupungista."

"Minullahan on matkapassi", vastasi kauppias käheällä äänellä ja tavoitteli povitaskuaan.

"Sitten minun täytyy alistua", sanoi kauppias ja istahti väsyneenä aisalle, tarttuen molemmin käsin kiinni vaunukoppaan.

Anton riensi pitelemään pyörtyvää miestä pystyssä ja huusi mitä syvimmän närkästyksen valtaamana: "Meidät on tässä majatalossa kahdesti ryöstetty, meitä on yritetty tappaa ja seuralaiseni on haavoitettu; jos teidän hallituksenne tahtoo pidättää meidät ja tavaramme, niin suojelkaa toki ainakin meidän henkeämme ja omaisuuttamme. Tähän paikkaan eivät vaunut saa jäädä, ja jos erotatte meidät niistä, niin joutuvat ne vielä häikäilemättömämmän ryöstelyn ja hävityksen alaisiksi."

Aseelliset kokoutuivat yhteen neuvottelemaan; sitten heidän johtajansa huusi viimein Antonin puheilleen. Päätökseksi tuli pitkällä pohdittua, että vaunut vietäisiin erääseen läheiseen majataloon, joka ei tosin ollut tätä häävimpi, mutta maineeltaan hiukan parempi. Anton sai luvan asettua isäntänsä kera samaan majataloon valvonnan alaisena, kunnes heidän suhteensa toisin päätettiin. Kauppias istui puhelun ajan vaunun kylkeen nojaten, piittaamatta paljonkaan keskustelusta. Anton ilmoitti hänelle sen tuloksen. "Mikäpä meidän muukaan auttaa kuin kärsiä", sanoi kauppias ja koetti vaivoin nousta jaloilleen. "Vaatikaa isännältä meidän laskumme."

"Isäntä saa maksunsa meiltä", sanoi joukon johtaja ja lykkäsi kapakoitsijan tylysti syrjään. "Ajatelkaa nyt vain itseänne", lisäsi hän osanottavaisesti ja tarttui haavoitetun miehen käsivarteen tukeakseen häntä.

"Suorittakaa te vain, mitä omalta kohdaltamme ja hevosista olemme maksamassa", toisti kauppias Antonille. "Tähän pesään emme saa jäädä mitään velkaan."

Anton otti lompakkonsa esiin, huusi ajomiehet ympärilleen ja antoi näiden nähden isännälle setelin sanoen: "Siksi kunnes saamisenne meiltä on saatu selväksi, maksan teille tämän summan käsirahaksi. Nämä miehet todistavat sen." Ajajat nyökkäsivät kunnioittavasti ja riensivät jälleen hevostensa luo.

Kulkue lähti liikkeelle. Etunenässä marssi osa aseellisia miehiä, sitten seurasivat kuormavaunut hitaasti ja kolisteli kehnolla kivityksellä, jotkut ilman ajajaa, mutta tottuneet hevoset pysyivät silti jonossa. Kauppias seisoi portilla Antoniin nojautuen ja laski hiljaa kuin unessa ollen jokaisen portista lähtevän kuorman; kun viimeinenkin oli kulkenut ohi, sanoi hän: "Valmis olen", ja antoi Antonin ja puolalaisen taluttaa häntä vaunujen perästä.

Lähimmälle poikkikadulle tultua vaunujono kääntyi uuden majatalon avaraan pihaan. Sittekun hevoset oli riisuttu vaunujen edestä ja sotilasvahti oli teljennyt portin sisäpuolelta, pyörtyi kauppias täydellä todella, niin että hänet oli kannettava sisään.

Haavoitetulle saatiin tila pienessä kamarissa, jossa hänet laskettiin vuoteeseen; puolalaiset asettivat vartion oven ulkopuolelle ja toisen ulos pihalle, ja Anton jäi yksin tajuttoman isäntänsä kanssa. Hätäytyneenä hän laskihe polvilleen vuoteen ääreen, avasi haavoittuneen vaatteet ja kostutti hänen kasvojaan kylmällä vedellä. Kotvan perästä kauppias tuli tajuihinsa, avasi silmänsä, katsahti kiittäen Antoniin ja viittasi akkunaan.

Älyten sairaan tarkoituksen Anton kävi akkunaan ja huudahti iloisesti: "Tästä näkee pihalle, ja minä voin pitää vaunuja hyvin silmällä. Täällä luulen meidän olevan jokseenkin turvassa, vaikka olemmekin vankeja. Mutta ennen kaikkea sallikaa minun tarkastaa haavaanne; vaatteennehan ovat aivan veriset."

"Heikkouteni johtuu enemmän ponnisteluista kuin verenvuodatuksesta", vastasi kauppias kohottautuen pystympään.

Anton avasi oven ja pyysi vahdin hankkimaan paikalle haavurin. Mies lupasikin ja päästi pitkän, tuskallisen odotuksen jälkeen sisään resuisen olion, joka näppärästi otti taskustaan esiin partaveitsen ja likaisen nenäliinan, hieroi partaveistä hihaansa ja asetti nenäliinan arveluttavan lähelle Antonin leukaa. Vain työläästi hän pystyi ymmärtämään, mitä varten hänet oikeastaan oli kutsuttu. Anton leikkasi taskuveitsellään kauppiaan takin- ja paidanhihan halki ja kävi itse tarkastamaan haavaa. Isku oli sattunut hauislihakseen, ei tosin syvältä, mutta käsivarsi oli kuitenkin jäykistynyt ja potilas tunsi kovia kipuja. Parturi koetti sitoa haavan ja poistui, luvaten lähipäivinä pistäytyä katsomassa sairasta. Kauppias heittäytyi kivusta ja väsymyksestä uupuneena jälleen pitkäkseen, ja Anton istui lopun päivää hänen vuoteensa vieressä, muutteli haavalle kylmiä kääreitä ja vaarinotti potilaan kuumeunta.

Eipä aikaakaan, kun hän itsekin vaipui jonkinlaiseen tympeään horrokseen, pitkällisen jännityksen laukeamiseen; tuli ilta ja tuli yö, ja hiukan virkistyneenä Anton hiipi toisinaan akkunaan katsastamaan vaunuja tahi ovelle vaihtamaan puoliääneen jonkun sanan vartijan kanssa, joka osotti suopeata myötätuntoa vangituille. Kaupungissa riehui edelleenkin tulipalo, ja kaupunginporttien edustalla jyrähtelivät hyökkääväin joukkojen tykit. Anton katseli uupuneena ja jokseenkin välinpitämättömänä taivaan tulimerta, jota tuuli jälleen ajeli onnettoman kaupungin yli, ja kuuli hiukan ihmetellen, kuinka tykkien jyrinä vyöryi yhä lähemmäksi, kunnes se muuttui huumaavaksi räiskinäksi; ja kun kaduilta erotti voivotuksia tahi vihaista karjuntaa, ei se liikuttanut häntä enempää kuin kotona kuulemansa huomenkellojen soitto, joka ei ollut häirinnyt kenenkään muun aamurauhaa kuin korkeintaan jonkun hurskaan vanhan eukon. Väsyneenä hän koko yön kasteli käsiään kylmässä vedessä, hoiteli haavakääreitä ja havahtui täydellisesti, aina kun sairas liikehti levottomasti ja ähkyen. Mutta kun tämä aamupuoleen vajosi rauhallisempaan horrokseen, painui hoitajankin pää käsien varaan pöydälle; hän ei enää nähnyt eikä kuullut mitään; hätähuutojen ja tykkien jyrinän kaikuessa, jotka ilmaisivat kaupungin tulleen valloitetuksi sitkeän vastarinnan jälkeen, hän nukkui sikeästi kuin läksyjensä ääreen kesken uupunut koulupoika.

Kun hän moniaitten tuntien perästä heräsi, oli jo täysi päivä, ja kauppias nauroi hänelle vuoteeltaan ja ojensi hänelle terveen kätensä. Anton puristi sitä iloissaan ja riensi kohta akkunaan. "Kaikki on niinkuin pitääkin", hän huudahti. Sitten hän avasi oven — vahti oli kadonnut. Ja kadulta kuului rumpujen pärinää ja kaupunkiin marssivain rykmenttien tahdikasta poljentaa.

"Me luulimme teidän jo saaneen surmanne", huudahti sisäänastuva ratsumestari kauppiaalle. "Täällä on ollut aika sekasorto, ja minä sain turhaan tiedustella teitä; olipa onni, että kirjeenne tapasi minut kesken kaikkea hämminkiä."

"Me olemme päässeet tarkoituksemme perille", sanoi kauppias, "vaikka ei vallan ilman vastarintaa, kuten näette", ja hän näytti hymyillen siteissä olevaa käsivarttaan.

"Antakaappa kuulua, mitä kaikkea olette saaneet kokea", sanoi ratsumestari, istahtaen sairaan vuoteen viereen; "teillä on ainakin enemmän taistelun merkkejä näytettävänä kuin minulla." Kauppias kuvasi heidän seikkailunsa. Hän ylisti lämpimästi Antonin urhokkuutta, jonka hän sanoi pelastaneen hänen henkensä, ja päätti selostuksensa sanoen: "Haavani ei kuitenkaan estä minua matkustamasta, ja minua tarvitaankin mitä kiiruimmin kotona. Tavarakuormat otan mukaani rajalle saakka."

"Huomenna palaa kuormastojunamme rajalle, siihen voitte sovittaa vaununne. Muuten on valtamaantiekin nykyään turvallinen. Huomisaamusta alkaa jälleen säännöllinen postinkulku."

"Sillävälin pyydän teidän apuanne, jotta saan vielä tänään toimitetuksi pikalähetin myötä kirjeen kotia."

"Minä pidän myöskin huolta", lupasi ratsumestari, "että huomenna pääsette viipymättä lähtemään paluumatkalle."

Upseerin lähdettyä kauppias sanoi Antonille: "Teille, rakas Wohlfart, minun täytyy nyt valmistaa yllätys, jonka pelkään olevan teille vastenmielinen. Haluan nimittäin jättää teidät tänne jälelle minun edustajakseni." Kun Anton tosiaankin ymmällään astui vuoteen viereen, jatkoi hänen isäntänsä: "Täkäläiseen asiamieheemme me emme nykyoloissa voi luottaa vähintäkään; sen sijaan olen näinä päivinä ilolla huomannut, kuinka lujasti teihin käy luottaminen. Mitä sen lisäksi teitte minun otsanahkani pelastamiseksi, sitä en ikinä unhota. — Ja istukaahan nyt muistikirja kädessä viereeni, jotta vielä kerran punnitsemme, mitä meidän on tehtävä."

Seuraavana aamuna ajoivat postivaunut majatalon edustalle, kauppias kiipesi niihin Antonin avulla ja odotteli, kunnes viimeinenkin tavarakuorma oli vyörynyt portista kadulle. Sitten hän vielä kerran puristi Antonin kättä ja sanoi: "Teidän täälläolonne tulee kestämään viikkoja, ehkäpä kuukausiakin. Työnne on aika tukalaa, ja pettymyksiäkin tulette välistä kokemaan. Ja minä toistan teille uudestaan, älkää olko liian hätäinen, minä luotan teidän arvostelukykyynne yhtä paljon kuin omaani. Älkää peljätkö tuottavanne meille tappiota, kun vaaditte epävarmoja velkamiehiä suorittamaan maksunsa. Tämä paikkakunta on meiltä mennyt piloille pitkäksi aikaa. Jääkää hyvästi, ja tervetuloa sitten jälleen kotiin."

Siten jäi Anton yksinään vieraaseen kaupunkiin — asemaan, jossa hänelle osotettu suuri luottamus velvoitti myöskin suureen vastuunalaisuuteen. Hän huusi isännän puheilleen ja sopi hänen kanssaan pitemmästä oleskelusta majatalossa. Kaupunki oli täpösen täynnä sotaväkeä, niin että hän piti parhaana jäädä pieneen asuntoonsa ja sietää sen monet vajavaisuudetkin.

Todella vallitsikin kaupungissa hävityksen kauhistus, sen sai Anton todeta, kun hän lähti katuja kiertelemään. Vielä jokunen päivä sitten olivat intohimojen laineet kansoittaneet kadut, hurjilla kasvoilla oli näkynyt vimmainen halu ryhtyä mihin epätoivoiseen tekoon hyvänsä. Missä nyt olikaan kaikkien noiden tuhansien ihmisten uhma, taistelunhalu ja innostus? — Maalaisparvet, katujen joutoväki, kansallisen armeijan nuoret soturit, kaikki ne olivat hajonneet näkymättömiin kuin aaveet, kun vieraiden sotajoukkojen rummut, pärähtelivät kaupungilla. Kaduilla näki nyt yksinomaan valloittajia, mutta näidenkään kirjavat univormut eivät parantaneet kaupungin yleiskuvaa. Tosin oli jo sammutettu tuhoisa tulipalo, jonka tukahduttava savu viime päivinä oli sumentanut taivaan. Mutta kalpeassa syyspäivän kajastuksessa tulenkoskemattomatkin talot näyttivät autioilta ja kuolleilta. Ovet pysyivät teljettyinä, akkunoista oli ruutuja lyöty rikki, katukivityksellä virui kaikenlaista törkyä, mädäntyneitä olkia, huonekalujen sirpaleita, rikkinäisiä rattaita, satuloita, aseita, hevosenraatoja. Muutamassa kadunkulmassa törrötti vielä pystyssä kaapeista ja tynnöreistä tehty murros, jonka kaupunkilaiset olivat vielä viime tingassa luoneet muuriksi sisään tunkeutuvia joukkoja vastaan, ja sen takana virui olkikuvoilla huolimattomasti peitettyinä puolustajain ruumiit. Antonia puistatti, kun hän äkkäsi olkien alta nuo verettömät kasvot. Toreilla majaili nuotioittensa ympärillä vastatulleita vereksiä sotajoukkoja, hevoset: kiinnitettyinä yhteen ryhmään ja vierellä ladatut tykit; kaikilla kaduilla kumisi vahvojen vartio-osastojen askeleita; aniharvoin kiirehti jokin siviilihenkilö joutuisin askelin kadun poikki, hattu syvään silmille painettuna ja vilkuillen arasti vieraisiin sotamiehiin; toisinaan saattoivat aseelliset välissään kalpeata miestä, jota lykittiin kiväärinperillä eteenpäin, jos hän hidasteli kulkiessaan. Kaupunki oli näyttänyt kaamealta edellisen levottomuuden aikana, mutta vielä kaameamman vaikutuksen se teki nykyisessä kalmanrauhassaan.

Kun Anton tällaisin vaikutelmin palasi kierrokseltaan, tapasi hän huoneensa ovella husaarin, joka asteli edestakaisin kuin vahtisotilas.

"Katsoppas vain, rakas Karlini", huudahti Anton. "Tämäpä on ensimmäinen ilo, mikä minulle on sattunut tässä surullisessa kaupungissa. Kuinka, te tänne olette joutunut?"

"Tehän tiedätte, että minä nykyään suoritan asevelvollisuuttani. Me yhdyimme rajalla oleviin tovereihimme muutama tunti teidän sieltä lähdettyänne. Sikäläiseltä kapakanisännältä, joka tunsi minut vielä asiamatkoiltani, sain tietooni teidän osoitteenne. Voitte ehkä arvata, minkälaisessa hädässä minä olin. Vasta tänään sain ensi kerran lomaa, ja onni oli, että satuin kyselemään teitä eräältä portilla maleksivalta ajomieheltä, muuten en vieläkään olisi löytänyt teitä. Ja nyt, ennenkuin muusta puhelemme, sanokaas, mitä isäntämme hommailee ja mitä hyvää tavaroista kuuluu?"

"Käykäähän ylös huoneeseeni", vastasi Anton, "siellä saatte kuulla kaiken mitä haluatte tietää."

"Seis", huudahti Karl, "ensin on tässä jotain korjattavaa. Te teitittelette minua, ja sitä en kärsi kuulla. Tehkää minun mielikseni ja puhutelkaa minua aivan kuin olisin vielä pikku Karl liikkeen makasiinissa."

"Tämä on vain maskeraatipuku", sanoi Karl, viitaten univormuunsa, "sydämessäni olen yhä edelleenkin T. O. Schröterin liikkeen vapaaehtoinen lastaaja. Jotta hyvin viihtyisin teidän seurassanne, niin sinutelkaa minua kuten ennenkin."

"No, kuten tahdot, Karl", Anton vastasi; "käyhän nyt sisään ja kuule mitä minulla on kerrottavaa."

Karl leimahti vihan vimmaan kuullessaan edellisen majatalon isännän kehnoudesta. "Se kelmi ja varas! Meidän toiminimeämme hän on rohjennut loukata, meidän ylimpään johtajaamme käydä käsiksi! Mutta huomenna minä vien kokonaisen osaston meidän poikia sen kurjan majataloon. Omassa pihassaan me hänen kanssaan leikimme, panemme hänet hyppypukiksi ja loikahdamme joka mies vuoron perään hänen ylitseen, antaen joka kerralla aika täräyksen hänen kehnoon kalloonsa."

"Herra Schröter jätti hänet rankaisematta", huomautti Anton, "älä sinäkään ole häntä julmempi. — Mutta kuulehan, sinusta on tullut sorja poika."

"Mukiin menee", vastasi Karl hyvillään. "Maanviljelykseen minä todenperään mielistyin. Enoni on kelpo mies. Ajatelkaapa isä ukkoani puolta pienemmäksi, yhtä laihaksi kuin hän on lihava, pieni pystynokka ison kömönenän asemasta, kasvot pitkät eikä pyöreät, yllä aasinvärinen takki ilman nahkaista esiliinaa, jaloissa pitkävartiset saappaat, niin saatte hyvän kuvan enostani. Oikein potra pikku äijä! Hän tarkoittaa minulle pelkkää hyvää. Aluksi minusta siellä maalla oli liian hiljaista ja nuupunutta, naapureina pelkkiä vesipuolalaisia [Schlesian puolalaisten nimitys.]; mutta alkoihan se menetellä ajan pitkään. Maanviljelyshommissa on suurimpana ilona, että näkee aina omin silmin, mitä on saanut valmista käsistään. Harmaatakkista enoani harmitti, kun minun täytyi ruveta sotilaaksi; minulle sen sijaan oli mieleen, että pääsin kerran täydellä todella hevosen selkään ja näkemään tällaista käsirysyä vähän lähempääkin. Kurjalla kannalla on maanviljelys tässä maassa, herra Wohlfart. Entä tämä pesä, se vasta on oikea erämaa!" Siihen tapaan Karl tarinoi hyväntuulisesti edelleen. Vihdoin hän tarttui lakkiinsa. "Jos viivytte täällä pitemmältikin, niin sallikaa minun pistäytyä tänne jolloinkin neljännestuntiseksi."

"Sinun on oltava täällä kuin kotonasi", sanoi Anton. "Jos satun tullessasi olemaan kaupungilla, niin isännällä on avain, ja tässä ovat sikarit."

Siten oli Anton löytänyt vanhan ystävän. Mutta Karl ei jäänyt hänen ainoaksi nyöritakkiseksi tuttavakseen. Ratsumestari oli hyvin mielistynyt reippaaseen maanmieheensä, joka oli niin urhokkaasti käyttäytynyt kapinoitsijoita vastaan. Hän esitteli hänet everstille, joka komensi kaupunkiin tunkeutunutta joukko-osastoa. Antonin täytyi tällekin kertoa seikkailunsa ja sai suuressa upseeripiirissä paljon kiitosta osakseen, ja sitten esitti ratsumestari lähipäivinä hänet eskadroonansa upseereille. Antonin tyyni vaatimattomuus teki hyvän vaikutuksen koreatakkisiin herroihin. Varsinaisessa majoituspaikassaan näitä olisi oman suuruutensa tunto epäilemättä estänyt seurustelemasta niin tuttavallisesti nuoren kauppamiehen kanssa, mutta sotaretkellä he itsekin olivat oivallisempia miehiä kuin yksitoikkoisissa rauhan oloissa, heillä oli vähemmän ennakkoluuloja ja he tunnustivat vilpittömämmin siviilimiehen rohkeuden, niissä sellaista näkivät. Täten he jo alusta pitäen pitivät reipasta konttoristia vietävän kelpo poikana, he tottuivat leikillä puhuttelemaan häntä ristimänimeltä, ja kun he kahvilassa tyhjensivät kuppinsa ja pelasivat dominoa, huusivat he säännöllisesti Antonin joukkoonsa. Jälleen nousi vuosien pimennosta esiin hämärä taru tuon siviilimiehen suunnattomasta omaisuudesta ja salaperäisestä sukulaisuudesta kruunupäiden kanssa, mutta eskadroonan kunniaksi on mainittava, ettei tuo seikka ollut pääsyynä heidän toverilliseen käyttäytymiseensä nuorta maanmiestänsä kohtaan.

Anton puolestaan tunsi suurempaa mielihyvää ritarillisten nuorukaisten suopeudesta kuin olisi tahtonut myöntää itselleen tai herra Pixille. Hän nautti vapaasta seurustelustaan noiden sangen vaateliaiden ihmisten kanssa ja oli mielestään tasa-arvoinen monenkin kanssa, jota hän ennen oli konttorituoliltaan katsellut hartaan kunnioittavasti. Vanhat muistot virisivät hänessä eloon, hän tunsi jälleen hurmausta kuuluessaan seurapiiriin, joka hänestä oli vapaa, loistava ja ylhäinen. Myöskin luutnantti von Rothsattelista tuli pian Antonin hyvä tuttava. Anton kohteli häntä mitä huomaavaisimmin, ja luutnantti, joka pohjaltaan oli hemmoiteltu, kevytmielinen ja hyväluontoinen ihminen, otti kernaasti vastaan Antonin sydämellisen kiintymyksen ja palkitsi sen hilpeällä tuttavallisuudellaan.

Anton sai kiittää tärkeitä asiatoimituksiaan siitä, ettei hän uusien ystäväinsä joukossa kadottanut itsenäisyyttään. Tosin oli liike-elämä tyyten tauonnut tuosta hävitetystä kaupungista: kaikki rauhallinen toiminta oli kokonaan lamassa. Jokapäiväiset elintarpeet kallistuivat kovin, eikä kannattavaan työteliäisyyteen ollut paljonkaan tilaisuutta. Moni, joka ennen oli kävellyt saappaat jalassa, kävi nyt avojaloin, ja ken toisina aikoina olisi ostanut itselleen uuden takin, panetti nyt vanhaan takkiinsa paikan toisen viereen; suutari ja räätäli nauttivat aamiaisekseen vesivelliä kahvin ja sokerin asemasta, rihkamasaksa ei maksanut velkaansa kauppiaalle, eikä kauppias kyennyt suorittamaan laskujaan tukkuliikkeelle. Jonka moisena aikana täytyi vaatia maksua sellaisilta, jotka allapäin ruikuttivat suuria tappioitaan, sillä oli todellakin kova urakka edessään. Antonkin sai sitä kokea. Kaikkialla hän kuuli valitusvirsiä, joissa sen pahempi oli paljon todellista perää, monin paikoin yritettiin hänen vaatimuksiaan torjua kaikenlaisilla ovelilla liiketempuilla. Joka päivä hänellä oli kiusallisia kohtauksia, usein täytyi jonkin asianajajan luona pitää loppumattomia neuvotteluja, joita käytiin puolankielellä ja joissa hän senvuoksi tunsi olevansa kuin pimeässä säkissä, vaikkakin liikkeen asiamies toimi tulkkina. Sikäläinen kauppiasluokka oli mitä kirjavin kokoelma kaikilta Europan ääriltä ajelehtineita liikemiehiä. Itse liiketoimintakin oli saksalaisen silmissä hurjaa ja säännötöntä. Ja sittekin totuttu tapa suorittaa sitoumuksensa vaikutti taikavoimallaan tympeisiinkin mieliin, niin että Antonin sitkeys pääsi useammin kuin kerran voitolle.

Hänen kauppaliikkeellään oli suurin vaatimus eräältä herra Wendeliltä, pieneltä vähäpuheiselta mieheltä, joka teki hiljaista kauppaa kaikille tahoille. Hänen väitettiin rikastuneen salakuljetuksella, mutta nyt hän oli vaarassa menettää kaiken omaisuutensa. Hän oli vastaanottanut hyvin uhkamielisesti herra Schröterin itsensä, ja Antonia kohtaan hän pitkän aikaa käyttäytyi kuin vararikon partaalla oleva raukka. Anton oli taasen kerran pidellyt äreätä vanhusta hyvän aikaa pihdissä, mutta kuinka sitten kävikään ja kuinka äijä väänteli ja kiemurtelikaan, joutui hän kuitenkin puheistaan kiinni. Silloin Wendel tuskastuneena viimein parahti: "Jo riittää, minä olen häviöön joutunut mies, mutta te ansaitsette saada rahanne. Teidän liikkeenne on aina menetellyt jalomielisesti minua kohtaan. Te saatte katteen saatavallenne. Lähettäkää vielä tänä iltana asiamiehenne puheilleni ja tulkaa itse huomenaamuna luokseni."

Kun Anton seuraavana aamuna saapui asiamiehen seurassa velallisen asuntoon, tervehti tämä heitä jurosti, tarttui isoon ruosteiseen avainkimppuun, veti hartioilleen nukkavierun viitan, jossa oli kauluksia päällekkäin kuin olkikupoja vajan katolla, ja saattoi vieraansa syrjäiseen kaupunginosaan erään rappiolla olevan luostarin portille. Kauppiaan avattua oven he joutuivat pitkään ristikäytävään. Anton ihaili holvin taiteellista rakennetta; siihen oli ajan hammas uurrellut syviä halkeamia ja paikoittain pudottanut alas holvikupujakin, joiden rauniot viruivat korjaamatta kivipermannolla. Seiniin oli muurattu luostarin entisten asukkaiden hautakiviä, joiden rapistuneet kirjoitukset kertoivat levottomasti häärivälle nykypolvelle, että muinoin hurskaat slaavilaismunkit olivat näissä hiljaisissa suojissa etsineet iäistä rauhaa. Tässä ristikäytävässä he olivat päivittäin astelleet rukouskirja kädessä, täällä he olivat rukoilleet ja unelmoineet, kunnes aika tuli uskoa sieluparka suojeluspyhimyksen turviin. Sisemmälle tultua Wendel avasi salaisen oven ja johti seuralaisensa kiertoportaita alas isoon maanalaiseen holviin. Täällä oli aikoinaan silloisen rikkaan luostarin viinivarastoa säilytetty, näitä kiertoportaita myöten oli hurskas veli kellarimestari laskeutunut, ties kuinka usein; hän oli astellut mahtavien tynnöririvien välissä ja maistellut eri lajeja, ja kun ylhäältä oli kuulunut pienen rukouskellon ääni, oli hän sukkelaan notkistanut päänsä ja höpissyt lyhyen rukouksen, käyden sitten uudelleen maistelemaan varastojaan tahi astelemaan hyvillä, mielin edestakaisin niiden välillä. Luostarin kellot oli jo kauan sitten sulatettu, munkkien tyhjiin kammioihin oli ratkennut ammottavia repeämiä, ja muinaista ruokailuhuonetta käytettiin nykyään viljasäiliönä. Kaikki muu oli tärveltynyt ja rappeutunut, kellari yksin oli maan uumenissa säilynyt entisellään, ja kuten ajassa neljäsataa vuotta sitten, makasi nytkin mahtavia tynnöreitä täynnä tulista Unkarin viiniä kapeilla alustoillaan. Yhä vieläkin yhtyivät kauniit holvikaaret isoiksi tähdiksi, yhä vieläkin olivat seinät valkaistut ja lattialle sirotettu puhdasta hienoa hiekkaa; yhä vieläkin oli tapa, että kellarimestari sai vain vahakynttiläin valossa lähestyä jaloja viinejä. Tynnörit eivät enää olleet samat, joista muinaiset munkit olivat särpineet, mutta sisällys oli samaa Hegyallan, Menesin, Oedenburgin ja Rustin milloin mietoa, milloin ylpeän tulista kasvua.

"Sata viisikymmentä tynnöriä, tynnöri kahdeksaantoista, neljäänkolmatta, kolmeenkymmeneen tukaattiin", sanoi asiamies, ja sitten alettiin tehdä tavaraluetteloa. Pää kumarassa kulki Wendel tynnöriltä toiselle vahakynttilä kädessä. Jokaisen eteen hän jäi seisomaan ja pyyhki puhtaalla palttinarievulla huolellisesti vähimmänkin homeen merkin, jonka astian pinnalla huomasi. "Tämä oli minun mieluisin kävelymatkani tähän saakka", sanoi hän Antonille. "Kahdenkymmenen vuoden aikana matkustin Unkariin jok'ainoaan viininkorjuuseen ja tein mieskohtaisesti ostokseni itse paikalla. Ne olivat iloisia päiviä, herra Wohlfart, mutta nyt ne ovat iäksi ohi. Usein olen astellut täällä edestakaisin ja katsellut auringonsädettä, joka luukusta lankesi alas tynnöreille, ja ajattelin muinaisia munkkeja, jotka täällä astelivat ennen minua. Tänään käyn viimeistä kertaa elämässäni tässä kellarissa. Mikä kohtalo tulee nyt tämän viinin osaksi? Te kuljetatte sen pois, vieraassa maassa särpivät sen suihinsa ihmiset, jotka eivät ymmärrä sen jaloutta; ja tässä kellarissa rupeaa jokin viinatehtailija polttamaan löyhkäävää sikunaa tahi joku uusi oluenpanija panemaan baijerilaista olutta. Vanha aika on kulunut loppuun, niin viinille ja kellarille kuin minullekin. — Tässä on Unkarin jalointa kasvua", hän sanoi, pysähtyen erään tynnörin kohdalle. "Sopimusta tehdessämme olisin voinut pidättää tämän itselleni. Mutta miksikä hyödyksi? Tyhjentääksenikö itse sen? Minä en enää juo mitään viiniä. Menköön se vain toisten tynnörien mukana. Mutta jäähyväiset tahdon kumminkin siltä ottaa." Hän täytti lasinsa. "Oletteko koskaan maistanut moista viiniä?" hän kysyi ja tarjosi alakuloisena Antonille lasin. Anton vakuutti mieluusti, ettei hän ikänä ollut.

Hitaasti he nousivat jälleen kiertoportaita ylös. Kynnykselle tultua kauppias vielä kerran pysähtyi ja katseli pitkän aikaa alas kellariin. Sitten hän käännähti päättäväisesti poispäin, lyödä rämäytti kellarinoven kiinni ja lukitsi sen, irroitti avaimen ketjusta ja laski sen juhlallisesti Antonin käteen. "Tässä on avain teidän tavaroidenne luo, välimme ovat nyt selvät. Jääkää hyvästi, herrani." Vitkalleen ja pää kumarassa hän asteli ristikäytävää poispäin; käytävän puolihämyssä hän näytti joltakin luostarin muinaiselta kellarimestarilta, joka vielä aaveenakin liihotteli entisillä rapistuneilla tyyssijoillaan. Asiamies huusi hänen jälkeensä: "Mutta entä aamiaisemme, herra Wendel?" Vanhus pudisti päätään ja heilautti torjuvasti kättään.

Niin, aamiainen! Tällä paikkakunnalla huuhdeltiin jokainen kauppasopimus epälukuisilla viinipulloilla. Nuo pitkät istunnot viinituvissa, joille ei edes tämä surullinen aika pannut estettä, olivat Antonille aika kiusalliset. Hän pani merkille, kuinka tässä maassa lörpöteltiin ja ryypättiin paljon enemmän ja tehtiin työtä paljon vähemmän kuin hänen kotimaassaan. Joka kerta, kun hänen onnistui selvittää jokin liikeasia, täytyi hänen myöskin armotta alistua tavanmukaiseen aamiaiseen. Silloin keräytyivät ostaja ja myyjä kaikkine apulaisineen ja ketä tuttuja vain sattuivat kohtaamaan johonkin viinikauppaan pyöreän pöydän ympärille; mässäys alotettiin portterilla, kaviaaria ahmittiin naulakaupalla ja sitten käytiin Bordeaux'n punaviinien kimppuun. Vieraanvaraisesti täytettiin syrjäistenkin lasit; kun tuttu naama nähtiin, vedettiin senkin omistaja mukaan juomapöytään, ja kemuja kesti usein iltaan saakka. Sillä aikaa saivat osanottajain perheenemännät, jotka olivat tottuneet moisiin tapauksiin, kantaa päivällisruoan kolmastikin takaisin keittiöön, ja miesten myöhään viipyessä he hyvänluontoisesti säästivät sen seuraavaksi päiväksi. Anton muisteli näinä päivinä usein Finkiä, joka oli opettanut häntä, vaikka vastoin hänen tahtoaankin, kestämään kunnialla moiset vaikeat voimankoetukset.

Eräänä iltapäivänä Anton istui upseeriseurassa pelaamassa dominoa. Silloin huudahti muuan vanhempi luutnantti sanomalehtensä takaa pelaajille: "Eilen illalla murskautui eräältä meidän husaariltamme kaksi sormea oikeasta kädestä. Se aasi, jonka kanssa hän asui samassa huoneessa, leikitteli karbiinillaan, ennenkuin oli ottanut siitä panoksen pois. Tohtori arvelee leikkauksen välttämättömäksi. — Vahinko kunnollista miestä, hän oli eskadroonan ripeimpiä poikia. Paraimmille tuollaiset onnettomuudet aina sattuvatkin."

"Mikä sen haavoitetun nimi on?" kysyi herra von Bolling, siirtäen dominonappulataan. "Jefreitteri Sturm."

Anton kavahti pystyyn, niin että nappulat tanssivat pöydällä. "Missä häntä hoidetaan?" hän huudahti.

Pimeässä huoneessa, joka oli täynnä vuoteita ja sairaita sotilaita, makasi Karl kalpeana ja ojensi Antonille vasemman kätensä. "Nyt on pahin ohitse", hän sanoi, ja "saakelin kipeätä se tekikin, mutta pääsen sentään taas kerran käyttämään kättäni. Kynää voi siinä jo pidellä, ja yritänpä sitten ylös päästyäni muutakin askaretta; mikä ei rupea käymään oikealla kädellä, niin käyhän sitten vasemmalla. Kultasormuksella en vain enää voi komeilla."

"Tiedättekö mitä", sanoi Karl, "sen onnettomuuden minä jaksan hyvin kestää, eihän tästä kuitenkaan tule kunnollista sotaa; ensi kevääksi kylvöajaksi olen jälleen täydessä kunnossa. Voisinpa jo nytkin nousta tästä loikoilemasta, jollei tohtori olisi niin ankara. Eihän täällä hauskalta näytä", lisäsi hän anteeksipyydellen; "miehistämme ovat monet sairastuneet ja vieraassa kaupungissa täytyy tulla jotenkuten toimeen."

"Mutta sinä et saa jäädä tähän huoneeseen, jos minä vain voin korjata asian", sanoi Anton. "Täällähän on sellainen taudin löyhkä, että siitä tervekin sairastuu; minä pyydän ratsumestariltasi luvan, että saan muuttaa sinut omaan asuntooni."

"Rakas herra Anton", huudahti Karl iloissaan. — "Ole hiljaa", sanoi tämä, "enhän vielä tiedä, saanko edes luvan."

"Olisi minulla vielä muuan pyyntö teille", sanoi potilas vieraansa lähtiessä. "Ilmoittakaa tästä asiasta Goljathilleni sillä tapaa, ettei hän pahasti hätääntyisi. Jos hän sattumalta saa kuulla siitä syrjäisiltä, niin hän käy vallan raivoon."

Sen Anton lupasi ja riensi sitten rykmentinlääkärin ja ystävällisen ratsumestarin puheille.

"Minä koetan hankkia hänelle loman tästä päivästä alkaen", lupasi viimemainittu. "Koska hänen vammansa epäilemättä vapauttaa hänet kokonaan sotapalveluksesta, niin voihan hän teidän luonanne odotella erokirjaansa." Kolme päivää myöhemmin astui Karl käsi siteessä Antonin huoneeseen. "Tässä minä nyt olen", hän sanoi. "Hyvästi nyt, nyöritakki, hyvästi Selim, kelpo raudikkoni! Viikon päivät te saatte kärsiä minua vielä potilaana, herra Anton, sitte nostan jälleen pöytänne ja tuolinne ilmaan suoralla käsivarrella."

"Teille?" ihmetteli Karl, "minkävuoksi teille? Miksei ukko ole kirjoittanut minulle itselleni?"

"Kuulehan itse." Anton otti kuoresta ison paperiarkin, johon oli piirretty puolen tuuman korkuisia kirjaimia, ja luki: "Arvoisa herra Wohlfart, olipa se koko onnettomuus minun poikaparalleni! Kaksi sormea pois kymmenestä, niin jää jälelle vain kahdeksan. Vaikkapa ne sormet ovatkin pikkusia, niin tekee se siltä yhtä kipeää. Suuri onnettomuus on meille kummallekin, kun emme kykene enää kirjoittamaan toisillemme. Senvuoksi pyydän teitä ystävällisesti kertomaan hänelle kaiken, mitä tässä seuraa. Hän ei saa kovin murehtia. Näveriä hän ehkä pystyy vielä käyttämään ja vasaratakin jonkun verran. Ja jos taivaassa on päätetty, ettei sekään käy, niin älköön hän sitä pahoin surko. Hänellä on turvansa rauta-arkussani. Minun kuoltuani hän löytää avaimen liivintaskustani. Niinpä lähetän hänelle, sydämelliset terveiseni. Heti kuin hän pääsee matkustamaan, niin tulkoon suoraa päätä minun tyköni, koskapa en kirjeellisesti voi hänelle muutakaan sanoa, kuin että olen häntä iäti rakastava isänsä Johann Sturm." — Anton ojensi kirjeen toipilaalle.

"Totta tosiaan", virkkoi Karl alakuloisesti hymyillen, "ukko paha on ensi hädässään saanut päähänsä, että hänkään ei voi enää kirjoittaa minulle, kun luuli minun käteni tulleen käymättömäksi. Mutta kyllä häneltä silmät leviää, kun saa minun ensi kirjeeni."

Täten joutui Karl asumaan Antonin viereisessä huoneessa useiksi viikoiksi. Kohta kun hän voi jälleen liikuttaa kättänsä, kävi hän ystävänsä vaatevaraston kimppuun ja rupesi tekemään tälle samoja pikku palveluksia kuin ennen Schröterin talossa ollessaan. Antonilla oli täysi työ estää häntä rupeamasta hänen vakituiseksi palvelijakseen. "Joko sinulla taasen on minun takkini harjattavana?" sanoi hän, astuessaan Karlin kamariin; "tiedäthän, etten sitä suvaitse." — "Otin sen vain seuraksi omalle takilleni", puolusteli Karl, "kaksi viihtyy vierekkäin paremmin kuin erikseen. Kahvinne on valmis, mutta tämä väkiviinalamppu ei kelpaa mihinkään, se antaa makunsa kahville." Kun hän ei enää saanut autella Antonia, kuten hän valitti, rupesi hän askartelemaan omaksi ratokseen. Vanhastaan kätevänä nuorukaisena hän oli pian hankkinut itselleen täydellisen valikoiman puusepän työkaluja, ja aina kun Anton oli, poistunut kotoa kaupungille, alkoi Karl käytellä sahaa, näveriä, höylää ja raspia niin innokkaasti, että naapurina asuva kuuro tykistökapteeni luuli nikkarin muuttaneen taloon ja lähetti rikkinäisen sänkynsä korjattavaksi. Kun Karlin yhä edelleen täytyi säästellä oikeaa kättänsä, harjoitti hän vasentaan käyttelemään eri työkaluja vuoron perään ja oli iloinen kuin lapsi nähdessään sen tottuvan askarteluun. Ja kun lääkäri kielsi häneltä nämäkin hommat lähiviikoiksi, rupesi hän kirjoittelemaan vasemmalla kädellään ja näytti Antonille joka päivä käsialaansa. "Tuhertelen vain harjoittelun vuoksi", hän sanoi, "täytyyhän ihmisen tietää, mihin hän pystyy. Ja muutenhan on vain totuttu tapa kirjoittaa käsin; kenellä ei käsiä ole, se opettelee kirjoittamaan jaloillaan; ja luulenpa, ettei niitäkään tarvittaisi, täytyisihän sen käydä päinsä päänkin avulla."

"Kuulkaapa nyt vain", vakuutti Karl tosissaan; "kun ottaa hampaittensa väliin pitkän kynän, joka on kahdella rautalangalla kiinnitetty korvallisille heilahtelemisen estämiseksi, niin totta maar pitäisi kirjoittamisen käydä laatuun. Kas tuossapa on luinen avainkylttinne lohjennut rikki, se meidän on kohta liimattava kiinni".

"Ihmettelenpä, ettei se itsestäänkin liimaudu kiinni," naljaili Anton, "sinun huoneestasihan tulee niin hirveä liiman katku, että luulisi koko ilman muuttuneen liimaksi."

"Herra varjelkoon, sehän on aivan katkutonta liimaa, jotain uutta keksintöä mitä lienee."

Kun tuo uskollinen toveri sai erokirjansa ja lähti kotipuoleensa, tunsi Anton olonsa niin yksinäiseksi, kuin olisi hänet vasta nyt tempaistu ison vaa'an lumopiiristä vieraille maille.

Kerran sattui Anton kulkemaan sen kovanonnen majatalon ohi, jossa hänen isäntänsä oli haavoitettu. Hän pysähtyi hetkiseksi sen kohdalle ja katseli uteliaasti vanhaa talorähjää ynnä portista pihamaalle, jossa nyt puuhaili valkopuseroisia sotamiehiä värjäten ja kiilloitellen satuloitaan ja muita nahkatavaroitaan. Silloin sattui hänen silmänsä mustakauhtanaiseen olentoon, joka varjon tavoin liukui kapakan puolelta portille. Mustista korvalliskiharoista pienestä patalakista, jopa koko miehen luihusta ryhdistä hän tunsi vanhan ystävänsä Schmeie Tinkeleksen. Mutta ah, kasvotpa eivät olleetkaan enää entiset. Muinainen Tinkeles oli tavallaan ollut sievännäköinen veitikka. Hänen molemmat riippukiharansa olivat olleet niin kiiltävät ja keimailevat kuin toimekkaalle liikemiehelle kävi laatuun, hänellä oli ollut pulskat punaiset huulet ja kevyt rusotus keltaisilla poskipäillään. Mutta nykyinen Schmeie oli vain varjo entisestä. Hän näytti aavemaisen kalpealta, hänen nenänsä oli käynyt suipoksi ja teräväksi, ja hänen päänsä nuokkui rinnalle kuin lakastunut lilja Kidronin puron partaalla.

"Tinkeles, tekö se tosiaankin olette?" huudahti Anton hämmästyneenä ja astui miestä vastaan. Tinkeles lysähti kokoon kuin salaman iskemänä ja tuijotti silmät seljällään Antoniin. "Vanhurskas Jumala!" muuta ääntä ei päässyt hänen verettömiltä huuliltaan.

"Mikä teitä vaivaa, Tinkeles? Tehän näytätte kerrassaan vaivaiselta syntiseltä! Mitä te täälläpäin hommailette, ja kuinka hitoilla te olette joutunut juuri tähän taloon?"

"En mie mitä sille voi, että mie täällä olen", vastasi juutalainen vielä puolittain typerryksissään, "minkä mie sille mahdoin, ett' teidän herra joutui semmottiseen onnettomuuteen tuon ihmisen kanssa. Hänen verens' vuoti just' niihin tavaroihin, jotka Mausche Fischel oli hänelle lähettänyt ja joista Mausche nosti rahat etukäteen. Mie olen ihka viaton, hyvä herra Wohlfart, kautta sieluni autuuden, mie en tiennyt ett' tuo juupelin isäntä oli semmottinen kehno ihminen. Ajatellapas, että hän kohottaa kätens' herraa vastaan, joka seisoo hänen edess' lakitta päin. — Lakitta päin", toisti Tinkeles vaikeroiden yhä äänekkäämmin, "ihka paljain päin! Ajatelkaas kuinka se minuun koski, kävi ihan kuin miekka miun sydämen läpi, kun näin, kuinka isäntä oli niin julma herraa vastaan, joka seisoi hänen edess' pää pystyss' kuin ainakin kunnianmies, mikä hän on ollutkin koko elämäns' ajan."

"Kuulkaapas, Schmeie", sanoi Anton, katsellen ällistyneenä galizialaiseen kauppuriin, joka yhä kamppaili väkevää mielenkuohuaan vastaan, "kuulkaapas, junkkari, te olitte saapuvilla, kun tässä majatalossa ryöstettiin meidän tavaroitamme, ja te katselitte jostakin piilopaikasta meidän riitaamme isännän kanssa. Te näytte hyvin tuntevan tuon riiviön ja asutte edelleenkin hänen luonaan. Nytpä sanon teille suoraan sen, minkä itsekin tulitte jo puolittain tunnustaneeksi. Te tiesitte tuosta ryöstöstä, ja teille itsellennekin piti tuleman jotain hyötyä siitä, että ajomiehet jäivät tähän varkaanpesään; te vehkeilitte yksissä neuvoin majatalon isännän kanssa, se on varmaa. Nytpä en päästäkään teitä käsistäni, ennenkuin olen saanut kuulla koko jutun. Joko te tulette minun asuntooni ja kerrotte vapaaehtoisesti kaiken minkä tiedätte, tahi vien teidät suoraapäätä sotilaspäällystöön kuulusteltavaksi."

Tinkeles lysähti aivan lamaan. "Herra meidän isäimme Jumala, tämä on hirmuista, ihka hirmuista!" hän höpisi hiljaa tuskissaan, ja hänen hampaansa kalisivat kuuluvasti.

Anton tunsi jonkin verran sääliä hätäytynyttä miestä kohtaan. "Lähtekää nyt mukaani, Tinkeles; minä lupaan ettei teille tapahdu mitään pahaa, jos tunnustatte rehellisesti kaiken."

"Herran nimess', ei mitä sotamiehii", rukoili Tinkeles vapisten. "Mie lähden kernaast' ja kerron teille ihka kaikki, mitä vain miull' on tiedoss', jos te lupaatte miulle, ettette anna mua ilmi teidän herralle eikä Mausche Fischelille eikä myöskään tälle kehnolle isännälle eikä sotamiehille."

"Tulkaa nyt vain rauhassa", sanoi Anton ja viittasi, minnepäin oli lähdettävä. Sitten hän kuljetti herpaantunutta miestä kuin vankia, irroittamatta hänestä hetkeksikään katsettaan, jottei Schmeie pääsisi noudattamaan pahan omantuntonsa neuvoja ja pujahtamaan pakoon jollekin syrjäkadulle.

Mutta niin paljon rohkeutta ei reppuriparalla ollut; hän taapersi pää kumarassa Antonin rinnalla, luimisteli väliin varkain häneen syvästi huoahtaen ja mutisi käsittämättömiä sanoja hampaittensa välistä. Antonin huoneeseen tultua hän sitten aloitti omasta ehdostaan: "Tää on ollut raskas taakka miun sydämell', en ole voinut nukkua, en syödä enkä juoda, ja kun mie olen juossut kauppoi tekemäss', niin on se maannut raskaast' miun sielun' pääll' kuin iso kivi juomaklasin pääll'; kun klasist' yrittää juoda, niin kivi putoo hampait' vasten ja vesi läikkyy rinnalle. Ai vai, kuinka se on läikkynyt miun rinnalle!"

"Puhukaapas nyt suunne puhtaaksi, Schmeie", kehoitti Anton, jota juutalaisen vilpitön valitus hellytti.

"Mie totta tulinkin tänne niiden teidän vaunujen vuoksi", jatkoi Tinkeles kiireisesti ja vilkuen arasti Antoniin. "Mausche on tehnyt kauppoi teidän kanss' jo kymmenen vuotta ja aina rehellisest', ja te olette ansainnut hänelt' paljon rahoi; sikspä hän aatteli, että nyt oli hänenkin aika hyötyä ja tulla kuitiks' teidän kanssa. Hän tuli miun tykö ja sanoi: Schmeie, hän sanoi, sie et oo mikään pelkuri, hän sanoi. Anna niiden paukuttaa pyssyjään ja mene heidän joukkoons' ja katso, ett' saat vaunut pidätettyä mua varten. Ehkäpä sie myyt tavarat matkan varrell', ehkäpä tuot ne takaisin miun tykö; paremp' on, että ne jää meille kuin ett' joutuvat vieraitten ihmisten käsiin. Sikspä mie sitt' tulin tänne ja oottelin sikskun vaunut saapuivat; sitt' mie juttusin isännän kanssa näin: Koskapa nää tavarat ei kuitenkaan joudu teidän hyväks', niin paremp' on, että ne tulevat takaisin meidän käsiin. Mutt' ett' se isäntä on semmottinen verikoira, sit' mie en osann' arvata enkä sit' ikinä tahtonutkaan; ja kun mie näin, kuinka hän löi teidän herralt' sen hienon takin halki, niin en enää yhtään saanut rauhaa, aina vain miun silmäin edess' oli tuo verinen paita ja se hieno vihreä verkatakki, johon sapeli teki ison reiän."

Anton kuunteli juutalaisen tunnustusta inhon sekaisella mielenkiinnolla, ja hän tyytyi sanomaan katuvalle syntiselle: "Siis teidän roistomaisuuttanne herra Schröter saa kiittää haavastaan, ja jos emme olisi joutuneet estämään vehjettänne, olisitte varastanut meiltä kaksikymmentätuhatta taaleria."

"Mitä kakskymment' tuhatt' taalerii", huusi Schmeie kiemurrellen; "villa on nykyisin perin alhaisess' arvoss', ja talill' ei tee ollenkaan kauppoi. Vähemp', paljon vähemp' se summa oli kuin kakskymment' tuhatt' taalerii."

"Vai niin", virkkoi Anton ylenkatseellisesti, "ja mitä minun nyt pitäisi tehdä teidän suhteenne?"

"Ei teke yhtikä mitä", pyysi Schmeie tuskallisesti ja laski rukoilevasti kätensä Antonin käsivarrelle. "Antaa unohtua koko jutun. Tavarat on jälleen teillä, te voitte olla tyytyväiset. Mausche Fischelille siit' lupasi tulla kaunis kauppa, mut te teki kaikki tyhjäks'."

"Minust' on aivan oikein, ett' tavarat on jälleen teill'", sanoi juutalainen lepytellen, "koska teilt' vuoti verta niiden takia. Ja sikspä te annatte miun olla rauhass'; mie koetan katsoa, ett' voin toisiss' asjoiss' olla teille avuks'. Jos teill' on täällä mitä pikku asjoit' miull' antaa, niin mie mieluust' teitä palvelen."

Anton vastasi kylmästi: "Vaikka olenkin luvannut olla ilmoittamatta vehkeistänne viranomaisille, niin ei siitä seuraa, että enää rupeisimme minkäänlaisiin asioihin teidänlaisenne miehen kanssa. Te olette kehno ihminen, Tinkeles, ja olette käyttäytynyt kunniattomasti meidän liikettämme kohtaan. Tästälähtien ovat meidän välimme lopussa."

"Miks' te sanotte, ett' mie oon kehno ihminen", vaikeroi Tinkeles tuskissaan. "Te tunnette miun jo monta vuott', kuinka te voitte sanoa, ett' mie oon kehno ihminen, kun kerran yritin tehdä hyvän kaupan, josta perin vain pelkkää onnettomuutt'. Onko se kehnoa, ettei mies onnistu kaupoissaan?"

"Jo riittää", sanoi Anton käskevästi, "voitte mennä matkoihinne."
Mutta Tinkeles jäi seisomaan paikalleen, vilkutti silmiään ja kysyi:
"Ehkä teill' on tarvis uusii keisarin tukaattii? Mie voin hankkia
teill' sellaisii vain viidest' ja puolest' taalerist kappaleen." —
"En tahdo teiltä mitään", sanoi Anton, "lähtekää tiehenne."

Juutalainen meni vastahakoisesti ovea kohti, mutta kääntyi kynnyksellä ympäri. "Tääll' sopis' tehdä kauniit' kauppoi kauroill'; jos te rupeette hankkimaan niit' sotaväelle, niin mie ostan teille kaikki valmiiks'. Siit' voi hyötyä hyvät rahat."

"Minä en rupea mihinkään kauppoihin teidän kanssanne, Tinkeles.
Lähtekää nyt Herran nimessä!"

Juutalainen hiipi ovesta ulos; vielä kerran hän kuului rapistelevan lukkoa, mutta omatunto lienee niin raskauttanut tuota veijaria, ettei hän enää rohjennut palata sisään. Hetken perästä Anton näki akkunasta, kuin hän alakuloisena talsi kadun poikki.

Siitä päivästä lähtien katuvainen Tinkeles pani Antonin oikeaan piiritystilaan. Ei mennyt päivääkään, jolloin reppuri ei olisi tunkeutunut hänen asuntoonsa ja koettanut omalla tavallaan rakentaa sovintoa hänen kanssaan. Milloin hän karkasi uhrinsa kimppuun kadulla, milloin kuului hänen arasteleva koputuksensa ovelta Antonin istuessa kirjoituspöytänsä ääressä tärkeässä työssä; ja aina oli hänellä jokin uusi kauppajuoni kehuttavana tai jokin tärkeä tieto tuotavana, jolla hän koetti saavuttaa armon julmistuneen liikeystävän silmissä. Hänen kekseliäisyytensä oli kerrassaan liikuttava; hän tarjoutui ostelemaan tai myymään Antonille mitä hyvänsä, juoksemaan hänen asioillaan, nuuskimaan ja vakoilemaan hänen hyväkseen. Ja kun hän keksi, että Anton seurusteli paljon upseerien kanssa, ja että etenkin muuan nuori punaposkinen ja pieniviiksinen luutnantti välistä kävi Antonin asunnossa tai lähti yhdessä hänen kanssaan ravintolaan, rupesi Tinkeles tekemään sellaisiakin tarjouksia, jotka hänen käsityksensä mukaan olivat omiaan miellyttämään upseereita. Anton tosin edelleenkin kieltäytyi jyrkästi rupeamasta mihinkään kauppoihin veitikan kanssa, mutta toiselta puolen hän ei hennonut kohdella tätä karkeastikaan; ja Tinkeles voi monesti huomata Antonin pidätetystä hymystä tai lyhyistä kysymyksistä, ettei tämä enää kantanut vihaa häntä kohtaan, vaan kukaties puhuisi sanasen hänen puolestaan isännälleenkin. Ja sitä päämäärää takaa-ajaessaan Tinkeles osotti samaa hellittämätöntä sitkeyttä kuin aikoinaan hänen kantaisänsä Israel.

Eräänä aamuna astui nuori Rothsattel kannuksiaan kilistellen Antonin asuntoon. "Minut on ilmoitettu sairaaksi; kova yskä pakottaa minut pysymään ikävässä majapaikassani", sanoi hän, heittäytyen huolettomasti sohvaan. "Te saatte tänä iltana auttaa minua kuluttamaan aikaani. Me pelaamme vähän whistiä. Olen kutsunut tohtorimmekin ja muutamia tovereita luokseni, Tottahan tekin tulette?" — Mielissään ja hiukan imarreltuna Anton lupasi. — "Hyvä", jatkoi nuori herra, "sittepä saatte auttaa minua, jotta kykenen häviämään rahojani teille; minulta näet eilisiltainen peli pani taskut aivan tyhjiksi. Lainatkaahan minulle viikon päiviksi kaksikymmentä tukaattia." — "Mielihyvällä", vastasi Anton ja otti joutuin kukkaronsa esille.

Kun luutnantti työnsi rahat huolettomasti lakkariinsa, kajahteli kadulta hevoskavioiden kopsetta; kiireesti hän kävi akkunan luo. "Katsoppas hitoilla, siinähän on kaunis eläin, aito puolalaista verta. Tuo veijari on varastanut sen kapinallisilta ja tahtoo nyt narrata sillä rahat joltain rehelliseltä sotilaalta."

"Mistä te tiedätte, että hevonen on kaupan?" kysyi Anton, joka kirjoituspöytänsä ääressä sinetöi asiakirjeitään. "Ettekö näe, että jokin hirtehinen taluttaa sitä edestakaisin paraatimarssissa?"

Samassa kuului oven takaa hiljainen koputus, ja Schmeie Tinkeles työnsi raosta sisään ensin kähäräisen päänsä ja sitten mustan kauhtanansa ja kakisteli alamaisesti: "Mie vain tahdoin kysyä armollisilt' herroilt', ettekö tahdo katsella kaunist' hevoist', joka on yhtä monen tukaatin arvoinen kuin se maksaa taalerii? — Jos menisitte akkunaan, herra Wohlfart, niin näkisitte tekin; katsominen ei viel' ole ostamist'."

"Onko tämä merkillinen haamu teidän kauppatuttujanne, Wohlfart?" kysyi luutnantti nauraen.

"Ei enää, herra von Rothsattel", vastasi Anton samaan sävyyn, "hän on langennut epäsuosioon ja saanut potkut. Tällä kertaa hänen vierailunsa epäilemättä kohdistuu teihin. Pitäkää varanne, ettei hän vain houkuttele teitä ostamaan tuon hevosen."

Kauppuri kuunteli tarkkaavaisesti herrojen keskustelua ja katsahti uteliaasti luutnanttiin, "Jos armollinen herra parooni ostaa miult' tuon hevon", hän sanoi, työntyen kursailematta luutnantin eteen ja tirkistellen häntä hellittämättä silmiin, "niin saa hän komian ratsun, jolla kelpaa ajella maatilallannekin."

"Mitä hittoja tuo kelmi lörpöttelee minun maatilastani?" ihmetteli luutnantti; "eihän minulla ole mitään tilaa."

"Ka, miks'en mie teitä tuntisi, jolla on iso hovi teidän maass' ja joka nyt rakentaa isoa tehdast', kuss' tehdään sokerii karjanrehust'."

"Hän tarkoittaa isäänne", selitti Anton luutnantille. "Tinkeleksellä on kauppasuhteita meidän maakunnassammekin, jossa hän usein viipyy kuukausimääriä."

"Mitä mie kuulenkaan!" huudahti galizialainen kuin hyvinkin ihmeissään; "onko se siis tään upseeriherran isä? Mie pyydän nöyrimmäst' anteeks', herra Wohlfart, te siis olette tuttu sen parooni herran kanss', joka on tään upseeri herran isä?" — Luutnantin viikset värähtelivät pidätetystä naurusta.

"Olen ainakin nähnyt tämän herran isän", vastasi Anton harmissaan kauppurin tungettelevasta kysymyksestä ja siitäkin, että tunsi punan nousevan poskilleen.

"Anteeks' siis jos kysyn, että tunnetteks te tään upseeriherran niin tarkoin kuin hyvä ystävä tunnetaan…"

"Mitä se teitä liikuttaa", tuiskahti Anton ärtyneesti ja punastui vielä enemmän, kun ei oikein ymmärtänyt, mitä juutalainen kärhentelyllään oikeastaan tarkoitti.

"Aivan niin, juutalainen, hän on minun hyvä ystäväni", sanoi luutnantti lyöden Antonia olkapäälle. "Hän on minun rahainhoitajanikin; äsken hän lainasi minulle kaksikymmentä tukaattia, mutta hevosesi ostoon hän ei anna minulle killinkiäkään. Niin että paina nyt hitoille vain!"

Juutalainen kuunteli kaula kurollaan upseerin sanoja ja katseli molempia nuoria miehiä uteliaisuudella, jossa Anton oli huomaavinaan jonkinlaista osanottoakin, mikä muuten oli aivan outoa hänen tavalliselle väjyvälle katseelleen. "Kakskymment' tukaattii hän siis lainasi teille", virkkoi Tinkeles miettiväisesti; "no, hän kyll' lainaa teille enempikin, jos hänelt' pyydätte. Mie tiedän sen", mutisi hän puoliääneen, "mie tiedän sen."

"Ka, tiedänhän mie, kuink' nuoret herrat ovat keskenään, kun he kerran ovat hyvii ystävii", pakisi juutalainen nyökyttäen merkitsevästi päätänsä. "Te ette siis tarvitse miun hevosta, herra Wohlfart? Hyvästi sitt', herra Wohlfart." Näin sanoen hän pyörähti ovelle ja katosi. Kohta sen jälkeen kuultiin hevosen loittonevan hyvää vauhtia.

"Onko tuo mies päästä pyörällä?" huudahti luutnantti, katsellen akkunasta hevosen perään.

"Ei hän muuten ole niin kerkeä poistumaan luotani", Anton vastasi, hänkin aika lailla ihmeissään juutalaisen salamyhkäisen käytöksen johdosta. "Epäilemättä teidän univormunne antoi hänelle kiirettä."

"Toivon, että tulin siten tehneeksi teille palveluksen. Näkemiin siis iltaan saakka", sanoi luutnantti tervehtien ja lähtien huoneesta.

Iltapäivällä kuului Antonin ovelta jälleen hiljainen koputus, ja Tinkeles ilmestyi sisään. Hän katseli varovaisesti ympärilleen huoneessa ja, välittämättä Antonin otsarypistyksestä, astui sitten aivan hänen eteensä. "Saanko mie luvan kysyä", virkkoi hän, pudistellen tuttavallisen nuhtelevasti päätään, "onko siinä tottakin perää, että te lainasitte hänelle kakskymment' tukaattii, ja että te antaisitt' enempikin, jos hän pyytäisi?"

Anton tuijotti hämmästyneenä kaupustelijaan ja vastasi sitten tuikeasti: "Minä annoin hänelle tuon summan ja annan enemmänkin, jos tarvis tulee. Mutta sanokaapa te nyt minulle suoraan, mitä teidän päässänne oikeastaan pyörii. Minusta näet näyttää siltä, kuin olisi teillä jotain erityistä minulle ilmoitettavana."

Tinkeles väänsi naamansa viekkaaseen irveen, ja räpytteli silmiään. "Vaikka hän onkin teidän hyvä ystävänne, niin varokaat lainaamasta hänelle rahoi. Kuulkaa, älkää antako hälle enää yhtä kolikkoakaan", toisti hän painokkaasti.

"Ja miksi en antaisi?" kysyi Anton. "Teidän hyvä neuvonne ei ole minkään arvoinen, niin kauan kuin en tiedä, mistä syystä te minua varotatte."

"Ja jos mie sanon minkä tiedän, niin lupaattekos puhua miun puolestani herra Schröterille, ettei hän enää ajattele kuormavaunujaan, kun näkee miut konttorissaan?" kysyi juutalainen kiireisesti.

"Voinhan sanoa hänelle, että te olette sen jälkeen rehellisesti palvellut minua. Mitä hän sitten päättää teidän suhteenne, se on hänen asiansa", Anton vastasi.

"Te siis puhutte miun puolesta", sanoi kauppuri, "se riittää miulle. Ja kuulkaahan nyt, niistä syystä teidän on pidettävä kauniit rahanne omassa taskussanne. — Hyvin hullust' ovat Rothsattelin, tämän nuoren miehen isän, asiat, hyvin hullust'. Hän on häviöön tuomittu ihminen, eikä mikään voi pelastaa häntä."

"Mistä teillä on sellaisia tietoja?" huudahti Anton säikähtyneenä. "Se on mahdotonta", jatkoi hän tyynemmin, "se on valhetta, joutavata ämmäin lorua."

"Uskokaa miun sanani", lausui juutalainen tehoavan totisesti, niin että hänen sävynsä ja hahmonsa tuntuivat vähemmän naurettavilta kuin muuten. "Hänen isäns' on joutunut semmottisen miehen käsiin, joka kulkee salateitä kuin turmion enkeli. Hän käy ympäri ja pujottaa nuoran sellaisten ihmisten kaulaan, jotka hän on itsellens' valinnut, eikä kukaan huomaa hänen vehkeitäns'. Hän kiristää nuorast', ja hänen uhrins' kaatuvat, niinkuin puukeilat. Miksi te tahdotte menettää kaunist' rahaa semmottill' ihmisille, joilla on jo nuora kaulass'?"

"Ketä paholaista te oikeastaan tarkoitatte, kenellä on parooni käsissään?" huudahti Anton kuohuksissaan ja unohtaen kaiken varovaisuuden.

"Mitä me nimist'?" vastasi juutalainen kylmästi. "Vaikka mie tietäisinkin nimen, en sit' kuitenkaan sanoisi, ja jos sanoisinkin, ei se hyödyttäis' teitä eikä Rothsatteliakaan, sillä te ette tunne sitä miestä eikä paroonikaan ehkä tunne häntä."

"En mie saa sanoa sen nimeä", toisti Tinkeles kohauttaen hartioitaan; "mutta Hirsch Ehrenthal se ei ole."

"Jos minun pitää uskoa teidän sananne ja jos te todellakin tahdotte auttaa minua", jatkoi Anton tyyntyneemmin, "niin teidän täytyy kertoa tarkemmin. Minun täytyy saada tietää tuon miehen nimi, ja minun täytyy saada tietää kaikki, mitä olette kuullut hänestä ja paroonista."

"En mie mitä oo kuullut", kinasteli kauppuri itsepäisesti, "jos te kysytte miulta kuin tuomarit tekevät. Puhe, jonka ihminen kuulee, haihtuu ilmaan kuin sauhu; ken siit' käsittää osan, ken toisen. En mie voi sanoa teille, mitä mie oon kuullut, en paljostakaan rahast'. En tahdo laskea kättäni rukoushihnoille ja vannoa oikeuden edessä. Mitä mie nyt puhun, on hyvä teidän korvalle eikä kenenkään muun. Mutta teille mie sanon, että kaks' on istunut yksiss', ei vain yhden illan, vaan monta iltaa, eikä vain yhten' vuonna, vaan mont' vuotta, ja he ovat kuiskutelleet keskenäns' meidän majataloss', miss' alhaall' virta juoksee. Ja vesi on mutissut hiljaa itsekses' alhaall' ja nuo kaks' ovat mutisseet hiljaa keskenäns' veden päällä. Mie makasin patjallain samass' huoneess', ja ne luuli miun nukkuvan. Ja usein mie kuulin molempien miesten suusta Rothsattelin nimen ja hänen tilans' nimen. Ja mie tiedän, ett' musta pilvi seisoo hänen päälläns', mutta mitään muut' mie en tiedä. Ja nyt se on sanottu, ja nyt mie lähden. Se hyvä neuvo, jonka mie tänään teille annoin, olkoon teidän palkintonne siit' päiväst', jolloin te soditte jalost' pistoolilla villan ja talin puolest'. Ja muistakaakin, mitä lupasitte tehdä miun hyväks'."

Anton katsahti huolestuneena eteensä lattiaan. Bernhardilta hän oli kuullut, että vapaaherra oli läheisissä liikesuhteissa Ehrenthalin kanssa, ja tämä tilanomistajan läheinen seurustelu tuon pahamaineisen keinottelijan kanssa oli jo alusta pitäen huolettanut Antonia. Mutta mitä Tinkeles nyt kertoi, kuului aivan uskomattomalta; itse hän ei ollut koskaan kuullut mitään epäsuotuista vapaaherran taloudellisesta asemasta. "Siihen, niitä nyt olette kertonut minulle", lausui hän hetken vaiti oltuaan, "en voi tyytyä. Ajatelkaapa tarkoin, kenties muistatte noiden miesten nimetkin ja mitä he ovat lähemmin puhuneet keskenänsä."

"Mitämaks muistankin", vastasi galizialainen kasvoillaan omituinen ilme, joka kuitenkin jäi alakuloiselta Antonilta huomaamatta. "Mut nyt on meidän välit kuitit; mie tein teille huolii ja vaaroi, mut nyt mie tein teille suuren avun. — Suuren avun", toisti hän itsetyytyväisesti ja katsellen silmää vilkutellen Antonin ällistyneisiin kasvoihin. "Onks' teill' ehkä tarvis vaihettaa seteleit' louisdoreihin", lisäsi hän äkkiä tavalliseen liikemiessävyynsä; "mie voin teille hankkia louisdorei, jos annatte miulle vastaan tukaatteij tai seteleit'."

"Tiedättehän te, etten sekaudu rahakeinotteluihin", vastasi
Anton hajamielisesti. — "No, ehkä teill' on antaa hyville
Wienin kauppahuoneille asetettui vekseleit'?" — "Ei minulla ole
vekseleitäkään", ärähti Anton suuttuneesti.

"No, hyvä, siivo kysymys ei pure ketäkään", sanoi juutalainen ja kääntyi lähteäkseen. Ovella hän vielä kerran kääntyi ympäri. "Seligmannille, joka näytteli hevost' herroille ja sai vartoa herroi puolen päivää, miun piti maksaa kaks' guldenii. Se oli käteismeno, jonka mie sain maksaa teidän takia, kai te maksatte miulle takaisin miun kaks guldenii?"

"Jumalan kiitos!" huudahti Anton ja hymyili vasten tahtoaankin, "nytpä te jälleen olette se vanha Tinkeles. Ei, Schmeie, kahta guldenianne te ette peri minun taskustani."!

"Hyväst' sitten", sanoi Tinkeles. "Kun me jälleen tavataan, niin me ollaan hyvii ystävii." Hän tarttui ovenripaan. "Ja jos te tahtoo tietää sen miehen nimen, ken voi murskata Rothsattelin, niin että hänest' tulee pikkunen kuin ruoho maantien vieress', jota kaikki tallaa, niin kysykää Hirsch Ehrenthalin kirjanpitäjää, Itzig nimistä. Veitel Itzig on hänen nimens'." Näin sanoen Tinkeles joutui ovesta ulos kuin ampumalla. Anton juoksi hänen jälkeensä, mutta kauppuri ei enää kuunnellut hänen huutojaan, vaan luikahti ulos portista, ennenkuin hän oli kerinnyt alas. Hyvällä syyllä voi kuitenkin toivoa hänen pian jälleen palaavan, joten Anton kiipesi jälleen kamariinsa, mieli yhä kuohuksissa tuon kummallisen katumuksentekijän tunnustuksista.

Mitä hän juuri oli saanut kuulla, se hänen täytyi heti kertoa vapaaherran pojalle. Hän kyllä arvasi, että tämä kävi sangen vaikeaksi hänen upseeriystävänsä herkän itsetunnon ja sukuylpeyden vuoksi. "Mutta kertoa minun täytyy sittekin, vielä tänä iltana vedän hänet syrjään, tai menen muita aikaisemmin hänen luokseen tahi jään muita myöhemmäksi."

Mutta tätä hyvää aiettaan Antonin kävi vaikeaksi panna täytäntöön. Niin aikaisin kuin hän riensikin nuoren Rothsattelin asuntoon, tapasi hän siellä jo joukon ennen joutuneita husaariluutnantteja koolla. Eugen lojui yötakki yllään sohvalla, ja toverit istuivat piirissä hänen ympärillään. Kohta Antonin jälkeen saapui tohtorikin. "Mitä nyt kuuluu?" hän kysyi käyden potilaansa luo.

"Hyvää vain", vastasi Eugen; "en tarvitse enää teidän myrkkypulvereitanne."

"Hiukan on vielä kuumetta", päätteli tohtori, "nuhaa ja niin poispäin. Täällähän on aivan liian kuuma, esitän että akkuna avataan."

"Eikö hitoilla, tohtori", huusi eräs nuorista herroista, joka oli kahdesta tuolista muodostanut itselleen jonkinlaisen penkin. "Tiedättehän että minä en siedä vetoa muuten kuin palvelustoimessa ollessani."

"Niin kylläkin", Eugen huudahti, "me olemme homeopaatteja, karkoitamme kuumetta lämpimällä. Mitä me nyt juommekaan?"

"Noutakaappa siis ananas, hyvä Anton, se on muiden tarveaineiden kanssa tuolla sivuhuoneessa", pyysi Eugen.

"Katsoppa mokomaa", huudahti tohtori, kun Anton toi hedelmän ja upseeripalvelija korillisen viinipulloja; "siinähän on vasta makea jättiläinen, oikein lajinsa mestarituote. Luvallanne minä valmistan totia, sekoitus on näet toimitettava potilaan tilan mukaisesti." Hän otti taskustaan mustan kotelon ja siitä veitsen, jolla kävi hedelmää leikkaamaan.

"Juoskaa suohon! Riivaako teitä paholainen? Hitoille kaikki lääkärinkojeenne!" huusivat kaikki husaariupseerit pystyyn kavahtaen. Kiukkuisia kirouksia sateli tohtori poloisen pään yli.

"Hyvät herrat", huudahti lääkäri paljonkaan nolostumatta toisten noitumisesta, "onko sitten kellään teistä veistä? Teidän ei tarvitse kokeakaan taskujanne, minä tiedän muutenkin ettei kellään ole. Peilin ja harjan lisäksi ei niistä löydy mitään muuta. Ja kuka teistä osaa valmistaa boolin, joka tyydyttäisi älykästä ja reipasta miestä? Tyhjentää te sellaisen kyllä osaatte, mutta valmistamaan ette kykene."

"Minä tahdon yrittää", sanoi Bolling nurkastaan. "Ah, herra von
Bolling, oletteko tekin täällä?" sanoi tohtori kumartaen.

Bolling sieppasi hedelmän hänen kädestään ja varjeli sitä huolellisesti lääkemiehen ulottuvilta. "Tulkaapa, Anton, avuksi", hän huudahti, "ja pitäkää silmällä, ettei tuo tohtori hirviö pääse ruumiinleikkelyveitsineen liian lähelle juoma-aineita."

Antonin käydessä vanhemman luutnantin kanssa innokkaaseen hommaan otti tohtori taskustaan kaksi korttipakkaa ja laski ne juhlallisesti pöydälle.

"Korjatkaa korttinne samaa tietä takaisin", huudahti Eugen, "tänään me ainakin tahdomme viettää iltaa syntiä tekemättä."

"Sitä ette kykene tekemään", pilkkasi tohtori, "te olette itse varmasti ensimmäinen niitä kaipaamaan. En tarkoitakaan esittää muuta kuin rauhallista whistiä, jossa tasaisesti jaellaan lehdet oikeaan ja vasempaan, siis oikeata hurskaitten erakkojen peliä. Mutta mitä te tulette näillä korteilla toimittamaan, se nähdään illan kuluessa. Tässä ne ovat kynttiläin vieressä."

"Joka ensiksi tarttuu kortteihin, hän saa kustantaa huomenna aamiaisen koko seuralle", ehdotti eräs toinen.

"Tässä on juoma", sanoi Bolling ja kantoi tuoksuavan maljan pöytään sekä jakeli siitä jokaiselle. "Maistakaahan, verinen mies", sanoi hän lääkärille.

"Raakaa se vielä on", arvosteli tämä, "huomeniltaan vasta kerkiää nautittavaksi."

Toisten herrojen riidellessä juoman laadusta kävi Eugen käsiksi toiseen korttipakkaan ja jakoi sen kahdeksi pinkaksi, jotka laski päällekkäin. Tohtori huusi: "Ähä, jopa joutui kiinni! Hän saa itse maksaa sakot."

Kaikki nauroivat ja kokoutuivat pöydän ympärille. "Pitäkää te pankkia, tohtori", huusivat upseerit ja sysäsivät korttipakan hänelle; joutuin ilmestyi toisiakin peliä esille herrain taskuista, tohtori laski kourallisen seteleitä ja hopearahaa pöydälle ja peli alkoi. Suuria panoksia ei tehty, ja leikkipuheet seurasivat voittoja ja häviöitä. Antonkin otti kortin ja kävi mukaan, vaikka aivan tarkkaamattomasti. Hänen oli vaikea ottaa osaa upseerien keskusteluun, ja hän katseli säälien nuorta Rothsattelia, joka kumartui kiihkeästi korttiensa yli. Anton voittikin muutamia taalereita, mutta huomasi pahoilla mielin Eugenin häviävän herkeämättä. Tukaatti toisensa perään keräytyi pankinpitäjän eteen. Kun Anton itsekin oli voittanut hiukkasen isännältään, ei hänen käynyt huomauttaminen tämän tappioista; mutta tohtori sanoi potilaalleen, voitettuaan tältä taas moniaita tukaatteja: "Te olette liiaksi kiihdyksissä, kuumeenne on kohonnut, ja parasta olisi että lakkaisitte pelaamasta; en ole vielä koskaan käsitellyt kuumesairasta, joka ei olisi hävinnyt faaraossa." [Eräs uhkapelin laji, jossa "kuninkaalla" on Egyptin muinaisten hallitsijain arvonimi.]

"Ei se teitä liikuta, tohtori", vastasi Eugen kiivaasti ja heitti jälleen korttinsa.

"Sinulla on tänään kovan onnen päivä, Eugen", huudahti hyväluontoinen Bolling, "otat jälleen pahasti nokkaasi." Kun peli oli pelattu loppuun, kokosi tohtori kortit ja työnsi ne taskuunsa. "Pankki voitti vahvasti", hän sanoi suopeasti, "mutta sittekin lakkaan pelaamasta, jotta en hyötyisi liikoja."

Upseerien kesken syntyi tyytymättömyyden myrsky. "Minä käyn pitämään pankkia", huusi Eugen, "antakaa minulle rahaa, Wohlfart."

Tohtori pani aluksi vastaan, mutta taipui sitten arvellen: "Ehkäpä hänellä on pankinpitäjänä onnea. Lähimmäiseltään ei saa koskaan kieltää ansiotilaisuutta."

Anton otti muutamia seteleitä lompakostaan ja laski ne vaieten Eugenin eteen, mutta itse hän ei enää käynyt pelaamaan. Murhemielin hän katseli ystäväänsä, joka viinistä ja kuumeesta punoittavana tuijotti eteensä lyötyjä kortteja. Jälleen hävisi Eugen pelin loppuessa kaikki rahansa. Setelit lennähtivät kuin säikähtyneet linnut hänen edestään, tuskin ainutkaan hyvä kortti nousi pakasta hänelle. Hämillään upseerit katselivat toisiaan. "Minäkin ehdotan että lakkaamme pelaamasta", huudahti Bolling; "voimmehan antaa korvausta jonain toisena iltana."

"Mutta minäpä tahdon saada korvausta tänään", huusi Eugen, hypähti pystyyn ja lukitsi oven. "Kukaan ei pääse täältä ulos. Uskaltakaa panna kunnolliset panokset; tässä ovat minun rahani." Hän tyhjensi tulitikkulaatikon pöydälle. "Jokainen tikku vastaa kaksoistaaleria; sen verran annan myöten, että tikun saa yhden kerran taittaa, mutta panos ei saa mennä alle taalerin." Jälleen lentelivät kortit pöydällä ja peli kävi kiivasta kulkuaan. Anton anasti totimaljan kauhan ja päätti, ettei sallisi kenenkään enää ammentaa lasiinsa. Eugen hävisi edelleenkin; kuin taikavoimasta siirtyivät tulitikut hänen edestään kaikille suunnille. Eugen nouti uuden laatikon ja huusi: "Erottaessa teemme loppulaskelman." Silloin nousi Bolling pystyyn ja tömisytti tuolillaan lattiaan.

"Lurjukseksi sanon sitä miestä, joka karkaa kesken", huusi Eugen kiihtyneenä.

"Sinä olet narri", virkkoi toinen harmissaan; "väärin on kyniä parhaalta toveriltaan rahoja, niinkuin me tänä iltana olemme sinulta kynineet. En ole vielä eläissäni nähnyt mokomaa peliä. Jos paholaisella on tänään sormensa mukana, niin en minä ainakaan tahdo käydä häntä avustamaan." Hän siirtyi syrjään pöydästä ja katseli yhdessä Antonin kanssa, kuinka huolettomasti muut heittelivät toisilleen rahoja tai niiden vastineita.

"Minäkin olen jo saanut tarpeeksi", sanoi tohtori, jolla oli koura täynnä tulitikkuja. "Merkillinen ilta tänään tosiaankin; siitä lähtien kuin olen kortteja käsitellyt, en ole mokomata kokenut."

Uudestaan hypähti Eugen sivupöydän luo, jolla tulitikkuja oli, mutta Bolling ehätti ennen häntä, avasi akkunan ja nakkasi kaikki laatikot kadulle. "Tuonne lentäkööt lemmon tikut ja polttakoot siellä kernaammin ohikulkijani saappaat kuin täällä sinun kukkarosi." Sitten hän heitti kortitkin lattiaan. "Pelistä tulkoon viimeinkin loppu; sinä äsken valttasit meille kuin itse vanha Dessaulainen, nyt minä teen samoin." [Anhalt-Dessaun ruhtinas Leopold I (1676-1747) aikansa nurjimpia ja onnekkaimpia sotapäälliköitä, prinssi Eugen Savoijalaisen ja Fredrik Suuren ystävä.]

"Minä kieltäydyn tottelemasta sellaisia käskyjä", huudahti Eugen ärtyneesti.

Bolling ripusti miekan kupeelleen ja tarttui sen kahvaan. "Sinä taivut siihen tänään", sanoi hän vakavasti; "huomenna vastaan sinulle toverien kuullen sanoistani. Tehkää laskelmanne, hyvät herrat, sitten lähdemme."

Eugen sieppasi synkän näköisenä taskukirjansa ja merkitsi muistiin toisille kärsimänsä velat, Harmissaan ja kuivasti hyvästellen seurue poistui. "Karttuipa sitä kokonaista kahdeksansataa taaleria", sanoi tohtori kotimatkalla. Bolling kohautti hartioitaan. "Toivon hänen kykenevän hankkimaan rahat, mutta olisin kuitenkin suonut teidän pitäneen kortit lakkarissanne. Jos juttu tulee yleisesti tietoon, niin ei Rothsattel siitä vain kunniaa niitä. Me kaikki teemme parhaiten kun vaikenemme siitä visusti, teiltäkin pyydän samaa, herra Wohlfart."

Anton meni hyvin liikutettuna asuntoonsa. Koko illan hän oli istunut kuin tulisilla hiilillä ja purkanut mielessään katkeria soimauksia mielettömälle tuhlaajalle. Hän moitti itseänsäkin siitä että oli tälle lainannut rahoja, vaikkapa tunsikin että sopimatonta olisi ollut kieltäytyä.

Kun hän seuraavana aamuna aikoi lähteä tapaamaan Eugenia, ilmestyi tämä itse hänen luokseen perin synkkänä ja masentuneena. "Hemmetinmoiseen kiipeliin minä eilen jouduinkin", hän virkkoi; "tänään on minun hankittava kokoon kahdeksansataa taaleria, enkä tunne tässä mieronpaikassa ketään muuta kuin teidät, jonka puoleen voisin kääntyä. Olkaapa toimekas, Anton, ja auttakaa minua pulassa."

"Ei se minullekaan käy helpoksi, herra von Rothsattel", vastasi Anton vakavasti; "summa on melkoinen, ja ne rahat, jotka täällä ovat käytettävissäni, eivät ole omiani."

"Kyllä kai te tämän asian kuitenkin saatte toimeen" suostutteli
Eugen edelleen; "jollen saa teiltä apua, niin olen aivan neuvoton.
Everstimme ei ymmärrä tällaista leikkiä, ja minulle käy sangen
nolosti, jos en saa asiaa kuntoon." Hämin vallassa hän tarttui
Antonin käteen ja pusersi sitä hellyttävästi.

Anton katsahti Lenoren veljen vääristyneisiin kasvoihin ja vastasi tukahduttaen sisäisen vastenmielisyytensä: "Minulla on pieni summa talletettuna liikkeeseemme, ja minun on täältä lähetettävä sille perimiäni rahamääriä. Ehkäpä voin ottaa viimeksi mainitsemistani varoista tarvitsemanne summan ja pyytää rahastonhoitajaamme siirtämään se minun vastattavakseni."

"Silloin te pelastatte minut", huudahti Eugen iloissaan; "viimeistään neljän viikon kuluttua hankin teille rahat takaisin", hän lisäsi, kun hänen asemansa täten näytti toivehikkaalta.

Anton kävi kirjoituspöytänsä ääreen ja luki rahat luutnantille. Ne vastasivat melkoista osaa hänen perinnöstään.

Kun Eugen oli innokkaasti kiitellen työntänyt rahat taskuunsa, jatkoi Anton: "Ja nyt, herra Rothsattel, haluan vielä lausua teille jotakin, joka koko eilisillan raskautti mieltäni. Pyydän ettette pidä minua tunkeilevaisena, kun sanon teille jotakin, josta teidän täytyy tietää, vaikka se vieraan suusta sanottuna saattaakin tuntua julkealta."

"Jos aiotte antaa minulle hyviä opetuksia, niin on nykyhetki jokseenkin sopimaton", virkkoi luutnantti synkästi. "Tiedänhän muuten itsekin käyttäytyneeni typerästi ja olen varma, että saan isältäni hyvän ripityksen. Mutta mitä minun on pakko kuulla hänen suustaan, sitä en halua kuulla syrjäiseltä."

"Te otaksutte minut sangen vähän hienotunteiseksi", huudahti Anton, hyvin murheissaan nuoren upseerin ärtyisyydestä. "Sain eilen kuulla, tosin kyllä jokseenkin sameasta lähteestä, että teidän isänne on eräiden epärehellisten keinottelijain toimesta joutunut tahi piankin joutuu sangen ikäviin selkkauksiin, jotka vakavasti uhkaavat hänen omaisuuttaan. Myöskin olen kuullut sen vaarallisen miehen nimen, jonka puolelta nuo juonet häntä uhkaavat."

Luutnantti katsoi kummastuneena Antonin totisiin kasvoihin ja vastasi viimein: "No hitoilla, tepä saatte selkäpiini kylmäksi. Mutta eihän tuo sittekään ole mahdollista; isäni ei ole koskaan maininnut minulle, että hänen asiansa olisivat huonosti."

"Ehkäpä hän ei itsekään tunne niiden ihmisten aivoituksia ja juonia, joiden tarkoituksena on hyötyä hänen kustannuksellaan."

"Vapaaherra von Rothsattel ei ole niitä miehiä, jotka sallisivat kenenkään hyötyä hänen kustannuksellaan", vastasi luutnantti ylpeästi.

"Sen minäkin otaksun", myönsi Anton kernaasti. "Mutta kuitenkin pyydän teitä muistamaan, että paroonin viimeiset suuret liikehommat ovat saattaneet hänet monesti kosketuksiin kavalien ja sangen arveluttavien liikemiesten kanssa. Se, jolta minä tietoni sain, antoi ne ilmeisesti hyvässä mielessä. Hän lausui mielipiteen, jonka pelkään olevan yhteisen monillekin pienemmille liikemiehille, sen nimittäin että isänne on vaarassa joutua maksamaan suuriakin uhkasummia. Ja nyt pyydän teitä lähtemään kanssani tiedonantajani luo; ehkäpä meidän onnistuu pusertaa häneltä enemmänkin. Se on sama kauppias, jonka eilen näitte luonani."

Luutnantti näytti todella masentuneelta; sanaakaan sanomatta hän tarttui virkatakkiinsa, ja molemmat lähtivät siihen majataloon, jossa Tinkeles oli ilmoittanut asuvansa. "On kai parasta, että itse kyselette häneltä", sanoi Anton heidän kulkiessaan. Luutnantti meni majataloon, kyseli miestä talonrengiltä, isännältä, kaikilta asukkailta, saamatta muuta tiedoksi kuin että Tinkeles oli eilen lähtenyt tiehensä. Majatalosta he riensivät kaupunginpäällikön luo ja saivat tältä tietää, että Tinkeles oli ottanut passin Turkin rajalle. Täten oli tuo tunkeilevainen mies äkkiä kadonnut hänen käsistään, ja tämä seikka teki molempien mielestä asian vielä arveluttavammaksi. Mitä kauemmin he puhelivat hänen varoituksistaan, sitä kiihottuneemmaksi luutnantti kävi ja sitä vähemmin hän tiesi, mitä hänen oikeastaan oli tehtävä. Vihdoin hän ylen kiihtyneenä purskahti lausumaan: "Ehkäpä isäni on nyt rahapulassa! Kuinka voin tunnustaa hänelle velkani? Tämä on vietävän ikävä juttu! Wohlfart, te olette kerrassaan kelpo mies, lainasitte minulle rahojakin, vaikka tuon näkymättömän juutalaisen jutut kummittelivat päässänne. Teidän täytyy lainata tuo summa minulle pitemmäksi ajaksi."

"Sepä on hienosti tehty", huudahti luutnantti; "ja minä toivon vielä, että kirjoitatte asiasta isälleni. Tehän tiedätte parhaiten, mitä tuo höperö mies oikein jutteli, ja minun on ikävä ahdistaa isääni hänen omista asioistaan."

"Mutta isänne ehkä pitää vieraan sekaantumista hänen asioihinsa vastenmielisenä", arveli Anton, joutuen hämilleen ajatuksesta, että täten tulisi tekemisiin Lenoren isän kanssa.

"Isänihän tuntee teidät", sanoi Eugen yhä suostutellen; "muistan sisarenikin puhelleen teistä. Mainitkaa vain, että minä olen pyytänyt teitä kirjoittamaan asiasta. On todellakin parempi, että te itse ajatte sen perille saakka." — Anton lopulta suostuikin siihen ja istui kirjoituspöytänsä ääreen kertoakseen Tinkelekseltä saamansa varoitukset paroonille. Täten hän joutui vapaaherran perheen kanssa yhteyteen, joka vastaisuudessa kävi hänelle itselleen sangen kohtalokkaaksi.

Onnellinen se mies, jonka jalka polkee oman maakamaran avaroita lakeuksia; onnellinen hän, jonka pää pystyy alistamaan vihannan luonnon luovaa voimaa oman järkevän tahtonsa alaiseksi! Kaikki, mikä elämässä tekee ihmisen väkeväksi, terveeksi ja hyväksi, on tullut maanviljelijän osaksi. Hänen elämänsä on hellittämätöntä taistelua, loppumatonta voittoa. Jumalan puhdas ilma terästää hänen ruumiinsa lihakset, luonnon ikivanha järjestys pakottaa hänen ajatuksensakin järjestettyyn juoksuun. Hän on pappi, jonka tehtävänä on varjella kansakunnan ensimmäisiä hyveitä, olojen jatkuvaa järjestystä, tapojen säännöllistä siveyttä. Kun muut hyödylliset toimintamuodot saattavat vanhettua ja vaihtua, on hänen työnsä ikuinen kuin itsensä maapallon elämä; kun muu ihmistoiminta sulkee meidät ahtaiden seinien sisään, syvälle maan uumeniin tahi aluksen huojuvien honkakylkien väliin, on hänen katseellaan vain kaksi rajatonta äärtä, ylhäällä taivaan sinilaki ja alhaalla kiinteä maankamara. Hänelle on suotu korkein luomisilo, sillä mitä ikinä hänen tahtonsa vaatii luonnolta, kasveilta ja eläimiltä, se kasvaa ja kehittyy hänen kättensä alla omaan iloiseen elämäänsä. Myöskin kaupunkilaiselle on vainioiden vihreä oras ja tähkien kultainen hedelmä, laitumilla käyvä karja ja nelistävät varsat, metsien vihannuus ja niittyjen tuoksu silmäin ihastus ja sydämen virkistys; mutta voimakkaampi, ylpeämpi ja jalompi on sen miehen mielihyvä näistä siunatuista asioista, joka astelee kedoillaan tietoisena siitä, että kaikki tuo on hänen omaansa, että hänen työnsä sen kasvatti ja että hän siitä siunauksen perii. Sillä vaivattoman nautinnon tunteella hän ei katsele niitä kuvia, joita luonto levittää hänen eteensä. Jokaiseen kuvaan liittyy jokin toivomus, jokaiseen vaikutelmaan määrätietoinen tarkoitusperä; sillä kaiken, viljavan vainion, eläinten ja ihmisten täytyy luoda jotakin uutta hänen tahtonsa, isännän ja käskijän tahdon mukaisesti. Jokapäiväinen työ on hänen nautintonsa, ja tuosta nautinnosta kasvaa hänen voimansa. Näin elää mies, joka itse raataa omistamaansa maata.

Ja kolminkertaisesti onnellinen sellaisen maatilan isäntä, jolla on jo monen miespolven iän käyty työteliästä taistelua raa'an luonnon oikkuja vastaan. Aura puree syvään jo ennen raivattuun maaperään; paljon vaativaiset viljelyskasvit levittävät ylväässä loistossa lehtiään, niiden varsilla ruskettuvat isot hedelmäsarjat ja jyvärikkaat tähkät, ja maanpinnan alla pyöristyvät mahtavasti mehuiset juurimukulat. Sitten tulee aika, jolloin taidokas teollisuus lähettää tuotteitaan pelto- ja niittysaroille. Silloin siirtyy haaveellisia konemuotoja karjapihaan, suunnattomia kuparikattiloita saapuu kukkaisseppelin koristettuina, satahampaiset isot rattaat pyörivät kiltisti ympäri, pitkiä putkia mutkittelee vastarakennetuissa meijeri- ja tehdassuojissa, ja koneitten nerokkaasti suunnitellut niveleet ahertavat ahkerasti yötä päivää. Todellakin jalotyylinen teollisuus! Se puhkeaa päivänvaloon maan omasta voimasta ja kasvattaa vuorostaan samaa voimaa. Missä tilan oma kasvuvoima tuottaa runsaat hedelmänsä tehtaan jalostettavaksi, siellä työskentelevät ulkona vapaassa luonnossa ikivanha aura ja vastamuuratussa tehdassalissa uusi höyrykattila veljellisesti käsikädessä, tehdäkseen herransa rikkaammaksi, mahtavammaksi ja viisaammaksi. Niin kauan kuin hän viljeli vain vanhoja olkihedelmiä, vihantaa karjanrehua ja pyöreitä juurimukuloita, olivat lähimmät markkinahinnat kenties ainoat hänen mielenkiintonsa esineet vieraasta maailmasta, ja niskoitteleva kotitorppari oli ehkä hänen suurin mieliharminsa. Ja luotaantorjuvan ylpeyden täyttämänä hän katseli omasta rajoitetusta piiristään kaikkea, mitä suurten kaupunkien touhuisa hyörinä, uuden teollisuuskauden monenkiuhtavat olosuhteet tuottivat ja kasvattivat uutta. Mutta nyt hän itsekin seisoo nykyaikaisen luomiskauden rattaiden keskellä, vaarinottaa tarkoin ihmishengen moninaisia virtauksia kotipiirinsä rajojen ulkopuolellakin. Monia elämänlakeja hän oppii tuntemaan ja monia uusia ihmisajatuksia; hän oppii uuden ja suuremman mittakaavan mukaan arvioimaan miehen arvoa, kun hän nyt tarvitsee markkinain vilinää ja tiedemiehen työkammion luovia ajatuksia itseäänkin varten. Häntä kiinnittävät näkymättömät langat toistenkin ammattien harjoittajiin, ja vieraat tarjoavat hänelle iloiten kätensä ja yhdistävät omat etunsa hänen etuihinsa. Yhä suuremmaksi käy hänen harrastuspiirinsä, yhä mahtavammaksi hänen vaikutuksensa toisiin ihmisiin.

Maalaisraatajan viereen samalle viljelysmaalle rakentaa uusi työteliäs, kaikkia sivistys- ja tietoasteita käsittävä ihmisrotu asumuksiaan; kaikille voi tilanhaltija hankkia oikeutta ja vaurastumista. Vahvasti kasvaa hänen tilansa voima, maaperän arvo nousee vuosi vuodelta, houkutteleva tilaisuus suurempaan ansioon saa sitkeän talonpojankin siirtymään vanhain tapojen totutulta ladulta. Kehnosta niittypolusta tulee viertotie, nevaisesta viemäriojasta kanava. Viljelysvainioiden välillä kulkevat rahtivaunujen pitkät jonot, autioille hiekkakentille kohoo uusia punakattoisia ihmisasumuksia; kirjeenkantaja, joka ennen vain kahdesti viikossa kanteli nahkalaukkuaan ahojen poikki, saapuu nyt joka päivä, reppu raskaana kirjeistä ja sanomalehdistä; ja kun hän pysähtyy jonkun portille noista uusista työläisasunnoista tuodakseen nuorelle emännälle tervehdyksen tämän kaukaiselta kotiseudulta, ottaa hän kiittäen vastaan ovelta tarjotun maitolasin ja kertoo kiireisesti, kuinka pitkäksi hänelle nyt tie on käynyt kylästä toiseen helteisenä kesäpäivänä. Sitten heräävät myöskin kaikenlaiset pienet ylellisyydenhalut, nuo kaiken edistyksen kummit. Räätälin sakset ja neula saa entistä ahkerammin huiskia uusissa kankaissa, talonpoikaistalojen joukkoon pystyttää kyläkauppias rihkamapuotinsa, panee akkunaan näytteeksi sitruunia, kirjavakääreisiä tupakkapuntteja ja koreakaulaisia pulloja. Ja kyläkoulun opettaja rupeaa valittamaan oppilaiden paljoutta, toinen koulutalo rakennetaan lisäksi, jatkoluokkia järjestetään; asuinhuoneeseensa opettaja hankkii uuden kaapin ja siihen seudun ensimmäisen lainakirjaston, ja kaupungin kirjakauppias antaa hänelle vastailmestyneitä kirjoja myytäväksi. — Siten tuottaa toimintatarmoisen tilanomistajan elämä siunausta ympäristölleen ja koko maallekin.

Mutta voi sitä tilanhaltijaa, jolta maaperä, koti ja kontu sortuu vieraiden, tuhoisain voimain käsiin! Hän on hukassa, jos hänen työnsä ei enää riitä tyydyttämään niitä vaatimuksia, joita toiset ihmiset hänelle asettavat. Luonnon henget suovat siunauksensa vain sille, joka astuu niitä kohti kirkkain otsin, vapaana ja itsestään varmana; mutta ne nousevat kapinaan, kun arvelevat näkevänsä vastassaan heikkoutta, hätäilyä ja vain puolinaista uskallusta. Ei mikään työ ota enää menestyäkseen. Öljysadon keltainen ja pellavan sininen kukka kuihtuvat siementä tekemättä, ruoste ja noki ryntäävät viljan kimppuun, tuhoisa rutto raiskaa uljaan ja kiitollisen perunan pienen ruumiin; kaikki ne, jotka ennen olivat niin kiltisti tottuneet tottelevaisuuteen, tietävät nyt kostaa katkerasti viljelijälle tämän velttouden ja huolimattomuuden. Silloin muuttuu isännälle jokapäiväinen peltojen kiertely ristintieksi ja kirouksen poluksi; kun leivonen lehahtaa laulaen ruispellosta yläilmoihin, täytyy hänen ajatella että jyvät ovat myydyt jo oljessa kypsyessään; kun härkävaljaikko kuljettaa apilakuormaa vajoihin, muistaa hän että myöskin maidosta ja lihasta saadut tulot siirtyvät vierasten velkojien taskuihin; ja hänen on pakko epäillä, tokko edes syömähaluisten elikoiden lantakaan, joka tulevana vuonna tuottaa uutta viljavuutta pelloille, joutuu enää tuottamaan hänelle itselleen hyötyä. Synkkänä, äreänä, epätoivoisena hän palaa kierrokseltaan kotia. Helposti hän sitten vierautuu karjataloutensa ja peltojensa hoidosta; hän koettaa etsiä kiusallisille ajatuksilleen unhotusta tilansa ulkopuolelta, ja tuo pakko jouduttaa hänen perikatoaan. Sekin ainoa keino, mikä kenties vielä voisi hänet siitä pelastaa, täydellinen antautuminen työhön, käy hänelle sietämättömäksi.

Ja kolmin kerroin voi sitä tilanomistajaa, joka hätiköiden ja itsekään asiaa käsittämättä tuo höyryn salaperäisen "mustan taian" maaperälleen pusertaakseen sen avulla tästä esiin voimia ja hedelmiä, joita siinä ei elä eikä kasva. Häntä kohtaa kovin kirous, mikä kuolevaisten osaksi voi koskaan tulla. Ei ainoastaan hän itse käy sen kautta heikommaksi, vaan hän kehnontaa sen ohella monia toisiakin, jotka hän on kiinnittänyt palvelukseensa ja elämäänsä. Niiden rattaiden hampaiden välissä, jotka hän uhkamielisessä ymmärtämättömyydessään pystytti tilalleen, murskautuu kaikki sekin, mikä hänen taloudessaan vielä oli eheätä ja vahingoittumatonta; hänen maaperänsä voima ja mehu nääntyy ja näivettyy kaikenlaisissa hyödyttömissä kokeiluissa, hänen valjaikkonsa lamautuvat raskaissa tehdasrahdeissa, hänen rehellisistä maatyöläisistään tulee likaista ja nälistynyttä tehdasköyhälistöä. Missä muinen rauhallinen kuuliaisuus hankki ainakin välttämättömät elämäntarpeet, siellä nostaa nyt uhitellen päätänsä kavala kiukku, petollisuus ja kapinamieli. Hän itse on luiskahtanut tukalain raha-asiain kurimoon, pauhaa vain laineiden tavoin vyöryvät yhä kiihkeämmät saamisvaatimukset hänen päänsä ylitse; tuossa epätoivoisessa kamppailussa hukkuvana hän hakee silmittömästi apua kaikesta, mikä vain ylettyy hänen kättensä ulottuville, ja toivottoman ponnistuksen uuvuttamana hän vihdoin vajoaa syvyyteen.

Vapaaherran tilalla oli usein kasvanut parempi sato kuin hänen naapuriensa mailla, hänen nautakarjansa ja lammaskatraansa olivat koko maakunnassa tunnetut terverotuisiksi; katovuosia, jotka toisia kohtasivat, oli harvoin tullut hänen osakseen; mutta nyt oli kaikki tuo siunaus kadonnut jäljettömiin kuin jonkin pahan voiman taiasta. Karjassa puhkesi rutontapainen tauti; viljat olivat tosin kasvaneet korkeata olkea, mutta kun lyhteitä käytiin puimaan, karttui jyviä varsin luetut mitat. Kaikkialla olivat hänen kulunkinsa olleet suuremmat kuin hänen tulonsa. Johonkin toiseen aikaan hän olisi levollisin mielin tuon kestänyt; nyt teki suru hänet ihan sairaaksi. Maanviljelys kävi hänelle aivan sietämättömäksi, ja hän jätti kaiken huolenpidon siitä voudilleen. Kaikki hänen toiveensa kiinnittyivät ikävöiden tehtaaseen, ja kun hän lähti tavalliselle kiertomatkalleen pelloille, tapahtui sen vain sokerijuurikkaiden vuoksi, joiden viljelykseen hän oli kuluvana vuonna uhrannut tilansa parhaat voimat.

Puiston takalistolla kohosi uusi tehdasrakennus. Touhuisina hääri ja kiljui sen sisällä joukko ihmisiä, ensimmäinen juurikassato oli korjattu ja tuotu sisään ynnä läjitelty lattialle jalostamista varten. Lähipäivinä piti säännöllisen työn alkaman tehtaassa. Vielä kuului sisältä vaskisepän niittaustaontaa, suuren pusertimen ääressä hääri koneseppiä, ja joukko uutteria naisia kantoi koreilla lastuja ja kalkkimuruja muurarien jäliltä ja puhdisteli luutturääsyin niitä paikkoja, joissa heidän itsensä kohta piti ruveta työskentelemään. Vapaaherra seisoi rakennuksen edessä ja kuunteli kärsimättömänä vasarain pauketta, jotka olivat niin kauan viimeistelleet ja viivytelleet uuden laitoksen valmistumista. Huomispäivästä hänelle alkaisi uusi aika. Hän seisoi nyt aarreaittansa portailla. Vanhat surut hän voi heittää yltään kuin vanhat turkit; lähivuosina hän kykenisi maksamaan kaikki velkansa, sitten hän rupeisi kokoamaan rahaa. Näin ajatellessaan hän näki vaivaisiksi kopukoiksi ajetut hevosensa ja vanhan voudin huolestuneet kasvot, ja epämääräinen pelko hiipi kuin mikäkin ruma myrkkyhyönteinen hänen ajatustensa levottomasti lepattaville lehdille. Hänhän oli pannut kaiken omaisuutensa panokseksi tähän viimeiseen uhkapeliin, hän oli kiinnittänyt kartanonsa hypoteekeilla kattoräystästä myöten, niin että hän voi tässä silmänräpäyksessä todella kysyä itseltään, mitä siitä enää oikeastaan hänelle kuului — kaiken tämän hän oli tehnyt, jotta hän voisi tuon kovan mukulakasvin mehulla jälleen kirkastaa himmenneen vaakunakilpensä. Ole varoillasi, vapaaherra! Vaikka saisit valkeat sokerikiteesi piikiven kovuisiksi, eivät ne sittekään suojele sinua myrskyssä ja rajusäissä; ne sulavat sateessa ja rapistuvat ilmassa, ja mitä niiden perustukselle olet rakentanut, se raukeaa kokoon ja murskautuu.

Vapaaherra itse oli viime vuosina muuttunut paljon entisestään. Ryppyinen otsa, kaksi äreätä poimua suupielissä, ohimoilta harmautunut tukka olivat ensimmäisiä seurauksia ainaisista rahahuolista, surusta perheen ja tilan tulevaisuudesta. Hänen äänensäkin, joka ennen oli kumahtanut niin voimakkaasti rinnasta, oli käynyt teräväksi ja käheäksi ja hänen liikkeensä ärtyisen hätäisiksi. Raskaita suruja hänellä oli viime aikana ollutkin. Hän oli perinpohjin oppinut tuntemaan sen kurjuuden, minkä suurten rakennustöitten aikainen rahapula tietää. Ehrenthalista oli nyt tullut säännöllinen vieras linnassa. Hänen vaunuhevosensa popsivat joka viikko vapaaherran hyvää heinää, joka viikko hän oli ylhäällä paroonin työhuoneessa vetänyt esiin ison lompakkonsa ja siitä purkanut pöydälle laskuja tai setelitukkuja. Hänen kätensä, joka oli ennen ollut niin kerkeä käymään povitaskuun, oli nyt paljon verkkaisempi, ja perin vastahakoisesti irtautuivat lepattelevat setelit hänen sormistaan: hänen ennen aina kumarainen kaulansa oli jäykistynyt, hänen alamainen hymynsä muuttunut kuivaksi irveeksi; käydessään tavanmukaisella kierroksellaan karjapihan puolella hänen huulensa syyti monesti kirpeää moitetta entisen tulisen ylistelyn sijasta. Hännystelevästä asiamiehestä oli tullut koppava saarnamies, jonka vaativainen olemus herätti vapaaherrassa yhä yltyvää vastenmielisyyttä, vaikka hän tiesi ettei voinut tulla toimeen häntä ilmankaan. Mutta ei Ehrenthal yksin, vaan muitakin outoja henkilöitä kävi koputtamassa vapaaherran työhuoneen ovelle ja neuvottelemassa kahdenkesken hänen kanssaan. Raakamaisen Pinkuksen jykevä hahmo asteli joka neljännesvuosi kylän majatalosta linnaan, ja joka kerran kuin hänen raskas jalkansa oli jymähdellyt portaissa, kävi talon läpi tympeän mielialan tuulahdus.

Joka viikko oli Ehrenthal totuttu näkemään linnassa, mutta nyt, kun vaikein aika oli käsissä, häntä ei näkynyt eikä kuulunut. Kaupungissa kerrottiin hänen lähteneen matkoille, ja joka kerta kuin maantieltä kuului vaunujen jyrinää, riensi vapaaherra levottomana akkunaan katsastamaan, eikö tuota vikuroivaa, vihattua mutta välttämättömäksi käynyttä miestä kuulunut tulevaksi.

Lenore saapui isänsä luo. Hänestä oli kehkeytynyt korkeakasvuinen, täyteläinen kaunotar; että elämän vakavuus ei ollut jättänyt häntäkään koskettamatta, sen osoitti hänen pilvinen otsansa ja isäänsä luoma huolestunut katse. "Kirjeenkantaja toi postin", hän sanoi, ojentaen vapaaherralle käärön sanomalehtiä ja kirjeitä. "Ei varmasti taaskaan ole Eugenilta mitään."

"Hänellä on nyt muutakin tekemistä kuin lähetellä kirjeitä", isä vastasi, mutta itse hän kuitenkin kävi innokkaasti etsimään joukosta poikansa käsialaa. Silloin hän näki vieraalla käsialalla kirjoitetun osotteen, joka oli leimattu sen kaupungin postileimalla, jonne Eugen oli majoitettu. Se oli Antonin kirje. Vapaaherra avasi sen kiireesti. Kohta kun hän oli sen kunnioittavasta sävystä nähnyt lähettäjän hyvän tarkoituksen ja keksinyt Itzigin nimen, työnsi hän kirjeen joutuun povitaskuunsa, jälleen hänet valtasi tuo näinä aikoina niin monesti tuntemansa salainen tuska ja samalla harmi sen johdosta, että hänen kireät asiansa olivat joutuneet syrjäisten tietoon ja pohdittavaksi. Epämääräisiä varoituksia hän kaikkein vähimmin nykyään tarvitsi, ne vain nöyryyttivät häntä. Kauan hän seisoi synkkänä ja vaitonaisena tyttärensä vieressä. Mutta kun kirjeessä kuitenkin oli tietoja Eugenistakin, pakottautui hän viimein puhumaan siitä.

"Sain juuri kirjeen eräältä herra Wohlfartilta, joka nykyisin kiertelee kauppatoimissa rajan takana ja on tehnyt Eugenin tuttavuutta."

"Hänestä tuntuu tulleen vakavatuumainen mies", jatkoi vapaaherra väkinäisesti. "Eugenista hän puhuu hyvin lämpimästi."

"Niin todella!" huudahti Lenore ilahtuneena. "Kun hänen kanssaan seurustelee, niin tietää tuntevansa kerrassaan tunnollisen ja luotettavan miehen. Mikä sattuma! Sisar ja veli hänen tuttujaan! Mitä hän on sinulle kirjoittanut, isä?"

"Liikeasioista vain, tavallaan hyvässä tarkoituksessa, mutta ilman erityistä merkitystä minuun nähden. Nuo hupsut pojat ovat saaneet joltakin kolmannelta henkilöltä kuulla joutavaa lörpötystä minun asioistani ja ruvenneet sen johdosta hautomaan turhia huolia." Tämän sanottuaan hän lähti kävelemään raskain askelin tehtaalleen.

Levottomana Lenore seurasi häntä. Kulkiessaan vapaaherra rupesi välinpitämättömästi silmäilemään mukaansa ottamiaan sanomalehtiä; silloin hänen silmänsä sattui erääseen oikeudelliseen kuulutukseen. Tumma puna nousi hitaasti hänen poskilleen, lehti putosi hänen kädestään ja hän tarrautui itsetiedottomasti kiinni tien vieressä oleviin työrattaisiin pysyäkseen pystyssä, ja otsansa laskeutui korin reunalle. Säikähtyneenä Lenore sieppasi sanomalehden maasta ja näki siinä sen puolalaisen herraskartanon nimen, johon hän tiesi isänsä kiinnittäneen paljon rahoja. Tila oli kuulutettu myytäväksi pakkohuutokaupalla lyhyen määräajan kuluttua omistajan vararikon vuoksi.

Tuo ilmoitus oli iskenyt vapaaherraan kuin musertava salama. Hänen kiinnittäessään tilansa veloista aina kattoräystästä myöten oli tuo vieraaseen tilaan kiinnitetty pääoma aina päilynyt hänen mielessään viimeisenä pelastuksen ja hyvinvoinnin ankkurina. Usein hän oli kyllä ajatellut, että eikö oikeastaan ollut järjetöntä antaa rahansa vieraalle ja käyttää omaa tilaansa varten kalliskorkoista lainarahaa; mutta aina oli häntä kammottanut siirtää tämäkin melkoinen summa laajain liikeyritystensä kurimoon; sitä hän ajatuksissaan piti vaimonsa leskiosana ja tyttärensä perintönä. Mutta nyt olivat nämäkin rahat vaarassa, viimeinenkin vakuus oli menemässä menojaan; kaikki horjahteli hänen allaan ja ympärillään kuin maanjäristyksen myllertäessä. Ehrenthal oli pettänyt hänet; tämähän oli hoitanut kirjeenvaihtoa puolalaisen kreivin asiamiehen kanssa ja oli tuonut hänelle kaikki puolivuotiset korot hypoteekkisummasta; ei ollut epäilystäkään, etteikö Ehrenthal ollut tiennyt puolalaisen maatilan kehnosta tilasta, jonka hän oli tahallaan salannut vapaaherralta.

"Isä", huudahti Lenore, auttaen vapaaherraa jälleen pystyyn, "rauhoitu toki, puhu tästä Ehrenthalin kanssa, aja lakimiehesi puheille. Ehkäpä apu keksitään tätäkin onnettomuutta vastaan."

"Olet oikeassa, lapseni", sanoi vapaaherra soinnuttomalla äänellä; "voi olla mahdollista, että minä kuvittelen vaaraa suuremmaksi kuin tarvitseekaan. Käske valjastamaan vaunut, minä lähden kaupunkiin. Äidiltäsi pidä kuitenkin vielä salassa, mitä nyt olemme lukeneet, ja sinä, rakas Lenore, seuraa minua."

Kun vaunut saapuivat tietä pitkin, seisoi vapaaherra vielä samassa paikassa, missä isku oli sattunut hänen sydämeensä. Vaieten hän istui koko matkan kyyristyneenä vaunujen nurkkaan.

Kaupunkiin tultua hän vei tyttärensä siihen asuntoon, jonka hän oli edelleen säilyttänyt, jotta ei herättäisi vaimossaan ja tuttavissaan epäilystä hänen raha-asiainsa huonosta tilasta; itse hän ajoi Ehrenthalin luo. Vihaisin askelin hän nousi konttoriin ja tylysti tervehdittyään näytti liikemiehelle sanomalehteä. Ehrenthal nousi hitaasti pystyyn ja sanoi nyökäten: "Kyllä tiedän, Löwenberg on siitä minulle kirjoittanut."

"Te olette pettänyt minut, herra Ehrenthal!" huusi vapaaherra, vaivoin pidättäen arvokasta ryhtiään.

"Mitä varten?" vastasi liikemies ja kohautti olkapäitään. "Miksi salaisin teiltä sellaista, mikä kuitenkin joutuu sanomalehtiin? Tällaistahan sattuu joka tilan, jokaisen hypoteekin suhteen. Mikäpä erinomainen onnettomuus tämä olisi?"

"Mutta olivathan omistajan raha-asiat perin kehnot, sen te olette jo kauan tietänyt", huudahti vapaaherra. "Te olette tahallanne pettänyt minut."

"Mitä te petoksesta puhutte?" intoutui Ehrenthalkin vihastuneena. "Varokaa itseänne, ettei joku syrjäinen kuule sanojanne. Minähän olen lainannut teille rahojani, mitä etua minulla olisi heikontaa teitä ja suurentaa pulaanne? Itse istun kiinni teidän asioissanne tätä myöten", hän näytti kädellään sitä kohtaa, missä muilla ihmisillä sydän sijaitsee. "Jos olisin arvannut, että tuo tehtaanne syö rahojani, tuhannet taalerit tuhansien perästä, niinkuin syö jokin elukka, joka on takapuolelta auki, niin olisin ajatellut asiaa paremmin enkä antanut teille taaleriakaan. Ennemmin syötän rahoillani kokonaista elefanttilaumaa, mutta ikinä en enää syötä mitään tehdasta. Kuinka te siis voitte sanoa, että minä olen teidät pettänyt?" hän jankkaili yhä kasvavalla kiihkeydellä.

"Te olette tiennyt vararikosta", huudahti vapaaherra, "ja olette minulta salannut, miten kreivin asiat ovat."

"Minäkös teille ostin hypoteekin?" kivahti äkäytynyt liikemies. "Minä olen tuonut teille joka puolivuosi korot, siinä minun vääryyteni, lisäksi olen antanut teille paljon omia rahojanikin, siinä minun petokseni." — Sovitellen hän sitten jatkoi: "Ajatelkaahan asiaa toki rauhallisemmin, herra parooni; jokin toinen velkoja on vaatinut tilaa myytäväksi, ja tuomioistuimet eivät ole meille asiasta ilmoittaneet tahi ovat sitten lähettäneet ilmoituksen väärällä osotteella. Mitäpä siitä? Pakkohuutokaupan jälkeen te peritte rahanne takaisin; silloin voitte maksaa velkojille, joilla on omaan tilaanne kiinnityksiä. Mikäli tiedän, kuuluu tuohon kartanoon kauniita, isoja tiluksia, niin että teidän ei tarvitse olla yhtään huolissanne hypoteekistanne."

Siihen epäilyttävään lohdutukseen vapaaherra sai tyytyä. Alakuloisena hän nousi vaunuihinsa ja huusi kuskille: "Oikeusneuvos Hornin luo!" mutta puolimatkassa hän antoi vastakäskyn ja ajoi kaupunkiasuntoonsa. Hänen ja vanhan lainopillisen ystävän välit olivat kylmentyneet. Hän oli arastellut kertoa viimemainitulle yhä kasvavista vaikeuksistaan, loukkaannuttuaan tämän hyvää tarkoittavista varoituksista; senvuoksi hän oli viime aikoina usein turvautunut toisten lakimiesten apuun.

Hienotunteisesti oli Itzig syöksähtänyt ulos konttorista nähdessään akkunasta paroonin hevosten pysähtyvän kadulle, mutta nyt hän työnsi päänsä jälleen ovesta sisään. "Millä tuulella hän oli?" kysyi hän Ehrenthalilta.

"Millä tuulella hänen sitten olisi pitänyt olla?" vastasi tämä jurosti; "olipahan kuin kala, joka on nielaissut yht'aikaa monta koukkua kitaansa. Hän heitteli päätään ilmaan, ja minä sain kuulla kunniani. Rahani olen työntänyt hänen tilaansa, ja suruja minulla on siitä tilasta yhtä paljon kuin hiuksia päässäni, sittekuin rupesin kuuntelemaan teidän neuvojanne."

"Jos luulette, että ritaritila ui vastaanne niinkuin kala vedessä, ja että teidän ei tarvitse muuta kuin ojentaa kätenne ja siepata se kiinni, niin suuresti säälittelen teitä", sanoi Veitel ivallisesti.

"Mitä minä sillä tehtaalla teen?" ärähti Ehrenthal; "tila on minulle kaksi vertaa arvokkaampi ilman savupiippua."

"Myykää sitten tiilit, kun ensin olette saanut savupiipun haltuunne", sanoi Veitel ilkeästi. "Tahdoin vain mainita teille, että huomenna saan vieraaksi erään tuttavan kotiseudultani. En siis voi huomenna tulla konttoriinne."

"Te olette tänä vuonna kuljeskellutkin niin usein omilla kierroksillanne", äyskähti Ehrenthal tuikeasti, "että minulle on aivan sama, vaikka jäätte tykkänään saapumatta minun konttoriini."

"Tiedättekö mitä nyt minulle sanoitte", kivahti Veitel. "Te sanoitte minulle: Itzig, nyt en enää tarvitse sinua, saat mennä matkoihisi. Mutta minä menen silloin kuin minulle sopii, enkä silloin kuin teille sopii."

"Te olette hävytön ihminen", huusi Ehrenthal. "Minä kiellän teitä puhumasta minulle tuolla tapaa. Mikä te luulette olevannekaan, nuori Itzig?"

"Minä olen se mies, joka tunnen kaikki teidän asianne, minä olen se mies, joka voin saattaa teidät perikatoon jos tahdon, mutta joka tarkoitan teille parempaa kuin itse älyättekään. Ja senvuoksi, kun ylihuomenna jälleen tulen konttoriinne, pitää teidän sanoman minulle: hyvää huomenta Itzig! Oletteko ymmärtänyt, herra Ehrenthal?" Hän sieppasi lakkinsa ja juoksi alas kadulle. Siellä hänen kauan pidätetty kiukkunsa Ehrenthalia kohtaan puhkesi ilmiliekkiin, hän heilutti kiivaasti käsivarsiaan ja mutisi uhkaavia sanoja hampaittensa välistä. Samaa teki Ehrenthal konttorissaan.

Vapaaherra palasi tyttärensä luo, istahti masentuneena sohvaan, ja tyttären lemmekkäät lohduttelut menivät kuulemattomiin korviin. Häntä ei enää kaupungissa pidättänyt! mikään muu kuin pelko tuoda vapaaherrattarelle surullisia sanomia. Hän vuoroon pohti mielessään keinoja miten pelastua uhkaavasta häviöstä, ja vuoroon kuvitteli mitä synkimmin värein tämän tapauksen seurauksia. Sillä aikaa Lenore istui akkunassa katsellen alas katuvilinään, ohikiitäviin rahtivaunuihin ja jalkakäytävällä kulkevaan ihmisvirtaan, jota levoton ansion- tai nautinnonhimo hellittämättä ajoi eri suuntiin. Ja Lenoren kysellessä itseltään, että olikohan kukaan noista ohikulkevista tuntenut samaa salaista surua ja hätää ja masennusta, jota hänen nuori sydämensä oli viime vuosien kuluessa saanut kokea, katsahti väliin jokin ohi astuva upean talon peililasiakkunoihin, ja nähdessään eräässä niistä kauniin tytönpään kadehti kenties mielessään ylhäisten onnea, jotka katselivat niin levollisesti alas kadulle leipänsä takia puuhaavien ihmisten kiirettä.

Sitten alkoi kadulla hämärtyä, katulyhtyjen valo loi heikkoa kajastusta huoneeseen; Lenore katseli huoneessa liikkuvia valo- ja varjojuovia ja pimeyden enetessä kasvoi hänen sydämessäänkin ahdistus. Mutta talon edustalla seisoi kaksi miestä puhellen kiihkeästi keskenään; toinen heistä astui ulko-ovelle ja soitti ovikelloa, sitten kumahteli eteisestä raskaita askelia. Palvelija saapui sisään ja ilmoitti tulijaksi herra Pinkuksen. Sen nimen kuullessaan vapaaherra hätkähti, pyysi lampun sytytettäväksi ja riensi sivuhuoneeseen.

Majatalon arvoisa isä astui vapaaherran puheille ja notkisti muutaman kerran isoa päätään, mutta ei kiirehtinyt puhumaan asiastaan. Vapaaherra nojautui pöytää vasten ja oli valmis vastaanottamaan mitä hyvänsä. "Mikä teidät tuo näin myöhään luokseni?"

"Herra paroonihan tietää, että huomenna lankeaa se kymmenentuhannen taalerin vekseli?"

"Ettekö voi odottaa, että vekseliä uudistettaessa lasken hyväksenne kymmenen prosenttia?" kysyi vapaaherra ylenkatseellisesti. "Luulen että vasta huomenna voin suorittaa tuon laskun."

"Koska teidän ei nyt sovi laskua tehdä", Pinkus vastasi, "niin en sitä vaadikaan. Tulin vain ilmoittamaan teille, että olen äkkiä joutunut rahantarpeeseen; pyydän senvuoksi saada huomenna nuo kymmenentuhatta käteisellä."

Vapaaherra kammahti askeleen taapäin. Tuo oli jo toinen isku tänään, ja se kävi hänen henkensä ja elämänsä juuriin. Hän oli aavistanut, että jokin vielä tulisi musertamaan hänet kerrassaan maahan; nyt hän tiesi tarkalleen, että turhaa oli kaikki, mitä hän enää yrittäisikään sanoa. Hänen kasvonsa olivat kalmankeltaiset, kun hän alotti käheällä äänellä: "Kuinka voitte tällaista vaatia kaiken sen jälkeen, mistä olemme sopineet keskenämme? Kuinka usein olettekaan vakuuttanut minulle, että tällainen vekselinmuoto oli pelkästään muodollinen asia?"

"Se on tähän päivään asti ollutkin muodollinen asia", sanoi Pinkus, "mutta nyt se käy pakoksi. Minun on huomenna maksettava, kymmenentuhatta taaleria toiselle, jolle olen itse velkaa."

"Puhukaa sitten järkeä sille miehelle", sanoi vapaaherra; "minä olen valmis tekemään teille lisää myönnytyksiä, mutta nyt on minun mahdoton maksaa."

"Silloin, herra parooni, minun täytyy surukseni sanoa, että summa tulee teiltä perittäväksi uloshaun kautta."

"Tähän samaan aikaan", vapaaherra vastasi, ja hänen äänensä särähti ontolta kuin ikäkulun ukon. Uudestaan päätään notkistaen Pinkus lähti tiehensä, ja vapaaherra hoippui huoneeseensa. Hänen päänsä vaipui sohvan selkänojaa vastaan; aivan turtuneena hän mietiskeli, mitä nyt tuleman piti. Lenore polvistui hänen viereensä, laski hänen päänsä olalleen, puhutteli häntä mitä hellimmillä nimillä ja rukoili häntä sanomaan edes jotakin. Isä ei kuitenkaan kuullut eikä nähnyt mitään, hänen aivoissaan kumahteli kuin vasaraniskuja yhä kovempaan ja taajempaan. Hänen puhaltamansa koreaväriset lasipallot murskautuivat pirstaleiksi; nyt hän tajusi asemansa koko hirvittävyyden: hän oli perikatoon tuomittu mies.

Siten hän istui iltamyöhään saakka, kunnes tytär sai hänet vihdoin juomaan kulauksen viiniä ja ajattelemaan kotimatkaa. "Niin, pois täältä", huusi isä, "ulos vapaaseen luontoon!" He lähtivät ajamaan kotia. Kun maantien vartiset puut lennähtivät ohi ja raitis ilma humahteli vapaaherran kasvoja vastaan, kävi hänen sielunsa jälleen vireeseen. Tämä yö ja koko huomispäivä kuuluivat vielä hänelle, niiden kuluessa täytyi apua löytyä jostakin. Eikähän tämä ollut hänen ensimmäinen pulansa, ja hän melkein toivoi, ettei se olisi viimeinenkään. Hän oli ruvennut tähän vekselivelkaan, joka alunpitäen oli ollut vain seitsemäntuhannen ja muutaman sadan taalerin suuruinen, siksi että lainaaja, joka tänään kävi saatavaansa hätyyttämässä, oli monias vuosi sitten tullut tarjoamaan hänelle noita rahoja, milteipä aivan tyrkyttämään, ja aluksi perin alhaista korkoa vastaan. Luottaen liikeyritystensä onnistumiseen hän oli hyvissä turvin ottanut rahat vastaan. Ne olivat maanneet hänen rahalippaassaan käyttämättöminä muutamia viikkoja, sitten hän oli keksinyt niille reikiä, ja askel askeleelta oli lainanantaja korottanut vaatimuksiaan, kunnes hänen oli viimein ollut pakko tunnustaa tuo kohtalokas vekseli oikeata nylkyrikorkoa vastaan. Nyt ei se roisto ruvennut enää puheisiinkaan asian johdosta. Olikohan hän rotan tavoin haistanut hylyksi tuomitun laivan kohdakkoisen haaksirikon, pyrkien kaikin mokomin pelastumaan siitä? Vapaaherra naurahti ääneen, niin että Lenore säpsähti — mutta hänpä ei ollutkaan se mies, joka vastustelematta jätti itsensä veijarien armoihin, hän tiesi että ensi yön ja huomispäivän täytyi tuoda hänelle apua. Ehrenthal ei voinut jättää häntä pulaan.

Hän huomasi välttämättömäksi hillitä itseään, onnistuipa hänen pakottautua puhelemaan tyttärensä kanssa välinpitämättömään sävyynkin. "Niskoilleni kasautuu ikäviä asioita kasautumistaan", hän sanoi, "ja aikani on viime viikkoina ollut niin tarkisti kiinni, että olen tuntenut voimainikin siitä kärsivän. Mutta kaikki tuo on ohimenevää, lapseni. Jokaisella liikemiehellä on sellaisia aikoja; kun nyt saamme tehtaan oikein käyntiin, niin on pahimmasta päästy."

Oli jo yö kun kotiin saavuttiin, vapaaherra riensi suoraan omaan huoneeseensa. Hän kävi vuoteeseen, mutta tiesi hyvin, että hän siten yritti vain lumota palvelijansa silmät; hän tiesi hyvin, ettei uni tänäkään yönä häntä armahtaisi. Kyläkirkon tornissa kello löi tunnit toisensa jälkeen, vapaaherra valvoi ja laski lyönnit, ja joka tunnin jälkeen kohisi veri yhä myrskyisemmin hänen suonissaan, ja yhä kuumemmaksi kävi hänen tuskansa. Missä olikaan pelastus? Muuta apua hänellä ei ollut kuin Ehrenthal. Vaikka häntä kammoksuttikin ajatus lähteä huomenna vaivaisena avunanojana tuon vihatun miehen luo, niin suli senkin mahdottomuus hänen otsaltaan valuvaan tuskanhikeen. Siten hän makasi koko yön ja väänteli käsiään; ja kun uni, yön hiljainen lapsi, jolloinkin läheni vuodetta, nosti tuskan harmaa kummitus jälleen luurankopäätänsä ja karkoitti uhkaavalla liikkeellä armeliaan jumaluuden pois makaajan lähettyviltä. Vasta aamupuolella hänen kurjuutensa tajunta raukesi raskaaseen horrokseen.

Korvia vihlovat hälyt linnanpihalta herättivät hänet siitä; tehtaan työläiset marssivat kylän soittokunta etunenässä hänen akkunansa alitse pitäen hänelle serenaadin. Jonain toisena ajankohtana tuo hyväätarkoittava kunnianosotus olisi häntä ilahduttanut, mutta tänään hän kuuli vain epäpuhtaan räminän, joka kiusasi häntä. Nopeasti hän pukeutui ja riensi pihalle. Hänen talonpa oli ulkopuolelta seppelöity, työläiset olivat asettuneet valtaoven eteen ja tervehtivät häntä raikuvilla eläköönhuudoilla; hänen täytyi avata suunsa ja sanoa heille, että hän oli iloinen päivän merkityksen johdosta ja odotti paljon hyvää heidän uutteruudestaan; mutta koko ajan hän oli tietoinen siitä, kuinka valheellisia nuo sanat olivat ja kuinka kaukana häneltä oli kaikki ilo. Hän antoi valjastaa vaunut, joutumatta edes tervehtimään vaimoaan ja tytärtään, ja kiiti jälleen kaupunkiin. Hän pysähdytti Ehrenthalin talon eteen ja ravisti konttorin ovea; mutta ovi pysyi suljettuna, ja hänen täytyi lähettää palvelijansa noutamaan kauppias alas aamiaispöydästä.

Ehrenthal saapui ilmeisesti hyvin levottomana näin varhaisen käynnin johdosta, eikä ollut huolinut edes riisua vanhaa yötakkia yltään. Vapaaherra esitti hänelle asiansa niin kylmäverisesti kuin unettoman yön jälkeen oli mahdollista. Ehrenthal joutui aivan kuohuksiin. "Tuo Pinkus", hän huuteli kerta toisensa perästä, "on rohjennut lainata teille rahaa vekseliä vastaan! Kuinka hän voi lainata teille sellaisen summan? Eihän koko miehellä ole kymmentätuhatta taaleria, hän on köyhä vaivainen itsekin." Vapaaherran täytyi tunnustaa, että alkuperäinen velka oli ollut paljon pienempi, mutta tämä tunnustus vain kiihoitti Ehrenthalin äkeyttä.

"Seitsemästätuhannesta kymmenen!" hän parkui ja juoksenteli niin kiihtyneenä edestakaisin, että yötakin liepeet viipottivat hänen ympärillään kuin huuhkajan siivet. "Lähes kolmetuhatta taaleria hän on voittanut! Minä en ole koskaan luottanut tuohon mieheen, ja nyt tiedän mitä maata hän on! Hän on urkkija, kätyri, epäluotettava ihminen, joka samalla kertaa palvelee maksun edestä monia! Eikä hän myöskään ole antanut omistaan teille noita seitsentätuhatta, koko hänen roskansa eivät ole sen arvoiset."

Ehrenthalin väkevä närkästys vaikutti vapaaherraan aivan kuin iloinen toivonsäde. Kuinka väärää luuloa hän oli tästä miehestä monesti pitänytkään! "Minullakin on syytä arvella Pinkusta vaaralliseksi mieheksi", hän sanoi.

Mutta tämä myönnytys oli vapaaherralle vain onnettomuudeksi, sillä nyt kohdistui Ehrenthalin kiukku häneen. "Mitä minä tässä Pinkuksesta puhuinkaan", huusi kauppias; "hän on menetellyt niinkuin hänen tapaisensa ihmisen täytyy menetellä. Mutta te, joka olette aatelismies, kuinka te olette voinut menetellä sillä tapaa minua kohtaan? Te olette minun selkäni takana antautunut asioihin syrjäisen kanssa ja antanut hänen ansaita lyhyessä ajassa vekselillä kolmetuhatta taaleria. Vekselillä", hän huusi yhä yltyvällä kiukulla, "tiedättekö te mitä vekseli oikein merkitsee?"

"Minäkin toivoisin, että koko velka olisi saanut jäädä ottamatta", sanoi vapaaherra lepyttelevästi; "mutta kun tänään on lankeamispäivä eikä mies suostu uudistamaan sitä, niin täytyy meidän koettaa saada se maksetuksi."

"Miksi te sanotte: meidän?" ärähti Ehrenthal tulistuneena. "Teidän on yksinänne hankittava maksu, ja katsokaakin, mistä voitte saada rahaa mokomalle miehelle, jonka taskuun olette kirjoittanut kolmentuhannen taalerin voiton. Te ette kysynyt minun mieltäni silloin kuin tunnustitte vekselin, eikä teidän tarvitse nyt tulla sitä kysymään, kun teidän on saatava se maksetuksi."

Vapaaherran sydämessä taisteli tuska ja kiukku keskenään.
"Hillitkäähän puhetapaanne, herra Ehrenthal", hän huudahti.

"Miksi minun pitäisi hillitä itseäni", huusi kauppias; "ette tekään ole hillinnyt itseänne eikä Pinkus ole hillinnyt itseään, siis en niinäkään tahdo hillitä itseäni!"

"Minä palaan tänne uudelleen", sanoi vapaaherra, "kun olette rauhallisemmassa mielentilassa, jollaista minun joka tapauksessa täytyy vaatia teiltä yhdessä ollessamme."

"Jos aiotte rahaa minulta pyytää, niin älkää palatko lainkaan, herra parooni", ärähti Ehrenthal. "Minulla ei ole yhtään rahaa teitä varten; ennen minä viskaan kaikki taalerini kadulle kuin maksan teille enää yhtä ainuttakaan tilaanne vastaan."

Vapaaherra lähti ääneti huoneesta. Hänen kurjuutensa oli niin suuri, että hänen täytyi vaieten kärsiä tuon törkeän miehen kiukkua. Nyt hän lähti kiertelemään kaupungilla tuttaviensa luona ja kärsi avunanojan katkeran nöyryytyksen saadessaan kaikkialla kieltävän vastauksen pyyntöönsä. Puolipäivän aikaan hänen voimansa olivat lopussa. Hän palasi asuntoonsa ja kävi punnitsemaan mielessään, pitikö hänen vielä kerta lähteä Ehrenthalin puheille vai kieltäytyisikö hän maksamasta vekseliä nylkyrikorkojen vuoksi. Silloin hiipi taloon se mies, joka oli tähän saakka kierrellyt ja väijynyt hänen elämäänsä laajassa kaaressa — maatilan tuleva isäntä, Rothsattel-suvun perillinen. Vapaaherra joutui ihmeisiin nähdessään huoneeseen astuvan tuiki oudon hahmon, jonka hän muisteli kerran pari nähneensä Ehrenthalin konttorin seutuvilla; miehellä oli punertavan tukan paartamat kelmeät kasvot, kaksi luihua silmää ja suun ympärillä melkein samanlaiset eriskummalliset juovat, joita karnevaaliajan nauravissa naamioissa näkee.

Herra Veitel Itzig kumarsi syvään ja aloitti: "Armollinen herra parooni, suvaitkaa antaa anteeksi, että tunkeudun luoksenne erään liikeasian johdosta. Herra Pinkus on antanut toimekseni tulla perimään teiltä rahat hänelle tunnustamastanne vekselistä. Pyytäisin nöyrimmästi kysyä, tahtoisitteko olla niin armollinen ja maksaa minulle nuo rahat."

Vapaaherra unohti synkeät ajatuksensa katsellessaan tuon miehen hontelon pitkää ruumista, joka kiemurteli ja oli perin hullunkurinen apinamaisissa kohteliaisuusyrityksissään. "Kuka te olette?" hän kysyi mahtimiehen arvokkuudella.

"Veitel Itzig on halpa nimeni, armollinen herra, jos rohkenen mainita sen teille."

Vapaaherra lysähti kokoon kuullessaan Itzigin nimen. Tuosta miehestähän häntä juuri oli varoitettu, tuo oli se näkymätön, säälimätön vainooja. Jälleen pusersi tuska ja ahdistus hänen sydäntään:

"Olin tähän saakka Ehrenthalilla kirjanpitäjänä", jatkoi Itzig vaatimattomasti. "Mutta Ehrenthal on käynyt liian mahtavaksi minua kohtaan; olen perinyt pienen omaisuuden ja jättänyt sen Pinkuksen käytettäväksi. Nyt olen aikeissa ruveta itsenäisesti harjoittamaan liikettä."

"Te ette voi nyt saada rahoja", vastasi vapaaherra levollisemmin. Tuo avuton kömpelys ei näyttänyt varsin vaaralliselta vastustajalta.

"Se sopii erinomaisesti", sanoi Veitel, "minulle on suureksi kunniaksi saada kuulla armollisen herran suussa, että maksatte vasta iltapäivällä. Minulla on kyllä aikaa." — Hän otti hopeaisen nauriin taskustaan. — "Minä voin odottaa iltaan saakka. Ja jotten tuota herra paroonille tukaluutta palaamalla sellaiseen aikaan, jolloin teille ei sovi tahi jolloin ette ole kotona, niin pyydän saada olla niin rohkea, että odottelen portaissa. Minä voin seista", hän kiirehti lisäämään, aivan kuin olisi tahtonut ennakolta torjua vapaaherran kehoitusta, että? voihan portailla istuakin. "Minä jaksan kyllä seista aina kello viiteen saakka iltapäivällä. Armollisen herran ei tarvitse lainkaan antaa minun häiritä itseään." Noista nöyristelevistä sanoista helähti julkea iva, ja vapaaherran sydän tajusi uudella tuskan tunteella hetken koko hirvittävyyden. Veitel peräytyi kumarrellen ja pokkuroiden kynnykselle ja lähti takaperin kuin krapu ulos huoneesta. Silloin vapaaherra huusi hänet takaisin. Lurjus jäi seisomaan kuin loihdittu kumaraiseen asentoonsa, peräti kurjan ja avuttoman ihmisen perikuvana. Ehkäpä varoittavan kirjeen lähettäjä oli pannut tuon kirjanpitäjä poloisen syyksi kaiken sen, mitä Ehrenthal itse oli kavalassa mielessään kutonut kokoon. Joka tapauksessa oli tuon miekkosen kanssa mukavampi keskustella liikeasioista kuin hänen äreän isäntänsä kanssa.

"Voitteko sanoa minulle", kysyi vapaaherra voittaen sisällisen vastenmielisyydentunteen, "millä tapaa voin antaa saamisellenne katetta, ilman että maksan käteisellä tänään tai lähipäivinä?"

Voitelin silmät välähtivät kuin raatolinnun silmät, mutta hän ravisteli päätään, kohautti hartioitaan ja näytti vakavasti pohtivan asiaa. "Armollinen herra parooni", hän sanoi viimein, "ehkäpä siihen löytyy keino, mutta se on viimeinen keino. Teillä on tilaanne kahdenkymmenen tuhannen taalerin hypoteekki, joka kuuluu teille itsellenne, mutta joka on nykyään Ehrenthalin konttorissa. Minä tahdon sovittaa asiat niin, että Pinkus luopuu tästä kymmenentuhannen taalerin saamisestaan, ja itse koetan hankkia teille vielä toiset kymmenentuhatta, jos luovutatte tuon hypoteekin ystävälleni."

Vapaaherra heristi korviaan. "Todennäköisesti ette tiedä", hän sanoi ankarasti, "että olen jo luovuttanut mainitsemanne asiakirjan Ehrenthalille."

"Pyydän nöyrimmästi anteeksi, armollinen herra, sitä te ette ole tehnyt. Mitään oikeudellista luovutusta ei ole tapahtunut."

Veitel kohautti hartioitaan. "Jos olette luvannut luovuttaa Ehrenthalille hypoteekin hänen rahojensa vakuudeksi, niin miksi sen pitää olla juuri tämä? Ja minkävuoksi teidän tarvitsee antaa minkäänlaista hypoteekkia Ehrenthalille? Tänä vuonnahan te peritte takaisin sen pääomanne, jonka olette kiinnittänyt Rosminin kartanoon, silloin voitte maksaa hänelle summan käteisrahalla. Siihen saakka voitte rauhallisesti jättää hypoteekin hänen käsiinsä, eikä yhdenkään ihmisen tarvitse tietää, että olette luovuttanut sen meille. Jos teidän armonne suvaitsee lähteä minun kanssani notaarin luo ja siellä virallisessa muodossa luovuttaa tämän hypoteekin ystävälleni, niin hankin teille vielä tänään kaksituhatta taaleria, ja sinä päivänä, jolloin asiakirja joutuu meidän käsiimme, maksan loput."

Vapaaherra oli pakottautunut, kuuntelemaan tätä esitystä väkinäisesti hymyten. Vihdoin hän sanoi kuivasti: "Mitä te nyt ehdotatte, siihen en voi suostua, ajatelkaa jotain toista keinoa."

"Mitään toista ei ole", vastasi Veitel; "mutta nythän on vasta puolipäivä, minä voin odottaa maksua kello viiteen saakka.". Hän teki jälleen nöyrät kumarruksensa, mutta käännähti kynnyksellä vielä kerran ympäri. "Sallikaa minun sanoa, armollinen herra", virkkoi hän vakavasti, "että teille ei riitä ainoastaan nuo kymmenentuhatta taaleria; lähikuukausina te tarvitsette yhtä paljon tehdastanne varten sekä pelastaaksenne saamisenne tuosta puolalaisesta kartanosta. Jos luovutatte hypoteekin minulle, niin on teillä koko summa käytettävänänne. Ja vielä yhtä asiaa rohkenen pyytää armolliselta herralta: suvaitkaa olla puhumatta mitään Ehrenthalille tästä meidän keskustelustamme; hän on kova mies ja voisi vahingoittaa minua koko elämäni ajan."

"Olkaa huoletta", sanoi vapaaherra ja teki hyvästelevän eleen. Veitel poistui.

Vapaaherra mitteli pitkin askelin huoneensa lattiata. Mitä tuo ylen nöyristelevä mies äsken oli esittänyt, se oli omiaan kuohuttamaan hänen sieluaan. Niin, pelastuksen se kyllä tarjoisi tästä ja seuraavistakin pulista, mutta sittekään hän ei voinut siihen suostua, se oli itsestään selvää! Esityksen tekijä oli naurettavan yksinkertainen mies, mutta häneen ei voinut suuttuakaan, hän ei ymmärtänyt mitään parempaa. Mutta koska vapaaherra oli antanut kunniasanansa Ehrenthalille, niin ei koko asiaa kannattanut edes ajatellakaan.

Ja sittekin — kuinka mitättömältä vaara hänestä näyttikään! Asiakirja jäisi rauhallisesti Ehrenthalin käsiin siihen saakka, kunnes vapaaherra olisi saanut puolalaiseen tilaan kiinnittämänsä rahat takaisin; silloin hän maksaisi Ehrenthalille velkansa käteisellä ja lunastaisi hypoteekin takaisin. Kukaan ihminen ei saisi asiasta mitään tietää, ja pahimmassa tapauksessa hän voisi valmistuttaa Ehrenthalille uuden hypoteekin tilaansa, myöntäisi tälle vahingonkorvaustakin, ja siihen rahamies olisi tyytyväinen. Yhäti hän torjui tuon houkuttelevan ajatuksen luotaan, mutta yhä uudelleen se palasi. Kello löi yksi, se löi kaksi; hän soitti palvelijaa ja käski valjastuttamaan vaunut, kysyen sivumennen, vieläkö äskeinen vieras oli talossa. Kuski ajoi vaunut valtaoven eteen, ja vieras värjötteli yhä portaissa. Vapaaherra laskeutui alas vilkaisematta häneen ja nousi vaunuihinsa. Kun palvelija seisoi lakki kädessä vieressä ja tiedusti, minne kuskin piti ajaa, vasta silloin hänelle muistui mieleen, että hän ei itsekään sitä tiennyt. "Ehrenthalin taloon!" sanoi hän viimein.

Ehrenthalilla oli ollut hyvin rauhaton aamupäivä. Se seikka että syrjäinen oli rohjennut röyhkeästi sekautua hänen oikeuksiinsa, pani hänet epäilemään että jokin vieras, tuntematon rahamahti juonitteli kilvan hänen kanssaan paroonia vastaan. Hän lähetti noutamaan Pinkuksen puheilleen, syyti tälle solvauksia ja koetti kaikin tavoin saada selvää, kenen taskusta Pinkus oli saanut rahat. Mutta Pinkus oli varustautunut mitä parhaimmin tämän varalta; hän pysyi järkähtämättömänä ja kävi lopuksi itsekin törkeäsuiseksi. Sitten Ehrenthal lähetti hakemaan Itzigiä. Tätä ei löytynyt mistään.

Siksipä hän olikin kaikkein nurjimmalla tuulellaan, kun vapaaherra jälleen saapui hänen luokseen. Hän tiesi parhaiten, ettei tuota uutta velkaa olisi lainkaan tarvittu karkoittamaan aatelismiestä vuosien rauhallisesti vieriessä hänen tilaltaan, ja hän solvasi senvuoksi tätä typeräksi houkkioksi, kun hän oli niin tarpeettomasti syössyt itsensä pulaan. Ja hän sanoi hänelle kuivin sanoin, että nyt vihdoinkin oli tullut aika lakkauttaa kaikki rahamaksut moiselle höperölle. Jälleen syntyi kiivas kohtaus, vapaaherra lähti katkeroituneena rahamiehen konttorista ja päätti vielä viimeisen kerran yrittää lainata eräältä vanhalta rykmenttitoveriltaan, jonka tiesi äveriääksi mieheksi.

Kello oli jo yli neljä, kun hän murtunein mielin palasi asuntoonsa. Porraspieleen nojautui laihan-huiskea miehenhahmo, joka kumarsi syvään ohirientävälle aatelismiehelle ja jäi rauhallisesti paikoilleen. Vapaaherran voimat olivat nyt tyyten lopussa. Hän viskautui sohvankulmaan kuten edellisenäkin päivänä ja tuijotti tylsästi eteensä. Muuta pelastusta ei enää ollut, sen hän tiesi hyvin, kuin turvautua tuohon porraspielessä väijyvään veijariin. Tympeän jännityksen vallassa hän jäi odottelemaan mitä tuleman piti. Ristissä käsin, kohottamatta edes päätänsä sohvanselustalta, hän kuuli kellon lyövän neljännestunnit neljästä viiteen saakka. Jälleen iski hänen päässään kuin vasaralla, ja joka isku vei hänet lähemmäksi sitä silmänräpäystä, jolloin hänen kohtalonsa astuisi ovesta sisään. Kello viiden viimeinen lyönti oli kajahtanut, eteisen ovikello kuului helähtävän, vapaaherra nousi sohvasta pystyyn. Itzig avasi oven ja piteli kahta paperia kädessään.

Itzig kumarsi uudelleen ja tarjosi hänelle toista paperia. "Tässä olisi luonnos sopimustamme varten."

Vapaaherra tarttui hattuunsa ja sanoi vieraaseen katsahtamatta:
"Tulkaa notaarin luokse!"

Oli ilta, kun vapaaherra palasi isäinsä linnaan. Valjut kuun säteet kimaltelivat pikkutornien huipuissa ja rakennuksen parvekkeissa, mustina kumottivat rakennuksen perustaa pystyssä pitelevät tukipylväät, ja mustana kuin piki lepäsi lammen tyyni kalvo. Ja yhtä vailla kaikkea väriä kuin talo ja puisto olivat niiden isännänkin kasvot, kun hän nojautui raskaasti vaununnurkkaan ja puristi huulensa jäykästi yhteen kuin ainakin mies, joka on pitkän kamppailun jälkeen tullut ratkaisevaan päätökseen. Hän katseli välinpitämättömästi vedenkalvoa, talonsa muureja ja katon kylmää kimmellystä; mutta sittekin oli hänelle mieleen, ettei aurinko paistanut ja ettei hänen tarvinnut nähdä isäinsä asuinsijaa kultaisessa päivänvalossa. Hän koetteli ajatella tulevaisuutta, joka nyt näyttihe hänelle entistä turvallisemmalta, hän punnitsi kaikkia etuja, joita hänen täytyi saada tehtaastaan; hänen ajatuksensa kulkivat kauas vastaisuuteen, jolloin hänen poikansa asuisi näillä samoilla sijoilla vakavaraisena, jopa rikkaanakin miehenä, tyyten vailla niitä huolia, jotka olivat vieneet isän tekemisiin kurjien koronkiskurien kanssa ja valkaisseet ennen aikojaan hänen hiuksensa. Hän ajatteli kaikkea mahdollista mieluista, mutta rakkaimmatkin hänen ajatuksistaan jättivät hänet kylmäksi ja välinpitämättömäksi, ja hänen oli pakko koettaa väkisin pitää niistä kiinni.

Hän laskeutui vaunuista ja tarttui paksuun rahalaukkuunsa, ennenkuin ojensi kätensä puolisolleen ja tervehti Lenorea päännyökkäyksellä, jonka piti tyynnyttää tyttären hätäinen katse. Hän puheli naisille sydämellisesti, onnistuipa hänen laskea leikkiäkin levottoman päivän monien juoksujen johdosta; mutta koko ajan hän tunsi, että hänen ja hänen rakkaittensa väliin oli tullut jotakin selittämätöntä; nämäkin olivat käyneet hänelle vieraiksi. Kun he nojautuivat häneen ja pitelivät hänen kättänsä, niin värähteli tuo käsi torjuvasti aivan kuin tempautuakseen irti. Ja kun hänen vaimonsa katseli häntä lemmekkäästi, niin oli tuossa katseessa, josta hän ennen aina oli hakenut apua ja lohdutusta suurimmassakin hädässä ollessaan, nyt jotakin hänen mielestään outoa, jota hän ei voinut kestää, vaan loi omat silmänsä alas. Hän lähti tehtaaseen, missä väki vielä odotteli isännän tuloa, ja näki pääoven päällä kirjavista lyhdyistä sommitellut nimikirjaimensa, joiden yläpuolella helotti hänen sukunsa seitsensakarainen kruunu; ja hänen täytyi luoda katseensa muuanne, sillä lyhtyjen loistekin viilsi hänen sydäntään.

Hänen ympärillään kävi ilon humu, työläiset kohottivat hänen kunniakseen eläköönhuutoja kerta toisensa jälkeen, kyläkapelli soitteli jälleen hilpeitä tanssisäveliä. Se soitti myöskin saman marssin, jonka raikuessa hän muinen oli rykmenttinsä kera usein marssinut vanhan kenraalin ohi, joka oli isällisesti rakastanut silloista nuorta upseeria. Hän muisteli vanhan soturin arpisia kasvoja ja entisiä asetovereitaan, muisteli myöskin muuatta kunniaoikeutta, jossa hänen rykmenttinsä upseerit olivat kerran tuominneet erään miespoloisen, joka oli rikkonut kevytmielisesti antamansa kunniasanan.

Hän lähti makuuhuoneeseensa, ja hänelle teki hyvää, kun ympärillä kaikki kävi pimeäksi ja hänen ei tarvinnut enää nähdä mitään, ei linnaansa eikä tehdastaan, ei vaimonsa tutkivaa eikä tyttärensä tuskallista katsetta. Ja jälleen hän vuoteessa lojuessaan kuuli kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen, ja joka lyönnillä hänen oli pakko ajatella: "Onpa rykmentissämme nyt toinenkin mies, joka harmaapäisenä on tehnyt saman rikkomuksen, mikä silloin sai heikkoluontoisen nuorukaisen ampumaan luodin päähänsä. Tässä se mies makaa eikä voi nukkua, koska on rikkonut kunniasanansa."

Kevätmyrskyt puhaltelivat lakeuksien yli, kun Anton kutsuttiin rajan takaa jälleen kotia. Talvi oli ollut hänelle ankaran työn, raskaiden rasitusten aika. Muukalaisesta kaupungista hän oli useammin kuin kerran saanut lähteä pyryyn ja pakkasiin, sodan hävittämien seutujen halki, kauas itään ja etelään aina Siebenbürgenin vuoristoihin ja madjaarien alaville karjalaitumille saakka. Hän oli nähnyt paljon surullista: poroksi poltettuja aatelishoveja, tuhaksi hävitettyä hyvinvointia, hengestään ja toimeentulostaan epävarmoja ihmisiä, nälkää, raakuutta ja leimuavaa puoluevihaa.

"Mihinkä aikaan hän tulee?" kysyi Sabine veljeltään. "Muutaman tunnin päästä, ensi junassa." Sabine hypähti pystyyn ja sieppasi avainkimppunsa. "Ja tytöt eivät ole vieläkään saaneet kaikkea valmiiksi; minun on itse käytävä toimeen. Tänä iltana hänen täytyy syödä meidän kanssamme, Traugott; me naisetkin tahdomme saada hänestä osan itsellemme."

"Siitä ei ole pelkoa", sanoi täti. "Kun hän taas joutuu kuukkimaan konttorissa, niin istuu hän siellä kuin suljetussa rasiassa, eikä häntä saa nähdäkseenkään muulloin kuin päivällispöydässä."

Sabine kävi kaivamaan liinavaatekammionsa aarteita, läjäsi palvelijan käsivarrelle kokonaisen kantamuksen ja katseli kärsimättömästi akkunasta alas pihalle, eivätkö herrat jo viimeinkin lähtisi takapihan puolelta konttoriin. Vihdoin hänellä oli tilaisuus hiipiä Antonin huoneeseen. Hän loi vielä viimeisen arvostelevan silmäyksen sohvatyynyyn, jonka hän oli ommellut poissaolevalle, ja sovitteli alabasterimaljakkoon kaikki puutarhurin lähettämät kukat. Kun hän sitten maljakosta loi silmänsä muualle, lensi hänen katseensa pitkin seiniä, joista yhdellä vielä riippui Antonin kohta liikkeeseen tultuaan tekemä piirustus, ja lattialle, jota yhä peitti Finkin sille levittämä kallisarvoinen matto. Ensi kertaa pitkästä ajasta hän oli jälleen tässä huoneessa, jota hänen jalkansa oli väitellyt, niin kauan kuin tuo toinen oli ollut talon asukkaita. Missä hän nyt elelikään? Sabinesta tuntui kuin olisi heidän eronsa sattunut jo ammoin sitten, ja pelkkä tuon ajan muisteleminenkin tuntui hänestä tuskalliselta unennäöltä. Mutta sille rehelliselle miehelle, joka nyt oli huoneen asukkaana, hän voisi avoimesti sanoa kuinka kalliiksi tämä oli käynyt hänelle, ja iloisin mielin hän odotteli hetkeä, jolloin voisi kiittää häntä kaikesta, mitä Anton oli tehnyt hänen veljensä hyväksi.

"Mutta Sabine!" huudahti täti säikähtyneenä ovelta. Tätikin oli hiipinyt hiljaa pöytänaapurinsa huoneeseen.

"Mutta sinähän olet ripustanut akkunoihin koruompeleiset verhot. Eiväthän ne toki kuulu tänne takapihan puolelle, herrain tupakkasuojiin!"

"Ja sitten nuo tyynynpäälliset, ja nuo pyyheliinat — tämähän on ennenkuulumatonta! Nehän ovat parasta mitä sinulla on. Hyvä isä sentään! Nuo pitsireunaiset ja ruusunpunaisella vuorilla sisustetut tyynynpäälliset!"

"Rauhoituhan toki, täti", huudahti Sabine punastuen. "Hän, jota me tänään odotamme kotiin, on hyvinkin ansainnut, että hän saa parasta mitä vanhoista kaapeista löytyy."

Mutta täti ei malttanut olla yhä pudistelematta päätään. "Jollen tätä olisi omin silmin nähnyt, niin en sitä olisi uskonut kenenkään sanomasta. Antaakin tuollaisia tavaroita jokapäiväiseen käytäntöön! En sinua enää ollenkaan ymmärrä, Sabine. — No, voihan hänelle sitten vaihtaa joka kerralla aina halvempia numeroita, se on ainoa lohdutukseni. Ei, mutta tosiaankin, että minun piti tällaista saaman nähdä!" Hän löi kätensä yhteen ja lähti kiihdyksissään huoneesta.

Sabine tarttui jälleen avainkimppuunsa ja riensi tädin jälkeen. "Hän lörpöttelee Traugottille joutavia", puheli hän mennessään hiljaa itsekseen; "minun täytyy todistaa hänelle, ettei muulla lailla olisi sopinutkaan tehdä."

Myöskin matkamiehen mieliala oli kuin pojan, joka pitkän aikaa poissa oltuaan jälleen palajaa isänkotiin. Viime asemilla ennen hallituskaupunkiin tuloa hänen sydämensä paukutteli iloisin lyönnein; vanha talo ja työtoverit, kauppaliike ja hänen kirjoituspulpettinsa, johtaja ja Sabine, kaikki ne kulkivat hymyilevinä kuvina hänen silmäinsä ohi. Vihdoin pysähtyivät vuokra-ajurin vaunut avatulle portille. Siellä oli vastassa tutut rahtivaunut, laatikot, tynnörit ja tikapuut. Siellä huusi isä Sturm kadun yli kajahtelevalla äänellä hänen nimensä, sieppasi vaununoven auki ja nosti hänet kevyesti kuin pienen poikasen maahan. Tuolta tuli herra Pix juoksujalkaa ulos kadulle, puristeli hänen kättään puristamasta päästyään eikä ilossaan huomannut, kuinka hänen musta siveltimensä käytti kädenliikkeitä hyväkseen maalatakseen Antonin turkinpäälliselle kaikenlaisia koukeroita. Sitten tuli Anton ison vaa'an kohdalle ja ravisti mielihyvin sen järeitä vitjoja. Sitten hän saapui etukonttoriin, jossa lamput jo paloivat, ja kajautti kynnykseltä iloisen: "Hyvää iltaa!" Kovasti huutaen karkasivat toverit yhtenä miehenä pystyyn ja tungeksivat tulijan ympärille. Herra Schröter riensi takahuoneesta paikalle, ja kun hän huusi sydämellisen "Tervetullut!" ja ojensi tulijalle kätensä, loisti kirkas ilo hänen muuten syvän totisilta kasvoiltaan. Ne olivat onnekkaita silmänräpäyksiä, ja Anton tuli hentomielisemmäksi kuin kypsyneelle miehelle olisi sopinutkaan. Ja kun hän ensi kysymysten ja vastausten jälkeen lähti konttorista omaan huoneeseensa, hyppäsi pihalla riihattoman ilon valtaama Pluto pystyyn hänen rinnalleen ja liekutti mahtavasti takkuista häntäänsä, niin että Antonin oli työläs kirvottua sen hyväilyistä. Yläportaissa tuli palvelija tyytyväisesti irvistellen häntä vastaan ja avasi kunnioittavasti hänen huoneensa oven.

Hämmästyneenä Anton katseli ympärilleen: huone oli juhlallisesti koristettu, uunissa paloi iloinen valkea, oven päällä riippui vihreä köynnös, sohvalla oli uusi koruommeltu pielus, pöydällä sirot teevehkeet ja niiden vieressä alabasterimaljakko täynnä kukkia. "Neiti on täällä kaikki itse laittanut", uskoi Franz hänelle. Anton kumartui maljakon yli ja katseli jokaista eri kukkaa mitä tarkimmin. Ne olivat yleensä tavallisten kukkain näköiset, mutta Anton tirkisteli niitä kuin ei olisi vielä iki maailmassa moisia nähnyt. Sitten hän otti sohvatyynyn käteensä, tunnusteli ja hyväili sen kuvioita ja laski sen täynnä harrasta ihailua jälleen paikalleen. Vihdoin hän otti kipsikissankin käteensä, koputteli sitä selkään ja laski sen varovasti kuin elävän luontokappaleen takaisin kirjoituspöydälle; eikä kissakaan ollut tunteeton niin suuresta ystävällisyydestä, sillä uunin valkean punertavassa loimossa se hohteli aivan elävänä, ja huoneessa kuului kuin hiljaista kehräämistä.

Jälleen riensi Anton konttoriin kertomaan johtajalle viimeisen toimintansa tuloksista. Kauppias vei hänet pieneen takahuoneeseensa ja puheli hänen kanssaan viimeksi kuluneen ajan tapauksista niin sydämelliseen sävyyn kuin uskotun ystävän kanssa jutellaan tärkeistä asioista. Kuitenkin olivat keskustelun aiheet varsin vakavata laatua. Paljon oli menetetty, eikä suinkaan vähemmän ollut edelleen vaaranalaisena. Vasta vieraalla maalla ollessaan Anton oli tullut täysin käsittämään koko sen tuhon laajuuden, joka kauppaliikettä oli uhannut. Ja hän tajusi, että monien vuosien tarmokasta työtä tarvittiin korvaamaan vahingot ja solmiamaan uudelleen katkenneet langat. Lyhyin sanoin kauppias ilmaisi hänelle saman. "Teidän huolellisuuttanne ja tarmoanne saan kiittää paljosta", päätti hän puheensa; "minä toivon, että te autatte minua voittamaan kadottamamme kauppa-alan toisaalta; mitä emme saa enää takaisin, sen me kestämme kärsiä." Ja Antonin poistuessa hän huusi hymyillen hänen peräänsä: "On vielä eräs, joka tahtoo kiittää teitä; pyydän teitä tänä iltana vieraakseni."

Sitten Anton kävi pulpettinsa ääreen, avasi pitkästä aikaa jälleen sen laatikot ja otti paperia ja kyniä esiin. Mutta työnteosta ei tänään tullut mitään. Jordan kieltäytyi antamasta hänelle yhtäkään kirjettä, ja molemmissa konttoreissa ei levoton hyörinä ottanut loppuakseen. Yksi toisensa jälkeen jätti paikkansa ja tuli Antonin pulpetin ääreen. Herra Baumann kävi taputtamassa naapuriaan useampaan kertaan olkapäälle ja palasi sitten vaitonaisena mutta hyvillä mielin paikalleen, ja herra Specht ratsasti suuren kiihtymyksen vallassa Antonin vieressä kulkevalla välikaiteella ja syyti virtanaan kysymyksiä ja ihmetteleviä huudahduksia Antonin pään yli. Herra Liebold laski imupaperin pääkirjan lehtien väliin jo monta minuuttia ennen työajan loppumista ja vetäytyi etukonttoriin. Yksinpä herra Purzelkin astui ulos aitauksestaan, pyhä liitupala yhä kädessään; ja lopuksi tuli myöskin herra Pix ison vaa'an luota konttoriin uskomaan Antonille kaikessa salaisuudessa, että hän ei ollut enää moneen kuukauteen pelannut soolowhistiä, ja että Spechtin mielentila oli ennättänyt kääntyä sellaiseksi, että se lähenteli löyhäpäisyyttä.

Illalla Anton meni kadunvartisen talon yläkerrokseen. Oviverhot humahtivat syrjään, Sabine seisoi hänen edessään. Neitosen suu nauroi, mutta silmät loistivat kosteina, kun hän kumartui suutelemaan kättä, joka oli väistänyt surmaniskun veljen pään varalta.

"Minä kiitän teitä, oi, minä kiitän niin teitä, Wohlfart!" huudahti Sabine ja tarttui molemmin käsin häntä hartioihin. Sitten hän katseli nuorukaista kauan vaieten, mielenliikutuksen lumoissa, jota hän ei yrittänytkään salata. Kun Anton vuorostaan katseli impeä, joka seisoi hänen edessään punoittavin poskin, kohoilevin povin ja kiitollisuutta sädehtivin silmin, niin hän tajusi, että hänen torjumansa slaavilaisen sapelinisku oli muuttanut hänen suhteensa perheeseen ja talon nuoreen valtiattareen vallan toiseksi. Kaatunut oli se raja-aita, joka tähän saakka oli erottanut konttorin palkatun työntekijän talon neidistä. Ja sydän tulvillaan ylpeätä iloa hän myöskin tunsi, että hän itsekin oli tänä koettelemuksen aikana kypsynyt mieheksi, jonka voimaan ja levollisuuteen naisen kannatti turvautua.

Hän kertoi tytölle vielä kerran, mitä tämä monilla kysymyksillään koetti saada kuulla hänen omasta suustaan, taistelusta rahtivaunujen luona, koko hurjan kapina-ajan kauhuista. Hartaalla jännityksellä Sabine kuunteli hänen sanojaan. Antonkin oli hänestä muuttunut toiseksi, hänen piirteensä olivat miehekkäämmät, ryhtinsä varmempi, sanansa iskevät. Immen silmä tapaili nuoren miehen katseen tyyntä loistetta, ja kun tuo katse täynnä iloa kohdistui hänen silmiinsä, loi hän ne tahtomattaan alas. Koskaan ennen ei Sabine muistanut huomanneensa, kuinka sorja ja komea nuorukainen Anton todella oli. Tänään hän senkin vasta näki. Avoimet, miehekkäät kasvot, niiden ympärillä ruskea kiharatukka, kaksi loistavaa tummansinistä silmää, voimakaspiirteinen suu ja poskilla hieno puna, joka alinomaa väreili mielenliikutuksen yltyessä tai laskiessa niinkuin päivänpaiste hymyilevällä kedolla. Nuori mies oli neitosesta kuin uusi mies ja samalla kuitenkin rakas uskottu ystävä.

Tätikin saapui näkyviin; aamupäivän kohtaus koruommeltujen akkunaverhojen johdosta värisytti yhä vieläkin mainingeillaan hänen mieltään, josta kahiseva silkkihame ja uuden-uutukainen päähine oli näkyvänä todistuksena. Hänen tervehdyksensä oli äänekäs ja monisanainen ja hänen huomautukseensa, että uusi poskiparta hyvin sopi herra Wohlfartille, yhtyi nuorempikin naisista äänettömällä päännyökkäksellä.

"Kas, siinähän teillä on konttorin sankari käsissänne", huudahti kauppias. "Näyttäkääppä nyt, että osaatte palkita hänen ritaripalveluksiaan paremminkin kuin pelkillä kauniilla sanoilla. Kantakaa esiin parasta mitä keittiö ja kellari voivat tarjota. Tulkaahan nyt, uskollinen matkatoverini. Reinin viini odottaa, että te monen väkevän puolalaisjuoman jälkeen teette sillekin kunniaa."

Lampun rauhallisessa valossa säteili ruokasali rattoisasti, kun nuo neljä kävivät pieneen pöytään. Kauppias kurotti lasinsa pöydän yli Antonia kohti ja sanoi: "Tervetullut kotia!" — "Tervetullut kotia!" huudahti Sabinekin. Silloin vastasi Anton hiljaisella äänellä: "Minulla on koti, jossa tunnen hyvin viihtyväni. Teidän hyvyytenne on sen minulle suonut. Monina iltoina, kun tuolla vieraalla maalla istuin kehnossa majatalossa muukalaisten joukossa, joiden kieltä vain vajavaisesti ymmärsin, ajattelin tätä pöytää ja sitä kohottavaa iloa, kun saisin jälleen nähdä teidän kasvonne ja nämä kotoiset huoneet. Sillä kaikkein katkerinta maan päällä on se, kun lepohetkinään tuntee itsensä aivan yksinäiseksi, ilman ainuttakaan hyvää ystävää, ilman kotosijaa, johon sydän viettyy."

Ja kun hän myöhään illalla nousi lähteäkseen, sanoi kauppias hänelle viime tervehdykseksi: "Wohlfart, minä haluan kiinnittää teidät vielä lujemmin talooni ja liikkeeseeni. Jordan eroaa meiltä tämän neljännesvuoden loppuessa liittyäkseen osakkaana enonsa liikkeeseen. Olen määrännyt hänen paikkansa teille. Minä tiedän, etten parempata miestä saisi sijaisekseni konttorissa."

Kun Anton palasi huoneeseensa, tunsi hän autuaallista tunnetta, jota ihmisen aniharvoin elämässään on sallittu rankaisematta tuntea: hän tunsi olevansa onnellinen, ilman katumusta mistään ja ilman halua enemmästä onnesta. Hän istahti sohvaan, katseli sen uutta pielusta ja pöydän kukkakoristusta, ja hänen ajatuksensa lensivät takaisin vasta elettyihin tunteihin. Yhä uudelleen hän näki Sabinen edessään, kun tämä kumartui suutelemaan hänen kättänsä ja kiittämään häntä. Kauan hän istui noissa suloisissa unelmissa ja laski viimein väsyneen päänsä silkkikuvioille, jotka Sabinen käsi oli ommellut päälliseen. Silloin sattui hänen silmänsä pöydällä olevaan kirjeeseen; siinä oli New Yorkin postileima, ja osote oli Finkin käsialaa.

Fink oli ensi vuosina heidän eronsa jälkeen kirjoittanut jonkun kerran, miltei aina vain muutamia harvoja rivejä, mutta ei koskaan liikeasioistaan, vielä vähemmän niiden suunnitelmain toteuttamisesta, joita hän oli takapihan puolella Antonin seurassa laatinut tulevaisuutensa varalle. Sitten oli kulunut pitkä aika, jolloin Anton ei ollut saanut vähintäkään vihiä ystävästään; hän tiesi vain, että Fink oli usein laveilla matkoilla Yhdysvaltain länsiosissa sen kauppaliikkeen, jonka johdossa hänen setä vainajansa oli ollut, sekä erinäisten tämän sisarliikkeiden valtuutettuna. Mutta nyt sai Anton hämmästyksekseen lukea seuraavaa:

"Täytyyhän minun toki kerrankin purkaa sydämeni, vaikka olisin tästä mielelläni tyyten vaiennut sinulle poika paralle. Minä olen joutunut ryövärien ja murhamiesten joukkoon. Jos jolloinkin tarvitset paatunutta kurkunkatkaisijaa, niin käänny vain minun puoleeni. Kiitänpä sellaisen veijarin päiviä, joka omasta vapaasta valinnastaan rupee roistoksi; hänellä on toki ainakin se tyydytys, että saa itse solmita paholaisen kanssa järkevän kauppakirjan ja voi valita kaikista kehnouden lajeista juuri sen, joka häntä paraiten miellyttää. Minun osani sattui ohraisempi. Toisten keksimäin koiranjuonten pakotuksesta minä tempaudun yhä eteenpäin tiellä, joka arveluttavasti muistuttaa lumivyöryn syvyyteen käyvää uraa. Tuollaisen lumivyöryn sisään hautautuneen kallionkappaleen tavalla minä olen keskellä pirullisinten juonten kokoonpusertavaa jäähyhmää, mitä kaikkein nerokkaimmat nylkyriaivot ovat kyenneet punomaan. Setä vainajani suvaitsi hyvyydessään tehdä juuri minusta mielisuunnitelmansa, maakeinottelun, perillisen. Kauan välttelin sekautumasta henkilökohtaisesti tämän liikehaaran yksityiskohtiin. Annoin kokonaisen vuoden mittaan Westlockin selvitellä tätä perintömme osaa. Jos se oli pelkurimaisesti tehty, niin olihan puolustuksenani sen työn paljous, minkä kuolleen herran laajain pörssiasiain selvittely minulle antoi. Vihdoin kävi välttämättömäksi, että itsenikin täytyi puuttua tuohon ikävään työhön; ja vaikka minulla olikin jo ennestään epäilyksiä sen ilmapallon venyväisyydestä, jota vainaja oli omantunnon asemasta kantanut povessaan, niin on nyt käynyt epäämättömäksi tosiasiaksi, että hänen tarkoituksenaan oli rangaista minua kaikista edellisistä lapsellisista ilkeyksistäni siten, että teki minusta apurin vanhoille sammalepäisille emäroistoille, joiden kavaluus on niin ylivoimainen, että pirukin saa työntää häntänsä taskuun ja laputtaa matkoihinsa naama kateudesta keltaisena.

Tämän kirjeen lähetän sinulle eräästä Tennesseen uuden-uutukaisesta kaupungista, perin miellyttävästä paikasta, jonka etuja ei tosin lisää se seikka, että se on rakennettu keinottelemaan minun perintörahoillani. Kaupungin muodostavat jotkut kurjat lautahökkelit, niistä puolet kapakoita, ja kaikki katonrajaa myöten täynnä likaisia ja viheliäisiä siirtolaisia, joista toinen puoli potee mätähaavoja ja keltakuumetta. — Nekin, jotka vielä pääsevät hoipertelemaan jaloillaan, ovat kuoppaposkista, surkastunutta väkeä, kaikki varmoja kuolemankokelaita. Joka päivä, kun nuo ihmispoloiset katsahtavat nousevaan aurinkoon, joka päivä, kun he tuntevat vallan kohtuutonta tarvetta saada jotain suuhunsa ja naukuvaan vatsaansa, joka päivä aamusta iltaan saakka on heidän mielityönään kirota niitä maakamaran haikaloja, jotka ovat ryöstäneet heidän rahansa kuljetuskustannusten, maan ja asumusten korvaukseksi ja tuoneet heidät tähän kirouksen paikkaan, joka kaksi kuukautta vuodessa on tulvaveden alla ja lopun vuotta muistuttaa pikemminkin huonosti sotkettua taikinaa kuin kiinteää maaperää. Mutta ne miehet, jotka johtavat noita uhrejaan tätä liejuista tietä taivaan valtakuntaan, ovat juuri minun liittolaisiani ja asiamiehiäni; ja minä, Fritz Fink, olen se onnellinen miekkonen, jota täällä joka päivä ja joka hetki kaikkein hartaimmin sadatellaan saksan- ja irlanninkielillä. Ne asukkaista, joilla on terveet sääret, minä lähetän joutuin pois täältä; ketkä hoipertelevat sairaalassani kuin mitkäkin manalan varjot, niihin mätän maissia ja kiniiniä. Tätä kirjoittaessani ryömii huoneeni lattialla kolme ilkoisen alastonta irlantilaiskakaraa, joiden äidit ovat olleet kyllin tunnottomia erotakseen yksin tästä murheen alhosta ja jättäneet minun asiakseni pidellä noita sammakon näköisiä kuvatuksia yöastialla. Ihana toimi todellakin minun isäni pojalle! Kuinka kauaksi olen tuomittu juuttumaan tähän suohon, sitä en osaa sanoa; ehkäpä siksi kunnes viimeinenkin alamaisistani on heittänyt henkensä.

Sillävälin olen riitautunut New Yorkissa olevain yhtiötovereini kanssa, olen suureksi mielihyväkseni saanut kokea yleisen tyytymättömyyden myrskyn; suuren läntis-siirtolayhtiön osakkaat ovat pitäneet kokouksen, jossa minulle on omistettu jymypuheita ja minua muistettu päätöksissäkin. Siitä minä vähät välittäisin, kun vain keksisin keinon, miten päästä eroon koko rosvosakista. Mutta kallis vainaja on osannut järjestää asiat niin älykkäästi, että minä olen köytetty yhtä lujasti kuin ikinä neekeri orjalaivan penkkiin. Suunnattomia rahasummia on uhrattu tähän kamalaan keinotteluun. Jos sanon osuuteni irti, niin olen varma että ne peijakkaat keksivät keinoja pakottaakseen minun maksamaan koko osakemäärän, jonka vainaja on merkinnyt; ja kuinka siitä läpäisen syöksemättä en ainoastaan itseäni, vaan myöskin toiminimen Fink ja Beckerin perikatoon, se on vielä minulle tietymätöntä.

En kuitenkaan halua kuulla sinun ajatustasi siitä, mitä minun pitäisi tehdä, mihin ryhtyä. Se ei minua yhtään hyödyttäisi, sillä tiedänhän sen sanomattasikin. En ylipäänsä halua sinulta ollenkaan kirjettä, sinä yksinkertainen, muinaisfrankkilainen Tony parka, joka uskot että yhtä helppo on toimia rehellisesti kuin levittää voita leivälleen. Sittekuin olen tehnyt kaiken minkä suinkin voin, haudannut toiset, lihoittanut toiset ja suututtanut yhtiötovereitani niin paljon kuin mahdollista, vetäydyn muutamiksi kuukausiksi vielä kauemmaksi länteen, jollekin rehelliselle ruohotasangolle, jossa kuulee vähemmän alligaattorien ja huuhkajain kirkunaa, mutta tapaa enemmän tosi ylimyksellisyyttä kuin täällä. Jos preerialla on saatavana kynää ja mustetta, niin kirjoitan sinulle jälleen. Jos tämä kirje on viimeinen, jonka minulta koskaan saat, niin omista muistolleni kyynelpisara ja huokaa hurskaaseen tapaasi: Sääli miestä, olihan hänellä hyvätkin puolensa!"

Sitten seurasi tarkka selostus Finkin liikeasioista ja siirtolayhtiön säännöistä.

Anton luki tuon lohduttoman kirjeen useampaan kertaan, istahti sitten pöydän ääreen ja ystävän kiellosta välittämättä kirjoitti tälle läpi koko yön.

Vielä lähipäivien levollisemmassa valossakin Anton säilytti juhlatunnelmansa. Kun hän työskenteli konttorissa ja laski leikkiä tovereitten kanssa, tunsi hän koko ajan, kuinka lujaan hänen elämänsä nyt oli juurtunut tämän ison talon muurien sisäpuolelle. Toisetkin sen huomasivat. Päivällispöydässä kävi keskustelu vilkkaammin kuin koskaan ennen. Ei vain johtaja yksin, vaan myöskin Anton ja Sabine pitivät puhetta. Sellaisena aikana, jolloin liike-elämä tarjosi perin vähän ilonaiheita, virisivät nämä kolme uuteen elämään. Kauppias kohdisti puheensa melkein yksinomaan Antonille, ja kun Anton kävi juttelemaan, niin koko pöytäseura kuunteli tarkkaavasti, välistä purskahtivat kaikki toverit iloiseen nauruun tuon muinen niin juhlallisen ruokapöydän alapäässä. Myöskin iltaisin oli Antonilla erinäisiä etuoikeuksia. Usein kutsuttiin hänet kadunvartiseen rakennukseen; silloin hän istui johtajan ja molempain naisten kanssa pieneen pöytään, ja isännästä oli helppo huomata kuinka rakkaaksi hänelle kävi persoonallinen ystävyyssuhde mieheen, joka oli niin hartaasti ja koko sydämestään kasvanut kiinni hänen liikkeensä elinetuihin ja jonka raittiissa ja täsmällisessä mielenlaadussa hän näki oman nuoruutensa kuvan.

Sabine varsinkin nautti näistä iltahetkistä. Hänelle oli iloinen keksintö, kun hän puheltaessa päivän uutisista, jostakin vastaluetusta kirjasta, yhteisistä elämyksistä ja kokemuksista voi panna merkille, että tuo mies, joka niin monet vuodet oli elänyt heidän likimmässä läheisyydessään, niin monissa asioissa ajatteli ja tunsi hänen tavallaan. Antonin sivistysmäärä, hänen arvostelukykynsä hämmästyttivät neitoa, hän näki ennestään rehelliseksi tuntemansa mielenlaadun yht'äkkiä säteilevän loistavissa väreissä, niinkuin matkamies katselee iloisella hämmästyksellä avaraa hohtavaa maisemaa, jonka aaltoileva sumu oli häneltä kauan kätkenyt.

Tyynin mielin tottuivat toveritkin tunnustamaan nuoren miehen tavattoman aseman heidän keskuudessaan. Että hän oli pelastanut johtajan hengen, sen he tiesivät isännän omasta suusta, ja tämä seikka oli riittävä syy yksi herra Pixillekin, jotta hän ilman kärkeviä huomautuksia sieti Antonin tiheitä vierailuja isäntäväen puolella. Anton teki parhaansa säilyttääkseen entiset hyvät välit työtoverien kanssa. Vapaina iltoinaan hän kutsui heistä joitakuita luoksensa, ja usein istui koko seura koossa hänen huoneessaan. Jordan valitti hymyillen, että hänet oli unohdettu hänen vielä eläessään, ja konttoriväki tottui Antonissa näkemään hänen seuraajansa, nuorempain hiljaisen neuvonantajan. Mieluimmin Anton seurusteli Baumannin kanssa, jolla oli taas viime puolenvuoden aikana ollut väkeviä kiusauksia lähetysalalle ja jota pidätteli lähtemästä ainoastaan vakaumus siitä, että liike tarvitsi ehdottomasti tänä vaikeana pula-aikana tottunutta arviolaskelmain tekijää. Kaikkein innokkaimmin pyrki Antonin suosioon alati raisuhenkinen Specht. Hänen mielikuvituksensa oli kutonut matkamiehen pään ympärille oikean pyhimyskehän. Siitä, mitä Anton oli kokenut, loi herra Spechtin vilkas mielikuvitus mitä haaveellisimpia kuvia, ja mitä sankari itse oli kertonut, sitä ihaili ja koristeli ja täydenteli mitä kirjavimmin värein. Hän oli taipuvainen otaksumaan että Anton, paitsi mitä hän toisille tunnusti, oli lisäksi kokenut toisia sanomattoman paljon viehättävämpiä seikkailuja, joista jotkin salaperäiset seikat pakottivat hänet visusti vaikenemaan.

Anton seisoi sairaan Bernhardin vuoteen vieressä ja katseli sydämellisen osaaottavaisesti ystävänsä kuihtunutta muotoa. Nuoren tutkijan kasvot olivat entistäkin ryppyisemmät, hänen kätensä oli läpinäkyvä kuin vaha, kähärätukka riippui sekaisina suortuvina kostealla otsalla, ja silmissä hehkui kuumeen poltto. "Te olitte niin kauan poissa vieraalla maalla!" hän huudahti valittaen; "minä ikävöin teitä luokseni joka päivä. Nyt kun olette palannut, käy minunkin oloni paremmaksi."

"Minä käyn täällä usein, jollei puhelumme ole teille vaivaksi", lupasi Anton.

"Ei ollenkaan", sanoi Bernhard, "minä kuuntelen teitä levollisesti; kertokaa minulle nyt matkastanne."

Anton aloitti. "Noina aikoina minulla oli tilaisuutta nähdä, mitä me molemmat niin usein olimme ikävöineet nähdä, vieraita oloja ja ihmisiä ja myrskyistä riehuntaa. Tapasin kelpo veikkoja vieraallakin maalla, ja kuitenkin olen kaikesta näkemästäni ja kokemuksestani tullut siihen vakaumukseen, että onnellisin on ihminen saadessaan toimia voimainsa ja kykyjensä mukaan omassa kotiseudussa, omien maanmiesten keskuudessa. Paljon olen saanut nähdä, mikä teitäkin olisi ilahduttanut, koskapa se oli runollista ja sielua värähdyttävää, mutta sittenkin oli etualalla kovin paljon vastenmielistä ja inhoittavaa."

"Niin siellä kuin muuallakin maailmassa", arveli Bernhard. "Missä suuri tunne värisyttää sydäntä ja tahtoisi tempaista ihmisiä eteenpäin, siellä maaperä viskaa kuonansa ylitse, niin että kauneus lakastuu ja kaikki ylevä käy naurettavaksi. Ei liene muuallakaan asiat paremmin kuin täällä."

"Kas siinä taas meidän vanha riitakapulamme", sanoi Anton iloisesti; "ettekö te uskoton ole vieläkään kääntynyt tieltänne?"

Bernhard nyppi sormillaan peitettä rinnallaan ja vastasi syrjään katsoen: "Ehkäpä olenkin, Wohlfart."

"Kas vain", huudahti Anton naljaillen, "ja mikä onkaan aikaansaanut teidän kääntymyksenne? Oliko se jotain itse kokemaanne? Totta varmaan se jotain sellaista oli."

"Olipa mitä oli", vastasi Bernhard, ja hänen kasvoilleen välähti valoisa hymy; "minä uskon että meilläkin tapaa kauneutta ja rakastettavaisuutta; minä uskon että elämä voi meilläkin synnyttää suuria intohimoja, pyhiä iloja ja katkeria suruja. Ja minä uskon", hän lisäsi surumielin, "että meilläkin saattaa ihminen sortua hirvittävän kohtalon painon alle."

Huolestuneena Anton kuunteli tällaista puhetta ja näki, kuinka sairaan suurissa, ylöspäin kääntyneissä silmissä oli haaveellisen innostuksen hehku. "Varmastikin on niin kuin sanotte", hän viimein vastasi, "mutta kaikkein kauneinta tässä elämässä, se mikä elämälle antaa korkeimman arvon, on kuitenkin se asiaintila, kun ihmisen oma voima on suurempi kuin kaikki häneen ulkoapäin tunkeutuva vaikutus. Sitä miestä minä kiitän, joka ei salli intohimojen eikä raskaan kohtalonkaan kasvaa ylivoimaiseksi; joka silloinkin, kun hän on tehnyt väärin, kykenee tempautumaan irti vääryyden lumoista."

"Mutta entä jos se on liian myöhäistä, ja jos olosuhteiden voima käy ihmistä väkevämmäksi?"

"Minä en kernaasti usko olosuhteiden voimaan", sanoi Anton. "Minusta tuntuu, että vaikka ihminen olisi kuinka, ahtaassa asemassa, ja hän tahtoo käyttää kaikkia voimiaan, niin hän pystyy selviytymään ahdingosta; hän saa siitä kyllä kantaa arpia, niinkuin taistelusta suoriutunut soturi, mutta ne vain kaunistavat häntä. Ja vaikkapa hän ei löytäisikään pelastustietä, niin voi hän ainakin taistella urhon tavoin. Ja kun hän sortuu ja kaatuu, niin on kaikkien ihailu ja osanotto hänen palkintonsa. Vain sen, joka vastustuksetta antautuu kun myrsky puhkee soimaan, sen pyyhkäisee tuuli mukanaan pois maan päältä."

"Untuvaista ei mikään rukous pysty muuttamaan kiveksi, sanoo runoilija", vastasi Bernhard ja näpsäytti sormellaan peitteeltään höyhenen ilmaan. "Minä tahdon kysyä teiltä jotakin, Wohlfart", hän jatkoi hetkisen kuluttua, "käykäähän vähän lähemmäksi. Otaksukaa että minä olen kristitty ja te minun rippi-isäni, jolta en saa pitää mitään salassa." Hän katsahti levottomasti sivuhuoneen oveen ja kysyi hiljaa: "Mitä te ajattelette minun isäni liiketoiminnasta?"

Hämmästyneenä Anton hätkähti hiukan taapäin, Bernhardin katsellessa tuskallisen jännitettynä hänen kasvoihinsa ja jatkaessa kiireisesti: "Minä ymmärrän niin vähän näistä asioista, ah, ehkäpä liiankin vähän. En tahdo tietää, pidetäänkö häntä rikkaana miehenä vai köyhänä, vaan kysyn teiltä vielä kerran kuten ystävältäni ainakin, mitä syrjäiset ajattelevat siitä tavasta, jolla hän hankkii rahansa? On hirmuista ja ehkä kovin väärinkin että minä, hänen poikansa, kysyn sellaista, mutta minua pakottaa siihen voima, jota en kykene vastustamaan. Olkaa rehellinen minua kohtaan, Wohlfart." Hän kohosi vuoteessaan istualleen, laski kätensä Antonin kaulaan ja kuiskasi hänen korvaansa: "Pitävätkö teidänluontoisenne miehet isääni kunniallisena miehenä?"

Harras sääli puristi Antonin sydäntä kokoon; hän ei rohjennut sanoa mitä hän ajatteli, mutta ei rohjennut valehdellakaan. Sen vuoksi hän pysyi vaiti kotvan aikaa; sairas vaipui jälleen vuoteeseen, ja hiljainen ähkinä värisi huoneessa.

"Rakkahin Bernhard", sanoi Anton viimein, "ennenkuin vastaan pojalle sellaiseen kysymykseen hänen isästään, niin täytyy minun ensiksi saada tietää, minkä vuoksi hän sitä kysyy vieraalta henkilöltä. Sillä jos tuon teette ainoastaan täydentääksenne minun mielipiteeni avulla omaa arvosteluanne isänne liiketoimista, niin täytyy minun kieltäytyä vastaamasta, tulisipa vastaukseni minkälainen tahansa. Sillä minä tunnen ainoastaan syrjäisten kylmiä, kenties vihamielisiäkin lausuntoja, ja sellaista käsitystä ei liikemiehen poika saa koskaan omaksua isästään."

"Minä kysyn", lausui Bernhard juhlallisesti, "senvuoksi, että olen suuressa huolessa toisten ihmisten menestyksestä; ehkäpä teidän vastauksenne voi säästää moniltakin tuskaa ja hätää."

"Silloin tahdon vastata teille. En tunne yhtään tekoa isänne puolelta, jota kauppakäsityksen mukaan voisi sanoa kunniattomaksi. Tiedän vain, että hänet luetaan kuuluvaksi siihen suureen liikemiesluokkaan, jotka liiketoimissaan eivät paljonkaan välitä siitä, ostavatko he voittonsa toisten ihmisten häviöllä. Herra Ehrenthalia pidetään varovaisena ja taitavana miehenä, joka panee enemmän arvoa vakavaraisten miesten hyvään ajatukseen hänestä kuin satojen syrjäisten mielipiteeseen. Hän voi ehkä tehdä paljonkin sellaista, jota itseään kunnioittava kauppias välttää, mutta varmasti on hänelle monikin toimi vastenmielinen, joihin tunnottomat keinottelijat hänen ympärillään ryhtyvät."

Jälleen kuului sairaan huulilta värisevä huokaus, ja tuskallinen äänettömyys seurasi. Vihdoin kohottautui Bernhard uudelleen istualleen ja puhui Antonin korvaan niin läheltä, että hänen kuuma hengityksensä poltti tämän poskea: "Minä tiedän että te tunnette parooni Rothsattelin." Anton katsahti hämmästyneenä häntä kasvoihin. "Neiti on itse minulle sanonut olevansa teidän tuttavanne."

"Tiedättekö te, että isäni ja vapaaherran välillä olisi jonkinlaista liikeyhteyttä?" kyseli Bernhard edelleen.

"Hyvin vähän siitä tiedän", Anton vastasi; "ainoastaan sen mitä itse aikoinaan minulle kerroitte, että herra Ehrenthal on lainannut vapaaherralle rahoja kiinnitystä vastaan tämän maatilaan. Nyt vieraalla maalla ollessani olen saanut kuulla, että vapaaherraa uhkaa jonkinlainen vaara, ja se antoi minulle aihetta varoittamaan häntä eräästä juonittelijasta." Bernhard tuijotti hätäytyneenä Antonin huuliin, mutta tämä pudisti päätään. "Tuo juonittelija ei kuitenkaan ole mikään vieras tässä talossa", hän lisäsi, "se on teidän kirjanpitäjänne Itzig."

"Se mies onkin konna", huudahti Bernhard kiivaasti ja puristi laihan kätensä nyrkkiin. "Hän on kehno, halpamainen luonne. Jo ensi päivästä alkaen, kuin hän tuli meidän taloomme, olen vihannut häntä kuin saastaista eläintä."

"Minusta näyttää siltä", Anton selitti, "että Itzig, jonka tunnen lapsuuteni ajoilta, vehkeilee isänne selän takana vapaaherraa vastaan. Se varoitus, jonka minä sain vapaaherran asioista, oli kuitenkin niin hämärä, etten siitä paljon viisastunut, vaan olin pakotettu ilmaisemaan sen vapaaherralle samassa muodossa kuin sen sainkin."

"Tuo Itzig hallitsee isääni", kuiskutti Bernhard, "hän on perheemme paha henki; jos isäni menettelee voitonhimoisesti vapaaherraa kohtaan, niin syy on Itzigin."

Sääliväisesti Anton myönsi sen. "Minun täytyy saada tietää, minkälaisissa suhteissa vapaaherra ja isäni ovat toisiinsa", jatkoi Bernhard; "minun täytyy tietää, mitä on tehtävä, jotta paroonin perhe voidaan auttaa pulastaan. Minä voinkin auttaa", huudahti sairas, ja jälleen valaisi valju ilon säde hänen kuihtuneita kasvojaan. "Isäni rakastaa minua. Hän rakastaa minua suuresti; nyt heikkona ollessani olen oikein saanut tuntea, kuinka hänen sydämensä on minuun kiintynyt. Illoin, kun hän tulee vuoteeni viereen ja sivelee kädellään otsaani, kun hän istuu minua vastapäätä, niinkuin te nyt istutte, ja katselee minua murheellisesti tuntikausia. — Wohlfart, onhan hän kuitenkin minun isäni!" Hän löi kätensä yhteen ja peitti kasvonsa pielukseen. "Teidän täytyy auttaa minua, rakas ystävä", aloitti hän jälleen, "teidän täytyy sanoa minulle, millä tavalla vapaaherra voidaan pelastaa. Minä vaadin sitä teiltä. Minä kysyn itsekin isältäni. Minä pelkään sitä hetkeä, jolloin rupean puhumaan hänelle tästä, mutta siitä päättäen mitä olette sanonut, ei hänkään tiedä kaikkea, tahi", lisäsi hän hiljaa supisten, "hän ei tahdo sanoa minulle kaikkea. Mutta teidän pitää mennä vapaaherran itsensä puheille."

"Älkää toki unohtako, Bernhard", vastasi Anton, "että paraimmalla tahdollakaan ei kenenkään ole sallittu sekautua sillä tapaa toisten asioihin. Kuinka hyvä tarkoituksemme saattaa ollakin, niin olen kuitenkin ummikko vieras vapaaherralle. Minun välitykseni voi hänestä, kuten teidän isästännekin, helposti tuntua julkealta tunkeilevaisuudelta, ja minä pelkään ettemme sillä keinoin saa paljonkaan hyvää aikaan. En sano että pidän tätä keinoa hyödyttömänä, mutta minä pidän sitä epävarmana. Ennemminkin on mahdollista, että te itse voitte vaikuttaa isänne toimenpiteisiin."

"Lähtekää kuitenkin vapaaherran puheille", pyyteli Bernhard hartaasti, "ja jos hän itse asettuu nurjaksi neuvoillenne, niin kääntykää neidin puoleen. Minä olen nähnyt hänet", jatkoi hän puolittain uneksivasti, "olen sen teiltä salannut, niinkuin ihminen salaa kalleimman salaisuutensa, mutta tänään pitää teidän saada tietää siitäkin. Minä tiedän kuinka kaunis hän on, kuinka ylväs hänen ryhtinsä, kuinka jalot hänen liikkeensä. Kun hän asteli nurmikon yli, oli hän kuin itsensä luonnon kuningatar; kirkas sädekehä loisti hänen päänsä ympärillä, ja minne hän vain katsahti, siellä kaikki kumartui hänen edessään… Hänen hampaansa olivat niinkuin helmet ja hänen rintansa kuin ruusuiset kummut", sanoi hän hiljaa ja vaipui jälleen patjoilleen, kädet ristissä ja sädehtivin silmin.

"Hänkin, poloinen poika!" huudahti Bernhard hiljaa sydämessään.
"Bernhard parka, nyt te haaveilette."

Bernhard pudisti hymyillen päätään. "Siitä päivästä lähtien tiedän, että elämämme ei ole pelkästään harmaa", hän sanoi; "se ei ole harmaa, mutta se on kolea. Tahdotteko siis lähteä puhumaan vapaaherran ja hänen tyttärensä kanssa?"

"Minä tahdon", vastasi Anton ja nousi pystyyn. "Mutta minä toistan teille vielä kerran, että teen silloin jotain tavatonta, joka helposti voi johtaa uusiin selkkauksiin, kenties meidät molemmatkin."

"Ken on siinä tilassa kuin minä, hän ei pelkää selkkauksia", sanoi Bernhard; "ja te", hän jatkoi ja katseli Antonia tutkivasti, "te tulette koko elämänne ajan olemaan sama kuin mistä tänään minulle puhuitte: mies, joka taistellen raivaa tiensä vapaaksi, vaikkapa se maksaisi hänelle haavojakin, ja jonka tehtävänä on kamppailla kohtaloa vastaan. Minut, Anton Wohlfart, myrskytuuli lakastuttaa ja pyyhkäisee mukanaan pois."

"Te heikkouskoinen", huudahti Anton heltyneenä, "nyt puhuu sairaus teidän suustanne. Rohkeutenne palaa jälleen terveytenne mukana."

"Niinkö toivotte?" kysyi potilas epäillen. "Usein toivon sitä itsekin; vain jolloinkin voittaa lamaannus mieleni. Niin, minäkin tahdon elää, ja elää toisin kuin tähän asti, tahdon ponnistaa kaikella tarmolla tullakseni väkevämmäksi, en tahdo enää unelmoida niin paljon kuin tähän asti, enkä enää kiihoittaa ja kiusata itseäni lukukammiossani. Minäkin tahdon maistaa minkälaista elämä on, kun miehessä on pontta ja hän osaa antaa iskun iskusta takaisin", huudahti hän punoittavin poskin ja ojensi kätensä ystävälle.

Anton kumartui hänen puoleensa ja suuteli häntä, sitten hän poistui huoneesta.

Illalla saapui Ehrenthal poikansa vuoteen ääreen, niinkuin hänen tapansa aina oli lukittuaan konttorinsa ja kätkettyään avaimen makuuhuoneeseensa. "Mitä lääkäri on tänään sanonut, oma Bernhardini?"

Bernhard oli kääntänyt päänsä seinään päin; nyt hän käännähti äkkiä ympäri ja sanoi kiihkeästi: "Isä, minun täytyy puhua vähän sinun kanssasi. Sulje ovi, jotta kukaan ei pääse meitä häiritsemään."

Säikähtyneenä Ehrenthal juoksi molemmille oville, lukitsi ja telkesi ne tottelevaisesti ja kiiruhti sitten takaisin poikansa viereen. "Mikä sinulla on, mikä asia sinua huolestuttaa, oma Bernhardini?" hän kysyi ja tunnusteli kädellään sairaan otsaa. Bernhard nykäsi päänsä syrjään, ja isän käsi putosi peitteelle.

"Istu tähän", sanoi poika synkästi, "ja vastaa minulle yhtä vilpittömästi kuin jos puhelisit oman itsesi kanssa."

Vanhus istahti ja sanoi: "Kysy, poikani, minä tahdon vastata sinulle kaikkeen."

"Sinä olet sanonut minulle, että olet lainannut parooni Rothsattelille paljon rahaa, että et tahdo enää lainata hänelle taaleriakaan, ja että tuo aatelismies ei enää kauan kykene pitämään maatilaansa hallussaan."

"Niin on laita kuin olen sanonut", vastasi isä, varovaisesti kuin oikeuden kuulustelussa.

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Hän joutuu pois tilaltaan, ja kun se päivä tulee, jolloin tuomioistuin myy hänen tilansa pakkohuutokaupalla, niin täytyy minun rahojeni takia tehdä siitä tarjoukseni, ja toivonpa että saan sen ostetuksi. Minulla on siihen suuri hypoteekki, joka on varma, ja toinen pieni kiinnitys aivan viimeisenä, joka on huono. Tuon huonon hypoteekin takia minä tahdon ostaa tilan."

"Isä", huusi Bernhard vihlovalla äänellä, niin että Ehrenthal hätkähti koholle, "sinä tahdot etsiä itsellesi etua tuon miehen onnettomuudesta, sinä tahdot asettua hänen sijalleen! Niin, sinä olet ajellut vapaaherran luo ja ottanut minutkin mukaasi ehkä siinä tarkoituksessa, että käyttäisit hyväksesi aatelismiehen pulaa. Se on hirmuista, hirmuista!" hän heittelehti rauhattomasti vuoteessaan ja väänteli käsiään.

Ehrenthal liikehti levottomasti tuolillaan. "Älä puhu tuolla tapaa asioista, joita et ymmärrä. Liikeasiat ovat päivää varten; kun iltaisin tulen luoksesi, niin sinä et saa hätäillä minun asioistani. Minä en tahdo, että sinä vääntelet käsiäsi ja sanot: hirmuista."

"Isä", huudahti Bernhard, "jollet tahdo, että minun pitää menehtyä häpeään ja suruun, niin luovu noista aikeistasi."

"Luopuako!" parahti Ehrenthal hirmustuneena. "Kuinka minä voin luopua rahoistani? Kuinka voin luopua tuosta maatilasta, jota saadakseni olen ahertanut päivät ja yöt? Kuinka voin luopua kaikkein suurimmasta liikeasiasta, mitä minulla on ollut koko elämässäni? Sinä olet tottelematon lapsi ja teet meille surua tyhjän takia. Mitä vääryyttä minä siinä olen tehnyt, että olen antanut rahani? Hän on itse niitä tahtonut. Mitä vääryyttä siinä teen, että ostan hänen tilansa? Siten pelastan vain rahani."

"Kirottu olkoon jokainen taaleri, jonka siihen tarkoitukseen olet käyttänyt! Kirottu olkoon se päivä, jolloin teit tuon onnettoman päätöksesi!" huusi Bernhard ja heristi kättänsä uhkaavasti isäänsä kohti.

"Mitä tämä on?" parahti Ehrenthal kavahtaen pystyyn. "Mikä paha henki on mennyt poikani sydämeen, että hän tuolla tapaa puhuu isälleen? Mitä minä olen tehnyt, kenen hyväksi sen olen tehnyt? En itseni enkä vanhojen päivieni hyväksi. Sinua minä olen ajatellut joka päivä tässäkin asiassa, sinua, poikani, joka olet toisenlainen mies kuin isäsi. Minulle jää murheet, ja sinun pitää käyskennellä linnasta puutarhaan ja puutarhasta jälleen linnaan, ja kun sinä käyskentelet ulkona, niin pitää voudin paljastaa päänsä ja renkien karjapihalla ottaa lakit päästänsä, ja heidän pitää sanoman hiljaa keskenänsä: tuo tuolla on nuori herra Ehrenthal, joka on meidän herramme ja isäntämme."

"Niin", sanoi Bernhard katkerasti, "sellainen on sinun rakkautesi. Minut sinä tahdot tehdä kanssarikolliseksesi väärään tekoon. Sinä erehdyt, isä; en ikinä minä lähde tuosta linnasta puutarhaan kirjoineni; ennen tahdon köyhänä mierolaisena anella armopalaa kunnasta, kuin astun jalallanikaan maatilalle, joka on anastettu syntisin keinoin."

"Bernhard!" huudahti vanhus käsiään väännellen, "sinä heität kiviä minun isänsydämelleni, niin että näännyn taakan alla maahan asti."

"Ja sinä tahdot turmella poikasi!" huudahti Bernhard intohimoisella kiivaudella. "Katsele itsellesi joku toinen, jonka hyväksi elät nylkyrinä ja valehtelijana; mutta niin totta kuin meillä on taivas yllämme, sinä et ole kellekään sanova, että se on tapahtunut onnettoman poikasi hyväksi."

"Poikani, poikani", vaikeroi isä, "älä ruoski minun sydäntäni kirouksellasi! Siitä lähtien kuin olit pieni vekara, joka kannoit rukouskirjaasi kouluun ja synagoogaan, on minun ylpeytenäni ollut katsella sinua. Minä olen antanut sinulle vapaan vallan tehdä kaikki, mikä vain on ollut mieleesi; olen ostanut sinulle kirjoja ja antanut sinulle enemmän rahoja kuin olet huolinut ottaakaan; mitä halua vain luin sinun silmistäsi, sen kiiruhdin sinulle hankkimaan. Kun olen saanut koko päivän harmitella alhaalla konttorissani, täytyi minun aina ajatella: poikani pitää nauraman ja minun hätäilemän." Hän otti yötakkinsa helman ja pyyhki sillä silmiään, koettaen turhaan saada takaisin mielenmalttinsa. Niin hän istui, onneton isä, lyötynä miehenä poikaansa vastapäätä.

Bernhard katseli vaieten isänsä kumaraista vartaloa; viimein hän kurotti kätensä ja huudahti heltyneenä: "Isäni!" Ehrenthal tarttui molemmin käsin tarjottuun käteen ja piteli sitä lujasti, aivan kuin ei olisi tahtonut siitä ikinä hellittää; hän lykkäsi tuolinsa lähemmäksi, hyväili ja suuteli poikansa kättä. "Siis sinä olet jälleen minun hyvä poikani", sanoi isä liikutettuna. "Nyt et enää puhele tuollaisia pahoja asioita, etkä riitele enää minun kanssani tuon paroonin takia."

"Minä en tahdo ahdistaa häntä, en kiusaa häntä korkojen takia", pyyteli isä hätäillen ja tavoitteli uudelleen poikansa kättä.

"Oi, hänen kanssaan on turhaa puhua", huudahti Bernhard mitä syvimmän tuskan vallassa, "hän ei ymmärrä minun puhettani!"

"Minä tahdon ymmärtää kaiken", vaikeroi Ehrenthal, "kunhan vain annat minulle jälleen kätesi."

"Älä puhu maatilasta", rukoili vanhus. "Turhaa kaikki", huoahti
Bernhard, kääntyen seinään päin ja kätkien kasvot käsiinsä.

Ehrenthal istui aivan kukistuneena sairasta vastapäätä; hänkin huoahti syvään. "Kuule minua, poikani", pyysi hän vihdoin hiljaisella äänellä, "minä tahdon pitää tointa, että saan hankituksi hänelle toisen tilan, jota hän jaksaa hoitaa varoillaan. Oletko kuunnellut minua, oma poikani Bernhard?"

"Mene", huudahti Bernhard, ei tylysti vaan syvän tuskan antamalla ponnekkuudella; "mene ja jätä minut nyt yksikseni."

Ehrenthal nousi ja lähti huoneesta pää kumarassa. Viereisessä huoneessa hän käveli kiivaasti edestakaisin, väänteli käsiään ja puheli itsekseen katkonaisia sanoja. Ja sitten hän avasi uudelleen oven hyvin hiljaa, kävi Bernhardin vuoteen viereen ja kysyi vaikeroiden: "Etkö tahdo antaa minulle kättäsi, oma poikani?"

Sykkivin sydämin mainitsi Anton vapaaherran palvelijalle nimensä. "Wohlfart?" huudahti vapaaherra venytellen, ja muisto Antonin varoituskirjeestä vihiäsi hänen sydäntään. "Saata hänet sisään." Kylmällä päännyökkäyksellä hän vastasi Antonin syvään kumarrukseen. "Olen kai teille kiitollisuudenvelassa kirjeestänne", hän lausui; "etten ole tullut siihen vastanneeksi, niinkuin hyvä tarkoituksenne epäilemättä ansaitsi, johtuu paljoista töistäni ja suonette sen minulle anteeksi."

"Jos nyt uudestaan tulen saman asian vuoksi", aloitti Anton, "niin pyydän ettette pidä sitä tunkeilevaisuutena. Tulen tänne erään tuttavani pyynnöstä, joka on mitä hartaimmin kiintynyt teihin ja perheeseenne. Se on kauppias Ehrenthalin poika. Sairaus estää häntä itseään käymästä täällä, senvuoksi hän minun kauttani pyytää, että käyttäisitte hyväksenne vaikutusvaltaa, mikä hänellä on isäänsä. Jos arvelette hänen vaikutuksensa jollain tavalla olevan teille hyödyksi, niin piti minun pyytää teitä ilmaisemaan hänelle toivomuksenne."

Vapaaherra heristi korviaan. Nyt, kun onnetar hänet hylkäsi, kun hän itsekin tunsi antautuneensa tuuliajolle, tunkeutui hänen elämäänsä pyytämättä, kutsumatta, vennon vieraita ihmisiä, tuo Itzig, Wohlfart, Ehrenthalin poika. Wohlfartin tarjous kuulosti eriskummalliselta, mutta voisihan siitäkin ehkä olla apua sitä matoa vastaan, joka hellittämättä kalvoi hänen sydäntään, apua Ehrenthalin vaatimuksia vastaan ja sitä hirvittävää vaaraa vastaan, joka uhkasi hänen hyvää nimeään. "Minä tunnen tuota nuorta miestä perin vähän", sanoi hän arvokkaasti; "pyydän teitä ennen kaikkea selittämään minulle mistä johtuu, että tämä herra kunnioittaa minua niin tavattomalla osanotollaan."

Anton vastasi lämpimästi: "Bernhard Ehrenthalilla on jalo sydän ja hänen elämänsä on puhdas. Kirjojensa parissa kasvaneena hänellä on sangen vähän käsitystä isänsä asioista, mutta hän on tullut siihen arveluun, että tämä antaa kehnojen neuvonantajien taivuttaa itseään vihamielisiin toimiin teitä vastaan. Hänellä on vaikutusvaltaa isäänsä, hänen hieno kunniantuntonsa on käynyt hyvin levottomaksi, ja hän haluaa hartaasti pidättää isäänsä ryhtymästä sellaisiin toimiin, joita hän ei voi pitää kunniallisina."

Tässä oli pelastus! Tässä oli puhdas ilmavirta, joka puhalsi sairashuoneen tukahduttavaan ilmakehään, mutta sairaalle oli tuo puhdas ilma epämieluinen. Nuo rehelliset ihmiset, jotka olivat niin kerkeät tuomitsemaan kaikkea, joka soti heidän kunniallisuuskäsitteitään vastaan, tuntuivat vapaaherrasta kiusallisilta. Ja jo nyt, vaikka hän tajusi mikä arvo tälläkin epävarmalla pelastuksentoiveella voi olla hänen pulassaan, hän tunsi sydämessään vastahakoisuutta ottamaan pelastusta vastaan näiden kahden hätäilijän käsistä. Tuolle ylen innokkaalle Wohlfartille ainakaan, jota kehuttiin niin mallikelpoisen tunnolliseksi ja luotettavaksi, hän ei tahtonut ilmoittaa mitään lähempää asioistaan. Siksipä hän vastasi pakotetun ystävälliseen sävyyn: "Liikesuhteeni ystävänne isään ovat kylläkin sitä laatua, että kolmannen henkilön hyväätarkoittava välitys saattaisi olla meille kummallekin eduksi. Onko nuori Ehrenthal sopiva henkilö välittäjäksi, sitä en nyt tässä voi päätellä. Joka tapauksessa sanokaa hänelle, että olen kiitollinen hänen osanotostaan asioihini ja että aion aikanaan itse lähemmin keskustella niiden johdosta hänen kanssaan." Sen viestin saatuaan Anton nousi pystyyn, vapaaherra saattoi hänet ovelle ja — merkillistä kyllä — teki hänelle siellä syvän kumarruksen.

Pelkkä sattumus ei ollut että samana hetkenä, jolloin Anton joutui etuhuoneeseen, Lenorekin astui sinne. "Herra Wohlfart", huudahti neiti iloisesti ja riensi tulijaa vastaan. "Rakas neiti Lenore", huudahti tämäkin, ja molemmat tervehtivät toisiaan niinkuin vanhat ystävät ainakin.

Siinä tuokiossa unohtui kummaltakin välillä olevat vuodet, he olivat jälleen kuten kerran ennen tanssituntien kavaljeeri ja nuori daami. Molemmat kertoivat toisilleen, kuinka paljon vuodet olivat muuttaneet heitä, ja täten tarinoidessa yhteiset muistelot huomaamatta nuorensivat heitä jälleen muinaiseen viattomaan hilpeyteen ja tuttavallisuuteen.

"Kas vain, jälleen te pidätte kaulustanne pystyssä!" huudahti Lenore hiukan moittivasti. Anton sipasi kauluksen kohta alas.

"Vieläkö teillä on sama päähine kuin silloin? Siinä oli punasilkkinen vuori, armollinen neiti", virkkoi Anton puolestaan, "ja se sopi teille ihmeen hyvin."

"Tällä kertaa minulla on sinivuorinen", sanoi Lenore nauraen. "Ja ajatelkaas, tuo pikku kreivitär Lara vihitään ensi viikolla; me äskettäin puhelimme teistä ja päiväkirjasta. Eugenkin on meille kirjoittanut teistä. Kuinka hauskaa, että olette tullut tuntemaan veljenikin! Käykää sisään, herra Wohlfart, minun täytyy saada kuulla, minkälaista teidän olonne on ollut siitä ajasta lähtien."

Hän vei Antonin vierashuoneeseen ja pani hänet istumaan nojatuoliin. Itse hän istui vierastaan vastapäätä ja katseli häntä nauravin silmin, joiden tuikkiva tervehdys oli aikoinaan tehnyt nuoren miehen ylen onnelliseksi. Paljon oli Antonissa muuttunut toiseksi; ehkäpä pudisteli nykyään toinen tytönpää joskus kiharoitaan keltaisen kissan huoneessa; mutta kun hän nyt näki jälleen edessään nuorukaisvuosiensa valtiattaren, tuon huiman, tuiki rehellisen tytön, ylhäisenä nuorena naisena, niin virisivät Antonissa kaikki muinaiset tunteet ja aistimukset jälleen eloon, ja hän hengitti ihastuneena sen komean kodin tuoksuvaa ilmaa, jossa neitonen eleli.

"Kun näen teidät", sanoi Lenore, "niin minusta tuntuu kuin olisivat nuo tanssiharjoituksemme olleet vasta eilispäivänä. Se oli iloinen aika minullekin! Sen jälkeen olen saanut kokea paljon elämän vakavuutta", hän lisäsi huoahtaen ja taivutti päätänsä. Anton puki valittelunsa niin innokkaaseen muotoon, että neidin oli pakko näyttää jälleen iloiselta ja katsella häntä ystävällisesti silmiin.

"Mikä asia teidät on tuonut isäni luo?" hän kysyi viimein muuttuneella sävyllä.

Anton kertoi Bernhardista, ystävän pitkällisestä sairaudesta ja hänen harrasmielisestä kiintymyksestään vapaaherran perheeseen; eikä hän salannut sitäkään, että Lenorella itsellään oli ollut voimakas osa tuon kiintymyksen herättämisessä, mikä lausunto pakotti immen luomaan katseensa alas ja askartelemaan nenäliinansa nipukkain kanssa. "Jos voitte taivuttaa isänne käyttämään hyväkseen Bernhardin välitystä, niin tehkää se. Minä en pääse vapaaksi siitä salaisesta huolesta, että Ehrenthalin konttorissa haudotaan jonkinlaista juonta isäänne vastaan. Ehkä keksitte keinon antaa Bernhardin tai minun tietää, voimmeko ja millä tapaa olla joksikin hyödyksi herra paroonille."

Lenore katseli hätäytyneenä Antonia silmiin ja nykäsi tuolinsa lähemmäksi. "Te olette minulle kuin vanha kelpo ystävä, teille minä voin uskoa huoleni. Isä salaa äidiltä ja minulta, mikä häntä oikein vaivaa — ah, ja hän itsekin on vuosi vuodelta muuttunut paljon entisestään! Hän on tarvinnut paljon rahoja tehtaaseensa, ja häneltä puuttuu niitä usein vieläkin, sen tiedän. Joka päivä äiti ja minä rukoilemme Jumalaa antamaan meille jälleen rauhan takaisin, samanlaisen ajan kuin silloin, kun tulin teidät tuntemaan. — Heti kun saan jotain kuulla, pitää teidän saada se tietää. Minä kirjoitan teille", hän huudahti päättäväisesti; "sittekuin Eugen tulee tänne lomalleen, saa hän tulla puheillenne."

Sitten lähti Anton vapaaherran asunnosta mieli kuohuksissa kauniin ystävättären tapaamisesta, täynnä palavaa halua vaikuttaa perheen parhaaksi. Ulko-ovella häntä vastaan tuli herra Ehrenthal. Äänettömästi tervehtien hän riensi tuon vaarallisen miehen ohi, joka huusi hänen peräänsä, että hän kävisi katsomassa hänen poikaansa Bernhardia.

Ehrenthalilla oli ollut moniaita murheellisia päiviä; koko elämässään hän ei ollut huokaillut ja pudistellut päätään niin paljon kuin nyt. Turhaan kyseli rouva Sidonie tyttäreltään: "Mikä tuohon mieheen on oikein mennyt, kun hän niin huokailee?" Turhaan koetti Itzig elähyttää isäntänsä murtunutta mieltä loihtimalla hänen silmäinsä eteen houkuttelevia tulevaisuudenkuvia. Kaikki kauna ja tyytymättömyys, mikä oli keräytynyt kauppiaan sieluun, purkautui nyt hänen kirjanpitäjänsä pään yli. "Te olette se ihminen, joka neuvoitte minua noihin juoniin paroonia vastaan", ärjäsi hän tälle Bernardin vihastumista seuranneen päivän aamulla. "Tiedättekö te, mikä te oikein olette? Epärehellinen mies te olette."

Itzig katsahti ällistyneenä isäntänsä kasvoihin ja kohautti olkapäitään. "Mitä te oikeastaan epärehellisellä miehellä tarkoitatte? Älkää puhuko niin pehmeitä, Ehrenthal." Silloin päästi Ehrenthal jälleen yhden syviä huokauksiaan, loi äkäisen katseen Veiteliin ja hautasi päänsä sanomalehden taa.

Kahta päivää kauemmin hän ei jaksanut kestää poikansa tuskaa; Bernhard kävi ilmeisesti huonommaksi ja torjui ärtyneesti kaikki vanhempain suostuttelut. "Minun täytyy uhrata jotakin", sanoi Ehrenthal itsekseen; "minun täytyy hankkia hänelle jälleen lepoa öiksi, niin että hän lakkaa huokailemasta ja ähkimästä. Minä tahdon ajatella poikaani ja hankkia paroonille tuon toisen tilan Rosminin luota, johon hänen rahansa ovat kiinnitetyt, ja jollei se käy päinsä, niin pelastan hänelle rahansa ilman vähäisintäkään voittoa itselleni. Minä menetän silloin kaupoissa, jotka voisin tehdä Löwenbergin kanssa, enemmän kuin tuhannen taaleria. Arvaanpa että se liikuttaa Bernhardin mieltä." Sitten hän pani päättäväisesti hatun päähänsä, veti sen syvään otsalle, siten kukistaakseen aivoissaan kuohuvat kapinalliset ajatukset, ja lähti velkamiehensä asuntoon.

Vapaaherrassa tuo odottamaton vierailu herätti suurta hätää, niinkuin tätänykyä jokainen rahamiesten käynti hänen luonaan oli salvata häneltä hengen. Tuskin on varoittaja ennättänyt lähteä, kun itse vihollinen saapuu. Nyt hän varmaankin vaatii minulta hypoteekin virallista luovutusta ja sitten seuraa armotta loppu kaikesta! Mutta iloisesti hän tuli yllätetyksi, kun Ehrenthal vapaaehtoisesti ja kohteliain sanoin tarjoutui matkustamaan hänen puolestaan Rosminiin ja tarvittaessa sieltä etemmäksikin edustaakseen häntä puolalaisen herraskartanon myynnissä. "Minä tahdon ottaa avukseni luotettavan miehen, oikeuskomissaario Waltherin Rosminista, jotta tiedätte kaiken käyvän niinkuin pitääkin. Te annatte minulle valtakirjan, jolla voin tehdä tarjouksia, tilasta ja kiihottaa ostajien kauppaintoa siihen saakka, että hypoteekkinne tulee katetuksi kauppasummalla, jonka toinen maksaa."

"Tiedän kyllä että tämä käy välttämättömäksi", sanoi vapaaherra; "mutta Jumalan tähden, Ehrenthal, mitenkäs sitte, jos kartano jää meidän käsiimme?"

Ehrenthal kohautti hartioitaan. "Tiedättehän etten minä suositellut teille hypoteekin ostamista, voinpa sanoa että kieltelinkin teitä siitä, jos oikein muistan. Jos olisitte silloin seurannut neuvoani, niin ehkä ette olisi ostanutkaan koko hypoteekkia."

"Se on nyt kerran tapahtunut, minkäpä sille enää tekee", vastasi parooni ärtyneesti.

"Ensin pyydän kuitenkin, herra parooni, että todistatte minun olevan tässä asiassa syyttömän."

"Teille se on samantekevää", sanoi Ehrenthal, "mutta ei minulle eikä minun liikemieskunnialleni."

"Mitä te tuolla puheella tarkoitatte?" kivahti vapaaherra niin tulisesti, että Ehrenthal poukkosi pystyyn. "Te uskallatte väittää että minulle on samantekevää, mikä teille itsellenne ei ole kunniaksi."

"Kuinka te kiivastuttekaan, herra parooni", huudahti kauppias; "enhän minä puhu mitään pahaa teidän kunniastanne, Jumala siitä minua varjelkoon!"

"Kuinka voitte sillä tapaa käsittää väärin vanhan tuttavan", vaikeroi Ehrenthal. "Minä en tahdo muuta kuin kuulla teidän omasta suustanne, että minulla ei ole syytä hypoteekin ostamisessa."

"Olkoon menneeksi, ei syy teidän olekaan", ärähti vapaaherra ja polki jalkaansa.

"No nyt on kaikki hyvin", sanoi kauppias rauhoittuneena. "Ja jos käy niin onnettomasti että saatte pitää puolalaisen tilan itsellänne, niin koetamme katsoa mitä silloin on tehtävä. Nykyään on kovin kireä raha-aika, mutta minä tahdon kuitenkin myöntää teille ostotakuuseen ja oikeudenkäyntikuluihin menevät rahat hypoteekkia vastaan tuohon tilaan."

Sitten hän rupesi puhelemaan valtakirjan sanamuodosta ja matkastaan myyntipaikalle. Hänen lähtiessään vapaaherran luota jäi tämä ristiriitaisten mielialojen leikkikaluksi.

Oliko hän hukassa? Vai oliko hän pelastettu? Hänet valtasi ahdistava huoli, että tuo hypoteekki tuli ratkaisemaan hänen kohtalonsa. Hän päätti itse matkustaa huutokauppatilaisuuteen eikä uskoa Ehrenthalin toimeksi mitään. Mutta sitten hän jälleen ajatteli hätäytyneenä, että juuri nyt hänen oli pakko osoittaa tuolle miehelle suurta luottamusta, jotta tämä ei vain rupeisi häntäkin epäilemään. Siten hän ajelehti avuttomasti vaaroja täynnä olevalla ulapalla. Laineet löivät korkealle joka haaralla ja uhkasivat hukuttaa hänet.

Saman päivän illalla Ehrenthal kävi taasen Bernhardin sairaskamariin ja laski hänen nimeensä kirjoitetun valtakirjan poikansa peitteelle.

"Voitko nyt ojentaa minulle kätesi?" kysyi hän sairaalta, joka tuijotti synkästi eteensä. "Minä matkustan paroonin puolesta ostamaan hänelle uuden maatilan. Me olemme puuhanneet kaiken valmiiksi keskenämme. Tämä on valtakirja, jonka hän on laatinut minun nimeeni; minä annan hänelle ennakkolainaakin; ja jos hänellä on yhtään ymmärrystä, niin voi hänestä jälleen tulla varakas mies."

Bernhard katseli isäänsä surullisesti ja pudisti päätään. "Se ei ole vielä kylliksi, isä parka", hän sanoi.

"Mutta olenhan minä tullut sovintoon paroonin kanssa, ja hän on itse minulle tunnustanut, että minussa ei ole ollut syytä hänen onnettomuuteensa. Eikö siinä ole kylliksi, poikani?"

"Ei", sanoi sairas. "Niin kauan kuin sinä siedät konttorissasi tuota kehnoa ihmistä, tuota Itzigiä, ei minulla ole rauhaa elämässäni."

"Hän saa laputtaa", huudahti Ehrenthal innokkaasti; "jos poikani Bernhard sitä vaatii, niin hän saa lähteä tämän neljännesvuoden lopussa."

"Ja sinä tahdot luopua aikeestasi paroonin maatilan suhteen?" ahdisti
Bernhard edelleen, kääntyen isäänsä päin.

"Jos se tulee myytäväksi, niin tahdonpa ajatella mitä olet puhunut", vastasi isä välttelevästi. "Mutta älä puhele enää koko tilasta; kun olet jälleen minun terve poikani, niin voimme ottaa sen uudelleen puheeksi." Ja sitten hän tarttui ahnaasti käteen, jota Bernhard viivytteli hänelle antamasta, piteli sitä lujasti omiensa välissä ja istui vaitonaisena poikaansa katsellen.

Jos hän voi sanoa olleensa milloinkaan elämässään tyytyväinen, niin oli hän sitä nyt, tingittyään ja ostettuaan sovinnon.

Tehdas oli talvella työskennellyt vain muutamia kuukausia. Tilan juurikassato oli mennyt piloille, naapuriseudun juurikasviljelys, johon vapaaherra oli paljon perustanut, oli aivan riittämätön. Monet pikku talollisista eivät olleet täyttäneet sitoumuksiaan, toiset olivat tuoneet kehnoa tavaraa. Raaka-ainetta siis puuttui, puuttui käyttöpääomaakin; tehdas joutui seisomaan, työläiset hajautuivat mikä minnekin.

Ehrenthal oli matkustanut puolalaiselle tilalle. Vapaaherraa värisytti odottelun kuume. Hän tilasi jo postihevoset lähteäkseen asiamiehensä perään, mutta hän peruutti ne, sillä häntä kammotti huutokauppapäivä, tarjoilu ja tinkiminen ja koko sen tuskallinen jännitys aina pöytäkirjan allekirjoittamiseen saakka. Ja jollei hän luottanut asiamieheensä, niin Rosminin lakimieheen hän ainakin voi luottaa. Sitten tuli se synkeä päivä, jolloin Ehrenthal matkalta palattuaan astui vapaaherran eteen ja jätti hänelle oikeuskomissaario Waltherin kirjeen. Vapaaherran pääoma oli voitu pelastaa ainoastaan siten, että Ehrenthal osti tilan vapaaherralle itselleen. Ensimmäisen sadantuhannen taalerin suuruisen hypoteekin omistajat olivat kohottaneet hintaa sataan neljääntuhanteen, sitten he olivat ajaneet matkoihinsa, eikä ketään toista huutajaa ollut ilmestynyt.

"Hovi kuuluu nyt teille, herra parooni", päätti kauppias kertomuksensa. "Jotta kykenette pitämään tilukset hallussanne, olen sopinut ensimmäisen kiinnityksen haltijain kanssa, että he pitävät nuo satatuhatta taaleria edelleen tilaan kiinnitettyinä. Itse olen puolestanne suorittanut neljätuhatta taaleria ynnä oikeuskulut." Vapaaherra ei vastannut sanaakaan, hänen päänsä vaipui raskaasti kirjoituspöydän levyä vastaan. Poislähtiessään Ehrenthal murahteli itsekseen: "Ei hänessä ole miestä enää mihinkään. Ensi neljännesvuoden alkuun mennessä hän menettää vanhan tilansa, eikä hänellä ole voimia pitämään hallussaan uuttakaan. Siunatuksi lopuksi minun täytyy ostaa sekin itselleni."

Nyt lähestyi se määräaika, jolloin vapaaherran piti suorittaa kaikkien velkojensa korot. Hän lähti jälleen kiertelemään ympärinsä ja etsimään rahoja. Viimeksi hän tuli Georg Wernerin luo, joka oli lunastanut äitinsä tilan. Hämillään otti hänet vastaan tuo nuori herra, joka oli moniaan Vuoden liehakoinut Lenorea ja sitten hyvin varovaisesti peräytynyt. Vapaaherran tiukka tila ei ollut enää kellekään salaisuus. Naapuri osotti vieraalleen sitä myötätuntoa, joka sellaisissa tapauksissa tulee kysymykseen. Hän valitti hartaasti, että vapaaherra oli menettänyt niin suuren pääomakiinnityksen uuden tilan ostaessaan. "Kenen te lähetitte puoltamaan etuanne huutokappatilaisuudessa?"

Nyt kävi naapuri puheliaaksi. "Minä pelkään, että tuo mies hyvin huonosti ajoi asiaanne. Minä tunnen sen nylkyrin. Meiltä hän monia vuosia takaperin keinotteli konnankujeillaan suuren rahasumman. Isäni oli tuolla ylämaassa hakkauttanut maahan kokonaisen metsän ja luovuttanut tukit eräälle puusaksalle myytäväksi. Ehrenthal ryhtyi veijarikauppoihin tämän kanssa, osti häneltä puut pilahinnasta, ja toinen livisti sitten Amerikkaan. Molemmat roistot jakoivat keskenään isäni rahat."

Vapaaherran posket lennähtivät tuhkanharmaiksi, hän nousi seisomaan, puhumatta asiastaan enää sanaakaan, ja puikki tiehensä naapurin kynnykseltä niinkuin ilmijoutunut varas.

Siitä päivästä lähtien hän istui vain kirjoituspöytänsä ääressä synkkiä aatoksiaan hautoen; jos hän lähti ulos, niin hän teki sen vain huumatakseen itsensä. Puolisoaan kohtaan hän oli tyly, tytärtään hän ei laskenut puheilleenkaan. Naiset kärsivät siitä sanomattomasti.

Vielä muuan valju toivonkipinä häämötti hänelle: turvaaminen Bernhardin välitykseen. Ja tällä kertaa hän oli oikeassa; sitä tietä käyttäen voi pelastuksen löytää. Mutta hän ei tarttunut siihen käteen, joka epäitsekkäästi oli tarjoutunut johtamaan hänet tälle tielle; hän ei kutsunut Antonia puheilleen, vaan erään toisen, jonka muisto oli hänelle kaamea, kun se ei ollut hänen silmiensä edessä, mutta jonka nöyristelevä olemus oli hänelle mieleen, kohta kuin se ilmestyi näkyviin. Vielä ratkaisun hetkenä soi laupias kohtalo hänelle vapaan valintavallan omaan tulevaisuuteensa nähden. Mutta itse hän, ah, ei ollutkaan enää vapaa. Kehnon teon kirous hämmensi hänen punnitsemiskykynsä.

Jälleen seisoi Itzig hänen edessään. Vapaaherra katsahti syrjäkarin tuohon kumaraiseen hahmoon ja sanoi: "Nuori Ehrenthal on tarjoutunut selvittämään välini hänen isänsä kanssa."

Veitel poukkosi koholle kuin pyssynluodin satuttamana. "Bernhardko?" hän huudahti käheästi.

"Milloin?" kysyi vapaaherra, ajatellen yksinomaan omia asioitaan, mutta korjasi sitten kohta häveten: "Mikä häntä vaivaa?"

"Vika on tässä", sanoi Veitel osottaen rintaansa; "se pihisee ja puhisee kuin sepänpalje; kun siihen tulee repeämä, lakkaa ilma kulkemasta."

Vapaaherra veti kasvonsa sääliväisiin kurttuihin, mutta hän ajatteli ainoastaan omaa kiireellistä hätäänsä. "Sairaalla kuuluu olevan suuri vaikutusvalta isäänsä, niin että hänen kauttaan saa Ehrenthalin taivutetuksi sovintoon."

"Mitä Bernhard liikeasioista ymmärtää, hänhän on aivan höperö", huudahti Itzig kykenemättä hillitsemään harmiaan. "Jos hänen eteensä panee vanhan nahkarisan, johon on piirretty kirjaimia, niin antaa hän sen edestä vaikka kaiken maailman hypoteekit. Hänellä ei ole käsitystä mistään."

"Huomaan, että tämä keino ei liene teidän mieleenne?" virkkoi vapaaherra neuvottomana.

Itzig mietiskeli pitkään ennenkuin vastasi, ja hänen katseensa pälyili vapaaherrasta huoneen pimeimpiin nurkkiin. Vihdoin hän vastasi äkkinäisen ystävällisesti: "Armollinen herra on oikeassa. Parasta on että käytte Ehrenthalin kanssa Bernhardin sairasvuoteen ääreen ja siellä sovitte valinne." Hän vaikeni tuokioksi, ja hänen kasvonsa punoittivat myrskyisistä ajatuksista. "Tahtooko teidän armonne antaa minun tehtäväkseni ilmoittaa teille päivän ja hetken, jolloin voitte paraiten mennä Bernhard Ehrenthalin puheille? Kun olette saapunut konttoriin, juoksen minä sukkelaan sanomaan Bernhardille teidän tulostanne. Sillä aikaa teidän armonne odottaa konttorissa, ja vaikkapa kestäisi puolen tuntiakin ennenkuin palaan, niin odotatte kuitenkin; ja vaikka Ehrenthal kuinka teille huutaisi ja pauhaisi, niin te odotatte vain rauhallisesti. Kun sitten noudan teidät ylös, niin kaikki järjestyy kohdalleen, sillä mitä ikinä Bernhard tahtoo isältään, sen tämä tekee."

"Minä jään odottamaan ilmoitustanne", päätti vapaaherra väsyneenä keskustelun. Koittavan vaikean ratkaisupäivän ajatteleminen täytti hänen mielensä tuskalla.

Vapaaherran luota Itzig riensi hurjan mielenliikutuksen vallassa majapaikkaansa Pinkuksen taloon. Kiihtyneenä hän juoksenteli edestakaisin pienen huoneensa lattialla ja pui nyrkkiä näkymätöntä Bernhardia vastaan. Sitten hän avasi vanhassa kirjoituspöydässä salalaatikon ja otti sieltä kaksi avainta, jotka hän laski pöydälle; yhä uudelleen hän juoksussaan pysähtyi pöydän eteen niitä tuijottelemaan. Vihdoin hän työnsi ne taskuunsa ja lähti joutuin vierastuvan puolelle. Siellä istua kyyhötti puuparvekkeen nurkassa herra Hippus, Veitelin viisas ystävä ja lainopillinen neuvonantaja. Olosuhteiden painostus oli viime vuosina estänyt Hippusta kehittymästä nuoremmaksi, pulskemmaksi ja rehellisemmäksi entistään; pikemminkin oli kehitys käynyt päinvastaiseen suuntaan, niin että hän näytti entistäkin kuluneemmalta ja pahemmin nukkavierulta sekä ulkonaisesti että sisällisesti. Nyt hän oli painautunut parvekkeen perimmäiseen nurkkaan, jonne pilkisti valju päivänsäde, ja lueskeli likaista romaania. Kuullessaan Veitelin lähenevän nopein askelin työnsi vanhus nokkansa vielä syvempään kirjaan ja näytti enemmän välittävän jok'ainoasta kirjaimesta kuin nuoren liikemiehen läsnäolosta.

"Pankaa kirjanne kiinni ja kuunnelkaa minua", sanoi Veitel kärsimättömästi. "Rothsattel saa Ehrenthalilta takaisin velkakirjansa, hän antaa minulle hypoteekin ja minun on hankittava hänelle puuttuvat kahdeksantuhatta taaleria."

"Katsoppas, katsoppas vain", vastasi vanhus huojutellen rumaa kalloansa, "kaikkea sitä pitää kuulemankin! Jos Ehrenthal lahjoittaa rahansa hulttiolle, joka on rikkonut hänelle antamansa kunniasanan, niin onpa aika että mekin muutumme hurskaiksi ja käymme ripille. Mutta ennenkuin jatkamme puhetta, voit käydä noutamaan alhaalta jotakin, jonka tiedät minulle hyvin maistuvan. Minä tunnen kurkkuni kuivaksi enkä puhu enää halaistua sanaakaan."

Veitel riensi kapakan puolelle noutamaan haluttuja tavaroita; vanhus silmäsi hänen jälkeensä ja mutisi itsekseen: "Nyt se pamahtaa" ja tuijotteli päätään pudistellen kirjanlehtien yli virralle.

"Kolmesataa", sanoi Hippus, "ja sitte pitää minun vielä saada punnita asiaa. Se ei kuulu oikeastaan minun ammattiini, ihanainen Itzig. Omalla alallani autan vähemmästäkin maksusta, kuten lienet jo tullut kokemuksestasi tietämään; mutta rosvon ja murtovarkaan kunniakkaaseen ammattiin ruvetessani vaadin suurempaa hintaa. Minähän olen vain vapaaehtoinen tarjokas sillä alalla. Enkä voi sanoa, että minua erikoisesti miellyttää sille antautuakaan."

"Entäs minua sitten?" huudahti Itzig. "Jos mitä muuta keinoa on olemassa, niin sanokaa. Jos tiedätte, miten paroonia ja Ehrenthalia voi pitää toisistaan erillään ja tuhota kummankin toistensa kautta, niin sanokaa. Ehrenthalin oma poika käy rakentamaan rauhaa heidän keskensä, hän seisoo heidän välillään niinkuin kuvakirjassa pieni alaston ja siivekäs pojannalikka kahden rakastavaisen välillä, ja me saamme pitkän nenän."

"Mekö?" kysyi vanhus irvistellen. "Sinun nokkasi se vain kasvaa entistä pitemmäksi, sen naakka. Mitä sinun vehkeesi minuun kuuluvat?"

"Kolme", vastasi vanhus ja joi lasinsa pohjaan; "mutta yksin en sitä tee, sinun pitää olla läsnä."

"Jos minun pitää olla läsnä", sanoi Veitel, "niin voin tehdä sen yksinkin enkä tarvitse teidän apuanne. Kuulkaahan nyt mitä sanon. Minä toimitan talon tyhjäksi, laitan että Ehrenthal ja parooni lähtevät yht'aikaa konttorista yläkertaan, ja minä annan teille merkin, ovatko paperit esillä pöydällä vai rahakaapissa. Silloin on jo hyvin pimeä. Teillä tulee olemaan aikaa puoli tuntia. Minä suljen katuoven, mutta syrjäkäytävän takakujalle, joka tavallisesti on teljettynä, jätän auki. Kaikki on niin varmaa, että kymmenvuotias lapsikin voisi tehdä tuon tekosen."

"Varmaa kyllä sinulle itsellesi", murahti vanhus äreästi, "mutta ei minulle."

"Olemmehan kuitenkin koettaneet tehdä kaiken voitavamme lain avulla, mutta turhaan", huusi Veitel; "nyt sen täytyy käydä vastoin lakia." Hän iski nyrkkinsä parvekkeen kaiteeseen ja kiristeli hampaitaan niin että ne kirskuivat. "Ja jollette te tahdo käydä työhön niin pitää sen kumminkin tapahtuman, vaikka kaikki epäluulo lankeisikin minuun, jollen sillä aikaa ole mukana Bernhardin kamarissa."

"No, se on oikein, sinä iloinen Itzig", sanoi vanhus ja nykäsi silmälasinsa suoraan voidakseen tarkemmin katsella toisen äkämystynyttä naamaa. "Kun sinä kerta olet niin rohkeata poikaa, niin enpä minäkään tahdo jättää sinua pulaan; mutta kuten sanottu, vain kolmestasadasta."

Kaupanteko ja tinkiminen alkoi. Sitten painautuivat molemmat parvekkeen perälle ja kuiskuttelivat hiljaa keskenään pimeäntuloon asti.

Muutamia päiviä senjälkeen Anton istui hämärissä Bernhardin sairasvuoteen vieressä. "Jouduin vain pikipäin pistäytymään tänne nähdäkseni kuinka voitte."

"Huonosti", sanoi Bernhard, "yhä vain huonosti; hengitys, käy vain vaikeammaksi. Kunpa pääsisin ulos vapaaseen ilmaan, edes kerrankin ulos tästä pimeästä huoneesta!"

"Eikö lääkäri salli teidän lähteä ajelemaan? Jos huomenna on lämmin auringonpaiste, niin tulen vaunuilla noutamaan teidät ajelulle."

"Niin tosiaan", huudahti Bernhard ilahtuneena, "teidän pitää tulla. Sitten on minulla teille jotain kerrottavanakin." Hän katseli varovaisesti ympärilleen. "Sain tänään kaupunkipostissa nimettömän kirjelapun." Hän otti päänaluksensa alta esiin pienen kirjeen ja ojensi sen salamyhkäisen näköisenä ystävälleen: "Ottakaa se, ehkä tunnette käsialankin."

Anton kävi akkunaan ja luki: "Parooni Rothsattel tulee puheillenne tänään iltapuolella. Toimittakaa niin, että olette yksin isänne kanssa silloin kotona."

Kun Anton antoi kirjeen takaisin, katseli Bernhard paperilappua hartaan kunnioittavasti ja piilotti sen uudelleen. "Tunnetteko käsialan?" kysyi hän.

"En", Anton vastasi; "se näyttää vääristellyltä, mutta neiti
Rothsattelin käsialaa se ei ainakaan ole."

"Olipa kirjoittaja kuka hyvänsä", jatkoi Bernhard masentuneena, "niin odotan hyviä tuloksia tästä illasta. Wohlfart, tämä kiista painaa raudanraskaana minun rintaani, se salpaa minulta hengen, tunnen sen painon kuin olisin pusertimen välissä. Tänään käy kaikki jälleen hyväksi, tänään pääsen vapaaksi."

Puhuminen kävi häneltä vaikeasti. Vain lyhyinä lauseina laukeili puhe hänen huuliltaan. "Siis näkemiin huomiseen asti", huudahti Anton. Hänen noustessaan pystyyn lähteäkseen pois kuului ovelta pehmeitten naiskenkäin sipsutusta; äiti ja Rosalie saapuivat sairaan luo ja tervehtivät vierasta. "Kuinka nyt jaksat, Bernhard?" kysyi äiti. "Tänään jäät yksin isän kanssa, tänä iltana on suuri soitannollinen illanvietto, Rosalie saa taas istua flyygelin ääreen. Me olemme siirtäneet oman flyygelimme perähuoneeseen, herra Wohlfart, jotta Rosalie ei harjoitellessaan häiritse Bernhardia."

"Istuhan silmänräpäykseksi luokseni, äiti", sanoi Bernhard; "en ole pitkään aikaan nähnyt sinua noin kauniissa puvussa. Sinä näytät tänään oikein sievältä; samanlainen puku sinulla oli ylläsi, kun poikana sain tulirokon. Aina kun sinusta uneksin, näen sinut tuo keltainen puku ylläsi. Anna minulle kätesi, äiti, ja kun tänä iltana kuuntelet musiikkia, niin muistele myöskin Bernhardiasi. Minä soittelen täällä hiljaa ajatuksissani."

Äiti istahti hänen viereensä. "Hänellä on taas kuumetta", sanoi hän
Antonille. Anton nyökkäsi vaieten.

"Huomenna minä ajan aurinkoon", huudahti Bernhard kiihkeästi, "se on minun huvimatkani."

"Vaunut odottavat, äiti", muistutti Rosalie; "meidän täytyy hienoissa puvuissamme käydä takatietä, missä on niin hirmuisen likaista. Itzig on uskotellut isälle, että vaunut eivät saa tulla katuoven eteen, koska se häiritsisi Bernhardia."

"Nuku hyvin, Bernhard", sanoi äiti ja ojensi hänelle vielä kerran pyöreän kätensä. Naiset riensivät pois huoneesta ja Anton seurasi heitä.

"Mitä sanotte Bernhardin voinnista?" kysyi äiti portaissa. "Minusta hän on hyvin kipeä", vastasi Anton. "Minä olen miehelleni jo sanonut, että kun kesällä lähden Rosalien kanssa kylpylään, niin otamme Bernhardin mukaamme."

Talossa kävi aivan hiljaiseksi; Ehrenthalin asunnossa ei kuulunut muuta kuin sairaan ähkyvää hengitystä. Vain lattiasta hänen aitansa kuului jolloinkin rapinaa. Hiiri siellä nakerteli puuta. Bernhard kuunteli levottomasti. "Kuinkahan kauan se vielä nakertaakaan, ennenkuin saa lattiaan kolon; sitten se pääsee tänne minun huoneeseeni." Häntä värisytti, hän heittelehti kärsimättömästi vuoteessaan; hämärä tuntui hänestä tänään aivan tukahduttavalta, ilma perin paksulta. Hän veti soittokellon nuoraa siksi kunnes hoitajatar saapui ja asetti sytytetyn lampun pöydälle. Nyt katseli Bernhard väsyneenä ympärilleen. Kamari näytti hänestä tänään vanhalta ja nukkavierulta, melkein kuin joltakin syrjäiseltä vierashuoneelta, ja itsensä hän tunsi vieraaksi, joka oli tullut vain lyhyelle käynnille. Kylmästi hän katseli kirjahyllyään ja kaappia, jonka laatikossa kallisarvoiset käsikirjoitukset olivat. Permannon musta paloläikkä, ovipeilissä oleva rako, josta jokailta paistoi sisään viereisen huoneen lampunvalo — kaiken tuon hän tahtoi huomenna jättää selkänsä taakse lähtiessään Antonin kanssa ulos ahtaasta kamaristaan. Hän ajatteli, että he kenties ajelisivat sitä tietä pitkin, jota myöten linnan neiti ajoi kotoa kaupunkiin ja sieltä takaisin. Ehkäpä he tapaisivatkin hänet tiellä. Bernhardin silmät loistivat, hän oli varma toivossaan, että neiti tulisi heitä vastaan. Hän istuisi suorana ja ylväänä vaunuissaan, harso lennähtäisi syrjään hänen kasvoiltaan, ja valkea käsivarsi nousisi huiskuttamaan tervehdykseksi vastaantulijoille. Niin, neiti tuntisi Bernhardin, hän tietäisi että tämä oli tehnyt palveluksen hänen isälleen; ehkäpä hän pysähdyttäisi vaununsa ja kysyisi kuinka Bernhard jaksoi. Ja sitten saisi Bernhard puhella hänen kanssaan ja kuulla hänen jalosointuisen äänensä. Vielä kerran neiti hänelle nyökkäisi, sitten eroaisivat vaunut toisistaan ja kulkisivat eri suuntiin. — Ja minne hän, Bernhard, ajaisi? "Suoraan aurinkoon", hän kuiskasi. — Ja jälleen hän kuunteli tuskastuneena hiiren nakerrusta.

Nopeita askeleita kuului etuhuoneesta, Bernhard suoristautui istumaan, veri kohosi hänen poskilleen. Lenoren isä sieltä tuli hänen puheilleen. — Hiljaa aukeni ovi, ruma kuvatus pujahti sisään ja katseli arkaillen ympärilleen. Bernhard huudahti peljästyneenä: "Mitä te täältä haette?"

Sukkelaan astui Itzig hänen vuoteensa viereen ja puhui tiheään hengittäen ja äänellä, joka tuntui tulevan yhtä vaikeasti kuin sairaan rinnasta: "Parooni on juuri mennyt konttoriin. Hän sanoi minulle tulevansa tänne suostuttelemaan teitä, jotta kannattaisitte hänen vaatimustaan, jonka hän aikoo tehdä isällenne."

"Teillekö hän tuon on sanonut?" huudahti Bernhard. "Kuinka vapaaherra voi uskoa mitään asiata semmoiselle miehelle kuin te olette?"

"Pitäkää suunne kiinni", vastasi Veitel raa'asti, "ei nyt ole aikaa teidän lörpötellä. Kuulkaa mitä sanon. Parooni on antanut isällenne kunniasanallaan vakuuden kahdenkymmenentuhannen taalerin lainasta, mutta hän ei voi antaa hänelle tuota vakuutta, koska hän on myynyt samat paperit eräälle toiselle. Hän on rikkonut kunniasanansa ja vaatii nyt isältänne, että tämä luopuu hyvästä vakuudestaan. Jos te voitte suostuttaa isäänne menettämään kaksikymmentä tuhatta taaleria, niin tehkää se."

Bernhard vapisi niin, että hänen kätensä huiskivat. "Te olette valehtelija!" hän huusi. "Jokainen sana, joka lähtee teidän suustanne, on petosta ja teeskentelyä ja kavaluutta."

"Suunne kiinni", toisti Veitel kuumeisessa hädässään. "Te ette saa taivuttaa isäänne kärsimään vahinkoa. Paroonia ei enää käy auttaminen, hän on kuin kärpänen, joka on polttanut siipensä lampunliekissä, hän voi enää vain ryömiä. Ja jos Ehrenthal on niin hupsu että seuraa teidän neuvoanne, joka ette asioista mitään ymmärrä, niin ei hän kuitenkaan voi pysyttää paroonia hänen tilallaan. Jollei hän viskaa tätä menemään, niin tekee sen toinen mies. Minulla ei ole mitään etua, kun tätä teille sanon", hän jatkoi levottomasti ja kuunteli talon edustalta kuuluvaa hälyä; "puhun vain uskollisuudesta teidän perhettänne kohtaan."

Bernhard haukkoi henkeä. "Ulos täältä!" sai hän vihdoin huudetuksi; "kaikki on pelkkää petosta ja valhetta tässä maailmassa."

"Minä lähden noutamaan paroonin ja Ehrenthalin tänne" sanoi Veitel ja juoksi ulos huoneesta.

Kumahdellen kuului eteiseen Ehrenthalin äkäinen ääni: "Minä menen tuomarin luo ja annan ilmi teidät ja kaikki teidän vehkeenne!" Veitel tempasi konttorin oven auki. Nahkatuolilla istui vapaaherra ja kätki kasvot käsiinsä, hänen edessään seisoi Ehrenthal huojuen ja vapisten vihasta; pöydällä oli avattuna vapaaherran lipas turmiollisine velka- ja kiinnityskirjoineen. Veitel huusi ovelta sisään: "Kuulkaa, Ehrenthal, teidän Bernhardinne on hyvin kipeä, hän makaa tuolla ylhäällä aivan yksin ja huutelee teitä ja huutelee herra paroonia; hän tahtoo teidät molemmat luokseen."

"Mitä tämä on?" ärjäsi Ehrenthal. "Juonitteletteko te selkäni takana yhdessä poikanikin kanssa?"

"Oletteko näyttänyt hänelle sen uuden hypoteekin, jonka olette kirjoittanut häntä varten?" kysyi Veitel kiireisesti vapaaherralta.

"Antakaa se tänne", sanoi Veitel nopeasti ja laski uuden asiakirjan pöydälle Ehrenthalin eteen.

"Te tahdotte antaa minulle rahoistani paperipalasen, joka ei ole edes sen arvoinen että sen viitsisi polttaa."

"Älkää enää turhia viivytelkö", huusi Itzig yhä yltyvällä hätäisyydellä. "Bernhardin luona ei ole ketään, hän huutelee huutamistaan teitä ja paroonia, pian hän tekee vahinkoakin itselleen. Joutukaa siis jo lähtemään, hän on ähkinyt pahasti ja käskenyt minun toimittamaan teidät tässä siunaamassa hänen luokseen."

"Vanhurskas Jumala!" parkasi Ehrenthal hädissään ja sieppasi hattunsa. "Mitä tämä tämmöinen taas on? Enhän minä voi nyt lähteä poikani luo, minulla on täällä huolta rahoistani."

"Hän huutaa itsensä hengettömäksi", yllytteli Veitel; "rahoistanne te ennätätte puhua sitte perästäkin päin. Joutukaa nyt hetipaikalla."

Vapaaherra ja Ehrenthal lähtivät konttorista. Itzig seurasi heidän kintereillään. Ehrenthal lukitsi oven, laski rautasalvan sen poikki ja lukitsi salvan etulukolla. Sitten he kiiruhtivat portaita ylöspäin, Itzig jälkimmäisenä. Jollain porrasastuimella helähti hopearaha, Ehrenthal kääntyi katsomaan jälkeensä. "Se putosi minun taskustani", sanoi Veitel.

Vapaaherra ja Ehrenthal astuivat sairaan huoneeseen, heidän perästään työntäytyi Itzig ja hiipi seinäviertä pitkin akkunan luo, Bernhardin päänsijan taakse, josta tämä ei häntä nähnyt. Vapaaherra kävi istumaan vuoteen pääpuoleen, Ehrenthal jalkapuoleen; lamppu loi kelmeätä valoa molempiin riitapuoliin, jotka saapuivat kuolevaisen luo kiistelemään keskenään rahoista ja vakuuksista.

Aatelismies alotti kohteliaalla puheella, muisteli Bernhardin käyntiä hänen tilallaan ja toivoi taas kohtakin näkevänsä hänet luonaan; mutta hänen silmänsä väittelivät pelokkaasti sairaan lopen kuihtuneita kasvoja, ja hänen sydämessään kuului ääni: viime tingassa tänne tulinkin! Bernhard istui suorana vuoteessaan, pää rinnalle painuneena; hän kohotti kättänsä ja keskeytti vapaaherran puheen: "Anteeksi, herra parooni, sanokaa minulle mitä te isältäni haluatte, ja ottakaa huomioon että minä en ole mikään liikemies."

Vapaaherra selitti hänelle asiansa; Ehrenthal yritti hänet monesti keskeyttää, mutta Bernhard viittasi hänelle torjuvasti kädellään, jolloin isä sulki suunsa ja tyytyi ravistelemaan kiivaasti päätänsä ja murahtelemaan itsekseen.

Vapaaherran päätettyä puheensa viittasi Bernhard taas isälleen: "Käy lähemmäksi ja kuuntele levollisesti mitä sanon." Isä laski korvansa melkein poikansa suulle. "Mitä nyt sanon", lausui Bernhard hiljaa, "se on minun vakaa tahtoni, enkä ole vasta tänään tullut siihen päätökseen. Kun sinä hankit rahoja, niin ajatuksesi oli että minä eläisin sinua kauemmin ja tulisin kuolemasi jälkeen perilliseksesi. Eikö niin ollut?" Ehrenthal nyökytteli pontevasti päätään. "Jos siis pidät minua perillisenäsi", jatkoi Bernhard, "niin kuuntele nyt tarkoin minun sanojani. Jos rakastat minua, niin toimi minun toivomukseni mukaan. Minä luovun perintöosastani, niin kauan kuin me molemmat elämme. Mitä sinä olet koonnut minun hyväkseni, sen olet koonnut turhaan. Minä en vaadi sinulta yhtään mitään tulevaisuuttani varten. Jos minun on sallittu tulla jälleen terveeksi, niin tahdon tulla toimeen omalla työlläni, tahdon oppia luottamaan itseeni; paitsi sinun rakkauttasi ja siunaustasi en pyydä sinulta mitään itseäni varten. Muista se."

Ehrenthal kohotti kätensä korkeuteen ja parahti: "Mitä perättömiä sinä nyt puheletkaan, oma Bernhardini, poloinen poikani? Sinähän olet vielä kipeä, olet hyvin kipeä."

"Kuule minua vielä", pyysi Bernhard. "Mitä oikeuksia sinulla lieneekin tämän herran maatilan, se selvitetään tässä paikalla. Sinä olet monet vuodet ollut hänen kanssaan liikesuhteissa, ja sinä et saa olla syynä hänen perheensä onnettomuuteen. Minä en vaadi, että sinun pitäisi luovuttaa itseltäsi niin suuri rahasumma, se koskisi sinuun kipeästi ja olisi tälle herralle nöyryytykseksi; mutta sitä minä vaadin sinulta, että otat vastaan hänen tarjoamansa vakuuden. Jos hän on aikaisemmin luvannut sinulle jotain muuta, niin unohda se; jos sinulla on hallussasi asiapapereita, jotka häntä huolestuttavat, niin luovuta ne hänelle takaisin."

"Minä tiedän että tämä tuottaa sinulle tuskaa, isäni. Siitä lähtien kuin läksit maailmalle isoisän kodista köyhänä juutalaispoikana, paljasjaloin ja yksi ainoa taaleri taskussasi, siitä lähtien et ole muuta ajatellut kuin rahojen kokoamista. Kukaan ei ole sinulle muuta opettanutkaan, uskosi on sulkenut sinut pois sellaisten seurasta, jotka paremmin ymmärtävät, mikä elämälle antaa tosi arvoa. Minä tiedän että sinun sydäntäsi särkee, kun sinun on pakko panna paljon rahaa vaaranalaiseksi. Mutta sen sinä kuitenkin teet, sinä teet sen, koska rakastat minua."

Ehrenthal väänteli käsiään, ja isot kyyneleet vuotivat hänen silmistään kun hän sanoi: "Sinä et tiedä, poikani, mitä minulta oikein vaadit! Sinä vaadit, että isäsi taskusta saataisiin varastaa suuri summa rahaa."

Poika tarttui isänsä käteen. "Sinähän olet aina rakastanut minua. Sinä olet tahtonut että minusta tulisi toisenlainen mies kuin itse olet. Sinä olet aina kuullut minun sanojani, ja toivomukseni olet täyttänyt ennenkuin olen ennättänyt niitä lausuakaan. Mitä sinulta nyt pyydän, se on ensimmäinen suuri pyyntö, mitä koskaan olen sinulle tehnyt. Ja tämän pyynnön tulen toistamaan korvaasi niin kauan kuin elän, se on minun ensimmäinen pyyntöni, rakas isä, ja se tulee myöskin olemaan minun viimeiseni."

"Sinä olet hupsu lapsi", parahti isä aivan suunniltaan; "sinä vaadit minulta henkeäni, sinä vaadit koko liikettäni."

"Nouda paperit tänne", vastasi Bernhard. "Minä tahdon omin silmin nähdä, kuinka sinä annat ne tälle herralle takaisin ja kuinka sinä vastaanotat hänen kädestään, mitä hänellä on vielä sinulle annettavaa."

Ehrenthal otti nenäliinan taskustaan ja itki ääneen. "Hän on kipeä. Minun pitää nyt kadottaa hänet ja kadottaa rahanikin päälliseksi." Vapaaherra istui koko keskustelun ajan vaitonaisena ja katseli eteensä lattialle. Akkunan luona Itzig puristeli suonenvedontapaisesti nyrkkejään ja repi huomaamattaan akkunaverhon alas kiinnitystangosta.

Poika katseli hievahtamatta isänsä tuskailua ja huusi vihdoin ponnistaen viimeisiä voimiaan: "Minä tahdon sen, isä, käy heti noutamaan paperit!" Sitten hän vaipui uupuneena takaisin patjoilleen. Isä tahtoi syöksyä auttamaan häntä, mutta inhon eleellä Bernhard torjui hänet luotaan ja purskahti läähättäen: "Jo riittää, sinä vaivaat minua."

Silloin ponnahti Ehrenthal pystyyn, tarttui kynttilään ja hoiperteli ulos. Huoneessa kävi aivan hiljaiseksi, ainoastaan sairaan läähättävä hengitys kuului. Yhä vielä istui vapaaherra kumarassa tuolillaan, mutta äärimmäisessä jännityksessään hän tunsi ilon värähdyksiä sielussaan. Hän näki sysimustalla taivaallaan repeämän, josta aurinko paistoi pimeitten pilvien välistä. Hän oli pelastettu! Hän sai kunniasanansa takaisin, ja tuolta akkunan luona murjottelevalta mieheltä hän oli toivossa saada uutta käteistä kahdeksantuhatta taaleria. Nyt hän voi jälleen luoda silmänsä ylös, nyt hän voi jälleen monista ajoista kantaa päätänsä pystyssä. Hän tarttui sairaan käteen, puristi sitä ja sanoi hiljaa: "Minä kiitän teitä, herrani, oi kuinka kiitän teitä; te olette minun pelastajani, te varjelette minun perhettäni epätoivosta ja minua itseäni häpeästä."

Bernhard piteli lujasti vapaaherran kättä omassaan, ja autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa. Mutta se mies, joka seisoi akkunan luona, kiristeli hampaitaan hirmuisessa jännityksessä ja puristautui kiinni seinään, siten hillitäkseen ruumistaan värisyttävää kuumeenpuistatusta.

Hiljaisuutta kesti kauan sairashuoneessa; kukaan ei enää puhunut mitään. Ehrenthalia ei kuulunut palaavaksi. Mutta vihdoin tempaistiin eteisen ovi auki, ja huoneeseen syöksyi vihan valloissa oleva mies, jonka kasvot olivat vimmasta vääristyneet ja tukka pörröllään. Se oli Ehrenthal. Hänellä oli lepatteleva kynttilä kädessä, mutta ei mitään muuta.

"Kadonneet!" parkasi hän ja löi kätensä yhteen, niin että kynttilä putosi lattialle. "Kaikki poissa, menneet menojaan, varastetut!" Hän syöksähti polvilleen poikansa vuoteen ääreen ja kurotti käsivartensa häntä kohti, aivan kuin häneltä apua anoakseen. Vapaaherra kavahti pystyyn, yhtä peljästyneenä kuin Ehrenthalkin. "Mitä on varastettu?" huusi hän tälle.

"Kaikki on poissa", ähkyi Ehrenthal, katsellen vain poikansa kasvoihin; "velkakirjat ovat poissa, hypoteekkikirjat poissa. Minulta on varastettu ja ryöstetty", parkasi hän pystyyn lennähtäen; "varkaita, murtovarkaita! Lähettäkää hakemaan poliisia!" Ja hän ryntäsi jälleen ulos huoneesta, vapaaherra kintereillään.

Puolipyörryksissä katseli Bernhard lähtijäin perään. Silloin astui se, joka oli seisonut akkunan luona, hänen vuoteensa viereen. Sairas viskasi päänsä sivulle päin ja tuijotti tulijaan, niinkuin henkitoreissaan oleva lintu tuijottaa käärmeeseen. Hän näki edessään ilmetyn paholaisen kasvot; punainen tukka harroitti tällä pystyssä, hornan hätä ja ilkeys kuvastui noista vääristyneistä piirteistä, Bernhard ummisti silmänsä ja nosti kättään torjuvasti eteensä. Mutta paholaisnaama kumartui siitä huolimatta hänen ylitseen, ja käheä, sähisevä ääni kuiskutteli hänen korvaansa.

Sillä aikaa seisoi alhaalla konttorissa kaksi miestä vastakkain ja katseli toisiaan tylsästi. Lipas sisältöineen oli kadonnut; sekin paperi, jonka vapaaherra oli laskenut pöydälle, oli kadonnut. Ehrenthal oli avannut oven kuten tavallista; lukoissa ei ollut mitään murtuman vikaa, konttorissa oli kaikki muu koskematta aloillaan. Jos rahakaapista puuttui rahaa, ei se voinut olla paljon. Huolellisesti suljetuissa akkunaluukuissa ei näkynyt murtovarkaan jälkiä; aivan käsittämättömäksi jäi, millä kumman keinolla asiakirjat lippaineen olivat saattaneet kadota.

Molemmat miehet juoksivat eteiseen, katselivat ympärilleen kynttilänvalossa, tutkivat takaportaita, kurkistivat ison tavaralaatikon taakse, kellarinovesta sisään, ulos pimeälle pihalle — missään ei näkynyt mitään silmiinpistävää. Katuovikin oli lukittu sisäpuolelta; he muistivat varovaisen kirjanpitäjän tehneen sen ennen heidän yläkertaan menoaan. Ja jälleen he juoksivat takaisin konttoriin ja tutkivat joka sopen yhä joutuisemmin, yhä hätäytyneemmin. Sitten he istahtivat vastapäätä toisiaan, verettömin poskin, ja murjottivat toisiinsa epäluuloisesti, tuskallisen hädän piinaamina, tähystellen eikö toisen piirteissä pieninkään värähdys osoittaisi pahan omantunnon merkkiä. Ja sitten he jälleen, hypähtivät pystyyn ja sättivät toisiaan katalilla syytöksillä, joita vain äärimmäinen epätoivo tuo kielelle; ja raivotessaan kuin villit toisiaan vastaan kädet koholla tajusi kumpikin yht'aikaisesti, että kummallekin oli menetys yhtä tuhoisa, ja että heidän oli syytä hillitä ääntään, jotta ei kukaan syrjäinen päässyt heidän ruman riitansa todistajaksi.

Ehrenthalin konttorista olivat nuo tärkeät paperit kadonneet juuri sinä hetkenä, jolloin hän vastahakoisesti taipui poikansa vaatimuksesta sopimaan vapaaherran kanssa. Sopimusta oli tuskin vielä ennättänyt tapahtuakaan, ja hän oli yksin lähtenyt alas konttoriin noutamaan papereita. Uskottaisikohan hänen vakuutustaan, että ne olivat kadonneet ennen hänen tuloaan? Uskoisikohan hänen oma poikansa, että vieras käsi oli ne varastanut?

Ja vapaaherralle oli menetys ollut vielä suurempi; paperien mukana hän oli kadottanut kaikkensa. Juuri äsken hän oli avannut sydämensä kultaiselle toivon säteelle, ollut lähellä pelastusta; nyt hän oli yht'äkkiä vajonnut kadotuksen kuiluun, jonka syvyyttä putoavan silmä ei voinut mitata. Hänen velkakirjansa, tunnusteensa, kirjalliset lupauksensa, kaikki ne olivat joutuneet vieraisiin käsiin. Jos varas osasi käyttää niitä hyväkseen — niin, vaikkapa varkaudesta vain ilmoitettiin oikeusviranomaisille — niin hän oli hukassa. Ja jollei papereita löydetty, niin oli hän aivan yhtä varmasti hukassa. Vuosia voi kestää, ennenkuin oikeusistuin korvaisi hänelle kadonneet hypoteekkikirjat uusilla; mutta hänen kohtalonsa täytyi tulla ratkaistuksi muutaman viikon ajalla. Nyt hän ei kyennyt, Ehrenthalin jälleen ollessa vihamielisellä kannalla, selvittämään asioitaan tämän kanssa, eikä hän kyennyt hankkimaan katetta muillekaan velkojilleen. Nyt hän oli auttamattomasti hukassa. Jälleen muistui tuo nuoruudenaikainen kunniaoikeus hänen mieleensä, toverit tuomareina, ja tuo poloinen nuori mies, joka itse oli tuominnut itsensä ja pannut tuomion täytäntöön. Hänen oli silloin ollut pakko olla mukana kuollutta katselemassa, hän tiesi, miltä sellaisen lopun saanut ihminen näytti. Nyt hän myöskin tiesi, mikä miehen saa vapaaehtoisesti käymään sellaiseen kuolemaan. Ennen häntä oli aina puistattanut, kun hänen mieleensä palasi tuo vainajan kuva; nyt häntä ei enää puistattanut. Hänen huulensa liikkuivat hiljaa, ja aivan kuin unessa hän lausui itselleen nuo lohdulliset sanat: "Se on viimeinen apu."

Siten istuivat molemmat miehet toisiansa vastapäätä ja hautoivat myrtyneinä mustia mietteitään, ja minuuttien hiljaa vieriessä vääristyivät heidän kasvonsa ja arvostelukykynsä yhä pahemmin.

Kynttilänliekki rupesi lepattamaan kun ovi tempaistiin auki, ja molemmat istujat käänsivät hitaasti kasvonsa tulijaa kohti. Ruma pää ilmestyi ovelle, ja kuultiin hurja huuto: "Joutukaa ylös, Hirsch Ehrenthal, poikanne kuolee!" Ilmiö katosi jälleen; kovasti parkaisten syöksähti Ehrenthal ovelle; vapaaherra hoippui henkisesti ja ruumiillisesti väsyneenä ulos talosta.

Kun isä lyyhistyi poikansa vuoteen juurelle, kohosi siitä vielä kerran valkoinen käsi uhkaavasti pystyyn, sitten putosi kuollut ruumis raskaasti patjoille. Bernhard oli lähtenyt aurinkoon.

Ulkona oli lämmin ilta. Kevyt auer peitti taivaalta tähdet, mutta salaperäinen valohämy kirkasti kuitenkin maan, Yleisten puistojen kukkapensaista toi tuulenleyhkä suloisia tuoksuja kaupungin kaduille. Viivytellen maleksivat kotiapalaavat iltakävelijät seinävieriä pitkin; heidän oli vaikea erota etelämaisesta ilmasta ja telkeytyä neljän ahtaan seinän sisään. Mukavasti venyttelihe kerjäläinenkin viruessaan kivipalatsin katuportailla; jokainen sälli, jolla oli mielitietty, riensi tänään hänen luokseen noutaakseen hänet iltakävelylle; väsynyt unhotti uupumuksensa päivän työstä, murheellinen tunsi vain puolittain mielihaikeutta; ken koko vuoden istua jurotti yksin, hän etsi tänään naapurinsa juttusille kanssaan. Ovipielissä seisoi ihmisiä rupatellen ja naureskellen, lapset pitivät iloa kadulla, juoksivat hippasilla hämärissä ja tanssivat jalkakäytävän kiviharkoilla. Tänään helähytteli satakieli häkissään parhaimman laulunsa, se julisti että käsissä oli kaunis kevät, se onnellinen aika, jolloin elämä tuntuu kevyeltä ja toiveet puhkeevat ummusta kukkaan.

Katukävelijäin vilinän halki kulki raskain askelin korkeamittainen mies, pää syvään rinnalle painuneena. Hänen vaunuhevosensa tömistelivät kärsimättömästi jalkakäytävän vierellä ja odottelivat herraansa palaavaksi, viedäkseen hänet työläisvilinästä ylhäiseen kaupunginosaan. Ne saivat odottaa turhaan myöhään yöhön saakka; isäntä oli ilmeisesti unohtanut ne. Hän ei kuullut helkähdystäkään satakielen laulusta, ja hän tunkihe tanssivain tyttöjen piirin läpi erottamatta ollenkaan kirkkaita lapsenääniä ympärillään. Hänen päänsä oli raskas, ja hidas hänen ajatustensa kulku. Sitten hän joutui ulos kaupungista istutusmaille, nousi verkalleen kukkaisen kunnaan huipulle ja istahti siellä uupuneena penkille. Hänen jalkainsa juurella kulki tumma virta merta kohti; häntä vastapäätä nosti vanha tuomiokirkko mahtavia mustia hahmoröykkiöitään. Virrankalvo oli täynnä tukkilauttoja, jotka tulivat kaukaa ylämaasta ja kulkivat nekin meren lähettyville sahattaviksi. Lautoilla seisoi tukkilaisten lautamajoja, ja niiden vierellä tuikki pieniä nuotioita, joilla he keittivät illallistaan. Hiljaisen ilman halki kajahti hänen korviinsa välistä remakka nauru tai karkea kirous tukkilaisten lautoilta. Vyöryvän vedenkalvon, kirkontornien rohkeat rajaviivat, hopeaisen autereen ylhäällä taivaalla — kaiken tuon hän näki kuin sumun läpi; vain jolloinkin leimahti salaman tavoin jokin selkeä ajatus hänen myrtyneessä mielessään kuten tuolta alhaalta virralta äkkiä tuikahtava valkean loimo. Hänkin oli tehnyt kauppoja uitetuilla tukeilla, ja hänen siitä saamansa voitto oli ollut varastettu toisten taskuista. Ne olivat olleet vieraita rahoja, niinkuin sekin summa, jonka takia tuo nuoruudentoveri oli tarttunut pistooliin viime turvanaan. Hän nousi joutuin pystyyn ja kiirehti rinnettä alaspäin.

Korkeita plataaneja kasvavalla lehtokujanteella hän juoksenteli kiihkeästi edestakaisin, kunnes viimein jäi väsyneenä seisomaan ja nojasi selkänsä puunrunkoa vastaan. Hänen silmiensä edessä kohosivat kaupungin tehdaskorttelin savupiiput, ryhmä jättiläisobeliskeja urkeni korkealle ihmisasumusten kattojen yli. Hänkin tiesi, mitä merkitsi tuollaisen patsaan pystyttäminen pilviä kohti. Hän oli sellaista rakennuttaessaan uhrannut perustukseksi kaikkensa, mikä siihen asti oli suojannut ja tukenut häntä, voimansa, varansa, rauhansa ja kunniansa. Unettomilla öillä, harmailla hiuksilla hän oli maksanut sellaisen muistopatsaan hinnan; hänen sukunsa hautapatsashan se olikin, jonka hän oli pystyttänyt tilalleen puiston reunaan. Ja se, mitä hän nyt näki edessään, tuntui hänestä yön hämärässä kajasteessa suunnattomalta hautausmaalta täynnä patsaita, joiden alle oli haudattu muinen onnellisten ihmisten sielunrauha. Ja hän nyykäytti alakuloisesti päätänsä ja lausui ääneen, niin että itsekin erotti sanansa: "Minun hautani luotiin viimeiseksi." Hän ojentautui suoraksi ja lähti astumaan kaupunkiasuntoaan kohti.

Tiellä sinne hän ajatteli itsekseen, kuinka suloista oli kohta saada tuntea itsensä vapaaksi näistä hirveistä kuvitelmista. Sitten hän nousi ylös asuntoonsa. Hän väänsi kasvonsa ystävällisemmän näköisiksi, kun porraslamppu sattui hänen silmiinsä. Eteiseen tultuaan hän kuuli puhetta puolisonsa huoneesta. Lenore luki siellä äidilleen ääneen. Hän ei saanut säikähdyttää naisia. Mutta huoneuston perällä oli syrjäinen kamari, jonka viereinenkin suoja oli asumaton; sinne hänen täytyi päästä. Hänen vielä epäröidessään avautui sisäovi ja paroonitar silmäsi eteiseen. Tahtomattaan hän peräytyi askeleen taapäin nähdessään miehensä ovella. Vapaaherra hymyili hänelle ja astui reippain askelin sisään. Vaimolleen hän antoi kätensä, siveli Lenoren tukkaa ja kumartui katsomaan mitä hän luki. Paroonitar valitti, että he olivat juoneet teensä ilman häntä, ja hän laski leikkiä puolisonsa kärsimättömyydestä, kun tämä ei jaksanut odotella mielijuomaansa myöhempään. Samalla hän ajatteli, ettei hänelle itselleen suuria merkinnyt tunti sinne tai tänne ratkaisevaa askelta otettaessa. Hän astui häkin luo, jossa kaksi pientä etelämaan lintua istui nukkuen tangollaan, painautuneina toisiinsa kiinni; hän työnsi sormensa metallitankojen lomista silitelläkseen niitä ja sanoi hajamielisesti: "Ne ovat jo käyneet levolle." Sitte hän otti kynttilän palvelijan kädestä ja astui oman huoneensa ovelle. Kädensijaan tarttuessaan hän huomasi puolisonsa tuskallisesti tähystelevän häntä; hän kääntyi vielä kerran kynnykseltä tähän päin ja nyökkäsi hänelle ystävällisesti. Sitten hän sulki oven perästään, otti kirjoituspöytänsä laatikosta esiin kiilloitetun puulippaan ja kantoi sen ynnä kynttilän kulmahuoneeseen. Siellä hän oli varma, siellä hän ei häiritsisi ketään.

Verkalleen hän latasi aseen. Ladatessaan hän tuli katselleeksi sen korusilaista perää. Se oli jonkun köyhän pyssysepän uuraan aherruksen tuote, hänen tuttavansa olivat sitä monesti ihailleet; pistooliparin hän oli saanut lahjaksi kenraaliltaan, joka hänen häissään oli esittänyt hänen orvon morsiamensa isää. Sukkelaan hän työnsi latasimen piippuun ja katsahti sitten taakseen; kaatuessaan hän ei tahtonut joutua makaamaan paljaalle lattialle. Hän muisti, minkä hirveän kuvan tuo muinainen toveri oli tarjonnut viruessaan, lattialla verisenä ja siltä näöltä hän tahtoi säästää huoneeseen tulijat.

Hän laski kylmän raudan ohimoilleen. Silloin kuului oven takaa kimakka kiljahdus, hänen vaimonsa ryntäsi huoneeseen ja tarttui epätoivon voimalla hänen käsivarteensa; hän hätkähti kokoon ja sormensa painoi liipasinta. Tulenliekki ja pamaus seurasi, ja hän vaipui takaperin sohvalle ja vei voihkien molemmat kädet silmilleen.

Juutalaisen rahamiehen talossa laskeutui isä kynttilä kädessä kuolleen poikansa luota alas konttoriinsa. Tuskallisesti hän kynttilän valossa tarkasteli pulpettia, rahakaappia, huoneen joka soppea, istahti sitten tuoliin, pudisteli päätään ja koetti selvittää ajatuksiaan. Sitten hän lähti konttorista, lukitsi sen oven, nousi vitkalleen portaita ylös ja heittäytyi parkuen ja ähkien vuoteen juureen lattialle. Siten kului häneltä koko yö, etsien ja vaikeroiden; ja hän itse oli luita ja ytimiä myöten järkytetty, perin uupunut, maahan lyöty vanha mies.

Schröterin talossa kulki elämä jälleen tasaista latuaan. Antonin palauksen aiheuttamat pienet pyörteet olivat vähitellen painuneet pinnan alle, joka oli sileä kuin ennenkin. Pähkinäpuukaapin tavattomat loistonumerot olivat saaneet väistyä toisten vähemmän silmäänpistävien tieltä, jotka nekin tosin olivat erinomaiset, mutta eivät saattaneet tätiä niin kovasti kuohuksiin. Siinäkin oli täti ennustanut oikein, että Anton ei ollut ollenkaan huomannut voittoa, jonka vanhemman naisen rauhallinen järkevyys oli salaa saavuttanut nuoremman ylitulvivasta kiitollisuudentunteesta. Ainoastaan yksi muutos oli pysynyt edelleenkin voimassa, yksi ainoa, mutta suurin ja kunniakkain kaikista: takapihan puolisen rakennuksen asukas oli säilyttänyt etuoikeutetun paikkansa talon nuoren valtiattaren sydämessä, ja hänen reipas, komea hahmonsa esiytyi monesti niiden mielikuvien joukossa, joita Sabine kokosi ympärilleen työvasunsa ääressä istuessaan tahi aarrekammiossaan häärätessään.

Tänään asteli Sabine päivällisen edellä levottomana edestakaisin huoneessaan. Täti, jolla aina oli kaikki tiedossaan, oli juuri käynyt hänelle kertomassa, että Ehrenthalin talosta oli palvelustyttö äskettäin juossut konttorissa ilmoittamassa Bernhardin kuolemasta hänen ystävälleen. "Kuinka hän jaksaa kestää tuon sanoman?" ajatteli Sabine itsekseen. Ja Ehrenthalin nimi palautti hänen mieleensä erään toisen, joka nyt eli kaukana, kaukana täältä; ja hänen täytyi muistella hetkeä, jolloin nyt kuolleen nuorukaisen talosta salaa tullut kirje oli tehnyt äkkilopun hänen sielunsa horjumisesta. Ja Antonkin tiesi tuosta hänen salatusta, ammoin sitte jo tukahdetusta tunteestaan; ah, kuinka usein olikaan Sabine pannut sen merkille hänen huolestuneesta katseestaan, hänen sääliväisestä puheestaan! Kuinka hienotunteinen hänen käytöksensä aina oli ollut Sabinea kohtaan, kuinka ritarillisesti hän oli kiirehtinyt avuksi, kun kuulustelu uhkasi saada neitoselle epämieluisen käänteen. Olikohan Antonilla edes aavistustakaan siitä urheasta voitosta, jonka tämä oli vähitellen saanut ensimmäisestä nuoruudenhulluudestaan? Sabine pudisti päätänsä. "Ei, hän ei tiedä siitä mitään; yhä vieläkin hän näkee minussa muinoisen lapsellisen tyttösen, joka antoi ensi tunteensa tyyten huumata itsensä." Hän jäi seisomaan kukkapöytänsä ääreen. "Tällä kohtaa sattuma hänelle silloin paljasti minun sydämeni tilan. Vielä tänäpäivänäkin on tuo menneisyyden varjo kuin musta seinä hänen ja minun välillä. Kaikkialla tunnen tuon poissaolevan kuvaisen vierelläni, kun iltasin istun Wohlfartin kanssa pöydässä, kun hän tervehtii minua ja puhelee kanssani. Aina sanoo hänen äänensävynsä: tyttö parka ei ole yksin, tuo toinen elää hänen mielessään." Sabine sykähti kokoon ja silitteli kädellään hiljaa kukkiensa lehtiä, ikäänkuin siten pyyhkäistäkseen pois kiusalliset ajatukset mielestään. Eihän hän voinut sanoa Antonille olevansa nyt täysin vapaa kauan salatusta sydänsurustaan. Mutta tänään, kun Anton oli kadottanut rakkaan ystävän, täytyi Sabinen jollain tapaa näyttää hänelle, että oli vielä toisiakin sydämiä, jotka olivat hellästi kiintyneet häneen. Ja jälleen hän rupesi astelemaan huoneensa lattialla miettien keinoa, miten päästä kahdenkeskiseen puheluun Antonin kanssa.

Palvelija kutsui ruokapöytään. Anton saapui toisten herrojen kanssa ja istui kohta paikalleen. Pöydässä ei tarjoutunut kertaakaan tilaisuutta puheluun hänen kanssaan. Mutta hän katsahti Sabineen niin surullisesti, jotta tämä ei voinut pidättyä nyökkäämästä hänelle sydämellisesti. "Hän ei syö tänään mitään", kuiskasi täti; "ei maista edes paistiakaan", toisti hän moittivasti. Sabine kävi hyvin levottomaksi ja huolestuneeksi. Nyt oli herrojen kohta noustava pöydästä, Anton lähtisi sitten heidän kanssaan ulos salista, eikä Sabine näkisi häntä enää koko päivänä. Jo nousi herra Jordan ylös ja lykkäsi tuolinsa paikoilleen; silloin Sabine huudahti Antonille pöydän yli: "Herra Wohlfart, suuri kalla on juuri puhjennut kukkaan; tehän ihailitte tuonaan sen nuppua, viipykää vielä hetkinen, niin näytän teille kukkaa." Anton kumarsi ja jäi paikoilleen. Vielä moniaita kiusallisen pitkiä minuutteja, sitten nousi velikin pöydästä, Sabine kiiruhti Antonin luo ja vei hänet omaan huoneeseensa kukkapöydän eteen.

"Viesti itsessään ei minua hämmästyttänyt", vastasi Anton; "lääkäri ei antanut enää yhtään toivoa hänestä. Mutta minä kadotin paljon hänessä."

"Minä en koskaan nähnyt häntä", sanoi Sabine, "teiltä olen vain kuullut, että hän oli hyvin yksinäinen eläessään, vailla iloa ja rakkautta."

Hän veti Antonille jakkaran istua ja pyysi häntä kertomaan ystävästään. Lämpimällä osanotolla Sabine kuunteli jokaista sanaa, kysellen ja lohduttaen häntä hellästi. Antonilla olikin tarve saada puhella ystävästä, jonka hiljaista olemusta, oppineisuutta ja puhdasta, innokasta mielenlaatua hän kuvasi kaunopuheisesti. Hänen vaiettuaan syntyi lyhyt äänettömyys, sitten katsahti Sabine häntä sydämellisesti silmiin ja kysyi: "Oletteko saanut herra von Finkiltä mitään tietoa?"

Ensi kerran hän nyt mainitsi tuon nimen Antonin kuullen. Tämä tuli liikutetuksi hänelle osotetusta luottamuksesta, että neiti juuri tänä hetkenä tiedusti häneltä sydämensä lemmittyä. Liikutuksessaan hän tarttui immen käteen, joka lepäsi hänen edessään pöydällä. Hitaasti veti Sabine kätensä takaisin ja loi katseensa alas. Mutta vain silmänräpäyksen ajaksi, sitten hän jälleen silmäsi nuorta miestä ystävällisesti kasvoihin.

"Hän ei tunne olevansa onnellinen uudessa elämässään", sanoi Anton totisesti. "Viime kirjeessään hän oli oikein hirtehisen tuulella, ja siitä päättelen vielä enemmän kuin hänen sanoistaan, että hänen kohtaamansa olosuhteet olivat aivan toisenlaiset kuin hän oli odottanut. Ne liikeyritykset, joihin hän sai setänsä kuoleman johdosta antautua, eivät miellytä häntä ollenkaan."

"Eivät ainakaan sellaisia, joita tässä talossa pidettäisiin kunniallisina", vastasi Anton. "Fink ajattelee liian ylevästi ja hän on siksi kauan elänyt veljenne läheisyydessä, ettei häntä ilahduta joutua mukaan sellaisiin hurjiin keinotteluihin, jotka siellä ovat tavallisia. Hänen liikeystävänsä ovat suurelta osalta vailla omaatuntoa, ja hänen sydäntään pöyristää olla heidän yhtiötoverinsa."

"Ja voiko herra von Fink sietää tuollaista yhtiötoveruutta edes päivääkään?" kysyi Sabine.

"On merkillinen kohtalo", Anton vastasi, "että juuri hän, joka on niin tottunut hallitsemaan toisia omalla ylivoimaisella tahdollaan — hän, joka kaikkein vähimmin on taipuvainen sietämään niskoillaan vierasta pakkoa, on nykyisessä liiketoiminnassa sidottu käsistä ja jaloista. Kaikki tuollainen keinottelutoiminta Amerikassa on järjestetty niin kiinteisiin muotoihin, että yksityinen osakas ei siinä voi aikaansaada juuri mitään muutoksia. Ja siksipä on Finkin asema nykyisin, jolloin hän on päässyt suurten toiveittensa perille, perinyt suuria pääomia ja saanut vapaan hallinto-oikeuden moniin neliöpenikulmiin maata, paljon epävarmempi kuin koskaan ennen hänen elämässään. Hän oli aina vaarassa ajatella toisista ihmisistä liian vähän hyvää, mutta nyt hätäännyttää minua se katkera ylenkatse, jolla hän puhuu omasta elämästään. Hänen viime kirjeensä kuvasi hänen asemansa kerrassaan sietämättömäksi ja pani aavistamaan jotain väkivaltaista ratkaisua."

"Hänelle saattaa vain yksi ratkaisu tulla kysymykseen", huudahti
Sabine. "Saanko kysyä, mitä te olette hänelle vastannut?"

"Olen vaatinut, että hän hetipaikalla ja millä ehdoilla hyvänsä irtautuu moisista liikeyrityksistä. Hänen luja tahtonsa keksii kyllä siihen jonkin keinon, vaikkapa minun ehdottamani osottautuisikin mahdottomaksi. Ja minä pyysin häntä joko pysymään alkuperäisessä suunnitelmassaan ja rupeamaan todelliseksi tilanhaltijaksi Amerikassa tahi sitten palaamaan takaisin meidän luoksemme."

"Minä arvasinkin että te niin kirjoittaisitte", sanoi Sabine syvään hengähtäen. "Niin, hänen täytyy palata, Wohlfart", sanoi hän hiljaisemmalla äänellä, "mutta meidän luoksemme hän ei saa tulla." — Anton vaikeni.

"En voi sanoa", vastasi Anton väkinäisesti; "ainakin oli neuvoni sangen vähän amerikkalainen."

"Eräs upseeri haluaa puhutella herra Wohlfartia", keskeytti heidät sisäänastuva palvelija. — Anton kavahti pystyyn. Sabine kävi kukkiensa luo ja kumartui murhemielin niiden isojen vihreiden lehtien yli. Vielä liihotteli tuon toisen varjo hänen ja Antonin välillä.

Palvelijan kiireinen ilmoitus herätti Antonin mielessä hämärää aavistusta jostain uudesta kohtalon iskusta, ja hän riensi joutuin eteiseen. Siellä seisoi Eugen von Rothsattel. Anton yritti tervehtiä häntä lämpimästi, mutta nähdessään toisen järkytetyn kasvojenilmeen hän hätkähti askeleen taapäin. Eugen kuiskutti hänelle aivan kuin pahan omantunnon vaivaamana: "Äitini haluaisi puhutella teitä. Meillä on tapahtunut hirveitä asioita."

Anton sieppasi hattunsa ja riensi konttoriin, jossa hän pyysi Baumannin selittämään johtajalle hänen poismenonsa; sitten hän lähti luutnantin kanssa vapaaherran asuntoon. Aivan kuin kuumeessa astui Eugen Antonin vierellä; hän oli kadottanut kaiken malttinsa. Sekautuen ja tuskin ymmärrettävästi hän koetti selittää Antonille asianlaitaa: "Isäni käsitteli eilen illalla varomattomasti ampuma-asetta ja haavoitti itseään; — ratsastava pikalähetti nouti minut majoituspaikastani tänne; — kun pääsin perille, tapasin äitini tainnoksissa. Hyvän aikaa hän lienee maannut pyörtyneenä. Sisareni ja minä emme tiedä minkäänlaista neuvoa. Lenore on polvillaan rukoillut äitiä lähettämään hakemaan teitä avuksi. Te olette ainoa ihminen, johonka me hädässämme voimme luottaa. Minä en ymmärrä liikeasioista hölynpölyä, mutta isän asiain täytyy olla hyvin huonosti. Äiti on aivan suunniltaan. Koko talo on ylösalaisin."

Kaikesta siitä, mitä hän sanoi ja mitä hän koetti salata, hänen katkonaisista lauseistaan ja epävakaisista katseistaan Anton voi aavistella edellisen illan hirmuja. Paroonittaren huoneessa hän tapasi Lenoren itkettyneenä, ja uupuneena horjui tämä häntä vastaan. "Rakas Wohlfart", hän huudahti, tarttuen hänen käteensä, ja sitten rupesi hän uudestaan rajusti nyyhkyttämään, ja hänen päänsä vaipui voimattomana nuoren miehen olkapäälle. Sillävälin Eugen asteli käsiään väännellen edestakaisin, kunnes viimein istahti sohvankulmaan ja rupesi hiljaa itkemään.

"Tämä on hirmuista", valitti Lenore kohoutuen jälleen pystyyn. "Kukaan ei saa mennä isän luo, ei edes Eugen enkä minä, äiti vain ja vanha Johann hoitelevat häntä. Ja aikaisin tänä aamuna oli täällä kauppias Ehrenthal, hän tahtoi väkisin päästä isän puheille, karjui kovaa äidille ja haukkui isää petturiksi, niin että äiti pyörtyi lattialle. Kun minä ryntäsin huoneeseen, lähti tuo hirveä ihminen pois ja heristi meille vielä nyrkkiäkin."

Anton vei Lenoren nojatuoliin ja odotti kunnes neiti oli rauhoittunut. Minkäänlainen lohduttelu ei tässä ollut paikallaan; Anton oli itsekin järkytetty sydänjuuriaan myöten. "Huuda äitiä, Eugen", sanoi Lenore vihdoin. Veli riensi ulos. "Älkää hyljätkö meitä hädässämme", pyysi Lenore käsiään väännellen. "Onnettomuus on koko kauheudessaan kohdannut meitä, ei edes teidänkään apunne kyennyt estämään sitä."

"Hän, joka ehkä olisi siihen kyennyt, on nyt kuollut", vastasi Anton surullisesti. "Voinko minä olla teille joksikin hyödyksi, se on epätietoista; mutta hyvää tahtoani te ette voi epäillä."

Paroonitar saapui sisään. Hän astui raskaasti Antonin luo ja nojasi toisella kädellään tuoliin pysyäkseen pystyssä, mutta vierastaan hän tervehti ryhdikkäästi. "Me olemme joutuneet sellaiseen asemaan että tarvitsemme ystävän apua, joka tietää liikeasioista enemmän kuin me. Onneton tapaturma estää vapaaherraa, ehkä pitemmäksikin aikaa, huolehtimasta asioistaan; ja niin vähän kuin minä niitä ymmärränkin, niin käsitän kuitenkin että nopea toiminta käy välttämättömäksi meidän puoleltamme. Lapseni ovat maininneet minulle teidän nimenne; minä vaadin teiltä todellakin paljon, kun pyydän teitä uhraamaan aikaanne meidän asiaimme selvittämiseen." Hän istuutui, viittasi Antoniakin istumaan ja sanoi lapsilleen: "Jättäkää meidät kahdenkesken, minä voin helpommin sanoa herra Wohlfartille sen vähän minkä tiedän, kun ei teidän surunne ole silmäini edessä."

Heidän yksin jäätyä hän viittasi Antonia käymään lähemmäksi ja yritti puhua, mutta hänen huulensa vapisivat, ja hän kätki kasvonsa nenäliinaansa.

Anton katseli liikutettuna, kuinka kovaa taistelua aatelisnaiselta kysyi asian puheeksiottaminen, ja senvuoksi hän sanoi: "Ennenkuin voin sallia että te, armollinen rouva, osoitatte minulle niin kunniakasta luottamusta, täytyy minun kysyä teiltä oman etunne vuoksi: eikö teidän puolisollanne ole jotain sukulaista tahi läheistä ystävää, jolle teidän kävisi helpommaksi uskoa huolenne? Minä pyydän teitä muistamaan, että minun kokemukseni liikeasioissa on vielä vähäinen, ja että minun asemani ei ole sellainen, että olisin oikeutettu päteväksi neuvonantajaksi herra paroonille."

"Minä en tiedä ketäkään", vastasi paroonitar lohduttomasti ja tuijotti eteensä. "Minun on helpompi kertoa teille, mitä en saa salata, kuin jollekin perheemme tuttavalle. Pitäkää itseänne lääkärinä, joka on kutsuttu sairaan luokse."

— Vapaaherra ilmoitti minulle tänä aamuna jonkin verran omaisuussuhteistaan.

Ja nyt hän kertoi kuulijalleen kaiken, minkä oli saanut selville puolisonsa rahallisista selkkauksista, sukukartanoa uhkaavasta vaarasta, uudesta pääomasta, joka tarvittaisiin puolalaisen herraskartanon hallussapitämiseen. Hänen tietonsa ja mainintansa olivat sangen vajavaiset, mutta nekin riittivät täyttämään Antonin mielen synkeällä surulla perheen tulevaisuudesta.

"Mieheni on jättänyt minulle kirjoituspöytänsä avaimet; hän toivoo että Eugen neuvottelisi asioistamme jonkun asiantuntijan kanssa levollisemmin kuin hän itse nykyhetkellä voisi tehdä. Teitä minä pyydän käymään yhdessä poikani kanssa tähän toimeen. Niin usein kuin papereita katsellessanne tarvitsette joitakin tietoja, koetan hankkia niitä vapaaherralta. Kysymys on siitä, oletteko te suostuvainen ottamaan kantaaksenne tämän vaivan meidän hyväksemme, jotka kuitenkin olemme teille vieraat."

"Kernaasti minä siihen suostun", vastasi Anton vakavasti, "ja toivon että isäntäni hyvyydessään myöntää minulle siihen tarvittavan ajan, jollette te itse pidä tarkoituksenmukaisempana uskoa tätä työtä puolisonne kokeneelle asianajajalle."

"Myöhemmin saanemme tilaisuutta kysyä tämän herran neuvoa", sanoi paroonitar pidättyvästi.

"Hetikohta", vastasi paroonitar; "pelkään ettemme saa hukata ainoatakaan päivää. Minä koetan minkä voin auttaa teitä papereita läpikäydessä." Hän vei Antonin viereiseen huoneeseen, kutsui Eugenin paikalle ja pisti avaimen vapaaherran asiakirjakaappiin. Kun sen ovi aukeni, kadotti hän hetkiseksi itsehillitsemiskykynsä, ja hänen huuliltaan luiskahtivat sanat: "Vainajan perut!" Hän hoiperteli akkunaan, ja verhojen tärinä ilmaisi hänen mielenkuohunsa.

Surullinen työ alkoi, jatkui tunti tunnilta; Eugen ei kestänyt kauankaan paperien katselemista, mutta äiti ojensi Antonille kaikki kirjeet ja asiakirjat, joiden tarkastamista hän piti hyödyllisenä, ja vaikka hänenkin voimansa jolloinkin yrittivät pettää, kesti hän kuitenkin urheasti kovan koettelemuksen. Anton järjesti kaikki saamansa paperit ja koetti niitä pikimältään silmäilemällä muodostaa itselleen pintapuolisen käsityksen asiaintilasta.

Oli jo ilta, kun vanha palvelija avasi peljästyneen näköisenä oven ja huusi huoneeseen: "Se mies on taasen täällä!" Paroonitar päästi hiljaisen huudahduksen ja teki kädellään torjuvan eleen.

"Minä olen hänelle sanonut, että ketään ei ole kotona, mutta siitä hän ei piittaa vaan meluaa portaissa, enkä minä saa häntä lähtemään."

"Olisi kuolemakseni, jos minun täytyisi jälleen kuunnella hänen solvauksiaan", supisi paroonitar puolittain itsekseen.

"Jos se mies on Ehrenthal", sanoi Anton nousten tuoliltaan, "niin minä koetan saada hänet poistumaan. Välttämättömimmät paperit olemme läpikäyneet; suvaitkaa säilyttää ne erillään ja sallikaa minun tulla huomenna uudelleen." Paroonitar viittasi äänettömän myönnytyksen ja vajosi nojatuoliin. Anton otti hattunsa ja riensi eteiseen, josta kuuli jo kauas Ehrenthalin meluavan äänen.

Anton säikähtyi kauppiaan muuttunutta ulkomuotoa Hattu oli kaukana niskalla, tukka pörrössä, kalpeat kasvot kuin juopottelun turvottamat, lasimaiset silmät verestävinä — sellaisena seisoi Ehrenthal hänen edessään ja huuteli katkonaisesti vapaaherraa, kiroillen ja vaikeroiden vuoroonsa. "Hänen on tultava näkyviini", äyski hän, "hänen on tultava hetipaikalla, sen kehnon miehen. Aatelismies hän on olevinaan; konna hän on, jonka minä luovutan poliisin käsiin. Missä ovat minun rahani, missä kiinnekirjani? Minä tahdon takaisin vakuuteni tuolta mieheltä, jonka ne eivät sano olevan kotona."

Anton astui aivan lähelle häntä ja sanoi lujalla äänellä: "Tunnetteko minut, herra Ehrenthal?" Ehrenthal kohotti lasimaiset silmänsä hänen kasvoihinsa ja tunsi vähitellen poikavainajansa ystävän.

"Teitä hän rakasti", huusi hän vaikeroiden, "teidän kanssanne hän puheli enemmän kuin koskaan isänsä kanssa. Te olitte ainoa ystävä, mitä hänellä oli koko maan päällä. — Oletteko kuullut, mitä Ehrenthalin talossa on tapahtunut?" hän jatkoi kuiskuttaen. — "Kun nuo paperit varastettiin, kuoli hän. Hän kuoli, ja piteli kättään tällä tapaa." Hän puristi kouransa nyrkkiin ja löi sillä otsaansa. "Oo minun poikani, minun poikani, ettäs et antanut anteeksi isällesi!"

"Me lähdemme nyt poikanne luo", sanoi Anton ja tarttui vanhusta kainaloon. Ehrenthal ei pannut vastaan ja antoi taluttaa itsensä kotia.

Sieltä Anton kiiruhti oikeusneuvos Hornin luo ja neuvotteli pitkään tämän kanssa.

Suuren mielenliikutuksen vallassa hän vasta myöhään illalla tuli kotia. Huoli ihmisistä, joiden turvallinen onni oli ollut hänelle niin kallis jo monet vuodet, oli syvästi järkyttänyt hänen sydäntään; se luottamus, jolla he olivat uskoneet hänelle onnettomuutensa kaikki surkeat yksityisseikat, täytti hänet ylpeydellä. Hän paloi halusta päästä auttamaan heitä; hän toivoi, että hänen uskolliselle palvelusintoisuudelleen onnistuisi keksiä jokin pelastuksen keino. Mitään sellaista hän ei tosin vielä nähnyt.

Kun hän kuutamossa näki edessään suuren liiketalon mahtavat hahmopiirteet, alakerran akkunat varustettuina rautaristikoilla, kellarien ja maanalaisten holvien rautaovet, selvisi hänelle pulmansa yht'äkkiä: jos kuka mies kykeni auttamaan, niin se oli hänen isäntänsä. Tämän terävä silmä pystyi tunkeutumaan kaikkiin salaperäisiin ongelmiin, joiden uhriksi parooni oli sortunut; hänen rautaisen voimansa tieltä täytyi niiden roistojen väistyä, jotka pitelivät tilanomistajaa ja hänen maatilaansa kynsissään. Niin, ja hänellä oli suuri sydän, hän osui kohta oikeaan, vaivatta ja taistelutta. Anton katsahti ensi kerroksen akkunoihin. Koko kadunvartinen pääty oli pimeänä, ainoastaan kulmahuoneesta häämötti vielä valoa. Se oli kauppiaan työhuone. Tehden nopean päätöksen etsi Anton palvelijan käsiinsä ja pyysi ilmoittamaan tulonsa herra Schröterille. Kummastuneena tämä katsahti sisäänastuvaan Antoniin. "Mikä asia teidät tuo näin myöhään? Onko jotain tapahtunut?"

"Eräälle perheelle, jonka tuttavaksi olen sattuman kautta tullut. Se sortuu peräti, jollei väkevä ystävänkäsi käy torjumaan tuhoa sen päältä." Sitten Anton kertoi hätäisesti tämäniltaiset kokemuksensa, ja tarttuen kiihkossaan kauppiasta käteen hän huudahti: "Mitä siellä sain nähdä, oli minusta hirmuista. Armahtakaa te noita onnettomia naisia ja käykää auttamaan heitä."

"Auttamaan?" kysyi kauppias totisesti. "Kuinka sen voisin tehdä? Onko teille annettu toimeksi pyytää minun apuani, vai oma lämmin myötätuntonneko se asettaa tämän vaatimuksen minulle?"

"En ole mitään sellaista tointa saanut", myönsi Anton; "ainoastaan osanottoni vapaaherran naisten suruun saa minut vetoomaan teihin."

"Ja millä oikeudella te ilmaisette minulle nämä asiat, jotka tuon tilanomistajan rouva on varmaankin vain syvimmässä luottamuksessa kertonut teille itsellenne?" kysyi kauppias pidättyvästi.

"En luule sanovani liikoja kun mainitsen teille, että ne muutaman päivän perästä eivät enää ole salaisuus syrjäisillekään."

"Te olette tällä haavaa tavattomasti kiihoittunut, muuten ette unhottaisi että missään tapauksessa ei kauppias, konttorini ensimmäinen kirjeenvaihtaja, saa ilmoittaa vieraille moisia asioita ilman asianomaisten erityistä suostumusta. Itsestään on selvää, että minä en tule väärinkäyttämään hätiköityä luottamustanne; mutta kaikissa tapauksissa, Wohlfart, menettelynne oli ristiriidassa liiketapojen kanssa." Anton vaikeni hämillään. Hän tajusi isäntänsä olevan oikeassa, mutta sittekin hänestä tuntui kovalta, että tämä kävi sellaisena hetkenä moittimaan häntä liiasta luottavaisuudesta. Kauppiaskin käveli kotvan aikaa vaitonaisena kamarinsa lattialla; vihdoin hän pysähtyi Antonin eteen. "Minä en nyt kysy, mikä teidät on saanut ottamaan niin lämpimästi osaa tuon perheen kohtaloon; pelkään vain, että tuttavuudestanne saatte kiittää Finkiä."

"Ei vielä", vastasi kauppias torjuvasti. "Nyt tahdon vain vielä kerran toistaa teille, että minun on aivan mahdoton sekautua vieraisiin asioihin ilman asianomaisten suoranaista kehoitusta. Lisään vielä, etten halua vastaanottaa sellaista kehoitusta. En salaa teiltä, että todennäköisesti siinäkin tapauksessa kieltäytyisin tekemästä mitään vapaaherra von Rothsattelin hyväksi."

Anton joutui kuohuksiin. "Kysymyksessähän on pelastaa rehellinen mies ja rakastettavat naiset veijarien käsistä, jotka ovat heidät kietoneet pauloihinsa. Minusta tämä tuntuu jokaisen kunnon miehen velvollisuudelta, ja nimenomaan minä kohdaltani pidän sitä kalliina velvoituksena, josta en saa kieltäytyä. Mutta ilman teidän apuanne en voi yhtään mitään."

"Kuinka te sitten ajattelette voitavan auttaa tuota velkaantunutta tilanomistajaa?" kysyi kauppias käyden istumaan.

Hiukan levollisemmin Anton vastasi: "Lähinnäkin siten että kokenut liikemies, semmoinen kuin te, koettaa päästä selville selkkauksista ja salajuonista. Jokin kohta täytyy löytyä, josta pääsee noiden konnien kimppuun. Teidän neuvokkaisuutenne, teidän terävänäköisyytenne sellaisen kyllä löytäisi."

"Molempia ominaisuuksia on millä asianajajalla hyvänsä enemmän kuin minulla", vastasi kauppias; "ei käyne vapaaherralle vaikeaksi saada älykkäitä ja rehellisiä lakimiehiä ajamaan hänen juttuansa. Jos hänen vastapuolensa ovat jollain tapaa rikkoneet lakia vastaan, niin keksii lakimiehen vainu sen aivan kohta."

"Valitettavasti vapaaherran asianajaja antaa siinä suhteessa sangen vähän toiveita."

"Silloin, rakas Wohlfart, se kävisi vaikeaksi kaikille muillekin. Näyttäkää minulle mies, joka on joutunut pulaan ja jolla on voimaa selvitä siitä vieraan käden avulla, ja sanokaa: auttakaa häntä! Silloin en kiellä kättäni pulaan joutuneelta, koska olen teidän ystävänne ja olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Arvelen teidän olevan tästä vakuutettu."

"Mutta sen mukaan mitä olen kuullut, ei vapaaherran tilanne ole tällainen. Mikäli ymmärrän hänen olosuhteitaan teidän kertomanne ja kaupungilla kuulemani perusteella, on hän ainoastaan sen kautta voinut langeta nylkyrien käsiin, että häneltä puuttuivat ne ominaisuudet, jotka antavat jokaisen ihmisen elämälle suurimman arvon — terve arvostelukyky ja vakava työteliäisyys."

"Sellaista miestä käy perin tukalaksi auttaa", jatkoi kauppias säälimättä, "ja terve järkikin panee hyvällä syyllä sitä vastaan. Ei tosin kenenkään ihmisen suhteen saa menettää toivoa, että hän voi muuttua toiseksi, mutta juuri puuttuvaan voimaan nähden se on kaikkein vaikeinta. Meidän kykymme työskennellä toisten hyväksi on rajoitettu, ja ennenkuin käy uhraamaan aikaansa velton ihmisen edestä, täytyy kysyä itseltään, eikö sen kautta menetä tilaisuutta auttaa kelvollisempaakin miestä."

Anton kysyi levottomasti: "Eikö hän sentään ansaitse jonkin verran sääliä? Hän on kasvanut toisenlaisissa olosuhteissa, hän on tottunut vaatimaan elämältä paljon valmista; hän ei ole meidän tavallamme oppinut kohottamaan itseään omilla ponnistuksillaan."

Kauppias laski kätensä nuoren miehen olkapäälle. "Juuri senvuoksi. Uskokaa minua kun sanon, että suurtakaan osaa noista herroista, joita vanhat perinnäiset tavat kahlehtivat, ei voida auttaa. Minä olen viimeinen kieltämään, etteikö tämänkin ihmisluokan keskuudessa olisi koko joukko kunnollisia miehiä. Ja milloin siitä kohoaa jokin erikoinen kyky tahi jalo persoonallisuus esiin, niin sellaisen on erikoisen suotuisa kehittyä juuri tässä suojatussa asemassaan; mutta keskinkertaisten ihmisten suurelle enemmistölle tuo asema ei ole lainkaan suotuisa. Joka lapsuudenkodista lähtien on tottunut vaatimaan elämältä valmista ja vaatii esi-isäinsä ansion perusteella itselleen erikoisasemaa, hän ei useastikaan kykene kehittämään ja säilyttämään sitä voimaa, joka tuon aseman pitämiseen on tarpeen. Sangen monet meidän vanhoista aatelisperheistämme ovat tuomitut menemään perikatoon, eikä niiden perikato ole miksikään onnettomuudeksi valtiolle. Perinnäismuistonsa tekevät ne ylpeiksi ilman mitään oikeutusta, rajoittavat niiden näköpiiriä, hämmentävät niiden arvostelukykyä."

"Mutta vaikkapa kaikki tuo onkin totta", huudahti Anton, "niin eihän toki mikään saa pidättää meitä auttamasta jotain yksityistä heistä lähimmäisenämme, jos hänen asemansa herättää meissä osanottoa."

"Ei suinkaan", johtaja vastasi, "missä osanottavaisuus vain tulee herätetyksi. Mutta vanhemmalla iällä se ei enää viriä yhtä helposti kuin nuoruudessa. Vapaaherra kuuluu työskennelleen siihen päämäärään päästäkseen, että hänen omaisuutensa eristyisi kokonaan pääoman ja ihmistyön mahtavasta, alati vaihtelevasta kymestä, ja siihen päämäärään hän luuli pääsevänsä määräämällä omaisuutensa ikuisiksi ajoiksi perheelleen koskemattomaksi sukuomaisuudeksi. Ikuisiksi ajoiksi! Te itse kauppiaana tiedätte, mitä moisesta pyrkimyksestä on ajateltava. Tosin kyllä järkevä mies toivoo, että keinottelu aatelistiloilla lakkaisi maassamme; jokainen pitää edullisena, että sama maakamara periytyy isältä pojalle, koskapa sen kautta pellon kasvuvoima tulee lemmekkäästi ja suuntaperäisesti korotetuksi. Pidämmehän me arvossa huonekaluakin, jota esi-isämme ovat käyttäneet, ja Sabine avaa ylpeänä teille jokaisen huoneen tässä talossa, jonka avaimia jo hänen isoisänäitinsä on kantanut vyössään. Siksipä onkin luonnollista, että maanviljelijänkin rakkain halu on säilyttää omaisilleen ja jälkeentulevilleen se palanen luontoa, joka häntä ympäröi ja josta hän itse ammentaa voimaa ja hyvinvointia. Mutta siihen päämäärään vie vain yksi keino, yksi ainoa, se nimittäin, että omistaja uurastaa pontevasti koko elämänsä ajan säilyttääkseen maansa hallussaan ja enentääkseen perintöomaisuutta. Missä voima ja kyky tähän työhön uupuu perheeltä ja yksityiseltä, siellä täytyy myöskin sukuomaisuuden tauota olemasta, rahojen täytyy vieriä vapaasti yritteliäämpiin käsiin ja aurankurjen siirtyä toisen miehen käteen, joka osaa paremmin kyntää maata. Ja perheen, joka veltostuu ja menettää voimansa työttömyydessä ja nautinnossa, täytyy jälleen madaltua kansanelämän lakealle pohjalle, antaakseen tilaa vereksille voimille ja hankkiakseen itsekin uutta elinvoimaa. Jokaista, ken vapaan yhteiskuntaliikkeen vahingoksi pyrkii luomaan itselleen ja jälkeläisilleen ikuisia etuoikeuksia, minä pidän valtiomme terveen kehityksen vastustajana. Ja jos sellainen mies tässä pyrkimyksessään ajaa karille ja menee perikatoon, niin näen sen tosin ilman vahingoniloa, mutta sanon samalla, että hänen on käynyt niinkuin hän on ansainnut, koskapa hän on tehnyt syntiä erästä elämämme suurta johtavaa periaatetta vastaan. Ja kaksin verroin vääränä pidän tämän miehen avustamista, niin kauan kuin minun täytyy peljätä, että apuani käytettäisiin tuollaisen epäterveen perhepolitiikan kannattamiseksi."

Anton katseli murheellisesti alas; hän oli odottanut tapaavansa osanottavaisuutta ja lämmintä yhtymistä omiin toiveisiinsa, ja nyt hän kohtasikin tuon miehen puolelta, jota hän niin suuresti rakasti ja kunnioitti, vain jäätävää kylmyyttä, joka oli syöstä hänet epätoivoon. "En voi väittää sanojanne vastaan", lausui hän viimein, "mutta tässä tapauksessa en voi ajatella teidän tavallanne. Minä olen omin silmin nähnyt vapaaherran perheen suunnattoman tuskan, ja sieluni on täynnä alakuloisuutta ja myötätuntoa ja harrasta halua tehdä edes jotakin noiden ihmisten hyväksi, jotka ovat luottavaisesti avanneet minulle sydämensä. Kaiken sen jälkeen, mitä olette sanonut, en rohkene enää pyytää teitä itseänne huolehtimaan heidän asioistaan. Mutta minä olen luvannut paroonittarelle auttaa häntä niiden järjestämisessä, sikäli kuin vähät voimani myöntävät ja teidän hyvyytenne suo minulle tilaisuutta. Pyydän senvuoksi teiltä lupaa siihen. Minä koetan parhaani mukaan suorittaa säännölliset konttorityöni, mutta jos lähiviikkoina sattuisin joskus laiminlyömään jonkin tunnin, niin pyydän ettette siitä minulle pahastu."

Jälleen asteli kauppias vaitonaisena edestakaisin kamarinsa lattialla, ja kun hän viimein pysähtyi Antonin eteen, katseli hän hyvin vakavasti tämän kiihoittuneihin kasvoihin, ja näyttipä murheellinen ilme välähtävän hänen omillekin kasvoilleen, kun hän väkinäisesti vastasi: "Ajatelkaahan myöskin sitä, Wohlfart, että kaikki sellainen toiminta, jossa mieli helposti kiihoittuu, helposti voi muuttua ihmistä johtavaksi voimaksi, joka yhtä hyvin saattaa pilata hänen elämänsä kuin edistääkin sitä. Tästä syystä minun on vaikea myöntyä teidän toivomukseenne."

"Olen itsekin kuluneiden viikkojen varrella aavistellut jotain sellaista", sanoi Anton hiljaa. "Nyt en kuitenkaan voi tehdä mitään muuta."

"No niin, tehkää siis niinkuin teidän on pakko tehdä", päätti kauppias synkästi keskustelun; "minä en tule panemaan eteenne minkäänlaisia esteitä. Ja minä toivon, että muutamien viikkojen perästä kykenette itsekin punnitsemaan asioita tyynemmin." Anton lähti huoneesta hiukkasen toivehikkaampana. Mutta kauppias tuijotti otsa rypyssä kauan siihen kohtaan, jossa hänen nuori apulaisensa oli äsken seisonut.

Mutta sielussaan ei Anton ollut käynyt levollisemmaksi. Isäntänsä kylmä, jopa epäsuosiollinen vastaus hänen pyyntöönsä loukkasi häntä syvästi. "Niin tyly, niin säälimätön!" hän huudahti heittäytyessään väsyneenä sohvaansa. Hänen mielessään virisi epäluulo, että johtaja olikin itsekkäämpi ja vähemmän hyväsydäminen kuin hän oli olettanut. Moni Finkin arvostelu johtui hänen mieleensä, samaten se ilta, jolloin nuori Rothsattel oli poikamaisessa yltiöpäisyydessään kohottanut harjaansa kauppiasta vastaan. "Onko mahdollista, että hän ei ole voinut unohtaa taota nulikkamaisuutta?" kyseli hän itseltään epäröiden. Ja aatelisnaisten valoisten hahmojen takana hälvenivät kauppiaan syväryppyiset kasvot olemattomiin. "Enhän tee mitään väärää", huudahti hän kiivastuneena; "sanokoon hän mitä tahtoo, minä olin oikeassa häntäkin vastaan. Minun osakseni jää tästä illasta lähtien koettaa yksin etsiä tietä, jota minun on kulkeminen." Näissä mietteissä hän istui kauan pimeässä, ja yhtä synkkä kuin hänen huoneensa, oli hänen mielialansakin. Vihdoin hän kävi akkunaan ja katseli allansa olevaan pimeään pihaan. Silloin äkkäsi hänen silmänsä iltapilvistä kajastavassa valjussa valossa jotain valkoista, joka kumotti aavemaisesti hänen kyynärpäänsä vieressä. Hämmästyneenä hän sytytti valkean ja näki edessään Sabinen kukkapöydältä kotoisin olevan muhkean kallakukan. Sabine oli salaa tuonut sen hänen huoneeseensa, mutta nyt se nuokkui surullisesti alaspäin katkenneessa varressaan. Tuo pieni onnettomuus tuntui hänestä pahalta enteeltä. Hän irroitti kukan tykkänään varresta ja asetti sen eteensä pöydälle, ja kauan istui hän ääneti tuijotellen törrömäisesti kiertyneeseen valkeaan kukkalehteen. —

Sabine astui kynttilä kädessä veljensä huoneeseen. "Hyvää yötä, Traugott", hän sanoi tälle nyökäten. — "Wohlfarthan oli tänä iltana sinun puheillasi; kuinka myöhään hän lähtikään luotasi?"

Sabine säikähti; kynttilänjalka kilahti hänen kädestään pöydälle. "Jumalan tähden, mitä onkaan tapahtunut? Onko Wohlfart sanonut, että hän tahtoo erota meiltä?"

"Sitä hän ei vielä tiedä itsekään, mutta sinne päin näen asian kehittyvän askel askeleelta. Enkä minä ja vielä vähemmin sinä voi tehdä mitään pidättääksemme häntä siitä. Kun hän tuonaan seisoi tässä edessäni ja rukoili palavin poskin ja vapisevin äänin apua itsensä perikatoon saattaneelle miehelle, niin älysin kohta mikä hänellä on kiihoittimena."

"En ymmärrä mitä tarkoitat", sanoi Sabine ja katsoi silmät suurina veljeensä.

"Häntä haluttaa ruveta erään rappiolle joutuneen tilanomistajan uskotuksi neuvonantajaksi. Pari sinisiä tytönsilmiä vetää häntä eroon meistä; hänen kunnianhimolleen tuntuu arvokkaalta päämäärältä päästä Rothsattelin perheen asiainhoitajaksi. Häntä sanotaankin konttorissa Finkin perilliseksi. Tämäkin tuttavuus aatelisen tilanomistajan kanssa on Finkin jälkeensä jättämiä peruja."

"Kuolleet haudatkoot kuolleitansa", sanoi kauppias tylysti ja kääntyi kirjoituspöytäänsä päin. Ääneti lähti Sabine hänen luotaan. Kynttilä vapisi hänen kädessään, kun hän kulki pitkän huonerivin läpi. Hätäisesti kuunteli hän omia askeleitaan, ja äkisti tunsi hän jäätävää puistatusta ruumiissaan — hänestä tuntui kuin liukuisi jokin vieras olento näkymättömänä hänen rinnalleen. Tämä oli taasen Finkin kosto. Tuo menneisyyden varjo, joka oli laskeutunut sumentamaan hänen viatonta elämäänsä, karkoitti nyt uskollisen ystävän pois hänen kotipiiristään. Toiseen naiseen oli Antonin sydän ennättänyt kiintyä; itse hän oli jäänyt tälle vieraaksi olennoksi, joka oli ensin lempinyt ja sitten hyljeksinyt kaukomailla olevaa ystävää, ja joka nyt sai leskiharson lävitse katsella nuoruutensa kuluttavaista tunnehehkua.

Seuraavat viikot Antonilta kuluivat uuvuttavassa työssä. Hän koetti tuskallisen tarkasti täyttää velvollisuutensa konttorissa. Illat sensijaan ja kaikki vapaahetkensä hän vietti asiakirjoihin syventyen tahi neuvotellen asianajajan ja paroonittaren kanssa. Sillävälin kulki paroonin kohtalo onnetonta uraansa. Hän ei ollut viime määräaikana maksanut tilaansa rasittavien kiinnelainojen korkoja, kokonainen sarja hypoteekkeja sanottiin irti samana päivänä ja sukutila joutui maakuntapankin hallinnon alaiseksi. Mitä sekavimpia oikeusjuttuja syntyi. Ehrenthal valitti, vaati kahdenkymmenen tuhannen taalerin ensi kiinnitystä nimiinsä ja uutta kiinnekirjaa hänelle tehtäväksi; ja hän oli myöskin taipuvainen esittämään vaatimuksensa viimeiseenkin kiinnitykseen nähden, jonka vapaaherra oli tuona onnettomana hetkenä hänelle tarjonnut. Löbel Pinkus samoin vaati itselleen ensimmäistä kiinnitystä ja väitti sen hyväksi maksaneensa täyden summan kaksikymmentä tuhatta taaleria. Ehrenthalilla ei ollut minkäänlaisia todisteita näytettävänä, ja hän hoiti juttuaan hyvin epätäsmällisesti ollen monesti viikkomääriä aivan kyvytön huolehtimaan asioistaan; Pinkus sensijaan ajoi asiaansa kaikilla mahdollisilla juonilla, mitä paatunut vehkeilijä vain kykenee keksimään, ja sen sopimuksen, jonka vapaaherra oli kirjallisesti tehnyt hänen kanssaan, oli taitavana nurkkasihteerinä tunnettu Hippus osannut sommitella niin mestarillisesti, että vapaaherran asianajaja jo riitajutun alkaessa voi antaa sangen vähiä toiveita sen kumoamisesta. Juttu päättyikin Pinkuksen voittoon, hypoteekki tunnustettiin hänelle ja uusi kiinnityskirja valmistettiin.

Anton oli vähitellen päässyt perehtymään vapaaherran liikeasioihin. Ainoastaan sen seikan tämä salasi koko ajan huolellisesti puolisoltaan, että hän oli myynyt ensimmäisen kiinnityksen kahteen kertaan. Hän väitti Ehrenthalin vaatimusta perusteettomaksi ja lausui epäilevänsä, että Ehrenthal oli itse toimeenpannut tuon varkauden konttorissaan. Se oli todenteolla käynyt hänen vankaksi vakaumuksekseen. Siten ei Itzigin nimeä mainittu ollenkaan Antonin kuullen, ja asianajajankin epäillessä Ehrenthalia kävi Antonin mahdottomaksi koettaa saada tältä itseltään minkäänlaista selvitystä asiaan.

Antonin ja johtajan välit olivat käyneet niin kireiksi, että koko konttori joutui siitä kummiinsa. Otsa rypyssä katseli kauppias Antonin tyhjää paikkaa, kun tämä jolloinkin oli poissa työaikana; ja tämän läsnäollessa, mielenliikutusten ja yövalvonnan kalventamana, ei hän tuntunut panevan apulaiseensa ollenkaan huomiota. Hän näytti tulleen yhtä välinpitämättömäksi Antonin konttoritoiminnasta kuin aikoinaan Finkin epäsäännöllisestä työskentelystä. Yksin sisartaankin kohtaan hän pysyi äreän vaitonaisena; Sabinen yrittäessä arkaillen siirtää puhetta Wohlfartiin hän lopetti keskustelun lyhyeen. Antonin sydän nousi kapinaan tällaista kylmyyttä vastaan. Kotia palattuaan häntä oli kohdeltu kuin omaa lasta, ylistelty ja hemmoiteltu; ja nyt häntä nureksittiin kuin päiväpalkkalaista, joka ei edes ansainnut leipää mikä hänen eteensä viskattiin. Hän tunsi tulleensa käsittämättömien oikkujen leikkikaluksi. Sellaista kohtelua hän ainakaan ei ollut talonväen puolelta ansainnut. Siksipä hän murjotti pahantuulisena perheen päivällispöydässä, äreänä ja vähäpuheisena työpöytänsä ääressä; mutta iltaisin, huoneensa yksinäisyyteen vetäydyttyään, hän tunsi usein niin vihlovaa tuskaa verratessaan nykyisyyttä ja entisyyttä toisiinsa, että hän hypähti vimmoissaan pystyyn ja tömisteli kiivaasti jalkaansa permantoon.

Yksi lohdutus hänellä vain oli: Sabine ei ollut hänelle vihainen. Hän tosin näki tätä enää ylen harvoin. Pöydässäkin neiti istui vaitonaisena ja vältti puhuttelemasta Antonia, mutta tämä tiesi kuitenkin, että hän myönsi hänen olevan oikeassa. Muutamia päiviä tuon kohtalokkaan puhelunsa jälkeen kauppiaan kamarissa Anton seisoi yksin ison vaa'an vierellä, katsellen kuinka makasiinirengit hääräilivät portin edustalla rahtivaunujen kimpussa. Silloin tuli Sabine portaita alas ja kulki niin läheltä yksinäistä mietiskelijää, että hänen hameensa kosketti tätä. Anton kavahti taapäin ja teki kylmän-kohteliaan kumarruksen. "Minulle te ette saa käydä vieraaksi, Wohlfart", sanoi impi hiljaa ja katsahti rukoilevasti nuorta miestä silmiin. Se oli vain haihtuvainen hetki, lyhyt sanaton tervehdys, mutta molempain kasvot hohtivat iloisesta liikutuksesta.

Sitten saapui se ajankohta, jolloin herra Jordanin oli määrä erota liikkeestä. Johtaja kutsui Antonin pieneen konttoriinsa. Ilman tähänastista tylyyttä, mutta myöskin ilman vähintäkään sydämellistä sävyä hän puheli seuraavasti: "Olen teille aikaisemmin lausunut aikomukseni olevan asettaa teidät Jordanin tilalle hoitamaan toiminimen prokuraa. Viime viikkoina ovat voimanne kuitenkin olleet hajoitetut vieraisiin asioihin suuremmassa määrässä kuin minun sijaiseeni nähden on suotavaa; senvuoksi kysyn teiltä itseltänne, luuletteko kykenevänne tästälähin hoitamaan Jordanin tointa?"

"Voitteko ilmoittaa minulle jonkin — ei vallan etäisen — aikamäärän, jolloin olette vapaa nykyisistä sivutoimistanne?" kysyi kauppias. "Siinä tapauksessa koettaisin lähiviikkoina pitää jotain neuvoa töitten suorittamiseksi."

Anton vastasi alakuloisesti: "En voi vielä määrätä, milloin olen jälleen täysin aikani herra; tunnen että muutenkin säännöttömyydelläni kiusaan liiaksi kärsivällisyyttänne. Senvuoksi pyydän teitä, herra Schröter, että paikkaa täyttäessänne ette ota minua lainkaan huomioon."

Kauppiaan otsa kävi ryppyihin, ja ääneti nyökkäsi hän Antonille jäähyväisiksi. Sulkiessaan oven perästään Anton tunsi, että tuona hetkenä olivat hänen ja isäntänsä välit rikkoutuneet lopullisesti ja korjaamattomasti. Hän istui työpaikalleen ja nojasi pään käsiinsä. Heti sen jälkeen huudettiin Baumann johtajan puheille, ja hän sai Jordanin paikan. Etukonttoriin palatessaan hän astui Antonin luo ja sanoi hänelle hiljaa: "Minä kieltäydyin rupeamasta toimeen, mutta herra Schröter vaati sitä kivenkovaan. Tunnen tekeväni väärin teitä kohtaan." — Ja samana iltana herra Baumann luki kamarissaan Samuelin ensimmäisestä kirjasta luvun kiukkuisesta kuningas Saulista, johon hän sydämessään johtajaa vertasi, ynnä Jonathanin ja vainotun Davidin uskollisesta ystävyydestä ja virkisti siten sydäntään.

Seuraavana päivänä Anton astui paroonittaren huoneeseen. Lenore ja hänen äitinsä istuivat ison pöydän ääressä, jolle oli kasattu rasioita ja lippaita jos jonkinkokoisia; vahvasti raudoitettu matka-arkku oli lattialla aatelisrouvan jalkain juuressa. Akkunaverhot olivat lasketut alas, niin että kirkas kevätaurinko loi runsaasti koristeltuun huoneeseen hillittyä valoa; lattiamatossa koreili iäti kuihtumattomia kukkaseppeleitä, ja alabasterikello tikitti rattoisasti uuninkamanalla. Kukkivan myrttipensaan alla oli kaksi kanarialintua hopeoidussa häkissään, ne kiljuivat ja piipittivät herkeämättä toisilleen, ja kun toinen lennähti alemmalle tangolle, kutsui ja maanitteli puoliso sitä niin kauan ja hätäytyneenä, kunnes karkulainen jälleen palasi sen luo. Sitten istuivat molemmat lemmekkäästi toisiinsa kiinni painautuneina. Siten hohti ja helotti ja tuoksui rattoisa huone kodikkaassa kauneudessaan. — "Kuinkahan kauan enää?" ajatteli Anton itsekseen.

Paroonitar nousi pystyyn. "Jälleen me vaivasimme teitä tänne. Olemme juuri työssä, joka käy meille naisille ylivoimaiseksi."

Pöydälle oli laitettu läjä naiskoruista, kultakäädyistä, jalokivilaitteista, sormuksista ja rannerenkaista. "Olemme tarkastelleet, mitä ilman saatamme tulla toimeen", sanoi paroonitar, "ja pyydämme teitä ottamaan huoleksenne näiden esineiden myymisen. Minulle on sanottu, että osalla niistä on jonkinmoinen kulta-arvo, ja kun nyt raha on mitä kipeimmin tarpeen, niin etsimme näistä koruista apua, joka huojentaisi ystäviämme huolta meistä."

Anton seisoi hämillään ja katseli kimaltelevaa läjää. "Sanokaa suoraan, Wohlfart", pyysi Lenore hätäisesti, "onko tämä tarpeellista ja onko siitä jotain hyötyä? Äiti on päättänyt myyttää kaikki koristeemme ja kaikki hopeakalustomme, jota emme jokapäiväisessä käytössä tarvitse. Mitä minulla itselläni on antaa, se ei ole paljonkaan arvoista, mutta äidin korut ovat kallisarvoiset, niiden joukossa on paljon lahjoja hänen nuoruutensa ajalta ja rakkaita muistoja, joista hän ei saa erota, jollette te pidä myyntiä välttämättömänä."

Lenore hypähti pystyyn. "Äiti parka!" hän huusi valittavasti ja kietoi kätensä paroonittaren kaulaan.

"Ottakaa nämä huostaanne", sanoi äiti hiljaa Antonille. "Minä tunnen itseni rauhallisemmaksi kun tiedän, että olemme tehneet kaiken voitavamme."

"Mutta onko hyvä luopua kaikesta", kysyi Anton allapäin. "Joukossa lienee paljonkin, joka ehkä on teille persoonallisesti rakasta, mutta jolle kultaseppä antaa vähemmän arvoa."

"Minä en enää koskaan kanna koruja", sanoi paroonitar kylmästi, "ottakaa vain kaikki, kaikki." Hän piti kättään silmiensä edessä ja kääntyi poispäin.

"Mehän kidutamme äitiä", huudahti Lenore kiihkeästi; "sulkekaa lippaisiin kaikki mitä pöydällä on, ja saattakaa ne pois talosta niin pian kuin suinkin."

"Minä en voi ottaa näitä kalleuksia huostaani", sanoi Anton, "ilman että erinäisillä toimenpiteillä vähennän edesvastuutani. Ennen kaikkea tahdon ainakin teidän läsnäollessanne laatia lyhyen luettelon kaikesta, mitä te jätätte haltuuni."

"Se ei vie paljon aikaa." Anton repäsi taskukirjastaan muutamia lehtiä ja merkitsi esineet muistiin kappale kappaleelta.

"Sinä et saa katsoa tänne, äiti, minä en kestä sitä", hoputti Lenore paroonitarta ja talutti hänet ulos huoneesta; sitten hän astui Antonin viereen ja katseli kuinka tämä kääri joka esineen paperiin, merkitsi kääreeseen numeron ja sijoitti ne raudoitettuun arkkuun.

"Nämä markkinavalmistelut ovat kamalia", valitti Lenore. "Koko äidin elämä tulee siten paloitellen myytäväksi, sillä jokaiseen esineeseen liittyy hänellä kalliita muistoja. Katsokaappas, Wohlfart, tämän timanttikoristeen hän sai prinsessalta mennessään isäni kanssa naimisiin."

"Tämä sormus on peräisin isoisältäni, ja nämä ovat isä raukan antamia lahjoja. — Ah, kukaan mies ei voi käsittää, kuinka rakkaat nämä korut meille ovat. Minullekin oli joka kerta oikein juhlapäiviä, kun äiti kantoi jalokiviään yllään. — Nyt me tulemme minun pikku rihkamaani, joka ei ole paljonkaan arvoinen. Onkohan tämä rannerengas hyvää kultaa?"

"Me panemme sen kuitenkin muiden joukkoon", sanoi Lenore, irroitti kultarenkaan käsivarreltaan ja laski sen pöydälle. — "Niin, te olette hyvä ihminen, Wohlfart", jatkoi hän ja katsoi luottavaisesti toisen kosteisiin silmiin; "älkää vain hyljätkö meitä hädässämme. Veljeni on aivan kokematon ja vielä avuttomampi kuin me. Minullakin on hirveä aika. Äidin nähden koetan hillitä itseäni minkä voin, mutta mieluimmin tahtoisin parkua ja itkeä aamusta iltaan." Hän vajosi tuolille ja piteli Antonin kädestä lujasti kiinni. "Rakas Wohlfart, älkää hyljätkö meitä."

Anton kumartui neidon yli ja katseli kiihkeän liikutuksen lumoissa tuota hänen puoleensa taipuvaa kukkeata impeä, joka niin luottavaisesti loi häneen ihanat, kyyneleiset silmänsä. "Minä tahdon olla teille hyödyksi missä vain voin", hän vakuutti ankaran mielenkuohun vallassa ollen, "tahdon olla lähellänne milloin vain tarvitsette minua. Teillä on liian hyvä käsitys minun tiedoistani ja voimistani; vähemmän minä kykenen auttamaan kuin luulette. Mutta minkä minä voin, sen teen, joka tavalla ja kaikella toimella."

Lämpimästi puristaen toisiaan irtautuivat heidän kätensä jälleen.
Sopimus oli tehty.

Paroonitar palasi huoneeseen. "Asianajajamme oli aamulla puheillani. Nyt pyydän teiltä neuvoa. Asianajajan mielestä ei ole vähintäkään toivoa, että vapaaherra voisi pitää sukutilan hallussaan."

"Tähän aikaan, jolloin raha on niin kallista ja vaikeata saada, se käykin mahdottomaksi", vastasi Anton.

"Oletteko tekin siis sitä mieltä, että meidän on käytettävä kaikki varamme ja voimamme pelastaaksemme itsellemme tuon puolalaistilan?"

"Siihenkin tarvitaan varoja. Ehkä voin sukulaisiltani saada käytettäväksenne jonkin vaikka pienoisenkin summan; niiden täytyy yhdessä noiden kanssa" — hän viittasi koruarkkuun — "riittää ensimmäisen kaluston hankkimiseen. Minä en tahdo että korut myydään täällä, ja toivomani lainasummankin vuoksi tulee välttämättömäksi lähteä pääkaupunkiin. Vapaaherran asianajaja on puhunut suurella arvonannolla teidän järkevyydestänne ja huolellisuudestanne. Hänen lausumaansa toivomusta noudattaen teen teille nyt tarjouksen. Tahdotteko te omistaa kaiken aikanne yksinomaan meille lähivuosiksi, ainakin siihen saakka kunnes pahimmista vaikeuksista on selvitty? Olen tästä neuvotellut lasteni kanssa, ja molemmat he minun tavallani näkevät teidän toimissanne meidän ainoan pelastuksemme. Myöskin vapaaherra on asiaan suostuvainen. Kysymys on nyt siitä, sallivatko teidän olosuhteenne teidän myöntää jatkuvasti apuanne meille poloisille. Ehtonne saatte itse määrätä, me olemme teille vain kiitolliset. Jos huomaatte, että voimme jossakin muodossa ulkonaiseen asemaannekin nähden ilmaista suurta kiitollissuudenvelkaamme niin pyydän teitä mainitsemaan sen."

Anton seisoi kuin kivettyneenä. Paroonitarhan ei vaatinut häneltä sen enempää eikä vähempää kuin täydellistä eroamista kauppaliikkeestä ja eroamista johtajasta ja Sabinesta. Olikohan sama ajatus jo aikaisemmin välähtänyt hänelle itselleenkin, kun hän seisoi puhellen Lenoren edessä tahi istui kumartuneena vapaaherran kirjeiden yli? — Nyt, kun sana tuli lausutuksi, järkytti se häntä olemuksensa juuria myöten. Hän silmäsi Lenoreen, joka äitinsä takana risti rukoilevasti kätensä. "Minä olen palvelussuhteessa", lausui hän viimein, "jota en voi purkaa ilman toisen puolen suostumusta. En ole osannut tällaista tarjousta odottaakaan ja pyydän senvuoksi että te, armollinen rouva, myönnätte minulle miettimisaikaa. Tämä askel nimittäin muuttaa koko tulevaisuuteni."

"Minä en tyrkytä tätä teille", paroonitar vastasi, "pyydän sitä teiltä vain. Minkä ratkaisun te asialle annattekin, meidän lämmin kiitollisuutemme pysyy iäti; jollei teillä ole tilaisuutta tukemaan meidän heikkoja voimiamme, niin pelkään ettemme löydä toistakaan auttajaa. Ajatelkaa myöskin sitä", pyysi hän hartaasti.

Hehkuvin poskin Anton riensi katua pitkin. Aatelisrouvan rukoileva katse, Lenoren ristissä olevat kädet maanittelivat häntä pimeästä konttorista ulos suurempaan vapauteen, kohti tavatonta tulevaisuutta, jonka hämärästä kohdasta eräitä houkuttelevia kuvia välähteli hänelle salamain tavoin. Ylevämielinen vaatimus oli hänelle asetettu ja veti häntä väkevästi puoleensa. Väsymätön, uhrautuva auttaja oli noille naisille välttämättömästi tarpeen, jotta he varjeltuisivat äärimmäisestä kovanonnen iskusta. Ja jos hän noudatti haluaan, teki hän hyvän työn, täytti velvollisuutensa viimeistä myöten.

Näissä mietteissä hän saapui liiketaloon. Ah, kaikki, mihin hänen silmänsä täällä vain sattui, kurottautui pitelemään hänestä kiinni. Hän katsahti hämäriin tavaraholveihin, makasiinirenkien uskollisiin kasvoihin, ison vaa'an ketjuihin ja rehellisen Pixin väripötsyyn, ja kaikki näkemänsä muistutti hänelle, että täällä oli hänen kotinsa, tänne hän kuului. Sabinen koira suuteli hänen kättään kostealla turvallaan ja juoksi hänen perässään aina hänen huoneensa ovelle saakka. Hänen ja Pinkin huone! Täällä oli orpopojan lapsellinen sydän löytänyt ystävän, hyviä tovereita, kodin, kiinteän, kunniakkaan päämäärän elämälleen. Ja hän silmäsi akkunasta alas pihamaalle, valtavan talon komeroihin ja ulkonemiin, rautaristikko-akkunaan, jonka takana herra Liebold hoiteli isoa pääkirjaansa, konttoriin, jossa hänenkin pulpettinsa seisoi, ja pieneen peräkamariin, jossa isäntä työskenteli — hän, joka nyt oli hänelle niin äreä ja joka kuitenkin vuosikausia oli ollut hänen isällinen ystävänsä. Sitten sattui hänen silmänsä Sabinen varastohuoneen akkunaan; usein oli hän siitä nähnyt eteenpäin kulkevan valojuovan, joka valaisi koko suuren pihan ja lähetti ystävällisen pilkahduksen hänenkin huoneeseensa. Ja nopeasti suoristautuen hän lausui itselleen: " Hänen pitää ratkaista tämä asia!"

Sabine nousi hämmästyneenä seisomaan, kun Anton kerkein askelin saapui hänen eteensä. "Vastustamaton pakko ajaa minut teidän luoksenne", toimitti nuori mies kiihkeästi. "Minun pitää nyt ratkaista koko tulevaisuuteni, mutta tunnen itseni epävarmaksi enkä uskalla luottaa omaan arvostelukykyyni. Te olette aina ollut minulle suopea, ylevämielinen ystävä, jo ensi päivästä alkaen kun tähän taloon tulin. Minä olen tottunut katselemaan ylös teihin ja ajattelemaan teitä kaikessa, mikä täällä mieltäni liikuttaa. Antakaa minun nyt tänäänkin kuulla teidän suustanne, mitä te hyvänä ja oikeana pidätte. Minulle on rouva von Rothsattel tehnyt tarjouksen, että rupeisin vapaaherran valtuutettuna asianhoitajana vakinaisesti hänen palvelukseensa. Pitääkö minun ottaa tämä tarjous vastaan vai jäädäkö tänne? Itse en tiedä mitä tehdä; sanokaa te minulle, mikä on oikein minulle ja toisille."

"En minä", sanoi Sabine peräytyen taapäin, ja hänen poskensa kalpenivat. "Minä en uskalla käydä sitä päättämään. — Ja itse te ette sitä enää tahdo tehdä, Wohlfart, sillä te olette jo tehnyt päätöksenne."

"Te olette ajatellut erota tästä talosta, ja ajatuksesta on tullut halu. Ja minun pitäisi nyt myöntää teidän olevan oikeassa ja ylistää päätöstänne jaloksi. Sitä te minulta vaaditte", jatkoi hän katkerasti. — "Mutta minä en sitä voi, Wohlfart, sillä minua murehduttaa teidän eronne meiltä."

"Oi älkää suuttuko minuun, neiti Sabine", rukoili Anton, "sitä en jaksaisi enää kestää. Minä olen viime viikkoina kärsinyt paljon. Herra Schröter on yht'äkkiä riistänyt minulta mielisuosionsa, jota kauan pidin elämäni suurimpana aarteena. Minä en ole ansainnut hänen kylmyyttään.

"Eihän se ole ollut mitään väärää, jota viime aikoina olen tehnyt, ja hänen suostumuksellaan minä sen olen tehnyt. Hänen hyvyytensä oli kaiketi hemmoitellut minua liiaksi, senvuoksi olen myöskin sitä syvemmin tuntenut hänen nurjuutensa. Ja jos mikään oli omiaan rauhoittamaan minua, niin oli se ajatus että te ette ainakaan minua tuomitse. Älkää siis olko nyt kylmä minua kohtaan, se tekisi minun kurjuuteni ikuiseksi. Minulla ei ole maan päällä ainuttakaan sielua, jolta voisin pyytää rakkautta ja ymmärtämystä epäilyksissäni. Jos minulla olisi sisar, niin hänen sydämelleen minä tänään kolkuttaisin. Te ette tiedä, mitä teidän tervehdyksenne, teidän iloinen kädenlyöntinne on merkinnyt minulle yksinäiselle tähän päivään asti. Älkää kääntykö kylmästi pois minusta, neiti Sabine."

Sabine oli kauan vaiti, ja yhä pois kääntyen hän viimein kysyi: "Mikä teitä oikeastaan kiehtoo noihin vieraisiin ihmisiin? — Onko se jokin iloinen toivo — vai pelkkä säälikö vain? Olkaa ankarampi itseänne kohtaan kuin minä voin teille olla, kun siihen kysymykseen vastaatte itsellenne."

"Mikä minulle nyt tekee mahdolliseksi erota täältä, sitä en tiedä itsekään. Jos tuolle tunteelle koetan etsiä nimeä, niin on se kiitollisuutta erästä kohtaan heistä. — Hän se ensimmäisenä lausui ystävällisen sanan kulkijapojalle, kun tämä yksinään vaelsi maailmalle. Olen ihaillut häntä hänen entisen elämänsä rauhallisessa loistossa. Olen usein lapsellisesti hänestä unelmoinut. Oli aika, jolloin hellä tunne häntä kohtaan täytti koko sydämeni; silloin luulin olevani iäksi kahlittu hänen kuvaansa. Mutta vuodet kasvattivat nurmea tuolle tunteelle, minä katselin ihmisiä ja elämää toisin silmin. Sitten tapasin hänet jälleen, hädissään, onnettomana, epätoivoissaan, ja sääli ja liikutus kävivät minussa ylivoimaisiksi. Ollessani etäällä hänestä tiedän, että hän on minulle vieras olento, mutta kun seison hänen edessään, en tunne muuta kuin hänen vihlovan tuskansa. Silloin, kun minun täytyi erota hänen seurapiiristään äkkiä kuin ilmijoutunut pahantekijä, silloin riensi hän jälkeeni, ja ivallisesti hymyilevän seuran nähden hän ojensi minulle kätensä ja tunnusti olevansa ystäväni. Ja nyt hän tulee ja vaatii minun kättäni auttamaan ja tukemaan hänen isäänsä. Pitääkö minun kieltää se häneltä? Minä en itse tiedä, eikä kukaan voi sitä minulle sanoa, ei kukaan muu kuin ainoastaan te."

Sabine oli notkistanut päänsä aina tuolin selkänojaan saakka. Nyt hän oikaisi nopeasti itsensä suoraksi ja huudahti kyyneleet silmissä, rakkaudesta ja tuskasta väräjävällä äänellä: "Seuratkaa te ääntä, jonka tunnette kutsuvan itseänne! Lähtekää, Wohlfart, lähtekää!"

NELJÄS KIRJA.

Kylmänä lokakuunpäivänä ajoi kaksi miestä Rosminin kaupungin portista alas tasangolle, joka levisi heidän edessään yksitoikkoisena ja loppumattomana. Anton istui turkkiinsa kääriytyneenä, hattu syvään otsalle painettuna, ja hänen vieressään nuori Sturm, yllään vanha husaarinvaippa ja sotilaslakki veikeästi toisella korvallisella. Etuistuimella kyyrötti olkikasalla maalaisrenki ja suomi ahkeraan pieniä hevosiaan. Tuuli lakaisi jättiläisluudallaan hiekkaa ja oljenkorsia sänkipeltojen yli; maantie oli vailla ojia ja reunuspuita, ja hevoset kahlasivat milloin isoissa lätäköissä, milloin syvässä hiekassa. Keltainen hiekka paistoi peltojenkin niukasta vihannuudesta, missä peltohiiret tai uutterat myyrät olivat kaivaneet pintaa koholle. Alavilla paikoilla oli kuraista vettä; sellaisissa kohdissa vanhain piilipuiden ontot rungot kurottelivat kiemuraisia haarojaan ilmaan, niiden oksat pieksivät tuulessa yhteen ja lakastuneet lehdet lentelivät lätäköihin. Siellä täällä kasvoi surkastuneita kääpiömäntyjä, mielipaikkoja variksille, jotka vaunujen säikyttäminä nousivat kovasti kirkuen ilmaan. Taloa ei näkynyt missään tien varrella, ei jalkamiestä eikä ajoneuvoja.

Karl katsahti tuon tuostakin vaitonaiseen matkatoveriinsa ja sanoi viimein hevosia osoittaen: "Minkälaisia takkukarvoja nuo hiirakot ovatkaan! Tahtoisinpa tietää, montako kappaletta tuollaisia elukoita menee vanhan vahtimestarini hepoon. — Kun otin isältäni jäähyväiset, sanoi ukko minulle: 'Ehkäpä tulen katsomaan sinua jouluna, kun joulukuuset sytytetään.' — 'Ei siitä tule mitään', sanoin minä. 'Ka, miksi ei?' hän kysyi. — 'No, sinä et uskalla istua postivaunuihin', sanoin. — Silloin huudahti äijä: 'Ohoo! Postivaunut ovat vankkarakenteiset, kyllä minä niissä uskallan ajaa.' — Nytpä tiedän, herra Anton, ettei isä tule koskaan meitä katsomaan."

"Voi olla mahdollista, että hän tulee Rosminiin saakka. Tosin ei vaunuissa, vaan niiden vierellä. Sillä kohta kun hän tietää, että hänellä on vaunuissa tilattuna paikka tai pari, ravaa hän uskollisesti niiden vierellä. Mutta kun hän näkee mokomat hevoset ja tällaisen tien, kääntyy hän paikalla takaisin. 'Mitä minulla on tekemistä sellaisella seudulla, jossa hiekka virtaa jaloissa kuin vesi ja valjaisiin pannaan hiiriä?' hän sanoo; 'maakamara ei täällä kannata minua.'"

"Hevoset eivät kuitenkaan ole kaikkein huonompia tällä seudulla",
Anton vastasi hajamielisesti, "katsohan vain, juoksevathan nämäkin."

"Niin tekevät", sanoi Karl, "mutta ei oikeaan hevostapaan. Ne viskelevät kinttujaan sikinsokin niinkuin kissat, jotka tappelevat ryytimaassa. Ja minkälaiset kengätkin niillä on, ihan kuin mitkäkin hanhenjalat mokomiin kavioihin ei vielä ole oikeita rautakenkiä keksitty."

"Kunhan vain pääsemme eteenpäin", virkkoi Anton; "tuuli käy kylmästi ja minua paleltaa turkissakin."

"Herra valtuutettu onkin viime öinä nukkunut huonosti", sanoi Karl kunniaa tehden; "ja täällä tuulee niinkuin riihenlattialla. Maa ei täällä päin ole pyöreä niinkuin muualla, vaan latuskainen kuin pannukakku. Juuri näillä kohdin on oikea erämaa; jo tuntikauden me olemme ajaneet näkemättä kylää missään."

"Niin onkin, oikea erämaa", huokasi Anton; "toivokaamme, että perillä näyttää paremmalta."

Sitte jatkui matka äänettömästi. Vihdoin ajuri pysähdytti hevoset erään lätäkön viereen, riisui ne valjaista, välittämättä yhtään matkustajista, ja vei ne lätäkön partaalle.

"Olenpa utelias näkemään miten se käy", sanoi Karl matkatoverilleen.
"Ei ainakaan vaunuissa ole kauranhiventäkään."

Mutta hevosetpa näyttivät, että ne tulivat toimeen kauroittakin; ne kurottivat takkuiset kaulansa maaperään ja hamusivat suuhunsa ruohoja ja lehtiä lätäkön reunalta; laihan rehun huuhtimeksi ne särpivät lätäköstä kuravettä. Mutta itseään varten renki otti istuimensa alta esiin laukun ja leikkasi puukolla leipää ja juustoa, katsomattakaan matkustajiin.

"Kuulehan, Ignaz tai Jakob tai mikä sinä olet", huudahti Karl tuupaten häntä kylkeen, "kuinka kauan tulee aamiaisesi kestämään?"

"Et sinä hänestä mitään selvää saa", sanoi Anton, "meidän täytyy mukautua maan tapoihin." Hänkin nousi vaunusta ja kävi hevosten luo.

Anton on matkalla puolalaiselle maatilalle. Hän on nyt vapaaherran asiainhoitaja. Surullisia kuukausia on hän elänyt. — Ero isännästä ja liiketalosta oli ollut perin katkera. Anton oli viime aikana tuntenut olonsa hyvin yksinäiseksi, jopa toveripiirissäkin; ainoastaan hiljainen Baumann oli hänen puolellaan, koko muu henkilökunta piti häntä menneenä miehenä. Jäätävän kylmästi oli kauppias ottanut vastaan hänen erohakemuksensa, vielä jäähyväisiäkin sanoessa oli hänen kätensä levännyt Antonin kädessä jäykkänä kuin kova metallipala. — Sen jälkeen Anton oli vapaaherran asioissa tehnyt joitakuita matkoja, pääkaupunkiin, velkojien puheille. Nyt hän matkusti Karlin kanssa, jonka hän oli suostuttanut vapaaherran voudiksi, uudelle tilalle panemaan siellä asioita vähän järjestykseen. Ehrenthal oli huutokauppatilaisuudessa valtakirjansa nojalla lunastanut tilan paroonille, olipa hän myöskin taivuttanut puolalaisen tilanhoitajan jäämään toimeensa. Lunastus ei ollut käynyt rehellisesti päinsä, ja Rosminissa tiedettiin tilanhoitajan sen jälkeen tehneen itsensä syypääksi moniin kavalluksiin. Antonia eivät siis odottaneet levolliset päivät.

"Nytpä on aika, että suoritan minulle uskotun tehtävän", huudahti Karl ja kävi etsimään oljista vaununpohjalla. Hän kaivoi esiin ison lakeeratun peltisäiliön ja tarjosi sen Antonille. "Tämän on neiti Sabine antanut mukaan teitä varten." Tyytyväisesti hän avasi kannen ja purki säiliöstä esiin runsaat aamiaisvarat ynnä viinipullon ja hopeapikarin. Anton tarttui säiliöön. "Se on aika sukkela laite", selitti Karl, "ja neiti on sen vasituisesti teettänyt teitä varten." Anton katseli säiliötä joka puolelta ja asetti sen huolellisesti pehmeälle ruohomättäälle, tarttui sitten pikariin ja näki sen kylkeen kaiverretun oman nimensä ja sen alla sanan "Terveydeksesi!" Sitten hän unohti aamiaisensa ja koko ympäristönsä ja tuijotti mietteissään pientä astiaa. "Älkääpä unohtako aamiaistanne, herra valtuutettu", muistutti Karl.

"Istu viereeni, uskollinen ystäväni", sanoi Anton, "ja syö ja juo minun kanssani. Kohteliaista leikinlaskuistasi saat luopua; vähänhän meillä tulee olemaan mistä elää, mutta mitä saamme hankituksi, sen tahdomme jakaa veljellisesti keskenämme. Ota pullo, jos sinulla ei ole lasia."

"Eipä ole nahkaa parempaa", sanoi Karl, ottaen taskustaan esiin pienen ruskean nahkapikarin. "Ja mitä te juuri sanoitte, se oli ystävällisesti tarkoitettu ja minä kiitän teitä. Mutta virka-arvosta täytyy pitää kiinni jo toistenkin ihmisten takia, ja senvuoksi sallikoon herra valtuutettu minun ensin puristaa kättään ja antakoon sitten kaiken jäädä vanhoilleen. Katsokaappas noita hevosia, herra Anton, totta vie, nehän ahmivat yksin ohdakkeitakin."

Jälleen valjastettiin hevoset vaunujen eteen, jälleen heittelivät ne lyhyitä jalkojaan eteenpäin hiekkaisella tiellä, ja jälleen tehtiin matkaa aution seudun halki. Ensiksi sivuutettiin alaston nummi, sitten vaivainen mäntymetsä, sitten rivi matalia hiekkakumpuja, jotka kohosivat kuin mitkäkin santasärkät niukkakasvuisesta maaperästä, vihdoin kuljettiin pienen puron poikki vievän kehnon sillan yli. "Tuoll' on tila", sanoi ajuri ja viittasi ruoskallaan olkikattoisia hökkeleitä, jotka juuri tulivat hämärästi näkyviin. Anton nousi seisomaan ja etsi katseillaan jotain puistikon tapaista, jonka keskellä päärakennus voisi sijaita. Mutta mitään sellaista ei näkynyt. Ja kylästä puuttui paljon muutakin, jota hän oli kotiseudullaan tottunut näkemään köyhimpienkin maalaistalojen ympärillä, hedelmäpuita vajojen takana, aidattua ryytimaata, tuuheaa lehmusta kylätanhualla; yksitoikkoisina ja alastomina seisoivat nuo likaiset savihökkelit vieri vieressä.

"Tuopa on surullisen näköistä", hän huoahti istuutuen jälleen, "paljon pahempaa kuin mitä Rosminissa kerrottiin."

"Kylä näyttää tosiaankin kirotulta", huudahti Karl; "pelloilla ei näy kyntäjiä, eikä nautoja ja lampaita käy sänkeä syömässä. Arvatenkin täällä karja ruokitaan navetassa."

Ajuri sivalsi hevosiaan, ja näiden vauhkosti nelistäessä matkustajat ajoivat kahden savihökkelirivin keskitse kylään ja pysähtyivät kapakan kohdalle. Karl hypähti alas vaunuista, kävi ovelle ja huusi isäntää. Uuninpenkiltä nousi verkalleen pystyyn muuan juutalainen ja saapui ulos. "Onko Rosminin santarmi tullut?" Anton kysyi. Tämä oli mennyt kylälle. "Mistä tilalle pääsee?"

Isäntä, järkevän näköinen vanhanpuoleinen mies, kuvasi tien saksaksi ja puolaksi ja jäi seisomaan ovelle peräti kummissaan kahden vieraan kylään saapumisesta, kuten Karl väitti. Vaunut poikkesivat eräälle syrjätielle, jonka kummallakin reunalla oli paksuja kantoja, entisen, nyttemmin maahan hakatun lehtokujan surullisia jäännöksiä. Epätasaista tietä pitkin, kuralätäköiden ja kivien yli kolisivat vaunut savihökkelirivin ohi, joiden seinissä vielä näkyi irti rapisseen kalkkikerroksen jälkiä. "Vajat ja navetat ovat tyhjinä", huudahti Karl, "sillä katoissa on repeämiä, joista vaikka vaunumme mahtuisivat sisään."

Anton ei virkkanut enää sanaakaan, hän oli valmis vastaanottamaan kaikkein pahintakin. Navettain muodostamasta solasta matkustajat ajoivat karjapihalle, isolle epäsäännölliselle tanhualle, jota kolmelta taholta ympäröivät rappeutuneet rakennukset, neljännen ollessa avoin pelloille päin. Sielläkin oli tosin kokoonluhistuneen vajan raunioita. Tanhua oli muuten aivan tyhjä; ei maanviljelyskaluista eikä ihmistoiminnasta ollut jälkeäkään nähtävänä. "Missä on pehtorin asumus?" kysyi Anton kummissaan. Ajuri katseli etsien ympärilleen ja ajoi vihdoin pienen olkikattoisen ja sumea-akkunaisen rakennuksen eteen.

Vaunujen jyrinän kuultuaan astui kynnykselle muuan mies ja jäi siihen veltosti seisomaan, kunnes matkustajat olivat nousseet alas ja tulleet aivan hänen eteensä. Hän oli lyhyentanakka mies, kasvot ahkerasta viinannauttimisesta turvonneet. Yllään hänellä oli takkukarvainen takki; hänen takanaan kurkisti ovesta yhtä takkukarvainen koira muristen vieraille.

"Se olen", vastasi juureva mies murteellisella saksankielellä, liikahtamatta paikaltaan.

"Se ei minua liikuta", murahti mies karkeasti, käännähti sitten ympäri, palasi tupaan ja telkesi oven perästään.

Anton tuli kuohuksiin. "Lyö akkuna sisään, jotta saamme tuon lurjuksen käsiimme", hän huusi toverilleen. Tämä tarttui kylmäverisesti halkoon, iski ruutuihin, niin että laho akkunanpuolisko putosi helisten lattialle, ja kapusi sisään. Tupa oli tyhjä, samoin viereinen kamari, mutta siellä oli akkuna selällään — mies oli livahtanut tiehensä. "Akkunasta sisään ja toisesta ulos", huusi Karl ja syöksyi pakolaisen perään, Antonin rientäessä rakennuksen takapuolelle. Hän kuuli koiran haukkuvan ja näki Karlin syöksähtävän uskottoman tilanhaltijan kimppuun, koiran raivoisasti ärhennellessä. Anton joutui apuun ja piteli pakolaista kiinni, ja Karl antoi koiralle sellaisen potkun, että se lennähti isossa kaaressa ilmaan. Sitten taluttivat molemmat tuimasti vastaan rimpuilevan miehen nurkan ympäri tupaan.

"Aja kapakkaan ja nouda santarmi ja isäntä tänne", huusi Anton kyytimiehelle, joka välittämättä lainkaan herrojen tappelusta oli purkanut tulijain tavarat vaunuista pihalle. Renki lähti verkalleen ajamaan, pakolainen kiskottiin sisään, Karl tarttui risaiseen pöytäliinaan ja köytti sillä hänen kätensä selän taakse.

"Anteeksi, pehtori", hän sanoi, "tämä on vain pariksi tunniksi, siksi kunnes saapuu santarmi, jonka olemme tilanneet tänne Rosminista." Sillävälin Anton katseli ympärilleen tuvassa; paitsi muutamia harvoja talouskaluja ja miehen sänkyä se oli aivan tyhjillään, tilikirjoista ja laskupinkoista ei näkynyt merkkiäkään. Ei ollut epäilemistäkään, että asumus oli jo ennätetty raivata tyhjäksi. Vangin taskusta pullotti paperikääry; Anton otti sen vastustelevalta mieheltä ja näki sen sisältävän puolankielisiä asiakirjoja.

Jopa palasi kyytimieskin tuoden kapakan isännän ja asestetun santarmin. Edellinen jäi seisomaan hämillään ovensuuhun, Antonin selittäessä lyhyesti asianlaidan santarmille. "Jättäkää syytöskirja poliisivirastoon", tämä sanoi, "ja antakaa mies minun mukaani. Minä vien hänet teidän vaunuillanne Rosminiin. Parasta on, että pääsette hänestä rauhaan, sillä tämä on levoton seutu ja hän on varmemmassa tallessa Rosminissa kuin täällä, missä hänellä on ystäviä ja henkiheimolaisia."

Kapakasta löydettiin pitkän hakemisen perästä paperiarkki. Anton kirjoitti sille syytteensä ja liitti sen mukaan puolankieliset asiakirjat, joita santarmi oli tarkastellut päätään pudistellen; vanki nostettiin vaunuihin ja santarmi istui hänen viereensä, sanoen poislähtiessä Antonille: "Olenpa jotain tällaista jo kauan odotellutkin. Te saatte lähipäivinä enkä monestikin turvautua minun apuuni." Sitten vaunut vierivät pois pihalta ja Antonin tilan haltuunsa otto oli päättynyt. Hän oli avuton kuin autiolle saarelle joutunut haaksirikkoinen. Hänen matkatavaransa viruivat ulkona seinävieressä; puolalaiskylän kapakoitsija oli ainoa ihminen, joka voi antaa hänelle neuvoja ja apua moisessa tukalassa tilanteessa.

Nyt, kun pehtori oli poistunut paikalta, kävi viimemainittu puheliaaksi ja tarjosi tulijoille nöyrästi palvelustaan. Alkoi pitkä neuvottelu. Sen tulos oli sellainen kuin Anton oli oikeuskomissaari Waltherin ja Rosminin viranomaisten varoitusten perusteella osannut pelätäkin. Vangittu tilanhoitaja oli viime viikkojen kuluessa voimainsa perästä hävittänyt kartanon irtaimistoa; siihen hänelle oli antanut aihetta kaupungista kyliin kulkenut huhu, että uusi omistaja ei ottaisikaan tilaa haltuunsa. Vihdoin Anton lopetti neuvottelun sanoen: "Mitä tuo kehno mies on kavaltanut, siitä hän joutuu vastaamaan; meidän ensi huolenamme on nyt ottaa selvää, mitä tilalle vielä on jäänyt. Isäntä, te saatte tänään olla oppaanamme."

He etsivät läpikotaisin karjapihan. Neljä hevosta oli kahden rengin myötä metsässä; joitakuita rikkinäisiä aatroja, pari karhia, kahdet vankkurit, ajorattaat, kellarillinen perunoita, moniaita mittoja [wispel = 14 hl.] kauroja, hiukan olkia — niiden muistiinkirjoittamiseen ei mennyt paljoakaan aikaa. Rakennukset olivat tyyten rappiolla, ei juuri ikänsä vaan ihmisten huolimattomuuden vuoksi, jotka eivät olleet vuosikausiin viitsineet korjata niitä.

"Entä missä päärakennus on?" kysyi Anton. Kapakoitsija vei vieraat karjapihalta isoon karjahakaan, joka aleni vähitellen puroon päin. Naudat ja lampaat olivat polkeneet sen pinnan koloja täyteen, siat tonkineet ja myyrät kaivaneet maan rikki. Isäntä viittasi kädellään: "Tuolla on linna. Se on kuuluisa koko tienoolla", hän lisäsi ihaillen; "sellaista kivitaloa ei koko piirikunnassa ole yhdelläkään aatelismiehellä. Maalaisherrat asuvat täälläpäin ristikkorakennuksissa. Rikkaimmallakin heistä, Tarowin herralla, on vain matala talo."

Kolmisensadan askeleen päässä viimeisen ladon takana kohosi valtava tiilirakennus, jossa oli liuskakivikatto ja paksu pyöreä torni. Tuo puuttoman karjahaan perällä sijaitseva synkkä rakennus, jonka ympärillä ei ollut elon merkkiäkään, näytti harmajan pilvisen taivaan alla kuin miltäkin kummituslinnoitukselta, jonka ilkeät aaveet olivat kohottaneet maan uumenista päästäkseen siitä käsin hävittämään vihannan vehmauden ympäristöstä.

Miehet kävivät lähemmäksi. Linna oli rapistunut raunioksi jo ennen kuin muurarit vielä olivat ennättäneet päättääkään työnsä. Ikivanhoilta ajoilta oli peräisin tuo muodoton, isoista mukulakivistä muurattu torni pienine akkuna-aukkoineen. Sen harjalta olivat vanhat sortoherrat nähneet metsän latvojen yli, joka ennen varmaankin oli kasvanut lakeudella; he olivat ankaralla kädellä hallinneet maaorjiaan, jotka olivat heidän jalkainsa juuressa viljelleet heidän vainioitaan ja sitten kuolleet heidän puolestaan. Moni sarmaattilaisnuoli oli varmaankin lentänyt tornin pienistä akkunoista hyökkäävää vihollista vastaan, ja moni tataarilaisrynnäkkö oli kilpistynyt takaisin sen uhkaavista kiviseinistä. Tämän harmaan tornin yhteyteen oli jokin maakunnan hirmuhallitsija rakennuttanut luostarin syntiensä sovitussakoksi. Mutta luostari ei ollut koskaan tullut valmiiksi, ja kauan olivat sen alastomat muurit seisseet tyhjillään, kunnes viimeisen omistajan isä oli muodostanut niistä sukukartanon. Hänen tarkoituksenaan oli ollut rakennuttaa loistorakennus, jolla ei ollut ympäristössä vertaa.

Linnan valtasivu oli rakennettu torniin kiinni, niin että tämä oli joutunut seisomaan keskelle sitä, ja sen nurkilta jatkui kaksi kylkirakennusta purolle päin. Aikomuksena oli ollut rakentaa korkea ylöskäytävä tältä keskipihalta linnaan, ja senvuoksi oli torniin avattu holvattu oviaukko; mutta ylöskäytävää ei oltu koskaan rakennettu, ja oviaukko jäi ammottamaan paljon yli miehenkorkeuden maasta. Sinne ei olisi päässyt kapuamaan ilman tikaportaita, eikä aukossa ollut mitään sulkuovia. Alakerran tyhjistä akkuna-aukoista voi sisältä nähdä karkeatekoisen seinämuurauksen, ja niille oli harvakseen lyöty lautoja tukkeeksi. Yläkerran akkunoista olivat jotkut varustetut taiteellisesti leikatuilla tammikehyksillä ja niihin oli sovitettu isoja ruutuja, jotka nyt kuitenkin olivat rikki. Toisissa akkunoissa oli hätävaraiset tölskätekoiset lautakehykset ja niissä pieniä hämäriä ruutuja. Tornin harjalla istui naakkaparvi ja katseli ihmeissään outoja tulijoita, tavantakaa niistä lensi joku kovasti kirkuen ilmaan ja istahti muuanne katolle, ruveten jälleen tuijottelemaan rauhanhäiritsijöitä.

"Tuohan on asumus variksille ja yölepakoille, mutta ei ihmisille", huudahti Anton; "enkä ole vielä edes nähnyt, mistä sisällekään päästään." Kapakoitsija vei johdettavansa rakennuksen takapuolelle, missä myöskin oli kaksi kylkirakennusta; niissä oli kellareita, talleja, isoja holvattuja keittiöitä ja muinaisten maaorjain pieniä makuukoppeja. Mutta karjahaan puolelta johtivat korkeat puuportaat alakertaan. Naristen avautui ulko-ovi saranoillaan, ja kohta sen takaa johti kapea käytävä kylkirakennuksiin. Alakerrassa oli kaikki suunniteltu suureen mittakaavaan ja komeasti koristeltu. Pyöreä eteishalli, jonka muodosti vanhan tornin holvattu pohjakerros, oli varustettu mosaikkipermannolla kirjavasta marmorista, ja sen perällä ammotti ennenmainitusta tyhjästä oviaukosta vapaa näköala tasangolle. Yläkertaan johtivat leveät portaat, jotka olisivat kelvanneet kuninkaanlinnaankin. Ylhäällä oli toinen pyöreä halli pienine akkunareikineen, se oli tornin toinen kerros. Sen kummallekin puolelle ulottui sarja autioita, korkeita huoneita, joissa oli raskaat tammiovet ja likaiset, kalkitut seinät; katot oli veistetty shakkilaudan muotoon paksuista honganrungoista; joissakin huoneissa oli suunnattomia viheriäisiä kaakeliuuneja, toisissa ei ollut uunia lainkaan; joissakin oli lattia taiteellista mosaikkityötä, toisissa oksaisista mäntylaudoista; eräässä isossa salissa, jossa oli kaksikin jättiläisuunia pitkällä seinällä, oli vain rimalaudoista kyhätty hätävaraiskatto. Linna oli suunniteltu hurjaa aasialaista ylellisyyttä varten, ja sinne oli ilmeisesti ollut aikomus koota Ranskan silkki- ja nahkatapetteja, Englannin kallisarvoisia puupaneeleja, Saksan upeita hopeasepänteoksia; nuo korkeat suojat oli ylpeä isäntä aikonut täyttää monilukuisilla vierailla ja kokonaisella pienellä armeijalla maaorjapalvelijoita. Linnanherra oli rakennuttaessaan muistellut hurjain esi-isäinsä ylellistä elämää, hän oli asumustaan varten kaadattanut sadoittain paksuja hirsiä metsistään ja antanut orjainsa käsin ja jaloin sotkea ja valmistaa monia tuhansia jykeviä tiiliä; mutta säälimätön aika oli varoittavasti heristänyt sormeaan hänen aikeilleen, ja kaikki hänen suunnitelmansa olivat jääneet kesken. Hän itse oli köyhtynyt ja kuollut rakennustyön kestäessä, ja hänen poikansa oli vierailla mailla eläen tuhlannut mielettömästi perintönsä. Nyt olivat slaavilaislinnan ovet ja akkunat selällään kuin vieraita vastaanottaakseen, mutta kenenkään jalka ei noussut portaita ylös; ainoastaan taivaan linnut lentelivät sisään ja ulos, ja ahnas näätä pyydysti saalista laipiolla. Kolkkoina ja hyödyttöminä seisoivat jykevät muurit, uhaten rapistua ja rappeutua kuten se sukukin, joka ne oli pystyttänyt.

Anton kulki nopein askelin huoneesta huoneeseen, mutta turhaan hän etsi viihtyisää asuinsijaa niille molemmille naisille, joiden piti täällä saada viimeinen turvapaikka. Hän availi kaikkia ovia, juoksi narisevia portaita ylös ja alas, säikytteli lintuja, jotka olivat pesineet seinien sisäpuolelle; mutta missään hän ei tavannut muuta kuin asunnoksi käymättömiä huoneita, likaisia, kalkituita seiniä tahi paljaita tiilimuureja; kaikkialla vain rajua vetoa, rakoilevia ovia, kiinninaulattuja akkunoita. Suuressa salissa oli aikoinaan säilytetty kauroja; joissakin yläkerran huoneissa näkyi ennen vanhaan asutunkin, mutta huonekaluja ei ollut muuta kuin moniaita tuoleja ynnä karkeatekoinen pöytä.

Viimein Anton kiipesi rappeutuneita kiertoportaita ylös tornin tasakatolle. Sieltä hän katseli alas syvyyteen ja kauas tasangolle. Hänen vasemmalla puolellaan ilta-aurinko katosi etäisen mäntymetsän taa, oikealla kädellä avautui karjapihan iso epäkäs ja sen takana maantie ja kylän röttelörakennukset; hänen selkänsä takana juoksi puro jonka varsilla näkyi kapea nurmettunut juova. Karjahaan ympärillä ulottuivat kuolleet pellot; miltei järjestään ne kasvoivat rikkaruohoa, vain aniharvoilla osoittivat ruskeat vaot uuden kulttuurin merkkejä. Siellä täällä peltojen laidoilla kohosi villejä kirsikkapuita — jotka ovat puolalaisen maanviljelijän ilona ja ylpeytenä — vahvarunkoisia ja tuuhealatvaisia puita; jokaisen ympärillä oli pienoinen vihanta saareke, jolle pudonneet ja lakastuneet lehdet loivat kirjavia väriläikkiä. Nuo villit hedelmäpuut, epälukuisten lintujen asumasijat, yksinään antoivat eloa ja vaihtelua yksitoikkoiselle lakeudelle, joka ulottui aina näköpiirin rajalla olevaan metsänreunaan. Taivas harmaa, maaperä rumanvärinen, puron varrella kasvavat puut ja ruohot vihannuutta vailla, keltainen hiekkalakeus ja sen perällä mäntymetsä kuin mikäkin saartava muuri, joka erotti tämän maapalasen kaikista ihmisistä, kaikesta sivistyksestä, kaikesta elämänilosta ja ihanuudesta.

Antonin sydän kävi perin raskaaksi. "Lenore parka, poloinen perhe!" hän huokasi ääneen ja risti murheellisena kätensä. "Täällä näyttää hirvittävältä, mutta voihan tässä sentään vähin korjaillakin. Kenellä on rahoja ja hyvää aistia, hänelle on kaikki mahdollista. Tämän talon voisi laittaa vallan uudesti ja koristella mielensä mukaan ilman tavattomia kustannuksia, hankkia ovi- ja akkunaverhoja, mattoja, joitakin satoja syliä kultalistaa; verhoilijat ja maalarit saisivat kaiken aivan uuteen asuun. Helposti tasoittaisi karjahaankin, kylväisi sinne hienoa nurmea, laittaisi paikoin loistavavärisiä kukkapenkereitä ja pensasrivejä ja piilottaisi niiden taa kylän rumat hökkelit. Ja kun taloon ja puistoon olisi saanut ihmisvoiman ja -toimen tunnun, niin muuttuisi tämäkin ylen kolkko ja lohduton maisema iloiseksi. Siihen ei tarvita muuta kuin riittävästi pääomaa, ihmisvoimaa ja järjestysaistia. Mutta minkälaisena miehenä vastaanottaa vapaaherra nämä tilukset? Tämän talon uudestaluodun kukkeuden pitäisi olla toimeliaan ja menestyksestä runsaan elämän siunattu päätös, mutta nyt on uuden isännän elämä särkynyt pirstoiksi; uudestaluomiseen tarvitaan riittäviä tuloja maasta ja karjasta, mutta vuosikausia tulee kestämään, ennenkuin tämä karu maaperä kasvattaa edes niukkaakaan korkea siihen sijoitetulle pääomalle."

Sillävälin Karl tarkasteli tuntijansilmällä paria yläkerran huonetta. "Nämä kaksi miellyttävät minua kaikkia muita enemmän", hän sanoi kylän kapakoitsijalle. "Näissä on kalkitut seinät, niissä on tasaiset permannot, on uunit, jopa ehjät akkunatkin. Tosin on ruudut rikki, mutta auttaahan paksu paperikin, kunnes lasimestarin saa käsiin. Näihin me asetummekin asumaan. Voisitteko te toimittaa tänne jonkun vaimonpuolen, joka osaa heiluttaa luutaa ja luutturättiä? Hyvä, siis voitte; ja kuulkaahan, hankkikaappas minulle myöskin joitakin arkkeja paperia, liimapurkki on minulla itselläni matkassa. Lähdemme paikalla etsimään polttopuita, sitten minä lämmitän nämä huoneet, keitän liimaa ja korjaan paperilla rikkinäiset ruudut. Mutta ennen kaikkea auttakaa minua saamaan matkatavaramme karjapihalta korjuuseen. Sukkelasti nyt toimeen!"

Hän sai kapakanisännänkin innostumaan, tavarat tuotiin sisään. Karl purki työkalulaatikkonsa ja isäntä juoksi kotiinsa käskemään palvelustyttönsä huoneita siistimään.

Nytpä tuli maantietä ratsastaen muutamia komeita, herras-asuisia miehiä; pysähdyttivät hevosensa pehtorin asumuksen eteen. Eräs heistä laskeusi alas satulasta ja koputti kiivaasti lukitulle ovelle. Anton huusi toveriaan, ja Karl riensi hakaan vieraita vastaan. Ratsastajat nelistivät häntä kohti. "Hyvää päivää", huusi eräs heistä hyvällä saksankielellä, "onko pehtori kotona?"

"Missä tilanhoitaja on? Missä Bratzky on?" huusivat toiset kärsimättöminä tanssivilta hevosiltaan.

"Jos tarkoitatte tämän tilan entistä pehtoria", vastasi Karl kuivasti, "niin hän ei pääse karkaamaan käsistänne, vaikka ette häntä täällä enää tapaakaan."

"Mitä tämä merkitsee?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi Karlia. "Pyydän teitä selittämään tarkoituksenne."'

"Jos tahdotte tavata herra Bratzkya, niin on teidän vaivauduttava kaupunkiin saakka. Hän näet istuu putkassa."

Hevoset tepastelivat vallattomasti, ratsastajat tunkeutuivat Karlin ympärille, ja vilkkaita puolalaisia huudahduksia sateli kaikkien huulilta. "Putkassa? Miksi? Mistä syystä?"

"Kysykää herraltani", vastasi Karl ja viittasi tornin porttiaukkoon, johon Anton oli ilmestynyt.

"Onko minulla ilo nähdä tilan uusi omistaja edessäni?" kysyi ensimmäinen puhuja, ratsastaen lähemmäksi tornia ja kohottaen hattuaan. Anton katseli ällistyneenä vierasta; tämän ääni ja kasvot muistuttivat häntä aivan eräästä valkohansikkaisesta herrasta, joka kapinan aikana oli ollut epämieluisen joutuinen vetämään Antonin kenttäoikeuden eteen. "Olen vapaaherra von Rothsattelin asiainhoitaja", hän vastasi.

Vieras peräännytti ratsunsa, pyörähti ympäri ja vaihtoi muutamia sanoja seuralaistensa kanssa. Sitten huusi eräs vanhanpuoleinen herra, jolla oli kettumaiset kasvot: "Meillä on yksityistä asiaa tilan tähänastiselle pehtorille. Saimme juuri kuulla, että hänet on vangittu, ja pyydämme teitä sanomaan mistä syystä."

"Hän yritti pakoon pyrkimällä päästä luovuttamasta tiluksia minun haltuuni. On syytä epäillä, että hän on hallinnossaan menetellyt epärehellisesti."

"Oletteko ottanut hänen tavaransa takavarikkoon?" kysyi ratsastaja jälleen. "Miksi sitä kysytte?"

"Anteeksi, miehellä oli sattumalta hallussaan minulle kuuluvia asiapapereita, ja niiden joutuessa syrjäisten käsiin voisi sattua ikävyyksiä."

"Hänen tavaransa vietiin kaupunkiin samalla kertaa kuin hän itsekin", vastasi Anton. Jälleen kokoutuivat ratsastajat yhteen ja puhelivat hiljaa keskenään; sitten he nostivat hattujaan ja nelistivät takaisin kylään, jossa pysähtyivät hetkiseksi kapakan eteen ja katosivat viimein näkyvistä metsänreunan taa.

"Mitä niillä oli asiaa, herra Wohlfart?" kysyi Karl. "Nehän tulla tupsahtivat ja hävisivät kuin myrskytuuli!"

"Niin kylläkin", Anton vastasi, "kävi se minunkin ihmeekseni. Jollen erehdy, olen yhden noista herroista jo nähnyt aivan toisenlaisessa ympäristössä. Todennäköisesti tuo herra Bratzky on osannut hankkia itselleen ystäviä väärällä mammonalla."

Ilta peitti linnan ja metsän harmajaan verhoonsa. Rengit palasivat metsästä hevosineen, Karl toi heidät Antonin eteen, piti heille lyhyen puolankielisen puheen ja pestasi heidät uuden isännän palvelukseen. Sitten saapui kapakanisäntä vielä kerran auttamaan, toi vettä ja kantamuksen halkoja ja sanoi Antonille: "Pyydän teidän armoanne olemaan tänä yönä varuillaan; ympäristön talonpojat istuvat paraikaa kapakassani ja neuvottelevat teidän saapumisenne johdosta. Heidän joukossaan on kehnoja ihmisiä, joista voi peljätä että he yöllä pistävät tulen olkivajaanne ja polttavat talousrakennukset poroksi."

"En usko, että sitä kukaan yrittää", sanoi Karl ja viskasi uuden halon pesään. "Parast'aikaa käy navakka tuuli suoraan kylään päin, enkä luule kenenkään olevan niin hullun, että panisi omatkin latonsa vaaraan. Ja me kyllä pidämme huolta, että sama länsituuli puhaltaa niin kauan kuin täällä olemme. Sanokaa se noille miehille. Toitteko mukananne ne pari perunaa?"

Anton pyysi kapakoitsijaa tulemaan huomenissakin, ja sitten jäivät toverukset yksin autioon taloon.

"Älkää antako murhapolton säikähdyttää itseänne, herra Anton", jatkoi Karl äskeistä puhettaan; "humalaisten lurjusten tapa on aina uhkailla sellaisella. — Ja loppujen lopuksi, jos minun sallitaan niin sanoa, ei vahinko niin kovin suuri tulisikaan. — No niin, herra Anton, nyt olemme kahdenkesken, nyt piittaamme niin vähän kuin suinkin koko puolalaisesta komennosta ja rupeamme oikein taloksi tässä linnassa."

Valkea räiskyi viheriässä kaakeliuunissa ja liekkien loimotus koetti kuvailla lattialle tulisen maton ja heittää valo- ja varjojuovia hämärään huoneeseen.

"Lämmin tekee hyvää", sanoi Anton, "mutta etkö sinäkin haista täällä savua?"

"Se on tiettyä", vastasi Karl, joka puukollaan kaiversi perunoihin pyöreät reiät. "Paraat uunit ne juuri enimmän savuttavatkin talven alussa, kunnes jälleen tottuvat urakkaansa. Ja nimenomaan tämä vihreä vaari ei liene nähnyt tulta sisässään kokonaiseen ihmisikään; on siis aivan paikallaan, ettei siinä kohta veto käy. Kuulkaahan, leikatkaappas pieni leipäpala tämän kolon pohjaan; näistä tulee meille kynttilänjalat." Hän otti esiin ison paketin kynttilöitä, leikkasi perunain alapuolet tasaisiksi, sovitti reikiin kynttilät ja sytytti ne. Sitten hän laski evässäiliön pöydälle. "Tämä tuntuu aivan tyhjentymättömältä", hän sanoi, "siinä on meille vielä päivällinenkin huomiseksi."

"Niin onkin", myönsi Anton hyvillä mielin. "Ja minulla on kerrassaan mainio ruokahalu. Ja nyt me käymme neuvottelemaan, kuinka järjestämme taloutemme. Mitä ilman emme tule toimeen, sen noudamme kaupungista; minä laitan heti luettelon. Toisen kynttilän me sammutamme, niitäkin täytyy säästää."

Ilta kului suunnitelmia tehden. Karl keksi, että hän voi ykskaks valmistaa pakkalaatikoista ja laudoista osan tarvittavia huonekaluja. Ja hupaisesti kajahteli toisinaan toverusten nauru autiossa aavetalossa. Vihdoin Anton kehoitti käymään levolle. He laittoivat itselleen lattialle makuusijat olista ja heinistä ja purkivat matkarepuistaan niille patjoja ja peitteitä. Karl kiinnitti irtolukon huoneen oveen, tarkasti ratsupyssynsä latausta, tarttui kynttiläperunaansa ja sanoi kunniaa tehden: "Mihin aikaan herra valtuutettu haluaa huomenna tulla herätetyksi?"

"Sinä kelpo poika", huudahti Anton ja kurotti makuusijaltaan toverille kätensä.

Sitten Karl meni viereiseen huoneeseen, jonka hän oli varannut itselleen. Pian sammuivat kummankin kynttilät, pitkästä aikaa ensimmäiset elonmerkit tuossa autiossa talossa. Uunissa räiskyttelivät kotihaltijat vielä kauan aikaa kyteviä hiiliä, humisivat savutorvissa ja koputtelivat ovia ja akkunoita, ihmeissään outojen miesten taloon asettumisesta. Vihdoin ne kokoutuivat vanhan tornin soppeen kiistelemään keskenään siitä, tulisiko tänä iltana sytytetty liesivalkea jatkuvastikin palamaan ja loistaisiko iloinen loimo joka ilta akkunoista karjahakaan, pelloille ja etäiseen metsään. Ja niiden epäillessä, jaksaisiko uusi elämä talossa pitkittyä, karkoitti savu yölepakot niiden vanhoista tyyssijoista uuninpiipussa, niin että ne unenpöpperössä lensivät tornin harjalle; ja muurinraoissa pudistelivat pöllöt paksuja päitään ja päivittelivät uuden ajan tuloa.

Ken on aina astellut elämän tasaisiksi laitelluilla poluilla, ollut lakien suojaama ja sidottu järjestykseen, hyvään tapaan ja säädylliseen muotoon, mitkä asiat kotoseudulla on peritty tuhatvuotisena, vereen syöpyneenä tottumuksena; ja joka sitten yht'äkkiä paiskataan olemaan ypö yksin vennon vierasten keskessä, missä yksin lakikin puutteellisesti kykenee turvaamaan hänen oikeuksiaan, ja missä hänen täytyy joka päivä ponnistaa yksistään omalla voimallaan saavuttaakseen pelkkää elämisenkin oikeutusta — se mies vasta oikein pystyy tajuamaan niiden pyhäin piirien merkityksen ja siunauksen, jotka jokaisen yksilön ympärille luovat tuhatpäisen lähimmäisjoukon: perheen, toveripiirin, kansanrodun, valtion. Joko hän voittaa tahi häviää kamppaillessaan olemassaolostaan oudossa maassa, joka tapauksessa hän kehittyy toiseksi ihmiseksi. Jos hän on heikko luonne, joutuu hän uhraamaan omintakeisuutensa niiden vierasten valtain saaliiksi, joiden lumopiiriin hän on tullut. Jos hänessä on ainesta oikeaksi mieheksi, niin kehittyy hänestä sellainen. Kaksin verroin rakkaiksi käyvät hänelle kaikki ne edut ja yhteiset hyvät, joiden keskessä hän on kasvanut, ehkäpä myöskin kotona opitut ennakkoluulot; ja monikin asia, joka hänestä ennen oli ollut itsestään selvä niinkuin ilma ja päivänpaiste, käy nyt hänelle elämänsä rakkaimmaksi hyväksi. Vasta vieraalla maalla ollen oppii nauttimaan kotoisen kielimurteen suloudesta, vasta vierasten keskellä tulee tuntemaan, mitä isänmaa ihmiselle merkitsee.

Antonkin tuli käytännössä kokemaan, mitä hänellä oli ja mitä vielä puuttui.

Seuraavana aamuna käytiin tarkastamaan kartanon maita. Siihen kuului paitsi päätilaa kolme ulkokartanoa; vain puolet maaperästä oli kynnetty pelloiksi, vähäinen osa oli niittyä, ja lähes toinen puoli oli metsää ja sen reunoilla paljasta hiekkaa. Linna ja kylä olivat jokseenkin viljellyn aukean keskellä; ulkokartanoista oli kaksi tilan idän- ja lännenpuoleisissa päissä, molemmat piiloutuneina metsän sisään. Kolmannen ulkokartanon, eteläisen, erotti metsä kokonaan päätilasta, se oli toisen puolalaiskylän naapurina, sillä oli oma karjatalous ja sitä oli vanhastaan viljelty eri tilana. Siihen kuului enemmän kuin neljäsosa kartanon koko pinta-alasta, sillä oli viinapolttimo ja oli se jo moniaita vuosia ollut vuokrattuna eräälle viinatehtailijalle, jolle oli ajan mittaan karttunut melkoisesti varallisuutta. Hänen vuokrasopimuksensa oli Ehrenthal pitentänyt edelleen muutamiksi vuosiksi; vuokra oli alhainen ja laskettu enemmän vuokramiehen kuin kartanonomistajan eduksi. Kuitenkin oli vuokrasuhde nykyhetkenä tilalle onneksi, sillä siitä kertyi sille osa sen tuloja. Huonosti hoidettu metsä oli metsänvartijan silmälläpidon alaisena.

Ensimmäinen käynti päätilan mailla oli niin murheellinen kuin suinkin; pelloille ei talviviljaa ollut kylvetty juuri nimeksikään, ja missä näki vähän auranjälkiä saroilla, siellä olivat kylvön tehneet kyläläiset omaksi hyödykseen, sillä ne pitivät isännätöntä tilaa ryöstösaaliina ja katselivat vieraita siirtolaisia nurjasti ja salatulla kiukulla. Monien vuosien mittaan he eivät olleet lainkaan suorittaneet jalka- ja hevospäivätöitään, ja kylänvouti, jonka Anton kutsutti puheilleen, selitti uhmaavasti, etteivät alustalaiset aikoneet sietää vanhojen sortoaikojen palauttamista. Hän oli olevinaan ymmärtämättä saksansanaakaan, niin ettei Karlinkaan kaunopuheisuus ja kielitaito saanut hänestä paljon puristetuksi. Maaperä pelloilla oli, vaikkakin tyyten ruokkoamaton ja rikkaruohojen vallassa, sen sijaan monessa kohdin parempi kuin Anton oli osannut odottaakaan, ja kapakanisäntä ylisti sen rikkaita satoja; ainoastaan metsän reunamilla oli se karua, paikoittain aivan hedelmätöntä.

"Tästä tulee tuima päivä", sanoi Anton, työntäen muistikirjan taskuunsa. "Annappa valjastaa kääsit, niin lähdemme karjaa katsomaan."

Ulkokartano, jonne tilan nautakarja oli sijoitettu, oli lännen puolella, puolentunnin matkan päässä linnasta. Kurja navetta ja sen vierellä renginasumus, siinä syrjätilan kaikki rakennukset. Lehmät ja pari vetohärkiä oli annettu isäntärengin hoitoon, joka asui tilalla vaimonsa ja vähämielisen paimenen kanssa. Kaikki he osasivat vain kehnosti saksaa eivätkä herättäneet suurtakaan luottamusta. Vaimo oli epäsiisti olento, joka liikkui avojaloin ja lienee harvoin ottanut vaivakseen pestä maitoastioita. Isäntärenki ja toisinaan paimenkin kyntivät vetohärillä missä ja milloin itse hyväksi näkivät; karja kävi laitumella ympäröivillä hoidotta jääneillä vainioilla.

"Täällä on työtä sinulle", sanoi Anton toverilleen. "Katsoppa karjaa ja etsi, löydätkö mistään jotain talvirehua. Minä tarkastan rakennukset ja irtaimiston."

Karl ilmoitti tutkimuksensa tulokset: "Neljäkolmatta lypsävää lehmää, puolta vähemmän nuorta karjaa ynnä ikäkulu sonni. Korkeintaan tusinan verta lehmistä kelpaa mihinkään, muut syövät suotta rehua. Kaikki ovat kehnoa rotua; aikoinaan on tänne hankittu ulkomaisia lehmiä, todennäköisesti sveitsiläisiä, sekä siitossonni, joka oli liian iso lehmille, ja seurauksena oli viheliäinen sekarotu. Parhaimmat elikot on ilmeisesti vaihdettu muuanne, sillä karjassa on moniaita surkeita maatiaislehmiä, jotka pysyttelevät muista erillään, kun eivät voi viihtyä toisten parissa. Rehua on hiukan heiniä talveksi, kauranpahnoja muutamia parmaita, olkia ei nimeksikään."

"Ja rakennukset ovat kurjassa kunnossa", huudahti Anton. "Ajappa, kuski, nyt viinapolttimolle. — Olen huolellisesti tarkastanut vuokrasopimuksen, niin että siellä ehkä pääsen parhaiten asioista selville."

Kääsit vierivät puron poikki vievän kehnon sillan yli, sitten peltojen ja alastoman hiekkanummen poikki, jolla kasvoi niukasti rikkaruohoa. Sitten tultiin metsään, jossa enimmäkseen kasvoi vain pensaita ja näreikköä, välillä avaria läikkiä keltaista hiekkaa, ja kaikkialla näkyi kaadettujen puiden kantoja, jotka melkein peittyivät kanervikkoon. Askel askeleelta kahlasivat hevoset pehmoisessa hiekassa; kumpikaan toveruksista ei virkkanut sanaakaan, vaan tähystivät kaihoisasti jokaista vähänkin korkeampaa ja tuuheampaa puuta.

Vihdoin näköala avartui, vielä sivuutettiin tusinan verta kituliaita mäntyjä tien vierellä, ja sitten aukeni ajavain eteen samanlainen lohduton, yksitoikkoinen, metsän paartama saareke kuin sekin lakeus, jolta he juuri tulivat. Heidän edessään levisi kirkonkylä, ja puisen ristiinnaulitunkuvan ohi ajettuaan he pysähdyttivät hevosen polttimon eteen. Vuokraaja oli arvatenkin jo kuullut heidän tulostaan ja tunsi todennäköisesti vapaaherran raha-asiat paremmin kuin Antonille oli mieluista, sillä hän otti vieraat vastaan ylen jäykkäniskaisesti ja kopeasti. Tuskin hän heitä kutsui sisäänkään. Ja hänen ensi kysymyksensä oli: "Luuletteko Rothsattelin kykenevän pitämään tilaa hallussaan? Täällä on ylen paljon tehtävätä, ja olen kuullut, että miesrukalla istuu rahat tiukalla."

Toisen koppavuus harmitti Antonia, mutta hän vastasi liike-elämässä oppimaansa levolliseen sävyyn: "Jos kysytte, kykeneekö vapaaherra von Rothsattel pitämään tilan, niin on se hänelle sitä mahdollisempaa, mitä tunnollisemmin hänen vuokramiehensä ja veronmaksajansa tekevät velvollisuutensa häntä kohtaan. Tällä kertaa olen täällä katsastamassa, täytättekö te itse omat velvollisuutenne. Olen valtuutettu tarkastamaan irtaimistonne vuokrasopimuksen perusteella. Ja jos te välitätte nyt ja vast'edes vapaaherran mielisuosiosta, niin annan teille sen hyvää tarkoittavan neuvon, että käyttäydytte kohteliaammin hänen edustajaansa kohtaan."

"Paroonin mielisuosiosta minä vähät välitän", vastasi mahtava vuokraaja. "Mutta kun puhelette valtakirjastanne, niin näyttäkääpä minulle tuo paperi."

Vuokraaja katseli paperia tarkoin tahi oli ainakin katselevinaan; sitten hän ojensi sen huolettomasti takaisin ja sanoi töykeästi: "Enpä ollenkaan tiedä, onko teillä oikeutta käydä nuuskimaan minun talonhoitoani. Mutta en pane vastaankaan. Käykää ympäri ja katselkaa, niin paljon kuin mielenne tekee." Näin sanottuaan hän pani lakin päähänsä ja aikoi lähteä tiehensä.

Karl tarttui kiukustuneena tuoliin ja jymähytti sitä permantoon, mutta Anton astui nopeasti vuokraajan tielle ja sanoi edelleenkin levolliseen liikemiehen sävyyn: "Annan teidän itsenne valita, lähdettekö nyt hetipaikalla itse kuljettamaan meitä tilalla, vai pitääkö minun antaa oikeusviranomaisten toimittaa katselmus. Jälkimmäisessä tapauksessa teille aiheutuu kuluja, joita pidän tarpeettomina. Teidän läsnäolonne on välttämätön, jotta irtaimiston kuntoa voidaan tarkastaa, ja senvuoksi te olette velvollinen itse seuraamaan meitä. Sitäpaitsi tahdon vielä huomauttaa teille, että jokaisen vuokraajan tarvitsee olla hyvissä väleissä vuokranantajan kanssa saadakseen sopimuksensa pitennetyksi, ja teidän päättyy jo kahden vuoden perästä. Ei minullekaan tuota erikoista iloa olla lähitunteina teidän seurassanne; mutta jos kieltäydytte suorittamasta vuokrasopimuksen määräyksiä ja osoittamasta minulle kohteliaisuutta, niin käyttää kartanonomistaja hyväkseen jokaista täällä ehkä ilmenevää sopimuksenvastaista laiminlyöntiä saadakseen oikeustietä sopimuksen puretuksi. Nyt voitte valita."

Vuokraaja tuijotti hetkisen aivan ällistyneenä Antonin päättäväisiin kasvoihin ja sanoi sitten viimein: "No, jos sitä nimenomaan tahdotte — enhän minä mitään pahaa tarkoittanutkaan." Vaistomaisesti hän kohautti lakkiaan ja läksi itse edellä kartanolle. Anton seurasi perässä ja otti muistikirjansa esiin. Tarkastus alkoi. N:o 1, asuinrakennus, katto viallinen. N:o 2, navetta, osa ristikkorakenteista saviseinää luhistunut maahan. J.n.e. Siihen tapaan jatkui lohduton toimitus, yhtämittaa kiistellen. Antonin liikemiessävy ja hänen seuralaisensa sotilaallinen ryhti tehosivat viimein vuokraajaan, niin että hän kävi alavammaksi, jopa mutisi anteeksipyytelyjäkin.

Kun Anton viittasi ajopelejä portin eteen, sanoi hän miehelle: "Annan teille neljä viikkoa aikaa korjataksenne havaitut vauriot. Sitten käyn täällä uudestaan." — Ja kääseistä huusi Karl tökerölle isännälle: "Ehkä suvaitsette nyt kohottaa lakkianne niinkuin minäkin teen, siihen on juuri nyt sopiva tilaisuus. — Kas noin, kyllä te sen tempun ajan pitkään vielä opittekin. Eteenpäin, ajaja! — Kun te jälleen palaatte tänne", sanoi hän Antonille, "niin tuo pahus on notkea kuin mato, joka juuri ryömii esiin luumusta. Hän on lihonut liiaksi täällä ulkokartanolla."

"Ja päätila on kärsinyt paljon hänen toimestaan", sanoi Anton. "Nyt uuteen ulkokartanoon".

Vaatimaton asuinrakennus, sen toisella sivulla pitkä lammasnavetta, toisella hevostalli ja vajat.

"Tämäpä merkillistä", sanoi Karl, katsellen kaukaa rakennusryhmää, "tuo katto on aivan ehjä, tuolla nurkkauksessa sitä on korjattu uudella olkineliöllä. Totta vie, taloahan on paranneltu."

Ajopelien vieriessä talon eteen kurkisti akkunasta nuoren naisen pää ja sen vierellä vaaleatukkaisen lapsen pää, jotka molemmat katosivat jälleen nopeasti.

"Tämä ulkokartano on tilan jalokivi", huudahti Karl hypätessään maahan. "Täällähän on selviä jälkiä lantatunkiostakin. Tuolla juoksentelee kukko kanaparvi perässään, ja, hyvänen aika, oikein sirppipyrstöinen kukko. Ja akkunassa on myrttipensas. Eläköön! Täällä on toimellinen talonemäntä, täällä on isänmaa, täällä asuu saksalaisia!" Siististi puettu emäntä tuli ulos, kähäräpää poika vierellään, joka vieraat nähtyään vei joutuin sormet suuhunsa ja piilottautui äitinsä esiliinan taa. Anton kysyi voutia. "Hän näkee kääsinne pellolta, niin että hän piankin joutuu kotiin", vastasi punastuva nuori emäntä. Hän pyysi herroja käymään pirttiin ja pyyhki heille esiliinallaan sukkelaan pari tuolia. Pirtti oli pieni, valkaistu huone, huonekalut maalatut punaisella öljyvärillä, kaikki pidetty perin puhtaana; liedellä porisi kahvipannu, nurkassa tikitti käkikello, ja pienellä seinähyllyllä näkyi pari värillistä posliinikuvaa, moniaita kuppeja ja lautasia ja tusinan verran kirjoja; pienen seinäpeilin takaa pisti esiin kärpäslätkä ja punaisella nauhalla kokoonsidottu koivunoksakimppu. Se oli todella ensimmäinen viihtyisä suoja, jonka matkustajat olivat koko tilalla tavanneet.

"Virsikirja ja koivunoksakimppu", sanoi Anton ystävällisesti; "toivon että olette kelpo emäntä. Tulehan tänne, valkopää." Hän nosti ällistyneen poikasen polvelleen ja antoi sen ratsastaa käyden, ravia ja nelistä, kunnes pikku mies viimeinkin näki hyväksi ottaa sormet pois suustaan. "Se on sille tuttua huvia", sanoi emäntä mielissään, "isänsä antaa sen ratsastaa samalla tapaa, kun se on kiltti."

"Ah, hyvä herra", huudahti emäntä. "Kun kuulimme, että saksalainen herrasväki on ostanut tilan ja että te ensinnä tulisitte tänne, ehkä asumaankin, niin tulimme iloisiksi kuin pienet lapset. Mieheni oli koko päivän aivan kuin humalassa, ja minä itkin ilosta. Uskoimme, että nyt tänne viimeinkin tulee järjestystä, ja tahtoohan sitä jokainen tietää, kenen hyväksi tekee työtä ja raataa. Mieheni puheli vakavasti lampurin kanssa — hänkin on kotoisin saksalaiselta seudulta — ja molemmat miehet sopivat keskenään, etteivät enää sallisi pehtorin myyskennellä tilan omaisuutta vieraille. Ja sen minun mieheni sanoikin suoraan pehtorille. Mutta moniin viikkoihin ei sitten kuulunut ketään tulevaksi, me kyselimme joka päivä kylän kapakasta, ja mieheni kävi oikein Rosminin oikeudessa kysymässä; ja viimein sitten kerrottiin, ettei tänne ketään tulisikaan ja että tila jälleen myötäisiin. Sitten — siitä on nyt kaksi viikkoa — ajoi pehtori vieraan teurastajan kanssa meille ja vaati miestäni luovuttamaan hänelle kaikki syöttöpässit karjasta. Mieheni kieltäytyi siitä. Silloin ne rupesivat häntä uhkailemaan ja pyrkimään väkivalloin navettaan. Mutta lampuri ja mieheni asettuivat oven eteen ja viskasivat molemmat takaisin. Silloin ne lähtivät tiehensä kiroillen ja vannoen, että kyllä he vielä kävisivät lampaat noutamassa. Siitä lähtien on meidän miesväki joka yö vartioinut navettaa; tuolla on ladatut kiväärit, jotka mieheni lainasi sitä varten; ja aina kuin lampurin koira haukkui yöllä ja jotain liikkui kartanolla, niin olin tulisessa hädässä mieheni ja pikkuseni takia. Täällä elää hirmuista väkeä, herra tilanhoitaja, ja sen te tulette itsekin näkemään."

"Toivon, että kaikki käy paremmaksi", sanoi Anton. "Teillä on varmaankin täällä hyvin yksinäistä."

"Yksinäistä tämä elämä kyllä on", emäntä vastasi. "Omassa kylässä emme käy juuri ollenkaan, ja joskus vain kirkossa saksalaisissa kylissä. Mutta onhan sitä kotonakin aina toimittamista", hän jatkoi hämillään, "ja puhunpa nyt suuni puhtaaksi, että jos mikä ei ole mieleenne, niin se saa loppua. Minä olen kuokkinut pienen palstan vajan takaa, sen olemme aidanneet ryytimaaksi ja siellä kasvattaneet, mitä keittiössä tarvitsemme. Ja sitten", hän jatkoi sopertaen, "sitten on meillä vielä kanoja — ja tusinan verran ankkoja, ja jollette pane pahaksi, hanhiakin sänkipellolla, ja" — hän vei esiliinan silmilleen — "sitten vielä lehmä ja vasikka."

"Meiän vatikka!" kirkasi pieni valkopää ja löi nyrkillään Antonia polveen.

"Jollei teistä ole oikein, että pidän noita eläimiä", jatkoi emäntä itkien, "niin saanhan siitä kohta lakatakin. Palkkaa ei mieheni eikä lampuri ole saaneet viime villankeritsemisestä lähtien, ja mitä olemme tarvinneet elämiseen, sen olemme hankkineet myymällä tämän tilan tuotteita; mutta mieheni on pitänyt kirjaa kaikesta, ja hän näyttää tilit teille jotta näette, että me emme ole epärehellistä väkeä."

"Toivon niin käyvänkin", lohdutti Anton kiihtynyttä naista. "Näyttäkääppä odotellessa minulle ryytimaanne; jos vain on mahdollista, niin saatte sen pitää."

"Eihän siinä ole enää mitään jälellä", sanoi emäntä anteeksipyydellen, mutta vei kuitenkin vieraat aitaukseen, jonka penkit oli jo käännetty kuokalla talven varaksi. Hän kumartui katselemaan kukkapenkistä ja poimi muutamia astereita ja mielikukkiaan, syysorvokkeja, kukkakimpuksi, jonka ojensi Antonille. "Senvuoksi että olette saksalainen", hän sanoi iloisesti hymyillen.

Kartanolta kuului askeleita. Vouti tuli työvaatteissaan ja punoittavin poskin ja esitteli itsensä. Hän oli nuori, pulska mies, jolla tuntui olevan hyvä ymmärrys ja luottamusta herättävät kasvonpiirteet. Anton lausui hänelle muutamia kehuvia sanoja hänen talonhoidostaan, ja täynnä virkaintoa riensi mies sisään ja toi kirjansa ja tilinsä.

"Katsellaanpa ensin kartanoa", sanoi Anton; "kirjat otan mukaani, huomenna te tulette linnaan ja sitten puhumme niiden johdosta enemmän."

"Hevoset ovat peltotöissä", selitti vouti; "itse kynnän toisella aatralla ja toista täytyy lampurin rengin käyttää. Täällä on nyt vain neljä hevosta; ennen oli tallissa niitä kaksitoista. Tänä vuonna emme ole viljelleet paljon muuta kuin mitä vain muonaksemme ja karjanrehuksi tarvitsemme."

Kiertely karjakartanossa oli kuitenkin katselijoille iloksi, rakennukset olivat siedettävässä kunnossa, ja rehuvaroilla voi toivoa karjan elävän talven yli. Viimeiseksi vouti avasi iloisen näköisenä asumuksensa kellarin ja näytti sen hinkaloissa jommoistakin hernemäärää. "Varret te jo näitte lammasnavetan ylisillä; täällä ovat itse herneet. Olen piilotellut niitä pehtorilta, koska ajattelin niiden kuuluvan teille. Oli se osaksi omanvoitonpyynnöstäkin", hän myönsi rehellisesti, "sillä talosta emme ole tänne mitään saaneet, ja minun täytyi ajatella, millä pitää tätä ulkokartanoa hengissä, koskapa talveksikaan ei kuulunut tulevan mitään apua."

Voudin vaimo saapui poikasensa kanssa miesten luo, kun nämä lähtivät pihalta. Hänen kasvonsa säteilivät ilosta, hänen ajatellessaan heidän asemansa kohdakkoista parantumista.

"Hyvältä täällä näyttää", sanoi Anton hymyillen, "toivon että sovimme hyvin yhteen. Ja nyt lampaita katsomaan! Me lähdemme, tulkaa mukaan, vouti." Kääsit vierivät verkalleen edeltäpäin peltojen yli, ja vouti selitteli innokkaasti tarkastajille eri peltolohkojen tilaa. Niistä ei edes neljättäosaakaan ollut nykyään viljeltynä, pitkät sarat olivat jo vuosikausia olleet karjanlaitumena.

Kärsimättömänä Karl kiiruhti edeltäkäsin, kun he lähestyivät villavaa karjaa, joka tätä nykyä oli tilan miltei ainoa aarre. Hitaasti ja leveään astellen tuli lampuri vieraita vastaan, kintereillään molemmat koiransa, joista vanhempi oli yhtä malttavainen ja miettiväinen kuin isäntänsä, toinen sen sijaan nuori penikka, joka vasta opiskeli lammaskoiran vaikeaa ammattia ja koetti turhaan noudattaa sellaisen vakavaa ryhtiä; se juoksi nuorekkaassa innossaan isännän edelle ja haukkui lähestyviä vieraita, kunnes kokeneemman toverinsa paheksuva murina sai sen järkiinsä. Lampuri otti juhlallisesti leveälierisen huopahattunsa päästään ja jäi odottelemaan uuden isännöitsijän puhuttelua. Ajattelevana miehenä ja luonnontuntijana hän kyllä tiesi, kenen hän näki edessään, mutta huonostipa olisi sen sopinut, joka koko ikänsä oli ahkeroinut hillitä elikkojansa kiihkeätä luonnonlaatua, esiytyä nyt yhtä malttamattomana kuin joku omista kileistään. Vouti esitteli kättään kaaressa huiskauttaen molemmat herrat lampurille, joka nyykäytti moneen kertaan päätänsä ilmaistakseen, että hän oli täysin käsittänyt vasta lausutut sanat.

"Viisisataa ja viisikolmatta päätä", ilmoitti lampuri; "niistä kuusiyhdeksättä karitsaa ja tuolla taempana neljäkymmentä syöttöpässiä." Hän etsi katseellaan laumasta sopivata näyte-eläintä, kumartui sitten ja koppasi löytämäänsä nopeasti takajaloista ja näytteli sen villaa. Karl aloitti tarkastuksen. Koko katras oli isoja, järeäkasvuisia eläimiä, jotka tuntuivat hyvin sopivan tilan laajoihin mittasuhteisiin, ja kasvultaan ja villaltaan tasaisempaa laatua kuin kaikesta päättäen voi odottaakaan. "Jos ne saavat kunnon ruokaa, niin ne antavat villaakin", sanoi paimen ylpeästi. "Ja äijävillaa se onkin."

Yksi vuonista oli kyllin varomaton yskähtääkseen. Lampuri katsoi paheksuvasti ajattelemattomaan elikkoon ja kiiruhti selittämään: "Koko katras on tervettä rotua."

"Yhdeksän ajast'aikaa", mies vastasi. "Kun minä tänne tulin, oli elikoilla paljaat takapuolet niinkuin kaupungissa villakoirilla. Vaivaa siinä sitten oli rodun parantamisessa, kun ei kukaan muu siitä välittänyt sen taivaallista; mutta eipä tuo ole siltä huonostikaan onnistunut. Olisipa minulla vain aina ollut herneenvarsia niille syöttää ja talveksi imisille rehuherneitä."

"Koetetaan katsoa, mitä asialle voidaan tehdä", lohdutti Anton; "rehuvaroja on niukasti täksi talveksi."

"Uskon kernaasti", virkkoi Anton hymyillen, "etteivät elikkonne ole teihin tyytymättömiä. Tuskinpa lienee täällä sarkaa, jolta ei koiranne haukku kuulu joka vuodenaikana. Ilolla olen kuullut, kuinka urheasti te olette puolustanut katrastanne uuden isäntänne hyväksi. Onko täkäläisestä väestä ollut teille useinkin harmia."

"Enpä osaa sanoa, hyvä herra", lampuri vastasi; "ihmiset ovat kaikkialla samanlaisia raukkoja ja hädikköjä. Ennen minä kasvatan koiran karjanpaimeneksi kuin jonkin ihmisen." Hän nojautui pitkään sauvaansa ja katseli mielihyvin koiraansa, joka tällävälin oli haukkuen kiertänyt katrasta ja nyt palasi uskollisesti isäntänsä luo ja pyyhki nokkaansa turvallisesti tämän housuihin. "Katsokaappa vain tuota koiraa! Kun minulla on ollut koira kaksi vuotta opissa, niin joko se on hyvä tahi se ei ole hyvä. Jollei siitä tule kalua, niin ajan sen matkoihinsa ja sillä olemme kuitit; mutta kun siitä hyvä kuontuu, niin voin luottaa siihen niinkuin itseeni, niin kauan kuin se saa elää. Mutta tuota pentua tuolla pässiparven luona olen opettanut jo kolme vuotta enkä kuitenkaan voi taata, etteikö se milloin hyvänsä saa hullua päähänpistoa ja aja laumaa oikealle, kun pitäisi ajaa vasemmalle. Siksipä sanonkin, ettei ihmisiinkään ole luottamista."

"Etupäässä itseeni, sillä minä tunnen itseni, ja sitten tuohon Krambow koiraani, sillä senkin tunnen; ja sitten lopuksi siihenkin, johon kaikkien tulee luottaa" — hän nyökkäsi päällään korkeutta kohti. Sitten hän vihelsi hiljaa koiralleen, ja Krambow lähti taas kiertämään katrasta. "Entäs te", hän jatkoi, "jäättekö tänne paroonin luo?"

"Ja minkälaisessa toimessa te olette, jos minun sallitaan kysyä? Pehtori tai vouti te ette ole, koska ette ole vielä katsahtaneetkaan syöttöpässeihin. Ne täytyy kohta myydä, se aika on jo käsissä. Siis, saanko kysyä, missä toimessa te olette uuden herran luona?"

"Jos virkanimeä kaivataan, niin voittehan sanoa minua vaikka kirjanpitäjäksi."

"Kirjanpitäjäksi", toisti lampuri miettiväisesti; "sittehän saan kai puhua teille sanasen muonani johdosta?"

"Eipä kiirettä", sanoi lampuri, "hyvä vain tietää, mille kannalle uusi isäntäväki asettuu. Pirtissäni on muuten lasiruutu mennyt rikki, ja kun nyt kohta tulee lasimestari linnaan, niin pyydän herra kirjanpitäjää muistamaan minuakin."

Karl ja vouti astuivat puhelevain luo. "Nyt metsänvartijan tupaan!" huusi Karl ajurille.

"Aiotteko mennä metsänvartijan puheille?" kysyi vouti hämillisen näköisenä.

"Eipä muuta kuin" — vouti ei tiennyt mitä oikein sanoa; "metsänvartija on vain perin merkillinen mies. Jollei herra parooni itse tule hänen luokseen, niin hän ei toisten puheisiin antaudu."

"Hän on todella linnoittanut asuntonsa eikä päästä ketään luokseen", vouti vastasi. "Siellä hän elää omituista elämäänsä."

"Eihän noitia olekaan", sanoi lampuri, kumoten jyrkästi äsken lausumansa ennakkoluulon, "vaikka kylällä pidetään useaakin sellaisena. Metsänvartija on luonnollinen ihminen."

"Toivonpa, että hän panee arvoa valtakirjaani", virkkoi Anton, "muuten voi juttu käydä hänen vahingokseen."

"Parasta kuitenkin on, että minä lähden mukaan puhuttelemaan häntä", pyysi vouti. "Ehkä siis sallitte minun ajaa kanssanne sinne — minuun hän luottaa hyvästi."

"Olkoon menneeksi", päätti Anton, "käykää te ohjaksiin; renki voisilla aikaa kyntää, ja palatessamme jätämme teidät jälleen tänne. Ja nyt matkaan tuon vaarallisen miehen luo!"

Vouti ajoi syrjätielle, joka vei nuoreen mäntymetsään. Maaperä oli jälleen silkkaa hiekkaa, kasvullisuus kituliasta. Puunjuurien ja kivien yli kolisi kulku yhä syvemmälle metsään, kunnes ajoneuvot pysähtyivät viisitoistavuotisten puiden hakkaukseen, johon tie loppui. Vouti sitoi ohjakset puunrunkoon ja pyysi herroja laskeutumaan alas. Kapeata jalkapolkua asteltiin sitten tiheän mäntyviidakon halki; pitkät havunneulat hipoivat kulkijain vaatteita, ja umpinainen ilma oli voimakkaan pihkanhajun täyttämä. Vesaikon takana maaperä aleni ja kävi kosteaksi, vihreä sammal levitti sille samettipeitettään, ja ryhmä mahtavia petäjiä kurotteli tuuheita latvojaan yläilmoihin. Täällä ruskean havulinnan sisässä oli metsänvartijan asunto, vankan lauta-aidan ympäröimä matala honkapirtti, jonka julkisivun eteen oli istutettu kolminkertainen rivi nuoria kuusennäreitä. Pieni puro solisi aidan alta isojen sananjalkaryhmien keskeen ja luikerteli sitten kivistä uomaansa metsän sisään. Lattiana mehevän vihreä sammal, kattona satavuotisten honkajättiläisten naavaiset haarat, oviverhona raitis näreseinä — eipä ihmettä, että moinen pihamaa ja asumus viehätti kulkijain silmää hiekka- ja kanervikkokangasta astuttua. Kartanolla ei näkynyt missään polkua, ei edes jalanjälkeä sammalmatolla; ainoastaan jostain pihan perältä kajahtava koiranhaukunta ilmaisi, ettei täällä asustanut Tapio ja Mielikki metsänväkineen, vaan tavallista ihmissukua.

Miehet kiersivät aitausta pitkin, kunnes tulivat vankoista palkeista kyhätylle kapealle portille, joka oli teljetty sisäpuolelta.

"Hänen punatulkkunsa istuu akkunalaudalla", sanoi vouti, "siis hän on kotona."

"Hän on jo nähnyt meidät", vastasi vouti ja näytti aidassa pieniä reikiä, joita oli porattu riviin yläreunaan; "nuo ovat hänen tähystysreikiään. Hän tarkastelee meitä paraikaa, se on hänen tapansa. Mutta minun pitää antaa hänelle merkkini, muuten emme pääse tästä koskaan sisään." Vouti pani kaksi sormea suuhunsa ja vihelsi kolme kertaa, mutta mitään seurausta ei kuulunut eikä näkynyt. "Hänellä on aina oikkunsa", sanoi vouti huolissaan. Jälleen kajahti hänen kimakka vihellyksensä, joka pani koiran haukunnan kohoamaan ulvonnaksi ja sai akkunalaudalla istuvan punatulkun lyömään siivillään.

Viimeinkin kuului aidan takaa käreä ääni: "Ketä piruja te kuljettelette kanssanne?"

"Avatkaahan toki, metsänvartija", huusi vouti, "uudet isäntäväet ovat täällä."

"Menkää hornaan isäntäväkinenne", murahti äskeinen äkeä ääni; "siihen sukuun olen jo kyllästynyt."

Vouti katsahti huolestuneena Antoniin. "Avatkaa paikalla porttinne", komensi tämä; "omaksi eduksenne on, että teette vapaaehtoisesti, mihin voin teidät pakottaakin."

"Pakottaa?" toisti ääni yrmeästi; "katsokaappa, kuinka pitkälle siinä potkitte." Kaksipiippuisen pyssyn suu työntyi näkyviin portissa olevasta tähystysreiästä.

"Kivääristänne teille ei ole suurtakaan apua", Anton vastasi; "meillä on mukanamme jotakin, mikä tästä päivästä lähtien on tällä tilalla väkivaltaa voimakkaampi, ja se on laki ja meidän oikeutemme."

"Mooses vai Levikö teidän nimenne on?" kysyi ääni. "Minä en huoli olla tekemisissä minkään tämän maailman valtuutetun kanssa. Joka sellaisena saapuu luokseni, häntä pidän pelkkänä veijarina ja metsävorona."

"Tuhat tulimmaista musketinluotia teidän kovaan kalloonne!" kivahti Karl aivan vimmastuneena. "Kuinka hitoilla te uskallatte puhua herrastani sellaiseen sävyyn, mokoma vanha saapasraja?"

"Vai musketinluodit ja saapasrajat", kuului ääni portin takaa, "no, se käy laatuun, ne olivat ensimmäiset järkevät sanat, mitä hyvään aikaan olen kuullut." Telki vedettiin syrjään ja metsänvartija astui portille, jonka hän jälleen sulki takanaan. Hän oli pieni, hartiakas äijänkäpykkä, tukka ja pitkä parta harmajat; pyöreissä, verevissä kasvoissa kiilui kaksi viekasta silmää kirkkaina kuin tulikipunat. Yllään hänellä oli nukkavieru paksu takki, josta päivänpaiste ja sade oli syönyt kaiken värin; kädessään hän yhä piteli kaksipiippuista pyssyään ja silmäili uhittelevasti vieraihinsa. Hän muistutti aivan naavaista kelokantoa omassa metsässään. Vihdoin hän kysyi: "Kuka se teistä äsken haukkui minua?"

"Minä", vastasi Karl, käyden lähemmäksi; "ja te saatte kohta kokea pahempaakin kuin haukkumista, jos vielä jatkatte niskoitteluanne."

"Mikä lakki teillä on päässänne?" kysyi vanhus, katsellen häntä tarkkaavaisesti.

"Oletteko te homehtunut sieneksi täällä metsässänne, kun ette sitä tunne?" ärähti Karl ja työnsi sotilaslakkinsa toiselle korvalliselleen.

Vanhus näytti pientä nauhaa takkinsa rintapielessä. "Nostoväkisotilas vuosilta 1813 ja 1814", hän sanoi.

Karl vei kätensä lakinkantaan ja löi kantapäät yhteen.
"Kunnioitukseni teille, ukkoseni; mutta törkimys te sittekin olette."

"No no, eipä teidänkään puheestanne kuule, että olette raajarikko", sanoi metsänvartija. "Näytättepä aika velikullalta ja noituakin osaatte. Te ette siis ole mitään välikauppiaita ettekä asiamiehiä?" hän kysyi Antonin puoleen kääntyen.

"Tulkaahan toki järkiinne!" huusi vouti hänelle. "Tällä herralla on toimena ottaa tilukset kaikkineen haltuunsa ja hallita niitä tästä alkaen, kunnes isäntäväki itse saapuu. Nyt alkaa meille paremmat ajat, metsänvartija, tämä herra on toista maata kuin ne, joita täällä viime aikoina on käynyt. Itsepäisyydellänne te vain syöksette itsenne turmioon."

"Vai niin?" murahti vanhus. "Minun turmiostani teidän ei tarvitse huolehtia, minä kyllä hoidan itse oman kohtaloni. Te siis olette uuden omistajan valtuutettu? Viime vuosina on tänne tipahtanut joka hetki yhä uusia miehiä valtakirjoilla varustettuina. Ja sen minä teille kohta sanon", hän huusi vihaisesti ja astui lähemmäksi, "kirjoja ja tilejä te minulta ette löydä. Minun kohtani on tällainen: viiden vuoden mittaan olen näiden metsäin vartijana saanut kynsin hampain kamppailla kaikenlaisten valtakirjaherrain kanssa; jokainen sellainen on hakannut taskuunsa sylimäärin tukkeja ja lopuksi ovat talonpoikalurjukset kaikista kylistä käyneet täältä hakemassa polttopuunsa ihan mielinmäärin; ja kun minä asetin niille nenän alle tuliluikkuni, pistivät ne minun nokkani alle kaikenlaisia valtakirjaherrojen kirjoittelemia veijaripapereita, joiden mukaan heillä muka oli oikeus tehdä mitä hyvänsä tahtoivat. Sitten ei minulla ollut enää mitään sananvaltaa, ja täällä olen elää kituutellut itsekseni. Metsänriistaa löytyy niukalta, mitä olen saanut ammutuksi, sen olen syönyt suuhuni ja myynyt nahat, sillä jollainhan ihmisen pitää elää. Viiteen vuoteen en ole saanut penniäkään, niin että minun on ollut pakko periä sitä omin keinoin. Joka vuosi olen hakannut viisitoista runkoa näistä puista. Hakkauksessa, jonka tuolla etempänä huomasitte, seisoi yhdeksänkymmenvuotias metsikkö; viisi kertaa viisitoista runkoa, siinä minun tähänastinen palkkani ja muonani. Kolmeksi vuodeksi täällä vielä riittää noita puita, ja niin kauaksi ulottuu laskuni. Kun viimeinenkin runko niistä on kaadettu, silloin ammun koirani ja etsin itselleni hiljaisen paikan metsässä." Hän silmäsi synkästi pyssyynsä. "Kolmekymmentä ajast'aikaa olen täällä elellyt, vaimoni ja lapseni olen haudannut saksalaisten hautausmaahan; ja mikä nyt kohtalokseni tulleekin, siitä vähät välitän. Niin pitkälle kuin koiraini ääni kuuluu tämän tuvan ympärille ja pyssyni luoti kantaa, on metsä täällä kunnossa, kaikki muu on ollut valtakirjaherrain hoteissa. Siinä minun tilini, ja tehkää nyt minun kanssani niinkuin teitä miellyttää." Hän tömisti kiihtyneenä kiväärinperää tantereeseen.

"Siihen, mitä olette minulle puhunut", lausui Anton, "vastaan teille metsänvartijan asunnossa, joka tästälähtien kuuluu isännällenne, vapaaherra von Rothsattelille." Hän astui portille ja laski kätensä puuteljelle. "Täten käyn hallitsemaan uuden isännän omaisuutta." Hän avasi portin ja viittasi metsänvartijalle: "Pitäkää koiranne etempänä ja viekää meidät ihmistavalla pirttiinne."

Vanhus ei vastustellut, vaan astui hitaasti edeltä, huusi koirilleen ja avasi asuntonsa oven.

Anton kävi seuralaisineen sisään. "No nyt, metsänvartija", hän lausui, "kun olette päästänyt meidät sisälle tähän taloon, tahdon paikalla lausua teille päätökseni. Mitä tähän päivään saakka olette metsälle tehnyt, sitä ei käy korjaaminen eikä siitä meidän kesken puhuta enää mitään. Tästä päivästä alkaen te saatte jälleen vakinaisen palkkanne ja muonanne, ja me teemme keskenämme uuden välipuheen. Ja tästä päivästä alkaen asetan tilan metsät kaikkine kaato- ja riistaoikeuksineen teidän silmälläpitonne alaiseksi. Minä suojelen teitä kaikessa laillisessa toimessa; mihin en itse pysty, siihen vaadin lain avuksemme. Kaikesta metsän- ja riistanraiskauksesta me tulemme rankaisemaan ankarasti, jotta epäjärjestyksestä viimeinkin tulee loppu. Parempi kuri on luotava näille villiytyneille tiluksille, ja uusi isäntä odottaa teiltä, että te kuuliaisena ja uskollisena miehenä autatte siinä häntä voimainne mukaan. Myöskin teidän omasta metsäläiselämästänne pitää tulla loppu; me olemme maanmiehiä, te saavutte määräajoin linnaan tekemään selkoa metsästä, ja me pidämme huolta, ettette vanhoilla päivillänne tule tuntemaan itseänne yksinäiseksi ja hyljätyksi. Jos lupaatte rehellisesti tehdä kaiken mitä teiltä vaadin, niin lyökää tuohon käteen."

Metsästäjä oli ällistyneenä ja paljain päin kuunnellut Antonin puhetta. Nyt hän tarttui ojennettuun käteen ja sanoi: "Sen lupaan."

"Tällä kädenlyönnillä", jatkoi Anton, "pestaan tilanomistajan nimessä teidät hänen palvelukseensa."

Metsänvartija tarttui molemmin käsin Antonin käteen ja huudahti: "Jospa minun silmäni vielä saavat nähdä, että olot ja järjestys tällä tilalla käyvät paremmiksi, niin totisesti siitä iloitsen. Minä teen osaltani minkä voin, mutta sen sanon teille jo etukäteen, että siitä tulee kova leikki; kehnojen tilanhoitajain ja kurjan taloudenpidon kautta on alustalaisista tullut ilmi rosvoja ja ryöväreitä, ja pelkäänpä että vanha pyssyni saa vielä monestikin sanoa viimeisen sanan."

"Me emme tahdo kärsiä vääryyttä kenenkään puolelta emmekä tehdä kellekään vääryyttä; lopputulosta saamme sitten odottaa", vastasi Anton totisesti. "Ja nyt, metsänvartija, näyttäkääppä meille asuntonne ja varustautukaa seuraamaan meitä metsää katsastamaan."

Anton kävi seuralaisineen pikku talon läpi. Se oli rakennettu järeistä hirsistä, akkunat olivat sisäpuolelta varustetut lautaluukuilla. Pienistä ruuduista lankesi sisään niukka valo, ruskea seinälaudoitus ja mustunut katto yhä lisäsivät hämäryyttä ja antoivat pirtille salamyhkäisen sävyn. Vain hämärästi voi silmä keksiä seinille ripustetut esineet: hirvensarvet, koirain kaulanauhat, metsästystarpeet ja täytetyt linnut. Lieden vieressä oli pieni keittiökaappi. "Minä keitän itse ruokani", sanoi vartija selittävästi. Akkunapielissä riippui lintuhäkkejä kaksittain ja kolmittain päällekkäin, ja pienten metsälintujen taukoamaton piiskutus, viserrys, torailu ja kuhertelu kuului kuin salamyhkäiseltä tarinoimiselta, jota metsä itse piti vanhan vartijansa kanssa. Uuninpankolla istui pörröinen korppi, jonka päälaella ja siivissä näkyvät valkeat höyhenet kertoivat sen korkeasta iästä. Pää hartiain väliin painettuna se näytti vaipuneen omiin viisaihin mietteisiinsä, mutta välkkyvät silmät seurasivat herkeämättä vierasten jokaista liikettä. Pirtin vierellä oli pieni makuukamari; siellä olivat vanhuksen kiväärit, ja sängyn vieressä oli puuarkku. Akkunassa oleva rautaristikko kertoi tämän huoneen olevan talon varsinaisen linnoituksen.

"Minne tuo luukku vie?" kysyi Anton osoittaen lattiaan. "Siellä on kellarintapainen", vastasi metsänvartija epäröiden.

"Onko se holvattu?" Anton tiedusti. "Saatanhan viedä teidät sinne, jos tulette yksinänne minun kanssani."

Metsänvartija sytytti lampun, lukitsi tarkoin kamarinoven ja laskeutui lamppu kädessä edeltä. "Enpä olisi uskonut", hän mutisi, "että minun piti vielä eläissäni näyttää salaisuuteni syrjäisten silmille." Muutamat portaat johtivat ahtaaseen holviin, joka sai hiukan valoa seinämuurissa olevasta raosta. Mutta yhdellä seinällä oli perusmuuri puhkaistu, ja matala kynnys johti maanalaiseen käytävään, jota teräväkulmaisesti pystytetyt puunrungot kannattivat.

"Tämä on minun mäyränkoloni", sanoi metsänvartija ja valaisi lampulla kolmikulmaista mustaa aukkoa; "käytävä johtaa maan alitse nuoreen metsään. Se on yli neljäkymmentä askelta pitkä, ja sen kaivaminen kysyi minulta työtä. Sitä tietä minä ryömin ulos talosta ja jälleen sisään, ilman että kukaan minua keksii; ja sitä seikkaa saan kiittää siitä, että olen täällä tullut näinkin kauan toimeen, sillä se on syynä, miksi nuo typerät talonpojat pelkäävät minun taikavoimaani. Aina kun ne olivat vainunneet minun olevan kotona ja sitten luulivat saavansa rauhassa ryöstää metsää ja riistaa, ilmestyin minä äkkiä heidän taaksensa. Kymmenisen vuotta takaperin karkasi muuan rosvojoukko majalleni aikoen riistää henkenikin, mutta minä pujahdin kuin mäyrä tieheni tätä putkea pitkin. Älkää ilmaisko kellekään, mitä nyt olen teille näyttänyt."

Anton lupasi sen, ja sitten molemmat palasivat pihalle toisten joukkoon. Siellä oli Karl ottanut urakakseen kiinnittää vangitun nuoren ketun ruokakaukalon neljän kiilan väliin, jotka hän löi maahan. Kettu oli kuitenkin kiittämätön husaarin antamasta avusta, sillä se ärhenteli vimmatusti häkissään ja kiskoi ketjujaan päästäkseen iskemään hampaansa miehen käsiin ja pohkeisiin. "Tahdotko sinä suudella kättäni, pikku punapää", huusi Karl vasaroidessaan kiiloja; "kohteliaspa sinä osaat ollakin, poikaseni, ja kuinka lempeät ja uskolliset silmät sinulla on! Kas niin, nyt on työ valmis; juokse nyt ateriallesi. Hei vain, kohta se totteli sanaani! Oikein siivo eläin, sillä on aivan teidän luonnonlaatunne, metsänvartija."

"Luulisinpä osaavani", sanoi Karl. "Täälläpäin on enemmänkin tuollaisia veikkosia", jatkoi metsänvartija; "jos teille sopii, niin lähdemme ensi sunnuntaina yhdessä asettamaan rautoja."

Sitten lähtivät kaikki parhaassa sovussa tarkastamaan metsää. Anton huusi metsänvartijan vierelleen ja antoi tämän selittää hänelle tärkeimmät seikat. Vanhuksella ei kuitenkaan ollut paljon hyvää kerrottavana; hakkuukelpoista metsää oli tuskin senkään vertaa jälellä, mitä kartano tarvitsi omaan talouteensa. Vanha ryöstöhakkuu oli raiskannut metsää mitä raaimmalla tavalla. Kun vartija metsänreunaan tultua otti kunnioittavasti lakin päästään ja tiedusti, mihin aikaan hän huomenna tulisi linnaan, silloin oli Antonilla se iloinen tieto, että hänen oli hyvin onnistunut salata toiselta oma sisäinen epävarmuutensa, joka häntä häiritsi niin pahasti näissä uusissa olosuhteissa.

"Katsoppas", sanoi hän uskotulle ystävälleen, kun molemmat illalla jälleen istuivat yhdessä vihreän kaakeliuunin edessä, "tämä seikka se juuri on minun suurin suruni täällä. Minä tunnen tietämättömyyteni ja avuttomuuteni jokaista renkiä puhutellessani; ja kuitenkin vaatii toimeni herättämään kaikissa kunnioitusta ja velvollisuudentuntoa. Kuinka vähän pelkällä hyvällä tahdolla saa aikaan, sen olen näinä kahtena päivänä saanut yllin kyllin tuta. Annappas minulle nyt hyvä neuvo. Mitä meidän kaikkein ensiksi täytyy toimittaa talouden hyväksi?

"Mitä karjasta on kelvotonta, se myykää oitis; ja kehnot hoitajat erottakaa hetipaikalla. Nautakarja ja hevoset on koottava yhteen suureen karjapihaan, jossa ne ovat silmälläpidon alaisina. Mitä näillä vähillä voimilla vielä kyetään tekemään peltojen talvimuokkaukseksi, siihen on kohta ryhdyttävä, mutta liioittelematta ja hätäilemättä. Heiniä ja kauroja on ostettava talvirehuksi. Täällä pääkartanossa te annatte minulle isäntävallan ensi kevääseen saakka, jolloin oikea perehtynyt vouti tai pehtori on tarpeeseen; en voi luvata paljoakaan hyvää omasta toimestani, mutta aina sentään parempaa kuin jonkin toisen täkäläisen veitikan toimista."

Iltamyöhällä kuului portailta kiireisiä askelia. Valaisten tietään isolla tallilyhdyllä ja kasvot pahoja uutisia ennustaen astui kapakanisäntä Antonin huoneeseen. "Tahdoin kohta tulla herralle ilmoittamaan, mitä juuri olen saanut kuulla. Muuan Kunaun saksalainen, joka äsken ajoi kylän läpi, toi sen tiedon, ettei Bratzky ole saapunutkaan Rosminiin."

"Puolisen peninkulman päässä Rosminista, missä maantie käy metsän läpi, hyökkäsi santarmin vaunujen kimppuun neljä ratsastajaa; silloin oli aivan pimeä, ja Braztky istui köytettynä santarmin vieressä. Ratsastajat nujersivat ja köyttivät santarmin itsensä ja korjasivat Bratzkyn kaikkine tavaroineen vaunuista, nostivat hänet hevosen selkään ja sitten karkuun viidakkoon. Kaksi ratsastajista jäi vahtimaan vaunuja ja pakottivat ajomiehen ajamaan vaunut maantieltä poskeen tiheikköön, jossa he pistoolit kädessä vartioivat kahden tunnin ajan santarmia ja ajajaa. Sitten ratsastivat he tiehensä. Ajomies sanoi, että ratsastajat olivat kaikki herrasmiehen näköisiä ja puhelivat keskenään ylhäisten tapaan. Santarmi sai pahoin selkäänsä, mutta ei sen mainittavampia vammoja; ainoastaan teidän syytöskirjelmänne ne ryöstivät häneltä."

Ystävykset katsahtivat hämmästyneinä toisiinsa, ja molemmat ajattelivat oitis eilisiä ratsastajia.

"Missä se mies on, joka tämän tiedon toi teille?" kysyi Anton ja tarttui hattuunsa.

"Hänellä oli kiire joutua kotiinsa ennen pimeäntuloa", sanoi kapakoitsija. "Huomenna saamme tapahtumasta kuulla paljon enemmänkin. Eipä ole sattunut moniin vuosiin, että ratsain hyökättäisiin vaunujen kimppuun, joissa istuu itse santarmi. Mitä ne meikäläisiltä ovat rosvonneet, se on aina tapahtunut jalan."

"Tunsitteko te ketään niistä ratsastajista, jotka olivat eilen iltapäivällä kylässä ja kyselivät pehtoria?" kysyi Anton.

"No, avatkaahan toki suunne", hätyytti Anton; "olivathan nuo herrat sentään tältä seudulta, ja jonkun heistä teidän täytyi tuntea."

"Miksen minä häntä tuntisi?" vastasi kapakoitsija levottomasti. "Olihan se Tarowin rikas herra itse vieraineen. Mahtava mies, herra Wohlfart, jolla on ylin poliisivalta teidänkin tiluksillanne. Ja mitäkö hänellä on tekemistä Bratzkyn kanssa? Olihan Bratzky täällä pehtorina ollessaan hankkinut poliisiviranomaisillekin yhtä ja toista hyvää, monesti hän välitti aatelismiehille hevoskauppoja ja muuta sen sellaista. Jos poliisilla oli puhumista pehtorille, niin mitä kummaa siinä oli? Tarowin herrat ovat älykästä väkeä, he tietävät, kenen kanssa puhuvat ja kenen kanssa ei." Siihen tapaan kapakoitsija jutteli hyvin liukkaasti, mutta hänen pälyilevät silmänsä ja kasvojensa ilme puhuivat vallan toista.

"Teillä on joitakin epäluuloja!" huudahti Anton ja katsoi terävästi mieheen.

"Aaprahamin Jumala varjelkoon minua pitämästä epäluuloa ketään kohtaan!" huusi isäntä säikähtyneenä. "Ja nyt, herra Wohlfart, sallikaa minun sanoa teille ajatukseni. Miksi pitäisi teilläkään olla epäluuloa ketään kohtaan? Teillä tulee olemaan tarpeeksi tekemistä tällä tilalla, ja useammin kuin yhden kerran saatte turvautua aatelismiehiin. Miksi siis hankkisitte itsellenne vihamiehiä hyödyttömästi? Tässä maassa on herrojen tapana ratsastaa joukolla ja jälleen erota toisistaan, ja lyödä päänsä yhteen neuvoa pitämään ja jälleen toimia omin päin. Joka siitä vähimmän välittää, hän tekee kaikkein viisaimmin."

Kun kapakanisäntä oli toivottanut hyvää yötä ja poistunut, sanoi Anton synkästi uskolliselle matkatoverilleen: "Pelkäänpä ettei meillä tule olemaan huolia tilasta yksin, vaan että ympäristössämme tapahtuu paljonkin sellaista, jota vastaan meidän älykkäisyytemme ei yhtään auta."

Julkea päällekarkaus sai koko seudun kuohuksiin. Anton sai lähiviikkoina monestikin käydä Rosminissa, mutta hänen lausunnoistaan ei ollut mitään tulosta; viranomaisten ei onnistunut päästä pahantekijän perille eikä saada poisvietyä pehtoria jälleen käsiinsä.

Seuraavilla viikoilla oli molemmilla saksalaisilla siirtolaisilla kotitilallakin niin paljon työtä, että he joka ilta kävivät levolle henkihieveriin väsyksissä. Vähitellen he perehtyivät asioihin ja asettuivat kiinteästi niiden johtoon. Karl asetettiin seuraavana päivänä voudin arvoon ja tehtäviin, ja hän tarttui lujalla kouralla ohjaksiin, niin paljon kuin ohjaksista tässä maataloudessa voi enää puhua. Kotitaloutta ja keittiötä hoitamaan Anton hankki eräästä saksalaisesta naapurikylästä toimellisen vaimon, joka valmisti linnan asukkaille ja rengeille yksinkertaista ruokaa.

Vaikeimpana urakkana oli päästä siedettäviin väleihin kyläläisten kanssa. Antonin levollisen luja käytös sai ainakin sen aikaan, ettei näiden tyytymättömyys uusiin vallanpitäjiin päässyt teoksi puhkeamaan; hänen ensimmäisiä toimenpiteitään oli esittää viranomaisille, että tähänastiset keskinäiset välipuheet purettaisiin. Karlin husaarinviitta houkutteli hänen puheilleen eräitä ennen sotaväessä palvelleita miehiä, ja näiden kautta, jotka kylässä edustivat maailmaa nähnyttä ylhäisöä, onnistui ystävystemme saada jonkinlaista vaikutusvaltaa toisiinkin. Vihdoin tarjoutuikin useita vapaaehtoisesti palvelemaan linnassa tahi tekemään tilalla päivätöitä.

Anton oli kirjoittanut paroonittarelle, salaamatta tilan nykyistä tilaa ja ympäristön nurjamielisyyttä, ja arvellut parhaimmaksi, ettei perhe vielä tänä talvena muuttaisi linnaansa. Hän oli kysynyt, eikö paroonitar itsekin huomannut näissä olosuhteissa edullisemmaksi jäädä kevääseen saakka pääkaupunkiin. Vastaukseksi tuli kirje Lenorelta, jossa tämä vanhempainsa nimessä ilmoitti, että he aikoivat pysyä aikaisemmassa päätöksessään ja lähteä pääkaupungista, jossa viipyminen oli mitä tuskallisinta sekä isälle että naisille. Lenore pyysi senvuoksi Antonia panemaan linnan niin asuttavaan kuntoon kuin mahdollista. Anton huusi ystävälleen: "Ne tulevat sittekin!"

"Katsos hittoa!" sanoi Karl. "Onpa onni, että olemme tiedustelleet tänne käsityöläisiä, muurareita, puuseppiä, seppiä, savenvalajia ja lasimestareita. Jos olette samaa mieltä, niin lähetän paikalla sananviejän Rosminiin. Kunpa vain saisin tuon inhoittavan ruskean öljyvärin irti ovista, joka peittää kauniin tammipinnan. — Kuinka monta uunia siis tarvitsemme?"

Sitte alkoi innokas neuvottelu. "Koko alikerran me jätämme semmoisekseen", päätti Anton. "Akkunat me siellä peitämme paksulla laudoituksella, ainoastaan eteishallin tyhjään oviaukkoon laitamme vankan oven, koska sen kautta täytyy kuitenkin alituiseen kulkea toiselle puolelle. Mutta tällaisiksi ei seinät täällä ylhäällä saa jäädä, vaan mitäs teemme, meillähän ei ole käytettävissämme muita kuin Rosminin muurari."

"Jos niin on asia", virkkoi Karl, "niin ehdotan että itse käymme maalaamaan huoneet; minä olen aika mestari jäljittelemään marmorin väriä."

"Jokohan siihen pystyisit?" vastasi Anton ja katsahti hiukan huolestuneena ystäväänsä. "Ei, me annamme sivellä kaikki huoneet samalla värillä; mitäs ruskeasta arvelet?"

"Hm, hm, käyhän sekin laatuun", myönsi toinen. "Minä tiedän neiti Lenoren pitävän siitä väristä enemmän kuin mistään muusta. Mutta se ei saa olla liian tummaa, vaan valoisata sekoitusta keltaisesta, harmaasta, punaisesta ja viheriästä, ehkäpä hiukkasesta mustaakin."

"Luonnollisesti", vastasi Anton kiireisesti ja veti tuolinsa lähemmäksi, "me sekoitamme itse värit valmiiksi sivelijälle."

"Sitä minäkin", myönsi Karl, "mutta sen sanon teille jo edeltäpäin, että noista kalkkiväreistä ei ole minnekään. Tänään sivelette pinnan siniseksi, ja huomenna se kuultaa valkoiselta; teillä on kauneinta oranssikeltaa siveltimessänne, mutta kun seinä on kuivunut, näyttää se kellastuneelta pesuvaatteelta."

"Meidän kesken sanoen", Anton vastasi, "emme missään tapauksessa osaa tehdä noiden naisten mieliksi; siksipä arvelen parhaaksi, että koetamme saada kaiken aikaan niin, että se käy halvaksi ja näyttää kuitenkin edes siedettävältä." Seuraavana päivänä alkoi talossa vasaran pauke ja siveltimen suihke. Alakertaan järjesti puuseppä sälleineen itselleen verstaan, yläkerrassa heilui maalarin iso sivellin herkeämättä seiniä pitkin, ja valkopukuiset muurarit isoine esiliinoineen kantoivat kalkkisankoja portaita ylös ja alas. Karl liehui koko tänä aikana kuin kymmenkätinen uros; heti kuin hän pääsi ulkotöistään vapaaksi, käytti hän kaikenlaisia siveltimiä pitkin puu- ja kiviseinäin pintaa, hääräsi mittanauha kädessä joka paikassa, löi nauloja ja akkunan verhokoukkuja seiniin, ja oli seuraavassa tuokiossa jälleen tallissa ja pelloilla, vihellellen sotilaslaulujaan ja pannen tulista intoa työmiehiin. Sittekuin linnan sisustus alkoi päästä vauhtiin, yltyi hän kaunistusvimmassaan yhä kiihkeämmäksi. Hän oli ostanut moniaita sentnereitä [saksalainen painomitta = 100 naulaa = 50 kg] öljyvärejä, jotka hän havaitsi mainioiksi, ja oli oitis intoutunut koristemaalaukseen. Ensi töikseen hän uskalsi kokeilla taitoaan eräihin esineihin antaakseen niille puunsyiden väriä, ja hänen onnistuikin pehmeätä sivellintä ja höyhenharjaa käyttämällä saada aikaan mainioita tuloksia. Hän kuljetti siveltimensä ja kaunistuskiihkonsa yksin karjapihaankin ja ahdisti Antonia niin kauan, että tämä suostui valkaisuttamaan talousrakennusten suojat kalkkivärillä. "Tällaisella säällä kuivaa väri kuin kesällä", kehui Karl; "ainoa suruni on, etten kykene sivelemään olkikattojakin." Sitävastoin hän ei antanut minkään pidättää itseään maalaamasta kahdet uudet perunavankkurit, vanhan vesitynnörin ja parhaat aatrat kaikkein kauneimmalla sinisellä öljyvärillään. "Tottahan karjapihallakin täytyy olla jotain, mikä ilahduttaa silmää", sanoi hän puolustuksekseen. "Ja se kannattaa rahallisestikin, sillä nämä puolalaisveitikat pitelevät paljon huolellisemmin kaikkea, mikä vain on maalattu koreaksi."

Linna oli saatu hät'hätää sisustetuksi, kun eräänä kolakkana joulukuunpäivänä odoteltiin isäntäväkeä saapuvaksi. Yksinpä taivaskin oli suotuisalla korvalla kuullut Karlin toivomuksia, se oli levittänyt puhtoisimman lumipeitteensä maan yli ja siten salannut tulijain katseilta paljon sellaista, mikä niitä olisi muuten pahoin loukannut. Lumi verhosi karjahaan ja hiekkanummet, petäjäin latvoja koristivat lumikruunut, ja lehtipuiden alastomilla oksilla kimaltelivat uhkeat jääkristallit. Kyläläistenkin talojen rumat olkikatot oli lumi maalannut valkoisiksi, rikkinäisiä siltakaiteita se peitti kuten jäätynyt vaahto; linnassa kantoi jokainen esiinputkahtava nurkkaus, torninhuippu ja katonharja valkeata juhlalakkia, ja ruskeanpunaiset muurit paistoivat voimakkaasti esiin ympäristön häikäisevästä valkeudesta.

Tänä päivänä oli linnassa häärinä ja odottava jännitys kohonnut korkeimmilleen. Kuormavaunuista purettiin esiin huonekaluja ja taloustavaraa, ja kaikki asetettiin kohdalleen niin hyvin kuin kiireessä kävi päinsä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo kietoivat mahtavia havuköynnöksiä ja koristelivat niillä eteishallin seinät ja huoneitten ovet. Jopa painui päivä metsänreunan taa, ja maiseman hopeahohde vaihtui kullankiiltoon, sitten valjuksi punerrukseksi, kunnes tämäkin väri sammui ja nouseva kuu loi aavemaisen sinervää kumotustaan lakeuksille ja metsiin. Linnassa sytytettiin moniaita seinälamppuja, huoneisiin aseteltiin niin paljon palavia kynttilöitä kuin mahtui, ja kaikissa uuneissa räiskyvät mäntyvalkeat loivat huoneisiin mieluista lämpöä ja raitista pihkantuoksua. Seinille oli Anton monien kokeilujen perästä onnistunut saamaan tavoittamansa ruskean värin. Kirjavat akkunaverhot oli laskettu alas, ja peräkkäin avatut huoneet näyttivät juhlavalaistuksessa tänään niin viihtyisiltä, että Anton kysyi itseltään ällistyneenä, että kuinka ihmeellä muutaman harvan viikon työ oli voinut tuon kaiken aikaansaada. Karl oli toimittanut palavia pikisoihtuja linnan edustalle valtaoven kummallekin puolelle, joiden suitsevat liekit valaisivat räikeästi lumitannerta ja valoivat lämmintä punerrusta linnan tiiliseinille.

Alempaan eteishalliin kokoutuivat tilan kaikki arvohenkilöt. Metsänvartija, yllään uusi viheriä takki, jonka rinnassa prameili vapaussodan muistomitali, ja metsästyspuukko vyöllään, seisoi sotilaallisen ryhdikkäänä voudin ja lampurin vierellä. Taloudenhoitajatar ja voudin vaimo olivat koristaneet nilkkansa kauneimmilla nauhoillaan ja sipsuttelivat hermostuneina miesväen ympärillä. Karlkin, joka oli vetänyt hännystakin ylleen, liittyi näihin.

Sillävälin Anton teki vielä viimeisen kierroksen kaikkien huoneiden läpi ja kuunteli jännittyneenä ruoskanläimäystä, joka jo kaukaa ilmoittaisi hänelle kartanonherran tulon. Hän sydämensä tykytti kovasti, sillä aloittihan nykyinen päivä hänellekin uuden elämän. Niin karua ilosta ja rikasta kaikenlaisista puutteista kuin molempain siirtolaisten elämä oli tähän saakka ollutkin, olivat he kuitenkin tunteneet itsensä linnan isänniksi, ja sen tunnossa ynnä alituisessa seurustelussa keskenään he olivat helposti voittaneet hetken murheet. Nyt oli Karl muuttanut karjapihan puolelle, hänen itsensä piti paroonittaren toivomuksen mukaisesti jäädä asumaan erääseen linnanhuoneeseen; sen kautta hän joutuisi jokapäiväiseen seurusteluun perheen kanssa, ja hän kysyi itseltään, millaiseksihan sekin muodostuisi. Vapaaherra itse oli miltei aivan outo hänelle, vain muutamia silmänräpäyksiä he olivat puhelleet keskenään; sairashuoneeseensa vetäytyneenä ja suuria tuskia kärsien oli parooni kirjoittanut hänelle valtakirjan. Kuinka olisivatkaan tälle mieleen hänen toimensa ja hänen persoonansa? Ja sokea. Niin, aivan sokea! Lenore oli kirjoittanut, ettei lääkärin mielestä ollut enää vähintäkään toivoa, että näkövoima palaisi sokaistuihin silmiin. Sääliväisyydestä oli tämä hirvittävä tieto pidetty salassa vapaaherralta; itse hän yhä vielä lohdutteli itseään toivolla, että tulevaisuus ja taitavamman lääkärin käsi poistaisivat hänen silmiltään nykyisen mustan pilven. Ystävältään ei Anton ollut salannut tätä totuutta, ja alustalaisillekin hänen oli täytynyt sanoa, että uudella isännällä oli nykyään silmätauti, joka pakotti häntä pitämään sidettä silmillään. Ja kaikkien katseista hän oli lukenut, kuinka hyvin he ymmärsivät sen onnettoman asianlaidan, ettei isännän silmä seurannut talon toimia.

Ja uudelleen löi hänen sydämensä levottomasti, kun hän ajatteli Lenorea, jonka kanssa hänen nyt piti elää saman kotipiirin jäsenenä. Kuinkahan hän ja äitinsä tulisivat suhtautumaan häneen? Anton päätti mielessään tukahduttaa kaikki turhat vaatimukset omalta kohdaltaan sekä toiselta puolen jo ensi hetkestä sovittaa asiat sille kannalle, etteivät naisetkaan voisi loukata hänen itsetuntoaan. Ja kuitenkin hän kyseli itseltään, tulisivatko nämä kohtelemaan häntä luotettuna ystävänä ja tasa-arvoisena seuralaisena, vai antaisivatko he hänen tuntea, että hän oli heidän palkkalaisensa. Turhaan hän toisteli itselleen, että hänen oma hienotunteisuutensa vaati juuri tällaista suhtautumista. Yhä uudelleen kumpusi hänen mieleensä ihania haavekuvia, kuinka viehättäväksi yhdyselämä Lenoren kanssa voisikaan muodostua.

Kylätiellä paukkuivat renkien ruoskat, kun isäntäväki ajoi kaksilla vaunuilla linnansa eteen. Pikisoihtujen luo olivat keräytyneet linnan työväki, kapakanisäntä ja moniaita kyläläisiä. Kerkeästi kiiruhti vouti avaamaan umpivaunujen oven. Ja kun Lenore ensimmäisenä nousi niistä, tungeksi naisväki hänen ympärilleen, miehet kohottivat kovaäänisen tervehdyshuudon, ja kaikki katselivat odottavaisesti vaunujen sisään. Mutta väen altis tervehdys ei saanut yhtä ystävällistä vastausta. Vaivaloisesti nostettiin vapaaherra maahan, ja pää kumarassa hän nousi tyttärensä tukemana portaita ylös. Hänen perässään astuva kalpeakasvoinen vapaaherratar katsahti äänettömästi tilan toimihenkilöihin, ja Antonillekin hän lausui vain sanasen tervehdykseksi, kun tämä kiiruhti edelle viedäkseen heitä heille varattuihin huoneisiin. "Onhan tämä kaikki hyvin kaunista, herra Wohlfart", sanoi hän Antonille väräjävin huulin; ja kun Anton jäi odottamaan hänen ensimmäisiä käskyjään, viittasi hän keveästi kädellään jäähyväisiksi ja sanoi: "Kiitän teitä."

Kun ovi oli sulkeutunut perheen jälestä, seisoi vapaaherra aivan kokoonluhistuneena oudossa huoneessa, ja hänen puolisonsa purskahti äänekkääseen itkuun. Lenore nojautui akkunaan ja katseli ulos valkeaan yöhön ja mustaan taivaanrantaan, ja isot kyyneleet vierivät hänen poskelleen. Raskain sydämin Anton kävi väen joukkoon ilmoittamaan heille, että isäntäväki oli väsynyt matkasta ja ottaisi vasta huomenna kunkin yksityisesti puheilleen. Karl antoi purkaa matkatavarat vaunuista ja vei vanhan keittäjättären, joka itki yhtä säälittävästi kuin isäntäväkensäkin, alakertaan ja näytteli hänelle keittiösuojat. Ketään perheen jäsenistä ei sinä iltana enää saatu nähdä. Pian sammuivat valot huoneista, ainoastaan ulkona roihusivat vielä pikisoihdut yötuulessa ja heittivät nokipilven ylös akkunaan, jonka takana vapaaherra kätki kasvonsa käsiinsä.

"Kuinka hauskasti Wohlfart onkaan täällä kaikki järjestänyt", sanoi
Lenore huomenissa äidilleen.

"Näin korkeat huoneet ovat hirvittävät", vastasi paroonitar ja kääriytyi väristen hartiahuiviinsa, "ja tämä koko huonesarjan läpi käyvä yksitoikkoinen ruskea väri tekee sen vielä kolkommaksi."

Paroonitar huokasi. "Tukalata on totuttautua osottamaan syrjäiselle talossamme kohteliaisuutta, joka varsinkin isälle käy hyvin tuskalliseksi."

"Miten olet ajatellut järjestää kotoiset olomme?" kysyi Lenore jälleen. "Tottahan Wohlfart syö yhdessä meidän kanssamme?"

"Se on mahdotonta", sanoi paroonitar lujasti. "Tiedäthän, kuinka surullinen mieliala on aina päivällispöydässämme; isäsi ei ole vielä siksi levollinen, että hän voisi sietää vieraan henkilön jokapäiväistä läsnäoloa aterioitaessa."

"Pitääkö hänen sitten syödä palvelijain pöydässä?" kysyi Lenore katkerasti.

"Hänelle katetaan arkisin omaan huoneeseensa, mutta sunnuntaiksi pyydämme hänet aina seuraamme, ja jos isä tottuu sietämään häntä, niin ehkä usein illoinkin. Sen tuttavallisempi seurustelu kävisi kaikille rasitukseksi. Hyvä on jo heti alusta alkaen taata itselleen tarpeellinen mukavuus. Isän terveydentila sen kyllä selittää."

Hän soitti ja pyysi kutsumaan Antonin puheilleen. Lenore kävi tulijalle vastaan, ojentaen hänelle vaieten ja kostein silmin kätensä. Antonkin tunsi liikutusta nähdessään murheen syvät jäljet äidin kasvoilla. Paroonitar pyysi häntä istumaan ja lausui valituin sanoin hänelle kiitollisuutensa hänen uskollisesta huolenpidostaan. Hän antoi Antonin kertoa hänelle, mitä kaikkea tämä oli linnassa ja tilalla saanut aikaan, kiitteli kaikkea rakastettavasti ja puheli lähemmin taloudenpidosta. Hän pyysi nuorelta mieheltä neuvoa kuten ainakin ystävältä, ja antoi tämän itsensä ehdottaa, mitä hän häneltä toivoi. Sitten hän jatkoi: "Mieheni haluaa puhella teidän kanssanne. Pyydän teitä hartaasti muistamaan joka hetki, että vapaaherra on sairas. Hän on kärsinyt hirvittävästi sekä ruumiin että sielun puolesta. Vielä nytkään ei häneltä kulu ainutkaan päivä ilman tuskia, ja ollen tottumaton nykyiseen avuttomaan tilaansa kärsii hän siitä sanomattomasti. Itse me koetamme välttää kaikkea, mikä voisi kiihdyttää hänen mieltään, ja sittekään emme kykene pidättämään häntä vajoamasta synkeään alakuloisuuteen tuntikausiksi, jopa moniksi päiviksikin. Teidänkin täytyy olla kärsivällinen, jos hänen synkeä tuulensa sattuisi vaikuttamaan teihin epämieluisasti. Ajanhan pitäisi voida kaikki parantaa, minä toivon että se antaisi hänelle mielenrauhankin takaisin."

"Mieheni tietystikin haluaa saada tietää kaikesta, mikä kuuluu tilanomistajan ratkaisuvaltaan. Ymmärrettävää on, että hän juuri nyt rauhallisina hetkinään erikoisella ponnella korostaa omaa mielipidettään. Ja kuitenkin pelkään, että hän ulkoa päin voi saada epämieluisia vaikutelmia. Sen vuoksi pyydän, että kun teillä on jotain tärkeätä hänelle esitettävänä, te ensiksi selvittäisitte sen minulle; ehkäpä minun sitten onnistuu säästää teiltä montakin tukalaa hetkeä. Minä annan kantaa kirjoituspöytäni lähelle teidän huonettanne ja tahdon työskennellä joka aamu jonkin tunnin sen ääressä. Lenoresta on tullut isänsä käsikirjuri. Täten ehkä voimme tehdä teidän asemanne talossamme edes jossakin määrin siedettäväksi. — Suvaitkaa vartoa täällä hetkinen, minä käyn ilmoittamassa vapaaherralle tulostanne."

Paroonitar lähti huoneesta. Anton katseli vakavissa mietteissä eteensä. Lenore riensi hänen luokseen ja huudahti niin hilpeästi kuin kykeni: "Kaikki täällä on ruskeata, Wohlfart; me ruskeat tahdomme täälläkin pysyä uskollisesti yhdessä. Mutta eikö olekaan mieleenne, te epäkohtelias herra, että me olemme tulleet tänne?"

"Vain teidän itsenne takia", vastasi Anton ja viittasi kädellään akkunasta näkyvälle lumilakeudelle. "Kun kuljeskelen pelloilla, ajattelen alituisesti, kuinka yksinäiseksi te tulette täällä olonne tuntemaan. Kun illoin kävelin näiden suurten huoneiden halki, vaivasi mieltäni huoli siitä, kuinka hitaasti päivänne tulevat niissä kulumaan. Piirikaupunkiin on matkaa kaksi peninkulmaa, ja sieltäkään ette paljon hupia löydä, sikäläinen pieni lainakirjastokin on teille aivan mahdoton."

"Minä tahdon piirustaa", sanoi Lenore, "minä rupean harrastamaan naisten töitä. Ah, kankeaksi se oppi tulee minulle käymään, herra Wohlfart, minä olen tottumaton ja taitamaton kaikessa sellaisessa. Itse en välitä niin vähääkään kauluksista ja pitseistä, mutta äiti on tottunut saamaan kaikkea niin runsaasti ja aistikkaasti. Ah, kuinka minun käy äiti säälikseni!"

"Meidän täytyi erota pääkaupungista", Lenore huudahti, "enempi viipyminen tuossa hirveässä ympäristössä olisi ollut meille kaikille turmioksi. Tilamme on vieraan valvonnan alaisena, kaikkialla pelkkiä hämillisiä ja kylmiä kasvoja, kaikkialla petollisia ystäviä, teeskenneltyjä sanoja ja sydäntä kuohuttavaa säälittelyä. Minusta on oikein hyvä, että olemme täällä aivan yksin. Ja vaikka minun pitäisi täällä nähdä nälkää ja kärsiä vilua, niin on sekin minusta mieluisempaa sietää kuin rouva von Wernerin ja hänen lastensa olankohautuksia. Nyt olen oppinut oikein vihaamaankin ihmisiä", hän jatkoi kiihtyneenä. — "Kun olette käynyt isän luona, niin minä tulen alas, ja teidän täytyy näytellä minulle koko talo ja kartano ja kylä. Tahdon saada nähdä, missä pony parkani saa sijansa ja miltä ihmiset täällä näyttävät."

Paroonitar palasi ja saattoi Antonin miehensä huoneeseen. Hämillään ja avuttomana vapaaherra nousi nojatuolistaan. Nähdessään nuo kuihtuneet kasvot, kumaraisen ryhdin ja mustan silmäsiteen tunsi Anton syvää sääliä onnetonta miestä kohtaan. Lämpimin sanoin hän tulkitsi harrasta haluaan palvella vapaaherraa ja pyysi anteeksi, ettei hän vielä ollut ennättänyt saada kaikkia asioita oikealle laidalleen. Sitten hän kertoi vielä uudelleen, millaisessa tilassa hän oli taloudenpidon tavannut ja mitä korjauksia hän siinä oli tähän asti tehnyt.

Vapaaherra kuunteli vaieten hänen lausuntoaan, lausuen vain lyhyitä huomautuksia. Mutta kun Anton rupesi puhumaan vapaaherran muista asioista, kun hän lausui mitä suurimmalla hienotunteisuudella, mutta siltä liikemiehen päättäväisellä sävyllä niistä velvollisuuksista, mitä aatelismiehellä tätänykyä oli velkojiaan kohtaan, ja kuinka riittämättömät hänen varansa olivat niitä suorittamaan, silloin vääntelihe poloinen mies tuolissaan kuin kidutuslavalla. Ja Anton tajusi mitä kipeimmin, kuinka tuskallista hänen oli syrjäisenä täten tunkeutua vapaaherran salaisimpiin perheasioihin, ja että hänen täytyi mitä säälivimmin kohdella tuota kohtalon vaivaamaa miestä. Paroonitar, joka seisoi miehensä tuolin takana, seurasi yhä tuskallisemmin tämän yrityksiä hillitä katkeruuttaan, ja vihdoin hän viittasi kiivaasti kädellään, niin että Antonin täytyi kesken lopettaa esityksensä.

Hänen poistuttua huoneesta heittäytyi vapaaherra ärtyneesti tuolinsa selkänojaa vastaan ja huusi vaimolleen mitä katkerimman mielenliikutuksen valtaamana: "No, nyt te olette panneet minut oikein holhouksen alaiseksi!" Hän oli aivan suunniltaan, ja turhaan koetti paroonitar häntä rauhoittaa.

Murheellisin mielin hänkin palasi huoneeseensa. Jo näinä ensi hetkinä hän tajusi, että hänen ja vapaaherran välillä tuskin voi luottavaista suhdetta syntyä. Hän oli tottunut kaikissa liikeasioissa kohtaamaan nopeaa ymmärrystä ja rivakkata toimintaa asianosaisten puolelta; ja nyt hänen nähtävästi täytyi pyrkiä naistietä pitkällisten neuvottelujen kautta onnahtelevaan ratkaisuun. Myöskin hänen suhteensa perheen naisjäseniin tuntui hänestä epävarmalta. Tosin oli paroonitar kohdellut häntä huomaavaisesti, mutta kuten vento vierasta ainakin. Hänkin, pelkäsi Anton, pysyisi edelleen häntä kohtaan ylhäisenä naisena, joka osoitti asiainhoitajalle juuri sen verran luottamusta kuin hänelle itselleen oli hyödyllistä ja pidättyi kohteliaan kylmästi kaikesta lähemmästä suhtautumisesta. Ei edes Lenoren ystävällinen ääni pystynyt hajoittamaan hänen apeuttaan. Vaitonaisina kiertelivät molemmat kartanoa, mietteisiinsä vaipuneina kuin kaksi liikemiestä, joiden tarkoituksena oli vain arvioida tilan ja sen irtaimiston kauppahintaa.

Samalla tapaa kuin ensi päivinä jatkui Antonin elämä herrastilalla monien kuukausien mittaan, vakavasti, yksitoikkoisesti ja jonkinlaista painostavaa pakkoa tuntien. Hän teki kirjallisia töitään ja söi ateriansa, yksin huoneessaan, jonne vanha palvelija vaieten kantoi ruoat. Silloinkin kuin hän kutsuvieraana otti osaa perhe-elämään, ei seurustelu ottanut sujuakseen. Vapaaherra istui jäykkänä kuin jääkimpale ja häiritsi läsnäolollaan vilkkaamman keskustelun syntymistä. Aikaisemmin Anton oli suuresti ihaillut perheen ympäristöä, sen salongin aistikasta sisustusta, sen linnan komeata koristelua. Nyt hän näki edessään samat huonekalut, samat matot, koruompelukset, huoneissa vallitsi sama miellyttävä tuoksu, ja pienet laululintunsakin oli paroonitar kuljettanut mukana huolellisesti varjeltuina. Mutta nyt, kun hän joka päivä näki nuo ulkomaan linnut, rupesivat ne häntä ikävystyttämään, ja huoneissakaan ei hänelle kohta ollut mitään muuta mielenkiintoista, kuin että hän itse oli huolehtinut niiden ensimmäisestä sisustamisesta.

Anton kunnioitti suuresti älykästä, kevyttä ja hiottua seuraelämän ja puhelun sävyä, joka ylhäisissä perheissä vallitsi. Mutta tältä kohtalon nujertamalta ja alakuloiselta aatelisperheeltä hän ei voinut odottaakaan samanlaista siroa ja hilpeätä henkevyyttä, joka oli niin virkistänyt hänen mieltään rouva von Baldereckin tanssisalongissa. Rothsattelit olivat tempaistut irti totutusta piiristään, siltä puuttui seuraelämän tuhannet pienet kiihotteet, jotka pitävät henkeä joustavana ja auttavat usein voittamaan mielenmasennuksen ja sydämensurun. Vaatimattomasti täytyi Antonin itsekseen tunnustaa, ettei hän kyennyt tuomaan sellaisia kiihotteita tähän myrtyneeseen perhe-elämään.

Mutta eräs toinenkin seikka oudostutti häntä. Kun hän tuollaisen niukkasanaisen illanvieton jälkeen palasi huoneeseensa, valitti hän mielessään, etteivät toiset olleet osottaneet vähintäkään ymmärrystä niihin puheenaiheisiin nähden, joita hän hallitsi, että perheen sivistystaso oli aivan erilainen kuin hänen. Ja pianpa hän luuli uskaltavansa päätellä, ettei tuo sivistystaso ollut hänen omaansa parempi. Melkein kaikki se, minkä hän lukemisen kautta oli omistanut itselleen, oli perheelle outoa; sanomalehtien sisällöstä puheltaessa, mikä oli illan tavallisin keskusteluaihe, häntä ihmetytti heidän vähäinen tietämyksensä ulkomaiden valtiollisista oloista. Historian syvyyksiin ei vapaaherra kernaasti vaipunut. Kun hän tuomitsi Englannin valtioelämää, voi hän joltisellakin syyllä sanoa olevansa puolueeton, sillä itse asiassa hän ei tuntenut asiata vähääkään. Paroonitar puolestaan, joka suosi kevyempää hengenviljelystä ja luetti mielellään itselleen ääneen, ihaili ennen kaikkea Chateaubriandia ja lueskeli sen ohessa muodissa olevain naiskirjailijain velttoja romaaneja. Antonista "Atala" oli etsityn pingotettu ja romaanit mauttomia.

Piankin hän tuli huomaamaan, että perheen jäsenet arvostelivat kaikkia maailman ilmiöitä aivan toiselta kannalta kuin hän. Kaikkea he, itse sitä tietämättään, mittasivat oman säätynsä etujen ja harrastusten mittapuulla. Mikä oli näitä imartelevaa, se sai armon heidän silmissään, vaikkapa se toisista ihmisistä olisi tuntunut aivan sietämättömältä; mikä taas ei käynyt yhteen niiden kanssa, siltä tuomittiin kaikki arvo tahi syrjäytettiin se kaikessa hiljaisuudessa. Heidän arvostelunsa oli usein lempeä, joskus vapaamielinenkin, mutta alati oli heillä päässään näkymätön kruunuharjainen aateliskypärä, jonka ahtaan silmäristikon läpi he katselivat toisten maanlasten hyörinää; ja jos mikä heitä ärsytti, jota ei käynyt muuttaminen, niin löivät he vaieten silmäverhon kiinni ja eristyivät tykkänään omaan ylhäiseen yksinäisyyteensä.

Perhe kuului Neudorfin saksalaiseen seurakuntaan. Mutta siellä ei ollut erityistä kuorituolia eikä alttarin vierellä edes sivupenkkiäkään, ja alhaalla maalaisten joukossa istuminen olisi ollut perheelle sopimatonta. Senvuoksi vapaaherra antoi järjestää linnaan pienen kappelin ja noutaa papin sinne joinakin sunnuntaina saarnaamaan. Mutta Anton saapui aniharvoin perhejumalanpalveluksiin ja ratsasti mieluummin Neudorfin kirkkoon, jossa istui kylänvoudin rinnalla seurakunnan joukossa.

Eivät hänen taloudellisetkaan toimensa säästyneet häiriöiltä. Erään viinikaupan matkustaja tunkeutui hiekkanummien ja mäntymetsien kautta aina vapaaherran työhuoneeseen asti. Hän oli aika ovela ja suulas veitikka, jolla oli pää täynnä kilpa-ajo- ja uhkaratsastusuutisia. Näitä lasketteli hän isännälleen koko päivän mittaan ja lumosi niillä tämän ostamaan kokonaisen härkätynnörin punaviiniä. Anton silmäsi tyhjään talousrahastoon, manasi härkätynnörin maan alle ja juoksi kiiruimman kautta paroonittaren vastaanottohuoneeseen. Naistenkin kanssa hän sai kiistellä kauan aikaa, ennenkuin viinitilaus rajoitettiin vaatimattomaan määrään.

Vapaaherra oli tyytymätön vaunuhevosiinsa; ne olivat jo vanhanpuoleiset ja sen lisäksi raudikkoja. Viimemainittu seikka olisi voinut olla jokseenkin yhdentekevä parooniparalle, mutta sepä juuri oli hänen mielestään pahin vika. Hänen suvussaan näet jo vanhuudesta pitäen suosittiin muuatta erityistä hevosväriä. Vanhan perinnäistarun mukaan oli suvun kanta-isä jossakin muinaisessa taistelussa suorittanut suuria urotekoja hiirakon selässä istuen; kulkipa suvussa siitä laulukin, jonka eräs säkeistö kuului:

Kenellä mainett' taistelosta?
Se jalon onpi ritarin,
Vuos _puna_hurme hiirakosta,
Sit' tiukkui satulastakin
[Rothsattel = punasatula].

Kaksi viimeistä säettä Rothsattelin suku tulkitsi tarkoittavan sitä itseään ja piti senvuoksi punahiirakkoa rakkaampana kuin muita hevosia. Mutta kun tällainen väri on hyvissä hevosissa jokseenkin harvinainen, ei vapaaherraa ollut milloinkaan onnistunut tyydyttää mielihaluaan. Nytpä satutti kohtalo erään lähiseudun hevoskauppiaan tuomaan parin juuri sellaisia hevosia linnaan kaupaksi. Sokea parooni ihastui niihin silmittömästi, niin että naisetkin tulivat liikutetuiksi hänen nykyään niin harvinaisesta ilonpuuskastaan; hän antoi taukoamatta kuljettaa hevosia ohitseen, ratsastaen ja vaunujen eteen valjastettuina, kuunteli tuntijankorvalla niiden jalaniskentää, tunnusteli sormin niiden jäseniä, kysyi Karlinkin mielipidettä ja päätti ilahduttaa puolisoaan antamalla ne tälle lahjaksi. Hätäytyneenä sellaisesta tarpeettomasta rahanmenosta Karl juoksi Antonin puheille ja ilmaisi hänelle uhkaavan vaaran. Anton lähti jälleen vastaanottohuoneeseen, mutta tällä kertaa hän ei tavannutkaan kuulevaa korvaa. Paroonitar myönsi hänen tosin olevan oikeassa, mutta pyysi mitä hartaimmin, että hänen puolisonsa saisi tämän ainoan kerran noudattaa mielihaluaan. Vihdoin vietiin hiirakot kaikessa hiljaisuudessa talliin, ja ostaja antoi kauppiaalle, paitsi molempia raudikoita ja kaiken käteisrahansa, lupauksen, että tämä saisi ensi sadosta ostaa kaksisataa vakkaa [1 vakka = 55 litraa] kauroja ylen alhaisesta hinnasta. Anton ja Karl saivat tietää viimeisestä ehdosta vasta useita kuukausia myöhemmin ja katkeroituivat tietysti kovasti tilan omien etujen vuoksi.

Metsänvartijalla oli alusta pitäen se paha onni, että hänen persoonansa ei ollut isäntäväen mieleen. Kenties riitti vapaaherran mieltä kääntämään hänelle epäsuosiolliseksi pelkästään jo se seikka, että Anton oli elävästi kuvaillut ensi yhtymistään tuon metsähiiden kanssa, joka kantoi kaunaa kaikkia entisiä tilanomistajia kohtaan. Paroonitarta loukkasi vanhuksen karkea käytös, häneltä kun pitkässä yksinäisyydessään oli kadonnut kaikki siloinen notkeus, jollaista herrasperhe odotti alustalaisiltaan. Eräänä iltana teetä juotaessa sai Anton kummakseen kuulla, että aikomuksena oli erottaa metsänvartija toimestaan, ennenkuin hän palvelusvuosiensa perusteella voisi vaatia vanhuudeneläkettä. Sijaan piti otettaman nuorempi mies, joka tarpeen tullen voisi vapaaherran liveriin puettuna tehdä palvelusta kuskipukilla ja pöytätarjoilussa. Antonin oli vaikea salata närkästystään selittäessään, että rajun ja epävarman naapuriston takia tilalla tarvittiin juuri tuollainen kokenut mies, jota jokainen seudun metsärosvo pelkäsi ja jonka entisyys takasi paljon suurempaa luotettavuutta kuin mitä vento vieraalta voi odottaa. Tässä asiassa asettui Lenore hänen puolelleen, ja vapaaherran vetäytyessä jäätävään jäykkyyteensä ja paroonittaren rypistäessä otsaansa tuuma sai hiljaisen hautauksen.

Eikä Lenorekaan ollut sellainen, joksi Anton oli häntä unelmoinut. Alati hän oli Lenorea kunnioittanut ylhäisenä neitosena ja vastaanottanut tämän sydämellisen luottavaisuuden jonain erityisenä suosionosotuksena. Mutta nyt hälveni tuo ylimyksellinen harhakuva. Anton tunsi jokapäiväisestä näkemistään tarkoin neitosen pitsihihain mallin ja huomasi hyvin repeämänkin arkihameessa, josta huoleton Lenore ei pitänyt väliä. Keskusteltaessa hän tuli pakostakin panneeksi merkille hänen puuttuvan tietomääränsä. Neidin suuret elämänvaatimukset eivät häneen tehonneet enää vähääkään, ja tuskinpa hän enää olisi pieksänyt Fink ystäväänsä tämän ivallisen kysymyksen johdosta, oliko neidillä henkevyyttä. Hän kyseli sitä nyt itseltäänkin ja vastasi kysymykseen kylmän järkevästi. Lenore ei ollut hankkinut itselleen niin paljon oppia kuin eräs toinen hänen tuntemansa impi, eikä edes hänen tunne-elämänsäkään ollut erityisen hienostunut; mutta hän oli hyvä ja terve luonne, tunteissaan raittiin voimakas ja johtopäätöksissään rehellinen. Ja kaunis hän oli. Aina oli Anton pitänyt häntä kauniina, mutta nuorukaisen hellä kunnioitus oli kauan ympäröinyt immen persoonan jonkinlaisella pyhyyden pilviverholla. Nyt, kun hän näki tämän joka päivä, yksinkertaisessa aamupuvussa ja työpäivän arkitunnelmassa, katosi tuo sädekehä, mutta sen sijaan Anton tunsi neitosen kukoistavan nuoruuden koko lumousvoiman.

Usein hänellä oli syytä olla tyytymätön Lenoreenkin. Kohta ensi päivinä tämä oli hartaasti pyydellyt saada jotain hyödyllistä askaretta talossa. Anton vastasi, että talouden silmälläpito ja varsinkin tarkka keittiön kirjanpito oli varsin hyödyllistä askaretta. Hän viivoitti neidille tilikirjan valmiiksi, ja kun tämä oli tottumaton seuraamaan suoria sarekkeita, tunsi Anton salaista iloa saadessaan opettaa häntä siihen. Lenore antautui erinomaisella innolla uuteen tehtäväänsä ja juoksi sen kymmenet kerrat päivässä keittiöön saamaan vanhalta Babettelta tarvittavia tietoja. Mutta hänen laskelmansa näyttäytyivät sangen epävarmoiksi ja Babetten salamyhkäiset merkinnät niitä paljon luotettavammiksi. Ja kun Lenore oli viikon päivät hoitanut tunnollisesti tilikirjaa, tuli kauniita päiviä, jolloin aurinko paistoi niin houkuttelevasti; silloin hän ei voinut pidättyä lähtemästä metsänvartijan kanssa metsästämään tahi hyppäämästä ponynsa selkään ja laskettamasta kauas kotitilan rajojen taa; silloin unohtuivat tykkänään mielestä kaupunkitilaukset, keittäjätär ja kirjanpito.

Sitten hän tahtoi lueskella historiaa ja opiskella Antonin johdolla hiukan englanninkieltä. Anton oli mielissään siitä päähänpistosta. Mutta vuosiluvut olivat mahdottomat muistaa, vieraan kielen sanat olivat hirvittäviä — Lenore pakeni noiden hieroglyyfien äärestä ja juoksi talliin hevosten luo tahi aina voudin asuntoon saakka, missä hän suuresti huvitettuna katseli Karlin näppärää askartelua höylä- ja sorvipenkin ääressä. Kun Anton kerran kävi hakemassa häntä englannintunnille, löysi hän neitosen viimein Karlin kamarista, missä hän höylä kädessä innokkaasti valmisteli kuskipukkia uuteen rekeen. Hyväluontoisesti hymyillen Lenore sanoi ankaralle oppimestarilleen: "Älkää te vaivatko itseänne niin paljon minun tähteni, Wohlfart. En minä opi mitään, minulla on aina ollut kova pää."

Jälleen peitti lumi maan, ja auringonpaisteessa, kimmelsivät metsä ja lakeus miljoonin jääkristallein. Karl laitteli kohta rekiä kuntoon, vanhan kaksi-istuimisen sekä Lenoren kilpa-ajoreen, jonka hän itse oli valmistanut ja neidin avulla maalannut korealla öljyvärillä. Aamuvastaanotossa Anton oli sanonut paroonittarelle, että hänen täytyi iltapäivällä lähteä Tarowiin erään poliisiasian vuoksi. "Me tunnemme Tarowskin perheen vesikylpylän ajoilta", vastasi paroonitar. "Siellä seurustelimme ahkeraan rouva von Tarowskan ja hänen tyttärensä kanssa. Toivoisin hartaasti, ettei vapaaherra aivan pysyisi erillään naapureistaan; ehkäpä voin hänet taivuttaa siihen, että hän tänään lähtee meidän kanssamme sinne vierailulle. Joka tapauksessa me naiset tahdomme käyttää tätä tilaisuutta hyväksemme, ja rohjeta teidän turvissanne lähteä rekiretkelle sinne."

Anton mainitsi varovaisesti kadoksiin joutuneesta Bratzkysta ja omasta epäluulostaan tämän asian johdosta. "Sehän on vain epäluuloa", vastasi paroonitar sovitellen, "ja meillä on epäämätön velvollisuus käydä tervehdysvierailulla sen perheen luona. Enkä minä muuten voi uskoakaan, että herra von Tarowski itse olisi ryöstöön ottanut osaa."

Iltapäivällä ajoivat reet valtaoven eteen, paroonitar istui puolisonsa kera isompaan, ja Lenore tahtoi välttämättä itse ajaa uutta kilparekeään. "Wohlfart istuu taakseni takaistuimelle", hän määräsi. Vapaaherra kysyi puolisoltaan hiljaa: "Wohlfartko?"

"Minä en päästä Lenorea yksin ajamaan", vastasi paroonitar tyynesti. "Ole huoletta. Sitäpaitsi onhan Wohlfart sinun palveluksessasi, joten sitä ei voi pitää sopimattomana seuratapojenkaan kannalta. Ja mehän ajamme yksissä."

Tiu'ut helisivät lumilakeutta pitkin, Lenore istui onnenautuaana pähkinänkuoressaan ja kiihoitti hevostaan reimoilla huudoilla. Hän kääntyi usein taaksensa ja näytti Antonille nauravat kasvonsa, jotka tänään säteilivät tumman päähineen sisältä niin kauniina, että nuoren miehen sydän lennähti immelle vastaan. Lenoren vihreä harso hulmusi tuulessa ja hiveli Antonin poskea ja peitti välistä hänen kasvonsa kokonaan. Silloin hän näki tuon turkiksiin verhotun norjan vartalon edessään ikäänkuin matkan päästä vihertävän autereen läpi; ja pian kosketti hänen suunsa huounta nauharuusua neitosen niskalla, ja hän huomasi, että vain tuo ohut silkkinen verho erotti hänen kättään tämän kultakiharoista ja valkeasta kaulasta. Anton antautui näihin viehättäviin mietelmiin ja voi tuskin pidättyä sivelemästä rukkasellaan neitosen samettipäähinettä, kun yht'äkkiä jänönen hypähti aivan hänen vieressään pystyyn lumikuopasta. Jänis liputti uhkaavasti korvillaan ja teki varoittavan kuperkeikan Antonia kohti. Tämä ymmärsi ystävällisen varoituksen ja tempasi rukkasensa sukkelaan, takaisin; jänönen taas mielissään hyvästä työstään laukkasi vinhaa vauhtia hankea pitkin tiehensä.

Anton antoi ajatuksilleen toisen suunnan. "Valkealla tiellä ei näy ihmisjälkeä, ei reenlatua, ei jalan painannaista; missään ei näy muuta elonmerkkiä kuin luonnon äänetöntä unta. Me olemme matkustajia, jotka tunkeudumme vieraaseen maahan, minne ei vielä milloinkaan ennen meitä ole ihmisjalka astunut. Puu tien vieressä on samanlainen kuin toinenkin, lumikenttä on rajoja vailla, ylt'ympärillämme haudanhiljaisuus ja ylhäällä naurava päivänpaiste. Tahtoisinpa että tätä menoa jatkuisi koko päivän."

"Minä olen niin onnellinen, kun kerrankin saan kyyditä teitä", huusi Lenore, kääntyen ympäri häntä kohti ja ojentaen hänelle kätensä. Anton unohti oitis jänöjussin ja sen varoituksen ja kumartui suutelemaan hansikoitua kätöstä. "Turha vaiva", nauroi Lenore, "siinä on nahkaa välissä."

"Mutta tässäpä on aukko", sanoi Anton ja valmistautui uudistamaan yritystään.

"Tänäänpä te olette oikein kohtelias", huudahti Lenore, vetäen verkalleen kätensä takaisin; "tiedättekös, se sopiikin teille ihmeen hyvin, Wohlfart."

Nahkarukkanen kurottautui tavoittamaan poisväistyvää hansikasta. Siitäpä joutui puunoksalla ajavain päitten päällä kaksi varista toraamaan, ne kirkuivat kuin kilpaa, lehahtivat ilmaan ja lensivät toruen Antonin pään ylitse. "Menkää hitoille, mokomat", ärähti hehkumaan syttynyt Anton itsekseen, "enpä anna teidän enää toistamiseen itseäni häiritä."

Mutta Lenore katsoi häneen luottavaisesti. "En sentään tiedä, sopiiko teille tuollainen liika kohteliaisuus minua kohtaan", hän jatkoi vakavampaan sävyyn. "Te ette saa suudella minun kättäni, sillä minua ei yhtään haluta tehdä samoin teille, ja mikä toiselle on oikein, sen pitää toisellekin olla kohtuullista. Heleijaa, heposeni, anna luistaa!"

"Olenpa utelias näkemään, miten puolalaiset meidät vastaanottavat", aloitti Anton jälleen tavalliseen sävyyn.

"Eiväthän ne voi olla muuta kuin kohteliaita", vastasi Lenore. "Me olemme asuneet rouva von Tarowskan kanssa viikkomääriä samassa talossa ja yhdessä tehneet kaikki huvimatkat. Hän oli koko kylpylän hienoin nainen, sekä hän että hänen tyttärensä olivat kuuluisat rakastettavuudestaan ja ylhäisestä esiytymisestään."

"Mutta hänen miehellään on silmät kuin metsänvartijan ketulla", virkkoi Anton; "häneen en luota niin hiventäkään."

"Minäpä laitoin tänään itseni oikein kauniiksi", nauroi Lenore ja kääntyi jälleen taaksensa, "sillä tyttäret siellä ovat kuuluja kaunottaria, eikä puolalaisten pidä saaman sanoa, että me heidän rinnallaan jäisimme vallan varjoon. Mitä pidätte puvustani, Wohlfart?" Hän taivutti turkkinsa helmaa syrjään.

"Ette siinä tule vallan hullulta näyttämään", sanoi Anton hyvin viisaan näköisenä, "sillä siinä on vivahdus ruskeatakin, ja niinmuodoin se on ihmeen ihana."

"Te uskollinen herra Wohlfart!" huudahti Lenore ja ojensi jälleen kätensä reen laidan yli. Ah, nyt oli metsän pienten eläjäin voima liian heikko poistamaan lumousta, joka veti nahkarukkasta hienoa hansikasta kohti; jotain enempää täytyi tapahtua. Kun Anton kolmannen kerran kurotti kätensä, huomasi hän sen vasten hänen omaa tahtoaan kohoavan yhä korkeammalle ja piirtävän ilmaan ison kaaren, samalla kuin hän itse painui yhä alemmaksi, kunnes vihdoin makasi kyljellään lumessa. Ällistyneenä hän kohotti päätänsä ja näki Lenoren jonkun askeleen päässä istuvan kumoon kaatuneella reellä, ja hevonen seisoi rauhallisesti tiellä ja nauroi omalla tavallaan ajaville tekemänsä kepposen johdosta. Lenore oli liian kauan katsellut rekitoveriaan ja liian vähän eteensä tielle, ja silloin oli onnettomuus tapahtunut. Iloisesti nousi kumpikin pystyyn ja pudisteli lumen vaatteistaan, Anton käänsi reen pystyyn ja sitten mentiin jälleen nelistä eteenpäin. Mutta rekisatu oli lopussa, Lenore piti tarkempaa vaaria tiestä, ja Anton pudisteli lunta hihoistaan.

Reet ajoivat avaraan pihaan. Sen perällä kohosi pitkä yksikerroksinen ristikkorakennus, seinät olivat valkeiksi kalkitut ja katto paanuilla katettu, ja sokeat päätyakkunat vilkuttivat tuttavallisesti silmää vieressä oleville hirsitalleille. Anton hypähti reestä ja kysyi esiinrientävältä liveripukuiselta mieheltä armollisen herran asuntoa. "Tämä tässä on palatsi", vastasi puolalainen palvelija syvään kumartaen ja auttoi herrasväkeä alas reestä. Hämmästyneinä katsahtivat Lenore ja paroonitar toisiinsa. He nousivat likaiseen eteiseen, yhä useampia, viiksiniekkoja ilmestyi näkyviin, ne kiskoivat palvelusintoisesti talvitamineet vieraiden yltä ja tempasivat matalan oven selälleen. Avarassa asuinhuoneessa oli lukuisa seura koolla. Korkeavartaloinen, mustaan silkkiin puettu naishahmo astui vieraita vastaan ja tervehti heitä aito pariisilaisella siroudella. Tyttäretkin riensivät ympärille, hoikkia neitosia, joilla oli äitinsä tummat silmät ja maailmannaisen käytös. Useita herrojakin mainittiin nimeltä, herra von ja kreivi von, kaikki jalokäytöksisiä ja hännystakkisia nuoria miehiä. Viimein saapui isäntäkin tervehtimään. Hänen kettumaiset kasvonsa säteilivät sydämellistä ihastusta, ja ketunsilmät loistivat viatonta iloa. Vastaanotto oli moitteeton, kummallakin puolella tunnettiin varman itsetunnon hyväätekevää keveyttä. Vapaaherraa ja hänen naisiaan tervehdittiin arvossapidettyinä tuttavina, saipa Antonkin osansa lämpimästä kohteliaisuudesta. Hän suoritti virallisen asiansa muutamin sanoin, ja herra von Tarowski huomautti hymyillen, että he olivat jo kerran ennen pikaisesti tavanneet toisensa. "Se teidän pehtorilurjuksenne livisti käsistänne", sanoi hän valitellen, "mutta olkaa huoletta, ei hän kohtaloaan vältä."

"Toivon, etteivät hänen apurinsakaan", vastasi Anton. Tarowin herran silmät koettivat säilyttää kyyhkymäisen ilmeensä, kun hän jatkoi: "Veitikka on varmastikin jossain piilossa." — "Todennäköisesti hyvinkin lähellä", virkkoi Anton ja loi akkunasta epäilevän silmäyksen kehnoihin piharakennuksiin.

Turhaan etsi Anton katseillaan läsnäolevasta miesparvesta sitä salaperäistä vierasta, jonka hän oli ennen jo kahdesti nähnyt ja jonka hän hyvin uskoi haluavan pysytellä piilossa saksalaisten silmiltä. Sen sijaan oli saapuvilla eräs toinen hyvin päättäväisen näköinen herra, jota toiset kohtelivat erittäin kunnioittavasti. "Ne tulevat ja katoovat", ajatteli Anton itsekseen, "ne ratsastavat yhdessä ja hajautuvat sitten jälleen, kuten kapakanisäntä sanoi; nämä täälläkään eivät ole yksilöitä, joiden kunkin kanssa joutuisi erikseen tekemisiin, vaan koko suku on samanlaista." Samassa tuokiossa astui tuo ylhäinen tuntematon hänen luokseen ja aloitti kohteliaan keskustelun. Mutta vaikka hän yrittikin esiytyä niin luonnollisesti kuin suinkin, huomasi Anton hänen ilmeisesti tahtovan johtaa puhetta ja tutkistella hänen, saksalaisen, ajatussuuntaa ja sympatioja. Senvuoksi Anton koetti olla niin pidättyväinen kuin taisi, ja kun puolalainen sen huomasi, kadotti hän kaiken mielenkiinnon tähän umpimieliseen vieraaseen ja kääntyi naisseuraan.

Nyt oli Antonilla tilaisuutta katsella ympärilleen huoneessa. Kylänikkarin kyhäämien tökeröiden huonekalujen joukossa oli wieniläinen flyygeli, akkunaruudut olivat paperiliuskoilla paikkaillut, mustunutta permantoa peitti sohvan läheisyydessä risainen matto. Naiset istuivat samettipäällyksisillä tuoleilla kuluneen pöydän ympärillä. Talon rouva ja hänen täyskasvuiset tyttärensä kantoivat siroja pariisilaispukuja, mutta kun muuan sivuovi tuontuostakin aukeni, näki Anton hämärässä syrjähuoneessa joukon lapsia niin vajavaisesti puettuina, että hän sydämestään sääli heitä tällaisessa talvipakkasessa. Lapset eivät tuntuneet tuosta välittävän, sillä ne telmivät ja melusivat kuin pikkupaholaiset.

Horjuvalle pöydälle levitettiin hieno damastiliina ja sille asetettiin hopeinen teekeittiö. Puhelu sujui ihmeteltävän liukkaasti. Kevyitä ranskankielisiä kompia ja vilkkaita huudahduksia sointuvalla puolankielellä sateli ristiin, ja jolloinkin kuului yksitoikkoisia saksalaisiakin lauseita. Naurun heläjävästä nopeudesta, puhujain vilkkaista ilmeistä ja puhelun tulisuudesta Anton voi huomata joutuneensa muukalaisten joukkoon. Sanat sinkosivat sukkelaan, silmissä ja poskilla loisti hilpeän kiihoituksen haihtuva tuli. Se oli liikkuvaista rotua, joustavampaa, lennokkaampaa, helpommin kuohahtavaa kuin mihin hän oli tottunut. Ällistyksekseen Anton näki, kuinka helposti ja nauttien Lenorekin keinuili tuon kevyen seurustelun kareilussa. Hänenkin kasvoillaan säteili vilkkaampi puna, hän nauroi ja teki eleitä niinkuin toisetkin, ja rohkeasti hänen silmänsä katsoivat ympärillä olevien herrojen kohteliaisiin kasvoihin. Samaa heläjävää naurua, samaa herttaista huolettomuutta, joka rekimatkalla oli niin suuresti Antonia viehättänyt, tuhlasi impi nyt vennon vieraille, jotka olivat yöllisinä maantierosvoina tehneet hänen isälleen vahinkoa. Se harmitti Antonia tavattomasti. Lisäksi oli huone niin merkillisesti koristettu, tapeetit likaisia ja rikkinäisiä, sivuhuoneessa lapset paljain jaloin, ja talon herra suuren konnan salainen suojelija ja epäilemättä jotain vielä pahempaakin! Niinpä Anton tyytyi kylmästi pidättyen vaarinottamaan seuraa syrjästä ja vastailemaan vain niukasti isännän ja tämän vieraiden kohteliaisiin sanoihin.

Viimein helähytti muuan nuori herra muutamia ääniä flyygelistä, kaikki hypähtivät pystyyn ja tahtoivat tanssittavaksi. Armollinen rouva soitti palvelijoita, jolloin neljä hurjannäköistä miestä syöksyi huoneeseen, tarttui isoon flyygeliin ja raahasi sen rajusti ulos. Seurue tungeksi eteisen läpi toisella puolella olevaan saliin. Kun Anton sinne pääsi, täytyi hänen hieroa silmiään; mitä hän näki, tuntui hänestä uskomattomalta. Sali oli aivan autio ja alaston huone, seinät karkeasti kalkitut ja niitä pitkin lautapenkkejä, nurkassa hirvittävä takkauuni. Keskellä salia riippui pesuvaatteita nuorilla; Antonin oli vaikea ymmärtää, miten siellä kävi tanssiminen. Mutta yks kaks sieppasivat palvelijat vaatteet alas, eräs heistä juoksi liedelle ja puhalsi valkean palamaan, ja kohtapa pyöri lattialla kuusi paria katriljin vuoroissa. Kun naisia oli herroihin verraten liian vähän, sitoi muuan nuori kreivi, jolla oli mustat sametinpehmeät viikset ja pari mitä kauneimpia sinisilmiä, nenäliinan käsivarteensa ja selitti sirosti niiaten olevansa daami. Heti kutsui eräs toinen herra ritarillisesti kumartaen hänet tanssitoverikseen. Autuaallisesti keinui tanssivain piiri lattialla. Kesken kaikkea huoletonta velttoutta, jota sivistyneen Europan muoti vaati tanssijoilta, leimahti heidän rotunsa luontainen tulisuus välistä näkyviin. Lenore pyöri mukana. Paroonitar oli vilkkaassa keskustelussa talon isännän kanssa, ja rouva von Tarowska otti urakakseen pitää seuraa sokealle vapaaherralle. Kaikki tämä oli jälleen sitä ylhäistä, läikehtivää eloa, kevyttä hetken nautintoa, jota Anton oli niin usein ihaillut; mutta tänään hän hymyili sille kylmän halveksivasti. Hänestä ei tuntunut lainkaan miehuulliselta eikä edes arvokkaaltakaan, että saksalainen perhe antautui niin alttiin huolettomasti vastustajainsa tasolle, jotka ehkä juuri tässä tuokiossa hautoivat vihamielisiä aikeita sitä ja sen kansallisuutta vastaan. Kun Lenore ensi tanssin päätyttyä astui Antonin ohi ja kysyi hiljaa: "Miksi ette pyydä minua tanssiin?" vastasi tämä: "Odotan joka hetki näkeväni herra Bratzkyn kasvot jossain salin sopessa."

"Kukapa sellaista nyt ajattelee?" huudahti Lenore ja kääntyi loukkautuneena pois.

Tanssi seurasi tanssia, nuorten päät olivat kuumina, huoneen hikevä lämmin suoristi kiharat. Seisoaltaan, kesken tanssihyppyään, joivat tanssijat tarjoiltua kylmää juomaa, ja samalla huudettiin joka haaralta flyygelin ääressä istuvalle kotiopettajalle, että hän soittaisi masurkkaa. Nyt liehuivat puvut, herrat ponnahtivat kuin vieterien viskaamina ylös korkeuteen ja salin yhdestä nurkasta toiseen. Ah, Lenore oli siinäkin mukana! Anton seisoi ylhäisen puolalaisen kanssa koettaen ylläpitää kankeaa keskustelua ja kuunteli vastenmielisesti, kuinka tämä kehui saksalaisen neitosen liikkeiden sulavuutta. Mikä puolalaisille tytöille oli niin luonnollista, nopeat liikkeet, väkevä tunnekuohu, se teki Antonin mielestä Lenoren epämiellyttävän raivoksi, jopa epänaiselliseksikin. Ja Lenoresta hänen katseensa kulki jälleen karkeisiin seiniin, pölyiseen uuniin, jonka takassa paloi korkea pystyvalkea, ja kattoon, mistä lepatteli alas pitkiä harmaita hämähäkinseittejä.

Oli jo myöhä, kun paroonitar kiirehti kotiinlähtöä. Turkit tuotiin saliin, vieraat kääriytyivät niihin, aisakello kilahti ja tiu'ut helisivät jälleen hankea pitkin. Mutta Anton oli tyytyväinen, että tytär ajoi nyt isänsä kanssa ja hän itse paroonittaren takana istuen hoiti toisia ohjaksia. Vaieten kului matka, yhä uudelleen täytyi Antonin ajatella, kuinka eräs toinen hänen tuntemansa neitonen ei olisi milloinkaan vihollistalossa liehunut masurkan pyörteissä pölyisten hämähäkinseittien alla. — Ja tänään näki hän Lenorenkin päälaella eristävän teräskypärän.

Herra Itzig oli varustanut itselleen oman liiketoimiston. Hänen luokseen päästäkseen tultiin ensin paljon käytettyyn eteiseen ja siitä noustiin jokseenkin likaisia portaita myöten erääseen kylkirakennukseen. Portaiden päässä oli valkeaksi lakeerattu ovi, jolla loisteli tylsänurkkainen iso messinkilaatta ja sillä nimi "V. Itzig." Ovi oli aina lukittu, mutta sen vierellä oli paksu posliininen soittokellon kahva, kaikki siis samaan tyyliin kuin Ehrenthalin konttorissa, vaikka uudempaa ja siistimpää. Ovesta asiakas joutui tyhjään eteishuoneeseen, jossa päivisin piti vartiota viekasnaamainen veitikka, osaksi eteisvahti, osaksi juoksupoika, joka sen lisäksi oli vielä isäntänsä vakooja tämän liikeasioissa. Hänellä oli siis sama toimi kuin herra Veitelilla oli alkuperäisin ollut, mutta toisin kuin tämän silloin osoitti hänen valkoinen hahmonsa rehjuista hienoutta. Hän näet oli puettu Veitelin pukuliikkeen kaikkiin kehnoimpiin jäännöskappaleihin, loistavaan silkkiliiviin ja hännystakkiin, joka tosin oli liian iso hänen mittaiselleen miehelle. Ulkonaisella esiytymisellään hän siten osoitti, että uusi toiminimi oli puku- ja sivistyskysymyksissäkin jotain parempaa kuin Ehrenthalin monessa suhteessa arkimainen liike.

Vieraansa herra Itzig otti vastaan kahdessa pienessä kamarissa, joista, etummaisessa tosin oli sangen niukalti huonekaluja, mutta sen sijaan kaksi komeata lamppua, jotka liikemiehen oli täytynyt ottaa jonkin asiakkaansa maksamattomien vekselikorkojen korvaukseksi. Sen takana oli makuuhuone, jossa nähtiin yksinkertainen sänky, pitkä sohva, iso pyöreä kultakehyksinen peili, joka oli peräisin kelpo Pinkuksen salaisesta tavaravarastosta. Itzig oli itsekin huomattavassa määrässä muuttunut; huoneeseen takapihalta tulevassa valjussa valossa häntä olisi kaukaa katsellen milteipä luullut muotikeikariksi. Hänen luihu naamansa oli käynyt pyöreämmäksi, isot kesakot, jotka ennen olivat luoneet hänen iholleen tiikerinkarvaa, olivat vaalistuneet, ja itsepäistä tukkaansa hän kuritti rasvan ja hiusharjan avulla tottelevaisemmaksi. Edelleenkin käytti uusi liikemies mielihalusta mustia vaatteita, mutta ne olivat uudet eivätkä enää lepattaneet väljinä ja kurttuisina hänen yllään. Sillä herra Itzig oli varttunut ruumiiltaankin, hän rakasti hyvää ruokaa, jopa nähtiin hänen pöydällään joskus tyhjä viinipullokin, jonka leimana eli "Mosel" ja vieressä sokerirasia ja hopealusikka. Mutta niin upeat kuin nämä uudet huoneet olivatkin, käytti Itzig niitä vain öisin ja liiketunteinaan. Yhä edelleen vei sydämensä hänet vanhaan tyyssijaan Löbel Pinkuksen majalassa. Siten hän vietti jonkinlaista kaksoiselämää; suuren maailman nähden hän oli hieno liikemies, joka asui astraalilamppujen valaisemassa uudestapaperoidussa liikehuoneustossa ja piti uljaspukuista konttoripalvelijaa, mutta mieluummin hän vanhassa karavaniseraljissa vietti vaatimatonta elämää punapumpulisten akkunaverhojen takana ja neliskulmainen laatikko sohvanaan. Ehkäpä jälkimmäinen asunto häntä viehätti erityisesti sentakia, että hän siellä sai rajattomasti vallita isäntäväkeä. Sillä rehellinen Pinkus oli omaksi häpeäkseen alentunut pelkäksi Veitelin toimitsijaksi ja kiltiksi käskyläiseksi. Ja rouva Pinkus kunnioitti eteenpäinpyrkivää liikemiestä siihen määrään, että tämän hyväksi riisti mieheltään monen rasvaisen hanhenrinnan.

Tänään lojui Itzig liikehuoneessaan huolettomasti sohvassa ja poltti sikaria merenvahaimukkeesta; hän oli läpeensä muodikas maailmanmies ja odotteli ylhäistä asiakasta. Jopa kilahti ovikello, palvelushenki riensi avaamaan ja eteisestä kuului rämisevä, miehenääni. Kohta tuntuivat tulija ja eteisvahti joutuvan keskenään tuimaan toraan, mikä sai Veitelin työntämään sukkelasti avoimen pöytälaatikon kiinni ja pistämään avaimen taskuunsa.

"Eikö kotona, hä? Mutta onpahan, sinä viheliäinen vihreätukkainen pölkkypää!" karjui tulija vartionuorukaiselle. Hän tuntui työntävän tämän väkivaltaisesti syrjään; Veitel syventyi tutkimaan vanhaa hypoteekkikirjaa, ovi avautui ja herra Hippus ilmestyi näkyviin, kasvot punoittavina ja koko mies entistäkin paljon nukkavierumpana ja pörröisempänä. Koskaan hän ei ollut näyttänyt niin suuresti vanhan korpin kaltaiselta.

"Sinäkö se sanot ettet muka ole kotona? Sinäkö se käsket tuon vaivaisen madon ajamaan vanhat ystävät tiehensä? Niin tietysti, sinustahan on tullut hieno herra, sen narri! Onko mokomaa hävyttömyyttä ikinä nähty? Kun nulikka on lurjustellut itsensä asumaan uusiin huoneisiin, eivät vanhat ystävät muka enää kelpaa hänelle tuttaviksi. Mutta väärään naulaan sinä minun kohdaltani iskit, poikaseni, älä luule, että vielä pystyt minun verralleni."

Veitel silmäili äkääntynyttä pikku miestä katsein, joista hyvänsuopeus oli kaukana. "Mitä teidän tarvitsee sillä tapaa meluta tuolle nuorukaiselle", hän sanoi kylmästi, "hänhän on vain tehnyt velvollisuutensa. Mistä minä tiesin teidän tänne pyrkivän? Emmekö ole sopineet, että tapaisitte minua vain iltaisin? Mitä asiaa teillä on minulle liiketunteinani?"

"Sinun liiketunteinasi! Mokoma kananpoikanen, joka vielä laahaa munankuorensirpaleita hännässään!" kivahti Hippus yhäti suuttuneena ja istahti hänkin sohvaan. "Sinun liiketunteinasi —", hän jatkoi rajattoman ylenkatseellisesti, "sinun liikkeellesi ovat mitkä tunnit tahansa, kyllin hyvät!"

"Taas te olette juovuksissa", vastasi Veitel harmissaan, "kuinka usein olen sanonutkaan, etten tahdo olla missään tekemisissä teidän kanssanne, kun tulette suoraapäätä kapakasta."

"Hoo", huusi herra Hippus, "sinä lumppuriämmän poika, minun käyntini luonasi on sinulle aina ja joka hetki kunniaksi. Minäkö juovuksissa", hän jatkoi nikottaen, "mistä minä juovuksiin tulisin, sen narri? Kuinka voisi juopua", hän huusi tulistuneena, "kun ei ole penniä millä maksaisi viinilasin?"

"Sehän minun olisi pitänyt tietääkin, ettei teillä taaskaan ole rahaa", sanoi Veitel harmistuneena. "Vasta äskettäinhän annoin teille kymmenen taaleria, mutta te olette kuin pesusieni. Sääli on tuhlata teidänmoiselle miehelle penniäkään."

"Mutta tänään sinun säälisi saa äkisti loppua", vastasi äijä pilkallisesti, "sillä sinä annat minulle jälleen kymmenen taaleria ja ne heti paikalla."

"Enpäs annakaan", huusi Veitel. "Minua jo kyllästyttää ahtaa teihin viiniä. Tiedättehän hyvin sopimuksemme; rahaa te saatte minulta vain silloin, kun teette jotakin hyväkseni sen edestä. Ja nyt ette ole siinä tilassa, että pystyisitte edes lukemaan tai kirjoittamaan mitään kunnollisesti."

"Sinun laisellesi poropeukalolle minä aina pystyn tekemään mitä hyvänsä, vaikka olisin viljellyt viinaksia kymmenestikin enemmän kuin tänä aamuna", virkkoi vanhus tyyntyneemmin. "Anna tänne, mitä sinulla on työtä. Sinusta on tullut saita visukinttu, mutta enpä huoli tuosta suututella. Annan sinulle anteeksi, että tahdoit sulkea minulta ovesi, annan senkin anteeksi, että sinusta on tullut koppava aasi, joka mahtailee lampulla, joka kelpaisi sinua paremmille miehille; enkä tahdo riistää sinulta neuvojani, kunhan vain maksat niistä kunnollisesti. Ja sen päälle me teemme rauhan, poikani. No, anna kuulua, mitä pirunvehkeitä sinulla taas on mielessä."

Veitel ojensi hänelle paksun kiinnekirjakimpun ja sanoi: "Lukekaahan nuo ensin läpi ja kirjoittakaa minulle niistä sitten lyhyt yhteenveto, jota voin käyttää hyväkseni, ja sanokaa siitä mielipiteenne. Mutta nyt minä odotan erästä asiatuttavaa. Teidän täytyy mennä takahuoneeseen ja siellä pöydän ääressä tehdä työnne. Kun olette saanut sen valmiiksi, on aika puhua rahoista."

Herra Hippus työnsi paksun vihkon kainaloonsa ja hoipperehti toista ovea kohti. "Tänään teen vielä mieliksesi, koska pidän sinusta", sanoi hän suopeasti ja tahtoi taputtaa Veiteliä poskelle.

Veitel sieti hyväilyn ja yritti sulkea takaoven, mutta humalainen äijä työnsi jalkansa väliin ja sanoi häntä kavalasti katsellen: "Sinä siis odottelet jotakin? Ketä sinä odotat, pikku Itzig? Onko se miehen- vai vaimonpuoli?"

"Vai raha-asioista", toisti vanha herra, katsellen ihailevasti liittolaistaan. "Niin, nepä ovatkin vahva puolesi. Ei sinun vertaistasi veijaria ole toista! Ken sinulta naukuu rahaa, se on hukassa. Parempi olisi hänen hypätä veteen, vaikken minä mitään niin inhookaan kuin silkkaa vettä. Sinä pikkunen pirun hännänkannattaja!" Ihraisilla silmillään hän tuijotti lemmekkäästi Itzigiin.

"Osaattepa te itsekin kiskoa minulta rahoja", vastasi Veitel väkinäisesti hymyillen.

"Hoo, siinä minä olen lujaa poikaa", sammalteli äijä, "minä en olekaan lihaa ja verta, min' oon Hippus, min' oon kuolema."

Eteisen kello helähti jälleen. "Pysykää nyt hiljaa!" huudahti Veitel, sulki oven, istahti sohvaan, tarttui jälleen merenvahaimukkeeseen ja odotti vierastaan.

Etuhuoneessa kilahti sapeli, ja husaariupseeri astui sisään. Eugen Rothsattel oli viime talvena vähän vanhentunut, hänen hienot kasvonsa olivat laihtuneet ja silmäin alla eli mustat juovat. Hän saapui teeskennellyn välinpitämättömänä, vaikka Itzig ei antanut sen näön pettää itseään rahtuistakaan, sillä tuon naamion alla hänen kokenut katseensa luki selvästi kuumeen, joka polttaa pulaan joutuneen rahanlainaajan verta.

Levottomasti Eugen tarkasteli rahamiehen kasvoja. Tuo mies oli sama, josta jo hänen isäänsäkin oli varoitettu, ja nyt veti ilkeä kohtalo häntä samaan verkkoon.

"Minulla on näinä päivinä suoritettava velka täkäläisille rahanlainaajille", aloitti luutnantti hermostuneesti, "jotka lienevät tuttavianne. Kun sen johdosta tahdoin käydä puheisiin heidän kanssaan, sain kuulla, että he ovat myyneet velkakirjat teille."

"En niitä juuri kernaasti ostanut, sillä mielelläni en ole asioissa herrojen upseerien kanssa. Niitä on kaksi velkakirjaa, yhdelletoistasadalle ja kahdeksallesadalle, siis on velka yhteensä tuhat yhdeksänsataa taaleria." Hän otti pöydältä salkun ja kaivoi paperit siitä esiin. "Tunnustatteko nämä allekirjoitukset omiksenne", hän kysyi kylmästi, "ja tunnustatteko saaneenne lainaksi puheenaolevat tuhat yhdeksänsataa taaleriaa?"

"Lieneehän sellainen summa niihin kirjoitettuna", vastasi upseeri vastahakoisesti.

"Minä kysyn teiltä, tunnustatteko olevanne minulle tuon summan velkaa näitä kahta velkakirjaa vastaan?"

"No hitoilla, myönnänhän sen", huudahti luutnantti; "velan tunnustan, vaikken ole saanut siitä edes puoliakaan." Veitel pisti vekselit kirjoituspöytänsä laatikkoon ja sanoi, ivallisesti olkapäitään kohauttaen: "Minä olen kuitenkin maksanut niistä täyden määrän. Tulen siis huomenna tai ylihuomenna perimään teiltä rahani."

Upseeri oli kotvan aikaa ääneti, ja tumma puna nousi hitaasti hänen laihoille poskilleen. Vihdoin hän kovan sisällisen kamppailun jälkeen lausui: "Pyydän teitä, herra Itzig, myöntämään minulle maksuajan lykkäystä."

Veitel väänteli välinpitämättömästi sikari-imukettaan ja vastasi: "En myönnä teille rahtuakaan luottoa."

"Olkaahan toki järkevä, Itzig", sanoi upseeri pakottautuen tuttavalliseen sävyyn. "Minä ehkä piankin kykenen maksamaan teille."

"Teillä on jonkun viikon perästä yhtä vähän rahaa kuin nytkin", vastasi Veitel tylysti.

"Olen valmis kirjoittamaan velan suuremmallekin summalle, jos taivutte odottamaan."

"Herra von Rothsattelille myönnän aivan yhtä vähän luottoa kuin teille itsellenne."

Luutnantti iski harmistuneena sapelinsa lattiaan. "Entäpä jollen maksa lainkaan?" hän puuskahti. "Tiedättehän, etten upseerina ole lain mukaan siihen velvoitettu."

"Tiedän kyllä", Veitel vastasi tyynesti. "Maksatteko siis huomenna tai ylihuomenna?"

"En voi", huudahti Eugen epätoivoissaan. "Silloin pitäkää vaari takistanne, jota kannatte yllänne", sanoi Veitel kääntäen selkänsä vieraalleen.

"Wohlfart oli oikeassa, kun varoitti minua teistä", huudahti Eugen aivan suunniltaan. "Te olette kovasydäminen…" hän pidätti viime sanan sanomatta.

"Puhukaa vain suunne puhtaaksi", sanoi Itzig, "ei ketään syrjäistä ole kuulemassa. Mitä nyt aioitte sanoa minusta kahdenkesken, sen ihmiset kohta tulevat sanomaan teistä itsestänne julkisesti, jollette maksa."

Eugen käännähti kiroten poispäin, kynnyksellä hän jäi vielä hetkiseksi seisomaan, sitten hän ryntäsi raivoissaan tiehensä.

Veitel katseli voitonriemuisesti hänen jälkeensä. "Poika on isänsä kaltainen, hän istuu kiikissä niinkuin hänen täytyykin istua", hän puheli itsekseen. "Rahoja hän ei ainakaan kykene hankkimaan. Rothsattelien tarina on kohta lopussa, eikä Wohlfartkaan pysty heitä enää kannattelemaan. — Ja kun olen naimisissa Rosalien kanssa, perin myöskin Ehrenthalin kiinnekirjat. Silloin voivat appiukolta kadonneet hypoteekit jälleen sattumoilta löytyä hänen papereittensa joukosta. Silloin on parooni kokonaan käsissäni ja tila on minun."

Tämän itsepuhelun jälkeen hän avasi peräoven, joka äsken oli erottanut herra Hippuksen ylhäisestä vieraasta, ja löysi pienen nurkkasihteerin nukkumasta, pää käsiin vaipuneena ja kyynärpäät asiakirjoilla. Vilpittömästi halveksien katseli Itzig tuota kokoonvajonnutta hahmoa ja sanoi itsekseen: "Hän käy jo vaivakseni. Tuonaan hän sanoi olevansa kuolema, toivoisinpa hänen olevan ainakin kuollut, jotta pääsisin hänestä eroon." Kovakätisesti hän pudisteli kuorsaavaa äijää ja huusi hänen korvaansa: "Teistä ei ole muuhun kuin nukkumaan, mitä teidän tarvitsi tulla tänne kuorsaamaan? Menkää kotianne, saatte paperit, kun pystytte paremmin työtä tekemään."

Kun asianajaja oli, luvattuaan palata uudestaan iltapäivällä, hoippunut unenpöpperössä matkaansa, harjasi Itzig kadehdittavalla taidolla korkean silkkihattunsa, veti ylleen paraimman takkinsa, rasvasi huolella tukkansa kultakehyksisen peilin edessä ja lähti vastustajansa Ehrenthalin taloon.

Eteiseen tultuaan hän loi aran katseen konttorihuoneen oveen ja juoksi portaita ylöspäin. Mutta keskitiessä hän pysähtyi. "Hän istuu jälleen konttorissaan", sanoi hän kuulostellen, "voinpa kuulla hänen murahtelevan, sillä tapaa hän aina murahtelee yksin ollessaan. Tahdonpa uskaltaa mennä hänen luokseen, ehkä voi hänen kanssaan puhella." Hän palasi epäröiden ovelle ja kuulosti jälleen, sitten hän rohkaisihe ja avasi nopeasti oven. Hämärässä huoneessa istui nahkatuolissa kokoonluhistunut ihmishahmo, muotonsa menettänyt hattu päässä; tuo hahmo nyökytteli päätään ja mutisi käsittämättömiä sanoja. Kuinka olikaan Hirsch Ehrenthal viime vuoden kuluessa muuttunut! Kun hän viimeisen kerran oli käynyt vapaaherran tilalla, oli hän ollut pyöreä, mahtavan näköinen herra, kaikin puolin hyvin säilynyt mies, joka osasi työntää timanttisen rintaneulansa oikeaan kohtaan ja esiytyä sirosti naisten edessä, mutta tuo pää, joka nyt heikkouttaan nyökkäili, oli vanhan ukon pää, ja hänen ryppyisillä kasvoillaan kasvoi parta, jota partaveitsi ei ollut viikkokausiin kurittanut. Hän oli täydellinen kuva mitä surkeimman kurjuuden tilasta, jolloin henki rappeutuu ennen ruumista, kohti ihmisen toista ja iäistä kehtoa.

Veitel seisoi kynnyksellä ja katseli kummissaan entistä isäntäänsä, joka enimmäkseen raskaisiin unelmiinsa vaipuneena enää vain osaksi hoiteli liikeasioitaan. Vihdoin hän lähemmäksi käyden alotti: "Tahtoisin puhua sanasen kanssanne, herra Ehrenthal."

Vanhus nyökkäili edelleen päätään ja sanoi vanhan miehen vapisevalla äänellä. "Hirsch Ehrenthal on nimeni, mitä puhumista teillä on minulle?"

"Kyllä kuulen", sanoi Ehrenthal ylös katsahtamatta. "Jos se on suuri liikeasia, niin miksi ette kiiruhda puhumaan?"

"Tunnettehan te toki minut vielä, Hirsch Ehrenthal?" huusi Itzig kumartuen vanhuksen puoleen.

Nahkatuolissa istuva mies loi ylös väsyneet silmänsä ja tuijotti kauan puhujaan, kunnes viimein tunsi hänet. Hän kavahti kiivaasti pystyyn ja seisoi leuka eteen kuuristuneena, yhä tuijottaen vieraaseensa. Yhäti tärisi hänen päänsä ja silmissä leimusi pelkoa ja vihaa. "Mitä teillä on tekemistä minun konttorissani?" hän huusi värisevällä äänellä. "Kuinka uskallatte tulla silmäini eteen? Menkää matkoihinne, mies!"

Itzig jäi paikoilleen. "Mitä te kotkotatte siinä kuin kukko, enhän minä tee teille mitään. Tahdon puhua teille suurista asioista, jos vain voitte pysyä rauhallisena, niinkuin teidän ikäisenne miehen tulisi pysyä."

"Sehän on Itzig", mutisi vanhus itsekseen, "hän tahtoo puhua suurista asioista, ja minun täytyy pysyä rauhallisena. — Mutta kuinka voin pysyä rauhallisena", hän huudahti jälleen kiivaasti, "kun näen teidät silmäini edessä? Tehän olette minun viholliseni, te olette vienyt minut perikatoon joka haaralla! Te olette ollut minulle paholaisena, jolla on iskevä miekka kädessä ja jolta valuu sappea suusta. Minä olen avannut suuni, ja te olette työntänyt minuun miekkanne ja valuttanut sappea sydämeeni, ja minun täytyy vapista teidät nähdessäni."

"Olkaahan toki levollinen", sanoi Itzig, "ja kun olette tyyntynyt, niin kuunnelkaa mitä minä sanon."

"Onko hänen nimensä Itzig?" pölisi äijä edelleen itsekseen. "Siksi hän itseään nimittää, mutta kun hän kulkee kaupungilla, ulvovat hänelle koirat. — En minä tahdo nähdä teitä", huusi hän jälleen suoristautuen, "menkää matkoihinne, teidän näkönne on minulle vastenmielinen, ennen minä katselen hämähäkkiä kuin teitä."

Veitel sanoi nöyrästi: "Mitä on tapahtunut, Ehrenthal, se on tapahtunut, eikä siitä kannata enää puhua. Te olette ollut vihamielinen minua kohtaan, ja minä olen toiminut teitä vastaan, samanlaisia olemme siis kumpikin olleet."

"Jos sitä muistelette", sanoi Itzig, "niin minäkin tahdon sitä muistella. Niin kyllä, olen syönyt teidän pöydässänne, ja siksipä minun on mieleni paha, kun olemme joutuneet vihamiehiksi. Minä olen ollut aina suuresti kiintynyt teidän taloonne."

"Ja sinä olet sitä suurta kiintymystäsi minulle osoittanutkin, nuori Itzig", jyrisi vanhus. "Sinä olet tullut talooni ja lyönyt minut maahan, ennenkuin edes makaan haudassanikaan; sinä se olet, joka vuodatat minulle joka päivä karvauden katkeraa vettä."

"Mitä järjettömyyksiä te lörpöttelettekään?" huudahti Veitel ärtyneenä. "Miksi te aina puhelette, että muka olette kuollut ja minä miekkakätinen pahahenki? Minä olen tullut tänne tuomaan teille uutta ja hyvää elämää enkä suinkaan kuolemaa. Minä tahdon aikaansaada, että te kohoatte jälleen arvoon ihmisten kesken, ja että ne paljastavat teille kadulla päänsä, niinkuin tekivät, ennenkuin Hirsch Ehrenthal kävi uudelleen lapseksi."

Ehrenthal otti koneellisesti hatun päästään ja pani sen uudelleen lumivalkealle tukalleen.

"Tästälähin pitää ystävyyden vallita teidän ja minun välillä", jatkoi Veitel lämpimästi, "ja teidän liikkeenne olla minulle yhtä kallis kuin omani. Minä olen lähettänyt puheillenne useamman kuin yhden sukulaismiehistänne ja antanut heidän sanoa, mitä teiltä tahdon, ja teidän rouvanne on sanonut teille monesti saman. Minusta on tullut mies, joka tekee liikeasioita kaikkein hienointen ihmisten kanssa, ja minä voin näyttää teille omistavani varman pääoman, joka kasvaa suuremmaksi kuin luulettekaan. Miksi emme löisi rahojamme yhteen? Jos te isänä annatte minulle tyttärenne Rosalien, niin tulen kohtelemaan teitä kuten vävypojan sopii."

Vanha Ehrenthal silmäili kosijaa katsein, joiden tylsyydestä jälleen välähti kipinä vanhaa viekkautta. "Jos tahdotte vaimoksenne tyttäreni Rosalien", hän vastasi, "niin kuulkaa sitten ainoa kysymys, minkä teille teen. Mitä voitte minulle antaa, jos annan teille Rosalien?"

"Te voitte laskea eteeni monenlaista", sanoi Ehrenthal torjuvasti. "Mutta yhtä vain teiltä vaadin. Jos voitte jälleen antaa minulle poikani Bernhardin, niin saatte tyttäreni. Mutta jollette voi noutaa Bernhardiani minulle haudasta, niin sanon teille, niin kauan kuin kieli liikkuu suussani: Menkää matkoihinne, menkää ulos minun konttoristani. Ulos!" ärjäisi hän äkillisessä vimmassa ja heristi nyrkitettyjä käsiään kosijaa vastaan. Veitel peräytyi joutuin ovelle, ja vanha mies vaipui uupuneena jälleen tuoliinsa ja mutisi ja uhkaili itsekseen.

Itzig katseli häntä kynnykseltä, kunnes vanhuksen mutina tyrehtyi epäselväksi vikinäksi; silloin kohautti Veitel hartioitaan ja sulki oven perästään.

Noustessaan portaita ylös talon naisten luo hän liikutteli edelleen olkapäitään ilmaistakseen ylenkatsettaan vanhan miehen naurettavasta heikkoudesta. Sitten hän soitti ovikelloa, ja tuttavallisesti hymyilevä keittäjätär, jolla aina oli rypistynyt myssy päässä, laski hänet sisään.

Sillävälin kierteli Eugen neuvottomana kaupungilla upseeriasunnosta toiseen. Hän poikkesi Feronin viinitupaan, mutta ostereita hän ei kyennyt nauttimaan, ja viinikin maistui hänestä kirjoitusmusteelta. Jälleen juoksenteli hän katuja ylös ja alas, tuskanhiki otsallaan. Siten kului päivä poika paralta. Vihdoin hän istahti lopen uupuneena erääseen konditoriaan ja rupesi pohtimaan mielessään viimeisiä mahdollisuuksia. Kunpa Wohlfart vain olisi ollut kaupungissa! Mutta liian myöhäistä oli antaa hänelle sanaa. Ne asioitsijat, joilta hän oli rahat lainannut, olivat antaneet hänelle epämääräisiä lupailuja maksuajan mahdollisesta lykkäytymisestä; vasta eilen illalla olivat molemmat samanaikaisesti kirjoittaneet hänelle, että heidän vaatimuksensa olivat siirretyt herra Itzigille. Liian myöhäistä tosin oli kirjoittaa Wohlfartille, mutta eikö tällä luotettavalla ystävällä ollut ketään tuttavia paikkakunnalla? Kun Anton oli suositellut nuorta Sturmia, oli hän sanonut: "Voudin isä on vakavarainen mies." Perheen palveluksessa olevan entisen husaarin isältä hän kukaties voi lainata rahat, jos ukolla ylipäätään oli varoja. Siinäpä kysymys olikin. Hän pyysi osotekirjaa nähdäkseen ja luki: Johann Sturm, lastaaja, Saarikuja N:o 17. Hän otti ajurin ja ajoi sinne. Kiireisesti hän kolkutti ulko-ovelle, jyrähtävä "Sisään!" oli vastaus. Hätäytynyt upseeri astui lastaajan kynnyksen yli.

Isä Sturm istui yksinään olutkipon ääressä, kädessään päivän sanomalehti, niin pikkunen lehtiriepu, että jokainen voi nähdä, ettei se ollut kirjoitettu eikä painettu eikä julkaistu ukko Sturmia varten. "Husaari!" huudahti vanhus ja jäi ällistyksissään istumaan lavitsalleen. Upseerikin oli ällistynyt isännän jättimäisestä varresta. Molemmat tuijottivat toisiinsa hetken äänettöminä.

"Aivan oikein", sanoi jättiläinen, "husaarihan se onkin, ja Karl poikaseni rykmentistä, näen mä; takki sama, nyörit samat. Terveeksi olkoon, toveri!" Hän nousi pystyyn. Nyt vasta hän huomasi nyörit kultaisiksi. "Katsos hittoa, herra upseerihan se onkin!"

"Nimeni on Eugen von Rothsattel", aloitti luutnantti, "olen tuttu herra Wohlfartin kanssa."

"Herra Wohlfartin ja poikani Karlin kanssa", sanoi Sturm innokkaasti, "käykää istumaan, herra upseeri, tämäpä oli minulle erinomainen ilo ja kunnia." Hän nouti tuolin ja laski sen innoissaan Eugenin eteen niin kovaa, että ovi tärähti ja akkunat helähtivät. Eugen yritti käydä istumaan. "Ei vielä", sanoi ukko Sturm, "ensin se on pyyhittävä, jotta ei univormu nuhjaudu. Sittekuin Karl poikani täytyi lähteä pois, on täällä kaikki hiukan tomuista." Hän nouti liinan ja pyyhki sillä tuolin. "Kas niin, hyvä herra, sallikaa että istun teitä vastapäätä. Tuotteko tietoja pienokaisestani?"

"Ei muuta, kuin että hän jaksaa hyvin ja että isäni on hyvin tyytyväinen hänen toimiinsa."

"Vai niin!" huudahti Sturm, nauraen koko naamallaan ja koputellen sormenpäillään pöytään, niin että huoneessa tapahtui pieni maanjäristys. "Tiesinhän minä, että herra isänne tulisi häneen olemaan tyytyväinen. Siitä olisin voinut antaa vaikka virallisen takauksen. Hän oli aika käytännöllinen tenava jo noin pikkuisena", ja hän piirusti pöytään mitan ihmiskoosta, joka ei voinut olla mahdollinen edes kapalolapsellekaan.

"Mutta voiko hän olla kaikessa mukana?" hän kysyi kiireisesti; "tiedättehän, minkävuoksi." Hän näytti luutnantille hirmuista kättään ja heristi sen sormet kaikkiin ilmansuuntiin. "Keskisormi ja nimetön tipotiessään, ah, sepä vasta kova onni, herra upseeri!"

Nyt muisti Eugen hämärästi Karlia kohdanneen onnettomuuden. "Se ei häntä enää haittaa", sanoi hän koko lailla hämillään osasta, jota hän pakosta oli joutunut esittämään helläluontoisen jättiläisen edessä "Mutta oikeastaan toi eräs pyyntö minut teidän luoksenne."

"Pyyntökö?" nauroi jättiläinen, niin että huoneessa jyrisi, "Vaatikaa te vain, herra parooni! Ja tämä ei ole mikään puheenparsi. Jokainen jäsen siitä perheestä, jonka luona Karlini on voutina, on oikeutettu vaatimaan mitä hyvänsä vanhalta Sturmilta. Se on minun yksinkertainen ajatukseni." Hän pyyhkäsi kädellään pöytää.

"Lyhyesti sanoen, herra Sturm", alkoi Eugen, "minun on huomenna suoritettava iso maksu ja siihen tarvitsen rahaa. Juttu tuli aivan äkisti huolekseni; en ennätä enää edes isällenikään siitä ilmoittamaan. Enkä tunne täällä kaupungissa ketään toista, jonka puoleen voisin paremmalla luottamuksella kääntyä kuin oman voutimme isän."

Sturm kumartui eteenpäin ja läimähytti ilonsa innoissa kämmenellään upseeria polveen. "Sepä oli rehellisesti sanottu. Te olette oikea herra, joka pitää kiinni omasta perheestään eikä turvaudu vieraisiin, kun hän voi saada apua omalta väeltään. Rahaa siis tarvitsette? Karlini on herra isänne vouti, ja Karl poikasellani on vähin rahoja, siis juttu on selvä. Paljonko on tarvis? Satako taaleria, kaksisataa ehkä? Rahat ovat valmiina."

"Minua miltei hävettää, herra Sturm, mainita teille summan suuruus", sanoi Eugen hämillään. "Tarvitsisin tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria", toisti jättiläinen kummissaan, "onpa se koko pääoma, se on talonhinta, sehän on oikein liikeasia, kuten ihmiset sanovat."

"Sellainen se onkin, herra Sturm", myönsi Eugen huolissaan. "Ja kun olette niin ystävällinen minua kohtaan, niin täytyy minun myöskin sanoa teille, että itseänikin sydämestä surettaa, että niin paljosta on kysymys. Kirjoitan teille kernaasti velkakirjan rahoista ja maksan millaista korkoa te vain haluatte."

"Tiedättekö mitä", virkkoi Sturm miettiväisesti, "koroista emme huoli puhua, sopikaa siitä asiasta Karlini kanssa. Mutta mitä velkakirjaan tulee, niin se oli teiltä hyvä ajatus. Sellainen tunnuste on hyvä olemassa niinhyvin eläessä kuin kuolemantapauksen sattuessa. Te ja minä emme tarvitse sellaista keskenämme, mutta voinhan minä kuolla piankin. No, siitä ei olisi vahinkoa, sillä olisittehan te jälellä, joka tiedätte asiasta. Mutta voisittehan tekin kuolla, mitä en lainkaan pelkää, päinvastoin", hän jatkoi ja taputteli hyvitellen Eugenin polvea; "mutta saattaisihan sekin olla mahdollista, ja silloin täytyisi Karl poikasellani olla teidän allekirjoituksenne, jotta hän voisi sanoa: Tuon on nuori herra parooni kirjoittanut, siis maksakaa pois."

"Ei se mitään hyvyyttä ole", sanoi Sturm, tehden torjuvan eleen, "se on minun velvollisuuteni, koska juttu kerran on liikeasia ja kääpiöni on teidän voutinne."

Liikutettuna Eugen katsahti jättiläisen nauraviin kasvoihin. "Mutta, herra Sturm, minä tarvitsen rahat jo huomiseksi", hän sanoi.

"Tietysti", Sturm vastasi, "se on selvä kuin päivä ja minusta vallan oikein. Tulkaahan, herra parooni." Hän otti kynttilän ja vei vieraansa makuuhuoneeseen. "Antakaa anteeksi, että täällä on niin siivotonta; minä olen yksinäinen mies ja olen koko päivän työssä. Katsokaas, tässä on minun rahalippaani." Hän veti sängyn alta rautaisen arkun. "Varkailta se on turvassa", hän sanoi itsetuntoisesti hymyillen, "koko kaupungissa ei kukaan muu kuin minä itse jaksa siirtää sitä paikaltaan, eikä kukaan kykene sitä avaamaankaan, sillä lukkolaite on vaimovainajani isän taidetyötä. Harvat minua lukuunottamatta jaksavat kohottaa kannen, ja vaikka niitä tulisi useampiakin, niin tulisi niille kuuma urakka. Uskotteko, että rahat saa täällä olla turvassa varkailta ja muilta veijareilta?" hän sanoi riemuiten. Hän yritti juuri työntää avainta lukkoon. "Seis", hän keskeytti äkkiä toimensa, "vielä muuan asia! Minä luotan teihin, herra parooni, niinkuin omaan Karliini, se on selvä, mutta vastatkaapa ensin tähän kysymykseen: oletteko te todella nuori parooni?"

Helpotuksesta täytyi Eugenin naurahtaa. Hän kaivoi povitaskuaan:
"Tässä on upseerikirjani."

"Ahaa, mikä kunnia!" Sturm vastasi, tarttui varovasti paperiin hyppystensä nenillä ja luki tarkkaan ylälaidassa olevan nimen, sitten alempana olevat rivit, nyökkäsi hartaasti ja antoi kahden sormen välissä todistuskappaleen takaisin sen omistajalle. "Ja tässä", jatkoi Eugen, "sattuu taskussani olemaan Wohlfartilta saamani kirje."

"Kas vain", huudahti Sturm, katsellen osoitekirjoitusta, "totta tosiaan hänen omaa käsialaansa."

"Ja tuossa on hänen allekirjoituksensa", sanoi Eugen. "Teidän hartain Wohlfart", luki jättiläinen; "niin, kun hän kirjoittaa sillä tapaa, niin saatatte myöskin uskoa, että hän tarkoittaa totta. — Kas niin, nyt on asian liikepuoli selvitetty, kuten sanotaan", hän jatkoi ja jätti kirjeen takaisin, "ja täss' on rahat. Tuhatta ja yhdeksänsataa taaleriahan tarvittiin." Hän nosti arkusta viisi isoa kukkaroa, punnitsi niitä kuin höyhentä kämmenellään ja ojensi ne sitten Eugenille. "Siin' on tuhannen."

"Ahaa", sanoi jättiläinen hänen pulansa huomattuaan, "minä kannan ne vaunuihinne. Loppu minun täytyy antaa teille seteleinä. Kas niin, nyt on juttu kunnialla selvitetty." Hän sulki arkunkannen ja lykkäsi sen vuoteen alle.

Eugen palasi kevyin sydämin ja loistavin otsin etuhuoneeseen. "Nyt minä kannan rahat perästänne vaunuun", huomautti Sturm.

"Oikein", nyökkäsi jättiläinen. "Järjestys pitää olla kaikessa. Koettakaahan voitteko kirjoittaa kehnolla kynälläni. Jos olisin tiennyt niin hienoa vierasta tulevaksi, niin olisin ottanut paremman kynän herra Schröterin konttorista."

Eugen rupesi kirjoittamaan velkakirjaa; sillä aikaa ukko Sturm istui vastapäätä olutkipponsa ääressä ja katseli hänen puuhaansa rattoisan uteliaasti. Sitten hän seurasi vierastaan ulos ja sanoi tämän hyvästiä ottaessa: "Tervehtikääpä minulta oikein sydämellisesti pikkuruistani ja herra Wohlfartia. Olin luvannut Karlille, että tulisin hänen luokseen jouluksi sytyttämään joulukuusta. Mutta ei se käy enää päinsä terveydentilani takia. Yhdeksänviidettä on jo ohi."

Jonkun ajan perästä Eugen kirjoitti Antonille, mainiten lyhyesti lainanneensa isä Sturmilta tuhat yhdeksänsataa taaleria velkakirjaa vastaan. "Koettakaahan järjestää asia kuitiksi", niin päättyi kirje, "tietystikin ilmoittamatta siitä mitään isälleni. Hyväsydäminen ukon hupsu, se vanha Sturm; ajatelkaappa jotain sievää lahjaa hänen pojalleen, husaarille, jonka voin tuoda mukanani, kun sinne pääsen tulemaan."

Peräti närkästyneenä Anton nakkasi kirjeen pöydälle. "Ei tätä väkeä käy enää auttaminen, siinä oli vanha isäntäni aivan oikeassa. Kultaisiin rannerenkaisiin jollekin irstaalle tanssijattarelle, peli-iltoihin kelvottomien toverien parissa hän on tietysti tuhlannut rahat ja maksaa sitten koronkiskurille velkansa rehellisen työmiehen sitkeässä istuvilla ansioilla." Hän huusi Karlin puheilleen.

"Monesti on minua surettanut, että olen vetänyt sinutkin tähän sotkuiseen pesään, mutta nyt tunnen syvästi, että siinä tein sinulle suuren vääryyden. Minua oikein hävettää sanoa sinulle, mistä on kysymys. Nuori Rothsattel on käyttänyt hyväkseen isäsi hyväsydämisyyttä lainatakseen häneltä tuhat yhdeksänsataa taaleria."

"Tuhat ja yhdeksänsataa taaleria minun ukoltani!" Karl huudahti ällistyneenä. "Onko Goljathillani ollut niin paljon rahaa lainata? Ja minulle hän on aina teeskennellyt, ettei muka osaa ollenkaan säästää."

"Osa sinun perinnöstäsi on mennyt menojaan aivan arvotonta velkakirjaa vastaan, ja jutun tekee vielä inhoittavammaksi se välinpitämätön sävy, millä tuo kevytjalka lainamies siitä puhuu. Eikö isäsi ole kirjoittanut siitä sinulle mitään?"

"Hänkö?" huudahti Karl, "ei, ukkoni olisi viimeinen mies sitä tekemään. — Se minua vain harmittaa, että te annatte tuon jutun käydä niin sydämellenne. Pyydän mitä hartaimmin, ettette nosta siitä melua. Tehän tiedätte itse parhaiten, kuinka paljon mustia pilviä on kasautunut tämän talon päälle, älkää siis lisätkö vanhempain suruja minun vuokseni."

"Joka tässä asiassa vaikenee", vastasi Anton, "hän tekee itsensä osalliseksi kehnoon tekoon. Kirjoita sinä paikalla isällesi, ettei hän koskaan vast'edes olisi enää niin myötämielinen, sillä tuossa kavaljeerissa on miestä turvautumaan taas ensi pulassaan isäsi apuun."

Sitten Anton itse kirjoitti Eugenille seuraavasti: "Teidän velkanne maksamista on mahdoton järjestää, jollen saa siitä ilmoittaa herra isällenne, ja näinkin ollen en tiedä, mistä ottaisin maksamiseen tarvittavat rahat. En voi vaieta, että pidän varsin vääränä lainaamistanne vouti Sturmin isältä. Te ja herra isänne saatte muutenkin kiittää pojan itseuhrautuvaa toimeliaisuutta niin paljosta, että hänen täällä nauttimansa pieni palkka on siitä vain mitätön korvaus. Senvuoksi minun täytyy mitä hartaimmin pyytää, että te ainakin hankitte lastaaja Sturmille niin paljon vakuutta nykyisestä velastanne kuin suinkin. Ainoa tällainen kyseeseen tuleva vakuus on se, että herra isänne rupee velkanne tunnustajaksi. Olette kai yhtä mieltä minun kanssani, että te itse paraiten voitte tehdä tarpeellisen ilmoituksen vapaaherralle. Minä pyydän, ettette lykkää tätä asiaa vastaisen täällä käyntinne ajaksi, koska minusta jokainen viikko, jolloin se pysyy suorittamattomana, tuntuu pidentävän tahallista harhaanviemistä, mikä ei suinkaan ole arvonne mukaista."

Ja Karlille Anton sanoi: "Jollei hän tunnusta asiaa isälleen, niin ilmoitan sen vapaaherralle kohta hänen tänne tultuaan hänen itsensä läsnäollessa. Älä vastusta minua, sinä olet aivan yhtäläinen kuin isäsi."

Tästä kirjeestä oli seurauksena, että Eugen ei enää kirjoittanut Antonille ja että hän ensimmäisessä isälleen lähettämässään kirjeessä teki hämäriä viittailuja. Wohlfart oli hänen mielestään mies, jolle he tosin olivat jossain määrin kiitollisuudenvelassa, mutta pahinta oli, että tuollaiset ihmiset sellaisesta ylpistyivät ja omaksuivat sietämättömän koulumestarin sävyn. Parasta olisi, että hänestä mitä pikimmin päästäisiin sopivalla tavalla eroon. Tällainen mielipide kävi aivan yhteen vapaaherran oman ajatuksen kanssa, ja hän kiitteli sitä oikein iloissaan. "Eugen osaa aina iskeä naulan päähän", hän sanoi; "minäkin toivon hartaasti sen päivän pian koittavan, jolloin kykenen itse valvomaan taloudenpitoa ja antaa eron herra Wohlfartillemme."

Paroonitar, joka oli lukenut, kirjeen puolisolleen, vastasi: "Sinä varmastikin kaipaisit Wohlfartia suuresti, jos hän jolloinkin eroaisi meiltä." Sitten pani hän kirjeen takaisin kuoreen ja kätki sen hameensa taskuun.

Mutta Lenoren oli mahdoton salata paheksumistaan, jonkavuoksi hän lähti vaieten huoneesta ja etsi Antonin käsiinsä karjapihan puolelta.

"Ei minulle", Lenore vastasi, "mutta vanhemmille lähettämässään kirjeessä hän ei puhu teistä samaan siivoon sävyyn kuin ennen."

"Jos jotain enempää aihetta on olemassa, niin voitte saada kuulla siitä vain häneltä itseltään."

"Silloin, Wohlfart", huudahti Lenore, "on Eugen tehnyt jotain väärää ja te tiedätte siitä."

"Mitäpä tuo liekin", vastasi Anton vakavasti, "niin se ei ole minun salaisuuteni, muutenhan en sitä teiltä salaisi. Minä pyydän teitä uskomaan, että olen menetellyt rehellisesti veljeänne kohtaan."

"Mitä minä uskon, se ei voi teitä hyödyttää. Minä en saa tietää niin mistään, en ymmärrä mitään enkä voi tänä tuskan ja hiipien aikana tehdä mitään muuta kuin harmitella, kun teitä kohtaan käyttäydytään väärin."

"Usein", sanoi Anton, "tunnen raskaaksi ja vaaralliseksi taakaksi sen vastuunalaisuuden, mikä isänne sairauden johdosta on laskettu minun hartioilleni; hänen huonotuulisuutensa kohdistuu luonnollisesti monesti minuunkin, jonka täytyy antaa hänelle pelkkiä epätyydyttäviä tietoja. Sitä ei voi välttää. Mutta minulla on rohkeutta kestää epämieluisiakin hetkiä, niin kauan kuin te ja paroonitar ette anna horjuttaa vakaumustanne, että minä alati toimin teidän parhaaksenne sen mukaan kuin itse ymmärrän."

"Äitini tietää, mitä te meille olette", sanoi Lenore; "koskaan hän ei puhele teistä minulle, mutta minä näen sen hänen katseestaan, kun hän pöydän yli katselee teitä kasvoihin. Hän on aina osannut salata ajatuksensa, tuskansa ja surunsa, ja nyt hän kääriytyy vielä läpinäkymättömämpään verhoon kuin koskaan ennen. Yksin minuunkin nähden. Mutta kuten valkoisen harson läpi minä näen hänen puhtaan kuvansa; hänen ruumiinsa on käynyt niin heikoksi, että monesti kyyneleet nousee silmiini kun häntä katselen. Hän puhuu aina pelkkää hyvää ja järkevätä, mutta moneenkin asiaan nähden hän näyttää niin penseältä ja tunteettomalta; ja kun hän minun lörpötellessäni hymyilee, niin minusta tuntuu, kuin aiheuttaisi yksin hilpeyskin hänelle sisällistä tuskaa."

"Hän elää vain yksinomaan isää hoitaakseen; kuinka hän itse sisällisesti kärsii, sitä ei arvaa kukaan, ei edes hänen oma tyttärensä. Hän oli kuin enkeli, Wohlfart, joka vasten mieltään viipyy täällä maan päällä. Minä voin olla hänelle vain vähäksi hyödyksi, sen tunnen; minä olen niin aikaansaamaton, ja minulta puuttuu kaikki, mikä tekee äitini niin ihanaksi — itsehillitsemiskyky, rauhallinen ryhti, viehättävä käytös. — Sairas isäni, kevytmielinen veljeni, yksinpä minua hellästi rakastava äitinikin sulkevat itsensä minulta — Wohlfart, minä olen niin yksin!" Hän nojautui kaivonarkkuun ja itki.

"Ehkäpä näin täytyikin käydä teidän omaksi hyväksenne", lohdutti Anton kaivon toiselta reunalta, sydän täynnä lämmintä sääliä. "Te olette voimakas luonne, ja minä uskon, että te voitte tuntea hyvin väkevästi."

"Minä voin olla hyvin äkäinenkin", nyökkäsi Lenore kyyneltensä keskeltä, "ja sitten kohta perästäpäin perin vallaton."

"Te olitte kasvanut huolettomana ja onnellisissa oloissa, ja elämä oli teille pelkkää leikkiä."

"Nyt teidän on täytynyt kestää raskaita kärsimyksiä, ja tulevaisuus täällä näyttää hyvin vakavalta. Ja jos sallitte minun sanoa teille, rakas neiti, niin täällä te tulette saavuttamaan juuri ne ominaisuudet, jotka paroonitar on voittanut itselleen suuressa maailmassa eläessään, arvokasta ryhdikkäisyyttä ja tunteen sydämellisyyttä. Minusta tuntuu monesti, kuin olisi teissä jo tapahtunut muutos."

"Minä kai olinkin ennen aika mahdoton villikissa, eikö niin?" kysyi Lenore, nauraen kyyneltensä kesken ja katseli Antonin silmiin rehellisesti, mutta samalla tyttömäisen veitikkamaisesti. Antonin täytyi väkisin pidättyä sanomasta hänelle, kuinka rakastettava hän tässä silmänräpäyksessä oli. Mutta kelpo nuorukainen hillitsi urheasti mielihalunsa ja virkkoi niin kylmästi kuin taisi: "Ei tuo niin vallan pahastikaan ollut."

"Ja tiedättekös, mikä te itse olette?" kysyi Lenore leikillisesti.
"Te olette, niinkuin Eugen kirjoitti, oikea pieni koulumestari."

Lenore kävi äkkiä totiseksi. "Älkäämme puhuko nyt hänestä. Kun kuulin luettavan hänen kirjettään, juoksin tänne sanomaan teille, että minä luotan teihin enemmän kuin kehenkään toiseen ihmiseen maan päällä, hyvää äitiäni lukuunottamatta, ja että minä tulen luottamaan teihin niin kauan kuin elän, että minun luottamustani teihin ei mikään asia voi järkähdyttää, että olen vakuutettu siitä että te olette ainoa ystävä, mikä meillä on nykyisessä hädässämme, ja että tahtoisin polvillani pyytää teiltä anteeksi, jos joku loukkaa teitä sanoin tahi vaikkapa pelkissä ajatuksissaankin."

"Lenore! Rakas neiti", keskeytti Anton hänet ylen onnellisena — "älkää puhuko enää."

"Ja vielä tahtoisin sanoa", jatkoi Lenore häiriytymättä, "kuinka suuresti teitä ihailen nähdessäni teidän kulkevan niin varmasti tietänne täällä meidän joukossamme ja tulevan hyvin toimeen kaikkien ihmisten kanssa, antamatta omalta puoleltanne rahtuistakaan perään, ja kuinka te yksinänne saatte täällä aikaan järjestystä ja parempaa asiaintilaa. Tämä oli minun sydämelläni, ja nyt olen purkanut sen teille, Wohlfart."

"Minä kiitän teitä, neiti", Anton vastasi; "te olette sanoillanne tehnyt minulle tänään iloisen päivän. Mutta en minä ole niin varma ja väkevä kuin luulette. Ja kun minä katselen tätä tilaa ja ajattelen, mitä kaikkea täällä pitäisi toimittaa, niin tunnen joka päivä yhä selvemmin, että minussa ei ole miestä korjaamaan oloja ja asioita perinpohjin. Jos tahtoisin jolloinkin toivoa teidän olevan mies eikä vapaaherran tytär, niin se tapahtuisi astellessani tämän tilan vainioilla."

"Niin, nähkääs, se on vanhastaan minun omakin suruni", sanoi Lenore, "ja entinen voutimme sanoi monesti samaa. Kun istun neulomukseni ääressä ja näen teidän herra Sturmin kanssa kiertävän pelloilla, niin sisuni käy kiehuvan kuumaksi ja minä viskaan joutavan naistyön syrjään. Minä en voi tehdä muuta kuin syödä leipääni enkä ymmärrä muuta kuin tuhlata rahoja pitsien osteluun, enkä edes sitäkään kunnollisesti, niin väittää äitini. Mutta teidän täytyy sietää taitamatonta Lenorea hyvänä ystävänänne, eikö niin?" Ja hän katsahti nuorta miestä vilpittömästi silmiin.

"Jo kauan olen tuntenut teidän minulle osottamanne ystävyyden suureksi onnekseni", huudahti Anton syvästi liikutettuna. "Ja aina, tähän hetkeen saakka, on sydämelleni ollut ilona saada kaikessa hiljaisuudessa pitää itseäni teidän uskollisena ystävänänne."

"Ja sellaisina pitää väliemme aina pysyäkin", sanoi Lenore. "Kas niin, nyt olen jälleen rauhallinen. Älkääkä te enää harmitelko Eugenin tyhmistä vehkeistä, en sitä minäkään tee."

Sitten erosivat molemmat toisistaan kuin kaksi viatonta lasta, joille on suloista huvia saada kertoilla toinen toiselleen, mitä intohimo koettaa pitää salassa.

Herrojen Pixin ja Spechtin välillä olivat vihat jälleen leimahtaneet ilmi liekkiin. Mutta tällä kertaa Specht ei ollutkaan yksin, kvartetti oli hänen puolellaan, sillä Spechtiä loukattiin niissä tunteissa, jotka kvartetti oli tunnustanut oikeiksi ja joille se oli laulunsa pyhittänyt. Herra Specht oli näet rakastunut. Tämä sieluntila ei tosin ollut mitään tavatonta tuohon vilkasluontoiseen herraan nähden, voipa sanoa, että hänen elämänsä pääsisältönä olikin ikuisesti ryöpsähtävä lemmenleimu, joka ei tosin koskaan suuntautunut lämmittämään jokapäiväisen elämän käytännöllisiä kattiloita, toisin sanoen ei vaihtunut ajatuksiksi naimisesta ja oman kodin perustamisesta. Herra Spechtin lempi oli ikuinen, mutta sen esineet vaihtelivat alituisesti. Kaikilla naisilla hänen tuttavapiirissään oli ollut kunnia nauttia runollista jumalointia hänen taholtaan. Yksinpä talon tätikin oli aikoinaan ollut hänen unelmiensa esineenä, silloin näet, kun tutustuminen tämän ylevän vaikk'ei enää nuorekkaan Saphon muinaiseen murheelliseen lemmentarinaan oli ankarasti liikuttanut kiihkeämielisen runotartenpalvojan ylenherkkiä tunteita.

Mutta tällä kertaa herra Spechtin lemmenliekillä oli vankka perustus. Hän oli saanut vainuunsa erään nuoren lesken, jonka etuina oli jommoinenkin varallisuus, oma kelpo talo ja siinä turkistavaraliike sekä lisäksi vielä pyöreät punaposket ja pari ystävällistä ruskeaa silmää. Specht seurasi lesken kintereillä missä tämä ikinä kulki, teatterissa ja julkisissa puistoissa, maleksi niin usein kuin jouti ja rohkeni hänen akkunainsa alla ja teki ylipäänsä kaiken, minkä hänen vilkas mielikuvituksensa suinkin voi, järkyttääkseen lesken sydäntä. Hän häiritsi tämän murheellista leskeydentilaa lukemattomilla nimettömillä kirjelippusilla, joissa tuntematon "S" uhkaili suorasanaisessa ja runomuodossa aikovansa siirtyä tästä arkipäiväisestä elämästä suuren tuntemattoman taa, jos hänen sydämensä ihanne halveksisi hänen tulista palvontaansa. Paikkakunnan ilmoituslehdessä esiytyi tuhkatiheään tuoreen kaviaarin, kapakalojen ja palvelukseen haluavain henkilöiden joukossa yleisön ällistykseksi runollisia tunteenpurkauksia, joissa milloin säkeitten alkukirjainten, milloin keskeltä rivejäkin poimittujen kirjainten nähtiin lihavalla painettuna muodostavan nuoren lesken nimen, Adele. Viimein ei herra Specht malttanut olla tekemättä koko kvartettia uskotukseen. Ensin hän tunnusti sydämensä tilan herra Lieboldille; ja sitten eräänä iltana, kun bassot olivat veljellisesti avustaneet häntä tulisten lemmenlaulujen harjoittamisessa, hän rohkeni näillekin ilmoittaa olevansa kuuluisien Adele-runojen tuntematon sepittäjä. Bassot joutuivat ihmeisiinsä siitä, että heidän konttorinsa oli muninut mokoman mainehikkaan lauluniekan. Tosin he olivat yhdessä toisten herrain kanssa tehneet runoista hiljaista pilaa, onnettoman tekijän salaa ähkyessä kuullessaan armotonta arvostelua; mutta kun he saivat kuulla runoilijan olevan yhden heidän omasta keskuudestaan, heräsi heissä yhteishenki ja he kuuntelivat suopealla ymmärtämyksellä hänen tunnustuksiaan. Lemmentilanne ei heistä tällä kertaa tuntunut niinkään epäkäytännölliseltä; leski oli nuori ja sievä, omisti oman talon ja liikkeen sekä päällepäätteeksi kuuleman mukaan jommoisenkin varallisuuden. Siksipä he lupasivat myötävaikutustaan serenaadinkin pitoon. Lesken talon ulkopuolella käyskentelevä yövahti lahjottiin muutamilla lanteilla, serenaadi pidettiin, lesken makuusuojassa avautui akkunanpuolisko ja jotain valkoista paistoi hetkisen aikaa näkyviin pimeästä. Specht oli onnen autuas, ja kun tällainen mielentila ei yleensä ole omiaan tekemään ihmistä vaitonaiseksi, oli hän kyllin varomaton antaakseen toisillekin työtovereille salaperäisiä viittailuja. Siten pääsi myöskin Pix asian perille. Nyt alkoi kaupungin ilmoituslehden palstoilla merkillinen kissan- ja hiirenleikki. Siihen ilmestyi salamyhkäisiä ilmoituksia, joissa hra S. pyydettiin saapumaan milloin mihinkin kaupungin etäiseen kolkkaan kohtamaan henkilöä, joka oli hänelle hyvin rakas. Specht juoksi hikihatussa sovittuun paikkaan tapaamatta siellä koskaan ketään, jota hän olisi voinut epäillä ihanteekseen; sen sijaan hän noilla etsiskelyillään sai kokea kaikenlaista mieliharmia, kärsi kylmää ja myrskytuulta, sai äkäisiä vastauksia tuntemattomilta naisilta, joita hän rohkeni puhutella; muuan suutarin juoksupoika, jota hän aavisteli salapukuun pukeutuneeksi kaunokaisekseen, viskasi palavan sikarinpätkän hänen silmilleen; jollakin syrjäkujalla häntä valppaan tähystelynsä johdosta epäiltiin poliisinuuskijaksi, jonkavuoksi hän sai törkeää haukkumista ja kirvelevän selkäsaunan. Luonnollisesti hän omasta puolestaan julkaisi paikallisessa äänenkannattajassa salamyhkäisiä mutta haikean voimakkaita valitusvirsiä kaunottaren petollisuuden johdosta; näistä oli seurauksena, että kohta ilmestyi anteeksipyytelyjä ynnä suloisia viittauksia uusien mahdollisuuksien ilmaantumisesta. Mutta koskaan hän ei löytänyt sitä jota etsi.

Tällaista menoa jatkui moniaan viikon mittaan, ja Spechtin mielentila joutui kohtalon kunnottomien kepposten johdosta kuohumapisteeseen, mikä oli omiaan pelottamaan yksin uskollisia bassojakin.

Eräänä aamuna Pix seisoi tavallisuuden mukaan eteisessä iso sivellin kädessä, kun ulko-ovesta astui sisään sievä pyöreähkö naishenkilö, jolla oli ruskeat silmät ja yllä upea turkisvaippa ja joka vihaisella äänellä kysyi herra Schröteriä.

"Herra Schröter ei ole kotona", sanoi Pix. "Mitä teillä on asiaa?" Hän laski mustan siveltimen kädestään, ja kun vieras nainen epäröi vastata, vaati hän pontevalla kädenliikkeellä tätä pelastautumaan tynnörien ja tavarapaalien ja makasiinirenkien uhkaavasta vilinästä. Hänen miehekäs levollisuutensa tehosikin naiseen niin, että hän siirtyi sisäeteiseen, jossa herra Pix kumarsi hänelle alentuvasti ja toisti kysymyksensä: "Haluatteko tilata jotakin liikkeestämme?"

Vieras katsahti häneen pelokkaasti ja rupesi vihdoin esittämään asiaansa. "Minä tulen valittamaan erään konttoriinne kuuluvan herran käytöksen johdosta. Jo pitemmän aikaa olen ollut kaikenlaisen pilanteon ja tunkeilevaisuuden esineenä ja vaarassa joutua yleiseksi puheenaiheeksi kaupungilla. Minä saan harva se päivä nimettömältä lähettäjältä kirjeitä ja runoja, ja päivälehdessä tehdään kehnoa pilaa minun nimelläni. Olen kuullut, että kaiken tuon häpeämättömyyden harjoittaja kuuluu teidän liikkeeseenne ja vaadin häntä rangaistavaksi."

Pix arvasi asianlaidan. Hän työnsi — yhä edelleen Napoleonina — kätensä liivin sisään ja kysyi: "Voitteko mainita minulle sen herran nimen?"

"Hänen nimeään en tiedä", vastasi kaunis leski, "mutta hän on isokokoinen ja kiharatukkainen."

"Ja muuten laiha ja kömönenäinen?" täydensi Pix määrittelyä. "Hyvä, se riittää, rouvaseni. Tästä päivästä lähtien te voitte olla rauhassa ja saatte täydellisen tyydytyksen kaikesta harminnäöstänne, sen minä takaan."

"Mutta minä tahtoisin kuitenkin tavata herra Schröterin itsensä…" alotti turkisvaippainen nainen jälleen epäröiden.

"Parempi on, ettette tapaa. Tuo nuori mies on käyttäytynyt teitä kohtaan tavalla, jonka kehnoudelle en keksi kyllin väkeviä sanoja. Mutta teidän hyvä sydämenne kohtakin huomaa, ettei hänen tarkoituksensa varmastikaan ollut loukata teitä. Hän oli kömpelö poropeukalo, siinä hänen rikoksensa. Miesparkaa vaivaa tosiaankin sairaaloinen kiintymys teihin. Ja sittekuin olen saanut kunnian nähdä teidät, en sitä ensinkään ihmettelekään." Hän kumarsi uudelleen, tällä kertaa kohteliaammin. "Kuten sanottu, minä tuomitsen hänen menettelynsä, mutta käsitän sen hyvin."

Kaunis leski seisoi hämillään eikä tiennyt mitä vastata tuolle mahdikkaalle herralle.

"Samalla kertaa", jatkoi Pix, "rohkenen liikkeemme nimessä kunnioittavimmin pyytää teiltä anteeksi. Liikkeemme valittaa mitä hartaimmin, että yksi sen jäsenistä on aiheuttanut teille niin paljon mielipahaa. Me kaikki tuntisimme itsemme onnellisiksi, jos se ystävällinen mielenlaatu, jonka näen ilmenevän teidän kasvoistanne, suvaitsisi antaa anteeksi liikkeellemme ja ennen kaikkea poloiselle syntisäkille."

"En suinkaan aikonutkaan vaatia toisia tilille yhden ainoan miehen sopimattoman käytöksen takia", sanoi leski.

"Kiitän kaikesta sydämestäni rakastettavuudestanne", jatkoi herra Pix voitollisesti, "ja pyydän teitä, rouvaseni, suomaan vielä senkin anteeksi, että olen tuonut teidät tänne keskelle häärinää; enhän tiennyt, ketä minun oli kunnia puhutella. Tämä on pieni tavaravarastomme minun jokapäiväistä tarvettani varten."

"Jokapäiväistä tarvettanne varten", toisti rouva, peräti ymmällään tuon mahdikkaan herran todella suurenmoisesta tarpeesta. Pix kävi kahvitynnyrin vierelle, otti kourallisen papuja ja päästi ne valumaan kultasateena takaisin tynnöriin. "Ehkäpä täältä löydätte jotakin, joka saattaa olla tarpeeseen taloudessanne", hän lisäsi ja esitti tavaravarastonsa suurenmoisella kädenliikkeellä.

Kaunis turkiskauppiatar lausui kohteliaasti ihastuksensa niin suurten ja monenlaisten kahvivarastojen johdosta. Herra Pix vei hänet kaikkein parhaimpien laatujen luo, huomautti hänelle harmittavista kivijyväsistä Domingo-kahvissa ja Jaava-kahvin keinotekoisesta vihreästä väristä.

"Meidän liikkeemme tuntisi itsensä ylpeäksi ja iloiseksi, jos suvaitsisitte vastaanottaa edes pienen osoitteen kunnioituksestamme teitä kohtaan", sanoi Pix, kumartaen perin kohteliaasti. "Sallikaa minun lähettää teille joitakin näytteitä niistä laaduista, jotka teitä täällä paraiten miellyttävät."

"Minun nimeni on Pix. Tästä lähetyksestä ei kannata mainita sanaakaan; me olemme tosin jo aikoja sitten luopuneet vähittäiskaupasta, mutta itsestäänhän on selvä, että kernaasti palvelemme joitakin yksityisiä suosijoitamme. Jos te vast'edes tahtoisitte tehdä jonkin pienen tilauksen, niin olisin ylen onnellinen saadessani toimittaa sen teille omaan ostohintaamme. Ja mitä tuohon äskenmainittuun herraan tulee, niin vakuutan teille vielä kerran, että tulette saamaan täyden tyydytyksen, minä pidän itse huolen siitä."

"Olen teille hyvin kiitollinen, herrani", sanoi rouva ystävällisesti hymyten ja lähti liikkeestä paljon sovinnollisemmassa mielentilassa kuin oli tullut.

Pix meni suoraapäätä konttoriin ja vei Spechtin syrjään muista. "Tepä olette keittänyt kokoon kauniin sopan", hän sanoi ankarasti. "Tiedättekö että teitä on uhannut rajuilma, joka olisi helposti voinut tempaista teidät alas konttorituoliltanne ikipäiviksi? Se nuori leski oli juuri täällä ja tahtoi kaikin mokomin valittaa teidän käytöksestänne herra Schröterille; hän oli oikein silmittömästi raivostunut teihin. Kuinka ihmeellä te rohkenittekaan tehdä siivon ja arvokkaan naisen niin kömpelön ihailunne esineeksi ja vielä julkisesti sanomalehdessä? Hävetkää toki, Specht", hän huudahti peräti paheksuvasti.

Specht parka oli kuin ukkosen iskemä. "Hänhän se itse aloitti päivälehdessä", hän puhki viimein kun kykeni puhumaan, "hänhän kutsui minua ensin teatteriin, sitten joutsenlammikolle, jopa viimein torniinkin ihailemaan hänen kanssaan näköalaa."

"Hyi sentään", sanoi Pix, täynnä siveellistä närkästystä, "ettekö te poloinen käsitä, että joku koiranleuka on pitänyt teitä pilanaan? Se rouva oli aivan onneton teidän käytöksenne takia — meidän kesken sanoen hän oikein itki teidän tähtenne."

"Minä tein kaikkeni saadakseni hänet rauhoittumaan, lupasin teidän nimessänne, että te tästä päivästä lähtien jätätte hänet tyyten rauhaan kaikista sanomalehtirynnäköistä. Menetelkää siis sen mukaisesti; jollette sitä tee, saa herra Schröter tietää koko jutun."

"Mutta enhän minä voi tyytyä siihen", huudahti poloinen Specht. "Te ette tiedä, mitä minä tunnen."

"Tuntekaa mitä tahdotte", pamautti hirveä Pix musertavan tylysti, "mutta rohjetkaappas vain vielä kerta painattaa riviäkään Adelelle, niin joudutte minun kanssasi tekemisiin!" Sitten hän lähti julmistuneena tiehensä ja jätti Spechtin mielentilaan, joka ei ollut hirteen joutuneen rattoisuutta parempi.

Spechtin sitten pohtiessa yhdessä kvartetin kanssa, mitä tässä tilanteessa oikeastaan oli tehtävä, kävi Pix puolestaan ripeästi toimimaan. Iltapuoleen kantoi eräs makasiinirenki lesken taloon mahtavan kahvipussin ynnä herra Pixin kunnioittavat terveiset, ja Pix antoi tunnollisesti laskuttaa lähetyksen omaan tiliinsä. Vielä samana iltana hän lähti itsekin tervehtimään leskeä ja vakuutti tälle, että syyllinen oli saanut ankaran ojennuksen, ja että hänen päiviensä ja öittensä rauha oli ikipäiviksi turvattu. Seuraavana sunnuntaina hän joi samaa kahvia lesken luona, joka oli kutsunut erään ystävättärensä "esiliinaksi". Neljän viikon kuluttua olivat rouvan ruskeat silmät ja Pixin mahdikas sävy jo ennättäneet niin tottua toisiinsa, että viimemainittu sonnustautui parhaisiin tamineihinsa ja lähti leskeä kosimaan. Hän sai mieluisen vastauksen. Herra Pix oli kihlattu sulhanen ja päätti panna turkiskaupan uudelleen käyntiin, kaikista koista ja karvoista huolimatta, ja tehdä itsensä sen keskipisteeksi.

Hänen kunniakseen mainittakoon, että hän tunsi olevansa velkapää ilmoittamaan asianlaidan kaikkein ensiksi herra Spechtille ja lausua tälle samalla pari sanaa, jotka voi käsittää jonkinlaiseksi anteeksipyynnöksi. "Se oli kohtalon sallimus", hän sanoi, "olkaa järkevä mies, Specht, ja tyytykää osaanne. Täytyyhän teidän toki muistaa, että hänet nai ainakin eräs omista työtovereistanne."

"Mutta en minä!" parahti Specht aivan suunniltaan; "minulle ei ole miksikään lohdutukseksi, että te olette sulhanen, sillä pelkäänpä että te olette menetellyt salakavalasti minua kohtaan."

"Tiedättekös mitä, Specht", sanoi katuvainen Pix, "pysykää sinä kilttinä poikana, mikä te pohjaltanne olettekin, ja rakastukaa sukkelaan johonkin toiseen naiseen. Teillehän siitä ei ole mitään vaivaa."

"Ja te luulette, että se käy vain niin helposti päinsä!" äyskähti
Specht julmistuneena.

"Käypä kuin käykin", lohdutti Pix, "kun miehellä vain on vakava tahto. Ja meidän ystävyytemme pysyy entisellään. Minun häistäni te ette saa jäädä pois."

"Teidän pitää järjestää minulle nuorenmiehen kemut ['Polterabend', jonka Saksassa sulhasen miesystävät toimeenpanevat hänelle häiden aattoiltana], tehän olette niin taitava kaikessa sellaisessa, ja teidän pitää taluttaa morsian alttarin eteen. Joutukaa nyt vain pian keksimään joku toinen, jolle voitte rustata runojanne; olipa hänen nimensä Adele tai Genoveva, sehän on teille ihan yhdentekevää."

Mutta herra Spechtille se ei suinkaan ollut yhdentekevää, hän morkkasi ankarin sanoin vanhan vastustajansa uskottomuutta ja koki sen tuskallisen ilon, että tällä kertaa koko konttori asettui hänen puolelleen ja että herra Pix tuomittiin kaikissa takapihan suojissa itsekkääksi vintiöksi. Mutta vähitellen aika vuodatti lieventävää palsamiaan Spechtin sydämen haavoihin. Kävi ilmi, että leskellä oli sisarentytär, jolla oli siniset silmät ja tukka kullanpunertava; ja niinpä sitten kävi, että Specht oli ensin huvitettu neidin kesakoista, sitten hän keksi koko hänen olentonsa ylen suloiseksi, ja loppujen lopuksi hän kamarinsa hiljaisuudessa hautoi ajatusta, eikö hänen pitänyt naimisen kautta tulla tavallaan herra Pixille vävypojaksi.

Kauppias istui nojatuolissaan ja katseli miettiväisesti eteensä. Vihdoin hän kääntyi sisarensa puoleen. "Fink on jälleen kadonnut", hän sanoi.

"Eräs hänen isänsä asiamies oli tänään konttorissa. Hänen kertomansa mukaan ovat isä ja poika jälleen riitautuneet, ja tällä kertaa on Fink, pelkään mä, paremmin oikeassa kuin hänen isänsä. Hän on yht'äkkiä luopunut asiainhoidosta Amerikassa, väkivaltaisin keinoin murskannut erään suuren liikeyhtiön, jonka hänen setänsä oli perustanut, luovuttanut isälleen perintöosuutensa ja sitten kadonnut jäljettömiin. New Yorkista tulleiden epävarmojen tietojen mukaan hän on lähtenyt maanosan keskellä oleviin suuriin erämaihin."

Sabine kuunteli jännittyneenä, mutta ei virkkanut sanaakaan. Hänen veljensäkin vaikeni. "Siinä miehessä on kuitenkin mahtavaa ainesta", hän viimein sanoi. "Tänä aikana tarvitaan sellaista ripeätä kykyä kuin hänellä on. — Nyt luopuu myöskin Pix meiltä. Hän on kosinut jotakin varakasta leskeä ja aikoo ruveta itsenäiseksi liikemieheksi. Minun on otettava Balbus hänen tilalleen, mutta tämä ei kuitenkaan korvaa häntä."

"Meillä alkaa käydä tyhjäksi", jatkoi veli, "ja minäkin tunnen, etteivät omat voimani suinkaan lisäänny. Viime vuodet olivat meille vaikeat. Sitä tottuu niin ihmisten kasvoihin, jopa heidän heikkoihin puoliinsakin. Kukaan ei ajattele, kuinka katkeraksi johtajalle usein käy, kun ne siteet katkeavat, jotka ovat kutoutuneet hänen ja hänen apulaistensa välille. Pixiin minä olin tottunut jos kehenkään, ja minulle käy vaikeaksi tulla toimeen ilman häntä. Ja itsekin vanhenen. — Minä vanhenen, ja ympärilläni tyhjenee. Pimeinä hetkinäni näen sinut yksinäsi kotona ja liikkeessä; kun minun täytyy lähteä luotasi, jäät sinä aivan yksin. Vaimoni ja lapseni ovat poissa. Sinun kukoistavaan nuoruuteesi olen perustanut kaiken toivoni, sinulle olen ajatellut miestä ja lapsia, sisar parkani. Niissä mietteissä olen käynyt vanhaksi, ja aina näen sinun kulkevan vierelläni, suu hymyssä, mutta sydän surussa, alati toimeliaana ja osanottavaisena mutta kuitenkin yksin, vailla suurta iloa ja vailla ihanan toivon täyttymistä."

Sabine kallisti päänsä veljen päätä vastaan ja itki hiljaa. "Eräs oli sinulle rakas, jonka olet kadottanut", sanoi hän hiljaa.

"Älä puhu hänestä, älä ajattelekaan häntä", sanoi veli synkästi. "Ja vaikka hän sieltä palaisikin, olisi hän meiltä mennyt!" Hän hyväili kädellään sisaren tukkaa, tarttui sitten hattuunsa ja läksi huoneesta.

"Ja itse hän aina muistelee Wohlfartia", huudahti täti akkunaloukosta; "vasta eilen hän kyseli vanhalta Sturmilta jos jotakin Karlista ja siitä puolalaistiluksesta. En minä vain ymmärrä tuota miestä."

"Minä hänet ymmärrän", huokasi Sabine ja istahti uudelleen käsityönsä ääreen.

Täti nyrpisti nenäänsä: "Te olette molemmat samaa maata, teidän kanssanne ei käy ollenkaan puhuminen eräistä tietyistä asioista", hän sanoi ja lähti harmissaan huoneesta.

Sabine istui yksinään. Uunissa ratisi valkea, ja seinäkellon heiluri riippui yksitoikkoisesti edestakaisin. "Yhä vain näin, yhä vain näin", humisi sen liike. Hiljakseen ratisi elämänliekki näiden vankkojen seinämuurien sisällä, saaden syttyä joka aamu ja jääden kytemään illoin. Välinpitämättömän vakavina katselivat vanhempain kuvat seiniltä talon viimeistä vesaa, jonka elämä oli ollut liikettä vailla jo monet vuodet. Siten kului Sabinen nuoruus, yksivakaisesti, hiljaisesti, liikkumatta, kuten seinillä riippuvat muotokuvat. Sabine kallisti päänsä ja kuunteli. Älähän — hiljaisia, aavemaisia askeleita kuului huoneen nurkista entäpäs lapsensuusta iloista naurua; yhä lähemmäksi tuli häntä tuo haavekuva, ja kiharainen pää vaipui hänen syliinsä ja kaksi hentoa käsivartta kurottui hänen kaulaansa. Sabine kumartui suutelemaan tyhjää ilmaa suunsa edessä ja kuunteli jälleen suloisia säveliä, jotka hurmasivat hänen sydämensä ja kiehtoivat ilon kyyneleet hänen silmiinsä. Ah, hänen kätensä tapasi tyhjää, eikä muuta ollut todellista kuin hänen syliinsä tippuvat kyyneleet.

Siten hän istui yksin kauan, kunnes iltahämärä tunkeutui hänen huoneeseensa. Väsyneesti tikutti kellonheiluri, hitaasti sammui uunista viimeinenkin hiillos: yhä epäselvemmäksi kävivät seinillä olevat muotokuvat, pää toisensa jälkeen katosi niistä hämäryyden syliin; yhä pimeämmäksi muuttui huone, yksinäiseksi ja värittömäksi, yhä tummempana sulki sen piiriinsä musta yö, kuten paarinliina se kattoi Sabinen päätä ja jäseniä.

Silloinpa löi vanhan tornin vartija hilpeästi kelloaan, niin että pihalla tynnörien laidat helähtivät. Yhä mahtavammin kumahtelivat nuo iskut vanhan talon pihamaalla Sabine kohotti päätään. "Kahdesti olen peljännyt ja kahdesti toivonut, ja joka kerralla olivat pelkoni ja toivoni turhat. Niin olkoonkin", hän huudahti vallattomasti. "Hänelle yksin, jolle minä olen kaikki, voin jäädäkin kaikeksi. Hänelle yksin en voi toimittaa puolisoa enkä hentoja lapsenkäsiä kaulailemaan häntä. Niin, sellaiseksi meidän elämämme käy, yhä hiljaisemmaksi, yhä tyhjemmäksi. Mutta minut hän saa omistaa koko elämäni ajan. Veli raukkani, sinä et saa enää tuntea tuskaa, joka on riistänyt virkeän elämän sekä sinulta että minulta."

Tädin ja Baumannin välillä vallitsi hiljainen välirauha. Kohtalo oli tehnyt heistä pöytänaapurit. Kun täti muisteli koko naapurisarjaansa päivällispöydässä, joka oli päivän juhlallisin tilaisuus, niin tuli hän siihen mielipiteeseen, että tuo sarja oli vähitellen yhtä paljon menettänyt hyvätuulisuudessa kuin kasvanut kristillisessä hurskaudessa. Fink oli ollut jumalaton, mutta hyvin huvittava; Wohlfahrtilla oli hyveellisyys ja hyvätuulisuus ollut jokseenkin miellyttävässä tasapainossa; Baumann oli hurskasmielisin mutta vaiteliain. "Mitä kaikkea sitä joutuu kokemaankin", huudahti täti. Puhelu Baumannin kanssa ei ollut koskaan huvittavaa, mutta se oli mieltäylentävää, sillä tätikin pani arvoa ahkeralle kirkonkäynnille, ja maanantaisin he vaihtoivat aina ajatuksiaan viime saarnan johdosta. Mutta paitsi tätä uskonnollista keskustelua oli toinenkin yhdysside olemassa tädin ja Baumannin välillä, ja se yhdysside oli Anton. Täti ei vieläkään voinut tottua siihen, mitä hän nimitti luonnottomaksi eroksi. Hän oli epätietoinen siitä, kumpiko oikeastaan oli syypää tuohon kotoisessa elämässä tapahtuneeseen häiriöön — johtajako vai tämän kirjeenvaihtaja. Jyrkästi hän oli sitä mieltä, että Antonin ero oli ollut tarpeeton, käsittämätön ja turmiollinen kaikille asianosaisille, ja hän ponnisteli voimainsa takaa kiertoteitä, jotta karkulainen saataisiin jälleen liitetyksi liikkeeseen, mikäli hienot viittaukset ja naisellinen taivutusvoima pystyivät pehmittämään miesten härkäpäisyyttä. Senvuoksi hän oli kohta Antonin lähdettyä joka tilaisuudessa puhellut sekä kauppiaalle että Sabinelle Antonista ja ylistellyt tätä. Mutta sillä hän ei ollut mitään voittanut. Kauppias oli vastannut kuivasti, milteipä tylysti — ei siihen mieheen pystynyt mikään! —, ja Sabine oli kääntänyt puheen toisiin asioihin tahi mykistynyt kokonaan kohta kuin täti aloitti kiitosvirtensä. Mutta sepä ei saanut tätiä petetyksi. Nuo koruommellut akkunaverhot olivat luoneet hänen sieluunsa häikäisevää hohdetta, jolla hän siitä lähtien itsetyytyväisesti valaisi Sabinenkin mielentilaa.

Hän tiesi Baumannin olevan ainoan konttorin herroista, jonka kanssa Anton ylläpiti kirjeenvaihtoa, ja tänään hän päätti lujasti lähteä korjaamaan kaikkien asianomaisten itsepäisyyden surullisia seurauksia. Hän otti mukaansa pienen kirjasen, erään hyväntekeväisyysseuran vuosikertomuksen, jonka Baumann oli lainannut hänelle luettavaksi, ja meni teeskennellyn välinpitämättömästi takapihan puolelle, missä hän kuin ohimennen koputti Baumannin ovelle ja ojensi hänelle vihkosen takaisin.

"Aika sievähän se oli", sanoi hän kynnykseltä; "taivas antakoon siunauksensa hyvälle työlle", ja samalla hän ojensi Baumannille pienen rahamäärän paperiin käärittynä. "Kirjoittakaa vastakin tämä summa minun osaltani avustukseksi." Herra Baumann kiitti köyhien nimessä. Sitten täti aloitti uudelleen poislähtiessään: "No, mitä uutta kuuluukaan ystävästänne Wohlfartista? Hänhän on ihan kuin kadonnut koko maan päältä, ei edes vanha Sturmkaan tiedä kertoa hänestä mitään."

"No, arvaanpa ettei sen enemmän kuin täälläkään. Jos hän himoitsi itselleen työtä, niin olisi hän voinut siivosti pysyä täällä."

"Hänellä on siellä raskas urakka täytettävänä ja hän suorittaa hyvää työtä," jatkoi Baumann varovaisesti.

"Juoskaa järveen hyvine töinenne", huudahti täti ja kävi jälleen sisälle, sulkien oven perästään. "Hyvää työtä hänellä oli täälläkin toimitettavana. Ei, älkää minulle pahastuko, mutta en mokomata ole vielä ikänäni nähnyt. Hän laputtaa matkoihinsa, juuri kuin täällä mitä kipeimmin tarvittiin viisasta miestä, joka oli perehtynyt kaikkiin liikesalaisuuksiin. Jos hän olisi ruvennut harjoittamaan itsenäisesti liikettä tahi mennyt naimisiin, niin se olisi toista, sillä ihminen tarvitsee oman talouden ja hän tahtoo myöskin toimia itsenäisesti. Niin on Jumalan tahto, enkä minä silloin tässä tapauksessa virkkaisi halaistua sanaakaan. Mutta annappa karata konttorista lehmien ja lampaiden pariin ja puolalaisten ja aatelismiesten joukkoon, sitä niin ei voi sietää eikä anteeksi antaa. Ja entäpä vielä sellaisesta liikkeestä, jossa kaikki ajattelivat hänestä pelkkää hyvää ja jossa häntä joka huoneessa hemmoiteltiin kuin omaa lasta! Tiedättekö mitä minä sellaisesta käytöksestä ajattelen, herra Baumann?" hän jatkoi kiivastuneena, niin että hänen myssynsä nauhat lepattelivat. "Minusta se on kiittämätöntä! — Ja entä kuinkas täällä nyt käy? Täällähän käy aivan autioksi ja tyhjäksi koko talossa! Fink on poissa, Jordan on poissa, Wohlfart poissa, Pix poissa; te olette nyt ainoa, joka on vielä jäänyt jälelle etukonttorin kelpo herroista, ja ettehän tekään toki voi yksinänne kaikkea tehdä."

"En", sanoi Baumann huolestuneesti, "ja minäkin olen sangen tukalassa asemassa. Jo viime syksynä olin luvannut neljännesvuoden lopussa erota liikkeestä, ja nyt on kevät jo lähellä, enkä minä ole seurannut vieläkään ääntä, joka minua kutsuu."

"Älkää puhuko mokomaa lorua!" huudahti täti säikähtäen; "ettehän te toki tahdo erota täältä?"

"Minun täytyy", vastasi herra Baumann luoden katseensa alas. "Olen saanut kirjeitä veljiltä Englannissa, ja veljet moittivat kovin käytöstäni. Pelkään että teen hyvin väärin, kun en ole jo lähtenyt; mutta aina kun tulen konttoriin ja näen isot kirjekasat pöydällä ja herra Schröterin murheelliset kasvot, ja kun ajattelen kuinka vaikeat ajat nyt on ja kuinka paha onni liikkeellä on ollut menettäessään parhaita voimiaan, niin tuo kaikki kahlehtii minua yhä tänne. Minäkin tahtoisin, että Wohlfart palaisi jälleen takaisin, sillä liike tarvitsee häntä kipeästi."

"Hänen täytyy palata", puuskahti täti, "se on hänen kristillinen velvollisuutensa. Kirjoittakaa se hänelle. — Eihän tosin meillä nykyään juuri hauskasti eletä", hän jatkoi tuttavalliseen sävyyn; "ehkäpä hänellä on siellä paremmat päivät. Puolalaisten keskenhän eletään joka päivä ilon ja riemun humussa."

"Ah ei", vastasi Baumann samaan sävyyn, "ilon humussa hän ei siellä elä. Pelkäänpä hänellä olevan siellä raskaat ja murheelliset päivät; mitä hän kirjoittaa, se ei kuulosta lainkaan hauskalta."

"Hyvä isä, mitä te sanottekaan!" huudahti täti istahtaen ja katsellen odottavaisesti Baumannia kasvoihin. Baumann nykäsi tuolinsa lähemmäksi tätiä, ja molempien hurskasten välillä alkoi pieni ihmisystävällinen tarinanpito.

"Hän kirjoittaa hyvin huolissaan, että aika näyttää hänestä synkältä", aloitti Baumann, "hän pelkää uusia levottomuuksia ja pahoja vuosia."

"Herra hyvästi siunaa ja varjele", huudahti täti, "niitähän meillä oli jo tarpeeksi asti."

"Hän elää epävarmassa maanääressä", jatkoi herra Baumann, "ja kehnojen ihmisten keskellä; poliisivoiman täytyy kaikesta päättäen siellä olla hyvin puutteellinen."

"Hirmuisissa ryövärien luolissa hän siellä elää", vahvisti täti kiihtyneenä.

"Ja minä pelkään, että hänen omien tulojensakin laita on huonosti; alussa piti minun vielä monestikin lähettää hänelle pikku herkkuja, joihin hän oli tottunut, meidän hyvää teetämme ja sikarejamme, mutta viime kirjeessään hän kirjoitti, että hänen täytyi ruveta säästeliääksi ja totuttautua niistä eroon. Hänellä täytyy olla sangen vähän rahoja", jatkoi Baumann päätään pudistellen, "tuskinpa kahtakaan sataa taaleria."

"Hän kärsii hätää", huudahti täti, "se on varma; — se poloinen Wohlfart! Kun te ensi kerran kirjoitatte hänelle, niin me lähetämme samalla hänelle laatikon Pekko-teetä ja kinkkuparin."

"Kinkkujako maalle?" sanoi Baumann epäröiden. "Minä luulen, että sieltä ne siat kaupunkiinkin tulevat."

"Mutta eiväthän ne kuulu hänelle!" kivahti täti. "Kuulkaa nyt, herra Baumann, teidän kristillinen velvollisuutenne on hetipaikalla kirjoittaa hänelle, että hän oitis palajaa tänne. Liike tarvitsee häntä, ja se vaatii häntä tulemaan. Minä tiedän parhaiten, kuinka sukulaiseni itsekseen suree näitä vaikeita aikoja ja paraimpain herrainsa menettämistä, ja kuinka hän iloitsisi saadessaan Wohlfartinsa takaisin." Viimeinen lisäys oli hurskas valhe tädin puolelta.

"Vasta tänään sanoi sukulaistyttöni veljelleen, kuinka rakas Wohlfart on ollut meille kaikille ja kuinka paljon olemme hänessä menettäneet. Jos hänellä on velvollisuuksia siellä, niin on hänellä niitä täälläkin, ja täällä ne ovat vanhempaa juurta."

"Minä kirjoitan hänelle", sanoi Baumann, "mutta minä pelkään, arvoisa rouva, ettei se paljoakaan hyödytä, sillä juuri silloin kuin hänellä on vaikein aika, ei hän irroita kättään aurankurjesta, jolle hän on sen laskenut toisten hyväksi."

"Mutta eihän aurat ja kurjet mitään häneen kuulu, vaan kynä ja mustetolppo", kivahti täti äkämystyneenä, "ja tänne meille hän kuuluu. Muu kaikki on joutavaa lörpötystä. Kun hän täällä juo kelpo teetänsä ja saa hyvän toimeentulon, niin ei hän siltä laiminlyö velvollisuuttaan. Ja saman minä sanon teillekin, herra Baumann, että älkää enää koskaan lörpötelkö minulle afrikalaisia lorujanne."

Baumann hymähti ylpeän itsetietoisesti. Mutta tädin poistuttua hän istahti kuuliaisesti pöytänsä ääreen ja kirjoitti Antonille kirjeen, jossa hän kertoi tädin kanssa pitämänsä keskustelun, ja kuvasi vielä, kuinka hirveän vakavaksi elämä oli käynyt kauppaliikkeessä ja kuinka synkiltä johtajan kasvot näyttivät joka aamu, kun hän kulki etukonttorin läpi.

Puolalaisella tilalla on lumi sulanut vedeksi, joka kuohuu ja kohisee tulvivassa purossa, mutta vielä on maisema värittömän harmaa, maan elähdyttävä mehu alkaa vasta tehdä ensimmäistä kiertokulkuaan puunrungoissa ja kehittää puron varrella kasvavissa pensaissa ja ruohoissa ensi lehtisilmuja ja kukannuppuja. Tulvavesi on vienyt mennessään kehnon siltapahasen, ja Anton seisoo linnan lähellä rannalla ja valvoo työmiehiä, jotka asettelevat uusia kaaripalkkeja ja naulaavat niihin poikkilautoja; Lenore istuu kannonnenällä häntä vastapäätä ja katselee, kuinka hän mittaa lautoja ja merkitsee niitä lyijykynällä ison sahan purtavaksi.

"Pahimmasta on toki päästy", huudahtaa Lenore, "kevät tekee tuloaan! Jo näen hengessäni puiden ja nurmen viheriöivän, yksinpä tuo kolkko talokin tulee kevään kirkkaudessa näyttämään hauskemmalta kuin nyt. Mutta teitä varten minä tahdon piirustaa linnan sellaisena kuin se nyt on, muistoksi ensimmäisestä talvesta, jonka vietimme täällä teidän turvissanne."

Ja Anton katselee loistavin silmin edessään istuvaa kaunista tyttöä ja piirustaa puhtaalle laudanpätkälle hänen kasvoistaan sivukuvan. "Ette te osaa minua piirtää", Lenore sanoo, "te teette suuni aina liian suureksi ja silmäni liian pieniksi. Antakaappa minulle kynänne, minä osaan sitä paremmin käyttää, ja pysykää itse hiljaa. Katsokaas vain, siitä tuli kerrassaan teidän kuvanne, teidän vilpittömät kasvonne, mutta minäpä osaankin ne ulkomuistista. — Hurraa, kaupunkilähetti!" hän huutaa, heittää kynän menemään ja kiiruhtaa linnaan päin. Anton seuraa häntä, sillä raskaasti kuormitettu kaupunkilähetti on linnanväelle se laiva, joka halkaisee aaltoilevat laineet tuodakseen tuohon syrjäiseen saareen suuren maailman hyviä asioita. Kartanolla irroitetaan raskas laukku miehen selästä, Lenore sukeltaa kätensä siihen ja sieppaa mielissään piirustuspaperikäärön, jonka hän oli Rosminista tilannut. "Joutukaahan, Wohlfart, minun kanssani valitsemaan se paikka, josta voin paraiten piirustaa linnan. Sen kuvan te sitten ripustatte huoneeseenne sen vanhan kuvan sijaan, joka aina tekee mieleni surulliseksi kun sitä katson. Kerran te piirustitte talomme, nyt minä piirrän sen teille. Minä tahdon koettaa parastani, saattepa nähdä että minäkin osaan jotain."

Anton ei kuuntele hänen iloista laverteluaan. Kärsimättömänä hän on avannut Baumannin kirjeen, ja sisällystä lukiessaan hänen kasvoilleen kohoaa tumma puna. Verkalleen, syviin mietteisiin vaipuneena hän lähtee huoneeseensa eikä enää ilmesty näkyviin.

Lenore sieppaa maahan pudonneen kirjeenkuoren. "Se on taaskin hänen kauppaliikkeessä olevan ystävänsä käsialaa", hän virkkaa surullisesti itsekseen; "kohta kuin hän saa sieltä kirjeen, hän käy kylmäksi ja synkkämieliseksi minua kohtaan." Hän heittää paperin menemään ja rientää talliin satuloimaan lemmikkinsä, vanhan ponyn.

Rosminin pienessä piirikaupungissa oli viikottaiset toripäivät. Jo ikivanhoista ajoista lähtien ne olivat ympäristön maalaisille olleet suuri juhlatilaisuus. Viitenä päivänä viikossa oli talonpojan pakko viljellä kaaliaan tai orjailla ankaran maanomistajan töissä, sunnuntaisin hänen sydämensä jakautui Neitsyt Maarian, perheen ja kylän kapakan kesken, mutta toripäivät siirsivät hänet laihoilta nummiltaan kerrassaan suuren maailman humuun ja hälinään. Silloin hän tunsi olevansa saapuville tulleiden vierasten rinnalla älykäs mies mokoma, joka osaa hankkia ja hyväkseen käyttää; hän tapasi tuttavia, joita hän ei muuten olisi koskaan tavannut, sai tietää uusia asioita maailmalta, kuuli juttuja vieraista kaupungeista ja maista ja nautti täysin siemauksin toisten kerran hänellekin hankkimasta hyvästä. Ja tämän päivän illalla lentelivät sitten uutiset syrjäisimmänkin metsäkylän sopukkaan, mökistä mökkiin, piirikunnan jokaisen ihmisen tiettäväksi.

Näin oli asianlaita ollut jo silloin, kun slaavit yksin olivat tämän maan äären herroina, talonpoika maaorjana likaisen olkikaton alla, aatelismies hovimaisessa loistossa hirsilinnassaan. Silloin oli nykyisen Rosminin paikka ollut aukeana kenttänä; ehkäpä sillä seisoi vain pieni kappeli ja siinä armelias pyhäinkuva tai pari mahtavaa tammea vanhoilta pakana-ajoilta, tahi jonkin älykkään tilanomistajan asumus, joka osasi nähdä kauemmas tulevaisuuteen kuin hänen pitkäpartaiset naapurinsa. Silloin oli saksalainen kauppias saapunut rajan takaa markkinoille tavaravankkureineen ja palvelijoineen, avannut arkkunsa ristiinnaulitunkuvan tai puolalaissapelin turvin ja tarjonnut kaupaksi kotimaansa ahkeruuden tuotteita, kankaita, koreanvärisiä pukuja, kaistasukkia, helminauhoja lasista ja kalliista korallista, pyhäinkuvia ja kirkollisia esineitä, mutta myöskin paljon kurkkua kutkuttavaa, makeita leivoksia, vierasmaisia viinejä ja hyväntuoksuisia sitruunia; ja näihin hän oli vaihtanut sitä, mitä maakunta itse puolestaan voi hänelle tarjota: sudentaljoja ja hamsterinnahkoja, hunajaa, viljaa, karjaa ja muuta. Eipä aikaakaan, kun kauppiaan viereen ilmestyi käsityöläinenkin, tuli saksalainen suutari ja napintekijä, levyseppä ja vyöntekijä; teltat ja tilapäiset lautakojut antoivat vähitellen tilaa kiinteille taloille, jotka piirsivät neliön ison markkinatorin ympärille, jolla satojen täyteen lastattujen puolalaisvaunujen täytyi edelleenkin saada sijaa. Vieraat siirtolaiset liittyivät lujasti yhteen, ostivat maaperän, ostivat kaupunkioikeuden puolalaiselta tilanomistajalta ja laittoivat itselleen järjestyssäännöt saksalaiskaupunkien mallin mukaan. Uudet kaupunkiporvarit rakensivat raatihuoneensa keskelle isoa toria ja sen vierelle tusinan verran taloja myymälöiksi ja kapakoiksi, ja siten muuttui tuo neliömäinen ala suljetuksi renkaaksi. Talojen, takapihojen ja katujen ympärille pystytettiin kaupungin muuri ja molempien holvattujen kaupunginporttien päälle kai kotimaan tavan mukaan vartiotornikin; siinä asui vartija, alakerrassa tullimies. Ja ihmetellen kerrottiin ulkona metsissä ja hietanummilla, kuinka nopeasti nuo vierasta kieltä pajattavat miehet olivat osanneet kohota mahtiin ja valtaan, ja että jokaisen maamiehen, joka ajoi portista sisään, täytyi maksaa heille kuparikolikko siltarahaa, ja että yksin kaikkivaltaisen aatelismiehenkin täytyi pulittaa se pussistaan. Monenkin lähiseudun slaavin paiskasi kohtalonsa iäksi päiviksi kaupunkilaisten joukkoon, hän kotiutui pian heidän keskuuteensa, muuttui käsityöläiseksi, kauppiaaksi, porvariksi kuten he. Sillä tapaa oli Rosmin syntynyt, kuten niin monet toisetkin vanhalle slaavilaismannulle kohonneet saksalaiskaupungit; ja ne ovat pysyneet samanlaisina kuin ne alkuaankin olivat, suuren lakeuden markkinapaikkoina, missä puolalaisen maanviljelyksen tuotteita vaihdetaan saksalaisen ammattiahkeruuden luomuksiin; solmuina siinä sitkeässä verkossa, jonka saksalainen on viskannut slaavin pään yli, todella taidollisina solmuina, joissa lukemattomat langat juoksevat yhteen, ja joiden kautta peltojen pienet raatajat sidotaan yhteen muiden ihmisten kanssa, sivistyksen, vapauden ja sivistysvaltion olojen ja tapojen kanssa. —

Tänään oli Rosminissa taasen markkinat, ja Anton ajoi rengin kera kaupunkiin. Päivä oli kevään ensimmäisiä, aurinko lämmitti maaperää, jota vielä sitoivat talven hyiset kahleet. Anton ajatteli mielessään, että kohtapa täytyi ensimmäisten puutarhakukkainkin puhjeta, ja että hän ja linnan naiset eivät tänä vuonna kävisi missään muualla kuin ehkä ensimmäisellä vajojen takaa kumottavalla ulkokartanolla. Eikä nyt ollutkaan aika iloita kukkien suloisuudesta, kaikkialla olivat mielet kiihdyksissä, ja kaikki, mikä oli niin monien vuosien mittaan ollut lujaa ja kiinteätä, tuntui järkkyvän. Kaikkialla puhaltelivat valtiolliset myrskytuulet, sanomalehdet kertoivat joka päivä odottamattomista ja peljättävistä asioista, suuri sota näytti olevan alussaan, kaikki omistusoikeus ja sivistystyö vaarassa. Hän ajatteli vapaaherran huolestuttavia raha-asioita, ja mikä onnettomuus häntä kohtaisi, jos raha jälleen kallistuisi ja tilustenhinnat perin halpenisivat. Hän muisteli myöskin vanhaa kauppaliikettä kaupungissa, entistä konttori-istuintaan, jota hän mielessään edelleenkin ajatteli omakseen, ja herra Baumannin hänelle lähettämää murheellista kirjettä, ja kuinka synkeältä johtaja nykyään näytti, ja kuinka riitaisia vanhat työtoverit olivat keskenään, istuessaan yhteisen teepöydän ympärillä herra Baumannin huoneessa.

Noista murheellisista mietelmistä hänet herätti maantieltä kuuluva kolina. Joukko vallasvaunuja ajoi ohi; ensimmäisessä istui herra von Tarowski, joka tervehti Antonia kohteliaasti. Anton näki ihmeekseen, että hänellä oli jääkärinsäkin mukana, kuten aikoisi hän lähteä metsästämään. Vielä kolmet vaunut vierivät ohi, kaikki täpötäynnä puolalaisherroja, ja vaunuja seurasi koko liuta ratsastajia, joiden joukossa Anton näki Tarowskin saksalaisen pehtorinkin.

"Jasch", huusi Anton ajajalleen, "näitkö sinä, mitä ne koettivat peitellä toisissa vaunuissa, kun ajoimme ohi?"

Pitkien lumi- ja vesiryöppyjen jälkeen paistava kirkas päivä oli houkutellut väkeä kaikista kartanoista kaupunkiin. Pieninä parvina he astuivat joutuin eteenpäin, naisia vain vähän mukana, ja maantiellä kajahteli kovia huutoja ja hilpeää hälinää, kuten muulloin vain juhlailtoina kotia palatessa. Saavuttua esikaupungin ensimmäisen majatalon kohdalle Anton käski pysähdyttämään. Ajaja kysyi vähän ihmeissään: "Täältähän on vielä pitkältä torille, kuinkas kaurankuormitus toimitetaan?"

"Pysy vain hevosten luona", käski Anton, "äläkä lähde kaupungille. Jos ostan jotain, niin annan tuoda sen tänne, ja me lastaamme sen sitten omiin vaunuihimme."

Joutuisin askelin hän lähti patikoimaan jalan katuja pitkin. Ne olivat täpösen täynnään ihmisiä, jo kaupunginportille oli niitä ollut kasautunut niin, että sisäänpyrkiväin viljavankkurien oli ollut vaikea päästä läpi. Torille tultuaan Anton joutui kummiinsa miesten muuttuneesta ulkomuodosta ja käyttäytymisestä. Kaikkialla näkyi kiihkosta palavia kasvoja ja vääristyneitä ilmeitä, sangen monilla maalaismiehilläkin oli jääkärinpuku ja useilla näkyi lakissa outo kokardi. Viinikauppiaan talon edessä tungos oli kaikkein suurin, ihmiset seisoivat vierivieressä taajoin ryhmin ja kurkistelivat ylös akkunoihin, joista riippui kirjavia lippuja, ylinnä Puolan-värisiä ja niiden alla muita vierasmaalaisia. Antonin vielä katsellessa synkein silmin outoja nähtävyyksiä avautui talon ulko-ovi ja kiviportaille astui Tarowin herra, seurassaan jokin vieras, jolla oli olkavyöhyt yllään. Anton tunsi viimemainitun samaksi puolalaiseksi, joka viime kapinan aikana oli uhannut ammuttaa hänet ja joka moniaita kuukausia sitten oli kysellyt häneltä vanhaa pehtoria. Eräs nuori mies syöksyi ihmisjoukosta esiin, hypähti alimmalle portaalle, huusi jotain isoon ääneen puolaksi ja heilutti lakkiaan — kovaääninen kiljaus kuului vastaukseksi, ja sitten kävi aivan hiljaiseksi. Tarowski lausui jotain, mitä Anton ei voinut ymmärtää, hänen takanaan kun viljavankkurit kolisivat ja väkijoukko tungeksi ympärillä. Sitten rupesi olkaimella vyötetty herra puhumaan ja piti mahtavan puheen. Hän puhui kauan, usein suosionosotusten keskeyttämänä; kun hän oli lopettanut, syntyi huumaava melu ja kovaäänisiä puolankielisiä huutoja. Ravintolan ovet avattiin selki selälleen, ihmisjoukon lainehtiessa kuin myrskyinen meri. Osa siitä syöksyi pois ja jakautui eri paikkoihin toria, toiset riensivät sisään; viimemainitut palasivat pian takaisin kokardi lakissaan ja viitakekeihäs olallaan. Siinä paikassa oli joukko viitakemiehiä joidenkin pyssyjä kantavien miesten johtamina asettunut rintamaan ravintolan edustalle. Asestettujen luku kasvoi yhä, ja pieniä osastoja lähti joutuisasti eri haaroille toria. Selkänsä takaa Anton kuuli komentohuutoja ja käskyjä; kun hän kääntyi ympäri, näki hän moniaita aseellisia ratsastajia, jotka tiukin sanoin hoputtivat kaikkia ajopelejä poistumaan joutuin torilta. Huuto ja hälinä paisuivat myrskyksi, hätäisin kiljauksin maalaiset ruoskivat hevosiaan, myyjät pakenivat tavaroineen taloihin, puotien ovet teljettiin kiinni. Moniaan silmänräpäyksen kuluessa kauppatori oli saanut kaamean oudon näön. Vaunut ja vankkurit olivat kaikki tipotiessään, ja kaikilla torinkulmilla seisoi viitakemiesosastoja, joiden pitkät keihäät kimaltelivat aamuauringon valossa. Torilla itsellään lainehti yhäti kaikesta epätietoinen ja epävarma ihmisjoukko.

Huumautuneena, järkytettynä ja kuohuksissaan Anton tunkeutui pois väkijoukosta ja pääsi torin toiselle laidalle. Siellä sijaitsi veronkantovirasto, jonka jo kaukaa teki huomatuksi akkunanpieleen asetettu, puukilvelle maalattu valtiovaakuna. Sinnepäin tungeksi uusia ihmisparvia, joukko viitakemiehiä seisoi rintamassa talon edustalla ja kaukaa voi Anton nähdä, kuinka yksi heistä pystytti tikapuut seinää vasten ja alkoi vasaralla paukuttaa vaakunakilpeä, kunnes se irtautui ja putosi maahan. Vaakunan iskeissä katukiviin kuului väkijoukosta hiljainen humaus, aivan kuin huokaus. Joukko juopunutta roskaväkeä syöksyi kilven kimppuun, köytti nuoran sen ympärille ja alkoi vetää sitä perässään katuojissa.

Anton oli aivan suunniltaan. "Sen roistot!" hän huusi ääneen ja lähti tunkeutumaan väkijoukon halki kuvanraastajia kohti. Silloin kietoutui väkevä käsivarsi hänen ympärilleen ja värisevä ääni puhui hänen korvaansa: "Ei nyt eteenpäin, herra Wohlfart, tänään on heidän päivänsä, huomenna on meidän!"

Anton tempautui irti ja näki vierellään Neudorfin kylänvoudin kookkaan hahmon, ja samassa tuokiossa heitä ympäröi joukko sinitakkisia miehiä. Ne olivat ympäristön saksalaisia talonpoikia, kaikilla kasvot surun ja vihan vääristäminä.

"Päästäkää minut menemään!" Anton huusi mieli yhä kuohuksissa. Mutta jälleen laskeutui kylänvoudin raskas käsi hänen olkapäälleen, ja kostein silmin sanoi mies: "Säästäkää henkeänne, herra Wohlfart, nyt se on turhaa: meillä ei ole muita aseita kuin nyrkkimme ja me olemme vähemmistönä." Ja toiselta puolen puristi kovettunut koura hänen kätensä kuin ruuvipenkkiin, ja vanha metsänvartija seisoi hänen vieressään nyyhkien ja ähkien: "Että minun pitikin elää ja nähdä tämä päivä, mikä häpeä, mikä häpeä!" Samalla hän puristeli kuin kuumeenkouristuksessa Antonin kättä, takoi sitten nyrkillään otsaansa ja itki ääneen kuin pieni lapsi.

Vanhuksen tuska palautti Antonille takaisin hänen mielenmalttinsa; hän heitti kätensä metsänvartijan kaulalle ja likisti häntä rinnalleen. Ja jälleen kajahti heidän lähellään särähtelevä karjunta, josta hän erotti: "Tarkastamaan kaikki saksalaiset! Aseet pois jokaiselta, eikä ketäkään saa laskea lähtemään torilta!" Anton katsahti ympärilleen ja huusi saksalaisille: "Tätä me emme saa sietää, hyvät miehet, että meidät täällä keskellä saksalaista kaupunkia piiritetään kuin mikäkin vankijoukko, ja että nuo ruojat häpäisevät vaakunakilpeämme!"

Kaukaa kuului rummunpärinää. "Se on tarkk'ampujain rumpu", sanoi kylänvouti, "Rosminin porvarikaarti kokoutuu. Niillä on aseita."

"Ehkäpä ei vielä kaikki olekaan hukassa", Anton huudahti. "Minä tunnen täällä moniaita miehiä, jotka ovat luotettavia. Rauhoittukaa, ukkoseni", hän lohdutti metsänvartijaa. "Maassa olevat saksalaiset eivät saa pysyä hajallaan, muuten ei kukaan tiedä mihin kykenemme. Me tahdomme ainakin yksissä lähteä torilta, kokoutukaamme tuonne kaivon viereen. Jokainen lähteköön kutsumaan tuttavansa mukaan. Ja nyt ei hetkeäkään hukkaan! Te tuonnepäin, kylänvouti, te taas tulette minun kanssani, Kunaun seppä!"

Saksalaisparvi hajautui kahteen suuntaan, Anton metsänvartijan ja sepän seuraamana riensi vielä kerran kiertämään toria. Koskaan ei hän ollut vielä niin innokkaasti etsiskellyt, eikä koskaan ollut kukaan vielä ymmärtänyt toisensa niin vähistä sanoista. Missä hän vain saksalaisen tapasi, niin silmänisku, pikainen kädenpuristus ja kuiskaus: "Saksalaiset kokoontuvat kaivon luona, odottakaa siellä meitä", pani päättämättömätkin joutuin rientämään maanmiesten pariin.

Viinikauppiaan talon edustalla hän tovereineen pysähtyi väentungokseen. Siellä seisoi viitisenkymmentä viitakemiestä rintamassa, niistä tusinan verta pyssyillä asestettuja. Yhä olivat ulko-oven puoliskot selällään, ja yksitellen nousi miehiä sisään noutamaan itselleen aseita. Väkijoukko pysyi arastellen etäämmällä; puolalaisia ja saksalaisia, kaupunkilaisia ja maalaisia lainehti siinä sekaisin, ja Anton näki, että puolalaisetkin talonpojat seisoivat ylen hämmentyneinä ja katsellen epäilevästi toisiaan. Sillä aikaa kuin Kunaun seppä ja metsänvartija kävelivät ympäri antaen sovitun tunnuksen saksalaisille, syöksähti Anton erään pienen miehen kimppuun, joka työtakissaan ja nokinaamaisena tungeksi väkijoukossa, tarttui häntä käsivarteen ja puuskahti: "Mestari Grobisch, täälläkö te seisoskelette? Miksi ette riennä yhtymäpaikalle? Tehän olette kaupungin porvari ja tarkk'ampuja, tahdotteko sietää tällaista häpeätä?"

"Ah, herra kirjanpitäjä", sanoi lukkoseppä vetäen Antonin syrjään, "tällaista onnettomuutta! Ajatelkaas vain, minä vasaroin pajassani enkä kuule mistään niin mitään. Meikäläisessä ammatissa ei yleensäkään kuule paljoa. Silloin ryntää eukkoni pajaan…"

"Tahdotteko sietää tätä häpeätä, minä kysyn?" intoutui Anton ja pudisteli tuimasti pikkuista miestä.

"Jumala varjelkoon, herra Wohlfart", vastasi lukkoseppä, "minähän olen joukkueenjohtaja porvarikaartissa. Eukkoni etsiessä minulle toista takkia säntäsin minä joutuin torille katsomaan, paljoko heikäläisiä on. Te olette minua pitempi, voitteko laskea kuinka monella miehellä on aseet."

"Vähät minä viitakkeista, niitä kantavat kaikenlaiset kokoonhaalitut irtolaiset, mutta paljonko on kiväärejä?"

"Meitä on kolmisenkymmentä pyssymiestä", virkkoi pikku seppä huolestuneena, "mutta tänään ei kaikkiin voi luottaa."

"Meitä on täällä joukko saksalaisia maalta", jatkoi Anton yhä yltyen, "ja me tahdomme raivata itsellemme tien täältä torilta aina etukaupunkiin 'Punaisen hirven' kievariin saakka, siellä minä kokoon kaikki miehet yhteen. Toimittakaa te Jumalan nimessä meille lähetin myötä tieto oitis peräämme sekä kaikki kiväärit, mitä suinkin saatte käsiinne. Jos saamme nuo aatelismiehet viskatuiksi ulos kaupungista, niin juoksevat kaikki muut kohta itsestään hajalle."

"Mutta entä näiden puolalaisten kosto sitten!" valitti lukkoseppä ja kohotti etusormensa pystyyn. "Kaupunki saa kalliisti maksaa sen lystin".

"Ei sen mitään tarvitse maksaa, mestari, huomenna te saatte tänne sotaväkeä, jos tänään viskaatte nuo mielettömät tiehensä. Nyt paikalla pois, joka silmänräpäyksessä vaara vain yhä kasvaa."

Hän ajoi lukkosepän matkaan ja riensi torikaivon luo. Siellä hän tapasi saksalaiset pikku ryhminä, ja Neudorfin kylän vouti tuli häntä vastaan.

"Nyt ei ole hetkeäkään hukattavana", huusi tämä hänelle, "meitä jo katsellaan epäilevästi, ja tuolla asettuu joukko viitakemiehiä rintamaan meitä vastaan."

"Seuratkaa minua", huusi Anton, "sulkeutukaa tiiviisti yhteen, ja nyt eteenpäin, ulos kaupungista!"

Metsänvartija juoksi ryhmästä toiseen hoputtamaan miehiä matkaan; Anton ja kylänvouti astuivat etummaisina. Kun he joutuivat torinkulmaan, oli siellä ahtaan kujan suussa vastassa pari viitakemiestä, jotka panivat keihäänsä tanaan, ja heidän johtajansa viritti kiväärinsä hanan ja huusi Antonille korskeasti: "Minnekä niin kiire, herraseni? Tarttukaa aseihin, hyvät miehet, tänään on vapauden päivä."

Enempää hän ei päässyt puhumaan, sillä metsänvartija syöksähti hänen kimppuunsa ja antoi hänelle niin valtavan korvapuustin, että puhuja keikahti kellelleen, jolloin hänen kiväärinsä pääsi laukeemaan. Torilla syntyi ankara melu, metsänvartija sieppasi maahan pudonneen kiväärin, ja molemmat viitakemiehet, yllätettyinä ja johtajaa vailla, työnnettiin katuvieriin; ja närkästyneet saksalaiset tempasivat heiltä aseetkin ja iskivät niiden terät säpäleiksi katuun. Joutumatta vainotuksi pääsi saksalaisparvi kaupunginportille saakka, ja sielläkin väistyi vihollisvahti syrjään ja päästi tiukasti yhteen sulloutuneen joukon menemään rauhassa.

Kievarin luo tultua astui kylänvouti Antonin kehoituksesta miesten eteen. "Tuolla kaupungissa haudotaan juonia hallitusta vastaan ja meitä saksalaisia vastaan", hän sanoi. "Aseellisia vihollisia ei ole paljonkaan, ja äsken me itse näimme, kuinka saksalainen talonpoika niistä selviää. Joka teistä on kelpo mies, jääköön tänne ja auttakoon porvareita nakkaamaan muukalaiset ulos kaupungista. Tarkkampujat lähettävät tänne kohta jonkun sanomaan meille, miten paraiten voimme heitä auttaa. Senvuoksi pysykäämme koossa, maanmiehet!"

Tähän puheeseen huusivat monet: "me jäämme", toisille tuli jälleen huoli ja hätä ja he varustautuivat ulos kedoille. Ne, jotka jäivät, hankkivat asetta kouraansa mitä löysivät, raskaita lantatadikkoja, kärrynaisoja, heinähankoja ja mitä vain läheltä tapasivat.

"Minä tulin tänne ostamaan ruutia ja haulia", sanoi metsänvartija Antonille, "nyt sain vielä pyssynkin, ja viime jyvänen ruudistani menköön, kunhan vain saamme tänään kostetuksi kotkaamme kohdanneen häväistyksen."

Sillävälin olivat linnassa tunnit kuluneet tavallista menoaan puoleenpäivään saakka. Vapaaherra käveli puolisonsa taluttamana päivänpaisteessa edestakaisin linnan ympärillä; hän murahteli vähän, kun ei vieläkään oltu tasoitettu myyränkumpareita, joihin hänen jalkansa toisinaan iski, ja tuli siihen päätökseen, ettei työnjohtajiin eikä palvelijoihin ollut vähintääkään luottamista, ja että Wohlfart oli kaikkia muita vielä pöllömpi. Se oli hänelle mieliaihe, jossa hän aina nurisevalla nautinnolla viipyi. Paroonitar vastusti häntä vain sen verran kuin saattoi kiihoittamatta yhä enemmän puolisonsa sairaaloisen äreätä tuulta, ja vihdoin tämä istahti ulos tuolille, jota palvelija oli kannellut hänen perässään, ja kuunteli rattoisin mielin tyttärensä puhetta, joka Karlin kanssa lähellä suunnitteli paikkaa pienelle puuistutukselle. Kukaan ei aavistanut mitään pahaa, kukin ajatteli vain itseään ja lähiympäristöään.

Silloin lenteli pahoja sanomia, että jotain hirveää tapahtui paraikaa, huuhkajan siivin yli seudun. Myöskin vapaaherran metsäsaarekkeeseen ne tulivat, lepatellen yli männynlatvojen ja villien kirsikkapuiden, yli vainioiden ja karjahaan aina linnaan saakka. Ensin ne tulivat epämääräisinä, kuten pienet pilvenhattarat päivänpaisteisella taivaalla, sitten ne kasvoivat ja suurenivat kuin mikäkin suunnaton ja jättiläislintu, joka sumentaa taivaankannen, kunnes tuo kovanonnen lintu iski mustilla siivillään joka ihmisen sydämeen kylässä ja linnassa, hyydytti veren suonissa ja puristi kuumat kyyneleet poskille.

Kesken työtänsä Karl äkkiä katsahti ylös ja sanoi säikähtyneenä neidille: "Tuohan oli laukaus!"

Lenore katsoi häneen ymmällään, sitten hän nauroi omalle pelolleen ja vastasi. "En minä kuullut mitään; kenties se oli metsänvartija."

"Metsänvartija on kaupungissa", sanoi Karl vakavasti. "Sitten se oli jokin kirottu salametsästäjä!" huudahti vapaaherra ärtyneesti.

"Se oli tykinlaukaus", väitti itsepintainen Karl. "Joutavia", sanoi vapaaherra, "eihän tykkejä ole monen peninkulman päässä näillä seuduin", mutta itsekin hän rupesi kuuntelemaan jännitettynä.

Samassa tuokiossa kuului karjapihan puolelta joku huutavan: "Rosminissa palaa!" Karl katsahti neitiin, viskasi sitten lapion kädestään ja juoksi karjapihaan. Lenore seurasi kintereillä. "Kuka se sanoi, että Rosminissa palaa?" hän kysyi rengeiltä, jotka juuri marssivat päivälliselleen pihan poikki. Kukaan ei ollut huutanut, mutta kaikki juoksivat säikähtyneinä pihalta maantielle ja koettivat kurkkia Rosminiin päin, vaikka jokainen tiesi kaupunkiin olevan yli kaksi peninkulmaa ja että sinne oli mahdoton nähdä.

"Vast'ikään juoksi naisia tässä tiellä Neudorfiin päin aivan kuin hengenhädässä", sanoi muuan renki, ja toinen huusi: "Tottakin täytyy hirveitä tapahtua Rosminissa, koskapa sieltäpäin näkee savua metsän yli." Kaikki luulivat näkevänsä tumman varjon taivaalla sillä kohtaa, missä kaupunki oli, myöskin Karl. Yhä kiihtyneemmiksi kävivät miehet ilman mitään varmaa perustetta. Kyläläisetkin kokoutuivat maantielle tiheiksi parviksi. Kaikki katselivat Rosminiin päin ja kertoivat toisilleen onnettomuudesta, joka oli kaupunkia kohdannut. "Aateliset ovat siellä tänään koolla", huusi joku, "ne ovat sytyttäneet kaupungin tuleen", ja hänen naapurinsa oli kuullut eräältä pellolla kyntävältä mieheltä, että tätä päivää tulisivat kaikki tilanomistajat vielä kauan muistamaan. Kertoja silmäsi vihamielisesti Karliin ja lisäsi: "Paljon muutakin tapahtuu iltaan mennessä." Kapakan isäntä juoksi paikalle ja huusi Karlille jo kaukaa: "Kunpa tämä päivä vain olisi jo ohi", ja Karl vastasi samassa mielentilassa ollen: "Senpä soisin minäkin." Kukaan ei voinut sanoa, miksi.

Sitten tuli yhä uusia kauhun sanomia metsäntakaisesta maailmasta. "Sotamiehet ja puolalaiset siellä paraikaa tappelevat keskenään", kerrottiin. "Kunaussakin jo palaa", huusivat jotkut peltotöistä palaavat naiset. Vihdoin saapui uudelta ulkokartanolta voudin emäntä henki kurkussa ja kertoi Lenorelle: "Mieheni lähetti minut tänne, kun hän ei itse tällaisena hirmupäivänä rohkene jättää taloa yksin. Hän käski kysymään, tiedättekö te mitään metsänvartijasta. Kaupungissa tapellaan ja murhataan, ja ihmiset sanovat metsänvartijan olevan mukana ampumassa."

"Eräs mies, joka juoksi peltojen poikki, kertoi siitä miehelleni", huudahti ylen säikähtynyt emäntä, "ja perää siinä täytyy olla, että siellä kaikki on mullinmallin, sillä kun metsänvartija lähti kaupunkiin, ei hänellä ollut lainkaan pyssyä mukana." Kaikista tuntui tämä seikka osoittavan huhujen todenperäisyyttä. "Ja viime yönä näkyi pelloilla tulinen loimo", valitteli naisparka edelleen, "pirtissämme kävi aivan valoisaksi, ja mieheni hypähti ylös ja juoksi pihalle. Silloin näkyi sininen valo kuin tulikivenliekki kulkevan metsän yli Rosminiin päin."

Siten iski huhu mustilla siivillään herpaisevasti ihmisten sydämiin. Työllä ja tuskalla Karl sai rengit jälleen lähtemään hevosineen pelloille kyntämään. Lenore nousi Karlin kanssa torniin tähystämään, näkyisikö mitään uutta. Leijailiko savupilvi kaupungin yllä, sitä Karl ei tahtonut päätellä, mutta useammassa kuin yhdessä kohdassa he näkivät metsänreunan takaa jotakin tulenloimon ja savupilven tapaista. Tuskin he olivat joutuneet alas, kun muuan renki lasketti pellolta hevosineen täyttä karkua ja ilmoitti, että eräs toisesta piirikunnasta oleva talonpoika oli ajanut metsätietä täyttä nelistä ja huutanut hänelle, että koko Rosmin oli täynnä viitakemiehiä ja muuta väkeä, joilla oli punaiset liput käsissä, ja että kaikki maassa olevat saksalaiset joutuisivat ammutuiksi. Paroonitar väänteli käsiään ja rupesi itkemään, ja hänen miehensä menetti viimeisenkin rahtusen levollisuutta, jota hän oli koettanut päivän kuluessa vaivoin säilyttää. Hän morkkasi kiivaasti Wohlfartia, joka sellaisena päivänä ei pysynyt kotosalla, ja antoi huutaa luoksensa Karlin, joka yhtä säikähtyneenä hätäili nyt Antonin kohtalosta. Vapaaherra käski hänen lukita kaikkien latojen ovet, ja sitten hän huudatti hänet uudestaan puheilleen ja käski hänen kieltämään kapakoitsijaa anniskelemasta tänään kyläläisille paloviinaa, ja tavantakaa hän tiedusteli häneltä, mitä uutta oli kuultu. Lenore ei jaksanut enää kestää linnan painostavaa levottomuutta, vaan käveli herkeämättä edestakaisin linnan ja karjapihan väliä ja pysytteli Karlin läheisyydessä, jonka vilpittömistä kasvoista hän nykyisin voi löytää enintä lohtua; samalla hän alinomaa katseli maantielle päin, eikö sieltä mitään näkyisi tulevaksi, vaunut tai ratsastava lähetti.

"Hän on tyyniluontoinen", sanoi hän Karlille, "ei hän tietenkään viskaudu niin hirvittävään vaaraan", ja tällöin hän toivoi lohdullista vastausta.

Mutta Karl pudisti päätään. "Hänen tyyneyteensä ei niinkään ole luottamista, Jos kaupungissa tosiaankin mellastetaan niin kuin ihmiset sanovat, niin ei herra Anton ole viimeinen mies puuttumaan asiaan. Hän ei ajattele itseään."

Siten jatkui iltaan saakka. Karl piti palvelusväen, joka seisoskeli kartanolla, tiukasti koossa; itse hän sieppasi karbiininsa, tietämättä itsekään miksi, antoi satuloida itselleen hevosen ja päästi sen kohta takaisin soimensa ääreen. Silloin tuli kapakan isäntä erään rengin kanssa polttimolta henki kurkussa. Tuo hyväluontoinen mies huusi jo kaukaa neidille: "Tässä tulee tieto, hirvittävä tieto herra Wohlfartista!" Lenore kävi oitis vieraan rengin kimppuun. Mies teki puolankielellä sekavasti selkoa Rosminin kauhunpäivästä. Hän oli nähnyt, kuinka kauppatorilla puolalaiset ja saksalaiset olivat ammuskelleet toisiaan, ja kuinka herra kirjanpitäjä oli marssinut saksalaisten talonpoikain etunenässä.

Sitten kertoi renki itse paenneensa, juuri kuin kaikki puolalaiset olivat tähdänneet sitä herraa vastaan; oliko tämä kuollut vai elossa, sitä hän ei tiennyt sanoa, mutta luuli itse puolestaan sen herran saaneen surmansa.

Lenore nojautui muuria vastaan; Karl pörrötti epätoivoissaan tukkaansa. "Satuloikaa heti ponyni!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä.

"Ettehän vain aio lähteä yön selkään ja metsien halki tuota pitkää tietä kaupunkiin?" Karl huudahti.

Mitään vastaamatta lähti tuo urhea tyttö juoksemaan talliin päin, mutta Karl ennätti sulkemaan häneltä tien. "Te ette saa!" hän kiljui, "paroonitar hätäilee kuollakseen teidän tähtenne, ja mitä te saisitte aikaan siellä raivoisan miesjoukon keskellä?"

Lenore jäi seisomaan. "No, hankkikaa te itse siis hänet tänne", huusi hän puolittain mieletönnä, "tuokaa hänet kotiin elävänä tai kuolleena!"

"Pitääkö minun jättää teidät yksin tällaisena päivänä?" huudahti
Karl, hänkin ihan jälleen suunniltaan.

Lenore tempasi karbiinin hänen käsivarreltaan ja huudahti: "Joutuin matkaan, jos häntä rakastatte! Minä pidän vartiota teidän sijastanne."

Karl säntäsi karjapihaan, tempasi hevosen tallista ja lähti täyttä karkua ratsastamaan Rosminiin päin.

Hevoskavioiden kopse haihtui kuulumattomiin; kaikki kävi jälleen aivan hiljaiseksi; Lenore asteli kiivain askelin edestakaisin linnan edustalla. Hänen ystävänsä oli kuolemanvaarassa, ehkä hän oli jo kuollut! Ja Lenoren oli syy, sillä hänhän oli houkutellut Antonin tänne. Hän tunsi polttavaa ikävää saada jälleen nähdä tuo uskollinen ystävä, kuulla hänen äänensä. Mitä Anton oli ollut hänelle ja hänen vanhemmilleen, sitä hän nyt ajatteli epätoivoissaan herkeämättä. Hänestä tuntui mahdottomalta jaksaa enää elää täällä yksinäisyydessä ilman Antonia. Äiti lähetti hakemaan häntä, isä huuteli häntä akkunasta, mutta hän kieltäytyi tylysti noudattamasta noita kutsuja; koko hänen sisäinen tuntemuksensa oli sulanut tuohon puhtaan ja sydämellisen myötätunnon tunteeseen, joka oli puhjennut kukkimaan hänen ja kadoksiin joutuneen ystävän välille.

Kaupungissa seisoi Anton maalaisten kanssa odotellen ainakin puolen tuntia "Punaisen hirven" kievarin edustalla. Lakkaamatta kulki säikähtynyttä markkinaväkeä heidän ohitsensa kotikyliinsä, useimmat kiireimmän vilkkaa, mutta monikin jäi seisomaan ja liittyi heihin. Kuuluipa usein puolalainenkin tervehdys, ja monet puolalaiset kävivät Antonin puheille ja kysyivät, voiko hän käyttää heitäkin. Vihdoinkin saapui, ei maanteitse, vaan jotain kiertotietä pitkin ja ravintolan puutarhan kautta pujahtaen, lukkoseppä olkaimilla varustetussa vihreässä univormussaan, seurassaan moniaita muita porvarikaartilaisia.

"Kahdeksantoista miestä on tullut", sanoi lukkoseppä, "kaikki varmaa väkeä. Torilta kansa hajaantuu edelleen, eikä viinituvassa istuvain lukumäärä ole paljonkaan vahventunut. Nyt ne ovat paraikaa puuhassa erottaa viranomaiset toimistaan. Meidän kapteenimme on urhakka kuin itse paholainen. Jos tahdotte auttaa häntä, niin hän on valmis uskaltamaan jotakin. Me voimme pujahtaa takapuolelta Löwenbergin taloon, minä olen itse tehnyt lukon takaporttiin ja tiedän kuinka se avataan, ja ehkäpä se ei olekaan lukittuna. Jos liikumme taitavasti, niin voimme yllättää sisällä istuvat johtajat, saada heidät kiinni ja riistää heiltä aseet."

"Meidän täytyy yht'aikaisesti hyökätä etu- ja takapuolelta", vastasi
Anton, "silloin saamme heidät varmasti valtaamme."

"Ni-in". sanoi lukkoseppä hiukan ällistyneenä, "jos te väkinenne käytte etupuolelta."

"Meillähän ei ole lainkaan aseita", Anton huudahti. "Minä käyn kyllä teidän kanssanne etupuolelta, ja metsänvartija myöskin ja ehkä vielä jokunen muu; mutta mahdotonta on aseettoman joukon käydä viitakkeita ja toistakymmentä kivääriä vastaan."

"Niin, katsokaappas", virkkoi rehellinen lukkoseppä, "on se vaikeata meillekin. Joka ensimmäisessä säikähdyksessään juoksee ulos eukon ja tenavain luota, niin senkään ei ole vallan helppo asettaa rintansa kohta paikalla ampumatauluksi. Onhan meidän miehillä kyllä hyvää tahtoa, mutta nuo toiset penteleet ovat raivoisia kuin paholaisen sikiöt. Ja senvuoksi käykäämme kaikessa rauhassa takatietä; jos yllätämme ne vietävät äkkiarvaamatta, niin tulee vähemmän verta vuodatetuksi, ja sehän sittekin on pääasia. Kiväärejä minulla ei ole mukanani, ainoastaan teille itsellenne sapeli."

Ääneti lähti joukko liikkeelle lukkosepän johtamana. "Meidän tarkk'ampujamme ovat kokoutuneet kapteenimme taloon", hän sanoi, "sinne me pääsemme puutarhan kautta, ilman että meitä kaupungin portilta huomataan." Viljelysmaiden kautta kävi kulku, toisinaan täytyi heidän kavuta epälukuisten matalien aitojen yli, sitte he harppasivat joutuin kaupunginmuuria kiertävän tien poikki, kulkivat muutamia lautoja pitkin puron yli ja tunkeutuivat kaupunkiin eräästä takaportista, josta joutuivat erään nahkurin pihamaalle.

"Odottakaa täällä", huudahti lukkoseppä hiukan levottomana. "Nahkuri on meidän tarkk'ampujiamme, hänen ulko-ovestaan pääsee samalle takakujalle, jonka varrella takaportti on Löwenbergin pihamaalle. Minä lähden ilmoittamaan kapteenille ja yhdessä noudamme teidät."

Vain moniaita minuutteja tarvitsi maalaisten odottaa parkkiammeiden vierellä, kun katuovella vahtina seisova metsänvartija ilmoitti porvarikaartin tulevaksi. Takakujalla tapasivat molemmat joukot toisensa, vaihtaen vain lyhyitä tervehdyksiä. Kapteeni, lihava teurastaja, vaati Antonia astumaan hänen vierellään ja liittämään joukkonsa tarkk'ampujiin. Ääneti etenivät miehet Löwenbergin talon takaportille, se ei ollut lukittu eikä miehitetty; lukkoseppä kurkisti sälöjen läpi tyhjään pihaan. Joukon pysähtyessä hetkiseksi metsänvartija riensi päämiesten luo. "Meillä on enemmän väkeä kuin talossa tarvitaan", hän puhui kiireisesti. "Täällä vieressä on leveä poikkikuja, joka vie torille. Antakaa minun mukaani rumpali, joukkue tarkkampujia ja puolet maalaisista, niin me juoksemme torille ja miehitämme suurella melulla poikkikujan suun. Siitä torilla seisovat viitakemiehet käyvät sekaannuksiin, ja kun ne tarkkailevat meitä, tunkeudutte te muut sisään ja otatte koko rosvojoukon vangiksi. Kohta kuin annan rummuttaa, karkaa herra kapteeni pääjoukon kera pihan kautta kadunvartiseen taloon, jonka ovet te heti miehitätte."

"Sitä mieltä olen minäkin", sanoi paksu kapteeni punoittavana ja tuntien sitä ahdistusta, joka äkkirynnäkön edellä vaivaa urheankin miehen mieltä. "Siis heti matkaan vain!"

Metsänvartija haali kokoon kuusi tarkkampujaa, viittasi kylän voudille ja parvelle maalaisia ja johti joukkonsa huomiota herättämättä avoimelle syrjäkadulle. Antonkin tunsi veren hakkaavan ohimoillaan lähimpiä silmänräpäyksiä odotellessa. Vihdoin kuului rummunpärrytystä, heti sen jälkeen kovaääninen eläköönhuuto. Kuin leijonat karkasivat porvarit pihamaalle, päällikkö edellä sapeliaan heilutellen ja Anton vierellään. Sitten he tunkeutuivat laajaan eteiseen, ennenkuin kukaan kerkisi heitä huomata. Kaikki talossa olevat säntäsivät akkunoille ja oville.

"Hurraa!" karjui kapteeni, "nyt ne ovat kiikissä", ja hän tarttui erästä eteiseen juoksevaa herraa niskaan. "Ketään ei saa päästää karkuun. Sulkekaa ovi!" hän huusi ja piteli uhriaan kauluksesta kuten lehmää sarvista. Kymmenen miehen voimalla tempaistiin katuovi kiinni ja teljettiin, jolloin he innoissaan työnsivät ovella seisovat vihollisetkin ulos kadulle. Sitten ryntäsivät tarkkampujat tarjoilusaliin, osa myöskin yläkertaan. Keitä herroja oli salissa, ne syöksyivät kaikki ulos akkunoista. Siten ei porvariskaarti saanut viinituvasta saaliikseen muuta kuin nimiluettelon, kimpun yhteenniputettuja viitakkeita ja nurkasta puolisen tusinaa kivääreitä, jotka kuuluivat puolalaisille herroille itselleen. Lukkoseppä sieppasi oitis kiväärit kainaloonsa ja juoksi Antonin ynnä eräiden nimeltä huutamainsa kera jälleen takapihalle ja siitä oikokujalle yhtyäkseen metsänvartijan johtamaan joukkoon.

Tämän joukon he tapasivat varsin arveluttavassa asemassa. Se oli urheasti rynnännyt metsänvartijan kintereillä kujansuuhun saakka. Rummunpärrytys ja äänekäs hurraaminen sekä melkein samanaikuisesti tapahtunut vihollisryntäys takapihalta itse taloon oli tosin saattanut vastustajan hämmennyksiin niinkuin oli laskettukin. Viitakemiehet olivat karanneet rintamastaan talon edustalta ja seisoivat sekavana, avuttomana ryhmänä keskellä toria, jota vyöhytniekka herra, itse aivan aseettomana, koetti saada järkiinsä. Sen sijaan kivääreillä asestettu osasto, jossa oli pehtoreita, jääkäreitä ja moniaita nuoria aatelismiehiä, urhokkaasti marssinut hyökkääjiä vastaan ja asettunut rintamaan kiväärit ojossa. Asestettua vastarintaa kohdatessaan porvariskaartilaiset hölmistyivät ja pyrkivät takaisin oikokujan turviin, jättäen metsänvartijan seisomaan yksiksensä molempain sotaakäyväin valtojen keskelle. Siinä hätäännyksissään rupesi rumpali päristämään kaikista hengenvoimistaan, puolalaiset nostivat kiväärit poskelle, metsänvartija samoin komensi: "Tähdätkää!" — ja molemmat vihollisjoukot jäivät seisomaan pyssyt poskella toisiaan vastapäätä, kumpikin näköjään valmiit ampumaan, mutta pidättyen siitä arastellessaan niitä hirvittäviä seurauksia, joita ensimmäinen komentosana aiheuttaisi. Silloin ryntäsi lukkoseppä seuralaisineen esiin, kiväärit jaettiin salamannopeudella niihin käsiin, jotka ensinnä kurottautuivat niitä vastaanottamaan. Anton ja urhakka lukkoseppä juoksivat hyökkääjäin eturiviin. Verinen taistelu näytti peruuttamattomasti alkavan katukivityksellä.

Tänä jännittävänä hetkenä kajahti viinituvan akkunasta kapteenin ääni yli koko kauppatorin: "Kansalaiset, ne ovat meidän vallassamme. Tässä on vankimme. Se on Tarowin herra itse!"

Kaikki laskivat kiväärinsä alas kuullessaan tuon huudon. Kapteeni piteli vankinsa päätä ulos akkunasta, ja alistuen kohtaloonsa ei tämä yrittänytkään rimpuilla vapaaksi epämukavasta asennostaan. "Ja kuulkaappa nyt mitä sanon", jatkoi urhakka kapteeni. "Jok'ikinen ikkuna tässä talossa on miehitetty, kaikki kadut ovat miehitetyt, niinkuin tuolta vierestä näette; kohta kuin kohotan sormeani, ammutaan teistä joka sorkka maahan."

"Hurraa, kapteeni", huusi ääni torin vastakkaisen laidan keskellä olevasta talosta, ja siinä asuva kauppamies työnsi haulikkonsa piipun ulos ensi kerroksen akkunasta, ja hänen vierellään tekivät saman uhkaavan liikkeen apteekkari ja postimestari, jotka kaikki olivat kaupungin metsästysmaiden vuokraajia.

"Huomenta, hyvät herrat", huusi teurastaja ylen iloissaan sanojensa tehosta, sillä hänet oli vallannut tavaton uljuus ja itsevarmuus. "Siinä näette, veitikat", hän jatkoi, "että kaikki vastarinta on turhaa, heittäkää siis alas viitakkeenne tahi olette kaikki kuoleman omia." Joukko viitakkeita kilahti kadulle.

"Ja te, herrat jääkärit", jatkoi kapteeni puhettaan, "pääsette vapaasti lähtemään, jos luovutatte kiväärinne, mutta jos vain yksikään teistä irvistää vastaan, niin lankee tämän miehen veri teidän päänne päälle." Näin sanoen hän iski jälleen kiinni Tarowskin kalloon, työnsi sen ulos akkunasta ja veti julman teurastuspuukon esiin vyöstään. Hän heitti tupen kadulle ja heilutti asettaan niin hirvittävästi vangin pään päällä, että kunnon teurastaja tässä tuokiossa todella näytti muuttaneen hahmoa ja muuttuneen kamalaksi ihmissyöjäksi.

Silloin huusi metsänvartija haltioissaan: "Hurraa, pojat, nyt ne ovat vallassamme, eteenpäin mars!" Rumpali alkoi jälleen päristää, ja rynnäkkömarssissa tunkeutuivat saksalaiset eteenpäin. Myöskin viinituvassa olevat tarkkampujat riensivät ulos portaille ja kadulle. Puolalaiset kiväärimiehet joutuivat hämmennyksiin, jotkut urheat miehet heistä ampuivat, ja hyökkääjienkin riveistä kuului laukauksia. Loputkin viitakkeet pudotettiin katuun ja niiden kantajat hajosivat hurjaan pakoon, ja kohta heidän jälestään pakenivat pyssymiehetkin. Saksalaiset karkasivat heidän peräänsä, vielä muutamia laukauksia pamahti, pakolaisia ajettiin takaa ympäri toria, jotkut heistä piiloutuivat taloihin, toiset juoksivat kaupunginportista ulos maantielle. Rumpali asteli pitkin toria ja löi hälytyksen. Joka tahoilta juoksi paikalle asestettuja kaupunkilaisia, ilmestyivätpä nahjustelleet tarkk'ampujatkin yksi toisensa perästä. Kapteeni luovutti vankinsa eräiden lujakouraisten miesten huostaan ja huusi, torjuen kädenviittauksella ystäväinsä onnitteluja: "Palvelus ennen kaikkea, hyvät herrat! Tärkeintä nyt on, että suljemme portit ja miehitämme ne. Missä on meidän liittolaistemme kapteeni?"

Anton astui esiin. "Herra toveri", sanoi uljas teurastaja sotilaallisesti tervehtien, "minä ajattelen että me kokoamme joukkomme, pidämme katselmuksen ja jaamme vahtivuorot."

Eri osastot asettuivat riviin torille, ensin tarkk'ampujat, heidän vierelleen metsänvartijan johtamat maalaiset ja torin toiselle puolelle vapaaehtoisten parvi, joka kasvamistaan kasvoi. Siitä tuli pitkät rintamat, ja ylpeyden tunne paisutti rosminilaisten povia heidän nähdessään, mikä voima heillä oli. Kapteeni antoi joukkojen tehdä käännöksiä ja marssia hänen ohitseen joukkueittain. Sitten järjestettiin vartiopalvelus, kaupunginportit miehitettiin ja virastojen edustalle asetettiin kunniavartiot, puoleksi kaupunkilaisia ja puoleksi maalaisia. Alasreväistyt vaakunakilvet puhdistettiin, jotkut naiskädet poimivat kaupungin puutarhoista ensimmäiset kevätkukkaset ja koristivat kilvet seppeleillä ja köynnöksillä. Juhlallisessa saatossa ne kuljetettiin veronkantolaitokseen ja postikonttoriin, koko sotilasmiehistö marssi kumpaankin paikkaan, teki kivääreillä kunniaa ja kapteeni kohotti koko joukon isänmaallisia eläköönhuutoja, joihin monet sadat kurkut vastasivat. Anton seisoi syrjässä, ja kun hän näki kevätkukkaset vaakunakilvillä, muistui hänen mieleensä, kuinka hän aamulla vielä oli epäillyt, tokko hän tänä vuonna sellaisia näkisikään. Nyt loistivat niiden värit niin heleinä hänen isänmaansa tunnuskuvilla. Mutta mitä kaikkea hän olikaan saanut kokea aamusta lähtien!

Näistä ajatuksista hänet havahdutti kapteeni, joka kutsui hänet mukaan raatihuoneelle turvallisuusvaliokunnan istuntoon. Siten hän näki yhtäkkiä istuvansa neuvostosalissa vihreäverkaisen pöydän ääressä ja umpi outojen miesten parissa, yhtenä heistä. Pian hän sai kynän käteensä ja kirjoitti ylemmille viranomaisille lähetettävän selostuksen päivän tapahtumista. Valiokunta osoittautui ylen toimeliaaksi: sananviejiä lähetettiin lähimmäisiin sotilaspäällystöihin, epäluulonalaisissa taloissa etsiskeltiin kätkeytyneitä kapinallisia; ja maalaisille, jotka olivat lupautuneet jäämään kaupunkiin iltaan saakka, hankittiin yleisellä keräyksellä ruokaa ja juomaa, kulkuvahteja lähetettiin joka suuntaan, yksityisiä vankeja kuulusteltiin ja tietoja koottiin lähiympäristöstä. Joka haaralta tulikin ilmoituksia. Useista kylistä oli puolalaisjoukkioita matkalla kaupunkia kohti, naapuripiirikunnassakin oli yritetty samanlaista kapinaa ja siellä oli onnistuttukin, sikäläinen kaupunki oli puolalaisen nuorison vallassa; pakolaiset kertoivat ryöstelyistä, merkkitulista, joita leimusi halki koko maan, yleisestä puolalaiskapinasta, joka uhkasi hukuttaa saksalaiset verilöylyihin. Rosmanilaisten naamat venyivät melkoista pitemmiksi, voitonriemu, joka vast'ikään oli vallinnut raatihuoneen salissa, vaihtui huoleksi tulevaisuuden vaaroista. Monet puhuivat siihen suuntaan, että kaupungin pitäisi neuvotella vangitun Tarowin herran kanssa, koskapa kaupunkilaiset eivät tunteneet itseään turvallisiksi omien muuriensakaan sisällä, missä tiettiin paljon puolalaismielisiä oleskelevan ja viholliskiväärejä piilotetun. Kuitenkin voitti enemmistön sotainen rohkeus pelokkaiden vastarinnan. Päätökseksi tuli, että koko yö pysytään aseissa ja puolustetaan kaupunkia vihollisjoukkioita vastaan, kunnes sotaväkeä saapuisi.

Sitten tuli ilta. Silloin lähti Anton, huolestuneena lukuisista sanomista maaseudulla tehdyistä ryöstelyistä, raatihuoneen neuvostosalista ja lähetti kylänvoudin kokoamaan oman paikkakunnan saksalaisia yhteistä poislähtöä varten. Tarkk'ampujakapteenin ja lukkosepän välissä hän asteli rumpujen päristessä ja porvarikaartin hurratessa väkineen kaupunginportista esikaupungin viimeisten talojen kohdalle asti. Siellä puron poikki vievällä puusillalla kaupunkilaiset ja maalaiset ottivat toisiltaan veljelliset jäähyväiset.

"Teidän vaununne ovat viimeiset, jotka tänään pääsevät tästä ylitse", sanoi lukkoseppä; "teidän selkänne takana murramme siltalankut ja asetamme tähän vartion." Kapteeni kohotti hattuaan ja lausui: "Kaupungin ja suuresti ylistettävän porvarien tarkk'ampujakomppanian nimessä kiitän teitä kaikkia ystävällisestä avustanne. Jos raskaat ajat tulevat, niinkuin me kaikki pelkäämme, pitää meidän saksalaisten aina pysyä yksissä."

"Se sana pidettäköön", huusi kylänvouti, ja muut maalaiset huusivat saman hänen jälkeensä.

Sitten lähtivät maalaiset tarpomaan hämärtyvää lakeutta. Anton antoi vaunujensa seurata hiljalleen perästä ja astui jalkaisin muun joukon mukana. Metsänvartija haali kokoon moniaita nuoria miehiä, joilla oli vallatut kiväärit olalla, ja muodosti niistä jonkinlaisen etujoukon. Kunaun seppä, joka tunsi jokaisen miehen piirikunnassa, toimi tiedustelijana. Kaikki pensaikot ja epäilyttävät kohdat tien varrella nuuskittiin tarkoin, joitakin vastaan sattuneita henkilöitä siepattiin kiinni ja kuulusteltiin. Paljon kaameata saatiin kuullakin, mutta mitään väijytyksiä ei kohdattu. Siten astui miesjoukko maantietä vakaisin mielin. Kaikki tunsivat mielenylennystä päivän toimista, mutta kukaan ei salannut itseltään, että tämä oli vasta alkua ja että paljon raskasta vielä seuraisi elettäväksi. "Kuinka kestämmekään me maalaiset tämän ajan?" sanoi kylänvouti. "Kaupunkilaisilla on muurinsa, ja he asuvat tiheästi yhdessä, mutta me olemme alistetut jokaisen konnan kostonhimolle, ja jos puolisenkaan tusinaa maankiertäjää pyssyineen tulee kylään, niin olemme heidän armoillaan."

"Se on totta", virkkoi Anton, "suurilta joukoilta emme kykene puolustautumaan, ja jokaisen yksityisen täytyy tällaisena aikana kärsiä, mitä sota hänen kannettavakseen panee; mutta nuo suuret joukot, joita johtavat vakinaiset, päällikkövallalla varustetut komentajat, eivät meihin nähden sentään ole vielä pahimmat. Tukalinta on odotettavana kehnojen irtolaisainesten hajajoukkioista, jotka liittyvät yhteen harjoittaakseen murhapolttoja ja ryöstöjä, ja sellaisia vastaan on meidän tästä päivästä alkaen koetettava puolustautua. Pysykää huomenna kotosalla, te Neudorfin ja Kunaun miehet, ja lähettäkää sananviejiä toisillekin lähistöllä asuville saksalaisille, jotka ovat meidän mieltämme. Huomenna hyvissä ajoin tulen teidän luoksenne; silloin neuvotelkaamme yhdessä, emmekö voisi tehdä jotain turvallisuutemme varaamiseksi."

Tultua tienhaaraan, josta erkanee linnaan menevä metsätie, Anton piti kylänvoudin ja sepän kanssa vielä yksityisen neuvottelun, sitten hyvästelivät kaikki kolme toisensa kuin vanhat ystävät, ja kukin parvi riensi kotiaan.

Anton nousi vaunuihinsa ja otti metsänvartijan mukaansa, jotta tämä auttaisi vartioimaan linnaa yöllä. Keskivälissä linnantietä heidät pysähdytti kovaääninen huuto: "Seis! Kuka siellä?"

"Karl!" huudahti Anton ilahtuneena. "Hurraa, hurraa, hän elää!" kiljui tämä aivan suunniltaan ilosta ja laski täyttä laukkaa vaunujen kupeelle. "Oletteko haavoittumaton?"

"Olen toki", Anton vastasi; "kuinka linnassa eletään?" Nyt alkoi hätäinen kertominen. "Voi sentään, etten saanut olla mukana!" valitti Karl kerta toisensa jälkeen.

Linnan luo saavuttua lennähti valkopukuinen hahmo vaunujen hio.
"Neiti Lenore!" tervehti Anton, hypähtäen vaunuista alas.

"Rakas Wohlfart!" huudahti Lenore ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. Hän laski päänsä hetkeksi ystävän olalle, ja kyyneleet ryöpsähtivät hänen silmistään. Anton piteli hänen kättään lujassa puserruksessa ja sanoi, katsoen hellän osanottavaisesti häntä silmiin: "Nyt tulee hirveät ajat, olen koko päivän ajatellut teitä."

"Kun olemme jälleen saaneet teidät luoksemme", vastasi Lenore, "niin tahdon tyynin mielin kuunnella kaikesta. Tulkaa nyt joutuin isän tykö, hän aivan menehtyy kärsimättömyydestä." Hän veti Antonin mukaansa portaita ylös.

Vapaaherra avasi ovensa ja huusi käytävältä Antonille vastaan: "Mitä te tuotte tullessanne?"

"Sodan, herra parooni", vastasi Anton vakavasti; "kamalimman kaikista kamppailuista, mitä olen nähnyt: verisen sodan naapurusten välillä. Maa on ilmi kapinassa."

VIIDES KIRJA.

Vapaaherran tilukset sijaitsivat eräässä Rosminin piirikunnan kulmassa; pohjoiseen päin siitä metsän takana oli saksalainen talonpoikaiskylä Neudorf ja kauempana idässä Kunau. Leveä vyö hiekkanummia ja kanervikkokankaita erotti nämä paikkakunnat puolalaisten omistamista maatiloista, joista herra von Tarowskin tilukset elivät lähinnä. Lännessä ja etelässä rajoittuivat vapaaherran maat piirikuntiin, joissa oli seka-asutus; saksalainen aines oli siellä vahva, sekä rikkaita ritarikartanoita että isoja talonpoikaiskyliä oli keskellä slaavilaisasutusta. Pohjoisemmaksi Neudorfin ja Kunaun taakse pistihe jälleen puolalainen vyöhyke, jossa oli paljon pieniä herraskartanolta, osittain velkautuneiden ja rappeutuneiden aatelissukujen hallussa.

"Sieltä päin meitä uhkaa suurin vaara", sanoi vapaaherra toripäivän jälkeisenä aamuna Antonille. "Talonpoikaiskylät ovat meidän luonnolliset etuvartiomme. Jos saatte kyläläiset järjestämään säännöllisen vahdinpidon, niin on heidän asetettava kenttävahteja piirikunnan pohjoiselle rajalle saakka; me koetamme sitten ylläpitää niiden kanssa kiinteätä yhteyttä. Älkää unohtako merkkitulia ja hälytyslaitoksia. Koska olette jo päässyt niin toverilliselle kannalle talonpoikien kanssa, niin te parhaiten voitte pitää huolta tuosta kaikesta. Minä tahdon matkustaa naapuripiiriin ja koettaa päästä samanlaiseen yhteyteen sikäläisten tilanomistajain kanssa. Nuoren Sturmin otan mukaani."

Sitten lähti Anton ratsastamaan Neudorfiin. Sinne oli yön kuluessa tullut uusia kovanonnenviestejä. Aseelliset joukkiot olivat vallanneet eräitä saksalaiskyliä, nuuskineet aseita taloista ja laahanneet nuoria miehiä mukaansa. Kukaan ei enää mennyt peltotöihin, miehet istuivat kapakassa tai seisoskelivat kylänvoudin talon edustalla neuvottomina ja odotellen joka hetki vihollisen hyökkäystä. Antonin hevosen ympärille kokoontui kohta tiheä joukko joutilaita; kun kylän vouti kutsui miehet kunnantupaan, oli siellä pian koko kyläkunta koolla. Anton selosti heille seikkaperäisesti, millä tavoin kylää voitaisiin varjella äkkiyllätyksen kauhuilta: suojelusvartio oli järjestettävä, säännöllisiä vahteja asetettava kyläteiden varsille aina rajalle saakka, aikaansaatava hälyytyslaitoksia, lähetettävä kulkuvahteja kiertelemään ynnä muita sentapaisia varjelustoimenpiteitä, joista vapaaherra oli hänelle viittaillut. "Niiden avulla te", hän jatkoi, "kutsutte meidät, naapurinne, mahdollisimman nopeasti apuun, kykenette yksissä voimin meidän kanssamme puolustautumaan vähäväkisempää vihollista vastaan ja mieslukuisempaa vastaan hälyttää nopeasti sotaväkeä avuksenne. Niiden avulla te voitte pelastaa vaimonne ja lapsenne pahoinpitelystä, parhaat taloustarpeenne ja ehkäpä karjannekin ryöstelystä. Ei tosin ole mikään vähä rasitus ylläpitää vahtivuoroja yötä ja päivää, mutta kylännehän on iso. Kukaties viranomaiset piankin tulevat määräämään kaikki nämä varukeinot järjestettäväksi, mutta varmempaa meille kaikille on, ettemme jää sitä odottamaan."

Hänen hartaasta esityksestään, jota järkevä kylänvouti kaikinpuolin kannatti, kunta päättikin yksimielisesti ryhtyä tarpeellisiin toimiin. Kylänvoudin ja eräiden kunnallishallinnon jäsenten seuraamana Anton sitten kiersi ratsain kylän rajat ja määräsi vartio- ja hälytyspaikat. Sillävälin laati koulumestari suojeluskunnan jäsenluettelon, merkiten siihen kenen piti suorittaa palvelusta ratsain, kenen jalkaisin, sekä kuulusteli mitä aseita kylässä löytyi. Monet sanoivat olevansa halukkaat ostamaan itselleen kiväärin. Kylän nuoret miehet innostuivat asiaan täydellä todella; emännät sulloivat huolekkaasti arkkuihin ja myttyihin, mitä taloudessa oli arvokkainta. Neudorfista Anton sitten ratsasti kyläkunnan päämiesten kera Kunauhun; sielläkin hän kohtasi yhtä hyvää tahtoa, samanlaisista toimenpiteistä sovittiin ja lopuksi päätettiin, että molempain kyläin nuoret miehet saapuisivat joka sunnuntain iltapuolella vapaaherran tilalle yhteisiin harjoituksiin.

Antonin palattua linnaan pohdittiin kartanon omista puolustuskeinoista. Sotainen henki paloi tässä saksalaisessa siirtolassa. Se tarttui jokaiseen, jopa kaikkein tyyniluontoisimpiinkin, lampuriin ja hänen Krambow koiraansa, joista viimemainittu yöllisillä etuvartioilla ja kulkupartioilla syttyi samaan vimmaan vieraita pohkeita vastaan, josta se niin monesti oli murissut nuoremmalle virkatoverilleen. Kaikkien ajatukset olivat kohdistuneet vaarankapineihin; mitä tilalla löytyi ampuma-asetta, se etsittiin kohta käsille. Ah, mieliala oli mainio, mutta miesluku ylen vähäinen. Sen sijaan oli esikunta erinomainen. Siihen kuului ensinnäkin vapaaherra itse, tosin invaliidi, mutta verraton teoriain mies, sitten Karl ja metsänvartija, edellinen ratsu- ja jälkimmäinen jalkaväen komentajana, eikä Antoninkaan kyky ollut ylenkatsottava intendentuuri- ja linnoitustoimissa.

Vapaaherra lähti nyt joka päivä puolisilta ulos huoneestaan pitämään sotaneuvottelua, hän puheli talonpoikaissuojeluskunnan harjoittamisesta, kuunteli ilmoituksia lähiympäristön kansanliikkeistä ja lähetti sananviejiä saksalaisiin piireihin. Ylvään sotaisa hohde kajasti hänen kasvoiltaan, hän moitti leppeästi puolisonsa tuskailua, puheli rohkaisevia sanoja saksalaisille, jotka sattuivat hänen lähelleen, ja uhkasi panettaa kaikki oman kylän vihollismieliset ainekset armotta tyrmään vedelle ja leivälle. Koko kartanon väki tunsi liikutusta nähdessään sokean vanhan herran seisovan sotilaallisen suorana musketti kädessä opettaakseen metsänvartijalle joitakin kivääritemppuja, ja sitten kurottavan korvaansa oppilaaseen päin kuullakseen käsiliikkeen kajahduksesta, oliko toinen käsittänyt hänet oikein. Antonkin kiinnitti kokardin lakkiinsa, ja hänen puheensa sai sotilasmaisen ankaran soinnun; Rosminin-päivästä lähtien hänen jalkansa olivat upotetut suunnattomiin varsisaappaisiin, jotka panivat hänen askeleensa jymähtelemään linnan porraskäytävissä. Itsekin hän olisi nauranut itselleen, jos häneltä olisi kysytty, minkävuoksi hänen tarvitsi ilmaista sotilaallista mielialaansa sääriparinsa verhoituksella. Mutta kukapa sitä kysyi, jokainen tajusi, että se kuului asiaan. Entäpä sitten Karl! Häntä ei enää koskaan nähty muissa tamineissa kuin vanhan univormunsa jäännöksissä, jotka hän oli huolellisesti tallettanut, husaarinlakki korvallisella, nyöritakki yllä ja vanha ratsurinvaippa hartioilla. Hän kähersi viiksensä ja vihelteli aamusta iltaan sotilaslaulujaan. Koska eniten oli peljättävä ilkitöitä oman kylän kehnojen ainesten puolelta, haastoi hän kaikki ennen sotaväessä palvelleet nuoret miehet kylän kapakkaan ja piti siellä metsänvartijan avustamana — jota taikurina pidettiin suuressa arvossa — mahtavan puheen, punalakki päässä, nyöritakki yllä ja sapeli kupeella; hän kohteli kaikkia kokoutuneita vanhoina tovereina, iski sapeliinsa että helähti ja huusi: "Me soturit tahdomme täällä moukkien kesken yllä, pitää järjestystä!" Sitten hän tuotatti moniaita paloviinapulloja pöytään ja lauloi heidän kanssaan tulisia sotalauluja. Vihdoin hän jakoi kaikille uudet kokardit ja värväsi heidät kartanon suojeluskunnan kantajoukoksi. Sillä tapaa hän sitoi kylän veikeimmät pojat ainakin joksikin aikaa linnan suojelukseen ja sai heidän kauttaan tietää, minkälaisia kapina-ajatuksia kapakassa kulloinkin satuttiin hautomaan.

Kun seuraavana päivänä oli kartanon sotavoimien katselmus, silmäilivät miehet ällistyneinä toisiaan. Kaikki näyttivät viime päivinä aivan muuttaneen hahmoa. Herra kirjanpitäjä oli kuin ilmetty vesihiisi, joka oli saapastellut maihin jostakin kaukaisesta suomaasta, missä hän muuten eleli pitkät päivät vyötäisiään myöten vedessä. Ja uuden etukartanon väki näytti kuin hämärän muinaisajan kummituksilta. Metsänvartija lyhyeksi leikattuine tukkineen ja pitkine partoineen, yllään sateen ja säiden piehtoma takki, synkeät kasvot tuhansien ryppyjen piirtäminä ja silmät syvällä tuuheiden kulmakarvojen alla näytti joltakin vanhalta Wallensteinin uroholta, joka oli nukkunut kaksisataa vuotta metsien uumenissa ja nyt palasi jälleen elävien ilmoille, kun onnettomuus uhkasi maata ja kansaa. Hänen rinnallaan marssi lampuri kuin mikäkin hurskas hussilainen. Pyöreän hatun leveä lieri roikkui kauas hänen selälleen, uumilla oli ruskea nahkavyö ja kädessä pitkä koukkusauva, jonka kärjessä kimalteli pitkä terävä rauta. Hänen hidas ilmeensä ja miettiväinen katseensa erotti hänet niin paljon kuin mahdollista teräväsilmäisestä ja tuimaeleisestä metsähiidestä.

Kaiken kaikkiaan ei kartanon asestettu voima noussut kahtakymmentä suuremmaksi. Kun väkeä oli näin vähän käytettävänä, oli vaikea järjestää säännöllistä vahdinpitoa linnaan ja kylään. Itsekultakin täytyi odottaa ja vaatia mitä suurimpia ponnistuksia; mutta siitäpä ei kukaan välittänyt, vaan kaikki olivat valmiit käymään mihin toimeen vain sota-aika miestä vaati.

Kun miehistö oli täten saatu kokoon, ruvettiin ajattelemaan itsensä linnan turvaamista. Suojellakseen päärakennuksen takapuolta yöllisiltä murtautumisyrityksiltä Anton rakennutti vankan paaluaidan molempien kylkiäisten väliin. Sen kautta syntyi keskeen jokseenkin avara pihamaa, ja kylkirakennusten kupeille rakennettiin katokset, joiden alla pakolaiset tai sotilasmajoituksen sattuessa hevoset voivat saada lyhytaikaista suojaa. Kun alikerroksen akkunat olivat korkealla maasta ja vahvasti laudoitetut, ja kaikki sisäänpääsytiet sijaitsivat uuden suojatun pihamaan puolella, niin oli syrjäisten sangen vaikea päästä tunkeutumaan linnaan. Linnankaivo sijaitsi aidoitetun pihamaan ulkopuolella, puolitiessä, linnan ja karjapihan välillä; sen vuoksi tuotiin linnaan iso vesisammio, joka aina aamuisin täytettiin reunojaan myöten.

Rosministakin saatiin tietoja. Monien kutsujen jälkeen saapui lukkoseppä vihdoin raudoittamaan ja varustamaan vankoilla teljillä tornihallin ovet ja piha-aidan portin. Hän toi sotaisia terveisiä tarkk'ampujakapteenilta sekä tiedon, että kaupunkiin oli tullut jalkaväkiosasto. "Mutta sotamiehiä on perin vähän", hän sanoi, "niin että meillä tarkkampujillakin on raskas vahdinpito."

Lukkoseppä raapi korvallistaan ja nyki lakkiaan, kun hän nolostuneena vastasi: "Ahaa, vai ette sitä vielä tiedä? Kohta ensimmäisenä yönä tuli vihollisilta tervehdys: jollemme hetipaikalla luovuttaisi aatelismiestä hallustamme, niin he hyökkäisivät täydellä voimalla ja polttaisivat talomme poroksi. Minä panin vastaan, ja niin teki kapteenimmekin, mutta kenellä oli lato kaupungin ulkopuolella, hän rupesi voivottelemaan, ja tuloksena oli, että kaupunki rupesi hieromaan sovintoa Tarowin herran kanssa. Hänen täytyi antaa kunniansanansa, ettei väkineen tekisi mitään pahaa kaupungille; sitten me saatoimme hänet sillalle asti ja päästimme menemään."

"Totta kyllä, hän istuu jälleen kartanossaan, kokonainen liuta nuoria herroja ympärillään. He ratsastelevat taasen ympärinsä kokardiniekka lakkeineen aivan niinkuin ennenkin. Tarowski on taitava mies, hän avaa linnunsulalla jokaisen lukon ja selviytyy hyvin kenestä hyvänsä. Sille miehelle ei voi mitään."

Tietysti kartanonhoito kärsi moisista varusteluista. Tosin Anton kaikella ankaruudella vaati, että ainakin kaikkein välttämättömimmät työt oli tehtävä, mutta hänkin tajusi ajankohdan olevan sellaisen, jolloin huoli omasta yksityisestä hyvästä haihtuu hädän ja tuskan rinnalla kaikkein korkeimmasta hyvästä, mitä ihmisellä maan päällä on. Päivästä päivään yhä uhkaavammiksi käyvät huhut pitivät häntä ja hänen ympäristöään herkeämättömässä kiihoituksessa ja saivat sielunjännityksen viimein muuttumaan totutuksi tavaksi. Hurjan huolettomasti ajateltiin tulevaisuutta, ja jokapäiväisiä tukaluuksia siedettiin kuin itsestään selviä ja luonnollisia koettelemuksia.

Mutta suuremmassa määrässä kuin kaikkiin kartanon miehiin yhteensä oli yleinen kuume tarttunut Lenoreen. Siitä päivästä alkaen, jolloin hän oli tuskallisesti odotellut poissaolevaa Antonia palaavaksi, alkoi hänelle uusi elämä. Hänen äitinsä suri ja tahtoi joutua epätoivoon tällaisen ajan takia, mutta tyttären nuori sydän kimmahti voimakkaasti myrskyä vastaan, ja jatkuvasta kiihoituksesta tuli hänelle oikein hurja nautinto, jolle hän antautui intohimoisesti ja koko olennollaan. Hän oleskeli päiväkaudet ulkona, pahimmallakin säällä hän juoksi puolisaappaissaan edestakaisin linnan ja karjakartanon väliä, milloin isänsä ajutanttina, milloin omilla kivekäskuluillaan. Kapakankin ovella hänet nähtiin tähän aikaan yhtä usein kuin kylän pahin juopporatti, sillä joka päivä oli hänellä jotain uutta kuultavana isännältä ja tämän vaimolta. Siitälähtien kuin Karl oli vetänyt husaarintakin ylleen, kohteli hän tätä toverillisen luottavaisesti, ja kun Karl neuvotteli metsänvartijan kanssa, kallistui Lenorenkin pää kolmanneksi salaiseen neuvonpitoon. Monet tunnit nämä kolme istuivat sotaneuvottelussa keskenään, milloin Karlin kamarissa, milloin ulkona karjapihalla; kunnioittavaisesti kuuntelivat miehet neidin rohkeita ajatuksia eivätkä laiminlyöneet tiedustaa hänen mielipidettään siitä, oliko viisasta uskoa kivääri Ignazille, Gottliebille, Blasiukselle tai jollekin muulle kylän teikarille. Turhaan paroonitar rukoili ja nuhteli sotakiihkoista tytärtään, turhaan koetti Antonkin pidätellä häntä. Sillä vaikka Anton itse olikin täynnä intoa, ei häntä miellyttänyt nähdä samaa mielialaa talon neidissä. Jälleen tämä tuntui hänestä liian kiivaalta ja miesmäiseltä, eikä hän malttanut olla siitä hänelle huomauttamattakin; silloin Lenore oli vähän nyreissään ja koetti salata sotaisia harrastuksiaan Antonilta, mutta tapojaan hän ei silti muuttanut. Hän olisi niin mielellään lähtenyt Antonin kanssa Neudorfiin ja Kunauhun leikkimään sotaa naapurienkin kanssa, mutta vaikka Anton muuten oli onnellinen saadessaan hänet seuraansa, pani hän tällä kertaa jyrkästi vastaan, ja neidin täytyi hänen pyynnöstään palata kotiin oman kylän perältä.

Sinä päivänä, jolloin kartanon suojeluskunnan piti ensi kerran harjoitella, saapui Lenore linnasta nahkalakki päässä ja kevyt sapeli kupeella, veti ponynsa ulos tallista ja sanoi Antonille: "Minä ratsastan mukaan."

"Mutta minäpä tahdon", vastasi Lenore uhitellen; "teiltähän puuttuu väkeä, ja minä voin suorittaa ratsupalvelusta yhtä hyvin kuin joku mieskin."

"Pyh, minusta on samantekevää, kenen huomiota se herättää", sanoi Lenore. "Minä olen vahva, kestän minäkin jotain enkä tahdo kesken väsyä."

"Mutta renkienkö nähden", väitti Anton vastaan; "älkää toki antako itseänne alttiiksi niiden pilanteolle."

"Se on oma huoleni", intti Lenore itsepäisesti. "Älkää nyt enää vastustelko, minä lähden ja sillä hyvä."

Anton kohautti hartioitaan ja taipui pakosta. Lenore ratsasti Karlin rinnalla ja teki sotaliikkeitä toisten mukana niin paljon kuin naissatula salli, mutta Anton katseli jalkaväen rivistä vaaleapukuisen ratsastajattaren tepastelua hyvin tyytymättömänä. Koskaan ei Lenore ollut niin vähän hänen mieleensä kuin nyt. Kun tyttö karautti hurjaa ravia miesratsastajain mukana, pyöritteli hevostaan ja halkoi sapelillaan ilmaa, tukka valloillaan tuulessa hulmuten ja silmät sotaintoa leimuten, oli hän hurmaavan kaunis. Mutta mikä Antonia olisi miellyttänyt kevyessä leikissä, se nyt, kun harjoituksilla varustauduttiin vastaanottamaan hirvittävää totta, tuntui hänestä perin epänaiselliselta; hänen täytyi ajatella jotakin sirkusratsastajatarta, ja hänen sydämensä kylmettyi impeä kohtaan. Ja kun harjoitus oli päättynyt ja Lenore pysyttäytyi posket palavina hänen läheisyydessään saadakseen häneltä kiitosta, pysyi Anton yrmeän vaitonaisena, niin että Lenore kysyi häneltä nauraen: "Te näytätte, niin happamalta, herraseni; tiedättekös että se ei kaunista teitä ollenkaan."

"Minun mieleeni ei ole, että te olette niin hurja", vastasi Anton. Lenore kääntyi vaieten syrjään, jätti hevosensa tallirengille ja lähti äkäpäissään linnaan.

Siitä lähtien hän lakkasi ottamasta osaa harjoituksiin, mutta aina kuin kartanon suojeluskunta kokoutui niihin, hän katseli kaukaa ikävöiden sotaisia temppuja. Ja jos Anton ei ollut saapuvilla, koetti hän kuitenkin salaa Karlin kanssa ratsastaa naapurikyliin, tai hän tarkasteli kävelymatkoillaan omasta innostuksestaan merkkitulien lieskaamista; hän maleksi ratsain tai jalan yksinään niityillä ja metsissä, asestettuna pienellä taskupistoolilla, ja tunsi itsensä onnelliseksi, kun voi pysähdyttää ensimmäisen vastaantulijan ja tiedustella hänen matkojaan.

Siitäkin oli Antonilla muistuttamisen aihetta. "Seutu on epävarma", hän sanoi; "kuinka helposti voi sattua, että joku maantierosvo tekee teille pahaa. Ja jollei se ole muukalainen, niin voi se olla vaikka oman kylän väkeä."

"Minä en pelkää yhtään mitään", sanoi Lenore, "eivätkä oman kylän miehet tee minulle mitään." Ja todellakin hän tuli niiden kanssa paremmin toimeen kuin Anton tai kuka muu hyvänsä. Häntä yksin tervehti raainkin ryysyläinen kunnioittavasti puolalaiseen tapaan; kohta kuin hänen korkea hoikka hahmonsa ilmestyi kylän kujille, notkistivat miehet päänsä polviin saakka ja naiset säntäsivät akkunoihin ja katselivat ihaillen hänen peräänsä.

Kohta hän sai kokea sen ilon, että ihmiset itse tunnustivat myötätuntoisuutensa häntä kohtaan Antonin läsnäollessa. Eräänä sunnuntai-iltana, talonpoikain ryypiskellessä kapakassa, olivat Karl, metsänvartija ja lampuri vahtivuorollaan karjakartanossa. Karl oli voudinrakennukseen laittanut erityisen vahtihuoneen sotilaallisia tarkoituksia varten ja asettanut sinne pöydän, tuoleja ja penkkejä ynnä lattialle olkikupoja nukkujain alle. Tänään vei Lenore ominkätisesti pullon rommia ja sitruunia linnasta vahtitupaan ja käski voudin laittamaan niistä vahtivuorossa oleville "sotatotia". Lampuri ja metsähiisi vetivät ylen riemastuneina tällaisesta huomaavaisuudesta suunsa leveään irveeseen, Karl kiiruhti tarjoamaan neidille tuolin, metsänvartija rupesi kertomaan hirmuista juttua jostakin naapuripiirin rosvojoukosta, ja siten kävi kuin itsestään, että Lenore istahti hetkiseksi miesten joukkoon ja vaihtoi näiden kanssa ajatuksia maailmanmenosta. Silloin astui Antonkin sisään, juuri kuin toti oli valmis ja neiti itse kaateli sitä kahteen lasiin ja posliinitölkkiin. Lenore ei ollut lainkaan hyvillään Antonin tulosta, sillä hän arvasi, ettei tämä käynti taaskaan ollut hänen mieleensä. Mutta Anton ei nyt ruvennut moittimaan, vaan kääntyi takaisin ovelle ja viittasi erästä vierasta käymään sisään. Solakka talonpoikaisnuorukainen, yllään keltanyörinen sininen takki, sotilaslakki kädessä ja avarat palttinahousut työnnettyinä saapasvarsiin, astui ylpeäryhtisenä tupaan. Mutta silloin sattui hänen katseensa talon neitiin. Kuin salama hän syöksähti Lenoren jalkoihin, suuteli hänen polveaan ja jäi sitten seisomaan hänen eteensä pää kumarassa, katse maahan luotuna ja lakki kädessä. Karl kävi häntä puhuttelemaan. "No, Blasius, mitä uutta kuuluu kapakasta?"

"Ei mitään", vastasi nuorukainen sillä sointuvalla puheenvireellä, jolla puolalainen puhuu murteellista saksankieltään. "Talonpoika istuu ja ryyppää ja pitää iloa."

"Ei ketään", sanoi Blasius. "Ei muita ole tullut kuin kapakanisännälle hänen serkkunsa Rebekka, se juutalaistyttö." Puhuessaan hän tuijotti koko ajan Lenoreen kuten ainakin valtiattareensa, jolle hänen oli ilmoituksensa annettava. Lenore astui pöydän luo, täytti lasin ja ojensi sen nuorukaiselle. Onnesta irvistellen tuo sievännäköinen veitikka otti vastaan kukkuraisen lasin, kääntyi vähän syrjään, tyhjensi sen yhdellä hengenvedolla, laski sitten tyhjän lasin pöydälle ja syöksähti jälleen Lenoren jalkoihin, tehden tuon kaiken niin ritarillisella ryhdillä, että prinssikin olisi saattanut sitä kadehtia. "Teidän ei tarvitse peljätä mitään", hän huudahti hurmioissaan neidille, "kylässä ei kukaan tee teille mitään pahaa. Jos kuka uskaltaa teihin sormellaankaan kajota, niin sen me iskemme hengiltä."

Lenore punastui ja sanoi, Antoniin katsellen: "Tiedäthän etten pelkää mitään, kaikkein vähimmän teidän puoleltanne"; ja Karl lähetti tiedustelijan uudelleen toimeen, käskien hänen palaamaan muutaman tunnin perästä.

Poislähtiessään Lenore sanoi Antonille: "Miten hyvä ryhti hänellä olikaan!"

"Hän palvelikin kaartissa", vastasi Anton, "eikä hän muutenkaan ole kylän kehnoimpia, mutta minä pyydän kuitenkin, ettette luottaisi liiaksi kelpo Blasiuksen ja hänen ystäväinsä ritarillisuuteen. Minulla on taas tänään ollut koko iltapäivän ollut huolta teidän poissaolonne takia ja lähetin illaksi kamarityttönne teitä vastaan Rosminin tielle. Sillä muuan säikähtynyt sälliparka tuli henki kurkussa juosten linnaan ja kertoi, että hänet oli maantiellä pysähdyttänyt jokin asestettu nainen, joka oli vaatinut nähdäkseen hänen passiaan. Hänen kuvauksensa mukaan naisella oli ollut mukanaan hirvittävä koira, iso kuin lehmä, ja itsekin hän oli näyttänyt kerrassaan kammottavalta. Mies parka oli aivan suunniltaan."

"Se oli aika jänis miehekseen", sanoi Lenore ylenkatseellisesti. "Nähdessään minut tiellä ponyni kera hän lähti käpälämäkeen kuin pahan omantunnon ajamana. Silloin huusin hänen peräänsä ja uhkasin häntä taskupistoolillani."

Tällaisiin varustuksiin turvautuen odotteli kartanon väki joka päivä kapinan puhkeamista heidän metsäsaarekkeellaankin. Missä vain puolalaisia asui tiheästi vieri vieressä, siellä leimusi kapinanliekki kuin kulon roihu yli koko maakunnan, ja reunamilla leimahteli kytö paikoin tuolla, paikoin täällä, niinkuin kasvavaan nuoreen metsään päässyt tuli. Monin paikoin se sammutettiin, jonkun aikaa oli kaikki tyyntä ja hiljaista, ja sitten voi valkea jälleen yht'äkkiä viritä ilmi liekkiin.

Erään sunnuntain iltapäivällä oli liittoutuneiden kyläin suojeluskunnilla yhteinen suuri harjoitus. Lippuineen saapuivat Neudorfin ja Kunaun riuskat miehet, jalkaväki etunenässä, ratsumiehet perässä; linnanpihalta lähti heitä vastaan kartanon pieni ratsasjoukko Karlin johdolla ja näiden lisäksi muutamia jalkamiehiä, joiden etunenässä marssi metsänvartija, joka toimi kaikkien kolmen sotajoukon ylipäällikkönä. Anton oli asettunut metsänvartijan komennon alaiseksi. Kun Lenore näki hänen saapuvan ulos, käski hänkin satuloimaan ponynsa.

Metsän reunalla oli harjoituskenttä. Metsänvartija oli vanhojen sotamuistojensa ja vapaaherran kanssa pitämiensä neuvottelujen perusteella laatinut harjoitusohjeet, jotka jokseenkin riittivät iskemään miesten päihin sen mitä hän tahtoikin; ja Karl komensi eskadroonaansa tulisella ryhdillä, joka sai korvata kaiken sen, mitä muuten puuttui sekä johdosta että suorituksista. Kentän toiseen laitaan oli luotu ampumavalli, ja Karl oli öljyväriensä viimeisillä, rippeillä maalannut muhkean maalitaulun, jossa kolmipyrstöinen ja kuusijalkainen louhikäärme sylki kidastaan punaista tulta, mutta kaikesta kaameudestaan huolimatta tarjosi alttiisti ison sydämensä luotien lävistettäväksi. Ensin harjoitettiin aikansa marssimista, käännöksiä, hajautumista ja viimein lataamista. Rattoisasti pamahtelivat tyhjät kudit metsän ilmaan. Lenore katseli harjoituksia matkan päästä; vihdoin hän ei enää malttanut hillitä haluaan päästä ratsuväen mukaan, hän ratsasti sen kupeelle ja sanoi hiljaa Karlille: "Vain pari silmänräpäystä."

"Eikä näekään", vastasi Lenore nauraen. Ja hän asettui pikku ratsuineen miesten riviin. Kylän pojat katselivat uteliaasti ja ihaillen tuota hoikkaa impeä, joka karautti ratsuaan heidän rinnallaan ja suoritti samoja etuvartioliikkeitä kuin hekin. Mutta tuo oli omiaan häiritsemään heidän tarkkaavaisuuttaan, he harjoittelivat huonosti, ja Karl sai paljon moittimisen aihetta. "Neitipä se tekikin kaikki parhaiten!" huudahti väliaikana eräs Neudorfin renkimies, ja ihailijat heiluttivat hattujaan ja hurrasivat reippaalle amatsoonille. Lenore kumarsi kiittäen ja pakotti ponynsa ottamaan tanssiaskelia. Mutta hänen ilonsa ei kestänyt kauan, sillä Anton tuli kuin tuomion enkeli kentän poikki. "Ei tämä todellakaan ole hyväksi", sanoi hän hiljaa, mutta täydellä todella närkästyneenä immen sotaisista puuhista; "te asetatte suotta itsenne alttiiksi rohkeille huomautuksille, jotka eivät tosin ole pahassa mielessä tarkoitetut, mutta saattavat kuitenkin loukata teitä. Täällä ei teidän sovi näyttää ratsastustaitoanne."

"Te ette suo minulle vähintäkään iloa", puuskahti Lenore harmistuneena ja karautti ponynsa syrjään.

Sitten hän yksinään pyöritteli hevostaan, antoi sen erään ison kirsikkapuun luona tehdä ilmahyppyjä ja äkkikäänteitä ja harmitteli itsekseen Antonin käytöstä. "Kuinka epähienosti häneltä tehty, että hän sanoi tuon minulle", ajatteli hän; "isä on oikeassa, hän on perin arkipäiväinen. Silloin kuin me ensi kerran näimme toisemme, istuin myöskin ponyn selässä, ja silloin se oli hänen mieleensä; silloin me olimme molemmat lapsia, mutta hänen olemuksensa oli paljon hienotunteisempi." Ja hän johtui ajattelemaan, kuinka paljon hauskempi, keveämpi, loistavampi ja kauniimpi elämä oli ennen ollut ja kuinka karvas ja katkera oli nykyisyys. Näihin mietteisiin vaipuneena hän antoi ratsunsa tehdä kahdeksikkoja yhden toisensa perään.

"Ei hullumpaa — mutta lujempi nyrkkiote, neiti Lenore", huusi sointuva miesääni hänen viereltään. Säikähtyneenä Lenore katsahti sivulleen. Puuhun nojautui oudon miehen solakka hahmo, käsivarret ristissä rinnalla, jalopiirteisillä kasvoilla härnäävä hymy. Vieras asteli verkalleen häntä kohti ja kohotti hattuaan. "Tuo käy sille vanhalle herralle jo aika karvaaksi", sanoi hän hevosta osoittaen. "Toivon että vielä tunnette minut."

Lenore tuijotti häntä kasvoihin kuin jotakin aavemaista ilmestystä. Hänen mieleensä nousi elävästi eräs kuva vanhoilta päiviltä; tuon miehen kylmä hymy, siromuotoinen vartalo ja käytöksen huoleton varmuus kuuluivat myöskin siihen menneisyyteen, jota hän juuri oli muistellut.

"Herra von Fink", hän huudahti hämillään, "kuinka iloiseksi Wohlfart tuleekaan teidät nähdessään!"

"Ja minä", vastasi Fink, "olen hänet jo nähnyt kaukaa, ja jollen olisi eräistä pettämättömistä tunnusmerkeistä" — tällöin hän jälleen katsahti Lenoreen —"voinut päätellä, että se tosiaankin on hän, joka tuolla haarniskoituna uroona kahlaa hiekassa, niin en olisi voinut uskoa silmiäni."

"Tulkaa joutuin hänen luokseen", Lenore huudahti, "teidän saapumisenne on suurin ilo, mikä hänen osakseen voi tulla."

Fink käveli hänen rinnallaan ampumakentälle, jossa miehet juuri varustausivat laskettamaan luotinsa louhikäärmeeseen. Fink astui Antonin taa ja laski kätensä hänen olalleen. "Päivää, Anton", hän sanoi.

Anton käännähti kummissaan ympäri ja kavahti ystävänsä kaulaan.
Kiihkeitä kyselyjä ja lyhyitä vastauksia lenteli ristiin rastiin.
"Mistä ihmeestä sinä oikein tuletkaan, rakas jälleenlöytynyt?"
huudahti Anton viimein.

"Jokseenkin suoraa tietä tuolta ison rapakon takaa", vastasi Fink etäisyyteen viitaten; "olen vasta muutamia viikkoja ollut täällä maissa. Viimeinen kirje, jonka sinulta sain, oli viime syksyltä. Siitä pääsin jokseenkin perille, mistäpäin sinua oli etsittävä. Ja kaikessa tässä sekamelskassa, mikä teillä nykyään vallitsee, oli todella ihmeellinen onni, että sinut ollenkaan löysin. Kas tuossahan on myöskin mestari Karl", hän huudahti, kun Karl ilosta luikaten karautti ratsunsa ystävyksiä kohti. "Nythän meitä on jo puoli vanhaa toiminimeä koolla ja me voimme vaikka paikalla alkaa leikkiä konttoria." Hän kääntyi Lenoren puoleen ja jatkoi: "Olen jo käynyt esittelemässä itseni vapaaherralle ja sain kuulla armolliselta rouvalta, että tapaisin sotaisen nuorison täällä ulkona. Nyt tahtoisin vielä anoa teidän esirukoustanne. Minä tunnen hiukkasen tätä miestä ja tahtoisin kernaasti viettää jonkun päivän hänen läheisyydessään. Tunnen kyllä luita ja munaskuita myöten, kuinka kohtuutonta on tällaisena aikana pyytää oudolle muukalaiselle suojaa yksinpä teidänkin vierasvaraisessa talossanne. Tehkää kuitenkin hänen tähtensä, joka sentään on kaiken kaikkiaan kiltti poika, tämä armo ja suokaa minulle ilo saada oleilla täällä edes siksi, kunnes pääsen oikein perille noiden hirvittäväin jahtisaappaiden laadusta, jotka tuo nulikka on kiskonut sääriinsä."

Yhtä kohteliaaseen sävyyn vastasi Lenore: "Isälleni tuottaa teidän vierailunne aina suuren ilon, ja nykyisenä aikana on hyvä ystävä kaksin verroin arvokas saalis. Minä lähden sanomaan väellemme, että asettavat kaikki herra Wohlfartin saappaat esille teidän huoneeseenne, jotta teidän on pakko oikein kauan mietiskellä niiden laatua." Hän kumarsi ja lähti astumaan linnaan päin, taluttaen ponya ohjaksista.

Fink katseli hänen jälkeensä ja huudahti: "Zeus avita! Hänestähän on tullut oikea kaunotar, ryhti on moitteeton, ja osaapa hän tottavie kunnon tavalla kävelläkin. En minä enää yhtään pelkääkään, että häneltä ymmärrystä puuttuisi." Hän tarttui ystävänsä käsivarteen ja talutti hänet ampumakentältä villin kirsikkapuun lehvien alle. Siellä hän puristi sydämellisesti Antonin kättä ja huudahti: "Vielä kerran terveeksi, sinä uskollinen ystävä. Annahan minun sanoa sinulle, etten vieläkään ole selvinnyt ällistyksestäni sinun suhteesi. Jos kuka olisi sanonut minulle, että tapaisin sinut punaiseksi ja mustaksi maalattuna intiaanina, sotakirves kädessä ja päänahkakimppu housunkureessa, niin olisin sanonut sen miehen hulluksi. Sinut — meidän rauhallisen, tyynesti miettivän Antonimme, joka on syntynyt kelluttimia kantamaan, näen täällä saapastelemassa autiolla nummella murhamietteet mielessä ja, niin totta kuin elän, aivan ilman kaulahuiviakin! Jos me molemmat olemme muuttuneet, niin et sinä suinkaan vähimmän. No, eipä tuo muutos ole sinulle hullummaksi."

Antonin otsa synkistyi. "Suo anteeksi", huudahti Fink nauraen, "äläkä välitä vanhan ystävän naljailusta."

"Sinä erehdyt", vastasi Anton vakavasti, "jos luulet jonkin intohimoisen tunteen ajaneen minut tänne. Kokonainen sarja tapahtumia on saanut aikaan, että olen joutunut yhteyteen vapaaherran perheen kanssa." — Fink hymyili. — "Minä tunnustan sinulle, että ne olisivat jättäneet koskettamatta minua, jollei mieleni olisi ollut hyvin herkkä siltä taholta kohtaaville vaikutelmille. Kuitenkin voin hyvällä syyllä sanoa, että sattuman kautta olen joutunut nauttimaan suurta luottamusta. Ajankohtana, jolloin vapaaherra oli hyvin tukalissa olosuhteissa, arvostelivat hänen omaisensa minua mieheksi, jolla oli ainakin hyvää tahtoa olla heille avuksi ja hyödyksi. He lausuivat minulle toivomuksen, että kiinnittyisin joksikin aikaa hoitamaan heidän asioitaan. Kun suostuin tuohon ehdotukseen, niin se tapahtui vasta kovan sisällisen taistelun jälkeen, jota minulla ei ole oikeutta paljastaa edes sinullekaan."

"Kaikki tuo on sangen kaunista", vastasi Fink, "mutta kun kauppias ostaa itselleen tuliluikun ja sapelin, niin täytyyhän hänen toki tietää, miksi hyväksi hän alistuu moisiin menoihin. Ja siksipä suo anteeksi, kun kysyn sinulta summamutikassa: mitä sinä oikeastaan aiot täällä?"

"Aion viipyä täällä niin kauan kuin tunnen minua täällä tarvittavan, ja sitten etsiä itselleni jälleen konttoripaikan", vastasi Anton.

"Hittoja kanss'!" huudahti Fink, "tuo ei ainakaan tunnu suoralta tieltä eikä myöskään täysin vilpittömältä tunnustukselta; kuitenkaan ei sinulta ensi hetkenä saa vaatia liian paljon. Minä tahdon olla rehellisempi sinua kohtaan. Minä tein itseni vapaaksi mieheksi tuolla meren takana. Ja minä kiitän sinua kirjeestäsi ja siitä neuvosta, jonka viisautesi soi minulle. Minä käytin hyväkseni sanomalehdistöä, niinkuin määräsit, räjähdyttääkseni siirtolaisyhtiöni ilmaan. Tietysti lensin itsekin mukana. Muutamilla tuhansilla dollareilla ostin avukseni puolisen tusinaa kynäniekkoja ja annoin täyttää herkeämättä New Yorkin sanomalehdet ja monet muutkin selkäpiitä karmivilla selostuksilla kalliin yhtiömme kelvottomuudesta. Joka äänilajissa annoin niiden valittaa ja sadatella minua ja väkeämme vastaan. Asia herätti huomiota. Veli Jonathan [Yhdysvaltain pilanimitys, samoin kuin 'setä Sam' (Uncle Sam = United States.)] heristi korviaan, kaikki kilpailijamme toitottivat minun torveeni. Ja minulla oli ilo nähdä itseäni ja yhtiötovereita maalattavan joka päivä kymmenkunnassa sanomalehdessä maailman verenhimoisimmiksi nylkyreiksi ja syöpäläisiksi. Kaikki oman kukkaroni kululla. Se vasta oli hassua ajojahtia. Neljän viikon kuluttua oli siirtolaisyhtiö niin polkeennuksissa, ettei edes koirakaan olisi ottanut leivänpalaa sen kädestä. Silloin tulivat johtajatoverini itsestään minun puheilleni ja tarjosivat minulle tilaisuuden lunastaa itseni irti heidän seurastaan. Arvaatkos, kuinka iloista poikaa minä silloin olin! Muutenkin sain ostaa vapauteni kalliista hinnasta ja jätin, kesken puhein mainiten, itsestäni sinne sen jälkimaineen, että olin oikea paholainen. Pyh, siitä vähät, olenhan kumminkin vapaa mies! — Mutta nyt olen etsinyt sinut käsiini kahdestakin syystä: ensiksikin saadakseni jälleen nähdä sinut ja tarinoida kanssasi, ja toiseksi haastellakseni sinun kanssasi vakavasti tulevaisuudestani. Ja suoraan sanoen, minä haluan värvätä sinut juuri omaa tulevaisuuttani varten. Sinä olet puuttunut rinnaltani koko ajan. En tiedä mitä minä sinussa oikein löydän, sillä itse asiassa sinä olet aika kuiva veikkonen ja paljon härkäpäisempi kuin minulle monestikaan on mieleen. Mutta kaikesta huolimatta minä tuolla vieraassa maailmassa sinua kaipasin jossain määrin. Olen myöskin selvittänyt asiat isäni kanssa; ilman kuumia kahakoita ja niitä seuraavaa jääkellari-ilmanalaa se ei käynyt. Siksipä toistan sinulle jälleen vanhan esitykseni: lähde minun mukaani. Merelle, Englantiin, suolameren toiselle puolelle, minne vain. Me käymme yhdessä pohtimaan, kuinka oikein aloitamme. Olemmehan nyt kumpikin vapaita miehiä, maailma on meille apposen avoinna."

Anton heitti käsivartensa ystävän kaulaan. "Rakas Fritzini", hän huudahti, "otaksu jo sanotuksi kaikki se sydämellinen tunnustus, jolla kiitän sinua jalomielisestä tarjouksestasi. Mutta näethän sinä, että minulla on täällä vielä velvollisuuksia suoritettavana."

"Siitä päättäen, mitä itse juuri virallisesti ilmoitit, eivät ne sentään jatku iänkaiken."

"Se on totta, mutta sittenkään ei meidän laitamme ole sama. Katsoppas", sanoi Anton ja ojensi kättään, "niin suloa vailla kuin tämä maisema onkin ja niin epämiellyttäviä kuin on suurin osa niistä ihmisistä, joiden parissa täällä elämme, niin katselen niitä kuitenkin toisin silmin kuin sinä. Sinä olet paljon enemmän maailmankansalainen kuin minä, sinulla ei ole paljonkaan mielenkiintoa ja harrastusta sen valtion elämää kohtaan, josta tämä lakeus ja sinun ystäväsi ovat osia vaikka pieniäkin."

"Ei", sanoi Fink, katsahtaen kummastuneena Antoniin, "paljonkaan mielenkiintoa niitä kohtaan ei minulla ole, ja mitä nyt olen nähnyt ja kuullut täällä teidän toimistanne ja puuhistanne, se ei tottakaan koroita silmissäni sen valtion arvoa, josta kerskaat olevasi osanen."

"Mutta minäpä ajattelen toisin", keskeytti Anton hänet. "Kenen ei ole suorastaan pakko, hän ei juuri nykyhetkellä saa kääntää selkäänsä tälle maalle."

"Mitä minä kuulenkaan?" huudahti Fink. "Hurjana hetkenä olen tullut tuntemaan", jatkoi Anton, "kuinka lujasti sydämeni on kiintynyt tähän maahan, jonka kansalainen olen. Siitälähtien tiedän, miksi minut on tänne sijoitettu. Meidän ympärillämme on tätänykyä kaikki laillinen järjestys hajonnut, minä kannan asetta oman henkeni varjelukseksi, ja minun tavallani sadat muut vieraan rodun keskellä asuvaiset. Mikä seikka minut, yksityisen henkilön, on tänne viskannutkin, niin olen nyt täällä yhtenä valloittajista, jotka ovat vallanneet tämän maaperän heikommalta rodulta rakentaakseen sille vapaata työtä ja inhimillistä kulttuuria. Me ja slaavit, siinä ikivanhat taistelijat. Ja ylpeys täyttää mielemme tuntiessamme, että meidän puolellamme on sivistys, työnhalu, luottopuoli. Mitä puolalaiset tilanomistajat näillä seuduilla ovat kasanneet kokoon — ja heidän joukossaan on paljon rikkaita ja älykkäitä miehiä — niin joka taalerin, jonka he voivat hellittää kukkarostaan, on heille tavalla tai toisella hankkinut saksalaisten työteliäisyys. Meidän lampaamme ovat jalostaneet heidän villit katraansa, me rakennamme koneet, joiden avulla he täyttävät paloviinasammionsa; saksalaiseen luottoon ja saksalaiseen luottamukseen perustuu se raha-arvo, mikä heidän tiloillaan ja heidän velkakirjoillaan on tähän saakka ollut. Yksinpä ne kivääritkin, joilla he nyt koettavat surmata meidät, ovat valmistetut meidän asetehtaissamme tahi ainakin saksalaisten toiminimien heille hankkimat. Ei kettumaisella politiikalla, vaan rauhallista tietä, omalla työllämme me olemme hankkineet itsellemme tämän maan tosiasiallisen herruuden. Ja senvuoksipa mies, joka jäsenenä valloittajakansasta seisoo tämän maan kamaralla, mutta jättää vartiopaikkansa nykyisenä hetkenä, menettelee kehnosti ja pelkurimaisesti."

"Sinä puhut niin ylpeästi vieraasta maankamarasta", huomautti Fink, "ja kotona teillä kuitenkin vapisee ja järähtelee oma manterekin. [Tämän romaanin ensi painos ilmestyi 1855, jolloin Saksan valtakunnan yhteys, ei ollut vielä luotu, vaan maa vapisi synnytystuskissaan.]"

"Kuka on tämän maakunnan hankkinut Saksalle?" kysyi Anton, ojentaen kättään maisemaa kohti.

"Entä kuka on valloittanut sen suuren maakunnan, missä minä olen syntynyt?" kyseli Anton edelleen.

"Uhkapäinen maanviljelijä se oli", huudahti Anton, "hän ja toiset hänen kaltaisensa. Miekalla tai viekkaudella, sopimuksilla tai hyökkäyksillä, joka tavalla he ovat anastaneet itselleen maaperää sellaisena aikana, jolloin muualla Saksassa miltei kaikki nukkui kuoleman ja surkeuden unta. Uljaina miehinä ja kelpo talonpitäjinä he ovat viljelleet ja hallinneet maatansa. He ovat ojittaneet nevat, istuttaneet ihmissukua autiomaille ja kasvattaneet rodun, joka on yhtä luja ja taipumaton, yhtä työteliäs ja ahne kuin he itsekin olivat. He ovat muodostaneet valtion rappiolle tai pirstaleiksi menneistä heimoista; ylväin mielin ja kaukonäköisin katsein he ovat luoneet omasta kodistaan keskuksen miljoonille ihmisille ja ovat epälukuisten mitättömien pikkuherruuksien taikinasta synnyttäneet elävän voiman."

"He loivat omaksi hyväkseen, kun meidät loivat", myönsi Anton, "mutta me olemme nyt perineet heiltä elonvoiman, ja uusi saksalainen kansa on syntynyt. Nyt me vaadimme heiltä, että he tunnustavat meidän nuoren elämämme. Se käy heille vaikeaksi, nimenomaan niille, jotka ovat tottuneet pitämään kokoonhaalittua maata oman miekkansa saaliina ja valtapiirinä. Kukapa voi sanoa, milloin päättyy tämä taistelu; ehkäpä saamme vielä kauankin kirota sen aiheuttamia inhoja ilmiöitä. Mutta tulipa päätös milloin ja millainen tahansa, siitä olen kuitenkin yhtä varmasti vakuutettu kuin tämän päivän kirkkaudesta, että heidän luomansa valtio ei enää säry niiksi sirpaleiksi, joista se on kasvanut ja luotu kokoon. Jos sinä olisit elänyt, niinkuin minä viime vuosina, monenlaisilla eri toimialoilla ja paljon vähäväkisen kansan keskuudessa, niin uskoisit varmastikin sanani. Vielä me olemme kansana köyhät, vielä on voimamme heikko, mutta me ponnistamme eteen ja ylöspäin; joka vuosi kasvaa työstämme älykkäisyys, hyvinvointi ja yhteenkuuluvaisuuden tunne. Ja nykyhetkenä me rajamaan miehet tunnemme kuuluvamme yhteen, kuten veljet. Vaikkapa sisämaassa yhä vielä jatkettaisiinkin kiukkuisia riitoja, olemme me yksimieliset, ja meidän taistelumme on puhdas."

"No niin", sanoi Fink nyökäten myöntyvästi, "tuo oli puhuttu aito saksalaisen suusta. Mitä kuivempi aika, sitä vihannampi on toivo. Kaiken kaikkiaan siis näen, mestari Wohlfart, ettei sinua nyt haluta lähteä minun mukaani."

"Minä en saa lähteä", vastasi Anton liikutettuna; "älä sentakia minuun suutu."

Fink katseli synkästi eteensä. "Kuuleppas nyt", hän aloitti vihdoin, "sitten meidän viime eromme jälkeen meidän osamme ovat vallan vaihtuneet. Kun minä vuosia takaperin lähdin sinun luotasi, olin kuin juhta korvessa, joka vainuaa tuoreen veden lähdettä; minä toivoin pääseväni ikävästä elämästä teidän parissanne virkistävään vehmauteen, mutta tapasinkin matkan päässä vain haisevan nevan. Ja nyt minä palajan väsyneenä miehenä sinun luoksesi ja näen sinun reippaasti heittävän arpaa kuoleman ja paholaisen kanssa. Sinä olet terveempi ja raittiimpi kuin ennen olit. Samaa en voi itsestäni kehua. Ehkäpä se johtuu siitä, että sinulla on kotimaa, mutta minulla ei. — Mutta riittäköön jo kaikki viisastelu; tulehan ja opeta minulle, millä tapaa sinä täällä sotaasi käyt. Esittele minut noille farmareille ja näytä minulle, jos suinkin mahdollista, edes neliöjalankaan verta maata tässä ihastuttavassa seudussa, jossa ei uppoisi nilkkojaan myöten hiekkaan."

Anton vei ystävänsä kyläläisten luo, sitten metsän halki aina naapurikylien ulkovartioille saakka; hän näytti hänelle hälytyslaitesarjat ja selitti, mihin toimenpiteisiin oli ryhdytty varjellakseen linnaa äkkirynnäköltä. Fink perehtyi tulisella innolla kaikkiin yksityiskohtiin ja sanoi vihdoin: "Pääasian te olette joka tapauksessa ajaneet perille, te ylläpidätte järjestystä väkenne kesken ja reipasta rohkeutta."

Sillävälin linnassa varustauduttiin ottamaan vierasta vastaan. Vapaaherra lähetti palvelijan ottamaan selvää, oliko kellarissa riittävästi valko- ja punaviinipulloja, ja torui renkiä, joka oli jättänyt korjaamatta ratsastusvehkeisiin tulleen vian; paroonitar otatti esiin puvun, jota hän linnassa ollessaan ei ollut kertaakaan edes katsellutkaan; ja Lenorekin tunsi salaista ahdistusta ajatellessaan tuota korskeaa miestä, joka jo tanssitunneilla oli vaikuttanut häneen niin valtavasti ja jonka hän sittemmin oli usein nähnyt aatoksissaan jonkinlaisena hämäränä unikuvana.

Myöskin linnan alikerroksessa vallitsi ainakin yhtä kuumeinen kiihko, sillä olihan tämä talon ensimmäinen vieras, lukuunottamatta liikemiesten tilapäisiä käyntejä. Vanha keittäjätär päätti valmistaa taidokkaan jauhoruoan, mutta sitä varten häneltä puuttui tässä onnettomassa maassa kaikki tärkeimmät ainekset; hän ajatteli nujertaa niskat moniailta karjapihalla käyskenteleviltä kanoilta, mutta sitä vastusti tulisesti pieni puolatar Suska, Lenoren lemmikkipalvelija, joka vuodatti katkeria kyyneliä keittäjättären julmuuden vuoksi ja uhkasi vedota neitiin, kunnes keittäjätär tuskastuneena lähetti paljasjalkaisen poikanulikan metsänvartijan luo vaatimaan tältä jotakin tähän vuodenaikaan nähden tavatonta metsänriistaa. Tomua ja seitinverkkoja vastaan alettiin säälimätön sota, ja vieraalle varustettiin huone Antonin kamarin vieressä. Lenoren pieni leposohva ynnä hänen äitinsä samettipäällyksinen nojatuoli ja jalkamatto kannettiin sinne edustamaan perheen muinaista hyvinvointia.

Aavistamatta vähääkään, kuinka paljon levottomuutta ja häiriötä hänen tulonsa aiheutti, vaelteli Fink Antonin rinnalla pelloilla ja niityillä, mieli keveämpänä kuin pitkiin aikoihin. Hän kertoili kokemuksistaan uudessa maailmassa, sen julkean-älykkäistä rahakeinotteluista ja jättiläiskehityksestä. Ja Anton kuuli ilokseen, kuinka ystävän leikinlaskusta voi erottaa hänen syvän paheksumisensa kaikesta kokemastaan kehnoudesta. "Siellä eletään valtavaa elämää", hän sanoi, "mutta siinä hälinässä minä vasta oikein selvästi tajusin, että on teilläkin täällä jotain arvoa."

Sitten palasivat ystävykset linnaan ja muuttivat pukua; Anton katsahti ihmeissään vierashuoneen upeaan sisustukseen; ja kohta nouti palvelija heidät paroonittaren puheille. Nyt, kun huoli vierashuoneen laitoksesta oli ohi, ja lamput levittivät leppoista loistettaan paroonittaren vastaanottohuoneeseen, tunsi isäntäväkikin mieluista kiihoitusta rikkaan maailmanmiehen läsnäolosta. Taas kerrankin monista ajoista he tunsivat kodikkaisuuden tunnetta, puhe luisti keveästi ja lennokkaasti, jokainen piti hellävaroen vaarin että voi korottaa toisten rattoisuuden tunnetta — kaikki tuo oli heille vanhaa, kaivattua tuttua, sama siro muodollisuus ja välistä samat keskustelunaiheetkin kuin ennen muinen. Ja Fink selviytyi siitä painostavasta osasta, jota vieraan on näyteltävä ensi iltana oudossa perhepiirissä, kaikella sillä luontaisella keveydellä, jota tuo veitikka kykeni käyttämään milloin tahtoi. Hän kohteli vapaaherraa nuoremman säätytoverin kunnioittavalla tuttavallisuudella, paroonitarta hartaan palvelevaisesti ja Lenorea yksinkertaisen avomielisesti. Kernaasti hän suuntasi sanansa neidille ja sai pian voitetuksi tämän ujon kankeuden. Perhe tunsi, että hän kuului heidän keskuuteensa, ja heidän välillään vallitsi jonkinlainen sanaton vapaamuurarius. Antonin teki mieli hieroa silmiään ja kysyä itseltään kuinka oli mahdollista, että Fink uutena vieraana voi kaikessa tehdä talon vanhan ystävän vaikutuksen ja hän itse tuntua vento vieraalta. Ja jälleen palasi hänen vereensä hiukan sitä muinaista palvontaa, jota hän nuorukaisena oli tuntenut kaikkea ylhäistä, siroa ja etuoikeutettua kohtaan. Mutta tuo tunne oli vain kevyt hattara, joka hetkeksi lennähti sumentamaan hänen selkeää arvostelukykyään.

Finkin noustessa lähteäkseen vakuutti vapaaherra hänelle vilpittömän lämpimästi, että hän pitäisi häntä kauankin vieraanaan, ja yksin paroonitarkin sanoi hänen poistuttuaan, että hänen englantilaissävyinen käytöksensä sopi hänelle mainiosti ja että hän todella teki ylimysmäisen vaikutuksen. Lenore ei ajatellut vieraan olemusta, mutta hän oli käynyt puheliaammaksi kuin moniin aikoihin. Hän saattoi äitinsä tämän makuuhuoneeseen, istahti jakkaralle hänen vuoteensa viereen ja rupesi hilpeästi tarinoimaan, ei tosin vieraasta, vaan muista häntä ennen huvittaneista aineista, kunnes äiti viimein suuteli häntä otsalle ja sanoi: "Jo riittää, lapseni; käy levolle, äläkä näe turhia unia."

Fink viskautui pitkin pituuttaan leposohvalle. "Tuo Lenore on kerrassaan mainio nainen", hän huudahti hyvillä mielin. "Yksinkertainen, avomielinen, lyhyesti sanoen vailla teidän tyttöjenne tavallista hempeämielistä haaveilevaisuutta. — Istuhan vielä hetkinen vierelleni kuten ennen vanhaan, Anton Wohlfart, sinä vapaaherrallinen kirjanpitäjä keskellä slaavilaista Saharaa. Kuuleppas, sinä olet tosiaankin niin tuiki merkillisessä asemassa, että tukkani yhä on vieläkin pystyssä pelkästä ihmetyksestä. Sinä seisoit ennen järkevänä suojelusenkelinä rinnallani monissa hurjissa kepposissa; nyt olet itse keskellä kaikkein hurjinta hulluttelua, ja kun minun on tätänykyä sallittu säilyttää terve kylmä järkeni, niin kieltää omatuntoni minua jättämästä sinut ilman muuta sinulle outojen viettien saaliiksi."

"Hyvä on", sanoi Fink. "Haluan siis joksikin ajaksi jäädä sinun läheisyyteesi. Mieti itse, miten se voi parhaiten käydä päinsä. Naisten kanssa sinä kai voit helposti sopia, mutta entä vapaaherran?"

"Kuulithan itsekin", vastasi Anton, "että hänkin pitää suotuisana sallimuksen suomana, että juuri nyt sinun kaltaisesi ritari on saapunut hänen yksinäiseen linnaansa; juttu on vain se" — hän katseli arvelevaisesti ympärilleen huoneessa — "että saat tyytyä siihen, mitä sinulle kyetään antamaan."

"Niin on laita", sanoi Anton; "kunpa vain voisin lyödä tätä keltaista hiekkaa säkkeihin ja myydä sitä vehnänä; ja monta säkkiä saisinkin myydä voidakseni hankkia kassaamme pienen mutta varman vararahaston."

"Kun sinä kerran olet tunkeutunut tänne rahastonhoitajaksi, niin voinpa arvata että kassakaapin pohja paistaa tyhjänä", virkkoi Fink kuivasti.

"Minun kassakaappini on vanha peilinlaatikko", sanoi Anton, "ja vakuutanpa sinulle, että sinne mahtuisi paljon enemmän kuin mitä siinä yleensä on. Monesti minä silmittömästi kadehdin herra Purzelia ja hänen liituaan siellä vanhassa konttorissa. Olisipa minun kerran sallittu nähdä joukko hänen harmaita palttinapussejaan rivissä; setelipinkkoja ja osakesalkkua en rohkene ajatellakaan."

Fink vihelsi marssia. "Sinä poika parka! Mutta onhan täällä suuret tilukset ja hyvinjärjestetty kartanonhoito; niiden pitää tuottaa joko voittoa tahi tappiota; mistä te siis oikein elätte?"

"Se", sanoi Anton, "on naisten salaisuus, jota tuskin saisin paljastaa. Meidän hevosemme pureksivat timantteja."

Fink kohautti hartioitaan. "Mutta kuinka onkaan mahdollista, että
Rothsattelit ovat menneet niin takapajulle?"

Sääliväisesti Anton kuvasi vapaaherraa kohdanneen kovanonneniskun. Sitten hän puhui innostuneena naisten sankarillisuudesta, paroonittaren arvokkaasta päättäväisyydestä ja Lenoren terveestä voimasta.

"Jopa näen, että asiat ovat täällä vielä hullummin kuin osasin otaksuakaan", sanoi Fink. "Ja kuinka on mahdollista, että sinä itse jaksat olla mukana mokomassa taloudenpidossa? Yksinpä linnutkin puunoksalla ovat äveriäitä pohattoja teidän rinnallanne."

"Sillä kannalla kuin asiat nykyään ovat, ei auta muu kuin koettaa kestää siksi kunnes tulee tyynemmät ajat, ainakin sukutilan pakkomyyntiin saakka. Velkojat eivät nykyään hätyyttele, ja oikeusistuinten toiminta on täälläpäin miltei kokonaan tauonnut. Vapaaherra ei voi pitää tätä tilaa hallussaan ilman suuria pääomia, mutta hän ei voi sitä nyt luovuttaakaan käsistään, muuten menisi polusta sekin vähä, mitä vastaisuudessa voi toivoa hyötyä tilan myynnistä, eikä perheelle jäisi kattoa pään päälle. Kaikki yritykseni taivuttaa se lähtemään edes näiksi levottomiksi viikoiksi pois täältä olivat turhat; he ovat kuin epätoivon vimmassa päättäneet jyrkästi varrota täällä, mitä kohtalo tuo heille osaksi. Vapaaherran ylpeys ei salli hänen palata takaisin niihin piireihin, joissa hän on ennen elänyt, eivätkä naiset tahdo jättää häntä yksin."

"Lähetä heidät edes johonkin isompaan lähikaupunkiin, äläkä jätä heitä alttiiksi humalaisten moukkajoukkojen rynnäköille."

"Minä olen tehnyt mitä olen voinut; siinä kohden olen voimaton", vastasi Anton synkästi.

"Silloin, poikaseni, salli minun sanoa, että sinun sotaiset varustelusi eivät ole vallan rohkaisevaa laatua. Noilla kymmenkunnalla miehellä, jotka sinun ensin pitää hälyyttää paikalle kylästä, sinä tuskin pystyt potkimaan kokonaista rosvojoukkoa hajalle. Niillä et voi edes puolustaa linnanpihaa, et edes turvata naisten pakoyritystä. Eikö teillä ole ollenkaan toiveita saada tänne sotaväkeä?"

"Totta tosiaan sangen lohdullinen ja rattoisa tilanne!" huudahti Fink. "Ja kaiken tuon ohella te olette saaneet pellot kynnetyksi, ja pikku taloutenne luistaa siloista latuaan. Karlilta kuulin, millaiselta tila näytti kun hän tänne saapui, ja mitä parannuksia te olette saaneet täällä aikaan. Kohotan hattuani teille molemmille. Tuota ei amerikkalainen olisi vienyt perille eikä mikään muukaan maailmanmatti; näin epätoivoisessa tilanteessa ylistän saksalaisteni sitkeyttä. Naiset sekä teidän nuori taloudenhoitonne täytyy kuitenkin saada paremmin suojelluksi. Palkkaa sinä parikymmentä tukevakouraista miestä vartioimaan tätä taloa."

"Sinä unhotat, että meidän on yhtä mahdoton kuin tornipöllön elättää pariakymmentä joutilasta leivänlappajaa."

"Niiden pitää käydä työhön", huudahti Fink kärsimättömästi. "Teillähän on täällä maata jos kuinka paljon, jossa sadat käsivarret löytävät hyödyllistä askaretta. Eikö sinulla ole soita kuivatettaviksi ja viemäreitä kaivettaviksi? Tuolla alhaallahan on kokonainen sarja murheellisia vesilätäkköjä."

"Se työ vaatii toisen vuodenajan", väitti Anton; "nyt on maaperä liian märkä."

"Anna sitten kylvää tai istuttaa uutismetsää muutamille sadoille auranaloille. Riittääkö purossa vettä koko kesän ajan?"

"Älä unohda", sanoi Anton hymyillen, "kuinka vaikeaksi käy hankkia luotettavia työmiehiä, joilla lisäksi vielä pitää olla sotaisia taipumuksia, juuri tähän aikaan meidän huonomaineiselta seudultamme."

"Juokse järveen kaikkine arveluinesi!" huusi Fink. "Lähetä Karl saksalaiseen seutuun värväämään miehiä, hän kyllä löytää niitä sinulle riittämään asti."

"Meillä ei ole siihen varaa, kuulithan sen. Vapaaherra ei kykene toimeenpanemaan ainuttakaan suurempaa maanparannusta, joka vasta tulevaisuudessa korvaisi kustannuksensa."

"Käsitäthän itsekin, Fritz, että se on mahdotonta. Vapaaherra ei voi vastaanottaa vieraaltaan sellaista uhrausta."

"No niin, eihän hänen tarvitse niin tarkalleen tietää, mitä nuo miehet tulevat maksamaan."

"Hän on sokea", vastasi Anton hienostaan nuhdellen, "ja minä olen hänen palveluksessaan ja olen velvollinen tekemään hänelle kaikesta tiliä. Hän ehkä kyllä ottaisi sinulta vastaan lainan, ensin lausuttuaan joitakin kavaljeerimaisia arveluja, sillä hänen mielipiteensä omasta asemastaan vaihtelevat aina sen mukaan millä päällä hän sattuu olemaan. Mutta naiset eivät anna pettää itseään. Sinä nöyryyttäisit heitä läsnäolollasi joka hetki, jos he tuntisivat että saavat kiittää sinun omaisuuttasi elämänsä keventymisestä."

"Ja paljon suuremman uhrauksen, jonka sinä olet heille tehnyt, he ovat kuitenkin ottaneet vastaan", sanoi Fink totisemmin.

"Ehkäpä he eivät pidä minun vaatimatonta toimintaani minään uhrauksena", vastasi Anton punastuen. "He ovat tottuneet näkemään minussa vain kirjanpitäjän, vapaaherran palkatun luottamusmiehen. Sinä sen sijaan olet heidän vieraansa, heidän itsetuntonsa vaatii heitä voimainsa mukaan salaamaan sinulta heidän arveluttavan asemansa. — Voidakseen saada huoneesi asuttavaan kuntoon he ovat rosvonneet omia huoneitaan; leposohvakin, jolla nyt lojut, on neidin makuusuojasta."

Fink katseli sohvaa uteliaasti ja asettui jälleen mukavaan asentoon. "Kun minua ei haluta puikkia kohta taas täältä matkoihini", hän sanoi, "niin suvaitse sinä hyvyydessäsi neuvoa minulle keinot, miten voin säädyllisesti viipyä täällä jonkun aikaa. Kerro minulle lyhyesti tilan kiinnityksistä ja vastaisista toiveista. Oleta, että minä olisin jokin tämän paratiisin kovaonninen ostelija."

"No, ei tuo sentään kuulosta niin vallan hullulta", sanoi Fink. "Kuulehan nyt minun ehdotustani. Tähänastiseen tapaan ei asiainmeno täällä saa jatkua, tämä nirsu taloudenpito on epäterveellistä kaikille asianomaisille, enimmän sinulle itsellesi. Tilukset saattavat olla hirvittävän huonosti hoidetut, mutta minusta tuntuu sittekin mahdolliselta, että niistä saa parannellen jotakin. Onko teissä miestä pitämään tilaa hallussanne, sen jätän ratkaisematta; jos sinulla on halua käyttää siihen joitakin elinvuosiasi ja jatkuvasti uhrautua vierasten ihmisten hyväksi, niin ei se mahdotontakaan ole, edellyttäen että te pystytte rauhallisempana aikana hankkimaan tarvittavaa liikepääomaa. Sillävälin minä annan jonkin summan, vaikkapa viisituhatta taaleria, ja vapaaherra myöntää niistä minulle kiinnityksen tähän tilaan. Tämä laina ei saata teitä paljon huonompaankaan asemaan, ja se tekee teille helpommaksi kestää tämän hullun vuoden lävitse."

Anton nousi pystyyn ja käveli levottomasti edestakaisin huoneessa. "Ei se käy päinsä", hän viimein huudahti, "me emme saa vastaanottaa sinun ylevämielistä tarjoustasi. Katsoppas, Fritz, viime vuonna, ennenkuin tunsin nämä ihmiset niin tarkoin kuin nyt, halusin vaikka turhaan mitä hartaimmin taivuttaa vanhaa isäntäämme kiinnittämään huomionsa paroonin asioihin; silloin olisin ollut ylen onnellinen, jos sinä olisit tehnyt minulle tämän saman tarjouksen. Mutta sikäli kuin nyt tunnen vapaaherran ja hänen asemansa, pidän vääryytenä sekä sinua että perheen naisia kohtaan, jos hyväksyisin sen."

"Pitääkö Lenoren makuusuojasta tuodun leposohvan siis tulla saastutetuksi teille majoitettujen miesten tupakantuhasta? Nyt teen minä sen, myöhemmin puolalaiset viitakemiehet."

"Sinä härkäpää", huudahti Fink, "et sinä vain niin helposti pääse minusta eroon. Nyt laittaudu täältä matkoihisi, mokoma paksunahkainen Tony!"

Tästä keskustelusta lähtien Fink ei enää sanallakaan maininnut ystävälleen lainasuunnitelmastaan, mutta seuraavana päivänä hänellä oli monia kahdenkeskisiä neuvotteluja entisen husaarin kanssa. Ja illalla hän sanoi vapaaherralle: "Saanko pyytää huomiseksi teidän ratsuhevostanne? Se on minun vanhoja tuttaviani. Minä tahtoisin vähän ratsastella tiluksillanne. Älkää pahastuko, armollinen rouva, jollen ilmesty huomenna päivälliselle."

"Hän on rikas, hän on tullut tänne hieromaan kauppoja", ajatteli vapaaherra itsekseen. "Tuo Wohlfart on ilmoittanut ystävälleen, että täällä ehkä saa kaupat syntymään. Pitääpä olla varuillaan!"

Oli aurinkoinen huhtikuun aamu. Eräs noita ihania päiviä, jolloin kostea lämpö kehittää puissa silmuja ja kiihoittaa ihmissydämenkin sykkimään entistä lujemmin. Hatulla ja päivänvarjolla varustettuna lähti Lenore linnasta karjakartanoon ja asteli navetassa sarvipäiden riviä pitkin. Suurin silmin tuijottivat lehmät hänen peräänsä, kaikki nostivat leveitä leukojaan, välistä mylvähti jokin iloinen hieho ja pyyteli makupalaa hänen kädestään.

"Onko herra Wohlfart täällä?" kysyi Lenore voudilta, joka kiiruhti navetan oven ohi.

"Herra von Fink ratsasti jo varahin aamulla Neudorfiin. Hänellä ei ole rauhaa sisällä, parhaiten hän viihtyy hevosen selässä. Hänestä olisi pitänyt tulla husaariupseeri."

Saatuaan kuulla, minnepäin herra von Fink oli mennyt, lähti Lenore, jotta ei sattuisi vierasta vastaan, kävelemään toiseen suuntaan puron yli ja peltojen poikki metsään päin. Hän katseli siniselle taivaalle ja taimivaan muohkeaan maahan. Kirkkaassa aamuvalossa helottivat talviviljan oraat ja nurmen nuori nukka niin iloisesti, että hänenkin sydämessään kumpusi nauru. Puron vartisissa pajupensaissa lepäsi kevään tuoreus kuin läpinäkyvä huuru, kullankeltaiset varvut pursusivat mehua ja täyteläisistä silmuista puhkesivat ensimmäiset lehdet esiin.

Hiekkakaan ei tänään ollut hänelle harmiksi, kevein askelin hän kulki metsänreunaa paartavan leveän keltaisen vyön yli ja riensi männikön läpi poimuttelevaa metsäpolkua metsänvartijan asunnolle. Metsässä piti pieni kiljahteleva ja murahteleva eläinmaailma iloaan. Missä lehtipuita kasvoi petäjän alla, sieltä helähti hänelle joka kerran vastaan urospeipposen voimakas virsi tai jonkin vastanaineen pikkulintuparin innokas sipatus puolisoiden kiistellessä keskenään, mille oksalle pesä oli tänä vuonna rakennettava. Mustassa haarniskassaan terhentelivät turilaat nuorten koivunsilmujen ympärillä, välistä kuului talviunestaan aikaisin heränneen herhiläisenkin unelias surina; marjanvarsien yllä lepatteli ruskeasiipisiä perhosia, ja missä maaperä oli matalampi, loistivat varjopaikoissa vuokkojen valkeat tähdet ja keltaiset kevätesikot. Lenore otti olkihatun päästään ja antoi lämpimän ilman puhallella ohimoilleen, ja syvin vedoin hän hengitti keuhkoihinsa nuorten mäntyjen pihkaista tuoksua. Usein hän pysähtyi kuuntelemaan metsän ääniä läheltään, katseli puiden hentoa vihannuutta ja sipaisi kädellään koivujen valkeaa nahkahaarniskaa; hän seisoi lorisevan puron partaalla metsänvartijan talon edustalla ja otti hyväillen käteensä aitauksen vieressä kasvavain pienten näreiden pitkäripsuisia oksia. Hänestä tuntui, kuin ei hän olisi vielä koskaan ennen nähnyt metsää niin elävänä. Metsänvartijan koirat rupesivat pihalla vimmatusti haukkumaan; hän kuuli ketun helistelevän ketjuaan ja näki punatulkun akkunassa hyppelevän häkissään ja yrittävän matkia isojen herrain ääntä, koirien haukkumista.

"Hiljaa Hektor, hiljaa Bergmann!" huusi Lenore koputtaen portille. Koirain raivoisa temmellys vaihtui ystävälliseksi tervehdykseksi. Kun hän avasi portin, tuli häntä vastaan Bergmann, leveäsäärinen mäyräkoira ja pieksi riihottomasti suipolla hännällään, ja Hektor teki rohkeita ilmahyppyjä hänen ympärillään ja nuuski hänen taskujaan, yksinpä kettukin ryömi takaisin koppiinsa, laski päänsä viekkaasti viistoon kaukalonsa yli ja vilkutti hänelle silmää. Mutta aitauksen toisella laidalla hän näki hevosenpään kohoavan näreenlatvojen yli — juuri se, jota hän oli tahtonut vältellä, oli ennen häntä ennättänyt tähän erakkomajaan. Lenore seisoi hetkisen epäröiden ja aikoi aivan hiljaa pyörähtää takaisin, kun metsänvartija astui kynnykselle ja tervehti häntä. Nyt hän ei voinut enää kääntyä paluutielle, vaan seurasi vanhusta tupaan. Keskellä huonetta seisoi Fink; koko hänen ruumiinsa valaisi pikku ruuduista sisäänpaistava keltainen auringonsäde. Hän astui kohteliaasti neitiä vastaan. "Minä lähdin tervehtimään virkaveljeä", hän sanoi metsänvartijaa osottaen, "ja ihailen parastaikaa teidän yrmeätä vasallianne ja hänen rattoisaa asuntoaan."

Metsänvartija veti tuolin esiin, Lenoren täytyi käydä istumaan, Fink nojautui vastapäiseen seinään ja katseli häntä, ihailuaan ollenkaan salaamatta. "Te olette todellakin mitä voimakkain vastakohta tälle vanhalle veikolle ja tälle huoneelle", hän sanoi katsellen ympärilleen. "Pyydän ettette viittaa päivän varjollanne, kaikki nuo täytetyt linnut odottelevat vain teidän käskyänne ruvetakseen jalkojenne juureen. Haikara tuolla jo nostaa päätänsä korkeuteen."

Lenore nauroi. "Tuon verukkeen me kyllä tunnemme", huudahti Fink. "Te olette mukana juonessa, te olette tämän kuningattaren kotihaltia. Jollei täällä nyt mitään taikuutta harjoiteta, niin tahdon nukkua ikäni kaiken. Merkki vain tuolla sauvalla, niin avautuvat tämän ison lintuhäkin kattolaudat ja te lennätte seurueinenne ulos päivänpaisteeseen. Sitä ei ole epäilemistäkään, näreitten latvoissa tuolla ulkona on teidän kuningaslinnanne, se ilmava halli, jossa valtaistuimenne seisoo, te metsäpirtin mahtava valtiatar ja kevään kultakiharainen kuningatar."

"Minun lohdutuksenani on", sanoi Lenore hiukan hämillään, "etten minä saa teitä keksimään moisia sepittelyjä, vaan itse sepittämisen ilo sellaisenaan. Minä jouduin vain sattumoilta teidän päähänpistonne arvottomaksi esineeksi, mutta itse te olette runoilija."

"Huh, kuinka te voitte sellaista minusta sanoakaan", huudahti Fink, "minäkö runoilija! Lukuunottamatta muutamia veikeitä merimieslauluja, joiden sanat armelias kohtalo pitäköön kaukana korvienne kuuluvilta, en osaa ainuttakaan runoa ulkoa. Runoudesta panen arvoa vain joillekin vanhemman koulun katkelmille, esimerkiksi: 'Hurre, hurre, hop, hop, hop' [Fink tarkoitti kai Bürgerin ballaadia 'Lenore'], joka kuuluu johonkin runoon, joka kantaa teidän nimeänne, ellen erehdy. Ja yksin näitäkin klassillisia säkeitä tekisi mieleni moittia, sillä ne ilmaisevat paremminkin maalaiskaakin raskasta ravia kuin aaveratsun sujakkata lentoa. Mutta kynänvarren herrojen suhteen ei saa koskaan olla kovin tarkka. Paitsi tuota säettä muistan tällä kertaa vain suuren Schillerin miellyttävän säkeen: 'No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie!' Niissä sanoissa on paljon totuutta."

"En totta tosiaankaan", vakuutti Fink. "Jos teille tuottaa iloa, niin tahdon kernaasti myöntää arvoa jollekin runolliselle pikkurihkamalle, vaikkei minulla ole ollutkaan juuri tilaisuutta lukea niitä. Mitäpä meidän aikanamme oikeastaan tarvitseekaan lukea runoja, saatikka sepitellä niitä, kun itse saa joka päivä elää todellisen runoelman. Siitä hetkestä alkaen kuin laskin jalkani tämän vanhan maan kamaralle, menee tuskin tuntiakaan etten näkisi tai kuulisi jotain, mikä sata vuotta sitten olisi saanut herrat kynänritarit ilon hurmioihin. Jos kova onneni olisi pannut minut syntyinään runoilijaksi, niin tänä siunattuna silmänräpäyksenä olisi minun pakko haltioissani karata ulos ja kätkeytyä ketunkoppiin sepittääkseni siellä turvallisen matkan päässä intohimoni lähteestä tulisen sonetin, vähääkään välittämättä siitä että kettu puree minua sääreen. Mutta kun en ole kynämies, niin pidän parempana pysyä siivosti sisällä ja nauttia kauneudesta, jonka näen silmieni edessä, rustaamatta sitä riimeihin ja rytmeihin." Ja jälleen hän katseli ihaillen neitoon.

"Lenore!" huusi käreä ääni karsinan puolelta. Lenore ja Fink silmäsivät toisiinsa kummissaan.

"Sen se on oppinut", sanoi metsänvartija osoittaen korppia, "muuta se ei enää opi, ja tuolla se istua kyyröttää ja äkäilee kaikkia muita luontokappaleita vastaan, mutta senpäs se kuitenkin on oppinut."

Korppi köyristi kaulaansa uuninpankolta ja katseli terävillä silmillään molempia vieraita, se liikutteli nokkaansa ja näytti puhelevan itsekseen, milloin nyökäten milloin pudistaen päätänsä.

"Jo alkavat täällä linnutkin puhua", huudahti Fink käyden korpin luo,
"tuossa paikassa nousee pirtinkatto ilmaan ja minä jään tänne yksin
Bergmannin ja Hektorin kera katselemaan surumielin teidän jälkeenne.
No, noitamestari, joko vesi kiehuu?"

Metsänvartija katsahti liedelle. "Kiehuupa kovinkin", hän sanoi, "mutta mitäs sitten tehdään?"

"Me pyydämme neitiä avuksi", vastasi Fink. "Aikomukseni näet on", hän sanoi Lenoren puoleen kääntyen, "ratsastaa perhekonkarillanne metsän halki viinapolttimolle ja sieltä edelleen; tässä on minulla mukanani evästä, joka tavallisesti saa ratsastusmatkoillani korvata minulle aamiaisen ja päivällisen."

Hän kaivoi taskustaan esiin muutamia suklaatitankoja. "Koettakaamme näistä saada aikaan jotain juoman tapaista. Jollette halveksi pitää meille seuraa, niin ehdotan että koetamme mikäli mahdollista saattaa nämä sulaan tilaan. Tekisitte minulle ihanan ilon jos lausuisitte mielipiteenne, mihin toimeen meidän ensin on ryhdyttävä."

Vasara löytyikin heti, mutta paperia sai kauan etsiä. Fink otti urakakseen iskeä suklaatin muruiksi, metsänvartija nouti raikasta vettä lähteestä, Lenore huuhteli joutuin muutamia laseja puhtaiksi ja Fink paukutteli ahkeraan pöydänkulmalla. "Tämä paperi on peräisin ajoilta ennen vedenpaisumusta", hän sanoi, "ainakin sellaiselta aikakaudelta, jolloin ei paperikoneita ollut; sen on täytynyt maata joitakin vuosisatoja kellastumassa ja kovettumassa tässä lumotussa linnassa." Lenore kaasi murskatun suklaatin kiehuvaan veteen saviruukkuun ja sekoitteli sitä kauhalla. Sitten he istuivat kaikki kolme metsänvartijan pöytään ja nauttivat suurella mielihyvällä kättensä työtä.

Kultaisina kimmelsivät valonsäteet matalaan pirttiin, ne etsivät mielihalulla valaistakseen kauniin tytön vaaleakutrisen pään ja häntä vastapäätä istuvan miehen voimakaspiirteiset kasvot; sitten ne lankesivat seinälle, jolla kirjasivat korein värein haikaran pään ja haukan siivet. Korppi päätti itsepuhelunsa, lentää lehahti alas ylhäiseltä istuinpaikaltaan, terhenteli lattialla neidin jaloissa ja rääkkyi sieltä uudelleen ainoan äänekkään viisautensa: Lenore, Lenore!

Lenore ja Fink tarinoivat rauhallisesti keskenään, ja väliin virkkoi metsänvartijakin älykkään sanan mukaan. He puhelivat maakunnasta ja sen asukkaista.

"Missä olen tavannut puolalaisia vierailla mailla", lausui Fink, "niin aina olen tullut hyvin toimeen heidän kanssaan. Nyt pahoittaa mieltäni, että välien kireys täällä estää minua käymästä heidän kodeissaan, sillä totta on että ihmisiä oppii parhaiten tuntemaan, kun heidät tapaa oman ortensa alla."

"Täytyy tuntea suureksi onneksi, kun saa nähdä niin paljon uusia oloja ja ihmisiä", sanoi Lenore.

"Vain alussa kaikki tuo uusi ja erilainen vaikuttaa valtavasti sieluun. Kun on tarkastellut kaikenkaltaisia kansoja, niin loppuvaikutelmaksi jää, että ihmiset ovat kaikkialla toistensa kaltaiset. Jonkin verran erotusta on ihonvärissä ja muissa toisarvoisissa lisissä, mutta rakkautta ja vihaa, naurua ja itkua tapaa vaeltaja joka paikassa, ja nämä ovat kaikkialla jokseenkin samat. Vasta parikymmentä viikkoa sitten olin puoli maapallon mittaa täältä erään amerikkalaisen hirsimökissä keskellä autiota ruohoaavikkoa. Siellä oli aivan samanlaista kuin tässäkin pirtissä. Me istuimme sielläkin tällaisen jykevän lautapöydän ääressä, ja isäntäni oli niin paljon tämän vanhan herran näköinen kuin kananmuna en toisen munan näköinen. Ja aivan kuin nyt lankesi siellä talviauringon valo sisään pienestä akkunasta. — Ja jos miehiin nähden voi huomatakin jonkin verran erotusta, niin naiset ovat kaikkialla aivan samanlaiset. Vain jokin pikku seikka voi erottaa heidät toisistaan."

"Suurempi tai vähempi ruumiinpuhtaus, siinä koko erotus", sanoi Fink huolettomasti.

Lenore nousi pöydästä, närkästyen enemmän noiden sanojen sävystä kuin sanoista itsestään. "On jo aika että lähden kotia", sanoi hän kylmästi ja pani olkihatun päähänsä.

"Auringon tielle solahti vain pieni pilvi", sanoi metsänvartija käyden akkunaan, "se luo varjonsa maahan."

"Lorua", väitti Fink, "tuo olkihattu sen tekee, joka kätkee piiloonsa neidin tukan; noista kultakiharaista se hohde lähti."

He lähtivät ulos pirtistä; metsänvartija sulki portin vieraittensa jälestä, jotka erkanivat kumpikin vastakkaisiin suuntiin.

Lenore kiiruhti kotia, vihreävarpunen liverteli, mustarastas vihelteli, mutta niitä hän ei joutunut kuuntelemaan. Hän torui itseään että oli lainkaan astunut metsänvartijan kynnyksen yli, ja kuitenkin hänen oli mahdoton lakata sitä ajattelemasta. Tuo vieras mies teki hänet levottomaksi ja epävarmaksi. Oliko hän julkea rienaaja, jolle ei mikään ollut pyhää? Vai oliko hän vain niin vallattoman varma itsestään? Täytyikö hänen suuttua, vai oliko tuo tuskan ja ahdistuksen tunto vain kokemattoman tytön joutavaa hupsuutta? Tuota Lenore kyseli itseltään taukoamatta, keksimättä siihen mitään vastausta.

Kun Anton illemmalla tahtoi lähettää sanan lampurille, ei Karlia näkynyt missään eikä edes yhtään lähettiäkään; ja koska karja oli laitumella linnan lähistöllä, lähti Anton itse tapaamaan lampuria viinapolttimolle menevää tietä pitkin. Hän ei ollut vähän ihmeissään kun näki viimeisillä tien varrella olevilla pelloilla Fink ystävänsä ratsain ja Karlin ja voudin häärivän hänen ympärillään. Fink ratsasti sirkustaiteilijan tavoin lyhyitä matkoja täyttä laukkaa, ja toiset kantoivat mustan- ja valkeanjuovikkaiksi maalattuja seipäitä, joita he iskivät maaperään ja jälleen tempasivat ylös. Ja samalla Karl tirkisteli pienen kiikarin läpi, jonka hän oli kiinnittänyt seipäänsä päähän.

"Viisikolmatta, kaksi, kirjoitettu", sanoi vouti ja merkitsi luvut muistikirjaansa.

"Hiivitkö sinäkin tänne?" huusi Fink nauraen ystävälleen. "Varroppa hetkisen, me olemme koht'ikään valmiit." Vielä jokunen määrä laukkahyppyjä, tirkistelyjä kiikarin läpi ja merkintöjä taskukirjaan, sitten kokosivat miehet seipäänsä, Fink otti voudin taskukirjan ja laski innokkaasti. Vihdoin hän ojensi kirjan hymyillen takaisin ja sanoi: "Käyhän kanssani tästä etemmäksi, Anton, niin näytän sinulle jotakin. Asetu seisomaan kasvot pohjoiseen suoraan puroa ja linnaa kohti. Silloin muodostaa puro, jos katselet sen pituussuuntaan, jousenjänteen, joka kulkee lännestä itään, ja metsänreuna takanasi jousenkaaren. Metsä ja puro rajoittavat keskeensä ympyränkaaren osan."

"Ennen vanhaan purolla oli toinen juoksu", jatkoi Fink; "tuolla pitkin metsänreunaa kiertävällä kaarella voi vielä erottaa vanhan puronuoman jälkiä. Jos kulkee sitä pitkin, niin tulee tuolla lännempänä kohtaan, missä vanha uoma yhtyy nykyiseen. Se on se kohta, missä kehno siltapahanen vie puron yli ja vesi nykyisessä uomassaan muodostaa enemmän kuin jalan korkuisen putouksen, joka riittäisi pyörittämään parhaintakin myllyä. Jonkin vanhan ulkokartanon rappeutuneet rakennukset seisovat vieressä."

"Kylän alapuolella vanha uoma mutkistuu irti metsänreunasta jälleen nykyistä puroa kohti. Se sulkee sisäänsä mahtavan alan, yli viisisataa auranalaa, jos voin luottaa tämän kaakin hyppyihin. Koko tämä maapala laskeutuu vanhasta uomasta uuteen päin. Sinä on vain muutamia auranaloja niittyä ja laihaa peltomaata, suurin osa on hiekkaa ja laidunta ja, kuten kuulen, tilustenne kaikkein kehnoin palsta."

"Huomaappas nyt. Jos puron johtaisi jälleen sen vanhaan uomaan ja pakottaisi sen juoksemaan kaaressa eikä jänteen suuntaan, niin voisi sillä vedellä, jonka te nyt omaksi häpeäksenne päästätte aivan hyödyttä juoksemaan maailmaan, kastella koko tuon viidensadan auranalan maan ja muuttaa kuivan hiekkanummen viheriöiväksi niityksi."

"Oletpa sinä aika älypää", huudahti Anton ylen kiihdyksissään ystävän keksinnöstä.

"Ja korkeintaan samanverran voi tällaisella maaperällä laskea niityksimuuttamiskustannuksiin. Tekee yhteensä kuusikymmentä taaleria, siis kolme taaleria vuotuista korkoa; laske siihen lisäksi ylläpitokustannukset, verot ja muut menot, auranalaa kohti kaksi taaleria Vuodessa, niin saat viisi taaleria vuotuisia kuluja. Jos sitävastoin lasket auranalalta kaksikymmentä sentneriä [sentneri = 100 naulaa = 50,8 kg] heiniä, puoleen taaleriin sentneriltä, niin saat joka auranalalta viisi taaleria puhdasta voittoa, siis viideltäsadalta auranalalta puolenkolmatta tuhatta taaleria puhdasta voittoa. Jotta se saataisiin, tarvitsee urakkaan sijoittaa korkeintaan viidentoistatuhannen taalerin pääoma."

Anton seisoi ällistyneenä. Ei voinut väittää, että Finkin esittämät numerot olisivat olleet kokonaan tuulesta temmatut, mitä tuli sekä kustannuksiin että tuloihin. Ja ajatus, että maatilalle voitaisiin hankkia sellainen tulolähde, askarrutti hänen mieltään siihen määrään, että hän pitkän aikaa asteli vaitonaisena ystävän rinnalla. "Sinä loihdit eteeni hiekka-aavikosta helmeileviä vesiä ja viheriöiviä niittyjä", huudahti hän viimein murheissaan, "se on sinulta julmaa, sillä vapaaherra ei kykene koskaan tekemään moisia parannuksia, vaan jokin vieras. Viisitoistatuhatta taaleria!"

"Ehkäpä käy päinsä kymmenellätuhannellakin", härnäsi Fink. "Minä olen loihtinut tuon unikuvan eteesi vain rangaistakseni sinua eilisiltaisesta härkäpäisyydestäsi. Puhukaamme nyt muista asioista."

Illalla huusi vapaaherra hyvin tärkeän näköisenä vaimolleen ja Lenorelle: "Tulkaa makuuhuoneeseeni, minulla on teille jotain kerrottavana." Hän istahti siellä mukavasti nojatuoliinsa ja rupesi puhelemaan suuremmalla mielihyvän sävyllä kuin mitä hänen puheessaan oli moniin aikoihin huomattu: "Oli helppoa huomata, ettei tämä Finkin vierailu ollut aivan satunnainen eikä aiheutunut hänen ystävyydestään herra Wohlfartia kohtaan, vaikka nuo nuoret miehet tahtovat sitä sellaiseksi uskotella. Te olitte molemmat olevinanne minua viisaammat; mutta minä olin kuitenkin oikeassa, tuolla vierailulla oli tarkoituksensa, joka koskee lähemmältä meitä kuin kirjanpitäjäämme." Paroonitar loi säikähtyneen katseen tyttäreensä, mutta Lenore katseli niin suurin silmin isäänsä, että äiti rauhoittui.

"Ja minkä asian luulette tuoneen tuon herran tänne vierailta mailta?" jatkoi vapaaherra. Molemmat naiset vaikenivat. Vihdoin Lenore sanoi: "Isä, herra von Fink on vanhastaan Wohlfartin hyvä ystävä, eivätkä he ole nähneet toisiaan vuosikausiin. Onhan siis luonnollista, että Fink käyttää hyväkseen pintapuolista tuttavuuttaan sinun kanssasi saadakseen viettää muutamia viikkoja parhaan ystävänsä parissa. Miksi siis etsit toista aihetta hänen läsnäololleen täällä?"

"Sinä puhelet niinkuin nuoriso käsittää moiset asiat. Ihmisiä hallitsevat vähemmässä määrässä ihanteelliset vaikuttimet kuin omanvoiton pyynti, vaikka sinun nuori viisautesi niin päättelee."

"Mitä ihmettelemistä siinä on?" jatkoi vapaaherra ivallisesti; "molemmathan he ovat kauppiaita, myöskin Fink on jo oppinut saamaan liikeasioista niin paljon viehätystä, ettei hän kernaasti päästä hyvää kauppaa käsistään, kun sellaiseen tarjoutuu tilaisuutta. Tahdonpa sanoa teille, minkävuoksi hän on tullut tänne. Erinomainen Wohlfartimme on kirjoittanut hänelle: täällä on maatila, ja tämän tilan isäntä on nykyisin estetty itse hoitamasta talouttaan. Siinä tarjoutuu sinulle hyvä liikeasia, sinulla on rahoja, tule siis tänne. Minä olen sinun ystäväsi, ehkäpä minunkin taskuuni tipahtaa jotakin."

Paroonitar tuijotti aivan jäykistyneenä puolisoonsa, mutta Lenore kavahti pystyyn ja huudahti äänellä, jossa kajahti syvästi loukatun sydämen koko kiihkeys: "Isä, minä en tahdo kuulla sinun puhuvan tuolla tavalla miehestä, joka ei ole meille koskaan osoittanut muuta kuin mitä puhtainta epäitsekkäisyyttä. Hänen ystävyytensä meitä kohtaan menee niin pitkälle, että hän rajattoman kärsivällisesti kestää tämän yksinäisyyden kaikki kieltäymykset ja tuskalliset tukaluudet, jotka hänen asemassaan kävisivät monille toisille liian rasittaviksi."

"Hänen ystävyytensä?" sanoi vapaaherra; "niin suurta etua emme toki ole koskaan itsellemme vaatineet."

"Mutta olemmehan", huudahti Lenore yhä yltyvällä tulisuudella. "Sellaisena aikana, jolloin äiti ei saanut ketään toista meitä auttamaan, oli Wohlfart uskollisena tukenamme. Hän yksin on siitä päivästä lähtien, jolloin veli toi hänet meidän luoksemme, aina tähän hetkeen asti pitänyt meistä huolta ja edustanut sinua."

"No", lausui vapaaherra peräytyen, "enhän minä sanokaan mitään hänen toimintaansa vastaan, ja myönnän kyllä että hän pitää tilinsä järjestyksessä ja pienestä palkasta osoittaa suurta ahkeruutta. Jos sinä ymmärtäisit paremmin ihmisten sisäisiä vaikuttimia, niin kuulisit tyynemmin sanojani. Ja muuten, eihän hän itse asiassa ole mitään vääryyttä tehnytkään", lisäsi hän masentuneemmin. "Minulta puuttuu tätänykyä pääomaa, ja minä olen, kuten tiedätte, muutenkin estetty hoitamasta tilaani. Miksipä siis asettua vastaan, jos toiset tekevät minulle ehdotuksia, joista heille itselleen on etua eikä minullekaan vahinkoa?"

"Jumalan tähden, isä, minkälaisia ehdotuksia? Ei ole totta, että
Wohlfart ajaisi takaa muiden etuja kuin yksistään sinun omaasi!"

Äiti käski kädenliikkeellä Lenorea vaikenemaan. "Jos Fink tahtoo ostaa sinulta tämän tilan", sanoi hän miehelleen, "niin minä siunaan tätä päätöstä suurimpana onnena, mikä juuri nykyhetkellä voi tulla sinun osaksesi, rakas Oskar."

"Kaupoista ei toistaiseksi ole ollut puhetta", vastasi vapaaherra, "enkä minä nykyoloissa pidäkään niin kiirettä tilan poisluovuttamisella. Ei, Fink on tehnyt minulle toisenlaisen tarjouksen. Hän tahtoo ruveta vuokramiehekseni."

"Hän tahtoo vuokrata minulta viisisataa auranalaa maata muuttaakseen sen keinotekoisesti niittymaaksi. En voi kieltää hänen puhelleen kanssani aivan avomielisesti ja kunnianmiehen tavalla. Hän on todistanut minulle numeroilla, kuinka paljon hän itse siitä hyötyisi, hän on tarjoutunut suorittamaan ensimmäisen vuoden vuokramaksun etukäteen, onpa hän lupautunut purkamaan vuokrasopimuksen viiden vuoden kuluttua ja luovuttamaan uudet niityt minulle, jos korvaan hänelle perustamiskustannukset."

"Suuri Jumala!" huudahti Lenore, "tottahan olet kieltäytynyt tuosta jalomielisestä tarjouksesta?"

"Olen pyytänyt miettimisaikaa", vastasi vapaaherra itsetyytyväisesti. "Tarjous ei ole, kuten jo sanoin, minullekaan juuri epäedullinen; joka tapauksessa olisi kuitenkin varomatonta myöntää vieraalle viiden vuoden ajaksi niin suuria etuja, kun on toivoa että itsellänikin on jo vuoden päästä tarpeeksi varoja toimeenpannakseni nuo parannustyöt omaan lukuuni."

"Sinä et niitä tule milloinkaan toimeenpanemaan, rakas miesparka", huudahti paroonitar itkien, kietoi käsivartensa puolisonsa kaulaan ja laski kätensä hänen silmilleen. Vapaaherra lyhistyi masennettuna kokoon ja painoi päänsä kuin pieni lapsi vaimonsa rinnalle.

"Minä tahdon tietää, tunteeko Wohlfart näitä suunnitelmia ja mitä hän niistä sanoo", huudahti Lenore päättäväisesti. "Jos sallit, isä, niin lähetän hetikohta hakemaan hänet tänne." Kun vapaaherra ei vastannut mitään, soitti hän palvelijaa ja lähti huoneesta, odotellakseen tulijaa oven takana.

Fink istui Antonin huoneessa moitiskellen ahkerasti ystäväänsä. "Siitä lähtien kuin lakkasit polttamasta sikareja, on hyvä henkesi luopunut viereltäsi, revittyään ensin kaiken tukan päästään sinun järjettömyytesi takia. Nyt hän istuu ylhäällä taivaissa virsiä veisaavien enkelien parissa, ja meidän Herramme täytyy tavantakaa tiedustaa hovimarsalkaltaan: 'Kuka onkaan tuo nolon näköinen peruukkipäinen henki?' Siihen vastaa enkeli Rafael: 'Se kavaljeeri palveli ennen tuon kurjan kuvatuksen Anton Wohlfartin luona.' Silloin kysyy Herramme: 'Minkävuoksi hän on luopunut siitä miehestä?' ja Rafaelin on pakko vastata: 'Siksi että se onneton on vannonut ikuiset vihat Trabucos-sikareille.' Ja vihdoin sanoo Herramme julmistuneena: 'Viekää pois se mestari Anton alimmaiseen helvettiin; hänen sielunsa ommeltakoon nauriinlehteen ja pienet pirulaiset kärventäkööt sitä joka päivä liekitseväliä tulella.'"

"Onko sinusta Amerikassa tullut jonkin hurskaan lahkokunnan jäsen, kun olet niin perillä taivaan asioista?" kysyi Anton katsahtaen ylös tilipapereistaan.

"Vaikene!" sanoi Fink. "Ennen sinulla oli toki joitakin hetkiä, jolloin osasit laiskotellakin, mutta nyt kykit ikuisesti tuon kirjanpitosi ääressä, ja kautta Tantaloon, aivan ja kerrassaan pelkän tyhjän ja turhan takia."

Palvelija astui sisään ja kutsui Antonin vapaaherran puheille. Kun Anton oli ennättänyt ovelle, huusi Fink hänen peräänsä: "Kuulehan, minä tarjouduin tuonaan vuokraamaan vapaaherralta ne viisisataa auranalaa. Vuokraa puolenkolmatta taaleria auranalalta; niityt luovutettava takaisin viiden vuoden kuluttua parannuskustannusten korvaamista vastaan, maksu käteisellä tai kiinnityksellä. Nyt mene, poikani."

Antonin saapuessa vapaaherran huoneeseen istui paroonitar puolisonsa vieressä ja piteli hänen kättään omiensa välissä; Lenore asteli rauhattomana edestakaisin lattialla. "Oletteko kuullut tarjouksesta, jonka herra von Fink on tehnyt isälleni?" hän kysyi.

"Juuri äsken hän siitä minulle mainitsi", vastasi Anton. Vapaaherra veti suunsa irveen.

"Entä mitä te siitä ajattelette, onko isäni teidän mielestänne suostuttava siihen?"

Anton mietti. "Tilalle tarjous on edullinen", sanoi hän vihdoin väkinäisesti. "Sellainen parannus olisi mitä parhaaksi avuksi koko kartanolle."

"Sitä minä en tahdo tietää", vastasi Lenore kärsimättömästi, "vaan sitä, että tahdotteko te meidän ystävänämme neuvoa suostumaan tuohon tarjoukseen?"

"Tiesinhän minä, että niin sanoisitte", huudahti Lenore ja kävi isänsä tuolin taa.

"Te siis kiellätte; onko lupa kysyä, minkävuoksi?". puuttui vapaaherra puheeseen…

"Nykyinen ajankohta, jolloin kaikki työnteko ja omistusoikeus on vaaranalaista, on minusta sangen vähän sopiva niin laajakantoisten uutisviljelysten toimeenpanemiseen. Sitäpaitsi luulen, että Finkiä ovat hänen tarjouksessaan johtaneet vaikuttimet, jotka kenties ovat hänelle itselleen kunniaksi, mutta jotka tekevät teille, herra parooni, sitä vaikeammaksi suostua hänen suunnitelmiinsa."

"Ehkä sallitte minun itseni ratkaista, mihin voin suostua, mihin en", vastasi vapaaherra tylysti. "Yritys olisi liikeasiana edullinen molemmille asianomaisille."

"Ja miltä kannalta nykyistä poliittista asemaa katseleekin, niin kaikki riippuu itsekunkin persoonallisesta käsityksestä. Tottahan se, joka ei anna häiriöiden vaikuttaa toimiinsa ja yrityksiinsä, ansaitsee sentään enemmän kiitosta kuin toinen, joka laiminlyö toimittaa jotain hyödyllistä peljätessään tietymättömiä kohtaloniskuja."

"Olisiko tästä yrityksestä sitten seurauksena, että herra von Fink jäisi pysyväisesti asumaan paikkakunnallemme?" kysyi paroonitar.

"Sitä en luule, armollinen rouva. Työt hän joka tapauksessa antaisi ammattimiehen urakaksi; hänen vilkas henkensä ajaisi hänet taas piankin maailmalle. Mikä hänet oikeastaan on saanut tekemään vapaaherralle tarjouksensa, sitä voin vain arvailla. Minä luulen, että suurelta osalta on siihen syynä hänen teidän perhettänne kohtaan tuntema kunnioitus ynnä ehkä halu saada jollain oikeudella olla lähellä minuakin näinä vaaran päivinä. Juuri se, mikä nykyään tekee toisten olon täälläpäin tukalaksi, vaaran uhka, on omiaan houkuttelemaan hänen uljasta sydäntään."

"Ja eikö teille olisi mieleen saada pitää ystävänne täällä?" kyseli paroonitar edelleen.

"Tähän päivään saakka en vielä ole voinut sitä toivoa", vastasi Anton. "Ennen aikaan oli minun tehtäväni toisinaan pidättää häntä liiaksi hätiköivistä päätöksistä, jolloin hän jonkun oikun takia oli valmis panemaan paljon alttiiksi."

"Te pidätte siis hätiköimisenä", sanoi vapaaherra, "että ystävänne on tehnyt minulle moisen tarjouksen?"

"Hänen tarjouksensa on sangen uskallettu häneen itseensä nähden", vastasi Anton painokkaasti; "ja siinä on jotakin, herra parooni, mikä ei minua miellytä teidänkään vuoksenne, vaikka minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on."

"Me kiitämme teitä", sanoi vapaaherra, "emmekä tahdo enää vaivata teitä, asiallahan ei ole mitään kiirettä." Anton kumarsi ja lähti huoneesta.

Lenore seisoi vaitonaisena akkunan luona ja katseli pitkään poismenevän perään. "Minulle kävisi vaikeaksi sanoin lausua mitä se on", toisteli hän mielessään Antonin viimeisiä sanoja, ja kokonainen vilinä tuskallisia kuvia ja aavistuksia lennähti hänen sieluunsa. Häntä harmitti isänsä heikkous, ja hän oli suuttunut Finkiin, joka rohkeni tarjota heille armeliaisuuttaan. Suostuiko isä vai kieltäytyi, se oli samantekevää, heidän suhteensa talon vieraaseen oli joka tapauksessa muuttunut toiseksi. He olivat hänelle kiitollisuudenvelassa, hän ei enää ollut mikään muukalainen, hän itse oli tunkeutunut luotettuna ystävänä osalliseksi heidän hiljaisiin suruihinsa. Lenore ajatteli hänen huultensa härnäävää nytkimistä, hänen yhteen vedettyjä kulmakarvojaan, hän oli kuulevinaan kuinka Fink laski pilojaan isästä ja hänestä itsestään. Julkean reippaasti tuo mies oli saapunut heidän taloonsa, ja kohta ensi päivinä hän tarttui huolettomasti leikitellen ohjaksiin suunnatakseen heidän kohtaloaan oman tahtonsa mukaan. Hänen vallatonta oikkuaan saivat vanhemmat kiittää pelastuksestaan. Tänään hän itse, Lenore, oli vielä voinut laskea leikkiä tuon loistavan maailmanmiehen kanssa, olihan tämä vierasystävä, jonka kanssa oltiin samalla tasolla; mutta kuinka oli häntä kohdeltava huomispäivästä alkaen? Huomenna hän oli suuri herra Lenoren rinnalla, ja isä todellisuudessa hänen alamaisensa. Lenoren ylpeys kuohahti korkealle tuon miehen olemusta vastaan, jonka voiman ja tenhon hän tästä hetkestä lähtien tunsi niin elävästi; hän päätti kohdella häntä kylmästi, hän mietiskeli millä sanoin häntä puhuttelisi ja minkälaisia vastauksia antaisi; ja yhä uudelleen lenteli hänen sielunsa tuon mahtavan vieraan kuvan ympärillä, niinkuin säikähtynyt lintunen lentelee pesänsä ryöstäjän ympärillä.

"Valitse, mikä sinut pikimmin vapahtaa tästä tilasta, mikä korjaa sinulta pois huolen, apeuden ja epävarmuuden, jotka sinua nyt joka hetki hiljaa kalvavat. Lähtekäämme täältä kauas muuanne, missä intohimot käyvät vähemmän raakoina ja inhoittavina, kauas pois tästä maasta. Kaikkein ahtaimmissakin oloissa tulee meidän rauhallisempi olla kuin täällä."

"Sinä neuvot siis suostumaan hänen tarjoukseensa", sanoi hänen miehensä. "Joka on vuokrannut osan, se ottaa arvatenkin koko tilankin mielellään haltuunsa."

"Sinä olet hupsu tyttö", sanoi isä; "te molemmat kiihoitatte itseänne aivan turhan takia. Tarjous on liiaksi tärkeä, jotta sen voisi kädenkäänteessä hyljätä tai hyväksyä. Minä tahdon sitä lähemmältä miettiä. Sinun Wohlfartillasi on sitten tilaisuus punnita tarkemmin vuokraehtoja", hän lisäsi kääntyen paremmalle tuulelle.

"Kuule sitä, isä, mitä Wohlfart sinulle sanoo, ja pane arvoa myöskin sille, mistä hän vaikenee."

"No niin, häntä kuultakoon", päätti vapaaherra keskustelun; "ja nyt hyvää yötä teille molemmille, minä vielä punnitsen asiata."

"Isä tulee suostumaan", sanoi Lenore äidilleen heidän tultuaan tämän makuuhuoneeseen; "hän tulee suostumaan, koska Wohlfart on neuvonut häntä kieltäytymään, ja koska sillä toisella on antaa hänelle rahaa. Äiti, miksi et sinä sanonut hänelle, että me naiset emme voi enää katsella tuota vierasta kasvoihin, jos hän omassa talossamme tarjoo meille almua?"

"Minulla ei enää ole yhtään ylpeyttä, ei yhtään toivoa", valitti äiti hiljaa.

Kun Anton verkalleen palasi huoneeseensa, huusi Fink hänelle hilpeästi vastaan: "Mitä kuuluu, herra prokuristi? Tuleeko minusta vuokramies vai aikooko parooni itse käydä toimeen? Hänellä tuntui ainakin olevan suurta halua siihen. Siinä tapauksessa vaadin itselleni keksijäpalkkion: vapaan asunnon ja ylläpidon itselleni ja hevoselleni, niin kauan kuin täällä sotaa leikitään."

"Hän tulee suostumaan ehdotukseesi", vastasi Anton, "vaikka minä neuvoinkin häntä kieltäytymään."

"Sinäkö?" kysyi Fink ihmeissään. "Niin, se on juuri sinun tapaistasi. Jos hukkuva rotta turvautuu kiinni hakopölkkyyn, niin sinä pidät sille esitelmän siveellisten velvoitusten painostuksesta ja nakkaat sen takaisin veteen."

"Mutta sinäpä et olekaan yhtä viaton kuin hakopölkky", vastasi Anton, nauraen vasten tahtoaan.

"Kuuleppas nyt", jatkoi Fink, "minussa ei liene liiaksi tunteellisuutta, mutta tässä tapauksessa en kuitenkaan pitäisi ystävän tekona sinun puoleltasi, jos käyt ravistamaan minua rangaistussaarnalla. Onko sinusta sitten niin vastenmielistä, jos minä autan sinua kestämään kunnialla läpi nämä hullut ajat?"

"Minä tunnen sinut jo tarpeeksi hyvin, mokoma veitikka, tietääkseni, että ystävyydelläsi minua kohtaan oli suuri osansa tuossa tarjouksessa."

"Todellakin?" sanoi Fink pilkallisesti; "ja kuinka suuri tuo osa oli? Tämä on katala ja matalamielinen aika; menetelköön ihminen vaikka kuinka epäitsekkäästi ja hyveellisesti, niin hänen tekojansa punnitaan ja hänen vaikuttimiaan leikellään, kunnes hyve muuttuu leikkuuveitsen alla jäyhäksi itsekkyydeksi."

Anton silitti hänen poskeaan. "En minä sinua leikkele", hän sanoi. "Sinä olet tehnyt suurenmoisen tarjouksen, enkä minä sinuun ole tyytymätön, vaan itseeni. Ensi ilonpuuskassani sinun tulostasi kerroin sinulle vapaaherran asioista ja naisten hiljaisesta surusta enemmän kuin velvollisuuteeni sopikaan; minä itse olen perehdyttänyt sinut tämän talon salaisuuksiin, ja sinä olet näitä tietoja käyttänyt näppärällä tavalla hyväkseni. Siten olen itse solminut sinut tähän perheeseen ja sinun rahasi tähän levottomaan maahan. Että se on tapahtunut niin äkkiä, se käy minun tunnettani vastaan, ja minua suututtaa että olen omalla varomattomuudellani antanut siihen aihetta."

"Luonnollisesti", nauroi Fink; "sinulle on tietysti suloisin nautinto, kun saat kasata itsellesi huolia lähimmän ympäristösi vuoksi."

"Kahdesti on minulle sattunut", jatkoi Anton, "että minä, jonka varovaisuutta sinä niin usein ivailet, olen ilman valtuutusta puhellut tämän perheen asemasta syrjäisten kanssa. Ensimmäisen kerran kun pyysin apua Rothsatteleille, se kiellettiin minulta, ja tämä seikka enemmän kuin mikään karkoitti minut konttorista tänne. Nyt tuo uusi varomattomuuteni taloon apua, jota ei enää ole pyydetty — mikä seuraus siitä taas tulee olemaan?"

"Että sinut paiskataan täältä takaisin konttoriin", nauroi Fink.
"Onko ikinä nähty noin sairastelevaa Hamletia rasvanahkasaappaissa?
Kunpa vain saisin selville, ikävöitkö vai pelkäätkö sinä tuollaista
tulosta." Hän otti hopearahan lakkaristaan: "Kruunu vai klaava,
Anton? — Vaaleat vaiko tummat kiharat? Heitetäänpäs!"

"Et sinä ole enää Tennesseessä, mokoma sielujenkauppias", vastasi
Anton, nauraen taaskin vasten tahtoaan.

"Tahdoin että välillämme olisi rehellinen peli", sanoi Fink huolettomasti, työntäen kolikon jälleen liivinlakkariin.

Vapaaherra suostui kauppaan. Itse asiassa olikin vaikeata kieltäytyä Finkin tarjouksesta; yksinpä Antoninkin täytyi myöntää, että siihen tuskin enää voi vastata kieltävästi, sittekun se oli kerran täydellä todella tarkoitettu ja esitetty. Tosin vapaaherra ei antanut suostumustaan käyttämättä hänelle mieluisia kiertoteitä. Yhäti täytyi hänen ajatella, että melkoinen voitto hänen tilaltaan joutui muutamina vuosina menemään vieraan taskuun; ja kun hänen oli pakko huoahtaen tunnustaa itselleen, ettei tuota vahinkoa voinut välttää, niin muistui hänelle mieleen, kuinka sopimatonta oikeastaan oli vento vieraan tyrkyttää tuollaista tarjousta jo kolmantena päivänä tulonsa jälkeen, ja että Lenoren jatkuvalla vastarinnalla oli sentään pätevä syy. Silloin hän tunsi itsensä kurjaksi, epäitsenäiseksi ja Antonin holhouksen alla olevaksi, ja se ajatus katkeroitti häntä siihen määrään, että hän arveli luopua koko asiasta. Hän tiesi kyllä aivan hyvin, mikä apu tilalle oli saada kuluvan vuoden vuokrasumma etukäteen, ja hän aavisti, että uutistyöt tulisivat muutaman vuoden perästä koroittamaan tilan arvon puolta suuremmaksi. Myönsipä hän senkin, että Fink itse oli arvokas liittolainen tänä levottomana aikana. Naisia kohtaan hän pysyi itsepäisesti vaiti tuumistaan, Lenoren taivutusyritykset hän torjui hyväntuulisen huolettomasti; yleensä oli koko hänen olemuksensa tähän aikaan tavallista kimmoisempi ja pirteämpi.

Muutamien päivien kuluttua hän huusi vanhan palvelijan luokseen ja sanoi hänelle: "Pidäppä varasi, Johann, milloin herra Wohlfart tänään sattuu pistäytymään ulkona ja herra von Fink on yksin huoneessaan; ilmoita silloin minun saapuvan hänen puheilleen ja nouda minut sinne." Kun hänet oli kaikessa hiljaisuudessa saatettu Finkin luo, sanoi hän tälle sievistelevällä tavallaan suostuvansa tarjoukseen ja antavansa Finkin huoleksi laatia yhdessä hänen Rosminissa asuvan asianajajansa kanssa vuokrasopimuksen luonnoksen.

"Sovittu siis!" huudahti Fink, puristaen vapaaherran kättä. "Mutta oletteko myöskin tullut ajatelleeksi, herra parooni, että teidän ystävällisen suostumuksenne kautta minä joudun vielä viikkojen, kenties kuukausienkin kuluessa anomaan teidän talossanne vieraanvaraa? Sillä minä pidän läsnäoloani täällä välttämättömänä ainakin siksi, kunnes työt pääsevät täyteen vauhtiin."

"Minä olen oikein iloinen", vastasi isäntä vilpittömästi, "jos tyydytte siihen, mitä vielä keskenkuntoinen taloutemme pystyy hankkimaan. Sallinette minun järjestää muutamia huoneita tässä kylkirakennuksessa asuttavaan kuntoon ja asettaa ne kokonaan teidän käytettäväksenne. Jos teillä on palvelija, johon olette tottunut, niin pyydän että annatte hänenkin tulla tänne."

"Palvelijaa minulla ei ole", sanoi Fink; "pyydän että sallitte oman Johanninne pitää minun huoneistani huolta. Mutta jotakin parempaa minulla on, josta en hevillä eroaisi, puoliveri ratsu, joka toistaiseksi on majoitettu isäni talliin."

Sitten puhelivat molemmat mitä sopuisimmin vastaisesta vuokrasuhteestaan, ja kun vapaaherra lähti Finkin luota, oli hänellä se mieluinen tunto, että hän sittenkin oli tehnyt järkevän kaupan.

"Asia on ratkaistu", sanoi Fink Antonille, joka kohta saapui sisään. "Älä nyt käy enää päivittelemään, vaan tyydy siihen että onnettomuus on auttamattomasti tapahtunut, Minä majoitun kahteen huoneeseen tämän kylkiäisen kulmassa, niiden sisustuksesta huolehdin itse. Huomenna matkustan Rosminiin ja sieltä etemmäksi. Minä olen päässyt taitavan miehen jäljille, joka saa johtaakseen teknilliset työt; sen miehen ja moniaita työmiehiä tuon tänne tullessani. Voitko lainata minulle Karlin viikon päiviksi?"

"Vaikea on täällä tulla toimeen ilman häntä, mutta jos täytyy, niin koetan edustaa häntä. Jätä minulle vain säkki täynnä viisaita neuvoja."

Seuraavana aamuna lähti Fink matkaan husaarin kera, ja linnaan palasi vanha järjestys. Pieni suojelusvartio piti säännöllisesti harjoituksiaan, tiedusteluretkillä käytiin kuten ennenkin; pahoja huhuja kertoiltiin ja kuunneltiin innokkaasti; kerran tuli tieto, että lähimmällä maantiellä marssi joukko viitakemiehiä, toisen kerran saapui tilan vainioille parvi vihollisen ratsumiehiä, jotka kuitenkin kylään poikkeamatta ratsastivat sen ohi metsätietä pitkin. Myöskin sotaväkeä majoittui kartanoon joskus yökaudeksi kerrallaan, vain pienoisia osastoja, jotka etenivät kauemmaksi rajalle päin. Upseerit olivat linnassa tervetulleita vieraita, he kertoivat intohimojen kamppailuista metsien takana ja rauhoittivat naisia lupaamalla, että kapinalle valmistettiin äkkiloppu. Ainoastaan Anton tunsi hartioillaan sen raskaan taakan, minkä pientenkin joukkojen läpikulku aiheutti kartanolle.

Lähes kaksi viikkoa oli kulunut, Fink ja Karl olivat aivan kuin kadoksissa. Eräänä aurinkoisena päivänä askarteli Lenore pienellä istutusmaallaan, antaen erään työmiehen kaivaa koloja pienten metsäpuuvesain juurirönsyille. Jo muodosti puolisensataa närettä ja nuorta koivua vaatimattoman viidakon, joka tosin vielä antoi enemmän siimestä peltokanalle kuin ihmiselle. Olkihattu päässä ja pieni lapio kädessä Lenore näytti ohi kiiruhtavasta Antonista niin viehättävältä, että hänen täytyi pysähtyä katselemaan.

"Joko minä kerrankin sain teidät seisahtumaan, te uskoton ritari", huusi Lenore hänelle istukkiensa yli. "Viikon päiviin ette ole yhtään välittänyt minun puuparoistani, yksinäni olen saanut kaikkia kastella. Tässä on teidän lapionne, joutukaa auttamaan minua kuoppia kaivamaan."

Anton tarttui kuuliaisesti lapioon ja rupesi urhakasti työntelemään sitä nurmikkoon. "Minä olen nähnyt metsässä nuoria katajia, ehkäpä voitte käyttää niitäkin täällä."

"Minulla on viime päivinä ollut työtä tavallista enemmän", jatkoi
Anton; "Karlia me kaipaamme joka paikassa."

Lenore työnsi lapionsa syvään maahan ja kumartui tunnustelemaan ylöskaivamaansa multaa. "Eikö ystävänne ole vieläkään kirjoittanut?" hän kysyi näköjään välinpitämättömästi.

"En tiedä mitä oikein ajatella", sanoi Anton; "postinkulku ei ole katkennut, sillä muita kirjeitä on kyllä tullut. Melkeinpä pelkään, että matkamiehiämme on jokin onnettomuus kohdannut."

Lenore pudisti päätään. "Voitteko ajatella, että herra von Finkiä saattaisi mikään onnettomuus kohdata?" kysyi hän kaivaen edelleen.

"Vaikeatahan sellaista on ajatella", sanoi Anton nauraen; "hän ei näytä siltä mieheltä, joka helposti antaa pahan sään purkautua päänsä päällä."

Anton oli hetken vaiti. "On merkillistä, ettemme ole vielä kertaakaan puhelleet keskenämme siitä olosuhteiden muutoksesta, jonka Finkin tänne jääminen tulee linnassa aiheuttamaan", hän sanoi vihdoin hiukan väkinäisesti, sillä hän tajusi hämärästi, että Lenoren ja hänen itsensäkin välit olivat käyneet hiukan pakotetuiksi; se oli kuin kevyt varjo kullanvihreällä nurmella, josta ei tiedä mistä se lankee. "Ettehän te vain ole tyytymätön hänen tänne siirtymiseensä?"

Lenore kääntyi poispäin ja antoi nuorten oksain juosta sormiensa lomitse. "Oletteko te sitten tyytyväinen?" hän kysyi, vastaamatta toisen kysymykseen.

"Omasta kohdastani on ystäväni läsnäolo minulle hyvin mieleen", sanoi
Anton.

"Silloin on se minunkin mieleeni", vastasi Lenore katsahtaen ylös. "Mutta omituista kuitenkin on, ettei herra Sturmkaan ole kirjoittanut kertaakaan. Ehkäpä he eivät enää palaakaan tänne", hän huudahti.

"Mutta entä siitä toisesta? Hän tuntuu olevan luonteeltaan vaihtelevainen kuin pilvi."

"Sitä hän ei ole", vastasi Anton; "jos hänen on kamppailtava vaikeuksia vastaan, niin herää koko hänen elämäntarmonsa; vain se häntä ikävystyttää, mikä ei hänelle maksa yhtään vaivaa."

Silloin kuului karjapihalta iloista hälinää, miehet juoksivat päivällispöydästään ulos maantielle. "Herra Sturm tulee!" luikkasi muuan renki kaivajille.

Komea saattue läheni kylän läpi linnalle päin. Edellä astui puolisen tusinaa miestä yhtäläisessä asussa: kaikilla oli harmaat takit, leveälieriset huopahatut, joiden lieri oli toiselta sivulta kiinnitetty pystyyn ja koristettu vihreällä töyhdöllä, olalla kevyt metsästyspyssy ja kupeella merimiespuukko. Heidän perässään tuli rivi kuormavankkureita, ensimmäiset täynnä lapioita, kuokkia ja käsirattaita, jotka olivat sovitettu siististi sisäkkäin, toisissa vaunuissa oli jauhosäkkejä, arkkuja, vaatemyttyjä ja palttinaverhoihin käärittyjä huonekaluja. Jonon loppupäässä oli taas joukko harmaatakkisia asestettuja miehiä. Linnan lähelle tultua Karl hypähti erään vieraan kera alas viimeisistä vaunuista. Hän asettui jonon etunenään, antoi vaunujen asettua rintamaan linnaa kohti, järjesti miehet kahteen riviin ja komensi jommoisellakin menestyksellä: "Kivääreillä kunniaa!" Miesjoukon takaa karautti Fink omalla ratsullaan esiin.

"Tehän tuotte mukananne kokonaisen armeijan kuormastoineen päivineen", nauroi Lenore tervehtiessään tulijaa. "Lähdettekö te aina sotaan noin raskain varustuksin?"

"Minä tuon tänne sotajoukon, joka tästä päivästä alkaen on teidän palveluksessanne", vastasi Fink hypähtäen alas satulasta. "Ne näyttävät olevan kunnollista väkeä", sanoi hän Antonin puoleen kääntyen; "ne tulevat muodostamaan työväkeni kantajoukon. Mutta vaivaapa oli kerätä niitä kokoon. Joutilaat miehet ovat nykyisin harvinaisia, ja kuitenkaan ei työtä tehdä missään. Me olemme päristäneet rumpua ja houkutelleet sinun kotiseudullasi kuin mitkäkin värväysupseerit. Työhön yksistään olisi niitä ollut vaikea saada tulemaan. Harmaat takit ja jääkärihatut tekivät kuitenkin tehtävänsä. Joukossa on moniaita entisiä sotamiehiä, ja sinun husaarisi saa ne pysymään koossa kuin synnynnäinen kenraali."

Vapaaherra ja hänen puolisonsa tulivat avoimeen eteishalliin. Miehet kohottivat Karlin komennuksesta heille kolminkertaisen eläköönhuudon, sitten he asettuivat leiriin linnan päivänpuoleiselle seinustalle.

"Tässä ovat pioneerinne, herra päällikköni", sanoi Fink ensi tervehdykset vaihdettua vapaaherralle. "Koska te olette hyväntahtoisesti ottanut minut lähiajaksi talonne asukkaaksi, niin luulen olevani oikeutettu tekemään jotakin linnanne suojelemiseksi. Tässä maakunnassa asiat näyttävät vain kiristyvän arveluttavasti. Ei edes Rosminissa tunne kukaan olevansa turvallinen yhtenäkään päivänä. Teidän talonpoikasvartionne ei ole välttänyt vihollisen huomiota, vaan päinvastoin kohdistanut sen kartanoonne."

"Tunnen olevan itselleni kunniaksi", keskeytti hänet vapaaherra, "etteivät toimeni ole noiden herrojen mieleen."

"Varmastikin", myönsi Fink kohteliaasti. "Sitä enemmän on teidän ihailijoillanne syytä valvoa teidän ja perheenne persoonallista turvallisuutta. Vieläkään te tuskin olette kyllin vahvat puolustamaan tätä linnaa paikkakuntalaistenne typeriä hyökkäyksiä vastaan. Ne tusinan verta työmiehiä, jotka olen tuonut mukanani, voisivat muodostaa oman talonne suojelusvartion; miehillä on aseet ja osa heistä osaa niitä käyttääkin. Minä olen velvoittanut mieheni noudattamaan ohjesääntöä, joka on laadittu niin sotilasmaiseksi kuin suinkin, jotta sen kautta voidaan ylläpitää hyvää järjestystä heidän keskuudessaan. He saavat joka päivä tehdä työtä muutamia tunteja vähemmän kuin tavallisesti ja sinä aikana harjoitella sotilastemppuja, käydä vartioilla ja tiedusteluretkillä sekä, mikäli se teidän mielestänne on suotavaa, ylläpitää säännöllistä yhteyttä ympäristön kanssa. Miesten ylläpidosta ja palkkauksesta minä luonnollisesti huolehdin; ensi viikkojen tarpeista olenkin jo pitänyt huolta. Haluaisin rakennuttaa heitä varten kevyen kenttämajan jonnekin lähelle; mutta siihen asti kunnes sellainen valmistuu, on tarpeen pitää miehiä koossa mikäli mahdollista linnan läheisyydessä. Ja senvuoksi pyydän kortteeria myöskin tälle väelle."

"Kaikki myönnetään mitä vain haluatte, rakas Fink", huudahti vapaaherra, jonka nuoremman miehen toimekkuus oli saanut innostumaan; "mitä meillä vain on tilaa, sen annan käytettäväksenne."

"Silloin minä rohkenen ehdottaa", puuttui Anton puheeseen, "että linnan alikerrassa varustetaan jokin huone vahtituvaksi. Siellä säilytetään miesten aseet ja työkalut, ja joka yöksi tulee sinne muutamia miehiä pitämään vartiota. Toiset täytyy majoittaa karjakartanon puolelle. Sen kautta miehet tottuvat pitämään linnaa yhteisenä kokouspaikkanaan."

"Mainiota", sanoi Fink, "kunhan vain naiset eivät kovin pahastu siitä levottomuudesta, mikä tämän kautta tulee linnaankin."

"Vanhan sotilaan vaimo ja tytär kiittävät lämpimästi kaikista toimenpiteistä, jotka tarkoittavat heidän turvallisuuttaan", vastasi vapaaherra arvokkaasti.

Joka taholta käytiin alttiisti avustamaan uusien siirtolaisten kotiinnuttamista. Kuormavankkurit purettiin, maanviljelysteknikko ja työmiehet saivat vaatimattoman asunnon karjakartanon väenrakennuksissa.

Työmiesten ensi toimena oli purkaa palttinakääreet ja köydet huonekalujen ympäriltä ja kantaa ne uuden isäntänsä huoneeseen. Linnan palvelusväki seisoi ympärillä ja katseli uteliaasti yksinkertaista kalustoa. Mutta muuan kappale sai heidät puhkeamaan ihmetyksen huutoihin, niin että Lenorekin astui lähemmäksi katselemaan. Se oli varsin merkillisen näköinen pieni sohva. Patjat olivat päällystetyt ison petoeläimen taljoilla, joissa kellanruskealla pohjalla oli säännöllisiä mustia läikkiä. Selkänojaksi ja sivupieluksiksi oli kolme suunnatonta kissanpäätä muutettu, ja itse teline oli taidokkaasti sorvatusta ja veistellystä norsunluusta.

"Jollei kapine ole teille vastenmielinen", sanoi Fink huolettomasti, "niin ehdotan vaihtokauppaa. Minun huoneessani on pieni leposohva, jolla tosiaankin lepään niin mainiosti etten mielelläni siitä luopuisi. Sallikaa siis miesten kantaa tämä kummitus johonkin linnan huoneeseen ja antakaa minun pitää leposohvani."

Lenore ei heti löytänyt sanoja vastatakseen näin käskevään pyyntöön, vaan kumarsi vaieten myöntymisen merkiksi. Ja kuitenkin kapinoi hänen mielensä vaihtokauppaa vastaan. Kun hän tuli omaan huoneeseensa, näki hän kissasohvan asetetuksi sinne. Se kävi yhä enemmän hänen harmiinsa, hän huusi Suskaa ja Johannia ja käski näiden kantaa sohva jonnekin muualle, mutta molemmat nostivat ankaran melun ja väittivät, ettei tuo muhkea elukka ollut missään niin hyvin paikallaan kuin armollisen neidin huoneessa, niin että Lenoren oli pakko liikanaista huomiota välttääkseen ajaa heidät ulos ja kärsien tyytyä vaihtoon. Siten joutuivat Lenoren kauniit jäsenet lepäämään jaguarintaljoilla, jotka olivat Finkin voittosaalis uuden maailman aarniometsistä.

Jo seuraavana päivänä alkoivat uudistyöt täydellä todella. Niittymestari lähti vaakituskoneineen vainioille, työmiehet pantiin kaivamaan. Karl etsi päiväpalkkalaisia saksalaisista ja puolalaisista kylistä; omastakin kylästä löytyi joutilasta ja halukasta väkeä, ja muutaman päivän päästä oli puolisensataa miestä työssä vuokramaalla. Tosin ei kaikki ottanut sujuakseen ilman häiriötä, miehet olivat levottomia ja omissa aatoksissaan, ja lähikylissä asuvat saapuivat työhön epäsäännöllisemmin kuin oli suotavaa; mutta Finkin tuoma kantajoukko pysyi kuitenkin kiinteästi yhdessä, sillä hän itse osasi tehota miehiin ylpeällä tarmokkaisuudellaan sekä Karl ainaisella hyvätuulisuudellaan. Miesten sotilaallisia harjoituksia johtamaan saapui metsänvartija väsymättä metsämökistään, linnassa pidettiin säännöllisesti yövartiota ja kulkuvahteja lähetettiin täsmällisesti naapurikyliin. Sotainen henki levisi linnasta koko saksalaiseen ympäristöön. Pian kehittyi töyhtöhattuisessa parvessa hyvä joukkohenki, sotilaskurin ankara mieliintakominen alkoi sujua siloisesti, ja kohta oli Fink aivan pääsemättömissä vieraista irtolaisista, jotka tulivat pyytämään että heillekin annettaisiin vormupuku ja kivääri, hyvä palkka ja runsas ruoka sekä helppo työ hänen kaartissaan. "Vahtitupa on kunnossa", sanoi Fink Antonille, "mutta annahan vielä puhkaista ampumareikiä alikerran ikkunalaudoituksiin."

Linnassa kannettiin ankaran ajan tuomia rasituksia vereksellä virkeydellä ja rohkeudella. Jokaisen sen asukkaan yksilölliseen elämään toi talon vieras uutta sisältöä; myöskin kartanonhoidossa tunnettiin hänen läsnäolonsa, ja metsänvartija oli ylpeä saadessaan tutustuttaa sellaisen herran vaatimattomaan riistaansa. Fink oli ahkeraan Antonin mukana pelloilla, ja sekä Anton että Karl tottuivat kysymään häneltä neuvoa. Hän osti kaksi jykevätä vaunuhevosta, omaksi mukavuudekseen ja niittytöitä varten, kuten hän sanoi, mutta hän antoi niiden ahertaa joka päivä kartanon töissä ja nauroi ystävänsä pataluhaksi, kun tämä avasi hänen hevosilleen oman konton kirjanpidossaan ja laski niiden hyväksi suoritetut päivätyöt.

Anton itse oli hyvin onnellinen saadessaan jälleen pitää ystävänsä lähellään. Hiukkasen muinaista rattoisaa tunnelmaa oli palannut heidän välilleen, noiden vanhojen takapihailtojen tunnelmaa, jolloin molemmat nuorukaiset olivat tarinoineet keskenään niinkuin vain nuorukaisten on tapana tarinoida, milloin haastellen lapsellista hullutusta, millein viisastellen elämän korkeimmista asioista. Monessa suhteessa Fink tosin oli muuttunut, hän oli käynyt levollisemmaksi ja, kuten Anton sen ilmaisi konttorikielellään, "vankemmaksi". Mutta yhä edelleen ja entistä enemmänkin hän oli taipuvainen käyttämään muita ihmisiä vaihtelevien oikkujensa mukaan hyväkseen ja puolittain ylenkatseellisesti kohtelemaan heitä leikkikaluinaan. Hänen elinvoimansa oli entisellään. Vaikka hän aamuisin hääräili työmiestensä kanssa uudisniityillä, päivällä kierteli metsänvartijan kanssa metsiä ristiin rastiin, iltapäivällä ratsasti Antonin varoituksista huolimatta peninkulmamääriä epävarmaan ympäristöön hankkimaan tietoja ja solmiamaan uusia yhteyksiä, paluumatkallaan tarkastellen kartanon ja lähikylien etuvartioita, niin oli hän illalla paroonittaren teepöydässä yhä entinen iloinen seuranpitäjä, väsymättömän kekseliäs ja rattoisa, kunnes Antonin täytyi monesti merkeillä varoittaa, etteivät emännän voimat olleet yhtä tyhjentymättömät kuin hänen omansa.

Vapaaherran hän oli piankin saanut täydellisesti valtaansa. Isäntä paran tottumukseksi tullutta äreämielisyyttä hän ei säälinyt vähääkään, eikä hän sallinut hänen puhjeta katkeroihin valitusvirsiin tai tuikeisiin hyökkäyksiin Antonia tai omaa tytärtään vastaan, antamatta hänen hetipaikalla tuta tehneensä vääryyttä. Siten hän sai vapaaherran pysymään kauniisti aisoissa ainakin hänen läsnäollessaan. Sen sijaan hän teki hänelle monessa asiassa mieliksi, milloin se vain sopi yhteen hänen oman mukavuutensa kanssa. Hän auttoi häntä pelaamaan whistiä, neuvoen puhkomaan pieniä merkkejä korttilehtiin jotta tuntisi ne; Lenorelle hän opetti pelin aakkoset ja kiskoi Antonin säälittä neljänneksi mieheksi pelipöytään. Siten hän auttoi vapaaherraa entistä hauskemmin kuluttamaan pitkät ikävät illat ja totutti ystävänsä istumaan miltei joka ilta perheen seurassa.

Ainostaan linnan naiset eivät näyttäneet tuntevan niitä etuja, joita Finkin läsnäolo ja väsymätön vireys tuotti kaikille muille. Paroonitar sairastui. Se ei ollut mikään ankara taudinpuuska, vaikka se tulikin äkisti. Vielä iltapäivällä hän oli puhellut iloisesti Antonin kanssa ja ottanut häneltä vastaan muutamia kirjeitä, jotka kaupunkilähetti oli tuonut vapaaherralle. Illalla hän ei sitten saapunutkaan teepöytään; vapaaherra itse piti hänen pahoinvointiaan pian ohimenevänä. Hän ei valittanut muuta kuin heikkouttaan ja lääkäri, joka puoliväkisin tuotiin Rosministä, ei osannut antaa nimeä hänen taudilleen. Hymyillen hän torjui kaikki lääkkeet luotaan ja sanoi itse olevansa varmasti vakuutettu, että hän kohta kääntyisi jälleen paremmaksi. Jotta ei sitoisi puolisoaan ja Lenorea yhtämittaa sairashuoneeseen, halusi hän välistä ottaa osaa perheen seurusteluiltoihin; silloin hän ei jaksanut kauan istua pystyssä, vaan laski päänsä lepäämään sohvan pielukselle.

Siten hän piti ääneti seuraa toisille; hänen katseensa seurasi levottomasti vapaaherra ja tutkivaisesti Lenorea, kunnes molemmat istahtivat pelipöydän ääreen; silloin hän helpotuksesta huoahtaen kallistui lepäämään kuin ainakin rasittavan päivätyön jälkeen.

Anton katseli potilasta sydämellisen osanottavaisesti. Kun hänen vuoronsa oli pelissä "passata", ei hän koskaan laiminlyönyt käydä varpaisillaan sohvan luo ja kysellä sairaan vointia. Hän oli iloinen saadessaan ojentaa tälle vesilasin tai toimittaa joitain tehtäviä. Alati hän ihaili noita hienoja kasvoja, jotka kalpeina ja laihtuneinakin olivat säilyttäneet jalot piirteensä. Paroonitar oli hänestä ylimysnaisen ihannekuva, laatuaan niin täydellinen, että jokaisen sydän ilahtui, kenellä vain oli onni olla hänen läheisyydessään. — Anton ei voinut päästä eroon epäluulosta, että paroonittaren sairauteen oli syynä jokin ulkonainen aihe, kenties jokin niistä kirjeistä, jotka hän itse oli tälle jättänyt hänen sairastumispäivänään. Muuan niistä oli ollut ulkoasultaan törkeän näköinen, sen osoite oli kirjoitettu vapisevalla mieskädellä, ja Anton oli jo silloin aavistellut, että sen täytyi sisältää jotain ikävää. Eräänä iltana, toisten istuessa pelipöydässä, oli silkkipielus pudonnut alas sairaan pään alta. Kun Anton oli kiirehtinyt korjaamaan pieluksen paikoilleen ja sairas laskenut sille vaivaloisesti päänsä, katsahti hän kiitollisesti Antonia silmiin ja sanoi hänelle hiljaa, kuinka heikko hän oikein oli. "Minä haluan vielä kerran puhella kahdenkesken teidän kanssanne", hän jatkoi hetken vaiti oltuaan; "ei nyt, mutta se aika ehkä on piankin tuleva"; ja tällöin hänen ylöspäin suunnatussa katseessaan oli niin tuskallinen ilme, että Antonin mieli tuli täyteen pahoja aavistuksia.

Ei vapaaherra eikä Lenore osanneet paljoakaan surra paroonittaren sairauden vuoksi. "Äiti on joskus jo ennenkin kärsinyt samanlaista heikkoutta", sanoi Lenore, "aina oli kesäilma hänen paras lääkkeensä, ja minä toivon nytkin ilmojen lämpenemisen parantavan hänet." Lenore ei nykyään kyennyt terävin silmin tarkkaamaan ympäristöään, sillä hän oli itsekin muuttunut. Monina iltoina hän istui aivan ääneti teepöydässä ja havahti kuin unesta, kun joku puhutteli häntä; toisina iltoina hän jälleen oli vallattoman iloinen. Hän vältteli Finkiä, mutta hän vältteli myöskin Antonin läheisyyttä; molempia kohtaan hän tunsi selittämätöntä arkuutta. Hänen kukoistava terveytensä näytti horjuvan; äiti ajoi itse hänet sairashuoneesta ulkoilmaan; silloin antoi Lenore satuloida hevosensa ja ratsasti yksinään metsään, missä hän kierteli tuntikausia tuimaa ravia, eikä lopulta pannut merkille edes sitäkään, kun närkästynyt pony hänen käskyään odottelematta vihdoin toi hänet kotia. Anton tarkkasi tuota muutosta surumielin, Hän tunsi syvästi sielussaan, että Lenoren ja hänen välit olivat tulleet toisenlaisiksi, mutta hän vältti puhumasta siitä neidon kanssa ja sulki surunsa omaan sydämeensä.

Oli helteinen toukokuun iltapäivä. Metsien yllä riippui mustia ukkospilviä, ja aurinko paahtoi kuumasti kuivaa maata; silloin palasi se mies, joka oli lähetetty kulkuvahtina talonpoikaiskyliin ja ilmoitti, että Kunaun metsässä lymyili vierasta väkeä; kunaulaiset olivat käskeneet kysymään, mitä niiden suhteen oli tehtävä. Fink hälytti työmiehet kotia ja lähetti sanan metsänvartijalle ja uuteen ulkokartanoon. Kun työmiehet vielä kokoilivat työkalujaan ja kantoivat niitä linnaan, ja rengit riisuivat hevoset aatrojen edestä ja varustautuivat ratsastamaan kotia, tulla karahutti ratsastava lähetti Kunausta tuoden tiedon, että puolalainen joukko oli tunkeutunut kylän metsään ja että kyläläiset pyysivät apua.

Kaikki kartanon miehet oli vallannut se mieluisa kiihotus, jonka sotainen hälytys ja seikkailujen toivo aina on omiaan synnyttämään.

"Pidätä muutamia työmiehiä täällä luonasi", sanoi Fink Antonille, "ja pidä vartiota linnassa ja kylässä; metsänvartijan sinä lähetät kartanon suojeluskunnan kera Kunauhun, minä ratsastan voudin ja renkien kanssa edeltä."

Hän juoksi talliin ja satuloi itse hevosensa, Karlin varustaessa itselleen paroonin ratsuhevosen. "Pankaappas nuo ukkospilvet merkille, herra von Fink", varoitti Karl; "ottakaa päällystakki yllenne, kohta puhkee oikea jumalanilma. Ensi yönä sataa kauraa kartanon peltoon." Fink huusi tuomaan skottilaisen hartiapeitteensä, ja pienoinen ratsasjoukko lähti nelistämään Kunauhun päin.

Metsään tultuaan he vasta oikein panivat merkille, kuinka painostava helle todellisuudessa oli; ei edes hevosten raisu liikuntokaan jaksanut kohottaa tuota epämieluista tunnetta. "Katsokaappas, kuinka levottomia eläimet ovat", sanoi Karl; "minun hevoseni heristää korviaan, täällä metsässä mahtaa olla jotain." Ratsastajat pysähtyivät kaikki. "Tuolla viidakossa laskee joku täyttä ravia, tuolla paukkuvat puiden oksat." Karlin hevonen kurotteli päätään viidakkoon päin ja hirnahti kovaa.

"Se on joku tuttava, joku meidän omaa väkeämme", virkkoi Fink katsellen hevosen elkeitä.

Nuoren männikön lehvät aukenivat, ja aukosta ratsasti Lenore esiin pienellä kimollaan, asettuen poikkipuolin ratsastajain eteen. "Seis, kuka siellä?" hän huusi nauraen.

Fink ratsasti hänen luokseen, tervehti sotilaallisesti ja sanoi hiljaa: "No totta vie, se itse Gustel von Blasewitz lie."

Lenore punastui ja purskahti nauramaan. "Saatte jatkaa", hän sanoi, "ja minä lähden mukaan."

"Luonnollisesti", huudahti Fink, "nyt eteenpäin vain!" Pony viskeli minkä kykeni jalkojaan pysyäkseen Finkin ison konkarin rinnalla. Siten he saapuivat Kunauhun ja seisattuivat hälytyslaitteen kohdalle. Sinne oli kylän suojeluskuntakin asettunut, ja sen johtajana toimiva seppä tuli murhemielin vieraita vastaan.

"Ne, jotka metsässämme piileskelevät, ovat kehnoa irtolaisväkeä", hän huusi, "asestettuja puolalaisrosvoja. Tänään kirkkaalla keskipäivällä tuli niitä kymmenhenkinen liuta pyssyineen Leonhardin pihalle, joka on lähinnä metsänreunaa; siellä ne miehittivät portin ja veräjät, sitten kävi päällikkö sisään tupaan, missä väki istui juuri päivällispöydässä, ja vaati rahaa ynnä vasikan navetasta. Se oli oikein ilkeän näköinen renttu miehekseen, pitkä pyssy kädessä, riikinkukonhöyhen hatussa ja punaiset nyörit takissa. Leonhard kieltäytyi antamasta rahoja, silloin ne ojensivat pyssyn hänen ohimolleen, kunnes hänen vaimonsa hädissään juoksi arkulle ja nakkasi siitä rahapussin roistoille. Sen jälkeen ne kiskoivat vasikan ulos navetasta ja sieppasivat pihalta vielä neljä hanhea ja lähtivät sitten saaliineen painamaan takaisin metsään. Neljä pyssymiestä jätettiin pihalle vahtimaan, ettei kukaan päässyt tuvasta ulos, ennenkuin rosvot olivat saaneet saaliin viedyksi piiloon. Loppujen lopuksi nuo neljä ampua pamauttivat pyssyistään latingit tuvan kattoon ja lähtivät hekin laputtamaan metsään. Katto rupesi kytemään, mutta onneksi saimme sen sammutetuksi."

"Siitä on jo kulunut monta tuntia", sanoi Fink; "rosvot ovat jo tipposen tiessään."

"En sitä luulisi", vastasi seppä. "Leonhardin minä lähetin meidän ratsumiestemme kanssa heti kiertämään metsän ympäri rajalle saakka, jotta he kohta huomaavat jos varasjoukko yrittää hiipiä ulos metsänkätköstä, ja muuan Neudorfin vaimo, joka oli metsässä, näki vielä pari tuntia sitten puolalaisia Neudorfin metsän rajalla, juuri niillä kohden, missä rajapyykki seisoo vanhan tammen juurella. Niillä oli ollut jokin elikko mukanaan, vasikkako vai koira, sitä ei vaimo hädissään hoksannut; jos se vasikka oli, niin kyllä ne nälkäkurjet sen ennen pistävät metsässä poskeensa kuin raahaavat kotiaan. Minä tulen juuri Neudorfista, siellä on väki koossa niinkuin meilläkin. Me lähtisimme kernaasti nuuskimaan metsää, jos teidän miehenne vain tahtovat auttaa meitä ja johtaa meitä oikeaan suuntaan."

"Hyvä", sanoi Fink, "ripeästi siis toimeen." Hän lähetti sanan metsänvartijalle, jotta perästä tuleva kartanonväki voi alkaa ajojahdin omalta taholtaan, ja puheli sepän kanssa lähemmin kunaulaisten sijoittamisesta ja kulkusuunnasta. Karlin ynnä linnan ratsurengit hän lähetti yhtymään Kunaun ratsastajiin metsän vastakkaisella reunalla, jonnepäin ajojahdin piti suuntautua. "Älkää liiaksi kursailko niitä vintiöitä", hän huusi Karlin perään ja kopahutti kädellään pistoolejaan. "Nyt eteenpäin!" sanoi hän sepälle, "minä itse ratsastan Neudorfiin. Kun te olette nuuskineet etumetsänne läpikotasin, niin jääkää odottamaan meitä, siellä yhtyy Neudorfin ketju teihin."

Sitten lähtivät Kunaun miehet kostamaan rosvoille. Fink nelisti Lenoren seurassa naapurikylään. Matkalla hän sanoi neidille: "Täällä meidän tiemme erkanevat." — Lenore oli vaiti.

Fink katsahti häneen syrjäkarin. "En luule", hän jatkoi, "että nuo veitikat tekevät meille sen ilon, että jäisivät metsään odottelemaan meitä. Ja jos ne tahtovat puittia tiehensä, ilta kun on jo lähellä, niin me tuskin voimme heitä siitä estääkään. Mutta ajojahti on hyvää harjoitusta miehillemme, ja senvuoksi se on meille tervetullut."

"Välttämätöntä se ei juuri ole", vastasi Fink; "minä en tosin pelkää mitään vaaroja teille, mutta väsymystä kyllä ja kenties sadettakin."

"Minä olen antanut niin järkevän neuvon kuin olen osannut; enemmän ei ihmiseltä voi vaatia, ja meidän kesken sanoen, teidän rohkeutenne ilahduttaa minua. Täyttä nelistä siis, toveri!"

Neudorfissa Fink asetti hevoset kylänvoudin pihaan ja johti kyläläisparven metsänreunaan. Miehet asettuivat ketjuun, ja metsän tarkastaminen alkoi. Metsään edetessä piteni ketju pitenemistään ja välimatkat kasvoivat suuremmiksi kuin oli suotavaa. Fink kulki Lenoren kanssa äärimmäisellä oikealla sivustalla, missä piti yhdyttämän Kunaun miesten ketjuun; Finkin vierusmiehen piti johtaa suuntaa. Miehet kulkivat aivan ääneti ja tarkkasivat terävin silmin joka puun taakse. Heidän metsään tullessaan alkoi puiden latvoissa kohista, ja havulehvien raoista pilkoitti lyijynmusta taivas esiin. Mutta metsässä vallitsi vielä kuuman päivän tukahduttava helle, linnut istua kököttivät kyyryssä oksillaan, ja kovakuoriaiset olivat ryömineet vadelmapensaiden juurille kätköön.

"Itse taivaskin tulee niille vintiöille avuksi", sanoi Fink seuralaiselleen osottaen pilviä; "kohta käy niin pimeäksi, ettemme näe kymmentä askelta eteemme."

Metsä kävi yhä tiheämmäksi, päivänvalo himmeni tyyten, niin että sivustalla kulkevain oli vaikea erottaa miesriviä. Maaperä kävi niin liejuiseksi, että Lenore vajosi siihen nilkkojaan myöten. "Kunhan ette vain saa yskää", nauroi Fink.

"Siitä ei ole pelkoa", vastasi Lenore urheasti, mutta metsäkävely ei hänestä enää tuntunut niin huvittavalta kuin tuonaan.

Finkin viereinen mies jäi seisomaan, hänen hiljainen kuiskauksensa kulki miehestä mieheen ketjua pitkin, kunnes koko rivi seisattui odottamaan kunaulaisia. Yhä mustemmaksi tummeni taivas puunlatvojen yllä, yhä pimeämmäksi kävi metsä. Etäällä jyrähti ukkonenkin, sen ääni kumahti kuin jymeä rummutus havunneulakaton alla. Miehet seisoivat miltei hievahtamatta lähes neljännestunnin; sitten kuului hämäryydestä hiljainen huuto että naapurikylän miehet olivat tulossa. Varoitus: "Vierusmies katsokoon oikealle ja vasemmalle!" kulki riviä pitkin, sitten lähti koko ketju jälleen liikkeelle, molempain kyläin johtomiehet astuivat etummaisina, Fink ja Lenore heidän kintereillään. Silloin räjähti voimakas ukkosenjyrähdys metsän yli, ilmassa vihelsi ja ratisi ja tuima sadekuuro tulla kohisi alas. Ensin sade tapasi vain lehvistöä, mutta pian ropisi raskaita pisaroita maahankin. Yhä kovemmin pieksi ukkoskuuro puunlatvoja, yhä tiuhempaan tippui pisaroita alas oksilta, kunnes sadetta tuli virtanaan taivaalta suoraan maaperään; joka runko, jokainen alaspäin taipunut oksa, jokainen havunneulaskimppu muuttui vettä syytäväksi saderänniksi. Tiheänä harsona peitti sade kulkijoilta kaiken näköalan. Miehet huutelivat toisilleen hillityin äänin, jotta eivät kadottaisi suuntaansa.

Silloin solahti Lenoren jalka, juuri kuin hän katsahti sivulleen Finkiin, kiemuraiseen puunjuureen; hän tukahdutti tuskanhuutonsa, mutta vaipui polvilleen. Fink juoksi häntä auttamaan.

"Nyt en jaksa enää kauemmas", sanoi tyttö, koettaen väkisin vaimentaa tuskaansa; "jättäkää minut tähän, sitä pyydän mitä hartaimmin, ja noutakaa minut sitten palatessanne."

"Ettäkö jättäisin teidät tähän tilanteeseen!" huudahti Fink. "Silloinhan olisin raakalainen, jonka rinnalla yksin ihmissyöjäkin olisi aika rattoisa toveri. Kyllä te saatte nyt vain koettaa sietää minun läsnäoloani. Ennen kaikkea sallikaa minun saattaa teidät tästä ryteiköstä sellaiseen kohtaan, jossa sade on vähemmän hävytön kuin täällä. Etumiehemme olen jo muutenkin kadottanut näkyvistäni; en näe enää niiden kelpo poikain leveäin hartiain keikahtelevan edessäni."

Hän nosti Lenoren pystyyn, ja tämä yritti astua kipeällä jalallaan, mutta tuska pakotti hänet jälleen voihkaisemaan, hän horjahti ja harasi tukea Finkin olkapäästä. Silloin tämä kietoi olkapeitteensä neidin ympärille, nosti hänet maasta ja kantoi hänet kapaloituna kuin pienen lapsen sylissään eräiden vieri vieressä kasvavain mäntyjen alle, joiden tiheät, yhteenkietoutuneet lehvät tarjosivat pienen katoksen sadetta vastaan. Kun ihminen kumartui, pääsi hän jokseenkin turvaan kastumasta.

"Tähän teidän täytyy käydä istumaan, rakas neiti", neuvoi Fink ja laski Lenoren varovaisesti maahan. "Minä vahdin vihreän metsälinnanne veräjällä ja käännän selkäni, jotta saatte kietoa märän nenäliinan juonikkaan nilkkanne ympärille." Lenore painautui tiheän lehväkatoksen alle, Fink kääntyi häneen selin ja nojautui puunrunkoon. "Eihän vain jalka ole todenteolla vioittunut?" hän kysyi; "voitteko liikuttaa lainkaan nilkan niveliä?"

"Se on mainiota", puheli Fink taaksensa; "nyt te sidotte nenäliinanne nilkan ympärille, ja minä toivon että jo kymmenen minuutin päästä kykenette sillä astumaan. Kietokaa se iso peite hyvin ympärillenne, jotta pysytte lämpimänä; muuten perii urhea sotatoverini tästä jahdista vielä kuumeen, ja silloin kävisi tuo vaivainen vasikka meille liian kalliiksi. Joko olette saanut siteen asetetuksi?" hän kysyi edelleen; "joko minä saan kääntyä?"

"Sallikaa sitten minun kääriä teidät itsennekin siteeseen." Turhaan vastusteli Lenore niin altista ritaripalvelusta. Fink kääräisi ison peitteen koko hänen ruumiinsa ympäri ja sitoi kulmat selän taakse solmuun. "Nythän te istutte siinä metsän pimennossa kuin pikkunen harmaa tonttu."

Pian Lenore tunsikin suloista lämpöä; hän istui ääneti lehväkattonsa alla ja ajatteli huolestuneena outoa tilannetta, johon hän niin arvaamattaan oli joutunut. Fink oli jälleen asettunut entiselle paikalleen, selkä puunrunkoa vastaan. Kotvan kuluttua Lenore huusi pensaikosta: "Vieläkö olette siellä, herra toveri?"

"Pidättekö te minua petturina, joka kavaltaa telttatoverinsa?" kysyi
Fink vastaan.

"Täällä alhaalla on aivan kuivaa", jatkoi Lenore, "nenälleni vain joskus tipahtaa pisara. Mutta te, ritari parka, kastutte siellä ulkona likomäräksi. Kuinka hirveä sade!"

"Tämmöinenkö sade teitä hirvittää?" sanoi Fink hartioitaan kohauttaen. "Sehän on vain pikkuruinen sateenkakara! Jos se saa oksankaan irti puusta, niin se kuvittelee jo tehneensä ihmeitä. Toistapa on sade sellaisissa maissa, missä aurinko hellittää kuumemmin. Omenan kokoisina pisaroina — eipäs, ei minään pisaroina enää, vaan käsivarren paksuisina suihkuina syöksyy sade pilvistä kuin vesiputous. Paikalleen ei kukaan voi jäädä seisomaan, sillä maaperä lainehtii pois jalkojen alta; puidenkaan alle ei voi paeta, sillä myrskytuuli taittaa kaikkein paksuimpiakin runkoja kuin oljenkorsia. Ihmispoloinen yrittää juosta taloonsa, joka ei ehkä ole sen kauempana kuin se puunjuuri tästä, johon te nilkkanne loukkasitte, mutta talo onkin mennyt menojaan, ja sen paikalla on vain kuoppa, virta täi rykelmä veden kuljettamia kalliojärkäleitä. Ehkäpä vielä lisäksi maaperäkin rupeaa tärähtelemään ja aaltoilemaan kuten meri myrskyn pieksämänä. Tämä se vasta sadetta on, jota kannattaa katsella. Läpikotaisin kastuneet vaatteet eivät enää ikinä tule kuiviksi; mikä muinen oli päällystakki, se on viikon päästä muodoton musta möhkäle, joka ulkonäöltään ja kokoonpanoltaan aivan muistuttaa korvasientä. Jos sellaisen takin pitää edelleen yllään, niin nousevat hihansuut kyynärpäihin ja vyötäinen kaulantiehen asti, eikä siitä pääse muuten eroon kuin leikkelemällä sen kynäveitsellä kapeiksi liuskoiksi niinkuin omenaa kuoritaan."

Lenoren täytyi kivustaan huolimatta nauraa. "Tahtoisinpa minäkin kerran joutua sellaiseen sateeseen", hän sanoi.

"Minä puolestani olen niin epäitsekäs, etten toivoisi samaa teille", vastasi Fink. "Naisten käykin silloin kaikkein hulluimmin; mitä heillä on hipenettä yllään, se sulaa ja katoo järkiään. Tiedätte kai, millainen puku Milon Venus-rouvalla on yllään?"

"Juuri tuon jumalattaren näköisiltä näyttävät kaikki naiset, jotka ovat sattuneet joutumaan troopillisen sadekuuron uhreiksi, ja miehet näyttävät kuin miltäkin linnunpeläteiltä. Onpa sattunut että ihmiset ovat sellaisessa sateessa litistyneet latteiksi kuin messinkitarjotin; keskellä vain näkyy pyöreä nuppi, jonka lähemmä käydessä tuntee ihmispääksi ja joka murheellisesti huutaa ohikulkeville: 'Oi rakkaat ristiveljet, näin sitä käy kun lähtee ulos ilman sateenvarjoa!'"

Jälleen täytyi Lenoren nauraa. "Minun jalkaani ei enää paljonkaan kolota", hän sanoi, "luulenpa että voin jälleen astua."

"Sitä ette saa tehdä", vastasi Fink, "sade ei hellitä vielä hyvään aikaan, ja metsässä on niin pimeä, että tuskin näkee kättänsä silmien edessä."

"Tehkää sitten mielikseni ja etsikää miehet käsiinne. Minun on nyt parempi olla, minä istun täällä kuin metsävuohi turvassa sateelta ja ihmiskatseilta."

"Mutta minä pyydän teitä mitä hartaimmin", huudahti Lenore tuskissaan ja kurotti käsiänsä peitteestä, "jättäkää minut nyt vain yksin!"

Fink käännähti ympäri, tarttui neidin käteen ja painoi sen huulilleen; sitten hän kiiruhti ääneti siihen suuntaan, mihin kyläläiset olivat menneet.

Lenore jäi yksin istumaan männynlehvien alle. Yhä vielä rapisi sade alas, löi paukkuen puunlatvoihin ja virtasi koskena oksia myöten maahan. Lisäksi jyrähteli ylhäällä edelleen ukkonen; välistä leimahti pimeästä räikeän keltainen salama, jonka valossa Lenore näki puunrungot edessään kuin jonkin loppumattoman linnan kullanruskeat pilaririvit, joiden päällä kaartui lehvistön sysimusta katto. Metsä tuntui tällöin hänestä lumolinnalta, joka silmänräpäyksessä kohoo näkyviin maan uumenista ja jälleen katoaa yhtä nopeasti. Sateen rapinan halki kuului salaperäisiä ääniä ja hälyjä, joita muuten vain yön hiljaisina hetkinä kuulee metsässä kulkiessaan. Ylhäällä hänen päänsä päällä paukkui säännöllisin väliajoin, aivan kuin olisi jokin tunkeilevainen metsänpeikko koputtanut hänen havulinnansa ovelle; Lenore sykähti kokoon ja kysyi itseltään, oliko se kenties palokärki vai puunoksa. Etäältä kuului variksen surkeata rääkymistä; sen pesään oli sadevesi tunkeutunut ja herättänyt asukkaan ensimmäisestä makeasta unesta. Aivan läheltä rämähti kammottava nauru "Huhuu, huhuu!" joka puistatti Lenorea; liekköhän se ollut jokin ilkeä peikko vaiko vain pieni viaton huuhkaja? Sadoin alakuloisin äänin haasteli luonto hänen ympärillään. Lenore nautti iloiten yksinäisyytensä hurjasta sulosta, mutta lysähti pian taas kyyryyn ahdistavan tuskan värisyttämänä. Ja tavantakaa lenteli toisia ajatuksia hänen sieluunsa; — kuinka hupsu hän oli ollut, kun oli hiipinyt varkain rauhallisesta kodistaan mokomalle retkelle ja moisiin seikkailuihin, kuinka häntä kai paraikaa haeskeltiin ympäri linnaa, ja ennen kaikkea, mitähän tuo mies mahtoikaan hänestä ajatella, joka hänen pyynnöstään oli ottanut hänet mukaansa ja hänen pyynnöstään jälleen jättänyt hänet tänne yksin.

Lenore veti peitteen pois korviltaan ja kuunteli, mutta ihmisääniä ei kuulunut mistään päin; ei muuta kuin sateen säännöllistä rapinaa ja metsän alakuloista huokailua. Mutta vallan hänen viereltään kuului kohinaa, ensin hiljaa, sitten yhä kuuluvammin: sadevesi oli kokoutunut pieneksi puroksi, joka lorisi hiljalleen mättäiden välitse, sitten ison vadelmapensaan juuritse ja viimein hypähtäen maahan vajonneen ja sammaltuneen irtopuun yli. Ja hänen takanaan rapisivat lehdet äkkiä, ja jotakin lähestyi huimin hypyin aivan lähelle; Lenore painoi peljästyneenä päänsä kiinni puunrunkoon. Jotakin elävää asettui hänen viereensä, jotakin raskasta kosketti olkapeitettä, joka oli kääritty hänen ympärilleen. Hän tunnusteli varovaisesti kädellään peitteen alta ja tunsi jänösen pehmeän turkin; tuhotulva oli karkottanut eläinparan sen maakolosta etsimään turvaa puiden alta, niinkuin hän itsekin oli tehnyt. Lenore pidätti hengitystään, jotta ei säikyttäisi pientä toveriaan havumajasta; ja kotvan aikaa kyyröttivät molemmat hiljaa vierekkäin, ja jänis likistyi kiinni peitteeseen lämmintä saadakseen.

Silloin kuului kaukaa sateen ja ukkosenjyrinän halki muutamia pyssynlaukauksia; Lenore värähti kokoon, ja pitkin harppauksin katosi jänöjussi metsän pimentoon. Tuolla kaukana kamppailivat ihmiset keskenään, siellä vuosi lämmin ihmisveri mustaan maaperään. Kuului kova karjahdus, joka matkojenkin päästä soinnahti kiukkuiselta ja uhkaavalta; sitten oli jälleen aivan hiljaista. "Olikohan hän ollut vaarassa?" kyseli tyttö itseltään, mutta hän ei tuntenut yhtään hätää tuon miehen puolesta, vaan pudisti päätään peitteen alla. Missä hän olikin, siellä eivät vaarat häneen tehonneet. Häntä kohden tähdätyn pyssyn löi maahan putoava puunoksa alas; hänen sydämeensä suunnattu puukko taittui kuin höylänlastu, ennenkuin se hänet tapasikaan; hänen kimppuunsa käyvän miehen täytyi kompastua puunjuureen, ennenkuin ennätti lähellekään. Hän oli "luja" kaikkia vaaroja vastaan; ei hätää — ah, hän ei tuntenut mitään samalla tapaa kuin muut ihmiset! Vapaasti ja ylpeästi hän nosti päätänsä, ja hilpeä oli hänen katseensa', kun kaikki toiset katselivat masentuneina maahan. Mitkään vaikeudet eivät häntä kammahduttaneet, mitkään esteet eivät tukkineet häneltä tietä. Keveästi hän potkaisi syrjään harmit, jotka painoivat toisia kumaraan. Sellainen mies hän oli! Ja se mies oli äsken nähnyt hänet heikkona, hädikkönä ja avuttomana! Lenoren itsensä oli syy ollut, että tuo mies nyt katsoi olevansa oikeutettu kohtelemaan häntä huolettoman tuttavallisesti. Lenore vapisi ajatellessaan, että toinen ehkä piankin käyttäisi tätä oikeuttaan hyväkseen — ehkä julkealla katseella tai vallattomalla hymyllä tai loukkaavalla sanalla. Tyttö rukan sydän pamppaili kiivaasti, ja hänen ajatuksensa harhailivat hätäisinä kuin pesästään säikytetyt lintuset.

Rajuilma alkoi asettua. Kohisevien kuuropäiden sijasta valui nyt pilvistä tasaista, kestävää sadetta, yhä hiljempaa lorisi sadepuro hänen vierellään, ja yhä ahkerampaan huhuili huuhkaja; äskeisen sysimustan pimeyden ja räikeiden tulenliekkien vaihtelun asemasta seurasi tuhkaharmaa iltahämärä taivaalla ja metsässä. Jälleen hätäännytti yksinäisyydentunto Lenorea. Mutta silloinpa kajahti kaukaa ihmisääniä hänen korviinsa, kuului huutoja ja vastauksia; vouti kuului huutavan: "Kivilouhoksen yli ne ovat äskettäin menneet; sinnepäin, Neudorfin miehet!" Puhujain askeleet tuntuivat lähenevän; tuolla mäntyjen välissä liikahteli mieshahmo. Se oli Karl; hän pani kädet torveksi suulleen ja karjasi metsään: "Halloo, neiti Lenore!"

"Täällä minä olen", kuului hienoinen ääni melkein hänen jalkainsa juuresta.

Kummissaan Karl peräytyi askeleen taapäin ja luikkasi iloisesti: "Löydetty!" Kyläläiset ympäröivät Lenoren havumajan hilpeästi iloillen.

"Meidän neitimme on täällä!" kiljasi muuan Neudorfin poika ja joikui iloissaan kuin häissä. Lenore nousi pystyyn; vielä särki hänen jalkaansa, mutta Karlin käsivarteen nojautuen hän yritti urheasti astua eteenpäin.

"Vain tuonne louhokselle asti", sanoi Karl, "siellä kasvaa puita harvemmassa." Mutta kyläkunnan nuoret miehet taittoivat ripeästi muutamia nuoria männynsalkoja ja levittivät havuja niiden päälle poikkipuolin. Vastustuksestaan huolimatta Lenore nostettiin näille yksinkertaisille paareille, erään nuorukaisen lähtiessä juoksujalkaa edeltäpäin kylänvoudin pihaan tuomaan hänelle hevosen vastaan.

"Oletteko te saaneet rosvot kiinni?" kysyi Lenore voudilta, joka astui hänen vierellään.

"Kaksi vain", tämä vastasi. "Vasikka oli jo ennätetty teurastaa, mutta me tuomme taljan ja osan lihoista takaisin; hanhet riippuivat niskat nujerrettuina puunoksalla, mutta rahat ne roistot olivat jo kerinneet jakaa keskenään. Noilta kahdelta ei paljoakaan löydetty."

"Ne ovat Tarowin miehiä, jotka saimme kiinni", sanoi kylänvouti synkästi, "sen kylän kaikkein pahimmat vintiöt. Ja sittekin tahtoisin että ne olisivat jossain muualla kuin meidän käsissämme, sillä siellä elää hyvin kostonhimoista väkeä."

"Ei meistä yksikään", Karl vastasi. "Rosvot olivat julkeudessaan rakentaneet itselleen nuotion lähelle metsänreunaa, mihin me ratsumiehet olimme asettuneet ketjuun. Kekäleet kytivät vielä sateen kostuttaminakin, ja sen kautta nuo räivät itse ilmaisivat jälkensä. Me nousimme hevosen selästä, hiivimme perään ja karkasimme äkkiarvaamatta niiden kimppuun. Ne laukasivat pyssynsä ja ottivat lipetin viidakkoon. Siellä ne hävisivät näkyvistämme pimeän selkään. Kesti kauan, ennenkuin jalkamiehet pääsivät metsän halki meihin yhtymään; ilman pyssynpauketta ja melua ne eivät olisi meitä löytäneetkään. Herra von Fink kuvasi meille hetikohta teidän piilopaikkanne. Hän kuljettaa paraikaa vankeja maantielle; ne viedään linnaan, ja huomenna me lähetämme ne saksalaisten joukkojen huostaan."

"Mutta että herra von Fink jättikin teidät ypö yksin tänne metsän sydämeen", virkkoi rehellinen kylänvouti päätään pudistellen; "minusta se oli perin uskallettua."

"Minä itse pyysin häntä lähtemään", vastasi Lenore kiireisesti; ja vaikka olikin pimeä, loi hän katseensa maahan.

Puolitiessä kylään mennessä tuli Lenoren pony kulkijoita vastaan. Neudorfissa peri Karlkin takaisin vapaaherran ratsun renkien hoteista ja saattoi Lenoren linnaan. Oli jo myöhä ilta, kun he sinne saapuivat. Lenoren pitkä poissaolo oli saanut äidin tulimmaiseen tuskaan ja vapaaherran kaikkein pahimmalle päälle. Nopeasti riistäytyi Lenore kaikista kyselyistä ja kiirehti turvaan omaan huoneeseensa. Kotvan perästä saapui myöskin Fink metsänvartijan seurassa Kunausta ja toi mukanaan molemmat vangit, jotka kädet selän taakse köytettyinä astuivat uhitellen vartijainsa välissä ja nostelivat riikinkukonhöyheniään niin korkealle kuin mielisivät mennä sunnuntaitansseihin kyläkapakkaan.

"Tämän te vielä saatte maksaa", murahti toinen heistä puolaksi saattajilleen ja puristi kahlitut kätensä nyrkkiin.

Yhä vielä sateli. Päivän koittaessa olivat taivaan portit hetkeksi sulkeutuneet, mutta ainoastaan avautuakseen kohta uudestaan ja syytääkseen vettä kaksinkertaisella voimalla. Niityntekijät olivat varahin aamulla lähteneet työmaalleen, mutta olleet pian pakotetut palaamaan takaisin. Nyt he istuivat vaitonaisina linnan vahtituvassa ja kuivailivat uunin edessä likomärkiä vaatteitaan.

Vapaaherra lojui nojatuolissa peräkamarissaan; hän antoi vanhan Johannin lukea hänelle sanomalehtiä, jotka taas eilen olivat hyvästä aikaa päässeet tunkeutumaan linnaan asti. Palvelijan yksitoikkoinen ääni kertoi pelkistä ikävistä asioista; sadepisarat ropisivat katonräystäällä ja myrskytuuli pieksi kohisten ja ulvoen linnannurkkaa; kaikki luonnonäänet säestivät särähtävin epäsoinnuin lukijan sanoja.

Anton työskenteli kirjoituspöytänsä ääressä. Hänen edessään oli oikeusneuvos Hornilta tullut kirje, jossa tämä ilmoitti, että sukutilan pakkomyynti oli määrätty toimitettavaksi ensi talven puolivälissä; kohta tästä virallisesti kuulutettua oli tullut tieto, että monet tilan kiinnityksistä olivat siirtyneet entisiltä haltijoilta uusiin käsiin, ja syytä oli peljätä, että vain yksi ostelija oli hankkinut ne itselleen, vaikka monia eri nimiä käyttäen. Kirjeen vaikutuksen painostamana Anton jäi murhemielin mietiskelemään vapaaherran vaaranalaista asemaa.

Viereisessä huoneessa piti Fink seuraa naisille; paroonitar makasi sohvalla, peitettynä Lenoren hartiahuivilla. Hän katseli ääneti eteensä, ja vain silloin kun tytär astui hänen luokseen kysyen hellästi hänen vointiaan, nyökkäsi hän tälle hymyillen ja lausui rauhoittavia sanoja. Lenore istui akkunanpielessä tehden jotain kevyttä käsityötä ja kuunteli ihastuneena leikkipuheita, joilla Fink osasi ilostuttaa huoneen sadeharmaata raskautta. Hän olikin tänään rajuilmasta huolimatta kaikkein veikeimmällä päällään. Välistä helähti Lenoren kirkas nauru tammioven läpi naapurihuoneeseen; silloin Anton unohti tilanmyynnit ja kiinnekirjat, tuijotti otsa rypyssä oveen ja oli katkerasti tietoinen siitä, että hänelle kohta koitti uusia kamppailuja perheen olemassaolon puolesta.

Mutta ulkona vain satoi kuin saavista kaatamalla, kohisi tuuli, ulvoi ilma. Valittavasti karjui myrsky metsänharjalta haikeuttaan vainioiden ja linnan yli. Se lennätti taukoamatta irtikiskomiaan havunneulakimppuja linnaa kohti; pelloilla kasvavista villeistä kirsikkapuista se reuhtoi lehdet ja valkeat kukat ja tanssitti niitä hurjassa piirihypyssä ilmojen halki, paiskasi ne sitten maahan, naulitsi ne raskain sadepisarin kiinni saviliejuun ja ulvoi: "Pois kaikki hymy ja hohde, mustaa murheenväriä pitää kaiken kantaa, mikä vain linnaan kuuluu!" — Puiden kimpusta tuo hurjapää riensi kolhimaan nyrkeillään linnanmuureja, kiskoi ja tärisytti tornin lipputankoa, syyti vettä pilvistä saavittain akkunaruutuja vastaan, sukelsi pää edellä hurjasti voihkien savupiippuihin ja jyrisytti ovia kuin henkensä edestä. Jokaisesta aukosta se huuteli sisään: "Kaitkaatte taloanne, sillä turma lähestyy!" Sellaista meteliä se piti tuntikaudet, mutta sisässä istujat eivät ymmärtäneet sen puhetta.

Siksipä ei myöskään kukaan pannut merkille ratsastajaa, joka kiivaasti hoputti väsynyttä hevostaan kylän läpi linnaan päin. Vihdoin paukkui vasara paaluaitauksen porttiin, yhä kärsimättömämmin kajahtivat sen iskut, ja äänekkäitä huutoja kuului pihalta ja portailta. Anton avasi oven, ja asestettu mies, likomärkä ja valuen maantien rapaa, astui sisään hänen huoneeseensa.

"Sinäkö se olet!" huudahti Anton ällistyneenä. "Ne tulevat", ilmoitti Karl, katsellen varovaisesti ympärilleen; "säilyttäkää malttinne, sillä tällä kertaa on vierailu aiottu meille."

"Mitään parvea en ole nähnyt", vastasi Karl totisesti, "vaan kokonaisen sotajoukon; viitakemiehiä on tuhatkunta, ratsumiehiä sadan paikkeilla. Ne ovat matkalla yhtyäkseen pääjoukkoon. Olen kuullut, että niiden on käsketty ottamaan mukaansa kaikki asekuntoiset puolalaiset miehet ja riistämään aseet saksalaisilta yhdyskunnilta."

"Ahaa", huudahti Fink, kun hän sisäänastuessaan näki Karlin, "sillä, joka tuolla tapaa tuo mukanaan huoneeseen puolet maantien loasta, ei ole hyviä uutisia tuotavana. Miltä taholta vihollinen lähestyy, kersantti?"

"Neudorfin koivumetsästä ne samoavat tännepäin tiheänä joukkona. Tämän kylän miehet istuvat joukolla kapakassa, ryyppivät paloviinaa ja kinastelevat keskenään."

"Ei ainuttakaan merkkitulta ole palanut, ei ainuttakaan ilmoitusta ole vielä tullut lähikylistä", huudahti Anton akkunan äärestä. "Ovatko Neudorfin ja Kunaun saksalaiset sitten nukkuneet keskellä päivää?"

"Ne tulivat itsekin yllätetyiksi", kertoi kovanonnenviestin tuoja. "Heidän vahtinsa olivat jo eilen illalla havainneet vihollisen, joka kulki puolisen penikulman päässä Neudorfista Rosminiin vievällä valtatiellä. Kun se oli poikkeamatta jatkanut matkaansa Neudorfin tienhaaran ohi, tulivat kyläläiset hyville mielin. Heidän ratsumiehensä seurasivat etäältä viitakemiehiä, kunnes näiden jälkijoukko oli häipynyt heidän näkyvistään. Mutta yöllä ne peijakkaat pyörähtivätkin takaisin ja hyökkäsivät aamuhämärissä kylään, missä elämöivät kuin paholaiset. Kylänvouti iskettiin täyteen haavoja, hän on mennyttä miestä ja voihkii verissään pahnoillaan, hälytystorni sytytettiin palamaan; sen sauhun näkisi tännekin metsänreunan yli, jollei sataisi niin rankasti. Nyt on vihollinen jakautunut eri osiin nuuskiakseen läpikotaisin kaikki saksalaiskylät; muuan joukko menee Kunauhun, toinen uuteen ulkokartanoomme ja pääjoukko tulee tännepäin."

"Kuinka paljon meillä on vielä aikaa varustautuaksemme niitä herroja vastaanottamaan?" kysyi Fink.

"Onko metsänvartijaa varoitettu", kysyi Anton, "ja tiedetäänkö ulkokartanossa mitään vaarasta?"

"Ei ollut enää aikaa lähettää niille sanaa; ulkokartanoon on Neudorfista pitempi matka kuin tänne, ja minä olisin kenties ennättänyt liian myöhään linnaan. Meidän merkkiroviomme minä sytytin, mutta tällaisella sateella siitä ei näy tulta eikä savua; kaikki merkit ovat nyt turhia."

"Jolleivät ne itse ole osanneet pitää varaansa", sanoi Fink nyökäten myöntävästi, "niin emme mekään voi enää tehdä mitään heidän hyväkseen."

"Metsänvartija on vanha kettu, jota ei kukaan saa hännästä kiinni", virkkoi Karl; "mutta ulkokartanon vouti ja hänen nuori vaimonsa — taivas heitä armahtakoon!"

"Pelastakaa toki meidän väkemme!" huudahti rukoileva ääni Finkin viereltä. Lenore seisoi äkkiarvaamatta keskellä huonetta, kädet ristissä rinnalla.

Anton riensi sulkemaan oven, josta Lenore oli kenenkään huomaamatta tullut sisään. "Entä armollinen rouva?" hän huudahti huolissaan.

"Hän ei ole vielä kuullut mitään", vastasi Lenore kiireisesti. "Mutta lähettäkää toki joku ulkokartanoon, auttakaa voudin perhettä sieltä pakenemaan!"

"Sinä et nyt jouda sinne lähtemään", huudahti Anton sulkien häneltä tien; "minä otan sinun hevosesi."

"Anteeksi, herra Wohlfart", puuttui Karlkin väittelyyn, "ehkä minun sallitaan ottaa herra von Finkin hevonen — minä kykenen vielä ratsastamaan huikean matkan."

"Sama se minusta", päätti Fink. "Metsänvartijan ja mitä muita miehiä vain tavoitatte te lähetätte tänne linnaan, naiset, hevoset ja lampaat toimittakaa piiloon metsään. Voudin pitää kuljettaa elukat syvälle metsän pimentoon ja vaarinottaa linnaa hiekkahaudan partaalla kasvavista vanhoista petäjistä. Mutta itse te pysykää hevoseni selässä, joka minun on surukseni uskottava teidän koipienne väliin lähipäiviksi. Ratsastakaa sitten suoraapäätä Rosminiin ja etsikää käsiinne lähin osasto meidän sotaväkeämme, sille viekää meiltä sana, että me tarvitsemme kiiruimman kautta apua, ratsuväkeä mikäli mahdollista mukaan."

"Meidän punalakkimme [husaarit] kuuluvat olevan tunnin matkan päässä Rosminista", sanoi Karl poislähtiessään; "Kunaun seppä huusi sen perääni, kun ratsastin hänen ohitseen."

"Mitä vain saatte sotaväkeä liikkeelle, se tuokaa tänne. Sillä aikaa kuin te satuloitte hevosen, minä kirjoitan pari riviä ylipäällikölle."

Karl vei kätensä ohimolleen, pyörähti kannoillaan ympäri ja, juoksi portaita alas; Anton seurasi hänen kintereillään. Karlin kiinnittäessä ratsulle mahavyönsolkia huusi Anton hänelle kiireisesti: "Ohi ratsastaessasi huuda kartanonväki karjapihalla kokoon; minäkin lähden hetipaikalla sinne. — Sinä, poika parka, ennätit tänään tuskin syödä aamiaistakaan, ja sinulla on sangen vähän toiveita saada lähitunteinakaan mitään suuhusi." Hän juoksi takaisin linnaan, nouti keittiön puolelta likööripullon, leipäkyrsän ja kinkun jäännökset, työnsi nämä eväät säkkiin ja kurotti sen ynnä Finkin kirjeen ratsastajalle, joka oli juuri lähtemässä linnanpihasta.

"Kiitos vain", sanoi Karl puristaen Antonin kättä, "te pidätte kaikesta huolta. Mutta nyt on minulla vielä pyyntö teille: ajatelkaa toki itseännekin, herra Wohlfart; tämä puolalainen roskakartano ja sen kehno komento eivät ole sen arvoiset, että te panette henkenne niiden hyväksi alttiiksi. Kotona olisi eräiden vaikea kestää surua, jos teille jotakin tapahtuisi."

Anton puristeli lämpimästi uskollisen toverin kättä. "Voi itse hyvin matkallasi, minä teen täällä velvollisuuteni; äläkä unohda lähettää metsänvartijaa tänne, ja ennen kaikkea pelasta voudin vaimo. Sotamiehet tuo tänne metsätietä myöten."

"Älkää siitä huolehtiko", sanoi Karl hilpeästi; "tämä hieno raudikko saa tänään tuta nahassaan, mihin vanhat husaarinreidet pystyvät." Näin sanoen hän heilutti lakkiaan ja katosi täyttä nelistä karjapihan rakennusten taa. Anton telkesi pihaportin, sitten hän kiiruhti vahtitupaan ja veti hälytyskellon nuorasta. Työnjohtajan hän käski järjestämään miehet, miehittämään takaoven eikä päästämään sisään ketään tiedustamatta tulijan nimeä ja asiaa, ei edes pakolaisiakaan. "Syökää runsaasti ja juokaa kohtuullisesti, meillä on tänään vielä kova urakka edessämme", huusi hän miehille poistuessaan. Ylhäällä omassa huoneessaan Fink tällä välin lataili kiväärejään. Lenore seisoi hänen vieressään ja ojensi hänelle seinältä mitä hän tarvitsi. Neiti oli kalmankalpea, mutta hänen silmissään paloi innostuksen tuli, joka ei jäänyt sisäänastuvalta Antoniltakaan huomaamatta. "Antakaa meidän miesten yksin huolehtia näistä vakavista leikkikaluista", hän pyysi neidin luokse käyden.

"Onhan tämä minun vanhempaini talo, jota te käytte puolustamaan", huudahti Lenore. "Isäni ei kykene johtamaan teitä. Te ette saa panna meidän takiamme henkeänne alttiiksi, jollen minä saa olla mukana."

"Suokaa anteeksi", Anton vastasi, "teidän lähin tehtävänne on nyt kai valmistaa äitiänne hyökkäyksen varalta ja olla lähitunteina hänen vierellään."

"Äitini, äiti parka!" parahti Lenore lyöden kätensä yhteen, laski sitten ruutisarven pöydälle ja riensi viereiseen huoneeseen.

"Minä panin juuri miehet syömään", sanoi Anton Finkille. "Tästä hetkestä lähtien sinä otat päällikkyyden."

"Hyvä", vastasi Fink; "tässä on sinun varustuksesi, tämä kaksipiippuinen pyssy on kevyt käsitellä, toinen piippu on luotia, toinen susihaulia varten. Luotipussi on vuoteesi alla."

"Meidän on joko tykkänään luovuttava kaikesta vastarinnasta ja antauduttava lähestyvien roistojen armoille, tahi on meidän koetettava kestää siihen asti kunnes viimeinenkin luotimme on ammuttu. Tämän äärimmäisen mahdollisuuden varallehan me olemme koko ajan valmistautuneetkin; ehkäpä antautuminen olisi järkevämpi, mutta minä tunnustan, ettei se ole oikein minun makuuni. Mutta kun täällä on talon isäntäkin olemassa, niin päättäköön hän; joudu sinä vapaaherran puheille."

Anton kiiruhti käytävää pitkin toiseen kylkirakennukseen. Jo kaukaa hän kuuli paroonin huoneessa tuoleja kiivaasti viskeltävän. Tuima "Sisään!" kuului vastaukseksi hänen koputukseensa. Vapaaherra seisoi suorana kuin seiväs keskellä huonetta ja jyrähytti hänelle vastaan: "Kuulen, että täällä tapahtuu jotakin ja pidän anteeksiantamattomana huomaamattomuutena, ettei minulle siitä mitään ilmoiteta."

"Anteeksi, herra parooni", Anton vastasi, "vasta jokunen minuutti sitten tuli tieto, että vihamielinen joukko viitake- ja ratsumiehiä lähestyy linnaanne. Me olemme kiireimmän kautta lähettäneet sananviejän lähimpään sotaväenosastoon; sitten telkesimme portin ja odotamme teidän käskyjänne."

"Minä pyydän häntä vaivautumaan hetikohta minun puheilleni", huusi tulistunut vanha herra; "teidän kanssanne en voi puhua sotilaallisista toimenpiteistä. Fink on kavaljeeri ja puolittain sotilas, hänelle tahdon antaa tarvittavat ohjeet. Mitä te siinä vielä kuhnailette!" ärähti hän tiukasti. "Luuletteko te nuoret miehet voivanne leikitellä minun kanssani, kun onnettomuudekseni olen sokea? Joka syö minun leipääni ja nauttii minulta palkkaa, sen täytyy toki ainakin panna arvoa käskyihini."

"Isä!" huudahti Lenore käsiään väännellen kynnykseltä ja katsahti rukoilevasti Antoniin.

"Te olette oikeassa, herra parooni", vastasi Anton. "Pyydän anteeksi, että tässä hämmingissä unohdin ensimmäisen velvollisuuteni. Minä lähetän herra von Finkin tänne tässä tuokiossa." Hän kiiruhti ulos huoneesta ja mainitsi eteishallissa Finkille paroonin ärtyneestä mielialasta.

"Jouduhan nyt vain heti paikalla hänen luokseen", hoputti Anton, "muuten naiset saavat kärsiä hänen oikullisuudestaan." Sitten Anton kääräisi työmiehentakin ympärilleen ja juoksi takaportista sateessa karjakartanoon.

Siellä vallitsi hirveä hämminki. Saksalaisia perheitä naapurikylistä oli paennut tänne lapsineen ja niine vähine tavaroineen, joita hädissään olivat kerinneet ottaa mukaansa. Heitä istua kyyrötti tai makaili luhan lattialla parisenkymmentä henkeä, miehiä, naisia ja lapsia; vaimot voivottelivat, lapset parkuivat ja miehet tuijottelivat synkästi eteensä. Monet heistä kuuluivat maalaiskylien suojeluskuntiin, ja muutamilla oli pyssynsä mukana. Pihalla seisoivat heidän pienet rattaansa; niiden keskellä juoksenteli renkejä, hevosia ja lehmiä sekaisin. Anton huusi niittymestarin avukseen saadakseen edes jonkinlaista järjestystä aikaan. Luotettavimman rengin ja saksalaisen karjakon hoteisiin hän jätti kyntöhevoset ja nautakarjan. Rengin, joka oli päättäväinen mies, hän vei syrjään ja puheli hänen kanssaan eräistä paikoista hiekkahaudan viereisessä tiheikössä, joissa voi toivoa ihmisten ja elukkain voivan olla kätkössä ja vähin suojassakin sadeilmalla. Sinne piti rengin ajaa karja ja etsiä käsiinsä uuden ulkokartanon vouti, joka metsässä toimisi ylijohtajana. Sitten hän käski karjakon jättämään yhden lypsylehmän jälelle, avasi itse karjalle takaveräjän ja katseli kuinka miehet, elintarpeita selässään kantaen, ajoivat elikoita metsään.

"Mutta mitä me teemme paroonin ja näiden vieraiden hevosilla?" kysyi teknikko kiireissään.

"Ne on toimitettava muutamien vankkurien kera linnaan, kävi sitten miten kävi. Kukapa tietää vaikka mekin pakenemme, jos oikein hätä tulee."

Sitten Anton antoi kaikella kiiruulla lastata Karlin äskettäin maalaamiin vankkureihin moniaita säkkejä perunoita, jauhoja ja kauroja sekä heiniä niin paljon kuin mahtui. Palotynnörinkin eteen hän valjastutti hevoset ja täytätti sen raittiilla vedellä. Vieläkin satoi kuin saavista kaataen, ja sateen ryöpsinässä heittelivät rengit säkkejä, arkkuja ja myttyjä vaunuihin; kaikki ihmiset juoksivat kiireissään sikinsokin ja huusivat, itkivät ja sadattelivat saksan- ja puolankielin. Kun Anton joutui pakolaisten joukkoon, kävi naisten parunta vielä kovemmaksi, miehet piirittivät hänet keskeensä ja rupesivat kertomaan onnettomuuksistaan, lapset riippuivat itkien hänen takinhelmoissaan — tuo näytelmä oli perin surkea ja järkyttävä. Anton koetti lohdutella heitä: "Ennen kaikkea koettakaa pysyä, levollisina, me suojelemme teitä minkä voimme. Toivon että saamme sotaväkeä avuksi, ja siihen saakka teidän pitää oleskella linnan turvissa. Te olette uskollisesti ollut meidän rinnallamme tänä pahana aikana; niin kauan kuin meillä itsellämme on leipää, ette tekään jää ilman."

Neljännestunnin ankaran työn jälkeen Anton lähti linnaan. Rengit ajoivat vankkurit takaportille, pakolaisjoukko astui perässä. Yhä virtaili linnaan lisää väkeä, jotka olivat pelastuneet saksalaiskylistä; Kunaun seppäkin seisoi naapuriparven ympäröimänä pihaportilla odotellen sisäänpääsöä. Koko ihmislauma järjestettiin nyt jonoksi, joka säännöllisissä riveissä kulki portista pihaan, hevoset riisuttiin valjaista ja tavarat purettiin vaunuista. Naiset ja lapset Anton saattoi kahteen alikerran huoneeseen, jotka tosin akkunalaudoituksen takia olivat pimeät, mutta sittekin rattoisammat kuin kylmä riihenlattia tai sateen kastelema sänkipelto. Suurinta vaivaa oli hevosten sijoittamisesta; tiiviisti vieri vieressä niitä seisoi tusinan verta yhden ainoan avoimen katoksen alla, hädintuskin suojassa sateelta ja kohta odottavilta vihollisluodeilta. Vesisammio asetettiin keskelle pihaa ja perunavankkurit paaluaitaa vastaan, jotta omat ampujat saisivat hätätilassa niistä turvaa. Sitten kokosi Kunaun seppä kaikki asekuntoiset miehet ympärilleen; paitsi niittymestaria ja kartanon neljää renkiä oli niitä kaikkiaan viisitoista, useimmilla aseet mukana. Mahtavasti jymähtelivät heidän askeleensa linnan pitkässä käytävässä; he kulkivat isoon eteishalliin ja asettuivat Finkin niittytyöläisten rinnalle. Siten oli linnoituksen koko sotavoima koolla; metsästystakkiinsa pukeutuneena Fink asteli edestakaisin oman työmieskomppaniansa rintamaa. Anton kävi hänen luokseen ja ilmoitti, mitä hän tähän saakka oli saanut toimeen.

"Sinä tuot meille lisää miehiä", vastasi Fink, "ja se on aivan paikallaan, mutta samalla tuot myös kokonaisen liudan naisia ja lapsia. Linna on nyt täpösen täynnä kuin mikäkin mehiläiskeko, yli kuusikymmentä nälkäistä suuta ynnä tusinan verran hevosia; sinun perunavankkureistasi huolimatta me saamme neljänkolmatta tunnin kuluttua käydä pureksimaan kiviä."

"Mutta olisinko voinut jättää heidät tuonne ulos?" kysyi Anton pahoilla mielin.

"Olisivathan he metsässä olleet yhtä hyvin turvassa kuin täälläkin", sanoi Fink olkapäitään kohauttaen.

"Mahdollisesti", Anton vastasi; "mutta pitikö minun karkoittaa nuo ihmisparat räiskyvässä sateessa ulos metsään, ilman ruokaa ja tiettyä päämäärää, hirmuisen pelon ja ahdistuksen vallassa — ei, se olisi ollut julmuutta, josta en ottaisi vastatakseni. Ja luuletko sinä, että miehet olisivat tulleet tänne ilman vaimojaan ja lapsiaan?"

"Miehistä meille on ainakin jotain hyötyä", päätti Fink keskustelun ja kääntyi tarkastamaan vastatulleita; "pidä sinä nyt rodun ruokinnasta huolta." Fink antoi aseettomille kiväärejä ja jakoi miehistön neljään osastoon, joista hän yhden sijoitti pihamaalle, kaksi linnan yli- ja alikertaan sekä yhden vahtitupaan varaväeksi. Sitten hän hankki Kunaun sepältä ja eräiltä toisilta tarkat tiedot vihollisesta.

Tällävälin Anton oli rientänyt pohjakerrokseen, jossa hän jätti muonavarastot niittymestarin silmälläpidon alaisiksi ja kannatti vapaaherran palvelijalla puita ja vettä kokoon. Säkillinen perunoita ja toinen jauhoja asetettiin keittiönlieden vierelle ja tulelle pantiin iso kattila kiehumaan. Poislähtiessään hän uskoi keittäjättärelle suurena salaisuutena, että yksi lypsylehmä oli tuotu talliin herra von Finkin ratsun pilttuuseen, jotta ei ainakaan perheen jäsenten tarvinnut kaivata maitoa näinä päivinä. Vanha Babette väänteli kauhuissaan käsiään. "Ah, herra Wohlfart, mikä hirmuinen onnettomuus", hän vaikeroi, "luodit lentelevät varmasti tänne minun keittiööni!"

"Eikö mitä", sanoi Anton, "keittiön akkunathan ovat siksi matalalla, ettei niihin osu ainuttakaan luotia; keitelkää te vain kaikessa rauhassa. Väki on kaikki nälissään; minä lähetän pakolaisnaisista kaksi auttamaan teitä."

"Käskettekö te sitten laittamaan velliä vai perunamuhennostako?" kysyi Babette epätoivoisena ja heilutteli kuumeisesti kauhaansa.

Keittäjätär pidätti häntä vielä takinhihasta. "Mutta, herra Wohlfart, herrasväkeä varten ei koko talossa ole yhtään munia. Herra hyvästi siunatkoon, että tämän onnettomuuden pitikin tulla juuri tänään! Mitäs herra parooni sanookaan, kun ei saa illalliseksi munakokkelia?"

"Hitoille munat ja kokkelit", kivahti Anton närkästyneenä; "ei tänään tarvitse pitää niin tarkkaa lukua."

Hänen palatessaan eteishalliin huusi Fink hänelle vastaan: "Vahdit on kaikki asetettu paikoilleen, nyt voimme rauhassa odottaa vihollisen tuloa. Minä nousen ylös torniin ja otan muutamia pyssymiehiä mukaani. Jos jotain tapahtuu, niin siellä minut tavataan."

Sitten tyhjeni eteishalli ja talossa kävi jälleen hiljaiseksi. Vahdit seisoivat vaitonaisina vartiopaikoillaan ja tähystivät herkeämättä metsänreunaan; vahtituvassa istui varamiehistö ja puheli keskenään hiljaisella äänellä; ainoastaan lastenkamarissa ei melu ottanut asettuakseen, ja vilkas liike kävi alikerran pakolaishuoneiden ja keittiön välillä. Levottomasti odotellen Anton kierteli joka paikassa, sisältä ulos pihamaalle ja sieltä jälleen omaan huoneeseensa, missä hän sitoi vapaaherran asiapaperit langalla yhteen, ja sitten taas käytävillä ja niissä huoneissa, joissa pyssymiehet oleskelivat. Siten kului neljännestunti toisensa perästä; vihdoin astui Lenorekin ulos äitinsä huoneesta ja huudahti: "Tämä epätietoisuus on kerrassaan sietämätöntä!"

"Ei myöskään ulkokartanosta tule minkäänlaisia tietoja", vastasi
Anton synkästi; "mutta sade alkaa tauota, ja mitä tänään tulee
tapahtumaan, tulee ainakin toimitetuksi kirkkaassa päivänvalossa.
Tuolla pilvet jo repeilevät ja sininen taivas kuultaa lävitse. —
Kuinka rouva paroonitar nyt jaksaa?"

Molemmat kävelivät kotvan aikaa ääneti edestakaisin eteishallissa.
Vihdoin Lenore pysähtyi Antonin eteen ja huudahti kiivaasti:
"Wohlfart, minusta on hirmuista, että te olette meidän takiamme
joutunut tähän tilanteeseen!"

"Ehkä ei teidän tunnollenne", sanoi Lenore, "mutta te uhraatte meidän hyväksemme enemmän kuin ansaitsemme. Me olemme joka suhteessa niin kiittämättömät teitä kohtaan; muissa olosuhteissa te olisitte paljon onnellisempi." Hän asettui akkunaan ja puhkesi katkeraan itkuun.

Säikähtyneenä Anton astui hänen luokseen ja koetti tyynnyttää häntä. "Jos te tarkoitatte isänne taannoin lausumia sanoja, niin ei teidän kannata niiden vuoksi minua säälitellä; tiedättehän itsekin, mitä jo ennen olemme tämän kohdan suhteen puhelleet ja sopineet."

Anton tiesi yhtä hyvin kuin impi itsekin, ettei se sitä ollut, ja että nuo sanat olivat peitetty tunnustus heidän väliensä muuttumisesta. "No, olipa tuo nyt mitä hyvänsä", hän virkkoi hilpeästi, "tottahan te toki suotte minulle sen ilon, että minäkin saan kokea jonkin seikkailun! Tosin olen aika poropeukalo sotamieheksi, mutta näyttääpä siltä, ettei vihollinen anna minulle paljonkaan tilaisuutta tuottaa sille vahinkoa."

"Kukaan ei kiitä teitä siitä, mitä saatte kestää meidän edestämme, ei kukaan!" valitti Lenore edelleen.

"Eikö kukaan?" kysyi Anton. "Eikö minulla ole täällä ystävätär, joka on liiankin taipuvainen arvostelemaan ylen korkeaksi sitä vähää, mitä ehkä voinen tehdä? Lenore, te olette sallinut minun asettua lähempään suhteeseen teihin kuin minulle muuten olisi ollut mahdollista. Ettekö te pidä minkään arvoisena, että minä olen saanut joitakin veljen oikeuksia teihin?"

Lenore tarttui kiivaasti hänen käteensä ja puristi sitä. "Minäkin olen viime aikana ollut toisenlainen teitä kohtaan kuin minun olisi pitänyt olla. Minä olen hyvin onneton", hän huudahti kiihkeästi. "Yhdellekään ihmiselle en voi tunnustaa mitä sielussani tapahtuu, en edes äidille enkä teillekään. Kaiken luottamukseni toisiin olen kadottanut ja kaiken rauhani." Hän painoi nenäliinan silmilleen.

"Nyt ei ole aikaa selittelyihin", sanoi hän tyyntyneemmin. "Jos pääsemme onnellisesti tämän päivän ohi, niin tahdon koettaa olla vahvempi kuin nyt. Auttakaa te minua siinä, Wohlfart."

Lenore riensi vapaaherran luo, ja Anton jäi yksin alakuloisiin ajatuksiinsa. Mutta jopa helotti kirkas päivänpaiste linnan pihamaalle, miehet lähtivät vahtituvasta ja asettuivat kynnyksellä riviin, naisetkin tungeksivat ulos pimeistä suojistaan, niin että heidät oli väkisin pakotettava takaisin. Kun ensi säikähdyksestä oli selvitty, sai väki jälleen rohkeutta ja rupesi arvailemaan kaikenlaista. "Kukaties ne ovatkin unohtaneet koko linnan", sanoivat jotkut, tahi: "Ne eivät uskalla käydä meidän kimppuumme", virkkoivat toiset; ja muuan viisas räätäli todisteli kaikenlaisten todennäköisten seikkain perusteella, että puolalaisten takinhelmat hulmusivat jo kaukana Rosminin toisella puolella. Mutta niin innokkaasti kuin kaikki vakuuttelivatkin vaaran jo olevan ohitse, kuuntelivat he kuitenkin hätäisesti vahtimiesten askeleita talon käytävissä ja katselivat yhä ylös torniin päin, eikö sieltä minkäänlaista merkkiä tullut. Antonistakin kävi odotus sietämättömäksi, ja hän kiipesi torniin. Sen lakealle katolle oli linnan päällikkökunta sijoittunut; sokea vapaaherra istui tuolillaan, sen selkälautaan nojautui Lenoren korkea vartalo, ja hän piteli päivänvarjoaan isänsä kasvojen edessä; leveissä ampumarei'issä istui neljä pyssymiestä, ja ylhäällä muurinreunalla heilutteli Fink sääriään ammottavan tyhjyyden päällä ja puhalteli sikaristaan sinisiä savuja tuuleen.

"Ei muuta kuin humalainen liuta omia kyläläisiämme, jotka tuolla maantiellä samoavat Tarowiin päin." Fink näytti kädellään tummaa miesrykelmää, joka juuri katosi metsänreunan taa. "Hyvä vain, että pääsemme mokomasta roskaväestä eroon. Niillä on terveellinen pelko meidän harmaatakkejamme kohtaan, ja ne pitävät viisaimpana suunnata ryöstöhalunsa muuanne. Vieläkin on jokainen hetki ratkaisun viivyttämisessä meille eduksi; olemme juuri laskeneet, ettei apua käy parhaassakaan tapauksessa odottaminen tänne ennen huomista puoltapäivää. Ja kokonaisen vuorokauden kestävä vierailu tuskin käynee hupaiseksi noille metsäntakaisille herroille. — Mainio paikka tämä tornin katto, herra von Rothsattel. Nähdä täältä ei tosin voi paljoakaan, vähäsen männikön reunaa, teidän peltonne ja niiden hiekkareunustat; mutta puolustustoimiin tämä ylävä paikka on erinomainen. Tunteelliset sielut ovat kyllä pahoitelleet linnanne autiota ympäristöä, jossa tuskin kasvaa puuta ja ruohonkortta. Mutta minusta se juuri on mainiota; lukuunottamatta karjapihan ensimmäistä latorakennusta, jonne tästä kohdasta on linnuntietä matkaa kolmisensataa askeletta, ei vihollisen tarkkampujille tarjoudu ainuttakaan lymypaikkaa, joka olisi myyränkoloa suurempi. Niin pitkältä kuin pyssynluoti kantaa, me hallitsemme täältä tornista koko lakeutta yksinvaltaisesti. Ainoastaan tuo pensasistutus tuolla alhaalla on tiellä; se nauttii, luulen mä, neiti Lenoren erikoista suosiota."

"No niin", virkkoi Fink huolettomasti, "sitten te saatte maksaa sairaskulut, jos luoteja meihin osuu. Ainakin puolen tusinaa vihollisen pyssymiehiä löytää hyvän turvapaikan teidän pensastossanne."

"Se on Lenoren mielipaikka", virkkoi vapaaherra anteeksipyydellen. "Hänellä on siellä turvepenkki, ja se on ainoa paikka, jossa hän voi oleskella ulkoilmassa."

"Ahaa, se on toinen juttu", sanoi Fink; hän kääntyi Lenoreen päin, mutta tämä oli kadonnut isänsä viereltä. Kohta kuultiin pihanporttia avattavan ja Lenore nähtiin muutamia työmiehiä perässään rientävän istutusmaalle. Fink huusi kummissaan alas: "Minnekä nyt matka, neiti?" Lenore teki kädellään päättäväisen liikkeen, kävi sitten kiinni nuoreen näreenvesaan ja kiskoi ja reuhtoi sitä kaikista voimistaan, kunnes sai sen irtautumaan juurineen maasta. Työmiehet seurasivat hänen esimerkkiään. Muutamassa silmänräpäyksessä oli koko nuori taimisto kadonnut maan päältä. Sitten Lenore innoissaan tarttui kuokkaan ja hakkasi sillä turvepenkkinsä raunioiksi.

Anton oli yhdessä Lenoren kanssa istuttanut nuo vesat, molemmat olivat yhdessä iloinneet niiden juurtumisesta ja kasvamisesta ja niiden tekemästä hauskasta vaikutuksesta; joka päivä oli Lenore käynyt katselemassa ja kastelemassa hoidokkejaan, ja jokainen niistä oli ollut hänen persoonallinen ystävänsä. Anton katseli vaieten hävitystä, mutta lopulta hän ei malttanut olla sanomatta hiukan katkerasti: "Nuo hennot vesat tuskin olisivat tuottaneet vahinkoa; suotta sinä aiheutit niiden hävityksen."

"Ohoo", vastasi Fink, "neiti Lenore menettelee kuten varovainen linnanpäällikkö ainakin. Sellaisten ensimmäinen taidonnäyte on luoda puhtaaksi linnoituksensa ympäristö; ja tuollaisen vesaikon voi jälleen istuttaa minä kevätpäivänä hyvänsä. — Kantakaa vesat kauemmaksi karjapihaan", hän huusi työmiehille, "hajoittakaa myöskin kaivon lautakatos, lyökää reikä umpeen ja tuokaa laudat tänne linnanpihaan."

Kun Lenore palasi torniin ja asettui jälleen vapaaherran tuolin taa, nyökkäsi Fink hänelle kuten vanhempi toveri nuoremmalle, tarttui sitten kiikariinsa ja rupesi jälleen tarkastamaan metsänreunaa.

Tornissa oleva seurue jäi sinne vielä tuntikaudeksi, mutta kenelläkään ei ollut halua puhua; Finkinkin satunnaiset leikinlaskut lankesivat hedelmättömään maahan. Anton laskeutui alas pitämään väkeä järjestyksessä, mutta uudelleen vei halunsa hänet torniin, mistä hän toisten tavoin katseli hievahtamatta metsätielle päin. Vihdoin pitkän vaitiolon jälkeen Fink nakkasi sikarinsa menemään ja sanoi naapureilleen: "Alkaa tulla jo ilta; luulen että me osotamme vieraillemme liian suurta kunniaa, kun odottelemme heitä näin äänettömällä hartaudella. Kun tieto heidän marssistaan tuli meille, olimme me, Wohlfart ja minä, tarpeen täällä talossa; ja kun Karl jossain tuolla kaukana katkoo sääret minun kimoltani, niin ei meillä ollut ketään lähettää tiedusteluretkelle. Nyt tämä laiminlyönninsynti kostaa itsensä, me istumme täällä kuin vankilassa ja miehet uupuvat odotukseen, ennenkuin vihollinen suvaitsee edes näyttäytyä. On välttämätöntä, että joku meistä ottaa pari miestä mukaansa, istuu hevosen selkään ja lähtee hankkimaan lähempiä tietoja vihollisesta. Tämä hiljaisuus on minusta luonnotonta, koko avaralla lakeudella ei näy ainuttakaan ihmistä, ei edes sillä kulkevilla teilläkään. Minusta tuntuu merkilliseltä, ettei kahteen tuntiin ole enää tullut yhtään pakolaistakaan metsästä; myöskin Neudorfista tuonaan noussut savupilvi on tyyten kadonnut."

Anton varustautui ääneti lähtemään tornista. "Lähde sinä vain, poikaseni", sanoi Fink, "ota luotettavimmat miehet mukaasi ja katsasta miltä kylässä näyttää, mutta pidä varasi männikön puolelta. Odotahan silmänräpäys, minä tähystän vielä kerran metsää kaukoputkella." Hän katseli kauan eteensä, tutkien joka puuta metsän reunalla, ja laski vihdoin kiikarin alas. "Ei siellä näy mitään", hän sanoi miettiväisesti. "Jos niillä herroilla, joita odottelemme, olisi muita aseita kuin talonpoikaisviitakkeita, niin voisi ajatella jotain pirullista juonta heidän puoleltaan. Mutta kaikki tuo on mitä suurimmassa määrässä epävarmaa. Pidä vain silmällä metsää."

Anton lähti tornista, huusi mukaansa niittymestarin ja kaksi kartanon renkiä, antoi irroittaa paroonin ratsun ja kolme kaikkein rivakinta työhevosta sekä avautti sepällä pihanportin. Ratsastajat lähtivät ensin karjapihalle. Siellä vallitsi syvä rauha. Kanat, jotka Karl oli ostanut viikko sitten, kuopivat lantatunkiolla, kyyhkyset kuhertelivat vajojen olkikatoilla; pieni koira, joka oli juossut Kunaun sepän mukana, oli tehnyt itsensä hyljätyn karjakartanon kaitsijaksi ja haukkua luskutti epäluuloisesti ratsastajia. Peräkanaa he sitten päästivät täyttä ravia kylän läpi pysähtyen kapakan eteen; tarjoiluhuone siellä oli tyhjänä. Anton huuteli isäntää. Kotvan perästä tölmähtikin mies kalpeana ovelleen ja löi kätensä yhteen Antonin nähdessään.

"Vanhurskas Jumala, herra Wohlfart, että te olette vielä täällä! Minä kun luulin teidän jo kauan sitten paenneen linnan herrasväen kanssa Rosminiin tai sotamiestemme turviin. Aaprahamin Jumala sentään, minkälainen onnettomuus! Bratzky on istunut täällä minun turvassani ja yllyttänyt miehiä linnan herrasväkeä ja kaikkia saksalaisia vastaan. Mutta hän ei saanut heitä taivutetuksi käymään linnan kimppuun. Sitten lähti enin osa kyläläisiä Tarowiin yhtyäkseen puolalaisiin; ne, jotka jäivät kotiin, ovat piiloutuneet; minäkin olen kaivanut maahan, mitä kiireessä olen kerinnyt haalia kokoon."

"En minä tiedä", huusi kapakoitsija; "sen vain tiedän, että paljon niillä on väkeä, oikein suuri sotajoukko, ja vormupukuisia ulaanejakin on mukana."

"Kuinka se voisi olla turvallinen, eihän moneen tuntiin ole tullut ketäkään Neudorfista. Jos tie olisi vapaa, niin täytyisi puolet sen kylän asukkaista olla täällä, minun kapakassani tai teidän luonanne linnassa."

"Te olette oikeassa. Tahdotteko te jäädä tänne odottamaan puolalaisjoukkoja?" kysyi Anton kääntäen hevosensa poispäin; "linnassa teidän olisi varmempi olla."

"Kukapa sen tietää", huoahti isäntä. "En minä pääse täältä irti; jos lähden pois, niin voi koko kapakkani tulla hävitetyksi."

"Täytyyhän minulla olla väkeä apuna", vaikeroi epätoivoinen isäntä. "Vaikka ne ovatkin nuoria, täytyy niiden kestää täällä. Tuonaan tuli tänne Rebekka, sisareni tyttö; hän on kotonaan tottunut kaupantekoon. Hän tulee hyvin toimeen talonpoikain kanssa ja saa rahat heiltä irti, vaikka he olisivat ihan päissäänkin. — Rebekka", hän huusi sisään, "herra Wohlfart käskee kysymään, tahdotko sinä lähteä linnaan; siellä olisit turvassa niiltä villeiltä miehiltä."

Rebekan pyöreät kasvot, joita ympäröi punertava tukka, pistivät näkyviin kellarinluukusta. "Mitä minä linnassa tekisin, eno?" hän huusi päättäväisesti. "Meidän omat talonpoikamme ovat kaikkein villeimpiä ihmisiä koko seudulla; ja kun minä kerran tulen toimeen niiden kanssa, niin selviän kyllä toisistakin. Tädin pää on mennyt ihan pyörälle, niin että täytyyhän täällä olla joku ihminen kotona, joka tarjoilee vieraille. Kiitoksia vain tarjouksesta, armollinen herra, mutta minä en pelkää mitään. Ne herrat, jotka ovat aseellisten miesten mukana, eivät siedä että minulle mitään pahaa tehdään."

"Eteenpäin, miehet!" huusi Anton tovereilleen. He ratsastivat nopeata ravia koko kylän läpi; kaikkialla olivat ovet suljetut, joissakin taloissa ilmestyi pieniin akkunoihin säikähtyneet naiskasvot tuijottamaan ratsastajain perään. Sitä menoa he tulivat leveää valtatietä pitkin lähelle metsänreunaa.

"Siellä missä tie painuu metsän sisään", sanoi toinen rengeistä Antonille, "on vasemmalla kädellä nuorta näreikköä. Siellä voi monta sataa miestä olla väijyksissä, ilman että me näemme yhtään mitään; ne voivat ampua meidät hengiltä tahi katkaista meiltä paluutien linnaan."

"Oikeassa olet", sanoi Anton, "me ratsastamme peltojen poikki sen näreikön taakse asti; siellä kasvaa puita harvakseen, niin että voimme helposti tunkeutua metsään ja taas takaisin. Sieltä käsin tutkimme jalkaisin koko näreikön."

He poikkesivat maantieltä lakealle tasangolle ja tulivat ampumamatkan päässä näreiköstä metsään. "Nyt alas hevosen selästä", sanoi Anton rengeille. Hän ja rengit jättivät ohjakset teknikon haltuun, ottivat kiväärit käteensä ja etenivät varovaisesti vähän matkaa tiheikköön. "Nyt ampukaa tiheikköön", komensi Anton, "ja sitten takaisin hevosten luo niin nopeaan kuin sääret kantavat." Laukaukset pamahtivat nuoreen kuusimetsään, ja muutamien sekuntien perästä vastasi niihin säännötön tuli monista kivääreistä, jota seurasi raikuva huuto. Luodit vihelsivät Antonin pään ohi, mutta välimatka oli ollut jokseenkin pitkä, ja nopeata juoksua pääsivät kaikki vahingoittumatta ratsujensa luo. "Nyt täyttä nelistä linnaan, me tiedämme jo kylliksi. Ne eivät olleet siksi viisaita, että olisivat, pysyneet levollisina." Kuin lennossa karautti linnalaisten pieni parvi maantietä linnaan päin, ja heidän perässään kajahti pettyneiden takaa-ajajain karjunta. Miltei hengettöminä ratsastajat saapuivat linnaan; pihassa Anton tapasi kaikki kuumeisessa touhussa. Fink odotteli häntä ulko-ovella.

"Sinä olit oikeassa", huusi Anton hänelle vastaan, "ne makasivat väijyksissä, varmastikin jo monen tunnin ajan; ehkäpä niiden päätarkoituksena oli siepata kiinni sinut tai meidät molemmat matkalla Neudorfiin. Silloin he olisivat saaneet linnan miekaniskutta valtaansa."

"Paljonkohan niitä on?" kysyi Fink. "Näithän ettei meillä ollut aikaa laskea", Anton vastasi. "Varmastikin osa niistä on työnnetty etujoukoksi, ja pääjoukko on jossakin edempänä metsässä."

"Te herätitte heidät valveille, nyt me voimme odottaa heidän vierailuaan. Meidän väellemme onkin parempi, että ne tulevat nyt auringonlaskun aikaan eikä yöpimeässä."

Ystävykset riensivät sinne. Kun Anton kävi katselemaan muurinreunalta maisemaa, teki aurinko paraikaa laskuaan. Taivas säteili häikäisevin kullantunnuin ja värjäsi mäntymetsien vihannuuden ruskean pronssin karvaiseksi. Metsätiellä ravasi linnaa kohti ratsastajaparvi, vain puolen eskadroonan vahvuinen; sen jälessä seurasi enemmän kuin satakunta miestä, ensi joukkue varustettuna kivääreillä, muut suoriksi oiotuilla viitakekeihäillä. Kaunis iltarusko sulki punaansa torninharjalla seisovat tähystäjät. Pieni kovakuoriainen tanssi hilpeästi Antonin korvallisella, ja ylhäältä ilmasta helähteli leivosen iltavirsi.

Sillävälin tuli tuho yhä lähemmäksi. Se kiemurteli mutkittelevaa tietä pitkin mustana, pitkäkkäisenä jonona, korvin kuulumattomasti, vain silmälle näkyvänä. Antonin korvan juuressa hyrisi hyönteinen edelleen, ja yhä kuului kauempaa leivosen ilolaulu. Vihdoin katosi tulijain jono kylän ensimmäisten matalain savimajojen taa. Tornissa vallitsi hengetön hiljaisuus; kaikkien katseet olivat kuin naulitut siihen kohtaan, mistä vihollisen täytyi jälleen tulla näkyviin. Lenore seisoi Antonin vieressä, vasemmassa kädessään hän puristeli kivääriä, oikeassa metsästyslaukkua, jossa olevat luodit hänen kätensä värinä, hänen siitä tietämättä, pani kilahtelemaan yhteen. Kun ratsuparvi tuli näkyviin keskellä kylää, tempasi Fink lakin päästänsä ja sanoi juhlallisesti: "Nyt kukin paikoilleen, hyvät herrat. Sinä, Anton, ole hyvä ja saata vapaaherra alas." Kun Anton lähti taluttamaan sokeaa vanhusta portaita alas, viittasi hän äänettömästi Lenoreen, joka hievahtamatta tuijotteli lähestyvää vihollista. "Myöskin teitä, armollinen neiti, pyydän ajattelemaan turvallisuuttanne."

"Täällä minä olen varmimmassa turvassa", vastasi Lenore uhkamielisesti ja kolahutti kiväärinsä perän tornin kivilattiaan. "Ettehän voi vaatia, että nyt hautaisin pääni sohvan pieluksiin, kun te itse kohta panette henkenne vaaraan meidän edestämme?"

Fink katseli ihaillen edessään olevia kauniita tytönkasvoja ja sanoi: "Ei minulla ole mitään sitä vastaan. Jos käytte istumaan tälle matalalle tuolille, niin olette täällä yhtä hyvässä turvassa kuin missä muualla koko linnassa."

"Ja te, veikkoseni, piiloutukaa visusti muurinharjan taa", sanoi Fink pyssymiehille. "Varokaa ettette näytä hartioitanne tai lakinnipukkaanne reunan yli, älkääkä ampuko, ennenkuin minä annan merkin tällä kiljukurkulla; sen äänen kuulette alhaaltakin tänne ylös." Hän otti liivinlakkaristaan oudonnäköisen leveän vihellyspillin. "Näkemiin asti", sanoi hän Lenorelle, katsellen neitoa loistavin silmin.

"Näkemiin", vastasi Lenore huiskuttaen kättänsä ja katseli alaslaskeutuvan jälkeen, kunnes ovi pamahti kiinni tämän perästä.

Eteishallissa Fink tapasi vapaaherran. Vanha herra oli tulimmaisessa tuskassa pitkän päivän jännityksen ynnä oman saamattomuutensa tunnon johdosta. Ennen vanhaan hän oli uljaalla ryhdillä syöksynyt mieskohtaisiin vaaroihin. Nyt vasta näyttihe, kuinka tyyten hänen voimansa olivat murtuneet, kun hänen ei onnistunut parhaimmalla tahdollakaan säilyttää mielenmalttiaan. Hänen kätensä haparoivat avuttomasti ympärilleen, ikäänkuin etsien jotain asetta, ja tuskallinen ähkynä kohosi hänen rinnastaan.

"Armollinen isäntäni", puhutteli Fink häntä, "koska teidän sairautenne ei salli teidän käydä keskusteluihin vihollisten kanssa, niin suvaitkaa minun edustaa teitä."

"Teillä on täydet valtuudet, rakas Fink", vastasi vapaaherra käheällä äänellä; "todellakin on näköni niin huono, ettei minusta ole minkäänlaista hyötyä. Kurja vaivainen minä olen!" huudahti hän kovaa ja kätki kasvot käsiinsä. Fink kohautti hartioitaan ja kääntyi ovelle päin. Jykevässä tammiovessa oli luukku, jonka hän työnsi syrjään ja katsahti ulos.

"Sallikaa minun viedä teidät johonkin sellaiseen kohtaan, jossa ette ole suotta luodeille alttiina", pyysi Anton.

"Älkää minusta huolehtiko, nuori mies", sanoi vapaaherra; "tänään on minusta paljon vähemmän väliä kuin köyhimmästä päiväpalkkalaisesta, joka minun vuokseni tarttuu kivääriin."

"Onko sinulla annettavana jotain tehtävää minulle?" kysyi Anton
Finkiltä ja otti aseensa.

"Ei muuta", vastasi tämä hymyillen, "kuin ettet unohda olla varovainen, jos satut joutumaan käsikahakkaan. Onneksi olkoon!" Hän ojensi ystävälle kätensä, Anton puristi sitä ja riensi pihalle.

"Nyt pitää vihollinen katselmusta teidän karjapihallanne", sanoi Fink vapaaherralle; "tuossa paikassa ne herrat ovat täällä. Ahaa, tuollapa ne jo tulevatkin, ratsastajat ja jalkaväki. Ne pysähtyvät ison ladon vierelle, pieni ratsujoukko lähtee etenemään; se on varmastikin esikunta, sieviä poikia joukossa, onpa pari uljasta hevostakin; ne kiertävät linnaa ulkopuolella luodinkantamaa. Ne etsivät kaiketi jotain sisäänpääsyä; kohta kuulemme niiden paukuttavan pihanporttia."

Mutta hiljaisuuspa ei katkennutkaan. "Merkillistä", tuumiskeli Fink. "Minusta tuntuu sodankäyntitapoihin kuuluvan, että linnoituksen miehistöä vaaditaan antautumaan ennenkuin rynnäkköön käydään; mutta tuollapa palaavat upseerit täyttä nelistä takaisin jalkaväkensä luo. Onko Wohlfart herättänyt heissä sellaista kauhua, että he ottivat lipetin mokomata vauhtia että hevosten vatsat maata viistivät?"

"Tuhat tulimmaista!" huudahti Fink, "koko armeija marssii kuin paraatissa meidän puoleiselle linnansivulle. Jos niiden aikomus on rynnätä tältä taholta teidän linnoituksenne kimppuun, niin täytyypä niillä totta tosiaan olla sangen ihmeelliset käsitykset linnoitettujen paikkojen valtaamisesta. Ne asettuvat rintamaan meitä kohti, kahdensadan askeleen päähän. Jalkaväki seisoo kahdessa rivissä keskellä, ratsumiehet kummallakin sivustalla. Aito roomalainen taistelu järjestys, ihan kuin olisi itse Julius Caesar heitä johtamassa. Äläs, onhan niillä rummunlyöjäkin, mies astuu joukon eteen, ja räminä, jonka kuulette, on rummunpärrytystä. — Ahaa, päällikkö ratsastaa rintaman eteen. Hän tulee meitä kohti ja pysähtyy suoraan tämän oven eteen. Kohteliaisuus vaatii, että tiedustamme sen herran asiata."

Fink tarttui raskaaseen ovisalpaan ja veti sen syrjään, ovenpuolisko aukeni ja Fink astui kynnykselle, peittäen ruumiillaan aukon ja pidellen kaksipiippuista pyssyä huolettomasti kädessään. Kun ratsastaja näki metsästystakkiin puetun solakan hahmon edessään, peräytti hän hevostaan ja nosti hattuaan. Fink vastasi tervehdykseen notkistaen hiukan päätänsä.

"Haluan puhua tämän kartanon omistajan kanssa", huusi ratsastaja ylös korkealle ovelle.

"Tyytykää toistaiseksi minun persoonaani", vastasi Fink, "minä edustan häntä täällä."

"Sanokaa sitten kartanon omistajalle, että meillä on hallituksemme käskystä asioita toimitettavana hänen talossaan", huusi ratsastaja.

"Ehkä teidän arvoisuutenne sallii minun tiedustaa, mikä hallitus oli niin kevytmielinen, että antoi teille käskyjä vapaaherra von Rothsattelille vietäväksi? Olen kuullut, että täälläpäin vallitsee sangen sekavat käsitykset hallitusvallasta."

"Sangen kiltisti tehty teiltä, että annoitte kaulanne jonkin keskuskomitean mielivaltaisesti käytettäväksi; mutta sallinette meidän omasta kohdastamme olla tässä asiassa vastakkaista mielipidettä."

"Näettehän että meillä on keinoja pakottaa niskoittelevat kuuliaisuuteen hallituksemme käskyille, ja minä annan teille sen neuvon, ettette vastahakoisuudellanne pakota meitä turvautumaan väkivaltaan."

"Minä kiitän teitä neuvostanne ja olisin vielä kiitollisempi, jos ette palvelusintoisuudessanne unohtaisi, ettei maaperä, jota hevosenne kuopii, ole mikään yleinen ratsastuskenttä vaan yksityisomaisuutta, ja että vieraat hevoskaviot saavat sillä tehdä hyppyjään ainoastaan tilanomistajan nimenomaisella luvalla. Sikäli kuin tiedän, ette ole vielä pyytänyt sellaista lupaa."

"Jo riittää sananvaihtoa, herraseni", huusi ratsastaja kärsimättömästi; "jos te todellakin olette oikeutettu edustamaan tämän tilan isäntää, niin vaadin teitä viivyttelemättä avaamaan tämän linnan portit ja luovuttamaan meille hallussanne olevat aseet."

"Valitettavasti olen siinä tukalassa asemassa, etten voi noudattaa pyyntöänne", vastasi Fink. "Omasta puolestani minun sen sijaan täytyy pyytää, että niinhyvin te itse kuin nuo toiset herrat, jotka tuolla takananne nostelevat risaisia saappaitaan, kiireimmän kautta livistätte matkoihinne tältä seudulta. Nuoret mieheni ovat juuri aikeissa tutkia, osuvatko he pyssyillään miestenne jalkain juuressa kaiveleviin myyriin, ja mieltämme pahoittaisi, jos he sattuisivat laskemaan luotinsa seuralaistenne paljaina paistaviin varpaisiin. — Lähtekää jo, herraseni!" hän huusi, muuttaen äkkiä tähänastisen huolettoman puheensävynsä niin voimakkaasti suuttumusta ja ylenkatsetta ilmaisevaksi, että ratsumiehen hevonen karahti kahdelle jalalle ja hän itsekin tavoitteli pistoolia sen huotrasta.

Tämän keskustelun aikana olivat toisetkin ratsastajat ja yksityisiä ryhmiä jalkaväestä edenneet lähemmäksi kuullakseen puheenpitäjäin sananvaihtoa. Useamman kuin kerran kohosi kiväärejä miesten poskille, mutta joka kerran iskivät ratsastajat ne alas. Finkin lausuessa viimeiset herjaavat sanansa heitti muuan hurjan näköinen, vanhaan sarkatakkiin puettu miehenrehvana äkkiä pyssyn poskelleen, laukaus pamahti ja luoti pyyhkäsi Finkin posken vierestä tammioveen. Samassa silmänräpäyksessä kuului ylhäältä tornista kimakka kiljahdus ja sitä seuraava pyssynpamahdus, ja hädikkö ampuja suistui kasvoilleen maahan. Sovinnonhieroja pyörähytti hevosensa ympäri, hyökkääjät peräytyivät sukkelaan taaemmaksi, ja Fink paiskasi oven kiinni. Kun hän jälleen kääntyi toisiin hallissa oleviin päin, seisoi Lenore portaiden alimmassa käännekohdassa, vielä savuava kivääri kädessään ja suuret silmät hurjasti Finkiin tuijottaen.

"Ei sinne päinkään, uskollinen asetoverini", huudahti Fink vastaan. Lenore viskasi pyssyn kädestään ja vaipui lattialle isänsä jalkoihin, kätkien kasvonsa tämän polvelle. Isä kumartui hänen ylitseen, otti hänen päänsä käsiensä väliin, ja viime tuntien hermojen järkytys sai aikaan, että vanhus parka puhkesi suonenvedontapaiseen nyyhkytykseen. Tytär löi kiihkeästi käsivartensa isän kumaraisen varren ympäri ja piteli häntä äänettömästi sylissään. Siten syleilivät molemmat toisiaan, jo lopen murtunut ja kohta sammuva elämä sekä toinen, joka vasta puhkesi täyteen hehkuunsa.

Fink katseli ulos akkunasta; viholliset olivat peräytyneet kauas, ja johtajatkin ratsastelivat pyssynkantaman ulkopuolella edestakaisin, nähtävästi pitäen neuvoa keskenään. Fink astui nopeasti Lenoren luo, laski kätensä immen käsivarrelle ja lausui: "Minä kiitän teitä, armollinen neiti, että kävitte niin päättäväisesti rankaisemaan tuota kurjimusta. Nyt pyydän, että poistutte heti herra isänne kanssa tästä paikasta. Meidän on helpompi puolustautua, kun ei huoli teistä johda huomiotamme pois vihollisesta." Lenore lysähti kokoon hänen kosketuksestaan, ja kuuma puna kohosi hänen poskilleen ja otsalleen.

"Me lähdemme", hän vastasi soinnuttomasti ja maahan katsellen; "tule, isä." Hän talutti vapaaherraa, joka vastustelematta seurasi häntä, portaita ylös äitinsä huoneeseen. Siellä hän koetti sankarillisin ponnistuksin saavuttaa jälleen mielenmalttinsa; hän istahti sairaan vuoteen viereen eikä saapunut sinä iltana enää Finkin läheisyyteen.

"No, nyt me olemme omissa oloissamme", huudahti Fink vahtimiehille; "nyt, pojat, lyhyt välimatka ja tarkka tähtäys. Jos niiden mieli tekee puskea päänsä tätä kiviläjää vastaan, niin totta vie ovat veriset otsat heidän ainoa voittosaaliinsa."

Hän seisoi asetoveriensa keskellä ja tarkasteli terävin katsein vastustajain rivejä. Siellä vallitsi vilkas liike; yksityisiä osastoja palasi kylään, ratsastajat karahuttivat innokkaasti edestakaisin linnantiellä — ilmeisesti oli siellä jokin erikoinen puuha käynnissä. Vihdoin nähtiin erään ryhmän raahaavan kylästä paksuja lautoja ja moniaita tyhjiä vankkureita. Niiden yläosat irroitettiin ja nostettiin maahan ja alaosat pyörineen asetettiin riviin, aisat kylään ja takapyörät linnaan päin; sitten pantiin lautoja päällekkäin ja vierekkäin vaununpohjille ja niistä naulattiin kokoon rynnäkkökatoksia, jotka kiinnitettiin tangoilla vinosti pystyyn vaunujen varaan, siten että yläreunat pistivät muutaman jalan vaununreunan ulkopuolelle ja katokset voivat kukin tarjota suojaa viidelle tai kuudelle miehelle.

"Käykää kutsumassa herra Wohlfart tänne!" huusi Fink eräälle pyssymiehelle.

"Täällä kuului ammuttavan", sanoi Anton halliin saapuessaan, "haavoittuiko kukaan?"

"Ainoastaan tuo paksu ovi ja muuan tuosta roskajoukosta", vastasi Fink. "Tornista annettiin omin luvin vastaus vihollisen ensin ampumaan laukaukseen."

"Pihasta ei näe ainuttakaan vihollista. Ensin tuli muuan ratsasjoukko portille, joku siitä uskalsi lähestyä aivan aitaukseen kiinni ja yritti kurkistella sen yli. Mutta kun minä kiipesin meidän puolelta pystyyn, otti mies lipetin aivan kuin olisi nähnyt itsensä paholaisen."

"Katsoppas tuonne", sanoi Fink, "ne huvittelevat kyhäämällä kokoon pieniä muurinmurtajia. Niin kauan kuin tässä iltavalaistuksessa näemme eteemme, ei vaara ole suuri. Mutta yön aikaan ne pääsevät noiden pyörivien katosten turvin liika lähelle meitä."

"Kunpa vain tietäisin, minkävuoksi ne ovat niin hulluja, että käyvät ryntäämään juuri tältä linnoituksemme vahvimmalta puolelta. Muu ei voi olla syynä, hyvä veli, kuin että sinun rauhallinen naamasi vaikutti niihin jänishousuihin kuin Gorgon pää. [Kreikkalaisen taruston käärmetukkainen naishirviö, jonka pää muutti katsojan kiveksi, kunnes Perseus-sankari hirviön tappoi]. Sinusta tullaan vielä laulamaan kaikissa vastaisissa slaavilaissodissa kuin kammottavasta ihmispelätistä ainakin."

Oli jo käynyt hämäräksi, kun naulaileminen vankkurien luona taukosi. Kuului komentosana, päälliköt huusivat nimeltä miehiä käymään käsiksi aisoihin, ja kuudet pyörillä kulkevat katokset lähenivät joutuisaa vauhtia noin kolmenkymmenen askeleen päähän linnan valtasivusta.

"Nyt se alkaa!" huusi Fink. "Pysy täällä ja puolusta alikertaa." Itse hän juoksi portaita ylös ja avasi yläkerroksessa kaikkien etuhuoneiden ovet, niin että voi katsella suoraan talon toisesta päästä toiseen. "Varokaa paitanne!" hän huusi vahtimiehille. Seuraavassa tuokiossa pamahti säännötön yhteislaukaus yläkerran akkunoita vastaan, lyijyluodit rapisivat sisään ruutujen läpi ja pudottivat siruja alas kipsikatosta. Fink sieppasi vihellyspillinsä, kimakka vihellys kajahti pitkin värähdyksin halki koko talon, ja ylhäältä tornista ja molemmista asuinkerroksista pamahtivat piiritettyjen vastalaukaukset. Ja nyt alkoi kummaltakin taholta säännötön ampuminen. Piiritetyt olivat edullisemmassa asemassa, heillä kun oli parempi suoja kivimuurien takana ja huoneissa oli pimeämpi kuin ulkona. Lyhyinä väliaikoina kuuluivat Finkin äänekkäät huudot: "Tähdätkää tyynesti, miehet, älkääkä näyttäkö itseänne!" Hän ennätti joka paikkaan, hänen keveät askeleensa, hänen heleä äänensä ja jolloinkin viskaamansa hurjat leikkisanat rohkaisivat jokaisen ampujan mieltä. Ne täyttivät ihastuksen ja kauhun värinällä myöskin Lenoren sydämen, joka ei enää tuntenut aseman hirvittävyyttä eikä vaipunut epätoivoon isän sairaloisesta ähkinästä ja äidin hiljaisesta valittelusta, koska rakastetun miehen ääni kajahti neidon korviin onnea lupaavana tervehdyksenä.

Lähes tuntikauden kesti taistelua linnanmuurien edustalla. Synkkänä kohosi tuo mahtava kivirakennus tähtien himmeässä valossa, ei lampunvilahdusta, ei ainuttakaan ihmishahmoa näkynyt akkunoista ulkona seisoville; ainoastaan jolloinkin jostain akkunannurkasta lieskahtava tulenliekki ja pamahdus todistivat linnassa olevan eloa. Kun asteli huoneriviä pitkin, voi siellä täällä erottaa tummia hahmoja seisovan pilarin varjossa; ehkäpä näki myöskin silmäparin loistavan jännityksestä ja pään kumartuvan tähystämään, paljastiko vihollinen jonkin jäsenensä luodille alttiiksi. Tuskinpa yksikään kaikista niistä miehistä, jotka nyt olivat sotapolulla, oli ennestään perehtynyt sodan verileikkiin; aurankurjesta, työkalujen äärestä, kaikenlaisista rauhallisista ammateista he olivat joutuneettanne yhteen, ja kokonaisen päivän tuskallinen jännitys, kuumeinen odotus kuvastui lujamielisempienkin miesten kasvoilla.

Kolkkoa mielihyvää tuntien Anton huomasi, kuinka levollinen hän itse oli ja kuinka pelottomia hänen miehensä. He olivat täydessä toimessa, he tekivät työtä kuten konsanaan, yksinpä hävittävässä surmantyössäkin ilmeni sitä työtehoa ja voimaa, jota uuttera ihminen osoittaa kaikissa toimissaan. Ensimmäisten laukausten ammuttua latasivat ja laukoivat akkunapielissä väijyvät miehet aseitaan niin rauhallisesti kuin olisi se ollut heidän tavallista päivätyötään. Rengin kasvoilla ei ollut sen huolestuneempaa ilmettä kuin muulloin hänen vetohärkien perässä astellessaan, ja nopsa räätäli käsitteli kiväärinsä perää ja piippua yhtä kätevästi kuin konsanaan silitysrautansa kahvaa. Ainoastaan pihalla seisovat vahdit tömistelivät levottomasti, mutta ei suinkaan pelosta vaan tyytymättöminä pakolliseen toimettomuuteensa. Välistä yritti jokin muita veikeämpi vekkuli pujahtaa Antonin selän taitse rakennuksen etuhuoneisiin päästäkseen laskettamaan laukauksensa; ja Antonin täytyi asettaa niittymestari pihaovelle vahtimaan, jottei tuota menoa pääsisi jatkumaan.

"Ainoastaan kerran vain, herra Wohlfart, päästäkää minut kerrankin paukuttamaan noita vintiöitä", pyyteli muuan Neudorfin nuori mies hartaasti.

"Odottakaa, kyllä teidänkin vuoronne pian tulee; tunnin kuluttua te astutte etupuolella olevain miesten tilalle", vastasi Anton.

Sillävälin kiipesivät tähdet yhä korkeammalle, ja kummallakin taholla pamahteli laukauksia harvasempaan, kuten olisi väsähtyminen jo vallannut taistelevat puolet.

"Meidän miehillämme on parempi taisteluvoima", sanoi Anton ystävälleen; "pihalla olevia miehiä on jo mahdoton pidättää siellä kauempaa."

"Eihän tämä ole paljon muuta kuin umpimähkään laukomista", vastasi Fink; "miehet koettavat kyllä tähdätä rehellisesti, mutta sattuman kauppaa on, osuuko luoti mieheensä. Lukuunottamatta muutamia kevyitä lihanaarmuja ei meidän puolellamme ole mitään vahinkoa tapahtunut, enkä luule noiden tuolla alhaallakaan saaneen maksaa lystiänsä sen kalliimmin."

Ulkoa kuului pyörien kolinaa. "Kuulehan, nyt ne vievät sotavaununsa takaisin." Ampuminen taukosi; koko ryntäyslinjalta hävisivät tummat ryhmät yön pimentoon. "Anna miesten vaihtaa vuoroa", jatkoi Fink, "ja jos sinulla on jotain juotavaa, niin anna heille ryypyt, sillä he ovat tänään osoittautuneet urheiksi miehiksi. Sitten käymme levollisesti odottelemaan työn jatkumista."

Anton antoi joutuisasti jakaa ruokaa ja juomaa miehistölle ja kulki sitten läpi koko talon, vaihtaen vahtivuorossa olevat ja tutkien kaikki suojat vinniltä kellariin saakka. Alikerran naistenhuoneista kuului hänen korviinsa jo kaukaa valittavaa ääntenhälinää. Sisäänastuessaan hän näki pienen keittiönlampun niukasti valaisevan paljaita kalkkiseiniä; lattialle levitetyillä oljilla maata kyyröttivät naiset lapsineen ja vähine tavaroineen. Naisista monet ilmaisivat tuskaansa ruumistaan huojutellen, kohotellen käsiään korkeuteen ja rukoillen, apua taivaasta; toiset taas tuijottivat jäykästi ja äänettöminä eteensä, ollen aivan typerryksissä yön kauhuista; miellyttävimmän vaikutuksen tekivät sentään lapset, jotka ulvoivat rehellisesti kaikesta sielustaan eivätkä välittäneet vähääkään oudosta ympäristöstään. Kaiken tämän surkeuden keskellä makasi kolme pikkulasta levollisesti kuin olisivat olleet kotona kätkyissään, suut auki ja pienet kätöset nyrkitettyinä; ja eräässä sopessa istui muuan nuorikko tuuditellen pikku vauvaansa uneen ja näytti unohtaneen kaiken muun. Vihdoin hän nousi varovaisesti pystyyn ja yhä lastansa liekutellen tuli Antonilta hiljaa kysymään, mitä hänen miehelleen kuului.

Ulkona viholliset tällävälin rakensivat itselleen ison nuotion, jonka ääressä osa aseellisia miehiä näkyi istuvan, keitellen illallistaan kattiloissa ja saviruukuissa. Kylästäkin kuului vilkasta elämää, äänekkäitä huutoja ja komentosanoja, ja tornista katsellessa näki valkeita vilkkuvan kaikkialla ja ahkerasti juoksenneltavan edestakaisin kylänraitilla. "Tuopa ei näytä yölevolle asettumiselta", sanoi Anton. Samassa tuokiossa kuului vasara paukkuvan takaportille Molemmat ystävykset katsahtivat toisiinsa ja juoksivat sukkelaan pihalle. "Rothsattel ja peltopyyt", mutisi ääni portin takaa, koettaen tekaista jonkinlaisen tunnussanan. "Metsänvartija!" huudahti Anton. Hän veti joutuin pönkät ja salvat syrjään ja päästi vanhuksen sisään.

"Sulkekaa heti perästäni", sanoi metsänvartija, "ne peijakkaat ovat minun kintereilläni. Hyvää iltaa muuten joka miehelle; tulin kysymään, olisiko minusta jotain apua?"

"Käykää sukkelaan sisään", huusi Anton, "siellä sitten kerrotte kaikki tietonne."

"Metsässä on hiljaista kuin kirkossa", sanoi metsänvartija. "Karja makailee Leppäpuron vartisella metsäniityllä, ja myöskin lampuri on tuonut katraansa sinne. Vouti pitää siellä vahtia. Minä hiivin pimeän turvin kylään vakoilemaan ja jouduin sitten varoittamaan teitä. Kun ne konnat eivät saaneet ampumisellaan mitään aikaan, yrittävät ne nyt tulen avulla saada tahtonsa perille. Ne ovat kerustaneet kokoon kaiken tervan ja vaunurasvan mitä ovat kylästä saaneet käsiinsä, vaimoväen pärekimput ne ovat anastaneet ja mistä vain löytäneet öljylampun, niin sen ovat tyhjentäneet risukimppuihin."

Metsänvartija veti suunsa irveen. "Johan nyt pihanporttia, se on niille yhtä kammottava kuin helvetinportti. Onhan teillä haupitsi ja tykkivaunuja pihamaalla!"

"Niin juuri", nyökkäsi metsänvartija: "kurkistaessaan aitauksen ampumarei'istä sisään ne näkivät sinisiä vaunuja ja hevosia ja tykinlavetin."

"Karlin uudet perunavankkurit ja niiden hevoset", huudahti Anton, "ja palotynnörin!"

"Se se kai kumotti niiden silmiin haupitsilta", arveli metsänvartija. "Matkallani tänne kurkistin aidan yli kapakan pihaan, eikö siellä näkyisi ketään tuttua. Silloin tulla tupsahti Rebekka vesisankojen kera pihalle, minä vihelsin hiljaa ja kutsuin tytön tallin taa. 'Oletteko tekin täällä, vanha ihmissyöjä?' sanoi se hupsuttelija; 'pitäkää varanne, etteivät ne korvenna päätänne valkeassa. Minulla ei ole aikaa lörpötellä teidän kanssanne, herrat tahtovat saada kahvia ja minun on niitä palveltava.' — 'Mikseikäs oikein samppanjaa?' sanoin minä. 'Ne ovat kai hyvin herttaisia sinulle, sinä sievä punapää', sanoin, sillä makostellen aina voittaa vaimonpuolet. — 'Itse olette hirveä vanha tervaskanto', sanoi tyttö ja räjähti nauramaan, 'joutukaa tiehenne täältä.' — 'Eihän ne sinulle vain tee mitään pahaa, pikku Rebekkaiseni?' sanoin jälleen ja nipistin sitä velhoa poskesta. — 'Se ei kuulu teihin, mokoma vanha noitamestari', kivahti tyttö letukka; 'jos huudan, niin tulee koko tuvallinen herroja avukseni. Teidän kanssanne en tahdo olla missään tekemisissä.' — 'Älähän nyt ole tuollainen äkäpussi, lapseni', sanoin minä, 'vaan ole kiltti tyttö, he, ota tämä pullo, täytä se ja tuo jälleen ulos minulle. Näin ilkeinä aikoina täytyy toki tehdä jotain ystäväinsäkin hyväksi.' — Tyttö sieppasi pullon kädestäni ja sanoi: 'Vartokaa tässä, mutta olkaa ihan hiljaa', ja juoksi sitten sankoineen pois. Kotvan kuluttua hän palasi jälleen ja toi putelin takaisin ihkasen täynnä; oivaa sekoitusta, sanon mä, kumina- ja ohraviinaa; aika hyvänluontoinen hepsukka se Rebekka on. Ja ojentaessaan minulle pullon se vielä sihisi korvaani: 'Jos menette linnaan niiden nuorten herrojen puheille, niin sanokaa niille, että herrat tuolla sisässä pelkäävät hirveästi heidän tykistöään; meiltä ne kysyivät että oliko totta, että linnassa on kanuuna. Minä sanoin niille, että tottahan sellainen kapine täytyi olla niin isossa linnassa.' — Sitten minä hiivin jälleen matkoihini ja ryömin maantienojaa myöten viitakemiesten ohi, jotka pitävät vahtia meidän karjapihallamme. Päästyäni satasen askelta niiden etupuolelle otin koivet selkääni ja läksin juoksemaan, ja ne peijuonit kohta kintereilleni. Semmoinen juttu se oli."

"Tuo polttojuttu on aika hankala historia", sanoi Fink. "Jos ne osaavat hyvin sen ammatin, niin ne savustavat meidät tänne kuin mäyrät pesäämme."

"Mutta onhan tämä kynnys kivestä ja ovi korkealla maasta", huomautti metsänvartija.

"En minä liekkejä pelkää, vaan savua ja valoisuutta", sanoi Fink. "Jos ne pääsevät valaisemaan akkunamme, niin miehemme osuvat vielä huonommin pyssyillään. Meille on onneksi, että ne englantilaisilla satuloilla ratsastavat herrasmiehet, jotka vihollisia johtavat, tuskin lienevät tähän saakka valloittaneet muita linnoituksia kuin sellaisia, joita alushameilla suojellaan. Me siirrämme kaikki miehemme tänne talon etupuolelle ja pidämme pihalla vain välttämättömimmät vahdit, luottaen Rebekan valheiden tehoon."

Uusia patruuneja jaeltiin ja miehistö jaettiin uudestaan, ali- ja ylikerroksen tornihalleihin ynnä torninharjalle lisättiin väkeä; alhaalla komensi Kunaun seppä, yläkerroksessa Anton, ja metsänvartija jäi pienen parven kera varaväeksi. Ja aikapa jo olikin itsekunkin kiiruhtaa puolustusasemiinsa, sillä jälleen kuului etäältä kovaäänistä hälinää, komentosanoja, lähestyväin parvien jalantöminää ja vankkurien kolinaa.

"Pankaa patruunat pyssynpiippuihin ja ampukaa ainoastaan niitä, jotka koettavat tunkeutua ovelle", huusi Fink miehille.

Suojakatoksilla varustetut vankkurit lähtivät jälleen vierimään linnaa kohti, puolalainen aloitti ankaran ammunnan, joka tällä kertaa kohdistui yksinomaan kohtalokkaaseen valtaoveen ja sen vierellä oleviin akkunoihin. Mahtavin iskuin paukuttelivat luodit tammiovea ja tiiliseinää; useammin kuin kerran ne löysivät tiensä akkuna-aukoistakin sisään ja ropsahtivat puolustajain päiden yli kattoon.

Fink huusi metsänvartijan puheilleen. "Nyt teidän pitää uskaltaa vähäsen, ukkoseni; asettukaa miehinenne takaportille ja avatkaa se, hiipikää sitten talon ympäri pitkin seinäviertä ja karatkaa sivulta päin noiden kolmen vasemmalla puolella olevan vaunun takana piileskelevien lurjusten kimppuun, jotka ovat rohjenneet tulla vähän liika lähelle taloa. Käykää aivan lähelle niitä; jos hyvin tähtäätte, niin voitte polttaa niiltä parrat etulatingeillanne. Vaunuissa ei ole mitään suojusta sivuille päin, ja ennenkuin muuta roskaväkeä ennättää avuksi tuolta edempää, olette te jo täällä takaisin hyvässä turvassa. Liikkukaa joutuin ja varovaisesti, minä annan teille pillillä merkin, milloin teidän pitää karata esiin muurin pimennosta."

Metsänvartija kokosi väkensä ja riensi pihalle; Fink juoksi yläkertaan Antonin luo. Yhä ankarammaksi kiihtyi vihollisen ammunta. "Tällä kertaa on täysi tosi kysymyksessä", sanoi Anton. "Meidänkin miehemme ovat tulistuneet vihan vimmaan."

"Tuollapa se päävaara tuleekin", huusi Fink ja osotti muurinaukosta korkeata, epämuotoista rykelmää, joka verkalleen vieri lähemmäksi. Sen muodostivat mahtavat viljavankkurit, jotka olivat kuormatut huoneenkorkuisiksi risukimpuilla ja muilla palavilla aineilla ja jotka näkymättömien käsien ohjaamina kulkivat suoraan linnan keskustaa kohti. "Polttovaunut! Ylinnä loistaa keltaisia pahnakupoja. Niiden tarkoitus on selvä kuin päivä, ne lykkäävät vankkureita takaapäin aisoista suoraan ovea kohti. Nyt on otettava tarkka tähtäys, jotta yksikään niistä konnista, jotka ovat lykkäämässä, ei pääse hengissä takaisin."

Hän juoksi portaita ylös torninlaelle ja huusi siellä vahtiville miehille: "Kaikki riippuu nyt teistä; kohta kuin saatte näkyviinne ne miehet, jotka lykkäävät noita polttovaunuja tuolla alhaalla, niin ampukaa niitä. Missä vain näette pään tai säären pistävän esiin vaunujen takaa, niin lähettäkää niihin luotinne. Kaikki nuo vaunujen työntäjät on saatava hengiltä!"

Hitaasti lähenivät turmaa tuovat vankkurit; Fink nosti kaksipiippuisen kiväärinsä poskelleen. Kahdesti hän tähtäsi ja kahdesti laski jälleen tyytymättömänä aseensa. Vaunut olivat kuormitetut niin korkealta ja leveältä, että oli mahdoton nähdä niiden takaa lykkääjiä. Molemmilla taistelevilla puolilla vallitsi hetken tuskallista jännitystä, vihollisenkin tuli taukosi, kaikkien katseet olivat kuin naulatut tuohon rauhallisen elonkorjuun välikappaleeseen, jonka oli nyt määrä saattaa katkera kamppailu äkkiloppuun. Vihdoin tulivat vaunut niin lähelle, että ylhäältä torninharjalta voi nähdä perimmäisten aisankannattajain selät. Kahdesti leimahti Finkin pyssy peräkanaa, kahdesti kuului älähtävä huuto alhaalta; vaunut pysähtyivät paikalleen, lykkääjät sulloutuivat hätäytyneinä niiden turviin, ja maassa voi erottaa kaksi liikkumatonta tummaa hahmoa Fink latasi aseensa uudelleen, ja hurja hymy väreili hänen huulillaan. Vihollinen vastasi raivoisalla ammunnalla. Eräs tornissa olevista miehistä sai luodin keskelle rintaansa, hänen kiväärinsä putosi reunan yli ja kolahti maaperään, ja itse syöksähti mies suinpäin Finkin jalkain juureen. Fink loi häneen pikaisen silmäyksen ja työnsi luodin toiseenkin piippuun.

Silloin törmäsi pellon perältä moniaita tummia haamuja tuulennopeudella vaunuja kohti, voimakas komennushuuto kuultiin, ja jälleen rupesi sotakone liikehtimään. "Urheita poikia", mutisi Fink puoliääneen, "ne tietävät, olevansa varman kuoleman omat." Nyt näkyi lykkääjistä enemmänkin ruumiinosia vaunujen takaa. Jälleen Fink nosti kiväärin poskelleen, ja peräkkäin lensivät siitä kuolettavat luodit aisojen puolelle. Jälleen kuului tuskanparahdus, mutta vaunut jatkoivat kulkuaan. Ne pääsivät jo kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta — vaara oli ilmeinen ja sangen täpärä. Silloin kajahti torninhuipusta kimakka vihellys yöhön, yläkerroksen akkunoista leimahti rivi tulenliekkejä, ja talon vasemmalta etunurkalta kuului kova kiljahdus. Metsänvartija syöksyi miehineen lähimmäisen ampumakatoksen kimppuun; hetken kestävä käsikahakka syntyi, joitakin laukauksia pamahti; sitten tölmähtivät katosten säikähtyneet puolustajat äkkipakoon lakealle pellolle. Kolmannen kerran pamahti Finkin kivääristä kaksoislaukaus poltto vaunujen aisoja kohti, ja silmittömän säikähdyksen valtaamina ottivat niiden lykkääjät joutuisan lipetin pimeän turviin. Mutta ei yksinomaan onneksensa. Tornista ja yläkerroksesta sateli luoteja suojattomain selkään. Linnasta voitiin huomata, että useampi kuin yksi pakenijoista suistui tantereeseen. Taempaa kajahti julmistunut karjunta, ja pikajuoksussa riensi tumma miesrivi korjaamaan pakenevat keskeensä. Yleinen joukkoammunta linnaa vastaan alkoi. Sitten vetäytyi vihollinen takaisin yhtä joutuin kuin oli tullutkin, korjaten kaatuneensa ja sotavaunut mukanaan ampumamatkan ulkopuolelle. Ainoastaan polttovaunut jäivät paikoilleen, mustana, uhkaavana rykelmänä, vain moniaan askeleen päähän valtaovesta. Ampuminen taukosi; tuimaa taistelua seurasi kaamea hiljaisuus.

Yläkerroksen tornihallissa Anton tapasi Finkin, ja kohta sen jälkeen saapui metsänvartijakin sinne. Ääneti koettivat ystävykset hämärässä tarkastella toisiaan, olivatko kumpikin säilyneet haavoittumatta. "Te suorititte urakkanne kerrassaan mainiosti, metsänvartija", huudahti Fink. "Pyytäkää päästä vapaaherran puheille ja kertokaa hänelle viime taistelusta."

"Ja pyytäkää samalla neiti Lenorelta sideaineita, meillä on täällä haavoitettuja", sanoi Anton murhemielin ja viittasi hallin seinävierelle, missä kaksi miestä istui seinään nojaten ja ähkien.

"Tuolla tulee vielä kolmaskin", sanoi Fink osoittaen tummaa haamua, jota kaksi miestä kantoi varovasti torninportaita alas. "Pelkäänpä että mies on yhtä hengetön kuin tuo halko jalkaini juuressa."

"Sitä emme nyt saa ruveta ajattelemaan", virkkoi Fink. "Ihmishengellä on sodassa vain silloin jotain arvoa, jos voidaan säilyttää malttia ja kostaa sen menetys sopivassa tilaisuudessa. Pääasia nyt on, että me pääsemme eroon tuosta polttolaitoksesta; sillä eihän ole mahdotonta, että noiden lurjusten onnistuu vieläkin sytyttää se, vaikka se nykyisellä paikallaan tosin tekeekin meille sangen vähän vahinkoa."

Samassa tuokiossa leimahti ulkoapäin kirkas loiste tornin ampuma-aukosta sisään. Anton juoksi akkunaan. Vaunujen takapuolisesta päästä kohosi häikäisevä tulenleimu korkeuteen, ja äkkinäisellä sysäyksellä tölmähti koko sotakone eteenpäin kunnes iski seinämuuriin kiinni. Yksi ainoa mies juoksi pakoon vaunujen takaa; tusinan verran kiväärejä lensi poskille tähtäämään hänen peräänsä.

"Älkää ampuko!" huusi Fink läpitunkevalla äänellä. "Säästäkää häntä, se on urhoollinen mies; ja muutenkin on jo liian myöhäistä, onnettomuus on jo tapahtunut."

" Merci, monsieur; à revoir (Kiitos, herrani; näkemiin asti)!" kuului ääni alhaalta, ja uskalikko juoksi ehjin nahoin tornin juurelta pimeän selkään.

Tuotapikaa leimusivat elovaunut ilmi liekissä; risukimpuista ja pahnoista, joilla ne olivat kuormitetut kukkuroilleen, leimahti vimmatusti keltaisia tulenkieliä ilmaan, ja palamisen aiheuttama ilman veto lennätteli räiskyviä olkia joka suuntaan. Koko talo tuli äkkiä helakasti valaistuksi, ja sakeata savua työntyi sisään rikkiammutuista ruuduista.

"Katsos hitoilla, vaunuissa oli ruutiakin!" huudahti Fink. "Pysykää levollisina, miehet. Me torjumme kyllä viholliset, jos ne jälleen yrittävät tunkeutua liian lähelle. Käy sinä, Anton, katsomaan, saisitko jollain pelillä tuon valkean sammutetuksi."

"Joutuin vettä tänne!" huusivat miehet; "tuolla on akkunanristikko syttynyt palamaan."

Ja ulkoa kajahteli jälleen uusia komentohuutoja, rumpu rupesi pärisemään ja voitonriemusta ulvoen syöksyi vihollisen ampujaketju taasen taloa vastaan. Uudestaan rupesivat piirittäjät paukuttelemaan pyssyjään estääkseen sammutustyöhön rupeamista. Pihalla seisovasta vesisammiosta kannettiin joutuin vettä ja viskattiin palavaan akkunaan. Se oli tukalaa ja vaarallista työtä, sillä linnan koko etusivu oli kirkkaasti valaistu, ja vihollisen oli helppo tavata luodillaan jok'ainutta hahmoa, joka sisällä uskalsi lähelle akkunoita. Tuskallisesti katselivat puolustajat liekkejä ja vastasivat vain hyvin epävarmasti vastustajain tuleen. Myöskin pihalla olevat vahtimiehet katselivat enemmän taakseen kuin eteensä, hämminki ja epäjärjestys kävivät yleisiksi; suurimman vaaran hetki oli käsissä — kaikki näytti menetetyn.

Tornin harjalta huusi muuan mies portaita alas: "Ne kantavat kylästä lyhyitä tikapuita, ja minä näin kirveitä välähtelevän niiden käsissä."

"Ne aikovat kiivetä piha-aitauksen yli — ne lyövät alikerran akkunalaudoitukset sisään!" huutelivat miehet säikähtyneinä toistensa suuhun. Metsänvartija ryntäsi pihalle, Fink tempasi muutamia miehiä käsipuolesta mukaansa ja juoksi siihen siipirakennukseen, jota kohti tikaportaita kantavat viholliset marssivat. Kaikki huusivat sekaisin; ei edes Finkinkään uhkaavat karjahdukset saaneet säikähtyneitä mieliä asettumaan.

Silloin riensi muutamia miehiä seipäät kädessä pihalta eteishalliin. "Antakaa tietä!" huusi etummaisena kulkeva hartiakas hahmo; "tämä on sepäntyötä." Hän tempasi ulko-oven salvat syrjään ja potkaisi ovenpuoliskot auki; palavat polttovaunut täyttivät tykkänään tyhjän oviaukon. Raskaalla seipäällään rupesi urhokas seppä savusta ja liekeistä välittämättä kaikista voimistaan kolhimaan vaunujen palavia reunuslautoja. "Joutukaa auttamaan, senkin jänishousut!" hän karjasi suuttuneena toisille.

"Seppä on oikeassa", huusi Anton, "tänne kaikki miehet!" Pitkiä lautoja ja vaununaisoja kannettiin pihamaalta, ja tukahduttavan savun läpi tunkeutuivat miehet vääjäämättä vaunujen kimppuun. Monesti täytyi heidän peräytyä, kun liekit löivät vasten silmiä, mutta yhäti syöksyi Kunaun seppä uudelleen tulimereen. Vihdoin hänen onnistui ylhäältä kynnykseltä sohiessaan viskata muutamia palavia lyhteitä kuorman päältä maahan. "Nyt tässä vasta ilot alkaa!" hän huusi riemuiten ja lennätti yhä uusia lyhteitä ja risukimppuja hajalleen, ja maaperässä ne paloivat kukin erikseen sammuksiin asti, aiheuttamatta enää mitään vahinkoa rakennukselle. Toisten käydessä apuun saatiin vaunut pian tyhjennetyksi, ja palavat pohja- ja reunalaudat ynnä punaisina hehkuvat vieteriraudat lysähtävät maahan. Anton sulki toisen ovenpuoliskon, kun vihollinen rupesi lennättämään luotejaan läpi vaunun liekkien, ja miesten täytyi työskennellä seipäillään sivusta päin. Vihdoin he riemullisesti karjahtaen lykkäsivät palavat vaununrauniot muutaman askeleen päähän ovesta. Ovi teljettiin jälleen sukkelaan, ja miehet, vaatteet kärventyneinä ja naamoiltaan nokisina kuin ilmi paholaiset, onnittelivat toisiaan menestyksen johdosta.

"Tällainen yö vahvistaa ystävyyttä", huusi seppä hyvillä mielin ja koppasi iloissaan kouraansa Antonin käden, joka oli yhtä musta kuin hänen omansakin. — Mutta vaara ei ollut vielä torjuttu, yhä jyskähtelivät piirittäjäin kirveet alikerran akkunalaudoituksiin, laudat raksahtelivat irti ja putosivat sisään; silloin jyrähti Finkin ääni: "Antakaa niille penteleille pyssynperästä kalloon!" Anton ja seppä syöksähtivät erääseen akkunaan, josta ahdistajat jo yrittivät tunkeutua sisäänkin. Mutta sielläkin oli vaarallisin työ jo tehty, kun he joutuivat apuun. Fink astui heitä vastaan eräältä kapinalliselta tempaamansa verinen kirves kädessään; hän nakkasi sylkäisten kirveen lattiaan ja huusi Antonin miehille: "Lyökää uusia lautoja akkunoihin; toivon tuon teurastuksen jo loppuneen."

Vielä pamahti muutamia laukauksia ulkoa pelloilta ja torninharjalta, sitten tuli sekä linnassa että lakeudella jälleen hiljaista. Tosin kajasti punainen loimo yhä vielä linnan muureille, mutta sen hehku kävi joka hetki yhä heikommaksi ja harmaammaksi. Ulkona rupesi tuuli puhaltelemaan ja hajoitti akkunoista tupruavan ja vaunujen raunioista nousevan sauhun seiniä pitkin yön pimeyteen. Raitis yöilma täytti jälleen linnan käytävät ja eteishallit, ja leppoisasti paistoi tähtien tyyni valo puolustajain kasvoihin, syvälle vajonneihin silmiin ja kalvenneille poskille. Taistelijat olivat ylen uuvuksissa, niinhyvin ulkona kentällä kuin sisällä olijat.

"Mikähän yönhetki nyt on?" kysyi Fink käyden Antonin luo, joka koetti hallin ampuma-aukoista tarkata vihollisen liikkeitä.

"Ohi keskiyön", vastasi ystävä. He nousivat yhdessä torniin ja katselivat muurinreunalta ympäri maisemaa. Linnaa paartava karjanlaidun oli aivan tyhjänä ihmisistä.

"Ne hyväiset ovat käyneet nukkumaan", virkkoi Fink, "heidän nuotionsakin tuolla aukealla jo riittyvät, vaikka kylästä kuuluukin hajanaisia ääniä. Ainoastaan nuo siellä täällä liikkuvat varjot tietävät, että me edelleenkin olemme piiritettyjä. Ne ovat asettaneet harvan vartioketjun linnan ympäri; nuo ne ovat meidän yövahtejamme. Muutaman tunnin ajan ainakin saamme nyt olla rauhassa. Ja koska me huomenna päivänvalossa tuskin saanemme nukkua, niin on miesten käytettävä hyväkseen näitä yönhetkiä. Aseta sinä vain kaikkein tarpeellisimmat vahdit ja vaihda niitä aina kahden tunnin perästä. Jollei sinulla ole mitään vastaan, niin minäkin oikaisen itseni sänkyyn. Anna herättää minut, kohta kuin ulkona huomataan jotain liikettä. Yövartioinnista sinä kyllä pidät hyvän huolen, sen tiedän." Näin sanoen Fink käänsi selkänsä ja lähti huoneeseensa, jossa hän viskautui vaatteissaan vuoteelle ja nukahti kohta sikeästi.

Anton riensi vahtitupaan, jakoi metsänvartijan kanssa miehet vartioiksi ja määräsi niiden vahtivuorot. "Minä en kuitenkaan käy nukkumaan", sanoi vanhus; "ensiksikin ikävuosieni vuoksi, ja toisekseen siksi, että metsästäjänä olen tottunut valvomaan. Jos teillä ei ole vastaan, niin johdan yövartiointia ja katselen, että joka paikassa kaikki on niinkuin pitääkin olla."

Vielä kerran Anton kierteli katsastamassa pihamaan ja tallit; sinnekin oli rauha palannut, ainoastaan hevoset vielä tömistelivät levottomasti kovaan maahan. Hiljaa hän sitten aukasi naishuoneiden oven; perimmäiseen niistä oli haavoittuneet sijoitettu. Hänen sisään astuessaan istui Lenore matalalla rahilla olkivuoteen vieressä; hänen jalkojensa juureen oli kaksi vierasta naista kyyristynyt. Anton kumartui katselemaan haavoittuneita, joiden kelmeät kasvot ja pörröiset tukat paistoivat räikeästi valkovaaruisilta pieluksilta, jotka Lenore oli raastanut tänne omasta vuoteestaan.

"Olemme koettaneet parhaamme mukaan sitoa heidän haavansa", vastasi
Lenore, "ja metsänvartija sanoi, että molemmista on vielä toivoa."

"Sitten te voitte jättää heidät näiden naisten hoitoon ja käydä itse lepäämään muutamiksi tunneiksi."

"Älkää puhuko minulle levosta", sanoi Lenore nousten pystyyn, "silloin kuin täällä on kuolema käynyt vieraana." Hän tarttui Antonia käteen ja vei hänet vastapäiseen soppeen, veti syrjään karkean peitteen ja osoitti se alla makaavaa liikkumatonta ihmishahmoa.

"Hän on kuollut!" sanoi Lenore soinnuttomalla äänellä; "hän kuoli minun käsiini, kun koetin asettaa häntä istumaan. Hänen verensä tahraa minun vaatteitani, eikä se ole ainoa veri, mikä tänään on vuodatettu. Minä se olen syypää tähän kaikkeen", hän huudahti, kasvoillaan hurjan tuskallinen ilme ja puristaen kovasti Antonin kättä; "minä se tein alun kaikkeen tähän verenvuodatukseen! En tiedä kuinka jaksan kantaa tämän yön kirouksen. Jos vielä kuulun joillakin siteillä tähän maailmaan, niin paikkani on tässä huoneessa. Jättäkää minut tänne, Wohlfart, älkääkä huolehtiko minusta."

Hän kääntyi syvästi järkytettynä poispäin ja istahti jälleen rahille olkivuoteen viereen. Anton peitti kuolleen miehen ruumiin ja lähti ääneti huoneesta.

Hän meni suoraa tietä vahtitupaan ja otti nurkasta kiväärin. "Minä lähden ylös torniin", sanoi hän metsänvartijalle.

"Kullakin on omat tapansa", murahti vanhus. "Toiset ovat viisaammat ja huilaavat väsymyksensä nukkumalla. Mutta siellä ylhäällä on vähän liiaksi raitista, hän tarvitsee viitan hartioilleen." Hän lähetti erään vahtimiehistä viemään talonpoikaiskauhtanan torniin ja käski hänen valvomaan siellä herra Wohlfartin kera. Anton salli miehen käydä nukkumaan kivipermannolle ja kietoi lämpimän viitan ympärilleen. Sitten hän istui ääneti ja nojasi päänsä muurinreunaan, jonka yli Lenore tuonaan oli kumartunut ampumaan tuhoa tuottavan laukauksensa. Hän katseli ympäri lakeutta, vihollisen vahtipiiriä ja mäntymetsäin tummaa rengasta, jotka saarsivat hänet keskeensä, vangitsivat hänet olosuhteisiin, jotka nyt tuntuivat hänestä niin hurjan oudoilta, kuin olisi hän vasta äsken lukenut sellaisista jostain seikkailuromaanista. Omaa kohtaloansa hän tarkasteli väsyneesti ja välinpitämättömästi kuin jotakin vento vierasta ihmiskohtaloa, ja hän voi levollisesti silmätä sielunsa syvyyksiin, jotka muuten päivän touhuisa elämä myllersi pinnalta ja salasi hänen sisäiseltä katseeltaan. Hän näki koko kuluneen elämänsä kulkevan ohitsensa kirjavina kuvina — aatelisnaisen jalomuotoinen hahmo linnan parvekkeella, kaunis soutajatyttö ruuhessa joutsentensa keskellä, tanssisalongin kirkas kynttiläinhohde, se murheellinen hetki, jolloin molemmat naiset olivat tyhjentäneet korulippaansa hänen eteensä, ne siunatut silmänräpäykset, jolloin Lenoren silmä oli niin lemmekkäästi etsinyt hänen katsettaan — kaikki nuo kuvat kulkivat ilmi elävinä hänen sielunsa ohi, ja väristen hän yhä vieläkin tunsi sen hurman, jota ne kulloinkin olivat hänessä herättäneet; mutta samalla kertaa hän tänä hetkenä myöskin tajusi tietoisesti että kaikki, mikä oli kiihoittanut ja kiinnittänyt hänen mielikuvitustaan, sumentanut hänen tervettä arvostelukykyään, kutkuttanut imarrellen hänen itsetuntoaan, olikin ollut pelkkää harhausta ja itsepetosta.

Erehdystä se vain oli ollut hänen lapsellisen sielunsa puolelta, jonka turhamaisuus oli kasvattanut suureksi. Ah — jo kauan sitten oli hälvennyt se loistava sädekehä, jonka köyhän laskuneuvoksen pojan romantillinen henki oli kutonut aatelisperheen ympärille, kuvitellen sen elämää niin jaloksi, väkeväksi ja kadehdittavaksi. Toinen tunne oli tullut tuon hauraan harhaluulon sijalle, hellä ja puhdas ystävyys yhtä ainutta tuon perheen jäsentä kohtaan; ja tuo suhde oli pysynyt vahvana, kun kaikki muut siteet olivat särkyneet. Ja nyt raukesi sekin suhde aivan itsestään, immen vetäytyessä hänestä syrjään. Hän tunsi, että niin oli laita ja että niin täytyi käydäkin. Hän tajusi sen tänä hetkenä tuskaa tuntematta, luonnollisena asiana, joka ei voinut toisin ollakaan. Ja hän tunsi, että hän itsekin vapautui sen kautta siteistä, jotka olivat häntä tänne kiinnittäneet. Hän kohotti päätänsä ja katseli metsänreunan yli häämöttävää taivaanrantaa. Hän moitti itseään siitä, kun ei tuntenut surua tuosta menetyksestä, ja seuraavassa tuokiossa siitä, että tunsi menettäneensä jotakin. Oliko sitten hänen sydämessään palanut jokin hiljainen himo? Oliko hän halunnut sitoa tuon kauniin tytön omaan tulevaisuuteensa? Oliko hän unelmoinut, että hänestä itsestään tulisi jolloinkin jäsen siihen perheeseen, jonka hyväksi hän oli työskennellyt ja murehtinut?

Jos hän jonakin hetkenä oli hautonut tuollaisia unelmia, niin nyt hän tuomitsi ne ankarasti. Hän ei ollut aina ollut pelkästään hyvä, hän oli Lenorea katsellessaan salaa ajatellut omaakin etuansa. Se oli häneltä väärin, ja nyt kohtasi häntä oikea rangaistus, kun hän tunsi itsensä yksinäiseksi muukalaisten keskessä, painostavissa olosuhteissa, jotka lyöttivät hänen sielunsa verille, kun hän ei päässyt, niistä oikeaan selvyyteen; tilanteessa, josta hänen lujinkaan päätöksensä ei voinut häntä kirvoittaa, ei nyt ja tuskinpa vielä lähitulevaisuudessakaan.

Ja sittekin hän tunsi itsensä vapaaksi. "Minä teen velvollisuuteni ja huolehdin ainoastaan Lenoren onnesta", hän ajatteli ääneen. — Mutta Lenoren onni? Hän ajatteli Finkiä ja tämän olemusta, joka alati tehosi häneen mahtavasti ja ylimielisyydellään kuitenkin niin usein suututti häntä. Tunsiko ystävä vastarakkautta impeä kohtaan, ja antaisiko hän kahlehtia itsensä näihin surkeisiin olosuhteisiin? "Lenore parka!" hän huudahti itsekseen.

Sellaisissa mietteissä Anton istui läpi yön, kunnes pohjoisella taivaanrannalla syttyi kirkas juova, joka levisi itäänpäin, mistä keskitaivaalle kohosi kelmeän harmaa hämärä, uuden päivän kammoa herättävä airut. Silloin Anton silmäsi vielä kerran ympäri maisemaa; jo voi hän laskea puolalaiset vahdit, jotka kaksittain yhdessä saarsivat linnan joka taholta; siellä täällä välkähteli viitakekeihään kärki kirkastuvassa valossa. Anton kumartui herättämään toverinsa, joka oli nukahtanut keskelle kuoliaaksi ammutun miehen verilätäkköä. Sitten hän laskeusi alas vahtitupaan, heittäysi oljille, jotka metsänvartija huolellisesti levitti hänen alleen, ja nukahti juuri kuin leivonen lehahti ilmaan yökosteasta maasta tervehtääkseen iloisella viserryksellä aamuaurinkoa.

Tuntia myöhemmin metsänvartija herätti nukkujan. Anton kavahti istualleen ja tuijotti typertyneenä outoa ympäristöään.

"Olipa melkein synti häiritä teitä", sanoi kelpo vanhus; "ulkona on kaikki rauhallista, vihollisen ratsuväki vain on poistunut Rosminin tietä pitkin."

"Muusta paitsi jalkaväestä", sanoi metsänvartija; "niitä on vieläkin kaksi yhtä meikäläistä vastaan, eivätkä ne näytä hevillä erkanevan meistä. — Ja vielä muuan seikka minun on mainittava. Pihasammiossa ei enää ole yhtään vettä. Puolet siitä on väkemme juonut suihinsa, loput viskattiin tuohon polttovehkeeseen. Minä en puolestani välitä mokomasta juomasta, mutta linna on täynnä ihmisiä, ja ilman juomavettä ne tuskin tulevat toimeen kokonaisen päivän mittaan."

"Kaivolle emme nyt pääse", jatkoi vanhus, "mutta mitähän olisi, jos lähettäisimme jonkun naisista purolle? Naisväelle eivät vahdit tehne mitään; ehkäpä ne hyvinkin sallivat niiden tuoda tänne jonkun sangollisen vettä."

"Olisihan kuitenkin rohkaisuksi mielille", sanoi vanhus, "ja vesi jaettaisiin hyvin tarkasti kaikkein kipeimpään tarpeeseen. Jospa se lipeväkielinen Rebekka olisi täällä, niin ei hätää, hän kyllä meille vettä hankkisi. Nyt täytyy meidän panna joku toinen matkaan. Nuo penteleen peijuonit tuolla alhaalla eivät ole ilkeitä naisia kohtaan, kun näillä vain on tarpeeksi rohkeutta. Jos teillä ei ole vastaan, niin käyn valitsemaan jonkun hemppusistamme."

Metsänvartija kävi pohjakerrokseen ja huusi keittiönovelta sisään: "Suska!" Pieni puolatar hypähti ketterästi kuin varpunen esiin kellarisuojasta.

"Kuuleppas nyt, Suska", virkkoi metsänvartija harvakseen, "kun herra parooni nyt aamulla herää, niin hän vaatii itselleen raitista pesuvettä. Mutta nyt on vesi linnasta lopussa, kurkun kastikkeeksi on meillä olutta ja viinaa kyllä tarpeeksi, mutta kuka kristitty ihminen semmoisilla aineilla pesee kasvonsa ja kätensä? Otappa sukkelaan ämpärit käteesi ja käy noutamassa vettä, juokse alas tuonne purolle; sinä kyllä selviät helposti noista naapureistamme. Mutta älä jää kauaksi lörpöttelemään niiden kanssa, muuten me kaikki saamme ankarat torat armolliselta herralta. — Ja kuulehan vielä, kysy naapureilta, mitä ne seipäineen enää täällä tekevät, kun niiden ratsuväki on jo puittinut tiehensä. Sano ettei meillä ole mitään vastaan, vaikka jalkaväkikin laputtaa matkoihinsa."

Kuuliaisesti tarttui puolalaistyttö vesisankoihin, metsänvartija avasi hänelle takaportin ja Suska juoksi alas purolle. Levottomin katsein Anton seurasi hänen menoaan. Tyttö pääsi esteettömästi rannalle saakka, välittämättä yhtään puolalaisesta vahtimiehestä, joka parinkymmenen askeleen päässä katseli uteliaasti hänen hommaansa. Vihdoin meni viitakemies hänen luokseen, tyttö laski sangot maahan, löi käsivarret ristiin rinnalleen, ja molemmat alkoivat tarinoida rauhallisesti keskenään. Vihdoin tarttui viitakemies sankoihin, kumartui itse puron yli täyttämään niitä ja ojensi kukkuraiset vesiastiat tytölle. Varovaisesti tämä kantoi kallisarvoisen taakkansa linnaan, metsänvartija avasi hänelle jälleen portin ja sanoi myhäillen: "Mainiosti sinä teitkin urakkasi, kelpo Susanna! Mitä se vahti sinulle pajattikaan?"

"Pelkkiä tyhmyyksiä", vastasi tyttö punastuen. "Se käski minun avaamaan portin hänelle ja hänen tovereilleen, kun he jälleen tulevat linnan luo."

"No, tuopa ei ollut varsin vaarallista, jos hän ei muuta sanonut", virkkoi vanhus viekkaasti; "ne siis aikovat jälleen pyrkiä linnaan?"

"Niin aikovatkin; ratsumiehet lähtivät Rosminiin saksalaista sotaväkeä vastaan. Kun ne sieltä palaavat, niin tekevät ne kaikki yhdessä uuden rynnäkön linnaa vastaan, sanoi vahtimies."

"Tuskin me sentään niitä päästämme sisään", arveli metsänvartija. "Ei tästä portista pääse muut puolalaiskoivet vilahtamaan kuin sen sinun henttusi tuolta alhaalta puron varrelta. Lupasithan sinä toki sen hänelle, kun hän tulee yksin yön aikaan?"

"Kaikkea vielä", kivahti Susanna närkästyneenä, "mutta enhän minä rohjennut suuttuakaan sille veitikalle."

"Entäpä jos yritettäisiin vielä toisenkin kerran?" sanoi metsänvartija ja vilkutti silmää Antonille.

"En luule kannattavan", vastasi tämä. "Tuolla ratsastaa jo muuan upseeri vahtimiehen luo, ja minä pelkään että se poika parka saa ritarillisuutensa palkaksi hyvin karkean aamutervehdyksen. Mutta käydäänpä nyt jakamaan tämä vesitilkkanen säästeliäästi. Toisesta sangosta annetaan puolet herrasväelle, puolet meille miehille; toinen jälleen käytetään naisten ja lasten aamuvelliin."

Hän kaatoi itse veden eri astioihin ja pani sepän niiden vartijaksi. Kaataessaan hän sanoi metsänvartijalle: "Tämä on tukalin työ, mitä meillä on ollut koko piirityksen aikana. Enpä tiedä, kuinka jaksamme kestää tämän päivän."

Koitti kirkas kevätpäivä, aurinko nousi karjakartanon takaa pilvettömälle taivaalle, ja pian lämmittivät sen lempeät säteet yökostean ilman. Pakolaiset etsivät itselleen paikat pihamaan aurinkoisella puolella; pienissä ryhmissä istuivat miehet vaimoineen ja lapsineen kovalla kivityksellä, ja kaikkien mielet tuntui täyttävän lohdullinen toivo. Anton kävi heidän joukkoonsa ja sanoi: "Meidän täytyy säilyttää kärsivällisyytemme puoleenpäivään, kenties iltapäiväänkin asti, silloin tulevat sotamiehet meille avuksi."

"Jolleivät nuo laitumella seisoskelevat junkkarit käy parempaan toimeen kuin nyt, niin hätäkös meidän on tässä istuskella", huomautti Kunaun seppä. "Nehän seista kököttävät liikkumatta paikoillaan kuin maahan isketyt aitapylväät."

"Niiltä meni eilen illalla kaikki rohkeus alas housunlahkeisiin", virkkoi eräs toinen virnistellen.

"Se rohkeus paloi niiden pahnakupojen keralla, jotka seppä viskeli hajalle vankkureista; nyt ei niillä ole enää jälellä pahnoja eikä rohkeutta!" huusi kolmas.

Seppä löi käsivarret ristiin rinnalleen ja myhäili ylpeästi, ja hyvillä mielin katseli hänen vaimonsa häntä.

Nyt alkoi elämä herätä jo yläkerrassakin; parooni soitti kelloa ja vaati tietoa viime tapahtumista. Anton riensi kertomaan illan ja yön menosta hänelle ja naisille; sitten hän meni Finkin puolelle ja herätti ystävänsä, joka vielä oli sikeässä unessa.

"Huomenta, Tony", haukotteli Fink ja venytteli raajojaan. "Jos sinä kyökkituttavuuksiesi avulla onnistuisit hankkimaan minulle vähän pesuvettä, niin olisinpa totta vie sinulle sangen kiitollinen."

"Minä noudan sinulle pullollisen viiniä kellarista", vastasi Anton; "tänään saat pestä naamasi jalolla viinillä."

"Huih!" vihelsi Fink ällistyneenä, "onko niin hullusti laita? Kunhan et vain tuo punaviiniä!"

"Sinähän olet tänään oikea kovanonnen korppi", virkkoi Fink, etsien saappaitaan sängyn alta. "Sitä enemmän täytyy olutta löytyä teidän kellarissanne."

"Juuri sen verran, että miehet saavat kunnollisen aamuryypyn. Pieni ankkurillinen paloviinaa on nyt meidän suurin aarteemme."

Fink vihelsi Dessaulaismarssia. "Näetkös nyt, poikaseni, että sinun hempeämielisyytesi naisia ja lapsia kohtaan oli hiukan kuin poikki teloin? Jo näen hengessäni, kuinka sinä paidanhihat ylöskäärittyinä käyt vanhalla tunnollisuudellasi teurastamaan tuon laihan lehmä paran ja työnnät lihat pureksittuina paloina nälkäisen joukon suihin. Sinä keskellä, ja viisikymmentä ammottavaa kitaa ympärilläsi. Sidohan varalta yksin tein tusinan verran koivunrieskoja, sillä kohta kohoaa nälistyneiden kakarain kotkotus taivasta kohti, ja sinun on pakko, kaikesta ihmisystävyydestäsi huolimatta, suomia selät koko ulvojasakilta. — Muuten en luule, että me eilen pidimme varsin huonosti puoliamme; nyt olen huilannut väsymykseni ja arvelen, että selviämme kunnolla tämänkin päivän urakasta. Ja katsastakaammepa nyt vähän vihollistammekin."

Ystävykset nousivat torniin, Anton kertoi Suskan seikkailusta purolla, Fink tarkasteli huolellisesti puolalaisvahtien ketjua ja katseli kiikarilla peltoteiden heleitä nauhoja pitkin, kunnes ne hävisivät tumman metsän pimentoon. "Asemamme on tätänykyä liiaksikin rauhallinen ollakseen meille oikein lohdullinen", hän sanoi viimein ja työnsi kiikarin kokoon.

"Uskon tosiaan niiden vekkulien olevankin siksi viisaita, eivätkä ne siinä kehnosti päättelekään, sillä meidän kesken sanoen minä epäilen vahvasti, tokko voimme odottaa tänne minkäänlaista apua."

"Niin myös minun raudikkooni", vastasi Fink; "mutta voihan olla hyvinkin mahdollista, että hepo parkani juuri tällä hetkellä saa ikävikseen kantaa jonkin kapinallisen ruhoa selässään. Etteikö mestari Karl ole onnettomuudekseen törmännyt jonkin puolalaisjoukon käsiin, joita varmastikin parveilee ympäri tätä seutua, vai onko hänen onnistunut päästä säännöllisen sotaväen luo; onko tällä edelleen halua marssia meidän avuksemme, onko se lopuksi kyllin älykäs joutuakseen tänne oikeaan aikaan, ja loppujen lopuksi, onko se kyllin vahva kyetäkseen hajoittamaan vastassaan terhentelevät vihollisparvet — nuo kaikki ovat kysymyksiä, joita tosin on helppo tehdä, mutta minä puolestani lappaisin mieluummin poskeeni kaikki maailman karhunmarjat kuin uskaltaisin suoraapäätä vastata niihin lohdullisesti."

"Voisimmehan yrittää uloskarkausta, vaikka se tosin käyneekin veriseksi", ehdotti Anton.

"Siitä vähät! Mutta pahempi on, että sellaisesta ei olisi meille mitään hyötyä. Yhden lauman me ehkä saisimme hajalle, mutta seuraavassa tuokiossa olisi jo toinen vastassamme. Ainoastaan ylivoimainen apujoukko voi pelastaa meidät tästä pinteestä. Ja niin kauan kuin pysymme isäntinä näiden muurien sisällä, me pysymme vahvoina, mutta aukealla kentällä kykenee tusinan verta ratsumiehiä polkemaan meidät nais- ja lapsiparvinemme jalkoihinsa."

"Järkevästi puhuttu, poikaseni; elämän koko viisaus loppujen lopuksi onkin siinä, ettei tee itselleen eikä toisille kysymyksiä, joihin ei kukaan pysty vastaamaan. Mutta alkaapa tämä odotuskin jo maistua puulta."

Sitten ystävykset laskeutuivat jälleen alas; ja tunnit kuluivat toisensa jälkeen tympäisevässä toimettomuudessa. Milloin katseli Anton, milloin Fink kiikarilla metsänaukeamaa, mutta paljonpa merkillistä sieltä ei näkynyt. Vihollispartioita tuli ja meni, aseellisia maalaisparvia kulki kylään ja lähetettiin pian jälleen matkaan eri tahoille, vahtiketjua tarkastettiin säännöllisesti ja sen miehet vaihdettiin aina kahden tunnin päästä. Piirittäjillä oli toimena tutkia koko seutu läpikotaisin ja korjata kaikki aseet talteensa, käydäksensä sitten viimeksi kaikilla voimillaan jälleen linnan kimppuun. Saksalaiset olivat saarretut kivitaloonsa kuin kontio pesäänsä, ja metsästäjät vartoivat rauhallisesti hetkeä, jolloin nälkä tai tuli ja heidän aseensa pakottaisivat saaliin ulos tantereelle.

Sillävälin Fink koetti pitää väkeä toimessa; miesten täytyi puhdistaa ja kiillottaa kiväärit ja muut aseensa, joita hän itse huolellisesti tarkasteli; sitten jaettiin ruutia ja lyijyä, luoteja valettiin ja patruunia valmistettiin. Naisten työksi Anton antoi siivota talon ja pihamaan, sikäli kuin se kävi päinsä ilman vettä. Näistä hommista oli se hyvä seuraus, että piiritetyt eivät joutuneet muutamaan tuntiin vaipumaan apeuteen.

Aurinko nousi yhä korkeammalle, ja lähimmästä kylästä toi tuulenhenki ruokakellon hiljaisen kilinän linnanväen korviin. "Meille tulee sangen niukka aamiainen", sanoi Anton toverilleen, "perunat on ollut pakko paistaa tuhassa, liha ja läski ovat lopussa, eikä keittäjätär kykene leipomaankaan, kun vesi on taasen lopussa."

"Niin kauan kuin meillä on se sinun lypsylehmäsi tallissa", virkkoi Fink, "on meillä vielä aarre jälellä, jota voimme näytellä nälkäiselle väelle. Sitten jää turvaksemme linnan rotat ja kaikkein viimeiseksi saappaamme. Kenen on onnettomuudekseen ollut pakko syödä tässä maassa valmistettua pihvipaistia, se kykenee hyvin sulattamaan saapasvarsiakin."

Metsänvartija keskeytti tämän rattoisan tarinanpidon ilmoittamalla: "Karjapihalta päin lähestyy muuan yksinäinen ratsumies linnaa kohti, ja hänen perässään seuraa jalan jokin vaimonpuoli. Panenpa vaikka pääni pantiksi, että se on kapakan Rebekka."

Ratsastaja lähestyi eteishallin ovea, valkoista nenäliinaa heilutellen; viljavaunujen palaneiden jäännösten luo tultuaan hän seisahdutti hevosensa ja jäi katselemaan yläkerran akkunoihin. Se oli sama rauhanhieroja kuin eilispäivänäkin.

"Älkäämme olko niin epäkohteliaita, että antaisimme vieraan vartoa", sanoi Fink, työnsi salvat syrjään ja astui aseettomana oviaukkoon. Puolalainen tervehti ääneti, Fink nosti lakkiaan.

"Eilen illalla sanoin teille", aloitti ratsastaja, "että tänään minulla olisi huvi jälleen nähdä teitä."

"Ahaa", vastasi Fink, "tehän olettekin sama herra, joka laittoi meille hiukan savua sisään. Sääli on noita viljavaunuja."

"Te estitte eilen miehiänne ampumasta minua", jatkoi puolalainen, murtaen saksaa kovalla korostuksella; "siitä olen teille hyvin kiitollinen ja tahtoisin kernaasti tehdä teille pienen vastapalveluksen. Olen kuullut että tässä talossa oleskelee vallasnaisiakin, ja tämä tyttö tuo heille maitoa. Tiedämme näet teiltä tykkänään puuttuvan vettä, enkä tahtoisi että vallasnaistenne olisi pakko kärsiä janoa meidän riitaisuuksiemme takia."

"Jos sallitte minun maidostanne antaa teille muutaman pullon viiniä kellaristamme, niin otan lahjanne vastaan", vastasi Fink. "Otaksun näet, ettei teilläkään kyläkapakassa ole liiemmaksi sellaisia virvokkeita."

"Hyvä on", sanoi puolalainen hymyillen. Rebekka riensi maitoruukkuineen takaportille, luovutti maidon ja sai murahtelevalta metsänvartijalta viinipullot vastaan. Sillävälin puolalainen jatkoi puhettaan: "Vaikka teillä onkin viiniä, ette voi kuitenkaan käyttää sitä veden asemasta. Puolustusväkeä teillä on melkoinen määrä ja, kuten olen kuullut, myöskin paljon naisia ja lapsia."

"Me emme pidä erikoisena onnettomuutena", vastasi Fink, "että naiset ja lapset juovat meidän miesten kera muutamia päiviä viiniä, siksi kunnes teette meille sen mielihyvän, jota jo eilen teiltä pyysin, että poistutte tältä tilalta ja jätätte kaivonkin jälleen meidän haltuumme."

"Älkää sitä toivoko", sanoi puolalainen vakavasti; "me tulemme käyttämään kaikkia väkivaltaisia keinoja riisuaksemme teidät aseista. Nyt tiedämme varmasti, ettei teillä olekaan tykistöä, joten meidän on minä hetkenä hyvänsä mahdollista vallata itsellemme pääsy tähän taloon. Mutta te olette taistelleet kuten urhoolliset miehet ainakin, emmekä me halua mennä pitemmälle kuin meidän on pakko mennä."

"Siksipä teen teille ehdotuksen, joka ei loukkaa teidän kunniantuntoanne. Te ette voi odottaa tänne mitään apuvoimia. Teidän sotaväkenne ja tämän kylän välillä seisoo vahva armeijakunta meidän joukkojamme, ja molempain vihollisarmeijain yhteentörmääminen tapahtuu lähipäivinä muutaman peninkulman päässä täältä; sen johdosta on saksalaisten komentajain mahdoton lähettää väestään hajaparvia minnekään. Tätä en sano teille minään äkkiuutisena, sillä tiedättehän itsekin sen yhtä hyvin kuin me. Ja siksi minä takaan teille ja kaikille tässä talossa oleskeleville kunniasanallani vapaan poislähdön, jos luovutatte aseenne ja linnan meidän haltuumme. Me olemme valmiit saattamaan aseellisella joukolla teidät ja talon vallasnaiset mihin suuntaan itse haluatte ja niin kauas kuin valtapiirimme ulottuu."

Fink vastasi vakavampaan sävyyn kuin hän tähän asti oli puhunut: "Saanko kysyä, kenen suusta tuo minulle juuri tarjottu kunniansana tulee?"

"Teidän ehdotuksestanne, herrani, on meidän velvollisuutemme kiittää. Minä en vähintäkään epäile teidän tarjouksenne vilpittömyyttä, ja otaksun myös että teillä on tarpeeksi vaikutusvaltaa seuralaisiinne, jotta nämä pitävät antautumisehtoja kunniassa. Mutta kun itse en ole tämän talon isäntä, niin minun täytyy ilmoittaa ehdotuksenne hänelle."

"Minä odotan", vastasi puolalainen ja ratsasti kolmisenkymmenen askeleen päähän ovesta, kääntäen sitten hevosensa jälleen linnaan päin.

Fink sulki oven ja sanoi Antonille: "Nyt joutuin vapaaherran luo!
Mikä sinun ajatuksesi on?"

"Kestää edelleen", sanoi toveri. He tapasivat vapaaherran tämän huoneessa istumassa pää käsien varassa, ja kasvot murheen vääristäminä — oikeana kärsimyksen ja hermostuneen levottomuuden kuvana. Fink kertoi hänelle puolalaisen tarjouksesta ja pyysi häntä ratkaisemaan asian.

Vapaaherra vastasi: "Minä olen tähän asti kärsinyt kukaties enemmän kuin yksikään niistä urheista miehistä, jotka tässä talossa ovat panneet henkensä alttiiksi. On hirvittävää tuntea itsensä avuttomaksi ja istua tyhjin toimin, kun kunnia kutsuu taistelemaan etummaisessa rivissä. Mutta se, joka ei kykene asetta käyttämään, ei myöskään ole oikeutettu päättämään, milloin aseista pitää luovuttaman. Minullahan tuskin on edes oikeutta lausua teille mielipidettänikään, koska pelkään että ylevämielisyydessänne ehkä annatte sanaini vaikuttaa ratkaisevasti päätökseenne. Sitäpaitsi minä poloinen mies en edes tunne puolustajianikaan, enkä voi arvostella heidän mielialaansa ja voimaansa. Minä jätän tuon kaiken teidän asiaksenne ja uskon luottavaisesti perheeni kohtalon teidän käsiinne. Taivas palkitkoon teille, mitä teette minun hyväkseni. Ei kuitenkaan minun hyväkseni, Jumalan tähden, ei minun hyväkseni, se uhraus olisi liian suuri!" huudahti kiihoittunut vanhus, kohotti ristissä olevat kätensä ylös ja tuijotti näkemättömillä silmillään korkeuteen. "Älkää ajatelko mitään muuta kuin sitä asiaa, jonka edestä täällä taistellaan."

"Jos tahdotte osottaa meille niin ylevää luottamusta", vastasi Fink ritarillisella ryhdillä, "niin me olemme päättäneet pitää linnaanne hallussamme niin kauan kuin meillä on vähintäkin toivoa avunsaannista. Mutta sitä odottaessa saattaa sattua vakavia tapahtumia — joko miehemme kieltäytyvät taistelemasta pitemmältä, tahi voi vihollinen väkirynnäköllä tunkeutua sisään."

"Vaimoni ja tyttäreni pyytävät niinkuin minäkin, ettette tällä hetkellä ota laisinkaan heitä lukuun. Lähtekää, hyvät herrat", huudahti vapaaherra, kurottaen kätensä eteenpäin, "vanhan sotilaan kunnia lepää käsissänne." Molemmat miehet kumarsivat syvään sokealle vanhukselle ja lähtivät huoneesta. "Onpa noilla ihmisillä sentään kunniantuntoa jälellä", sanoi Fink mennessä ja nyykäytti hyväksyvästi päätään. Halliin tultua hän avasi ulko-oven; vihollisupseeri ratsasti lähemmäksi.

"Vapaaherra von Rothsattel kiittää tarjouksestanne, mutta hän on lujasti päättänyt puolustaa taloaan ja niiden omaisuutta, jotka ovat luottaneet hänen varjelukseensa, teidän hyökkäyksiänne vastaan viimeiseen saakka. Me emme suostu ehtoihinne."

"Kantakaa sitten itse seuraukset", huusi ratsastaja vastaan, "ja edesvastuu kaikesta, minkä nyt täytyy tapahtua."

"Minä otan tuon edesvastuun hartioilleni", sanoi Fink. "Mutta teille mieskohtaisesti on minulla vielä muuan pyyntö. Paitsi maalaisten vaimoja ja lapsia on tässä linnassa kaksi vallasnaista, vapaaherra von Rothsattelin puoliso ja tytär; jos sattuma sittekin tekisi teille mahdolliseksi päästä sisään tähän taloon, niin suljen sen turvattomat asukkaat teidän ritarilliseen suojelukseenne."

"Minä olen puolalainen!" vastasi ratsastaja ylpeästi ja suoristautui satulassaan. Hän nosti lakkiaan ja laski lyhyttä laukkaa takaisin karjakartanoon.

"Tuo näytti rohkealta ja kelpo veitikalta", sanoi Fink ja kääntyi miesten puoleen, jotka olivat vahtituvasta rientäneet kuulemaan neuvottelua. "Mutta, hyvät miehet, jos meidän on valittava joko luottaminen vihollisen lupaukseen tahi tähän pieneen rautaputkeen, niin omasta puolestani olen sitä mieltä, että paraiten tekee luottaessaan siihen mitä pitää kädessään." Hän pudisti kivääriään. "Puolalainen lupaa meille vapaan poislähdön tietäessään, että parin tunnin päästä meidän sotaväkemme hajoittaa heidän laumansa. Olisimmepa me niille tosiaankin hyvä suupala — kolmisenkymmentä kivääriä! Ja kun omat husaarimme tulisivat eivätkä tapaisi talossa enää meitä, jotka kutsuimme heitä avuksemme, vaan nuo hirtehiset sammakkoatraimineen, niin lähettäisivätpä he tottakin tuhattulimmaiset meidän peräämme ja me saisimme kaiken ikämme kantaa sitä häpeätä."

"Tarkoittihan se täyttä totta lupauksillaan?" kysyi muuan miehistä epäröiden.

Fink tarttui tuttavallisesti kysyjää takinkaulukseen. "Luulen hänen kyllä totta tarkoittaneen, poikaseni; mutta minäpä kysyn teiltä kaikilta, kuinka pitkälle noiden puolalaisten kuuliaisuus ja sotakuri kestää? Emme olisi vielä kerinneet edes tuon metsänreunan taakaan, kun jo toinen joukkio karkaisi niskaamme, ja te saisitte nähdä vaimojanne rääkättävän ja omaisuuttanne ryöstettävän omien silmienne edessä. Ja senvuoksi minä arvelen että teemme viisaimmin, kun edelleen vain näytämme niille hampaitamme."

"Kiitoksia vain", sanoi Fink; "ja nyt joka mies paikalleen, sillä voi sattua että ne tulevat uudestaan puskemaan päänsä verille näihin muureihin. — Tuo jälleen rohkaisee meidän miehiämme tuntikaudeksi", hän jatkoi Antonin puoleen kääntyen. "En usko puolalaisten käyvän hyökkäämään päivän aikaan, mutta parempi on miestemme seista vartiopaikoillaan kuin ruveta järkeilemään yhdessä. Ja kaiken kaikkiaan olikin harmillista, että he ollenkaan saivat kuunnella äskeistä neuvottelua."

Eikä todella voinut ollakaan huomaamatta, että epäröinti ja epätoivo alkoivat hiipiä puolustajain mieliin. Keskipäivällä nuo myrtymyksen puuskat eivät tosin vielä olleet vaarallisia, sillä suurin osa miehistöä odotteli kivääri kädessä joka hetki vihollisen hyökkäystä. Mutta kun aurinko rupesi tekemään laskuaan ilman, että mitään tapahtui, ja ilman että tornissa oleva tähystäjä ilmoitti minkään apuvoiman lähestymistä, silloin alkoi jännitys laueta ja hetkelliset kärsimykset tunnettiin syvemmin kuin ne ansaitsivatkaan.

Päivällisruoka oli kurja, puoleksi hiiltyneitä perunoita ja niille vähän suolaa särpimeksi. Luonnollisesti rupesi väkeä siitä taas janottamaan; jälleen tulivat naiset parkuen ja voivotellen valittamaan Antonille hätäänsä. Ja miestenkin keskuuteen alkoi hätä nälästä ja janosta ampua myrkkynuoliaan. Anton oli jakanut kaikille kaksinkertaiset paloviina-annokset, mutta siitäkään ei ollut paljon apua. Miehet eivät käyneet kapinallisiksi, siksi paljon oli heissä yhteishenkeä ja kurintuntoa, mutta heidät valtasi alakuloisuus ja yleinen heikkous. Fink katseli halveksivasti hymyillen tuollaisia oireita, jotka olivat käsittämättömät hänen omalle joustavalle hengelleen ja teräshermoilleen. Mutta Anton, jolle kaikki purkivat huolensa ja hätänsä, tunsi sitä tuskallisemmin näiden hetkien masennuksen. Jotakin täytyi tapahtua, jotakin täytyi tehdä karkoittaakseen tuota mielialaa, muuten oli kaikki menetetty.

Hän lähti pihalle päättäen uhrata silmäteränään pitämänsä lypsylehmän. Hän taputteli sitä kaulalle ja puheli: "Liisa, eläin parka, nyt on sinun vuorosi!" Taluttaessaan sitä nuorasta tallista pihaan hänen silmänsä sattui tyhjään vesisammioon, ja siitä hän sai onnellisen ajatuksen. Pihamaa ei ollut paljonkaan korkeammalla puronpintaa, ja koko seutu oli hyvin rikas lähteensilmistä; hyvin luultavaa, jopa todennäköistäkin oli, että vettä tapaisi missä hyvänsä muutaman jalan syvyydestä. Linnan miehistölle oli helppo tehtävä käydä kaivamaan kuoppaa pihamaalle. Ja jos ylöskaivettu hiekka ja multa luotiin aitausta vastaan ja poljettiin kovaksi, niin saatiin sekin turvasuojus entistä paljon vankemmaksi. Ja pääasia oli, että kaikki joutilaat kädet joutuivat työhön, joka voi kestää tunti-, ehkäpä päiväkausia. Varhaisemmista kokeistaan Anton tiesi, että linnan ympäristöltä saatava vesi oli liejuista ja tavalliseen aikaan mahdotonta sellaisenaan käyttää, mutta tänään saisi sekin kelvata. Hän katsahti aurinkoon; minuuttiakaan ei enää saanut päästää menemään polusta.

Hän huusi maanviljelysteknikon pihalle, ja kun tämä ilomielin kannatti hänen suunnitelmaansa, pantiin kaikki linnan joutilaat kädet työhön, myöskin naiset ja isommat lapset. Työkaluja kannettiin paikalle, ja kohta heiluivat kuokat ja lapiot kymmenkunnan miehen käsissä, jotka alkoivat kaivaa keskelle pihamaata suurta kuoppaa, jonka seinät laskeutuivat loivasti alaspäin; naisten ja lasten täytyi kaataa ylöskaivettu maa aitauksen juurelle ja polkea se lujaan teknikon valvonnan alaisina. Muutamia miehiä ja mitä naisista vielä oli joutilaina Anton huusi teurastamaan ja paloittelemaan lehmä parkaa, jota vielä kerran näytettiin elävänä väelle, ennenkuin se uhrattiin heidän vatsojensa viihdyttämiseksi.

Kaikkialla vallitsi mitä innokkain hyörinä. Kuoppa, joka pinnalta oli paljon avarampi kuin tavalliseksi kaivonaukoksi olisi tarvittu, syveni ihan silmissä, ja lauta-aitaa vastaan kohosi maavalli korkeuteen niin nopeaan, kuin olisivat maahiset taikavoimallaan nostaneet sen maan uumenista ilmoille. Väki ahkeroi kiivaammin kuin kenties koskaan ennen elämässään; kilvassa lensivät lapiot miesten käsissä, paljaat jalkapohjat, puukengät ja niinivirsut tanssivat kiireen vilkkaa vallia polkiessaan. Jokainen tahtoi olla työssä mukana, pihalle oli kokoontunut enemmän työvoimia kuin siellä mahtui kunnolla liikkumaankaan. Kaikki äskeinen apeus oli kadonnut, iloisia leikkipuheita singahteli ristiinrastiin. Fink tuli tuota ihmettä katselemaan ja sanoi Antonille: "Sinähän olet oikea pakanain apostoli, ymmärrätpä tosiaankin huolehtia seurakuntasi sieluparhaasta."

"Seurakunta on tyytyväinen kun saa tehdä työtä", vastasi Anton iloisemmalla mielellä kuin oli tuntenut viimeisten neljänkolmatta tunnin aikana.

Kaivonkuoppa kävi pian niin syväksi, että tarvittiin pienet tikaportaat sinne laskeutuakseen, ja maaperä muuttui niin veteläksi, että lopulta lieju ei enää pysynyt lapiossa vaan piti nostettaman sangoilla ylös. Mutta väki tungeksi kilvan sitä kantamaan, sangot lensivät ketjussa kädestä käteen. Ilakoiden kuin pikkulapset he tervehtivät jokaista mutaläiskää, joka räiskähti liian kärsimättömäin vaatteille. Maavalli kohosi jo jalkaa ylemmäksi lauta-aitaa, ja turpeen puutteessa iskettiin sen sisäloivaan halkoja ja kiviä niin voimakkaasti, että pinta kävi kivimuurin kovuiseksi. Tuskin sai Anton pidetyksi kapean syrjäportin aukon vapaana.

Puronvartisessa vahtiketjussa voitiin huomata levotonta liikehtimistä, ratsastajia kiiti pitkin sen rintamaa tarkastellen huolestuneina uuden pihalinnoituksen kohoamista; välistä rohkeni joku uskalikko tulla lähemmäksikin kurkkailemaan, mutta sai äkkilähdön kun metsänvartija nosti kiväärinsä vallinharjalle. Siten kului tunti toisensa jälkeen, aurinko painui metsänreunan taa ja iltaruskon puna levisi taivaalle. Pihalla askartavat ihmiset eivät joutuneet siitä piittaamaan; alhaalla kaivonkuopassa ahertavat miehet seisoivat vyötäisiään myöten vedessä. Se oli sakeata ja likaisen kellanväristä, mutta siihen tuijotettiin kuin olisi kuopan pohjasta kummunnut esiin sulamatilassa oleva kultasuoni. Vihdoin kun illan varjot yhä tummenivat ja kuopassa kävi aivan pimeäksi, käski Anton miesten nousta ylös kaivannosta. Iso lakana hankittiin linnasta ja viritettiin vesisaavien yli, ja sille ammennettiin kuopasta liejuvettä siivilöitäväksi kankaan läpi.

"Ensimmäinen ryyppy minun hevosilleni!" huusi muuan renki ja sieppasi ensimmäisen sangon janoisille juhdilleen.

"Kun sakka on asettunut pohjaan, niin vesi on yhtä hyvää kuin purovesi", sanoi seppä hyvillä mielin; toiset eivät väsyneet maistelemaan oliko väitteessä perää, ja jokainen myönsi tuon arvossapidetyn miehen sanat tosiksi. Vallinharjalle, joka tällävälin oli kohonnut lähes linnan yläkerroksen permannon tasalle, Anton antoi lyödä uusia paaluja ja pystyttää niiden pönkiksi perunavankkurien vankat sivulaudat. Kun yöpimeä tuli, oli koko suuri työ loppuunsuoritettu. Naiset olivat väsymättömiä siivilöidessään vettä saaveihin, isoja lihakappaleita teurastetusta lehmästä kannettiin keittiöön, jonka liedellä räiskyi mahtava tuli, ja iloinen toive vankasta illallisesta vuodatti virkeyttä ja rohkeutta piiritettyjen mieliin.

Mutta silloinpa pärähti ulkona laitumella jälleen vihollisrumpu, ja vihellyspillin kimakka ääni halkoi ilmaa linnan sisällä. Hetkisen seisoivat pihamaalla vetelehtivät miehet kuin turtuneina säikähdyksestä — viime tunteina he eivät olleet paljonkaan ajatelleet vihollista, sitten syöksyivät kaikki vahtitupaan ottamaan kiväärinsä. Sukkelaan asetettiin alikertaan kaksinkertainen miehistö; metsänvartija riensi vahvan osaston kera pihalle ja kiipesi uuden vallin harjalle.

"Ratkaisu lähestyy", sanoi Fink hiljaa Antonille; "viime tuntien kuluessa on kylään samonnut vahvoja vihollisparvia ja ihan iltahämärissä joukko ratsumiehiäkin. Me emme enää kykene kestämään toista samanlaista yötä kuin viime yö oli. Nyt ne käyvät kimppuumme joka taholta yht'aikaa, ja viidellä- tai kuudella kymmenellä tikaportaalla varustettuina ne sen vietävät voivat tunkeutua väkirynnäköllä sisään. Ja sen ne tietävät itsekin — katsoppas vain, jokainen ruotu, joka kylästä lähestyy, on varustettu kirveillä ja tikkailla. Ottakaamme nyt vain iloisin mielin vastaan, mitä enää ei käy välttäminen; sinun on ansio, jos sorrumme miehinä emmekä tuikuttelevina ämminä. Minä kävin vast'ikään vapaaherran luona; sekä hän että naiset ovat valmistautuneet kohtaloonsa, he pysyttelevät yhdessä hänen huoneessaan. Jos sinulla on vielä ääntä kurkussasi, kun joku noista rääsyniekka-kavaljeereista astuu ylitseni, niin muistuta heille naisista. Jumalan haltuun, Anton; minä otan osalleni pihamaan, sinä etusivun."

"Minusta tuntuu mahdottomalta, että me nyt sortuisimme", huudahti Anton. "Koskaan ei minulla vielä ole ollut niin iloista toivoa kuin tällä hetkellä."

"Avunko toivoa?" kysyi Fink hartioitaan kohauttaen ja osoitti kädellään akkunasta vihollislaumaa; "ja vaikkapa apu jolloinkin tulisikin, niin joutuu se liian myöhään. Sittekuin Rebekan kanuuna haihtui kuplana ilmaan, olemme annetut noiden lurjusten käsiin, niinpian kuin ne täydellä todella ajattelevat väkirynnäkköä. Ja sen ne nyt uskaltavatkin tehdä. Ei ole hyvä antautua harhakuvittelujen valtaan, jotka eivät kiilu sen pitemmälle kuin tuli sikarintuhassa. Tuohon käteen, rakas poikaseni, jää hyvästi!"

Hän puristi voimakkaasti Antonin kättä, ja entinen ylpeä hymyily loisti jälleen hänen kasvoillaan. Molemmat ystävykset seisoivat hetken vastatusten, katsellen toisiaan lemmekkäästi silmästä silmään, epätietoisina tokko enää koskaan näkisivät toisiaan. "Jää hyvästi!" huusi Fink vielä kerran ja nosti pyssyn olalleen, irroittaen kätensä ystävän puristuksesta; mutta hän jäi seisomaan kuin naulattuna ja kuunteli kulmiaan rypistäen, sillä vihollisen rummunpärinän ja lähestyvien laumojen melun yli kajahti yöilman halki heleä ääni, hilpeästi raikahteleva torventoitotus, ja siihen vastasi kylästä sinne marssivan jalkaväkijoukon täsmällinen rummunpärrytys, sitten voimakas yhteislaukaus kivääreillä ja etäinen hurraahuuto.

"Nyt ne tulevat!" kiljuttiin linnan joka sopesta, "meidän sotaväkemme saapuu!" Metsänvartija syöksähti eteishalliin. "Punalakit tulevat!" hän huusi; "ne ratsastavat puron vartta ylöspäin sillalle, ja taempana kylässä rientää jalkaväki pikamarssissa tänne."

"Kaikki miehet ulos pihaan!" huusi Fink. "Nyt me puolestamme käymme ryntäämään; miehet, mars eteenpäin!".

Portin salvat kiskaistiin auki, ja koko miehistö oli seuraavassa silmänräpäyksessä vallituksen ulkopuolella, niin että Anton töintuskin sai häädetyksi niittymestarin ynnä muutamia renkejä takaisin pihaan talon varusväeksi. Metsänvartija astui pitkin toisten rintamaa ja järjesti miehet hyökkäystä varten. Fink tarkasteli kiikarillaan taistelun menoa. Jalkaväkikolonni tunkeutui voitollisesti kylään, taukoamaton kiväärinrätinä tiesi kertoa kamppailun katkeruudesta, mutta ammunta läheni verkalleen yhä lähemmäksi, vihollisten täytyi väistyä, ja jopa nähtiin niistä monien pakolaisten tulevan näkyviin karjapihan tältä puolen. Sillävälin ravasi osasto husaareja puron yli linnaa vastapäätä ja ajoi pientä parvea piirittäjiä edellään. Fink vei aseellisparvensa talon ympäri ja asetti sen kylää lähinnä olevalle nurkalle.

"Säilyttäkää malttinne", hän huusi miehilleen, "ja kun johdan teidät rynnäkköön, niin älkää unohtako sotahuutoanne, muuten teidät yönpimeässä sotketaan hevosten jalkoihin niinkuin nuo vihollisemme tuolla." Vain mitä suurimmalla vaivalla saatiin kärsimättömimmät pidätetyiksi rivissä.

Puron varrelta kiiti yksinäinen ratsastaja heitä kohti. "Hurraa, Rothsattel!" hän huusi jo kaukaa. — "Sturm!" kajahti vastaan kymmenkunta ääntä; Anton syöksyi rivistä uskollista ystävää vastaan. "Meillä on vihollinen kiikissä", huusi Karl; "sen jalkaväki oli miehittänyt Rosminin tien, mutta minä kuljetin meidän miehet kiertoteitä metsän halki."

Kylän viimeisten talojen takaa tuli näkyviin tumma joukko, ratsumiehiä karautti siitä esiin; vihollisparvet pysähtyivät ja kokoutuivat karjapihaan. Siellä pako ja kamppailu hetkiseksi asettui, ja päälliköt kävivät uudelleen johtamaan miehiään järjestettyyn taisteluun.

"No nyt on meidänkin vuoromme!" huusi Fink. Pikamarssissa kiiruhti linnalaisten parvi laitumen poikki, asettui tiensivuun ensimmäisen ladon vierelle ja lähetti viidestäkolmatta kivääristä yhteislaukauksen vihollisen kylkeen. Se aiheutti hämminkiä puolalaisten tiheään sullotussa laumassa, joka rupesi liikehtimään äkkinäisesti kuin puhuripään kuohuttama aallokko ja lopulta hajautui hurjaan pakoon lakeudelle. Jälleen raikahti linnan takaa hilpeä torventoitahdus, täyttä laukkaa ryntäsivät husaarit esiin sapelit ojossa ja kävivät hakkaamaan maahan pienoista kapinallisparvea, joka vielä pysyttelihe alallaan. Karl käänsi hevosensa taistelevien joukkoon ja katosi heidän vilinäänsä. Sitten ajettiin vihollista hurjaa vauhtia aukeata pitkin.

Mutta kylästä päin karahuttivat paenneiden sijaan puolalaiset ratsumiehet, etunenässä äskeinen sovinnonhieroja, joka kovaa huutaen vei väkensä husaareja vastaan.

"Rothsattel!" huusi heleä ääni hevosen selästä aivan Antonin viereltä, ja pienen husaariparven etunenässä ryntäsi hoikka upseeri puolalaisia ratsureita vastaan. Fink ojensi pyssynsä puolalaista everstiä kohti.

"Minä kiitän teitä!" huusi tämä, horjahtaen satulassaan luodin tapaamana, mutta laukaisi viimeisiä voimiaan ponnistaen pistoolinsa husaariupseerin rintaan, juurikuin tämä heilutti sapeliaan hänen päänsä päällä. Rinta lävistettynä putosi husaari maahan; puolalaisen ruumista jalustimissa raastaen karkasi tämän ratsu tiehensä surmapaikalta.

Muutaman minuutin perästä oli koko linnan ympäristö puhdistettu vihollisista; yö turvasi pakenevain selkää, suojaten levitti metsä oksansa maan alkuperäisten poikien yli. Pikku ryhminä ajoivat voittajat viimeistä vihollisparvea takaa.

Linnan edustalla Anton polvistui maahan ja kannatti käsivarsillaan kaatuneen husaarin päätä. Kyyneltyvin silmin hän katsahti kuolemaa tekevästä nuorukaisesta ystäväänsä, joka upseeriryhmän kera seisoi osanottavaisesti vierellä. Voitonhumu oli vaiennut; maalaiset ympäröivät apeina ja äänettöminä kuolevaa. Tämä nostettiin maasta miesten ristiinpannuille käsivarsille ja kannettiin verkalleen ylös linnaan.

Eteishallin portailla seisoi vapaaherra tyttäreensä nojautuen, molemmat valmiina tervehtimään mieluisia vieraita. Kun Lenore näki haavoitetun miehen, heitti hän irti isästään ja juoksi kantajain luo, jotka vaitonaisina laskivat ruumiin vapaaherran jalkojen juureen; silloin syöksähti impi parahtaen ja hervotonna permantoon.

"Kuka se on?" ähki sokea vanhus ja haparoi käsillään ilmaa. Kukaan ei vastannut, kaikki peräytyivät järkytettyinä askeleen taapäin.

"Isä!" mutisi haavoitettu hiljaa, ja verivirta ruiskahti hänen suustaan. "Poikani, minun poikani!" kiljasi sokea kuin raivoissaan, ja hänen polvensa lyhistyivät hänen allaan.

Pojan oli hänen levottomuutensa omaisistaan ajanut mukaan siihen armeija-osastoon, joka vähitellen kokoutui yhteen lähelle hänen vanhempainsa maatilaa. Hän oli hartaista pyynnöistään tullut siirretyksi vieraaseen rykmenttiin ja saanut luvan seurata sitä eskadroonaa, joka lähetettiin hänen isällensä avuksi. Hän tahtoi valmistaa vanhemmilleen iloisen yllätyksen ja saattoikin heille viime tingassa avun, mutta kotiinsa hän toi luodin lävistämän rinnan ja sammuvan sydämen.

Kaamea hiljaisuus vallitsi korkeassa slaavilaislinnassa. Myrsky oli lakannut riehumasta, kirsikkapuista se oli pelmuuttanut irti kaikki valkeat kukkalehdet, jotka nyt tähtien valossa peittivät maan valkeana paariliinana. Minne te kaikkosittekaan, kaikki iloiset unelmat sokean vanhuksen, joka on ahertanut, tehnyt syntiä, katunut ja kärsinyt saattaakseen teidät eläviksi ja todellisiksi? Kuuntele, isä parka, pidättäen henkeäsi; hiljaista aivan on linnassasi ja puittesi latvoissa, mutta kuitenkaan et koskaan enää kuule sitä ääntä, jota aina ajattelit ilmalinnoja rakentaessasi ja pergamenttilehtiä rapisuttaessasi — sydämenlyöntejä ainoan poikasi, Rothsattelien vastaisen sukutilanomistajan!

KUUDES KIRJA.

Linnaan koitti surullinen aika, vaikea jokaisen kantaa, joka eli sen muurien sisällä. Suru ja sairaus olivat iskeneet hampaansa vapaaherran perheeseen kalvaen siitä elinvoimaa, niinkuin viljankorteen tunkeutunut tuhotoukka. Sen synkeän hetken jälkeen, jolloin kuoleva poika oli kannettu isän eteen, ei vapaaherra enää lähtenyt huoneestaan. Mitä hänellä vielä oli vähän voimia ollutkin, ne olivat nyt lopen murtuneet; murhe kulutti enemmän hänen henkeään kuin ruumistaan, hän istui päivät pitkät hiljaa itsekseen suruansa hautoen, eivätkä Lenoren rukoukset, ei halu puolisonsa läheisyyteen saaneet häntä liikkeelle. Kun onnettomuudenviesti vietiin paroonittarelle, pelkäsi Anton vapisten, että se hienoinen lanka nyt lopultakin katkeisi, joka vielä kiinnitti elonkipinän heiveröiseen ruumiiseen, ja viikkomääriin ei Lenore poistunut äitinsä sairasvuoteen äärestä. Mutta kaikkien kummaksi kävikin päinvastoin. Huoli puolisonsa tilasta antoi naisparalle niin paljon ajattelemista ja askartelemista, että hän tuntui aivan unohtavan oman tuskansa ja heikkoutensa. Hän näytti jopa vahvemmaltakin kuin ennen; ollakseen puolisoaan lähellä ja tarkatakseen hänen hoitoaan hän pakottihe istumaan joka päivä tuntikaudet tämän lepotuolin vieressä. Lääkäri tosin pudisteli päätänsä ja sanoi Antonille, että noin äkilliseen virkoamiseen ei ollut luottamista. — Lenorea sai tuskin kukaan nähdä ensimmäisinä viikkoina veljen kuoleman jälkeen. Jos hän jolloinkin astui ulos vanhempainsa sairashuoneesta, niin se tapahtui vain vastatakseen kyselyihin sairaitten tilasta tahi pyytääkseen Antonia kutsuttamaan lääkäriä näiden luo. Sillävälin kului hurja sotakevät loppuun ja yhtä myrskyinen kesä seurasi. Tosin ei vapaaherran tilan tarvinnut enää peljätä kansalaissodan kauhuja. Mutta kartanonhoitoa sen raskas taakka yhä edelleenkin rasitti. Tuolla ennen niin hiljaisella metsäsaarekkeella raikui nyt päivittäin rummun pärinä tai torvimiehen toitahdukset. Kylään ja linnaan oli majoitettu vakituisesti sotaväkeä, jota usein vaihdettiin. Anton oli upota työhön hankkiessaan suojaa ja muonaa miehistölle ja hevosille. Pian olivat linnan vähäiset rahavarat tyyten lopussa; ilman Finkin etukäteen maksamaa maanvuokraa ei olisi mitenkään päästy tämän ajan yli. Myöskään talonhoidossa ei häiriöistä tahtonut tulla loppua. Moni auranala peltoa oli piirityksen aikana sotkeutunut pilalle hevoskavioiden ja raskaiden saappaiden alla, eikä niitä nyt päästy uudestaan kyntämään, kun sotaväki tarvitsi tilan kaikki ajojuhdat rahteihinsa, ja ihmiset itsekin tyyten villiytyivät tänä levottomana aikana ja kadottivat kaiken halun säännölliseen työntekoon. Mutta kaikesta huolimatta saatiin kuitenkin jonkinmoinen järjestys ylläpidetyksi, ja peltotöitä tehtiin niinkuin kyettiin keväällisen suunnitelman mukaan.

Vielä paremmin menestyivät Finkin uudisraivaustyöt uudella niittymaalla. Kaikki hänen tuomansa työmiehet eivät tosin viihtyneet loppuun saakka, mutta niiden sijaan ilmoittautui runsaasti uutta väkeä. Harmaatakkisten lukumäärä itse asiassa lisäytyikin, ja "herra von Finkin kaarti" oli ympäristössä uhkamielisen urosjoukon maineessa, jonka kimppuun ei ollut hyvä käydä. Fink itse oli nykyään usein poissa kotoa, hän oli tehnyt tuttavuutta monien upseerien kanssa ja uudisti vanhoja tuttavuuksia; hän kierteli ympäri maakuntaa, seurasi innokkaasti sotatoimien kehitystä ja otti vapaaehtoisena osaa erääseen kahakkaan moniaan peninkulman päässä kartanosta, jossa kapinalliset saivat pahoin selkäänsä. Hänen pontevuutensa linnan puolustamisessa oli tehnyt hänet lähiseuduilla peljätyksi henkilöksi, jota vihollispuolue yhtä hartaasti vihasi kuin ystävät ihailivat.

Oli kulunut muutamia viikkoja linnan ihmeellisestä pelastuksesta, kun Lenore ensi kerran astui pihanportille, jonka edustalla Anton keskusteli metsänvartijan kanssa. Lenore katseli pihamaata, jossa kaivonkuopan kohdalla nyt seisoi uudenaikainen pumppulaitos, ja aitauksen yli, jonka edestä maavalli oli jo korjattu pois, ympäröivää maisemaa joka loisteli alkukesän heleässä vihannuudessa. Vihdoin hän sanoi huoahtaen: "Nyt on tullut kesä, Wohlfart, emmekä me huomaa siitä mitään."

Anton silmäsi huolestuneena neidin kalpeisiin kasvoihin. "Tuolla metsässä on nyt oikein kaunista; minä kävin eilen metsänvartijan luona. Viime sateen jälkeen puut ja pensaat oikein rehoittavat vehmauttaan. Kunpa te vain kerrankin ottaisitte sinne mennäksenne."

Lenore pudisteli torjuvasti päätään. "Mitäpä minä sellaisesta enää välittäisin!" hän huudahti katkerasti.

"Mutta kuulkaahan kuitenkin tärkeä uutinen, jonka metsänvartija juuri toi minulle", jatkoi Anton taivutteluaan. "Se mies, johon teidän luotinne osui, oli tuo kelvoton Bratzky. Mutta te ette ole häntä surmannut. Jos se on painanut mieltänne, niin tämän surun voin nyt ainakin kirvoittaa sydämeltänne."

"Jo silloin, kuin metsänvartija tuona piiritysyönä tuli luoksemme linnaan, oli hän nähnyt sen roiston istuvan kapakassa käsi siteessä. Eilen veivät sotamiehet hänet vangittuna Rosminiin."

"Niin on laita", sanoi metsänvartija käyden lähemmäksi; "luoti ei pysty lopettamaan sellaista, jonka on määrä kuolla korkeammalla." Hän huitasi kädellään kaulansa ympäri osoittaakseen hirressä killumista.

"Tuo ajatus kidutti minua yötä päivää", sanoi Lenore hiljaa Antonille. "Minä tunnuin itsestäni kuin kadotukseen tuomitulta; pimeässä minua peloittivat hirveät kummitusnäyt, niin että havahduin huutaen unestani; aina olin näkevinäni tuon miehen edessäni, miten hän heristi minulle nyrkkiään, veren virratessa hänen olkapäästään. Voi sentään, Wohlfart, mitä kaikkea me olemme saaneetkaan kokea!" Hän nojautui porttiin ja tuijotti kyynelettömin silmin eteensä maahan. Turhaan koetti Anton tyynnytellä häntä, neito tuskin kuulikaan hänen sanojaan.

Hevoskavioiden kopinaa kuului pihankivitykseltä; Finkin raudikko talutettiin ulos.

"Minne hän nyt taas ratsastaa?" kysyi Lenore nopeaan. "En tiedä", Anton vastasi; "hän on nykyään alituiseen ulkosalla, monesti en näe häntä päiväkausiin."

"Mitä hän meillä enää tekeekään?" huudahti Lenore. "Tämä kovanonnen talo ei ole hänelle sopiva paikka."

"Kunpa hän edes pitäisi vähän varaansa", virkkoi metsänvartija. "Tarowin väki on täynnä sappea ja myrkkyä häntä vastaan; ne ovat vannoneet lennättävänsä luodin hänen jälkeensä kun vain hänet näkevät, ja aina hän ratsastaa aivan yksin ja yösydännä."

"Ei hyödytä yhtään häntä varoitella", sanoi Anton. — "Olehan nyt kerrankin järkevä, Fritz!" hän huudahti ystävälleen, joka ilmestyi portaille. "Älä ratsasta niin yksinäsi, älä ainakaan Tarowin aukean yli."

Fink kohautti hartioitaan. "Ah, meidän neitimmekin on täällä! Meille ei ole pitkään aikaan suotu iloa nähdä teitä, niin että täällä on jo alkanut käydä vähän ikäväksi."

"Totelkaa ystävänne varotusta", vastasi Lenore tuskissaan, "ja varokaa noita ilkeitä ihmisiä."

"Mitä varten?" sanoi Fink. "Mistään vakavasta vaarasta ei enää voi olla kysymystä, ja miltä hyvänsä typerältä lurjukselta, joka lymyttelee puun takana, ei tällaiseen aikaan kukaan voi varjella itseänsä; silloinhan tuntisi joka askelella pakkopaidan yllänsä."

"Jollette sitä tee oman itsenne vuoksi, niin tehkää se edes ystäväinne hädän takia", pyysi Lenore hartaasti.

"Onko minulla sitten vielä ystäviäkin?" kysyi Fink nauraen. "Monesti minusta tuntuu, kuin ne olisivat käyneet uskottomiksi. Minun hyvät ystäväni kuuluvat siihen ihmisluokkaan, joka osaa visusti säilyttää rauhallisuutensa. Tämä arvoisa Wohlfartimme tässä työntänee ehkä puhtaan nenäliinan lakkariinsa ja ottaa naamalleen parhaan sunnuntai-ilmeensä, jos minulle sattuisi hullusti käymään, ja eräs toinen sotatoveri lohduttautuisi kenties vielä helpommin. — Hei, hevonen tänne!" hän huusi, hypähti satulaan ja nyökäyttäen toisille päätään laski täyttä ravia tiehensä.

"Hän painaa suoraan Tarowia kohti", sanoi metsänvartija, katsellen hänen jälkeensä ja pudistellen päätään. Lenore palasi ääneti vanhempainsa huoneeseen.

Mutta iltamyöhään, kun kaikki valot oli jo hyvän aikaa sitten sammutettu linnasta, liikkui vielä kauan muuan valkea akkunaverho, ja sen takana seisova naishahmo kuunteli tuskallisesti, eikö tieltä kuuluisi lähenevän ratsun kavionkopsetta. Tunti kului toisensa jälkeen; vasta aamupuoleen yötä sulkeutui akkunanpuolisko, kun ratsastaja seisahdutti hevosensa linnanportilla ja hyräillen iloista säveltä itse talutti sen talliin. Koko yön valvottuaan Lenore hautasi pahoin kivistävän päänsä vuoteen pieluksiin.

Siten kului moniaita kuukausia. Vihdoin ilmestyi vapaaherrakin, tyttärensä käsivarteen ja vankkaan keppiin nojautuen, taas joskus ulkosalle. Silloin hän istui joko vaieten linnanmuurin siimeksessä tahi kuunteli ärtyneenä kaikenlaisia pikkuasioita, jotka sallivat hänen purkaa sisuaan syrjäisille. Sellaisina hetkinä kartanonväki kernaasti kiersi häntä laajassa kaaressa, jotta sen ei tarvinnut tulla häntä lähelle; ja kun Anton ei alistunut häntä väittelemään, joutui hän monestikin sairaan vanhuksen juonikkaisuuden uhriksi. Molempien miesten välit kävivät pian niin kireiksi, että ainoastaan miltei rajaton kärsivällisyys voi vielä toistaiseksi estää niiden täydellistä rikkoutumista. Joka päivä täytyi vapaaherran kuulla, miten työmiehet hänen kuulustellessaan heitä puolustautuivat sanomalla: "herra Wohlfart on sen käskenyt" tai "herra kirjanpitäjä on niin tahtonut". Oikein mielihalulla hän koetti päästä sotkemaan Antonin miehille antamia tehtäviä; kaikki kauna, kaikki matalamielinen äreys, mikä viime vuosina oli sakoutunut tuon miespoloisen sielunpohjalle, purkautui nyt säälittävänä vihanpitona hänen valtuutettuaan kohtaan.

Fink välitti nykyään varsin vähän vapaaherrasta; nähdessään tämän äkäilevän Antonille hän kohotti vaieten kulmakarvojaan tai sanoi korkeintaan: "Arvasinhan että noin tulee käymään."

Parhaiten sieti parooni Karlia. Tämä ei koskaan puhutellut häntä muuten kuin "herra ratsumestariksi", ja ilmoitellessaan hänelle asioita hän löi joka kerta soturimaisesti kantapäänsä yhteen; sen kuuli vanha herra ja tuli hyvilleen. Ja ensimmäinen merkki inhimillisestä osanotosta, jota vapaaherra omisti toisten ihmisten voinnille, tuli kartanonvoudin osaksi. Muuan puutarhatuoli oli rapistunut auringonpaisteessa ja uhkasi hajota käsiin; Karl sieppasi sen ohimennessään ja iski nyrkillään mäsäksi.

"Ettehän vain lyödessänne käytä oikeaa kättänne, hyvä Sturm?" kysyi vapaaherra.

"Niin ette saisi tehdä", varoitti sokea; "sellaista vammaa pitää säästää, tai saa monesti potea siitä vuosikausia. Ette voi olla lainkaan varma, ettettekö vast'edes vielä joudu kärsimään menetyksestä."

"Kun on reilusti elänyt, niin perii autuaan lopunkin", vastasi Karl hilpeästi; "en minä yhtään haikaile tulevia päiviä."

"Hän on kerrassaan kelpo mies", virkkoi vapaaherra tyttärelleen voudin poistuttua.

Viljojen heilimäaika oli ohi, avarat vainiot lainehtivat kullankeltaisina, raskaat tähkät nuokkuivat kypsyyttään ja iloinen leikkuuhälinä alkoi pelloilla. Kun ensimmäiset elovankkurit ajoivat pihaan, seisoi Anton aitan nurkalla ja valvoi kuorman purkamista. Silloin kävi Lenore hänen luokseen ja kysyi: "Millainen sato saadaan?"

"Mikäli meidän on sallittu tänä vuonna korjata, niin eivät toiveet tunnu huonoilta. Ainakin lyhteiden lukuun oli Karl tyytyväinen; se näyttää tulevan suurempi kuin osasimme edeltäpäin arvioidakaan."

"Iloa siitä on joka sielulle kartanossa, sen näette tuolla pellolla väen mieluisasta touhuisuudesta. Nahjuskin ahertaa tänään kaksinkertaisella innolla. Mutta mikä minua erityisesti ilahduttaa, oli tuo teidän osanottavainen kysymyksenne. Te olette niin vierautunut talonpidosta ja kaikesta mikä kartanonhoitoon kuuluu."

"Te käytte varmastikin sairaaksi tuollaisesta yhtämittaisesta sisällä istumisesta", jatkoi Anton innoissaan. "Jos rohkenisin, niin ihan haukkuisin teitä senvuoksi, että te koko tänä aikana olette niin vähän ajatellut itseänne. Pikku ratsunne on aivan jäykistynyt tallissa seisoessaan, ja Karlin on usein pakko ratsastuttaa sitä, jottei se unohda juoksutaitoaan."

"Käyköön senkin niinkuin kaiken muun", huudahti Lenore haikein mielin, "en minä enää koskaan istu sen selkään. Säälikää te edes minua, Wohlfart, minusta tuntuu monesti kuin ihan kadottaisin järkeni; kaikki tässä maailmassa on käynyt minulle niin vieraaksi ja välinpitämättömäksi."

"Miksi niin kovia sanoja, neitiseni?" kuului ivallinen ääni hänen takaansa. Lenore säpsähti ja kääntyi nopeasti ympäri. Fink, joka oli taas ollut matkoilla enemmän kuin viikon päivät, astui heidän luokseen. "Pidä huolta, että Blasius saa potkut täältä", sanoi hän Antonille, välittämättä enää yhtään Lenoresta. "Se vintiö on jälleen juovuksissa ja ruoskii hevosiaan, niin että eläinparkain kupeet ovat täynnä naarmuja. Minulla oli hyvä halu antaa hänen hevosilleen tyydytystä ja suomia tuon lurjuksen selkää niiden nähden."

"Koeta kärsiä häntä elonteon loppuun asti", vastasi Anton; "meidän on nyt mahdoton hankkia toista miestä hänen tilalleen."

"Eikö hän muuten ole varsin hyväluontoinen ihminen?" kysyi Lenore arastellen.

"Hyväluontoisuus on mukava peite kaikenlaiselle saamattomuudelle ja epäkelpoisuudelle", vastasi Fink. "Miehissä niitä vikoja sanotaan hyväluontoisuudeksi ja naisissa herkkätunteisuudeksi." Hän katsahti Lenorea silmiin. "Mitä syntiä tuo pony parka nyt onkaan tehnyt, kun ette enää tahdo sillä ratsastaa?"

"Ohoo", ivaili Fink, "ennenhän teillä oli se ansio muun sukupuolenne edellä, että kärsitte vähemmän hermoistanne; enkä voi sanoa, että tämä hempeämielinen olotila olisi teille sen siedettävämpi, ette te ainakaan pääse päänkivistyksestänne niin kauan kuin sitä kestää."

Lenore kääntyi alakuloisena Antonin puoleen ja kysyi. "Joko sanomalehdet ovat tulleet? Tulin hakemaan niitä isälle."

Fink katseli hänen jälkeensä ja sanoi Antonille: "Musta puku ei sovi hänelle lainkaan, hän näyttää siinä aivan surkastuneelta. Hänellä on sellaiset kasvot, jotka vain terveinä ja pyöreinä miellyttävät silmää."

Anton silmäsi synkästi ystäväänsä. "Sinun käytöksesi neitiä kohtaan on viime viikkoina ollut niin merkillinen, että olen monesti ollut suuttua sinuun. En tiedä teetkö sen tahallasi, mutta sinä kohtelet häntä niin välinpitämättömästi, että se loukkaa toisiakin kuin vain häntä itseään."

"Muiden muassa sinuakin, mestari Wohlfart", tokaisi Fink ja katseli otsaansa rypistäen suuttunutta ystävää. "Enpä tiennyt sinun olevan tuon neidin lapsenpiikakin."

"Naljaile mitä naljailet", vastasi Anton levollisemmin. "Minä olen oikeassa kun huomautan sinulle, että kohtelet kehnommin kuin pelkästään tylysti rehellistä sydäntä, jolla juuri nykyisin on oikeus vaatia osakseen entistä suurempaa hienotunteisuutta ja sääliväisyyttä jokaisen puolelta."

"Suvaitse itse osoittaa hänelle tuota kehumaasi hienotunteisuutta äläkä huolehdi vähääkään minun sävystäni", vastasi Fink karsaasti.

"Fritz", huudahti Anton, "en ymmärtänyt lainkaan sinun olemustasi, sinähän olet törkeä ja häikäilemätön…"

"En", vastasi Anton; "millainen sinä olet ollutkin toisia kohtaan, niin minulle olet aina paljastanut sydämesi, joka on ylevämielinen ja osanottavainen. Mutta juuri senvuoksi pahoittaa mieltäni enemmän kuin osaan sanoakaan, että sinä olet niin tyyten muuttunut käytöksessäsi Lenorea kohtaan."

"Jätä se minun asiakseni", sanoi Fink; "jokaisella on oma tapansa nujertaa linnulta niskat. Sivumennen salli minun vain sanoa sinulle, että jollei neiti Lenorea ravisteta hereille tuosta hänen sairaaloisesta elämäntavastaan, niin paras puoli hänessä menee hyvin pian auttamattomasti hitoille. Pony ei siihen yksin pysty, sen kyllä tiedän, mutta et sinäkään, poikaseni, alakuloisella säälilläsi saa sitä aikaan. Ja siksipä me annamme asiain mennä menojaan. — Minä lähden tänään vielä Rosminiin, onko sinulla sinne mitään asiaa?"

Tämä keskustelu ei tosin kylmentänyt ystävysten välejä, mutta ainakaan Anton ei kyennyt sitä unhottamaan. Hän harmitteli mielessään toisen korskeata sävyä ja vaarinotti levottomasti Finkin jokaista satunnaista yhtymystä talon neidin kanssa. Fink ei etsinyt eikä vältellyt Lenorea. Entisiä perheiltoja ei enää pidetty, ei edes syksynkään tullessa. Kun Fink oli kotosalla, söi hän yhdessä Antonin kanssa omalla puolellaan, ja vain ulkosalla hän toisinaan tapasi neidin. Silloin voi tämän käytöksessä huomata väkinäistä pakkoa, ja Fink kohteli häntä äskenkerrotun keskustelun jälkeen kuin jotakin vierasta henkilöä.

Anton sai kohta ruveta miettimään omaakin asemataan talossa. Vaikka hän parhaansa mukaan koetti välttää ilmoittamasta isännälleen mitään tälle epämieluisia asioita, niin oli näiden joukossa sellaisiakin, joita hän ei enää voinut salata vapaaherralta — luutnantti-vainajan tekemäin velkain järjestäminen. Sillä kohta nuoren Rothsattelin kuoleman jälkeen oli linnaan tullut monilukuisia velkavaatimuksia. Lenore oli jättänyt ne Antonille, ja Anton oli lähettänyt kaikki — joukossa oli ollut myöskin ukko Sturmin velkakirja — oikeusneuvos Hornille ja pyytänyt tätä rehellistä miestä tarkastamaan paperit ja antamaan niistä lausuntonsa. Tuo lausunto oli nyt tullut. Lakimies ei salannut häneltä, että luutnantin lastaajalle antama tunnuste oli muodollisesti niin virheellinen, että se oikeudessa pikemminkin käsitettäisiin vain kuittaukseksi vastaanotetusta rahasummasta. Niinmuodoin ei vapaaherraa voitaisi laillisesti pakottaa maksamaan poikansa velkaa. Muuten oli velkojen kokonaismäärä niin suuri, että niiden hetikohtaista suoritusta ei käynyt ajatteleminenkaan. Ja Anton oli itsekin lainannut tuolle nuorelle huvittelijalle enemmän kuin kahdeksansataa taaleria. Sillä summalla hänen turhamaisuutensa oli lunastanut hänelle pääsön tämän perheen keskuuteen. Ja mitä hyötyä hänellä oli ollutkaan tuosta kaupasta? Silloin oli hänestä tuntunut kunnianasialta auttaa ylhäistä ystäväänsä pulasta, mutta nyt hän tajusi selvästi, kuinka hänen hädikkö anteliaisuutensa oli vain totuttanut tuon kevytmielisen tuhlaajan hankkimaan helpolla tavalla rahaa. Apein mielin hän lukitsi velkakirjansa jälleen pöytälaatikkoon.

Raskain sydämin hän sitten pyysi pääsöä vapaaherran puheille. Jo hänen ensi kerran mainitessaan Eugenia joutui vanhus ankaran liikutuksen valtaan; ja kun Anton kiireissään nimitti vainajaa vain ristimänimeltä, pursusi ärtyneen isän sappi kuohuksiin. Hän keskeytti kiivaasti Antonin esityksen: "Minä kiellän teitä mainitsemasta niin tutunomaisesti poika vainajaani. Elävänä tai kuolleena hän on teille aina vapaaherra von Rothsattel."

Anton koetti pidätellä harmiaan vastatessaan: "Herra Eugen, vapaaherra von Rothsattel, on eläissään tehnyt velkoja jonkin verran yli neljän tuhannen taalerin."

"Oikeiksi todistetut jäljennökset hänen velkatunnusteistaan ja vekseleistään ynnä alkuperäisten paperien perusteellinen tarkastus, jota oikeusneuvos Horn on vaatinut, tekevät tosiasian itsessään päivänselväksi. Suurimpaan velkaerään, tuhanteen yhdeksäänsataan taaleriin nähden voi täyden velkasumman saantia sitä vähemmin epäillä, kun velanantaja, joka on kartanomme voudin Sturmin isä, on tunnettu perin rehelliseksi mieheksi. Lisäksi vainaja itse minulle lähettämässään kirjeessä tunnustaa nimenomaan tämän velan."

"Te olette siis tiennyt noista veloista", äyskähti vapaaherra yhä kiukkuisempana, "ja olette salannut ne minulta! Siinäkö se teidän kehuttu rehellisyytenne onkin?"

"Älkää jatkako sen pitemmältä, herra parooni", huudahti Anton kuohahtavin mielin. "Ainoastaan sääli avuttomuuttanne kohtaan estää minua vastaamasta teille tavalla, jonka tänä hetkenä hyvin ansaitsisitte. Kuinka suuri tuo saalini on, sen huomannette siitä, että koetan pyrkiä unohtamaan sananne, ja että nyt pyydän teiltä seuraavaa selitystä: Tahdotteko te tunnustaa vainajan tekemät velat, ja tahdotteko nimenomaan lastaaja Sturmille tai hänen pojalleen, omalle voudillenne, tämän tunnustuksenne kautta antaa jonkinlaisen vakuuden, vai ettekö sitä tahdo tehdä?"

"Mitään en tahdo tehdä", karjasi vapaaherra ollen aivan suunniltaan, "jota te vaaditte minulta mokomalla sävyllä!"

"Silloin ei maksa vaivaa puhua kanssanne tämän pitemmältä. Minä pyydän teitä, herra parooni, vielä kerran miettimään asiata, ennenkuin lausutte lopullisen päätöksenne, josta kunnioittavimmin pyydän saada tiedon ennen tämän päivän iltaa. Toivon että oikeamielisyytenne siihen mennessä voittaa hermostuneisuutenne, jonka esineeksi en enää toista kertaa halua joutua."

Näin sanoen Anton lähti huoneesta ja kuuli kuinka vapaaherra äkeissään paiskasi tuolin kumoon ja survi huonekaluja. Tuskin hän oli vielä kunnolla ennättänyt huoneeseensa, kun talon vanha palvelija saapui sinne ja vaati vapaaherran käskystä käsiinsä kaikki viralliset asiapaperit ja tilikirjat, joita Anton oli tähän saakka säilyttänyt luonaan. Vaieten ojensi Anton vaaditut tavarat säikähtyneelle miehelle.

Hän oli saanut potkut, eron toimestaan, mitä törkeimmässä muodossa; hänen rehellisyyttään oli epäilty; välit olivat korjaamattomasti rikki. Tosin voi vapaaherra tulla toiselle päälle, ja Anton arvasi, että naisten nuhteet ja taivuttelut saattaisivat sairaan vanhuksen ehkä piankin muuttamaan mieltänsä; mutta hänelle itselleen ei ollut enää paluutietä, hänen täytyi poistua täältä. Mihin velvollisuuksiin hän olikin sitoutunut paroonittareen ja Lenoreen nähden, niin oli hänellä velvollisuuksia itseänsäkin kohtaan, ja ne puhuivat nyt äänekkäämpää kieltä. Katkera oli tämä hetki Anton paralle. Jo nyt, kun hän suutuksissaan harppaili edestakaisin huoneessaan, hän tunsi että vast'ikään kärsimänsä loukkaus oli hänelle samalla myöskin rangaistus. Hänen tahtonsa oli ollut puhdas, nuhteeton oli hänen toimintansa täällä, mutta häntä tänne johtaneet intoisat tunteet eivät olleet kyenneet laskemaan hänen ja vapaaherran suhteille sellaista siveellistä perustusta, jonka aina täytyy olla olemassa työnantajan ja työntekijän välillä. Ei molempain vapaa tahto eikä järkevä päätös ollut sitonut heitä toisiinsa, vaan hämärien, epävarmojen olosuhteiden kiireinen pakko ja hänen oma nuorekas haavemielensä. Ne asettivat hänelle itselleen vaatimuksia, jotka olivat suuremmat kuin hänen asemansa talossa; ja isännän ne panivat painon alaiseksi, joka sai tämän tuntemaan olonsa ahtaaksi ja heikoksi.

Hänen tätä mietiskellessään koputettiin ovelle hätäisesti, ja seuraavassa silmänräpäyksessä Lenore syöksähti sisään. "Äitini haluaa puhua teidän kanssanne", hän huudahti. "Mitä nyt aiotte tehdä, Wohlfart?"

"Minun täytyy lähteä täältä", sanoi Anton totisesti. "En ikinä olisi itsekään pitänyt mahdollisena, että minun täytyisi jättää teidät tällaisessa tilanteessa, tulevaisuutenne ollessa näin epävarma. Eikä mikään olisi voinut taivuttaa minua eroamaan täältä, ennenkuin voisin jättää tilan hallinnon väkevämpiin käsiin kuin omani ovat, ei mikään muu kuin yksi ainoa seikka. Ja tuo seikka on nyt käynyt pakottavaksi syyksi."

"Lähtekää te vain", huudahti Lenore aivan suunniltaan mielipahasta; "kaikki sortuu päittemme päälle, meille ei ole mitään apua, ette tekään edes kykene meitä enää pelastamaan! Lähtekää vain täältä ja irroittakaa oma elämänne meistä hukkuvista!"

Antonin astuessa paroonittaren huoneeseen makasi sairas sohvalla. "Istukaa tähän viereeni, herra Wohlfart", sanoi hän hiljaa; "nyt on tullut hetki, jolloin minun täytyy ilmaista teille se, josta itseni tähden olen tähän saakka pysynyt vaiti. Tällaisena hetkenä, viimeisenä yhdessäolon hetkenä, puhutaan asiat aina avomielisimmin ystävien kesken. Vapaaherran on hänen sairautensa saattanut siihen tilaan, että hän ei enää ymmärrä arvostaa teidän uskollista apuanne. Niin, jopa pelkkä teidän läsnäolonne huonontaa päivä päivältä hänen onnetonta tilaansa. Ärtymyksensä vallassa hän on loukannut teidän hienotunteisuuttanne niin syvästi, etten minäkään pidä sovintoa enää mahdollisena. Teidän läsnäolonne nöyryyttäisi häntä tästälähtien todellisuudessakin, eikä vain hänen sairaalloisessa mielikuvituksessaan. Me naisetkin käsittäisimme sen uhrauksen, jonka teidän täytyisi tästä päivästä lähtien kantaa hyväksemme, niin ylenmääräiseksi, ettemme voisi ottaa sitä vastaan, vaikka te itse tahtoisittekin unohtaa kaiken."

"Mitä mieheni on rikkonut teitä vastaan, sitä en voi hyvittää, mutta minä haluan antaa teille tilaisuuden kostaa vapaaherralle tavalla, joka todella on teidän arvoisenne. Vapaaherra on loukannut teidän kunniaanne; minä, hänen vaimonsa, tarjoan teille apuani kostoon, jonka kautta voitte pelastaa hänen oman kunniansa."

Hän oli tähän saakka puhunut rauhallisesti, sanat olivat soluneet hänen huuliltaan sulavasti kuin isossa seurapiirissä haastellessa; mutta nyt hän pysähtyi ja etsi epäröiden sanoja. "Vuosia takaperin hän lupasi kunniasanallaan täyttää erään sitoumuksen, ja epätoivoisena hetkenä hän rikkoi kunniasanansa. Todistukset siitä ovat epäilemättä lähtöisin halpamielisten ihmisten kädestä, jotka voivat, käyttää tietoaan hyväkseen syöstäkseen hänet perikatoon. Että minä ilmoitan tämän teille juuri tänä hetkenä, olkoon teille todistuksena siitä, missä arvossa pidän teidän suhdettanne meidän perheeseemme." Hän otti pieluksen alta esiin rypistyneen kirjeen. "Tämän kirjeen keralla lasken teidän käteenne hänen ja meidän kaikkien tulevaisuuden; jos kuka ihminen voi suojella meitä sen varalta, että hänen vainoojansa käyttäisivät tätä asetta häntä vastaan, niin olette te se ihminen; jos vielä on mahdollista antaa hänen hämmentyneelle hengelleen takaisin jonkun verran mielenrauhaa, niin te yksin voitte sen tehdä." Hän ojensi kirjeen Antonille.

Anton kävi akkunan luo ja tunsi ällistyksekseen Ehrenthalin käsialan. Kahdesti hänen täytyi lukea kirje läpi, ennenkuin hän käsitti sen tarkoituksen. Vapiseva käsi ja matala henki oli viskannut nuo rivit paperille. Jonain valoisampana hetkenä oli tuolle lapseksi muuttuneelle vanhukselle muistunut mieleen hänen aikaisempi suhteensa aatelismieheen. Hätäytyneenä rahojensa menetyksestä hän muistutti tätä varastetusta velkakirjasta ja vaati uhaten takaisin rahojaan. Ja uhkausten välillä oli vaikerruksia omasta heikkoudesta ja toisten ihmisten ilkeydestä. Mikä ei käynyt selväksi sekavasta kirjeestä, sen ilmaisi tajuttavasti velkatunnusteen jäljennös, joka todennäköisesti oli kirjoitettu Ehrenthalin ja vapaaherran yhdessä laatiman luonnoksen mukaan, sillä Ehrenthal mainitsi kirjeessään, että alkuperäinen oli vapaaherran kirjoittama ja että hän tulisi sitä käyttämään tätä vastaan.

Anton taivutti kirjeen jälleen kokoon ja sanoi: "Ainakaan niistä uhkauksista, joita hän laskettelee myötälähettämänsä jäljennöksen yhteydessä, ei teidän tarvitse antaa mielenne häiriytyä, rouva paroonitar; luonnoksen alla ei ole lainkaan vapaaherran nimikirjoitusta, eikä Ehrenthal ole sellainen mies, joka olisi unohtanut liittää mukaan allekirjoituksen, jos sellainen olisi olemassa, vaikka hänen kirjeensä muuten onkin ylen sekava. Myöskään se rahasumma, jonka tämä yksi ainoa tunnuste voisi pakottaa vapaaherran maksamaan, ei ole siksi suuri, että sen maksaminen veisi hänet vararikkoon."

"Minä luulen niin", sanoi Anton. "Tämä kirje selvittää minulle paljon, jota en tähän saakka ole kyennyt ymmärtämään."

"Minä tiedän sen puhuvan totta", lausui paroonitar niin hiljaa, että Anton tuskin erotti hänen sanansa. "Mutta kuinka siitä pääsin vähitellen varmuuteen, se ei kuulu tähän." Vieno punoitus nousi hänen kalpeille poskilleen.

"Ja te, herra Wohlfart, tahdotteko te ottaa hankkiaksenne meille nuo varastetut paperit takaisin?" hän kysyi ja kohosi istualleen.

"Tahdon", vastasi Anton vakavasti. "Mutta minulla on perin vähän toiveita. Varastettuihin tunnusteihin ei vapaaherralla tätänykyä ole vähintäkään oikeutta, ne kuuluvat Ehrenthalille, joten ennen kaikkea on päästävä sovintoon hänen kanssaan. Ja se tulee käymään vaikeaksi. Sitäpaitsi en vielä voi saada tarkkaa yleiskäsitystä kaikista näistä asioista ja pelkään, että minun täytyy, vielä vaivata teitäkin ilmoittamaan minulle kaiken, mitä ehkä tiedätte varkaudesta itsestään."

"Minä koetan kirjoittaa teille tietoni", vastasi paroonitar. "Kirjoittakaa te minulle lyhyet ja tarkat kysymykset kaikesta mitä teidän täytyy tietää, niin saatte minulta vastaukset niin täydelliset kuin pystyn antamaan. Ja mikä menestys vaivannäöllänne tulee olemaankin, niin kiitän teitä jo ennakolta kaikesta sielustani. Kuinka paljon te jo olettekin täällä tehnyt meidän hyväksemme, niin suurimman hyväntyön te nyt vasta voitte meille tehdä. Velkaa, johon perheemme on joutunut teille, emme kykene milloinkaan teille maksamaan. Mutta jos kuolevan naisen siunaus voi luoda jotakin valoa teidän tulevaisuutenne tielle, niin ottakaa se myötänne."

"Me emme enää koskaan näe toisiamme", sanoi sairas, "tällä hetkellä me lausumme toisillemme jäähyväiset iäksi. Jääkää hyvästi, Wohlfart, viimeistä kertaa täällä maan päällä näen teidän kasvonne."

Hän ojensi Antonille kätensä, tämä kumartui sitä suutelemaan ja lähti syvästi liikutettuna sairaan luota.

Niin, häntä kelpasi todellakin sanoa aatelisnaiseksi! Aatelinen oli hänen mielenlaatunsa, koskaan hän ei arvostellut pikkumaisesti toisia ihmisiä, ja ylhäinen oli se tapa, jolla hän palkitsi Antonin innokkaita palveluksia. Todellakin ylhäinen! Anton olikin aina hänen silmissään kantanut muinaisaikaisen kavaljeerin puuteroitua peruukkia ja hopeaisia polvisolkia.

Illalla kilahtivat Finkin kannukset portaissa, ja seuraavassa tuokiossa hän jo paiskasi ystävänsä oven auki.

"Halloo, Anton! Mikä hittolainen täällä on nyt päässyt irralleen? Johann hiipii niin arkana ympärinsä kuin olisi särkenyt talon suurimman posliinimaljakon, ja vanha Babette väänteli itkusuin käsiään kun näki minut!"

"Minun täytyy erota tästä talosta, rakas ystävä", sanoi Anton synkästi; "minulla on tänään ollut hyvin kiusallinen kohtaus vapaaherran kanssa." Hän kertoi, mitä aamupäivällä oli tapahtunut, sekä keskustelunsa paroonittaren kanssa, mikäli hän voi sen tehdä liikoja ilmaisematta, ja päätti puheensa sanoen: "Milloinkaan vielä ei tämän perheen tilanne ole ollut niin epätoivoinen kuin juuri nyt! Se tarvitsee jälleen vapaata käyttöoikeutta enempään kuin kahteenkymmeneen tuhanteen taaleriin voidakseen pelastua uudesta onnettomuudesta!"

Fink heittäytyi istumaan tuolille. "Ennen kaikkea toivon, että sinä olet niin vähän kuin mahdollista käyttänyt tätä kaunista tilaisuutta harmitellaksesi. Itse tuosta kohtauksesta ei meidän kannata vaihtaa ainuttakaan sanaa, eihän vapaaherra enää ole syyntakeinen mies. Ja meidän kesken sanoen, koko tapaus ei tule minulle minään yllätyksenä. Voihan jo kauan sitte arvata jotain sellaista tulevaksi; koko kesän olen odotellut, ettet sinä jaksaisi enää kauempaa viihtyä tuossa hempeämielisessä suhteessasi talon väkeen. Toiselta puolen on yhtä päivänselvää, että sinä olet välttämätön mies täällä naisten rippi-isänä ja perheen luotettavana asiainhoitajana. Ja että sinun äkkiarvaamaton poismenosi on minunkin aikeilleni ja suunnitelmilleni monella tapaa häiriöksi, sitä minun ei tarvitse sinulle sanoakaan. Ensiksi siis kysymys: mitä sinä itse aiot tehdä?"

"Minä matkustan täältä niin pian kuin pääsen pääkaupunkiimme", Anton vastasi. "Siellä tulee minulla olemaan vielä muutaman kuukauden ajan puuhaa Rothsattelien asioissa. Palvelussitoumukseni täällä on tästä päivästä lähtien purkautunut; hetikuin vapaaherran sukutila on myyty, pidän myöskin siveellisen sitoumukseni, johon olen tämän perheen hyväksi alistunut, täydellisesti purkautuneena."

"Hyvä", sanoi Fink, "sitä myöten asia on siis laidallaan. Jos sinä ylipäänsä enää koskaan tahdot käyttää kynääsi noiden ihmisten hyväksi, niin voit tehdä sen ainoastaan vapaana miehenä ja pelkästä myötätunnosta ja säälistä heitä kohtaan. Toinen juttu on, että Rothsattel on oman hulluutensa kautta takertunut täällä uuteen kiipeliin. Sillä ilman sinua ei tilanhoito voi jatkua edes neljää viikkoakaan entiseen tapaan. Nyt nousee kysymys, mestari Anton, miten täällä pitää elettämän ja hallittaman?"

"Sitä minä itsekin olen miettinyt koko päivän", vastasi Anton, "mutta asia ei ole minulle kirkastunut. On vain yksi mahdollisuus olemassa: että sinä itse otat huolehtiaksesi osasta minun toimiani, joita Karl ei voi hoitaa."

"Kiitoksia paljon", sanoi Fink, "hyvästä luottamuksestasi ja ylipäänsä koko ystävällisestä tarjouksestasi. Käydä hoitamaan hupsun asioita, jota ei vielä ole pantu holhouksen alle, sehän on samaa kuin itse ruveta hupsuksi. Älä tuota ota pahaksesi. Sinä olet ollut tuommoinen hyväluontoinen hupsu, mutta minussa ei ole ainesta sellaiseksi. Viikon perästä joutuisin jo siihen tukalaan tilanteeseen, että minun täytyisi pieksää oma isäntäni vaivaiseksi. Etkö tiedä mitään muuta neuvoa?"

"En mitään", huudahti Anton apein mielin. "Jollet sinä käy kaikista voimistasi hoitamaan tätä tilaa, niin menee piloille kaikki mitä tänä vuonna olemme saaneet täällä toimeen, ja saksalainen siirtolamme häviää järkiään. Tila joutuu todennäköisesti edellisen omistajan etäisille sukulaisille, joilla on siihen suurimmat kiinnitykset, ja vanha puolalainen taloudenpito alkaa jälleen."

"Ja sinutkin, Fritz", jatkoi Anton, "on ystävyytesi minua kohtaan houkutellut sijoittamaan tänne rahojasi, ja sinäkin joudut vaaraan menettämään ne."

"Oikein puhuttu", sanoi Fink, "aivan kuin kirjasta paukutettu. Sinä laputat matkoihisi ja jätät minut kaartineni tänne puolalaisvekkulien keskelle. — Tiedätkös mitä, odotahan minua täällä hetkinen, minä tahdon ensin puhua muutaman sanan Lenoren kanssa."

"En tällä kertaa mitään rakkaudentunnustusta", vastasi Fink nauraen ja riuhtasi itsensä irti, "luota siihen, poikaseni." Hän soitti palvelijaa ja käski tämän pyytämään neiti Lenorea yksityiseen keskusteluun seurusteluhuoneeseen.

Kun Lenore saapui sisään, itkettynein silmin ja vaivoin ponnistautuen säilyttämään mielenmalttinsa, astui Fink kohteliaasti häntä vastaan ja talutti hänet sohvaan istumaan. "Minä en käy sanallakaan arvostelemaan tämänpäiväisiä tapahtumia", hän aloitti. "Otaksukaamme, että ystäväni läsnäolo pääkaupungissa on vielä tärkeämpi teidän perheenne asiain vuoksi kuin hänen jäämisensä tänne. Ja kaikesta päättäen, mitä olen saanut kuulla, onkin niin laita. Wohlfart matkustaa täältä ylihuomenna."

Lenore kätki kasvot käsiinsä. Fink jatkoi kylmäverisesti: "Näin ollen vaatii oma etuni, että minä koetan hankkia itselleni jonkinlaista vakuutta täkäläisissä sekavissa olosuhteissa. Minä olen elänyt täällä useita kuukausia ja hankkinut itselleni oikeudet osaan näistä tiluksista. Senvuoksi pyydän teitä olemaan minun airueni ja viemään herra isällenne erään ilmoituksen, jonka nykyhetkenä kaikkein mieluisimmin lähetän juuri teidän kauttanne. Minä olen halukas ostamaan vapaaherralta tämän tilan itselleni."

Lenore hätkähti ja lensi pystyyn sohvasta. Käsiään väännellen hän huudahti: "Jo toistamiseen!"

"Suvaitkaa kuunnella minua rauhallisesti", jatkoi Fink. "Minun tarkoitukseni ei suinkaan ole esiytyä minään pelastuksen enkelinä vapaaherra von Rothsattelia kohtaan; minulla on vähemmän rottinkia selkärangassani kuin ylen kärsivällisellä Antonillamme; enkä minä tunne, lainkaan halua ja aihetta tehdä teidän herra isällenne tarjousta, joka kevytmielisesti panisi omat etuni vaaraan. Pitäkää minua tällä hetkellä vastustajananne ja tarjoustani pelkästään oman etuni kannalta tehtynä, niinkuin se onkin. Tarjoukseni on seuraava. Tämän tilan kauppahinta, jos vapaaherra laskisi sen siten ettei itse joudu kärsimään vahinkoa, nousisi nykyisen arvon mukaan yli sadaksi kuudeksikymmeneksi tuhanneksi taaleriksi. Minä tarjoan siitä korkeimman hinnan, mikä tilasta nykyoloissa minun arvioinani mukaan voidaan maksaa: kartanoon kiinnitettyjen velkojen siirron ostajalle sekä kaksikymmentä tuhatta taaleria maksettavaksi vapaaherralle neljänkolmatta tunnin kuluessa; tämän määräajan perästä tila joutuu minun haltuuni. Ensi pääsiäiseen saakka toivon teidän asuvan linnassa ja, jollei siitä kummallekaan puolelle koidu hankaluutta, kernaasti pitäisin itseäni siihen saakka edelleenkin teidän vieraananne. Enimmäkseen tulen olemaan poissa kotoa enkä ole suureksikaan rasitukseksi teille."

Lenore katsahti tuskallisesti noihin hänen ylitseen kumartuviin kasvoihin, jotka tänä hetkenä näyttivät kovilta ja kalseilta kuin aito Amerikan jenkin. Viime rahtunenkin hänen vaivoin säilyttämäänsä itsehillintää murtui ja hän purskahti raivoiseen itkuun.

Fink nojautui levollisesti tuolinsa selkää vastaan ja panematta lainkaan merkille neidin kiihtynyttä mielentilaa jatkoi kylmästi: "Kuten huomaatte, tarjoon teille itsellenne tappiota; se, minkä aion anastaa teiltä, on todennäköisesti puolet teidän perintöosastanne, ja minusta on paikallaan että sen menetätte. Vapaaherra on ollut liiaksi hädikkö sijoittaessaan omaisuutensa tähän tilaan, eikä käy välttäminen, että hänen perheensä saa maksaa hänen varomattomuutensa. Sillä minun tarjoustani korkeampi ei tilankauppahinta sen nykyisessä kunnossa varmastikaan ole. Menettelisin epärehellisesti jos salaisin teiltä, että tila voi järkiperäisellä hoidolla moniaiden vuosien päästä saada kahta vertaa suuremman arvon; mutta minun luja vakaumukseni on, ettei se vapaaherran hoidossa koskaan sitä saisi. Jos Anton olisi pysynyt täällä, niin ei hänkään, vaan kenties olosuhteet itsessään olisivat tehneet mahdolliseksi hankkia teille tuon arvonkorotuksen. Mutta nyt on sekin toivo teiltä mennyt. En myöskään tahdo salata teiltä, että Wohlfart vast'ikään vaati minua astumaan hänen tilalleen."

"Minua ilahduttaa nähdä", jatkoi Fink, "että edes siinä asiassa olemme samaa mieltä. Minäkin torjuin sangen päättävästi ja ikiajoiksi tuon ehdotuksen."

Sitten hän vaikeni ja katseli tutkivasti edessään istuvaa tyttöä, jonka sydämen hänen tylyt sanansa olivat raastaneet verille. Tylysti todellakin puhui tuo mies neidolle, joka saadakseen häneltä ystävällisen hymyn, suopean katseen, olisi tehnyt mitä hyvänsä. Huonosti salatulla ylenkatseella hän puhui hänen isästään; hänen sanansa olivat jäykän egoistin haastelua. Ja sittenkin — kun noiden jämeiden sanojen kaiku oli soinnahtanut kuulumattomiin, tajusi impi sydämessään, että tuon miehen tarjous ehkä olisi pelastus hänen omasta avuttomasta tilastaan. Ja lempivän sielun kaukonäköisyydellä hän aavisti tarjouksen takana ajatuksen, jota hän ei vielä jaksanut käsittää, mutta joka helotti etäisenä toivonsäteenä kesken hänen syvää tuskaansa. Kuinka Fink sovittikin sanojensa sävyn, ei niistä kuitenkaan kuvastunut mikään matala mieli. Neidon suonenvedon tapainen nyyhkytys suli ankaraksi itkuksi; hän yritti nousta sohvasta, mutta jalat eivät kannattaneet häntä ja hän vaipui lattialle. Siten hän makasi Finkin tuolin vieressä ja nojasi päätänsä sen käsinojaan, kärsivän alistuvaisuuden ja antaumuksen ruumiillistuneena kuvana. Ja kyynelten yhä tulviessa silmistään hän sanoi: "Älkää koettako harhaannuttaa minua, tehkää meidän suhteemme mitä itse tahdotte."

Silloin lennähti vanha ylpeä hymy miehen kasvoille, hän kumartui immen puoleen, kietoi käsivartensa tämän pään ympärille, painoi suudelman hänen kutreilleen ja lausui: "Kelpo asetoverini, minä tahdon että te tulette vapaaksi." Lenoren pää solahti hänen povelleen, neito itki sille surunsa, ja mies kannatti häntä käsivarrellaan. Vihdoin hän tarttui Lenoren käteen ja puristi sitä sydämellisesti. "Me molemmat tahdomme tästälähtien ymmärtää toisemme oikein. Teistä pitää tulla vapaa, Lenore, vapaa minun suhteeni ja vapaa kaikesta muusta, mikä teitä täällä raskauttaa ja tukehduttaa. Te menetätte miehen, joka on osoittanut teille veljen uhrautuvaista hellyyttä, ja minusta on vallan paikallaan, että hän erkanee teistä. Tänään en kysy teiltä, tahdotteko te vaimonani yhdistää elämänne minun elämääni. Sillä nyt ette ole vielä vapaa päättämään siitä sydämenne taipumuksen mukaan. Teidän ylpeytenne ei saa vastata kieltävästi, eikä myöntymisenne saa nöyryyttää itsetuntoanne. Kun on purkautunut se kirous, joka vielä lepää huoneenne yllä, ja kun olette täysin vapaa joko jäämään minun luokseni tahi lähtemään täältä, vasta silloin noudan teidän vastauksenne. Siihen saakka vallitkoon rehellinen ystävyys meidän välillämme, asetoveri." Lenore nousi pystyyn.

"Ja nyt me emme enää saa ajatella muuta kuin tätä tilaamme", sanoi Fink muuttaen äänensä sävyä. "Kuivatkaa toki kyyneleet, joita minun on sangen ikävä nähdä teidän suurissa silmissänne, ja saattakaa asian virallinen puoli vapaaherran ja myöskin äitinne tiedoksi. Jollei ennen, niin pyydän saada vastauksen huomenna tähän aikaan."

Lenore astui ovelle; kynnyksellä hän jäi seisomaan, kääntyi vielä kerta takaisin ja ojensi toiselle ääneti kätensä.

Vitkalleen palasi Fink Antonin huoneeseen. Hän astui ystävänsä luo, joka kädet ristissä rinnalla seisoi akkunan ääressä ja katseli vainioille, joille kuutamo valoi kelmeätä loistettaan.

"Muistatko vielä, Anton, mitä sinä minun tännetuloni päivänä haastelit isänmaanrakkaudestasi?"

"Onhan siitä ollut monesti jälkeenpäinkin puhetta", vastasi Anton alakuloisesti.

"Olen tuon itsekin pannut merkille", sanoi Fink. "Tämä tila ei saa jälleen joutua jonkin herra Bratzkyn valtikan alle. Minä ostan sen herruuden, jos vapaaherra suostuu."

"Hän jakaa vanhempainsa kohtalon; olemme juuri sopineet siitä keskenämme." Hän kertoi ystävälle tekemästään tarjouksesta.

"Odottakaamme, niin saamme nähdä", vastasi Fink. "Tuolla yläkerrassa korvennetaan paraikaa muuatta vaivaista syntistä kiirastulessa, ja mieleeni on, ettei minun tarvitse kuulla hänen vaikerrustaan."

Varahin seuraavana aamuna vapaaherran palvelija toi ystävyksille kummallekin kirjeensä; ne olivat Lenoren käsialaa, ja hänen isänsä oli vapisevalla kädellä piirtänyt alle nimensä. Antonin saamassa kirjeessä vapaaherra valituin sanoin pyysi anteeksi sairaaloisessa kiihtymyksessä tekemäänsä loukkausta ja kiitti Antonia hänen tähänastisesta uskollisesta palveluksestaan; Finkille lähettämässään hän hyväksyi ostotarjouksen ja pyysi ostajaa vapauttamaan hänet mahdollisimman pian kaikesta huolesta, jota tilan hallinta aiheutti hänelle, sairaalle ja kykenemättömälle miehelle. Ääneti ystävykset vaihtoivat saamansa kirjeet toistensa lukea.

"No nyt se on ratkaistu!" huudahti Fink viimein. "Minä olen juosta laputtanut halki puolen maailmaa ja joka paikassa löytänyt jotain morkattavaa — ja kaikki siihen kostoon, että nyt kaivaudun tähän hiekkakuoppaan, jossa saan joka yö polttaa vartiotulta puolalaisten susien pelättimeksi. Mutta sinä, Anton, kohota reippaasti pääsi ja kulje taiten tietäsi eteenpäin, sillä jos minulle nyt on suotu vakituinen koti, niin palaat sinäkin takaisin sinne, minne jätit parhaan osan sydämestäsi tänne tullessasi. — Ja siksipä, poikaseni, pohtikaamme vielä kerta yhdessä lähintä urakkaasi. Sinun asianasi on koettaa saada selvää joistakin varastetuista papereista. Ajattele myöskin toista tehtävääsi. Pidä huolta siitä, että Rothsattelien vanha maatila saa pakkomyynnissä sellaisen hinnan, joka kattaa kaikkien kiinnityksenhaltijain vaatimukset. Sinun täytyy lähteä täältä, en pyydäkään sinua enää viipymään, mutta tiedäthän, että missä hyvänsä minä asunkin, siellä sinäkin olet aina kotonasi. — Ja vielä eräs asia. Minä en kernaasti menettäisi nykyistä kartanonvoutia; käytä sinä kaikkea kaunopuheisuuttasi, jotta uskollinen Sanchosi [Sancho Pansa, Don Quijoten uskollinen asemies] jää tänne ensi talven yli."

"Vielä ei kukaan tiedä", sanoi Anton nousten pystyyn, "että minä lähden pois täältä; hänen täytyy olla ensimmäinen, joka saa siitä kuulla. Minä käyn paikalla hänen puheilleen."

Sen törkyisen tuvan, jossa kavaltaja Bratzky aikoinaan oli asustanut, olivat Karlin toimekkaat kädet muuttaneet viihtyisäksi huoneeksi, jota vain haittasi tilanahtaus, se kun oli täpösen täynnä kaikenlaisia hyödyllisiä esineitä. Karl oli itse sivellyt seinät kauniilla ruusunvärillä; peräseinällä riippui ukko Blücherin kuva kultakehyksissä ja sen vierellä runsas kokoelma sodan ja rauhan tarvekaluja, pyssy ja ruutisarvi, kirves ja saha, viivoitin ja kulmamitta. Akkunapieleen oli asetettu pieni höyläpenkki; akkunalaudalla pyrisi punatulkkuja häkissään, ja koko huone lemusi vahvasti liimalta. Usein oli Anton täällä levähtänyt ja saanut virkistystä Karlin alati reippaasta elämänhalusta, kun elämä oli hänelle itselleen viime kuukausien aikana käynyt ylen raskaaksi. Kun hän tänään näki nuo tutut seinät, tunsi hän kurkussaan raskaan palan ajatellessaan, että hänen nyt täytyi erota vaatimattomasta ja uskollisesta työtoveristaan.

Hän nojautui höyläpenkkiin ja sanoi: "Panehan tilikirjasi syrjään,
Karl, ja puhellaan vähäsen keskenämme."

"No nyt se tulee!" huudahti Karl. "Kauan olen aavistellutkin, että jotain on ollut tekeillä; ja nyt näen kasvoistanne, että pommi on räjähtänyt."

Karl pudotti kynän kädestään ja tuijotti sanattomana toisen totisiin kasvoihin.

"Eläköön!" huusi Karl. "Jos herra von Fink on se mies, joka… no niin, kaikki on hyvin. Minä onnittelen sydämestäni", hän sanoi puristaen Antonin kättä, "että asiat kävivät näin. Keväällä minulla jo oli vähän toisia typeriä ajatuksia… Mutta nyt on kaikki jälleen reilassa. Ja meidän talonpitomme on pelastettu."

"Sitä minäkin toivon", sanoi Anton hymyillen. "Mutta entä te itse?" jatkoi Karl, ja hänen iloinen naamansa vetäytyi huolestuneihin ryppyihin.

"Minä palaan takaisin vanhaan kaupunkiimme", Anton vastasi; "siellä on minulla vielä eräitä asioita toimitettavana vapaaherran hyväksi, ja sitten etsin itselleni tuolin jossakin konttorissa."

"Ja me kun olemme täällä yhdessä ahertaneet kokonaisen vuoden", virkkoi Karl hyvin pahoillaan. "Teillä on ollut tuska ja vaiva, ja toinen saa korjata siitä sadon!"

"Minä palaan sinne, minnekä kuulunkin. Mutta, Karl rakas, ei minun vaan sinun omasta tulevaisuudestasi on nyt kysymys."

"Minä tulin vartavasten pyytämään, ettet niin tee. Jos me molemmat yhdessä voisimme aloittaa jonkin liikeyrityksen, niin koettaisin tietysti kaikin voimin pysyttää sinut vierelläni. Mutta se on mahdotonta. Minun täytyy hankkia itselleni palveluspaikka. Minulla ei ole koskaan ollut tilaisuutta koota sen verran varoja, että pystyisin itsenäisenä luomaan itselleni aseman. Osa vähistä säästöistäni on mennyt kaiken maailman tietä, enkä minä täältä lähde sen rikkaampana miehenä kuin olin tänne tullessani. Siksipä täytyisi meidän tiemme erota, kohta kuin olisimme jälleen kotona."

Karl istui pää kumarassa ja mietiskeli ankarasti. "Herra Anton", hän sanoi vihdoin, "tuskinpa rohkenen teille puhua sellaisesta, mistä en itsekään ole paljon perillä. Te olette minulle jonkun kerran maininnut, että isä ukkoni on vanha kitupiikki, joka istuu rahasäkkiensä päällä. Mitenkähän olisi…?" hän epäröi jatkaa ja vuoleskeli ahkeraan taltalla tuolinselkää. "Jollei teille ole liian vähän, mitä siinä rauta-arkussa säilytetään… niin ottakaa se vastaan; ja jos ehkä rupeisitte tekemään kauppaa maalaistuotteilla… liian rohkeatahan taitaa olla sellaista esittää… mutta ehkäpä minusta silloin voisi yhtiötoverinanne olla teille vähän hyötyä. Tämä on nyt vain äkkinäinen päähänpisto, ettekä te saa panna siitä pahaksenne."

Anton vastasi liikutettuna: "Katsoppas, Karl, sinun kaltaiseltasi epäitsekkäältä mieheltä voi tuollaista tarjousta odottaakin; mutta väärin olisi minulta tehty, jos siihen myöntyisin. Rahat kuuluvat sinun isällesi, ja vaikka hänkin antaisi suostumuksensa — ja uskon että hän sen tekisikin — niin oma tulevaisuutesi kävisi kuitenkin epävarmemmaksi kuin se nyt on. Joka tapauksessa isäsi varat voivat hankkia sinulle siinä ammatissa, johon nyt olet perehtynyt, paremman aseman kuin jossain toisessa, johon sinä mieltymyksestä minuun antautuisit, aloittaen siinä jälleen aivan alusta. Siksipä on sinulle suuremmaksi hyödyksi, ystäväiseni, että me nyt eroamme toisistamme."

Karl otti nenäliinansa ja ryki siihen ankarasti, ennenkuin jatkoi: "Ja ettekö te edes yksinännekään tahtoisi käyttää rahojamme? Te maksaisitte niistä meille vaikka hyvää korkoakin."

"Sitten minäkin palaan ukkini luo ja hautaan pääni johonkin heinäsuovaan omalla seudullamme", huudahti Karl harmissaan.

"Niin et saa tehdä", Anton sanoi. "Sinä olet oppinut tuntemaan tämän tilan paremmin kuin kukaan toinen; väärin olisi, jos sinun asiantuntemuksesi menisi hukkaan. Juuri Fink tarvitsee nyt sinun kaltaistasi miestä, eikä talonhoito täällä voi mitenkään tulla toimeen ilman sinua ensi kesään saakka. Kun me tulimme tänne, niin ei tarkoituksemme ollut katsoa omaa etuamme, vaan toimia uudisraivaajina tässä poloisessa maanääressä. Minun työni on nyt lopussa, mutta sinun on vielä kesken. Teet vääryyttä itsellesi ja omalle työllesi, jos nyt eroat täältä." Karl joutui jälleen kallelle kypärin.

"Mikä minua välistä täällä huoletti, oli sinun nauttimasi niukka palkka, mutta sekin asia korjautuu nyt."

"Siitä sopii hyvinkin puhua", Anton vastasi, "sillä ihminen tekee väärin, jos hän kuluttaa parhaat voimansa työhön, joka ei palkitse riittävästi hänen vaivojaan. Siitä käy elämä kituliaaksi ja ihminen joutuu siihen vaaraan, että tuntee koko olemassaolonsa ja toimintansa epävarmaksi. Usko minun sanojani. Siksipä pyydän nyt sinua jäämään tänne ainakin tulevaan kesään asti, jolloin kartanonhoidon suuresti laajentuessa kokenut pehtori voi astua sijaasi."

"Fink kyllä kernaasti kiinnittäisi sinut tänne ainiaaksi; mutta jos haluat lähteä, Karl, niin ajattele sitä, mistä me tämän vuoden kuluessa olemme niin usein puhelleet keskenämme. Sinä olet tottunut elämään vierasrotuisten keskuudessa, sinulla on kaikki edellytykset uudismaan raivaajaksi. Jollei mikään tärkeämpi velvollisuus aja sinua muuanne, niin sinun elämäntehtäväsi on pysyä tässä maanääressä yhtenä meistä, saksalaisena siirtolaisena. Jos eroat tältä tilalta, niin osta itsellesi oma tila vierasrotuisten keskeltä. Mikään helppo elämä ei sinua tosin silloin odota, ja monista mukavuuksista saat kieltäytyä, mutta emmehän me nyt eläkään sellaisena aikana, jolloin kelpo mies saa istua rauhassa kotinurkillaan ja leikata rauhallisesti lyhteitään. Sinulla on uljas sydän, sinä et ole tottunut nauttimaan valmiista, vaan hankkimaan ja luomaan uutta. Aurankurjessakin sinä täällä pysyt saksalaisena soturina, joka siirtää kielemme ja tapojemme rajapyykkiä hyvän harppauksen eteenpäin vihollismaahan." — Hän viittasi kädellään itää kohti.

"Minä olen odotellut teitä täällä", huudahti neiti sukkelaan hänelle vastaan. "Tulkaa mukaani, Wohlfart; niin kauan kuin vielä olette täällä, te kuulutte kokonaan minulle!"

"Jos sananne olisivat vähemmän sydämelliset", vastasi Anton, "niin epäilisinpä teidän kaikessa salaisuudessa iloitsevan siitä, että pääsette minusta eroon. Sillä, rakas neiti, minä en ole pitkään aikaan nähnyt teitä noin reippaana. Pää pystyssä ja punoittavin poskin te astutte vastaani, ja kadonnut on yksin se musta pukukin."

"Tämä puku oli päälläni silloin kuin yhdessä teimme rekiretken, ja silloin se oli teidän mieleenne. Minä olen turhamainen", hän huudahti ja koetti surkeasti hymyillä; "minä tahdon että viimeinen vaikutelma, mikä teille minusta jää, olisi iloinen. Anton, nuoruuteni ystävä, mikä kirous pakottaakaan meidät eroamaan toisistamme ensimmäisenä suruttomana päivänä, jonka pitkästä aikaa saan elää? Tilamme on myyty, tänään hengitän taas keveästi. — Mikä hirvittävä elämä meillä olikaan viime vuosina; aina kiusan ja ahdistuksen alaisina, ystäväin ja vihamiesten nöyryyttäminä, aina jotakin velassa, milloin rahaa, milloin kiitollisuutta — se oli kauheata! Ei kuitenkaan teihin nähden, Wohlfart. Te olette minun nuoruudenystäväni, ja jos te jolloinkin joutuisitte onnettomuuteen tai hätään, niin olisin onnellinen jos te huutaisitte minuakin avuksenne ja sanoisitte: nyt minä vuorostani tarvitsen sinua, käy tänne luokseni, sinä hurja Lenore! — En minä enää tahdo olla hurja. Minä tahdon ajatella kaikkea, mitä te olette minulle puhunut." Hän puheli kiihtyneesti, sanat sinkosivat hänen suustaan virtanaan, ja hänen silmänsä loistivat. Hän riippui Antonin kainalossa, mitä hän ei ollut koskaan ennen tehnyt, ja kuljetti häntä ympäri karjapihaa. "Tulkaa, Wohlfart, tehkäämme viimeinen kierros täällä karjakartanossa, joka tähän asti oli meidän", hän huudahti. "Tämän laukkipään lehmän me ostimme yhdessä. Te kysyitte minun mieltäni kauppaa tehdessänne, ja sekös teki minulle hyvää."

Anton nyökkäsi. "Me emme kumpikaan olleet oikein perillä asiasta, ja
Karlin täytyi ratkaista se."

"Niin kai! Tehän maksoitte rahat, ja minä annoin sille ensimmäisen heinätukun, siis se kuuluu meille molemmille. — Katsokaappas vielä kerta tuota mustaa vasikkaa! Se on kerrassaan suloinen. Herra Sturm uhkaa maalata sen korvat punaisiksi, jotta se näyttäisi ilmi paholaiselta." Hän kyyristyi vasikan viereen, paineli sitä rintaansa vastaan ja ruopi sitä korvan takaa; sitten hän yht'äkkiä kavahti pystyyn ja huudahti: "En tiedä miksi minä sitä enää hyväilisin, eihän se enää ole minun omani vaan kuuluu toiselle." Mutta hänen suuttuneista sanoistaan tuikki veikeä veitikkamaisuus esiin.

Hän veti Antonia kauemmaksi. "Nyt mennään Ponyn luo, eikö niin?" hän pyyteli. "Se rakas pikku eläin parka! Vanhaksi se on jo käynyt siitä päivästä lähtien, jolloin vanhassa puistossamme ratsastin sillä teidän takananne."

Anton hyväili pikku hepoa, ja pony käänteli päätään vuoroon häneen vuoroon Lenoreen päin.

"Tiedättekös kuinka silloin oikein kävi, kun yhdytin ponylla teidät?" kysyi Lenore äkkiä hevosen selän yli Antonilta. "Ei se pelkkä sattuma ollut. Minä olin jo nähnyt teidät, kun istuitte pensaan juurella — nyt sen rohkenen jo kertoa teille — ja ajattelin silloin mielessäni: kas veitikkaa, siinäpä on pulska poika, sitä meidän täytyy vielä saada katsella. Ja niin sitten kävi kuin kävi."

"Niin", sanoi Anton, "sitten tuli mansikkakestit ja sitten soutelumatka lammella. Minä seisoin sangen nolona edessänne ja ahmin poskeeni mansikoita, vaikka minulla oli itku kurkussa; mutta yli kaiken täytti mieleni kuitenkin ilo teistä, nähdessäni teidät edessäni niin ihanana ja majesteetillisena. Vieläkin näen teidät siinä liehuvassa lyhythihaisessa hameessanne ja valkealla käsivarrella kultainen rannerengas."

"Missä se rannerengas nyt onkaan?" kysyi Lenore totisesti ja kallisti päänsä hevosen kaulalle. "Tehän sen möitte, paha Wohlfart!" — Kyyneleet vierivät hänen silmistään; molemmin käsin hän kurottihe ponyn selän yli tarttuakseen ystävän käteen. "Anton, me emme voineet pysyä iäti lapsina." Sitten hän silitti kädellään Antonin poskea ja huudahti; "Sydämeni ystävä, jääkää hyvästi; hyvästi, te tyttöunelmat, hyvästi, sinä hilpeä kevätaika; minun täytyy oppia nyt ilman tukea kulkemaan tietäni maailmassa. — Minä en tule tekemään teille häpeätä, rakas oppimestarini", hän jatkoi levollisemmin; "koetan aina olla järkevä, koetanpa myöskin hoitaa hyvin taloutta. Alan jo huomenna, nyt menen Babetten avuksi keittiöön; kyllä minä tiedän, mikä on teille mieleen. Ja minä rupean säästämään. Minä rupean jälleen pitämään talousmenoista kirjaa, jossa on kolme pitkää sareketta joka sivulla, siihen merkitsen kaiken muistiin. Ja meidän tarvitsee olla säästäväisiä pienissäkin asioissa, Wohlfart. Ah, äiti parkani!" Hän väänteli käsiään ja näytti jälleen hyvin murheelliselta.

"Lähtekää kanssani kävelemään", pyysi Anton. "Jos teille sopii, niin lähdemme metsään."

"Ei metsään, ei metsänvartijan luo", sanoi Lenore juhlallisesti; "mutta uuteen ulkokartanoon minä lähden mielelläni teidän kanssanne."

"Teidän täytyy taluttaa minua tänään", sanoi Lenore, "minä en päästä teistä irti."

"Käykö se teille niin raskaaksi?" kysyi impi mielissään, mutta pudisti kohta päätään. "Ei, Wohlfart, niin ei ole laita, te olette monestikin itseksenne ikävöinyt päästä minusta eroon."

"Tiedänhän minä sen", laverteli neitonen tuttavallisesti ja likisti hiljaa hänen käsivarttaan, "tiedän sen oikein hyvin. Silloinkin kuin te olitte kahdenkesken minun kanssani, ei sydämenne aina ollut minun luonani. Oli kyllä monesti; silloin rekiretkellä se oli; mutta paljon useammin se oli kaukana täältä. Aina kuin tuli eräitä kirjeitä, jotka te ahmitte niin kiiruusti — mikä sen herran nimi olikaan, joka niitä lähetti?"

"Kiikkiin nyt kävitte!" huudahti Lenore ja likisti jälleen hänen käsivarttaan. "Tiedättekös, että ne kirjeet tekivät minut aikanaan hyvin onnettomaksi? Minä olin silloin hupsu lapsi. — Nyt me olemme viisastuneet, Wohlfart, nyt olemme molemmat vapaita ihmisiä, ja siksipä voimme kävellä toistemme käsivarressa — oi, te rakas ystävä!"

Heidän tultua uuteen ulkokartanoon sanoi Lenore voudin emännälle: "Hän lähtee nyt pois meidän luotamme. Hän on kertonut minulle, että te valmistitte hänelle ensimmäisen ilon tällä tilalla poimimalla hänelle kukkakimpun. Tuokaa nyt hänelle viimeinenkin kimppu. Minulla itselläni ei ole yhtään kukkia, ne eivät viihdy minun hoidossani. Täällä teidän latonne takana kukkii viimeiset jätteet siitä, mitä kartanossa ennen oli puutarhakukkia."

Voudin emäntä sitoi jälleen kokoon pienen kimpun, ojensi sen niiaten Antonille ja sanoi surumielin: "Kaikki tuntuu nyt aivan samanlaiselta kuin vuosi takaperin."

"Mutta hänhän lähtee nyt pois!" huudahti Lenore, kääntyi poispäin ja painoi nenäliinan silmilleen.

"Ajatelkaa minua rakkain muistoin, te kelpo miehet!" huudahti Anton sydämensä kyllyydestä.

"Te olettekin aina osoittanut meille pelkkää ystävyyttä", virkkoi voudin emäntä.

"Ja jakanut auliisti muonaa ihmisille ja elikoille", jatkoi lampuri kiitospuhetta ja otti hatun päästään; "ja kaikissa toimissanne te olette osottanut viisasta harkintaa ja järjestystä."

"Teidän tulevaisuutenne on turvattu", sanoi Anton; "te saatte isännän, joka on minua kykenevämpi." Viimeksi Anton vielä suuteli voudin kähärätukkaista pikku poikaa, käski tämän noutamaan säästölippaansa pirtin kaapista ja pani sinne muistokolikon. Lapsi piteli kiinni hänen takinliepeestään eikä tahtonut päästää irti.

Paluumatkalla Anton sanoi: "Jos mikä keventää eroani täältä, niin se on ajatus, että kartanoa odottaa nyt parempi tulevaisuus. Ja hyvä aavistus saa minut toivomaan, että teidänkin elämässänne sellaiset asiat saavat onnellisen ratkaisun, jotka vielä ovat epävarmoja."

Lenore kulki ääneti hänen vierellään; vihdoin hän virkkoi: "Saanko puhella teidän kanssanne vähän siitä miehestä, joka nyt on tämän talon isäntä? Tahtoisin tietää, miten teistä tuli hänen ystävänsä."

"Siihen oli alkuaiheena sellainen seikka, että minä en hyvällä taipunut kärsimään vääryyttä, jonka hän kerran minulle teki. Meidän ystävyytemme on sitten juuri sen kautta käynyt niin lujaksi, että minä annoin hänelle kernaasti perään kaikissa pikku asioissa, mutta suuremmissa pysyin jäykästi omalla kannallani. Hän pitää korkeassa arvossa kaikkea voimaa ja itsenäisyyttä, missä sellaista vain tapaa; mutta käy helposti kovaksi, kun kohtaa tiellään arvostelukyvyn ja tahdon heikkoutta."

"Kuinka nainen voi pysyä lujana sellaista persoonallisuutta kohtaan?" kysyi Lenore masentuneesti.

"Hm", tuumi Anton mietiskellen, "naiselle, joka intohimoisesti hänelle antautuu, se tulee käymään sangen vaikeaksi. Mikä hänestä vain näyttää uhkamielisyydeltä ja itsepäisyydeltä, sen hän musertaa tylysti, eikä hän sääli voitettua. Mutta missä hän kohtaa arvoisensa ja itseään hillitsevän mielenlaadun, niin sellaista hän kunnioittaa. Ja jos minulla jolloinkin olisi tilaisuutta antaa neuvoa hänen tulevalle puolisolleen, niin kehoittaisin häntä juuri miehensä suhteen pidättymään kaikesta, mikä naiselle tuntuu liika rohkealta ja miesmäiseltä. Mikä häntä ehkä vieraassa naisessa miellyttää, koska se sallii hänen joutuisasti päästä tämän läheiseksi tuttavaksi, juuri sitä hän omassa puolisossaan kaikkein vähimmän kunnioittaisi."

Lenore likistäytyi lujemmin häneen kiinni ja notkisti päänsä rinnalle. Sitten palasivat molemmat aivan ääneti verkalleen linnaan.

Iltapäivällä Anton lähti Karlin keralla vielä kerran kiertelemään peltoja ja metsää. Aina oli hänestä elämänsä täällä tuntunut vain vierailulta muukalaisessa maassa; mutta nyt, kun hänen piti erota täältä, tuntui kaikki niin tutulta ja kotoiselta. Kaikkialla hän näki jotakin, joka vuoden mittaan oli ollut hänen huolenpitonsa esineenä; peltosarkoihin, talousrakennuksiin, eläimiin ja maanviljelyskaluihin liittyi paljon hänenkin työtänsä. Hän oli ostanut vehnän, jota kasvoi noilla palstoilla, hän oli hankkinut nuo uudet aatrat, joilla hänen pestaamansa rengit paraikaa kyntivät. Tuolla hän oli katattanut uudestaan rikkinäisen katon, täällä korjannut särkyneen sillan. Ja kuten jokainen, joka uutena tulokkaana joutuu johonkin toimeen, oli hänkin vastahankkimansa ammattituntemuksen perustalle luonut kaikenlaisia mieluisia suunnitelmia; kaikkiin tilan osiin hän oli ajatellut toivoa ja onnea lupaavia parannuksia ja uudistöitä. Aina hän oli valitellut olevansa liian vähän valmistautunut niihin toimiin, jotka hän oli niin arvelematta ja hätiköiden ottanut urakakseen; mutta nyt, erotessaan niistä, hän tunsi vain, miten rakkaiksi ne olivat käyneet hänelle.

Metsänvartijan tuvassa hän istui vielä kotvan aikaa kelpo vanhuksen parissa. Muualla heitteli syksy lehtiä puista maahan ja riisti värin luonnon helakalta vihannuudelta. Mutta täällä vanhuksen tuvan ympärillä viheriöi soikea männikkö ikuisessa vehmaudessaan, ja täynnä kypsyneen miesiän uhmaavaa voimaa oli tuo harmaja metsähiisi itsekin. Hyvästiä heitellessä veräjällä sanoi metsänvartija vieraalleen: "Kun te ensi kerran laskitte kätenne tälle portinrivalle, en osannut ajatella, että puut täällä vielä tulisivat niin vankkoina nuokkumaan päämme päällä, ja että minäkin miespaha vielä kerran alkaisin elää toisten ihmisten parissa. Te olette vanhalle miehelle tehnyt eron tästä elämästä sangen vaikeaksi, herra Wohlfart."

Tuli erojaishetki. Anton kävi sanomassa lyhyet ja muodolliset jäähyväiset vapaaherralle tämän huoneessa; Lenore oli sulaa liikutuksesta, ja Fink oli hänelle sydämellinen kuin veli. Kun Anton seisoi hänen vierellään ja katseli heltyneenä Lenorea, sanoi Fink hänelle: "Ole levollinen, ystäväni, tässä suhteessa ainakin koetan olla sama, mitä sinä olit tähän asti."

Fink ja Lenore seurasivat poislähtevää ystävää vaunujen luo; vielä viimeisen kerran Anton katseli linnaa, joka tänä harmaana syyspäivänä kohosi hänen edessään lakeudella yhtä synkkänä kuin hänen ensi kertaa tänne tullessaan. Sitten hän hypähti vaunuihin; vielä viimeinen kädenpuristus, viimeinen "Jumalan haltuun"; sitten Karl tarttui ohjaksiin, he ajoivat ladon nurkitse kylätielle, ja kohta oli linna kadonnut näkyvistä. Kurjain kylämökkien rivin, puron yli vievän sillan, metsänreunan maantien varrella — kaikki ne Anton näki viimeistä kertaa pitkiksi ajoiksi. Metsän loppuessa, lähellä maatilan rajaa, Karl pysähdytti hevoset. Pieni joukko miehiä seisoi rajapyykin vierellä, Ne olivat kaikki vanhoja tuttuja — tilan alustalaisia, metsänvartija, vouti ja lampuri, sitten Kunaun seppä eräiden naapuriensa kera ynnä Neudorfin kylän voudin poika.

"Isä laittoi teille terveisiä", sanoi kylänvoudin poika. "Hänen haavansa alkavat jo parata, mutta hän ei pääse vielä tuvasta ulos."

Ja Kunaun seppä huusi hänelle viimeisiksi jäähyväisiksi: "Viekää terveisiä maanmiehillemme siellä Saksan puolella ja sanokaa, etteivät ne saa koskaan unohtaa meitä."

Ääneti, kuten vuosi takaperin näille maille tullessaan, matkasi Anton uskollisen seuralaisensa kera maantietä Rosminiin päin. Nyt hän oli vapaa mies; vapaa lumouksesta, joka oli hänet tänne houkutellut, vapaa monista entisistä ennakkoluuloista; mutta hänen vapautensa oli kuin lintusen taivaan alla. Hän oli ahertanut ja raastanut vuosikauden, ja nyt täytyi hänen erkautua kaikesta, mikä tähän asti oli vaatinut hänen päiviensä työn ja öittensä levottomat huolet; hän oli luopunut elämänsä suoralta polulta toimiakseen hänelle vieraiden ihmisten hyväksi, ja nyt hän lähti etsimään itseänsä varten uutta työtä, joka hänen oli alettava juuresta lähtien. Ja epävarmaa oli vielä, oliko tuo toimen ja huolten vuosi lujentanut vai heikontanut hänen omaa tulevaisuuttaan. Hän oli oppinut tuntemaan, mikä arvo varmalla, terveellä ja itsenäisen toiminnan täyttämällä elämällä on; ja hän tunsi, että tuo päämäärä nyt kumotti hänelle paljon kauempana kuin vuosi takaperin. Hän tajusi, että hän oli liika rohkeasti viskannut miesvoimansa hurjaan uhkapeliin, ja tunto tästä henkäsi kylmää huurua hänen sielunsa kuvastimeen, josta hän katseli äskeisen menneisyyden henkilöitä ja asioita. Mutta eipä hän sittekään katunut tuota rohkeuttaan. Hän oli kärsinyt tappioita, mutta oli myöskin voittanut; hän oli vienyt perille, tehnyt todellisiksi hämärät unelmansa, sillä karussa maaperässä viheriöi nyt hänen ponnistuksestaan uuden elämän oraat; hän oli tahollansa auttanut luomaan uutta siirtolaa kansalleen; hän oli rakastamilleen ihmisille uurtanut tien turvattuun tulevaisuuteen; hän tunsi itsensä kypsyneemmäksi, kokeneemmaksi, miehistyneemmäksi ja levollisemmaksi. Ja tämän tuntien hän silmäsi hevosten päitten yli kaukaisen kotiseudun suuntaan ja sanoi itselleen: "Eteenpäin! Minä olen vapaa, ja minun tieni on nyt selvä."

Antonin kotihaltia, nahanväriseksi maalattu kipsikissa, istua kyyrötti surullisena alustallaan. Kokonainen vuosi täynnä harmia, katkeruutta, pauhua ja vihaa oli vierinyt ohi, mutta siitä ei kissa tiennyt mitään. Pää kumarassa se katseli eteensä tyhjään huoneeseen. Akkunaverhot olivat alhaalla, niin ettei ainutkaan päivänsäde lämmittänyt sen pieniä korvia. Eikä huoneessa ollut minkäänlaista liikettä, lukuunottamatta ilmassa pyörivää tomua, kun ilmanveto kuljetti sitä akkunoita kohti, joista se pyörähti takaisin kissan korvallisille ja sitten vaipui turhasta puuhastaan uupuneena sen kipsiselälle, kirjoituspöydälle ja lattiamatolle. Mennyt vuosi oli ollut ylen kurja kissalle, ja se olisi orpoudessaan varmasti menehtynyt, jollei se joskus iltaisin olisi saanut vieraita luokseen. Hiljaisina iltoina näet kultasi kiertelevän lampun lempeä hohde kissan viiksikarvoja. Pehmyt kätönen hyväili sen köyryistä selkää; avattiinpa joskus akkunatkin neljännestunniksi raittiin ilmavirran sisääntulla; kuutamo valoi hopeaista loistettaan huoneeseen, ja ketteräin piikatyttöjen sienet ja harjat tekivät äkkilopun pölyn hirmuvallasta permannolla ja huonekaluilla. Silloin kissa kehräsi hiukan, mutta kohta se muisti uudelleen orpoutensa ja hyljätyn tilansa ja kivettyi jälleen jähmettyneeseen suruunsa.

Tänään on kirkas kuutamoyö, kaikki nukkuvat talossa eikä kukaan ajattele että hän on kotimatkalla, joka jo lapsuudestaan asti on tämän ison talon kasvatti, jopa siitä lähtien kuin hänen vanha isänsä musta samettinen patalakki korvallisellaan heijaili pikkusta polvellaan. Kukaan ihminen koko talossa ei tuota ajattele, ja kukapa tietää, tokko monet sitä toivovatkaan. Mutta iso talo itse tietää sen; ja tänä yönä on kaikissa sen nurkissa kuhinaa, seinälaudoitus ja portaat naksahtelevat, käytävissä käy kumma humina, seinäkomeroista kuuluu kohinaa ja ritinää, kuutamo luo hopeitaan porrasakkunoista sisään, ja syrjäisimmissäkin sopissa värähtelee valjua valoa.

Joka tänä yönä saisi nähdä keltaisen kissan vehkeet, hän varmasti joutuisi kummiinsa. Se pesee ja sukii ahkerasti karvaansa, ojentelee jäykistyneitä jalkojaan ja heilahduttaa häntänsä hilpeästi pystyyn. Vihdoin se hypähtää alas kirjoituspöydältä ja painaa yhtämittaa ovesta ulos pihalle. Juhlamielin se tassuttelee pitkin talon kaikkia käytäviä ja sopukoita. Ja minne vain se tulee, siellä alkaa elämä viritä, ja kaikki pienet kotihaltiat, joita sellaisesta isosta ja vanhasta talosta ei koskaan puutu, alkavat kihertää ja kuhista kiihkeästi keskenään. Harmaita, varjomaisia ukkosia pujahtaa esiin uuninaukoista ja kirjoituspöytien alta, ne käyvät sutimaan portaat ja käytävät puhtaiksi ja terhentelevät ison Pluton ympärillä, joka torkkuvan talonrengin vierellä vartioi pihaa, niin että koira vanhus ei saa enää unesta kiinni, vaan karsaasti muristen ja hiljaa haukuskellen katselee pienten miekkosten touhua.

Ja kissa tassuttelee vartiokäynnillään Sabinenkin makuuhuoneen oven ohitse ja naukaisee hiljaa, niin hiljaa ettei mikään ihmiskorva sitä kuule; mutta se tonttu, joka pitää asuntoaan Sabinen lampunkuvussa, ei tulekaan ulos, vaan pudistelee yrmeästi päätänsä ja mutisee itsekseen: "Emme me vain semmoisesta iloitse!" Ja samaa hyväntahdon puutetta on kauppiaan itsensäkin kamarissa, ei sielläkään iloita kaukomaille kadonneen pojan kotiatulosta, ja siellä asuva haltiaväki on koppavana ja toruu avaimenreiästä kutsumatonta herättelijää. Mutta kissa ei anna sen itseään häiritä; eikä anna muu talokaan. Isolla vaa'alla on koolla runsaslukuinen ja iloisa seura. Mitä talossa vain on kotihaltioita — ja eiköpäs niitä niin uutterassa talossa ole paljonkin — on keräytynyt yhteen pitämään suurta perhejuhlaa kuun kirkkaassa valossa; ja keskellä piiriä istuu keltainen kissa kehräten ja iskien karvoistaan säkeniä, ja ketterimmät vierasparvesta kapuavat vaa'an käsivarsille ja irvistelevät ylhäiseltä asemaltaan kiusoittelevasti isännän akkunoita kohti, jopa Sabinenkin, vaikka tämä muuten onkin niiden lemmikki.

Kukaan ihminen koko talossa ei tiedä, että hän palaa kotia, mutta vanha kauppiaskoti itse aavistaa sen; ja se koristautuu kuin juhlaan ja avaa ovensa selälleen ottaakseen vastaan kaivatun ystävän.

Iltapuolella seuraavana päivänä Sabine seisoo aarrekammiossaan avattujen kaappien edessä, järjestää hyllyille pesusta vasta tulleita liinatavaroita ja kiinnittää jälleen ruusunpunaiset numeroliput kunkin lajin ympärille. Luonnollisesti hänkään ei tiedä mitään eikä aavista mitään. Hänen valkeat damastiliinansa välkkyvät tänään kuin hopea ja atlassi, hiottu lasikupu, jonka hän nostaa vanhan perhepokaalin päältä, helähtää iloisesti kuin joulukello, ja vielä kauan värähtelee sen sointi ison kaapin vanhoissa seinälaudoissa. Kaikki käsinmaalatut päät hänen posliinilautasissaan näyttävät tänään niin käsittämättömän veitikkamaisilta, tohtori Martinus Luther ja salaisoppien tietomies Faust virnistelevät ja vilkuttavat hänelle silmää, yksinpä arvokas Goethekin hymyilee, ja vanha Fritz [Fredrik Suuri] se vasta on pakahtua nauruun. Kaikissa kaapin lokeroissa vilkkuu ja kuhisee, kaikki vanhat posliini- ja lasiastiat kilisevät maanitellen ja ilakoiden; mutta Sabine yksistään ei huomaa mitään, talon viisaalla valtiattarella, ei ole aavistustakaan siitä, minkä kaikki pienet kotihaltiat jo tietävät.

Vai aavisteleeko hän sittenkin jotain? Kuulkaappas — hän laulaa! Pitkään aikaan ei laulunääntä ole kuulunut hänen huuliltaan, mutta tänään hänen sydämensä tuntuu niin ihmeen keveältä; ja kun hän katselee uljasta lasi- ja hopeakatujen riviä astiakaapissa, niin puikahtaa hiukan niiden iloisesta hohteesta hänenkin sieluunsa; hänen huulensa liikahtelevat, ja hiljaa kuni metsälinnun liritys helähtää huoneessa lapsuudessa opittu laulunsävel. Ja kaapilta käy impi akkunapieleen, jonka vierellä riippuu äiti vainajan kuva; sädehtivin silmin hän katselee rakkaita kasvoja ja laulaa äidille saman lastenlaulun, jota tämä itse oli laulellut pikku Sabinea heijaillessaan.

Silloin käy portista sisään turkkiin kääriytynyt mieshahmo. Avoimessa varastoholvissa seisoo Balbus, joka nykyään on ison vaa'an ja mustan siveltimen herra ja valtias; hän katsahtaa pikaisesti ohimenevää vierasta ja mutisee vähän ihmeissään: "Tuohan näytti hiukan kuin Antonilta." Makasiinirengit naulailevat tavaralaatikkoa kiinni, vanhin heistä käännähtää sattumalta ympäri ja näkee seinällä lampun luoman miehenvarjon; hän pysäyttää vasaransa kesken iskua ja sanoo: "Luulinpa melkein nähneeni herra Wohlfartin varjon." Ja pihan perältä kuuluu kovaa haukkumista ja koiran hyppelemistä, ja Pluto tulla törmähtää renkien luo ollen aivan suunniltaan, pieksää vimmatusti hännällään, haukkuu ja nuolee heidän käsiään ja kertoo heille omalla tavallaan koko jutun. Mutta makasiinirengitkään eivät tiedä mistään, ja joku heistä virkkaa: "Aave se varmaankin oli, eihän nyt näy enää mitään."

Sitten aukenee Sabinen aarrekammion ovi. "Tekö se olette, Franz?" kysyy impi ja keskeyttää työnsä. Kukaan ei vastaa. Hän käännähtää ympäri ja silmää tarkkaan ja hätäisesti kynnyksellä seisovaa mieshahmoa. Silloin vapisee neidon käsi ja tarttuu kiivaasti tuolinselkään; mutta hän terästää tahtoaan ja pysyy pystyssä; ja mies rientää hänen luokseen, ja intohimonsa ja liikutuksensa lumoissa hän, tietämättä itsekään mitä tekee, lankee polvilleen tuolin viereen, jolle immen on täytynyt istahtaa, ja painaa päänsä hänen syliinsä.

Antonhan se on! Kumpikaan ei virka sanaakaan. Kuten suloista unikuvaa katselee Sabine edessään polvistuvaa ystävää ja laskee kätensä hänen olalleen. Ja huoneessakos nyt vasta alkaa vilkkua ja helähdellä; lamppu valaa kaikkein leppoisinta loistettaan vanhan talon ja kauppaliikkeen molempien lapsien ylle, ja seinällä riippuvan emäntävainajan kuva katselee lempein silmin allansa istuvaa sievää ryhmää.

Impi ei kysellyt, minkä vuoksi mies palasi ja oliko hän jo vapaa lumouksesta, joka oli hänet täältä temmannut pois. Eikä hänen tarvinnutkaan kysellä — kun hän katseli polvistuvan miehen rehellisiin silmiin, jotka tuskallisesti ja hellästi etsivät hänen katsettaan, silloin hän tajusi, että ystävä palasi takaisin kotiin, veljen luo, hänen itsensä pariin.

"Niin kauan te olitte poissa täältä", hän valitti, mutta autuas hymy kirkasti hänen kasvonsa.

"Aina kuitenkin olin hengessäni täällä", huudahti Anton tulisesti. "Jo samana hetkenä, jolloin erosin tästä talosta, aavistin luopuvani kaikesta, mikä elämälleni lupasi rauhaa ja onnea. Nyt ajaa vastustamaton pakko minua lähelle teitä; minun täytyy sanoa teille, mitä sielussani tunnen. Teitä minä olen palvonut kuin pyhimyskuvaa, niin kauan kuin elin teidän läheisyydessänne. Teidän muistonne oli vieraalla maallakin minun paras aarteeni. Se suojeli minua yksin ollessani, rajun ja melskeisen elämän keskellä, se varjeli minua suuren kiusauksen tullessa. Teidän armas kuvanne asettui pelastavaksi enkeliksi minun ja toisen naisen väliin. Usein näin teidän silmänne katselevan minua, kuten silloin kuin anoin teiltä apua omaa itseäni vastaan; usein te kohotitte kättänne viitataksenne minulle ja varoittaaksenne vaarasta, joka minua houkutteli. Etten ole kadottanut itseäni, siitä saan kiittää teitä, Sabine."

Kotitalon säännöllisessä ja yksitoikkoisessa elämässä on impi jo monet vuodet tuntenut sydämellistä taipumusta Antoniin. Tämän poislähdettyä hän tiesi rakastavansa häntä; ääneti hilliten surunsa hän piilotti rakkautensa sydämeensä. Ei kukaan tässä vireässä liiketalossa ole pannut merkille hänen lempeään eikä hänen surumielistä kieltäymystään. Tuskinpa ainoallakaan katseella, ei ainakaan sanalla tai kasvojen ilmeellä hän ole paljastanut sydämensä tilaa; hän on ollut ja elänyt niinkuin tuleekin suuren kauppaliikkeen lapsen; eihän tässä talossa saa ottaa laskuun sydämen herkkiä tunteita, ihmiset ovat pelkkiä numeroita sen suuren tilikirjan lehdillä. Mutta nyt, jälleennäkemisen ensi hurmauksessa, murtautuu intohimon hehku pitkän pidättymisen kuoresta. Hän nousee pystyyn loistavin silmin eikä ilossaan huomaa, että Antonin kalpeilla kasvoilla värähtelee toisenkinlainen tunne. Lemmitty mies on löytänyt lempensä esineen, mutta ainoastaan kadottaakseen hänet iäksi.

Yhä vielä pitelee Sabine Antonia kädestä ja vetää häntä lasikäytävää pitkin veljen työhuonetta kohti.

Mitä sinä oikein ajatteletkaan, Sabine? Onhan tämä kelpo talo, kerrassaan mainio talo, mutta ei täällä ole tilaa runollisille tunteille ja sydämen äkkinäisille ailahduksille, jotka panevat sylin nopeasti avautumaan ja sulkemaan sisälleen äkkiä tulla tölmähtäneen ystävän, vaikka häntä olisi kuinka kaivattu. Tämähän on järkevän ja arkipäiväisen toimen talo! Kuivin sanoin täällä esitetään vaatimukset ja epuut. Ja ylpeä ja ankara talo se on! Muistappas sitä, Sabine! Ei mikään sydämellinen vastaanotto odota ystävääsi, jota sinä onnesta vapisten talutat talon isännän luo.

Sen tajusi jo Sabinekin, ja hänen jalkansa epäröi jatkaakseen, ennenkuin hän avasi oven. Mutta hän teki ripeän päätöksen, ja yhä pitäen kiinni Antonin kädestä hän veti tämän mukanaan kynnyksen yli, ja ilosta rusottavin kasvoin hän huudahti veljelle: "Tässä hän on, hän on jälleen palannut meidän luoksemme!"

Kauppias oikaisi selkäänsä kirjoituspöytänsä ääressä, mutta jäi edelleen istumaan; ja ensi sanoikseen hän lausui levollisesti, kylmästi ja käskevään sävyyn: "Päästäkää irti sisareni kädestä, herra Wohlfart."

Sabine peräytyi taaksepäin, ja Anton jäi yksin seisomaan keskelle huonetta ja katseli järkytettynä entistä isäntäänsä. Tuon miehen voimakas varsi oli viime vuoden kuluessa paljon vanhentunut, tukka oli käynyt harmaaksi ja kasvojen rypyt vielä syvemmiksi. Ei voinut olla vähäinen se kamppailu, joka oli voinut hänet niin muuttaa.

"Kun saavun eteenne kenties kaikkea muuta kuin tervetulleena vieraana", lausui Anton, "todistanee se kuitenkin teille, kuinka hartaasti ikävöin nähdä jälleen teitä ja vanhaa toimipaikkaani. Jos kerran nostatin teissä tyytymättömyyttä minua kohtaan, niin älkää antako minun sitä tuntea tänä hetkenä."

Kauppias kääntyi sisarensa puoleen. "Jätä meidät kahdenkesken, Sabine. Mitä minulla on puhuttavaa herra Wohlfartille, se ei tarvitse todistajia."

Sabine riensi joutuisin askelin veljensä luo ja seisoi pää pystyssä hänen edessään. Hän ei virkkanut sanaakaan, mutta hänen kirkkaasta katseestaan voi lukea lujan päätöksen, jota ei veljen rypistetyt kulmatkaan voineet järkähdyttää. Sitten hän lähti yhtä ääneti huoneesta.

Kauppias katseli synkästi hänen peräänsä; sitten hän kääntyi Antonia kohti. "Mikä teidät jälleen tuo meidän luoksemme, Wohlfart?" hän kysyi. "Ettekö te maalaisoloissa saavuttanutkaan sitä, mitä nuorekas intonne tavoitteli, ja palaatteko nyt etsimään porvaristalosta sitä onnea, joka kerran tuntui teistä liian vaatimattomalta? Olen kuullut että ystävänne Fink on saavuttanut varman jalansijan vapaaherran tilalla; onko hän teidät nyt lähettänyt kotia, koska olitte siellä hänen tiellään?"

Antonin otsa kävi pilveen. "En palaa seikkailijana enkä onnenonkijana teidän kasvojenne eteen. Te olette väärässä kun lausutte sellaisen epäluulon, eikä minun sovi sitä rauhallisesti kuulla. Oli aika, jolloin te arvostelitte minua ystävällisemmin; tätä aikaa muistelin, kun pyrin luoksenne, ja sitä nytkin ajattelen kyetäkseni antamaan loukkaavat sananne anteeksi."

"Te sanoitte minulle kerran", jatkoi kauppias, "että minun liikkeessäni ja tässä talossa tunsitte olevanne kuin kotona. Ja teillä olikin täällä kotinne, Wohlfart, meidän sydämissämme ja liiketoimissamme. Tyhjän tunnekuohahduksen takia te luovuitte meistä, ja me olemme tehneet saman teidän suhteenne, vaikka murhemielin ja raskain sydämin. Miksi te tänne palasittekaan? Vento vieras ette voi meille olla, sillä me olemme pitäneet teitä rakkaana, ja persoonallisesti olen teille suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta te ette voi enää olla meille vanha ystäväkään, sillä itse olette väkivaltaisesti ratkonut sen siteen, joka kiinnitti teidät tänne. Te olette hetkenä, jolloin minä kaikkein vähimmän sellaista voin odottaa, muistuttanut minulle, että pelkkä muodollinen palvelussopimus pidätti teitä konttorissani. Mitä te nyt täältä etsitte? Tahdotteko jälleen paikan konttorissani, vai tavoitteletteko jotain enempää, kuten olin huomaavinani?"

"Minä en tahdo mitään", huudahti Anton ylikuohahtavin sydämin, "en mitään muuta kuin päästä sovintoon teidän kanssanne. Minä en tahdo täältä konttoripaikkaa enkä mitään muutakaan. Sinä hetkenä, jolloin lähdin vapaaherran tilalta, oli luja päätökseni että tänne saavuttuani ensi tieni täytyi viedä teidän taloonne ja seuraavan jälleen ulos sieltä etsimään itselleni työpaikkaa muualta. Mitä kaikkea kuluneena vuotena olen menettänytkin, niin itsekunnioitustani en kuitenkaan ole kadottanut; ja jos olisitte ystävällisin tuntein astunut vastaani, niinkuin minua sydämeni veti teidän luoksenne, niin olisin jo ensi sanoikseni sanonut saman, minkä nyt tahdotte kuulla minulta. Minä tiedän itsekin, etten voi jäädä tänne. Sen tunsin jo muukalaismaassa ollessanikin, aina kuin ajattelin tätä taloa Senjälkeen kuin olen astunut sen sisään ja nähnyt jälleen sisarenne, tiedän etten voi enkä saa jäädä tänne menettelemättä kunniattomasti."

Kauppias kävi akkunaan ja katseli pimeään yöhön. Kun hän jälleen kääntyi vieraaseen päin, oli kova ilme kadonnut hänen kasvoiltaan, ja tutkivin katsein hän silmäili Antonia. "Tuo oli rehellisesti puhuttu, Wohlfart", hän sanoi viimein, "ja tahdon toivoa, että se oli rehellisesti ajateltukin. Samalla tahdon myös lausua, että minua vieläkin surettaa teidän äkkilähtönne meiltä. Minä tunsin teidät niin hyvin kuin vain harvoin vanhempi mies tuntee nuoremman; silmieni alla te kasvoitte ja miehistyitte minun liikkeessäni, minä sain luottaa teidän tunteidenne puhtauteen, minä tiesin että sielussanne ei asunut ainuttakaan kunniatonta ajatusta. Nyt, rakas Wohlfart, te olette käynyt minulle vieraaksi. Suokaa anteeksi, että sanon sen teille suoraan. Riihoton halu houkutteli teitä syöksymään päätäpahkaa olosuhteisiin, joiden kaiken sen mukaan, mitä tiedän, täytyi olla turmioksi jokaiselle, joka on joutunut niissä elämään. Te olette hoitanut rappiolle mennyttä tilaa ja taloutta sellaisessa maanääressä, jossa omantunnon täytyy pakostakin käydä paljon väljemmäksi kuin täällä ja jossa ihmisten suhteet toisiinsa ovat irrallisemmat kuin muualla; te olette olleet sellaisen vararikkoisen velallisen uskottu mies, joka tosin saattaa olla säilyttänyt montakin kelpo miehen ominaisuutta, mutta joka sekauduttuaan kehnoihin liikeasioihin tunnottomien ihmisten kanssa on kadottanut sen hyveen, jota meillä sanotaan liikemieskunniaksi. Kernaasti oletan, että rehellisyytenne on estänyt teitä siellä sekautumasta sellaisiin toimiin, jotka ovat olleet vastoin vakaumustanne; mutta, Wohlfart, minä toistan nyt saman, mitä aikaisemminkin olen teille sanonut: kaikki jatkuva toiminta heikkojen ja kehnojen ihmisten parissa vie kunnian mielienkin vaaraan. Vähitellen ja itse sitä huomaamatta hän tottuu sietämään sellaista, josta toinen varmemmassa asemassa oleva pysyttäytyy kaukana, ja välttämättömyyden pakko saa hänet suostumaan toimenpiteisiin, joista hän muualla olisi jyrkästi kieltäytynyt. Olen vakuutettu siitä, että te olette pysyneet sinä, mitä maailma sanoo kunniantuntoiseksi liikemieheksi; mutta oletteko te jaksanut säilyttää liikemieskunnianne ylvästä puhtautta, jota tosin monet meidänkin liikemaailmassamme valitettavasti pitävät joutavana saivarteluna, sitä en tiedä. Ja että minun tänä jälleennäkemisen hetkenä täytyy sitä epäillä ja lausua epäilykseni julki, se surettaa minua itseäni syvästi ja tekee tämän yhtymisemme minulle tuskalliseksi."

Anton valahti valkeaksi kuin nenäliina, jota hän piteli kädessään, ja hänen huulensa vapisivat kun hän vastasi: "Jo riittää, herra Schröter! Että te ensi hetkenä sanotte minulle katkerinta mitä vain vihamiehelleen voi sanoa, se osoittaa minulle että tein väärin astuessani enää jalallani tähän taloon. Niin, oikeassa te olette, koko tänä aikana ei minua ole jättänyt rauhaan tunto siitä, että mainitsemanne vaara tosiaankin pälvi ympärilläni. Koko vuoden mittaan tunsin suurimmaksi onnettomuudekseni, ettei toimialani sallinut minun kunnioittaa sitä miestä, jonka hyväksi tein työtä. Mutta teille minun täytyy vastata, yhtä ylpeänä kuin te itse, että sellaisen miehen puhtaus, joka arkaillen karttaa kiusausta, ei ole minkään arvoinen; ja jos minun oli onnistunut pelastaa edes jotakin tänä alituisista loukkauksista ja mieliharmista katkerana vuotena, niin on se juuri ylpeyteni siitä, että minua itseäni on koeteltu ja vaa'alla punnittu, ja etten enää toimi pojan tavoin pelkästä vaistosta ja totutusta tavasta, vaan kypsyneenä miehenä vakaitten periaatteiden mukaan. Kuluneena vuonna olen saavuttanut itseluottamuksen, jommoista minulla ei ennen ollut; ja koska olen oppinut kunnioittamaan itseäni, niin sanon teille nyt, että varsin hyvin tosin käsitän teidän epäilyksenne, mutta että sittekuin olette sen julkilausunut, minäkin puolestani pidän sitä sidettä iäksi ratkenneena, joka vieraalla maallakin ollessani kiinnitti minut teidän taloonne. Minä lähden nyt, enkä koskaan enää palaa tänne. Jääkää hyvästi, herra Schröter."

Anton kääntyi lähteäkseen, mutta kauppias riensi hänen jälkeensä ja tarttui häntä olkapäähän.

"Ei niin hätäisesti, Wohlfart", sanoi isäntä leppeästi. "Se mies, joka torjui puolalaissapelin iskun pääni päältä, ei saa lähteä talostani loukkausta ja suuttumusta tuntien."

"Älkää muistuttako meille kummallekaan menneisyyttä", Anton vastasi, "se ei mitään hyödytä. En minä, vaan te itse olette syypää siihen, että jälleennäkemisemme hetkeen liittyy loukkauksia ja suuttumusta. Ja teidän kätenne, eikä minun, on tuhonnut ne siteet, jotka meitä vanhastaan yhdistivät toisiimme."

"Ei niin, Wohlfart", lausui kauppias. "Jos olen sanoillani loukannut teitä kipeämmin kuin tarkoitin, niin katsokaa harmautuneita hiuksiani ja sydämeeni, joka on vuosikausien mittaan ollut kukkuroillaan huolta ja surua, huolta teidänkin takianne. Me emme enää tapaa toisiamme samanlaisina kuin olimme erotessamme, ja jos kahdella miehellä on sydämissään kaunaa toisiaan kohtaan, niin heidän pitää purkaa se rehellisesti jälleennäkemisen hetkellä, jotta heidän välinsä jälleen selkenisivät. Jos te olisitte ollut minulle vähemmän rakas kuin olitte, niin minä olisin hyvinkin voinut pidättyä lausumasta arvelujani, ja tervehdykseni olisi ollut kohteliaampi. Mutta nyt lausun teidät tervetulleeksi. Lyökää tuohon käteen."

Mutta kauppias ei laskenutkaan hänen kättään irti, vaan sanoi hymyillen: "Ei hätäillä; minä en laske teitä vielä lähtemään. — Muistakaappas, että kaikkein vanhin tuttavanne pyytää teitä jäämään", hän lisäsi totisempaan sävyyn, kun Anton vielä epäröi ovella.

Kauppias vei hänet sohvaan istumaan. "Paljon olen kyllä kuullut teidän seikkailuistanne, mutta tahtoisin kuulla niistä seikkaperäisesti omasta suustanne. Ja teidänkin mieltänne kiinnittää kuulla, miten meillä on eletty; aletaanpa siitä ensiksi." Hän rupesi kertomaan asiainkulusta kauppaliikkeessä sillä aikaa kuin Anton oli poissa. Ei hän mitään iloista kuvaa luonut Antonille, mutta hänen kertomuksensa sulatti tämän sydämestä ainakin osan siitä kylmyydestä, jonka johtajan tyly vastaanotto oli kasannut siihen; sillä Anton käsitti, kuinka suurta luottamusta kauppias sanoillaan hänelle osoitti. Hän mainitsi paljon sellaista, jota liikemies enimmäkseen salaa parhailta ystäviltäänkin, kaikki tärkeämmät liikeasiat, vähäiset voitot ja suuret tappiot.

Huomaamattaan Anton siirtyi ajatuksissaan takaisin vanhaan liikkeeseen, nopeasti hän eli mielessään läpi kaikki kuluneen vuoden tunnelmat ja kireät jännitykset; jälleen punoittivat hänen poskensa, silmiin syttyi uusi tuli, ja tahtomattaan hän rupesi puhumaan kauppaliikkeen asioista kuten olisi vielä kuulunut jäsenenä siihen. Sen huomatessaan kauppias jälleen ojensi alakuloisesti hymyten hänelle kätensä, johon Anton reippaasti löi omansa; täydellinen sovinto oli tehty vanhain ystäväin kesken.

"Ja nyt puhelkaamme teistä, rakas Wohlfart", jatkoi kauppias. "Kerran te rupesitte antamaan minulle toimistanne vapaaherran hyväksi tietoja, jotka silloin kärsimättömästi torjuin; nyt pyydän teitä kertomaan minulle kaikesta, mistä teillä on lupa puhua."

Mitä Anton nyt kertoi, ei ollut enää mikään salaisuus; jännittyneenä, jopa hätäytyneenäkin kuunteli kauppias, mitä Antonilla oli mainittavana vapaaherran asioista ja omista toimistaan. Anton puheli pidättyvästi, sillä hänen ylpeytensä ei mielellään kärsinyt toisen tarkkaa kyselemistä. Mutta siksi paljon hän kuitenkin ilmaisi kokemuksistaan kauppiaalle, että tämä voi tulla lohdulliselle mielelle.

"Sallikaa minun puhua teidän omasta tulevaisuudestannekin", virkkoi isäntä viimein ja nousi tuoliltaan kävelemään. "Niiden viittausten jälkeen, jotka minulle tuonaan teitte, en vaadi teitä lähivuosiksi palaamaan minun liikkeeseeni, niin arvokas kuin teidän apunne juuri nykyhetkenä minulle olisikin. Mutta minä pyydän teitä jättämään minun huolekseni hankkia teille paikka, joka paraiten sopii teille. Me mietimme asiaa yhdessä, emmekä hätiköi siinä liikoja. Sillävälin pyydän teitä jäämään lähiviikoiksi meille. Huoneenne on tyhjä, eikä siellä ole mitään muuteltu. Mainitsitte juuri, että teillä sitäpaitsi on vielä näiden kuukausien kuluessa muuan sitoumus suoritettavana. Siitähän voitte paikkaa odotellessanne selviytyä. Ja jos teillä on aikaa ja halua autella ohella vähin minuakin konttorissa, niin se olisi minulle sangen tervetullut apu. — Mitä suhteeseenne minun perheeseeni tulee", hän jatkoi vakavampaan sävyyn, "niin luotan teihin täydellisesti. Minä tunnen tarvetta todistaa teille tämän, ja senkin vuoksi tein äskeisen ehdotukseni."

"En minä pyydä teiltä mitään tuskaannuttavaa rasitusta", sanoi kauppias; "tehän tiedätte kuinka meillä eletään, monesti täytyy ihan etsimällä etsiä tilaisuutta päästäkseen toisen kanssa puheisiin. Sabinelle ja teille minä haluan muutaman viikon kestävää yhdessäoloa vanhaan tapaan ja sitten, kun se aika tulee, rauhallista eroa. Minä toivon sitä sisarenikin vuoksi", painosti hän vilpittömästi.

Tällävälin Sabine asteli huoneessaan levottomasti edestakaisin ja kuunteli tuskallisen jännitetysti ääntä tai risahdusta veljen työhuoneesta. Mutta vaikka raskaita ajatuksia työntyikin hänelle mieleen, eivät ne tänään kuitenkaan jaksaneet juurtua siihen. Tuli ratisi uunissa, ja tarkasti kuunteli impi kellon tikitystä, mutta mäntyhalot räiskyivät ja paukkuivat tänään niin ihmeen iloisesti ja pitivät vallan merkillistä melua. Lakkaamatta sinkoili uunista pieniä iloraketteja tulisiimoina keskilattialle. Sabine ei voinut tulla surulliselle päälle eikä hän kyennyt hätäilemäänkään, sillä väsymättömästi säesti vanha kello hänen omia ajatuksiaan: hän on tul-lut, hän on tääl-lä!

Ovi aukeni ja täti tylleröi sisään. "Mitä minä kuulenkaan!" hän huudahti. "Onko se mahdollista? Franz väittää että Wohlfart on veljesi puheilla."

"Mitä merkillistä salamyhkäisyyttä tämä taas on!" puuskahti täti perin tyytymättömänä. "Miksi ei Traugott tuo häntä tänne? Ja hänen huonettaan ei ole vielä laitettu kuntoon! Kuinka sinäkin saatat istua kököttää siinä niin levollisesti, Sabine? En minä sinua nyt ollenkaan käsitä."

"Minä odotan", sanoi Sabine hiljaa, mutta hänen täytyi tarttua toisella kädellä toisen ranteeseen ja puristaa lujasti, niin kovin ne vapisivat.

Silloin läheni miehen askeleita huoneen ovea, kauppias kävi sisään
Antonin kanssa ja huusi jo kynnykseltä: "Tässä on meidän vieraamme!"

Ja kun täti ja Anton iloisesti tervehtivät toisiaan, jatkoi isäntä: "Herra Wohlfart jää asumaan meille muutamiksi viikoiksi, kunnes löydän hänelle mieleiseni paikan."

Suu avoinna kuunteli täti sellaista päätöstä, ja Sabinen täytyi helisyttää rajusti lautasia salatakseen levottomuuttaan. Mutta kumpikaan naisista ei ruvennut tekemään vastaväitteitä, ja innokas keskustelu illallispöydässä auttoi peittämään mielenliikutusta, jonka mainingit vielä värisyttivät jokaisen sydäntä. Itsekullakin oli paljon kyseltävää ja paljon kerrottavaa, sillä kaikille oli kulunut vuosi sisältänyt paljon suuria ja tärkeitä tapahtumia. Tosin voi Antonin ryhdissä ja puheensävyssä huomata väkinäisyyttä, kun hän kertoili elämästään muukalaismaassa, Finkistä ja pienestä saksalaissiirtolasta, joka oli tilalle vakinaisesti asettunut. Ja pää kumarassa ja alas katsellen kuunteli Sabine hänen sanojaan. Mutta kauppias tuli yhä hilpeämmälle tuulelle; ja kun Anton nousi pöydästä lähteäkseen huoneeseensa, oli isännän kasvoilla miltei sama leppoisa myhäily kuin ennen vanhaan, hän puristi voimakkaasti Antonin kättä ja laski leikkiä: "Nukkukaa hyvin ja pankaa merkille, mitä ensimmäisenä yönä täällä uneksitte; sanotaan että sellainen unennäkö käy aina toteen."

Ja kun Anton oli poistunut, veti kauppias sisarensa pimeään sivuhuoneeseen, suuteli siellä häntä otsalle ja sanoi hiljaa hänen korvaansa: "Hän on pysynyt kelpo miehenä, sitä toivon nyt kaikesta sydämestäni!" Ja kun hän jälleen astui Sabinen kera ruokasaliin, loisti jotain kosteata hänen silmissään, ja hän rupesi kiusoittelemaan tätiä tämän salaisesta ihastuksesta Wohlfartiin, niin että kunnon tädin täytyi lyödä kämmenensä yhteen ja huudahtaa: "Tuo mieshän on tänään ihan pilalla!"

Väsyneenä ja järkytettynä Anton viskausi vuoteeseensa. Ilottomana kuvastui hänelle tulevaisuus, ja muisto illan katkerista kokemuksista ja ajatus lähiviikkojen hiljaisista kamppauksista painoi raskaasti hänen sydäntään. Ja sittenkin tuli uni hänelle pian ja rauhallisesti.

Ja vanhassa kauppiastalossa kävi kaikki jälleen hiljaiseksi. — Se oli arkipäiväinen, kylmän järkevä talo, jossa oli paljon nurkkia ja monia salaisia komeroita. Se ei ollut sellainen paikka, jossa intoisa haaveilu ja leimuavat intohimot viihtyvät. Mutta se oli vankka ja kelpo talo, joka soi varman turvan kaikille sen seinien sisällä nukkuville.

Ja jälleen oli pienillä kotihaltioilla tänä yönä paljon askaretta. Ne hälisivät ja puuhasivat tuuppien vimmatusti toisiaan, ne lörpöttelivät ja nauraa rähisivät keskenään, ja joka huoneessa hymisi suuri sanoma, että liikkeen kasvatti oli palannut kotia; ja alustaltaan katseli kipsikissa omistajan oikeutetulla ylpeydellä nukkuvaa Antonia, nosti juhlallisesti häntänsä köyryyn ja kehräsi ahkerasti läpi koko yön.

Seuraavana aamuna Anton kiiruhti Ehrenthalin luo. Mutta sairaan puheille ei häntä lainkaan laskettu, ja talon naiset ottivat hänet niin vihamielisesti vastaan, että hän piti parhaana olla heille mainitsematta asiastaan. Senvuoksi hän antoi oikeusneuvos Hornin kautta vielä samana päivänä ilmoittaa Ehrenthalin asiamiehelle, että kaksikymmentä tuhatta taaleria pidettiin valmiina Ehrenthalin samansuuruisen saamisen maksamiseksi; muihin vaatimuksiin nähden, joista Ehrenthal oli — olematta siihen oikeutettu — ruvennut käräjöimään vapaaherran kanssa, jäätiin odottamaan oikeuden päätöstä. Velkojan asiamies kieltäytyi ottamasta rahoja vastaan. Heti antoi Anton ryhtyä toimenpiteisiin, että Ehrenthal oikeudellista tietä pakotettaisiin ottamaan rahat ja luopumaan vaatimuksistaan mainittuun saamiseensa.

Illan tullen Anton veti vanhan konttoritakin ylleen ja lähti kiireisin askelin Löbel Pinkuksen taloon. Hän tapasi arvoisan majatalon isän tiskinsä takana ja kysyi häneltä lyhyeen kauppiassävyyn: "Herra T. O. Schröter käski tiedustamaan, onko Schmeie Tinkeles Brodysta saapunut tänne tai odotetaanko häntä saapuvaksi. Hänen pitää tultuaan heti joutua konttoriimme erään liikeasian takia."

Pinkus vastasi varovaisesti, ettei Tinkeles ollut kaupungissa ja ettei hänellä ollut tietoa, milloin tämä tulisi. Tinkeles kävi kyllä toisinaan hänen puheillaan, toisinaan ei, joten hän ei voinut vakuuttaa mitään Tinkeleksen puolesta, mutta lupasi toimittaa asian jos mies näyttäytyisi.

Jo seuraavana päivänä avasi talon palvelija Antonin huoneen oven, ja Schmeie Tinkeles pujahti sisään. "Tervetuloa, Tinkeles!" huusi Anton tulijalle vastaan ja katseli alakuloisesti hymyillen kauhtanapukuista miestä.

Reppuri oli ilmeisesti perin ymmällään, kun huomasi joutuneensa Antonin luo. Hänen luihuille kasvoilleen lennähti varjo, ja hänen sisällinen levottomuutensa purkautui hurjaan viittilöimiseen ja sekavaan sanatulvaan, joiden muka piti ilmaista hänen iloaan odottamattomasta tapaamisesta.

"Oikke Jumalan ihme, ett' mie näke teidät viel' elävänä! Monest mie jo tiedustin teit' Schröterin konttorisi', mut en koskaan saanut tietää minne te olitte mennyt. Aina mie teki mielellän kauppoj' teidän kanssa, ja monta kaunist' kauppaa me ollaankin tehty yhdess'."

"Ei nyt puhuta siit', se oli huono kauppa", sanoi Tinkeles vältellen; "ja huonost' on nyt kaiken kaupan kanssa, ruoho kasvaa pitkin maanteitä. Paha aika on ollut koko maass'. Paraskin mies ei tiedä maata panness', vieläkö jalat kestää huomenna ylösnousta."

"Olettepa te sentään jaksanut pysyä jaloillanne, Tinkeles, enkä luule että ajat ovat teille olleet kovinkaan huonot. Istukaahan, minulla on vähän puhumista teille."

"Miksi istumas'?" kysäsi juutalainen epäluuloisesti, kun näki Antonin menevän ovelle ja panevan sen säppiin. "Ei liikeasioiss' oo aikaa istua. Anteeks', miks' te telkemäs ovi? Ei tarvis mitä telki kun kauppoj' tekemäs, ei meit' kukaan tääll' häiri."

"Tahdon puhua kanssanne kahdenkesken ja luottamuksessa", vastasi Anton ja astui juutalaisen eteen; "eikä se ole suinkaan teidän vahingoksenne."

"Kuulkaa nyt tarkoin mitä sanon", Anton aloitti. "Muistanette vielä viime keskustelumme, silloin kuin matkalla tapasimme toisemme."

"En mie muista yhtä mittä", tokasi reppuri päätään pudistellen ja katseli karsaasti ovelle päin.

"Te annoitte minulle silloin hyvän neuvon, ja kun tahdoin kuulla teiltä enemmän asiasta, olitte jo kadonnut koko kaupungista."

"Ne on kaikki vanhoj' juttuj'", vastasi Tinkeles yhä karsaammin. "En mie enää muista yhtä mittä, mull' on tääll' markkinoill' muutenkin niin paljon tekemist'. Mie luulin teidän meinaavan jotain kaupantekoa."

"Kaupanteosta nyt onkin kysymys, ja siitä voi teille tulla hyväkin kauppa", sanoi Anton merkitsevästi. Hän kävi kirjoituspöytänsä luo ja otti sen laatikosta rahakäärön, jonka laski pöydälle Tinkeleksen eteen. "Nämä sata taaleria kuuluvat sille miehelle, joka voi antaa minulle tarvitsemani tiedon."

Tinkeles vilkaisi syrjäkarin kääreeseen ja vastasi: "Sata taalerinrahaa on kaunis summa, mut mie en voi antaa mittä tietoj', mie en tiedä yhtä mittä, en mie jaksa muistaa, en ajatella mittä. — Joka kerta kuin teidät tapaan, te rupia puhumaan pelkist' kiusallisist' asjoist'", äyskähti hän ärtyneesti; "ei ole miull' mikkä onni sattua yhteen teidän kanss', aina mie perin siit' pelkät harmit ja murehet."

Anton palasi vaieten pöydän luo ja otti toisen rahakäärön, jonka laski edellisen viereen. "Kaksisataa taaleria", hän sanoi ja piirsi liidulla pöydänlevyyn neliön molempain rahakääröjen ympärille. "Noin paljon te saatte, jos voitte antaa minulle haluamani tiedon."

Galizialaisen silmät paloivat haikeasti neliön puoleen. Anton seisoi vieressä ja osotti vaieten sormellaan ruutua. Reppuri kävi kovaa sisällistä kamppailua, katsahti varkain Antonia silmiin ja veti naamansa viattomaan irveeseen; sitten hän koetti teeskennellä välinpitämättömyyttä ja silmäili näköjään huolettomasti ympäri huonetta; mutta alati palasi hänen katseensa Antonin ojennettuun etusormeen ja valkoiseen ruutuun. Kumpikaan ei virkkanut sanaakaan, ja sittekin kävi molempain miesten kesken sangen kaunopuheinen ja kiihkeä ajatustenvaihto. Yhä kirkkaammin välkkyivät galizialaisen silmät, yhä hermostuneemmaksi kävi hänen viittilöimisensä; hän nyki olkapäitään, kohotteli kulmakarvojaan ja koetti kaikin voimin päästä eroon rahojen lumouksesta, joka kahlehti hänet pöydän viereen. Vihdoin hän yritti naamaista rahat pöydältä.

"Kuulkaa nyt, Tinkeles", sanoi Anton. "Minä en vaadi teiltä mitään väärää asiaa, en mitään sellaista, jota rehellinen mies voisi kieltäytyä antamasta toiselle. Tosin ehkä voisin haastattaa teidät oikeuteen kuulusteltavaksi ja saada varmat todisteet ilman mitään kuluja; mutta vanhastaan tunnen teidän vastenmielisyytenne kaikkea oikeudenkäyntiä kohtaan, ja senvuoksi tarjoan teille rahaa. Jos te ymmärtäisitte toisenlaista, puhetta, niin ehkä itsestännekin kertoisitte minulle mitä tiedätte, kun sanon teille että muuan perhe on sortunut onnettomuuteen sentakia, että te ette aikaisemmin kertonut minulle kaikkea. Mutta sellaista puhetta ei teille hyödyttäisi pitää."

"Ei, ei se hyödytä mittä", myönsi Tinkeles rehellisesti. "Anta mie katton ensin rahoj', jotka te miull' lupaatte. Onkos siin' ihan varmast' kakssata taalerii?" hän jatkoi tuijotellen rahakääröihin. "Hyv' on, mie näke ett' siin' on oikke. Kysykää nyt, mitä te tahto tietää?"

"Te kerroitte minulle aikanaan", aloitti Anton, "että Itzigin, Ehrenthalin entisen kirjanpitäjän, nimenomaisena aikomuksena oli saattaa vapaaherra von Rothsattel perikatoon."

"Eikös niin käynyt kuin mie sanoin?" kysyi Tinkeles. "Minulla on syytä otaksua, että te ennustitte oikein. Te mainitsitte silloin kahdestakin miehestä, jotka olivat tuon juonen takana; kuka se toinen on?"

Reppuri epäröi ja joutui tuskaan; Anton kävi jälleen käsiksi rahakääröihin.

"Antakaa olla, älkää koskeko", hätäili Tinkeles ja nosti syrjään Antonin käden. "Sen toisen nimi on Hippus, kuten mie oon kuullut. Se on vanha mies ja asunut kauan Löbel Pinkuksen luona."

"Ei hän meidän kansaa oo, eikä mikä liikemies; hän on kristitty ja ollut ennen asianajaja."

"Oletteko te ollut missään liikeasioissa Itzigin kanssa?" kyseli
Anton edelleen.

"Vanhurskas Jumala varjelkoon mua joutumast' tekemisiin sen miehen kanss'!" huusi Tinkeles. "Jo ensi päivänä kuin hän tuli kaupunkiin, hän yritti murtautua miun kaappiin, joss' oli kaikki miun tavarat. Miull' oli tuska ja vaiva estää sitä miestä ottamast' miun vaatteit'. Hän kiskoo vaatteet elävän ihmisen päältä. En mie tahto olla missä tekemisiss' semmottisen miehen kanss'!"

"Sen parempi itsellenne", sanoi Anton. "Ja nyt kuunnelkaa minua tarkasti. Vapaaherralta on varastettu lipas, jossa säilytettiin tärkeitä asiapapereita. Varkaus tapahtui Ehrenthalin konttorissa. Oletteko te ehkä sattumoisin kuullut puhuttavan tuosta varkaudesta, tai onko teillä ehkä epäluuloja, ken varas saattaisi olla?"

Galizialainen vilkuili rauhattomasti ympäri huonetta ja sitten Antoniin ja rahakääröihin; viimein hän sanoi päättäväisesti ja ummistaen silmänsä: "En mie tiedä mittä."

"Ja juuri tätä asiaa minä tahdon teiltä tietää; ja nämä rahat ovat sitä miestä varten, joka voi antaa minulle tietoa siitä."

"No, jos miun pittä puhua", sanoi reppuri, "niin puhumas pittä. Mie kuulin kerta kun se ihminen, jonka nimi on Hippus, kovasti juovuksiss' huusi ja mekasti, ja silloin se sanoi: 'nyt meill' on se punahäntä kiikiss', hän on hukass', paperitten takia hän on hukass'".

"Ei sitt' niin yhtä mittä muuta", vakuutti galizialainen innokkaasti. "Siit' on jo pitkä aika sitt', ja mie voin silloin vain perin vähän ymmärtää, mitä ne haasteli keskenäns'."

"Te ette ole kyennyt ansaitsemaan rahoja, jotka ovat tässä pöydällä", Anton virkkoi hetken vaiti oltuaan; "mitä te tiesitte minulle kertoa, oli tuiki vähän. Mutta jotta näette, kuinka tärkeätä minun on saada teidän kauttanne tietoja, annan nyt teille nämä sata taaleria; toiset sata saatte kohta kuin voitte johdattaa minut varastetun lippaan jäljille tahi hankkia takaisin siinä olleet paperit. Ehkä se ei ole teille aivan mahdotonta."

"Ei se ole mahdollist'", sanoi galizialainen jyrkästi, punniten saamaansa rahakääröä kädessään ja vilkuillen toiseen pöydälle jääneeseen. "Mihin Itzig ryhtyy, sen hän tekee niin, ettei kukaan pääse hänen jäljillens'; ja miehän oon tääll' vain muukalainen enkä tee koskaan asjoit' veijaritten kanss'."

"Koettakaa kuitenkin päästä edes joillekin jäljille", pyysi Anton. "Kohta kuin saatte jotain vainuunne, niin tulkaa kertomaan minulle; minä säilytän nämä rahat teitä varten. Eikä minun tarvinne kehoittaa teitä olemaan hyvin varovainen ja kaikin mokomin välttämään, ettei Itzig eikä hänen apurinsa saa aihetta epäluuloihin. Älkää edes kertoko kellekään että tunnette minut."

"En mie ole mikä pikku laps'", vastasi Tinkeles päätään nyykäyttäen; "mut mie pelkään vain, etten mie voi enää auttaa teitä täss' asjass'."

Galizialainen lähti tiehensä, työnnettyään rahakäärön kauhtanansa takataskuun.

Anton oli kuitenkin saanut kuulla sen miehen nimen, joka kenties oli syyllinen itse varkauteen. Hänelle kävi mahdolliseksi jatkaa tutkisteluja tähän nimeen nojautuen. Mutta yhä vaikeammaksi kävi samalla saada puuttuvat asiakirjat takaisin ilman viranomaisten apua. Tässä pulassa hän teki päätöksen, joka ennemminkin pisti kauppiaan päähän kuin virkamiehen. Se oli rohkea askel, mutta suotuisessa tapauksessa sen kautta kukaties voi mahdollisimman pian ja huomiota herättämättä palauttaa paperit paroonin käsiin.

Hän tahtoi päästä tekemisiin Itzigin itsensä kanssa, ja käyttäen hyväkseen sitä vähää tietoa, jonka hän juuri oli saanut galizialaiselta reppurilta, koettaa pakottaa tuon kavalan ja tunnottoman miehen antamaan perään. Tosin hän hyvin tiesi, kuinka epävarma se askel oli, ja että häntä perillä odotti kova ottelu Itzigin kanssa. Jos hän olisi arvannut, mitä kaikkea tuolla yritteliäällä liikemiehellä juuri nykyisin oli mielessä, niin olisi hän arvellut vielä kauemmin, ennenkuin lähti ottamaan sen askeleen.

Itzigin luihunaamainen konttorinulikka avasi oven. Anton seisoi vastatusten muinaisen koulutoverinsa kanssa. Itzigillä oli jo tiedossa että Anton oli palannut kaupunkiin Rosminin läheiseltä tilalta, ja hän oli varustautunut tähän vieraskäyntiin.

Kotvan aikaa molemmat miehet katselivat toisiaan, kumpikin koettaen lukea vastustajansa kasvonilmeistä ja ryhdistä toisen ajatukset ja varustautua alkavaan kamppailuun. Molemmille oli monivuotinen varovainen seurustelu ihmisten kanssa ja liikeasiain varteenottaminen antanut hiukan samanlaista ryhtiä. Molemmat olivat tottuneet säilyttämään näennäisen kylmäverisen levollisuutensa kiusallisissakin tilanteissa ja salaamaan päämäärän, johon pyrkivät; molemmat olivat tottuneet punnitsemaan nopeasti, puhumaan varoen ja päättämään ripeästi; molemmilla oli yksin puheessaan ja eleissäänkin sitä sävyä, jonka kauppiasmainen seurustelu kauppiaitten kanssa lyö jokaiseen liikemieheen; ja molemmat olivat tänään ankaran sisällisen jännityksen vallassa, joka nosti veret Antonin poskille ja antoi hiukan väriä Veitelinkin kelmeille poskipäille.

Mutta Antonin kirkkaan katseen kohtasi vastustajan silmä levottomana ja luimistellen, hänen karskia vakavuuttaan vastasi toisen ryhdissä merkillinen sekoitus uhkamielisyyttä ja nöyristeleväisyyttä; molemmat tajusivat jo ensi silmäyksellä, että edessä oli vaarallinen vastustaja, jota oli vaikea voittaa, ja siksi kumpikin kokosi kaiken voimansa.

Taistelu alkoi. Itzig aloitti sen hänelle ominaisella tavalla. "Onpa oikein hupaista nähdä teidät kerran luonani, herra Wohlfart", hän sanoi väkinäisen ystävällisesti; "siitä onkin jo sangen kauan sitten kuin minulla viimeksi oli ilo tavata teidät. Minä olen kumminkin aina suurella mielenkiinnolla seurannut teidän vaiheitanne. Yhdessähän me kävimme kouluakin, samana päivänä saavuimme tänne, ja molemmat olemme päässeet eteenpäin maailmassa. Olin jo kuullut että te olitte lähtenyt Amerikkaan. Ihmiset lörpöttelevät niin paljon perätöntä. Toivon että nyt jäätte pysyväisesti tänne pääkaupunkiin. Ehkä te jälleen liitytte herra Schröterin liikkeeseen; hänen sanotaan kovasti pahoitelleen teidän poislähtöänne." — Sanat juoksivat virtanaan hänen huuliltaan, mutta hänen katseensa koetti joka taholta puhkaista Antonin jäykkää ulkokuorta päästäkseen näkemään, missä asioissa hänen vieraansa oli tullut.

Hän oli kuitenkin paljastanut erään heikon kohdan omassa panssarissaan, kun hän teeskenteli tietämättömyyttä siitä, missä Anton oli viime aikoina oleskellut. Se seikka, että hän tyystin vältti mainitsemasta Rothsattelin nimeä, vahvisti Antonin vakaumusta siitä, että tuolla miehellä oli jotain aihetta sellaiseen tavattomaan varovaisuuteen juuri tämän nimen mainintaan nähden.

Käyttäen tätä Veitelin erehdystä hyväkseen Anton aloitti puhua niin kylmästi, kuin olisi toinen äsken haastellut pelkille seinille: "Minä tulin, herra Itzig, puhumaan kanssanne eräästä liikeasiasta. Teillä on tiedossanne parooni von Rothsattelin sukutilaa koskevat asiat, joka tila kohdakkoin pitäisi myytämän julkisella pakkohuutokaupalla."

"Tunnen vain ylimalkaisesti noita asioita", vastasi Itzig ja painautui päättäväisesti sohvan nurkkaan, "kuten yleensä tunnen senlaisia asioita. Olen kuullut niistä tosiaan yhtä toista."

"Te olette Ehrenthalin konttorissa vuosikausia johtanut hänen liikeasioitaan paroonin kanssa, jotka kaikki koskivat tilan velkarasituksia, joten teillä täytyy olettaa olevan niistä tarkat tiedot. Kun Ehrenthalin sairaus tätänykyä tekee mahdottomaksi asettua mihinkään liikeyhteyteen hänen kanssaan, niin pyydän teiltä joitakin tarvitsemiani tietoja."

"Mitä minä ehkä olen kirjanpitäjänä Ehrenthalin konttorissa saanut tietooni", sanoi Itzig venytellen, "niin se on uskottu minulle luottamuksessa, joten en voi siitä kertoa syrjäisille. Ihmeekseni käy, että te sellaista minulta vaadittekaan", hän lisäsi, muljauttaen ilkeästi vastustajaansa. Anton vastasi kylmäverisesti: "Minä en vaadi teiltä mitään, mikä voisi loukata velvollisuudentuntoanne, josta mainitsitte. Minun on vain tärkeää tietää, kenen käsissä ne kiinnitykset nykyään ovat, jotka tilaa rasittavat."

"Sen te olisitte voinut saada helposti tietoonne pyytämällä otteen hypoteekkiluettelosta", sanoi Veitel, teeskennellen mainiosti välinpitämätöntä sävyä.

"Olette ehkä kuullut", jatkoi Anton järkkymättä, "että jotkut noista kiinnityksistä ovat viime kuukausien kuluessa kierrelleet tässä kaupungissa kädestä käteen; joka tapauksessa ei niiden nykyisiä haltijoita ole merkitty hypoteekkiluetteloon. Voi olettaa, että kiinnekirjat on ostettu siinä mielessä, että sen kautta joko helpotetaan tai ehkä myöskin vaikeutetaan ostonhaluisia tekemästä tarjouksiaan pakkomyyntitilaisuudessa."

Tähän saakka oli keskustelu ollut jokapäiväistä varustautumista vakavaan kamppailuun, jokseenkin samantapaista kuin ensimmäiset shakkisiirrot tai kilpa-ajojen alkuvauhti. Itzigin kärsimättömyys joudutti sitten asiainmenoa hyvän askeleen eteenpäin.

"Otaksukaa että olisin saanut sen tehtävän", Anton vastasi, "ja että haluaisin sitä varten teidän myötävaikutustanne. Voitteko te mahdollisimman pian hankkia minulle tuon tarvitsemani tiedon? Ja tahdotteko ryhtyä tarvittaviin neuvotteluihin lunastamista varten?"

Itzig punnitsi tilannetta. Voihan olla mahdollista, että Anton tuli vain senvuoksi, että saisi pakkohuutokaupassa varatuksi tilan joko paroonille tai ystävälleen Finkille. Siinä tapauksessa uhkasi häntä itseään se vaara, että hänen pitkän salaisen työnsä ja hirveän uhkayrityksensä kallis hedelmä yht'äkkiä riistettäisiin hänen käsistään. Jos Fink kattoi omaisuudellaan vapaaherran velat, niin Itzig menetti tilan. Silloin hänen täytyi ryhtyä toisiin keinoihin kiristääkseen paroonilta rahoja. Pohtiessaan tätä pulmaa kovan sisällisen kiihotuksen vallassa hän huomasi Antonin katselevan häntä hyvin tutkivasti. Siitä hänen pahan omantuntonsa terävänäköisyys teki nopeasti sen johtopäätöksen, että Anton oli päässyt jonkin verran hänen juoniensa perille ja että tämä vielä tahtoi jotain muutakin häneltä. Todennäköisesti koko tarjous oli tehty vain silmäinlumoksi. Hän kiiruhti senvuoksi mitä alttiimmin lupaamaan myötävaikutustaan ja lausui toivovansa, että hänen ehkä hyvinkin onnistuisi saada oikeaan aikaan selville kiinnitysten nykyiset haltijat.

Anton ymmärsi, että tuo konna oli arvannut hänen aikeensa ja oli nyt varuillaan. Hän vaihtoi hyökkäysmenetelmäänsä.

"Tunnetteko te erään Hippuksen?" hän kysyi yht'äkkiä ja katsoi terävästi vastustajaa silmiin.

Haihtuvan hetkisen värähtivät Itzigin silmänluomet, ja valju puna kohosi jälleen hänen poskipäilleen. Vitkastellen, kuin koettaisi etsiä muististaan tuota nimeä, hän viimein vastasi: "Kyllä minä tunnen hänet. Hän on rappiolle joutunut ja aivan mitätön mies."

Anton huomasi satuttaneensa oikeaan kohtaan. "Ehkä muistanette, että puolitoista vuotta sitten Ehrenthalin konttorista varastettiin vapaaherralle kuuluva asiakirjalipas, jonka sisällys oli sangen tärkeäarvoinen lippaan omistajalle?"

Itzig istui levollisena; ainoastaan hänen silmänsä pälyilivät hermostuneesti ympäri huonetta. Kukaan häntä tuntematon ei olisi tuota katsetta arvannut pahan omantunnon merkiksi, mutta Anton näki muuttuneessa ilmeessä ilmi elävästi vanhan ostraulaisen koulutoverin kierot kasvot — saman naaman, jota Veitel nulikka oli näyttänyt joutuessaan pinteeseen kynän tai paperiarkin näpistyksestä. Itzig siis tiesi kadonneista asiakirjoista; hän tiesi niiden varkaudestakin.

Vihdoin liikemies vastasi välinpitämättömästi: "Kuulinhan minä tuosta lippaasta, se tapahtui vähän ennen kuin erosin Ehrenthalin liikkeestä."

"No niin", jatkoi Anton, "varastetuilla papereilla ei voinut olla varkaalle itselleen minkäänlaista arvoa. Mutta on syytä otaksua, että ne ovat jollain tavalla joutuneet jonkin kolmannen tällä paikkakunnalla asuvan henkilön käsiin."

"Sekään ei ole mahdotonta", sanoi Itzig; "mutta en pidä todennäköisenä, että kukaan säilyttää arvottomia papereita niin kauan hallussaan."

"Mutta minä tiedän", lausui Anton painokkaasti, "että paperit ovat edelleen vielä olemassa, ja tiedänpä senkin, että niitä aiotaan käyttää kiristääkseen paroonilta jollain tapaa rahallista etua."

Itzig liikehti levottomasti sohvassaan; hän katseli jäykästi eteensä, ja punainen pilkku hänen poskipäillään kävi yhä tummemmaksi; mutta hän vaikeni itsepäisesti, eikä Antonkaan hiiskunut sanaakaan. Viimein kävi vaikeneminen kumminkin Itzigille sietämättömäksi; hän teki ripeän päätöksen, oikaisi selkänsä ja pakottautuen katselemaan vastustajaansa kasvoihin hän kysyi käheällä äänellä: "Miksi tuota asiaa minulle mainitsette?"

"Teidän ei pidä jäädä epätietoisuuteen minun tarkoituksestani", Anton vastasi. "Minä tiedän että paperit ovat täällä, ja minulla on syytä otaksua, että teidän taitavuutenne onnistuu saada selvää niiden säilyttäjästä; voittehan juuri tuon Hippuksen kautta hankkia itsellenne kaikki tarvitsemanne tiedot, jotka teiltä vielä puuttuvat."

"Hän on todistajain läsnäollessa lausunut sanoja, joiden perusteella voi varmasti otaksua, että hän tarkoin tuntee noiden paperien sisällyksen."

Itzig puri hampaansa yhteen, ja niiden välistä kuului käheä murahdus, joka sanoiksi vahvennettuna olisi kuulunut likipitäen: "Se juoppo sika!"

Anton jatkoi levollisesti: "Vapaaherra on jo lunastanut itselleen takaisin ne oikeudet, jotka Ehrenthalilla on ollut varastettuihin velkakirjoihin, tallettamalla vastaavan rahamäärän tuomioistuimen huostaan. Lipas ja sen sisällys ovat siis vapaaherran omaisuutta. Jos paperit voidaan hankkia takaisin teidän avullanne ja jättää vapaaherran tai hänen valtuutettunsa käsiin, niin olisi vapaaherra, jolle varkaan kiinnisaaminen on vähemmän tärkeää kuin paperien takaisinperiminen, halukas maksamaan avustajalle sopivan palkkion."

Tässä tarjouksessa oli Itzigille kylläkin paljon houkuttelevaa; olihan hän itse koko ajan tuntenut ahdistavaa painostusta rikoksensa takia, ja yhä yltyvällä vastenmielisyydellä hän oli sietänyt alati humalaisen Hippuksen röyhkeää toveruutta. Jos vierasta rahaa tuli paroonin avuksi, jos hänen itsensä täytyi luopua toivosta nähdä maatila koskaan omanaan, niin nyt oli hetki käsissä, jolloin hän voi hyvää korvausta vastaan luovuttaa nuo kohtalokkaat paperit vapaaherran käsiin. Mutta olipa tarjouksella vaaransakin, jos Anton saatuaan paperit haltuunsa vielä aikoi jatkaa varkaan takaa-ajoa. Sen vuoksi Itzig kysyi: "Koska paroonille näyttää olevan niin tärkeää saada lippaansa takaisin, niin minkävuoksi sen katoaminen aiheutti niin vähän melua paroonin itsensä ja Ehrenthalin puolelta? En ole kuullut siitä edes ilmoitetun poliisillekaan, eikä perästäpäinkään ole mitään tutkisteluja toimitettu."

Tuo röyhkeys suututti Antonia. Ärtyneenä hän vastasi: "Varkauteen liittyi seikkoja, joiden penkominen teki tutkistelut Ehrenthalille kiusallisiksi; lipashan katosi hänen lukitusta konttoristaan, ja ehkäpä siitä syystä luovuttiin kaikesta virallisesta tutkimuksesta."

Tähän Itzig huomautti: "Jollen väärin muista, väitti Ehrenthal siihen aikaan tuttavilleen, että tutkisteluista luovuttiin paroonin takia."

Anton tunsi syvästi tuon konnan viime iskun. Hän ajatteli Lenorea, muisteli mitä monia hirveitä nöyryytyksiä onneton perhe oli viime vuosina saanut kokea; ja töintuskin onnistuen säilyttämään näennäisen levollisuutensa hän vastasi: "Ehkä paroonilla oli siihen aikaan muitakin, syitä jättää asia lepäämään."

Nyt tunsi Veitel olonsa turvalliseksi. Antonin vaivoin hillitystä ärtyisyydestä hän heti huomasi, kuinka innokkaasti tämä pyrki suojelemaan vapaaherraa; hänen äskeinen tarjouksensa oli tehty täydellä todella: parooni pelkäsi varasta. Ja tästä silmänräpäyksestä lähtien hän saavutti jälleen täyden levollisuutensa, hänen ryhtinsä ja sävynsä muuttui niin kylmäksi ja varmaksi, että Anton tajusi joutuneensa alakynteen ja että hänen liukas vastustajansa luiskahtaisi tyyten hänen käsistään.

Siitä vakuutti häntä jo Itzigin seuraava lausunto: "Mikäli minä Hippusta tunnen, on hän epäluotettava ihminen, joka usein juo itsensä päihdyksiin. Jos hän humalapäissään on sanonut jotain, niin pelkäänpä ettei se meitä paljonkaan auta paperien takaisinhankkimisessa. Onko hän edes antanut teille joitakin varmoja ilmoituksia, joiden perusteella voisimme tehdä hänelle rahallisia tarjoomuksia?"

Nyt oli Antonilla vuorostaan syytä olla varuillaan. "Hän on todistajain kuullen lausunut viittailuja, joista varmasti voi päätellä hänen hyvin tuntevan nuo paperit, että hän tietää niiden nykyisen säilytyspaikan ja että hän aikoo käyttää niitä johonkin määrättyyn tarkoitukseen."

"Ehkä siinä on tarpeeksi aihetta lakimiehelle, mutta ei liikemiehelle, jotta sen perusteella kannattaisi käydä neuvottelemaan hänen kanssaan", virkkoi Veitel; "tiedättekö te varmasti, mitä hän on oikein sanonut?"

Anton väisti iskun ja antoi viholliselle vastaiskun sanoessaan: "Hänen lausuntonsa ovat minun ja monien muiden henkilöiden tarkkana tietona; ja ne ovatkin aiheena, että olen saapunut teidän puheillenne."

Itzigin täytyi jo välttää tätä vaarallista puheenaihetta. "Entä minkä summan parooni tahtoo uhrata saadakseen paperinsa takaisin? Tarkoitan kysyä", hän korjasi sanontansa, "että onko se sellainen liikeasia, johon toisen kannattaa tuhlata aikaa ja vaivaa? Minulla on tätänykyä paljon muutakin tekemistä. Ettehän voi vaatia, että minä parin kultarahan vuoksi kulutan aikaani nuuskimalla sellaista, millä itsessään on niin vähän arvoa, mutta jota on kuitenkin niin vaikea tavoittaa — tarkoitan jonkun tahallaan piilottamia papereita."

Monta vuotta takaperin, kun molemmat miehet, jotka nyt seisoivat vastatusten vihollisina, yhdessä matkasivat pääkaupunkiin, oli juutalaispojan sydämenaivoituksena ollut saada käsiinsä joitakin papereita, joiden hän lapsellisessa hupsuudessaan uskoi perustavan hänen tulevaisen onnensa. Silloin hän oli ollut halukas ostamaan Antonille vapaaherran tilan. Ja nyt oli toinen heistä vuorostaan lähtenyt etsimään salaperäisiä papereita, toinen riiteli nyt vapaaherran tilaa itselleen, ja hänestä itsestään oli jo tullut salatietoinen mies. Hän oli löytänyt tuon loihtuvoimaisen resehdin, hän piteli riidanalaista tilaa lujasti kädessään, ja hänen kohtalonsa läheni täyttymystään. Molemmat miehet ajattelivat tänä tuokiona muinaista yhteistä kaupunkimatkaansa.

"Minä olen valtuutettu sopimaan kanssanne tuon rahasumman suuruudesta", vastasi Anton; "mutta minun täytyy huomauttaa, että asialla on kiire. Senvuoksi pyydän teitä ennen kaikkea ilmoittamaan, oletteko halukas hankkimaan huostaamme parooni von Rothsattelin asiakirjat ja avustamaan meitä kiinnityskirjojen lunastamisessa."

"Minä hankin itselleni tarvittavia tietoja ja punnitsen niiden perusteella, voinko teitä palvella", vastasi Veitel kylmästi. "Paljonko aikaa tarvitsette ratkaisuanne varten?" kysyi Anton samaan sävyyn. "Kolme päivää."

"Minä voin myöntää teille ainoastaan neljäkolmatta tuntia", lausui Anton päättävästi, "Jollen niiden kuluessa saa teiltä suostumusta, niin tulen vapaaherran edun vuoksi käyttämään kaikkia keinoja, yksin äärimmäisiäkin, saadakseni paperit käsiini tahi vakuuttautuakseni siitä, että ne ovat täydellisesti hukassa. Ja kaikesta, mitä tiedän niiden nykyisestä kätköpaikasta ja niiden aiotusta käyttämisestä, otan mahdollisinta hyötyä saadakseni selville rikoksen tekijät." Hän otti kellonsa esiin ja näytti sen numerotaulua: "Huomenna tähän aikaan tulen saamaan vastauksenne."

Siten päättyi kohtalokas keskustelu. Kun Anton oli painanut oven kiinni jälestään, oli Itzigillä päätöksensä selvänä. Hän katsahti vielä kerran karsaasti poistuvan perään, mielessä kiehuvaa vihaa ja pelkoa. Hänen vanhasta koulutoveristaan oli tullut hänen vaarallisin vihollisensa. Nyt hän tiesi, kuinka pitkälle Anton aikoi mennä vapaaherran etuja puolustaessaan. Hänellä oli hämärä aavistus, että Antonin suhde paroonin perheeseen oli alkanut tuona päivänä, jolloin aatelismiehen kaunoinen tytär oli soutanut hänet lammikon yli ja hän itse oli sitä maantieltä katsellut. Hän oli taipuvainen otaksumaan, että Anton pyrki saman tilan omistajaksi käyttämällä vallan toisia teitä kuin hän itse.

Mutta kaikki hänen itsekkäässä sydämessään asuva uhkamielisyys kohotti jälleen harjaansa ja teki hänen mielensä lujaksi. "Vielä on viikon päivät kihlaukseeni Rosalien kanssa", hän mutisi. "Ja seuraavana päivänä minä keksin kuin sattumoilta velkakirjat jostakin Ehrenthalin konttorin sopesta. Silloin saavat Rothsattel ja hänen ystävänsä tyytyä pakkosopimukseen, jonka ehdot minä heille sanelen. Pelkästään uhkaamalla, että jätän riidan tuomioistuimen ratkaistavaksi ja saatan paroonin menettelyn kaikkien liikemiesten tietoon, pakotan tuon pahuksen Wohlfartin alistumaan tahtooni. Vain viikon päivät enää! Niin kauan voin häntä kyllä pidätellä, ja sitten on voitto minun!"

Kun Anton neljäkolmatta tuntia myöhemmin saapui Itzigin asuntoon, tapasi hän oven lukittuna. Hän palasi sinne vielä kahdesti samana iltana, mutta ketään ei ollut kotona. Seuraavana aamuna hänet otti vastaan tuo luihunaamainen nulikka ja vastasi Antonin kysymykseen: Herra Itzig oli lähtenyt matkoille; mahdollista oli, että hän palaisi aivan pian, mutta yhtä mahdollisesti vasta moniaiden päiväin päästä.

Itzigin ovelta Anton lähti erään virkamiehen luo, jota pidettiin etsivän poliisin kaikkein toimekkaimpana jäsenenä. Hän kertoi tälle varovaisin sanoin lippaan varkaudesta ja sen sisältämistä papereista ja pyysi virkamieheltä neuvoa. Hän sanoi epäilevänsä, että varkauden oli tehnyt entinen asianajaja Hippus raha-asioitsija Itzigin tieten, eikä hän salannut myöskään arvoisalta Tinkelekseltä saamiaan vajavaisia varoituksia.

Virkamies kuunteli tarkasti Antonin kertomusta ja lausui viimein: "Siitä riittämättömästä ainehistosta, jonka olette voinut minulle antaa, on Hippuksen nimi minulle mielenkiintoisin. Hän on perin vaarallinen olio, jota en kuitenkaan ole vielä tähän asti saanut oikein kiikkiin. Huijauksistaan ja pikku petoksistaan häntä on jo monesti rangaistu, ja edelleenkin hän on poliisivalvonnan alaisena. Toiseen mainitsemaanne henkilöön nähden ei minulla tosin ole samoja oikeuksia kuin tuohon vintiöön. Muuten ovat teidän antamanne viitteet niin mitättömät, että niiden perusteella tuskin voidaan ryhtyä viralliseen tutkimukseen. Eihän edes itse varkauttakaan ole vielä ilmoitettu viranomaisille, vaikka siitä on jo kulunut yli vuosikauden."

"Neuvotteko te siis minua", kysyi Anton, "kaiken sen jälkeen mitä tiedätte tuosta Hippuksesta, kääntymään hänen puoleensa ja koettamaan ehkä sovinnollisesti saada takaisin kadonneet asiakirjat?"

Virkamies kohautti hartioitaan vastatessaan: "Omalta kannaltani en voi tuollaista neuvoa antaa, ja pelkään myöskin ettei sellaisesta askeleesta ole mitään hyötyä. Sillä jos epäluulonalainen mies on anastanut paperit jonkun toisen käytettäväksi, niin ne eivät enää ole hänen hallussaan. Ja tuskinpa ainakaan toistaiseksi voi otaksua, että hän kävisi kavaltamaan rikostoveriansakaan."

"Onko teidän siis aivan mahdoton nykyisissä olosuhteissa antaa minulle apuanne paperien takaisinhankkimisessa?" kysyi Anton allapäin.

"Koska ensimmäisenä edellytyksenä minun toimeenryhtymiselleni täytyy olla, että varkaudesta on tehty virallinen ilmoitus ja siinä lueteltu mahdollisimman tarkoin varastettujen esineiden laatu ja tunnusmerkit, niin en vielä tätänykyä voi antaa teille etsiskelyissänne mitään suoranaista apua. Mutta kun te olette valinnut vainoomisenne esineeksi juuri tuon Hippus herran, jota kohtaan minulla on persoonallista mielenkiintoa, niin tahdon tehdä kaiken minkä voin. Minä toimitan vielä tänään kotitarkastuksen hänen luonaan. Sanon teille jo ennakolta, ettemme tule sieltä löytämään yhtään mitään. Edelleen olen valmis uudistamaan saman tempun muutaman päivän päästä, vaikkakin maineeni taitavana nuuskijana sen kautta joutunee naurunalaiseksi kunnon Hippuksen silmissä. Sillä temppu pelottaa varkaita pintapuolisilla kotitarkastuksilla tehoaa tosin vast'alkajiin, mutta tuollaiseen vanhaan veijariin se ei enää vaikuta muuta, kuin että hän mahdollisesti rupeaa halveksimaan minua ja menetelmiäni. Ja aivan varmaa on, ettemme toisessakaan tarkastuksessa keksi mitään."

"Mitä hyötyä tuollaisesta toimenpiteestä sitten voisi olla minulle?" kysyi Anton masentuneena.

"Paljon enemmän kuin luulettekaan. Koska te olette jo käynyt neuvottelemaan asioitsija Itzigin kanssa, niin juttu voi meidän asiaanryhtymisemme johdosta käydä teille helpommaksi. Sillä kotitarkastuksesta on yleensä se seuraus, että asianomainen hätäytyy. Ja vaikkakaan en osaa varmasti arvailla, miltä kannalta Hippus itse tulee sellaisen koetuksen ottamaan, niin uskonpa kuitenkin hänen rupeavan tuntemaan asemansa jossain määrin tukalaksi. Siitä voi olla hyötyä teidän ponnistuksillenne. Pidänpä hyvää huolta siitä, että ensimmäinen kotitarkastus toimitetaan mahdollisimman taitamattomasti ja suurella melulla. Onneksi on hänellä jälleen vakituinen asunto, jossa hän on saanut jonkun aikaa olla meiltä rauhassa, joten hän tuntee olonsa turvalliseksi. Myöskin olen kuullut hänen paljon vanhentuneen ja käyneen kivuloiseksi, jotka seikat voivat olla teille eduksi pyydystäessänne miestä paulaanne."

Oli kolkko marraskuun ilta; sumu lainehti yli koko kaupungin, täytti kaikki vanhat kadut ja torit ja tunkeutui avoimista ovista sisään huoneisiin. Se takertui katulyhtyjen ympärille, joiden liekit lepattelivat punertavan usvapallon keskellä eivätkä kyenneet valaisemaan kolmea askelta ympärilleen. Se leijui virran yllä ja tanssi tiheinä pilvirykelminä, jotka törmäilivät toisiaan vastaan. Pitkä sarja harmaita usvahaamuja veteli pitkiä laahuksiaan mustan veden pinnalla, yli vanhojen rantapaalujen, ali siltain kumaraisten holvien — oikea aavesaattue myrkyllisiä usmia! Ne vyöryivät vesiportaita ylös, tarrautuivat parvekkeiden hirsikannattimiin ja pitivät ahkeraa häärinää keskenään. Silloin tällöin voi nähdä läikän mustaa vettä, joka vyöryi ihmisasumusten ohi kuin mikäkin maanalainen tuhovirta.

Kadut olivat tyhjinä; vain harvoin näki jonkin haamun sukeltuvan näkyviin katulyhdyn valokehässä ja sitten jälleen uppoavan hämärään. Tällainen haamu oli myös muuan pikkuinen, kokoonkyyristynyt miespahanen, joka hoiperrellen pyrki eteenpäin ja aina tultuaan lyhtyjen valopiiriin koetti harpata tavallista pitempiä askeleita, sikäli kuin epävakaiset jalkansa antoivat myöten. Eräästä porttikäytävästä hän solahti pihaan, jonka varrella Itzigin konttori oli, ja katseli ylös tuttavansa akkunoihin. Niiden verhot olivat lasketut alas, mutta raoista vilkkui valoa. Pikku mies koetti pysytellä tanakasti pystyssä, tuijotti jäykästi akkunoihin ja kirouksia mutisten heristi nyrkkiään niitä kohti. Sitten hän haparoi portaita ylös ja käytävään päästyään helisti kiivaasti soittokelloa, kerran, kahdesti, kolmasti.

Vihdoin kuului sisältä hiipiviä askeleita, ovi avautui ja pikku mies sujahti sisään ja juoksi yhtä vauhtia etuhuoneeseen, jonka oven Itzig sulki hänen perästään. Hippus ei ollut koskaan ollut mikään miehisen kauneuden ihanne, mutta tänään hän näytti kerrassaan kamalalta. Hänen poskensa olivat painuneet syville kuopille, rumat piirteet ilmaisivat merkillistä hätäytymisen ja uhkamielisyyden sekoitusta, ja veristyneet tihrusilmät luimistelivat usvan himmentämien rillien yli salakavalasti entiseen oppilaaseen. Varmasti hän oli juovuksissakin, mutta kuumeinen pelko ja hätä oli piristänyt hänen kohmeloisia ajatuksiaan ja tuokioksi työntänyt syrjään viinanmyrtymyksen.

"Nyt ne ovat minun niskassani!" hän huusi ja hypisteli sormiaan avuttomasti ilmassa. "Ne haeskelevat minua!"

"Kuka teitä haeskelisi?" kysyi Itzig rauhallisesti, vaikka hyvin tiesi keitä hakijat olivat.

"Poliisit, senkin roisto!" äyskäsi pikku vanhus. "Sinun takiasi istun nyt kiikissä. En uskalla enää mennä kotia, sinun pitää piilottaa minut."

"Niin pitkällä ei sentään vielä olla", vastasi Itzig niin kylmäverisesti kuin taisi. "Mistä te tiedätte että poliisipalvelijat ovat kintereillänne?"

"Lapset kadulla juttelivat siitä keskenänsä", huusi Hippus; "kadulla minä sen kuulin, kun yritin ryömiä luolaani. Ihan onnenkauppaa oli etten ollut vielä kerinnyt kotiin. Niitä seisoo kadulla talon edustalla, niitä seisoo portailla, ja ne odottavat että tulen kotia. Sinun pitää piilottaa minut, kuuletkos; ja rahaa sinun pitää antaa minulle ja auttaa minut rajan yli. Tänne minun ei auta enää jäädä, koeta toimittaa minut näkymättömiin!"

"Entäpä jollen tahdo auttaa", murahti Itzig äreästi ja mietiskellen uutterasti itsekseen.

"Kyllä saat tahtoa, mörökölli! Oletko sinä vielä semmoinen tölliskö ettet tiedä, mitä minä tulen tekemään, jollet auta minua tästä kiikistä, sen tuhattäytinen? Kyllä ne rikosoikeudessa ottavat tarkkaan korvaan kaiken, mitä minä sinusta tiedän."

"Ettehän toki ole niin kehno, että menette kavaltamaan vanhan ystävän", sanoi Itzig sävyyn, jota hän turhaan koetti saada tunteelliseksi. "Katselkaahan nyt vähän tyynemmin asiaintilaa; mitäpä vaaraa siinä nyt muuten onkaan, vaikka ne teidät pidättäisivätkin? Kuka kykenee todistamaan mitään teitä vastaan? Niiden on pakko laskea teidät jälleen vapaaksi. Tunnenhan minäkin lain yhtä hyvin kuin joku noista lakituvan herroista."

"Soo!" karjasi vanha mies myrkyllisesti; "vai sinä arvelet että minun pitäisi ryömiä vankityrmään sinun takiasi, mokomankin narrin ja ilvehtijän takia? Että minun pitäisi istua vedellä ja leivällä, sill'aikaa kuin sinä täällä lapat maaruusi hanhipaistia ja nauraa hohotat aasimaiselle Hippus ukolle? Ei siitä tule mitään, munsyöri; minä tahdon pimitä täältä, ja siihen asti kunnes pääsen pimiämään, saat piilotella minua."

"Mutta ettehän voi tännekään jäädä", vastasi Veitel nyreästi. "Täällä ei ole varmuutta teille eikä minullekaan; Jakob tuolla eteisessä antaa teidät ilmi, ja talonväki piankin keksii että lymyilette täällä minun luonani."

"Sinun huolesi on, minne saat minut kätketyksi", ärähti vanhus; "mutta sen vaadin sinulta, että autat minut selville vesille tästä kiipelistä taikka…"

"Tukitkaa suunne", huusi Itzig, "ja kuulkaa mitä sanon. Vaikka minä antaisinkin teille rahaa ja pitäisin huolta, että pääsette junalla Hampuriin ja sieltä merelle, niin se ei käy kädenkäänteessä enkä minä voi siihen mieskohtaisesti sekautua. Teidät pitää saattaa yötä myöten jollekin parin peninkulman päässä olevalle pikku asemalle: myötyrihevosta en uskalla teille hankkia, koska sen kautta pakonne tulisi kohta ihmisten tietoon, ja tuommoinen kurja raukka kuin te olette ei jaksaisi sitä matkaa jalankaan tehdä. Minun on koetettava saada teidät tielle jollain toisella keinolla, mutta sellainen on minun ensin saatava tietooni. Siksi aikaa minun täytyy saada teidät johonkin toiseen kätköön, jossa poliisi ei keksi minua kun teitä sinne seuraan, sillä pelkään että ne haeskelevat teitä minun lähetty viitani. Jollette nyt saavu kotianne, niin ne tulevat etsimään teitä minun luotani, ehkä jo tänä yönä. Minä lähden katselemaan, mitä tietä teidät saisin matkaan, ynnä paikan, jonne teidät siksi aikaa voi piilottaa. Sillävälin pysytelkää täällä perähuoneessa, kunnes palaan takaisin."

Hän avasi perähuoneen oven, ja herra Hippus livahti siitä kuin säikähtynyt yölepakko. Veitel tahtoi teljetä oven ulkopuolelta, mutta tuo vanha rähjys likisti ruumiinsa väliin ja parkui täyttä kurkkua: "En tahdo olla täällä pimeässä kuin nakkiin käynyt rotta, toimita valoa tänne. Valoa minä tahdon, kuuletkos, sinä saatana!" hän karjui.

Kiroten sieppasi Veitel lampun etuhuoneen pöydältä ja vei sen vieraalleen. Sitten hän sulki oven ja kiiruhti ulos kadulle.

Varovaisesti hän lähestyi Löbel Pinkuksen taloa. Siellä oli kaikki aivan rauhallista; porttikäytävässä hän katsahti kapakkahuoneen pienestä luukkuakkunasta sisään, missä Pinkus ja pari vierasta istui viinapullon ympärillä hyvän omantunnon turvallisuudessa. Veitel hiipi hiljaa portaita ylös entiseen asuinhuoneeseensa, etsi jostakin salakolosta käsiinsä kimpun ruostuneita avaimia, kurkisti sitten vierastupaan ja näki ilokseen, että se oli pimeä ja tyhjä. Hän kulki varpaisillaan ulkoparvekkeelle. Siellä hän jäi tuokioksi seisomaan ja katselemaan vyöryviä usvapalleroita ja mustaa virtaa. Hetki oli hänelle suotuisa, ja hänen piti käydä kiireesti käyttämään sitä hyväkseen, sillä yötaivaalla näkyi jo levotonta liikehtimistä, usvapilvet hajoilivat ja lentelivät kuin repaleiset vaaterääsyt virran pintaa pitkin; kohta hajoittaisi tuuli ne kokonaan ja paljastaisi näkyviin virrankin, talojen hahmopiirteet ja katulyhdyt, jotka nyt vilkkuivat punaisina pilkkuina katujen kulmissa.

Itzig riensi parvekkeen toiseen päähän ja työnsi yhden ruosteisista avaimista sen oven lukkoon, joka salasi pääsytien vesiportaille. Naristen ovi lennähti auki, hän laskeusi aivan vedenrajaan ja tarkasteli nousuveden korkeutta. Kumeasti kurlutti virta portaiden alla ja huuhteli sen alimmaisia portaita. Se oli peittänyt allensa jalkapolun, joka muuten oli miltei läpi vuoden näkyvissä talorivin juurella virran matalassa rantahiekassa. Vain muutamia askeleita täytyi kahlata vedessä päästäkseen näiltä portailta naapuritalon vastaaville portaille. Veitel tuijotti virtaan kuin kivettyneenä; sitten hän työnsi jalkansa sen jääkylmään veteen koetellakseen, kuinka syvälle piti työntää pohjaan ylettyäkseen. Niin tarkkaa huolta hän piti vanhan miehen pelastamisesta, ettei hän edes tuntenut säärtänsäkään kylmäävän, vaikka vesi ulottui polveen saakka. Vielä viimeisen kerran hän silmäsi lähitaloihin. Kaikkialla oli pimeätä, haudanhiljaista; ainoastaan virta ja tuuli uikuttivat valittavasti.

Sillävälin koetteli Hippus lukon taakse jäätyään kaikin keinoin laittaa oloaan niin viihtyisäksi kuin voi. Siunattuaan poislähtevää Veiteliä hänen matkalleen kamalilla kirouksilla ja nyrkkiään heristellen hän kävi tutkistelemaan vapaaehtoista vankeuspaikkaansa. Hän hoiperteli matalalle seinäkaapille, väänsi lukossa istuvaa avainta ja etsi virkistävää pisaraa, joka palauttaisi hänelle vaipuvaa rohkeutta ja viillyttäisi kuivaa kurkkua. Hän löysi rommipullon, tyhjensi sen sisällyksen olutlasiin ja hörppäsi juoman suuhunsa niin nopeaan kuin tuima myrkky salli. Kylmä hiki kihosi oitis miespoloisen otsalle; hän haami taskustaan risaisen nenäliinan ja pyyhkieli innokkaasti naamaansa. Sitten hän asteli hajasäärin juopuneen askelin pitkin lattiaa, ja tuntien rohkeutensa jälleen kohoavan hän alkoi lallatella kovaan ääneen.

"Lurjus ja konna hän on, haiseva ja pelkuri jänis, kurja kitupiikki koko mies; jos minä tahdon myydä hänelle tämän nenäliinarisan, niin hänen on pakko ostaa se, se kuuluu hänen luontoonsa, ei hän siitä mihinkään pääse; surkea kuvatus ja ihmisten hylkiö hän on! Ja minuako se raukka uskaltaa uhitella, minut muka työntää tyrmään, ja itse kellotella tällä sohvalla ja ryypätä rommia, se kelmi!"

Hän sieppasi tyhjän rommipullon ja viskasi sen sohvaan, niin että se helähti pirstaleiksi puista käsinojaa vastaan. "Mikä hän alkuaan olikaan?" hän jatkoi yksinpuheluaan yhä kiukkuisemmin. "Reppua kantava narri! Minun avullani hän on päässyt siksi mikä nyt on; minä sen hölmön opetin pilliä puhaltamaan. Ja kun minä puhallan pilliini, täytyy hänen tanssia; minä olen linnustaja, hän vain minun syöttini. Minä olen sinun herrasi ja mestarisi, kumarra minua, mokoma ränsistynyt linnunpelätin!" — Äijä koetti viheltää säveltä: "Iloitkaat elämästä", nosteli jalkojaan ja yritti hypähdellä hiprakkaa. Mutta jälleen kihosi kylmä hiki hänen otsalleen, jälleen hän veti risan taskustaan ja hankasi puolittain tiedottomasti kasvojaan.

"Ei se enää palaakaan tänne!" hän parkasi äkkiä; "antaa minun vain istua täällä satimessa, ja kohta tulevat nuuskijat ja löytävät minut." Hän hoipperoi ovelle ja rämisytti sitä ankarasti. "Teljennyt se paholainen on minut tänne salpojen taa, senkin kapinen juutalaiskoira!" hän älähti valittavasti. "Minun täytyy isota ja janota tässä tyrmässä. Oh, oh, oh! Kehnosti hän on minua kohdellut, huonosti palkinnut hyväntekijäänsä, se kiittämätön korpinpoika." Ja hän pillahti itkemään. "Minä häntä hoitelin, kun se lurjus oli kipeänä, minä hänelle temput opetin ja tein hänestä miehen, ja tällä lailla hän kostaa vanhan miehen vaivat." Äijä itki ääneen ja väänteli käsiään. Mutta äkkiä hän jäi seisomaan peilin eteen, jonka pinnalle lampusta lankesi kirkas valo, ja säikähtyneenä hän tuijotti eteensä kuvastuvaan kurjaan mieshahmoon.

Yhä vihaisemmaksi kävi hänen katseensa, yhä syvemmäksi otsan rypyt, kun hän peilinlasista silmäsi kullattuun kehykseen. Hän työnsi kakkulat kohdalleen ja kuljetti päätänsä alaspäin tarkastellen kehystä. Peili tuntui hänestä tutulta. Oliko sattuma vienyt tämän hänen muinaisen loistavan elämänsä todistajan Pinkuksen salaiseen romusäiliöön ja sieltä Itzigin asuntoon, vai pettikö humalaista vain satunnainen samannäköisyys. Joka tapauksessa tuo hänen menneisyytensä muisto sai hänet vihan vimmoihin. "Sehän on minun peilini", hän ulvahti, "minun oma peilinihän se on, jonka tuo roisto on raahannut tänne varkaanpesäänsä!" Aivan hullautuneena hän tanssi ympäri huonetta, sai käsiinsä tuolin ja lennätti sen hirmuisella voimalla peiliä vastaan. Kilahtaen särkyi lasilevy pirstoiksi, mutta siitä välittämättä sieppasi humalainen vanhus jälleen tuolin ja paukutteli sillä peilin takalautaa, huudellen kuin raivohullu: "Minun salissani se ennen riippui, tuo kirottu konna on varastanut minun peilini, kaiken onnen hän on vienyt minulta — alimmaiseen helvettiin hänen pitää joutua kärvennettäväksi!"

Samassa törmäsi Veitelkin sisään. Jo etuhuoneeseen hän oli kuullut hurjaa melua ja pelkäsi pahinta. Kun äijä näki isäntänsä, harppasi hän tuoli koholla tätä vastaan ja karjui: "Sinä olet syössyt minut kurjuuteen, nyt saat maksaa kestit!" Ja hän koetti iskeä tuolilla Itzigiä päähän. Tämä sai tuolista kiinni, viskasi sen lattialle ja kävi sitten paljon vahvemmilla voimilla vanhuksen kimppuun. Hippus rimpuili ja reuhtoi hänen käsissään kuin villi metsäkissa ja sinkautti kaikki osaamansa kiroukset vangitsijaansa vastaan. Veitel painoi hänet väkisin sohvannurkkaan ja yhä pidellen hänestä kiinni sähisi hänen korvaansa: "Jollette tule järkiinne, vanha aasi, niin on loppunne käsissä!" Vanhus näki Itzigin kamalasti tuijottavista silmistä, että hänellä oli syytä peljätä pahinta suuttuneen puolelta; hänen raivokohtauksensa meni ohi, hän lysähti hervotonna kokoon ja uikutti hiljaa, koko ruumiissaan vapisten: "Nyt se tappaa minut, nyt se lopultakin tappaa minut!"

"Sitä en tee, te juopunut narri, jos pysytte siivolla. Mikä piru teidät sai tällä tapaa mellastamaan minun huoneessani?"

"Oletteko te ihan pyörällä?" huusi Veitel ja pudisteli äijän rähjää kiivaasti; "tulkaa nyt viimeinkin tolkuillenne. Tänne te ette saa jäädä, teidän täytyy paikalla lähteä pois; minä olen jo löytänyt teille hyvän piilopaikan."

"En minä lähde sinun mukaasi", penäsi vanhus, "sinä otat kuitenkin minut hengiltä."

Veitel päästi kauhean kirouksen, painoi Hippuksen hatturisan tämän päähän, tarttui häntä niskaan ja huusi: "Nyt teidän täytyy lähteä tai olette hukassa. Poliisi tulee hakemaan teitä täältä ja saa teidät kynsiinsä, jos vielä vikuroitte vastaan. Paikalla matkaan, tahi täytyy minun nujertaa niskanne!"

Humalaisen äijän vastustusvoima oli murtunut, hän hoiperteli seisaalleen, Veitel tarttui häntä kainaloon ja laahasi vastaanpanematonta miestä mukanaan. Hän kuljetti tätä portaita alas pihalle ja tähysteli hätäisesti ympärilleen, ettei vain kukaan heitä huomaisi. Mutta ulkona oli aivan hiljaista. Kylmä ilma palautti vähän tietoisuutta Hippuksen sumuisiin aivoihin ja hän rupesi reuhtomaan käsivarttaan irti, mutta Veitel sähisi hänen korvaansa: "Pysykää aivan hiljaa ja seuratkaa mukaani, minä vien teidät korjuuseen."

"Hän vie minut korjuuseen", sammalteli äijä ja alkoi harppailla kumppaninsa vierellä. Kun he tulivat lähemmäksi majataloa, hiljensi Veitel askeleitaan, veti saatettavansa pimeään porttiholviin ja kuiskutti hänelle: "Tarttukaa käteeni ja nouskaa hiljaa perässäni portaita ylös." Sitten he pääsivät isoon vierastupaan, jonka he tapasivat yhtä tyhjänä kuin Veitelin äsken siellä käydessä. Helpotuksesta huoahtaen sanoi Veitel: "Viereisessä talossa on hyvä piilopaikka, sinne teidän täytyy mennä."

"Seuratkaa minua!" huudahti Veitel ja veti vanhusta perässään parvekkeelle ja siitä katettua porraskäytävää alaspäin.

Hippus hoipperoi epävakaisesti portaita alas ja takertui lujasti saattajansa päällystakkiin, niin että Veitelin oli puolittain kannettava hänet alas. Siten he laskeusivat porras portaalta, kunnes tulivat alimmalle, jota nousuvesi vielä huuhteli. Veitel kävi siekailematta edeltä veteen, kunnes se ylettyi hänelle polviin saakka, ja kiskoi vanhusta mukaansa.

Tuntiessaan veden nousevan saapasvarsistaan sisään Hippus seisahtui kuin naulattu ja parkasi: "Vettä!"

"Olkaa hiljaa!" sähisi Itzig kiukkuisesti, "ei sanaakaan, muuten olette hukassa!"

Veitel iski parkujaan kiinni ja pani kätensä hänen suulleen; mutta kuolemankauhu oli vielä kerran herättänyt elonkipinän vanhassa juopporatissa; hän sai jalkansa alimmalle porraslaudalle ja takertui kaikista voimistaan kiinni kaidepuuhun ulvoen koko ajan hengenhädässä: "Apuun, hyvät ihmiset, joutukaa apuun!"

"Kirottu konna!" kirskui Veitel, jonka toisen sitkeä vastustus oli saanut aivan suunniltaan; hän iski vanhusta päähän, niin että hattunsa valahti syvälle silmien yli, tarttui häntä sitten kaulukseen ja viskasi äijän kaikella voimallaan virtaan. Vesi räiskähti korkealle, kuului putoavan kappaleen kohahdus ja kumeata kurinaa; sitten oli jälleen aivan hiljaista.

Lyijynharmaista usvaröykkiöistä, jotka pitkin laahuksin pyyhkivät vedenpintaa, pisti vielä kerran näkyviin tumma, kiinteä hahmo, jota virta kuljetti alaspäin. Kohta oli se jälleen kadonnut. Sumupeikot peittivät sen liepeisiinsä, virta painoi sen upoksiin. Laineet iskivät valittaen päänsä murskaksi rantapaaluihin, ja ylhäällä ulisi yötuuli yksitoikkoista joiuntaansa.

Murhamies seisoi hetkisen pimeässä kuin halvattuna, takertuen kaidepuuhun. Sitten hän kiipesi verkalleen portaita ylös. Noustessaan hän tunnusteli vaatteitaan, nähdäkseen kuinka korkealle hän oli kastunut. Hän ajatteli tunnustellessaan, että hänen täytyi kuivata vaatteitaan uunivalkean ääressä, vielä tänä yönä; hän näki valkean rattoisasti räiskivän huoneessaan ja itsensä istuvan yötakissaan sen edessä, kuten hänen tapansa oli liikeasioitaan miettiessään. Hän tunsi selvästi, kuinka väsyksissä hän nyt oli, ja kuinka ihanata oli päästä nukahtamaan lämpöisen uunin edessä lojuen. Näissä hämäräunelmissaan hän jäi hetkiseksi seisomaan ja tunsi silloin outoa, tympäisevää painetta jossain sisässään, jonkinlaista kipua, joka ahdisti henkeä ja kiristi hänen rintaansa kuin rautavanteisiin.

Silloin hän muisteli tuota surkeaa kääröä, jonka hän äsken oli nakannut virtaan, näki sen sukeltuvan pinnan alle ja kuuli veden räiskähtävän korkealle; ja silloin hän muisti, että viimeinen näky hukkuvasta miehestä oli ollut hänen hatturisansa, jonka murhaaja oli iskenyt kasvojen yli; vallan merkillinen, pyöreä kapine. Hän näki hatun vielä selvästi silmiensä edessä, lieri riipotti siitä puoleksi irrallaan, ja kuvussa oli ollut kaksi vanhaa rasvatahraa. Kurja hattu kerrassaan! Tätä muistellessaan Veitel huomasi, että hän voisi vielä nauraakin jos vain tahtoisi. Mutta häntä ei naurattanut. Sillä aikaa kuin hänen sielunsa puolittain horroksessa vielä viipyi murhapaikalla, josta se ei mitenkään olisi tahtonut luopua, olivat hänen jalkansa kantaneet hänet yläkertaan. Kun hän sulki porraskäytävän oven perästään, vilkasi hän vielä kerran portaiden mustaan kuiluun, josta tuonaan kaksi miestä oli laskeutunut alas veteen, mutta nyt vain yksi palannut ylös. Hän näki palasen harmaata vedenpintaa kuilun alapäästä, ja jälleen hän tunsi tuota tympeätä painoa rinnassaan. Hän kiiruhti joutuin vierastuvan läpi ulkoportaille; porttikäytävässä hän oli törmätä johonkin majatalon satunnaiseen asukkaaseen. Molemmat miehet riensivät kiiruusti toistensa ohi, virkkamatta sanaakaan.

Tuo kohtaus käänsi kotiaan palaavan murhamiehen ajatukset toiseen suuntaan: Oliko hän turvassa? Vielä leijaili sumu paksuna kaduilla; kukaan ei ollut nähnyt hänen käyvän vanhan nurkkasihteerin kanssa majatalossa; kukaan ei ollut häntä tuntenut hänen siitä poistuessaan. Mutta jos vanhuksen ruumis löydettäisiin virrasta, silloin alkaisivat tutkistelut. Oliko hän silloinkin turvassa?

Kaikkea tuota murhamies ajatteli niin välinpitämättömästi, kuin olisi hän sen lukenut jostakin kirjasta. Välistä juolahti hänelle mieleen, että olikohan hänellä sikarikotelonsa mukana ja miksi ei hänellä ollut palavaa sikaria suussa. Tuota hänen täytyi pohtia pitemmältä, ja niissä mietteissä hän viimein saapui asuntoonsa, Hän avasi ulko-oven; kun hän viimeksi oli sen avannut, oli perähuoneesta kuulunut kauhea melu. Hän jäi seisomaan kynnykselle ja kuunteli, kuuluisiko vieläkin samaa melua. Hän tahtoi väkistenkin saada kuulla sitä. Eihän hän ollut vielä kauankaan sitten täältä poistunut — miksi ei sitä vielä kuuluisi! Oh, mitä hän olisi antanutkaan, ettei näitä viime hetkiä olisi lainkaan ollut olemassa! Jälleen tunsi hän tuota tympeätä kipua, mutta tällä kertaa väkevämmin, yhä väkevämmin.

Hän astui perähuoneeseen; siellä paloi lamppu yhä, rommipullon pirstaleet makasivat sohvalla ja sen jaloissa, peilin elohopea loisteli lattialla kuin kirkkaat hopeataalerit. Veitel kumartui vaivaloisesti poimimaan lasipalaset lattialta ja kätki ne seinäkaapin soppeen. Peilin kehyksen hän nosti seinältä ja asetti sen nurinpäin huoneen nurkkaan. Sitten hän otti lampun ja lasin, jossa hänen oli tapana pitää juomavettä yöksi; mutta kun hän koski lasiin, kävi hänen ruumiinsa läpi kylmä puistatus, ja hän laski lasin takaisin. Hän, jota ei enää ollut olemassa, oli siitä viimeksi juonut. Hän kantoi lampun yöpöydälle vuoteensa viereen ja rupesi riisuutumaan. Märät housut hän kätki kaappiin ja otti esiin toisen parin, joiden lahkeita hän hieroi saappaisiin, kunnes ne likautuivat. Sitten hän sammutti lampun, ja kun sen liekki vielä kerran tuikahti korkealle ennenkuin sammui, johtui hänen mieleensä — sattumoilta kuin jokin vähäpätöinen asia — että ihmiselämää joskus verrattiin lampunliekkiin. Hän oli juuri sammuttanut tuollaisen liekin. Ja jälleen tunsi hän kipua rinnassaan, mutta tällä kertaa hyvin epäselvästi; hänen voimansa olivat tyyten rauenneet, hermojännitys laukesi lopultakin, ja hän nukahti. Murhamies nukkui!

Paitsi Antonin kirjoituspöydällä kyyröttävää kipsikissaa, tunsivat eräät elävätkin olennot vanhassa kauppiaskodissa hiljaista voitonriemua. Ken tunsi niin hyvin tämän talon ja sen ihmiset kuin esimerkiksi täti, hän ei antanut johtaa itseään harhaan, vaikka jotkut toiset yrittivätkin pettää itseään ja muita. Merkilliseltä tosin näytti, että Anton istui sanatonna ja kelmein poskin konttorissa eikä koskaan muulloin ilmestynyt isäntäväen pariin kuin päivällispöytään; että Sabinella nykyään oli aina taipumusta punastua veljensä läsnäollessa, vaikka hänellä ei ollut koskaan ennen ollut sellaista tapaa, ja että hän voi istua tuntikausia puhumatonna työnsä ääressä ja sitten äkkiä hypähdellä läpi koko talon, vallattomana kuin kissanpoikanen, joka leikkii lankakerällä; ja että isäntä itse aina pöydässä vilkuili Antoniin, puhuipa tämä tai istui tuppisuuna, ja että hänen mielialansa kävi päivästä päivään yhä hilpeämmäksi, niin ettei hän tahtonut malttaa lakatakaan tätiä kiusoittelemasta; niin — todellakin hyvin merkilliseltä tuo kaikki tuntui. Mutta ken jo pitkästä kokemuksesta tiesi, mitä ruokaa kaikki nuo ihmiset mieluimmin söivät, ja mitä heidän eteensä sai korkeintaan kerran kuukaudessa panna; ja ken itse oli paikannut heidän sukkansa ja omakätisesti kiillottanut heidän kauluksensa, kuten täti oli tehnyt ainakin kahdelle noista kolmesta ilvehtijästä — niin totta tosiaan sen ihmisen täytyi päästä perille heidän vehkeistään. Ja tietysti täti pääsikin.

Kadunvartisen rakennuksen yläkerros oli jo monet vuodet ollut tyhjillään. Kauppias itse oli siellä asunut vanhempainsa eläessä nuoren vaimonsa kera. Mutta sitten kun hän oli peräkkäin kadottanut vanhempansa, vaimonsa ja pienen poikansa, oli hän muuttanut kerrosta alemmaksi, ja aniharvoin hän oli sen jälkeen enää noussut yläkertaan. Harmaat verhot riippuivat läpi vuoden sen akkunoissa, huonekalut, seinätaulut ja kattokruunut oli kaikki verhottu harmaisiin päällisiin. Koko huonekerros oli kuin prinsessa Ruususen lumottu linna, ja tahtomattaan astuivat talon naiset varpaillaan, kun heidän täytyi käydä tuon uinuvan asunnon lävitse.

Nytpä sattui tädillä olemaan sinne asiaa. Loppumattomissa taisteluissaan itsepintaisen Pixin kanssa hän oli saanut pelastetuksi vain pienoisen nurkan pesuvaatteiden kuivaamista varten. Portaita ylös kiivetessään hän ajatteli katkerin mielin, kuinka yhteiskunnallinen asema voi muuttaa ihmisen luonnetta, sillä Pixin seuraaja Balbus, jonka vaatimattomasta olemuksesta täti oli toivonut itselleen suuria voittoja, olikin uudessa virassaan osoittautunut yhtä taipuvaiseksi vallananastuksiin kuin konsanaan hänen edeltäjänsä. Jälleen täti tapasi suuren kasan sikarilaatikoita niiden kolmen säiliön ulkopuolella, jotka Pix oli omavaltaisesti rakennuttanut hänen valtapiiriinsä. Juuri oli hän aikeissa palata alas ja julistaa sodan herra Balbusta vastaan, kun hän kauhukseen äkkäsi erään yläkerran kamarinoven olevan selki selällään.

Täti ajatteli ensi hädässään varkaita ja yritti jo huutaa väkeä alhaalta apuun, kun hän sai järkevän aatteen tutkia ensin tarkemmin tuota merkillistä seikkaa. Hän hiipi varpaisillaan harmaalla verhottuun huoneeseen. Mutta hän oli äkkiä kivettyä suolapatsaaksi kuin Lotin vaimo huomatessaan kauppiaan ypö yksin seisovan entisessä asunnossaan. Tuo mies, joka vaimonsa kuoltua oli vältellyt näitä suojia, seisoi nyt vainajan kuolinhuoneessa yksin, käsivarret ristissä rinnalla, syviin ajatuksiin vaipuneena ja katseli taulua, joka kuvasi hänen vaimoaan morsiamena, valkeassa atlassipuvussa ja myrttiseppele tukassa. Täti ei voinut pidättää myötätuntoista huokausta. Hämmästyneenä kauppias käännähti ympäri.

"Mutta onhan sinulla siellä jo toinen kuva Mariasta, ja tämä on aina saanut sinut niin surulliselle mielelle", väitti täti.

"Vuodet lieventävät suruja", vastasi kauppias, "ja täällä alkaa aikaa myöten uusi elämä."

Tädin silmät paloivat kuin tulikipunat, kun hän toisti kysyvästi:
"Uusi elämä?"

"Se oli nyt vain tuollainen päähänpisto", sanoi kauppias välttelevästi ja lähti astelemaan huoneriviä pitkin, katsellen tarkastelevin silmin ympärilleen. Ylpeänä ja hengessään niskojaan heitellen käveli täti hänen perässään. Vehkeilkööt nuo ihmiset vain ja teeskennelkööt kuinka tahtovat, ei se enää mitään auttanut!

Anton oli päivällispöydässä istunut nykyisen tapansa mukaan tuppisuuna tädin rinnalla. Kun hän nykäsi tuolinsa taapäin ja nousi lähteäkseen, näki täti kuinka Sabinen katse seurasi hiukeavan huolekkaasti Antonin kalpeita kasvoja ja kuinka kyyneleet kihosivat hänelle silmiin. Antonin poistuttua nousi Sabinekin pöydästä ja kävi pihanpuoliseen akkunaan. Täti hiipi hänen taakseen ja kurkisteli akkunaverhon läpi. Sabine katseli hyvin jännitettynä pihalle, ja yht'äkkiä hän hymyili iloisesti ja näytti aivan kuin kirkastetulta. Varovaisesti hiipi täti vielä lähemmäksi ja katseli hänkin alas pihalle. Mutta muutapa siellä ei ollut nähtävänä kuin Anton, joka käänsi selkänsä akkunaan ja hyväili Plutoa. Hän antoi koiralle leivänpalasia, ja Pluto hyppi iloisesti hänen ympärillään ja haukkui hurjasti.

"Ohoo", arveli täti itsekseen, "Pluton vuoksi ei tyttö itke ja naura yhtähaavaa."

Ja aivan kohta jälkeenpäin, kun kauppias avasi naistenhuoneen oven, näki täti eteisessä miehen, jolla oli iso tavarakäärö sylissä. Hänen terävä silmänsä tunsi miehen oitis erään kangaskaupan lähetiksi. Kauppias huusi sisarensa viereiseen huoneeseen; täti kävi kuuntelemaan oven takaa. Ensin puhui veli, sitten sisar, mutta aivan hiljaa; sitten täti oli kuulevinaan jonkinlaista mutinaa, joka aivan muistutti hillittyä nyyhkytystä. "Mikä itkusuu siitä tytöstä on tullutkaan!" ajatteli täti ihmeissään. Hän aikoi juuri käydä hänkin viereiseen huoneeseen, kun ovi aukeni ja sisarukset astuivat yhdessä ulos.

Sabine riippui veljensä käsivarresta, hänen poskensa ja silmänsä punoittivat ankarasti, ja kuitenkin hän näytti ylen onnelliselta ja olevan vähän kuin häpeissään. Kun täti oli malttanut mielensä niin kauan kuin säädyllisyys vaati, teki hänkin asiaa viereiseen huoneeseen ja näki tuon ison tavarakäärön tuolilla. Hän hipasi sitä kuin sattumoilta kädellään, ja kun sidelanka oli jo irroitettu, niin mikä oli sen luonnollisempaa kuin että käärö meni hajalle ja tädin silmäin eteen levisi uhkeita huonekalukankaita ja niiden alla vielä jotain muutakin, mikä järkytti niin väkevästi tädin tunteita, että hänen täytyi istahtaa ja vuodattaa pari kirkasta kyynelhelmeä. Sillä alinna oli käärössä valkea naispuku kaikkein raskaimmasta silkkikankaasta, puku sellainen, jota nainen kantaa vain kerran elämässään, päivänä joka on täynnä itkua ja iloa ja värisyttävää hartautta.

Tästälähtien täti kohteli lähintä ympäristöään perheenemännän varmalla ja itsetietoisella sävyllä, joka kernaasti suo toisille anteeksi heidän tilapäisen hupsuutensa tietäessään, että tuollaisen hupsun menon välttämättömänä loppuna tulee olemaan tulinen touhu hänen omalla toimialallaan, keittiön puolella, pitkä ruokalista, suuri verisauna kanakopissa ja ankarat hyökkäykset hillopurkkienkimppuun. Nyt kävi tätikin vuorostaan salamyhkäiseksi. Kaikki hillopurkit ja muhennusruukut joutuivat yht'äkkiä ylimääräisen tarkastuksen alaisiksi, ja päivällispöytään ilmestyi toisinaan uusien kokeilujen mainioita tuloksia. Sellaisina päivinä tuli täti keittiöstä palavissaan ja oli hyvin ärtyinen, jollei uusi ruokalaji ollut jokaisen mieleen, vaikka hän joka kerta mainitsi kuin ohimennen: "Se on vain keittäjättären satunnaista kokeilua." Mutta samalla hän mulkoili kauppiaaseen ja Sabineen niin veikeästi ja sisäisen ylevämmyyden viekkaalla ilmeellä, kuin olisi tahtonut sanoa: "Ähä kutti, arvasinpas teidän vehkeenne!" niin että kauppiaan täytyi rypistää kulmiaan ja katsahtaa tätiin vallan ankarasti.

Mutta kauppias ei itsekään muuten näyttänyt niin totiselta ja ankaralta kuin ennen. Sabinen ja Antonin käydessä päivä päivältä yhä hiljaisemmaksi ja sulkeutuessa yhä enemmän itseensä, muuttui hän aivan silmissä hilpeämmäksi. Hän oli nyt puhelias kuin ennen vanhaan nuoren kotionnensa päivinä, ja päivällispöydässä hän koetti väsymättä vetää Antonia mukaan keskusteluun. Hän pakotti hänet kertomaan kokemuksistaan muukalaismaassa ja kuunteli jännitettynä joka sanaa hänen huuliltaan. Ensi viikkoina hän konttorissa usein tutkivasti katseli Antonin askaretta pulpettinsa ääressä, mutta pian oli hän liikeasioissakin Antonin kanssa entisissä luottavaisissa väleissä. Vielä oli tosin kaupan alalla monia vaikeuksia voitettavana, mutta se ei tuntunut häntä paljonkaan huolettavan. Kun herra Braun, maaseutuasiamies, purki hänelle raskautetun sydämensä huolia ja huonoja aavistuksia, nauroi johtaja hänelle vain ja päästi jonkin kokkapuheen.

Anton yksin ei huomannut noita muutoksia. Konttorissa työskennellessään hän istui puhumatonna herra Baumannia vastapäätä ja koetti keskittää ajatuksensa edessä oleviin liikekirjeisiin. Iltansa hän enimmäkseen vietti yksin huoneessaan, nuokkuen jonkin Finkin hänelle lahjoittaman kirjan yllä ja pyrkien kaikin voimin pakenemaan synkkiä ajatuksiaan, jotka uhkasivat aivan sortaa hänet.

Kauppaliikettä hän ei enää tavannut siinä kukoistavassa kunnossa, jossa se oli ollut hänen poislähtiessään. Monet vuodet oli liikekanta täällä ollut vakava ja aina edistykseen pyrkivä, mutta nyt horjui kaikki huolestuttavalla tavalla. Monet kauppahuoneen vanhoista kiinteistä liikeyhteyksistä olivat ratkenneet, paljon uusia, toistaiseksi vielä tietymättömiä oli solmittu. Hän tapasi uusia asiamiehiä, uusia kauppatuttuja, paljon uusia tavaralajeja ja uusia työntekijöitä.

Myöskin pihan perällä olevassa rakennuksessa oli elämä käynyt hyvin hiljaiseksi. Lukuunottamatta takakonttorin vallanpitäjiä, Lieboldia ja Purzelia, jotka eivät olleet koskaan olleet yhteiskuntaa kuohuttavia aineksia, tapasi hän täällä vanhoista tuttavistaan ainoastaan uskollisen Baumannin ja intoisan Spechtin; ja nämäkin olivat aikeissa erota liikkeestä.

Baumann oli kohta Antonin palattua mennyt johtajan puheille ja tunnustanut, että hänen täytyi vihdoinkin tulevana kevännä noudattaa sisällistä kutsumustaan; ja Antoninkin vakavat maanittelut eivät tällä kertaa pystyneet järkähyttämään tulevan pakanainapostolin jäykkää päätöstä. "Minä en mitenkään voi enää lykätä eroani", hän sanoi; "omatuntoni on muutenkin jo hirveässä ahdistuksessa. Minä lähden täältä vuoden päiviksi Lontooseen lähetyskouluun ja sieltä sitten, minne minut lähetetään. Myönnän itse, että oma haluni veisi minut Afrikkaan. Siellä on moniaita pakanakuninkaita" — hän mainitsi muutamia vaikeasti lausuttavia nimiä —"joita en pidä niinkään kehnoina ihmisinä. Siellä voisi käännytystä ajatella voitavan toimittaa melkoisella menestyksellä. Heillä on vielä niin ylen kurjat olot. Pakanallisesta orjakaupasta toivon voivani heidät vieroittaa. Hehän voivat käyttää tuota väkeä kotonakin viljelemään sokeriruokoa ja riisiä. Parin vuoden päästä lähetän teille Lontoon kautta ensi näytteet istutusmailtamme."

Ja myöskin herra Specht tuli purkamaan sydämensä Antonille. "Te olette aina osoittanut minulle hyvää ystävyyttä, Wohlfart. Tahtoisin kysyä nyt teidän mieltänne. Aion mennä naimisiin; morsiameni on erinomainen tyttö, hänen nimensä on Fanni ja hän on C. Pixin rouvan sisarentytär."

"Rakkauteni liekki on ylen hehkuva", huudahti Specht tulisesti. "Mutta seikka on nyt semmoinen, että minun pitäisi naituani myöskin liittyä Pixin liikkeeseen, ja sen asian johdosta tahdon kuulla mieltänne. Lemmitylläni on hiukan varoja, ja Pixin mielestä ne voisi parhaiten sijoittaa hänen liikkeeseensä. Tehän tunnette miehen; Pix on itse asiassa kelpo luonne, mutta jokin toinen yhtiötoveri olisi minulle sittekin mieleisempi."

"Minä en ole samaa mieltä, hyvä Specht", sanoi Anton. "Te olette luonteeltanne hiukan liiaksi intomielinen, ja senvuoksi on teille hyväksi kun saatte varman ja vakavan yhtiötoverin. Pix pakottaa teidät alistumaan hänen tahtoonsa ja siitä ei teille ole vahinkoa, vaan päinvastoin hyötyä."

"Ehkäpä", arveli Specht, "mutta ajatelkaas, minkälaisen liikealan hän on valinnut! Kukaan ihminen ei olisi voinut uskoa, että meidän Piximme alentuisi semmoiseen?"

"No jos jotakin", huudahti Specht, "johon hän ei ennen olisi katsahtanutkaan; paitsi nahkoja ja vuotia jos minkälaisia turkistavaroita, soopelista aina myyrään saakka, ja sen ohella huopaa ja sen semmoista, karvoja ja harjaksia, mikä ennen oli aivan vasten hänen luontoaan. — Joukossa on meidän kesken sanoen aivan kauheatakin tavaraa, Wohlfart."

"Älkää olko noin lapsellinen", Anton sanoi; "naikaa te vain sievä tyttönne, rakas poikaseni, ja alistukaa tulevan lankomiehenne holhouksen alaiseksi, ei se teidän vahingoksenne ole."

Seuraavana päivänä saapui Pix itsekin Antonin luo. "Olen saanut teidän tervehdyskorttinne, Wohlfart", hän sanoi "ja tulen nyt kutsumaan teidät sunnuntaiksi meille kahville. Kuppi Kubaa ja Manilla-sikari. Teidän pitää tulla tuntemaan minun vaimoni."

"Ja te aiotte ottaa Spechtin liiketoveriksenne?" kysyi Anton hymyillen. "Ennenhän teillä oli aina suuri vastenmielisyys kaikkea yhtiötoveruutta kohtaan."

"En minä ketään toista ottaisikaan kuin hänet. Meidän kesken puhuen minä tunnen itseni hiukan syylliseksi tuota miesparkaa kohtaan, ja minä voin liikkeessäni hyvin käyttää ne kymmenentuhatta taaleria, jotka hän saa vaimonsa myötäjäisinä. Oman vaimoni mukana sain vastaanottaa turkkuriliikkeen, kelvottomia tavaroita kerrassaan, joihin hautaannun kaulaa myöten. Mutta Spechtille siitä tulee huvia. Hän saa joka päivä liehitellä naisväkeä, jota tulee puotiin turkiksia katselemaan, ja joka talvi vetää niskaansa uudet turkit. Ja enemmän hyötyä tulee hänestä siellä olemaan kuin täällä konttorissa."

"Minun täytyi", vastasi Pix. "Edeltäjäni jäleltä oli vielä iso tavaravarasto, ja sangen surullisessa tilassa, sen vakuutan. Ja sitten tapasin seurapiireissä yht'äkkiä ihmisiä, joiden mielestä jäniksennahoilla ja sianharjaksilla oli kauppa-arvoa."

"Ei suinkaan tuo seikka yksistään saanut teitä taivutetuksi", virkkoi
Anton nauraen.

"Ehkäpä siinä oli jotain muutakin", myönsi Pix. "Tähän kaupunkiin minun täytyi jäädä, se oli vaimoni tahto; ja ymmärrättehän te, Anton, että kun olen kaiken ikäni toiminut tässä talossa maaseutuosaston johtajana, niin en mitenkään voinut täällä antautua samalle alalle. Minä tunnen koko maaseutukaupan paljon paremmin kuin johtaja itse, ja kaikki pienet maalaiskauppiaat tuntevat minut paremmin kuin johtajan. Vaikka varani ovatkin vähäisemmät, olisin tehnyt aika hallaa Schröterin liikkeelle; olisin helposti päässyt jo ensi hetkestä hyviin kauppasuhteisiin, mutta tämä liike olisi siitä kärsinyt. Siksi minun täytyi yrittää jotain muuta. Minä menin oikopäätä Schröterin puheille, kohta kun olin päätökseni tehnyt, ja puhuin asiat selviksi hänen kanssaan. Ainoastaan yhdellä alalla tulen kilpailemaan teidän kanssanne, hevosenjouhista, ja sillä alalla minä lyön teidät laudalta. Sanoin sen johtajalle itselleenkin."

"Sen tappion tämä liike jaksaa kärsiä", virkkoi Anton ja puristi harjaskauppiaan kättä.

Mutta ei ainoastaan konttorissa, vaan suuren vaa'an valtapiirissäkin Anton huomasi muutoksia tapahtuneen. Ukko Sturm, kauppaliikkeen vanha ystävä, uhkasi jättää iäksi liiketalon ja tämän kääpiöitten maailman.

Ensi töikseen kotia palattuaan Anton oli kysellyt isä Sturmia. Mutta tämä oli jo moniaita viikkoja ollut huonovointinen eikä lähtenyt huoneestaan ulos. Hyvin huolestuneena Anton toisena iltana tulonsa jälkeen kiiruhti tapaamaan jättiläistä tämän kotona.

Jo kadulle hän kuuli sieltä merkillistä matalaa ääntenhumua, aivan kuin olisi parvi jättiläismehiläisiä valinnut tuon ruusunväriseksi sivellyn pikku talon asuinpaikakseen. Hänen eteiseen tultuaan tuo humina yltyi kuin jonkin leijonaperheen etäiseksi murinaksi. Kummissaan hän koputti ovelle, mutta kukaan ei vastannut koputukseen. Kun hän itse avasi oven, täytyi hänen seisahtua kynnykselle, sillä ensi katseella hän ei nähnyt huoneessa muuta kuin paksua, harmaata, läpitunkematonta savua, jonka keskeltä lekotti pieni keltainen valonliekki. Savuun totuttuaan hän erotti usvasta vähitellen moniaita tummia, jykeviä palloja, jotka piirittivät valonliekkiä kuten kiertotähdet aurinkoa, ja toisinaan liikahti jotakin, mikä saattoi olla miehen käsivarsi, mutta pikemminkin muistutti norsunsäärtä. Vihdoin sai avoimesta ovesta käyvä veto savun liikehtimään, ja tulijan onnistui pilvien raoista katsella vähän tarkemminkin ympärilleen. Koskaan ei liene ihmisasumus ollut niin suuresti kyklooppien luolan kaltainen. Pöydän ympärillä istui koolla kuusi kauhean kookasta miestä, kolme lavitsalla, kolme tammisilla tuoleilla, kaikilla sauhuavat sikarit suussa ja edessään pöydällä olutkipot. Tuo kumahteleva murina oli heidän puhettaan, jota he koettivat hillitä parhaansa mukaan, koska tiesivät sen soveliaaksi ollessaan sairaan luona.

"Minä haistan ihmisiä", kajahti viimein mahtava ääni, "täällä täytyy olla jokin vieras, ovesta tulee ulkoilmaa sisään. Kuka täällä on, ilmoittakoon itsensä!"

Usvapallot joutuivat äkkiä kiertävään liikkeeseen ja pimensivät valolähteen.

Anton kävi lähemmäksi valoa, lastaajat nousivat pystyyn ja huutelivat kovaa hänen nimeään. Ukko Sturm siirtyi lavitsan äärimmäiseen laitaan ja ojensi Antonille molemmat kätensä.

"Kuulin jo tovereiltani, että te olette palannut tänne takaisin", hän tervehti. "Ja arvaattekos kuinka oli mieleni hyvä, kun te palasitte tervennä ja ehjin jäsenin tuosta viitakemiesten ja tyhjänkirkujain maasta, jossa talon ylpeytenä pidetään tuvannurkassa seisovaa hapankaalitynnöriä."

Antonin käsi joutui ensin vanhan Sturmin ruhjottavaksi, vaikka tämä tosin kohta silitteli sitä anteeksipyytelevästi, sitten viiden muun jättiläisen, kunnes viimein palasi takaisin niin punoittavana, turvonneena ja joka niveleessä arkana, että Anton työnsi sen joutuin turvaan takkinsa taskuun. Sittekuin lastaajat olivat vuoron mukaan lausuneet tervehdyssanansa, kysyi Sturm äkkiä: "Milloin Peukaloiseni palaa?"

"Oletteko te sitten kirjoittanut hänelle, että hänen pitäisi palata?" kysyi Anton.

"Kirjoittanut?" toisti Sturm päätään pudistellen, "ei, sitä en ole tehnyt, eihän se kävisi laatuun hänen voudinasemansa takia. Sillä jos minä kirjoitan hänelle: tule! niin hän kohta lennähtäisi tänne, vaikka miljoona viitakemiestä marssisi väliin; mutta häntähän voitaisiin tarvita siellä herraskartanossa. Ja senvuoksi hän ei saa tulla, jollei hänellä itsellään ole halua."

Mutta vanhus pudisti päätään; "Keväällä hän ei tule, ei ainakaan minun luokseni; mahdollista on, että pikku kääpiöni tulee tänne, mutta ei enää isänsä luokse." Hän kohotti olutkipon huulilleen ja otti pitkän siemauksen, löi kannen kiinni ja rykäsi voimakkaasti ja painoi nyrkkinsä kuin sinetin pöytään. "Viisikymmentä ajast'aikaa", hän lausui; "kahden viikon päästä ne täyttyvät."

Anton laski kätensä vanhuksen olalle ja katseli kysyvästi silmiin toisia miehiä, jotka sikaria poltellen seisoivat ryhmässä istujain ympärillä kuten muinaiskreikkalainen kuoro murhenäytelmän aikana.

"Katsokaappas nyt, herra Wohlfart", aloitti kuoronjohtaja, joka ihmiseksi tosin oli iso, mutta jättiläiseksi kovin pieni päällysmieheensä verrattuna, "minä selitän teille tuon asian. Tämän miehen ajatusmeininki on semmottinen, että hän käy yhä heikommaksi ja heikommaksi, ja että kohta on se päivä käsissä, jolloin me lastaajat saamme ottaa sitruunan käteemme ja pistää mustan hännän roikkumaan hatuistamme. Se ei ole meidän tahtomme." Kaikki toisetkin pudistelivat päätään ja katselivat paheksuvasti päämieheensä. "On näet vanha kiista hänen ja meidän kesken noista viidestäkymmenestä vuodesta. Nyt hän inttää olevansa oikeassa, siinä koko juttu, mutta meidän ajatusmeininkimme on se, että hän ei ole oikeassa. Hän on käynyt heikommaksi, saattaahan siinä olla perää. Monasti on ihmisellä enemmän voimia, monasti vähemmän. Mutta mitä miehen senvuoksi tarvitsee hätäillä, että hänen olisi täältä erottava? Tahdonpa sanoa teille, herra Wohlfart, mitä se tuommoinen on, se on pelkkää huikentelua hänen puoleltaan."

Kaikki jättiläiset vahvistivat ankaralla päänhuojutuksella puhujan väitteen todeksi.

"Sitä tuntee yhtäällä ja sitä tuntee toisaalla", puuttui kiistan esine itsekin puheeseen; "sitä leijuu ilmassa, se iskee vähitellen ihmisen kimppuun, syö ensin voimat häneltä, sitten hengenvedonkin. Ja jaloista se alkaa ja siirtyy sitten ylemmäksi." Hän osotti kädellään turvonneita jalkojaan.

"Siinäpä se miksi juuri onkin", vastasi jättiläinen, "ylhäällä olo käy minulle päivä päivältä yhä happamammaksi. Ja sen minä sanon sinulle, Wilhelm", hän jatkoi äskeiseen puhujaan kääntyen, "kahden viikon perästä lakkaa sekin; silloin ei muu ole hapanta kuin teidän sitruunanne ja toivoakseni myöskin teidän naamanne parin tunnin ajan tai iltaan saakka. Silloin pitää teidän jälleen tulla tänne ja istua tämän pöydän ympärille. Minä pidän huolta, että olutkannu seisoo taas samalla paikalla kuin nyt; ja silloin te voitte puhella ukko Sturmista kuten ainakin toverista, joka on käynyt levolle eikä enää koskaan nostele raskaita kuormia; sillä minun arveluni mukaan siinä paikassa, mihin me täältä joudumme, ei mikään ole raskasta."

"Siinä sen nyt kuulette", virkkoi Wilhelm huolestuneena, "kuinka huikentelevainen hän taasen on."

"Niin, tohtoriko?" kysyi ukko Sturm. "Jos häneltä kävisi kyselemään, niin olisi hänellä kai paljonkin sanomista; mutta häneltäpä ei kyselläkään. Meidän kesken sanoen ei noihin lääkäreihinkään ole yhtään luottamista. Saattavathan ne tietää, mitä monenkin ihmisen sisässä on vikaa, en sitä kiellä;, mutta mistä ne tietäisivät, mitä meikäläisen sisässä on? Eihän niistä yksikään kykene nostamaan tynnöriä!"

"Jollei teillä ole muuta lääkäriä, hyvä herra Sturm, niin minäpä tahdon olla teidän lääkärinne ja aloitan nyt heti", huudahti Anton, riensi akkunan luo ja avasi sen molemmat puoliskot selälleen. "Jos hengitys käy teille vaikeaksi, niin tämä sakea ilma on teille kerrassaan myrkkyä, ja jos jalkojanne särkee, niin te ette saa enää juodakaan." Hän kantoi olutkannun toiselle pöydälle.

"Katsoppas, katsoppas vain", sanoi Sturm seuraten Antonin touhua, "tarkoituksenne on hyvä, mutta ei siitä ole apua. Vähäläntäinen savu pitää huoneen lämpöisenä, ja olueen me lastaajat olemme kerta kaikkiaan tottuneet. Kun istun koko päivän yksinäni tällä lavitsalla, ilman työtä ja ilman ihmiskasvoja ympärilläni, niin on minulle iloksi, että toverini iltaisin pitävät minulle seuraa. He tarinoivat silloin kanssani, ja minä kuulen heidän äänensä niinkuin ennenkin ja kuulen jotain liikkeestäkin ja muusta maailmanmenosta."

"Mutta teidän itsenne pitäisi ainakin luopua oluesta ja välttää tupakansavua", sanoi Anton. "Oma poikanne sanoisi teille saman, ja kun hän ei ole täällä, niin sallikaa minun olla hänen sijassaan." Hän kääntyi toisiin lastaajiin. "Minä todistan hänelle itselleen että hän on väärässä, jättäkääppä vain puoleksi tunniksi minut kahdenkesken hänen kanssaan."

Jättiläiset poistuivat, Anton istahti sairasta vastapäätä ja rupesi puhelemaan siitä aiheesta, mikä enimmän ilahuttaa jokaista isää, hänen pojastaan.

Sturm unohti synkät aavistuksensa ja tuli mitä onnellisimmalle tuulelle. Vihdoin hän katsahti Antoniin silmiään suistellen ja sanoi, kumartuen lähemmäksi häntä: "Yhdeksäntoistasataa taaleriahan niitä oli, niin! Hän kävi sitten vielä kerran jälestäkinpäin täällä."

"Kysymys oli vain sadasta taalerista", sanoi vanhus anteeksipyydellen. "Nyt hän on kuollut, se nuori herra parka; hän näytti niin veikeältä pienessä nyöritakissaan. Niin kauan kuin ihminen vielä on poika, hän ei saisi kuolla, sillä siitä tulee isälle suuri sydänsuru."

"Saamisestanne olen puhunut herra von Finkin kanssa", Anton ilmoitti; "hän pitää huolta, että rahat maksetaan teille."

"Ei minulle vaan Karlille", oikaisi vanhus ja katseli ympärilleen huoneessa. "Ja te, herra Wohlfart, ottanette kai huoleksenne jättää Karlin käsiin, mitä minulla on tuossa rauta-arkussa, jos minun itseni ei ole enää sallittu nähdä pienokaistani."

"Jollette heitä tuollaisia ajatuksia, Sturm", huudahti Anton, "niin minusta tulee teidän vihamiehenne ja minä tulen tästä lähtien menettelemään aivan säälimättömästi teitä kohtaan. Huomenaamulla tulen jälleen tänne ja tuon mukanani herra Schröterin lääkärin."

"Saattaahan hän olla hyvä mies", vastasi Sturm; "ainakin saavat hänen hevosensa runsaasti rehua, sillä ne ovat lihavat ja vahvat, mutta ei hänestäkään ole minulle apua."

"En minä vielä pitäisi hänen tilaansa vaarallisena", hän sanoi jälkeenpäin Antonille; "hänen jalkansa ovat tosin turvonneet, mutta sekin saattaa parata; mutta, tuo toimeton istuva elämä on hänen vahvalle ruumiilleen niin epäterveellinen ja hänen oluennauttimisensa siksi liiallinen, että ne voivat sangen pian kehittää hänen sairautensa vaaralliseen käänteeseen."

Anton kirjoitti tästä heti Karlille ja lisäsi: "Näissä olosuhteissa minua huolettaa suuresti isäsi luja usko siihen, ettei hän jää viisikymmenvuotisen syntymäpäivän jälkeen elämään. Parasta olisi, jos itse voisit tulla tänne niiden päivien ajaksi."

Sittekuin Anton oli Karlille kirjoittanut, oli kulunut useita päiviä, joiden kuluessa hän oli ahkeraan käynyt sairasta katsomassa. Sturmin terveydentilassa ei ollut tapahtunut mitään huomattavaa muutosta, mutta hän pysyi sitkeästi päätöksessään, että viisikymmentä vuotta täytettyään hän siirtyisi toiseen elämään. Eräänä aamuna tuli talon palvelija Antonin huoneeseen ja ilmoitti, että lastaaja Sturm tahtoi heti saada tavata häntä.

"Onko hän käynyt huonommaksi?" kysyi Anton säikähtyen. "Minä lähden oitis hänen kotiinsa."

Anton kiiruhti kadulle. Siellä korottivat portin edessä isot rahtivankkurit; pajuista kudotun vaunukorin ylle oli viritetty isoja tynnörinvanteita ja niille levitetty valkoinen palttinapeite. Peitteen reuna heilahti edestä syrjään ja isä Sturmin hirmuiseen karvalakkiin peitetty pää pistihe ulos. Vanhus silmäili korkeudestaan Antoniin ja ympärille keräytyneihin makasiinirenkeihin kuten sadun Ruprecht jättiläinen peljästyneisiin pikku lapsiin. Mutta hänen omat kasvonsa näyttivät hyvin huolekkailta, kun hän kurotti Antonille paperilehden. "Ottakaappa tuo, herra Wohlfart, ja lukekaa se. Semmoisen kirjeen olen saanut Karl paralta. Minun täytyy heti lähteä hänen luokseen. — Rosminin takapuolelle", hän lisäsi selittävästi rotevalle ajomiehelle, joka seisoi vaunujen vierellä, Anton silmäsi kirjeeseen, joka oli metsänvartijan tökeröä käsialaa, ja luki ällistyneenä seuraavaa:

"Rakas isä, minä en voi tulla sinun luoksesi, koska viitakemies hakkasi kädestäni irti loputkin sormet. Senvuoksi pyydän sinua heti tämän kirjeen saatuasi matkustamaan poloisen poikasi luo. Hanki itsellesi isot vaunut ja aja niillä Rosminiin saakka. Siellä seisautat Punaisen hirven kievarin eteen. Hirven pihalla odottavat sinua toiset vaunut ja eräs tämän tilan rengeistä. Hän ei osaa saksan sanaakaan, mutta on muuten kelpo mies, ja hän tuntee sinut kohta. Matkaa varten ostat isot turkit ja turkissaappaatkin; saappaiden pitää mennä polvien yläpuolelle ja olla teristä nahalla päällystetyt. Jollet isoihin koipiisi löydä sopivan suuruisia saappaita, niin saa kummisetä turkkuri vielä yön tienoona kuroa kokoon nahkoja sinun sääriesi ympärille. Tervehdi herra Wohlfartia. Uskollinen poikasi Karl."

"Mitäs te sanotte tuosta uudesta onnettomuudesta?" kysyi jättiläinen murheellisena.

"Tietenkin minun täytyy", nyökkäsi vanhus. "Mutta tuo onnettomuus koskee minuun kovasti, varsinkin juuri nyt, kun ylihuomenna täyttyvät ne viisikymmentä ajast'aikaa."

Nyt älysi Anton jo asianlaidan. "Oletteko sitten myöskin varustautunut, niinkuin Karl tahtoo?"

"Olen maar", sanoi jättiläinen ja löi palttinapeitteen kokonaan syrjään. "Kaikki on reilassa, turkit ja saappaatkin."

Suureen sudennahkaturkkiin kiedottuna Sturm täytti vankkurien koko takatilan. Sudennahkoja oli neulottu hänen jalkojensakin ympärille; niin että jos hän koskaan oli näyttänyt hirviöltä, niin nyt ainakin. Hänen korkea karvalakkinsa kohotti kattopeitettä kupuralle, ja hänen sääripylväänsä täyttivät koko etu- ja takaistuinten välisen tilan. Mitä tyhjää tilaa vaunuihin vielä jäi, siihen oli ahdettu eväsmyttyjä, joita toverit olivat taidokkaasti köytelleet kokoon; pieniä nassakoita ja arkkusia oli sullottu hänen ympärilleen, ja kattovanteesta heilui hänen kasvojensa kohdalla savustettu makkarapötky ja kookas matkapullo. Siten hän istui eväittensä ympäröimänä kuin mikäkin alkuaikojen luolakarhu talvivarojensa keskellä. Kupeelle oli vyötetty mahtava sapeli. "Niiden viitakemiesten varalle", hän sanoi ja puristeli sitä tuimasti. — "Nyt minulla olisi vielä suuri pyyntö teille tehtävänä", hän jatkoi. "Taloni avain on Wilhemin hallussa, ja tämän lippaan pyydän teidän säilyttämään; siinä on kaikki, mitä oli vuoteeni alla olevassa rauta-arkussa. Säilyttäkää se Karlia varten."

"Minä jätän lippaan herra Schröterin huostaan", vastasi Anton; "hän on lähtenyt asemalle, mistä hänen pitäisi aivan pian palata."

"Sanokaa hänelle minulta terveisiä", pyysi jättiläinen, "hänelle ja neiti Sabinelle; ja sanokaa molemmille, että minä kiitän heitä sydämellisesti kaikesta ystävällisyydestä, jota he koko elämäni ajan ovat osoittaneet minulle ja Karl pikkuiselle." — Liikutetuin mielin hän katseli hämärään porttiholviin. "Monta hauskaa vuotta olen tuolla sisällä nostellut taakkoja; jos sentnerinpunnustenne kädensijat ovat kuluneet kirkkaiksi, niin ovat minunkin käteni siihen rehellisesti myötävaikuttaneet. Mitä kaikkea tämä liike on saanut kokea kolmenkymmenen ajast'ajan kuluessa, sen minäkin olen kokenut mukana, iloista ja surullista; mutta voinen sanoa hyvillä mielin, herra Wohlfart, että aina heiluivat meidän kätemme. — Minä en enää tule vierittelemään teidän tynnöreitänne", huusi hän makasiinirengeille, "ja toinen mies saa nostaa teille tikapuut rahtikuormia vastaan. Muistelkaa joskus ukko Sturmia, kun köyttelette sokeritynnöreitä vaunuihin. Ei mikään kestä ikuisesti tämän pahaisen maan päällä, väkevällekin lähestyy hänen loppunsa; mutta tämän kauppaliikkeen, herra Wohlfart, pitää pysyä pystyssä ja kukoistaa, niin kauan kuin sillä on johtaja sellainen kuin nykyinen, ja miehiä konttorissa sellaisia kuin te, ja rehellisiä käsivarsia häärimässä ison vaa'an ympärillä. Se on minun sydämeni toivomus." — Hän risti nyrkkinsä sylissään, ja isot kyynel karpalot vierivät hänen turpeille poskilleen. "Ja nyt ei muuta kuin Jumalan haltuun, herra Wohlfart, antakaa minun puristaa kättänne." Hän veti hirmuisen varsikintaan kourastaan ja kurotti kätensä ulos vaunuista. "Ja tekin, Peter, Franz, Gottfrid ja keitä täällä on makasiinimiehiä, jääkää hyvästi ja muistelkaa suopeasti minua." — Sabinen koira tuli häntäänsä viuhtoen vaunujen luo ja hyppeli lähtijää vastaan. "Siinähän on vanha Plutokin!" huudahti Sturm ja silitti koiran päätä. "Hyvästi, Pluto!" Koira nuoli hänen kättään. "Hyvästi kaikki, hyvästi! — Nyt Rosminia kohti, ajuri!" Sitten hän vetäytyi takaisin vaunutelttaansa. Vankkurit vierivät kolisten katukivityksellä; hetken perästä avautui palttinapeite vielä kerran takaapäin, Sturmin mahtava pää pisti esiin ja hän heilutti kättään portilla seisoville.

Anton oli monen päivän mittaan hyvin huolissaan vanhan Sturmin kohtalosta. Viimein toi posti hänelle kirjeen Karlilta.

"Rakas herra Wohlfart", kirjoitti tämä, "te olette ehkä jo arvannutkin, minkävuoksi lähetin sellaisen kirjeen Goljatilleni. Hänen täytyi lähteä ulos huonepöksästään, ja minun täytyi jollakin tapaa voittaa hänen härkäpäisyytensä syntymäpäivänsä suhteen. Senvuoksi sepitin hädissäni kokoon pienen hätävalheen. Se luonnistui seuraavasti.

"Hänen syntymäpäivänsä aattona odotteli meidän renkimme häntä Punahirvessä Rosminissa. Itse olin ratsastanut kadun toisella puolella olevaan kapakkaan nähdäkseni miten isä tuli ja miltä hän näytti. Puolenpäivän tienoissa jyryyttelivätkin hänen vankkurinsa verkalleen määräpaikkaan. Ajomies auttoi isän alas niistä, ja sekös oli ukille vaikea urakka, niin että kävin ihan hätiini hänen säärilaitoksistaan; mutta syy oli enemmän hänen raskaissa turkeissaan ja vaunujen tärinässä, joka oli pannut isän jäsenet turroiksi.

"Kadulle päästyään ukki kaivoi kirjeeni käteensä ja luki siitä jotain, sitten hän asettui hajasäärin meidän Joschin eteen, joka myöskin oli tölmähtänyt vaunujen luo ja oli olevinaan täysi ummikko, joka ei ymmärtänyt sanaakaan saksaa. Isä viittilöi hänelle käsillään ja teki monenlaisia merkkejä ja hirvittäviä liikkeitä. Hän piteli kättään parin jalan korkeudella maasta, ja kun renki yhä pudisteli päätään, kyyristyi ukki itse perin matalaksi. Sen piti mukamas merkitä, että hän tahtoi 'kääpiönsä' luo, mutta tuotahan ei Josch saattanut arvata; silloin koppasi isä hänen molemmat kätensä ranteista toiseen kouraansa ja heilutti toisella kirjettä niin kiivaasti Joschin nenän edessä, että renkiparka, joka muutenkin oli kovin säikähtynyt noin isoa miestä, reuhtoi kaikista voimistaan päästäkseen pakoon. Vihdoin saatiin ukki kuitenkin kaikkine tavaroineen siirretyksi meidän kuomuvaunuihimme, sittekun hän ensiksi oli kiertänyt niitä muutamaan kertaan ja nuuskinut niitä hyvin epäluuloisesti. Sitten lähdettiin matkaan. Rengille olin sanonut, että hän ajaisi suoraa tietä metsänvartijan asuntoon, ja metsänvartijan kanssa olin sopinut asiat valmiiksi.

"Minä ratsastin edeltä metsäpolkua pitkin, ja kun vaunut iltapuoleen tulla kolisivat, hyppäsin metsänvartijan sänkyyn ja annoin sitoa käteni kiinni peiton alle, jotta en ilon remakassa vetäisi sitä esiin. Kun ukki astui vuoteeni viereen, oli hän niin liikutettu että itki, ja minun teki sydämessäni julman pahaa, kun minun täytyi vetää häntä nenästä. Kerroin hänelle että vointini oli jo parempi ja että lääkäri oli luvannut, että jo huomenissa saisin nousta vuoteesta. Sitten hän kävi levollisemmaksi ja sanoi hyvin tärkeän näköisenä, että sekös oli hänelle mieleen, sillä huomenna oli hänellä suuri päivä, ja silloin minä vuorostani saisin istua hänen vuoteensa ääressä. Ja sitten alkoi se vanha järjetön pajatus uudelleen. Mutta eipä aikaakaan kun hän jälleen tuli iloiselle päälle; metsänvartija yhtyi seuraamme ja me söimme minun sänkyni laidalla, mitä armollinen neiti oli lähettänyt linnasta. Meidän oluttamme ukkeli morkkasi huonoksi; sitten valmisti metsänvartija totia ja me ryyppäsimme aika rohkeasti, isä hukuttaakseen piinallisia ajatuksiaan, minä vaimentaakseni muka poikkihakatun kädentynkäni tuskia ja metsänvartija vain seuran vuoksi.

"Pitkästä matkasta, lämpimästä pirtistä ja väkevästä todista ukkia rupesi pian nukuttamaan. Minä olin toimittanut metsänvartijan pirttiin ison sängyn. Isä suuteli minua päähän toivottaessaan hyvää yötä, silitteli peitettäni ja sanoi: 'Huomenna se siis tapahtuu, Peukaloiseni.' Ja kohta kun hän oli käynyt vuoteeseen, veteli hän jo raskaita unia. Eikä siitä unesta tahtonut tulla loppuakaan! Minä nousin metsänvartijan sängystä ja valvoin koko yön hänen vieressään pirtissä; ja aika tuskallinen yö se olikin, minun täytyi vähän päästä kuuristua kuuntelemaan hänen hengitystään. Vasta myöhään seuraavana aamuna hän heräsi.

"Kohta kuin vanhus rupesi narisuttamaan vuodettaan, tuli metsänvartija pirttiin, ja jo kynnyksellä hän löi kämmenensä yhteen ja huuteli huutelemistaan: 'No mutta herra Sturm, kuinka te olette saattanutkaan!' — 'Mitäs tässä sitten on saatettu aikaan?' kysyi ukki vielä puoleksi unenpöpperössä ja katseli ällistyneenä ympärilleen oudossa huoneessa. Metsänvartijan linnut pitivät aika melua, ja kaikki muukin komento tuntui hänestä niin merkilliseltä, ettei hän oikein tiennyt oliko hän vielä tässä maailmassa vai jo tulevassa. 'Missäs minä oikein olenkaan?' hän älähti, 'eihän tämmöisestä paikasta puhuta raamatussa mitään.' Mutta metsänvartija jatkoi vain päivittelyään: 'Enpä tällaisesta ole vielä koskaan kuullut!' — kunnes ukki kävi oikein hätiinsä ja kysyi hirmustuneena: 'Mitä sitten on oikein tapahtunutkaan?' — 'Mitäkö on tapahtunut!' huusi metsänvartija; 'te olette nukkunut yhtäpäätä yhden yön ja yhden päivän ja vielä yhden yön!' — 'Maltappa, maltappa, kuoma', sanoi isä, 'tänäänhän on kolmastoista päivä, ja se on keskiviikko.' — 'Eipäs olekaan', väitti metsänvartija, 'tänään on neljästoista päivä ja torstai.' Ja siitäkös heille riitti kiistelyä. Viimein metsänvartija nouti allakkansa, johon hän oli vetänyt paksun viivan ohi menneiden päivien ja myöskin nykyisen keskiviikon yli; ja hän oli tiistain kohdalle kirjoittanut reunaan: 'Tänään kello 7 tuli vouti Sturmin isä tänne, julman iso mies, ja sietää paljon totia', ja keskiviikon kohdalle: 'Tänään tuo isä on nukkunut yhtämittaa koko päivän.' Hän piti allakkaa ukkelin nenän edessä, tämä katseli siihen ja joutui viimein aivan pyörälle päästä: 'Oikein! Tässähän se on kirjallisesti. Tiistaina kello 7 minä tänne tulin; iso koko ja toti, se käy yhteen; keskiviikko, se on kuitattu; ja tänään on meillä torstai, neljästoista päivä.' Hän laski allakan kädestään ja istui vallan ymmällään vuoteensa laidalle. 'Missä on poikani Karl?' huusi hän vihdoin jyrähtävällä äänellä.

"Nyt astuin minäkin makuuhuoneesta pirttiin, käteni olin köyttänyt kiinni takin alle, ja sitten minä teeskentelin niinkuin metsänvartijakin, kunnes ukkini lopulta huudahti: 'Tämähän on kuin loihdittua, en tiedä mitä minun oikein pitää ajatella.' — 'Etkö sinä huomaakaan', minä sanoin, 'että olen jo pystyssä? Eilen keskiviikkona, sinun nukkuessasi, kävi lääkäri täällä ja lupasi että saisin tänään nousta ylös. Nyt olen jo niin vahva, että jaksan nostaa tämän tuolin suoralla kädellä.' — 'Älä nostele mitään raskasta', pyysi ukki hädissään. 'Ja sinunkin vuoksesi puhuin tohtorin kanssa', minä puhelin edelleen; 'hän on hyvin viisas mies ja sanoi: Joko — tahi; joko hän heittää henkensä tahi nukkuu hän vaarallisen ajankohdan ohi. Jos hän saa nukutuksi koko päivän, niin hän on pelastettu. En kiellä hänen tilansa vaarallisuutta, sellaista sattuu joskus ihmisille.' — 'Meille lastaajille eritoten', tokasi ukkeli.

"Sitten me saimme hänet viimeinkin nousemaan vuoteesta ja pukeutumaan. Ja sitte hän olikin aika pirteällä tuulella. Mutta koko päivän minä pidin hänestä vaarin enkä väistynyt hänen viereltään. Ulos hän ei saanut pistää lainkaan nokkaansa. Ja sittekin uhkasi koko juonemme mennä myttyyn, kun ulkokartanon vouti tuli minua tapaamaan. Onneksi oli metsänvartija kuitenkin lukinnut veräjän ja ehätti pihalle häntä vastaan sekä neuvoi miten hänen piti puhua. Kun vouti tuli sisään, huusi isä jo kaukaa hänelle vastaan: 'Mikä päivä tänään on, toveri?' — 'Torstaihan tänään on', vouti vastasi, 'neljästoista päivä.' Silloin nauroi isä koko naamallaan ja huusi: 'No nyt se ainakin on varma, nyt sen uskon!' Vielä yhden yön hän nukkui metsänvartijan luona, kunnes oli tykkänään päässyt syntymäpäivätuskistaan.

"Seuraavana päivänä vein isän vaunuissa kartanoon ja saatoin hänet minun huonettani vastapäätä olevaan kamariin, jossa niittymestari oli asustanut. Sen olin aika joutua sisustanut asuttavaan kuntoon, herra von Fink oli lähettänyt linnasta tukevia huonekaluja, minä olin vienyt isälle vanhan Blücherin kuvan seinälle ja punatulkkuhäkin akkunalaudalle, asettanut sinne höyläpenkin ja vähän muuta tarvekalua. Ja sisään käytyämme sanoin hänelle: 'Tämä on nyt sinun asuntosi, isä. Sinun täytyy jäädä tänne minun luokseni.' — 'Ohoo', sanoi ukki, 'ei se vain niin helposti käy päinsä, Peukaloiseni.' — 'Käymän sen pitää', minä sanoin, 'minä tahdon sen, herra von Fink sen tahtoo, herra Wohlfart sen tahtoo ja herra Schröter sen tahtoo. Nyt saat vain kauniisti taipua. Me emme enää eroa toisistamme, niin kauan kuin kumpikin olemme täällä maan päällä.'

"Ja sitten minä otin sidotun käteni esiin takin alta ja pidin hänelle ankaran nuhdesaarnan, kuinka epäterveellistä elämää hän tähän asti oli viettänyt ja kuinka hän hupsujen päähänpistojen takia oli aikonut erota minusta; ja tällaista paukutin hänen korviinsa, kunnes ukki kävi vallan pehmeäksi ja lupasi minulle sen seitsemän hyvää ja kahdeksan kaunista. Sitten tuli herra von Fink linnasta ja alkoi haastella isän kanssa hupaiseen tapaansa, ja iltapäivällä tuli neitikin ja talutti itseään herra paroonia. Sokea herra mielistyi mainiosti isään, tämän jyrähtelevä ääni oli hänelle hyvin mieleen, ja vähän päästä hänen täytyi hyppysillään tunnustella kuinka iso minun ukkini oikein oli; ja poislähtiessään hän sanoi tätä ihan mieleisekseen mieheksi. Ja perää siinä lieneekin, sillä herra tulee joka iltapäivä isän luo tämän pikku kamariin ja kuuntelee kuinka hän veistelee ja paukuttaa.

"Vielä on isä hyvin ihmeissään kaikesta mitä hän täällä näkee; siitäkään päivästä, jonka ohi hän muka nukkui, hän ei ole vielä oikein selvillä, vaikka jotain petkutusta hän arvaileekin; sillä monesti hän tarinoidessamme pyörittää minun päätäni ja haukkuu veijariksi. Tätä sanaa hän nyt kai rupeaa käyttämään entisen 'kääpiön' asemasta, vaikka se on vielä paljon pahempi kartanon voudin asemassa olevalle miehelle. Hän aikoo vasituiseksi työkseen ruveta valmistamaan rattaanpyöriä; tänään hän jo nikarteli kaplaspuita. Pelkään vain, että hänen pyöränsä tulevat liika jykeviä ja raskaita. — Olen oikein iloinen kun sain hänet tänne, ja että kaikki luisti sentään sikseenkin siloisesti; kun hän nyt vain pääsee tämän talven yli, niin panen hänet juoksemaan heikkouden pois sääristään. Pikku talonsa siellä kaupungissa hän tahtoo myydä, mutta ainoastaan jollekin lastaajalle. Hän pyytää teitä tarjoamaan sitä Wilhelmille, jolla on vuokra-asunto; hän saa sen huokeammalla kuin jokin vieras."

Muutamia päiviä Hippuksen salaperäisen katoamisen jälkeen Anton istui huoneessaan ja kirjoitti Finkille. Hän kertoi tälle, että nurkkasihteerin ruumis oli löydetty kaupungin alapuolella virrasta tokeen luota, mutta että kuolemansyystä ei oltu selvillä. Muuan lapsi siitä talosta, jossa vainaja oli asunut, oli kertonut että tämä oli kotitarkastuspäivän illalla tullut häntä vastaan kadulla lähellä taloa; sen jälkeen häntä ei oltu enää nähty. Näin ollen ei itsemurha ole mahdoton. Poliisivirkamies oli kuitenkin jyrkästi sitä mieltä, että silmille lyöty hattu todisti vieraan käden olleen pelissä mukana. Asuntoa läpikotasin tarkastettaessa ei mitään papereita löydetty. Poliisin jatkuvista toimenpiteistä ei myöskään ole ollut mitään tulosta. Hänen yksityinen mielipiteensä tuosta hirveästä tapahtumasta on, että Itzigillä oli siinäkin jotain osaa.

Silloin avautui hänen huoneensa ovi, galizialainen kauhtanamies astui sisään ja laski sanaakaan sanomatta vanhat rillit, joissa oli ruostuneet terässangat, Antonin eteen pöydälle. Anton katsahti miehen vääristyneisiin kasvoihin ja hypähti pystyyn.

"Hänen rillit!" kuiskutti Tinkeles käheästi, "mie löysin ne veden vierest'. Aaprahamin Jumala sentään, ett' ihmisen pittä koke semmottinen säikähdys!"

"Kenen rillit ne ovat, ja mistä te ne löysitte?" kysyi Anton. Hän aavisteli sitä, mitä reppurilla ei ollut voimaa eikä rohkeutta sanoa. "Tulkaahan toki tolkuillenne, Tinkeles, ja puhukaa." Hän itsekin katseli arastellen noita himmeitä laseja.

"Se ei voi pysyä salass', se huutaa ihan taivasse ast'!" parkasi galizialainen väkevän mielenliikutuksen valtaamana. "Te saa kuulla nyt kaikki, miten juttu kävi. Kaks' päivää sen jälkeen kuin mie puhuin teidän kanss' niist' sadast' taalerist', mie menin illalla Löbel Pinkuksen luo nukkumaan. Juur' kuin mie astun sissä taloon, tölmähtää pimeess' yks' mies mua vastaan. Mie aattelen, oleeko se Itzig vai eikö ole? Mie sanon itsellen, se maar on Itzig; noin se juoksee, kun sill' on kiiru. Kun mie sitt' tulen ylös isoon vierastuppa, on siell' kaikki tyhjää, ja mie istun pöydän viereen ja kattelen läpi miun lompakon. Ja kun mie siinä istun, niin käy ulkon' kova tuuli ja jokin koputtaa parvekkeell', ja koputtaa ja koputtaa yht'mittaa, aivan kuin olis siell' ulkon' joku, joka tahtoo päästä sissä eik' saa ovea auk'. Mie julmast' säikähdin ja pistin kiiruust' miun kirjeet lompakkoon ja huusin: jos siell' kuka on, niin huutamas, ett' mie tiedän! Ei kuka ikin' vastaa, mut koputtaa vain yht'mittaa oveen. Silloin mie rohkaisin miun sydämein ja otin lampun kätte ja menin ulos parvekkeell' ja syynäsin joka nurkan. Vaan eihän siell' kettä ollut. Ja jälleen se koputtaa ihan miun nenän edess', niin ett miun polvet tutisemaan rupes'; sitt' lennähti auki yks' ovi, joka ei koskaan oo auki, ja ovelt' vei traput alas vette. Kun mie sitt' lampun kanss' kattelin trappujalas, niin mie näin ett' yks' märkä jalk' on tallannut trappujja noussut ylös; samoj' jalanjälkki näkyi myös parvekkeell' ja aina sissä tuppa asti, märkki jälkki pitkin permantoa. Ja mie sit' kovast' ihmettelin ja sanoin miull ittellen: Schmeie, olenko mie sanonut, kuka se yöll' on noussut vedest' tänne tuppa asti ja jättänyt jälestään oven auk' kuin mikä kummituinen? Se ei sinuun kuulu yhtä mittä, mie sanon miull' ittellen, se ei ole siun asia. Ja mie pelkkäsin juur' julmast'.

"Ja ennenkuin mie sulke oven, mie viel' kerran kattelin lampun valoss'. Ja mie rohkaisin taas miun mielt' ja astuin alas yks' trappu ain' kerrassaan; ai vai, herra Wohlfart, se oli yks' hirmuinen urakka! Tuuli ulisi ja koetti puhaltaa miult' lampun sammuksiin, ja se tie trappuj' alas oli just' niin pimee kuin ois hypännyt alas kaivoon. Ja mitä mie sielt' alhaalt sitte löysin, oli just' nämät", — hän viittasi silmälaseihin — "samat klasit, kuin se vainaa piti nokallans' niin kauan kuin eli."

"Mistä te tiedätte, että juuri nämä ovat vainajan silmälasit?" kysyi
Anton jännitettynä.

"Ka mie tunnen ne tuost' niveleest', kuin on sidott' kiinni mustall' langall'. Mie näin sen vainaan monest' ennen Pinkuksen pirtiss', just' nämä klasit nenäll'. Sitt' mie pistin klasit taskuun ja ajattelin itteksen', etten mie puhu yhtä mittä niist' Pinkukselle, vaan vien Hippukselle ittellens ja saan hänelt' vähän vaivoistan'. Ja mie oon kantanut noit' klasei taskussan' aina tähän päivään ast' ja ootellut Hippusta; ja kun hänt' ei kuulunut, niin mie kysyin Pinkukselt', että missä se mies viipyy, ja Pinkus vastas' miulle: 'Ka mistä mie tietä, miss' se viipyy.' Mut tänään puoliselt', kun mie jälleen menin majataloon, juoksee Pinkus miun vastaan ja sanoo: 'Schmeie', sanoo, 'jos sie tahto puhua Hippuksen kanss', niin mene vette ja hae sielt'; hän hukkui sinne vette.' Ja miull' tuli niin julmast' paha olla kuin olis joku ampunut miun sydämen läpi, kun hän sanoi: Mene vette ja hae sielt'. Ja minun piti pidellä kiinni seinäst'."

Anton riensi pöytänsä ääreen ja kirjoitti muutaman rivin poliisivirkamiehelle, joka vast'ikään oli ollut hänen vieraanaan, soitti palvelijaa ja käski tämän mitä joutuisimmin toimittamaan kirjeen perille.

Sillävälin oli Tinkeles aivan murtuneena miehenä lysähtänyt tuolille, tirkisteli pöydälle ja supisi käsittämättömiä sanoja.

Miltei yhtä järkytettynä Anton alkoi astella edestakaisin huoneessa. Kaamea hiljaisuus vallitsi. Vain kerran sen keskeytti galizialainen, kun hän muutti mutinansa selviksi sanoiksi kysyen: "Luuleeks' herra Wohlfart, ett' nuo klasit maksaa ne sata taalerii, kuin te säilyttää miun hyväks' teidän pöytälaatikoss?"

Schmeie vaipui äskeiseen tympeyteensä, huokaili ahkeraan, löi joskus värisevät kämmenensä yhteen ja päästeli kaameita kurkkuääniä. Vihdoin hän jälleen katsahti arastellen ylös ja sanoi: "Tai ainakin viisikymment' taalerii?"

"Kuinka miun pittä lopetta?" parkasi Tinkeles hirmustuneena; "miun pittä kestää julmat tuskat ja peikot, eikä siit' makseta yhtä mitta?" ja jälleen hän vaipui murheelliseen mutinaansa.

Tämä surkea seuranpito päättyi, kun poliisimies saapui. Tuo älykäs mies antoi reppurin toistaa vielä kerran juttunsa, jonka hän merkitsi lyhyesti muistiin, pisti silmälasit taskuunsa, tilasi ajurinvaunut itselleen ja vastaanhangoittelevalle Tinkelekselle sekä lausui poislähtiessään Antonille: "Olkaa varma siitä, että juttu kehittyy nopeasti ratkaisuunsa. Saanko minä tahtoni perille, se on vielä epätietoista; mutta teillä on nyt ainakin hiukan toivoa saada käsiinne etsimänne asiakirjat."

Ehrenthalin talossa olivat kaikki huoneet kirkkaasti valaistut; alaslaskettujen akkunaverhojen läpi kumotti himmeää tuiketta ulos tiheään vihmasateeseen, jota purkautui usvapilvistä kaduille. Huoneitten väliovet olivat auki, niin että näki asunnon päästä päähän, raskaita hopeisia kynttilänjalkoja seisoi vähin kaikkialla, koreita posliinimaljakoita ja muita näkyesineitä oli ladottu esiin; permanto oli uudestaan vahattu, yksin keittäjätärkin oli vaihtanut iäti ryppyisen päähineensä vastasiloitettuun myssyyn; koko talo hohteli puhtoisuuttaan ja kirkkauttaan.

Kaunis Rosalie seisoi keskellä kaikkea tätä komeutta puettuna keltasilkkiseen hameeseen ja koristettuna purppuranpunaisilla kukilla, ihanana kuin paratiisin huuri ja yhtä valmiina kuin nämäkin käymään valittua miestä vastaan. Äiti silitteli hänen raskaan pukunsa poimuja, katseli ilosta säteillen kättensä työtä ja sanoi äkillisen äidinlemmen puuskassa: "Kuinka kaunis sinä oletkaan tänään, Rosalie, minun ainokainen lapseni!"

Mutta Rosalie oli siksi tottunut äitinsä kehumisiin, ettei hän niistä piitannut nytkään, vaan askarteli äkeissään rannerenkaalla, joka ei ottanut pysyäkseen lukossa hänen täyteläisellä käsivarrellaan.

"Aivan sopimatonta oli, että Itzig osti minulle turkooseja; olisihan hänen pitänyt tietää, etteivät ne ole nyt muodissa."

"Niillä on kuitenkin hyvä kehys", sanoi äiti tyynnytellen, "se on raskasta kultaa, ja kaiverrustyö on ihan uusimman maun mukaista."

"Ja missä se Itzig nyt viipyykin? Tänään hänen toki pitäisi tulla oikeaan aikaan; koko perhe on koolla, mutta sulhanen puuttuu", jatkoi Rosalie äkäilemistään.

"Hän joutuu kyllä parahiksi", vastasi Itzigin suojelijatar; "tiedäthän kuinka hän puuhaa ja ahertaa, jotta sinä voisit viettää loistavaa elämää. Sinä olet tosiaankin onnellinen", sanoi hän huoahtaen. "Nyt astut omin jaloin elämään, ja sinusta tulee kaikkien kunnioittama rouva. Te lähdette kohta vihkimisen jälkeen ensin muutamiksi viikoiksi maan pääkaupunkiin, missä Itzig esittelee sinut rouvanaan minun sukulaisilleni ja missä te saatte elää kahdenkesken rauhassa kuherruskuukautenne. Sillävälin minä järjestän teille nämä huoneet asunnoksi ja muutan itse yläkertaan. Loppuelämäni saan hoidella Ehrenthalia ja istua hänen kanssaan tyhjässä tuvassa."

"Pitäisikö isän tulla tänään toisten seuraan?" kysyi Rosalie huolestuneena.

"Täytyyhän hänen toki olla mukana perheen arvon vuoksi; hänen pitää lausua teidän päittenne yli isällinen siunauksensa."

"Hänestä on meille pelkkää häiriötä, kun hän rupee taas laskettelemaan järjetöntä loruaan", kivahti lapsellinen tytär.

"Minä olen painanut hänelle mieleen mitä hänen pitää sanoa", äiti vastasi, "ja hän nyökkäsi minulle merkiksi että ymmärsi puheeni."

Kuului soitettavan, ovi aukeni ja sukulaisia alkoi saapua. Kohta täyttyivät kaikki huoneet. Naisia kahisevissa silkkihameissa, raskaat kultakäädyt kaulassa ja säkenöivät timantit korvissa, istui isossa sohvassa ja pöydän ympäri asetetuilla tuoleilla. Kaikki olivat enimmäkseen hyvin täyteläisiä, joukossa jokunen oikea kaunotarkin, uhkuvia punahuulia ja polttavan mustia silmiä. Piirissä istuessaan he muistuttivat koreaa tulpaanilavaa. Pikku ryhminä pitkin seinävieriä seisoivat miehet, älykkäät naamat viekkaassa irvessä ja kädet housuntaskuissa, paljon vähemmän juhlatuulella kuin naiset. Näin odotteli sukulaispiiri ikävystyen sulhasta, jota ei ottanut kuuluakseen.

Tulipa hän sentään vihdoin, tuo onnekas mies, jolle arpa oli langennut kauneimmassa. Karsaasti kierteli hänen katseensa pitkin seuraa, arastellen soinnahti hänen tervehdyksensä morsiamelle. Hän ponnisti sielunsa voimia äärimmäiseen saakka keksiäkseen jonkin arkipäiväisen kohteliaisuuden, jonka hän voi heittää tuolle kauniille tytölle kuin koiralle luun; ja itsensä hänen olisi tehnyt mieli nauraa omalle sisälliselle tyhjyydelleen. Hän ei nähnyt morsiamensa loistavia silmiä, ihanaa kaulaa ja kukoistavaa ruumista; astuessaan tämän luo hänen täytyi yht'äkkiä ajatella jotain muuta — samaa, mitä hän nykyisin alituisesti ajatteli.

Hän pyörähti nopeaan Rosalien viereltä ja kävi herrain joukkoon, jotka kävivät paljon puheliaammiksi hänen tultuaan. Ensin kuului nuorempain suusta välinpitämättömiä huomautuksia: "neiti Rosalie näyttää tänään vallan hurmaavalta", ja: "tulleekohan Ehrenthal tänään mukaan?" ja: "tämä nykyinen usvasää on sietämätöntä, se on epäterveellistä, täytyy pitää villapaitaa ihoa vastaan"; kunnes jonkun suusta kajahti taikasana: "neljä ja puoli prosenttia." Silloin lakkasivat kaikki turhanpäiväiset kyselyt ja huomautukset; yleisesti mielenkiintoinen puheenaihe oli tavoitettu. Itzig oli kaikkein äänekkäimpiä ja hän huitoi käsillään vallan vimmatusti. Puhuttiin kursseista, villanhinnoista ja erään liikemiehen onnettomuudesta, joka oli pistellyt nimiään liian ahkerasti pitkiin papereihin, kunnes välttämätön kuperkeikka tuli. Naiset oli tykkänään unohdettu; mutta tottuneina sellaiseen kohteluun he pitelivät teekuppeja juhlallisesti kämmenillään, silittelivät hameittensa poimuja ja liikuttelivat sirosti kaulojaan ja käsivarsiaan, jotta käädyt ja hohtokivet oikein kimaltelisivat kynttiläin valossa.

Silloin häiriytyi puhelu vähäksi aikaa, kun ovi aukeni ja yleinen hiljaisuuden vallitessa raskas pyörätuoli työnnettiin saliin.

Tuolissa istui vanha mies, jolla oli valkoinen tukka, paksut turvonneet kasvot, kaksi jäykästi eteensä tuijottavaa mulkosilmää, kumarainen ryhti ja hervottomat kädet riippuen käsinojien yli. Se oli entinen Hirsch Ehrenthal, nyt tylsämielinen äijä parka. Kun tuoli oli pyörinyt keskelle lattiata, katseli vanhus hitaasti ympärilleen, nyökkäili seuralle ja sanoi hänelle opetetut sanat: "Hyvää iltaa, hyvää iltaa."

Hänen vaimonsa kumartui hänen olkansa yli ja huusi kovaa hänen korvaansa: "Tunnetko sinä tätä herrasväkeä, joka on täällä koolla? Ne ovat kaikki sukulaisia."

"Tiedän mä, tiedän", nyökkäsi hervoton ihmiskuva, "nythän on illanvietto. — Te olette kaikki menneet suureen illanviettoon ja jättäneet minut yksin kamariini. — Ja minä istuin hänen vuoteensa vieressä. Missä onkaan minun Bernhardini, kun hän ei tule vanhan isänsä tykö?"

Läsnäolijat, jotka olivat kokoutuneet nojatuolin ympärille, peräytyivät hämillään takaisin, ja emäntä huusi jälleen vanhuksen korvaan: "Bernhard on matkustanut pois, mutta tyttäresi Rosalie on täällä."

"Matkustanut pois?" kertasi vanhus murheellisesti; "minnekä hän on voinut matkustaa? Minähän tahdoin ostaa hänelle hevosen, jotta hän saa ratsastaa, tahdoin ostaa hänelle maatilankin, jotta hän voi elää säädyllisenä ihmisenä, jollainen hän on aina ollutkin. — Nyt minä tiedän", hän parahti äkkiä isoon ääneen, "kun viimeksi näin hänet, makasi hän vuoteessaan, ja hän kohotti nyrkkinsä ja heristi sitä isäänsä vastaan." Hän lyyhistyi kokoon tuolissaan ja vaikeroi hiljaa.

"Rosalie, tule tänne!" huusi äiti, hätäytyneenä heikkomielisen kuvitteluista. "Kun isäsi näkee sinut, lapseni, tulee hän toisiin ajatuksiin."

Tytär polvistui isän tuolin viereen, levittäen ensin nenäliinan alleen. "Tunnetko minut, isä?" hän huusi.

"Tunnen minä sinut", puheli vanha mies, "nainenhan sinä olet. Miksi tarvitsee naisen maata polvillaan maassa? Antakaa minulle rukousvaippani ja lausukaa rukouksia. Minä tahdon polvistua sinun sijastasi ja rukoilla, sillä meidän ylitsemme on tullut pitkä yö. Mutta kun se on kulunut ohi, sytytämme nyt kynttilät palamaan ja syömme juhla-aterian. Silloin on aika pukea päällemme kirjavat vaatteet. — Miksi sinä nyt kannat kirjavia vaatteita, kun Herra on vihastunut seurakuntaansa?" — Hän rupesi jupisemaan rukouksia ja vaipui jälleen kokoon.

Rosalie nousi närkästyneenä, ja hänen äitinsä sanoi hyvin hämillään vieraille: "Tänään hänen tilansa on huonompi kuin koskaan ennen. Minä tahdoin, että isän piti olla mukana tyttärensä kunniapäivänä, mutta huomaan ettei hän kykenekään toimittamaan isännän tehtäviä. Siksi minä käyn nyt äitinä ilmoittamaan arvoisalle seuralle iloisen uutisen." Hän tarttui juhlallisesti tyttärensä käteen ja virkkoi sulhaselle: "Käykää lähemmäksi, Itzig."

Itzig oli tähän saakka seisonut syrjässä toisten joukossa ja tuijottanut heikkomieliseen vanhukseen. Hän oli välisti kohautellut hartioitaan ja pudistellut päätään pahoitellakseen sairaan järjetöntä lörpöttelyä, koska arveli sen kuuluvan asiaan hänen suhteessaan perheeseen. Mutta hänen silmiensä edessä väikkyi toinen ihmishahmo; hän tiesi paremmin kuin muut läsnäolijat, kuka se täällä oikeastaan voihkaili; hän tiesi myös, kuka oli kuollut hänelle anteeksi antamatta. Näistä mietteistä hänet havahdutti tulevan anoppinsa ääni. hän astui vitkalleen tämän viereen, yhäti tirkistellen sairaaseen. Vieraat ympäröivät kehänä hänet ja Rosalien, äiti tarttui hänen käteensä.

Silloin rupesi vanhus nojatuolissaan jälleen pakisemaan. "Olkaa hiljaa", hän sanoi käsitettävästi, "tuolla hän seisoo, se näkymätön mies. Me palaamme kotia hautajaisista, ja hän tanssii naisten joukossa. Ketä hän vain katselee, sen jäsenet hän lyö halvauksella. Tuolla hän seisoo!" hän parkasi kovaa ja koetti nousta tuolistaan. "Tuossa. — Tuossa. — Kumotkaa vesiastianne ja paetkaa sisään huoneisiin. — Sillä hän, joka tuossa seisoo, on kirottu Herran edessä. Kirottu!" hän karjasi ja pui nyrkkiään ja hoipperoi kuin raivohullu Itzigiä kohti.

Itzigin kasvot valahtivat kelmeiksi, hän yritti nauraa, mutta hirveä hätä ja kiukku vääristi hänen kasvonsa rumaan irveen. Silloin tempaistiin ovi joutuin auki, ja hänen konttoripoikansa kurkisti hätäisesti sisään. Itzigin tarvitsi vain kerran katsahtaa poikaan, tietääkseen mitä tällä oli hänelle asiaa. Hänet oli keksitty; vaara kulki hänen kintereillään. Hän törmäsi ovelle ja katosi näkyvistä.

Ulkona oli pimeä yö, sakean ilman läpi tihkui kylmää vihmasadetta, ja kaduilla kävelijöiden ihoa karmi paksujen syysvaatteidenkin alla.

Itzig juoksi portaita alas. Perästään hän kuuli vielä vapisevan äänen toimittavan: "Poliiseja on sisällä konttorissa, niitä seisoo pihalla, niitä väijyy rappusissa, ne murtavat perähuoneen oven auki!" Sitten hän ei kuullut enää mitään, ja hirvittävä pelko tärisytteli hänen sieluaan. Raivoisata vauhtia kiertelivät ajatukset hänen aivoissaan. Pakoon, pyri päästä pakoon huuteli kaikki hänen sisässään ja ympärillään. Hän tunnusteli povitaskuaan, jossa hän viime viikosta lähtien säilytti osan omaisuudestaan. Hän ajatteli pakoa rautateitse, mutta tähän aikaan ei lähtenyt mitään junaa merenrannalle. Ja kaikilla asemilla väijyi varmastikin vainoojia, joita oli pantu hänen kintereilleen.

Siten hän juoksi kuin mieletön, ilman päätä ja määrää, yön ja sateen halki kapeita katuja ja kujia pitkin syrjäisiin kaupunginosiin. Missä palava katulyhty sattui häntä vastaan, siellä hän kavahti säikkyen takaisin. Yhä horjuvammaksi kävi hänen kulkunsa, yhä sekavammiksi hänen ajatuksensa. Viimein olivat hänen voimansa tyyten lopussa, hän kyyristyi portin soppeen ja puristeli nyrkkejään päätänsä vastaan pakottaakseen ajatuksensa pysymään koossa. Silloin hän kuuli yövartijan puhaltavan kumeasti torveensa aivan hänen lähellään; mies seisoi vain muutaman askeleen päässä hänestä, ja hänen pertuskansa kolahteli vyöllä riippuvaa avainkimppua vastaan. Pakolainen kyyristyi miltei maahan asti, tuska ja hätä rutisti hänen rintaansa kokoon, niin että hänen täytyi ähkyä ääneen, vaikka tiesi henkensä olevan kysymyksessä. Täälläkin väijyi häntä vaara.

Jälleen syöksyi hän pimeän selkään, haparoi tietänsä seinävieriä pitkin kohti sitä ainoaa paikkaa, joka vielä selvästi kuvasteli hänen sielussaan, joka kammotti häntä kuin kuoleman kita, mutta johon häntä kuitenkin viehti kuin ainoaan piilopaikkaan, mitä maan päällä enää oli olemassa hänen kaltaiselleen miehelle. Tullessaan lähelle vanhaa majataloa hän näki tumman varjon oven edessä. Siinä oli tuo pieni vanhus monesti seisonut iltahämärässä odotellen Veiteliä kotiin palaavaksi. Tänäänkin hän seisoi siinä ja vartoi Veiteliä. Onneton mies kavahti taapäin ja läheni jälleen, sillä varjo oli kadonnut ja tie oli vapaa. Hän haparoi kädellään salaista ponninta, ovi aukesi ja hän puikahti sisään. Mutta hänen takanaan kohosi jälleen tuo uhkaava varjo esiin mustasta kellarinaukosta, liukui hänen perästään ovelle ja jäi siihen seisomaan liikkumatonna kuin kivikuva.

Pakolainen riisui oven luo tultuaan saappaat jaloistaan ja hiipi portaita ylös. Hän tunnusteli pimeässä ovenripaa, löysi sen, avasi oven vapisevalla kädellä ja haparoi seinältä avainkimppua. Sen kera hän riensi vierastuvan läpi ulkoparvekkeelle; kuin kaukaa matkan päästä hän kuuli tuvanlattialla nukkuvain ihmisten raskasta hengitystä. Hän seisoi vesiportaiden ovella. Ankara puistatus värisytti hänen jäseniään, kun hän alkoi hoiperrellen laskeutua portaita alas, porras portaalta, askel askeleelta. Pistäessään jalkansa veteen hän kuuli vaikeroivaa ähkimistä. Hän piteli molemmin käsin kiinni kaidepuusta, niinkuin se toinenkin oli pidellyt, ja kurkisti alas virtaan. Jälleen kuului liikutusta ja ähkinää kuin kuolemanhädässä olevalta; ja kauhukseen hän huomasi, että tuo ääni lähti hänen omasta rinnastaan, kun hän veti henkeä keuhkoihinsa. Jalallaan hän tunnusteli vanhaa jalkapolkua vedestä. Vesi oli viime viikosta paljon noussut, se kohosi korkealle polven yli; mutta hän oli tavannut pohjan ja seisoi vedessä.

Kolkko ja pimeä oli yö; yhä vielä tihkui sadetta raskaan ilman läpi, sumu peitti virranvartiset talot ja parvekkeet, jokunen tukipylväs tai jyrkkä kattopääty vain erottui silmään keinuvasta mustanharmaasta usvasta. Vesi patoutui vanhoja rantapaaluja, vesiportaita ja talojen nurkkia vastaan ja piti yksitoikkoista lorinaa. Se oli ainoa ääni tänä kaameana yönä, ja se kajahti ukkosenjylinänä onnettoman miehen konnin. Kaikki kadotuksen vaivat hän tunsi raastavan sieluaan, kun hän kahlaten ja käsillään hapuillen etsi itselleen pelastustietä veden ja sateen ja pimeän läpi. Hän tarrautui kiinni limaskaisiin rantapaaluihin jottei uppoisi. Jo pääsi hän naapuritalon vesiportaiden luo, hän tunnusteli avainkimppua taskussaan; vielä pyörähdys nurkan ympäri, ja hänen jalkansa koskettaisi alimmaista porrasta. Mutta kun hän aikoi kääntyä nurkan ympäri, peräytyi hän voimatonna takaisin, kohotettu jalka vaipui veteen — edessään virrasta kohoavan paaluston harjalla hän näki tumman, kumaraisen hahmon. Hän voi erottaa rähjäisen hatturisan ulkopiirteet, hän tunsi pimeänkin läpi nuo tutut, rumat kasvot. Liikkumatonna seisoi tuo aavenäky hänen edessään. Hän sipaisi kädellä silmiään ja huitoi ilmaa kuin pyyhkäistäkseen olemattomiin tuon harhakuvan. Mutta mikään harhakuva se ei ollut; kummitus istui ilmielävänä vain muutaman askeleen päässä hänestä. Jo kurotti se hirveätä kättänsä tarttuakseen Itzigin rintaan.

Parkaisten horjahti murhamies takaperin, hänen jalkansa luiskahti polun kovalta pohjalta ja hän vajosi kaulaansa myöten veteen. Siten hän seisoi virrassa, hänen yllään ulisi tuuli, hänen korviensa tasalla kohisi vesi yhä uhkaavammin, yhä uhkaavammin. Hän piteli käsiään korkealla, ja hänen silmänsä tuijottivat yhäti rannalla kykkäilevään kummitukseen. Verkalleen irroittautui outo haamu rantapaaluista, kuului veden roisketta saman polun kohdalta, jota hän äsken oli itse kulkenut; jo läheni aave häntä ja kurotti taasen kättänsä häneen yltääkseen. Hän hoiperteli kauhistuneena yhä kauemmas keskivirtaan.

Vielä kerran horjahdus, kova huuto, hukkuvan ihmisen lyhyt kamppaus; ja kaikki oli ohi. Virta vyöryi eteenpäin ja kuljetti hengetöntä ruumista mukanaan.

Rannalla syntyi eloa ja liikettä, pikisoihtuja välkkyi virranpartaalla, ja niiden valossa kimalteli aseita ja univormuja. Kuului etsivien ihmisten huutoja; ja vesiportailta kahlasi muuan mies pitkin paaluriviä ja luikkasi rannalla oleville: "Se pääsi menemään virran mukana, ennenkuin sain hänestä kiinni; huomenna löydämme hänen ruumiinsa tokeen luota."

Löbel Pinkuksen majatalo tutkittiin perusteellisesti ja naapuritalossa oleva salainen tavarakätkö otettiin sisällyksineen takavarikkoon; ja kun sieltä löytyi paljon saalista monilukuisista varhemmin ja aivan nykyisin tehdyistä varkauksista, työnnettiin arvoisa majatalon isä itsekin tyrmään. Varastettujen esineiden joukossa oli myöskin vapaaherran tyhjä lipas; eräästä kätköpaikan lukitusta seinäkomerosta löydettiin vapaaherran kunniasanalliset sitoumukset ynnä velkakirjat ensimmäisistä ja viimeisistä kahdenkymmenentuhannen taalerin kiinnitysveloista. Itzigin asunnosta tavattiin edelleen Pinkuksen kirjallinen vakuutus siitä, että Veitel Itzig oli ensimmäisen kiinnityksen haltija. Pinkuksen jäykkä mieli murtui vankilan yksinäisyydessä; hän tunnusti, kun näki jatkuvan kieltelemisen turhaksi, olleensa vain Itzigin kätyri lainauspuuhissa, ja että vapaaherra itse asiassa oli saanut tältä ainoastaan kymmenentuhannen taalerin paikkeille. Sen kautta parooni Rothsattel voitti takaisin oikeutensa puoleen ensimmäistä kiinnitystä.

Pinkus tuomittiin pitkälliseen vankeusrangaistukseen. Hiljainen majataloliike nukahti vielä hiljaisempaan kuolemaan; ja Tinkeles, joka oli vaatinut ja saanut toisen satasensa Antonilta heti Itzigin kuoleman jälkeen, kantoi tästälähin reppunsa ja kauhtanansa toiseen lymylään. Hänen Schröterin liikettä kohtaan tuntemansa mielisuosio kävi viimeisten tapausten johdosta niin lämpimäksi, että konttorin täytyi olla erityisen varuillaan hänen suhteensa ja jäykästi hyljätä moniaita suurisuuntaisia liikeyrityksiä, joita Tinkeles tahtoi väenväkisin solmita sen kanssa. Luonnollisena seurauksena tästä jäisestä kylmyydestä oli, että reppuri rupesi tuntemaan vieläkin hartaampaa kunnioitusta liikkeen herrain älykkäisyyttä kohtaan, ja hän oli edelleen ahkera vieras konttorissa. — Pinkuksen talo myytiin, ja sinne muutti muuan rehellinen värjäri; ja vanhalta ulkoparvekkeelta, jonka kaiteen yli muinen nuori Itzig oli unelmoiden nuokkunut, riippui tästälähin sinisiksi ja mustiksi värjättyjä lankavyyhtejä syvälle murheelliseen virtaan asti.

Pitkien neuvottelujen jälkeen suruun sortuneen Ehrenthalin perheen asiamiehen kanssa sai Anton sovintotietä takaisin vapaaherran kunniasitoumukset ja viimeisen kiinnekirjan maksamalla alkuperäisen velkamäärän kaksikymmentätuhatta taaleria.

Tällävälin läheni sukutilan pakkomyyntipäivä. Sen edellisinä päivinä kävi Antonin puheille eräs ostaja, jonka kanssa Anton lakimiehensä avustuksella ja vapaaherran suostumuksella sai aikaan sopimuksen, että ostaja myyntitilaisuudessa tarjoisi tilasta ainakin sellaisen hinnan, jolla paroonille pelastettaisiin viimeinenkin Ehrenthalin nimelle kirjoitettu kiinnitys. Suurempaa summaa ei tilanhintain nykyisin ollessa perin alhaalla käynyt toivominen; ja huutokauppatilaisuudessa, jonka loppu piti Antonia arvaamattomassa jännityksessä, puheenaoleva ostaja todella saikin tilan haltuunsa sovitusta hinnasta.

Huutokaupan jälkeisenä päivänä Anton kirjoitti paroonittarelle, liittäen kirjeen mukana vapaaherran velkakirjat ja oman valtakirjansa. Kirjettä sinetöidessään hänellä oli se iloinen tunto, että hän oli onnistunut lopullisesta haaksirikosta pelastaa Lenorelle lähes kolmekymmentä tuhatta taaleria perintöosaksi.

Vanhan slaavilaisen kartanon kattoa peitti taasen valkoinen lumi, johon parkuvat varikset painelivat puumerkkejään. Talven hohtava juhlapuku peitti lakeuttakin ja metsiä, hiekkainen maaperä uinui horroksessaan, paimenkoiran haukkua ei kuultu pelloilla, aatrat törröttivät aisat pystyssä karjapihan katoksessa.

Ja kuitenkin voi kartanossa havaita salaperäistä elämänvirkeyttä; yli avaran karjapihan juoksenteli touhukkaita miehiä mittapuut ja sahat käsissä. Uusille talousrakennuksille kaivettiin perustuksia; renkituvissa, jopa ulkosallakin päivänpaisteessa askaroi ahkera parvi kaupungista tuotettuja käsityöläisiä, salvumiehiä, puuseppiä ja rattaantekijöitä. Vähin joka paikassa virisi tilalla uutta voimaa, uutta elämää ja uutta toivoa, ja kun lähestyvä kevät sulattaa hanget, käy työläisparvi nostattamaan puolalaisesta maaperästä esiin voimaperäisen viljelyksen hedelmiä.

Lämpöisessä kamarissaan istui isä Sturm höyläpenkkinsä ääressä katosta riippuvien tynnörinvanteiden ja -kimpien alla, puskien mahtavasti talttaansa sitkeään tammilautaan. Ja häntä vastapäätä huoneen ainoassa nojatuolissa kyyrötti sokea vapaaherra, nojaten käsiään koukkukeppiinsä ja kuunnellen vanhan Sturmin taltan helskettä.

"Mitä vielä", vastasi jättiläinen, "käsistä ei vielä ole ollenkaan hätää. Tästä pitäisi syntymän pieni sammio sadevettä varten, ja se on vain lastentyötä."

"Hänelläkin oli kerran pieni sammio, johon hän juuttui kiinni", puheli vapaaherra puolittain itsekseen. "Hän oli silloin heikko lapsi, hoitajansa oli pannut hänet istumaan sammioon, ja hän oli köyristänyt selkänsä ja ponnistanut polvillaan vastaan etupuolelta, niin että hän ei enää päässytkään irti. Minun täytyi lyöttää vanteet poikki, jotta poika saatiin kirvoitetuksi vankilastaan."

Jättiläinen rykäsi kämmeneensä. "Oliko ne rautavanteita?" hän kysyi osanottavasti.

"Hän oli minun poikani", sanoi vapaaherra ja hänen kasvolihaksensa värähtelivät.

"Niin, komea mies hän oli, kerrassaan kaunis mies", virkkoi Sturm hiljaa, "oli oikein iloista kuulla kuinka hänen sapelinsa kolahteli portaissa, ja nähdä kuinka hän väänteli pieniä viiksiään." — Ah, saman hän oli jo monesti sanonut sokealle isälle ja joka päivä hän sai sen toistaa, kun vapaaherra istui häntä vastapäätä!

"Niin oli", toisti vanha Sturm, "Herramme tahtoi korjata hänet luokseen, juuri kuin hän oli parhaimmassa työssään. Kunniakas oli hänen kuolemansa, eikä kukaan ihminen voi sen kauniimmin erota tästä maailmasta. Isänmaansa ja omien vanhempainsa puolustukseksi hän lähti taisteluun sievässä nyöritakissaan, ja hän peri voiton ja ajoi puolalaisia edellään kuin heinäsirkkoja, kunnes Herramme huusi häntä nimeltä ja pani hänet omaan kaartiinsa."

"Ja minun on mieleni iloinen, että vielä sain nähdä meidän nuoren herramme näillä silmilläni", jatkoi Sturm lämpimän kaunopuheisesti, "sillä tiedättehän, että hän silloin oli meidän nuori herramme. Te uskoitte luottavaisesti Karl pojalleni koko tilanne hoidon, ja siksi minäkin tunsin suureksi kunniaksi, kun sain osoittaa luottamustani teidän pojallenne."

"Mutta väärin oli, että hän tuli teiltä lainaamaan rahaa", sanoi vapaaherra päätään pudistellen. Ja näin hän sanoi joka kerta, koska oli jo monesti kuullut Sturmin lohdullisen vastauksen ja tahtoi sen aina kuulla uudelleen.

Jättiläinen laski taltan kädestään, sipasi tukkaansa ja koetti tehdä oikein kevytmielisen vaikutuksen aloittaessaan ymmärtävän maailmanmiehen sävyyn: "Tiedättekös mitä, sellaisia nuoria herroja ei ole lyötävä sormille kaikista pikku asioista. Nuoret tahtovat riehua aikansa. Kuinkas moni ei lainailekaan rahaa nuorina päivinään, varsinkin kun yllä on niin korea takki hopeanyörineen ja kultatupsuineen. Emmehän mekään olleet mitään visukinttuja, herra parooni", hän jatkoi pyytelevästi ja taputteli sokeaa herraa hiljaa polvelle talttaraudallaan. — "Ja kun tuo herra upseeri tuli luokseni, oli hän niin ihmeen kohtelias, ja luulenpa hänen vähän ujostelleenkin. Ja kun annoin hänelle rahat, voin hyvin huomata kuinka tukalata hänestä oli, että hän niitä lainkaan tarvitsi. Sitä mieluummin minä ne hänelle annoin. Ja kun autoin hänet ajurinvaunuihin ja hän kumarsi minulle istuimeltaan, niin oli hän aivan liikutettu ja koppasi molemmilla pienillä käsillään minun ison nyrkkini saadakseen vielä kerran sitä puristaa. Ja kun hän sitten istui, lankesi katulyhdyn valo hänen kasvoilleen. Ne olivat sinä hetkenä niin herttaisen ja ystävällisen näköiset, vähän niinkuin teidän omat kasvonne ja vielä enemmän rouva paroonittaren kasvot, sen verran kuin niitä olen saanut nähdä."

Sokeakin kurotti käsiään eteenpäin ja etsi lastaajan isoa nyrkkiä. Sturm työnsi höyläpenkin tieltä, tarttui oikealla kourallaan paroonin molempiin käsiin ja silitteli niitä vasemmalla. Siten istuivat molemmat vanhukset hetken ääneti vastatusten.

Vihdoin aloitti vapaaherra murtuneella äänellä: "Te olitte viimeinen ihminen, joka osoititte ystävyyttä Eugenilleni hänen eläessään — minä kiitän teitä siitä, kiitän kaikesta sydämestäni. Sen sanoo teille onneton ja maahanmuserrettu mies. Mutta niin kauan kuin minun pitää vielä elää täällä maan päällä, olen aina rukoileva teille Korkeimman siunausta. Ei ollut sallittu, että minun poikani olisi saanut jäädä vanhoilla päivilläni tukemaan minun horjuvia askeleitani, mutta teille on taivas säilyttänyt hyvän pojan. Mitä olisin toivonut rauhaa ja onnea Eugen raukalleni, sitä rukoilen Jumalan antamaan teidän poikanne osaksi."

Sturm pyyhkäsi silmiään ja otti jälleen vapaaherran kädet isoon kouraansa. Sitten istuivat vanhat isät ääneti vastatusten, kunnes vapaaherra huoahtaen rupesi tekemään lähtöä. Varovaisesti tarttui Sturm häntä kainaloon ja talutti hänet karjapihan ja laitumen yli linnan ylöskäytävälle. Sillä nyt on korkealle pääovelle luotu ajotie, jota saartaa mahtavista kivijärkäleistä pystytetty etumuuri. Ja Sturm vetää soittokellon nuorasta, vapaaherran palvelija rientää ulos ja auttaa isäntäänsä valtaportaita ylös, sillä Sturm ukolle on niiden nouseminen jo työläs urakka. —

Karjapihalle vieri tällävälin vaunut. Karl kiirehti huoneestaan ottamaan kunnioittavasti vastaan uuden tilanomistajan.

"Hyvää päivää, kersantti!" huusi Fink. "Mitä linnaan ja kartanoon kuuluu? Mitä neiti hommaa ja rouva paroonitar?"

"Kaikki hyvin", ilmoitti Karl; "ainoastaan rouva paroonitar käy yhä heikommaksi. Me olemme odotelleet teitä kotiin jo parisen viikkoa. Linnan herrasväki on joka päivä kysellyt, eikö teiltä ole tullut mitään tietoa."

"Minua pidätettiin ties kuinka monessa paikassa", sanoi Fink; "ja tuskinpa olisin vielä nytkään päässyt tulemaan, jollei viime lumisade olisi peittänyt monet kartanot ihan huppuun. — Olen ostanut Dobrowican."

"Mainio maaperä", jatkoi Fink, "viisisataa auranalaa lehtimetsää, jossa on lihavata lehti- ja risulantaa melkein jalan korkuiselta. Läheisessä puolalaispesässä, jota siellä sanotaan muka piirikaupungiksi, rupesi tuo rääsyläiskansa kuhisemaan kuin muurahaiset keossaan saatuaan kuulla, että tästälähtien meidän kannuksemme tulevat joka päivä kilahtelemaan heidän torinsa yli. Mutta te, vouti, tulette vasta mieliinne, kun saatte nähdä tuon uuden tilan. — Mitä teillä on kädessä? Kirjekö Antonilta? Antakaas tänne se."

"Hyvä. Tänä iltana lähtee täältä lähetti Neudorfin pastorin luo." Ja nopein askelin hän lähti astumaan linnaan päin.

Lenore istui huoneessaan neulomassa, ympärillään palasiksi leikeltyjä liinakankaan kappaleita. Ahkeraan hän pisteli neulaa jäykkään kankaaseen, laski välistä työnsä syliin, silitti neuletta sormustimella ja katseli sitten epäluuloisesti yksityisiä pistoksia, olivatko ne kyllin pienet ja säännölliset.

Silloin kuului käytävästä tuttu, nopea astunta; hän kavahti pystyyn ja haamasi suonenvedontapaisesti kangaspalaset käteensä. Mutta sitten hän voitti ponnekkaasti ahdistuksensa ja kävi jälleen työhönsä käsiksi. Ovelle koputettiin. Tumma puna läikähti immen kaulalle ja poskille, ja hänen värisevä kutsunsa "sisään!" tuskin kuului tulijan korvaan. Sisäänastuessaan Fink katseli uteliaasti ympärilleen koruttomassa huoneessa, jonka sisustuksena oli vain kaikkein välttämättömimmät huonekalut ja muutamia Lenoren hiilipiirustuksia seinällä. Pieni pantterintaljasohvakin oli kadonnut.

Finkin kumarrettua Lenorelle kysyi tämä näköjään välinpitämättömästi: "Onko jokin ikävä asia pidättänyt teitä niin kauan? Me olimme kaikki hyvin huolissamme viipymisestänne."

"Muuan maatila, jonka äsken ostin, aiheutti viipymiseni. Mutta nyt tulen kaikella kiiruulla ilmoittautumaan valtiattarelleni. Samalla tuon teille postikäärön, jonka Anton on lähettänyt rouva paroonittarelle. Jos armollisen rouvan vointi sallii hänen ottaa minut puheilleen, niin kernaasti haluaisin käydä häntä tervehtimässä."

Lenore otti kirjeen vastaan ja sanoi: "Minä lähden oitis äidin luo, suokaa anteeksi että poistun." Notkistaen päätänsä hän yritti pujahtaa vieraansa ohi.

Fink pidätti hänet kädenliikkeellä ja pani leikiksi: "Näinpä teidän askaroivan täällä oikein emäntämäisesti neuloin ja saksin. Kenen onnellisen hyväksi te kurotte kokoon noita kiilamaisia kangaspalasia?"

Lenore punastui. "Se on naisentyötä, eikä herrain ole sallittu sellaista udella."

"Enpä tiennyt, että sormustin ennen nautti teidän erityistä mielisuosiotanne. Onko sitten niin perin välttämätöntä, että te ehdoin tahdoin turmelette silmiänne, rakkahin neiti?"

"On, herra von Fink", vastasi Lenore lujasti, "se on ja tulee olemaan välttämätöntä."

"Oh, oh!" huudahti Fink päätään pudistellen ja nojautui ryntäilleen tuolinselkää vastaan. "Luuletteko te, etten minä jo kauan sitte ole pannut merkille teidän salaisia kamppailujanne neulan ja saksien kera? Ja lisäksi teidän kovin vakavan kasvonilmeenne ja sen todella loistavan ryhdin, jolla te käytte nujertamaan minua röyhkeätä poikanulikkaa! Missä se kissasohvaki nyt on? Missä on se veljellinen avomielisyys, jota minä viime aselepomme jälkeen rohkenin toivoa osakseni teidän puoleltanne? Te olette hyvin huonosti noudattanut sopimustamme. Huomaan selvästi, että hyvä ystäväni ja toverini mielii hyljätä minut ja vetäytyä säädyllisyyden kaikkien vaatimusten mukaisesti takaisin kuoreensa. Mutta sallikaa minunkin puolestani huomauttaa, että siitä teille tuskin on suurtakaan hyötyä. Ette te pääse minusta eroon."

"Olkaa ylevämielinen, herra von Fink", keskeytti Lenore hänet ankarasti liikutettuna; "älkää tehkö sitä minulle vielä raskaammaksi, mitä minun on pakko tehdä. Niin, totta se on, minä valmistaudun eroamaan täältä, eroamaan myöskin teistä."

"Te kieltäydytte siis koettamasta kestää oloa täällä minun luonani?" sanoi Fink otsaansa rypistäen. — "No hyvä, minä palaan uudestaan ja yhä uudestaan pyytelemään teitä niin kauan, kunnes otatte pyyntöni korviinne. Jos karkaatte käsistäni, niin juoksen perästänne, ja jos leikkaatte poikki kauniit kutrinne ja pakenette luostariin, niin karautan ratsuni sen porttien eteen ja ryöstän teidät väkisin. Enkö ole urotöilläni kosinut teitä, niinkuin sadun Tuhkimo kaunista kuninkaantytärtä? Teidät voittaakseni, ylpeä Lenore, olen muuttanut hiekkanummet niityiksi ja oman itseni kunnialliseksi maalaisisännäksi. Näistä ihmetöistä te olette vastuussa. Siksipä, sydämeni valtiatar, olkaa tekin kiltimpi, älkääkä kiusatko meitä molempia tyttömäisillä oikuillanne."

"Oi, kunnioittakaa näitä oikkuja!" huudahti Lenore ja purskahti itkemään. "Näinä yksinäisinä viikkoina olen joka hetki kamppaillut tuskani kanssa. Minä olen köyhä tyttö parka, jonka velvollisuutena nyt on elää yksinomaan kärsivien vanhempaini hyväksi. Minulla olisi myötäjäisiksi teille vain sairautta, murhetta ja avuttomuutta."

"Nyt erehdytte", keskeytti Fink hänet vakavasti. "Yhteinen ystävämme on huolehtinut asemanne parantumisesta. Hän on ajanut kaksi heittiötä veteen hukkumaan ja maksanut isänne velat; vapaaherralle jäi sievä omaisuus, kaikesta hädästä ja puutteesta on tullut loppu; ja te itsekään, pikku uhmailija, ette suinkaan ole mikään köyhä morsian, jos siihen seikkaan panette arvoa. Kädessänne oleva kirje kumoaa koko viisaan järkeilynne."

Lenore tuijotti kirjekuoreen ja heitti sen sitten kädestään. "Ei!" hän huudahti aivan suunniltaan ollen. "Kun vaikeroiden ja sydän raadeltuna lepäsin povellanne, silloin te kehoititte minua kokoamaan voimaa teitä itseännekin vastustaakseni. Mutta joka päivä tunnen, ettei minulla ole vähintäkään voimaa käyttääkseni teitä vastaan, ei mitään sydämen vakaumusta eikä lujaa tahtoa. Mitä te sanotte, se tuntuu minusta todelta, ja minä unhotan kaiken mitä ennen olen itsekseni ajatellut; minun on pakko tehdä kaikki, mitä te vain minulta vaaditte, vastustelematta kuin orjatar. Mutta sen naisen, joka käy teidän vierellänne elämän halki, pitää olla teidän vertaisenne henkevyydessä ja luonteenvoimassa, ja hänen pitää tuntea itsensä varmaksi omassa vaikutuspiirissään. Mitä minä olen — oppimaton, avuton tyttö raiska vain! Typerän intohimon puuskassa tulin ilmaisseeksi teille, että voin uskaltaa teidän puolestanne vaikka miten rajuja uhkatekoja, joita nainen ei koskaan saisi uskaltaa. Te ette löydä minussa niin mitään, jolle voisitte myöntää kunnioituksenne. Te minua vain suutelisitte… ja sietäisitte!" — Lenoren kädet kävivät nyrkkiin ja hänen silmänsä leimusivat. Hän seisoi uljaana rakastetun miehen edessä, ja koko hänen ruumiinsa vavahteli ylpeyden ja lemmen kamppauksesta.

"Kaduttaako teitä sitten niin kovasti, että te minun takiani lennätitte luodin tuon murhamiehen olkaan?" kysyi Fink synkästi. "Mitä teissä nyt huomaan, se pikemminkin tuntuu vihalta kuin rakkaudelta."

Miesi irroitti kädet hänen silmiltään, painoi hänet rinnalleen ja suuteli hänen huuliaan. "Luota minuun, Lenore!"

"Päästä minut, päästä minut!" huusi Lenore tempoen itseään irti, mutta hänen huulensa painautuivat jälleen kuumina miehen huulia vastaan, hän likistäytyi häneen kiinni, ja luotuaan hänen silmiinsä katseen täynnä tulista intohimoa ja arkaa pelkoa hän liukui lattiaan toisen jalkoihin.

Järkytettynä kumartui Fink nostamaan hänet ylös. "Minun sinä olet, ja minä pidän sinusta lujasti kiinni!" hän huudahti. "Kiväärillä ja lyijyllä olen sinut voittanut saaliikseni, sinä myrskyinen sydän. — Samassa hengenvedossa sinä annat minulle kirveleviä pistoksia ja rakkauden hunajaa. — Tuhat tulimmaista, olenko minä sitten sellainen orjavouti, että urhean tytön täytyy peljätä astuessaan minun ikeeni alle? Sellaisena kuin sinä aina olet, Lenore, päättäväisenä, uljaana, oikein intohimoisena pikku paholaisena, juuri sellaisena tahdon sinut omistaakin. Olemmehan olleet aseveljiä, ja sellaisina me pysymmekin koko elämämme iän tässä maassa. Voi jälleen tulla päivä, jolloin me molemmat saamme omassa talossamme nostaa pyssyn poskellemme, ja ympärillämme asuva kansa vaatii meiltä sellaista uhkamieltä, joka kernaammin antaa kuin sietää iskuja. Ja jollet sinä koskaan olisi ollut sydämeni halu, ja jos olisit mies kuin minäkin, niin juuri sinunlaisesi toverin ja ystävän tahtoisin itselleni elinkaudekseni. Sillä sinä, Lenore, et tule olemaan ainoastaan rakastettu vaimo, vaan myöskin uljas ystävä, ajatusteni ja tekojeni tuttava, kaikkein uskollisin toverini."

Lenore pudisteli päätänsä, mutta likistäytyi entistä lujemmin lemmityn syliin. "Minusta tulee sinulle vain talosi emäntä", hän valitti.

Fink silitteli hyväillen hänen kutrejaan ja suuteli polttavaa otsaa. "Tyydy osaasi, rakas sydän", hän sanoi hellästi. "Se on suurempi kuin arvaatkaan. Me olemme yhdessä istuneet tulessa, joka oli kyllin väkevä kypsyttämään meissä suuren tunteen ilmoille. Ja mehän tunnemme toisemme hyvin. Meidän kesken puhuen saamme ehkä monestikin nähdä vihuripään pyörivän talossamme. Minä en ole mikään mukavasti pideltävä veikkonen, varsinkaan naiskäsille, ja sinä kyllä taas piankin löydät oman vapaan tahtosi, jonka menettämistä nyt niin surkuttelet. Ole rauhassa, rakkaani, sinusta tulee jälleen sama pieni tuittupää mikä ennenkin olit, sentakia ei sinun ole tarvis murehtia. Sonnusta siis itsesi vastaanottamaan joitakin kotimyrskyjä, mutta niiden ohella myöskin lämmintä rakkautta ja iloista elämää. Sinä tulet jälleen nauramaan, Lenore, sen takaan. Minun paitojani sinun ei tarvitse ommella; jollet tahdo pitää talouskirjaa, niin voit sen huoleti heittää. Ja jos joskus innoissasi lämmitätkin poikaveitikoittesi poskia, niin se ei pilaa meidän vesojamme. Arvelen siis, että antaudut hyvällä."

Lenore oli vaiti, mutta puristautui lujasti miehen rinnoille, Fink veti hänet mukaansa. "Nyt äidin luokse!" hän huusi.

Fink ja Lenore kumartuivat sairaan vuoteen yli. Äidin kalpeille kasvoille lennähti kirkas loiste, kun hän laski siunaten kätensä miehen pään päälle.

"Hän on vielä taipuisa ja lapsellinen", sanoi hän sulhaselle. "Teidän vallassanne on, rakas poikani, tehdä hänestä hyvä vaimo."

Hän karkoitti lapsensa huoneestaan. "Käykää isän luo", hän pyysi, "tuokaa hänet sitten tänne ja jättäkää meidät kaksin."

Kun vapaaherra istui vaimonsa viereen, nosti tämä hänen kätensä huulilleen ja sanoi hiljaa: "Tänään tahdon kiittää sinua, Oskar, monista onnen vuosista ja kaikesta rakkaudestasi."

"Mitä sinä olet saanut kokea ja kärsiä", jatkoi paroonitar, "sen olet kokenut ja kärsinyt minun ja poikani hyväksi, ja molemmat me jätämme sinut yksin tänne ilottomaan maailmaan. — Sinulle ei ollut suotu sitä onnea, että nimellesi olisi kasvanut jatkajia. Suvussasi olet viimeinen, joka kannat Rothsattelin nimeä."

"Mutta jälkimaineemme pitää olla tahraton, niinkuin koko elämäsi on ollut — lukuunottamatta kahta epätoivon sumentamaa tuntia."

Hän antoi sokean tunnustella kädellään kirjekimppua ja repi sitten jokaisen erikseen pieniksi palasiksi, soitti palvelijaa ja antoi tämän viskata uuniin jok'ikisen palasen. Liekki leimahti korkealle ja loi punaista kajastusta huoneeseen, ratisi ja kohisi, kunnes kaikki oli palanut tuhaksi. — Iltahämärä täytti huoneen, ja sairaan vaimonsa vuoteen vieressä kyyrötti sokea vanhus, painaen päänsä peitettä vastaan, ja sairas piti käsiään ristissä hänen päänsä päällä, ja hänen huulensa liikkuivat hiljaa rukoillen.

Harmajassa aamuhämärässä pitävät varikset ja naakat vilkasta elämää linnan lumisella katolla. Nuo mustat linnut kiertelevät raskain siiveniskuin torninhuippua, sitten ne rääkäisten lepattavat peltojen yli metsään ja kertovat serkuksilleen, että linnassa on sekä morsian että vainaja. Muukalaismaasta tänne tullut kalpea rouva on kuollut yöllä, ja sokealla puolisolla, joka suruunsa sykertyneenä makaa tyttärensä sylissä, on ainoastaan se lohdullinen tunto, että hänkin pian pääsee seuraamaan elämäntoveria, joka jo on rauhan löytänyt. Ja nuo pahanonnen linnut parkuvat jokaiseen ilmansuuntaan, että kaikkikin nuo vieraat siirtolaiset tulevat kohta sortumaan sen vanhan slaavilaisen manauksen kiroihin, joka muinen on lausuttu linnan ja sen maakamaran yli.

Mutta sitä miestä, joka nyt on linnassa käskijänä, huolettaa varsin vähän, naakkako hänen päänsä päällä kirkuu vai leivonenko livertää; ja jos vanha kirous rasittaa hänen maatansa, niin hän nauraen puhaltaa sen ilmaan. Hänen elämänsä tulee olemaan herkeämätöntä taistelua tämän maanäären synkeitä valtoja vastaan; mutta vanhasta slaavilaislinnasta putkahtaa ajan myötä parvi voimakkaita vesoja, reippaita poikia, ja uusi saksalainen sukupolvi, terve ja vankka ruumiin ja sielun kyvyiltä, leviää maanäären yli, kokonainen sukukunta uudisraivaajia ja valloittajia.

Muutamin sydämellisin sanoin Fink ilmoitti ystävälleen kihlauksestaan ja paroonittaren kuolemasta. Kirjeen sisällä oli toinen sinetöity kirje Sabinelle.

Oli ilta, kun postinkantaja toi kirjeen Antonin huoneeseen. Kauan istui Anton pää käden varassa kirjeen yli; vihdoin hän otti Sabinelle osotetun kirjeen ja lähti kadunvartiseen rakennukseen.

Hän tapasi kauppiaan tämän työhuoneessa, kertoi hänelle saamansa uutiset ja jätti Sabinen kirjeen. Kauppias huusi kohta sisarensa sisään.

Sabine löi iloissaan kätensä yhteen ja riensi Antonin luo, mutta puolitiessä hän pysähtyi punastuen, meni lampun viereen ja avasi kirjeensä. Monta sanaa ei siinä liene ollut, sillä lukeminen päättyi oitis; hän koetti pysyä totisena, mutta suu ei totellut, eikä hän kyennyt tukahduttamaan kirkasta hymyä huuliltaan. Antonia olisi jonakin toisena aikana tämä lemmityn hilpeä mieliala ihastuttanut, mutta tänään hän sitä tuskin huomasikaan.

"Jäättehän nyt toki illalliselle meidän kanssamme, rakas Wohlfart?" kysyi kauppias.

"Tahdoin juuri itsekin pyytää teitä suomaan minulle moniaita minuutteja ajastanne", vastasi Anton. "Minulla olisi hiukan puhuttavaa teille." Hän katsahti levottomasti Sabineen.

"Antakaahan kuulua! — Jää sinä vain, Sabine!" huudahti kauppias sisarelleen, joka ymmärrettyään Antonin ajatuksen aikoi pujahtaa pois. "Olettehan te molemmat hyviä ystäviä, niin että herra Wohlfart ei suinkaan pahastu sinun läsnäolostasi. Puhukaa suunne puhtaaksi, rakas ystävä; voinko ehkä olla teille joksikin avuksi?"

Anton puri huulensa yhteen ja vilkaisi jälleen lemmittyyn, joka ovipieleen nojautuen katseli eteensä lattiaan. "Saanko kysyä, herra Schröter", hän viimein aloitti väkinäisesti, "oletteko jo löytänyt minulle sen paikan, jonka hyväntahtoisesti lupasitte hankkia?"

Sabine liikehti levottomasti, ja kauppias katsahti ihmeissään Antoniin. "Luulenpa tosiaankin, että minulla olisi teille jotain tarjona, mutta onko asialla nyt niin tulinen kiire, rakas Wohlfart?"

"On", vastasi Anton juhlallisesti. "En saa menettää enää päivääkään. Suhteeni Rothsattelin perheeseen on nyt täydellisesti lopussa; ja viime viikkojen hirvittävät tapaukset, jotka aiheutuivat minun toimintani johdosta, ovat järkyttäneet terveyttänikin. Minä kaipaan lepoa. Säännöllinen työ jossain vieraassa kaupungissa, missä ei mikään muistuta minua ikävästä menneisyydestä, on minulle nyt tosi tarve."

"Ja ettekö te tuota lepoa, jota minäkin mielelläni soisin teille, voi löytää täällä meidän luonamme?" kysyi kauppias edelleen.

"En", vastasi Anton soinnuttomalla äänellä. "Pyydän teitä suomaan anteeksi, jos vielä tänään otan teiltä jäähyväiset."

"Jäähyväiset!" huudahti isäntä. "En voi ymmärtää, miksi te niin kovin pidätte kiirettä. Meidän luonamme teidän pitää virkistyä, naistemme on pidettävä teistä parempaa huolta kuin tähän asti. Kuuletkos, Sabine, Wohlfart valittaa teidän takianne. Hän näyttää todellakin kalpealta ja rasittuneelta. Sinä ja täti ette saa sellaista kärsiä."

"Minun täytyy lähteä, herra Schröter", sanoi Anton lujasti; "huomenna matkustan pois."

"Ettekö edes tahdo sanoa ystävillenne, minkä vuoksi tämän pitää tapahtua niin äkisti?" kysyi kauppias vakavasti.

"Tehän tiedätte, minkävuoksi. — Minä olen tehnyt lopputilin entisyyteni kanssa. Tähän asti olen huonosti pitänyt huolta tulevaisuudestani, sillä minun on pakko vieraassa paikassa alkaa aivan alusta ja palkattuna palvelijana koettaa ensin hankkia itselleni tulevain työnantajaini luottamusta ja mielisuosiota. — Ystävistäkin olen käynyt hyvin köyhäksi. Kaikista ihmisistä, joita pidän rakkaina, täytyy minun nyt pysyttäytyä erossa vuosikausia, arvaamattoman ajan. Minulla on jonkin verran aihetta tuntea oloni yksinäiseksi, ja kun elämäni kuitenkin asettuu uudelle kannalle, niin on parempi että alku tapahtuu niin pian kuin mahdollista; sillä jokainen päivä, jonka täällä vietän, menee hyödyttömästi, vähentää voimiani ja tekee välttämättömän eron sitä vaikeammaksi."

Hän oli syvästi liikutettu; hänen äänensä värähteli, mutta levollista ryhtiään hän ei siltä kadottanut. Hän kävi Sabinen luo ja tarttui hänen käteensä. "Tänä viimeisenä hetkenä tunnustan teille veljenne läsnäollen jotain, minkä kuunteleminen ei voi loukata teitä, koska olette sen jo kauan tiennyt. — Ero teistä surettaa minua enemmän kuin kykenen sanomaankaan. Jääkää hyvästi!" Nyt valtasi liikutus hänet kokonaan, hän kääntyi nopeasti poispäin ja kävi akkunaan.

Hetken vaitiolon perästä kauppias aloitti: "Että te niin kiireesti lähdette luotamme, rakas Wohlfart, on sisarestanikin hyvin tukalaa. Sabine aikoi juuri pyytää teiltä ritaripalvelusta, jollaista kauppiaan sisar voi vaatia kauppiaalta. Minäkin toivon hartaasti, ettette vastaa kieltävästi hänen pyyntöönsä. Sabine näet haluaa, että te hänen kanssaan tarkastaisitte muutamia lehtiä ja vaarinottaisitte hänen etuaan minua vastaan."

"Mutta ensin on teidän saatava tietoonne eräs seikka, jota ehkä ette vielä tunne", kauppias jatkoi. "Sabine on näet isäni kuoleman jälkeen ollut minun salainen yhtiötoverini; hänen neuvoaan ja hänen tahtoaan on liikkeessämme seurattu useammin kuin arvaattekaan. Hän on ollut teidänkin salainen esimiehenne, rakas Wohlfart." Hän nyökkäsi sisarelleen ja lähti huoneesta.

Hämmästyneenä katseli Anton vaaleahameista nuorta esimiestään. Monet vuodet hän oli tietämättään totellut lemmityn käskyjä ja ahertanut tämän eduksi. Ja kuten ennen muinoin panssaripukuinen vasalli kumartui nuoren läänitysherrattarensa edessä, niin notkistui hänenkin päänsä nyt tahtomattaan syvään tuon neitseellisen hahmon edessä, joka punoittavin poskin astui hänen luokseen.

"Niin on laita, Wohlfart", sanoi impi arastellen. "Minullakin on pieni osuus ja oikeus teidän elämäänne. Minä se olin, joka lupasin isällenne pitää teistä huolta täällä meidän luonamme. Olin itsekin silloin kokematon lapsi, ja vieraan kestiystävän luottamus teki minut hyvin onnelliseksi. Teidän isänne, se kunnianarvoisa vanha herra, ei tahtonut millään muotoa panna päähänsä samettista patalakkiaan, joka viipotti hänen taskustaan, kunnes minä vedin sen esiin ja painoin hänen valkeille kiharoilleen; silloin ihmettelin mielessäni, että olikohan uudella liikeoppilaallammekin yhtä kauniit kiharat. Ja kun te tulitte meille ja olitte kaikkien mieleen, ja veljeni sanoi teitä parhaaksi kaikista konttorin nuoremmista herroista, silloin olin niin ylpeä teistä kuin vain oma isänne olisi voinut olla."

"Ja koska aina tunsin, että te kuuluitte hiukan minullekin, pyysin veljeäni että hän ottaisi teidät mukaansa sille vaaralliselle matkalle; silloin tiesin teidän olevan hänen parissaan enkä tuntenut olevani aivan erossa hänestä. Minunkin hyväkseni te silloin työskentelitte siellä muukalaismaassa, ja minun tavarani te pelastitte tuona kauhun yönä, kun pyssyjen paukkeessa ja miekkojen kalskeessa puolustitte kuormiamme. Ja sen vuoksi, rakas ystäväni, tulen nytkin kauppiaana pyytämään apuanne, että vielä kerran tekisitte pienen palveluksen minulle. Teidän pitää tarkastaa eräs tili minun hyväkseni."

"Sen kyllä teen, neiti", sanoi Anton yhä pois kääntyen, "mutta en juuri tällä hetkellä."

Sabine kävi seinäkaapille ja toi sieltä pulpetille kaksi kultareunaista ja vihreisiin nahkakansiin sidottua tilikirjaa. "Tulkaahan sentään katsomaan minun debetiäni ja kreditiäni." [Vastattavaa ja vastaavaa. Tästä kirjan saksalainen nimi "Soll und haben".] Hän avasi ensimmäisen kirjan. Siroilla koukerokirjaimilla oli sen ensi lehdelle piirretty: "Jumalan avulla. T. O. Schröterin salakirja."

Anton kavahti säikähtäen taapäin. "Sehän on liikkeen salakirja!" hän huudahti: "Tässä on tapahtunut erehdys."

"Ei ole mitään erehdystä", vakuutti Sabine. "Minä haluan, että tarkastatte sen."

"Se on mahdotonta, rakas neiti," huudahti Anton. "Eihän veljenne ettekä te itsekään voi sitä täydellä todella tahtoa. Jumala varjelkoon, että kukaan toinen rohkenisi katsahtaa tuohon kirjaan kuin liikkeen isännät. Niin kauan kuin mikään liike pysyy pystyssä, ei näihin lehtiin saa kurkistaa muut kuin isäntä itse ja hänen kuoltuaan lähimmät perilliset. Joka tämän kirjan on nähnyt, se tietää mitä syrjäinen ei koskaan saisi tietää. Ja tämän kirjan suhteen on uskollisinkin ystävä syrjäinen vieras. Kauppiaana ja rehellisenä miehenä en voi täyttää pyyntöänne."

Sabine tarttui lujasti hänen käteensä. "Vilkaiskaahan nyt kuitenkin siihen", hän pyyteli, "katsokaa edes nimilehteä." Hän löi kannen jälleen auki. "Tässä kirjassa on toiminimenä: T. O. Schröter" — hän selaili lehtiä kädellään.

"Siinä on enää vain harvoja tyhjiä sivuja; kirja päättyy vuoden loppuessa." Sitten hän avasi toisen kirjan. "Tämä kirja on vielä aivan tyhjä; mutta siinä on toinen toiminimi. Mitä siihen on kirjoitettu?"

Sabine likisti hänen kättään ja lausui hiljaa ja pyytelevästi: "Ja se uusi yhtiökumppani pitää teidän olla, oma ystäväni."

Anton seisoi hievahtamatta alallaan, mutta hänen sydämensä löi rajusti ja heleä puna kohosi hänen poskilleen. Yhä piteli Sabine häntä kädestä, hän näki immen kasvojen lähestyvän hänen omiaan ja tunsi kuin tuulen hengähdyksen hänen suudelmansa huulillaan. Silloin löi hän käsivartensa voimakkaasti lemmityn vyötäisille, ja äänettömässä hartaudessa syleilivät molemmat onnenautuaat toisiaan.

Ovi avautui, kauppias seisoi kynnyksellä. "Pitele kiinni sitä karkulaista!" hän huusi. "Niin, rakas Anton, vuosikausia olen ikävöinyt tämän hetken täyttymistä. Siitä lähtien kuin sinä muukalaismaassa polvistuit viereeni ja hoitelit haavaani, oli sydämeni toivomus saada kiinnittää sinut iäksi meidän elämäämme. Kun sitten lähdit meiltä pois, luulin vihastuen rakkaimman toiveeni tulleen tuhotuksi. Mutta nyt me pitelemme sinua lujasti kiinni, sinä haaveilija, salakirjamme lehdillä ja lämpimässä sylissämme." Hän veti lempivän parin povelleen.

"Köyhän yhtiötoverin sinä valitsit itsellesi!" huudahti Anton lankonsa povelta.

"Ei, veljeni, Sabine on menetellyt niin kuin viisas liikemies ainakin. Rahalla ja rikkaudella ei ole mitään arvoa, ei yksilölle eikä valtiolle, jollei mukana ole tervettä voimaa, joka herättää kuolleen metallin luovan työn ja liikunnan elämään. Sinä tuot liikkeeseen toimellisen nuoren voimasi ja koetellun ymmärryksen. Ole tervetullut tähän taloon ja meidän sydämiimme!"

Ja ilosta säteillen piteli Sabine sulhasensa käsiä omainsa välissä. "Minä tuskin jaksoin enää nähdä sinua niin hiljaisena ja surullisena. Joka kerta päivällispöydässä, kun sinä nousit lähteäksesi pois, minusta tuntui kuin olisi minun täytynyt lentää jälkeesi ja sanoa sinulle, että sinä kuulut meille ikiajoiksi. — Etkä sinä sokko edes nähnyt mitä minun mielessäni liikkui, ja Lenoren sulhanen on kuitenkin arvannut kaiken."

"Hänkö?" ihmetteli Anton. "Enhän minä ole koskaan puhunut hänelle sinusta."

"Katsoppas vain!" huudahti Sabine ja otti Finkin kirjelapun taskustaan. Siihen oli kirjoitettu ainoastaan sanat: "Hyvää lankoutta, käly-rouva!"

Koristaudu, sinä ylväs vanha kauppiaskoti, kauneimpaan juhla-asuusi; iloitse sinäkin, huolekas täti; tanssikaa, te ahkerat kotihaltiat hämäräisellä pihamaalla; heitä kuperkeikkaa kirjoituspöydälläsi, veikeä kipsikissa! Ne runolliset unelmat, joita Anton-poikanen näki isänkodissaan hyväin vanhempain hänelle siunausta toivottaessa, olivat rehellisiä unelmia. Siksi niiden sallittiin täyttyä. Mikä hänen mieltään houkutteli ja häiritsi ja viskeli häntä elämässä harhaan, sen hän on tosimiehekkäästi voittanut. Hänen elämänsä vanha tilikirja on päättynyt, ja teidän salakirjaanne, hyvät kotihaltiat, merkitään täst'edes "Jumalan avulla" hänen debetinsä ja kreditinsä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK VANHA KAUPPIASKOTI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.