The Project Gutenberg eBook of Naisen haamu: Mysterio neljässä kertomuksessa, by Wilkie Collins

Francis Rawen, tallirenki.
Mrs Rawen, hänen äitinsä.
Mrs Chance, hänen tätinsä.
Perry Fairbank, |
Mrs Fairbank, | hänen isäntänsä ja emäntänsä.
Joseph Rigobert, Rawenin toveri palveluksessa.
Alicia Warlock, Rawenin vaimo.

Toinen huutoni kaikuu tyhjässä paikassa, eikä kukaan herää — huutoni ei vaikuta mitään. Minun voimani ovat loppuneet, en tiedä, mihin on ryhtyminen. Täällä seison minä nyt vieraan kaupungin ravintolan tyhjässä pihassa kahden hevosen kanssa, joita minun täytyy pidellä ja naisen kanssa, josta minun on huolta pitäminen. Vielä minun on lisääminen, että toinen hevosista ontuu ja että nainen on minun vaimoni.

Minulla on kyllä aikaa vastata tähän kysymykseen. Ei kuulu mitään; ei kukaan tule meitä tervehtämään. Suokaa minun esitellä itseäni ja vaimoani.

Minä olen Percy Fairbank — englantilainen herrasmies — neljäkymmentä vuotta vanha — ei mitään virkaa — maltteellinen valtiollisessa kysymyksissä — pituudelta keskinkertainen — valkoverinen — tasainen luonteeltani — rikas.

Vaimoni on franskalainen nainen. Hän oli neiti Clotilde Delorge, kun meitä ensi kerta esiteltiin toisillemme hänen isänsä talossa Franskassa. Rakastuin häneen — en tosiaan tiedä mistä syystä. Ehkäpä syy rakkauteeni oli se, ett'ei minulla ollut mitään tekemistä siihen aikaan. Saattaa olla, että minä senvuoksi rakastuin häneen, koska kaikki ystäväni sanoivat minulle, että hän oli juuri se nainen, jonka minun sopisi naida. Mitä ulkomuotoon tulee, on minun myöntäminen, että mrs Fairbank ja minä emme ole ollenkaan toistemme näköisiä. Hän on solakka ruumiiltansa; hän on mustaverinen; hän on heikkohermoinen, hellä-sydäminen, romantillinen; kaikissa mielipiteissään hän menee mahdottomiin. Mitähän avuja tuollainen nainen huomasi minussa? Mitä minä hänessä? En tiedä tuota paremmin kuin tekään. Jollain kummallisella tavalla me kuitenkin sovimme toisillemme. Me olemme olleet mies ja vaimo kymmenen vuotta — ja ainoa puute on, ettei meillä ole lapsia. Minä en tunne mielipiteitänne, vaan minä pidän avioliittoani — ylimalkaan — onnellisena.

Sen verran meistä. Seuraava kysymys on: kuinka olemme joutuneet ravintolan pihaan? ja minkätähden minun itse täytyy olla renkinä ja pidellä hevosia?

Enimmiten me asumme Franskanmaalla — siinä maatalossa, jossa vaimoni ja minä ensimäisen kerran näimme toisiamme. Joskus muutteeksi käydään ystävieni luona Englannissa. Me olemme juuri semmoisella matkalla. Meidän isäntämme on minun vanha koulutoverini ja mitä kauniimman kartanon omistaja Sommersetshiressä, me olemme saapuneet hänen taloonsa nimeltä Fairleigh Hall metsästys-ajan loppupuolella.

Sinä päivänä, jona minä nyt kirjoitan — päivä, joka on määrätty merkki-päiväksi kalenterissamme — ovat koirat kokoontuneet Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank ja minä olemme saaneet kaksi parainta hevosta ystäväni tallista. Me emme suinkaan ole ansainneet semmoista kunniaa; sillä me emme ole tottuneet metsästykseen, emmekä liioin pidä lukua siitä. Mutta toiselta puolen me mielellämme ratsastamme ja rakastamme raikasta kevät-aamua ja ihanaa, viljavaa englantilaista maakuntaa, joka kaikkialla ympäröipi meitä. Niin kauan kuin metsästys onnistuu, seuraamme me muassa. Mutta kun joku vastoinkäyminen tapahtuu — kun aika kuluu ja kärsivällisyyttä paljo kysytään, kun koirat hätäilevinä juoksevat sinne tänne ja hurjat metsästäjät ovat vihoissaan — silloin metsästys ei enää miellytä meitä. Me käännämme hevosemme eräälle polulle, jota puut mukavasti varjostavat. Me ajamme täyttä ravia pitkin polkua erääsen yhteis-metsään. Me nelistämme metsän poikki ja seuraamme toisen tien koukerruksia. Me ratsastamme muutaman pensas-aidan yli, me kuljemme kylän läpi, me saavumme kauniille kukkuloille. Hevoset puistelevat päitään ja pureksivat toisiansa ja ovat yhtä iloiset kuin mekin. Metsästys on jäänyt sikseen. Me olemme yhtä onnellisia kuin lapsukaiset; me alamme laulaa franskalaista laulua — kun ilomme silmänräpäyksessä loppuu. Vaimoni hevonen astuu etujaloillaan irtanaiselle kivelle jo kompastuu. Ratsastajan sukkela käsi pelastaa hevosen kaatumasta. Mutta kun hevonen taasen alkaa kävellä, tulee tuo ikävä tosi-asia selville — jäsen on nyrjähtänyt, hevosen jalka on kankea.

Mikä neuvoksi? Me olemme muukalaisia autiossa seudussa. Mihin tahansa silmäilemme, emme näe ihmisasuntoa missään. Me emme voi mitään muuta kuin taluttaa hevosta ohjaksista kukkulalle ja katsoa, mitä ehkä havaitsisimme kunnaan toisella puolen. Minä vaihdan vaimoni satulan hevoseni selkään ja vaimoni nousee ylös istumaan. Hevoseni ei ole tottunut kantamaan naisia; hän kaipaa miehen säärien tavallista puristusta kummallakin kyljellä; hän tanssii ja potkii ja pölyttää hiekkaa. Minä seuraan perässä sopivan matkan päässä hänen takajaloistaan ja talutan ontuvaa hevosta. Onkohan mitään kurjempaa olentoa mailmassa, kuin ontuva hevonen? Olen nähnyt ontuvia ihmisiä ja ontuvia koiria, jotka olivat hauskoja ja iloisia olentoja — mutta en ole vielä koskaan nähnyt ontuvaa hevosta, jota ei onnettomuus kokonaan ole runnellut.

Puolen tuntia vaimoni hevonen tanssii hänen kanssaan polulla. Minä käydä tepastelen jälessä ja onneton hevonen nilkuttaa perässä. Kun olemme pääsemäisillämme kukkulan huipulle, käy surkea matkueemme erään Somersethin talonpojan ohitse, joka työskentelee pellolla. Minä huudan miehen luoksemme; hän katselee minua mielipuolen tavalla astumatta askeltakaan likemmäksi. Minä karjasin niin kovaa, kuin suinki voin, kysyen, pitkäkö matka vielä on Fairleigh Halliin.

Tuossa meillä on talonpoika sellaisena kuin hän itsensä kuvasi! Oikea luonne, ystäväni! Talonpojan kuva!

Mrs Fairbank ei huoli yhtä tarkoin kuin minä tutkia inhimillistä talonpoikais-luonnetta. Levoton hevonen ei suo hänelle silmänräpäykseksikään rauhaa; hänen kärsivällisyytensä on loppumaisillaan.

"Me emme voi matkustaa kahta penikulmaa enemmän tällä tavoin", sanoo vaimoni. "Missä on lähin ravintola? Kysy tuolta lurjukselta".

Minä otan shillingin lakkaristani ja näyttelen sitä auringon paisteessa. Shillingillä on kummallinen vaikutus. Shillingi vetää kuni magneeti talonpoikaa yhä lähemmäksi. Minä ilmotan hänelle, että me haluamme saada hevoset johonkin talliin ja vuokrata vaunut päästäksemme takasin Fairleigh Halliin. Missähän me saamme nämät asiat ajetuiksi. Talonpoika vastaa luoden silmäyksen shillinkiin:

Talonpoika uudistaa kysymyksen: "Pitkäkö Underbridgeen?" ja naurahtaa kysymykselle. "Hihihi!"

Underbridge on arvatenkin aivan lähellä, kunhan vaan sinne osaisimme. "Tahdotteko ruveta oppaaksi?" — "Annatteko minulle juomarahaa?" Minä nyykäytin myöntäväisesti päätäni ja näyttelen shillinkiä kädessäni. Maanviljelys-äly alkaa hoksata. Talonpoika yhtyy meidän surkeaan joukkoomme. Vaimoni on kaunis nainen, mutta hän ei kertaakaan katsele häntä — ja vielä kummempi, hän ei katsele hevosianikaan. Hänen silmänsä ovat hänen sielunsa — ja hänen sielunsa ajattelee shillinkiä.

Me nousemme kukkulan huipulle ja katso, tuossa toisella puolen on laaksossa matkamme määrä, Underbridgen kaupunki. Oppaamme pyysi shillinkinsä ja antoi meidän omin päin saada ravintolasta selkoa. Minä olen luonnostani kohtelias mies. Sanon: "Hyvää huomenta", kun erkanemme. Opas katsoo minuun, pitäen shillinkinsä hampaiden välissä, tutkiakseen, onko raha oikia. "Hyvää huomenta!" vastaa hän karkealla äänellä — ja kääntää selkänsä, juuri kuin olisimme loukanneet häntä.

Kummallinen osoite karttuvasta sivistyksestä! Joll'en olisi nähnyt Underbridgen tornin huippua, olisin luullut eksyneemme villien hallussa olevaan saareen.

Tultuamme kaupunkiin, löydämme tuota pikaa ravintolan. Kaupungissa on yksi ainoa autio katu; ja saman kadun keskipalkoilla on ravintola — vanha, kolkko kivirakennus. Kyltin maali on kulunut pois. Matalalla olevien ikkunain luukut ovat rakennuksen etupuolella kaikki suljettuina. Kukko kanoineen ovat ainoat elävät olennot, jotka ovat näkyvissä oven edustalla. Tämä on selvästi eräs noista vanhoista ravintoloista, joita oli siihen aikaan, kun ajettiin kyydillä, mutta nyt meillä on rautatiet kaikkialla. Me astumme avonaisen holvatun portin läpi, vaan emme täällä tapaa ketään, joka tervehtisi meitä. Me lähdemme takapihalle tölliin päin; minä autan vaimoani hänen astuessaan hevosen selästä — ja tässä me nyt olemme siinä tilassa, kun mainittiin kertomuksen alussa.

Ei ole soittokelloa. Ei kukaan ihminen vastaa huutoihini. Minä olen ihan auttamattomissa, hevosen suitset käsissäni. Mrs Fairbank käy somasti pihan poikki ja tekee juuri samoin, kuin kaikilla naisilla on tapana tehdä, kun ovat vieraassa paikassa. Hän aukasee jokaisen oven, jonka ohitse hän kulkee ja kurkoittaa sisään. Minä puolestani olen juuri huoahtanut ja ai'on kolmannen ja viimeisen kerran huutaa tallirenkiä — kun minä äkkiä kuulen mrs Fairbankin huutavan minua:

Hänen äänensä on kiihkeä ja levoton. Hän on aukaissut viimeisen oven pihan päässä — ja peräytynyt nähdessään oudon näyn. Minä sidon suitset suureen sinkilään muurissa ja käyn vaimoni luokse. Hän on käynyt aivan kalpeaksi ja tarttuu kiivaasti käsivarteeni.

Minä näen pienen, likaisen tallin kahdella pilttuulla. Toisessa seisoo hevonen, mukeltaen kaurojansa. Toisessa makaa mies, nukkuen pahnoissa.

Vanha, harmaapäinen, onneton mies tallirengin puvussa! Hänen ontevat, ryppyiset poskensa, hänen ohut, harmaa tukkansa, hänen kuiva, kellertävä ihonsa kertoo entisistä suruista ja vaivoista. Erinomaisen kolkko katse on hänen kasvoissansa, joissa nähdään tuskallinen hermojen supistus suun toisella puolen. Minä kuulen hänen vävähtävästi hengittävän, kun ensin katselen häntä; hän vapisee ja huokaa unessa. Tuo ei ole mikään suloinen näky — ja minä käännyn vaiston-tapaisesti kirkkaasen auringon paisteesen pihalta. Vaimoni kääntää minua taasen tallin oveen päin.

"Hän puhui unissaan, Percy, kun ensin kurkistin tänne. Hän näki hirveää unta. Hiljaa! nyt alkaa hän taasen".

Minä katselen ja kuuntelen. Mies nousi istualleen kurjalla vuoteellaan.
Hän puhuu nopealla, kiivaalla kuiskauksella hampaiden välissä.

Hetkisen äänettömyys seuraa. Hän liikuttaa verkalleen vasenta kättänsä, kunnes hän laskee sen kurkulleen; hän säpsähtää ja kääntelee itseään olkivuoteella; nostaen käsivartensa kurkusta ojentaa hän sitä hiljakseen; hänen kätensä tarttuu olkiin sillä puolella, johon hän kääntyi; hän näkyy uneksivan, että hän pitää kiinni jonkun aseen terästä; minä näen hänen huulensa taasen alkavan liikkua; minä hiivin hiljaa talliin; vaimoni seuraa minua kovasti puristaen nyrkkiänsä.

Me molemmat kumarrumme hänen ylitsensä. Hän puhuu vielä kerran unissa — tällä kertaa on puhe erinomaisen epäselvä.

"Vaalean harmaat silmät", kuulemme hänen sanovan, ja "vasen silmä-lauta hiukan alaspainuneena, pellavan karvainen tukka, kullankeltaiseen vivahtava — aivan oikein, äitini! kauniit, valkoiset käsivarret lyhyellä iho-karvalla — pieni naisen käsi, jonka kynsien tienoilla vivahtelee hiukan punaiseen, — puukko — tuo kirottu puukko — ensiksi toisella puolen, sitten toisella — mutta, sinä naisperkele, missä on puukko?"

Hän lakkaa puhumasta ja käy äkkiä levottomaksi. Me näemme hänen vääntelevän itseään oljissa. Hän hosuu ilmaa molemmilla käsillään ja hengittää raskaasti. Äkkiä aukenevat hänen silmänsä.

Ne eivät katsele mitään, niissä ilmaantuu epäselvä vilahdus — sitten ne taasen sulkeutuvat syvempään uneen. Vieläkö hän näkee unta? Vielä — vaan uni näkyy käyvän toista suuntaa. Kun hän toiste puhuu, on hänen äänensä muuttunut; sanat ovat harvoja — ne kerrotaan surullisesti ja rukoilevaisesti kerta toisensa perästä. "Sanokaa rakastavanne minua! Minä pidän niin paljon teistä. Sanokaa rakastavanne minua! rakastavanne minua!" Hän vaipuu yhä syvempään uneen ja kertoo vielä matalalla äänellä näitä sanoja. Ne kuolevat hänen huulillaan. Hän ei puhu enää.

Nyt vasta mrs Fairbank oli päässyt pelostansa. Suuri uteliaisuus valtaa hänet. Tuo kurja olento pahnoilla on vaikuttanut hänen mieli-kuvitukseensa. Hän himoo sanomattomasti jotakin romantillista. Hän puistaa kärsimättömästi käsivarttani.

"Kuuletteko? Tuossa jutussa on myöskin nainen, Percy! Siinä on ollut rakkaus ja murha, Percy! Missä ovat ravintolan asukkaat? Käy pihalle ja huuda uudelleen!"

Vaimoni on naispuolelta kotoisin eteläiseltä Franskan maalta. Etelä-Franska synnyttää kauniita naisia hehkuvalla luonteella. Minä en sano sen enemmän. Naineet miehet kyllä ymmärtävät kohtaloani. Nuorille miehille on tarpeen tietää, että löytyy tilaisuuksia, jolloin meidän ei ainoastaan täydy rakastaa ja kunnioittaa — vaan myöskin täytyy totella vaimojamme.

Minä käännyn tallin oven puoleen totellakseni ja olen nyt vieraan silmien edessä, joka meidän tietämättä on hiipinyt luoksemme. Pieni, punaposkinen, unelias ukko, jonka kasvot eivät osoita mitään ja jonka pää on paljaana. Hänellä on housut ja säärykset karkeasta verasta ja vanha, kunnioitettava, lyhyeksi leikattu takki. Vaistontapaisesti minä tunnen hänen olevan ravintolan isännän.

"Hyvää huomenta, herra", sanoo punaposkinen vanhus. "Minä olen hiukan kuuro. Tekö äsken huusitte pihalla?"

Ennenkuin ehdin vastata, keskeyttää minua vaimoni. Hän pyytää (kimeällä äänellä, joka oli sovelias isäntämme kuurouden vuoksi) saada tietää, kuka tuo onneton on, joka makaa nukkuen pahnoilla.

"Mistä hän on? Minkätähden puhuu hän unissaan niin kauheita asioita? Onko hän nainut vai naimaton? Onko hän koskaan ollut rakastunut murhantekijään? Minkälainen nainen hän oli? Tappoiko nainen hänet tosiaan? Sanalla sanoen, hyvä ravintolan isäntä, kertokaa meille kaikki!"

Herra ravintolan isäntä odottaa uneliaasti, kunnes mrs Fairbank on lopettanut puheensa — sitten vastaa hän nöyrästi:

"Hänen nimensä on Francis Rawen. Hän on independentinen metodisti. Hän oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Se on hänen elämänsä historia".

Vaimoni tulinen, etelämainen luonne laskeuu alas hänen jalkoihinsa saakka, ja hän ilmottaa tätä luonnettaan polkemalla jalkaansa laattiaan.

"Kaunis pari nuo molemmat hevoset tuolla pihalla. Tahdotteko panna ne talliini?"

Minä vastaan pään nyökkäyksellä. Ravintolan isäntä, joka tahtoo päästä vaimoni suosioon, kääntyy uudelleen hänen puoleensa.

"Minä herätän Francis Rawenia. Hän on independentinen metodisti. Hän oli 45 vuoden vanha viime syntymäpäivänään. Hän on minun tallirenkini. Se on hänen elämänsä historia".

Kun ravintolan isäntä toistamiseen oli kertonut tämän hauskan kertomuksensa, menee hän talliin. Me seuraamme häntä nähdäksemme, miten hän aikoo herättää Francis Rawenia ja mitä sitten on tapahtuva. Luuta seisoo loukossa; ravintolan isäntä ottaa luudan käteensä — käy nukkuvan tallirengin luo — lyö miestä luudalla, juurikuin hän olisi peto-eläin häkissänsä. Francis Rawen hypähtää kiljuen ylös — katselee hämmästyneenä meitä hyvin epäilevällä katseella — kohta hän kuitenkin taasen malttaa mielensä — ja muuttuu äkkiä kunnialliseksi ja nöyräksi palvelijaksi.

"Pyydän, rouvaseni, nöyrimmästi anteeksi. Pyydän, herraseni, nöyrimmästi anteeksi".

Sekä hänen äänensä että se tapa, jolla hän pyytää anteeksi, eivät sovi yhteen hänen ulkonaisen asemansa kanssa. Minä alan ymmärtää, minkätähden mrs Fairbank on niin mieltynyt tähän mieheen. Me molemmat seuraamme häntä pihalle nähdäksemme, mitä hän aikoo ruveta tekemään hevosille. Se tapa, jolla hän nostaa ontuvan hevosen jalkaa, osottaa heti että hän on taitava toimessaan. Kiireesti ja tyynesti vie hän hevoset erääsen tyhjään talliin, tuo sangollisen lämmintä vettä ja laskee ontuvan hevosen jalan sankoon.

"Lämmin vesi kyllä helpottaa ajettumisen, herrani. Minä sitten käärin jalan ympäri kääreitä".

Kaikki, mitä hän tekee, tekee hän ymmärtäväisesti ja älykkäästi; kaikki, mitä hän puhuu, kuuluu asiaan. Nyt hänessä ei näy olevan mitään sekavaa, ei mitään kummallista. Onko tämä sama mies, jonka me kuulimme puhuvan unissaan? Sama mies, joka heräsi pelosta ja kauhealla epäluulolla silmissään? Minä päätän tutkia häntä tekemällä muutamia kysymyksiä.

"Niin — ja te nukuitte sikeästi tallissa. Nukahdatteko usein tähän aikaan päivästä?"

Tallirengin kuihtuneet kasvot hiukan punehtuvat. Hänen silmänsä eivät aluksi uskalla katsella minua kohti. Mrs Fairbank koskee hiukan käsivarteeni. Olemmeko vihdoin saamaisillamme ilmi jotakin? Minä kysyn toistamiseen. Mies ei voi muuta kuin vastata kysymykseeni. Tämä vastaus annetaan seuraavilla sanoilla:

"Minä olin tuiki väsynyt, herra. Te ette muutoin olisi tavanneet minua nukkuvana tähän aikaan päivästä".

Tämä vastaus on viimeinen. Vaikka kuinka paljon hyvänsä kyselen, en voi saada häntä vastaamaan sen enemmän. Hän kääntyy poispäin ja alkaa hoitaa hevosen jalkaa. Minä käyn pois tallista puhuakseni isännän kanssa vaunuista, jotka veisivät meitä takaisin Fairleigh Halliin. Mrs Fairbank jääpi vielä tallirengin luokse ja luo silmäyksen minuun, kun minä käyn pois. Tämä silmäys sanoo suoraan: "Minäpä koen saada selville, minkävuoksi hän on valvonut koko yön. Jättäkää hänet minun haltuuni".

Kysymys vaunuista oli pian ratkaistu. Ravintolassa on hevonen ja kääsit. Isäntä voipi kertoa pitkän jutun hevosesta ja niinikään kääsistä. Nämä jutut ovat samanlaiset kuin kertomus Francis Rawenista — sillä eroituksella vaan, että hevonen ja kääsit eivät kuulu mihinkään uskonnolliseen puolueesen.

"Hevonen tulee yhdeksän vuoden vanhaksi ensi syntymäpäivänään. Kääsit ovat olleet minulla neljäkolmatta vuotta. Herra Max Underbridgestä on kasvattanut hevosen; ja herra Pooley Ylowiesta on tehnyt kääsit. Hevonen ja kääsit ovat minun. Ja tämä on niiden historia".

Kun isäntä oli keventänyt mieltänsä näillä yksityisseikoilla, alkaa hän panna hevosen valjaisiin. Auttaakseni häntä minä vedän vaunut pihaan. Kun juuri olimme lopettamaisillamme toimiamme, näkyy mrs Fairbank. Muutama silmänräpäys myöhemmin tulee tallirenkikin pihaan. Hän on sitonut hevosen jalkaa ja on nyt valmis ajamaan meitä Fairleigh Halliin. Huomaan hänen kasvoistaan ja olennostaan, että vaimoni oli päässyt salaisuuden perille. Astun vaimoni kanssa syrjäpuoleen, kysyen häneltä:

Mrs Fairbank rakastaa dramallista esitystapaa. Hän ei suoraan vastaa kysymykseeni, vaan sen sijaan jännittää ja kiinnittää hän kuulijain osan-ottoa tekemällä puolestaan kysymyksen.

Kummastelen, kuinka vaimoni ajatuksen juoksu rupee kulkemaan samaan tapaan kuin ravintolan isännän.

"Ei ole kaikki", vastaa mrs Fairbank. "Francis Rawen valvoo syntymäpäivänänsä aamuun saakka, sillä hän pelkää mennä levolle".

"Niin juuri, syntymäpäivänänsä. Kello kaksi aamulla. Yhtä säännöllisesti kuin hänen syntymäpäivänsä aina palaa jälleen".

Tässä hän lopettaa kertomuksensa. Eikö vaimoni ole saanut muuta selville? Ei. Minä nyt huomaan olevani todellakin harras saamaan tietää asiaa. Kysyn innokkaasti, mitä tuo merkitsee. Mrs Fairbank osottaa salamielisesti kääsiä, jonka luona Francis Rawen (tähän saakka tallirenki, nyt meidän kuskimme) seisoo ja odottaa, jotta nousisimme istumaan. Kääsissä on etupuolella istuinpaikka kahdelle ja takanapäin yhdelle hengelle. Vaimoni loi uuden varoittavan silmäyksen minuun ja asettuu istumaan etupuolelle.

Välttämätön seuraus tästä on, että mrs Fairbank joutuu istumaan ajurin kanssa rinnan matkalla, joka kestää pari tuntia tahi enemmän. Tarvitseeko minun kertoa, mikä oli seurauksena tästä. Olisi loukkaus teitä kohtaan, jos sen kertoisin. Suokaa minun tarjota paikkani vaunuissa teille. Kertokoon Francis Rawen omilla sanoillaan teille hirveän historiansa!

Nyt on kymmenen vuotta, sittenkun unissa sain ensimäisen ennustuksen elämäni suuresta tapauksesta.

Minun on helpompi kertoa asia teille, jos suosiollisesti ajattelette istuvanne keskuudessamme pienessä asumuksessamme Cambridgeshiressä kymmenen vuotta sitten.

Päivä oli loppumaisillaan; kolme meistä, nimittäin äitini, minä itse ja tätini mrs Chance istuimme pöydän ääressä. Molemmat vaimot olivat syntyneet Skotlannissa ja kumpikin oli leski. He eivät olleet muussa suhteessa ensinkään toistensa näköisiä, sen verran kuin minä muistelen. Äitini oli elänyt kaiken ikänsä Englannissa eikä puhunut enemmän kuin minäkään Skotlannin murteen mukaisesti. Tätini Chance ei ollut ennen koskaan käynyt Skotlannin ulkopuolella, kun hän miehensä kuoleman jälkeen muutti asumaan äitinsä kanssa. Ja kun tätini aukasi suunsa, sai kyllä kuulla tuota alkuperäistä, leveää Skotlannin murretta, sen minä rohkenen väittää, jos koskaan olette muuten kuulleet tuota kieli-murretta puhuttavan!

Meillä oli sattumatta sinä iltana jotenkin tärkeä keskustelu-aine. Tuumailtiin, tekisinkö viisaasti vai ei aikoessani seuraavana aamuna lähteä jalkasin pisemmälle matkalle.

Seuraavana aamuna sattui olemaan syntymäpäiväni edellinen päivä; matkani tarkoitus oli tarjoutua tallirengiksi erääsen suurisukuiseen taloon lähimäisessä kreivikunnassa. Virkaan arveltiin olevan astuminen kolmen viikon kuluessa. Minä olin yhtä sopiva tähän virkaan kuin kukaan muu. Perheeni hyvinä päivinä oli isäni hoitanut suurta tallia, jossa hevosia kasvatettiin; ja minä olin tottunut hevosten hoitoon aina lapsuudesta saakka. Suokaa minulle anteeksi, että vaivaan teitä tuollaisilla vähäpätöisillä asioilla. Ne ovat kuitenkin tärkeitä kohtia elämäkerrassani, kuten kohta huomaatte.

Äiti-parka oli hyvin vastahakoinen, että minä sinä aamuna lähtisin matkaan.

"Sinä et koskaan jaksa kävellä koko matkaa edestakaisin huomis-yöhön", sanoi äitini. "Seurauksena on se, ett'et tule nukkumaan kotona syntymäpäivänäsi. Aina isäsi kuolemasta saakka olet silloin aina nukkunut kotona. Minulle ei ole mieliksi, Francis, että sinä nyt tulet olemaan poissa kotoa. Viivy vielä päivän, poikani — ainoastaan päivän".

Minä puolestani olin kyllääntynyt joutilaana olemiseen, enkä voinut suostua viipymään, kuten äitini olisi suonut. Päiväkin voisi olla suuri-arvoinen. Joku muu voisi tulla ennen minua ja saada palvelus-paikan.

"Muistakaa, kuinka kauan olen ollut ilman työtä", sanoin minä. "Älkää pyytäkö matkan jättämistä toistaiseksi. Minä en ole pettävä teitä äitini, palaan kotia huomis-yöhön, vaikkapa maksaisin viimeisen äyrini saadakseni ajaa hevosella jonkun taipaleen".

"Tuo matka, Francis, ei ole minun mieleen — se ei miellytä minua!" Ei mikään voinut muuttaa hänen mieltänsä tämän matkan suhteen. Me koetimme vakuuttaa ja houkutella toisiamme, kunnes me molemmat olimme aivan hurjana. Vihdoin päätimme jättää asian ratkaisemisen tätilleni, mrs Chancelle.

Koettaessamme innokkaasti kumota toistemme väitteitä, istui tätini Chance, mykkänä kuin kala, katsoa tuijottaen teekuppiinsa ja miettien itseksensä. Kun me käännyimme häneen, näkyi hän heräävän.

"Te molemmat jätätte asian minun halvan ratkaisuni alaiseksi?" sanoi täti leveällä kielimurteellaan.

Me vastasimme kumpikin myöntäväisesti; tämän perästä täti Chance ensin vei teekupit pois pöydältä ja sitten otti hän hameenlakkarista esille kortit.

Älä usko, että tämä tapahtui keveämielisyydestä ja tarkoituksella huvittaa äitiäni ja minua. Tätini toden totta luuli voivansa ennustaa tulevaisuutta povaamalla kortista. Hän ei koskaan ruvennut mihinkään toimeen kysymättä korttileikiltä neuvoa. Hän ei voinut mitenkään enemmän osottaa harrastavansa menestystäni, kuin juuri sillä tavalla, kuin hän nyt osotti. En sano tätä ollenkaan piloillani; minä ainoastaan mainitsen sen teko-asian, että kortit jollain käsittämättömällä tavalla olivat yhteydessä hänen uskonnollisen vakuutuksensa kanssa. Vielä tänään voi tavata ihmisiä, jotka uskovat henkien toimivan tuoleilla ja pöydillä. Saman perusteen mukaan (lieneeköhän siinä sitten mitään perustetta) luuli tätini jonkun edeskatsomuksen löytyvän, joka vaikuttaa korttien kautta.

"Onko sinulla, Francis, vai äidilläsi oikein — teetkö hyvin vai pahoin, jos huomenna lähdet tahi olet lähtemättä — kaikesta tästä antavat kortit sinulle tietoa. Me olemme kaikki edeskatsomuksen alaisia. Kortit sanovat, miten asiat tulevat tapahtumaan".

Kun äitini kuuli tätä, käänsi hän päänsä poispäin synkällä katseella. Sisaren mielipide kortista oli hänen mielestänsä milt'ei herjauksen veroinen. Mutta hän oli ajatuksiaan lausumatta. Täti Chance oli, totta puhuakseni, miesvainajansa kautta perinyt 30 punnan vuotuisen eläkerahan. Tämä oli suuri-arvoinen lisä taloudessamme — ja meidän köyhien sukulaisten täytyi siis kohdella häntä jonkunmoisella kunnioituksella. Mitä minuun tulee, antoi isäni minulle — vaikka hän ei tehnytkään mitään muuta minun hyväkseni, ennen kuin hän joutui puliin — kuitenkin hyvän kasvatuksen ja vapautti, Jumalan kiitos, minua kaikista turhista ennakkoluuloista, Siihen aikaan ei juuri mikään minua huvittanut ja kärsivällisesti odotin saavani kohtaloni kerrotuksi, koska itsekin luotin kortteihin!

Tätini alkoi temppujaan, laskien pois kaikki seitikkoa huonommat kortit pelissä. Hän sakasi muut kortit vasemmalla kädellä, jotta ennustaisivat onnea; sitten hän jätti korttipelin minulle nostettavaksi.

"Vasemmalla kädellä, Francis — muista se! Luota kaitselmukseen — vaan älä unohda, että sinulla on onnesi vasemmassa kädessäsi!"

Pitkällinen ja perinpohjainen korttien jakeleminen seurasi nyt, jonka kautta niiden luku väheni, kunnes ainoastaan viisitoista oli jälellä somasti laskettuna puoliympyrään tätini eteen. Kortti, joka sattui olemaan äärimmäisenä ympyrän oikealla puolella, oli säännön mukaan tällaisissa tapauksissa se, joka oli edustavinaan minua.

"Minä nostan ylös ruutukuninkaan", sanoi tätini. "Minä luen seitsemän korttia oikealta vasemmalle ja rukoilen nöyrästi siunausta sille kortille, joka nyt seuraa".

Tätini sulki silmänsä, juuri kuin hän lukisi ruokalukua ja piti silmieni edessä seitsemännen kortin. Minä mainitsin, mikä seitsemäs kortti oli — patarouva. Tätini aukasi taasen äkkiä silmänsä ja loi minuun ilkeä-juonisen silmäyksen.

"Patorouva merkitsee mustaveristä naista. Sinä salaa ajattelet jotakin mustaveristä naista, Francis?"

Kun mies on ollut ilman ansiotta enemmän kuin kolme kuukautta, ei hänen mielensä jouda ajattelemaan naisia — ei musta- eikä valkoveristä. Mielessäni oli ainoastaan tallirengin virka tuossa muhkeassa kartanossa ja sen sanoin tädillenikin. Hän ei ollut kuulevinaankaan puhettani. "Huhuhu! sinä pidät kortin kädessäsi! Jollet ajattele häntä tänään, niin ainakin huomenna. Mikä vääryys on ajatella mustaveristä naista? Minäkin olin kerran samanlainen, ennenkuin hiukseni kävivät harmaiksi. Ole huoleti, Francis ja katso korttia".

Minä tein niin. Seitsemän korttia makasi pöydällä. Täti otti pois kaksi kummastakin päästä — ja käski minun sanoa molemmat äärimmäiset niistä kolmesta kortista, jotka nyt olivat jälellä pöydällä. Sanoin risti-ässä ja ruutu-kakkonen. Täti loi silmiään kattoon hurskaan kiitollisuuden katseella, joka suuressa määrässä kysyi äitini kärsivällisyyttä. Risti-ässä ja ruutu-kakkonen, yhteensä, merkitsivät — ensiksikin hyviä uutisia (tietysti sen uutisen, että minä saisin tallirengin viran!); toiseksi pian tapahtuvaa matkaa (selvään tarkoittaen matkaani seuraavana aamuna!); ja vihdoin kolmanneksi rahasummaa (arvatenkin tallirengin palkka!), joka toivoi pääsevänsä lakkariini. Kun tätini näillä kehoittavilla sanoilla oli ennustanut kohtaloani, kielsi hän ennustamasta sen enemmän.

"Voi, poikaseni! tuo on kaitselmuksen kiusaamista, kun tahdotaan tietää korteista enemmän kuin mitä jo ovat kertoneet meille. Käy sinä huomenna muhkeaan taloon. Mustaverinen nainen on tapaava sinut portilla; ja tämän naisen avulla sinä olet saava tallirengin viran sekä ne käsirahat, jotka sitä seuraavat. Sisareni poika, kun lakkarisi ovat täynnä rahoja, sinä et suinkaan unohda tätiäsi Chancea, joka kaitselmuksen avulla pitää leski-säätyänsä kunniassa — kolmellakymmenellä punnalla vuodessa".

Minä lupasin muistella tätiäni, (joka, sivumennen sanottuna, oli äärettömän rahan-ahne) siinä onnellisessa tilassa, kun tyhjät lakkarini vihdoinkin täyttyisivät. Sitten minä silmäilin äitiäni. Hän oli suostunut ottamaan sisarensa riidan-ratkaisijaksi meidän kesken ja — hänen sisarensa oli lausunut ajatuksensa minun edukseni. Äitini ei sen kovemmin tehnyt vastaan-väitteitä. Hän nousi hiljaa ja suuteli minua katkeralla huokauksella — ja lähti sitten pois huoneesta. Täti Chance pudisti päätään.

"Pelkään, Francis, että äiti-parallasi on ainoastaan pakanallinen käsitys korttien merkityksestä!"

Seuraavana aamuna päivän koittaessa aloin matkaani. Katsahdin taakseni mökkiimme päin, avatessani veräjän. Toisessa ikkunassa istui äitini, pitäen nenäliinaa silmillään, toisessa seisoi tätini, pitäen pata-rouvaa yllyttääkseen minua matkaani. Minä heilutin kättäni jäähyväisiksi molemmille ja astuin ripein askelin pitkin tietä. Oli viimeinen päivä helmikuuta. Olkaa niin hyvä ja muistelkaa, että synnyin mailmaan ensi päivä maaliskuuta kello kaksi aamulla.

Nyt te tiedätte, miten tulin lähteneeksi kotoani. Nyt kerron, mitä minulle tapahtui matkalla.

Pääsin perille muhkeaan taloon sangen pian, verraten pitkään matkaan. Jo alusta huomasin, että korttien ennustus ei tulisi pitämään paikkaansa. Henkilö, jonka tapasin veräjällä ei ollut mustaverinen nainen — ei nainen ollenkaan — vaan poika. Tämä näytti minulle, missä palkollisten asunto oli; ja tuossakin kohdassa kortit eivät liioin ennustaneet oikein. Minä en tavannut yhtä naista, vaan kahta — eikä kumpikaan näistä ollut mustaverinen. Olen maininnut, ett'en ole taika-uskoinen ja siinä suhteessa olen puhunut totta. Mutta minun on tunnustaminen, että tunsin olevani levoton, kun kumarsin hovimestarille ja sanoin asiani. Hänen vastauksensa saattoi täti Chancen ennustukset aivan häpiään. Vastoinkäyminen seurasi minua yhä vaan. Toinen mies oli jo samana päivänä aamulla ollut siellä anomassa tallirenginpaikkaa ja oli jo siksi otettu.

Minä koetin tyytyä onnettomuuteeni niin pian kuin suinkin — kiitin hovimestaria — ja lähdin kylän ravintolaan levätäkseni ja saadakseni ruokaa, jonka puutteessa olinkin.

Ennenkun palasin kotia, tiedustelin ravintolassa ja kuulin, että matka kotia olisi muutamia peninkulmia lyhyempi, jos seuraisin äsken tehtyä, uutta tietä. Saatuani täydellisiä neuvoja, joita kerrottiin moneen kertaan ja selitettiin milloin minun piti poiketa minnekin, lähdin kävelemään ja kävelin yhtämittaa, kunnes ilta tuli, levähtämättä laisinkaan paitsi yhden ainoan kerran, jolloin haukkasin vähän leipää ja juustoa. Pimeän tullessa alkoi sataa ja tuuli yltyi; minä olin, ikävä kyllä, seudussa, joka oli minulle aivan tuntematon, vaikka arvasin olevani ainoastaan kaksi ja puoli peninkulmaa kotoani. Ensimäinen talo, jonka tapasin ja jossa voin kysyä tietä, oli yksinäinen ravintola, joka oli synkän metsän reunassa. Vaikka paikka näytti autiolta, oli se kuitenkin mieluinen eksyneelle raukalle, jolla oli sekä nälkä että jano ja joka risukoissa oli repinyt jalkojaan ja oli läpimärkä. Isäntä oli kunnianarvoinen mies, eikä hän liioin vaatinut mahdottomia yösijastakaan. Minusta oli hyvin ikävä, kun äitini turhaan täytyi toivoa minun palaavan. Mutta siellä ei ollut ajopeliä saatavissa, enkä liioin yöllä jaksanut kävellä edemmäksi. Väsymyksestä minun täytyi jäädä ravintolaan yöksi.

Voin syystä sanoa itsestäni, että olen kohtuullinen mies. Illalliseksi nautin ainoastaan muutamia läskipalasia, viipaleen kotona leivottua leipää ja tuopin olutta. Minä en mennyt levolle kohta, syötyäni tämän yksinkertaisen aterian, vaan valvoin vielä hetkisen aikaa isännän kanssa ja puhuin huonosta tulevaisuudestani, pitkällisestä huonosta onnestani ja aloin vihdoin puhua hevosenlihasta ja kilpajuoksusta. En minä, ei isäntäni, eivätkä moniaat työmiehet, jotka eri parvissa istuivat ravintola-huoneessa, lausuneet mitään, joka hiukankaan olisi voinut kiihoittaa uteliaisuuttani tahi mielikuvattiani, joka muuten on varsin vähäpätöinen.

Vähän kello yhdentoista jälkeen suljettiin ravintola. Minä kävelin ympäri isännän kanssa, pitäen kynttilää, kun hän salpasi kiinni akkunat ja ovet. Hiukan kummissani huomasin, kuinka vankat telkit, salvat ja rautaiset akkunan-luukut olivat.

"Me olemme, kuten näette, jotenkin yksinämme täällä", sanoi ravintolan isäntä. "Ei vielä kukaan koskaan ole yrittänyt murtautua tänne, vaan ei ole vahingoksi olla varuillaan. Kun ei kukaan poikkea täällä, olen ainoa mies talossa. Vaimoni ja tyttäreni ovat pelkureita ja piika tietysti on samanlainen. Vielä lasi olutta, ennenkun menette levolle?" — En huoli! — "Mutta minä en käsitä, kuinka niin selvä ja kohtuullinen mies kuin te voitte olla palveluksetta. — Tässä saatte levätä. Olette ainoa vieras täällä tänä yönä, ja teidän on tunnustaminen, että vaimoni on koettanut parastaan, jotta teillä olisi niin mukavata kuin mahdollista on. Mutta ettekö laisinkaan enää huoli juoda jonkun lasin olutta? — Olkoon menneeksi. Hyvää yötä!"

Kello oli puoli yksitoista, kun nousin ylös portaita makuuhuoneesen.
Akkuna oli talon takapuolella metsään päin.

Minä suljin oveni, panin kynttiläni pesinkaapille ja rupesin makuusalle. Tuuli yhä vaan puhalsi ja tuulen surullinen valitus metsässä tuntui yön hiljaisuudessa kamalalta. Minua ei nukuttanut laisinkaan. Päätin olla kynttilää sammuttamatta, kunnes minua oikein alkaisi nukuttaa. En ollut oikein kaltaiseni; tunsin olevani alakuloinen vastoinkäymiseni vuoksi aamulla ja ruumiini oli ihan uuvuksissa ja hellä pitkästä kävelystä. Minä en siis tästä syystä voinut pelätä kauan saavani valvoa pimeässä ja kuunnella tuulen surullista valitusta metsässä.

Vaivuin uneen huomaamattani; silmäni menivät umpeen ja vaivuin jonkunmoiseen unenhorrokseen, enkä tullut ajatelleeksikaan kynttilän sammuttamista.

Sitten en muista muuta kuin että pieni väristys kävi läpi ruumiini päästä jalkoihin ja että tunsin sanomattoman tuskan sydämessäni, jonka tapaista en koskaan ennen ollut tuntenut. Väristys ainoastaan saattoi minut levottomaksi, vaan tuska herätti minut silmänräpäyksessä. Aukasin silmäni selälleen, mieleni ihmeellisen äkkiä selveni.

Kynttilä oli lähes palanut loppuun, vaan niistämätön kynttilän karsi oli juuri pudonnut alas ja liekki sattui sillä haavaa olemaan täysi ja kyllin valaiseva.

Huomasin erään henkilön huoneessani sängyn ja suljetun oven välillä.
Oli eräs nainen, joka puukko kädessä katsoa tuijotti minuun.

Olin kauhusta äänetönnä. Tuossa minä makasin, pitäen silmäni kiinnitettyinä naiseen; tuossa seisoi nainen puukko kädessä ja katseli minua.

Nainen et puhunut sanaakaan meidän tuijottaessa toisiimme; jonkun ajan perästä alkoi hän hiljalleen liikkua — vuoteeni vasenta puolta kohti.

Kynttilä valaisi hänen kasvojansa. Hän oli nuori, solakka nainen, kellahtavilla hiuksilla ja vaaleanharmailla silmillä, joiden vasen silmä-lauta oli hiukan alemmaksi painunut. Minä huomasin näitä ominaisuuksia ja painoin ne mieleeni, ennenkun hän oli vallan ehtinyt saapua vuoteeni luokse. Sanaakaan sanomatta, jäykkää muotoaan hiemankaan muuttamatta astui hän kuulumattomilla askelilla yhä lähemmäksi ja seisahtui pään-alukseni kohdalla, kohottaen puukkoa lyödäkseen minua. Laskin käteni kaulalleni suojellakseni sitä; vaan nähdessäni hänen aikovan lyödä, heitin käteni vuoteen oikealle puolelle ja ruumiini samalle taholle juuri silloin, kun puukko nuolen nopeudella iskettiin patjaan, tuskin hiuskarvankaan verran olkapäästäni.

Minun silmäni katselivat naisen kättä — minulla oli näet aikaa hiukan tarkastaa sitä, sillä hän ainoastaan verkalleen veti puukon pois patjasta. Valkoinen, siro käsivarsi, jonka valkoista ihoa peitteli muutama ihokarva. Käsi oli pieni naisen käsi, jonka kynsien ympärystä vivahti veripunaiselle.

Nainen veti pois puukon ja astui taasen hiljalleen takasin sängynjalan luokse; siinä hän seisahtui silmänräpäykseksi ja katseli minua; sitten meni hän sanaakaan sanomatta kuulumattomilla askelilla sängyn toiselle puolelle, jossa minä nyt makasin.

Tultuansa lähelle minua, nosti hän taasen puukkonsa ja minä heittäysin vasemmalle puolelle. Uudelleen hän löi puukkonsa patjaan, sukkelaan liikuttaen käsivarttansa; ei nytkään isku minuun sattunut. Tällä kertaa silmäilin puukkoa. Puukko oli niiden suurien puukkojen näköinen, joita työmiehet käyttävät leikkaessaan leipäänsä ja läskiänsä. Naisen pienet, hienot sormet peittivät ainoastaan kaksi kolmatta osaa puukon päästä; huomasin sen olevan pukin sarvesta ja se oli yhtä kiiltävä ja välkkyvä kuin puukonteräkin, joka näytti aivan uudelta.

Toistamiseen veti nainen puukon ulos patjasta ja kätki sen äkkiä väljään hiaansa. Sitten seisahtui hän sängyn viereen katsellen minua. Minä näin hänen silmänräpäyksen tässä asemassa — sitten putosi loppuun palaneen kynttilän sydän kynttiläjalkaan. Liekki muuttui pieneksi, siniseksi pilkuksi ja huone kävi pimeäksi.

Silmänräpäys eli jos suinkin on mahdollista vielä lyhyempi aika kului — sitten leimahti savuava sydän viimeisen kerran. Silmäni yhä vaan olivat käännettyinä sängyn oikeaan puoleen, kun valkea viimeisen kerran vilahti. Vaikka kuinka koetin nähdä, en voinut nähdä enään mitään. Nainen puukkoineen oli kadonnut.

Rupesin jälleen tointumaan. Tunsin, kuinka sydämeni tykytti; kuulin tuulen surullisia huokauksia metsästä, voin nousta vuoteeltani ja herättää asukkaita, ennenkun hän pääsi pakoon.

Ei kukaan vastannut huutooni. Nousin ja hapuilin pimeässä oven luo.
Nainen oli kaiketi tullut ja mennyt sitä tietä.

Seisoin silmänräpäyksen hämilläni. Sitten kuulin äänen ulkopuolella ja aukasin ovea. Isäntä tuli minua vastaan, pitäen palavaa kynttilää toisessa kädessä ja pyssyänsä toisessa.

"Nainen puukko kädessä huoneessani, kaunis nainen, kellertävillä hiuksilla. Nainen tavoitteli kahdesti minua puukolla".

Isäntä nosti kynttilän ylemmäksi ja tarkasteli minua kiireestä kantapäähän asti.

"Minä väistin puukkoa, kun hän löi. Sen sijaan puukko kahdesti sattui sänkyyn. Käykää katsomassa!"

Isäntä meni kohta kynttilän kanssa huoneesen. Ei hän siellä viipynyt minuutinkaan verran, ennenkun hän kiivastuneena palasi. —

"Piru vieköön sekä teitä että naistanne puukkoineen! Ei vähintäkään merkkiä näy sänkyvaatteissa. Mitä paljo se on, että noin tulette toisen taloon ja peloitatte talonväkeä noin hirveästi unellanne?"

"Uniko? Tuoko nainen, joka oli yrittänyt lyödä minua, ei siis ollut elävä henkilö, kuten minä itse? Aloin vapista koko ruumiissa, paljas ajatus minua kauhistutti.

"Tahdon lähteä pois tästä talosta", sanoin minä. "Parempi on sateessa ja pimeässä kävellä maantietä, kun palata takasin tuohon huoneesen tämän näyn perästä. Lainatkaa minulle kynttilä, jotta löydän vaatteeni ja sanokaa, mitä olen velkaa".

"Maksaa?" sanoi isäntä. "Te voitte taulusta nähdä, minkä verran olette velkaa, kun tulette alas. En olisi antanut teille yösijaa, vaikka olisin saanut kaikki rahanne, jos ennakolta olisin tietänyt, kuinka te näette unta ja huudatte. Katsokaa sänkyä! Missä täällä näkyy puukon jälkiä? Katsokaa ikkunata — onko luukku murrettu auki? Katsokaa ovea, (jonka kuulin teidän itse sulkevan) — onko ovi murrettu auki? Murhaava nainen puukolla talossani! Ettekö häpiä!"

Silmäni seurasivat hänen kättänsä, kun hän ensin osotti sänkyä, sitten ikkunaa ja vihdoin ovea. Ei näkynyt mitään. Lakana oli yhtä eheä, kuin sinä päivänä, jolloin se neulottiin. Ikkuna oli tarkoin suljettu. Ovi riippui saranoillaan yhtä vankasti kuin koskaan ennen. Pukeusin vaatteisini sanaakaan sanomatta. Me astuimme molemmat alas portaita. Katselin kelloa ravintola-huoneessa. Kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi aamulla. Maksoin velkani ja isäntä päästi minua pihalle. Sade oli loppunut; mutta yö oli pimeä ja tuuli ilkeämpi kuin koskaan ennen. En huolinut pimeästä ja pakkasesta enkä siitäkään, etten varmaan osannut kotia. Ajatukseni yhä vaan pyörivät samassa piirissä, yhä vaan ajattelin yöllistä ilmiötä. Kenenkä olin nähnyt, joka tahtoi tappaa minua? Uni-haaveko? Olikohan tuo tuommoinen olento haudan tuolta puolen, joka kutsutaan kummitukseksi? En voinut vastata tähän vaeltaessani yöllä. Enkä liioin puolenpäivän aikana voinut vastata tähän, kun vihdoin, oltuani useita tuntikausia eksyksissä, pääsin kotia.

Äitini tuli yksinään tervehtimään minua. Me emme salanneet mitään toisiltamme. Kerroin hänelle kaikki, joka oli tapahtunut — aivan niinkuin olen sen kertonut teille.

Äitini oli äänetönnä, kunnes olin päättänyt kertomuksen. Sitten kysyi hän:

Olin katsonut kelloa lähtiessäni ravintolasta ja olin pannut mieleeni, että kello oli kaksikymmentä minuutia yli kaksi. Kun laskin, minkä verran aikaa oli kulunut keskustellessani isännän kanssa ja pukiessani vaatteisini, tulin siihen päätökseen, että ensi kerran olin nähnyt naisen kello kaksi aamulla. Toisin sanoen, minä en ainoastaan ollut nähnyt naista syntymäpäivänäni, — vaan juuri sillä tunnilla, jolla olin syntynyt.

Äitini oli vielä vaiti. Vaipuneena omiin ajatuksiinsa, otti hän minut käteensä ja vei minut tupaan. Hänen kirjotus-lippaansa seisoi pöydällä takan ääressä. Hän aukasi sen ja antoi minulle merkin istua tuolille viereensä.

"Poikani! sinun muistosi on huono — ja minun alkaa pettää. Kerro minulle vielä kerta, minkä näköinen tuo nainen oli. Toivon, että hän vuosikausia tämän perästä on yhtä tuttu meille molemmille, kuin hän nyt on".

Minä tottelin, kummastellen, mikä outo mielikuvitus nyt oli äitini mielessä. Puhuin ja äitini kirjotti ylös sanani, sen mukaan kuin ne valuivat huuliltani.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella ihokarvalla. Pienet, sievät kädet; kynsien ympärystä vivahtaa veripunaiselle".

Äitini kirjotti vielä muistoon kertomukseni puukosta sekä myöskin vuoden, kuukauden, viikkopäivän ja tunnin, jolloin naisen haamu näyttäysi minulle ravintolassa. Kun tämä oli tehty, sulki hän paperin lippaasensa.

"Älä kerro sanaakaan tästä tädillesi, Francis. Älä kerro kellenkään kuolevaiselle. Anna unesi olla salaisuus meidän kesken".

Viikkoja kului, kuukausia kului. Äitini ei sen kovemmin puhunut tästä asiasta. Mitä minuun tulee, poisti aika, joka tasoittaa kaikki, tämänkin unen mielestäni. Vähitellen muisto kävi yhä himmeämmäksi. Vähitellen koko asia haihtui mielestäni.

Kertomus varoituksesta on nyt kerrottu. Päättäkää itse, oliko tämä varoitus oikea vai väärä, kun saatte kuulla, mitä tapahtui seuraavana syntymä-päivänäni.

Kesän kuluessa alkoi onni vihdoinkin olla minulle myötäinen. Istuin eräänä päivänä polttaen piippuani erään vanhan ladon luona kylän lähellä, kun onnettomuus tapahtui, joka elämäni kohtalolle antoi uuden suunnan. Tapaus oli tavallisinta laatua — tuskin mainitsemista ansaitseva. Eräs nainen, joka itse ajoi, täyttä karkua kiitävä hevonen, pelkurimainen palvelija, joka oli muassa ja oli nyt puolikuolleena säikähdyksestä, ja lato, joka oli liian likellä — kaiken tämän minä näin muutamassa silmänräpäyksessä imiessäni pari savua piipustani. Pysähytin hevosen, kun tämä jo oli juuri ladon vieressä ja sain pienen kolauksen aisalta. Vaan se ei tehnyt mitään. Rouva selvitti, että minä olin pelastanut hänen henkensä; seuraavana päivänä tuli rouvan mies mökkiimme ja otti minun palvelukseensa. Rouva sattui olemaan mustaverinen; ehkä teitä huvittanee kuulla, että täti Chance kohta huomasi tämän seikan, jonka kautta hän koki pelastaa korttien arvoa. Tässä oli pata-rouvan ennustus käynyt toteen, juuri kuin tätini oli sanonut minulle.

"Luota tästälähin, Francis", sanoi tätini, "umpimähkään kortteihin. Sinä olet valmis, sen minä vakuutan, mumisemaan jotakin Jumalan sallimasta, jota et sinä käsitä enemmän kuin Israelin lapsetkaan. Minä en sano muuta. Mutta kun rahoja alkaa tulvata lakkariisi, älä unohda täti Chancea, joka istuu hyljättynä, kuten varpunen katolla, nauttien ainoastaan pientä, kolmenkymmenen punnan suuruista vuotuista eläkettä".

Pysyin palveluksessani (Lontoon Westendissä) seuraavan vuoden kevääsen saakka.

Siihen aikaan alkoi isäntäni terveys käydä huonommaksi. Lääkärit käskivät hänen matkustaa ulkomaille ja koko perheväki hajautui. Kohtaloni oli kuitenkin vielä onnellinen. Kun jätin palvelukseni, sain minä isäntäni anteliaisuuden kautta vuotuisen eläkerahan sen päivän muistoksi, jolloin olin pelastanut isäntäni rouvan. Tästälähin oli minulla vapaus, joko ottaa palvelus tahi olla ottamatta, kuinka vaan halusin; pieni tuloni riitti äidilleni ja minulle elatukseksi.

Isäntäni ja emäntäni läksivät Englannista helmikuun lopulla. Muutamien toimien vuoksi, joita he olivat jättäneet minun huostaani, täytyi minun viipyä Lontoossa kuukauden viime päivään. Vasta iltajunassa pääsin lähtemään kotia tavallisuuden mukaan viettääkseni syntymäpäivääni äitini kanssa. Oli pyhä, kun pääsin kotia; minulle oli sangen ikävä kuulla, että äitini oli sairaloinen. Vielä ikävämpi oli, että lääkkeet olivat loppuneet juuri edellisenä päivänä, eikä äitini ollut tullut hankkineeksi toisia rohtoja, kuten lääkäri oli määrännyt. Lääkäri itse valmisti ja myi niitä lääkkeitä, joita hän määräsi potilailleen ja minä tarjousin mennä lääkäriä herättämään. Mutta äitini ei tahtonut suostua tähän ja saatuani illallista, käski hän mennä levolle.

Nukahdin hetken aikaa ja heräsin taasen. Äitini makuuhuone oli minun makuuhuoneeni vieressä. Kuulin täti Chancen käyvän raskailla askelilla edes takasin huoneessa; arvellen jotaki hätää olevan, koputin ovea. Äitini tuskat olivat palanneet; oli aivan tarpeellista kiireimmän kautta hankkia hänelle lievennystä tuskissaan. Panin vaatteet päälleni ja kiiruhdin, rohtopullo kädessä, kylän toiseen päähän, jossa lääkäri asui. Tornin kello löi neljännestä vaille kaksi syntymäpäivänäni, juuri kun pääsin lääkärin asunnolle. Soitettuani yökelloa, tuli lääkäri sänkykamarinsa ikkunan luo kuulustellakseen, mikä oli hätänä. Hän käski minun odottaa ja sanoi päästävänsä minua sisään apteekin oven kautta. Odottaessani tulin ajatelleeksi että tämä päivä oli tavattoman valoisa ja lämmin vuoden aikaan katsoen. Tuo vanha talo, jossa tapaturma oli vaunuille tapahtumaisillaan, oli näkyvissä. Kuu selkeällä taivaalla valaisi sitä melkein yhtä kirkkaasti kuin päivälläkin.

Muutaman minuutin perästä päästi lääkäri minua sisään apteekiinsa. Suljin oven ja ajattelin itsekseni, että hän kyllä vähillä vaatteilla oli lähtenyt sänkykamaristaan. Lääkäri antoi ystävällisesti äidilleni anteeksi, että hän oli ollut huoleton lääkärin antamien neuvojen seuraamisessa ja alkoi kohta valmistella lääkkeitä. Me puuhasimme kumpikin pullon ääressä, lääkäri kaasi lääkkeitä pulloon ja minä pidin kynttilää, kun kuulimme oven kadulle päin äkkiä avattavan.

Kukahan meidän rauhallisessa kylässä oli valveella ja liikkeellä näin varhain aamulla?

Henkilö, joka oli oven aukaissut, astui esiin kynttilän valopiirin sisälle. Hämmästykseksemme huomasimme hänen olevan naisen!

Nainen astui tiskin luo, seisahtui viereeni ja kohotti huntuansa. Samassa silmänräpäyksessä kuin hän näytti kasvojansa, kuulin tornin kellon lyövän kaksi. Minä yhtä vähän tunsin naista kuin lääkärikin. Hän oli epäilemättä kaikkian kauniin nainen kuin olen koskaan nähnyt.

"Minä näin valoa oven raosta", sanoi nainen. "Tarvitsen vähän lääkkeitä".

Nainen puhui aivan tyynesti — ikäänkuin se ei olisi mikään kumma, että hän oli liikkeessä kello kaksi aamulla ja seurasi minua apteekiin pyytääkseen lääkkeitä! Lääkäri katsoa tuijotti naiseen juuri kuin hän epäilisi, että hänen omat silmänsä pettivät häntä.

"Kuka olette?" kysyi hän. "Kuinka te tähän aikaan aamulla olette liikkeellä?"

Nainen ei pitänyt lukua lääkärin kysymyksistä. Hän sanoi vaan, mitä hän oli vailla.

Tohtori tointui, kun nainen pyysi unettavia lääkkeitä. Hän oli nyt omassa piirissään; ja kääntyi tällä kertaa aivan vilkkaasti häneen.

"En huoli vaivata teitä hampaillani. Tässä on rahoja. Olkaa niin hyvä ja antakaa lääkkeet minulle".

"Minä en myy unettavia lääkkeitä tuntemattomille", vastasi hän. "Jos te olette sairas ruumiin tahi sielun puolesta, on se eri asia. Silloin mielelläni autan teitä".

Olin seisonut kynttilä kädessä (tietämättä, että pidin kynttilää) — silmäni olivat kiinnitettyinä naiseen, koko sieluni riippui hänessä — juurikuin olisin ollut lumottu. Naisen silmät osottivat vielä selvemmin kuin hänen sanansa, että hän oli päättänyt surmata itsensä tavalla tai toisella. Kun hän avasi oven, sain minä, levotonna mahdollisten tapahtumain vuoksi, puhekykyni takasin.

"Seisahtakaa!" huusin minä. "Odottakaa minua. Tahdon puhua kanssanne, ennenkun menette pois".

Nainen kohotti silmäripsensä väliäpitämättömällä kummastuksella ja hymyili ilkkuen huulillaan.

"Mutta miksei?" jatkoi hän. "Minulla ei ole juuri mitään tekemistä, eikä mihinkään menemistä".

"Te olette kummallinen mies. Minä melkein haluan tehdä teille mieliksi — odotan teitä pihalla".

Minä oikein häpeän tunnustaa, mikä nyt tapahtui. Ainoa puolustukseni on että tosiaan olin aivan lumottu, käännyin seuratakseni häntä, enkä muistanut ollenkaan äitiäni. Lääkäri pidätti minua.

"Älkää unhottako lääkkeitä", sanoi hän. "Ja jos tahdotte seurata neuvoani, älkää huoliko tuosta naisesta. Herättäkää poliisi. Poliisin velvollisuus on pitää huolta hänestä — eikä teidän".

Sanaakaan sanomatta otin lääkkeet käteeni; pelkäsin loukkaavani lääkäriä, jos olisin yrittänyt vastata hänelle. Hän huomasi kaiketi yhtä hyvin kuin minäkin, että nainen pyysi unijuomaa sillä myrkyttääkseen itsensä. Lääkäri oli mielestäni liian väliäpitämätön tässä asiassa. Minä siis vaan kiitin häntä, kun hän antoi minulle lääkkeet ja kiirehdin ulos.

Nainen odotti minua pihalla, kuten hän oli luvannut; hän kulki verkalleen edes takaisin kirkkaassa kuutamossa, joka valaisi hänen hienoa ihoansa, hänen vaaleita, kultaisia hiuksiansa, hänen suuria, harmaita silmiänsä juuri sellaisella hohteella, joka niille paraite soveltui. Hän oli tuskin kuolevaisen näköinen, kun hän ensin kääntyi puhutellakseen minua.

Tartuin hänen käsiinsä ja lausuin ajatukseni yhtä suoraan, kuin olisin tuntenut häntä kaiken ikäni.

"Te aiotte tappaa itsenne", sanoin minä. "Mutta minä tahdon estää teitä sitä tekemästä. Jos seuraan teitä kaiken yötä, voin estää hankkeitanne".

"Tehän itse näitte, ettei lääkäri tahtonut myydä unijuomaa minulle.
Huolitteko te tosiaan siitä, elänkö vai kuolen?"

Nainen puristi ystävällisesti käsiäni kysyessään tätä; hänen silmänsä katsoivat minuun ystävällisellä, hellällä silmäyksellä, joka tunki läpitseni kuten tuli. Sanat sammuivat huulillani; en voinut vastata hänelle.

"Te olette antaneet minulle elämisen halua ystävällisellä kohtelullanne", sanoi hän. "Ystävällisyys vaikuttaa kummallisesti naisiin ja koiriin sekä muihin kotieläimiin. Miehet ovat ainoat, joihin ystävällisyys ei vaikuta. Olkaa huoleti — minä lupaan pitää yhtä suurta huolta itsestäni, kuin olisin onnellisin nainen maailmassa; mutta älkää antako minun viivytellä teitä täällä. Mihin aiotte mennä?"

Minä kurja, heikko raukka olin taasen unohtanut äitini — vaikka pidin lääkepulloa kädessäni!

"Tuossa on minun ravintolani tänä yönä", sanoi hän. "Kun väsyin ympärikiertelemisessä, lepäsin siellä".

Me lähdimme molemmat yhdessä kotiapäin. Minä rohkenin kysyä, oliko hänellä ystäviä.

"Luulin minulla olevan yksi ainoa ystävä jälellä", sanoi nainen, "muuten ette koskaan olisi tavanneet minua tässä paikassa. Näyttää siltä kuin olisin ollut väärässä. Minun ystäväni ovi suljettiin silmäini edessä muutama tunti sitten; ystäväni palvelia uhkasi minua poliisilla. Minulla ei ollut mihinkään muualle menemistäkään, kun olin koettanut onneani teidän naapurissanne; eikä minulla ollut mitään muuta jälellä, paitsi nämä kaksi killinkiä ja nämä ryysyt. Kuka kunniallinen ravintolanisäntä tahtoisikaan ottaa minua vastaan huoneisiinsa? Kierreskelin ympäri, miettien miten pääsisin päiviltäni — silpomatta itseäni ja ilman suuritta tuskitta. Näillä seuduin ei ole jokea. En voinut käsittää, miten surmaisin itseni, kun kuulin teidän soittelevan lääkärin kelloa. Näin vilahdukselta pulloja apteekissa, kun lääkäri päästi teidät sisään — ja kohta juolahti unijuoma minulle mieleen. Ketä varten ovat nämä lääkkeet? Vaimoanneko varten?"

"Naimaton! Jos olisin hiukan paremmissa vaatteissa, olisi minulla ehkä joku toivo. Missä asutte? Täällä?"

Me olimme nyt saapuneet äitini porstuan ovelle. Nainen ojensi kätensä sanoakseen jäähyväiset minulle. Vaikka hän oli ihan ilman kotoa ja suojaa, ei hän kuitenkaan pyytänyt minulta yösijaa. Esittelin, että hän jäisi meille yöksi äitini ja tätini tietämättä. Meidän köökimme oli jälestäpäin rakettu töllin viereen: nainen saattoi olla siellä kenenkään huomaamatta, kunnes talonväki tulisi liikkeelle aamulla. Vein hänen köökiin ja nostin tuolin hänelle takan hiiloksen viereen. Tämä oli väärin tehty minulta — oikein häpeällisesti, jos niin tahdotte. Minä juuri kummastelen, mitä sinä olisit tehnyt minun sijassani. Sano minulle kunniasi nimessä, olisitko antanut tämän ihanan naisen palata latoon juurikuin järjetön koira. Jumala olkoon sille naiselle armollinen, joka olisi kyllin tyhmä uskoakseen ja rakastaakseen sinua — jos olisit tehnyt niin!

Jos koskaan olette tunteneet sydämen tuskaa, voitte käsittää, mitä minä salaa kärsin, kun äitini tarttui käteeni ja sanoi:

"Olen pahoillani, Francis, että yörauhasi on tullut häirityksi minun kauttani".

Annoin hänelle lääkkeitä pullosta ja viivyin hänen luona, kunnes tuskat helpottivat. Täti Chance meni levolle; äitini ja minä olimme yksinään valvella. Huomasin, että äitini kirjoituslaatikko oli siirretty tavalliselta paikaltansa ja nyt seisoi vuoteella hänen vieressänsä. Äitini huomasi, että minä tarkastelin tätä.

"On tänään sinun syntymäpäiväsi, Francis", sanoi hän. "Onko sinulla mitään sanomista minulle?"

Olin niin täydellisesti unohtanut unennäköni, ett'en hoksannut, mitä äitini mietti lausuessaan näitä sanoja. Pelkäsin alussa, että hän piti epäluuloa minua kohtaan. Minä käännyin poispäin ja sanoin:

"Jumala siunatkoon sinua, rakas lapseni", sanoi äiti, "ja olkoon sinulle suotu nähdä monta onnellista syntymäpäivää!"

Hän pusersi kättäni, ummisti väsyneet silmänsä ja vaipui pian rauhalliseen, tyveneen uneen.

Hiivin taasen alas portaita. Äitini minuun tekemä vaikutus seurasi kaiketi minua astuessani alas. Ainakin minä seisahduin laskiessani käteni suljetun köökin oven lukolle ja sanoin itsekseni:

"Jos lähtisin pois talosta tahi kylästä puhumatta sanaakaan enää hänen kanssansa?"

Olisinko tosiaan tällä tavoin välttänyt kiusauksen, jos itse olisin päättänyt? Kuka voi sen sanoa? Nyt ei minulla itsellä ollut päättämisvaltaa? Siinä vielä seisoessani ja epäillessäni, kuuli nainen minun olevan oven takana ja aukasi köökin oven. Meidän silmämme kohtasivat toisensa. Tämä ratkasi koko asian.

Me olimme toistemme seurassa pari tuntia, eikä kukaan voinut aavistaakaan meidän olevan siellä, eikä liioin kukaan meitä häirinnyt. Tämä oli kyllin pitkä aika naiselle kertoakseen minulle kuluneen elämänsä salaisuuksia. Kyllin pitkä aika naiselle valloittaakseen minua ja tehdäkseen kanssani, minkä hän halusi. On turha tässä kertoa kaikista niistä onnettomuuksista, jotka olivat kohdanneet häntä; ne olivat liian tavallisia voidakseen huvittaa ketään.

Naisen nimi oli Alicia Warlock. Hän oli syntynyt ja kasvatettu kuten korkeasäätyinen nainen. — Hän oli menettänyt asemansa yhteiskunnassa, arvonsa ja ystävänsä. Siveys kauhistui katsoessaan häntä ja pahe oli saanut häntä valtoihinsa kokonaan. Hän oli inhottava, mutta hän lumosi minut. Onko tuo sitten niin kumma? Muistakaa, kuka minä olen. Missä minä minun tilassani olisin kunniallisten naisten seassa löytänyt hänen vertaisensa. Voivatko he kävellä kuten hän käveli tahi siten iskeä silmää kuin hän iski? Oliko heillä hänen hieno ihonsa, hänen hymyilynsä, hänen jalkansa, hänen kätensä? Hänessä ei ollut täplääkään; hän oli siro varreltaan. Kun hän syleili minua, laski hän käsivartensa ympärilleni kuten enkelin siivet; ja hänen hymyilynsä ympäröi minut hohteellaan, juurikuin aurinko. Naurakaa tahi itkekää minun tähteni, miten hyvänsä haluatte. En tahdo puolustella itseäni — vaan ainoastaan selittää käytöstäni. Te olette hienoa väkeä; mikä hurmasi minut, on jokapäiväinen asia teille. Enkeli tahi piru, puhdas tahi saastainen — hän oli kuitenkin korkeasukuinen nainen ja minä tallirenki.

Ennenkuin aamulla herättiin talossa, lähti nainen suureen, läheiseen tehdaskaupunkiin.

Täällä hän saattoi pienillä säästöillään hankkia itselleen sopivia vaatteita ja kortteerin vierasten kesken, jotka eivät vaivanneet häntä kysymyksillä, niinkauan kuin saivat rahansa hänen asumuksestaan. Täällä minä saatoin käydä hänen luonaan milloin minkin tekosyyn varjossa ja me saimme molemmat yhdessä tuumitella tulevaisuutemme asioista. Minun ei kaiketi tarvitse sanoa teille, että olin luvannut ottaa hänet vaimokseni. Mies minun tilassani naipi aina semmoisen naisen kuin hän.

Kummasteletteko, että olin onnellinen siihen aikaan? Olisin ollut täydellisesti onnellinen, ellei eräs seikka olisi ollut: en nimittäin morsiameni läsnä-ollessa ollut koskaan oikein hyvällä tuulella.

Minä en tahdo sanoa, että tunsin olevani arka tahi epäluuloinen hänen suhteen tahi että olisin hävennyt häntä. Mielipaha, jonka tunsin, tuli siitä, että olin kahdella päällä, olinko nähnyt tämän naisen, ennenkuin varhain aamulla tapasimme toisemme lääkärin luona. Tuon tuostakin kummastelin, kenenkä kasvoista naisen kasvot muistuttivat enkä voinut sitä muistella. Tämä kummallinen tunne, tämä ainoa kysymys, johon en voinut vastata, vaivasi minua niin suuresti, ett'ette voi sitä aavistaakaan. Enimmiten tämä ajatus tuli mieleeni iltasilla, kun kynttilät olivat sytytetyt. Te olette kyllä huomanneet, kuinka vaikeata välistä on muistella unohtunutta nimeä — eikä saada sitä selville, vaikka ajattelisi kuinka kauan hyvänsä. Niin oli minunkin laitani. En voinut muistella, kenenkä näköinen tämä nainen oli.

Kolme viikkoa olimme tuumailleet asioista ja vihdoin saaneet selville, miten kertoisin kotona hankkeitani. Alicia oli ollut palvelustoverini siihen aikaan, kun palvelin ystävällistä isäntääni Lontoossa. Meidän ei nyt enään tarvinnut pelätä, että jonkun odottamattoman tapauksen kertominen olisi äidilleni vahingoksi. Hänen terveytensä oli parantunut huomattavasti kolmen viikon ajalla. Ensi iltana, kun äitini kykeni istumaan tavalliselle paikallensa teepöydän ääreen, rohkaisin mieltäni ja kerroin aikomani ruveta naimaan. Äitini syleili minua ja huudahti ilosta:

"Voi Francis!" sanoi hän, "iloitsen sydämeni pohjasta, että sinulla tulee olemaan joku joka huvittaa ja hoitaa sinua minun kuoltuani!"

Mitä täti Chanceen tulee, voitte minun sanomattakin helposti käsittää, mitä hän teki. Voi, jos tosiaan kortit voisivat jotakin ennustaa, kuinka kammottavasti ne sinä iltana ennustivat!

Päätettiin, että toisin morsiameni mukanani päivällisille seuraavana päivänä.

Minä tunnustan ylpeilleeni Aliciasta, kun määräaikana toin hänen pieneen, yhteiseen huoneesemme. Alicia ei ollut koskaan ennen silmissäni ollut niin kaunis kuin sinä päivänä. Minulla ei koskaan ollut tapana pitää lukua naisten vaatteista; hänen vaatteitansa minä kuitenkin tarkastelin yhtä tarkkaan kuin itse olisin ollut nainen! Hänellä oli musta silkkihame, sileä, valkoinen raji ja ranne-hihat, ja päässä yksinkertainen myssy valkoisella ruusulla. Äitini, joka oli pukeutunut parhaimpiin juhlavaatteisin, nousi hämmästyneenä ylös tervehtääkseen vastaista miniäänsä. Äitini astui muutaman askeleen eteenpäin, osaksi hymyillen, osaksi itkien — hän katsoi Aliciaa suoraan silmiin — ja seisahtui äkkiä. Silmänräpäyksessä äitini posket kalpenivat; hänen silmänsä tuijottivat säikähtyneenä eteenpäin; hänen kätensä vaipuivat hermottomina alas. Hän horjui ja kaatui tätini syliin, joka seisoi hänen takanansa. Hän ei pyörtynyt; hän oli tunnoillansa. Hän katseli vuorotellen Aliciaa ja minua.

"Francis", sanoi hän, "eivätkö tämän naisen kasvot muistuta kenestäkään?"

Ennenkun minä ehdin vastata, osotti hän pöydällä takan vieressä olevaa kirjelaatikkoansa.

Samassa tunsin, kuinka Alicia laski kätensä olkapäälleni ja huomasin, kuinka hän punehtui vihasta eikä tuo ollut kummakaan!

Sanoin muutaman sanan rauhoittaakseni häntä, en muista, mitä sanoin — niin hämmästynyt ja säikähtynyt olin. Ennen kun olin lakannut puhumasta, kuulin äitini olevan takanani.

Täti oli käynyt noutamaan kirjelaatikkoa. Äitini oli sen aukaissut ja ottanut käsille erään paperin sieltä. Hiljakseen, nojaten seinää vasten lähestyi äitini minua — pitäen paperia kädessään. Hän katseli sitä — hän tarkasteli Alician kasvoja — hän nosti ylös läningin leveitä hihoja — ja tarkasteli hänen käsiänsä ja käsivarsiansa. Huomasin harmin Alician silmissä äkkiä muuttuvan peloksi. Alicia tempasi itsensä irti äitini käsistä.

"Mielipuoli!" sanoi Alicia itsekseen, "eikä Francis ole koskaan kertonut tuota minulle!"

Tahdoin rientää hänen jälkeensä, kun äitini viittauksella käski minun jäämään. Hän luki paperille kirjotettuja sanoja. Ääntäessään sanoja hiljaa ja verkalleen, osotti hän ovea, jonka Alicia oli jättänyt raolleen.

"Vaaleanharmaat silmät, joiden vasen silmälauta on hiukan alemmaksi painunut. Hiukset kellahtavat. Valkoiset käsivarret ohuella ihokarvalla. Pienet, sievät kädet. Kynsien ympärystä vivahtaa veripunaiselle. Naisen haamu, Francis! Naisen haamu!"

Varjo lankesi ikkunalle, äitini lausuessa näitä sanoja. Minä silmäilin varjoa. Alicia Warlock oli palannut! Hän vakoili meitä matalan ikkuna-varjostimen yläpuolelta. Ne olivat samat onnettomat kasvot, jotka olivat ravintolan makuuhuoneessa tarkastaneet minua! Sama pieni, sievä käsi, joka oli pitänyt murha-aseen, puukon. Olin siis nähnyt häntä, ennenkun tapasimme toisemme kylässä. Naisen haamu! Naisen haamu!

Kolme viikkoa siitä päivästä, jona äitini oli selvästi osottanut Alician olleen sen naisen, jonka minä unissa näin, vein Alician kirkkoon, jossa meitä vihittiin. Olin vallan hurmautunut. Sanon sen vieläkin kerran, olin ihan lumottu.

Juuri vähää ennen häitäni hajauntui pieni perheemme. Äitini oli riitautunut sisareni kanssa. Äitini, joka uskoi unen olevan totta, vaati kiihkeästi, että rikkoisin liittoani. Tätini, joka luotti korttiinsa, kehotti minua naimaan.

Tämä eriäväisyys mielipiteissä synnytti riitaa heidän kesken, jonka kestäessä täti Chance — joka ei lainkaan tietänyt olevansa taika-uskoinen — laski kortit pöytään ja nämä ennustivat minulle onnea aviollisessa elämässäni. Sitten täti kysyi äidiltäni, kuinka kukaan muu kuin "sokea pakana voi olla niin jumalaton, että hän uskoo unia nähtyään näitä korttia!" Tätä puhetta ei äitini voinut kärsiä; kiivaita sanoja lausuttiin kummaltakin puolen; täti Chance palasi vihoissaan ystävänsä luo Skotlantiin. Hän jätti minulle kirjeen, jossa tulevaisuuteni kuvailtiin korttien antamien tietojen mukaan — sekä sen ohessa osoitteen, mihinkä voisin lähettää postissa rahoja hänelle.

"Lähellä oli se päivä", kirjotti täti, "jolloin Francis'en tulisi muistaa, mitä hän oli velkaa täti Chancelle, joka rehellisesti eli leskenä kolmella kymmenellä punnalla vuodessa".

Äiti oli kieltänyt suostumuksen antamista naimiseeni; niinikään kielsi hän tulemasta häihin ja käymästä Alician luona. Tähän hänen päätökseensä ei ollut viha syynä. Koska äitini varmaan uskoi unen ennustaneen totta, pelkäsi hän suuresti vaimoani. Huomasin tämän — ja annoin hänelle anteeksi. Ei pahaa sanaakaan lausuttu meidän välillämme. Ainoa onnellinen muistoni — vaikk'en noudattanut äitini mieltä naimisen suhteen — on, että aina rakastin ja kunnioitin hyvää äitiäni.

Mitä vaimooni tulee, hän ei ollut pahoillaan siitä, että hänen ja hänen anoppinsa keskinäinen väli oli huono. Yhteisestä suostumuksesta emme koskaan puhuneet keskenämme tästä asiasta. Me asetuimme asumaan edellämainittuun tehdaskaupunkiin ja pidimme huoneita matkustavaisia varten. Ystävällinen isäntäni antoi minulle omasta pyynnöstäni vuotuisen apurahan sijaan yhtä haavaa suuremman rahasumman. Tällä rahalla pääsimme hyvään alkuun ja hankimme tarpeitamme. Alussa toimi menestyi hyvin. Olin silloin onnellinen ihminen.

Vastoinkäymiseni alkoivat, kun äitini uudelleen sairastui. Lääkäri tunnusti, kun kysyin häneltä äitini tilaa, että tällä kertaa oli vaara tarjona. Kuultuani tämän, olin tietysti paljo äitini luona. Vaimoni toimeksi jäi tälläaikaa liikkeemme hoitaminen. Vähitellen huomasin, että hän rupesi kohtelemaan minua toisin kuin ennen. Kohta kun käänsin selkäni, teki hän tuttavuutta epäluulon-alaisten ja irstasten henkilöiden kanssa. Eräänä päivänä huomasin hänen olennossaan jotakin, joka herätti minussa luulon, että hän oli maistellut väkeviä juomia. Ennenkun viikko oli loppunut, olin vakuutettu hänen taipumuksestaan. Ennen hän oli seurustellut päihtyneiden kanssa, nyt oli hän alkanut itse päihtyä.

Minä tein kaikki, mitä ihminen voi, hillitäkseen hänen himojansa. Vaan turhaan! Hän ei ollut koskaan rakastanut minua niinkuin minä häntä; en voinut vaikuttaa mitenkään häneen, enkä saanut mitään aikaan. Kun äitini sai tietää tämän, koki hän puolestaan vaikuttaa vaimooni. Vaikka äitini oli hyvin sairas, oli hän eräänä päivänä pukeutunut mennäkseen ulos.

"Minun elämäni päivät ovat pian päättyneet, Francis", sanoi hän. "En voi kuolinvuoteellani olla levollinen, jollen ole tehnyt kaikki, minkä olen voinut, valmistaakseni onneasi. En pidä lukua pelostani ja tunteistani ja aion mennä kanssasi vaimosi luokse ja koettaa, minkä voin, palauttaakseni hänet himojensa vallasta. Ota minun mukanasi, Francis, kotia. Anna minun tehdä kaikki, minkä voin, auttaakseni poikaani, ennenkun on myöhäistä".

Kuinka voisin olla tottelematon äidilleni? Me kuljimme rautatietä kaupunkiin: oli ainoastaan puolen tunnin matka. Kello yksi j.pp. tulimme kotiini. Oli päivällisen aika ja Alicia oli köökissä. Saatoin sentähden aivon huomaamatta viedä äitini sisälle huoneisin ja sitten vaimolleni kertoa äitini tulosta. Vaimoni oli tähän aikaan päivästä maistanut ainoastaan vähäsen väkeviä ja paha henki hänessä oli kaikeksi onneksi tällä kertaa masentunut.

Alicia seurasi minua huoneisin; äitini ja hän kohtelivat toisiaan paremmin kuin olisin uskaltanut aavistaakaan. Äitini, joka kuitenkin koki hillitä itsensä, ei huolinut katsoa vaimoani vasten silmiä puhutellessaan häntä. Minusta tuntui helpommalta, kun Alicia alkoi kattaa päivällispöytää.

Hän levitti pöytäliinan pöydälle, kantoi sisään leipäkorin ja leikkasi meille muutaman leipäviipaleen. Sitten palasi hän köökkiin. Minä vielä seisoin levotonna ja tarkastelin äitiäni, kun yhtäkkiä säpsähdin nähdessäni hänen kasvojensa yli levenevän saman aaveentapaisen vivahduksen, jonka olin huomannut sinä aamuna, kun Alicia ja äitini tapasivat toisensa ensikerran. Ennenkun ehdin lausua sanaakaan, hypähti äitini ylös säikähtyneillä kasvoilla.

"Vie minut takasin kotia! — kotia, Francis! Tule kanssani, äläkä koskaan enää palaa tänne takasin!"

Minä en rohjennut vaatia selitystä; saatoin ainoastaan viitata hänelle, että hän olisi vaiti ja nopeasti saattaa hänet oven luo. Käydessämme pöydällä olevan leipäkorin ohitse, seisahtui hän ja osotti sitä.

Minä käänsin silmäni sinnepäin. Uusi puukko, pukinsarvisella päällä, oli leipäviipaleiden seassa korissa. Minä ojensin käteni ottaakseni puukon korista. Samassa kuulin köökistä jotakin hälinää ja äitini tarttui käsivarteeni.

"Puukko, jonka näit unissa! Francis, minä kuolen pelosta — vie minut pois, ennenkuin hän palaa takasin".

Minä en voinut puhua sanaakaan häntä rauhoittaakseni tahi vastatakseni hänelle. Vaikk'en luullut olevani lainkaan taika-uskoinen, hämmästyin kuitenkin nähdessäni puukon, Saatoin hiljaa äitini talosta ja lähdin kotia hänen kanssaan.

Annoin äidilleni kättä sanoakseni hänelle hyvää yötä. Hän koetti pidättää minua.

"Minun täytyy saada puukko käsiini, äitini. Ensi junassa minun on palaaminen".

Vaimoni oli tietysti huomannut, että me salavihkaa olimme lähteneet pois. Hän oli päihtynyt. Hän oli raivoissaan. Köökissä oli päivällisruoka nakattu tuhkalaatikkoon takkaan; pöytäliina oli siepattu pöydältä. Missä oli puukko?

Olin tyhmä kyllä, kysyessäni puukkoa. Vaimoni kielsi sitä antamasta. Meidän välillä syntyneessä riidassa sain tietää puukolla olevan kauhea historiansa. Puukkoa oli käytetty useampia vuosia sitten eräässä murhassa ja se oli niin taitavasti kätketty, etteivät asianomaiset voineet saada sitä käsille tutkintoon. Muutamien entisten ystäviensä kautta oli vaimollani ollut tilaisuus saada ostaa tämä murha-ase. Hänen turmeltunut tunteensa piti äärettömän suuressa arvossa tätä puukkoa. Kun huomasin olevan mahdotonta hyvillä saada puukkoa käsiini, päätin myöhemmin päivällä salaa etsiä sitä. Etsin kuitenkin turhaan. Ilta tuli ja minä lähdin kävelemään hetkeksi kaduille. On helppo ymmärtää, kuinka alakuloinen olin, kun kerron teille peljänneeni nukkua samassa huoneessa kuin vaimoni.

Kolme viikkoa kului. Vaimoni yhä kielsi antamasta puukkoa käsiini; ja yhä minä suuresti pelkäsin maata samassa huoneessa kuin hän. Minä kävelin ympäri öisin tahi istuin puoli nukuksissa tuvassamme tahi valvoin äitini vuoteen ääressä. Ennenkun äsken alkaneen kuukauden ensimäinen viikko oli päättynyt, kohtasi minua kova onnettomuus: äitini kuoli. Tämä tapahtui vähää ennen syntymäpäivääni. Hän oli halunnut elää siihen päivään saakka. Minä olin äitini luona hänen kuolinhetkellään. Hänen viimeiset sanansa täällä mailmassa olivat lausutut minulle:

Minun täytyi kuitenkin palata, vaikkapa vaan valvoakseni vaimoni hankkeita. Äitini sairauden viime päivinä oli vaimoni pahuudessaan tehnyt minun hyvin surulliseksi, selittäessään että hän tahtoi käyttää oikeuttaan olla saapuvilla äitini maahanpaniaisissa. Vaikka kovasti vastustelin, pysyi hän kuitenkin aikomuksessaan. Maahanpaniaisia varten määrättynä päivänä hän, yllytettynä ja hävytönnä väkevien juomien nauttimisesta, tunkeusi luokseni ja vannoi kävelevänsä ruumissaatossa äitini haudalle.

Entisten kärsimysten lisäksi tämä viimeinen solvaus oli suurempi, kuin että olisin voinut sitä kärsiä. Se teki minun melkein mielipuoleksi. Minä löin vaimoani.

Kohta lyötyäni, kaduin. Vaimoni ryömi sanaakaan hiiskumatta huoneen loukkoon ja katseli minuun tuimalla silmäyksellä. Tästä silmäyksestä veri kohta suonissani hyytyi. Ei ollut nyt aikaa miettiä mitään sovintoa. Minun täytyi etsiä itselleni turvallista paikkaa, kunnes maahanpaniaiset olivat olleet. Minä salpasin vaimoni hänen makuukamariin.

Kun minä laskettuani äitini hautaan palasin kotia, huomasin Alician istuvan vuoteen vieressä pitäen myttyä polvillaan ja suuresti muuttuneena sekä kasvojensa että olentonsa puolesta. Hän katsoi tyynesti minuun; hän puhui erinomaisen tyynellä äänellä — kaikki hänessä näytti olevan teeskenneltyä.

"Ei kukaan ihminen vielä koskaan ole minua lyönyt", sanoi hän. "Puolisollani ei tule olemaan syytä lyödä minua toistamiseen. Aukase ovet ja anna minun mennä matkoihini".

Hän kävi ohitseni ja lähti pois talosta. Minä näin hänen kävelevän pitkin katua ylöspäin.

Oliko hän lähtenyt pois hyvässä tarkoituksessa? Valvoin koko yön ja odotin. En kuullut askeltakaan, joka olisi ilmottanut kenenkään lähestyvän. Seuraavana yönä laskeusin levolle väsyneenä uupumukseen saakka, vaan en riisunut vaatteita yltäni, enkä sammuttanut kynttilää. Untani et mikään häirinnyt. Kolmas, neljäs, viides, kuudes yö kului, eikä mitään tapahtunut. Vielä seitsemäntenä yönä minä levolle mennessäni pelkäsin jotakin tapahtuvan; nytkin oli minulla vaatteet päälläni, ovi oli suljettu, avain pöydällä, kynttilä paloi.

Uneni oli levoton. Heräsin pari kertaa tuntematta mitään mielipahaa. Herätessäni kolmannen kerran palasi tuo kauhea väristys, joka minulla yöllä oli tullut yksinäisessä ravintolassa ja herätti minun heti.

Silmäni aukenivat ja katsoivat vuoteen vasemmalle puolelle. Tuossa seisoi silmät käännettyinä minuun — —

Naisen haamu taasen? Ei. Vaimoni. Elävä nainen, jolla oli samanlaiset kasvot, samallainen ryhti, kuin sillä naisella, jonka olin nähnyt unissa. Hän piti kauniin kätensä kohossa ja hieno, valkoinen käsi puristeli puukon päätä.

Silmänräpäyksessä minä hyökkäsin hänen kimppuun; vaan en kuitenkaan niin rohkeasti, että olisin estänyt häntä kätkemästä puukkoa. Sanaakaan hiiskumatta huulillani, naisen ääntäkään päästämättä painoin minä hänet alas tuolille. Toisella kädellä vedin ylös hänen hihansa; ja samaan paikkaan, johon Naisen haamu oli kätkenyt puukkonsa, siihen oli vaimonikin piilottanut — puukkonsa pukinsarvesta tehdyllä päällä, joka näytti uuden uutukaiselta.

Minä en voi selittää, minkä tunteen tunsin huomatessani tätä, enkä liioin nytkään voi selittää. Pitäen puukkoa kädessäni katselin tuimasti vaimoani.

"Minä sinun tapan tavalla tai toisella", sanoi hän, "ja vieläpä tällä puukolla".

Enpä tiedä, mikä minua vaivasi. Vakuutan, etten ole mikään pelkuri ja kuitenkin käytin itseni kuten pelkuri. Minä kauhistuin. En voinut katsella häntä — en voinut puhutella häntä. Jätin hänet puukko käteen ja kiiruhdin ulos yön selkään.

Tuuli huokaili ulkona ja ilma tuntui sateiselta. Torninkellot löivät neljänneslyöntiänsä, kun kuljin kaupungin äärimmäisten talojen ohitse. Ensimäiseltä poliisilta, jonka tapasin, kysyin, mitä kello oli.

Kaksi aamulla. Mikä kuukauden päivä oli, joka äsken oli alkanut. Rupesin laskemaan äitini hautajaisista. Unen ja olevaisuuden kauhistava yhtäläisyys tuli täydelliseksi — oli syntymäpäiväni!

Olinko välttänyt tätä hengenvaaraa, jota uni oli ennustanut? Vai oliko tämä ainoastaan toinen varoitus?

Kun tämä epäilevä ajatus risteili sielussani, seisahduin jonkun matkan päässä kaupungin ulkopuolella. Raikas ilma oli taasen virvoittanut mieltäni — tunsin jossain määrin olevani sama mies kuin ennenkin. Hetkisen mietittyäni huomasin selvään, kuinka tyhmästi olin tehnyt, kun annoin vaimoni vapaasti käydä, mihin hän halusi ja tehdä, mikä hänelle oli mieleen.

Vielä oli pimeä. Palavan kynttilän olin jättänyt makuuhuoneesen. Kun nyt katsoin ylös ikkunaan, ei ollut kynttilää huoneessa. Astuin porstuan ovelle. Vallan hyvin muistelin, että olin sen lukinnut kiinni lähtiessäni ulos; nyt se oli auki.

Pihalla odottelin aina päivän koittoon saakka pitäen taloa yhä vaan silmällä. Vihdoin uskalsin astua sisään — kuuntelin, vaan ei mitään kuulunut — katsoin köökkiin, kotaan, arkihuoneesen, vaan en löytänyt mitään. Vihdoin kävin makuuhuoneesen. Se oli tyhjä.

Tiirikka oli lattialla; tästä sain selville, miten vaimoni oli päässyt sisään yöllä. Tämä oli ainoa jälki, jonka löysin Naisen haamusta.

Minä viivyin kotona, kunnes liike alkoi kaupungissa — ja sitten lähdin erään lakimiehen luo. Vaikka silloin olin jotenkin hurmautunut, oli minulla kuitenkin selvillä, mitä minun on tekeminen: tahdoin myydä taloni ja lähteä pois paikkakunnasta. Mutta odottamattomia esteitä alkoi ilmaantua. Minulla sanottiin olevan velkojia, joita oli tyydyttäminen, ennenkun pääsisin muuttamaan. Kuitenkin olin minä säännöllisesti joka viikko jättänyt vaimolleni rahoja, jotta hän saisi maksaa rätinkeitäni. Tarkemman tutkinnon tapahtuessa huomattiin, että vaimoni oli tuhlannut joka-ikisen äyrin, jonka olin antanut hänelle. Ei mikään muu auttanut, kuin minun täytyi ruveta uudelleen niitä maksamaan.

Tässä hankalassa tilassa oli ensimäinen velvollisuuteni ruveta lakimieheni avulla asioitani järjestämään. Viipyessäni kaupungissa tein kaksi tyhmyyttä. Tästäpä syystä sain vielä viimeisen kerran tietoa vaimostani.

Ensinnäkin olin niin tyhmä, että yhä säilytin puukkoa taskussani, kun olin kerran saanut sen käsiini. Vielä lisäksi lähdin ypö-yksin jalkasin eräänä pilkkopimeänä iltana myöhään lakimieheni luokse, koska minulla oli muuan tähellinen asia hänelle kerrottavana. Ilman mitään vaaratta pääsin kyllä perille, mutta palatessani kotia tarttui pari miestä minuun kiinni takaapäin ja raahasivat minun erääsen pimeään käytävään ja ryöstivät minulta sekä sen vähäisen rahasumman, joka oli taskussani, että myöskin puukon. Niin lakimies kuin minäkin arvelimme rosvojen olleen vaimoni hyviä tuttavia ja hänen kehoituksestaan käyneet kimppuuni. Tämän arvelun todenperäisyyttä huomasin seuraavana päivänä, kun sain nimettömän kirjeen, joka oli kirjoitettu Alician käsi-alalla. Jo ensi rivistä huomasin, että puukko oli jälleen tullut Alician käsiin. Toinen rivi muistutti minua siitä, että olin lyönyt Aliciaa. Kolmas rivi ilmotti minulle, että hän tulisi verelläni kostamaan tätä lyöntiä ja kahdesti olivat kirjotettuina nämät sanat: "Minä olen sen tekevä puukolla".

Tämä tapahtui vuosi sitten. Molemmat miehet, jotka olivat ryöstäneet minun, joutuivat oikeuden käsiin — mutta tästä ajasta saakka en ole onnistunut saada minkäänlaista vihiä vaimostani.

Elämäkertani on kerrottu. Maksettuani velkojani ja lailliset veroni, oli minulla taloni myyntihinnasta jälellä ainoastaan viisi puntaa ja taasen oli uudestaan alkaminen. Vaeltaessani siellä täällä saavuin muutama kuukausi sitten Underbridgeen. Ravintolan isäntä oli ennestään tuttu isäni perheen kanssa. Hän antoi minulle — ja tuo oli ainoa, minkä hän voi antaa — ruokaa ja asunnon muutamassa rakennuksessa. Minulla ei ole siellä mitään tekemistä paitsi toripäivinä. Tulevana talvena ravintola suljetaan ja silloin minun on tuleminen toimeen omin neuvoin. Entinen isäntäni kyllä auttaisi minua, jos häneltä pyytäisin apua — mutta tuo ei ole minulle mieleen; hän on jo auttanut minua enemmän kuin ansaitsenkaan. Kukapa muuten tietää, vaikka kaikki vastoinkäymiseni olisivat loppuneet tulevana vuonna? Ensi talvena on taasen syntymäpäiväni lähestyvä — ja voihan tuleva syntymäpäiväni olla kuolinpäivänikin. Niin! on kyllä tosi, että valvoin viime yönä ja kuulin torninkellon lyövän kaksi ilman että mitään tapahtui. Mutta en kuitenkaan uskalla luottaa tulevaisuuteen. Vaimoni käsissä on puukko — vaimoni vainoo minua. En ole taika-uskoinen, en laisinkaan. En liioin usko unia; sanon vaan että Alicia Warlock vainoo minua. Saatan kyllä olla väärässä. Saatan olla oikeassakin. Kukapa voi sen seikan ratkaista?

Me sanoimme jäähyväiset Francis Rawenille Fairleigh Hallin portilla ja lupasimme, että hän pian saisi tietoa meistä.

Samana iltana mrs Fairbank ja minä puhuimme kahden kesken huoneessamme. Puheemme aine oli tallirengin elämäkerta; olimme erimieliset siitä, minkä verran ihmisrakkautta olimme velvolliset osottamaan tallirengille.

Minun ajatukseni miehen kertomuksesta oli aivan käytännöllistä laatua. Francis Rawen oli mielestäni niin kauan miettinyt tuon kummallisen unennäön ja huonon vaimonsa keskinäistä suhdetta toisiinsa, että hänen sielunsa vihdoin oli joutunut jonkunmoiseen itsensä pettämisen tilaan tässä asiassa. Vallan mielelläni tahdoin auttaa häntä pienemmällä rahasummalla ja puoltaa häntä lakimieheni luona, jos hän tosiaankin oli jossakin vaarassa ja tarvitsi neuvoa. Tähän päättyivät mietteeni niistä velvollisuuksista, joita minun oli suorittaminen tämän henkisesti kivuloisen miehen suhteen.

Mrs Fairbankin romantillinen luonne ei tytynyt tähän järkevään tuumaan, vaan meni mahdottomiin.

"Yhtä vähän minä voisin luopua Francis Rawenista, kun hänen vastainen syntymäpäivänsä tulee", sanoi vaimoni, "kuin voisin laskea luotani hauskan kertomuksen lukematta viimeisiä lukuja. Olen varmaan päättänyt, Percy, viedä hänen tallirenkinä mukanamme, kun palaamme Franskanmaalle. Mitäpä yksi mies enemmän tahi vähemmän hevosia varten maksaa niin varakkaille ihmisille kuin me olemme?"

Ilojeni ja surujeni toveri jatkoi tällä tavoin puhettansa, eikä pitänyt lainkaan lukua kaikista niistä syistä, joita minä väitteideni puolustukseksi esiin toin. Tarvitseeko minun sanoa naineille veljilleni, kuinka tämä väittely päättyi? Vaimoni tietysti hiukan suututti minua ja minä lausuin muutamia ankaria sanoja. Suuresti loukattuna vaimoni tietysti kääntyi toiselle kyljelleen aviovuoteellamme ja purskahti itkuun. Tietysti "herra" sitten pyysi anteeksi ja "rouva" sai asian käymään mieltänsä myöten.

Ennenkun viikko oli loppunut, ratsastimme Underbridgeen ja tarjosimme
Francis Rawenille palveluksen luonamme ylimääräisenä tallirenkinä.

Aluksi miesparka tuskin voi käsittää erinomaista onneansa. Kun hän hiukan tyyntyi, kiitti hän yksinkertaisella, kohteliaalla tavalla. Mrs Fairbankin herkkä myötätuntoisuus puhkesi kuten tavallisesti sanoihin. Hän puhui Rawenin kanssa kodostamme Franskanmaalla, juuri kuin harmaapäinen, henkisesti väsynyt mies olisi ollut lapsi.

"Te, Francis, ette voi ajatellakaan, kuinka sievä tuo vanhanaikainen asuntomme on; kuinka ihana on puutarhamme! Talli on kymmenen kertaa suurempi kuin tämä: erinomainen asunto teille. Meidän talomme nimi on: Maison Rouge. Metz on lähin kaupunki. Kaunis Moselvirta on lyhyen matkan päässä. Kun haluamme jotakin muutosta oloissamme, tarvitsee meidän ainoastaan ajaa rajalle ja niin tulemme Saksaan".

Francis, joka tähän saakka jotenkin väliäpitämättömästi oli kuunnellut vaimoni kertomuksia, säpsähti ja punehtui vaimoni lausuessa viimeisiä sanoja.

"Vaimoni kertoi kerta minulle asuneensa Saksassa, paljoa varemmin kuin minä tutustuin hänen kanssa, kun hän vielä oli nuori tyttö".

"Hän oli siellä jonkulaisena koti-opettajattarena muutamassa vieraassa perheessä".

"Enpä muista enää, rouvaseni. En liioin muista, mainitsiko vaimoni tuota koskaankaan".

"Niin. Nimi oli minulle aivan vieras ja olen jo aikoja sitten unohtanut koko asian. Perheen isällä oli suuria viiniviljelyksiä, sen minä muistan!"

"Sanoiko hän teille, minkälaisia viiniä siinä talossa valmistettiin?
Meidänkin seuduillamme löytyy viiniviljelyksiä. Oliko Moselviiniä?"

Tähän päättyi keskustelu. Me lupasimme ilmottaa Francis Rawenille, ennenkun lähtisimme Englannista matkoillemme.

Minä olin hankkeessa käydä tervehtimässä englantilaisia ystäviämme ja kesällä palata Maison Rougeen. Vähän ennen määrättyä lähtöpäivää täytyi minun kuitenkin luopua tästä hankkeesta erään rettelön vuoksi, joka tapahtui irlantilaisten maatilojen hoitamisessa. Sen sijaan että olisin palannut kartanoomme Franskassa kesän aikana, lähdimme sinne vasta pari viikkoa ennen joulua. Francis Rawen seurasi muassa ja tuli jonkulaiseksi apumieheksi Maison Rougen tallissa.

Ennen pitkää toteutuivat ikävällä tavalla ne muistutukset, joita olin tehnyt vaimolleni, kun tämä esitti että Rawen otettaisiin meidän palvelukseen. Francis Rawenille ei onnistunut, kuten ennakolta olin peljännyt, elää hyvässä sovussa tovereinsa kanssa. He olivat kaikki franskalaisia, eikä yksikään niistä ymmärtänyt Englannin kieltä. Francis taasen ei ollut laisinkaan perehtynyt Franskan kieleen. Hänen ujo luonteensa, surullinen mielensä ja halu olla itseksensä — kaikki nämä seikat eivät olleet hänelle eduksi. Meidän muut palveliamme kutsuivat häntä "englantilaiseksi karhuksi". Tällä haukkumanimellä hän oli tunnettu koko seudussa. Riitoja syntyi, jotka pari kertaa loppuivat tappeluun. Mrs Fairbankille itsellekin kävi selväksi, että joku mielevä muutos oli tapahtuva. Meidän vielä miettiessämme keskenämme, mikä keino olisi paras, tapahtui onnettomalle tallirengille eräs tapaturma tallissa, joka pakotti meitä vielä jonkun aikaa pitämään hänet palveluksessamme. Tuolle raukalle tapahtui se onnettomuus, että hevonen potkasi poikki hänen sääriluunsa.

Meidän lääkärimme hoiti häntä ja hän sai maata omassa sievässä huoneessaan tallirakennuksessa. Kun hänen syntymäpäivänsä lähestyi, oli hän vielä sängyn omana.

Muuten hän oli ruumiinvoimiensa puolesta sangen reipas. Mutta henkisessä suhteessa lääkäri ei ollut tytyväinen häneen.

Francis Rawenia vaivasi joku tuntematon mielensairaus, joka häiritsi hänen yöllistä lepoansa. Kuultuani tämän, pidin velvollisuutenani ilmottaa lääkärille, mikä seikka se oli, joka vaivasi sairaan mieltä. Lääkäri, joka oli käytännöllinen mies, arveli kuten minäkin, että Rawen oli jonkunmoisessa itsensä pettämisen tilassa ja että joku kummallinen hänen vaimoansa ja unta koskeva ajatus oli pöllähtänyt hänen päähänsä.

"Hän voi parantua tästä taudista", lisäsi lääkäri, "jos vaan aivan yksinkertaisella tavalla tehtäisiin pieni koe".

"Muistatteko sattumalta, että tänä vuonna on karkausvuosi?" kysyi lääkäri.

"Mrs Fairbank muistutti minua siitä eilen", vastasin minä. "Muuten en olisi tiennyt sitä".

"Se riippuu siitä, onko hän saanut englantilaisen almanakan", sanoin minä. "Mutta jollei hänellä satu olemaan almanakkaa — mitä sitten?"

"Silloin ei Francis Rawenilla ole mitään aavistustakaan siitä, että helmikuussa on 29 päivää tänä vuonna", alkoi tohtori puhua. "Mitä hän siis on tekevä? Hän odottaa vaimon tulevan puukkoineen kello 2 aamulla 29 päivä helmikuuta. Antakaa hänen kärsiä kaikki kummalliset kauhunsa vääränä päivänä. Antakaa hänen sitävastoin sinä päivänä, joka on hänen todellinen syntymäpäivänsä, levätä kaiken yönsä hyvässä rauhassa ja nukkua yhtä sikeästi kuin muutkin ihmiset kello 2 aamulla. Ja kun hän sitte herää iloisena tavallisella aamiaistunnillaan, tehkää pilkkaa hänestä, sanoen hänelle asian todellista laitaa ja kantaa".

Minä lupasin tehdä, kuten oli neuvottu. Lääkäri lähti luotani kertomaan asiata mrs Fairbankille ja minä lähdin talliin katsomaan Francis Rawenia.

Miesraukkaa vaivasi niiden kohtaloiden aaveet, jotka odottivat häntä merkillisenä maaliskuun ensi päivänä.

Hän pyysi hartaasti, että minä käskisin jonkun rengeistä valvoa hänen luonaan hänen syntymäpäivänsä aamuna. Minä lupasin noudattaa hänen tahtoansa ja käskin hänen sanoa minulle, minä viikon päivänä hänen syntymäpäivänsä oli. Hän luki päivät sormillaan ja tästä huomasin, ett'ei hän tiennytkään nyt olevan karkausvuosi, koska hän ilmotti 29 päivä helmikuuta olevan syntymäpäivänsä, vaikka se olikin vasta 1 päivä maaliskuuta. Koska olin luvannut lääkärille tehdä sen kokeen, jonka hän oli esitellyt, en huolinut huomauttaa Rawenia hänen erehdyksestänsä. Täten minä myöskin aivan umpimähkään astuin ensi askeleen "Tallirengin Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Seuraavana päivänä sattui pieni taloudellinen pula, joka välillisesti ja kummallisella tavalla oli yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Vaimoni sai kirjeen, jossa meitä käskettiin olemaan läsnä kahden arvokkaan saksalaisen naapurin, herra ja rouva Beldheimerin, hopeahäissä. Herra Beldheimer omisti suuria viinitarhoja Moselle virran rannoilla. Hänen kartanonsa oli rajan toisella puolen ja meidän maatilamme olivat niin etäällä toisistaan, että meidän oli viipyminen yötä isäntämme luona. Jos noudattaisimme kutsua, tulisi meidän siis olla poissa kotoa maaliskuun ensimäisen päivän aamuna. Mrs Fairbank pysyi jäykästi luonnottomassa päätöksessään omin silmin nähdä, mitä mahdollisesti tapahtuisi Francis Rawenille hänen syntymäpäivänään eikä suostunut lähtemään Maison Rougesta.

Minä sitä vastoin en voinut huomata, että oli niinkään helppo päästä pulasta. Kun hopeahäät vietetään Saksassa, vietetään viidenkolmattavuoden onnellisen avioliiton juhlaa; ja kun isäntä pyytää ystäviään tulemaan tällaiseen tilaisuuteen, on hänen kutsunsa melkein kuninkaallisen käskyn veroinen. Tuumailtuamme hetken aikaa, jolloin huomasin olevan mahdotonta saada vaimoni taipumaan ehdoitukseeni, jätin mrs Fairbankin; mutta kun selvään huomasin, että ystävämme pitäisivät pahana, jos molemmat jäisimme pois juhlasta, pyysin minä mrs Fairbankia itse ilmottamaan esteitänsä, ja lupasin puolestani tulla ystäväni juhlaan. Täten minä umpimähkään astuin toisen askeleen "Tallirengin Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohden.

Viikon päivät kuluivat; helmikuun viime päivät olivat käsissä. Uusi perheellinen pula syntyi ja tämäkin tapaus näkyi olevan kummallisessa yhteydessä lähestyvän lopun kanssa.

Ensimäisenä miehenä tallissani oli eräs mies nimeltä Joseppi Rigobert. Hän oli yksinkertainen mies, ylpeili suuresta ulkomuodostaan eikä käyttänyt itseään mitenkään siivosti naisia kohtaan. Hänen ainoa ansionsa oli se, että hän osasi hyvästi hoitaa ja ruokkia niitä hevosia, joita oli uskottu hänelle. Sanalla sanoen hän oli niin hyvä tallirenki, että oli vaikea löytää hänen vertaistansa ja senpä vuoksi hän niin kauan pysyi palveluksessani. Nytpä sattui hovimestarini tulla luokseni kertomaan, että Rigobert oli ruvennut laiskaksi ja eli huikentelevaista elämää. Pahin syytös häntä vastaan oli, että hän samana päivänä oli nähty Metzin kaupungissa erään englantilaisen naisen seurassa, jonka kanssa hän seurusteli muutamassa ravintolassa, vaikka hänen olisi ollut palaaminen Maison Rougeen. Mies puolusti itseään sillä, että "lady", kuten hän nimitti naista, oli vieras englantilainen nainen, joka ei tuntenut kaupunkia ja että hän ainoastaan naisen pyynnöstä oli näyttänyt hänelle, missä hän voisi saada jotakin ravinnokseen. Minä nuhtelin miestä hänen käytöksestään, enkä huolinut sen enemmän tutkia asiata. Tällä välinpitämättömyydellä astuin umpimähkään kolmannen askeleeni "Tallirengin Uni" nimisen näytelmän viimeistä näytöstä kohti.

Illalla 28 p. helmik. annoin minä käskyn tallirengeille, että joku heistä valvoisi seuraavan yön englantilaisen vuoteen ääressä. Joseppi Rigobert tarjoutui kohta tähän toimeen, arvatenkin siinä tarkoituksessa, että hän jälleen pääsisi suosiooni. Minä puolestani suostuin hänen ehdoitukseen.

Sinä päivänä söi lääkäri päivällistä meillä. Noin puoliyön tienoilla hän ja minä lähdimme tupakkihuoneesta Francis Rawenin makuuhuoneesen. Rigobert oli paikoillaan, eikä suinkaan näyttänyt tytyväiseltä. Franskalainen ja englantilainen eivät nähtävästi olleet oikein hyvässä sovussa. Francis Rawen makasi turvatonna vuoteellaan, äänetönnä odottaen, että kello löisi kaksi aamulla sekä Naisen haamua.

"Olen tullut tänne sanomaan teille hyvää yötä, Francis", sanoin minä ystävällisesti. "Huomenna käyn teitä katsomassa ennenkuin lähden matkalle".

"Kiitoksia kaikesta hyvyydestänne, armollinen herra. Te ette näe minua huomenna hengissä. Tällä kertaa nainen on tappava minut. Pankaa mieleenne sanani — nainen on tappava minut".

"Rakkahani, eipä tuo nainen voinut tappaa teidät Englannissa; mitenkä hän sitten voisi tappaa teidät täällä Franskassa?"

"Minä olen, armollinen herra, aivan vakuutettu siitä, että hän on etsivä minut täällä. Kello 2 aamulla syntymäpäivänäni olen minä hänen jälleen näkevä ja silloin se on viimeinen kerta".

"Tuo oli vaan pelkkää heikkoutta, armollinen herra. En tahdo mielelläni olla yksinäni kuolinvuoteellani".

Minä silmäilin tohtoria. Jos hän olisi kehoittanut minua, olisin minä varmaan pelkästä sääliväisyydestä tunnustanut Francis Rawenille, minkä ilveen olimme hänelle tehneet. Mutta tohtori tahtoi pysyä kokeessaan; hänen kasvonsa selvään osoittivat että pitäisin suuni kiini.

Seuraavana päivänä, 29 p. helmikuuta, olivat hopeahäät. Ensimäinen työni aamulla oli, että kävin Francis Rawenin luokse. Rigobert tapasi minut ovella.

"Hän on lukenut rukouksiaan ja tähtäillyt haamuja", vastasi Rigobert.
"Hulluinhuone on ainoa sopiva paikka hänelle."

"Huomenta, Francis, täällähän te makaatte raittiina ja terveenä, vaikka puhuitte niin kummia eilen illalla".

Hänen silmänsä yhä vaan katselivat epäilevällä, ihmettelevällä katseellaan. Hän ainoastaan lausui uudelleen ne sanat, joita hän jo oli sanonut:

"Olkaa huoletta, Francis! Neljäntoista päivän sisään te olette nouseva ylös terveenä".

"Tässä on jotakin nurin", sanoi hän. "Minun ei sovi vaatia, että uskositte minua, armollinen herra. Minä ainoastaan väitän, että tässä on jotakin nurin — ja aika on sen osoittava".

Lähdin pois huoneesta. Puolen tuntia myöhemmin matkustin Beldheimerin luokse ja jätin tohtorin ja vaimoni toimeksi järjestää huomispäivän asioita.

Yksi ainoa seikka, joka oikein kummastutti minua tavatessani vieraat hopeahäissä, on tässä vain mainittava. Eräs etevä nainen oli tässä iloisessa juhlassa hiukan alakuloinen. Tämä nainen oli juuri juhlan kuningatar, itse talon emäntä.

Illan kuluessa huomautin herra Beldheimerin vanhimmalle pojalle tätä asiaa. Koska olin perheen vanha ystävä, saatoin puhua hänelle, kuten vanhalle tutulle ainakin.

"Meillä on ollut hyvin ikävä tapaus täällä", sanoi nuori Beldheimer; "eikä äitini vieläkään ole voinut mielestään poistaa tuota ikävää juttua. Useita vuosia sitten, kun sisareni vielä olivat lapsia, oli meidän talossamme muuan englantilainen lastenhoitaja. Hän lähti meiltä pois mennäkseen naimisiin, kuten meille silloin kerrottiin. Emme ole sen kovemmin kuulleet puhuttavan hänestä, ennenkun 8 eli 10 päivää sitten, jolloin äitini sai kirjeen, jossa entinen lastenhoitaja sanoi olevansa suuressa kurjuudessa ja hädässä. Monen arvelun perästä oli hän erään ystävällisen rouvan kehoituksesta rohjennut kirjoittaa entiselle isännälleen ja muistuttaa heitä menneistä ajoista. Te tunnette äitiäni; hän on sekä hyväsydämmisin että kaikesta pahasta tietämättömin nainen mailmassa: on mahdotonta saada häntä uskomaan, että mailmassa löytyy niin paljon pahaa. Äitini vastasi kirjeelle ensi postissa, käski englantilaisen naisen tulemaan luoksemme ja lähetti myöskin hänelle rahoja matkakustannuksia varten. Kun isäni tuli kotia ja sai kuulla, mitä oli tapahtunut, kirjoitti hän kohta asiamiehelleen Lontoossa, pyytäen että tämä kuulustelisi lastenhoitajan elämänvaiheita ja ilmoitti, missä hän oli asunut. Ennenkun asiamiehen vastaus ehti saapuakaan, tuli lastenhoitaja luoksemme. Isääni hän teki inhottavan vaikutuksen. Asiamiehen kirje, joka saapui muutamia päiviä myöhemmin, herätti isässäni epäluuloja. Lähdettyänsä luotamme oli lastenhoitaja elänyt mitä häpiällisimmällä tavalla. Isäni puhutteli häntä kahdenkesken: hän tarjosi naiselle, jos hän lähtisi pois talostamme, rahasumman, jotta hän voisi palata Englantiin. Jos hän ei suostuisi lähtemään, uhkasi isäni valittaa asiasta asianomaisille ja nostaa hälinän. Nainen otti rahat vastaan ja lähti pois meiltä. Paluumatkallaan Englantiin näkyy nainen jääneen Metziin. Helposti voitte huomata, mimmoinen nainen hän on, saatuanne tietää, että tämä nainen toissa päivänä seurusteli muutamassa kapakassa kauniin tallirenkinne, Joseppi Rigobertin kanssa".

Nuoren Beldheimerin kertoessa näitä tapauksia, rupesin asioita muistelemaan. Mieleeni johtui, mitä Francis Rawen oli kertonut vaimonsa olosta Saksassa lastenopettajana. Hämärä aavistus asiain todellisesta laadusta tunki sieluni läpi.

Kuultuani tätä nimeä mainittavan, oli minulla vaan yksi ainoa ajatus: kiireimmän kautta palata kotia. Kello oli silloin kymmenen ehtoolla; viimeinen rautatiejuna Metziin oli jo aikoja sitten mennyt. Ilmotettuani sopivalla tavalla nuorelle ystävälleni asianhaaroja, sovin hänen kanssaan siten, että lähtisin ensimäisessä aamujunassa, enkä odottaisi aamiaista, kuten muut vieraat, jotka aikovat olla siellä yötä.

Yön kuluessa mietin monta kertaa, miten lienee asiain laita Maison Rougessa. Tuon tuostaki johtui sama ajatus mieleeni palatessani kotia varhain aamulla — maaliskuun 1 päivänä. Kuten tapauksista tuli selville, oli ainoastaan yksi henkilö talossa, joka tiesi, mitä todella oli tapahtunut tallissa Francis Rawenin syntymäpäivänä. Kertokoon nyt Joseppi Rigobert itse teille vuorossaan kertomuksen lopun — sillä tapaa kuin hän ennen oli kertonut lakimiehelleen ja minulle.

Helmikuun 27 päivänä minua lähetettiin Metziin eräässä asiassa, joka koski Maison Rougen tallia. Julkisella kävelypaikalla tapasin komean naisen. Valkoverisen. Syntyänsä englantilaisen. Me miellyimme toisiimme ja juttelimme keskenämme. Hän puhui franskan kieltä erinomaisen hyvästi, vaikkapa murre oli englantilainen. Tarjosin hänelle muutamia virvoitus-aineita ja hän suostui ehdoitukseeni. Meillä oli hauska ja pitkä keskustelu — me huomasimme olevamme ikäänkuin luodut toisillemme. Ketä sopii tästä moittia? Onko se minun syyni, että olen kaunis mies ja että kaunis sukupuoli yleensä mielellään tahtoo minua seuraansa? Onkohan tuo mitenkään rikollista, että joku on taipuva rakkaus-seikkoihin? Kysyn uudelleen: Ketä voidaan tästä syystä moittia? Tietysti luontoa. Ei tuo ole kauniin naisen syy — eikä liioin omakaan syyni.

Sanalla sanoen, kovasydämisen ihmisenkin täytyy myöntää, ettei kaksi henkilöä, jotka ovat ikäänkuin luodut toisiaan varten, voi eritä toisistaan, sopimatta, millä ajalla he vasta tapaavat toisiaan.

Minä hankin naiselle asunnon eräässä kylässä, joka oli lähellä Maison Rougea. Suureksi huvikseni hän seurusteli kanssani muutamassa pienessä illallisessa, jonka minä pidin tallikamarissani yöllä vasten helmikuun 29 päivää. Me päätimme tavata toisiamme siihen aikaan kuin muut palvelijat tavallisesti menivät levolle eli kello 11 illalla.

Tallirenkien joukossa oli muuan englantilainen, joka makasi katkenneen jalkansa vuoksi. Hänen nimensä oli Francis. Hän oli ikävä mies eikä osannut puhua Franskan kieltä. Köökissä häntä haukuttiin nimellä: "Englantilainen karhu". Kumma kyllä oli hän isäntäväkeni suuressa suosiossa. Isäntäväkeni sääli häntä erään taikauskoisen kauhun vuoksi, joka tällä ikävällä miehellä oli — kauhu, jonka laatua minä suurena vapaa-uskojana en huolinut ruveta tutkimaan.

Illalla 28 päivä helmikuuta pyysi englantilainen, jota äsken mainittu kauhu vaivasi, että joku hänen tovereistaan valvoisi hänen luonaan ainoastaan sinä yönä. Herra Fairbank vaati tätä samaa isäntävaltansa nojassa. Isäntäni oli suuttunut minuun — arvollisuuteni tunto estää minua kertomasta mistä syystä — ja tarjousin sen vuoksi valvomaan englantilaisen karhun vuoteen ääressä. Aikomukseni oli vakuuttaa herra Fairbankille, etten minä puolestani ollut pahoillani siitä, joka oli tapahtunut välillämme. Englantilais-raukka houraili kaiken yötä. Koska en ymmärtänyt hänen kieltänsä, voin ainoastaan hänen liikkeistään päättää, että hän kauheasti pelkäsi jotakin luuloteltua olentoa vuoteensa vieressä. Kerta toisensa perästä sain tuota houkkiota, joka häiritsi untani, asettumaan kirouksillani. Tämä on yksinkertainen ja paras keino kohdella ihmisiä, jotka ovat tällaisessa mielentilassa.

Illemmalla samana päivänä huomasin suureksi harmikseni, että englantilainen vieläkin tulisi tekemään minulle vaivaa. Herra Fairbankin poissa-ollessa piti hänen rouvansa äärettömän suurta huolta hourailevan toverini yölevosta. Taasen piti jonkun meistä valvoa hänen luonaan ja heti ilmottaa, jos jotakin tapahtui. Koska minä odotin kaunista naistani, täytyi minun saada varma tieto siitä, että muut palvelijat tallissa rauhallisesti makasivat sängyissään sinä yönä. Minä tarjousin siis vieläkin valvomaan miehen luona. Rouva Fairbank kiitteli minua hyväntahtoisuudestani. Minulla on suuri mielenmaltti. Punehtumatta kuulin itseäni kiiteltävän.

Kahdesti yön kuluessa kävivät emäntäni ja lääkäri, joka jäi taloon herra Fairbankin poissa-ollessa, kuulustamassa, kuinka Rawen voipi. Ensi kerralla, kun kävivät, ei ollut vielä ihana naisystäväni tullut luokseni, vaan kun tulivat toistamiseen oli hän jo saapunut. Koska kamarini oli englantilaisen huoneen vieressä, täytyi minun silloin piilottaa viehättävän vieraani siihen huoneesen, jossa siloja säilytettiin. Enkelintapaisella taipuvaisuudella suostui hän palvelija-virkani vuoksi luopumaan arvollisuudestansa. En ole koskaan nähnyt rakastettavampaa naista — sellaisessa tilassa.

Kun olivat käyneet kahdesti sairasta katsomassa, sain olla rauhassa. Silloin oli lähes keski-yön aika. Hullun englantilaisen käytöksessä ei ollut silloin mitään erinomaista, joka olisi voinut rouva Fairbankille ja tohtorille korvata heidän hänen vuoksi näkemiä vaivojaan. Hän makasi puolittain valveella, puolittain nukuksissa ja hänen kasvoissaan oli kummallinen mielenilmaus. Emäntäni varoitti minua käydessään pois, että pitäisin Rawenia erittäin silmällä kello kahden aikana aamulla. Jos jotakin sattuisi tapahtumaan, jätti tohtori minulle suuren soittokellon, jonka ääni helposti kuului huoneisiin, jossa herrasväki asui.

Kun nyt sain palata kauniin ystäväni luokse, järjestin illallispöytää. Piirakka, lihamakkaraa ja muutamia pulloja oivaa moselviiniä oli yksinkertainen ateriamme. Kun kaksi henkeä on rakastunut toisiinsa, on rakkauden hurmaavassa valossa yksinkertaisin ateria komeimpien pitojen vertainen. Me istuimme pöytään hyvin nälkäisinä. Kohta kuin suloinen pöytävieraani istahti tuolille, alkoi tuo kirottu englantilainen viereisessä huoneessa käydä levottomaksi ja rähistä. Hän löi kepillään lattiaan; hän huusi houreissaan kauhusta pelästyneellä äänellä: "Rigobert! Rigobert!"

Ihana ystäväni säikähti kuullessaan äkkiä tuon valittavan äänen. Naisen kasvot vaalenivat silmänräpäyksessä.

Naisen kasvoissa näkyi joku kummallinen vivahdus, kun hän teki nämät kysymykset. Minä tunsin sydämessäni mustasukkaisuuden pistoksen.

"Mikä on hänen nimensä?" kysyi nainen uudelleen kiivaasti; "mikä on hänen nimensä?"

En voinut muistaa, enkä lausua tuota muukalaista, englantilaista sukunimeä. Saatoin ainoastaan sanoa naiselle, että Francis'en sukunimi alkoi kirjaimella "R".

Nainen vaipui tuolille istumaan. Pyörtyisikö hän? Ei; nainen punehtui uudelleen. Hänen silmänsä kiiltivät kauniisti. Minkä vuoksi? Vaikka kyllä hyvästi tunsin naisen luonteita, kummastelin kuitenkin nähdessäni tätä naista.

"Mitä joutavia puhutte! Kuinka minä voisin tuntea tuota miestä? Käy häntä rauhoittamassa!"

Peilini oli lähellä. Silmäys peiliin vakuutti minua siitä, ettei kukaan ymmärtäväinen nainen voinut pitää englantilaista minua parempana. Itseeni luottamus palasi. Kiiruhdin englantilaisen luo.

Kohta kun astuin huoneesen, osotti hän innokkaasti sormellaan huonettani. Muukalaisia sanoja virtasi tulvanaan hänen suustaan. Hänen liikkeistään ja silmäyksistään arvasin, että hän jollain käsittämättömällä tavalla oli huomannut vieraani läsnä-olon — ja vielä kummallisempaa oli, että hän suuresti pelkäsi jotakin henkilöä huoneessani. Minä koetin rauhoittaa häntä samalla tapaa, kuin jo ennen olen kertonut: se on, minä kirosin häntä omalla kielimurteellani. Kun tämä kirous ei näkynyt vaikuttavan sanottavia, puistelin nyrkkiäni hänen silmäinsä edessä ja lähdin pois sänkykamarista.

Palattuani kauniin ystäväni luokse huomasin hänen kävelevän edestakaisin kummallisesti kiihottuneessa tilassa. Ystäväni ei odottanut, kunnes minä olisin täyttänyt hänen lasinsa — hän oli minun poissa-ollessani maistellut jaloa moselviiniäni. Vaivoin houkuttelin minä häntä istumaan pöytään. Häntä ei millään kurin voitu saada syömään.

Jalo moselviini on kuuluisa siitä, että se maistuu hyvältä ja on erinomaisen väkevää. Tämän oivallisen viinin väkevyys ei kuitenkaan huumannut kummallista vierastani. Viini näkyi päinvastoin vahvistavan ja virkistävän häntä, ei mitenkään päihdyttävän. Hän puhui alinomaa yhtä matalalla äänellä ja vaikka kuinka paljo hyvänsä yrittelin kääntääkseni keskusteluamme toisaalle, palasi nainen kuitenkin aina puheissaan viereisessä huoneessa olevaan englantilaiseen. Jokaisen muun naisen itsepintaisuus olisi suututtanut minua. Mutta kaunis vieraani oli vastustamaton. Lapsellisella sävyisyydellä vastasin minä hänen kysymyksiinsä. Naisella oli kaikki nuo eriskummaiset omituisuudet, jotka ovat niin tavallisia hänen kansassaan. Puhuessani siitä tapaturmasta, joka piti englantilaista vuoteen omana, hypähti hän seisoalle. Omituinen hymyily näkyi hänen kasvoissansa.

"Näytä minulle hevonen, joka potkaisi hänen sääriluunsa poikki", sanoi nainen. "Minun täytyy, minä tahdon nähdä tuon hevosen!"

Saatoin naista talliin. Nainen suuteli hevosta, kunniani nimessä hän suuteli hevosta! Tämä kummastutti minua. Minä sanoin:

"Minä suutelen kaikkia kauniita eläimiä" sanoi hän. "Enkö ole suudellut teitä?"

Näin viehättävästi selitettyään käytöstään riensi nainen takasin ylös rappusia. Minä jäin jälkeenpäin nähdäkseni, oliko tallin ovi lukittuna. Tultuani ylös huomasin kummallisesti kyllä naisen juuri samassa astuvan ulos englantilaisen kamarista.

"Aivoin juuri tulla alas taasen huutaakseni teille", sanoi nainen.
"Mies tuossa huoneessa rupee taasen mellastamaan".

Tällä kertaa hän oli hirveä nähdä. Hänen silmänsä tuijottivat hurjasti eteenpäin. Kylmä hiki valui hänen kasvojensa yli. Kauheassa pelvossaan väänteli hän käsiään ja osotteli taivasta. Kaikilla niillä merkeillä ja liikenteillä, joita ihminen mahdollisesti saattaa käyttää, rukoili englantilainen minua, etten jättäisi häntä yksinänsä. En voinut tosin olla nauramatta. Mikä aate tuo oli, että minä jäisin hänen luokseen ja jättäisin ihanan ystäväni yksinänsä toiseen huoneesen!

Käännyin oveen päin. Kun tuo mielenviassa oleva raukka huomasi, että olin hankkeessa lähteä pois, huusi hän epätoivossaan niin kimeällä äänellä, että pelkäsin nukkuvien tallirenkien heräävän tuosta huudosta.

Kaikki ihmiset, jotka minun tuntevat, tietävät, kuinka suuri mieleni tyyneys on tärkeissä tapauksissa. Aukasin arkun, jossa englantilaisen liinavaatteet olivat, otin suuren tukon nenäliinoja ja panin muutamia kapulaksi hänen suuhunsa ja toisilla taasen sidoin hänen kätensä kiini. Ei enää ollut mitään pelkoa, että hän herättäisi renkejä. Sidottuani viimeisen solmun, katsahdin ylös.

Ovi englantilaisen ja minun huoneeni välillä oli avoinna. Kaunis ystäväni seisoi kynnyksellä ja katseli häntä, joka makasi aivan voimatonna vuoteellaan sekä minua, joka juuri sidoin kiini viimeisen solmun.

Nainen astui luokseni ja kuissasi vastauksensa korvaani, kaiken aikaa kiinteästi katsellen sängyssä makaavaa miestä.

Säikähtyneenä astuin askeleen taaksepäin. Epäluulo minua kohtaan, jota hänen sanansa osottivat, oli jo itsessään kylliksi kauhistava. Minä säikähdin niin suuresti, että vetäysin pois ihanasta immestäni, ikäänkuin hän olisi ollut ruumiini yli mateleva sisilisko.

Ennenkuin olin kyllin tointunut vastatakseni, saivat hermoni uuden iskun. Kuulin äkkiä emäntäni äänen, joka huusi minua pihalla.

Ei ollut aikaa ajattelemiseen, ainoastaan toimimiseen. Minun täytyi estää rouva Fairbankia nousemasta ylös portaita, jottei hän näkisi naisystävääni, eikä liioin että englantilainen makasi sidottuna vuoteellaan kapula suussa. Riensin kohta alas pihalle. Juostessani portaita alas kuulin tallinkellon lyövän kolme neljännestä vaille kaksi aamulla.

Emäntäni oli innoissaan ja mielenliikutuksessaan. Tohtori, joka oli hänen seurassaan, seisoi naurahtaen itsekseen, ikäänkuin hän nauraisi omille ajatuksilleen.

"Hän on ollut hiukan levoton, rouvaseni. Mutta nyt taasen on hän tyytynyt. Jollei häntä häiritä", lisäsin minä estääkseni rouvaa nousemasta ylös portaita, "on hän kohta vaipuva sikeään uneen".

Tohtori nosteli kulmakarvojaan jonkunmoisella komillisella epätoivon katseella.

"Vahinko, vahinko, rouva Fairbank!" sanoi tohtori. "Ei mitään ole tapahtunut. Romantisuuden päivät ovat olleet ja menneet".

Tallista tuli aamulla väkevä haju. Rouva Fairbank piti liinaa nenänsä edessä ja kävi pois pihasta pohjoisen portin kautta, jonka kautta kuljettiin puutarhaan ja asuinhuoneisin. Minä sain käskyn seurata häntä ja tohtoria. Kun paraiksi oli päästy jonkun matkan päähän talli-löyhkästä, alkoi rouva Fairbank taasen kysellä minulta. Hän ei ottanut uskoakseen, ettei mitään ollut tapahtunut hänen poissa-ollessaan. Minä vastasin hänelle mitä paraimmasti tuota pikaa voin ja tohtori seisoi nauraen vieressämme. Sillä tavoin kuluivat minuutit, kunnes kello löi kaksi. Nyt sanoi rouva Fairbank tahtovansa käydä englantilaista katsomassa hänen kamarissaan. Suureksi mielihyväkseni tohtori yritti saada häntä luopumaan tästä aikeestansa.

"Olettehan kuulleet, että Francis on juuri nukkumaisillaan", sanoi hän. "Jos käytte hänen kamariinsa, saatatte häiritä häntä. Kokeeni menestymiselle on aivan tärkeätä, että hän saapi hyvän yörauhan sekä että hän sen itsekin myöntää ennenkuin kerron hänelle asian todellista laitaa. Minun täytyy, rouvaseni, lääkärinä pyytää, että annatte hänen olla rauhassa".

Emäntäni vastahakoisesti luopui aikeestaan. Vilkas keskustelu syntyi niiden välillä, joka kesti ainakin viisi minuutia. Vihdoin täytyi rouva Fairbankin myöntyä — sillä kertaa.

"Puolen tunnin perästä", sanoi hän, "Francis joko nukkuu sikeästi tahi on hän taasen valveella. Puolen tunnin perästä palaan tänne taasen."

Rouva Fairbank tarttui lääkärin käsivarteen. He palasivat takasin asunhuoneisin.

Jäätyäni yksin, päätin minä, koska minulla oli puolen tunnin aikaa, saattaa englantilaista naista takasin kylään ja sitten palata talliin ottamaan pois kapulan sekä siteen Francis'elta ja antaa hänen huutaa täyttä kurkkua. En pitänyt lukua, vaikka hän olisi herättänyt koko talon, kunhan vaan olin päässyt vapaaksi ystävästäni, joka tulisi saattamaan minulle harmia.

Palattuani pihaan kuulin ritinän juuri kuin olisi aukaistu porttia, joka ritisi ja ratisi saranoillaan. Pohjoisen portin olin itse sulkenut. Menin vasemmalle portille tallin takana. Tämän kautta tultiin tantereelle, jossa pari polkua risteili. Toinen polku vei kylään, toinen taasen maantielle ja joen varrelle.

Tultuani vasemmalle portille, oli portti auki ja raikas aamutuuli heilutti porttia edes takasin. Olin itse sulkenut ja pannut teljen tälle portille, kun kello 11 laskin kauniin ystäväni sisään. Mieleeni juolahti joku hämärä pelko, että asiat olivat hullusti. Riensin takasin talliin.

Pistäysin huoneeseni. Huone oli tyhjä. Menin silahuoneesen. Ei sielläkään englantilaista naista näkynyt eikä kuulunut. Palasin huoneeseni ja lähestyin englantilaisen kamarin ovea. Olikohan mahdollista, että nainen jäi sinne olemaan, kun minä olin poissa? Sanomattoman vastenmielisesti nyt lähenin ovea ja viivyttelin sen vuoksi tuokion, ennenkuin tartuin avaimeen. Kuuntelin. Ei kuulunut siellä hiiskaustakaan. Huusin hiljaa. Ei mitään vastausta. Epäilevänä vieläkin astuin askeleen taaksepäin. Huomasin jotakin tummaa, joka hiljalleen virtasi oven ja lattian välillä olevassa raossa. Otin kynttilän pöydältä, kumarruin ja tarkastelin. Tuossa oli verivirta!

Englantilainen makasi vuoteellaan, yksinänsä huoneessa. Häntä oli puukolla pistetty kahteen kohti: kaulaan ja sydämeen. Murha-ase oli jäänyt toiseen haavaan. Puukko oli englantilaista tekoa; puukon varsi oli miltei uusi ja tehty pukinsarvesta.

Nostin kohta melua. Todistajat voivat sanoa, mikä nyt seurasi. Eriskummallista on arvella minun olevan syypää murhaan. Myönnän kyllä, että joskus voin tehdä pieniä hullutuksia, mutta tuo paljas rikos kauhistuttaa minua. Paitsi sitä minulla ei ollut mitään syytä ruveta miestä murhaamaan. Nainen murhasi hänen minun poissaollessani. Nainen pötki pakoon vasemman portin kautta, kun minä puhuin emäntäni kanssa. Minulla ei ole muuta lisättävää. Vannon, että kaikki, mitä tässä olen kirjottanut, on totta ja tämä kaikki tapahtui aamulla ensimäinen päivä maaliskuuta.

Vastaan ottakaa, herrani, vakuutukseni suuresta kiitollisuudestani ja kunnioituksestani.

Francis Rawenin murhajuttua tutkittaessa huomattiin Joseppi Rigobertin olevan syyttömän, koska murhatun paperit kyllin todistivat, kuinka hänen vaimonsa katkerasti ja leppymättömästi vihasi häntä.

Tutkimukset, jotka pidettiin sinä aamuna, jolloin murha tapahtui, osottivat, että naismurhaaja oli, mentyään tallista, astunut pitkin sitä polkua, joka oli jokeen päin. Joessa kyllä harkittiin, vaan ei mitään löytynyt. Vielä tänäkin päivänä on tietämättömissä, hukuttiko hän itsensä vai et. Ainoa varma asia on — ettei Alicia Warlockia enää koskaan näkynyt.

Alkaen mysteriona, päättyen mysteriona, katoaa siis Naisen haamu näkyvistänne. Henki; paha olento tahi elävä inhimillinen olento — sano itse, mikä hän on. Tahi tietäessäsi että selittämättömiä ihmeitä on ympärilläsi ja selittämättömiä ihmeitä omassa sydämessäsi, anna nämät suuren miehen sanat olla riittävä selitys: — "Me olemme senlaista ainetta, josta unia muodostuu ja lyhyt elinaikamme on unenkaltainen".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK NAISEN HAAMU: MYSTERIO NELJÄSSÄ KERTOMUKSESSA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Naisen haamu: Mysterio neljässä kertomuksessa

NAISEN HAAMU

WILKIE COLLINS

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE