The Project Gutenberg eBook of Poro-kirja, by Ilmari Kianto

Porourheilijan juhlapuhe.
"Hihhei taas!"
Miten porolla ajetaan?
"Juokse porosein!"
Suomen poroalue.
"Voisikko ajatella että etelässäkin…?"
Poro-pakinaa.
Pororetki Vienan Karjalaan.
Vapunpäivä korvessa.
Talviretki Näljängälle.
Hangella.
"Karavaani Karjalaan".
Porourheilun ylistys.
Poropäivät.
Liite:
Poromiehen taskusanakirjasta.
Peura ja pulkka (porojuhlaruno).

Huolimatta siitä valitettavasta tosiasiasta etten ole käynyt Lapinmaassa — poroelämän valtakukkuloilla — rohkenen julkaista tämän vaatimattoman kokoelman itäpohjalaisia sanomalehtipätkiäni ja pororetkimuistelmiani etupäässä tyydyttääkseni sekä kotiseudullani että muuallakin maassamme äsken herännyttä uteliaisuutta porourheilun suhteen. Samalla pyydän anteeksi herroilta lappalaisilta etten tällä omalla kirjallani voi tyydyttää heidän vaatimuksiaan ja toivon siis hartaasti että juuri sieltä, Lapista, näistäpuolin on ilmestyvä loistokirja, joka koko laajuudessaan kuvailee meidän maamme poro-oloja, joista mielestäni aivan liian vähän kirjoitetaan.

Kun me, poroilla ajelijat, ajattelemme asemaamme suurmailman taustaa vasten katsoen, niin tuntuu yhtähaavaa sekä ihmeelliseltä että luonnolliselta että meidän osaksemme kulkuneuvojen kirjavassa jonossa on sattunut niin ansiokas veturi kuin on tämä Pohjolan peura, jonka koko olemassaolo sivistyneissä piireissä leimataan enemmän tai vähemmän tarunomaiseksi, satujen usmaan sekautuvaksi.

Meille, Perä-Pohjan lapsille, on metsän peura se satu, joka on toteutunut; meille ei "hiiden hirven hippominen" ole pelkkää kullan vipajavaa sumua: me ymmärrämme elävässä käytännössä kalevalaisen Jouko Seikkailijan kerskauksen:

Kuinka ihmeellinen onkaan tuo kulkuneuvojen kirjava sarja! Arabian ja Afrikan kuumilla hiekka-aavikoilla vaeltaa karavaani ratsastaen sillä eläimellä, joka kantaa nimeä: "erämaan laiva". Se on kameeli , verraton kuuman vyöhykkeen kuormajuhta, kautta historian tunnettu. Sen maan asujamista tuntuu ihan luonnolliselta että Jumala on luonut kameelin ihmisen auttajaksi yli polttavien arojen.

Indian aarniometsissä astua töpöstelee hirmuisen kookas eläin, kokonainen torni seljässään, torni, jossa istuu ihmisiä. Se on sen seudun matkajuhta — elefantti eli norsu.

Palestiinan heleäkukkaisissa laaksoissa, Syyrian palmupuiden siimeksessä ja yleensä niinsanotuilla Itäisillä mailla kohtaa meidät taas pienenläntä matkajuhta, ihmisen nöyrä palvelija, joka sekä seljässään kantaa että perässään vetää kokoonsa nähden suuria kuormia. Sitä kotieläintä sanotaan aasiksi ja sekarotuisena muuliksi .

Ameriikan äärettömillä ruohotasangoilla ponnisteleiksen ajoneuvojen edessä meille jo hiukan tutunomainen väkevä juhtahärkä (Jak-härkä) tai puhveli-härkä .

Mailman pohjoisin kansa, eskimot, vuorostaan kiidättelevät pitkin Grönlannin ikuisia jääkenttiä sangen pienillä elukoilla, joita valjastetaan koko parvi kelkkojen eteen — ne ovat koiria , suttensukuisia, kesytettyjä koiria.

Se mailman osa, jonka liepeelle kohtalo meidät on pannut elämään, ajaa, kuten tiedämme, enimmäkseen hevosella .

Onpa sellaisiakin maita kuten Jaappani, jossa ihminen ajoneuvojensa eteen valjastaa toisen ihmisen , jolla on vahvat konkarin koivet ja joka juoksee kuin strutsi pitkin kujia ja katuja. Sitäkin pidetään luonnollisena!

(Kuka takaa ettei jossakin maan sopukassa ajeta kissalla , jolla on "seitsemän peninkulman saappaat"?)

Paitsi kaikkia näitä hyviä Jumalan luomia vetureita on liikehimoinen ihmiskunta keksinyt itseliikkuvan konekarjan, joka sen tahtoa tottelee. Junat, sähkövaunut, polkupyörät, moottorit, automobiilit, laivat — nuo kaikenlaiset vesiperhoset, virtahevot ja merihirviöt — siunatuksi lopuksi lentokoneet ja ilmalaivat!

Mutta meillä on vain poromme! Ja me tyydymme poroomme ja kiitämme
Luojaa tästä yhdestä ainoasta laitoksesta.

Se on meidän harmaja hevosemme, meidän "islantilainen ponimme"; se on meidän "dromedaarimme" ja "norsumme" aarniometsissä ja lumilakeuksilla; se on meidän automobiilimme tunturituiskuissa; se on meidän "puhvelimme" kinoksia puhkaistessa ja "Grönlanti-hurttamme"; se on meidän lentokoneemme — sillä sillä me lennämme halki ilmojen, poikki vaarojen ja ylitse paukkuvien jääkenttien. Kuka kokenut porourheilija ei tietäisi, kuinka poro lentää?

Kun sen kaikki koivet ovat niin kiihkeässä toiminnassa että ajajan silmä lumipilven läpi tuskin erottaa kavioiden maassa käyntiä — niin moista vinhaa vauhtia jo voipi verrata lentämiseen, joka on melkein yhtä huimaavaa kuin ilmojen korkeuksissa liitäminen biplaanilla tai monoplaanilla!

Toiseksi: siksi kai että sillä ajaminen on sellaista uhkarohkeaa seikkailurikasta, joka vaikuttaa viehättävästi ihmisen hermostoon.

Kolmanneksi: siksi kai että poro koko olemukseltaan on vastakohta muille kotieläimille nopealiikkeisyytensä, äkkikäänteisyytensä, kimmoavaisuutensa ja elohopean kaltaisen herkkyytensä suhteen.

Ja neljänneksi: siksi että poron hoitaminen, verrattuna kaikkien muiden ajokkaiden vaalintaan, on niin helppoa ja yksinkertaista: poroa kun ei koskaan tarvitse juottaa , ei koskaan harjata tai puhdistaa , ei koskaan kengittää , ei koskaan loimella peittää, ei koskaan suojata talliin . Jos sen päästää irti metsään ja jos se on kyllin kesy antautuakseen kiinni kutsuttaessa, niin ei sitä tarvitse edes syöttää .

Vikoja sillä silti on silläkin, täydellinen se ei ole sekään, mutta sen pienet viat me annamme Pohjolan suurelle luojalle — anteeksi.

Tuhatverroin ennemmin ajamme petralla kuin aasintammalla! Kolminkerroin mieluummin istuudumme kipperään poronpulkkaan kuin kyytihevosen pitkään reslaan!

Ja kuinka ihmeellistä tosiaan: ken kerran on istunut poronpulkkaan Pohjolassa — kun kuun sirppi pakkasessa heläjää ja Kalevan miekka välkkyy pään päällä tai aurinko kultaisena tikarina pistää aamu-usvan läpi — hän istuu toisenkin kerran, henkensä uhallakin hän istuu! Ja ken kolme vuotta lie urheillut porolla, vaikkapa olisi kolme kylkiluuta katkaissut, hän tahtoo urheilla kolmekymmentä vuotta — ja jos kohtalo hänet siirtää etelään, niin porourheilua hän verisesti kaipaa.

Revontulten salaperäinen roihunta Pohjan vilutaivaalla! — kuinka satumaisesti sointuukaan tuollainen luonto porolla ajeluun! Siellä ylhäällä, kaukana ja korkealla, leiskahtelee, loimahtelee, lentää, laukkaa, kieppuu ja puskee — siellä on myös ikäänkuin käkkyräsarvipäitä tuulenhalkaisijoineen ja veräjänpieliin räiskähteleviä pulkkia — Lapin muinaiset seitajumalat hurjastelevat peuroilla ja antavat meille salaisia merkkejä…

Mitä kaikkea mielikuvitus keksiikään porolla ajellessa! Sen tuhansia tunnelmia ei ole helppo kertoa — ne voi vain kokea.

Milloin hiljainen riemu täyttää sydämemme, milloin aavistamaton alakuloisuus verhoaa mielemme, milloin hurja, elämän repäisevä ilo ja saavutuksen toivo syöksähtää sieluumme — kun ajamme porolla.

Me, syvän, synkeän korven kaariporttien alitse sukeltavaiset ihmiset tunnemme olevamme kiinnikasvettuneita tähän luontoon, jossa elohopea jäätyy ennemmin kuin meidän poromme ja pororakkautemme. — Siinä on jotakin pyhän sitovaa, jotakin ikuisen välttämätöntä tässä luonnossa, näillä maisemilla, joita ei mikään taiteilija ole maalannut eikä tyystin maalata osaa!

Ihmishengen hirveä yksinäisyys, arkielämän pitkien puhteiden kouristava ikävä — kaikki tuo kulttuurimailman kaipio muuttuu poronpulkassa omituiseksi, surunsuloiseksi tunteeksi, joka aikojen pitkään lyö leimansa ihmisen luonteeseen. Sillä varmaan se sen tekee niinkuin ympäristö aina vaikuttaa arvostelevaan, tunteelliseen ihmiseen.

Ja jos me, ukkohirvahan urohot, joskus pistäydymme etelässä — me sanomme jo Helsinkiä eteläksi — niin käypä meistä uho , jonka eteläläinen tuntee. Se on luonnon elementtien väkevää vaikutusta — Pohjolan peuran ja kaiken mitä tähän ilmakehään sisältyy. Ja silloin, eteläläisen meitä ihmetellessä ja meitä uteliailla kysymyksillä ahdistaessa, me vasta sieluissamme tajuamme, mistä olemme kotoisin , mihin omituiseen maapallon kolkkaan kohtalo meidät on asennoittanut! Kunpa vain oikein käyttäisimme elementtejämme! Kunpa täällä lumen ja pakkasen valtakunnassa saisimme kehitetyksi kauneuksia, jotka olisivat sopusoinnussa korpiluonnon kanssa! Meidän on muistettava että vaikka näiden seutujen alkuasukkaat kautta vuosisatojen tunsivatkin porolla-ajon — meidän porourheilumme on nuori. Mihin suuntaan se on kehittyvä, riippuu meistä itsestämme. Ei pelkkä huvittelun himo, ei pelkkä koreilun harrastus: — meillä, valveutuvan Suomen saloseutujen porourheilijoilla, täytyy olla johtavana aatteena joku sisäinen vaikutin, joku valtiollinen, joku sivistyksellinen, joku kansallinen tai joku kotiseutuinenkaan mielensytytin, joka soihtuna valaisee vaelluksiamme metsäteillä. Meidän porourheilumme ei saa jäädä vain kiliseväksi kulkuseksi eikä heliseväksi vaskeksi, punaisen veran alta on löydettävä myös kansalainen, jolla olkoon punainen veri ja sydämessänsä elämänlanka.

Vasta silloin me täytämme paikkamme Pohjan pakkasta vastaan taistelevassa rintamassa, vasta silloin me petroillamme ajamme iloksi syntymämaalle.

Muinaisten kreikkalaisten olympolaiset leikit tarkoittivat kansalaisten kehittämistä kaikinpuoliseen jaloon kilpailuun — siellä oli kyllä ulkonaista loistoa, mutta rinnalla aina sisäistä ryhtiä: jospa meidän nuoresta porourheilustamme saataisiin kehitetyksi tuollainen olympolainen kisa, silloin Etelä antaisi arvon Pohjolalle, jota se nyt ei tunne, ja ylpeän Joukahaisen kerskaus "Pohjola porolla kynti" muuttuisi todeksi!!

Miehet meikäläiset, hirvahan hiihtäjät, kuntuksen kurittajat, oppikaa ajaessanne arvioimaan aatepohjaisia asioita — silloin pororetkemme kopeutuvat sisältörikkaiksi, henkisesti ja ruumiillisesti virkistäviksi.

Siellä, kaukaisen Etelän ikisulilla rannoilla kukkivat talvisydännä ruusut ja mantelipuut, ja satakieli laulaa siellä laakerilehdoissa — meidän suomalaisten talvikukka on vain peuransarvi, meidän punaruusunamme on ja olkoon porourheilu ja satakielenämme nuo sadat kavioitaan kahisuttavat porot.

Emme Etelää kadehdi, olemme ylpeät Pohjolastamme, jonka kinokset eivät meitä estä liikkumasta ja iloitsemasta.

Joulukuun 1 päivän aamuhämärä ja pikkupakkanen… Porohärkä tuotu eilen paliskunnan laitumelta — nyt tekee mieli lähteä ensimäiseen ajoon. Kaikki vehkeet on reilassa: hihnat, vuottoraipat, rynnäskalikat, punakeltaiset selkävyöt helisevine kulkusineen ja ennenkaikkea mainio lappalaispulkka, kevätpaisteessa ranskalaisilla maaleilla sivelty. Ei puutu muuta kuin tiuvut sarvista ja kellot kaulasta. Mies itse hankkiutuu vahvaan sarkaan ja kikkanokkaisiin pieksuihin, punapauloihin paneikse, pitkät kintahat käsiinsä vetää ja lopuksi painaa päähänsä paksun kajaanilaisen naapukan, mailman parhaan lumiturbaanin. Ja työnnäikse pihalle kelloja helistellen, lähestyy ajokasta valjastaakseen valvattinsa…

Mutta porossa on vielä metsänhenki — se kauhistuu kiliseviä kelloja, pelkää omia valjaitaan. Se riuhtoo vimmatusti patsasta, johon se on kiinnitetty, juoksee hurjasti ympäri kuin hoijakassa, ja kun isäntä tahtoo sitoa tiukupannan kaulaan, karkaa se takajaloilleen pystyyn, tempaisee miehen kumoon, sotkee hihnan hänen jalkojensa ympäri ja alkaa häntä armottomasti kieputtaa ympäri. Mies kiemuroi kuin nurinpäin hirtettävä, silmälasit ovat singonneet kauvas hankeen, poro puskee ja potkii… Kun isäntä tästä ensi ottelustaan selviytyy, päättää hän säästää tiukujen panon tuonnemmaksi ja jättää poron tuokioksi rauhoittumaan. Mutta mieli palaa urheiluun. Taas hän hiipii valjastamaan, ei säikähdä, vaikka härkä karkaa takajaloilleen, isäntä puhelee orjalleen hellästi, tyynnyttelee, kesyttelee…

Vihdoin hänen onnistuukin valjastaa vallaton märehtijä pulkan eteen. Mutta poro, joka äsken metsästä kiinniotettuna uhkuu täynnänsä tuoretta elinvoimaa ja on niin ympyriäinen että menneenvuotiset valjaat kiristävät, ei malta seistä sekuntiakaan paikallaan, vaan riuhtoo patsasta ja poljeksii pulkkaa. Isäntä tietää kokemuksesta että nyt jos milloin on oltava varuillaan — nurkat, puut, portinpielet ja veräjät ovat poromiehen salaisimmat viholliset. Hän aikoo taluttaa ajokkaansa pirtin nurkitse maantien alkuun, mutta nuori porohärkä, tuntien olevansa irti kytkyestä, puhaltaa pihalla hurjaan laukkaan ja — poroisäntä syöksee silmänräpäyksessä pulkkaan istumaan uhmaten voittavansa vaarat ja mielessään riemastuneena ajatellen: "hihhei taas!"

Vinhaa vauhtia laukkaa poro pirtin nurkan ohi ja tekee äkkikäännöksen alamäkeä kohti. Mies näkee pulkkansa liitävän kuin ampumalla suoraan pyhään pihlajaan, tuntee tuhon tulevan ja, säästääkseen päänsä paiskautumasta murskaksi puun runkoa vasten, kallistaa yläruumiinsa satuttaakseen iskun pulkkansa vahvaan emäpuuhun, jolla tavalla hän kymmenet kerrat ennen on tapaturmasta pelastunut. Mutta uusi lappalaismallinen ahkio ei kovan vauhdin takia kerkeäkään kyljelleen kallistua, vaan paukahtaa päätäpahkaa puun tyveen… Kuuluu aikamoinen rymähdys — kaikki esineet kirpoavat erilleen, ja kun mies seuraavassa silmänräpäyksessä tointuu tajuntaan, huomaa hän viruvansa avopäin tanterella ja sarvipää mulkoilee häneen hämmästyneenä, kiskoen käsivarresta. Mies vainuaa saaneensa julman tärähdyksen, jonka vaikutus ei jäsenissä vielä tunnu, hän syljeksii lunta suustaan, ja vaistomaisesti älyten pelastuneensa äkkikuolemasta, kiittää mielessään kaitselmusta ettei pahemmin käynyt. Mutta äkkiä hänen päätään aivankuin pyörryttää, hän ei tahdo uskoa omia silmiään eikä tiedä, itkeäkkö vai kirota kuin Kullervo. Sillä hänen pulkkansa, hänen ylimaan-aarteensa, kelluu siinä hänen vieressään kuin rikkiammuttu panssarilaiva, ylälaita säpäleinä ja metrin pituinen kaistale irti lohjenneena:

Mies kimpoaa ylös maasta pidellen ronkkiaan, keräilee kappaleita pulkkaan ja — kiroaa pyhän pihlajan: "Sinä maantieryöväri, sinä murhapolttaja, sinä sala-ampuja saastainen! Sinä jesuiitta pappilan pihalla! Kuinka moni miekkonen sinun tauttasi jo vuosikymmenen on kovia kokenut; muistanpa kuinka sinä, samanen, kerrankin sahasit säärinahkat vieraaltani, joka itki ja sadatteli saamastaan opetuksesta, vaikka ei älynnyt muuta kuin uhata hullua poroaan ja huutaa pihan täydeltä: 'jos minulla nyt olisi revolveri, niin ampuisin tuon elukan!' Minä nauroin hänelle, vaikka olen itsekkin sinua salaisesti vihannut ja vieronut ja talvesta talveen kärsinyt. Mutta kesällä olen sinun kavaluutesi unhoittanut ja anteeksiantanut, vieläpä kasvuasikin vaalinut. Sinä kiittämätön kyykäärme, sinä paratiisin kielletty puu! Nyt sinä olisit henkeni siepannut, jollei pulkkani olisi särkynyt ja itsensä uhrannut. Siis tietäös, sinä raiskaaja, että nyt sinun viimeinen tuomiosi koittaa!"

Porohärkä on kummissaan, miksi isäntä ei aja edelleen, vaan nolon näköisenä taluttaa sen takaisin ja uhkaa riisua. Tietysti se, poro, ei salli itseään heti riisua, mutta isäntä näkyy tietävän tepsivän keinon. Hän ajaa rikkinäisellä ahkiollaan umpilumelle ja karkuuttaa ympäri peltoja, kunnes härkä väsähtyy ja sallii itsensä kiltisti riisua. Mutta ruhjoutunut pulkka kaivelee poromiehen sydänjuuria, eikä hän tiedä miten olla, kuten eleä. "Hiisikö sen korjaa?" "Vähät silmälaseista ja sinelmistä, mutta rovaniemeläinen ruuheni!?…"

Päivä on valjennut, lyhkäinen Pohjolan pilke. Pirtistä kuuluu vasaran kalketta: siellä joku hikipäissään takoo, ruuvailee ja viilailee. Tuontuostakin takoja silmähtää ulos akkunasta ja pui nyrkkiä jollekkin… Iltahämärissä mies, kirves kädessä, hiipii sen luokse, jolle hän koko päivän on nyrkkiä heristellyt, ja nyt alkaa pihalta kuulua voimakkaita tapparan iskuja. Ilmestyy siihen toinenkin olento, kasakka-ukko, ja tokasee:

— Kyllä minä itsekkin! virkahtaa toinen ja kaataa rysähyttää pihlajan, jonka kasakka-ukko oitis olallaan kantaa vajaan ja tuomitsee haloiksi.

Mutta poromies, päästyään vihollisestaan, innostuu luomaan lumipattereita portinpieliin ja törmäkuusien juuriin, lapioiden aina pimeään asti. "Sehän ihmettä, jolleivät lapinjumalat varjele!" ajattelee hän ja palaa kartanoon ajokastaan jäkälällä ruokkimaan. Hän tunnustelee kaikki asiaankuuluvat seikat ja arvelee itsekseen: "Viel' uusi päivä kaikki muuttaa voi!"

Seuraavana aamuna ajaa sama mies samasta paikasta onnellisesti ohitse ja antaa poronsa mennä täyttä laukkaa alas kipperää törmää. Lumi pölisee pilvenä hänen silmiinsä, poron kaviot naksuvat tuttua naksuntaansa ja käkkyrät sarvet keikkuvat komeasti ilmassa. Ja kotiharakka lentää säikähtäen pakoon uskaltamatta edes nauraa. Mutta miekkonen, pienten kulkusten siristessä, hihnaansa heitellen, huutelee korjatun pulkkansa perästä: "hihhei taas!" Korkeat kuuset, hopeahärmäiset, seisovat molemmin puolin tietä kuin jättiläiskunniavahdit ja ojennellen oksiaan ikäänkuin hoilaavat ajajan jälkeen: "ant' mennä vaan, ant' mennä vaan!"

Ja tottatotisesti mies antaakin mennä sinä herran arkipäivänä. Hän saa näet naapurivaaralta mukaansa miekkosen, jolla on vielä hullumpi poro kuin hänellä ja pulkan perä yhtä koreaksi maalailtu.

— Ainahan sitä sattuu, sanoo Huotari, joka edellä laskettelee pitkin siintävää järven selkää.

He ajaa porhaltavat kauvas "Juurikkarannalle", nousevat sieltä kautta kummankin "Kettulan" ajaa helskytellen läpi rämekorven ylös korkealle "Kylänmäelle" ja painuvat kovaa vauhtia "Alajärven" kylää kohti. Mutta sitten ajavat he harhaan lumiselle halkotielle ja poikkeavat huppuroiden ja kaahlaillen alas "Oraviselälle". Järvi on pahasti vesillä, porojen kaviot roiskuttavat hyhmää ja pulkkien pohjat — jäätyvät. Mutta porot vain juoksentelevat, usein rinnatusten ja tuontuostakin intoutuen puskeksimaan toisiaan sulasta rakkaudesta.

Villejä, apposen asumattomia rantamia ja soreita saarisalmia he ajelevat neljännesmääriä, etsien turhaan hevostietä erämaassa, ja kummalliset, syvät vaot, kuni metsähiiden kynnökset, jäävät jälkiin silmänsiintämiin. Vihdoin lähtevät he umpimähkää pulkkailemaan poikki kannaksen, jonka tuntevat kahden tutun järven väliseksi, ja ajelevat syvässä lumessa läpi huurteisen metsän. Huotari usein kaahlailee, vaan toinen mies ajelee rentonaan, pulkassa istuen. Hän nauttii, nauttii sanomattomasti pitkän kamarityön jälkeen. Samapa se, vaikka ajellaankin vähän eksyksissä — täällä ne hermot paranee ja sydänviat virpoutuu…

Tietysti porot jo ovat alkaneet uupua moisessa kelissä. Mutta he pääsevät mökkiin, johon ovat aikoneetkin, kaapivat pulkkiaan puukoillaan, murkinoivat "Mikkolan" emännän ohrarieskaa ja kokkelimaitoa, hyvittelevät porojaan jäkälillä ja ennenkaikkea — sulattelevat partojaan, joissa riippuu varmaankin parin kilon jäät ja lapinlasihelmet. Puhtain omintunnoin — aivankuin olisivat tärkeätkin asiat toimittaneet — lähtevät he paluumatkalle.

Vie sun seitsemän seppää, kuinka taas ajetaan, kun kovalle tielle päästään! Taivas ja maa vilajaa ja salotaipaleet luiskahtavat nopeasti kuin pitkäisen leimaukset Sinain vuoristossa. Hurjasti ajaa Huotari, nälkämaan ketterin toreadoor, härkätaistelija, joka talvittain taivaltelee porollaan satasen peninkulmaa, mutta eipä jää jälkeen toisenkaan ajajan "Pyrstötähti", vaan tuontuostakin se karkaa takaapäin Huotarin pulkkaan ja kuopii peloittavasti hänen partaansa aivankuin se olisi kuusen naavaa. Karjahteleepa kaveri talojen peltoloilla, kun härkänsä markkinahoijakkaa hälle liiaksi esittelee, mutta oitis ovat väylät taas seposelvät, ja näreviitat järven ulapalla vilisevät ajajien silmissä kuin aidanseipäät. Vihdoin häämöttää kirkon tötterö illan hämyssä ja, pimeyden valtojen laskeutuessa alas yksitotisille erämaisemille, saapuvat urheilijat iloisesti huohottelevine poroineen takaisin kotiveräjille. Vähät siitä että se kuuma kiuvassauna juuri sillä aikaa on — palanut ja kotoisen kylyn nautinto jääpi huomiseen. Se on sentään pääasia että porourheilu jälleen on saatu alulle ja että mäkirinnoissa kelpaa huikaista: "hihhei taas!"

Ennenkuin ajoon lähdetään, pidetään ajohihna löysällä vasemmalla puolen poron ruumista. Ajohihnasta kiinnipidetään tiukasti ainoastaan oikealla kädellä. Sääntönä on ettei hihnaa saa koskaan hellittää, muuten poro karkaa ja ajaja jääpi avuttomana tanterelle. Poroajoon lähtijän täytyy olla valmis silmänräpäyksessä heittäytymään pulkkaan, vaikka joutuisikin siihen nurinniskoin. Sillä poro on kuin elohopea, joka ei hevillä odota, jos kerran luulee lähtömerkin saaneensa tai jos näkee muita ajokkaita jo menossa. Kun ajoon juuri lähdetään, heitetään ajohihna voimakkaasti vasemmalta oikealle yli selän, jolloin poro silmänräpäyksessä lähtee liikkeelle, olkoon pulkka tai ahkio miten päin tahansa. (Lapissa kuulutaan hihnaa paikoin hoidettavan eri tavalla kuin meillä — selkävyön vasemmassa puolessa on koukku, jonka varassa hihna juoksee.) Kun tahdotaan pysähtyä kesken rientoa, heitetään hihna päinvastaiseen suuntaan, siis oikealta vasemmalle alas, jolloin poro tavallisesti äkkiä pysähtyy. Poroa ohjataan vain mainitulla yhdellä hihnalla. Voisi luulla että poro loikkii minne tahansa tottelematta ja älyämättä mihin mennä. Se on kuitenkin ajajan vallassa varsinkin vasemmalle käännettäessä, jolloin hihnaa voi kiristää, mutta myös oikeanpuoleiseen suuntaan pyrittäessä sillä tavoin että ajohihnaa voimakkaasti painetaan poron oikeaa kuvetta vasten. Lapin puolessa ovat porot opetetut älyämään pelkkää viittausta kuten karavaanikameelit tropiikkimaissa.

Tammikuun arka aurinko on tupsahtanut valkoisten vaarojen taa. Niin on pakkanen että voi sanoa ilman kalisevan kuin kuivan kalikan. Korkealle kuppelehtien soljuu puinen pulkka alas kotivaaran rinnettä, johon se entuudesta on uurtanut väylän läpi metsän.

Annanpa ajokkaani lentää niin nopeasti kuin sen kavioista lähtee. Tämä vauhti sieluani viihdyttää, se panee väkisinkin unhoittamaan kaiken muun mailmassa paitsi tämän hurjan sarvipäällä ajon korven hiljaisuudessa. Siihen on pakko kiinnittää huomionsa, jollei tahdo henkeään menettää sallimalla päänsä paiskautua murskaksi. Tämä on sitä poromiehen koskenlaskua, josta hienon mailman urheilijat eivät paljoa tiedä. Petra porhaltaa alas järven jäälle. Suvaitsen sen tekevän pari kirkasta kiehkuraa ennenkuin pakotan oijustamaan pitkin umpea selkää.

Tupruna sauhuaa lumi silmiini, sitä tulee suun täydeltä ja väliin pamahtaa kylmänkirmaiseva lumipaakku vasten nenää pirstautuen ja varisten alas kaulaan, jota "ryyppyturkin" kaulus turhaan suojaa.

"Riivattu!" ajattelen hiukan ärtyneenä. "Syytääppä tieroja vasten isäntänsä naamataulua? Senkin villipeto!"

"Sinä armahin toverini Pohjan vilutähden alla! Sinua rakastaen ohjaan pitkin umpea ulappaa."

On yksi poromiehen nautintoja sekin — nähdä jälkensä. Luulisi tuosta luikertaneen jättiläiskäärmeen…

Poro pysähtyy. Kääntäen sarvikallonsa kiivaasti päin ajajaa se katsahtaa lauhkeasti silmiin ja päästää läähätyksen aivankuin junaveturi, joka vekslaa: Puh, puh, puh!

Mutta kauvan ei näin herkutella. Hojaa! Ja nyt takaisin. Kas mikä magneettinen veto kotia kohti. Kas kuinka koivet sen ilmassa kiikkuvat ja sarvet taivaalla keikkaa!

Vai luulet pääseväsi syöttötanterellesi? Kaikki rahani olen tuhrannut pantioihisi, tuontuostaan käyn sulatetun annoksen kuonosi alle heittämässä. Etkä koskaan kylläiseltä näytä, vaikka varmasti olet, — ikuinen nälkäkurki!

Iloisesti helisevin valjain saapuu poromies ylös kotivaaralleen ja on juuri sallimaisillaan poronsa livahtaa jäkälätanterelleen, kun päähänsä äkkiä pälkähtää vielä kerran ajaa samaa metsäväylää puolen kilometrin taipalen — saadakseen muka pulkkalatunsa lujaksi.

Pulkka, hengetön välikappale, on tosin taipuvainen kaikkeen. Mutta jukupää-veturi panee ankarasti tätä tuumaa vastaan.

"Herran ei sovi minulla huvikseen ajaa!" tuntuu härkä sanovan äänettömällä kielellään.

Se pyöräyttää itsensä ympäri ja riuhtaiseikse väkisten ryöstäytyäkseen mieleistään kujaa kohti, mutta minä pyöräytän sen hihnasta takaisin.

Meillä on nähtävästi perin vastakkainen käsitys siitä, mikä on eteenpäin ja mikä taakse.

Minä väistän sen puskuja ja otan ne leikin kannalta, annan hänen aikansa puskeksia, miettiä asiaa ja rauhoittua, ja koetan taas uudestaan lähteä ajoon. Saankin elukan oikaisemaan veräjälle asti, mutta kohdalle tultua se äkkiä laukkaa syrjään niin että pulkka paukahtaa veräjän pieleen — ja minä lennän suinpäin kinokseen.

Poro ei tähän sano mitään, mulkoilee vain silmiään ja katselee tuuheaa kuusta aivankuin sillä olisi mielessään jotain vielä pirullisempaa.

"Sinun pelotuskonstisi eivät auta!" uhmailen minä ja hyppään pulkkaan riuhtaisten poron radalle.

Viisi syltä se meneekin, mutta sitten se äkisti pyörähtää ympäri ja syöksyy vastustamattomalla voimalla pääni ohitse, samalla kun pulkkakin oikeaa samaan suuntaan.

"Sinä et mene enempää kuin minä sallin" ja taas kiristän hihnasta takaisin.

Se tekee renkaan ja ryntää raivokkaasti kotiinpäin, minä kiristän yhä hihnasta ja pakoitan sen kääntymään, se tekee uuden renkaan ja taas… ja taas…

Hirmuiset, syvät jäljet uppoavat lumikinokseen, jossa tämä temmellyksemme tapahtuu.

Metsänranta raikuu taistelustamme. Vaikka on 30 asteen pakkanen, tuntuu hiki helmeilevän pitkin selkääni.

"Välirauha", sanon minä sitten ja kumpikin jäämme hievahtamatta: poro tuijottaen syrjäsilmällä kotiinpäin, minä istuen lumen täyttämässä pulkassa porokinnas tiukasti kiinni hihnassa, valmiina vetäsemään ja takaisinpääsyä estämään.

"Kyllähän minä, syvemmin miettien, raahtisin sinut päästää syömäänkin" filosofoin minä, "mutta kasvatusopin kannalta katsottuna on vahingollista antaa itsepäisyydelle perään. Sillä jos tämän kerran annan anteeksi, olet sinä tulevalla kertaa vielä itsepäisempi, ja hemmottelusta kehityt niin tottelemattomaksi, etten lopulla sinulla pääse mihinkään."

Mutta välirauhan jälkeen on porokin tehnyt salaisen päätöksensä, ohjelmoinut "ultimatuminsa".

Se ultimatum kuuluu näin: "Ei nöyryyden tietä, ei! vaan kultaisen keskikohdan kautta pienen viekkauden tietä, juuri siihen pisteeseen, johon tähtään!"

Jonka se käytäntöön soveltaa siten että suostuu tolvaamaan umpea pellon poikki kohti valtatietä, jonka tietää leikkaavan maantietä, mikä taas kahdessa äkkikaarteessa kiertää takaisin kotivaaralle.

Minä puolestani suostun tähän kiertotiehen, annan härän harpata täyttä neliä, laukata ylös "voimainponnistuksen törmää", heitellä pulkkaa oikeaan ja vasempaan ja saapua kilkutellen kalkutellen läpi tuon ahtaan rakkaan kujan jäkälätantereelle, johon sarvipää pysähtyy kuin naulattu.

Riisun sen heti, potkasen pulkan vuottoraippoineen ja rynnäskalikoineen kauvas syrjään, tempaan pärekorin, ahdan siihen viereisestä kanatuvasta kukkuraisen kukkajäkälää, kumoan ne läjäksi porotanterelle, mutta ennenkuin päästän härän niiden kimppuun, seisahdan sen eteen, katson ystävää tutkivasti silmiin ja sanon:

— Ymmärrätkös, rasavilli, hiukkasen hävetä? ja taidanpa huiskaista sitä tyhjällä jäkäläkorilla korvallisille.

Poro näyttää mainiosti kaiken käsittävän, se murjottaa kotvan mykkänä, keikauttaa sitten ylpeästi sarviaan, muljauttaa mustia silmiään, ja syösten jäkäläläjän kimppuun näyttää ikäänkuin vastaavan:

"Nälkä häpeän kuittaa, himo ei lakeja laske." Se on kai sen oma keksimä sananlasku.

"Mokoma", muka mutisen minä ja astun sisään lämpöiseen, pehmeämattoiseen saliin, paulapieksut kivikovina kopisten ja parta kuurassa. Pianon sävelet kaikuvat vastaani: vanha äitiruustinna soittaa trubaduuria…

Lappi laaja — Oulun ja Kajaanin lääni — siellä porojen tyyssija. Meidän "ihanneyhteiskuntamme" käsittää laajuudeltaan puolet koko maasta. Etelärajana voitanee pitää jotakuinkin sitä viivaa, jonka saattaa ajatella vedetyksi Oulun kaupungista vesistöjä pitkin viistoon Lentiiran tai eteläisintään Kuhmoniemen tienoille. Suomussalmen pitäjän ja Oulun välisellä postilinjalla tavataan jo vakinainen ryhmä eri yhteiskunta-asemissa olevia kansalaisia porolla taivaltamassa. Meidän hyper-kajaanilaisten poroelämä on tietysti lastenleikkiä rovaniemeläisten, kittiläläisten, kolarilaisten, inarilaisten ja muiden lappalaisten peskiniekkain silmissä! Eteläisin paikka, missä poroviljelystä runsaammassa määrin harjoitetaan, lienee nykyään Hyrynsalmi. Sen naapuripitäjän Suomussalmen poropaliskunnat sisältävät summamutikassa sanoen kymmenkunnan tuhatta poroa. Ajoporoja on tietysti vain pieni prosentti, joka tuskin pääsee karttumaan ellei metsäporoja vähennetä. Jäkälän saanti näet hupenee huimaa vauhtia ja uhkaa tekaista lopun koko porourheilusta.

Sain kerran kirjeen helsinkiläiseltä herrasmiehenä. Hän ei pyytänyt vähempää kuin että oitis lähettäisin hänelle poron, pulkan, valjaat sekä kaikki mitä raameihin sisältyy. Hän haaveksi ajelevansa Helsingin ja jonkun huvilasaaren väliä. Minä tekasin hänelle kustannusarvion ja kehoitin tätä onnenmyyrää ensin saapumaan pieneen harjoitukseen sinne missä petrat laukkaavat. Suureksi ikäväkseni hän luopui kaikesta kokeilusta ja — sen sijaan että olisi opetellut porosankariksi — menikin naimisiin. No, ajattelin minä, molemmat kurssit ovat kylläkin pyhiä asioita, mutta sääli sentään nuorta miestä, joka jäi vaille haaveksimaansa nautintoa.

Mitäkö minä siis oikein ajattelen eteläsuomalaisesta porourheilusta? Tietysti tunnustan että se olisi mainio asia, jos sen voisi toteuttaa. Mutta Helsingissä on talvi liian lyhyt ja ympäristön olosuhteet epäedulliset.

Kun kuvittelee porourheilua Suomen merikallioisella etelärannikolla, tuntuu kuva hullunkuriselta luonnottomuudelta. Millaiseksihan vain oikein muodostuisikaan tämä urheilu jonkun pääkaupunkilaisen espiskeikarin, jonkun boxbackalaisen luutnantin, jonkun hankolaisen ylioppilaan tai turkulaisen tukkukauppiaan pojan käsissä? Jättäkäämme kysymys kaikella kunnioituksella avonaiseksi. Jokainen Pohjan puolessa poroajoa tunteva tietää että porourheilu on pyhää ainoastaan siellä, missä luonto ja olosuhteet ovat sopusoinnussa poron käyttämiseen nähden. Eihän tosin ole epäilemistäkään ettei helsinkiläinen hienosto tekisi parastansa — jos poro kerran muotiin pääsisi — dresseeratakseen puolivilliä sarvipäätä ikäänkuin kerittyä budoaarikoiraa syöttämällä sille esimerkiksi Fazerin sokurileivoksia. Eikä myöskään ole epäilemistä siitä ettei poro puolestaan vähitellen taipuisi nauttimaan herkkuja ja talumaan aivankuin rakkikin silkkinauhassa, kulkuset kaulassa, ympäri Runebergin patsasta, mutta peljättävintä on se että poro, hemmoteltuna sekä ravinnon että lauhkean sään suhteen, pian muuttuisi alkuperäiseltä luonteeltaan eikä säilyisi porona. Siitä kehittyisi ennenpitkää jonkunlainen lihavanhyllyvä jouluporsas, jolla voisi ajaa korkeintaan Huopolahdesta Fredriksbergiin tai kaikista mieluimmin jollekkin teurastuslaitokselle Töölön kupeella.

Ei! Porourheilulla ovat tietysti rajoitetummat edellytykset kuin esimerkiksi hiihtokilpailulla. Mutta se ei suinkaan estä etelärantalaista nauttimasta porourheilusta syrjästäkatsojana — tarkoitan talviurheilujuhlissa, joihin tietysti voi sovittaa poronumeronkin (kustantamalla urheilijoita pohjoisesta).

Varsinainen porourheilun yleistäminen kautta maan kohtaa luonnollisia vaikeuksia. Jäkäläpantioita voidaan kuljettaa rautateitse kuinka kauvas etelään tahansa, mutta talven pakkasta ja lunta ei mikään veturi vedä.

Siis pitkä talvi, väljät maisemat, jäkälikkökankaat — siinä porourheilun luonnolliset edellytykset.

Suomalaisten koulujen nykyisessä eläinoppikirjassa mainitaan Märehtijäin lahkon Sarvieläinten alalahkon Täyteissarvisten heimossa Peura eli Poro (latinaksi Rangifer tarandus). Oppilas saapi kirjasta sen käsityksen että ainoastaan Lappalaiset, Samojeedit ja Aasian pohjoisimmat kansat ovat onnistuneet kesyttämään peuran kotieläimeksi, mutta kirjassa ei sanota, mihin nimenomaan tätä kotieläintä käytetään. Tietysti opettaja sen tarkemmin selittää! Mutta saapipa hän lisäksi selittää että poroa käytetään ajokkaana muidenkin kansain kuin samojeedien ja lappalaisten kesken. Esimerkiksi Kajaanin takalistossa, kymmenkunnan peninkulmaa Ämmäkoskesta Vienan Karjalan rajoja vasten, ei löydy yhtään ainoata lappalaista, vielä vähemmin samojeedia ja kuitenkin siellä aikalailla ajellaan poroilla, jotka ovat kesytetyt metsäporoista, joita jo yksistään Suomussalmen ja Hyrynsalmen paliskuntien osaksi karttuu useita tuhansia. Siis suomalaisetkin käyttävät poroa! Porolla ajetaan, paitsi Suomus- ja Hyrynsalmella, myös Puolangalla, Kuhmoniemessä, Ristijärvellä, Sotkamossa, Vienan Karjalassa, vieläpä niinkin suuressa kulttuurikeskuksessa kuin on Kainuun nuori kansanopisto Paltamon pitäjän Mieslahden kylässä (kansanopiston johtaja karahuttaa porolla alas Kajaanin sähkövaloihin). Luulenpa että pianpuoleen ympäri Oulunjärveä ajellaan poroilla kuten muinaisina Kajaanin vapaaherrakunta-aikoina. Eivätkähän kuusamolaisetkaan liene lappalaisia, eivätkä taivalkoskelaiset eskimoita, paremmin kuin Tornion jokilaaksolaiset samojeedeja. Lappiin on hiidenmoinen matka ja Pohjois-Aasiaan vielä pitempi — helsinkiläisen koulupojan ei tarvitse ajaa Kajaania etemmäksi pohjoiseen, kun hän jo — sattumalta tosin — voi nähdä porolla-ajajan. Kuusamolaisen pororaitueen (-kymmeniin tai satamääriinkin nousevan kuormaporo-jonon) hän sitäpaitsi voipi kohdata ei ainoastaan Kajaanissa, vaan myös Oulun merirantajäällä. Omituista on matkailijan panna merkille etteivät itse kajaanilaiset — vaikka heidän kaupunkiaan sivistystasoltaan lienee toistaiseksi pidettävä oikeana poroporvarien pesäpaikkana — harrasta porourheilua. Siellä on hevonen vähintään joka toisella miehellä, mutta jos ajuri Laitinen törmää yhteen poromiehen kanssa Teppanan törmässä, niin tuo kajaanilainen hevospappa pahanpäiväisesti hölmistyy. Kuinka luonnolliselta tuntuisikaan, jos Kajaanissa olisi poroajureita ja Helsingistä päin tuleva saisi tilata porokyydin Suomussalmelle. (Varmaankin Kajaanin linnan aikana itse Pater Hieronymus huristeli porolla?) Jos vertaamme poron käyttöä hevosen käyttöön koko Suomessa, täytyy valitettavasti sanoa että hevonen on karkoittanut poron aivan yhtä säälimättömästi kuin suomalainen lappalaisen. "Pakene pohjoiseen, taikka tapetaan!"

Erämaan asutushistoriaa ajatellessa voipi mielessään kuvitella että lappalainen kansanaines, vuosisadasta vuosisataan vainottuna, ryöstettynä ja halveksittuna, lopulta kukistui sellaiseen kurjuuteen että kun suomalainen missä yllätti lappalaisen lemmikin, kesytetyn poron, niin hän tunsi vastenmielisyyttä jo sitäkin kohtaan. Vasta sitten, kun jo oli liian myöhäistä, hän, se vanha vainooja, alkoi muistella, kuinka mukavasti lappalaisukko oli luikunut pulkassaan sarvipään kiidättämänä. Se me tietysti tunnustakaamme nöyrästi että lappalaiset ovat suomalaisten porolla-ajajien esi-opettajat. Etelä-Suomessakin on ennenmuinoin tietysti ajettu poroilla — nyt siellä porourheilija on komeliantti, jota katsotaan rahan edestä kuin markkina-apinaa. Niinkuin laulussa sanotaan kansallishengen häviöstä: "Ei Aunus, Vepsä tunne, kust' Eestein kulkevi tie, ei Karjala tiedä kunne jo Kainuu häipynyt lie", samoin voisi tästä Suomenmaan poroviljelyslakosta laatia vaihtosäkeiksi:

Ei Aura, Vaasa tunne, kust' peurain kulkevi tie, Ei Häme muista, kunne jo härkänsä häipynyt lie!

Minä nimittäin otaksun rohkeasti että Turun muinaiset piispat ja Naantalin pyhät nunnat tiesivät jotakin poroajosta. Ja kuka aavistaa, kuinka monta salaista viestiä muinaisina sota-aikoina on lähetetty Vaasan ja Oulun linnojen välillä? Silloin eivät topograafi-kenraalit vielä osanneet ainakaan ilmassa lentää kuten nyt.

Kun kysytään, millaista tuo porolla ajaminen ja poron käyttäminen kulkuneuvona oikeastaan on, niin tahdon tässä sellaisten varalta, jotka siitä todella ovat uteliaat, kertoa mitä omasta kokemuksestani satun tietämään, huomauttaen etten suinkaan ole erikoistuntija poroviljelyksen alalla, joka vaatisi pitkällisiä matkustuksia ja laveita tutkimuksia. Olen isäntä ainoastaan yhdelle porohärjälle, joka tätäkin kirjoittaessa kiertää kytkytpatsastaan akkunani alla ja odottelee minua toverikseen 30 asteen pakaskuutamoon.

Pitänee siis kai vastata suoraan: Porohärkää ei pahimmalla pakkasellakaan tarvitse talliin turvata, vaan se tarkenee mainiosti lumeen polkemallaan jäkälätanterella. Sitä ei tarvitse edes loimella peittää kuten hevosta, vaikka se vuorokausittain jäisi ajamatta. Se saapi vapaasti liikkua ainoastaan kiinnipitohihnassaan, joka kiertää patsasta noin neljän metrin ympyräsäteessä. Sitä ei myös koskaan tarvitse vesiastiaan kanssa holhota kuten hevosta, sillä se haukkaa lunta kuin sokeria, silloin kun sitä janottaa. Todellakin ihanteellinen kotieläin.

Mutta syöttää sitä täytyy ja syöttöaineena on sula jäkälä. Sula — tässä sanottuna molemmissa merkityksissään: poron pääravinto talvella on nimittäin yksinomaan jäkälä, jota se sulatetussa muodossa parhaiten kykenee nauttimaan. Kyllä se syöpi myös kortteita, raatteita ja naavaa, ken näitä lisäkkeitä hankkii. Kesytetty poro kestää pitkiä ajoja paraiten, jos sen opettaa syömään leipää, jota sentään on varovaisesti annettava. Moniaat ajoporot ovat hyvin himokkaita leivälle, mutta toiset ovat suorastaan kiukkuiset leivän tyrkytykselle. Minun poroni esimerkiksi on ranttu leivälle, nousee usein kahdelle jalalle mielenosotukseksi ja pureksii mieluummin hihnaansa kuin leipää. Niitä on näet hihnansyöjäporojakin, jotka yhdessä yössä jyrsivät vahvimmankin nahkahihnan poikki. Minun porollani esimerkiksi ei parhainkaan hihna kestä yhtä talvea, voideltakoon se pikiöljyllä, tervalla, lamppuöljyllä, lysoolilla tai millä muulla väkevällä tahansa. Minun poroni pureksii nuoraakin ja kun sille päälle sattuu, nykäsee poikki rautaketjutkin ja karkaa metsään. Se on koko konstikas kytkettävä! Enpä tahdo hevillä löytää Stockmannin tai Renlundin, tuskinpa Julius Tallberginkaan rikkaista rautamakasiineista sellaista patenttikoukkua, joka porolleni olisi väki varma, usein on tapahtunut että se itse on ponnahuttanut jäykän vieterin irti "kirtsasta" — minä nimittäin käytän lappalaista "rahnikkaa" ajohihnana ja siis tarvitsee saada ajoon lähtiessä poro muutetuksi kiinnipitohihnastaan.

Ajovehkeinä porolleni käytän tavallisimmin pulkkaa , mutta kevättalvella myös kelkkaa ja joskus paljaita suksia . Kaikilla näillä vehkeillä on oma viehätyksensä: pulkassa on hauska soljua, kiekahdella ja kiepsahtaa — se on porolle vapain liikeneuvo ja tottuneelle ajajalle kiirekulussa hyvä suoja; kelkkapelissä kipperäkäänteisillä, hyppyrisillä metsäteillä, jos on veturina laukkavalmis härkä, saapi selvästi tuntea, kuinka äärettömän suuri ero on istumisessa hevosreessä — poronkelkassa saat usein pidellä kynsin hampain kiinni kaustoista, jotta et putoa taipaleelle. Suksiltaan ajo taas on sitä kuningas-ajoa, johon ei jokainen porourheilija kykene — se on kuitenkin erinomaisen viehättävää, jännittävää ja kaikista edullisinta kulkua, mutta menestyy luonnollisesti paraiten tasaisemmilla maisemilla ja suorilla teillä (notkeilla, kärkevillä, lyhkäsillä suksilla tottuu kyllä ajelemaan melkein missä hyvänsä). Normaalivehkeenä ajoporolle pidetään pulkkaa.

— Mitenkäkö poro valjastetaan? kuulen eteläisen kysyvän. Vastaan että parasta itse saapua niille maille, jossa se on jokapäiväinen asia. Silloin vasta saapi selvän käsityksen "vuottoraipasta", "rynnäskalikasta", "vetorahkeista", "pangasta" j.n.e. Hevosajajan olen monesti kuullut ihmettelevän, miksi porolla länget ovat "nurinpäin" — minusta ne ovat juuri oikein päin.

Enhän toki ainoa ole: lukkarilla ja nimismiehellä on poronsa, metsäherralla on härkänsä, kauppiailla on poronsa ja "urakkansa", sairaanhoitajalla on ajokkaansa, metsänvartijalla on poronsa, kyläpostimiehellä on porohärkänsä, kansakoulun opettaja on intohimoinen poromies, joka ajaa vaikka kolmella yhtaikaa, maanviljelysneuvoja urheilee porolla-ajoa, kievarinisännällä on härkänsä, monella talonisännällä ja mökkyrillä on raivaajansa — onhan niitä porolla-ajajia Kiantojärven rantamilla. Jopa täällä papitkin alistuvat poronpulkkaan — kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa. Kuitenkin täytyy huomauttaa ettei porourheilu vielä monta vuotta ole näinkään kukoistanut näillä seuduilla. Lapsuudessani muistan pitäjän herrasmiehistä ainoastaan pienen nimismiehen urheilleen porolla. Sitten oli yksi veljistäni innokas porourheilija ja häntäpä, maanmittari Väinö Calamniusta, saan kiittää että minäkin hänen vahvalla harjallaan aluksi opin tuon taidon. (Meitä oli siihen kulta-aikaan pääasiallisesti vain "Jussi", "Akseli", "Kuutti", "Einari", "Heikki", "Harakka-Antti" ja "minä", jotka huvittelimmehen poroilla.) Luulenpa puolestani että myös se seikka että julkisuudessa olen kertoillut porourheilusta, on lisännyt porourheiluintoa sekä Suomus- että Hyrynsalmella ja kaikista tuoreimmittain myös Kuhmoniemellä, vaikka hoetaankin ettei kukaan ole profeetta maallaan.

Ainakin olen saanut kasan kirjeellisiä tunnustuksia ja uteliaisuuden osoituksia eri henkilöiltä aina Helsinkiä myöten sen jälkeen kun keväällä v. 1910 ynnä keväällä 1911 julkaisin matkakertomukseni erityisistä joukkoretkistä poroilla Vienan Karjalan rajamaille (Helsingin Sanomat). Varsinkin nuori savonlinnalainen agronoomi Brynolf Envald, jota me poromiesten kesken nimitämme Mustaparraksi, on — tutustuttuaan poroajoon juuri Suomussalmella — suurella voimalla levittänyt porourheilua kautta Kajaanin kihlakunnan. Hyrynsalmella ajaa koko virkakunta petralla ("petra" nimeä käytetään myös).

Varsinainen, järjestetty porourheilu meidän seuduillamme on siis verrattain nuori ilmiö. Mutta semmoisena kuin se jo muutamien vuosien kehityksessä esiintyy — ja jos varomme sitä herrastumasta tai miten sanoisin pelkäksi joutilasten huvitteluksi muodostumasta — osoittaa se paljon ilahduttavaa ja vilkastuttavaa muuten yksitoikkoisissa oloissamme. Juuri se seikka että poro näillä lumisilla, harvastiasutuilla takamailla on ainoa mahdollinen pikavälittäjä kahden kaukopisteen välillä, tekee porourheilun luonnolliseksi ja arvokkaaksi asiaksi, johon on syytä kohdistaa huomiota enemmän kuin tähän asti on tapahtunut.

Maaliskuun viimeisen päivän ilta-aurinko paistoi kuumasti Suomussalmen miehenkorkuisia kinoksia vasten ja räystäät tippuivat iloisia vesihelmiä, kun sarvipäiset porohärkämme karkasivat juosten ulos pappilan itäisestä veräjästä ja läksivät koikkelehtimaan läpi havumetsän alas järvelle. Toverini Heikki ajoi edellä seisten ikääskuin metsänpeikko sivakoillaan ja hilpeästi vilahteli väräjävässä kevättalven ilmassa hänen heleäpalteinen lapinharakkansa, jollainen koreus myös oli yllä minulla, joka lappalaisessa pulkassa, harmaalla taljalla istuen ja Tanelin neulomat pitkät säpikkäät säärissä, karkuutin nuorella petrallani ihan toverini kintereillä.

Hehei! Olipa sopiva hetki lähteä tuulotteleimaan, sillä pitäjän akat, joihin kuului moni miehenpuolikin, haastelivat näinä päivinä mailmanlopun enteistä, ja pääsiäisyönä oli itsensä sen suuren rienaajan oltu näkevinään ratsastamassa luudalla läpi ilmojen kahden hengellisen asunnon väliä ja hurskaat juorut kertoilivat salaperäisistä tapahtumista lähimmässä tulevaisuudessa. Tosin oli aprillin aatto, mutta rakkaassa kotikylässämme oli jokainen luojan päivyt kuin hengellinen maanjäristys ja pyrstötähdet sinkoilivat ympäri kirkontornia peloittaen ihmistä pahemmin kuin pitäjän paras moottorialus syyssateessa tai harakan nauru keväthangella. Oli tosiaan aika luopua viikon päiviksi kainuulaisen rahvaan raskaasta valistustyöstä ja vaeltaa hengittämään raitista ilmaa, unohtaa surut ja kateiden kierot kirot, antaa anteeksi typeryyden salaperäinen kukoistus ja etsiä vaihtelun vaikutelmia Vienan veljesmaan raukoilta rajoilta. Terve talvinen taival lumikimmellyksinesi, terve korpimaisemain tähtinen taivas ja autioiden salokankaiden ikuinen hiljaisuus! Täällä, luonnotarten viileissä helmoissa, karisee päältämme pahan mailman kuona — täällä ihminen, taistelijakin, kapinoitsijakin, tuntee ihmisoikeuden järkähtämättömän ihanteen ja kokoaa henkeensä sitä alkuvoimaa, joka on mailman suola. Oppositsioonin vakaumus, usko uussyntyiseen ihmiseen, jota ei taikausko vangitse, vaikka rautakahle kytkisikin. Suomen kansa elää vielä luolaihmisen elämää, pedot piehtaroivat sen asunnoissa ja aniharvalla on oma rakentama majansa lujalla kalliolla. Olkoon vertaus lingottu tällä lähtömme heleällä hetkellä.

Ja nyt, arvoisat lukijat, pysykää peräköydessämme, kun Alanteen järveltä, Waldemar Churbergia muistellen, suksinemme, pulkkinemme ajaa koppelehdimme halki rämekorpien Vuokin järven jäälle, sivuutamme eläköönhuudolla Elias Lönnrotille Niemen vanhan talon, jossa kalevainen keräilijä kerran yönsä vietti pirtissä, nousemme iltatähtien syttyessä Mäkelän pihalle ja ajaa karkuutamme laulellen halki mehevien metsien, sivu satasylisten halkopinojen Materon talonpoikaiskartanoon, jonne kirkonkylältä karttuu 2 1/2 peninkulmaa.

Tähän yövymme, sillä tästä on meillä toivo saada kolmas matkatoveri Karjalaan. Taloon on nimittäin sijoitettuna kiertävä maamies-opisto, Vuokin ensimäinen niinsanoaksemme yliopisto tahi korkeakoulu, jossa iloinen mustapartainen nuori agronoomi iskeskelee inhimillisen tiedon kipunoita korkeavuokkilaisiin aivoihin yhdessä laulurakkaan maatalousneuvojan ynnä parin neitseen kanssa, joilla kullakin on erikoistehtävänsä vuokkilaisen mailmankatsomuksen uutisviljelyksessä. Kas tuossa hän, parrakas, jo seisoo avopäin vastassamme ja taluttaa pulkkaporon hymyillen nurkan taa sekä toimittaa auliisti jäkälää molemmille härille. Sitten mennään sisään "omalle puolelle" ja voi sun tuhannen turkkilaista, kuinka heillä, näillä maahengen professoreilla, on kodikas supisuomalainen pirtti pitkine seinuslautsoineen, honkapöytineen, lämpimine kiuvasmuureineen! Karhun- ja porontaljat sekä karhunkallot ja pyssyt hohtavat kirkashirsisillä seinillä, mutta vielä kirkkaammin loistavat vaarnoissa kullatut poronlänget. Eipä luulisi olevansa vuokkilaisessa tuvassa, sillä russakatkin ovat ajetut käpälämäkeen ainakin tältä puolelta pihaa. Tarjoilukin on isänmaallista: se paistettu vasikka syödään suomussalmelaisen pikleksen kera ja kastikauhan varsi on niin korutaiteellisesti maalattu että tekee mieli puraista pala varrestakin jälkiruuaksi. Veli Brynolf on näet armoitettu taiteilija, joka rumimmastakin vuokkilaisesta pahkakupista ranskalaisen ripoliinin avulla kirjailee sellaisen korukapineen että tuskin Jaappanin keisarilta löytyy niin kaunista vellikuppia. Suokoon taiteiden ylihallitus hänelle varoja ja apuvoimia sivelemään siroiksi kaikki muutkin Vuokin avaran kylän harmajat pahkakupit ja käkkyräiset puukuirit!

Mutta jättäkäämme syrjään nämä maalliset asiat ja mainitkaamme se taivaallinen ilmestys, jota meillä oli onni ehtoollisen jälkeen ihailla Materon peltokinoksilla porojamme evästellessä. Revontulet ne nimittäin olivat hulmahtaneet palamaan sinä yönä ja salaperäisiä haamuja vilahteli viluisella taivaalla, joka tähtikiiluisena kaareili yli Pärsämön uhkean järviselän. Tämä juhlallinen näky oli kuin nykyaikuisen sotatanteren kaukaista katselemista. Tykkien jylinätä, granaattien räjäyksiä ei kuulu, mutta viileskelevistä tulenkielistä ja savupatsasten suitsutuksesta voipi arvata, mikä pauhina siellä käypi… tuolla kaukana. Se on pohjoisnavan salaperäistä taistelua: jäämeren ikitursot ja ilmapallotieteilijät siellä lyövät kamalata leikkiänsä maatähden piirissä. Puuttuu vain pyrstötähti, joka yhdessä sekunnissa tekisi lopun sekä revontulista että taivaansalaisuuksien tutkijoista? Mutta sehän onkin tulossa, sehän lähestyykin hirmuisella vauhdilla, sehän kiitääkin paraikaa kohti Vuokkia kuin hiidenhirvi sata sarvea päässä ja valkea saparo pystyssä — siitähän kansanvalistuksen kalenterikin jo mainitsee! Ja silloin tulee mailman loppu Vuokin rannalle ja vanhan herastuomarin piipunnysä ja iänikuiset tulukset kirpoavat käsistä, lentävät Kyllölästä Viiankiin asti ja silloin tulee myös loppu tervatynnyrien kruunaamisesta ja "Mokulan kirkko" kaatuu ja "Rämsän kaupunti" hajoaa, ah siunaa ja varjele. Eläkööt revontulet ja luonnon uhma sydänmailla, kauvan eläköön Vuokin rahvas vielä "mailman lopunkin" jälkeen ja eläköön myös leikinlasku tänä huhtikuun aattoyönä.

— Eihän sitä kummempaa kuin sitä mailman loppua. Sitähän nuo hokevat täälläi. Esivallaltako se…?

Me olisimme nähneet ihmeellisiä unia siinä Materon uuden tuvan lattialla loikoessamme, ellei yhteisestä sopimuksesta olisi hypätty ylös anivarahin aamulla vähää ennen kuin aurinko tulipunaisena keränä kurkisti Jysmänseljältä päin ja valaisi jäätyneet hanget. Alkoipas nyt ankara kilpa-ajo Vuokin järvellä, kun neljä poroa porhalsi jäälle, sillä neljäskin urheilija läksi meitä saattamaan Kärkkälään asti. Ajaa helskyteltiin aamutuimassa Vuokin rantoja pitkin niin innokkaasti ettei joudettu poikkeamaan oikeaan eikä vasempaan, vaikka käymätaloja olisi ollut taipalen varressa ja sekä Kovalainen että Viikko Kyllönen varmasti olisivat pitäneet huolen siitä ettei vieraita ikävä olisi haitannut. Vuokin valistukselle muistimme sentään kohottaa yksinkertaisen eläköönhuudon kylän uhkean kansakoulun sivu ajaessamme — se nimittäin lienee ainoa rakkaan isänmaamme kansakoulu, joka opettajan ja oppilasten puutteessa on jätetty tyhjänä seisoa törröttämään kauniille järven rannalle, Rimpilän raunioitten viereen. Vuokkilaiset ovat kai ajatelleet että parempi on koru kuin loru, ja jos Herra suopi, niin he vielä rakentavat kellotornin tämän jalon opistonsa harjalle ja kerran koittaa ehkä sekin pääsiäisaamu, jolloin Jumaliskylän eukot ajavat ihka omaan kirkkoonsa kuulemaan jonkun Tiikkajan pojan sulosanaista saarnaa. Ken elää, se näkee! Ihana oli aamu, jona ajelimme pitkin Vuokin peninkulmien pituista järveä, ja virkeällä tuulella olivat poromme, mutta pahasti viileskeli hanki pulkan pohjaa. Kinnulan talon kautta kävi kulkumme pysähtymättä sivu metsäisten saarien pitkin Jysmän selkää. Hiihtipä meitä vastaan vanha mies, jonka parta aamutuulessa häilähteli, teki hyvän päivän ja häipyi taaksemme, mutta olimmepa hänet ehtineet tuntea hietajärveläiseksi pitäjän kuuluksi verkonkutojaksi, karjalaisveriseksi Jaakko Huoviseksi. Leipäpalan takia tämäkin mies oli seitsemän peninkulman taipalelle työntynyt! — Jo läksivät toverini, jotka molemmat ajelivat suksilla, nousemaan Saarivaaralle, mutta minun pulkkaporoni, joka oli nuorin joukossa, oli kovasta ajosta äkkiä uupunut ja alkoi jäädä jälkeen. Se heittäysi maata kinokselle ja uhkasi tehdä täydellisen lakon. Silloin ymmärsin menetelleeni kokemattomasti siinä että olin sen perään valjastanut puisevan pulkan, kun toisilla oli lähes puolta kepeämpi kuorma. Saarivaaralle saavuttua annoimme veturiemme levähtää ja Anttilan talon kujassa härkämme kilvan jyrsivät jäkäläpantioita vieläpä märehtivätkin sillaikaa kun me murkinoimme vuokkilaisen aamiaisen, maitoperunaa, kalaa ja mustaa kahvia. Isäntä oli Ameriikassa käynyt ja tinki puhumaan "ingliskaa", jossa kielimurteessa me suomussalmelaiset olemme heikonlaiset. Veli Brynolf hän hartaasti tutki jokaisen puulusikan taiteelliset naarmut, vieläpä lapsenkehdonkin hevospirtissä. Pistäysimme myös savupirttiä katsomassa ja täytyy tunnustaa että se terveydellisesti on parempi keksintö, koska ilma siinä pysyy paljon puhtaampana. Siinä asui vuokkilainen vanhapoika ja pari vanhaa neitsyttä — aivan harvinainen poikkeus Suomussalmen fauna fennicassa, sillä naimista ei pidetä täällä puolessa syntinä. Anttilasta ajoimme Kajavan taloon, jonka muka salaisista rikkauksista kansantarina kertoo kummallisia juttuja. Siinä sopii matkalaisen tupakoida vieraskamarissa, jonka seinällä paistaa vaasalaisen sokuritehtaan reklaamiryökkynän korea kuva, ja Matti, nuori isäntä, on tolkun miestä juttuamaan, kuinka vuokkilaisilta hevosilta katkeilevat säpäleiksi päitset, suitset ja marhaminnat, kun ne Karhulan pihassa käydessään sattuvat kohtaamaan "maisterin poron". Matin paljastuksia kuullessa en voinut olla muistamatta korkeamman asteen ekvatsiooneja, siksi tukalalta tuntui asemani… Kajavasta ajelimme hissukseen Murtovaaraan , jossa poromme taas saivat jäkälää ja me itse nautimme erämaalaista silavaa. Talo on vanhanaikuinen, vanha isäntä oikea sydänmaan tervasjuurikka, saatpa tovin-aikaa kiskoa ennen kuin yksikään säije hänessä värähtää. Lapset, russakat, kissa ja ruuna elävät hyvässä sovussa karstaisessa pirtissä. Murtovaarasta läksimme edelleen itää kohti ja, jotta pitkän korpitaipaleen perille pääseminen olisi taattu, tehtiin se vaihdos että minä hyppäsin suksille ja toverini Heikki, aina kristillismielinen mies kaikissa mailman murheissa, otti kuskatakseen lapinahkiotani. Aurinko oli jo lakannut paahtamasta ja ilma viilennyt ihanaksi kevättalven pitkäksi ehtooksi. Suloista olisi ollut ripeä ajelu läpi hauskojen havustojen, mutta puolitaipaleessa jo uupui sama poro, joka kerran oli ehtinyt pulkan vedossa väsyä. Mahdollisesti se oli jollakin tavoin pahoinvoipakin, sillä vaahto pursusi sen suupielistä. Turhaan me vuoronperään koetimme sillä ajaa ja kaikki tavanmukainen hoputtaminen meni hukkaan. Lisäksi katkaisin toveriltani hänen suksensa ja nyt ajeltiin siis pulkalla, kärettömällä sivakalla ja lakkoporolla. Asema kävi siksi tukalaksi että yhteisen konferenssin mukaan, joka pidettiin, suurella suolla, onneton petra sidottiin rämeenlaidassa törröttävään naavapuuhun ja jätettiin siihen. Pimeys jo peitti metsät ja me ajoimme edelleen, kaksi miestä yhdellä porolla, kaksilla suksilla seisten, ja veli Brynolf pulkassa. Matkatoverimme Heikin poro näet kantoi itse pimeyden ruhtinaan nimeä ja, kuten tunnettu, tällä sarvipäällä riittää voimaa lennättää perässään kaksikin aikuista urosta. Veli Brynolfin härällä oli viattomampi nimi ja sarveton päälaki ja sentähden sitä ei koskaan vaivattu kahden hengen painolla. Niin saavuimme Kelloon , hiljaiseen taloon. Ihmiset olivat jo maatamenossa.

Riensimme yli peltojen toiseen taloon, jonka nimi on Loukko . Siitä saimme hevosmiehen korjaamaan haltuunsa uupunutta poroa, mutta itse kiiruhdimme edelleen ehtiäksemme yöksi määräpaikkaan, jonne enää sanottiin karttuvan ainoastaan nelisen kilometriä. Alakuloisia rämemaisemia nyt talvitie suikersi. Näki ettei sitä oltu viikkokauteen ajettu, sillä tuisku oli peittänyt jäljet, mutta tienkallo tuntui. Rämeet päätyivät järveen ja sen ylitse ajettuamme nousimme maihin talon kohdalta, josta vielä siinsi tuli akkunasta. Tässä sijaitsi nyt Kuivajärven pieni karjalaiskylä, Vuokin sopukka, Venäjän veräjä, aivan erikoisasemassa elelevä taloryhmä, joka ei kuulu varsin Venäjään eikä suorastaan Suomeen, vaan keinahtelee sekä henkisesti että aineellisesti molempain sivistyspuitteiden välissä. Tuskin olivat porotiukumme helähtäneet talvi-illan pimeässä, kun jo pihalle syöksähti parvi avopäistä naisväkeä, joiden vaatetuksen tottunut silmä heti erotti karjalaiskirjavaksi.

— Mistä sie olet? Kusta matatah vierahat? Tulkoa meille! Suomen herrojako hyö ollah? Vai Suomussalmen kiriköltä. Terve vierahille! Tulkoa perässä toiseh taloh!

Kuin paras pikajuoksija riensi joku tyttöihminen viestin vientiin ylös toiseen taloon, niin ettemme poroinemme pysyneet hänen kintereillään. Kohta olivat härkämme paaluihin hihnoitettuina, jäkäläpaakut edessään, ja itse astuimme sisään valoisaan pirttiin Oleksi Saavisen taloon.

Minulle olivat kuivajärveläiset entuudesta tuttua väkeä, tovereilleni vain oli kaikki uutukaista. Kateltiin ryhdikäs isäntä ja emäntä, kateltiin talon tyttäret, tanakka Tarja ja pirteä Outi; tuossa astahti vastaan myös entinen Tsenan impi, nuori minna Tarja, joka ilosta loistavin silmin tervehti tuttavaa. Kohta istuttiin kirkkaan samovaarin ääreen toisessa huoneessa, jonka nurkassa kiiluva pyhimyskuva myös hymyili ikäänkuin joku vanha kultainen täti, joka mielellään suvaitsee hilpeätä pilaa, kunhan hänelle vain osoitetaan säädyllistä kunnioitusta eikä liioin puhuta hänen kauniista tekohampaistaan. Sanomattakin on selvää että nuorempi toverini, kristillismielinen mies, heti olisi ihastunut kuivajärvettäriin, mutta jääköön tässä juoruamatta, keneen hänen rehellinen hempensä kohdistui. Me yleensä satuimme jokainen luonnostamme olemaan filosoofi Platon tunnustajia ja jos emme sitä olleet olisi, niin ainakin siksi olisimme tulleet heti karjalattaret kohdattuamme, siinä määrin puhtaita tunteita virittävät nuot rajaseudun luonnontyttäret miehen rinnassa. Kyllähän Heikki lauloi ja Brynolf hymyili mustan partansa sisästä punaletkuista piippuaan sytytellessään väentuvassa, mutta siihen rajoittuivatkin maalliset suhteemme. Suloisesti uinailimme me lattialla kalevalais-pravoslaavnisessa ilmakehässä, ja konsa talon tyttäret aamulla marssivat sisään meitä katsomaan, niin kajahutimme makuultamme heitä vastaan sellaiset suomalaiset loitsulaulut että Outi neiti oitis innostui leipomaan meille juhlapiirakat, kalitat ja shankit, ennustipa vielä shultsinaakin jahka Akonlahdelta palajamme. Mutta kaikista ihanin aamutervehdys oli se että eilen uuvahtanut porohärkä reippaasti saapui luoksemme tuoden terveiset perästäpäin, loukkolaisen suutarin ohjaamana, ja silloin teimme me pyhän päätöksen että pulkka jääköön pois matkasta ja joka mies astukoon sivakoille, joita voi lainata Kuivajärven kilteiltä tyttäriltä. Kuivajärven kylän muodostaa ainoastaan viisi kruununtorpan oikeuksilla varustettua taloa, jotka kaikki ovat parin kivenheittämän päässä toisistaan ja joista viidettä paraikaa rakennetaan surkean palon jälkeen. Kylä on vienankarjalaissyntyisen Huovisen suvun alkujaan asuttama ja vieläkin ovat useimmat Huovisia ja heimolaisia. On Iivanaa, on Hilippaa, on Huotaria, on Miihkalia. Mitään rukoushuonetta ei ole eikä sellaista näytä kaipaavankaan, siksi hyvänsävyistä on heimo, jonka keskuudessa harvoin nähdään pappeja. Kyllähän oululainen Lebedeff käypi ja piispa Kyprianuskin joskus kurkistaa, mutta Kuivajärvessä on liian vähä vettä Jordanin kylpyjuhlaksi. Väki on luonnonkristittyä, sen vaikutuksen se matkailijaan tekee. Suomalais-oikeauskoista kansanvalistusta edustaa tässä syrjäsopukassa opettaja Sakari Jouhki, joka jo on askaroinut Kuivajärvellä kuudettatoista vuotta ja opettanut kohta satoja tyttöjä ja kymmeniä poikia rajan molemmin puolin lueksimaan, kirjoittelemaan ja hiukan laulamaankin. Hän on suomalaishenkinen entinen Lappeenrannan rakuuna-aliupseeri, jolla on puolisona umpi-venakko, joka hänelle on lahjoittanut yhtä monta tervettä lasta kuin karttuu peninkulmia Suomussalmen kirkolta Kuivajärvelle. Jouhkilla on ansionsa, sillä ei kuka tahansa rupee elämänsä-ikää repalehtimaan näillä raukoilla rajoilla. Ikävä vain ettei opettajalle ole puuhattu omaa koulutaloa, jotta ei aina tarvitseisi ryömiä kylänisäntien jalossa. Valistamismerkitys tällä rajaseudulla ei ole aivan vähäinen ja, tottatosiaan, jos vallassani olisi, siirtäisin huomissa päivänä Vuokin autiona seisovan kansakoulun Kuivajärvelle ja näyttäisin sekä yli- että ali-vuokkilaisille pitkää nenää. Huomatkaa että kuivajärveläisessä rajakoulussa soipi kansankieli, kaikuu kalevalainen laulu ja että laulua rakastetaan eikä tietoja vierota, kuten valjussa Vuokissa. Viivyimme lähes koko päivän kylässä vieraillen vuoroin kussakin talossa, jotka huoneittensa puolesta ovat mallikelpoiset ja joista korkea-vuokkilaisten napatalojen sopisi ottaa esimerkkiä. Vuokin raskasmieliselle, mustavaatteiselle naisväelle kelpaisivat myös Kuivajärven naiset elävyyden esikuviksi: he ovat avomielisiä, hilpeitä raskaissa miesten töissään, runollisia lasten hoidossa, seurustelutaitoisia kotioloissaan ja yleensä toteuttavat sen elämän ilon, jota vuokittaret epäilevät synniksi. Karjalainen nainen ei yleensä häpeä sydäntä, ei itkua eikä naurua eikä herkkiä tunteita, mutta meidän jäykillä Suomettarillamme on sydän niin syvällä että vieras joskus luulottelee ettei sitä ole olemassakaan tai että laupias Jumala on sen unohtanut heille luomasta. —

Kun ilta oli viilennyt, valjastimme poromme suksien eteen ja läksimme ajelemaan yli rajalinjan, joka rämemaisemia halkoen leikkaa jonkun lammen tuskin kolmen kilometrin päässä Kuivajärveltä. Ei tarvitse kauvan ajella suikertavaa, syväkuoppaista talvitietä ennenkuin maisemat vaihtuvat hilpeämmiksi ja tie, johon on yhtynyt takaapäin tuleva mökkikylän hotu, nakkelehtii yli niittynotkojen ja hauskojen metsäjärvien ja kaartaa Lytän järvelle, jonka jyrkällä rannalla — vajaan peninkulman päässä Kuivajärveltä — sijaitsee ensimäinen Venäjänpuoleinen pikkarainen Lytän kylä. Pistäysimme muutamassa mökkipirtissä, jossa hyllyvärintainen tytär vikkelästi lennätti meidän eteemme "stolalle" kiehuvan samovaarin ja jonne naapurin naiset ja lapset heti riensivät meitä utelemaan. Tämä pienen pirtin väki ei ollut erittäin kaunista, ukko oli harvinaisen juro ja vihaluontoinen ja kielsi ankarasti meitä sytyttämästä paperossejamme, mutta eräs naapurin nainen herätti piirteittensä säännöllisyydellä ja neitseellisellä kauneudellaan meidän huomiotamme. Meidän oli vaikea uskoa että hänellä oli viisi lasta, sillä suomalaiset viiden lapsen äidit eivät kolmanneksi osaksikaan säilytä sellaista kukkaisulkonäköä kuin joku miehelle mennyt Lytän nainen. Viehättävintä on merkillepanna se harvinainen itsetiedottomuus, joka näissä karjalaiskaunottarissa ilmenee ja jota eivät mailman keimailijat ole olleet tilaisuudessa turmelemaan. Hiljaisella kiitollisuudella havaintoja tekevä vieras aina erkanee näistä tällaisista ilmiöistä ja päivittelee vain sitä ettei hänellä ole ollut valokuvauskonetta mukanaan kohdatessaan vihannan ruusun kaukana korvessa. Ja nämä tällaiset — ensi- ja viimekertaiset — ilmestykset pakoittavat hänet miettimään, mistä kaikesta se riippuu että ihmiset eivät pysy kauniina, vaan etenemistään etenevät siitä jumalankuvasta, joksi heidät on tahdottu luoda?

Lytässä, erämaan keskessä, kasvaa kuin kasvaakin pieniä omenia! Suokoon luoja ettei se vanha Aatami koskaan hairahtuisi tekemään noista hedelmistä "jablokoita".

— Akonlahessa ollah Omenaisia tai Nykäisiä. Niin kansa luulee, mutta papereissa vilisee monta v:tä jeffin kanssa. Kansalliset sukunimet, kuten tunnettu, ovat nykyisin Karjalassa venäläistymässä hyvää vauhtia, tshinovniekasta on hauskempi, kun saa tehdä Remssusesta Remsujeffin, Poutasesta Bogdanoffin tahi Rahikaisesta — Artemjeffin. Tosin monet karjalaiset itsekkin ovat jo sillä asteella että pyytävät komeilla slaavilaisilla nimillä — yhteissuomalainen suku aikojen vaihteessa on aina altis yhtä mielivaltaiseen nimenvaihtoon kuin joku suuren mailman "Kampoferro". Olosuhteiden mukaan — niin meilläkin. Bergmannista tuli ehkä eilen Vuorinen, mutta kuka takaa ettei Vuorisesta huomenna tehdä Skaloffia tai muuta karamattia. Natsionalismin väri on kuin merkkilyhty, se vilkuttaa punaista, vihreää, keltaista…

Ajoimme edelleen viitisen virstaa ja saavuimme illan jo pimetessä Akonlahteen .

Hajallinen, vauraanpuoleinen erämaan kylä satalukuisine ihmisasunnoineen ympäri suurta järveä. Nukkuva nurmilintu, paasto-ajan kalpea shultsina — sallittakoon viaton vertaus. Mustanharmajan karjalaistyylisen talon kohdalla on patsas ja patsaan levyssä paistaa venäjänkielinen kirjoitus:

Onkohan tämä hautakirjoitus? Mitä merkitsevät sanat Babjegubskoje selo? Todentotta, kun syvemmin ajattelee, ymmärtää, että tämä on hautakirjoitus. Vainaja, joka tässä lepää, on entinen Akonlahti. Ei kai olisi mahdotonta ajatella että Suomussalmella jonakin päivänä kohoaisi patsas, jossa olisi kirjoitus Fjällsund ? Erhetykset kuka ymmärtää!… Kievari-patsaasta saimme myös tietää että Suomen raja oli ainoastaan 6 virstan päässä, Vienan Kemiin karttui 353 virstaa ja Arkangeliin 832 virstaa.

II.

Kytkimme petramme kauppiaan kuja-aitaan ja hankimme niille jäkälää, jota aina sattui löytymään jossakin taloloista. Kauppias, entinen laukkuri, oli hyvin tottunut majoittamaan matkailijoita, joita kesillä kuljeksii Kuhmosta päin. Kaikki liike on kohdistunut Kuhmoon, joka on näiden rajaseutujen suurin kauppakeskus. Suomussalmen kanssa ei akonlahtelaisilla ole mitään tekemistä, harva on eläissään käynytkään, vaikka näin likellä asuu. Tiedustimme kauppiaalta, oliko tässä pitäjässä paljon virkamiehiä, ja saimme tietää, ettei ollut ketään muuta kuin pappi lukkareineen ja kansakoulunopettajatar. Rauhan pitäjä! Kostamuksen uratniekkakin, hän, joka viime vuosina oli tehnyt itsensä kuuluisaksi vangitsemalla vaeltavia suomalaisia, oli muutamia viikkoja takaisinpäin kuollut; ihmiset sanoivat liiallisen viinanviljelyksen jouduttaneen hänen virkaeroaan.

Aamulla kello 7 marssimme kirkkoon akonlahtelaisten suureksi kummastukseksi, sillä he eivät hevillä siellä käy, koska pappi on — semmoinen. Tosiaankaan ei kirkossa ollut aikuista väkeä yleisön osastossa; muutamia pieniä koulupoikia veisata piipotteli kaljupäisen lukkarin selän takana. Kirkosta palattuamme tuli pappi perässämme sillin ostoon ja porot nähtyänsä vaihtoi pari sanaa kanssamme. Hän oli aivan ummikko, ei osannut sanaakaan karjalaa, jota hän ei näyttänyt tietävän suomenkielen sukulaiskieleksi. Kun pappi sillit kainalossa oli poistunut, rupesimme mekin tekemään kauppaa, työntäen laukkuihimme kaikenlaista Pietarin korutavaraa. Merkillistä, kuinka kallisarvoisia kankaita pidetään tarjona tällaisessa syrjäseudussa. Saat sieltä kultakalunaa, ristisorokkaa, silkkihuivia, kupukuppia jos jonkinlaista. Matkailija ei voi olla ostamatta tuliaisia vasten tahtoaankin.

Läksimme kansakoululle. Opettajatar Nastasja Lesonen, vakava ja jäntevä ihminen, kotoisin Kivijärveltä ja taitava karjalan ja venäjänkielen, pyysi meidät sisään pienempiin, mutta hyvin siisteihin kamareihinsa. Mitäpä osaa outo matkailija lämpimän samovaarinkaan ääressä jutella asioista, joita Venäjän puolella pidetään arkoina? Hän vaikenee, sillä hän näkee, että parhainkin kansanvalistaja kärsii Karjalassa järjestelmistä, jotka eivät perustu järkeen, sydämeen tai oikeaan kasvatusoppiin, vaan enemmän tai vähemmän virkavaltaan. Opetuksen ymmärtäminen kansantajuisen kielen välityksellä on tietysti ensimäinen asia; jos sitä vaikeutetaan, niin ne turhaan työtä tekevät, jotka opettavat. Jos ajatukseni joutuvat veljeskunnan arvoisan johtajan tietoon, niin elköön hän säikähtäkö "panfinskaja propagandaa" — vakuutan pyhästi etten siinä asiassa kykene mitään tekemään eikä suinkaan Karjalata sillä valloiteta, jos porourheilija lausahtaa kansainvälisen arvostelman Karjalan koulukielestä. Kauheata vain on, jos joku yksinäinen naisopettaja Suomen rajamailla saapi alituisesti elää pelon ja epäluulon alaisena ja ansaita niukan leipänsä aivankuin armosta.

Istuessamme Akonlahden opettajattaren luona saapui taas pappi koulutupaan ja pani toimeen lapsenristiäiset. Niiden jälkeen hän pyysi meidät pappilaansa ja me marssimme hänen kuluneen kauhtanansa varjossa. Venäläistä sivistystasoa todistavat kaikki rajaseudun papinpuustellit — kulttuurikannalta katsoen ne ovat kurjia hökkeleitä, mutta jos lähdemme Kristuksen opin lähteiltä, niin todellakinhan on oikein etteivät sielun paimenet saa herrastella paremmissa majoissa kuin köyhä kansa. Akonlahden pappi nousi ylös kotinsa portaita ja kolkutti ovelle. Kohta hiipikin joku löysäämään pönkän, jonka takana sekä pappi että hänen rouvansa alituisesti elivät suotta peljäten rauhallista kansaa. Astuimme keittiöön ja pappi kävi heti kiinni vesisankoon, ensin juoden kauhasta ja sitten toimittaen rouvansa samovaaria puuhaamaan. Vierashuoneen seinille oli liistaroitu sikinsokin vanhoja sanomalehtiä, huonekaluja edusti pahanen pöytä ja ahdas, heikko kotitekoinen puusohva sekä pari tuolia. Seinällä oli viulu, josta neljäs kieli oli katkennut.

Papin rouva, maatushkaksi mainittava, oli aivan nuori, hyvännäköinen nainen. Täytyi suuresti ihmetellä että hän tyytyi tällaiseen kohtaloon: hän ei joko itse halunnut tai ei miehensä häntä päästänyt minnekkään, alituisesti eli hän pönkän takana tietämättä, mikä on karjalainen kansa, vielä vähemmin aavistamatta että kuuden virstan päässä on maa, jota sanotaan Suomeksi. Hän ei lukenut mitään, posti ei tuonut hänelle juuri mitään, hän ei kuullut uutisia, hän oli vain olemassa ja kummasteli omaa ikäväänsä. Hänellä ei ollut lastakaan.

Hänellä oli kauniit silmät, kuten toverini Brynolf perästäpäin vakuutti — mies parka, joka vain istui ja tuijotti venäläiseen papinrouvaan samoinkuin tämäkin hänen kirkkaisiin silmiinsä — eikä kumpikaan kyennyt lausumaan toinen toiselleen yhtä ainoata ystävällistä sanaa. Minun, onnettoman täytyi johtaa puhetta, sillä ei veli Heikinkään kieli taipunut keisarikunnan suureen symfoniaan, vaan piti hän parhaimpana ottaa papin viulun alas seinältä ja soitella suomalaisia säveliä. Kohteliaasti tarjosi pappi tupakkaa ja kehui viulunsoittajaa. Lauloimme koetteeksi kolmimiehisesti — opettajattaren osanotolla — karjalaisten laulun. Pappi kysyi:

— Onko se totta että Suomessa puuhataan kapinaa? Piispa minulle kirjoitti että suomalaiset varustautuvat leikkaamaan kurkut poikki kaikilta venäläisiltä.

— Olkaa hyvä: matkustelkaa ja sanokaa sitten, onko piispanne kirjoittanut totta.

Kannattiko keskustella politiikasta akonlahtelaisen hengenmiehen kanssa, joka tuskin seurasi minkäänlaista sanomalehteä?

Ei hän itsekään keskustelua halunnut. Oli vain tullut sinkauttaneeksi mielettömän ajatuksen noin vain — seurustelutaidon puutteessa. Kaikesta näki että hän oli yksi noita sisällisesti retuisia virkailjoita, jollaisen tyypin tapaamme pitkin Vienan Karjalan rajoja. Tällä tyypillä ei ole korkeampia henkisiä harrastuksia; jos sillä on intohimoja, niin ne suuntautuvat enimmäkseen viinapulloon, joka on ainoa ilo surkeassa ikävässä, mikä taas johtuu siitä että pappi ei rakasta kansaa ja kansa vihaa pappia. Kansan viha pappiansa vastaan aiheutuu taas siitä iänikuisesta tosiasiasta että pappi ei ymmärrä kansan kieltä eikä kansan olosuhteita eikä haluakkaan ymmärtää. Mutta mikä on se hengellinen seminaari, joka sellaisia sielunpaimenia lähettää äiti Venäjän liepeille? kysyy näistä olosuhteista huolestuva ihminen. Sellaista tuskin on olemassakaan, sillä nämä svjashtshennik-parat ovat ennen palvelleet satunnaisina valtion alipalvelijoina, jotka eivät suinkaan kaikki ole aavistaneet että kohtalo heistä kerran voi tehdä sielunpaimenen, joka lähetetään jonnekkin sellaiseen paikkaan, jonne ei ketä tahansa raahdita työntää ja jonne ei kuka hyvänsä lähde. Akonlahdenkin pappi oli ennen ollut pikkukoulun opettaja…

— Piispa minut tänne ilkeyksissään lähetti! tuumasi hän itse, salaamatta epäluuloaan. Sitten hän lausui vakuuttavasti:

— En tiedä vielä, vaan siirtyä täytyy — jonnekkin (nado kudanibudj ubiratjsa!).

Voin aavistaa tämänkin papin loppukronikan. Surkeasta kohtalosta näissä olosuhteissa ja tällä asteella on tuskin mitään pelastusta. Tätä kohtaloa täytyy sydämellisesti sääliä. Sanotaan että ihminen on oman onnensa seppä, mutta Venäjän rajapappeihin nähden tämä sananlasku ei pidä paikkaansa. He ovat raukkoja, renttuja — laveampaan olosuhteiden pakosta. Vaikka he tappelevatkin virkaveljiensä kanssa, vaikka heidän kauhtanansa repeää kahtia pyhäinmenojen vieraskesteissä, vaikka he lopuksi löydetään kuolleina paloviinan nauttimiseen jostakin maakuopasta tai vienalaisesta laivasta, niin — jääpi jäljelle leijailemaan ikäänkuin näkymätön kärsivä henki, joka huutaa pelastusta sekä huonoille paimenille että paimenten huonontamalle seurakunnalle. Eikö se kerran, kerran ole tuleva?

Papin asunnosta ulostultua — luonnollisesti hän oli meitä kestinnyt hyvinvalmistetulla teellä ja leivällä ja päivitellyt ettei sattunut votkaa — Iaskeusi pönkkä taas oven taakse ja me luulimme ettemme enää milloinkaan saisi nähdä nuoren maatushkan tummia silmiä. Sillä kaikki tiesivät kertoa ettei rouvaa koskaan nähty kylällä. Mutta tuntikauden kuluttua tapahtui se ihme että tuo kahleeton vanki huomattiin kävelyssä opettajattaren kanssa, ja siis oli vuorostaan pappi jäänyt pönkän taakse. Tämä oli merkkitapaus Akonlahden historiassa.

Mekin läksimme kylälle naisten jälkeen, joimme saijua "Poton" pulskassa talossa ja koetimme laululla huvittaa kerrankin vapaalle jalalle laskettua arkin kyyhkyläistä. Takaisin tullessa esitimme maatushkalle poromme, joista hän näytti lapsellisesti huvitetulta, sillä koskaan elämässään ei hän ennen ollut nähnyt peuraeläintä.

— Milloin lähdette pois? oli ainoa mitä hän kysyi, ja kuultuaan että aijoimme lähteä varhain seuraavana aamuna, nyökkäsi ystävällisesti päällään ja palasi — lintuhäkkiinsä. Mainittakoon utelevain tiedoksi että papinrouvalla oli ollut yllään rusevatäpläinen musliinihame, tumma nuttu, vaalea huivi päässä ja jaloissa jonkinlaiset koulupojan anturat. (Raja-Karjalassa muuten moni nuori nainen astelee rautapiikkisissä sotilassaappaissa, josta johtuva jäykkyys sattuu omituiseksi vastakohdaksi heidän hempeälle luonnolleen.)

Sunnuntai-illan kuluessa — koska paaston tähden ei ollut tarjona kisoja — pistäysimme myös lukkarin eli psalomshtshikin luona. Tämä oli karjalaissyntyinen miekkoinen, taitava suometvenäät ja kirkko-slaavit, älyniekka kerrassaan, monet kummat kokenut ja monessa meiningissä äijän taiturimpi kuin hänen Tuomas mestarinsa. Äkkinäinen olisi helposti saattanut erehtyä että tämä se olikin seurakunnan virallinen sielunpaimen, sillä hänen hallussaan viruivat kirjat ja hän osasi täsmälleen näyttää mistä asti esimerkiksi ristimäluku oli alotettava. Olen varma siitä että tällä miehellä, sikäläisen mittakaavojen mukaan, on oikeus joka yö uneksia että hänestä huomenna tehdään Babjeguban pop, koskapa vakinainen sielunpaimen pitää täällä-oloaan ainoastaan piispansauvasta lähteneenä letkauksena. Yhtä hän vain valitti: ikää karttuu, päälaki kaljunee. Mutta meihin, turisteihin, hän teki ikinuortevan vaikutuksen. Hänellä oli vaimo, josta hänellä, toistakymmentä vuotta lapsettomana elettyään, oli neljä virkeätä lasta, joilla kaikilla oli raamatulliset nimet. Juttelipa lukkari edellisten esimiestensä surullisia elämäntarinoita, kertoi onnettomasta otjetsista, jonka vaimo raskaana ollessaan vilustui järviretkellä ja kuoli avuttoman kuoleman ja kuinka mies epätoivoissaan vaimonsa hautauksen jälkeen karkasi pois kauhistavasta erämaasta ottaen mieluummin vastaan rangaistuksen ja virkaeron kuin sielunsa särkymisen orjuudessa. Kummalliset, salaperäiset olivat kaikki olosuhteet täällä Karjalassa! Palasimme mietteissämme sivu kirkon, joka siinä seisoi hiljaisena illan hämärässä ja jonka juuressa lepäsi täällä kuolleita papinlapsia. Kuka aavistikaan, kuinka monta sydäntävärisyttävää elämäntarinaa tämäkin jumalanpelon aituus sisässään kätki!

Vielä pistäysimme me majatalossa, jonka nukkekaapin kokoisissa kodikkaissa kammioissa Iro niminen reipas naisihminen meille ehtoollisen rakensi. Minusta nämät Akonlahden stantsijan matalat, kirjoseinäiset kammiot olivat aivankuin otetut jostakin Gogolin romaanista ja puuttui vain se herra matkustaja, joka tässä pitäisi kirjaa "kuolleista sieluista". Jonkun papin sanottiin ennen pitkät ajat tyytyväisenä asuneen näissä komeroissa, joissa ei voinut kättänsä suoraksi ojentaa ja jonka akkunat olivat sievät kuin hiirihäkin reijät. Iro kertoi kuhmolaisten usein tekevän tänne huimaniloisia kesäretkiä, mutta suomalaisten tukkijunkkarien valitti hän joskus samoilevan näitä maita varsin rivoissa tarkoituksissa. Sanoi täytyvänsä passata herraa jos jonkinlaista.

Kauppiaassa jo nukuttiin, kun me sinne yövyimme, ensin annettuamme yöruuat poroillemme, joita kyläläiset päivän kuluessa olivat käyneet ihmettelemässä. Ei kellään täällä Akonlahdessa ollut poroa, vaikka maat olivat jäkälikköjä.

III.

Aamulla varhain, huhtikuun 4 päivänä, hyppäsimme taas suksillemme ja porot vetivät meitä pitkin kohvettuneita teitä takaisin Lyttään, jossa pistäysimme Orton talossa ja jossa nuori emäntä, hyvännäköinen hänkin, ilmoitti kirjallisesti tuntevansa yhden meistä, koskapa hänen miehensä, puuseppä, oli lukenut suomalaista kalenteria. Emäntä salli meidän polttaa paperossejamme, vaikka hänen olikin pakko ilmoittaa ettei pirtissä ikinä ennen oltu tupakoitu. Joskushan täytyi olla ensi kerran. Tämä tupakanpolton vierominen Raja-Karjalassa johtuu kai starovierolaisten vaikutuksesta. Vaikka tuo vanha usko jo on miltei tykkänään hävinnyt, niin on nykypolveen saakka periytynyt ulkonaisia tapoja, joita vielä pyhinä pidetään. Starovertsien tupakansavun kauhu lienee perustunut jonkin raamatunlauseen väärinkäsitykseen: "ei ihmistä saastuta se mikä häneen sisälle menee, vaan kaikki mikä hänestä ulos tulee". Muuten tuo karjalaisten pirttien puhtaanapito tupakan tupruista on tietysti terveydellisesti sangen kiitettävä ja esimerkiksi kelpaava kansantapa.

Auringon hilpeässä paisteessa saavuimme takaisin Kuivajärvelle, josta oli aikomus lähteä uusille retkille. Toverini Heikki (karjalaisnimellä Huotari) valloitti tänä päivänä kaikkien kuivajärvettärien sydämet kaivamalla laukustaan akonlahtelaiset kullanloistavat rintasoljet ja kiinnittämällä ne omakätisesti sekä naimattomien että naitujen rätsinä-rinnuksiin. Lahjoittipa vielä punaisen huivinkin Outille, joka asiasta niin ihastui että parhaan shultshinansa leipoi ja saunan lämmitti. Keskellä keväistä päivää poromiehet nyt hikiänsä löylyttelivät Saavisen rantasaunassa. Veli Brynolf hän vain hymyili naavapartansa sisästä ja oli tyytyväinen. Hän suunnitteli mielessään pyhiinvaellusretkeä aina Solovetskoin luostariin asti. Poroilla! Tietysti poroilla! Sitten mentiin Sakarias Jouhkin luo hänen tuoreita talviahveniaan syömään. Hyvä oli meidän olla, hyvänä pidettiin joka talossa, vaikka tietysti majapaikassa kulut ja porovarustukset rahallakin korvattiin. Saapa nähdä, kuinka kauvan tämä vastavuokkilainen rajakylä säilyy niinkään hauskanomaisena matkailijoille kuin se nykyään on? Laulua siellä rakastetaan, tiedoillekkin arvo annetaan, elämän pieniä ilotteluita ei häpeillä kuten raskashenkisessä Suomessa; siellä tehdään työtä, huoataan harvoin, ei pyritä makeanleivän valhemaille Suureen Länteen, siellä tyydytään korven kohtaloon ja varrotaan kärsivällisesti, ihanteellisesti — hyviä vieraita. Ne hyvät vieraat tulevat järven takaa, sinne silmä kaihoten keväthankia pitkin katsoo, sinne korva herkkänä suvella pälyy — ken huhuu venhettä tyynen järven takaa? — Ken karahuttaa petralla viittojen välitse? — ah käykeä vastakin Hyvät vierahat! — elkeä hylätkö! — matatkoa tervennä! passipo itshellenne!

Kun ilta taas hiukan oli viilennyt ja keväthanget kohvettuivat heliseviksi kiiltopinnoiksi, läksimme toverini Heikin kera toistamiseen rajaa kohti, suksilla ajaen. Mielihaikealla erkanimme veli Brynolfista, jolla ei ollut aikaa tulla mukaan kiertomatkallemme, vaan läksi hän pulkalla vieremään takaisin Vuokin vaaroja kohti. Meidän poromatkamme kulki nyt Hietajärven kautta, joka on pienoinen karjalainen mökkirypäle kuuluva Kuivajärveen ja siis myös Suomussalmeen ja sijaitsee kauniin järven kaltaalla 3 kilometrin päässä Kuivajärveltä. Emme joutaneet tutkimaan näiden mökkilöiden elämää, vaan käänsimme kulkumme Vuokinsalmea kohden toiselle puolelle järveä, jota raja leikkaa. Omituista on ajatella että saman pienen sisäjärven rannoilla toiset ovat Venäjän, toiset Suomen alamaisia. Hirven voipi sakkoja saamatta ampua Vuokinsalmessa, mutta Hietajärvellä ampujaa ahdistaa ankara laki. Joskus kai vedetään samaa nuottaa yhtaikaa sekä Suomessa että Venähellä ja Venäjän puoleinen lapsen itku kuuluu kai tyynellä Suomen rannalle yhtähyvin kuin kisojen piipitys. Jos rajan keskeltä kesäiltana saat onkeesi ison ahvenen, niin etpä tiedä, onko tuo kyrmyniska pidettävä puhtaasti keisarikuntalaisena vai suuriruhtinaallisena saaliina. Mutta jos vanha Väinämöinen jonakin kaihoisana kesäyönä istahtaisi laulupaadelle pieneen saareen, joka tuossa uipi selällä, niin jokainen uskoisi että tuo sulosoitanto ei ole venäläinen eikä suomalainen, vaan karjalainen, kahden kansallisuuden ihanteellinen yhteensulaus.

"… Ja vanhan Väinämön haamu se silloin laulavi noin: Vois sullekkin koittaa aamu sä kansani onnetoin…"

Poromme juoksivat hilpeästi poikki salojen ja rämeiden, ja iltatähdet paraillaan sytähtivät tuikehtimaan seijastavalla taivaalla, kun peninkulman ajettuamme saavuimme poikki vedenseljän pieneen Niskajärven kylään. Emmepä taida ikinä unhoittaa, kuinka sulostuttavan vaikutelman meihin sattui tekemään Pappisten talo, jossa vietimme kodikkaan iltahetken tarinoiden talon kauniin 17-vuotiaan tyttären Paron (Paraskan) ja kreikkalaiskomean 20-vuotiaan ponkalahtelaisen miniän Akliinan kera anoppimuorin iloisesti säestäessä keskustelemuksiamme ja viattomia leikinlaskujamme kirkkaan samovaarin ja sileiden vesirinkelien ääressä. Vaikka ei anoppimuori sallinut meidän sytyttää paperossejamme, niin sallipa hän sentään meidän sytyttää tunnelmamme siniseksi liekiksi, pyhäksi savuksi, jonka karkelosta sekä me itse että talonväki nautimme. Toverini Heikki tunnusti ihailevansa tytär Paroa, jonka nimeä hän tosin ei mitenkään päähänsä saanut, minun ihasteluni puolestaan kohdistui miniä Akliinaan, vaikka ei tämä Akliina osannut lukea sanaakaan mailmalla kiertelevän miehensä lähettämistä kirjeistä. Mutta hän, tämä nuori erämaan äiti, osasi sensijaan imettää lastansa niin kauniisti ettei Rafaelin madonnat minuun ikinä voi tehdä sen vertaista vaikutusta, pidettäköön makuaistiani kuinka sivistymättömänä tahansa. Enpä todellakaan keksinyt hänessä vikaa — vaikka niitä tietysti mahtoi olla, mutta ihanatahan on ankarasti arvostelevan matkailijan edes yhdenkään illan uskotella löytäneensä ihmeen — turmeltuneen ihmiskunnan pohjamudista. Herrajumala että sellaista itsetiedotonta kauneutta on olemassa tässä rumassa mailmassa — joskohta lukutaidon kustannuksella!

Niskajärven viisitaloinen kylä on asemaltaan sellainen että sinne aniharvoin kenenkään matkalaisen jalka astuu, kenenkään sivakka tai reki seisattuu, sillä siitä ei satu kauttakulkua juuri minnekkään päin. Naiset askaroivat ilman miehittä kotosalla — miehethän ovat miltei aina Suomessa kaupanteossa — naiset eivät liikuksi kumminkaan puolin rajaa. Joku ukonkarilas on kotosalla, se ajelee kaukaiset jauhonnounti-matkat, mutta naiset ovat alati oman kylän piirissä, eivät käy edempänä kuin heinässä, hoitavat lehmät ja lapset, käyvät harvoin kisoissa naapurikylässä. Akonlahteen, pääkylään, tulee kaksi pientä sanomalehteä, suomalainen ja venäläinen, joita ei juuri kukaan lue, mutta Niskajärveen ei tule muuta kuin joskus joku postikortti, jonka saapi noutaa Kuivajärveltä, jos on sattunut sen tulosta kuulemaan. Paro tavailee Akliinan kirjeet, mies mailmalta ei voi vakuuttaa uskollisuuttaan ilman siskonsa sensuroimista. Paro naurahtelee veitikkamaisesti, Akliina punasteleikse — mutta vihanta veri säilyy eikä kukaan saa sitä turmella. Se on idylliä karjalaiskorvessa!

Kirkkoa ei ole, pappi ei käy, ristimiset, vihkimiset, jäävät sattuman varaan; syntymisen ilo ja naimisen onni merkitään luonnon suureen kirjaan. Korkeakuusinen kalmisto humisee tuossa järven töyräällä — itse sinne kuolleensa haudataan, papin luku ei kalmistossa koskaan kaiju, sillä taikausko on tyydytetty sillä pienellä pussilla valmiiksi siunattua multaa, jonka joku voipi povitaskussaan tuoda Akonlahden papilta. Joskus kivijärveläinen kansakoulunopettaja harppaa yli soiden ja toimittaa hätäkasteen.

Olimme jo vetäneet peitot korviimme ja tulet pirtissä olivat sammutetut, kun kaunis miniä, joka lapsineen makasi meistä parin sylen päässä samalla lattialla, virkkoi:

Hän lausui tämän niin hilpeästi ja karjalainen "tshilli" sana soinnahti niin sulosanaisesti että koko yön olimme kuulevinamme porotiukujen helinän, silloinkin kun poromme väräyttämättä sarviaan nukkuivat syvässä unessa akkunain alla kooten voimia huomispäivän ponnistuksiin. Talonväki oli jo vaipunut uneen parin pienen lapsen kanssa, jotka silloin-tällöin yskähtelivät hinkuyskässä, mikä kai oli kulkenut Suomesta, mutta me toverini kanssa emme nukkuneet sikeästi. Vieretysten maaten saatoimme me kuulla, kuinka toinen nuorista naisista unissaan puheli "heinän juontamisesta", joka heillä oli ollut huolena maatamennessä. Heinänjuonnanta, kuten kansankieli sitä aina nimittää, on kevätpakkasöinä hyvin tavallinen painajainen joka talossa Raja-Karjalassa. Heinä on tehty sydänmaihin ja jätetty hankikelin varaan sellaisiin paikkoihin, joihin ei pääse hevosella. Kylminä aamuöinä vedetään ne kelkalla tai reellä lähimmälle ajotielle, josta sitten hevosella voi vetää kotiin. Tätä perävetoa, jonka useimmiten naiset toimittavat, niityltä talvitielle, nimitetään juontamiseksi. Niin kului tähtikirkas yö näitä karjalaisoloja miettiessä, mutta juuri kun mekin vihdoin olimme nukahtamaisillamme, kuulimme kuinka miniä ja tytär hiljaa nousivat ylös, pukeutuivat kiireesti pimeässä ja poistuivat ulos ovesta hiukan kolistaen rautapohjaisia saappaitaan. Sinne ne kanat katosivat — varmaankin toivossa että ehtisivät takaisin heinänjuonnasta meidän aamulähtöömme…

Mutta kun aamu valkeni ja aurinko huikaisevasti hiveli hileänheläjäviä hankia, hiivimme mekin ylös, sillä pitkä taival oli edessä. Meidän eilisiltaista sulotunnelmaamme häiritsi nyt vanhan emännän ilmianto siitä, kuinka keuhkotauti, saatu tarttuman kautta Suomesta, uhkaa jokaista taloa täällä Niskajärvellä ja hänen kertomuksensa vahvisti todeksi naapuriukko, joka ennen lähtöämme tuli meiltä rohtoja rukoilemaan surkeasti sairaana makaavan parinkymmenen vuotiaan poikansa pelastamiseksi kuolemasta. Mitä saatoimme tehdä? Hiukan neuvoa, hiukan surkutella, kauhistua olojen todellisuutta — ja paeta pois.

Korkeakuusinen kalmisto heiluvine ristiriepuineen jäi selkämme taakse. Iltainen ihastus erämaan sala-aarteisiin kangasteli nyt kaihoisasti häipyvänä muistona kultaisen aamuhangen raikkaudessa. Sukset sihahtelivat, tshillit ja kellot helisivät, peurat juoksivat jälekkäin pitkin järven jäätä. Äänettöminä ajoimme ja nautimme luonnon ikuisesta lohdutuksesta.

Pian oli meidän pakko kääntää huomiomme vähänajettuun tiehen ja korpimaisemiin. Taival oli kerrassaan villi, tie, joka suikerteli kesäpolun pohjia, nakkelehti alituisesti yli mäkien ja kunnaiden, laskeusi syviin rämenotkoihin ja kiipesi taas ylös honkaisille vaaroille. Joskus nousi sellainen mäentöyräs eteen että tavallinen ajo oli keskeytettävä ja poro kiskottava ylös perässään, toisinaan näytti alamäki niin vaaralliselta että kumpikin piti viisaimpana ottaa huiman kuperkeikan jo mäen keskessä kuin panna henkensä alttiiksi paukahtamalla alaalla väijyvään korpikuuseen. Porot olivat menotuulella, sukset vielä enemmän, josta luonnollisesti seurasi yhteentörmäyksiä, päällesyöksyä ja kaikenlaista mäkirysyä. Toverini poro, jonka arvoisa lukija muistakoon kantavan tämän mailman ruhtinaan nimeä, teki tuontuostakin pieniä tepposia hyppimällä metsään ja kietomalla ajajansa hihnoihin, josta kaikesta nujakasta oli se luonnollinen seuraus että veljyeni Huotari, väkeväverinen miekkoinen, siveellisesti suutahteli. Suutahteli niin että nummi kaikui ja ilma kypenöi ja saipa tottavie hänen ukkohirvaansa kuulla kunniansa! Hirmuinen on raadollinen ihmislapsi neuvoessaan oikeaan rakkainta palvelijaansa, joka häntä talven pakkasissa jo on kyydinnyt tuhannen virstaa ja joka iltikseen oikuttelee niin hauskalla retkellä kuin tietysti ovat kaikki Karjalan matkat. Minun oli paljon helpompi jäljessä huilautella ja vapisevin sydämin katselin edessäni riehuvaa poroveikkoa. Enpä kuitenkaan luule että moni helsinkiläinen suursporttaaja pysyisi läheskään niin hyvin pystyssä kuin me tuona huhtikuun 5 päivän aamuna peuraillessamme Niskajärveltä kohti itäpohjoista.

Olimme arviolta ajaneet peninkulman verran autiossa hiiren hiiskumattomassa erämaassa, kun toveriltani suksen kärki rapsahti poikki. Olisinpa toivonut että Akseli Gallén-Kallela sinä silmänräpäyksenä olisi ollut läsnä konstateeraamassa aihetta arkipäiväisestä todellisuudesta "Kullervon kiroukseen", jonka taiteilija meille on maalannut. Ei olisi ollut hullumpaa myös valokuvata ristiveljeäni sinä hetkenä, jona hän, kaunihit kasvonsa pahasti väärässä, otsa tuskan hikipisaroissa päilyen, lapin haljakassa loistaen, tarttui katkenneeseen sivakkaan ja — tanssi oikeata ryssänprissakkaa Karjalassa…

Sitten sitä taas mentiin, sillä mennä täytyi. Ihmetyksen ilolla seurasin minä, kuinka lujatahtoinen poromies voipi ajaa vaikka paljaalla jalallaan, kun vain nostaa ukkovarpaansa pystyyn ja uskoo vahvasti totuuden voittoon. Meni virsta: taas kuului rapsaus; meni kaksi: kyynärpäänpituisia sälöjä singahteli tielle, mutta mies yhä ajoi äänettömänä, hammasta purren, meni kolme: kas! siinä oli jälleen maksuton ryssänpolska ihailtavanani. Sanan virkkoi, noin nimesi: "Jo nyt jouduinkin johonkin, härän hännän paimeneksi!" Siitä lieto Lemminkäinen — alkoi astua edellä, allapäin, pahoilla mielin, kaiken kallella kypärin, kuten pyhässä Kalevalassa sanotaan. Lylyn lykkäsi olalle, kalhun kaasi hartioille, hihnan kääräsi kätehen, kiskoi petran perässänsä, talutti pahan tevanan. Astui virstan, tormas toisen, jopa kohta kolmannenkin — taaskin hyppäsi hylylle, kalhullensa karahutti, alkoi ajella jalosti, vieretellä viisahasti. Niin sitä mentiin halki kolean korven, lomitse huurteisten koivikkojen, onnen ja onnettomuuden vaiheilla, mutta kun jo oli mielestämme hyvin muokattu pari kuivajärveläistä peninkulmaa eikä taival tuntunut lopahtavan, niin alkoipa matka maistua puunkuorelle, sillä tyhjin vatsoin oli aamutuimaan työnnytty, vaan nyt paistoi luojan aurinko raukaisevasti ja nuorempi porohärkä uhkasi uuvahtaa. Mutta toverini usko miehen voimaan ja peuran järkeen ei uupunut, vaan vieläkin hän moniaan vaaran rinteessä sivalsi kieputtelevaa hirvastansa hihnalla sarville niin että yksi haarukoista, etumainen ilmanhalkaisija tai "kompassineula" katkesi ja kirposi kauvas hangelle. Tällainen pieni kuormankevennys kevätporolla ajaessa ei vähimmässäkään määrin kiusaa porohärkää. Toverini oli todellakin muokassa ja luulenpa että häneltä joskus, tuiskahtaessaan suinpäin hankeen, itseltäänkin katkesi joku luu, vaikken nähnyt muiden kappalten kuin lakin lentävän.

Vihdoin saavuimme ihmisten ilmoille ja Kivijärven vaarakylä vaatimattomine rukoushuoneineen tuli näkyviin. Mutta meidän ei onnistunut löytää ainoatakaan sen veroista taloa, johon olisi haluttanut matkailijana pysähtyä virvoitusta saamaan. Opettaja Joiljeffin tosin sanottiin asuvan kunnollisesti, vaan sinne emme tohtineet. Yritimme majoittua erääseen punaiseksi maalattuun rakennukseen, mutta hämmästyimme sen epäkarjalaista, melkein laitakaupunkimaista siivottomuutta.

— Näin täällä kaikki asuvat! oli vastaus ja me tulimme heti ulos siitäkin syystä ettei poroille löytynyt jäkälää. Naapuritalosta kurkisti joku eukko, mutta ei hänkään kehoittanut sisään kuten tavallisesti karjalaiset naiset. Toisen talon akkunat olivat naulatut harmaiden lautojen peittoon — kartano seisoi autiona, sillä kuolema oli vienyt vanhukset, ja lapset olivat mailmalla. Joutamatta tarkempiin tutkimuksiin läksimme väsyneinä ja nälkäisinä jatkamaan matkaamme pois koijärveläisestä sääliteltävän köyhästä keskuskylästä ja nousimme kolmisen virstan takana kohoavalle Paahkominvaaralle . Lämpimässä aamupäivän aurinkopaisteessa oli nuorempi porohärkä siinä määrin uuvuksissa ettei miehen vedättämisestä enään voinut olla kysymystäkään. Majoituimme Perttusen taloon, jonka isäntä, korkonimeltä Mustapää, on yksi kuuluisan runolaulaja Miihkali vainajan poikia. Tässä talossa on matkailijan aina hyvä olla, talo oli meikäläisille entuudesta tuttu. Isäntä ei sattunut olemaan kotosalla, mutta kyllä emäntä vastaa kolmeakin isäntää. Hän, Maria Lesojeff syntyisin, joka aikanaan on joutunut naimisiin 15-vuotiaana ja tullut 16-vuotiaana äidiksi, on vieläkin, vaikka ikäihmisenä, yksi näiden seutujen kaikista puuhakkaimpia ja ryhdikkäimpiä "mutshoita". Tekopyhyys on hänestä kaukana ja raahtiipa hän tarjota väsyneelle, harvinaiselle vieraalle viattoman naukunkin, jos suinkin sattuu aitassa olemaan. Me, kristillismielisen matkatoverini Heikin kanssa olemme, kuten lukija oikein on arvannut, kovia raittiusmiehiä, mutta kun meille sellaisen urheilutaipalen jälkeen, kuten edellä kerrottu on, heimorakkaudessa tarjotaan pikarillinen kirkasta Vienan vettä — kuten sen otaksumme olleen — niin tietysti kiitollisuudella kuittaamme tämän harvinaisen lääkityksen, varsinkin kun se tapahtuu oikeauskoisessa maassa. Muuten on harvinaista tavata väkijuomia näissä rajaseuduissa, vaikka huhut kertovatkin että muka siellä ja siellä sitä nyt on kuormittain. Huhut useimmiten ovat vääriä ja kymmenien peninkulmien piirissä ei useinkaan löydy pisaraakaan tätä yhteiskuntien riidanalaista nestettä. Eri asia on, jos jossakin Suomen rajoilla piilee salaisia kotipolttimoita — meidän sieramiimme ei salapolttimoiden hajua sattunut tuntumaan. Matkoillani Vienan Karjalassa en milloinkaan ole nähnyt juoppoutta kansan kesken, vaan ainoastaan virkamiehiä, varsinkin kirkollisia ja hallinnollisia, olen joka paikassa kuullut syytettävän juoppouden paheesta. Tietysti poikkeuksia voipi olla sekä kansan että virkailijain joukossa.

Perttusen emäntä jutteli meille minkä mitäkin. Hauskaa esimerkiksi oli kuulla että kansa oli tyytyväinen nykyiseen stanovoihinsa, joka ei esiintynyt ärjyvänä herrana, kuten entiset piiripoliisipäälliköt. Aivan äskettäin oli täällä tapahtunut eräs huomiota-ansaitseva uskonvapauden vainoyritys. Erästä karjalaista naista oli kaukana asuvan uratniekan puolelta ruvettu hätyyttämään ja uhattu vangita. Nainen oli kutsuttu kuulusteluun papin eteen, mutta hänpä oli jyrkästi pysynyt omassa vakaumuksessaan, sanonut selvät sanat vasten kasvoja — ja hänet oli täytynyt jättää vapauteensa. Olipa hänen uskonsa mikä hyvänsä, mieltäylentävää oli kuulla että Venäjänpuoleisessa Karjalassakin joskus ilmenee ihminen , joka pelkäämättä virkavaltaa uskaltaa kaikkien kuullen ja nähden seurata omantuntonsa kehoituksia.

IV.

Me levähtelimme päivänhelteen ajan mainitussa Paavilaisen (Perttusen) talossa, jossa tapasimme Suomenpuoleisia heinämiehiä ja joka on alituisena majailupaikkana Uhtuanpuoleisille kaupunkimatkailijoille, niin että sen pirtissä väen liikkeen aikana on tuskin yhden yön rauhaa. Eipä outo uskoisi, kuinka vilkasta ihmiselämää ilmenee erityisissä paikoissa erämaissakin, kun yleinen tie kulkee talon pihan kautta. Sekä isänniltä että emänniltä ja nuorilta miniöiltä vaaditaan melkoista mielenmalttia sellaisissa markkinataloissa, joiden pirtteihin ken tahansa ryömii eväitänsä syömään ja ryysyjänsä levittelemään tai hevostansa talon vesillä juottamaan. Ei auta muu kuin kärsiä — mutta sellainen lähimäistensä sietäminen ja palveleminen opettaa väkistenkin uskonnolliseen hyvänsuontiin. On taas taloloita, joissa vuorostaan ei kukaan milloinkaan majaile — ihmiset ovat niissä vaarassa kehittyä itsekkäiksi, juroiksi ihmisepäilijöiksi.

Illan tullen työnnyimme taas taipaleelle ajellen porosuksillamme verrattain tasaisia maita, mutta pimeys yllätti meidät ennenkuin — noin 13 virstaa matkattuamme onnellisesti ja lankeilematta, koska toverinikin oli hankkinut itselleen ehyen sivakan — saavuimme Latvajärven kylään. Toverini, joka entuudesta tunsi erään käymätalon, alkoi pimeässä oijustaa suoraan kylän laidassa kaukana häämöittävää tupaa kohden, mutta siinä sattuikin tenä semmoinen että molemmat hämmästyimme. Puhkesi näet eteemme hirmuinen rotko, jonka rinne putosi seinäjyrkästi kymmenien sylien syvyyteen. Porot kiskottivat itsensä kuilun reunalle, mutta siitä alaspäin olisi meidät hiisi perinyt. Rupesipa epäilyttämään, olimmeko saapuneetkaan Latvajärvelle — maisema vivahti Kaukasiaan. Saimme kotvan kierrellä kuilua ennenkuin löysimme sen jyrkänteen, josta onnistuimme alas kiskomaan poromme järven puolelle pitkin hankea, joka paikoin kantoi, paikoin upotti. Talo, jonka pihaan sitten nousimme, oli Jeremias Karhun asuma ja talonväki oli parahiksi sammuttanut tulen, kun kolistelimme sisään. Isäntä oli itsekkin juuri ehtinyt kotiin Kajaanista asti tuoden jauhokuorman. Porohärkämme saivat heti jäkälää ja me itse istuimme pian samovaarin ääressä vieraskamarissa jutellen kookkaan, parrakkaan Jeremin kanssa. Tietysti oli tässäkin talossa miehetön nuori miniä (minna) kuten kaikkialla missä satuimme käymään. Isäntä Karhu jutteli uutisiksemme nelijalkaisestakin karhusta, joka aivan äskettäin oli Vuokkiniemessä hirvenajosta tapettu. Nämät rajakarjalaiset ovat innokkaita, melkoisen rohkeita karhuntappajia; joka talvi he penkovat kontionpesiä ja ajavat mesikämmentä takaa keihäineen ja pyssyineen; siitä huolimatta eivät pedot vähene, vaan riittää niitä joka suvelle samoamaan yli rajan Suomussalmelle asti, jossa ne säännöllisesti raatelevat köyhäin lehmiä ja lampaita. Karhua löydetään harvoin pesästään Suomussalmen puolella, mutta tyhjiä pesiä tavataan tuontuostakin tälläkin puolen rajan ja harmitellaan ettei ole satuttu oikeaan aikaan löytämään.

Yösijamme latvajärveläisessä "karhun pesässä", korean peitteen alla, huoneessa, jossa oli kirstuja ja kirjavia naisten "kostoja", "peretniekkoja" ja "rätsinöitä" pitkin seiniä, oli varsin tyydyttävä. Matkailijalle onkin aina parasta maata lattialla. Yleensä ovat Venäjän karjalaiset näillä seuduin puhtaudesta huolehtivaisempia kuin meidän kainuulaiset emäntämme, jotka ainoastaan vieraan tuloksi siivoavat kammiot kaiken mailman törystä. Venäjän karjalainen antaa kamariloille suuremman arvon kuin ylimaan suomalainen, jonka vieraskamarina usein on vain happamenhaiseva, kylmä maitokammio.

Latvajärvi, venäläisten virkamiesten kesken nimitetty "Ladv-oozero", on likin Venäjänpuoleinen kirkkoseurakunta Suomussalmen rajaa vasten. Siihen kuuluu noin 60 taloa. Meikäläisen luterilaisen ja heikäläisen kreikkalaiskatolisen kirkon väliä on ainoastaan 5 peninkulmaa. Mutta vaikka Latvajärvellä kalevalaissuomalaisen runouden historiassa on niin kaunis kaiku ja vaikka kansa näissä naapuripitäjissä on leimattu yhteisellä köyhyyden polttomerkillä, ei näillä naapuriseurakunnilla kuitenkaan ole mitään henkisiä yhdyssiteitä. Suomussalmen papit ja kanttori eivät tiedä tuon taivaallista Latvajärven papista tai tiakasta, eikä kummaltakaan puolelta koskaan tehdä yritystäkään pistäytyä toinen toistensa maallisia asumuksia katsomassa. Se on kummallista ajatella, kun tietää sekä latvajärveläisen että suomussalmelaisen papin virallisesti edustavan kristinuskoista kirkkoa. Matkailija tulee ajatelleeksi etteipä olisi niinkään hullunkurista kulttuurikannalta, jos sielunpaimenemme Paavali joskus pistäytyisi oikeauskoisen virkatoverinsa Sokoloffin luona saijulla tai Latvajärven svjashtshennikan pitkä kauhtana toisinaan liehahtaisi Tolpan pappilan portilla. Sellaisia veljeskansallisia visiittejä ei tietysti kummankaan valtion kirkkolaki voisi kieltää. Kun nyt tulin esiintuoneeksi moisen mielikuvan, niin Jumalapa varjelkoon ketään epäilemästä minun taaskaan tarkoittavan mitään "panfinskaja propagandaa", minä yksinkertaisesti tulin kuvitelleeksi niinsanoakseni "pan-papillista" kulttuuriharrastusta. Latvajärven kerjäläiset ovat Suomussalmella sydämellisesti tuttua väkeä, mutta Suomussalmen henkisistä taisteluista ei Latvajärvellä tunneta hajuakaan. Tämä erilaisuus ja vastakkainen henkitaso on tosiaan kummallista ajatella, vaikka kaikki olemme totutetut rajantakaista toiskaltaisuutta niin luonnollisena pitämään. Ei tottatosiaan ole luonnollista , jos ei kehity muuta yhteisharrastusta kahden ikävöivän naapurin välille kuin — viinapullo. Sekin salassa.

Yön nukuttuamme Karhun pirtissä läksimme 6:ntena päivänä huhtikuuta vartavasten käymään Latvajärven papin luona, sillä meille oli kerrottu että tämä hengenmies eleli kansan suosiossa, mikä on aivan harvinainen tunnustus näillä raukoilla rajoilla. Hiihdimme kovassa tuulessa kohti pienehköä harmajaa taloa, joka seisoa törrötti järven niemekkeessä. Ainoan sisäänkäytävän sivustalla kohosi venäläiseen tapaan rikkatunkio. Astuttuamme sisään keittotupaan kohtasimme naishenkilön, joka ei ollut oikein venakon eikä karjalattarenkaan näköinen. Koska meille oli ilmoitettu että pappilassa ymmärrettiin paikkakunnan kieltä, esittelimme itsemme suomeksi. Äkkinäinen saapumisemme näytti herättävän hiukan kummastusta, mutta pian tuli pappi esiin toisesta huoneesta ja, tervehdittyään ystävällisesti, pyysi meidät istumaan sinne, ainoaan sisempänä sijaitsevaan huoneeseen, jonka seinää koristi hallitsijaparin värikuva.

Hän oli pitkän roteva mies tämä pappi, mutta silmien ilme ja kasvojen uurteet ilmaisivat ilotonta elämänhautomusta, jotakin väsymykseen ja epätoivoiseen neuvottomuuteen raukenevaa. Keskustellessa hänen kasvonsa ikäänkuin ponnistellen vilkastuivat ja silmissä kimalsi jokin suvaitsevainen sävy. Jättiläisruumiiset miehet, kuten tunnettu, ovat tavallisesti luonteeltaan hyvänsuopeita. Pappi puheli mieluusti karjalaa, mutta vaikeata oli oudon hänen puhettaan ymmärtää ja sentähden oli pakko tuontuostakin turvautua venäjään. Hänen vaimonsa oli liukaskielinen uhtuatar, joka myös oli oppinut venäjänkielen, mutta karjalaksi hän sentään omia karjalaisveljiään ja sisariaan arvosteli, heti ilmoittaen vierailleen että latvajärveläiset hänen mielestään olivat mailman muka huonointa kansaa. Pelkäänpä että paikkakuntalaisten arvostelu maatushkastaan ei ollut yhtään loistavampi! Mitä kylvää, sen niittää. Lapsia ei talossa näkynyt ja pappi lausuikin mielihyvänsä ettei Jumala niitä ollut lähettänyt tänne erämaan kurjuuteen. Sillä kurjana hän piti virkaansa Latvajärvellä, vaikka ei seurakuntalaisistaan lausunut pahoja sanoja. Hänen sieluaan painosti alituinen ikävä, venäläinen skuuka , jollei juuri itse raskasmielisyyden huippu, "splin". Kohtalo oli hänet ikäänkuin kironnut latvajärveläiseksi papiksi, joka oikeastaan ei tietänyt eikä tarvinnutkaan tietää, mitä varten keisarikunnassa oli olemassa sellaisia sopukoita kuin Ladv-oozero. Kivijärvikin oli hiukkasen parempi, mutta Latvajärvi oli — papiston Siperia. Ei mikään kannattanut! Täytyi olla olemassa ja tehdä tehtävänsä, mutta oikeastaan sieti antaa kaikelle palttua ja piiloutua kuin jänis pensaaseen. Ei kannattanut tehdä muuta työtä kuin suorittaa virkavelvollisuutensa. Ei kannattanut harrastaa maanviljelystä eikä karjanhoitoa — eikös Latvajärvi ollut vain yhtä rämettä? ja yksikin lehmä vaati heinää, sentähden ei pidetty kuin kesällä lehmää. Ei kannattanut tarkemmin tutustua kansaan, ei kannattanut matkustaa Suomen rajan yli olosuhteita utelemaan — miksi? mitä varten? Hänhän oli: Latvajärven pappi — oliko mailmassa kuultu että siinä asemassa voisi olla mitään viehättävää? Yhden ainoan kerran hän oli matkustanut Suomen rajan yli, mutta kääntynyt takaisin Hyrynsalmelta, missä luterilaisella kirkkoherralla oli ollut lafka, jossa ei oltu penniäkään helpoitettu, kun hän oli yrittänyt ostaa lasiruutuja uutta koulua varten! Suomi? — tietysti toiset olosuhteet, mutta mitä se häneen kuului? Hän on Latvajärvellä ja kuivettuu tänne vuodesta vuoteen kuin kapahauki pirtin seinään — täällä ei kannata keksiä parannuksia ei asumuksissa eikä muussa — ymmärtämätön kansa, typerä kansa, hospodi. On vain olemassa, murjottelee ristissä-käsin — vot tebje na: kyllä hän kesällä onkii ahvenia Ladv-oozerosta — kotirannassa kököttää. Mutta skuuka vetshnaja, ikuinen ikävä! Täältä ei piispa päästä pois ilman päteviä syitä. Istu ja pala. Täällä kärsit, tänne kuoletkin — Ladv-oozeroon!

Juoda hörpimme kermatonta kahvia. Vähän ajan kuluttua joimme myös teetä leivän kanssa.

Gabriel Luukkaanpoika Sokoloff — se oli papin nimi — huokasi syvään. Hänen persoonallisuutensa ei voinut olla herättämättä myötätunnetta.

Hän katsoi minuun neuvottomasti. Selitin että Kalevala oli muuan merkillinen kirja, jonka sisältö oli osaksi kerätty juuri täältä Latvajärveltä. Mainitsin että Kalevala myös oli käännetty venäjänkieleen.

Hän ei sanonut milloinkaan elämässään kuulleensa sanaakaan semmoisesta kirjasta. Hädintuskin hän tiesi että viimeiselle runolaulajalle Miihkali Perttuselle oli hiljattain pystytetty patsas hänen oman kirkkonsa kalmistossa.

Isä Gabriel huoahti. En huomannut, vastasiko hän mitään, sillä hänen huokauksensa selitti kaiken.

— Tunnette kai sentään omianne? jatkoin minä. — Esimerkiksi
Turgenjevia, Dostojevskia, Gogolia, Pushkinia — klassikoita?

Latvajärveläinen pappi ei vastannut heti. Sitten hän verkakseen, venyttäen virkkoi hiljaisella, haikealla äänellä:

Pappi ei häpsähtänyt. Puhalsi vain paperossin savua partansa sisään ja lausui rauhallisesti:

— Sangen järkevä mies — otshen umnii. Ja hän olisi aivan maanmainio kirjailija, jollei parjaisi kirkkoa.

Pappi nyökkäsi päällään, jonka ympäri hiukset ikäänkuin surullisina riippuivat.

— Oh daa! hän huoahti ja sitten ei enempää puhuttu venäläisistä klassikoista.

Pyysin luvan saada käydä tutustumassa uuteen venäläiseen kansakouluun, joka sijaitsi noin kolmen kivenheiton päässä papin asunnosta. Pappi myönsi ystävällisesti ja sangen veljellisesti me erkanimme hyvästellessä kehoittaen vastakin käymään toistemme luona.

Meidät opasti koulutalolle surkean, mutta jotakuinkin lurjuksen näköinen nuorukainen, joka kuului olevan papin velivainajan poika ja tänne lähetetty — sivistymään, kuten kuulosti. Kuului olevan aikomus hänestä sorvata virsiseppä tahi tiakka jonnekkin toiseen pitäjään. Drugiimi slavaami (toisin sanoen) tästäkin oli tuleva sielunpaimen, sillä niin oli setä Gabrielistakin tullut, kun ensin palvella retosteli virrenveisaajana kymmenisen vuotta sekä sitten diakonina toiset kymmenen vuotta — Vuokkiniemessä, jossa sai Vienankin vettä viljemmin kuin täällä laihoilla latvuksilla. Latvajärven entisestä tiakasta oli tehty sotamies, vaan nykyään kuului olevan lukkarina parisenkymmenikäinen upi-ummikko nuorimies, Kemistä vai olikohan Arkangelista asti tänne työnnetty kruunun kasvatti, isätön, äiditön olento. Vahinko ettei meillä ollut aikaa käydä tätä vasta saapunutta tiakkaakin kunnioittamassa. Hänen kerrottiin asuvan hiukan syrjemmässä, ypöyksikseen, eikä hän vielä puhellut kenenkään kanssa, kuului vain leipiä leivoskelevan, kuin paraskin jauhomunkki. Näin hengellinen sääty raukoilla rajamailla kukoistaa kuin hedelmäpuu, joka antaa sadon aikanansa.

Astuimme sisään Latvajärven kansakoulun välikäytävään ja rohkaistuamme itsemme nakuttamaan ovelle, jonka takaa kaikui nuoren opettajattaren heleä ääni, saimme kohteliaan luvan päästä suoraan luokkasaliin, jossa lasten opetus paraikaa riehui. Vikkelästi kannettuaan meille, tuiki tuntemattomille miehille, sirot tuolit istuimiksi seinäviereen, ei nuori venäläinen neiti vähänvähääkään näyttänyt hämmästyvän epälaillisten inspehtoriensa tulosta, vaan jatkoi häiritsemättä opetustaan. Se oli silkkaa sihisevää, kilisevää venättä, mutta lapset, joita oli noin 15 ja joista useimmat olivat pikkutyttöjä, olivat karjalaisia — eikä kauvan tarvinnut seurata opetuksen menoa ennenkuin selvästi huomasi etteivät nuot pienet raukat ymmärtäneet seitsemättä osaakaan siitä kaikesta mitä innokas opettajatar puhui. Opetettiin matematiikkaa venäjäksi lapsille, joille olisi ollut yllinkyllin järjenponnistelua, vaikka laskuopilliset tehtävät olisi saatu sanella karjalaksikin — siksi vaikeita ne olivat tällä asteella. Kymmeniä kertoja sai opettajatar kerrata lauseitaan ennenkuin hänen onnistui lypsää yhtä ainoata oikeinsattuvaa, arasti mutistua vastausta, ja kahden kielen ymmärtäjän kävi ehdottomasti sääli tätä papukaija-leikkiä, sääli sekä opettajatarta että oppilaita. Kaikki olivat viattomia siihen että hyvät humalat menivät hukkaan! Kierot olosuhteet yksinomaan olivat syypäät!

Koulusali oli tilava ja valoisa, opetusvälineet seinillä hauskan näköiset. Suomalainen mies, suomussalmelainen Renne Toivanen, oli tämän laitoksen rakentanut. Jos olisin pan-finni, niin huudahtaisin kuten joku pan-slavisti: katsokaa, mistä apu on etsittävissä! vot ano, eikö tämä ole hengellinenkin vertaus? Bjeda! kajahtaisi kai vastaus toiselta puolelta…

Kun tunti (urok) oli loppunut, pyysi opettajatar meidät sisähuoneeseen, joka myös teki iloisen vaikutelman kirkkaine hirsiseinineen. Antautuessani keskusteluun neiti Feodorovan kanssa lausuin heti ensimäiseksi säälini hänen raskaan lähetystyönsä johdosta, jolloin ilmi kävi että tämä nuori nainen tuskin tajusi, mistä oikein oli kysymyskään. Hänet oli tosiaan vain "lähetetty" tänne erämaahan ja luvattu hänelle tavallista parempi palkka. Kun tiedustin, eikö hän tuntenut opetuksessaan kaipaavansa jonkun verran kansankielenkin taitoa, myönsi hän kirkkain silmin ettei tuo taito haittaisi, vaan kuinkapa hän, yksinäinen muukalainen, oli tilaisuudessa kansankieltä oppimaan? Syksyllä, tänne saavuttuaan, oli hänellä ollut hirveän ikävä, vaan nyt alkoi jo tottua kummalliseen asemaansa.

Hän ei osannut eikä ymmärtänyt yhtään sanaa suomea, mikä oli kummastuttava ilmiö sentähden että hänen vielä elävä äitinsä oli puhdas suometar, Kuokkanen sukujaan, joka Vienan Kemiin kulkeuduttuaan oli joutunut naimisiin postitelegraaffivirkamiehen kanssa. Petrosavodskin naiskimnaasin oli tytär läpi käynyt eikä tietänyt, oliko hänellä mahdollisesti sukulaisia Suomessa. Tässä yksi niitä tuhansia tapauksia, jotka todistavat, kuinka pian suomalaisemme muukalaisten keskessä hylkäävät oman kansallisuutensa iäksi päiviksi. Kuvitelkaa että supisuomalaisen naisen tyttärestä tehdään karjalaisten opettajatar — ja hän on kuitenkin vento venakko! Suomen oloista ei hän suuria tietänyt, äidin maa oli hänelle terra incognita, venäläistä kirjallisuutta oli hän kouluaikoina hiukan lukenut. Kummastuksissaan hän kuunteli, kun kerroin että me ainoastaan yhden päivän matkan päässä hänestä pidämme puheita, iltamia vieläpä leikimme teatteriakin. Täällä, satojen neliöpeninkulmien piirissä ei voitu toimeenpanna yhtä ainoata nuorison kokousta. Varikset vain pitivät konserttia metsässä. Svjataja Rusj!

Miellyttävän vaikutelman muuten aikaansai meihin turisteihin tämä Latvajärven lapsiriepujen utshitelnitsa ja toivoisinpa että hän, neiti Feodorova, jonakin kauniina kesäpäivänä hylkäisi joutavat ennakkoluulonsa ja lähtisi astua sipsuttamaan vieraskäynnille pitkin suoportaita meidänkin peljättyyn suuriruhtinaskuntaamme. Se kai sentään kävisi helpommin kuin hiihtäminen, jollainen ehdotus tätä neitiä makeasti nauratti, kuten puhdasveristä venakkoa, joka oikeastaan lieneekin luotu vain samovaaria hoitamaan. Vikoilenpa vähin että joku meidän pojankirjoissa olevista rajavallesmanneista mieluusti rientäisi neitiä vastaanottamaan, unohtaen viinan väijynnät ja passintarkastukset. Jumala kyllä huolen pitäisi kielen oppimisesta niin puolelta kuin toiselta.

Minulla ei ole enää paljon lisättävää matkakertomukseeni. Kun petramme taas olivat syöneet itsensä täyteen harmaata jäkälää — venäläinen nimittää sitä valkoiseksi sammaleksi — lausuimme iltapäivällä hyvästit kaikille Karhuille ja Karhun pennuille ja käänsimme kulkumme suoraan kotimaata kohti, sillä kevätkeleihin ei ollut luottamista enempää kuin "Voknavolokin" (Vuokkiniemen) tshinovniekkain maantien rakentamiseen. Latvajärven jäällä puhalsi niin vimmattu tuuli että porojemme korvat pyörivät kuin väkkärät ja koreat lapinharakkamme hulmusivat kuin mitkä revontulet. Vasta mantereeseen päästyä rupesimme taas oikein ajelemaan suksillamme pitkin lakeita suon soikkoja, joita valtatie talvella viilettää mestarillisesti vältellen mäkiä ja vaaroja, jollaisilla maisemilla vuorostaan kesäpolut kiertelevät. Aurinko oli paahtanut toisen puolen jalasjälkeä niin syväksi että meidän oli pakko usein ajaa yhden suksen varassa eikä sellainen suinkaan ole helpointa urheilua.

Vasovaaran kurja, vaikkakin komeaseutuinen karjalaiskylä ei saanut meitä enää pysähtymään viimeisen saijulasin juontiin, vaan muutaman hökkelin pihalla hetkisen pakinoituamme köyhäin rajalaisten kanssa, joita käy siinä määrin surku ettei ihminen osaa mitään sanoa, jatkoimme matkaamme länttä kohden.

Noinikään porolla lähestyessä kotimaan hiljaista rajalinjaa, seljän takana tsaarin koko mahtava valtakunta, viriää matkailijan sielussa kummallinen, juhlallinen tunnelma. Hänen sielussaan kangastelee ääretön tasapinta, jolla määrättyjen perintölakien näkymättömille perustuksille järjestetty yhteiskunta elää ja toimii vuosisadasta toiseen, vuosituhannesta vuosituhansiin. Tätä ääretöntä elämän massaa ei voi äkkiä muuttaa eikä mullistaa, sillä atoomi on kiinni atoomissa, molekyyli tukee kiinteästi toista molekyyliä. Niitä on myriaadi ja vaikka yksi miljoona jostakin syystä levottomasti liikahtaisikin, niin pian taas kaikki on samassa tasapinnassa eikä raateleva voima pääse kerralla kuohuttamaan koko massaa. Mutta: — tämä vuosituhansien paikoillaan päilyminen on siittänyt aste asteelta kypsyvän kärsimyksen , joka kohoaa kuni sininen raskas savu ylös lepäävästä massasta: miljoonien molekyylien yhteinen yksilökaiho! Se liitää, leijailee ilmassa ikäänkuin harmaja havukka, se soittaa kuulumattomia säveleitä ilman kielillä, se kummittelee pimeässä yössä aivankuin yhteen pisteeseen tuijottava pöllö. Kaikki on hiljaa alhaalla, mutta salaperäinen humina kuuluu — ylhäältäkö? alhaisuuden alapuoleltako? mistä? ei kukaan oikein tiedä, mutta se kuuluu…

Hiljaisuudessa kärsivä, pelvossa kapinoitseva Venäjän valtakuntalaisen henki! Se se on. Ja siinä on suuri lohdutus kaikille, kaikille — sortajille, jos sellaisia on olemassa, — sorretuille, jotka pelastusta hautovat. Pelastus on vain yhteinen: — ei mitään pelastusta! Ainoastaan väräjävä, kaikkea kaipaava, katkeroiva, omaan epätoivoonsa tyytyvä yhteiskunta-ihmisen henki.

Latvajärvestä on talvitietä ainoastaan 5 virstaa Vasovaaraan,
Vasovaarasta Suomen rajaan on myös 5 virstaa; tästä Raatet
nimiseen ensimäiseen taloon Suomussalmen puolella 2 kilometriä,
Raatteesta Parvalaan on 3 kilometriä. Raja leikkaa suorassa kulmassa
Raatteenjärven.

Jos olisin kansainvälinen runoilija eikä poliittisia runoja pidettäisi vaarallisina, niin tekisinpä laulun siitä suuresta petäjästä, joka seisoo rajalinjalla Raatteenjärven rannalla ja lautuvine latvoineen niin salaperäisen suruvoittoisesti humisee sivukulkijalle. Minusta siinä suuren petäjän huminassa, leutotuulisena kevättalven iltana, kuuluu joku vinkuva, syyttävä sävel. Ketä hän syyttää tuo korkea korpipetäjä, mistä hän moittii tuo kohajava kokkohonka? Käykööt uteliaat sitä itse kuuntelemassa, tutkikoon kukin kulkija erämaan vanhuksen vihanvärisevää huokausta. Minulle hän vain noinikään suhahti, ajaa helskyttäessäni hänen sivutseen peuralla: "Runottomia olette te nykypolven ihmiset, arkipäiväisyyden orjia olette te kaikki, sekä suomalaiset että venäläiset, ilman omaatuntoa olette te ryöstäneet kanteleen karjalaisiltakin — kanteleen, jota ette itse kykene soittamaan! "

En ollut kuulevinani tuota petäjän syyttävää suhinaa, kiiruhdin poroani — ja ajoin Suomeen. —

Pistäysimme sisään erääseen Suomenpuoleisista pirteistä. Mikä kova vastavaikutus hempeän Karjalan jälkeen! Mikä hengen jurous ja mikä aineen raakuus! Ei yksikään pirtissä olijoista hievahda, tuskin yksikään vastaa matkamiehen tervehdykseen. Miehiä istuskelee lakit päässä, sylkemisen roiskinta kuuluu joka nurkasta, piipunnysät tupruavat tukahduttavaa savua, pirtin lattia on musta, märkä ja pahansiivoinen, russakat kihisevät seinänraoissa, ruuan jätteitä ja likaisia astioita viruu pöydällä, kahvipannun kylki on nokimusta; resuinen, haisevanlikainen virsikirja lepää akkunalaudalla — suloinen isänmaamme! Ja näin on melkein poikkeuksetta joka talossa, olkoon talon isännällä vaikka rahoja pankissa. Ei kukaan virka niinkuin Vienan Karjalassa, "terveh vierahille"; pitkällisen, epäluuloisen vaitiolon jälkeen järähtää vasta kysymys: "kuuluuko sitä mitä?" johon ei tee mieli vastata mitään, mutta täytyy kuitenkin vastata, sillä maassa on oltava maan tavalla, taikka muuten: maasta pois.

Illan jo pimetessä ajoimme Vuokin Parvalaan . Talossa on liki puolen tusinaa emäntiä ja ainakin tusina nuoria ja vanhoja isäntiä ja täytyypä olla entuudesta perehtynyt huiskinhaiskisen kartanon oloihin ennenkuin löytää sen lukon ja sen komeron, joiden kanssa matkailija hyvin sentään toimeentulee tuntien avutonta sääliä, kun täytyy ajaa esimerkiksi siunatussa tilassa oleva emäntä ylös pirtin lattialta saadakseen hiukan suuhunpantavaa sekä makuusijan väsyneille jäsenilleen. Hiessä piehtaroivalle poromiehelle olisi tietysti lämmin sauna paras virvoituspaikka, mutta eipä ole Suomen puolella aulista Outia, joka ihastuisi veli Huotarin suopeaan sydämeen taikka hänen akonlahtelaisiin antimiinsa.

Parvavaaralta karttui vielä 3 peninkulmaa kirkonkylään ja olipa meillä tekemistä sitä taivaltaessamme yhteen menoon mitä lauhimmalla säällä ja kelvottomammalla suksikelillä nuutuneilla kevätporoilla, jotka olivat täynnä permoja ja joista toverini härkä lyyhäsi. Talvipakkasella moiset taipalet olisivat leikintekoa! Edessämme vaelsi pitkä jono karjalaisia, jotka rekineen, hevosineen soluivat tavanmukaista reittiään Kajaaniin asti ja onnistuipa meidän sälyttää mekkomme ja laukkumme peninkulman verran heikäläisten rekeen. Tuontuostakin sattui heikäläisiä jonottain myös vastaan — näin jauho ja suola Suomesta nousee kauvas Sydän-Vienaan. Tämä kuormain kuljetus Vuokin Parvalan kautta on kerrassaan suurenmoinen kansanliike, joka ansaitseisi asiallisempaa huomiota uusia rautateitä suunnitellessa. Jokaisen talven kuluessa vierii edestakaisin Vienan Karjalan, Suomussalmen ja Kajaanin välisillä teillä kymmeniä tuhansia hevoskuormia! Tällaisia kaupunkimatkoja voidaan tehdä kymmenkunta talvessa yksillä hevosilla ja jokaisen edestakaisen matkan keskimääräiseksi pituudeksi saapi hyvin laskea 400 kilometriä, siis voipi yhden hevosparan osaksi joskus karttua neljätuhatta kilometriä yhden talven kuluessa. On siinä vuovaamista yli mäkien ja soiden. Mutta hevoset laihtuvat laihtumistaan ja kansa köyhtymistään köyhtyy!

Matkakertomukseemme ei enää ole muuta lisättävää kuin että 7:ntenä päivänä huhtikuuta Saukon ja Haukilan talojen kautta vaivoin pääsimme perille, viimeisellä peninkulmalla kiskoen poroja perässämme, eivätkä ne sittenkään perille asti jaksaneet, vaan toinen täytyi jättää naavametsään voimistumaan. Virvoittavan vaikutuksen meihin kaikissa tapauksissa oli tehnyt tämä viikkoinen kiertomatka, jota oli karttunut lähes 20 peninkulmaa. Tekisi mieli sanoa muillekkin: mene ja tee samoin, taikka: koetelkaat kaikki ja pitäkää se kuin hyvä on.

Lunta, lunta, lunta! Mitäpä muutakaan toivoa voisi — kaukana korvessa? Sinistä taivastako — huikean valkoisia ylioppilaslakkejako — kukkarintaisia neitojako vaaleine kesäpukuineen? Liehuvia lippujako — jyriseviä rattaitako — hymyileviä huuliako kuohuvien simapullojen ääressä… Alppilan aamulaulujen raikuessa?

Täällä korvessa on vappu toisenlainen kuin Helsingissä. Siellä vilahtelee vain valkoisia pilkkuja viheriän kentän keskessä — täällä on kaikki valkoista. Vapun aamuna anivarhain levittää korven kuningatar helmiheleän samettivaippansa yli metsän ja maan, yli siintävän järven jään. Kaikkialle tämä pehmoinen peite kietoutuu, kääriytyy, pienimmänkin lokeron löytää ja täyttää. Kattojen harjat hohtavat kuin lumivuoret häikäisevän valkoisina.

Mikä ääretön hiljaisuus! Mikä kuoleman rauha! Korkeat partakuuset seisovat kuni tuomitut syvällä rämelaaksossa. Ei risahdusta missään, ei heilahda oksa luminen, ei nuojahda Tapion kruunattu pää — ainoastaan joku naavaisen partansa haituva ilmojen virissä vipajaa…

Ah! tämä korven kangistunut rauha on melkein sietämätöntä — elävälle ihmiselle. Mutta siihen on pakko tyytyä, sillä korven Vappu sen niin on säätänyt.

Siispä tyydyn — tyytyä täytyy. Valjastan poroni, ainoan leikkitoverini korvessa, valjastan kuusamolaisen ahkioni eteen: ann' huhkia vaan! Näin sitä vappua vietetään. Kas jo virkeni metsän reuna: kulkuset helisevät, tiuvut soivat, kotiharakka nauraen pakoon lentää huilottaa…

Järven jää, ulappa uljas… hop hop ja hei hei! riipase nyt rikeneen, oi luomus Jumalan! Ilahduta takatalvista mieltäni, riemastuta yksinäistä sydäntäni sydänmailla! Näin on hyvä, näinpä hyvä olla ja eleä. Täys laukka siis! Tierat sinkoilevat silmilleni, iskevät iloisesti ylioppilaslakkani kultaista lyyryä vasten ja solahtavat sulaen turkkini avoimeen kaulukseen. Hauskaa vappua!

Kuka välittää siitä että Apollon poika ajaa karahuttaa ypöyksikseen pitkin salojärven hyistä pintaa? Nythän on "mokraattien aika", "rakutaattorien" vuosisata. Herrat prrr…

Bravo! Bis! Dacapo! Mutta mustalainen, joka Puolangalla asuu, sanoisi: Haidjaa! Hiiteen kaikki unelmat.

Pääasia on se että nyt on vappu ja että minä tässä ajan porolla — ylioppilaslakki päässä. Se on faktum, jota ei sovi tyhjäksi tehdä.

Paholainenko puhuu pommeista rauhan korvessa? Tietysti olemme vallankumouksellisia kaikki, me nuoret poromiehet, mutta hulluko pommeja heittää? Ei täällä ole muita pommeja kuin ne, jotka poron kavioista pompahtelevat vasten ajajan kasvoja. Niihin me tyytykäämme. "Ei muuta johtajaa, ei lumenluojaa kuin peura virma valtias!"

Seis, hepo harmaja! Kuka se tuolla törmällä laulaa, ken petäjikössä soittelee? Kuunnelkaamme! Huutavan ääni korvessa — varis. Kuraa! kuraa! kuraa!

Ja minä väitän vielä kerran että seis, hallava orit, ja hauskaa vappua neitosille!

Kiehkurasarvinen porohärkäni, mihin maan ääriin sinulla pääsisikään, jos oikein lujille ottaisi, ja mihin sinulla ei pääse, miten huimasti hyvänsä hihnaa huiskuttaa! Sinä kestät usein siinä, missä parhaat konkarihevoset eivät kestä, sinä viet voiton Suomen koirista, joilla ei voi ajella erämaiden halki, sinä huristat huohottaen lumipintoja, joissa Amerikan paras automobiili tarttuisi kinokseen, ja jalkamiehen jätät sinä ikuisesti jälkeesi, vieläpä myös hilpeän hiihtäjän. Mutta pohjoisnapaveturiksi sinusta ei olisi, sillä lihansyöjäksi sinusta, jäkälänmärehtijästä, ei liene kuuna päivänä, vaan siellä, äärimäisillä jääkentillä, sinut ehdottomasti voittavat eskimoiden sudensukuiset koirat. Kiitos sinulle siitäkin, mitä olet, kelpaathan ainakin ajokkaaksi Pohjoissuomen saloilla, Kainuun jylhillä takamailla!

— Älä hulluttele mies, nythän on lumimyrsky ja tiet peittyvät umpeen! varoitin minä toveriani, joka tammikuun 9:ntenä päivänä ajaa karahutti porollaan pihaan periäkseen minut retkelle, josta ennen oli sovittu. Mutta toveri, pienenläntä pielisjärveläinen liikemies, läiskäytti porokintaitaan, pyristeli itseään lumesta kuin riekko ja äännähti:

Hän oli näet noita nykyajan propsipäälliköitä joka kirjaimellisesti osasi ottaa miestä kiinni sanasta ja härkää sarvesta. Epäillen valjastin poroni lumipyryssä ja me läksimme pihasta.

Tällä kertaa ajoimme alas Karhulan pappilan läntisestä portista päinvastaiseen suuntaan kuin mihin väylä vetää Vuokkiin tai Vienan-Karjalaan — meillä oli meno Näljängälle, jossa harvoin käydään.

Kärrysahon ("Värjän") sivu päästyämme olimme heti hempeässä tuiskun tuprakassa ja porot kulkivat laiskasti, sillä sää oli lauha. Emme kuitenkaan malttaneet poiketa Ämmän ruukin viimeiseen mohikaaniasunoon (Lastenkotiin), vaan ajoimme sillatse yli mustan sulan virran surkutellen ja naureskellen taaksemme jääpää tiiliröykkiötä korkealla ilmassa törröttävine rautapiippuineen, joka ikäänkuin mikä Baabelin torni tai egyptiläinen pyramiidi kohosi kosken korvalla kuiskien muinaisista loistoajoista. "Suomussalmen renesanssi-aikakauden viimeinen taideteos!" Täällä oli 60-luvulla eletty pulskasti, hyrrät pyörivät, jättiläismoukarit jyskyttivät, ahjot hehkuivat punaisina ja suuri vellikello korkeudessa pompatti kuin Jerikon kymbaali kutsuen kansaa kokoon, mutta nyt, puolen vuosisadan mentyä, ei tuosta miljoonanrakennuksesta, erämaan rautatehtaasta, ollut jälellä kohta kiveä kiven päällä. Tosin Bisi vielä eli ja piti hauskaa — "ukko Pisi", joka oli ollut tuon laitoksen viimeinen "vörvalttari", hän joka oli istunut korkealla ruuvituolilla jättiläispulpetin edessä ja tehnyt tiliä kuin isä jumala ratkaisten työläisten elämää ja kuolemaa. Jaa, veli Pisi eli vielä tuolla kurjalla Kanervavaaralla ja sen miehen ihmeellisissä aivoissa kohoaa vielä tänä päivänä Ämmän ruukki täydessä kukoistuksessaan, ja totisesti hän on mahtavampi kuin joku nykyajan Antti, joka nyt jauhomyllyä pyörittää Ämmäkoskessa, tai itse patruuni Lumma, joka nämät rauniot omistaa.

Me ajoimme sakenevassa tuiskussa uhkean Syväyksen (Jalon) sillan ylitse ja käänsimme poromme valtatieltä kaitaloiselle metsätielle. Veturimme sukelsivat nyt läpi satojen kaariporttien, sillä metsän solakat koivut ja näreet olivat tänä talvena paljon lumen painosta taipuneet luokeiksi, valkoisiksi vempeliksi, joiden köynnökset ainoastaan heinähäkki tai poronsarvi joskus karisteli alas. Mutta pian alkaa metsä harveta ja puunkannot juoruavat kulkijalle nykyajan maalaishistoriaa — me lähestymme taloa, joka on myönyt metsänsä tukkiyhtiölle. Pistäydymme Kurimon pirtissä, siellä häärii seitsemän poikaa reenjalasten teossa, mutta partainen isäntä alakuloisena miettii mailman häviötä — mies, joka ikänsä kaiken on raatanut raskaissa töissä eikä kuitenkaan pysty pääsemään entiselleen armottoman tulipalon jälkeen, jota oli luultu murhapoltoksi. Oli häntä aikanaan parooni "Reete" armahtanut antamalla rakennuspuut ilmaiseksi kruunun metsästä ja nyt menivät omat metsät puulaakille, mutta sittenkään ei talo päässyt puhtaaksi suomalaisen naapurikoston saastaisista kiroista.

— Eikö sitä vieraille kahvia keitetä? kysyy ystävällinen puolankalais-syntyinen emäntä, mutta me kieltäydymme, sillä harva tuttu kulkija pysähtyy pakotta Kurimoon virvoituksia nauttimaan. Ja tähän kai juuri on syynä eräänlainen puolankalaisuus, jonka vain paikkakuntalainen älyää. Isäntä ikäänkuin salaa sureksii…

Työnnymme poroinemme, pulkkinemme alas korpisoille ja huppuroimme lumessa, jota yhtenään taivaalta syytää. Nälkäkin jo alkaa suolia kivistää ja lyhkäinen päivä hämärtää. Porot kaahlivat huohottaen, on aivan mahdotonta ajaa juoksua. Mitenkähän meidän oikein käynee, kun uhitellen läksimme? Ukko pilvien pitäjä, hattaroiden hallitsija pöllyttää silmät, korvat täyteen patjauntuviaan, ja Mielikki, metsän emäntä, taikoo petrojemme koipia minkä kerkiää — sinipiikoja ei näy, taivas ja maa vaahtoaa valkoisenaan… Pesiön lahden perukka, Myllyjokiranta — tämä on kesällä hauska taival, mutta nyt se on hankala, hankala — niinkuin kansan kieli käsitteen naulitsee. Tuuli viheltelee alakuloisesti kelohongan tikanreijässä, muunlaisia honkia kuin tikan puhkomia ei näillä vetten varsilla enää olekkaan. Ikuisten honkain runollinen humina on totisesti hävinnyt kirkonkylämme liepeiltä, pärepuut ja propsit siellä vain suhisevat suloisin toivein: jospa saisi rauhassa kasvaa viisikymmentäkään vuotta!

Askel askeleelta vetää junnaavat porot pulkkia, jotka viiltävät syviä vakoja umpitielle. Kuljemme pienen aukeaman ohi.

— Tähän paikkaanhan se Jaakko oli pyytänyt mökintekoluvan ja vetänyt jo hirret, kun metsäherra alkoi häätää, — tiesi toverini.

— Vai niin! sanoin minä toivottomana ajatellen köyhälistön tilaa näilläkin mailla. Mutta hämmästyksekseni ilmoitti toveri kohta perään:

— Vaan käräjissä oli Jaakko joutunut paremmalle puolelle ja mehtäherra kuuluisi saavan kukakäskiä, jos toisella olisi varoja millä panna syytteeseen.

Härät puskivat sangen vaivaloisesti läpi metsän. Noustiin Myllylän mökin pihalle. Kytkimme porot ja kurkistimme pirtin ovelta.

— Eipä oo nyt tästä talosta! Ei oo ruokaa ihmisille eikä eläimille. Muori tässä sairastaa henkiheikkona ja lapset kaikki kovassa yskässä — miehet savotassa! kuului joku selittävän puolipimeässä.

"Ensimäinen pettymys", ajattelimme me ja jatkoimme nöyrästi matkaa. Poromme pyörivät kuin lankakerät alas Pesiön järven jäälle, mutta siinä alkoikin hoijakka, sillä minkäänlaista tietä ei löytynyt eikä tienviittaa.

Mutta ei kummankaan poro mennyt mihinkään, ne hankasivat vain rakkaasti toistensa kylkiä, puskeksivat sarvillaan ja kiersivät ikuista piiriä kuin hiiden hölmöt. Taivas ja tanner oli yhtä pimeyttä, mutta syvän lumen alla roiskahteli poron kaviokuopista vesi, uhaten jäädyttää pulkkien pohjat. Turhaan lauloi karjalaisrotuinen toverini korkeimman veisunsa porolleen mainiten nuo mailmankuulut voimasanat — eivät ne nyt tepsineet. Voi metsäkana! Täytyi turvautua vanhaan temppuun: Huotari kiskomaan poroa perässään, kaahlien kuin ajokarhu soseessa, minä jäljessä pulkkaillen.

Niin tulla tohmaroitiin Kauhaniemen mökille. Ei tuo ollut suuren suuri eikä aivan pienen pieni, olipahan noita pesiöläistyylisiä räppänäsalonkeja, joissa päre vielä palaa lekuttelee pihdissä ja kaikki maalausvehkeet ovat mustan savun kanssa tekemisissä. Kun vieras istuu rahille, niin epäilee hän että joku veitikka tempaa penkin takaapäin, niin matalalle hän painuu. Mutta lämmintä siellä on yli riittämän rajan ja sehän se on Jumalan siunaus kaikessa surkeudessa. Ja uskottekos, herraslukijani, että ohramöykky ja — voiviipale maistuu herkulta mokomankin mökin pöydältä, jolla ruskeatakkiset särpimiä kilvoittelevat? — Sattui siinä mökissä olemaan kulku-ukko, niin miten ollakkaan, profeteeraamaan heittäysi. Ei hän akkojen unille arvoa pannut — se oli kyllä suuri virhe — mutta metsälinnusta hän jumalalliset salaisuudet ennusti. Jos lentää koppelo tai itse ukko metso ihmisten pirtin lasista sisään, niin kuolemanpa se tuopi taloon ja sama on asian laita, vaikka uunin piipusta tai lakeistorvesta sisään lentäköön. Ja kummia kamalia tietää sekin, jos käki viiritangossa kukahtelee! Vaan käkösestä puhuen: siitä se ihmisen ikionni alkaa, jos saat metsässä kierretyksi sen kuusen, jonka latvassa käki paraikaa helkähtelee ja jos samalla luet kolmesti isämeidän! Olipa hän, Hoikkavaaran ukko, kerran ollut saavuttamaisillaan tuon ikionnen, kolmas isämeitä oli jo ollut menossa ja tuskin yhdeksän kymmentä yhdeksää senttiä askeltamista jälellä, kun jo kerkesi karata tuo hiiden lintu ja Jumalan hyvät jäivät saamatta. Vaan kerranpa hän oli puraissut haapapuuta, jonka latvassa käki niinikään kukkui, niin siitäkös haapa huiskale oli ärtynyt kasvamaan ja taitaa kasvaa tuomiopäivään asti! Niin että käki on kohtalolintu ja ovat ne monet muutkin lentäväiset, kukertavaiset ja kotkottavaiset, arveli ukko. Porotoverini uskalsi epäillä ukon taikoja ja kertoi että kerran oli lentänyt metsäkana torpan akkunalaudalle ja huutanut siinä "sen tuhannen perkelettä" niin että kaikki pirtissä-olijat kauhistuivat ja vanhat olivat ennustaneet että nyt totisesti talon emäntä kuolee kolmen päivän kuluessa, mutta — eipähän ollut kuollutkaan, vaan elää vielä tänä päivänä ja muita pulskempi on talo. Siihen sanoi kulku-ukko lyhyesti että "mitäs se mehtikana, eihän se toki kana ketkale mitään merkihekkään!" —

Taas olimme järven jäällä ja porot kaahlivat pimeässä viittatietä, joka ampui suoraan halki koko Pesiöjärven. Tuisku oli lakannut, voimakas tuuli puhalteli etelän korvalta — näinä talvinahan tuuleskeleekin enimmäkseen etelästä päin kaikkien poroajajain sanomattomaksi kiusaksi. Pilvet hulmusivat hurjaa vauhtia pyyhkien tieltään kuun kiekon, joka sentään väkistenkin valaisi öisiä maisemia. Jostakin kaukaisesta niemen nokasta pilkotti tuli mökin akkunasta. Jolleivät porojemme tiuvut olisi helisseet, olisi maisemilla vallinnut kuoleman hiljaisuus.

Saavuimme Pesiön kaksoistaloon. Molemmat pihat nukkuivat sikiunessa, vaikka kello ei vielä ollut 8:kaan. Nukkuma-ajasta paraiten tuntee suomalaisen talonpojan. Toverini hapuili pimeään pirttiin, kohenteli turhaan lattialla viruvia ruumiita ja syöksyi kohta ulos, niskaansa kiukkuisesti raappien. Hän oli hapuillessaan hiponut jotakin riippuvaa riekaletta ja siitäkös oli pölähtänyt niskan täysi russakoita.

Niin sitä miestä karkaistaan! julkenin minä pistellä hieman muka tyytymättömänä että oli retkelle lähdetty, vaikka varsin hyvin tunsin kotiseutuni suloisen esimaun. Kuutamossa uinuva ränstynyt piha näytti vallan romanttiselta. Navetan akkunassa tuikutti tuiju — se oli jätetty loistamaan paikkakunnalla harvinaisen elukan, porsivan sian kunniaksi. Ajoimme yli aitojen, läpi korkeain kinosten, toiseen taloon. Pian ilmestyi Jooseppi isäntä, turkki päällä, pihalle ja toimitti poroillemme jäkälää.

— Eilen tässä oli meleko tuisku, tuumi hän unen pöpperössä, arvellen kai jo olevan aamuyön. Sukkelasti hän toimitti honkaiset halot jääkylmän kamarihuoneen tulipesään ja siihenpä emäntänsä kantoi olkikuvon, jolla nyt loikoilimme kuin mitkä lapinkävijät, joille muka kuuma, russakkainen pirtti ei kelpaa. "Tietääpäs sen, herrat… Ne ovat niin hemmoteltuja etteivät kärsi yhtä tuhatta russakkaa korvainsa juuressa!" ajattelee jokainen suomussalmelainen talonpoika mielessään, vaikka pitääkin vieraan eristäymisen luonnollisena.

— Vanaha raatohan tämä on. Tässä kuuluu ennenvanahaan olleen viisi taloa, vaan kolome on hävinnyt pois.

— On tässä hautoja, semmoisia… ei se kaukana oo se paikka… Se Sansröömi niitä kerran lupasi kaivella, vaan ei sillä tullut kaivettua… siinä vanhat hokevat metelein asuneen.

— Mitä ne oli metelit? utelen minä tätä Pohjanmaan historiassa tunnettua käsitettä, josta harvoin kuulee meidän puolessa. Mutta isäntä vastaa pimittävästi:

— Ainahan se joku. Ja löytyi tässä toissapänä lumesta tiuku, joka oli puonnut tuolta Aron Kallelta. Mihinkä sen lapset lienevät saaneet. Annahhan kun etin…

Tosiaankin se oli vanhahko tiuku, jonka ulkoreunassa selvästi paistoi valajan muistokirjoitus: "Simuna Johan Määddä, Ristijärvi 1840." —

Päivän valjetessa taivalsimme taas lauhkealla säällä umpitietä Taipale nimiseen mökkiin. Siinä oli pikkarainen pirtti, mutta varsin mukiinmenevä matkailijakamari ja ystävällinen isäntäväki, äsken muualta muuttanut.

— Kyllä se pappanne meijät tuntoo! Annetaanko sitä jäkälää vierasten poroille?

Toverini muistutti nyt minulle että tässä mökissä sitä viime talvena oli tapella nujuttu oikein aikatavasta niin että muuan miekkonen makasi pitkät viikot henkihieverinä, vaan kun siitä toipui, niin heti lipetti Amerikkaan pakoon esivallan kouraa, koska näet oli salapolttimon viinoja juotu. Ja sentähden tässä on uudet asukkaat…

Jätimme taaksemme Pesiönkylän pikkusievät järvimaisemat ja läksimme pyrkimään Tervavaaraa kohti, jota väliä hoettiin "kolomeksi neljännekseksi". Tällä taipaleella kärsivällisyytemme poroajossa jo joutui koettelemuksen alaiseksi. Hitaasti näet kävi pulkehtiminen ummettuneella metsätiellä ja kaiken lisäksi ajoimme harhaan heinitielle. Äärettömällä suolla katkesi taival umpiperään , kuten kansan sana asian ilmaisee, ja meidän oli pyörtäminen takaisin. Sitten taas laahustettiin koukeroa "oikeata tietä", joka nakkelehti ylös ja alas pitkin kesäistä polkua, rämeen kallasta ("Törisevän" suo?). Tällaisille maisemille voisi äkkikulkija milloin tahansa eksyä ja uupua ikävien eräsoiden syviin lumiin. Saavuttiin mitenkuten kiiveten korkealle Tervavaaralle , josta näköala tammikuun päivän kalpeassa valossa tekee suuren-surunvoittoisen vaikutelman. Kesäauringon punaisessa laskussa se on juhlallinen paikka. Kun ensimäinen talo näytti meitä vierovan, ajoimme toiseen, Anttilan taloon.

Ennen varakkuudestaan mainittu — nyt ränstynyt, rapistunut talo. Astumme avaraan pirttiin, jossa naisväki häärii. Siivottoman vaikutuksen tekee pirtti kuten yleensä kaikki Suomussalmen pitäjän pirtit. Lattia mustanlikainen, syljen, roskan, ruuantähteiden, vaateriekaleiden ja lasten sotkujen peittämä. Pitkälle laudalle keskelle lattiaa on ladottu rivi vanhoja karvarukkasia, syylinkejä ja sukanteriä — niistä kuulutaan kehrättävän lankoja. Vanha emäntä huokailee:

— Ei ole enää tämän talon elämästä. Mikä ne jaksaa verot maksaa, kun ei ole tuloja. Pois joutaisi myydä koko moska, kun olisi ostajaa.

Totta hän puhuu, olosuhteet ovat harmajat ja tilallinen näillä syrjämailla kiemurtelee kuin mato hämähäkin verkossa.

— Meijänkö isäntä? Ei ollut meijän isännästä enää savottaan.
Hätämaassa se on, — huokaisee emäntä.

— Niine, myöntää emäntä hiukan häpeissään. — Siihen tuli semmoinen virmatauti… ei saanut sielunrauhaa ennenkuin läksi tietäjiä tavottelemaan… Eihän se nyt yksin, kyytimiehen palkkasi ja hevosen. Sinne nyt viimeiset roponsa tärvää.

— Mahtaakohan palata terveenä? tinkaamme yhä, mutta emäntä ei näytä ukostaan paljoa toivovan, vaikka tuo Parkkilankin äveriäs aikoinaan ajeli virmaansa Hätämaassa asti puoskaroittamassa…

Milloinkahan kirjoitettanee henkienmanaaja Hätämaan historia? Tällä tietäjällä on näet ollut ja on yhä valtava vaikutus Suomen kansaan: hänen turviinsa tarpovat suomalaisemme aivankuin venäläiset pyhiinvaeltajat Kristuksen haudalle Jerusalemiin tai muhamettilaiset Mekkaan.

Siirryimme sivurakennukseen, kalseaan kamariin, kahvinjuontiin. Siinä oli vastapäätä iänikuinen pirtti, kukkuroillaan kansatieteellistä rojua ja epäilyttävää törkyä. Kylmiä komeroita oli useampiakin, vaan kaikki huonossa korjuussa. Tottapuhuen ei metsäsuomalaisesta olekkaan neljän seinän sisällä asujaksi. Hän tekee elämänsä ikäväksi huoneessaan, mutta kas: taivasalla hän on elementissään! Siellä, missä aurinko paistaa, tuuli puhuu ja vesi huuhtoo, siellä säilyy "mongolinen rotu" puhtaana. Anttila on tavallinen talo, en sitä mainitse ensinkään sen vuoksi että se missään suhteessa olisi halvempi tuhansia muita. Tosin porotoveriani Huotaria epäilytti eräs ilmiö: mies oli tehnyt eräänlaisia löytöjä navetan puolessa… Kuka takaa ettei joskus emäntäväkeäkin sietäisi käyttää Hätämaassa? Virma näet voi vaivata lehmäinhoidossakin…

Tervavaaralta pudotimme itsemme alas jyrkkää törmää järvelle ja olimme visusti päättäneet ajaa Alanäljängän Parkkilaan herraspäivälliselle. Mutta erämainen kohtalo oli päättänyt toisin, sillä kun viittatie järvellä haaraantui ja akkaväen neuvot, nyt kuten aina ja ikuisesti, näyttäytyivät sekavilta, jouduimme kyntämään jotakin muuta tietä, toisin sanoen: ei juuri minkäänmoista tietä. Suota ja rämettä, rämettä ja suota loppumattomassa skaalassa, tunti tunnilta, neljännes neljännekseltä. Aavikoilla, jotka olivat siposileät, katosi viimeinenkin tienpohja, ja porot hoipertelivat kuin juopuneet rantajätkät keksien ainoaksi huvikseen toistensa kyljen hieromisen, sillä porojen päähän on itse luoja päntännyt massaasikurssin salaisuudet, joista ajajakin saapi osansa. Julmistui siis taas veikeäverinen kaveri, liettuaperäiset voimasanansa esiin manasi, ja kajahtelipa alakuloinen luminummi hänen suomalaisista sähähdyksistään! Hänellä oli vietävän viisas poro, se ei koskaan itseään loppuun asti väsyttänyt, vaan siinä, missä oli vaikea paikka, se filosoofin tyyneydellä heittäysi makuulle ja iski silmää isännälleen: "mene ja tee samoin". Minulla taas oli huligaani haraksi; se ei koskaan malttanut perusteellisesti levähtää, vaan tanssi katrillia ja teki ammeenpohjia paksuimmassakin nietoksessa, vieläpä heitti oikeata häränpyllyä, jos jäi kymmenenkään metriä vanhasta porosta, jota se hurjasti rakasti. Olihan tämä kulku surkeansekaista, mutta nauruksi me väliin panimme, kun porot toisinaan, paksuimmassa lumessa, hullut, intoutuivat hölkkäämään kuin paraskin vaunupari rinnakkain, ja jälkeen jäi ruhtinaallinen kaksivakojälki. Rakkauden voimalla silloin vuovattiin eteenpäin korvessa ja porojen punaiset kielet roikkuivat tahdissa!

Päivän hämärtäessä saavuimme vihdoin metsämökille, jonka toverini tunsi Hiitolaksi — hiisi meidät tänne oli suunnannut. Huotari innostui, piti erehdyksen edullisena ja, sallimatta minun tutustua hiidettäriin, läksi hurjaa vauhtia ajamaan edelleen. Hänessä oli yhtäkkiä herännyt propsipäällikön luonto, hän tunsi paikat ja kehui tietä:

Porot porhalsivat Saunavaaran pienen mäkituvan ohitse ja laukkasivat alas rämenotkoon. Ja pian noustiinkin Halliin ja yksillä pelloilla sijaitsevaan Sääskeen . Sukkelasti riisui Huotari sekä oman että minun poroni ja lennätti jäkälämöykyt eteen ja sitten mentiin pieneen, kuumaksi lämmitettyyn kamariin. Piha oli täynnä rekiä ja takarekiä ja pirtti puolillaan paperipuuntekijöitä. Vanha emäntä sairasti henkiheikkona karsinan puolella silloin-tällöin päästäen surkean valituksen. Muori oli ukkonsa kera käynyt äänestämässä Parkkilassa, vaan joku päivä sen jälkeen hän oli sairastunut, kukastiesi mielenliikutuksesta. Toinen, puolisokea vanhus, vanhan isännän veli, jolla oli kaulassa hirmuinen kasvannainen, rypi toisessa nurkassa. Mutta itse isäntävanhus, niinmainittu Hallin Pietari, istui reippaasti puhellen miesjoukossa.

— Minä oon viiellä kaheksatta, huusi hän kiiluvin silmin, — ja onpa tässä näihin asti jaksettu. En minä paperirossia… mällipä hyvinni olla pittää. Purroo kai pappannekin tupakkaa?… Joo, äänestämässä tässä käytiin muorin kanssa, vaan tuo velimies jäi käyttämätäk. Ettäpä oo tainnu ennen tässä talossa käyvvä. Tämä on iänikuinen rustinki, kolome miespolvea asuttu. Kun rupian muistamaan, niin…

— Mihin ruutuun viivan veditte? tinkasin minä yhä, vaan sain vastaukseksi kaikilta pirtissä istujilta että:

Joku oli iskenyt näiden korpiukkojen päähän että "salainen äänestys" oli siinä määrin salainen että laki jollakin tavoin muka uhkasi rangaista sitä, joka jälestäpäinkään tunnusti, mihin paikkaan oli viivansa vetäissyt.

Ukko oli vanhan kansan äkäisiä äijiä. Hän oli tunnettu aarteidensa kätkemisestä — kerran oli hänellä ollut tuhansia markkoja kallion raossa, koska ei luottanut pankkeihin. Hiiret olivat kuitenkin hänen pankkisetelinsä levitelleet pitkin kalliota, vaan ukkopa, nähtyään varottavan unen, oli takonut pajassa rautavanteen lippaansa suojaksi. Toveriltani kuulin nämät asiat.

Nuori emäntä pyysi meidät maitokamariin aterioimaan ja alanäljänkäläinen "lihapottu" sai nyt kunniallisen kyydin. Lampaan liemi oli suorastaan huumaavaa! Kyllä näissä korpikodeissa osataan omat ruokalajinsa maukkaasti valmistaa. Ja kahvi syrjäkylissä maistuu aina paremmalle kuin kirkonkylän herrastaloissa. Vehnän viljelys Näljängällä luonnollisesti on vähäinen.

Mutta saunakuumassa vieraskammiossa isännöi tänä iltana porotoverini Huotari. Hän otti vastaan vanhaa jos nuorta, antoi jokaiselle paperipuuntekijälle viidenpennin sikarin ilmaiseksi, tutki tilikirjoja, jakeli rahoja, puhutteli korven raatajia sydämellisesti, kuunteli ehdotuksia ja vastaili vaatimuksiin. Minä istuin syrjässä sängyn laidalla ja — ihailin tätä Hallin kansliaa. Niin, tietystihän oli surkeata että kuusikot menivät polkuhinnasta porvareille, surkeinta se ettei tulevan sukupolven elinehtoja muistettu, mutta — mikäs auttoi. Onhan yksitoista markkaakin rahaa — yksitoista markkaa metriseltä kuutiosyleltä. Mutta mikä vaiva ja tuntuva työ lumisessa korvessa ennenkuin puut oli hakattu, sahattu, nuotiolla korvennettu, kuorittu ja kolottu, pinottu ja hevosilla vedätetty uittorantoihin! En sitä uskaltanut kysyäkkään asianomaisilta — näin orjahengen heidän kasvojensa piirteistä ja soin jätkälle mieluusti väkevän sikarin lohdutukseksi. Sitten me propsipäällikön kanssa potkiskeltiin toisiamme sängyssä ja väiteltiin kapitaalin oikeudesta.

Aamun valjetessa, lauhan sään yhä jatkuessa, läksimme taas liikkeelle. Ajettavanamme oli noin seitsemän neljänneksen taloton korpitaival, jossa eivät heinähäkin jäljet syvässä lumessa paljonkaan helpoittaneet. Paperipuunvetäjät häipyivät pian taaksemme ja joka suunnalla levisi nyt ympärillämme autio, sielua sirpova rämemaisema.

Saa huutaa eikä kukaan kuule. Porojen sorkat vain naksahtelevat ja pulkat kyntävät sihisten syviä vakoja. Huotari vetelee haikeaa mustalaisrallia, mutta väsyy laulamiseenkin ja istuu sitten synkkämielisenä ahkiossaan, jonka perään joku koristemaalari — maahengen miekkonen — on maalannut "stiliseerattuja" jäkäliä. Tuuli suhahtelee yli lumikenttien. Niin ajetaan yksi peninkulma kärsivällisessä jännityksessä, porot vetävät, vetävät… Vihdoinkin elon merkki yksitoikkoisuudessa! Mikä kumma siellä kekottaa edessäpäin aukean suon keskessä? — Piimäleili! Tyhjä piimäleili, pantu seisomaan tiehaaraan. Sfinksi? Sen ovat tietysti heinämiehet siihen tarkoituksella heittäneet — tuolla suon takana piilee luultavasti joku mökki, jonne se on aijottu. Kunpa hakisivat hiihtäen ennenkuin tuisku peittää? Näin se tavaranvälitys sentään käy sydänmaissakin. Viikon viivyntä — tavallinen taksa, aikaa on hyvä Jumala luonut yhtä rapiasti kuin pitkiä neljänneksiä.

Metsätie teki suoran kulman ja maisema hiukan vilkastui. Me ajelimme kuin tontut pitkin lumista harjua, sukeltaen koivuisten riemuporttien läpi. Vesisuussa kuvittelimme paluumatkaa pitkin kyntämiämme, koukerehtavia uria. Vielä joku ikävä rämesuo, vaan sitten läksi tie vakavasti nousemaan ja yleni lopulta jykevälle vaaralle, jolla harmaasiipinen tuulimylly meitä ensimäiseksi tervehti.

Raiskio! Valtava näköala peninkulmien päähän sinertäviin avaruuksiin pakottaa luonnonihailijan ajattelemaan että tällaisilla vaaroilla pitäisi kohota komeampiakin rakennuksia, "korpilinnoja" valoisine akkunoineen, joiden läpi silmä vapaasti saisi nauttia ainoata, mikä erämaassa on jumalallista — luontoa. Mutta kun astuu tuollaiseen nokiortiseen pirttiin, johon matalat, likaiset akkunat eivät iloa suvaitse, sekä tutustuu ihmisiin, jotka eivät luonnon juhlallisuudelle arvoa pane, tuntee masentavan vaikutuksen. Ihmisen, varallisuudestaan huolimatta, pitäisi oppia luonnon pyhyyttä kunnioittamaan, silloin ei elämä niin harmajalle maistuisi korvenkaan komeroissa. Meidän ylimaalaisiltamme puuttuu kaikki kauneuden aisti, ei kenenkään päähän pälkähdä laittaa siistiä ja mukavaa ympärilleen silloinkaan kun raha lakkarissa kilkkaa. Jos on talossa vieraskamari, johon on rätkätty seinille kirjavia paperin riekaleita, niin tätä pidetään talonpoikaiselämän korkeimpana saavutuksena. Raiskion sisäistä elämää pimittivät lisäksi surkeat perhekirot, siellä oli mykkiä ja kuuromykkiä ja kuuromykilläkin saattoi olla jalkalapsi. Aistiviallisuus noilla mailla on usein seurauksena jostakin kovasta lastentaudista, jota ei ole osattu hoitaa. Mielivikaisuus pitäjässämme taas on usein aiheutuma lasten loukkaamisista tai säikyttelemisistä. Juotuamme kahvit toisen paperipuupäällikön, nimittäin Taavetti Seppäsen itsetietoisessa seurassa, työnnyimme taas taipaleelle ja ajelimme nyt alas Raiskion hyötykasvuisia rinteitä, pitkin Leväjoen vartta, Näljängän uudelle maantielle, joka juhlallisesti kuin mikä rautatie halkoo maisemat parinkymmenen peninkulman pituudelta Puolangalta Piispajärven Perangalle. Porommekin innostuivat, kun kolme päivää metsäumpia kaahlailtuaan tunsivat kruunun kovan, sileän pohjan kavioinsa alla, ja me ajelimme Huotarin kanssa kylki kyljessä kiinni ihaillen taas kaunista kaksoisvakoamme — sillä Näljängän maantiet näkyvät tuiskujen jälkeen pysyvän monta vuorokautta kulkijoitta.

Poro on ihmeen herkkävaistoinen ajokas. Maisemista ja tienpohjista sekä varsinkin ajajansa äänestä se mainiosti tietää, milloin lähestytään jotakin merkkipysähdyspaikkaa. Härkämme oikein pistivät vallattomaksi laukaksi ylös ja alas maantien mäkiä, ja itse hiisi olisi niitä turhaan hillinnyt kääntymästä ensimäiselle taloon nousevalle poikkitielle.

Niin saavuimme Leinosenvaaralle , retkemme huippupisteeseen,
Ylinäljängälle.

Puolangan puoleiset tunturimaiset ylänteet täältä jo kajastelevat taivaan rannalla, ja talon tavoissa huomaa myös eroavaisuuksia. Esimerkiksi hevosten pirtissä käyttäminen ei enää kuulu päiväjärjestykseen kuten kaikkialla Suomussalmen laajassa seurakunnassa, yksin pappilassakin. Ja hiukan uusia maanviljelysneuvoja, vieläpä metsänhoitoasioita on tahdottu ottaa onkeen. Vikoilenpa siellä olevan vinkuvaisiakin navetassa — sikaa näet nälkäpitäjässämme pidetään sivistyksen esitaistelijana.

Emme astuneet pirttiin, vaan pieneen lämpöiseen kamariin, jonka kynnykselle oli meitä vastaanottamaan ilmestynyt täällä tänä talvena sijaitsevan, valtion kannattaman kotiteollisuuskoulun johtaja.

— Siinähän menettelee. Jouluna eksyin suurille soille hiihtämään ja vain sähkölyhdyn avulla osasin ihmisten ilmoille. Tuntui vähän kummalta… siellä rämeellä… Ei täältä hevillä viitsi vyöräytyä kirkonkylään, ikuiset tuiskut ja vähintään kahdentoista peninkulman mutkinmatka. Mitäpä ikävä haittaa, poikain kanssa on kylliksi työtä; pyhänä kelpaa köllöttää, ja — joka maanantai saapuu posti Nivavaaran kautta.

— Kyllä toimitan. Ja kohta mennään rualle… Pienessä pirtissä lentelivät höylän lastut.

Viisi höyläpenkkiä vilkkaassa käynnissä. Tehtiin pöytiä, keinutuoleja, sänkyjä, suksia, kaappeja ja minkä mitäkin. Opettaja olikin harvinainen mestari, innostunut taiteelliseenkin työhön ja siroihin malleihin. Moisella käsityöopetuksella, jos sitä sallittaisiin jatkaa kymmenen vuotta, voisi olla tärkeä merkitys paikkakunnan tulevaan kehitykseen nähden. Pistäysimme myös naapuritalossa Juhanissa pientä maalariverstasta katsomassa. Hankaluuksia oli veistonjohtajalla paljon, mutta hän oli kutakuinkin tyytyväinen saavutuksiin. Me, poromiehet tietysti, kehoitimme häntä pulkankin tekoon. Saarnipuinen pulkka, arveli hän, olisi kevein ja kestävin. Mutta saarnipuuainesten tilaus Ylinäljängälle asti ei oikein kannattanut.

Ylinäljänkäläisten saunan laveri oli yhtä kuuma kuin vuokkilainenkin kotihelvetti ja yhtä matalat olivat sen penkit ja hämärään kiehtova valo. Väleen siellä vilun väreet erkanivat ja miekkoset puhdistuivat, mutta saipa varoa nenäänsä nokeutumasta ennenkuin ulos pääsi. Huotari oli kuin uudestaan kastettu sielun ja ruumiin puolesta, tai vertauksilla puhuen niinkuin vastakuorittu höyryävä paperipuu, puolentoista metrin pituinen kalikka; sosialisti-opettaja näytti punaiselta kuin keitetty porvari ja luulenpa että kolmannessakin niekassa oli lepän väkevä väri.

Veistokoulun opettaja tarttui mandoliiniin, todelliseen italialaiseen mandoliiniin, jollainen hänellä oli ainoana ylellisyyskapineena puleerattujen visahöylien seassa, ja hän sinkautteli sangen kirkkaita säveliä. Ja meillä oli jommoinenkin juhlahetki tuossa pienessä talonpoikaiskammiossa, kun mandoliinin vienot sävelet kantautuivat pihalle, josta kalpea kuutamoinen näköala levisi yli Näljängän totisten vaarojen. Mutta poromme kuopivat turhaan jäkälää aidan takana ja ne täytyi pian taluttaa takaisin pihaan korteheinillä luonnollisen ravinnon puutetta korvaamaan. Ne puistelivat hieman tyytymättöminä tiukuisia sarviaan. Ilta-aterialla väiteltiin siitä, oliko Kristus ensimäinen sosialidemokraatti — siis oppinut keskustelu. Sitten meille laitettiin veljesvuode porontaljoille lattialle. Ja kuta myöhempi hetki, sitä valoisammaksi muuttui talvinen yö…

Kukapa viikossa kerkeäisi kiertää yhden ainoankaan Suomussalmen kymmenestä kylästä? Näljänkäkin on niin lavea että matkustaja, sen keskukseen saavuttuaan, huomaa parhaaksi pötkiä takaisin samoja jälkiään. Lähdeppäs kaahlimaan vaaralta vaaralle, tee moniaan peninkulman syrjähyppäys, nähdäksesi miten ihmiset missäkin sopukassa elävät, kurkista jokaiseen savupirttiin ja kallista korvasi jokaisen kinokseen hautautuneen kohtalolle — sinne tartut itsekkin erämaan kinoksiin, elämän syviin nietoksiin, eksyt ihmisarvoituksen pimeään korpeen!

Tuolla on talo kolmen neljänneksen päässä, mutta jos sinne haluat, niin saatpa kiertää kuusikin neljännestä, sillä tuiskutalven tiet ovat oikulliset. Tuolta siintää sangen houkuttelevan näköinen asuinmaisema jänkien takaa, mutta sinne ei vedä väylää mistään. Lentokone olla pitäisi! Lentokone? Sadan vuoden päästä kehitys luonnollisesti jo onkin sillä tasolla että esimerkiksi kinkeripapit kulkevat ilmassa. Nivavaaran kohdalla alkaa ylhäältä kuulua urkujen sävelet — lukkari tietysti ei viitsi veisata — sen jälkeen kajahtaa isämeitä ja taivaasta laskeutuu pirtin katolle herra pastori ja kysäsee: onkos ripitettäviä akkoja Naamangan kylässä, ja jos ei ole, niin ka lennämme Timpin kylään. Ja biplaani — täynnä biblioita — lentää kohisten kuin hanhiparvi pohjoiseen. Joku lyhyt katkismus aina silloin-tällöin tipahutetaan alas mökkilöiden kohdalla…

— Varo, varo! huusin minä, mutta toveri karkuutti kuin kuuromykkä hurjaa vauhtia alas vaaralta ja hänelle tapahtui hirmuinen hujaus, pulkka meni nurin, mies suistui ojaan ja perässä tuleva toinen pulkka iski kokkansa niin likeltä hänen nenäänsä ettei olisi tarvinnut kuin kaksi senttiä ja — mies olisi saanut surman kolauksen kalloonsa.

Hän ei virkkanut sanaakaan, korjasi vain kiireesti vehkeensä ja me ajoimme edelleen, pian taas sukeltaen metsien helmaan. Nyljettyämme Raiskiossa aimo kalakukon työnnyimme iloisesti tuolle seitsemän neljänneksen taipaleelle, joka nyt sujui monin kerroin hauskemmin kuin edellisenä päivänä, sillä porot poimettelevat mieluusti omia jälkiään. Ja valtavan viehättävätä on ajeleminen läpi koivuisten kaariporttien. Suuret suot lyhenevät laulamalla, josta porotkin näyttävät pitävän. Siellä seisoo yhä vielä piimäleili rämeellä. Olemme saaneet tietää että se on menossa mökkiin, jota rahvas keskuudessaan nimittää Antiskaksi, vaan kirkonkirjoissa kantaa kummallista nimeä "Östermyyrä". Paltamolainen henkikirjuri Eerik Cajaner vainaja kuuluu leikillään mökille tuon seinäjokelaisen nimen paiskanneen. — Näkyvätpä taas käyneen heinässä hallilaiset! Peninkulman pituudelta on tiepuoliin karissut korsia ja toisinaan on itsepäinen näre tukistanut kuormasta paksun tukon, joita me nyt sivuajaen tempoilemme pulkkaheiniksi. Vähitellen elostuu erämaan tie, alkaa näkyä paperipuunvedättäjäin poikkijälkiä ja puupinoja. Soiden yksitoikkoisuutta rajoittaa joku kuiva harju, josta varmaankin kesän tullen löytyisi ketunpesiä.

Kuinka tuttuja nämät peninkulmien laveat asumattomat alueet ovat paikkakuntalaisille, sitä todistaa m.m. se, että jokaisella suolla, jokaisella lammella, jokaisella kuivalla kankaalla on oma perinnöllinen nimensä. Mikä on "Kinttusuo", mikä "Vehkalampi", mikä "Sammakko-puro" mikä "Paitaharju". Entäpä heikäläinen paikallisvaisto! Pienet poikaressutkin osaavat hiihtää yksikseen ilman kompassia ja karttaa, otavaa ja aurinkoa, oijustaen jonnekkin mökkitaloon, jonne ei ole kuin "kolome pitkää neljännestä". Jos on saamattomuutta, nuhjusmaisuutta, niin on myös sitkeyttä, taitavuutta. Me pyrimme tuomitsemaan korven kurjaa väkeä aina pinnalta hypistellen. —

Taas oli päivä loppunut, kun toverini kanssa söimme eroaterian
Hallissa, johon hänen oli jäätävä.

— Hilikku hengestä — ei kahvesta lanttia tarvihe! ilmoittaa emäntä. Mainitsen tämän vain näytteeksi kuinka vaatimattomat taksat vielä vallitsevat kotipitäjässäni. Vieraan eteen saatetaan kantaa kymmenen kiloa leipää, kolme kiloa voita, iso pahkakupillinen keittoa, röykkiö suolamuikkuja ja ainakin seitsemän litraa maitoa ja piimää, ja hän saapi syödä niin paljon kuin jaksaa, vaan kun maksu peritään, niin emäntä ei määrää enempää kuin 25 penniä (= hilkku). Jos annat hänelle 10 penniä päällisiksi, niin saattaa hän sanoa: "Eikö tätä tule liikaa?"

Hyvästi. Yön selekäänkö se vieras taipaleelle? sanoi vanha isäntä, ja koko paperipuumiehistö seurasi juhlasaatossa minua toisen talon veräjälle asti, jossa heittäysin pulkkaan ja läksin iltakuutamossa yksikseni ajelemaan. Ja, kysyttyäni Hiitolan ukolta tarkoin tiet ja mahdolliset tiehaarat painuin alas oudolle järvelle, jonka takaa puoliumpi jälki läksi vetämään halki ikuisten, loppumattomien rämeitten. "Pari neljännestä ja rapia päälle?" Kuu paistoi sangen kirkkaasti, kun vihdoin saavuin Syrjävaaran pihaan. Talossa vielä valvottiin, vaikka jotkut olivat kellistyneet pirtin lattialle jo seitsemältä. Nuori isäntä kantoi koko pantion jäkälää poroni eteen ja sitten hän kohteliaasti luovutti minulle nuoren parin makuukamarin yösijaksi. Seinällä riippui kookas, komea ketuntalja, kolme päivää aikaisemmin nyljetty. Suomussalmella tavataankin ovelia ketunpyytäjiä, eräässä toisessa kylässä asuu niin monen sadan ketun petkuttaja, että miestä itseäänkin jo nimitetään Kettu-Eemin korkonimellä ja väitetäänpä luonteensakin jo muuttuneen kettumaiseksi. Minun oli määrä nukkua leveässä vuoteessa, mutta kaunis yökuutamo valvotti hermoja ja aloinpa siis kaikessa hiljaisuudessa tehdä kotiseutututkimuksia. Ensinnäkin sänky, jossa makasin, miksi se oli juuri sen mallinen kuin oli? Aloin piirtää selkänojan koristuksia ja huomasin että kaikessa piili oma tyylinsä. Toisen puusängyn selkämyksessä oli niin monta taiteellista kiemuraa, että minun taitoni loppui niitä jäljentäessä. Tuolien leikkaukset ja maalaukset olivat yksinkertaiset, mutta niissäkin ilmeni selvä kotitaiteensa. Ja minä pakana olin väittänyt ettei korvenväellä muka ollut kauneudenaistia?…

Aamupimeässä pistäysin pirttiin pakinoimaan vanhan isännän kanssa, joka kutoi verkkoa. Aloin tapani mukaan tiedustaa muinaisjätteitä. Naisten karsinassa joku naurahti: oli kerran löytynyt sellainen "risku", rintasolki, vaan mihin lie hävinnyt. (Miksi Saara nauroi?) Oli myös pellosta pengottu sellainen jousen vedinvekara, vaan mihin lienevät "sikiöt" senkin saaneet. Rahojako? — lieneekö noilla vanhan kansan köyhillä ollutkaan rahoja? — Sanoa jurauttipa silloin vieras ukon-karilas: — On tuolla Koistilan luona Hätäkangas niminen paikka, neljänneksen peässä talosta, siellä on semmoisia maahautoja, joista ovat vanhat löytäneet maalihirsiä. Siellä kuuluu olleen kivekkäitten kirkko .

Enempää ei ukko tietänyt. Lisäsi sentään että oli tuolla Alajärven Myhkyrinkin seuduilla lapinhautoja. Ja kun vanha isäntä vielä oli maininnut että oli tässä Syrjävaaralla muinen seissyt "sotamiehen toloppa", näin minä parhaaksi lopettaa tutkimukseni ja valjastaa poroni. Nuori isäntä oli anivarhain lähtenyt heinään, mutta emäntä saatteli minut veräjälle ja kielsi lähtemästä "vasemen käen puoleista lattuo ensimäisen suon takana." Niin jätin Näljängän kylän taakseni ja ajelin aamupuhteella Pieneen Käkelään , joka jo on Pesiön puolta. Ohjeenani ei ollut muuta kuin mutkin hiihdetty suksilatu, joka ei poroa kantanut ja jota silmä tuskin erotti pimeässä.

Häikäisevän valkoisten lumien keskessä kyyröttää iänikuinen, ränstynyt, harmaa talonpoikaistalo. Aamuhämärissä pihaan ajava poromies ihmettelee sitä hiljaisuutta, joka talossa vallitsee. Mutta kinoksella seisten näkee hän mustasta akkunareijästä tulen välähtävän pimeässä pirtissä ja jos hän arvaa katsoa aamutaivaalle, huomaa hän mustan savun kohoavan puisesta tötteröstä pirtin katolta. Yhtäkkiä narahtaa ovi ja kimakka koiranhaukku ilmiantaa pirttiväelle että pihalla on joku kulkija. Ryysyiset, kalpeakasvoiset lapset ryntäävät akkunaan ja litistävät neniään nähdäkseen mikä kummitus seisoo keskellä pihaa. Mutta kukaan ei uskalla mennä ulos pihalle katsomaan — tässä talossa käypi niin harvoin ketään. Eikä mene emäntäkään, yksin lastensa kanssa kotona oleva emäntä, korven vanki. Hän kokoaa lapset ympärilleen lieden ääreen ja odottaa siinä matkamiehen sisääntuloa. Mutta se matkamies ei maltakkaan tulla pirttiin, vaan kurkistaen ovesta pyytää emäntää neuvomaan "oikeata veräjää" ja "oikeata tietä". Emäntä tulee pihalle, lapset kintereillään. Lapset ihmettelevät vieraan koreata nuttua ja tiukusarvista poroa. Vieras taas ihmettelee emäntää. Hänen mielestään savupirtin emännässä on jotakin erikoista, jota hän ei osaa itselleen selittää. Hän arvelee sitä luonnon terveydeksi, savupirtin puhtaan ilman vaikutukseksi, mutta kenties se onkin jotakin muuta, jotakin sielullista… Kenties se on korven syvää, suljettua surua, kohtalonsa kiroihin tyytymyksen nöyryyttä — nöyryyttäkö, ei, vaan yhtäpaljon ylpeyttä. Itsetuntoa että suurmailma on semmoinen ja semmoinen, vaan yksilön, savupirtin lapsiäidin osana on vain elää ja kuolla ikuisesti täällä nokisten orsien alla, milloinkaan pääsemättä mihinkään. Miehet toki pääsevät rahdinvetoon kaupunkiin — hän ei pääse sinnekään. "Nostele vain lapsenriepuja ja lapioi lehmänlantaa kaiken ikäsi." "Ja vanhene, muutu kurttuiseksi akaksi!"…

— Ei oo nyt suksenlatuakaan, sanoo emäntä ja hänen yksinkertaisten sanojensa takana kuuluu ikäänkun salainen huokaus.

— Etteköhän osanne. Tuoltahan se talo näkyy. Siitä hetteen kautta ajetaan. Suon vierustaa…

— No kiitoksia paljon nyt… tpruu… se on tuo poro semmoinen… ikävä etten joutanut nyt teidän taloanne tutkimaan! pääsee poromieheltä sanat suustaan ja hän lisää vielä: Minä mielelläni tutustuisin tällaisten savupirttien elämään…

Emännän silmät hohtavat niin oudosti siinä aamuhämärässä valkoista lunta vastaan. Mutta suupielissä värähtelee ikäänkuin ivaa: "kyllä hän ymmärtää, miten tuollaiset koreanuttuiset herrat köyhien elämää tutkivat…". "Vai sanoi se vielä kiitokset! — Mistä hyvästä?"

Emäntä lapsineen jää tuijottamaan poisrientävän jälkeen: "Yrittäneekö ikinään toista kertaa, iljenneekö edes kurkistaa oven raosta?"

Ja on kuin koko rappeutunut, matalakattoinen kartano hänen takanaan huoahtaisi. Mutta vieras on kadonnut notkoon ja kohta kuuluu hänen porotiukujensa hilpeä helinä naapurin vaaran rinteeltä. Pian sentään häipyvät ne viimeisetkin helinät heräävään aamutuuleen ja talvisen päivän kalpeasti valjetessa ei enää näy eikä kuulu mitään.

Kävikö siellä joku? Unennäköä kai se vain oli että muuan, jolla oli olevinaan sydän korean takin alla, ajoi pihan läpi?

Talon nimi todellakin Kolmiloukko. Ensimäisessä loukossa, johon kurkistan, palaa iloisesti lieskuva tuli jättiläispadan alla, luulisi siinä keitettävän viinaa, mutta se onkin vain löysää lunta, jota sulatetaan vedeksi. Toisessa loukossa on kamari täynnä rojua ja vasta kolmannen komeron kolmannesta loukosta löydän kaikki talon naiset kyyristyneinä minkähän lie työn ääreen. Minun ilmestymiseni ovelle ei näytä heissä herättävän minkäänlaista huomiota. Ei kukaan hievahda. Miesväkeä nähtävästi halveksitaan, sillä talon omatkin viisi miespuolta ovat ajetut tukki-savottaan rahaa ansaitsemaan. Kysäsen, kuka heistä on emäntä, vaan he naurahtavat omituisesti ja sanovat että "emäntä on kuollut". Tiedustan tietä Taipaleen torppaan ja nytkös kaikki viisi naista alkavat yhtaikaa puhua ja muka neuvoa. Siitä ja siitä paikasta lähtee muka semmonen ja semmonen tie sinne ja sinne, vaan lienevätkö viimeaikoina siitä kulkeneetkaan, vaan sinne ei tarvitse kuulemma lähteä ja siinä ja siinä se kääntyy, jos kääntyy, ja siitä lähtee vetämään, vaan mikäpä sen tietää…

— Mutta herran nimessä, keskeytin minä hiukan hermostuneesti, sanokaa minulle nyt ainoasti, mitä tietä minun pitää ajaa, älkääkä mainitko mitään niistä, joille ei tarvitse lähteä!

He katsahtavat minuun kummastuneesti ja sanovat sitten, ainoaan miesritariinsa, noin 12-vuotiseen poikaan päin kääntyen: — lähteköön tuo Kalle oppaaksi!

Ja Kalle poika painoi karvareuhkan päälaelle ja lähti edelläni hiihtämään surkeilla suksen kapuloillaan, mutta jyrkässä mäessä ajoin minä hänen edelleen ja odottelin sitten poikaa järven rannassa. Ja kun poika oli hiihtänyt järven päähän, niin hän pysähtyi, niisti nenäänsä, ja näytti rukkasellaan että tuosta sitä nyt vaan mennään suksen jälkeä myöten, ja ilmi kävi ettei mitään tienhaaraa ollutkaan ja että naiset olivat, kuten arvasin, aivan turhia lorunneet ikäänkuin tyhjästä kaakottavat kanat. Kiitoksia opastuksesta! sanoin minä ja työnsin "hilkun" pojalle, joka ei ollut vielä kuunapäänä kirkonkylässä käynyt.

"Amerikan kaivostyömiesköhän siitäkin tulee?" aattelin itsekseni, "vaikkei se vielä ole kirkonkylän haudankaivajaakaan nähnyt".

Poro sai kaahlata yli tuhat metriä aivan umpea niin että se joka askelella upposi ryntäitään myöten lumeen. Se yritti tuskastua mokomaan urakkaan ja teki silmukoita rämeellä piipottavien kitupuiden ympäri. Ja raskas, litteäpohja pulkka viilsi syvää vakoansa, ja lopulta oli pulkan sisässä enemmän lunta kuin miestä. Hyvin se sentään jaksoi, veturi, hyvän yöravinnon jälkeen. Ja niin saavuin minä päivän valjetessa jälleen Pesiönkylän torppiin ja taloihin.

Ison mailman ihmiset sitä tuskin uskovat. Enkä minäkään olisi uskonut, jollen omin silmin olisi nähnyt!

Nimittäin: kuinka ahtaassa, pimeässä, likaisessa, kylmässä, rumassa ja kaikinpuolin kurjassa asunnossa ihmisperhe, johon kuuluu kymmenen henkeä, voipi elää!

Se tuntuu uskomattomalta vielä sittenkin kun sen omin silmin näkee. Ihmissaamattomuus ja eläimellinen kohtaloonsa tyytymys sellaiseen huippuun asti kehittyneenä 20:nnella vuosisadalla, joka muka on pyhitetty jumalaiselle hengen valistukselle? Monessa pappilassa on parempi kanakamari ja monessa maakartanossa hauskempi sikopahna kuin on tässä Suomussalmen Pesiönkylän Lapinniemen torpassa pirtti, jossa iso parvi pieniä lapsia, yhden isän siittämiä, yhden äidin synnyttämiä, käämerehtii mustan muurin edessä, mustalla, kylmällä lattialla, päreillä ja riekaleilla tukittujen akkunareikien takana. Ja ympärillä luminen luonto, nuo ikuiset kinokset, joita ei edes poro jaksa kaahlata, ja avara erämaa, jossa yksitoikkoisuutta häiritsevät muut melkein yhtä kurjat mökit kuin tämä Lapinniemi: Hiltuniemi, Mäntyniemi, Honkaniemi, Teeriniemi, Oltava, j.n.e.! Mutta Lapinniemi on ryhmän ruusu!

Tässä on elävä esimerkki ihmisen mahdollisuudesta elää kuin maan myyrä kuopassaan ja täyttää raamatun jumalan tahtoa: "lisääntykäät ja täyttäkäät maa!" Ja siltä kannalta katsoen on Lapinniemi ihailtava, tuo kurja komero, jossa kymmenisen vuoden kuluessa on siitetty ja synnytetty kymmenen lasta, joista vain yksi pari "Jumalan armosta" on kuollut kurjuuteen.

Kuvitelkaapa, arvoisa lukija, mielessänne pirttiä, joka on niin pieni että tavallisen kokoinen mies siihen mahtuu nukkumaan tuskin muuten kuin asettamalla yhteen nurkkaan päänsä, toista seinää pitkin vartalonsa ja kolmannelle sivulle säärensä. Liikkuma-alaa murheellisesta muuritakan kulmasta on — pari askelta kapeaan seinäpenkkiin. Siinä ahertavat kaikki nuo pienet pellavapäätytöt ja totiset poikanaskalit, siinä seisoo pieni ruokapöytä, jos sitä ruokapöydäksi voi sanoa, ja siihen täytyy vielä mahtua — kaiken kurjuuden kaunokukkanen, lapsenkätkyt, jossa ryysyjen päällä iloisesti irvistelee mökin nuorin vesa, ei vielä vuosikaskaan. Oven suussa on niin kylmä, että lasten laittamat vesilammikot lattialla jäätyvät. Jonakin talvena on parilta lapselta niin paleltuneet jalat että nahka on irroittunut…

— Kyllähän tässä lauhalla tarkenee, vaan pakkastalvina, herrajessus…! selittää emäntä.

— Toista kymmentä vuotta. Silloin oli vähän helpotusta, kun kuoli kaksi lasta…

— Vaan kumma se on että kahdeksan on jäänyt eloon? ihmettelen minä ääneeni ajatellen.

— No sitä minä oon aina sanonutkin noille lestatiolaisillekkin että on niillä ollut, lapsi rukilla, oma varjelijansa, en kai minä oo heitä osannut enkä joutanutkaan hoitamaan.

— Vaan olette te sentään sitkas ihminen äidiksi? huomautan minä, ja emäntä, joka vielä on verrattain nuoren näköinen, myöntelee: — Oon minä kyllä lujjaa tekkoa, ei sitä jokkainen vaimonpuoli oisi kestännä, vaan kun on kymmenen lasta jo tehtynä, niin alakaa se vähän tuo selekä juonitella…

— Hm, hymähtää emäntä reippaasti, repäsee röijynsä sepalukset auki ja työntää toisen rintansa ruskean nyppylän kätkytlapsen suuhun. Kursailematta hän tämän tekee kuten kaikki luonnonihmiset.

Minä istun matalalla penkillä, porounivormu ylläni, ja katson syrjästä tätä kohtausta mökin äidin ja kymmenennen rintalapsen välillä. Kaiken kurjuuden uhallakin olisi tuossa elävässä kuvassa taiteilijalle jotakin kaunista esiintuotavaa! Vahinko ettei isäntä, Reete Kyllönen, ole kotosalla, voinpa aavistaa millainen filosoofityyppi hän on, jolla, kuten kiertävät maanviljelysherrat kuuluvat huomauttaneen, on niin erinomaisen siunauksellinen "pirttiviljelys", mutta kelvoton peltoviljelys, vaikka maaperä kuuluisi olevan mainiokin.

— Voi hyvä isä missä pyykissä tässä ollaan, sanoo emäntä imetettyään ja peittää pullean nisänsä, — kun ei ukko saa valmiiksi tuota kehikkoa. Ovathan nuo Oulun lestatiolaiset meitä paljon autelleet, vaan syönnissä se hupenee ja tokko antanevatkaan enää…

Minä nousin lähteäkseni, sillä tunsin kykenemättömyyteni suuremmalla summalla auttamaan, vaan emäntä virkahti, kiinteästi silmiini katsahtaen:

Ja hän alkoi taas selittää millä kannalla asiat oikeastaan olivat… Sillä-aikaa lapset tonkivat ruokakupin ääressä ja sotkivat pahanpäiväisesti, mutta minä panin merkille ettei äiti, kuten niin monet kurjat mökinäidit, lapsiansa liian kovasti pidellyt. Vai osasiko hän hillitä itsensä vieraan läsnäollessa, sitä en tiedä? Minusta lapset olivat, meidän puolen lapsiksi, jotenkin miellyttävän näköisiä, vaikka kalvakoita kasvoiltaan.

Kärsivällisesti he kaikin näyttivät odottavan sen talven valkenemista, jolloin saisivat luovuttaa pesänsä taivaan linnuille ja muuttaa äidin kanssa uuteen, tilavampaan pirttiin. Perheen isässä ei kuitenkaan näyttänyt olevan miestä sitä elinpäivänään valmiiksi saamaan, ja emännän huokaukset kävivät päivä päivältä raskaammiksi. Ja moni syrjäinen tietenkin yhtyy näihin emännän huokauksiin?

Mutta minusta, mailman matkamiehestä, on tämä mökki — kuten kaikki muutkin samankaltaiset pienet ihmispesät — eräänlainen kultasuoni erämaassa.

Ihana on ajella porolla pitkin sileitä hankia kevätpakkasessa kuutamo-yönä… Kun on sievonen seura ja reilassa peura ja polvissa suloiset säpikkäät. Ja sarkatakin povessa lisäksi pinkka papereita — niin kelpaa työntyä kolmen peninkulman retkelle vaikkapa Pesiön "Vasikkaan", jossa sydänmaan edistysmieliset kokoontuvat. Palmusunnuntai-hanki! Palmusunnuntain korkeaveisu kaukana korvessa! Yli vaarojen leijaa ihmeellinen toivon henki ja kuutamoriivanteella helistely alla nukkuvain kuusten on täynnänsä salaperäistä aavistusta. Koko sydänmaa muuttuu satutarhaksi, joka kimmeltää hopeahelmiä ja timanttipuikkoja…

Nelivaljakko rientää hauskasti puikkelehtien läpi harvan hongikon. Kuuluu kavioin kapsetta, pulkkain kahinaa, tiukujen helinää ja ajajain laulua.

— No sanos muuta! Entäs tuo Viipurin villi. Uneksuikos hänkään joutuvansa näinikään kuutamo-pakasyönä porohärällä lennättelemään… siihen aikaan kun mies lauloi latinaa "Kolmen roiston kappelissa" Helsingissä?

Korpi kohajaa! Kulkue liikkuu rientomarssissa eteenpäin, nousee vaaroille, joiden huipuilla kuutamo herrailee, laskee taas alas rämepainanteisiin, joissa varjot tummenevat. Ajetaan yli metsäjärvien, joiden ulapoilla porot intoutuvat hassunkuriseen tanssiin, kohotaan vihdoin ylös jättiläistörmää — ja ollaan perillä.

Sydänyön hetki. Poromiesten serenaadi nukkuvalle talonpoikaistalolle.
Terveisiä sentraalista!

Meitä oli tosiaankin pienoinen karavaani porolla-ajajia — kymmenen poroa ja kymmenen ihmisolentoa, niihin luettuna pari naistakin. Se oli nälkämaan olosuhteisiin katsoen loistava seurue: korkeita neljän tuulen lappalaislakkeja, pitkiä, punakeltareunaisia säpikkäitä, punalaitaisia pulkkia, koreita koipikintaita, heleävärisiä päällystakkeja, taiteellisesti kirjaltuja poron selkävöitä hopeanheläjävine kulkusineen, pakkasessa kimaltelevia, kiliseviä tiukuja ja kelloja poron sarvissa ja — kaiken huippuna, hilpeän retken ylimpänä symboolina — tulipunainen, kaksikielinen lippu kiinnitettynä Heilahtelemaan ykssarvisen poron ylimpään haarukkaan. Lipunkantaja petra, vaikka sillä ajelikin tyttöihminen, teki sotaisen vaikutuksen — pyhä ristiretki Kuivajärvelle? Itse henkilökunta oli myös kirjavasti ja mukavasti valittua: ensin edusmies, kihlakunnan kuulu korvenprofeetta, punaparta-mustaturkki, matkueen ikäpresidentti; sitten kirkonmies, mojo moottorikapteeni ja vannotettu valokuvaaja, tarvittaessa tarmokas rokoniskijä, hänpä oli pakanalliseksi leimatun joukkiomme panssari ja kilpi ristillisen Vuokin läpi vaellettaessa; sitten seurasi ruhtinankyläläinen korpikomisarius, syvien rivien mies, esi-isien taikauskosta tyystin luopunut; senjälkeen tuli pedagoogi, Laatokan meren briha, ylioppilaslaulaja, intohimoisin porourheilija mitä Hyrynsalmi milloinkaan on jäillänsä kantanut; sitten seurasi eräs kihlakunnan maanviljelysseuran uutukainen virkailija, hongankolistaja, mies jykevä ja aito "salmelainen", nyrkit hällä kuin konepajan moukarit, siunaa ja varjele sinuas sarvipää hänen koprissaan; senjälkeen seurasi pirteä, solakka, sorea parraton pielisjärveläinen nuorukainen, kaupanhoitaja, oiva poromies; vielä on miekkosista mainittava ketterä kotoaan karkaaja, pomon poika, "Jukolan Eero", joka hätätilassa lennätteli suksiltaan ilman valjaita tuulispäisellä petrallaan; sekä kahdeksantena uroona eräs, joka on pyytänyt ettei miestä julkisesti mainittaisi; poronaistemme urheassa sarjassa olivat myös erinäiset pyhät ammatit edustettuina; ajelihan siinä sekä klerikaalinen laupeudensisar että liberaalinen seuranainen, "kompanjonkka", kuten venäläinen ranskalaistyyliin sanoisi.

Karavaania seurasi lumivalkoinen, kissanköykäinen, naalin kaltainen naaraskoira…

Totta toisen kerran! Se oli hienohkoa väkeä — meidät leimattiin herroiksi, vaikka rehellisyys vaatii jo alussa huomauttamaan että oikeastaan enin leimatut leimaherramme loistivat poissaolollaan. Mutta lukijalle on oitis myös ilmoitettava että meillä oli toivo päivän parisen päästä törmätä yhteen toisen porokaravaanin kanssa, jonka oli määrä kohdata meidät valtakunnan rajalla ja jota joukkuetta tiesimme johtavan Mustaparta nimisen sissipäällikön Lentiirasta. Tämän kuhmolaisen porokomppanian kohtaaminen määrätyssä paikassa ja määrättynä päivänä — sepä se olikin se salainen vipu, joka oli pannut meidät suomussalmelaiset ja hyrynsalmelaiset liikkeelle: olimme uteliaat näkemään, missä määrin porourheilu oli valloittanut sieluja Kuhmoniemenkin kauniilla maisemilla? Porourheilu Kajaanin takamailla on nimittäin 20:nnen vuosisadan uusi urheilulaji esi-isäin ikivanhalla pohjalla — me keksimme uusia ilmestymismuotoja, sovitamme poro-ajoon erikoisia kansallisia tarkoitusperiä… Meidän innostuksemme on niin suuri että me kesken tulisimpia kiireitämme ja elämänhuoliamme heitämme kukin virkamme ja toimemme, kotimme ja kontumme, karistamme päältämme kaikki esteet ja sonnustaen itsemme, kupeista vyötelehtien, kaljusta kantapäähän asti sotisopihin hankkiutuen työnnymme toinen toisemme jälkeen noille pitkille erämaan taipalille — kohti itää, kohti pohjoista, kuten kulloinkin — — meidän mielissämme siintävät aivankuin Bjarmien muinaiset aarteet Vienan raukoilla rannoilla, meidän verissämme ikäänkuin heijastelevat "rappasotien" aikaiset vierasretket Kuolan salaperäisille kaltaille; me kaihoamme ikäänkuin ilmestystä pohjoisesta, jossa revontulet hulmuavat; me uneksimme sampoa koin tähden takaa… Siksi me emme pysy kotosalla, siksi retkeilemme; kellä poro, sillä esi-isäin pertuska, tappara ja keihäs; kellä pulkka, sillä ikuinen saaliin kuljettaja haaksi… Meidän innostuksemme on vielä kerran leviävä kuin uusi, tervejärkinen, ihanteellinen uskonto… Sat sapienti.

Karavaanimme läksi liikkeelle sydänmaan pappilan pihalta, sarvimetsä liikahti, tiuvut helähtivät soimaan, pulkat kuppelehtivat ja porojen kaviot naksuivat juoksumarssin tahdissa.

Vuokin valtatie! Kuinka pitkinä, suorina suikaleina se halkookaan loppumatonta korpea, johon ylhäiset vaarat ja alhaiset rämeet luovat liian vähän vaihtelua ja jossa vaeltaja tuskin joka peninkulmankaan päässä kohtaa ihmisasuntoa. Porolla-matkustaja ei sentään ikävystyttäväsi kiinny tuohon yksitoikkoisuuteen, sillä vauhti on nopeampi kuin hiihtäjän ja kulku monin verroin hupaisempaa kuin konikyyti ja lisäksi pitkässä jonossa joluminen vaikuttaa viehkeätä mielenjännitystä, kun näet joka hetki on silmällä pidettävä kolmea poroa yhtaikaa: edellä juoksijata, ettei se suinkaan jätä, takana puhkavaa, ettei se sarvineen syökse niskaan, sekä omaa härkää, jotta se pysyy asianmukaisessa järjestyksessä.

Talvipäivä jo hämärtää ja pakkasen kiihtyessä huurtuvat miesten parrat lumivalkoisiksi: mikä on näöltään kuin joulupukki, mikä kuin jääkarhu, ainoastaan porot säilyvät sulina. Sivuutamme eräitä Kajaanin markkinoilta palaavia latvajärveläisiä kuormia, joiden tie poikkeaa vasempaan päin — meillä on edessä umpi, joskohta pohja tuiskun alta tuntuu. Eipä ole helppo urakka sillä poromiehellä, joka tietä aukoo. On tarkoitus että kukin vuoronperään johtaisi matkuetta, mutta eivät kaikkien porot suostu raivaajiksi. Ilmi käy että hyrynsalmelaisten härät ovat parhaat uran aukaisijat huolimatta siitä että edellisenä päivänä ovat laukanneet neljä peninkulmaa.

Pimeys, pakkanen ja umpi — porotiukujen helinää ja pulkkien sihinää — ei kukaan kuule toisensa puhetta — sillä silloin-tällöin kajahtaa voimahuuto poron kiirehtimiseksi. Tie synkkä, mieli hilpeä, joku laulaa iloisen laulun pakkasessa ja tuontuostakin huutaa etuajaja: "ovatko kaikki mukana?" tai "onko häntä tallella?" johon "häntyrin" ääni aina vastaa vähän vihaisesti: "on! on!"

Niin ajettiin pysähtymättä runsas kolmipeninkulma. Vuokin horisontin mukaan vallitsi jo sydänyö, kun saavuimme Kyllölän taloon. Sattuipa sentään "Vilikko" isäntä olemaan aitanpöksässä unenpöpperössä rahojaan lukemassa yön hiljaisuudessa, niin kovastipa hämmästyi, kun näki sarviniekan nurkitse porhaltavan pihaan. Näki yhden, näki toisen, näki kohta kolmannenkin: niitä tuli ihan pihan täydeltä. Paukahutti "Vilikko" aarre-arkun kiinni, hyppäsi kynnyksen yli ja pirttiin pakeni tukka pörröllään — "rapparit tuloo! rapparit tuloo!"

— Hyvää iltaa. Terveisiä kirkonkylältä! kuului tulijain ääni. Rauhan väkeä nuo olivatkin, vaikka jäkälistä tanhualla alottivat akkaväen kanssa aikamoisen rappasodan. — No jo on kummat kulkijat! virkkoi napatalon vanha isäntä, herrastuomari, joka oli herännyt hälinään ja tervehti tulijoita hurstihousuissaan. — Ei oo ennen tämmöistä matkuetta meille osunut. Hehe. Vai Venähelle asti nyt reissutaan.

Hän oli tavallista oppineempi vuokkilainen tämä vanha herrastuomari, hän näet luki sanomalehtiä ja arvosteli mailman sivistystä afäärin kannalta. Tiesipä hän Tolstoinkin ja kysäsi minulta noin vaivihkaa, olinko käynyt "Poljanassa". — Se Poljana kuulostaa olevan luja paikka. Ja joka sen reivittären naisi, taitaisi tulla rikkaaksi. Oon minä tässä vähän meinaillut…

Saivatpa Kyllölän reikäleivät sinä iltana menekin. Talon kassööri Vilkko sai seistä puoleen yöhön asti puntari kourassa poromiesten keskessä. "Kilo ja kuussattaa rammaa!" "Ja minulle myös!"

Vihdoin olivat kaikki syötetyt ja nyt alkoi juhlallinen makuulle-meno: Säpikkäät orsille roikkumaan, paulapieksut ja syylingit uunille kuivamaan, miehet lattiapahnoille pitkälleen kuin tukit lauttaan. Mieliala oli parhaimmillaan. Kaikki puhelivat makuultaan.

— Se on lukkarin asia alottaa iltavirsi. Minä esitän että Vuokin kunniaksi veisataan suomalainen arkkiveisu: "Ah, kuin paljon pakanoita…"

Ihmeissään kuuntelivat talon naiset karsinan puolelta tätä poromiesten meteliä pimeässä pirtissä, jossa vallitsi noin 25 asteen lämpö.

Aamulla siepattiin valokuva isännistä, pihasta ja koko retkikunnasta ja lähdettiin jatkamaan matkaa itää kohti. Kovan tuiskutalven takia olivat järvitiet mahdottomat ajella, joten taas matkattiin maitse pitkin uutta maantietä. Sattuipa siellä, Vängän talon tienoilla, parhaillaan olemaan mullanvetäjien satalukuinen jätkäjoukko: miestä kuin metsää, hevosta kuin rakuunarykmentissä. Nuotioita savuamassa tienvarsilla, lapiomiehet kuin mykrät mullikossa. Kilometrittäin oli tätä työaluetta ja tie niissä oli luotuna korkeaksi patteriksi. Näyttipä melkein kuin täällä kaikessa hiljaisuudessa olisi rakennettu rautatietä Ylivuokkiin? Yhteentörmäys meidän porokaravaanimme ja vuokkilaisen sapöörirykmentin kanssa oli hullunkurinen. Niissäkin paikoissa, missä taluttamatta uskalsimme ajaa, vierivät näet pulkat usein alas patterin harjalta kaataen ajajat suinpäin Vierikkoon, miltä putosi matkalaukku pulkan kokasta ja joltakin särkyi pulkan perälauta multakuormaan törmätessä. Moniaat vuokkilaiset hevoset peljästyivät pahanpäiväisesti poroja ja syöksivät päistikkaa alas harjulta upoten korviaan myöten syvään lumeen. Sanomattakin on selvää että hevospojat kiroilivat kauheasti ja koko meidän pyhä karavaanimme ristittiin sielunvihollisen monilla arvonimillä. Edusmies teki parastaan opettamalla multapoikia hillitsemään hevosiaan ja nähtiinpä hänen itsensä lentävän kuin kekäleen hurjistuneen konkarin turvassa — asema näytti tosiaan vaaralliselta. Me ajelimme kahden tulen välitse toisten jätkien nauraessa. Pulkkien pohjista kului tervaus, vaan vaskipohjat kihnuutuivat loistavan kirkkaiksi. Vihdoinkin loppui tuo kiusa, tie jatkui sileänä ja me nousimme onnellisesti ylös ylhäiselle Saarivaaralle, jossa Aholan pirtin kahvi maistui mainiolle. "Rämsän kaupungista" (rahvaan paikallisnimitys) ajoimme Kajavan taloon ja, siellä päivällistettyämme pitkässä pirtin pöydässä, työnnyimme taipaleelle Murtovaaran synkkiä seutuja kohti. Muistoon on jäänyt avara suo, jonka poikki ampuvan tien tuuli oli juoksuttanut umpeen. Kuinka värisyttävän autioita maisemia nämät olivatkaan arkioloissa! Kerran viikkoonsa hiihti juro postimies poikki avaran suon, mutta julma luonnotar lakaisi heti hänen latunsa umpeen ja väliin ei viikkokausiin ajellut ainoatakaan hevosmiestä. Meidän porokaravaanimme heleine väreineen, iloisine helyineen loi juhlallisen näytelmän tätä alakuloista rämetaustaa vasten. Auringon viimeiset säteet juuri pakenivat edessämme häämöttävältä vaaran huipulta, mutta jälkeemme jäi valtava, syvä vako, jonka pulkkajono uursi — montakohan päivää sekään saisi olla rauhassa juoksulumilta? Pimeys ja pakkanen lankesi päällemme, kun taas Murtovaarasta etenimme, turhaan koetettuamme palkata opashiihtäjää — oltiin tosiaan Ylivuokissa, jossa pahansuopaisuus on kouraantuntuva kansallinen ominaisuus. Kuitenkin osasimme omin nokkimme, vaikka ei eksymiseenkään näillä huonosti rastitetuilla erärämeillä paljoa puuttunut. Matkueen mieliala ei enää ollut varsin rattoisa, yksi ja toinen oli vaipunut äänettömään mökötykseen pulkassaan; jotakin palelsi, vaikka ei kehdannut sitä muille ilmaista; oli sentään yksi, joka hehkui urheilun innostusta ja lauloi täyttä kurkkua intohimoista säveltä "Margareeta", se oli tuo Laatokan meren briha, härkäpoika näillä raukoilla rajoilla. Ja ihmeellinen on laulun mahti, se tempaa väkistenkin mukaansa…

— Halloo! kuului pimeässä. — Mikä on? vastattiin toisesta pulkasta. — Että käskeppä sen laulajan perässäsi vähän säästää äänivarojaan kuivajärveläistenkin iloksi!…

Niin saavuttiin Loukkoon, äärimäiseen ylivuokkilaiseen taloon, ja koska tanhuat olivat täynnä jäkäläpantioita, pidimme viisaimpana asettua taloon yöksi ja jättää perille-ajon aamuun.

Yönviettomme Loukon pirtin pikimustalla lattialla ansaitsee mainitsemista. Tuo karstainen vuokkilainen temppeli nokisine pilareineen oli tänä yönä kuin tulevaisuuden yksikamarinen kansaneduskunta, jossa sekä herrat että talonpojat, vanhat akat ja nuoret naiset ja koko lapsilauma käytti äänioikeutta. Lehteri-yleisöä edusti kihisevä parvi russakoita, jotka hurjasti juoksentelivat ympäri makuusijoja. Ikäpresidentti oli parahiksi pitänyt aatteellisen puheen seljältään ja muutamat poromiehistä olivat kuumuudesta huolimatta nukahtaneet aivankuin tuutulauluun, kun karsinan puolelta yhtäkkiä alkoi kuulua aito suomalainen kuorsaus-sinfonia, joka, ensin vienosti virittyään, pian paisui mahtavaksi sävelsarjaksi, johon valveilla-olijain oli mahdotonta olla kääntämättä huomiotaan. Siellä, salaperäisessä nurkassa, tuntui soivan sekä torvi että viulu, sekä huilu että rumpu ja tuontuostakin pimpahti ikäänkuin suloääninen piccolo. Nyt alkoi laulajabriha täydellä voimalla veisata "Joonas profeettaa". Kauhistuneina pakenivat russakat, mutta nuorten naisten kristillisestä osastosta kuului osanottavaisia tirskauksia. Kaikesta huolimatta jatkui kuorsausta ja suunenäontelosoitteloa karsinassa. Musikaalinen Laatokan meren mies oivalsi silloin että hänenkin pyhä velvollisuutensa oli soittaa jotakin vuokkilaista instrumenttia ja oitis hän tuijun valossa sommitteli koneen pitkästä pahnaoljesta, puhalsi siihen koko nuoren sielunsa innolla ja purskahtaen itsekkin nauruun sai tirskausten muodossa lämpimiä aploodeja naisten osastosta päin. Kanttorimme, joka vaivoin oli nukahtanut, uiden hiessä, uneksi kirkkourkujen juhlallista soittoa ja alkoi vimmatusti potkia jaloillaan. Mutta pedaalin asemesta mies polkikin omaa valkoista koiraansa, joka vihaisesti tarrasi kiinni hänen jalkaansa, josta taas luonnollisesti oli se seuraus että urkuri heräsi ja siunaili sangen haikeasti. Mutta oljen soittaja innostui siinä määrin menestyksestään että juoksi jääkylmään eteiseen ja alkoi oven takana pitää koko eduskunnalle kerrassaan infernaalista, mouruavaa kissakonserttia. Vaikutus oli aavistamaton. Talon emäntä heräsi ja, unenpöpperössä luullen pienimmän lapsensa kamalasti parkuvan, alkoi jyskyttää hirvittävällä jyrinällä kuten vain nälkämaassa on tapana. Sellainen äkillinen jyskytys herätti todellakin pienokaisen ja kaiken lopuksi alkoi siis pimeässä pirtissä kaikua tämä kaikkien sinfoniain ja kaikkien orkesterien valtavin finaali — elävän lapsen huuto. Mutta myöhäiseen yöhön asti jatkui poromiesten pahnoilla yksityistä keskustelua; siinä loikoi pari pitkää miestä, jotka eivät parhaalla tahdollaankaan saaneet unen rihmasta kiinni ja huvittelivat itsiään "puhumalla kielillä". —

Mutta valkeni sunnuntainen aamu erämaassa ja hilpeä pakkanen paukkui ränstyneen talon nurkissa. Ja hilpeä oli mielialakin, kun taas kauniissa kaaressa aamutuimaan lähdettiin ajamaan läpi huurteisen korven. Tie suikerteli pitkin mäntyisiä harjuja, joiden ylimpiä hongan huippuja nouseva aurinko kirkkaasti kultasi — porot juoksivat ja laukkoivat pakkasessa kuin metsäjänikset. Yhtäkkiä laskeusi suksen latu huimana hyppyrinä alas järven poukamaan ja hurjia ilohuutoja päästellen karkuutti karavaanimme alas jäälle. Ja kas siinä Kuivajärven vastapäisellä kupeella siinsikin jo se pieni karjalaiskylä, joka oli sovittu yhtymäpaikaksi Lentiirasta tulevien porourheilijain kanssa. Viidessä minuutissa pyyhkäisimme yli kimmeltävän ulapan ja nousimme Oleksi Saavisen talon pihaan. —

Mikä raikas, viehkeä vastaanotto! Mikä silmiinpistävä erotus töykeän, juron, ilottoman Vuokin jälkeen! Siinä paistoi talvinen tanner punaisenaan karjalaisnaisia kädet ojossa tervehtien ja vierahille tervetulemata toimittaen: Siinä eukot, siinä miniät, siinä talon tyttäret hymyssä suin, itse isäntä Oleksi juhlallisena kuin turkkilainen pasha.

— Tulkoa tervehinä! Terve vierahille! Sie olet meijän priiaateli…
A mitäpä Suomeh kuuluu?

Mutta kas: siinä aamuauringon pakaspaisteessa seisoi Kuivajärven rantakinoksilla kaksi muutakin miekkoista, kaksi uljasta, sanoin selittämättömän uhkeasti puettua urosta, jollaisia tuskin nähdään minkään maan etnograafillisen museon lasikaapissakaan! Heidän korkeat lappalaispäähineensä, heidän ajoneuvonsa loistivat häikäisevää dekoratiivista komeutta, jonka rinnalla meidän karavaanimme kaikki taiteelliset korut häipyivät varjoon. Yksin heidän porojensa kellopannat, päitset ja valjaat kiilsivät, kuhisivat luostarimaisissa kultauksissa ja väriveroissa.

— Sinäkö se olet, oi Mustaparta? Fra Diavolo — ryöväripäällikkö? — Ja aseenkantajasi Mathias? No voi teitä! Ja missä on muu sviittinne, ne Kuhmon kuninkaat ja hovineidit?…

Ne ne olivat, lentiiralaiset henkiheimolaisemme; saapuneet tänne edellisenä yönä, mutta ilman seuruetta, sillä näiden mestarien kuhmolaiset opetuslapset olivat kai unhoittaneet hymnin Pohjolan kuusesta, joka "ei säiky nälkää, korpea, vaan kohottaa vaan päätänsä".

Hyvä näinkin, nyt oli meitä sentään 12 porourheilijaa, jotka uhmasimme karahuttaa yli valtakunnan rajan.

II.

Kävipä iloinen puheen sorina Saavisen hauskassa pirtissä, samalla kun vieraskamarin pöydällä sihisi suuri, kirkas samovaari. Ensin tuli saijut ja vesirinkilät, sitten piirakat, kalitat, shankit ja sultsinat — eikä sultsinoista näyttänyt loppua tulevankaan, sillä pinottain niitä lennättivät stolalle milloin Outi, milloin Taaria, milloin minna Tarja.

Ja porourheilijat söivät, joivat ja ihmettelivät. Ihmettelivät kuivajärveläistä kodikkaisuutta, ystävällisyyttä ja avomielisyyttä. Ensikertalaiseen tuo mukava, vapaa kohtelu teki miltei hämmästyttävän vaikutuksen. Kuka olisikaan uskonut että pimeydestään surkeankuulun Vuokin äärimäisessä sopukassa, kaukana umpiteiden takana, matkailija voi löytää näinkin mukavan virvoituspaikan? Aivankuin täällä puhaltaisivat tykkänään toiset tuulet kuin valjun Vuokin synkillä vaaroilla? Tuolla, neljän virstan päässä, murjottaa Suomi — syljettyine, pikimustine lattioineen, inhoittavine russakoineen ja mitä kolkoimpine elämänkatsantoineen; täällä piilee Karjala puhtaine lattioineen, heleine väreineen ja vapaine, siveellisine kisoineen! Tämähän on kuin pieni keidas, kosteikko kuivakiskoisessa kainulaisessa erämaassa sekä henkisessä että aineellisessa suhteessa — tämä, laukunkantajain kaino kylä! Kuinka monta kertaa se onkaan sanottu ja kuinka monta kertaa se yhä ja aina uudelleen lieneekään sanottava että Suomen heimossa piilee eräs elementti, jolla voisi olla kulttuurimerkitystä, jos… niin, jos jotakin tehtäisiin sen elementin levittämiseksi suomalais-luterilaisen niin sanoaksemme turmeltuneen rahvaan keskuuteen. Nyt ei ole puhe propagandasta rajan toisella puolella, tuosta turhaan peljätystä pöpöstä, vaan henkisten itujen istuttamisesta maamme omien raukkojen rajojen sisäpuolella…

Me pyhitimme tämän pyhäisen päivän (26 p. helmik. 1911) kokonaan Kuivajärven kylälle. Milloin naapuriloissa pistäyttiin säijy-stakana juomassa, milloin toimeenpantiin hilpeä huviajelu pikkutyttöjen kera, milloin valokuva metsän reunasta otettiin koko pororoikan kanssa. Ja konsa ilta joutui ja tähdet taivaalla syttyivät, kas silloin alkoivat nuorten kisat, joihin oli saapunut kisakumppaneita lähikylistäkin, rajan takaa. Puolestani en osaaottanut noihin kisoihin, mutta syrjästä seuraajana rohkenen vakuuttaa että enpä useasti ole nähnyt hilpeämpää ja puhdasverisempää nuorten karkeloa kuin nämät kuivajärveläispertti-kisat. Meidän järeät, jättiläiskokoiset, säpikässääriset poromiehemme, jotka olivat tottuneet kovasti karjumaan poroilleen, muuttuivat näissä karjalais-impien iloissa aivankuin lapsiksi ja lauloivat, nauroivat, takoivat jalkaa ja kumartelivat kilpaa noiden vienoäänisten, pehmeämurteisten karjalattarien kanssa:

Ehkä siellä ei sillä erää osunut olemaan yhtään mainittavaa kaunotarta, mutta, katsottuna luontoperäisen sulouden mittakaavan mukaan, löytyi tuossa rajaseudun kassapäisten parvessa varmaan montakin heleätä helmeä. Se näissä karjalaisten hypyissä on ikuisesti malliksi kelpaavaa että ne tapahtuvat vanhojen suostumuksella eikä yksikään ikäloppu karjalaisakka eikä ukko katso huvittelua uskonnon kannalta. Kaikki se, mikä Vuokissa ja yleensä Suomen vanhoillisilla paikkakunnilla pidetään syntisenä, on täällä pelkkää elämänilon tavottelua, ja syntiä näkyy nuorten kesken tottapuhuen vähemmän kuin meidän rippikoulutetussa kansassamme. Näiden vienankarjalattarien siveys ei ole suotta maineessa, epäaviollinen yhtymys on ihan harvinaista.

Sillä aikaa kun nuori väki kisaili ylipirtissä, oli meitä ukkomiehiä pieni pakinakunta koolla tuvassa. Ja tapahtui että pitkäpartaisin joukostamme tuli täyteen pyhää aatteellista innostusta ja alkoi puhua vertausten ja tunnustähtien kautta. Hän kertoi eläviä kokemuksiaan rakkaan suomalaisen synnyinmaan ihmiselämästä, paljasti sen tietämättömyyden, välinpitämättömyyden, raakuuden jäsen mitä hirveimmän siivottomuuden, mikä siellä monin paikoin vallitsi varakkaissakin talonpoikaistaloissa saloilla; ja hän kysyi, käsi sydämellä, kyyneleet silmissä, mitä oli tehtävä Suomen kansan kohottamiseksi ylös liejusta, henkisestä ryvetyksestä ja ruvesta? Tässä eivät tepsineet kuluneet fraasit kansanvalistuksesta, vielä vähemmin byrokraattinen yhteiskunta, joka kiskoi virkamieseläkkeensä kansan känsäisistä kämmenistä, tässä tarvittiin, kuni Vipusen vatsassa, syntyjä syviä, asioita ainoisia. Kysymys oli elämästä tai kuolemasta, valkeudesta tai pimeydestä!

"Oi Ukko, ylijumala,
Tahi taatto taivahinen,
Tule tänne tarvittaessa,
Käy tänne käsettäessä!"

oli Väinämöinen muinen hädässä rukoillut, mutta Suomen kansaa ei näkynyt auttavan, vaikka se tuhannessa kirkossaan kristilliseen jumalaansa turvasi. Mitä, mitä siis olisikaan tehtävä?

kuului hilpeätahtinen piirilaulu ylipirtistä aivankuin vastaukseksi puhujan kysymykseen. Ja kohta senjälkeen toinenkin rallatus:

Lattiat tömisivät, mutta karjalaiskieli sovitti tuon jyminän joustavuudellaan ja pehmoisuudellaan, joka on täysi vastakohta meidän kainuulaiselle kielikarkeudelle.

Ja puhuvan partasuu-uroomme synkeä kysymys häipyi karkelon hilpeään hyörintään eikä paljon puuttunut ettei hän itsekkin lähtenyt hyppyyn.

"Ja kun onnen päivän koitto Suomellen taas sarastaa,
Silloin riemun suuri soitto Karjalasta kajahtaa."

— Katsokaa! huomautti vielä äskeinen puhuja: me olemme täällä laukunkantajan majassa, tuon halveksitun reppurin, joka Suomea samoillessaan saapi osakseen jos jonkinlaista kohtelua eikä aina tiedä, kuhun päänsä kallistaa, ja kuitenkin: hän, kun me hänen taloonsa tulemme herrastellen ja rähisten ja kaikki orret ryöstäen puhtaaksi porojemme ruuaksi, kuitenkin hän meitä kohtelee ystävinään ja vierainaan ja panee parhaansa meidän huvittamiseksemme. Eikö se, veljet, ole suurenmoista? Ennen minä oli pessimisti… — Tosi se on! keskeytti mustasilmäinen isäntä Oleksei, joka tarkoin puhujaa silmiin tähdäten oli koko ajan häntä hievahtamatta kuunnellut seisoaltaan, nähtävästi hieman tottumattomana moisiin haltioituneisiin pakinoihin. Ja isäntä kaasi tilkan vienoa viinaa pieneen pikariin ja tarjosi meille. Ja kenpä voisi olla ottamatta pikku simaa Kuivajärven kaukorannalla moisena tähtiyönä, kun porotiuku heläjää sintsin edustalla pakkasessa ja kisapirtin helske kaikuu kauvas ikuiseen korpeen, jossa kontio hangen alla nukkuu?

Seuraavana aamuna, kun lämpöiset sultsinat taas oli syötynä, ajoimme Hietajärven mökkikylään, jonka läpi meitä ei päästetty ennen kuin olimme ryypänneet kupillisen saijua sen kuuluisan verkonkutojan Jaakko Huovisen tupasessa. Ukko itse tosin oli kutomaretkillään Suomen puolella, mutta tytär meidät olikin pidättänyt — Iro, joka oli oleskellut ompelutöissä Suomussalmella. Ilmeisesti sen matkalainen huomaa, kuinka epäedullisesti meidän puolella oleskelu vaikuttaa nuoriin karjalaistyttöihin, aivan päinvastoin kuin mitä he itse otaksuvat. Suomen karsas talonpoikaisluonne, jota ei väkevä kahvikaan vilkastuta, näet hävittää herkästä karjalattaresta juuri sen alkuperäisen runollisuuden, mikä muukalaista niin viehättää. Suomi on näille karjalattarille melkein samaa kuin Amerikassa käynti suomikoille.

Hietajärven kylässä nousee vain viisi savua taivasta kohti ja yksi niistä on sen mökin tupru, jossa patvaska Miina Huovinen elelee. Sääli ettei pororetkeilijöillämme ollut aikaa kädestäpitäen tutustua rajakylän tunnettuun vanhan uskon loitsumestariin, vaikka ukon kyllä olimme tavanneet edellisenä päivänä Kuivajärvellä uutisia utelemassa. Minulle puolestani, joka en ensi kertaa samoillut näitä saloja, on entuudesta jäänyt muistoon ukko "Miinan" juhlalliset manaukset eräissä häissä kymmenkunnan vuotta takaisinpäin. "Miina", joka nähtävästi odotti Suomen vierahien kurkistusta kurkihirtensä alle ja, ulostulematta, loikoi kosinollaan, arveli kaiketi meidän välinpitämättömyyttämme merkiksi siitä että Suomessa muka on unohdettu kalevalaisen loitsutaidon kunnioitus. Ole huoleti, vanha tietäjä, ennustanpa koittavaksi vielä päivän, jolloin nuorempi sukupolvi kuin me tekee pyhiinvaelluksia sinunkin hautakummullesi ja urkkii poikasi pojilta ja tyttäriesi tyttäriltä, mitä sinusta perintötietoja tietävät! Sillä kaikki vanhan kanteleen kaiku käypi sitä rakkaammaksi, kuta syvemmälle se painuu salaperäiseen entisyyteen.

"Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Tällä inhalla iällä,
Katovalla kannikalla!" —

Hurjaa vauhtia, heleässä talviauringon paisteessa, ajaa karautti porokaravaanimme poikki Suomen ja Venäjän rajan, joka viiltää pitkin Hietajärven selkää. Vuokinsalmen hajallinen kylä repalehtii siinä heti toisella rannalla, kylä jonka savuja kaikkiaan kuuluu karttuvan seitsemäntoista. Sekin on köyhää ja ränstynyttä, mutta joukossa kohoaa sentään muhkeampikin ihmisasumus, esimerkiksi Siitarin talo, jossa pistäysimme. Siinä puhdas pirtti, korkea kornitsa, nuori miniä ja valkopartainen mykkä vanhus. Mene tiedä tämänkin talon elämäntarinoita — ei hälisevässä urheilijaparvessa sellaisesta selvää saada! Käänsimme kulkumme nyt Materon vaaran kautta ja ajelimme läpi kumpuilevia metsämaisemia pitkin syvää tien ourua, missä pulkka ja poro tuontuostakin hauskasti sukeltelee alitse luokiksi kaareutuneiden solkikoivujen, jotka ikäänkuin valkoisella sametilla köynnöstetyt riemuportit hohtavat talvipäivän valossa. Poropulkalla ajajalle on tällainen tie suuri nautinto, vaikka toisessa mäkirinteessä toiselta naisajajaltamme pulkka töytäsikin kantoon, josta oli se seuraus että kokka särkyi, vuottoraippa katkesi ja ajaja itse sai varoittavan kuperkeikan. Mutta hätäkös olla seikkailijattarena seikkailijaan laumassa, ensimäinen ritari tietysti rientää sitaisemaan katkenneen hihnan, pulkka voidaan korjata ensimäisessä talossa eikä rientokulku vähääkään keskeydy. Ant mennä vaan!

Tuossa on sievän metsäjärven töyräällä hiljainen Lyttä. Ajetaan kaaressa Orton uuteen taloon, paiskataan jäkälää petrojen eteen ja itse istutaan samovaarin ympärille. Siihen kokoontuu uunipankolle kylän naikkosia meitä ihmettelemään. Eipäs mitänä erikoista, olla öllötetäh vaan. Orton "naini" paljastaa rintansa ja imettää kolmikuista lasta — — niin se on, kuten jo ennen sanottu, täällä ei kursailla sitä, mikä on luonnollista. Suloisessa Suomessamme häpeämällä hävetään vierasten nähden imettämästä lasta — Lytässä ollaan "omenaisia" (sukunimet).

Ohjelmaamme ei kuulunut pyhittää aikaa näihin pikkaraisiin läpikulkukyliin ja sentähden hyppäsimme poronpulkkiin. Ja me annoimme aimo takavauhdin parille akonlahtelaiselle heinähäkkihevoselle, jotka jälessä hiihtäväin miesten takia pääsivät karkaamaan omin päinsä edelle. Ne laukkasivat kuin rakuunahevoset kiertäen umpea erään niemen, mutta mennä ravasivat hilpeästi edelleen pitkin tietä; toinen joutui vihdoin kiinni, vaan toinen laukkasi viisi virstaa onnen ja onnettomuuden vaiheilla suoraan kotiinsa; mutta sydän kurkussa hiihti juro ukko takana eikä välittänyt siitä että mekin poroinemme hänet sivuutimme. Niin tulla kohisteltiin toisen heinähäkin jälessä Akonlahden kirkonkylään ja majoituttiin lentiiralaisten ystäviemme ennen tehtyjen toimenpiteiden johdosta kievariin. Herra Mustaparralle oli postikortilla jo viikkoa ennen ystävällisesti raporteerattu että, "jollei Venäjän puolella alkaisi riittää jäkälää poroillemme, hänen pyhä partansa olisi suuressa vaarassa, sillä nälkäinen härkä syöpi mieluusti tuulessa häilyvää tummaa naavaa". Tämä ukaasi oli pannut sissipäällikön virkeään toimintaan — ja oitis löytyi nyt jäkäläpaakkuja kahdelletoista porolle.

Pian istuttiin piirissä ympäri saijupöydän kievarin ikivanhassa dubletissa, jos niin länsimaisesta uskaltaa nimittää itämaisen Akonlahden nukkekaapin kokoisia huonekomeroita ylhäällä vesikaton rajassa. Ja Iro, kievarin ovela vanhapiikatytär, palveli meitä sangen kiitettävästi, vedet silmissä ihmetellen seurueemme iloisuutta, lauluvoimaa ja viatonta pilantekoa. — Sauna lämmitä, Iro! komensivat poromiehet, ja viiden minuutin kuluttua näimme akkunasta valkohapsisen ukon, kievarin isännän, raahaavan isoa halkokuormaa saunalle päin. Tämä tavaton joutuisuus ei kai voinut olla selitettävissä muuten kuin että venäläiset herrat olivat opettaneet kievarinväen tottelemaan pienintäkin viittausta. Piissikka-uratniekka-stanavoilainen henki oli ammoin lyönyt leimansa tähänkin harmajaan karjalaiseen taloon, tässäkin majatalossa oli totuttu vapisemaan ja pelkäämään kaikkia, joilla epäiltiin olevan esivallallisia tai jumalallisia etuoikeuksia. Aivan äskettäin olivat näissä komeroissa taas räiskäneet… Ja sydän kouristuksissa, mieli kauhun aavistuksissa ilmoitti Iro että paraikaa vuoteltiin Uhtualta saapuvaksi itse piispaa, jonka oli määrä tästä läpimatkustaa. Hänen ylhäisyytensä voi saapua minä hetkenä tahansa, vaikka tänä yönä…

Oli hiukan intresanttia kuvitella, mikähän hauska sekamelska siitäkin tulisi, jos tosiaan arkangelilainen hiippaniekka seurueineen tulla rymistäisi yöllä näihin komeroihin, joiden lattiat olivat pinotut täyteen pitkäsäärisiä suomalaisia porourheilijoita? Varmaan "veljeskunta" hälyytettäisiin kiireimmittäin kokoon — vot propagandisti!

Niin, me olimme virallisesti sanoen Venäjällä — kuinka hullunkurista, kun sitä rupesikin ajattelemaan, ja täytyi se järjellä uskoa, vaikka siveellinen tunto todisti ettei ympäristö ollut Venäjää, jospa ei Suomeakaan. Tuossa riippui seinällä venäjänkielisiä ohjesääntöjä, miten kuormia kuljettavien talonpoikain tuli herroja kyydillä-ajajia sivuta valtatiellä — mutta siinä ei esivallan puolelta ilmennyt paljon älyä että kansan oma kieli tahallisesti oli jätetty pois — ei mihinkään raahdittu painaa ainoatakaan karjalaista sanaa, ei edes kievaripylvääseen. Ja näin oli asianlaita tietysti kaikkialla Vienan Karjalassa. Kuinka paljon suurempaa kunnioitusta se jokaisessa venäläisen kulttuurin ystävässä herättäisikään, jos valtakunnan mahtavan kielen rinnalla myös esiintyisi pienen alamaiskansan kieli! Mutta kun pienten kansallisuuksien sorrettuja oikeuksia rupeaa ajattelemaan, ei voi olla närkästymättä suurten kansojen epäkristillistä itsekkyyttä. Tämä on ikuisesti teroitettava totuus, tämä on sitä kansainvälistä propagandaa, jota ei milloinkaan tarvitse salata.

Vaikka hilpeähenkinen urheilujoukko täytti koko Akonlahden majatalon, vallitsi kuitenkin salainen painostus mieliä. Tämä salainen painostus ei voinut johtua mistään muusta kuin paikallisten olosuhteiden nurinkurisuudesta. Jos oli totta toiselta puolelta että suomalais-luterilainen raskasmielisyys ja luonteenkankeus kosketuksillaan saattoi pilata alkuperäistä karjalaista luonnonherttaisuutta, niin oli yhtä totta myös se että (pravo-) slaavilaisen byrokratian kosketukset vuosisadasta vuosisataan pimensivät entisen kalevalaisen kansan sydänvalkeutta. Meistä tuntui kuin jo akonlahtelainen rahvas, vieroen kumpaakin näitä elementtiä, oli vetäymässä syvälle oman elämänhuolensa sokkeloihin ja poti jo henkisen itsemurhan oireita. Sivistyneen ihmisen oli mahdotonta käsittää mitä iloa tai hyötyä esivalloille saattoi olla siitä, jos joku kansallisuus vähitellen, aste asteelta suli — ei venäläisyyteen, kuten oli tarkoitus , vaan kansalliseen asketismiin, kaiken oman olennaisen raukkamaiseen raukenemiseen.

Akonlahtelaiset näet ovat aivan toisellaisia kuin puolentoista peninkulman takana asuvat naapurinsa kuivajärveläiset — he värisevät ikuisen pelon ja jännityksen valloissa, pelkäävät olemattomiakin, katselevat, kuuntelevat aivankuin omaa kuoliniskuansa odotellen — eivätkä uskalla olla ystävällisiä kenellekään. Ja kuitenkin: tämäkin on yksi niitä seutuja, joista joku kieli aikanaan saatiin pelastetuksi tuohon kultaiseen kanteleemme, Kalevalaan!…

III.

Mitäpä Akonlahdesta siis oikein jutteleisi porokaravaanimme siellä käynnin suhteen? Se ei ole suomalaiselle matkailijalle nykyasteella kovinkaan kiitollinen paikka muussa katsannossa kuin mainitsemassamme: surullisten faktumien konstatoimisessa. Kaikki, mitä siellä sattumalta on muistiimme jäänyt, vain vahvistaa tosiasioita. Kun meitä esimerkiksi pistäysi nelihenkinen osasto poromiehiä paikkakunnan lukkarin majassa, juoksi heti pitäjän pappi läähättäen jälkeemme ja alotti eriskummaisen keskustelun tämän kirjoittajan kanssa: — Skoljko vam zaplatiili shto pisaali pro nas? Paljonko teille maksettiin, kun mennä vuonna kirjoititte meistä?

— Aika rapiasti! vastasin minä saamatta selvää, oliko kysymys papin puolelta katkeraa ivaa vai sitä naivisuutta, joka helposti kehittyy ahtaissa, nurjissa oloissa (hän oli säälittävästi vihattu ja syrjäytetty sielunpaimen parka laumansa kesken).

— Ettekö muista summaa? jatkoi pappi yhä tirkistäen silmiini neuvotonna ja avutonna ja ikäänkuin salaa huokaillen. Mutta hän ei sanallakaan yrittänyt väittämään että kuvauksessani olisi ollut jotakin väärinkerrottua.

— Ovatko ne sellaiset följetongit Suomessa hyvin tavallisia? jatkoi pappi ravistellen hiuksiansa.

— Hyvin tavallisia! myönsin minä naurahtaen. Pakina kääntyi toiselle alalle.

— Ei minulle tule. Olen kyllä tilannut, vaan eivät postista anna… jutteli hengenmies. Sitten hän kysyi:

Ja kun olin kysymykseen mitenkuten vastannut, sinkautti hän yhtäkkiä kysymyksen:

Ja nauroi erikoisen makeasti, kun yksi poromiehistä, entinen edusmies, vakavasti sanoi suomeksi että kaksitoista miljoonaa oli luovutettu.

Hän, pappi "Yksinäinen", opetteli paraikaa suomea, mutta puhuminen meni toistaiseksi päin hongikkoon. Täytyi ihmetellä, mistä vaikuttimista hän juuri nykyisin oli saanut päähänsä että piti oppia suomea? Me tietysti annoimme täyden tunnusteen hänen harrastukselleen ja kehoitimme tarkemmin tutustumaan suomalaisiin.

Kun läksimme pois lukkarista, koetti pappi kaikin tavoin estää meitä poistumasta. Tämä ei ollut tavallista kohteliaisuutta — toisen kodissa. Kun parinkymmenen minuutin päästä teimme toisen vieraskäyntimme paikkakunnan kansakoulunopettajattaan luo, hyökkäsi laahusniekka hengästyneenä ja aivan hätäytyneenä sinnekkin ja etsi erityisesti tämän kirjoittajaa aivankuin tahtoen vartioida ettei saisi puhua opettajattaren kanssa yhtään sanaa hänen, papin, kuulematta. Kaikkiin teki tämä papin urkkiminen kiusallisen vaikutuksen, joka tunnelma kuitenkin pian haihtui, kun hän seuraavassa tuokiossa heittäysi sangen ystävälliseksi ja solkkasi suomea muiden poromiesten kanssa.

Minusta hän jälleen ei mitenkään tahtonut erota, kun muutamien muiden kanssa nousin lähteäksemme kylpyyn, johon kievarin Iro oli meitä tullut käskemään.

— Ishtuma! Ei menemän! Pagavarim jeshtshoo! sopersi hän, vaan minä selitin että pidän saunasta intohimoisesti…

— Jummarrah! Panimaaju! Ei kiireh! Vaan me läksimme kuitenkin, viisi henkeä, mutta toiset jäivät opettajattaren ja papin pakinoille.

Kylvystä palattuamme emme enää menneet minnekkään sinä iltana, vaan rakensimme hauskan saijupöydän kievarikammioon ja panimme toimeen yksityisen illatsun keskuudessamme. Sissipäällikkö hämmästytti meidät vetämällä laukustaan sellaisen kauniin kapistuksen, jollaisia ainoastaan parhaat raittiusmiehet joskus pussissaan kantavat. Koteutuivat siihen toisetkin ja kertoivat että pappi oli ollut sangen mukavalla päällä ja suostunut seuraavana päivänä tulemaan poropulkkaan valokuvattavaksi.

Ah! se on mainiota! riemuitsimme me. — Sellaisella kuvalla on kulttuurimerkitystä.

— Oletkos ainoa muukalainen…? Kätketty kaunotar tietysti. Lumottu prinsessa — pönkän takana. Oikein säälittää. Nuori maatushka…

— Kysy häntä! Kuulkaas: sillä-aikaa kun pappia huomenna valokuvataan, ajeluttaa joku hänen rouvaansa Suomen rajaa kohti — pitää hiukan säikäyttää mallikelpoista miestä…

— Ihan ilmanaikojaan tietysti! — Siitä tulee mainio propaganda-juttu. Vienan Kemistä tietenkin sähkötetään Arkangeliin ja Arkangelista Pietariin: että "babjegubskojen" kylän papin rouvan ovat suomalaiset poroporvarit ryöstäneet!

Tällaista reilua pilaa me laskettelimme saunasamovaarin ääressä
Akonlahden kievarikamarissa.

Naistoverimme saivat onneksi yösijan kauppiaan talossa, mutta me kymmenen urosta asetuimme loikomaan pitkin kievarin kaksois-huonetta.

Tämä, neljäs yömme pororetkellämme, on erityisesti jäänyt muistiin. Se nimittäin muodostui sangen jännittäväksi. Näissä satavuotisissa lokeroissa, joissa muinen kuului asuneen joku pappismies, kummitteli ylen ankarasti. Milloin kuului salaperäistä kahinaa aivan korvan juuresta, milloin ikäänkuin repäistiin jotakin rikki uunin pankolla, milloin kajahti hirvittävä romahdus ihan pään päältä, milloin taas singahti ikäänkuin noidannuoli läpi molempien huoneiden! Turhaan koetti Laatokan briha etukomerossa veisata Joonas profeettaa, hänet lumosi huoneen haltija ja vaivutti sellaiseen väkevään voimattomuuteen että mies vain uikutti kuin suokuovi; mykistynyt oli myös lentiiralainen laulutirehtööri Mathias; Ruhtinankylän mies, jonka ohjelmamme mukaan olisi pitänyt seisoa henkivartijana oven pielessä, oli niinikään loihdittu ihmeelliseen lumoukseen ja veteli hirsiä kuin metsähiisi Pärsämön honkanummilla. Me, takahuoneen makaajat, "suomalaisen kirkon ja valtion pylväät", valvoimme vaivihkaa odotellen oikeauskoisen piispan tuloa. Yhtäkkiä yksi meistä, director cantus, hypähti istualleen lattialle ja katseli ympärilleen hiukset pystyssä, silmät pyöreinä kauhusta.

Ja hän vannoi meille valvoville että hiiri oli käynyt hänen kourassaan ja ikäänkuin etsinyt pesän sijaa.

— Jospa se olisikin vain hiiri! lohdutettiin häntä ja edusmiehen kehoituksesta saatiin marttyyri kääntymään toiselle kyljelleen. Mutta tuossa tuokiossa hän, vainottu, taas hytkähti, sätkähti ja ilmoitti hikipäissään että nyt oli se ryökäle käväissyt toisessakin kourassaan. "Abi, male spiritus!" — Lukkarin arveluttava asema alkoi vakavasti huolestuttaa minua vierustoverini kohtalon puolesta, vierustoverin, joka oli vaipunut sikiuneen. Muhkea partansa oli näet sittenkin vaarassa — montako haituvaa siitä näkyisi jäljellä aamun valjetessa? Akonlahtelaiset hiiret tuntuivat yhtä nälkäisille kuin porotkin…

— Ei, tämä ei käy. Ilma loppuu! Valoa pimeyteen! Mutta — missä ovat tulitikut? Jännätyksemme kasvoi kasvamistaan. Kuvittelimme että hiiret tai muut salaperäiset voimat olivat vieneet tulitikutkin. Hapuilemalla ne vihdoin kopeutuivat kouriin ja me läksimme edusmiehen kera pienelle partioretkelle kievarin kaikista ylimpään kerrokseen, mutta edusmies jäi istumaan salaperäiseen komeroon; minä palasin takaisin kynttilä kädessä. Kello oli silloin 3 aamuyötä ja useimmat poromiehistä nukkuivat. Nyt tapahtui yön merkittävin tapaus. Kun edusmies alusvaatteisillaan palasi yksityis-istunnostaan, seisahtui hän keskelle makaavain parvea ja ilmoitti: — Nyt, veliveikkoset, ei enää ole leikki kysymyksessä. Minä näin haamun hiiviskelevän ovemme takana. Minä vannon että siellä oli joku urkkimassa… Tietysti olisin seurannut sitä, mutta…?

Hiiret yhä pitivät hirveätä meteliä. Ja todella kiusallisessa jännityksessä kului loppuyö ja talvinen aamu vihdoin valkeni. — —

Tuskin olimme saaneet housut sääriimme, kun ovi aukesi ja kylän pappi harppasi keskellemme — kalpeana, luihuna, arvoituksellisen näköisenä. Me istutimme hänet kohteliaasti samovaarin ääreen ja ilmoitimme että oli vielä liian varhaista valokuvan ottoon. Mitä ihmettä olikaan tuossa miehessä? Toiselta puolelta hän herätti syvää sääliä ja myötätuntoa, mutta toiselta puolen…???

Hän kyseli yhä samoja asioita kuin edellisenä päivänä, lausui arvelunsa suomenkielen luonteesta, kertoi tuntevansa samojeedeja, vaan ei lappalaisia, ihaeli neljäntuulen lakkejamme ja vertaili niitä piispan päähineeseen:

— Aivan olisi kuin piispan hiippa, jos olisi noin ja noin ja jumalankuvia kupeilla! —

Me läksimme kauppiaaseen ja täytimme laukkumme karjalaistuliaisilla. Kun pappi sillä-aikaa ajoi lukkarinsa kanssa johonkin toimitukseen toiselle rannalle, emme voineet olla käyttämättä tilaisuutta hyväksemme — pistäysimme kansakoululla.

— Teillä on täällä hiukan kummallinen sielunpaimen — huomautimme me nauraen: — hän väijyy joka-ainoata tilaisuutta ettemme ilman hänen läsnäoloaan pääsisi teitä tervehtimään. Aivankuin mies parka pelkäisi että meillä on jotakin luvatonta tekeillä…

Opettajatar ei vastannut monta sanaa. Siinä vaikeassa asemassa, jossa hän yksinäisenä naisena toimi Karjalan venäläistyttäjäin nöyrimmässä palveluksessa, täytyi pakostakin tulla varovaiseksi. Häntä oli jo viattomasti vainottu, virka riistetty salaisten ilmiantojen perusteella, mutta jälleen palautettu paikkakuntalaisten hartaan anomuksen nojalla. Ei muka saisi sanaakaan hiiskua karjalaksi — Kivijärveltä syntyisin oleva ihminen! Tuskin omakielistä sanomalehteä uskalsi lukea, tuskinpa mailmankuuluun Kalevalaan kurkistaa! Näin pitkälle jo ulottuu venäläisen kielikiihkon varjo Väinölän ahoilla. Arvaamattomaksi vahingoksi kaikille vallanpitäjille ja vallanalaisille! —

Päivä oli jo puolessa, mutta turhaan koetimme saada kylän pappia valokuviimme, joita otimme kirkon ympäriltä. Emme käsittäneet mikä nyt yhtäkkiä oli ystäväämme mennyt — tiesimme varmasti että hän jo oli palannut kotiinsa, mutta aina kun yritimme häntä tapaamaan, kuului naisen ääni lujasti pönkityn oven takaa: ei ole kotona (njee dooma)! Akkunat olivat verhojen asemesta peitetyt likaisilla, vanhoilla sanomalehdillä; oli mahdoton kurkistaa sisään…

Kievarin väki oli vakuuttanut ettei kukaan heistä ollut yöllä liikkunut makuuhuoneemme etehisessä. Olipa kuka hyvänsä, mutta — — —

Kun useimmat meistä jo olivat sitä mieltä että Akonlahti on jollakin tavoin ikävystyttävä paikka, johon Jumala varjelkoon ketään toista kertaa tulemasta, suoritimme runsaanlaiset maksumme kievariin, valjastimme poromme ja laulettuamme erolauluksi lentiiralaisille ystävillemme siinä kievarin pihalla, "Oi terve Pohjola!" läksimme kiireesti ajamaan Suomen rajaa kohti.

Nyt vasta alkoi meidän Kalevalapäivän viettomme — oli näet laskiaistiistai ja helmikuun 28 päivä. Mitä raikkahin talvisää, ja metsätie, joka veti suoraan Kuivajärvelle, mitä viehättävin! Suksiltaan ajava nuorukainen lennätti iloisena airuena viestiä paluustamme sinne, jossa oli ollut "hyvä olla". Me ajoimme hurjasti ylös ja alas kymmeniä mäkiä alitse kaartuvien koivujen ja saavuimme tähtien syttyessä helisevänä jonona tutulle rannalle, jossa jo Saavisen virkut tyttäret olivat pistäneet saunan lämpiämään.

Siinä olivat kuivajärveläiset ystävät taas kaikin pihalla vastassa, tervehyttäjiä tervehyttämässä, siinä heleäpukuiset tytöt, siinä sorokkapäiset minnat, siinä isäntä Oleksi juhlallisena, jäkäläkori valmiina. Ja sisällä saijut, sultsinat ja — kisat. Kisat sinä iltana aivan erikoiset, ne muodostuivat ihan itsestään iloisiksi illatsuiksi, joissa laulettiin, karkeloitiin, vieläpä puheitakin pidettiin. Puhui brihamme, akonlahtelaisesta painajaisesta vapautuneena, korusanoin karjalaisuuden henkisistä helmisimpukoista, puhui parrakas ikäpresidenttimme yhä tutkien syntyjä syviä, puhui myös somasti paikkakunnan kokenut lastenopettaja kiittäen vieraskäynneistä…

Myöhäiseen yöhön saakka, tyhjentymättömin innostuksin, jatkui tätä illatsua, jossa nuoret ja vanhat olivat mukana. Siinä meidän Paavot palavissa päin peuhaamassa, siinä lukkarit ja Luukkoset luihkaamassa, siinä laupeudensisaremme sirittämässä. Siinä jykevä "sotarovasti" jytyämässä hehkuvin silmin, siinä "brihamme" kuin tulinen kekäle lentämässä, leimuamassa, siinä Jouhkikin joluamassa ja ennenkaikkea — Oudit ja Tarjat, Matrot ja Martat, Palakat, Parot ja Irot iloitsemassa:

Oltiin yksimielisiä siinä ettei moisia illatsuja onnistuttu toimeenpanemaan parhainkaan voimin missään suomalaisen kirkonkylän nuorisoseurassa, vielä vähemmin sivistyspesäpaikoissa. Niissä ilmeni aina jotakin kankeutta, teeskentelyä ja mielihappamuutta. Mutta täällä oli tunnelma taipuisa, pehmoinen kuin silkki. Siis vielä viimeisen kerran: eläköön vapaa karjalainen elementti! Kukoistakoon porokaravaanin keidas vuokkilaisessa erämaassa, kinosten keskellä. "Kukkula, kosteikko, saari"! "Kaukana ja korkealla" pohjoisessa! Suotta se kantaa kuivan nimeä. Mutta ehkä se juuri on sille onneksi. Siten se säilyy liikojen matkailijain kosketuksilta.

Viides yömme pororetkellä? — se oli päivän hedelmä. Pienoinen, kirkas malja kierteli kuin taikakalu vuoteelta toiselle, missä suinkin sielu vielä valvoi. Pisara Vienan virran pyörtehistä!? Ja uroot tulivat runolliselle tuulelle, alkoivat tehdä toisilleen mieltäliikuttavia tunnustuksia… Se valkoinen koirakaan ei enää tarrannut kenenkään jalkoihin. Olimme ikäänkuin siirrähtäneet operetin ja hilpeäin lyyrillisten farssien alalta vakavan draaman kulissien taa. Filosofoitiin itse elämän ydinkysymyksistä — — — Kuvitelkaa mielessänne: Kuivajärvellä!

Mutta siellä ulkona, lumisella tanterella, helisivät kymmenen poron tiuvut. Tähdet taivaalla olivat sammuneet ja tulevien tuiskujen ensimäiset hiutaleet leijailivat tuhoa ennustaen pimeässä ilmassa.

Koko karavaani ikäänkuin viheliäinen matelevainen erämaan suurella suolla, jossa kitukasvuiset kelohongat surkeasti vinkuvat tuimassa tuulessa…

Sadun valhettako tosiaan kaikki — ihmisluonnon alkuperäisyys, elämän säyseä ilo, runous ja laulu?

Eihän toki? — Vielä kajahtaa yhdestä ja toisesta pulkasta rohkaiseva huuto. Vielä kohoaa läpi harmajan ilmankin repäisevä karjalaismarssi…

Mutta äänet ovat käheät kosteudesta — joltakin on ääni tykkänään murtunut ja kurkusta lähtee vain hullunkurinen, kukkopojan tapainen kiekaus…

Että pitikin loppua se kirkas pakkanen? Pakkanen — kaiken hyvän tuoja, porourheilijan oikea atmosfeeri, pulkan voide ja poron voimabalssami!

Oi kirottu etelän puhuri! Mitäs tulit, sinä Parisin imelä bulevardileyhkä, meitä korven vaeltajia ennenaikoja kiusaamaan? Käänny takaisin! Salli pohjoisen porottaa…

"Suu — loi — sees — sa Suo — mees — samme
Ois — ko maa — ta arrr — maam — paa!"

Joo, joo, rakkaat veljet ja sisaret räntäsateessa ja Rämsän kylässä, niin se on kuin se äskeinen Vuokin muija sutkautti että "Jessus siunatkoon, eihän meillä toki semmoista syntiä harjoteta jotta nuoret kisaileisi — tässä kylässähän on tulevalla viikolla virsikinkerit".

— Hei nuoret miehet! huusi ikäpresidentti ja hyppäsi seisaalleen pulkassa, jossa hän seisoi vakavana kuin tukkijätkä uivan hirren päällä. — Kuulkaapas vanhan partasuunkin sana. Jos eivät Vuokin miehiset miehet joka talosta paraikaa olisi maantien multatyössä, niin panisimmepa tottavie toimeen "Rämsän kaupungissa", ihan tänä päivänä, semmoisen näytelmän että se muistettaisiin vielä tulevallakin viikolla. Puheita, laulua, järkevää juttua — ja lopuksi kisat.

— Herra presidentti! vastusti toinen puhuja, joka myös oli hypännyt seisaalleen pulkassaan. — Teidän korotettu olentonne näkyy unhoittaneen, minkä mahtavan sielunpaimenen valtakuntaa nämät vaarat ovat, joita paraikaa harhailemme. Täällä saa tuskin viheltää ennenkuin akat ja ukot ilmiantavat kinkeripapilleen että meillä kävi itse vihtahousu villitsemässä rahvasta…

— Juuri sentähden — kapinaan! keskeytti ikäpresidentti kättään heilahuttaen ja hänen partansa tärähti innostuksesta niin että lumet karisivat pulkkaan ja parran iloinen karjalainen väri paljastui.

Tämä itsessään vähäpätöinen tapaus teki niin valtavan vaikutuksen retkikuntaan että koko karavaani alkoi laulaa tuota iänikuista pohjoismaista rekihymniä:

Onpa vielä Suomessa miehiä ja miehuutta, tointa sekä taitoa Suomen poikain povissa!

Mutta räntää yhä satoi herkeämättä ja tuuli voihkaili kituhongissa, ilta pimeni, keli kehnoni kehnonemistaan — ja parrat, pulkat, porot peittyivät tuiskuun ja yöhön.

Toisen päivän iltana karavaanimme pirstoutui kolmeen ryhmään, ja pieniä seikkailuja riitti kullakin kotiinsa asti. Mutta yhteinen mielipide uhkui loppuun saakka innostusta tällaisiin porokaravaanikulkueisiin. Vasta perästäpäin niiden merkityksen ymmärsikin!

Ja kuka tietää… jospa viiden vuoden kuluttua ajaa karahutetaan karavaanina Solovetskoihin ja Arkangeliin asti? —

Mailmassa on monenmoisia urheiluja ja hermostunut sivistysliikkeemme näyttää niitä keksivän yhä enemmän. Mutta niin alkuperäisen raikasta urheilua kuin oikea poroajo tuskin löytyy toista tai voidaankaan keksiä. Ei hiihtäminen, ei koskenlasku, ei metsästys, ei sounti, uinti eikä edes purjehdus, ei ratsastus eikä muodinmukainen maisemamatkailu yksikseen korvaa sitä monipuolista nautintoa ja terveysvoimistelua, mitä porolla-ajelija saapi tuntea, tietysti edellyttämällä luonnollista ympäristöä. Porolla-ajelussa ikäänkuin sulaa yhteen useita urheilulajeja. Siinä on sekä mäen mätkyvää laskua että kosken tärskyvää alasluisua, siinä on hilpeätä sountia, lumilaineissa uintia ja sukellusta, siinä on kreikkalaista diskuksen heittoa ja ankaraa suomalaista sylipainia (kun härkä yltyy puskemaan), siinä on pituushyppyä ja luistelua, siinä on hiidenhilpeätä karusellia (faktillisesti) ja jos jotakin nujakkaa, siinä tarvitaan toisinaan tarkkampujan tähtäävää silmää (jotta ei ajaja paiskautuisi murskaksi puihin, veräjiin ja nurkkiin) ja kuitenkin — silloin kun esteet ja poromagnetismi on ohitse — on se tasaista maisemilla uinailua ja runollista tuuditusta, jolloin ihmisen henki levollisesti on altis tutkistelemaan olevaisuuden ikuisia kysymyksiä — päällänsä luojan tähtitaivas, ympärillänsä riitelevä ihmiskunta. Porourheilu on todella urheilua sanan varsinaisessa merkityksessä, sillä se on sekä sielua virkistävää ruumiin voimien vuoroviljelystä että hengenvaarallista sporttia, mutta sillä tavoin vain että se terveellisesti vahvistaa ihmisen, luonnon herran, itsensäsuojelemisvaistoa. Porourheilu on — sallittakoon kehuma — pohjoismaisen urheiluvarastomme kultainen aarre.

Kuvitelkaa mielissänne kameelikaravaania Afrikan tai Arabian tulenpolttavilla hiekka-aavikoilla ja asettakaa sille vastakohdaksi porokulkue lumikylmässä Suomessa. Toiset taivaltelevat Kairoon, Jerusalemiin tai Mekkaan — me teemme pyhiinvaelluksen vain Halla nimiseen erämaan taloon. Muukalaiset käärivät päihinsä turbaanin peljäten auringonpistoksia — me varjelemme aivomme pakkaselta peittämällä kallomme lappalaisella neljäntuulen päähineellä, joka itse loistaa ja lämmittää kuin aurinko, olkoon kuutamo kuin kylmä tahansa. Kuuman vyöhykkeen ihminen verhoaa ruumiinsa silkin hienolla höpenellä — meidän polvemme ovat pistetyt juhlallisiin porontaljatuppiin, säpikkäihin, jotka ovat mailman parhaat polvenlämmittäjät. Noin siellä — näin täällä, ja kuitenkin olemme saman Jumalan luomia maan matkailijoita, joiden sielunelämä ei suurestikaan toisistaan erkane.

Mutta sarvikallopeurat sentään lienevät erilaiset kuin kyttyräiset dromedaarit. Ei niillä jokainen Mooses eikä jokainen Moabin kuningas ajaa rohkene. Ei niistä olisi ollut Egyptin Faaraon sotavaunujen eteen Punaisen meren pohjalla ja tuskinpa luonnonkurittaja Xerxeskään olisi rohjennut pulkkaan istua. Jos joskus syttyisi suuri sota Etelän ja Pohjolan välillä, ja Pohjolan rykmenttinä esiintyisivät porosotilaat, niin luulenpa että — jos nimittäin lunta ja jäkälää riittäisi eikä ruutia eikä automobiilia olisi keksitty — Pohjolastakin löytyisi se Pirunsaaren keisari, joka mailman vallottaisi pelkillä poronsarvilla… En tahdo liikoja kehua, tämä riittäköön alkulauseeksi selostukseen meidän pohjalaisten poropäivistä, siitä hauskasta juhlasta, jonka äsken vietimme.

Sitä oli tietysti edeltäpäin valmistettu ja minun täytyy tunnustaa että vaikka periaatteessa olen ankara juhlien vihaaja ja ihan mahdoton toimikuntiin, niin, kun asia hipoi "hiiden hirven hiihdäntää", minäkin olin joutunut niinsanottuun johtokuntaan. Me olimme siinä määrin itsetietoiset toimemme yleismailmallisesta merkityksestä että emme tyytyneet mihinkään tavanmukaisiin arvoihin, vaan korotimme itsemme mahtavan, historialle tosin tuntemattoman, hallituksen jäseniksi. Meistä oli yksi puheasiain ministeri, toinen jäkälä-varain prokuraattori, kolmas talousseikkain senaattori, neljäs valokuvauspuuhain presidentti, viides koristusdepartementin päällikkö ja niin edespäin. Meitä oli sekä salkullisia että salkuttomia riippuen siitä missä määrin porourheilu oli kunkin sydämellä ja ehkä myös siitäkin, olivatko porovehkeemme ja poropukimemme kunnossa vai epäreilassa. Jo kuukautta ennen, tammikuun kiljuvimpina pakkaspäivinä, jolloin lämpömittari näytti 40 astetta ja kylmempääkin, tuntui ikäänkuin sähköä Suomussalmen ja Hyrynsalmen ilmassa.

— Kuukauden päästähän ne ovat poropäivätkin! sanottiin, kun toisensa tavattiin.

— Peijakas, pitää tässä varustautua, vastasi toinen, taikka sanoi hän päinvastoin että: olkoot vaan, mitäpä ne muka häneen kuuluivat! joka tietysti merkitsi sitä että mies aivan hiidenmoisesti himoitsi osanottajaksi poropäiville. Ne, nuo poropäivät nimittäin, kutkuttivat sielua kuin uutukainen paita ihoa — hyvä asia, mutta hieman kiusallinen. Täytyi näet olla valmis uhraamaan hiukka aikaa, vähän vaivaa ja rahtu rahapenniä.

Muistanpa, kuinka tämä poropäivä-aika ratkaistiin jo ennen joulua ja kuinka pidettiin konferenssi Kajaanin kaupungissa juuri saman historiallisen päivän aamuna, jolloin "Nälkämaan laulu" ensi kerran laulettiin. Siellä — Tolosen majatalossa — tapasivat toisensa sekä "sisä-asiain" että "ulko-asiain ministeri", jotka ensi työkseen marssivat Kalle-Pekan kirjakauppaan uuden vuoden allakkaa ostamaan. Piti näet tietää, milloin oli mustakuu ja milloin valkoinen. Molemmat ministerit olivat yhtä mieltä siinä että poropäivät olivat edullisimmat täyden kuun aikana. Mutta saapui siihen "Opetusasiain ministeri" Mieslahdelta ja väitti että mustan kuun aika on kaikista sopivin. Poropäivät näin ollen päätettiin julistaa helmikuun seitsemänneksitoista ja niin kukin ministeri vetäytyi "talvihuvilaansa", mikä Kuhmoon, mikä Paltamoon, mikä Kiannalle.

Siitä ne poropäivät lähtivät viriämään. Kiihoituskirjeet Suomussalmen ministerineuvostosta sinkoilivat kuin lastut kaikkiin kihlakunnan pitäjiin. Hei Heikki, oi Oskari, maiskis Matti! Syntyi oikein poropäiväasiakirjakokoelma pappilan ylähuoneessa. Oli olemassa salaisiakin asiakirjoja — Helsingistä asti näet piti saada edustajia, edustajia kaikkien "Pohjoismaiden puolesta". Kuiskailtiin että eräs 140 kiloa painava herra… St!… sille tietysti piti hankkia kolmivaljakko ja teettää kunniaministeripulkka… metriä leveä… st! tästä oli tuleva juhlanumero. Sisäasiain ministeri oli innostuksissaan sekaantunut ulkoasiain ministerin tehtäviin lähettämällä kiihoituskirjelmän pääkaupungin hienoimmalle eläväin kuvain teatterille: pass auf! Sitäpaitsi oli sähkötetty Kajaanin postimestarille: Saapukoon muka sivusadjutantiksi islantilaisella ponillaan…

Ei ihmettä että sähköä sihisi ilmassa. Kupiainen, salkuton sinatyöri, agiteerasi sekä Antit että Herkot, Luukkoset ja Kuukkoset. Huhuiltiin että itse ukko Bisi… Kansakoulu oli muuttunut räätäliverstaaksi, jossa Selmat ja Serafiinat yötä päivää saksielivat punaista ja keltaista verkaa porokomppanian rekryyteille, pappilassa paahdettiin pulkanpohjia, nimismies ja lukkari lakkasivat viroistaan ja muuttuivat taiteen palvelijoiksi, nuoret kauppiaat leikkelivät vimmatusti sekä verkaa että rahkeita, metsäherrat herkuttelivat Lapin muistojaan, mylläristä oli tullut kuparikoristeseppä, postineiti otti virkalomapäiviä, diakonitar paranteli itseään ja muut naiset toimiskelivat salaperäisissä hankkeissa aivankuin joululahjoja tehden.

Valkeni helmikuun 16 päivä — Suomussalmen pororykmentti läksi liikkeelle. Nämät olivat vasta kirkonkylän edustajia, syrjäkylistä oli odotettavissa toinen mokoma toisia teitä.

Meitä oli aluksi 15 porourheilijaa, joista 13 ajoi pulkassa, 2 suksillaan — 11 miestä, 4 naista.

Alkoi siis poronsarvien kaunis keikunta, härkäturpien tuttu läähätys, sorkkakavioiden iloinen naksunta, pulkkien kiepunta. Punaiset hiipat, sinipohjaiset kauhtanat, viheriät nauhat, keltaiset paulat, kullanhohtavat siipisoljet, hopeahelaiset vyöt, pulkkien ja valjaiden helokirjailut — kaikki se loisti, loimahteli hauskana liikkuvana ketjuna sydäntalven häikäisevän valkoista lumimaisemaa vasten. Kulkusten, tiukujen ja kellojen helinään yhtyi reippaita huutoja, joita säesti kylän pystykorvakoirien tiuskea haukunta: "hauskaa matkaa, hau, hau!" Mutta poromiehet huusivat "hei!" ja niin ajettiin ensimäinen pitkä peninkulma Keralan kylän sinivaaroja kohti.

Olipa metsä molemmin puolin tietä ikäänkuin satulinna. Tavattoman paksun lumen painosta olivat koivikot ja hoikat männiköt muuttuneet ihaniksi kaariporttikujiksi, joiden lävitse poromatkue sukelsi. Näreet ja katajapensaat kyyköttivät kuin suuret jääkarhut, tuuheat korpikuuset paistoivat kuin marmoripilarit jättiläistemppelissä, silmä ei tässä korvessa erottanut muuta kuin valkoista, pehmoista ja valkoista — ja sitä samaa ainetta pyrki tupruamaan alas taivaaltakin uhaten valokuvaajan hankkeita. Suovaaran suopeassa talossa ensimäinen matkakahvi — sitten laskea huristettiin siihen rämepainanteeseen, jonka takana kohoaa Kestin vaara ränstyneine, torkkuvine taloineen. Tähän asti olin ajellut jonon etumaisena tuottamatta onnettomuutta jäljessä tuleville — tuollaisen karavaanin veturin asema mäkisillä metsäteillä on melkoisen vastuullinen — mutta nyt luovutin paikkani valokuvaaja-herralle. Läksipä tämä pätevä veikko, jonka poro tanssi alati jonkunlaista juhlamasurkkaa, laskeutumaan alas pitkää, kipperää törmää ja me muut seurasimme kuin rautatievaunut veturin perässä. Juuri kiivaimmassa vauhdissa oltaessa alkoi takaapäin kuulua intohimoisia seis-huutoja, jotka etumaiset käsittivät hei-huudoiksi yhä terästäen vauhtia. Mutta pian tuo huuto takaapäin kajahti niin kamalasti että se jo täytyi uskoa selväksi seis-rukoukseksi, ja kun vihdoin saimme hurjistuneet poromme jarrutetuiksi, alkoi mäkirinteeltä tuleskella tyhjiä pulkkia, joiden porot, tallaten ja kaataen kaikki allensa, yhdessä ruuhkassa pyyhkäsivät päällemme ja sivuitsemme karaten alas järvelle. Luulimme seuraavassa silmänräpäyksessä näkevämme päättömiä ihmisiä ja verisiä ruumiita, mutta kas ihmettä: sieltä tulla jurrasi vain veli Kupiainen, Laatokan meren briha, kuin arkkimandriitti räikeässä messupaidassaan, syli täynnä haaksirikkoutuneita "nunnia ja munkkeja", autuaallinen, hieman ivallinen hymy leveillä lemminkäis-huulillaan, ja kun tarkastimme pulkistaan sortuneita, ei kenenkään kallo toistaiseksi ollut irti ruumiista. Seuraavassa hetkessä kaikki oli taas järjestyksessään — veturi veti ja vihelsi, jono seurasi ja häntä heilui normaalisti. Mentiin kieppuroiden yli metsäjärvien ja hyppelevien mäkien, peninkulma toisensa perään; "arkkimandriitti" vuorostaan etunokassa. Hieman pyryytteli Hoikan kartanoon ajettaessa ja naisia paleli, jonka vuoksi heille annettiin suosiollinen lupa pistäytyä huoneessa. Mutta kas mitä tunnusmerkkejä taivaanrannalla: sieltä, pitkin Hyrynjärven ulappaa, tulla pyryää kolme hyryläistä porourheilijaa juhlallisesti vastaanottamaan. Lähetystöä johtaa rantapohjalainen kauppias, täyteen lappalaispukimeen hankkiutuneena, toisena esiintyy apteekin proviisori, hänkin porottomilta seuduilta kotoisin, mutta reilu ajuri, ja vasta kolmas, pitkä nimismiehen poika, on paikkakuntalaisia.

Hyrynjärven vilpoista talviulappaa nyt päästettiin menemään vastaanottajain seurassa. Sattuipa Kajaanin Sergejeff palaamassa Karjalasta korskalla hevoskonkarilla, niin pian tämä "Uhtuan Shemeikka" oli sarvipäiden saartamana. Kauniissa kaaressa ajaa rauskuteltiin kirkon tötteröä kohti ja Salmen talon tanhuvilla kohotettiin ensimäinen sotahuuto itsemme iki-iloksi, Hyryn hyvän herätteeksi. Porot kytkettiin paksuihin koivuihin apteekkarin saunan ympärille, jonka lämpimiltä lauteilta löytyi vartavasten sulatettua jäkälää. Näkyi että jäkäläministeri oli täyttänyt tehtävänsä! Minkäänlaisia väsymyksen oireita ei poroissamme tietysti huomannut, sillä olihan välimatka Suomussalmelta Hyrynsalmelle ainoastaan neljä peninkulmaa ja sekin oli porojen erilaisuuden vuoksi ajeltu sangen varovaisesti.

Ilta paraiksi hämärsi, tuntui siis mukavalta astua sisään pakkasesta vartavasten järjestettyyn tupaan, jonka paikkakunnan apteekkari Mesterton luovutti Suomussalmen osaston majoitukseksi.

Porourheilija, työntyessään sisään huoneen lämpymään, on ulkonäöltään kuin tunturipeikko. Hänen kirjokorea haljakkansa on ylt'yleensä ryvetyksissä lumeen, sen liepeet ovat ikäänkuin tärkkelyksellä jäykistetyt, neljäntuulenlakki on kuin lumimätäs, jonka alta sulaessa pilkistää punaisia mansikoita, silmäripset ovat hopeahuurteessa ja parrassa riippuu toisinaan puoli kiloa jäätä, joka kalisevina kalkkareina putoilee lattiaan. Joskus ovat viikset niin jäätäneet suun aukon että hyväpäivä poksahtaa selvällä lapinkielellä: buorre bäeva! — pyöreätä päivää! Ainoastaan säpikkäät säilyvät puhtaina lumitartunnasta — nuo verrattomat kymmenkunnasta porokoipikaistaleesta tehdyt polvihousut, joita ei koskaan voi liiaksi kehua.

Olimme siis saapuneet porojuhlien yleiseen lähtöpaikkaan ja tämä oli vasta juhlapäivän aatto. Tänne, Hyrynsalmen kirkolle, oli näet käsky kokoontua kaikkien Kajaanin kihlakunnan porourheilijain. Tänne oli määrä saapua sekä kuhmolaisten että paltamolaisten, sekä puolankalaisten että meikäläisten. Sotkamosta ei ollut suuria toiveita, ristillisestä Ristijärvestä vielä vähemmän, vaikka lieneekin ollut puhetta kapulan lähettämisestä sen "kuningas Salomolle". Kiehimästä huhuttiin jonkun saapuvan, Kajaanin porourheiluosanottoa ei kukaan järkevä ihminen ollut pitänyt mahdollisena — siellä Ämmän partailla tiedettiin löytyväksi vain ne kaksi vanhaa katua, joita vilkastutti enintään ennenmainittu islantilainen postimestarin poni ynnä parvi kaulusniekkoja seminaaripoikaherroja, kansallisen sivistyksemme lupaavia sällejä.

Mutta jospa tosiaankin kaikista näistä paikoista saapuisi edustajia? Jospa yhtäkkiä joku seminaarinlehtori karkuuttaisi tänne hiiden hirvellä, postimestarin poni perässään? Kansanopistonjohtaja tietysti varmasti tulee — hänen tähtensähän huominen 17:s päivä oli asetettu. Mitä sanotte? Ettäkö ei tulekkaan? Ettäkö hyryläiset poroairuet ovat turhaan käyneet häntä vastaanottaakseen Oravivaaralla? Vie sun turkinpippuri — eikö siis Kuhmoniemestä taaskaan? Rakkaat veljet, se on päätetty asia ettei Kuhmon pakanoille kolmatta kertaa kapulaa juoksuteta. He ovat meidät jo kahdesti pettäneet, heidät on tuomittava — porosotaoikeudessa. "Mikä meni pellollensa, mikä oli emännän nainut"… niin siellä sanaa sovellutettiin. Ei siis ukko Pee-Ähväkään? Vahinko, vahinko, suuri vahinko — huomenna on Kurkelan Juho saarnaamassa niin että kajahtelevat Hallan pirtin seinät. Oikeastaan herra Mustaparta sietäisi kylvetystä, mutta hän on lippuministeri, joka vain hymyilee kohtalon oikuille ja väittää alituisesti että "se kuuluu asiaan". Kuten sanottu:

Paltamo petkutti,
Kuhmo kuhnaili,
Kiehimä kihnutti,
Sotkamo sotki,
Ristijärvi rienasi

meidän pyhiä ensimäisiä poropäiviämme! Mutta Puolangan korkeilta tuntureilta oli ajaa karauttanut rakas poroveljyemme Heikki, hän joka mielenhilpeydessä yksikseen vastasi kymmentä kuhmolaista, hän, se samainen Huotari, jonka kanssa vuosisadan aamuauringon hetkinä olimme tehneet niin monta ikimuistettavaa pororetkeä siintäville saloille molemmin puolin Vienan rajoja. Hänkin oikeastaan oli meidän kylän kasvattaja. Suomussalmi! suuri on sinun kunniasi poronsarvista taustaa vasten katsottuna; kun huomenna lisäksi Pesiön pojat porahuttavat joukkoomme, karttuu meitä yhden kunnan osalle vähintään kolmekymmentä harmaalla harjalla ajajaa.

Aattoilta kului hauskasti — koko Hyrynsalmen kirkonkylä toverillisine pappeineen, humoristisine tohtoreineen, verrattomine apteekkareineen, virkeine kansakoulunopettajineen, kohteliaine kauppiaineen, lauluintoisine kanttoreineen ynnä ystävällisine rouvineen ja neiteineen piti meille, porourheilijoille seuraa apteekkarin juhlasalissa, jossa mukavasti syötiin ja juotiin pikkupöytien ääressä kuin missäkin englantilaisessa turistihotellissa. Vaikka illatsu oli yksityislaatuiseksi julistettu, pitivät paikkakuntalaiset sieviä juhlapuheita: kookas sulhasmies Oskari, nuori Karjalan kävijä hänkin, toivotti suomussalmelaiset sen tuhattulimaisesti tervetulleiksi ja puhe tuntui pulppuavan punaisesta sydämestä; virkku opettajamies Santeri leimautti pöytäpuheessaan kahta vastakkaista kulttuurikuvaa, ensiksi ihmisistä, jotka ovat niin hienot ja sivistyneet että alati pelkäävät saavansa nuhaa ja yskää, kun patiinit kastuvat, ja toiseksi ihmisistä, jotka ajelevat poroilla läpi korpien eivätkä milloinkaan puhu nuhasta tai yskästä, vaikka kaahlivat vyötäryksiään myöten lumessa; jälkimäistä kuvaa nuori kansanedustaja kehui arvokkaammaksi ja vakuutti moisen urheilun kasvattavan ihmistä henkisestikin rohkeaksi. Hyrynsalmelaisille vastasi poroministerimme Mustaparta arvokkaan lyhyesti, sillä tietysti olivat oikeat puheet säästettävät huomiseksi Hallaan. Kajahtipa salissa nyt "Nälkämaan laulu", tuo Kajaanin kihlakuntalaisten uudenuutukainen kansallishymni, josta eivät helsinkiläiset ehkä tiedä paitsi Merikanto — sielukas, omituinen sävellys, joka Kajaanin maanviljelysseuran innokkaan sihteerin maisteri Huugo Linnan toimenpiteistä ihmeen pian on levinnyt laajoille unisille maisemillemme.

Emme olleet vielä ehtineet jälkiruokaan, kun meitä hämmästytti eräs Helsingistä päätäpahkaa saapuva herrasmies, joka vartavasten matkusti meidän huomispäiväistä porokaravaaniamme varten. Pikkupöytien ympäriltä alkoi kuulua uteliaita kuiskutuksia: poroministeristön salaiset toimenpiteet näkyivät kantaneen hedelmän. Tietysti se oli filmi-herra…

Historiallinen tapaus Suomussalmen ja Hyrynsalmen poromiehille! Kenties kuukauden kuluttua naamojamme, naapukoitamme ja härkiämme näyttää vilkutetaan Pariisin hienostolle: kenties Ranskan presidentti tai Saksan Reise-Kaiser kiinnittää huomionsa ei ainoastaan komeaan lappalaisunivormuiseen forstmestariimme, vaan myös Ruhtinansalmen Luukkoseen, hyrynsalmelaiseen nahkuri Liimattaan tai meidän Harakka-Andrushkaamme? Ja meihin muihin myös! Kenties Rans-Vertti Tunturin tummaan hipiään ja tukkaan ihastuu joku Turkin sulttaanitar tai Mustapartaa Bulgariassa luullaan Hyperborean khaaniksi. Samoinkuin neiti Holmgrenia Portugalissa Ruijan kuninkaan hovimamsseliksi!

Iloinen jännitys vallitsi vierassalissa myöhäiseen yöhön saakka laulujen kajahdellessa paikkakunnan kanttorin johdolla. Eikähän nukkumisesta Suomussalmen pororykmentin kasarmissa sinä yönä ottanut tullakseen tolkkua, sillä pororitarien riveissä löytyy aina joku Kulneff —

Repäisevä meininki näet, arvon herrat, repäisevä meininki yöllä jos päivälläkin!

II.

Seitsemästoista päivä helmikuuta valkeni uhkaavana tuiskusäänä. Mutta siitä huolimatta kerääntyi heti aamupalan jälkeen nelisenkymmentä poro-ajajaa Hyrynsalmen kirkon lähettyville täyttäen aluksi iloisella sekamelskalla koko apteekin edustan. Siinä oli kansanedustaja kaksivaljakkoineen, siinä pyöri iloinen aluelääkäri omituisine rekivehkeineen punatupsut naapukassa, siinä heilui pitäjän pirteä postineiti heleine kansallispukuineen, siinä puljaili itse hintelä apteekkari pulkkineen, haastaen "selevee Savon suomee", siinä juoksi esiin Puolangan purlakka poronsarvissa hulmuavine punakelta-lippuineen sekä lopuksi hinausi meikäläinen maatalousneuvoja hätäilemättömine härkineen, jonka sarvessa kiikkui tulipunainen vaate tulenkeltaisine kirjoituksineen "Häntyri" — hänen kunniavirkanaan oli viilettää karavaanin perässä pompottaja-kelloineen. Oli siinä väriloistoa ja kilokirjavuutta, joka teki lohdullisen vaikutelman sitä unekasta taustaa vasten, jossa lumikinoksiin uppoava kirkkotapuli törrötti — Suomen ristirahvashan piti väriloistoa synnillisenä, mutta tässä oli mukana sekä pappi että lukkari "iloa imehtimässä" ja me olimme kaikin vakuutetut siitä ettei laupias Jumala sitä karsaasti katsonut.

Kun valokuvaajat — niitä jo esiintyi kolme ja neljäs oli vastassa — olivat lähtömme ikuistaneet, komensi ylikomendantti Mustaparta osanottajat jälkeensä alas järven jäälle, jossa järjestyttiin jonoksi pitkin viittatietä. Tietysti vireimmät ajokkaat pyrkivät rimpuilemaan ja tempoilemaan kuhnurien sivuitse, tietysti joku sekausi hihnoineen toisiin kiinni ja syntyi hullunkurisesti riuhtoileva pororuuhka, tietysti intohimoisimmat ajajat hermostuivat jarrutuksiin pitäen alituisia pysäyksiä eläinrääkkäyksenä, mutta karavaani saatiin kuitenkin järjestetyksi ja juhlaroikalta se tosiaan näytti, kun se pitkänä, siintävänä ketjuna soljui yli Hyryn seljän, kääntyen Hallan tielle, ylitse Ruuhiniemen, josta porhalsi perään pari pulkantekijää.

Nämä olivat niitä maisemia, joissa kesällä pilkotti pitkän tarvevenheen purje tai kuului tukkipoikain huutoja ponttuulta — nyt oli purjeena vireä poro ja pyörivänä tukkina pulkka. Meillä muutamilla porourheilijoilla olivat pulkat kirjokoreiksi maalatut ja me olimme kehittäneet tämän koristemaalauksen mielestämme lupaavaan alkuun (Mustaparta jo puhui freskoistaan!), mutta toiset meistä kovasti halveksivat maalaustaidetta, pitäen mustaa tervaa kauneimpana värinä. Toisten pulkat olivat metallipohjalla varustetut, toiset kunnioittivat tässäkin ainoastaan tervaa, joka tulella paahdettiin emäpuun sisään. Porojen valjaat olivat niinikään koristeltuja ja koristelemattomia: millä oli heleänkirjaviksi silatut länget ja nuolenkärjillä, hammassahoilla tai pakassäteillä kaunistetut loimivyöt, millä oli kellopanta lappalaistyyliin kirjailtu, millä kiiltävät kulkusvyöt kymmenine helyineen, mikä oli sitonut yhteensointuvia kaksikielisiä tiukuja poronsarviin, millä taas ei ollut mitään koruja eikä helyjä. Kun lisäksi poropukimien värit ja koristetyylit vivahtelivat erilaisilta, syntyi vaihteleva värien sekoitus, joka loi henkilökohtaisen leiman ja esti muodostumasta sotilastarkkaa, yksitoikkoisuudellaan tympäisevää tyyliä.

Hyrynjärveltä nousee Hallan tie metsäisille harjanteille, joilla karavaani hauskasti hyppelehtii ja kääntelehtii sukeltaen milloin männikköjen, kuusikkojen ja mitä ihanimpien korpikoivikkojen lomitse. Kuutamossa on porolla-ajo tällaisella metsätiellä mitä viehättävintä ja nuo 12 kilometriä kirkon ja talon välistä taivalta voi hurjalla porolla ajaa puolessakin tunnissa, mutta juhlakaravaanin kulku on tykkänään toisellaista, semminkin kun valokuvarit tuontuostakin pyytävät kulkuetta pysähtymään. Ja silloin, jarruttaessa, tapahtuu aina pieniä kepposia, jotka tavallisesti pannaan porojen syyksi. Miltä hyppää poro metsään, miltä pyörähtää takaisinpäin, miltä karkaa ohi seisovain — se kaikki kuuluu ohjelmaan, kuten Mustaparta alati mieliin teroittaa. Ja vaikka poroministeri itsekkin joskus pyllähtää pulkasta tai venyy hihnan perässä suulleen suitsuneena kinoksessa, niin sekin kuitataan juhlalaskuun.

Kajaanin seutulaiset loistivat poissaolollaan, mutta meitä oli riittämään asti yliperäläisiä kultaisessa ketjussa, joka vakavasti, mutta varmasti etenemistään eteni juhlataloa kohti. Lippu edessä, lappu takana, vaate verenkarvainen keskellä — mutta saipa siinä kaulaansa vääntää ennenkuin näki häntyrin puolen kilometrin takana. Tällainen karavaani väkistenkin virittää juhlatunnelman, jonka julkitulemiseksi puuttuu vain porolla-ajajan marssi, sillä vanha ruotsalainen porolaulu "Spring min snälla ren" (Juokse porosein…) on liiaksi imelä nykyaikaisen urheilijan laulettavaksi. Ennustanpa että tuo porolla-ajajan marssi luonnon pakosta näistäpuoleen sekin syntyy, kuten kihlakuntamme korkeaveisu, mutta sitä ennen täytyy jonkun säveltäjän oppia porolla-ajon salaisuus…

Jo näkyi Hallan ulkoveräjä ja tie yleni valtavalle vaaralle. Yhteisen sopimuksen mukaan kajahti veräjien vaiheilla reipas tuliaishuuto, joka kuin pitkäisen jylinä häipyi kauvas metsään, lumivalkeaan metsään, josta kohoamistaan kohosi sarvipäitä ja punaisia hiippoja.

Eläköön-köön! hurr… heistelee! Perillä ollaan vanhassa porotalossa, poromiesten korpitabernaakkelissa.

Pihan edustalla seisoo satakunta miestä — ne ovat paliskunnan metsäporomiehiä, poroisäntiä, porojätkiä ynnä ryhmä Pesiönkyläläisiä porourheilijoita, Laajan Jaakot, valokuvaaja-Matit ja muut, joukossa helsinkiläinen kotiteollisuusmestarikin. Vastaanotto on koruton, mutta juhlallinen: isäntä, ikinuorteva Hallan punapartaukko, astahtaa esiin väkijoukosta, tervehtää kädestä puristaen tuttavia, ja seuraavassa silmänräpäyksessä tarttuvat pororengit vierasten porohihnoihin tahtoen taluttaa ajokkaat takatanhualle jäkälän ja naavan kimppuun. Mutta samalla kaikki jännittyvät katsomaan ja kuulemaan, kuinka itse ylikomendantti, tikapuilla seisten, täydessä varustuksessa, säyseällä äänellään julistaa poropäivät avatuiksi .

Hallan iso pirtti täyttyi tuokiossa porojuhlavieraista, joiden lukumäärä nyt nousi noin 150:een henkeen. Kun emäntä ja talon tyttäret oli kätelty, käytiin kursailematta pitkään kahvipöytään. Mutta jotta oikea porojuhlatunnelma heti viriäisi, oli nyt puheasiain prokuraattorin vuoro lausua juhlasananen porotalon isännälle, joka kykeni ottamaan vastaan moisen vierasjoukon kesken kaikkia arkikiireitään.

Pirtin peräpenkiltä hän sen julisti kohti isäntää, joka seisoi keskellä pirtin lattiaa:

Terve Pohjolan isäntä,
Hallan ukko, halliparta!
Terve petrojen kuningas,
Härkäpäiden hallitsija!
Terve vanhin veikkojamme,
Porourhoja pätevin,
Terve tietäjä ikuinen,
Taikuri salon sisässä,
Kuule kerran kunniasi,
Ota vastahan osotus:

Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!

Mistä oppisi osasit,
Kusta kuulit kuiskehesi?
Miten viisaaksi virisit,
Kuten pääsit päälliköksi,
Niin että sinua yksin
Niinkuin rastasta keväällä
Kaikki öisin kuuntelevat,
Taikka niinkuin satakieltä
Taikka kultaista käkeä
Kaikki kilvan kummeksivat,
Kun sie parrastas pakajat
"Asioita ainoisia,
Joit' ei laula kaikki lapset
Eikä poijat puoletkana
Näillä raukoilla rajoilla,
Poloisilla pohjanmailla".

Oh sie ukko sen mokoma,
Oh sie metsien molija,
Kuuntele kuin mie sanelen.
Kuin mie arvoan sen asian:

Korpi se sinut opetti,
Erän käynti koulutteli,
Korpi se sinut kohotti
Niinkuin kotkan korkealle,
Jott'et suohon sortununna,
Rämeihin räpistynynnä!
Hiiden hirmut sua tavotti,
Hallat harmajat hätyytti,
Maahan löivät sun monesti
— Sinä vastahan värisit;
Sinä nousit nokkelasti,
Uhrasit pyhät roviot,
Sinä kokkona kohosit
Raadantasi raunioille,
Et sie vääjännyt vähistä,
Et sie paljoista pahennut.

Oh sie ukko sen mokoma,
Ah sie metsien molija,
Sulien korpi vain kohisi,
Sulien ilma vain suhisi,
Luonnon voimat sua lujitti:
Aallot sulien virttä lauloi,
Tuulet syntyjä syviä,
Järven kalat, ilman linnut,
Salojen sadat otukset,
Suven sulot, talven tuiskut.
Tuhannet tutut asiat:
Ne ne sinua opasti,
Ne ne miestä mietitytti!

Oi sie ukko oivallinen,
Ah sie petrojen pitäjä,
Kerro petroista pakina,
Lausu laulu laukkojista,
Täss' ois sata sarvimiestä,
Poromiestä pohjolaista
Vanhintansa vahtimassa,
Haltijaansa haastamassa?

Arvaanhan mitä sanelet,
Laukkojista lasettelet:
Petra on pyhä tevana ,
Poro orheista parahin,
Hirvas hilpein häristä,
Urakka unennäöistä;
Ei ole petran pettänyttä,
Tarvahan tavottanutta!
— Hyvä on petralla ajella,
Kaunis kiiruin kiepsutella,
Ei se miestä metsään heitä,
Palelluta pakkasehen —
Petra! Petra! Oi on petra?
Petra on pyhä tevana ,
Poro orheista parahin!

Terve siis Pohjolan isäntä,
Terve metsien Tapio,
Havuhattu, naavaparta,
Sinä korpien koristus!
Terve täällä ollessasi
Oman linnasi ovella,
Terve tänne piiltyäsi
Soppehen salon sinisen!

Terve puolesta toverein,
Satapäisen sarvijoukon,
Terve puolesta puhujan,
Itsenikin imanteeksi —
Oi sie ukko sen mokoma,
Oi sie metsien molija,
Ah sie erämaan erakko,
Ah sie korpien pyhimys,
Verta vanhan Väinämöisen,
Heimoa Karjalan kapinan!

Tämän juhlatervehdyksen jälkeen kajahti heti sekakuoron laulamana
"Nälkämaan" säveltuore marssi:

Kuulkaa korpeimme kuiskintaa!
Jylhien järvien loiskintaa,
Meidänpä mainetta mainivat nuot
Koskien ärjyt ja surkeat suot —
Meidänpä vapautta vaarat on nää,
Meidän on laulua lahtien pää,
Meille myös kevätkin keijunsa toi,
Metso ja rastas täälläkin soi.

Taival lie hankala? — Olkoon vaan!
Luonto lie kitsas? — Siis kilpaillaan!
Helmassa synkeän syntymämaan
Pirttimme piilköhöt paikoillaan —
Vainojen virmat, oi vaijetkaa!
Rapparit, ryöstäjät, kaijotkaa!
Miekkaa ei tarvis, tarmoa vaan
Puolesta hengen ja heimon ja maan.

Nouskoon rintaamme uskonto uus!
Taantukoon taika ja vanhoillisuus!
Maamies, muista, miss' onnesi on:
Riihesi rikkaus riippumaton —
Kainuhun kansa, ah arpasi lyö!
Missä on ryhtisi, kunniatyö?
Meidän on uudesta luotava maa,
Raukat vain menköhöt merten taa!

Juhlapirtissä vallitsi jännittävä hiljaisuus, sillä kaikki odottivat mitä nyt Hallan ukko vastaa kunniatervehdykseen. Sivistynyt mailma tietysti otaksuu, että mitäpä yksi korven komeroissa elelevä maamies ja poromies osannee vastata? Mutta tämä otaksuma on väärä.

Hallan ukko seisoi keskellä pirttinsä lattiaa ja tuijotti lattiaan. Mutta äkkiä hänen pitkä partansa värähti, katse kohosi, silmä iski ja selkä suoristui. Ja hän alkoi puhua: "Mikäkö hänet oli korpeen saattanut —?"

Olisinpa toivonut, että Juhani Aho tai Arvid Järnefelt olisi saanut kuulla suusta korvaan, miten Hallan ukko oikein puhui! Sillä minä en sitä kykene kertomaan, mitä hän puhui, kun juhlatervehdyksen joka sana oli kipinänä sattunut todellisen korvenraatajan sydämeen. Se oli sellainen elävä lastu, jota taiteilija kadehtii — en ole suomalaisesta kaunokirjallisuudestamme sen vertaista tuskin lukenut. Kun hän mainitsi isävainajansa opetuksia tuntemaan luonnon salaisuuksia, kun hän muisteli hänen lintutaakkojaan ja kalakonttejaan, kun hän esiintoi maisteri Mela-vainajan sielukkaita tiedemiehen ohjeita, miten ihmiselle ei koskaan tule ikävä, jos luonto on ystävänäsi, ja kun hän, vertaillen luonnonelämää ja kulttuurin kuhinaa toisiinsa, sovitti sanansa taiteellisen sulavaan muotoon, niin sitä kelpasi hämmästyksellä kuunnella. Taisi vierähtää kyynel ukon silmästä, taisipa kostua jonkun kuulijankin silmänpieli, mutta reippaasti tervehtien ukko lopetti puheensa eikä kauvan viipynyt ennenkuin tämä kokenut porourheilija meikäläisten nuorten nostamana kohotettiin eläköönhuutojen raikuessa kohti nokista pirtin ortta.

Näin oli poropäivä heti saatu hyvään alkutunnelmaan ja oitis juostiin ulos pirtistä Hallan poropeltoa katsomaan. Se oli kivenheiton päässä ja siellä oli todella katsomista, kun 400 poroa laukkaili edestakaisin korkeain aitojen välissä. Mikä valtava vapaustunnelma tuossa metsän karjassa, mitä siroja, elohopean herkkiä liikkeitä; kuni mahtava lumivyöry tai iloisesti etenevä hurja jättiläisaalto tuo porolauma temmelsi laveassa aitauksessa! Kuni kevätmyrsky se kiisi yli kentän, kuni kukkalehto se taas seisoi tyynenä värähyttämättä sarveakaan, kun Hallan ukko sitä lumosi rauhoitusmaanittelullaan: "oaa, oaa, oaa!"

III.

Meitä oli Hallan tanhualla koolla vähintään 60 porolla-ajajaa täysine tamineineen, joista yli puolensataa oli pulkkahoitoa. Mahdoton oli ajossa oltaessa saada kaikkia yhtähaavaa valokuvatuiksi. Lisäksi lumisade teki häiriötä. Mutta se ei voinut estää porokatselmusta, jonka suoritti kolmihenkinen lautakunta koettaen arvioida ajoporoa kaikkine vehkeineen. Ei ole tässä oikea paikka kehumisiin, keiden kellokkaat ja pulkat saivat tunnustuksen. Mainittakoon vain että tunnustuksen vertausesineeksi olimme keksineet erityiset kansalliset merkit, sorvatut pienet pallot, jotka ripustettiin poronsarviin. Varsinaisia kilpa-ajoja emme näillä ensimäisillä poropäivillä tahtoneet järjestää, juhlamme kun oli tarkoitettu enemmän aatteelliseksi tutustumistilaisuudeksi.

Päivän hämärtäessä taas kaikki kerääntyivät juhlapirttiin, sillä päänumero, juhlapäivälliset, oli käsillä. Lamput sytytettiin, piirit lakkasivat pyörimästä, mutta laulut yhä kajahtelivat. Kaikkien silmät kääntyivät milloin kalakukkoihin, leipäpinoihin ja poronpaisteihin pirtin pitkällä pöydällä, milloin taas siihen kolmatta metriä pitkään ja noin metrin levyiseen ruokaseteliin, joka oli ripustettu pöydän yläpuolelle.

Se oli kai mailman kansallisimpia ruokaseteleitä: siihen oli maalattu poro-ajaja kaikissa mahdollisissa vaiheissaan ja se vilisi täynnänsä isien sananlaskuja: tietysti oli se laadittu yliperäläisten "ranskanmurteella".

POROMIESTEN JUHLAHARTSUT.

1. Pidä puolesi Jumalan vilja: syntinen on kimpussasi! 2. Nälkä on ruuan alku, ruuassa työn alku, juomassa puheen alku. 3. Suola, leipä miehen muona; voi, velli vasikan juoma. 4. Parempi kerta kyllin syödä kuin on aina ruikutella. 5. Suusta syönehen näkeepi, parrasta palan purijan. 6. Petäjäinen posket punaa, ruisleipä voiman antaa. 7. Pieniä ne on muikut joulukaloiksi! 8. Parempi leipä kuin kulta. 9. Rohkea ruuan hakeepi, ujo nälkeä näkeepi.

Ensimäinen ennätys Voitaleipeä, suolakalloa ja minkä mittäi; särpimeksi kirnuhuituo elikkä tuota hapanta piimeä.

1. Ei kaikki ole kokkeja, joilla on pitkä puukko. 2. Älä luule luuta lihaksi, härän häntää makkaraksi. 3. Sitten on rokka rohtoisa, kun on kahta kattilassa.

1. Tänäpänä härkä, huomenna nälkä. 2. Kyllä härkä jäniksen tapaa, jos ei muualla, niin kattilassa. 3. Se kypsen maistaa, joka keitetyn paistaa.

Kolomas kopraus: Mörön lihhoa elikkä linnunluita ja pottuvoita tai hätätilassa lento-oravan siipiä.

1. Kalaa, leipää, rokkaa — ei talvella muuta o'kkaan. 2. Hupa huttu, viepä velli, rieska kaikkein kavalin. 3. Iltasyönti lihottaa, aamuatria kaunistaa.

Nelejänsi nappaus: Porokinkeripuuroa, herrastalakkunaa elikkä muuta mämmiä.

1. Oli mitä oli, mutta puuroa illaksi! 2. Puuro meillä pussahutetaan, ei ole varaa velliä keittää. 3. Liemi ahkion vetääpi, pala pienen pulkkaraisen.

1. Kyllä nälkä ruuan suolaa. 2. Kost' jumala kokille, paha puoli paistajalle! 3. Leipää leivän murusetkin, voita voin kirposetkin.

1. Ei räkkää herkkua vatsan täysi. 2. Kylkehen kyläinen ruoka, se kohti kotoinen ruoka. 3. Maiskis mansikka karhun suussa!

1. Hyvää se on hyvän loppukin.
2. Voita vehnäinen vaatii, suolavettä petäinen.
3. Munakuukku ja pannukaakku ne miestä pulieeraa,
mutta kaali se miestä kasieeraa.

"Kahvihan se on kaunis ruoka, jok' ei miehen mieltä muuta eikä päätä pyörryttele; vaan kun juovat johtomiehet, vielä toisen tolpparitkin, viepi viimeisen vasikan, ainoan emännän lehmän!"

Nämät juhlahartsut, jotka syötiin vuorolleen parissa pöytyeessä, eivät menneet ilman asiaankuuluvia puheita. Olen ennen huomauttanut etten puolestani ole seremoniain harrastaja, mutta kas kun asia koskee kotoisia poropäiviä, silloin Pohjolan luoja sallii minullekkin puhelahjan. Poropaistiin päästessä oli arpa langennut ja minä siis päästin tulemaan.

Tietysti puhuin vertausten ja tunnustähtien kautta käyttäen ääriviivoja! Jerusalemin aasintamma — Suomen porohärkä, Rangifer tarandus. Arvattavasti oli juhlapuheeni liian vakava, liian runolentoinen, sillä heti eläköönhuutojen vaijettua pinkosi ylös nälkämaan iloisin mies, porotohtori Buss, rykien merkitsevästi ja huitoen käsiään. Ei tarvinnut kuin vilkaista miehen mimiikkiin, niin ihminen jo joutui hyvälle tuulelle! Äärettömän hartaalla vakuuttavaisuudella hän näet julisti ikivanhaa viisausoppia ihmisen vatsan valtavasta merkityksestä, johtaen kaikki elämänlangat riippuviksi tästä tärkeästä paikasta ja kohdistaen yhteisen kiitoksen Hallan isännälle, ukolle, joka… ja niin edespäin. Eläköön! Siihen tietysti taas vastasi Hallan ukko puhuen syntyjä syviä, asioita ainoisia, ja pyysi vieraita j.n.e. Eläköön! Mutta tuskin olivat puukot heilahtaneet, kun jo kolmas pöytäritari, seurakunnan sielunpaimen "Hosta", nousi ylös pyytäen säästämään yhden eläköönhuudon hänenkin juhlaesineelleen. Poropappi näet huomautti vakavan viehkeästi Peräpohjan naisen olemassoloa, naisen, jonka sekä kylmä talvi että häikäisevän valoisa suvi vuosisatojen kuluessa oli sorvannut sitkeäksi, kärsivälliseksi ja ainakin tätä taustaa vasten katsottuna — klassillisen kauniiksi. Kunnon pastori tietysti ajoi ylistyksensä Hallan ukon rintatoveriin, sukkelasuiseen, liukasliikkeiseen Liisu emäntään.

Imelä mielikuvitus on kiihoittava ryyti kaikilla aterioilla. Vaikka ei ruokasetelin mukaista desääriä ollut olemassakaan, luulivat kaikki sitä nauttineensa. Tämä kuviteltu jälkiruoka vaikutti suorastaan koomillisesti poromiesten ruuansulatukseen, sillä seuraavassa hetkessä oli — horribile visu — franseesi käymässä ison muurin kupeella. Poromiesten franseesi? — te arvaatte miltä se näyttää! Se vivahtaa aivan ihmeellisesti porohärkien ryntäilyihin, puskuihin ja koparoimisiin.

Mutta emme me ainoastaan huvitelleet (pesen käteni), vaan myös keskustelimme ammattiasioista.

Miten on ajoporoa ruokittava? Kuinka monesti vuorokaudessa sille on annettava jäkälää? Miten vastahakoinen poro opetetaan leivän syöntiin? Ovatko naava, kortteet, raatteet j.m.s. edulliset syöttöaineet? Miten on estettävä permoja? Kuinka paljon sopii ajaa? Minkä ikäisillä nuorilla poroilla saapi ajaa? Kaksi- ja kolmivaljakko? Mitä on otettava huomioon pitkästä ajosta tultua? Onko eläinrääkkäystä, jos kaksi henkeä istuu samassa pulkassa? — Millaiset valjaat ovat edullisimmat? Pulkan, kelkan ja suksien käyttö talven eri aikoina? Mikä aine on edullisin pulkan emäpuussa? Eikö olisi suotavaa että kevätajoissa olisi kepeämpi pulkka kuin paljon lumen aikana? Millaiset pitää suksiltaan ajajan susten olla? Eikö urheilijan sietäisi enemmän harrastaa ummella ajoa, jotta ei poro veltostuisi? Eikö olisi syytä keksiä erikoinen suomalainen porourheilijan puku matkimatta lappalaisia? Eikö olisi suotava että joku maalaiskauppias perustaisi osaston porourheilijan tarpeita? — Missä vietetään kihlakuntamme toiset poropäivät? y.m.

Ohjelman seuraavana numerona oli juhlasauna, josta puhuttiin ainoastaan kuiskaamalla. Magnesium-patterin räjähtäessä näkyi Hallan "camera obscurassa" kolmen poroministerin partainen naama ja säpikkäättömät kintut. Senjälkeen seurasi vielä salaperäisempi poromiesten booli…

Tuli yö. Taivas pilvinen poudistui — Otava ja Kalevan miekka kimalsivat majesteetillisina korkeudessa, porotiuvut ja kellot helisivät tanhualla, sarvet kalisivat pakkasessa, sorkkakaviot raksuivat… Se oli peräpohjalainen yö lumen ja pakkasen valtakunnassa valtavalla vaaralla, jonne peninkulmittaan siinsi lumivaippaista korpea:

Mutta juhlapirtissä ja talon kamariloissa vielä valvottiin makuullaan. Jos oli päivä ollut suurenmoinen elävine poroineen, niin oli yö yhtä uljas Tuonen porojen taljoineen. Ajatellappa että sata miestä kukin saa taljan vuoteekseen — kelpaa köllöttää moisella mökkänällä [vuokkilaisia sanoja], päänalus-pullinaan neljän tuulen hiippa ja peittonaan sininen umpitakki! "Kunhan minn' en vuan unissani puttoisi pulukasta!" sanoo apteekkari. Hyrynsalmen lääkintähallitus viljelee sanan viisautta viimeiseen asti saaden monen uneliaan herätetyksi vatsoja hytkyttävään nauruun. "Kuuluu ohjelmaan!" murahtaa Mustaparta, joka vieressäni lojuu taljalla. Jumala on todella luonut ihmeellisen mukavia tyyppejä moisille poropäiville.

Vihdoinkin kaikki vaikenevat ja poromiesten yhteinen juhlakuorsaus alkaa pauhaten kuin paras jouhiorkesteri.

Taas liehuivat liput korpitiellä: Kiannan karavaani teki juhlallista palausmatkaa eroten Pesiön pataljoonasta. Itse Hallan ukko ja Hallan akka seurasivat juhlasaattueessa, jota hännysti iloinen porotohtori. Sitäpaitsi oli onnistuttu voittamaan Hyrynsalmen postineidin ynnä Puolangan propsipäällikön sydämet — myös ne seurasivat mukana. Ja huolimatta paukkuvasta pakkasesta katkesivat peninkulmat helposti. Parrat kuurassa karautettiin Ämmän raunioille. Siellä sijaitseva köyhäin lasten koti purki oitis sisältönsä ja me huusimme yhteisen tervehdyshuudon kaikelle sille, mitä luminen Pohjola tarjoaa. Etteivätkö moiset huvimatkailijat herätä valtavia tunteita pienokaisissa? Oh, ne painuvat niiden sieluihin iäksi. Ja hekin, nämät Suomussalmen köyhät orpolapset, korottivat äänensä laulaen kimeästi "Nälkämaan laulun". Oli sydäntä värisyttävää, kun he avopäin ja päällysnutuitta juoksivat porojemme jälissä kirkuen eläköönhuutoja…

Poropäivät olivat päättyneet. Mutta muisto elää ja se muisto on hyvinkin hupainen, valtava ja mietityttävä. Moisilla porojuhlilla on suurempi merkitys kuin moni arvaa! Ne ovat luontaiset meidän olosuhteillemme, ne eivät vaikuta ainoastaan ulkonaisten muotojen kehitykseen, vaan kasvattavat sisäisiäkin elementtejä. Ne ovat yhtäaikaa meidän turisti- ja urheilu-juhliamme, laskiaiskarnevaalejamme, laulujuhliamme, opintomatkojamme, puhujakoulujamme, näyttelyjämme, partasuu-urostemme ja neitojemme karjalaiskisoja, nuorten miestemme ja nuorten naistemme vapaa-aatteisia tutustumistilaisuuksia, joista ei tottatosiaan liene pahaa sanomista niin kauvan kun osaamme panna arvoa ja kiinnittää toiveita korpikulttuuriin, jonka päätekijöinä ovat luonnonrakkaus ja kohtaloonsa tyytymys.

Ensimäiset poropäivämme? — ensimäiset säkeet meidän uudessa maakuntamarssissamme.

Yleinen nimitys poro . Runollinen ja leikillinen nimitys petra .
Harvinainen nimitys peura (villipeura), jota nimitystä poromiehet
käyttävät varsinkin silloin kun ei porossa löydetä omistusmerkkejä.
Sanotaan että on "peuran korvalla".

Sukupuolen mukaan nimitetään poroja härkäporoiksi (uros) tai vaajinporoiksi (naaras).

Urospuolinen poro saapi useita eri nimityksiä aina sen mukaan, minkä ikäinen se on tai miten se suhtautuu niinsanottuun purentaan.

Hirvas-vasa — alle 1 vuoden ikäinen. Urakka — toisella vuodella oleva. Hirvas — joka ei urakkana ole purtu (siis purematon). Vuorsahärkä — urakkana purtu, 3:nnella ikävuodella oleva. Ukkohirvas — 4:nnellä vuodella oleva hirvas. Piettiö — sellainen härkä, jonka purenta on — "käynyt huonosti". Toisin sanoen, vertaamalla hevoseen: "puoleksi orit, puoleksi ruuna".

Ukkohirvaan jälkeen antautuvat nimitykset ainoastaan härkäsarvien iän mukaan. Sanotaan:

Ensimäiset härkäsarvet , Toiset härkäsarvet , Kolmannet härkäsarvet j.n.e.

Ei ole mahdotonta tavata härkäporoa, jolla on esimerkiksi 21:set härkäsarvet , vaikka kyllä on tavallista että kaksikymmenvuotias poro jo on ikäloppu.

Naaraspuolisten porojen nimitykset ovat täkäläisissä paliskunnissa seuraavat:

Vaajin-vasa — alle vuoden ikäinen. Vuonilo — toisella vuodella oleva. Vuorsavaajin — kolmannella vuodella oleva. Kuntusvaajin — neljännellä. Sitä vanhemmat ovat täysiä vaatimia .

Vertauksen vuoksi olkoon tässä mainittuna, miten paljon kehittyneemmät porotermit tavataan Lapin puolessa. [Kittilässä oleskelleen hra Napoleon Candelinin ilmoitusten mukaan nämät ja eräät seuraavat lapinpuolelaiset sanontatavat.] Urosporon nimitykset sattuvat siellä seuraavasti:

Vasikka — 1:sellä ikävuodella Urakka — 2:lla " Vuorsa tai -o — 3:lla " Kunteus — 4:llä " Kosatus — 5:llä " Maakkanas — 6:lla " Nimiloppu 7:llä " Ensimäiset härkäsarvet 8:lla Toiset härkäsarvet 9:llä j.n.e. Piettiö — huonosti purtu. Vuorsa-hirvas, kuntus-hirvas, kosatus-hirvas j.n.e. — puremattomia. Vuorsa-härkä, kuntus-härkä, kosatus-härkä j.n.e. — purtuja.

Naarasporoja Lapin puolessa sanotaan paitsi vaatimiksi myös Vaamiporoiksi . Vasa , — 1:sellä Vuongelo — 2:lla Vuorso-vaami — 3:lla Kunteus-vaami — 4:llä Kosatus-vaami — 5:llä j.n.e.

Ajokas — poro, joka on opetettu ihmisen veturiksi.
Kesu-poro — mikä tahansa poro, joka on kesy tai kesytetty.
Mehtäporo, villiporo — ajokkaiden vastakohta.
Rahtiporo, kuormaporo — joka vetää rahtia (suolaa,
jauhoa j.n.e.) tai kotioloissa halkoja, heiniä j.n.e.
Raitoporo — varsinainen rahtiporo.
Raidoksi sanotaan täällä puolessa toisiinsa jälekkäin
kiinnisidottua porojonoa, joka sisältää noin 25 poroa kelkkoineen.
Taluporo tai käsiporo on se, jota talutetaan porojoukon edessä.
Porotokka = porojoukko.
Risuporoiksi tai risukarjaksi sanotaan juoksevaa porokarjaa.
Kevatto on sellainen poro (ajokas), joka päiväsaikana uupuu ja
panee maata taipaleella, vaikka aamusella ja iltasella olkoon
kuinka vireä tahansa.

Lapin puolessa sanotaan taluporoa laitisporoksi — "hyvin laitostaa". Porotokalla siellä tarkoitetaan satamääräistä porojoukkoa; pienempää porojoukkoa, jossa on esimerkiksi alle sadan poron, mainitaan nimityksellä parttio .

Poroa, joka on mainio oijustamaan esimerkiksi järven ulapalla, sanotaan Lapissa ummensuoraksi tai ummen-oijukseksi. Laihaksi ajettua poroa sanotaan livikäksi . Poro, jota kauvemmin levähytetään ja syötetään paikallaan, sanotaan olevan "vuonkumassa", ja kun sellaisella lähdetään ajamaan, niin on sellainen poro vuongas . Opettamaton, koulaamaton poro on Lapissa pailakka . Opettamista tai koulaamista sanotaan taamomiseksi — "pailakkaa taamothaan!"

Sarviensa laadun ja näön mukaan saavat porot minkälaisia nimityksiä tahansa. Kuten tietty, pudottaa poro joka kevät sarvensa ja uudet alkavat sille kesää vasten kasvaa; syyskesällä on sillä jo täydet sarvet, ja ympäröi niitä silloin tiheä, sametinkarvainen tuppi. Talven tullen hankaa poro sarvensa sileiksi. Tämän mukaan sanotaan poroa joko kilosarveksi tai villasarveksi . Villasarven ohella saatetaan myös käyttää nimityksiä: karvasarvi, nahkasarvi, tuppisarvi y.m.s. Sarvetonta poroa sanotaan kuten lehmää nuupoksi . Poroja tunnustellessa on tärkeätä kiinnittää huomionsa sarvien muotoeroavaisuuksiin. Koukkusarvi on ihan toista kuin takasarvi; suorasarvi ihan toista kuin kähäräsarvi; halttasarvi (ulospäin leviävät) ihan muuta kuin hataja-sarvi (sakia, täynnä piikkejä tai haaroja). Ruuvisarvi, sirppisarvi j.n.e.

Poro, jolta sarvi on katkennut, käy jo poromiesten kesken katkosarven nimellä.

Silmänkaihin tai tuulenhalkasija on sarven haarake, joka työntyy kuonon päälle (Lapissa etusarvi ).

Sarven kasvu riippuu monista seikoista. Moniaina talvina pudottavat porot sarvensa varhain. On ajokkaita, joiden sarvet vielä vapunpäivänä ovat niin lujassa ettei mies painimalla hevillä saa sarvia irtaantumaan kallosta.

Lapin puolessa sanotaan paljassarvista poroa kelosarveksi , villasarvista nahkasarveksi tai pökkylä-sarveksi .

Porojen kutsuma-niminä käytetään Kajaanin kihlakunnassa mitä milloinkin: "Sirppisarvea", "Reppakorvaa", "Pirua", "Urhoa", "Ampiaista", "Heilaa", "Kapakkaa" j.n.e. Lapin puolessa nämät nimitykset muodostuvat enimäkseen värin ja sarvien mukaan:

Paliskunta tai palkinen on eteläläiselle outo nimitys, joka kuitenkin on siksi tärkeä tietää että sietää tulla mainituksi. Puhutaan Hossan paliskunnasta, Hallan paliskunnasta, Näljängän paliskunnasta j.n.e. Paliskunnalla tarkoitetaan poronomistajain yhteiskuntia, jotka sekä omien sääntöjensä että yleisen lain puitteissa toimivat rajoitetuilla maa-alueilla. Jokaisella paliskunnalla on oma päällikkönsä, joka on sekä toimeenpaneva johtaja että kirjanpitäjä ja rahastonhoitaja. Tällaista isännöitsijää sanotaan kansan kesken poroherraksi eikä siksi suinkaan kelpaa mikä jätkä tahansa. Täytyy esimerkiksi olla tarkka muisti erottaessa kunkin poro-omistajan poromerkkejä. Poroherran aivoissa täytyy säilyä satoja ja tuhansiakin "poronkorvia", joista porot tutaan ja jotka merkit ovat huolellisesti piirrettyinä paliskunnan pääkirjoihin.

Paliskunta voi sisältää useampia poroaitauksia, niinsanottuja poropeltoja , joihin poroja syystalvella ja keskitalvella kootaan. Kokoaminen eli peltoon- veto tapahtuu tietysti sitä varten että ainoastaan siten saadaan poroista selko: merkitään lisään sikiytyneet porot, purraan (ikivanhalla tavalla kuohitaan) nuoret härkäporot, otetaan kiinni (suopungilla heittämällä) ajokkaat tai ajokkaiksi opetettavat, erotetaan teurasporot, tarjotaan huutokauppaporot j.n.e.

Paliskuntien olemassaolosta ei tiedä maantienmatkustaja; syvällä ja kaukana korpien sisuksissa sykkivät paliskunnan valtimosuonet: peninkulmia ja kymmeniä peninkulmia pitkät , korkeat rinta-aidat . Niiden saartamina osuvat porot ajettaessa salojen kätköistä poromiesten leireihin. Rysistä ne kuten hauvit polskahtavat peltoon. "Pelto" on se umpiperä, josta eivät porot pakoon pääse. Karjakujan kaltainen nielu, jonka läpi porot laukkaavat ennenkuin peltoon häätyvät, on nimeltään kanat. Karsina taas se pellon kupeessa oleva suoja, johon teurasporot erotetaan.

Kiekero on poromiehen tavallisimpia sanoja. Sillä tarkoitetaan paimennuspiiriä. Ollaan kiekerolla, "hiihetään kiekeroa", "kiekeron hiihtäjät".

Lapin puolessa porokuja on nimeltä juomen . Karsina on kontturi ja poropelto porokaarre . Merkitsemistä sanotaan Lapissa pykällykseksi .

Porojen paimennuksessa ovat Lapissa erityisesti huomattavat nuot mainiot porokoirat , joita ei Kajaanin kihlakunnassa löydy. Yhden lappalaisen porokoiran sanotaan vastaavan ainakin kolmea miestä. Porokoirilla Lapissa kuuluu olevan omituinen "päiväpalkkansa".

Panka = päitset.
Hihna = jolla poroa hallitaan.
Kesas — poronkoivista tehdyt länget.
Suvas — naru vuottoraipan nenässä, jolla kesään nokat
yhdistetään.
Morikat — nahkasta tehdyt nappulat kesaan nenässä.
Rynnäsvyö .
Vuottoraippa = vetohihna.
Pola — vuottoraipan nenässä kalikka, joka kiinnitetään
kelkan rintavihtaan.
Kelkka — se ajovehe, jota raitoporo vetää, Kajaanin ja
Suomussalmen välillä pannaan yhden raitoporon kelkkaan 3 säkkiä
jauhoja à 72 kiloa, siis 216 kiloa poroa kohti . (Ajokkaalla
ei pitkässä ajossa saa olla yli 100 kiloa painoa pulkassa,
jos mielii nopeasti päästä.)

Panka .
Kirtsa (kiertsa, vierkko; Venäjän Lapissa kerkka).
Ajohihna (rahnikka).
Kaulapanta (kello).
Länget (puusta).
Vetorahkeet .
Rynnäskalikka l. vatsaluokki .
Selkävyö l. loimivyö .
Vuotto l. vuottoraippa .
Pulkka , jossa on kokka, perä, laidat, kaaret, pohja ja emäpuu .
Emäpuun pohjassa usein messinki .

(Ahkio on lapinpuolelaisten kuormapulkka, joka etupäässä eroaa pulkasta siten ettei siinä ole selkänojaksi tehtyä perää, vaan on se avoperä.)

Panka,
Länget,
Vierku = kirtsa.
Rahnikka = palmikoitu ajohihna.
Palsta = nautaeläimen nahasta tehty ajohihna, jota sopii
käyttää "kaivatus-hihnana".
Orro-hihna = paksusta köydestä tehty kiinnipitohihna.
Ruomat = vetorahkeet.
Vuottoraippa.
Selkävyö.
Luokka = rynnäskalikka.
Jukka = pulkka-raksi.
Kaariste-nuora = pulkan keulassa käytetty tavarankiinnitysnuora.
Tiuku-riesin = kellopantahoito.

Paulapieksut . Paulat Nutukkaat . Syylingit . Töppöset . Porokintaat (pitkät). Säpäkkeet l. säpikkäät. Umpitakki. Vyö puukkoineen. Neljän tuulen lakki y.m.

Meidän poromaillamme ei ole vakiintunutta poromiehen pukua. Herrasurheilijat ottavat mallinsa pääasiallisesti Lapista, jossa poropuku näihin asti on kehittynein ja jossa sen oikeita tekijöitä löytyy.

Peski = syksyllä tapetun poron hienokarvaisesta nahasta tehty turkki.
Pöykkyri = talvikarvaisesta nahasta tehty turkki.
Umpitakki = verasta tai kankaasta tehty koristeltu päällystakki,
joka vedetään kuin paita päälle.
Lapinlakki = nelikulmainen korkea hiippalakki, jonka ponta on
jostakin nahkasta, hiippa punaisesta tai sinisestä verasta y.m.s.
Koivikkaat = poronnahasta tehdyt kintaat.
Säpikkäät = poronkoivista neulotut polvisuojukset.
Kallokkaat = jalkineet, joiden pohja on kallonahkasta.
Nutukkaat — poronkoivista tehdyt, remmillä pidettävät, koreat,
verotetut jalkineet.
Siepakkaat = poronkoivista tehdyt kippurakärkiset, pauloilla
pidettävät jalkineet.
Sieppura = peskin päällä käytetty lumisuojus, tehty sarasta
tai rikkailla karhuntaljasta.

Seisoo.
Kävelee.
Nulkkaa (pientä juoksua).
Juoksee.
Tolvaa (kovaa juoksua).— Hyvä poro kulkeekin enimmäkseen
tolvaamalla säästäen laukkuuta.
Laukkaa.
Puskee.
Kiertää.
Tekee kiekuroita. Tekee renkaita.

"Renkaita laukkasi!" sanotaan sekä myös näin: "Ryssälle miljoonia räknäsi!"

Oikasee l. oijustaa (menee suoraan esim. yli ummen ulapan). Juonittelee, vikuroipi, rimpuilee, jyrrää j.n.e. sanotaan porosta, joka tekee kaikenlaisia kepposia ajajalleen. Puhutaan "oppineesta porosta" ja "keskenoppineesta".

Kun poro nousee pystyyn takajaloilleen ja potkii etujaloillaan, sanotaan: koparoipi , "koparalla löi!"

Taluu . Taluu hyvin, taluu huonosti = antaa taluttaa itseään hihnasta mieluusti tai vastahakoisesti. "Sitkas talumaan."

Suomussalmella ja Hyrynsalmella pidetään jo maan mainiona ajokasta, jolla pääsee 10 peninkulmaa päivässä, mutta Lapissa, jossa maisemat, kelit ja pakkaset ovat ajolle edullisemmat ja jossa ennenkaikkea älytään poroa oikein hoitaa, on tämän vertainen ennätys lastenleikkiä. Siellä esimerkiksi Kittilän ja Kolarin välillä, kun tahdotaan tuoda 7 pulloa konjakkia pulkan keulassa, kuuluu 14 peninkulmaa olevan poron tavallinen päivätaksa. Valioporoilla taitaa päästä 18:kin peninkulmaa päivässä. Mene tiedä, onko taru, kun joskus huhutaan 20:sta peninkulmasta?

Yhtenä syynä, miksi Kajaanin kihlakunnassa ei kehity kovamenoisia ja kestäviä ajokkaita, lienee se että poromiehet eivät, kuten Lapissa, ole kyllin tarkkaavaisia porojen virtsanheitto-tarpeen suhteen, vaan useimmat porot ovat jo opetusaikanaan ajetut "ummelle". Lappalainen kuuluu heti työntävän puukon ummelle-ajetun poron kulkkuun pitäen sellaista kelvottomana. [Nimismies Armid Sandbergin tiedonannon mukaan.] Sentähden on tärkeätä että porolla-ajaja määrätyn ajan kuluttua muistaa hiukkasen seisattaa ajokastaan, "annetaan puhaltaa!"

Naava. (Kuusen parta, harvoin koivun.) Korteheinä, karvakorte, raate y.m.s. Lehdet (raidan ja haavan).

Leipä. (Taikinaa, apetta, "kopottia" syöttämällä saa sen opetetuksi leivälle.)

Jäkälä-läjiä, jotka kootaan syksyisin ja puristetaan riukujen väliin, sanotaan pantioiksi eli paakuiksi . Myös puhutaan tukuista ja paikoin laitosista ("lallonen" = risuhavujen päälle ilman sivupiikkejä kerätty jäkäläläjä). Yleinen nimitys on pantio . Yhtä ajoporoa varten varataan talveksi (marras- ja joulukuulta huhtikuun loppuun) noin 50—70 pantiota, riippuen siitä minkä kokoisia pantiot ovat.

Lapin puolessa puhutaan enimäkseen vain jäkälä-limpusta . Siellähän ajokkaat tavallisesti itse saavat kaivaa ruokansa lumen alta.

Kun emäporot ääntelevät vasoilleen, niin sitä sanotaan röhkämiseksi (vaajin röhkää vasalleen).

Lapin puolessa sitä sanotaan roukumiseksi . Kun härät toisilleen ääntelevät, niin sitä sanotaan örskymiseksi ("örskyntä kuuluu!").

Peltoonvetohuuto , tuo juhlallinen, pitkä, villi ja samalla rauhoittava poromiesten huuto on ooa-ooa-ooa!

Taipalet pitkät Pohjolan mailla!
Paljon, ah paljon me oommehan vailla…
Mutta kun mieleemme peura muistuu,
Silloin, kas kummaa, surumme suistuu:

Peura ja pulkka
Ne aarteeni on!
Niitä jos ei —
Olen onneton:
Peura mun tenhoni,
Pulkka mun venhoni,
Soutelen, soutelen tähtien alla,
Ei mua säikytä tuisku, ei halla.

Taajojen taivalten huurteinen mies,
Missä on kotisi lämpöinen lies?
Kysy mun poroltani, pitkäkö matkas?
Ken sinut pelasti, taipales katkas?
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Orheista oivin, oi jumalten työ,
Olkoon pakkanen, olkoon yö:
Kultaiset sarvet taivasta leikkaa,
Korpien kummuilla poijat ne keikkaa:
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Huuto se kuuluvi: hip hop hei!
Ja korven ranta niin kaikaa;
Sa tutkit, sa katsot, vaan mitään ei
Näy silmiisi kotvaan aikaan;
Mut äkkiä outoa kalskantaa,
Kilikellojen, tiukujen helskäntää
Sun korviisi korvesta raikaa —
Ja niinkuin salama leimuten lyö
Jo vilahtaa kankaalla villi vyö
Ja sarvia sivutse vilskaa!
Ja kulkuset kilvassa kilskaa!
Ja peuraa kuin ratsua: uhkuen, puhkuen,
Miestä kuin metsää: hehkuen, hihkuen
Korskasti ohitse karkaa;
Viel vilahtaa punaista sarkaa —
Ja sitten taas kaikki pois haipuu
Ja kinokset unihin vaipuu.

Minnekkä vaatimet matkasta jäi?
Hiisikö hirvahat villitsi näin?
Naisemme nauraen hihnoja huiskaa,
Taljoilla sitten ne taikoja kuiskaa:
Pulkka ja peura —
Ainainen seura.

Tämä Pohjolan talvi on leikkimme vaan,
Se meitähän varten lie luotu,
Elon kohtalo pettääpi toisinaan,
Ei onni oo orjille suotu;
Mut ei petä peura, härkä ei jätä,
Hyppää pulkkaan, ei ole hätää,
Heija heleija!
Taas mennään helei!
Ja vauhti se vinha
Sun murheesi vei;
Kuka sukkelin ois,
Sill' ikävä pois —
Silt' iäti ikävä pois!

Sun kiittele luojaas, mies Pohjolan sie,
Ett' ystävä sullakin on;
Niinkauvan kun peura sun peikkosi lie
— Et vaivu sä varjohon!
Mut noita jos ei
Sitä pulkkaa ja peuraa:
Sä iäti kaipaat
Armasta seuraa:
Sun porosi pulkkaa! —
Ja tolvaa ja nulkkaa! —
Ja hirmuista laukkaa! —
Ja pakkasten paukkaa! —
Ja kiertoa huimaa! —
Ja tuprua tuimaa! —
Ja koparan lyöntiä! —
Sarvien työntiä! —
Puskua — jyskyä — jyrinää!
Ja härkäsi myrinää…

On Tapion taikoja temmellys tää,
Sinipiikojen kieppua korpi ja jää;
Porotiuku kun soi ja härkämme lentää,
Esi-isien henget kanssamme entää,
Kuvat muinaiset kangastaa, —
Oi kultaisten sarvien maa!

Ei ruusuja Pohjolan hanget ne tuoksu,
Ei lainehet lämpöiset rantoja lyö,
Mut kaunis on katsoa petrojen juoksu,
Kun välkkyvi taivaalla Väinämön vyö!
Ja hiippamme huikeat, punaiset nuo
Ne riemua raikasta luontohon luo,
Lumiholvit hopeissa häilyy!
Ja kuutamo kunnailla päilyy! —
Peura ja pulkka!

Peura ja pulkka
Ne aarteeni on!
Niitä jos ei —
Olen onneton:
Peura mun tenhoni,
Pulkka mun venhoni,
Soutelen, soutelen tähtien alla,
Ei mua säikytä tuisku, ei halla.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK PORO-KIRJA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.