The Project Gutenberg eBook of Svante Niilonpoika Sture ja hänen aikalaisensa I: Kuolon enkeli, by Louise Stjernström

Note: Project Gutenberg has the other volume of this work: II. Lapsiuhri See https://sendtokindle.compellingsciencefiction.com/ebooks/55344

SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI

CARL BLINK [LOUISE STJERNSTRÖM]

SISÄLLYS:

1. Erik Turenpoika 2. Kavallus. 3. Immenryöstö. 4. Tulevaisuuden kajastuksia. 5. Uusi valtionhoitaja. 6. Mitä Tukholmassa tapahtui. 7. Hemming Gadd.

ERIK TURENPOIKA.

Oli pimeä tammikuun ilta 1503. Räntäsade puuskui Suomenlahdelta ja pieksi armottomasti kaikkia, jotka joutuivat sen tielle. Viipurin linna seisoi kuten valpas ulkovartio ainakin, mutta ainoastaan läntisestä tornista näkyi sieltä tuikuttava valo.

Muuan palvelija kulki linnanpihan poikki, kädessään palava soihtu, ja häntä seurasi mies kaapuun kääriytyneenä; tämä, joka ilmeisesti pelkäsi loiskahtavansa rapakkoon, koetti tarkkaan astua yhtä jalkaa palvelijan kanssa ja pysähtyi vihdoin puolitiessä keskellä vesilätäkköä, johon hän oli astunut.

Sillävälin oli palvelija ehtinyt pienelle salaportille eteläpuolella. Hän sammutti nopeasti soihdun ja avasi varovasti portin avaimella, jota piti kädessään.

"Rakas, emmekö sitten lue legendaa loppuun?" Tässä tuli puhuja ikkunan luo. "Minulla on niin tarkat silmät, että voin aivan hyvin nähdä synkimmässäkin pimeydessä…" Nyt seurasi lyhyt äänettömyys, jonka aikana palvelija hiipi niin lähelle seinää kuin mahdollista. "Ei, siellä ei ole ainoaakaan ihmistä, eikä semmoiseen säähän tahtone mennä kissakaan", jatkoi ääni.

"Mutta minun pitäisi kuitenkin…" Tällöin paiskattiin luukku kiinni, mutta kinastelevat äänet kuuluivat kuitenkin, ensin lähempää ikkunaa, sitten hieman loitompaa.

Palvelija seisoi liikkumatonna niin kauan kuin kuuli puhetta; hän ei uskaltanut enää mennä sisälle, veti sentähden varovasti oven kiinni ja sulki sen; mutta lieneekö syynä ollut tottumattomuus vai pelästys, hänen oli mahdoton saada avainta pois reiästä. Parhaallaan puuhaillessaan hän kuuli puuportaista askelten töminää, ja niitä seurasivat keveät, tepsuttelevat askeleet. Portinraoista kiilui valoa, ja avaimet kalisivat vastakkain.

"Antakaas kun minä autan, isä", virkkoi nuorempi ääni. "Minä tunnen lukon paremmin kuin te."

"Lukossa on avain ennestään!" huudahti vanhus kiihkeästi, koetettuaan turhaan saada avainta sopimaan lukkoon. "Enkö jo sanonut, että täällä on piru merrassa?"

"Tiedänkö minä? Eikö se voisi olla salainen viesti armolliselle herrallemme?"

"Jos jotakin sellaista odotettaisiin, olisi siitä ilmoitettu minulle edeltäpäin."

"Hänen tiensä kyllä käyvät pimeässä, mutta me emme ole velvolliset siihen mukautumaan."

"Kuules, tyttö, jää tänne siksi aikaa kuin minä juoksen ylös Erik herran luo ja kysäisen häneltä."

"Minä kyllä osaan pimeässäkin. Jos tapaan jonkun palvelijan, lähetän hänet tänne."

Taasenkin tömisivät askeleet portaita ylöspäin, nyt paljon nopeammin kuin edellisellä kerralla.

"Avaa pian! Väännä kovasti oikeaan!" Voimakas ponnistus, ja nyt portti tosiaankin aukesi.

Mutta samassa hyökkäsi takaapäin pari palvelijaa miehen kimppuun, tämä tuli päistikkaa portista sisään, jälessään meluavat, huutavat ahdistajansa, jotka käsin ja jaloin muokkasivat hänen selkänahkaansa.

Rähinää lisäsivät hänen ja Elsan hätähuudot, ja kaikilta tahoilta linnaa riensi saapuville henkilöitä, jotka eivät paljoakaan pelänneet rajuilmaa, kun oli kysymys uteliaisuutensa tyydyttämisestä.

Noin tuntia aikaisemmin oli dekanus, kunnianarvoisa isä Tobias, astunut kappeliin ja omin käsin sytyttänyt kaksi vahakynttilää pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän oli sen jälkeen langennut maahan alttarin eteen ja maannut kauan vaipuneena rukouksiin. Kun hän nousi jälleen, lankesi himmeä kynttilänvalo niin koville ja kylmille kasvoille, ettei olisi luullut niitä liikuttavan minkään inhimillisten tunteiden, jollei silmien hehku olisi ilmaissut, mitä liikkui hänen sielunsa sisimmissä kätköissä.

Ristien itsensä kerta toisensa jälkeen mutisi hän latinankielisen rukouksen, anoen voimaa raskaihin koettelemuksiin… silloin oli hän kuulevinaan askeleita, rukous häipyi hänen huuliltaan, kaikki sielun tarkkaavaisuus kärjistyi korviin, ne teroittuivat paremmin eroittamaan ääniä, hän pidätti hengitystään ja vetäisi vihdoin pettymyksen huokauksen.

Harhaileva katse pysähtyi ikkunaan. Se oli — aivan uutta siihen aikaan — varustettu lasiruuduilla, ja alttarikynttiläin heijastus muodosti siihen levottomasti läpättäviä, väräjäviä tähtikuvioita. Pappi hätkähti, hänen silmänsä ei ollut vielä ehtinyt tottua tällaiseen. "Saatanan juonia!" mutisi hän itsekseen, mutta seuraavana minuuttina lehahti hymähdys hänen huulilleen, kappelin ovi avautui, joku tuli sisään.

Kynttilän säästeliäs valo valaisi ainoastaan kuorin, muu osa kappelista oli pimeän peitossa. Isä Tobias oli jo ennestään varjossa, hän vetäytyi vielä enemmän syrjään.

Tulija pysähtyi ovelle, nähtävästi neuvotonna; pian kuului keveitä askelia, jotka lähestyivät kuoria; nuori nainen lankesi alttarin eteen, luki lyhyen, mutta palavan rukouksen ja riensi sitten sytyttämään loput kymmenen kynttilää alttarilla.

Kun se oli tehty, kääntyi hän katsomaan, kuinka valoisalta pieni kirkko näytti.

Alttarikynttiläin valaisemana oli hän itse tällä hetkellä todellinen madonnankuva. Vaalea, kiharainen tukka ympäröi pyhimyskehän tavoin hänen korkean, valkoisen otsansa ja kaunismuotoisen kaulansa. Nenä ja suu olivat kauniissa sopusoinnussa kasvojen vienonpehmeän soikion kanssa, mutta suurista heleänsinisistä silmistä säteili kokonainen viattomuuden ja puhtauden taivas. Hän oli tosiaan suloinen ja rakastettava olento.

Isä Tobias vapisi kuin haavanlehti, hän ei voinut kääntää katsettaan ihanasta näystä ja luuli vielä olevansa nuorelta naiselta näkymättömissä, mutta hänet ilmaisi joko tahtomaton liike tai valonsäde. Nuori nainen huudahti kiihkeästi:

"Siellä on joku!" Ja ilman vähintäkään pelkoa hän riensi isä Tobiasta kohden.

Nuori nainen loi silmänsä maahan ja punastui syvästi. "Rakkaudestamme", vastasi hän melkein kuiskaten, "ja pienestä pojastamme. Erik herra sanoo että hänestä on tuleva uljas ritari."

"Sanon teille, että Erik herra on rikkonut valansa Hannu kuninkaalle ja vannonut uskollisuutta ja kuuliaisuutta ruotsalaisille luopioille."

"Eikö tämä koskaan tullut puheeksi hänen käydessään Tanskassa kosintamatkoillaan?"

"Ei, mikäli minä tiedän. Isäni sanoi minulle, että Erik herra oli jalo herra ja minun oli kiitettävä onneani päästessäni hänen emännäkseen."

"Oletteko myös valmis kärsimään ja kieltäytymään heidän iankaikkisen pelastuksensa tähden?"

"Olettehan matkustanut tänne äitini pyynnöstä, ollaksenne rippi-isänäni. Olisi kiittämätöntä sekä teitä että häntä kohtaan, jollen kuuliaisin ja nöyrin mielin taipuisi tahtonne mukaan."

"Ja minun rukoukseni, minun isälliset neuvoni!" huudahti pappi tavattoman vilkkaasti. Hänen viittauksestaan astui Gunilla rouva rippituoliin. Isä Tobias seurasi häntä, uteliaana tietämään, minkä tunnustuksen hän tekisi.

Hän tunnusti, että oli sadatellut imettäjää, joka oli antanut pojan itkeä välittämättä siitä mitään, että oli käskenyt tallimestarin jollakin verukkeella estää Erik herraa ratsastamasta hurjalla tatarilaisella hevosella, jonka hän oli äskettäin ostanut, ja lopuksi — tämä oli hänen suurin syntinsä — ettei ollut messun aikana lakannut ihmettelemästä, mistä tuli syvä vakavuus Erik herran otsalle. Voikohan tämä olla tyytymätön häneen, vaikka hän ei tiennyt vähimmässäkään määrin olleensa herralleen tottelematon.

"Te olette pahalla tiellä, tyttäreni, sillä itsekkäisyys on teidän ainoa ojennusnuoranne."

"Mutta olette vielä niin nuori, niin kokematon, tunnette maailmaa niin vähän."

Vihlaiseva kirkaisu, valitushuutoja, hälinää tunkeutui heidän korviinsa tyrehdyttäen synninpäästön kunnianarvoisan isän huulilta. Vavisten pelosta hän kysäisi:

Ihmeissään kohotti Gunilla rouva katseensa häneen. "En tiedä", vastasi hän. "Synninpäästö, isä!"

"Minä annan sen, tyttäreni, menneisyyteen nähden. Kavahtakaa tästedes syntiä tekemästä."

Pappi riensi ulos rippituolista, mutta kesti useita minuutteja, ennenkuin Gunilla oli päättänyt rukouksensa; ulkona yhä jatkuva melu ei näyttänyt häntä häiritsevän eikä peloittavan.

Vihdoin hän tuli ulos ja hämmästyksekseen nähtyään papin huudahti melkein tietämättään: "Oletteko vielä täällä, kunnianarvoisa isä?"

"Kiitän teitä, mutta neitoseni odottavat täällä ulkona. He kai voivat myös selittää, mistä hälinä on alkuisin."

Kirkon oven edustalla seisoi kaksi kalpeaa neitosta, molemmilla palava lamppu kädessään.

"Tuolta hän vihdoinkin tulee!" keskeytti toinen neitonen nähdessään nuoren tytön, joka lähestyi juoksujalkaa.

"Mitä se on, Kirsti?" kysyi hänen emäntänsä. "Jalo rouva, teidän herranne ja isäntänne lähettää terveisiä, että tahtoisitte heti tulla salaportille."

Nuorilla, kauniilla kasvoilla vilahti tyytyväisyyden ilme. "Tahdotteko saattaa minua, isä?" kysyi hän melkein voitonriemuisella äänellä, ja odottamatta edes vastausta riensi hän linnanportaita alas ja kapeaan, pimeään käytävään, joka vei salaportille.

Pappi ja neitoset voivat tuskin pysyä hänen jälessään; edellinen siksi, ettei tuntenut tietä, jälkimäiset pelosta, että lamput sammuisivat.

Kuta lähemmäksi he tulivat, sitä selvemmin kuuluivat äänet. Gunilla rouva tunsi Erik Turenpojan äänen; se kuului ankaralta ja uhkaavalta, ja hän saattoi siitä ymmärtää, että hänen herransa oli vihainen.

Räikeä valonloimo virtasi heitä vastaan; koko portti oli ihmisiä täytenään, mutta kaikki väistyivät kunnioittavasti hänet nähdessään.

Mies, johon jo olemme tutustuneet Pietarin nimellä, seisoi melkein kyyrysillään ankaran linnanherran edessä; hän kärsi ilmeisesti kovasta pitelystä, jonka oli äsken kestänyt, mutta vapisevat jäsenet viittasivat sisäiseen levottomuuteen, joka puhkesi ilmoille Gunilla rouvan tultua näkyviin. Hän heittäytyi tämän jalkoihin ja huusi aivan epätoivoissaan:

"On mahdollista, että hän puhuu totta", sanoi tämä kääntyen herra
Erik Turenpoikaan. "Kenties hän tuo kirjeitä ja viestejä Tanskasta?"

"Rosvon ja sissin tavoin on hän aikonut tunkeutua viekkaudella tänne, ja sinun suosikkisi, linnanvartiani tytär, on siinä ollut hänen apunaan."

Hiljainen vaikerrus sai Gunilla rouvan kääntymään. Siellä seisoi vanha ukko Karhuinen; hän piteli vasemmalla kädellään avainkimppua, joka riippui hänen vyöllään, kun taasen oikea käsi lepäsi raskaana tytön päälaella. Tuikeat kasvot leimusivat pidätetystä vihasta, ja kuitenkin pisaroi suuria kyyneleitä kuoppaisille poskille.

Polvistunut tyttö oli peittänyt kasvonsa käsillään, ikäänkuin olisi hävennyt näyttäytyä.

"Jalo rouva, antakaa pahankurisen maata paikoillaan, hän ei ansaitse armoanne."

Muutamain asemiesten ja palvelijain saapuminen pihanpuolelta veti sen jälkeen huomion puoleensa. He kertoivat huomanneensa epäilyttäviä merkkejä, että muuan vene oli illalla laskenut linnan luo. Ei tornin- eikä linnanvartia ollut sitä huomannut, mutta portinvartia oli ensi kertaa kysyttäessä näyttänyt niin pelästyneeltä, että vaikkakin hän kielsi tuntevansa asiaa, oli sangen luultavaa, että hän tiesi siitä.

Kuultuaan kaikki todistukset käski Erik Turenpoika, että Pietari oli pidettävä vangittuna tornikamarissa huomiseen kuulusteluun saakka, ja muutamat palvelijat saivat salaisen käskyn pitää portinvartiaa tarkasti silmällä; sen jälkeen hän palasi puolisonsa kera linnanhuoneihin ja kansa hajaantui vähitellen.

Virkkamatta asiasta sen enempää meni herra Erik Turenpoika heti huoneeseensa, mutta Gunilla rouva oli nähnyt syvän huolen synkistävän hänen otsaansa; sitä paitsi eivät rippi-isän sanat ottaneet häipyäkseen hänen muistostaan: hänen oli valvottava herransa ajatuksia ja tekoja, hän oli osaksi niistä vastuunalainen.

Gunilla rouva oli äskettäin täyttänyt kaksikymmentä vuotta; hänet oli kasvatettu ankarassa ja vakavassa kodissa, jossa ei ollut tapana, että naiset puuttuivat miesten asioihin, mutta hänellä oli lisäksi luja ja ponteva tahto, ja jos oli kysymys velvollisuuden täyttämisestä, ei hän suurin kysellyt, mikä oli tapa.

Tämä oli avannut ikkunaluukun ja tuijotti synkkään syvyyteen. Ainoatakaan tähteä ei tuikkinut taivaalla. Merenlahdella ajelivat aallot toisiaan hurjaa vauhtia, myrskytuuli puuskui ulvoen niiden ylitse, ja rankkasateen keskellä kaatuilevat puut ja putoilevat oksat ikäänkuin osoittivat koko luonnon nousseen kapinaan.

"Poloinen isänmaa!" huokasi Erik Turenpoika. "Eikö sama pimeys peitä sinuakin? Eivätkö mahtavat voimat taistele keskenään sinua voittaakseen; mikä niistä on saava vallan? Milloin koittaa päivä, jolloin sinun taivaasi selkenee, myrsky asettuu, taistelijat tekevät rauhan ja yleishyvä tulee yleispyrinnöksi?"

"Sinäkö siellä, Olavi? Mitä tahdot?" kysyi ritari kääntämättä päätään.

"Mitä tahdot, lapsi?" kysyi hän melkein isällisesti ja meni Gunilla rouvaa vastaan.

"Huomisessa kuulustelussa pääsen sen kyllä tietämään. Tahdotko olla läsnä?"

"En, Gunilla; toivon ainoastaan, että luottamuksesi minuun on luja ja järkähtämätön."

"Miehen toimet ovat samoin. Olisiko minun neuvoteltava kanssasi asioista, jotka koskevat maan puolustusta?"

He katsoivat toisiinsa; molemmat tunsivat, että siinä oli kiistan siemen. Oliko se kitkettävä pois oraallaan vaiko kenties kasvava muuriksi heidän välilleen?

"Ettekö ole vannonut uskollisuutta Hannu kuninkaalle?" kysyi Gunilla vapisevalla äänellä.

"Velvollisuuteni. Hannu kuningas pitää Ruotsia valloitettuna, kapinallisena maana, jonka mehun ja ytimen hän tahtoo imeä. Kummastuttaako sinua, etten tahdo olla hänelle siinä avullinen?"

"Siitä ovat todistuksena hänen tekonsa. Etkö ole kuullut puhuttavan niistä kauheista tuhotöistä, joita venäläiset ovat tässä maassa tehneet, etkö ole nähnyt poltettuja kyliä ja kartanoita, rujoja ja rampoja, leskiä ja orpoja, jotka sota on pakoittanut turvautumaan kerjuusauvaan?… Kenties et tiedä, että Hannu kuningas on syypää näihin kauhuihin; hän se on kehoittanut venäläistä ruhtinasta sotaan ja vainoon köyhdyttääkseen Ruotsin perinpohjin."

"Eräässä suuressa kokouksessa Tukholmassa täytyi hänen tunnustaa se, kun venäläisten lähetystö Ruotsin neuvoston läsnä ollessa vaati sovittua korvausta niistä palveluksista, joita he jo olivat tehneet sotaisella hyökkäyksellään Suomeen."

"Asia näyttää erilaiselta lähempää ja kauempaa. Lailla ja oikeudella on toinen merkitys, toinen merkitys myös rahvaalla Ruotsissa kuin Tanskassa."

"Rahvas on meillä surressa arvossa!" jatkoi hänen herransa vakavasti. "Se edisti Engelbrektin elämäntyötä; se on myös Sturein lujin tuki; se estää Ruotsin muuttumasta aatelistasavallaksi."

"Ainoastaan sillä eroituksella, että hän tahtoo käyttää toista valtiomahtia toisen kukistamiseen; molempien suuruuden raunioille tahtoo hän sitten rakentaa oman valtansa."

"Jälkimäinen on hädän ja sorron alaisena kehittänyt suuren sisäisen voiman. Jo vanhimmista ajoista on ruotsalainen talonpoika ollut mies puolestaan. Hän on ikäänkuin Ruotsin kuninkaiden ja aatelin runko ja ydin, heidän sukuperänsä on alkuisin hänestä, samoin kuin heidän ylpeä itsetuntonsakin. Juuri tämä tietoisuus omasta voimastaan on talonpoikia pitänyt pystyssä taistelussa kotilieden puolesta."

"Isäni vaihtoi kerran nuoren talonpoikaisnaisen kauniiseen koiraan, jota äitini toivoi itselleen."

"Ei, sillä aatelisto on mahtavampi kuin hän. Itse asiassa he ovat vihamielisiä toisiaan vastaan, samoin kuin Ruotsissa valtionhoitaja ja aatelisto. Onneksi on kansa edellisen takana, ja niin kauan kuin se voima säilyy hajaantumatonna, on hän varmassa turvassa lukuisain vihollistensa keskellä."

"Toivon niin. Sitten lokakuun viime päivien ei ole tullut mitään kirjeitä; tosin ovat nyt jäät auenneet, mutta mitään veneitä ei näy, ja mielelläni tahdon pitää sitä hyvänä ja suotuisana merkkinä."

"Ettehän ole vihainen minulle, herra?" kysyi Gunilla lyhyen äänettömyyden jälkeen ja katsoi nöyrästi ankaraan ritariin.

"En", vastasi tämä ja suuteli hänen valkoista otsaansa. "Kun epäilykset tulevat, voit kyllä kysyä; mieluimmin kuitenkin näkisin, ettet epäilisi."

Gunilla rouva olisi mielellään tahtonut lisätä tunnustuksen, kuka hänet oli tähän houkutellut, mutta hän pelkäsi, että ritari käyttäisi liian kovia sanoja hänen rippi-isäänsä vastaan, ja nyt luuli hän itse voivansa kumota ne valitukset, joita tämä oli tehnyt hänen herraansa vastaan. Sentähden hän päätti vaieta. Hän kiitti vielä kerran ja jätti herransa yksin hautomaan niitä ajatuksia, jotka täyttivät hänen sielunsa.

Ja nämä eivät olleet ilahuttavaa laatua. Erik Turenpoika oli joulun ja uudenvuoden välillä saanut surusanoman Sten Sturen kuolemasta. Tohtori Hemming oli lähettänyt luotettavan asemiehen, vaatien tältä mitä ankarimman vaitiololupauksen, ilmoittamaan hänelle sen, ja ritari tiesi aivan hyvin, kuinka tärkeää oli pitää asia salassa, kunnes seuraaja oli ehtinyt päästä valtaan ja vaikutukseen. Kenenkään muun kuin Svante Niilonpojan ei pitänyt tulla kysymykseenkään. Sitä mieltä olivat niin Erik herra kuin tohtori Hemmingkin; mutta he tiesivät molemmat, että Hannu kuningas oli koettava kaikkensa päästäkseen valtaan ja että monet valtaherroista tahtoivat tehdä riidanalaiseksi Svante herran vaalin valtionhoitajanvirkaan, ja sentähden oli niin tärkeää, että asia toistaiseksi pidettiin salassa.

Mutta tuliko se onnistumaan? Sitä mietiskeli Erik herra yöt ja päivät; hän oli valppaampi kuin konsanaan, etteivät juonet saisi jalansijaa. Hän oli vakuutettu, että pantaisiin salaisia voimia liikkeelle, nykyisiä oloja tuhoamaan, mutta jos jokainen oli paikallaan ja varuillaan, mitä lymytietä ne silloin voisivat tunkeutua asioihin vaikuttamaan?

Hän tiesi, että Hemming Gadd taisteli Etelä-Ruotsissa, Åke Hannunpoika keskimailla ja Svante herra piti silmänsä auki tähystellen Tukholman linnasta niin hyvin petollista Stäketiä kuin koko ympäristöäkin. Kuten kotka luodolla istui hän itse ulkovartiossaan suojelemassa Suomea, ja hänestä tuntui hänen rintaansa paisuttava rohkeus olevan kyllin voimakas pelkällä jalanpolkaisulla nostattamaan sotureita maasta.

Illan tapaus oli herättänyt uuteen eloon levottomuuden, jota hän koetti hillitä… Jos pettureita oli hänen omassa linnassaan, mitä silloin saattoikaan odottaa? Erik Turenpoika oli niitä urholuonteita, jotka voivat uhrata kaikkensa täyttääkseen velvollisuutensa, ja hän kysyi vavistuksella itsekseen, mitä huomispäivä oli tuova mukanaan.

Se tuli niin pimeänä ja synkkänä kuin sateinen tammikuun päivä voi olla. Ritari oli määrännyt kuulustelun kuuden ajaksi aamulla, hän tahtoi pitää sen itse.

Palavat soihdut valaisivat ritarisalia, kun kutsutut asemiehet, palvelijat ja pihamiehet saapuivat. Linnanvartia oli heidän joukossaan, mutta hän ei puhellut, kuten kaikki muut keskenään, vaan seisoi äänetönnä ja yksikseen suuren salin nurkassa.

Ritaria ei tarvittu kauan odottaa. Lyhyen tervehdyksen jälkeen hän kääntyi läsnäolevaan niistä kahdesta asemiehestä, jotka olivat saaneet tehtäväkseen vartioida vankia, ja kysyi, kuinka tämä oli yön kuluessa käyttäytynyt.

"Niin hiljaa ja siivosti", vastasi nuori mies, "että jollemme olisi nähneet häntä silmiemme edessä, olisimme voineet vannoa, ettei häntä tornikamarissa ollutkaan."

Ritarin katse sattui vanhaan linnanvartiaan; suru, joka kuvastui hänen kasvoillaan, todisti, kuinka katkeralta nöyryytykseltä hänestä tuntui, kun vangin silmälläpitoa ei oltu uskottu hänelle, ja Erik herra kysyi entistään lempeämmin:

"Kunnianarvoisalle isä Tobiaalle, luulenma, koska useampaankin kertaan on kulkenut sananviejiä hänen ja portinvartian huoneen välillä."

"Sepäs on tullut äkkiä, vai kuuliko joku siitä eilen puhuttavan?" kysyi ritari.

"Ei!" kukaan ei ollut siitä kuullut mitään. "Noutakaa hänet tänne!" käski linnanherra. Useampia asemiehiä oli lähtemäisillään käskyä täyttämään.

Loisti kuin päivänpilkahdus vanhan miehen kasvoilla, kun hän nuorekkaalla reippaudella riensi ulos.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena; hänen katseensa synkistyi synkistymistään, ainoastaan se ilmeinen kärsimättömyys, jolla hän tuontuostakin vilkaisi oveen, osoitti hänen levottomuuttaan.

"Kuollut!" kulki kaikuna kautta salin. "Hän on kuulenma voinut pahoin eilisiltana. Kunnianarvoisa isä Tobias oli antanut hänelle lääkettä, mutta tauti oli siitä vain yltynyt; aamulla varhain oli hän saanut vielä lääkettä, sen jälkeen oli hän hieman tyyntynyt — ennen kuolemaansa!"

"Kunnianarvoisa isä oli määrännyt hiljaisuutta ja halunnut, että sairas jätettäisiin yksin."

"Mene, Karhuinen, katsomaan, onko vankikin saanut surmansa. Hakijan viipyminen näyttää kummalliselta."

Karhuinen oli lähtemäisillään, kun molemmat nuoret miehet astuivat sisään kalmankalpeina ja kantaen jotakin välissään.

Ritari hypähti pystyyn; välittämättä siitä, että he lankesivat hänen jalkoihinsa, riensi hän tempaamaan rievun luullun ruumiin kasvoilta, mutta hätkähti taaksepäin nähdessään oljista laitetun vartalon, johon oli kiinnitetty vahanaamio.

Erik herra tuijotti hämillään eteensä, kun taasen ympäriltä kuului suuttumuksen ja hämmästyksen huutoja.

"Ja te annatte pettää itsenne tuollaisilla pirun vehkeillä!" huudahti hän vihasta vaahdoten.

"Ankara herra, ainoastaan paholaisen juonet ovat sen saaneet aikaan!" vakuuttivat asemiehet.

"Karhuinen, sinä vastaat heistä, kunnes palaan, ja nyt joka mies ratsaille. Ken vangin löytää ja tuo takaisin, hän saa ottaa parhaat satulavaljaat, mitä on asekamarissa!"

Nyt syntyi tuiske; nuoret miehet riensivät kilvan tiehensä, ritarikin aikoi lähteä salista, kun Karhuinen asettui hänen tielleen.

"Minulla on terävä silmä ja hyvä vainu", sanoi hän. "Sallikaa minunkin lähteä ajoon?"

Asemiehet ja palvelijat riensivät talleihin; oli kysymyksessä, ken joutui ensiksi, ja kellä tahansa oli mahdollisuus voittaa suuri palkinto.

Tatarilaishevoset talutettiin esiin, ritari oli käskenyt sen, ja tänään ei kukaan tohtinut väittää vastaan, ei edes Gunilla rouvakaan, joka pelokkain sydämin näki herransa laskettavan eteenpäin lukuisan saattueen seuraamana. Mutta pian erkani ratsumiesparvi, yksitellen tai kaksitellen, eri teilleen etsimään haluttua saalista.

Molemmat vankia vartioineet asemiehet, Risto ja Kurt, seisoivat enää yksin pihalla. Heidän ulkonäkönsä ei ilmaissut ainoastaan nöyryytystä, vaan myös kummallista hervottomuutta.

Vanha linnanvartia piti heitä tarkoin silmällä, pudisti harmaata päätänsä ja mutisi kerran toisensa jälkeen: "Täällä on varmaan piru merrassa!"

Kauan tuumaili hän itsekseen ja lähetti sitten poikasen heitä kutsumaan. He saapuivat heti.

Vanha Karhuinen istui arkituvassa suuren tammipöydän ääressä.
Pöydällä oli vaahtoava oluthaarikka ja kolme pikaria.

"Tulkaa siemaisemaan naukku, nuoret ystäväni, ennenkuin lähdemme partioretkelle!" huusi vanhus ja viittasi heitä istumaan rinnalleen.

Nuoret miehet noudattivat käskyä, mutta kumpikaan ei voinut tyhjentää pikaria kuin puolilleen.

"Miksi olette nyt tuollaisia sippusuita?" huusi Karhuinen. "Onhan muuten tapanne katsoa pikarin pohjaan, ennenkuin jätätte sen käsistänne."

"En ole juomatuulella", vastasi Risto. "Kun on kärsinyt sellaisen ansaitsemattoman häväistyksen", lisäsi toveri.

Molemmat nuorukaiset hypähtivät pystyyn. "Mitä tarkoitatte moisilla sanoilla?" kysäisivät he.

Risto noudatti kehoitusta, mutta Kurt seisoi kalpeana ja vavisten, huonon omantunnon ilmeisenä kuvana.

"Olitte aivan oikeassa sanoessanne, että hittolainen itse auttoi vangin yöllä pakosalle, mutta ei sen tarvinnut viedä häntä savutorvesta, kun mikään ei estänyt kulkemasta ovestakin."

"Kauluksessannekin on siitä merkkejä", virkkoi linnanvartia ankarasti viitaten Kurtiin. "Mutta jo teidän molempain riutunut ulkomuoto kielii tavallista kovemmasta humalasta. Teidän täytyy heti tunnustaa asia juurta jaksain, muuten saatte ylhäällä tornikamarissa odottaa ritarin palaamista. Minulla on hyvä halu nähdä, tuleeko paholainen vapauttamaan sieltä teitäkin."

"Minä väitän kaikessa tapauksessa, että se oli noituutta!" huudahti
Risto kiihkeästi.

"Me olimme sulkeneet vangin sisälle ja sytyttäneet tulen etumaiseen kamariin. Risto ehdotti, että kertoisimme seikkailuja ajan kuluksi…"

"Emme heti. Otimme ne mukaamme sisälle, ihmetellen, mistä ne mahtoivat tulla."

"Muistatkos", keskeytti Kurt, "kuinka minä sanoin, että se saattoi olla noituutta…"

"Sitten ei nää mitään. Ainakaan minä en tiedä mitään muuta kuin että silmäni avatessani paloi vankilassa lamppu kuten ennenkin ja minä näin vangin makaavan paikoillaan. Se rauhoitti minut. Tunsin kummallista janoa ja kopeloin pikaria, olisiko siihen jäänyt mitään jälelle… Turha vaiva, se oli kadonnut! Silloin vasta oikein valveuduin ja herätin Riston."

"Kun emme luulleet mitään vaarallista tapahtuneen, sovimme, ettemme virka asiasta mitään."

"Mutta oikein luonnollisesti ei se sittenkään ole tapahtunut. Minä kestän kymmenenkin kippoa olutta, ja tämä ainoa valoi seitsemän leiviskän lyijyharkon päähäni."

Linnanvartia katseli ympärilleen kaikille puolin ja virkkoi sitten puoliääneen: "Olen ensimäinen myöntämään, että täällä lempo tekee temppujaan! Kysymys on vain, kuinka voimme sen pyydystää omilla verkoillaan?"

"Teille kuten minullekin on tärkeää kohottaa menetetty arvomme! Minä olen ollut liian myöntyväinen pahantapaista lasta kohtaan; te olette heittäytyneet kurjiin himoihinne, nyt on vika korjattava!"

"Näyttäkää sitten ne minulle!… Annan kernaasti siitä henkeni", huudahti Risto, ja äsken vielä niin nolo katse loisti nyt elämää ja innostusta.

Vanha Karhuinen hymyili tyytyväisenä. "Olen varma", sanoi hän, "että vanki on vielä täällä linnassa."

"Odotas vähän! Olen asettanut vahteja kaikille neljälle portille, he antavat merkin, kun on vähimmänkin syytä. Mutta on muitakin keinoja päästä tiehensä, sellaisia, joita rosvot ja sissit käyttävät. Ettekö muista, miten viime vuonna lappalaisjoukkue ryömi ulos kellarinluukusta ja piileksi koko yön ja makasi seuraavan päivän kumolleen kaadetun venheen alla."

"Sanon teille sentähden, pitäkää silmänne ja korvanne auki; etsikää ja nuuskikaa kaikkialta. Meille on kysymys enemmästä kuin kallisarvoisista valjaista; meidän on voitettava kunniamme ja arvomme takaisin!"

"Niin, niin!" huudahtivat nuorukaiset kiihkeästi. "On etsittävä jokaisesta sopesta."

Määrättiin kuusi kotona olevaa poikasta avuksi ja että etsintään oli heti ryhdyttävä.

Kurt ja Risto ottivat kumpikin kolme poikasta; he jakautuivat kahteen ryhmään, joista toinen pysyttäytyi linnan ulkopuolella, toinen sisäpuolella.

Ukko Karhuinen palasi länsitorniin, jossa hänellä oli asuntonsa.
Kun hän otti avaimen vyöltään avatakseen oven, huokasi hän syvään.
"Tämä tulee olemaan vaikeinta kaikesta", kuiskasi hän itsekseen,
sulkiessaan oven sisäpuolelta.

Tavattoman miellyttävä lemu lehahti häntä vastaan, ja kun hän meni viereiseen huoneeseen, näki hän katetun pöydän, jolla oli paistettua lintua, lyypekkiläistä liikkiötä ja muita herkkupaloja.

Hän pysähtyi kummissaan, epätietoisena, kenelle tämä saattoi olla aiottu. Ketään ei näkynyt… "Elsa!" huusi hän kärsimättömästi.

Ukko ei voinut olla luomatta katsetta tyttäreensä, ja me käytämme tilaisuutta piirtääksemme hänen kuvansa.

Elsan äiti polveutui mustalaisista, ja tyttären ulkonäössä oli siitä merkkinä kellertävä hipiä, tummat, salamoivat silmät ja kiiltomusta tukka, joka pitkinä palmikkoina riippui pitkin selkää. Pikku vartalon taipuisat, pehmeät liikkeet muistuttivat kissan notkeutta; poskien eri värivivahdukset, silmien vaihtelevat ilmeet, milloin hymyilevä, milloin uhkaava piirre suun ympärillä, kaikki tämä teki Elsan ulkomuodon niin kiehtovaksi, että hänen läheisyydessään tuskin saattoi huomata muuta mitään.

Pikku noita — niin häntä yleisesti nimitettiin — tunsi tehonsa ja osasi sitä käyttää hyväkseen. Hänen vanhalla isällään ei ollut koskaan ollut muuta tahtoa kuin hänen tahtonsa, ja hän teki kaiken voitavansa saadakseen isänsä yhä noudattamaan tätä hyvää tapaansa. Ukon sielussa oli ensi kerran herännyt epäilystä tyttäreensä, ja tämä oli innokas pyyhkimään sen pois.

Sentähden seisoi tytär nyt nöyränä isänsä edessä, silmät maahan luotuina ja käsivarret ristissä rinnan ylitse.

"Kenelle tämä on laitettu?" kysyi linnanvartia, viitaten äveriääseen pöytään.

"Olit sulkenut minut sisälle, en voinut hankkia mitään ja istuin sentähden itkien ullakolla. Silloin tuli kyökkimestari, arvasi suruni syyn ja kantoi kaiken tämän minulle."

"Kiitän häntä siitä sittemmin, nyt voit kaiken viedä pois, minun ei ole nälkä."

"Ei nälkä!" huudahti tyttö todellisella kummastuksella. "Mitä on sitten tapahtunut?" lisäsi hän äkkiä kalveten.

Ukko Karhuinen ei kääntänyt tytöstä silmiään, hänen epäluulonsa olivat nyt kerran heränneet.

"Kuulit kai, että Risto ja Kurt saivat ritarilta tehtäväkseen vangin vartioimisen?"

"Se häväistys, joka tämä oli teille, lankeaa minun syykseni", nyyhkytti tyttö.

"Henkenne!" tyttö melkein kirkaisi ja tuijotti isäänsä pelästyksestä suunniltaan.

Yhä vähemmäksi häipyi väri tytön poskilta. Hän avasi suunsa puhuakseen, mutta sanat näyttivät tarttuvan kurkkuun, ei sanaakaan tullut hänen huulilleen.

"Pikarit asetettiin eteläiselle ovelle, pahantekijän on siis täytynyt kulkea täältä kautta…"

Tyttö sieppasi sen. "Se on samanlainen kuin minunkin!" sanoi hän ihmeellisesti hymyillen.

"Ajattelinkin ensin: jos se on Elsan, surmaan hänet omin käsin, ennenkuin jätän hänet häpeään…"

"Ei, se on totta; sillä ethän sinä ole rikollinen! Tiedätkö, että vanha Nuutti on myös tapettu myrkyllä?"

"Entä molemmat nuorukaiset? Niin, heidät täytyy sinun nähdä; me valvomme yön yhdessä heidän luonaan."

"Miksi puhutte minulle sitten niin lempeästi? Eilisiltana, kun syntini olivat pienet, sadattelitte minua sateenaan, ja tänään, kun olen vetänyt päälleni kamalimman rikoksen, puhuttelette minua lempeydellä! Tahdotteko siten koota tulisia hiiliä pääni päälle? Oi isä, olkaa sääliväinen, surmatkaa minut!"

"Se ei estä, että hänestä näyttävät hyviltä kaikki keinot, jotka palvelevat hänen tarkoituksiaan."

"Ja jos hän sanoo sinulle huomenna: Elsa, ota tämä pikari ja anna se isällesi iltajuomaksi!"

"Oi, armahtakaa, tappakaa minut!" huusi Elsa ja ojensi isälleen pöydältä ottamansa veitsen. "Minä en voi, en tahdo elää kauemmin!"

Ukko otti veitsen ja pani sen takaisin pöydälle, sitten hän veti tytön syliinsä ja antoi tämän itkeä kuiviin katkerat, toivottomat kyyneleensä.

"Eikö totta, tahtoisit mielelläsi tehdyn tekemättömäksi?" kysyi hän sitten.

"Nuoret miehet eivät ole heittäneet henkeään, ainoastaan olleet lähellä surmaansa!"

Kesti muutamia minuutteja ennenkuin Elsa voi oikein käsittää ilahuttavan ilmoituksen; hän tuijotti ihmeissään isään, mutta samalla kohosi puna hänen poskilleen ja loiste palasi silmiin.

"He eivät ole kuolleet!" huudahti hän rajattomasti iloissaan. "Sano, isä, sano, että he elävät!"

"Kyllä, pyhä neitsyt olkoon ylistetty; he elävät eivätkä edes tiedä, että petollisen juoman olet sinä antanut heille."

"Silloin tulee se Gunilla rouvan korviin ja hän kertoo sen kunnianarvoisalle isälle."

"Hän panee minut pois päiviltä!" Elsa kietoi kätensä isänsä kaulaan.
"Nyt tahdon elää niin mielelläni."

"Mutta jos vanki saadaan kiinni, niin hän tunnustaa, että sinulle hänen piti…"

"Jättää kirje. On sovittu siitä, että jos asia tulee ilmi, saan sanoa, että se oli aiottu isä Tobiaalle."

"Ei, isä, nyt kärsimäni tuskan muisto on minua suojeleva. Hän on opettanut minua olemaan viekas kaikkia kohtaan, sinuakin… Miksi en voisi sitä olla myös häntä kohtaan? Olenhan nyt saanut synninpäästön kymmeneksi vuodeksi. Isä, älä ilmaise hirveää salaisuutta ritarille äläkä Gunilla rouvalle, ja minä vannon äitini muiston kautta, ettet koskaan tule saamaan syytä katua, mitä olet tehnyt hyväkseni!"

Ukko Karhuisen sydän oli lauhtunut aikoja sitten, hän oli juuri sanomaisillaan suostumuksen sanan, kun kuului torventoitotus linnan pohjoispuolelta.

Elsan ensi tuuma oli seurata häntä. "Ei!" sanoi hän pysähtyen.
"Voisin ilmaista itseni!"

Ukko Karhuisen otaksuminen osoittautui paikkansa pitäväksi. Kurtilla oli onni keksiä vanki, tämän parhaallaan kömpiessä hiekkakuopasta, jossa oli lymyillyt. Vartiomerkki kutsui väkeä paikalle ja asemies sai apua enemmän kuin tarvitsikaan lannistaakseen vangin epätoivoisen vastarinnan. Mies vietiin takaisin entiseen vankilaansa ja Kurt ja Risto pantiin hänen vartioikseen.

Lähetettiin heti sananviejä etsimään ritaria ja ilmoittamaan hänelle asiasta. Muuan hänen miehistään oli ottanut kiinni ja toi mukanaan epäilyttävän henkilön, muutaman saksalaisen, joka ei voinut tehdä selkoa puolestaan.

Uusi kuulustelu pantiin toimeen heti ritarin palattua. Molemmat vangit kutsuttiin saapuville; lieneekö sen saanut aikaan pelästys, vilu tai kenties nälkä, mutta he tunnustivat heti tuoneensa Porvoosta kirjeitä, jotka heidän oli jätettävä Elsa neitsyelle.

"Eilen olit levoton tekojesi tähden, tänään näytät tulleen toisiin ajatuksiin."

"Toisiin ensi kerran isäni tietämättä… sitten olen ajatellut, että kunnianarvoisa isä on Jumalan lähettiläs, ja täytyyhän enemmän kuulla Jumalaa kuin ihmisiä."

"Puhumme siitä enemmän toiste", virkkoi ritari ankarasti ja kysyi sen jälkeen vangeilta, kenelle kirjeet oli jätetty.

Oli vastoin ajan tapaa kutsua hengenmiestä maallisen tuomioistuimen eteen, ja ritari saattoi sentähden pitää kiinni ainoastaan vangeista. Nämä tunnustivat, että olivat tulleet veneellä Viipuriin ja piileksineet koko päivän ja vasta illalla hiipineet linnan luo. Vanhalta Nuutilta, joka tunsi heidän hankkeensa, oli Pietari saanut soihdun löytääkseen tien pihan poikki; hän ei luullut kenenkään sitä huomaavan. Onnettomuudeksi hänet keksittiin ja otettiin kiinni. Saksalainen sitä vastoin oli tavannut isä Tobiaan ja antanut kirjeet hänelle.

Kuinka Pietari oli onnistunut pääsemään vankeudesta ja kuka asemiehille oli vienyt unijuoman, siitä ei voitu saada mitään selkoa. Vangit mielellään pitivät sen yliluonnollisten voimien ansiona, ja kansanusko oli valmis sen hyväksymään, kun vietävät viestit olivat aiotut Herran palvelijalle. Herra Erik Turenpoika jätti asian silleen, mutta hänellä oli siitä omat tuumansa ja hän päätti pitää isä Tobiasta silmällä. Molemmat vangit pantiin jo samana päivänä veneeseen, joka oli heidät tuonut Viipuriin, ja vahdiksi pantiin rannalle sotamies, joka sai ankaran käskyn ampua, jos miehet vielä halusivat astua maihin.

Myöhemmin ritarin ja kunnianarvoisan isän keskusteltua keskenään luovutti jälkimäinen omin ehdoin kirjeet, jotka hän oli saanut Tanskasta ja jotka kaikki koskivat Sten Sturen äkillistä kuolemaa, sitä iloa, mitä tunnettiin kuningattaren palaamisen johdosta ja yleisiä lopullisen ja pysyvän rauhan toiveita.

Ritari antoi ne äänetönnä takaisin; etteivät nämä kirjeet tarvinneet salaisia kulettajia, ymmärsi hän aivan hyvin. Mukana oli seurannut toisia, vaarallisempia; ne hän oli pääsevä tuntemaan ainoastaan niiden vaikutuksista.

Tähän vuoden aikaan niin tavaton suojasää väistyi pian purevan pakkasen tieltä; tammikuun lopulla peitti kaikki vedet jälleen paksu jää ja teille ja poluille kasautuivat miehenkorkuiset lumikinokset.

Ja kuitenkin urri niiden läpi kerjäläisiä laumoittain, nuoria ja vanhoja, miehiä ja naisia! Tuli äitejä, lapsi ehtyneillä rinnoillaan, ympärillään parvi puolialastomia, palelevia, nälkäisiä mukuloita.

He tulivat laumoittain, viisinkymmenin, jopa sadoinkin; uupuneina, puolikuoliaina he laahautuivat linnaan kerjäämään leipää edes suupalan.

Väliin, kun väen paljoutuminen oli ylen suuri, vastattiin heille aluksi: "Meillä ei ole enää mitään antaa!"

Silloin he huusivat: "Antakaa meidän jäädä tänne ja kuolla; annattehan meille ainakin haudan."

Tämän hädän nähdessään käski Erik Turenpoika, ettei kukaan saanut mennä ilman apua, ja hän valvoi itse, että hänen käskynsä täytettiin. Kun hän linnanikkunasta huomasi jonkun saapuvan lauman, meni hän usein itse vastaan ja näytti heille tietä suuriin vajoihin, joissa ruokaa alituiseen jaettiin ja joihin laitettiin makuupaikkoja.

Usein jäi hän seisomaan antaen kurjan joukon mennä ohitseen. Minkä surkean, hirveän kuvan muodostivatkaan nämä pienet, kokoonkuivuneet olennot, joiden ruskeaa nahkaa näytti pitävän koossa ainoastaan heikko, hauras luuranko; heidän ennen aikojaan vanhettuneissa kasvoissaan puhuivat ainoastaan luonnottoman suuret, ulkonevat silmät palavalla ilmeellään eläimen ravinnonhalusta; ohuin, ahnain sormin he tarttuivat siihen, ja kuinka hotaisten he sen ahmaisivatkaan ja kuinka himokkaasti ojentuivat laihat kädet tavoittamaan lisää!

Vanhemmat olivat jo vajonneet tylsään välinpitämättömyyteen, mikä ei odota enää mitään elämältä… heille oli tuttua nälkä ja vilu, hätä ja kurjuus, he tiesivät, että kuolema oli heidän ainoa pelastuksensa, ja he odottivat sitä pelkäämättä.

Tuli muuankin nuori nainen, kaksi lasta rinnallaan; molemmat kirkuivat ja valittivat, sillä ravintolähteet olivat kuivuneet. Äidin ulkonäkö todisti mykkää epätoivoa, hän pysähtyi hetkiseksi ja katseli korkeaa lumikinosta. Ajatteliko hän kaivaa siihen haudan lapsilleen ja sitten painautua itse niiden viereen ja kuolla? Hän antoi kulkurin toisensa jälkeen kulkea ohitseen ja seisoi yhä paikoillaan, hyssytellen pienokaisiaan. Mitä elämällä olikaan tarjottavaa niille tai hänelle? Kiusaus oli kenties tulemaisillaan hänelle voittamattomaksi. "Tuolla sisällä on teille ruokaa ja lämmintä!" sanoi ritari viitaten valaistuun vajaan.

Nainen katsoi pelästyneenä linnanherraan. Oliko tämä lukenut hänen ajatuksensa? Aivan kuin häveten, että ne olivat päässeet hänen mieleensä, taivutti hän päänsä ja meni muiden jälkeen.

Jonon jälkipäässä tulivat raajarikot, joista monella oli ainoastaan toinen jalka tai käsi. Muuatta vanhaa sotamiestä, joka oli menettänyt molemmat jalkansa ja toisen kätensä, veti kelkassa toinen, joka oli menettänyt ainoastaan käsivarren. Eräs toinen rampa lykkeli kelkkaansa eteenpäin airontyngällä; hänellä olivat tallella molemmat käsivarret, mutta se kasakansapeli, joka oli runnellut hänen molemmat jalkansa, ei ollut armollisesti tehnyt loppua hänen elämästään.

Molemmat ajoneuvot pysähtyivät, ja ritaria tervehdittiin sotilaalliseen tapaan. Hän teki heille muutamia kysymyksiä, joihin vastattiin valittamatta ja nurisematta; he eivät syyttäneet ketään kurjuudestaan, vaan pyysivät ainoastaan leipäpalaa.

Mutta kun kaikki olivat ehtineet sisälle, meni ritari perästä; hän käski kantaa olkia niille, jotka tahtoivat jäädä yöksi. Seuraavana aamuna ennen lähtöään saisivat he vielä uuden aterian.

Silloin riemuitsi kerjäläisjoukko: "Ruokaa, ruokaa!" Mitään muuta he eivät toivoneet.

"Jospa nämä olisivat ainoat!" tuumi hän itsekseen. "Mutta monet tuhannet kärsivät samoin kuin hekin. Minä ruokin heidät tänään, mutta huomenna he saavat nähdä nälkää, ja seuraavana päivänä nälkä ja pakkanen hautaa heidät nietokseen… Mitä on armeliaisuuteni silloin hyödyttänyt? Ainoastaan jatkanut heidän kurjuuttaan." Elämä, olemassaolo näytti hänestä yhä synkemmältä ja käsittämättömältä… ja hänen sielunsa täytti huoli ja tuhannet kysymykset, joista hän ei kyennyt vastaamaan ainoaankaan. Hänestä tuntui, kuin kaikkeus olisi suunnaton kaaos, jossa kaikkea heiteltiin mullinmallin, jossa sattuma hallitsi ja ylhäisyys ja alhaisuus riippui ainoastaan mitättömistä mielijohteista.

Hän tiesi olevansa kykenemätön auttamaan maassa vallitsevaa hätää ja puutetta. Kuolevain valitus ja vaikerrus kasvoi kasvamistaan, se kohosi pilvien korkuiseksi vuoreksi, joka ulottui taivaan porteille, mutta alhaisista ylhäisiin viittasivat kaikki häneen ja sanoivat: "Hänet asetettiin meidän hoitajaksemme ja suojelijaksemme, ja katsokaas tuhansia isiemme, äitiemme ja lapsiemme ruumiita! Katsokaa tallattuja, poltettuja sarkojamme ja tyhjiä aittojamme, ryöstettyjä kirkkojamme ja meitä, maan poikia ja tyttäriä, hajallaan harhailemassa kuin metsään eksyneet lampaat! Kuka on meidät kutsuva kokoon ja antava meille taas lain ja oikeuden? Hän, hän ei sitä voi…"

Niin ajelehtivat ajatukset ritarin sielussa, samoin kuin aallot myrskyisellä merellä, ja epäilys synnytti toisen, ne hyppelivät kuin ankanpoikaset aallonharjalta toiselle, niitä tuli yhä useampia, näitä synkkiä, kiusaavia ajatuksia, jotka sanoivat, että oli parempi yön kuluessa antaa liekkien ja kuoleman tehdä työtänsä kuin että nuo raukat huomenna heräisivät samaan kurjaan elämään.

Ajatukset kasvoivat kasvamistaan, ne saivat muodon, ja ritari laski kätensä soittokellolle; mutta hän säpsähti pelkästä kosketuksestakin, tuska oli hänet tukehduttamaisillaan, hän riensi avaamaan ikkunaluukun.

Tähdet kimmelsivät aivan kirkkaalla taivaalla. Puiden oksat olivat lumen peitossa, ja valkoinen vaippa levisi kiteilevänä yli metsien ja maiden. Juhlallinen hiljaisuus vallitsi luonnossa, Jumalan majesteetti istui sen yllä valtaistuimellaan.

Silloin kuului säveliä hänen korviinsa… hän kuunteli, ne kuuluivat suuresta vajasta pihalta. Siellä veisattiin ehtoovirsi päätetyn aterian jälkeen. Vanhojen ja lasten äänet yhtyivät samaan ylistysvirteen samalle Herralle.

Hänen mieleensä hiipi rajattoman nöyryyden tunne, kaikki epäilykset ja arvelut tuntuivat kerta kaikkiaan saaneen ratkaisunsa, ja hän lankesi polvilleen ja huusi sydämensä syvyydestä: "Herra, jos sinä autat minua, on kaikki käypä hyvin!"

Aivan kuin uutena ihmisenä hän nousi rukouksistaan; keinoja täytyi löytyä eikä hän jättäydy lepoon ennenkuin oli ne löytänyt. Oli lähetettävä kirjelmiä maan kaikille voudeille, kehoitettava kaupunkien asukkaita kaikin voimin avustamaan niitä läänejä, joissa vihollinen oli tehnyt tuhojaan. Itse tahtoi hän antaa puolet vuosituloistaan hädän lieventämiseen.

Yö meni ennenkuin nämä ajatukset selvenivät ja hän ehti ryhtyä tuumasta toimeen; päivän ensimäinen valonkajastus tapasi hänet kirjoituspöytänsä äärestä laatimasta kirjeitä voudeille.

Hän tahtoi sen jälkeen levähtää hetkisen ja meni makuuhuoneeseen.
Hämmästyksekseen hän löysi sinetillä lukitun kirjeen yöpöydältä.

Lähemmin tarkastellessaan havaitsi hän, että tavallinen äyrityinen oli painettu vahaan; kirjeen osoitekin näkyi olevan kirjoitettu tottumattomalla kädellä.

Mutta vielä suuremmaksi kävi hänen kummastuksensa, kun hän avasi sen ja löysi ainoastaan nämä sanat:

Soittokello kilisi heti, eikä kestänyt monta minuuttia, ennenkuin nuori asemies astui sisään.

"Sano Ristolle ja Kurtille, että he, kumpikin kahden poikasen ja neljän palvelijan kera, ovat tunnin kuluttua valmiit lähtemään matkalle!"

Nuori mies riensi pois, mutta ritari ei voinut lakata kummastelemasta, kuka sanat oli kirjoittanut ja mitä niillä tarkoitettiin. Eilispäivän kuluessa ei hän ollut nähnyt puolisoaan, hän oli voinut pahoin eikä ottanut osaa päivällisateriaan; sitten oli hänellä ollut niin paljon ajateltavaa, ettei ollut tapansa mukaan ollut rouvantuvassa hyvää yötä toivottamassa.

Kun asemiehet saapuivat, toimitti hän heidät taipaleelle niin nopeasti kuin voi. Kirjeet jätettiin, määräykset annettiin ja käskettiin pitämään kiirettä.

Hän tuli sinne niin tavattomaan aikaan, että hämmästys oli yleinen. Kenties oli ilo ollutkin liian äänekästä, mutta kun kissa on poissa, hyppelevät hiiret pöydällä, ja Gunilla rouvaa ei näkynyt.

"Sanon kuten asia on: hän ei ole koko yönä ensinkään nukkunut", selitti muuan neitosista, mutta vaikeni avoimin suin nähdessään ritarin.

"St! St!" sihistiin kaikilta tahoilta. Se, joka oli viimeksi puhunut, karahti tulipunaiseksi.

Ritari olisi mielellään tahtonut tietää syyn, jonka tiesivät kaikki paitsi hän, mutta kun hän oli liian ylpeä sitä kysymään, kysyi hän ainoastaan Gunilla rouvaa. "Hän on kappelissa ripillä."

Muutamat ruotsalaiset neitsyet oleskelivat siihen aikaan Gunilla rouvan luona. Siellä oli Katarina, ritari Niilo Klaunpojan, Vikin herran tytär, ja Anna Pentintytär (Sparre), molemmat kuuluisat kauneudestaan; ja Erik herran veljet, Pietari ja Sten, kosiskelivat neitsyitä, mutta eivät olleet vielä saaneet mitään suopeaa vastausta.

Nämä molemmat istuivat muista erillään, mutta saattoi selvästi huomata heidän kuulleen mitä oli puhuttu, niin hämillään he olivat.

"Onko Tanskassa tapana ripittäytyä moneen kertaan viikossa?" kysyi hän Katarinalta, joka usein oli vieraisilla tanskalaisten sukulaistensa luona ja kaiketikin tunsi heidän tapansa.

"Luulen, että siellä kuten täälläkin käydään ripillä, milloin tunnetaan siihen kutsumusta", vastasi hän ylpeästi taivuttaen päätänsä, mikä suuresti muistutti hänen kaunista, nyttemmin manalle mennyttä äitiään.

"Minä ainakaan en käy ripillä kuin kerran vuodessa", huomautti Anna nauraen. "Ja mitä silloin sanon, sen tietää piikaseni ja tietävät ystäväni jo edeltäkäsin."

Katarina loi häneen tyytymättömän katseen. "Se on pitkälle menevää avomielisyyttä", sanoi hän.

"Ei ole mitään tavatonta, että Anna päästelee ajattelemattomia sanoja; jos Gunilla rouvalla on jokin suru sydämellään, ei hän salanne sitä herraltaan. Tuolla hän tulee, voitte nyt kysyä itse häneltä."

Gunillan kalpeista kasvoista ja itkettyneistä silmistä näki, ettei Anna ollut temmannut aivan tuulesta sanojaan. Tosin hän punastui ritarin nähdessään, mutta se johtui luultavasti odottamattomasta yllätyksestä, sillä hän huudahti:

"Monet tärkeät asiat estivät minua eilen sinua näkemästä, nyt en enää voinut olla ilman sitä."

Puna viipyi vielä Gunillan poskilla, kun hän kainosti loi silmänsä maahan, mutta se pakeni, kun hän kohotti katseensa mieheensä; niillä oli niin lohduton ilme, että ritari kysyi äkkiä: "Gunilla, oletko sairas?"

Ritari tarttui hänen käteensä ja vei hänet mukanaan huoneeseen, jossa lapsi oli.

Hän heittäytyi polvilleen pienen vuoteen ääreen ja suuteli lasta katkerasti itkien.

Ritari viittasi imettäjää menemään. Huomattuaan jääneensä herransa kanssa kahden tahtoi Gunilla rientää ulos, mutta ritari kietoi hänet vahvoilla käsivarsillaan ja asetti hänet pehmeään lepotuoliin, sitten pani hän tytön hänen syliinsä ja seisoi itse kumaraisillaan hänen rinnallaan.

"Siitä, että te vihaatte ja vainootte äärimmilleen sitä, jota minä rakastan enimmän maan päällä."

"Tanskasta, isänmaastani, jonka te tahdotte tuhota, hävittäisitte sen jäljettömiin, jos voisitte."

Ennenkuin ritari ehti sitä estää, oli Gunilla hypähtänyt jalkeille ja heittäytynyt tämän jalkoihin. "Lähettäkää minut sinne takaisin!" huudahti hän. "Pyydän, rukoilen sitä teiltä!"

"Etkö sinä sitten menettele julmasti, kun tahdot eroittaa minut kaikista niistä, jotka ovat minulle rakkaita?"

"Gunilla, mitä rakkaudellamme on tekemistä politiikan kanssa? Me rakastamme toisiamme, eikö siinä ole kylliksi?"

"Rakas herrani!" huudahti Gunilla ja kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa. "Antakaa uudestaan Hannu kuninkaalle lupauksenne, ja minä luen toivomuksenne silmistänne ja täytän ne ennenkuin olette ehtinyt ne lausuakaan!" Hän katsoi rukoillen ja tuskaisesti herraansa; suurista, ilmeikkäistä silmistä loisti rannaton rakkauden taivas, ja hän suuteli miehensä otsaa ja huulia, aivan kuin elämä ja kuolema olisi riippunut siitä vastauksesta, jonka tämä antoi.

"Olet vannonut minulle rakkautta ja uskollisuutta, ja se vala on sinun pidettävä, kunnes kuolema meidät eroittaa…"

"Taivaan lähettiläs!" sammalsi Gunilla häpeän punan leimutessa hänen poskillaan.

Hän oli heittäytynyt lattialle itkien valtoiminaan, ja ritari seisoi kauan melkein menehtyneenä ja katseli häntä — heidän nuori, kaunis onnensa oli pirstaleina. Tuhannet äänet huusivat hänen sielussaan: "Täytä hänen toivomuksensa, mitä merkitseekään Ruotsin asialle yhtä miestä enemmän tai vähemmän; Jumala voi sen viedä perille sittenkin, jos hän tahtoo." Erota Gunillasta oli samaa kuin riistää sydän rinnastaan. Hannu kuninkaan alamaisena saattoi hän valmistaa Suomelle paremman kohtalon. Kuinka onnelliseksi hän tekisikään nuoren vaimonsa, jos sanoisi: "Gunilla, minä myönnyn toivomukseesi!"

Luja mies oli heltymäisillään, hän kumartui nostaakseen vaimonsa ylös; silloin palasi äkkiä hänen muistoonsa kuva köyhästä äidistä kahden nälkäisen lapsensa kanssa, hän näki vielä sen ikävöivän katseen, jonka tämä loi nietokseen, jossa he kaikki olisivat löytäneet levon, ja kuitenkin tarvitsi hänen, Erik herran, sanoa ainoastaan sana palauttaakseen naisen velvollisuutensa tuntoon. Olisiko hän itse heikompi? Voisiko Gunilla edes kunnioittaa häntä, jos hän nyt myöntyisi? Ja eikö Gunilla kerran ollut katuvaisena palaava hänen syliinsä?

"En, mutta meidän täytyy nyt kulkea eri teitä. Maailma saa uskoa, että me olemme onnellinen aviopari; ainoastaan me molemmat tiedämme, mikä meidät eroittaa."

Hän taivutti ne hiljaa alas ja suuteli hänen otsaansa. "Hyvästi,
Gunilla! Jumala sinua auttakoon!"

Taakseen katsomatta ritari kiirehti huoneesta pois, mutta rouvantupaan tultuaan lähestyi hän nopeasti Katarinaa ja Annaa. "Menkää hänen luoksensa!" pyysi hän. "Sanokaa hänelle, että annan hänelle anteeksi…" Enempää hän ei voinut sanoa, vaan poistui nopein askelin, mutta kun hän tuli huoneeseensa, heittäytyi hän penkille ja purskahti rajuun itkuun; isku oli odottamaton ja se murskasi koko hänen elämänsä ilon. Mutta kauaksi ei hän jättäytynyt surunsa valtaan; hän tiesi, että työ ja toiminta oli ainoa keino sen huojentamiseksi, ja hänellä oli suuri työ käsillä ja sille hän tahtoi omistaa elämänsä kaikki voimat. Hän nousi ja meni ikkunan luo. Suuri kerjäläisjoukko marssi tiehensä linnanpihalta, ainoastaan nainen kahden lapsensa kanssa seisoi jälellä. Elsa antoi hänelle muutamia vaatekappaleita.

"Viholliset ovat sen polttaneet, herra; minulla ei ole nyt kotia", vastasi hän.

Ritari vetäytyi pois ikkunasta päästäkseen kiittelyistä; hän oli ainoastaan kuullut sydämensä kehoitusta, mutta haavaa hänen sydämessään kirveli kovemmin nähdessä sitä iloa, jonka hän oli herättänyt. — —

Oleskellessaan vuonna 1499 pitemmän aikaa Kööpenhaminassa oli hän tutustunut Gunillaan. Molemminpuolinen rakkaus veti heitä toisiinsa, he olivat yhdenvertaiset säätyyn ja elinehtoihin nähden, päiväpaisteisena lepäsi tie heidän edessään. Ruotsin valtaneuvosto oli nimittänyt Erik Turenpojan Viipurin linnan päälliköksi, Hannu kuningas oli antanut sille vahvistuksensa, ja kaunis tyttö selitti viihtyvänsä siellä, missä hänen jalo herransakin oleskeli.

Loistavat häät vietettiin Kööpenhaminassa. Kuningas ja hänen ylhäisimmät herransa olivat läsnä, puheita pidettiin ja maljoja juotiin, tuumittiin, että tästä liitosta oli tuleva yhtä luja ja eroittamaton kuin liitosta Tanskan ja Ruotsin välillä.

Kohta sen jälkeen vei Erik herra nuoren puolisonsa Viipuriin, ja ennustukset näyttivät käyvän toteen. Koskaan ei ollut solmittu onnellisempaa avioliittoa. Gunilla rouva ei ainoastaan osoittautunut ajattelevaiseksi emännäksi, hänellä oli myös harvinainen lahja levittää hauskuutta ja mielihyvää ympärilleen.

"Jalo herrani ja koko talonväkeni!" oli hänellä tapana sanoa, siten viitaten, että tämä oli hänen maailmansa; häntä liikutti vähät, mitä tapahtui sen ulkopuolella.

Neljässä vuodessa oli hän lahjoittanut Erik herralle pojan ja kaksi tytärtä. Onnellisilla puolisoilla ei ollut nyt enää mitään toivottavaa. Seuraavana kesänä he tekivät vierailumatkan Tanskaan, ja Gunillan vanhemmat taivuttivat Erik herran jättämään vaimonsa ja lapsensa sinne vielä muutamiksi kuukausiksi, sillä hänen itsensä täytyi palata Suomeen.

Jonkun aikaa hänen palaamisensa jälkeen tapahtui kohtaus hänen ja Sten Sturen välillä Hollolan pappilassa. Vaikea Erik herran oli tehdä päätöstään, sillä hän oli persoonallisesti kiintynyt Hannu kuninkaaseen ja perhesiteensä vetivät häntä Tanskaan; mutta hän oli ruotsalaista syntyä, väkivalta ja vääryys olivat hänelle kauhistus, hänelle oli käynyt selväksi, ettei suinkaan tahdottu Ruotsin yhdenvertaisuutta Tanskan kanssa, ei sen tulevaista kehitystä ja onnea, vaan sen masennusta ja sortoa. Moni havainto Tanskassa oli saanut hänet vakuutetuksi, että oli helpompi hävittää Ruotsin rahvas perinpohjin kuin saada se alistumaan samaan kohteluun. Hänen omat isänmaalliset tunteensakin asettuivat tätä vastaan, mutta todellisena ritarismiehenä hän päätti persoonallisesti sanoa irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa Hannu kuningasta kohtaan, ja tämä oli tapahtuva samalla kertaa kuin hän nouti vaimonsa ja lapsensa.

Sattumalta oli Hannu kuningas sillä kertaa Slesvigissä, ja irtisanominen oli sentähden tehtävä kirjallisesti, mutta ritarin appiukko kehoitti häntä kiireimmiten lähtemään matkalle. "Ei ole mahdotonta", tuumi hän, "että Hannu kuningas muuten asettaisi esteitä tielle".

Emäntänsä kanssa ei Erik herra ollut koskaan puhunut muista asioista kuin niistä, jotka koskivat heidän yksityiselämäänsä tai hädänalaisen väestön auttamista.

"Mitä merkitsee, mihin kansaan nälkäiset kuuluvat", sanoi Gunilla rouva eräänä päivänä, kun vanha Karhuinen murisi siitä, että muutamat lappalaiset olivat saaneet ruokaa ja yösijaa linnassa.

Erik herra ei ollut, joko sitten välttääkseen tekemästä puolisoaan levottomaksi tai totutusta tavasta, ilmoittanut Gunilla rouvalle, että hän oli sanoutunut irti Hannu kuninkaasta.

Kohta sen jälkeen saapui isä Tobias Kööpenhaminasta tuoden terveisiä ja kirjeitä Gunilla rouvan äidiltä. Hänellä oli Erik herrallekin kirje, jossa pyydettiin, ettei hän kieltäisi nuorelta emännältään hurskasta rippi-isää, jonka rouva Agneta Bese oli monilla rukouksilla ja lupauksilla saanut matkustamaan Suomeen olemaan hänen suuresti rakastetulle tyttärelleen lohdutukseksi ja mielenylennykseksi.

Ehdotus ei suinkaan ollut Erik herralle mieluinen. Gunilla rouva samoin kuin hän itsekin oli tähän asti saanut lohdutusta ja virkistystä linnanpapilta, vanhalta vilpittömältä Herran palvelijalta, joka heidän sielujensa jalostamisella tarkoitti myös molemminpuolista luottamusta heidän maallisen onnensa takeena. Oliko nyt muukalainen astuva heidän väliinsä? Lukisiko hän Gunillan sydämestä hänen salaisimmatkin ajatuksensa ja antaisi niille sen suunnan, jonka tahtoi? Gunillan nuori sydän oli kuin vaha: siihen pystyi jokainen vaikutelma.

Kun Erik herra nyt istui pöydän ääressä pää käsien varassa ja menneisyyden kuvat vaelsivat hänen ohitsensa, kuinka elävästi hän muistikaan omat epäilyksensä, mutta myös sen levottomuuden ja pelon, jonka hän silloin näki Gunillan kasvoilla. "Haluatko, että hän jää?" oli Erik herra kysynyt häneltä.

Tämä ratkaisi. "Kuka voi paremmin kuin äiti ymmärtää lapsensa totisen hyvän?" ajatteli Erik herra ja antoi suostumuksensa.

Mutta siitä päivästä lähtien oli kuin kodin hyvät hengettäret olisivat toinen toisensa jälkeen väistyneet ja vähitellen kadonneet. Gunilla rouva ei enää hiipinyt hänen rinnallaan pienine luottavaisine ilmoituksineen, jotka, vaikkakin vähäisiä ja merkityksettömiä, kuitenkin olivat hänelle niin rakkaita. Gunillan päivittäinen ripilläkäynti huolestutti häntä; mitä oli hänen puhtaalla, viattomalla vaimollaan ripitettävää? Nyt oli kaikki selvää. Rakkauden Gunillaan oli hänet tehtävä luopioksi, sentähden Gunilla oli vieroitettu hänestä.

Erik herra kohotti päänsä pystyyn; tavallisesti niin lempeät kasvot olivat nyt kuin raudasta valetut. "Se ei ole heille onnistuva", jupisi hän itsekseen. "Mutta Gunilla, Gunilla parkani, kestääkö hän taistelun?"

Ritari käski, että hurja "Tartarus" oli satuloitava ja linnanvartia kutsuttava hänen luoksensa.

"Pitäkää silmällä kotioloja, Karhuinen", sanoi hän, "en kai palaa kotiin ennenkuin huomenna".

"Silloin voit kysyä minua Hollolan pappilasta." Kun ritari kiinnitti metsästyspuukon vyölleen ja otti keihään ja pyssyn mukaansa, kysyi uskollinen Olavi, eikö hän saanut tulla mukaan.

Rouvantuvasta oli nähty ritarin lähtö, ja se antoi aihetta moniin aprikoimisiin. Ukko Karhuinen kutsuttiin Gunilla rouvan luo kertomaan, mitä hän tiesi siitä. Ukko näki selvään, kuinka levottomaksi armollinen rouva kävi, vaikka tämä koettikin sitä salata.

Nopein askelin ja, kuten luuli, huomaamatta riensi Elsa kiertoportaita isä Tobiaan luo. Hän tapasi kunnianarvoisan isän istumassa pöydän ääressä ikkunan luona, ja pöydällä oli pyhimyskuvia sisältävä kirja, jota hän tarkkaavaisesti katseli.

Nuoren tytön tehtävänä oli hänen huoneensa siivoaminen; tänään näytti tytöllä olevan jotakin erityistä sanottavaa, mutta kun kunnianarvoisa isä ei kääntänyt katsettaan kirjasta hänen tullessaan sisälle, ei hän tahtonut häiritä, vaan ryhtyi heti työhönsä. Se ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä, kuinka hurskas mies tarkkaavaisesti seurasi kaikkia hänen liikkeitään, mutta heti käänsi katseensa kirjaan, kun hän kääntyi päin.

Elsalta ei jäänyt huomaamatta, että isä Tobias katsoi häneen yhtä mielellään kuin kaikki muutkin; alussa se imarteli hänen turhamaisuuttaan, mutta sen nöyryytyksen jälkeen, jonka hän oli kärsinyt palvelustensa tähden, oli se suopeus, jota hän mahdollisesti oli tuntenut kunnianarvoisaa isää kohtaan, väistynyt epämääräisen itsenäisyydentunteen tieltä; hänestä tuntui, että hänkin kerran voisi käyttää isää hyväkseen, jos hän nimittäin tahtoi viedä jotakin perille, mutta hänellä ei ollut vielä selvillä, mitä tämä tulisi olemaan, vaikkei hän epäillyt sen sattuvan ennemmin tai myöhemmin.

Siivoaminen jatkui äänettömästi, ei ollut enää muuta kuin ikkuna ja pöytä jälellä.

Elsa pysähtyi hänen eteensä ikäänkuin odottaen hänen lukemisensa päättymistä.

Häntä ei näyttänyt se koskaan kiinnittäneen enemmän kuin nyt; hän ei kohottanut katsettaan.

Elsan silmät ja huulet väreilivät veitikkamaisuuttaan, mutta hän vaikeni ja odotti.

Silloin hiipi tyttö hänen tuolinsa taakse, pyyhkien ja tomuttaen syvää ikkunankomeroa. Kun hän sen jälkeen kääntyi, ei pappi ollut kyllin nopea liikkeissään ja heidän katseensa yhtyivät.

"Sinua ei suotta sanota pikku noidaksi", sanoi pappi yrittäen tarttua hänen käteensä.

Elsa työnsi syrjään pienen madonnankuvan, joka seisoi seinän vieressä ja peitti puhetorven yläsuuta. "Tuosta kuulitte kaiken", sanoi hän.

"Palvele minua uskollisesti, ja palkkasi on oleva suurempi kuin rohkeimmatkaan toiveesi."

Elsa työnsi auki ikkunaluukun ja viittasi ritariin, joka juuri silloin lasketti pihan poikki.

"Tahdon, että — milloin hyvänsä katson sen tarpeelliseksi — voin kirjallisesti tai suullisesti kääntyä puoleenne."

Pappi katsoi tyttöä epäilevästi. Häneen suunnatussa katseessa oli sellaista uhmaa, että hän pelkäsi tytöstä saavansa vihamiehen itselleen. Kenties yhtyi tähän pelkoon riettaampiakin kuvitelmia, kaikessa tapauksessa otti pappi avaimen takkinsa taskusta ja ojensi sen hänelle.

"Niin, surkoon hän vain", jupisi pappi. "Tulemme hänelle laittamaan vieläkin kuumempaa."

"Nyt en uskalla viipyä kauemmin. Tahdotteko enää mitään, kunnianarvoisa isä?"

"Mene Gunilla rouvan luo; tee kaikki voitavasi saavuttaaksesi hänen suosionsa. Vaani hänen sanojaan ja katseitaan, koeta urkkia ilmoille hänen ajatuksensa ja tee minulle niistä tarkka selko."

Elsa meni, ja isä Tobias riensi puhetorvelle; hän tiesi, että Gunilla rouva oli vielä samassa huoneessa kuin lapsikin. Hetkisen jälkeen kuuli hän ääniä. Elsa oli tullut sinne sisään; Gunilla rouva valitti kovaa päänsärkyä, ja Elsan oli valeltava hänen päätänsä kylmällä vedellä. Nuori tyttö koetti tällöin ilahuttaa häntä loruiluillaan. Hän kertoi pienestä mustalaispojasta, joka oli ihmeen notkea ja ketterä, ja vaikkakin hän oli vasta kymmenvuotias, oli hän jo mestari kaikenlaisissa kujeissa. Olisi varmaankin suuri huvi pienelle Akseli Erikinpojalle, jos jalo rouva sallisi Sakon tulla sisälle.

"Kutsu hänet tänne, Elsa", vastasi Gunilla rouva, "ja kerro myös neitsyilleni ja palvelustytöilleni; kenties se huvittaa heitä kaikkia".

Elsa ei hidastellut käskyä täyttäessään, ja pian kaikui lastenkamari naurusta ja pakinasta. Sakko ei ainoastaan osannut tehdä apinan kujeita, hän voi myös matkia jokaista läsnäolijaa suurella luontevuudella, joka teki todellisuuden ainoastaan hieman hullunkurisemmaksi. Ja hän kulki yli lattian yhtä ylpeän ryhdikkäästi kuin ritarikin, mutta kun joku neidoista kuiskasi hänelle: "Isä Tobias", silloin laittoi hän päänsä riipuksiin, jalat, käsivarret, koko ruumis oli kunnianarvoisan isän täydellinen kuva. Nuoret tytöt purivat huulensa verille pidättäessään nauruaan, mutta kun Sakko aivan hairahduttavalla luonnonmukaisuudella matki sitä viiruilevaa katsetta, jolla Tobias tähysteli kauneimpia tyttöjä, silloin puhkesi riemu valloilleen; katsojat kirkuivat ihastuksissaan, ilonpurkauksilla ei ollut mitään rajoja.

Mutta jo ennen tämän leikin alkua oli Gunilla rouva mennyt rouvantupaan, joka nyt oli aivan tyhjä. Hän lähetti sanan isä Tobiaalle, että hän odotti tätä.

"Olen noudattanut tahtoanne", sanoi Gunilla rouva. "Ei minun, vaan pyhän neitsyen."

"Jollei hän sitä tee, hautaudun minä johonkin luostariin!" huudahti nuori nainen.

"Hän saisi silloin etsiä toisen vaimon, joka taipuisi hänen tahtonsa mukaan."

"Te saatte vastata siitä, että minä teen herrani onnettomaksi", sanoi Gunilla melkein epätoivoissaan. "Olen näyttänyt teille tien hänen sielunsa pelastukseen; jollette tahdo sitä käydä, on vastuu teidän."

"Olette astunut ensi askeleen; nyt on teidän voitettava hänet uudelleen, saatava hänet rakkaudesta teihin uhraamaan teille kaikkensa."

Gunilla ei kuunnellut pappia; hänen ajatuksensa liihoittelivat siihen aikaan, jolloin hänet oli juuri kihlattu. Mitä lupauksia ja valoja he silloin vaihtoivatkaan keskenään! Maailmassa ei ollut mitään, jota onnellinen sulho ei olisi tehnyt hänen hyväkseen.

Muisto tästä loisti vielä tähtenä hänen silmissään, kun hän kohotti katseensa pappiin.

"Eivät minua enimmän sureta kahakat tanskalaisten ja ruotsalaisten välillä, vaan teidän lausuntonne, että mieheni on — valapatto."

"Sentähden tahdon käyttää kaikki keinot taivuttaakseni hänen mielensä Tanskan puolelle. Mutta on julmaa, että minun täytyy uhrata itseni ja onneni tämän asian tähden."

"Minä en voi, en tahdo tarttua miekkaan, eikä herrani ole mikään
Holofernes."

"Sellaisella mielenlaadulla ette voine saada mitään aikaan, ja minä teen viisaimmin, kun palaan takaisin."

"Heitettyänne epäilyksen palon sieluuni. Enhän enää tiedä, mitä minun on tehtävä, mitä ei!"

"Onneton, ette siis tiedä, että pannajulistus riippuu uhkaavana miekkana tämän kirotun maan yllä!"

"Herra Erik Turenpoika ja maan kaikki suurmiehet tietävät sen hyvin, mutta niin syvälle ovat he vajonneet turmelukseensa, etteivät he siitä välitä ja pitävät sen salassa yksinkertaiselta kansalta."

"Saksanmaan keisari on kutsunut Ruotsin neuvoston ja hallituksen tuomioistuimensa eteen vastaamaan Hannu kuningasta, heidän laillista kuningastaan vastaan, mutta he pilkkaavat hänen kutsumustaan ja halveksivat hänen lähettiläitään. Ettekö näe, kuinka uhkaavat pilvet käyvät yhä synkemmiksi ja kuinka salamanvälähdys seuraa toistaan? Ettekö kuule, kuinka ukkonen jyrähtelee? Luuletteko kestävän kauan, ennenkuin se iskee maahan ja polttaa tuhkaksi tämän turmeluksen Sodoman ja Gomorran?"

Gunilla oli langennut polvilleen; hän kohotti ristityt kätensä pappia kohden. "Armoa, laupeutta!" sammalsi hän. "Minulla ei ole oleva tästedes muuta tahtoa kuin teidän tahtonne."

"Vannon!" vastasi Gunilla sammuvalla äänellä. Kaikki puna pakeni hänen poskiltaan, hän oli meneväisillään tainnoksiin, eikä ovela dekaani tahtonut päästää käsistään sitä valtaa, minkä oli saavuttanut.

"Minä tiedän, että joudun hukkaan", vastasi Gunilla toivottomin katsein. "Mutta minä teen mitä voin."

"Sinun on otettava hänet juhlallisesti vastaan, hymyilevin kasvoin ja hellin sanoin."

"Mutta mitään läheisempää keskustelua ei saa tapahtua välillänne; hän on ainoastaan sinun vieraasi."

"Mitä minulla on ripitettävää?" huudahti Gunilla poissa suunniltaan. "Minulla, joka olen ainoastaan teidän tahtonne välikappale! Kaikki on kuollutta minussa; minulla, joka olen kaiku teistä itsestänne, mitä on minulla ripitettävää?"

Samassa kuului raikuva nauru rouvantupaan. Gunillaa värisytti sen kuullessaan, ja isä Tobias mutisi kirouksen. Askeleet lähestyivät, ja pappi ei ehtinyt edes poistua, kun nuori iloinen parvi tölmähti huoneeseen. Nauru katosi heti neitosten huulilta, kaikki riensivät Gunilla rouvan luo, joka oli enemmän kuolleena kuin elävänä vaipunut penkille.

"Mitä on tapahtunut, kunnianarvoisa isä?" kysyi Katarina neitsyt tutkistelevin katsein.

"Pelkään, että Erik herran ikävöiminen on saanut jalon rouvan niin kuohuksiin."

"Tosin hän ratsasti 'Tartaruksella', mutta niin taitava ratsastaja osaa kyllä hoitaa ratsunsa", huomautti Anna Sparre. "Sitäpaitsi tuleehan hän takaisin huomisiltana."

"Olkaa vahva, jalo rouva, minulla on teille hyviä viestejä", kuiskasi
Elsa salavihkaa.

"Vie minut makuukamariin", sanoi Gunilla rouva ja hoippui sinne sisälle Elsaan nojaten.

"Oi, minä olen sangen, sangen onneton", nyyhkytti nuori nainen vaipuen vuoteeseen.

Elsa katseli häntä vaieten. Neuvottomuus ja sääli taistelivat tytön sielussa.

"Aamulla, ennenkuin hän ratsasti pois, lupasi hän suojaa ja turvaa eräälle köyhälle naiselle, jolla on kaksi pientä lasta."

"Hän käski minun pitää heistä huolta, mutta jos tekisitte sen itse, voisi se häntä liikuttaa ja…"

Nainen tuli, ja Gunilla rouva puhui osanottavasti hänen kanssansa; kohta sen jälkeen pani hän neitosensa ompelemaan; äidille ja lapsille oli saatava lämpimät puvut, ennenkuin Erik herra tuli takaisin.

Ritari tuli määräämäänsä aikaan, mutta kun häntä kutsuttiin ilta-aterialle, vastasi hän, että se suuri suru, joka häntä oli kohdannut, teki hänelle yksinäisyyden seuraa rakkaammaksi.

Mistä surusta hän puhui? Oliko jotakin uutta tapahtunut? Kuinka mielellään Gunilla olisikaan rientänyt hänen luoksensa kysymään häneltä sitä, mutta hän ei uskaltanut eikä kukaan voinut antaa hänelle mitään tietoja.

Hän oli katattanut suuret pöydät kokoussaliin, ja kaikki naapuriston köyhät saivat runsaan aterian. Hänen piikasensa pitivät huolta tarjoilusta hänen oman valvontansa alaisina, ja hän samoin kuin kerran viime joulun aikaan nytkin kulkisi pöydän ympäri nojautuen herransa käsivarteen. Nyt samoin kuin silloinkin kuiskailisi tämä hänelle, että rakasti häntä kaksin kerroin, kun hän osoitti armeliaisuutta, ja hän kenties rakkautensa tähden suostuisi vaimonsa rukouksiin. Oi Jumala, kuinka Gunilla silloin rakastaisikaan herraansa ja alati noudattaisi hänen tahtoaan! Mutta nyt ei Erik herra tullut, ja yö oli uneton, ja aamulla oli Gunillan korvatyyny kyynelten kastelema.

Elsaan ei tosin hänen valtiattarensa täysin luottanut, mutta älykäs tyttö osasi aina sovittaa sanansa sen mielialan mukaan, missä Gunilla oli, ja tämä tahtoi mielellään pitää hänet läheisyydessään; tyttö yksin sai toimittaa kaikki hänen asiansa.

"Ritari on taasen ratsastanut pois, mutta käskenyt sanoa, että hän tulee takaisin päivälliselle." Sellaisen viestin toi hän seuraavana aamuna ensimäiseksi emännälleen.

Ennen ilmoitti ritari aina hänelle, kun lähti pois, mutta nyt? Itse oli hän eroittautunut herrastaan, mitä oikeutta hänellä oli valittaa?

Mutta hänen täytyi uudestaan voittaa hänet puolelleen; siinä suuri tehtävä, jonka hän oli ottanut suoritettavakseen. Oli kysymys hänen herransa sielun pelastuksesta, ja hän tunsi horjuvaisuutta ja epäröimistä. "Sokea kuuliaisuus", kuiskasi hän, "on ainoa tie pelastukseen".

Kulkiko Elsa papin asioilla, johdatti häntä tiellä, jonka tämä viittoi? Sen tulemme näkemään tämän kertomuksen jatkuessa.

Kun Erik herra saapui päivälliselle, lepäsi syvä surumielinen vakavuus hänen miehekkäillä kasvoillaan, mutta Gunillan ei tarvinnut häneltä vetää pois kättänsä, sillä hän ei ojentanutkaan kättänsä siihen tarttuakseen, ja Gunillan kapinoiva sydän syytti häntä kylmyydestä ja välinpitämättömyydestä. Ritari tervehti kaikkia yhtä ystävällisesti, hän ei ollut äänetön eikä harvapuheinen, kääntyi useampaan kertaan puhuttelemaan isä Tobiasta eikä näyttänyt lainkaan olevan hänelle vihoissaan.

Tämä köyristelihe kuin kehräävä kissa. Käärmeellä ja kissalla on yhtäläisiä sukupiirteitä.

Aterian päätyttyä kääntyi ritari melkein suoraa päätä Gunillaan. Hän kertoi Hollolaan saapuessaan tavanneensa kasvatusäitinsä kuolemaisillaan; hän oli istunut tämän vuoteen ääressä viimeiseen hetkeen ja sulkenut hänen silmänsä hänen kuoltuaan. Hän kertoi, mitä vainaja oli ollut hänelle hänen lapsuudessaan ja kuinka hänen mieleensä, kun hän muisteli menneisyyttä, tämä kuvastui jaloimpana naisena.

"Sanan syvimmässä merkityksessä on ukko hänessä kadottanut silmäinsä valon", jatkoi ritari. "Mutta kuitenkin sanoo hän vainajan yhä olevan luonansa. Hän on kuulevinaan, kuinka muori lukee hänelle, kuten hän oli tehnyt lähes kolmekymmentä vuotta, ja katsoo kaiken olevan kuten pitääkin, kun tämä on mennyt edellä valmistamaan hänelle tilaa. Kävin hänen luonaan vielä tänään, aikoen saada hänet muuttamaan tänne hautajaisten jälkeen, mutta hän hylkäsi ehdotuksen. 'Me vanhat olemme tottuneet parhaiten viihtymään kotosalla', sanoi hän, 'eikä vainaja antaisi anteeksi, jos minä löisin laimin saarnaamisen. Minun täytyy itseni sunnuntaisin lukea kiitokset hänelle ja minä tiedän, että koko seurakunta on minun kanssani siunaava hänen muistoaan'. Mitä sanotte, kunnianarvoisa isä, sellaisesta uskosta ja sellaisesta rakkaudesta?"

"Pyhä kirkkomme vaatii palvelijoiltaan naimattomuutta, ja minua kummastuttaa, että täällä Suomessa…"

"Jo solmittuja avioliittoja ei ole purettu, ja tähän jos mihin on sovitettava raamatun sanat: Mitä Jumala on yhdistänyt, sitä ei ihmisten pidä eroittaman."

"Hengen ja veren uhraaminen suurissa urotöissä näyttää minusta vähäiseltä tämän jokapäiväisen alttiin ja uhrautuvan elämän rinnalla, elämän, jolla on ainoastaan muiden hyvä päämääränään!" huudahti Katarina neitsyt tulisesti.

"Suurempaa on kuitenkin uhrata Jumalan kunniaksi!" vastasi isä Tobias mahtipontisesti.

Edellisen kasvot punehtuivat, ja Katarina neitsyt peitti hymyillen kasvonsa liinallaan.

"Niin vanha kasvatusäitinikin tulee tavallaan", jatkoi ritari. "En unhoita häntä koskaan ja iloitsen jälleennäkemisestä haudan tuolla puolen; seurakunta, joka on kasvanut hänen silmäinsä alla, ei ainoastaan ole itse häntä muistava, vaan lapsilleen ja lastenlapsilleenkin esittävä hänet esikuvana, joka on seuraamisen arvoinen."

Ritari heitti pikaisen katseen puolisoonsa, heidän katseensa yhtyivät sekunniksi, mutta kumpikaan ei ehtinyt lukea toisen ajatuksia.

Päivällisen jälkeen sanoi ritari kuuluvalla äänellä, että kun hänen aikansa tämän jälkeen kävi täpärälle, osaksi matkojen, osaksi muiden tehtäväin tähden, toivoi hän, että Gunilla rouva toimisi hänestä riippumatta. Hän lupasi, milloin aikansa myöntää, jatkaa käyntejään rouvantuvassa, mutta sanoi olevansa kiitollinen, jos Gunilla rouva tästälähin kuten tähänkin asti tahtoisi toisinaan ottaa vastaan jalosukuiset aatelisnuorukaiset ja asemiehet, jotka ilman sitä tulisivat liian paljon kaipaamaan seuraelämän suloa. Vuodenaika oli nyt sopiva rekiretkiin ja hiihtämiseen; ritari oli käskenyt panna toimeen aseleikkejä ja metsästysretkiä ja toivoi, että Gunilla rouva tahtoisi näihin kiinnittää mieltään ja ottaa osaa.

Mutta jos neitsyet ja piikaset punastuivat ilosta ajatellessaan odotettavia iloja, niin Gunilla rouva sitä vastoin kalpeni ja sammalsi vapisevalla äänellä:

"Yksi seikka täytyy minun lisätä", virkkoi ritari. "Kun olen linnassa kotosalla, haluan joka päivä nähdä poikaani, ja jotteivät käyntini sattuisi teille sopimattomasti, lähetän noutamaan häntä luokseni."

Gunilla ei tiennyt, menikö hän itse makuukamariin vai kannettiinko hänet sinne, mutta kun hän palasi, tuntoihinsa, ei hänen surullaan ollut mitään rajoja.

Yhtenä hetkenä hän tahtoi rientää herransa luo ja sanoa, että hänen rakkautensa häneen oli hänen koko maailmansa, ja pyytää lähettämään pois isä Tobiaan. Toisena ilmestyi hänen sielunsa silmiin se lähetystyö, jonka hän oli ottanut tehtäväkseen ja johon hän ei katsonut pystyvänsä; silloin hän toisteli itsekseen: "Sokeaa kuuliaisuutta, ainoastaan sokeaa kuuliaisuutta!"

Elsa vahvisti häntä huomaamatta tässä. Hän kävi yhä välttämättömämmäksi Gunillalle, joka melkein tietämättään noudatti hänen neuvojaan ja ohjeitaan.

Ritarin menettelytapa ei ollut suinkaan vähän hämmästyttänyt isä Tobiasta. Hän alkoi pelätä, ettei Gunilla rouva enää voinut palvella hänen suunnitelmiaan; ja hänen pyrkiessään laatimaan uusia muuttui Gunilla melkein välinpitämättömäksi. Sitä vastoin nousi Elsan merkitys päivä päivältä, hän oli selvillä kaikesta, mitä linnassa sanottiin ja tehtiin, tiesi aina ritarin matkojen tarkoituksen ja kertomalla, milloin että tämä oli aivan epätoivoissaan sen johdosta mitä oli tapahtunut, milloin että tämä otti sen sangen keveästi, häilytti hän kunnianarvoista isää alituisessa epätietoisuudessa siitä, mihin oli ryhdyttävä.

Eräänä päivänä, kun hän mietiskeli näitä asioita, kuuli hän pantavan avaimen oveen ja Elsa astui sisään.

"Olen huomannut, että neitsyt joka aamu menee jalkaisin metsään. Se kummastutti minua, ja minä lähetin Sakon pitämään häntä silmällä. Eräänä aamuna antoi Risto, ritarin asemies, hänelle kirjeen."

"Herraltaan, luulenma, sillä seuraavana päivänä kohtasi hänet ritari itse…"

"Luultavasti hän suostui johonkin, mitä toinen pyysi, sillä ritari suuteli hänen kättänsä ja sanoi, että hänen oli kiittäminen neitsyttä onnestaan."

"Nuo miehet, jotka lähetettiin taipaleelle yhtä salaa kuin heidät otettiin vastaankin?"

"Kuules, Elsa; tämän lähetystön mukana tulee luultavasti seuraamaan mies, joka… joka…"

Kolmisen viikkoa oli kulunut siitä, kun Erik Turenpoika sanoi jäähyväiset linnan seurustelusalissa. Hän oli oikeassa sanoessaan, että tärkeät asiat veivät hänen aikansa ja ajatuksensa. Maassa vallitseva hätä ja kurjuus vaati monin paikoin hänen persoonallista valvontaansa, että annettuja käskyjä noudatettiin täsmälleen, ja hänen täytyi matkustaa voudintalosta toiseen johtaakseen toimenpiteitä.

Mutta ei siinä kyllin. Ruotsista saapui kirjeitä, jotka sisälsivät, ettei Svante Niilonpoika ollut oikea mies valtionhoitajaksi, puhuttiin hänen horjuvaisuudestaan, hänen kiittämättömyydestään Sten Sturea kohtaan, Jos kelpo miehet lujasti ja yhdestä tuumin puolustaisivat maata ja valtakuntaa, ei olisi vaarallista sallia Hannu kuninkaan kantaa kuninkaan nimeä; hän oli ystävällinen ja rauhaisa herra, ja Suomi silloin varmaan vapautuisi vihollisistaan…

Nämä kirjeet herättivät vastakaikua Erik Turenpojan sielussa; vapaaehtoinen ero Gunillasta oli syvästi koskenut häneen, ja hän olisi pitänyt korkeimpana onnenaan maailmassa noudattaa puolisonsa tahtoa. Mutta mitä taipuvammaksi siihen hän tunsi sydämensä, sitä ankarammin piti hän kiinni velvollisuutensa täyttämisestä ja ainoastaan siinä tapauksessa, että Svante Niilonpoika tosiaan huomattiin arvottomaksi Ruotsin valtionhoitajan korkeaan asemaan, tahtoi Erik herra valtakunnan muiden suurmiesten kanssa tarjota kruunun Hannu kuninkaalle.

Viimeksimainittu oli jo vuoden alussa kirjoittanut Erik herralle, ettei hän tahtonut tietää mistään irtisanomisesta. "Ja onko sinulla nyt mitään syytäkään?" kirjoitti kuningas. "Sten herra oli kuollut, ennenkuin saimme kirjeesi; tämän jälkeen vaadimme viivyttelemättä vastausta, mitä tahdot tehdä asiassa."

Mutta Erik herra oli yhä edelleen kahdenvaiheella eikä hän neuvotellut kenenkään kanssa.

Silloin saapui sanoma odotettavasta venäläisestä lähetystöstä, ja
Erik herra päätti ottaa sen vastaan kuten maan päällikön sopi.

Samana päivänä, jona edellä kerrottu keskustelu tapahtui isä Tobiaan ja Elsan välillä, lähetti ritari uskollisen Olavinsa rouvantupaan kysymään, saisiko hänen herransa puhutella Gunilla rouvaa.

"Mihin aikaan ritari vain haluaa", vastasi Gunilla punastuen sekä ilosta että häpeästä. Ritari saapui tuntia myöhemmin. Gunilla rouva oli lähettänyt kaikki pois; ainoastaan Elsa ja lapsi olivat läsnä. Poika, joka jo aikaisemmin aamulla oli ollut ritarin luona, ojensi käsivartensa häntä kohden ja huusi: "Isä!"

Hän otti pojan syliinsä, suuteli hänen päätänsä ja poskiaan ja hypitteli häntä korkealle, ja kun poika kirkui iloissaan, uudistettiin leikki kerta toisensa jälkeen. Mutta samalla ritari katseli kalpeaa emäntäänsä, joka kyyneltynein, maahanluoduin silmin koetti myhäilyllä peittää liikutustaan.

"Oletko nähnyt, Gunilla, että hän alkaa kävellä?" kysyi ritari nostaen pikku Annan kehdosta. "Pelkään, että hän kaatuu", vastasi Gunilla. "Odota, saatpas nähdä!" Ritari otti ketjun kaulastaan ja piteli sitä tytön edessä.

Tämä ojensi kätensä sitä kurottamaan. Ritari veti vähitellen kättänsä loitommalle ja lapsi otti ensimäisiä haparoivia askeleitaan. Gunilla rouva heittäytyi polvilleen käsivarret ojolla ottaakseen vastaan lemmikkinsä, jos tämä kaatuisi. Tämä näki ainoastaan kimmeltävän kullan, ja ritari pani sen nopeasti äidin kaulaan.

Hänellä tuskin oli aikaa siitä hämmästyä, sillä samassa oli hänellä lapsi suojelevassa sylissään; mutta samassa hänet myös nostivat lujat käsivarret lattialta, hänen päähänsä painettiin suukkonen ja hän istui penkillä Anna pienokainen käsivarsillaan.

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä; seuraavassa tuokiossa seisoi ritari ikkunan ääressä katsellen pihalle; hän oli sangen liikutettu, ja Gunilla rouvan posket paloivat punaisina.

"Älä pane pahaksesi, Gunilla", sanoi hän. "Sitä ei tule enää tapahtumaan."

"Syynä tulooni oli", sanoi ritari, "se, että jo huomenna odotan tänne muutamia ylhäisiä venäläisiä. Tahdon laittaa vieraspidot heidän kunniakseen, mutta että tämä kaikki tulisi oikein loistavaksi, on meidän kauniiden naistemme oltava mukana. Nyt on kysymys, tahdotko sinä ottaa siihen osaa."

"Eikö meillä nyttemmin ole kaksi eri tahtoa, Gunilla? Tulin kuulemaan sinun tahtoasi."

"Mutta kun maailma ei saa päästä tietämään tapahtuneesta väliemme rikkomisesta, täytyy meidän vieraiden ollessa läsnä puhutella keskenämme kuten muinaisina päivinä, sanalla sanoen, kuten mies ja vaimo."

"Olisin kiitollinen, jos sinä sen tekisit." Gunilla kumarsi suostumuksen merkiksi, mutta hänen liikutuksensa osoitti, kuinka rakas tehtävä oli hänelle. Ritari kumarsi mennäkseen.

Erik herran täytyi siis tulla uudestaan luo ottamaan ketjua lapsen kädestä; tyttö tahtoi itse ripustaa sen isänsä kaulaan, mutta se ei käynyt äkkiä, ritarilla ei ollutkaan mitään kiirettä ja niin tuli hän kuulleeksi kuiskauksen korvaansa: "Erik, anna anteeksi minulle!" Ja hän vastasi riemuitsevalla ilolla: "Rakas, armas Gunilla!…" Mutta seuraavassa tuokiossa oli hän poissa. Luja mies pelkäsi antavansa myöten.

Nuori nainen istui hiljaa, liikkumatonna, ummessa silmin, hän uskalsi tuskin hengittää. Oli kuin hän pelkäisi, että hetken onni pakenisi liian pian pois. Elsa, joka oli itsestään poistunut heti ritarin tultua, astui nauraen sisälle ja kertoi, että Sakko teki mitä hauskimpia kujeita lastenkamarissa. Nuorta Akselia huvitti kovasti niiden näkeminen, ja äiti jätti Annan Elsan huostaan, niin että hänkin saisi ilosta osansa.

Itse istui hän yhä samalla paikalla, jolla ennenkin; hänellä oli monia ajatuksia selvitettävinä. Ajatuksia, jotka saivat hänet vuoroin punastumaan ja vaalenemaan; ajatuksia, jotka milloin kihottivat kyynelet hänen silmiinsä, milloin saivat hymyn hänen huulilleen, ajatuksia, jotka olivat sekä hyviä että huonoja, iloisia ja surullisia. Kaikki tunkeilivat tyrkkien toisiaan, kaikki tahtoivat päästä valtaan, ja hänen täytyi niitä selvittää ja järjestää, karkoittaa muutamia ja pidättää toisia…

Hän oli tällä hetkellä täysin vakuutettu, että puolisonsa rakasti häntä, mutta niinhän tämä teki silloinkin, kun hän lupasi käyttää tätä rakkautta keinona saadakseen hänet siirtymään Tanskan puolelle. Hän tiesi, että isä Tobias halveksi häntä siksi, että hän oli pettänyt lupauksensa, mutta hänen oma surunsa oli niin katkera, että se oli tehnyt hänet tunteettomaksi koko maailmaa kohtaan. Tuskallisella uteliaisuudella oli hän vartioinut kaikkia herransa hankkeita; hän oli alentunut kyselemään ritarista palvelijoiltakin, oli ollut mustasukkainen, epäluuloinen, melkeinpä ilkeä! Hän luuli herransa käyttävän ilolla hyväkseen tilaisuutta päästäkseen hänestä eroon, ja monta kertaa, kun nuori mies tuli noutamaan poikaa ritarin luo, taisteli hän kovasti haluaan vastaan mennä itse mukaan ja syytää herralleen soimauksia siitä, että tämä oli eroittanut hänet sukulaisistaan ja ystävistään, vienyt hänet vieraaseen maahan ja siellä melkein häpeällisesti hyljännyt hänet. Hän ei voinut käsittää, että hän itse oli saanut tämän aikaan; hän oli onneton, hän kärsi rakkaudestaan herraansa, sentähden täytyi syyn olla ritarin.

Nyt hän oli yhdellä kertaa päässyt täysin selville, että ritari rakasti häntä yhtä suuresti kuin ennenkin, ja samoin kuin valo häikäisee tullessa pimeydestä päiväpaisteeseen, niin ei hänkään saattanut eroittaa, mitä tietä hänen oli kulettava.

Pahat henget ovat sellaisissa tapauksissa aina ensimäiset kuiskailemaan neuvojaan. Ne sanoivat hänelle:

"Naethän, kuinka hän rakastaa sinua! Käytä siis valtaasi, on kysymys hänen sielunsa pelastuksesta! Ja on sitä paitsi nöyryyttävää naiselle hävitä sellaisessa taistelussa."

Ja hän kuunteli näitä petollisia ääniä, hän hymyili ajatellessaan niitä voittoja, joita hän tuli voittamaan, ja hän tunsi voimaa, joka sai hänet kaipaamaan taistelua, sillä nyt hän oli varma voitosta.

Isä Tobias ei saisi tietää mitään. Onneksi oli hän kieltäytynyt ripiltä; pappi ei saisi tietää mitään, ennenkuin hän voisi sanoa: "Voitto on minun!" Se oli kohtuullista sen halveksumisen jälkeen, jota pappi oli hänelle osoittanut.

Kun Gunilla rouva oli päässyt selville itsestään, nousi hän melkein ylpeästi. Hän tunsi ikäänkuin vapautuneensa heikkoudestaan. "Olen ollut kurja raukka", tuumi hän, "mutta en ole sitä enää; minä näytän, että voin taivuttaa Erik Turenpojan tahdon sen rakkauden voimalla, mitä hän tuntee minua kohtaan. Pyhä neitsyt, auta minua, olen asettanut itselleni suuren ja arvokkaan maalin."

Häh tunsi äitinsä hengen tuulahtavan sielussaan; mitä nöyryytystä hän oli tuntenutkaan, nyt oli tuleva hyvitys. Isä Tobias saisi nähdä, ettei hän ollut se heikko nainen, joksi hän häntä luuli; herra Erik Turenpojasta tulisi jälleen Tanskan mies! Se huumaus, jota hän tunsi, antoi hänelle epätoivon rohkeuden; hän oli voittava nyt tai ei koskaan.

Hän seisoi taasen hetken miettien, mutta äsken niin raukeat silmät säihkyivät tulisesti, tyytyväisyyden hymy leikki hänen huulillaan, ja hän kosketti soittokelloa, joka oli pöydällä.

Gunilla rouva oli äidiltään oppinut antamaan ajan raa'alle maulle hienouden leiman; niistä monista, jotka olivat matkustaneet etelässä, olivat muutamat kertoneet uusista tavoista ja menoista, ja nämä olivat vähitellen juurtuneet Tanskaan ja levisivät sieltä muuhun pohjolaan.

Oli käytettävä kaikki, mitä talon runsaat varastot ja taide ja kätevyys voivat, jotta saataisiin aikaan vieraspidot, jotka olivat linnanherran ja hänen kutsumainsa vieraiden arvoiset. Mutta paras oli säästetty lopuksi: suunnattoman suuri torttu, joka esitti lumivuorta, oli asetettava pöydän keskelle. Kun torventoitotuksella annettaisiin merkki, repeäisi vuori ja vuorenhaltia astuisi ilmoille. Sakko oli määrätty siksi ja lähetettiin heti häntä noutamaan, jotta voitaisiin ryhtyä tarpeellisiin toimiin.

Mutta kun kaikki oli järjestetty, lähetettiin noutamaan myös isä Tobiasta. Gunilla sanoi hänelle, että hän tahtoi vuorenhaltian ylistävän Hannu kuningasta; kunnianarvoisan isän oli sepitettävä sanat ja Elsan opetettava ne Sakolle.

Dekaani suostui ilolla. Hän ihmetteli Gunillan rohkeutta, kun tämä valmisti herralleen sellaisen häväistyksen, mutta hän välitti vähät siitä vaarasta, mihin tämä siten heittäytyi; nyt oli hänen vain niin voimakkain sanoin kuin suinkin ajettava Tanskan ja oman puolueensa asiaa. Ja isä Tobias sepitti Ruotsia vastaan pienen herjauspuheen, jossa Hannu kuningas asetettiin Jumalan omaan neuvoskamariin, josta hän lausui rangaistustuomionsa tälle petolliselle maalle.

Hän oli niin ihastunut omaan työhönsä ja luuli sen olevan niin vastustamattoman, ettei edes Elsan katsottu voivan sitä opettaa Sakolle, vaan oli hänen suuremman perusteellisuuden vuoksi tehtävä se itse. Niinpä kutsuttiin poika käsille, ja opetus alkoi ja jatkui pitkin päivää. Metsäläispoika, joka oli tottunut nauttimaan täyttä vapauttaan, pidettiin yötä päivää sulettuna lukon taa, jottei voisi ilmaista mitään ja oppisi perinpohjin läksynsä. Viimeksimainittu ei ollut niinkään helppoa; jonakin hetkenä Sakko muisti joka sanan, toisena oli hän unhottanut kaiken. Jokin tahra seinässä, hämähäkin verkko katossa riitti antamaan hänen vilkkaalle mielelleen uuden suunnan.

Onneksi keksi isä Tobias käskeä häntä katsomaan suoraan hänen silmiinsä lukiessaan puhetta, ja se näytti tosiaankin auttavan muistia; tosin tapahtui väliin, että Sakko ummisti silmänsä ikäänkuin väsyneenä näkemäänsä, mutta hänet sai heti tottelemaan tuikea tiuskaisu: "Katso tänne!"

Seuraavana päivänä myöhään illalla saapui odotettu lähetystö. Suuriruhtinas Iivana oli varmaa suojeluslupaa vastaan lähettänyt kaksi mahtavaa pajaria, joilla oli jokseenkin suuri ja loistava seurue mukanaan. Ei ollut kysymystä alituisista rajariidoista, kuten tavallisesti; tällä kertaa tahdottiin ainoastaan ystävällisesti neuvotella.

Erik Turenpoika ei aivan syyttä pelännyt, että siihen liittyi joitakin salaisia tarkoituksia.

Pajarien seurueessa oli muuan keski-ikäinen, terävä- ja vilkaskasvoinen mies. Linnanvartia kiinnitti ritarin huomion häneen, ja tämä tunsi hänet heti samaksi mieheksi, jonka ne olivat yhyttäneet metsästä ja tuoneet mukanaan vankinaan.

Mies itse sanoi olevansa maisteri David Kock ja pyysi vierasvaraisuutta sen seuran tähden, minkä mukana hän saapui.

"Miksette viime kerralla sanonut kuka olette?" kysyi ritari.
"Esiintymisenne vivahti pikemmin sissiin kuin oppineeseen."

"Sainkin sentähden osakseni sen vastaanoton, joka täällä sellaisia odottaa", vastasi maisteri vältellen, "enkä sen johdosta valitakaan".

Vieraille osoitettiin ne huoneet, jotka jo oli laitettu kuntoon heitä varten. Heitä odottivat siellä pulleat höyhenvuoteet ja valkoiset lakanat, leimuavat takkavalkeat ja ajan tavan mukaan vaahtoava olut raskaissa hopeamaljoissa. Täällä oltiin vieraina rikkaassa talossa, jossa oli pidetty hyvää huolta vieraiden mukavuudesta.

Tämä kuului linnanvartian velvollisuuksiin; Elsa oli hommannut kaiken, sentähden saattoi hän laittaa niin, että David sai huoneensa aivan isä Tobiaan huoneen vierestä.

Niin hyvä kuin tämä olisi muuten ollutkin, toi se nyt mukanaan sen vaikeuden, että Sakko poika oli huoneessa, ja häntä ei kunnianarvoisa isä tahtonut millään ehdolla päästää luotansa. Kun Elsa koetti pukua, johon pojan oli pukeuduttava vuorenhaltiana, täytyi sen tapahtua papin ollessa läsnä. Elsakaan ei saanut tietää merkillisestä puheesta ennen aikojaan; niin mielellään kuin pappi tahtoikin käyttää tyttöä tuumiensa toteuttamisessa, ei hän ollut halukas ilmaisemaan niistä tälle enempää kuin oli tarpeellista.

Sellainen viippuminen molemmille puolin ei ole koskaan vaarallisempaa kuin silloin, kun on naisen kanssa tekemisissä. Hän kysyy vain: ystävä vai vihamies; mitään siltä väliltä ei ole hänen sanakirjassaan.

Elsasta ei tuntunut merkitsevän mitään se, että hän itsekin oli horjuvainen ajatuksissaan ja toimissaan. Papin luottamus imarteli häntä, anekirje tyynnytti häntä, ja kaiken ja kaikkien urkkiminen antoi askarrusta hänen vilkkaalle mielikuvitukselleen. Se epäluottamus, jota hänelle nyt osoitettiin, kiihoitti uteliaisuutta ja herätti kostonhalua. Mustalaisveri alkoi helposti kiehua, ja Elsalla ja Sakolla oli monia muille käsittämättömiä tapoja ilmaista ajatuksensa toisilleen. Niinpä tiesi Sakko, että Elsa tulisi hänen luoksensa yöllä, heti kun hän yskimällä antaisi tälle merkin, että kunnianarvoisa isä oli mennyt viereiseen huoneeseen vieraan maisterin luo. Oviaukossa oli ainoastaan oviverho, ja Elsa oli päättänyt ottaa selon, mitä he sanoivat toisilleen.

Kun kaikki vieraat olivat menneet levolle, ja linnassa oli vihdoin tullut hiljaista, riensi hän heti paikoilleen. Ei kestänyt montakaan minuuttia, ennenkuin kuului hiljaista yskintää. Hiljaa pisti Elsa avaimen oveen ja avasi sen melkein äänettömästi. Hän hiipi kuin henki yli lattian ja pojan vuoteen luo. Tälle ojensi hän kourantäyden leivoksia. "Ole nukkuvinasi!" kuiskasi hän ja liihoitteli sitten vastapäiselle puolelle, missä oli ovi maisterin huoneeseen.

Siellä oli aivan hiljaista; sitten hän kuuli askeleita. Kohta työnnettiin oviverho syrjään.

"Oletko valveilla, Sakko?" kysyi isä Tobias. Sakko vastasi syvällä huokauksella.

Oviverho putosi alas, mutta se avattiin heti sen jälkeen, ja isä Tobias tuli ulos lamppu kädessään tietystikin valaistakseen sillä poikaa.

Elsa seisoi aivan peittämätönnä; pelästys jähmetytti hänet, ja hän seisoi aivan liikkumatta, tuskin uskaltaen hengittää. Pappi meni vuoteen luo, valaisi poikaa, panipa kätensäkin hänen päällensä, mutta poika ei ollut siitä tietävinäänkään; epäilemättä hän nukkui.

Nyt tiesi Elsa, että hänen hetkensä oli lyönyt, ja hän uteli itsekseen, pelästyisikö pappi hänet nähdessään ja huudahtaisi, jolloin vieraskin tulisi ulos, ja mitä hän silloin vastaisi heidän kysymyksiinsä ja minkä rangaistuksen he määräisivät hänelle.

Tällaikaa oli isä Tobias kääntynyt; hän kohotti lampun, niin että valo lankesi suoraan Elsaan. Tämä oli näkevinään papin silmien kääntyvän samaan suuntaan ja luki niistä ja koko hänen kasvoistaan: viekkautta ja tuhmuutta. Pelkäsikö pappi kenties, että hän pakenisi, ja oliko papin tarkoitus tarttua häneen ennenkuin oli mitään näkevinään? Ajatukset risteilivät salaman nopeudella hänen sielussaan, mutta onneksi ei hän liikauttanut ainoaakaan lihastaan. Näytti melkein kuin pappi olisi paennut häntä, niin nopeasti hän katosi oviverhon taakse.

Hänen uteliaisuutensa ei tullut tyydytetyksi. "Olemme jo puhuneet tästä kylliksi", vastasi isä Tobias. "Tahdotteko nyt kertoa viestinne veljeskunnaltamme?"

"Gunilla rouva, joka pitkän aikaa oli aivan kuin poissa suunniltaan, on äkkiä ja odottamatta jälleen rohkaissut mielensä. Hän aikoo tehdä vastarintaa."

"Juhlassa, joka huomenna vietetään, lausuttaa hän aivan julkisesti toivomuksensa Tanskan ja Hannu kuninkaan asiassa."

"En tiedä, mistä tämä rohkeus tulee; olen aikonut pakoittaa hänet ripille."

"Antakaa hänen olla, kunnes hän pyytää neuvoanne. Odottakaas, juolahtaa jotakin mieleeni. Aamulla varhain on teidän toimitettava minulle tilaisuus puhutella häntä ilman todistajia, sitten saamme nähdä."

"Olkaa huoletta, minun maalini ei ole piispanhiippa. Tahdon ainoastaan auttaa teitä siihen."

"Hän on omituinen nainen, väliin vahva ja väliin heikko, innostuu helposti ja… ajattelin…"

"Jättäkää se!" virkkoi maisteri pilkan ja halveksumisen sekaisella äänellä. "Tässä on kysymys Erik Turenpojan luopumisesta ruotsalaisten puolelta. Tiedämme, ettei hänen vakaumuksensa ole riippuvainen mistään ulkonaisista eduista, mutta että monen muun edut ovat riippuvaiset hänestä. Suomi joutuu sille, jonka puolelle hän asettuu, sentähden on kaikin tavoin koetettava saada hänet Tanskan puolelle. Nyt on siihen sopiva hetki, unionin kestäminen riippuu siitä, ettei Svante Niilonpoikaa valita valtionhoitajaksi. Monet Ruotsin suurmiehistä ovat kirjoittaneet Erik Turenpojalle; jos hänet saadaan luopumaan, seuraavat he mukana. Hannu kuningas tarjoaa Suomen läänitykseksi hänelle itselleen ja hänen jälkeläisilleen. Teidät on lähetetty hänen puolisonsa kautta voittamaan vastustus, mutta minusta tosiaan tuntuu, kuin ette olisi päässyt vähääkään lähemmäksi maalianne."

"Minut on lähettänyt hänen kunnianarvoisuutensa arkkipiispa!" puuskahti isä Tobias.

"Ja kirkon ylipää, hänen pyhyytensä paavi, on antanut minulle tämän asiakirjan, joka oikeuttaa minut pitämään ankarasti silmällä kaikkia kirkon palvelijoita täällä pohjolassa."

Elsa kuuli paperin rapinaa, kun sitä avattiin; sitten seurannut hiljaisuus johtui kai siitä, että isä Tobias otti selon paperin sisällöstä. Vapisevin äänin sanoi hän sen jälkeen: "Kunnianarvoisa isä, käskekää, minä tottelen!"

David maisteri lisäsi ankaralla äänellä: "Se häväistys, jonka teidän puuttuvan huolellisuutenne tähden sain kärsiä viimeksi täällä ollessani, on minulle nykyään sangen haitallinen ja tekee yrityksen menestymisen sangen epäiltäväksi."

"Tästedes on teidän ainoastaan toteltava." David maisteri nousi, ja hiljaa, kuten oli tullutkin, hiipi Elsa ulos jälleen. Nukkuiko Sakko vai oli valveilla odottaen häntä, sitä hän ei tiennyt; hän oliko saanut tietää siksi paljon, että hänellä oli riittävästi ajattelemista koko yöksi.

Seuraavana aamuna kahdeksan aikaan oli määrätty pidettäväksi se kokous, jonka venäläiset lähettiläät olivat ilmoittaneet saapumisensa tarkoitukseksi. Ritari hämmästyi aika tavalla, kun hän näki maisteri David Kockin astuvan sisälle muiden lähettilästen keralla ottaakseen osaa neuvotteluun.

Mutta David maisteri näytti erään Saksan keisarin kirjeen, joka oikeutti hänet ottamaan hänen lähettiläänään osaa jokaiseen neuvotteluun, joka tarkoitti oikeuden asian puolustamista ja edistämistä.

"Emme tunnusta täällä keisarin yliherruutta", vastasi ritari antaen takaisin kirjeen. "Mutta kun tämä neuvottelu ei tarkoita mitään valtiosalaisuuksia, suostun siihen, että olette saapuvilla."

Hieman kakisteltuaan luki sihteeri kirjoituksen, joka käsitteli vanhaa riitaa, että Olavinlinna oli venäläisellä maaperällä ja että se siis oli joko revittävä tai määrätystä korvaussummasta luovutettava Venäjälle.

Ritari vastasi, että silloin kun Erik Akselinpoika (Tott) rakennutti linnoituksen, oli se suomalaista maaperää, eikä ollut mitään asiakirjoja, jotka todistaisivat, että se sittemmin olisi valloitettu tai kaupan kautta siirtynyt Venäjälle.

Sitten seuraava sanasota muistutti laimeaa kahakkaa, jolloin ainoastaan tunnustellaan maaperää tarkoittaen löytää edullisinta hyökkäyskohtaa.

David maisteri, joka tähän asti oli istunut aivan mykkänä, päästi syvän huokauksen ja valitti, että niin vähäisistä syistä syntyisi sota ja vaino kahden kansan välillä, joiden ennen kaikkia piti pyrkiä hyvään naapurisopuun.

Oli merkillistä nähdä, kuinka venäläiset neuvottelijat heti luopuivat sananvallastaan; he olivat ampuneet ainoastaan hälyytyslaukauksia, nyt oli taistelu alkava.

Ritari otti sananvuoron; hän tiesi nyt, kuka hänellä oli vastustajanaan. Syvin, vakavin piirtein hän kuvasi Suomen aseman, osoitti kuinka tämä maa oli kuin Ruotsin suojamuurina, kuinka tämä oli sotinut ja taistellut sen vihollisia vastaan, vuodattanut vertaan, kärsinyt sortoa, nälkää ja kurjuutta, nähnyt vainionsa poltettuina ja vihollisten hävittäminä, kuinka se oli sortunut ja taas noussut. "Mitä tahtookaan tämä kansa?" huudahti hän. "Rauhaa, ei mitään muuta kuin rauhaa, rakentaakseen uudelleen majansa ja kylvääkseen sarkansa! Tahdotteko seurata minua retkelle kautta tämän onnettoman maan", lisäsi hän, "ja teidän sydämenne heltyvät nähdessänne sitä kurjuutta, jota katseenne on kohtaava kaikkialla."

Venäläiset loivat silmänsä maahan, mutta David maisteri vastasi, että hänen ymmärtääkseen Ruotsi yksin oli siitä vastuunalainen. Niin mahtava vihollinen kuin Venäjä täytyi voittaa myönnytyksillä.

"Luullakseni samoilla, joiden tähden nykyään nousee sotisopaan koko Eurooppa pientä uppiniskaista kansaa vastaan, joka mieluummin raatelee itsensä omain kansalaisten kesken kuin tunnustaa laillisen kuninkaansa."

"Tunnette vähän tätä kansaa", vastasi ritari. "Vapaana on se ollut ikimuistoisista ajoista eikä koskaan kantanut orjuuden alentavia kahleita. Sen aatelisto ja suurmiehet ja kuninkaat ovat kaikki itsenäisten talonpoikain jälkeläisiä. He voivat kärsiä valittamatta katkerintakin hätää, mutta he eivät kärsi väkivaltaa ja sortoa. He ovat tottuneet puhumaan asioista suunsa puhtaaksi, ottamaan osaa maan hallintoon, ja jos kuningas tekee vääryyttä, sanoo kansa sen pelkäämättä; se on ikivanha oikeus, jonka laki myöntää kansalle. Sellaisen kansan niskat voi kenties taittaa väkivallalla, mutta se ei taivu kuunaan voutien hirmuvaltaan."

Läsnäolijat katsoivat hieman hämillään toisiinsa; maisteri se taasen otti sananvuoron.

Maan asema, arveli hän, oli sellainen, että vaadittiin hallitsijaa, jota muussa maailmassa pidettiin kunniassa ja arvossa. Hannu kuningasta kunnioitti hänen pyhyytensä paavi isällisellä suosiollaan; hän oli mitä parhaimmissa väleissä Saksan keisarin kanssa. Suuriruhtinas Iivana, Venäjän itsevaltias, oli solminut ystävyyden liiton hänen kanssansa. Hän halusi vain toteuttaa Margaretan suuren aatteen ja luoda yksimielisen Pohjolan, tehdä lopun hansakaupunkien merirosvoudesta ja viedä jälleen rauhaan ja sopuun, hyvinvointiin ja onneen sodan kauhujen ja kurjuuden näännyttämät kansat.

Erik Turenpoika seisoi allapäin; puheen monet totuudet olivat sattuneet häneen.

David maisteri näki tekemänsä vaikutuksen ja jatkoi leppeällä äänellä: "Tanskan kuningas pitäisi onnenaan jättää tämän maan edelleen teidän suojelukseenne, herra Erik Turenpoika. Yksityiskassastaan tahtoisi hän antaa teille varoja lieventääkseen vaikeinta hätää. Suuriruhtinas Iivanan kanssa on hän solminut lujan ja ikuisen rauhanliiton, ja rajariidoista ei enää tule kysymystäkään. Hän tahtoo kutsua teidät uskotuimmaksi ystäväkseen ja teidän toivomuksillenne ja neuvoillenne mielellään kallistaa kuulevan korvansa."

Ritari kuuli hyväilevät sanat, ja samalla oli hän näkevinään vaaleakutrisen pään painuvan rintaansa vasten ja ilmeikkäiden sinisilmien rukoilevasti kiintyvän itseensä. Eikö hänen ollut suostuttava vaimonsa tähden, ja eikö olisi Ruotsin onneksi, jos hän tekisi sen?

Hän oli unhoittanut kaikki läsnäolijat ja kysyi itsekseen: "Mikä on oikein, mikä väärin?"

Jos edes ainoakaan läsnäolijoista olisi ymmärtänyt taistelun hänen povessaan ja jos tämä olisi kehoittanut toisia odottamaan, olisi voitto ollut saavutettu.

Nyt sitä vastoin katsoivat he kysyvästi toisiinsa, ja aivan kuin yhteisestä vakaumuksesta otti muuan pajari esiin kotelon, jonka hän avasi näyttääkseen siellä olevan kallisarvoisen ainokiven, kun taasen toinen veti esiin suunnattoman suuren kukkaron, kultaa täpötäynnään.

David maisteri puolestaan veti esiin ritariketjun, joka oli runsaasti timanteilla koristeltu.

Taasenkin he katsoivat toisiinsa, ja kaikki tyyni asetettiin pöydälle ritarin eteen.

Kulta kimmelsi hänen silmiinsä, ja hän katsoi siihen ja siitä ympärillä seisoviin ja sitten taasen kultaan, mutta mitä paremmin hän alkoi käsittää, mistä kysymys oli, sitä helakammaksi kävi puna hänen poskillaan ja otsallaan. Silmät salamoivat.

"Suuriruhtinas lähettää tämän sormuksen merkiksi suosiostaan", sanoi muuan.

Tämä ei tuntenut enää olevansa varmalla maaperällä, hän aavisti tehneensä tyhmyyden, mutta tehty oli tehty, nyt täytyi mennä eteenpäin.

"Hannu kuningas lähettää tämän ritariketjun pojallenne", sanoi hän, "ja samoin lahjoittaa hänelle sen aateliskartanon, jonka itse tahdotte määrätä".

"Liian aikaisin!" huudahti ritari katkerasti naurahtaen. "Teidän täytyy ensin odottaa vastaustani, jalot herrat, ja sitä en ole vielä antanut!"

Vihastus liekehti hänen silmistään, ja hän tarvitsi kaikki voimansa sitä hillitsemään.

"Täällä meillä sanotaan, ettei pidä ostaa sikaa säkissä", jatkoi hän. "Minusta näytätte kuitenkin tahtovan tehdä niin, ennenkuin vielä tiedätte, onko sen röhkiminen teille mieleen."

"Emme puhu enää tänään maan asioista emmekä omistamme", puuttui Erik herra vielä äkkiä puheeseen. "Olette luvanneet viipyä vierainani huomiseen, ja jalo emäntäni ikävöi teitä tervehtiä. Huomisaamuna varhain annan teille vastaukseni."

Venäläiset suurmiehet olivat rauhaa rakastavia miehiä, tietämättömiä ja itsekkäitä; he olivat lähetystön ulkomuoto, David maisteri sen sielu.

"Olikohan lahja kenties liian pieni?" kysyi muuan, joka salaa hieman pelkäsi joutuvansa vastaamaan siitä, että oli tuonut lahjoista perille ainoastaan neljäsosan.

"Vaatiko hän kenties, että suuriruhtinaan itsensä oli tuotava se hänelle?" lisäsi toinen tuijottaen kallisarvoiseen sormukseen.

David maisteri piti kättään otsallaan, hän käsitti mikä tyhmyys oli tehty ja hautoi mielessään keinoja miten se korjata. Silloin muisti hän isä Tobiaan kanssa tehdyn suunnitelman; ainoa apu oli nyt enää Gunilla rouva, onneksi oli tämä suostunut ottamaan hänet vastaan, eikä tässä ollut aikaa tuhlata.

Pajarit palasivat huoneihinsa saadakseen virkistävästä unesta voimia odotettavaan juhla-ateriaan.

Isä Tobias ei saanut olla läsnä sovitussa kohtauksessa Gunilla rouvan ja David maisterin kesken, ja tästä harmissaan hän pakoitti Sakon kerta toisensa jälkeen lukemaan läksynsä ja teroitti kepiniskuilla niitä paikkoja, joihin oli erityisesti pantava painoa.

Suuri oli hänen pelästyksensä, kun poika kaatui keskellä suoritusta tajutonna lattialle.

Onneksi oli kunnianarvoisella isällä hyvä varasto terveellisiä lääkkeitä; hän riensi noutamaan rohtopullon, ja Sakko sai siitä täyden lusikan. Tosin heräsi poika heti tajuunsa, mutta katse oli sekava ja pää retkahti hervotonna alas. Ilmeisesti oli hän saanut aivan liian suuren annoksen; jos hän nyt tulisi kykenemättömäksi näyttelemään osaansa, silloin sai isä Tobias sanoa hyvästit kaikille tulevaisuutensa toiveille. David maisteri oli nyt parhaallaan repimässä maahan hänen vaikutustaan Gunilla rouvaan, ja itse, itse oli hän… Hän puristi raivoissaan kätensä nyrkkiin ja itki epätoivon kyyneliä.

Mutta pappi kuuli, että tyttö seisoi vielä pitkän aikaa kuunnellen. Epäilikö hän kenties? Edellisenä päivänä oli tyttö sanonut hänelle, ettei elämä huoneeseen suljettuna sopinut Sakolle; poika oli tottunut päivät päästään juoksentelemaan metsissä tai kiikkumaan puiden oksilla ja tavallisesti nukkui koirakopissa. Mitä oli hänen tehtävä? Ravistella poika hereille? Mutta jos hän nukkuu tultuaan torttuun? Siitä hetkestä lähtien ei Tobiaalla ollut enää mitään vaikutusta häneen.

Hän mietti ja mietti, tuska pusersi hien hänen otsalleen, ja sillävälin nukkui Sakko tyynesti ja raskaasti; väliin hän avasi huulensa ja höpisi muutamia sanoja, katkelmia puheesta, joka hänen oli pidettävä.

Isä Tobias ajatteli sitä tavatonta vaikutusta, jonka puhe saisi aikaan; mitä ei voinut venäläinen lähetystö eikä David maisteri, sen saisi aikaan hänen vuorenhaltiansa ja Hannu, kuningas Jumalan neuvoskamarissa, ja nyt, nyt!…

Kun hätä on suurimmillaan, on apu lähinnä, ja se pelastava ajatus, joka juolahti Tobiaan päähän, näytti hänestä pyhän neitsyen lähettämältä.

Nopeasti riensi hän seinäkaapille ja otti sieltä jouhipaidan, joka oli varustettu pienillä väkäsillä; se oli tarkoitettu ankarimpia katumusharjoituksia varten, mutta sitä ei ollut käytetty vielä koskaan.

Isä Tobias hymyili tyytyväisenä; nyt oli hänellä keino pitääkseen Sakon valveilla, mutta siihen ei saanut turvautua ennenkuin viime hetkessä… Silloin näki hän pajarien kulkevan pihan poikki, ja Elsa seisoi taasen oven ulkopuolella. Sakon täytyi heti tulla.

"Heti, heti; otan hänet itse mukaani", vastasi pappi, ja nyt hän tempasi nukkuvan pojan pystyyn ja repi häneltä vaatteet.

Jouhipaidan ensi kosketuksesta liikahti lapsi tuskissaan; unenhorroksissaan hän avasi silmänsä ja oli parahtamaisillaan, mutta isä Tobias piti veistä hänen edessään ja kuiskasi, että ainoakin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mustalaisluonto pääsi voimaan, Sakko vaikeni, nieli kyyneleensä ja kärsi kivut. Hän seurasi Tobiasta väittämättä vastaan.

Tämä viittasi hänelle paikkansa tortussa, antoi muutamia ohjeita ja vasta kun hän oli päässyt varmuuteen, ettei mikään yhteys ollut mahdollinen pojan ja Elsan välillä, vetäytyi hän toisiin huoneihin, joihin vieraat olivat kokoontuneet.

Näitä ei ollut paljon eikä läsnä ollut muita jalosukuisia naishenkilöltä kuin Gunilla rouva ja hänen molemmat neitsyensä, Katarina ja Anna, mutta kaikki kolme olivat nuoria ja kauniita, ja he olivat sopineet siitä, että tänään tekisivät kaiken voitavansa esiintyäkseen edukseen. Upeat puvut ja kallisarvoiset koristeet, joita he kantoivat, säkenöivät vahakynttiläin valossa, ja pajarit liehuivat kuin kevyet perhoset näiden liekkien lähelle, joiden he melkein pelkäsivät polttavan heidät tuhaksi.

Gunilla oli pukeutunut morsiuspukuunsa, jalokivillä koristeltu otsaripa kaartui hänen otsallaan, ja hänen uljas ryhtinsä olisi sopinut vaikka kuningattarelle.

Erik Turenpoika ei suinkaan yksin ihastunut hänen kauneudestaan, mutta hänen sydäntään kouristi sitä nähdessään, hänestä tuntui, ikäänkuin kuilu laajentuisi heidän välillään, ikäänkuin leppoisat kevättuulet kantaisivat Gunillan takaisin päiväpaisteiseen Tanskaan ja jättäisivät hänet yksin lumisten vuorien ja jäätyneiden järvien keskelle.

Sentähden lepäsi synkkä pilvi hänen otsallaan, ja edellisen päivän tapaukset painoivat hänen mieltään.

David maisteri seisoi kunnioittavasti Gunilla rouvan rinnalla; mitä maisteri sanoi, sitä ei voinut kuulla kukaan muu kuin Gunilla rouva, mutta hänen herrastaan tuntui, kuin heidän katseensa tuontuostakin etsisivät hänen katsettaan.

Suuri sali oli muutettu metsäksi, joukko mustalaisia, miehiä, naisia ja lapsia, liikuskeli siellä ristiin rastiin. Keskellä huonetta oli pöytä, mutta sen vierellä, hieman kuusten katveessa, oli lumivuori, jonka jäinen huippu näkyi puiden ylitse.

Sinne ja tänne puiden runkoihin pistetyt soihdut antoivat kirkkaan valaistuksen kirjavalle taululle.

Saattoihan tosin moni läsnäolijoista ajatella, että sellaisia kuvia nähtiin kyllä todellisuudessakin. Mutta pöytä notkui kukkurapäiden vatien painosta, sentähden antoivat vieraat jakamattoman hyväksymisensä, ja kun sitten näyttäytyi, että nuoret, kauniit mustalaistytöt olivat Gunilla rouvan piikasia, jotka suurella ketteryydellä kantoivat vateja ympärinsä ja täyttivät maljoja, silloin pajarit seurueineen luulivat olevansa paratiisissa, ja jokaiseen vetikkamaiseen katseeseen, joka heihin suunnattiin, vastasivat he: "Houris! Houris!"

Kaikista läsnäolijoista ei ollut kukaan niin yllätetty kuin ritari, kaikki laitteet olivat hänelle odottamattomat; tarkoittiko tämä kaikki vain ilahuttaa häntä? Oliko Gunilla pukeutunut valkoiseen morsiuspukuunsa näyttääkseen, että hän toivoi menneet unhotetuiksi ja tahtoi taasen olla hänen uskollinen puolisonsa?

Erik herra ei tahtonut uhrata vakaumustaan mistään hinnasta maailmassa, mutta hän tunsi, että hänen rakkautensa vaimoonsa tulisi, tahtoipa hän tai ei, vaikuttamaan hänen päätökseensä ja tekoihinsa.

Nämä ajatukset täyttivät hänen mielensä, kun hän keskusteli David maisterin kanssa saksalaisista tavoista ja menoista, katsellen milloin isä Tobiasta, joka itsepintaisesti kieltäytyi leikkaamasta liikkiötä, milloin venäläisiä, jotka viinin ja kauniiden silmien puoleksi päihdyttäminä turhaan koettivat etsiä sanoja ilmaistakseen ihastustaan.

Anna Sparre oli aivan hurmannut rinnallaan istuvan pajarin. Tämä pyysi hänen kättään ja sydäntään ja lupasi erota nykyisistä vaimoistaan, kun vain sai hänet omakseen.

Leikittelevä tyttö vastasi, että hänen täytyi saada ajatusaikaa.
Pajari antoi hänelle tunnin, enempää ei hän voinut.

"Epävakainen sydämenne on silloin jo kenties kiintynyt toiseen?" kysyi neitsyt nauraen.

"Ken on antanut puolinaisen lupauksen, hän on jo puoleksi sidottu", vastasi pajari.

Anna tahtoi väittää vastaan, mutta samassa viritettiin hiljainen yksitoikkoinen laulu, joka kuului metsästä ja joka vähitellen lisääntyi, kunnes se pauhullaan täytti koko huoneen.

Useimmat tunsivat laulun, jota tavallisesti mustalaiset lauloivat huvikseen maita maleksiessaan; siinä on lepokohtia, ikäänkuin laulajaa väsyttäisi, mutta sitten yltyy se uudestaan entistä uhemmin.

Kaikki kuuntelivat… noustiin seisoalleen… mistä se tuli, niin läheltä… oliko se ilmassa?

Gunilla rouva nousi. Ritari tuskin uskoi silmiään, kun näki innostuneen katseen ja kohotetut käsivarret, jotka hän ojensi vuorta kohden, ja kuuli pontevan äänen, jolla hän huudahti: "Kuulkaa, kuulkaa, kansa parka valittaa ja vaikeroi, kuka tulee sitä pelastamaan?"

Kuului torventoitotus, ja vuori aukeni, mutta mikä näky! Puolelta ruumiiltaan alastonna ja verissään seisoi Sakko pelosta vavisten ja etsien silmillään kiusanhenkeään. Heti tämän huomattuaan naulasi hän silmänsä häneen ja luki läksynsä mahtipontisella innolla, joka täysin vastasi isä Tobiaan paatosta, kaikki hänen liikkeensä muistuttivat pappia, ja kun he nyt molemmat tuijottivat toisiinsa, ei ollut helppo sanoa, kumpi heistä matki toista.

Sakko teki vain yhden ainoan erehdyksen, hän näet siirsi isä Tobiaan Jumalan neuvoskamariin Hannu kuninkaan sijaan, mutta tämä oli kylliksi herättämään naurua, ja ennenkuin puhe oli lopussa, oli ritari raivannut itselleen tien ja temmannut alas pojan, jonka jätti Elsalle.

"Niin kauan kuin olen tämän maan päällikkönä", sanoi hän, "ei tämä kansa ole joutuva kärsimään moista kohtelua, ei Hannu kuninkaan eikä isä Tobiaan puolelta".

Gunilla rouva oli kuin maahan lyöty; minkä nolon, kurjan lopun olikaan hänen hommansa saanut! Se, minkä hän oli aikonut ylistykseksi Hannu kuninkaalle, oli koitunut melkein vastakohdakseen, ja se tyytymätön, melkein halveksiva katse, jonka hän luuli nähneensä herransa silmissä, kuinka se häntä haavoitti ja poltti!

David maisterin ja isä Tobiaan kesken tapahtui kiihkeä kohtaus; jälkimäinen pelkäsi jälkilaskuja ja tahtoi heti lähteä tiehensä, toinen käski hänen pysyä paikoillaan niin kauan kuin se hänelle sallittiin. Jos ritari ajoi hänet pois, saattoi siitä saada syytekohdan tätä vastaan, jollei, saattoi hän palvella urkkijana. Gunilla rouvan suostumuksesta meni David maisteri nyttemmin itse takaukseen.

Seuraavana aamuna oli ritari matkustanut pois ennen päivänkoittoa, mutta hän oli jättänyt David maisterille kirjeen, joka sisälsi, että kun tärkeät asiat vaativat häntä toisaalle, täytyi hänen tällä tavoin ilmoittaa, ettei hän nykyään katsonut voivansa suostua tehtyyn ehdotukseen; hän tarvitsi aikaa sitä tarkoin miettiäkseen ja harkitakseen.

Saksalainen myhäili ja ilmoitti pajareille, ettei tällä hetkellä ollut mitään tehtävää.

Mutta nuorin, Boris, tuumi, että muuan yksityisluontoinen asia vaati häntä vielä viipymään; toiset saivat kernaasti lähteä milloin tahtoivat.

Kohta tämän jälkeen pyysi hän puhutella jalosukuista neitsyttä Anna
Sparrea.

Tämä ihmetteli nauraen hänen rohkeuttaan ja vastasi, ettei voinut ottaa häntä vastaan.

David maisteri oli jo edellisenä iltana saanut lupauksen puhutella Gunillaa ennen lähtöään. Hän tapasi tämän kalpeana ja kiihtyneenä, mutta hänen sanansa palauttivat punan nuoren rouvan poskille ja rohkeuden ja luottamuksen hänen sieluunsa.

"Siihen, mitä on tapahtunut", sanoi maisteri, "on isä Tobias yksin syypää, mutta ritari tuntee teidän toivomuksenne ja myös teidän tarmonne saattaa se voimaan, kun löydätte paremman apumiehen. Kas tässä, lukekaas tämä kirje, jonka hän on kirjoittanut minulle; epäilyksestä, joka kirjeessä ilmenee, on meidän kiittäminen teitä!"

"Teillä ei ole mitään pelättävää, sillä te olette vahvin", keskeytti maisteri melkein ihaillen.

"Olisipa mahdollista, että voisin voittaa hänet, niin voimakkaan!" huudahti Gunilla säteilevin silmin.

"Tämä kirje on todistuksena siitä; tahdotteko, että minun on hankittava useampia sellaisia?"

"Älkää kyselkö. Isä Tobias jättää ne teille, niin pian kuin saan ne käsiini."

"Silloin hän saa välttää joutumista ritarin näkyviin; mutta hän on varma ja luotettava. Ehkäpä jättäisitte kirjeenne hänelle…"

"Vielä seikka, ennenkuin eroamme; nuori pajari sanoo saaneensa puolittaisen aviolupauksen jalolta neitsyeltä Anna Sparrelta. Tahdotteko, että jätän hänet tänne?"

"Se uskalikko ansaitsee aika rangaistuksen", sanoi hän loukkautuneena; "voitteko antaa sen hänelle?"

David maisteri sanoi hyvästit; muutamia tunteja myöhemmin katseltiin naisten huoneesta venäläisten lähtöä nauraen ja leikkiä laskien ja monin pisteliäin sanoin.

Pikku Sakko oli jätetty Elsan huostaan, ja tämä hoiti häntä melkein äidillisesti. Lieneekö sen vaikuttanut heimoside vai naisellinen vaisto, mutta tyttö itki nähdessään pienen, haavoihin pistellyn ruumiin ja valeli sitä parantavalla palsamilla.

Mutta kesti useita päiviä, ennenkuin Sakko tuli entiselleen, ja sillaikaa vannoi Elsa kostavansa sekä pojan puolesta että omastaan.

Sentähden hän yhä edelleen kävi siistimässä isä Tobiaan huonetta, mutta tämä vältti häntä, ja tarvittiin Elsan terävä huomiokyky nähdäkseen, että pappi hautoi häntä mielessään yhtä paljon kuin ennenkin. Juuri siihen hän perusti suunnitelmansa.

Eräänä päivänä hän sanoi papille: "Tiedättekö, kunnianarvoisa isä, että tietäjäakka Valmyra on äskettäin ollut täällä?"

"Mutta he näkevät nälkää, kuten kristitytkin ihmiset, ja ritari on käskenyt, että heidän on saatava täällä ruokaa ja yösijaa, milloin sitä pyytävät."

"Kuka voi olla kuulematta, kun heidän kielensä lörpöttää yhtenään.
Merkillistä se oli joka tapauksessa."

"Hän sanoi, että jos oikein pitää jostakin miehestä ja kiinnittää kaikki ajatuksensa yksinomaan häneen, niin samalla hetkellä seisoo ilmielävänä hänen edessään."

"Luulen, että joku huusi minua." Elsa juoksi nopeasti ovelle, mutta pysähtyi sen ulkopuolelle ja kuunteli, kuinka hurskas sielu käveli kamarissaan edestakaisin ja hyräili itsekseen.

"Odotas vain, nyt se alkaa", ajatteli hän ja hiipi pois. "Jos minä olen kaunis kuin synti, saat sinä palaa tulisilla hiilillä ilman lievennystä."

Ja sitten hän hyssytteli Sakkoa sylissään ja sanoi hänelle, että he molemmat pitävät yhtä läpi elämän, ja kun Sakko tuli terveeksi jälleen, vakuutti hän Elsalle, ettei hän ennen hellitä, ennenkuin on pakoittanut isä Tobiaan itsensä pukeutumaan samaan paitaan, johon tämä oli pukenut hänet.

Ritari oli käskenyt vanhaa Karhuista ottamaan Sakon huostaansa; poika sai aluksi oleskella tallissa hevosten joukossa, oppia ratsastamista ja sittemmin aseiden käyttöä.

Monenlaatuiset olivat ne huolet, jotka painoivat Erik Turenpoikaa. Maan tila oli melkein epätoivoinen; hädän ja köyhyyden mukana seurasi tarttuvia tauteja, ja tapahtui usein, että yksinäisissä majoissa tavattiin koko perhe kuolleena, mutta ei ainoatakaan leivänpalaa, ainoastaan korvo täynnä jäätynyttä vettä.

Ruttotauti hiipii kuin metsävalkea pitkin polkuja, ja samoin kuin tulikin tekee se mieluimmin kesällä hävitystyötään, mutta kun hädän vinhat viimat ovat tehneet voitavansa valmistaen tietä, lentää se eteenpäin tuulen keralla, puhaltelee laajalle ympärilleen myrkyllisiä henkäyksiään, ja viikatemies seuraa jälestä ja korjaa kellastuneen viljan. Ja monet nuorista laihoista eivät ole koskaan puhenneet tähkään, hennot oraat ovat äsken nousseet maasta ja pilkistelevät ihmeissään maailmaan, jolla ei ole heille tarjottavaksi mitään ravintoa.

Käsky kävi kaikkialle, kuulutettiin kaikissa kirkoissa, että oli hautoja kaivettava ja ruumiit haudattava. Mutta kaikki vetäytyivät pois; terveet pelkäsivät sairastumista, eivätkä jo sairastuneet tahtoneet. "Me kuolemme kaikki", sanoivat he, "mitä merkitsee, makaammeko maan alla vai päällä". Tylsyyden henki oli vallannut heidät kaikki, ainoa eläimellinen vaisto, joka vielä eli, oli nälkä, ja saattoi nähdä vanhojen ja nuorten, joiden kuihtuneille kasvoille oli jo kuolema painanut leimansa, himokkaasti tarttuvan leipäpalaan, ja vaikkeivät enää jaksaneet sitä syödä, kuitenkin pitävän sen kunnes elämän viimeinen kipinä oli sammunut. Mutta silloin ojentuivat ahnaat kädet sitä ottamaan, jokainen vielä elossa olevista tahtoi saada suurimman palan. On taisteltu kuningaskunnista, maatiluksista ja perintöomaisuudesta; eikö näissäkin taisteluissa ole kysymys suuremmasta leivänpalasta?

Niillä lääkäreillä, joita oli olemassa, oli yllin kyllin tehtävää kaupungissa, ja sitä paitsi etsi kansa apua viisailta miehiltä ja naisilta, joiden luultiin saaneen salaisia voimia. Sellaisia oli sangen kosolta, mutta lääkintätaitoonsa yhdistivät he tietäjän lahjan, ja ne onnettomuuden ennustukset, joita he olivat lausuneet, olivat riistäneet kansalta viimeisenkin vastustusvoiman jätteen.

Kaikista näistä ei ketään pidetty niin suuressa arvossa kuin Valmyraa; sanottiin hänen olevan ruhtinaallista sukua, hänen sanoihinsa vedottiin ja häntä toteltiin kuin kuningatarta.

Elsan kertomuksesta isä Tobiaalle tiedämme, että hänen suuhunsa pantiin paljon enemmän kuin hän oli kuunaan lausunut. Valmyra oli tosin ollut linnassa, mutta ainoastaan valmistaakseen voiteen, jonka Sakko tarvitsi. Hän oli kieltäytynyt maistamasta palaakaan ruokaa, oli hylännyt Anna neitsyen pyynnön päästä hänen puheilleen, oli sanonut ainoastaan aniharvoja sanoja ja katosi yhtä odottamatta kuin oli tullutkin.

Kaikkialla matkoillaan maassa kuuli ritari Valmyrasta puhuttavan; hän oli ennustanut yleistä perikatoa, ja yleisen kansanuskon mukaan ei pelastus siis ollut mahdollinen.

Turhat olivat kaikki esitykset, että oli tarpeen tarmokasta tahtoa ja toimintaa. Kansa kuunteli kyllä puhetta, mutta sen jälkeen se pudisti päätänsä ja mutisi, että Valmyra ymmärsi sen asian paremmin; heillä ei ollut mitään muuta keinoa kuin heittäytyminen kuolemaan.

Kansan käsitys on kaltaisensa kaikkina aikoina; kun se kerran on juurtunut, ei se enää ota varteen mitään syitä. Se on kova kuin pii, tarvitaan talttoja ja sahoja muuttamaan sitä toisiin muotoihin, parempiin tai huonompiin.

Erik Turenpoika tunsi sen vastuun painon, minkä hän oli ottanut hartioilleen, hän tiesi, että maa, jolla ei enää ollut ketään puolustajaa, joutuisi pian vihollisen saaliiksi. Voudit ja virkamiehet seisoivat neuvottomina ja saamattomina, ja nälänvalitukset hukkuivat ruttotautisten tuskanhuutoihin ja kuolinkorahduksiin.

Ryhdyttiin kaikkiin mahdollisiin varovaisuuskeinoihin kaupunkien suojelemiseksi tartunnalta, mutta niiden eroittaminen maaseudusta toi mukanaan suuria vaikeuksia. Eriskummaiset sääsuhteet, vaihdellen tuimasta pakkasesta suunnattomiin lumipyryihin, joita sitten seurasi suojailma, väliin sadekin, tehden kaikki tiet mahdottomiksi ajella, olivat moniksi kuukausiksi katkaisseet kaiken liikenneyhteyden Ruotsin kanssa. Milloin mikin matkalainen saattoi tosin henkensä uhalla päästä perille, mutta ruokavarojen ja miehistön lähetyksestä avuksi ei saattanut olla puhettakaan.

Turussa pidettiin joka päivä messuja ja juhlakulkueita; kirkonkellot soivat, ja kansaa virtaili kirkkaasti valaistuun temppeliin rukoilemaan pyhän neitsyen armoa; mutta sekään ei ottanut auttaakseen.

Erik Turenpoika oli kutsunut maan vouteja ja kihlakuntien tuomareita puheilleen Turkuun helmikuun viimeiseksi päiväksi. Kaikki tiesivät, mitä hän heiltä kysyisi, ja asian tärkeys ja vaikeus siihen vastatessa oli levittänyt syvän vakavuuden jokaiselle otsalle ja nostattanut jokaiseen katseeseen syvän mietiskelyn ilmeen.

Turun linna sijaitsi eräällä luodolla Aurajoen suussa aivan kaupungin edustalla; suuresta kokoussalista oli avoin näköala merelle.

"Katsokaas", sanoi ritari kokoontuneille ja viittasi aaltoilevalle merelle, joka oli murtanut jääkahleensa ennen aikojaan. "Mitä voimme tuota mahtia vastaan, joka ulapalla estää meidät etsimästä vierasten apua? Eikö ole aivan kuin se sanoisi meille, että löydämme avun ainoastaan itsestämme?…"

Syntyi hiljaisuus. "Nämäkö ovat neuvot, joita antamaan olette saapuneet?" kysyi ritari.

"Jalo herra", virkkoi Hämeenlinnan vouti. "Olen vanha mies, vuosia on jo kahdeksankymmentä niskoillani; olen ehtinyt monet kokea; usein olen ottanut osaa sotiin ja kahakoihin, mutta kaikki tämä näyttää minusta vähäiseltä sitä vihollista vastaan, joka nyt on poloisen maamme vitsauksena."

"Olen aina ennen osannut keksiä neuvon ja avun, hyvät enteet eivät ole koskaan pettäneet…"

"Valitettavasti nykyiset enteet ovat pahoja…!" Kuului ikäänkuin yksi ainoa valituksen huokaus kautta huoneen.

"Te olette kyllä kokeneet samaa kuin minäkin?" kysyi vanhus innokkaasti. "Olemme, olemme!"

"Herra ritari, olette nuorin joukossamme ettekä voi tuntea maan olosuhteita niin tarkoin kuin me toiset. Kristittyjä olemme kaikki ja palvelemme ja rukoilemme pyhää neitsyttä yhtä nöyrästi kuin ken hyvänsä… mutta… mutta…"

"Emme uskalla asettua niitä mahtavia luonnonvoimia vastaan, joita emme pysty tutkistelemaan…"

"Ei, ei!" säestettiin kuorossa. Monet tekivät ristinmerkin ja jupisivat rukouksen.

"On ihmisiä, jotka ovat saaneet yliluonnolliset voimat nähdä salattuja asioita…"

"Kansa uskoo heidän olevan Jumalan valittuja ja sanoo heitä tietäjättäriksi!"

"Jollen olisi sitä käsittänyt, miksi olisin teidät kutsunut? Hätä ja tautisuus ovat synnyttäneet epätoivoa, taikausko on löytänyt kiitollisen maaperän kylvölleen, ja ken tietää, eikö vihollinen käytä sitä hyväkseen viekkaudella ja petoksella valloittaakseen turvattoman maamme?"

Muutamat katsoivat hämillään häneen, toiset pudistivat arvelevaisesti päätänsä.

"Valmyra ei ole koskaan pettänyt meitä!" jatkoi vanha vouti suurella varmuudella.

"Ei häntä, vaan teidät on asetettu hoitamaan maata!" puuskahti ritari tulisesti. "Turun, Korsholman, Hämeenlinnan, Raaseporin, Viipurin ja Kastelholman läänien voudit! Turun, Rauman, Ulvilan, Kruununlinnan, Porvoon ja Naantalin kihlakuntien tuomarit, teille kaikille olen lähettänyt kirjelmiä, jotka sisältävät käskyjä, mitä olisi tehtävä hädän auttamiseksi, mutta myös kehoituksen tehdä tarkoin selvää, mitä jo on tehty, mutta mitään vastauksia ei minulle ole lähetetty, ei kaupungeista eikä maaseudulta."

"Kun on tullut kahdeksankymmenen vuotiaaksi, ei enää ole syyntakeinen", keskeytti ritari hänet, "mutta ei myöskään kykenevä hoitamaan niin tärkeää virkaa kuin teidän, erittäinkin niin raskaana aikana kuin nykyinen. Jos kenestä teistä virkansa tuntuu raskaalta, niin sanokoon heti minulle sen; minä valitsen silloin hänen seuraajansa."

Kovasti kiihkoissaan meni vanha vouti Erik herraa vastaan. "Jalo ritari!" sanoi hän. "Olen kuusikymmentä vuotta uskollisesti palvellut maatani."

"Sentähden on minun annettava teille hyvitystä siitä, mitä olette menettänyt, mutta voutina ette voi enää olla; kuitenkin voitte ehdottaa sijaanne, ketä pidätte ansiokkaimpana, ja minä mukaudun siihen, jos voin."

Ritari otti kiinni heidän sanoistaan, hän kävi kovasti kimppuun, mutta kuinka lie kirvellytkin, ei kukaan irvistellyt vastaan, ja ritarin käsky, että jokaisen oli läänissään hoidettava asioita siten kuin parhaiten soveltui paikallisiin olosuhteihin, kannusti kaikkia keskinäiseen kilpailuun.

Kaikki arvelivat, että oli vaikein työ herättää eloon hervonneet voimat ja elämänhalu. Mutta kukaan ei rohennut lausua sisintä ajatustaan, että hän piti sen miltei mahdottomana.

Koko joukko huusi yhdestä suusta, että hän oli ainoa, joka siihen pystyi, mutta mitä he todellisuudessa siitä uskoivat, sen jätämme sanomatta.

Jokainen vouti ja tuomari kiiruhti palaamaan vaikutuspiiriinsä; nyt oli osoitettava, että heillä oli ne ominaisuudet, jotka oikeuttivat maan tärkeimpiin asemiin.

Ritari oli tuonut mukanaan suuren parven asemiehiä ja aatelisnuorukaisia; ennen lähtöä kutsui hän heidät kaikki luoksensa ja sanoi:

"Mutta ei ole kysymys taistelusta elävää vihollista vastaan, ja teillä on vähän kunniaa saavutettavissa."

"Minä myös! Minä myös!" säestivät kaikki muut; ainoakaan ei vetäynyt pois.

"Sitä odotinkin, mutta onhan teidän ensin saatava tietää, mistä taistelusta on kysymys. Vihollinen, jota vastaan meidän on taisteltava, on — rutto."

Äsken niin punoittavat posket kalpenivat, ja nuorukaiset katselivat hämmästyneinä toisiaan.

"Minä tiesin hyvin", vastasi ritari hymyillen, "että vihollisen nimi kauhistuttaa teitä, sentähden vapautan jokaisen lupauksestaan. Menkää takaisin Viipuriin ja odottakaa minua siellä! Onnea matkalle!"

"Sen teen ainoastaan sille, joka sitä haluaa. Katso, että hevosemme tulevat satuloiduiksi; tunnin kuluttua lähdemme matkalle."

Ritari lähti, ja nyt syntyi kiihkeä erimielisyys nuoren parven kesken. Risto ja Kurt olivat alusta alkaen valmiit lähtemään mukaan, mutta monet toisista epäröivät ja kyselivät:

"Emme kenties saavuta mitään kunniaa seuraamalla Erik herraa tälle matkalle!" huusi nuori aatelismies Niilo Klaunpoika. "Mutta menetämme aivan varmaan sen, mikä meillä jo on, jos annamme hänen lähteä yksin, ainoastaan kolme asemiestä mukanaan."

Tämä vaikutti ratkaisevasti, nyt ei tahtonut kukaan jäädä pois, ja ritari hämmästyi nähdessään koko parven valmiina retkelle.

Ratsastajat eivät saaneet säästää hevosia; niin kauan kuin tie oli jotakuinkin hyvää, lasketettiin täyttä laukkaa ja sitten karuja maita ja sankkoja metsiä niin nopeasti kuin voitiin. Iltamyöhällä saapui retkikunta suurehkoon kylään tai kauppalaan; se oli Naantali, ja tiedettiin, että täällä ja ympäristössä oli rutto tehnyt suurta tuhoa.

Pappilassa tiedettiin vieraiden saapumisesta, eikä ruuasta ja juomasta ollut puutetta. Ritari neuvoi seuralaisiaan menemään aikaisin levolle, huomisaamun koittaessa oli työ alkava. He tottelivat, mutta heidän aavistuksensa eivät juuri olleet iloisia, ja koskaan ei ole sen synkempi ja vakavampi mieliala seurannut runsasta ateriaa.

Ritari oli kauan valveilla keskustellen isäntänsä kanssa. Tämä sai kuulla monta ankaraa sanaa, mutta hän puolustautui sillä, että hän oli yksinäinen pappi. Seurakuntaan kuului 1,400 talonpoikaa, ja he asuivat niin laajalla alueella, että hänellä oli kahdenkymmenen peninkulman matka sairaissa käydessään, ja hän alkoi sitä paitsi käydä vanhaksi.

Sen jälkeen muuttui Erik herra paljon lempeämmäksi miestä kohtaan.
Nuorukaiset kuulivat heidän äänensä, kunnes päivä alkoi sarastaa.
Kohta sen jälkeen kutsuttiin heidät kirkkoon.

Ritari oli sinne saapunut jo ennen heitä. Täydessä messuasussaan seisoi pappi alttarin ääressä. Hän rukoili Jumalan ja pyhän neitsyen siunausta sille hankkeelle, johon he aikoivat ryhtyä, ja kehoitti heitä muistamaan, että elämä ja kuolema olivat yksin Herran kädessä. Sen jälkeen seurasi lyhyt virsi, ja niin oli valtaava jumalanpalvelus lopussa, ja seurakunta palasi pappilaan syömään aamiaista.

Huhu ylhäisen vieraan tulosta oli kulkenut edeltä; uteliaisuus ja tavallinen halu valittaa hätäänsä oli houkutellut pappilaan kaikki ne, jotka suinkin kynnelle kykenivät.

Kaikki pyysivät puhutella ritaria, ja hän vastasi, että hän tahtoi illalla kuulla, mitä heillä oli sanottavaa; nyt oli hänellä tärkeämpää tehtävää.

Monet olivat tulleet jo edellisenä päivänä; he etsivät suojaa talleista, vajoista, aitoista, mistä suinkin löysivät. Nämä ja toiset äskensaapuneet seurasivat mukana kirkkoon; he kyselivät uteliaina, mitä nyt tuli tapahtumaan, ja pysyivät varovasti loitolla.

"Jos he syövät, eivät he tule pian", virkkoi joukossa muuan nälkäinen raukka.

"Minä ihmettelen, miltähän tuntuu olla oikein kylläinen", virkkoi muuan kalpea, hoippuva poikanen.

He lipoivat ohuita, kylmän sinertämiä huuliaan; nälkäinenkin voi kustantaa itselleen sen nautinnon, että ajattelee herkkuja ja puhuu niistä.

Mutta nyt aukenivat pappilan portit ja sieltä tulivat ritari ja pappi ja heidän jälestään kaikki nuoret ratsumiehet, kaikki puettuina yksinkertaisiin takkeihin.

Pihalla oli kokonainen kasa lapioita, ritari tarttui ensimäiseen ja sitten kukin omaansa. Sitten lähdettiin suurelle aukealle kentälle, joka oli kirkkomäen alapuolella.

Nuoret työmiehet jakautuivat kolmeen ryhmään, jotka kukin ottivat eri haudan luomisen osalleen; ritarikin teki monta pontevaa lapionpistoa milloin yhdellä, milloin toisella lapiolla.

"Jos olisin saanut syödäkseni, kaivaisin yhtä hyvin kuin joku noistakin", virkkoi joku katselijain joukosta.

Sentähden oli hämmästys yleinen, kun pappi kääntyi välinpitämättömään, kalmankalpeaan, kaksikymmenvuotiaaseen nuorukaiseen, joka oli heittäytynyt märälle maalle ja huojuttelihe edestakaisin katsellen toimitusta.

"Kaikki tyyni", vastasi poika mielipuolen tavoin hymyillen; "isä ja äiti ja kolme tyttöä ja veli ja pikku tyttönen ja kissa ja porsas".

"Seitsemän siis!" sanoi ritari ja kääntyi nuoreen parveen, joka alasluoduin silmin kuunteli, mitä hänellä oli heille sanottavaa.

Pappi ja ritari seurasivat häntä. Asemiehet olivat arvalla määränneet, keiden heistä oli lähdettävä mukaan; niitä oli kymmenen, puolet parvesta.

Perille töllin luo saapuessa astui pappi edeltä ja avasi oven päästääkseen raitista ilmaa sisälle; onneksi oli yhtä kylmä sisällä kuin ulkonakin ja ruumiit olivat jäätyneet.

Seitsemän ruumista, nuoria ja vanhoja hujanhajan, makasi penkeillä ympäri kodan seiniä; vanhemmat makasivat eläinten nahoilla, nuorilla oli ainoastaan heiniä alusinaan. Pata riippui kuten tavallisesti haahloissaan räppänän alla, mutta pitkiin aikoihin ei tuli enää ollut tuprunnut kivien välissä kurjalla maalattialla; jälellä oli ainoastaan vaaleaa tuhkaa, ei mitään hiiliä eikä kekäleitä. Näytti kuin kuolleet olisivat olleet siitä kummissaan, sillä kun kukaan ei vaivautunut sulkemalla heidän silmiään, tuijottivat kiillottomat katseet tulijoita vastaan.

"Nyt he tulevat, äiti", huudahti Olli ja painoi kasvonsa kuolleen naisen kasvoja vasten, ikäänkuin tahtoen kuiskata jotakin hänelle.

Ritari hillitsi kauhun, joka hänet valtasi, ja otti kuolleen miehen vahvoille käsivarsilleen. "Seuratkaa minua!" sanoi hän ja poistui kodasta.

Asemiehet eivät kauan miettineet, kukin otti taakkansa, ja nouseva aurinko katseli varmaankin kummallisinta kulkuetta, mitä oli milloinkaan nähnyt.

Mutta kansa seurasi jälestä, hiljaisena, hartaana ja aivan kuin ei uskoisi omia silmiään.

Mutta ruumissaatonkin valtasi tunne hetken tärkeydestä; ensimäinen vaarantunto väistyi rajattoman säälin tieltä; he tunsivat täyttävänsä kristillisen velvollisuuden, ei ainoastaan kuolleita, vaan eläviäkin kohtaan.

Perille saapuessaan havaitsivat he haudan verhotuksi sisältä kuusenhavuilla. Jokainen laski alas raskaan taakkansa, ja siellä he nyt makasivat tyyninä ja turvassa vieretysten. Olli seisoi haudan reunalla ja nyökytteli heille päätänsä.

"Maasta olet sinä tullut, maaksi olet sinä jälleen tuleva", luki hän heittäen kolme lapiollista multaa. Sitten hän aloitti hautausvirren, johon kaikki ympärillä seisovat yhtyivät.

Kun juhlallinen toimitus oli päättynyt, tarttuivat asemiehet lapioihinsa luodakseen haudat umpeen, mutta kaksikymmentä kättä otti ne heiltä.

Ja he menivät ja toivat kuolleensa läheltä ja kaukaa. Pelko oli kadonnut; mitä maan päällikkö ja hänen asemiehensä olivat tehneet ennen heitä, sen uskalsivat he tehdä jälestä, ja niin saatiin sinä ja seuraavana päivänä haudatuksi kolmesataa ruumista.

Mutta ritari kustansi ruumiinkantajille ilmaisen ruuan, ja kun raskas päivätyö oli lopussa, sanoi hän heille, että he saavat voudilta apua, mutta hän luotti siihen, etteivät he nyt, kun hän oli näyttänyt tien, tule sortumaan koetuksissa, vaan miehekkäästi kestämään taistelut. Loppu riippui useimmassa tapauksessa perimmältään heistä itsestään.

He kenties eivät häntä ymmärtäneet, mutta hän oli osoittanut olevansa heidän ystävänsä; hänen miehekäs päättäväisyytensä oli karkoittanut heidän pelkonsa, ja sentähden täytyi olla oikein, mitä hän kerran oikeana piti.

Niinpä he lupasivat vointinsa mukaan noudattaa hänen käskyjään, ja jos hän kerran heitä tarvitsi, saattoi hän kyllä luottaa siihen, etteivät ne häntä pettäisi. Lähtiessä ympäröi ratsumiesparven sankka kansanjoukko, ja papin ja kaikkien siunaamina he kiitivät kohden uusia seikkailuja.

Mutta kuinka erilaisella mielellä! Kuolema tuntui näistä nuorista miehistä melkein menettäneen otansa, sillä olihan se säästänyt heitä kaikkia, kenties heidän tekemiensä hyvien töiden tähden.

Matka jatkui pohjoiseen ja sitten länttä kohden. Ritari tiesi, että lähempänä merta oli kuolevaisuus pienempi, mutta hänelle oli sanottu, että rutto raivosi hurjasti Satakunnassa, ja sinne hän suuntasi matkansa. Pienen retkikunnan lisäksi oli otettu yrtintuntija, mies, joka lisäksi oli pappi.

Kaniikki Werner oli Linköpingistä lähetetty kirkollisissa asioissa äskennimitetyn tuomiorovastin Henrik Vennen luo Turkuun. Tämä, joka suuresti mieltyi taitavaan, vaatimattomaan nuoreen mieheen, pyysi häntä jäämään sinne talveksi, ja hän oli taipuvainen siihen, kun tuomiokapituli antoi suostumuksensa.

Kulovalkeana levisi Turun kaupunkiin huhu hengenvaarallisesta seikkailumatkasta, jolle Erik Turenpoika lähti.

Kaikki ihmettelivät, useimmat paheksuivat hanketta. Mutta nuori kaniikki ilmoitti heti tuomiorovastille aikovansa rientää ritarin jälkeen ja tarjota hänelle palvelustaan. Rovasti teki vastaväitteitä, mutta Werner pysyi päätöksessään ja oli jo lähtenyt taipaleelle, kun levisi sanoma siitä, mitä Naantalissa oli tapahtunut. Se kiiti itään ja länteen, etelään ja pohjoiseen, sitä levittivät kerjäläiset ja raajarikot, jotka urrivat oikoteitä läpi metsien etsien kaukaisista kylistä niukkaa ravintoaan, se liiteli lasten huulilta tuulen siivillä, ja varmaankin ilmattaret kulettivat sitä mukanaan, sillä se kulki kuin voittokulu ritarin edellä.

Useammissa paikoin Satakuntaa oli jo ryhdytty huolehtimaan ruumiiden hautaamisesta, toisissa riitti ritarin saapuminen taivuttamaan kansaa siihen. Lääkärin läsnäolo oli täällä tarpeempaan, ja hänen luja tahtonsa, joka ei tiennyt mistään esteistä, kun oli jotakin vietävä perille, sai muutamat nuoret asemiehet häntä auttamaan valvoessa sairasten hoitoa, kun taasen toiset ritarin keralla valvoivat ruumiiden kuletusta ja hautaamista.

Tavallisesti viipyivät he päivän kylässään. Arpakapula pantiin edeltäpäin kiertämään ympäri pitäjän, ja kaikki saapuivat, ketkä pääsivät ja kykenivät. Kansaan vaikutti syvästi tämä astuminen alas kansan luo, ryhtyminen omin käsin auttamaan heidän hätäänsä. Eräässä vanhassa lähdekirjassa sanotaan, ettei kukaan maanpäämies ole koskaan tehnyt niin muistettavaa kuninkaankulkua kuin tämä jalo ritari, herra Erik Turenpoika, mutta sentähden ei olekaan ketään niin itketty ja kaivattu kuin häntä.

Ei ritari eivätkä asemiehet väsyneet toiminnassaan, niin rasittava kuin se olikin. Jälkimäisetkin alkoivat yhä paremmin käsittää sen suuren merkityksen; he eivät harjoittaneet ainoastaan laupeuden työtä, oli kysymyksessä herättää kokonainen kansa uinailevasta horrostilasta, herättää se täyteen tajuntaan, elämään ja toimintaan. Heitä ei enää tarvinnut määräillä sinne eikä tänne; kylään saavuttua hajautuivat asemiehet nopeasti kaikille tahoille, tuntia myöhemmin he kokoontuivat ja tekivät ilmoituksensa, määrättiin tarpeelliset toimenpiteet ja ryhdyttiin niihin heti. Pastori ja nimismies olivat aina käsillä, eikä ollut mahdotonta hankkia lääkkeitä eikä elintarpeita, kun ritari käski.

He viipyivät kaksi viikkoa Satakunnassa. Sen jälkeen suunnattiin retki Hämeeseen.

Sanoma ritarin tulosta oli lähetetty sinne jo edeltäpäin, ja häntä kummastutti, etteivät lähettiläät palanneet, mutta vielä suurempi oli hämmästys, kun ensimäinen suuri kylä, johon he saapuivat, näytti aivan autiolta. Pappila oli sulettu, ja kun he avasivat portin, ei talosta löytynyt ainoatakaan elävää olentoa. Samoin kodissa ja pirteissä; mutta niistä levisi kauhea löyhkä, ruumiit olivat jo ehtineet mädätä.

Asemiehet vetäytyivät yhteen ryhmään, edessä oleva työ tuntui heistä ylen vastenmieliseltä.

Sillävälin kulkivat ritari ja kaniikki kodasta kotaan, vakuuttautuen siitä, että laita oli kaikkialla samoin.

Nuorten keskeiset neuvottelut eivät olleet vieneet mihinkään tulokseen. Risto, Kurt ja Olavi olivat ainoat, jotka olivat tarttuneet lapioon. Toiset seurasivat vitkaan jälestä.

"Heittäkää pois lapiot ja tarttukaa soihtuihin!" huusi ritari. "Ne kurjat eivät ole tahtoneet haudata kuolleitaan, heidän talonsa ja kotinsa joutukoon siis heidän polttoroviokseen. Pistäkää tuli kylän kaikkiin nurkkiin!"

"Se tehdään!" huudettiin kaikilta tahoilta, ja muutamissa minuuteissa oli käsky täytetty.

Ritari loi silmänsä siihen. Hänen synkkä katseensa ei suinkaan kirkastunut uutta, upeaa rakennusta nähdessään. "Mitä he siellä lienevätkin oppineet, niin ei ainakaan rakkautta manallemenneitä eikä huolenpitoa eloonjääneitä kohtaan. Säästäkööt liekit kirkkoa, jos tahtovat, minä ja meikäläiset emme sitä tee."

Tuli tarttui kaikkialle kauhistuttavalla nopeudella, mitään esteitä ei sen tielle asetettu, liekit räiskyivät ja rätisivät vanhoissa, milloin tuohella, milloin nahalla tai saralla vuoratuissa kodissa, ne leimahtelivat ulos ja sisälle, ylös ja alas lahoja salkoja, jotka muodostivat kodan luurangon, ne riehuivat kuin raivoavat kostottaret, kunnes vihdoin hurjassa piirikarkelossaan hävittivät kaiken maata myöten. Toiset taasen matelivat vitkaan pitkin ruumiita. Ne nuoleksivat kalpeat kasvot tulipunaisiksi, väliin syljeksivät ja hyljeksivät niitä, mutta eivät kuitenkaan lakanneet työstään, ennenkuin kuolleet olivat muuttuneet vaaleaksi tuhkaksi. Tuohi ja vaate liehui hilpeästi, nahka kutistui ja käpristelihe kuin hornanhenkien kynsissä, sitten luhistui kaikki kasaan, liekkien kielekkeet yhtyivät yhdeksi ainoaksi, joka nousi kohden pilviä, mutta liekki veti toistaan, ja niin näytti koko kylä yhdeltä ainoalta tulimereltä.

Ritari ja hänen seurueensa olivat eräältä mäeltä katselleet kamalaa kuvaa. Silloin kuului metsästä kauhun huuto, sieltä syöksyi esiin miehiä, naisia ja lapsia hyvinkin muutamiin satoihin. Useimmat pakenivat niin nopeasti kuin voivat, toiset paiskautuivat maahan, repivät tukkaansa, valittivat ja vaikeroivat.

Ritarin suostumuksella meni Werner rinnettä alaspäin heidän luoksensa, mutta he eivät olleet häntä näkevinään.

"Nouskaa!" käski hän muuatta vanhaa miestä, joka parkui ja voivotteli pahemmin kuin muut.

"Oletteko tulleet ottamaan meidät hengiltä?" kysyi tämä epätoivon puuskassaan.

"Kuulkaahan!" huudahti Werner. "Ei, ei!" kirkui joukko jos mahdollista entistäänkin pahemmin. "Me emme tahdo kuulla mitään."

Puukot vedettiin tupestaan, kirveet kohotettiin. Mutta silloin seisoi ritari heidän joukossaan. "Kädet alas!" käski hän, ja niin mahtavalla äänellä hän puhui, niin ankara ja uhkaava oli sanoja seuraava katse, että joukko totteli heti. "Missä on pappinne?" kysyi hän. He katsoivat epäröiden toisiinsa. "Kutsukaa hänet heti tänne!"

Ritari meni metsää kohden, ympärillään nuori parvensa ja koko väkijoukko jälessään.

Oli helppo käsittää, ettei heidän pesäpaikkansa voinut olla kaukana, ja ritari toivoi jälkien näyttävän hänelle tien.

Sattuma kuitenkin laati niin, että Olavi tunsi erään nuoren poikasen, joka kaksi kertaa oli ollut Viipurissa vierailleiden kerjäläisparvien mukana. Poikakin tunsi hänet.

Silmänräpäyksen kuluttua kuiskasi Olavi Kurtin korvaan: "Onko sinulla hyvä muisti?"

"Sano ritarille: suoraan pohjoiseen sataneljäkymmentä askelta, vuorenseinän toisella puolen on puu, joka peittää luolan suuta, siellä on kymmenen henkeä."

Kurt kantoi ritarin vaippaa, hän antoi sen tälle, samalla salavihkaa suorittaen tehtävänsä. Oltiin nyt aivan metsän reunassa.

Kun hän kääntyi, näki hän hämmästyksen ja pelästyksen kuvastuvan yksinkertaisen joukon kasvoilla, ja hän ajatteli, että saattoi olla hyvä, jos he uskoivat yliluonnollisten voimain olevan hänen vallassaan.

Luolan suuta ei ollut vaikea löytää, mutta kun ritari taivutti syrjään sitä peittävät oksat, syöksyi kansa polvilleen ja kaikki huusivat yhdestä suusta:

"Mene!" sanoi hän etumaiselle. "Kutsu ulos kaikki kymmenen, tahdon puhutella heitä teidän ollessanne läsnä."

Sen jälkeen täytettiin hänen käskynsä, mutta kesti kauan, ennenkuin kutsutut tulivat.

Ritari oli nojautunut muuatta suurta puuta vasten, kymmenen asemiestä seisoi hänen kummallakin puolellaan ja Werner hänen vasemmalla puolellaan.

Vihdoin tuli pappi ulos, häntä seurasi nimismies, ruotumiehet ja muutamia vanhoja isäntiä.

Vaikkakin pappi näytti sangen kalpealta, oli hänen ulkonäössään ja olennossaan jotakin rohkeaa ja erityisesti uskonkiihkoista. Hänen katseensa oli kiinnitettynä ristiin, jota hän kantoi edessään, ja hän jupisi lakkaamatta:

Hänen tarkoituksensa näytti olevan ainoastaan kulkea ohi ritarin, toiset seurasivat häntä.

"Kunnianarvoisalla isällä on oikeus mennä, mutta kaikki muut pysähtyvät tänne!" huudahti Erik herra.

Silloin kohotti pappi ristin. "Enemmän täytyy kuulla Jumalaa kuin ihmisiä," sanoi hän. "Olen kutsunut heidät rukoukseen ja hartaushetkeen."

"Kadotettu olette, sillä olette polttanut kirkkomme ja tehnyt Herran kansan kodittomaksi."

"Siitä, että olen antanut kirkon palaa, vastaan hänen armonsa arkkipiispan edessä. Mutta nämä kuuluvat käskyvaltani alle, ja jolleivät he noudata käskyjäni, eroitan heidät heti omastani ja valtion palveluksesta. Sitten saavat he olla luonanne niin kauan kuin haluavat."

Nämä sanat tekivät melkein tenhoisan vaikutuksen; nimismies ja ruotumiehet vetäytyivät muun kansanjoukon luo, ja isännät seurasivat jälestä.

Papin silmät leimahtivat vihasta, mutta hänkin pysähtyi vähän matkan päähän.

Muutamat isännät, samat, jotka olivat tulleet papin jälestä, astuivat esiin. "Siitä olemme vastuussa me", sanoivat he.

"Sitten — jos puhuttelen teitä!" huusi ritari vihastuneena. "Nyt on näiden vastattava."

"Eihän ole mahdollista, että te, arvoisa isä, olette estänyt viranomaisia täyttämästä velvollisuuttaan."

"Herra on julistanut rangaistustuomionsa tälle syntiselle kansalle, ja voi sitä, joka asettuu hänen tahtonsa ja käskyjensä tielle", pauhasi pappi.

"Vastustus tulee siis teidän taholtanne", keskeytti ritari kummissaan. "Kuinka kauan olette ollut tässä seurakunnassa, arvoisa isä, ja mikä on nimenne?"

Kysymys ei näyttänyt olevan papin mieleen, sillä hänen poskilleen häivähti puna, mutta hän vastasi yhtä urhakasti: "Herra ei laske tunteja ja päiviä, vaan ainoastaan tekoja, jotka tehdään Hänen pyhään nimeensä."

Ritari heitti asemiehiinsä merkitsevän, kysyvän katseen kuunnellessaan papin sanoja. Se oli varoitus, joka ei suinkaan jäänyt kaikilta huomaamatta, sillä nuori aatelismies Niilo Klaunpoika vetäytyi Olavin kera salavihkaa muiden taakse ja lähestyi pappia.

"Olette epäilemättä oikeassa, mutta kun minulla ei ole aikaa kuulla teidän luettelevan kaikkia suurtöitänne, lienee soveliainta, että laskette aikaa tavallisen päivämitan mukaan."

"Minulle on tuhannen vuotta kuin yksi päivä, sanoo Herra!" huudahti kunnianarvoisa isä.

"Jollei hän ole ollut täällä kauemmin kuin korkeintaan kaksi kuukautta, sanon minä, että hän on petturi", huudahti ritari, "sillä parisen kuukautta sitten kävi Viipurissa venäläinen lähetystö, heidän mukanaan oli muutamia ruotsalaisiakin, ja ellen pahoin erehdy, oli tämä juuri muuan heistä".

Pappi hätkähti, ja kansa katsoi epäröiden milloin häneen, milloin ritariin.

"Se joka polttaa kirkkoja, voi myös ahdistaa Herran palvelijaa", huusi pappi hurjasti; "mutta taivaan tuli ja leimaus on iskevä hänen syntiseen päähänsä. Seuratkaa minua, lyökäämme hänet maahan ja…"

Mutta samassa tunsi hän, että vahvat käsivarret tarttuivat häneen; ylväys väistyi ankaran pelästyksen tieltä. Suu liikkui, mutta ei kyennyt änkyttämään sanaakaan ilmoille.

"Viekää hänet syrjemmälle", käski ritari, "mutta pitäkää häntä silmällä".

Oli niin hiljaista, että saattoi kuulla oksan putoamisen; kaikkien silmät olivat kiintyneet häneen, joka niin ihmeellisesti tiesi kaiken.

"Kunnianarvoisa pappimme oli kuollut; hän sanoi, että hänen armonsa arkkipiispa oli hänet lähettänyt."

"Kansalle voi antaa anteeksi, mutta ei näille!" sanoi ritari kääntyen ruotumiehiin ja nimismieheen.

Mutta hän kääntyi jälleen kansaan. "Olen polttanut teidän kotinne", sanoi hän. "Mutta niissä ei voinut asua, ja nyt olette vapautuneet tartunnasta. Kirkkokin joutui liekkien uhriksi, mutta minä lähetän teille rakennusmestarin ja kustannan uuden Herran temppelin, jossa todellinen pappi ja kristilliset sanankuulijat kokoontuvat jumalanpalvelukseen."

"Ne saatte itse rakentaa uudestaan. Menkää voudin luo, viekää hänelle terveisiä minulta ja pyytäkää nöyrästi häneltä apua, jota hän on luvannut antaa."

"Vielä sananen. Kirkonrakentaja tulee tänne tänä kesänä; ken silloin on muokannut ja kylvänyt maansa, hän saa lehmän."

Ritarilla oli täysi työ päästessään kansasta eroon. Sen jälkeen tuli nimismiehen ja ruotumiesten vuoro; nämä eroitettiin armotta viroistaan ja oli heidät neljän asemiehen vartioimina lähetettävä voudin luo. Ritari sanoi asemiehille, että heillä oli vapaa valta sitten jatkaa matkaansa Viipuriin tai palata hänen luoksensa.

Mutta he tunsivat sellaista ihailua lähentelevää kiintymystä ritariin, että heistä olisi ollut nöyryyttävää palata ennenkuin hän tuli heidän eturinnassaan. He pyysivät sentähden tehtävänsä täytettyään palata takaisin hänen luoksensa, ja heidän toivomukseensa suostuttiin.

Ritarin kehoituksesta oli Werner kuulustellut vankia. Tämä tunnusti kuuluvansa bernhardiinien munkkikuntaan; mitään papillista arvoa ei hänellä ollut. Maisteri David Kockin kanssa oli hän mennyt Venäjälle ja sittemmin palausmatkalla eronnut hänestä Uudellamaalla. Hän oli tullut yksin tänne, ja kun täällä ei silloin ollut pappia, piti hän kristillisenä tekona ryhtyä vaalimaan tätä eksyksissä harhailevaa laumaa. Hänen luja vakaumuksensa oli, että rutto oli Herran rangaistus eikä kenelläkään ollut oikeutta etsiä parannuskeinoa sitä vastaan. Tosin oli hän ehdottanut ruumiiden hautaamista, mutta kun siihen yleensä oltiin vastahakoisia, taipui hän virran mukaan.

Kun levisi sanoma, että ritari monien asemiesten kanssa matkusti ympäri maata haudaten kuolleet, silloin päättivät seurakuntalaiset väistyä tieltä; he eivät tahtoneet ottaa osaa jumalattomuuteen, mutta eivät myöskään estää häntä.

Ainoa, mitä pappi sanoi katuvansa, oli se kiivaus, jolla hän oli vastannut ritarin oikeudettomiin syytöksiin, mutta tämän piti hänen mielestään juuri todistaa hänen syyttömyyttään.

"Hänen levottomasti harhaileva katseensa, alituiseen uudistettu kysymys, pääseekö hän vapaaksi, vaikkei oikeastaan ole mitään, mistä häntä voisi syyttää."

"Jääköön yöksi tyyntymään. Emme voi jatkaa matkaamme ennenkuin huomenna."

"Kirkko on siksi säilynyt, että luulen voivamme majoittua sinne. Kenttäpulloihin on tuskin koskettukaan, ja jos tunnen oikein uskollisen Olavini, on hän kyllä pitänyt huolta eväistämme."

Niin hän olikin, ja pikaisen aterian jälkeen lähti koko parvi kirkkoon etsiäkseen yölepoa.

Vangitun munkin vastalauseista huolimatta sidottiin hänen kätensä ja jalkansa; kun hänestä sen jälkeen katsottiin oltavan varmat, määrättiin hänen lepopaikkansa toisista kappaleen loitommalle.

Väsymys ja viini yhdessä vaivuttivat tyyneen ja syvään uneen. Päivänsäde, joka pisti ritarin silmiin, herätti hänet. "Olemme nukkuneet liian pitkään!" huusi hän ja hypähti äkkiä pystyyn.

Kuinka se oli tapahtunut, sitä arvailtiin puolin jos toisinkin. Oliko joku tullut ulkoa sisälle; se ei tosin ollut mahdotonta, kun ei kerran ollut mitään salpaa.

Epäluulon tunne hiipi nuorten mieliin. Olisiko heidän joukossaan joku petturi?

Ritari oli ottavinaan asian keveästi. "Vahinko ei ole suuri", sanoi hän hymyillen; "kuka sitä paitsi tietää, emmekö tavoita karkuria tiellä".

Lauseita ei sanottu loppuun, mutta kun kukin meni ottamaan hevostaan, näyttäytyi, että Olavin hevonen oli poissa. Hän siitä aivan vimmastui.

Olavi ei kääntänyt päätänsäkään, hän tunsi äänen; puhuja oli Pentti Åbjörninpoika, asemiehistä ainoa, jonka kanssa hän ei koskaan voinut päästä sopuun.

Ritari näytti tavallista vakavammalta. Hän kannusti hevostaan, mutta viittasi Wernerin rinnalleen.

"Kiitos!" vastasi Erik herra ja hänen kasvonsa kirkastuivat. "Mikään ei olisi surettanut minua enemmän kuin että tarvitsisi epäillä häntä."

Sama unelias välinpitämättömyys, jota Hämeenlinnan vouti oli osoittanut keskustellessaan Erik herran kanssa, ilmeni läänissä kaikissa hänen alustalaisissaankin. Tulen ja polton pelko tosin ajoi ruumiita hautaamaan, ennenkuin ritari ehti tulla toisiin pitäjiin, mutta tämä pelon synnyttämä toimeliaisuus oli siksi unenpöpperöistä, että kansa siitä varmaan piankin oli vaipuva entiseen horrostilaansa.

Mutta voimakas henki kykenee tempaamaan muitakin mukaansa ja herättämään nukkuvia, ja koskaan ei hänen työnsä ole aivan turha. Kun Erik Turenpojan mahtava ääni kajahti kokoontuneen väkijoukon korviin, näytti hän heistä joltakin korkeammalta ilmestykseltä; se, että hän oli tullut pitkät taipaleet puhuakseen heille, valistaakseen ja auttaakseen heitä, herätti muutamissa sieluissa, joita ei aivan ollut kauhu lamauttanut, uinailevan käsityksen ihmisarvostaan. Hän ei tullut omasta eikä heidän ymmärtääkseen kenenkään muunkaan puolesta, vaan ainoastaan pelastaakseen ja auttaakseen heidät joutumasta tykkänään perikatoon. Siihen he tosin olivat valmiit, mutta jos heität kurjimmankin raukan mereen ja ojennat hänelle pelastavan käden samana hetkenä kuin hän on vajoamaisillaan pohjaan, niin hän tarttuu navakasti siihen; niin rakas on elämä, kenties rakkain sille, jolla on vähimmän menetettävää.

Sitä paitsi sanoi hän heille, että he saisivat apua — voudilta, joka ei koskaan ennen ollut heistä välittänyt. Mutta ritari hallitsi häntä ja muita vouteja koko maassa, hänen sanansa täytyi siis merkitä jotakin, ja se sytytti elämänhalun kipinän untelojen rinnoissa. Kenties ei kohtalon tuomio ollut peruuttamaton; kenpä tiesi, oliko heidän perikatonsa aivan välttämätön.

Ja niin tuli ritarista heidän kohtalonsa; ensiksikin sentähden, että hän neuvoi heille, mihin heidän oli mentävä saadakseen jauhoja, nauriita. Sitten sentähden, ettei hän pelännyt tautia, antoi heille lääkkeitä ja määräsi niiden käyttämisestä. Vihdoin olivat he hänessä tavanneet jonkun, joka välitti heistä; se oli kuin valonpilkahdus heidän elämässään, ja sentähden kannatti elää.

Tämä vaikutus ei tosin ulottunut kaikkiin; niin karussa kivikossa ei moni siemen nouse oraalle, mutta muutamat tekevät sen kuitenkin, ja kun niiden tähkä on kypsynyt, alkavat ne siroitella siemeniä vuorostaan nekin.

Suunnilleen näin kuuluivat Wernerin sanat ritarille, kun tämä omasta mielestään turhan työnsä jälkeen jatkoi väsyttävää matkaansa.

Syvää suruaan, joka Erik Turenpojan sielua kalvoi, oli hän tähän asti koettanut voittaa kaikin voimin, mutta samalla kuin matkan vaivat alkoivat käydä yhä tuntuvammiksi, valtasi hänet vähitellen alakuloisuus, jota oli mahdoton voittaa.

Vanhalta ukko Karhuiselta, linnanvartialta, saapui tosin kirjeitä ja viestejä; niistä hän sai tietää, että Gunilla rouva ja lapset voivat hyvin, että linnassa muutenkin olivat asiat oikealla tolallaan, että venäläiset käyttäytyivät siivosti ja että jokunen kalastajavene oli uskaltanut vesille jäälauttojen sekaan, mutta ei mitään enempää; oli ikäänkuin hän pitäisi kirjettä kädessään eikä voisi murtaa sinettiä, ikäänkuin seisoisi talon edessä, jonka sisällä hänen rakkaimpansa oli, ja huomaisi portin lukituksi eikä pääsisi sisälle.

Kohta Viipurista lähtönsä jälkeen oli ritari kirjoittanut Gunillalle vakavan kirjeen, muistuttaen tälle siitä häväistyksestä, jonka tämä oli tahtonut hänelle saada aikaan ja joka ikäänkuin ihmeen kautta oli kääntynyt hänen vastustajiaan kohtaan. Vakaumuksestaan luopumaan ei häntä voinut saada edes rakkautensa Gunillaan; mutta juuri tämän rakkauden tähden hän kysyi puolisoltaan, eikö tämä tahtonut jättää kaikki riitakysymykset raukeamaan; sillä kun hän oli vannonut uskollisuutta ruotsalaiselle miehelle ja seurannut häntä hänen isänmaahansa, oli tämä nyt heidän molempain maana eikä vaimon sopinut houkutella miestänsä siitä luopumaan.

Gunilla rouva ei jäänyt vastauksen velkaan. Ritari sai sen jo Turussa. Hän kirjoitti, että rakkaus Tanskaan oli juurtunut lujasti hänen sieluunsa; yöt ja päivät hän suri sitä, että se mies, jolle hän oli vannonut uskollisuutta, oli pettänyt laillisen kuninkaansa. Mielellään hän antaisi henkensä, jos saisi herransa palaamaan velvollisuuksiinsa, ja joka hetki hän rukoili pyhää neitsyttä valaisemaan hänen pimitettyä sieluaan. Mutta jos tämä ei välittänyt hänen rukouksistaan ja kyynelistään, silloin tiesi hän kyllä, kumpi voima jäi vallitsevaksi, vaikkapa hänen sielunsa silloin pakahtuisikin.

Ritari havaitsi selvästi, että kirjeessä oli vieras käsi osallisena, mutta kenen? Sen tappion jälkeen, jonka isä Tobias oli kärsinyt, saattoi se tuskin olla hänen; joku toinen oli saanut vaikutusvallan, Gunilla salli itseään vedettävän yhä kauemmas hänestä.

Hyödyttömäin sanojen vaihtaminen ei ollut ritarin mieleen, hän tyytyi sentähden niihin tietoihin, joita ukko Karhuinen hänelle lähetti; tämä sai ankaran käskyn pitää tarkoin silmällä niitä vieraita, jotka pyysivät pääsyä linnaan.

Mutta sisimmässään oli hän vielä epävarma, kummalle puolelle kallistuisi. Maan asema näytti hänestä äärimäisen arveluttavalta, ja mitä enemmän hän mietti, sitä edullisemmalta hänestä näytti liittyminen Hannu kuninkaaseen.

Ja Gunillan ilo! Hän tunsi hänen käsivartensa kaulassaan, katseli samoihin suloisiin, ilmeikkäihin silmiin, jotka niin monta kertaa olivat rakkaudella silmäilleet häneen; mutta mitä kovempaa kiusausta hän tunsi taipumiseen, sitä tarkemmin hän punnitsi syitä ja vastasyitä.

Viime aikoina oli Werner melkein alituiseen hänen rinnallaan, ja ne hetket, joita ei tarvittu virkatehtäviin, käytti ritari mielellään keskusteluun hänen kanssansa.

Nuori mies, joka oli opiskellut Linköpingin koulussa, oli tällöin usein nähnyt ja lopulta tullut persoonallisesti tuntemaan tohtori Hemming Gaddin. Hän kertoi tämän innostavasta kaunopuheisuudesta, joka hänen mielestään kuitenkin johtui enemmän ajatuksen selvyydestä kuin sen syvyydestä, mutta ennen kaikkea vakaumuksen lämmöstä, joka hälvensi kaikki epäilykset.

"Äärimmilleen. Hänen on mahdoton nähdä tai uskoa olevan ainoaakaan hyvää ominaisuutta siinä kansassa. Olen kuullut monta kertaa hänen sanovan, että hänelle olisi helvetti pahimmillaan, jos hän kuolemansa jälkeen joutuisi yhteen pelkkien tanskalaisten kanssa."

"Paljon enemmän soturi ja merimies; mutta hänellä on rinnallaan mies, jolla on kaikki ne hyvät ominaisuudet, jotka kuuluvat papille."

"Isä Johannes, köyhä pappi Suomen Lapista, luullakseni; ainakin on hän monta kertaa sanonut ikävöivänsä sinne takaisin, mutta elektus ei tahdo sitä sallia; hän sanoo, että isä Johanneksen mukana kaikkoaisi hänen hyvä enkelinsä hänen luotansa. Kuitenkin on joku toinen, joka luullakseni tarvitsee häntä paremmin."

"Isä Johannes kutsutaan tuontuostakin hänen luoksensa; sanotaan sen tapahtuvan silloin, kun hänen armollaan on liian kovia ahdistuksia. Kukaan muu kuin hän ei voi niitä tyynnyttää."

"Isä Johannes ei näytä koskaan muulloin niin kiihtyneeltä kuin palatessaan piispan luota."

"Minä aloin jo pikku poikana käydä isä Johanneksen asioilla, sitten pani hän minut kouluun ja luki väliin kanssani; kaikesta, mitä olen oppinut, on minun kiittäminen häntä."

Nuoren kaniikin silmissä kimmelsivät kyyneleet, ja hän jupisi itsekseen: "Pyhä neitsyt häntä suojelkoon ja varjelkoon!"

"Sanokaa minulle", virkkoi ritari äänetönnä mietittyään, "kuinka voimme tietää, ovatko mielipiteemme riippuvaiset salaisimmista toivomuksistamme?"

"Puhuimme äsken Ruotsista ja Tanskasta. Jollen puolla unionia vakaumuksesta, ei minun pitäisi tehdä sitä luvattujen etujenkaan tähden."

"Niin tapahtuu, jos otaksun, että mainitut edut lankeaisivat minulle siinä tapauksessa, että kaikin voimin toimin unionia vastaan."

Retki Hämeenmaan läpi oli likipitäen suoritettu, ja Erik herra aikoi juuri suunnata matkansa Raaseporia kohden, kun hänen neljä asemiestään saavuttivat hänet, mukanaan useita ruotsalaisia miehiä, jotka toivat kirjeitä ja terveisiä. Oli saapunut muutamia ruotsalaisia laivoja, ne olivat ankkuroidut Raaseporin saaristoon, ja valtionhoitaja Svante Niilonpoika kutsui herra Erik Turenpoikaa saapumaan sinne.

"Sanokaa, että minua estävät tärkeät tehtävät, mutta saavun niin pian kuin se on mahdollista."

Lähettiläät saivat palata vieden tämän vastauksen. Erik herra epäröi, hän ei voinut vielä tehdä päätöstään. Pieni retkikunta sai levähtää Hämeenlinnassa muutamia päiviä, jollaikaa ritari neuvotteli asioista äskennimitetyn voudin kanssa; väliajoilla sulkeutui hän huoneeseensa eikä ottanut ketään puheilleen muissa kuin tärkeissä maan asioissa.

Mutta joka päivä toimitettiin messuja hänen huoneessaan ja vakoileva uteliaisuus kertoi, että hän usein oli vajonneena rukouksiin.

Kolmantena päivänä, kun retkikunnan oli jälleen lähdettävä liikkeelle, lähestyi Olavi ritaria ja sanoi puoliääneen: "Pentti Åbjörninpoika ei ole mukanamme."

Matkaa ei suunnattu Raaseporiin, vaan Karjalaan. Ritari oli ollut poissa lähemmäs kolme kuukautta, ja meriliikkeen avautuessa oli hänen aivan välttämättä oltava kotona.

Sitä paitsi hän tiesi, etteivät Karjalassa suinkaan olleet asiat paremmin kuin muissa osissa maata. Suomalainen itsepäisyys esiintyi sitä taipumattomampana, mitä useampia lyöttäytyi yhteen, ja täällä oli asutus taajin.

Suotuisammat, kuivemmat säät olivat täällä kuten kaikkialla osaksi hillinneet taudin raivoamista, eikä tartunnan vaara ollut enää yhtä suuri kuin ennen, mutta kuolevaisuus oli yhteen aikaan ollut hirvittävä. Monet talot ja töllit oli kuolema lakaissut autioiksi, ja vielä elävät näyttivät siltä, kuin pian seuraisivat manalle menneitä.

Ritarin käskystä oli jokaiseen pitäjään lähetetty elintarpeita ja siementä.

Mutta kun kansa kuuli, ettei viljaa saatu käyttää leipään, kieltäytyivät he ottamasta sitä vastaan.

Saapuessaan huomasi ritari, että kaikki maa oli muokkaamatta, missään ei ollut sitä lapio tai aura koskettanut, ja pitäjänaitat olivat jyviä täytenään.

He tulivat, kuoleman kalpeus kuopalleen painuneilla kasvoillaan, vanhentuneina ennen aikojaan; koko väestöön näytti kuuluvan ainoastaan nälinkuoliaita.

Se oli kauhistava näky, ja ritarin suuttumus suli syvimpään sääliin.
Kuka saattoi odottaa, kuka vaatia työtä näiltä?

Silloin astui Werner esiin, kirkastuksen kimmellys loisti hänen silmistään, kun hän kohotti ne kohden taivasta ja huudahti: "Kiittäkäämme ja ylistäkäämme Herraa!"

Ja hän kiitti kestetystä ajasta, koetuksista, kärsimyksistä, kaikesta siitä katkerasta ja tuskallisesta, jota oli kohdattu elämässä; se oli lähetetty parannukseksemme, meitä nöyrryttämään; ja jos se on täyttänyt tarkoituksensa, jos se on tosiaankin meitä nöyrryttänyt ja parantanut, on se koituva meille mitä suurimmaksi siunaukseksi. Silloin on kevätpäivä ja kevään lämpö, samalla kuin se lahjoittaa maan hedelmällisyyttä, antava myös kovasti koetelluille ihmisille uutta terveyttä ja uusia voimia.

"Katsokaas", sanoi Werner ottaen maasta jyvän, "kuka voi käsittää, miten tämä pieni siemen voi muutamien kuukausien kuluttua synnyttää monta samanlaista itsestään, ja kuitenkaan ei kukaan teistä sitä epäile. Hän, joka antaa maan kasvullisuuden ja ruokkii taivaan linnut, eikö hän pitäisi huolta ihmisestä, omasta kuvastaan? Älkää sentähden epäilkö, tiehensä alakuloisuus, tarttukaa lapioihin; sanon teille, että Herra on antava teille voimia siihen."

"Noutakaa lapiot tai näyttäkää edes missä ne ovat, sen ainakin voitte!" huusi Kurt.

Ritari oli sillävälin puuttunut puheihin muutamain isäntäin kanssa, jotka itsepintaisesti pyysivät saadakseen käyttää jyviä mielensä mukaan.

Ritari astui äkkiä kokoontuneen väkijoukon luo. "Se teistä", sanoi hän, "nuori tai vanha, mies tai nainen, joka tunnin kuluessa kaivaa suurimman kuopan maahan, saa heti paikalla minulta kaksi kokonaista äyrityistä, ken ehtii toisena, hän saa yhden ja kolmas järjestyksessä puoliäyrityisen."

Nyt huomattiin liikettä väkijoukossa. "Mutta", jatkoi ritari, "ken tekee työtä neljä tuntia ja ehtii enimmän, hän saa kymmenen äyrityistä, ken kaivaa kolme tuntia ja ehtii enimmän, saa seitsemän, kaksi tuntia kaivanut ja enimmän ehtinyt saa neljä äyrityistä. Koettakoon ken haluaa."

Nyt eivät enää tulleet tuumailut kysymykseen, kaikki riensivät hommaan niin pian kuin kynsistä kerkesi, ja ritari pani asemiehensä valvomaan järjestystä, kehoittamaan kansaa työssä, ylistämään ahkeria ja elähyttämään hitaita.

Kuinka muuttuneilta he näyttävätkään tullessaan takaisin; he muistuttivat valekuolleita, jotka ovat heränneet uuteen elämään; ainoakaan ei ollut jäänyt pois kilpaottelusta, kaikki unelmoivat kymmenestä äyrityisestä, jotka saattoi ansaita neljässä tunnissa, ja jokainen toivoi olevansa se onnellinen.

Kansa jaettiin ryhmiin, joilla kullakin oli katsastusmiehensä. Merkin saatuaan alkoivat kaikki samalla kertaa.

Oli omituista nähdä, kuinka kaivaminen kävi siihen määrätyllä yhteismaalla. Voimat olivat tosin heikot, mutta ne ikäänkuin terästyivät työssä, ja kestävyys, sitkeys ansaitsi ihailua. Ritari kulki joukosta toiseen, kellään ei ollut aikaa puhua tai kohottaa katsettaan, kymmenen äyrityistä loisti heitä vastaan, he ajattelivat ainoastaan niitä, elivät ainoastaan ne voittaakseen.

"Me kaivamme neljä tuntia!" huudettiin aivan kuin yhdestä suusta ja työtä jatkettiin.

Hiki tippui heidän otsiltaan, se oli samalla kertaa surullinen ja ilahuttava näky.

Ritari ja asemiehet kääntyivät katsomaan metsänreunaan, mistä kirkaisu kuului.

Se uudistui vielä kerran, mutta silloin olivat jo lapiot liikkeessä; oli ikäänkuin tahdottaisiin ottaa takaisin aika, joka oli hukattu.

Pitkä, roteva nainen tuli nopeasti näkyviin. Hänellä oli karkeakankainen musta puku, joka valui syville laskoksille hänen ympärilleen; päässään oli hänellä myssy, jaloissaan tuohivirsut, lonkallaan samoin tuohikontti.

"Olkaa kirotut te, jotka ette noudattaneet neuvoani!" huusi hän kohottaen käsivartensa. "Enkö ole sanonut teille, että työ on synti, synti, jonka tähden saatte kärsiä kaikki helvetin tuskat!"

"Kymmenen äyrityistä, kymmenen äyrityistä!" jupisi kansa, mutta kukaan ei uskaltanut katsoa tietäjättäreen.

"Sinäkö siis olet heille uskotellut, että heidän on pian kuoltava? Mutta sanon sinulle, että jos vielä kerrankaan uudistat tämän uhkauksen, ei täällä ole ainoatakaan, joka ei eläisi sinua kauemmin."

"Olette tosin mahtava, herra Erik Thurenpoika, mutta sanon teille, ettei Valmyran henki ole teidän käsissänne."

"Ja ettekö usko, että vaikka valta tällä hetkellä onkin teidän, on se huomenna taasen minun?"

"Kytkekää Valmyra kahleihin, sitokaa hänet vahvoin köysin, ne katkeavat kuin hämähäkin kinot tuulen ensi henkäyksessä! Et sinä eikä kukaan vaimosta syntynyt voi hänelle mitään!" Ja hän katsoi ylöspäin ikäänkuin odottaisi merkkiä taivaasta.

Lähinnä seisovat kuuntelivat tarkkaavaisesti, kansassa havaittiin lisääntyvää levottomuutta; jopa muutamat heittivät lapionsakin käsistään.

"En tahdo sinulle mitään pahaa", sanoi ritari. "Mutta en myöskään salli, että asetut tielleni toimissani."

"Olette sokea ja sokeain taluttaja!" huudahti nainen. "Ihmiset päättelevät vain siitä, mitä näkevät silmillään, mutta he eivät käsitä salattuja tarkoituksia."

"Ettekö tiedä, Valmyra, että ritari pelasti pikku Sakkonne kuolemasta verenvuotoon jouhipaidan väkäsien repimänä?" kysyi Olavi.

Eukon poskilla häivähti puna. "Kyllä, tiedän sen!" vastasi hän. "Sentähden en sanokaan enää mitään kansalle! Jatkakaa vain hyödytöntä työtänne! Hän on pelastanut tyttäreni pojan hengen, sentähden tapahtukoon hänen tahtonsa!"

"Tiedän senkin!" huudahti eukko. "Ja sentähden on Sakko kerran uhraava henkensä hänen puolestaan. Mutta katsokaa… katsokaa… kaksi pientä käärmeen sikiötä matelee Sakon jälestä ja tahtovat pistää hänen kantapäähänsä; hän ei näe niitä, mutta hän on ne näkevä, sanon sinulle, että hän on kerran ne keksivä."

Taasen kuului merkki, että toinen tunti oli kulunut, mutta työhalu pysyi yhä samana ja ritari kulki ympäri kansan keskuudessa.

"Eikö sitten ole mitään apua?" kysyi Olavi, joka tietämättään joutui taikauskoisen pelon valtoihin.

Ritari oli tullut takaisin. "Valmyra!" sanoi hän. "Tule pappilaan illalla, haluan sinua puhutella."

Mutta kun kuului merkki kolmannen tunnin päättymisestä, silloin panivat useat lapionsa pois, he eivät jaksaneet enää kauemmin.

Ainoastaan parisenkymmentä jatkoi, niiden joukossa lähes viisikymmenvuotias nainen; hän ei kaivanut ainoastaan syvemmälle, vaan jäntevämmin kuin kukaan muu; oli kuin hänen sielunsa autuus olisi riippunut hänen joutumisestaan muiden edelle.

Ritari, Werner ja melkein kaikki asemiehet seurasivat häntä tarkkaavaisesti, oli ainoastaan muuan nuori poika, joka saattoi kilvoitella hänen kanssaan voitosta.

Vihdoin oli tunti lopussa; hän se oli voittanut! Kun öljy on lopussa, sammuu lamppu, ja nainen oli vaipunut maahan, missä hän makasi liikkumatonna ja näköjään tunnotonna.

Werner omisti hänelle kaiken huolenpitonsa sillaikaa kuin palkinnot määrättiin ja jaettiin. Kun se oli tehty, kysyivät ne, jotka eivät olleet saaneet mitään, eikö naisen voitto ollut jaettava heidän keskensä.

Mutta silloin nainen hätkähti, avasi silmänsä ja viittasi kahteen pieneen poikaressuun, jotka seisoivat vierellä käsitysten ja katselivat häntä. "Lapsenlapseni… viekää heidät täältä!" Vielä rukoileva katse, ja hänen elämänsä oli päättynyt.

Mutta ritari viittasi rahvaalle kaivettua maata; he olivat itse kumonneet väitteensä, etteivät he voineet tehdä mitään. Se voitto, jonka nyt olivat vain muutamat saaneet osakseen, oli paljon runsaammassa määrin koituva jokaiselle, joka tahtoi tehdä työtä.

Vielä kerran sanoi hän heille, että oli pidetty huolta välttämättömistä elintarpeista ja siemenviljoista, nyt oli heidän oma asiansa käyttää niitä hyväkseen, ja pontevin sanoin hän kehoitti heitä työhön.

"Ja Valmyra on puhunut totta", keskeytti ritari vilkkaasti. "Ken ei enää usko Jumalan ja pyhän neitsyen voimaan ja apuun, hän kulkee varmaa perikatoa ja kuolemaa kohden; ken taistelee viimeiseen saakka, hän voittaa kaatuessaankin. Katsokaa tätä naista, hän ei uhrannut viimeisiä voimiaan itsensä, vaan jälkeläistensä tähden, ja totisesti ei hän ole tehnyt sitä turhaan; menkää ja tehkää tekin samoin, ettekä te ole jäävä palkatta. Olen varma siitä, että Valmyra on ensimäinen ennustamaan menestystä toimillenne!"

Mutta myöhempään illalla, kun Valmyra saapui pappilaan, kysyi ritari häneltä:

Eukko katsoi tutkivasti häneen. "Voiko sitten jalopeura sysätä skorpionin radaltaan?" kysyi hän pidättäen henkeään.

"Eikö neitsytkään ole sille suosiollinen?" kysyi ritari levottomin aavistuksin.

"Ne ovat liian kaukana toisistaan! Vesimies pimittää jalopeuran, rapu katkaisee neitsyen tien, skorpioni sylkee myrkkyään, ja siitä syntyy kulkutauteja ja kuolemaa!"

"Ei, nykyiselläkin taivaalla. Nyt tahdon minäkin ennustaa tulevia asioita. Sateen jälkeen antaa Jumala auringon paistaa; tämän tautien ja hädän ajan jälkeen on Suomen kansalle koittava uusi rauhan ja hyvinvoinnin aika."

"Kumpiko vaakakuppi on raskaampi? Kuka on ystävä, kuka vihollinen?
Siitä on kysymys!"

"Vesimies on kietoutunut sumuun, se ei näytä mitä kantaa kilvessään, mutta kun päivä paistaa sumuun, välkkyy se sateenkaaren väreissä ja heittää kajastuksensa laajalle ympärilleen…"

"Joutsimiehen nuolet eivät kanna niin kauas, että voisivat sumun hälventää, mutta jollei jalopeura ole varuillaan, voivat ne sattua sen sydämeen."

Valmyra oli kauan vaiti. Hän istui pitkällä rahilla loimuavan takkavalkean ääressä ja kohenteli tuontuostakin kekäleitä kohennuskepillä, jota piteli käsissään. Hän ei kohottanut päätänsä ritaria puhutellessaan, oli kuin hän lukisi hiilloksesta vastaukset ritarin kysymyksiin.

"Jumala yksin voi tutkia sielujen syvyydet!" vastasi hän. "Rapu pani alttiiksi oman rintansa antaakseen Valmyralle ne jalot helmet, jotka hän kätki; skorpioni lähetti hänelle kultansa, ja niin suostui hän vihdoin…"

"Kohtalo on jo julistanut sen tuomion!" keskeytti eukko kiihkeästi. "Mutta povariakka sääli nuorta naista, joka seuraa rapua, näkemättä, että se kulkee takaperin, ja joka itkien ja vaikeroiden ottaa skorpionin myrkkyä surmatakseen herransa."

Erik Turenpoika tunsi mielensä yhä levottomammaksi; hän ei ollut epätietoinen siitä, että eukko puhui Gunillasta. Tämä oli siis turvautunut povariämmään; mihin hän sitten pyrki?

"Osoita siis minulle se kehoittamalla kansaa työhön. Sanon sinulle, että on tuleva uusi, parempi aika. Älä ota lahjoja, Valmyra; jos tarvitset ruokaa ja leipää, niin tule Viipuriin!"

Eukko nousi rahiltaan ja oli melkein yhtä pitkä kuin ritarikin. "Olette totisesti jalopeura", sanoi hän. "Ja väkevä levittää voimaa ympärilleen, mutta katsokaa eteenne, vaara on ansan tavoin jalkojenne edessä." Erik Turenpoika oli aikansa lapsi, sentähden kysyi hän: "Voitko antaa minulle varoitusmerkin?"

Matkaa jatkettiin läpi Uudenmaan; kaikkialle oli maine ehtinyt edeltä ja kertonut, kuinka kansa taipui ritarin tahdon mukaan, kuinka hänen sanansa ja käskynsä riittivät palauttamaan heille menettämänsä työtarmon ja kuinka korkeammat voimat olivat hänen apunaan. Pelko ja kunnioitus, jota hän herätti, sai kansan tottelemaan, ja kuta pitemmälle hän matkusti maata, sitä taipuisammin olivat voudit ja rahvas mukautuneet hänen käskyihinsä.

Oltiin jo toukokuussa; ritari tuli yhä lähemmäksi Viipuria, josta tiedot olivat viime aikoina olleet sangen niukat.

Riennämme sinne hänen edellään, kiireimmiten ottaaksemme selkoa sikäläisistä olosuhteista.

KAVALLUS.

Mihin isä Tobias ei pystynyt, se onnistui David maisterille; hän herätti Gunillan mielessä sen uhman tunteen, joka uinailee jokaisessa naissielussa. Loukattu turhamaisuuskin voi antaa sille sytykettä joksikin aikaa, mutta kun uskonkiihko tulee polttoaineeksi, leimahtaa liekki kuluttavaksi tuleksi.

Hiljainen, viaton Gunilla, joka tähän asti oli elänyt ainoastaan herralleen ja lapsilleen, hän kantoi nyt salaisia tuumia vastustaa kaikkia Erik herran hankkeita, mikäli ne olivat ristiriidassa Tanskan etujen kanssa. Tien tähän viitoitti hänelle David maisteri. Hän kävi salaa Viipurissa monta kertaa ritarin ollessa poissa, mutta Elsa piti huolen, ettei linnanvartia saanut siitä tietoa eikä siis ritarikaan.

Kirje, jonka Gunilla rouva oli kirjoittanut herralleen, oli tosin maksanut hänelle monet katkerat kyyneleet, mutta se oli ilmaus hänen sisimmistä ajatuksistaan ja hän oli vakuutettu siitä, että mitä pontevammin hän esiintyi, sitä uskottavampaa oli, että ritari antaisi myöten.

Ei enempää eikä vähempää kuin että koko Viipurin linna oli nostettava kapinaan!

Tämä olisi tapahtuva levittämällä huhuja Hannu kuninkaan rakkaudesta kansaan, hänen hyvistä tarkoituksistaan ja hänen surustaan suomalaisten alamaistensa luopumisen johdosta.

Mutta ei siinä kyllin; jaettiin salavihkaa olutta ja viiniä ikäänkuin hänen lähettämänään.

Seurauksena tästä havaittiin yhä enemmän myötätuntoa tanskalaisia kohtaan. Miehistö oli tähän asti yhtä vähän kuin alempi päällystökin ottanut selkoa, mihin puolueeseen he oikeastaan kuuluivat. Herra Erik Turenpoika palkkasi heidät, ja he olivat velkapäät taistelemaan ketä vastaan hän tahtoi; mutta nyt tarjoiltiin ylimääräisiä makupaloja, nyt tehtiin loistavia lupauksia; sentähden sai jokainen äkkipäätä oman ajatussuunnan ja useimmat olivat tätä nykyä tanskanmielisiä.

Hän ajatteli kirjoittaa ja ilmoittaa siitä herralleen, mutta Elsa sanoi, että se voisi antaa aihetta ankariin muistutuksiin häntä itseään kohtaan, sillä hänen asiansahan oli valvoa sellaisia asioita, ja niin ei asiasta tullut mainituksi.

Idästä ja lännestä saapui kertomuksia ritarin retkestä. Etäisyys antoi niille ihmeellisyyden vivahduksen; hän näytti Herran profeetalta, joka kykeni tyrmistyneet herättämään eloon.

Siitäkös riemuittiin ja ylpeiltiin ja monet maljat tyhjennettiin jalon ritarin, herra Erik Turenpojan, Hannu kuninkaan uskollisen alamaisen kunniaksi.

Gunilla rouva oli ilosta suunniltaan; hänen urhonsa oli tehnyt nämä suurtyöt, hän oli valloittanut Suomen ja tuli jättämään sen sitten laillisen herransa haltuun. Sillä kuinka voisi ritari vastustaa omaa sydäntään ja hänen rukouksiaan ja kansaa, joka hänen saapuessaan yhdistäisi hänen nimensä kuninkaan nimeen?

Gunilla tosin vapisi herransa hengenvaaran tähden; vihollinen, jota vastaan hän taisteli, oli vaarallisempi kuin minkä kohtaa avoimessa taistelussa, mutta Gunilla, joka kenties osasi parhaiten pitää arvossa herransa ylevämielistä toimintaa, ei epäillyt, että pyhä neitsyt kuulee hänen rukouksensa ja lähettää enkelinsä suojelemaan rakastettua miestä.

Sitten saapui ruotsalainen laiva tuoden kirjeitä ja viestejä valtionhoitajalta. Linnanrouva ei edes suvainnut ottaa heitä vastaan, hän puolustautui sillä, että hänen herransa oli poissa, ja neuvoi heitä purjehtimaan Raaseporiin, jossa he luultavasti tapaisivat ritarin.

Laiva purjehti sinne ja laski saaristoon. Lähettiläät nousivat maihin ja yhtyivät sattumalta neljään asemieheen, joiden seurassa he etsivät Erik herran käsiinsä. Hänen epäröimisensä ja vihdoin kieltäytymisensä tulemasta laivalle aiottuun kohtaukseen herätti epäluuloja kavalluksesta.

Tiedämme, että Pentti Åbjörninpoika heti sen jälkeen katosi; hän meni kiireimmiten Viipuriin vieden tämän tärkeän, ilahuttavan uutisen.

Mutta kaikki eivät sitä ottaneet vastaan samalla tyytyväisyydellä. Katarina Niilontytär oli ruotsalainen, ei ainoastaan syntyperältään, vaan mieleltäänkin, ja häntä suretti niin syvästi, kun Erik Turenpoika oli pettänyt sanansa, ettei hän tahtonut sitä uskoa. Sen sanoi hän Gunilla rouvallekin.

Mutta tämä selitti, että hänen herransa oli tehnyt ainoastaan velvollisuutensa kuningastaan ja häntä kohtaan.

"Silloin sanon teille", huudahti neitsyt, "että niin totta kuin olenkin pitänyt Erik herraa mainioimpana ritarien seassa ja teitä kadehdittavan onnellisena, yhtä syvälle on hän nyt vajonnut silmissäni."

"Tietäkää, neitsyt, että juuri tämä varjo on saanut hänet kääntymään."

"Sitä pahempi teille molemmille, jos hän on tullut siksi, mitä te olitte…! Mutta en usko sitä; se olisi alentavaa niin uljaalle ritarille."

"Ettekö luule minun tietävän, että olette rakastanut jaloa herraani!" huudahti Gunilla harmista kuohuen. "Riippuu hänestä itsestään, teenkö niin vähin vastakin", vastasi Katarina hymyillen ja poistui rouvantuvasta, jossa keskustelu oli tapahtunut.

"Ja tämän uskaltaa hän minulle sanoa vasten kasvoja! Petätkö sinäkin minua, Anna?"

Anna Sparre heittäytyi hänen syliinsä ja vakuutti, ettei hän ymmärtänyt Katarinaa; mitä häneen itseensä tuli, rakasti hän Gunillaa niin suuresti, että tahtoi hänen tähtensä mielellään muuttua tanskanmieliseksikin.

"Luulen melkein, että se olisi hyvin mieleen Sten herralle", lisäsi hän punastuen.

"Sten herra ja minä olemme aina vetäneet yhtä köyttä," sanoi Gunilla rouva, "ja minua ilahuttaa suuresti, jos teistä tulee pari".

Tästä keskustellessaan unhoittivat he pian Katarinan, ja tämä meni yliskamariinsa ja viittasi salavihkaa Elsaa seuraamaan itseään.

Katarina avasi erään laatikon ja otti sieltä helminauhan. "Tahdotko tämän?" kysyi hän.

"Mutta äsken kuulit, että Gunilla rouva puolustaa tanskalaisia ja minä ruotsalaisia. Kumpiako näistä tahdot mieluummin palvella?"

Katarina istui kotvan mietteissään. "Rakastatko ketään?" kysäisi hän äkkiä.

"Luuletko, että hän hyväksyisi sen, jos tietäisi sinun toimivan herransa tahtoa vastaan?"

"Olen nähnyt sinun ottavan vierailta miehiltä kirjeitä, jotka olet sitten antanut isä Tobiaalle."

Elsa nauroi. "Hän on itsekin seisonut tuiskussa ja sateessa ja odottanut niiden saapumista."

"Tiedättekö sen?" keskeytti Elsa kalveten. "Olen pitänyt sinua tarkoin silmällä koko ajan, minkä ritari on ollut poissa."

"On vaara tarjolla, että niin käy, jos hän saa tiedon siitä, mitä minä tiedän."

"Sano sitten minulle, mitä luulet ritarin sanovan, kun hän kerran palaa tänne?"

"Olenhan jo sanonut, että välitän vähät muista kuin Kurtista!" huudahti Elsa kiihkeästi.

"Jos nyt neuvoisin sinulle keinon korjata entiset, palvella herraasi ja osoittaa Kurtille, että ansaitset hänen rakkautensa?"

"Minua tarvittiin! Minähän olen kirjoittanut isäni kirjeet, ja nyt sitten…"

"Sakko voi mitä tahtoo. Kukaan ei häntä kaipaa. Kirjoittakaa kirjeenne, neitsyt; aamulla anivarahin lähetän Sakon ritarin luo, ja voitte olla varma, että hän tuo teille vastauksen."

Elsa meni, mutta kääntyi ovessa. "Nyt kai en voi enää palvella
Gunilla rouvaa?" kysyi hän.

"Sitten on minun keksittävä joku keino", sanoi Elsa. "Nyt pian Sakon luo!" Ja keveänä ja notkeana kuin gaselli kiiti hän pois.

Kiirehtien, mutta kovasti tykyttävin sydämin ryhtyi Katarina vaikeaan tehtäväänsä. Hän kirjoitti ritarille tahtovansa nyt täyttää ritarille antamansa lupauksen, että hän ilmoittaisi hänelle, jos jokin todellinen vaara oli tarjolla. Sitten kertoi hän, että mieliala linnassa oli tehnyt täydellisen käänteen; linnaväki oli muuttunut tanskalaismieliseksi, ja liikkui jo puheita siitä, että Tanskan lippu nostettaisiin. Vanha linnanvartia, jota ei kokonaan voitu pitää tietämättömyydessä, oli kaikissa kirjeissään ilmoittanut ritarille epäluuloistaan, mutta kirjeet oli vaihdettu toisiin aivan toisensisältöisiin. Elsaa oli käytetty tähän tehtävään, mutta nyt oli hän vapaaehtoisesti tunnustanut kaiken ja koettanut parantaa asiaa lähettämällä Sakon ritarin luo. "Hän ei ymmärrä eroitusta oikean ja väärän välillä", kirjoitti Katarina, "Rakkaus erääseen teidän asemieheenne hänet on saanut tunnustamaan, eikä hän edes ymmärrä, että hän on ansainnut teidän oikeutetun vihastuksenne, jollette anna armon käydä oikeuden edellä."

Hellävaraisin sanoin kertoi hän ritarille, mikä osa Gunillalla oli ollut asiassa, johon hänet olivat houkutelleet tanskalaiset ystävänsä, etupäässä David maisteri, joka kaikkialla maassa toimi salaa ritaria vastaan.

Elsan oli noudettava kirje myöhään illalla, mutta kun hän tuli, oli hän sangen kiihtynyt.

"Panisin kenties siten henkeni vaaraan, mutta sellaisesta ei kukaan saa välittää, kun on kysymys maalle tärkeästä asiasta", vastasi rohkea neitsyt.

Elsa mietti hieman. "Tahdotteko olla saapuvilla hänen lähtiessään aamulla ennen päivän nousua?"

Katarina tahtoi, ja päivän ensi sarastuksessa hiipi hän ulos salaportista, jonka Elsa oli avannut; linnan ulkopuolelta pienestä metsiköstä löysi hän tämän odottamassa häntä Sakon keralla.

Sakko kantoi neitsyen kirjettä punonnaisesta kaulaansa ripustettuna; poikanen aivan vapisi ilosta ja innosta päästessään vapauteen. Hänen oli lähdettävä Uudellemaalle, siellä hän pian oli saava tietää huhuja, missä ritari oli, ja sitten tuli hänen heti rientää hänen luoksensa.

Hänen tuli taivaltaa jalkaisin vain päivän eväs mukanaan. Joka kodassa saattoi hän saada palasen ravinnokseen, ja siinä tapauksessa, että hänet keksittäisiin, oli tärkeää, että hänen luultiin kuljeksivan ympärinsä omia aikojaan, ilman päämäärää.

Elsa se etupäässä sanoi hänelle, mitä hänen oli tehtävä, sen jälkeen hän sai lähteä. Hän kapusi kuin orava pitkään puuhun, sitten alas jälleen ja vihmasi pitkin tietä. Muutamain minuuttien kuluttua oli hän kadonnut heidän näkyvistään, koko maailma oli avoinna hänen edessään ja — helei vaan — nyt oli hän vapaa kuin ilman lintunen!

Katarina ja Elsa seisoivat äänettöminä ja katselivat hänen jälkeensä. Edellinen ajatteli, kuinka epävarmaa oli, tuliko hänen kirjeensä perille, ja mitä seuraisi, jollei se niin tekisi, toinen tunsi epämääräistä pelkoa, mitä hänelle itselleen oli koituva.

Hiljaisina palasivat he takaisin linnaan, mutta havaitsivat kummakseen salaportin olevan suletun sisäpuolelta. He katsoivat hämillään toisiinsa. Silloin avautui ikkunaluukku heidän yläpuolellaan ja linnanvartia pisti päänsä esiin.

Katarinan näkeminen hämmästytti häntä aikalailla. "Antakaa anteeksi, jalo neitsyt, en luullut teidän olevan ulkona tällaiseen aikaan."

Mutta kun hän oli avannut portin, pyysi hän Katarinaa astumaan ylös luoksensa; hänellä oli tärkeitä asioita ilmoitettavana ja hän tahtoi mielellään ilmoittaa ne hänelle.

Elsa näytti aralta ja pelästyneeltä, mutta hän ei rohennut olla seuraamatta, erittäinkin kun isän valpas katse seurasi kaikkia hänen liikkeitään. Isä sulki oven ja otti avaimen.

Ennenkuin Katarina ehti sitä estää, heittäytyi vanha mies hänen jalkoihinsa ja huudahti: "Pelastakaa minut ja meidät kaikki: te olette ainoa, joka voi sen tehdä!"

"On kysymys jalon herrani kunniasta ja arvosta, kenties hänen hengestään!" vastasi ukko ja nousi vaivoin. "Tänä yönä olen saanut kaiken ilmi, aivan kuin ihmeen kautta."

"Miehiltä, jotka eivät varmaan tarkoittaneet sitä minun korvilleni. Olen jo kauan nähnyt, ettei kaikki täällä ollut oikealla tolalla, että vieras vaikutus sai jalansijaa, että miehistön keskuudessa ilmeni levottomuutta ja että se lähti päällystön taholta. Olen itse löytänyt muutamia tuohenpalasia, joissa on ollut Hannu kuninkaan kuva ja alla kirjoitus: Ruotsin kuningas!… Minä epäilin, että onnettomalla lapsellani oli osaa siihen; kerran olin niin heikko, että annoin anteeksi, tämä oli rangaistukseni…"

Ukko työnsi tyttärensä luotaan. "Kuulkaa minua, jalo neitsyt! Eilisiltana en voinut mennä levolle; hiivin ympäri levottomuuden ja pelon valloissa; tulin kolmannen kerran Elsan huoneen ovelle. Silloin kuulin sieltä sisältä kuiskailevia ääniä, Gunilla rouvan ja Elsan äänet! Tyttäreni sai käskyn noutaa David maisterin ja pysyttäytyä itse lähistöllä siltä varalta, että häntä tarvittaisiin.

"Ei kestänyt kauan, ennenkuin hän tuli. Silloin kuulin sanottavan, että herraani odotetaan takaisin viikon päästä, että Gunilla rouvan on otettava hänet vastaan hellyydellä ja rakkaudella; mutta jollei hän silloin taivu Gunilla rouvan toivomuksiin, on tämän muinaisajan Delilan tavoin johdatettava moabilaiset herransa kimppuun, ja jollei mikään muu auta, vietävä hänet vankina Tanskaan asetettavaksi oikeuden eteen."

"Minä olisin sanonut samoin, jollen olisi kuullut sitä omin korvin. Ehdotuksen teki David maisteri. On kyllä totta, että Gunilla rouva itkien ja huokaillen kieltäytyi siihen suostumasta, mutta kavala kiusaaja vakuutti, että vaikka ritari vastoin kaikkia odotuksia vastustaisikin hänen rukouksiaan, tahtoi Hannu kuningas ummistaa silmänsä sille mitä oli tapahtunut ja mielellään antaa anteeksi ja suoda hänen herralleen suosionsa. Mutta hän, Gunilla rouva, olisi pelastanut herransa tulemasta valapatoksi ja siten ansainnut hänen ikuisen kiitollisuutensa ja rakkautensa."

"Kaksisataa miestä marssii tänne päivää ennen ritarin saapumista; luultavasti on joukko haalittu kokoon maan väestöstä."

"Sitten olen saanut myös sen surusanoman, että kaikki, mitä olen tahtonut ilmoittaa herralleni, ei Jumala paratkoon ole tullut hänen tietoonsa. Minä vioitin käteni syksyllä sinä päivänä, jolloin ryömin vangin jälestä, ja siitä pitäen on minun täytynyt kirjoituttaa kirjeeni Elsalla… Nyt tiedän, kuinka hän on käyttänyt sokeaa luottamustani." Vanhuksen liikutus oli liian voimakas, suuret kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan.

Elsa seisoi kalpein kasvoin ja allapäin, mutta hän ei sanonut sanaakaan puolustuksekseen.

"Kuka missään tapauksessa tietää, tuleeko se perille? Lapsi vain! Ja niin tärkeä viesti!"

"Elsa on ainoastaan totellut rouvansa tahtoa; se on hänen puolustuksensa!" huomautti Katarina.

"Hän on tehnyt väärin, kun ei ole tehnyt niin, mutta nyt hän sovittaa sen edistämällä teidän matkaanne."

"Voin satuloida itse hyvän ratsun ja viedä sen salaa metsään, kun isä vain tahtoo määrätä ajan."

Ukko mietti tuokion. "Minulla on paljon hommattavaa", sanoi hän. "En lainkaan tiedä, onko tämä ehkä viimeinen matkani. Lähden vasta iltahämärissä. Yön aikana pääsen muutamia tunteja edelle, ennenkuin takaa-ajajani lähtevät jälkeen."

"Jos tulee ilmi, että olette poissa, ymmärretään hyvin, että olette tahtonut varoittaa ritaria. Jos sitten epäluulot kohdistuvat minuun, en saa tietää mitään enkä voi silloin tehdä mitään David maisterin uusia juonia vastaan."

"Tyttö punoo vain uusia juonia!" puuskahti linnanvartia. "Minä en luota häneen."

"Tarkoitatko, että hän vapaasta tahdostaan seuraisi ritarin luo?" kysyi Katarina.

"Voin hyvin sanoa, kuinka asia on. Hänen tietämättään voin mennä hänen huoneeseensa ja olen muutamia kertoja saattanut hänet siihen uskoon, että hänen omien himojensa voima on minut tuonut hänen silmiensä näkyviin, — koska minä vastasin hänen intohimoonsa."

"Annoin hänen uskoa niin", huudahti Elsa kärsimättömästi, "lisätäkseni hänen tuskiaan. Hän sanoi kerran David maisterille, että minä olen kaunis kuin synti ja helposti voitettavissa. Sitten oli hän vähällä ottaa hengen Sakolta. Silloin vannoin minä kostavani meidän molempain puolesta, nyt on hetki lyönyt; eilen makasi hän jaloissani ja pyysi ainoastaan pidellä kättäni… Hän tulee mukanani mihin tahansa… kuten koira… tulee kostetuksi Sakon ja minun puolestani."

Elsa vetäisi esiin puukon, jota kantoi vyöllään. "Häntä tai minua varten!" sanoi hän.

"Katala munkki!" jupisi linnanvartia. "Jalo neitsyt, luulen, että tyttö on oikeassa."

"Minä onnistun, tunnen sen!" huudahti Elsa salamoivin silmin ja leimuavin poskin. "Olen niin kauan ikävöinyt tilaisuutta kostaa, nyt olen sen saanut."

"Odottakaas. Päivän kierrosta päättäen lienee kello neljän paikkeilla. Ainoastaan alempi miehistö on vasta liikkeessä… David maisteri pitää messun. Isä Tobias voi olla poissa päivällisille saakka kenenkään häntä kaipaamatta, ja jos joku huomaa lähtömme tai jos Gunilla rouva kysyy minua, niin sanokaa mitä tahdotte, isä! Mutta nyt, antakaa anteeksi ja siunatkaa minua!" Hän lankesi vanhuksen jalkoihin, ja anteeksianto ja siunaus sulivat yhteen, samoinkuin kaksi jälleen yhdistynyttä sydäntäkin.

Elsa riensi nopeasti isä Tobiaan luo. Kun hän palasi, oli hänellä mytty kainalossaan ja hän suuntasi kulkunsa talliin. Ei kestänyt kauan, ennenkuin pappi, pukeutuneena munkkikaapuun ja huppukaulus vedettynä pään ylitse, kulki samaa tietä, ja hetkisen kuluttua nähtiin kahden munkin, suuremman ja pienemmän ratsastavan täyttä neliä pitkin maantietä.

Katarina oli kovasti hädissään; joka minuutti pelkäsi hän, että heitä kaivattaisiin ja ajettaisiin takaa. Ukko Karhuinen oli tyynempi; ehtimiseen hän toisti: "Tyttö oli oikeassa, minun oli jäätävä paikoilleni ja hänen sovitettava mitä oli rikkonut."

Viiden aikaan oli messu, ja Katarina oli saapuvilla kuten ainakin. Kirkko oli melkein täynnä väkeä; sotamiehet ja maalaiset tunkeilivat sekaisin, kun taas kuoriin kokoontui ylempi päällystö. Gunilla rouvalla oli erityinen katettu penkkinsä, mihin eivät mitkään vieraat katseet kuontuneet näkemään.

Aavistettiinko kenties, että oli tekeillä jotakin tavatonta? Jännitetty odotus, joka kuvastui kaikkien kasvoilla, melkein viittasi siihen. Katarinasta melkein näytti Gunilla vieläkin kalpeammalta, vieläkin riutuneemmalta kuin tavallisesti; suuret silmät olivat laajentuneet vieläkin suuremmiksi, oli kuin niistä heijastuisi epätoivon tuska, ja Katarina, joka istui hänen lähellään, oli kiihkeässä, epätasaisessa hengityksessä tuntevinaan levottomuuden, joka täytti hänen sielunsa.

Hämmästyksekseen kuuli kirkkoväki, että messun jälkeen ensi kertaa luettiin rukous Tanskan kuningashuoneen puolesta. Kuului supinaa kautta seurakunnan, sitten tuli hiljaista, hiljaisempaa kuin tavallisesti.

"Joudummeko nyt Tanskan valtaan?" kysyi vanha kerjäläisukko, joka sai joka aamu messun jälkeen roposen linnanvartian kädestä.

"Mitä uneksit?" vastasi tämä äreästi ja liikutuksella, jota tuskin voi salata. "Ettekö kuullut…"

"David maisteri on syntyjään tanskalainen ja luuli kai olevansa tanskalaisessa kirkossa; sitä paitsi sanotaan sanassa, että meidän on rukoiltava Jumalaa vihamiestemmekin puolesta."

"Mitähän ritari sanoo moisesta?" mutisi muuan nuori luutnantti vierustoverilleen.

"Hän ei tahdo olla näkyvissä, sentähden on Gunilla rouvan ratkaistava asia hänen ollessaan poissa."

"Hänen täytyy odottaa, kunnes on kulunut suruvuosi hänen äitinsä kuoleman jälkeen."

"Ritari tahtoo kai saattaa meidät Tanskan alamaisiksi kosiakseen meidät ryssille", sanoi muuan vanha talonpoika ympärillään seisovalle joukolle, kun oli päästy pois kirkosta ja linnasta.

"Miksi emme voisi olla Ruotsin puolella nyt kuten ennenkin?" kysyi joku toinen. "Kaikki muistamme herra Sten Sturen, hän oli lempeä ja ystävällinen herra. Ja kun jalo herra Svante Niilonpoika oli täällä muutamia vuosia sitten, lupasimme miehen sanalla ja kättä lyöden pysyä hänelle ja Ruotsille uskollisina."

"Minä olin hänen mukanaan Venäjällä", kertoi muuan torppari, joka kulki puujalalla. "Silloin leikattiin, malttakaas kun katson, luulen, että leikattiin yhdeksänkymmentä kuusi. Ryssä oli rakentanut linnan pelkästä kivestä, jota nimitettiin… niin, mikäs sen nimi nyt olikaan?"

"Ivanog… sehän se oli! Me tappelimme, uskokaa pois, kynsin ja hampain, ja ryssiä kaatui kuin kärpäsiä. Lopulta eivät he uskaltaneet edes nostaa päätänsä, eikä heidän tarvinnutkaan, sillä me voimme nujertaa heidän niskansa yhtä hyvin heidän maatessaankin."

"Täytyikö heidän kaikkien kuolla?" kysyi muuan nuori tyttö, jota säälittivät yksin ryssätkin.

"Ei, me otimme ainakin tuhat vankia ja niin monta arkkua hopeaa ja kultaa täytenään, että paluumatkalla upposi kymmenen alusta sentähden, että ne olivat liian raskaasti lastatut."

"Sanotaan, että ruotsalaiset veivät mukanaan kotiin rautaovet ja portinsalvatkin."

"Niin tekivät, totta kai minä sen tiedän, kun menetin yhden sellaisen alla jalkanikin."

"Kolmena päivänä meillä oli olutta ja ruokaa niin paljon kuin jaksoimme vetää nahkaamme. Ja sentähden sanon: Eläköön herra Svante Niilonpoika! Minulla on jälellä vielä kaksi käsivartta ja yksi sääri; jonkun niistä tahdon mielelläni antaa niin anteliaan ja urhoollisen herran puolesta!"

"Nyt olemme siksi kaukana linnasta, että ketkä tahtovat, voivat kernaasti huutaa: 'Eläköön herra Svante Niilonpoika!'"

Kun Gunilla rouva palasi kirkosta, kantoi hän päätänsä korkeammalla kuin tavallisesti, luultavasti osoittaakseen tyytyväisyyttään.

Sieltä mentiin suurukselle. Katarina neitsyt kuuli David maisterin kysyvän Gunilla rouvalta, mihin hän oli lähettänyt isä Tobiaan.

Gunilla luki ääneen: "Lähden matkaan tärkeille asioille ja Gunilla rouvan pyynnöstä. Tätä en ymmärrä", sanoi hän.

Gunilla silmäili tutkivasti Katarinaa; tämä oli sitä odottanut ja malttoi mielensä.

"Jalo rouva", sanoi hän, "eräs linnanpalvelijoista on antanut minulle tämän kirjeen. Näen kyllä, että sen on kirjoittanut tyttäreni, mutta en tiedä lainkaan missä hän on."

Tällaikaa oli Gunilla rouva avannut kirjeen; siinä luki ainoastaan:
"Seuraan isä Tobiasta."

Lausetta saattoi ymmärtää yhtä vähän David maisteri kuin Gunilla rouvakaan; edellinen näytti jossain määrin tuntevan levottomuutta, mutta jälkimäinen selitti, että kun Elsa oli mukana, oli hän aivan levollinen. Luultavasti oli kysymyksessä jotakin, mikä vaati suurta kiireellisyyttä, ja Elsa tiesi kyllä, mitä oli tehtävä.

Mutta David maisteri ei ollut samaa mieltä; hän ei tahtonut tietää useammista kuin yhdestä määräävästä tahdosta — omastaan. Sentähden vetäytyi hänen otsansa syviin ryppyihin. Muutamat ihmiset kuten eläimetkin tuntevat ilmasta, onko rajuilma lähestymässä, vaikka taivas onkin aivan pilvetön.

"Meidän on lähetettävä noutamaan Sakkoa", sanoi Gunilla rouva. "Hän kyllä tietää, mihin Elsa on mennyt."

Muuan piikanen lähetettiin noutamaan poikaa, mutta hän palasi hetken kuluttua selittäen, ettei poikaa löytynyt mistään.

"He ovat varmaankin kaikki kolme menneet Valmyran luo", sanoi Anna neitsyt. "Eikös hänen tähän aikaan luultu palaavan kotiin?"

Gunilla rouvan posket sävähtivät punaisiksi, hänelle ei ollut mieleen, että hänen käyntinsä tämän kuuluisan povariämmän luona tuli tunnetuksi, mutta sitä saattoi hän kyllä odottaa, kun Anna oli ollut mukana. "Saimme molemmat uteliaisuutemme tyydytetyksi", sanoi hän. "Mutta kuulimme pelkkää mielettömyyttä."

"Täytyy kai siitä löytää tarkoitus", puuttui Katarina teeskennellyllä huolettomuudella puheeseen.

"Sanokaa sitten, kaunis neitsyt, mitä merkitsee se, että minun iloni on koituva surukseni ja suruni ainoaksi ilokseni. Minä en huomaa siinä mitään ajatusta."

"Kenties on selitys lähempänä kuin luulettekaan", sanoi David maisteri. "Mikä ensi nuoruudessanne oli ilonne, se koitui suruksenne; nyt on surunne se, mikä on koituva iloksenne."

Gunilla loi punastuen katseensa maahan. "Kiitos!" kuiskasi hän, kyynelten vuotaessa pitkin hänen poskiaan.

"Selittäkää minunkin ennustukseni!" virkkoi Anna vilkkaasti. "Hän sanoi, että minun elämäni on kuin onnenpyörä, joka aina näyttää suuria numeroita, mutta minä en voi pitää kiinni ainoastakaan."

Niin, jos hänen tahdostaan saisi riippua, tietäisi Anna kyllä mitä tekisi. Kuitenkin olivat molemmat nyt tyytyväiset siihen, mitä heille oli ennustettu, ja tuumivat, etteivät Valmyran lausunnot olleet niin mielettömiä kuin heistä oli alussa näyttänyt.

Ja ennustuksista ja tunnusmerkeistä etsi Gunilla vastausta niihin kysymyksiin, joita hän alituiseen teki itselleen. Onnistuisiko hänen rohkea yrityksensä? Hän oli ryhtynyt siihen rakkaudesta, eikö silloin ollut Erik herran hänen tähtensä uhrattava ennakkoluulonsa? Mitä hän oli kärsinyt, sen oli hänen herransa lukeva hänen kalpeista kasvoistaan ja hänen tähtensä hyväksyvä sen, mitä ei enää voitu muuttaa. Kapteeni Renhult, jolla ritarin ollessa poissa oli linnaväki komennettavanaan, oli voitettu; kohta Erik herran palattua hän oli sanova hänelle, että niin päällystö kuin miehistökin halusi järjestään päästä Tanskan valtikan alle; jollei hän suostunut siihen, sanoivat he irti uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa.

Niin pitkälle sai asia mennä, ei pitemmälle. Hänen jaloa herraansa ei saanut uhata vankeudella. Gunilla tahtoi langeta hänen jalkoihinsa, vedota hänen sydämeensä, hänen sääliinsä, ja jollei mikään muu auttaisi, uhkaisi hän, — niin, hän mieluummin surmaisi itsensä herransa silmien edessä kuin suostuisi näkemään hänen alennustaan.

Mutta kuta lähemmäksi ritarin palaaminen tuli, sitä suuremmaksi kasvoi hänen pelkonsa.

David maisteri, joka isä Tobiaan äkillisen katoamisen jälkeen ei enää poistunut linnasta, sai tehdä kaikkensa pitääkseen yllä hänen vaipuvaa rohkeuttaan ja samalla käyttää koko oveluutensa estääkseen miinaa räjähtämästä ennen aikojaan kenties hänen omaksi tuhokseen. Keinotekoisella tanskalaisystävyydellä oli vastakohtanaan luontainen kansallistunne, ja se näyttäytyi sitä selvemmin, mitä enemmän tehtiin työtä edellisen herättämiseksi.

Yritys saattoi onnistua ainoastaan äkkiylläköllä. David maisteri käsitti sen aivan hyvin, mutta vaikka hän toivoikin paljon äskenpestatusta joukosta, jonka tuli rynnätä linnoitukseen vasta viime hetkessä, vaikka hän itse muutamain uskollistensa kanssa piti ankarasti silmällä kaikkia tulijoita ja menijöitä ja vaikkei vanha linnanvartia, joskaan ei itse asiassa eroitettuna toimestaan, niin kuitenkin tarkoin vartioituna, voinut mitään, ei David maisteri kuitenkaan tuntenut itseään turvalliseksi. Isä Tobiaan, Elsan ja Sakon äkillinen katoaminen antoi hänelle päänvaivaa; lähetettiin etsijöitä metsiin, Valmyran mökille, mutta he palasivat kaikki niine hyvineen, kukaan ei ollut nähnyt karkulaisia, ei kuullut heistä puhuttavan.

Katarina neitsyt ja ukko Karhuinen eivät uskaltaneet vaihtaa sanaakaan, mutta molempia kalvoi sama pelko. Jolleivät Sakko ja Elsa olleet päässeet perille? Jollei ritari saanut tietoa ajoissa?

Oli kuin ukkosta ilmassa, se painoi kaikkia yhtä raskaasti, ja peloittava, ratkaiseva päivä lähestyi lähestymistään.

Vihdoin eräänä iltana, kun Katarina palasi rouvantuvasta omaan huoneeseensa, kohtasi hän linnanvartian portaissa. Tämä kuiskasi kulkiessaan hänen ohitseen:

Mutta mitä, mitä oli tapahtuva? Hän oli yksin eikä uskaltanut kutsua ketään.

Rukoiltuaan palavasti pyhää neitsyttä hän tunsi itsensä tyynemmäksi. Nukkua hän ei voinut. Hiljaa avasi hän ikkunaluukun. Huhtikuun yö ei ollut pimeä, ja hän saattoi eroittaa, jos joku liikkui alhaalla pihalla. Linnassa sammutettiin vähitellen kaikki tulet, tuli hiljaista ja rauhallista, kuuluivat ainoastaan sotamiesten tasaiset askeleet valleilla ja sotilasvartion kiertokulku jokaisen tunnin kuluttua.

Mutta mikähän varjo hiipikään pihan ylitse niin hiljaa ja äänettömästi? Se katosi portista, joka vei vartiohuoneeseen; muutamain minuuttien kuluttua se palasi toista tietä, mutta viimeksi kulettu ovi sulettiin huolellisesti. Katarina juoksi ulos käytävään ja kuunteli, ei edes naisparvelle jätetty ovia auki, kaikki suljettiin.

Hän melkein jähmettyi pelosta, ja kun hän kuuli askelten lähestyvän, seisoi hän liikahtamatta; maksoi, mitä maksoi, hänen täytyi tietää, mitä oli tekeillä. Väliin näkyi valonvilahdus, ja saattoi ymmärtää, että kulkija kantoi salalyhtyä vaippansa alla. Hän arvasi että se oli linnanvartia, mutta vetäytyi kuitenkin piiloon ikkunan komeroon.

Mutta kun ukko tuli hänen eteensä, oli hänen täytynyt tuntea, että joku oli hänen lähellään, sillä hän nosti äkkiä lyhdyn, nähdäkseen kuka se oli.

Katarina pelästyi nähdessään sen kalmankalpeuden ja kauhun, joka kuvastui hänen vanhoilla kasvoillaan.

"Elsa on maksanut velkansa", jupisi ukko ja meni pysähtymättä menoaan. Kaikki ovet suljettiin, mutta ei Katarinan. Hän riensi kamariinsa ja sulki sen itse. Mitä tuli tapahtumaan ja kuinka oli hänen selitettävä linnanvartian sanat? Oliko Elsa kuollut, niin nuorena, niin elämää uhkuvana? Se ei ollut mahdollista… Katarina oli jo itsekseen päättänyt ottaa nuoren tytön palvelukseensa, valvoa ja kasvattaa häntä. Varmaan uinaili moni hyvä siemen tässä villissä, voimakkaassa sielussa.

Neitsyt oli jälleen istuutunut entiselle paikalleen ikkunan ääreen; kaikki oli hiljaista. Vähitellen vaipui hän unenhorrokseen, mutta vielä unissaankin väikkyi Elsa hänen ajatuksissaan; silloin kuuli hän syvän huokauksen läheltään. Hän säpsähti ja heräsi äkkiä ilmivalveille.

Samassa hän kuuli ulkoa liikuntaa; silmäys ympäri huonetta vakuutti hänet, että hän oli yksin, ja hänen tarkkaavaisuutensa kiintyi yksistään siihen, mitä tapahtui ulkona.

Suuri portti oli avattu. Katarina tunsi ritarin; hän tuli jalkaisin ja koko asemiesparvi seurasi häntä. Jälkimäiset kantoivat jotakin paareilla, ja musta vaate oli levitetty sen ylitse.

Oli jo siksi valennut, että neitsyt tunsi Sakon, joka kulki paarien rinnalla pidellen niistä kädellään.

Sitten tuli mies, jonka kädet oli sidottu selän taa ja ratsumiehen viitta huolettomasti heitetty hartioille. Katarina ei uskonut silmiään; oliko tämä isä Tobias?

Mutta sitten marssi linnan pihaan kokonainen joukko aseellisia miehiä. He asettuivat pihalle ja pystyttivät maahan pitkän tangon, jonka yläpäässä pian liehui sinikeltainen lippu. Kaikki portit sulettiin sen jälkeen huolellisesti ja vahdit muutettiin valleilla.

Mutta hälinä herätti nukkuvat, ikkunaluukkuja availtiin ja sulettiin jälleen. Muutamista kuului kauhun huudahduksia, toisista pidätettyjä ilohuutoja. Sisäpuolelta jyskytettiin asuntojen oviin, mutta ulkoa vaadittiin hiljaisuutta jalon ritarin, herra Erik Turenpojan nimessä, ja jyskyttäjät hiljenivät ajatellen tulevaa tiliä.

David maisteri näyttäytyi ja katosi kerta toisensa jälkeen; hänen harhaileva katseensa tähysteli kaikkialle, ikäänkuin hän tahtoisi nähdä, mistäpäin apu tulisi. Mutta ainoastaan muutamia yhtä pelästyneitä naamoja kuin hänen näyttäytyi. Linnanpihalla seisoi aseellinen joukko lataillen pyssyjään, ja heidän yllään liehui ruotsalainen lippu.

Ritari oli noussut yläkertaan, mukanaan nuori pappismies, jota Katarina ei ollut ennen nähnyt. Paarit oli kannettu pois, vanki viety vankihuoneeseen. Suuri lauma hevosia talutettiin talliin ja muutamia äskentulleista miehistä asetettiin tallin eteen.

Rouvantuvassa vallitsi haudanhiljaisuus; Gunilla rouva makasi tainnuksissa, ja kun hän kerran hieman tointui, kuultiin hänen jupisevan itsekseen: "Hän ei koskaan, koskaan anna minulle anteeksi!"

Sitä ennen olivat kaikkien asuntojen ovet avatut, ja päällystö ja miehistö syöksyi ulos, kukin paikalleen.

Silloin nostettiin ruotsalainen lippu torniin, linnankanuunat ampuivat tervehdyslaukauksia, ja sotamiehet tekivät kunniaa yhdeksänkertaisesti hurraten.

Silloin astui vanha linnanvartia esiin ja kutsui päällystöä heti saapumaan ritariparvelle, jossa sotaoikeutta oli istuttava.

Emme tiedä, kuinka monet kalpenivat tämän kutsun kuullessaan, mutta kun kapteeni Renhult käskynalaisineen näki ankaran herransa, kyselivät he itsekseen, kuinka moni heistä näkisi huomispäivän koiton.

Ankarammalta ei Erik herra ollut koskaan näyttänyt, ja kuitenkin oli vaikea sanoa, suruko vai suuttumus oli vallitseva tunne hänen mielessään. Hän viittasi heitä istuutumaan pöydän ääreen; itse istuutui hän pöydän päähän, ja asemiesjoukko asettui hänen ympärilleen.

Läsnäolijoilta pääsi kauhun ja hämmästyksen huudahdus isä Tobiaan nähdessään.

"Te olette kaikki kurjia raukkoja", huusi hän, "jollette vapauta minua kahleista! Taivaan rangaistus on kohtaava teidät kymmenkertaisena, sillä te tiedätte, ettei millään maallisella mahdilla ole oikeutta tuomita kirkon palvelijaa."

Läsnäolijat katselivat epätietoisina toisiinsa ja ritariin; kirkonkirous oli se rangaistus, mikä seurasi sellaisesta rikoksesta.

Ritari viittasi jälleen, ja neljä palvelijaa kantoi sisään peitetyt paarit, joista Sakko yhä uskollisesti piteli; häntä oli turhaan koetettu saada poistumaan. Kyyneltynein kasvoin nosti linnanvartia peitteen ikäänkuin peläten herättävänsä sen alla nukkuvan, ja uusi kauhunhuuto pääsi läsnäolijoilta heidän nähdessään nuoren, kauniin Elsan. Hän, joka oli ollut kaikkien silmänhempu, jolta jokaiselle oli riittänyt hilpeä sutkaus, jonka iloinen nauru vielä helähteli kaikkien korvissa, hän, punainen ruusu, makasi nyt kalpeana ja kylmänä; silmät, jotka olivat niin veitikkamaisesti vilkkuneet, olivat nyt ummistuneet; puoliavoimen suun, josta näkyivät valkoiset hampaat, ei tarvinnut enää kieltäytyä suomasta suukkosta, sillä kukaan ei sitä pyytänyt. Pienet kädenpalleroiset olivat ristissä rinnan ylitse. Hiuspalmikko oli huolimattomasti kupeelle heitettynä. Hän oli tavallisessa arkipuvussaan, mutta vastoin tavallisuutta oli se nyt likaantunut ja kurttuinen.

"Tuossa seisoo hänen pyövelinsä!" huusi isä epätoivon puuskassaan ja viittasi isä Tobiaaseen, joka kauhulla tuijotti ruumiiseen.

"Kas tässä murha-ase!" lisäsi Karhuinen ja näytti veistä, jonka kaikki tunsivat samaksi, mitä isä Tobias tavallisesti kantoi vyöllään. "Selkään hän on häntä iskenyt; tahdotteko nähdä haavan?"

Kaikki syöksyivät pystyyn, ja hän osoitti heille ammottavan, veriinsä hyytyneen haavan, joka jatkui kaulasta selkään. Kamala näky!

"Teillä ei ole mitään valtaa minun ylitseni!" mylvi pappi.
"Ainoastaan hänen armonsa arkkipiispa voi minut tuomita."

"Ja hänen luoksensa teidät lähetetäänkin", sanoi ritari. "Mutta ei ennenkuin olette todenmukaisesti tunnustanut kaikki tekonne täällä linnassa."

"Ainoastaan hänen armolleen arkkipiispalle olen velvollinen sellaiseen tilintekoon."

"No hyvä, olkaa sitten joka miehen hylky! En minä eikä kukaan muu tule syyttämään sitä, joka ottaa teidät hengiltä."

"Armoa! Armoa!" huusi Tobias, joka näki jokaisen kasvoilla sen inhon, minkä hän herätti.

"Pukekaa hänet jouhipaitaan!" kirkaisi Sakko, joka mitä suurimmalla mielenkiinnolla oli kuunnellut keskustelua.

"Minä tiedän, mihin Elsa on sen kätkenyt!" huusi poika ja syöksyi ulos ovesta.

"Säälittekö te lasta pukiessanne hänet jouhipaitaan; sitä paitsi on kirkko määrännyt sen rangaistukseksi törkeistä pahoista töistä; toimimme siis vain kirkon asioissa."

Ritari se lausui nämä sanat, ja sellaiset olivat ajan raa'at tavat, että riemulla katseltiin, kuinka palvelijat pukivat isä Tobiaan hirveään katumuspukuun.

"Tyttö houkutteli minut seuraamaan itseään", alkoi hän nopeasti, ilmeisesti kivun kiirehtimänä.

Tobias painoi päänsä alas; hän näytti huomanneen, ettei valhe voinut häntä auttaa kauemmin; väkäset tunkeutuivat yhä syvemmälle lihaan. Tällä hetkellä oi hän välittänyt muusta kuin miten pääsisi tuskista; niistä vapautuakseen hän olisi valehdellutkin itsestään mitä pahaa tahansa, jos sitä olisi vaadittu.

"Minulle luvattiin piispanhiippa, se minut sai tänne matkustamaan. Rouva Agneta Bese on kirkolle kuuliainen… Kirkolle on luvattu suuria etuja, jos joku sen palvelijoista saisi herra Erik Turenpojan taivutetuksi Tanskan alamaiseksi. Minusta oli ainoa keino koettaa Gunilla rouvan avulla…"

"Hän vastusteli kauan, mutta kun sanoin hänelle, että oli kysymys ritarin ja hänen sielunsa iankaikkisesta autuudesta…"

"Minä toivoin päivittäisessä ripissä saavani niin selville hänen sisimmät ajatuksensa, että sitten viisaasti käyttäen niitä hyväkseni… voisin johtaa hänet mihin tahdoin… mutta hänen oma sisäinen epäröimisensä… lannisti kaiken ajatusvoiman… aloin pelätä hankkeeni menevän myttyyn… silloin… silloin… Armoa, minä en kestä enempää!"

"David maisterilta olin saanut tiedon venäläisestä lähetystöstä… kaikki oli valmiina… Gunilla oli keksinyt lumivuoren haltian aatteen… hän luuli, että ritarin, joka jo ennen oli alkanut horjua, täytyi nyt antaa myöten… Minä kirjoitin ja opetin puheen Sakolle… se raukesi tyhjiin…"

"Silloin ei minun katsottu kelpaavan enää mihinkään; David maisteri otti Gunilla rouvan huostaansa. Ritarin poissaolo auttoi meitä mainiosti; minun tehtävänäni oli valmistaa päällystöä ja miehistöä lähestyvään hallituksen muutokseen… ja minä onnistuin paremmin kuin odotinkaan."

Tobias silmäili tyytyväisenä rikostovereihinsa, jotka istuivat alasluoduin silmin.

"Kaikki oli valmiina… olimme aivan varmat menestyksestä, silloin paholainen…"

"Varmaankin hän salaisilla taikakeinoilla… hän tuossa… oli vetänyt minut puoleensa…"

"Vastoin tahtoani… Sanoinhan jo, että ne olivat perkeleen kuiskutuksia. Sentähden en voinutkaan seisoa vastaan, kun hän muutamia päiviä sitten pyysi minua seuraamaan… En tiennyt, mihin hän tahtoi minut viedä… en sitä kysynytkään… Olin kietoutunut himon pauloihin, ja hän oli luvannut…"

"Minun piti juuri lähteä palausmatkalle, kun kuulin kavionkapsetta, ja kun nousin ylös puuhun, näin Elsan ja papin; he ratsastivat rinnatusten. Pappi puhui rakkaudestaan, ja Elsa käänsi päänsä poispäin, jottei pappi näkisi, kuinka hän hymyili hänelle."

"Minä kapusin alas", jatkoi poika, "ja riensin Elsaa vastaan, hän otti minut luokseen hevosen selkään ja kysyi, enkö voinut hankkia yösijaa. Mutta korvaani kuiskasi hän, että nyt voimme kostaa; minä ymmärsin heti, mitä hän tarkoitti, ja vastasin, ettei kunnianarvoisalla isällä ollut koskaan ollut parempaa yösijaa kuin minä voin hankkia."

Lieneekö se johtunut ruumiillisesta kivusta vai vaikuttiko sen tietoisuus siitä, mitä nyt oli tuleva, mutta munkin kasvot vääristyivät ja hän läähätti raskaasti.

"Minä palasin kahden miehen kera", jatkoi Sakko murtuneella äänellä. "Elsa pidätti hevostaan, pappi oli muutamia askelia jälempänä. Minä näin hänen kohottavan kätensä… Elsa huudahti ja kaatui… pappi tahtoi kääntää hevosen, se niskoitteli, ja minä tartuin sen jalkaan. Silloin aikoi hän hypätä alas ja juosta, mutta miehet olivat jo hänen niskassaan ja hänet sidottiin…"

"Mutta Elsa, Elsa oli kuollut!" Sakko heittäytyi tytön ruumiin päälle rajusti itkien.

Linnanvartian ei tarvinnut pelätä, että vanki nyt enää karkaa; verijuova osoitti tien, jota myöten hän meni vankeuteen, ja ne palvelijat, jotka häntä seurasivat, olivat liian kiihtyneet antaakseen hänelle mitään apua.

Paljoa suuremmalla huolellisuudella nostettiin kuolleen tytön paarit.
Sakko piteli yhä niistä kiinni, ja vanha isä seurasi allapäin jälestä.

Erik herra käski asemiehiään poistumaan salista; kun he olivat menneet, kääntyi hän läsnäolijoihin ja kysyi vakavalla äänellä:

"Sanottiin olevan teidän toivomuksenne, että Viipuri joutuu Tanskan vallan alle", vastasi kapteeni.

"On liian usein tarjoiltu olutta ja aina kehoitettu juomaan Tanskan kuninkaan malja."

"Minä kuulin David maisterin kieltävän häneltä pääsyn sinne… teidän käskystänne."

"Hän sanoi minulle, että hän oli kirjoittanut ja kertonut teille asiain menosta, mutta ei ollut saanut mitään vastausta."

He puhuivat kilvan, mutta aivan kuin äänettömästä sopimuksesta ei mainittu Gunilla rouvan nimeä, ja kuitenkin tiesivät kaikki, että rikollisin oli hän.

Erik Turenpoika taisteli kovan taistelun; ylpeys vaati, että hänet oli säästettävä; ritarillisuus, että laki oli sama kaikille.

"Te käsitätte kyllä", sanoi hän, "minkä syvimmin täytyy sattua minuun siitä, mitä täällä on tapahtunut. Kun hän, joka oli sydämelleni rakkain, on pettänyt velvollisuutensa ja saanut toiset seuraamaan esimerkkiään, ei minulla ole mitään oikeutta säästää yhtä ja koventaa rangaistusta toisille. Ne teistä, jotka haluavat siirtyä Tanskaan, ovat vapaat menemään, ne taasen, jotka edelleen tahtovat palvella Ruotsia, jäävät tänne; ainoa rangaistus, minkä määrään heille, on: ei mitään ylennyksiä ennenkuin sodan aikana!"

"Minä en voi toivoa pääseväni osalliseksi sellaisesta armosta", virkkoi kapteeni kunnioittavasti.

"Korkeimpana päällikkönä olisi minun ollut esimerkilläni estettävä kaikkien muiden luopumista."

"Kiitän teitä tästä tunnustuksesta, ja kun teidän nyt täytyy matkustaa, jätän teidän tehtäväksenne, kapteeni Renhult, pitää huolta jalosta Gunilla rouvasta, kun hän nyt palaa sukulaistensa luo Tanskaan."

Kuului tukahtunut hämmästyksen huuto; kaikki katsoivat ritariin, mutta kukaan ei rohennut virkkaa mitään.

Hän taisteli ilmeisesti liikutustaan vastaan, mutta lisäsi tyynesti:
"Viikon kuluttua tulee laivan olla valmiina purjehtimaan."

"En tahdo pyytää anteeksi, vaan ainoastaan selittää mitä on tapahtunut. Olette ollut poissa lähes kolme viikkoa; niihin kirjeihin ja kysymyksiin, joita teille on lähetetty, ei ole saapunut mitään vastausta. Ette tiedä, mitä merkitsee, kun papinkieli alituiseen kuiskuttelee korvaan ja tarjoaa taivaan autuutta palkaksi, jos luopuu maallisesta herrastaan; tulee sitten lisäksi, ettei olla oikein varmat tämän herran omista salaisista toivomuksista. Sotilas on tottunut ainoastaan tottelemaan, mutta jos panee haarikan hänen eteensä ja kysyy hänen ajatustaan, niin kyllä hän vastaa niinkuin tahtoo se, joka olutta tarjoaa. Päällystölle on käytetty äveriäämpiä syöttejä; ken ei pitänyt iankaikkista autuuttaan korkeimpana, hän sai lupauksia ylennyksestä tai maatiloista, jos niistä piti enemmän; autuus seurasi aina päällisiksi."

"En ole sitä odottanutkaan ja pyydän ainoastaan, että tahdotte ojentaa minulle kätenne unhotuksen ja… anteeksiannon merkiksi entisiin nähden."

"Ystävyyden merkiksi!" sanoi ritari ja puristi lujasti hänen kättänsä; kaikki muutkin saivat saman suosionosoituksen, mutta etteivät he olleet odottaneet tällaista loppua, saattoi hyvin nähdä siitä vilpittömästä kiitollisuudesta, jolla se otettiin vastaan.

Vanha linnaväki oli asetettu nelikulmioon linnanpihan reunalle; siihen kuului noin kaksisataa miestä, ruotsalaisia, tanskalaisia, saksalaisia ja skotlantilaisia. Suurin luku oli saksalaisia.

Pieneen äskentulleeseen joukkoon, jonka miesluku nousi ainoastaan sataanseitsemäänkymmeneen mieheen, kuului ainoastaan maanmiehiä, jotka ennen olivat olleet sijoitettuina ympäröiviin linnoituksiin.

Heillä oli edelleen hallussaan pihan keskusta, ja molemmat puolueet tähystelivät epäluuloisesti toisiaan.

Kapteeni Renhult ja muut päälliköt riensivät paikoilleen, ja kun ritari astui rivien eteen, paljastuivat kaikkien päät.

"Suomi kaikkine kaupunkeineen ja linnoituksineen kuuluu Ruotsille ja sen uudelle valtionhoitajalle, herra Svante Niilonpojalle", lausui ritari. "Minut on asetettu ulkovartiaksi maan äärimäiselle portille valvomaan sen oikeutta. Annan ennen henkeni, kuin hylkään sen! Niiltä, jotka tahtovat palvella minun komentoni alla, vaadin ankaraa, ehdotonta kuuliaisuutta. Sen, mitä on tapahtunut ollessani poissa, tahdon eräiden lieventäväin asianhaarojen tähden koettaa unhottaa, mutta otan itse joksikin aikaa päällikkyyden huostaani ja pieninkin rikkomus rangaistaan kaksinkertaisella ankaruudella. Ne, jotka eivät tahdo alistua siihen, saavat heti astua riveistä pois ja ovat vapaat palveluksestaan."

Kuului jupinaa kautta rivien, muutamain minuuttien kuluttua astui esiin parisenkymmentä miestä. He olivat tanskalaisia, saksalaisia ja muutama skotlantilainen; luutnantti järjesti heidät heti palaamaan asuntoihinsa ja laittamaan kampsunsa kasaan.

Sen jälkeen määräsi ritari miehet jaettavaksi arvalla; ainoastaan joka neljäs mies nykyisestä linnanväestä sai jäädä Viipuriin, muiden oli jakauduttava rajalinnoituksiin. Näiden oli samoin heti koottava kapineensa lähteäkseen jonkun tunnin kuluttua taipaleelle. Kaikkien kasvot kuvastivat alakuloisuutta, mutta mitään vetoamisen varaa ei ollut.

Ne päälliköt, jotka olivat saapuneet uuden miehistön kanssa, lähtivät liikkeelle kukin parvensa kera, ja entiset menivät asuntoihinsa.

Ensimäisen luutnantin johdolla lähti linnasta se joukko, joka oli vapautettu palveluksestaan. Nuori aatelismies Tönne Erikinpoika lähti Riston, Kurtin ja Olavin kera kulettamaan vangittua isä Tobiasta, joka oli vietävä arkkipiispan, Erik herran erittäin hyvän ystävän eteen. Tehtävä ei ollut suinkaan vaaraton, ja asemiehet olivat ylpeät heille osoitetusta luottamuksesta.

Paljon oli toimitettu muutamissa tunneissa; ennen päivällistä oli kaikki saatettu vanhaan järjestykseensä; silloin astui vanha linnanvartia herransa luo.

Tämä istui kädet silmillä, jotka olivat punaiset itkusta, kun hän kohotti katseensa; uupumaton huolehtiminen oli hetkeksi hälventänyt hänen surunsa, nyt palasi se kaksinkertaisella katkeruudella.

Syvästi murtuneen vanhan isän näkeminen herätti yhdenvertaisuudentunnon, jonka suru yksin saa aikaan; ritari vaipui vanhuksen rinnalle; he olivat molemmat menettäneet mitä rakastivat enimmän maailmassa, ja kun he päästivät surunsa valloilleen, niin toinen ymmärsi, mitä toinen kärsi.

"Voitteko antaa anteeksi onnettomalle lapsi raukalleni?" kysyi vanhus nyyhkyttäen.

"Tee se!" Ritari ajatteli, että hänelläkin oli pappi vanhukselta paljon kyseltävää, ja niin palasivat ajatukset Gunillaan, joka vei ne kaikki mukanaan. Ritari ei edes huomannut, että linnanvartia oli mennyt; koko sieluineen oli hän sen naisen luona, jota hän oli rakastanut niin suuresti ja joka oli menetellyt niin julmasti, niin sydämettömästi häntä kohtaan.

Mutta vielä oli jälellä paljon, ennenkuin oikeus pääsi voimaan, eikä Erik herra tahtonut antaa sydämensä pettää velvollisuuttaan ja omaatuntoaan. Miehen tarmolla hän kieltäytyi kuuntelemasta sitä rukoilevaa ääntä, joka hänen sydämessään kuiskasi Gunillan nimeä. Mitä Gunilla oli rikkonut, se täytyi hänen sovittaa, ja mitä saattoi tehdä muuta kuin lähettää hänet Tanskaan; sitä hän oli kerran pyytänyt ja sitä toivoi hän varmaan nyt enemmän kuin silloin. Mutta lujaa, pelotonta miestä peloitti sanoa se itse hänelle. Oliko hänen, joka oli puhunut ainoastaan rakkauden hellimpiä sanoja, sanottava vaimolleen, että he nyt olivat eroitetut iäkseen? Ja kuitenkin täytyi sen tapahtua; mitkään rukoukset ja kyyneleet eivät saaneet häntä hellyttää, oikeus oli saatettava voimaansa.

Kauan ei hän aprikoinut itsekseen ennenkuin lähetti erään palvelijan Katarina neitsyen luo pyytämään keskustelua, ja heti sen jälkeen saapui hän itsekin tämän luo.

"Kuinka kalpea olette, neitsyt!" puuskahti hän melkein hämmästyksissään neitsyen nähdessään.

"Pyydän teitä, ei sanaakaan, ei mitään rukouksia hänen puolestaan. Kuinka hän onkaan houkutellut miehiäni luopumaan, aiheuttanut nuoren tytön kuoleman ja saattanut hänen vanhan isänsä epätoivoon. Oli lähellä, ettei hän vetänyt vanhaa kunniakasta nimeäni häpeään. Hänen tähtensä olen ollut pakoitettu säälimään kapinoitsijoita, jotka oikeastaan olisi pitänyt rangaista kuolemalla. Mitä sanotte siitä, neitsyt, jos olisin aivan rouvantuvan ikkunan alle laittanut, asestetun vartiapiirin ja sen sisällä olisi ammuttu jokainen mies linnaväestä. Se olisi ollut oikeutta! Ettei niin ole tapahtunut, se on ainoa lempeys, minkä hänelle osoitan."

"Pyhän neitsyen tähden, ajatelkaa vielä asiaa!" sammalsi Katarina silmäten vuoteeseen, jonka verhot hiljaa liikkuivat.

Gunilla oli siis läsnä? Sen parempi, nyt voi ritari sanoa mitä tahtoi, näkemättä Gunillan silmien kiintyvän häneen.

"Sanokaa Gunilla rouvalle", jatkoi hän, "että muutamien päivien kuluttua on kunnossa laiva, joka vie hänet takaisin Kööpenhaminaan. Kapteeni Renhult, joka on eroitettu palveluksestani, seuraa häntä ja pitää huolen siitä, että matka rasittaa häntä niin vähän kuin mahdollista. Hän voi ottaa täältä mukaansa mitä itse haluaa, paitsi lapsiani. Niistä tahdon itse pitää huolen.

"Jos hän haluaa laillista eroa, voidaan se hankkia. Minusta se on samantekevää, sillä en kuitenkaan aio koskaan mennä uusiin naimisiin.

"Lopuksi pyydän teitä sanomaan hänelle, että koska tapaamisemme olisi yhtä kiusallinen meille molemmille, sanon täten hänelle jäähyväiset. Jos hän joskus heräisi käsittämään suuren rikollisuutensa ja toivoisi saavansa minulta anteeksi, niin sanokaa, että annan hänelle anteeksi niin totta kuin toivon Jumalan antavan anteeksi omat syntini; mutta nähdä en häntä tahdo tässä elämässä. Hyvästi!" Hän riensi pois.

Kesti kauan, ennenkuin hän onnistui saamaan Gunillan toipumaan tainnuksistaan; kun tämä tapahtui, heittäytyi hän mitä suurimpaan epätoivoon.

Ihmeteltävän tarkasti hän osasi toistaa kaikki ritarin sanat; vaikkakin useimmat niistä täyttivät hänen sielunsa kauhulla, niin muutamat sentään näyttivät ikäänkuin vuodattavan palsamia haavaan.

"Hän ei mene koskaan uusiin naimisiin", sanoi hän; "me voimme siis, vaikkakin erillämme, pysyä toisillemme uskollisina kuolemaan saakka ja yhtyä jälleen haudan tuolla puolen".

Täydellinen, äkillinen kääntyminen ei naiselle ole mitään mahdotonta. Hänessä toteutuu sananparsi, että äärimäisyydet koskettavat toisiaan; hän näyttää usein heittäytyvän toisesta äärimäisyydestä toiseen. Gunillaa oli askel askeleelta vedetty sitä maalia kohden, missä hän parhaiten palvelisi niitä pappisvaltaisia harrastuksia, joiden välikappaleeksi hänet oli valittu. Uskonkiihko ja naisellinen turhamaisuus uinailivat kuin pari hentoa orasta hänen sielussaan, mutta niitä vaalittiin, maa höystettiin niiden ympärillä, kaiken muun täytyi väistyä tieltä, jotta päiväpaiste ennen kaikkea lämmittäisi niitä; ja niin ne orastivat, versoivat ja kasvoivat, puhkesivat kukkaan ja hedelmään ja näyttivät voivan ulottua taivaaseen.

Kuinka väkisin liikkeelle ajettu ja epäluotettava tämä välikappale oli, osoittautui ritarin palattua; koko keinotekoinen rakennus luhistui, nuoressa naisessa ei ollut jälellä vastustusvoiman hiventäkään, hänelle selveni samassa silmänräpäyksessä, että hän oli menettänyt herransa luottamuksen eikä enää ansainnut hänen rakkauttaan. Sanomaton kauhu täytti hänen sielunsa, hän tiesi ansainneensa rangaistuksen ja otti sen vastaan nöyrästi ja alistuvasti.

Katarina ilmoitti hänelle, että ritari oli pyytänyt keskustelua, ja hän rukoili saada olla läsnä, se kun saattoi koskea ainoastaan häntä. Neitsyestä tuli yhtäkkiä hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa, ja tämä tunsi syvää sääliä nuorta äitiä kohtaan, jonka pian oli pitkiksi ajoiksi erottava kaikesta, mitä piti rakkaana.

"Olen iloinen, että heidän isänsä tahtoo pitää heidät luonansa", sanoi hän Katarinalle; "minä hemmoittelisin heidät rakkaudellani ja… sitten toivon, ettei yksikään heistä tulisi missään suhteessa minuun".

"Rukoilen sitä joka hetki pyhältä neitsyeltä; mitä onkaan minulta opittavaa? Ei mitään, ei mitään! Katarina, älä puhu heille koskaan heidän äidistään, ainoastaan heidän jalosta, mainiosta isästään!"

Toisena päivänä, kun he taas istuivat yhdessä, sanoi neitsyt: "Jos
Erik herra tietäisi, mikä ihmeellinen muutos sinussa on tapahtunut,
Gunilla, heltyisi hänen sydämensä ja kaikki tulisi hyväksi jälleen."

Mutta Katarina ei voinut olla puhumatta siitä ritarille; ritari keskeytti hänet kylmästi ja pyysi häntä sanomaan Gunilla rouvalle, että tämä neljän päivän kuluttua olisi valmiina lähtemään.

Ja sitten hän meni alas laivarantaan ja valvoi itse kaikkia valmistuksia. Mitään ei saanut puuttua, kaikki oli oleva niin mukavaa kuin mahdollista, ja kuitenkin tuntui alus hänestä haudalta, joka pian oli sulkeva ja eroittava häneltä kaiken elämän päiväpaisteen ja ilon.

Illalla palasi linnanvartia, ja ritarin suureksi kummastukseksi tuli hänen mukanaan myös vanha sokea Hollolan pappi.

"Rakas, rakas isä, tekö se tosiaan olette!" huudahti Erik herra hänet nähdessään.

"Näin viime yönä unta, että muori kehoitti minua lähtemään tänne", vastasi hän. "Ja silloin, nähkääs, rakas poikani, ei suuria pyytelyjä tarvitakaan."

Linnanvartia lähestyi nöyrästi ja kysyi, mihin aikaan kunnianarvoisa pastori tahtoi haudata hänen lapsensa.

"Huomisaamuna kahdeksan aikaan", vastasi tämä. "Minä tahdon myös tulla mukaan haudalle", sanoi ritari.

Gunilla oli useampia kertoja kysynyt Katarinalta, milloin Elsa haudattaisiin. Tämä ilmoitti hänelle ajan ja sanoi, että hän itsekin aikoi lähteä haudalle.

"Sano neitosilleni, että heidän kaikkien on oltava mukana", sanoi nuori emäntä.

"Ole huoletta, hän ei näe minua, ainakaan ei hän tule minua tuntemaan; mutta menettelisin arvottomasti, jollen rukoillen ja katuen saattaisi hautaan häntä, joka on antanut henkensä hyvittääkseen minun rikokseni."

Katarina ei kysellyt enää mitään, mutta palavat olivat ne rukoukset, joita hän lähetti pyhälle neitsyelle.

Aamu koitti ja auringonsäteet pilkistelivät yksi toisensa jälkeen hautaan, joka oli luotu pieneen kirkkotarhaan. Tahtoivatko ne kenties lämmittää haudan tulevalle asukkaalle?

Hiljaa liukuu kulkue eteenpäin; nuoret olkapäät kantavat kevyttä kirstua; sen jälkeen tulevat ritari, pappi ja linnanvartia. Sitten upseereja koko jono. Lähinnä heitä seuraavat neitsyet Katarina Niilontytär ja Anna Sparre ja heidän jälestään kymmenkunta nuorta neitosta.

Viimeisenä kaikista seuraa muuan nunna huppukaulus vedettynä pään ylitse; hänellä on nuora vyöllään ja hänen hennot jalkansa ovat paljaat.

Ainoastaan jonon jälkimäiset ovat hänet huomanneet ja he kuiskuttelevat keskenään.

Haudalla seisoi Sakko odottamassa, ja kun kirstu laskettiin alas, painoi hän päänsä maahan ja itki katkerasti.

Yksinkertaiset ja tehoavat olivat ne sanat, joilla sokea vanhus siunasi Elsan viimeisen lepopaikan. Kun ulkonaisen maailman esirippu laskeutui, avautui Elsalle kenties näköala toiseen, valoisampaan, kauniimpaan, ja vaikka puhe siitä olikin ainoastaan heikko heijastus, herätti se kuitenkin kuulijoissa aavistuksen niistä asioista, jotka olivat tulevat.

Kun maahanpaniaiset olivat lopussa, meni jokainen multakasalle heittääkseen viimeisen katseen kirstuun. Vanhan isän oli vaikein siitä irtautua. Lopuksi tuli myös nunna; hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta hän näytti tahtovan viipyä kauemmin kuin kaikki muut.

"Gunilla rouva!" kuiskattiin suusta suuhun. Nyt huomasi hänet ritarikin, ja oli kuin nuoli olisi ammuttu hänen rintaansa.

Hänen ylpeä, kaunis, jumaloitu Gunillansa, jota hän oli tahtonut kantaa käsivarsillaan, hän makasi siinä katumuksentekijän halvassa puvussa; hänen paljaat jalkansa painuivat kylmää, märkää maata vasten, eikä kukaan, ei kukaan koko maailmassa välittänyt hänestä.

Ritari oli valmis tuskasta parahtamaan; silmäys Katarinaan osoitti hänelle, mikä levottomuus neitsyen oli vallannut, mutta kumpikaan ei rohennut lähestyä. Gunilla oli Jumalansa edessä; Hänellä yksin oli täällä sananvalta.

Niin palasivat kaikki linnaan ja erosivat. Mutta kun ritari jäi kahden kasvatusisänsä kanssa, silloin avasi hän sydämensä kuin kirjan. Hän tunnusti uhranneensa rakkautensa ja elämänsä onnen velvollisuutensa ja kunniansa tähden. "Ei ainoakaan pilkku saa tahrata nimeäni!" huudahti hän tukahutetulla äänellä.

"Minä kielsin häntä näyttäytymästä silmieni edessä! Enkö kärsinyt jo kyllin ennestään?"

"Eikö hänellä ollut sama oikeus kuin muillakin olla mukana? Ja suurempi syy kenties."

"Taasenkin samat kuvitelmat", jupisi ritari, mutta kun hän silloin loi katseen vanhuksen lempeihin kasvoihin, jotka aivan kuin kirkastettuina näyttivät kuuntelevan ääniä toisesta maailmasta, silloin oli kuin jokin särkyisi hänen rinnassaan. Mitä hänellä oli kaduttavaa? Voitiinko sanoa mitään Gunillan puolustukseksi?

Hän oli aivan varma omasta oikeudestaan, mutta kuitenkin hän melkein huomaamattaan istuutui vanhuksen rinnalle, pani hänen käsivartensa kaulalleen, kuten hänellä oli tapana muinaisina päivinä, ja kysyi: "Mitä muori sanoi?"

"Liian ankara!" kertasi hän hypähtäen pystyyn. "Ettekö sitten tiedä, mistä oli kysymys?"

Ritari vaikeni kotvan. Taasenkin tuntui hänen mielessään, ikäänkuin jokin ääni tahtoisi puhua Gunillan puolesta. "Hänen äitinsä oli lähettänyt munkin tänne." Ja Gunilla oli totellut häntä äitinsä käskystä; mutta jos hänen herransa, huomattuaan suden lammasten vaatteissa, olisi lähettänyt papin samaa tietä kuin oli tullutkin, silloin olisi Gunilla kenties itkenyt muutamia päiviä, mutta sateen jälkeen antaa hyvä Jumala jälleen aurinkonsa paistaa.

Yhä valtavammaksi kävi kapina ritarin sydämessä; hän ei voinut irroittaa ajatuksiaan paljasjalkaisesta katumuksentekijästä. Makasikohan tämä vieläkin kirkkomaalla, oliko hänen hänetkin saatettava nurmen alle nukkumaan?

Katarina kyllä pitää Gunillasta huolen; mitä hän tunsi, oli arvotonta heikkoutta, hänen kiihtyneessä mielentilassaan oli vanhan papin hyvää tarkoittava, mutta yksinkertainen pakina vaikuttanut häneen vastoin hänen parempaa ymmärrystään. Hänen oli ilmoitettava vastustamattomia syitä ja pysyttävä lujasti sanassaan.

"Oikeus on yhtäläinen kaikille", sanoi hän, "miehille ja naisille, nuorille ja vanhoille! Tuomari ei ole kutsumuksensa arvoinen, jos hän kiinnittää huomiota siihen suhteeseen, jossa hän mahdollisesti itse on rikolliseen."

"Täällä on ollut kapina puhkeamaisillaan; saanko minä kiinnittää huomiota siihen, että sen on saanut oma vaimoni aikaan?"

"Tarkoitatteko, että hänen olisi pitänyt ymmärtää, että se rippi-isä, jonka hänen äitinsä lähetti, oli petturi? Olen ollut sitä mieltä, että miehen pitäisi olla vaimon pää; onko nyt laita päinvastoin?"

"Että teidän menettelynne on johtunut heikkoudesta ja hänen ymmärtämättömyydestä."

Kuka voi kuvailla, mitä ritari tällä hetkellä tunsi; hänet valtasi niin rajaton riemu, että se vei kaikki epäilykset, kaiken itseluottamuksen ja itserakkauden mukanaan; niin puhdistaa ilman ukkonen, niin huuhtoo sade niityt. Gunilla saattoi jälleen tulla hänen omakseen! Voimakas mies lankesi papin jalkoihin, pani päänsä hänen polvilleen ja itki kuin lapsi.

Ja samoin kuin muinaisina päivinä pani vanhus kätensä hänen päälaelleen ja sanoi ikäänkuin itsekseen:

"Kun olen puhunut muorin puolesta, tahdon sanoa omankin sanani! Liian paljot myönnytykset eivät käy laatuun; antaa hänen uskoa, että enimmän on rikkonut hän, siitä koituu hänelle hyvää läpi elämän."

"Tehkää sitten kuten itse tahdotte, rakas isä", sanoi ritari, "odotan teitä täällä".

Sakko oli melkein vapaasta tahdostaan ruvennut vanhuksen oppaaksi, ja laskien kätensä pojan päälaelle antoi hän tämän taluttaa itsensä naisparvelle.

Samassa astui vanha pappi sisään, ja hän juoksi häntä vastaan, lankesi hänen jalkoihinsa ja valeli hänen kätensä kyynelillään.

"Edellinen ei tahdo enää nähdä minua ja jälkimäisistä minun täytyy pian erota — ainaiseksi!"

"Minä olenkin varma siitä, että jalo herrani painaa minut sovitettua sydäntään vasten, kun kerran kohtaamme ylhäällä Hänen luonansa, joka antaa anteeksi syntisille."

"Minä olen pettänyt hänen maansa, jonka nyt pitäisi olla minunkin tultuani hänen vaimokseen… minä olen tahtonut tehdä hänestäkin petturin…"

"Minä kuuntelin petollisia neuvonantajia! Koko ikäni tahdon kiittää pyhää neitsyttä siitä, etteivät petolliset hankkeet toteutuneet. Kun ajattelen niitä, valtaa minut sellainen kauhu, ettei minusta näytä elinikuinen katumuskaan riittävältä rikostani sovittamaan."

"Tahdotteko sitä niin vakavasti, ettei mikään nöyryytys näytä teistä kyllin suurelta?"

"Langetkaa sitten herranne jalkoihin, pyytäkää häneltä saadaksenne jäädä tänne, luvatkaa tulla hänen nöyräksi ja alistuvaksi vaimokseen…"

"Kun olen poissa, peseytyy pois häpeäpilkku, joka minun kauttani tahraa hänen kunniaansa ja hänen nimeään."

"Maailmallista! Turhuutta!" huudahti pappi vihastuneella äänellä. "Jos katumus voi lepyttää Jumalan, täytyy sen vielä enemmän riittää syntisille ihmisille! Mitä on kaikki teidän valtanne ja suuruutenne ja kuviteltu kunnianne hänelle, jonka edessä taivaalliset sotajoukot polvistuvat ja jonka astinlautana maa on! Hänelle ei ole ylhäisiä eikä alhaisia, rikkaita eikä köyhiä, hän tutkii sydämen salaisimmatkin aivoitukset; lankeamista täytyy seurata hyvityksen, katumusta parannuksen! Sellainen on hänen pyhä, muuttumaton lakinsa, ja hänen sanansa palvelijana sanon sinulle, nainen: pysy siellä, mihin Herra on sinut asettanut, vaali kotiasi, puolisoasi ja lapsiasi; täytä velvollisuutesi uskollisuudella, joka ei koskaan petä, rakkaudella, joka kaikki kärsii, kaikki uskoo, kaikki toivoo! Olkoon kaikki tämä katumuksen hedelmä, se on ainoa sovitus, joka kelpaa Herralle!"

Gunilla oli noussut, kalpeille poskille levisi heikko puna: "Tahdon heti mennä hänen luoksensa!" sanoi hän.

Mutta kun Gunilla tarttui vanhuksen käteen, kosketti tämä toisella kädellään hänen pukuaan.

Odotti ritarikin, odotti ikävällä ja kärsimättömyydellä, jota hän tuskin saattoi hillitä, ja kuitenkaan ei hän tahtonut sitä näyttää Gunillalle, jolle hänen täytyi tehdä monia vakavia esityksiä ja ottaa niistä pyhimmät lupaukset ennenkuin ojensi hänelle sovinnon käden.

Mutta laatiessaan näitä suunnitelmia oli hänen mahdoton karkoittaa kuvitelmistaan kahta pehmeää käsivartta, jotka kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja joita hän ei voinut, ei tahtonutkaan irroittaa.

Vihdoin hän kuuli askelia, jotka saivat hänen sydämensä tykyttämään. Ymmärrys, järki, kunnia, velvollisuus, viisaus, kaikki ne apujoukot, jotka olivat hänen käytettävissään, kutsui hän avukseen, mutta ne olivat kaikki kurjia raukkoja, sillä kun Gunilla astui sisään ja nöyrästi lankesi hänen jalkoihinsa, kun kyynelkatse kohosi häntä kohden ja Gunilla sanoi: "Herra, anna minulle anteeksi!" silloin pakenivat ne suinpäin ja hän kuuli ainoastaan sydämensä kuiskauksen: "Kaikki, kaikki on annettu anteeksi!"

Ja niin nosti hän vaimonsa maasta, sulki hänet syliinsä, ja hänen käsivartensa kiertyivät hänen kaulansa ympäri ja he yhtyivät jälleen pitkässä autuaassa suudelmassa.

Vanha Hollolan pappi seisoi vieressä hymyillen. "Olisipa muori ollut nyt mukana!" jupisi hän itsekseen.

Lankesi luonnostaan, että laivan varustaminen matkalle jätettiin sikseen. Kapteeni Renhultille tarjottiin tilaisuus toistaiseksi jäädä paikoilleen, mutta hän pyysi saada vaihtaa paikkaa Olavinlinnan päällikön kanssa ja siihen suostuttiin.

Vakoilijat kertoivat, että David maisteri, joka kovanonnen päivänä oli onnistunut pääsemään pakoon takatietä, minkä linnanvartia oli unohtanut sulkematta, oli eräänä viime päivistä nähty Venäjän rajalla, ja kapteenin hartain toivo oli, että hän saisi miekkosen valtaansa; jos hänet sittemmin olisikin pakko päästää tiehensä, voisi hän kuitenkin viedä mukanaan muistomarjan, mitä ei koskaan unohtaisi.

Synkkä pilvi, joka oli pimittänyt ritarin kodin, oli hälvennyt. Gunilla oli muuttunut samaksi kuin ennenkin ja kuitenkin niin erilaiseksi. Ystävyydenside ritarin ja Gunillan välillä lujittui päivä päivältä; nyt vasta he alkoivat oikein ymmärtää toisiaan.

Kulkuväylä oli jälleen avoin ja meriliike alkanut; nyt saapui joka
viikko uutisia Ruotsista. Niinpä saatiin tietää sekin, että herra
Svante Niilonpoika oli viettänyt häitä Knut Alfinpojan lesken, Märta
Ivarintyttären kanssa.

Katarinakin oli saanut kirjeen, jossa kerrottiin kaikesta siitä loistosta, jolla häät vietettiin; mutta paljon oli puhuttu siitä, että Svante herran lanko ensimäisistä naimisista, Niilo Gedda, ei ollut saapunut juhlaan, vaikka hänet oli kyllä kutsuttu.

"Suku ei ole koskaan voinut antaa Svante herralle anteeksi sitä sydämettömyyttä, jolla hän kohteli Ilianaa!" huomautti Anna.

"Hän ei mennyt Ilianan kanssa naimisiin rakkaudesta", arveli Erik herra. "Hän oli antanut sydämensä jo ennen Märtalle."

"Sanotaan, että hän on hyvin vähän muiden naisten kaltainen?" sanoi
Gunilla rouva.

"Minä voin!" sanoi Katarina. "Ja minusta näyttää, että juuri hän on sopiva emäntä Svante herralle."

"Niin minäkin uskon", puuttui ritari puheeseen. "Svante herra tarvitsee aina jonkun, jonka kanssa voi tuumia ja neuvotella. Monien suurien ominaisuuksiensa ohella on hänellä eräs heikkous, joka Märtan täytyy korvata."

"Huikenteleva mieli ja siihen liittyvä hillittömyys kiihkonpurkauksissaan. Horjuva mieli kaipaa tukea, kiihkonpuuskat kesytystä; luulenkin, että Märta pystyy siihen."

"Märta rouva on useammin kuin kerran pukeutunut sotisopaan ja kypärään", sanoi Katarina. "Entisen herransa kuoltua astui hän hänen paikalleen ja johti monta veristä taistelua. Rohkeutta hänellä kyllä on!"

"Häpeä ei koidu hänelle, vaan niille, jotka ensin innostuivat hänen rohkeudestaan, mutta sitten häpesivät olla naisen komennettavina", väitti Katarina.

"Nuori Sten herra! Sanotaan, että hän kuntoon ja jaloihin tapoihin nähden voittaa isänsä."

"Sanotaan myös, että hän suuren kaimansa tavoin ottaa jälleen käytäntöön Sture-nimen, jota ruotsalaiset pitävät niin suuressa arvossa."

"Olen kuullut häntä paljon ylistettävän", puuttui ritari puheeseen. "Minua ilahuttaisi suuresti, jos Sten Sture vanhemman jälkeen nousisi vielä Sten Sture nuorempi."

"Ja että jälkimäinen, jos mahdollista, voittaisi kunnossa edellisenkin!" huudahti Katarina.

"Ette voi uskoa", tarttui Gunilla vilkkaasti puheeseen, "kuinka hartaasti nyttemmin toivon, että pian tulisi loppu koko unionista; ainoastaan siten olisi tanskalaisten ja ruotsalaisten mahdollista tulla ystäviksi!"

"Olet oikeassa!" sanoi ritari. "Kahleet sopivat yhtä vähän kansoille kuin yksityisillekään. Ainoastaan siellä, missä molemmin puolin mennään toisiaan vastaan, on yhdistys pysyväinen."

Gunilla tarttui salavihkaa hänen käteensä ja puristi sitä hiljaa; nykyään ymmärsivät he aina toisensa.

Pikemmin kuin ritari oli toivonutkaan näyttäytyivät seuraukset siitä kuningaskulusta, jonka hän oli tehnyt. Kaikilta voudeilta saapui kertomuksia, että siemen oli kaikkialla kylvetty, että sitä mukaa kuin tauti voitettiin, katosi entinen välinpitämättömyys ja kansassa heräsi reippaampi työtarmo ja suurempi elämänhalu; kun nyt vain tulisi jotakuinkin hyvä sato, uskallettaisiin toivoa parempia aikoja.

Ritarin toivomuksesta jatkoi Werner vielä muutamia kuukausia matkojaan ympäri maata toteuttaen sitä jaloa tehtävää, jonka he yhdessä olivat aloittaneet, mutta eivät läheskään päättäneet.

Hän kirjoitti Turusta kesäkuun puolivälissä, että hän oli odottamatta yhyttänyt karanneen asemiehen Pentti Åbjörninpojan, mutta tämä oli Wernerin nähtyään heti kadonnut.

Samasta kädestä sai Erik Turenpoika ilmoituksen valtionhoitajan saapumisesta Suomeen. Yhtenä asiana hänellä oli ottaa haltuunsa ne linnat, jotka olivat olleet Sten herralla, ja jotka vielä olivat Ingeborg rouvan huostassa ja hänen asettamiensa voutien hoidettavina.

Ritari tiesi hyvin, että tärkeimmät valtionhoitajalle olivat hänen, Erik Thurenpojan, sanat ja lupaukset ja muodollinen liittyminen Ruotsiin; mutta silloin vaati hän ehtona, että hänelle vahvistettaisiin täydellinen valta Suomessa. Tietoisuus omasta merkityksestään pidätti suurmiehen siellä missä hän oli; oli tultava hänen luoksensa, hän ei lähtenyt paikoiltaan.

Mutta huhu toi joka päivä uusia viestejä siitä, mitä oli tapahtunut. Niinpä kerrottiin, että Svante herra oli noussut maihin Ahvenanmaalle, mutta kun hän oli tahtonut mennä Kastelholman linnaan, oli muureilta ammuttu pyssyillä hänen miehiään. Seuraavana päivänä oli linnanvouti, joka oli saksalainen, kutsuttu valtionhoitajan luo; pitkän aikaa vastustettuaan oli hän tunnustanut, että linnasta oli viety pois kaikki mikä oli kallisarvoisinta, mutta että se oli tapahtunut Ingeborg rouvan käskystä. Svante herran sanottiin sen jälkeen eroittaneen voudin ja hänen sijaansa asettaneen Erik Juhananpojan (Waasan), joka oli häntä seuraavain herrojen joukossa.

Liikkui paljon juttuja niistä katkerista sanoista, joita tällöin oli lausuttu Ingeborg rouvasta.

Sen jälkeen kuultiin, että Turun linnan vouti Didrik Hannunpoika oli lähettänyt oluella ja ruokavaroilla lastatun laivan valtionhoitajaa vastaan ja pyytänyt Lauri piispaa muiden uskottujen miesten keralla olemaan avullisena luovutettaessa linnaa Svante herralle.

Pian saatiin tietää, että kaikki oli käynyt rauhallisesti ja että piispa oli koko kapitulinsa ja muiden suomalaisten herrojen kanssa yhtynyt tuomiokirkossa ja kaikki olivat he tehneet uskollisuudenvalan Svante herralle.

Sillävälin oli myös muuan Upsalan kaniikki, joka oli ollut lähettiläänä Venäjällä, paluumatkallaan saapunut Turkuun. Hän ei tuonut erittäin hyviä sanomia, ja hän arveli, ettei venäläisten puheihin aselevosta ollut luottamista. He olivat kyllä valmiit tinkimään, mutta ei tekemään pysyväistä rauhaa; ei ollut sentähden neuvokasta, jos Turun linnaa ei pidetty valmiina puolustautumaan.

Herra Erik Turenpoika oli viime aikoina huomannut useita tanskalaisia laivoja, jotka risteilivät Räävelin ja Suomen rannikon välillä, ja sentähden työskenneltiin Viipurin edustalla yötä ja päivää laittaen kuntoon niitä aluksia ja veneitä, mitä oli saatavilla.

Sitten tuli taasen kutsu valtionhoitajalta, että Erik herran oli saavuttava häntä kohtaamaan Raaseporin saaristoon, mutta samaan aikaan kerrottiin, että oli nähty epäilyttäviä henkilöitä Viipurin ympäristössä, ja ritari pysyi kotona ja kirjoitti valtionhoitajalle, että hän ennen kaikkea katsoi velvollisuudekseen valvoa ankarasti alusten laittamista kuntoon.

Oli sentähden hänelle mieluisa yllätys, kun maihin laski ruotsalainen laiva, joka toi mukanaan Erik herran veljen, Stenin, ja Turun tuomiorovastin, mestari Henrik Wennen; molemmat oli valtionhoitaja lähettänyt täysivaltaisina asiamiehinä valtakunnan puolesta. He toivat kirjeen valtionhoitajalta, joka pyysi häntä täydellisesti luottamaan näihin molempiin miehiin; mitä ne lupasivat, sen Svante herra tuli aivan varmasti täyttämään. Valtionhoitaja päätti kirjeensä seuraavin sanoin:

"Rakas Erik herra! Neuvon teitä, ja vaadin valtakunnan puolesta, että ajattelette isänmaan parasta ja riippumattomuutta, joka nyt on kaikkein tärkein, kuten tekin täysin käsitätte."

Miettiväisenä pani Erik herra kirjeen laskoksilleen. "Vastauksella ei ole erityistä kiirettä", sanoi hän. "Viivytte kai viikkokauden?"

Ritari kertoi hänelle venäläisestä pajarista, joka oli tunnustanut neitsyelle rakkautensa ja ottanut saamansa rukkaset kovasti itseensä.

Sten oli nuorin veljistään; sorjaan vartaloon yhtyivät hänessä melkein naisellisen kauniit kasvot. Lapsuudestaan lähtien hemmoiteltuna ja kaikkien rouvien ja neitsytten tunnustettuna suosikkina oli hän perhosen tavoin liihoitellut kukasta kukkaan, kunnes vihdoin poltti siipensä niissä liekeissä, jotka paloivat Anna Sparren kauniissa silmissä. Hän kosi ja sai heti suostumuksen. Molemmat olivat yhtä ylhäistä sukua, ja liitto sai siis sukulaisten ja ystäväinkin hyväksymisen.

Onneksi tapasivat he kihlausaikanaan ainoastaan harvoin toisiaan; muuten olisi kenties heille molemmille selvinnyt, kuinka tyhjää korean pinnan alla oli, ja kuka tietää, kuinka silloin olisi käynyt sen rakkauden, jonka he sanoivat jatkuvan elämän iltaan.

Kun Sten herra kuuli, että joku muukalainen oli uskaltanut iskeä silmänsä kauniiseen Annaan, joutui hän aivan pois suunniltaan, sanoi tahtovansa etsiä käsiinsä sen hävyttömän ja kurittaa häntä siitä julkeudesta; hengellään hän oli saava sen sovittaa.

Ritari tunsi riittävästi veljeään tietääkseen, että myrsky pian asettuisi. Sen jälkeen vei hän hänet mukanaan rouvantupaan.

Siellä toivotti Gunilla rouva lankonsa tervetulleeksi, ja Katarina neitsyt ojensi hänelle ystävällisesti kätensä, mutta Anna oli piiloutunut ikkunankomeron syvimpään sopukkaan ja painoi punastuen kuin ruusu päänsä käsiinsä, kun nuori mies pyysi ainoastaan saada katseen hänen kauniista silmistään.

Kunnianarvoisa tuomiorovasti tervehti sillävälin Gunillaa ja Katarinaa, ritari kyseli häneltä olosuhteita Ruotsissa, mistä hän oli äskettäin tullut, ja kaikki neljä unhoittivat pian rakastuneen parin, jolla ei näyttänyt olevankaan mitään sitä vastaan, että jäi kahdenkesken.

Tuomiorovasti kertoi, että jo huhtikuussa oli päätetty pitää Halmstadissa kokous tanskalaisten ja ruotsalaisten kesken. Kuningas oli luultavasti uskonut, että Svante herrasta tulisi myöntyväinen herra, joka hyvästä maksusta täyttäisi kaikki hänen toivomuksensa, mutta siinä hän pettyi suuresti. Svante Niilonpoika selitti nyt ja aina tahtovansa käydä edeltäjäinsä jälkiä.

"Minua ilahuttaa kuulla sitä!" huudahti ritari. "Tiedän jo, että hän on kirjoittanut salamoivan kirjeen norjalaisille ja kehoittanut heitä vapauttamaan maansa tanskalaisten ikeen alta."

"Ennen kokousta", jatkoi tuomiorovasti, "kokosi hän suurimmassa kiireessä sotajoukon ja marssi sen kera Kalmariin".

"Niin se tekikin. Mutta linnaa ei ole helppo vallata; herra Hemming
Gadd valvoo sotatoimia kuten vanhan Sten herrankin päivinä."

"Siitä ei tullut mitään. Neuvoteltiin aselevosta. Strengnäsin piispa
Mathias ja Pentti Ryning saapuivat lähettiläinä Kööpenhaminasta.
Sillävälin kuningas kuletti niin Kalmariin kuin Borgholmaankin uutta
apuväkeä ja elintarpeita."

"Tohtori Hemming oli silloin matkustanut Ölantiin ottamaan haltuunsa Borgholman linnan, ja Svante herra, joka ei luullut mitään vaaraa olevan lähellä, oli lähtenyt Kalmarista."

"Lähetettiin pikaviesti Örebrohon, luultiin valtionhoitajan olevan siellä. Onneksi oli Märta rouva paikalla ja hän avasi kirjeen."

"Hän pelkäsi, että se sisälsi pahoja tietoja, ja niin se tekikin. Nuori Kristian kuningas oli Kalmarinsalmessa suuren sotaväen kera ja vanha kuningas Avansaaristossa samoin suurin sotavoimin."

"Ja tämä tapahtui samaan aikaan kuin Kööpenhaminassa keskusteltiin aselevosta?"

"Valtuutetut tekivät kaiken voitavansa saadakseen linnat luovutetuiksi Ruotsille, mutta tuoduista apujoukoista päättäen ei tässä kohdin ollut mitään myönnytyksiä odotettavissa."

"Kalmarin piirityksestä oli heti lakattava, niin hyvin linna kuin kaupunki ja läänikin uskottava Niilo Geddan haltuun, ja hänen oli isännöitävä linnassa kuninkaan nimessä, mutta kaupunkia ja lääniä hoidettava Ruotsin neuvoston nimiin."

"Ja Niilo Boonpoika (Griip) Borgholman linnassa, kunnes ratkaistaan, päästetäänkö sota riehumaan Ruotsin ja Tanskan välillä. Sanotaan, että kysymys ratkaistaan unionikokouksessa Kalmarissa ensi vuonna; silloin tulisi Gotlannin kysymyskin esille."

"Päästetään aselevon ajaksi vapaalle jalalle. Ei ole kieltäydytty lupaamasta Knut Alfinpojan pojille heidän isänperintöäänkään."

"Svante herra lienee tarmolla puolustanut sitä vähäisenä hyvityksenä heidän isänsä murhasta."

"Kuten näette, jalo herra", jatkoi tuomiorovasti, "on täällä kuten tavallisesti kova kovaa vastaan, mutta onneksi näytään Ruotsissa saadun unionista kylliksi".

"Täällä Suomessa luulen valtionhoitajan suoriutuvan helposti", vastasi ritari.

"Mutta jo tänään tahdon lähettää Svante herralle tiedon hyvästä asiain tilasta."

Erik Turenpoika oli sallinut puolisonsa ja Katarina neitsyen olla läsnä tässä keskustelussa, mutta sen kuluessa oli hän pitänyt edellistä tarkoin silmällä; Gunillan kasvot kuvastivat osanottoa, myötätuntoa, mutta ei mitään ynseyttä, ei mitään puolueellisuutta. "Ei, se on mahdotonta, minä en voi suostua!" huudahti Anna neitsyt kiihkeästi.

"Mutta kaunis neitsyt, miettikää sitten vielä!" Ja Sten herra piteli hänen vastahakoisesta kädestään.

"Että olette tahtonut luoda minun onneni, kuten minäkin toivon voivani luoda teidän…"

Toiset olivat kummastuneina kääntyneet nuoreen pariin, joka oli unohtanut olevansa yksinään. Kun Sten herra näki kaikkien katseiden suuntautuvan häneen, sanoi hän tyytymättömyyden vivahduksella:

"Herra Svante Niilonpoika on luvannut minulle Kastelholman linnan läänitykseksi herra Erik Juhananpojan jälkeen, joka ei tahdo jäädä sinne. Jo syksyllä saisin ottaa sen vastaan ja tahtoisin sentähden häämme vietettäväksi kuukauden kuluttua, mutta neitsyt kieltäytyy…"

"Sukulaiseni ja ystäväni tuskin matkustanevat tänne", puuskahti Anna, "ja minä tahdon, että häämme vietetään kaikella sillä loistolla, joka kuuluu niin jalosukuiselle neitsyelle".

"Jollei ole mitään muuta estettä", vastasi Erik herra, "en lainkaan epäile, ettei linnanpäällystö mielellään tahdo panna toimeen turnajaisia ja aseleikkejä kauniin morsiamen kunniaksi, ja loistavaa hääseuruetta ei tule puuttumaan".

Anna kääntyi pois, ja kun Sten herra uudisti rukouksensa, vastasi hän punastuen, että hänen täytyi kai suostua.

Gunilla rouva tarjosi kaikki piikasensa avuksi ja hän ja Katarina lupasivat tehdä kaiken minkä voivat.

Lapsellinen turhamaisuus! Halu loistaa oli Annan korkein pyrkimys; Viipurissa oli hänellä ainoastaan harvoin ollut tilaisuus ihailuttaa itseään henkilöillä, jotka luki vertaistensa joukkoon. Upseerien nöyrä ihailu imarteli, mutta ei tyydyttänyt häntä. Venäläinen pajari sitä vastoin säilyi yhä hänen muistossaan; muutamat sanat, jotka pajari oli kuiskannut hänelle erotessa, ja muuan kirje, jonka hän oli salaa saanut hyvän aikaa pajarin lähdettyä, vakuuttivat Annalle, että hän yhä edelleen ajatteli häntä.

Sten herran näkeminen elvytti vanhan rakkauden, mutta Anna olisi mielellään viivyttänyt naimista ja ensin leikkinyt pienen romantillisen seikkailunsa loppuun; mutta kun hän ei voinut keksiä mitään syytä lykkäykseen, täytyi hänen alistua, mutta sen teki hän kaipauksesta huoaten ajatellessaan mitä oli kadottanut.

Erik Turenpoika ei venäläisten lähettiläiden kanssa tapahtuneiden epäonnistuneiden neuvottelujen jälkeenkään ollut hylännyt ajatusta pysyväisestä rauhasta Venäjän kanssa.

Kirjeitä kirjoitettiin, alustettiin uusia neuvotteluja. Turusta, Raumalta käsin, missä hän vain viipyi muutamia päiviä, ryhtyi hän toimenpiteihin ja pohti ajatuksissaan tätä tärkeää asiaa. Jos saisi mahtavan naapurin eroitetuksi Tanskasta, merkitsisi se samaa kuin rauha Ruotsille ja Suomelle, ainoastaan silloin voisivat nämä maat suunnata yhdistetyt voimansa Tanskaa vastaan.

Erik herra kirjoitti, ei ainoastaan suuriruhtinaalle ja hänen vaikutusvaltaisimmille miehilleen, vaan myöskin molemmille pajareille ja näytti selvästi, kuinka kaikki nämä taistelut koituivat ainoastaan molemminpuoliseksi vahingoksi, veivät hirveään mieshukkaan ja maiden autioittamiseen. "Me emme toivo parempaa kuin että saisimme elää rauhassa ja levossa teidän kanssanne", kirjoitti hän. "Meidän vihollisemme tahtovat saada meidät repimään metsänpetojen tavoin toisiamme, mutta niin toivovat he ainoastaan siksi, että saisivat itse nahkan. Kun monet teistä ovat ottaneet vastaan kristinuskon, pitäisi meidän myös menetellä kristittyjen ihmisten tavoin toisiamme kohtaan. Antakaa siis nyt Herran tähden päästä rauhan ja veljeyden valtaan välillämme."

Ritari oli epävarma, saisiko hän tähän vastausta ja milloin, sentähden hän oli iloisesti hämmästynyt saadessaan kirjeen Venäjältä saman Upsalan kaniikin mukana, joka toi Svante herrallekin viestin, ettei mitään rauhaa itäisen naapurin kanssa ollut odotettavissa.

Erik herran saama kirje oli nuorelta Boris pajarilta ja sisälsi vakuutuksen, että mitä hänen vallassaan oli, tahtoi hän tehdä noudattaakseen ritarin toivomuksia. Hän oli siinä tarkoituksessa nyt lähtenyt suuriruhtinaan luo, ja jos kulta jotakin voi, ei hän tahtonut sitä säästää. "Jos olisin niin rikas kuin tahtoisin", kirjoitti hän, "niin ostaisin haluamanne rauhan, nyt täytyy minun välittää, mutta jos voisitte nähdä sydämeeni, olisitte täysin vakuutettu siitä, että rauhaa välittääkseni teen parhaan voitavani".

Erik herra tosin tiesi, että "venäläinen, vainolainen" on, vaikkakin raaka ja sivistymätön, itse asiassa kuitenkin lempeä ja hyväntahtoinen ihminen, mutta sentään kummastutti häntä tämä kirje. Hänelle ei johtunut mieleen, että kirjeen kirjoittamiseen olivat kenties vaikuttaneet muut syyt kuin mitä oli mainittu.

Tuomiorovasti esitti valtionhoitajan toivomuksen, että Erik herra tahtoisi tulla Turkuun, kun heidän oli monien tärkeiden asiain tähden välttämättä puhuteltava toisiaan suullisesti.

Erik herra myönsi, että niin oli, mutta piti toisekseen sangen arveluttavana lähteä Viipurista niin kauan kuin tanskalaiset alukset olivat lähivesillä.

Tuomiorovastin hartaista pyynnöistä lupasi hän kuitenkin lopulta varmasti tulla, mutta kun Svante herra tulisi viipymään Suomessa koko elokuun, ei ritarin käynnillä ollut kiirettä.

Tähän vastaukseen täytyi valtuutettujen tyytyä. Lähtönsä edellisenä päivänä pyysi Sten herra salaista puhelua veljensä kanssa.

"Tiedäthän", sanoi edellinen, "että olen vastaanottanut Ahvenanmaan läänityksenä Svante herran kädestä; mutta olisin mieluummin ottanut suuremman sinun kädestäsi."

"Sitä en epäile, mutta minä tuskin antaisin sinulle pienempää tai suurempaa."

"En luule sinulla olevan sitä ymmärrystä ja taitoa, mitä vaaditaan lääninherralta!"

"Luuletko, että se on tapahtunut sinun tähtesi? No, eihän se ole mahdotonta, luulenpa melkein itsekin niin, mutta jos sinä olet meistä kaikista saanut suurimman ymmärryksen, niin mikset sitä käytä?"

"Ja olla sitten riippuvainen kaikista valtakunnan suurmiehistä? Meillä on ainoastaan yksi yläpuolellamme; hänellä on varmaan satakin, jotka katsovat itsellään olevan saman oikeuden valtaan."

"Ja minun kauttani oman koroituksensa! Sinä tahdot paremman läänityksen kuin Ahvenanmaan, vaikket ole vielä osoittanut voivasi pitää huolta tästäkään. Pietari veli ei kai ole hänkään tyytyväinen siihen, että on ainoastaan valtaneuvos. Sitä paitsi toivotte te molemmat saavuttavanne suuren vaikutusvallan, ja sentähden olisi minun kiisteltävä Svante herran kanssa korkeammasta vallasta."

"Jotka ovat nyt jo hänet valinneet! Sano minulle, Sten, kenen asioilla liikut?"

Sten herra karahti punaiseksi. "Teet minulle suuren vääryyden!" änkytti hän.

"Toivotaan niin! Kuules, mitä sanon! Ruotsia hallitsee ja vallitsee herra Svante Niilonpoika, Suomea hallitsen minä! Yli meren ojennamme veljenkäden toisillemme avuksi ja tueksi; jos eripuraisuus ja kateus kohottaisi päätänsä siellä emämaassa, voisi kyllä käydä niin, että minäkin sekaannun leikkiin, mutta ainoastaan tukeakseni valtionhoitajaa."

"Minä olen, kuten kunnian ritarille sopii, sanonut irti uskollisuuteni hänelle."

"Saisimmepas nähdä, jos seisoisit silmä vasten silmää Hannu kuninkaan kanssa!"

"Mutta en ole tottunut sellaiseen!" Ja Sten herra ravisteli päätänsä kuten kalkkunakukko, joka aivan odottamatta on pistetty veteen.

"Tahtoisin mielelläni tehdä vielä muutaman kysymyksen", lisäsi Sten herra veitikkamaisesti hymyillen.

"Huhu kertoo, että Gunilla rouva, joka on syntynyt Tanskassa ja tanskalaisista vanhemmista…"

"Nyt ei ole lainkaan kysymys minusta, vaan omasta emännästäsi, jota kalvaa katkera suru sen johdosta, että olet pettänyt Hannu kuninkaan."

"Kerrotaan myös, että linnanportit olivat suletut sinun palatessasi kotiin; ja kun avautit ne väkivallalla, seisoi Gunilla rouva vastassasi paljastettu miekka kädessään."

"Ette, tiedän nyt, ettei se ole totta, mutta Anna Sparre, joka pelästyksissään sulkeutui makuukamariin, kertoo nuoresta neitosesta, joka kaatui taistelussa. Luulen sentähden tekeväni parhaiten kysyessäni sinulta, mitä minun on vastattava, kun minulta kysytään näin arkaluontoista asiaa."

"Vastaa, että kysymys oli sinulle liian arkaluontoinen; et voinut kysyä sitä."

Sten herran kasvot karahtivat punaisiksi. "Mitä taasen tulee Gunilla rouvan ajatuksiin, näyttää minusta soveliaammalta, että kysyt häneltä itseltään."

Samassa työnnettiin oviverhot syrjään ja nuori emäntä astui sisään. Hänellä oli useampia kirjeitä kädessään, ja hänen tavattomasti punoittavista poskistaan saattoi nähdä, että hän oli kiihdyksissään.

Luultavasti ei hän ollut pannut merkille, että sisällä huoneessa puhuttiin, sillä Sten herran nähdessään kävi hän sangen hämilleen ja sanoi aikoen vetäytyä takaisin: "Luulin teidän olevan yksin, herra."

"Jää tänne, rakas ystäväni", sanoi ritari ja ojensi rakastavaisesti hänelle kätensä.

"Mutta jollet lue niitä ensin itse, kuinka tiedät, tahdotko antaa minun nähdä ne."

"Että niissä on jotakin, mitä ette voi hyväksyä, ja jota minun olisi raskas laskea teidän silmienne eteen."

"Sitten luen ne ensiksi, mutta jää tänne siksi aikaa. Veljeni kysyisi mielellään sinulta jotakin, ja minä pyydän sinua vastaamaan välittämättä vähintäkään minusta."

Gunilla istuutui penkille ikkunan ääreen. Äänen nöyryys väistyi eräänlaisen emäntämäisen arvokkuuden tieltä, sitä luonnollisemmin, kun hän luuli, että kysymys oli häävalmistuksista.

Sten herra ei voinutkaan suoraan ja ilman valmistuksia tehdä sitä omantunnon kysymystä, joka hänellä oli huulillaan; sentähden hän pulassaan tarttui siihen mikä oli lähinnä, ja muutamain minuuttien kuluttua olivat molemmat kiintyneet keskusteluun siitä, kuinka pitkämatkaisia vieraita kutsuttaisiin.

Sillävälin syventyi ritari niin innokkaasti kirjeiden lukemiseen, ettei hän kiinnittänyt huomiota keskusteluun. David maisteri kirjoitti, mitä kaikkia vaaroja hän oli välttänyt paetessaan Viipurista melkein pahantekijän tavoin; hän oli jälleen mennyt Venäjälle, nyt hän oli sieltä palannut, mutta ennen lähtöään Ruotsiin, mihin tärkeät asiat häntä vaativat, tahtoi hän valmistaa Gunillalle tilaisuuden siihen hengelliseen lohdutukseen, jota tämä varmaankin huokaillen kaipasi, ja hän pyysi Gunillaa tulemaan Valmyran tuvalle seuraavana iltana auringon laskeutuessa. Hän ilmoittaisi siellä tärkeitä asioita.

Gunillan äidin kirje oli pelkkä valitusvirsi sen julman kohtelun johdosta, mitä hänen tyttärensä oli saanut kokea ja mistä hän oli David maisterilta saanut tiedon. Rouva Bese pyysi tytärtään palaamaan äitinsä luo hänen uskollisessa sylissään unhoittaakseen kärsimänsä häväistyksen.

Gunillan isällä näytti olevan toinen käsitys asiasta. Hän kirjoitti, että niin mielellään kuin hän näkisikin tyttärensä luonansa, tuli Gunillan kuitenkin miettiä tarkoin, ennenkuin erosi niin jalosta ja oikeamielisestä, vaikkakin ankarasta herrasta.

Ritarin ajatukset olivat niin kiintyneet lukemiseen, ettei hän pannut merkille keskustelua eikä niitä kysyviä katseita, joita Gunilla tuontuostakin heitti häneen. Nyt hän ne vihdoin huomasi ja ojentaen Gunillalle hänen vanhempainsa kirjeet sanoi hän: "Anna minun pitää kolmas kirje muutamia päiviä."

Tämä kietoi käsivartensa hänen ympärilleen. "Oletko vastannut veljeni kysymyksiin?"

"Kaikkihan riippuu heistä itsestään", vastasi Gunilla. "Minä voin ainoastaan neuvoa."

Sten herra oli saanut pahan yskänpuuskan, mutta sanoi sitten, että hän yhtyi veljeensä siinä, että on olemassa eräitä arkaluontoisia kysymyksiä, joita ei voi tehdä.

"Sitten tahdon tehdä sen tällä kertaa puolestasi", huudahti ritari vilkkaasti. "Näetkös, Gunilla, hän on utelias tietämään, kuinka sellaisina murrosaikoina kuin nykyinen voi mies sopia vaimonsa kanssa, jonka hän on noutanut vihollismaasta."

"Vaimo silloin rukoilee joka päivä pyhää neitsyttä, että hän rakentaisi rauhan kansojen välille. Kaikesta muusta saa hänen herransa määrätä; vaimo on luvannut uskollisuutta ja kuuliaisuutta hänelle." Kun Gunilla oli lausunut nämä sanat, kohotti hän kyyneltyneen katseensa herraansa; se katse rukoili anteeksiantoa ja unhoitusta menneihin nähden.

Mutta ritari sulki hänet ylpeydellä syliinsä. "Mitä nyt sanot, Sten veikko?" kysyi hän.

Tämä mutisi jotakin, että hän oli odottanut juuri sellaista vastausta ja että hän tiesi Gunilla rouvan olevan malliksi kelpaavan naisen. Oli ainoastaan yksi, joka veti vertoja hänelle, ja se oli hänen oma verraton Annansa.

Seuraavana päivänä lähtivät valtuutetut matkalle Erik herran uudistettua lupauksensa tulla Turkuun elokuun lopulla. Hänen palattuaan Viipuriin oli vietettävä häät; Sten herran oli saavuttava samaan aikaan kuin ritarinkin tai ennen häntä.

Kihlattujen ero oli niin sydäntä särkevä, että olisi voinut luulla olevan kysymyksen erosta koko iäksi; sellainen oli siihen aikaan vielä sangen tavallista, ja sentähden tiedettiin tuskin mitä oli ajateltava, kun Anna neitsyt Sten herran lähdettyä surun puuskassaan selitti, ettei hän astu jalallaan linnan muurien ulkopuolelle ennenkuin hänen ylkänsä palaa.

Linnanvartia oli kutsuttu herransa luo, ja ritari uskoi hänelle David maisterin Gunillalle lähettämän kirjeen sisällön ja kysyi hänen ajatustansa siitä.

"Jollemme voi todistaa mitään häntä vastaan, saa hän syyn haastattaa meidät kirkollisen tuomioistuimen eteen; eikö arkkipiispakin kieltäydy ryhtymästä mihinkään isä Tobiasta vastaan puuttuvain todistusten nojalla?"

"Sotamiesten todistukset eivät olleet jäävittömät, he ovat minun palveluksessani ja minä olen syyttäjä."

"Olen sillä uhannut kerran David maisteria ja olen varma, että hän on ryhtynyt varokeinoihinsa, jos jokin vaara häntä uhkaisi."

"Ei tarvita. Hän nimittää kaikkia munkkeja 'isä Tobiaiksi' ja vihaa heitä verisesti."

Poika lähetettiin tiedustelemaan ja palasi puolipäivän rinnassa tuoden tiedon, että tupa oli lukittu. Tapansa mukaan oli hän ylhäältä puiden latvoista tarkastellut tienoita ja nähnyt linnantien varressa eräässä metsätylvässä useampia miehiä, jotka näyttivät vilkkaasti keskustelevan keskenään. Sakko oli varovasti hiipinyt heidän ohitsensa ja rientänyt kotiin kertomaan havainnoistaan.

Linnanvartia ehdotti, että joku hovipojista pukeutuisi naisenpukuun, mutta ritari ei pitänyt sellaista leikkiä sopivana, ja hän kirjoitti omin käsin David maisterille, että jalo rouva ei ollut halukas yölliseen retkeen ja että hän kunnianarvoisalta linnanpapilta sai hengellistä mielenylennystä eikä halunnut ketään muuta.

Määrättyyn aikaan lähti Olavi kahden muun asemiehen kera Valmyran tuvalle. He löysivät tosiaankin maisterin sieltä aivan yksin; hän näytti sangen hämmästyneeltä heidät nähdessään eikä sanonut odottaneensa, että ritari käsittäisi häntä niin väärin. Hänen valtiollinen uskonsa ja hengellinen intonsa olivat eri asioita, ja hän osasi pitää ne erillään.

Sen jälkeen otti hän esiin sormuksen, jonka pyysi Olavin jättämään Gunilla rouvalle pyynnöllä, että tämä aina tahtoisi pitää sitä sormessaan. Siinä oli oas Kristuksen orjantappurakruunusta, ja sillä oli teho suojella kaikista vaaroista, minkä nimisiä ne olivatkin.

Asemiehet lähtivät sen jälkeen palausmatkalle, mutta he olivat tuvan läheisyydessä eroittavinaan useita tummia olentoja, niin että David maisterilla todennäköisesti oli melkoinen seurue mukanaan.

Ritari teki turhia kokeita sormuksen avaamiseksi; David maisterilta tuleva lahja ei hänestä näyttänyt onnelliselta, kuitenkaan ei hän tahtonut sitä Gunillalta kieltää ja meni sentähden rouvantupaan, jossa neitoset ompelivat Annan myötäjäisiä. Molemmat neitsyetkin askaroivat ahkeraan, mutta Gunilla ei ollut siellä, hän oli makuuhuoneessa pienokaisten luona, ja ohimennen sanottuaan sanasen hilpeälle parvelle meni ritari hänen luoksensa. Hän näytti hänelle David maisterin kirjeen, ilmoitti toimenpiteistään ja tahtoi sen jälkeen antaa sormuksen, mutta hänen kummakseen ei hänellä sitä ollutkaan. Hän muisti pitäneensä sitä kädessään rouvantupaan tullessaan; luultavasti oli hän laskenut siellä sen johonkin.

Molemmat lähtivät etsimään, mutta sitä ei löytynyt mistään. Gunilla tuumi, että tottapahan se lopulta löytyy, ja siihen täytyi tyytyä.

"Nyt alan uskoa, että siinä piili jotakin tenhoa", sanoi Erik herra hymyillen, "mutta varmaankaan ei hyväksi, ja sentähden olen iloinen, ettei sormus kaikella etsimisellämmekään löytynyt."

Muutamat laivat, jotka ritari oli lähettänyt pitämään silmällä tanskalaisia, olivat onnistuneet ajamaan nämä pois ja palasivat sen jälkeen Viipuriin.

Laivamiehet kertoivat, että oli nähty suuren aluksen lähestyvän
Venäjältä päin. Sillä oli vastatuuli ja sen täytyi tulla luovimalla.
Useampia kuin tämä ainoa ei oltu huomattu, eikä se siis tullut
vihamielisissä aikeissa; sitä paitsi oli siinä suuri joukko lippuja.

Ritari odotti jännitetyllä mielenkiinnolla sen saapumista, ja kun se vihdoin laski linnanrantaan ja huomattiin sen tuovan suuriruhtinaan lähettiläitä, jotka olivat täysivaltaiset ratkaisemaan ja allekirjoittamaan rauhanehdot, silloin hän toivotti heidät tervetulleiksi ilolla, jota ei koettanutkaan peitellä.

Neuvottelujen jatkuessa ritarisalissa kantoivat muutamat venäläisistä merimiehistä pari suurta arkkua ylös linnaan; ne olivat aiotut jalosukuiselle neitsyelle Anna Sparrelle ilmoituksetta mistä ne tulivat.

Neitsyen suostumuksella vietiin ne hänen omaan kamariinsa naisten parvelle. Anna sulki ovensa yksin katsellakseen ihanuuksia; hänen luja päätöksensä oli lähettää kaikki tyyni takaisin, tiesihän hän mistä ne tulivat ja hän tahtoi niitä pitää nyt vähemmän kuin milloinkaan, mutta voihan hän sentään niitä katsella.

Kolme kokonaista vaatekertaa, koristellut kullalla ja hopealla. Kärpännahalla vuoritettu samettivaippa. Kulta- ja silkkiompeluksin kirjailtu kallisarvoinen päähine. Helmikaulanauha ja pääkoriste mitä hienoimpine kulta- ja hopealaitteineen.

Anna neitsyt päästi riemuhuudon toisensa jälkeen; kun arkut vihdoin olivat tyhjennetyt, alkoi hän etsiä kirjettä tai jotakin viittausta, mistä ne tulivat, mutta mitään sellaista ei löytynyt eikähän hänen tarvinnut arvailla.

Halu pitää tämä kaikki kävi minuutti minuutilta voimakkaammaksi. Siellä oli muuan helmi- ja kultaompeluksin kirjailtu huntu, tavattoman hieno, neitsyt ei luullut koskaan nähneensä niin ihanaa; jospa hän vain voisi pitää sen , — ja niin hän ripusti sen ylleen ja katseli ihaillen kaikkia muita tavaroita. Vihdoin kävi hänelle aivan selväksi, että hänen oli pidettävä kaikki tyyni, siihen hän katsoi olevansa täysin oikeutettu. Eihän lahjaan liittynyt mitään ehtoja, hän oli saanut sen hyvältä ystävältä, ja olisi kiittämätöntä lähettää se takaisin.

Sillävälin tehtiin ja allekirjoitettiin kaksikymmenvuotinen aselepo Venäjän kanssa. Valtuutetut selittivät, etteivät suuriruhtinas ja Hannu kuningas enää olleet niin hyviä ystäviä kuin ennen, mutta herra Erik Turenpoikaa kohtaan ruhtinas sitä vastoin tunsi syvää kunnioitusta; ettei tämä yksityisen voiton tähden myynyt isänmaansa etuja, se näytti hänestä niin merkilliseltä, että hän tahtoi mielellään osoittaa ystävyyttään.

Erik herralle kuiskattiin kaikessa hiljaisuudessa, että Boris pajari se oli saanut kaiken tämän aikaan, mutta että tämä odotti tulevaisuudessa myöskin vastapalvelusta. Ritari vastasi, että hän tahtoi tehdä kaiken minkä voi osoittaakseen kiitollisuuttaan.

Hän sanoi jo seuraavana päivänä tahtovansa lähteä Turkuun ilmoittamaan valtionhoitajalle tehdystä aselevosta, ja valtuutettujen oli siis lähdettävä samaan aikaan.

Näytti melkein kuin tämä ei olisi vastannut venäläisten suurmiesten omia toivomuksia, mutta Erik herra pelkäsi, että jos Boriksen jaloon menettelyyn vaikutti hänen rakkautensa Anna Sparrea kohtaan, voisi tieto neitsyen piakkoin tapahtuvasta avioliitosta antaa aihetta kaikkea muuta kuin rauhallisiin kohtauksiin. Oli sentähden parasta pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista.

Erik herra kirjoitti pajarille ja kiitti häntä siitä, että hän oli puolestaan vaikuttanut asian saattamiseksi onnelliseen päätökseen, mutta venäläinen, jolle hän jätti kirjeen, sanoi hänelle, että Boris kai pian oli saapuva persoonallisesti ottamaan vastaan hänen kiitoksensa, hänen tarkoituksensa oli tehdä se heti kun onnistuisi saamaan eron nykyisestä ylimmästä puolisostaan.

"Tapahtuuko sellaista usein Venäjällä?" kysyi ritari suurella mielenkiinnolla.

"Niin pian kuin mies kyllästyy puolisoonsa", vastattiin hänelle. "Onnettomuudeksi on Boriksen puoliso sangen korkeaa syntyä ja vaikeudet ovat sentähden suuret."

"Hän rakastaa toista, jolle hän ei voi tarjota alempaa paikkaa. Ja entinen ei tahdo luopua ylimmästä, paikastaan."

"Jos tämä ylen kauan asettuu Boriksen toivomusten tielle, täytyy hänen turvautua äärimäiseen keinoon."

Ritari näki suureksi tyydytyksekseen venäläisten nostavan purjeensa, mutta kun hän sitten kertoi keskustelustaan heidän kanssaan, huomasi hän kummakseen Annan kalpenevan.

Linnanvartia sai käskyn pitää ankarasti silmällä tulijoita ja menijöitä, ja kapteenin oli pidettävä tarkka vaari vieraista aluksista.

Päätettiin, että ritari toisi Sten herran mukanaan palatessaan Viipuriin ja että häät vietettäisiin heti sen jälkeen. Hänen ollessaan poissa tehtäisiin kaikki valmistukset ja kutsuttaisiin vieraat. Erik herran oli lähetettävä ennakkoviesti ilmoittamaan tulostaan.

Loistavan asemiesjoukon kera hän lähti matkalle. Maan päällikkö oli kohtaava — vertaisensa monessa suhteessa, mutta toisissa herransa. Onneksi Erik herra piti silmällä asiaa, ja sentähden ei se tuntunut hänestä nöyryyttävältä.

Turussa olivat koolla ruotsalaiset ja suomalaiset herrat; valtionhoitaja oli jo pitänyt useita neuvotteluja heidän kanssaan. Muutamain kanssa oli vaikea tulla toimeen; niinpä oli Turun linnan entinen päällikkö, Magnus Frille, kieltäytynyt antamasta uskollisuudenlupausta valtionhoitajalle, koska hän — kuten ilmoitti — oli lupautunut Erik herran palvelukseen. Erik herraa siis odotettiin ikävällä monistakin syistä, ja kohtaus hänen ja valtionhoitajan kesken oli alusta alkaen hyvä, mutta kun he olivat vaihtaneet ajatuksiaan ja mielipiteitään ja katsoneet suoraan toisiaan silmiin, kävi heidän välinsä sydämelliseksi, luottavaiseksi.

Svante herra käsitti selvään, että sellainen mies oli kullan arvoinen; hän pyysi hänen ystävyyttään ja tarjosi omaansa, ja he lupasivat molemmat lujasti ja järkähtämättömästi tukea toisiaan.

Kutsuttiin suuri herrainkokous, ja siellä laati valtionhoitaja avoimen kirjeen, jolla hän määräsi Erik Turenpojan "tätä maanäärtä hoitamaan, tehden hänet tällä avoimella kirjeellä maan täysivaltaiseksi päämieheksi valtionhoitajan nimessä, niin että mitä hän teki tai tekemättä jätti suhteessa tai toisessa, mikä hänelle (valtionhoitajalle) ja valtakunnalle hyödyksi saattoi koitua, se oli pitävä kaikin puolin paikkansa. Ken täällä rohkenisi toisin tehdä, hänelle olkoon sama laki kuin sille, joka tahtoi valtionhoitajan ja valtakunnan vahinkoa, ilman mitään armoa."

Niin oli Erik Turenpoika saanut koko Suomen päämiehyyden, mutta hänen suuri valtansa ei houkutellut häntä tavoittelemaan korkeampaa. Hän oli ruotsalainen sydämeltään ja sielultaan. Jätämme hänet nyt, kun hän lähtee häihin, ja sen sijaan käännämme katseemme vanhaan Ruotsiin.

IMMENRYÖSTÖ.

Kovina aikoina, jolloin sota ja vaino uhkaa, jolloin hätä on oven edessä ja tauti jo hiipinyt kynnyksen ylitse, näyttävät ihmiset tuntevan valtavaa tarvetta heittää huolet luotaan, unhottaa surunsa hetken hurjissa huveissa.

Niin oli laita Kalmarin läänissäkin 1505. Vihollisen tuhotyöt olivat tärvelleet edellisen vuoden sadon, Kalmarin linnasta lähetettiin pieniä tanskalaisia partiojoukkueita, jotka ryöstivät ja polttivat niin laajalta kuin uskalsivat maassa liikkua, vieläpä usein saaden apuväkeä vihollisten laivoista, jotka olivat ankkurissa kaupungin edustalla.

Hätä synnytti usein kuolettavia, aina pitkällisiä kuumetauteja, ja painostava mieliala levisi yhä laajemmalle rahvaan keskuuteen. Mutta kun levisi sanoma, että Tjustin kihlakunnassa tuli pidettäväksi markkinat, silloin ikäänkuin herättiin, niin houkutteleva oli toive saada heittää kaikki huolet pois vaikkapa ainoastaan päiväksikin.

Markkinat, joiden piti kestää kahdeksan päivää, alkoivat maaliskuun 10 päivänä. Jo päiviä ennen nähtiin suuria parvia jalkaisin, ratsain ja ajorattain, jotka vaivalloisesti retustivat eteenpäin savisia, kuraisia teitä. Väliin tuli kuormarattaita kulettaen markkinatavaroita, jotka olivat myöhästyneet ja joiden nyt täytyi joutua pikimmiten perille.

Enimmät markkinamiehistä olivat oikeastaan alempaa rahvasta. Talonpoikia sarkatakeissaan, nahkavöin ja monivärisin päähinein; naiset kietoutuneina tummiin vaippoihin, päissä hilkat, jotka yleensä olivat reikäompeluksin koristetut. Ketkä tulivat pitkien, matkojen takaa, olivat ahtautuneet ajorattaille joita väsyneet konit vetivät; keillä oli ainoastaan päivän taival matkattavaa, kulkivat sen jalkaisin. Mutta eivät herraskartanotkaan pysyneet vennonvieraina tälle suurelle tapaukselle, ja sentähden huomattiin silloin tällöin pieni asemiesjoukko, joka ympäröi muutamia ratsastavia, turkkireunuksisiin matkavaippoihin kääriytyneitä nuoria neitsyitä, joiden edellä aina ratsasti pari kirjavin pukimin sonnustettua palvelijaa.

Menipä markkinoille joitakin arvoisia rouviakin, mutta nämä ajaa ratuuttivat vaunuissa puu vietereillä, ja päättäen heidän tyytyväisestä ulkomuodostaan ei kova tärinä näyttänyt heistä olevan outoa eikä kiusallista.

Kaikki lähitalot olivat täpösen täynnä, vieläpä yksin kaalimaillekin oli pystytetty telttoja niitä varten, jotka eivät pitäneet kovin tarkkaa lukua mukavuuksista, ja asianomaisella luvalla oli laitettu pitkät rivit vajoja majapaikoiksi niille, jotka eivät voineet tai välittäneet hankkia parempaa.

Markkinapaikkana oli suuri avoin kenttä, jolle tilaisuutta varten oli kasattu suuri joukko kauppakojuja, joista enimmät sisälsivät saksojen rihkamaa kaikkea mahdollista lajia. Mutta sinne oli pystytetty myös useita telttoja ilvehtijöitä ja komeljantteja varten, jotka voivat iloita lukuisasta katsojajoukosta, kun taasen rihkamasaksat ja kotipanoisen oluen myyskentelijät tekivät hyviä kauppoja, edelliset neuloilla, ja pienillä peilinpalaisilla, jälkimäiset oluella, simalla ja kirsimarjajuomalla, mutta kaiken tämän ohella kuului yhtämittaista hujellusta ja toitotusta, joka piti reipasta elämää vireillä.

Lähimmässä pappilassa majailivat kaukaisemmat matkustavaiset; Göksholman nuori ritari Åke monine palvelijoineen oli asettunut sinne. Herra Niilo Ragvaldinpoika oli kolmen tyttärensä ja lukuisan palvelusväkensä kera vallannut kolme kamaria. Rovasti oli itse muuttanut yliskamariin, eikä hänestä ollut niin jaloille vieraille mikään uhraus liian suuri.

Niilo Ragvaldinpojan vanhin tytär, Märta neitsyt, oli mitä viehkein seitsentoistavuotias impi, ja kuitenkin unhotti hänen tavattoman kauneutensa sen iloisen lapsensulouden tähden, joka verhosi koko hänen olentonsa. Hän oli käynyt rippikoulunsa vanhan papin edessä, ja tämän kutsusta hänen isänsä oli suostunut päästämään hänet tälle ensimäiselle huvimatkalleen.

Eräästä keskustelusta, joka heti pappilaan saavuttua oli ollut Niilo herran ja vanhan rovastin välillä, huomattiin, että Åke herralle oli matkalla tärkeämpi tarkoitus kuin markkinahuvi.

Oli tarkoitus valmistaa hänelle tilaisuus nähdä ja puhutella kaunista neitsyttä.

Åke herra oli herra Juhana Maununpojan ja jalon rouvan Inga Broderintyttären nuorin poika. Häntä nimitettiin Göksholman Åkeksi eroitukseksi vanhemmasta velipuolestaan Åke Hannunpojasta.

Kasvaneena surullisen kuuluisassa Göksholmassa oli hän tietämättään saanut sieltä vaikutelmia; hänen olennossaan oli jotakin surumielisen unelmoivaa, ja jo lapsuusvuosinaan oli häneen juurtunut tunne, että hänen ja hänen veljensä oli kärsittävä rangaistus siitä, mitä heidän isänsä oli rikkonut. Sellaisia puheita oli liikkunut palvelusväen kesken ja heiltä tullut pojankin korville.

Synnynnäinen kainous sai hänet karttamaan kaikkea naisseuraa, ja kuitenkin hän kaipasi rakkautta.

Hän oli kuullut huhuiltavan sorjasta Märta Niilontyttärestä, mutta hän ei sitä enää suurin ajatellut, kun hän sattumalta, eräässä seurassa Göksholmassa herra Juhana Maununpojan luona, kohtasi edellämainitun vanhan papin. Tämä kertoi monista rippilapsistaan ja sanoi nuoren Märtan viehkeimmäksi kaikista.

Silloin muisti Åke herra ennenkin kuulleensa hänestä puhuttavan ja ilmaisi haluavansa kerran nähdä nuoren tytön. Hänen äitinsä, Inga rouva, halusi innolla saada poikansa naitetuiksi; muuan povariämmä oli tosin sanonut hänelle, että heihin oli suku sammuva, mutta sellaisesta ei ylpeä rouva tahtonut tietää mitään, mieluummin uhrasi hän sukuylpeytensäkin; vaikkei Niilo Ragvaldinpoika ollutkaan ritari, oli hän kuitenkin aatelismies, ja jos Åke herran sydän kiintyi hänen tyttäreensä, tulivat hän ja hänen herransa mielellään suostumaan heidän yhdistymiseensä.

Pappi vanhus sai asian ajettavakseen, hänen oli valmistettava Niilo herraa ja sitten johdettava nuoret yksiin. Niin sukeutui markkinamatka.

Åken äidin ei ollut tarvinnut kovinkaan paljon vaivautua taivuttaessaan herraansa ja isäntäänsä suostumaan yhdistykseen, mutta hänen vanhin poikansa Maunu joutui pois suunniltaan saatuaan siitä tiedon ja sanoi tekevänsä kaiken voitavansa estääkseen niin häpeällistä liittoa; turhaan kerrottiin hänelle ennustuksesta, hän sanoi osaavansa ennustaa hänkin, nimittäin sen, ettei neitsyt Märta Niilontytär konsanaan tule hänen kälykseen.

Kuitenkin lupasi hän tyyntyä, kunnes tulisi tunnetuksi, oliko hänen veljensä sydän kiintynyt neitsyeen; vasta sen jälkeen oli aika toimia.

Nuori Märta oli yhtä tietämätön niistä langoista, joita punottiin hänen ympärilleen, kuin leivonen hänen ikkunansa yläpuolella pyssystä, joka juuri tähdättiin sitä kohden. Märta näki ainoastaan, kuinka lintu levitti siipensä lentoon, kuinka se kohosi korkealle ilmaan ja livertäen pysyttäytyi paikoillaan pyrstö levällään.

Tyttö kuunteli ihastuneena sulosointuista laulua ja koetti matkia sen luritusta. Silloin pamahti laukaus ja laulaja kieppuroi ilmassa ja putosi sitten maahan. Nuori tyttö päästi vihlaisevan huudon, hän riensi pihalle ottaakseen sen käteensä. Luoti oli sattunut keskelle laulajan rintaa, ja pieni pää retkahti hervotonna tytön kädessä. Kyyneltynein silmin hän katseli pikku vainajaa eikä pannut merkille tummaa varjoa rinnallaan.

"Koskeeko linnun putoaminen niin kovasti mieleenne?" kysyi miesääni jokseenkin pilkallisesti.

Märta kohotti katseensa ja näki jokseenkin nuorekkaat, mutta terävä- ja kovapiirteiset kasvot. Päässä oli leveäreunainen, korkea huopahattu, muuten oli miehellä tavallinen sarkatakki ja vyöllä rikkaasti kirjailtu nahkavyö, jossa riippui kalpa. Mies puhui ruotsia, mutta hyvin tanskanvoittoisesti.

Märta teki kaikki nämä havainnot samalla kuin vastasi: "Se lauloi niin kauniisti ja oli niin onnellinen."

Mutta katse, jonka hän kohtasi, pani hänet yhtä nopeasti luomaan katseensa maahan, samalla kuin häpeän puna peitti hänen poskensa. Äkkiä kääntyi hän mennäkseen, mutta muisti samassa, että piti vielä lintua kädessään.

"Kuulkaas, neitsyt. Puheestani olette kuullut, etten ole ruotsalainen, pukuni on valepuku. Uskaltaessani tänne saakka ei ollut vaara kaukana, olen uhmannut sitä ainoastaan saadakseni teitä nähdä ja puhutella."

"Muistatteko, kun viime kesänä teitte isänne kanssa matkan Kronoborgiin? Teidän palvelijanne ratsastivat hyvän matkaa edellä. Tienhaarasta tuli kolme ratsastajaa, hevosenne säikähtyi ja nousi kahdelle jalalle. Silloin hypähti muuan ratsastajista maahan, hän oli nähnyt teidän horjahtavan ja otti teidät vastaan käsivarsilleen."

"Isänne syyti ratsastajille tuimia sanoja, onnettomuus oli heidän syynsä, sanoi hän; mutta ylhäisin heistä kieltäytyi vastaamasta mitään, hänellä oli ollut onni pitää teitä käsivarsillaan, katsoa teidän kauniisiin silmiinne… tämä hetki, tämä tapaus ei ole siitä päivin häipynyt koskaan hänen muistostaan, se on syöpynyt tulikirjaimin hänen sieluunsa ja herättänyt pala vimman ikävöimisen nähdä jälleen teidän suloiset kasvonne. Siinä syy, miksi olen tullut tänne; tahdotteko vielä huutaa apua?"

Puna oli tytön poskilta paennut; hän tunsi pelkoa, kauhua, ja kaiken tämän ohella tunsi hän muukalaisen silmät lakkaamatta itseensä kiintyneinä. "Pyydän teitä, että päästätte minut menemään!" sanoi hän vavisten.

Märta katsoi hänen leimuaviin silmiinsä. "Minä pelkään teitä", sanoi hän väristen.

"Hyvä, että ainoastaan pelkäät! Jos olisit sanonut minua inhoavasi, et siitä olisi saanut ainoastaan sinä kärsiä rangaistusta, vaan koko sukusi." Vieras tarttui lujasti Märtan käteen. "Katso vielä kerran minuun ihmeellisillä silmilläsi, suo minun niistä nähdä vastarakkauden kipinäkään, ja minä tahdon olla sinulle lempeä herra."

Otto Rud kulki lujin askelin pihan poikki, sitten yhtyi hän useampiin miehiin, joiden seurassa hän suuntasi kulkunsa kylän ulkoreunalle.

"Missä olet ollut, tyttö?" kysyi Niilo herra, kun Märta vihdoin seisoi hänen edessään.

"Mistä se tulee?" kysyi hän ihmeissään ja otti linnun tytön vapisevasta kädestä.

"Minä kieltäydyin, silloin pani hän sen linnun kaulaan ja pakoitti minut ottamaan sen."

"Ei hätää! Täytyy jotakin uskaltaa, kun on kysymys sellaisesta vihollisesta."

Asian vielä ollessa parhaillaan puheena astui Åke ritari sisään; molemmat nuoret eivät olleet ennen nähneet toisiaan, mutta Niilo herra havaitsi ilolla, että puna nopeasti palasi hänen tyttärensä kalpeille poskille ja että ritari ilmeisellä ihailulla katseli kaunista neitsyttä.

Aamiaisen aikana antoi sattunut tapaus aihetta vilkkaaseen keskusteluun. Pappi oli hänkin sitä mieltä, ettei Märtan pitänyt antautua uusiin seikkailuihin, mutta Niilo herra ja Åke herra tuumivat, että he kyllä puolustaisivat häntä, mitä ikinä uhkaisikin.

Luultavasti edellinen tahtoi sattuneen tapauksen pohjalla yllyttää viimeksimainitun pikaiseen ratkaisuun. Nuori mies miellytti häntä suuresti ja ylhäinen heimoside vieläkin enemmän.

Pappi arvasi hänen ajatuksensa ja virkkoi sentähden ääneensä, että varmimman tuen saisi Märta siten, että menisi äkkiä kihloihin ja pian sen jälkeen naimisiin.

Nuoren Åke herran silmät puhuivat paremmin kuin sanat, mutta Niilo herra sanoi leikkisästi, että jollei pappivaari tahtonut ruveta hänen herrakseen ja miehekseen, oli tietymätöntä, mistä hän saisi sellaisen.

Tuumittiin monin puolin, millä tavoin sormus parhaiten oli lähetettävä omistajalleen. Niilo herra tahtoi ehdottomasti tehdä itse sen.

"Enkö ole itse tyttäreni edustaja?" sanoi hän. "Se häväistys, joka on aiottu hänelle, kohdistuu minuunkin."

Sitä vastoin oltiin yksimieliset siitä, ettei tanskalaista ritaria koetettaisi ottaa vangiksi; ensiksikään ei ollut varmaa, kuinka suuri seurue hänellä olisi mukanaan, toisekseen koko aiotut markkinahuvit muuttuisivat veriseksi kahakaksi ja sellaisista oli jo saatu kylliksi.

Pappi vanhuksen uusien esitysten johdosta päätettiin vihdoin jättää Märta pappilaan, kunnes Otto Rud joukkoineen olisi karkoitettu kylästä.

Niilo herralla ja papilla oli yhtä ja toista keskusteltavaa niistä varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä, ja sentähden molemmat nuoret jätettiin kahdenkesken tutustumaan toisiinsa.

Nuori Märta muistutti pelästynyttä naarashirveä — hän oli hämmästyksen ja pelästyksen valloissa tapahtuman johdosta, ja nyt jätti hänet isänsä yksin nuoren ritarin seuraan; lapsi oli muutamissa tunneissa kokenut enemmän kuin koko edellisessä elämässään. Päivää aikaisemmin olisi hän niin kahdenkesken satuttuaan heti juossut etsimään äitiään; nyt istui hän hiljaa ja mietiskeli levotonna, eikö hänen isänsä joutuisi jononkin vaaraan Otto Rudin kanssa yhtyessään.

Åke arvasi hänen ajatuksensa ja sanoi puolustavansa hänen isäänsä, mitä tulisikin tapahtumaan.

Mutta silloin Märta sanoi, että häntä surettaisi kovin, jos Åke herrallekin tapahtuisi jotakin pahaa, ja kun tämä silloin tarttui hänen pieneen kätöseensä, katsoi hän nuoreen mieheen niin hartaan uskollisin, niin lapsellisen viattomin silmin, että toinen tunsi joutuvansa tykkänään hänen valtoihinsa.

Jos Åke herra olisi pitänyt yhä kätöstä omassaan, olisi hän tehnyt samoin kuin Otto Rud, ja vaikka hänellä olikin tytön isän suostumus siihen, ei siltä ollut sanottu, että hänellä olisi tytön itsensä, ja sentähden päästi hän sen irti ilman pienintäkään puristusta. Mutta kysellä tytön kotoisia asioita ja kertoa omiaan, sen uskalsi hän kyllä tehdä.

Kuinka suloinen Märta olikaan puhuessaan äidistään ja omista askareistaan; ne olivat ikäänkuin punoutuneet toisiinsa, ja Åke herra saattoi hyvin ymmärtää, että kelpo rouva kasvatti tyttärestään kunnollista ja huolellista emäntää.

Sitten kertoi hän puolestaan tytölle, mutta jo nyt katsoi hän olevansa velvollinen tekemään sen täydellä vilpittömyydellä, ja niin sanoi hän jo poikasena juurtuneen mieleensä sen ajatuksen, ettei mikään maallinen onni voinut kukoistaa hänelle eikä hänen sisaruksilleen. "Meidän sukumme on varmaan kuoleva sukupuuttoon, ennenkuin ilon ruusut ehtivät puhjeta Göksholmassa", sanoi hän syvästi huoaten.

"Sepäs on ihmeellistä!" vastasi Märta. "Minulle kajastaa elämä kuin ihana kevätpäivä."

"Teidän suvussanne ei ole tehty mitään suurta rikosta", sanoi nuori mies vakavasti.

"Mutta eikö sellaista voi sovittaa mitenkään muuten kuin kärsimällä?
Luulen, että sen voi tehdä hyvillä töilläkin."

Nuorukainen katsoi neitoon; kuinka mielellään olisikaan hän tahtonut sanoa: "Näyttäkää minulle tie, seuratkaa minua sille, ja minä olen oleva onnellinen ihminen."

"Veljeni on selittänyt, ettei hän koskaan mene naimisiin. Hän ei sano voivansa rakastaa."

"Vanhempiamme surettaa se; hän on jalo, vilpitön herrasmies, mutta naisvihaaja."

"Mutta hänellä ei ole teidän lempeitä silmiänne, ei teidän iloista hymyänne. Te voitte varmaan nauraa oikein sydämellisesti."

"Sentähden ovat vanhempamme antaneet meille veljille vapauden valita kenen neitsyen tahdomme."

"Ettekö luule, että hän antaa minulle kieltävän vastauksen?" kysyi nuori mies innokkaasti ja tarttui uudestaan neidon käteen.

Neito katsoi häneen. "Ei, jos hänen sydämensä on vapaa. Sanokaa minulle, oletteko veljeenne?"

"Hän voi väliin olla paljon iloisempi, mutta myöskin paljon synkempi mieleltään kuin minä."

"Jos voisin, niin naittaisin teidät molemmat; silloin tulisi jälleen iloa Göksholmaan."

Herra Niilo Ragvaldinpojan saapuminen teki lopun keskustelusta; nopea silmäys, jonka hän heitti nuoriin, ei selittänyt hänelle mitään.

Tämä nousi, melkolailla tyytymätönnä siitä, että hänet oli keskeytetty juuri ratkaisevana hetkenä.

Niilo herra oli pitänyt huolen siitä, että asemiehet ja palvelijat olivat valmiit lähtemään, kaikki tyyni aseissa; kukaan ei voinut tietää, kuinka kaikki tulisi päättymään.

"Ole huoletta, lapsi, ja kiitä Jumalaa siitä, että hän on antanut sinulle sellaiset puolustajat."

Hän painoi suukkosen tytön otsalle ja kehoitti häntä sitten sanomaan jäähyväiset Åkelle.

Mutta nuorukainen ei rohennut käyttää tarjottua tilaisuutta hyväkseen; hän ei edes rohennut tarttua ojennettuun käteen, vaan ainoastaan kumarsi.

Märta seisoi ikkunassa niin kauan kuin saattoi nähdä heidät; sitten hän polvistui madonnan eteen ja rukoili lapsenhartaudella isänsä ja ritarin puolesta.

Sen jälkeen istuutui hän uudestaan ikkunan ääreen, ja nyt risteilivät hänen mielessään monet monituiset ajatukset. Hän ajatteli milloin omaa iloista, rauhallista kotiaan, milloin synkkää, syyllisyyden painamaa Göksholmaa, ja ne kietoutuivat niin toisiinsa, että hänestä tuntui väliin hänen kotinsa olevan Göksholmassa, väliin tuntui Göksholma olevan siirretty hänen kotiinsa.

Jätämme hänet hetkeksi yksin unelmoimaan seurataksemme pientä parvea, joka lähti pappilasta ripein askelin markkinapaikalle.

Täällä oli kaikkialla elämää ja liikettä. Kauppa oli kojuissa vilkkaampaa kuin oli odotettu; kaikkien arkkujen pohjilta oli etsitty jokainen penni esiin, käytettiin nauhoihin, neuloihin ja kaulaliinoihin mitä olisi tarvittu elintarpeihin. Se, joka kuukausia, jopa vuosiakin oli kärsinyt välttämättömimpäinkin tarpeidensa puutetta, saa joskus vastustamattoman halun ylellisyyteen, ja oluttuvissa näyttäytyi, kuinka puutetta kauan kärsineet mielellään korvaavat vahingon ottamalla aika humalan.

Ilo oli ylenpalttinen, hurja ja myrskyinen; markkinavieraat tiesivät, ettei sitä voinut kestää kauan, sentähden oli se oleva niin perinpohjainen kuin mahdollista, ja kun sitä oli helpoin ilmaista huutaen ja rähisten, huudettiin ja rähistiin, minkä talonpoikaiskeuhkot kestivät, huuliharppujen, räikkätorvien ja rumpujen säestäminä.

Herrasväen tieltä väistyi joukko nöyrästi syrjään, mutta nämä pysähtyivät ainoastaan etevimpäin kojujen eteen, ja mitä ostettiin, se jaettiin palvelusväelle.

Niilo ja Åke herra kulkivat verkalleen kojujen välitse, heitä ympäröi niin taaja palvelija joukko, ettei ollut lainkaan helppo asia nähdä, oliko naisiakin piirin keskellä. Kivenheiton päässä kylän ulkoreunasta näkivät ne koko joukon valkotakkeja, päissä karkeat huopahatut, ja tämä joukko tuli hitaasti heitä vastaan.

"Tuolla he ovat!" kuiskasi Niilo herra vierustoverilleen. "Nyt on oltava varuillaan!"

"Tässä on vero!" huusi edellinen jälleen. "Kuoliaaksi ammuttu lintu, joka, niin ylen koristeltu kuin onkin, ei kuitenkaan ole muuta kuin haaska; kauppahinnan, joka sillä on kaulassaan, heitämme antajalle vasten naamaa!" Ja näiden sanojen jälkeen lensi leivonen vielä kerran korkealle ilmaan ja putosi sitten vihollisten joukkoon.

Vähintään kymmenkunta kaatui, toiset lähtivät hirveästi rähisten, uhkaillen ja kiroillen käpälämäkeen niin nopeasti kuin voivat.

"Nyt luudat käsiin!" huusi Niilo herra. "Rientäkää vihollisten jälkeen minkä kynnestä kerkiää!"

Ja nyt alkoi kilpajuoksu. Turhaan huuteli Otto Rud väkeään pysähtymään; silmittömän säikähdyksen valtaamina syöksyivät he tiehensä, mutta heitä estivät pitkät takit, joihin he eivät olleet tottuneet, he heittivät kuperkeikkaa usein toistensa ylitsekin, ja silloin ruotsalaiset havuluudat peittosivat heidän selkiään niin perinpohjin, että he vain töintuskin voivat kömpiä pystyyn jatkaakseen juoksuaan.

Otto Rud oli heittänyt pois valepukunsa; jos hänen väkensä olisi pitänyt puoliaan, olisi hän uskaltanut käydä otteluun vihollista vastaan, nyt täytyi hänen ajatella ainoastaan miten itse selviäisi pälkähästä, mutta paetessaan vannoi hän hirveimmän valan kostaa niille, jotka olivat saaneet hänelle aikaan sellaisen häväistyksen.

Kun takaa-ajoon oli vihdoin väsytty, antoi Niilo herra merkin palaamiseen ja paluumatka tapahtui laulaen ja iloisesti leikkiä laskien. Kaatuneista löydettiin ainoastaan kaksi enää maassa makaamassa. Kun heitä lähemmin tarkastettiin, huomattiin heidän makaavan päihdyksissään. Haulilaukaus oli heitä ainoastaan lievästi haavoittanut. Talonpoikaistakin alla oli heillä tavallinen tanskalainen merimiehen puku. Niilo herra käski heti viedä heidät vankeuteen.

Lopuksi kutsui Niilo herra kaikki urhonsa parhaaseen oluttupaan, ja kun hän jäi sinne itsekin, katsoi myös Åke herra olevansa velvollinen viipymään, kuinka palavasti hänen sydämensä vetikin häntä pappilaan.

Märta ei ollut kovinkaan monta minuuttia ehtinyt istua unelmoiden ikkunan ääressä, kun hän kuuli kavionkopsetta ja näki nuoren ratsastajan laskettavan pihalle.

Vanha tallirenki tuli heti ottamaan vastaan hänen hevostaan, ja pappi meni eteisen ovelle toivottamaan vieraan tervetulleeksi. Märta kuuli, kuinka he melkein kuiskien puhelivat keskenään, heti sen jälkeen avautui arkituvan ovi, jossa Märta istui, ja molemmat astuivat sisään.

Nuori tyttö aikoi hiipiä kyökin kautta pois, mutta pappi pyysi häntä jäämään.

"Seikkailu on onnellisesti päättynyt", sanoi hän, "ja isääsi odotetaan pian takaisin. Menen häntä vastaan ja jätän sinut tämän jalon herran suojelukseen."

Kun Märta kohotti katseensa, hämmästytti häntä se ihaileva katse, jolla vieras häntä tähysti, mutta se oli kaikkea muuta kuin rohkea; hänen täytyi hymyillä punastuen kääntyessään vieraasta pois.

"Kautta madonnan, olette ihanin neitsyt, mitä olen konsaan nähnyt!" huudahti vieras.

"En, mutta se oli ensimäinen vaikutelma, jonka tunsin teidät nähdessäni, armas Märta."

"Tiedän myös, että isänne ja Åke ritari ovat menneet taistelemaan noitaa vastaan, joka tahtoi ryöstää teidät."

"Jos kunnianarvoisa pastori on kertonut sen, ei tiedoissanne juuri ole mitään noituutta."

"Ihanin neitsyt, jos täällä harjoitetaan noituutta, niin te yksin teette niin."

Märta katsoi häneen, mutta sai tällöin kestää sellaisen ristitulen hänen silmistään, että kääntyi uudestaan punastuen pois. "Minusta tosin tuntuu, että olen nähnyt jonkun, joka muistuttaa teitä, mutta en tunne teitä sittenkään."

"Te olette hänen Maunu veljensä", huudahti tyttö innokkaasti ja säteilevin silmin.

"Toivon, että sekä te että Åke herra pian löytäisitte viehättävän morsiamen."

"Hänen sanoistaan arvasin, että hän on jo löytänyt, mitä on etsinyt; se kyllä onnistuu teillekin."

"Ei, mutta voin ymmärtää, ettei hän ole ylhäistä syntyä. Mitä se merkitsee, ritari, jos he rakastavat toisiaan?"

"Joka liittyy ennustukseen." Märta huokasi syvään; kuinka mielellään tahtoikaan hän kuulla sen, mutta hän ei rohennut sitä pyytää.

Ritari istui mietteihinsä vaipuneena. Hetken kuluttua sanoi hän tyttöön katsomatta: "Tahdotteko kuulla sen?"

Ja Maunu herra tarttui aivan kuin tietämättään hänen käteensä, eikä tyttö rohennut vetää sitä pois, jottei häiritsisi toisen ajatus juoksua.

"Sitä en tiedä. Mutta ajatteles nyt, jos mielessäni syttyy intohimoinen rakkaus häneen, jota veljeni rakastaa."

Kunpa Märta olisi edes saanut kätensä irti. Hän tunsi, kuinka ritarin kädet olivat väliin polttavan kuumat, väliin kylmät, ja hän tunsi levottomuutta ja pelkoa.

"Mutta jos kysyn häneltä — veljeni tietämättä — kysyn häneltä, jota rakastan, onko veljeni ennen pyytänyt hänen sydäntään ja uskollisuuttaan, eikö minulla ole oikeus odottaa avomielistä, vilpitöntä vastausta?" Hän piti lujasti tytön kädestä.

"Ei, ei, älkää vielä!… Sanokaa minulle, onko veljeni jo puhunut hänelle rakkaudestaan?"

"Kuka nainen ei sellaista ymmärtäisi. Ajatelkaa vain miestä, joka on kosinut teitä."

"Märta, onko se mahdollista!… Veljeni ei siis ole…" Hän kietoi käsivartensa tytön ympäri ja puristi hänet kiihkeästi syliinsä.

"Että rakastan sinua yli kaiken maailmassa, ja että se on kuolemantuomioni, jollette suostu minun morsiamekseni", sanoi hän kunnioittavasti notkistaen toisen polvensa lattiaan. "Oi Märta, ojenna minulle kätesi merkiksi, että suostut ja annat anteeksi."

Märta oli niin pelästynyt, että tuskin tiesi mitä teki, ennenkuin tunsi ritarin suutelevan käsiään, vetävän hänet syliinsä ja antavan hänen huulilleenkin veronsa.

Kun ensi hurmaus oli hieman asettunut, tunsi hän istuvansa ritarin rinnalla, tämä oli kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja hän lepäsi tämän rintaa vasten. Pieni Märta parka, hän oli kuin unissaan eikä tiennyt kuinka kaikki oli tapahtunut. Täällä istui hän vieraan miehen rinnalla, eikä hänen isänsä ja äitinsä tiennyt siitä mitään.

Mutta ritari puhui yhtämittaa, hän kuvaili Göksholmaa, kuinka hän tulisi sinne rakastetuksi valtiattareksi; vanhempainsa iloa saadessaan sellaisen tyttären; kuinka hänen elämänsä ainoa pyrkimys tulisi olemaan valmistaa Märtalle iloa ja onnea.

"Mutta muistelen veljenne sanoneen, ettei teidän sydämenne voinut rakastaa", sanoi Märta.

"Niin minäkin luulin, mutta sinut nähdessäni tunsin kuin salaman iskun; nyt rakastan. Oi Märta, et voi kuvitellakaan, kuinka suuresti rakastan."

"Kas, kas!" huudahti tyttö hypähtäen pystyyn. "Tuolla tulee Åke herra ja isäni. Saatte kertoa hänelle mitä on tapahtunut, minä en voi olla silloin läsnä." Ja nopein askelin riensi hän huoneesta.

Ritari katsoi hänen jälkeensä. "Rakastakoonpa veljeni häntä tai ei", jupisi hän, "täytyy hänen tulla minun omakseni, sillä ilman häntä en voi elää".

Niilo herra ja Åke ritari olivat jo papilta saaneet tiedon Maunu herran saapumisesta. He ihmettelivät aikalailla, mikä mahtoi olla syynä; Åke pelkäsi veljensä saapuneen estämään hänen kosintaansa; mutta vaikka molemmat olivatkin hämillään toisensa nähdessään, näytti kohtaus kuitenkin olevan sydämellinen molemmin puolin.

Niilo herra kertoi, kuinka hän oli ajanut pois Otto Rudin, ja kaikkia nauratti se harmi, jonka tappio hänelle tuotti; sellaista ei hän varmaan tulevaisuudessa uskaltaisi yrittää.

Mutta nyt ei Maunu ritari voinut enää kauemmin olla selittämättä syytä saapumiseensa; hän luki kysymyksen siitä kaikkien kasvoilta. Edellisen keskustelun aikana ei hän ollut voinut salata levottomuuttaan, ja hänen huomautuksensa ja lausuntonsa olivat sen riittävästi ilmaisseet. Nyt täytyi hänen tarttua asiaan ja väkinäisesti naurahtaen kysyi hän, tahtoivatko he nyt kuulla, mitä hänellä oli kerrottavaa; ei se kestä kovin kauan, mutta on varmaan sitä odottamattomampaa. Kaikki olivat uteliaita, mutta ei kukaan yhtä suuresti kuin Åke. Jos veli toi viestin vanhemmilta, että he kieltäyivät suostumasta hänen avioliittoonsa Märtan kanssa, niin oli hän lujasti päättänyt olla siihen mukautumatta.

Maunu ritari kääntyi herra Niilo Ragvaldinpoikaan ja kertoi nauraen, että kun hänen veljensä oli sanonut haluavansa nähdä ja mahdollisesti kosia kaunista Märta Niilontytärtä, oli hän ilmaissut suurimman tyytymättömyytensä siihen, mutta se ei auttanut ja hänen veljensä lähti kosintamatkalle.

"Mutta minun vastahakoisuuteni ei siitä vähentynyt", jatkoi Maunu herra, "ja minut valtasi kiihkeä halu estää tämä liitto tavalla tai toisella".

"Anna minun jatkaa. Läksin tänne ainoastaan yhden palvelijan seuraamana; en tiennyt itsekään mitä tahdoin; ennen kaikkea täytyi minun nähdä neitsyt."

"Koskaan en ole unhoittava, mitä tunsin hänet nähdessäni; oli kuin kaikki sisälläni olisi muuttanut tuokiossa muotoaan; ynseys, kylmäkiskoisuus muuttui tuokiossa ihailuksi ja intohimoiseksi rakkaudeksi."

"Kysyin häneltä, olitko sinä kosinut, mutta silloin hän vastasi, että sinä olit puhunut hänelle toisesta, johon sydämesi oli kiintynyt, ja kun olin tyyntynyt siinä suhteessa, silloin ilmaisin rakkauteni ja sanoin, etten voinut elää ilman häntä. Kun hän näki teidän tulevan, tempaisihe hän irti sylistäni ja sanoi: 'Kerro sinä heille, minä en voi.' Niin pakeni hän täältä."

Kalmankalpeana kuunteli Åke kertomusta. Veli olisi voinut kertoa niin lyhyeen tai pitkään kuin olisi tahtonut; Märta oli häneltä ainaiseksi mennyttä, ainoastaan sen hän käsitti, ainoastaan siitä välitti.

Niilo herra oli mitä suurimmassa määrin hämmästynyt ja samalla mielissään; vanhemman veljen reippaampi olento miellytti häntä paremmin kuin toisen hentous, ja menettelyn epärehellisyys ei häntä paljon liikuttanut.

Sentähden pudisti hän lujasti ritarin kättä, meni sitten ovelle ja huusi, niin että kartano kajahti: "Märta!" Sitten hän nauroi sydämensä pohjasta.

Märta astui heti kohta huoneeseen allasilmin ja hehkuvin poskin, mutta pysähtyi nöyrästi ovensuuhun.

"Täällä kerrotaan merkillisiä uutisia!" huusi Niilo herra häntä vastaan. "Sinä olet kihlautunut minun tietämättäni."

"Se tuli niin äkkiä, minä en saanut miettimisaikaa", vastasi tyttö sammaltaen.

Käsittikö hän tällä hetkellä, että Åkekin rakasti häntä, vai miksi hän muuttui melkein yhtä kalpeaksi kuin tämäkin? Hoippuvin askelin hän meni isänsä luo, joka pani hänen kätensä Maunu ritarin käteen ja siunasi heidän liittonsa.

Ei ole pelkkää pilaa, kun sanotaan, että me useimmiten puhumme peittääksemme ajatuksiamme; ken tahtoo tietää ajatukset, hänen on osattava lukea silmistä, näistä sielun peileistä, jotka eivät koskaan voi täydellisesti salata mitä mielessä liikkuu. Maunu ja Åke vaihtoivat myös katseen, ja vanhempi ymmärsi siitä, että hänen veljensä uskoi omistavansa sen sydämen, jonka hän oli viekkaudella houkutellut itselleen, ja samoin kuin isoisä oli murhannut Ruotsin onnen, niin oli nyt veli tuhonnut veljensä onnen ja siten erinnyt hänestä ainiaaksi.

Åke näki veljensä silmistä kuvastuvan häpeän, mustasukkaisuuden ja vihan, ja hänenkin täytyi ajatella isoisää henkipattona harhailemassa ympäri maata, ja hän muisti tarkkaan, kuinka katkerat tämän viimeiset hetket olivat. Mitä arvoa onkaan onnella ilman tyyntä omaatuntoa.

Papilta ei ollut kysytty mitään, ja sentähden ei hän ollut sekaantunut keskusteluun. Nyt sanoi hän hiljaa Åkelle, että halusi puhutella häntä kahdenkesken, ja nuori mies seurasi heti.

Maunu näytti silloin tuntevan todellista helpoitusta, nyt hän tahtoi esteettömästi sopia Niilo herran kanssa häistä, jotka hän tahtoi viettää niin pian kuin mahdollista.

Mutta Märta, joka siihen asti oli ollut hiljaisena kuulijana, sanoi tällöin, että ensin oli saatava hänen äitinsä suostumus. Niilo herra arveli, että se oli tarpeeton, mutta kun Märta pysyi lujana, pääsi hänen tahtonsa voitolle.

On ihmisiä, jotka ikäänkuin uinuvat kotelossaan läpi elämän, toisilta puhkeaa kuori ennen aikojaan, ja heidän täytyy avata siipensä lentoon, ennenkuin ovat saaneet voimia siihen.

Niin oli Märtan laita. Kun hän illalla oli vihdoin jäänyt yksin pieneen kamariinsa, tunsi hän itsensä tuiki väsyneeksi ja kurjaksi, kykenemättömäksi ajattelemaan ainoaakaan selvää ajatusta. Mutta alituiseen hän näki edessään kaksi silmää, jotka katselivat häntä melkein epätoivon ilmein, ja vastoin tahtoaankin täytyi hänen mietiskellä, mitähän ne tahtoivat hänelle sanoa.

Niinkuin käännellään kirjan lehtiä toinen toisensa jälkeen vihdoin löytääkseen sisällön ratkaisun, niin koetti hän palauttaa muistoonsa kaiken, mitä Åke oli sanonut, vieläpä selittää jokaisen katseenkin, ja kun hänelle silloin selvisi, että Åke epäilemättä rakasti häntä, silloin painoi hän päänsä käsiinsä ja itki hiljaa, mutta niin katkerasti, että sydän aivan oli pakahtumaisillaan, ja hän rukoili Jumalaa pyytäen saada kuolla.

Mutta arkituvasta kuuli hän isänsä hilpeän, äänekkään naurun; tehty liitto oli hänelle mieleen. Niilo herra oli ankara ja vaatelias herra; hän oli vihoitellut emännälleen siitä, että tämä synnytti hänelle ainoastaan tyttäriä, mutta heidän tavaton kauneutensa oli herättänyt hänen mielessään ylhäisten vävyjen toiveita, ja hänen toiveensa olivat toteutuneet, ennenkuin hän oli rohennut toivoakaan.

Jos Otto Rud olisi kosinut hänen tytärtään tavallisessa järjestyksessä, ei hän suinkaan olisi mistään isänmaallisista syistä katsonut olevansa velvollinen kieltämään suostumustaan. Nyt sitä vastoin, kun tytöllä jo oli kosija, saattoi hän esiintyä kuinka pöyhkeästi tahansa, ja niin hän esiintyikin, kuten tiedämme. Niilo herra aivan riemuitsi mielessään ajatellessaan, kuinka korkealle hän oli nouseva tulevain ylhäisten vävyjensä olkapäillä.

Maunu herran kanssa hän sopi siitä, että häät vietettäisiin kolmen viikon kuluttua; hän saattoi taata sanallaan, että hänen emäntänsä kyllä oli taivuttava Märtankin siihen. Mutta se ei suinkaan estänyt ritaria ennenkin käymästä heidän luonaan; "linnoituksen, joka oli valloitettu äkkirynnäköllä, täytyy oppia tuntemaan uusi päällikkönsä", sanoi hän nauraen. "Eräs asia huolestuttaa minua", tuumi Maunu. "Mikä se on?"

"Viikon kuluttua; niin pitkä valmistusaika on meidän jätettävä hänelle ja hänen äidilleen."

"Se on hyvä; silloin on teillä tilaisuus kuiskailla helliä sanoja hänelle. Sellaisista sokerileivoksista naiset pitävät." Ja Niilo herra nauroi täyttä kurkkua, joko sitten onnesta tai oluesta, joka nousi hänen päähänsä.

Mutta seuraavana aamuna anivarahin koputti joku hiljaa Märtan kamarin ovelle. Hän oli nukahtanut pää pöytää vasten, nyt hypähti hän nopeasti ja meni unenhorroksissa ovea avaamaan.

Tulija oli vanha pappi, joka katseli häntä osanotolla. "Sinä et ole lainkaan levännyt vuoteessasi, tyttäreni?" kysyi hän.

"Kuinka on…?" Hän katseli vakoillen ympärilleen. "Kuinka on Åke herran laita?" kysyi hän, ja tuokioksi levisi hento puna hänen kalpeille poskilleen.

"Riippuu sinusta itsestäsi. Minä kieltäydyin kauan viemästä hänen viestiään, mutta hän sanoi minulle, että hän… että hän tahtoi sanoa sinulle ikuiset jäähyväiset."

"Veljekset on eroittanut rakkaus sinuun, aistillinen rakkaus. Yhdistä nyt heidät puhtaalla, taivaallisella rakkaudella."

"Isä, siunatkaa minua!" Hän vaipui papin jalkoihin, ja tämä laski rukoillen kätensä hänen päälaellensa.

"Tulitte siis kuitenkin, neitsyt", sanoi Åke hänet nähdessään. "Odotin, että oma onnenne olisi tehnyt teidät tunteettomaksi sille tuskalle, jota minä kärsin."

"Ettekö ole ennen puhunut minulle ennustuksen voimasta; epäilemättä juuri sen vaikutuksesta luulin teidän jo olevan sidotun. Sanoitte olevan korkeimman toivomuksenne, että veljennekin joutuisi kihloihin, ja ajattelin teitä ojentaessani käteni."

"Tuntisin itseni vähemmän onnettomaksi, jos tietäisin, että sydämesi oli minun."

"Koko elämäni pyrkimys on oleva saada teidät palaamaan, niin että veljellisessä rakkaudessa käytte keskenänne käsikädessä."

"Teistä on tuleva ystäväni ja veljeni. Oi sanokaa, Åke, eikö tämä ole enemmän kuin kaikki muu?"

"Kiitos! Luvatkaa sitten, että kaikki on oleva niinkuin ennenkin teidän ja veljenne välillä."

"Kyllä, kyllä, siitä täytyy! En voisi sietää sitä ajatusta, että pakenisitte kotoanne minun tähteni."

Ovi aukeni ja Maunu astui sisään. Joko oli hän kuunnellut keskustelua tai ei häntä miellyttänyt heidän kahdenkeskinen keskustelunsa, mutta rypistynein otsin hän vain tervehti Märtaa.

"Sinun tähtesi?" Hän kietoi käsivartensa lujasti morsiamensa ympärille ja painoi pitkän suudelman hänen huulilleen.

Åke päästi huudahduksen ja riensi ovelle. "Näetkös", sanoi ritari, "juuri siksi emme voi olla yhdessä; olisimme molemmat mustasukkaiset toisillemme, ja mustasukkaisuus synnyttää vihamielisyyttä; sentähden täytyy meidän ainakin jonkun aikaa elää erillämme, se olisi Åken pitänyt ymmärtää."

"Tuolla hän ratsastaa ulos pihasta!" huudahti Märta. "Hän lupasi kuitenkin minulle…" Ja hän juoksi parvekkeelle huutaen: "Åke, Åke!"

"Olisit varmaan nähnyt mieluummin, että minä olisin lähtenyt pois ja hän jäänyt tänne", lausui ritari katkerasti.

Märta katsoi häneen. "Luuletteko tosiaankin tulevanne onnelliseksi minun kanssani?" kysyi hän nöyrästi.

"Tiedän vain, että rakastan sinua niin suuresti, että tahtoisin mieluummin olla kirottu kuin luovuttaisin sinut jollekin toiselle."

Märta kääntyi väristen hänestä pois. Isänsä käskystä täytyi hänen sitten tehdä kiertokulku markkinoille.

Niilo herra sai sillaikaa tilaisuuden kertoa kahakasta Otto Rudin kanssa, eikä hän suinkaan jättänyt tällöin koristelematta omia urotekojaan.

Puolipäivän aikaan lähdettiin vihdoin matkalle; Niilo Ragvaldinpojalla oli ainoastaan puolen päivän matka. Ritari olisi tosin mielellään saattanut heitä kotiin Ragvaldsbrohon, mutta hän ei tahtonut, että Åke joutuisi kovin paljon ennen ja ehtisi esittää asian vanhuksille ylen epäsuotuisassa valossa, ja sentähden täytyi hänen erota matkaseurastaan; mutta sitä ennen oli hän melkein uhaten pakoittanut Märtan moneen kertaan sanomaan, että rakasti häntä.

Millä helpoituksen tunteella Märta näkikään hänen poistuvan! Niilo herra tyttärensä ja seurueensa kera kannusti nyt ratsujaan ehtiäkseen kotiin ennen päivänlaskua.

Märtan äiti, Anna rouva, oli jo kaukaa kuullut kavioiden kopseen, ja hän seisoi jo pihalla toivottaakseen tulijat tervetulleiksi.

"Jumala ja hänen enkelinsä olkoot kiitetyt siitä, että olen saanut teidät takaisin!" huudahti hän. "Ette voi paljoakaan käsittää, kuinka peloissani olen ollut."

"Te naiset näette kummituksia keskellä päivää!" huudahti Niilo herra.
"On tapahtunut ainoastaan ilahuttavia asioita."

Neitsyt syleili melkein loputtomiin äitiään ja sisariaan; viimeksimainituilla oli tehtävänä tuhansia kysymyksiä, edellinen näki heti, että jotakin merkillistä oli tapahtunut.

"Tyttärelläni on ollut kolme kosijaa samana päivänä", vastasi Niilo; "hän on nyt minun suostumuksellani kihlattu yhdelle heistä".

"Jos se on tapahtunut teidän suostumuksellanne, herra, koituu se varmaan onneksi!" vastasi altis rouva, mutta heti sen jälkeen vei hän tytön pois mukanaan, niin että tämä saisi rauhassa avata sydämensä.

Eikä Märta salannut mitään. Äiti oli hänen ainoa ystävänsä ja uskottunsa. "Ah, jos olisit ollut mukana, ei olisi käynyt niin pahoin kuin nyt! On hirveää olla sidottu mieheen, joka herättää ainoastaan pelkoa."

Anna rouva luki tyttärensä ajatukset ja hän olisi voinut lisätä: varsinkin kun rakastaa toista!

Sitä hän ei sanonut, vaan koetti ainoastaan tyynnyttää tyttärensä kiihtynyttä mieltä ja lupasi ottaa hänen asiansa huostaansa, niin että kaikki kyllä tulisi hyväksi jälleen. Kun kyyhky palaa pesään ensimäisen lentoyrityksensä jälkeen, kätkee se päänsä emosen siipien suojaan ja uinuu pois kaiken väsymyksen.

Pidellen äitinsä kättä omassaan nukkui Märtakin, eikä äiti poistunut hänen luotaan, ennenkuin oli nähnyt rauhallisen lapsenhymyn palaavan rakastetuille kasvoille. Silloin hän kumartui ja suuteli hänen otsaansa, rukoillen siunausta lemmikkilapselleen. Mutta kun hän nousi, näki hän, että kaksi kirkasta kyyneltä vieri hiljaa Märtan poskea alas. Tulivatko ne hänen omistaan vaiko lapsensa silmistä? Nyt niitä tuli useampiakin, Märta se tosiaankin itki unissaan, mutta ainoankaan eleen muuttumatta, ainoankaan lihaksen värähtämättä; hänen suunsa melkein vetäytyi hymyyn, ja hän kuiskasi: "Åke, älä mene pois luotani."

"Häntä siis lapseni rakastaa!" huokasi äiti itsekseen. "Rakas lapsi parkani."

Niilo herra oli lähettänyt häntä kutsumaan, ja hänen täytyi lähteä kuulemaan hänen käskyjään.

Turhaan pyysi Anna rouva lykkäystä. Niilo herra oli kerran antanut lupauksensa, äidin oli vain valmistettava tytärtään siihen niin pian kuin mahdollista.

"Jos Maunu herra tulee tänne viikon kuluttua, niin voimmehan viivyttää siihen asti", vastasi Anna rouva. "Märta tarvitsee tämän ajan toipuakseen mielenliikutustensa jäleltä."

Samassa kajahti niin läpitunkeva kirkaisu, että se kuului ylhäältä alas asti.

"Jeesus… Maria, se oli Märta!" Vanhemmat riensivät hänen huoneeseensa ja tempasivat oven auki. Nuori tyttö oli lattialla polvillaan ja huitoi torjuvasti käsillään. "Pelastakaa, pelastakaa, palaa, palaa!" kirkui hän aivan poissa suunniltaan.

Kun he nostivat hänet ylös, näkivät he, että hänen silmänsä olivat ummessa. Äiti lausui moneen kertaan hänen nimensä; vihdoin hän heräsi ja avasi silmänsä, mutta kauan tuijotti hän huoneessa ympärilleen, ennenkuin täydellisesti palasi tajulleen.

"Mikä kauhean hirvittävä uni!" huudahti hän. "Näin teidän kaikkien palavan."

Äiti sulki hänet syliinsä. "Jumalan kiitos, se oli ainoastaan kuvittelua, nyt jään luoksesi!" Mutta yön kuluessa palasi kauhea näky useampia kertoja, ja Anna rouva koetti kaikin voimin häntä tyynnyttää.

Vasta aamulla nukkui hän tyyneen ja virkistävään uneen, mutta päivällä kertoi hän nähneensä unissaan peloittavalla selvyydellä, kuinka hänen vanhempansa ja sisarensa surmattiin ja sitten heitettiin palavaan rovioon. "Oi, en unhoita sitä koskaan!" huudahti hän. "Minä luulin kadottavani järkeni."

"Unia mitkä unia!" leikitteli Niilo herra. "Se ainakin oli kristillisesti tehty, että ryövärit ensin ottivat henkemme."

Ritari nauroi täyttä kurkkua poistuessaan huoneesta, mutta siitä huolimatta tiedusteli hän tarkoin, oliko näkynyt epäiltäviä henkilöitä, ja kun hän oli saanut sen vastauksen, että viime aikoina oli saatu olla maankiertäjiltä tavattoman rauhassa, silloin palasi itseluottamus. Niilo herra ei enää arvellut itsellään olevan mitään pelättävää.

Nuoruudella on oma lääkintävoimansa, ja Maunu herran kuva merkitsi Märtalle yhä vähemmän; jos hän joskus muisti ritarin, niin hän ainoastaan hieraisi huuliaan ikäänkuin pyyhkiäkseen siten pois hänen suudelmansa. Hänen äitinsä katsoi velvollisuudekseen muistuttaa sulhasen pikaisesta saapumisesta, mutta silloin tyttö puuskahti kiihkeästi:

Sen jälkeen saattoi hän heittäytyä äidin kaulaan ja lisätä: "Älä puhu koskaan minulle hänestä."

Mutta kuudentena päivänä sanoi Niilo herra: "Huomenna saapuu ritari;
Märta, oletko valmis ottamaan hänet vastaan?"

"Tässä on kirje! Hän lähettää lukuisan seurueen tuomaan lahjoja ja antimia; se saapuu jo tänä iltana."

"Huomiseen on vielä pitkältä", vastasi Märta. Niilo herra tahtoi, että odotettu seurue otettaisiin parhaimmalla tavalla vastaan; kaikki talonväki oli sijoitettava ulkohuonerakennuksiin ja vieraat itse asuinrakennukseen. Heille oli tarjottava myös runsas kestitys, etupäässä simaa ja väkiolutta niin paljon kuin jaksoivat juoda.

He saapuivat vasta myöhään illalla; melkein kaikki talonväki oli jo mennyt levolle, ja Niilo herra ei pitänyt arvolleen sopivana näyttäytyä. Muuan vanha uskottu palvelija sai tehtäväkseen ottaa vieraat vastaan ja kestittää; hän ilmoitti, että he olivat melkein heti menneet vuoteeseen ja tunnin kuluttua oli koko talo vaipunut uneen. Mutta ei, vieraat eivät nukkuneet; he lähtivät yksitellen vuoteistaan, he hiipivät ulos, hiljaa kuin aaveet, he avasivat portin vielä useammille. Näiden joukossa oli päällikkö Otto Rud. Nyt, nyt kävi Märtan kauhea uni toteen. Hänet sidottiin käsistä ja jaloista ja kannettiin pihalle; siellä pantiin hänet vanhoihin vaunuihin ja niistä kuuli hän äitinsä ja sisariensa parkunan. Liekit leimahtelivat pian ikkunoista, koko talo muuttui heidän polttoroviokseen; hän näki isänsä vimmoissaan taistelevan häntä ahdistavaa laumaa vastaan, hän kuuli Otto Rudin huutavan heille, että hänen henkensä oli säästettävä, jotta hänet poltettaisiin elävältä; hän kuuli vihdoin, kuinka heidän omat huoneihin salvatut palvelijansa raivasivat savutorvien ja ullakkoluukkujen kautta itselleen pääsytien ulos, sen jälkeen seurasi taistelu, mutta heidän lukunsa oli liian vähäinen, heidät lyötiin maahan viimeiseen mieheen. Kuului hirveä tuskanparkaus, hänen isänsä vaipui vihdoin maahan sankarillisen vastarinnan jälkeen, keihään lävistämänä.

Sitten ei Märta kuullut enää mitään. Liekit, mustat olennot, isä, äiti ja siskot, kaikki tanssivat hurjaa piirikarkeloa hänen ympärillään, kunnes kaikki haihtui tyhjyyteen…

Kun hän sitten heräsi, luuli hän makaavansa kehdossa, mutta se ei keinunut edestakaisin kuten tavallisesti, vaan ylös ja alas — hän ihmetteli sitä ajoittaisin, mutta herkesi kohta taasen ajattelemasta.

Kun tajunta alkoi viipyä hereillä yhä kauemmin, silloin ihmetteli hän, kuka hän oli. Hän oli pieni lintu, joka oli tarttunut liimasaittaan, mutta silloin täytyi hänen osata laulaakin, ja niin alkoi hän hiljaa hyräillä, mutta voimat pettivät pian ja sen jälkeen ei hän kaukaan, kaukaan aikaan tiennyt mistään mitään.

Otto Rud oli ajanut piloille parhaan juoksijansa, mutta päivänkoitteessa oli hän saapunut Kalmariin kohtaamatta taipaleella mitään esteitä; hän oli kostanut, ja hänen tavoittelemansa neitsyt oli hänen vallassaan. Hän ei tosin ollut varma, oliko tämä elävä vai kuollut, vaikka hän kertoi nauraen tytön laulaneen tiellä. Muutamat palvelijat saivat käskyn kantaa tytön varovaisesti hänen omaan laivaansa ja jättää siellä naisten huostaan.

Tämän jälkeen laski hän, kuinka monta miestä hän oli menettänyt. Kolmetoista puuttui, mutta vähintään kaksi sen vertaa oli hakattu maahan ja silloin oli taistelu katsottava voitetuksi, varsinkin kun mitä katkerin häväistys oli pesty pois ja kaunein ruotsalainen neitsyt oli tuleva tanskalaisen miehen portoksi.

Siitä huolimatta ei urhea sankari ollut oikein varma, oliko hänen miehuullinen urotyönsä saava sen tunnustuksen, minkä se ansaitsi; jos tulisi tunnetuksi, minkä saaliin hän oli tuonut mukanaan, tekisi Göksholman ritari varmaan hänen oikeutensa riidanalaiseksi; parasta oli siis hankkia varmat takeet, ja Otto herra päätti sentähden tehdä kaappausmatkan muutamien parhaiden laivojensa keralla; niitä jäi riittävästi jälelle Kalmarin edustallekin, etteivät ruotsalaiset voineet kaupunkia vallata.

Tarpeelliset määräykset annettiin heti, ja jo samana iltana
purjehti laiva "Hannu kuningas" merille kahden kaljaasin keralla.
Ne suuntasivat matkansa pohjoiseen, Tukholmaa kohden tai kenties
Pohjanlahdelle.

Otto herra oli aikonut olla menemättä Märtan näkösälle, kunnes "tavallinen naisruikutus" oli kestänyt aikansa, mutta nyt, kun laiva kulki täysin purjein, ei hän voinut vastustaa haluaan mennä tuokioksi häntä katsomaan.

Paras paikka, lähinnä hänen omaansa, oli suotu Märtalle; alas astuessaan kuuli hän tämän uudestaan laulavan ja iloisesti yllätettynä tempasi hän oven auki.

Märta makasi vuoteessa, mutta aivan liikkumatonna; sävelet aaltoilivat hänen huuliltaan hänen liikuttamatta huuliaan ja aivan varmaan tajuamattaan. Katse harhaili avaruudessa, kaikki viittasi siihen, ettei hän huomannut tulijaa. Tämä puhui hänelle, mutta hän ei näyttänyt sitä kuulevan.

Tästä tajuttomasta tilasta huolimatta ei hänen kauneutensa ollut koskaan ollut ihanteellisempi; jo maan päällä kirkastuneena näytti hänen katseensa näkevän taivaan avoinna. Jos hän kenties koetti jäljitellä niitä säveliä, joita kuuli sieltä ylhäältä, miksi helähtivät ne silloin niin valittavilta? Ei edes Otto herrakaan voinut pysyä tunteettomana tätä liikuttavaa näkyä nähdessään; hän lähti huoneesta ja kutsui lääkärin, joka saapui heti.

On luultavaa, että mieletön tyttö vietti tyynemmän yön kuin hänen tanskalainen majesteettinsa "Hannu kuningas" laivan päällikkö. Nyt oli kenties hänen vuoronsa unelmoida murhapoltosta ja kuulla kuolevain parkunaa, mutta pian heitti hän mielestään sellaiset akkojen aaveluulot, nyt oli hän lähtenyt sieppaamaan jotakin ruotsalaista laivaa ja hän oli saanut tähtäimeensä muutaman, jota odotettiin Suomesta kallisarvoisessa lastissa.

TULEVAISUUDEN KAJASTUKSIA.

Eräässä pienessä Kalmarin linnan huoneessa, jonka seinät olivat verhotut kultatapeteilla ja lattiat peitetyt kallisarvoisilla matoilla, istui kolme miestä kiintyneenä vakavaan keskusteluun.

Taiteellisin leikkauksin koristetulla pöydällä oli kolme hopeapikaria ja pieni kannu samaa metallia, täynnä jaloa unkarilaista viiniä.

"Teidän saapumisenne oli minulle yhtä tervetullut kuin odottamaton", virkkoi linnanpäällikkö Niilo Gedda, "ja ennenkuin jatkamme keskustelua, pyydän toivottaa teidät tervetulleeksi tarjoamalla pikarin viiniä".

"Näyttää kenties sopimattomalta, että olen tuonut poikani mukanani", vastasi herra Erik Trolle, "mutta kun hän on matkalla vieraaseen maahan…"

"Kustaa herra näyttää minusta voivan puolustaa oikeutta ja olla mukana keskustelemassa niistä tärkeistä asioista, jotka koskevat isänmaata, mutta teetteköhän viisaasti, nuori sukulaiseni, jättäessänne maan näin tärkeänä murrosaikana?"

"Se vakava kutsumus, johon olen antautunut, vaatii ankaria opintoja", vastasi nuorukainen, "ja jalo suosijani, hänen armonsa arkkipiispa, on lämmöllä puolustanut palaamistani Roomaan".

"Valitettavasti ei. Tietoisuus kaikesta siitä pahasta, mitä tapahtuu, koskee syvästi hänen mieleensä."

"Ja hänen hurskas hoitajattarensa, hyvä rouva Bonti, onko hän vielä paikoillaan?"

"Tosin hän on ilmaissut haluavansa vetäytyä pois maailmasta ja mennä luostariin, mutta minun vakavat esitykseni ovat saaneet hänet pysymään kunnianarvoisan isän luona."

"Kerrotaan huhuna, että hänen armollaan on kovia koettelemuksia ja että hän saa lohdutusta ainoastaan keskustelemalla erään vanhan papin tai lähetyssaarnaajan kanssa…"

"Niin, isä Johanneksen. Hänellä sanotaan olevan salaisen parannusvoiman. Luultavasti hänen armonsa alavuus köyhiä ja vähäväkisiä kohtaan on antanut aiheen niin perättömiin juttuihin."

"Kustaalla on ollut onni oleskella pitkät ajat yksissä kunnianarvoisan isän kanssa", huomautti Erik-herra ylpeyden vivahduksella.

"Jos Herra katsoo minut siihen kelvolliseksi", vastasi Kustaa tehden ristinmerkin.

"En suinkaan unohda ilmoittaa tästä nuorelle kuninkaalle, ja olkaa varma siitä, että hän voi mahtavasti edistää ylentymistänne."

"Jos kääntyisin suoraan kuninkaan puoleen, pelkään, että se tulisi tunnetuksi."

"Ja niin viisas jo! Kaikkien pyhimysten nimessä, teistä on tuleva jotakin suurta aikanaan!"

"Teillä näyttää olevan tarmoa sekä tahdossa että toimessa, mutta niin paljon kuin se lupaakin vastaisuudessa, ei se levitä mitään valoa nykyisyyteen, joka päinvastoin näyttää synkemmältä kuin ennen."

Erik herra huokasi syvään. "Siltä minustakin näyttää", sanoi hän luoden katseen poikaansa. "Mieliala Tanskaa vastaan ei ole koskaan ollut niin kiihtynyt kuin nykyään."

"Kuten kai tiedätte, on Ruotsin neuvosto valittanut monien väärinkäytösten johdosta…"

"Hahaha!" nauroi Niilo Gedda. "Heitä sapettaa se, että sopimuksesta välittämättä olen revityttänyt laitetut suojukset ja nostattanut pois upotetut kiviarkut täällä Kalmarin edustalla, mutta niin kohdellaan pettureita ja lupaustensa rikkojia. Niin ankarasti kuin menettelenkin, on melkein mahdotonta kantaa linnaveroa kurjalta rahvaalta."

"Odottakaas, täällä kai tulee pahempaakin. Armollinen kuninkaani on kutsuttanut suuren joukon ulkomaalaisia henkivartioita."

"Niin puhutaan yleiseen", virkkoi Kustaa herra, "ja sanotaanpa kuninkaan ilmeisine merirosvoineen kiduttaneen ja rääkänneen niitä ruotsalaisia vankejaan, jotka on otettu merellä. Edelleen sanotaan, että kaikkialla Tanskassa ja Saksassa on vilpitön Sten herra julistettu valehtelijaksi ja petturiksi."

"Mutta se on vain öljyn kaatamista tuleen. Se herättää suuttumusta kaikissa hänen talonpoikaisissa ystävissään."

Niilo herra löi kovasti pergamenttiin, joka oli hänen edessään pöydällä. "Tässä on minulla muuan hänen 'kutsuntakirjeistään', joita hän on lähetellyt kautta maan. Ei vähempää kuin joka neljäs mies, jokaisella hyvä jousi, yksitoista tusinaa nuolia, yhdentoista viikon eväs mukanaan, sotakelpoisia miehiä, joihin hän voi luottaa, on oleva valmiina neljätoista päivää pääsiäisen jälkeen yhtymään häneen Kalmarin edustalla. Svante herra itse, pirun Hemming Gadd mukanaan, on taipaleella rajaa kohden. Eikö tämä kaikki oikeuta kuningasta niihin ankariin toimenpiteihin, joihin hän aikoo ryhtyä tai on jo ryhtynyt?"

"Että kuningas tulee, siitä olen vakuutettu, vaikka luonnollisesti hän ryhtyy niihin varovaisuuskeinoihin, joita olosuhteet vaativat. Mutta on tuskin luultavaa, että teidän uusi valtionhoitajanne pitää tehdyt sitoumukset; sellainen ei nykyään ole tapa Ruotsissa."

Korvapuusti sattui Erik herraan, niin että hän karahti tummanpunaiseksi kasvoiltaan. "Onko loukkaus tarkoitettu?" kysyi hän.

Niilo herra huomasi menneensä liian pitkälle. "Ei", vastasi hän.
"Tarkoitin lankoani, jonka pitäisi näyttää hyvää esimerkkiä."

"Onko minulla lupa lausua muutamia sanoja?" kysyi nuori Kustaa herra melkein nöyrästi.

"Lausutte kovia syytöksiä Ruotsin kansaa vastaan, mutta sen voi kyllä pitää ohjissa."

"Houkutelkaa heidät ensin ansaan, antakaa heidän pyristellä, tutkikaa ja tuomitkaa ja sitten iskekää, iskekää koko maailman nähden! Jäätäkää heidät ensin kauhulla, sitten he lankeavat jalkoihinne — kunnioituksesta!"

"Miksi ette ole kymmentä vuotta vanhempi!" huudahti Niilo herra ihaillen. "Mikä mainio valtionhoitaja teistä tulisikaan!"

"Erik herrasta?" huudahti Niilo Gedda vilpittömällä kummastuksella ja kääntyi häneen.

Erik Trollen hapset olivat harmaantuneet sen jälkeen kuin hänet viimeksi näimme, mutta hän tahtoi yhä näyttää nuorelta ja käytti siihen kaikki tunnetut keinot. Hänen ensimäinen vaimonsa piti häntä talutusnuorassaan, toinen vaimo ja poika taluttivat häntä kumpikin puolestaan; poloista miestä vedettiin milloin oikealle, milloin vasemmalle. Vastoin tavallisuutta vetivät molemmat tällä kertaa yhtä köyttä, ja sentähden vastasi Erik herra jommoisellakin helppoudella, vaikka samalla hämillään:

"Nyt on minun aika ajatella lähtöä", virkkoi Kustaa nousten. "Ennen yön tuloa täytyy minun tehdä matkaa hyvä mokoma."

Niilo herra puristi lujasti hänen kättänsä. "Kiitän teitä sydämestäni niin suuriarvoisesta tuttavuudesta; te näytätte minusta tämän maan aamutähdeltä."

"Taivas suokoon minulle voimaa toteuttaa teidän toivomuksenne", vastasi nuorukainen häveliäästi.

"He olivat aivan liian iloisia lähtöni johdosta", vastasi Kustaa herra, "mutta se ei estä minua toivottamasta heille kaikkea hyvää". Näin sanoen poistui hän nopeasti huoneesta.

"Mikä onnellinen isä te olette!" huudahti Niilo herra ja katsoi ihaillen nuoren miehen jälkeen.

"Muistelen kuulleeni, että hän oli mustasukkainen. Te olette ollut erittäin kaunis mies, Erik herra."

Mahdollisesti kuuli tämä hengessään silkkihameen kahinan, sillä hän vastasi sangen hämillään: "En muista antaneeni syytä…"

"Varmaankin annoitte", nauroi Niilo herra, "mutta johan olette aikoja ollut uusissa naimisissa?"

"Eivät", vastasi hän nopeasti ja kovasti punastuen, "he muistuttavat kaikki kolme äitiään".

Erik herra, jota ei haluttanut kauemmin olla kuulusteltavana, nousi sanoakseen jäähyväiset. Molemmat herrat sopivat siitä, että toimivat yhdestä tuumin, ja niin erosivat he molemmin puolin tyytyväisinä toisiinsa.

Ne rohkeat ehdotukset, joita nuori Kustaa Trolle oli tehnyt, antoivat linnanpäällikölle paljon ajattelemisen aihetta. Jos Ruotsin aateliston keskuudessa toimitettiin, ankara karsinta, merkitsi se samaa kuin maan lannistaminen. Mikä se Tanskassa teki kuninkaan aseman vaikeaksi, jollei kestämättömäksi? Aateli, joka ei tahtonut jakaa hallintoa ja valtaa hänen kanssansa. Siellä hän ei uskaltanut pukeutua sotisopaan heitä vastaan, se saattoi maksaa hänen henkensä. Ruotsissa sitä vastoin oli vaara suhteellisesti pienempi, ja olihan Norjan esimerkki nähtävänä. Tosin Ruotsissa oli talonpoika nostattanut myrskyn, mutta se oli vain yksinäinen tapaus, norjalaiset eivät tekisi samoin, eikä mitään aatelia ollut heidän joukossaan. Ruotsin täydellinen masentaminen tätä tietä ei Niilo herrasta näyttänyt ainoastaan mahdolliselta, vaan sangen todennäköiseltä. Ajatuksissaan jakoi hän jo sen alueet tanskalaisten kesken.

Muutamia viikkoja edellä kerrotun keskustelun jälkeen näki hän suureksi tyydytyksekseen yksitoista tanskalaista sotalaivaa laskevan maihin Kalmariin. Ne toivat mukanaan — paitsi kuningasta, monia herroja ja ritareita, piispoja ja lähettiläitä — sotaväkeä kolmetuhatta miestä, jotka leiriytyivät kaupungin edustalle. Lähetettyjen vakoilijain kautta tuli pian tunnetuksi, että herra Svante Niilonpoika, mukanaan suuri joukko ruotsalaisia herroja, mutta ainoastaan muutamia satoja rahvaanmiehiä, oli matkalla sinne, mutta pysyi paikoillaan eräässä salmessa Kalmarin pohjoispuolella.

Tähän luultiin Åke Hannunpojan olevan syypään. Tämä oli sanonut, että pientä parvea odotti kuolema saapuessaan Kalmariin, ja hän oli esittänyt niin todennäköisiä syitä, että monet ruotsalaisista herroista olivat asettuneet hänen puolelleen, ollen sitä mieltä, ettei ainoatakaan ihmishenkeä pitänyt panna alttiiksi niin epätasaiseen taisteluun.

Kuinka sen laita lie ollutkin, joutui kuningas miehineen pois suunniltaan, kun Svante Niilonpoika ja hänen miehensä eivät saapuneet sovittuun kokoukseen, ja päätettiin siitä huolimatta tutkia heidän asiaansa ja julistaa tuomio.

Seuraavana päivänä lähti kuningas laivastaan kaupunkiin ja meni raatihuoneelle, seurassaan joukko tanskalaisia ja ruotsalaisia herroja, Lundin ja Trondhjemin arkkipiispat samoinkuin kuninkaan sukulaisten lähettiläät Saksasta ja Skotlannista.

Kun kokous oli vaskirumpuja rämistäen ja torvia toitottaen julistettu avatuksi, luettiin julki Kööpenhaminassa tehty sopimus aselevosta. Sen jälkeen nousi kuninkaan kansleri ja valitti herransa puolesta sitä, että ruotsalaiset olivat jääneet pois. Vanhan järjestyksen mukaan ei neuvottelujen olisi pitänyt alkaa, ennenkuin oli sovittu uudesta kokouksesta, mutta nyt oli saatu varmempi kortti käsiin ja kokous julistettiin heti valtakunnan tuomioistuimeksi.

Syytös oli jo valmiina, ja tanskalainen mies nimeltään Niilo Hög sai käskyn lukea sen. Mutta tuskin olivat ensimäiset sanat lausutut, kun nousi eräs vanha tanskalainen aatelismies. Hän kumarsi aivan maahan kuninkaan edessä ja pyysi Jumalan ja hänen enkeliensä tähden, ettei hän millään laittomalla toimenpiteellä antaisi vihollisilleen syytä valituksiin. Ei ollut ainoastaan vanha tapa, vaan laissakin säädetty, että jos joku tahtoi syyttää toista tuomioistuimen edessä eikä syytetty ollut saapuvilla, oli kirjoitus julkisesti luettava kaupungin kaduilla ja toreilla.

Kuningas kääntyi läsnäolijoihin ja kysyi, oliko niin laita, ja kun kaikki myönsivät sen, sanoi hän pitävänsä oikeutta niin suuressa arvossa, että sen vuoksi alistui mihin nöyryytyksiin tahansa. Sen jälkeen lähti hän koko hovinsa kera raatihuoneelta, mutta hänen ympärillään ylistettiin äänekkäästi hänen hurskasta mielenlaatuaan.

Seuraavana aamuna ratsasti eräs kuninkaallinen virkamies airuen kera ulos linnanportista. He näyttivät odottavan jotakin, ja siten saivat uteliaat tilaisuuden töllistellä hevosten kallisarvoisia satulaloimia ja pieniä kiliseviä kelloja, joilla ne olivat koristetut. Ylhäisempi ratsastaja oli puettu tulipunaiseen pukuun, joka oli reunustettu kärpän nahalla; päässään oli hänellä sulitettu hattu. Toisen puku oli melkein valkoinen ja oli siinä kapea kultareunus; päässään oli hänellä samanvärinen lakki ja kädessään sauva.

Portti avattiin uudelleen, ja kokonainen parvi poikasia tuli ulos ratsain; puolet heistä olivat puetut punaisiin ja valkoisiin, puolet sinisiin ja keltaisiin. Heillä oli pasuunat ja vaskirummut mukanaan, ja heti liikkeelle lähdettyä viritettiin soitto.

Kaikki, jotka kynnelle kykenivät, riensivät jälestä saadakseen tietoonsa, mitä nyt oli tapahtuva.

Ensi kerran pysähdyttiin torille. Airut heilutti sauvaansa ilmassa ja huusi henkensä täydeltä:

Sen saivat Sten Sturen perijät: Svante Niilonpoika, Niilo Klaunpoika,
Sten Kristierinpoika, Trotte Maununpoika, Erik Turenpoika, Åke
Hannunpoika ja Pietari Turenpoika kannattajineen ja heimolaisineen.

Nämä olivat olleet kapinallisia ja uppiniskaisia alamaisia, vieroittaneet Ruotsin valtakunnan ja mitä siihen kuului laillisesti valitusta kruunatusta kuninkaastaan ja nyt kieltäytyneet tehdyn sopimuksen mukaan olemasta läsnä kokouksessa. Heidät kutsuttiin seuraavana päivänä vastaamaan siitä, mitä olivat rikkoneet.

Kun lukeminen oli lopussa, heilutti airut uudestaan sauvaansa ilmassa ja kirkui minkä jaksoi:

"Eläköön hänen kaikkein armollisin majesteettinsa, kuningas Hannu, Tanskan, Ruotsin ja Norjan herra!" Töllistelevä väkijoukko rääkyi mukana, sitten yhtyi siihen rämisevä soitto, ja koko lauma vaelsi eteenpäin seuraavassa kadunkulmassa uudistaakseen saman maksuttoman ilveilyn.

Seuraavana päivänä meni kuningas uudelleen koko seurueineen raatihuoneelle. Nyt saattoi hän olla ylpeä mielessään, sillä hän oli täyttänyt kaiken vanhurskauden. Kun sama vanha aatelismies nousi jälleen ja kiitti hallitsijaa siitä oikeudesta, jota hän oli suvainnut noudattaa, kysyi tämä, oliko vielä mitään varteenotettavaa.

Vastaukseksi tuli yksimielinen "ei", ja vasta tämän jälkeen vaati kuningas tuomiota ja rangaistusta rikkojille.

Se lankesi kuten oli odotettukin. Syytettyjen oli rangaistukseksi majesteetinrikoksesta menetettävä henkensä ja omaisuutensa ja viimeksimainittu oli otettava kruunulle. Hannu kuninkaan julisti hänen tanskalainen neuvostonsa Ruotsin kuninkaaksi, koko kansan oli jälleen tunnustettava hänet ja hänen käsiinsä jätettävä kaikki linnat, kaupungit ja kruunun tulot, Örebron linna oli kuuluva kuninkaan äidille, Kristinalle, ja hän yksin sai nimittää sinne voudin.

Mutta tätä tuomiota ei ollut julistettava kirjelmillä ainoastaan Tanskassa ja Norjassa. Se oli ilmoitettava myös Saksanmaan keisarille ja säädyille, ja jos niin tarvittiin, oli kuninkaan taivutettava keisari kristikunnan maallisena herrana kutsumaan ruotsalaiset tuomioistuimensa eteen. Ruotsin valtionhoitaja ja kaikki hänen kannattajansa julistettiin valtiokiroukseen, henkipatoiksi, joihin sai käydä käsiksi ken vain halusi.

Päivä kului pitkälle, ennenkuin ehdittiin tehdä niin monta tärkeää päätöstä, mutta sen jälkeen pantiin kuninkaan laivalla toimeen loistava juhla, poltettiin loistava ilotulitus ja sytytettiin kokkoja välittämättä siitä, mitä vahinkoa ne voivat saada aikaan.

Mutta kaupungin porvarit keräytyivät koolle. Heistä oli leikinlasku liian karkeaa, ja yksi ja toinen lausui ajatuksensa hieman liian ääneen.

Tämä tuli kuninkaankin korville, ja ennenkuin hän seuraavana aamuna purjehti pois, osoitti hän valtaansa ja lempeää mieltänsä hirtättämällä suuren joukon kaupungin porvareita. Vaikkei rangaistus kohdannutkaan syyllisiä, niin olihan "oikeutta" kuitenkin harjoitettu.

Kalmarin linna ja kaupunki miehitettiin kuninkaan väellä. Niilo Gedda palasi hänen kanssansa Kööpenhaminaan, heillä oli paljon neuvoteltavaa keskenään. Muuten oli Hannu kuningas mitä iloisin seuraveikko, ystävällinen, kohtelias ja palvelevainen. Usein teki hän itse velkaa auttaakseen muita, mutta sellaiseen hän antautui ainoastaan osoittaakseen aina olevansa todellinen ystävä ystävilleen.

Totta puhuen eivät nämä aina olleet hänen ystäviään, sen hän tiesi, mutta silloin leikkivät he keskenään, kunnes kuningas oikeuden vuoksi — raivasi vihollisensa tieltä pois. Niin teki hän Laxmandille, niin olisi hän tehnyt Ruotsin suurmiehillekin.

Kuinka erilaisia käsityksiä tästä oli, osoittavat olosuhteet Tanskassa ja Ruotsissa. Edellisessä maassa puhuttiin hänen lempeydestään ja ummistettiin silmät hänen heikkouksilleen; jälkimäisessä häntä vihattiin, ja Erik Turenpoika kirjoitti valtionhoitajalle:

"Jos tanskalaiset voivat saada teidät ja valtaneuvoston oikein pulaan, niin silloin eivät heille merkitse mitään kirjeet eivätkä sinetit. Minä puolestani ajattelen: ennenkuin ryhtyisin yhteyteen sellaisen laittoman ja vallattoman kansan kanssa, tahtoisin parhaimpani mukaan joutua heidän kanssansa kahakkaan, maalla tai merellä, niin etteivät he ainakaan pääsisi kiinni kurkkuuni ja voisi minulta evätä sananvuoroa ennen kuolemaani."

Peloton tohtori Hemming Gadd kirjoitti hänkin hyvälle ystävälleen valtionhoitajalle:

"Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan. — Tukholman porvarit kirjoittavat, että vihollisen ratsuväkeä on odotettavissa. Antaa heidän vain tulla! Lempeä Maria äiti, joka auttoi seitsemän kirkkopitäjää Ditmarskissa, voi kai Jumalan avulla auttaa kokonaisen kuningaskunnankin. Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."

Nämä kehoitukset vahvistivat Svante herraa päätöksessään koota luja sotavoima ja suojella Ruotsin maata. Sota oli ovella, ja hän käsitti, että siitä saattoi tulla tuima ja pitkällinen.

"Parempi kuolla sotakentällä", kirjoitti hän avoimessa kirjeessään rahvaalle, "kuin päästää menemään silleen kuin Tanskan kuningas Hannu aikoo, kaikkien meidän vahingoksi ja iankaikkiseksi kadotukseksemme".

UUSI VALTIONHOITAJA.

Herra Svante Niilonpoika mittaili rivakoin askelin linnanhuoneen lattiaa; väliin pysähtyi hän ikkunan ääreen ja katsoi ulos, mutta sen jälkeen jatkoi hän kävelyään yhtä vauhdikkaasti kuin ennenkin. Oli ilmeistä, ettei hänen ajatustensa esine ollut lähellä.

Penkillä ikkunan ääressä istui Märta rouva; ystävällisin katsein hän seurasi herraansa, mutta hänen huulillaan väreili hieno, melkein huomaamaton hymy, eikä hän lainkaan näyttänyt tuntevan samaa levottomuutta kuin hänen puolisonsa.

"Jollei Hansa enää tyydytä tarpeitamme, kuinka ne sitten tulevat tyydytetyiksi!" huudahti Svante herra kiihkeästi. "Eivätkö kuninkaallisesti valtuutetut merirosvot tee kaikkialla rannoillamme tuhojaan, ja jos joku ruotsalainen purjealus uskaltaa lähteä noutamaan elintarpeita, joutuu se palatessaan tanskalaisten kaapparien saaliiksi."

"Lyypekillä on niin suuri voitto kaupastaan Ruotsissa, että se tuskin antaa tanskalaisten peloitella itseään sitä jättämään", vastasi Märta rouva.

"Mitä muuta he voivat, jos heidän erivapautensa Tanskassa ja
Ruotsissa lakkautetaan ja heidän omaisuutensa pannaan takavarikkoon?
Eikö ollut niin kolme vuotta sitten?"

"Lyypekki tekisi sen, jos toiset kaupungit tahtoisivat tulla mukaan. Se on tähän asti kaikista kielloista huolimatta jatkanut kauppaa meidän kanssamme, mutta nyt, kun Hannu kuningas on naulauttanut valtiokirousjulistuksensa heidän raatihuoneensa ja kirkkojensa oville…"

"Missä hän selittää, että Ruotsin valtionhoitaja on tehnyt majesteetinrikoksen", lisäsi Märta rouva halveksivasti hymyillen. "Ettekä ainoastaan te, herra, vaan kaikki valtakunnan parhaat miehet."

"Maa on tyyten köyhdytetty, sen tärkeimmät linnoitukset vihollisten käsissä, monet sen suurmiehistä ovat salaisia Tanskan puoluelaisia."

"Teillä on parhaat ystävänne Taalainmaassa", sanoi Märta rouva pitkän äänettömyyden jälkeen.

"Minä olenkin aikonut lähteä sinne, mutta ennen kaikkea täytyy meidän vallata Kalmari takaisin."

"Ei, hän on tosiaan minun ystäväni. Sentähden on hän yhtä vihattu kuin pelättykin."

"Täytyy myöntää, ettei hän ole pappi eikä piispa, vaikka hän kantaa arvomerkkejä."

"Mutta pannut sen pois jälleen, mikä ei näytä olevan Hemming herran tarkoitus."

"Joku on puhunut sinulle pahaa hänestä." Märta rouva punastui hieman.
"Arkkipiispa…"

"Kieltämättä on hän isänmaan ystävä, jolle vain harvat vertoja vetävät!" huudahti Svante herra lämmöllä. "En puhu nyt siitä, mistä minun persoonallisesti on häntä kiittäminen, mutta kuka uhrautuu samassa määrin kuin hän, kuka halveksuu herjauksia ja täyttää velvollisuutensa kuten Hemming Gadd?"

"Jos meillä on Jumala kanssamme ja lujia, luotettavia ystäviä, tarvitseeko meidän silloin pelätä?"

"Ei, tosiaankaan! Näin hän kirjoittaa." Svante herra otti esiin kirjeen ja luki: "Olkaa hyvässä turvassa. Kun olette noussut hevosen selkään, niin älkää antako tehdä itsestänne jalkamiestä. Te olette jalo herra, ylväs mieleltänne, ja kokonainen kuningaskunta on teidän käsissänne. Sopii huonosti laskeutua nyt alas ja päästää toinen ratsastamaan. — — — Olkaa hyvällä mielellä, ja kaikki käy hyvin."

"Kyllä, hän kirjoittaa, että Kalmarin linnan päälliköllä, herra Niilo Geddalla on ollut vieraanaan herra Erik Trolle, jolla oli mukanaan poikansa Kustaa, ja että tämä 22-vuotias nulikka on osannut olla siinä määrin arkkipiispan mieliksi, että tämä korkea herra on määrännyt hänet seuraajakseen, ja että rouva Bonti on taannut hänelle paikan, ja hän sitä vastoin luvannut, että jalo rouva julistetaan pyhimykseksi kuolemansa jälkeen."

"Enpä luule. Elektus kirjoittaa, että häntä vaivaavat kovat ahdistukset. Ainoa, joka vaikuttaa tyynnyttävästi häneen, on vanha lähetyspappi, Johannes. Mutta Hemming Gadd ei myöskään voi tulla ilman häntä toimeen. Isä Johannes näyttää tulevan välttämättömän tarpeelliseksi heille molemmille."

Märta rouva istui äänetönnä mietteissään. Äkkiä hän otti kirjeen taskustaan ja ojensi sen herralleen:

Svante katsoi kummastuneena Märtaan. "Tiedätkö arvoituksen selityksen?" kysyi hän.

"Enkä minä välitäkään siitä." Näin sanoen repi Märta kirjeen pieniksi palaisiksi.

"Se on varastettu minulta", sanoi hän, "nyt voin ymmärtää, missä tarkoituksessa".

"Sillä tavoin ei voiteta mitään", vastasi Märta. "Tuossa se on, mutta kätke se vasta paremmin!"

"Muistelen siellä useampia kertoja kohdanneeni naisen, joka terävin silmin katseli minua. Koetin turhaan muistella, missä olin nähnyt hänet ennen; nyt tiedän, se oli Sigbrit!"

"Hän on vannonut minulle kostoa, enkä minä epäile, että hän pitää valansa."

"Jos kirje tulee häneltä, silloin on hyvä, että joku valvoo hänen hommiaan."

Märta rouvalla oli erityinen kyky tyynnyttää myrskyjä Svante
Niilonpojan sielussa, sentähden nimitti tämä emäntäänsä Davidikseen.
Mutta Märta ymmärsi hyvin miehensä levottomuuden ja pelon
tulevaisuuteen nähden.

Ruotsi oli kuin laiva, joka heittelehti hyrskyissä sinne ja tänne. Jokaisen uuden hyökyaallon paiskatessa se ruski jo murtuneista liitteistään, ja pelastuksen toiveet olivat joka päivä yhä pienemmät.

On luultavaa, että tähän aikaan muinaisten päivien muisto herätti monia hiljaisia syytöksiä Svante Niilonpojan sielussa. Hän ei suinkaan ollut menetellyt Sten herraa kohtaa kuten olisi pitänyt, mutta siitä, ettei hänen kiittämättömyytensä ollut mennyt vielä pitemmälle, oli hänen ensi sijassa kiittäminen Hemming Gaddia, ja sen velan tahtoi hän maksaa.

Lieneekö se sitten tapahtunut itsetiedottomasta velvollisuudentunnosta vai omasta taipumuksesta, mutta vähitellen hän antautui samalle uralle kuin Sten Sturekin, tämän ystävät tulivat hänen ystävikseen, ja Sten herran vihollisia, jotka muinoin olivat olleet nuoren ritarin jokapäiväisenä seurapiirinä, vältti hän nyt ilmeisesti.

Hän oli tulinen ja herkkä, yhtä taipuvainen suopeuteen kuin vihaankin; hän oli rohkea ja rakasti palavasti isänmaataan, ei pelännyt vaaroja, vaan astui niitä vastaan pystypäin.

Mutta vastoinkäymiset väsyttivät, hänellä ei ollut sitä tahdon sitkeyttä, joka näkee työnsä revittävän maahan, mutta rakentaa yhä edelleen rajattomiin, lujasti luottaen, että työ kerran tulee pysyväksi.

Itse oli hän kerran kuulunut niinsanottuihin rauhanystäviin ja ollut mukana avaamassa tietä tälle Hannu kuninkaalle, jota vastaan hän nyt taisteli. Kun hän nyt tutkisteli omaa mieltään, ei hän voinut kieltää, että ynseys Sten Sturea kohtaan oli sisin syy tähän menettelyyn. Hän oli tosin koettanut uskotella itselleen, että liittyminen Tanskaan sisälsi aatteen, johon perustuisi Pohjolan suuruus; mutta silloin yhtä hyvin kuin nytkin hän tiesi, ettei Ruotsi koskaan alistuisi miksikään alusmaaksi eikä pakollinen yhdistys siten koskaan tulisi pysyväiseksi. Ja kuitenkin oli hän vaikuttanut sen puolesta.

Nyt tekivät toiset niin; heidän vaikuttimensa olivat kai yhtä hyviä kuin hänenkin?

Katumuksen tunteet ovat pistävän teräviä okaita, jotka eivät anna ihmiselle mitään rauhaa. Ei vaadittukaan aivan vähän rohkeutta muuttunein mielipitein pitää silmällä nykyisiä vastustajiaan, joiden kanssa oli ennen ollut samanmielinen, mutta joita vastaan nyt täytyi kaikin voimin taistella. Mutta kun nämä katkerat Saulin ajatukset tulivat, silloin meni hän puolisonsa luo, jonka sanat antoivat lohdutusta hänen sairaalle mielelleen.

Koskaan ei kuitenkaan Märta näyttäytynyt niin edukseen kuin lapsipuolensa parissa. Ensimäisen puolisonsa kanssa oli hän saanut kolme perillistä: Kristinan, Knutin ja Alfin; Svante herran mukana yhden. Nuori Sten oli tähän aikaan äskettäin täyttänyt kolmetoista vuotta, oli reipas luonteeltaan ja ulkonäöltään muistutti suuresti äitiään.

"On omituista", sanoi Märta rouva herralleen, "että niin monet seikat herättivät mielessäni kateutta Ilianaa kohtaan, vaikka pidin niin vähän hänestä".

"Niin monet seikat?" toisti Svante herra kysyen. "Ensiksikin se, että Sten pienokainen on niin äitiinsä ja siten alituiseen muistuttaa sinulle häntä."

"Ei, sydämen lempeyden! Aivan varmaan oli hän parempi kuin me ymmärsimme tai uskoimme."

"Miehuullisuus! Kuitenkin tuntuu hän minusta muistuttavan enemmän isoisäänsä."

"Eihän hänellä ole hyvän perun puutetta. Ymmärtäköön hän vain käyttää sen omaksi ja muiden onneksi."

Svante herra ei pitänyt mitään suurta hovia, mutta Märta rouva näki mielellään nuorisoa ympärillään, ja iltaisin koottiin mielellään linnansuojiin mitä Tukholmassa oli etevintä.

Märta rouva oli itse kerran ollut samoissa suojissa suuren palvomisen esineenä; nyt huvitti häntä nähdä sitä ihailua, mitä osoitettiin hänen tytärpuolelleen. Nuori Kristina neitsyt oli äskettäin täyttänyt viisitoista vuotta, umpun terälehdet eivät vielä olleet auenneet, mutta se oli aukeamaisillaan ja lupasi vastata rohkeimpiakin odotuksia.

Hänen tukallaan oli tummanpunainen väri, jota silloin pidettiin pohjoismaisen kauneuden huippuna. Se oli niin pitkä, että hän saattoi peittyä siihen kuin huntuun, mutta kun hän heitti sen taaksepäin, hämmästytti katsojaa hänen kasvoinpiirteidensä vaalea soreus ja hänen harmaansiniset, vilkkaasti vilkkuvat silmänsä. Mutta Kristinassa oli jotakin naarashirven arkuutta; hän vastaili lyhyesti ja yksitavuisesti kysymyksiin ja pysyttelihe mieluimmin äitipuolensa rinnalla tai takana, ja tämän täytyi usein vastata hänen puolestaan.

Mutta jos soitettiin tanssiin, silloin liikkuivat Kristinan jalat hänen tietämättään, kuten sotaorosen rummun pärrytyksen kuullessaan, hän odotti kärsimättömästi kutsua karkeloon, hänelle oli sama kuka pyysi, ja harvoin on huippuunsa kehittynyt taide ilmaissut suurempaa suloa kuin hän osoitti leijaillessaan yli lattian ritarin rinnalla. Jos kysyttiin, keneltä hän oli oppinut tanssitaidon, vastasi hän nauraen: "Voiko sellaista opettaa! Tanssin niinkuin minusta tuntuu parhaalta."

Alf ja Knut olivat kaksoiset ja puolitoista vuotta Kristinaa nuoremmat. Molemmat olivat perineet isänsä vakavan luonteen. Lujempaa rakkautta veljesten välillä oli tuskin nähtävissä.

Alituisen yhdessäolon ja samanikäisyyden olisi luullut synnyttävän ystävyyden molempien poikien ja Sten Svantenpojan välille. He lukivat, ratsastivat ja harjoittelivat ritarillisia aseleikkejä yhdessä ja sopivat hyvin keskenään, mutta nuoruuden ystävyydestä, joka on niin tavallinen tämänikäisten poikain kesken, ei näkynyt jälkeäkään. Norjalaiset kaksoisveljekset kulkivat omia teitään, ja ruotsalainen jäi tavallisesti yksin.

Sten oli liian ylpeä lausuakseen moitteita ja liian ylevämielinen valittaakseen.

"Etkö tahdo olla yhdessä Knutin ja Alfin kanssa kauemmin kuin harjoituksenne kestävät?" kysyi Märta rouva eräänä päivänä, kun poika tapansa mukaan tuli hänen luoksensa.

"Kyllähän minä", vastasi Sten punastuen, "mutta minä olen mielelläni myös sinun ja Kristinan seurassa."

Ja viimeksimainittu oli kovasti mieltynyt hänen seuraansa. Hänen edessään ei tyttönen ollut ujo, hänen kanssaan saattoi hän puhella ja kuvailla lapsuudenkotiaan ja retkiään ylös tuntureille. Sten kertoi oleskelustaan Taalainmaassa ja rakkaudesta ja huolenpidosta, jota hänelle osoitettiin; hän oli rakastettu ja tuttu joka talossa mihin meni. "Kaikki vain isäni tähden", oli hänellä tapana lisätä.

Mutta jos veljekset pitivät toisistaan, niin oli sisar heidän ihailevain katseidensa yhteinen esine. He eivät voineet olla näkemättä sitä molemminpuolista kiintymystä, joka oli herännyt hänen ja Stenin välillä, ja keskenään neuvoteltuaan pyysivät he häntä tulemaan heidän huoneeseensa tärkeään keskusteluun.

"Mitä te tahdotte?" kysyi tyttö epäluuloisesti astuen sisään ja istuutuen heidän väliinsä.

"Kuulepas, sinä! Me emme pidä siitä, että sinä olet niin paljon yksissä Stenin kanssa."

"Käy kateeksenne sentähden, ettei teillä ole sitä voimaa, mitä tarvitaan suuriin tekoihin."

"Minä näen ja kuulen enemmän kuin te. Sten ei karttele teitä, vaan te häntä. Mutta kun Märta rouva nuhtelee häntä siitä, vastaa hän: Antakaa minun olla täällä sisällä ja jutella teidän ja Kristinan kanssa."

"Luuletteko, etten tunne teitä ja osaa lukea ajatuksianne, niin pahoja kuin hyviäkin?"

"Mutta, Kristina", virkkoi Knut. "Eikö sinusta tunnu, että olemme täällä aivan kuin armoilla?"

"Märta rouva oli ruotsitar, joka asettui norjalaisten miesten eturintamaan, kun oli kostettava eräs urhoollisimmista sotapäälliköistä. Hän tahtoi viedä heidät vapauteen, mutta he pettivät hänet! Minä pidän enemmän hänen menettelystään kuin heidän." Pojat katsoivat epäröiden toisiinsa. "Knut ja Alf! Tahdotteko heittää kateuden nurkkaan?"

"Hän luuli tekevänsä meille hyvänkin kunnian alentumalla meidän luoksemme."

"Ettekö te voi kuvitella tekevänne hänelle sellaista?" kysyi tyttö ilvehtien.

"Sen siedättekin, mutta asia on kuten sanoin. Hän on tuhat kertaa parempi kuin te."

"Ei syntyperältään, siinä voimme kyllä vetää vertoja hänelle, vaan mielenlaatuunsa, ritarillisiin tapoihinsa ja velvollisuudentuntoonsa nähden on hän teitä paljon korkeammalla."

Tätä eivät veljekset suinkaan tahtoneet myöntää, ja niin päättyi riita kuten tavallista — tuloksitta.

Knut ja Alf olivat yhtä poikaa kuten ennenkin. Sten vietti edelleen vapaahetkiään äitipuolensa ja sisarensa kanssa — sillä hän sanoi Kristinaa sisarekseen. Täten joutui hän yksiin myös niiden oppineiden miesten kanssa, joita Märta rouva usein kutsui hoviin. Ei siksi, että hänen mielensä tai ajatuksensa olisivat palaneet tähän suuntaan, mutta hän tiesi, että se suojelus, jota vallanpitäjät osoittavat sivistykselle ja taiteille, heittää loisteensa heihin takaisin. Oppineisuutensa tähden arvossapidetty astronomi, Pietari maisteri, oli tervetullut vieras Tukholman linnassa. Hän toi kerran, Märta rouvan suostumuksella, mukanaan erään nuoren ylioppilaan, Olavi Juhananpojan. Tämä oli opiskellut Upsalan korkeakoulussa ja saavuttanut siellä suurta tunnustusta. Nuori Sten kuunteli vilkkaalla harrastuksella heidän keskusteluaan, ja Pietari maisteri kertoi pyytäneensä arkkipiispalta lupaa pitää muutamia luentoja tähtitaivaasta ja sen ihmeistä, mutta ei ollut vielä saanut sitä. Silloin sanoi Sten tahtovansa puhua hänen puolestaan Svante herralle, ja tämä kyllä puhuisi hänen armolleen.

Kun sitten Pietari maisteri kertoi, kuinka tähdet tulevat, katoavat ja palaavat jälleen, kuinka ne risteilevät keskenään, väliin pirstautuvat ja räjähtävät kappaleiksi, kuuntelivat hänen kuulijansa jännitetyllä mielenkiinnolla, eikä tarvinnut kaukaa hakea kysymystä: "Emmekö me ihmiset ole missään yhteydessä niihin?"

"Voiko siitä olla epäilystäkään!" huudahti maisteri. "Ei ainoastaan se tähtikuva, jonka alla olemme syntyneet, vaan niiden yhtymät keskenään tehdessään kiertokulkuaan, ne esteet, joita ne kohtaavat tiellään, kaikki vaikuttaa elämää tai kuolemaa, onnea tai onnettomuutta, iloa tai surua!"

Nämä luennot herättivät mitä vilkkainta harrastusta; hovin naiset ja herrat eivät puhuneet mistään muusta, ja Pietari maisteri, joka ei juuri tahtonut esiintyä tähtienselittäjänä, pakoitettiin väkisinkin ennustamaan tähdistä, koskei tähtitiedettä voitu vielä siitä eroittaa.

Näihin aikoihin ilmoitti Svante herra eräänä päivänä emännälleen aikovansa lähteä Taalainmaahan. "Kenen asetat täällä linnanpäälliköksi?" kysyi Märta rouva.

"Kukaan ei voi paremmin ja tunnollisemmin valvoa kaupungin tyyneyttä ja varmuutta."

"Teet oikein siinä", vastasi Märta mietteissään. "Minä saan tulla toimeen niin hyvin kuin voin."

Sten oli iloinen tästä tiedon saatuaan. Hän ikävöi nähdä jälleen taalalaisia ystäviään, ja sitä paitsi oli hänen isänsä luvannut hänelle, että he matkalla poikkeaisivat arkkipiispan ja mahdollisesti useampainkin tuttavain luona.

Svante Niilonpoika tiesi hyvin, mitä hän teki uskoessaan Tukholman linnan Märta rouvan haltuun. Tämä oli kykenevä vastuunalaiseen asemaan ja keksi kyllä keinoja vaaran uhatessa.

Lähtönsä edellisenä päivänä sai valtionhoitaja kirjeen Hemming Gaddilta, joka oli Kalmarin edustalla piirityshommissa. Hän kirjoitti suurista vaikeuksista, joita hänellä oli voitettavanaan, ja pyysi, että Jumalan tähden lähetettäisiin hänelle muonavaroja ja miehiä, niin että hän voisi pontevasti ryhtyä piiritykseen.

Märta kutsuttiin salakamariin, ja täällä sai hän tiedon kirjeen sisällöstä. Lisäksi sanottiin hänelle, että tanskalaiset kaapparilaivat estivät tavaranvaihdon ja hävittivät kaikkialla rannikoilla. Oli siis välttämätöntä, että hänellä oli laivoja lähettää vihollista vastaan, jos niin tarvittaisiin.

Rohkea nainen ei säikähtänyt näistä tiedoista, hän kyseli vain, mihin varokeinoihin oli ryhdyttävä. Olihan hänen kasvatusäidillään, Ingeborg rouvalla, ollut linna kerran huolenpidossaan, ja olihan Tanskan kuningatar kestänyt pitkäaikaisen piirityksen. Kuitenkin täytyi hänen myöntää omassa povessaan, ettei hän nyt tuntenut sitä epätoivon rohkeutta, joka häntä elähytti, kun hän tarttui miekkaan kostaakseen Knut Alfinpojan kuoleman. Levottomuudella ja huolella hän kävi tehtäväänsä, mutta hän osasi salata sen, ja hymyilevin huulin ja parhain onnentoivotuksin hän ojensi herralleen kätensä jäähyväisiksi.

Kristina ei tehnyt niin. Hän suri hillittömästi, kun hänet oli eroitettu Stenistä, ja tuumi, että nyt oli kaikki hänelle samantekevää. Viisas äiti piti häntä tarkoin silmällä ja jätti nuoren Olavi Juhananpojan tehtäväksi opastaa häntä tieteellisissä opinnoissa.

Valtionhoitajalla oli vain pieni seurue mukanaan ja hän teki lyhyitä päivämatkoja saadakseen kaikkialla tilaisuuden edeltäjänsä tavoin puhutella kansaa ja katsella oloja omin silmin. Ja missä hän liikkuikin, tulivat asujamet tuoden pitkät piustat valituksiaan ja rukoillen häntä toimittamaan apua. Jokaiselle oli hänellä osanottava tai elähyttävä sananen.

Ekolsundin itäpuolella oli Piispan-Arnö. Se oli lujasti varustettu vallein ja juoksuhaudoin. Suuren rakennuksen rinnalla oli kappeli, jossa vietettiin jumalanpalvelusta joka sunnuntai piispan ollessa siellä. Svante herra oli lähettänyt viestin saapumisestaan, ja kaikki ovet olivat avoinna ottamassa häntä vastaan.

Hänen armonsa oli tullut portaille saakka vastaan, ja maan molemmat mahtavimmat miehet syleilivät toisiaan vakuuttaen ystävyyttään molemmin puolin. Sten kumartui syvään suudellakseen arkkipiispan kättä, mutta tämä painoi nuorukaisen syliinsä ja sanoi, että hänen mukanaan oli kevät palannut takaisin; kevät, joka ennusti ihaninta kesää ja jaloimpia hedelmiä.

Kun tulotervehdykset olivat päättyneet, vietiin vieraat ruokasaliin, missä pöytä odotti ruokalajeja kukkuroillaan. Hänen armonsa kehoitti heitä pitämään puoliaan ja valitti, että hänen heikko terveytensä pakoitti häntä kieltäytymään pöydän kaikista nautinnoista.

Mutta maistella täytyi hänen niitä kuitenkin, ja sen teki hän yhtä perusteellisesti kuin kuka tahansa mukana olevista. Jaakko arkkipiispa osoitti viimeiseen asti, että huolimatta kaikista hyvistä päätöksistä, joita hän oli tehnyt niin aineellisiin kuin hengellisiinkin asioihin nähden, olivat kiusaukset useimmissa tapauksissa — käyneet hänelle voittamattomiksi.

Sen johdosta täytyi neuvottelu, jonka piti tapahtua iltapäivällä, lykätä seuraavaan päivään. Ilo valtionhoitajan vierailun johdosta oli liian rajusti vallannut hänen armonsa.

Mutta kun Sten hetkistä myöhemmin kulki läpi käytävän, kuuli hän piispan huoneesta selvät sanat: "Beatrice kulta, anna anteeksi; en tee enää koskaan niin."

Molemmat päättivät iltapäivällä mennä katselemaan tienoita, ja he lähtivät kahden kävelylle.

Syyskuu oli alullaan. Puut olivat jo vaihtaneet väriään. Tammet ja poppelit näyttivät melkein uhkaavilta tummanvihreissä väreissään, lehmukset ja koivut taasen vivahtelivat keltaisesta heleimpään kullanpunervaan. Niitetyt niityt olivat jälleen alkaneet hennosti vihoittaa, ainoastaan kynnöspellot olivat mustat ja odottivat.

Aurinko oli laskussaan, taivaanranta hehkui kuin liekeissä, ja muutamia raskaita pilvenpakkuloita riippui taivaslaella kuten suuria lintuja levitetyin siivin. Mäellä seisoi satavuotisia aarnihonkia. Ensin punastuivat niiden rungot päivän suudellessa, sitten nousi puna yhä ylemmäksi, kunnes se kosketti jokaista vihreää huippua. Viheriä ja punainen ikäänkuin sulivat yhteen… Ihmeellinen tyyneys luonnossa, ei lehtikään liikahtanut… Mutta aurinko vaipui mailleen, tuntui lehahtavan kylmä henkäys kautta pensasten ja puiden, ja laulurastas viritti ilta virtensä.

Isä ja poika seisoivat vaipuneina ihailemaan tätä ihanaa näytelmää. Silloin kuului kirkaisu. Molemmat kuuntelivat tarkasti. Vielä kerran… Ääni oli naisen ja kuului metsästä.

Kymmenkunta maalaisrenkiä oli valjastanut vanhan naisen risukuorman eteen. Kepiniskuin pakoitettiin hänet menemään eteenpäin.

"Seis!" huusi ritari jyrisevällä äänellä. "Päästäkää nainen heti vapaaksi!"

"Kurjat raukat!" huusi nainen, jotta metsä kajahti vastaan. "Voinko minä mitä sille, että te annatte elukoillenne sellaista ruokaa, että ne siitä hullaantuvat? Eikö juomanne liika olut ollut syynä siihen, että ajoitte yöllä aivan kuin paholainen olisi istunut hevosen lautasilla ja hevonen pelästyksissään kaatui taittaen jalkansa? Voinko minä mitä sille, että tuuli oli kovempi kuin ne kurjat räystäskoukut, joiden varassa navetan katto oli? Ja jos joku muu kuin minä olisi kuullut riidan isän ja pojan kesken muutamista kurjista äyrityisistä, ei minua olisi syytetty siitä, että vanhus haukkoo viimeisiä henkiään! Jollei ruoka-aittoihin sovitettaisi lemmenkohtauksia, ei ovia pidettäisi auki varkaita varten, ja jos kaikki olisi kunnossa ja järjestyksessä kuten muinaisina päivinä, ette pelkäisi muutamia tikkuja, jotka tuuli on heittänyt ristikkäin."

Sanat syöksyivät hyökyaaltona hänen huuliltaan, mutta samalla vapautti hän itsensä ihailtavalla notkeudella, ja miehet katselivat häntä kunnioituksen sekaisella pelolla. Kenenkään päähän ei pälkähtänyt häntä vastustaa tai ottaa kiinni uudelleen.

"Antakaa minun puhua loppuun! Hänen armonsa arkkipiispan emäntä minut on kutsunut!"

"Jos tämä tulee hänen armonsa korviin, niin millaisen rangaistuksen luulettekaan teitä odottavan?" kysyi ritari kääntyen vielä kerran miehiin, jotka olivat kerääntyneet yhteen kasaan ja vapisevin polvin ja kalpein poskin ajattelivat ilkityönsä seurauksia.

Aivan kuin yhteisestä mielijohteesta heittäytyivät kaikki polvilleen ritarin eteen ja huusivat: "Armoa!"

"Jos tahdotte olla vaiti siitä, mitä on tapahtunut, niin minä palkitsen teille sen", lupasi Svante herra vanhalle naiselle.

Miehille ei tarvinnut tätä sanoa toiseen kertaan. Tuokion kuluttua ei paikalla enää ollut muita kuin nainen ja molemmat ritarit. (Sten herra oli saanut tämän arvon jo viisivuotiaana.)

Ritari oli sillaikaa avannut kukkaronsa. "Pitäkää rahanne; minä en niitä ota!" virkkoi nainen.

"Rouva Bonti kutsui minut tänne, mutta minä en vaeltanut pitkää matkaa hänen tähtensä… Henget vetivät minua."

"Olen, herra, ja ne sanoivat minulle, että ken vieraalla maaperällä ensiksi kysyi minulta heistä, hän oli kutsuttu kasvamaan nuoreksi, suureksi puuksi, jonka lehvien alla kokonainen kansa oli etsivä suojaa. Mutta hornan kaikki voimat varustautuvat kaatamaan tämän nuoren puun, tuhannet vaarat tulevat sitä ympäröimään. Minut on valittu raivaamaan muutamia pois, mutta on tuleva toisia, joille minä en voi mitään, sillä minun aikani on jo lopussa."

"Kuka erämaan vaeltaja ei tuntisi kirkkainta taivaan tähdistä, vaikkei tietäisikään, kuinka hänen on sitä nimettävä."

"Kenties senkin, että teillä seuraavana aamuna on oleva pitkä keskustelu hänen armonsa kanssa?" tuumi eukko kysyen.

"Ei teidän käsityksenne mukaan. Mitä tulee tapahtumaan, se on ainoastaan keino Väkevän, Tutkimattoman kädessä!"

Sillävälin oli jo tullut melkein pimeä. Kaikki kolme olivat verkkaan astuskelleet piispantaloa kohden. Nyt nousi kuu yli metsänlatvojen ja heitti lumo valonsa maisemalle. Kappelin kupariristi kirkastui siitä niin, että näytti aivan säteilevän valoa ympärilleen.

Ritari meni nopeasti häntä lähemmäksi, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi: "Valmyra!"

Äsken niin joustava, ylväs olento lyyhistyi kyyryisilleen. "Mitä tahdotte?" kysyi hän.

"Onko hän kristitty tuolla palatsissaan?" Hän viittasi piispantaloon. Samalla naulasi hän silmänsä ritariin ikäänkuin tahtoisi lukea hänen sisimmät ajatuksensa.

"Hän on välikappale Väkevän kädessä. Tämä sanoo: 'Tule!' ja hän tulee; 'Mene!' ja hän menee."

"Siksikö hän on nyt tullut tänne?" Jälleen oli kuin tietäjän kaukonäky olisi täyttänyt hänen sielunsa. Hän kohotti laihan käsivartensa ja viittasi kuuhun sanoen:

"On vielä kolme päivää uuteen kuuhun. Sitä ennen saatte kyllä tietää, olenko tullut tänne korkeampain voimien vaikutuksesta."

"Minä luotan sinuun!" huudahti Sten nuoruuden innostuksella, joka katkaisee kaikki siteet. "Siinä teet oikein!"

"Juuri sinun tähtesi olen tullut. Voi sinua, nuorukainen, jollet olisi uskonut!" lisäsi eukko melkein uhkaavasti.

"Jos tavalla tai toisella olet saanut tietää vaarasta, joka uhkaa poikaani, mikset voi ilmoittaa sitä ilman mutkia ja koukkuja?"

"Minä voin ennustaa tapauksia, mutta en niitä estää; minä en voi tukkia kuilua, mutta minä voin sanoa sille, joka vaeltaa pimeydessä: Varo itseäsi!"

Sten seisoi mietteissään ja tuijotti taivaalle. Hänen nuoreen sieluunsa hiipi hämäriä, selittämättömiä ajatuksia.

He olivat pysähtyneet eräälle mäelle. Alhaalla mäen juurella oli talo, ainoastaan muutamia satoja askelia, ja he olisivat siellä. Mutta ilma oli jokseenkin lämmin eikä Svante herra ollut halukas menemään sisälle. Sitä paitsi pelkäsi hän, että Steniä haluttaisi jatkaa keskustelua Valmyran kanssa, eikä hän tahtonut jättää nuorukaista eukon kanssa kahden. Sentähden heittäytyi hän maahan ja antoi ajatustensa leijailla aikoja sitten menneihin päiviin. Silloin näki hän edessään nuoren, kauniin naisen, joka oli myös tahtonut ennustaa hänelle, ja kuinka tämän naisen rakkaus sitten oli muuttunut tuliseksi vihaksi. Kirje, jonka hän oli lähettänyt Märta rouvalle, oli todistuksena, ettei tämä viha ollut vielä sammunut… Heidän kohtauksensa metsässä, se leikki, johon tyttö oli hänet houkutellut, olisiko se tämän intohimoisen naisen mielessä herättänyt kostonhimon, joka ulottui yli koko maan?…

"Miksi verho on edessä, jos meille olisi hyödyllistä nähdä, mitä piilee sen takana!" huudahti eukko kiihkeästi. "Heitä pois hyödytön uteliaisuus! Tahdon sanoa sinulle, mikä hyödyllistä on, mutta en enempää."

Tyytymättömyys, jota Sten tunsi, hälveni pian. "Mitä tuijotat niin innokkaasti?" kysyi hän.

"Näetkö valon alhaalla piispantalossa, kuinka se liikkuu?… Odota, tuokion kuluttua laskeutuu se alas."

Tosiaankin näkyi kohta sen jälkeen portti aukeavan ja useampia henkilöitä tulevan sieltä ulos. Sten tunsi muutamia isänsä ystävistä. Ilmeisesti lähdettiin heitä etsimään.

"Me eroamme täällä!" jupisi Valmyra. "Itsenne tähden älkää kertoko kenellekään, että olemme toisemme tavanneet!"

Svante herra saattoi töintuskin uskoa, että se melkein pallomainen nainen, joka esiintyi arkkipiispan emännöitsijänä, oli muinoin niin solakka Beatrice. Hänet voi tuntea samaksi ainoastaan katseesta, viekkaasta, väijyvästä katseesta.

Hän tervehti mummoa kuten vanhaa tuttavaa, mutta tämä ei voinut muistaa häntä… Se johtui siitä, kuten mummo itse sanoi, että hänen ajatuksensa olivat kääntyneet pois kaikesta maallisesta.

Hän kertoi nyyhkyttäen ja kyynelsilmin, että hänen hurskas herransa oli edelleen niin heikko, ettei hän voinut nousta vuoteestaan. Yön kuluessa oli luettava kappelissa esirukouksia hänen parantumisekseen, ja sentähden toivoi mummo, että pyhä neitsyt antaisi hänelle voimaa seuraavana päivänä, vaikkakin pannen vaaraan kallisarvoisen henkensä, täyttää ne velvollisuudet, joita hänen raskas, rasittava virkansa vaati.

"Kuinka he valehtelevat toisilleen", ajatteli Sten, kun hän sen jälkeen kuuli isänsä lausuvan osanottonsa hänen armolleen.

"Siinä on sinulle kuva elämästä!" sanoi isä. "Sellaista on elämä ulkona maailmalla!"

Seuraavana päivänä oli hänen armonsa siksi hyvässä voinnissa, että uskalsi ryhtyä keskusteluun, mutta hurskas rouva Bonti pyysi Jumalan äidin ja kaikkien pyhimysten nimessä, että ritari ajattelisi kunnianarvoisan isän korkeaa ikää ja ylen huonoa terveyttä.

Tosin ei hän näyttänyt niinkään huonolta istuessaan takanojassa lepotuolissa, pukeutuneena hopeareunuksiseen, turkisvuoriseen vaippaan, odottaen valtionhoitajan tuloa. Pienellä pöydällä hänen vierellään oli useampia pulloja, jotka sisälsivät erilaisia virvoitusjuomia, kaksi kultapikaria, muutamia rohtolusikoita samasta aineesta ja koristettuja väärentämättömillä jalokivillä, pieniä, kulta- ja hopealanka verhoihin kiedottuja pyhimyskuvia ja hopeainen soittokello.

Ritari pysähtyi ovelle ja katseli kalpeita, kuopille painuneita kasvoja, joilla oli jälkiä voimakkaista intohimoista. Oli sangen epäiltävää, oliko taistelussa aina himot voitettu. Mutta samettimyssy oli vedetty syvään otsalle, ja siinä uinaillessaan, kuten hän näytti tekevän, muistutti hän enemmän kuollutta kuin elävää. Laihat valkoiset kädet olivat levällään polvilla, ja pitkät sormet liikkuivat kouristuksentapaisesti, ikäänkuin tahtoisivat tarttua johonkin.

Äkkiä hän avasi silmänsä ja viittasi ritarin nähdessään erääseen tuoliin, joka oli lähinnä ikkunaa ja johon valo lankesi kirkkaimpana.

"Millä tavoin voin olla teille palvelukseksi?" kysyi hän raukealla äänellä.

"On kysymys maan pelastuksesta, teidän armonne, ja siihen täytyy kirkkojen ja luostarien antaa apuaan."

"Sellaiseen en anna koskaan suostumustani!" Hänen armonsa nousi kiihdyksissään.

"Kansan täytyy kestää kovaa kiskontaa, ja luostareissa on aarteita kasoittain."

"Jumalan ja pyhimysten kunniaksi! Mitä niillä on teidän taistelujenne kanssa tekemistä?"

"Hävitetty maa, sota ja vaino — sen ei pitäisi olla kirkolle mieluinen näky."

"Joka päivä toimitetaan messuja ja luetaan rukouksia tuhansittain tämän maan puolesta!"

"Mikä tämän saa aikaan, jollei syntien ylitsevuotavaisuus ja niskoittelu Jumalan tahtoa vastaan?"

"Onko teidän armollanne mitään erityistä syytä tähän ankaraan syytökseen?"

"Luuletteko te minun, kirkon pään, voivan kylmäverisesti nähdä, että muuan maan piispoista antautuu hurjien soturijoukkojen johtajaksi ja seurustelee sotamiesten, torpparien ja renkien kanssa?"

"Piispa Kettil ei arastellut vetää sotisopaa messupaidan ylle, ja teidän armonne edeltäjä…"

"Tiedän, tiedän!" Ja kunnianarvoisa isä viittilöi torjuvasti molemmilla käsillään. "Mutta heidät sai siihen pakoittava hätä, kumpikaan ei tehnyt sotaa ammatikseen."

"Juuri pakoittava hätä sai tohtori Hemming Gaddin tarttumaan miekkaan. Epäilen suuresti, onko maalla uskollisempaa, uhrautuvampaa ystävää ja puolustajaa."

"Piispoilta ja muilta herran palvelijoilta olen saanut kirjeitä, joissa he pyytävät minua säästämään heitä kanssakäymisestä tohtori Hemmingin kanssa tai hänen alaisuudestaan. He tulevat saastutetuksi yhteydestä hänen kanssaan, kirkon ja maan ikuiseksi häviöksi."

"Linköpingin tuomiokapituli hänestä teki piispan!" sanoi hän. "Paavin vahvistusta ei hän ole koskaan saanut."

"Huhu siitä, kuinka vähän hän välittää hiippakunnan asioista, on luultavasti ehtinyt pyhän isänkin korviin; herra elektus on eroitettu ja eräs espanjalainen kardinaali lähetetty sijaan."

"Tämä on Hannu kuninkaan ja koko tanskalaisen joukkueen tapaista; Hemming Gadd on heidän vastustajansa, ja kun eivät mitkään muut keinot auta häntä kukistamaan, turvaudutaan viekkauteen ja juonitteluun. Huonosti tuntisin sen miehen, jos mikään maailmassa saisi hänet luopumaan siitä, mitä hän pitää velvollisuutenaan!"

"Sen ovat he jo tehneet! Ehtona on Ruotsin alistuminen! Näyttääkö se teistä hyväksyttävältä?"

Kunnianarvoisa isä sai vaikean yskänpuuskan, hän heittäytyi taaksepäin tuolissaan ja virkkoi muutamain minuuttien jälkeen: "Olen puhunut liian paljon; heikko terveyteni ei salli niin mitään ponnistuksia."

Mutta ritari ei pannut siihen huomiota. Hänen kaikki ajatuksensa olivat kiintyneet Hemming Gaddiin ja siihen vääryyteen, minkä viha ja kateus oli hänelle tehnyt. Tosin tiesi hän, ettei arkkipiispalla ollut siinä niinkään pientä osaa, mutta hän tiesi myös, mitä tämä enimmän kaikista pelkäsi.

"Voihan olla totta, ettei tohtori Hemming ole suurin puuhaillut kirkon asioissa", puuttui ritari jälleen puhumaan. "Mutta jos on kysymys suullisesta opetuksesta, luulen päinvastoin, ettei kukaan ole tehnyt ja erityisesti kukaan pystynyt tekemään yhtä paljon kuin hän."

"Eikö teidän armonne juuri sanonut, että niiden tulee käydä käsi kädessä kirkon asiain kanssa?"

"Kuka on hänen tavallaan saarnannut, että jumalanpelko ja isänmaanrakkaus ovat niin eroittamattomasti yhdistetyt, ettei toista niistä voi olla ilman toista? Sentähden, teidän armonne, voisi olla vaarallista sekä kirkolle että neuvostolle, jos tätä miestä loukattaisiin."

"Missä Hemming Gadd tuo kuuluviin mahtavan äänensä, siellä virtaavat joukot luo. Kukaan ei sitten Engelbrektin päivien ole osannut niin voittaa sydämiä puolelleen. Kenties ei aiottu loukkaus jäisi kostamatta!"

"Siihen valtaan nähden, mikä hänellä on, voi kiusaus käydä hänelle voittamattomaksi."

Vanhoissa ryppyisissä kasvoissa kuvastuivat ristiriitaiset mielenliikutukset. Melkein tietämättään nousi arkkipiispa ja alkoi kävellä huoneessa edestakaisin. Näytti siltä, kuin sairaus olisi ollut harkittu ainoastaan keinoksi katkaista keskustelu, kun kunnianarvoisa isä katsoi niin hyväksi… Hän kulki lujin askelin lattian poikki, pysähtyi jälleen valtionhoitajan eteen ja kysyi voimakkaalla mielenliikutuksella:

Uudestaan käveli kunnianarvoisa isä edestakaisin; itsesäilytysvaisto teki hänet terveeksi jälleen. Me muistamme, kuinka hän Sten Sturen aikana sai tämän pitämään Tukholmassa puolustuspuheen vapauttaakseen hänet epäluulosta, että hän muka oli vehkeillyt valtakunnan vihollisten kanssa. Ja nyt esiintyi samanlainen tapaus. Mitä päätelmiä voitiinkaan tehdä Hemming Gaddin eroittamisesta? Hänen osansa siinä tulisi kyllä tunnetuksi, ja seuraukset, seuraukset… millaiset tulisivat ne olemaan?

"Teidän täytyy ottaa tämä asia huostaanne!" sanoi hän ja ojensi ritarille kätensä.

"Tehtyä ei voida muuttaa, mutta ilmoitus voidaan tehdä lempein sanoin; piispa saa lähettää vastaväitteensä… Mitä minuun tulee, en koskaan mene pitemmälle, kunhan hän vain pysyy hiljaa eikä pakoita meitä voimakkaampiin toimenpiteihin!… No, tahdotteko suostua siihen?"

"En mitään!" vastasi ritari luoden sääliväisen katseen hätäiseen ilmeeseen ukon kasvoilla. "Teidän armonne on syntyperäinen ruotsalainen samoin kuin minäkin ja rakastaa varmaankin isänmaataan niin suuresti, ettei minun puoltolauseeni ole tarpeen."

Pappi viittasi häntä vetämään tuolinsa lähemmäksi ja lausui melkein kuiskaten:

"Te ette tiedä miltä tuntuu seisoa yksin maailmassa ja kuitenkin olla pakoitettu kuulemaan kaikkia. Täytyy kääntelehtää ja vääntelehtää niin monelle taholle, että se lopulta tulee tavaksi, ja kun ei sitten ole ketään, jota oikein rakastaisi, ei tiedä enää, missä oikeastaan oikeus on, ja niin… ja niin…"

Tämä tunnustus oli melkein lapsellisen avomielinen, mutta ritari huomasi, kuinka isä Jaakko tällöin kiinnitti katseensa käännähtämättä samaan oveen, johon hän ennen oli ollut selin. Kun hän nyt katsoi samaan suuntaan, huomasi hän, kuinka eräs pieni luukku vedettiin syrjään ja rouva Bontin pulleat kasvot antoivat hänen armolleen aiheen tapailla: "Ja niin, ja niin…"

Hän joi halukkaasti! "Minun ei tarvitse pelätä, että minut myrkytetään. Minun hengestäni ollaan arkoja!" Hän nauroi kiihtyneesti omille sanoilleen.

Ritari pani jälleen pikarin pois, mutta hän oli huomaavinaan, että joku kuunteli oven takana.

"Heikkoon terveyteeni katsoen", jatkoi pääpappi, "täytyy minun olla alati valmiina eriämään täältä, ja sen johdosta usein ajattelen, kuka olisi arvokkain seuraajakseni".

"Kukapa tietää! Sitä paitsi on parempi olla varuillaan niin tärkeässä asiassa."

"Niiden dekaanien joukossa, jotka opiskelevat Roomassa, on muuan jalo ja ylhäissyntyinen."

"Mutta ei Kustaa! Hän puhuu ainoastaan siitä, miten voisi valmistaa isänmaalleen onnea."

"Kuinka mielelläni laskisinkaan raskaan paimensauvan hänen käteensä ja vetäytyisin luostariin."

"Ei vielä, ei vielä! Mutta muutamain vuosien kuluttua, kun hän on ehtinyt valmistua!"

"Tämä huolehtiminen maan hyvästä on yhtä suureksi kunniaksi teidän armollenne kuin se on ilahuttavaa minulle."

"Ette ymmärrä minua oikein, jos epäilette, etten ole aina tahtonut Ruotsin onnea, mutta minä, kuten monet muutkin maassamme, olen nähnyt sen lujassa liitossa Tanskan kanssa, te sitä vastoin ja teidän puolueenne…"

"Tuomitkaa saavutetun kokemuksen mukaan." Kuului kolme kevyttä lyöntiä ovelle. Arkkipiispa näytti tulevan hämilleen. "Se on palvelijani", sanoi hän, "joka on saanut käskyn ilmoittaa minulle, että keskustelumme on nyt kestänyt yli tunnin! Seudun arvokkaimmat miehet ovat kokoontuneet ulompaan huoneeseen. Ettekö tahdo kunnioittaa ja ilahuttaa heitä näyttäytymällä heille?"

"Sen teen suureksi ilokseni ja kiitän teitä sydämellisesti tästä huomaavaisuudesta."

"Sitten saan samalla sanoa jäähyväiset ja kiittää kaikesta osoitetusta vierasvaraisuudesta."

"Ajattelin juuri pyytää lupaa siihen." Svante herra meni ulompaan huoneeseen, joka vilisi täynnä niinsanottuja rauhanystäviä, mutta jos tarkoitus oli saada hänet toiseen vakaumukseen, niin vehkeilijät erehtyivät. Svante Niilonpoika osasi pitää puoliaan. Hän esitti selviä, päteviä todistuksia; hän osoitti maan aseman ja kuinka välttämätöntä oli koota voimat; hän kysyi heiltä, eivätkö he tahtoneet pysyä vapaana, riippumattomana kansana, ja kun he ehdottomasti myönsivät tämän, muistutti hän heille, kuinka muinoin urhot iskivät yhteen ja vasta kun näyttäytyi, ettei toinen voinut lyödä toista maahan, tekivät veljesliiton.

"Niin voimme mekin kerran ojentaa Tanskalle sovinnon käden", sanoi hän. "Mutta orjiksi emme antaudu, sillä kuuliaisuuteen ei Ruotsi ole sovelias."

Ritarin jatkaessa käännytystyötään tahdomme katsoa, miten sillävälin oli käynyt Sten pienokaiselle.

Jo edellisenä iltana oli hän sopinut muutamain ritarin asemiesten kanssa, että he aamulla lähtisivät metsälle. Metsässä oli viljavasti metsoja, teeriä ja muita lintuja, eikä metsäkoiristakaan ollut puutetta.

Sten oli jalkeilla määrättyyn aikaan, mutta hänen suureksi hämmästyksekseen vallitsi! asemiesten huoneessa haudanhiljaisuus. Pari arkkipiispan asemiestä, jotka ensiksi näyttäytyivät, tunnustivat ilmeisesti hämillään, että he luultavasti olivat kaikki tyyni katsoneet liian syvälle pikariin edellisenä iltana. Nuorukainen tiesi, että hänen isänsä inhosi ja ankarasti rankaisi juoppoutta, ja se hänen asemiehistään ja palvelijoistaan, joka oli siihen tehnyt itsensä vikapääksi vieraassa talossa, saattoi odottaa eroittamistakin palveluksestaan.

Kun sentähden ritarin suosikki, asemies Akseli, kohta sen jälkeen tuli ulos sangen runneltuneen näköisenä, riensi Sten viemään hänet mukanaan pihalle.

"Ilmoita hänen armonsa molemmille asemiehille, että menemme edeltä!
Minä otan koirat mukaani!"

Koirat olivat kytkettyinä portinpieleen. Sten päästi elukat irralleen, ja ne seurasivat häntä ulvoen ja haukkuen metsään. Kuinka hämmästynyt hän olikaan, kun ensimäinen, jonka hän kohtasi, oli — Valmyra!

"Enpä muuta kuin että riennä itään päin, jos tahdot hyvän saaliin. Siellä näin äsken suurin parvin metsälintuja! Mutta miksi menet yksin?"

"Kiitos sitten!" Ja hän painoi lakin päähänsä, heitti hatun akalle ja juoksi metsään minkä ehti kolmentoistavuotisilla jaloillaan.

"Elämä on kuin onnenuurna", mutisi Valmyra. "Ken voi sanoa, minkä numeron siitä saa!"

Sitten hän istuutui maahan ja päästeli sulat hatusta, mutta kohta pani hän ne siihen jälleen, ainoastaan sillä eroituksella, että kun ne ennen olivat pitkin hatun reunustaa, kohosivat ne nyt pystyyn kopan yläpuolelle. "Minä olen kuin kohtalo!" jupisi hän. Kohta kuului kiireisiä askeleita.

"Sinäkö nainen olet ottanut hattuni ja nyt tämän myös?" kysyi hän pysähtyen.

"Sopii kyllä, kunnes löydän oikean omistajan!" sanoi hän pannen sen päähänsä. "Oletko sattunut häntä näkemään? Nuori herra, useita koiria mukanaan?"

"Häijy noita, miksi viivytät minua?" Ja hän tahtoi jatkaa matkaansa samaan suuntaan kuin Sten.

"Mutta minä olen kuullut koiranhaukuntaa!" huusi akka hänen jälkeensä. "Kovaa koiranhaukuntaa!"

"Voi sinua, jos neuvot minut väärään!" huusi Akseli ja riensi mainittuun suuntaan.

Akka katsoi hänen jälkeensä ja nyökkäsi tyytyväisenä sulkatöyhdöille, jotka liehuivat tuulessa; kun nuorta miestä ei enää näkynyt, istuutui hän uudestaan maahan hyräillen yksitoikkoista lauluaan.

Silloin kuului häliseviä, nauravia ääniä. Neljä hänen armonsa asemiestä riensi ripein askelin metsää kohden. He puhuivat suuresta rahasummasta, jonka tulivat ansaitsemaan, mutta eivät näyttäneet pääsevän yksimielisyyteen, kuinka se käytettäisiin. He pysähtyivät Valmyran nähdessään.

"Mitä hän moisista välittää?" kysyi muuan, ja toiset katsoivat kalveten toisiinsa.

"Sulkahattuinen juoksi etelään päin, tuota polkua. Mihin paljaspää meni, liikuttanee teitä vähät, vai kuinka, nuoret kauniit herraseni!"

"Kas, tässä saat neuvonnasta!" Hän löi eukkoa pyssynperällä hartioihin, jotta tämä irvisti tuskasta, ja nauraen riensi koko parvi tiehensä.

Eukko tukehdutti tuskanhuutonsa ja nousi vaivalloisesti. Sitten hän heristi nyrkillään heidän jälkeensä, mutta riensi sen jälkeen nopein askelin taloon ja asemiesten tupaan.

Hän otti nopeasti pienen pullon poveltaan ja kaasi siitä muutamia tippoja jokaisen nukkuvan huulille. Tuokion kuluttua avasivat he silmänsä ja tuijottivat hämmästyneinä ympärilleen.

"Pian pystyyn!" huusi eukko. "Kastakaa päänne ulkona pyhään lähteeseen ja rientäkää sitten pelastamaan nuorta herraanne, joka on vaarassa!"

He tottelivat häntä epäröimättä ja väittämättä vastaan. Eukko oli ennen heitä metsässä.

"Menkää itään päin!" sanoi hän. "Voisinpa antaa teille linnunsiivet, sillä vaara lähestyy! Rientäkää, rientäkää! On kysymys enemmästä kuin ihmishengestä!"

Mutta kun he olivat kaikki poissa, kääntyi hän aurinkoa kohden ja kohotti ja laski käsivartensa moneen kertaan. "Jumala! Jumala!" jupisi hän. "Olen maksanut osan velastani, lasketaanko se hyväkseni?"

"Enkö sanonut heille, että he saavat ottaa ainoastaan yhden hengen; voi heitä, jos he ottavat kaksi."

"Näytin itse heille, mihin suuntaan sulkahattu oli mennyt. Jolleivät vain olleet niin täynnänsä makeaa viinaa, että saattoivat mennä harhaan?"

"Et olisi sanonut tätä minulle, jollet olisi tiennyt, että olen lukenut salaisimmatkin aivoituksesi!" kähisi Valmyra häntä vastaan.

"Etkö luule, että minäkin voin tarvita uskotun! Ja minä tiedän, että sinä voit vaieta."

"Ihmisten toiveet karkaavat kuin metsävuohet päin korkeimpiakin vuoria. Huipulta alkaa pilviseinä, mutta tyhmyydessään luulevat he senkin heitä kannattavan, ja niin syöksyvät he suinpäin syvälle kuiluihin, mistä eivät palaa koskaan."

"Minun aikani on käsissä! Menen sinne, minne suuri henki näyttää tien. Sitä paitsi täytyy minun etsiä täältä sormusta, jonka eräs sielunheimolaisistasi varasti minulta kaukana Lapin raukoilla rajoilla. Ilman sitä en voi kuolla!"

"Sormusta?" kysyi rouva Bonti uteliaana. "Kukaan ei tiedä, mikä voima siinä piilee."

"Kuoleman! Hahaha! Kuinka hän kalpenee. Mutta kuinka kuolematta voi päästä pyhimykseksi?"

"Sinä paljoa enemmän kuin minä! Sinun sanasi houkuttelivat minutkin syntiin… Sitten tuli katumus, epätoivo!"

"Niin, hän otti turviinsa sekä minut että lapseni. Kun oleskelin metsissä kansani keskuudessa, ikävöin häntä, ja kun tulin, ei hän minua sysännyt pois. Lempeitä, kehoittavia olivat hänen sanansa."

"Vaiti siitä! Milloin olen hävittänyt uskottua tavaraa ja pettänyt annetun luottamuksen?"

"Mutta voi häntä, jos hän tahtoo suojella sitä, jonka Jumalan tuomio on langettanut!"

"Varo itseäsi, nainen! On kirjoitettu, että kaadut ennenkuin hän, jonka henkeä ahdistelet."

Kuinka rajusti voivatkaan vaikutelmat seurata toisiaan! Rouva Bontin oli vallannut niin kova pelästys, että punaiset, turpeat kasvot aivan kalpenivat ja silmät tuijottivat melkein lasimaisina, mutta seuraavana minuuttina palasi puna kaksinkertaisena, ja hän tarrasi Valmyran käsivarteen ja virkkoi kuiskaten: "Silloin henkesi valehtelevat, tuolta näen heidän tulevan häntä kantaen."

Loppuosa keskustelusta oli jatkunut rouva Bontin huoneessa, josta oli avara näköala metsän puolelle, ja molemmat seisoivat liikkumattomina ikkunan ääressä, josta he näkivät pienen joukon hiljalleen tulevan taloa kohden, ikäänkuin kantaen jotakin välissään.

"He laskevat taakkansa maahan, he eivät tahdo kantaa sitä lähemmäksi!
Ei epäilystäkään, ettei se olisi hän."

"Toivoisin niin olevan, silloin sattuisi isku sitä kovemmin; silloin kenties heittäisi henkensä hänkin tuolla sisällä… Sen parempi, sen parempi! Mutta he tulevat tänne… Sanon sen itse heille… Hahaa, nyt on tapahtuva suuria asioita!"

"Muutamat heistä tulevat tännepäin, luultavasti ilmoittamaan onnettomuudesta; tahdon olla ensimäinen saamassa siitä tiedon!" Ja nopein askelin riensi vanha italiatar ulos huoneesta ja portaita alas.

Mutta Valmyra ei liikahtanut paikaltaan. Koko hänen sielunsa oli koonnut voimansa silmiin. Hän näki kaksi nuorukaista lähestyvän… vielä kotvanen ja hän kohotti ristityt kätensä taivasta kohden ja sanoi: "Kaikki hyvät henget olkoot kiitetyt ja ylistetyt!"

Niin taitavasti kuin rouva Bonti olikin valmistanut näyteltävänsä osan, ei hän kuitenkaan ollut ottanut lukuun kaikkia mahdollisuuksia, ja kun hän avasi talon portin ja näki edessään nuoren Sten herran kalpeana ja verisenä, silloin sumenivat hänen silmänsä, hän luuli näkevänsä aaveen ja vaipui maahan huudahtaen: "Jeesus Maria!"

"Rouva parka, me säikytämme hänet hengiltä!" virkkoi nuorukainen ja nosti hänet varovasti. "Joudu, Erik, nouda vettä lähteestä!"

Mutta ennenkuin tämä ehti takaisin, oli rouva Bonti jo toipunut.
Melkein kauhuissaan vetäytyi hän nuorukaisesta loitommalle.
"Olette sen näköinen, että aivan pelästyin. Onko jokin onnettomuus
tapahtunut?" kysyi hän.

"Mitään sellaista täällä ei ole." Mutta Valmyra oli kuullut kysymyksen ja riensi alas. "Täällä minä olen, mitä tahdotte minusta?"

Rouva Bonti riensi takaisin huoneeseensa, osaksi sieltä pitääkseen silmällä mitä tapahtui, osaksi häiritsemättä purkaakseen sen raivon ja sapen, mikä nyt kiehui hänen sisällään. Kuin mikäkin raivotar kiristeli hän hampaitaan ja repi tukkaansa; vihan ja kiukun täytyi päästä valloilleen, jottei se tukehduttaisi häntä, ja sadatukset valuivat kuin laavavirta siitä tulivuoresta, joka paloi hänen sielussaan.

Epäonnistumisensa luki hän Valmyran syyksi, sillä tämä oli auttamisen sijaan johtanut hänet harhaan. Millä riemuitsevalla ilolla olikaan hän kuullut viestin valtionhoitajan tulosta! Nyt täytyi kauan päätetyn murhayrityksen tapahtua, suunnitelma oli valmis, mutta se, että Valmyra tuli juuri kun hän oli panemaisillaan tuumansa täytäntöön, näytti hänestä ikäänkuin korkeampain voimien sallimukselta. Ja että sitten juuri hän… Jos sanat olisivat voineet olla teräviä veitsiä, olisi hän iskenyt ne hänen sydämeensä. Kosto, kosto oli hänen ainoa ajatuksensa.

"Oi Valmyra, jos tiesit tämän, miksi et sitä estänyt?" kysyi Sten sillävälin.

"Jos olisin torjunut vaaran tänään, olisi se huomenna palannut kahta vaarallisempana."

Puhellessaan olivat Sten ja Valmyra ehtineet paikalle. Asemies makasi maassa. Kuivia lehtiä oli kasattu päänaluiseksi, hänen vierellään oli kovanonnen hattu, ja niin hänen toverinsa kuin arkkipiispankin asemiehet olivat hänen ympärillään polvillaan, tehden minkä ymmärsivät saadakseen verenjuoksun pysähtymään.

Valmyran nähdessään vetäytyivät he kaikki syrjään. Luoti oli sattunut selkärangan ja lapaluun väliin, ja veri vuoti yhä huolimatta kaikista kokeista sitä tyrehdyttää. Nuorukainen makasi ummessa silmin; kalman kalpeus oli levinnyt äsken niin ruusuisille poskille.

Harjaantuneella kädellä toimitti Valmyra tarkastuksen, mutta tällöin synkkeni hänen katseensa, ja laskettuaan haavoitetun hellävaroen maahan katsoi hän tutkivasti läsnäolijoihin.

Rikollisen saattoi helposti tuntea, hän oli todellinen kauhun ja pelon kuva. Aivan varmaan olisi hän ilolla vaihtanut paikkaa uhrinsa kanssa tai ainakin heittäytynyt hänen rinnalleen. Ja juuri tämä oli edellisenä päivänä ollut ylimielisin ja häikäilemättömin toveriensa joukossa; nyt oli rohkeus poissa.

"Ylpeys käy lankeemuksen edellä!" virkkoi Valmyra, mutta hän ei kuullut sitä, hänen silmänsä olivat kuin naulatut kiinni kuolevaan. Kaikki muu oli hänelle samantekevää; muun maailman kanssa sai hän kyllä tehdä tilinsä aikanaan.

"Pyhä neitsyt olkoon kiitetty!" Katse siirtyi tutkivana yhdestä toiseen, kunnes se osui surmamieheen. Tämä vaivutti päänsä epätoivoisen näköisenä. "Tule!" sanoi hän.

"Annan sinulle anteeksi!" sanoi Akseli. "Nyt tiedän, etten ole elänyt turhaan! Tervehtikää herraani!"

"Kiitos!" Hän katsoi ilmeikkäästi vanhaan vaimoon ja sitten Steniin, joka katseli häntä kyynelsilmin. "Nyt, herra, on kaikki pian lopussa, rukoilkaa puolestani!"

Oli kirkas päiväpaiste. Kuoleva nuorukainen makasi melkein kuin valomeressä. Asemiesparvi oli langennut polvilleen piiriin hänen ympärilleen, heidän takanaan seisoi Valmyra pystyssä, mutta kädet ristissä ja katse suunnattuna taivaalle.

Sten oli myös noussut. Hän piti pientä lakkia käsissään ja rukoili ääneen, alussa vapisevalla äänellä, mutta lopulta ikäänkuin innostuksen valtaamana.

Asemiehen kasvoilla välähti ikäänkuin kirkastuksen hohde, vielä huokaus, ja henki oli paennut!

Nuorukaiset olivat seisseet liikkumattomina. Nyt meni Sten kuolleen luo, tarttui hänen käteensä ja sanoi: "Kiitos siitä, mitä olet ollut minulle ja isälleni!"

Kyynelet olivat vähällä tukehduttaa hänen äänensä, mutta hän hillitsi itsensä ja jätti tilaa toisille.

Akselin toverit menivät sen jälkeen luo toinen toisensa jälkeen, kiittivät häntä hyvästä toveruudesta ja pyysivät häntä unhoittamaan mitä he olivat rikkoneet.

Mutta nyt vetäytyivät he syrjään ikäänkuin jättääkseen tilaa vieraille asemiehille.

Yhtä kalmankalpeina kuin se, jonka edessä heidän oli nöyrryttävä, vapisevin polvin ja tuskasta läähättäen seisoivat he epäröiden, menisivätkö esiin vai noudattaisivatko haluaan rientää pois.

Sten se taasenkin ratkaisi asian. "Tule!" sanoi hän tarttuen etumaisen käteen. "Luulen, että sinulla on sananen sanottavaa hänelle."

Ja hän veti vastahakoisen mukanaan. "Salli minun painaa Akselin käsi sinun käteesi", sanoi hän. "Olen varma siitä, että jos sanoin tai teoin olet rikkonut häntä vastaan, niin antaa hän anteeksi täydestä sydämestään."

Oli valtava näky nähdä heidän toinen toisensa jälkeen tarttuvan kuolleen käteen. Oli ainoastaan surmamies jälellä. "Nouse?" huusi Valmyra pontevasti. "Mikä on tehty, sitä ei voi tehdä tekemättömäksi!"

"Olen tehnyt kuolemansynnin!" huusi hän poissa suunniltaan. "Ottakaa henkeni!" Mutta Sten kääntyi asemiehiinsä. "Auttakaa minua!" sanoi hän. Hiljaa ja varovasti nostettiin ruumis maasta ja kannettiin piispantaloon.

"Sitä, joka ei tahdo kärsiä seurauksia, neuvon heti lähtemään täältä", sanoi Valmyra niille neuvottomille asemiehille, jotka olivat jääneet paikalle.

"Piiloutukaa silloin naapuristoon, kunnes valtionhoitaja on lähtenyt.
Ottakaa sitten oikeutenne, mikäli voitte."

Syntyi pikainen neuvottelu, mihin he menisivät. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin se on myöhäistä!" huusi Valmyra kiihkeästi. "Joko vaara uhkaa?"

Elämän ja vapauden halu teki vaikutuksensa, ja neljä asemiestä lasketti tiehensä minkä ehtivät.

Valmyra meni paikalle, missä ruumis oli maannut. Se oli nyt autio ja tyhjä. Aurinko ja kaikki elämä oli kadonnut, ainoastaan verilätäkkö oli jälellä, tummempana, kamalampana kuin ennen.

"Madosta, joka ryömii maassa, eläimiin, jotka kävelevät maan päällä, kaloista meren syvyydessä myriaadeihin ilman lintuihin, ihmisistä tähtiin taivahan laella: sotaa, ei koskaan muuta kuin sotaa!… Elämä ja hävitys taistelevat alati vallasta, voittamatta koskaan toisiaan! Sinä mahtava korkeudessa, milloin löydämme rauhan?… Onko se tummien esirippujen takana, kun ne nostetaan?… Vai jatkuuko siellä kuten täälläkin?…"

Valmyra puhui ääneen, tietämättä, mitä hänen ympärillään tapahtui, mutta ei myöskään pelästynyt, kun hänen takanaan kajahti ankara ääni: "Valmyra!"

Hän kääntyi. Siellä oli rouva Bonti, muutamia palvelijoita mukanaan.
"Missä ovat rikolliset?" huusi hän.

"Ettekö ymmärrä, että tahdon pelastaa heidät!" kuiskasi rouva Bonti hänelle.

Valmyra hymyili halveksivasti. "Lähettäkää vainukoiranne ajamaan saalista", sanoi hän halveksivasti ja lähti piispantaloa kohden.

Rouva Bonti noudatti hänen neuvoaan, palvelijoita lähetettiin kaikkiin suuntiin etsimään pakolaisia. Mieli täynnä synkkiä aavistuksia palasi hän samaa tietä kuin Valmyrakin.

Valtionhoitaja oli loistavalla menestyksellä voittanut vastustajansa. Useita heistä oli vakaumuksesta siirtynyt hänen puolelleen; toiset olivat suostuneet sentähden, etteivät voineet esittää vastasyitä tai tehdäkseen kuten toisetkin. Se, joka tänään sanoo "jaa", voi huomenna uusista syistä tai ilman mitään syytä sanoa "ei".

Mutta Svante Niilonpojan sydän paisui ilosta. Hän luuli, etteivät ne ennakkoluulot, joita vastaan hän oli taistellut onnistuen ne voittamaan, nostaisi enää päätänsä, että kaikki nämä herrat ja miehet, jotka nyt puristivat hänen kättänsä ja sanoivat tahtovansa seistä viimeiseen asti hänen puolellaan, tosiaankin tarkoittivat mitä sanoivat. Eihän hän pakoittanut heitä kaikkiin näihin ystävyyden vakuutuksiin, ne annettiin vapaaehtoisesti.

Juuri kun kokous oli lopussa ja useimmat olivat jo lähteneet tai lähtemäisillään piispantalosta, saapui pieni saattue.

Ritari huomasi sen ikkunasta, hän tunsi poikansa, ja ihmetellen, mitä oli tekeillä, riensi hän portaille.

Asemiehet olivat sillävälin poikenneet erääseen pihahuoneeseen, joka oli avattu ruumista varten, ja monet vieraista olivat uteliaina rientäneet paikalle.

Nähdessään asemiehen, joka hänelle oli sangen rakas, päästi hän kauhun huudahduksen.

Hänen omat asemiehensä seisoivat kalpeina ja ilmeisesti neuvottomina, mikä vastaus heidän oli annettava.

Ritari kohotti kuollutta, ja käsi tuli täyteen hyytynyttä verta… "Onnettomuus!" huudahti hän. "Tässä on tehty murha! Kuka on murhamies?"

"Ei, täällä ja nyt heti tahdon tietää sen! Sanon petturiksi sen, joka kauemmin salaa totuuden."

"Mitä arvelette, jalot herrat", huudahti valtionhoitaja; "eikö näytä siltä, kuin asemies olisi ollut toteuttamassa jonkun toisen suunnitelmaa?"

"Se oli sattumalta Akselin päässä." Läsnäolijain joukosta kuului hämmästyksen hälinää, mutta he hiipivät pois toinen toisensa jälkeen ja ratsastivat tiehensä minkä hevosten kavioista lähti. Kukaan ei tahtonut joutua riitaan hänen armonsa arkkipiispan kanssa.

Valtionhoitaja ei kiinnittänyt siihen huomiotaan. Hän heittäytyi myrskyisellä kiihkeydellä surunsa ja raivonsa valtaan, mutta kun tämä vihdoin asettui, silloin näki hän kummakseen, että kaikki vieraat olivat poistuneet. Hän oli yksin asemiestensä, poikansa ja vainajan kanssa.

"Pitäkää huoli kirstusta!" sanoi hän ensiksimainituille. "Tahdomme haudata hänet huomenna."

"Sinä seuraat minua arkkipiispan luo!" käski hän poikaansa ja lähti huoneesta.

"Minä en halua mitään neuvoja, mutta vaadin tottelevaisuutta!" kuului ankara vastaus.

Rouva Bonti tuli heitä vastaan jo portilla. Hän kertoi kyynelsilmin ja nyyhkyttäen, että hirveä tapaus oli koskenut niin hänen armoonsa, että oli hyvin pelonalaista, toipuisiko hän enää koskaan. Ei mistään hinnasta maailmassa saisi valtionhoitaja mennä hänen luokseen, mahdollisesti olisi hän parempi huomenna, ja silloin hän varmaan pyytäisi hartaasti keskustelua ritarin kanssa.

"Ah, teidän armonne, he ovat lähteneet tiehensä. Toivon tosin, että löydämme heidät tänään tai yön kuluessa."

"Tehkää se, teidän armonne! Niin kunnianarvoisa isä kuin minäkin, hänen halvin palvelijansa, emme halua mitään hartaammin kuin että verivelka maksetaan ja pyyhitään pois musta pilkku, jonka pahuus ja ilkeys koettaa kiinnittää tähän taloon."

Sanojen tulvaillessa hänen huuliltaan teki hän useaan kertaan ristinmerkkejä otsaansa ja rintaansa.

Ritari käsitti, ettei ollut mitään tehtävissä. "Minä viivyn huomiseen!" sanoi hän. "Mutta toivon, että messu luetaan."

"Ei vain yhtä, teidän armonne, vaan kymmenen. Kuulkaas laulua kappelista! Kunnianarvoisa dekaani on saapuva messun päätyttyä luoksenne."

Svante Niilonpoika palasi huoneisiinsa. Sten herran täytyi kertoa asia juurta jaksaen, ja hän teki sen totuuden mukaan.

"Ja luuletko sinä, etten minä tulisi vaatimaan rangaistusta sellaisesta ilkityöstä?"

"Jumala on suojellut minua. Kiittäkäämme häntä antamalla anteeksi vihamiehillemme, se tulee kenties pehmittämään heidän sydämensä."

Kun kiihtynyt mieliala oli yön hiljaisina hetkinä asettunut, selvisi Svante Niilonpojalle, kuinka vähän voittaisi rynnistelemällä. Eivätkö hänen äsken saavuttamansa ystävät olleet juosseet tiehensä, kun näytti sukeutuvan syytös kunnianarvoisaa isää vastaan! Mitä asemiehet tunnustivatkaan, saatettiin se hämmentää tai suorastaan väittää perättömäksi. Ja oliko edes varmaa, että kunnianarvoisa isä tiesi asiasta!… Olivat voineet olla vaikuttamassa muut voimat kuin hänen, jotka ilmeisesti olivat loppumaisillaan. Pojan pelastus näytti hänestä käsittämättömältä. Valmyra oli ainoa, joka saattoi antaa tietoja, ja ritari päätti seuraavana päivänä häntä puhutella.

Aamulla varhain sai hän viestin arkkipiispalta; tämä oli viettänyt unettoman yön, mutta ei sanonut saavansa mitään rauhaa, ennenkuin oli saanut puhutella valtionhoitajaa.

Svante Niilonpoika riensi noudattamaan kutsumusta. Hän tapasi pääpapin sangen kiihtyneessä tilassa; melkein itkien heittäytyi tämä ritarin syliin ja sanoi:

"Tämä tapaus on koskenut kovasti mieleeni. Pyydän teitä, ettette lue viakseni sitä, mitä on tapahtunut!"

Tämä kuului melkein kuin itsesyytökseltä, mutta keskustelun kuluessa kyseli hän tarkoin kaikkia onnettomuuden tapauksen erityisseikkoja, ja kun valtionhoitaja ei katsonut voivansa niitä täysin selittää, kutsuttiin Sten saapuville.

Ihailtavalla hienotunteisuudella osasi tämä kuvailla tapahtuman satunnaiseksi onnettomuudeksi. Piispa ei tiennyt mitään hattujen vaihdosta, ja Sten varoi tarkoin siitä mainitsemasta.

Oli kuin raskas taakka olisi pudonnut vanhuksen rinnalta. Hän syleili Steniä kerta toisensa jälkeen ja vakuutti tälle, että tämä oli kokonaan voittanut hänen sydämensä; mitä nuorukainen pyysi, sen tahtoi hän hyväksyä.

Poika punastui, mutta kysyi ujostelematta, saiko hän ottaa hänen armonsa sanalleen. "En toivo mitään hartaammin!"

"No hyvä!" sanoi Sten. "Tutustuin Tukholmassa erääseen Vadstenan veljeen, Pietari maisteriin. Hän on ottanut tähtitieteen tutkisteltavakseen, ja vaikken paljoa ymmärräkään sellaisia asioita, voin kuitenkin sanoa, että hänen oppinsa on tehnyt minuun syvän vaikutuksen. Hänen korkein toivomuksensa olisi pitää Upsalan korkeakoulussa muutamia luentoja tästä aineesta, mutta hän ei ole rohennut sitä teiltä pyytää. Jos teidän armonne tahtoo tutkia, onko hän siihen kelvollinen, pitäisin tätä suurena hyvyyden osoituksena."

"Minulle on ylen rakasta, kun nuoret miehet rakastavat tieteitä, mutta että se, joka kerran on seisova ylinnä, niin nuorella iällä suojelee tieteiden harjoittajia, se ilahuttaa minua, sillä se lupaa paljon vastaisuudessa. Mitään tutkimista ei tarvita; teidän puoltosananne on minulle kylliksi. Pietari maisteri tulee saamaan kutsumuksen pitämään luentoja Upsalassa." Nuorukainen suuteli kunnioittavasti kättä, joka hänelle ojennettiin, ja keskustelu palasi sitten hautajaisiin, joiden oli tapahduttava jo kohta iltapäivällä. "Jos minulla olisi voimia, lukisin itse messun hänelle!" sanoi pääpappi.

Mitä hänen asemiehiinsä tuli, lausui hän, että he ainiaaksi olivat eroitetut hänen palveluksestaan. Taasenkin Sten puhui heidän puolestaan: "Sallikaa minun puhua kuolleen puolesta", sanoi hän. "Olen varma, että hän on antanut sydämestään anteeksi."

Svante Niilonpoika lisäsi, että jos hänen armonsa eroittaisi heidät palveluksestaan, antaisi se aiheen luulla heitä rikollisiksi. "Tunnustan, että minäkin tuokion ajan ajattelin niin", lisäsi hän, "mutta toivon, että tämä puoltolause riittää tunnustukseksi, että katson olleeni väärässä".

Piispa oli ylen tyytyväinen. Hän ei sanonut pitkiin aikoihin tunteneensa niin suurta mielihyvää, ja tässä puuskassaan antoi hän valtionhoitajalle suuren kukkaron täynnä kultarahoja vietäväksi uskolliselle tohtori Hemmingille, jonka hän ei toivonut ymmärtävän väärin sitä toimenpidettä, johonka olosuhteet olivat hänet vieneet.

Svante Niilonpoika lupasi parhaan vointinsa mukaan toimittaa saamansa tehtävän ja kiitti lahjasta. Uusien syleilyjen ja ystävyydenvakuutusten jälkeen sanoivat he toisilleen jäähyväiset, koska tuskin oli luultavaa, että kunnianarvoisa isä enää voisi kestää uutta kohtausta niin suurten mielenliikutusten jälkeen. Kuitenkin otti hän valtionhoitajalta lupauksen, ettei tämä lähtisi ennenkuin seuraavana päivänä.

Pienessä kappelissa vietettiin juhlallisia maahanpaniaisia. Suuri joukko pappeja piti alttarin edessä hautajaistoimituksen, laulettiin juhlallinen messu, ja urkulehteriltä kohisivat kuin minkäkin enkelikuoron sävelet.

Ritari, hänen poikansa ja suurilukuinen seurakunta ottivat tähän osaa, mutta hän, jolle osoitettiin säätyään paljon suurempaa kunniaa, ei näyttänyt kuolleelta, vaan ainoastaan vaipuneelta tyyneen ja hiljaiseen uneen.

Kun kirstun kansi oli pantu paikoilleen, otti Sten asemiesten kera kirstun ja he kantoivat sen kirkkotarhaan. Siellä laskettiin se hautaan, ritari heitti ensimäiset multalapiot, asemiehet päättivät työn.

Turhaan koetti ritari saada tavata Valmyraa. Tämä oli kadonnut. Ei rouva Bontiakaan näkynyt, mutta hänen armonsa lähetti samana iltana ja seuraavana aamuna sydämelliset terveisensä ja luvatun valtuuden Pietari maisterille.

Kolmantena päivänä saapumisensa jälkeen lähti ritari jatkamaan matkaansa. Ohitse mentäessä lähetti hän viimeisen tervehdyksen kirkkotarhaan ja kiitollisen huokauksen Hänelle, joka oli suojellut hänen rakastetun poikansa varmasta kuolemasta.

Matkan määränä oli nyt ensi sijassa Ekan vanha sukukartano. Siellä asui jalo herra Niilo Erikinpoika ja hänen vaimonsa Sigrid Eskilintytär, Magnus Kaarlonpojan, Ekan entisen herran leski. Edellisestä aviostaan oli Sigrid rouvalla kaksi tytärtä, Dordi ja Cecilia, viimeksimainittu jo useita vuosia naimisissa Erik Juhananpojan (Vaasan) kanssa. Viimeisestä avioliitostaan oli hänellä myös tytär, Kristina, joka tätä nykyä oli kymmenvuotias.

Tämä arvossapidetty suku, joka muinen oli ollut tanskalaismielinen, kallistui yhä enemmän Ruotsin puolelle. Erityisesti oli tunnettua, että Sigrid rouva oli mieleltään ruotsalainen, ja nyt oli vahvistettava tätä kiintymystä.

Valtionhoitaja matkusti ainoastaan pieni seurue mukanaan, siten osoittaakseen luottamusta maan suurmiehiä kohtaan. Rahvaan puolelta ei hän tiennyt olevan mitään pelättävää.

Taivalta jatkettiin lyhyin päivämatkoin, pysähdyttiin tiheään kirkkojen ja pitäjäntupien luona, kaikkialla, mihin suurempia kansanjoukkoja oli kokoontunut. Meidän aikamme muodollisista juhlamenoista ei tiedetty mitään; keskusteltiin keskenään kuten vanhat tuttavat. Sanoja ei käytetty paljon eikä niitä keinotekoisesti sommiteltu, ne lausuivat vain mitä tahdottiin sanoa, ja jollei vastaus ollut toivomusten mukainen, ei ystävyys siitä rikkunut.

Enköpingissä olivat kauppakaupungin miehet kerääntyneet koolle, muutamia vuorimiehiä yhtyi heihin, ja niin syntyi pitkä neuvottelu valtionhoitajan kanssa siitä, mitä oli tehtävä kaupan edistämiseksi.

Tanskan kuningasta vastaan lisäsi ynseyttä se, että hän puolusti hansakaupunkien kauppaa Ruotsissa; monet näistä kauppakaupungin miehistä olivat itse olleet vieraissa maissa, ja he osoittivat, että ruokatavaroita ja erittäinkin mausteaineita voitiin saada siellä puolta huokeammalla. Saksalaiset kaupungit kiskoivat siis Ruotsista kohtuutonta voittoa.

Vuorimiehet olivat samaa mieltä; sillä niistä työkaluista, mitä he tarvitsivat, saivat he maksaa moninkertaisen hinnan.

"Tiedätte kai", vastasi valtionhoitaja, "että niiden suurten palvelusten ja uhrausten tähden, joita Tukholma on tehnyt valtakunnalle, on se saanut oikeuden harjoittaa ulkomaan kauppaa ja niittää siitä niin suuria etuja kuin mahdollista".

"Mutta Öregrund, Östhammar, Gäfle ja monet muut kaupungit eivät ole saaneet osakseen samoja etuja!" huomautti muuan vuorimiehistä.

"Monet herrasmiehet ja piispat lähettävät laivoja ulkomaille, sitä ei voi kieltää. Mutta kauppaa emme voi jättää vapaaksi, koska ystävyys Lyypekin kanssa on Ruotsille niin tärkeä, ettemme voi rikkoa niitä sopimuksia, jotka on tehty heidän ja meidän välillä."

"Jos hollantilaiset ja englantilaiset saisivat käydä satamissamme, vaikuttaisi se hintojen alentumisen", virkkoi muuan kauppakaupungin mies. "Kun nyt tanskalaiset sulkevat satamamme hansalaisiltakin eivätkä ketkään muut merenkulkijat pääse tänne, täytyy meidän kärsiä kaikkien elintarpeiden puutetta, yksinpä suolankin."

"Jalo herra", sanoi muuan vuorimiehistä, "nämä seikat ovat tietysti teille tuttuja. Jokainen valittaa tuntiessaan, kuinka kenkä puristaa, mutta ainoastaan se, joka tuntee kaikkien hädän, tietää, ketä ensiksi on autettava."

"Oikein sanottu! Teidän hätänne ja huolenne koskee kovasti sydämeeni, mutta se apu, joka teille annetaan, on kuin lääke sairaalle: se kenties lakkauttaa kivun ja ylläpitää elämän, mutta terveys on riippuvainen ruumiin omasta kunnosta ja elinvoimasta. Kauppa ja elinkeinot voivat kukoistaa ainoastaan rauhan ja sovun vallitessa kansojen kesken; auttakaa minua palauttamaan tämä, niin minä lupaan tehdä kaiken minkä voin katkaistakseni ne siteet, jotka nyt estävät teidän vapaata toimintaanne!"

Tätä puhetta tervehdittiin kaikuvilla hyväksymishuudoilla. Kaikki sitoutuivat äärimäisiinkin ponnistuksiin taisteltaessa Tanskaa vastaan, sillä se oli ainoa mahdollisuus pysyväisen rauhan saavuttamiseksi.

Ekassa oli valmistuttu valtionhoitajan vierailuun. Sigrid rouva oli aikoja sitten tuttu hänen kanssaan, monta iloista hetkeä olivat he viettäneet yhdessä Sten Sturen hovissa, ja häntä ilahutti, kun sai virkistää niiden muistoa.

Hänen herransa, joka hyvin tiesi, mitä odotettu käynti tarkoitti, laski kuinka suuren summan hän mahdollisesti voisi luovuttaa; hän ei tahtonut vetäytyä täyttämästä niitä vaatimuksia, joita hänelle asetettiin, mutta tahtoi tehdä ne niin vähän tuntuviksi kuin mahdollista.

Ekassa oli jo pitemmän aikaa vieraillut nuori Magdalena Erikintytär (Gyllenstjerna). Hän oli Niilo Erikinpojan veljentytär ja ainoastaan kahta vuotta nuorempi kuin Dordi.

Nämä serkukset rakastivat hellästi toisiaan ja molemmat ihailivat toisissaan niitä ominaisuuksia, joita itseltä puuttui.

Mutta Niilo herran oma tytär, Kristina, oli enemmän Ceciliaan. Hänen vanhempansa hemmoittelivat hänet rakkaudellaan, ja hänen isällään oli tapana sanoa, että niin suuresti kuin hän olikin toivonut saavansa pojan, ei hän tahtoisi vaihtaa tätä tyttöä kymmeneenkään poikaan.

Ekassa vierailivat nykyään herra Erik Arvidinpoika (Trolle) ja Krister Juhananpoika (Vaasa), molemmat nuoria, suuressa arvossa pidettyjä, ja mikäli kuiskailtiin, korviaan myöten rakastuneita nuoriin Dordi ja Magdalena neitsyihin.

"Teidän on autettava minua tekemään aika niin miellyttäväksi kuin suinkin kunnioitettaville vieraillemme", sanoi Sigrid rouva, kun eräänä päivänä keskusteltiin vilkkaasti valtionhoitajan odotetusta saapumisesta. "Tehän tunnette paremmin tapoja ja menoja sellaisina kuin ne nykyisin ovat käytännössä."

"Tavat, joita Ekassa noudatetaan, käyvät korkeimmista kaikkialla", vastasi Krister herra syvästi kumartaen.

"Ei se, jonka te näytätte aikovan tuoda tänne, ritari", puuttui Dordi jokseenkin kiihkeästi puheeseen.

"Olisin teille kiitollinen, jalo neitsyt, jos tahtoisitte sanoa minulle, mitkä sanat tai teot ovat aiheuttaneet minulle niin ankaran ojennuksen."

"Luetteko sellaisiin jokaisen lausunnon, joka puhkeaa ilmoille ihailusta ja kiitollisuudesta?"

"Kenestä puhut?" kysyi Niilo herra, joka samassa astui huoneeseen, mukanaan nuori tyttärensä, jolla oli nukke käsivarrellaan.

"Näettekös, äiti, mitä isä kulta on minulle lahjoittanut!"
Ihastuneena näytteli hän nukkeaan kaikille läsnäolijoille.

"Leiki sinä vain sillä, lapsi", vastasi isä. "Minua miellyttää enemmän neitsyiden leikintä nukeilla kuin miehillä."

"Mies, joka sallii itseään pidellä kuin nukkea, ei ansaitse parempaa", terhensi Dordi uhmaillen.

Krister herra puri huultaan. "Onko teille nukkenne hyvin rakas?" kysyi hän Kristinalta.

"Enköpingistä on äsken saapunut pikalähetti", kertoi Niilo herra. "Valtionhoitaja lienee tuskin odotettavissa tänne ennenkuin ylihuomenna."

"Katsos Kristinaa nukkeineen", sanoi Niilo herra hiljaa emännälleen. "Eikö ole ihmeteltävää, kuinka aikaisin äidinrakkaus ilmenee nuoressa tytössä!"

Sigrid rouva hymyili tyytyväisenä. "Mikä lapsesi on nimeltään,
Kristina?" kysyi hän.

"Kristina!" vastasi tämä. "Nyt täytyy minun laittaa häitä, sillä hän menee naimisiin."

"Mutta silloinhan hänen täytyy lähteä ylkänsä mukaan" virkkoi Niilo herra hymyillen.

"Pyydän häneltä, että Kristina saa jäädä vielä vähäksi aikaa luokseni!" vastasi tyttö.

Muuan palvelija astui sisään ja ilmoitti, että eräs matkustava hieno nainen, joka äsken oli saapunut, halusi puhutella Sigrid rouvaa tai kenties Dordi neitsyttä.

"Herra Svante Niilonpoika on tuleva iloiseksi hänet nähdessään", sanoi Sigrid rouva ja poistui huoneesta.

"Eikö hän ole äskettäin menettänyt isänsä?" kysyi Erik herra osanottavasti.

"Kovia on hän saanut kokea", vastasi ritari. "Isä kuoli kolme päivää ennen kuin tyttären häät ehdittiin viettää; sen johdosta on ne lykätty uudestaan, luultavasti pitkäksikin ajaksi."

"Siitä seuraa tavallisesti onnettomuutta, kun sukulaiset rakastavat samaa naista", sanoi Krister.

He menivät, ja ritari katsoi heidän jälkeensä tyytyväisesti hymyillen. Sitten hän istui Kristinan viereen, ja kun tämä oli pannut nuken pois, kysyi hän:

"Sitä en tiedä; mutta sanokaa minulle, rakas isä, luuletteko, että
Sten herra tahtoo leikkiä minun kanssani?"

"Nukkeani ei hän saa", sanoi tyttö ja otti sen jälleen käsivarrelleen. "Minä kätken sen arkkuun niin hyvin, ettei hän saa sitä edes nähdäkään."

Nyt astui Sigrid rouva jälleen huoneeseen Magdalenan, tyttärensä ja
Katarinan kera.

Niilo herra riensi toivottamaan hänet tervetulleeksi, kiittäen häntä siitä, että hän oli noudattanut heidän kutsuaan.

"Minulle kävi liian raskaaksi oleskella yksin kotona", sanoi hän. "Ja kun nyt hääni on määrätty vietettäväksi kolmen kuukauden kuluttua, tarvitsisi minun vähän vilpastuttaa mieltäni, ettei Pietari herra saisi ylen suruista morsianta!"

"Minäkin tahtoisin ruveta!" huudahti Kristina. "Sano, rakas, äiti, saanko minä?"

"Tekisitte meille suuren ilon, jos suostuisitte viettämään häänne täällä Ekassa", sanoi Niilo herra ja vei hänen kätensä huulilleen.

"Teidän hyvyytenne tulee niin äkkitulvana, etten tiedä, mitä minun on vastattava", virkkoi Katarina. "Sallikaa minun ajatella asiaa, onhan sinne vielä pitkältä."

"Niin monet häät!" sanoi Kristina melkein itsekseen ja taputti käsiään. "Mutta sinä olet pienin, sinä, sentähden täytyy sinun odottaa viimeiseksi", lisäsi hän suudellen nukkeaan.

Kun Krister ja Erik palasivat, saattoi heissä nähdä tapahtuneen suuren muutoksen. He olivat vakavammat kuin ennen. Molemmat kiinnittivät suurta huomiota Katarinaan ja kuuntelivat tarkkaavaisesti, kun hän kertoi.

"Kotiutumiseni näytti antavan isälleni uutta terveyttä ja uusia voimia; hän puhui siitä, että yhtyisi tohtori Hemming Gaddin kanssa Kalmaria piirittämään, mutta hänen aurinkonsa oli jo laskenut, hän käsitti sen itse ennenkuin oli vielä vaipunut vuoteen omaksi."

Katarinan poskilla häivähti puna. "Se tapahtui kahdesta syystä", sanoi hän. "Ensiksikin tahtoi hän laskea kätemme yhteen ennen kuolemaansa, toiseksi, mikä oli tärkeämpää", lisäsi hän vapisevalla äänellä, "tahtoi hän ottaa Pietari herralta lupauksen, että tämä pysyisi isänmaalle uskollisena viimeiseen hengenvetoon".

"En luule, että kukaan Turenpoika pettää tämän lupauksen, vaikkei häneltä sitä vaadittaisikaan."

"On sanottu, että ritarin sairasvuoteen ääressä tapahtui kummallisia asioita", virkkoi Niilo herra.

"Useita hänen asemiehistään oli läsnä, niin ettei minua ihmetytä, vaikka se on tullutkin tunnetuksi."

"Suomesta lähtiessäni sain Anna Sparrelta sormuksen, jonka hän oli saanut eräältä noita-akalta. Minä panin sen sormeeni, mutta tunsin heti sen jälkeen eriskummaista levottomuutta; en tahtonut uskoa, että se oli missään yhteydessä sormuksen kanssa, vaikka tunsin mielessäni jotakin sellaista. Mutta kohta jälkeenpäin — en tiedä näinkö unta — näin meidän laivamme taistelussa vierasta laivaa vastaan, kuulin meriväen huutoja ja vaikeroimista… Minun oli itsenikin täytynyt olla äänessä, sillä palvelijattareni tuli sisään ja kysyi, mikä minua vaivasi. Melkein poissa suunniltani tempasin sormuksen sormestani, ja samassa oli lumous poissa. Miksi en noudattanutkin ensimäistä päähänpistoani ja heittänyt sitä mereen!…"

"Panin sen käsilaukkuuni. Kun saavuttuani kotiin avasin sen, oli sormus melkein ensimäinen, minkä huomasin. Eräänä päivänä kerroin siitä isälleni, eikä hän antanut minulle rauhaa, ennenkuin olin noutanut sen. Kaikista pyynnöistäni huolimatta pani hän sen sormeensa. Omituista kyllä, näytti se sopivan yhtä hyvin kaikille. Sain kyllä hänet ottamaan sen pois sormestaan, mutta millään tuumin ei hän antanut sitä takaisin."

"Sitten sulkeutui hän huoneeseensa, ja kun vihdoin sain hänet avaamaan, oli hänen muotonsa niin muuttunut, että hän näytti pikemmin kuolleelta kuin elävältä."

"En uskaltanut sitä enää pyytää, niin suunniltaan hän joutui, kun siitä mainitsin."

"Seurauksia ei ollut vaikea nähdä; hänen ennaltaankin heikko terveytensä murtui äkkiä tykkänään. Vihdoin täytyi hänen ruveta vuoteen omaksi. Kuolinvuoteellaan hän sanoi minulle ja Pietarille: 'Minun olisi pitänyt elää vielä kolme päivää, mutta palava haluni nähdä esiripun taa joudutti kuolemaa. Oi, jos uskaltaisin ja saisin puhua! Kas tuossa, poikani, ota sormus ja heitä se meren syvyyteen!' Muutamia minuutteja myöhemmin oli hän kuollut."

"Pietari herra oli pannut sen pöydälle, mutta kun hän sitten aikoi ottaa sen, oli se kadonnut."

"Sitä ei hän tahtonut sanoa, mutta herra Erik Turenpoika sanoi saaneensa sormuksen, joka hänelle oli annettu jätettäväksi hänen vaimolleen. Kaikesta päättäen täytyi sen olla sama."

Seuraavana aamuna saatiin viesti, että valtionhoitaja saapuisi samana iltana, ja Sigrid rouvalle tuli sen johdosta paljon hommaa. Nuoret jäivät yksin.

Katarina johdatti keskustelun pois yksityisasioista. Hänen elämänsä olivat monina vuosina täyttäneet suuret yleiset harrastukset tai yksityiset elinkysymykset, ja ken kerran on antautunut kokonaan tärkeimpään, hän ainoastaan hätätilassa sekaantuu mitättömyyksiin.

Toisin oli sen nuoren parven laita, minkä keskuudessa hän oleskeli. Krister ja Erik olivat tosin olleet monessa kovassa kahakassa, mutta harrastus sotaan oli lopussa. Nuoret neitsyet käsittivät sodasta ainoastaan sen hirveyden.

Nyt sitä vastoin saivat he kuulla sen merkityksestä ja tarkoituksesta; eivät olleet kysymyksessä ainoastaan maan edut, vaan heidän omat velvollisuutensakin. Näkyi selvästi, kuinka Katarina katsoi olevansa velvollinen uhraamaan kaikki voimansa, tekemään kaiken voitavansa auttaakseen maalle onnellista ratkaisua. Mutta hänen puheensa henki sulaa nöyryyttä, sitä ei pidetty monin suurin sanoin eikä elein.

Niin Dordi kuin Magdalenakin kuuntelivat tarkkaavaisesti, mutta maahanluoduin katsein. Kristinasta tuntui, kuin hänen kuulemansa sanat tunkeutuisivat syvälle sydämeen, ja pehmeään vahaan painuivat ne tarkoin talteen; eivätkä ne häipyneet vastaisuudessakaan, vaan juurtuivat yhä lujemmin.

Ekan arkituvassa, missä pitkät ajat oli kuultu ainoastaan turhia loruja, sukeutui nyt keskusteluja tärkeimmistä kysymyksistä. Kukin kohdaltaan sai viritystä Katarinan innonlampusta, ja niin leimusi pian kirkas liekki alttarilla, jolla uhrattiin synnyinmaalle.

"Minun aikomukseni on ollut seurata valtionhoitajaa Taalainmaahan", virkkoi Krister herra; "nyt on tämä ajatus kypsynyt lujaksi päätökseksi".

"Elektus Hemming Gadd tarvinnee upseereja; minä menen hänen luoksensa", sanoi Erik herra. "Kalmarin valloittaminen takaisin näyttää minusta tällä hetkellä olevan tärkein kaikista hankkeista."

Mutta Katarina puhui heidän kanssansa, ikäänkuin se olisi ollut luonnollisin asia maailmassa.

"Niin alkaa meille nyt uusi vaihe elämässämme", huudahti Erik herra teennäisellä hilpeydellä. "Huomenna on se huoleton elämä, jota täällä olemme viettäneet, oleva ainoastaan ihana unelma."

"Jalo neitsyt, saanko puhutella teitä kahdenkesken?" sanoi Krister
Magdalenalle.

Kohta tämän jälkeen lähtivät ritarit, kuten sanoivat, järjestämään lähtöään.

Katarina, joka huomasi, että molemmat serkukset olivat sangen liikutetut, ja arvasi, että sydämenasioita oli kyseissä, suostui Kristinan pyyntöön, että he tekisivät kävelymatkan metsään.

Kun Dordi oli jäänyt yksin serkkunsa kanssa, hypähti hän kiihkeästi pystyyn, silmät leimusivat, ja hän huudahti vihasta vapisevalla äänellä:

"Etkö luule minun nähneen viehkeitä hymyilyjäsi! Sinä olet jakanut niitä heille molemmille."

"Kuinka sinä olet julma!" Ja Magdalena peitti kasvonsa käsiinsä salatakseen kyyneliään.

"On mahdollista, että teen sinulle väärin. Minkä sinä sille voit, että olet tuhat kertaa rakastettavampi kuin minä!"

"Sinun ilvehtimisesi menee liian pitkälle", huudahti neitsyt kiihkeästi. "Etkö luule minun näkevän, että sinua he molemmat rakastavat. Sinun tähtesi he molemmat puuhailevat minunkin kanssani."

"Anna minulle anteeksi! Tiedänhän, että hän rakastaa sinua samoin kuin sinäkin häntä… En minä tahdo asettua sinun onnesi tielle." Hän oli heittäytynyt Dordin jalkoihin ja syleili hänen polviaan.

Tämä tuijotti häneen melkein sanatonna hämmästyksestä. "Sinä rakastat siis Erikiä", sanoi hän. "Magdalena, oletko varma, ettet erehdy?"

"Anna anteeksi! Anna anteeksi minulle!" Mutta silloin heittäytyi Dordi lattialle hänen viereensä, kietaisi käsivartensa hänen kaulaansa ja huudahti hillittömästi ihastuksissaan: "Kristeriä, häntä minä rakastan!"

Serkukset syleilivät ja suutelivat toisiaan. "Rakas kulta, suo minun mennä kohtaukseen!" pyysi Dordi.

"Minä riennän noutamaan harsoa. Rukoile meidän molempain puolesta minun ollessani poissa!"

Ja Magdalena polvistui pyhän neitsyen kuvan eteen. Hän rukoili serkkunsa, Erikin ja Kristerin puolesta. Sitten riensi hän ikkunan luo. Nyt oli Dordin jo täytynyt joutua perille! Mitä olikaan ritari mahtanut sanoa hänelle? Hänestä tuntui melkein kuin olisi kysymys elämästä ja kuolemasta.

Magdalena näytti yhtä hämmästyneeltä kuin hänkin. Molemmat tuijottivat toisiinsa.

"Ei, ei, viipykää tuokio!" Ja hän tarttui neitsyen molempiin käsiin ja vei hänet jälleen istumaan.

Magdalena ei rohennut kohottaa katsettaan, mutta ihmetteli, eikö toinen voinut nähdä, kuinka hänen sydämensä pamppaili.

"Sallikaa minun vielä kerran viettää onnellinen hetkinen teidän kanssanne kahden", sanoi Erik. "Tiedänhän hyvin, etteivät ne hetket enää koskaan palaa."

"Ei, ei, istukaa paikoillanne, pyydän teitä! Puhukaamme jostakin muusta. Katarina neitsyestä esimerkiksi."

"Tahtoisin kuten hän heittää pois kaikki omat toivomukset ja elää ainoastaan muille."

"Sanokaa minulle, kaunis neitsyt, mitä vaatisitte siltä, jonka tahtoisitte tänään tehdä onnelliseksi antamalla hänelle kätenne?"

"Tahtoisin, että hän aina pysyisi uskollisena velvollisuuksilleen
Jumalaa ja isänmaata kohtaan."

"On, kaikki; se, joka pysyy uskollisena tärkeimmässä, ei voi pettää pienimmässäkään."

"Onko se mahdollista! Miksi?" puuskahti ritari hänelle tavattomalla kiihkeydellä.

"Enkö sitä sanonut! He ovat jo löytäneet toisensa!" huudahti Krister astuen sisään. "Mutta tämä sydämetön tempautui sylistäni rientääkseen tänne."

"Rakkaus on arvoitus. Se ratkaistaan huomaamatta, kukaan ei voi sanoa, missä ja milloin", sanoi Erik herra.

Sillävälin vaelsi Katarina pienen seuralaisensa kera iäti viheriöivässä hongistossa.

"Minusta tuntuu", sanoi Katarina, "kuin honka olisi kuva kansastamme, luja ja järkähtämätön taistelussaan ankaraa ilmanalaa samoin kuin anastajiakin vastaan. Katsos vain, kuinka vakavina hongat seisovat, aivan kuin miehet, jotka voivat taittua, mutta eivät koskaan taipua."

"Sentähden minua kai niin peloittaakin kävellä tänne yksin", vastasi
Kristina, "varsinkin tuonne vanhalle kiviröykkiöiselle hautakummulle."

"Onko se täällä metsässä?" kysyi Katarina. "On, ei kovinkaan kaukana.
Tahdotteko mennä sinne, neitsyt?"

Tyttö poikkesi kapealle jalkapolulle, mutta se loppui pian ja he olivat sankassa metsässä. Kristina meni siitä huolimatta reippaasti ja epäröimättä eteenpäin.

Näreikkö oli niin tiheää, että näytti melkein läpipääsemättömältä, mutta Kristina tiesi raivata tiensä ja auttoi Katarinaakin tunkeutumaan lävitse.

Paikalle oli hakattu jokseenkin suuri nelisnurkkainen aukeama. Aivan sen keskellä oli hautakumpu, riittävän laaja peittääkseen sekä hevosen että miehen. Jokaisessa neljässä kulmassa oli pienehkö kiviröykkiö ja näiden keskellä, mutta lähempänä hautakumpua, yksi vielä pienempi.

Paikka sellaisenaankin kiinnitti kaiken huomion puoleensa, mutta nyt vielä enemmän kuin tavallisesti.

Aivan hautakummun vieressä seisoi kookas nainen. Hän oli puettu tummaan kaponuttuun, ja pitkä harmaa tukka valui kiemurtelevain käärmeiden näköisinä suortuvina pitkin hänen selkäänsä. Päässään oli hänellä huopalakki, ja kädessään piteli hän sauvaa, jota hän kerta toisensa jälkeen heilutti ilmassa. Kummallinen nainen seisoi selin äskentulleihin, mutta he kuulivat hänen jupisevan epäselviä sanoja. Epäilemättä oli hän loihtimishommissa.

Kristina tarttui seuralaisensa käsivarteen. "Lähtään pois!" kuiskasi hän, mutta Katarina loi häneen niin tyynnyttävän katseen, että hän heti lisäsi: "En minä pelkää yhtään!"

"Hän on harteva, roteva, kypärpäinen, säihkysilmä, rintaryntähät leveät, yltänsä sotisovassa, käsivarsi raudan vahva, taistotappara kädessä!… Vaan takana taivonrannan, kiintotähteinkin takana, minne ei ikinä kanna silmä nuorten neitsykäisten, istuu hän ilopidossa kera heimonsa, sukunsa! Näen kaiken! Ei mitänä tiellä silmäni avoimen, mennyt kirkas on minulle, nouse ei tulevan huntu, ennenkuin takaisin mulla varastettu on omani! Silloin silmäni säkenin kuritan katalat juonet, liehun taasen taistelossa, kunnes saan ikileponi."

Kautta metsän kulki raju tuulispää, niin että raskivat aarnihongat, jotka seisoivat naisen edessä aukeaman reunalla, ja muuan suuri oksa putosi risahdellen aukeaman keskelle.

Samassa huomasi hän Katarinan ja nuoren Kristinan. Hän tuijotti heihin, melkein hämmästyneempänä kuin he häneen.

"Vihdoinkin", sanoi eukko ikäänkuin itsekseen "Ihme!… Niin, niin, sen täytyy olla niin."

Neitsyet seisoivat edelleen liikahtamatta paikoiltaan; eukko lähestyi heitä hitaasti.

"Neitsyt Katarina Niilontytär!… Viipurissa! Ah, minun silmäni ovat olleet sokaistut!"

"Hän ei voinut vastustaa kiusausta! Ettekö tiedä, että sen, joka on nähnyt korkeimman, täytyy kuolla!"

"Minä olen ase, välikappale, minulle on sormus pelastus. Oi, antakaa minulle se!"

"Niin se aina tekee! Minun täytyy siis etsiä yhä uudelleen, väsymättä etsiä."

"Pimennyt on näköni! Sormus kädessäni voisin varoittaa, auttaa muita.
Nyt on synti voimallisempi ja kuolema väistyy tieltäni."

Hän seisoi kotvan tuijottaen eteensä. "Minä saan, minun täytyy saada se takaisin!" jupisi hän. "Näen edessäni käden, jossa on se… Kas, se vapisee pelosta… Kirottu! Kirottu!"

Mutta silloin sattui Valmyran katse häneen ja kirkastui huomattavasti. "Terve sinulle, neitsyt!" sanoi hän. "Sinua odottaa kaunis tulevaisuus, mutta kuitenkin saat kokea kovempia kuin useimmat muut."

"Sanoittehan, että olette menettänyt ennustuslahjanne", huomautti
Katarina, "ja kuitenkin…"

"Kuitenkin luen ihmisten silmistä heidän tulevia kohtaloitaan, mutta en kirkkaassa valossa, vaan haparoiden, häilyvästi, epävarmasti…" Tällöin harimoi hän käsillään kahtaannekäsin kasvojensa edessä ja palasi hautakummulle. Siellä tarttui hän sauvaansa, tunkeutui aukeaman takapuolelle näreikköön ja katosi.

"Kyllä, tulin hänet tuntemaan Suomessa. Hän on mustalaisheimoa ja on kokenut monia vaihtelevia kohtaloita."

Katarina kulki hautakummun ympäri. "Ei kai tiedetä, kuka tähän on haudattu?"

"Ei! Isäni on tahtonut avauttaa kummun, mutta äiti samoin kuin kaikki muutkin luulee, että siitä seuraisi onnettomuutta. Ei edes kiviröykkiöitäkään ole koskettu."

"Eikö sanota: Antaa kuolleiden levätä rauhassa! Pyydän teitä, älkää puhuko siitä isälleni!"

Jokseenkin vaiteliaina palasivat he kotiin, mutta siellä herätti kertomus, mitä he olivat nähneet, melkein yhtä suurta huomiota kuin päätetyt kihlaukset hämmästyttivät Kristinaa. Hänestä tuntui käsittämättömältä, että hän oli niin saattanut erehtyä.

Sigrid rouva oli sangen tyytyväinen, kun asia kerrankin oli tullut ratkaistuksi. Uusi liitto Vaasa-suvun kanssa oli Gyllenstjernan suvun arvoinen, ja vaikka edellinen olikin muinoin ollut tanskalaismielinen, lupasi hän itsekseen, että se tämän jälkeen oli tuleva täysin isänmaalliseksi.

Erik herra oli jo aamulla lähtenyt valtionhoitajaa vastaan ja oli siis tietämätön päivän tapauksista.

Oli odotettu, että vieraat saapuisivat jo aikaisemmin iltapäivällä, mutta tuli jo pimeä ja yhä he vain viipyivät. Sigrid rouva oli sytyttänyt soihtuja, ei ainoastaan lähimpään ympäristöön, vaan pitkin tietä ainakin puolen peninkulman matkalle.

Vihdoinkin tuli pikalähetti täyttä laukkaa, ilmoittaen, että he olivat tulossa.

Sigrid rouva sanoi molemmille rakastaville pareille, että hänen tehdessään seuraa valtionhoitajalle oli heidän pyydettävä hänen herransa suostumusta liittoonsa.

Erik herra oli ollut suuren miesparven kera tulijoita vastassa, ja kaikki suoltuivat nyt pihaan soihtujen ja tuohusten valaisemina, aivan kuin olisi ollut kirkas päivä.

Alemmilla portaalla, ympärillään molemmat tyttärensä, Katarina Niilontytär ja parvi piikasia, seisoi Sigrid rouva valmiina vastaanottamaan kunnioitettua vierasta.

Krister Juhananpoika ja Erik Erikinpoika ojensivat kätensä, toinen valtionhoitajalle, toinen hänen pojalleen, kun näiden oli laskeuduttava ratsailta. Sydämellisiä tervehdyksiä vaihdettiin, mutta sitten tuli Sigrid rouva, otti kunniavieraan huostaansa ja vei hänet seurasaliin.

"Tiedän kyllä, että nyt puutun herrani oikeuksiin", sanoi hän, "mutta vanhan ystävyyden tähden suotakoon se minulle anteeksi."

Heillä oli niin paljon muisteltavaa ja puheltavaa näillä molemmilla, ettei valtionhoitaja ehtinyt kiinnittää huomiotaan Erik herran ja muiden poissaoloon, ja kun he sitten vihdoin tulivat ja Sigrid rouva luki herransa silmistä, että asia oli ratkaistu, silloin hymyili hän tyytyväisenä ja kuunteli äidillisellä ylpeydellä sitä sydämellistä osanottoa, millä Svante herra onnitteli tehtyjä liittoja. "Nyt on teillä enää vain yksi tytär jälellä," sanoi hän. "Toivoisin voivani kiinnittää hänet sukuuni."

Sigrid rouva punastui tyytyväisyydestä. "Jos nuorten sydämet kiintyvät toisiinsa ja Kristina osoittaa sellaisen onnen ansaitsevansa, en toivoisi mitään hartaammin", sanoi hän.

Keskustelu muuttui pian yleiseksi. Svante Niilonpoika puhui aiotusta matkastaan Taalainmaahan ja toiveistaan tämän velvollisuudentuntoisen kansan keskuudesta saada sen avun, mitä hän niin hyvin tarvitsi.

"Useista maakunnista", sanoi hän, "on luvattu lähettää väkeä ja rahaa sodan jatkamiseen, mutta siihen en uskalla luottaa."

"Tahdon puolestani tehdä kaiken minkä voin", vastasi Erik herra. "Ja täytyy kai sekin tunnustaa jonkun arvoiseksi, että heti annan teille molemmat tulevat vävyni; sillä pidän Magdalenaakin tyttärenäni."

"Sitten lupaan minä tapella meidän molempien puolesta ja laskea laakerini kauniin neitsyen jalkoihin."

"Kalmari houkuttelee minua enemmän", selitti Erik herra, "ja jos elektus Hemming Gaddilla on sijaa minulle urhojensa joukossa, tahtoisin mielelläni palvella hänen johdollaan."

"Lähetän mukananne tärkeitä viestejä elektukselle ja lisäksi sievoisen summan, jonka olen ottanut vastaan hänen armoltaan arkkipiispalta."

Ritari kertoi seikkailurikkaasta metsästyksestä ja Akselin väkivaltaisesta kuolemasta.

Kaikki kuuntelivat hämmästyksellä, ja jokaisella oli asiasta omat ajatuksensa.

Mutta kun sitten Svante herra mainitsi eriskummaisesta naisesta, jonka hyvin saattoi sanoa pelastaneen Sten pojan hengen, silloin oli hämmästys yleinen, ja sitten jatkettiin juttua kertomalla hänen esiintymisestään hautakummulla.

"Hän on siis tullut samaa tietä kuin mekin", sanoi ritari.
"Piispantalosta katosi hän melkein jäljettömiin."

Keskustelun jatkuessa vanhempain kesken puuhaili Magdalena nuoren
Stenin kanssa.

Hän ihmetteli pojan sulavaa käytöstä ja hänen viisaita vastauksiaan. Kristina ei päästänyt poikaa näkyvistään, kuunteli kaikkea mitä hän sanoi, mutta ei itse virkkanut sanaakaan.

Kun hän sitten jäi yksin serkkunsa kanssa, sanoi hän: "Luulen, etten kysykään häneltä, tahtooko hän naida nukkeni; se on aivan liian pieni."

Erik herran ja hänen emäntänsä hellittämättömistä rukouksista lupasi ritari levähtää seuraavan päivän.

Nuoret vastakihlatut olivat tästä ihastuksissaan, ja ritari ja Erik herra menivät aamulla aikaisin salakamariin neuvottelemaan Tanskan ja Ruotsin välisestä asemasta.

"Nuori Kristina neitsyt miellyttää minua hyvin, soisin mielelläni sinun juttelevan hänen kanssaan."

Sten oli samanlainen kuin muutkin pojat hänen iässään siinä, että he jokseenkin halveksien katsovat pikku tyttöjä yli olkansa ja mieluummin omistavat ihailunsa aikuisemmille. Hänen Tukholmaan jättämänsä nuori Kristina näytti hänestä olevan paljon ylempänä pientä, mitätöntä tyttöstä, jota hänen isänsä ylisti, mutta kuitenkaan ei hänen pistänyt päähänsäkään, ettei hän noudattaisi isänsä tahtoa.

Pallopeli oli siihen aikaan yleisesti käytännössä, ja sitä ehdotettiin nuoren ritarin huvittamiseksi. Mutta se oli miesten leikkiä, ja rouvat ja neitsyet ottivat osaa ainoastaan katselijoina.

Kun oli heitettävä korkeimmalle, silloin voitti Krister palkinnon, mutta niin kauniisti ei voinut kukaan koppia lyödä kuin Sten. Erik taasen oli mestari saamaan sattuman mihin esineeseen tahansa, joka vain oli hänen näkyvissään.

Näyttäytyi, että Sten oli hyvin harjaantunut sellaisissa leikeissä, mutta hän ei ollut läheskään täydellinen, ja molemmat toiset olivat häntä paljon etevämmät. Siitä huolimatta katsottiin täytyvän antaa hänelle palkinto, ja Sigrid rouva otti kauniin vyöhikön aikoen sitoa sen hänen käsivarteensa.

Sigrid rouva, Dordi ja Magdalena huusivat yhdestä suusta, että se oli tuleva hänelle.

Kristina ei virkkanut mitään, mutta hänen silmänsä seurasivat kohtausta suurella mielenkiinnolla.

Sten seisoi neuvotonna ja epäröiden; näytti kuin hän mielellään tahtoisi saada palkinnon.

Silloin menivät Krister ja Erik ja aikoivat viedä vastahakoisen pojan
Sigrid rouvan luo.

"Jos tahdotte kuulla minun rukoustani, niin antakaa vyöhikkö neitsyelle!" virkkoi Sten.

Sten otti sen punastuen hänen kädestään ja ojensi Kristinalle.
"Kiitos siitä, että autoitte minua!" sanoi hän.

Mutta Krister ja Dordi, Erik ja Magdalena ikävöivät puhella keskenään ilman todistajia, ja niin katosivat molemmat parit. Lieneekö niin käynyt tarkoituksella vai sattumalta, mutta niin vain kävi, että Sten ja Kristina jäivät pihalle kahden.

Pikku neitsyt oli noussut melkoisesti ritarinsa kunnioituksessa, ja äkillisessä ritarillisuudessa päätti ritari sen osoittaa. Kumartaen tarjosi hän tytölle käsivartensa ja kysyi, eikö tämä tahtonut tehdä hänen kanssansa kierrosta puutarhassa. Neitsykäinen kiitti ja pisti kätensä hänen kainaloonsa, ja niin lähti nuori pari liikkeelle.

Mutta taipaleella kertoi Sten Kristinalle, että hänellä oli
Tukholmassa sydämensä rakastettu. "Mikä hän on nimeltään?"

"Minä sanon sen hänelle terveisinä teiltä! Mikä mainio tyttö te olettekaan!"

"Teidän kanssanne voi puhua vakavistakin asioista." Ja niin kertoi hän Kristinalle, kuinka iloinen hän oli päästessään rakkaiden ystäväinsä luo Taalainmaahan ja kuinka hän aikoi sanoa heille, mitä heidän nyt oli tehtävä maan hyväksi… Mutta kun nämä nuoret tulivat takaisin pihaan, silloin Sten suuteli kunnioittavasti tytön kättä ja Kristina niiasi syvään.

Herra Svante Niilonpoika ja Erik herra seisoivat ikkunan ääressä ja katselivat heitä.

"Jos niin on Herran tahto!" vastasi toinen. On luultavaa, että tämän tulevaisuuden liiton ajatteleminen sai Erik herran lupaamaan, että hän varustaa kaksisataa miestä asein ja muonavaroin yhdeksitoista viikoksi ja että ne ovat kuukauden kuluttua Svante herran käytettävissä, mihin hän itse määrää ne saapumaan.

Niin oli nyt kaikki hyvässä kunnossa. Valtionhoitaja puhui Erik herralle, kuinka rannikon puolustus nykyään oli tärkein kaikista. Taalainmaasta palattuaan oli hänen tarkoituksensa mennä Kalmariin neuvottelemaan tohtori Hemmingin kanssa siitä.

Lähtö oli tapahtuva varhain seuraavana aamuna, ja sentähden sanottiin jäähyväiset jo samana iltana.

"Onko koko elämämme oleva taistelua?" kysyi Krister herra, kun Dordi hyvästejä jättäessä epäsi suukkosen.

"Jos voisit nähdä sydämeeni, Magdalena, näkisit, kuinka täynnä se on rakkautta sinuun", sanoi Erik.

"Minun elämäni älköön merkitkö sinulle mitään, kun on kysymys isänmaan hyvästä. Sellainen on suurin rakkaus, Erik."

"Ei, vaan lempeä emäntäsi, joka hoitaa kotia niin hyvin kuin voi ja rukouksillaan kutsuu sinne taivaan rauhaa. Kun hänen herransa palaa taistelusta, on hän tunteva, että tietoisuus molemminpuolisesta rakkaudesta ja täytetyistä velvollisuuksista antaa korkeimman maallisen onnen."

"Sinä pikku tietäjätär, en ole koskaan ennen kuullut sinun puhuvan niin pitkään yhdellä kertaa."

Sillävälin sanoi Sten nuorelle neitsyelleen: "Et saa sanoa kellekään, mitä olen uskonut sinulle."

"Minä voin vaieta", vastasi Kristina. "Mutta älä unohda, että vyöhyt on lahja minulta."

Kansa oli Engelbrektin päivistä lähtien tottunut katsomaan valtionhoitajaan kuten isään sekä myötä- että vastoinkäymisessä. Mitä lähemmäksi matkansa määrää pieni ratsumiesjoukko joutui, sitä suurempina tulvehtivat luo kansanjoukot, joilla oli paljon puhuttavaa ja kysyttävää.

Sten pienokainen oli ollut kasvatettavana Rättvikissä kirkonisäntä Petter Ulfinpojan luona. Annikka muori oli ollut hänen imettäjänään; ja kun valtionhoitaja majoittui pappilaan kunninarvoisan isän luo, sai Annikka muori ilokseen pitää pojan luonaan.

Kansa tiesi, että oli kysymys uudesta väennostosta; se oli siksi tärkeä asia, ettei sitä voinut jättää pintapuolisen keskustelun varaan, ja sentähden kokoonnuttiin tässä tarkoituksessa pitäjäntupaan.

Siellä osoittautui, että nämä miehet olivat tottuneet ajattelemaan ja ottamaan selkoa olosuhteista.

"Näin kovina aikoina täytyy ponnistaa äärimmilleen", sanoi muuan nuori talonpoika. "Vaimoni saa selviytyä kotona niin hyvin kuin voi; minä otan miekan vyölleni ja lähden."

Silloin nousi muuan vanhus, joka istui kokouksessa ylimmällä sijalla. "Olin ainoastaan pojanvekara", sanoi hän, "kun Engelrekt lähti täältä kuparivuorimiehineen, kaivos- ja hopeavuorimiehineen. Meitä olivat sitä ennen rasittaneet ja rääkänneet tanskalaiset ja ruotsalaiset voudit, niin ettei meistä ollut paljon jälellä, mutta se mitä oli, riitti vihollisen lyömiseen maahan. Muistanpa vielä toisenkin ajan, lokakuun vuonna 1471; herra Svante Niilonpojan isä meitä silloin johti… Onko täällä ketään, joka muistaa hänet?" kysyi vanhus omituisella äänensävyllä ja luoden kokoukseen katseen, joka osoitti, että hän tiesi vastauksen edeltäpäin.

"Minä olin mukana, kun murtausimme läpi Brunkebergin luona ja ratkaisimme taistelun. Veljeni seurasi valtionhoitajaa herra Sten Sturea. Suurine tapparoineen kulki hän edeltä ja raivasi hänelle tietä, missä hän kulkikin… Uskokaa pois, että hänen iskunsa olivat navakat, mutta kun taistelu oli loppumaisillaan, silloin sai Björn Starke surmansa; päivätyö oli päättynyt… Kun sota sitten oli lopussa ja minä palasin kotiin, löysin isäni majan poltettuna, ja kolme veljeäni olivat kaatuneet; vanha äitini vain oli enää elossa. Luulette kai, että hän itki ja vaikeroi?… Ei suinkaan! Mutta minä itkin hänet nähdessäni. Silloin sanoi hän: 'Poikani, älä tee syntiä taivasta vastaan! Ajattele: Herra antoi, Herra otti, Herran nimi olkoon kiitetty!'

"Silloin minä häpesin ja tartuin työhön, ja Herra antoi siunauksensa. Minä nain ja sain kolme poikaa. Jos tahdotte tietää, kuinka heidän on laitansa, niin kysykää päälliköiltä Kalmarin edustalla! Minä käyn monisanaiseksi, mutta se on vanhuuden vikoja; tahdon lisätä vain yhden seikan: Vihollinen oli polttanut ja hävittänyt kaiken, minä lähdin kuten varpunen tähkästä, mutta kuitenkin olen nyt hyvinvoipa mies ja olen voinut ojentaa auttavan käden monelle tarvitsevalle. Mitä uhraa oikean asian puolesta, sen saa tuhansin kerroin takaisin."

Nuoremmat valtionhoitajaa kannattavat miehet ottivat nyt asian hoiviinsa. He puhuivat välttämättömyydestä käydä tarmolla kiinni asiaan, ja niin saatiin vastahakoisimmatkin myöntymään.

Pohjoiseen ja etelään, itään ja länteen pantiin viestit kiertämään, että herra Svante Niilonpoika oli tullut ja tahtoi pitää maakäräjät Tunan kirkkomäellä Taalain rahvaan kesken; oli saavuttava niin monien kuin suinkin.

Ja he lähtivät, likipitäen mies talosta. Tämä asia koski kaikkia, ja jokainen tahtoi, jollei sanoa sanaansa, niin ainakin kuulla mitä päätettiin.

Melkein kaikissa suurpitäjissä oli Svante Niilonpoika tuttu ennestään. Harvat olivat ne, jotka eivät olleet häntä nähneet tai puhutelleet, ja jo se, että hän oli hengittänyt heidän kotoista ilmaansa, ollut heidän tuvissaan, vaihtanut kädenlyöntejä heidän kanssaan, herätti heimolaisuuden tunteen. Tuttavuus, niin pinnallinen kuin se olikin, herätti luottamusta, ja jo edeltäpäin oltiin valmiit tekemään hänelle niin suuria myönnytyksiä kuin mahdollista, kun hän näet ensin puhuisi ja perustelisi asiansa.

Ja tuhansiin nousevan, tarkkaavaisesti kuuntelevan joukon ympäröimänä teki ritari selkoa maan asemasta ja osoitti, kuinka välttämätöntä oli kaikista Ruotsin maakunnista saada voimakasta apua vihollisen hyökkäyksiä vastaan.

"Tanskan kuningas", sanoi hän, "aikoo yhä tehdä Ruotsin alusmaakseen. Tiedätte hyvin, Taalain miehet, että hän on taivuttanut Saksan keisarin kieltämään hansakaupungit tuomasta meille suolaa ja muita elintarpeita ja samoin julistamaan minut ja monet valtakunnan suurmiehistä valtiokiroukseen majesteetinrikoksesta laillista kuningastamme vastaan. Eikä siinä kyllin; hän levityttää vieraissa maissa mitä häpeällisimpiä valheita jalosta herra Sten Sturesta, ja ne ruotsalaiset miehet, jotka ovat palanneet Tanskan vankeudesta, tietävät kertoa lukemattomista häväistyksistä, joita he ovat saaneet kärsiä."

"Niin, niin, se on totta! Tiedämme jo sen!" huudettiin monilta tahoilta. "Kirous juuteille!"

"Tiedätte myös, että hän se liittoutumalla Venäjän suuriruhtinaan kanssa sai meille aikaan sodan, joka maksoi monien ruotsalaisten ja suomalaisten miesten hengen. Edelleen sitoutui hän luovuttamaan suuria osia Suomesta armottomalle venäläiselle, kunhan ensin saisi meidät lyödyksi ja kukistetuksi…"

"Nyt hävittää ja polttaa tanskalainen rannikoltamme. Kalmarin linnoitus on jo kauan ollut hänen vallassaan. Vastoin vakuutuksia ja lupauksia valtasi kuningas kaupungin, ja meikäläiset ovat tähän asti koettaneet turhaan valloittaa sitä takaisin. Urhoollisella tohtori Hemming Gaddilla on ainoastaan vähäinen miesjoukko, enimmäkseen saksalaisia ja skotteja, jotka taistelevat maksun edestä, mutta kun he usein saavat hädintuskin palkkansa, on heidän palvelusintonsakin sen mukainen."

"Miksei juutti tule tänne itse? Me menisimme häntä vastaan mies talosta!" huusivat talonpojat.

"Niin, niin, sen tekisimme!" toistettiin kuorossa kaikilta tahoilta, ja miehet pudistelivat toistensa kättä. "Luultavasti pitää hän sitä liian uskaliaana, sentähden on hän lähettänyt neuvostolle kirjelmän, että kunnes Ruotsin kansa tunnustaa hänet lailliseksi kuninkaakseen, on hänelle suoritettava maaveroa."

"Sitä mieltä olen minäkin. Parempi on käyttää tämä vero vihollisen karkoitukseen kuin antaa se petturille, jossa vaivalloisesti kootut rahamme ainoastaan herättäisivät halun enempään, kunnes hän olisi saanut perinpohjin imetyksi maan mehun ja ytimen, jolloin me helposti joutuisimme hänen saaliikseen!"

"Hannu kuningas tuntee vähän Ruotsin kansaa, jos luulee meitä peloittelevansa pöyhkein sanoin ja uhkauksin", sanoi kirkonisäntä Petter Ulfinpoika. "Mutta sydämestämme kiitämme teitä, jalo herra, kun olette itse tullut tänne ja sanonut, millainen asema on."

Ja pitäjäin arvokkaimmat miehet tulivat ja pudistivat valtionhoitajan kättä ja sanoivat tahtovansa vakavasti harkita, mihin toimiin oli ryhdyttävä. Niin tapahtuikin.

Kun Svante herra lähti yhdestä ryhmästä jatkaakseen matkaansa läpi aaltoilevan väkijoukon, ei tämä seurannut häntä eikä hajaantunut. Se pysyi paikoillaan; vaihdettiin mielipiteitä ja neuvoteltiin.

Kun yksi ainoa suuri ajatus elähyttää niin suurilukuista kansanjoukkoa, on ikäänkuin se kasvaisi ja vähitellen tukehduttaisi kaikki muut. Vanhat olivat pian yksimieliset siitä, mitä oli tehtävä, mutta ruotsalainen ajattele vaisuus tuli samalla näkyviin. Eihän vahingoittanut, jos vieläkin tuumittiin, ja jokaisella, joka tahtoi, oli oikeus tuoda mielipiteensä kuuluviin. Vanhojen tapojen noudattaminen pakoitti Svante Niilonpojan viipymään useampia päiviä kuin hän oli aikonut. Nämä käytettiin vierailuihin naapuripitäjissä ja uusiin neuvotteluihin.

Sten Svantenpoika oli se nimi, jolla poika oli tullut tunnetuksi Taalainmaassa; mutta kaikki tiesivät, että hän kuului Sture-sukuun, eikä enempää tarvittu tekemään hänet rakastetuksi, vaikkei hänen oma persoonallisuutensa olisikaan voittanut kaikkien sydämiä puolelleen. Annikka muori oli aina pöyhistellyt kasvattipojallaan, ja kuumin kyynelin oli hän eronnut tästä. Melkein äidillisellä ilolla näki hän nyt pojan jälleen niin muhkeana ja miehekkäänä. Tämän ensi kertaa nähdessään oli hän niiata lyyhäyttänyt polvensa melkein maahan; mutta kun nuorukainen muitta mutkitta heittäytyi hänen syliinsä ja painoi huulensa hänen ruskeaan poskeensa, ei hän voinut pidättää ilokyyneliään ja rakkautta uhkuvia sanojaan.

"Kyllä se on niin, kuten olen aina sanonut, että hienon väen lapset ovat toista maata kuin yhteisen kansan", sanoi hän. "Kukapa ei mielellään antaisi henkeään niin siunatun herran puolesta kuin te, Sten Svantenpoika, olette, ja varmaan on koituva minulle suureksi kunniaksi, että olette rintaani imenyt."

"Se on jo koitunut", huusi Sten hilpeästi. "Olin vain pieni, heikko raukka, kun sinä otit minut hoitoosi, ja sinä jätit minut suurena ja vahvana poikana takaisin."

"Kyllä hänen tarvitsee ollakin vahva, jos mieli kerran johtaa maata ja kansaa", vastasi muori.

Mutta Annikka muorista ei ilo ollut täydellinen, jolleivät siinä olleet osallisina niin monet kuin suinkin, ja hän oli jo edeltäpäin pitänyt huolen siitä asiasta.

Sten seurasi häntä ylisille, kautta huoneiden ja aittojen, ja alituisilla huudahduksilla ilmaisi hän ihastuksensa siitä, että poika niin hyvin muisti kaikki esineet säilytyshuoneessa. Mutta kun he lopuksi menivät kasvitarhaan, oli Stenin vuoro huudahtaa:

"Eikä sitä tule kauan olemaankaan", sanoi muori. Kun he menivät telttaan sisälle, näkivät he siellä katetun pöydän, joka ulottui teltan päästä toiseen.

"Kaikille suurmiesten emännille viidestä kirkkopitäjästä!… Niin, se juuri on tarkoitus!"

"Mutta, Annikka muori…" Hän katkaisi lauseensa. Muoria olisi pahoin loukannut, jos hän olisi sanonut, ettei tämä olisi voinut keksiä mitään vähemmän ilahuttavaa, ja hänen täytyi kaikessa tapauksessa osoittaa kiitollisuuttaan toisen hyvästä tarkoituksesta.

Mutta mummo näytti lukevan hänen ajatuksensa. "Näen kyllä, ettei se maistu oikein hyvälle", sanoi hän. "Mutta siltä voi se olla hyödyllistä ja välttämätöntä."

"Sitä, että ainoastaan miehet saavat olla yksissä valtionhoitajan kanssa päivät päästään. Jos hän kulkisi ympäri Taalainmaan, olisin antanut jokaisen pitäjän puuhata puolestaan; mutta nyt, kun eivät miehet eivätkä naiset saa nähdä siunattua nuorta herraani, ja siitä sentään voi olla oma hyötynsä, päätin minä ryhtyä tähän hommaan."

"Missä nainen ei anna asiaan suostumustaan, siellä ei siitä tule mitään, ymmärtääkö hän. Jos miehet olisivat palanneet kotiin ja kertoneet mitä olivat luvanneet, olisivat vaimot sanoneet: 'ei sillä ole kiirettä', ja kun he sitten olisivat ajatelleet koituvia maksuja ja monia muita seikkoja, niin olisivat he hommanneet asian myttyyn."

"Niin vaimo ajattelee ensiksi maksuja! Sen tiedän minä parhaiten, ja nyt sanon minä, että hän, lapsukainen, voi viimeistellä isänsä työtä tai repiä sen maahan, kummin vain haluaa."

Kohta sen jälkeen näki Sten tuotavan vadin toisensa jälkeen ja pantavan pöytään.

Siinä oli sekä savustettua että tuoresta liikkiötä, suuria kokonaisina keitettyjä haukia, siinä oli lammaspaistit ja paistetut kanat, siinä riisipuurot ja omenamuhennokset, keitetyt nauriit ja herneet.

Vihdoin tuli Annikka muori itse kantaen kahta suurta maljaa leivoksia, jotka hän asetti keskelle pöytää. Sitten vieritettiin sisälle kolme tynnyriä olutta, ja suuria kannuja täynnä kirsimarjajuomaa pantiin pöydälle. Leivästä, voista ja juustosta ei ollut suinkaan puutetta, ja kun sitten emäntä tutkivasti silmäili pöytäänsä päästä päähän, ei hänestä näyttänyt siitä puuttuvan mitään.

"Veitsen, haarukan ja lusikan tuo kukin mukanaan vanhan tavan mukaan", sanoi hän, "enkä aio antaa enempää kuin yhden lautasen kullekin".

Kohta sen jälkeen saapui ratsain pari arvoisaa rouvaa. Heitä seurasivat pian toiset, ja hetken kuluttua oli koko talo täynnä ihmisiä ja hevosia, oli muutamia harvoja vaunujakin, jotka notkuivat raskailla puujousteillaan, ja joukko palvelijoita, joiden oli otettava hevoset huostaansa.

Annikka muori ja Sten Svantenpoika ottivat vieraat vastaan, ja viimeksimainittu oli niin hauska seuramies, puhutteli heti niin tuttavallisesti ja ystävällisesti kaikkia, että tuttavuus oli tehty heti näkemältä. Tällä kertaa ei välitetty edes kursailemisesta, ja kun Sten tarttui molemmilla käsivarsillaan kahden pyylevän rouvan käsipuoleen ja vei heidät telttaan, silloin seurasivat toiset empimättä jälestä. Olihan saatava olla nuoren herran läheisyydessä niin kauan kuin mahdollista ja kuultava mitä hän sanoi, mahdollisesti saisi sanasen puhuakin hänen kuullakseen.

Kaikki ne, joiden kotona hän oli käynyt lapsuudessaan, ne, jotka olivat nähneet hänet kirkolla tai kohdanneet tiellä, olivat uteliaat tietämään, muistiko hän sen ja sen tapauksen, ja nyt he kertoivat sellaisella seikkaperäisyydellä, että hän tosiaankin saattoi uskoa olleensa tapauksissa mukana, mutta näitä juttuja ei kerrottu perätysten, vaan vähintään kymmenen kerrallaan, ja kun Sten nyökkäsi myöntävästi, taputtelivat he polviaan ja nauroivat katketakseen.

Mutta Annikka muori pysyttäytyi niiden parvessa, jotka eivät vielä olleet saaneet puhutella nuorta herraa tai olivat juuri loitonneet; hänen luotansa. "No, mitä nyt sanotte?" kysyi hän jälkimäisiltä.

"'Muistan kolme lisääkin, muori', vastasi hän, 'niinhän olette antanut maalle kaksitoista reipasta sotamiestä'. 'Ne kyllä saatte', sanoin minä, ja niin löimme kättä päälle."

"Pysyköön kuningas tanskalaisten porttojensa luona, täällä ei hänelle ole niitä tarjolla."

"Minä kyllä vastaan, että minun mieheni vyöttää miekan kupeelleen ja lähtee mukaan."

He huusivat kilvan, ja niin menivät he jälleen nuoren ritarin luo, ikäänkuin lämmitelläkseen hänen kirkkaiden silmiensä säteilyssä.

Mutta kukaan ei puhunut hänelle syistä valtionhoitajan vierailuun; heistä näytti se ikäänkuin isottelulta, kerskailulta heidän puoleltaan, ja sellaisissa tilaisuuksissa osoittaa hyväsydäminen, sivistymätön kansannainen hienotunteisuutta, jonka kasvatus tavallisesti häneltä vie.

Kaikki olivat lujasti päättäneet vaikuttaa miehiinsä, niin että asia pian tulisi ratkaistuksi; mutta Annikka muorilla oli vielä jotakin pussissaan, joka heidän piti saada mukaansa, elääkseen siitä muutamia vuosia.

Sentähden tunkeutui hän joukon lävitse, joka yhä ympäröi Sten herraa, ja kun hänestä tämä näytti hieman väsyneeltä, paiskasi hän häntä olalle ja sanoi kuuluvalla äänellä:

"Nyt olemme kaikki kertoneet teille kodeistamme ja perheistämme, nyt haluaisimme kuulla, kuinka teillä voidaan. Mutta emme kysele koreista saleistanne emmekä loistavista juhlistanne, se on kaikki maailman turhuutta. Ei, antakaa meille jotakin, joka lämmittää sydäntä!"

"Silloin tahdon puhua äidistäni ja sisaruksistani!" huudahti nuori ritari innokkaasti.

"Niin, äitipuolestanihan oikeastaan puhun", sanoi Sten hellänvienosti. "Mutta oikeaa äitiäni tuskin muistan, ja tämä on minulle sangen rakas ja sitä paitsi niin viisas ja oikeamielinen rouva, ettei parempaa kai ole ollut milloinkaan."

Nyt kertoi hän Märta rouvan jumalanpelosta, hyvistä neuvoista, joita oli saanut häneltä, siitä huolellisuudesta ja ymmärtäväisyydestä, millä hän suoritti herransa hänelle antamat tehtävät. "Hänellä se on, isäni ollessa poissa, nytkin päällikkyys Tukholman linnassa", sanoi hän, "ja hän kyllä osaa hankkia sekä kunnioitusta että kuuliaisuutta!"

Se tepsi. Sellainen nainen juuri oli heidän mieliinsä. Talonpoikaisnaiset tunsivat ikäänkuin heimolaisekseen hänet, joka Tukholman linnassa hoiti kotiasiat miehen ollessa poissa, aivan kuin heilläkin tehtiin kotosalla. Sentähden lähettivät he hänelle terveisiä ja pyysivät, että hän luottaisi heihin, samoin kuin hekin tästedes luottavat häneen.

Erottiin tyytyväisinä molemmin puolin, ja Annikka muori sanoi siitä pitäen, ettei hänellä ollut koskaan, ei ennen eikä jälkeen, mistään vieraspidoista ollut niin suurta iloa.

Seuraavana päivänä oli vielä yksi kokous. Valtionhoitaja puhui, kuinka välttämätöntä oli päästä päätökseen. Vielä kerran mainitsi hän, kuinka Kalmarin kaupunki oli petoksella joutunut kuninkaan käsiin; kuinka hän oli "teilauttanut, mestauttanut, poltattanut, surkeasti kiduttanut ja silvottanut köyhiä Kalmarin porvareita vastoin kaikkea kunniallisuutta ja rehellisyyttä", kuinka sen jälkeen neljä valtaneuvosta oli lähtenyt Tanskaan neuvottelemaan rauhasta tai muutamien vuosien aselevosta valtakuntien välillä, niin että tästä mieshukasta ja syyttömän veren vuodatuksesta vihdoinkin tulisi loppu. Sitten kysyi hän, mitä apua ja turvaa oli taalalaisilta odotettavissa.

Silloin kohosivat kaikki kädet ja tuhannet äänet huusivat: "Me tahdomme uskollisesti olla apunasi, Svante Niilonpoika!"

"Kas tässä", huusi muuan, "me olemme laatineet kirjeitä, jotka tahdomme jättää sinun harkittaviksesi!"

Ne olivat kirjoitetut papistolle, vapaamiehille, kauppamiehille ja rahvaalle Uplannissa, Itä-Göötanmaalla, Smålannissa ja Värendissä.

"Nyt ei ole enää aikaa viivytellä", kirjoittivat he; "maa tarvitsee meitä, ja meidän on nyt kuten Engelbrektin päivinä lähdettävä mies talosta sitä puolustamaan. Mutta samaten olemme me Taalain miehet yhdessä luvanneet ja vannoneet, ettemme tahdo ketään muuta päämiestä niin kauan kuin hän (Svante Niilonpoika) elää, sillä hän on kotimainen herra, ja me olemme aina saaneet suunnatonta vahinkoa ja tuhoa niistä herranvaihdoksista, joita meillä on viime vuosina ollut, isiemme maa ja me olemme niistä suuresti heikontuneet ja monenlaista häviötä kärsineet. Eikö jo valtakuntaa siksi panetellakin vieraissa maissa, ettemme omaa miestä voi pitää herranamme. Jos joku koti- tai ulkomaalainen tahtoisi kuninkaan yllytyksestä saada aikaan hajaantumista ja rappiota valtakunnassa, silloin tahdomme uhrata voimamme ja henkemme auttaaksemme päämiestämme rankaisemaan syyllistä ilman armoa. Rakkaat ystävät, olkaa hyvässä turvassa! Me tahdomme puolustaa isiemme maata, kuten isämme ja esi-isämme ennen meitä tehneet ovat, emmekä epäile, ettette tekin tahtoisi mielellänne tehdä samoin."

Kirjeet lähetettiin määräpaikkoihinsa. Joukon rahvaanmiehiä tuli lähteä Svante herran mukana rannikkoa puolustamaan, mutta suurimman joukon oli oltava valmiina lähtemään ensi kutsulla. Liikkui huhuja, että ruotsalaista sotaväkeä oli saapunut Tanskaan, ja tämä ei voinut olla tarkoitettu muuhun kuin aiottuun hyökkäykseen Ruotsiin. Täytyi sentähden olla aina valmiina.

Avoimessa kirjeessä kiitti valtionhoitaja taalalaisia siitä, että he niin auliisti tahtoivat seurata häntä, kuten muinoin olivat häntä ja Sten Sturea seuranneet. Koskaan ei hän tulisi heitä pettämään.

Taalainmaasta suunnattiin matka Kalmariin. Lokakuu oli jo pitkälle kulunut, ja tiet olivat niin tuiki huonossa kunnossa, että matka kävi hitaasti.

Tukholmassa oli sillävälin tapahtunut merkillisiä asioita, jotka varmaankin ansaitsevat eri lukunsa.

MITÄ TUKHOLMASSA TAPAHTUI.

Suuri oluttupa Harmaamunkkikujalla vilisi vieraita täytenään. Kaikki pöydät olivat täydet, tiskin ääressä tungeskeltiin, ja muuan seppä ja kivenhakkaaja olivat nousseet tiskille istumaan.

Niin ripeästi kuin sukkula kankaanraossa juoksi kaksi nuorta tytöntylleröä edestakaisin pöytien ja tuolien väliä, kantaen vaahtoavia oluthaarikoita, jotka Barbara muori itse täytti. Sattui tosin, että jokunen pisara hänen hikeä helmeilevältä otsaltaan putosi haarikkaan, mutta ei hän siitä siltä saanut parempaa maksua eikä toiselta puolen olut vieraillekaan maistunut sen huonommin.

Sielläkös oli elämää ja melua! Siellä laulettiin ja naurettiin, siellä huudettiin ja rähistiin, mutta harvoin pääsi se tappeluksi yltymään, sillä Barbara muorin terävä silmä keksi heti jokaisen heristelevän nyrkin, ja ykskaks ponnahti hän tiskin ylitse ja tarttui nyrkkiin, ennenkuin se ehti lyödä. Rikollisesta tuntui siltä, kuin olisi hänen käsivartensa joutunut ruuvipenkkiin, ja muori piteli kiinni, kunnes pahantekijä oli kylliksi saanut tuntea voimattomuuttaan. Silloin heitti hän syntipukin syrjään ärähtäen: "Kyllä minä opetan teille, minä!"

Barbara oli hyvällä syyllä kuulu tavattomista voimistaan; hän taivutti hevosenkengän kokoon käsissään, ja ken häneltä sai korvapuustin, se ei antanut sitä takaisin seuraavana eikä vielä seuraavanakaan päivänä. Muuten hän oli säyseä ja kunnon nainen ja osasi pitää itsensä ja liikkeensä sellaisessa arvossa, että mainitunlaisia voimanilmauksia aniharvoin tarvittiin.

Jos eloisuus oli tänään suurempi kuin tavallisesti, johtui se siitä, että syksy alkoi käydä myöhäiseksi ja viimeisiä lyypekkiläislaivoja odotettiin palaaviksi kotiin. Keskustelu koski erittäinkin sitä, oliko välitettävä Tanskan kuninkaan kiellosta, ettei tavaroita saanut enää tuoda Ruotsiin.

"Ruotsalaiset eivät voi elää ensinkään ilman meitä!" huusi muuan laivuri puolipäissään.

"Siksi, etteivät hollantilaiset eivätkä englantilaiset saa tulla tänne laivoineen!" vastasi muuan vanha porvari. "Kunniallisen nahkurin ei silloin tarvitsisi maksaa härännahkasta niin paljoa kuin nyt täytyy maksaa."

"On kohtuutonta, että saksalaisilla on sellaiset erioikeudet kaikkien muiden edellä!"

"No, me purjehdimme tiehemme emmekä tule takaisin! Hyvästi, hyvät ystävät. Voikaa hyvin!"

"Mitä nyt?" huusi Barbara muori nakaten niskojaan. "Mistä lähtien on tullut tavaksi, että te maksatte oluestanne?"

"No, hyvä isä, voin kai sentään sanoa jäähyväiset, sillä emme luultavasti tule enää koskaan."

Huudettiin ja kiruttiin myötä ja vastaan. Silloin ponnahti Barbara muori uudestaan yli tiskin.

"Tänne kaikki, jotka olette ystäviäni!" huusi hän. "Nyt juomme saksalaisten kanssa ja toivotamme heidät tervetulleiksi seuraavana vuonna!"

Suurella nopeudella lennätettiin sen jälkeen haarikoita ja kippoja kaikille, jotka lähestyivät.

"On kyllä totta, että tavaranne ovat hävyttömän kalliita ja että me voisimme saada muilta huokeammalla, mutta parempi pyy pivossa kuin kaksi kuusessa, ja sentähden tyydymme asioihin semmoisina kuin ne ovat. Ja kippis sille!"

Ystävyys oli palautettu, ja Barbara muori piti huolen siitä, että maljoja edelleen kallisteltiin sen vahvistukseksi.

Oluttuvassa oli monia vieraita, jotka eivät ottaneet osaa riitaan, vaan joko keskustelivat kahdenkesken yksityisistä tai yleisistä asioista taikka, jos seura oli suurempi, kuiskaillen ilmaisivat mielensä toisilleen. Erään pienen pöydän ääressä, melkein erillään muista, istui neljä henkilöä. Olutkippoja, jotka olivat heidän edessään, oli tuskin koskettu. Kaksi heistä oli ilmeisesti hyvinvoipia porvareita, kolmas, joka oli puettu teininkaapuun, oli sangen nuori, ja neljäs, munkkikaappuun puettu, oli vetänyt huppukauluksen päänsä ylitse.

"Oletteko saanut nämä uutiset varmasta lähteestä?" kysyi vanhin porvareista.

"Mieheltä, joka sanoo nähneensä hänen ruumiinsa", vastasi munkki tehden ristinmerkin.

"Merkillistä, ettei siitä ole saapunut mitään sanomaa", virkkoi nuorempi porvareista.

"Varmaankin tahdotaan pitää asia salassa niin kauan kuin mahdollista!" lausui munkki jälleen.

"Sen tietää kyllä valtionhoitajakin, mutta hänen täytyy uskaltaa kaikkensa pysyäkseen paikoillaan."

"Ei voi viipyä kauan, ennenkuin se tulee yleisesti tunnetuksi", lisäsi munkki.

"Olette nousseet Herran tahtoa vastaan ja kieltäneet sen, jonka hän on asettanut sijaisekseen."

"Jos tarkoitatte Tanskan kuningasta, tahtoisin tietää, mitkä tunnusmerkit todistavat hänen olevan Jumalan valitseman meidän herraksemme ja kuninkaaksemme", kysyi teini.

"Eikö tämä vainonaika riitä merkiksi? Katsokaa ympärillenne ja sanokaa, onko olemassa maata, joka ei inholla käänny pois siitä vallattomuudesta, mitä täällä harjoitetaan. Teidän keskuudessanne on monia, jotka ilolla tahtoisivat nöyrtyä Jumalan mahtavan käden alle, tunnustaen olevansa velvolliset pitämään ne valat, joita ovat tehneet maalliselle kuninkaalleen, mutta he eivät uskalla, eivät tahdo, peläten antavansa riitaisuudelle lisäravintoa."

"Olemme tähän asti olleet vapaa kansa, antaisimmeko nyt tehdä itsemme orjiksi?"

"Eikö sanota, että ketä rakastetaan, sitä myös kuritetaan? Vaikka kuninkaan onkin pakko verta vuotavin sydämin rangaista niskoittelevia, tottelemattomia lapsiaan, sulkee hän heidät sitten sitä suuremmalla ilolla leppyisää isänsydäntään vasten!…"

"Että Hannu kuninkaaseen on luotettava, siitä on minulla monta todistusta, ja voin hyvin sanoa, että minun täälläolonikin on sellainen. Hyvä kuningas teki erään velan ollessaan täällä ja on nyt lähettänyt minut sitä maksamaan."

"Siinä tapauksessa luulen Hannu kuninkaalla olevan moniakin velkoja maksettavana", tuumaili teini.

"Ne, mitkä havaitaan päteviksi, voin minä maksaa", vastasi munkki. "Mutta kun en tule oleskelemaan täällä kauan, täytyy minun lähteä etsimään arvoisaa Olavi mestaria."

"On kyllä, mutta hyvästä rahasummasta avataan portit mihin vuorokauden aikaan tahansa! Kiitän sydämestäni siitä hyväntahtoisuudesta, jota olette osoittaneet minulle, ja juon kaikkien teidän menestykseksenne."

Näillä sanoin kohotti munkki olutkipon huulilleen ja tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

Toiset kolme miestä nousivat samaan aikaan, ja kun munkki ojensi kätensä jäähyväisiksi, sanoi vanhin heistä:

"Olen samainen Olavi mestari, jota etsitte, ja jos tahdotte tulla mukaani, annan teille mielelläni asuntoa, jollette jo ole sellaista hankkinut."

"Tämäpä oli odottamaton onni! Olen sama David maisteri, josta kaiketi olette kuullut, että hän on Venäjällä ja Puolassa tehnyt monia sopimuksia Hannu kuninkaan puolesta. Samoin olen Suomessakin koettanut vaikuttaa hänen asiansa hyväksi, eikä suinkaan vahingoittane minua teidän silmissänne se, että sanon sen ujostelematta."

"Tätä tietä, kunnianarvoisa isä!" sanoi Olavi mestari ja pääsi siten vastaamasta kysymykseen.

Kaikki neljä lähtivät oluttuvasta. He suuntasivat kulkunsa yli sillan Jaakopin kirkon alapuolitse. Olavi mestari kertoi taipaleella, että teini oli hänen poikansa ja mukana seuraava nuori mies hänen tuleva vävynsä. "Minulla on tytär myös", sanoi hän vilaisten tutkivasti munkkiin. "Hannu kuningas muistanee hänet."

"Kuninkaan suurin vika on, että hänellä on niin avoin silmä naiselliselle kauneudelle."

Vähän matkan päässä kirkosta oli kaunis yksikerroksinen talo, jonka pääty oli kadulle päin, kuten tapa oli.

Olavi mestari kohotti portinkolkuttimen, mutta ennenkuin hän ehti päästää sen käsistään, avasi portin nuori tyttö, jolla oli kynttilä kädessään.

David maisteri voi vain vaivoin pidättää huudahduksen. Tyttö oli tosiaankin sama, päässä tummat kiharat, suuret veitikkamaiset silmät, pieni suu ja posket hymyillessä kuopallaan. Ja hän hymyili melkein alituiseen.

Ei voi kieltää, että Rikissa oli miellytyshaluinen, mutta kaikki, jotka tulivat kadulla häntä vastaan, kääntyivät ympäri häntä katsomaan. Hyvinkin kymmenen kertaa päivässä kuuli hän sanottavan: "Mikä sorja impi!" Jos hän kumartui lähteen ylitse tai katsoi pieneen peiliin, jonka oli saanut isältään, sanoivat molemmat hänelle: "Sorjempaa neitoa kuin sinä ei ole nähtävänä!"

Kuinka monet voivat sellaista vastustaa! Rikissa ei sitä voinut, ja jolleivät ankarat silmät olisi häntä valvoneet, ei kukaan tiedä, kuinka olisi käynyt.

Vieras, jonka hänen isänsä toi mukanaan, sai ainoastaan lyhyen tervehdyksen, hänen sulhasensa sitä vastoin ei mitään. Ainoastaan isälle hän osoitti huomaavaisuuttaan.

"Olettepa tosiaan pannut kärsivällisyyteni kovalle koetteelle tänä iltana", sanoi hän ojentaen isälleen otsansa suudeltavaksi. "Oli hyvin lähellä, ettei uni minua voittanut."

"Jos olisit arvannut, että Antero tulee mukanani kotiin, olisit kyllä pysynyt valveilla", tuumi isä.

Antero päästi kuuluviin naurun, jokseenkin samanlaisen kuin hevosen hirnunnan, mutta hän oli silminnähtävästi hämillään ja sai suustaan ainoastaan sanatonta mutinaa.

"Juuri siksi, että ajattelin häntä, tulinkin uniseksi", vastasi
Rikissa kylmästi.

"Mieti nyt vain, mitä annat meille illalliseksi", virkkoi veli.
"Kipponen olutta ei vatsaa täytä.";

"Ruoka odottaa ruokatuvassa", vastasi tyttö ja vilkaisi vieraaseen, ikäänkuin epävarmana, oliko hänen tämän tähden lisättävä vielä joku ruokalaji.

"Olen unohtanut esittää teille tyttäreni Rikissan", sanoi Olavi mestari. "Tämä on laajalta matkustellut ja paljon puhuttu David maisteri, joka on tullut Ruotsiin tuomaan viestejä minulle ja monille muille Tanskasta, hänen korkealta armoltaan Hannu kuninkaalta."

Sotaorhi pörhistää korvansa torventoitotuksen kuullessaan. Melkein samoin oli Rikissankin laita; tämä oli jotakin, mikä koski häntä, sen hän tiesi, ja aterian aikana, Olavi mestarin keskustellessa maisterin kanssa, osasi hän sillä huolehtimisella, jota hän osoitti niin vierasta kuin isäänsäkin kohtaan, alituiseen vetää vieraan katseet puoleensa.

Aterian jälkeen sanoi veli hänelle: "Kuinka sinun on laitasi,
Rikissa, oletko ihastunut vanhaan mieheen?"

Hiljainen Antero kauppamies ei ollut koskaan ollut suuresti hänen suosiossaan; mutta hän oli luvannut tälle uskollisuutta sentähden, että tämä alituiseen kantoi hänelle rusina-, manteli-, viikuna- ja pähkinätötteröitä. Antero joutui nyt tytön kiemailemista nähdessään melkein pois suunniltaan. Olavi mestari oli noutanut kellarista pullon viiniä, ja se vaikutti niin tulisesti nuoreen mieheen, että hän erotessa välttämättä tahtoi syleillä neitoa.

"Mene kotiin nukkumaan, Antero, äläkä tule minua lähelle!" sanoi tyttö vakavasti, mutta ei tylysti.

Nuori mies ei tahtonut luopua oikeudestaan, ja niin sulki hän vastahakoisen tytön syliinsä. Silloin sai hän poskelleen läimäyksen, joka tosin ei ollut niin navakka kuin Barbara muorin kädestä, mutta kuitenkin riittävä, että hän päästi irti otteensa ja riensi pois sanomatta sanaakaan, hatuttomin päin ja ilman päällystakkia.

Sillävälin olivat molemmat vanhat miehet perimäisessä huoneessa keskustelleet maan asioista. David maisteri kertoi, että Erik Turenpojan oli täytynyt paeta maasta.

Olavi mestari huudahti hämmästyksestä ja mietiskeli nyt, kuinka David maisteri selvittäisi Hannu kuninkaan koristejutun. Mutta ilman sanoja oltiin yksimieliset siitä, että kysymys lykättäisiin huomiseen.

Kun David maisteri toivotti Rikissalle hyvää yötä, kuiskasi hän:
"Minun täytyy saada puhutella teitä!"

"Hyvästi ja onnellista matkaa!" vastasi tyttö. "Jos lähdette aamulla varhain, emme tapaa toisiamme, sillä minä menen messuun Pyhään Klaaraan."

"Mitä ajattelet, tyttö? Kunnianarvoisa isä ei, kuten toivon, tule jättämään meitä moniin päiviin."

Seuraavana aamuna heitti Rikissa tiheän hunnun kasvoilleen. Kun hän pääsi kadulle, katseli hän ympärilleen, odottiko häntä kukaan, mutta kun ei ketään näkynyt, riensi hän pois nopein askelin. Kenties tarkoituksella oli hän viivästynyt.

Laulu helisi jo luostarikirkossa. Hänen juuri ollessaan astumaisillaan sisälle kuiskasi ääni hänen korvaansa: "Minä odotan ulkona."

Hän riensi kirkkoon ja polvistui Mariankuvan eteen. Mutta uteliaisuus oli hänelle voittamaton, hän suoriutui rukouksesta hetimiten, pisti pikkusormensa vihkiveteen ja riensi ulos. Siellä seisoi David maisteri kirkon edustalla, aivan kuin olisi tiennyt, ettei tyttö viivy kauan.

"Eikö totta, neitsyt, kaunis Edela rouva on monet kerrat käynyt teitä katsomassa?"

"Hän tuli tekemään ostoksiaan, mutta harvoin oli mikään hänelle mieleen; milloin ei ollut kyllin kaunis, milloin oli liian kallis. Hannu kuningas pitänee häntä vähillä rahoilla."

"Niin ei Kristian kuningas tulisi tekemään; hän ei kieltäisi teiltä mitään."

"Hän pyysi minua sanomaan, että suukkonen, jonka annoitte hänelle, vieläkin polttaa hänen huuliaan."

"Olen tuonut joukon lahjoja, ei niin upeita, että ne herättäisivät ihmisten epäluuloja teitä kohtaan, mutta kylliksi hyviä antaakseen kauneudellenne uutta loistetta."

He lähestyivät kotia, ja Rikissa riensi edeltä, jottei herättäisi epäluuloja. Mutta suureksi hämmästyksekseen löysi hän huoneestaan turkisvaipan, kärpännahkalla reunustetun lakin, useita pukuja, huntuja ja muita naisten hempuja. Rikissan koetellessa kappaletta toisensa jälkeen ja ilmaistessa tyytyväisyytensä innokkain huudahduksin etsi David maisteri käsiinsä Olavi mestarin ilmaistakseen hänelle mikä hänen asiansa oikeastaan oli.

Hannu kuningas oli muutamia kertoja ollut puodissa, mutta oli näyttänyt siltä, kuin kaunis myyjätär tekisi häneen suuremman vaikutuksen kuin ne kalleudet, joita tämä näytteli. Kerran oli hän pyytänyt tyttöä näyttämään kallisarvoisimman jalokiven mitä hänellä oli myytävänä, ja kun Rikissa silloin otti esiin suuren sinikiven, joka hyvin sopi kiinnitettäväksi kuninkaan hattuun, otti hän sen heti. Mutta seuraavana päivänä tuli muuan kuninkaan hovipojista ja antoi sen takaisin varustettuna kirjoituksella: "Muistoksi!" Olavi mestari suuttui aika tavalla… Koristusta ei ollut lainkaan maksettu, ja hänestä näytti se kohtuuttomalta ilveilyltä, varsinkin kun kuningas ei sen jälkeen koskaan käynyt puodissa eikä edes kulkenut sitä katua.

David maisteri kertoi, että kuninkaan oli tosiaankin vallannut rakkaus Rikissaan. Hänen tarkoituksensa oli ollut kiinnittää se kallisarvoiseen helminauhaan ja pyytää, että saisi sen itse ripustaa Rikissan kaulaan; mutta Edela rouvan mielessä oli herännyt epäluuloja, ja rukouksin ja kyynelin oli hän saanut kuninkaan siitä luopumaan.

Mutta kuningas ei ollut silti unhoittanut velkaansa; David maisteri oli nyt tullut sekä noutamaan että maksamaan mainittua koristetta, mutta jottei neitsyelle koituisi mitään vahinkoa, lähetti kuningas muutamia lahjoja, joita vastaanottamasta Olavi mestari ei toivottavasti tyttöä kieltänyt, kun niitä ei lähettänyt mikään rakastaja, vaan ystävä kauneimmalle neitsyelle, minkä oli nähnyt.

Kuka isä ei olisi ollut mielissään sellaisesta huomiosta! Olavi mestari kumarteli ja änkytti, mutta kun kiusaaja otti täpötäyden rahakukkaron ja maksoi kivestä kaksinkertaisen hinnan, ilmeni hänen tyytyväisyytensä yhä syvemmissä kumarruksissa ja moninkertaisissa kiitoksissa.

Rikissa kutsuttiin saapuville ja hänelle annettiin lupa ottaa vastaan annetut lahjat.

Olavi mestari loi katseen vieraaseensa ja vastasi: "Ne ovat annetut niin hyvässä tarkoituksessa, etten katso voivani kieltää sitä sinulta. Jos jollakulla olisi sanomista sitä vastaan, niin neuvo hänet minun luokseni, minä kyllä hänelle vastaan."

Olavi mestari oli ennen kaikkea kauppias. Hänen kiitollisuuteensa David maisteria kohtaan oli sekoittunut salainen aavistus, ettei tämä sieni ollut vielä läheskään puserrettu kuiviin, eikä sentähden ollut niinkään vähän voitonjanoa hänen lausunnossaan, että häntä surettaisi, jollei David maisteri tästä lähtien pitäisi hänen taloaan kotinaan Tukholmassa.

Tämä puristi hänen kättään ja kiitti. Kysymys voitiin täten pitää ratkaistuna. Hurskaan miehen oli käytävä monissa luostareissa, ja kun hän palasi iltamyöhällä, suuntasi hän todellisella ilolla askeleensa Olavi mestarin tyyneen kotiin.

Yksinkertainen porvaristyttö vaihtoi vähitellen pukunsa jalosukuisen neitsyen pukuun. Hänen isänsä tosin rypisteli sille kulmiaan, mutta ensiksikin hänen tyttärensä kauneus tuli vielä silmiinpistävämmäksi kuin ennen, toiseksi lisääntyi ostajain luku sangen tuntuvasti, ja kolmanneksi ei tytön koreus maksanut hänelle mitään, eikä hänen päähänsä pälkähtänyt, että seuraukset saattaisivat käydä hänelle vähemmän hyviksi.

Nuori kauppamies rohkeni tehdä muistutuksia, mutta Olavi mestari vastasi, että hän puki tyttärensä miten hyväksi näki, ja Rikissan kunniaan nähden ei kellään ollut mitään muistuttamista.

Väliin tapahtui, että David maisteri pysyi poissa kokonaisia päiviä, mutta aina kohtasivat hän ja Rikissa toisensa. Hän oli sanonut tytölle, että tämä sai pyytää häneltä mitä hyvänsä, ja kiemaileva tyttö ei suinkaan hidastellut käyttää sitä hyväkseen.

Kun nuori teini, joka kävi harvoin isänsä kodissa, näki jälleen sisarensa, tunsi hän tuskin tätä.

"Ei mitään muuta kuin että hän on kehkeytynyt mitä kauneimmaksi neitsyeksi", vastasi tämä.

Olavi mestarin sydän nytkähti; se ajatus oli muutamia kertoja juolahtanut hänenkin mieleensä, mutta eikö tyttö ollut hengenmiehen suojeluksessa ja eikö hän itsekin häntä pitänyt silmällä?

"Minulle olisi mieleen, jos itsekin pyrkisit ylöspäin yhtä paljon kuin hän!" vastasi hän ja käänsi selkänsä pojalleen.

Eräänä päivänä kulki David maisteri edestakaisin pienessä kamarissaan ja hieroi tyytyväisenä käsiään. Vähäistä ennen oli hän puhutellut Rikissaa, ja tämä näytti hänestä kauniimmalta kuin konsanaan.

"Pian, pian on tyttö valmis", tuumi hän itsekseen. "Silloin vien hänet mukanani, ja sitten — —"

Sillävälin astui nuori hengenmies puotiin. Hän pyysi laittamaan kaksi hopeahakasta kirjaan, jonka jätti Rikissalle. Lähetettyään pojan työpajaan hankkimaan niitä tietoja, joita nuori mies halusi, pyysi Rikissa häntä odottaessaan istumaan. Tätä keinoa käytti tyttö hyvinkin usein. Ihailu, jota hän itse nuorissa miesvieraissa herätti, antoi usein aihetta vilkkaaseen keskusteluun, ja hänen oma kiemailunsa oli monet kerrat houkutellut äkillisen rakkaudentunnustuksen ilmoille.

Vieras istuutui kohteliaasti paikalle, jonka hän osoitti. Mies katsoi häntä suoraan silmiin puhuessaan kirjasta, jonka oli tuonut mukanaan. Mutta Rikissan suureksi kummaksi ei hänen kauneutensa näyttänyt tekevän mitään vaikutusta nuoreen mieheen; sitä vastoin oli tämän olennossa jotakin kunnioittavaa, jota ei kukaan muu ollut hänelle osoittanut.

Rikissa tunsi mielensä niin liikutetuksi, että hän tuskin tiesi, mitä vastaili, ja kun vieras kysyi, milloin saisi palata noutamaan kirjaa, vastasi hän pitäen silmällä omaa haluaan saada pian nähdä vierasta jälleen: "Ylihuomenna!"

Mutta hetken aikaa katseltuaan vieraan jälkeen riensi Rikissa ottamaan haltuunsa kirjan, jota toinen näytti pitävän niin suuressa arvossa. Se oli paksu käsinkirjoitettu kirja, mutta niin koristeltu, ettei kuunaan saattanut nähdä mitään kauniimpaa. Teos käsitteli tähtitaivasta ja kaikkia sen ihmeitä. Loppuun oli kirjoitettu:

"Tämän kirjan omistaa jalosukuiselle neitsyelle Kristina Knutintyttärelle (Knut Alfinpojan tyttärelle) hänen nöyrin ja kunnioittavin palvelijansa

Tuokion kuluttua täytyi hänen nauraa itselleen. Kuinka olikaan sellainen ajatus voinut pälkähtää hänen päähänsä! Mutta jos olisikin niin, mitä se häntä liikuttaisi!

Kirja veti häntä vastustamattomasti puoleensa, ei juuri siksi, että hän olisi suurin välittänyt sisällöstä, vaan kauniiden kirjainten tähden! Hän ei voinut konsanaan saada niiden katselemisesta kyllikseen. Illalla otti hän kirjan mukaansa kamariinsa, pani sen yöksi tyynynsä alle ja oli unissaan seisovinaan nuoren miehen kanssa ikkunan ääressä katsellen tähtitaivasta. Mies puhui ja selitti hänelle, mutta hän ei kuunnellut sanoja, katseli vain puhujan kauniita silmiä, otsan kaarrosta, nenän hienoa koukistusta. Mutta sitten hän tunsi, että toinen painautui häneen kiinni. Silloin heräsi hän yhtäkkiä ja pamppailevin sydämin.

David maisteri pani merkille, että tytölle oli jotakin tapahtunut, mutta kun tämä kielsi sen, luuli hän, ettei asia merkinnyt mitään. Rikissan avomielisyys oli tähän asti ollut rajaton, eikä hän lainkaan aavistanut, mikä uusi mahtava tunne oli herännyt tytön sielussa.

"Tunnetteko, isä, nuoren neitsyen Kristina Knutintyttären?" kysyi
Rikissa ikäänkuin sattumalta.

"Ne, jotka niin sanovat, eivät ole nähneet ketään kauniimpaa", sanoi David maisteri tavallisella lempeällä tavallaan. "Hänellä on pitkä, kullankimmeltävä tukka ja ihmeen heleä hipiä."

Rikissa puri huultaan, että malttaisi olla vastaamatta. Maisteri oli ensi kerran sanonut häntä vastaan, ja hän kyllä näyttäisi, että voi viedä tahtonsa perille.

Seuraavana päivänä saapui Olavi Olavinpoika määrättyyn aikaan kysymään kirjaansa.

Hänen astuessaan puotiin piiloitti Rikissa kirjan nopeasti taaksensa.
"Se ei ole vielä valmis", vastasi hän sangen kiihtynein mielin.

"Ei suinkaan se ole mitenkään vahingoittunut?" kysyi vieras silminnähtävällä levottomuudella.

Kuinka mielellään olisi Rikissa laskenut siihen kätensä, mutta sehän piteli kovan onnen kirjaa!

"Minä käyn huomenna sitä kysäisemässä", vastasi vieras kumartaen ja lähti.

Nyt kutsuttiin saapuville taitavin sälli, joka sai käskyn laatia oikean taideteoksen, mutta ollenkaan hätiköimättä, sillä kun ei ollut kiirettä.

"Hän kyllä saa odottaa ja olla tuskissaan…" tuumi tyttö itsekseen.
"Kenpä tietää, mitä sen jälkeen voi seurata?"

Valtaneuvokset Pietari Turenpoika, Sten Kristerinpoika ja Bron kartanon Maunu herra istuivat kiintyneinä vilkkaaseen keskusteluun. Märta rouva oli kutsunut heidät erityiseen neuvotteluun Tukholman linnan salakamariin. Hän oli ilmaissut heille huolensa ja sitten jättänyt heidät omin päin pohtimaan asemaa.

"Minusta on epäilemätöntä, että nämä tiedot ovat aivan perättömiä", sanoi Pietari herra.

"Tohtori Hemmingillä ei ole elämä ja kuolema käsissään enempää kuin muillakaan ihmisillä", puuttui Sten Kristerinpoika puheeseen. "Niin hurjasti kuin hän ryntää eteenpäin, ei minua ollenkaan ihmetyttäisi, jos kuula olisi löytänyt tiensä hänen sydämeensä."

"Uskotteko myös jutun, että Åke herran on paholainen vienyt elävänä?" kysyi Maunu herra.

"Olivatpa totta tai ei", vastasi edellinen, "osoittavat nämä huhut, mikä levottomuus ja kuohunta mielissä vallitsee! Pysyn siinä, mitä olen sanonut: asema ei pidä paikkaansa, ja jollemme tahdo edusmiehinä asettua uuden kansanliikkeen eturintamaan, menee se pian ohitsemme ja me saamme sitten tyytyä siihen, mitä viisaammat ja kaukonäköisemmät päät ovat panneet toimeen."

"Jos sillä tarkoitatte, että meidän pitäisi suosia rauhanpuolueen suunnitelmia, silloin sanon suoraan, että aion niitä vastustaa niin kauan kuin voin", vastasi Pietari herra.

"Sekä yksityisistä että yleisistä syistä ei minusta tule koskaan
Tanskan ystävää!" sanoi Maunu herra.

"Hätä on ennemmin tai myöhemmin pakoittava meidät siihen", virkkoi
Sten herra jälleen. "Muuta keinoa ei ole!"

"On, yksimielisyys ja uhrautuvaisuus", lausui Pietari herra. "Veljeni antoi siitä loistavan esimerkin, kun hän huolimatta kaikista juonista, joita punottiin, kuitenkin suojeli Suomea ei ainoastaan ulkonaisia, vaan vielä suuremmassa määrin sisäisiä vihollisia vastaan."

"Me olemme uhmailleet, missä olisi pitänyt rukoilla, käyttäytyneet korskeasti, missä olisi pitänyt langeta polvillemme! Kuinka moneen rauhankokoukseen olemmekaan Tanskan narranneet ja kuitenkin itse pysyneet melkein aina poissa! Eikö kuningas itse saapunut Kalmariin, kun me sitä vastoin pysyttelimme kaukana salmella?"

"Tanskalaisia oli kolmetuhatta miestä, meitä sitä vastoin tuskin kolmeasataa. Olisiko meidän pitänyt mennä vangittaviksi?"

"Eikö ollut kuninkaan nimellä ja sinetillä vahvistettu, että Kalmarin linnan oli kuuluminen Tanskalle ja kaupungin Ruotsille? Eikö hän ole vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan riistänyt viimeksimainittua itselleen ja kohdellut sen onnettomia asujamia kuin törkeimpiä pahantekijöitä?"

"En tiedä", muistutti Maunu herra, "voidaanko pitää kuninkaan arvon mukaisena varustaa kaapparilaivoja ja pitää ryöstetty tavara saaliinaan".

"Mitä Tanskan osaksi vastaisuudessa koitunee, se ei meitä liikuta; sitä vastoin on meidän katsottava, millaisiksi olosuhteet muodostuvat omassa maassamme, ja minä sanon suoraan, että ainoastaan liittoutumisessa Tanskan kanssa näen Ruotsin pelastuksen", puuskahti Sten Kristerinpoika.

"Mutta tässä ei ole kysymys liittoutumisesta, vaan alistumisesta.
Emmekö ole vielä päässeet siitä täyteen käsitykseen?" huudahti
Pietari Turenpoika.

"Minä sanon teille, kuinka asianlaita on", huudahti Sten herra vimmoissaan. "Meillä tahtoo talonpoika pistää nenänsä kaikkeen, ottaa osaa lainsäädäntöön ja hallitukseen. Herra Sten Sture on tehnyt heistä herroja, joiden mieltä täytyy kysyä. Seuraus on, että jollei joku vouti miellytä rahvasta, ei se aikaile valittaessaan ja huutaessaan väkivallasta. Toisin on laita Tanskassa; siellä on talonpoika palvelija, hän ei uskalla päästää hiirenhiiskausta, kuinka häntä pidelläänkin, sillä hänen herransa määrää hänen elämästään ja kuolemastaan. Juuri siten pitäisi olla meilläkin, niin että talonpojat kerrankin oppisivat ymmärtämään oikean asemansa."

"Unohdatte, että meillä on aatelissääty talonpojista peräisin. Talonpojissa liikkuvat samat voimat kuin meissäkin, aivan yhtä itsekkäät, eivätkä he jälkeläistensä tähden salline riistää vapauksiaan ja oikeuksiaan."

"Kuusikolmatta vuotta myöhemmin saivat talonpoikaismoukat ryömiä ikeen alle ja maistaa ruoskaa."

"Aateliston petos se avasi tien! Mutta tiedämme myös, ettei orjuus kauan kestänyt. Hannu kuningas piti itse siitä huolen."

"On mahdollista", lausui valtaneuvos Maunu, "että ruotsalaiset äkkiylläköllä voidaan saada alistumaan vieraan valtaan, mutta on varmaa, että he toivuttuaan pian hankkivat jälleen vapautensa".

"Sentähden", sanoi Pietari herra, "että heissä on syvälle juurtunut rakkaus isien maahan".

"Tämä kaikki", huudahti Sten herra kärsimättömästi, "ei meitä ole vienyt askeltakaan lähemmäksi!"

"Luulen olevani yhtä hyvä ruotsalainen kuin ken tahansa. Niin kauan kuin näin mahdollisuuden pelastukseen, olin Sten Sturen puolella, ja luulen voivani kerskumatta sanoa, etten ole tehnyt maalle niinkään pieniä palveluksia."

"Sten rakas, tahdotteko nyt, että meidän on ylistettävä teitä?" kysyi
Pietari herra hymyillen.

"Toivon ainoastaan teidän ymmärtävän, että juuri yleisen hyvän tähden minä vaadin muutosta nykyiseen politiikkaan. Jos Tanska onnistuu ärsyttämään Venäjän meitä vastaan, ei mikään estä näitä valtoja jakamasta maatamme keskenään."

"Sillä, joka maalaa pirun seinälle, on se alituiseen silmiensä edessä", tokaisi Pietari herra: "Mikään ei ole mahdotonta, mutta uskottavaa se ei ole! Tanskan kuninkaalla on siksi suuria huolia herttuakunnista, ettei hän voi kohdistaa voimiaan yksinomaan Ruotsiin."

Herra Sten Kristerinpoika käyskenteli levottomasti edestakaisin. Oli helppo nähdä, ettei hän vielä ollut puhunut suutaan puhtaaksi; mutta hän etsi sopivaa kiertotietä eikä sitä ollut helppo löytää. Hänen molemmat vastustajansa kenties tiesivät, mistä kenkä puristi, mutta heistä sai hän hyvin olla kuumilla kivillä. Nyt kuitenkin kärsivällisyys petti ja hän huudahti kiihkeästi: "Olen uskollisesti palvellut Sten Sturen asiaa, ja jollen olisi tarrannut kiinni kuten tarrasin, kun kuningas riisti minulta Älfkarlebyn lohikalastuksen, olisi hän kenties vieläkin hallinnut pesää jakamatonna."

"Sen on hän antanut anteeksi ja moneen kertaan luvannut minulle loistavan korvauksen siitä vahingosta, minkä kärsin Älfkarlebyssä, niin pian kuin hän on tullut oikeuksiinsa Ruotsissa. Sitä vastoin, milloin olen pyytänyt jotakin neuvostolta tai valtionhoitajalta, on minua joko syötetty tyhjillä lupauksilla tai olen saanut jyrkän kiellon."

"Miksi minun juuri on kuuluttava niihin, joiden vaatimuksiin ei kiinnitetä huomiota?" keskeytti hän kiihkeästi.

"Olemme tulleet tänne", puuttui Pietari herra puheeseen, "neuvottelemaan mitä olisi tehtävä kumotaksemme ne huhut tapahtuneista onnettomuuksista, mitkä kiertelevät kaupungilla. Tiedämme hyvin, että niiden tarkoitus on saada aikaan eripuraisuutta ja levottomuutta; ja kun Märta rouva äsken sydämensä levottomuudessa kysyi, mitä olisi tehtävä mielten tyynnyttämiseksi, lupasimme ottaa asian lähemmin harkittavaksi; mutta kuinka olemme jutelleetkin, emme vielä ole päässeet siihen asiaan, josta meidän olisi neuvoteltava."

"Minä ehdotan", virkkoi Maunu herra, "että neuvosto antaa julistuksen, jossa selitetään kaikki nämä huhut vääriksi ja perättömiksi. Jos jokin onnettomuus olisi kohdannut tohtori Hemmingiä tai ritari Åke Hannunpoikaa, olisi tieto siitä ensi sijassa saapunut neuvostolle."

"Sitä vastaan panen mitä tarmokkaimman vastalauseen", huusi Sten
Kristerinpoika. "Neuvosto ei voi tietää mitään tohtori Hemming
Gaddista eikä Åke Hannunpojasta."

Eräässä Tukholman linnan pienistä tornikamareista istui Kristina neitsyt innokkaasti kiintyneenä lukemiseen.

Nuori Olavi Juhananpoika se oli pannut kirjan hänen käteensä. Nuori mies oli innokas luonteeltaan, ja Kristinasta oli hän saanut oppilaan, joka ihastuksella kuunteli kaikkia hänen metafyysillisiä päätelmiään eikä hetkistäkään epäillyt niiden todenperäisyyttä.

Olavi luki tähdistä nuoren neitsyen tulevaisuuden ja ennusti suurempaa ja kauniimpaa onnea kuin maallinen korkeus ja mahti voi antaa. Molemmat aprikoivat, mitä tämä mahtoi tarkoittaa; silloin antoi Olavi eräänä päivänä Kristinalle pienen käsikirjoituksen ja sanoi vain:

Siinä kerrottiin pyhän Birgitan lapsuudesta ja hänen ensimäisistä ilmestyksistään.

Kristina luki ja luki yhä uudestaan; häntä ihastutti lapsen liikuttava viattomuus.

Mutta kun Olavi antoi hänen ymmärtää, ettei hän ainoastaan ulkonaisesti, vaan myös mielenlaadultaan suuresti muistutti pyhää Birgittaa, silloin punastui hän ilosta ja sanoi, että luopuisi kaikesta maailmassa voidakseen tulla sellaiseksi kuin hän.

"Tahdotteko siis tulla pyhimykseksi?" sanoi Olavi. "Ettekö ole kehoittanut minua siihen?"

"Mikään ei ole mahdotonta sille, joka lujasti ja vakavasti tahtoo", kuului vastaus.

Nuori mies oli aluksi ainoastaan ihaillut Kristinaa, mutta pian hiipi hänen mieleensä toinen tunne, joka kävi hänelle voittamattomaksi, ennenkuin hän ymmärsi sen. Neitsyt näytti hänestä jumaloitavalta, ja hän piti korkeimpana maallisena onnenaan palvella häntä. Yökaudet hän kirjoitteli korukirjaimin pyhän Birgitan oppeja ja elämänvaiheita; sellainen lahja varmaan ilahuttaisi neitsyttä ja mahdollisesti muistuttaisi hänen mieleensä nuorukaista, joka ei koskaan lakkaa häntä ihailemasta, jumaloimasta ja — rakastamasta, niinkuin palvotaan korkeampaa olentoa.

Märta rouva oli tähän aikaan sangen huolissaan kaupungin tyyneydestä ja turvallisuudesta. Monista merkeistä päättäen tanskalaiset tekivät voitavansa kylvääkseen rikkaruohoa.

Siitä huolimatta saapui linnaan muuan nuori tanskalainen aatelismies,
Akseli Årstan herra.

Märta rouva sai pian tietää sen; vieras pyysi salaista keskustelua hänen kanssaan.

Mutta jo alussa oli nuori mies niin hämmennyksissään, ettei voinut sanoa mitään.

"Sen voitte tehdä nytkin; mitä olette sanonut, se on vähentänyt sen karvautta."

"Niin!" huudahti nuorukainen kiihkeästi. "Kavallus se olisi, ja teidän vastauksenne tiesin jo edeltäpäin."

"Jalo rouva, tiedätte vähän siitä, mitä Kööpenhaminassa puhutaan herra Svante Niilonpojasta ja kaikista ruotsalaisista. Minä olin kyllin yksinkertainen uskoakseni…"

Nuorukainen punastui syvästi. "Älkää panko pahaksenne!" sanoi hän.
"Se oli isäni tahto."

"Silloin annan teille anteeksi hänen tähtensä ja todistukseksi siitä pyydän teitä viipymään täällä niin kauan kuin teitä haluttaa."

"Jalo rouva, niin hartaasti kuin toivoinkin tätä lupaa, en olisi nyttemmin rohennut sitä pyytää. Sitä suuremmalla kiitollisuudella otan vastaan teidän hyvän tarjouksenne."

Niin jäi Akseli herra mieluisasti nähdyksi vieraaksi Tukholman linnaan. Tämä tapahtui muutamia kuukausia herra Svante Niilonpojan matkallelähdön jälkeen, ja Märta rouva oli niin kiinni tärkeissä asioissa, ettei hän kiinnittänyt asiaan sen enempää huomiota.

Mutta huolestuttavia huhuja tuli alituiseen hänen korviinsa; milloin kuiskailtiin salaisista kokouksista niinsanotun rauhanpuolueen kesken, jonka tarkoituksena oli liittyminen Tanskaan, milloin taasen porvaristo valitti tukalia kauppasuhteita. Sitten saapuivat kertomukset tohtori Hemmingin kuolemasta ja Åke Hannunpojan katoamisesta, ja kohta sen jälkeen alkoi liikkua hiipiviä huhuja, että linna tulee äkkiylläköllä vallattavaksi Hannu kuninkaan käsiin.

Märta rouva kirjoitti herralleen: "Jumala suokoon, ettei minun enää tarvitsisi ottaa niskoilleni sellaista huolta ja puuhaa kuin minulla on ollut teidän ollessanne poissa, mutta kuitenkin pidän kaiken tämän vähäisenä, kun vain Herra suo teille apunsa suurissa hankkeissanne."

Hänen ilonsa oli suuri, kun hänen herransa kirjoitti hänelle ja kertoi Sten pienokaisen ja nuoren Kristina Gyllenstjernan kohtauksesta ja siihen kiinnittämistään toiveista. Sitten kertoi hän saapumisestaan Kalmariin ja kuinka hän tuli viipymään siellä kauemmin kuin oli aikonut, koska oli hankkeissa uusi kokous tanskalaisten kanssa. Edelleen kirjoitti hän Tukholman maistraatille ja porvaristolle, ettei Hemming piispa ollut surmattu ja että mahdollisesti Svante herran itsensä täytyi ryhtyä ponteviin toimenpiteihin Tanskan kuningasta vastaan.

Niin tarmokas nainen kuin Märta rouva osaa pitää surunsa omassa povessaan ja näyttää maailmalle iloisia kasvoja. Kaikkien näiden huolten aikana piti hän aina kotinsa vierasvaraisesti avoinna. Linnansuojat täyttivät usein iloiset vieraat, ja valtionhoitajan rouva osasi mestarillisesti levittää iloa ja hauskuutta ympärilleen. Pidettiinkin suurena onnena tulla kutsutuksi hovin seuroihin. Kristina Knutintytär oli tenhoisana vetovoimana nuorille.

Miehiä ihastutti hänen kauneutensa ja naisia se into, joka häntä elähytti. Päinvastoin kuin on tavallista sellaisissa tilaisuuksissa, puhui Kristina mielellään asioista, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja siitä seurasi, että karkeloita pian halveksittiin ja pyhimyksen elämänvaiheiden tutkistelu tuli muotiasiaksi samoin kuin mikä muu hyvänsä.

Nuorten aatelismiesten, jotka eivät enää saaneet käydä karkeloon kaunotarten kanssa, täytyi nyt näitä miellyttääkseen joko kertoa joku tähän asti tuntematon pyhimystaru tai tuoda esiin joku pyhäinjäännös. Mutta tämä ei herättänyt ainoastaan hetkellistä mielenkiintoa, vaan se kävi suosituksesta, joka omistajalleen hankki pitemmäksikin ajaksi korkean persoonallisen arvon.

Nuoresta Olavi Juhananpojasta tuli luotetuin opas. Hänen täytyi sanoa, mistä salattuja aarteita oli etsittävä, ja halu miellyttää kaunottaria vei tutkimuksiin, joita luultavasti ei muuten olisi tehty.

Tavattomalla uuraudella oli Olavi vihdoin onnistunut saamaan vaivalloisen työnsä päätökseen. Kauniimpaa korukirjoitusta ei ollut nähtävissä; käsikirjoitus oli hienosti sidottu, ainoastaan sirosti leikatut ja uurellut hakaset puuttuivat.

Yöt ja päivät aprikoi hän ajatuksissaan, mitä Kristina sanoisi ottaessaan vastaan kallisarvoisen lahjan. Hän jättäisi sen kahdenkesken ja pyytäisi neitsyttä joskus lahjaa nähdessään muistamaan sen antajaakin. Mutta jos neitsyt silloin iloissaan ja ihastuksissaan ojentaisi hänelle kätensä, voisiko hän pidättäytyä syöksymästä hänen jalkoihinsa ja sanomasta, että Kristina oli jo pyhimys, jota hän palvoi melkein liian maallisella rakkaudella?

Nuori mies ymmärsi, että sellainen tunteenpurkaus olisi kylliksi eroittamaan hänet ainaiseksi neitsyen näkyvistä… Mieluummin puri hän kielensä poikki kuin sanoi sen; mutta itsekseen täytyi hänen tuhansin kerroin toistaa, että hän se pani pyhimyskruunun neitsyen päähän.

Mutta nuoren Olavin intohimon rinnalla virittyi toinenkin, joka uhkasi kiihtyä yhtä tuliseksi, mutta oli paljon vaateliaampi. Nuoren Akselin, Årstan herran, oli heti ensi näkemältä vallannut rakkaus kauniiseen tyttöön, ja kun hänellä oli hallussaan muutamia kallisarvoisia pyhäinjäännöksiä, riensi hän antamaan ne mielitietylleen.

Kristina painoi ne kunnioittavasti huulilleen ja kiitti antajaa kyynelsilmin. Hänen ei johtunut mieleensäkään, että lahjoituksen pohjalla saattoi piillä muita tunteita kuin puhdas hurskaus.

Kun Akseli herra näki, mikä menestys hänen ensimäisellä lahjallaan oli ollut, sanoi hän tahtovansa kirjoittaa Tanskaan saadakseen enemmän sellaisia, vielä kalliimpia.

"Kaksi vuotta vanhempi kuin oli Ulf herra, samoin kuin minäkin olen kaksi vuotta vanhempi Birgittaa hänen astuessaan vihkituoliin."

"Sukulaisten suostumus. Heidän tahtoaan Birgittakin totteli antaessaan kätensä Ulf herralle."

"Ensin täytyy minun kuitenkin kysyä neuvoa pyhältä jumalanäidiltä ja omalta sydämeltäni."

"Se on totta!" vastasi nuori mies huoaten. "Mutta sen tiedän, etten tule koskaan rakastamaan muita kuin teitä."

Ulkona aivan oven edessä seisoivat Knut ja Alf; he riensivät molemmat häntä vastaan.

"Kaikessa tapauksessa oli hyvä, että voimme hankkia sinulle tilaisuuden puhutella häntä ilman kuulijoita."

"Meidän on käytävä kaikissa kaupungin kultasepissä katsomassa, saammeko ostaa koristeita, jotka ovat kyllin arvokkaita niin jalolle neitsyelle", sanoi Akseli herra ja vei Kristinan veljet mukanaan.

Sillävälin harhailivat Kristinan ajatukset hänen nuoruutensa muistoissa. Ne pysähtyivät kaikki tyyni sinisilmään nuorukaiseen, hieman nuorempaan kuin hän itse.

Hän muisti niin elävästi, kuinka tämä eräänä iltana, kun hänen veljensä olivat käyttäytyneet tavallista nurjemmin, oli sanonut kuiskaten hänelle: "Annan heille anteeksi sinun tähtesi!"

"Kuinka minä voin sovittaa, mitä he ovat rikkoneet?" oli hän kysynyt… "Rakkaudella!" oli nuorukainen vastannut.

"Läsnä oli monia ihmisiä, eivätkä he olleet sinä päivänä puhuneet enää mitään keskenään, mutta seuraavana päivänä etsi nuorukainen hänet käsiinsä ruusutarhasta, ja silloin he lupasivat olla toisilleen uskolliset läpi elämän, mutta pitää sen kaikilta salassa."

Kun Märta rouva kertoi hänelle nuoresta Kristina Gyllenstjernasta, hämmästyi hän ensin, mutta hänen ajatuksensa olivat jo kääntyneet toiselle suunnalle ja pyhimyssäteikkö näytti hänestä toivotummalta kuin maallinen kruunu. Kuinka usein olikaan hänestä tuntunut, että Märta rouva hätäili mitättömistä asioista. Tulisiko hän kerran astumaan samoja jälkiä…? Hänhän tiesi jotakin, mikä oli tuhat kertaa kauniimpaa!

Olavi Juhananpoika oli näyttänyt tähdillä siroitellun tien, jota hänen oli kulettava, ja se näytti hänestä valoisalta ja houkuttelevalta. Intohimon hehku, jonka hän näki nuoren miehen silmissä, ei häntä kummastuttanut eikä loukannut; hänestä ei ollut lainkaan odottamatonta, että häntä siten pyhässä hurmauksessa palvottiin. Samoin kuin pyhälle Birgitalle, tulisivat hänellekin Jumalan valtakunnan salaisuudet olemaan avoinna jo täällä maan päällä. Mutta kaikessa noudattaakseen ihannettaan täytyi hänen myös mennä naimisiin. Birgitta rouva oli uskollinen herralleen, mutta kaikista kertomuksista hänestä saattoi nähdä selvään, että hänen herransa kulki hänen viittomaansa tietä eikä päinvastoin. Kristina tunsi sydämessään, että saman vallan hänkin tuli saamaan Akseli herran suhteen, ja tämä oli myös yhtäläisyys.

Mitä rakkaus oli, sitä ei ymmärtänyt tämä tuskin kuustoistavuotias tyttö, joka eli kokonaan siinä haltioitumistilassa, mikä täytti hänen sielunsa.

Ja niin kävi hänelle yhä selvemmäksi, että hänen kohtalonsa täytyi kehkeytyä juuri siihen suuntaan, mihin se nyt oli alkanut muodostua.

David maisteri, hän on henkilö, jota emme saa kadottaa näkyvistämme. Virittämällä Rikissan halua koreiluun ja turhamaisuuteen oli hän vähitellen herättänyt ne pahat taipumukset, jotka uinailivat tytön sielussa. Hän oli käynyt veikisteleväksi ja oikukkaaksi ja unelmoi vain, kuinka saisi tyydytetyksi jokaisen heränneen mielitekonsa.

Nyt oli jälellä vain yksi seikka: tyttö oli saatettava käsittämään riippuvaisuutensa ja kuinka tarpeellinen hänelle yhä oli David maisterin apu ja johto.

Mutta sellaisella luonteella kuin Rikissa on monta neuvoa omassa povessaan, ja jos hän tahtoi ottaa uuden suojelijan, saattoi hän kyllä kaipauksetta jättää ensimäisen, jollei tämä häntä miellyttänyt. David maisteri otti lukuun tämänkin; sentähden lupasi hän tytölle suurempia etuja kuin kukaan toinen mahdollisesti voisi tarjota ja vaati ainoastaan, ettei hän antaisi sydäntään kenellekään, ennenkuin olisi nähnyt jälleen kaikkien saamiensa lahjojen antajan.

Rikissa vastasi hajamielisesti, ja David maisteri luuli sen olevan hänen tavallisia oikkujaan. Olavi Juhananpojan tyttöön tekemästä vaikutuksesta ei hänellä ollut aavistustakaan.

Maisteri sanoi, että hänen tähän aikaan täytyi välttämättä lähteä matkalle, mutta tytöstä erotessaan sanoi hän palaavansa kolmen päivän kuluttua.

Pohjoisportilla astui hän alas ratsailta ja kulki syrjäiselle takakadulle taluttaen hevostaan suitsista. Täällä asui muuan nahkuri, jonka luona hän muinen oli tavallisesti majaillut.

Ensi tervehdysten jälkeen vietiin hänet vieraskamariin, ja pukeuduttuaan siellä valkoiseen villakaapuun tähänastisen mustan sijaan palasi hän arkitupaan, johon perhe oli kokoontunut häntä vastaanottamaan.

Kysymyksiin hänen voinnistaan ja mistä hän tuli vastasi hän alussa ainoastaan huokauksin, mutta sitten kuvaili hän hirvittävällä tavalla kaikkea sitä hätää ja kurjuutta, missä maa oli.

Hänen yksinkertaiset kuulijansa löivät kätensä yhteen pelästyksestä, itkivät ja valittivat.

"Se on rangaistus siitä, että olemme karkoittaneet laillisen kuninkaamme, jonka pyhä isä itse on meille valinnut!" huudahti maisteri. "Eikä parempia päiviä ole tuleva, ennenkuin olemme heränneet näkemään suuret syntimme ja tehneet sellaisen parannuksen, joka vie vanhurskauttamiseen."

"Menkää ympäri kaupunkia! Yllyttäkää kapinaan! Ken niin tekee, hänelle itselleen anteeksi annetaan!"

Mutta sällejään ei hän voinut salvata lukon taa, heille oli meluaminen mieleen, ja he lähtivät marssimaan pitkin katuja ja huusivat: "Eläköön Hannu kuningas!" Toisia kirkusuita yhtyi mukaan. Niin syntyi katumetakka, joka maksoi monta ihmishenkeä ja monta kättä ja jalkaa. Mutta David maisteri tuumi hymyillen itsekseen: "Tämä on vasta alkua, mutta odottakaas vain, odottakaa, kyllä tulee parempaakin!"

Nahkuri oli menettänyt kolme parasta työmiestään eikä hän katsellut maisteria erittäin tyytyväisin silmin. Mutta tämä sanoi, että hän mahdollisesti voi toimittaa mestarille pienen rahallisen korvauksen, ja sellaisella palsamilla on ihmeellinen voima kirvelyä lieventämään.

Me tiedämme, että prinssi Kristian oli nähnyt Rikissan ja rakastunut häneen. Hän ei ollut varma, vieläkö hänen isänsä himoitsi tyttöä; itse teki hän sitä kiihkeämmin kuin konsanaan, ja hänen tahtonsa oli, että maisteri veisi joukon kallisarvoisia lahjoja kauniille tytölle, vakuuttaisi tälle prinssin rakkautta ja ilmoittaisi hänen toivomuksensa, että tyttö seuraavana kesänä, hänen palattuaan Norjasta, matkustaisi Kööpenhaminaan David maisterin isällisessä suojeluksessa.

David maisteri otti tehtävän suorittaakseen, ja me olemme nähneet, kuinka hän kävi toimeen.

Mutta prinssin nuoruuteen katsoen ei voinut luottaa hänen intohimonsa kestävyyteen; sentähden tahtoi David asettaa vanhan kuninkaan etusijaan; hän epäilemättä maksaisi vielä enemmän. Papin ovelassa päässä pyöri mitä rohkeimpia suunnitelmia, kuinka hän Rikissan kautta kerran hallitsisi sekä Ruotsia että Norjaa.

Hänen tarkoituksensa oli, niin pian kuin prinssi oli lähtenyt Norjaan, viedä Rikissa Kööpenhaminaan. Sai riippua olosuhteista, mitä sen jälkeen tulisi tapahtumaan. Maisteri oli lujasti päättänyt tehdä ne itselleen niin suotuisiksi kuin mahdollista.

Valkoiseen munkkikaapuun kääriytyneenä ja huppukaulus vedettynä yli korvien lähti David maisteri Mustaveljesluostariin nykyisen Svartmankadun varrelle, missä hän tiesi Akseli herran asustavan. Luostarit olivat yleensä tanskalaismielisiä; erittäinkin oli dominikaaniluostarien laita näin, ja kun korkeita herroja saapui Tukholmaan, majoittuivat he aina näihin luostareihin, joissa valtiolliset juorut olivat niinsanoaksemme runsaana jokapäiväisenä leipänä.

Omin silmin nähdäkseen katumetelin seuraukset suuntasi hän kulkunsa kaupan suojelijalle, pyhälle Nikolaukselle pyhitettyä kaupunginkirkkoa kohden. Tämän läheisyydessä tiesi hän erään kahakan tapahtuneen, ja selvät jälet siitä näki hän raatihuoneen edustalla. Luultavasti oli porvaristo sieltäpäin tehnyt hyökkäyksen, sillä verilätäköitä, katkeilleita aseita, vaaterepaleita ja kaksi ruumista oli vielä paikalla. Toiseen kuoliaaksi ammutuista oli luoti sattunut keskelle rintaa; hän makasi selällään, pitkin pituuttaan, käsivarret levällään, ja päiväpaiste heitti kajastuksensa kalpeille kasvoille, joista tuijottivat suuret, pullistuneet, loistottomat silmät. David maisteri tunsi heti yhden nahkurinsälleistä, pahimman suunsoittajan ja kerskurin. Nyt tämä sieti kärsivällisesti pilkkasanat, joita hänen ympärillään lasketeltiin, eikä lennättänyt seinään pientä pojanvekaraa, joka huvittelihe pistelemällä tikkuja hänen sieraimiinsa.

Syöksyminen elämän täytelyydestä äkkipikaiseen kuolemaan, hiljainen tietoisuus omasta syyllisyydestä vai mikä lienee David maisterin siihen saanutkin, mutta hän vartioi ruumiin ääressä, kunnes fransiskaanimunkit ehtivät tulla ja kantaa sen pois. Paarien yli levitettiin musta peite, ja kun ne hitaasti kannettiin pois, seurasi joukko jälestä. Hän katsoi niiden jälkeen melkein aavistelevasti kysellen. Vainajat olivat haudattavat, mutta sen jälkeen? Sen jälkeen?…

Kauan ei hänellä kuitenkaan ollut aikaa sitä tuumiskella. Hän tiesi, mitä hän tavoitteli maallisen elämän taisteluissa; mitä taasen sen jälkeen oli tuleva, sai hän kyllä tietää aikanaan. Tosin hän aavisti hämärästi, ettei mittapuu, jonka mukaan tekojamme arvostellaan, tule siellä ylhäällä olemaan sama kuin täällä alhaalla.

Ripein askelin meni hän jälellä olevan lyhyen taipaleen luostariin. Muutamia salavihkaisia sanoja portin vartiaveljelle, ja hänet päästettiin heti ilman mitään valmistuksia Akseli herran luo.

Oven avautuessa huudahti tämä hilpeästi: "Vihdoinkin!" Mutta nähdessään David maisterin heitti hän nopeasti peitteen muutamille esineille, jotka olivat pöydällä.

David maisteri näki jalokivien säkenöivän, eikä hänen päähänsäkään pälkähtänyt, että ne olisivat tarkoitetut kenellekään muulle kuin Rikissalle.

"Anteeksi, jalo herra, etten ennen saapunut luoksenne!" sanoi maisteri kumartaen.

"Tunnetteko myös Kristina neitsyen, Märta rouvan nuoren ja kauniin tytärpuolen?"

"Sen tietää koko kaupunki!" Akseli herra ei löytänyt sanoja ilmaistakseen hämmästystään, mutta David maisteri arveli hänen äänettömyytensä johtuvan aivan toisista syistä ja jatkoi:

"Hänen ryöstämisensä olisi Märta rouvalle niin kova isku, että hän joutuisi pyörälle päästään. Jos käytämme tilaisuutta kapinaan, johon eilinen meteli oli ainoastaan mitätön alku… ken tietää… on mahdollista, että sillä tavoin voitaisiin valloittaa Tukholma."

"Minä olen tuonut salaa muutamia satoja työväestön piireihin, ja mitä aseihin tulee…"

"Jos niin tarvittaisiin, voisi huvittaa maailmaa häväistysjutulla heidän kustannuksellaan."

"Sitten voisi tytöstä tehdä jonkun ylhäisen herran jalkavaimon!" sanoi isä David pehmeästi ja mielistelevästi.

Nuorella miehellä oli täysi työ säilyttäessään malttiaan. Hän vetäisi pois peitteen koristeiden päältä ja oli askartelevinaan niillä.

"Suvaitsetteko nyt antaa ne minulle?" kysyi maisteri lyhyen äänettömyyden jälkeen.

"Että minä omien salaisuuksieni ilmaisemisella olen ansainnut kuninkaallisen luottamuksen."

"Kas tuossa, ottakaa kaikki tyyni!" Ja hän heitti sormukset, koristeet, neulat, helmet ja muut kalleudet hajalleen pöydälle. Maisteri kokosi ne kaikki ahnaasti. Silloin hän huomasi esineen, joka sai hänen silmänsä laajenemaan, hänen kalpeat poskensa punehtumaan. Hänen kurkkuaan kuristi, ja hän sai vaivoin sanotuksi:

"Ostin sen matkalla tänne. Se oli luultavasti otettu nuorelta mieheltä, jonka sitten näin makaavan kuolleena tiellä."

"Kaikki nämä muut ovat minulle yhdentekeviä, kun saan pitää vain sen!" huudahti maisteri kiihkeästi.

"Kuuliaisuutta käskyilleni; aiotussa kapinassa tahdon minä yksin olla johtajana."

"Ette saa sormusta, ennenkuin kaikki on suoritettu!" sanoi Akseli herra aikoen panna sormuksen laatikkoon. Mutta katse, jolla David maisteri seurasi hänen liikkeitään, sai hänet muuttamaan mieltään, ja hän pani sen sormeensa.

"Mitä minä teen, se ei koske teitä! Ottakaa kaikki muut ja jättäkää minut!"

Akseli herra tunsi sellaista voimaa, ettei ollut koskaan ennen tuntenut, ja hänestä tuntui, kuin maisteri olisi äkkiä käynyt paljon nöyremmäksi kuin ennen.

Tämä kokoili uskomattoman hitaasti kasaan kaikki monet kalleudet. Näytti melkein siltä, kuin hän sommittelisi joitakin salasuunnitelmia, ja Akseli herra soitti kelloa kutsuakseen muutamia palvelijoita.

"Olkaa täällä sisällä David maisterin luona", sanoi hän. "Minä menen nyt, mutta häntä ette saa päästää täältä ennenkuin puolen tunnin kuluttua. Silloin on hän vapaa."

"Aiotteko antaa sormuksen jollekin toiselle?" huudahti David melkein hädissään.

"Älkää tehkö sitä, rukoilen teitä! Teidän persoonanne on minulle oleva pyhä. En tule astumaan jalallanikaan tänne ilman teidän suostumustanne, tulen kaikessa noudattamaan teidän käskyjänne."

Mutta kun Akseli herra pääsi yksinäisyyteen, ei hän voinut torjua sitä ajatusta, että sormuksessa mahtoi olla jokin taikavoima. Hän tunsi jälleen kiusausta panna sen sormeensa, mutta silloin olisi se kaikkien näkyvissä, ja David maisterissa olisi kyllä miestä itse tai muiden avulla riistämään häneltä hengen saadakseen sen käsiinsä.

Hyvältä äidiltään oli Akseli herra saanut muutamia suojeluskeinoja tauteja, noidannuolia ja sellaisia vastaan. Äiti oli pannut kaikki esineet pieneen pussiin, joka oli tehty hienosta nahasta, ja ripustanut sen silkkinauhalla pojan kaulaan.

Äidin kuoleman jälkeen oli lahja tullut hänelle yhä kalliimmaksi, ja hän arveli, että jos hän panisi sormuksen kaikkien näiden sekaan, ei se kai pystyisi mitään pahaa vaikuttamaan.

Päätös pantiin heti toimeen. Mutta heti kun se oli tehty — sitä ennen olivat ajatukset olleet yksinomaan sormukseen kiintyneinä — ja samassa kuin taikaesineet olivat saaneet entisen paikkansa nuoren miehen povella, palasivat kaikki hänen ajatuksensa jälleen Kristinaan. Oliko tämä tosiaankin hänet pettänyt?

Akseli herra istui vielä pöydän ääressä vaipuneena näihin epäilyksiin. Silloin tuntui huone hänestä pyörivän ympäri, hänen näkönsä hämärtyi, mutta kaukana saattoi hän eroittaa valon, joka hiljaa laajeni kaikille puolin, kunnes ilmestyi päivänvalaisema huone, ja huoneessa oli Kristina. Hän käveli levottomasti huoneessa edestakaisin ja näytti odottavan jotakin.

Hän ei kuullut, mitä he sanoivat toisilleen, mutta hän tunsi välittömästi, että he puhuivat hänestä. Kenties Kristina kertoi hänen rakkaudestaan!

Kristina oli heittäytynyt pienelle jakkaralle Märta rouvan jalkoihin, punervankellertävä tukka muodosti pyhimyskehän ihmeen kauniin pään ympärille, ja ilmeikkäät silmät olivat rukoillen, houkutellen kiinnitetyt kasvatusäitiin.

Akseli herrasta tuntui, ettei hän konsanaan ollut todellisuudessa nähnyt Kristinaa niin ihanana. Hän pyysi sydämessään anteeksi aiheettomia epäluulojaan ja lupasi tästälähin luottaa Kristinaan kuten parhaimpaan ja pyhimpään.

Mutta kuva häipyi hiljaa kuten oli tullutkin, ja uneksija vaipui raskaaseen uneen.

Kolme kertaa oli jo Olavi Juhananpoika käynyt kultasepän puodissa, mutta ei vielä saanut kirjaansa.

Rikissa oli joka kerralla näyttänyt hänelle sen, niin ettei hänen tarvinnut hätäillä mitään vahinkoa tapahtuneen, mutta valmiiksi ei se tullut, ja tyttö pyyteli yhä uudelleen anteeksi ja selitteli syitä, jotka olivat tilaajalle aivan käsittämättömiä.

Jos Olavi olisi katsonut tyttöön, olisi hän kenties lukenut vastauksen hänen silmistään, mutta nyt tuijotti hän vain kirjan kansiin ja ihmetteli sitä hitautta, millä työ valmistui.

Olavi Juhananpojan piti seuraavana päivänä tulla jälleen kuulostamaan kirjaansa. Rikissa ajatteli silloin vastata hänelle, että sen oli mahdoton valmistua ennenkuin kahden päivän kuluttua; jos se vastoin kaikkea otaksumista tapahtuisi ennen, tahtoi hän lähettää varman henkilön sitä tuomaan.

Totuus oli, että hakaset olivat jo olleet kaksi päivää valmiina, mutta Rikissa tahtoi, että nuori mies kävisi useammin. Tämän näkeminen oli hänelle käynyt yhä rakkaammaksi.

Seuraavana aamuna pukeutui hän suurella huolellisuudella. Hänellä oli juhla ottaessaan vastaan nuoren Olavin; kuinka suuri olikaan hänen hämmästyksensä, kun hän näki David maisterin astuvan sisään!

Maisteri katseli tyttöä ihaillen. "Sinä näytät melkein entistäkin soreammalta, Rikissa!"

"Kas tässä, mitä lahjoja tuon!" Hän pani tytön eteen muutamia kallisarvoisia kiviä.

"Korkeasukuinen tanskalainen herra ja valtionhoitajan molemmat poikapuolet ovat olleet täällä kahteenkin kertaan ja etsineet mitä parasta löytyi."

David maisteri pani mietiskellen kätensä otsalleen. "Pian, tyttö, ota käsille se kallisarvoinen koriste, jonka kuningas kerran lahjoitti sinulle, nyt sitä tarvitaan!"

Maisteri katsoi tyttöön. "Tahdothan päästä yhtä ylhäiseksi rouvaksi kuin Edela rouvakin?"

"Kuule sitten! Nuori Akseli, Årstan herra, rakastaa Kristina neitsyttä. Tahdon näyttää hänelle toteen, että tämä nainen on ostettavissa."

"Kuule, äläkä keskeytä minua! Nuori Olavi Juhananpoika, ylioppilas, on mitä hurjimmin rakastunut häneen…"

"Ei, jos vain löydän jonkun, joka saa hänet ottamaan sen juoman, jonka tahdon sekoittaa."

Maisteri punehtui ja heitti epäluuloisen katseen Rikissaan. Mutta se varmuus, jolla tämä vastasi Olavin kysymykseen, se välinpitämättömyys, jolla hän kuuli nuoren miehen nuhteet, näytti hänet tyynnyttävän. Hän kuiskasi tytölle, että tämä ottaisi heti koristeen käsille ja poistuisi huoneesta.

Maisteri näytti kiveä ylioppilaalle ja pyysi häntä kiinnittämään huomiotaan sen tavattomaan kauneuteen.

"Tämän kiven kimmellys", vastasi Olavi, "näyttää minusta yhtä puhtaalta kuin nuoren, viattoman tytön sielu".

"No hyvä, ottakaa kivi, pitäkää sitä kerran sormessanne ja uskaltakaa yrittää!"

Olavi seisoi ymmällä; hän ei tiennyt, mitä hänen oli ajateltava.
"Kirjani! Antakaa se minulle sellaisena kuin se on!" sanoi hän äkkiä.

Samassa astui Rikissa puotiin. "Olen sanonut, ettei se ole vielä valmis", virkkoi hän lujasti. "Isäni työpajasta ei anneta ulos mitään keskentekoista työtä. Se lähetetään teille niin pian kuin mahdollista."

Maisteria kummastutti tytön tavaton ankaruus, mutta Olavi näytti tottuneen hänen oikkuihinsa. Hän kumarsi ja lupasi odottaa.

"Miksei hän saanut kirjaa?" kysyi tämä. "Millä verukkeella minä silloin pääsisin Kristina neitsyen luo?"

Maisteri meni, ja Rikissa käveli edestakaisin puotikamarissa kiihkeän mielenliikutuksen vallassa.

Jollei häntä liikuttanutkaan osanotto Kristina neitsyttä kohtaan, olivat sen sijaan hänen omat etunsa liittyneet hankkeeseen. Mielellään olisi hän tahtonut neitsyen suojella Olavin rakkaudentunnustukselta… ja Olavi, hän ansaitsi sen nöyryytyksen, joka häntä odotti, kun hänellä kerran ei ollut silmiä nähdäkseen niin vilpitöntä, niin harrasta rakkautta kuin Rikissan.

Ostajain ja tilaajain luku oli yhtä suuri kuin tavallisesti, mutta Rikissa ei ollut halukas viehkeään veikistelyyn, joka oli monen ostajan houkutellut tekemään suurempia myönnytyksiä kuin oli alkujaan aikonut. Hän toi ainoastaan esille mitä pyydettiin, ei koetellut sormuksia valkoisiin, palleroisiin sormiinsa, ei pistänyt neuloja pukuunsa osoittaakseen, kuinka hyvältä ne näyttivät.

Sentähden ei tullutkaan tungosta, ja puoti oli aivan tyhjä, kun kaksi ritaria astui sisään pyytäen nähdä kaulaketjuja.

Rikissa otti esille muutamia kappaleita ja pani ne tiskille, sen jälkeen palasi hän Olavin käsikirjoituksen luo, joka hänellä oli avoinna edessään. Ainoa kiemailu, mikä häntä enää huvitti, oli uskottaminen vieraille, että hän osasi lukea kirjoitusta.

Ritarit keskustelivat ketjuja katsellessaan aluksi hiljaa ja sitten, kun eivät luulleet kenenkään kiinnittävän heihin huomiotaan, yhä kovemmalla äänellä.

"Mitä varten muuten olisin tänne matkustanut! Hallannin tienoilla tiedetään aivan hyvin, että tänne on lähetetty monta joukkuetta sotamiehiä, niin että luvun täytyy nyt jo nousta muutamiin satoihin."

Rikissa kohotti hajamielisenä katseensa. "Kulta on hyvää, minä vastaan siitä", sanoi hän ja katsoi jälleen kirjaansa.

Puotiin astui nuori Akseli, Årstan herra, ja tervehti ritareita. "Herra Pietari Turenpoika", sanoi hän. "Minua ilahuttaa suuresti nähdä teitä."

"Mitä, te elätte!" huudahti Akseli herra niin ujostelemattomalla äänellä, ettei se lainkaan osoittanut hänen toivovan päinvastaista.

"Sen kyllä saatte elääksenne niin kauan kuin mahdollista! Tosin tiedän, että olette Tanskan kauhu, mutta olen kuullut teistä myös niin monta ritarillista piirrettä, että ne ovat herättäneet ihailuni ja kunnioitukseni. Pitäisin suurena kunnianani, jos tahtoisitte ojentaa minulle kätenne."

"Kylliksi vanha osatakseni pitää arvossa niiden ansioita, jotka ovat minua paljon korkeammalla."

"Ei, sitä en tee!" Akseli herra purskahti sydämelliseen, nuorekkaaseen nauruun. "Ettekö sitten ymmärrä, että olen aivan yksityisluontoisissa valloitushommissa? Mitä minulla on valtiollisten riitojen kanssa tekemistä? Isänmaani on Tanska, mutta nyt rakastan myös Ruotsia, sentähden, että…"

"Ei, te ette ole vehkeilijä, siitä menen takuuseen!" huudahti Åke herra. "Kuinka vanha olette?"

"Mielihyvällä!" Akseli herra veti poveltaan pienen pussin, avasi sen ja etsi sormusta… Se oli poissa.

"Tämä on noituutta!" huudahti hän pelästyneenä. "Missä teillä on asuntonne?" kysyi Åke herra. "Dominikaaniluostarissa."

"Jos se on sama onneton sormus, joka minulla oli kerran kädessäni, saatte kiittää Jumalaa, sillä Hän on pelastanut henkenne."

Akseli, Årstan herra, näytti aivan kuin puusta pudonneelta; hän ei uskonut, että sormus oli kadonnut luonnollisella tavalla. David maisteri oli ainoa, joka tunsi salaisuuden. Oliko hän tehnyt varkauden?

"Tulkaa mukanani kotiini", sanoi Pietari herra. "Meidän täytyy saada häiritsemättä keskustella asiasta."

Kaikki kolme lähtivät yhdessä puodista. Rikissa juoksi yläkertaan katsomaan heidän jälkeensä.

Hän oli kuunnellut keskustelua ainoastaan osittain, mutta kuitenkin riittävästi saadakseen selon monista seikoista.

Pietari herran ja Akseli herran tunsi hän kyllä, mutta kolmas ritari oli herra Åke Hannunpoika, sama, josta David maisteri jo kuukausia sitten väitti, että paholainen oli vienyt hänet elävänä! Oliko hänet itsensä petetty, vai tahtoiko hän pettää muita?

Mutta täällä oli puhuttu myös kapinasta…? Ja taasenkin oli mainittu David maisterin nimi! Nyt muisti hän ne viekkaat kysymykset, joita tämä oli hänelle tehnyt, ja yhtäkkiä tunsi hän itsensä kiedotuksi verkkoon, josta ei voinut päästä vapaaksi.

Mitä välitti hän saamistaan lahjoista, antamistaan lupauksista? Jos David maisteri oli heittäytynyt vaaroihin, ei hänellä ollut lainkaan halua joutua samaan pulaan. Mitä häntä liikutti hänen kohtalonsa?

Uhkasiko jokin vaara Olavi Juhananpoikaa? Maisteri oli antanut hänelle kallisarvoisen koristuksen, mitä varten? Rikissa ei saanut olla läsnä heidän keskustelussaan. Varmaan uhkasi Olavia vaara? Mutta millainen? Kuinka saisi hän sen tietoonsa? Rikissan isä oli matkustanut pois useita viikkoja sitten. David maisteri oli hänet neuvonut Hollantiin erään juutalaisen luo, jolla oli runsas varasto kallisarvoisia koristeita ja joka David maisterin vuoksi varmaan antaisi niitä kohtuullisilla hinnoilla. Oli luultavaa, että kauppamatka jatkuisi Englantiin, mutta kunnon mies saattoi tehdä sen tyynellä mielellä, kun oli jättänyt talonsa ja tyttärensä niin hyvään hoitoon.

Kohta hänen lähdettyään sai Rikissan veli aivan odottamatta edullisen paikan Skaran koulussa, ja nuori tyttö oli aivan yksin, hänen sulhasensa oli hänet hylännyt aikoja sitten. Mutta ei pelon tai levottomuuden jälkeäkään hiipinyt hänen sieluunsa; jos todellinen vaara uhkasi, oli hän kyllin vahva suojellakseen itseään, uskoi hän.

Mietiskellessään, mitä olisi tehtävä, kuuli hän maisterin kulkevan edestakaisin kamarissa puodin yläpuolella. Tämä oli laitattanut sen pieneksi laboratoriksi, ja nyt, arveli Rikissa, keitteli hän parhaallaan lemmenjuomaa, jonka antaisi Kristina neitsyelle.

Rikissan suunnitelma oli pian tehty! Hän tahtoi itse viedä Kristinalle kallisarvoisen käsikirjoituksen, ja sattuma sai määrätä, mitä hän sanoisi hänelle.

Mutta oliko varmaa tai edes luultavaa, että hän sen jälkeen palaisi nykyiseen kotiinsa…? Rikissasta tuntui, että hän seisoi elämänsä käännekohdassa, ja kuten kaikki lujat luonteet, ei hän ollut vastahakoinen vaihteluun.

Mutta kuka sitten pitäisi huolta puodista ja tavaroista? Siellä säilytettiin hänen isänsä koko omaisuus, siis hänenkin omaisuutensa, ja Rikissa oli oppinut tuntemaan rahan arvon.

Silloin sattuivat hänen silmänsä kahteen suureen rautalaatikkoon, jotka olivat rinnakkain eräässä huoneen nurkassa. Hänen isänsä oli kerran näyttänyt, mihin tarkoitukseen ne olivat aiotut. Kun hän painoi erästä seinässä olevaa nappia, avautui siihen niin suuri aukko, että laatikot sangen helposti saattoi työntää sinne; nappula vedettiin pois, ja seinä oli jälleen ennallaan. Hän teki nopean kokeen, ja nähtyään, että se onnistui, oli hänen lähin huolensa kerätä kaikki kalleudet laatikkoihin. Kaikkein kallisarvoisin koriste oli tosin poissa, mutta sehän oli Olavilla ja tämän oli annettava se takaisin hänelle.

Hän kuuli, kuinka työpajassa tehtiin työtä, mutta siellä oli ainoastaan vähäarvoisia esineitä. Kuitenkin nouti hän sieltä yhtä ja toista, vei toisia laitettavaksi ja sanoi, että hän mahdollisesti erään huviretken tähden sulkee puodin huomiseksi.

Kun kaikki tyyni oli pantu säilytyspaikkaansa, työnnettiin laatikot paikoilleen, mutta kun seinä oli laitettu ennalleen, ei hän unohtanut viimeistä varokeinoa, vaan kiersi nappulan irti. Sen jälkeen ei terävinkään silmä voinut keksiä salaisuutta.

Rikissa veti helpoituksen huokauksen; nyt oli hän varma kaikkiin nähden — David maisteriinkin.

Tämä oli lakannut liikuskelemasta ylhäällä, hänen saattoi siis minä hetkenä tahansa odottaa tulevan alas… voisipa vain saada hänet puhumaan!

Nyt narisivat portaat, valonsäde pilkahti oven raosta, se aukeni ja maisteri astui sisään. Hän piti kynttilää toisessa kädessään ja pulloa toisessa.

"Kääntää Akseli herran sydän kevytmielisestä tytöstä pois ja antaa
Sten Kristerinpojalle puheenaihetta moniksi päiviksi ja viikoiksi."

"Huonosti olisivatkin muuten asiat!" Rikissa oli saanut tietää mitä halusi, mutta kun hän tahtoi mennä huoneeseensa, sanoi maisteri, että hän odottaa kotona viimeistään kymmeneen asti saadakseen tietää, kuinka kaikki oli käynyt.

"Minä suljen puodin koko päiväksi", sanoi Rikissa, "ja voi hyvin sattua, että keksin jotakin hauskempaa, enkä palaakaan tänne yksinäisyyteen".

"Tehkää niin, jos teitä haluttaa!" Mutta kun Rikissa saapui huoneeseensa, oli hänen mahdoton mennä levolle. Ajatukset risteilivät hänen päässään; mitä sanoisikaan hän neitsyelle…? Ja jollei tämä uskoisi, vaan kenties ajaisi hänet pois… Tai jos hän rakasti Olavia?

Mitä Rikissa tiesi säätyrajoista! Hänelle ei merkinnyt mitään muu kuin sydämensä ääni, ja ainoastaan sitä hän kuunteli.

Puoleksi pukeutuneena heittäytyi hän vuoteeseen ja koetti nukkua. Sekavat kuvitelmat ounastelivat hänen mielessään — hän heräsi siihen, että oli näkevinään vanhan noidan sulkevan Olavin luisevaan syliinsä.

Oli jo päivä ja hän hypähti äkkiä pystyyn. Kello näytti viittä. Puku, jota hän aikoi käyttää, oli jo laitettu valmiiksi. Se oli hieno, harmaa villapuku, mutta vyötärön ympärillä oli hänellä mustat samettiliivit, joita pitivät kiinni suuret hopeasolet. Kääriytyneenä yksinkertaiseen vaippaan, kiharaisen pään peittona valkoinen huntu ja kallisarvoinen kirja kainalossaan, lähti hän taipaleelle levottomuudesta pamppailevin sydämin.

Juuri astuessaan ulos portista kuuli hän maisterin avaavan ikkunaluukun ja huutavan hiljaa hänen nimeänsä, kaksi, kolme kertaa. Mutta hän ei ollut kuulevinaan mitään; hänestä tuntui, että sen miehen näkeminen tahraisi ne kuvat, jotka täyttivät hänen ajatuksensa, ja hän kiiruhti yhä enemmän askeleitaan. Hän riensi kohden tuntematonta, jolle mielikuvitus loi ihanimmat värinsä.

Rikissan tarvitsi ainoastaan ilmoittautua, ja Kristina neitsyt päästi hänet heti puheilleen.

Kristina näytti kummastuneelta, mutta kun hän avasi kirjan ja tunsi sen sisällön, silloin loistivat hänen silmänsä ilosta, hän painoi sitä rintaansa ja huuliaan vasten ja sanoi, ettei hän olisi voinut saada rakkaampaa lahjaa.

"Ettekä tahtonut antaa minun olla kauemmin sitä ilman? Sanomme sen Olaville, hän tulee muutaman tunnin kuluttua. Jos tahdotte odottaa siihen asti, niin esitän puolustuksenne! Sillaikaa tahdon lukea teille, arvaan, ettette osaa tehdä sitä itse."

"Se ei uhkaa ainoastaan teitä, vaan myös jaloa kasvatusäitiänne, kenties koko maatakin."

"Kyllä, sen tahdon!" vastasi Rikissa varmasti. Kristina vei hänet mukanaan, ja Märta rouvalle kertoi Rikissa mitä tiesi aiotusta kapinasta ja sen tarkoituksesta; mutta se nyt oli vain hänen sattumalta kuulemaansa tai arvailemaansa.

"Olisiko herra Pietari Turenpoika tiennyt tämän eikä ilmoittanut siitä minulle?" sanoi Märta rouva epäillen.

"Hän kertoi siitä Pietari herralle ja jalolle ritarille, herra Åke
Hannunpojalle."

"Sinullapa on merkillisiä uutisia, tyttö. Tahdon heti lähettää noutamaan Pietari herraa, hän on ainoa, joka voi antaa valoa tähän asiaan."

Mutta kun molemmat tytöt olivat jääneet kahden, heitti Rikissa pois kaiken umpimielisyyden. Hän kertoi, kuinka hän päivä päivältä oli yhä enemmän kiintynyt Olaviin, mutta hän ei ollut ymmärtänyt sitä ennenkuin saatuaan tiedon, että nuoren miehen sydän kuului toiselle.

"Jos se tapahtuu toisin kuin pyhimykset sallivat, on se todellakin suuri synti."

"Älkää vihastuko häneen!" pyysi Rikissa. "Teidän näkemisenne on kova kiusaus."

"Se häpeämätön!" huudahti Märta rouva. "Kenpä tietää, eivätkö vihollisemme perusta jo siihen suunnitelmiaan!"

"He tekevät niin!" vastasi Rikissa kiihdyksissään, ja sitten kertoi hän, että Akseli Årstan herra ja Sten Kristerinpoika kuuntelisivat salassa sitä rakkaudentunnustusta, jonka tekemiseen Kristina neitsyelle Olavia oli kehoitettu.

"Akseli Årstan herra!" toisti Kristina. "Onko mahdollista, että hän epäilee minua?"

"Hänen on pakko!" huudahti tyttö. "Tämä juoma" — hän otti pullon esiin — "olisi minun saatava teidät ottamaan, ja siinä on voima, joka taivuttaa sydämenne Olaviin!"

"Sitä ei voi mikään maailmassa!" vastasi nuori neitsyt ylpeästi. "Kaatakaa juoma pikariin, minä näytän teille, että voin tyhjentää sen ilman vaaraa! No, miksi viivyttelette?"

"Ei, se on uskon voimaa! Se on voiton varmuutta!" Ja hän tempasi pullon neuvottoman Rikissan kädestä, kaasi sisällön pikariin ja tyhjensi sen viimeiseen pisaraan.

"Kunpa et vain joutuisi katumaan, lapsi! Näillä taikajuomilla on väliin hirveä vaikutus."

Muuan palvelija ilmoitti, että Pietari Turenpoika ja Akseli Årstan herra pyrkivät puheille.

Pietari herra riensi tyynnyttämään Märta rouvan hätäilemistä. Hän kertoi, mihin toimenpiteihin oli jo ryhdytty tyyneyden säilyttämiseksi; mutta tärkeintä kaikista olisi, että onnistuttaisiin vangitsemaan vaarallinen yllyttäjä ja vehkeilijä, David maisteri. — Tälaikaa oli Akseli herra kääntynyt kauniin neitsyen puoleen. Lieneekö hän tänään osannut paremmin sovitella sanansa vai tekikö taikajuoma vaikutuksensa, vaikkei Kristina sitä tahtonut myöntää? Neitsyt hymyili hänelle, ei vetänyt pois kättä, johon hän oli tarttunut, ja vastasi vihdoin ujosti, myöntäen hänen pyyntöönsä saada puhutella Märta rouvaa.

Nuori mies oli liian onnellinen ollakseen käyttämättä niin suotuisaa mielialaa hyväkseen, ja hetkisen kuluttua seisoivat nuoret äskenkihlatut käsi kädessä ja ottivat vastaan Pietari herran ja Märta rouvan onnentoivotukset.

Rikissa oli vielä huoneessa hänkin, kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiotaan. Kaikki, mitä hän oli nähnyt, oli herättänyt hänen ihmettelyään; oli kuin hän näkisi jonkin toisen maailman. Kun Kristina kihlautui tanskalaiselle aatelismiehelle, toteutui siten hänen rakkain toivomuksensa, mutta kuitenkin tuntui hänestä, ikäänkuin välimatka pitenisi Olavin ja hänen välillään.

Taasenkin astui sisään muuan palvelija ja ilmoitti, että lukutunti oli käsissä.

Kristinan silmät välähtivät; hän heitti päänsä ylpeästi taaksepäin sanoen: "Seuratkaa minua kaikki! Rangaistus on tuleva sellaiseksi kuin on ollut rikoskin!"

"Mikä on tarkoituksesi?" kysyi Märta rouva. "Onneni tähden rukoilen rikollisen puolesta", sanoi Akseli herra lempeästi.

"No, hyvä sitten, tahdon olla sääliväinen; paljon lempeämpi kuin hän ansaitsee!" sanoi Kristina luoden katseen Rikissaan. Kun tämä hänen viittauksestaan lähestyi, kuiskasi hän: "Sinä rakastat häntä?"

Tietämätönnä siitä, mitä oli tapahtunut, kokonaan järjettömän intohimonsa elähyttämänä ja lujasti päättäneenä ilmaista sen, oli Olavi tavalliseen aikaan astunut lukuhuoneeseen. Hän oli iloinen, kun neitsyt ei ollut vielä siellä, hän tarvitsi aikaa tyyntyäkseen. Kallisarvoinen koristus, joka hänellä oli hallussaan, oli ihmeellisellä tavalla lisännyt hänen rohkeuttaan ja hälventänyt hänen epäilyksiään. Hän ei tuntenut mitään pelkoa, että ainaiseksi menettäisi onnen joka päivä nähdä Kristinaa ja oleskella hänen läheisyydessään.

Nyt kuuli hän ääniä, useampia henkilöitä lähestyi. Ovi avautui, hän näki ainoastaan Kristinan, mutta tämä ei ollut kaltaisensa; niin ylpeänä ja kylmänä ja ynseänä ei hän ollut nähnyt häntä koskaan ennen.

Neitsyt piti kirjaa kädessään, eikä Olavi voinut tukehduttaa tyytyväisyyden tunnettaan.

"Tämä on työ, joka on teille kunniaksi, Olavi Juhananpoika", sanoi hän. "Oletteko aikonut sen minulle?"

"Ennenkuin otan sen vastaan, kysyn teiltä, oletteko sitä tehdessänne pitänyt ajatuksenne niin puhtaina, että pelottomasti olisitte voinut antaa Jumalan ja ihmisten lukea ne."

"Olen vaivainen syntinen ihminen!" Nämä sanat, jotka lausuttiin todellisella nöyryydellä, eivät jättäneet tekemättä vaikutustaan nuoreen, ylpeään tyttöön.

"Niin minäkin olen!" vastasi hän vienolla äänensävyllä. "Ja tiedän hyvin, että jos siinä olisi jotakin saastuttavaa, ette tahtoisi antaa sitä minulle." Olavi kumarsi syvään. "Tahdotteko maksaa velkanne minulle?"

"Jalo neiti, teidän kihlattunanne lienee minulla oikeus suorittaa velkanne", puuttui Akseli herra puheeseen.

Olavi ei kohottanut päätänsä, mutta hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi.

"Kiitän teitä!" vastasi Kristina. "Mutta tällä kertaa tahdon tehdä sen itse!"

"Te olette jakanut paljon tietoja minulle ja hovineitsyilleni, Olavi Juhananpoika", sanoi Märta rouva. "Ja se velka on suurempi kuin minä voin maksaa."

"Tunnustan velkani minäkin!" huudahti Kristina kiihkeästi. "Ja nyt, kun työ on päättynyt, on siitä tehtävä tili… Mutta lasku ei ole vielä oikein selvä", sanoi hän liikutuksesta vapisevalla äänellä… "Onko totta, että… olette tullut tänään… tunnustaaksenne rakkautenne."

Nuoren miehen kasvot kävivät vaaleiksi kuin lumi, mutta hän katsoi vakavasti neitsyeen ja vastasi:

"— — tälle nuorelle tytölle?" jatkoi Kristina, tarttuen Rikissan käsivarteen. "Te tiesitte, että hän toisi kirjan tänne, ja nyt tahdoitte pyytää minun puoltosanaani?"

"En", vastasi Olavi kohottaen päänsä. "Nyt te erehdytte! Minä rakastin korkeasukuista neitsyttä, en hänen sukuperänsä tai kauneutensa tähden, vaan niiden tavattomain lahjojen, jotka Jumala on pannut hänen sieluunsa. Hän näytti minusta puhtaimmalta ja ihanimmalta kaikista taivaan tähdistä, ja minä palvoin häntä kuin pyhimystä. Silloin houkuttelivat kiusauksen äänet! Äänet omassa povessani voin vaientaa sanoen: 'Loitotkaa minusta!' Mutta ulkonaiset, ne pettivät minut, ne panivat taikakeinon käteeni. Kas, tässä!" — Hän otti kallisarvoisen kiven ja antoi sen Rikissalle. "Ottakaa se takaisin! Minä hullu saatoinkin uskoa, että taivaan kipinä sallisi itseään kiinnittää mihinkään maalliseen! Minä hullu uskoin, että jos vilpittömästi tunnustaisin syntini kuten pyhimyksen edessä, niin olisi hän ensimäinen ojentamaan minulle kätensä sovitukseksi! Minä seitsenkertaisesti hullu, joka en ymmärtänyt, ettei maan päällä ole niin korkeaa ja puhdasta rakkautta, ettei se katsoisi persooniin."

"Olen kenties tehnyt teille väärin!" sanoi Kristina. "Ja se surettaa minua syvästi."

"Sanokaa, mitä haluatte!" virkkoi Märta rouva. "Minä teen siitä anomuksen valtionhoitajalle."

"Kun milloin käytte Tukholmassa, niin muistakaa, että täällä on teillä ystäviä, jotka ilolla näkevät teidät jälleen!" lisäsi jalo rouva ojentaen hänelle kätensä suudeltavaksi.

"Ei!" huudahti tämä. "Niin emme saa erota! Vaikka olenkin vaipunut alas siitä korkeudesta, johon olitte minut kohottanut, täytyy minun sitä elävämmin tuntea syyllisyyteni teitä kohtaan. Ottakaa käteni, sanokaa, että annatte anteeksi!"

Mutta vedettyään kätensä takaisin tunsi Kristina, että se oli kostea nuoren miehen kyynelistä.

Akselin ja Olavin jäähyväiset toisilleen olivat ystävälliset, mutta kenties hieman kainostelevat edellisen ja sangen kursastelevat jälkimäisen puolelta.

Pietari herra puristi hänen kättänsä ja sanoi toivovansa, että he pian tapaavat toisensa Upsalassa.

"Kukaan ei ole tehnyt hänelle niin väärin kuin minä!" puuskahti
Kristina kiihkeästi.

"Annan hänelle anteeksi hänen rakkautensa, sillä minun on kiittäminen häntä onnestani", virkkoi Akseli herra.

Pietari herra neuvotteli Märta rouvan kanssa niistä varokeinoista, joihin oli ryhdyttävä. Molemmat tiesivät, että kavaltaja oli Sten Kristerinpoika. Hän oli ollut saapuvilla edellisissä neuvotteluissa, salaliittolaiset olivat siis hänen kauttaan saaneet tietoonsa, ettei rauhanystävillä tätä nykyä ollut menestyksen toiveita, mutta ei sentään ollut luultavaa, että he tykkänään luopuisivat hyökkäyssuunnitelmastaan, erittäinkin kun voimat olivat kootut. Parasta oli siis olla varuillaan.

Mutta välttääkseen iskua tarvitsee tietää, mistä se tulee. Linnan puolustusjoukko oli vähäinen; monet seikat viittasivat siihen, että senkin keskuudessa oli pettureita, ja porvariston, kauppiasten ja työmiesten keskuudessa, missä olivat ruotsin- ja missä tanskanmieliset?

Ja kuka oli johtaja? Kaikista merkeistä päättäen Akseli, Årstan herra, tai oliko hän vain kylttinä, ja oliko kenties joku toinen takana?

Kaikki keskustelut nuoren miehen kanssa viittasivat siihen että niin oli laita.

"Tulin tänne valloittamaan", sanoi hän. "Ja niin pistettiinkin minut itseni kahleihin!"

Enempää ei hän tahtonut sanoa. "Minun täytyy palata Tanskaan", lisäsi hän. "Älkää pakoittako minua isänmaatani kavaltamaan!"

Hänelle ei tehty mitään kysymyksiä, mutta kun hän puhui David maisterista, sanoi hän olevansa vakuutettu, että mies oli petturi, mille puolelle asettuikin.

Pietari herra kiinnitti siihen huomiotaan, ja kuinka vähän hän David maisteria tunsikin, katsoi hän varovaisuuden vaativan, että hänen persoonansa otettiin talteen.

"Dominikaaniluostarissa käy hän joka päivä", sanoi Akseli herra. "Sen jälkeen, mitä on tapahtunut, koettanee hän varmaankin kuristaa minut. Sanotaan hänen oppineen sen tempun Venäjällä, ja ehdotan, että otatte hänet kiinni minun luotani, mieluimmin ennenkuin hän on toteuttanut hankkeensa."

"Teidän on tänään muutettava linnaan", sanoi Märta rouva. "Mutta olisi toivottavaa, ettei David maisteri saisi sitä tietoonsa."

Pietari herra ehdotti muutamia varotoimia ja riensi sitten neuvoskamariin uusiin neuvotteluihin.

Kukaan ei ollut kiinnittänyt huomiotaan Rikissaan, kukaan ei nähnyt, kun hän hiljaa ja huomaamatta kuin varjo hiipi ulos huoneesta.

Hän oli epätietoinen, minnepäin suuntaisi askeleensa. Kotiin ei hän tahtonut palata. Ehdittyään linnan porttiholviin huomasi hän David maisterin. Tämä odotti häntä, mutta näytti samalla pelkäävän tulevansa huomatuksi, sillä kun vastakkaiselta taholta kuului askeleita, vetäytyi hän piiloon erääseen ikkunakomeroon.

Rikissa käytti hetkeä hyväkseen, juoksi ohitse kuulematta maisterin huutoja, eteenpäin, yhä eteenpäin, välittämättä mihin meni.

Niin pakenee ahdistettu naarashirvi ajajoitaan. Rikissa ei voinut päästä niitä pakoon, sillä hän kantoi niitä omassa povessaan; ne olivat hyljätty rakkaus, epäluulo ja itsensä halveksiminen.

Pyhän Klaaran luostarin näkeminen herätti hänet tajuunsa. Hän ei tiennyt, kuinka oli tullut tänne. Tosin oli hän nähnyt ihmisiä vilahtelevan ohitseen, hänellä oli himmeä tuntemus, että he olivat katsoneet hänen jälkeensä, puhutelleet häntä, mutta kaikki tyyni oli kuin unta. Nyt muisti hän, että hänellä oli muuan tuttava Pyhän Klaaran luostarin nunnien joukossa; tämä voisi hänet kätkeä. Ja niin soitti hän kelloa.

Nunna tähysteli hänen pukuaan; se viittasi säätyläisnaiseen, mutta paljas pää ja koko hänen hämmentynyt esiintymisensä vaikutti, että nunna epäröi päästää häntä sisään.

Rikissa pani merkille hänen tutkistelunsa. "Minun täytyy puhutella häntä!" huudahti hän. "On kenties kysymys hengestäni!"

Nuori tyttö vaipui penkille; hänelle kerrottiin, että sisar Agneta oli rukouksissa, ja hänen täytyi odottaa.

Kun virta nousee yli äyräidensä, murtuvat padot. Hillitön luonne ja raju suru mursivat yhdessä hänen vastustusvoimansa. Päätös olisi kuitenkin ollut epätietoinen, ellei hyväätekevä pyörtymys olisi vienyt hänen tajuntaansa. Sellaisessa tilassa nunnat hänet löysivät. Kun Rikissa heräsi, havaitsi hän olevansa mitä hellimmän huolenpidon esineenä. Hänet oli pantu vuoteeseen. Muuan nunna valeli hänen päätänsä, toinen lämmitteli hänen jalkojaan, kolmas piteli hänen kättänsä, kun taasen neljäs pyysi häntä ottamaan tarjoamansa vahvistavan lääkkeen. Rikissa teki mitä pyydettiin ja paneutui sitten jälleen pitkäkseen.

Sitä paitsi hän pelkäsi. Hän ei tahtonut ilmaista mitään. Mutta tämä rakkaus, tämä osanotto teki hänelle hyvää. Se oli jotakin uutta hänelle! Mitähän, jos hän jäisikin tänne… ainaiseksi? Ei, sitä hän ei tahtonut! Mutta mihin, mihin hän menisi?

"Luulen, että hän on nukkunut!" kuuli hän muutaman nunnista sanovan.
"Jättäkäämme hänet yksin!"

Juuri sitä hän toivoikin, ja hän makasi liikkumatonna, vahvistaakseen heitä tässä aikomuksessa.

Vihdoinkin olivat kaikki poissa! Nyt saattoi hän katsella ympärilleen, nähdäkseen, kuinka kolkko pieni huone oli… Ei, ei, hän ei tahtonut ruveta nunnaksi. Mutta mihin hän sitten ryhtyisi?

Hän oli nyt näkevinään David maisterin edessään… Hänen täytyi nauraa miekkoselle, tämä näytti melkein pelokkaalta, ja hän tunsi, kuinka sappi paisui hänen povessaan. Kuinka hän vihasikaan sitä miestä! Mutta mitä oli tämä tehnyt hänelle? Antanut hänelle lahjoja ylenmäärin, täyttänyt kaikki hänen toivomuksensa, imarrellut häntä, suosinut hänen heikkouksiaan.

"Hän on minun salainen viholliseni", tuumi hän itsekseen. "Minä olen ainoastaan hänen tahtonsa välikappale."

Hän muisti, kuinka tämä mies oli kehoittanut häntä valehtelemalla vapautumaan isänsä nuhteista, kuinka hän oli muuttunut seurustellessaan hänen kanssansa… Ennen oli hän ollut ainoastaan oikukas ja uhmaileva. Nyt oli hän muuttunut veikisteleväksi; syntiset ajatukset ja halut olivat hiipineet hänen sieluunsa, ja ainoastaan synnynnäinen ylpeys ja viisaat laskelmat olivat häntä estäneet antamasta niille perään.

Sitten ilmestyi jälleen Kristinan kuva hänen sielunsa silmien eteen. Olavi oli hänelle jakanut tietoja, hän oli kenties yhtä oppinut kuin opettajansakin… Tämä se oli voittanut Olavin rakkauden ja ihailun…?

Hänen täytyi etsiä jotakin hommaa, joka tyynnyttäisi ja kiinnittäisi hänen ajatuksiaan. Mitä parempaa hän voisi valita kuin sen, jolla saavuttaisi Olavin kunnioituksen, kenties ihailun! Kukapa tiesi mitä tulevaisuus saattoi tuoda mukanaan. Hän oli rikas, sangen rikas.

Koristus, jonka Olavi oli antanut hänelle takaisin, — mihin oli hän sen pannut?… Hän etsi innokkaasti taskuistaan — vihdoinkin löysi hän sen. Se jo yksinään oli pieni omaisuus. David kenties vaatisi sitä. Ei koskaan hän sitä anna — hän tahtoi lisätä aarteitaan; ne tulevat kerran olemaan hänelle tarpeen.

"Joko kärsii hän kovia ahdistuksia tai on hän kovin sairas", kuuli hän jonkun henkilön kuiskaavan toiselle aivan lähellään.

Ja siitä pitäen sai hän yhä suurempaa huolenpitoa ja hellempää vaalintaa osakseen.

Sisar Agneta oli alituiseen hänen luonansa, puhui luostarin rauhasta ja siitä sanomattomasta onnesta, että sai aina olla samanhenkisten, hurskaiden sielujen parissa.

Rikissa oli yhtä mieltä ja sanoi, että jollei hänellä olisi tyttären pyhiä velvollisuuksia täytettävänään, heittäytyisi hän ilolla kirkon syliin.

Mutta sitten rohkeni hän tiedustaa, eikö hän isänsä kotiutumiseen saakka saisi asuntoa luostarin muurien sisällä.

Tämä oli jotakin, mitä sallittiin ainoastaan hyvin nuorille tytöille, luultavasti sentähden, ettei heidän luultu pystyvän käsittämään olosuhteita. Rikissan pyyntö olisi sentähden epäilemättä hylätty, jollei olisi otettu lukuun etuja, jotka muuten pelättiin menetettävän.

Pieni kamari portinvartiahuoneen takana saatettiin luovuttaa. Täten sai hän myös tilaisuuden mennä luostarista ulos milloin halutti herättämättä pahennusta hurskaiden sisarien keskuudessa.

Rikissa otti heti huoneensa haltuunsa. Pienellä rahalahjalla teki hän portinvartiattaren ystäväkseen ja uskotukseen; tämä lainasi hänelle vaipan, ja illanhämyssä lähti hän aivan yksin luostarista.

Hän tunsi itsensä vennonvieraaksi, joka on luvattomilla teillä, kun hän pimeänhämyssä hiipi isänsä taloon. Suuri oli hänen hämmästyksensä, kun hän näki kaikki ikkunaluukut sulettuina. Työpajan ikkuna oli pihalle päin, mutta hän saattoi päästä sinne pienestä takaportista. Onneksi oli se ainoastaan painettu kiinni eikä salvattu. Hän avasi sen hiljaa, astui pihalle ja tähysteli sulettuja ikkunaluukkuja. Koko talossa oli aivan pimeää ja aivan hiljaista; työ oli siis lakannut, mutta kenen käskystä?

Kun Rikissa avasi kellarin oven, ammotti musta kuilu häntä vastaan, mutta vaikkei hän suinkaan ollut arka ja vaikka hän oli lukemattomia kertoja juossut tätä tietä pimeässä, tunsi hän nyt kuitenkin käsittämätöntä pelkoa ja sulki oven jälleen.

Silloin oli hän kuulevinaan hiipiviä askelia sekä edessään että takanaan, ja silmittömästi pelästyneenä riensi hän takaportista kadulle. Hänestä tuntui, että joku seurasi hänen kintereillään.

"Onnittelen teitä, sillä teillä on yhtä vahvat keuhkot kuin jalkannekin ovat nopeat", sanoi mies.

"Ensin hieman hengähtää, sitten kysyä syytä, miksi kultasepän talo ja puoti pidetään sulettuina."

"Mutta kun tulette sieltä, lienee teillä jotakin tekemistä sisällä olevien ihmisten kanssa."

"Hänen sorja tyttärensä sitä on jatkanut, mutta nyt on kadonnut hän ja kaikki muut."

"Työmiehet ovat selittäneet, etteivät varkaat ole voineet päästä sisään."

"Siksi, että olen Rikissa!" huudahti tyttö kiihkeästi ja heitti alas huppukauluksen. "Niin mustaa syytöstä en odottanut kenenkään tekevän minua vastaan!"

"Tästälähin otan teitä puolustaakseni, kaunis Rikissa! Nyt tiedän, että olette syytön."

"Niin tärkeää kuin onkin saada roisto kiinni, epäröin kuitenkin hyväksyä teidän ehdotustanne."

Åke Hannunpoika riensi pois. Linnaväestä sai hän kymmenen luotettavaa miestä ja palasi näiden kanssa sille kadulle, jonne oli jättänyt Rikissan.

Mutta tyttöä ei näkynyt missään, ja ritari alkoi luulla, että tämä oli väistänyt vaaraa.

Ritari päästi helpoituksen huokauksen arvellen kyllä selviävänsä lurjuksesta yksinkin.

Katu oli melkein pimeä; muutamat tähdet, jotka pilkistelivät pilvien raoista, valaisivat sen tuontuostakin himmeällä ja riittämättömällä valolla.

Heti sen jälkeen kuultiin useampien henkilöiden hiipivän yli kadun ja loittonevan.

Kotvan kuluttua sanoi Rikissa matalalla äänellä, mutta selvästi: "Nyt on vaara ohitse."

"On, seuratkaa aivan jälestäni! Ainoastaan kaksi miestä saa tulla pihaan, heidän on asetuttava kellarin oven taa, niin etteivät heti näy, jos alhaalta heittäisi kynttilä valonsa sinne ylös. Kaikki muut pysähtyvät kadulle. Siinä kaikki!"

Nopein askelin riensi hän katua eteenpäin ja meni pihaan samaa tietä kuin edelliselläkin kerralla.

Mutta kun hän avasi kellarin oven, näki hän alhaalta valon pilkahduksen, joka katosi yhtä nopeasti.

Hän hapuili muutamia askeleita portaita alaspäin. "David!" huusi hän hiljaa. "David!"

"Mutta hehän sanoivat, että hän jäi tänne!" sanoi hän ikäänkuin itsekseen.

"Kun istuin itkien ulkona kulmakivenä, kysyivät he minulta syytä, ja kun sanoin heille, että David maisteri piiloutui minua, neuvoivat he minut tänne ja käskivät minun huutaa ääneen, niin hän varmasti vastaisi. Mutta minä en ole niin tuhma, minä ainoastaan kuiskaan hänen nimensä, hän kuulee sen kuitenkin… Onko hän vihainen minulle?… Mitäpä syytä hänellä olisi?… Ei mitään!… Jos juoksin eilen hänen ohitseen, tein sen siksi, että minua ajettiin takaa ja pelkäsin omasta puolestani ja vielä enemmän sentähden, että hänkin joutuisi kiinni… hän, joka… Niin, nyt en sano enää mitään, vai onko minun jatkettava?"

"David maisteri, minä rakastan sinua! Mutta en niiden lahjojen tähden, joita olet antanut minulle! David, minä rakastan sinua! Mutta en siksi, että olet luvannut viedä minut valtaan ja rikkauteen! Olet antanut minulle rakkautesi, ja sentähden rakastan sinua niin suuresti, että tahdon antaa henkeni puolestasi!"

Mitä Rikissa oli edellyttänyt, tapahtui nyt. David maisteri nousi portaita ylös ja valaisi pihalle, ja kun siellä ei näkynyt ketään, meni hän nopeasti jälleen alas ja sanoi kiihkeästi: "Seuraa minua, Rikissa!"

"Mitä, sinä et kanna minua käsivarsillasi! Ja sitäkö sinä sanot rakkaudeksi?"

"Itsepäinen, uhmaileva tyttö!" David juoksi ylös jälleen ja sieppasi hänet syliinsä.

Rikissa kietoi käsivartensa hänen kaulaansa: "Nyt olen sinun!" huusi hän. "En päästä sinua enää!"

Mutta tämä kiertyi lujasti kiinni häneen. Silloin heittäytyi David rentonaan alaspäin ja molemmat kierivät kellariin. Lamppu sammui. Tuli aivan pimeä.

Mikä näky! Murhaaja oli poissa, mutta Rikissa makasi maassa pitkin pituuttaan. Hänellä oli haava kaulassaan, ja siitä virtasi veri; hän koetti puhua, mutta ei voinut.

"Tuonne vasemmalle!" kuiskasi tyttö. "Rientäkää, rientäkää, ennenkuin on myöhäistä."

"Sulkekaa verenvuoto!" käski ritari lähimmälle miehelleen ja riensi osoitettuun suuntaan.

David maisteri oli ajautunut parin kivipatsaan väliin, hänellä oli verinen veitsi kädessään ja hän näytti olevan valmis myymään kalliista henkensä.

Mutta Åke huomasi hänen takanaan tulenvaloa. Siellä oli siis ovi, jonka kautta hän aikoi päästä pakoon.

Nopeasti kuin ajatus heittäytyi ritari maahan pitkäkseen, ja erään hänen miehensä taistellessa riisuakseen Davidilta aseet tarttui hän tämän toiseen jalkaan ja vetäisi miekkosen kumoon. Tällöin aukeni ovi sepposen selälleen ja siitä näkyi pitkulainen huone, joka oli ylemmän kellarin alla, mutta siihen oli laitettu muutamia aukkoja, joista soihtujen loimo saattoi langeta sisälle. Kaatuessaan päästi David kamalan parahduksen. Hänen oma puukkonsa oli sattunut keskelle hänen rintaansa.

Tämä istui pystyällään, nojaten seinää vasten, ja katsoi kysyvästi ritariin.

Ritarin käskystä vietiin David sinne, missä Rikissa oli. Tytön nähdessään kääntyi hän pois.

"Tunnusta!" toisti ritari jyrisevällä äänellä. "Muuten päästän siteen, ja sinä olet kuoleman oma ennen ensi kellonlyöntiä."

Sukanvarsi vedettiin alas. Siellä oli pitkä tuohilappu nimiä täynnä.
Ensiksi oli kirjoitettu: Sten Kristerinpoika.

"Hiljaisuus lienee tätä nykyä paras lääke. Saamme huomenna puhua lähemmin asiasta."

Sotamiehet kantoivat hänet ulos kellarista ja sitten hänen entiseen huoneeseensa.

"Kristina neitsyen opettajaa, Olavi Juhananpoikaa!" Heikko puna lehahti kalpeille poskille.

Mutta vasta kun Rikissa oli viety kamariinsa ja luostarisisar saapunut, lähti ritari kovanonnen talosta, luvaten palata aikaisin seuraavana aamuna.

Kello oli kymmenen illalla ja kaupunki oli vaipunut uneen, Pietari herra herätettiin ja hänelle ilmoitettiin mitä oli tekeillä.

Sten Kristerinpojan läheisenä sukulaisena oli hänen ilmoitettava tälle, että salahanke oli keksitty, taivutettava hänet tunnustamaan, mitä sillä oli tarkoitettu, ja, jos hän kieltäytyi tästä, teljettävä hänet huoneeseensa.

Åke herran oli koottava salaliittolaiset, jollakin verukkeella vietävä heidät raatihuoneelle ja pidettävä siellä varmasti vartioituina seuraavaan päivään, jolloin neuvosto sai asioista määrätä.

Koskaan ei ole suunniteltu aseiden riisuminen käynyt tyynemmin. Todistukset salaliittolaisia vastaan olivat siksi selvät, ettei niitä voinut kieltää, ja kun voittajapuolue tuntui olevan taipuvainen lempeyteen, katsottiin viisaimmaksi heti tarttua rukouskirjaan ja lykätä syy toisten niskoille.

David maisteri oli väärillä huhuilla ja ilmiannoilla nostattanut myrskyn; kun hän oli poissa, odotettiin sen pian asettuvan.

Seuraavana aamuna ilmoitettiin yön tapahtumista Märta rouvalle. Herra Pietari Turenpoika sanoi hänelle, että kaupungin oli kiittäminen nuorta Rikissaa siitä tyyneydestä, mikä vallitsi, ja hän luultavasti sai maksaa sen hengellään.

Kun Akseli, Årstan herra, sai kuulla mitä oli tapahtunut ja että David maisteri oli kuolemaisillaan, tahtoi hän rientää hänen luoksensa saadakseen sormuksensa takaisin. "Nyt ei hänellä ole mitään syytä pitää sitä", sanoi hän Pietari Turenpojalle.

"Minä seuraan teitä", vastasi tämä. "Minua haluttaa kuulla, kuinka hän pääsee täyttämästä toivomustanne."

Lähettiläs, joka kutsui Olavia Rikissan luo, tapasi hänet juuri hänen ollessaan lähdössä Upsalaan.

Se ei häntä miellyttänyt, mutta kuolevan toivomus on pyhä, ja hän riensi sitä noudattamaan.

Puna tytön poskilla ja iloinen hymy, jolla hän otti Olavin vastaan, ei viitannut läheiseen kuolemaan. Tämän ajatuksen luki hän siitä kummastuksen ilmeestä, jolla nuori mies katseli häntä saapuessaan. "En minä ole teitä pettänyt", sanoi hän ojentaen tulijalle kätensä. "Agneta sisar sanoo, että minulla on ainoastaan muutamia tunteja elinaikaa."

"Meillä ei siis ole lainkaan aikaa hukata", jatkoi Rikissa. "Istukaa sängyn viereen ja antakaa minulle kätenne, niin saan enemmän rohkeutta tunnustukseeni."

Olavi teki kuten kuoleva pyysi, mutta kun hän ojensi kätensä, tunsi hän, että tämän kädet olivat kuumeenpolttavat.

"Minä olen ollut suuri syntinen", aloitti Rikissa. "En teoissa, mutta ajatuksissa. Ylpeyteni minut on pelastanut lankeamasta, ei synninkammoni. Hän, joka myös kamppailee kuoleman kera, imarteli kaikkia pahoja taipumuksiani, minä olin isäni piloille hemmoiteltu lapsi, mutta hänen vaikutuksestaan tulin veikisteleväksi, oikukkaaksi, valhettelevaksi! Minä tunsin hänen aikeensa tehdä minusta erään korkean herran jalkavaimon enkä minä ollut siihen taipumaton. Harjoituksen vuoksi kiemailin hänellekin, mutta sen tein ainoastaan häntä kiduttaakseni, sillä sydämeni vihasi ja halveksi häntä… Sitten tulitte te!…"

"En, minulla ei ole aikaa! Ne harvat sanat, jotka puhuitte, olivat lempeitä ja hyviä, mutta te ette kiinnittänyt mitään huomiota minuun, ja se oli niin tavatonta, ette se herätti huomiotani.

"Minä en teettänyt kirjaa valmiiksi, jotta te tulisitte uudestaan, monta kertaa… Kaikki, mitä sanoitte minulle, oli aivan erilaista kuin muiden juttelut, tuntui kuin olisin luonut silmäyksen uuteen maailmaan, ja joka kerta kyllästyin yhä enemmän siihen, missä elin. Mutta teidän välinpitämättömyytenne harmitti minua… Miksi ette rakastaisi minua samoin kuin kaikki muutkin? Olin varma siitä, että toinen rakkaus oli syynä siihen, ja minä iloitsin saatuani tietää, ettei siihen vastattu!"

"Olin nyt varma voitosta. Kristina neitsyt tarjosi teille käteni, jäte hylkäsitte sen. Seisoin kuin ukkosen lyömänä. Te hylkäsitte sen, mitä niin monet muut tavoittelivat!…

"Teidän sydäntänne ei voinut voittaa kauneus, eivät maalliset aarteet, vaan ainoastaan se, jonka sielu näytti niin puhtaalta ja viattomalta kuin kirkkain tähti taivaan laella… Minusta tuntui sillä hetkellä, kuin lyijypainot painaisivat minua maahan, kuin olisin voinut vajota maan alle! Te lähditte, ja minusta oli niin synkkää ja tukehduttavaa… Minun täytyi poistua!… Kuinka monet ajatukset ovatkaan siitä pitäen tulleet ja menneet menojaan!… Olen rukoillut — ensi kerran sydämeni syvyydestä!… Olen kamppaillut epätoivossani… Ah, mitä kaikkea olenkaan kokenut muutamissa tunneissa!… Jokin salainen ääni kehoitti minua tulemaan tänne. Sen jälkeen on kaikki tapahtunut korkeammasta vaikutuksesta. Herra armossaan salli minun sovittaa syntini hengelläni!… Nyt varisee kaikki synnin kuona pois, sieluni puhdistuu, ja minä tulen niin kirkkaaksi kuin tähti taivaalla… Silloin ette minua enää halveksu!"

"Sitä en ole tehnyt koskaan", sanoi Olavi syvästi liikutettuna. "Jos saatte elää, rakastan teitä kuten sisartani, ja jos lähdette täältä, ikävöin nähdä teidät jälleen."

"Kiitos!" sanoi Rikissa. "Kuulkaa nyt vielä: Tämä koristus on minun; käyttäkää se köyhien hyväksi!… Agneta sisar sanoo teille, missä isäni kaikki aarteet ovat säilössä… Lohduttakaa häntä, kun hän on menettänyt tyttärensä — tervehtikää häntä ja — veljeäni —" Hänen päänsä vaipui alas, Olavi kannatti häntä käsivarsillaan, ja nojaten hänen rintaansa vasten huokasi Rikissa viimeisen henkäyksensä, kuten lapsi äitinsä sylissä.

Kun ritari Pietari Turenpoika ja Akseli, Årstan herra, astuivat David maisterin luo, oli siellä ennen heitä vanha nainen, jota he pitivät sairaanhoitajattarena.

Hän seisoi pystypäin, käsivarret ristissä ja oikea käsi nyrkkiin puristettuna. Ankarasti, melkein uhkaavasti katseli hän makaavaa.

"Ryöväri, rosvo hän oli!" huudahti nainen. "Kuolleet noutakoot nyt kuolleensa! Mitä hän varasti minulta, olen nyt ottanut takaisin!" Näin sanoen poistui hän huoneesta.

Seuraavana päivänä pidettiin juhlallinen messu Pyhän Klaaran pääkuorissa. Useita jaloja ritareita ja rouvia oli läsnä; se oli kunnioituksen ja kiitollisuuden osoitus… Mutta kun kirstu oli laskettu hautaan ja hauta luotu umpeen, silloin istutti Olavi valkoisen ruusupensaan haudalle ja mietti itsekseen: "Monet saavat kilvoitella vuosikaudet vapautuakseen syntitaakastaan, harvat voivat siitä päästä yhdellä ainoalla uhrautuvalla teolla."

HEMMING GADD.

Viimeksi tavatessamme tätä merkillistä miestä ei hän ollut vielä sivuuttanut keski-ikäänsä. Elämällä oli vielä jälellä rusohäiveitään, mutta ne pettivät ja hänen mielensä katkeroitui. Epäluulo ja ihmisten halveksuminen juurtui yhä syvemmälle hänen sieluunsa, samalla kertaa kuin hän osoitti sanoin ja toimin uhrautuvaisuutta ja isänmaanrakkautta, joka saa hakea vertaistaan. Nyt oli hän täyttänyt kuusikymmentä vuotta, hän katseli maailmaa yhä synkemmin silmin, ja samalla kertaa kuin hän täytti velvollisuutensa pelottomalla rohkeudella, jota hän aina oli osoittanut, purki hän sappensa pureviin sanoihin ja soimauksiin, välittämättä siitä, sattuivatko ne kuninkaaseen, arkkipiispaan tai valtakunnan suurmiehiin. Mitä ei kukaan muu uskaltanut, sen otti Hemming Gadd tehdäkseen: Kalmarin valloittamisen takaisin tanskalaisten käsistä. Vaadittiin hänen rautatahtoaan ollakseen pelästymättä suunnattomia vaikeuksia, mutta alituiseen pitääkseen maalinsa näkyvissä.

Kaupunkiin ja linnaan oli muonantuonti vapaa merenpuolelta, ja tämä ei suinkaan vähässä määrin vaikeuttanut piiritystä. Aseista ja ruudista oli sellainen puute, että piispa sanoi saattavan pian turvautua kiviin niin hyökätessään kuin puolustautuessaankin. Pieni sotajoukko oli enimmäkseen palkkaväkeä, ja kun tämä ei saanut riittävästi muonaa ja palkkaa, oli innostus vähäinen ja kapina puhkeamaisillaan.

Mutta Hemming tohtori oli valppain ajatuksin ja avoimin silmin mukana kaikkialla. Häntä ei estänyt mikään, hän kukisti esteet järkähtämättömällä tahdollaan, ja sen, joka ei seurannut tai totellut häntä halustaan, täytyi tehdä se pakosta.

Kun Svante Niilonpoika saapui Kalmariin, kauhistutti häntä se puute, joka vallitsi elintarpeihinkin nähden; mutta piispa sanoi:

" Antaa ei tahdota, minun täytyy siis ottaa , ja Voionmaa saa olla ruoka-aittana."

Mukanaan tusinan verta miehiä purjehti hän eräänä yönä ulapalle muutamilla viheliäisillä venheillä ja palasi jo seuraavana päivänä ruokavaroilla lastatuin laivoin.

Valtionhoitaja nuhteli häntä siitä, että hän uskalsi henkensä sellaisiin yrityksiin.

"Ainoastaan sillä ehdolla ne onnistuvat", vastasi hän. "Mikäli mahdollista, koetan saada hyvin sanoin, mitä muuten täytyy ottaa väkisin. Olen huomannut, että se onnistuu hyvin!"

Monet aatelismiehet olivat sitoutuneet lähettämään väkeä, aseita ja rahaa piispalle, mutta kukaan ei ollut sitä tehnyt. Ja kaikki muistutukset jätettiin huomioon ottamatta.

Ja tälle miehelle, joka antoi henkensä ja verensä ja kaiken mitä omisti isänmaan puolustukseksi, hänelle täytyi Svante herran viedä viesti, että hänet pidettiin arvottomana hoitamaan sitä virkaa, joka oli hänen hallussaan, ja että tuomiokapituli oli sanoutunut irti uskollisuudestaan ja kuuliaisuudestaan häntä kohtaan ja että piispankymmenykset häneltä lakkautetaan.

"Sitä odotinkin!" vastasi Hemming synkin katsein. "Jos olisin käynyt Hannu kuninkaan asioita, olisi hän kernaasti antanut minulle kahdenkin hiippakunnan tulot, mutta nyt olen ollut isänmaalleni uskollinen ja sentähden saan kokea, minkä arvoinen ruotsalainen kiitollisuus on."

"Ei ole epäilystäkään, etteikö päätös ole johtunut pelkästä kateudesta", huomautti Svante herra. "Sentähden, ettei piispanvaali ole saanut paavin vahvistusta, on päätös tehty, ja neuvosto on kirjoittanut sen alle, mutta sen paneminen toimeen ei tule kysymykseen."

"Eikä sitä olisi hyvä tehdäkään ilman minun suostumustani", tokaisi
Hemming tohtori. "Voin hyvin sanoa, että rahvas on minun puolellani."

"Olen kirjoittanut tuomiokapitulille ja pyytänyt sen jäseniä tarkoin miettimään."

"Rakas veli, älkää kirjoittako sitä liian tuimin sanoin! Mitä hyödyttää panna enemmän sytykkeitä tuleen, ja kuinka voin minä näinä kovina aikoina tulla toimeen ilman teitä ja luotettavaa Åke Hannunpoikaa!"

"Niin kauan kuin Jumala suo terveyttä ja voimia, ei kumpikaan meistä tule väistymään."

Valtionhoitaja kertoi, että hän oli saanut kirjeen Märta rouvalta, joka kertoi kapinasta, mikä Tukholmassa oli tanskalaisten vehkeilyjen johdosta ollut puhkeamaisillaan, mutta minkä Pietari Turenpoika oli saanut sen estetyksi.

"Tunnettu asia on, että huono kylvö kasvaa ja rehoittaa kaikkialla, mihin tanskalaiset päänsä pistävätkin", sanoi elektus. "Tiedättehän mitä parhaallaan tapahtuu Norjassa?"

"Prinssi Kristian on siellä, olen kuullut. Mieliala ei ole juuri tanskalaisystävällinen, ja on kai aikomus tuketa puro, ennenkuin se paisuu virraksi. Norjalaiset ryömivät ikeen alle nyt kuten ennenkin."

"Luulenpa, että minä olen saanut viimeiset tiedot. Siellä on puhennut kapina, mutta prinssi Kristian on sen tukehuttanut siten, että nyt monet sadat päät seipäihin pistettyinä muodostavat piikkiaidan Agerhusin ympärille. Mutta ei siinä kyllin, Hamarin piispa on vangittu viekkaudella."

"Siinä juuri syy piileekin. Hän on ruotsalainen synnyltään, kasvatettu Ruotsissa, ja monet ystävyyden siteet kiinnittävät hänet tähän maahan. Prinssi teeskenteli luottamusta häneen ja pyysi hänen neuvoaan. Piispa, joka ei epäillyt mitään, suostui matkustamaan hänen luoksensa. Vierailu päättyi siihen, että hän nyt istuu vankina Agerhusin linnoituksessa."

"Mitä pahaa sitä ennen ehtii tapahtua, sen kyllä saanemme mekin kokea, jollei meillä ole tarpeellista voimaa vastarintaan silloin kun vielä aika on."

"Sitä mieltä minäkin olen, että ainoastaan vakavassa vastarinnassa on pelastuksemme. Rauhanystävät ovat suostuvaiset kuninkaan ehdotukseen, että hän määrätystä rahasummasta luopuu vaatimuksistaan Ruotsiin."

"Luullakseni se ei tapahdu niin kauan kuin minä ja muut ruotsinmieliset ovat elossa, puolustaen valtakunnan etuja ja itsenäisyyttä!" virkkoi piispa.

"Minä näen pelastuksen mahdollisuuden kireässä suhteessa hansakaupunkien ja Tanskan välillä."

"Heidän täytyisi tehdä se, jollei muun vuoksi, niin tehdäkseen lopun tanskalaisesta kaapparijoukkueesta, joka Tanskan kuninkaan puolesta harjoittaa merirosvousta niin Suntissa kuin Itämerelläkin."

"Falsterin kokouksessa olivat tanskalaiset häikäilemättä kerskailleet niillä kallisarvoisilla tavaroilla, jotka oli rosvottu hansalaisilta kauppamiehiltä. Nämä olivatkin kovasti suutuksissaan lähteneet kaupungista."

"Lyypekki ei alistu koskaan tykkänään katkaisemaan kauppasuhteitaan
Ruotsiin."

"Salakuljetus kukoistaa paremmin kuin konsanaan, ja toivoakseni on se jatkuva, kunnes sota puhkeaa, mutta täytyisi ryhtyä ponteviin toimiin sitä elvyttääkseen."

"Muutamia hartaita isänmaan ystäviä olisi lähetettävä sinne selittelemään heidän etujaan."

"Hänen ulkonäkönsä ja koko esiintymisensä tekee hänet sopivaksi voittamaan sydämiä."

"Jollei minulla olisi näitä jalkarautoja jaloissani, tahtoisin minä lähteä mukaan."

"On tehty aselepo kahdeksikymmeneksi vuodeksi. Ei tosin ole mitään varmuutta, että tehdyt sitoumukset pidetään, mutta onneksi eivät Hannu kuninkaan ja Venäjän suuriruhtinaan välit näytä olevan hyvät, ja se on meille parhaimpana rauhanmerkkinä."

"Tyynempää kuin on ollut pitkiin aikoihin! Erik Turenpoika istuu kuin haukka tunturilla ja tähystelee yli maan ja veden; sellainen mies on kullan arvoinen."

"Sentähden, että hän on isänmaan ystävä, jolle vain harvat vetävät vertoja."

"Epäluulo voi olla kuin pienin siemen, mutta se kasvaa pian suureksi puuksi. Teillä on synnynnäinen taipumus antamaan sen kasvaa yli päänne."

"Hemming veikko, teidän ei tarvitse muistuttaa minulle sitä, en ole sitä unhoittanut!" sanoi hän.

"En olisi sitä tehnytkään", vastasi tämä, "jollei eräs Erik herran kirje…"

"No, tahdon nyt kirjoittaa hänelle ja sanoa, että luotan häneen kuten itseeni."

Molemmat miehet pudistivat toistensa kättä, ja piispa jatkoi:
"Kerronko teille merkillisiä uutisia Norjasta?"

"Hänen armonsa arkkipiispa, joka luultavasti tahtoi päästä nuoren herran suosioon, kertoi hänelle, että kaupungissa oli ihmeen kaunis tyttö, ja prinssin valtasi uteliaisuus."

"Ei ollut aivan ilmankaan, koska linnaan laitettiin suuret illatsut, ja niihin kutsuttiin kaupungin ylhäisimmät porvarit, samoin Sigbrit ja hänen tyttärensä…"

"Hän lienee hollannitar syntyään ja elätti itseään pienellä leipomaliikkeellä."

"Nimeltään hän on Dyveka! 'Pikku kyyhky' tulee nokkimaan monet jyväset vainioiltamme."

"Hän tuli äitineen mukaan pitoihin. Prinssi ei voinut saada silmiään kääntymään pois kauniista tytöstä. Todellisuus vastasi hänen kuulemaansa. Hän koetti illan kuluessa salata tunteitaan, mutta ennenkuin illatsu oli lopussa, tiesivät kaikki, että hollannitar oli hurmannut prinssin tykkänään."

"Tyttö lienee tosiaankin tehnyt estelyitä, mutta äiti tasoitti vastukset. Molemmat seurasivat prinssiä Osloon, mihin hän nyt rakennuttaa heitä varten suurta upeaa kivitaloa."

"Ovela ja vallanhimoinen ja sitä paitsi harvinaisen tietäväinen naisihmiseksi."

"Hän on niin vallannut Kristianin, että tämä on tehnyt hänet neuvonantajattarekseen."

"Se ei ennusta hyvää Ruotsille, sillä me emme ole kyllin vahvoja ajamaan vihollista maasta. Me voimme ainoastaan väsyttää hänet ja jos mahdollista hankkia liittolaisia", puuttui Svante Niilonpoika puhumaan.

"Toivoisin, että mekin voisimme tehdä samoin, mutta silloin menettäisimme ainoan liittolaisemme."

"Sentähden täytyy meidän alistua toistaiseksi; riippuu siitä, mitä he uskaltavat puolestamme."

"Heti palattuani Tukholmaan", sanoi Svante herra, "ehdotan neuvostolle, että se kirjoittaisi tästä asiasta Lyypekin pormestarille ja neuvostolle".

"Se minustakin on viisainta; ensin on kysyttävä heidän mieltään ja sitten toimittava sen mukaan."

"Sydäntäni viiltää nähdessäni tanskalaisten laivojen täysin purjein laskevan satamiimme ryöstämään ja hävittämään; jos minulla olisi Tor'in vasara, musertaisin heidät muruiksi."

Ja tarmokas piispa löi kädellään miekkansa kahvaan, kävellen kiihkeästi huoneessa edestakaisin.

"Niin kauan kuin te, Hemming veikko, seisotte täällä valtakunnan itäreunalla ja Åke Hannunpoika puolestaan lännessä pitää vihollista silmällä, ja te molemmat olette aina valmiit iskemään häneen ja tekemään hänelle tuhoa, kun taasen minä milloin siellä, milloin täällä tähystelen, mitä muissa paikoin ollaan vailla, uskallan sanoa, että maa on jotakuinkin turvattu ulkonaisia vihollisia vastaan. Mutta meillä on toisiakin, jotka eivät ole vähemmän vaarallisia."

"Sentähden ei taistelu koske ainoastaan Tanskan kuninkaita, vaan monia Tanskan suurmiehistäkin ja kenties etupäässä kirkkoa."

"Samoin kuin hänkään ei voi sopia, ei teidän eikä minun kanssani! Ja mikä on syynä? Pelko, että valta liukuu pois pappisvaltiasten käsistä ja siirtyy maallisille suuruuksille. Eikö hänen armonsa asettunut liikkeen eturintamaan Sten herraa vastaan? Ettekö luule hänen voivan tehdä samoin teitäkin vastaan? Mikä on syynä hänen ja tuomiokapitulin katkeruuteen, jollei luopuminen heidän poliitiikastaan, mikä on heidän silmissään vaarallinen merkki?"

"Hän voi olla terve ja sairas olosuhteiden mukaan ja kuitenkin elää sekä teidän että minun jälkeeni."

Svante kertoi hänelle tapauksen piispantalossa. "Näettekös, näettekös!" huudahti Hemming tohtori. "Sanon vielä kerran, olkaa varuillanne! Ette te, ei poikanne eikä emäntänne voi olla varma hänen lähettiläiltään."

Valtionhoitaja viipyi Kalmarin edustalla viikon paikkeille. Sillaikaa kulki nuori Sten ympärinsä upseerien ja sotilasten keskuudessa; hän tiedusteli piiritystöiden menoa ja voitti sekä päällystön että miehistön yksinkertaisella, vaatimattomalla olennollaan, reippaudellaan ja viisailla kysymyksillään.

Eräänä päivänä kuuli hän sattumalta keskustelun muutamien sotilaiden kesken, jotka keskenään valittivat raskasta leirielämää, niukkaa muonaa ja palkkansa alituista myöhästymistä.

"Varmaankin mieluummin istuisitte kotituvassanne äidin luona?" sanoi nuorukainen ja meni lempeästi hymyillen heidän luoksensa.

"Vastaa sinä minulle!" sanoi Sten ja kääntyi siihen, joka hänestä näytti vähimmän ujostelevalta.

"Eipähän ole juuri hupaistakaan maata aina taivasalla, olla nälissään kuin juoksukoira ja joko heittää keikaa tai joutua raajarikoksi."

"Mutta kuulkaas, pojat, ajatelkaas, jos naapuri tulisi ja tahtoisi ottaa oman rakkaan tupanne!"

"Mutta jos hänestä on oma tupansa liian pieni ja hän tahtoo teidän tupanne lisäksi?"

"Teitä on täällä nyt kuusi kappaletta! Otaksutaan nyt, että hänellä olisi kaksitoista renkiä ettekä voisi pitää puolianne?"

"Olen samaa mieltä kuin tekin, pojat, mutta otaksukaa nyt, että naapurin rengit ovat murtautuneet ruoka-aittoihinne ja vieneet kaiken, mitä siellä oli syötävää?"

Miehet kynsivät korvallisiaan. "Silloin kai saisi nähdä nälkää!" vastasivat he. "Se on raskasta!"

"Ei, jos annatte naapurin pitää mitä on ottanut ja sitten rupeatte hänen rengeikseen, silloin on hän velvollinen elättämään ja vaatettamaan teidät."

"Niin, niin!" huusivat kaikki toiset. "No, eikö Tanska ole juuri sellainen jumalaton naapuri, joka tahtoo riistää maamme ja vapautemme? Eikö meidän täydy tuimasti taistella ja kärsiä puutetta saadaksemme vihdoin hänestä voiton ja ajaaksemme hänet tiehensä?"

"Minä olen vielä liian nuori ollakseni mukana, mutta muutamain vuosien kuluttua tulen seisomaan rinnallanne, ja jos kaadun, olen iloinen saadessani uhrata henkeni isänmaan puolesta!"

"Hän on kuin emo mehiläispesässä", lisäsi muuan miehistä, "jos se kuolee, hajoaa koko parvi".

Stenin vertaus ei jäänyt hedelmättömäksi. Sotamiehet kertasivat sen miehestä mieheen, he ajattelivat asiaa omalla tavallaan, ja kun nuorukainen matkalle lähtiessään viittasi heille jäähyväisiksi, kajahti raikuva hurraa valtionhoitajan ja hänen poikansa jälkeen. Ystävysten Svante Niilonpojan ja Hemming Gaddin kohtaus ei ollut ainoastaan kirkastanut heidän toiveitaan, se oli myös vahvistanut ystävyyden sidettä ja rohkaissut uusiin ponnistuksiin. Kaksi tulta voi lämmittää kukin itsekseenkin, mutta yhdistettynä kohoaa niiden voima moninkertaiseksi.

Ne rahat, jotka valtionhoitaja jätti piispalle, käytettiin etupäässä palkkojen maksuun. Siten virkistyi mieliala eloisammaksi, ja kun elektus jatkoi piiritystyötä, ei tehty mitään vastaväitteitä.

Luotiin uusia vallituksia, tehtiin työtä yötä päivää, ja Hemming Gadd oli mukana kaikkialla, rohkaisten, innostaen. Usein tarttui hän itse lapioon, ja näyttäytyi, ettei ruumiinvoimissa voinut kukaan vetää hänelle vertoja. Kun raaka ihminen juuri tätä pitää korkeimpana, nautti piispa suurta kunnioitusta upseerien ja sotamiesten keskuudessa.

Jos Joakim Trollella olisi ollut riittävästi keinoja, olisi hän vaikeuksitta voinut estää vallinluonnin, mutta huolimatta kaikista Tukholmaan lähetetyistä kirjeistä ja viesteistä jätettiin hänet selviytymään niin hyvin kuin voi.

Vihdoinkin olivat vallitukset valmiit, ja nyt alkoi kaupungin pommitus. Hemming Gadd tahtoi säästää porvareita niin paljon kuin mahdollista: heidän joukossaan oli hänellä monia ystäviä, vaikkakin tanskalaisten pelko esti näitä sitä osoittamasta — ja hän tahtoi heidät mielellään säilyttää puolellaan.

Itse tähtäsi hän ensimäisen laukauksen — dominikaaniluostaria kohden. "Minä tunnen ne helvetin sikiöt!" jupisi hän. "He ansaitsevat, että heidän pesänsä poltetaan."

Mutta kaupungissa oli kaikki mitä suurimmassa kuohunnassa. Kuinka mielellään olisivatkaan porvarit avanneet kaupunginportit, mutta Joakim herra oli ryhtynyt varokeinoihin, ja jokaista, joka lähestyi muureja, uhattiin henkensä menettämisellä.

Sillävälin oli tuli sytyttänyt niin luostarin kuin kirkonkin. Joutilas väkijoukko, jolta kiellettiin pääsy sisälle, seisoi töllistellen ulkona. Monet itkivät ja vaikeroivat, toiset taasen katselivat äänettöminä, kuinka papit ja munkit juoksivat kilvan huutaen pyhimyksiä apuun. Liekit levisivät nopeasti kaikkiin suuntiin, muutamat leimahtelivat korkealle taivasta kohden, toiset tunkeutuivat kammioihin ja komeroihin, munkkiselleihin ja pieniin salakoppeihin, jotka olivat täynnä pulloja, ja nämä räjähtelivät rikki, sähähdellen ja räiskähdellen, ja liekit leimahtelivat yhä hurjemmin. Mutta sen jälkeen nuoleskelivat punaiset kielet monien kätkettyjen käsikirjoitusten lehtiä.

Jo romahtelivat hirret ja tukit, hehkuvia kuparipaloja kimmahteli katoilta, ja kehen ne sattuivat, hän oli kuoleman oma. Rakennus rusahteli saumoistaan, se ulvoi ja vinkui, kuin kaikki pahat henget olisivat ajelleet toisiaan, mutta yhä jatkoi tuli hävitystyötään. Se ei säästänyt edes vanhaa luostaripuutarhaakaan; nuoret puut syttyivät itsekin lämpimissä syleilyissä. Varsinkin yhtä näistä tuli ahmi, se tunkeutui alas maahan saakka, ja puun juurien alta paljastui syvä kuoppa; siellä oli pieniä kirstuja, joissa oli luita ja puoleksi maatuneita luurankoja mullin mallin. Samassa kuin tuli oli paljastanut kuopan, laimistuivat liekit ja sammuivat.

Pienessä kappelissa oli muuan sangen kallisarvoinen Mariankuva, sen ohella pyhimyslippaita ja kultaisia ja hopeaisia alttariastioita, jotka olivat jalokivin ja helmin koristellut. Paitsi kuvaa säilytettiin luostarin muut kalleudet pienessä huoneessa alttarin takana.

Mutta pelästys tai huolehtiminen henkensä pelastuksesta oli vienyt munkeilta kaiken mielenmaltin. He eivät muistaneet tätä, ennenkuin tuli oli jo ehtinyt tunkeutua kappeliin.

Kaikki pelastuskokeet olivat likipitäen turhat. Apotti huusi, että puoli pyhän neitsyen aarteista kuului sen pelastajalle! Nuorin munkeista, reipas nuori mies, syöksyi savun täyttämään kappeliin, toisten veljien ulkona rukoillessa onnellista päätöstä hänen vaaralliselle yritykselleen. Ja vaarallinen se oli tosiaankin. Kun hän tuli sieltä ulos, laahaten kuvaa jälessään, horjahti hän kuin juopunut ja vaipui tajutonna maahan. Munkit antoivat hänen maata, kaikki tunkeutuivat madonnan ympärille, mutta, voi onnettomuutta, kruunu oli pudonnut sen päästä, helmet sen kaulan ympärillä olivat mustat kuten sen kasvot ja käsivarretkin. Se oli arvoton, kadotetun suuruuden surullinen kuva!

He katsoivat toisiinsa; mitä oli nyt tehtävä? Apotti kohotti katseensa taivasta kohden ja sanoi:

"Ettekö näe, veljet, pyhän olennon tarkoitusta. Hän tahtoo joutua sovitusuhriksi! Niin surullista kuin onkin kadottaa nämä pyhät piirteet näkyvistämme, täytyy kuitenkin toivomustemme väistyä hänen tahtonsa tieltä. Kantakaamme hänet sisälle, veljet! Katsokaa, polttorovio odottaa!"

Mutta kun he lähenivät pyhän kantamuksensa kanssa, olikin kuumuus niin suuri, ettei kukaan uskaltanut astua sisään. Ikäänkuin äänettömästä sopimuksesta heitettiin puukuva tuleen, ja munkit juoksivat pakoon, niin nopeasti kuin kynsistä kykeni…

Hirveästi kumisten ja kolisten olivat kirkonkellot pudonneet tornista. Kova ilmanveto oli ensin pannut ne liikkeeseen, ne soivat mahtavammin, täyteläämmin äänin kuin konsaan ennen, helähdykset aaltoilivat ilmavirtojen mukana yli kaupungin ja kertoivat kellojen omista maahanpaniaisista. Kun nämä vihdoin tapahtuivat, jähmettyivät ihmiset kauhusta, jokainen pysähdytti työnsä, mikä hänellä oli käsillään. Kamalaa onnettomuutta ennustava soitto oli lakannut, mutta kirkonkin hetket olivat luetut.

Tuli ei tyytynyt ainoastaan kirkkoon ja luostariin, Samoin kuin muutkin hirmuvaltiaat ei se voinut saada kyllikseen, ja kun korkeudessa ei enää ollut mitään hävitettävää, tarrasi se alempana oleviin esineihin.

Turhaan ponnistelivat porvarit sammutustyössä. Jos se onnistui yhdessä paikassa, tarrasi tuli pian toiseen. Laukaukset paukkuivat heidän päidensä ylitse, tuuli heitteli tulenliekkejä yli katujen; savu oli tukehduttava, ja väliin ilma aivan pimeni.

Vuoteenomat sairaat kannettiin alas kellareihin, missä niiden ei ainakaan tarvinnut pelätä palamista vuoteihinsa, mutta missä monet kuolivat nälkään.

Herra Joakim Trolle ammuskeli tasaisella tulella muureilta, mutta miehistö ei ollut lukuisa ja sen oli sitä paitsi vartioitava kaupunginportteja. Hän tiesi, etteivät porvarit olleet suopeamielisiä. Munkit olivat luotettavampia, ja monet heistä saivat palvella sotamiehinä.

Tuuli puhalsi kovasti lännestä, ja toisen puolen kaupungista ollessa yhtenä ainoana tulimerenä oli toinen puoli säilynyt melkein kokonaan. Täältä lähetettiin onnettomille apua mikäli suinkin voitiin. Mutta tuuli saattoi helposti kääntyä ja koko kaupunki muuttua tuhkakasaksi. Ainoa mahdollisuus tämän estämiseksi oli päästää ruotsalaiset kaupunkiin. Oltiin varmat, että he kaikin voimin auttaisivat sen pelastusta.

Mitä kenties ei olisi isänmaanrakkaus voinut, sitä tahtoi itsesäilytysvaisto koettaa. Mutta jo pelkkä epäluulokin tästä sai Joakim Trollen rankaisemaan rikolliset. Pimeän tullen lakkasi ampuminen; molemmin puolin laskettiin kuolleita ja haavoitettuja.

Joakim Trolle kutsutti huomattavimmat porvarit linnaan. He saapuivat kalpeina ja vavisten.

"Teidän on huomenna saavuttava muureille joka kynnen", sanoi hän. "Minä asetan sotamiehen jokaisen porvarin taakse, ja se, joka ei tee velvollisuuttaan, ammutaan heti ilman tutkintoa. Sama rangaistus odottaa sitä, joka ei täsmällisesti saavu paikalle. Menkää nyt ja ilmoittakaa kaupungin asukkaille!"

"Armollinen herra!" valittivat useat heittäytyen ritarin jalkoihin.
"Päivän kovien ponnistusten jälkeen emme jaksa pysyä pystyssä."

"Niinpä kokoontukaa kaikki tyyni torille! Sotamieheni kyllä pian toimittavat teidät lepoon."

"Ettekö luule minun tietävän, että olette pettureita joka sorkka?
Mutta varokaa, minä en pistä sormiani pinteeseen!"

Mutta kuka pystyy harkitsemaan, kun mieli on hädän ja levottomuuden valloissa? Nämä poloiset ihmiset eivät tienneet mitään neuvoa; heillä ei ollut enää kirkkojaan, missä rukoilla. He lankesivat polvilleen kaduille, itkivät ja valittivat.

Äidit, vaimot ja lapset, jotka pelolla odottivat miesten paluuta, riensivät heitä vastaan. He kuulivat kovan tuomion, ja kaduille ja toreille polvistui satoja ihmisiä rukoillen apua taivaalliselta isältä.

Silloin leimahti salama ja samassa pamahti laukaus. Kaikki kuuntelivat hämmästyneinä. Seurasi useampia, ja sen jälkeen kuului aseiden kalinaa ja äänten hälinää.

Porvarit pakenivat pelästyneinä vaimoineen ja lapsineen. He piiloutuivat mihin voivat.

Muutamalta pakenevalta sotamieheltä sai Joakim Trolle tiedon, että piispa oli tosiaankin uskaltanut ryhtyä rynnäkköön. Vartiat olivat ampuneet laukauksen, mutta heiltä oli riisuttu aseet yhdeltä toisensa jälkeen.

Päällikkö raivosi, hän oli päästänyt sotamiehensä levolle ja he makasivat kuin tukit.

Sillaikaa kuin heitä herätettiin, kertoi sotamies, että Garpetornin luona olivat ruotsalaiset tulleet yli muurin. Portit suljettiin heti, sillä ensi sijassa oli linna pelastettava. Joakim herra aikoi päivän ensi koitteessa tehdä ryntäyksen ulos, mutta silloin näki hän pienen ruotsalaisen sotavoiman linnan edustalla, ympärillään samat porvarit, joiden piti auttaa heitä tuhoamaan. He näyttivät olevan mitä parhaimmissa väleissä keskenään, ja Joakim Trolle kiroili tuhmuuttaan, kun ei ollut heiltä kaikilta hakannut päitä pois.

Aiottu hyökkäys pantiin myöhemmin toimeen; luotettiin ruotsalaisten väsymykseen, mutta sitä ei huomattu niistä miekaniskuista, joita he jakoivat. Tosin kaatui monta urheaa soturia, mutta kaupunki oli ja pysyi piispan käsissä.

Taistelu ei ollut vielä aivan lopussa, kun tohtori Hemming riensi kirjoittamaan valtionhoitajalle ja kertomaan hänelle onnellisesta tapauksesta.

"Kirjoitan tämän kovassa kiireessä päästyämme kaupunkiin", niin päätti hän kirjeensä. "Huomenna saatte tarkempia tietoja, jos saan elää näiltä armottomilta miehiltä, ja jätän teidät täten kaikkivaltiaan Jumalan haltuun!" Sydämen ilolla lähetti hän tämän kirjeen.

Seuraavana päivänä kirjoitti hän jo uudestaan ja pyysi pitämään kiitosmessuja yli maan, mutta ennen kaikkea painoi hän valtionhoitajan sydämelle, että tämä ensi tilassa lähettäisi apua, sekä miehiä että aseita.

Joakimin luo lähetettiin sopimuksen hieroja kehoittamaan, että hän luovuttaisi linnan.

"Sanokaa piispalle, että hän saa tulla ja ottaa sen", vastasi tämä halveksien.

Urhokas piispa ei olisi toivonut mitään hartaammin, mutta hän tiesi, ettei se ollut niinkään helppoa.

Svante Niilonpojalta saapui kirje, jossa kerrottiin, mitä iloa hyvä uutinen oli Tukholmassa herättänyt. Valtionhoitaja ja neuvosto harkitsivat, miten piispa saisi pyytämänsä avun. Niin hyvin tästä kuin saavutetusta menestyksestä oli laadittu kirjeet ja lähetetty ympäri valtakuntaa. "Olen sanonut heille", kirjoitti Svante herra, "että suuresti heikontunut kaupunki tarvitsee apua, jos sitä mieli puolustaa ja suojella, niin ettei koko tämä maanääri tule jälleen riistetyksi meiltä pois ja joudu vihollisen tai ulkomaalaisen miehen käsiin".

Kalmarin porvarit pitivät täydellä syyllä piispaa pelastajanaan ja puolustajanaan, jota ilman ei heidän elämällään olisi suurtakaan arvoa. Viikkokausi ruokittiin miehistöä kaupungin kustannuksella, ja mihin ikänä piispa astuikin sisälle, oli hänellä oikeus vaatia parasta mitä talosta löytyi.

Hemming Gadd ei odottanut eikä vaatinut, että sellaista vieraanvaraisuutta jatkettaisiin, ja kun porvarit kaikessa nöyryydessä sanoivat hänelle, että heidän aittansa olivat melkein tyhjät, niin vastattiin, että hän ja hänen väkensä pitävät huolen itsestään nyt kuten ennenkin.

Mutta makeanleivän päivät olivat tuntuneet väestä liian hyviltä, he arvelivat tehneensä kylliksi ja tuumivat, että heidän nyt tarvitsi levätä ja koota voimia.

Lokakuu oli lopuillaan, kun Kalmari vallattiin takaisin, mutta jo joulukuussa täytyi lähteä retkelle Voionmaahan noutamaan välttämättömimpiä tarpeita.

Porvariston keskuudessa syntyi, heidän saatuaan tiedon, että piispa aikoi lähteä mukaan, sellainen pelästys, että he saapuivat joukoittain ja rukoilivat Jumalan ja pyhän neitsyen nimessä, ettei hän hylkäisi heitä. Jos hänelle tapahtuisi jokin onnettomuus, joutuisi kaupunki heti vihollisen valtaan, ja silloin he olisivat hukassa.

Piispan lähin mies, herra Paul Kyle, urhokas soturi, viisas mies ja kirjoitustaitoinen, oli samaa mieltä. Hän sanoi paljon mieluummin menevänsä niitä vaaroja vastaan, jotka saattoivat väijyä matkalla kuin ottavansa vastatakseen kaupungista piispan ollessa poissa, ja niin jäi tämä kaupunkiin.

Kalmarin asukkaat hankkivat muutamia veneitä, ja niillä oli mentävä yli salmen. Mutta kaupungin edustalla oli tanskalaisia laivoja, jotka eivät päästäneet läpi pienintäkään kalastajavenettä, ja hanke vaati suurta varovaisuutta.

Eräänä pimeänä yönä lähdettiin retkelle. Kova sade oli onneksi sulattanut pois ohuen jääriitteen, ja veneet saattoivat hiljaa ja huomaamatta liukua vihollisten laivojen välitse. Hemming Gadd seisoi kuunnellen rannalla, kuulisiko hän mitään huudahduksia, mutta kun ei mitään kuulunut, otaksui hän, ettei mikään vaara uhannut, ja meni kotiin keventynein sydämin.

Pieni retkikunta viipyi poissa kolme vuorokautta. Tämä aika oli kyllin pitkä antaakseen aihetta levottomuuteen, mutta kun parvi palasi ja saatiin tietää, kuinka monia vaaroja sillä oli ollut vältettävinä, selitti Hemming Gadd, että tästälähin otetaan elintarpeet lähempää.

Muutamia päiviä myöhemmin ilmoitti muuan vakooja, että oli tulossa tanskalainen avunlähetys Malmöstä Kalmariin.

Urhea piispa oli heti valmis menemään heitä vastaan. Mutta hämmästyksekseen havaitsi hän ei ainoastaan nurjamielisyyttä, vaan ilmeistä kapinanhalua väessään. Hänen rohkaisevat sanansa eivät vaikuttaneet mitään, mutta miehet eivät kuitenkaan kieltäytyneet häntä seuraamasta.

Muutamien tuntien marssin jälkeen näkivät he lähestyvän sotavoiman. Siihen kuului ainoastaan kahdeksankymmentä keihäsmiestä, eikä piispa epäröinyt käydä heidän kimppuunsa.

Mutta silloin palkatun jalkaväen johtaja kääntyi hänen puoleensa ja virkkoi, että kun he eivät olleet sitoutuneet taistelemaan avoimella kentällä, eivät he voineet eivätkä tahtoneetkaan puuttua tähän kahakkaan.

Piispa kääntyi miesten puoleen ja kysyi, oliko tämä heidänkin tarkoituksensa.

Ja niin sai hän katsella syrjästä, kuinka keihäsmiehet menivät hänen edellään Kalmariin ja marssivat esteettömästi linnaan.

"Hätä ja puute on tehnyt väen alakuloiseksi", vastasi tämä. "Siinä on syy."

Hemming Gadd ei ollut niitä miehiä, jotka sietävät tottelemattomuutta, ja hän rankaisi sen antamalla muonaa jakaessaan suurempia tai parempia annoksia niille, jotka uskollisesti noudattivat hänen käskyjään. Luutnantti, joka oli odottanut ylennystä, ei sitä saanutkaan, koska otti puolustaakseen kapinoitsijoita; vieläpä hänet sulettiin pois niistä illatsuistakin, joihin piispa tuontuostakin kutsui upseerinsa.

Niin vähät välitti hän pitää salassa menettelytapaansa, että hän aivan avoimesti puhui siitä varoitukseksi muille. Ja hän herätti niin suurta pelkoa, ettei rikollinen uskaltanut päästää valituksen sanaakaan.

Erittäin juuri näissä juomaseuroissa piispa purki ilmoille ne tunteet, jotka hänessä kuohuivat. Silloin puhui hän muinaisajan sankareista, useimmiten Birger Jaarlista ja Maunu Latolukosta. Niistä teki hän tavallisesti suuren harppauksen Engelbrektiin, joka ennen muita oli hänen sankarinsa. Kun hän puhui hänestä, käveli hän huoneessa edestakaisin, huitoi käsivarsillaan ja esitti tavallisesti ilmielävästi tapauksen, jota kuvaili. Aina lähtien siitä, että Engelbrektin teot johtuivat palavasta isänmaanrakkaudesta, asetti hän hänet esikuvaksi jokaiselle Ruotsin miehelle. Hän viittasi hänen viisauteensa, hänen uhrautuvaisuuteensa, alttiuteensa, sitkeyteensä. Ja kuulijat innostuivat hänen tulisesta kaunopuheisuudestaan. Tavallisesti lopetti hän katkeralla hyökkäyksellä Tanskaa ja tanskanmielisiä vastaan.

"Tiedän hyvin", oli hänellä tapana sanoa, "että on miehiä, joilla on tanskalainen sydän ruotsalaisten takkien alla, mutta he eivät ole parempia kuin valkeiksi sivutut haudat täynnänsä kuolleiden luita, ja minä toivon, että heidät tuomitaan sen mukaan".

Tällaisilla puheilla piti hän vireillä innostusta pienessä upseeriparvessaan ja sai sen antautumaan suuriin ponnistuksiin.

Enemmän kuin puolet kaupungista oli palanut tuhaksi, ja kodittomat olivat saaneet suojaa parempiosaisilta. Piispa tahtoi edelleen pysyä hyvissä väleissä kaupunkilaisten kanssa eikä sentähden anastanut mitään. Nämä tarjosivat huoneita hänelle ja upseereille, mutta hän hylkäsi tarjouksen, sanoen tahtovansa jakaa sotamiesten kohtalon. Sitä vastoin täytyi kaupungin maksaa suojelusveroa, ja siihen suostuttiin ehdolla, että piispa asuisi kaupungissa.

Alempi osa kirkosta oli jokseenkin hyvin säilynyt, sen ylle kyhättiin katto, ja huonetta käytettiin milloin jumalanpalvelukseen, milloin kasarmiksi.

Asema oli sangen huolestuttava — aseet olivat mitä kurjimmassa kunnossa, ruudista ja luodeista oli puute, mutta mitään apua ei tullut.

Jos Joakim Trolle olisi tehnyt hyökkäyksen, olisi hän helposti ajanut vihollisensa pakosalle.

Helmikuun puolivälissä olivat muonavarat lopussa, ja täytyi hankkia uusia. Voionmaalla ei ollut enää mitään. Hemming Gadd odotti joka päivä kirjeitä ja viestejä, mutta mitään sellaisia ei kuulunut. Siitä huolimatta kulki hän, pakinoi ja laski leikkiä kuten ennenkin. Hänen rohkeutensa piti rohkaista muitakin.

Mutta hänen sielunsa oli täynnä katkeruutta ja apeutta. Hän luuli tietävänsä, että yksityinen viha häntä kohtaan oli varsinaisena syynä siihen kylmäkiskoisuuteen, jota neuvosto osoitti Kalmarin linnan valloitukseen nähden, ja kuitenkin oli sen valtaaminen maalle äärettömän tärkeä.

Arkkipiispa ja monet valtakunnan suurmiehistä eivät koskaan tulisi antamaan anteeksi niitä katkeria totuuksia, joita hän oli heille sanonut, sitä ilmeistä epäkunnioitusta, mitä hän oli osoittanut jokaiselle, kenen katsoi tanskalaisystäväksi.

Piispa Hemming Gadd oli niitä miehiä, joilla on ainoastaan ystäviä ja vihamiehiä, välinpitämätön ei häneen nähden ollut kukaan. Hänen papillisen virkansa yhdistäminen soturin ammattiin oli enemmän kuin kylliksi antaakseen aihetta puheille, mutta ne, jotka katsoivat ainoastaan tekoja, ylistivät häntä pelottomana soturina ja totisena isänmaan ystävänä.

Varhain eräänä aamuna, ennenkuin kaupunki oli vielä ehtinyt valveutua, lähti piispa kaupungista parvi sotilaita mukanaan.

Pelästys oli suuri, kun saatiin tietoon, että hän oli poissa, mutta varovaisuus kehoitti vaiteliaisuuteen, eikä asiasta hevillä puhuttu eikä ilmaistu pelkoa; mutta innokkaasti hänen paluutaan odotettiin.

Retki suunnattiin Blekingeen. Lyckebyn ympärillä oli monia rikkaita herraskartanolta, ja etupäässä niissä piispa aikoi vierailla.

Edissä asui Kristina Erikintytär, herra Sten Kristerinpojan emäntä. Isältään, tanskalaiselta valtaneuvokselta, oli hän perinyt tämän suuren maatilan, ja herransa juonitellessa Tukholmassa ja kaikkialla Ruotsissa Hannu kuninkaan hyväksi piti hän Edissä ankaraa hallitusta. Ei siinä kyllin, että alustalaisia kiristettiin äärimmilleen hänen itsensä pitäessä melkein ruhtinaallista hovia; hän vaati vielä heiltä sellaista kunnioitusta, kuin olisi ollut todellinen kuningatar.

Hemming piispa oli nähnyt hänet Tukholmassa Sten Sturen hovissa. Tämä nainen ei miellyttänyt häntä silloinkaan, ja nyt, kun hänen mielensä oli katkeroitunut, päätti hän mennä Lyckebyhyn sen tähden, että Kristina rouva oli siellä.

Oli jäätävä pakkanen, ohut lumikerros peitti maan, ja matka kävi ripeästi eteenpäin. Kirkas kuutamoilta tapasi pienen retkikunnan Edin luona. Piispa pyrki sisään; hän halusi puhutella Kristina rouvaa. Mutta linnanvouti palasi tuoden vastauksen, ettei jalolla rouvalla ollut Hemming Gaddin kanssa mitään puhuttavaa. Ja niin pysyi portti lukossa.

Piispa nyökkäsi tyytyväisenä, ikäänkuin olisi juuri tätä toivonutkin. Sotamiehet saivat käskyn muodostaa ketjun linnan ympärille. Kukaan ihminen ei saanut kulkea ulos eikä sisälle. Muutamia yrityksiä tehtiin, mutta uhkaava pyssy peloitti rohkeat heti takaisin.

Linnasta loisti valo koko yön. Nähtiin ihmisten juoksentelevan edestakaisin huoneesta huoneeseen. Uteliaat katseet tähystelivät yli seudun; ilmeisesti vallitsi linnan sisällä suuri levottomuus ja hämmennys. Varhain aamulla avattiin portit. Linnanvouti tuli jälleen ulos, mutta tällä kertaa pyydettiin Kristina rouvan puolesta, että piispa tahtoisi astua sisälle. Rouva odotti häntä.

"Niin, jumaliste! Kun meidän on täytynyt täällä tehdä vartiopalvelusta koko yö, pitää teidän toki antaa meille ruokaa ja juomaa."

Vouti katosi jälleen. Kesti kotvan, ennenkuin hän palasi, mutta silloin toi hän sanan, että puolentunnin kuluttua oli aamiainen valmis.

"Minä ja upseerini aterioimme yhdessä Kristina rouvan ja hänen neitsyttensä kanssa", lisäsi piispa. "Jos hän on valmis ottamaan minut vastaan, niin tulen."

Piispa käski upseeriensa seurata. Miehistö sai määräyksen jakautua kahteen ryhmään; ensimäisen oli puolen tunnin kuluttua tultava linnaan ja syötävä oikein kyllikseen sekä täytettävä taskut ja reput ruuantähteillä. Sillaikaa oli toisten pidettävä vahtia ja tarkoin katsottava, ettei ketään vierasta päässyt ulos eikä sisälle. Aamiaisesta oli ensiksi-tulijain selviydyttävä puolessa tunnissa, jonka jälkeen vuorot vaihtuivat. Raikuvalla hurraalla tervehdittiin tätä käskyä, ja jako toimitettiin heti.

Sillävälin astui piispa upseereineen linnan suureen esisuojaan. Siellä leimusi valkea suunnattoman suuressa takassa, ja kopistellessaan lunta suurista saappaistaan sanoivat miehet tarvitsevansa sulatella kohmettuneita jäseniään.

Mies seisoi tuossa tuokiossa kumarrellen hänen edessään ja kysyi mitä hän tahtoi.

"Lähettäkää heti muutamia tynnyreitä olutta sotamiehilleni, ja mekin tarvitsemme muutamia kippoja."

Käsky täytettiin heti, ja kun vaahtoava juoma oli siemaistu, sanoi piispa hilpeästi: "Nyt tunnen olevani valmis astumaan vaikkapa itse pirunkin silmien eteen. Viekää minut nyt Kristina rouvan luo; pelkään, että hän väsyy odottamiseen."

Linnan suureen saliin oli katettu pöytä suurella kiireellä, mutta peremmässä huoneessa odotti ylpeä rouva epätervetulleita vieraitaan.

Nähdessään katetun pöydän sanoi piispa upseereilleen: "Niiden puolesta, jotka tahtovat jäädä tänne, pyydän anteeksi linnan rouvalta. Älkää vain syökö kaikkea, ennenkuin minäkin ehdin mukaan."

Viimeisinä viitenätoista vuotena oli tämän solakka vartalo käynyt jotakuinkin täytelääksi. Hehkuva punoitus oli kenties hetkellinen, sillä hän vapisi joka jäseneltään, kun hän syvään niiaten ja ilmeisellä ivalla toivotti piispan tervetulleeksi.

"Ette tahtonut ottaa minua vastaan eilisiltana!" sanoi hän suudellen kättä, jonka rouva vastahakoisesti hänelle tarjosi.

"Sentähden jäin odottamaan. Mutta kun tässä keskustelussa ei tarvita todistajia, pyydän, että neitsyenne sillävälin ojentavat pikarit upseereilleni."

"Olen sanonut, että minun täytyy puhutella teitä kahdenkesken! Sentähden jätin upseerini tuonne ruokasaliin; jos pelkäätte lähettää neitosianne heidän luoksensa, niin kutsun heidät tänne. Silloin saamme paljon todistajia."

Äänessä oli jotakin, joka vaati kuuliaisuutta, ja vaikkei Kristina rouva tiennyt, mitä hänellä oli pelättävänä, tunsi hän, että oli pakko antaa myöten, ja ankaralla kehoittavalla katseella viittasi hän punastuvia neitosiansa menemään kokoussaliin.

"Vihdoinkin!" huudahti piispa. "Mutta sellaisia ovat kaikki naiset, mitä he mieluimmin toivovat, siihen he kauimmin epäilevät suostua."

Kristina nousi ja istuutui penkille. "Olen teidän vallassanne", sanoi hän. "Sentähden kiusaatte minua aivan kuulumattomasti."

Mutta imelät sanat olivat kastetut sappeen, ja Kristina rouva huudahti kiihkeästi:

Piispa loi häneen terävän katseen. "Toivoisin teidän istuvan tälle penkille", sanoi hän, "jotta näköala olisi vapaa. Näette, että sotamieheni ympäröivät linnan, kukaan ei pääse ulos eikä sisälle."

"Herra Sten Kristerinpoika on muuan valtaneuvoksista. Mitä suurempaa iloa voitte hänelle valmistaa kuin auttamalla aarteillanne lieventämään maan hätää!"

"Tai kuten Hannu kuningas, kun hän on käynyt Ruotsin linnoissa. Aion panna kuninkaallisen oikeuteni voimaan! Upseerini ovat siksi hyvin kasvatetut, että antavat neitosille vapauden. Jollette tahdo tulla mukaani, niin suljen teidät tänne sisälle ja teen sitten omin päin tutkimukseni."

Kristina rouva tiesi, että hänen palvelijansa mielihyvällä olisivat tällöin avulliset; ei ollut mitään pelastuskeinoa, hänen täytyi alistua.

"Kutsukaa palvelijanne!" sanoi tohtori Hemming. "Mutta muistakaa, että jos vastustatte minua, käsken ryöstämään."

"Tyhjentäkää kaapin sisällys säkkeihin", käski piispa. "Jalo rouva antaa sen maan pelastukseksi!"

Rouva katsoi ivallisesti piispaan. "Jos tahdon!" mutisi hän hampaidensa välitse.

Ja Kristina rouvan täytyi sietää, että tätä lähetettiin noutamaan; hänen itsensä täytyi käskeä tämän tuoda rahalipas ja jalokivet. Ja piispa otti kaikki ilman armoa ja laupeutta.

Sen jälkeen tarjosi hän rouvalle käsivartensa ja vei hänet parvekkeelle. Sotamiehet seisoivat alhaalla sen edustalla, ja he hurrasivat hänelle kiitokseksi runsaasta kestityksestä.

Lopuksi kiitti piispa, upseerien ja neitosten ollessa läsnä, niistä uhrauksista, joita jalo rouva oli tehnyt herransa ja isäntänsä isänmaalle, arvellen, että se hyväsydämisyys, jota hän oli osoittanut, varmaan tuli ennemmin tai myöhemmin saamaan oikean palkintonsa.

Mutta jolleivät rouva ja piispa juuri katselleet toisiaan ystävällisin silmin, teki nuori parvi niin sitä enemmän, ja kun piispa upseereineen lähtiessään viittasi kohteliaasti tervehdykseksi ylös linnaan, huokasivat neitoset sydämissään: "Palaavatkohan he koskaan?"

Täältä ei ollut pitkältä vanhaan Hjulebergiin. Sinne suuntasi piispa matkansa.

Klaus herra oli leskimies, hänen kolme tytärtään olivat naimisissa tanskalaisten aatelismiesten kanssa, ja hän asui yksin vanhassa herraskartanossaan. Piispa otettiin ystävällisesti vastaan, ja Klaus herra käski runsaasti kestittää miehistöä, mutta kuultuaan vierailun tarkoituksen vastasi hän surumielisesti hymyillen ja sennäköisenä kuin puhuisi puhtainta totta:

"Pystyn vielä käyttämään miekkaa, jos tahdotte ottaa minut mukaan.
Mitään muuta ei minulla ole teille antaa!"

"En luovu teistä vähemmällä kuin viidellätuhannella hopeamarkalla!" kivahti piispa.

"Viisituhatta, ei ropoakaan vähempää!" Klaus herra koetti kiemurrella hänen käsistään, mutta hän vaati vain ukkoa mukaan, ja niin täytyi tämän lopulta hellittää koko summa.

Näytti melkein siltä, kuin jokainen markkasatanen olisi vienyt palan Klaus herran omasta ruumiista. Hänen nenänsä ja poskensa ohentuivat ohentumistaan ja kalpenivat yhä harmahtavammiksi; oli ilmeistä, että hän oli kahden vaiheilla, antaisiko mieluummin hengen vai rahat.

Piispa teki asian mutkattomaksi yhä vain kysymällä, haluttiko vanhusta tulla mukaan. Kun summa oli laskettu täyteen, annettiin käsky, että talon ruokavarasto oli otettava rangaistukseksi tilan herran valhettelevaisuudesta, ja vanhan saiturin oli pakko katsella, kuinka ryynit, jauhot ja voit, häränpuolikkaat ja kylkisilavat raahattiin ruoka-aitoista ja kuormitettiin suuriin vaunuihin. Hänen omat vetojuhtansa valjastettiin eteen, ja ratsumiesparvi vei kaiken mukanaan.

Pienempiä sotaveroja otettiin talonpoikaistaloista, kaikkia täytyi maksukykynsä mukaan veroittaa yhteiseksi hyväksi.

Jokainen vierailu kävi niin nopeasti, ettei huhu ehtinyt kulkea edellä, ja kantomäärä oli sentähden runsaampi kuin oli odotettu. Piispan viisauden tähden pysyi sopu kaikkialla rikkomatta. Annettiin vapaasta tahdosta tai vastoin tahtoa, mutta se tapahtui aina säilyttämällä ulkonainen ystävyyden leima.

Koko sato oli korjattu kahden päivän kuluessa. Oltiin jo paluumatkalla kirkkaassa kuutamossa, kun joku mainitsi, että vasemmalla tiestä oli metsässä johanniittiluostari, jota pidettiin sangen rikkaana.

Turhia olivat kaikki kokeet saada häntä siitä luopumaan. "Luottakaa minuun!" sanoi hän. "Minä tunnen munkkien vehkeet ja tiedän, kuinka ne tehdään tyhjiksi."

Hetkisen kuluttua avattiin portit. Piispa ja upseerit pyydettiin astumaan sisään, ja miehistö neuvottiin pariin suureen latoon, jotka olivat aivan luostarin vieressä.

Veljet olivat kokoontuneet luostarin ruokasaliin ja ottivat piispan vastaan kaikella hänen arvoaan vastaavalla kunnioituksella. Keskustelu kääntyi heti valtiollisiin olosuhteihin, ja hurskaat munkit huokailivat ja valittivat maan hätää puuttumatta seikkaperäisemmin pohtimaan syitä siihen.

Hemming herra pyysi yksityistä keskustelua apotin kanssa, ja kun ilta oli jo pitkälle kulunut ja vieraat olivat suostuneet jäämään yöksi luostariin, nousivat munkit toivottaakseen hyvää yötä.

Mitään kestitystä ei ollut vielä tarjottu. Palvelevat veljet tahtoivat rientää ulos pitääkseen siitä huolen, mutta Hemming tohtori kehoitti lähettämään kaiken miehistölle, niin upseeritkin saisivat ottaa siitä, mitä tahtoivat.

Apotti sanoi, että heille oli varattu vuoteet luostariin. Upseerit kiittivät, mutta vastasivat, että heidän täytyi olla sotamiesten mukana valvoakseen järjestystä.

"Älkää syökö älkääkä juoko mitään, mutta pitäkää silmänne auki!" kuiskasi piispa muutamalle heistä.

"En", vastasi Hemming hilpeästi. "Minä jään tänne, ja kun keskustelumme käynee pitkäksi, toivon teidän tarjoavan pikarin."

Tämä toivomus näytti saavan munkit jälleen hyvälle tuulelleen, ja niin erottiin pakinoiden ja naureskellen.

Ainoastaan sellainen rautainen luonne kuin Hemming Gadd saattoi pelottomasti jäädä yksin luostariin. Hän oli vakuutettu, että siellä yritetään jotakin koiranjuonta, mutta juuri siihen perustikin hän toiveet oman suunnitelmansa menestyksestä.

Levottomuuden, jonka hän havaitsi upseeriensa kasvoilla, oli hän tyynnyttänyt merkitsevällä katseella, joka sanoi heille, että häneen nähden saivat he olla huoletta.

Apotin pyynnöstä meni hän mukana tämän huoneeseen. Siellä oli pöydällä kaksi palavaa vahakynttilää ja kaksi täyttä viinilasia. Kohteliaalla viittauksella pyysi munkki häntä istumaan mukavaan lepotuoliin.

"Kiitän teitä, isäseni", sanoi Hemming, "mutta lepo ei kuulu minulle. Istun mieluummin täällä yksinkertaisella puutuolilla, jonka otaksun aiotuksi teille."

Munkin posket vaalenivat hieman. Hän mutisi jotakin veljeskuntansa ankarista vaatimuksista ja lopuksi otti itsekin yksinkertaisen tuolin.

Mutta Hemming huomasi, ettei levottomuus ollut siltä lopussa, eikä munkki kehoittanut häntä juomaan.

Tehtyään muutamia kysymyksiä veljeskunnan saksalaisesta alkuperästä johti hän keskustelun niihin pyhäinjäännöksiin ja pyhimyslippaihin, joita luostari omisti, ja kun munkki vakuutti, ettei näillä ollut mitään arvoa, huudahti Hemming:

"Ovatko siis taideteoksenne pelkkiä pikareita? Nämähän ovat koristellut taitavilla leikkauksilla!"

"Ne ovat Hollannista", vastasi apotti, ja kun Hemming tällöin oli kohottanut pikarin katsellakseen sitä lähemmin valoa vasten, piti hänen isäntänsä varansa ja muutti esiin toisen, niin että pikarit vaihtuivat.

Munkki palasi samassa hyvälle tuulelleen, hän pyysi juoda piispan kanssa ja kiitti kunniasta, jonka tämä oli osoittanut luostarille saapumisellaan.

Hän joi epäröimättä pikaristaan, mutta piispa ainoastaan vei huulilleen omansa ja oli juovinaan.

Piispa puhui missä tarkoituksessa oli tullut. Rahoja täytyi hankkia sodan jatkamiseksi, eikä luostarilla ollut mitään oikeutta vetäytyä täyttämästä velvollisuuttaan niin syvän ja yleisen ahdingon aikana.

"Mutta meillä ei myös ole mitään oikeutta antaa pois mitä hurskaat kristityt ovat antaneet pyhälle neitsyelle."

"Häntä palvellaan paremmin hyvillä töillä kuin uhreilla!" vastasi piispa vilkkaasti.

Mahtoiko nyt piispa kuulla jonkun kähmivän oven ulkopuolella, vai oliko se ainoastaan mielijohde, mutta hän heristi korviaan ja huudahti melkein uhkaavasti: "Joku kuuntelee!"

Apotti tarttui hymyillen pikariin, mutta tuskin oli hän tyhjentänyt muutamia kulauksia, ennenkuin hän kauhuissaan pani sen pois kädestään, tuijottaen piispaan.

"No hyvä, kunnianarvoisa isä, olen varma, että pyhä neitsyt antaa ilolla koristuksensa sanoen: 'Muuttakaat nämä kivet leiviksi nälkäisille!' Ja mitä pyhään Gregoriukseen tulee, menen takuuseen että hän antaa miekkansa, kun on puollettava valtakuntaa ulkomaista väkivaltaa ja sortoa vastaan."

"Minua surettaa kuulla sitä!" Piispa tarttui pikariin. "Silloin on minun kiittäminen teitä ainoastaan osoittamastanne vieraanvaraisuudesta!" Hän kosketti munkin pikaria omallaan.

"Kutsukaa sitten tänne muutamia munkeistanne, niin he saavat tehdä minulle seuraa!"

"Siitä saamme kyllä pian selon." Ennenkuin apotti ehti sitä estää, oli piispa soittanut kelloa, joka vei apotin huoneesta munkkien huoneeseen. Minuuttia myöhemmin koputettiin ovelle.

Piispa heitti apottiin merkitsevän katseen ja antoi sen jälkeen päänsä painua alas rinnalleen.

"Väkevä viini on käynyt päähäni", sanoi piispa. "Tahdon kuitenkin tyhjentää pikarini, mutta teidän molempain täytyy tehdä minulle seuraa, koskei apottinne jaksa sitä tehdä."

Apotti parka oli kerrassaan surkean näköinen. Huulet olivat alkaneet sinertää, hän värisi vilusta ja saattoi vaivoin pysyä pystyssä.

"Kuka juo ensin?" virkkoi piispa jälleen peloittavan vakavasti ja viittasi pikariin.

"Liian kallisarvoinen turmeltavaksi!" sanoi hän vihasta vapisevalla äänellä.

"Armoa! Armoa!" änkyttivät rikolliset ja lankesivat rukoillen hänen jalkoihinsa.

"Ettekö ole tahtoneet riistää henkeäni!" huusi piispa jyrisevällä äänellä.

"Kuinka kauan hän vielä voi elää?" kysyi Hemming vimmoissaan ja viittasi apottiin.

"Sanokoon hän siis heti, mitä hän tahtoo antaa viheliäisestä elämästään, niin minä sitten päätän, käynkö kauppaan!"

"Menkää molemmat heti niitä noutamaan. Ja muistakaa minun sanoneen: jollette ole palanneet takaisin neljännestunnissa, sytytän luostarin tuleen, ja silloin saamme nähdä, kenen käsissä nyörit ovat!"

Munkit riensivät pois kuten kostotarten ajamina. Piispa jäi apotin luo; hän katsoi kylmäkiskoisesti tämän kuolinkamppailua, ihmetellen, että elämä saattoi olla hänelle niin rakas.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin veljet palasivat, tuoden mukanaan kaikki luetellut kalleudet, jotka he yksitellen latoivat hänen eteensä.

"Ottaako teidän armonne ne itse viedäkseen?" kysyi toinen munkki ilkeästi hymyillen.

"On kyllä, sillä minä tunnen munkkien kujeet!" vastasi Hemming, heitti kallisarvoisen kantamuksen olalleen ja käski munkin mennä edeltä näyttäen tietä.

Tämä totteli heti, ja kun piispan huudettua upseereja ja sotamiehiä lappautui ladosta hyvässä järjestyksessä, silloin uskoivat munkit vahvasti, että heidän vieraansa olivat kaikki paholaisen erityisessä suojeluksessa. Näyttäytyi kyllä, että jotakin hittoa oli sekoitettu olueen, sillä pari sotamiestä, jotka eivät olleet voineet vastustaa himoaan maistaa sitä, vaipuivat siitä niin syvään uneen, että heidät täytyi melkein laahata mukana matkalle lähtiessä.

Kuitenkin oli mieliala mitä iloisin; retken onnellinen tulos voitti kaikkien odotukset, eikä suinkaan epäröity antaa kaikki ansio siitä piispalle. Paluumatka Kalmariin tehtiin niin joutuin kuin mahdollista. Noin peninkulman päässä kaupungista tuli heitä vastaan pikalähetti, joka toi kirjeen Paul Kyleltä.

Se sisälsi, että linnassa oli saatu tieto siitä, että piispa oli poissa parhaine miehineen, ja sentähden oli päätetty tehdä hyökkäys.

Tämä uutinen oli niin pelästyttänyt porvareita, että monet heistä olivat panneet kilunsa ja kalunsa kasaan ja aikoivat lähteä kaupungista tulevana yönä, jollei piispa sitä ennen palannut. He olivat sangen suutuksissaan siitä, että piispa vastoin vakuutuksiaan ja lupauksiaan oli lähtenyt pois.

"Luulevatko he, että minä alituiseen sallin pidellä takistani?" kysyi hän harmissaan.

Hetken harkittuaan käski hän pikalähetin palata. Ei kenellekään muille kuin Paul Kylelle saanut ilmoittaa piispan palaamisesta. Kaikille muille oli sanottava, että hän oli kohdannut muutamia tanskalaisia ratsumiehiä ja peläten joutuvansa vangiksi lähtenyt pakoon. Vastoin kaikkea tapaa oli kaupungin portit jätettävä auki; yön kuluessa tahtoi piispa kaikessa hiljaisuudessa marssia kaupunkiin.

Pieni parvi sai levähtää eräässä metsäntylvässä. Sotamiehet kääriytyivät viittoihinsa ja nukkuivat pian. Piispakin, joka ei ollut nukkunut moniin öihin, soi itselleen muutamain tuntien levon, kahden upseerin pitäessä vartiota.

Mutta yön levitettyä varjonsa oli pieni parvi jälleen liikkeessä, ja puoliyön aikana saapui se kaupunkiin.

Joakim Trolle oli niin varma, että hänen sotamiestensä tarvitsi ainoastaan näyttäytyä saadakseen jälelläolevat ruotsalaiset pakenemaan kaupungista, ettei hän edes varustanut heitä tarpeellisilla aseilla ja ruudilla. Hän piti taistelua liian mitättömänä puuttuakseen itse siihen ja uskoi johdon nuorelle kuustoistavuotiaalle pojalleen.

Kun tanskalaiset ryntäsivät ulos linnasta, näytti kaupunki kaikkialta autiolta ja tyhjältä. Näytti kuin pako olisi jo tapahtunut. Palausmatkaansa turvaamatta käski nuori päällikkö: "Eteenpäin, mars!"

Paul Kylen oli käytävä kimppuun vastakkaiselta puolelta ja vihollinen siten saarrettava. Mutta ennenkuin tämä joutui, oli Joakim Trolle itse rynnännyt linnasta lopun väkensä kera, ja nyt joutuikin piispa puserruksiin vastustajainsa väliin.

Hemming Gadd ei kuitenkaan antanut perään. Kokkapuhein ja sutkauksin rohkaisten sotamiehiään taisteli hän sankariudella, joka herätti yksin vihollistenkin ihailua ja ratkaisi taistelun.

Tanskalaisten päällikkö, joka näki sotamiestensä kaatuvan ja tiesi, kuinka vähäinen niiden luku oli, antoi merkin palaamiseen, ja käsky täytettiin pikimmiten ja hyvässä järjestyksessä.

Tappiot olivat molemmin puolin yhtä suuret. Ruotsalaiset olivat menettäneet kymmenen miestä ja kaksi upseeria, tanskalaiset yhdeksän miestä ja kolme upseeria. Haavoitettujen luku oli suunnilleen puolta suurempi. Piispa Hemming oli saanut luodin käsivarteensa, mutta tämä harmitti häntä paljon vähemmän kuin se, että jos Paul Kyle olisi ollut aikanaan paikalla, olisi linna ollut nyt heidän vallassaan.

Porvarit, jotka yhtä suurella ilolla kuin hämmästykselläkin olivat saaneet tiedon piispan paluusta, menivät hänen luoksensa juhlakulussa. He vakuuttivat kiitollisuuttaan ja lahjoittivat kaksikymmentä säkkiä jauhoja ja viisikymmentä tynnyriä olutta.

Lahjat otettiin vastaan, mutta piispa teki heille tiettäväksi, ettei hän aikonut antautua riippuvaiseksi heidän mielivallastaan. Missä hätä oli ovella, tahtoi hän sitä häätää; mutta hän ei katsonut lainkaan tarpeelliseksi kysellä heidän neuvoaan tai suostumustaan.

Kipu käsivarressa vaivasi häntä, ja lisäksi pelkäsi hän uutta hyökkäystä linnasta. Joakim Trolle oli kyllin taitava sotapäällikkö käsittääkseen vastustajan heikkouden ja käyttääkseen sitä hyväkseen.

Päivät ja viikot kuluivat, mutta sitä ei kuulunut; toiveet kävivät yhä synkemmiksi.

Svante Niilonpojalle oli hän kirjoittanut saamatta vastausta. Silloin kirjoitti hän Märta rouvalle:

"… Saksalaiset ovat selittäneet, että he tahtovat eronsa, jolleivät saa palkkaansa neljäntoista päivän kuluessa, ja täällä liikkuu huhuja, että arkkipiispa aikoo julistaa meidät pannaan. Jos hän tahtoo tehdä sen nyt keskellä piiritystä, niin voi hän tuoda kuninkaansa mukanaan. Annamme silloin hänelle niin hyvästä kädestä, että hän saa tuhannen perkelettä mukaansa. Anteeksi, että puhun hieman epähienoa kieltä, mutta en ole pitkiin aikoihin tottunut puhumaan hovikieltä."

Aarteet, joita tohtori Hemming oli tuonut Blekingestä, täytyi hänen myydä alhaisiin hintoihin, ja kauppamiehet kuitenkin olivat tekevinään hänelle suuren palveluksen ostamalla ne. Mutta monien kuukausien palkat olivat maksamatta, eikä saalis riittänyt niihin.

Huhu hänen menestyksestään levisi laajalle ympäri. Kristina rouva vannoi, ettei hän antaudu rauhaan, ennenkuin oli nähnyt ryövärin sydänveren, ja johanniittiveljet kirjoittivat ei ainoastaan arkkipiispalle, vaan myös Roomaan ja pyysivät väkivallantekijäin julistamista pannaan. Mitä hirvittävimmin sanoin maalattiin tehty tihutyö. Piispa ja hänen seuralaisensa olivat menetelleet ryövärien ja rosvojen tavoin; he olivat ryöstäneet ja polttaneet, he olivat lyöneet monia syyttömiä kuoliaaksi ja peloitelleet naisia ja lapsia mielipuoliksi.

Yhä sankempina kasaantuivat pilvet Hemming Gaddin pään ympärille. Hän menetteli häikäilemättömästi, halveksien ihmisten arvosteluja. Hän oli ottanut yhden ainoan asian päämääräkseen: Ruotsin pelastuksen Tanskan ikeen alta. Tämän tieltä täytyi kaiken muun väistyä. Mitäpä merkitsivät hänelle yksityiset edut ja toivomukset, kun oli kysymys yleisestä hyvästä! Jos hetki toikin mukanaan mitä katkerimpia kärsimyksiä, mitä siitä, kun oli kysymys tulevista vuosisadoista, isänmaan itsenäisyydestä!

Hemming Gaddilla oli sellainen tahdon lujuus, ettei hän tähdätessään katseensa maaliin nähnyt esteitä ympärillään; hän mursi ne maahan yhden toisensa jälkeen välittämättä, jos pirstaleet sinkoilivat niiden silmille, ketkä asettuivat hänen tielleen.

Hän halveksi kaikkea itsekkäisyyttä, kaikkea pikkumaisuutta, katsomatta säätyyn tai asemaan. Syntinen ei ollut hänestä sen kummempi puettuna purppuraan ja kantaessaan kruunua päässään kuin maatessaan ryysyihin kääriytyneenä. Hän tuomitsi hiippahattua kantavan miehen haureellista elämää yhtä paljon kuin alemmankin papin.

Valtakunnan suurmiehet, kuinka he halveksivat häntä! Mitä heitä liikutti, mikä maali hänellä oli silmissään! Oma hyvinvointi, suurimmat mahdolliset edut, se oli heidän maalinsa.

Jos pyhällä isällä olisi ollut kymmenen pannasalamaa, olisi hän singahuttanut ne kaikki tätä paatunutta piispaa vastaan; nyt täytyi hänen tyytyä yhteen ainoaan, mutta sitä seurasi heti espanjalaisen kardinaalin nimittäminen Linköpingin piispaksi.

Tosin saattoi väittää vastaan, että tämä yhtä vähän ymmärsi kieltä kuin tunsi niitä ihmisiäkään, joita hänen oli johdettava totuuden tielle, mutta ne olivat sivuasioita. Julkeat hyökkäykset paavin ja Tanskan kuninkaan pyhiä persoonallisuuksia vastaan olivat asianmukaisesti rangaistut, ja oli annettu varoitus niille, joita kenties haluttaisi kulkea tohtori Hemmingin jälkiä.

Pannakirja ja tieto nimityksestä oli saapunut jo kunnianarvoisille isille, mutta heillä ei ollut vielä rohkeutta käyttää niitä hyväkseen. Me tiedämme, että arkkipiispa puhui siitä Svante Niilonpojalle sekä että tämä ilmaisi siitä syvän suuttumuksensa ja vakuutti, ettei hän puolestaan kantanut nurjaa mieltä piispaa vastaan.

Svante Niilonpoika oli sanonut, että Hemming Gadd oli kansan mies ja että saattoi olla pahoja seurauksia, jos niin levottomina aikoina annettaisiin lisäyllykettä kuohuville aineksille.

Mutta kun paavilliset kirjeet esitettiin neuvostolle, näytti vahingonilo punoa van posket ja sytyttävän tulen silmiin. Useimmilla neuvoksilla oli joku loukkaus kostettavana, ja sellaiset velat maksetaan aina ensiksi.

Sitten saapuivat tiedot, mitä oli tapahtunut Lyckebyssä. Johanniittiveljet nostattivat myrskyn, ja arkkipiispa kirjoitti neuvostolle, että sen oli oman kunniansa tähden tehtävä päätöksensä. Tehtiin muodollinen neuvoston päätös, ja saatiinpa yksin valtionhoitajakin kirjoittamaan sen alle. Piispa Hemming Gadd kiellettiin tästedes hoitamasta hiippakuntaansa.

Eräänä päivänä saapui tieto, että Voionmaan puolelta lähestyi kokonainen laivasto pikku veneitä tuoden ruokatavaroita. Linnasta kiirehdittiin heitä vastaan; mutta ne ruotsalaiset sotamiehet, jotka toivat tiedon, arvelivat, että jos he saisivat, voisivat he joutua ennen tanskalaisia.

Piispa ei ollut haluton, mutta peläten, että ahneus kenties pani heidät lyömään laimin kaiken varovaisuuden, tahtoi hän itse mennä alas rannalle ja tarkastella asemaa.

Tämän neuvottelun parhaallaan tapahtuessa jatkoi Hemming piispa hidasta, vaivalloista piiritystyötään.

Oli kaunista nähdä pienen laivaston, veneet aivan lähetysten, lähenevän kaupunkia. Mukana oli naisia ja lapsiakin.

Linnan edustalla oltiin kovassa kiireessä, luultavasti ei oltu odotettu laivastoa niin pian.

Kolme miestä hyppäsi kuhunkin veneeseen. Purjeet irroitettiin ja tuuli hulmutteli niitä hilpeästi.

Veneet lähtivät vesille melkein yht'aikaa. Ne laskettivat suoraan laivastoa kohden.

Mutta ruotsalaiset olivat odottaneet sitä, ja silmänräpäyksessä olivat ne heittäytyneet veneihin pitkäkseen.

Kun savu oli hälvennyt, seisoivat he kaikki pystyssä huiskuttuen hattujaan ja hurraten.

Taasenkin kuului laukaus, mutta nyt olivat veneet laivaston vieressä ja vaara oli voitettu.

Tanskalaiset laskivat myös veneensä vesille, mutta he näyttivät olevan kahden vaiheella, eikö kenties ollut parempi käydä ruotsalaisten kimppuun vasta heidän otettuaan lastin.

Rannasta saattoi nähdä, kuinka ruotsalaiset hyppivät voionmaalaisten veneihin kaikilta puolin. He eivät näyttäneet vievän niistä pois mitään. Mutta nopeasti erosivat veneet toisistaan, ja nyt nähtiin kunkin ruotsalaisen veneen hinaavan kahta voionmaalaista. Purjeet olivat käärityt kokoon, kaksi miestä hoiti airoja ja kolmas peräsintä, mutta kaikki neljä venhettä loittonivat nopeasti toisistaan. Muuan suuri voionmaalaisvene jäi yksin paikalle.

Tanskalaisia veneitä oli myös neljä, mutta ne olivat suurempia ja raskaampia. Jos uhkateko olisi kestänyt kauemmin, olisivat he epäilemättä yhyttäneet rohkeat merisissit; nyt onnistuivat nämä sitä vastoin toverien rajattomasti riemuitessa laskemaan kaupungin laituriin. Saalis oli runsain, mitä tähän asti oli saatu, ja voionmaalaisille ei ainoastaan maksettu heidän tavaroitaan, vaan heitä vielä runsaasti kestitettiinkin.

Tämän parhaallaan tapahtuessa sai piispa irtisanomiskirjeen Ruotsin neuvostolta. Hän luki sen, mutta kuinka hänen sydämensä kuohuikin harmista, ei häneltä suinkaan jäänyt huomaamatta, että koetettiin esittää niin lievin sanoin kuin suinkin mitä tahdottiin sanoa.

Piispa sanoi kirjeentuojalle, että nykyään vallitsevan hälinän aikana, kun joka hetki saattoi odottaa hyökkäystä linnoituksesta, oli hänen mahdoton vastata kirjeeseen. Sodan telmeen asetuttua toivoi hän saavansa vapaahetken vastatakseen kirjallisesti valituksiin, kuten piti.

Hän tunnusti empimättä neuvoston tahdon laillisuuden, mutta samalla lykkäsi hän kysymyksen ratkaisun määräämättömäksi ajaksi, tai kunnes olisi saatu aikaan rauha tai aselepo Tanskan kanssa.

Niinpä sai hän sanoman, etteivät taalalaiset suinkaan sallineet, että hän, Hemming, joutuisi "kadotukseen"; he toivoivat rukouksissaan, että hän menestyisi ja voisi hyvin.

Tuomiokapituli oli kirjoittanut valtionhoitajalle, ettei tohtori Hemming saa enää kantaa piispankymmenyksiä, mutta valtionhoitaja vastasi sovittelevin sanoin; hän varoitti kaikesta väkivallasta tätä urhoollista miestä vastaan, joka pani henkensä ja verensä alttiiksi Ruotsin vihollisia vastaan, ja pyysi tuomiokapitulia kiinnittämään tarpeellista huomiota rahvaan ilmaisemaan tahtoon.

Sitten saapui Linköpingistä viesti, että paavillinen kirje oli naulattu kirkon ovelle. Tuomiokapituli oli otattanut sen jälleen pois, koska se sisälsi sanoja myös valtionhoitajaa vastaan. Mutta siellä oltiin kovin levottomia ja peloissaan eikä tiedetty, mihin sellaisissa olosuhteissa oli ryhdyttävä.

"Ne kurjat raukat!" jupisi Hemming. "Olisivat nyt toki suden tai lampaan puolella!"

Mutta ainoastaan ohimennen huolehti hän omista asioistaan; kunkin päivän huolet ja murheet täyttivät hänen mielensä alituiseen.

Viime aikoina oli lähimpien pitäjien rahvaan keskuudessa havaittu merkillistä nurjuutta ruotsalaisia kohtaan. Nimismies kertoi, että he olivat kieltäytyneet tekemästä uskollisuudenvalaa valtionhoitajalle, ja valittaen kaikkea sitä hätää, mitä saivat kokea, tuumivat he, että "olisi parempi olla Tanskan alamaisina".

Kun piispa puhui tästä Paul Kylelle, sanoi tämä: "Tanskalaiset lupaavat kultaa ja kaikkea ihanuutta; niin tekivät he Uplannissakin ennen Brunkebergin taistelua, sentähden se kääntyikin maan häviöksi."

Mutta kun kaupungin asujamet kuulivat, että piispa aikoi lähteä pois, nousi yleinen hälinä; he rukoilivat polvillaan, ettei hän jättäisi heitä, koska he ja kaupunki silloin olisivat silloin hukassa.

"Kuulkaas", huusi Hemming vimmastuneena. "Jos rutto alkaa raivota yhdessä talossa, onko minun sitouduttava, sentähden että minun kotonani pysyttäisiin terveenä, jättämään koko muu kylä ruton haltuun."

"Yksin lähden ruton saastuttamaan paikkaan, jollette te tahdo seurata kunniavartiona!"

Mören kirkonkylä oli valittu kokouspaikaksi, ja piispa löysi saapuessaan suurilukuisen parven koolla. Mutta kaikkien kasvoilla kuvastui tyytymättömyys ja uhman ilme. He olivat tulleet kuulemaan mitä hänellä oli sanottavaa, mutta aikoivat pitää oman päänsä vielä palatessaankin.

Kumolleen kaadettu olutsammio oli varustettu puhujan paikaksi; sen päältä saattoi hän nähdä kuulijansa ja nämä hänet.

"Hänkö se aikoo puhua?" kysyi muuan toinen ja mittaili Hemmingiä silmillään.

"Jos näen sinut hukkumaisillasi, onko minulla enemmän älyä, jos vaikenen, kuin jos huudan apua?"

Nyt lähestyi muuan talonpoika, joka näytti olevan toisia ehompi, sillä he väistyivät hänen tieltään ja myhäilivät toisilleen ikäänkuin tahtoisivat sanoa: "Nyt tulee mies, joka voi antaa hänelle vastauksen."

"Ette tiedä, mistä olette tulleet yksimielisyyteen! Olette ainoastaan toisten tahdon välikappaleita!"

Nyt tiesi Hemming mistä aloittaa. Hän tunkeutui joukon läpi ja hyppäsi sammion pohjalle, löi käsiään yhteen ja vaati hiljaisuutta.

"Kuulkaa!" huusi Hemming. "Ei suinkaan täällä ole ketään, joka muistaisi Engelbrektin?"

"On kyllä"! vastasi muuan vanha ukko, joka seisoi aivan piispan edessä. "Olen kahdeksankymmenen vuotias! Tosin olin vain pieni pojannaskali ja riipuin äitini helmuksissa, mutta vaikkapa eläisin satavuotiaaksi, en unhoita konsanaan sitä miestä. Jumala häntä iankaikkisesti siunatkoon."

"No hyvä, nyt kysyn teiltä, jos hän seisoisi tässä minun sijallani ja jos hän voisi tutkia sydämenne, mitä minä en voi tehdä, antaisitteko ilolla hänen tehdä sen vai kääntyisittekö hänestä pois?"

Lieneekö sen vaikuttanut nimen taikavoima vaiko se mukaansatempaava vakavuus, jolla nämä yksinkertaiset sanat lausuttiin, mutta kuulijat katselivat toisiaan ja sitten haudanhiljaisina ja maahan luoduin silmin odottivat jatkoa.

"Te tiedätte, että isänne, kun Tanska oli heitä äärimmilleen rääkännyt ja sortanut, vihdoin tarttuivat aseihin. Kuinka he kärsivät hätää ja puutetta, kuinka kodit poltettiin ja hävitettiin, kuinka naisia raiskattiin ja rääkättiin kuoliaiksi, sen tiedätte yhtä hyvin kuin minäkin. Engelbrekt pakoitti vihollisen antamaan perään, kansamme sai ainakin hengähdyshetken."

"Ruotsalainen herrasmies se antoi hänelle surmaniskun", huusi muuan ääni joukosta.

"Niin, hän oli ruotsalainen!" virkkoi Hemming jälleen. "Mutta tiedättekö myös, että isäin pahat teot ovat siinä suhteessa menneet lasten päälle? Voi sitä aatelismiestä tai talonpoikaa, joka ajatuksin tai teoin seuraa sen miehen esimerkkiä!"

"Kovat ajat ovat käsissä. Me olemme kovia kokeneet, mutta Herran käsi on ollut yllämme, ja kuinka tanskalaiset ovatkin houkutelleet kullallaan, kuinka he ovatkin kehoittaneet vaihtamaan pettuleipämme heidän pehmeihin vehnäpulliinsa, ei kiusaus ole kuitenkaan saanut valtaa niin monista, että juutti olisi päässyt maamme herraksi."

"Ei, Ruotsin rahvas on estävä sen!" huudahti piispa. "Se on Sten Sturelta oppinut tuntemaan olevansa mahti valtiossa! Kun Hannu kuningas oli viekkaudella ja petoksella pesiytynyt Tukholmaan, sanoi hän valtionhoitajalle: 'Olette jättänyt minulle vaarallisen perinnön, sillä olette tehnyt herroiksi ne, jotka Jumala on määrännyt orjiksi! Tanskan talonpojat ovat järjestään kurjia orjia, joita heidän herransa voivat vaihtaa kauniiseen koiraan tai antaa parikymmentä talonpoikaa yhdestä hevosesta!' Sellainen ei kävisi laatuun Ruotsissa."

"Ei, ei!" huudettiin kohti kurkkua. Nousi suunnaton melu ja talonpojat puivat nyrkkiään.

"Hannu kuningas arveli, että meidänkin rahvaamme vähitellen tottuisi siihen. Ja tarpeen kai se olisi ollutkin, niin että hän herroineen olisi voinut vallita. Mutta sitten ajettiin hänet jälleen pois."

"Olette kai kuulleet puhuttavan, kuinka kohdellaan niitä ruotsalaisia, jotka hän on saanut käsiinsä, kuinka hän polttaa ja hävittää rannikkoamme? Tiedätte, että kun hän vastoin lupauksiaan otti haltuunsa Kalmarin kaupungin, peitti hän torin hirsipuilla ja hirtätti ilman tutkintoa ja tuomiota kaikki porvarit, jotka sai käsiinsä."

"Ei, ne eivät koita, jos kansa tukkii korvansa viekoituksilta. Herra
Svante Niilonpoika kulkee edeltäjänsä jälkiä. Hän tahtoo ainoastaan
Ruotsin vapautusta Tanskan ikeestä."

"Ei, jos annamme myöten kädenleveydeltäkään. Hellittämättömyys on ainoa pelastuksemme."

"Hän siellä linnassa on luvannut, että me kokonaiseksi vuodeksi saamme verovapauden."

"Hannu kuningas tekee kuten rotanpyytäjä", lisäsi piispa. "Hän panee paistetun juustopalan loukkuun, mutta vanki ei saa siitä muuta kuin tuntea hajun vain."

"Lopuksi vielä sananen, hyvät ystävät. Olonne ovat mielestänne tukalat, ja tahtoisitte mielellänne paremmat päivät, mutta totta puhuen on meidän kaikkien laita sellainen. Vaikka me käskemme ja te tottelette, niin älkää luulko, että meidän osamme on siltä parempi! Teidän puremanne leivänpala on kenties kovempi kuin meidän, mutta teidän ruokahalunne on paljon parempi, sillä huoli kokonaisuuden pystyssäpysymisestä vie usein meiltä pois kaiken ruokahalun. Meillä ei siis ole mitään kadehdittavaa toisiltamme, mutta jos pontevasti pyrimme yhteiseen maaliin, niin saavutamme sen ennemmin tai myöhemmin, ja kun tulevat sukupolvet nauttivat hedelmiä meidän työstämme, tunnustavat he, että heidän on meitä kiittäminen siitä, että ovat vapaita Ruotsin miehiä."

"No, enkö ollut oikeassa?" virkkoi piispa nauraen. "Ette olleet selvillä mistä oli kysymys."

Talonpojat tunkeilivat hänen ympärilleen puristaakseen hänen kättään. Heidät oli tenhonnut hänen puheensa yksinkertaisuus ja kenties vielä enemmän mahtava ääni, syvä vakaumus, joka sydämestä kuohuen löysi tien sydämiin ja vastustamattomasti teki vaikutuksensa.

"Tietty se, mutta täällä puhutaan niin paljon, että väliin joutuu ikäänkuin eksyksiin."

Siitäkös oltiin hyvillään. Kylän suurtalonpoika, joka ensiksi oli häntä puhutellut, sai kunnian pitää piispaa vieraanaan, ja hän kutsui illaksi niin suuren seuran kuin huoneihin mahtui.

Siellä Hemming Gadd päätti, mitä ennen oli aloittanut; selvin sanoin osoitti hän unionin kestämättömyyden. "Se on samaa kuin valjastaisi yhteen kaksi hevosta, joita ei ole koskaan koulutettu parihevosiksi", sanoi hän.

"Meidän täytyy katsoa, ettei sitä ratsastajaa, jonka olemme valinneet varsallemme, tehdä jälleen jalkamieheksi!"

Isäntä, kunnioitettu suurtalonpoika Arvid Broderinpoika, istui kunniasijalla piispan vieressä. Hän tarttui pikariin ja täytti sen tervetuliaisiksi vaahtoisin olvin; sitten pyysi hän kaikkia vieraitaan tekemään samoin, ja sitä kehoitusta noudatettiin siekailematta.

Silloin hän nousi ja sanoi: "On huonosti tehty panna kynttilänsä vakan alle ja salata mitä tietää; ei voi kieltää, että meidät tässä pitäjässä on eksytetty harhapoluille. Jos pahajuoniset sinua houkuttelevat, älä heihin suostu, sanotaan, mutta juuri siten olemme tehneet. Nyt olemme kuitenkin päässeet parempaan käsitykseen, ja tuskinpa tarvitsee minun sanoa, ketä meidän on siitä kiittäminen."

"Juomme siis hänen maljansa ja kiitämme siitä, mitä hän on tehnyt hyväksemme!"

"Olette antaneet sitoa silmänne!" huudahti Hemming hilpeästi. "Olen ainoastaan temmannut pois siteet, ja nyt näette yhtä selvästi kuin ennenkin."

"Niin teemme", virkkoi isäntä jälleen. "Ja omasta puolestani tahdon huomenna tehdä uskollisuudenvalan jalolle Svante Niilonpojalle."

Ja sitten he joivat ja juttelivat, ja kun erottiin, oli kaikki mieltymys tanskalaisiin puhallettu pois kuin paksu tomukerros, ja kansallistunto välkkyi sen alta kuin kirkkaaksi hiottu teräs ja näytti aivan loistavan ilosta, kun oli päässyt jälleen kunniaan.

Seuraavana aamuna otti piispa vastaan uskollisuudenvalat Svante
Niilonpojalle nimismiehen ollessa läsnä, ja niin palasi hän
Kalmariin, missä kaikki oli tyyntä ja hiljaista.

Kahakoita oli vähän väliä, ja vihollisten harmi piispaa kohtaan oli tuntuvasti lisääntynyt hänen käytyään Möressä. Ennen ei rahvas ollut tuonut mitään tavaroita kaupunkiin, vaan ainoastaan linnaan; nyt oli laita päinvastoin, ja piispa sai yksityisesti monia näytteitä kansanmiesten suosiosta. Mutta turhat olivat kaikki kokeet taivuttaa Hemming Gaddia alamaisin sanoin kirjoittamaan korkealle esimiehelleen.

"Minä inhoan sitä kettua", sanoi hän, "enkä mene askeltakaan häntä vastaan!"

Tavallisuuden mukaan oli jälleen ryhdytty Tanskan kanssa neuvotteluihin. Kuningas uudisti vaatimuksensa, että niin kauan kuin Ruotsi kieltäytyi ottamasta häntä vastaan kuninkaanaan, oli sen suoritettava vuotuinen rahavero. Neuvosto pohti vilkkaasti tätä kysymystä; siitä kirjoitettiin Erik Turenpojallekin, joka varoitti siitä. Ja Hemming Gadd kirjoitti neuvostolle, ettei hänen suostumuksellaan heitettäisi ainoaakaan lihapalaa sille koiralle, jonka verisen kidan hän saattoi eroittaa Kalmariin saakka. Kelpo pyssyin ja tapparoin halusi hän mieluummin maksaa.

Sellaiset sanat eivät olleet omiaan sulattamaan mieliä leppeämmiksi piispaa kohtaan, eikä kestänyt montakaan viikkoa, ennenkuin hän sai kutsun saapua neuvoston eteen vastaamaan tehtyihin syytöksiin. Paul Kylen oli siksi aikaa otettava päällikkyys huostaansa.

Hemming vastasi leimuavalla kirjeellä kutsuun. Jollei mikään vaara uhannut, tuumi hän, lähtisi hän Kalmarista; mutta jos se tapahtuisi nyt, saisi valtaneuvosto kenties siitä tervetulleen aiheen uuteen syytökseen, joka sitä paitsi olisi oikeutettu. Mutta yhtä vähän kuin hänellä oli mitään takeita, että voisi palata, yhtä vähän kiinnitettäisiin, jos jokin onnettomuus tapahtuisi, huomiota siihen, kenen käskystä hän oli lähtenyt matkalle.

Neuvosto viittasi kutsukirjeeseen ja lähetti hänelle sitä paitsi sellaisen turvakirjan, "ettei hänellä enää pitänyt olla mitään vastaan väittämistä".

"Siihen turvakirjaan", kirjoitti hän, "jonka valtaneuvosto viimeksi lähetti minulle, ei herrojen olisi tarvinnut tuhlata mustetta ja paperia, sillä kun se ei olisi voinut kuulua toisin kuin kuului, silloin saatoin kyllä käsittää, kuinka hyvin he suosivat minua. Mitä te sitä vastoin kirjoitatte, että minä, jos sitä haluaisin, saisin teiltä turvakirjan tahtoni mukaan, niin toivon teidän herruuttanne palvelleeni siten, että voin ilman mitään vaaraa tulla huoletta luoksenne."

Kenties pelkäsi neuvosto saavansa kuulla liian tuimia totuuksia, tai eivät syytöskohdat olleet kyllin perustellut, tai eivät he lopultakaan uskaltaneet käydä tämän mahtavan miehen kimppuun, jonka nimi tällä hetkellä huhun siivin liiti kautta maan; asian annettiin toistaiseksi raueta.

Epäluuloisuus, joka oli juurtunut Hemmingin sieluun, oli kasvanut taistelussa neuvostoa vastaan. Hän ei voinut antaa anteeksi sitä, että Svante Niilonpoika oli pannut nimensä kutsukirjan alle.

Täällä kansan ja upseeriensa keskuudessa oli hän entisellään, kenties vain tavallista myrskyisempi hilpeydessään. Hänen rakkautensa ja kuolemanhalveksumisensa ei ollut koskaan esiintynyt selvempänä. Kaikissa hankkeissa, joissa vaara oli tarjolla, esiintyi hän etumaisena, ja hänen urhoollisuutensa oli jokapäiväisenä puheenaineena sotamiehillä, jotka luulivat jonkin salaisen voiman häntä suojelevan.

Mutta milloin hän oli yksin kotonaan, silloin laskeutuivat synkät pilvet hänen otsalleen, silloin saattoi hän kävellä tunnin toisensa jälkeen huoneessaan edestakaisin. Silloin tarkasteli hän elämäänsä: kiittämättömyyttä oli hän kokenut, häntä oli vihattu ja vainottu ja petetty, ja kuitenkin oli hänen ainoana määränään ollut isänmaan pelastus!… Sellaisina hetkinä täytti hänen sydämensä rajaton ihmisten halveksuminen. Jos hän olisi voinut, olisi hän tallannut jalkoihinsa kaiken pikkumaisuuden, kaikki alhaiset intohimot maailmasta. Salamoita ja ukkosta huusi hän taivaasta avukseen, mutta ei mitään rakkautta, ei anteeksiantoa, ei sääliväisyyttä, ei myötätuntoa!

Toisinaan saattoi hän Paul Kylelle paljastaa murtuneen mielensä. Silloin sai sappi pursua yli äyräittensä ja hän lausui katkeria ja tuimia totuuksia. Mutta jos toinen teki jonkun vastaväitteen, silloin malttoi hän heti mielensä ja sanoi, että hänen käsivartensa vaivasi häntä niin, että hänestä näytti kaikki mustalta. "Jos vapautuisin tästä kitimestä", sanoi hän silloin, "sulkeutuisin vanhaan Rönön luostariin; siellä parantuisin heti kaikista sekä ruumiin että sielun vammoista".

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SVANTE NIILONPOIKA STURE JA HÄNEN AIKALAISENSA I: KUOLON ENKELI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.