Produced by Tapio Riikonen

MURTOVIIVOJA

Novelleja

Kirj.

L. ONERVA

Helsingissä Kustannusosakeyhtiö Otava 1909.

SISÄLLYS:

Onni
Marketta Salminen
Meiri
Kuvittelija
Itsenäinen nainen
Äänet
Luonnonlaki
Elämä kuoleman jälkeen
Manja Pavlovna
Kati
Viha
Lankeemus

ONNI

Heikki Vaulo odotti joka hetki vaimoaan palaavaksi. Tai oikeastaan hän ei odottanut, pikemmin toivoi hän, että tämä viipyisi vielä…

Hän avasi ikkunan ja kurkisti ulos. Kaikki oli hiljaista, kaikki ennallaan. Pienen pihamaan tukevarunkoiset palmut katsoivat häneen hievahtamattomin viuhkoin ja nurmikon keskellä kihelmöivän suihkulähteen vesi pisaroi laiskasti maahan pitkin sammaltuneen kivialustan kuvetta. Kummallista! Hän näki tuon saman joka päivä ja aina oli se hänestä yhtä ihmeellistä. Hän ei voinut koskaan tottua tähän etelämaan ainaiseen kesään.

Väsyneesti istahti hän ikkunanlaidalle. Tästä saattoi hän kuulla Elisan askeleet. Kauan hän viipyikin kaupungilla… Tummasti punertavaa taivasta vastaan lenteli jo kömpelöitä yölepakoita ja pitkin pimentyvää maata alkoivat lyhdyt syttyä toinen toisensa jälkeen kuin lukemattomat heleän-viheriät kiiltomadot. Kaukana jollakin sillalla kulki pitkä sotilasjono soittaen yksitoikkoista säveltä.

Satuahan tämä kaikki vain oli ja unta, niin hänestä tuntui. Joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut sitä aurinko-kajastusta, joka kerran kirkastaisi hänen pitkien ponnistustensa kaukaisen lopun; joksikin tällaiseksi oli hän kuvitellut onnea. Ja nyt se oli tullut, ja hän ei ollutkaan onnellinen. Mutta miksi, mistä syystä? Sitä kyseli hän nykyään itseltään lakkaamatta ja siksi oli hänellä tarve olla yksin. Mutta miksi oli tämä yksinäisyyden ikäväkin tullut nyt vasta, nyt juuri, kun hän oli lopettanut yksinolonsa ja mennyt naimisiin? Ennen hän ei suinkaan välittänyt mistään kahdenkeskeisistä puheluista itsensä kanssa eikä hänellä silloin edes ollutkaan mitään sisällisiä arvoituksia. Hänellä ei ollut, suoraan sanoen, tilaisuutta, ei aikaa eikä varaa sellaiseen. Ulkonainen taistelu oli vaatinut kaiken. Aina oli hän saanut olla varuillaan ja haarniskassa, aina valmiina kynsin hampain ryöstämään itselleen pienimmänkin osuuden elämästä. Mutta sitten oli taistelu äkkiä lakannut, onnettomuus loppunut ja hänen salaisimmat siunauksen pyyteensä kuin ihmeen kautta toteutuneet. Hän oli nyt itsenäinen mies, vapaa omaan työhön, siinä suuressa aurinkoisessa maailmassa, jota hän entisen ahdinkotilansa aikana oli katein mielin ajatellut, ja omisti sen naisen, jota aina oli omakseen toivotellut. Ja nyt tuntuikin tämä autuus niin joutavalle, tämä avara maailma niin tyhjälle ja hän itse sen sylissä niin tuiki mitättömälle, sekä hän että hänen työnsä. Hän ei nähtävästi osannut elää onnellisen miehen elämää, jota ei ollut koskaan opetellut. Oli kuin olisi elämän ponnistin jollakin lailla vikaantunut ja löyhtynyt. Hän tunsi olevansa kuin vetämätön kello ja turhaan koetti hän tyrkyttää itselleen levon nautintoa tai työn iloa. Kumpikin oli yhtä mahdotonta ja joka kerta yksin jäätyään vaipui hän synkkiin mietteisiin. Sillä hän tahtoi tulla selville siitä missä oli vika, ajatella niidenkin vuosien puolesta, joina hän ei ollut ehtinyt mitään ajatella. Mutta mitä enemmän hän tuijotti omaan sieluunsa, sitä oudommaksi vain kävi se hänelle, ja hän huomasi nyt vasta, että hän kaikki nämä vuodet oli kantanut itsessään maailmaa, josta hän ei tiennyt mitään. Hän oli luullut olevansa jo niin varma ja voimakas, niin täyteen mittaansa kasvanut, ja nyt, esiin kutsuttuna, nousikin hänen sielunsa hänelle aivan toisena: värjöttävänä ja keskenkasvuisena ja avuttomana kuin laiminlyöty lapsi. Se pyyhkäisi kerrassaan pois hänen iloisen itseluottonsa ja rohkeutensa. Hän kävi alakuloiseksi ja araksi ja tuli lopulta siihen päätökseen, että hänen entinen työvoimansakin oli ollut pelkkää petosta. Se ei ollut johtunut hänen vapaasta tahdostaan. Se oli ollut vain luonnonlapsen sokeaa itsesäilytysviettiä, jonka kiihottimena oli ollut ja täytyi olla se alkeellisin ja alhaisin sysäys: vastavoima ja viha. Mikään muu ei pannut häntä liikkeelle. Hän oli vapauteen vallan kypsymätön. Hän ei kyennyt tekemään enää mitään. Hän tunsi vain vajoavansa kuin jonnekin syvään kuiluun, josta ei ollut enää poispääsyä. Ja hän saattoi salaa toivoa takaisin pakkoa ja piiskaa ja halveksia itseään…

Heikki oli niin vaipunut ajatuksiinsa, ettei ollut muistanutkaan kuunnella Elisan tuloa. Hän heräsi vasta siihen, kun ovi narahti. Ja samassa laskeutui kaksi pehmeää käsivartta hänen kaulalleen.

— Mitä sinä mietit, Heikki? kysyi Elisa.

— Minä! En mitään. Katselen vain tätä helmikuun kesää…

— Mutta sinähän et pidä siitä, minä tiedän sen, naurahti Elisa. Sinä tahtoisit oikeaa talvea, lunta, hankia ja kaikkea sitä…

Heikki ei vastannut.

Elisa kävi surulliseksi. Hän ei nauranut enää.

— Heikki, kuiskasi Elisa, miksi sinä olet minulle vihainen?

— Vihainen! Enhän toki, en suinkaan. Mistä olet tuollaista saanut päähäsi!

— Minä olen kyllä huomannut jo kauan, jatkoi Elisa, että olet ollut niin kummallinen ja alakuloinen. Sano minulle, millä olen sinua pahoittanut?

Heikki oli yllätetty ja hämmästynyt. Elisan ääni tuli niin oudon syvältä.

— Älä sinä huoli siitä, Elisa, sanoi hän pakotetun keveästi. Ei se ole mitään vaarallista. Eikä se ole sinun syysi ollenkaan. Minulla on vain sellainen raskas luonne. En minä osaa sitä selittää…

— Niin, sinä et rakasta minua enää.

— Mutta Elisa, sinähän tiedät…

Heikki ei voinut jatkaa. Hänestä tuntui kiusalliselta kiistellä tästä asiasta.

— Sinä olet kokonaan muuttunut, jatkoi Elisa itsepäisesti.

— Olosuhteet ovat muuttuneet, siitä se riippuu. Tiedäthän, pikku Elisa, minä tulen niin raskaasta päivätyöstä. Salli minun siksi nyt huoahtaa!

— Voi, Heikki, enhän minä muuta toivoisi kuin että nyt kerrankin oikein levähtäisit kaikesta ja olisit oikein onnellinen. Mutta kun minä näen, että sinä et ole onnellinen. Jokin on hullusti. Sano, mikä se on! Mikä sinua vaivaa?

Elisa pelkäsi loukkaavansa. Ja tämä pelko teki hänen äänensä niin hyväilevän araksi ja ohueksi, että se tuskin kosketti ilmaa. Mutta juuri sentähden vaikutti se Heikkiin tuskallisesti. Hän ei tiennyt mitä vastata.

— Minua ei vaivaa oikeastaan mikään, ei mikään ulkonainen ainakaan. Syy on aivan minussa itsessäni. Mikä se on, en tiedä vielä. Minä en ole nähtävästi luotu lepäämään. Mutta työkään ei suju. Tämä on niin outoa. Tai olen kenties ennen tehnyt työtä liiaksi, elänyt liian pohjoisessa elääkseni nyt näin etelässä, ollut liian onneton, liian kauan, kuuletko, osatakseni tottua onneen. Älä suutu, Elisa! Et ole varmaankaan koskaan ennen nähnyt ihmistä, jolle onni käy taakaksi.

Heikki katsoi Elisaa avoimesti silmiin, mutta Elisa siirsi katseensa sivulle.

— Minä käyn sinulle taakaksi, sanoi hän matalasti. Miksi et sano sitä suoraan? Sinun on ikävä olla minun kanssani, minä näen sen.

Heikki säpsähti. Jompikumpi heistä oli sanonut jotakin sellaista, jota ei olisi saanut sanoa. Joko se nyt alkoi heissäkin tuo rakkauden kuolinkamppailu, tuo kohtaus kohtaukselta etenevä sielujen-tauti, tuo kautta kotien kulkeva rutto, joka hävitti maailmasta kaiken perhe-onnen? Sitä oli hän aina kauhulla katsellut muissa, sitä aina itse pelännyt. Ja siksi oli tämä saavuttamisen siunauskin ollut hänestä koko ajan niin luonnoton: se oli varmasti salainen kirouksen enne, hänen vahingokseen viritetty ansa, kukkulalle pääsy vain laskeutumisen vuoksi. Muuta tietä ei ollut. Huipulta alaspäin nyt vain, onnesta poispäin niin että hurisi! Miksi hän ei ollutkin vielä kukkulan tuolla puolen!

Kaikki tämä välähti salaman-nopeudella läpi hänen aivojensa. Hän kuuli
Elisan jatkavan:

— Minä en riitä sinulle. Sinä kaipaat muuta seuraa…

Ja hän tunsi sillä hetkellä rajua vihaa tuota säälimätöntä ääntä kohtaan, joka välittämättä mistään teki hävitystyötään nauliten hänen salaisimmat epäilynsä lyönti lyönniltä auttamattomaksi todellisuudeksi. Turmion alku oli nyt valmis. Tästä se nyt lähti se huima alamäki. Mutta hermo-ärsytys käski hänen vielä lisäämään vauhtia.

— En minä seuraa kaipaa, vaan yksinäisyyttä, murahti hän.

— Minä olen siis liikaa, näethän nyt. Sinä tahdot jo päästä minusta erilleen, sanoi Elisa koettaen yhä vielä pysytellä tyynenä, mutta ääni värähteli jo petollisesti.

Nyt vasta katsahti Heikki Elisaan. Hän oli painautunut nurkkaan ja seisoi siinä kalpeana ja jäykkänä taistellen kyyneleitään vastaan. Heikin tuli paha olla. Hänen kävi sääliksi heitä kumpaakin, mutta etenkin lasta tuossa, joka ei vielä tiennyt mistään, ei aavistanut mitään elämänkulusta, ei ymmärtänyt olla edes varovainen. Hän tunsi, että hänen oli sanottava jotakin kaunista ja lohdullista, vaikkapa sitten kuinka valheellista. Hän ei voinut sanoa totuutta, jos totuus oli se, minkä hän äsken oli sielussaan läpikäynyt.

Hän meni Elisan luo.

— Älä ymmärrä minua väärin, rakas Elisa, sanoi hän lempeästi. Sinun pitää aina olla minun luonani. Ja sinä oletkin aina, yksinäisyydessäkin. Silloin minä ikävöin Elisaa, uneksin Elisasta…

— Niin, niin, keskeytti Elisa nopeasti. Sinä tahdot vain uneksia minusta, et elää minun kanssani. Siinä se on. Voi miten kauheasti olen erehtynyt! Sinä tarvitsit vain unelman ja minä annoin itseni…

Ja Elisa rupesi itkemään.

Heikin valtasi kummallinen raukeus. Mitä auttaisi tässä selittelyt? Julma kohtalo yksin puhui Elisan suun kautta, eihän hän itse olisi noin osannutkaan. Jokainen uusi sana oli uusi pyövelin isku. Tämä oli ensimäinen kohtaus heidän välillään. Näin tulisi nyt jatkumaan, yhä useampia ja useampia, siksi kunnes kaikki oli lyöty rikki…

— Minkätähden sinä nyt oikeastaan itket, kun ei ole mitään syytä? kysyi hän väsyneesti.

— Kun sinä et ole onnellinen minun kanssani, nyyhkytti Elisa.

— Onko ihminen sitten koskaan niin täydellisesti onnellinen! Oletko itse?

— Minä olin, en ole enää…

Heikki aikoi vastata, mutta hän hillitsi itsensä. Elisa oli oikeassa. Hänkin tiesi sen jo. Poispäin onnesta nyt vain, auringon-silmästä kohti pimeyttä! Kukkula, kultapilvi, päivännousu se oli vain sinä yhtenä ainoana saavuttamisen silmänräpäyksenä. Ah, sitä huminaa silloin, sitä jumalallista juhlariemua, sitä yläpuolella kaiken maailman lentämistä! Niin, niin, hän muisti sen kyllä, mutta kuinka lapsellinen hän oli, että hän sitä koetti pidättää. Nyt vain alaspäin. Ja laskeutuminen oli varmasti oleva vielä vaikeampaa kuin nousu. Nyt vasta tuntui tulevankin se oikea taistelu. Ja kummallista, että se alkoi nyt juuri, jolloin kaikki näennäisesti oli hymyilevintä. Siinä se olikin, se vaikein. Taistelu oli siirtynyt ulkoa sisälle, vihollinen vieraista omaan kotiin, vihan piiristä rakkauden turviin. Se oli muutoksen ydin. Sitähän se ennustikin tämä outo rauha…

Ja Heikki tunsi itsensä äkkiä niin tyyneksi ja vanhaksi. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken, miten väärältä tasolta alkanut tämän uuden taistelun! Ikäänkuin toinen ihminen koskaan voisi ymmärtää toista ja lisäksi vielä nainen! Oli vain annettava illusioni ymmärtämyksestä, vain se, minkä toinen saattoi ottaa vastaan, niin pitkällinen harhaluulo kuin suinkin. Sitä tarkoitti tämä uusi taistelu…

Hän laski kätensä isällisesti Elisan olalle.

— Lapsi, lapsi, alkoi hän puhua niinkuin vanha isä. Sellaista on rakkaus. Se tahtoo tietää kaikki ja sanoa kaikki ja sitten se siitä särkyy. Nuo salaiset hämärä-kuvitelmat olivat arinta mitä minussa oli, suurinta millä saatoin todistaa rakkauteni ja uskoni sinuun. Ja sinä käsitit sen päinvastoin. Näet itse, että minun olisi ollut parempi piiloutua yksinäisyyteen. Toiste teenkin sen, sillä en tahdo nähdä sinun itkevän.

Elisa nosti Heikkiin itkettyneet silmänsä hämmästyneenä. Hän tunsi, että syyllisyyden paino oli muuttunut hänen puolelleen.

— Ei, ei, rakas Heikki, huudahti hän avuttomassa tuskassa, älä mene pois minun luotani! Älä sulkeudu minulta! Anna minulle anteeksi! Tästälähin en väärin ymmärrä sinua koskaan. Sinun pitää kertoa minulle kaikki, kaikki!

— Ja sitten olet siitä onneton…

— Ei, ei, päinvastoin olen siitä niin onnellinen, et voi aavistaakaan! Minä kuolisin, jos tietäisin sinun salaavan minulta jotakin tai arkailevan minua. Sinun pitää olla aivan sellainen kuin olet, Heikki, ja kertoa minulle kaikki, kaikki…

Ja Elisa kiersi kätensä hänen kaulaansa ja painoi päänsä nyyhkien hänen rinnalleen.

— Et tiedä, mitä pyydät, puhui Heikki kuin itsekseen, sanaan "kaikki" mahtuu niin paljon, niinkuin ihmisen sieluunkin: hetkellisiä tunnelmia, haihtuvia mielialoja, huhtikuun-petosta keskellä varminta kevättä. Minä olen juuri sellainen huhtikuu, tunnelma-ihminen, melkein kuin nainen, ainakin nykyään. Silloin kun olen virkeä, on kaikki valoista, kun olen väsynyt, on kaikki ikävän-sinistä siimestä. Ja minä olen hyvin väsynyt entisestä. Tämä on aivan luonnollinen lamautuminen liikaponnistuksen jälkeen. Minä olen kuin potilas. Kohtele minua siksi armiaasti, Elisa! Se menee kyllä ohitse. Itse suuri luonto pakottaa minut hetkeksi lepoon. Mutta se on niin outoa, siksi ajatus kapinoitsee ja mielikuvitus harhailee kummallisissa kuvituksissa…

Elisa oli kirkastunut kuin kesäinen päivä pilvisestä aamusta. Ei koskaan ollut Heikki vielä hänen mielestään puhunut noin hyvästi ja välittömästi. Hänen siniset lapsen-silmänsä välkkyivät kaikissa sateenkaaren väreissä ja sanomattoman kiitollisena hän kuiskasi:

— Sinä olet niin viisas ja hyvä, minä vain olen tuhma. Ethän ole minulle suuttunut! Olen sinulle tästä lähin oikein, oikein hyvä, parempi kuin koskaan ennen, enkä milloinkaan enää väärin ymmärrä sinua.

— No sittenhän on kaikki hyvin. Älä itke enää, Elisa. Unohdetaan tämä, sanoi Heikki. Mutta sisimmässään tunsi hän, ettei hän koskaan voisi unohtaa tätä ja että tuo nainen, tuo hänen rakastettunsa, oli hänestä tänä iltana etääntynyt jonnekin äärettömän kauas. He tulisivat tästä lähin kohtaamaan toisensa jollakin aivan vieraalla, aivan keinotekoisella tasolla. Siitä oli hän kyllä pitävä huolen. Nyt oli hän selvillä asemastaaa.

— Mutta olemmehan aivan unohtaneet sinun herkkusi, pikku Elisa, jatkoi hän tekeytyen iloiseksi. Mitä mahdoit tuoda kaupungilta? Olisimme mielestäni ansainneet jo pienen ruumiillisen virkistyksen, lisäsi hän leikillisesti.

Tämä nopea anteeksi-anto valkaisi kerrassaan Elisan mielen ja hän ei parempaa pyytänyt kuin saada jollakin palveluksella hyvittää Heikkiä. Näppärästi alkoi hän asetella pöydälle kahvikuppeja ja leivoksia.

Välttääkseen uuden vaitiolon vaaroja heittäytyi Heikki puhelemaan kaikenlaisista asioista. Ja hän koetti pitää ne niin pinnalla kuin suinkin, kertoili vaan keveitä tarinoita ja tahallisesti tarkoitettuja hyväntuulen-juttuja.

Ukkosen painostus ilmasta haihtui.

Elisa paistoi jälleen kuin aurinko pelkästä kiitollisuudesta. Ja pian häipyi hänen mielestään kokonaan äskeisen jännityksen muisto ja hän purskahti helisevään nauruun.

Heikki huoahti helpotuksesta.

Tuntui kuin olisi kivi vierähtänyt pois hänen omaltatunnoltaan. Tällä kertaa oli hän siis päässyt onnelliseen loppuun. Ja toiste hän kyllä varoisi…

MARKETTA SALMINEN

Marketta oli väsynyt ja hänen päähänsä koski. Hän toivoi vain, että kello pian tulisi seitsemän ja koneen jytkytys viereisestä huoneesta vihdoinkin lakkaisi. Odotellessaan veti hän esiin pöytälaatikosta muistikirjansa tehdäkseen vielä jonkinlaisen yhteenvedon sen päivän tilauksista.

Hän ei ollut oikeastaan mikään vanha nainen, kolmekymmentäkahdeksan vuotta ainoastaan, mutta näytti paljon vanhemmalle, sillä hänen kasvonsa olivat kuivat ja elottomat. Niistä ei uhonnut enää mitään selittämätöntä suloa, ei mitään tuollaista hämärä-tunnelmien kajoa tai salaperäisten unelmien hymyä, joka naisille yleensä on niin ominaista ja joka voi tehdä rumimmatkin piirteet vielä ijäkkäinä niin sanomattoman viehättäviksi. Marketan kasvot olivat säännöllisistä piirteistään huolimatta ainoastaan arkipäiväiset ja asialliset. Ja hän tiesi sen itse vallan hyvin eikä voinut antaa sitä asiaa anteeksi kohtalolleen. Se oli ollut liian kova, siksi oli Marketankin täytynyt tulla liian kovaksi. Sillä hän oli voimakas luonne, joka ei tahtonut murtua ja jolle ulkonaiset vastukset olivat leikintekoa, mutta ei niin voimakas, että hän samalla olisi jaksanut voittaa viholliset voimat omassa rinnassaan. Katkeruus jäi häneen. Ja tämä katkeruus se oli, joka lopultakin syövytti hänen elämänsä, se kutisti hänen sielunsa ja löi merkin hänen ruumiiseensa, se muutti hänen luonteenlujuutensa kovuudeksi ja hänen oikeudentuntonsa karsaudeksi ja suvaitsemattomuudeksi.

Ja tietoisuus tästä sisällisestä kuihtumisesta, salainen tunne siitä, että hän sittenkin, kaikesta huolimatta, oli joutunut alakynteen, lisäsi vain hänen kalvavaa kaunaansa. Miksi juuri hänen hartioilleen oli laskettu tämä taakka? Miksi juuri hänen piti tehdä rumentavaa pakkotyötä, sillä aikaa kuin muut naiset saivat lekotella miestensä ylellisissä haaremeissa ja paistaa kuin kukkaset suloista tyhjyyttään ja edesvastuuttoman elämänsä hurmaavaa heikkoutta? Miksi juuri hänen, joka alkuaan oli ollut herkkä ja heikko kuten muutkin, piti karistaa maahan tämä avuton naisellisuutensa ja ottaa osalleen olemassa-olon karu leipäkamppailu? Miksi? Vain siksi, että hän oli ollut parempi kuin toiset, rehellisempi ja ylpeämpi kuin toiset, vain siksi, että hän oli tuntenut velvollisuudekseen kestää tämän yhden elämän omilla voimillaan. Juuri siitä oli hän saanut raa'an ja rahanhimoisen nimen, juuri siitä olivat ihmiset tulleet hänelle niin vihamielisiksi ja sulkeneet häneltä ovensa. Mutta jos hän olisi sortunut, murtunut, heittäytynyt heidän jalkoihinsa ja näytellyt heille itkussa silmin särkynyttä sydäntään, pettyneitä toiveitaan, kuolemansairaita hermojaan, kaikkia noita vikaantuneita ihanuuksia, jotka eivät enää sallineet hänen panna tikkua ristiin, kas silloin olisi hän kyllä kelvannut! Silloin olisivat he ihailleet hänen hienoa sieluaan ja hänen jaloja vaikuttimiaan, kunnioittaneet hänen harvinaista kärsimyskykyään ja kaunista personallisuuttaan. Silloin olisivat he silitelleet hänen päätään ja koonneet hänelle kolehtia ja pitäneet häntä pystyssä yhteisvoimin. Ja tällä hetkellä olisi hän nyt varakas pelkistä lähimmäistensä hyvistä-töistä ja vahingonkorvauksista ja muuten mitä mieltäkiinnittävin ja suosituin ilmiö. Kuten hänen miehensäkin.

Nämä ajatukset olivat Marketan päässä valmiissa muodossa kuin väitöskirja. Tuskin kului päivääkään, ettei hän niitä joltakin kohdalta kerrannut. Mutta synkimmäksi kohosi hänen vanha kaunansa ja yksinäinen katkeruutensa aina silloin, kun hän muisti entisen miehensä. Ei koskaan voisi hän antaa anteeksi hänelle, ei haudassakaan! Mies oli ollut Marketalle kuin opetusväline, miehen kautta oli elämän ankaruus tullut hänen luokseen ja miestä käytti Marketta yhä vielä ainoana mittanaan tunnustellessaan ihmisiä. Kaikki, mikä vähänkin muistutti hänestä, merkitsi Marketalle alhaista ja hyljättävää. Naisen tavallisella sokealla yleistämisellä oli hän siten häikäilemättä pyyhkinyt pois suuret alat elämänarvoja. Jokaisessa iloisessa ilmeessä näki hän huonon ja huikentelevaisen luonteen, jokaisessa hienossa puvussa katalan varkauden, jokaisessa rikkaassa ja mukavassa kodissa edesvastuuttoman ja epäoikeutetun aseman. Ainoastaan kaikista karuimmat elämänmuodot ja kaikista alkeellisimmat velvollisuuden käsitteet saivat armon hänen paatuneessa mielessään. Ihminen merkitsi vain työtä, työ rahaa ja raha itsenäisyyttä, siinä oli Marketan koko yksinkertainen yhteiskunta-siveys. Työ, josta ei tullut rahaa, oli huvittelua, ja ihminen, joka ei elättänyt itseään, oli rikollinen. Tällaisia olivat kaikki säveltäjät, maalarit, runoilijat, laulajat ja yleensä kaikki ne, jotka kutsuivat itseään taiteilijoiksi ja tämän nimen perusteella katsoivat oikeudekseen olla ansaitsematta, elää velalla, huvitella ja mellastaa niinkuin viimeistä päivää. Se oli mahdollista ainoastaan niin kauan kuin ihmiset olivat tyhmiä ja antoivat vetää itseään nenästä, kuten Markettakin aikoinaan oli antanut. Hänen miehensä oli myös väittänyt olevansa taiteilija ja esittänyt tämän lieventävän asianhaaran aina puolustuksenaan jokaisessa epävarmassa tilaisuudessa. Sitäpaitsi oli hän saanut Marketalle uskotetuksi, että taide todellakin oli jotakin korkeata ja etuoikeuttavaa ja että arki-ihmisen ainoa velvollisuus oli auttaa ja palvella taiteilijaa. Että Marketta tämän uskoi siihen aikaan ei ollut laisinkaan ihmeellistä, sillä hän oli silloin ainoastaan yksinkertainen maalaistyttö ja hänen miehensä kaunopuheinen kaupunkilainen, joka jo pelkällä olennollaan häikäisi. Hän oli yksi noita kalpeita, romantisen kauniita tyhjäntoimittajia, jotka kaikkina aikoina ovat olleet ja tulevat olemaan nuorten, haaveellisten tyttölasten kuutamoritareja. Hän oli tullut maailmaan aivan kuin vain sitä varten, ollakseen hyväilty ja hemmoiteltu, ainainen apua tarvitseva potilas, suloiset sanat huulilla ja sydämessä synkkä epätoivo. Sillä hän oli syntynyt onnettoman tähden alla, sekin kuului asiaan. Aina hänelle sattui odottamattomia tapaturmia ja hirveitä hairahduksia. Aina oli hän jalo, liikuttava ja syyntakeeton, pahan maailman viaton uhri. Hän oli liian hieno sielu tullakseen toimeen siinä, missä tavalliset ihmiset. Hänen täytyi saada olla vapaana arkihuolista, ilossa, humussa ja huumauksessa, voidakseen elää ja ennen kaikkea voidakseen tehdä taidetta. — Alussa koetti Marketta parhaansa mukaan tyydyttää näitä tarpeita. Hän hoiti miehensä sekavat asiat, selvitti ja sovitti hänen ainaiset hulluntekonsa ja maksoi hänen elatuksensa. Ja niin oli se pieni omaisuus minkä Marketta oli perinyt isältään, vanhalta maalaiskauppiaalta, pian loppuun kulutettu. Sitten sai hän keksiä toisia rahalähteitä, turvautua kaikenlaisiin pikkutöihin ja keinotteluihin. Muuta neuvoa ei ollut. Sillä taiteilijan ei sopinut tehdä työtä rahapakosta, se olisi voinut vahingoittaa hänen inspiratsioniaan. Arki-ihminen oli luotu riippumaan kurjasta aineesta, ei taiteilija, arki-ihminen saattoi ostaa ja myydä, tinkiä ja punnita, taiteilija ainoastaan antaa ja ottaa. Ja mitä enemmän toinen upposi näkymättömien kauneuksiensa huolettomaan maailmaan, sitä porvarillisemmaksi ja laskevammaksi vain täytyi Marketan käydä, voidakseen suoriutua käytännöllisistä vaikeuksista. Mies palkitsi hänet puolestaan kauniilla puheilla ja liikuttavilla tunnustuksilla. Alinomaa vakuutti hän, että Marketta oli hänelle kaikki kaikessa, hänen suuri rakkautensa, ainoa, joka ymmärsi hänet ja jonka luokse hän saattoi tulla hädän hetkellä. Mutta paljosta rasituksesta ja ainaisista ikävyyksistä alkoi Marketan vankka maalaisrealismi vähitellen herätä. Hänestä tuli epäileväinen. Suuret sanat alkoivat kadottaa merkityksensä ja taiteen käsittämättömällä olemuksella ei ollut enää entistä taikavoimaa hänen ylitseen. Hän huomasi vain karkeat tosiseikat: sen, että hän yksin sai raataa ja väsyä, sill'aikaa kuin toinen eli laiskuudessa ja elämän mukavuudessa. Oliko hän hullu? Mikä velvollisuus oli vaimolla elättää suurta, tervettä miestä? Hän tuli kapinalliseksi ja katkeraksi ja rupesi näkemään kaikki asiat uudessa valossa. Hän huomasi, että häntä oli petetty, ja tämän huomion jälkeen tuli hän aivan kuuroksi kaikille rukouksille ja kiitoksille. Ennen olisi saanut kiven heltymään kuin hänen loukatun sydämensä. Hän näki mielessään, miten hänen viatonta tuhmuuttaan oli väärinkäytetty koko ajan, miten toiset naiset kenties olivat puettaneet itsensä silkkiin hänen säälittävillä säästöillään ja tuhlanneet hänen armeliaan rakkautensa humussa ja nautinnoissa. Ja hän itse oli mielettömällä työllään vielä lisännyt tätä sosialista vääryyttä! — Huomattuaan, että Marketta oli tullut vastaanottamattomaksi imarruksille, koetti mies vastakkaista keinoa: järkyttää hänen mieltään todistamalla hänet raa'aksi ja sivistymättömäksi ja sellaisena kaikkeen itsenäiseen arvosteluun kypsymättömäksi. Mutta silloin otti Marketta viisivuotiasta tytärtään käsipuolesta kiinni ja lähti…

Ja sillä tiellä hän oli.

Marketta katsahti kelloonsa kiusaantuneesti. Viisi minuuttia vailla seitsemän. Pian lakkaisi siis vihdoinkin, jumalan kiitos, tuo sietämätön jytinä ompelusalissa. Aina siellä vain jytkytti ja takoi, niin että päässä kumahteli. Kutoi hääpaitoja niille todellisille naisille, niille, joilla oli lupa olla hienoja, heikkoja ja avuttomia, hoitaa hellää sieluaan ja kaunista ruumistaan ja maata autuaan alennustilansa untuvilla. Marketalla oli aina tunne siitä, että siinä oli jotakin synnillistä ja julmaa, että juuri hänen luonaan tehtiin sellaista työtä ja että hän näin palvelevaisella hahmolla hoiti oman kostonsa asiaa. Sillä sitä hän ei koskaan unohtanut. Kateellisella ja halveksivalla ivalla tarkasteli hän aina niitä salaperäisesti hymyileviä äitejä ja tyttäriä, jotka tulivat häneltä hääkomua tilaamaan. Piikkipaitoja tahtoi hän heille kutoa, häväistyksen hursteja, joilla oli saanut itsekin maata…

Kello löi viereisessä huoneessa seitsemän. Koneen jyrinä taukosi ja
Marketta kuuli, miten ompelutytöt toinen toisensa jälkeen lähtivät…

Hän nousi, sulki suuren ompelusalin ulko-oven sisältäpäin, avasi siellä kaikki ikkunat ja lähti omalle puolelleen.

Marketan äkisti astuessa sisälle ruokasaliin, sävähti nuori tyttö pöydän ääressä tulipunaiseksi. Hämillään ja hajamielisesti alkoi hän nostella ja selailla edessään olevia kirjoja.

Marketta katsoi häneen terävästi.

— Hellin, sinä et taaskaan lukenut läksyjäsi. Minä näin sen. Mitä sinä kätkit minun sisälle tullessani? Joku romaani varmaankin taas. Anna tänne se!

Tyttö ojensi arasti kätkemänsä kirjan.

— Rakkautta, rakkautta vaan sitä luetaan. Enkö arvannutkin! Se tekee sinut vielä onnettomaksi. Anna olla viimeinen kerta! Ei elämä ole mitään romaania. Ja jos sinä vielä kerran jäät luokalle, saat siirtyä tuonne toiseen huoneeseen ansaitsemaan, muista se. Olenhan sanonut sen. Ihmisen täytyy oppia jotakin työtä, jolla voi ansaita elatuksensa. Se on se kaikista ensimäinen. Mutta sinä vain laiskottelet ja haaveksit ja uneksit. Voi Hellin parka, mikä sinustakin mahtaa tulla!

Hellin katsoi alas ja hänen raskaiden silmäluomiensa alta alkoi tipahdella kyyneleitä.

— Ja sitten sinä aina itket! Ikäänkuin sillä mikään olisi sovitettu tai elämä siitä parantuisi!

Marketta kääntyi astiakaapille järjestelläkseen teekuppeja pöydälle.

Hellin nousi äänettömästi ja vetäytyi nurkkaan. Hän tunsi, että hänelle tehtiin vääryyttä, ja unelma ja uhma taistelivat hänen sielussaan. Elämä oli hänestä niin raskasta ja käsittämätöntä. Ja siitä muka piti hänen maksaa! Miksi? Siksikö, että se joka päivä kiusasi häntä, oli kade ja kitsas, köyhä ja pahansuopainen? Siksikö, että se vei hänen silmistään kaiken kauneuden, kielsi pienimmän ilon, viattomimman mielikuvitelman? Mutta eihän elämä ollut sellainen. Ainoastaan äiti oli sellainen ja hän näki elämän itsensä näköisenä. Hänen aatepiirinsä oli ahdas ja vanhan-aikainen, hänen onnensa kurkotti pelkkää aineellista hyvää, hänen viisautensa oli elämäntaitoa ilman elämää. Hellin tunsi sen niin varmasti. Sillä sen äärettömän kärsimyksen ja kaihon takana, jonka ainoastaan viisitoista-vuotiaan mielikuvitus jaksaa kannattaa, kuulsi niin kummallisesti houkutteleva kuva siitä oikeasta elämästä. Se oli täynnä vapauden välkettä ja suuria vastakohtia. Siihen mahtui kaikkea: voimaa ja heikkoutta, autuutta ja kurjuutta, satua ja seikkailua, ja sitten niin rajattoman paljon rakkautta ja anteeksi-antoa…

— Hellin, tule kattamaan pöytää, käski Marketta.

Hellin totteli vastaamatta.

Marketta istuutui keinutuoliin ottaen sukankutimen käteensä. Hellin kulki lattialla vielä itkusta punottavin poskin ja pitkät silmäripset alasluotuina.

Siinä katsellessaan Helliniä valtasi Marketan kummallinen tunnelma. Tuollainen oli hänkin ollut nuorena, melkein noin sievä ja herkkä. Mutta juuri siksi olikin hän vähällä joutua perikatoon. Ankaraa kuritusta oli hän saanut käyttää itsensä suhteen pelastuakseen. Täytyi tulla kovaksi, jos tahtoi kestää elämän. Sentähden hän vain Helliniäkin opasti, säästääkseen hänet omalta kohtaloltaan. Mutta tämä loukkautui aina hänen neuvoistaan ja ymmärsi ne väärin. Ja se tuntui Marketasta niin raskaalta. Kenties ei hän osannut kasvattaa lasta oikein, siitä syytti hän usein itseään. Viha ja rakkaus tekivät hänen mielensä epätasaiseksi, hän tiesi sen, mutta hän ei voinut sille mitään, sillä koko äidinrakkautensa voimalla vihasi hän Hellinissä kaikkea, mikä suinkin saattoi muistuttaa siitä toisesta… Mutta sehän ei ollut lapsen syy. Itse oli hän vain syypää ja kasvatukseen kykenemätön. Ja kuinka olisikaan hän osannut hoitaa toisen asioita, kun ei ollut osannut hoitaa omiaankaan!

— Hellin parka, sinun parastasihan minä vain tarkoitan, huokasi
Marketta.

Vasta nyt nosti Hellin päänsä ja loi äitiinsä pitkän, kimaltavan silmäyksen, josta leimahti syytös ja uhma, koko se loukattu oikeudentunto ja leppymätön vastavoima, jolla nuori polvi aina astuu vanhan ylitse. Se on parantumaton. Se ei käytä hyväkseen heidän kokemuksiaan, jotka se saisi ilmaiseksi, se ei opi mitään, jota se ei itse ole elänyt, ei tunnusta mitään, jota se ei tunne. Se tempaa itselleen vapaat ohjat ja lankeaa vanhoihin ketunloukkuihin…

Marketta luki Hellinin katseesta tämän mykän vastalauseen ja hänen sisimpänsä sylkähti sekä surusta että suuttumuksesta. Se oli taas se toinen, joka siellä nosti päätään. Hellinkin liittoutui hänen vihollisiinsa. Hän oli sittenkin saanut kasvaa liian suuressa vapaudessa. Kuria täytyi koventaa. Mutta kun Marketta rupesi ajattelemaan sitä asiaa lähemmin, tuntui se hänestä taas niin mahdottomalta. Se ei ollut varmaankaan oikea tapa. Hellin oli niin arka. Hän ottaisi rakkautensa pois tai sitten tulisi hän rumaksi, kuten Marketta itsekin oli tullut. Ja hän oli niin kaunis juuri noin. Mutta, hyvä jumala, miksi piti kaiken kauniin olla niin heikkoa! Mitä oli tehtävä?

Ja Marketta huokasi raskaasti.

MEIRI

Meiri istuu ikkunassa ja katselee hämärtyvää iltaa. Korkealta rinteeltä alas laaksoon, yli puiden ja kirkontapulien, yli sinipunaisessa rusossa kypenöivän kylän ja kaukaisen virran.

Se on kaunista, mutta Meirin mieli on pimeä ja ikävä. Hän ei välitä näköaloista, hän on niihin jo liiaksi tottunut. Sillä lukemattomia kertoja on hän näin saanut istua, eri paikoissa Europaa, aina samalla lailla, katsellen yksinäisestä ikkunastaan vieraita, mallikelpoisia maisemia. Hän ei niitä edes enää erottanut toisistaan. Ne olivat hänestä kaikki samanlaisia. Ja kaikki muukin oli samanlaista. Aina sama yksinäisyys, sama huone, sama ikkuna, sama sivu-ovi oikealle, josta ei koskaan saanut mennä sisälle ja jonka takana tutki ja kirjoitti tohtori Koli, hänen miehensä.

Näin oli ollut jo kauan. Tohtori Koli oli tullut silloin, kun Meiri jäi orvoksi, tullut kuin toinen isä, ja siirtänyt hänet hiljaa sivulleen kuin pienen valkean kyyhkyn, joka ei vielä osaa lentää. Melkein huomaamatta oli Meiri luisunut isän kodista miehen kotiin, ilman että ainoakaan pikkutytön-unelma oli vielä ehtinyt liikahtaa salaperäisessä umpussaan ja ennenkuin ainoakaan hänen tunteistaan oli kypsä aukeamaan elämälle. Ja niin oli hän jäänyt kuoreensa. Hän seurasi miehensä työtä ja matkoja kuin unessa löytämättä hapuileville mielikuvilleen minkäänlaista jalansijaa todellisuuden maailmassa. Tohtorin oli näillä matkoilla määrä tehdä työtä ja Meirin nauttia, nauttia kaikesta, mistä yleensä nautitaan, mutta Meiri ei osannut. Yhä useammin ja useammin vain alkoi häntä vaivata ajatus, että hän oli häkissä. Mutta joka kerralla oli hänellä siitä omantunnon vaivoja ja hän koetti torjua sen pois, mutta se palasi aina takaisin. Ja hän tunsi olevansa kiittämätön ja paha eikä voinut itsekään selittää itselleen, miksi hän kärsi…

Ja kuitenkin olisi hän tahtonut nauttia. Ja kuitenkin oli hänellä vapaus tehdä mitä hyvänsä, mennä minne hyvänsä.

Mutta hän ei ollut koskaan käyttänyt tuota vapautta. Hän tiesi, ettei se sittenkään olisi riittänyt hänelle, että se oli liian pinnalla. Sillä noina lukemattomina iltahämärinä, jolloin hän kuten nyt, oli katsellut ikkunastaan kaukaisten kaupunkien savuja tai etäisten viinitarhojen kuumottavia kukkuloita, oli hän oppinut tuntemaan itsessään pelottavan voiman, jonkin hirveän ja hillittömän, joka iski hänen päähänsä kuin verisyöksy ja kuiski hänen korvaansa hulluja houkutuksia. Hän tiesi kyllä, että hän olisi saanut mennä noihin kaupunkeihin, ostaa sieltä itselleen kaikki, minkä rahalla voi saada, laskea jalkoihinsa niiden huvit ja herkut ja vieläpä lisäksi sen kunnioittavan ritarinkin, joka saattoi hänet kotiin ja jonka hänen miehensä milloin tahansa olisi ollut valmis laajasta tuttavapiiristään hänelle valitsemaan. Mutta hän ei tahtonut. Hän tiesi myös, että hän olisi saanut komentaa lasiinsa sen kultaisena helmeilevän nesteen, joka pusertui ulos noiden kuumottavien viinikukkuloiden rinnoista. Mutta hän ei tahtonut. Sillä se hirveä ja hillitön hänen povessaan nauroi koko tuolle suurelle vapaudelle kuin narripelille ja ääni hänen korvissaan lauloi: ei näköaloja vaan näkymättömiä syvyyksiä, ei ritaruutta vaan rakkautta, ei elämänmuotoja vaan itse elämää, elämää sinä tarvitset!

Hullu ääni! Mutta juuri sentähden ei hän koskaan ollut uskaltanut laskeutua noihin laaksoihin, joiden hämärät alati houkuttivat ja itkivät hänen ikkunallaan.

Meiri istui liikkumatta ja tuijotti. Kauas laaksoon…

Varjot pitenivät. Rusotus kylässä leveni kuin raskas purppura-aalto niellen kaikki, puut, kukkulat ja katot… Ainoastaan kirkontapulien korkeimmat huiput pistivät enää esiin hämärä-merestä.

Meirin mieli oli pimeä ja ikävä. Hän tuijotti, mutta ei muistanut katsella…

Äkkiä jostakin, syvältä, hämäristä, näkymättömistä, alkoi soida tanssin-sävel…

Pieni, kypenöivä kylä se oli, joka tanssi. Raskaan purppuransa alle piiloutuneena se nyt leikitteli, vapaudestaan huimapäisenä ja kevytjalkaisena.

Meiri kimmahti seisaalleen kuin sähköiskun saanut. Jokainen tanssin-korostus tuolla kaukana oli kuin vieterinveto hänen uneksivalle olemukselleen. Oli kuin nyt vasta, ensi kerran, olisi alkanut sydän sykkiä, silmä palaa ja jäsenet väristä elämää. Ah, kuinka monta vuotta olikaan siitä kuin hän viimeksi oli saanut tanssia! Sitähän hän juuri kaipasi ja tarvitsi. Mutta hän ei ollut sitä tiennyt ennenkuin nyt, jolloin tuo yksinkertainen sävel äkkiä oli lähettänyt kaikki nuoruuden aistimusten kuumat laavavirrat hänen ylitseen.

Ja se oli ainoastaan joku vanha böhmiläinen kansantanssi!

Mutta Meiri oli nuori. Hänen mielensä oli kuuma ja pimeä… Hän olisi tahtonut tanssia nyt juuri. Jonkun kanssa, jonka silmästä edes hän olisi saanut arvata ja lukea sen, mitä hänelle ei kukaan vielä ollut sanonut. Jollekin, jonka katseille edes hän olisi voinut antaa ja luovuttaa sen, mitä hän ei vielä ollut kenellekään antanut… Meiri oli niin nuori ja tuli tykytti hänen suonissaan, mutta yksinäisyys ympärillä oli kuin kuolema.

Jokin kamala tunnelma värisytti häntä. Se oli kai illan sumu. Hän sulki ikkunan. Mutta pelko ei hävinnyt. Kaikki oli haudan hiljaista nyt…

Kuin aaveen ajamana syöksyi hän sisään siitä ovesta, josta hänen ei oikeastaan ollut lupa mennä sisälle…

— Valter! huokasi Meiri hiljaa oven suussa.

Tohtori nyökäytti hänelle ystävällisesti päätään ja painoi sen heti taas takaisin papereihinsa.

Meiri lähestyi tohtoria. Hiljaa laski hän kätensä hänen olalleen.

— Valter! huokasi hän uudestaan.

— Mitä, lapsukaiseni? kysäsi tohtori jatkaen työtään.

Meiri jäi seisomaan hänen selkänsä taakse eikä vastannut…

Minuutit kuluivat. Kello naksutti uunin reunuksella. Kukaan ei puhunut.

Meiri tuijotti mieheensä.

— Ystäväni, sanoi vihdoin tohtori äkkiä käännähtäen, minä en oikein jaksa hallita ajatuksiani, jos seisot noin aivan lähellä…

— Mitä sinä sitten ajattelet?

— Tässä on minulla juuri esillä sangen tärkeä kohta. Et sinä sitä ymmärrä, Meiri pikkuinen, mutta siitä riippuu kaikki.

— Oh, tuotako sinä vain ajattelitkin!

— Mitä sinä sitten luulit minun ajattelevani!

— Minua…

— Sinua!

Keskustelun surunvoittoinen hullunkurisuus oli kokonaan herättänyt tohtorin. Hämmästyneenä katsahti hän Meiriin, mutta samalla levisi hänen kasvoilleen jo ymmärtävä ja hyväntahtoinen ilomielisyys.

— Pikku linnulla on taas ollut ikävä, eikö niin? sanoi hän pehmeästi tarttuen Meirin molempiin käsiin.

Silloin Meirissä laukesi jokin, ja hillittömään itkuun purskahtaen lankesi hän miehensä kaulaan.

— No, no, Meiri, pikku lintu, älä toki itke, älä itke, lohdutteli tohtori avuttomana, nostaen hänet kömpelösti polvelleen. Ymmärränhän minä sinut. Sinä olet vielä niin nuori. Sinä tarvitset seuraa. Tämä ei mitenkään käy. Ja minullakin on aina tämä työni… Kuule, ilostui hän äkkiä ikäänkuin keksien jotakin, kuule, minä voin todellakin ottaa itselleni lomaa näistä ainaisista papereistani, joksikin viikoksi vaikka… Ja sitten minä vien sinut ihmisten pariin taas, Meiri. Minä tulen sinun kanssasi, minne vain tahdot. Älä itke, Meiri! Jo huomenna voimme lähteä esimerkiksi pienelle ajelulle. Tilaamme isännältä vaunut ja ne suuret harmaat hevoset, joista sinä niin pidät, ja sitten painumme alas pitkin jokirinnettä ja nautimme kauniista näköaloista ja ihanasta ilmasta. Eikö niin? Vai tahdotko mieluummin, että teemme matkan kaupunkiin? Olen kokonaan sinun käytettävissäsi, muista nyt se. Pääset konsertteihin ja teattereihin näkemään iloisia ihmisiä ja vilisevää elämää. Se tulee tekemään sinulle hyvää, eikä se pahaa tehne minullekaan, vuoden päiviin en ole käynyt missään…

Tohtori keinutteli Meiriä polvellaan kuin lasta. Meirin nyyhkytykset lakkasivat vähitellen. Lasittunein silmin jäi hän tuijottamaan pimeään, jonka takana oli se kypenöivä kylä ja vanha böhmiläinen kansantanssi.

KUVITTELIJA

Hänen nimensä oli Tuulos, ja hän oli hyvin yksinäinen ja hyvin rikas. Ilman näitä suojaavia ominaisuuksia olisikin hän jo aikoja sitten istunut joko houruinhuoneessa tai vaivaistalossa, sillä niin mahdottomilla ominaisuuksilla oli taivaallinen isä lähettänyt hänet tänne elämäntaisteluun. Mutta onneksi sai hän elää taipumustensa mukaisesti: elämäntaistelun ulkopuolella.

Ensimäinen vaikutelma, jonka hänestä sain, oli vastenmielinen. En tiedä miksi. Tai kenties oli se jotakin hämärää sukua sille vaistomaiselle vihamielisyydelle, jolla köyhälistön riveissä kasvanut aina katselee rikasta ja työmies elämän mukavuuksilla lepäilevää vapaamatkustajaa. Sillä mitkään eivät ole niin arasti epäluuloisia kuin vasta-vapautetut nousukasaivot. Pienimmässäkin poikkeus-ilmiössä aavistavat ne väärän asenteen tai suoranaisen solvauksen.

Tuulos herätti alussa tavatonta ihmettelyä siinä pikkukylässä, minne hän oli asettunut viettämään kesää. Ja hän oli todellakin "originaali" sekä ulkomuodoltaan että käytökseltään. Pitkä, hintelä mies. Kulki vähän kumarassa ja käytti sangallisia silmälaseja, mutta näytti siltä kuin olisivat ne pikemmin olleet silmien peittona kuin kirkastajina. Sillä hän ei koskaan nähnyt ketään, ei tuntenut edes oman talonsa väkeä eikä tervehtinyt ainoatakaan ihmistä. Vaelteli vain kaiket päivät itsekseen, kädet selän takana ja pää kenossa. Ja hänen kasvonpiirteensä, jotka ikäänkuin kiertyivät renkaiksi silmien elottomien lasisuojusten ympärille, eivät ilmaisseet pienintäkään inhimillistä yhteenkuuluvaisuutta.

Mutta häneen totuttiin vähitellen. Ja kun hän ei tehnyt kenellekään mitään, ei hyvää eikä pahaa, karisivat epäystävälliset laatusanatkin ennen pitkää pois hänen ympäriltään ja hänelle jäi ainoastaan rauhallisen hullun hiljainen maine. Silloin vasta alkoi tehdä mieleni häntä lähestyä. Ja eräänä iltana, jolloin taas tavallisuuden mukaan kohtasimme toisemme suurella maantiellä, liityin hänen seuraansa. Mutta jo seuraavana sekuntina tunsin, ettei minun olisi pitänyt sitä tehdä. Me kävelimme ja kävelimme tietämättä kumpikaan mitä sanoa. Vihdoin minä, joka katsoin olevani syyllinen tähän vaikeaan tunnelmaan, aloin ohjata keskustelua. Koetin olla kohtelias, johdin puheen taiteeseen, koska otaksuin hänen sielunsa rikkaiden originaalien tavoin palavan joissakin hyper-esteettisissä kilvoituksissa. Mutta hän ei langennut ansaani. Hän vastaili kyllä jotakin, mutta silmin-nähtävästi aivan ulkopuolelta itseään, ja hänen sanoissaan oli joka kerta turvaton, melkein säikähtynyt sointi.

— Mitä te pidätte tohtori Tainion uudesta huvilasta?

— Mistä huvilasta?

— Tarkoitan tuota kuuluisaa huvilaa, jonka arkkitehti Siltala on rakentanut.

— En tiedä… En tunne…

— Mutta sehän on aivan tässä vieressä.

— Missä?

— Menimme juuri sen ohitse.

— En tullut sitä huomanneeksi.

— Mutta tehän asutte aivan vastapäätä, kuljette joka päivä siitä sivuitse. Ettekö todellakaan ole nähnyt sitä?

— En…

Minusta se oli mahdotonta. Katsoin häneen pitkästi. Mikä syy oli hänellä noin leikitellä? Kuitenkin huomasin heti, että hän puhui totta, sillä hän oli itse vielä enemmän hämmästynyt ja hämillään kuin minä ja hänen pyöreät silmänsä tuijottivat ammottavina ja apua pyytävinä. Minun tuntooni koski. Miksi en ollut heti uskonut hänen hapuilevasta ja pingoitetusta äänestään? Miksi olin tahallani piiskannut hänestä esille hänen heikkoutensa? Tunsin tehneeni hänelle veristä vääryyttä alusta alkaen. Hän ei ollutkaan pöyhkeilijä eikä teeskentelijä. Ja minä häpesin aivan kuin olisin harjoittanut pahuutta tai väkivaltaa.

Mutta sen kerran perästä tuli meistä ystävät. Ja Tuulos tuli vähitellen avomielisemmäksi, vieläpä oikein puheliaaksikin, kun hän huomasi, ettei hänen enää tarvinnut pelätä olevansa naurettava. En ole koskaan kenelläkään nähnyt niin herkkää vaistoa.

Ja kuitenkin otin sittemmin oikein tavakseni kiusoitella häntä pitämällä tutkintoa kaikesta, mitä hän oli nähnyt ja mitä hän ei sentään ollut nähnyt. Kyselin, minkä värinen oli talo, jossa hän asui, montako ikkunaa siitä näkyi maantielle, montako koivua kasvoi hänen pihamaallaan, minkä väriset silmät oli hänen emännällään, minkä näköiset seinäpaperit hänen seinillään, ja näin jatkaen aivan rajattomiin asti mitä lapsellisimpia asioita. Ja säännöllisesti oli hän aivan rehellinen hölmö eikä tiennyt niistä mitään, ei ollut huomannut koskaan. Annoin hänelle välistä oikeita läksyjä, jotta hän oppisi edes sen, minkä tavallinen ihminen oppii tietämättään. — Näin me leikittelimme. Mutta leikin ohella tunsin olevani koko ajan vakava. Jotakin pelottavaa ja salaperäistä uhosi aina vastaani tuon kummallisen miehen tutkimattomasta sielusta. Jokainen pieni kysymys, jonka kisaillen heitin hänelle, kimmosi takaisin itselleni mykäksi ja hirvittäväksi muuttuneena, omaan rajattomuuteensa raukeavana. Tylsä hän ei ollut. Mutta kuinka outojen kuilujen partailla hän mahtoikaan kulkea! Mitä tuntemattomia maailmoja tuntea, mitä näkymättömiä nähdä? Ja yhä vaikeammaksi kävi leikintekoni.

Ja kerran sitten ikäänkuin aavistaen ajatukseni pysähdytti hän minut keskellä pilaa.

— Älkää viitsikö enää, sanoi hän. Tehän tiedätte, etten huomaa noita asioita. Mutta onko se niin vaarallista? Ettehän tekään näe niitä, joita minä näen…

Hänen äänensä oli vallan vieras. Minua värisytti.

— Mitä te sitten näette? kysyin.

Hän hymyili omituisesti.

— Tänään, vastasi hän, olen nähnyt ainoastaan keltaisen lehden. Sen, joka juuri äsken lensi ohitse. Siksi en voinut enää nauraa…

— Mikä keltainen lehti…?

— Katsokaa nyt, ette huomannutkaan! riemuitsi hän aivan oudon äänekkäästi. Sanoinhan minä, arvasinhan minä!

Typerryin ja tulin melkein alakuloiseksi. En ymmärtänyt mitään. Hän oli sittenkin aivan hullu.

Tuulos katsoi minuun pitkästi, aivan silmiin, jota hän ei muuten koskaan tehnyt. Ja ikäänkuin peläten loukanneensa kiirehti hän selittämään:

— Näittehän te sen pienen tytön?

Nyökkäsin.

— Niin, ja hän kantoi sormiensa viimeisissä nipukoissa keltaista lehteä. Hänen silmänsäkin välähtivät keltaiseen. Se oli vain sen lehden heijastusta. Ja tiedättekö, mikä se lehti oli? Se oli hänen sielunsa, joka oli lähtenyt irti. Siksi kantoi hän sitä niin sievästi ja varovaisesti. Se oli vasta kaunista!

En uskaltanut vastata. Jokin selittämätön kauhu valtasi minut. Katsahdin salaa hänen silmiinsä ja ne paistoivat mielestäni aivan kuparilta.

Olimme kapealla metsäpolulla. Ja se tuntui minusta nyt äkkiä niin turvattoman yksinäiseltä. Puut olivat vierillä niin luonnottoman korkeat ja erämaa ympärillä niin loppumattoman syvä…

— Mutta näittehän te sen tytön ja sen keltaisen lehden? kertasi hän itsepäisesti.

— En minä mitään keltaista lehteä nähnyt. Mistä se olisi tullut? Nythän on vasta kesäkuu, äännähdin vaivaloisesti palvellakseni vielä viimeisillä voimillani viisautta.

— Älkää sanoko, ettei sitä ollut, vaikk'ette nähnytkään. Enhän minäkään väittänyt, ettei tohtori Tainion huvilaa ollut olemassa, vaikk'en ollutkaan sitä koskaan nähnyt.

Uudestaan hämmästyen katsahdin häneen. Kykenikö hän vielä tuollaiseenkin? Mutta joka tapauksessa tämä ovela ajatusleikki, joka oli lausuttu muuten mitä iloisimmalla äänellä, nosti minut jälleen metafysiikan kuiluista pinnalle. Voitin pelkoni.

Sittemmin totuin tällaiseen. Ja samantapaista sattui useasti. Leikillinen suhteemme sai vähän toiset muodot. Välitimme nyt molemminpuolisesti toisillemme näkemyksiä: hän sisällisiä, minä ulkonaisia. Emme milloinkaan kiistelleet mistään emmekä väittäneet vastaan. Ja tästä luottamuksesta kävi Tuulos päivä päivältä yhä iloisemmaksi ja inhimillisemmäksi. Silloin vasta olin tilaisuudessa saamaan pienen käsityksen hänen hourailevan intelligensinsä tavattomasta rikkaudesta ja hedelmällisyydestä.

Sitten en nähnyt häntä pariin vuoteen, kunnes muutamana talvi-iltana istuessani eräässä pääkaupungin kahvilassa sanomalehteä lukemassa hän äkkiä ilmestyy eteeni, rengas-silmät vielä kuparinkiiltoisempina kuin ennen. Hän oli hyvin kalpea ja kiihottunut.

— Vihdoinkin näen teidät, alkoi hän tervehtimättä. Nyt minulla on jotakin kerrottavaa. Nyt se on tapahtunut. Nyt olen löytänyt, nyt olen nähnyt hänet…

— Kenen?

— Rakastettuni, vastasi hän merkitsevällä ja ylpeällä hymyllä.

— Kuka hän on sitten?

— Hän on tietysti se, joka hänen pitää olla. Hermafroditi! Kauneuden täydellisyys! Ihmisen täydellisyys! Johon ei koskaan väsy, joka antaa riutumuksen uskollisuuden, joka antaa, mutta ei antaudu, ymmärrättekö, joka silmänkaarroksessaan kantaa kaikkeutta! Ja sen silmänkaarroksen olen minä nyt nähnyt. Voitteko uskoa? Se on kuin kypsä, kuihtumaton marja, kuin pisara, joka on putoamaisillaan, mutta ei putoa, kuin ajatus, joka on valmis, mutta jota ei lausuta, kuin tunnelma, joka ei koskaan muutu tunteeksi, kuin tahto, joka ei purkaudu tekoon, mutta joka vaan on, on, ymmärrättekö, kuin itsetietoisuuden unelma, kuin hekkuman hiljaisuus, kuin suuren voiman suloinen liikkumattomuus, kuin iankaikkinen pidättyvä ja kutsuva vastarinta…

Hän huohotti innostuksesta, jommoista en hänessä koskaan ollut nähnyt. Sanat ryöppysivät kuin koski hänen huuliltaan. Kauhuissani ja ihmeissäni kuuntelin tätä hulluuden ja nerouden kamppailua.

— Ymmärrättekö? Uskotteko, että minä todellakin olen nähnyt tämän kaiken?

Hän katsoi minuun julmasti. Ja minä tunsin että tämä kiihko milloin tahansa saattoi muuttua raivoksi.

— Uskon, uskon… Mutta kuka on sitten tämä…?

— Hermafroditi, hermafroditi! Ettekö tiedä kuka se on!

— Mille näyttää hän noin tavallisen ihmisen silmissä? Käykö hän miehen vai naisen pukimissa? koetin vielä leikitellä entiseen tapaani.

Tuulos jäykistyi. Hän katsoi minuun pitkään.

— En minä sitä tiedä, sanoi hän äärettömän halveksivasti.

Tämän jälkeen en ole nähnyt häntä enää. Ja mahdollista onkin, että joku jalo ihmisystävä, joka on huomannut hänen näkevän tai puhuvan jotakin sellaista, mihin eivät vielä mitkään lait eivätkä evankeliumit oikeuta, on pistänyt hänet salpojen taakse, ettei hän pääsisi kylvämään epäterveitä mielikuvia tai hämäriä elämän-ongelmoita rauhallisten kansalaisten selkeihin ja hyvin-järjestettyihin aivoihin.

ITSENÄINEN NAINEN

Ilmi ja Aino istuivat tohtorin salissa suuren pystyvalkean ääressä viettämässä hämärää. Tohtori itse oli pitäjällä sairaskäynneillään.

Oli aivan hiljaista. Ainoastaan suuret salomaat kohisivat syksyisesti talon ympärillä. Tuli räiskähti silloin tällöin takassa ja liekit heittelivät epätasaisia kuvittelujaan huoneen keltaisille puu-istuimille.

Aino katsahti salaa Ilmiin. Tämä istui pää käsien varassa tuijottaen tuleen niinkuin joskus hyvin kauan sitten, jolloin he koulutyttöinä olivat asuneet yhdessä.

Aino tunsi, että hänen olisi pitänyt paremmin hoitaa emännän-velvollisuuksia, puhua jotakin ja olla hauska, mutta hän ei tiennyt mitä sanoa vanhalle ystävälleen, jota hän ei ollut tavannut kuuteen pitkään vuoteen. Kaikki tämä oli tullut senjälkeen, tämä aivan uusi elämä ja uudet elämänkokemukset. Joku outo maailma oli nyt heidän välillään, joka olisi ollut ensin valloitettava, ennenkuin he oikein saattoivat yhtyä. Mutta Aino oli arka ja Ilmi suljettu, kuten ennenkin. Ja heti kun he olivat jääneet kahden, olivat he vaienneet… Sitäpaitsi oli Ilmistä sillä aikaa tullut kuuluisa nainen ja oppinut. Kenties huvitti häntä vain yksinomaan sellaiset asiat… Aino katsahti Ilmiin uudestaan epätietoisena.

Ilmi näytti surulliselta, melkein lapselliselta, ja Ainon teki mieli sanoa hänelle jotakin oikein hyvää ja sydämellistä.

— Olethan sinä yhä vielä sama Ilmi, sanoi hän hiljaa laskien kätensä hänen polvelleen.

Ilmi puristi ystävänsä kättä.

— Olen ikävöinyt sinua paljon. Muuten en olisi tullutkaan. Sinun ympärilläsi on aina viihtynyt sellainen kaunis ja lämmin kodintunne, sellainen oikea, jota ei ole missään muualla…

Samassa aukeni ovi ja sisään ryntäsi pieni kolmivuotias poika, joka sukelsi päänsä suoraan Ainon syliin.

Aino rauhoitteli lasta ja silitteli hänen päätään melkein hämillään.

— Hänen nimensä on Jorma, tai johan sinä tiedätkin… Hän on koko minun maailmani nyt. Niin pieni se on…

— Minulla ei ole sitäkään, sanoi Ilmi kuin itsekseen.

— Mutta sinulle on koko se muu avara maailma avoinna. Vaikka en minä sitä tahtoisi vaihtaa omaani, virkkoi Aino naurahtaen ja tuntien samalla helpotuksella kuoren heidän väliltään alkavan sulaa. Minusta vain tuntuu, että minulla on se paras. Et tietysti ymmärrä sellaista, niinkuin en minäkään sinun onneasi…

— Ymmärtää vain sen, minkä itse kokee…

— Ja mitä enemmän kokee, sitä enemmän ymmärtää. Sinä olet varmaan paljon kokenut?

— En tuotakaan, naurahti Ilmi osoittaen lasta. En sitä, mitä jokainen muu, jokainen luontokappalekin, en elämän ydinvaistoja: jatkuvaisuutta, iankaikkisuutta…

Aino nosti lapsen syliinsä ja vei hänet pois. Nyt ei hän enää ollenkaan peljännyt olla kahden Ilmin kanssa. Palatessaan sulki hän oven ja veti tuolinsa lähemmäksi.

— Niin, puhui hän, onhan tämäkin eräs laji iankaikkisuutta, sen kyllä tunnen, mutta eihän sen tarvitse olla ainoa… Sinä toteutat sitä samaa henkisesti. Sinun henkesi ja työsi jää elämään…

— Kenties, muun puutteessa!

— Miksi sanot: puutteessa? Itsehän olet valinnut kohtalosi, tarkoitan: julkisen elämän ulkopuolella kodin. Olisithan sinäkin saanut tämän, mutta sinä et tahtonut. Se oli kai sinusta niin tavallista. Sinä et koskaan ole ollut oikein niinkuin me muut naiset. Me emme voisi elää ilman kotia yksin tuossa suuressa, kylmässä maailmassa. Huu!

— Kun täytyy. Se on kyllä kovaa…

— Mutta miksi sinä sitten…?

Aino ei jatkanut. Ilmin silmät olivat kyyneltyneet.

— Rakas Ilmi, kuiskasi hän, rakas Ilmi!

Ilmi itki. Aino silitteli häntä hiljaa aivan kuin lasta äsken: älä itke, älä…

— Anna minun itkeä. Sinä et tiedä, miten hyvää se tekee. Saada olla kerrankin heikko… En ole koko ajalla saanut, en voinut, siellä maailmalla. Ei ole ketään muuta sellaista kuin sinä…

Aino istui äänettömänä ja silitteli yhä Ilmin hiuksia. Hänen silmissään oli kostea ja lämmin kiilto. Hän oli oikeastaan niin kiitollinen tästä antautumisesta. Mutta hän olisi mielellään tahtonut vielä kysyä jotakin, lohduttaa, mutta hän ei osannut eikä uskaltanut. Pyhää oli toisen ihmisen sanaton suru…

Ilmi katsoi häneen.

— Aino, sanoi hän, minä näen, että silmäsi kysyvät.

— Ei, ei, torjui Aino säikähtäen omaa läpinäkyväisyyttään, en minä tahdo tietää mitään, jota et tahdo sanoa. Minä niin ajattelemattomasti äsken johdin sinut ikävään mielialaan, aivan tahtomattani. Anna minulle anteeksi. Ymmärrän tuskan, vaikka en ymmärräkään sinua. Ei sinun tarvitse selittää, jos et tahdo…

— Mutta kun tahdon. Sitä juuri tahtoisin, Aino, kerrankin, jollekin, ja juuri sinulle… Et voi aavistaa, miten raskasta on kantaa tuskaa, jolle ei koskaan saa ilmaisumuotoa ja joka vaan sisällisesti syö ja polttaa aivoja. Jos siitä voi puhua, on se jo kuin kauempana, kuin voitettu kanta, kuin joku irrallinen, vaaraton kappale. Ennen en olisi koskaan voinut. Se oli vielä liian lähellä. Mutta nyt… Sinä teet minulle hyvän työn, jos kuuntelet… Uskallatko, vaikka se olisikin sinusta rumaa ja pahaa?

Aino puristi hänen kättään.

Ilmi jatkoi:

— Sinä ihmettelet tietysti sitä, ettei minulla ole miestä eikä lasta. Ja luulet siksi, että minulla on toisenlainen sydän kuin teillä muilla. En tiedä. Tiedän vain, että kaipaan kotia ja että kärsin yksinäisyydestäni kauheasti, mutta en sittenkään sovi toisen ihmisen läheisyyteen. Siinä on se ristiriita, joka vihdoin murtaa minut ja onkin jo murtanut. Ainoa, jolla koetan viivyttää lopullista kuolemaa, on työ, ainainen ulkopuolinen kiire, joka vie minut pois omasta itsestäni, joka ei jätä minulle aikaa kärsiä. Mutta voi miten kaukana tuo kaikki on minun oikeasta luonnostani! Ei se riitä minun onnekseni, ei hetkeksikään, eikä tule koskaan riittämään. Mutta onnea ei ole tuolla toisellakaan taholla, rakkaudessa… Olen koettanut…

— Niin, kun et ole löytänyt sitä omaasi, jolle olisit voinut oikein antautua…

Ilmi oli hetken ääneti.

— Kenties en, sanoi hän sitten harvakseen, mutta sentään olen antautunut. Olen ollut kahden miehen vaimo.

Syntyi parin minuutin outo vaitiolo, sellainen hermojännityksen värähtämätön hiljaisuus, että melkein kuuli, miten aivot kehräsivät.

Ilmi tarkasti Ainoa. Tämä koetti näyttää välinpitämättömältä ja tyyneltä, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. Mutta ihmisen sielu ei ole yhtä nopeasti kypsä kuin hänen tahtonsa on altis. Ja luonnottomasti pingoitettu jäykkyys Ainon suupielissä todisti, miten tottumaton hän oli kuulemaan ja käsittämään tällaisia tunnustuksia.

— Sinä olet niin hyvä, Aino, jatkoi Ilmi hiljaa. Kyllä minä näen, miten koetat hillitä mielenliikutustasi, jott'et loukkaisi minua, ja ymmärtää, vaikk'et ymmärrä mitään. Tahtoisit olla hellä ja lohduttava, vaikka sisin olemuksesi vapisee kauhusta. Ei sinun tarvitse panna mitään pakkoa itsellesi. En tarkoittanut niin. En kerro siksi, että saisin sinulta ymmärtämystä tai lohdutusta, vielä vähemmän hyväksymistä, teen sen ainoastaan voittaakseni oman sairauteni. Puhuttu sanakin on jo teko, kuten kirjoitettu, se vapauttaa, muuttaa asian toiselle tasolle. On asioita, jotka eivät ole olemassa ennenkuin ne sanotaan ja jotka samalla lakkaavat olemasta… Ymmärrätkö? Niinkuin kirjailijallekin hänen kirjansa. Hän pääsee siinä aivojensa liikapainosta, mutta kadottaa samalla kertaa arimman kauneutensa, sen vaarallisimman. Kaikki ne utuiset kuvittelut, jotka siihen asti ovat eläneet yksinomaan hänen sielunsa salatuissa maailmoissa ja kuuluneet oleellisesti häneen, muuttuvat sillä kertaa tosi seikoiksi, katoavat kodistaan ja alkavat elää omaa elämäänsä jossakin ulkopuolella. Se on tapa parantua, näetkö, julma tapa kylläkin, mutta tehokas, kuten leikkaus, joka hetken raakuudella voi pelastaa elämän. Ymmärrän niin hyvin, miksi katolisissa maissa tunnustuksella on synninpäästön merkitys. Se perustuu niin syvään inhimilliseen sielun-lakiin. Sen, minkä antaa muille, sitä ei ole enää itsellään. Koko painopiste siirtyy… Siksi minäkin vain puhun. Todistaakseni itselleni, että minulla on mahdollisuus parantua, jonkinlainen yli-ote omiin kokemuksiini. Älä sentähden käsitä minua väärin. En laske omalletunnollesi mitään velvoitusta enkä salaisuutta, muista se. Tiedän varsin hyvin, että heti kun olen kertonut nuo asiat, en omista niitä enää, ne ovat silloin jo maailmalla irrallisina ja itsenäisesti liikkuvina…

— Mitä sinä luuletkaan minusta! keskeytti Aino punastuen hiusrajaansa myöten. Että minä kertoisin maailmalle minulle uskottua salaisuutta! Etkö luota sen verran vanhaan ystävääsi?

Ilmi huomasi loukanneensa. Tietysti mittasi Aino omalla mittapuullaan, suurimmalla mahdollisella, mikä hänellä oli…

— Luotan, tietysti luotan sinuun, sanoi hän. Mutta tämä ei ole mikään varsinainen salaisuus, sitä minä tarkoitin. Pieni elämäntarina vain. Tahdotko kuulla lisää?

Aino nyykähytti päätään juhlallisesti.

— No niin. Sinähän tunnet minut. Muistat, millainen olin kymmenen vuotta takaperin: herkkä, tunteellinen, oikukas ja hyvin vallanhimoinen. Minulla oli siihen aikaan suuret käsitykset itsestäni kuten ainakin koulupriimuksella, joka on lukenut läksynsä hyvin, mutta ei vielä tiedä elämästä mitään. Kuuntelin mielelläni imarruksia ja seurustelin mielelläni miesten kanssa ainoastaan sentähden, että he ymmärsivät ihailla minua. Ja minä valitsin heistä itselleni hänet, joka ihaili minua enin.

Ainon täytyi hymyillä.

— Älä naura, se on aivan totta. Mutta se ei johtunut sentään pelkästään vallanhimosta ja itserakkaudesta, vaan myös siitä, että tunsin juuri hänen minua parhaiten ymmärtävän. Hän oli kuin peili, jossa lakkaamatta sain kaunista itseäni heijastella. Hän imi jokaisen sanani, ahmi silmillään jokaisen liikkeeni, omaksui jokaisen mielialani. Hän oli olemassa ainoastaan minua varten. Aina hän palveli, ymmärsi ja ihaili. En ole eläissäni nähnyt niin suurta rakkautta. Minä olin hänelle se ilma, jota hän hengitti, se maa, joka hänet ravitsi, se aurinko, jonka valossa hän näki koko maailman. Minä suoraan sanoen elätin hänet. Ja kun minä huomasin sen, alkoi se minua ahdistaa ja painaa. Tunsin, että hän kulutti minua, että minä vain aina annoin saamatta mitään takaisin, aina vain kannatin voimatta itse koskaan heittäytyä suurempani varaan. Minä rakastin häntä kuin lasta, ala-ikäistä, holhokkia, mutta halveksin häntä heti, kun muistin, että hän oli mieheni…

— Sen ymmärrän hyvin, virkahti Aino. Tietysti oli sinussa niin paljon naista, että tahdoit katsoa ylös rakastamaasi mieheen. Miehen täytyy olla korkeampi ja voimakkaampi puoli…

— Olen senkin kokenut, mutta liian myöhään. Sillä tuona aikana, jolloin edesvastuu oli jäänyt yksinomaan minun hartioilleni, olin itsekin ehtinyt yksilöllisesti kasvaa. En hakenut miestä enää pelkillä vaistoillani, vaan jokaisella sielunkyvylläni erikseen. Kaikilla lahjoillani mittasin häntä, kaikilla kokemuksillani punnitsin ja ani harvoin havaitsin hänet edes vertaisekseni. Ja kun minä sitten kohtasin miehen, jonka todellakin tunnustin voimakkaammaksi, oli se samalla minun rakkauteni tunnustus. Minun hetkeni oli tullut antautua. Ja minä rakastin häntä ensi kerran niinkuin nainen rakastaa miestä. Mutta se ei ollut onni enää. Se ei käynyt enää. Joka kerta kun muistin sen, niin häpesin, vielä enemmän kuin ensimäisellä kerralla, sisimmän ihmiseni, personallisen vapauteni, koko kuvitellun itsenäisyyteni puolesta. Sillä kaikki tämä hävisi jäljettömiin. Päivä päivältä tunsin, miten yhä enemmän ja enemmän lakkasin olemasta, vajosin häneen, aloin ajatella hänen päällään, tuntea hänen tuntohermoillaan. Koetin taistella sitä vastaan, mutta turhaan. Ah, sen minä sanon, että helpompi on naiselle, joka rakastaa, kantaa vaikka tuhannen heikon ihmishengen kantamus kuin taistella yhtä voimakasta vastaan! Tunsin, että minun oli luovuttava joko personallisuudestani tai rakkaudestani. Kumpikin tuntui yhtä mahdottomalta. Mutta sammuvan yksilöllisyyteni kuolemankauhu oli minussa sittenkin niin ääretön, että se myrkytti minulta jokaisen hetken, vei minun antautumiseltani ilon ja vapauden ja minun rakkaudeltani kaiken itse-hyväksymisen. Se teki minun elämästäni suoranaisen helvetin ja antoi minulle lopulta voimaa riistäytyä irti…

Ilmi vaikeni. Pitkään aikaan ei kumpikaan puhunut mitään. Aino tuijotti ajatuksissaan lattiaan.

— Etkö sinä koskaan… koskaan ole katunut sitä? kysyi hän sitten.

Ilmi naurahti katkerasti.

— Ei minulla ole varaa itkeä menneisyyttä. Mitä se hyödyttäisi! En olisi sentään voinut tehdä toisin. Minä olen nyt sellainen. Koko minun voimani menee nykyään siihen, että koetan aivan väkipakolla ylläpitää sitä henkistä minääni, joka on särkenyt minulta rakkauden onnen. Mutta en tahdo kieltää, että minun sydämessäni asuu tavaton tyhjyys ja pettymys. Yksinäisyys kauhistaa niin usein ja silloin aina kaipaan heitä kahta, jotka minun naisellisuuteni ja ihmisyyteni ajoivat pois…

— Tahtoisin kysyä jotakin, mutta en tiedä, uskallanko, sanoi Aino arasti.

— Kysy vaan.

— Kumpaako heistä rakastit sinä enemmän? Sanotaanhan, että ihminen lopultakin palaa ensimäiseen rakkauteensa. Onko se totta?

Ilmin silmissä välähti.

— Mitä ovat kaiken maailman ensilemmet viimeisen rinnalla! huudahti hän. Ensimäinen rakkaus on vain suuren luonnon yhteishuminaa, vain alku-ihmisen sokeaa, varhaista vaistoa, sen esineen määrää sattuma, se voi olla kuka tahansa, jota vastoin rakkaus yksilöksi kehittyneen ihmisen sielussa on kuin uskontunnustus, pyhä, yksinäinen, vapaa-ehtoinen valikoiminen, jonka esine ei voi olla enää kukaan muu kuin tuo yksi ainoa koko maailmassa. Hänen ympärilleen keskittyy silloin kaikki, mikä ihmisessä on vakavinta, omintakeisinta ja ikuisinta. Hänen kerallaan alkaa ja loppuu elämä. Häntä ennen ja hänen jälkeensä ei ole ketään!

— Ja sinä olet kokenut tuon?

— Olen.

He vaikenivat. Aino nousi kohentamaan tulta.

— Ja sellaisen rakkauden olet sinä voinut jättää! Miten kummallinen nainen sinä sentään olet, Ilmi, puhui Aino kuin itsekseen. Et voi antautua sille, jota rakastat ja kuitenkin uhraat itsesi ventovieraille ihmisille, kärsit yksinäisyydestäsi ja sentään hylkäät kalleimman ystäväsi… Sinulle on siis personallisuuden asia ollut niin kallis. Siinä mahtaa sittenkin olla jotakin, koska voit siitä noin äärettömästi maksaa. Ja onhan siinä, minä tunnen sen. Kun vertaan sinua itseeni. Minulla ei ole koskaan ollut muuta kuin minun rakkauteni. Ja minä itse olen ollut niin yhtä rakkauteni kanssa… Aino pysähtyi epäröiden. Sitten hän äkillisesti työnnähti:

— Kuule Ilmi! Minä olen jäänyt ensimäiseen rakkauteeni. Ajattele, jos se minussakin oli vain tuollaisen tajuttoman yhteisluonnon huminaa, jos se oli sellainen sattuma, josta puhuit! Minulla on ollut hyvä, mutta ehkä se on ollut siksi, etten ole tiennyt paremmasta, että olen tukahtunut omaan alkusoluuni. Hän on minut kasvattanut, hän on kehittänyt aivoni ja suunnannut tunne-elämäni. Ja itsensä mukaan, tietysti. Olin aivan lapsi, kun tapasin hänet. Ajattele, jos olenkin kasvanut väärään suuntaan, vasten minussa asuvia voimia, kutistunut joksikin toiseksi kuin miksi alkuaan olin aiottu! En ole sitä koskaan ennen tullut ajatelleeksi, mutta nyt kun sinä sanot sen, tuntuu se minusta niin luonnolliselta. Niin, se on aivan varmaan niin, se ei voi olla toisin! En tahdo olla kiittämätön. Olen ollut hyvin onnellinen. Mutta eikö se juuri olekin alemman olotilan, kehittymättömyyden tunnusmerkki. En tiedä. Sano sinä, joka tiedät! Sano, enkö ole mielestäsi hyvin kehittymätön? Puhu totta, Ilmi! Varmasti sinä omalta kannaltasi, itsenäisen naisen kannalta, halveksit minua, joka olen vain köynnös, heijastus miehestä.

Ilmi hymähti.

— Niin olen minäkin. Minussa ei ole mitään omaa. Se, mitä nyt omanani käytän, on vain perintöä häneltä, jota rakastin. Hän viljeli minunkin aivoni ja suuntasi tunne-elämäni. Hän antoi minulle elämäntyön. Tottelen yksinänikin ollen yhä vain hänen henkeään, joka jäi minuun asumaan. Minun itsenäisyyteni on nimellinen, minun irtautumiseni miehen tahdosta vain näennäinen. Ja minä vakuutan sinulle: koko itsenäinen nainen on vain käsite, turha sanaleikki. Häntä ei ole olemassakaan. Siltä kannalta katsottuna ei meissä siis ole eroa ollenkaan.

Mutta Ainon ajatukset olivat saaneet ikäänkuin uuden, ryöppyävän uran. Ensi kertaa elämässään tunsi hän niiden käyvän mullistaen ja kapinoiden. Kiihottuneena käveli hän edestakaisin lattialla.

— Älä koeta puhua noin minun mielikseni, vastusti hän. Kyllä minä tiedän. Myönnä, ettet vaihtaisi onnettomuuttasi minun onneeni. Se on arvokkaampaa, se on suurempaa kuin minun suojattu, riippuvainen asemani. Minä tunnen sen. Mutta se vaatii niin hirveästi voimaa. Sitä minulla ei olisi koskaan ollut, ei koskaan. Siinä se on ero. Ja sen tähden sinulla onkin oikeus olla viisaampi minua!

Ilmi hymyili surullisesti.

— Tule tänne viereeni, Aino, niin sanon sinulle jotakin oikein viisasta.

Aino istahti.

— Mitä sinä aioit sanoa?

— Sitä ainoastaan, että sinä olet ollut paljon viisaampi kuin minä, sillä sinä olet osannut elää elämäsi oikeassa järjestyksessä. Hankit ensin itseäsi voimakkaamman miehessä ja sitten itseäsi heikomman lapsessa. Ne pitävät toisensa tasapainossa. Se on se ainoa oikea. Niin minäkin olisin tahtonut, mutta se ei ollut minua varten…

Ilmi vaikeni.

Hiilloksen punainen hehku kajotti noiden kahden pään ympärillä, jotka vaistomaisesti olivat painautuneet lähemmäksi toisiaan. Outo maailma heidän välillään oli alkanut antautua ja se kutoi heidän silmiinsä kummallisia kangastuksia.

Aino oli kokonaan unohtanut ensimäisen säikähdyksensä ja ennen tuntematonta ajatussumua satoi kuin kirjavaa tulta hänen aivoihinsa: vapaus, sielun yksinäinen kulku halki kaukaisen elämän, mitä mahtoi se olla?…

Mutta Ilmi melkein kadehti Ainoa sentähden, että hänen oli sallittu alkaa siitä oikeasta päästä.

ÄÄNET

Valkoisen talon edustalla on pitkä keinulauta ja sen ympärillä suuri puutarha, joka syys-illan yksinäisyydessä hiljaa kohisee, vaikka onkin aivan tyyni.

Keinulaudalla pimeän kätkössä istuu kaksi ihmistä, joita ei erota ja jotka eivät itse edes näe toisiaan. Äänet ainoastaan tapaavat ja äänet seurustelevat. Ne kumpuavat esiin kuin tuntemattomista kuiluista, ne kaartelevat ja leikittelevät kaikissa äänilajeissa, ne syyttävät ja syleilevät toisiaan. Jokainen sana sotii toista vastaan ja sentään ne uivat yhdessä pois, hukkuen leukoijain tuoksujen kera lempeään yöhön.

— Kaksi kohtaa sinun elämässäsi on, joita en ymmärrä: sinun lähtösi silloin ja sinun paluusi nyt…

— Siinä olikin elämäni kaikki. Oliko se sinulle pettymys?

— Oli, kymmenen vuotta takaperin.

— Ja nyt?

— Kymmenen vuotta olet sinä kulkenut minusta poispäin. Olet aikoja sitten lakannut olemasta minulle pettymys tai toivo. Kaukaisena arvoituksena siinnät minulle enää.

— Mistä päätät minun kulkeneen poispäin sinusta? Entä jos olisikin päinvastoin! Vai tunnunko mielestäsi nyt niin vieraalta?

— Äänesi on yhtä kotoinen kuin ennenkin. Mutta minä en usko siihen enää…

— Minkätähden?

— Tiedäthän. Kerran uskoin ja siitä alkoi onnettomuuteni.

— Samana hetkenä alkoi minunkin.

— Kerran lupauduin minä omaksesi ja sinä hetkenä lakkasit sinä minua rakastamasta…

— Erosin sinusta silloin, kun sinua eniten rakastin.

— Oudosti sinä minua rakastit! Katkaisit minut irti itsestäsi kuin kuivan oksan. Annoit minun pudota kaulaltasi niinkuin luisulta kalliolta pudotaan syvyyteen.

— Älä puhu. Se on elämäni tuskallisin muisto. Mutta suuret jumalat mahtoivat tahtoa niin…

— Suuret jumalat eivät voi kärkkyä kuolevaisen lyhkäistä onnea.

— En tiedä. Mutta ainakin he silloin houkuttivat minut petollisilla unilla ja myrkyttivät rakkauteni epä-inhimillisellä ylpeydellään. He näyttivät minulle tahdon, joka ei tunne muuta siveyttä kuin voiman, tunteen, jolle onnettomuus on ainoa arvokas ja älyn, joka on kylmä kuin kohtalon laki. He antoivat minun aavistaa, että on olemassa kauneus korkeampi kuin kodin-onni ja syvempi kuin tunnon-rauha, sopusointu, joka on sodan jumalan tytär. Minulla oli hyvin julmat jumalat.

— Itsesi kaltaiset ainoastaan.

— Kenties. Mutta sitten ne löivätkin minut omilla aseillani. Ja sydän halkesi kuin hauras kuori, elämä syöksyi sylistä kuin salama.

— Älä puhu sydämestä. Sinulla ei ole koskaan ollut sydäntä.

— Mistä tiedät?

— Jolla on sydän, hänellä on sydämensä kohtalo: syttyminen ja sammuminen kera rakkautensa.

— Minun rakkauteni ei ole sammunut. Näethän, minä palaan…

— Minun rakkauteni sammui.

— Työnnätkö minut taas pois kuten silloin?

— Silloin! Silloinhan turhaan rukoilin sinua jäämään.

— Sanoit toisin kuin tunsit. Olit kylmä kuin jää. Rakkauden tuli oli sinulle tuntematon, muuten ei lempeni olisi ollut sinulle loukkaus.

— Lempesi oli himoa. Ja minä olin lapsi, jossa hekkuma ei vielä ollut herännyt. Uskoin vain sielujen yhtymiseen.

— Ja siksi riistäydyit sinä irti sylistäni…

— Ja siksi hylkäsit sinä minut…

— Miten hullu minä olin!

— Ja miten turhaa oli minun torjumiseni! Sillä se ainoa syleily ehti jo raiskata minut. Sinun himosi jäi minuun kytemään ja minä jäin palamaan alkuun-ärsytettyjen aistieni ja tyydyttämättömien pyyteitteni hiillokselle. Sinä muutuit minun elämäni kuluttavana kypenöiväksi tulirihmaksi ja minusta tuli se, joksi sinä himosi hetkellä minut toivoit….

— Ja sinä teit minusta hiljaisen miehen. Sinä muutuit minulle pyhäksi muistoksi, kaiken keskenjäämisen unohtumattomaksi tunnelmaksi, sellaiseksi riuduttavaksi, sisäänpäin syöpyväksi kaihomieleksi, joka varisti minusta kaikki itsekkäät pyyteet… Sinä olet ollut minun hyvä henkeni nämä vuodet. Olen tullut sanoakseni sen sinulle. Nyt osaan rakastaa sinua oikein. Jos nyt uskallat antaa minulle sydämesi, palvelen minä sitä kuin puhtauden unelmaa, jos nyt kiedot kätesi minun kaulaani, suojelen sinua hengelläni ja kannan sinut yli syvyyksien korkealla kuin autuuden toivon. Nyt osaan minä rakastaa sielullani.

— Liian myöhäistä. Minulla ei ole enää sielua.

— Jos sinä työnnätkin minut pois, en lähde enää. Jään odottamaan sinun ovellesi, siksi kunnes kutsut minua. Tahdon kuolla yhdessä sinun kanssasi.

— Liian myöhäistä. Minä en voi kuolla enää toista kertaa.

— Mitä sinä puhut, armas! Sinähän olet siinä ja minä tässä. Olemme jälleen yhdessä.

— Jo ammoin menimme toistemme ohitse.

— En voi uskoa. Sinun äänesi on sama kuin silloin. Anna minulle kätesi, armas!

— Tavoitat menneisyyden haamua. Minua ei ole. Usko se! Minä sammuin, silloin kun minun rakkautenikin…

Äänet helisevät ja vaikenevat. Mitään ei tapahdu, mitään ei näy. Kun aurinko nousee, on kaikki pois puhallettua. Ja sanat ovat haihtuneet niinkuin leukoijain tuoksut syksyiseen yöhön.

LUONNONLAKI

Nuorukainen vilkaisi ikkunaan.

"Aamu valkenee", mutisi hän hampaittensa välistä, "minä en tahdo nähdä enää aamua".

Ja hän jatkoi kirjoittamistaan kuumeisella kiireellä:

— — — — — "Olen kirjoittanut näin pitkältä, jotta sinä ymmärtäisit, että olen täydellisesti itsetietoinen ja tyyni ja että tämä ei ole mikään sokean epätoivon teko tai hetkellinen päähänpisto. Olen aavistanut tämän kaiken jo hyvin kauan ja siksi olen viime aikoina lakkaamatta tehnyt tiliä itseni kanssa. Olen punninnut ominaisuuksiani eri puolilta, perinnöllisiä ja yksilöllisiä, olen verrannut, laskenut, ajatellut. Olen vaarin-ottanut vaistojani, tutkinut tunnelmiani ja kuunnellut suuren luonnon lahjomatonta huminaa sielun hämärissä. Kaikki on vienyt yksiin. Nyt olen valmis ja aivan varma: minun aikani on tullut poistua. Se ei ole väkivaltaa luontoa vastaan, vaan itse luonnonlaki, en voi lakata sitä toistamasta. Minä putoan vain kuin kypsä omena puusta. Minä teen sen siksi, että en voi tehdä toisin, sisäisten voimien pakosta, kuten kaikki tapahtuu ulkona luonnossakin, ja ainoastaan itseni tähden. Muut eivät minua liikuta. En tahdo olla heille hyvän- enkä pahantekijä enkä edes voi, vaikka tahtoisinkin. Sillä kukin ihminen on vain omista synty-syistään kasvava ja katoava itsetarkoitus. Niin ainakin uskon. Ja tämä usko on ainoa, joka tekee minulle vielä mahdolliseksi kunnioittaa yksilöä ja niin ollen myös itseäni. Muuten en näkisi muuta lähestymisen tietä kuin halveksinnan. Sillä minä olen heikko ja elämän kauneus on voima. Mutta vaikka minä olenkin sen ulkopuolella, jaksan minä sentään kunnioittaa sen kulkua, ja vaikka minä itse vaivunkin varjoon, tahdon minä vaipuessani vielä palvella elämän kauneutta ja pyhittää sille parhaimman, mikä minussa on: rakkauteni sinuun. Sillä nyt on minun suuri hetkeni tullut. Nyt tahdon minä jaksaa sen kaikista vaikeimman: tahdon nostaa rakkauteni kaiken heltymisen ja hentomielisyyden yläpuolelle ja sinut itsesi niin korkealle, ett'eivät mitkään pyyteen tai säälin sameat ilmakerrostumat enää yllä sinuun. Siksi en myöskään ota huomioon sitä hetkellistä tuskaa, jonka tiedän tuottavani sinulle. Sinä olet terve ja siksi sinä suruistasi kasvat, sinä olet nuori ja siksi sinä kestät kauan ja ehdit etäälle. Ja sentähden juuri rakastan minä sinua niin äärettömästi. Koko minun sairas elimistöni pyrkii sinua kohti imeäkseen sinusta verevyyttä ja toiminta-tarmoa. Sinun silmissäsi on leveän päivän lämmintä ja hipiälläsi tuoreen pihkan tuoksua, joka päihdyttää minut ihanalla elämän-innolla, mutta jota minä en kuitenkaan kestä. Älä sano, että se on merkki rakkaudesta: se on merkki siitä, että olen kuolemaan tuomittu. Minun sairauteni on varma ja parantumaton. Ja syyt ovat monet ja syvällä, ja syvin ei riipu minusta itsestäni: olen syntynyt vanhaksi. Sinä et tiedä, mitä se merkitsee, sinä, joka saat alkaa elämäsi alusta, maa-emon väkeviltä parmailta. Minussa on kaikki jo ennen elettyä. Minun aineeni on ohueksi jauhettua, se on kulutettua ja poltettua monessa polvessa. Pitkien sukusarjojen painava pakko sadoissa haudoissa huutaa minua jo luokseen. Minä tiedän sen ja sitäpaitsi minä tunnen sen. Ja se, mitä tunnen, on jotakin kauheata. Tai voiko olla mitään pahempaa kuin oman heikkoutensa alituinen aavistelu! Nähdä, ettei pysty siihen mihin pyrkii, ei jaksa sitä mitä tahtoo, ei kykene luomaan aineestaan enää mitään sellaisia tekoja, jotka tekisivät elämän elämisen arvoiseksi! Niin on minun laitani. Minun solurakenteeni ei kestä enää sitä olemassa-olon kovaa taistelua, joka ihmisen on kestettävä. Se on luotu jo niin arkoja ja hienoja elin-ehtoja varten, etten sellaisia voi sille hankkia, en edes tahdo. Sillä ihmisellä on mielestäni elämän-oikeus vain niin kauan kuin hän jaksaa siitä rehellisesti maksaa säilyttämällä itsenäisyytensä ja työryhtinsä. Mutta vapaaseen työhön olen liian heikko ja pakkotyöhön liian ylpeä. Mitä jää jäljelle? Loisen asema, toisien voimilla, rahoilla ja armoilla eläminen, kaikki se, mitä eniten halveksin tässä elämässä. Sinä näet, ettei ole mitään mahdollisuutta. Älä koeta uskotella, että minun työstäni olisi voinut tulla jotakin. Kuka hyvänsä voi sen tehdä paremmin kuin minä. Ehkä se ei ole totta, mutta mikä on totta, on se, etten enää hetkeksikään voi päästä erilleni itse-epäilyn kaikkituhoavasta painajaisesta. Sen alla varisevat minun mitättömät mielikuvani kuin kuivat lehdet, minun ajatukseni loppuvat alkuunsa ja teko ei ole enää minun tavoitettavissani. Kaikki minkä olen pelastanut perikadosta, on tässä kirjeessä: rajansa tunteva inhimillinen äly, ainakin kuolemanhetkensä hallitseva vapaa tahto, koko minun surullinen itsetietoisuuteni, ainoa ja paras, mikä on voinut puristua esiin minun pehmenevistä aivoistani. Ja sen jätän minä perinnöksi sinulle, ojennan huomenlahjaksi saavuttamattomalle armaalleni! Se riittää minulle…

"Älä ajattele, että olisit tahtonut tulla minun luokseni, älä ajattele, että olisit voinut auttaa minua! Olet kuullut vääriä satuja siitä, että suuri rakkaus tekee ihmiset titaaneiksi ja vääriä opetuksia siitä, että heikkoja pitää auttaa. Toisin opettaa luonnonlaki: heikon on siirryttävä pois voimakkaamman tieltä, jott'ei elämän taso luisuisi alas eikä voimien virta koskaan ehtyisi. Ainoastaan lajien korkeimmat, henkisen ja ruumiillisen voiman valiot ovat kutsutut jäämään. Heikon, mädännäisen, vanhan ja rapistuneen täytyy pois! Sentähden täytyy maailmassa myös olla kuolemaa, paljon kuolemaa, nopeaa ja vastustamatonta. Miksi emme alistu tähän luonnon hyvään hallitukseen? Miksi emme anna murtumisen tyynesti tapahtua? Miksi taistelee ihmiskunta raukkamaisen rakkautensa nimessä omaa ikuista nuortumistaan vastaan? Miksi on sen sydän niin pieni ja heikko, että se on tehnyt maailmastaan vaivaistalon, kun se olisi voinut tehdä siitä kuninkaallisen linnan! Miksi se on laatinut laitoksia, joissa lyödään päät poikki lajien parhailta, hävitetään yksinäisyys, säädetään terveet hoitamaan haaskoja ja hukataan voimat heikkouden ylläpitoon! Ei anneta niiden kuolla, jotka ikävöivät kuolemaa eikä niiden elää, joille elämä on rakas. Jokaisen asia on vain kieltää itsensä, pönkittää toisia, antaa, vaikk'ei olisi mitään annettavaakaan, taistella omaa tahtoaan ja syvimpiä elinvaistojaan vastaan: uhrautua, kuten se kaunis sana kuuluu. Muka ihmiskunnan onnellistuttamiseksi! Ja ihmetellään, miksi sittenkin kaikki on niin juuretonta, kurjaa ja kumaraa! Ikäänkuin sellaisesta luonnonvastaisesta kasvatuksesta koskaan voisi noustakaan muuta kuin orjuutta ja epätoivoa, sekä elämän että kuoleman kälvettävää kammoa!

"Olen ajatellut näitä asioita paljon, sentähden että itsekin olen vain näiden olosuhteiden ruhjottu tulos. Voi kuinka syvästi ja masentavasti tunnen sen! Huolimatta siitä, että kaikki, mikä minussa on järkeä ja ylpeyttä, kaikki, mikä minussa on kunnian-kovaa ja siveellistä, on jo aikoja sitten tuominnut ja hyljännyt heikon hyvyyden ja armoittavan rakkauden, tunnen sittenkin suonissani tuon parantumattoman myrkyn lakkaamatta tekevän hävitystyötään. Minun tunne-elämäni on madonsyömä ja sairas. Se on valmis antautumiseen ja silittävään sääliin, se on valmis vielä viimeisellä alennuksen asteellaan riippumaan kiinni elämän kurjuudessa ja rukoilemaan heltymystä ja hyväilyä siltä, joka sitä polkee. Ja tämä on pahempi kuin kaikki muut perinnölliset elimistönviat. Olen taistellut sitä vastaan, päivä päivältä, olen heittelehtinyt kuin haaksirikkoinen alus ylpeyden ja hentomielisyyden, kovien ja pehmeiden elämän-arvojen välillä. Koko minun olemukseni on kuin suuri haava, rikkiraastettu ja itselleen vihollinen. Nyt on ratkaisun hetki tullut. Sitä ei voi enää viivyttää. Ja minä olen tuominnut itseni pois. Sen täytyy nyt tapahtua. Tämä on ainoa teko, jonka jätän jälelleni, ja tahtoisinpa lisätä: ihmisystävällinen teko. Sillä kaikki muu filantropia, paitsi oman sielunsa kauneuden kaitseminen, on valheellista. Itsestään on ihmisellä ainoa ja ankarin edesvastuu. Mikään ei katoa, ei pienin pyrkimys, ei hetkellisin mielikuva. Kaikki jää: muodostamaan uusia kehitys-yhtymiä ja tulevaisuutta. Ja se ajatus, että minun elämäni, kaikesta heikkoudestani huolimatta, kerran tulee vaaituksi kovien arvojen vaa'alla niinkuin voimakasten, tekee minut onnelliseksi ja ylpeäksi. Ja tiedätkö, mikä on se kovien arvojen mitta? Se on: oikeudentunto yläpuolelle armon, totuus itseään kohtaan korkeammalle kuin rakkaus, omantunnon tunnustus ylhäisemmäksi kuin kaiken maailman kulta ja kunnia! En jaksaisi tämän tunnuslauseen mukaan elää; kuolla sen mukaan on ainoa keinoni voittaa. Ja minä tahdon suoriutua tästä taistelusta voittajana, niin kauan kuin vielä voin, niin kauan kuin vielä olen rajallinen, vapaasti tahtova yksilö.

"Pian en enää olisi mitään. Nyt olen juuri rajalla. Minun elämänkaareni painuu huimaavalla vauhdilla alaspäin, kohti maata ja yötä, kohti suurta, rajatonta alkulähdettään. En ole koskaan tuntenut sitä niin hirvittävän selvästi kuin nyt… Ulkona humisee kevät, hanget hohtavat ja ilmassa, metsässä, maassa punertavat jo uuden elämän herkät hermoverkot. Ne helisevät ja soittavat sekä hää- että hautauskelloja. Silloin on vanhan kaaduttava ja nuoren noustava, silloin syttyvät ihmiset rakkauteen ja silloin kuolevat ihmiset. Minua työntävät ne vastustamattomalla voimalla kohti sinua, elämän aurinkoa ja rakkautta tavoittamaan. Mutta painavat samalla alas, sillä sinä olet minua väkevämpi. Minä ikäänkuin irtaudun liitoksistani, sulan suurempaani, putoan kuin hukkuva pisara rajattomaan mereen. Minä en ole sinun yhteydessäsi enää yksilö, minulla ei ole omaa tahtoa, ei omaa liikuntakykyä. Minä en tule enää ollenkaan toimeen omillani. En ole enää terve ja siksi en voi olla yksinäinen. En voi elää ilman sinua. Olen sinun armoillasi, syön sinun voimaasi, kulutan sinun ainettasi. Sinä näet, miten minun rakkauteni on rikollinen. Ei ole lupa yhtyä, ennenkuin osaa olla yksin. Meidän kodistamme tulisi vaivaistalo.

"Minunlaisiani varten on olemassa vain yksi koti: maa-emon suuri syli, kaikki-upottavan luonnonhengen lempeä helma. Ja se on jo kauan vetänyt minua puoleensa, purkaen haurasta rakennettani yhä hauraammaksi. Se on antanut minun jo maistaa autuutensa esimakua myrkkyjen suomissa nautinnoissa, hämärryttävissä huumioissa, viinien vaivuttavassa unhotuksessa. Se on ollut ainoa onneni. Älä soimaa! Kuolema on merkinnyt minut. En ole voinut sille mitään…

"Älä vaivaa itseäsi teorioilla hyvästä ja pahasta, oikeasta ja väärästä. Kuka niistä tietää! Minä tiedän vain sen, että minussa täyttyy järkkymätön luonnonlaki. Ja sittenkin lyö minun hukkuva ihmishenkeni vielä sammuessaan pienen vapaan voimankipinän. Sillä minun heikko sydämeni tahtoisi yhä jäädä hiipumaan. Se tahtoisi jäädä lepäämään sinun silmiesi aurinkoon ja kuolemaan suloisesti sinun rinnoillasi. Ah, kun minä taas muistan sinut, pimentää sairas vereni heikon pääni. Ja nyt juuri, tällä hetkellä, tahtoisin minä syöksyä sinun turviisi, langeta sinun jalkoihisi, suudella sinua ja rakastaa, rakastaa, kaikella mitä minussa on, järjelläni, tunteillani, vaistoillani, koko epätoivoisen elämänrakkauteni mielettömyydellä, sinä aurinko ja elämä, sinä valo ja liikkuva ilma! Ah, ei ole kukaan koskaan ihmistä vielä niin rakastanut kuin minä sinua…"

Pitkä päivänsäde loimahti yli pöydän. Nuorukainen hätkähti.

Hitaasti kokosi hän paperit, sulki ne suureen kuoreen ja kirjoitti siihen osotteen.

Sitten puhalsi hän lampun sammuksiin ja veti uutimet alas — — — —

ELÄMÄ KUOLEMAN JÄLKEEN

— Ei, Reino, sinä puhut hullutuksia! Elämä kuoleman jälkeen ei ole mitään elämää, se ei ole iän jatkoa, ei nautittavaa eikä tavoitettavaa, ei kerrassaan mitään, koska minua itseäni ei ole enää. Sehän on päivän selvä. Mitä minua sitten enää hyödyttää sellainen autio, manalainen maine! Nimi, joka jää johonkin kirjaan, kirja, joka jää jonnekin hyllylle, elämäkerta kenties, jolla joku tyhmyri parin sadan vuoden päästä ostaa itselleen tohtorintittelin! Mutta tämä on pahaa pilaa. Kuka minua silloin enää muistaisi! Ja jos muistaisikin, niin mitä se minua liikuttaa! Pölyä, tuhkaa se silloin on. Nyt pitäisi sen maineen olla, nyt, kuten sinullakin, ja samanlainen kuin sinulla, sellainen, jota voi käyttää, jolla voi leikata kultaa ja iloisia päiviä, kuten sinä teet… Se on jotakin todellista se!

Sulo Kuusinen käveli kiihottuneena matalan vinttikamarinsa lattialla, joka oli niin pieni, että hän mahtui siinä liikkumaan ainoastaan seinän vieruksia kierrellen.

Oopperalaulaja Reino Palomaa seisoi hajareisin neliön muotoisen ikkunaristikon ääressä. Hän rummutteli sormillaan ruutuun ja vihelteli.

— No tuo on nyt kerrankin miehen puhetta, naurahti hän. Jokohan vihdoinkin alat viisastua! Onhan sulaa hulluutta valita itselleen näin niukka ja nurinkurinen kohtalo, asua tällaisessa pirunkolossa, juoda vettä ja syödä kuivia sämpylöitä pelkästä itsepäisyydestä, sillä aikaa kuin tuolla, noiden kattojen alla… ah…

Palomaa viittasi merkitsevästi kaupunkiin pilvenä kiertelevien savujen alla.

— Minulla ei ole rahaa, sinä tiedät…

— Raha on sen, joka sen ottaa. Rahasta pitää ottaa osansa niinkuin elämästäkin. Kas niin, ole nyt järkevä taas. Lähde pois!

Palomaa kaiveli taskustaan kultarahoja.

— Tuota minä en tarkoittanut, sanoi Kuusinen synkästi. Minä en voi ottaa noita sinulta, en voi…

— No sepä ihme, enhän minä ole näitä rahoja tehnyt. Ja että ne tällä hetkellä sattuvat olemaan minun taskussani, ei merkitse mitään. Sitäpaitsi vakuutan sinulle, minä en tarvitse niitä nyt ollenkaan, en tee niillä mitään. Tai soisitko mieluummin, että jakelisin ne kevytmielisille naisille, pudottelisin ne kadulle tai söisin ja joisin itseni kuoliaaksi niillä?

— Soisin.

Palomaa hymähti:

— Sinä olet todellakin parantumaton ja sitäpaitsi sangen huono ystävä.

— Olet oikeassa… Mutta minä olen huonompi ystävä kuin luuletkaan.
Minä kadehdin sinua…

Palomaa sytytti paksun sikaarin ja hymyili hyväntahtoisesti.

— Rahoja sinä et huoli. No sitten en ymmärrä, mitä minussa olisi himoittavaa. Ellet kenties tätä pulskaa vatsaani tarkoita. Ja Palomaa silitteli tyytyväisesti samettiliivinsä mahtavaa rinnustaa. Mutta se kuuluu minun ammattiini, näes. Ei se sopisi sinulle ollenkaan. Sinä imponeeraat parhaiten noin. Kirjailijalle sopii juuri tuollainen ohut ja eteerinen ja sielukas ulkomuoto…

— Niin, niin, kyllä tiedän. Kirjailijalle sopii elää nälänkuoliona. On hyvä sanoa. On hyvä katsella noin sivulta päin, mutisi Kuusinen heittäytyen hermostuneena selälleen sänkyyn.

— Oletpas sinä tänään kiukkuisella tuulella.

— Köyhällä pitäisi tietysti vielä olla lampaan lauhkeus ja karitsan kärsivällisyys.

— No jos köyhyys alkaa noin käydä taakaksi ja kärsimykseksi, niin laita itsesi rikkaaksi sitten, äläkä siinä, saakeli soi, rupea itkuvirsiä vetelemään!

Kuusinen ponnahti ylös vuoteeltaan kiivastuneena.

— Laita itsesi rikkaaksi! On helppo sanoa. Millä minä laitan itseni rikkaaksi?

— Sillä millä muutkin. Työllä ja toimella!

— Työllä! Milloin sinä olet kuullut, että kukaan vielä on tullut rikkaaksi rehellisellä työllä? Ja mitä minun työhöni tulee, niin sitä ei ainakaan näy kukaan tahtovan eikä tarvitsevan!

— Onko sitten pakko tehdä niin tyhmän rehellistä työtä kuin sinä? Jos tahtoo palkan, saa tehdä sitä, mitä teetetään, astua ammatin ikeeseen yksinkertaisesti. Niin muutkin saavat tehdä. Tavara yleisön mukaan. Joka tahtoo rikastua, saa luvan raaistua.

— Kuten sinä!

Palomaa kumarsi leikillisesti.

— Ei niin pientä pilaa, ettei totta toinen puoli, sanoi hän. Olenpa kyllä nähnyt, että sinä sieltä henkisen ylpeytesi kukkuloilta katsot minuun kuin johonkin huonompaan ihmislajiin… Ja voitpa olla sitäpaitsi oikeassakin. Mutta minä nyt en ole luotu miksikään marttyyriksi, minä. Saattaa olla paha näin, mutta olisi toisin vielä pahempi. Eikä minulle ole mikään asia niin kallis, että sen tähden tahtoisin uhrata jotakin tästä tämän maailman mukavuudesta.

— Siinäpä se, siinäpä se, murahteli Kuusinen. Sinulle ei ole mikään pyhää, siksi sinä voit tehdä kaikkea mitä teet. Muuten et kehtaisikaan käyttää sellaisia reklaameja kuin käytät. Vaikka olen ystäväsi, sanon sen sinulle. Se ei ole taiteilijan arvoista. Se on alhainen puoli sinussa.

— Käytännöllinen puoli ainoastaan. Keinot ihmisten mukaan. Mikä on sen luonnollisempaa? Jos nimittäin tahtoo pysyä päälläpäin eikä tahdo lahjoittaa elämänsä esikoisoikeutta noin vain kiltisti muille kuten sinä. No silloin tulee puristetuksi tällaiseen häkkiin ja kuolee kunnialla nälkään. Mutta ei, saakeli soikoon, se ainakaan minua houkuta. Raha on pääasia. Ja kun on rahaa, on vapaa kuin taivaan lintu.

— Ja sinä kuvittelet olevasi vapaa, sinä, joka joka hetki alistut elämään toisten suosiolla ja keinotekoisilla sovitteluilla. Se ei ole taiteilijan arvoista, ei koskaan! Taiteellinen portto sinä oikeastaan vain olet: myyt itsesi, keikailet rahvaalle, vetoat sen alhaisimpiin vaistoihin, puet itsesi prinssiksi, isket silmää sille lavalta, näyttelet kuviasi kadun kulmissa ja ostat kotimaiset suositukset ulkomaalaisilla. Eikö se kaikki ole humbuugia, myönnä itse!

— On tietenkin, mutta se nyt kuuluu kerta kaikkiaan tähän ammattiin.

— Mutta miksi sitten noin kurjaa ammattia kutsutaan taiteeksi? Se on väärin ja petollista. Miksi muuksi tahansa! Ooppera! Mikä on porvarillisempi huvittelutilaisuus kuin se? Häpeällinen välimuoto se on, sekä sävel- että näyttämötaiteen kustannukselle tekaistu sekamelska. Ja siinä sinä viitsit kiekua, olla ymmärrettävä niille, jotka eivät mitään ymmärrä, tarjota muka taidetta niille, jotka eivät taidetta laisinkaan kaipaa. Joll'en minä niin syvästi halveksisi sinun taidettasi, kadehtisin minä sitä. Sillä se on tätä elämää varten, lyhyttä, helppoa, kunniakasta, nopeasti opittua ja hyvin maksettua. Ja vain sentähden, että se on roskaa! Se menee kyllä. Mutta kaikki suuri ja rehellinen, se painetaan alas, se tapetaan, jotta sille sitten voitaisiin lahjoittaa tuo hauska kuoleman takainen maine. Eikö se ole väärin? Ja juuri te esittävät taideniekat, kaikki te, jotka vain näyttelette ja jäljennätte, te viette leivän ja tilan niiltä, jotka jotakin luovat. Te olette ne sydämettömät hyvänpäivän lapset, jotka keveällä mielellä kokoatte lautasillenne toisten kunnian ja toisille kuuluvat rahat, koristatte tyhjät päänne niillä laakereilla, joita toisten nero on kylvänyt ja annatte kuljettaa itsenne juhlasaatoissa niinkuin jumalat niillä teillä, joita toisten työ on tasoittanut. Te sokaisette maailman hetkellisillä helyillänne ja täytätte sen reklaamienne helskeellä, niin ettei sille jää varaa ainoallekaan vakavalle ja itsenäiselle hengelle. He kuolevat nälkään, ellette te harjoita hyväntekeväisyyttä! Eikö se ole veristä ivaa?

Kuusinen puhui ja huitoi käsillään huumautuneena omista sanoistaan.

— Sinä naurat vain, jatkoi hän hiljaisemmin. Tietysti sinä et ymmärrä minua, et ymmärrä ollenkaan…

— Niin, en minä ymmärrä, mikä syy sinulla on niskotella minulle tuosta kaikesta. Voisit pikemmin kiittää. Ilman minua ei sinulla varmaankaan olisi noin suurta oman ylemmyydentunnon nautintoa. Ja sitäpaitsi, pidä se vaan kaikessa rauhassa. Kernaasti minun puolestani saat inhota rahojani ja halveksia ammattiani, jos se sinua huvittaa. Kukin on sellainen kuin on ja sovittaa tietysti elämän itsensä mukaiseksi voidakseen siinä viihtyä. Sehän on luonnollista. Ja sinä nyt olet niitä merkillisiä, jotka mieluummin elävät köyhinä kuin rikkaina ja nauttivat enemmän ihmisten pahansuopaisuudesta kuin heidän suosiostaan.

— Nautin köyhyydestä ja ihmisten pahansuopaisuudesta! Oletko hullu!

— Tietysti nautit. Sinusta on hauska uhallakin sanoa sellaista, mitä muut eivät siedä kuulla, tarjota kaupaksi sellaista, jota ei kukaan osta, vaikka varsin hyvin tiedät, ettei sellainen kannata, ettei sitä kukaan ymmärrä…

— Tuleva polvi ymmärtää, keskeytti Kuusinen, olen aivan varma siitä.
Sille minä kuulun, minä tunnen sen.

— No, se sinut sitten palkitseekin. Siltä saat sitten sen kuolemanjälkeisen elämän. Itse olet sen valinnut. Mutta älä sitten vaadi, että tämä polvi maksaisi sinulle muiden puolesta. Hyvä kun oman velkansakin suorittaa.

— Tuo on ajatusleikkiä. Täytyyhän minun jollakin elää, saada työstäni maksu nyt jo. Mutta minä en saa, en saa koskaan mitään. Ja toiset saavat ilmaiseksi ja liiaksi. Se on väärin!…

Kuusinen alkoi taas kiivastua. Ja Palomaakin oli vastoin tapaansa tullut vakavaksi. Kuusisen äänessä oli liian rehellinen väritys ollakseen loukkaamatta. Jo monta kertaa oli Palomaa tuntenut ärsyttyvänsä, mutta nyt hän suorastaan kuohahti.

— Tarkoitat, että minä saan ilmaiseksi, tiuskasi hän. Mutta se ei ole totta. En saa edes tarpeeksi! Ja vaikka minun jalkoihini koottaisiin kaikki maailman kulta ja kunnia, ei se sittenkään riittäisi palkitsemaan minua. Niin paljon tunnen minä antavani. Kaikkeni minä annan, elämäni minä annan. Ja minulla ei ole muuta kuin tämä yksi lyhkäinen elämä, joka loppuu sinä hetkenä, jolloin ruumiini suvaitsee tehdä lakon. Minusta ei jää mitään haudantakaista, ei mitään kiihotinta tulevalle polvelle, ei pienintä merkkiä maailman kaikkisuuteen. Minä kuulun kokonaan tälle nyt elävälle ihmiskunnalle, siihen minä olen sidottu, siltä minun pitää pyytää palkkani ja tunnustukseni, siitä löytää ainoa autuuteni. Siksi minä olen saanut opetella temppuni uusimman muodin mukaan, joka tämän-päivän lapsia miellyttää. Minun on pakko heitä miellyttää, ymmärrätkö, maksaa kaikellani tästä ainoasta lyhkäisestä elämästä. Minun täytyy totella heidän taputustaan ja vihellystään, olla riippuvainen heidän mitättömistä mieliteoistaan ja tuhmasta virityksestään, olla aina comme il faut, lyhentää, missä on liikaa, venyttää, missä on liian vähän. Tietysti minä silloin olen raaka ja raajarikko, valehtelija ja taiteellinen portto, mitä vaan tahdot! Mutta kun minun täytyy, täytyy, näetkö, voidakseni taas puolestani hallita heitä, virittää heidät omaan viritykseeni, avonaisiksi, vastaan-ottoisiksi itselleni, tai ei, ei itselleni vaan juuri kaikille niille varhais-syntyneille neroille, niille suurluojille, joista sinä äsken puhuit, mutta jotka eivät olisi mitään ilman meitä. Eivät mitään he olisi, sanon minä, ilman meitä vaivaisia. Pala kuollutta paperia vain! Heidän työnsä hukkuisi vuosisatojen alle kuin tomu. Vasta me, me tyhjäpäiset tulkit ja ilveilijät ja mitä lienemmekin, me puhallamme siihen tomuun elävän hengen ja pidämme siten hereillä maailman suuren sielun, joka muuten uinuisi ainaisessa horrostilassa. Ainoastaan meidän kauttamme he ovat olemassa. Ja mitä onkaan meidän hetkelliset pahat-tekomme teidän julmuuteenne verrattuina, te kuolemattomat. Me himmennämme teidän elämästänne joskus kenties jonkun varhaisen vuoden, mutta te, te istutte sitten kuin ikuiset peikot, kuin ainaiset leppymättömät kostonhaltiat ihmiskunnan kynnyksellä ja halki vuosituhansien te hallitsette ja imette elämän kuiviin miljoonista raukoista rinnoista, jotta teidän kuihtumaton nuoruutenne kestäisi. Me muut, me vain palvelemme teitä, heijastamme teitä, olemme vain se alati syttyvä ja sammuva ruumis, jossa teidän kuolematon henkenne vaeltaa. Me juuri olemme ne, jotka kuljetamme sen korkealla halki aikojen vaihtelujen ja annamme sille sielun, jonka ihmiset voivat ymmärtää. Oma sielumme täytyy meidän antaa. Mutta meidän sielumme lakastuvat siitä kosketuksesta ja meidän ruumiimme kuolevat lopullisella kuolemalla. Meille ei jää mitään, ei mitään ylitse. Onko ihme, jos tahdomme tästä jonkun korvauksen! Ja meille on maksettava nyt heti, tämän polven, jonka taiteellisiksi portoiksi me olemme saaneet alentua.

Kuusinen kuunteli ihmeissään.

— Sinä olet suuttunut minulle tuosta sanasta, sanoi hän kesysti. Anna minulle anteeksi. En tarkoittanut niin pahasti. Minulla on vain niin paha luonto…

Palomaa tunsi itsensä kiusatuksi. Paatos oli hänelle oikeastaan vierasta ja hän katui jo antautumistaan eikä vastannut mitään.

— Hm, sanoi hän vihdoin nyreästi, sellaiseksi tulee ihminen, kun istuu niin paljon yksin. Ei pitäisi päästää itseään liian lähelle, ei koskaan, loitontaa, loitontaa vain…

— Onko siihen oikeutta?

— En minä tiedä, enkä oikeastaan muiden asioista mitään. Tiedän vain sen, että minun henkeni kuolee yht'aikaa kuin minun ruumiinikin ja siksi mittaan asiani sen mukaan. Mutta sinulla voi kyllä olla varaa halveksia näitä maallisia…

— Älä nyt pilkkaa, Reino, sovitaan pois!

— No lähdetkö illalliselle kaupunkiin?

— Minulla ei ole rahaa, johan tiedät.

— Etkä siis huoli…

Kuusinen tunsi olevansa äkkiä omituisen naurettava ja hän häpesi.
Häpesi ottaa ja häpesi kieltää.

— En tahdo tyrkyttää. Sinulla on varaa olla köyhä ja ylpeä, kun sinulla on vielä jälellä se elämä kuoleman jälkeen. Mutta ei minusta, ole tuollaisten suurmiesten pariin, tunnen sen aivan…

— Heitä jo ivasi! Minusta ei ikinä tule mitään suurmiestä!

— Ainakin uskot siihen itse. Muuten et varmasti jaksaisi noin itsepäisesti nähdä nälkää etkä katsoisi muihin ihmisiin noin hiivatin korkeasta satulasta. Eivät ihmiset ole niin pahoja, eivät ollenkaan. Heitä pitää vain osata katsoa oikein, alhaaltapäin, aivan vaatimattomasti, ja tunnustaa heidät siksi, mitä he ovat, seuraa rakastaviksi eläimiksi. Silloin valmistavat he ainoastaan iloisia yllätyksiä, heistä voi oikein pitää. Mutta sinun tapaisiasi voi vain ihailla, ei rakastaa. Te olette lemmon ikävää väkeä. Hyvästi siis!

Palomaa lähti.

Kuusinen tarttui kahden käden päähänsä. Tuntui kuin olisi huimannut. Hänellä oli tosiaankin nälkä. Se oli luvattoman romantista kurjuutta häneltä. Miten tyhmä hän oli ollut vielä äsken! Nähnyt kultaa, irrallista kultaa, jota ei kukaan tarvinnut, eikä hän ollut ottanut. Ja aamupäivällä sitten! Evännyt hyvän paikan eräästä sanomalehdestä, joka muka ei vastannut hänen vakaumuksiaan. Kirottu ylpeys! Sehän ei käynyt. Ja miten lapsellista samalla kulkea aina ikäänkuin sydän kämmenellään! Miksi ei hän saattaisi tehdä kuten muutkin: myydä huonomman itsensä ja pitää paremman itsellään! Silloin toimisi hän sekä hienosti että viisaasti. Näin ollen oli hän vain epähieno ja tuhma.

Kuusinen jäi ajatuksissaan katsomaan yli mustien kattojen katu-kuiluihin, joista kuului helinä ja helske ja vilkutti monivärisiä valoja. Noiden kattojen alla oli kaikki…

Kuusinen kääntyi pois. Hänen silmänsä osuivat pieneen seinäpeiliin. Siitä tuijotti häntä vastaan hänen oma kuvansa. Se oli kuin aave. Kaksi kiiluvaa silmää ja ympärillä syvälle painuneet mustat renkaat kuin kuolleilla. Elämä kuoleman jälkeen! Se oli jotakin kauheata, se oli pelkkää kuolemaa, tyhjyyttä, ei muuta. Ennen nuorempana oli hän sitä ajatellut aivan rohkeasti, toivonut, pyytänyt kaksintaisteluun, uhmaten, ilkamoiden, kapinoiden. Ja nyt? Se väristi vain kuin viileä ilta. Hän ei tahtonut sitä muistaa, mutta yhä useammin vain sen varjo saarsi hänen aivojaan. Se tuli aivan huomaamatta, siirsi kuin hiljaiseen siimekseen, vähitellen, vähitellen. Se vei uhman, kapinan ja kaunan, se vaivutti mielen niin kummalliseen, surunvoittoiseen alistumiseen. Se oli varmaankin jo vanhuutta, kuoleman-ennettä… Kuusinen vavahti omille mielikuvilleen.

Ulkona oli alkanut tuulla. Se työntäytyi raskaasti talonseinuksiin, se kolisteli kattoja ja ulvoi. Kaksi suurta puuta, jotka kasvoivat pihalla ja joiden latvat näkyivät vintin-ikkunaan, painoivat lehtensä nurin ja huojuivat hopeanharmaana raippana niinkuin piiskatut. Nuokin olivat ikuisempia kuin ihminen, nuokin jäisivät hänen jälkeensä. Luonto oli ainainen kuoleman-kannel ihmisen korvissa. Eikä ollut mitään sen kammottavampaa. Siksi oli ihminen hyljännyt luonnon, että se hylkäisi ihmisen ja lakkaisi laulamasta pahaa lauluaan. Siksi oli se työnnetty syrjään, näkymättömiin ja kuulumattomiin, että yksinäisten erämaiden ennehuudot vaientuisivat. Oli pantu toiset sävelet soimaan, kansoitettu kaupungit, sytytetty sähköt syksyiseen yöhön ja viritetty orkesterit pauhaamaan kuoleman kohua voimakkaammin…

Noiden kattojen alla oli sittenkin kaikki. Tällä kertaa ainakin.

Kuusinen teki päässään pikaisen laskelman. Hän ehtisi kenties vielä saavuttaa Palomaan ja hänen kultarahansa. Hän arvasi kyllä, minne hän oli mennyt. Palomaa oli hyvä poika. Miksi olikin hän turhan tähden hänet suututtanut! Mutta hän lainaisi kyllä joksikin päiväksi, siksi kunnes hän ehtisi järjestää asiansa sanomalehden kanssa.

Ja Kuusinen heitti nopeasti päällystakin ylleen ja kiirehti ulos.

MANJA PAVLOVNA

— Manja!

Manja ei vastannut. Hän seisoi ikkunan luona katsellen suuren boulevardin ihmisvilinää ja ohut-oksaisia puiden latvoja, jotka hienoilla verkoillaan peittivät taivaan tummenevan ruskotuksen vanhan Luxembourg-linnan yllä.

Hitaasti kääri hän keltaisen silkkihuivin tiukemmin ympärilleen ja jäi samaan asentoon.

Dimitri Miljukoff seurasi koko ajan silmillään hänen liikkeitään. Hän ei koskaan väsynyt katselemaan Manjan kaunista, sitkeää vartaloa ja hänen hiljaista, ylpeää ryhtiään. Mutta tällä kertaa hän oli näkevinään niissä jotakin aivan erikoista tai ainakin sellaista, mitä hän ei ennen ollut tullut huomanneeksi. Noin laiskasti uskalsivat liikkua ainoastaan pedot, noin pehmeästi ainoastaan ne, jotka osasivat purra. Mitä jos Manjakin joskus… Tai nyt… Mitä mahtoi tarkoittaa hänen äskeinen pilansa?

— Manja Pavlovna! äänsi hän uudestaan melkein rukoilevasti.

— Näetkö, Dimitri, puhui Manja kuulematta häntä ja yhä katsellen ulos, näetkö, miten kaunista. Ei missään koko maailmassa ole auringonlaskun hetki niin huumaava ja lyhkäinen kuin Parisissa. Ilma hehkuu, ääriviivat pehmenevät ja irtautuvat; silmät vain välkähtävät hämy-merestä ja valkeat jäsenet. Se on joka päivä palanen Watteaun unelmaa, ainaista lähtöä Cythére-saarelle, yhä vielä. En tahdo Parisista mukaani muuta muistoa kuin tämän lyhkäisen tuli-hämärän…

— Manja Pavlovna, sehän ei voi olla totta, mitä sanoit äsken?

Manja kääntyi. Hän oli kovin kalpea, mutta se vain lisäsi hänen kasvojensa henkevää ilmehikkyyttä. Hänen piirteensä olivat niitä, jotka vaikuttavat sekä kauniisti että voimakkaasti kuitenkaan olematta itse asiassa kumpaakaan.

Hän pysähtyi Dimitrin eteen.

— Totta on mitä sanoin: minä matkustan huomenna.

Dimitri Miljukoff hypähti ylös.

— Mutta minne, minne ja minkätähden?

— Olenhan sanonut: Moskovaan. Mitä ihmeellistä siinä on? Palaan vain sinne, mistä olen tullutkin. Minulla on siellä kaikki tallella, usko pois, kaunis linna, vaikuttava asema ja ystävät, jotka valmistavat minulle loistavan vastaan-oton… Olen ollut pienellä huvimatkalla ainoastaan!

Manjan ääni oli ärsyttävän viehkeä ja tahallisesti näyttelevä.

— Mitä sinä puhutkaan, Manja! huudahti Dimitri. Että sinä palaisit siihen kaikkeen! Se on mahdotonta, aivan mahdotonta! Minne muualle tahansa, ei sinne! Etkä sinä voisikaan enää kääntyä entisille jäljillesi, vaikka tahtoisit.

— Minun ei tarvitse ollenkaan kääntyä. Entisyys tulee vastaan ainoastaan, aivan itsestään, aivan sievästi. Tulee jokaiselle, joka elää kyllin kauan. Elämä on iankaikkinen — onhan sinulle opetettu. Niinkuin rengas, Dimitri, niinkuin rengas. Mistä sitä muuten riittäisi. Kaikki palautuu, alku ja alkuperäkin. Emme koskaan pääse pois siitä, mihin kuulumme, on hullua pyrkiä siitä pois…

— Niin, olet oikeassa. Ja sinä, Manja, kuulut meille, meidän asiallemme, suuren onnettoman kansasi asialle!

— Suuren kansan, hymähti Manja. Miten kaukana minun alkuperäni jo on siitä! Unohdat, että minä olen synnyltäni ja syntymälahjoiltani ruhtinatar. Olen vaistoiltani ja taipumuksiltani ylimyksellinen ja juuriltani julma niinkuin se hallituskausi, johon kuulun. Vallanhimo on ihmiselle jotakin oleellista. Asemasta riippuu sitten joutuuko hän vallankumouksellisten tai vallansäilyttäjien riveihin. Ja minä, minä kuulun silloin kokonaan ancien régime'en! Miksi hämmästyt, etkö muistakaan, mistä tulen? Minä muistan kyllä. Tulen elämästä, joka tuhlaa työtä ja ihmishenkiä, loistosta, joka on mahdollinen ainoastaan miljoonien sortuessa, pienen kevytmielisen roturyhmän keskestä, joka koskemattomana ja kultavaunuissa ajaa yli kurjan kuolevan kansan, yli ruton ja mädäntyvän isänmaan. Sen aika on pian ohitse, minä tiedän. Siksi minulla onkin niin kiire. Sillä minä tahdon vielä kerran tuntea tuon nautinnon ennenkuin se maailmasta hukkuu, kokea taas tyranniriemut ja välkkyä silkissä ja jalokivissä kuin byzantilainen kirkko pimeyden ja taika-uskon taustalla. Sitten? Après nous le déluge! Niinhän se oli ennenkin…

Dimitri Miljukoffin silmät paloivat. Hän tarttui Manjaa kiivaasti ja kovasti ranteeseen.

— Oletko tullut mielipuoleksi? Sinä et saa, et saa noin! Millä nautinnolla lausutkaan nuo kylmät ja kamalat sanat! Sehän ei voi olla totta! Vai… olisitko…

Dimitri pysähtyi ja painoi käden otsalleen.

— Provokaattori, jatkoi Manja hymyillen ja irroittaen lempeästi kätensä. Ole huoleti! Unohdat taas, että olen ruhtinatar. En koskaan ole palvellut vielä ketään muuta kuin itseäni. En teitäkään… Kaikki on ollut vain leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä!

— Leikittelyä, huvittelua, näyttelemistä, kertasi Dimitri kuin unessa, pudistaen päätään. Kaksi vuotta, näissä oloissa, tässä kuolemanvakavuudessa! Etkä sentään olisi rakastanut muuta kuin itseäsi, et kansaasi, et vallankumouksen pyhää asiaa, kaikkea, jolle…

— Minä rakastin sinua, Dimitri Miljukoff.

Dimitri tuijotti synkkänä lattiaan.

— Ja nyt? kysyi hän melkein kuulumattomasti.

— Minä rakastan sinua yhä vielä, Dimitri Miljukoff. Ja juuri sentähden täytyy minun lähteä.

— En ymmärrä…

— Etkö? Manjan tumma ääni soi pehmeänä ja surullisena. Ja asia on niin yksinkertainen. Minähän en voi muuta. En voi käydä vuosikausia ja kurkottaa sinulle rakkautta, jota et huoli, etenkään senjälkeen, kun suorastaan olet heittänyt sen maantielle. Omasta tahdostani saatan kyllä vaeltaa vaikka kerjäläisen asussa, mutta en tulla työnnetyksi maantielle. Voin kyllä kulkea rahvaan parissa, mutta en tulla vaihdetuksi heihin, en hukkua heihin, en hetkeksikään. Minä olen ruhtinatar. Mieluummin sitten rikoksiin…! Nyt ymmärrät…

— Mitä tarkoitat, mistä puhut, Manja Pavlovna?

— Dimitri, sinä tiedät.

Dimitrin pää painui alas.

— Manja, ethän toki sen vuoksi… Ethän toki, tuosta mitättömyydestä, tuosta joutavasta jutusta… Tiedäthän että se ei merkinnyt minulle mitään….

— Ei, ainoastaan minulle.

— Ja kun siitä mainitsin, hymyilit sinä vain ja sanoit ymmärtäväsi. Ja minä uskoin siihen, en olisi muuten kertonutkaan, en koskaan tavalliselle naiselle. Sekin oli vain merkki siitä, kuinka korkealle yli kaikkien muiden asetan sinut, kuinka rajaton minun luottamukseni on, kuinka kestäväksi ja puhtaaksi olen aina tuntenut suhteemme. En sekunniksikaan ole vaihtanut sinua keneenkään. Kuinka voit edes kuvitella! Joka hetki olen palvellut sinua sielussani niinkuin jumalatarta. Eikö se riitä minun ruhtinattarelleni?

— Ei, niin kauan kuin sinulla on muruakaan vietävänä muualle! Sano, Dimitri, Manja alensi äänensä, miksi sinä menit muualle? Eikö totta, sinulla oli jotakin sellaista, jota et voinut etkä tahtonut näyttää minulle? Enkö ole oikeassa? Älä kiellä, Dimitri…

Manja oli tullut aivan lähelle. Hän hiveli kädellään kerran keveästi yli Dimitrin otsan. Tämä hengitti raskaasti.

— Armas, miksi sinä nyt noin? Mitä minä sanoisin? alkoi hän vaivaloisesti. Kuinka selittäisin? Ihmisellä on myöskin yöpuolensa, ymmärrätkö. Joku ruma ja rikollinen, jonka tietää olevaksi, mutta jolle ei voi mitään. Jokin eläimellinen ja vaistomainen, joka äkkiä saattaa puhjeta… Sitä olen koettanut torjua katseiltasi. Olen tahtonut antaa sinulle ainoastaan parhaani.

Manjan silmät olivat alkaneet hehkua kuin hiilet.

— Sinun olisi pitänyt antaa kaikki, kuiskasi hän intohimoisesti, ja ennen kaikkea juuri se eläimellinen ja vaistomainen. Se kuuluu naiselle, sille naiselle, jota mies rakastaa. Ja minä, minä olen saanut olla ilman sitä. Olen sitä turhaan odottanut, janonnut, himoinnut! Ja nyt sinä olet vienyt sen muualle! Käsitätkö mitä se merkitsee minulle? Minussakin piilee nuoren kansani hurja vaisto-elämä, aisti-ilojen päihdyttävä tarve. Ja jos se painetaan alas, jos se suljetaan pois rakkaudesta, erotetaan elämän suuresta päivästä, niin silloin siitä voi tulla se yöpuoli, josta puhut, se ruma ja rikollinen, jolla ei ole rajoja, se, jonka me joka päivä näemme ympärillämme. Minä olen tehty kuten kaikki ne miljoonat…

Manjan ääni humisi kuumana ja vetävänä.

Dimitri käveli kiivaasti edestakaisin lattialla pidellen päätään molemmin käsin.

— Ei, ei, älä puhu noin! Et tiedä, mitä sanot, mitä pyydät. Minäkö voisin tuoda sinulle itsessäni asuvan alhaisen, sinulle, jolle ylhäisin ei ole tarpeeksi ylhäistä, sinulle, joka itse olet täydellinen, sellainen, josta muuten vain uneksitaan, sellainen, joka minä soisin olevani, mutta en osaa. Ja sinä sanot olevasi tehty kuten ne miljoonat, sinä, joka olet niin kokonaan erilainen! Sinä et enää kuulu tähän raakaan rotuun, mihin me muut, tähän väkivaltaiseen ja väärään aikaan. Sinä olet jo kaukaisen tulevaisuuden kaunis henki, sen ajan, jolloin ihminen ei enää sorra toista eikä alenna itseään. Ah, jumala, jos jo nyt olisi enemmän sellaisia kuin sinä, edes muutamia siellä täällä, edes pieni kantajoukko, niin ei Venäjän suuri kansa tällä hetkellä olisi maailman kurjin ja sorretuin, ei meidän tyranneillamme olisi enää huomista päivää! Ja kuitenkin meillä on käytettävissä nytkin suuria sydämiä, on sivistystäkin, on sankarillisuutta. Mutta meidän yrityksemme epäonnistuvat, meidän paras nuorisomme joutuu hirsipuuhun ja summatonta kansakuntaa komentavat muutamat tomppelit. Miksi? Juuri siksi, ettei ole toisia sellaisia kuin sinä, ei ole päätä, systeemiä, kylmäverisyyttä, ei laskutaitoa, ei järjestävää järkeä. Meissä on vielä yöpuoli voitolla, se vaistomainen, joka vie vain rikoksiin tai hirteen. Mitä siitä tulee? Ei mitään. Me olemme lapsia kaikki! Kun me innostumme, niin me hyökkäämme, kun me mielistymme, annamme henkemme, kun ajattelemme, lausumme sen ääneen, kun tunnemme jotakin, teemme heti tunnustuksen, aina hetken mukaan. Mutta sehän ei käy sodassa. Ja siksi me joudummekin aina alakynteen. Sinä olet ainoa kylmä ja viisas ja hyväpäinen meidän joukossamme, ja sinäkin olet nainen. Eikö se ole ihmeellistä? Me muut olemme aina valmiit tyhmyyksiin, sinä et koskaan. Tiedän tämän itsestänikin, mutta en voi sille mitään. Olen vain uneksija, suurmies kuvittelujen maailmassa, mutta kun ratkaiseva hetki, teon hetki lähestyy, tulen heti ala-ikäiseksi taas. Ja sellaisia ovat muutkin. Siksi sinä Manja olet meille vallan välttämätön, korvaamaton koko kansallesi. Sinulla on elämäntehtävä sen keskuudessa, suurempi kuin kellään. Ja siksi sinulla ei ole oikeutta kadehtia alempaasi, vaistojen ja rikosten maailmaa, joka ei ole sinua varten. Ja sinulla ei ole lupa edes leikitellä niin julmasti kuin äsken, niin vakavilla asioilla. Manja Pavlovna, ihmisyyden tähden ei!

Dimitri Miljukoff oli puhunut hyvin nopeasti ja hyvin kiihkeästi. Manja kuunteli liikkumattomana nojaten päätään seinään.

— Ihmisyyden tähden, kertasi hän hitaasti. Ihmisyys ei ole ainoastaan meidän ulkopuolellamme, Dimitri, jatkoi hän surullisesti. Ihmisyys ei ole myöskään ainoastaan päässä, Dimitri. Ihmisessä on myöskin toinen puolensa. Ja jos se pääsee surkastumaan… No niin… Näethän, miten meidän on käynyt, kun olemme jääneet elämään vain ajatuksillamme. Mitä auttavat meitä nyt kauniit teoriat ja toistemme ihannoiminen? Ole oikein rehellinen nyt, Dimitri, minä vaadin sen. Myönnät silloin oikeaksi mitä sanon. Meissä elää vain pää ja se on kauheata. Me olemme kuin kaksi paljaaltaan jauhavaa myllynkiveä, kaikki murenee nuuskaksi, me itse etenkin. Ja pian olemme kuin kärpäset syksyisessä ikkunan-ruudussa: haurasta tomua. Elämän-ajatus ilman elämää, ihmisyyden teoria ilman omaa ihmisyyttä, ei Dimitri, sitä ei kestä! Ymmärrän liiankin hyvin, että pakenit sitä. Älä kutsu sitä yöpuoleksi tai eläimellisyydeksi, se oli ainoastaan pahoin pidelty elämän-rakkaus, joka ajoi sinua. Ja se heitti sinut tahtomattasikin tiepuoleen, etsimään vieraan sylistä hetken hekkumaa… Minä en pääse niin vähällä. Minulla on toinen luonne, minut se upottaa rikoksiin… Minä tunnen sen, nyt kun sinä olet mennyt pois minulta… Sano, Dimitri, miksi sinä menit pois minun luotani? Ainoastaan sen tahdon tietää. Ole oikein rehellinen. Älä puhu päivästä ja yöstä, valosta ja pimeästä, kauniista ja rumasta, kaikesta tuosta, josta me tavallisesti… Se on teoriaa. Sano vain, miksi sinun elämänhalusi vieroi minua, miksi et sallinut minun tulla siitä osalliseksi, kun en ole muuta tehnyt kuin odottanut sitä. Täytyihän sinun se tuntea. Minähän en ole mikään aivokummitus minäkään, en mikään pelkkä pyörivä pää, minä olen elävä ihminen, jossa on kaikki, kaikki! Minkätähden et huolinut minua kokonaan, miksi menit pois minun tyköäni, sano, Dimitri, sano kaikki! Minä lähden kuitenkin…

Manjan suuret, vihreän-harmaat silmät säteilivät lempeinä ja levollisina.

Dimitri oli istuutunut nojatuoliin. Hän katsoi raskaasti eteensä. Hänestä tuntui kuin olisi hän äkkiä pudonnut jonnekin hyvin syvälle, ikäänkuin kaivon pohjalle, jossa kaikaa, jossa kammottaa puhua, jossa oma ääni pelottaa.

— Voi Manja, äänsi hän vihdoin matalasti, et siis voi jättää sitä asiaa. Mutta minä olen sen jo selittänyt tavallani. Minun on niin vaikea muuten. Ne ovat niitä kaikkein himmeimpiä ja arimpia kieliä, ne, joita nyt kosketat. Mutta onhan sinulla oikeus. Ja minä sanoisin, minä selittäisin niin mielelläni, mutta on asioita, joita sielu ei uskalla edes tunnelmissa määritellä, vielä vähemmin sanoissa…

— Niin, niin, keskeytti Manja. Sanat ovat aina suuria valheita, törkeyksiä, ylimalkaisuuksia, synteesejä. Tiedänhän sen. Siksi juuri voit minulle niin hyvin puhua. Mikään ei muutu enää. Minä lähden kuitenkin…

Dimitri taisteli itsensä kanssa.

— Sinä luulet, alkoi hän vihdoin vaikeasti, että pelkään, että tahdon salata jotakin, kaunistella, päästä edesvastuusta. Älä syytä siitä. En minä totuutta pelkää, mutta on asioita, joista emme tiedä mitään, joista puhuminen on suurempi valhe kuin vaitiolo. Ja minua on eräs sellainen selittämätön vaivannut jo kauan, kuin ennustus, aavistus jostakin onnettomuudesta. Olen koettanut painaa sen alas, tukahduttaa, estää sitä pääsemästä selväksi ajatukseksi. Pelkoahan se sittenkin on ollut. Mutta joko se nyt tapahtuu, jumalani, jumalani!

— Ja se aavistus?

— Että tulisin kadottamaan sinut…

He vaikenivat. Ja Dimitriä kammotti omien sanojensa kantavuus. Miksi oli hänet pakotettu lausumaan ne ääneen!

— Sinä itse tahdoit, äännähti Manja.

— Minäkö? En suinkaan! vastasi Dimitri väsyneesti. On asioita, jotka eivät riipu meistä itsestämme! Miksi me muuten menemme erillemme toisistamme, vaikka emme muuta tahdo kuin yhtyä ja olla yhdessä? Se on se, jota toiset sanovat kohtaloksi. Voihan sen kenties selittää, määritellä, entä sitten! Kun se kuitenkin on sellaista, joka ei riipu meistä. Kaikella on tietysti syynsä…

— Ja seurauksensa.

— Niin, niin, tulistui Dimitri uudestaan, Sinä aina viittaat minun syyhyni! Tietysti kestän seuraukset, jos juuri siitä jotakin seuraa. Enhän ole pyytänyt sinulta edes anteeksi. Olisinhan voinut tehdä sen. Kenties odotit. Mutta mitä se merkitsi? Ei mitään. Asia pysyy ennallaan. Olen ollut uskoton sinulle. Mitä se sanoista paranee? Tiedät kaikki. Voisin uudestaan ja uudestaan vain sanoa samat asiat, että se oli hetkellistä oikkua, mitätöntä hulluttelua, sitä, mitä ihmiset kutsuvat erheeksi ja hairahdukseksi, ja että sinä yksin olet ainoa, ainoa, jota rakastan ja kunnioitan. Sinähän tiedät tuon kaiken… Ja sentään, sentään. Siinä voi olla jotakin, jota en ymmärrä itsekään. Tai oikeastaan ymmärrän… Olen paljon ajatellut sitä.

— Me ajattelemme yleensä liian paljon. Siinä on kaiken pahan syy, Dimitri. Eikö ollut totta, mitä sanoin äsken? Me olemme enää vain kaksi alati arvostelevaa, järjestelevää intelligensiä ilman mitään kulutus-ainetta siinä välillä. Ja siksi me kulutamme toistamme, poljemme oman raukan luontomme kuoliaaksi pelkillä aatteilla ja suunnitelmilla. Mikä hullu ja epä-inhimillinen mielijohde ruveta Venäjän kansan johtavaksi järjeksi! Mikä kurja osa sen onnen parantajilla! Vakuutan sinulle, Dimitri, he ovat paljon onnellisempia omassa verevässä maailmassaan kuin me tässä pyhässä ohutilmaisuudessa. Se on totta, minä kadehdin heitä todellakin, tuota ala-arvoista rotua, joka syntyy kevytmielisestä sattumasta ja kuolee järjettömästä tapaturmasta. Heissä on sitä ainetta, joka meiltä puuttuu, heissä on väriä, mehua, antautumista, jota vastoin me jytkytämme tässä vastakkain kuin rasvaamattomat koneet ja kulutamme itseämme hiljaisella sairaudella. Ja miksi minun juuri pitäisi sammua askeettisuuteen? En käsitä. Siksikö, että olen hyvä, kaunis ja viisas, kuten sanot! Silloin en tahdo olla mitään siitä kaikesta. Tahdon ainoastaan elää ennenkuin kuolen. Sinun kanssasi, Dimitri, se olisi ollut autuasta. Nyt saa elämästäni tulla rikos ja synti, en siitä välitä! Olen kadotettu. Miksi, miksi et pelastanut minuakin, kun olisit voinut?

Manjan kädet lepäsivät hyväillen Dimitrin kaulalla, niin että niiden kuuma, pehmeä iho kosketti hänen poskiaan.

— Manja, armas, mitä sinä puhut! Istu tähän polvelleni, pitkästä aikaa, noin! Tunnustan sinulle kaikki, kaikki. Se oli niinkuin äsken sanoin. Sinä olet niin puhdas ja kylmä, niin korkea ja viisas. En olisi sietänyt sinun silmääsi itsetiedottoman hulluuden hetkenä. Olisin hävennyt. Sinä et ollenkaan aavista, miten raakoja ja villiä mielihaluja kansanlapsen povessa voi elää, sinä, joka olet niin hieno ja ylhäis-sukuinen ja viljelty. Jos sinussa onkin jokin yöpuoli, on se aivan toinen kuin meissä. Jos olisin näyttänyt sitä, olisit sinä varmasti paennut, säikähtänyt minun karkeuttani, halveksinut minun voitettua tahtoani ja synnillistä himoani. Ja olisit ollut oikeassa. Koko ajan olet sinä ollut minun näkyväinen omatuntoni, kaiken älyllisen itsekunnioitukseni kannatin, minun parempi itseni. Etkä voi olla minulle muuta, et voi merkitä minulle mitään pahaa. En saata vähääkään valehdella tai heittäytyä epäjaloihin nautintoihin, kun sinä olet läsnä. Sinä näet kaikki, tiedät kaikki kuin jumala, syvimmät ja salatuimmat alkusyytkin. Sinun silmäsi alla rapistuu ajatukseton vietti narrimaiseksi ja synninhalu halpamaiseksi, niinkuin sen pitää ollakin. Minä tiedän sen. Ja kuitenkin on välistä ikävää olla siveä, myönnän sen. Ihmisen huonompi puoli pyytää syntiä. Ja — sanonko nyt koko totuuden — silloin, sillä kerralla menin pois sinun luotasi ainoastaan synninhimosta, voidakseni tehdä väärin, rikkoa, heittäytyä eläimeksi… Ja minä hain sellaisia, jotka eivät arvanneet minua ajatuksiltani itseään korkeammaksi, luonnonlapsia, jotka eivät ollenkaan aavistaneet, että antautumiseni oli itsetietoista pahetta, näennäinen tasa-arvoisuuteni sairasta herkuttelua ja hurjuuteni heidän parissaan hermojen lepuutusta tuhmuuden kustannuksella. Jos he olisivat sen tienneet, olisivat he loukkautuneet. Ja minä voin loukata ihmisiä ainoastaan salassa, niin ettei kukaan näe, kuinka halpamainen olen.

— Miksi et ennen puhunut noin, huudahti Manja kiiluvin silmin, jotta me olisimme voineet yhdessä tehdä syntiä! Me olisimme osanneet, me, sillä ei ole suloisempaa syntiä kuin se, mikä tapahtuu itsetietoisen ihmisen aivoissa! Ajattele, miten me olisimme voineet nauttia, sen sijaan että nyt olemme kuluttaneet aikamme ikävässä siveydessä ja voimiemme pakollisessa patoamisessa! Ja kuka on tullut siitä onnelliseksi, emme itse ainakaan! Ja ensimäinen velvollisuus on itseämme kohtaan, ensimäinen tehtävä on vapauttaa itsemme. Toisista emme tiedä mitään. Luulemme kenties heitä parantavamme ja olemmekin pahantekijöitä, luulemme nostavamme ja harjoitammekin sortoa. Mutta nyt se on oleva lopussa. Nyt, nyt on minulla edessäni vapaus syntiin. Etkö kadehdi minua, Dimitri?

Manja oli noussut. Hänessä oli taas jotakin julmaa ja kissamaista.

Veri suhisi Dimitrin korvissa.

— Ethän sinäkään koskaan ennen ole ollut tuollainen, et koskaan, et koskaan. Mikä sinun on Manja? Ei, ei! Tuo ei ole oikein! Ajatuksen täytyy painaa vaa'assa enemmän kuin vaiston, hyvän enemmän kuin pahan…

— Ha-ha-haa. Olet punninnut väärin, alun pitäen, väärin, väärin! Minä tunnen itsessäni tälläkin hetkellä kuohuvan ja riehuvan valtoja, jotka jaksaisivat painaa maahan koko maailman hyvyyden ja viisauden, kuiluihin, joissa ei vielä kukaan kuolevainen ole käynyt. Ja minä olen tekevä sen!

Manja hiipi ympäri huonetta kuin vangittu pantteri, välkäytellen keltaista huiviaan.

Dimitri seurasi häntä silmillään kuin hypnotisoitu.

— Miksi herätät leijonan povessani? Miksi sinä ärsytät, kun et kuitenkaan ole tuollainen? Tai sitten erehdyt. Katsot johonkin murto-osaan sielussasi. Sinä leikit vain… Dimitri puhui katkonaisesti.

Manja pysähtyi pitkään kummalliseen hymyyn. Nähdessään Dimitrin kiihkon, tuli hän jälleen aivan hiljaiseksi. Lempeästi hän tarttui hänen käteensä ja vetäen häntä puolittain väkisin mukanaan sanoi hän:

— Tule istumaan tänne, Dimitri, niin kerron sinulle sadun lumotusta prinsessasta, joka sai oman muotonsa vasta sitten kun oli menettänyt valtakuntansa.

— Älä leikittele enää! Sinä teet minut hulluksi. Minä en tahdo nyt kuulla mitään satuja, ainoastaan totuuden. Sinun täytyy sanoa, mitä tämä kaikki merkitsee, mikä tässä on totta, mikä ei. Millainen sitten oikeastaan olet?

— Minä olen juuri tällainen. Kaikki on totta, vastasi Manja hiljaisesti. Nyt puhuu minun oikea itseni. Mutta kaikki muu tätä ennen, se on ollut valhetta, mitättömän murto-osan potenseerausta. Nyt vasta voin sen tunnustaa.

— Miksi nyt vasta?

— Siksi, että nyt olen kadottanut sinut. Minulla ei ole enää mitään varottavaa, ei mitään peljättävää koko taivaan kannen alla. Pahin on nyt tapahtunut. Se juuri, jota tahdoin välttää, se juuri, jonka tähden olen tehnyt tämän kaiken. Kaikki oli vain sinua varten. Oman rakkauteni asiaa minä vain ajoin. Ja miten kurjan huonosti! Miten heikkoja ja lyhytnäköisiä me olemme, me ihmiset! Ah jumala, miten hulluja, miten voimattomia sen suurimman edessä!

Manja värisi kuin vilusta koko ruumiiltaan ja hän horjahti. Dimitri nosti hänet syliinsä väkevin käsivarsin.

— Manja, minun armaani, minun kaikkeni, mitä sinä puhut! Minuthan sinä omistat aina, iäisesti, vaikka kaikki lakkaisi…

— Kaikki on lakannut, supisi Manja nytkähdellen ja niinkuin unessa.

— Minä rakastan sinua!

Dimitri kumartui ja suuteli häntä pitkään. Manja salli sen tapahtua. Hän makasi Dimitrin sylissä niinkuin kuollut, silmät ummessa, kasvoilla selittämätön hymy.

— Dimitri Miljukoff, alkoi hän puhua, avaamatta silmiään. Minä rakastin sinua jo ennenkuin olin nähnyt sinut. Sinä olit ensimäinen, joka annoit minun uneksivalle olemukselleni muodon. Jokaisen sanan, jonka kirjoitit, kirjoitit minun sydämeeni. Enkä minä tehnyt muuta kuin odotin sinun tuloasi. Ja kun sinä sitten tulit, olit sinä samalla minun lakini ja evankeliumini. Sinä sanoit: täällä tarvitaan viisautta ja kylmäverisyyttä. Ja minusta tuli viisas ja kylmä. Sinä sanoit: täällä tarvitaan uskallusta ja uhrausta. Ja minusta tuli sankarillinen ja kova. Kaikki vain sentähden, että saisin sinun rakkautesi. Ja sitten kun olen kaiken tämän tehnyt, sanot sinä minulle: madame, kunnioitan teitä niin suuresti, etten voi teitä rakastaa…

— Manja Pavlovna, puhui Dimitri, miten kaunis sinä nyt olet. Samanlainen kuin silloin, kun ensi kerran näin sinut. Silloin löivät vereni kuin pysty-aallokot minun rinnassani. Ei kukaan nainen ollut herättänyt minussa vielä niin väkevää ja julmaa pyydettä. Sinä olit niin ylhäinen, niin hieno, niin korkealla. Olisin melkein tahtonut rääkätä sinua pelkästä rakkauden ja vihan risti-himosta. Mutta sitten — silloin jo — minä häpesin. Sinä olitkin pyhä. Sinä tulit minun elämäni tielle kuin suuri tuomiopäivä, kohosit kuin jumalan silmä, kuin valkea aurinko minun keski-yöni tummalle taivaalle. Ja minun raa'at vaistoni vaientuivat ja himoni varisi sinun puhtaan kauneutesi edessä. Vasta silloin tuli minusta vakava ihminen ja oikea vallankumouksellinen. Ja silloin opin pelkäämään raakuutta ja raukkamaisuutta, silloin tunsin, että minun täytyi teoillani vastata suurista sanoistani. Sinun tähtesi, jott'ei minun tarvitsisi hävetä sinua eikä kaihtaa sinun tuomarikatsettasi.

— Minä en tullut sinua tuomitsemaan, vaan rakastamaan. Sinulle yksin tahdoin antautua ja sinä et ottanut minua vastaan. Sinä lahjoitit minut kansalle. Senkin häväistyksen minä kestin saadakseni olla sinun lähelläsi. Sillä minä toivoin, että kerran tulisi aika, jolloin sinä rakastaisit minua vain itseni tähden ja jolloin sallisit minun heittää pois nämä palkkalaisen rääsyt, tämän valepuvun, joka ei minun arvolleni sovi. Ja nyt olet heittänytkin minut itseni maantielle. Kaikki toivoni ja työni on rauennut tyhjiin. Nyt ei minulla ole syytä viipyä täällä enää hetkeäkään. Menen Moskovaan jatkamaan siitä, mihin lopetin kaksi vuotta takaperin.

— Sinä et mene Manja, se ei ole totta, et Moskovaan ikinä. Vaikka et sietäisikään enää minua… Minä olen rikkonut. Minua voit rangaista, mutta et niitä tuhansia viattomia, jotka luottavat sinuun, joiden elämä on sinun käsissäsi, joille voit tehdä mitä tahdot…

— En tahdo tehdä heille mitään, myhähti Manja raukeasti.

— Ja sitten sinulla on oma suuri elämäntehtäväsi. Älä unohda sitä!

— Olen sen jo unohtanut. Minulla ei ole mitään elämäntehtävää ilman sinua. Se oli vain sinun mielikuvasi, niinkuin minun kehuttu kylmyyteni ja uhraavaisuuteni vain sinun toivottelujesi tulos. Keino miellyttää! Kaikki se raukesi samalla hetkellä, jolloin tunsin kadottaneeni sinut. Vielä äsken olisin ilolla mennyt kuolemaan, mutta nyt on minulle jo pienimmästäkin mukavuudesta kieltäytyminen aivan sietämätöntä…

Manja riuhtasi itsensä irti Dimitrin sylistä.

— Katso minun pukuani! Se on palkkapiian eikä ruhtinattaren. Katso tätä huonetta! Se on moukkaa eikä aatelisnaista varten. Ja näin olen elänyt voidakseni antaa rahani noille inhoittaville, likaisille maankiertäjille. Ja luuletko, että on ollut helppoa ja hauskaa olla heidän seurassaan! Mutta nyt se saa ollakin lopussa, ainaiseksi. Sinä et usko vieläkään. Tule katsomaan!

Ja Manja veti Dimitrin viereisen huoneen ovelle.

— Näetkö, tuossa ovat matkakirstuni valmiina! Tuossa passini! Tuossa matkapukuni! Palaan jälleen kuin ruhtinatar.

— Pue se päällesi, Manja, nyt, kuiskasi Dimitri käheästi, nyt juuri!

— Se on matkaa varten.

— Niin, niin, niin…

Manja alkoi tyynesti muuttaa. Dimitri tuijotti häneen silmät kekäleinä.

— Että he saisivat sinut noin, noin… mutisi hän.

— He eivät saa mitään. Minä ainoastaan tulen saamaan…

— Ja mitä sinä tulet saamaan?

— Ylpeyteni takaisin.

— Etkö voi olla ylpeä täällä?

— Minulla oli täällä vain yksi ylpeys: minun rakkauteni. Ja sinä teit sen häpeälliseksi.

— Rikolliseksi, synnilliseksi, suloiseksi! Sinähän itse tahdot syntiä, Manja… Jää ruhtinatar! Minä teen kaikki sinun tähtesi. Pyydä, mitä tahansa!

Ja Dimitri syöksyi Manjan jalkoihin. Hän suuteli häntä hurjasti, hänen käsiään, polviaan, vaatteittensa poimuja.

Manja hymyili:

— Mitä rikoksia osaat sinä tehdä?

— Kun sinä olet kysymyksessä: kaikkia!

— Mikä minä olen sinulle, jota kärsivä isänmaasi ja kansasi kutsuu?

— Sinä olet minulle kaikki, ainoa. Minä vihaan kärsivää isänmaata ja sen kurjaa kansaa, jos se vie minulta sinut, jos se on tiellä minun rakkauteni! Kaikki minä voin kadottaa, paitsi en sinua!

— Suuret unelmasi, omantunnon-rauhasi, itsekunnioituksesi, paremman itsesi?

— Kaikki, kaikki, sinun tähtesi, ruhtinatar!

— Niin, sanoi Manja ojentuen suoraksi, noin pitää ruhtinatarta rakastaa, nyt vasta sen osaat…

Dimitri riemastui.

— Sinä jäät siis, Manja, et lähde koskaan luotani. Me menemme jonnekin kahden, jätämme kaikki, nyt juuri…!

— Nyt juuri, naurahti Manja kylmästi, on kokous, jonka itse olet kutsunut kokoon ja josta riippuu tuhansien kohtalo, tärkein koko vuonna.

— Sinä olet tärkein. Nielköön taivaan tuli sitten heidät ja meidät.

— Olet vannonut, ettet petä kansan asiaa, olet vannonut palvelevasi vallankumouksellisia.

— Minä palvelen ruhtinatarta! Ja sinä jäät minun valtiattarekseni.

— Huomenna minä matkustan.

— Huomiseen on vielä yksi yö, kaikki voi muuttua. Jos olemme erehtyneet molemmat, korjaamme sen nyt. Tahdon tehdä sinut onnelliseksi.

Manja säteili sisällisestä kirkastuksesta.

— Olen nähnyt rakkautesi, Dimitri, vihdoinkin, se riittää. Ja minä tahdon muistaa aina, että kerran olisit ollut valmis minun tähteni antamaan tämän pienen ihmiskunnan. Tahdon muistaa aina tämän lyhkäisen tulihämärän yön kynnyksellä…

Ja Manja kietoi käsivartensa Dimitrin kaulaan ja tämä sulki hänet tukahduttavaan suudelmaan.

— Miten sinä olet kaunis, Manja, ihasteli Dimitri, et ikänäsi vielä ole ollut noin kaunis… Tämä yö ainakin on meidän. Ja me lähdemme nyt jonnekin, sinne, minne ruhtinatar käskee. Après nous le déluge!

— Ah, nyt ymmärrät senkin, huudahti Manja.

Dimitri auttoi Manjan päälle kävelyvaipan.

— Miten sinä olet kaunis, miten sinä olet kaunis, kuiskutti hän koko ajan kuin kuumeessa.

Ja melkein kantaen talutti hän Manjan alas portaita.

— Sinä et lähde koskaan minun luotani, Manja.

— Minun täytyy.

Dimitri viittasi suljetun vaunun.

— Sitä päivää ei tule.

— Huomenna.

— He eivät saa sinua, huohotti Dimitri Manjan korvaan nostaessaan hänet vaunuihin. He eivät saa sinua, ennemmin minä tapan sinut…

Ja vaunu hävisi suuren, valaistun boulevardin vilinään.

KATI

Suuri kartano nukkuu.

Maaliskuisessa yön-jäätämässä maapinnassa rapisee keveinkin askel. Kaikkien muiden askel paitsi Katin. Mutta hänellä onkin pantterin käynti, niin kuulumaton ja pehmeä, ettei ainoakaan tyttö koko maailmassa kykenisi hänelle siinä vertoja vetämään. Hän on kuin luotu yössä-hiipijäksi.

Mutta nyt on hän ulkona ainoastaan sentähden, että hänellä on sulhanen.

— Kati, miksi olet niin levoton tänä iltana? Onko sinulla vielä kiire jonnekin? kysyy sulhanen, terävä ja maailmaa kulkenut Karri.

— Minäkö! helähtää Kati keveästi säpsähtäen. Enhän minä muuten… mutta jos joku sattuisi pitämään silmällä kartanon akkunoista…

— Jos pitäisikin! Mitä me heistä, sinä hupakko!

— Saattaisi näyttää pahalle…

— Entä sitten. Näytti mille näytti! Minähän olen luvannut naida sinut.

— Pistosanoja saan joka tapauksessa huomenna taas…

— Keltä?

— Yläkerran herroilta.

— Montako niitä siellä on?

— Kolme.

— Ja jokainen pitää sinua silmällä öisin — niinkö?

— Mitä tarkoitat? Kati vavahtaa ärsytyksestä.

— Ja jokainen antaa sitten pistosanan päivällä — niinkö?

— Sinä ilkeä mies! Kati polkaisee jalkaa.

— Niin, niin, minä ymmärrän. Kati parka, siitä voi todellakin tulla levottomaksi…

— Sinun kanssasihan ei voi olla!

— Sen minä kyllä uskon, koska heitä on kokonaista kolme…

Kati häviää kiukkuisena kuin ilveskissa.

Karri tuijottaa tiukasti häneen jälkeensä.

— Kaunis tyttö…

* * * * *

Taas toinen yö, yhtä kirsinen ja kevättä kimaltava.

— Sinä olet tavallista kauniimpi tänä yönä, Kati, sanoo Karri harvakseen. Ja luulenpa, että olet oikein uusissa juhlatamineissakin…

— Niin, näyttääkseni sinulle… Minä en ole niin köyhä kuin luulet. Olen lapsesta saakka tehnyt työtä ja koonnut… Ollut melkein kuin ottotytär… Eihän se ole ihmettä… puhuu Kati nopeasti ja nauraen.

— Soo-o. Sinä oikein yllätät minut. Mutta luulen, että pidin sinusta enemmän silloin, kun olit köyhä, ja — sinäkin minusta… Vai mitä? Kuule, Kati, minä olen vain yksinkertainen mies, mutta karski. Pelataan selvää peliä. Sano suoraan, rakastatko sinä minua?

— Aina sinä sitä samaa… Siitähän on niin monesti puhuttu…

— Mutta nyt. Jumalan nimessä, nyt juuri tällä hetkellä! Rakastatko sinä minua? Vastaa, Kati, kiemurtelematta! Muutoin en huoli sinusta.

— Tietysti, tietysti minä rakastan… Milloin olet ajatellut häitä…?

— Häitä, ha-ha-ha! Minä tahdon ensin nähdä myötäjäisiä. Minä pidän selvästä pelistä… On ruvennut käymään huhuja viime aikoina…

— Minustako?

— Eipähän aivan… vaan että siellä on ruvennut tissuttamaan ja tassuttamaan siellä kartanon yläkerrassa, aivan niiden kolmen herran huoneiden kohdalla… Oletko sinä kuullut mitään semmoista!

— Syytätkö sinä minua, sinä…!

— Jumala varjelkoon, kaunis Kati! Ihmiset puhuvat vain…

— Ihmiset puhuvat aina niin paljon…

— Se on totta. Ihmiset puhuvat aina niin paljon… Mitä me heistä! Mehän rakastamme toisiamme… Vaikka sitä ei uskoisi! Tiedätkö, mistä rakkauden tuntee? Siitä että se antaa, antautuu, ymmärrätkö…? Minä tahtoisin nyt kerrankin nähdä sen rakkauden, josta niin monesti on puhuttu. Kati, minä en usko enää muuten… Kati… vielä tänä yönä… taikka minä lähden… Kati…

— Sinä puhut niin kummallisia… Katin silmät väistivät.

— Luonnollisia. Kun kerran sanoo toiselle: minä rakastan sinua, merkitsee se: minä olen sinun omasi. Kati, oletko sinä minun? Tai — pitääkö minun lähteä?

— Lähdet kuitenkin… Ja jätät…

— Yhdessä tapauksessa ainoastaan. Jumal'avita! minä en osaa olla kuten nämä talonpojat, jotka voivat ottaa kaikkensa vastaan herroilta.

— Sinä epäilet minua taas. Ja häväiset!

— Niinkuin et itse epäilisi. Riiput kiinni häistä kuin mistäkin autuuden sarvesta. Mutta siinä on alla jotakin, Kati, minä olen nähnyt sen… Sinä et uskalla!

— Minä vihaan sinua, mene, mene, mene!

— Raukka, raukka.

— Mene, mene, mene!

Ja hullu naurahdus kiirielee tyhjässä — — —

* * * * *

Kolmas kirsinen ja kylmä yö.

Kenenkään askel ei rapise routaisella pihamaalla.

Ainoastaan maantiellä kulkee joku. Ohitse nukkuvan kartanon, ohitse — —

Mutta yläkerrassa paksujen uutimien takana istuu pantterijalkainen Kati. Istuu nuoren, hienohipiäisen ja hentojäsenisen maalarin-alun polvilla ja nauraa…

— Sinun naurusi on niin helisevää ja kuumaa. Sinun pitää aina nauraa noin, noin rohkeasti, puhuu maalari pidellen Katin notkuvaa ruumista käsivarsissaan. Mutta ainoastaan minulle, muistakin se, ainoastaan minulle! Minä olen jo edeltäpäin sinusta mustasukkainen jokaiselle siellä kaupungissa… Mutta ensi viikolla lähdemme joka tapauksessa, se on siis päätetty asia. Ja se on hyvin viisas päätös, Kati. Minä tarvitsen juuri sinunlaistasi… Ja sinä et ole luotu maatöitä etkä maalaisia varten. Rotu-nainen sinä olet pienimpään yksityiskohtaasi asti, liian kaunis tänne, aivan liian kaunis… Noin juuri, tuollaisena! Miten kummasti sinun poskesi hehkuvatkin tänä iltana! Ai, ai, ne palavat outoja himoja kohden, Kati, Kati…

— Täällä on niin tukahduttavan kuuma!

Maalari nousee, avaa ikkunan.

Yö-ilma virtaa viileänä sisään.

Maantiellä rasahtelee tasainen askel.

Kati säpsähtää…

Sitten hän kääntyy pois. Heittäytyy äkkiä maalarin syliin ja alkaa taas nauraa, ylettömästi, yltiöpäisesti…

VIHA

He söivät päivällistä Luodon lasiparvekkeella puhumattomina ja ikävystyneen näköisinä, kuten tekevät tavallisesti avioparit, jotka ovat olleet muutaman vuoden naimisissa.

Heillä ei ollut mitään sanottavaa toisilleen.

Heidän kehityksensä oli ollut sama kuin lukemattomien muidenkin. Tottumus, talttuminen, sopiviin rajoihin hillitty kyllästyminen oli heidän elämässään jo aikoja sitten korvannut ensi-aikojen uteliaan ja herkän hermo-ilon. Se on se yleinen sovinto-oikeus, joka astuu voimaan senjälkeen, kun kaksi ihmistä eivät voi tarjota toisilleen enää mitään uutta, ei hengen kiihotusta eikä aistien ärsytystä, ei mitään siitä kaikesta, joka miehen ja naisen ensi-yhtymässä muodostaa tuon selittämättömän, kaikkivoittavan huumauksen. Yhtä ankara kuin on ollut syttyvän lemmen ehdottomuuden vaatimus, yhtä ankaraksi tulee jatkuvassa rakkaudessa sovittelun tarve. Sillä jos nämä kaksi ihmistä ovat hyvin-kasvatettuja, eivät he syökse itseään turmioon turhasta, ei tuulentupien tähden ainakaan. He ottavat elämän sellaisena kuin se on. He vanhettuvat ja viisastuvat vähitellen ja antavat viisaudelleen vielä varmuuden vuoksi jonkun käytännöllisen, kunnioitusta herättävän nimen kuten: velvollisuuden-tunto, välttämättömyyden-laki tai elämän-vakavuus. Ja niin saa kaikki taas tyydyttävän, sopusointuisen luonteen. Heidän elämänsä muodostuu tuoksi hieman yksitoikkoiseksi, mutta juuri sentähden niin moitteettomaksi ja mallikelpoiseksi perhe-elämäksi, jonka me kaikki niin hyvin tunnemme. Mies menee takaisin, mistä on tullutkin. Hän hukkuu päiviksi virkaansa ja illoiksi klubeihin tai pienille juomingeille nuoren-miehen aikuisiin kapakkahuoneustoihin. Ja vaimo hakee esiin sekä vanhat tyttö-ystävänsä että uudet rouvatuttavansa ja painuu hänkin omaan maailmaansa. Heidän yhteis-elämänsä, mikäli se vielä tulee kysymykseen, on etupäässä vain julkista ja edustavaa: päivälliskutsuja, iltamiin ajelua, teattereissa istumista y.m.s. yhtä miellyttävää kuin viatontakin laatua. Tosin kyllä voi sattua, että kaikista näistä miellyttävyyksistä huolimatta miehen ajattelu-tapa on hieman kyynillinen ja naisen tunnepohja vähän katkera, mutta noin vain salassa, ettei sitä kukaan huomaa, tai jos huomaakin, on se tietysti luettava yksinkertaisesti ja yksinomaan tämän nykyaikaisen hermoille käyvän sivistys-elämän syyksi…

Jotenkin tämäntapaisiin ulkonaisiin puitteisiin oli myös järjestynyt sen pariskunnan elämä, joka eräänä kauniina syyskuun päivänä aterioitsi Luodon lasiparvekkeella.

Kaikki vuoroliike muiden ihmisten kanssa kävi heiltä verrattain hyvin. Pahinta oli, kun he joskus vielä sattuivat jäämään kahden kuten nyt. Silloin eivät tahtoneet muodot kestää sitä sisällisen valheen, tyhjyyden ja yhteenkuulumattomuuden tunnetta, joka kummankin puolen yllytti sotaan. Mutta he eivät voineet sallia tälle tyytymättömyydelle mitään ilmaisumuotoa: se olisi ollut vielä liian suuri rakkauden-näyte, tunnustus siitä, ett'eivät he olleetkaan niin tuiki välinpitämättömiä ja toisistaan riippumattomia kuin he tahtoivat uskotella. Ja tätä iloa he eivät mitenkään voineet suoda toisilleen. Siksi he ylpeästi kätkivät sisälliset kuohahtelunsa näennäisen kylmyyden ja velttouden varjoon.

He olivat lopettaneet päivällisen ja odottelivat kahvia. Koko ajalla ei kumpikaan ollut puhunut sanaakaan. Lähistöllä ei istunut ketään tuttuja, joiden vuoksi olisi täytynyt ylläpitää sopivia muotoja. Kuitenkin alkoi tämän liika-luonnollisen asenteen kaameus hermostuttaa. Mies, joka oli katsellut merelle, vilkaisi kuin ohimennen vaimoonsa. Ikäänkuin sattumalta käänsi tämä juuri sillä hetkellä päänsä toisaalle. Miestä kiusasi aina hänen tyyni ja hapan naamansa, mutta tällä kertaa se häntä todenteolla suututti. Miksi ei pitänyt hänkin huolta omasta virastaan! Tällaista ei saanut sattua enää. Jäädä kotona ilman päivällistä ja sitten päällepäätteeksi lähteä saareen kahden kuin rakastavat… Mikä järjetön päähänpisto häneltä itseltäänkin suostua tällaiseen. Hän sytytti sikaarin ja kaivoi taskustaan esiin aamullisen sanomalehden, vaikka olikin sen jo lukenut, ja alkoi näön vuoksi tutkia sitä uudestaan.

Nyt katsahti vaimokin mieheensä. Hän oli vielä nuori, mutta hänen kasvonsa olivat kalpeat ja lakastuneet ja yhteenpuristetuissa, ohuissa huulissa oli vanhan naisen kova ja katkera ilme. Se oli tullut avioliiton aikana. Hänen ulkomuotonsa oli vioittunut yht'aikaa kuin hänen sielunsakin. Sen saattoi nähdä jokainen; ainakin hän sitä pelkäsi. Hän tiesi olevansa huono näyttelijätär ja sentähden hän aivan epätoivon vimmalla koetti onnistua, sentähden hän seurassa lakkaamatta hymyili. Ja jokainen hymy syvensi vain pakotettua ilmettä suun ympärillä, hymykuoppien kohdalle syntyi ilkeä, ilmi-antava viiva… Mutta sittenkään ei hän voinut heittää otettaan eikä antautua luonnolliseksi, sillä hän ei tahtonut päästää ketään liian lähelle. Hän oli yhä vielä niin äärettömän arka, aivan kuin lapsena, aivan kuin heidän avioliittonsa ensi-aikoina. Tosin oli hän jo oppinut jonkin verran peittämään tätä arkatuntoisuuttaan, mutta sisimmässään ei hän ollut siitä vähääkään parantunut, vaikka oli koettanut. Yhä vaan oli se hänen suuri salainen määrääjänsä kaikessa, vaikka hän kyllä aavisti, että sen määräykset olivat järjettömät ja että se juuri oli syynä kaikkeen pahaan hänen elämässään, koko siihen yhteis-onnettomuuteen, jossa he molemmat nyt elivät ja jota hän tahtoi salata keinolla millä tahansa.

Hän katsahti uudelleen mieheensä, käytännölliseen ja selväpäiseen mieheensä… Ja tässä mykässä hiljaisuudessa alkoi häntä taas sydän-alasta niin kummallisesti puristaa…

Samassa tuli tarjoilija tuoden kahvin. Nopeasti käänsi vaimo kasvonsa merelle päin peljäten kyynelten nousevan silmiinsä.

Aurinko oli jo laskemassa. Meri välkähteli suurina väripintoina ja valkeita purjeveneitä liukui lakkaamatta ohitse kadoten toinen toisensa jälkeen saarten lomiin tummeneville vesille. Mutta satama loimotti vielä väkevässä purppuran-keltaisessa ruskotuksessa. Rantatalojen ikkunat iskivät kipinöitä ja ankkuroituneiden laivojen pitkät, punaiset vesirajat paistoivat kuin tulenlieskat pimenevän kaupungin juurella…

Vaimo jäi katselemaan auringonlaskua — näön vuoksi kuten mieskin sanomalehteään — ilman että sen iloinen kauneus jaksoi herättää hänessä minkäänlaista vastakaikua. Päinvastoin kävi hänen mielensä vain synkemmäksi. Tuo kammottava kaksin-vaikeneminen oli kerrassaan järkyttänyt hänen tasapainonsa. Hänestä tuntui kuin olisi hänen arin itsensä taas ikäänkuin revähtänyt, ja yhä uudelleen ja uudelleen täytyi hänen painaa sormi siihen haavaan… Kuinka oli tämä kaikki mahdollista? Kuinka oli elämästä voinut tulla kuolema, niin suuresta onnesta niin suuri onnettomuus? Kuinka oli se tapahtunut? Ja ymmärtääkseen täytyi hänen taas kerrata mielessään kaikki…

Hän oli uneksinut kaikkea niin toisenlaiseksi silloin alussa, jolloin hän oli astunut elämään tai ainakin tahtonut astua, silloin, jolloin hän meni naimisiin. Ja silloin oli ollutkin toisin. Hän itse oli lapsellinen ja kokematon ja todenperästä rakastunut nykyiseen mieheensä, syvästi ja ihailevasti niinkuin nuoret tytöt ainakin, silmät täynnä näkymättömiä pilvilinnoja ja sydän tulvillaan hellyyttä ja ymmärtämyksen ja antautumisen tarvetta. Mies oli häntä koko joukon vanhempi ja tämän etuennätyksen perusteella myös aivan itse-oikeutetusti viisaampi, voimakkaampi ja hallitsevampi. Mutta mitä enemmän se tuli näkyviin, sitä enemmän ylpeili hän miehestään, sitä enemmän nautti hän vain oman alemmuutensa ja heikkoutensa hivuttavasta tunteesta, seuraten siinä rakastavan naisen pohjimmaisia vaistoja. Alussa oli kaikki hyvin, kunnes miehen aistit väsyivät. Silloin lakkasi hän kerrassaan hemmoittelemasta, ymmärtämästä ja ohjaamasta. Ja kun vaimo ihmeissään kyseli siihen syytä, sai hän vastaukseksi, että hänenkin jo oli aika tulla täysikasvuiseksi ihmiseksi ja toimeen omillaan. Ja kun vaimo valitti yksinäisiä iltojaan ja ikäväänsä, puhui mies työkiireistään ja tärkeistä kokouksistaan. Mutta kun vaimo sittenkin yhä vielä itsepintaisesti pysyi hiljaisissa syytteissään verraten aina entistä nykyiseen ja muistuttaen, miten hän ennen oli ollut tärkeämpi kuin kaikki kokoukset, niin silloin suuttui mies. Ja silloin piti hän vaimolleen ensi kerran vakavan puheen, jossa hän selitti, ettei elämä voinut olla pelkkää sunnuntaita eikä suitsutusta, vaan että sillä oli myöskin arkipäivänsä ja arkityönsä ja että sitä juuri tarkoitti avioliitto. Senjälkeen seurasi kolaus kolausta ja loukkaus loukkausta kahden puolen, heidän tietämättään ja tahtomattaankin. Jokainen sana, silmäys, ajatuksen käänne, pienin teko oli toisen mielestä tahallisesti tarkoitettu tähtäys. Ja vaimo itki ja koetti puhua, puolustaa ja selittää, jott'ei vain jäisi mitään väärin-ymmärrystä heidän välilleen, sillä hänellä oli yhä vielä tarve olla kuin avonainen kirja rakastetulleen. Mutta tämä vain pahensi asiaa. Miestä se rasitti ja ikävystytti eikä hän nähnyt siinä mitään järkeä. Hän selitti sen pelkäksi naiselliseksi oikuttelun-haluksi, jolle ajoissa oli pantava tiukat rajat, jott'ei se pääsisi nielemään hänen aikaansa ja voimiaan. Siksi alkoi hän opettaa vaimolleen järkeä: mitä oikea rakkaus oli ja miten sen tuli esiintyä. Sen tuli olla itsehillitsemistä, ikävien vaikutelmien karttamista kahden puolen ja yleensä avio-elämän rauhallisuuden turvaamista. Siten sulki hän kerrassaan tämän herkän, avonaiseksi luodun mielen. Sillä vaimo tahtoi niin kernaasti olla hänelle mieliksi ja säästää häntä ikävyyksiltä eikä hän mitään maailmassa niin peljännyt kuin miehensä tyytymättömyyttä. Yhdellä katseella, sanalla, äänenpainolla saattoi tämä lyödä hänet puolikuoliaaksi. Hän oli niin hirveän voimakas. Häntä täytyi sekä rakastaa että peljätä jostakin syvältä, sisä- ja ulkopuolelta itseään, ikäänkuin pakosta. Siksi kätki hän sittemmin jokaisen uuden, esiinpyrkivän mielentilan. Hän lakkasi selittämästä ja tasoittamasta heidän alituisia ristiriitojaan tuntien sen kaiken miehelleen sietämättömäksi. Täten alkoi levitä kuilu heidän välillään. He eivät puhuneet enää ajatuksiaan. He eivät riidelleet eivätkä hyväilleet. He kaarsivat kaukaa niinkuin kaksi, jotka eivät tahdo astua toistensa varpaille. Mutta salassa vaimo itki. Itki ensin yöt päivät sielunsa suurta hätäytymistä. Mies näki hänen itkettyneet silmänsä ja ihmetteli. Ei ollut tapahtunut mitään, kaikki oli hyvin, ja kuitenkin piti itkeä! Mutta sitten mies vähitellen tottui ja tyyntyi, katsoen tämän piirteen myös kuuluvan tuon käsittämättömän nais-sielun moniin ominaisuuksiin, joita ei koskaan opi ymmärtämään ja joihin sen tähden on paras olla kiinnittämättä mitään huomiota. Heissä ei tietysti ollut mitään järkevää, ei mitään syyn ja seurausten lakia kuten muissa ihmisissä. Ja tämän asian merkittyään ei mikään tuollainen pikku-seikka häirinnyt hänen rauhaansa enää. Tai ainakin oli se hänen päätöksensä. Hän koetti olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan, ja itse asiassa hän silloin tällöin toivoikin, että tuo kuvitelma olisi ollut totta. Sillä häntä vaivasi sittenkin tämän ainainen surumielisyys enemmän kuin hän oikeastaan olisi tahtonut itselleenkään myöntää. Miksi juuri häntä kohtaan tämä tyytymättömyys ja potilas-humööri? Hän ei koskaan häirinnyt vaimoaan millään, ei rasittanut häntä työllä eikä rajoittanut hänen vapauttaan, päinvastoin koetti hän tehdä hänen elämänsä niin mukavaksi ja suruttomaksi kuin suinkin ja siitä sai hän sitten palkakseen pahaa tuulta ja happamia eleitä! Mikä kiittämätön olento oli sentään nainen! Vaimonsa hahmossa vihasi hän koko nais-sukupuolta, jolla ei ollut muuta tehtävää tässä maailmassa kuin olla miehen viettelyksenä ja vitsauksena. Mutta koska oli hyödytöntä ja turhaa toivoa, että mikään muuttuisi, piti hän arvottomana antaa sisälliselle loukkautumiselleen mitään näkyvää muotoa. Se keskittyi kaikki tähän ainoaan asenteeseen: olla niinkuin ei vaimoa olisi ollutkaan. Vaimo tunsi tämän ja silloin tyrehtyivät hänenkin kyyneleensä. Lapsekas hädänhuuto muuttui mykäksi suruksi ja liikkuva tuska kiviseksi jähmetykseksi. Hän huomasi, että maailma oli paha. Ja silloin tuli hän vanhaksi. Silloin vioittui hänen sielunsa ja huulensa saivat katkeran kaarroksen. Hän tuli teeskenteleväksi vieraissa ja kömpelöksi kotonaan, jossa ei kukaan enää kysynyt hänen sirouttaan ja sulojaan. Ne jättivät hänet kuten laiminlyödyt Gratiat , ja hän tunsi itsensä nyt heikommaksi kuin koskaan ennen, sillä niissä oli ollut hänen ainoa voimansa. Mutta kun rakkaus kerran oli paleltunut, ei alistuminen ja antautuminen enää ollut suloista. Hän alkoi tuntea joka kohdassa miehen äärettömän ja itsekkään väkivaltaisuuden. Ja se painoi häntä kuin vuori ja puristi kuin vankila, aina, joka hetki. Kun he neuvottelivat kotinsa välttämättömimmästä yhteisjärjestyksestä, kävivät heidän mielipiteensä aina vastakkain, mutta vaimo, joka oli pehmeämpää ainesta, sai antaa myöten. Kun he kävelivät kadulla, oli heillä eri tahti, mutta näennäisen tasapainon saavuttamiseksi sai vaimo ponnistautua pysymään rinnalla. Kun he olivat kutsuissa tai matkoilla, anasti mies tietämättään, vanhasta tottumuksesta, aina paremman paikan ja vaimo mitättömämpänä oliona sai mukautua. Mies ei vaatinut palveluksia, mutta ei myöskään käyttäytynyt ritarillisesti, ja heikompana tunsi vaimo aina jäävänsä huonommalle osalle. Mutta jokainen askel, jokainen sovittelu lisäsi sitä synkkää lumivuorta, joka lepäsi hänen sydämellään: vihaa. Se oli ainoa, jolla hän saattoi merkitä itsenäisyytensä tuon taipumattoman väkivallan suhteen. Hän totteli kyllä, sillä hän arvasi vastustuksen turhaksi ja kaiken sodan heidän välillään epätasaiseksi, mutta mitä enemmän hän alistui ulkonaiseen pakkoon, sitä enemmän kasvoi hänen sisäinen itsenäisyytensä, sitä suuremman arvon antoi hän heikon sydämensä hillittömälle kapinalle. Viha muuttui hänen kunnia-asiakseen ja ainoaksi onnekseen. Viha tuli hänen paremmaksi itsekseen, hänen riutuvan ihmis-arvonsa viimeiseksi aseenkantajaksi. Viha oli hänen kadotetun taistelunsa synkkä lohdutus, sen näkymätön voitonmerkki, merkki siitä, ettei hän sittenkään ollut kokonaan antautunut, että hänessä sittenkin vielä eli jokin, joka uskalsi nousta puolustamaan hänen raukkaa, raiskattua rakkauttaan ja viskata vastalauseen elämän ääretöntä rumuutta ja vääryyttä vastaan. Väärä se oli, ainakin hänelle, kenties muillekin, kenties kauttaaltaan. Sillä hänen täytyi olla paha vain sentähden, että hän oli ollut hyvä ja vihata siksi, että hän oli luotu rakastamaan…

Mies oli jo lopettanut sanomalehti-tutkistelunsa ja kahvinjuontinsa.
Hän katsoi kelloaan.

— Jo onkin aika lähteä, sanoi hän. Vaimo hätkähti ajatuksistaan. Sitten nousi hän kiltisti, kokosi pöydältä hansikkaansa ja alkoi pujotella niitä sormiinsa.

LANKEEMUS

Mies katsoi vaimoonsa ihmetellen.

— Tietysti olet vapaa tekemään mitä tahdot, sanoi hän. Jos sinua huvittaa lähteä, jos siitä on sinulle jotakin iloa, niin enhän minä tahdo estää. Lähde vaan!

— Se ei ole ollenkaan mikään ilo minulle, keskeytti vaimo hänet kiivaasti. Ei ollenkaan, minä vakuutan sinulle! Jos edes kieltäisit minua, jos edes koettaisit estää ja pidättää, silloin voisi se olla jokin ilo. Mutta näin!

Ja Ertta teki käsillään hermostuneen liikkeen.

Miehen ihmettely kasvoi.

— Miksi sitten oikuttelet? Jää siis, älä lähde mihinkään!

— Ei, nyt en ainakaan voi jäädä. Tämä sinun ääretön välinpitämättömyytesi on vain uusi todistus siitä, etten lainkaan ole sinulle tarpeellinen. Sinä sanoit: lähde vaan!

— Minähän sanoin myöskin: jää. Tee niinkuin itsellesi parhaaksi näet.

— Oh, tuo sinun ainainen oikeudentuntosi ja vapauden-antosi saattaa minut hulluksi! Se on merkki siitä, ettet rakasta minua, et rahtustakaan.

— Päinvastoin Ertta. Rakkaus juuri tekee minulle mahdottomaksi pakottaa sinua mihinkään. Sinä tiedät…

— En tiedä mitään.

— Mutta kun minä sanon…

— En tiedä sitä sittenkään, sillä minä en tunne sitä. En tunne sitä koskaan, en missään! Sitä ei ole! Jos sinä rakastaisit, et seisoisi siinä nytkään kuin kivipatsas, vaan tulisit luokseni, sulkisit minut syliisi, pidättäisit minut vaikka väkisin, etkä antaisi minun mennä…

Ertta kääntyi selin salatakseen mielenliikutustaan.

— En minä osaa noita ulkonaisia, vastasi mies pimeästi. Minun tunteeni ovat syvemmällä ja toiset ehkä kuin tahtoisit. Minusta on kauniimpi ajatella sinua vapaana ja tasa-arvoisena. En tahdo sinua väkisin pidättää enkä pakottaa. En voi.

— Et voi, et voi, kertasi Ertta katkerasti. Mutta minä en siedä tällaista kauneutta, minä palellun tästä tasa-arvoisuudesta. Etkö näe? Huuleni sinistyvät ja silmäni kadottavat välkkeensä, ja sydän käy niin kammottavan autioksi. Ne ovat kaikki tehdyt vain rakkautta varten. Minkä minä mahdan sille! Minun on ikävä tällä yksitoikkoisella tasapinnalla, jolla ei enää tapahdu mitään. Minä tahtoisin ympärilleni liikuntoa ja elämää. Minun pitäisi saada antaa ja vastaan-ottaa hellyyttä, palvella sinua, hoitaa, hyväillä ja lämmittää…

— Miksi et tee sitä?

— Siksi, että se olisi luonnotonta ja turhaa, koska et kaipaa sitä, et välitä siitä, et pane sille mitään arvoa. Tulet toimeen ilmankin minua. Minun elämäni täällä on niin tarpeeton. Minulla pitäisi olla joku, jolle olisin aivan välttämätön, jolle voisin kokonaan uhrautua…

— Olet aivan liian hyvä uhrautumaan kenellekään. Jokainen ihminen on liian hyvä uhratakseen mitään. Mittaat sangen halvan rakkauden mukaan nyt, Ertta. Minun on vaikeata kuulla sitä.

— Vihdoinkin sanot sen, mitä aina olen aavistanut. Sinulle minun rakkauteni on rumaa, halpaa ja ala-arvoista, ja kun näytän sitä, tuntuu se sinusta kiusalliselta. Mutta on niitäkin, joista se olisi korkeaa, kaunista ja autuaallista. Minä tiedän. Ja heille minä kuulun.

— Nyt särjet sinä kauneimman unelmani…

— Unelman ainoastaan! Heiltä, jotka ennen jätin, särkyi sydän.

— Ja sinä toivoisit, että minunkin sydämeni särkyisi?

— Niin. Sillä silloin voisin minä jäädä sinun luoksesi. Silloin et olisi noin varma ja yksinäisyydestäsi ylpeä, kuten nyt. Silloin tarvitsisit minua, pitäisit kiinni minusta niinkuin ainoasta elin-ehdostasi. Silloin ymmärtäisit antaa arvon sille, mikä minun rakkaudessani on oleellisinta ja parhainta.

— Mikä se on siis?

— Lämpö! Lämpö, joka luo elämää ja liikuntoa, lämpö, joka parantaa sydämet ja varjelee kuoleman vaarasta!

— Valo varjelee ihmistä paremmin.

— Niin, se on sinun tunnus-sanasi, minä tiedän. Mutta se ei ole minua varten. Se on niitä varten, jotka voivat jo täällä elää iankaikkisuuden jää-ilmassa, joille kaikki heikon mielen hetkelliset heittelyt ovat voitettu kanta, jotka ovat tulleet maailmaan vain tullakseen täydellisiksi, kuten sinä. Minä olen niin toisenlainen. Minä en ole sinun tyyniä ja kirkkaita kukkuloitasi varten. Minulla ei ole mitään omia tarkoitusperiä eikä yksilöllisiä kehitysmahdollisuuksia, niinkuin kenties olet luullut. Olen vain täytettä, maailmanhenkeä, keinuvaa kaaosta, joka lankeaa sinnekin, missä kuilu on syvin ja rotko pimein. Olen ainoastaan yhtä tarkoitusta varten: ettei tyhjyyttä syntyisi. Siksi olin valmis jo sinä päivänä, jolloin synnyin. Minun olemustani ei voida nostaa eikä painaa alas, ei estää eikä edistää, sillä minä en ole tullut itseäni rakentamaan, vaan muiden rakennuksia kannattamaan. Minun täytyy saada olla keveänä ja näkymättömänä kuin ilma, kuin veri, kuin maanmehu ja elämän hermosto, joka on kaikessa, mikä elää ja jota ilman ei mikään elä. Se olen minä, minä tunnen sen. Hulluutta oli sinun yrityksesi pitää minua tasapinnalla ja itseäni ihailevana kuvapatsaana. Sinä luulit minua, naista, itsesi kaltaiseksi, mies!

— Muistin sinut ihmiseksi, en naiseksi. Se oli minun unelmani korkein huippu.

— Mitä on unelma ja unelman huippu! Ei mitään. Tyhjää utua, aivosumua ainoastaan. Se pettää. Ihmistä ei ole olemassakaan muualla kuin filosofin pääkopassa tai maailmanparantajan haaveissa. On vain mies ja nainen, ei muuta!

— Miehessä on paljon naista ja naisessa miestä. Ja tämä yhteis-ala heidän välillään on sitä puhtaasti inhimillistä, joka on korkeinta, kauneinta ja tavoitettavinta. He ovat voimakkaimmat siinä, mikä heidät yhdistää.

— Ei, siinä mikä heidät erottaa. Kaikki muu on sovittelua, luonnotonta välirauhaa, kalpeiden ajatusjohdannaisten valhetta. Et ikinä vielä ole ihmistä nähnyt!

— Minä luulin sinua siksi. Toveriksi elämän matkalla, vapaaksi ja tasa-arvoiseksi…

— Kovin erehdyit. Minä en ole luotu miehen toveriksi, vaan rakastajattareksi, en hänen kaltaisekseen missään, en kilparadalle hänen kerallaan, en mitattavaksi samoilla mitoilla, vaan yhtä paljon sitten yläpuolelle kuin alapuolelle, yhtä paljon hänen hallitsijakseen kuin hänen orjakseen!

— En ole uskoa korviani. En tunne sinua enää. Sinäkö puhut noin, sinä, Ertta, nykyhetken ihminen ja sinun kehityskannallasi! Sehän on mahdotonta! Sehän on taka-askel muinaisen ajan ajattelu-tapoihin, lankeemus jonnekin hämäriin eläimellisiin vaistoihin…

— Lankeemus, niinkö sinä sanoit! keskeytti Ertta kiivaasti. Ja sinä kutsut tätä minun elämän-tunnustustani sillä nimellä tietysti sentähden, että luulet sen tapahtuvan heikkoudesta. Minä vannon sinulle: tämän suuren luonnon pohjalta olen minä paljon väkevämpi sinua. Sieltä alhaalta hallitsen minä sinut vasten tahtoasikin ja määrään sinun ajatustesi suunnan niinkuin maankamara määrää ukkosen iskut. Sinä et voi minua syrjäyttää. Et saa olla välinpitämätön minun suhteeni. Minun täytyy merkitä sinulle joko tukea tai hävitystä. Sinulla ei ole oikeutta olla itsenäinen. Etkä sinä ole sitä, vaikka luulet. Mutta koska et antanut minun palvella sinua, saat sinä palvella minua. Et pääse minusta vapaaksi ennenkuin haudassa. Minä olen oleva ainainen mato sinun juurissasi, luonnonmullistus sinun keinotekoisessa maailman-rakenteessasi, hajalle-repivä ja pimittävä myrsky sinun korkeissa näkötorneissasi. Koska et antanut minun virrata elämänvirtana, olen vaikuttava vahingonmyrkkynä. Niinkuin pilaantunut ilma olen minä keinuva sinun ympärilläsi, niinkuin vihollinen veri olen minä soutava sinun omissa suonissasi, niinkuin sairas hermosto olen minä hallitseva sinun jumalallisen aivokoppasi mitätöntä koneistoa. Sillä elämä on voimakkaampi kuin elämän teoria ja elämä on minun puolellani. Näethän, nyt jo luhistuvat sinun ilmalinnojesi harjat, nyt jo särkyvät sinun unelmiesi huiput. Yhden naisen lankeemus ne langettaa. Näetkö, miten heikko olet minun rinnallani! Näetkö, miten minä nyt jo hallitsen sinua!

Ertta oli huutanut viimeiset sanat melkein hurjasti, niinkuin päihtynyt. Se oli tullut kaikki purskahtaen kuin odottamaton tulivuoren purkaus pitkien pidätysten uumenista, kuin äkillinen pyörremyrsky liian liikkumattomien päivien perästä.

Nyt hän vasta heräsi ikäänkuin jostakin huumauksesta. Mitä oli tapahtunut, mitä oli hän uskaltanut tässä ilman-alassa, joka ei vielä koskaan ollut nähnyt kärsiväin sydänten höyryäviä laavavirtoja?

Hän olisi tahtonut sanomattomaksi joka ainoan sanan. Hän ei ajatellut niin, ei tarkoittanut niin, ei tuntenut niin. Hän oli ollut syyntakeeton. Joku muu oli puhunut, joku käsittämätön, joku virran-pyörre alkanut viedä…

Mitä oli hän tehnytkään? Hetkellisestä päähänpistosta kohtalon, mitättömästä matkasuunnitelmasta iankaikkisen eron, vastaväittelyn oikusta kokonaisen elämän tragedian. Joistakin tuntemattomista syvyyksistä oli hän ammentanut, antanut salaperäisten vaistojen huumata, sanojen viekoittaa, vasten vakaumustaan ja parempaa itseään. Hänenhän oli ollut hyvä eikä hän ollenkaan pyrkinyt pois kodistaan eikä tahtonut särkeä mitään. Mikä outo voima ajoikin häntä omaa onnettomuuttaan kohti! Totisesti oli tämä lankeemus!

Ja Ertta tuijotti mieheensä säikähdyksestä ja kauhusta kalpeana.

Tämä seisoi jäykkänä ja liikkumattomana. Ei mikään hänen kasvoillaan ilmaissut tasapainon järkkymistä. Hän oli täydellinen, yli-inhimillinen. Hänelle oli kaikki erehtyminen ja lankeemus vierasta. Hän ei vihannut eikä rakastanut sokeasti. Valo varjeli häntä. Hän vain pani merkille, arvioi, teki johtopäätöksiä. Hän ei unohtanut mitään, ei antanut mitään anteeksi. Hän ei tehnyt koskaan väärin, ei mitään rikollista eikä arvotonta. Hänen oikeudentuntonsa oli lahjomaton, hänen viisautensa pettämätön. Hän otti kaikki todeksi. Mitään pelastusta ei ollut enää.

Silmänräpäyksen ajan tunsi Ertta halua heittäytyä maahan kasvoilleen, polvilleen, pyytää armoa ja anteeksi-antoa. Mutta heti taas muisti hän, että se oli turhaa. Hän oli syössyt elämänsä auttamattomaan turmioon. Mies ei pidättäisi. Hän sanoisi uudestaan: lähde vaan!

Ertta seisoi kuin jähmettynyt jäätönkkä. Hänestä tuntui kuin olisivat hänen jalkansa kasvaneet kiinni lattiaan. Ei milloinkaan avautuisi hänen suunsa enää, ei milloinkaan paistaisi aurinko enää hänen silmiinsä, ei milloinkaan hyväilisi rakastetun käsi enää hänen paleltunutta, kaunista ruumisparkaansa. Ei milloinkaan loppuisi rangaistus…

Hänen silmissään pimeni ja parahtaen mielipuoliseen itkuun syöksyi hän ovesta ulos.