The Project Gutenberg eBook of Lapsikuningas ja hänen soturinsa: Historiallinen seikkailuromaani, by Jalmari Finne

I. Matkasuunnitelmia.
II. Ansassa.
III. Kukko ja kana.
IV. Paul Moijin valloitusretki.
V. Mikon yritys.
VI. Tyrmässä.
VII. Napukan toimet.
VIII. Samuelin elämänvaiheet.
IX. Manaus.
X. Äiti ja poika.
XI. Yliopiston vahtimestari.
XII. Jälleen ansassa.
XIII. Isäpuolen luona.
XIV. Matkalla.
XV. Yhtyminen.
XVI. Kreivin kirjuri.
XVII. Kuninkaan tahto.
XVIII. Lapsikuninkaan soturit.
XIX. Jälleen Turussa.
XX. Ruttokummitus.
XXI. Tulevaisuuden tuumia.
XXII. Sukulaiset ja sukulaisten sukulaiset.
XXIII. Isänmaa.

Kaupungin eteläpuolisen muurin keskellä olevan Haakonin tornin porttiaukossa, jonka kautta päästiin sataman kivilaiturille, minkä ääressä kaupungin rikkaitten kauppiaitten suuret, ulkomailla käyvät purjelaivat olivat talvehtimassa, asteli iltahämärässä yksinäinen mies. Hän oli kaupungin suutari, Jaakko Heikinpoika, joka oli vahtivuoroaan suorittamassa ja asteli peitsi olallaan edes ja takaisin porttiaukon suulla tömistellen jalkojaan pysytelläkseen lämpimänä. Jos hän olisi ollut rikas, olisi hän maksanut vuotuisen vahtiveron ja olisi siten, äveriäitten porvarien tavoin, ollut vapaa tästä toimesta. Mutta kun hän oli vain käsityöläinen, ei kuulunut siihen ruotsalaiseen ja saksalaiseen kansanainekseen, joka Viipurissa oli anastanut kaiken vallan käsiinsä, kun hänellä ei ollut suurta kauppaliikettä, ei kivitaloa "Linnoituksen" sisäpuolella, ei muuta kuin oma kurja ammattinsa ja mökkipahanen niinsanotussa "Vallissa" kaupungin itäpuolella, niin hän sai pakkaspäivinä lähteä lämpimästä suojastaan vartioimaan, jotta kukaan ei päässyt tuomaan kaupunkiin tullaamatonta tavaraa tai muuten harjoittamaan pahuutta ja koiruutta.

Oli aivan hiljaista. Vahti kuuli, kuinka lähellä olevan tuomiokirkon tornin kello löi. Tunnit eivät aina olleet tasaisia, sillä kellonsoittaja, ukko Trajanus, useinkin istahti juttelemaan tuttaviensa seuraan aivan liian pitkäksi aikaa ja unohti virkansa, josta seurauksena oli ollut se, että eräänä päivänä mäellä, tornin lähellä olevan kimnaasin pojat suuttuneina tällaisesta muutamien tuntien liiallisesta venyttämisestä olivat antaneet ukolle kelpo selkäsaunan. Haakonin tornista kuului silloin tällöin kahleitten kilinää, kun vangit kylmissä tyrmissään koettivat pysytellä lämpiminä liikkumalla kopissaan sinne ja tänne. Vahti tiesi varsin hyvin, että tornissa istui tällä hetkellä muutamia ammattilaisia, jotka olivat rikkoneet ammattikuntien säännöt ja odottivat rangaistustaan: "kalun päällä istumista". Vahtia värisytti ajatellessaan, että hänkin jostain syystä voisi joutua tuohon piinaan ja kidutukseen, saisi tuntikausia torilla istua puisen, teräväselkäisen hevosen selässä raskaat painot kummassakin jalassaan.

Nämä hänen mietteensä katkaisi keskikaupungilta päin kuuluva melu ja huuto. Ensi alussa vahti tarttui tukevasti peitseensä ollakseen valmiina puolustautumaan ja asettui portin vieressä olevan, muuriin kiinnitetyn kellon viereen, jonka avulla hän saattoi kutsua torin varrella olevasta päävahdista apua. Mutta pian hän jälleen alkoikin astella entiseen tapaansa, sillä hän tunsi varsin hyvin, mistä tällaiset huudot saivat alkunsa. Kaupungin nuoret miehet siellä vain ajoivat "grassatim" pitkin katuja huutaen ja räyhäten niin, että ihmiset ja jumalat sellaisesta saattoivat suuttua.

Ja huuto läheni. Karjaportinkadulta päin se tuli, sitten varmaankin kääntyi Piispankadulle ja siitä Kuningattarenkatua pitkin torille. Olihan tie avara ja mukava tällaista hurjaa ajoa varten, sillä näillä kaduilla oli jo pantu toimeen Pietari Brahen määräämä järjestely, kadut tehty suoriksi ja rakennuksia muuteltu niin, että ne tulivat olemaan suorassa viivassa kadun kanssa.

Nyt ajajat kääntyivät sille kapealle kujalle, joka torilta vei Haakonin portille päin. Vahti asettui aivan seinän viereen ja seisoi siinä pää etukumarana tarkastaakseen, keitä nämä ajajat olivat, voidakseen sitten heitä syyttää luvattomasta meluamisesta. Jo pujahti kadunkaan teestä reki huimaa vauhtia porttia kohden. Reessä istui joukko nuoria miehiä ja tyttöjä. Miehet painoivat karvalakkinsa syvälle silmilleen, ja naiset vetivät huiviaan alemmaksi, jotta vahti ei heitä tuntisi. Ja reki kiisi portista jäälle vahdin kiroillessa sitä, ettei ollut sulkenut porttia, siten pidättääkseen ajajat. Jäällä reki hurjaa kyytiä kierteli sinne ja tänne, kiisi Tervaniemen kärkeen asti, kaupungin tervamakasiinien luo, kääntyi ja ajoi Haakonin portin sekä purjelaivojen ohi linnaa kohden, pujahti korkean Turun sillan alitse ja katosi kokonaan vahdin näkyvistä. Huudoista saattoi vahti, joka oli kivisillalle tullut katselemaan tätä hurjaa menoa, päättää, että ajajat palasivat kaupunkiin Revonhännän puolelta Vesiportin kautta.

— Ja naisiakin siinä oli, sanoi suutari reen hävittyä. Koreita tyttöjä tässä kaupungissa on, ja uljaita ovat rouvatkin järjestään, mutta kova halu niillä on huutaa ja pitää pahaa elämää. Mistähän sellainenkin villitys naisiin tulee?

Hän olisi varmaankin jatkanut näitä mietteitään naisten turmeluksesta, ellei hänen palatessaan tornin portin suojaan huomionsa olisi kääntynyt lähellä olevaan Pietari Frese vainajan taloon. Talon ovi näet aukeni, ja turkkiviittaan verhottu nuori mies läksi astelemaan toria kohden.

— Taitaa olla nuori Jokkim Frese, ajatteli suutari. Hänhän on äskettäin ulkovalloista tullut kotiaan. Aikookohan tuo ottaa isävainajansa kauppaliikkeen huostaansa, se kun on ollut vieraitten käsissä? Mutta mitä hän suotta niskaansa väsyttäisi tilikirjojen ääressä ja tavaroita punnitsemalla, kun on niin rikas, että voi vain elää lellottaa. Minnekähän hänkin nyt on menossa? Kapakkaan kai lämmittämään vatsaansa tai tyttöjen luo lämmittämään sieluaan.

Ja kateellisena alkoi suutari ajatella Frese-suvun rikkautta, ja huokaus nousi rinnasta hänen muistellessaan nähneensä, kuinka Pietari Fresen kuoltua hänen leskensä Katarina Lehusen kerran maksoi velkansa, viisisataa taaleria, ja neliskulmaisia plootuja heitettiin talon kellarista kadulle aivan kuin halkoja.

Jokkim Freseksi nimitetty nuori mies kietoi viittansa tiukempaan ympärilleen ja alkoi astella kujaa pitkin torille päin. Hän sivuutti Mumsin lesken suuren talon, jonka oven pielissä oli renkaat soihtujen pitämistä varten ja jonka tammiovi oli suurilla, taotusta kuparista tehdyillä koristuksilla kaunistettu. Talon vieressä oli kauppakojuja, joissa rikas "Mumska" markkinoiden aikana itse seisoi usein kaupittelemassa ja nosti jumalattoman mellakan, jos tarkastusmiehet, epäillen jonkun kangaspakan tulleen kaupunkiin tullin kautta käymättä, etsivät valtion leimaa siitä, eikä muori silloin säästänyt suutaan eikä käsiäänkään, vaan tillikka saattoi helposti paukahtaa tungettelevan tarkastajan korvalle. Nuoren miehen vasemmalle puolelle jäi Vogelin kivikartano. Hänen oikealla puolellaan siinä, missä Kuningattarenkatu päättyi torille, oli Barthold Ruuthin talo. Täällä nuori mies usein oleskeli, sillä nuoruudessaan paljon suomalaisuuden puolesta rettelöineen ja riehuneen kauppiaan vaimo oli hänen äitinsä, Katarina Lehusen oli nimittäin Pietari Fresen kuoltua mennyt uusiin naimisiin kovasti velkaantuneen piispa Bjuggin kanssa ja sitten, haudattuaan toisen miehensä, iskenyt Barthold Ruuthiin, ja kerrottiinpa, että mies sen jälkeen oli kovasti kesyttynyt. Mutta kiivaitta otteluitta ei tämä ollut tapahtunut, vaan kuului usein kadulle asti pahaa metakkaa ja kiukkuisia sanoja.

Tähän taloon nuori mies aikoi poiketa ja tarttuikin jo ovenkolkuttimeen, kun muutti mieltään ja astui kadun toiselle puolelle, jossa Kuningattarenkadun ja torin kulmauksessa oli kaupungin puoliksi valmis raatihuone. Talo oli kaksikerroksinen, ja useat yläkerran ikkuna-aukot olivat tiilillä suljetut ja vain harvassa kohdassa oli ikkunoita. Mutta alakerta oli sen sijaan aivan kunnossa, sillä siellä oli kaupungin kellari, josta kuului laulua ja puheen sorinaa torille. Mutta nuori mies ei poikennut sinne. Hän vilkaisi vasemmalle puolelleen torin laidassa olevaan päävahtiin, "korttikaariin" päin, jonka edessä paloi lyhty. Kaupungin muurissa oleva portti oli auki, ja talvista tähtitaivasta vastaan kohosi muurin takaa linnan korkea Olavin torni.

Jokkim Frese sivuutti torin keskellä olevan kaakinpuun ja meni vastapäätä päävahtia olevaa, Hollannista aikoinaan muuttaneen Antonius Borchardtin upeaa kivitaloa kohden. Rakennuksen lasimaalauksilla koristetuista ikkunoista loisti valo, varmaankin kauppiaan toisella puolisolla Gertrud Tavastilla oli luonaan kaupungin rouvia vieraissa. Nuori mies ei kuitenkaan lähestynyt porttia, josta päästiin pääovelle, vaan pujahti sisään kauppiaan krouviin, kellarikerroksessa, kauppavarastojen vieressä olevaan kapakkaan, jonka oven avatessaan lämpimän ilman ja tupakan sauhun löyhkä tuli häntä vastaan.

Oven suussa hän hetkisen epäröi, sitten hän kysäisi lähinnä olevalta mieheltä:

— Paul herra istuu tavallisesti kauppiaan toisessa kapakassa,
Piispankadun varrella.

— Heti kun herra kääntyy Kuningattarenkadulta vasemmalle päin pitkin Piispankatua, niin on se toinen talo täältä mennessä vasemmalla puolella, piispan talon vastapäätä, Hannu Schmidtin ja Croellin talojen välissä. Kyllä sen helposti löytää.

Jokkim Frese kumarsi ja palasi torille, sivuutti raatihuoneen ja poikkesi Piispankadulle.

Helposti hän huomasi, missä kapakan ovi oli, sillä sen ovesta tuli ja meni väkeä.

Kellaritupa, jonne hän saapui, oli ahdinkoon asti väkeä täynnä. Paljon oli siellä linnan varusväen upseereita, mutta runsaasti oli siellä kaupunkiin tulleita talonpoikiakin, jotka vietyään hevosensa joko "Vallin" puolella olevaan majataloon tai, noudattaen yleistä "maimeseri-tapaa", tuttujen kauppiaitten pihalle olivat saapuneet tänne iltaansa viettämään. Hiukan syrjemmässä istui joukko käsityöläisiä, jotka olivat tänne saapuneet korttia pelaamaan, arpaa heittämään, tupakkaa polttamaan ja ryyppäämään. Tämä joukko puhui monta eri kieltä, suomea, ruotsia, saksaa, jopa hollantiakin, sillä olihan moni kaupunkiin muuttaneista suvuista hollantilainen, ja kun näihin kuuluvat miehet kohtasivat toisensa, niin he mielellään käyttivät puheessaan pehmeästi sointuvaa äidinkieltään.

Krouvia hoiti muuan saksalainen, kauan Viipurissa oleskellut Nikolai Schaaf, jota kaikki yleensä kutsuivat Nike mestariksi. Nähdessään nuoren, komeapukuisen miehen viivyttelevän oven suussa riensi hän tätä vastaan ja sanoi syvään ja matelevasti kumartaen:

— Mikä tuottaa kapakalleni sen kunnian, että armollinen herra Jokkim
Frese sinne astuu jalallaan?

Sanat koettivat olla ystävällisiä, mutta niiden takana piili hieno iva, jonka Jokkimin terävä korva kyllä huomasi.

— Totta kai minä hänet tunnen. Hänhän on tämän kaupungin iloisin mies, vastasi Nike. Ja niin kauan kuin hän kapakassani viipyy, tiedän jokaisen istuttavan paikan olevan miestä täynnä, sillä hän osaa kertoa hupaisia juttuja enemmän kuin kukaan muu. Ja missä juttuja kerrotaan, siellä juomatavaratkin menevät kaupaksi.

— Onko hän täällä? kysyi Jokkim koettaen tupakan sauhusta samean ilman läpi nähdä, keitä kapakassa oli.

— Ei vielä, vastasi krouvari. Kolmessa paikassa Paul herra oleksii, isäntänsä kauppahuoneessa tilikirjojensa ääressä, tässä kapakassa viinituopin takana ja kaupungin naitujen tai naimattomien naisten kammioissa heidän vieressään.

— Niin, niin, kyllä tiedän, sanoi Jokkim Frese nauraen, että hän ainakin viimeksimainituissa paikoissa oleksii paljon.

— Mutta aina hän lopulta kuitenkin eksyy tänne, sanoi Nike, sillä hän on isäntänsä erikoisessa suosiossa ja saa juoda täällä ilmaiseksi niin paljon kuin nahkansa kestää.

— Kyllä Paul herra kohta tulee, hän sanoi sen minulle, kuului kapakan isännän vierestä pojan ääni.

Jokkim katsahti puhujaan ja näki kahdentoistavuotiaan, pienikasvuisen, vilkassilmäisen ja kalpean pojan. Jokainen kapakkaan poikennut tunsi erinomaisen hyvin Niken pojan, mutta Jokkimille, joka ensi kertaa jalallaan oli astunut krouviin, oli hän vieras.

— Mitä poikani Napukka, joksi kaikki häntä täällä nimittävät, Paul herrasta ilmoittaa, on totta, sillä hän on tämän herran suuri ihailija ja tuntee ja tietää tarkoin hänen matkansa. Niin, niin, olen ollut huomaavinani, että Paul herra usein käyttää tätä poikaa rakkauskirjeitten kuljettajana, sillä olen tuon naskalin käsissä usein nähnyt makeita leivoksia, joita valmistetaan vain kaupungin rikkaimmissa kodeissa.

— Jään siis odottamaan, sanoi Jokkim. Voitteko hankkia minulle sopivan istuinpaikan?

Hän ajoi kellarin perällä, korkealla laudoituksella varustetun seinän vierestä, muista erillään olevan pienen pöydän luota pois pari miestä ja viittasi Jokkimia tulemaan istumaan sinne.

— Istukaa tähän, armollinen herra, sanoi krouvari syvään kumartaen.
Tuon teille maistettavaksi syksyllä saapunutta parasta hispanialaista.

Nuoren Jokkim Fresen tulo herätti huomiota, ja kellarissa vallinnut hälinä oli laannut kaikkien kääntäessä katseensa häneen. Olihan hän kaupungin varakkaimpia miehiä hänen isänsä oli ollut kaupungin sotaväen kapteenina ja tuomiokirkon esimiehenä, hänen äitinsä taas, tuo kovista kouristaan ja suuresta suustaan tunnettu Katarina rouva, oli kaikkien kisällien kauhistus, hän kun tahtoi kaiken työn tehtäväksi melkein ilmaiseksi ja aina oli suoritettuun työhön tyytymätön. Hänen astuessaan kellarin toiseen päähän oli aivan hiljaista, mutta pian alkoi jälleen puheen läpinä ja laulun renkutus.

Jokkim heitti turkki viittansa hartioiltaan, ja silloin näkyi hänen hollantilaiseen kuosiin valmistettu musta samettipukunsa, jonka arvokkaisuutta lisäsi leveä, brysseliläisistä pitseistä valmistettu kaulus. Hän erosi tämän samalla yksinkertaisen, mutta aistikkaan asunsa kautta kaikista muista huoneessa-olijoista, joiden puvuissa oli noudatettu saksalaista kirjavuutta.

Nike palasi tuoden suuren hopeatuopillisen viiniä ja laskiessaan sen pöydälle sanoi:

— Jos armollinen herra aikansa kuluksi tahtoo saada sopivaa seuraa, niin pyydän tänne tulemaan herra Vitus Besolduksen. Kai hänestä on kuultu, sillä hänhän tässä kaupungissa ajaa asioita oikeudessa. Hän opettaa pojalleni viisauden alkeita ja senvuoksi saakin täällä ilmaiseksi juoda. Olutta kyllä, mutta aivan ilmaiseksi. Katsokaahan, minäkin tahdon tehdä pojastani oppineen herran, aivan samanlaisen kuin armollinen herrakin on. Kovasti Vitus herra soimaa poikani päätä kovaksi ja sanoo, että hänen opettamisensa on oikeata Herkuleen työtä, ja väittää, ettei sellaista lusikkaa eikä Nyrenbergin rattia ole, jolla voisi hänen päähänsä tietoa ammentaa. Napukka on viisas poika, mutta laiska, kovin laiska. Kun armollinen herra ja Vitus herra pääsisivät keskustelemaan, niin kyllä siitä viisautta irtaantuisi meidän tyhmempienkin varalta.

— Niinkuin armollinen herra itse tahtoo, sanoi Nike ja meni syvään kumarrellen pois.

Kun krouvari joukon läpi pujotteli pois, niin muuan tummatukkainen ja pitkäviiksinen mies, joka puvustaan päättäen oli linnan varusväen upseeri, viittasi hänet luokseen, ja Jokkimiin suunnatuista katseista saattoi tämä päättää hänestä keskusteltavan.

Huonetta valaisi talikynttilät, joiden niistäminen oli kapakan isännän pojan, Napukan, tehtävänä. Hän toi vähän ajan päästä Jokkimin pöydälle jalustan, jossa paloi kaksi kynttilää.

— Hänen pitäisi jo olla täällä, sillä minulla olisi tärkeitä tietoja hänelle annettavana ja hän odottaa niitä hartaasti, vastasi poika.

Hän odotti vieraan vielä kyselevän jotain, mutta kun tämä ainoastaan levottomana tömisteli jalallaan kellarin kivipermantoon, väistyi Napukka kellarin toiseen päähän, mutta joka kerta, kun Jokkim sattui suuntaamaan katseensa sinnepäin, näki hän pojan kirkkaitten silmien tarkastavan häntä.

— Tein varmaankin ajattelemattomasti tullessani tänne, mutisi nuori Frese itsekseen, sillä olenhan herättänyt aivan liian suurta huomiota, ja sitähän minun tällä hetkellä tulisi ennenkaikkea välttää. Mutta kun kerran olen tullut, niin täytyy minun jäädäkin, sillä lähtöni herättäisi vieläkin suurempaa huomiota, ja minun on ehdottomasti tänä iltana saatava puhutella Paul Moijia.

Pian oli kapakassa oleva joukko unohtanut huoneen nurkassa istuvan nuoren miehen, pitkäviiksinen upseeri vain silloin tällöin loi tutkivan katseen häneen.

Vähän ajan päästä Jokkim näki upseerin nousevan paikaltaan ja lähestyvän häntä. Tultuaan Fresen pöydän luo hän kohteliaasti nosti leveäreunaista ja sulkatöyhtöistä hattuaan, kumarsi syvään ja sanoi:

— Nuori Jokkim Frese ei varmaankaan enää tunne minua? sanoi upseeri. Nimeni on Didrik König. Sallitte varmaankin minun hetkiseksi istua seuraanne.

— Ei minulla ole mitään sitä vastaan odottaessani toista, sanoi
Jokkim jäykästi.

Kuultuaan nuoren miehen nimen hän muisti juuri vähää ennen ulkomaille menoaan tämän saman saaneen aikaan rettelöitä perheessä, jossa hän, Jokkim, paljon oleskeli. Raatimies Pietari Ruuthin leski, Sigrid, Viipurin entisen linnanherran Henrik Caréelin tytär, oli ollut iloinen nainen ja oli ihastunut Didrik Königiin. Alussa heidän välinsä lienevät olleet sangen hellät, mutta sitten Sigrid kyllästyi ihailijaansa, ja kun asessori Johannes Vassenius Turusta, jouduttuaan leskeksi, tuli häntä kosimaan, niin Sigrid suostui menemään hänen vaimokseen. Mutta silloin Didrik nosti mellakan ja väitti, että hänellä oli aikaisemmat oikeudet tähän naiseen. Koko kaupunki puhui tästä asiasta, ja juoruämmillä oli runsaasti keskustelun aihetta. Lopun lopuksi Sigrid meni Turkuun vieden mukanaan edellisestä avioliitostaan saamansa lapset, Henrikin, Jakobin ja Barbaran. Usein oli Jokkim kaipauksella muistellut kaunista Barbaraa, joka Viipurista lähtiessään oli vielä hento tyttö, mutta nyt jo varmaankin niinä kolmena vuotena, jotka hän oli ollut Viipurista poissa, oli neidoksi kehittynyt. Muistellessaan tätä kaikkea tunsi Jokkim vastenmielisyyttä tätä miestä kohtaan.

— Minulla ei ole mitään lemmenasioita, sanoi Jokkim niin tiukasti, ettei upseeri tohtinut enää jatkaa keskustelua tähän suuntaan.

— Paul Moij lainaa myöskin rahoja jokseenkin suurta hyvitystä vastaan, jatkoi Didrik. Mutta eihän rikkaan Fresen tarvitse sellaisissa asioissa kääntyä hänen puoleensa.

Tämä kuulustelu ja tiedusteleminen tuntui Jokkimista niin vastenmieliseltä, että hän varmaankin olisi jättänyt miehen ja lähtenyt, ellei samassa olisi huoneen toisesta päästä kuulunut riemuhuutoa.

Hän oli keikarimaisesti puettu, vaaleatukkainen nuori mies. Hän tervehti iloisesti hymyillen kapakassa-olijoita ja aikoi mennä erään pöydän ääreen istumaan, kun Nike riensi hänen luokseen ja viittasi kapakan perällä olevaan pöytään päin.

Paul heitti päällys takkinsa Napukalle, joka oli rientänyt häntä vastaanottamaan, ja astui huoneen poikki Jokkim Fresen luo.

Tämän nähdessään Didrik König kohteliaasti kumartaen väistyi ja meni puhuttelemaan krouvaria.

— Nimeni on Jokkim Frese ja olen teitä levottomana odotellut.
Istukaamme puhelemaan.

Paul vetäisi hienosta sinisestä verasta tehdyn takkinsa liepeestä, saadakseen pukunsa siten kiinteämmin mukautumaan hartioihinsa, ja istahti vastapäätä Jokkimia, ensin korjattuaan kädellään valetukkansa vasemman korvan juuressa olevaa nauhalla sidottua kähärää; sen tehtyään hän sormillaan hiukan levitti leveitä punaisenruskeita samettihousujaan ja kysyi:

Tarkoitatte Didrik Königiä, sanoi Paul. Toivon että kaikessa olemme yhtä paljon samaa mieltä kuin tässäkin, sillä tuo mies on mielestäni ilettävä.

— Samaa toivon minäkin, lausui Jokkim, sillä minulla on tärkeitä asioita teille kerrottavana.

— Sallikaa minun sitä ennen pyytää itselleni malja viiniä, sillä ulkona on kylmä ilma ja ruumiini kaipaa lämmikettä, sanoi Paul.

Hän viittasi luokseen Napukan, joka lähestyi kantaen hänen päällystakkiaan käsivarrellaan. Poika laski päällystakin penkille Paulin viereen ja juoksi noutamaan viiniä. Pian hän palasi tuoden hopeisen tuopin.

— Voitte. Tämän turvallisempaa paikkaa ette olisi voinut etsiä, vaikkapa salaliiton tekemistä varten. Kapakka on täynnä väkeä, olemme aivan huoneen nurkassa, kukaan ei voi meitä kuunnella.

— Siinä olette oikeassa, sanoi Paul. Mutta vielä oikeammin sanoisitte, jos lisäisitte: tälle maalle ja kansalle. Vaikka äitini kautta olenkin syntyäni hollantilainen, niin isäni kautta olen suomalainen ja olen tänne tultuani kokonaan kiintynyt tähän maahan, rakastan sitä koko sydämelläni, vaikka en ole sokea tämän kansan vioillekaan. Niin, olen hollantilainen. Isäni purjehti Amsterdamiin täältä Suomesta ja aikansa kuluksi rakastui erääseen hollantilaiseen tyttöön. Minä olen tuon iltahetken viettämisen tulos.

— Olen kuullut, että isäntänne, Antonius Borchardt, lainasi viime sodan aikana kuninkaalle suuret määrät rahaa, ja että hän silloin käytti teitä, aivan nuorta miestä, välittäjänä. Onko se totta? kysyi Jokkim.

— Vein muutaman nelikollisen plootuja Tukholmaan, vastasi Paul. Tein sen mielelläni, sillä olen aina halusta sekaantunut suuriin asioihin.

— Ehdottomasti, kaikessa siinä, mikä koskee tätä maata ja kansaa. Ja, lisäsi hän hymyillen, mitä rakkausjuttuihin tulee, niin olen niissä aivan verraton opastaja, sillä jollain tapaa olen ollut tekemisissä jokaisen tämän kaupungin kauniin naisen kanssa.

— Siinä suhteessa en apua kaipaa. Tarvitsen luotettavan henkilön seuraamaan minua ainakin Turkuun, ellei Tukholmaan asti, miehen, jonka seurassa aivan kenenkään huomiota herättämättä voin poistua kaupungista. Voitteko hankkia minulle sellaisen?

— Sattuma, joka niin usein leikkii meidän onneksemme, on tuonut tänne juuri sellaisen miehen kuin tarvitsette. Hän voi aivan turvallisesti saattaa teidät vaikka Turkuun asti. Hän odottaa tässä huoneessa minua, vaikka en vielä ole ennättänyt häntä huomata.

— Aivan kuin omaan itseeni. Hän on oikea suomalainen talonpoika, sanoissa hidas, mutta teoissa nopea.

— Kummastelette varmaan, sanoi Jokkim, miksi en ota ketään oman taloni väestä. Olen vasta aivan lyhyen ajan oleillut Viipurissa enkä tunne ketään niin hyvin, että voisin häneen täydellisesti luottaa.

— Tukholmassa sain teistä tiedot, joiden perustuksella luotan teihin täydellisesti.

Tätä sanoessaan Jokkim aivan kuin sattumalta laski oikean kätensä pöydälle siten, että muu käsi oli nyrkissä, paitsi etu- ja keskisormi, jotka olivat ojennettuina suoraan eteenpäin.

Tämä pieni liike teki Pauliin odottamattoman vaikutuksen; hänen kasvoilleen levisi ilon puna, ja hän tarttui Jokkimin käteen ja pusersi sitä lujasti.

— Siis tekin kuulutte liittoon! sanoi hän säteilevin silmin. Ja olemme olleet samassa kaupungissa tietämättä toisistamme mitään!

— Te ette minusta tietänyt mitään, sanoi nuori Frese, mutta minä kyllä teistä. Tukholmassa sain teistä tiedot, mutta en katsonut tarpeelliseksi mitenkään lähestyä teitä, jotta emme herättäisi huomiota.

— Luulin olevani yksinäni täällä kuninkaan soturina, sanoi Paul, ja nyt onkin minulla toveri ja liittolainen!

— Viipuri on monessa suhteessa epäluotettava kaupunki, sanoi Jokkim. Tänne ei voi eksyä montakaan meidän kaltaistamme miestä. Siksi täytyykin meidän sitä voimakkaammin toimia yhdessä. Viipurissa on hyvin voimakas saksalainen kansanaines, ja se on melkein enemmän tekemisissä ulkomaiden kuin muun Suomen kanssa, täällä on siis voitu kylvää tuota turmiollista oppia, jonka tarkoituksena on Ruotsin jäsen ohella Suomenkin onnen paneminen vaaraan.

— Tarkoitatte herttua Adolf Johanin vehkeilyjä, joilla hän tahtoo saada Ruotsin kruunun itselleen ja syrjäyttää nuoren kuninkaamme.

Molemmat nuoret miehet, jotka tähän asti olivat olleet aivan ventovieraita toisilleen, olivat tulleet äkkiä hyviksi ystäviksi sen kautta, että heidän molempien ajatukset olivat kohdistuneet niihin suuriin valtiollisiin vehkeilyihin, joita Tukholmassa harjoitettiin. Kun kuningas Kaarle X kuoli, niin hän määräsi seuraajakseen poikansa ja asetti valtakunnan asioita hoitamaan holhoojahallituksen, johon kuului monen ylhäisen ruotsalaisen herran ohella leskikuningatar ja kuninkaan veli. Kuningattaren sallivat ruotsalaiset istua tässä hallituksessa, mutta kaikilla oli suuri vastenmielisyys juonittelevaa herttua Adolf Johania vastaan. Säädyt kokoontuivat heti kuninkaan kuoltua ja päättivät syrjäyttää hänet. Tätä herttua ei koskaan antanut anteeksi ruotsalaisille. Ainoa mies, jota hän todella pelkäsi Tukholmassa, oli hänen vaimovainajansa isä, Pietari Brahe. Kun herttua meni uusiin naimisiin Pietari Brahen veljentyttären kanssa, niin hän sai tästä naisesta aviopuolison, joka alkoi yllyttää miestään vallan anastamiseen. Kaikki, mitä naisellinen viekkaus ja salakähmäisyys voi saada aikaan, ilmaantui silloin. Maassa vallitsi suuri tyytymättömyys holhoojahallitusta kohtaan, jonka aikana maa oli tavattoman suuressa määrässä köyhtynyt. Yleensä toivottiin holhoojahallituksen kukistumista, ja suuri liitto, johon kuului jäseniä kaikista kansankerroksista säätyjen mielipiteen valmistamiseksi, toimi siihen suuntaan, että nuori kuningas, joka läheni viidettätoista ikävuottaan, julistettaisiin täysi-ikäiseksi. Jos maassa vallitsi kaksi puoluetta, toinen kannattaen holhoojahallitusta, toinen sotien sitä vastaan, niin oli vielä kolmas ja vaarallisin, herttuan puolue, joka kaikkialta osasi värvätä itselleen puoluelaisia, luvaten heille suuria etuja siinä tapauksessa, että hän pääsee valtaan, ensin holhoojaksi ja sitten sitä tietä pitemmällekin.

— Ja oletteko saanut tietää jotain erikoista tässä kaupungissa, kysyi Paul, koska olette minua etsinyt?

— Sain Tukholmassa määräyksen pitää silmällä Viipurin maaherraa
Konrad Gyllenstjernaa, vastasi nuori Frese.

— Minä en koskaan ole luottanut tuohon tummaan herraan, sanoi Paul. Hänessä ei ole mitään muuta hyvää ja miellyttävää minun mielestäni kuin hänen kaunis nuori rouvansa. Mutta jättäkäämme naiset tällä kertaa. Tiedättekö siis jotain varmaa hänestä?

— Sattuma, joka usein saa suurta aikaan, on leikkinyt maaherran turmioksi, sanoi Jokkim. Muuan ajomieheni, joka toi ulkokartanostani halkoja, kohtasi tiellä lähettisotilaan, jonka hevonen oli kompastunut ja siinä nyrjäyttänyt jalkansa, ja mies senvuoksi pyysi päästä Viipuriin ajomieheni kuorman päällä. Tämä tapahtui tänään iltapäivällä, ehkä noin kaksi tuntia sitten. Ajomieheni on jokseenkin paljon väkeviin menevä, hänellä oli taskussaan "miehenvirkistäjä", ja yhdessä he lämpimikseen alkoivat kallistella sitä. Seurauksena siitä oli, että lähetti tullessaan linnan luo oli niin pehmoinen, että unohti rekeen laukkunsa, jonka ajomies toi minulle. Avasin sen, koska minua oli käsketty pitämään maaherraa silmällä, ja silloin löysin muutamia kirjeitä, jotka aivan selvästi osoittavat hänen vehkeilynsä herttuan hyväksi. Nyt nämä kirjeet ovat heti saatavat Tukholmaan Pietari Brahelle, joka on kuninkaan puolella. Minun täytyy oitis lähteä täältä. Jotta matkani pysyisi salassa, en voi turvautua sukulaisiini, sillä en ole heidän mielipiteistään aivan selvillä. Teidän nimenne sain kuulla Tukholmassa, siksi turvaudun teihin. Mainitsitte luottavanne erääseen mieheen, joka voi seurata minua matkallani. Mikä on hänen nimensä?

— Hän on hyvin erikoinen vanhus, jäntevä kuin tervaskanto, harvapuheinen, mutta paljon ajatteleva. Hän on viime vuonna luovuttanut tilansa pojalleen ja tämän apelle ja on siis nyt vapaa kulkemaan missä mielii. Hän on tuonut kaupunkiin jotain lännestä päin tulleita matkustajia, sillä hänen talonsa on jo kauan ollut tunnettu siitä, että se on jonkinmoisena kestikievarina. Ukko ei pelkää pitkiä matkoja ja käy mielellään suurissa kaupungeissa.

— Hän on juuri sellainen mies kuin tarvitsenkin, sanoi Jokkim. Hän voi viedä minut nopeasti ja varmasti Turkuun.

— Hänen seurassaan olette aivan turvassa, sillä Mikko on varovainen ja viisas eikä tee mitään tarkoin punnitsematta. Sitäpaitsi on hän iästään huolimatta ja lyhyestä vartalostaan välittämättä niin väkevä, että voi vääntää hevosenkengän suoraksi.

— Voiko hän siinä tapauksessa, että vastustajani jollain tavoin tekevät matkani jatkamisen mahdottomaksi, yksinään mennä Tukholmaan Pietari Brahen luo?

— Mikko ei pelkää mitään, hän menee minne häntä käskee, jos hän nimittäin vain pitää ajamaansa asiaa oikeana, sanoi Paul. Mutta kun matkanne voi todellakin olla vaarallinen, niin enkö minä saa seurata teitä? Ilmoitan isännälleni jonkun tekosyyn, kauppa-asioissahan on nyt hiljainen aika, hän päästää minut varmasti.

— Teidän lähtönne herättäisi heti huomiota, sanoi Jokkim. Minä olen niin vähän aikaa ollut kaupungissa, että minun poistumistani ei huomatakaan. Sitäpaitsi voi jokainen olettaa minun palanneen Tukholmaan, jossa viimeksi olen ollut. Kutsukaa tuo mies tänne!

Paul vilkaisi kapakassa-olijoihin ja viittasi eräälle lyhytkasvuiselle, sileäksi ajellulle, teräväsilmäiselle talonpoikaisvanhukselle, joka heti lähti liikkeelle, lähestyi nuoria miehiä ja jäi heidän viereensä seisomaan.

Mikko nyökkäsi ja katsoi harmailla, terävillä silmillään tutkivasti
Jokkimiin.

— Ei se tee mitään, kyllä mies kaikesta suoriutuu, sanoi Mikko hymähtäen.

— Jos matkalla minun jotenkin käy huonosti, niin täytyy teidän voida jatkaa yksinänne Tukholmaan, sanoi Jokkim.

Paul ojensi kätensä nuorelle Freselle ja sanoi, äänensä hiukan värähdellessä:

— Olette tänä iltana saanut minusta ystävän, joka on puolestanne valmis panemaan kaikki alttiiksi.

— Lähdetään sitten, mitä tässä suotta viivytellään, jos kiire on, sanoi Mikko.

— Jotta mitään epäilyksiä ei syntyisi, sillä en luota hitustakaan tämän kapakan isäntään, sanoi Paul, saa Mikko lähteä edeltäpäin Siikaniemen puolelle ja odottaa uuden kirkon luona siksi, kunnes tämä herra saapuu.

— Se on viisaasti ajateltu, sanoi Jokkim. Kun nähdään minun yksinäni ajavan kaupungin portista, niin ei kukaan epäile mitään. Onhan nyt kuutamo ja jäällä ajelijoita paljon, äskenkin vähää ennen tänne tuloani ajoi muuan joukkio asuntoni ohitse. Voidaan luulla minun menevän armastani tapaamaan.

— Minä siis menen, ja tunnin päästä tavataan Siikaniemen kirkon luona, sanoi Matti ja läksi astelemaan ovea kohden.

Jokkim istui jälleen pöydän ääreen, mutta juuri kun Mikko oli kadonnut ovesta, hän aivan kuin näytti muistavan jotain ja riensi hänen jälestään. Vähän ajan päästä hän palasi. Hän istui Paulin seuraan juttuamaan, ja jokainen sivullinen olisi voinut luulla heidän puhelevan kaikenlaisista hupaisista asioista, niinkuin nuorten miesten tapana on.

Jonkun ajan kuluttua Jokkim otti taskustaan nyrnbergiläisen, munanmuotoisen taskukellon ja sanoi:

— Kaupungin portit suljetaan kello yhdeksältä, minun täytyy sitä ennen poiketa kotiani järjestämään hieman asioitani.

Molemmat kättelivät toisiaan ja Jokkim poistui. Lähtiessään hän silmillään etsi kapakan isäntää maksaakseen hänelle juomansa viinin. Nikeä ei näkynyt missään, mutta kun Jokkim tuli eteishuoneeseen, niin tuli krouvari eräästä sivuovesta, josta epäilemättä mentiin varastokellareihin, ja lähestyi syvään kumarrellen Jokkimia:

Hän ojensi Nikelle hopearahan. Kapakan isäntä saattoi häntä kadulle asti ja seurasi katseillaan, miten Jokkim viittaansa kiedottuna kiirein askelin kulki pitkin Piispankatua Kuningattarenkadun poikki ja tuomiokirkon ohitse omaa taloaan kohden Haakonin portin luo.

Niken palatessa kapakkaan oli Paul jo keskellä permantoa kertomassa kaskuja suurella riemulla kuuntelevalle joukolle.

Paul huomasi kesken kaikkea, miten Nike viittasi Didrik Königille. Tämä kiirehti krouvarin luo, ja he puhuivat hiljaa kiihkeästi jonkun aikaa keskenään. Sitten upseeri nopeasti poistui kapakasta. Paul ihmetteli hänen äkkinäistä lähtöään, sillä aina oli tuo mies istunut kapakassa siihen asti, kunnes se raadin määräyksen mukaan oli suljettava.

Paul huomasi myös Napukan viittaavan jotain hänelle, mutta kun Paul tuli häntä kohden, niin Nike karjaisi jotain pojalleen, joka kiireimmän kautta riensi ovesta ulos.

II.

Iloista seuranpitoa oli kapakassa jo jatkunut pitkän aikaa. Paul oli aivan paraimmassa vireessään, ja toinen hauska kasku seurasi toistaan.

Noin tunti Jokkimin lähdön jälkeen palasi Didrik König kellariin ja tullessaan nyökkäsi Nikelle. Tämä nyökkääminen ei herättänyt kenessäkään mitään erikoista huomiota, ei Paulkaan olisi sille mitään painoa pannut, ellei hän olisi huomannut ilon leimahtavan krouvarin kasvoille. Pelko heräsi Paulissa. Oliko Königin poistuminen ja palaaminen jossain yhteydessä Jokkimin kanssa?

Vähän myöhemmin saapui Napukka ja tultuaan sisään tömisteli jaloistaan lunta ja puhalteli sormiinsa. Paul huomasi siitä kaikesta hänen käyneen ulkona, ja kun heidän katseensa yhtyivät, niin tiesi Paul Napukan päännyökkäyksestä, että tällä oli hänelle jotain tärkeää ilmoitettavana.

Kun Napukka pyrki Paulia kohden, niin tarttuikin Didrik hänen niskaansa ja talutti vastaan haraavan pojan isänsä luo kuiskaten muutaman sanan Niken korvaan. Tämä tarttui heti poikaansa käsiksi ja Napukan vastustelemista ja huudoista huolimatta talutti hänet kapakasta pois.

— Eivät nuo poikaviikarit koskaan tahdo ajoissa mennä levolle, sanoi
Didrik König nauraen.

— Onko nuori Frese päässyt matkalle vai eikö? ajatteli hän. Piileekö tämän kaiken takana jotain, vai kuvitteleeko levottomuuteni turhia vaaroja? Millä kummalla pääsen täyteen varmuuteen siitä, onko hän matkustanut pois vai eikö?

Kapakassa-olijat pyysivät Paulia jälleen kertomaan kaskujaan. Hän tahtoi lähteä, mutta väkipakolla pidätettiin häntä. Ja minne hän olisikaan mennyt ottamaan selkoa siitä, oliko Frese lähtenyt kaupungista? Jos jotain on tapahtunut, niin varmaankin Mikko tulee siitä ilmoittamaan. Viisainta oli odottaa. Ja hän alkoi jälleen kertoa kaskujaan.

Hän oli paraillaan kertomassa eräästä hullunkurisesta kalastusmatkasta, kun hän joukon keskellä näki Mikon vakavat kasvot.

— Vaikka nyt minut hirttäisitte, niin nyt minä taukoan. Enhän ole mikään jutturumpu, jota saa mielinmäärin pärryttää.

Hän meni Mikon luo ja veti hänet saman pöydän ääreen, missä oli aikaisemmin istunut Jokkimin seurassa.

— Olen odotellut Siikaniemen kirkon luona siihen asti, kunnes kuulin tuomiokirkon kellon lyövän määrätunnin. Sitten odotin vielä tunnin ajan. Kun mitään ei kuulunut, niin ajattelin, että jotain on tapahtunut. Palasin kaupunkiin. Portti oli kiinni. Kiipesin muurin yli. Menin Fresen taloon. Vanha renki sanoi herransa jo kaksi tuntia sitten lähteneen ajelemaan ja erään sotilaan tuoneen reen ja hevosen kotia. Kun tämän kuulin, niin tulin Paul herraa etsimään.

— Hiljaa! sanoi Mikko. Minä huomaan tuolla, jossa tuo mustaviiksinen upseeri istuu, pidettävän meitä silmällä. Ollaan aivan niinkuin puhuisimme kauppa-asioista.

Paul jatkoi puhettaan ja sen aikana aivan ajatuksissaan otti pöydälle jääneen leivänpalan ja alkoi sen pehmeästä sisällyksestä muodostaa palloja. Saatuaan ne valmiiksi hän sormiensa levottomana leikkiessä pisti pallon vieressään olevan seinän laudoituksessa olevaan reikään, joka oli syntynyt siten, että oksantappi oli pudonnut pois.

— Mutta kuka on voinut saada tiedon siitä, millä asioilla hän liikkui? sanoi Paul.

— Kyllähän urkkijoita aina on, vastasi Mikko. Niistä ei maailmassa koskaan ole ollut puutetta.

— Ja tuo asia? kysyi Paul. Miten sen käy, jos hän on joutunut vihollistensa käsiin?

Mikko aikoi juuri vastata, kun samassa Paulin oksan reikään pistämä leipäpallo putosi pöydälle.

Huomatessaan tämän Paul viittasi Mikkoa vaikenemaan ja katsoi terävästi seinään. Sitten hän katseillaan etsi kapakan isäntää. Kun tätä ei missään näkynyt, alkoi hän puhua Mikolle:

— Isäntäni suolavarat ovat tänä vuonna niin suuret, että kestävät varmaankin paljon yli avojäiden. Kysyit tervakaupasta. Isäntäni on kruunulta saanut oikeuden ostaa hiukan enemmän tervaa kuin tähän asti, vaikka Hannu Schmidt onkin suurimman määrän varannut itselleen; voit siis aivan turvassa tuoda tervan Lappeen markkinoille syksyllä. Onhan sinun tervasi aina ollut hyvästi ransittua, jotenka sitä mielellään ostaa. Hinta on tietysti se, minkä kruunu tervan hinnaksi on määrännyt.

Mikko katsoi silmät pystyssä Pauliin ymmärtämättä sanaakaan tämän omituisesta puheesta. Paul ei antanut hänelle aikaa vastata, vaan jatkoi:

— On jo myöhäistä, on aika mennä levolle. Sinä, Mikko, voit tulla yöksi meidän talon renkitupaan, siellä on kyllä sinulle tilaa niinkuin aina ennenkin.

Yhdessä he lähtivät ja eteistuvassa kohtasivat Niken, joka tuli varastokellariin vievästä ovesta.

— No, minne sellainen kiire on? sanoi krouvari. Eihän Paul herran vielä tarvitse levolle mennä. Jaksaahan nuori mies valvoa vaikka monta yötä yhteen kyytiin.

— Onhan tuota jo tullut valvotuksi oikein runsaasti, sanoi Paul nauraen. Täytyy mennä levolle, jotta näkee hellunsa edes unissaan.

Mikko ja Paul menivät kadulle. Tarkastettuaan, ettei Nike heitä seurannut, sanoi Paul nopeasti ja hiljaa Mikolle:

— Tuon pöydän vieressä olevassa seinälaudoituksessa on reikä, josta
Nike on kuullut nuoren Fresen puheet. Hän ilmoitti kuulemansa Didrik
Königille, joka taas vuorostaan on toiminut. Meidän täytyy saada
tietää, miten ystävämme on käynyt.

— Huomasin Napukan viittoilevan minulle, sanoi Paul. Tuo poika on minulle uskollinen ja tuli varmaankin ilmoittamaan minulle yhtä ja toista. Mieleni tekee saada tavata tuo poika. Mutta missä hän on, se on minulle epätietoista. Näin Niken tarttuvan pojan niskaan ja vievän hänet jonnekin. Minne, sitä en tiedä.

— Se on vaikeata, sanoi Paul. Yksi keino on vielä olemassa. Kaunis mies saa aina tietää mitä tahtoo, naisten kautta nimittäin. Menkäämme tapaamaan piika-ihmisiä.

He pujahtivat talon portin alitse ja hiipien seinän viertä tulivat eräälle pienelle ovelle, josta päästiin väentupaan. Kun Paul avasi oven, niin olivat kaikki jo levolla, paitsi muuan pullea piika, jonka silmät olivat tihruiset, tukka kuin valkoisen lehmän hännänpää ja suu aina raollaan.

— Paul herrako se on! huudahti tyttö iloissaan. Mitä kummaa herra täältä hakee?

— Että sekin ilo minulle kerran taivaasta annettiin! sanoi piika pannen kätensä ristiin.

— Napukkako? sanoi Maikku. Tuonnehan kellariin isäntä näkyi häntä raahaavan.

— Ei hän anna. Hän ei koskaan anna meille palkollisille kellarin avainta käsiin. Sanoo meidän varastavan.

— Ulko-ovelle kyllä voin viedä, sanoi Maikku, mutta poika on varmasti sisimmässä kellarissa, eikä sinne kuulu sanaakaan siitä, mitä ulko-oven takana puhuu.

— Mitä tärkeää asiaa Paul herralla pojalle olisi? Joko taas olisi rakkauskirjeitä kuljetettava?

— Niissähän asioissa minä liikun, vastasi Paul. Tai oikeammin sanoen, haluan tietoa siitä, miten hän on asiansa toimittanut.

— Jos menemme kellarin luukulle, niin siitä kuuluu puhe kyllä keskikellariin ja siitä sisimpään, sanoi hän.

Maikku läksi edeltä tuvasta, ja Paul ja Mikko seurasivat häntä.
Tultuaan pihalle näytti Maikku muuatta luukkua ja sanoi:

— Tuossa se läpi on. Mutta nyt minä menen pois, sillä jos isäntä näkee, että olen lähtenyt väentuvasta juuri siihen aikaan, kun kapakka suljetaan ja siis astioita on korjattava, niin antaa hän minulle huikeasti selkään. Ja sitä ruumiini osaa varjelen visusti.

— Mene, mene! sanoi Paul. Ja tuossa on sinulle ulkomaanherkkua pureskeltavaksi.

Hän pisti kouransa taskuunsa, otti sieltä manteleita ja ojensi ne
Maikulle. Tämä kiitteli ja juoksi tupaan.

— Napukka tuntee minun ääneni, sanoi Paul. Epäluulojen välttämiseksi on parasta turvautua lauluun. Sehän on kaikkien tunteiden kaunis esilletuoja.

Hän odotti. Ei kuulunut mitään. Hän lauloi saman säkeen uudestaan ja odotti.

Ne karkasi kimppuhun ystävän ja panivat hänet kiinni. Ja linnassa saa nyt istua hän ja olla kuin herra fiini.

— Napukka on nähnyt, että nuori Frese on vangittu ja viety linnaan, sanoi Paul hiljaa Mikolle.

Nyt lähteä mun täytyy taas tietä kulkemaan, kai kohta aika joutuu, kun sinut nähdä saan.

— Tuo herra olisi siis otettava linnasta pois, sanoi Mikko. Emme kai me häntä sinne jätä.

— Tuumikaamme, niin kyllä keinon siihen keksimme, sanoi Paul. Vapauttaa hänet tahdon, vaikka oma henkeni menisi. Hän luotti minuun, kertoi minulle kaiken, ja nyt hän saattaa epäillä, että minä olen hänet ilmaissut maaherralle. Jos hän on menettänyt kirjeet, jos ne ovat joutuneet vihollisen käsiin, niin onhan hänellä ainakin sanat suussaan, joilla voi väittää täällä petosta harjoitettavan.

— Ollessani menossa pois riensi hän jälestäni ja pisti ne käteeni sanoen: Pistä nämä poveesi, sinua ei kukaan epäile, jos vaara sattuu uhkaamaan!

— Mikä viisaus, mikä varovaisuus, huudahti Paul, oikein sitä ilokseen kuuntelee! Asia on siis pelastettu, mutta mieskin on pelastettava.

— Kaikille muille on sellainen asia vaikeaa, mutta ei minulle, sanoi Paul. Minulla on kaksi suurta auttajaa. Toinen on lipeä kieleni, jolla miehet johdatan, toinen kaunis muotoni, jolla naisia kuljetan. Huomenna ryhdymme toimeen. Päässäni on syntynyt pieni tuuman alku, mutta sitä on unella vahvistettava. Huomenna siis saamme nähdä, mitä minä voin. Vielä ei tässä kaupungissa ole ollut sellaista ovea, jota ei olisi avattu, kun minä otan oikein sunnuntaihymyni huulilleni, välkytän silmiäni ja supostelen. Maaherra Konrad Gyllenstjerna on ruma mies, ja hänellä on kaunis vaimo. Siitä minun tuumani alkunsa saa.

Näin puhellen olivat he saapuneet rantatorin laitaan Antonius
Borchardtin upean talon edustalle.

— Tuo herra luotti minuun, sanoi Mikko, ja hän saa kyllä nähdä, että Mikko Heikinpoikaan voi todellakin luottaa. Ellette te onnistu, niin sitten koetan minä voimiani. Minulla ei ole kaunista muotoa eikä lipeätä kieltä, mutta minulla on kourat, jotka murskaavat sen, mihin tarttuvat.

Ja aivan kuin koettaakseen voimiaan, mihin ne pystyvät, tarttui Mikko talon nurkalla olevaan kulmanväistökiveen ja nosti sen maasta.

III.

Seuraavana aamuna Paul meni Jokkim Fresen asunnolle saamaan tarkempia tietoja. Kartanolla hän tapasi talon vanhan rengin.

— Ei yksinään, vaan osa linnanväen sotilaita läksi, kuulin minä, viime yönä Turkua kohden, ja hän liittyi niiden seuraan.

— Täällä kävi tänä aamuna muuan linnan sotilaista tuoden kirjeen, jossa Jokkim herra ilmoitti lähteneensä Tukholmaan.

— Tietysti se totta puhui. Jokkim herra läksi eilisiltana ajelemaan, mutta vähän ajan päästä tuotiin hevonen ja reki kotia, ja tänä aamuna vahvistettiin kirjeellisesti se, mitä hevosen tuoja eilisiltana oli sanonut.

— Kuinka minä sellaista tohtisin mennä isännältäni tiedustelemaan? Arvelin, että ainahan lopulta tulee tietoon, missä suuret herrat liikkuvat.

Paul läksi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevaan suureen
Ruuthin taloon ja pyysi tavata Katarina rouvaa, Jokkim Fresen äitiä.
Pyylevänä, mahtavana ja karkeaäänisenä tuli tämä Paulin luo.

— En minä ole mikään täysikasvuisen pojan vartioitsija, vastasi
Katarina. Hänellä on lupa mennä minne itse tahtoo.

— Tiedän kyllä. Ja jos nuori naskalikin sen tietää tahtoo, niin sanonkin. Hän on matkalla Tukholmaan. Hän päätti eilisiltana myöhään matkastaan eikä sen vuoksi tullut enää siitä meille ilmoittamaan.

— Maaherran sotilas kävi tänä aamuna ilmoittamassa, että Jokkim oli liittynyt seurueeseen, joka saattoi maaherran vierasta Turkuun.

— Täydellisesti turvassa. Mitä asiaa sinulla olisi hänelle ollut? Tunnen sinut varsin hyvin. Sinähän olet Borchardtin sydämensä palavuudesta ja kielensä lipeydestä tunnettu kirjuri.

— Ne hommat ovat nyt menneet poikki, sanoi Katarina. Ja hyvä olikin, sillä minä en tahdo sukuuni mitään luhdin ovien tarkastajaa.

— Rouva kai tietää, että sellaisia miehet pyrkivät avaamaan. Ehkä on lähellä sellaista väkeä.

Samassa läiskähti tillikka Paulin korvalle, ja hän sai tavallista kovempaa kyytiä kadota portaita alas.

— Ne ovat menetelleet viisaasti, sen huomaan. Ovat lähettäneet tiedon nuoren herran matkasta Tukholmaan, jolloin kukaan ei osaa häntä kaivatakaan. Linnasta tietysti en mitään saa tietää. Napukka on jotain nähnyt, mutta millä saan hänet käsiini? Isä näyttää varjelevan poikaansa visusti. Mutta laulullahan ne Jerikonkin muurit sortuivat. Niin teen minäkin sille kellarin seinälle, jonka takana tuo poika viikari on.

Hän meni Borchardtin kapakkaan. Se oli aamulla aivan autio. Nike vain siellä yksinään hääri.

— Huomenta, sanoi Paul, ja kiitoksia eilisestä illasta, sillä se oli tavallista hauskempi. Täällähän oli oikea ilon mylly, minä olin sen jauhattaja, ja te saitte rasvaa kaataa rattaisiin, jotta ne eivät päässeet natisemaan. Missä Napukka on? Minulla olisi hänelle asiaa.

— Poika on eilen ollut luvattomilla teillä, ja minä olen pannut hänet salpojen taakse katumaan tekojaan, vastasi Nike katsoen vakoilevasti Pauliin.

— Millä luvattomilla teillä? sanoi Paul aivan viattomasti. Ette kai sillä tarkoita sitä, että hän oli viemässä muuatta rakkauskirjettäni?

— Niin te sanotte, mutta minulla on omat ajatukseni siitä, missä hän on ollut, lausui Nike.

— Enkö saisi kuitenkin kysäistä häneltä, miten hän on asiansa toimittanut? sanoi Paul.

— Jos teillä todellakin on ollut asioita hänen kanssaan, joita en häntä suinkaan tahdo kieltää toimittamasta, sillä maksattehan siitä pojalle runsaasti, niin pääsemme siitä piankin selville. Tulkaa, niin saatte minun läsnäollessani kysellä häneltä.

— Kyllä Napukka ja minä sinua vielä nenästä vedämme! ajatteli Paul astuessaan Niken seurassa portaita alas kellariin.

— Nyt kysykää, jos tahdotte. Minä seison tässä vieressä. Poika ei tiedä minun täällä olevankaan ja puhuu siis aivan niin kuin asiat ovat. Saammepahan nähdä, missä hän eilisiltana myöhään oli. Jos epäilykseni ovat oikeat, niin paha hänet perii, sillä minä en kärsi talossani vakoilijoita, minä, joka olen kunniallinen mies.

Nike sanoi tämän aivan hiljaa, jotta poika ei kuulisi oven toiselle puolelle mitään.

— Mehän ymmärrämme aina toisemme puolestakin sanasta, lausui Paul.
Niin tietysti nytkin.

— Tietysti, vastasi Napukka. Minä olen yhtä teidän kanssanne, niinkuin suutarin piki ja lanka.

— Hän käski sanomaan, ettei hän pitkään aikaan voi teitä tavata ja että kaikki on hullusti menossa. Niin hän sanoi.

— Kysykää nyt häneltä, missä hän oli eilisiltana myöhään? kuiskasi
Nike Paulin korvaan.

— Siitä huomaatte, että hänellä on jotain salattavana, sanoi Nike. Tulkaa pois, Paul herra. Poika saa olla siellä siksi, kunnes tunnustaa, missä oli eilen.

Kellarista tullessaan koetti Paul miettiä, mitä kummaa Napukka mahtoi tarkoittaa tuolla laulullaan, sillä hän ymmärsi, että poika ei mitenkään syyttä suotta olisi alkanut tuollaista järjetöntä renkutusta laulaa.

— Kas, juuri siinä onkin salaisuus, jota en voi teille ilmoittaa. Napukka tietää asioita, joita hänen ei ole hyvä tietää. Ja siksi hän saakin olla tuolla siksi, kunnes asiat kehittyvät hiukan pitemmälle.

— Minunko kellarissani? Joutavia. Siellä on niin paljon ruokaa, että hän voisi elää siellä aivan huoleti vaikka viisi vuotta.

— Nythän olette siis saanut tietää, että rakkausjuttunne on huonolla tolalla, siksi kai naamanne on noin murheellisen näköinen. Koettakaa miettiä, mitä Napukka tuolla kukolla ja kanalla tarkoitti, ehkä ne ovat jossain yhteydessä teidän asioittenne kanssa.

— Onpa ihme ja kumma, ellen saa sinua puijatuksi, sinä vanha konna ja vakooja! sanoi Paul kiukuissaan itsekseen.

Astellessaan asuntoaan kohden hän matkalla tuumi, mitä merkillistä Napukka mahtoikaan tarkoittaa tuolla kukolla ja kanalla. Äkkiä hänen kasvonsa kirkastuivat. Hän oli arvannut Napukan tarkoituksen.

Juoksujalkaa hän saapui Antonius Borchardtin päätaloon torin varrelle ja päästyään pihaan juoksi suoraa päätä talliin. Siellä istui talon siipikarja orrella talvimajoillaan. Varovaisesti lähestyen sieppasi Paul komean kukon kiinni. Mutta mikä meteli syntyikään silloin muussa siipikarjassa, kun heidän herransa ja komentajansa sillä tavoin oli joutunut vangiksi! Paul ei siitä välittänyt, vaan kietoi nuoranpätkän kukon jalkojen ympärille, laski sen maahan ja pani vielä varmuuden vuoksi vasun nurinpäin sen päälle. Sitten hän läksi tavoittamaan kanaa. Monen yrityksen jälkeen, jolloin talon hevoset jo olivat ennättäneet käydä levottomiksi, kanojen lennellessä hätääntyneinä orrelta orrelle ja pilttuusta pilttuuseen, sai Paul kanankin kiinni ja pian hän senkin oli pistänyt sidottuna vasun alle.

Tämä tapahtui viime tingassa, sillä talon hevosrenki tuli juoksujalkaa katsomaan, mikä melu tallissa oli. Nähdessään Paulin kysyi hän:

— Mikä kaakotus täällä on vallan päällä? Ovatko kanat kapinassa herraansa vastaan, ja ovatko hevoset sitä säikähtyneet?

— En tiedä, vastasi Paul nauraen koettaen piilotella vasua. Minä tulin sisään, ja heti täällä syntyi jumalaton melske.

Epäillen rengin viipyessään viimein huomaavan, mitä aikeita hänellä oli, tahtoi hän jollain tavoin saada tämän lähtemään pois ja lausui senvuoksi:

Renki läksi tallista, ja sinä aikana Paul kiireimmän kautta sieppasi vanhan matonkappaleen ja peitti sillä koriin kukon ja kanan, kiipesi kartanon aidan yli seuraavan talon pihalle ja siitä samassa kaupungin korttelissa olevan Borchardtin kapakkatalon pihalle. Nokkelasti hän pujahti krouvarin talliin ja pisti korin lintuineen sinne.

Palatessaan oman talon talliin oli kanamummo siellä paraillaan siunailemassa ja voivottelemassa, kuinka talon kukko ja muuan kana oli varastettu.

Paul oli tyytyväinen. Tällainen tapaus, sen hän tiesi, pian tiedetään viereisissä taloissa. Hän ei ollutkaan pettynyt, sillä muutaman tunnin päästä ilmestyi Napukka hänen luokseen.

— Arvasittepa oikein, mitä minä laulullani tarkoitin, sanoi Napukka Paulille. Isäukko päästi minut kellarista maalle ja kiittelikin vielä, kun sillä tavoin olin talon varallisuutta kartuttanut.

— Meillä ei nyt ole aikaa keskustella isästäsi, sanoi Paul, vaan ilmoita heti, mitä tiedät Jokkimista ja hänen katoamisestaan?

— Kun näin Didrik Königin katoavan meidän kapakasta ennen sen sulkemista, niin arvasin heti, että hän oli menossa jotain tärkeää toimittamaan. Hän meni sellaista kyytiä linnaa kohden, ettei kurkistanut kertaakaan taakseen eikä huomannut, että minä häntä seurasin. Pian hän palasi linnasta muutaman sotilaan keralla ja asettui jäälle linnan viereen piiloon odottamaan. Nuori Frese herra ajoi jäälle Haakonin portista ja aikoi sivuuttaa linnan, mutta samassa sotilaat ryntäsivät hänen luokseen ja vangitsivat hänet. Tämä kaikki tapahtui pikemmin kuin olen kertonutkaan. He sitoivat nuoren herran ja veivät hänet linnaan. Minä tulin heti Didrikin jälestä tänne ja aioin antaa teille joitain tietoja, mutta silloinpa nuo kirotut ottivat minut kiinni ja sadatellen vei isä minut kellariin. Kun kuulin teidän tulevan sinne, niin arvasin heti, että isä oli seurassanne ja tahtoi tietää, missä olin edellisenä iltana ollut. Mutta sitäkös minä hänelle olisin sanonut! Kun tiesin, että varkaus on ainoa seikka, jota hän pitää kunniallisena, niin koetin saada teidät ymmärtämään, mitä halusin. Ja kun kukko ja kana sitten ilmestyivät meidän talliin, niin hän heti päästi minut vapaaksi.

— Sinä olet viisas ja sukkela poika, sanoi Paul taputtaen Napukkaa päähän. Nyt meidän täytyy ajatella, millä tavoin vapautamme nuoren Fresen.

— Kai siitä jotain tulee, kun me kaksi panemme viisaat päämme yhteen, sanoi Napukka itse tietoisesti.

— Mitä keinoa sinä ehdotat? sanoi Paul hymyillen Napukan suurelle varmuudelle.

— Olen tätä asiaa miettinyt kellarissa istuessani, sanoi Napukka, ja olen tullut siihen ajatukseen, että se tapahtuu joko väkirynnäköllä tai viekkaudella.

Kauan he keskustelivat, ja lopputuloksena oli se, että vielä samana päivänä Napukka meni linnaan ja pyrki maaherra Konrad Gyllenstjernan puolison Martan puheille. Hänellä oli mukanaan kirje, jossa Paul siroin sanoin tunnusti rakkautensa. Kirjeen alla ei ollut nimeä.

Kun Napukka oli päässyt Martta rouvan luo ja tämä oli lukenut kirjeen, katsoi tämä vuoroin kädessään olevaan kirjeeseen ja kirjeen tuojaan.

Napukka seisoi hänen edessään hajasäärin, pää hiukan kallellaan, suu hymyssä ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

Hieno puna levisi Martta rouvan poskille. Hän aikoi sanoa jotain, mutta ei saanutkaan suustaan muuta kuin yskähdyksen. Hän hypisteli kädessään kirjettä ja mietti, mitä hänen tuli tehdä ja sanoa. Viimein hän näytti tehneen päätöksensä. Hän viittasi Napukkaa seuraamaan häntä pieneen kammioon, jossa he menivät istumaan ikkunakomeron penkille, talvipäivän valon tullessa sisään huoneeseen lasimaalauksilla varustettujen ruutujen läpi.

IV.

Konrad Gyllenstjernan puoliso Martta Ulfsparre oli vilkas, tummatukkainen ja tummasilmäinen nainen, hento ja aivan tyttömäinen, sillä hän oli vasta seitsemäntoistavuotias. Suku oli naittanut hänet, kysymättä laisinkaan hänen mielipidettään, Konrad Gyllenstjernalle, joka oli nuorta vaimoaan kahdeksan vuotta vanhempi. Heti häiden jälkeen oli hän saapunut Viipuriin, jonne Gyllenstjerna oli neljä vuotta sitten päässyt mahtavan sukulaisensa Pietari Brahen suosituksen nojalla, sillä valtakunnan drotsin äiti oli syntyjään Gyllenstjerna. Martta rouva oli vasta häiden jälkeen tullut huomaamaan, että hän paljoa mieluummin olisikin mennyt naimisiin miehensä vuotta nuoremman veljen Gustafin kanssa, joka juuri nyt nuoruudestaan huolimatta oli päässyt Tukholmassa oikeusrevisionin presidentiksi.

Linnan yksinäisyydessä istuessaan vailla nuorta virkeätä seuraa oli Martta kaivannut jotain seikkailua, kaivannut sitä aivan niin kuin kaipaa nuori nainen, joka ei vielä tunteestaan ole päässyt täydelliseen selvyyteen ja toivoo elämäänsä saapuvan olennon, joka kaiken muuttaisi aivan toiseksi, paljoa rikkaammaksi ja suuremmaksi kuin se oli, mitä hän tähän asti oli elänyt ja kokenut.

Ja nyt oli äkkiä tällainen seikka tullut. Hän oli saanut rakkauskirjeen. Ensi alussa hän olisi mielellään tahtonut heittää sen pois, olla loukkaantunut ja ylpeä, mutta uteliaisuus oli niin suuri, että hän ei voinut sitä tehdä. Istuttuaan ikkunakomeroon ja viitattuaan Napukkaa tulemaan lähelleen hän kysyi:

— Eikö armollinen rouva arvaa? sanoi Napukka, joka muisti, mitä Paul oli neuvonut häntä sanomaan.

— En vähääkään. Kirjeen laadusta ja sävystä päättäen on hän sivistynyt ja hieno mies.

— Te olette katseillanne haavoittanut hänen sydäntään, sanoi Napukka lapsellisen juhlallisesti.

Martta rouva oli hetkisen vaiti ja katseli ikkunan kautta häämöttävää talviauringon valaisemaa maisemaa, Turun siltaa ja sen takana olevaa niemeä. Hän tahtoi tietää kaikki, mutta häntä hävetti udella tuolta pojalta. Viimein uteliaisuus kuitenkin sai voiton.

— Mikä on hänen nimensä? Kautta kunniani, en arvaa, ketä olen katseillani haavoittanut.

— Paul Moij? Onko hän sama mies, joka viime sunnuntaina oli tuomiokirkossa puettuna leveihin punaisiin samettihousuihin ja siniseen takkiin? Hänen jalassaan oli hienot ruskeat saappaat. Hänen tukkansa on hyvin vaalea, ja vasemman korvan kohdalla on nauharuusu, jolla kiharat pidetään koossa. Onko se hän?

— Niin onkin. Ja urhoollinen hän on ja viisas, viisaampi kuin kaikki muut. Kun tulen hiukan vanhemmaksi, niin menen hänen palvelukseensa.

— Sinä sanoit, että hän on urhoollinen, miksi hän ei silloin tohtinut panna nimeään kirjeen alle.

— Hän pelkäsi kirjeen joutuvan vieraisiin käsiin ja siitä silloin tulevan armolliselle rouvalle ikävyyksiä.

— Nyt minä ymmärrän, sanoi Martta. Odottiko hän minun jotain vastaavan hänelle?

— Hän käski sanomaan tällä lailla: Jos armollinen rouva on suopea, niin tahtoisi hänen kuolemaan asti haavoitettu uhrinsa tulla häntä tapaamaan.

— Sehän on aivan mahdotonta! huudahti Martta. Unohdin aivan olevani naimisissa. Jos mieheni saa tietää minun saaneen rakkauskirjeen tuntemattomalta mieheltä, niin hän nostaa suuren mellakan. Ei, sinun täytyy mennä hänen luokseen sanomaan, että tästälähin ei hän saa minulle kirjoittaa enää sanaakaan.

— Paitsi jos hänellä on jotain oikein tärkeää asiaa ilmoitettavana, niin voit sinä tulla tänne siitä tuomaan sanaa.

— Paul herra käski sanomaan, että hän kyllä voi tulla tänne sillä tavoin, ettei kukaan aavistakaan hänen käyneen täällä, sanoi Napukka.

— Olisipa hauskaa häntä tavata. Mutta hän ei saa millään tavoin panna minua vaaraan.

— Hän ei pane ketään vaaraan, sanoi Napukka. Saan kai mennä sanomaan, että hän saa kyllä tulla, jos mielensä tekee, kyllä armollinen rouva ottaa vastaan.

— En tiedä mitä sanoisin, lausui Martta hätääntyneenä. En minä mieheni tietämättä voi ottaa vierasta miestä vastaan. Jos mieheni olisi poissa, niin se kävisi jollain tavoin päinsä, mutta eihän hän nyt keskellä talvea minnekään lähde.

— Tuleeko tästä mitään vai eikö? Minä en jouda näin kauaa jauhamaan samaa asiaa.

Hän oli käynyt kärsimättömäksi ja katsoi vihaisesti Marttaa. Tämä ensiksi ällistyi pojan äkkinäistä muutosta, sitten hän painoi hänet istumaan ja sanoi:

— Älähän hätäile, vaan anna minun miettiä. Kun asiaa oikein tutkin ja punnitsen, niin mitä pahaa siinä on, että tapaan vieraan miehen. Mutta en minä kuitenkaan muiden ihmisten puheitten tähden voi häntä tänne päästää. Mutta jos hän voi tulla sellaisella tavalla, ettei kukaan siitä tiedä mitään, niin ei minulla siinä tapauksessa ole mitään hänen käyntiään vastaan.

— Mene vain, mutta sano, että hänen tulee toimia sillä tapaa, ettei mieheni mitään huomaa.

— Kyllä hän sen osaa tehdä, vakuutti Napukka. Häneltähän minäkin olen oppinut menettelemään sillä tapaa, ettei toinen huomaa mitään, ei niin paljoa, että kynnellä raapaisisi.

Samassa hän vaikeni, sillä huoneessa ei hän nähnytkään Paulia, vaan hienon naisen, joka venetsialaista lasia olevan peilin edessä laitteli hienoa päähinettä koristuksensa kukkaseksi.

— Arvasinhan, että hän suostuisi, sillä nainen on aina nainen, ja kun mies häntä kauniisti lähestyy, niin taipuu hän aina!

— Häh! sai Napukka vain sanotuksi, niin hän hämmästyi huomatessaan, että tuo naisen pukuun verhottu olento olikin Paul itse.

— Älä siinä seiso silmät päästä putoamassa, sanoi Paul vilkaisten Napukkaan. Minähän se olen. Minä olin niin varma hänen suostumuksestaan, että olen pannut sotajuoneni alulle.

— Luuletko sinä, poika, että miehen muodossa pääsisin nuoren rouva luo. Kyllä minut siitä estettäisiin, ja Didrik König olisi kyllä kaikella tavoin minua aikeissani häiritsemässä. Mutta naisena avataan minulle kaikki ovet, siitä olen varma.

Hän nousi ja käveli huoneessa edes ja takaisin jalallaan aina kauniisti heittäen hameen laahoa kääntyessään.

— Mistäkö? Raatimies Hannu Schmidtin puoliso, Beata, on minulle ollut aina suopea, ja kun selitin hänelle asiani, niin hän toimitti tämän minulle.

— Ai, perhana! sanoi Paul. Nehän ovat leikattavat pois. No, samapa tuo, uhrataan sitten karvatkin ystävyydelle.

Hän meni peilin eteen ja leikkasi kauniit, hyvästi hoidetut, vaaleat viiksensä pois.

— Kas niin, nyt olen aivan kuin nainen, sanoi hän mielihyvillään katsellen kuvaansa. Ja nyt lähdemme heti valloitusretkelle. Sinä saat tulla minua saattamaan.

Hän otti oman, sulilla koristetun hattunsa ja pani sen Napukan päähän, sekä puki hänen ylleen komean, nahalla vuoratun takin.

— Kas niin, nyt sinä olet niinkuin ainakin hienon naisen palvelija.
Ja nyt lähtekäämme.

Yhdessä he astelivat toria kohden, Paul edellä ja Napukka nenä pystyssä jälessä. Muutamat päävahdissa olevat sotilaat kumarsivat jo kaukaa heille kohteliaasti, ja Paul vastasi kumarrukseen armollisen alentuvasti. Portista he menivät sillalle ja hitaasti astelivat linnaa kohden.

Sen portilla oleva vartijasotilas päästi heidät heti sisään, ja he astelivat pääportin yläpuolelle rakennettuun maaherran asuntoon vieviä portaita kohden.

— Mene edeltä ilmoittamaan Martta rouvalle, että hänelle tulee vieraita! sanoi Paul hiljaa Napukalle.

Tämä kiisi heti linnan portaita ylös ja palasi vähän ajan päästä parin palvelijan seurassa, jotka kunnioittavina odottivat portaitten juurella siksi, kunnes Paul oli astunut heidän ohitseen.

— Odota minua täällä portailla, sanoi Paul niin suloisella äänellä kuin suinkin osasi Napukalle.

Hänen tullessaan huoneeseen odotti Martta rouva siellä häntä. Huoneessa oli paitsi häntä Didrik König ja pari upseeria sekä palvelijoita, jotka juuri olivat kattamassa pöytää.

— En kuolemaksenikaan voi muistaa, kuka te olette, sanoi tämä pitkään katsoen Pauliin.

Mutta Paul ei häikäillyt, hän meni Martan luo, sulki hänet syliinsä ja sanoi hiljaa:

— Minä olen Paul Moij! Älkää huutako tai tehkö mitään hämmästystä osoittavaa liikettä.

Viimeinen varoitus oli turha, sillä heti Paulin nimen kuullessaan Martta kiljaisi ja lykkäsi hänet luotaan. Mutta Paul oli odottanut tätä ja piti häntä lujasti sylissään sekä suuteli häntä keskelle suuta, jolloin hänen huudahduksensa saattoi kuulua ilohuudolta.

Tämä kaikki oli niin odottamatonta, että Martta ei osannut tehdä mitään, ei sanoa mitään, hän vain seisoi paikallaan ja antoi Paulin syleillä itseään. Mutta Paul kääntyi huoneessa olevien puoleen ja sanoi suloisesti:

— Minä pyydän herroja ystävällisesti lähtemään, sillä meillä sukulaisilla olisi hiukan puheltavaa toistemme kanssa.

Herrat kumarsivat ja läksivät. Kun palvelijat olivat huoneesta menneet, sanoi Paul Martalle, joka yhä vielä seisoi paikallaan katsoen ällistyneenä Pauliin:

— Näette, etten pelkää mitään vaaroja ja että olen valmistanut kaiken niin, ettei teille tule mitään ikävyyksiä. Tässä puvussa ei kukaan minua tunne.

Jo tointui Martta ensimäisestä hämmästyksestään ja hänen luontainen iloisuutensa pääsi valloilleen. Hän alkoi nauraa kirkkaasti ja hillittömästi.

Kun ensimäinen jää tällä tavoin heidän väliltään oli murrettu, käytti
Paul heti asemaa hyväkseen ja alkoi tunnustaa rakkauttaan Martalle.
Tämä kuunteli hartaasti ja silmät ummessa häntä.

— Te puhutte niin kauniisti, sanoi hän viimein, että en laisinkaan ihmettele, miksi kaikki kaupungin naiset ovat aivan hullaantuneita teihin.

— Aivan varmaan. Minun luonani kävi eräänä päivänä kaupungin torvensoittajan Pirsdorffin vaimo. Hän on nilkku, kierosilmä ja laiha kuin humalasalko, mutta oli hänkin teidät huomannut. Ja tiedättekö, mitä hän sanoi kaupungin nuorten naisten opettelevan?

— Lausumaan teidän nimenne Moij niin, että samalla kuuluu muiskahdus. Se oli minun mielestäni niin hullunkurista, että koetin sitä vuorostani. Ja minä osasin heti!

— Niin te sanotte, lausui Martta huokaisten, jospa miehenikin sanoisi samaa. Hän ei ajattele minua laisinkaan, aina vain valtiollisia asioitaan. Ja niistä minä en ymmärrä yhtään mitään. Eilen hän oli aivan raivoissaan. Koko illan hän oli levoton ja rauhaton ja puhui minulle, että hänen täytyy saada haltuunsa muuan vaarallinen vihollinen.

— On, paljonkin, ainakin hän itse niin väittää. Hän sanoi eilen minulle, että ellei hän saa käsiinsä tuota miestä, niin hänen oma henkensä on vaarassa.

— Tuo mies ajoi eilen linnan ohitse, ja silloin Konrad otatti hänet kiinni. Nyt hän on turvassa linnan vankilassa, ja mieheni on siis pelastettu.

— Hän ei pääse karkaamaan. Vankilaan on vain yksi avain ja se on aina tuolla seinällä riippumassa samassa naulassa, johon illalla kaupungin porttien avaimet tuodaan. Vartija tulee hakemaan sen silloin, kun hän menee viemään vangille ruokaa.

— Mieheni ei sanonut hänen nimeään. Mutta mitä me hänestä puhumme, puhukaamme toisistamme. Sanokaa ihan suoraan, että liioittelette, kun sanotte rakastavanne minua. Ettehän tunne minua laisinkaan.

— Minä vakuutan, lausui Paul, että sen jälkeen kuin teidät ensi kertaa näin, en ole saanut unta silmiini, en ole ajatellut mitään muuta kuin teitä.

— Hyvä Jumala, mieheni! huudahti Martta. Jos hän näkee teidät täällä, niin hän surmaa teidät ja minut. Menkää piiloon, paetkaa!

— Se on myöhäistä! sanoi Paul nopeasti. Antakaa minun toimia, kyllä minä tästä suoriudun.

Konrad Gyllenstjerna astui sisään. Hän oli tuiman näköinen, karkeapuheinen, viidenkolmattavuotias mies.

— Tervetuloa, serkku, sanoi maaherra, mutta minä en mitenkään voi muistaa, kuka te olette.

— Rouvanne täti ja minun äitini olivat pikkuserkut, sanoi Paul. Olen
Sigrid Sparre.

— Vai niin, vai niin. Rouvani suku on hyvin kirjava ja laajalle levinnyt. En tunne lähimainkaan kaikkia hänen heimolaisiaan vielä, sanoi maaherra ojentaen kätensä Paulille. Tervetuloa! Hauskaa, että nuoria naisia tulee Martan seuraksi, sillä hän valittaa täällä kovasti yksinäisyyttä.

— Ja yksinäisyys on aina vaarallinen nuorelle, kauniille naiselle, sanoi Paul veikeästi.

— Saattaa niin helposti ruveta leikkimään toisten kuin oman miehensä kanssa.

Martta rouva oli miehensä tultua kalpeana seisonut paikallaan ja tuijottanut vuoroin häneen, vuoroin Pauliin.

— Onko rouvani edes tarjonnut teille viiniä tervetuliaisiksi? kysyi maaherra.

— Ei vielä, sanoi Paul. Ymmärrän sen varsin hyvin, sillä ensi ilossa tuskin muistimme, että sellaista onkaan maailmassa kuin ruoka ja juoma.

— Sellainen on korjattava heti, sanoi maaherra ja meni huoneessa olevan astiakaapin luo, otti siitä hopeisen maljan ja kaasi kannusta siihen viiniä.

— Helppohan teidän on sanoa, joka voitte päästä karkuun, sanoi Martta, mutta minä onneton, joka jään mieheni valtaan heti, kun kaikki tulee ilmi. Teidän täytyy millä tekosyyllä tahansa päästä pois täältä.

— Tuo vangittu mies on minun ystäväni. Minä tahdon hänet pelastaa.
Ja siinä te saatte minua auttaa.

— Minä toimitan sen tunnin päästä takaisin. Annan vain ottaa siitä mallin ja valmistaa uuden itseäni varten. Siten ei kukaan tiedäkään teidän olleen osallisena hänen pakoonsa, kun oikea avain on täällä.

Tämä keskustelu oli tapahtunut Martan ja Paulin välillä nopeasti ja niin hiljaa, että maaherra ei sitä kuullutkaan. Hän lähestyi malja kädessään Paulia ja tarjosi sen hänelle.

Kiittäen otti Paul maljan ja maistoi siitä. Kun maaherra vuorostaan vei maljan huulilleen, niin Paul seurasi katseillaan, miten Martta meni huoneen toiseen päähän ja otti sieltä naulasta suuren avaimen, jonka kätki pukunsa laskoksiin, ja sitten lähestyi heitä. Kun hän oli tullut Paulin viereen, pisti hän avaimen tämän käteen, ja sinä aikana, jona maaherra vei maljan pöydälle, kätki Paul avaimen hameensa taskuun.

Maaherra viittasi Paulia ja vaimoaan istumaan. Molemmat olivat aivan kuin tulisilla hiilillä. Paul ajatteli vain, miten pääsisi pakenemaan, sillä joka hetki hän pelkäsi tavalla tai toisella kaiken tulevan ilmi. Martta istui kalpeana ja rukoili ainoaa rukousta, jonka hän sinä hetkenä muisti, nimittäin hautauslukua.

Hetkisen puheltuaan Paul pyysi kohteliaasti anteeksi, että hänen täytyi kiirehtiä kaupungille, mutta maaherran pyynnöistä hän suostui palaamaan illemmalla linnaan ja jäämään sinne yöksi.

Ero oli hyvin sydämellinen. Gyllenstjerna suuteli uutta sukulaistaan, ja Paul teki samoin Martalle, jonka huulet olivat aivan kylmät.

— Ja nyt karkuun niinkuin lennossa, sanoi Paul nopeasti Napukalle,
joka portaitten yläpäässä häntä odotti. Minulla on vankilan avain.
Kun vain pääsemme täältä pois, niin kyllä sitten pelastamme nuoren
Fresen.

Kun hän juoksi portaita alas ja sitten kääntyi portille, näki hän siinä seisovan kaksi miestä. Hän tunsi molemmat; toinen oli kaupungin entinen raatimies, vanhuudenheikko ja höperö Barkhusen, ja toinen kaupungin tuomiokirkon tornin kellonsoittaja, ukko Trajanus.

Paulin aikoessa väistää miehiä töytäsivätkin molemmat häntä vastaan, ja pian olivat kaikki kolme maassa nurin niskoin. Nopeasti aikoi Paul nousta, mutta kaatuikin uudelleen, sillä vanha raatimies oli kaatunut hänen hameensa laahon päälle ja tarrasi nyt siihen kiinni.

— Mikä nainen se on, joka karkaa kirkkaalla päivällä, ihan kirkkaalla, valkoisella päivällä ihmisten päälle? sanoi raatimies ja veti hameesta täyttä voimaa.

— Hyvät miehet, antakaa minun mennä! huusi Paul ja ponnisti eteenpäin, mutta turhaan.

Napukka oli koettanut lykkiä raatimiestä syrjään, mutta tämä ei hellittänyt otettaan, vaan veti yhä kovempaa hameesta.

— Kunnon sotilas, pelastakaa yksinäinen nainen, jonka kaksi vanhaa miestä tahtoo vietellä keskellä linnan pihaa.

Tämä väite oli niin röyhkeä, että molemmat ukot samassa päästivät otteensa irti ja Paul nousi jalkeilleen. Mutta samassa putosikin alas hame, joka oli ratkennut, ja hänen miespuolinen pukunsa tuli näkyviin.

— Sehän onkin mies! sanoi sotilas, joka oli Didrik König. Kuka täällä tällä tavoin ilveilee?

— Nyt olen hukassa, ajatteli Paul. Auta nyt, järki, minua, muuten menee kaikki ympäri kuin köyhän maailma!

Hän aikoi lähteä karkuun, mutta samassa olivatkin portilla vahdissa olleet sotilaat rientäneet saapuville ja ottivat Paulin kiinni.

— Vai niin, vai niin, sanoi ilkkuen Didrik. Kyllä minä ymmärrän, mitä tekemistä Paul Moijilla on tässä talossa. Mutta nyt ne tuumat menivätkin myttyyn!

Mutta sitä oli helpompi sanoa kuin tehdä, sillä Napukka oli ketteräjalkainen ja kiisi minkä alta pääsi. Pari sotilasta läksi hänen jälkeensä tavoittamaan häntä, mutta turhaan.

Tänä aikana seisoi Paul hammasta purren kiukuissaan kahden sotilaan kiinnipitelemänä. Hän tiesi yrityksensä epäonnistuneen ja ajatteli vain, millä tavoin pelastaisi Martan joutumasta vaaraan.

Gyllenstjerna tuli rouvineen linnan portaille ja kysyi, mikä melun oli aiheuttanut. Muutamalla sanalla Didrik selitti kaiken. Gyllenstjernan silmät iskivät tulta hänen kuullessaan, mitä varten Paul oli tullut linnaan, ja huomatessaan, miten vaimonsa oli tavallaan ollut osallisena tähän kaikkeen. Hän etsi silmillään Marttaa, mutta tämä oli jo ennättänyt paeta huoneeseensa. Sinne päästyään hän vaipui tainnoksissa maahan.

Nyt kääntyi maaherran koko huomio Pauliin. Hän astui lähemmäksi ja karjaisi hänelle:

— Nyt ymmärrän koko tämän juonen! Vankilaan sinut suljen, ja kauan saat odottaa, ennenkuin sieltä jälleen ilmoille tulet. Tuokaa avain tänne!

— Avain on tässä, sanoi Didrik ja ojensi Gyllenstjernalle avaimen, jonka Paul oli Martalta saanut ja joka oli pudonnut hameen taskusta, kun muuan sotilas oli sen nostanut maasta.

— Tuuma oli oivallisesti laadittu, mutta myttyyn se meni, huusi maaherra. Ja nyt telkien taakse mies!

— Nyt sitä kai saa isänsä majan hyljätä ja mennä vieraille maille, sanoi Napukka itsekseen, päästyään kaupungin puolelle turvaan piiloutumalla niihin sokkeloisiin katuihin, jotka olivat tuomiokirkon ympärillä.

Istuttuaan aikansa erään vajan katoksen alla ja arvellessaan, että kukaan ei häntä enää aja takaa, hän uskalsi hiipiä esiin ja varovasti silmäillen ympärilleen mennä Paul Moijin asuntoa kohden. Täällä hän toivoi tapaavansa Mikon, jonka hän tiesi olleen tietoisen siitä matkasta, mille Jokkim Frese oli aikonut lähteä ja joka niin perin surullisesti oli päättynyt.

Kauppiaan väentuvassa hän tapasikin Mikon rauhallisesti vetämässä haikuja piippunysästä. Napukka meni hänen luokseen ja vihkaisi hänelle:

Mikko katsoi pitkään poikaan, nousi, naputti perskat piipustaan lieteen sen ohi mennessään ja asteli Napukan jälestä.

— Mennään Paul herran huoneeseen, sanoi Napukka. Siellä ei kukaan kuule meidän keskusteluamme.

— Mennään vaan, vastasi Mikko ja seurasi. Tultuaan Paulin huoneeseen ja suljettuaan visusti oven sanoi Napukka:

— Sekä Fresen herra että Paul herra istuvat nyt molemmat linnan kanakopissa kaakottamassa.

— Mitä sinä poika sanot! lausui Mikko ja tarttui kovasti kiinni
Napukan käsivarteen.

— Tulen juuri linnasta, jossa oli pihalla kova melu ja melske ja näin, miten…

— Se on Samuel, se on Samuel! kiljui Napukka iloissaan ja riensi avaamaan oven.

Huoneeseen astui kummallinen olento, jonka kaulaan Napukka heti hyppäsi. Mies oli tavallista pitempi ja pelottavan laiha, oikea luuranko ihmiseksi. Yllään oli hänellä kulunut puku, jonka monista laikollisista kohdista saattoi päättää, että se oli saanut kestää monet sateet ja tuiskut. Hänen kupeellaan riippui pitkä miekka, joka toisinaan hänen kiivaasti liikahdellessaan solui hänen laihojen sääriensä väliin ja esti hänen käyntiään. Hän oli noin neljänkymmenenviidenvuotias.

Miehen naama oli laiha, silmät suuret ja ulospäin pullistuneet, nenä oli terävä ja riippui ylähuulen päälle, varjostaen pitkiä punertavia viiksiä, jotka roikkuivat suun kummallekin puolen. Leuassa oli likaisen värinen suippoparta.

— Missäkö, vastasi Napukka, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän on joutunut hiirenloukkuun.

— Minä aivan tyrmistyn, sanoi Samuel. Kuka on uskaltanut sellaisen miehen kuin Paul Moijin pistää lukkojen taakse?

— Nuori Frese on siellä myöskin hänen seuranaan. Paul herra ei tule, ellemme pelasta heitä yhdessä.

— Vaikka siellä olisi viisikymmentä, niin kyllä minä linnan muurien sisältä otan heidät! sanoi Samuel.

— Nyt sinä, roikale, taas puhut tyhmyyksiä, sanoi Napukka. Älä siinä kerskaile, vaan keskustele tämän miehen kanssa, joka on Paul herran ystävä samoin kuin mekin molemmat, miten toimimme.

Tarkastus oli varmaankin Mikolle edullinen, sillä Samuel ojensi hänelle kouransa ja pusersi lujaa miehen kättä. Ja näin he solmivat ystävyyden heti ensi näkemällä.

— Ja nyt sinä heti kerrot, mitä täällä on tapahtunut, sanoi Samuel kääntyen Napukan puoleen.

Hän kertoi nyt tarkkaan kuuntelevalle Samuelille Fresen hommista, kuinka hän oli joutunut vangiksi, ja kuinka Nike oli teljennyt oman poikansa kellariin, kuinka Paul oli koettanut vapauttaa ystäväänsä, ja kuinka he molemmat viimein olivat joutuneet linnan vankityrmään.

Siinä he nyt yhdessä istuivat neuvottelemassa, ja monta tuumaa laadittiin, mutta mikään ei herättänyt Mikon täyttä luottamusta.

— Varmin keino on aina väkivalta, sanoi Samuel. Me menemme linnaan Matin reiän kautta, sitä vedenalaista käytävää myöten, joka päättyy tänne aivan lähelle.

— Linnanpuoleisessa päässä on suuri ovi, jossa on isot lukot, jatkoi
Mikko.

— Ennenkuin ensimäinen vartija on surmattu, lukko murrettu auki ja toinen vartija heittänyt henkensä, niin on jo syntynyt sellainen melske, että koko kaupunki sen kuulee, sanoi Mikko. Ja kun olemme linnan pihalla, niin emme vielä tiedä, missä vangitut ovatkaan. Jos jotain tahdomme saada aikaan, niin ensin on päästävä siitä selville.

Mikko oli tämän kaiken sanonut harvaan ja tyynesti, niinkuin hänen tapansa oli puhua.

Samuel myönsi tämän kaiken oikeaksi ja hieroi päätään löytääkseen tuuman, jonka avulla voitaisiin päästä selville siitä, missä molemmat vangit olivat.

— Me emme pääse linnaan kenenkään huomaamatta pääportista, siis on mentävä muurin yli. Mukavin tie on Revonhännän puoleinen muuri. Siinä on kaikenlaisia rakoja, niin että kyllä sitä myöten pääsee kiipeämään.

— Olen minä sitäkin ajatellut, sanoi Napukka. Meidän täytyy panna toimeen linnan toisella puolen sellaista, että jokainen rientää sitä katsomaan. Silloin voi kenenkään huomaamatta kiivetä linnanpihaan. Ja kun kerran siellä on, niin voi aina ottaa yhdestä ja toisesta seikasta selkoa.

— Siihenkin minulla on oma tuumani, vastasi Napukka. Pormestari Hannu Schmidtillä on kesy kettu. Me varastamme sen ja viemme jäälle. Sinä, Samuel setä, joka olet muutenkin tavoissasi ja olossasi merkillinen, saat kuljettaa sitä. Sitten sidomme sen häntään tappuroita suuren tukon ja sytytämme tuleen. Siitäkös illan hämärässä tulee sellainen iloinen valkeus, että kaikki linnasta ryntäävät sitä katsomaan. Ja kun ihmetys on oikein suuri, niin kiipeän minä Mikon kanssa linnaan.

— Suurenmoinen tuuma, sanoi Samuel. Sen pojan ajatus juoksee aivan hyrränä. Kyllä minä kettua jäällä tanssautan niin, ettei sen paremmin karhuntanssittaja sitä tee Lappeen markkinoilla.

Matti istui tyynenä kuunnellen ehdotusta. Kun hän oli sen joka puolelta ajatuksissaan punninnut, niin hän lausui mielipiteensä. Hän suostui tuumaan, mutta sillä ehdolla, että hän yksinään kiipeää muurin yli. Kun Napukka tahtoi kaikin mokomin ottaa retkeen osaa, niin sanoi Mikko, että yhden täytyi jäädä laatimaan uusia tuumia, jos tämäkin osoittautui tehottomaksi.

Illalla tuuma toteutettiin. Kun Samuel pitkänä ruipelona asteli jäälle taluttaen kesyä kettua sen kaulaan pannusta hihnasta, niin seurasi häntä suuri poikalauma huutaen ja meluten. Kettu oli tottunut ihmisten seuraan ja vain näytteli hampaitaan pojille, kun nämä tuontuostakin nappasivat sen tuuheaan häntään käsiksi.

Linnan lähelle jäälle tultuaan sitoi Samuel ketun häntään suuren tappuratukon, joka oli hänen kainalossaan. Tämä toimitus ei ollut muuten mahdollinen kuin siten, että hän otti ketun pään sääriensä väliin ja sitten sieppasi hännän käteensä. Pojat remusivat ja huusivat jäällä niin, että kaupungin asukkaita alkoi tirkistellä kaupungin portilta ja Siikaniemen puolelta, ja jo näkyi linnan muurillakin toinen utelias pää toisensa vieressä.

Kettu läksi heti täyttä vauhtia karkaamaan, ja pojat huusivat riemusta. Kettu juoksi ensin hädissään sinne ja tänne, sitten se ryntäsi kaupunkia kohden, mutta kun pelättiin koko kaupungin syttyvän tuleen, niin pantiin portti heti kiinni. Nyt kääntyi kettu linnaa kohden ja yritti sinne. Siellä syntyi suuri hälinä, ja koko linnan väestö oli liikkeellä. Kun ei kettu tännekään päässyt turvaan, niin se alkoi aivan linnan lähellä kiemurrella itseään lumessa sammuttaakseen palavan tukon. Tätä leikkiä kesti jokseenkin kauan, ja se käänsi linnassa olevien kaiken huomion puoleensa.

Napukka oli tullut toisten poikien joukossa jäälle ja katsellessaan tätä ketun piehtaroimista sanoi Samuelille hiljaa:

— Niin se tekee aivan kuin tilauksesta tekisi. Kyllä minä sille tänä iltana vielä syötän kokonaisen kanan.

Viimein sammui tappuratukko ja kettu läksi juoksemaan kaupunkia kohden, ensin hampain kiskottuaan tukon hännästään.

Paulin huoneessa odottivat Samuel ja Napukka Mikon paluuta. Ajan kuluksi kertoi Samuel matkoistaan, joilla hän oli ollut. Eiväthän nuo matkat mitään aivan rehellisen miehen matkoja olleet, sillä moni varkaus ja kaikenlainen muu pahanteko oli niiden sisältönä, mutta ihastuksella Napukka niitä kuunteli.

Samuel oli ollut Turussa jonkun vuoden ylioppilaana ja sitten sotilaana, joka ei missään joukossa ollut pysynyt kauaa aikaa. Hän joi liikaa, ei ollut aivan rehellinen, ja kun hän sai hiukan humalaa päähänsä, oli hän niin kerskaileva, että toisia aivan hirvitti. Hän oli jättänyt sotilaallisen ammattinsa, vaikka hän yhä kantoikin miekkaa, ja oli ollut jo parisen vuotta Paulin asioita hoitamassa pitkin Savoa ja Hämettä. Hän puijasi talonpoikia Paulin eduksi, osteli tervaa etukäteen ja maksoi siitä vähemmän kuin mitä kruunu määräsi. Hän tunsi kaikki seudut ja kaikki varakkaimmat talonpojat. Napukkaan hän oli kovasti kiintynyt, ja jokaiselta matkaltaan hän aina toi jotain tuliaisiksi lemmikilleen.

Heidän odoteltuaan pitkän aikaa ilmestyi Mikko viimein. Hän oli kiivennyt linnan pihaan, oli siellä harhaillut sinne ja tänne ja pujahtanut sisään vankitornin ovesta, joka oli kuudentoista ratsumiehen rintahaarniskalla raudoitettu, vähän sen jälkeen kuin vartija pujahti katsomaan, mikä melu jäällä oli. Vankihuoneen lattiassa oli luukkuovi, jonka alta Mikko oli kuulevinaan ääniä. Hän alkoi huutaa ja Paul vastasi. Samassa vartija tuli ja ajoi Mikon pois.

Nyt ei ollut enää mitään muuta jälellä kuin keksiä keino, minkä avulla päästään torniin, ja miten tuodaan vangit vapauteen.

— Kun kerran tiedämme, missä he ovat, sanoi Napukka, niin on ihme ja kumma, ellemme heitä sieltä tuo poiskin. Ja minä lupaan ja vannon, että minä tämän kaiken kyllä niin järjestän, että tässä huoneessa vielä kaikin yhdessä istumme ja iloitsemme.

— Tuo poika puhuu melkein yhtä suurellisesti kuin minäkin, sanoi Samuel nauraen. Mutta kun hän kerran jotain lupaa, niin hän sen pitääkin, jota minä en aina tee.

VI.

Kun raskas luukku rämähti Paulin yläpuolella kiinni, niin hän alkoi hapuella eteenpäin. Astuttuaan muutaman askeleen kuuli hän äänen sanovan:

— Minä, Paul Moij, täällä olen, nuori herra Frese, ja pyydän anteeksi, kun näin tulen häiritsemään teitä.

— Keksin mielestäni oivallisen keinon vapauttaakseni teidät täältä ja nyt olenkin itse joutunut ansaan.

— Nuo tärkeät paperit, ne ovat kai sentään pysyneet joutumatta maaherran käsiin?

— Ne ovat Mikko Heikinpojalla, ja tiedän, että hän ei niitä päästä huostastaan muuten kuin henkensä keralla.

— Hän teki täydellisesti luotettavan vaikutuksen, ja olenkin ollut noiden syytöspapereitten suhteen aivan rauhallinen. Mutta niillä ei ole mitään tehoisaa voimaa, ellei niitä viedä Tukholmaan sellaisen miehen käsiin, joka voi toimia tämän maan hyväksi.

— Sen käsitän kyllä, sanoi Paul. Mutta sitä varten on meistä jommankumman, tai vaikkapa molempienkin, päästävä tästä vankilasta pois.

— Sattuma toi meidät tänne ja sattuma kyllä meidät auttaa vapaaksikin. Minä olen sattuman kanssa aina ollut erinomaisessa sovussa. Se vilkuttaa minulle aina silmää silloin, kun menee ohitseni. Ja minä tartun siihen ja hyödyn aina. Sattuma on nainen, ja minä olen aina kaiken naisellisen kanssa tullut erinomaisen hyvin toimeen.

— Pohjaltaan on luonteeni hyvin vakava, sanoi Paul, vaikka kukaan ei sitä tahdo uskoa. Iloisuus on ainoastaan jonkinmoisena vuorilautana. Sen alla on kyllä lujaa ja varmaa perustaa, sen takaan.

Iloinen keskustelu haihdutti miesten mielestä hetkiseksi kaiken alakuloisuuden. Paul johtui, kertoessaan käynnistään Martta rouvan luona, juttuamaan kaikenlaisista seikkailuistaan naisten kera, ja toinen hupaisa kasku seurasi toistaan.

— Niin ikävää kuin onkin tällainen vankityrmässä istuminen, niin on siitä kuitenkin se hyöty, sanoi Jokkim, että meillä on tilaisuus lähemmin tutustua toisiimme.

— Samaa minäkin tässä olen ajatellut, vastasi Paul. Olen kauan kaivannut sopivaa seuraa itselleni, löytämättä sitä. Nyt olen kohdannut teidät ja siksi aionkin riippua kiinni teissä siksi, kunnes minuun väsytte ja ajatte minut luotanne pois.

— On kyllä, mutta melkein aina sellaista, jota minä joko huvitan tai käsken. Ja siihen sellaiseen väsyy ajan mittaan. Ja sitten naiset! Kun mies helposti voittaa naisten suosion, ei hän sille pane enää mitään arvoa. Nainen on ajankulu, ei muuta.

— Olemme molemmat olleet kauppa-asioissa, sanoi Jokkim, ja siksi sallikaa minun tehdä teille pieni vertaus sen perusteella. Kauppa-asioissa on usein paljous edullisempi kuin laatu, sillä paljoudella voi pettää ostajan. Rakkaudessa paljous pilaa laadun!

Näin puhelivat miehet vankilan pimeydessä. Kohteliaita ja huomaavaisia he olivat toisiaan kohtaan, niin huomaavaisia, että kun Paul vähäksi aikaa otti takkinsa yltään, hän sen johdosta pyysi anteeksi tyrmätoveriltaan.

— Niin hauskaa kuin seuranne onkin, sanoi Paul, niin kaipaan kuitenkin vapauteen. Paljoa mieluummin keskustelisin kanssanne silloin, kun saisin nähdä kasvonnekin. Ihminen on vasta silloin toisen seurassa kotonaan, kun katse yhtyy katseeseen ja siitä voi lukea kaiken sen, mille ei ole sanoja keksitty.

— Kukaan ei tiedä täälläolostamme, sanoi Jokkim. Kuinka siis kukaan voi ryhtyä puuhaamaan vapautustammekaan?

— Teidän poissaoloanne ei varmaankaan kaivata, sen tiedän siitä, että itse olin kyselemässä ja omaisenne uskovat teidän lähteneen länttä kohden. Mutta minun poissaoloni kyllä huomataan, sillä olen jokaisen viikonpäivän luvannut jollekin neitoselle. Kun minua ei kuulu, niin syntyy tietysti suuri kysely, ja lopulta tulee kaikki ilmi. Olen aivan varma siitä, että naiset panevat toimeen täydellisen sotaretken vapauttaakseen minut…

Vanginvartija avasi lyhty kädessään luukkuoven ja laski nuoralla vasun vangeille. Vasussa oli paistettu pyy ja olutruukku.

— Armollinen rouva lähetti kaikessa hiljaisuudessa nämä, sanoi vanginvartija.

— Naisten pelastamiskykyyn en kuitenkaan luota täydellisesti, sillä vaaran hetkenä nainen aina hätääntyy. Mutta Napukan uskon toimivan tänä hetkenä eduksemme. Se poika on viisaampi kuin kukaan arvaakaan. Ja jos hän ilmestyy tuolle luukkuovelle, niin en siitä laisinkaan hämmästy. Hän on vangitsemisenne johdosta jo osoittanut sellaista harvinaista kekseliäisyyttä, että vähällä piti, etten olisi niin hienon hienoa älykkäisyyttä ymmärtänytkään.

Ja Paul kertoi, miten Napukka oli pakottanut Paulin varastamaan kukon ja kanan isäntänsä tallista.

— Kun olen varma siitä, että jokseenkin pian pääsemme täältä vapaiksi, sanoi Paul, niin käyttäkäämme aikaa hyväksemme tuumiaksemme, millä tavoin Tukholmassa pääsemme toiveittemme perille ja saamme hallituksen silmät näkemään, millainen mies on Viipurin maaherrana.

— Kuningas on vielä lapsi, sanoi Jokkim. Ainoa mies Ruotsissa, jolla todellakin on rakkautta Suomea kohtaan, on Pietari Brahe. Hän kuuluu holhoojahallitukseen ja on sen arvokkain ja mahtavin henkilö. Hänelle voimme puhua kaikki suoraan. Jos meillä on todistuksia näytettävinä, niin on voittomme varma. Ruotsin täytyy entistä enemmän ottaa varteen tämä maa ja sen kansa. Me emme ole ainoastaan Ruotsin sotaväen hankkija ja verojen maksaja, vaan on meillä oikeuksiakin. Ne Ruotsi niin mielellään unohtaa. Ruotsin puolella on niin paljoa helpompi tulla toimeen, että laumoittainhan viime vuosikymmeninä on muuttanut ihmisiä täältä lahden toiselle puolen. Minä en voisi sitä tehdä. Minulla on yksi ainoa maa omani, se, jossa olen syntynyt. Minä en voi siitä erota, en voi sitä heittää pois.

— Minä olen vieraassa maassa syntynyt, sanoi hän. Olen oksa, joka olen istutettu uuteen maahan, ja tunnen siinä hyötyväni. Minä en kuitenkaan aina jaksa uskoa kylliksi voimakkaasti, auttakaa te minua silloin, kun tulen heikoksi.

Tyrmässä oli kauan aikaa aivan hiljaista, kun molemmat miehet istuivat pahnoilla ja lujasti puristivat toistensa kättä, kumpikin vannoen sielussaan valan, että he eivät toisiaan minään vaaran hetkenä tule hylkäämään.

VII.

Seuraavana päivänä Napukka läksi pienelle tarkastusmatkalle aivan yksinään. Lähellä Borchardtin taloa oli vallituksen takana lautakatoksen suojassa sen käytävän suu, jonka kautta kaupungista vaaran hetkenä saatettiin päästä salmen alitse linnaan. Käytävän suulla istui vahti, koettaen lammasnahkaturkkiin käärittynä pysyä lämpimänä.

— Jos pakkanen tulee tiukemmaksi, niin silloin olen hyvällä alulla, tuumi Napukka.

Usein ennenkin oli Napukka tullut tälle paikalle keskustelemaan vahtisotilaitten kanssa ja tuonut heille kapakasta milloin mitäkin suuhun pantavaa. Kun hän nyt ilmestyi, niin oli hänen kainalossaan ravintolan vanha kollikissa.

— Pahojahan minulla on mielessä, vastasi Napukka viattomasti. Aion opettaa sitä ottamaan kiinni rottia, jotka tuossa käytävässä asustavat.

— Sinne et pääse, sanoi sotilas. Sinne pääsy on ankarasti kielletty. Miksi minä muuten tässä istuisin palelemassa, jos sinne saisi mennä kuka tahansa. Sitten eilispäivän on annettu aivan tiukka määräys, että jokainen, joka yrittää tästä käytävästä mennä sisään, on vaikka tapettava, ellei muulla keinolla saa häntä seisahtumaan.

— Olenhan minä ennenkin siellä ollut, sanoi Napukka. Mikä hätä nyt on, kun ei sinne päästetä enää ketään?

— Ei sitten mikään muu auta kuin mennä tämän jalon elukkani kanssa muualle harjoittamaan metsästystä.

— Älähän mene nyt heti, poika, pois, sanoi sotilas, vaan jää tänne minua vähäksi ajaksi hauskuuttamaan. Minä kerron sinulle kyllä kaikenlaisia hupaisia juttuja siitä, mitä olen ulkomailla sattunut näkemään.

Napukka istui sotilaan viereen, ja tämä alkoi haastella matkoistaan Saksaan ja Hollantiin. Hän kertoi suurista kaupungeista ja kertoi ihmeellisistä eläimistä, joita oli sattunut näkemään Alankomaissa, minne niitä kaukaisilta mailta oli tuotu. Hän kertoi nähneensä ihmeellisiä petoja ja kummallisia lintuja, joista muuankin, jota papukaijaksi sanottiin, osasi puhua. Mies, joka sitä oli näyttänyt rahan edestä, oli ansainnut suuret summat.

— Minunkin pitäisi saada sellainen ihme-elävä, jota voisin rahan edestä näyttää, sanoi Napukka, jonka päässä kertomusta kuullessa oli syntynyt ihmeellinen tuuma.

— Ei niitä tänne asti tuoda, sanoi sotilas. Kyllä sinä saat tyytyä tämän maan eläimiin.

— Mutta jos minä laittaisin tästä vanhasta kollikissasta uuden ja ihmeellisen eläimen, sanoi Napukka.

— Panisin sille siivet ja sitoisin suuren pyrstön sen häntään. Eiköhän jokainen tulisi katsomaan sellaista eläintä, joka ei olisi kissa eikä lintu, vaan molemmat yhtaikaa?

— Pidähän tätä, niin minä menen noutamaan meiltä metson siivet ja pyrstön.

Napukka laski kissan sotilaan käsivarsille ja läksi kiireimmän kautta juoksemaan. Ensiksi hän livisti Paulin huoneeseen, jossa Mikko ja Samuel istuivat tuumimassa.

— Nyt minulla on keino tiedossa, millä pääsen linnaan, huusi Napukka hengästyneenä.

— Sen saatte nähdä vielä tänä iltana. Tänään me pimeän tultua menemme linnaan ja tuomme miehet pois.

Näin sanottuaan hän livahti ovesta pois omaan kotiinsa. Pian hän sieltä palasi tuoden metson siivet ja pyrstön, jotka hän Maikulta oli kerjännyt, sekä narua.

Sotilaan luokse tultuaan, joka oli pannut kissan turkkinsa alle lämpimiin, hän innostuneena alkoi selittää, että nyt se ulkomaanelävä tehdään yksissä. Sotilas alkoi nauraa ja auttoi Napukkaa sitomaan kiukkuisesti pyristelevän ja vimmatusti raapivan kollin hartioihin metson siivet ja häntään pyrstön. Kun ihme-elävä näin oli saatu valmiiksi, otti Napukka sen syliinsä ja seisoen maanalaisen käytävän suulla laski kissan aivan kuin epähuomiossa maahan. Kissa läksi heti täyttä kyytiä pakoon käytävään.

— Sinne se meni ja sinne katosivat ansiot! ruikutti Napukka. Minun täytyy mennä ottamaan se kiinni, ennenkuin rotat sen syövät ilmi elävältä, kun se noissa siivissään ei osaa pitää puoliaan.

— Mutta eihän kukaan tiedä minun sinne menneen, sanoi Napukka. Ethän voi antaa viattoman elukan kuolla sellaisella surkealla tavalla!

— Jos päästät, ja miksi et päästäisi, kun ei kukaan meitä kuitenkaan näe eikä kukaan tiedä minun siellä käyneen, niin sieppaan isäni kellarista pullon oikein hyvää viiniä ja kuljetan iltahämyssä tänne.

Tämä lupaus teki vilusta värisevään mieheen heti vaikutuksensa. Hän vilkaisi ympärilleen, ja kun ei lähettyvillä ollut ketään, niin hän kuiskasi:

Päästyään portaita alas saapui hän pimeässä salmen-alaiseen osastoon, joka oli rakennettu paksuista paaluista. Vettä tihkui paalujen välistä, ja käytävän pohja oli jäätynyt iljangoksi. Napukka tapasi piankin kissan, joka kynsin hampain repi koristuksiaan pois. Mutta poika ei hänestä välittänyt, vaan asteli yhä eteenpäin. Viimein hän saapui käytävän päähän, nousi liukkaita kiviportaita ja tuli tammiovelle.

— Kyllä tämän jollain rikotuksi saisi, ajatteli hän, mutta toisella puolella on varmaankin vahti, ja siitäkös syntyy taas melske ja mellakka.

Hän palasi peläten sotilaan tulevan levottomaksi hänen viipymisestään, koppasi matkalla kissan syliinsä ja saapui käytävän kaupunginpuoleiseen päähän.

— Siellä se kissa luisteli liukkaalla jäällä, sanoi hän päästyään sotilaan viereen. Se oli paennut aivan perimpään sopukkaan, suuren oven luo. Jos se olisi ollut auki, niin kylläpä sitten olisi saanut tätä elukkaa hakea.

— Ole huoleti, se ovi on aina kiinni, ja avain on minun taskussani, sanoi sotilas.

— Vai niin, sanoi Napukka siihen aivan kuin ohimennen, mutta hänen silmissään välähti omituinen tuli. Minä menen nyt, mutta kyllä palaan illalla, kun ei kukaan huomaa, ja silloin tuon sellaista viiniä, että on aivan kuin tuli kiertäisi suonissasi.

Maiskuttaen suutaan ja vilkaisten sotilaaseen veitikkamaisesti hän läksi juoksemaan pois roikottaen kollia kainalossaan.

Hän aikoi poiketa Paulin asuntoon ilmoittamaan Matille ja Samuelille, mihin tuloksiin hän oli tullut ja mitä hän aikoi, mutta samassa heräsi hänessä uusi ajatus.

— Mitähän, jos aivan yksin hommaisin koko tämän jutun! Kylläpä
Paul herra tulee iloiseksi, kun hän vapaudestaan saa minua kiittää!
Osaanhan minä tässä yksinkin toimia.

Iltahämärässä Napukka hiipi isänsä kellariin varastettuaan hänen avaimensa ja toi sylissään kokonaista kuusi viinipulloa parasta mehua, mitä siellä oli. Pullot hän kätki vasuun ja se kainalossaan hän läksi astelemaan maanalaisen käytävän suuta kohden.

Sotilas otti hänet suurella riemulla vastaan. Pian oli pullo hänen suunsa kohdalla ja hän otti siitä oikein tuntuvan kulauksen. Napukka tunsi jokaisen viinilajin vaikutuksen ja tiesi tämän voimakkaimmaksi. Pian oli humala noussut vahtisotilaan päähän, hän tuli tunteelliseksi ja alkoi kertoa Napukalle elämäntarinaansa ja onnetonta rakkauttaan.

— Kummallista, sanoi Napukka, miksi te miehet aina humalassa puhutte naisista! Onhan maailmassa muutakin kuin naiset.

— Sinä et vielä tiedä, mitä nainen on, sopersi sotilas. Hän on elämän tunkiolla kasvava ruusunnuppu, jonka lemu miehen päätä pyörryttää.

— Kylläpä sinä kestät paljon, ajatteli Napukka nähdessään, ettei sotilas tullut aivan tajuttomaksi, niinkuin hän oli odottanut.

Näin hän istui ja usutti sotilasta juomaan yhä enemmän, ja pian olikin väkevä viini tehnyt toivotun vaikutuksen, sotilaan pää retkahti rinnalle ja hän alkoi kuorsata.

Silloin Napukka alkoi kopeloida hänen taskujaan ja löysi avaimen. Varovaisesti hän sen sieppasi ja pujahti käytävään. Tultuaan oven luo hän avasi sen. Hän seisoi paikallaan ja odotti. Ei kuulunut hiiskaustakaan.

— Aijai, sanoi Napukka, kuinka ne ovat huolimattomia, kun eivät olekaan tänne panneet vartijaa.

Hän tuli linnan pihalle ja hiipi vankitorniin, jonka ovi oli raollaan. Tornin sisällä istui vartija.

— Hiljaa, sanoi Napukka, ei saa huutaa, ettei kukaan kuule. Se toinen sotilas siellä Matin-reiän toisessa päässä tilasi viiniä itselleen, antoi minulle avaimen ja käski tuomaan tännekin.

Pian alkoi viini vaikuttaa vilustuneessa miehessä. Ensiksi hän kiitteli Napukkaa ja tahtoi aivan välttämättömästi syleillä häntä kiitollisuuttaan osoittaakseen.

Sitten hän vaati poikaa istumaan viereensä ja alkoi kertoa elämäntarinaansa.

— Jos tätä jatkuu tällä tapaa, ajatteli Napukka, niin mitä ihmeitä minä saankaan kuulla!

Mies pääsi viimein elämäkertansa loppuun, jota ladellessaan hän tavantakaa kysyi Napukalta:

— Ymmärrän, aivan kuin olisi omaa elämääni. Toinen pullollinen sai sen aikaan, että sotilas alkoi kertoa heilastaan, joka oli hänet hyljännyt ja mennyt toisen kanssa naimisiin.

— Ne ovat aivan merkillisiä, ajatteli Napukka, kun ne kaikki tarraavat naisiin humalaan tultuaan.

Napukan täytyi juottaa kolmaskin pullollinen tälle miehelle, ennenkuin hän väsyi siksi, että vaipui uneen. Napukka odotti. Kun miehen hengitys kävi tasaiseksi ja hän alkoi kuorsata, arvasi poika otollisen hetken tulleen ja naputti luukkuovelle tavalla, jonka Paul hyvin tunsi.

— Napukka, kuiskasi poika. Odottakaa! Hän kopeloi vartijan taskuja aivan hiljaa ja löysi avaimen, jolla luukkuoven lukko aukeni. Tämän jälkeen hän heitti vartijan vieressä olevan köyden alas ja pian olivat ystävykset nousseet sitä myöten Napukan rinnalle.

Napukka johti molemmat miehet Matin-reiän suulle, he sulkivat oven ja ottivat avaimen pois.

Käytävän toisessa päässä oleva sotilas oli vaipunut sikeään uneen.
Napukka pisti avaimen hänen taskuunsa, ja kiireesti läksivät Paul,
Jokkim ja Napukka astelemaan Borchardtin taloa kohden.

Mikon ja Samuelin riemu oli suuri heidän tavatessaan taas vankilasta vapaiksi päässeet nuoret miehet.

— Meidän täytyy vielä tänä iltana, ennenkuin kaupungin portit suljetaan, päästä pois. Sinä, Mikko, saat mennä noutamaan hevosesi tänne Siikaniemen puolelta.

Sanaakaan sanomatta Mikko läksi. Hänen mentyään meni Paul puhuttelemaan isäntäänsä, Antonius Borchardtia, ja sopivasti sanansa sovittaen sai tältä luvan lähteä omissa asioissaan joksikin aikaa Viipurista. Hänen palatessaan huoneeseensa puhelivat Jokkim ja Samuel, jonka syliin Napukka oli nukkunut.

Hiljaa laski Samuel pojan sylistään vuoteelleen ja varpaillaan hiipivät he huoneesta pois. Mutta ovella kääntyi Jokkim vielä pojan luo, kumartui hänen puoleensa, ja kuului heikkoa kilinää, kun hän laski pojan viereen suuren joukon kirkkaita hopearahoja.

— Nyt meidän on mentävä niin, ettei linnasta kukaan huomaa matkaamme. Paras keino on, että menemme me kolmisin suullemme reen pohjalle, Mikko peittää meidät, ja jos linnasta joku huomaakin tämän reen, niin arvelee hän ainoastaan Mikon kuljettavan kauppatavaroita.

Niin tehtiin, ja hiljalleen ajoi Mikko kuormaansa Borchardtin pihalta, kääntyi torille ja siitä kaupungin portille ajaen kaakinpuun ohitse. Päävahdista tuli sotilas kysymään, mikä kuorma siinä oli.

— Tavaraahan tässä ainoastaan kuljetetaan, sanoi Mikko tyynesti, koska tulen tuolta Borchardtin talosta.

— Kauppatavaraahan täällä on, sanoi Mikko. Hän pysähtyi, kaivoi taskustaan piipun, pisti siihen tupakkaa, tarjosi sitä sotilaallekin, joka omasta taskustaan otti nysänsä. He puhelivat hetkisen kovasta pakkasesta ja oivallisesta rekikelistä. Sitten Mikko nykäisi ohjaksista ja alkoi ajaa hitaasti eteenpäin.

Siikaniemen puolella pysäytti tullivartija paaluaitauksessa olevan Riihimäen portin luona hänet vielä kerran. Mikko kertoi reessään olevan ainoastaan tullattua tavaraa ja pisti miehen kouraan yhden niistä viinipulloista, jotka Napukan vasuun olivat jääneet. Mies toivotti hänelle hyvää matkaa, ja Mikko läksi ajamaan hiljalleen eteenpäin. Etäältä kuului tuomiokirkon tornista kellon lyöntejä. Matkamiehet tiesivät, että silloin portit suljetaan.

— Kyllä minä laiha olen, mutta laihemmaksi luulen tulleeni tässä maatessani kuorman alimmaisena, sanoi Samuel, kun he nousivat turvallisen matkan päähän päästyään reen pohjalta. Se viinipullon antaminen minua harmitti! lisäsi hän. Minä jo aioin nousta ja olisinkin noussut, ellei joku olisi niin vietävästi nipistänyt kintustani.

— Minä se olin, sanoi Paul, sillä tunnen hyvästi luontosi ja arvasin heti, mitä mielessäsi liikkui.

— Ja minne meidän matkamme nyt oikeastaan suuntautuu? sanoi Samuel. Olen tässä ollut sellaisessa touhussa, etten ole tullut kysyneeksi sitä.

— Sellaisessa minä aina olen koko kourallani mukana, sanoi Samuel, sillä minulla on niin kovasti hempeä mieli heti, kun puhutaan isänmaasta. Tämä maa ei ole minulle ainoastaan mikään vakinainen paidanmuuttopaikka, vaan…

— Kyllä minä tiedän, mikä tämä maa on sinulle, sanoi Paul nauraen. Se on laidun, jossa sinä harjoitat kaikkea sitä pahaa, josta kerran tulet riippumaan hirsipuussa.

— Mutta oman maan puusta sekin tehdään ja oman maan köysi on pantava minun kaulaani, sen minä sanon! lausui Samuel.

VIII.

Leveässä reessä yhdessä istuessaan ja käännyttyään syrjäteille, eksyttääkseen mahdollisesti takaa-ajavia maaherran miehiä, kuluttivat miehet aikaansa juttuamalla milloin mitäkin. Heti toisena päivänä tahtoi Samuel kaikin mokomin kertoa elämäkertansa Mikolle ja Jokkimille.

— Katsokaahan, minulla on siinä suhteessa omituinen luonnonlaatu, että minä niin mielelläni puhun itsestäni, alotti hän. Tässä ei olisi mitään kummallista ja merkille pantavaa, jos olisin kuuluisa henkilö, mies, joka on tehnyt paljon kunnollista, mutta kun minä olen tällainen hutiloimalla tehty ihminen, niin ihmettelen monasti, miksi minun oma elämäni tuntuu minusta niin kovasti merkilliseltä.

— Olethan sinä jollain tavoin yläpuolella muita, sanoi Paul nauraen, sillä äitisi on syntyessään mahtanut sinua kovasti venyttää.

— Kuinkahan senkin asian laita on, sanoi Samuel, en tiedä. Milloinka olen syntynyt, en tiedä muuta kuin oman muistini mukaan, ja se on sen asian suhteen hiukan häilyväinen, kun ei ollut siinä tuvassa, jossa maailman valon näin, mitään kelloa eikä edes pappia sanomassa, mikä kuukaudenpäivä oli kulumassa. Äitini kuoli unohtaen sanoa minulle, kuka oli isäni. Äitini kuuluu olleen lihava nainen, niin että tämän tavattoman laihuuteni on varmaankin isäni minulle perinnöksi antanut, samoin tämän nenän, joka ihanasti roikkuu suuni päälle ja aina tuppaa lusikkaan ja lasiin, kun niitä suuhuni yritän viemään. Minä elin lapsuuteni muiden ihmisten kodissa, sillä minulla ei ole koskaan ollut mitään varmaa asuntoa. Lukea ja kirjoittaa minä osaan, sillä olin silloin saapuvilla, kun parille pahankuriselle poikaviikarille koetettiin aakkosia saada päähän mahtumaan. Minä kuuntelin vieressä ja sain siten ilmaiseksi kaiken opetuksen. Kun vartuin, niin olin jo ennättänyt tehdä niin paljon pahoja töitä, että sain muuttaa pitäjästä pitäjään päästäkseni hiukankaan pakoon. Näin opin vähitellen tekemään mitä ikänä itse tahdon ja pidin kaikkea oikeana, kunhan vain en joutunut kiinni. Hän pisti kätensä taskuunsa, otti sieltä rahakukkaron ja ojensi sen Jokkimille sanoen:

— Älähän nyt suutu, sanoi Samuel tehden kädellään lepyttävän liikkeen. Annahan minun kertoa. Minä en huomannut siinä reen pohjalla maatessani, että päälläni olikin tuttua väkeä. Kuin siinä hapuelin, niin tunsin erään taskun suun. Ja kun minä aina olen mennyt siitä sisään, mikä on ollut auki, niin tietysti vanhan tottumuksen mukaan annoin sormieni leikitellä taskun suulla ja siitä ne aivan huomaamattani menivät syvemmälle. Ja arvaahan jokainen sen, että kun käsi kerran on toisen taskussa ja siellä on kukkaro, niin totta kai kukkaroon kiinni käy.

— Parasta on, kun pyydät kauniisti anteeksi, sanoi Paul suuttuneena, sillä helposti saattaa käydä, että jätän sinut tällaisen tekosi palkaksi maantielle, keskelle pitkää taipaletta.

— Sinä olet ihan oikeassa, ihan oikeassa, sanoi Samuel nöyrästi. Niin minä makaisin silloin tien vieressä kuin reestä pudonnut, jäätynyt matikka, kankeana ja käpristyneenä. Mutta miksi sinä sen tekisit, kun minä annan kaikki takaisin, kun tunnustan tehneeni väärin ja nöyrästi kadun tekoani. Ja totta totisesti, nöyrästi minä kadun. Niin nöyrää ihmistä ei ole raamatussakaan, kuin mitä tänä hetkenä minä olen.

— Jokainen tekee luontonsa mukaan, minkä sille voi, sanoi Jokkim lepytellen. Kun hän kerran on antanut omaisuuteni minulle takaisin, niin annetaan asian raueta. Jatka elämäkertaasi!

— Armollinen herra on aivan samanlainen hyvyydessään kuin se pappikin, joka koetti minusta miestä tehdä, sanoi Samuel. Hän elätti minua ja pani minut lukemaan aamusta iltaan jumalisia kirjoja. Niistä minä tulin huomaamaan, että maailmassa on paljoa enemmän pahuutta, kuin mitä siihen asti omasta luonnostani olin osannut. Minä lähdin hänen luotaan kerran salavihkaa pois, ja taisi silloin tulla laukkuuni yhtä ja toista sellaista, joka ei ollut suorastaan minun omaani. Mutta kun tuo pappi aina oli saarnannut sitä, että meidän tule antaa anteeksi lähimmäisellemme, niin kai hän sulki silmänsä ja antoi minullekin anteeksi. Silloin menin Turun yliopistoon. Se oli herran vuonna 1643. Pian sain sieltä kadota, sillä konsistoriumilla oli minusta liian paljon vaivaa ja huolta. Vanhempana tahdottiin minusta tehdä ihan väkisin sotamies ja panna minut Saksanmaalle armollisen kuningasvainajamme Kaarle X:n aikana. Minä harasin niin vastaan, että jouduin muutaman muun kanssa lukkojen taakse odottamaan sitä hetkeä, jolloin laiva oli valmis viemään meidät vieraalle maalle. Minä katosin vankilasta ja nuo toverini seurassani.

— Totisesti minä sitä puolustan, vakuutti Samuel. Ei kukaan rakasta heilaansakaan niin tulisesti kuin minä isänmaata. Kerronko jotain, jotta uskotte? Kun olin Viipurissa tässä takavuosina, niin suutuin kerran silmittömästi venäläisten piirittäessä kaupunkia. Ja arvaatteko mistä? Ette voi arvata, vaikka kuinka koettaisitte. Minä tunsin eräänä päivänä ruumiissani niin kummallista puremista. Ja minä arvasin heti, että jollain tavoin oli venäläinen kirppu osunut minuun. Minä riisuin silloin keskellä toria itseni ihan ilkoalasti ja etsin siksi, kunnes sain sen hyppysiini.

— He kääntyivät poispäin, vastasi Samuel, sillä en ole kaunis vaatteet päällä, ja vähenee sekin, mitä on, vielä enemmän, kun olen ensimäisen syntymäpäiväni pukimissa. Mutta kirpun minä sain kiinni ja silloin sen henki meni. Ja sittenkös minä lähdin oikein vimmaisena taistelemaan. Siitä tulee nyt kesällä viisitoista vuotta. Te olitte silloin pikkupoikia ettekä taida oikein muistaa mimmoinen into ja palava tuli meissä kaikissa oli. Minä kokosin koulupojat ympärilleni, ja valleilla pidimme vahtia, ja kun venäläinen tuli, niin sai se kyllä tuntea, missä minun armeijani oli. Kun ei ollut kylliksi kuulia, niin oli meissä ainakin ääntä. Me huusimme niin, että luulin Viipurin muurien toisinaan käyvän samoin kuin Jerikon vallitusten kävi, ne kun paljaasta huudosta menivät kumoon. Ja pakoon vihollinen livisti, niin että kantapäitä saimme katsella. Tämän jälkeen minä innostuin sotilaalliseen uraan.

— Juuri niin. Jos missään on eri mieltä ihmisillä, niin kyllä siinä, jatkoi Samuel. Ja sitten kun kuningas äkkiä kuoli, niin muuttuivat olot sellaisiksi, että niissä en viihtynyt. Katsokaahan nyt, millaista sen jälkeen on ollut, kun kuningas katosi ja lapsi tuli hänen sijaansa? Tarpeettomia sotia, aatelisten ylivaltaa, vääryyttä ja kaikenlaista muuta pahaa. Sellaista se on, kun yksi ei ole määräämässä, mitä maassa saa tapahtua, vaan oikea holhoojahallitus. Naiset, nuo juupelit, tietysti silloin aina meluavat liiaksi. Minä en tahdo sanoa mitään pahaa kuningattaresta, mutta merkillistä kuitenkin on, kuinka miehen käsissä kaikki on aivan toista kuin naisen. Minua tämä jo niin paljon äköötti, että arvelin palata yliopistoon ja ruveta siellä lukemaan papiksi.

— Sinä papiksi, hohotti Paul. Sinä papiksi! Millainenhan sekin seurakunta olisi, jonka sielunpaimenena sinä olisit.

— Eiköhän viran ohella ihminen tasaantuisi, höylääntyisi, niinkuin sanotaan, sanoi Samuel. Kyllä minusta pappi olisi tullut yhtä hyvin kuin monesta muustakin, ellei olisi tarvinnut lukea. Kun minä huomasin, että päähäni ei mahdu niin paljon asioita kuin olisi tarvittu, ennenkuin papin pönttöön olisin päässyt, niin aloin tutkia papin vihollisten oppia. Ja nyt minä tiedän, miten paholainen tulee esiin, miten sitä huudetaan.

— Älä sinä mene sellaisiin oppeihin, varoitti Paul, sillä muuten henkesi on vaarassa.

— Ei hätää, ei hätää, sanoi Samuel. En minä usko siihen itse, mutta kyllä muut uskovat, kun minä selitän Tästä taidostani onkin tullut hyvä tulolähde, ja ulkomuotoni, joka muuten on aina ollut haitaksi, onkin aivan kuin omiansa silloin, kun tahtoo pahaa huutaa esiin.

— Nyt olisi kai hyvä huutaa pahaa avuksi! sanoi Mikko, joka kertomuksen aikana silloin tällöin oli vilkaissut taakseen.

— Tuolla tulee takanamme sellainen joukko, että se aivan varmaan on
Viipurin linnasta kotoisin.

— Povessani ne ovat, sanoi Mikko tyynesti. Ja niin lujaan ne olen sinne istuttanut, että hengen täytyy mukana mennä, jos tahdotaan ne ottaa pois.

— Minä olen varmempi, vastasi Mikko. Minun huostastani haetaan niitä kuitenkin viimeksi.

Jo lähenivät takaa-ajajat. He ajoivat täyttä laukkaa ratsain, etumaisena Didrik König, joka jo matkan päästä huusi:

— Viisainta on pysäyttää, sanoi Paul hiljaa Jokkimille, Mikolle ja
Samuelille. Juonen täytyy tässä auttaa, se on minun ajatukseni.

IX.

Kymmenen ratsumiehen saartamana ajoivat ystävykset eteenpäin lähinnä olevaa taloa kohden.

— Aivan kuin kuninkaallisia saatetaan meitä, sanoi Paul. Meillähän on oikea kunniavartiosto ympärillämme. Mistä tämä johtuu?

Jo ajoivat talon pihaan, kun Paul kumartui Samuelin puoleen ja kuiskasi hänelle:

— Kutsu nyt avuksi koko helvetillinen sotajoukko, muuten meidän käy hullusti!

Reestä nousivat miehet, Samuel viimeisenä. Kun hän oikaisi pitkän luisevan vartalonsa ja laski jalkansa maahan, päästi hän samassa pahan mölähdyksen, joka pakotti kaikki kääntymään häneen päin. Kaksi ratsumiestä tarttui heti häneen, arvellen Samuelin aikovan lähteä pakoon. Tämä antoi miesten rauhallisesti tarttua käsiinsä ja asteli heidän välissään tuvan ovea kohden. Äkkiä hän pysähtyi, hänen ulkonevat silmänsä seisoivat aivan tappina päässä, suunsa vetäytyi aivan nenän suojaan, niin että pitkät viikset tulivat entistään lähemmäksi toisiansa ja niiden kärjet sekaantuivat likaiseen leukapartaan, ja hän huusi korkealla äänellä:

— Mitä sinä näet, veliseni? kysyi Paul teeskennellen suurta hätääntymistä.

— Koko sen suuren lauman suuria ja pieniä kattilan keittäjiä, ja kaikilla niillä on piikit kädessään valmiina hyökkäämään meidän kimppuumme!

— Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää hänestä kiinni! huusi Paul ratsumiehille. Hän näkee helvetin voimia oikein kasoittain.

Paulin huudolla oli odotettu vaikutus, ratsumiehet päästivät hätääntyneinä Samuelin vapaaksi. Tämä ei ollut sitä huomaavinaan, vaan asteli hitaasti eteenpäin tupaa kohden harpaten ja nostaen joka askeleella jalkojaan korkealle aivan kuin näkemättä, mitä oli hänen edessään.

— Mitä venkailua tämä on? huusi Didrik suuttuneena. Miksi päästätte hänet vapaaksi? Ettekö näe, että hän on pahin koko joukosta?

— Hän näkee pimeyden ruhtinaan aivan ilmi elävänä joukossamme, sanoi muuan ratsumies hätääntyneenä.

— Vaikka hän näkisi niitä tusinan yksintein, niin ei sittenkään saa päästää häntä vapaaksi.

— Eihän hän karkaa, puolusteli ratsumies. Kas, hän menee aivan vapaaehtoisesti tupaa kohden.

Paul loi merkitsevän katseen Jokkimiin, joka nyökkäsi muiden huomaamatta hänelle. Mikko asteli tyynesti eteenpäin. Hänen kasvoillaan ei näkynyt mitään ilmettä, mutta huulet olivat lujasti pusertautuneet yhteen ja silmissä oli teräksenharmaa kiilto.

Tuvassa, jonne he astuivat, syntyi sotilaitten tullessa suuri hälinä. Emäntä riensi parin parkuvan lapsen seurassa karsinaan pakoon. Isäntä tuli kalpeana ja hätääntyneenä keskipermannolle ja kysyi väräjävällä äänellä:

— Mitä tämä on? Miksi tullaan rauhalliseen asuntooni tällaisen sotavoiman keralla?

— Suotta säikähdyt, sanoi Didrik. Sinulle emme mitään pahaa tee, jos olet kruunun ja kuninkaan uskollinen palvelija. Me olemme saaneet nämä pahantekijät tiellä kiinni ja tahdomme täällä heitä tarkastaa. Kaksi miestä ovelle, kaksi vartioi pihalla hevosia, muut saavat ryhtyä tarkastamaan taskuja.

Didrikin käskyjä noudatettiin. Kaksi miestä piteli Paulia, kaksi samoin Jokkimia ja Mikkoa, mutta kukaan ei uskaltanut tarttua Samueliin, joka harppasi aivan tuvan keskipermannolle, nousi yhdelle jalalleen seisomaan ja huusi:

— Älä tule, sinä sarvipää, tänne, sillä täällä minä sinut manaan sillä pyhällä sanalla, joka on minun vallassani. Täällä ei ole sinun karjaasi. Väisty pois, väisty pois!

Hän alkoi huitoa käsillään oikealle ja vasemmalle, kyyristyi sitten permannolle, hyppäsi ilmaan niin korkealle, että hänen päänsä tapaili tuvan kattoa, ja huusi taas:

— Älä kieputa sitä häntääsi minun nenäni edessä, siinä on paha löyhkä. Ellet ole alallasi, niin manaan sinut näiden toisten kimppuun!

Sotilaat katsoivat arkaillen Samueliin, ja karsinassa oleva vaimo alkoi rukoilla ääneen.

— Älkää välittäkö tuon hullun puheista, sanoi Didrik, vaan ryhtykää etsimään papereita! Ensin nuoren Fresen kimppuun!

Kaksi sotilasta aikoi pistää kätensä hänen taskuihinsa ja etsiä hänen povestaankin, kun samassa Samuel huikeasti huusi:

— Seis! Jos vielä sormennekin ojennatte, niin ette voi tästä hetkestä alkaen enää käsiänne liikuttaa. Minä, jolle on salaiset voimat annettu, jonka ystävät ja heimolaiset ovat rinnallani, minä sanon teille: Voi sitä, joka näihin miehiin koskee, hänen kätensä kuivettukoon!

— Mitä viivyttelette? Alkakaa etsiä! Miehet ojensivat taas kätensä, mutta uudelleen parkaisi Samuel pahasti ja miehet jäivät liikkumattomina paikoilleen.

— Siinä seisokaa kivettyneinä ja kangistuneina, manasi laiha mies kolkolla äänellä. Ette voi liikuttaa jäsentäkään, ette saa ääntäkään suustanne, ette voi muuta kuin hengittää. Noin, noin! Katsokaa te, jotka minun sanojani epäilette, katsokaa, jäykkinä he seisovat paikallaan, eikä mikään heitä enää pelasta, ei mikään muu kuin minun tahtoni jyrkkä noudattaminen.

— Mitä tämä tietää? huusi Didrik. Ellette te voi sitä tehdä, jos pelkäätte tuota hourailevaa miestä, niin minä sen uskallan tehdä.

Hän astui askeleen Freseä kohden, mutta samassa Samuel ojensi käskevästi kätensä häntä kohden ja sanoi:

— Katsokaa te kaikki, jotka minua epäilette, katsokaa, kuinka hänen kasvonsa muuttuvat harmaiksi. Kohta veri niistä kokonaan katoo, sitten päästä, sitten rinnasta, sitten vatsasta ja viimein jaloista, kunnes kaikki veri virtaa ison varpaan kautta maalle.

— Armahda meitä, älä syökse meitä turmioon, me tottelemme sinua! ruikutti emäntä karsinasta. Hävitä heidät kaikki, mutta säästä talon väkeä ja lapsiani, sillä emmehän me ole sinulle mitään pahaa tehneet.

— Polvillesi, polvillesi! huusi Samuel. Emäntä tuli arkana karsinasta esiin ja meni lapsineen Samuelin eteen polvilleen. Jota korkeammalle keskellä permantoa olevan miehen ääni nousi, sitä kimakampia valitusääniä päästi emäntäkin. Pian oli isäntäkin hänen rinnallaan.

Tuntiessaan olevansa herra tässä tilaisuudessa ja huomatessaan, minkä vaikutuksen sanansa olivat saaneet aikaan, ojensi Samuel laihat kätensä sotilaita kohden ja lausui käskevällä, haudanjylhällä äänellä:

— Polvillenne, te maan matoset, polvillenne! Viimeinen hetki on tullut ja kaiken loppu uhkaa meitä! Ettekö näe merkkejä taivaassa ja maassa, ettekö kuule ympärillänne sitä pyhää melskettä, pauhinaa, rähinää ja äänten suurta kohinaa, joka tietää, että kohta kaikki nousee haudoistaan ja eläväisen elämän loppu tulee? Polvillenne, polvillenne!

Niin vakuuttava oli hänen äänensä, että sotilaat toinen toisensa jälkeen vasten tahtoaan polvistuivat. Paul viittasi Jokkimille ja Mikolle ja molemmat nämäkin vaipuivat heti alas. Vielä oli Didrik seisaallaan. Hän taisteli tätä hullutusta vastaan. Hän alkoi kiroilla ja sadatella sotilaita, meni ovelle ja kutsui kaksi pihalle jäänyttä sisään auttamaan häntä pakolaisten tutkimisessa, mutta tuskin olivat sotilaat tulleet tupaan, ennenkuin he, nähdessään toverinsa maassa polvillaan ja kuullessaan emännän ruikutukset ja Samuelin huikeat äänet, vaipuivat vuorostaan polvilleen.

Didrik meni nyrkit pystyssä Samuelia kohden. Tämä ojensi pitkät sormensa häntä kohden ja sanoi:

— Minä näen sinun takanasi itse helvetin suuren ruhtinaan. Hänen päässään on tulinen kruunu ja valtikkana hänellä on paistinvarras, jossa vielä roikkuu syntisten käristynyttä lihaa. Katso, ettei hän sitä sinun ruumiiseesi pistä ja sinua aivan kuin kanaa paista ikuisen tulen edessä.

Samassa tuvassa olevat orrellaan kyyköttävät kanat alkoivat lepattaa ja lennellä. Muuan pyrähti Didrikin olkapäälle, jolloin tämä säikähtyneenä vaipui polvilleen. Nyt olivat kaikki maassa, Samuel vain yksinään seisoi keskellä permantoa ja teki kummallisia liikkeitä toisten yli.

— Katsokaa, sanoi hän hiljaa, katsokaa, tuolla hän tulee minua kohden, kieli pitkällä ja häntä kieppuen ilmassa! Tuolla hän tulee! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä! Minä kyllä hänet taltutan, sillä enpä ensi kertaa ole hänen seurassaan.

Hän otti hitaasti miekan kupeeltaan huotrasta ja sivalsi sillä äkkiä kautta ilman.

— Noin! huusi hän riemuiten. Hännän päässä olevat karvat menivät poikki. Ettekö tunne pahaa käryä?

— Tunnemme, tunnemme, ruikutti emäntä. Aja hänet, hyvä mies, armollinen herra, kauas meidän talostamme!

— Siinä meni Belsebubin varva poikki. Kuuletteko, kuinka hän ruikuttaa, kuuletteko?

— Mutta hän ei tyydykään tähän, vaan katsokaa, tuolla tulee oikea lauma! Tuolla on se kolmisilmäinen, joka niin usein kristittyjä ahdistaa! Tuolla on paholaisen anoppikin! Hui, kuinka hän on ruma ja karvainen ja kuinka hänen silmänsä mulkoilevat! Hänellä on kädessään pieni kattila, jossa hän kaikkia tauteja kiehauttaa ja sitten niitä ihmisiin heittää. Mutta minä otan pyhän sanan avukseni ja huudan: Anateema, anateema! Roppeli, hoppeli, tunttula, hoijaa! Kuinka hän vapisee ja kuinka hän katsoo kiukkuisesti minuun! Älkää liikkuko paikaltanne, ettei hän huomaa teitä, jotka maassa olette. Antaa hänen iskeä vihansa minuun, sillä minä hänet osaan torjua.

Hän oli seuraavinaan katseillaan näkymättömän olennon liikkeitä.
Äkkiä hän kiljaisi:

— Nyt ne menevät kaikin tuonne nurkkaan, sillä perimmässä nurkassa on turvallisin olla! Mutta me ajamme heidät sieltä vielä pois!

Kaikkien katseet kääntyivät tuvan perintä nurkkaa kohden. Paul huomasi Samuelin tarkoituksen, viittasi Jokkimille ja Mikolle, ja he alkoivat hiljaa polvillaan siirtyä tuvan ovea kohden. Kun Samuel näki tovereittensa noudattavan hänen tahtoaan, alkoi hän yhä kiihkeämmin viittoilla tuvan peränurkkaa kohden ja kuiskasi:

— Näettekö tuon, jolla on viheriäinen häntä ja punaiset sarvet? Se on se sama, joka nuoria tyttöjä kiusaa ja houkuttelee riettauden teille. Ja tuolla on se, joka kirppuja ja luteita hoitaa ja kasvattaa. Ja tuolla on tuo aivan pikkuinen, mutta sitä ilkeämmin naurava. Älä irvistä, kyllä minä sinut tunnen! Sinä olet se sama, joka pilaat hevoset ja lehmät, jotta ne menevät soihin ja sinne uppoavat. Mutta täällä on oikea uskon armeija, joka ei teitä pelkää. Meillä on pyhät sanat huulillamme ja miekka on meillä jokaisella.

— Älkää pelätkö, vaan iskekää heihin ja iskekää oikein vimmatusti, jotta nämä maailmasta katoavat.

Hän huusi ja alkoi itse pistellä miekallaan tuvan nurkkaa kohden. Sieltä kuului pahaa sähinää, jolloin kaikki säikähdyksestä parkaisivat.

Samassa pujahtivat Paul, Jokkim ja Mikko kartanolle. Samuel huomasi tämän ja alkoi entistään enemmän riehua. Hän iski oikealle ja vasemmalle ja kun hän miekallaan lävisti talon kissan, joka nurkassa oli syljeskellyt, niin nousi kaikkien sokea into korkeimmilleen. Pian olivat kaikki täydellisessä sodassa näkymätöntä vihollista vastaan. Jokainen iski miekallaan tuvan seiniin, silpoen mitä eteen tuli. Kohta ei ollut huoneessa ainoatakaan penkkiä, ei pöytää eikä jakkaraa, joka ei olisi joutunut heidän hävityksensä uhriksi.

Isännän alkaessa kirveellä jyskyttää seinään ja huutaessa tappelevansa pääisän kanssa livahti Samuel ovesta. Hän loikkasi niin pitkillä askelilla kuin suinkin voi, hyppäsi lähimpänä olevan hevosen selkään, tarttui parin muun hevosen suitsiin ja läksi ajamaan toisten seuratessa häntä ratsain ja Mikon ajaessa reellä tietä pitkin poispäin.

Mutta Didrik oli huomannut Samuelin paon ja kiirehti hänen jälestään. Hän jäi kiroillen kartanolle seisomaan. Vähän matkan päässä ajoivat pakolaiset ja olivat vieneet kaikki heidän hevosensakin mukanaan!

Didrik ryntäsi tupaan ja kutsui sotilaat pihalle. Kun nämä näkivät pakolaisten kiitävän eteenpäin, niin he äkkiä heräsivät siitä lumouksesta, johon Samuel loihtimisellaan oli heidät saanut, ja alkoivat juosta pakenevien jälkeen saadakseen hevosensa.

— Ottakaa pieni ryyppy viinaa jokainen, niin kyllä toinnutte taas pelästyksestänne!

Noloina seisoivat ratsumiehet paikoillaan. He olivat kaukana salolla etäällä Viipurista, vailla hevosia, keskellä helmikuun pakkasta, eikä tietoa kellään, millä tavoin pääsisivät takaisin kaupunkiin.

Mutta ennätettyään metsän suojaan hidastuttivat pakolaiset kiihkeätä ajoaan ja alkoivat nauraa. He nauroivat pitkän aikaa voimatta saada sanaakaan sanotuksi.

— Minäkin innostuin siinä kesken kaikkea niin, että kun näin tuon kissan nurkassa, luulin totisesti sitä itse pääpapaksi, jonka kiiluvat silmät siellä tuijottivat minuun, sanoi Samuel. Ja silloin minä ymmärsin, miksi ihmiset uskovat mitä tahansa, kun heille vain oikein uskottaa.

Ylitalon avarassa vierastuvassa Vihdissä istui Mikko Heikinpojan vaimo Marketta illan hämärässä yksinään lieden ääressä kehräämässä. Jo oli kolmas päivä kulunut siitä, kun hänen miehensä oli luvannut tulla kotia, eikä häntä vieläkään kuulunut. Outoa tämä oli Marketasta, sillä tarkoinhan Mikko aina sanansa piti, tuli juuri sinä päivänä, jona oli luvannut.

Toisinaan Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosteli. Ulkoa ei kuulunut hiiskaustakaan. Toisinaan vain halli haukahti, muuten oli aivan hiljaista.

Marketta nousi paikaltaan, meni porstuaan ja tunnusteli, olivatko palkolliset sulkeneet oven. Sitten hän seisahtui hetkiseksi väentuvan ovelle ja kuunteli. Kaikki oli siellä hiljaista, rauhassa nukkuivat siellä talon palkolliset ja hänen miehensä ensimäisestä avioliitosta olevat lapset. Varovaisesti avasi Marketta oven ja katsoi lieteen, oliko tuli huolellisesti sammutettu ja hiillos peitetty seuraavan päivän varalta tuhan alle kytemään. Kaikki oli niinkuin hän oli määrännyt, sillä mielellään palkolliset noudattivat hiljaisen Marketan määräyksiä, ja haluttu palveluspaikka olikin tämä talo, sillä ei pitkien matkojen päässä tiedetty toista taloa, jossa palkollista olisi kohdeltu niinkuin tässä, aivan kuin omaa lasta.

Marketta palasi vierastupaan, meni pitkän valkoisen pöydän luo, jolle hän oli näinä päivinä odotellessaan miestään vielä iltamyöhäänkin aterian valmistanut. Kun hän oli ruuan korjannut, asteli hän siihen pieneen huoneeseen, joka oli molempien tupien välissä ja jonne vain isäntäväen tuvasta päästiin. Hän jätti oven auki tupaan, jotenka heikko kajastus ulottui sinne.

Huoneen nurkassa oli hänen morsiuskirstunsa. Sen ääreen hän laskeutui polvilleen, otti vyössään riippuvasta avainkimpusta avaimen ja avasi arkun. Taitavasti hän nosteli arkun avoimelle kannelle niitä vaatekappaleitaan, joita hän siellä säilytti, silitti muutaman laskoksen ja nosti toisen vaatteen toisensa jälkeen. Rikas hän oli, hyvin rikas. Kaiken tämän oli Mikko hänelle antanut, sillä varoja talossa oli, ja aina markkinoilla käydessään oli isäntä tuonut runsaat tuliaiset vaimolleen. Ja suurin rikkaus oli kolmetoistalevyinen raskas hopeavyö. Niin, rikas hän oli nyt, mutta aina ei ollut niin ollut. Nuorena jo oli Mikko häntä vaimokseen halunnut, mutta toiselle Marketta meni, meni onnettomuudekseen ja surukseen. Hänen miehensä oli hurja ja hillitön. Rakas hän oli alussa ja hellä, mutta pian hän muuttui, ja kun poika oli Marketalle syntynyt, niin läksi hän erään toisen naisen seurassa karkuteille. Kirkon avullahan Marketta olisi voinut miehensä pakottaa luokseen, mutta siksi ylpeä hän oli, ettei tahtonut tähän keinoon turvautua. Miestään hän ei enää ajatellutkaan, koetti vain ahkeralla työllä tulla toimeen ja hankkia elatuksen itselleen ja lapselleen. Ja poika varttui ja hänestä tuli isänsä kaltainen. Kun Uolevi oli kahdenkymmenenvuotias, karkasi hän kotoaan ja läksi etsimään onneaan. Silloin tuli Mikko onnettoman luo ja pyysi häntä ensimäisen vaimonsa kuoltua omakseen, ja Marketta suostui.

Raskaalta oli Marketasta tuntunut elämä sen jälkeen, kun poikansa oli mennyt pois, kovin raskaalta. Neljä vuotta oli Uolevi ollut kateissa. Silloin hän eräänä iltana, juuri samanlaisena kuin tämäkin oli, oli kolkuttanut talon ovelle. Yksinään oli silloinkin Marketta ollut. Rikoksen oli nuori mies tehnyt, murhannut humalapäissään toisen miehen, ja häntä ajettiin takaa. Nyt hän tuli etsimään turvaa ja apua äidiltään.

Ja niin paljon saattoi Marketta antaa pojalleen anteeksi, että auttoi Uolevia pakoon, kätki hänen veriset vaatteensa kirstuun morsiusvaatteittensa alle, antoi hänelle hevosen tallista ja kukkarollisen rahaa.

Kaksi vuotta siitä illasta oli kulunut, eikä Marketta sen jälkeen ollut mitään hänestä tiennyt. Nyt kaikki palasi mieleen, sillä eilen oli kirkolta tuotu sana hänelle, että talvikäräjissä tulee Uolevin rikos tuomittavaksi, että hänkin tulee kuulusteltavaksi. Ja siksi hän nyt tahtoi hävittää vaatteet, jotta ei mitään jäisi jälelle, joka voisi ilmaista, että poikansa oli niillä mailla liikkunut. Omaa itseään, omaa vapauttaan ei Marketta ajatellut, vaan syvä kiitollisuus ja lämmin rakkaus oli hänellä mieheensä Mikkoon, ja tältä hän tahtoi säästää kaiken häpeän. Mikko Heikinpojan vaimo ei koskaan saisi istua syytettyjen penkillä eikä joutua linnaan istumaan sen vuoksi, että oli murhaajaa auttanut pakomatkalla.

Hän otti veriset vaatteet ja vei ne tupaan ja siellä hän ne heitti tuleen. Hän seisoi lieden luona katsellen, miten vähitellen liekki söi kangasta, kohenteli niitä siksi, kunnes viimeinenkin kaistale oli tuhkana.

Hän hengähti helpotuksesta. Nyt hän tunsi olevansa vapaa pojastaan; nuo vaatteet arkussa olivat ainaisena muistona, ja niin kauan kuin hän tiesi niiden olevan talossa, niin kauan hän ikäänkuin lumottuna ajatteli lastaan ja toivoi hänen palaavan.

Hän lisäsi muutaman halon takkaan, meni pieneen huoneeseen, pani tavarat paikoilleen arkkuun, sulki sen ja palasi rukkinsa ääreen. Ja siinä hän hiljaa alkoi hyräillä virttä, ja tasaisesti solui pellava kuontalosta, ja hänen sormiensa välissä lanka tuli yhä hienommaksi ja kiertyi rukin rullan ympärille. Rauhallista oli istua näin hiljaisessa talossa vailla kaikkia huolia, sillä edellisenä vuonna oli Mikko luovuttanut talon vanhimmalle pojalleen Heikille ja tämän apelle, Simo Matinpojalle, ja asui nuorempien lastensa keralla "omalla puolellaan".

Näin hän istui kauan, ja virren ohella hänen ajatuksensa viivähtelivät miehessään, joka talvipakkasessa ehkä juuri nyt paraillaan ajoi kotiaan kohden. Ensi kerran Mikko oli viipynyt lupaustaan kauemmin, mutta ei Marketta kuitenkaan ollut levoton, sillä hän tunsi miehensä varovaiseksi ja viisaaksi ja tiesi, että aina suoriutuu vaaroista hänen hiljainen, harvasanainen, mutta tarmokas miehensä.

Jo oli pitkälle yötäkin kulunut, mutta vielä ei emäntä ollut levolle mennyt, toinen kuontalo toisensa jälkeen oli sinä iltana kehrätty, ja kun päivä oli heräävä, niin silloin hän oli istuva kangaspuitten ääreen ja kutova hienoa palttinaansa, joka koko pitäjässä oli kauneudestaan kuuluisaa.

Äkkiä halli alkoi kiivaasti ja vihaisesti haukkua. Vieras lähestyi taloa, sillä noin ei halli tervehtinyt isäntää, jonka se jo kaukaa tunsi.

Marketta seisautti rukkinsa ja kuulosti. Ulkoa kuului ääntä, joka koetti lepytellä koiraa. Ja sitten aivan hiljaa kolkutettiin ulko-ovelle.

— Minä se olen, äiti, kuului vastaus. Marketan sydän sävähti, hän oli tuntenut poikansa äänen. Hänen kätensä vapisi, kun hän veti teljen syrjään ja avasi oven talviyöhön. Portailla oven edessä seisoi nuori mies.

— Jumala antakoon, vastasi Marketta väräjävällä äänellä. Mikä sinut tänne tuo? Joko vaara taas sinua uhkaa?

— Ole huoleti, äiti, ei minua enää mikään vaara uhkaa, sanoi Uolevi nauraen. Katsohan pukuani ja sano, onko tämän näköinen se mies, joka jotain saa pelätä?

Marketta loi katseen poikansa asuun. Tämä oli puoleksi sotilaallisesti puettu, mutta vaatetus osoitti varallisuutta ja arvoasemaa.

— Minä olen nyt suurien herrojen palveluksessa, sanoi Uolevi. Olen seurueeni kanssa poikennut yöksi Lohjalle ja tulin katsomaan sinua näyttääkseni, että minun on maailmassa käynyt hyvin.

— Jumala siunatkoon sinua, sanoi Marketta. Hän oli kuullut rukoukseni, kun usein olen tuskissani sinua ajatellessani kääntynyt hänen puoleensa.

— Onko isäpuoli kotosalla? kysyi Uolevi haluamatta jatkaa keskustelua uskonnolliseen suuntaan.

— Ei ole. Hän on Viipurissa ja on jo viipynyt kolme päivää kauemmin kuin lupasi. Lienee sattunut esteitä.

— Kun hän palaa, niin voit hänelle ilmoittaa, että nyt olen hyvillä jälillä, ja että jos tässä maassa kerran vaaroja tulee, niin voi hän luottaa siihen, että minä hänet kyllä pelastan.

Marketta katsoi lieden loimossa pitkään poikaansa. Tätä sanoessa oli Uolevin suupieliin tullut tuo omituinen piirto, jonka Marketta niin hyvin muisti nähneensä ensimäisen miehensä kasvoilla silloin, kun tämä tuumi joitain pahoja tekoja. Häntä puistatti, mutta hän karkoitti kaikki synkät ajatukset ja sanoi:

— En jouda niin kauaa viipymään, vastasi Uolevi. Jo aamulla varhain on minun lähdettävä Viipuria kohden. Siellä minua odotetaan. Olen ollut viemässä tärkeitä uutisia, ja vastausta kaivataan.

— Lähdetkö heti tultuasi äitisi luota pois? sanoi Marketta hellästi moittien.

— Tässä pitäjässä en mielelläni viivy, vastasi Uolevi. Tässä puvussa ei minua hämärässä vielä ole kukaan tuntenut, mutta helpostihan voi sattua, että niin käy, ja silloin minut varmaankin pidätetään, sillä olenhan vuosia sitten tehnyt tässä pitäjässä yhtä ja toista sellaista, josta laki ja minä olemme eri mieltä.

— Eilen kuulin, että talvikäräjillä aiotaan kohta ottaa tuo murhajuttu esille, sanoi Marketta.

— Mutta silloin ei minua täällä enää nähdä, sanoi nuori mies nauraen. Minulla ei ole aikaa istua vankityrmässä, vaan nyt, kun elämäni on saanut uuden alun, tahdon olla vapaa.

— Täällä sinä olet turvassa, sanoi Marketta. Kukaan ei tiedä sinua täältä etsiä. Älä nyt lähde pois. Jää edes täksi yöksi luokseni. Jos kartat isäpuoltasi, niin ei hän varmaankan vielä tule tänä yönä. Huomisaamuna lähde matkoihisi jälleen, ja Herra silloin sinua johdattakoon, jotta elämässäsi voit sen kaiken sovittaa, mitä olet rikkonut. Jää tänne!

Marketta oli astunut poikansa luo, laski molemmat kätensä hänen olkapäilleen ja katsoi kirkkailla silmillään häneen.

— Olen sinun tähtesi saanut niin paljon surra, lisäsi hän hiljaa.
Anna minulle edes yksi lyhykäinen ilon aika.

Uolevi koetti kestää äitinsä katsetta, mutta ei voinut. Hän mutisi hiljaa jotain itsekseen, sitten näytti miettivän ja sanoi viimein:

— Minä jään, mutta ainoastaan aamuhämärään asti. Kauempaa en uskalla olla.

— Jumala sinua siunatkoon siitä, että siksikin aikaa jäät, sanoi
Marketta, ja kaunis hymy levisi hänen kasvoilleen.

Hän vei poikansa istumaan rahille lieden ääreen, ja siinä he kauan aikaa puhelivat, ja usein tarttui Marketan käsi poikansa käteen ja sitä hellästi pusersi.

— Ne etsivät varmaankin minua, sanoi hän. Kätke minut äiti, kätke, piilota, auta pakenemaan!

— Sinä säikähdyt aivan suotta, sanoi Marketta. Isäpuolesi siellä varmaankin tulee, koska halli niin iloisesti haukahtelee.

— Varmaankin matkatovereita, joiden retki kulkee tästä ohi. Ovat matkalla liittyneet turvallisuuden vuoksi yhteen ja nyt poikkeavat kaikin tänne.

— Olkoot keitä tahansa, minä en tahdo kohdata vieraita miehiä, sanoi Uolevi. Minä menen tänne perähuoneeseen kätköön. Kun he ovat joko menneet tai panneet levolle, niin silloin katoan.

— Minulla on huostassani tärkeitä papereita, jotka eivät saa joutua kenenkään vieraan käsiin. Minun täytyy varjella niitä aivan kuin silmäterääni.

— Mene siis, sanoi Marketta. Isäpuolesi avulla sinut kyllä turvallisesti johdatamme pois.

Uolevi meni nopeasti tupien välissä olevaan huoneeseen, ja Marketta riensi avaamaan ulko-ovea.

— Olet kai ollut hieman levoton, kun näin kauan olen viipynyt, sanoi hän. Kerron sinulle vielä kaikki. Nyt riennä valmistamaan meille jotain suuhun pantavaa, sillä kiireellisesti olemme ajaneet, eikä meillä ole ollut aikaa poiketa monastikaan aterioimaan toisten luo.

Marketta astui edeltä tupaan, jonne Mikko, Paul, Jokkim ja Samuel häntä seurasivat.

Iloisesti puhellen alkoivat matkatoverit riisua talvitamineita yltään ja lämmitellä lieden ääressä, johon Mikko heitti useita suuria halkoja. Niihin tuli ahnaasti tarttui, ja pian leimusi korkea lieska, joka valaisi huoneen.

Uutterasti hyöri Marketta, vikkelästi hän liikkui tuvasta toiseen ja pian hän oli unisen piian avulla valmistanut pirtin pöydälle aterian, jonka ääreen matkamiehet ahneina astuivat. Silloin Marketta lähetti piian jälleen levolle toiseen tupaan.

Marketta tahtoi miehelleen ilmoittaa, että Uolevi oli saapunut, mutta häntä hävetti monen vieraan kuullen siitä puhua ja odotti vain sopivaa hetkeä, jolloin saisi olla hetkisen kahdenkesken miehensä kanssa.

Mutta Mikko istuikin vieraittensa keskeen ja siinä hartaina ja kiiluvin silmin kuunteli näiden puheita. Kun Marketta aikoi mennä perähuoneeseen, niin hän huusi:

— Vaimo, tulehan tänne pöydän ääreen, niin kerron sinulle matkastani, sillä tilittäähän minun täytyy viipymiseni sinulle.

Mutta kun hän aikoi ryhtyä kertomukseen, tunsi hän oman kankeutensa ja pyysi Paul Moijia juttelemaan, millaisten seikkailuiden alaisina he olivat olleet.

Ja Paul alkoi kertomuksensa, puhui kaikesta aivan yksityiskohtia myöten, oli niin huvittava toisille tuttuja asioita ladellessaan, väritti kaiken niin hupaiseksi, että makea naurunräjähdys kaikui tuontuostakin.

Mutta kertomuksen aikana loi Marketta usein hellän katseen mieheensä kuullessaan, miten tämä oli pannut henkensä alttiiksi, ihaili hänen tyyneyttään vaaran hetkenä, kun hän kuljetti reessään ystäviään Viipurista. Hänen sydämensä sykki voimakkaasti puhtaasta ilosta. Juuri tuollainen oli hänen miehensä, ei paljoa puhunut, ei suuria lupaillut, mutta teki aina sitä enemmän.

Mutta jo alkoi miehiä lämpimässä tuvassa uuvuttaa, ja Marketta laati heille leposijat. Kun he valmistautuivat niille, sanoi Mikko:

Hän kaivoi povestaan tukun papereita, jotka Jokkim oli hänelle jättänyt, ja ojensi ne hänelle. Tämä pisti ne takkinsa taskuun sanoen:

— Kun huomenna jatkamme matkaa Tukholmaa kohden, niin pian kai päästään eroon petollisesta Viipurin maaherrasta.

He menivät kaikin levolle, jona aikana Marketta korjaili pöydältä aterian jätteet. Kun hän oli tämän toimensa lopettanut, niin hän aikoi mennä Mikolle puhumaan, kuka talossa oleili, mutta kunhan miestään lähestyi, niin tämä olikin jo ennättänyt vaipua sikeään uneen.

Marketta paineli takassa olevat puut kytemään tuhan suojaan, ja kun hämärä täytti huoneen, jossa miehet jo nukkuivat, hiipi hän hiljaa viereiseen huoneeseen katsomaan poikaansa.

— Minä en ole ennättänyt vielä isällesi ilmoittaa mitään täälläolostasi, sanoi Marketta hiljaa.

— Ei tarvitsekaan, sanoi Uolevi. Vai sellaisilla asioilla isä liikkuukin! Olipa hyvä, että satuin tänne poikkeamaan.

— Mikko liikkuu aina oikeilla asioilla, sanoi Marketta hiukan kalveten kuullessaan poikansa sanat.

— Varmaankin, sillä he ovat pitkästä matkasta uupuneita. Silloin nukkuu aina raskaasti.

— Takkinsa taskuun näin hänen ne panevan. Mutta mitä tämä kaikki tietää?

Uolevi meni ovelle, avasi sen hiljaa ja kuunteli. Sitten hän kääntyi äitinsä puoleen ja sanoi terävästi, mutta aivan hiljaa:

— Sinä aiot tehdä jotain väärää, huudahti Marketta. Minä en sitä salli. Minä menen herättämään Mikon.

— Sinä olet nyt alallasi, ellet tahdo, että he minut surmaavat.
Odota täällä hetkinen, kyllä sitten selitän sinulle kaikki.

Sydänalaansa pidellen jäi Marketta huoneeseen Uolevin hiljaa hiipiessä tupaan. Mitä aikoi hänen poikansa? Miksi kysyi hän niin tarkoin noista papereista? Aikoiko hän ne anastaa? Mutta jos hän sen teki, niin silloinhan hän petti maan, sillä nuo paperit paljastivat juuri petolliset juonet. Jos niin oli laita, jos hänen poikansa todellakin oli varas, niin mitä hänen tuli tehdä, tuliko ilmaista kaikki toisille, tuliko antaa oma lapsensa ilmi, ehkä syöstä hänet turmioon? Hänen ohimoitaan kivisti ja hän tarttui päähänsä saadakseen ajatuksensa selviämään.

Konemaisesti meni Marketta huoneen nurkassa olevan kaapin luo ja otti sen päältä kolmihaaraisen vahakynttilän.

Hän näki, miten kipinät lensivät tuluksista, kun Uolevi koetti sytyttää taulaa. Pian siinä oli tuli ja hän sytytti kynttilät.

Uolevi astui pöydän luo ja avasi käärön, jonka oli tuonut tuvasta käsissään.

— Mitä sinä teet? sanoi Marketta hätääntyneenä. Nehän ovat heidän papereitaan.

— Mutta nyt ne ovat minun, sanoi Uolevi. Älä sekaannu tähän asiaan, et sitä kuitenkaan ymmärrä.

Ja Uolevi alkoi kiihkeästi selailla papereita. Hän kalpeni, ja hänen kätensä alkoivat vapista. Sitten hän kääri paperit yhteen tukkoon ja pisti ne taskuunsa.

— Hiljaa! kuiskasi Uolevi tiukasti. Minun elämäni riippuu näistä papereista. Sinun täytyy johdattaa minut täältä pois, ennenkuin kukaan herää.

— Minä en päästä sinua, sanoi hän, ellet selvitä tarkoin, millä asioilla liikut.

— Tiedän voivani sinuun täydellisesti luottaa, sillä sinä et ainakaan anna minua ilmi. Kuule siis. Olen juuri tuo saman maaherran palveluksessa, jota he ahdistavat ja aikovat kukistaa. Jos hän kaatuu, niin kaadun minäkin. Jos nämä paperit eivät joudu Tukholmaan, niin olen pelastettu. Siinä on totuus.

— Kuka on petturi, sen käsittää jokainen omalla tavallaan, sanoi Uolevi. Nyt kun tiedät kaikki, ymmärrät varsin hyvin, että minun täytyy lähteä täältä pois niin, ettei kukaan tiedä minun täällä käyneenkään.

— He syyttävät minua, ajattele, he syyttävät minua! Minähän olen vieras, minähän olen kuullut, mistä on kysymys, olen nähnyt, missä ne olivat. Minähän olen ollut valveilla, kun muut ovat nukkuneet. Minähän tulen syylliseksi. Sitäkö tahdot?

— Sinulle he eivät mitään kuitenkaan tee. Ja voithan valehdella, sanoa, ettet tiedä koko asiasta mitään.

Marketta seisoi kynttilän lepattavassa valossa ja katsoi pitkään poikaansa. Murhaaja tämä oli, sen hän jo ennestään tiesi, varas ja vielä maansa kavaltajakin. Nuo tuolla tuvassa nukkuvat olivat panneet henkensä vaaraan pelastaakseen maansa, eikö hän voisi mitään uhrata, hän, niin nainen kuin olikin:

— Mitä siinä mietit, sanoi Uolevi, tule avaamaan ovi. Ellet sitä tee, niin osaan minä yksinkin täältä mennä.

— Sinä et mene minnekään, sanoi Marketta. Anna paperit minulle, silloin saat mennä. Minä en tahdo antaa sinua ilmi, en puhu tapaamisestamme mitään, en ilmaise mitään miehellenikään, joka kuitenkin kaiken, mikä hänen elämässään on, aina minulle suoraan kertoo. Anna paperit minulle!

Uolevi astui muutaman askeleen ovea kohden, mutta samassa oli
Marketta jo hänen tiellään ja asettui käsivarret harallaan oven eteen.

— Jos kosket minuun, niin huudan heidät avukseni, sanoi Marketta.
Anna paperit minulle!

— Jos ne annan, niin silloin ei minulla ole enää tässä maassa turvaa, ymmärrätkö? sanoi Uolevi kiihkeästi. Minä olen myyty mies, jos ne viedään Tukholmaan.

— Kaiken sen nimessä, mikä on maailmassa pyhää, sanoi Marketta tuskissaan väännellen käsiään, anon ja pyydän sinua, älä syökse itseäsi ja minua onnettomuuteen. Jätä kaikki, ilmaise heille entinen elämäsi, ja minä rukoilen heiltä sinulle anteeksiantamusta. Tee parannus, niin silloin sinun käy hyvin maailmassa.

— Ei minulla ole aikaa saarnoja kuunnella, sanoi Uolevi ja meni ottamaan pöydältä lakkinsa.

Miehet hyppäsivät pystyyn. Uolevi juoksi tupaan ja aikoi päästä eteiseen, kun Samuel syöksyi hänen tielleen ja huusi:

— Yksi ainoastaan yhtä miestä vastaan! huusi Samuel, joka miekallaan alkoi ahdistaa Uolevia.

Taistelu oli lyhyt, ja pian oli Samuelin miekka lävistänyt hänen rintansa. Ääntäkään päästämättä Uolevi kaatui lattialle.

Samuel kumartui kaatuneen puoleen ja kohensi liedessä tulta nähdäkseen, kuka kaatunut oli.

Nähdessään Uolevin kaatuvan oli Marketta kirkaissut. Nyt hän horjui häntä kohden ja sanoi Samuelille, joka etsi jotain kuolleen povesta:

Paul kumartui myöskin kaatuneen puoleen, ja pian oli hänen käsissään kadonnut paperikäärö, mutta samalla toinenkin.

— Kynttilä tänne! huusi hän nähdessään tulen välkkyvän perähuoneesta.

Jokkim riensi sen noutamaan, ja pian olivat miehet kumartuneet pöydän yli tarkastamaan niitä papereita, jotka Paul oli löytänyt.

— Täällähän on petturien täydellinen kirjeenvaihto, sanoi Paul. Nyt he ovat kaikki käsissämme.

Kaikki kääntyivät katsomaan Markettaan, joka oli vaipunut kuolleen viereen ja oli nostanut hänen päänsä syliinsä.

— Teillä on täysi syy iloita, emäntä, sanoi Paul, olette tehnyt isänmaalle suuren palveluksen.

Tuvassa oli kauan aikaa aivan hiljaista. Kukaan ei liikkunut paikaltaan. Kuului ainoastaan Marketan sydäntävihlovaa nyyhkytystä.

Mikko astui hitaasti permannon poikki vaimoaan kohden, siirsi hellästi kuolleen hänen sylistään ja nosti Marketan seisomaan. Ja tuo hiljainen mies tarttui sanaakaan sanomatta molemmin käsin lujasti vaimonsa olkapäihin ja kirkkain silmin katsoi häneen. Mutta Marketta tyrskähti itkuun ja kietoi kätensä hänen kaulaansa.

Kauan he näin seisoivat. Sitten talutti Mikko vaimonsa pöydän ääreen lavitsalle istumaan ja siinä hiljaa hiveli hänen tukkaansa. Ja vähitellen vaimeni itkun tyrske, ja Marketan pää lepäsi miehen olkaa vastaan.

Mutta hälinän kuullessaan oli talon palvelusväki levottomana kokoontunut porstuaan ja pyrki tupaan. Paul koetti heitä rauhoittaa ovea avaamatta. Kun väki kuitenkin levottomana tiedusti, miten isäntä ja emäntä voivat, vastasi Mikko tyynesti:

Hän kääntyi jälleen vaimonsa puoleen, ja eteisessä ollut palvelusväki hiipi toiseen tupaan levolle.

— Minä en voinut tehdä toisin, minä en voinut tehdä toisin! sanoi
Marketta hiljaa miehelleen.

Kun Marketta kohotti kasvonsa katsoakseen kuollutta, niin olikin ruumis poissa, ja matkavieraat olivat kadonneet.

— Teon jäljet ovat peitettävät niin, ettei kukaan saa siitä mitään tietää, sanoi Mikko.

— Sinä rukoilet koko elämäsi ajan hänen puolestaan, sen tiedän, sanoi Mikko. Ja meidän Herramme ja Jumalamme kuulee kyllä huutosi eikä viimeisellä tuomiolla ole hänelle liian ankara.

XI.

Pari päivää viipyivät ystävykset Mikon talossa, ennenkuin läksivät Turkua kohden ajamaan. Mikko tahtoi seurata heitä, mutta Paul puheli hänen kanssaan ja selitti, että tänä aikana oli hänen velvollisuutensa jäädä vaimonsa luo, häntä tukemaan ja lohduttamaan. Kun Mikko oli levoton siitä, että toverukset mahdollisesti eivät löytäisikään kaikkia talviteitä ja siis suorinta matkaa tulisi Turkuun, vakuutti Samuel pitävänsä siitä huolta, sillä hänhän oli kierrellyt maata ristiin ja rastiin koskaan eksymättä.

Turkuun saavuttuaan he tiedustelivat, milloin suurempi seurue turkulaisia aikoi lähteä Tukholmaan ajamaan Maarianhaminan kautta. Meri oli kyllä jäätynyt, mutta vaara uhkasi sittenkin aina, ja jos tahtoi varmasti päästä perille, niin oli turvallisinta liittyä suureen joukkioon. Neljän päivän päästä piti tällaisen kulkueen lähteä liikkeellepä sitä jäivät ystävykset odottamaan.

Aikaansa viettääkseen meni Paul saksalaisten kauppiaitten Turkuun rakentamaan majataloon asustamaan, Jokkim Frese meni tapaamaan viipurilaisia tuttaviaan, ja Samuel läksi vaeltamaan yliopiston vahtimestarin luo.

Hänen astuessaan Kalle Fläskin asuntoon tuomiokirkon luona olevaan yliopistorakennukseen oli tämän luona paraillaan kaupungin parturi ja välskäri, vanha ukko Paavali Deinert sitelemässä vahtimestarin päässä olevia haavoja, jotka hän oli saanut humalaisten ylioppilaitten edellisenä iltana kadulla hyökätessä hänen kimppuunsa.

Nähdessään Samuelin koko pituudessaan ja laihuudessaan astuvan sisään ja tuntiessaan hänen naamataulunsa hän huudahti:

Kalle Fläskillä oli näet piintynyt tapa puhua mahdollisimman paljon latinaa, siten tullakseen professorien luokkaan luetuksi.

Kalle oli hyvin laiha, pikkuinen ukon käppyrä, jolla oli kalju pää ja pukinparta. Hän kiirehti parturia jouduttamaan tointaan, ja kun tämä oli tehtävänsä loppuun suorittanut, kääntyi hän Samuelin puoleen ja kysyi:

Samuel arvasi Kallen tällä lauseellaan tarkoittavan, mitä hänelle kuului, ja vastasi:

— Vita mea maxima vaihtelevaitudine est, sed nunc magnas res in Stokholmam agere päättävääbö. In Turkum cum duos kamratibus venio et post qvartam diem matkam alkamus. Patria in magna vaara est, et nos patriam pelastaare aikomus.

— Ymmärrän kyllä mitä tarkoitat, sanoi Kalle, mutta huomaan sinun paljon unohtaneen siitä, jolloin luonani otit ensimäisiä latinankielen opetuksia, jonka vuoksi lienee parasta meidän omalla rakkaalla äidinkielellämme pitää suukopua.

— Kyllähän minäkin itse huomaan latinan menevän kankeasti, sanoi Samuel. En näet ole pitkään aikaan enää saanut olla sellaisten oppineiden miesten seurassa kuin sinä olet.

— Niin, niin, oppi vähenee kovasti, sen minä olen huomannut. Et voi arvatakaan, kuinka huonoa latinaa nykyään ylioppilaatkin keskenään puhuvat. Ellei olisi professoreja, joiden kanssa joka päivä saan kieltä harjoittaa, niin unhottaisin minäkin roomalaisten jalot lauseet.

— Käyn noutamassa sinulle hiukan viiniä, koska kerran olet asuntooni tullut.

Vähän ajan päästä hän tuli, kainalossaan suuri pullo, josta hän kaatoi kahteen viinituoppiin.

— Kun nyt voimme taas pitkän ajan päästä juoda toistemme seurassa, sanoi Kalle, niin onneksi olkoon!

— Parasta, mitä kirkko voi tarjota, parasta… niin, tarkoitan, mitä minä voin tarjota, sanoi Kalle. Kerroit olevasi täällä toisten seurassa ja aikovasi Tukholmaan, ja puheestasi käsitin, että isänmaa on vaarassa. Kummallista, kuinka se aina vain on vaarassa. Minun mielestäni on isänmaa aivan kuin nuori tyttö, jota joka puolelta ahdistetaan, ja joka aina huutaa hädässään. Tätä en sano suinkaan millään pahalla tarkoituksella, sillä rakastanhan isänmaata niinkuin yliopistollisen miehen tulee, mutta sittenkin, miksi aina puhutaan vaarasta! Eihän vain taas uusi sota ole päälle karkaamassa.

— Tämä on yliopiston rakennuksia, ei täällä ole ketään kuulijoita. Karsserissakaan ei, kummallista kyllä, ole tänä hetkenä ketään. Ja jos siellä olisi, niin kyllä melu kuuluisi kauas. Sehän on tämän kaupungin pahin hoiluu- ja rallatuspaikka. Puhu siis rauhassa, jos jotain on sydämelläsi.

— Sinä olet aivan ihmeellinen. Sinä antamassa ilmi? Ehdin jo tässä ajatella, että muut olivat sinua ilmiantamassa, ja että tulit luokseni etsimään turvaa.

— Ei sen vuoksi Tukholmaan mennä, sanoi Samuel, kyllä minut tässäkin maassa tuomita osataan. Asia on paljoa suurempi, valtionkavallus.

— Hirtettämän sellaiset pitää, jotka isänmaataan kavaltavat, huudahti Kalle innoissaan.

— Samaahan me juuri olemmekin hommaamassa. Tämä kaikki olisi varsin mahdollista, sillä todistuskappaleet ovat hallussamme, mutta niitä koetetaan meiltä anastaa. En voi kertoakaan kaikkia niitä seikkailuja, joiden alaisina olemme olleet näiden papereitten tähden. En olisi sinulle tullut puhumaan mitään, ellei minulla olisi omat epäilykseni siitä, että tässä kaupungissa on miehiä, jotka ovat Viipurista asti ajaneet meitä takaa. Kerran ne petin oikein perinpohjin, ja he jäivät jälkeemme. Mutta viivyimme Vihdissä kauemmin kuin ensin aioimmekaan, ja sillä välin on varmaankin tuo ahdistajamme päässyt jälillemme. Olin näkevinäni hänet täällä kaupungissa, aivan kaupungin portin luona. Hän kääntyi kyllä poispäin, mutta minä tunsin hänet sittenkin.

— Ainoa ihminen, joka voi ottaa tässä kaupungissa selkoa mistä tahansa muiden huomaamatta ja aavistamatta, olet juuri sinä. Virkasi pakottaa sinut kiertämään pitkin kaupunkia, poikkeamaan kaikkiin kapakkoihin. Nyt tulisi sinun ajaa tuota miestä takaa. Ja kun hänet olet saanut käsiisi, ilmoittaa siitä minulle.

— Arvelin, että minä yksinäni nutistaisin hänet. Katsohan, siellä Viipurissa tapahtui jo yhtä ja toista, ja meitä auttoi eräs kahdentoistavuotias poika. Minua hävetti hiukan, kun sellainen ennätti minun edelleni. Sitten on meidät turvannut eräs talonpoika ja hänen vaimonsa. Minä vain en ole tehnyt mitään, en muuta kuin kerran ilveillyt niin paljon, että pelastuimme. Nyt tahtoisin näyttää, että minäkin kykenen johonkin.

— Sinulla on jalo sydän, vaikka oletkin suuri roisto monessa muussa asiassa, sanoi Kalle Fläski. Sinä olet aivan kuin lantakasa, jolla kukoistaa ihmeellisiä kukkasia. Minä voisin tästä asiasta sanoa monta latinaista lausetta, mutta kun et niitä ymmärrä, niin jääkööt sikseen. Ymmärrän aivan hyvin tarkoituksesi. Ja koska isänmaa on vaarassa, niin tietysti minä teen vaikka mitä. Ilmoita siis, millainen tuo mies on, niin minä menen häntä etsimään. Jos hän on tavallinen mies, niin hän on tällä hetkellä jossain kaupungin kapakassa, siitä olen varma. Mies on aivan kuin sammakko, se joutuu aina siihen, missä on märkää.

Heidän keskustellessaan oli päivä jo alkanut hämärtää. Päätettyään, millä tavoin antaisi tiedon Samuelille tutkimustensa onnistumisesta, ja saatuaan kuulla, minkä näköinen ja millä tavoin puettu tuo etsittävä mies oli, puki Kalle talvitamineet ylleen, otti käteensä pahkurasauvan ja läksi tutkimusretkelleen. Ensiksi hän meni Anders Merthenin kapakkaan, jossa aina oli väkeä eniten koolla.

Kapakassa oli suuri määrä ylioppilaita ja nämä ottivat Kalle Fläskin tulon suurella huudolla vastaan.

— Siinähän se meidän latinankielentaitoisin miehemme tulee, huusi muuan ylioppilas, jonka nimi oli Abraham Poppius. Tulehan tänne keskustelemaan maailman asioista meidän kanssamme. Quid tibi videtur? Pacem aut bellum?

Kaikki odottivat suurella jännityksellä Kallen vastausta, sillä jo monasti oli hän saanut ylioppilaat remahtamaan makeaan nauruun ihmeellisellä latinallaan. Mutta Kalle olikin tällä kertaa päättänyt olla sekaantumatta ylioppilaitten ilveilyyn ja vastasi senvuoksi:

— Pilli et olekaan, vaan oikea klaneetti, joka pärisee yhtä ääntä, sanoi Nikolai Varpuinen niminen ylioppilas. Eilenkin tuli sinusta oikein korkeita ääniä, kun sinua hiukan puristelimme. Kuinka on sinun pupukartanosi laita tällä hetkellä? Huomaan, että olet antanut Deinertin laittaa katoksia ja suojia.

Kalle ei vastannut mitään, vaan loi tutkivia katseita hämärästi valaistuun huoneeseen nähdäkseen, oliko siellä etsimäänsä miestä. Kaikki olivat tuttuja, ei ollut ketään vierasta. Hän aikoi mennä, kun ylioppilaat tarttuivat häneen ja veivät hänet väkisin pöydän ääreen istumaan.

— Vis du mi contradisare, sanoi Poppius matkien Kallen puhetapaa ja käytöstä.

— Da mihi meliorem verbum, sanoi Poppius kerraten toista Kallen epäonnistunutta latinalaista lausetta, joka oli jäänyt heidän mieleensä.

— Ingratus cuculus! sanoi vahtimestari. Tällä tavoin sinä minua kohtelet, vaikka olen sinua niin monta kertaa auttanut, kun olet karsserissa istunut.

— Siksi minä tahdonkin sinua palkita, sanoi Poppius ja huusi krouvaria tuomaan haarikan olutta.

— Sanonko teille kaikille yhteisesti jotain, sanoi hän juotuaan tuopista. Te olette erinomaisen hyviä poikia, mutta kapakassa istutte liikaa, ja siitä teissä herää hurjuus, villiys ja kaikki pahat. Tämäkin kapakka on oikea pahojentöiden kutupaikka, jossa te iltaisin kyykötätte. Jo kauas kadulle kuulee, kuinka täällä tyhmien puheiden kutu käy. Huomenna kyllä suussanne on toiset puheet, kun saatte tulla konsistoriumin eteen vastaamaan siitä, että minun päähäni teitte, niinkuin sanoitte, henkireikiä.

— Ole sinä sitten se valkoinen sammakko, joka opetat meille parempia tapoja, sanoi Poppius.

— Kyllä minä teille tapoja opetan! huusi Kalle. Hän aikoi jatkaa, kun kapakan ovi samassa aukeni, ja sisään astui mies, jonka vahtimestari heti tunsi siksi, jota Samuel oli käskenyt häntä etsimään. Hän kääntyi heti ylioppilaitten puoleen ja sanoi hiljaa:

— Konsistoriumin tulevassa kokouksessa päätetään stipendeistä. Moni teistä voi sen kadottaa, jos minä nyt syytän teitä pahoinpitelystä. Tahdotteko päästä siitä vapaaksi? Tietysti tahdotte, kyllä minä arvaan. Jos teette tuolle tänne äsken tulleelle miehelle kaiken sellaisen koiruuden, että hän neljäksi päiväksi tulee kykenemättömäksi liikkumaan ja ainoastaan suullaan voi maata vuoteessa, niin en puhu rehtorille mitään, en tee mitään valitusta.

— Hän on suorastaan jalo mies! sanoi Varpuinen. Sinä aiot siis palkata meidät kostamaan puolestasi? Jos lupaat kolme haarikallista olutta vielä kaiken muun lupaamasi lisäksi, niin kyllä annamme hänen nähdä tanssivia taivaankappaleita.

— No sitten hän saa rukoilla jumalaansa, että hänen henkensä säästyisi, sanoi Varpuinen.

Ylioppilaat pitivät pientä neuvottelua keskenään ja sitten he alkoivat ilveilynsä.

Kaikki nousivat seisomaan ja Nikolai Varpuinen astui juhlallisena
Didrikin eteen, kumarsi syvään ja lausui:

Didrik hiukan sävähti nähdessään ylioppilaitten tulevan häntä kohden; hän näet pelkäsi näiden jollain tavoin tietävän hänestä pahoja, ja nuoria sekä innostuneita kun olivat, voisivat nämä ryhtyä väkivaltaisuuksiin. Mutta kun hän näki kaikkien juhlallisesti kumartavan hänelle, haihtui epäilys ja hän vastasi tervehdykseen.

— En tiedä, mikä loukkaus sanoissani voisi piillä, sanoi Varpuinen hyvin kohteliaasti. Oletteko ehkä kunnian puutteessa, koska niin iskette tähän sanaan?

— Kohdelkaa arvokkaasti sellaista herraa, kuin tämä on, sanoi Kalle. Hän on Viipurin kaunistus ja kunnia ja on tullut tänne meidän joukkoomme loistamaan.

— Siinä tapauksessa istukoon hän meidän keskessämme valkeutena, sanoivat ylioppilaat.

— Armollinen herra, älkää väistykö seurastamme, vaan olkaa aivan kuin kynttilä valaisemassa meitä. Kyllä me niistämme, jos niin tarvitaan.

— Mitä tämä ilveily oikeastaan tarkoittaa? huusi Didrik. Mitä tekemistä teillä on minun kanssani. Varokaa, ettei täällä synny kilinä!

— Tarkoitatte sillä varmaankin, että aiotte ottaa kättä pitemmän esiin, lausui Nikolai. Meilläkin on sellainen ja olemme sen käyttämisessä kaiket päivät itseämme harjoittaneet. Mutta miksi saivartelemme sanoja, tulkaa armollinen herra joukkoomme, niinkuin olemme pyytäneet.

Didrik katsoi epäilevästi nuoriin ylioppilaihin, mutta kun nämä pysyivät aivan vakavina, niin hän katsoi viisaimmaksi suostua heidän ehdotukseensa ja siirtyi huoneen perälle pöydän ääreen. Hän aikoi istua laidimmaiselle rahille, mutta ylioppilaat pakottivat hänet kohteliain elein siirtymään aivan perälle nurkkaan, ja kun hän sinne oli mennyt, niin saarsivat ylioppilaat rahit niin, ettei Didrik olisi voinut päästä sieltä pois muuten kuin toisten siirryttyä paikoiltaan.

Didrik rypisti silmäkulmiaan, tarttui maljaansa, mutta ei nostanut sitä huulilleen.

— Mitä tämä tietää, huusi Nikolai, ettekö juo kuninkaamme ja Suomen maljaa? Huono on se mies, joka sitä ei tee.

— Hän on varovainen, mutisi Kalle Fläski itsekseen. Millähän pojat tuon linnun aikovat saada pehmitetyksi?

— Teidän naamataulunne ei oikein miellytä minua, sanoi hän. Siinä on jotain kavalaa ja petollista.

— Ellei miellytä, niin olkaa sitten erillänne minusta, sanoi Didrik.
Minä en aio kasvojani muuttaa jokaisen nulikan tähden.

— Nulikan, sanoitko nulikan? karjaisi Nikolai. Minä en ole mikään nulikka, minä, joka olen ollut jo viisitoista vuotta ylioppilaana ja vuoden naimisissa. Vai nulikan?

— Mutta täällä ei saa sanoa mitä sanoo, vastasi Nikolai tiukasti.
Olenko minä nulikka?

— Olet, kakara, vesa, pahankurinen vekara, jos tahdot tietää.
Antakaa minun nousta, minä en tahdo olla täällä!

— Vai et tahdo, mutta saatkin olla, koska kerran kunniallisesti olemme seuraamme kutsuneet. Ellei armollinen herra nyt istu alallaan, niin tulee tästä sellainen leikki ruumiiseenne, että kirput saavat punaisessa meressä uida!

— Mitä te oikeastaan minusta tahdotte, karjaisi Didrik. Enkö saa olla siellä, missä tahdon, ja mennä sinne, minne tahdon?

— Tuossa on sinulle, suulaalle vekaralle, sanoi Didrik ja sivalsi häntä korvalle.

— Näittekö pojat, näittekö? sanoi Nikolai hammasta purren. Hän löi minua. Näittekö?

— Hän harrastaa luvattomia käsitöitä, jatkoi Nikolai. Sellainen on rangaistava. Antakaamme hänelle hiukan veljellistä kuria.

— Tule tänne, jos uskallat, sinä senkin hunsvotti ja pennaali! huusi Didrik nousten paikaltaan ja aikoen hyökätä Nikolaihin käsiksi. Mutta tämä oli toisten kanssa varuillaan, ja pian oli pöytä kumossa ja miehet toistensa kimpussa. Didrik oli notkea ja oli jo vähällä päästä toisten käsistä ja oli menossa ovea kohden, kun Kalle Fläski pisti kädessään olevan pahkurasauvan hänen koipiensa väliin, ja mies retkahti permannolle.

Samassa oli Nikolai hänen selässään ja repi suuria tukkoja hiuksia hänen päästään.

— Harjoitetaanhan hiukan kaskenpolttoa, sanoi hän. Ensin kaadetaan ja sitten poltetaan. Kekäle tänne pian!

Muuan ylioppilas sieppasi palavan kekäleen takasta, ja sillä alkoi Nikolai kärventää Didrikin päätä. Mies parkaisi pahasti ja ponnahti sellaisella voimalla maasta, että Nikolai lensi kauas. Didrik pääsi jalkeilleen, sieppasi miekkansa huotrastaan ja aikoi sillä lävistää Nikolain. Mutta samassa oli jo viisi kuusi ylioppilasta hyökännyt häneen takaapäin ja kaatanut hänet uudelleen maahan. Ja nyt alkoi jumalaton möykytys. Nikolai jyskytti Didrikin päätä permantoon ja huusi koko ajan:

Vähitellen tuli Didrik aivan hervottomaksi ja makasi tajuttomana lattialla. Silloin ylioppilaat päästivät hänet ja sanoivat Kallelle:

Pian olivat nuoret miehet vetäneet nahkaansa saatavansa, jonka jälkeen he katsoivat viisaimmaksi lähteä tiehensä, sitä ennen kuitenkin ankarasti varoittaen krouvaria olemaan ilmoittamatta kellekään heidän nimiään, muuten uhaten heitellä hänen ikkunansa säpäleiksi.

— Mutta muistakaamme, mitä laupias samarialainen teki, kun hän näki rosvojen käsiin joutuneen miehen. Hän auttoi. Niin mekin tehkäämme.

Hän meni kaupungin vahtihuoneeseen, joka oli torin keskellä ja jota nimitettiin korttikaariksi, ja sanoi sinne tultuaan:

— Menkäähän, rakkaat ystävät, Merthenin kellariin auttamaan. Siellä on taas ollut aivan jumalaton melske ja mellakka. Ketkä rosvot ja pahantekijät lienevätkään lyöneet aivan tainnottomaksi erään muukalaisen. Menkää ja hakekaa haavurikin, jotta tämä häntä auttaisi.

Tämän tehtyään ja ylistettyään suurta lähimmäisenrakkauttaan meni Kalle Fläski etsimään Samuelia ja ilmoitti hänelle, että tuo viipurilainen nyt makasi aivan tajuttomana kapakan permannolla eikä siitä nouse moneen päivään.

— Kyllä sen miehen ruumis nyt mahtaa olla yhtä kirjava kuin sateenkaari, sanoi hän. Ja jos hänen päässään ei kihise ja pihise aivan kuin tuoreet puut liedessä, niin sitten turkulaisten ylioppilaitten hyppyset eivät ole entisen veroiset, vaan ovat pakkasessa kangistuneet.

Samuel tuli tämän kuultuaan niin hyvälle tuulelle, että alkoi vähän ajan päästä itkeä, syleili Kalle Fläskiä ja sanoi:

— Sinä olet sentään oikea ystävä, joka et toista pahassa pulassa hylkää. Sinä olisit kaikin puolin muuten erinomainen ihminen, kun et vain tahtoisi puhua latinaa. Nyt olet tehnyt isänmaalle sellaisen palveluksen, että haudallasi minä laulan varmasti juhlallisen laulun, vieläpä latinan kielellä.

XII.

Varattuaan itselleen makuupaikan saksalaisten kauppiaitten majatalossa päätti Paul Moij mennä kaupunkia katselemaan. Tätä ennen hän siisti pukunsa, kampasi huolellisesti tukkansa, sitoi oikealle korvalleen nauharuusun pitämään koossa kiharoita, asetti peilin ääressä lakkinsa hiukan kallelleen päähänsä ja pani hienot, nahalla vuoratut hansikkaat käsiinsä.

Hitaasti ja arvokkaasti hän asteli, toinen käsi miekan kahvassa, toisen heilahdellessa sivulla ja makea hymy suupielissään.

Hän etsi seikkailua. Kuinka olisi hän saattanut viettää kolme päivää kaupungissa etsimättä naisseuraa? Hän loi jokaiseen kauniinpuoleiseen naiseen tutkivan katseen, hän kääntyi toisinaan katsomaan heidän jälkeensäkin, mutta kukaan ei antanut hänelle merkkiä seuraamaan. Hieman pahalla tuulella hän senvuoksi palasi majataloon ja mutisi itsekseen:

— Tämän kaupungin naiset eivät ymmärrä, mikä on todella hienoa. Arvaahan sen, kun täällä on suuri lauma ylioppilaita, jotka eivät suinkaan ole mitään koreakäytöksisen herran esikuvia; eivät he ole edes tottuneet vaatimaan sopivaa pukeutumista ja arvokasta käytöstä. Viipuri on paljoa enemmän tekemisissä ulkomaiden kanssa kuin Turku, siksi siellä ymmärretäänkin tällaisia asioita paljoa paremmin. Olisin minä kävellyt tällä tavoin Viipurissa, niin kylläpä olisi jokaisen oven raossa ja jokaisen ikkunan takana kaksi kaunista silmäparia katsomassa minun ohikulkuani.

Kauaakaan ei hän ollut näissä synkissä mietiskelyissään ollut, kun hänet herätti niistä muuan vanha vaimo, joka syvään niiaillen lähestyi häntä.

— Täällähän minä tämän kauniin herran näen silmieni edessä, sanoi akka niiaten entistään syvempään.

— Tuossa on kolikko sinulle, jos sitä tulit kerjäämään, sanoi Paul heittäen vaimolle rahan.

— Enhän minä kerjää itselleni, vaan toiselle, en minä rahaa tahdo, vaan rakkautta, sanoi akka imelästi.

— Mitä järjettömyyksiä sinä latelet? Osaako ja saako tuollainen kuvatus puhua rakkaudesta? ärähti Paul.

— Niin armollinen herra nyt on kiukkuinen kuin kissa vastapäivää sitä silitellessä, mutta jos tässä olisi se, joka minut lähetti, joka nyt huokaa ja puhisee, niin kyllä äänenne sulaisi. Minä olen vanha kekäle, hän on kuin kirkas valkea, niin korea, silmät on hänellä taivaansiniset ja nenä kuin palko, niin sileä, ja mikä suu, sellainen punainen nyplykkä, jota katsellessa toisen suuta oikein kutkuttaa.

— Kun armollinen herra tänään itseään näytti ja muita katseli, niin sattui minun neitoseni silmät osumaan tuohon kauniiseen vartaloon ja ihanaan naamaan, ja hän on tullut aivan kuin kipeäksi. Niin, kipeä hän on, ei tee muuta kuin istuu paikallaan ja puhisee. Ja teitä hän haluaisi nähdä.

— Missä hän asuu, kysyi Paul, ja milloin hän tahtoo minun saapuvan hänen luokseen?

— Sinä varmaankin liioittelet tuon neitosen kauneutta, mutta samapahan tuo…

— Minäkö liioittelen? Puhun niin totta kuin tosi on. En ole niin kaunista neitosta ennen nähnyt, en totisesti ole, ja ovat monet häntä tavoitelleet, mutta kukaan ei vielä ole saanut omakseen.

Kuinka siinä puhelivatkaan, niin heräsi Paulissa sellainen uteliaisuus nähdä tuo nainen, joka heti ensi silmäyksellä oli häneen ihastunut, että hän suostui seuraamaan vanhaa vaimoa.

Oli jo aivan hämärä, kun he tulivat kadulle. He astelivat sillan poikki Linnankadulle. Erään kujan kulmassa vaimo kuiskasi Paulille:

— Nyt armollisen herran täytyy antaa sitoa silmänsä, sillä muuten ei hän ota luokseen.

— Kun hän pelkää tämän tulevan ilmi ja kun hän ei vielä tiedä, kuinka paljon voi luottaa armollisen herran rakkauden laatuun ja tapaan.

— Sido sitten pian, sanoi Paul, sillä haluan jo päästä tuon naisen puheille.

Vanha vaimo sitoi silkkisen liinan Paulin silmille ja alkoi häntä taluttaa. He astelivat eräästä portista sisään, muuan ovi aukeni, he tulivat käytävään, joka päättyi oveen, jolle vaimo kolkutti. Ovi aukeni, ja Paul astui sisään huoneeseen, josta suloinen lämmin lehahti häntä vastaan.

Hän ojensi kätensä ollen varma siitä, että armaat naisen sormet niihin tarttuisivat, kun hän äkkiä tunsikin molemmin puolin rautaisten kourien tarttuvan häneen ja samassa vääntävän hänen kätensä selän taakse, jossa ne äkkiä nuoralla sidottiin.

Paul tempoili kyllä, mutta hyökkäys oli ollut niin odottamaton, että hän ei millään voinut itseään puolustaa.

Hänen silmiltään otettiin liina pois, ja silloin hän näki edessään kolme aivan ventovierasta miestä, jotka nauraen katsoivat häneen.

— Emme tiedä varmasti, sanoi muuan pitkä ja tumma mies, joka näytti olevan joukon johtaja, mutta merkeistä päättäen hän on sama. Joka tapauksessa sitokaamme hänen jalkansakin, jotta hän ei pääse laisinkaan liikkumaan.

Paulin ponnistuksista huolimatta sidottiin köysillä hänen jalkansakin. Kun tämä oli tehty, sanoi joukon johtaja:

— Hän sanoi menevänsä lyhyeksi aikaa Merthenin kellariin virkistämään kurkkuaan, sanoi joukon nuorin, muuan kalpea mies.

— Mene häntä noutamaan ja ilmoita, että saalis on pauloissa, sanoi tumma mies.

— Mitä te minusta tahdotte? sanoi Paul kiukkuisena, koetellen vapautua köysistä.

— Älä siinä suotta tempoile, kyllä ne kestävät, sanoi tumma mies pilkallisesti. Mitäkö me tahdomme, sen saat kuulla sitten, kun se herra tulee, jolla on sinulle asiaa.

Paul huomasi kaiken vapautumisyrityksen olevan turhaa. Hän makasi maassa selällään ja katseli huonetta. Se oli aivan yksinkertainen ja oli varmaankin jossain aivan syrjässä olevassa rakennuksessa. Hän turvautui avunhuutoon, mutta tuskin hän oli ensimäisen huudon päästänyt, kun jo äskeinen tumma mies oli tukkinut hänen suunsa vaatteella.

— Keneksi he minua luulevat ja miksi he minut ovat vanginneet? tuumi
Paul viruessaan lattialla sidottuna.

Tumma mies ja hänen seuralaisensa, joka tähän asti oli pysynyt aivan vaiti, sekä vanha vaimo istuivat pöydän ääreen ja alkoivat ryypätä viinaa, jota tumma mies tarjosi taskussaan olevasta pullosta.

He kuiskailivat jotain keskenään. Paul ei erottanut siitä muuta, kuin että heidän tuli saada jokseenkin suuri palkkio siltä mieheltä, jota joukon nuorin oli mennyt etsimään.

Jonkun ajan kuluttua tämä nuori mies saapui ja kertoi, että etsimänsä herra oli maannut haavurin sidottavana kapakan permannolla. Joukko tuntemattomia miehiä oli hyökännyt hänen kimppuunsa ja pidellyt häntä pahoin. Hän oli kuitenkin ollut siksi tajussaan, että oli käskenyt heitä hyvin vartioimaan saalista siksi, kunnes hän voi tulla tutkimaan. Rahat hän lupasi suorittaa vasta sitten, kun on nähnyt, onko mies oikea vai eikö.

— Totta kai hän oikea on, sanoi tumma mies. Onhan hän sama, jota hän kaupungin portilla minulle osoitti, kun nuo kolme miestä ajoivat kaupunkiin. Hän on varmasti sama. Mutta mitä me nyt teemme? Missä me pidämme tätä miestä?

— Jättäkää hänet tänne minun asuntooni, sanoi vanha vaimo. Kyllä minä häntä vartioin.

— Mutta jos tänne tulee joku ja näkee lattialla makaavan sidotun miehen, niin voi siitä syntyä kova mellakka? lausui tumma mies.

Hän nosti lattiassa olevaa luukkua. Miehet tarttuivat Pauliin ja kantoivat hänet sidottuna kellariin.

Maattuaan pitkän aikaa odotellen jotain muutosta tapahtuvan elämäänsä, joko sitten hyvään tai pahaan päin, alkoi hän tuumiskella:

— Kullakin ihmisellä on sellainen kohta, joka hänet houkuttelee vaaraan. Minulla ovat naiset. Heti kun vain kuulen puhuttavan, että tuollainen yksilahkeinen muka on minuun ihastunut, niin unohdan kaiken varovaisuuden ja ryntään häntä kohtaamaan. Ja tässä minä nyt olen sidottuna, aivan kuin sika ennen teurastusta. En voi käsittää muuta, kuin että Viipurista on tänne saapunut joku, joka on yrittänyt ottaa minut käsiinsä. Ja arvaan kyllä miksi.

Myöhään illalla tuli vanha vaimo katsomaan, miten vankinsa voi. Seuraavana aamuna hän toi hiukan keitosta ja pisteli sitä Paulin suuhun, otettuaan ensin siteen pois.

Oli päivä kulunut puoleensa, kun äkkiä kellarin luukku avattiin, ja nuo kolme miestä tulivat Paulin luo, nostivat hänet maasta ja kantoivat luukusta tupaan.

— Hauskaa kuulla, lausui siihen Paul. Äkkiä nähdessäni teidät luulin teidän tulevan jatkamaan hellää keskustelua vaimonne serkun kanssa.

— Parasta on teidän säästää pilkkanne toiseen kertaan, sanoi hän, sillä nyt aion panna toimeen ankaran tutkimuksen. Etsikää ensin kaikki hänen taskunsa.

— Jos etsitte kirjeitä, niin on tämä toimitus aivan turhaa, sanoi Paul. Olen ne pannut paljoa turvallisempaan paikkaan kuin mitä oman ruumiini vuorilautojen väli on.

Maaherra tutki itse tarkkaan Paulin poven. Kun hän ei sieltä löytänyt mitään, sanoi hän:

— Hän makaa sairaana majatalossa, vastasi tumma mies. Eilen oli joukko rosvoja pidellyt häntä pahoin Merthenin kellarissa.

— Minä olen tässä! kuului ääni ovelta. Sisään astui Didrik König sidottuna ja laastaroituna.

— Vähällä oli, ettei päälleni pantu puupalttoota, sanoi Didrik, niin perin pahasti joukko nuoria miehiä, joita luulen ylioppilaiksi, piteli minua eilen. Mutta välskärin ja oman luontoni avulla olen jälleen päässyt jalkeille.

— He ovat erehtyneet miehestä, sanoi maaherra, mutta vielähän meillä on aikaa saada tuo toinenkin ansaan, sillä varmaankaan hän ei ole vielä ennättänyt kaupungista poistua.

— Olisin melkein suonut hänen sijassaan tuossa näkeväni sen laihan ruipelon, joka väkeni pirullisilla tempuillaan lumosi ja varasti hevoseni, lausui Didrik. Hän liikuskelee kaupungilla, mutta vuoteeseen sidottuna kun olin, en ole voinut häntä saada käsiini.

— Kirjeet ovat joko hänellä taikka nuorella Fresellä. Meidän täytyy saada molemmat käsiimme, sanoi maaherra.

— Vartioikaa tätä tarkasti, jotta hän ei pääse karkaamaan eikä siis voi auttaa noita toisia. Ja nyt heidän luokseen.

Maaherra läksi Didrikin seurassa. Miehet kantoivat Paulin kellariin.
Noustessaan sieltä aikoivat he sulkea luukun, mutta vanha vaimo sanoi:

— Jättäkää se auki, jotta voin häntä paremmin pitää silmällä, sillä kuka tietää, eikö hän jollain tavoin voi keksiä keinoa, millä pääsee siteistään.

— Sellaista naista ei vielä ole tähän maailmaan tullut, joka jouduttuaan miehen kanssa samaan huoneeseen ei alkaisi hänen kanssaan keskustella, arveli Paul. Odottakaamme siis.

Akka karttasi ja veisasi. Silloin tällöin hän kumartui katsomaan, liikkuiko Paul vai oliko paikallaan.

Kului aikaa kotvasen, virsi loppui, akka kakisteli kurkkuaan, vilkaisi Pauliin ja sanoi:

— Ei pitäisi tuollaisen korean nuoren miehen ruveta vehkeilemään suuria herroja vastaan. Sellaisesta tulee aina ikävyyksiä.

Hän nousi ja kapusi vähän ajan päästä kellariin, sylissään kupo olkia, jotka hän asetti Paulin viereen ja sitten auttoi häntä siirtymään tälle vuoteelle.

— Teillä on kovasti hyvä sydän, sanoi Paul niin makoisesti kuin suinkin osasi.

— Tuleehan sellainen ihmiselle ihan väkisin, kun kauan elää ja paljon kaikenlaista saa nähdä. Ja kun on yksinään.

— Mitäs niistä vanhan ihmisen lapsista, menevät maailmalle heti vartuttuaan.

— Ei herra saa sillä tavoin puhua. Henkenihän menisi, jos auttaisin pakenemaan. Minä olen luvannut vartioida, ja minun täytyy se tehdä.

— Jos kuitenkin palvelisitte minua ettekä noita toisia, kyllä minä sellaisen palveluksen aina muistaisin.

— Minä menen herran luota pois, kun sillä lailla puhuu, sanoi akka ja kiipesi portaita ylös tupaan.

Hän istui entiselle paikalleen ja alkoi karttaamisen ja virrenveisuun uudelleen.

Päivä alkoi jo hämärtää, kun tupaan tuli muuan nuori tyttö. Akka sulki heti hänen tullessaan kellarin luukun, jotenka Paul ei ennättänyt nähdä, millainen tyttö oli. Hän vain äänestä arvasi, että tämä oli nuori.

Hän kuuli päänsä päältä astuntaa, ja sitten luukku avattiin ja vanha vaimo sanoi:

— Mutta muista valasi, ettet kellekään kerro, että täällä sellainen on, sanoi akka.

— Kyllä minä tulen auttamaan, sanoi Justiina ja alkoi kiivetä portaita alas.

Hän tuli Paulin luo. Kumartuessaan hänen puoleensa ei hän voinut olla hymyilemättä.

— Menkää saksalaisten kauppiaitten majataloon ja ilmoittakaa Jokkim
Freselle, että hän pelastaakseen asiamme heti paikalla lähtee
Tukholmaan. Minä tulen pian jälestä.

— Hän on auttanut jo käteni oikeaan kuntoon, sanoi Paul. Tahtoisin maksaa palkan. Kun minulla ei ole rahaa, niin antaisin sen sanoillani. Kumartukaahan, kaunis neito, hiukan lähemmäksi, jotta voin kuiskata.

— En minä tohdi, sanoi Justiina, mutta painoi päätään hiukan lähemmäksi.

— Mitä siellä viivyttelet, sanoi akka. Nopeasti hameitaan kokoellen
Justiina juoksi portaita ylös.

— Se oli minun tyttäreni tytär, oikein kaunismuotoinen lapsi. Ja niin hyvä, niin kovasti hyvä, kyllähän herra sen huomasi. Hän käy aina silloin tällöin minua katsomassa ja tuo jotain hyvää syötäväkseni.

Vähän ajan päästä akka tuli Paulin luo ja ruokki häntä keitoksella, jota Justiina oli tuonut.

— On sitä sentään kovin surkea katsella, kun noin komea mies makaa kädet sidottuina, sanoi vaimo Paulille. Tekeehän tuollainen mies aina käsillään kaikenlaista hyvää.

— Kyllähän minä päästäisin, ellen tietäisi siitä tulevan minulle yhtä ja toista pahaa.

Paulin sydän oikein sävähti tätä kuullessaan. Hän aikoi jotain kysyä, kun samassa kuului ovi käyvän, ja äänestä tunsi Paul vangitsijoittensa tulleen huoneeseen.

XIII.

Erottuaan ystävistään meni Jokkim Frese kohtaamaan Turun hovioikeuden asessoria Johannes Vasseniusta, joka oli naimisissa viipurilaisen raatimiehen Hannu Ruuthin lesken Sigridin kanssa, tuon saman naisen, jota Didrik König aikoinaan kaikin voimin oli tahtonut saada omakseen. Jokkimin mielessä paloi ikävä saada nähdä jälleen Barbara, tuo ihana neito, jonka kanssa hän lapsena oli Viipurissa leikkinyt, mutta jota hän moneen vuoteen ei ollut nähnyt.

Asessori Vassenius asui Aurajoen lähellä Luostarijoen-kadun varrella omassa talossaan, jonka taitavasti koristeltu portti jo jokaisen sivukulkijankin pani aavistamaan, kuinka upeata mahtoikaan olla portin sisäpuolella, jossa asui hovioikeuden asessori ja Sääksmäen kihlakunnan tuomari.

Jokkim vietiin saliin, jonka seinät olivat puoliväliin verhotut punaisella piukilla; katossa riippui suuri messinkinen kahdeksanhaarainen kynttiläkruunu, seinällä komeili venetsialainen lasipeili, korkeaselkäiset tuolit olivat kuositellulla nahalla päällystetyt, ja miehenkorkuisen, leikkauksilla varustetun kaapin päällä oli suuria hopeisia kannuja ja vateja. Kaikkialla ilmeni halu näyttää, kuinka varakas talo oli.

Kun Jokkim astui tähän huoneeseen, nousi ikkunan luota ompelutyönsä äärestä heti talon rouva Sigrid ja hetkisen tunnusteltuaan, kuka tulija oli, riensi hänen luokseen ilosta huudahtaen ja sulkien hänet syliinsä:

— Sehän on Jokkim Pietarinpoika, sanoi hän. Sepä on hauskaa, että viipurilaisiakin tänne taas eksyy!

— Olen matkalla Tukholmaan, vastasi Jokkim, ja odottaessani matkaseuraani poikkesin tänne katsomaan, miten talossa voidaan.

Jokkimin nimen kuullessaan riensi heti hänen luokseen kaksi nuorta miestä, Sigridin ensimäisestä avioliitosta olevat pojat, Henrik ja Jakob, jotka äitinsä mentyä naimisiin olivat joutuneet isäpuolensa, asessori Vasseniuksen holhottaviksi.

Huoneessa oli kolmaskin, noin yhdeksäntoistavuotias solakka nuori mies, jonka koko olemus ilmaisi suurta itsetietoisuutta. Hän lähestyi Jokkimia ja ojensi hänelle kätensä.

Kun Sigrid rouva huomasi Jokkimin oudoksuen katsovan nuoreen mieheen, sanoi hän nauraen:

— Älä, Jokkim, noin kummastellen katso poikapuoleeni, vaan ojenna kättä Johanille.

Mutta yhtä vielä kaipasi Jokkim talon nuoresta väestä, Barbaraa. Tämä oli istunut ikkunan luona äitinsä vieressä ja vieraan tullessa sisään oli ensin arkana painautunut ikkunanpieleen varjoon, mutta kuullessaan Jokkimin nimen hitaasti noussut ja epäröiden seisoi paikallaan. Kun ensimäiset tervehdykset oli suoritettu, huomasi Sigrid, että yksi vielä ei ollut käynyt tulijaa tervehtimässä, ja kääntyi senvuoksi Barbaraan päin sanoen:

Punastuen astui nuori tyttö Jokkimia kohden ja ojensi hänelle kätensä. Sigrid rouva seisoi vieressä, ja kun nuoret aikoivat supistaa tervehdyksensä tähän, nauroi hän heleästi ja huudahti:

— Oletteko ihan hulluja, suudelkaa toki toisianne, olettehan vanhoja lapsuudenystäviä!

Verilaine nousi kummankin kasvoille, Jokkim kumartui tyttöä kohden ja kepeästi huulillaan kosketti hänen huuliaan. Tämä senaikuinen tervehdystäpä oli sinä hetkenä Jokkimille jotain ihmeellistä ja pyhää. Koskettaessaan huulillaan Barbaran huulia tunsi hän, miten koko ruumiinsa aivan sävähti; se häntä riemastutti ja samalla teki hänet araksi. Aivan kuin päästäkseen selville omasta itsestään hän katsahti ympärilleen ja kohtasi nuoren Vasseniuksen kiukkuiset silmät. Sinä hetkenä molemmat miehet tiesivät, että heidän välillään oli elämässä syntyvä taistelu tämän naisen omistamisesta. Barbarakin oli tämän katseen huomannut ja väistyi hiukan loitommalle.

Muut huoneessa-olijoista eivät olleet kääntäneet huomiotaan tähän seikkaan. Sigrid rouva arveli Barbaran väistymisen johtuvan hänen arkuudestaan ja sanoi nauraen:

— Ei uskoisi, että sinä, Barbara, olet minun tyttäreni, niin hirveän kaino sinä olet. Kun minä olin sinun ikäisesi, niin ei mieleni tehnyt mitään niin kovasti kuin saada tavata nuoria poikia. Sinä olet aivan kuin vierasta verta. Ja mitä sinä nyt noin säikyt ja ujostelet Jokkim Freseä? Etkö muista, mitä tässä eräänä päivänä sanoit, kun Johan uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin?

— Joutavia, vastasi Sigrid nauraen. Kyllä sellaisista asioista saa puhua koska tahansa. Hän uhkasi mennä sinun kanssasi naimisiin, Jokkim. Ja silloinpa Johan suuttui niin, että isä sai tulla väliin.

Sigrid rouva oli komea nainen, kirkassilmäinen ja hiukan kovaääninen, nauroi mielellään ja piti toisia ilokseen pilkkansa esineenä. Hän oli nyt kovasti huvitettu nähdessään, miten Barbara punastui, Jokkim joutui hämilleen ja Johan kiukustui. Hän alkoi heleästi nauraa onnistuneelle ilveelleen. Epäilemättä hän olisi jatkanut tätä leikkiään nuorten suureksi vaivaksi, ellei hänen jokapäiväinen ilonlähteensä olisi ilmestynyt huoneeseen. Ovesta astui sisään nuorten miesten kotiopettaja, laiha ja näivettyneen näköinen keski-ikäinen mies, Alexandre du Cloux.

— No, pojat, sanoi Sigrid nuorille miehille. Täällä tulee teidän suuri mestarinne, munsjööri Alexandre du Cloux.

— Poikani ovat hirveän laiskoja, oikeita viipurilaisia siinä suhteessa, etteivät tahdo oppia mitään tieteen viisauksista. Mieheni aikoi panna heidät yliopistoon, mutta siitä ei tullut mitään, ei vaikka he olisivat päässeet sinne suorittamatta mitään tutkintoa, aivan kuin aatelisten pojat. He sanoivat tahtovansa ruveta kauppa-alalle. Mieheni palkkasi silloin tämän herran antamaan heille vieraiden kielten opetusta ja erään suomalaisen opettamaan kirjanpitoa. Mutta aina kun opetuksen hetki tulee, niin poikien naamat venyvät hyvin pitkäksi ja he kai mieluummin menisivät mäkeä laskemaan kuin istumaan kirjojen ääreen. Mutta jos he ainoaltakaan tunnilta olisivat poissa, niin silloin asessori heille kyllä näyttäisi perhekuria.

Pojat punastuivat, kun vieraan kuullen muistutettiin siitä, että he saattoivat saada selkäänsä aivan kuin pikkupojat, ja lopettaakseen tämän keskustelun he poistuivat huoneesta opettajansa seurassa.

Johan, joka jo oli viidettä vuotta yliopistossa, oli opetuksesta vapaa ja jäi huoneeseen Henrikin ja Jakobin mentyä.

Sigrid vei vieraansa istumaan ikkunan luo ja alkoi tiedustella häneltä Viipurin kuulumisia. Hän tahtoi tietää, mitä kussakin perheessä oli tapahtunut, kuinka kukin aviopari pysyi sovussa, ja kuka nuori mies mielisteli kutakin nuorta tyttöä. Hänelle oli kyllä silloin tällöin tullut tietoja Viipurista, ja oli hän kuullut Paul Moijistakin, jonka suuret valloitukset olivat tulleet Turkuun asti tunnetuiksi. Sigrid rouva aivan riemastui kuullessaan, että tämä ihmeellinen, kaikki naiset lumoava mies oli Turussa, ja pyysi, että Jokkim kaikin mokomin toisi ystävänsä heidän taloonsa. Kun nuori Frese oli tämän luvannut tehdä, ryhtyi asessorin rouva uudelleen tiedustelemaan sukulaisperheistään ja niin tarkkaan hän tiesi kaikkien perhesuhteet, että Jokkim hänen seurassaan sai enemmän tietää kuin mitä saattoi uutta ilmoittaa.

Tämä tällainen keskustelun muoto ei ollut Jokkimin mieleen, ja senvuoksi hän hengähti helpotuksesta, kun huoneeseen astui talon herra, lihavahko, harmaatukkainen ja harmaapartainen, viiskymmenvuotias asessori Johannes Vassenius. Kuultuaan, kuka huoneessa-olija oli, hän hyvin ystävällisesti tervehti rikkaudestaan tunnettua nuorta miestä.

Keskustelu kääntyi hyvinkin pian valtiolliselle alalle, ja Jokkim huomasi asessorin olevan holhoojahallituksen innokkaan kannattajan. Hän puhui mitä suurimmalla ihastuksella valtion kanslerista Magnus de la Gardiesta, ja pian Jokkim arvasi siihen syynkin, sillä hiukan myöhemmin puhuessaan pojastaan asessori ilmoitti tämän pääsevän Tukholmaan kamarikollegiumin sihteeriksi. Jokkim oli aikonut taloon tullessaan mainita, millä asioilla hän liikkui, mitä hän oli saanut tietoonsa, voidakseen kuulla, millä tavoin hänen oli viisainta menetellä, mutta pian hän huomasi tällaisen keskustelun vaaralliseksi, kuullessaan asessorin lausuvan mielipiteensä nuoresta kuninkaasta.

— Hänen majesteetistaan, lapsikuninkaastamme, en tahdo tietysti sanoa muuta kuin hyvää, lausui hän, sillä onhan hän jumalan armosta meidän hallitsijamme, mutta parasta on, että holhoojahallitus mahdollisimman kauan pysyy vallassa, eikä mitään tule tuosta pyrkimyksestä, jolla koetetaan saada valta nuoren kuninkaan käsiin jo ennen kuin hän onkaan täysi-ikäinen. Hän on vilkas poika, sen myönnän, eikä hän ole tyhmäkään, kaukana siitä, mutta hänen kaikki pyrkimyksensä ovat kohdistuneet sotilaallisiin harjoituksiin ja poikain leikkeihin. Jos hän pääsisi valtaan, niin hän epäilemättä syöksisi maan hyvinkin pian vaarallisiin ulkomaansotiin, joiden vaurioita holhoojahallitus juuri parhaalla tahdollaan ja suurella uhrautuvaisuudella on koettanut saada poistetuiksi.

Asessori oli talossaan tottunut puhumaan keskeyttämättä, niin kauan kuin itse tahtoi. Sigrid rouva ei senvuoksi hiiskahtanut sanaakaan, nyökkäsi vain päätään, sillä ilmaistakseen hyväksyvänsä miehensä mielipiteet.

— Tapasin kadulla tänne tullessani, jatkoi asessori, Viipurin maaherran, Konrad Gyllenstjernan, joka vielä tänään lupasi poiketa taloomme tervehtimään meitä. Puhelimme valtiollisesta tilasta, sillä mistä tähän aikaan ajattelevat henkilöt muusta puhuisi vatkaan, ja hän oli kaikessa aivan samaa mieltä kuin minäkin.

Nyt oli Jokkim aivan varma siitä, ettei millään tavoin voisi asessorille ilmaista mitään siitä, millä retkillä liikkui.

Jonkun aikaa keskustelua jatkettua täytyi asessorin lähteä jälleen hovioikeuteen, jolloin Jokkimkin poistui talosta mennäkseen tapaamaan Paulia. Majataloon tullessaan hän sai kuulla, että Paul oli poistunut ilmoittamatta, milloin aikoi palata. Tietämättä minne nyt menisi jäi Jokkim saksalaisten kauppiasten majataloon. Parin tunnin kuluttua ilmestyivät Henrik ja Jakob hänen luokseen kutsuen häntä tulemaan heidän kanssaan mäkeä laskemaan Korpolaisvuoren rinteelle.

Tämä seikka sai Jokkimin heti tekemään päätöksensä. Astellessaan kelkkoja vetäen Aurajoen jäätä pitkin linnaa vastapäätä olevaa vuorta kohden, juttelivat Henrik ja Jakob olostaan Jokkimille.

— Isäukko ei tahtoisi päästää meitä talostaan pois, vaan tahtoo pitää meidät täällä niin kauan kuin mahdollista, sillä hän saa suuret summat meidän ruokkimisestamme, sanoi Henrik. Jos me jäisimme hänen taloonsa koko elinajaksemme, niin hän varmaankin olisi hyvin iloinen. Mutta sitä minä en teekään. Minä tahdon päästä Lontooseen ja sieltäpäin harjoittaa kauppaa Suomen kanssa. Vielä ei ole kukaan meikäläinen sieltäpäin hommaillut mitään, ja siksi on rikastumisen mahdollisuus sitä suurempi.

— Meillä oli isäpuolen kanssa hirveä riita tässä äskettäin, sanoi Jakob, kun minä sanoin, että me kohta lähdemme kaikin pois ja tahdomme saada perintömme.

— Ukon naama venyi ensin hyvin pitkäksi, jatkoi Henrik nauraen, sillä hän tahtoo pitää kolikoista kiinni. Mutta tässä ei auta mikään muu lopulta, kuin saa hän vain ruveta lastaamaan plootuja nelikkoihin. Jos Barbara olisi rohkeampi, niin pianhan me pääsisimme irti tästä pesästä, mutta hän ei uskalla avata suutaan. Hän taitaa odottaa rauhassa siksi, kunnes Johan hänet nai, niinkuin tämän isä toivoo. Kyllä minä olen huomannut, että isäpuoli pitäisi hänen rahansa mielellään omassa talossaan.

Jokkim ei osannut vastata mitään tähän purkaukseen, jolla nuoret miehet ilmaisivat kiukkuaan.

— Ja näithän, millä tavoin hän muka kasvattaa meitä, jatkoi Jakob. Hän muka opettaa meille suuria tietoja. Kaikkia vielä. Tiedätkö, mitä me saamme tehdä hänelle? Kirjoittaa kirjeitä hänen puolestaan, kirjoittaa asiapapereita puhtaaksi, sitä me saamme tehdä. Ukko nostaa sitten meidän töistämme täyden maksun, mutta ei anna meille ropoakaan. Tätä hän sanoo meidän kasvattamiseksemme.

Pojat olisivat kertoneet vaikka kuinka paljon perheasioistaan, saadessaan kerrankin käsiinsä henkilön, jolle sen saattoivat vaaratta tehdä, mutta kaikeksi onneksi he saapuivat vuoren juurelle, jossa Barbara jo odotteli.

Mäenlasku, nuorison ainainen suuri huvitus, alkoi piankin. Jyrkkää rinnettä laskivat pojat riemuissaan kauas jäälle. Jokkim joutui Barbaran kelkkaa ohjaamaan, ja sillä tavoin he tulivat olleeksi paljon yhdessä. Barbaran ujous haihtui piankin, ja keskustelu molempien nuorten välillä sujui luontevasti. Kotia palatessaan he jo olivat mitä parhaita ystäviä, ja Jokkim oli jo hetkiseksi unhottanut, miksi oli tullut Turkuun ja minne oli matkalla.

Hieman levoton hän oli palatessaan majataloon ja kuullessaan, ettei Paulia ollut näkynytkään. Mutta kun hän seuraavana päivänä jälleen meni asessorin perheeseen ja onnellisen sattuman kautta sai olla tunnin ajan kahdenkesken Barbaran seurassa, olivat kaikki levottomat ajatukset karkoittuneet. Heräävä tunne oli hänessä, ja sen tieltä väistyivät muut ajatukset. Hän näki edessään olennon, joka ensi hetkestä alkaen oli hänessä herättänyt onnen suuren ikävöimisen, ja hän tahtoi valmistaa itselleen tietä tämän saavuttamiseen.

Ja hetket kuluivat tässä onnellisessa mielentilassa, kunnes velvollisuus isänmaata kohtaan jälleen syrjäytti kaiken muun ja teki uneksijasta toimivan miehen.

XIV.

Justiina kiirehti heti tapaamaan Jokkim Freseä ja ilmoitti hänelle Paulin käskyn. Jokkim tiedusteli, missä Paul oli, mutta sitä tyttö ei sanonut voivansa ilmoittaa. Tyttö pujahti heti sanan vietyään pakoon, eikä Jokkim saanut häntä kiinni, vaikka kiirehtikin heti hänen jälestään. Tyttö oli varmaankin piiloutunut jonnekin.

Levottomana asteli Jokkim, miettien, mitä hänen tuli tehdä. Tuollaista sanaa ei Paul mitenkään ollut lähettänyt, ellei hänellä ollut siihen pakottavaa syytä. Hänen tuli siis noudattaa määräystä. Toiselta puolen hän kuitenkin oli levoton ystävänsä kohtalosta eikä olisi hänen seurattaan tahtonut lähteä matkalle.

Hän odotti Samuelia keskustellakseen hänen kanssaan. Jotain vaarallista oli ilmassa, sen hän oli huomannut, sillä edellisenä iltana liikkuessaan kadulla oli hän nähnyt pari epäilyttävää miestä lähettyvillään. Kun hän oli Vasseniusten lapsipuolten seurassa, niin nämä eivät tohtineet tulla aivan hänen lähelleen. Sitten oli samana aamuna liikuskellut muuan mies majatalon pihalla ja oli tiedustellut palvelusväeltä, oliko Jokkim Frese asettunut asumaan taloon. Kun Jokkim oli tullut pihalle, oli mies kadonnut.

Jos Viipurin maaherra todellakin oli kaupungissa, silloin oli toden totta viisainta mahdollisimman pian lähteä matkaan.

Hänen tavatessaan Samuelin ja kerrottuaan hänelle huomionsa ja
Paulin lähettämän sanan arveli tämä, että heidän ehdottomasti oli
noudatettava hänen määräystään ja lähdettävä matkalle, vaikkakaan
Paul ei ollut seurana.

Kaikkien mahdollisuuksien varalta he pitivät viisaimpana, että kumpikin otti oman hevosen ja reen, jotta vaaran hetkenä, toisen hevosen uuvuttua tai muuten vahingoituttua, voivat ajaa yhdessä. Samuel päätti itse ohjata hevostaan, jotavastoin Jokkimin tuli ottaa varma ajaja.

Jokkim oli tuumaan suostuvainen, mutta sitä ennen hän kuitenkin tahtoi jotenkin päästä selville siitä, miten Paulin oli käynyt.

— Jos hän kerran saattoi lähettää sanan, niin ei hän silloin ole pahassa ahdingossa, sanoi Samuel. Ja lupasihan hän seurata meitä.

Kaksi tuntia myöhemmin olivat molemmat matkalla Tukholmaa kohden. Molemmat olivat antaneet valjastaa reen eteen yhden niistä hevosista, jotka he olivat siepanneet ratsumiehiltä.

Jokkimin ajajana oli muuan turkulainen mies, joka monasti oli tämän matkan tehnyt ja siis tarkoin tunsi tien.

Ilta oli jo myöhäinen, kun he saapuivat Korpoon, jossa he tunnin ajan syöttivät hevosia ja sitten läksivät matkaa jatkamaan yötä myöten, toivoen aamulla pääsevänsä Kumlingeen. Pian oli laaja selkä heidän edessään.

Jokkim ajoi edellä ja Samuel hänen jälessään. Hän oli sitonut ohjakset kiinni ja makasi reen pohjalla paksuihin vällyihin kiedottuna, antaen hevosen itsestään juosta toisen hevosen jälessä.

Jää oli heikkoa, sillä paikka oli virtainen, ja siinä maatessaan kuuli Samuel, kuinka jää soi. Oli aivan kuin kaukaa olisi kuulunut kirkonkellojen pauhua. Tätä hän hartaana kuunteli, ja hänen mielensä tuli leppoiseksi ja sovinnolliseksi kaikkia ihmisiä kohtaan.

He olivat jo niin kaukana, että tähtiyössä taakse jäänyt ranta häämötti vain heikkona viivana. Äkkiä Samuel kavahti istualleen. Hänen tarkka korvansa oli erottanut takaa hevosten kavioiden tasaista ääntä. Hän huusi edellä ajavia hiukkasen seisahtumaan. Turvallistahan oli odottaa lisää seuraa ja sitten suuremmassa saattueessa jatkaa matkaa.

Samuel makasi ryntäillään reessä ja katsoi taakseen. Rivakkaa vauhtia lähestyivät tulijat. Samuelin tarkka silmä erotti jo ajajan, joka oli hänelle outo.

Tulijan hevonen korskui, ja Samuel oli utelias tietämään, kuka sillä tavoin ajoi aivan kuin tavoittaakseen heidät. Hän tarkasti yhä lähenevää rekeä.

Äkkiä pääsi kirous hänen suustaan. Reessä olija oli kumartunut hiukan sivulle, ja silloin Samuel tunsi hänet. Hän oli Konrad Gyllenstjerna.

Reki oli vain muutaman hevosenpituuden päässä Samuelista, kun hän tämän huomion teki.

— Ajakaa minkä alta pääsette! huusi hän Jokkimille. Täällä tulee pahaa väkeä. Ajakaa, minä pidätän heitä!

Jokkim antoi määräyksen ajajalle, tämä löi hevosta, ja se lähti huimaa vauhtia kiitämään eteenpäin virkistyneenä levosta, joka sille oli suotu.

Takaa-ajajat löivät minkä ennättivät hevostaan ja koettivat päästä jälestä. Samuel pidätti ohjaksista omaa hevostaan ja odotti. Juuri kun takaa-ajava reki oli hänen kohdallaan, hyppäsi hän reestä jäälle ja tarrasi tulijoiden aisaan. Hevoset laahasivat häntä jonkun matkaa jäällä mukanaan ja sitten seisahtuivat. Jokkim kiisi reellään eteenpäin, ja Samuelin säikähtynyt hevonen riensi jälestä.

Konrad Gyllenstjerna hyppäsi reestään, sieppasi miekkansa, ja aikoi iskeä Samueliin, mutta tämä väisti ovelasti, ja maaherran miekka osuikin hänen hevosensa jalkaan, joka pillastui ja väistyi syrjään, ollen vähällä kaataa reen, ellei ajaja olisi saanut sitä hillityksi.

Samuel hyppäsi jalkeilleen, otti miekkansa ja alkoi taistella maaherran kanssa. Taistelua olisi varmaankin jatkunut kauan, sillä molemmat olivat yhtä taitavia, ellei reessä makaava toinen mies, jonka Samuel äänestä tunsi Didrik Königiksi, olisi hillinnyt herraansa ja sanonut:

— Pian rekeen, muuten hän pääsee karkuun! Jättäkää tämä jäälle. Se on sopiva rangaistus hänelle.

Maaherra heittäytyi rekeen, ja ajaja piiskasi hevosia menemään huimaa vauhtia eteenpäin. Samuel oli hetkisen aivan ymmällä. Hän kuuli vain, miten Didrik pilkallisesti huusi:

Ja reki loittoni. Samuel seisoi miekka kädessään jäällä ja kiroillen katseli heidän jälkeensä. Hän oli kiukkua täynnä, ja toinen karkea sana toisensa jälkeen sinkoili hänen suustaan. Mutta pian hän remahti nauruun ja huusi niin, että kuului kauas:

— Ajakaa vaan, ette te häntä kiinni saa! Hän oli näet huomannut, että takaa-ajajien hevonen nilkutti, ja välimatka heidän ja Jokkimin välillä tuli yhä suuremmaksi.

— Keskellä helmikuun pakkasta selvällä meren selällä liukkaalla jäällä! Tässä saa katsella, eikö joudu vielä ensi yöksi sinne toiseen maailmaan lämmittelemään.

Hän tuumi, menisikö eteenpäin vai palaisiko takaisin. Hän oli juuri keskivälissä. Yhtä vaikeata oli palaaminen kuin matkan jatkaminenkin.

— Yrittäähän kirppukin henkensä edestä hyppiä, mitä sitten mies! sanoi hän.

Hän teki päätöksensä, pisti miekkansa tuppeen ja alkoi astella Korpoa kohden.

— Tule nyt, iloinen sieluni, lämmittämään asuntoasi, jotta eivät seinät pääse halkeilemaan. Sanotaan, että ihmisellä on mitä tahansa, kun hän oikein lujasti uskoo. Lämmin on kuitenkin sellaista laatua, ettei sitä uskomalla saa, kyllä siihen valkea tarvitaan. Jotain tässä tiedän kadottavani pakkasen kautta. Varpaan antaisin mennä, antaisin sormenkin ja korvat, mutta nenä-kulta pahimmassa vaarassa näyttää olevan. Mitä minun naamastani enää jäisi jälelle kaunista, jos nenä siinä olisi keskustana aivan kuin kokonainen kukkanurmi, niin kirjavana ja monenkarvaisena.

— Molemmin puolin tuolla näyttää olevan maata. Mutta sinne en uskalla mennä, sillä saatan eksyä alastomille kallioille. Eteenpäin minun täytyy mennä, yhä eteenpäin, siksi kunnes tulen Korpoon. Jos Paul herra todellakin seuraa meitä, niin sitä tietä hänkin tulee ja pääsen hänen seurassaan matkaa jatkamaan.

Pakkanen tuli yhä tiukemmaksi, ja tähdet kiiluivat hänen päänsä päällä.

— Olisipa hauskaa tietää, kuka noinkin monta reikää on joutanut taivaan kanteen pistelemään. Kummallista, ettei siinä halkeimia näe muulloin kuin kesällä ukkosilmalla. Sanotaan että siellä on autuaitten asunto. Mahtaa siellä olla aika riemu, ja tekisi sinne mieli kurkistaa kerran. Mutta kun on sattunut elämään sillä tavoin kuin minäkin olen tehnyt, niin pidetään tuon viimeisen majatalon portti kiinni, ja minä saan mennä riihen puolelle lepäämään. Oikein sellaista kuumaa paikkaa ilokseen ajatteleekin tällaisella ilmalla.

Hän kiirehti kulkuaan, välillä seisahtuen ja huitoen käsiään pysytelläkseen lämpimänä.

— Minkähän tähden minä aina olen tupannut niin kovasti muita ihmisiä rakastamaan, vaikkei kukaan ole minua rakastanut? Olen ollut aivan kuin orja muutamien ihmisten lähettyvillä. Millaiseltahan tuo olisi tuntunut, jos jonkun kerran olisi osunut tielleni sellainen ihminen, joka olisi ollut oikein hyvä minulle, olisi tehnyt hyvää minulle, hoidellut minua ja antanut silloin tällöin kauniin sanan lihaviipaleen sijasta silloin, kun ei olisi ollut muuta syötävää ollut kuin leipää? Millaiseltahan sellainen olisi tuntunut?

Hän asteli eteenpäin, nyt ei enää yhtä reippaasti kuin alussa. Hänen käyntinsä oli hidastunut, ja hän kulki hiukan kumarassa. Ja pakkanen tuli yhä voimakkaammaksi. Hän tunsi kummallista uupumusta ruumiissaan, teki mieli istahtaa jäälle ja laskeutua levolle. Mutta samassa hän taas ponnisti voimiaan, sillä hän tiesi sellaisen teon tuottavan kuoleman.

Hän koetti seurata reen jälkiä jäällä, sillä ainoastaan siten hän tiesi voivansa pysyä eksymättä.

Aamu alkoi idässä heikosti kajastaa, mutta vieläkään ei ollut matka loppunut. Molemmin puolin oli kyllä jo kallioisia rantoja, ja hän tiesi, että pieni ponnistus vielä ja hän pääsisi majataloon, Korpoon.

Ja aurinko nousi. Taivaan ranta hohti kalpeanpunaisena. Mies seisahtui ja katsoi kohden korkeutta. Hän oli unohtanut matkan, vilun, kärsimykset. Hän katsoi vain kohden aamuaurinkoa ja pani hiljaa kätensä ristiin. Ja suloinen uupumus täytti koko hänen olemuksensa; hän vaipui polvilleen jäälle ja alkoi hiljaa rukoilla:

— Isäksi tohtivat muut mainita sinua siellä ylhäällä. Ethän suutu, jos minä vaivainen ja sinusta loitolle eksynyt nyt sanon sinua sedäksi. En tahdo tulla sinun luoksesi niinkuin lapsi tulee kotiaan, vaan niinkuin sukulaisen luo tullaan, köyhä sukulainen rikkaan sukulaisen luo. En minä paljoa pyydä sinulta, en muuta kuin pienen kolkan, jossa saan toisten iloa katsella, oven pielessä lavitsalla. Ja kun sinun kodissasi iloiset pidot ovat ja tanssi liehuu, niin ethän silloin suutu, jos minä hihkaisen joukkoon toisinaan. Oven pieleen vain, ei muualle, oven pieleen! Siinä minä sitten katselen, ketkä oikeastaan sinun valtakuntaasi saavat tulla. Ja jos pikku Napukka siellä kerran on, niin ethän ole huomaavinasi, jos hän rikkaasta pöydästäsi nousee ja minulle salavihkaa jotain pistää kouraan.

Hän vaipui jäälle, ja hänen silmänsä olivat suunnattuina nousevaa aurinkoa kohden.

XV.

Samuel heräsi siihen, että joku kaatoi hänen suuhunsa viinaa ja että hänet sen jälkeen nostettiin rekeen.

Kun hän avasi silmänsä, kumartui Paul Moij hänen puoleensa ja kysyi levottomana:

Paul riisui saappaat hänen jalastaan ja alkoi yhdessä ajomiehen kanssa lumella hieroa niitä, sitten hierottiin kädet ja kasvotkin varmuuden vuoksi. Kun Paul aikoi kaataa mukanaan olleesta viinapullosta viinaa kylmettyneille jäsenille, niin Samuel huusi:

— Älä herran nimessä sinne kaada, sehän on voiteen haaskausta. Kaada suuhun, kielikin tarvitsee voiteita.

— Koska jälleen voit puhua, sanoi Paul antaen hänen ryypätä oikein tuntuvasti, niin kerro, mitä on tapahtunut ja miksi löydän sinut puolikuolleena jäältä.

— Viipurin maaherra ja König olivat kintereillämme, minä hyppäsin reestä ja pidätin heitä, jossa metakassa heidän hevosensa vikaantui. Tällä tavoin pääsi nuori Frese ajamaan huoleti eteenpäin, ja minun hevoseni piti enemmän hänen hevosestaan kuin minusta ja läksi samalle matkalle. Minä jäin yksin jäälle ja aloin jo mietiskellä tämän elämännuoran loppua, kun sinä tulit ja pelastit minut.

— Aivan varmasti, jos hän vain on ajanut eteenpäin, sillä takaa-ajajat jäivät jälkeen, ja heidän hevosensa nilkutti.

— Siinä tapauksessa voimme aivan huoleti palata Korpoon hoitamaan sinua. Kun hiukan olet toipunut, niin lähdemme uusilla voimilla Tukholmaa kohden.

— Sinne minunkin mieleni tekee, sillä pelkään, että noiden paperien tähden syntyy vielä monta merkillistä kujetta.

Hevonen käännettiin ja he palasivat Korpoon, jossa menivät erääseen taloon lämmittelemään.

— Mutta kerrohan, miten sinulle on käynyt ja miksi lähetit varoituslauseen meille, mutta et tullut itse seuraamme?

— Sillä kertaa makasin eräässä kellarissa, sääret ja kädet köytettyinä ja vanha ämmä vartioimassa minua, aivan kuin olisin ollut pikku lapsi, jonka pelätään kehdosta putoavan.

— No, sinä putosit siitä kuitenkin, koska tässä olet, kaikesta vartioimisesta huolimatta.

— Eihän minun tehnyt mieleni jäädä kellariin maata. Kun siis tuli luokseni muuan soma tytönnypykkä, aloin katsella häneen sillä omalla tavallani, jonka vaikutuksen erinomaisen hyvin tunnen. Seuraus siitä oli se, että tyttö eräänä hetkenä, kun ei ketään ollut enää minua vartioimassa, päästi minut vapaaksi. Pelkään, että tämä tapahtui ämmänkin tieten.

Pian oli Samuel siksi paljon toipunut, että vahvoihin vällyihin käärittynä voitiin ajatella matkan jatkamista Tukholmaan päin. Paul oli kyllä kehottanut Samuelia jäämään Korpoon ja sieltä pyrkimään Turkuun, mutta Samuel ei mitenkään tahtonut tähän suostua, vaan sanoi, että Tukholman matka epäilemättä aivan epäonnistuu, ellei hän ota siihen osaa.

Kumlingeen tullessaan he saivat kuulla, että muuan nuori herra, joka kaikista merkeistä päättäen oli ollut Jokkim Frese, oli onnellisesti päässyt matkaansa jatkamaan. Sitävastoin oli kaksi hänen jälkeensä tullutta herraa parisen tuntia sitten lähtenyt kylästä. Heidän hevosensa oli pahasti ontunut ja se oli matkaa viivyttänyt. He olivat kiroilleet kovasti kuullessaan, että paras ja luotettavin talvivene, joka matkustavia kuljetti sulana olevan Teilin yli, oli ennättänyt lähteä viemään Jokkim Freseä. Heidän oli silloin täytynyt turvautua toiseen, paljoa pienempään veneeseen.

— Kyllä heidät vielä kiinni saa, sanoi tämän kertoja Paulille ja Samuelille, jos herrat pitävät kiirettä, sillä veneen lykkääminen jäätä pitkin käy hitaasti.

Samuel oli aivan innoissaan siitä, että he yhdessä Gyllenstjernan ja Königin kanssa matkustaisivat Tukholmaan. Paul vastusti tällaista uhkarohkeata tuumaa ensi alussa, mutta lopulta suostui siihen, sillä seikkailu sellaisenaan huvitti häntä, ja hän tiesi saapuvansa aivan liian myöhään Tukholmaan, jos jäisi odottamaan seuraavaa venettä.

Jätettyään hevosensa talon isännän hoitoon he siis alkoivat reippaasti astella osoitettuun suuntaan.

Jo etäältä näkyi vene, jota jäätä myöten lykättiin kohden Teilin avointa kohtaa. Venettä oli kuljettamassa kolme miestä, ja sen jälessä asteli Gyllenstjerna taluttaen Königiä, joka ei vielä ollut täydellisesti toipunut Merthenin kellarissa saamastaan selkäsaunasta.

Veitikka Paulissa pääsi valloilleen. Hän kiirehti kulkuaan ja päästyään edellään astelevien rinnalle hän kohteliaasti nosti hattuaan ja sanoi:

Maaherra vastasi tähän tervehdykseen pitkällä kiroilulla ja tarttui miekkaansa aikoen hyökätä Paulin kimppuun. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, olikin Paul jo paljastanut oman miekkansa, samoin Samuel, ja molemmat seisoivat hymyillen maaherran edessä uhaten miekkojensa kärjellä häntä.

— Unohdatte, armollinen herra, sanoi Paul, että meitä on kaksi tervettä miestä, jotavastoin kumppaninne on aivan voimaton. Lopputuloksena olisi se, että me yksinämme lähtisimme veneellä matkaa jatkamaan. Jos käyttäisimme sitä tapaa, jota te olette meidän suhteemme käyttäneet, niin sitoisimme teidät ja jättäisimme teidät jäälle makaamaan odottamaan sitä, että joku sattumalta tulee tätä tietä. Kun tahdon taistella rehellisesti kanssanne, niin ehdotan, että yhdessä jatkamme matkaamme, olemme hyviä ystäviä siksi, kunnes tulemme Tukholmaan, ja siellä vasta jälleen alotamme taistelumme.

Maaherra näytti miettivän ehdotusta. Hän katsahti seuralaiseensa ja huomasi hänet todellakin kykenemättömäksi taistelemaan. Paul näki hänen epäröivän ja jatkoi senvuoksi:

— Meidän kaikkien täytyy päästä Tukholmaan, se on pääasia, päästä niin pian kuin mahdollista. Jos ystäväni, jolla on teille erittäin turmiolliset kirjeet taskussaan, ei olisi ennättänyt ennen meitä ja siis luultavasti on jo toimittanut asiaansa, kun me saavumme Tukholmaan, — ellei hän siis olisi ennättänyt ennen, niin varmaankin menettelisin toisin ja raivaisin hänelle tietä. Mutta asiain näin ollen näen hyvin mielelläni, että saavutte Tukholmaan vangittavaksi.

— Ei olekaan, jatkoi Paul Moij. Teidän ja meidän kohtalomme ovat aivan kuin arpanappulat maljassa; vielä ei ole niitä kaadettu, emmekä siis vielä laisinkaan tiedä, miten lopulta käy. Juuri tämä seikka herättääkin jännityksen minussa, enkä senvuoksi mitenkään tahtoisi, että te olisitte poissa Tukholmasta, kun malja käännetään nurin.

— Jos sallitaan minun, joka olen tässä seurassa aivan arvoton henkilö ja jonka ajatukset ovat hiukan jäätyneet, lausua halpa mielipiteeni, niin leikkikäämme kissaa ja hiirtä. Me olemme kissa ja te olette hiiri. Kissakin päästää hiiren toisinaan vähäksi aikaa vapaaksi nähdäkseen, pääseekö se karkuun. Me annamme teille saman mahdollisuuden. Jokin reikä on vielä olemassa, johon voitte pujahtaa. Tämän kaiken teemme tietysti ainoastaan sen vuoksi, että olette samalta seudulta kotoisin, ja pitäähän aina auttaa oman puolen miehiä heidän pyrinnöissään.

Gyllenstjerna tunsi hyvästi pilkan, jolla nämä ehdotukset tehtiin. Hänen itserakkautensa oli loukattu, mutta olihan nyt koko hänen elämänsä kysymyksessä, hän ei siis voinut heittää pienintäkään voiton mahdollisuutta hukkaan. Nuo miehet tekivät seikkailuhalusta tällaisen tarjouksen, miksi ei hän siihen suostuisi, koska siten heikko voiton mahdollisuus tarjoutui hänelle.

— Tehkäämme siis välirauha, sanoi hän. Tukholmaan tultuamme voimme alottaa taistelun uudelleen. Ja voi silloin sitä, joka jää tappiolle!

Herrat kumarsivat syvään toisilleen ja läksivät yhdessä astelemaan venettä kohden, jonka kuljettajat olivat pysähtyneet avoimen veden lähelle odottamaan tulijoita.

— Sallitte kai minun taluttaa teitä? Minähän olen tavallani syypää teidän heikkoon tilaanne, sillä palkkasin nuo nuoret miehet antamaan teille selkään. Mutta eihän meidän kannata siitä kantaa enää vihaa toisillemme, koska te toimititte minut keskelle jäätä ja olin jo menettää henkeni, ellei sattuma olisi tullut avukseni.

Didrik mutisi jotain hampaittensa välistä, mutta suostui kuitenkin nojautumaan Samueliin tämän taluttaessa häntä ja nostaessa hänet syliinsä veneen luokse tullessaan.

— Elämä on yhtäkaikki hyvin mutkikas laitos, sanoi Samuel nostettuaan Didrikin veneeseen istumaan ja asetuttuaan hänen viereensä. Vielä äsken me halusimme toistemme henkeä ja nyt me rakastamme toisiamme niin, että liikutuksella katselee omaa hyvyyttään.

Gyllenstjerna ja Paul Moij kumartelivat toisilleen ja kaikin mokomin tahtoivat, että toinen ensiksi astuisi veneeseen.

— Onkohan maailman historia ennen nähnyt sellaista tapausta kuin tämä on, sanoi Samuel, että keskenään riitelevät miehet sovussa keskustelevat? Jos näin aina maailmassa meneteltäisiin, niin tulisi riiteleminen oikein hauskaksi.

— Kaikkihan johtuu siitä, että tällä hetkellä emme parhaalla tahdollakaan voisi saada mitään aikaan kummallakaan puolen, sanoi Paul Moij. Me olemme aivan kuin härkiä, joiden sarvet ovat katkotut ja jotka senvuoksi eivät enää puske toisiaan.

— Mutta Tukholmassa taas alotamme leikin oikein täydellä voimalla, sanoi Samuel ystävällisesti nyökäten maaherralle. Ja kaikista merkeistä päättäen voitto on silloin meidän.

— Jokkim Frese on päivää ennen meitä päässyt perille, hän on kiireimmän kautta mennyt Pietari Brahen puheille, ja kun Tukholman rantaan astumme, niin on siellä joukko meitä vastaanottamassa, sanoi Paul.

— Saammepahan nähdä, sanoi siihen maaherra, ja hänen äänensä värisi hiukan ja kätensä leikki levottomana miekan kahvassa.

XVI.

Tukholman rantaan tullessaan ottivat yhdessä matkustaneet toisiltaan kohteliaat jäähyväiset ja läksivät kukin omaan suuntaansa. Paul ja Samuel menivät etsimään Jokkimia saadakseen kuulla, mihin tuloksiin hän oli tullut.

— Nyt on nopeasti toimittava voittaaksemme sen, mikä vielä on voitettavissa. Ensiksi riennän kreivi Brahen asuntoon saadakseni siellä tietää yhtä ja toista. Saamieni tietojen perusteella voimme sitten toimia. Jos kaikki on kadotettu, niin kiirehdimme pakoon, jos vielä voimme voittaa jotain, niin kukistamme vastustajamme.

Didrik, joka matkalla oli kovasti heikontunut, meni erääseen majataloon lepäämään. Maaherra kääriytyi viittaansa ja läksi astelemaan Pyhänhengen saarta kohden, jonka rannalla pohjoisen virtaväylän luona oli Pietari Brahen uusi kolmikerroksinen kivirakennus.

Tultuaan taloon hän ihastui huomatessaan, että eteishuoneessa oleva palvelija ei ollutkaan kreivin uskollinen vanha kamaripalvelija, Jaakko Hannunpoika, joka varmaankin olisi hänet tuntenut, vaan toinen, aivan nuori mies. Tältä maaherra kysyi, ottaako kreivi vieraita vastaan, mutta saikin kuulla, että kreivi paraillaan piti neuvottelua valtion kanslerin, Magnus de la Gardien kanssa.

Maaherra sävähti, hänessä heräsi ensi hetkessä se varmuus, että kreivi oli jo saanut kaiken tietää ja piti neuvottelua siitä, mihin toimiin olisi ryhdyttävä. Tästä hänen kuitenkin täytyi päästä varmuuteen ja hän kysyi sen vuoksi niin rauhallisella äänellä kuin suinkin voi:

— Tiedätte varmaankin, onko matkatoverini, josta jäin hiukan jälelle, muuan viipurilainen herra, Jokkim Frese, käynyt kreiviä tapaamassa?

— Sellainen mies kyllä kävi täällä eilen, sanoi palvelija. Muistan sen varsin hyvin, sillä olin silloin täällä ja menin ilmoittamaan kreiville hänen tuloaan. Mutta kreivi ei joutanutkaan ottamaan häntä puheilleen.

— Hän kohautti olkapäitään ja sanoi lähettävänsä kyllä sanan, milloin hän voi ottaa tämän herran puheilleen.

— Tiedätte siis, missä matkatoverini asuu? kysyi maaherra, joka huomasi vielä kaiken olevan pelastettavissa ja senvuoksi päätti nopeasti toimia.

— Tiedän, vastasi palvelija. Hän ilmoitti ottaneensa asunnon Kolmen kruunun majataloon. Miksi sitä kysytte?

— Saavuin tänne hänen jälkeensä, vastasi maaherra, en ole häntä vielä kohdannut ja haluan tavata häntä. Kiitän teitä ystävällisestä tiedonannostanne.

Hän kumarsi syvään ja kohteliaasti kreivin palvelijalle ja läksi astelemaan poispäin.

— Vielä on muutama tunti aikaa, mutisi hän itsekseen. Vielä ei kreivi ole saanut kirjeitä huostaansa, vielä minulla on voiton mahdollisuus.

Hän kietoi viitan lujemmin ympärilleen, painoi hatun syvemmälle silmilleen ja alkoi astella keskikaupunkia kohden.

Jokkim Frese käveli levottomana majatalossa huoneessaan. Kaupungille ei hän uskaltanut lähteä, sillä mikä hetki tahansa saattoi kreivi lähettää häntä noutamaan luokseen. Hän tunsi itsensä turvattomaksi näin yksinään ja kaipasi Samuelin ja Paulin seuraa. Murheellisena hän ajatteli sitä mahdollisuutta, että molemmat ehkä olivat jääneet saarroksiin ja menettäneet henkensä asian vuoksi, jota hän oli pyytänyt heitä ajamaan.

Hän otti kirjeet taskustaan ja selaili niitä, sekä Viipurista tuomiaan että Vihdissä saamiaan. Salaliitto tuli niistä täydellisesti selville, se oli suurempi ja paljoa vaarallisempi kuin saattoi aavistaakaan. Edellisen kuninkaan aikana oli alettu peruuttaa valtion lahjoittamia tiluksia jälleen kruunun huostaan, jotta valtion huonot raha-asiat saataisiin korjaantumaan. Nyt herttua oli luvannut niille, jotka häntä valtaan auttaisivat, runsaasti tiluksia ja läänityksiä. Salaliiton avulla pääsisi muukalainen mies määräämään maan asioista, ja samalla aateliston valta, jota oli koetettu murtaa, nousisi jälleen entiseen voimaansa. Porvarina Jokkim tämän vaaran hyvin ymmärsi.

Todistuskappaleet hänellä oli käsissään, niiden avulla suuri liitto voitaisiin paljastaa. Kun hän nyt oli lähellä määräävää tekoa, kun jättämällä kirjeet toisen henkilön huostaan kaikki tulisi ilmi, niin Jokkim Frese alkoi epäröidä. Oliko Pietari Brahe oikea mies tätä tarkoitusta varten? Entistä vävyään herttua Adolf Johania ei hän suinkaan rakastanut, sillä edellisellä kerralla Tukholmassa ollessaan oli Jokkim kuullut herttuan, jota velkojat kovasti ahdistivat, rettelöineen vaimonsa perinnön vuoksi kreivin kanssa, mutta eihän Jokkim tietänyt, kuuluiko Pietari Brahe siihen liittoon, jonka tarkoituksena oli saada nuori kuningas niin pian kuin mahdollista julistetuksi täysi-ikäiseksi. Hollannissa ollessaan oli Jokkim erään tuttavansa kautta joutunut pitämään silmällä Ruotsin etuja ja oli häneltä oppinut merkin, jonka kautta liiton jäsenet tunsivat toisensa. Tukholmaan tullessaan oli hän suosituskirje taskussaan mennyt Niilo Gyldenstolpen luo, ja tämä oli antanut ne määräykset, joiden perusteella Jokkim Viipurissa oli toiminut. Mutta nyt oli Niilo herra poissa Tukholmasta, Viipurin maaherra ajoi Jokkimia takaa ja saattoi mikä hetki tahansa saavuttaa hänet ja anastaa kirjeet. Vanha seitsemänkymmenvuotias Pietari Brahe, valtion drotsi, oli ainoa, jonka puoleen hän tällaisena hetkenä saattoi kääntyä. Tämä mieshän aina oli katsonut talonpojan puolta, kaikessa koettanut edistää maan vaurastumista, hänhän muutama vuosi sitten oli pannut toimeen tutkimuksen, joka todistaisi, mikä oli syynä maan huonoon taloudelliseen tilaan, hän oli ainoa mies, joka ehdottomasti toimi valtakunnan hyväksi. Konrad Gyllenstjerna oli kyllä hänen sukulaisensa, mutta eihän sukulaisuus tälle jalolle miehelle mitään merkinnyt valtakunnan rinnalla, sillä pelastaakseen maan turmiollisesta vaikutuksesta oli hän itse estänyt entistä omaa vävyään pääsemästä holhoojahallitukseen kuningasvainajan määräyksestä huolimatta.

Kuinka kipeästi Jokkim tänä hetkenä kaipasi Paulia voidakseen hänen kanssaan neuvotella!

Hän sävähti ja heräsi mietteistään kuullessaan ovelle kolkutettavan.
Hämärään huoneeseen astui kohteliaasti kumarrellen mies.

— Olen valtion drotsin, kreivi Pietari Brahen kirjuri Daniel Gyldenstolpe. Kreivi lähetti minut luoksenne puhelemaan asiasta, jonka tähden olette saapunut Suomesta tänne.

Gyldenstolpen nimi teki Jokkimiin heti rauhoittavan vaikutuksen, sillä olihan tulija siis Niilo Gyldenstolpen veli, joka häntä oli ohjannut valvomaan maan turvallisuutta sen itärajalla. Ja kun tulija vielä sanoi olevansa Pietari Brahen kirjuri, niin ei Jokkim voinut olla huudahtamatta:

— Saavutte aivan oikeaan aikaan, sillä tässä olin jo vaipumaisillani epätoivoon, kun en tietänyt, millä tavoin minun tulisi toimia saadakseni asiani mahdollisimman pian toimitetuksi. Milloin kreivi voi ottaa minut luokseen puheilleen?

— Vielä tänään, vastasi kreivin kirjuri, jos paperinne sitä ennen ovat näyttäneet todeksi sen, mitä väitätte. Hän on siinä tarkoituksessa lähettänyt minut tänne.

— Teidän ei tarvitse montakaan sivua lukea, sanoi Jokkim, ennenkuin olette huomannut, kuinka vaarallisen salaliiton perille olen tullut.

— Sitä en epäilekään, sanoi kirjuri kohteliaasti, mutta ymmärrättehän, että kreivin täytyy menetellä varovaisesti. Tuhkatiheään saapuu tuollaisia ilmiantoja, sillä maa on tänä hetkenä juonittelujen alaisena. Tavallisesti ne ovat aivan perusteettomia, eikä kreivi voi kuluttaa aikaansa sellaisten kuulemiseen ja tutkimiseen. Kreivi keskustelee teidän kanssanne ainoastaan siinä tapauksessa, että kirjeet todella ovat sitovia.

— Ne saatte heti nähdä, sanoi Jokkim ottaen taskustaan kirjekäärön ja ojentaen sen kirjurille. Kohta huomaatte, että velvollisuuteni on ollut rientää mahdollisimman pian tänne ilmoittamaan kaikesta hallitukselle.

Kumartaen tarttui kirjuri kirjeisiin ja meni ne kädessään pienen ikkunan luo, josta talvipäivä heikosti kajasti sisään. Hän luki kirjeet huolellisesti, kääntäen selkänsä Jokkimiin päin, joka oli istunut lieden ääreen odottamaan. Kauan hän luki ja tarkkaavaisesti.

Pitkän ajan kuluttua, jolloin kuului vain puiden pauke liedessä ja paperien kahina kirjurin käsitellessä kirjeitä, astui tämä Jokkimin luo, joka hänen lähestyessään nousi seisaalleen, ja ojensi kirjeet jälleen kääröksi koottuina.

— Kirjeet ovat todellakin tärkeitä, sanoi kirjuri. Mainitsen sen herra kreiville. Hän käski teitä siinä tapauksessa, että olen tarkastukseeni tyytyväinen, saapumaan tunnin kuluttua hänen luokseen.

Kohteliaasti kumarrellen poistui kreivin kirjuri. Päästyään majatalosta hän kietoi viitan lujempaan ympärilleen ja katosi erääseen ahtaaseen kujaan.

Tyytyväisenä hyräillen siisti Jokkim asuaan, kun äkkiä huoneen ovi aukeni, ja sisään astuivat Samuel ja Paul.

— No tässä tämä mies nyt on! huudahti Paul riemuissaan. Olemme jokaisesta majatalosta kyselleet ja viimein tulleet tännekin.

Ystävysten kohtaaminen oli hyvin sydämellinen. Jokkim riemuitsi nähdessään molemmat ystävänsä terveinä ja hyvänvointisina edessään; nämä taas alkoivat heti tiedustella, kuinka pitkällä hän oli ilmiannossaan. Heidän ilokseen saattoi Jokkim ilmoittaa, että Pietari Brahen kirjuri vähän aikaa sitten oli lähtenyt hänen luotaan ja oli ollut häntä käskemässä saapumaan kreivin puheille.

Ennen Jokkimin lähtöä kertoi Paul matkaseikkailuistaan, ja makeasti he nauroivat sille, että vastustajat yhdessä olivat tulleet Ahvenanmeren poikki ja sitten hevosella jatkaneet matkaansa.

Kepein mielin, käskettyään tovereitaan odottamaan häntä majatalossa, läksi Jokkim Frese astelemaan Pietari Brahen asuntoa kohden.

Saapuessaan kreivin talon luo hän huomasi heti takanaan saapuvan pienen joukkueen sotilaita, joita johti solakka poika. Tämän nähdessään tunsi Jokkim hänet heti Kaarle XI:ksi, lapsikuninkaaksi, jonka puolesta hän oli valmis uhraamaan kaiken, olennoksi, josta maa toivoi itselleen pelastajaa, suuren kuninkaan suureksi kehittyväksi pojaksi.

Kuninkaan tullessa kreivin talon eteen riensivät drotsin henkisotilaat, Erik ja Haakon, avaamaan leveät ovet, ja kreivin torvensoittaja Maunu Stark asettui keskelle oviaukkoa ja päästi ilmoille komean törähdyksen torvestaan kuninkaan kunniaksi.

Jokkim oli kuninkaan tullessa paljastanut päänsä, ja oli Kaarle hänelle ystävällisesti nyökännyt. Nähdessään kuninkaan astuvan taloon arveli Jokkim oikean hetken tulleen hänellekin ja läksi häntä seuraamaan. Palvelijat, jotka arvelivat Jokkimin kuuluvan kuninkaan seuraan, eivät häntä pidättäneet, ja pian he olivat portaita myöten astuneet toiseen kerrokseen, missä drotsin avarat suojat olivat.

Huoneessa, jonne Jokkim nuoren kuninkaan jälestä saapui, oli kaksi henkilöä. Toisen hän tiesi vanhaksi kreivi Braheksi, joka leiniänsä potevana vaivalloisesti asteli lattian poikki holhokkiansa kohden. Toinen mies on valtion kansleri, tuhlailevaisuudestaan ja huolettomuudestaan tunnettu Magnus de la Gardie.

— Nyt minä olen saanut omat sotilaani hyvästi marssimaan, sanoi lapsikuningas nauraen, ja tulin teille molemmille niitä näyttämään. Katsoitteko ikkunasta, kun minä tulin, kuinka hyvin he astuivat, kuinka tasaisesti, kuinka varmasti!

Pietari Brahe aikoi juuri vastata tähän, kun hän huomasi Jokkimin ja kääntyen hänen puoleensa kysyi:

— Teidän armonne on lähettänyt minulle sanan ja käskenyt tulemaan… vastasi Jokkim.

— Olen Jokkim Frese ja saavun Viipurista ilmoittamaan salaliitosta, jonka perille olen päässyt.

— Tiedän, tiedän, sanoi kreivi huolettomasti. Olette siis sama, joka eilen saavuitte luokseni. Miksi ette ole odottanut määräystä, milloin saatte tulla puheilleni?

— Juuri sitä olen noudattanut. Tunti sitten oli teidän ylhäisyytenne kirjuri Daniel Gyldenstolpe luonani ja käski minua saapumaan tänne.

— Tässä on erehdys tapahtunut, sanoi kreivi. En ole lähettänyt sen nimistä kirjuriani luoksenne. Mutta kun kerran olette saapunut, niin ilmoittakaa lyhyesti asia hänen majesteettinsa ja valtion kanslerin läsnäollessa.

Jokkim kumarsi syvään ensin kuninkaalle, sitten kreiville ja viimeksi kanslerille. Pietari Brahe oli ensin aikonut lähettää tämän tungettelijan luotaan pois, mutta Jokkimin hieno käytös ja hänen avoin katseensa miellytti vanhaa drotsia ja hän hymyili nuorelle miehelle ystävällisesti:

— Onnellisen sattuman kautta joutui käsiini kirjeitä, joista selvästi tulee ilmi, miten Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna juonittelee hallitusta vastaan.

— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe tiukasti, jos miestä syytetään, niin syytös todistetaan!

— Tässä ovat todistuskappaleet, sanoi Jokkim ottaen kirjeet taskustaan. Ja tässä on lisääkin, kirjevaihto, jonka kautta salaliitto kokonaisuudessaan tulee ilmi.

Pietari Brahe oli vaiti, samoin muutkin huoneessa-olijat. Vanha kreivi astui vaivalloisesti muutaman askeleen Jokkimia kohden, pysähtyi hänen eteensä ja katsoi häneen terävästi. Nuori mies kesti hänen tutkivan katseensa. Kreivi nyökkäsi ja sanoi:

— Jos sananne ovat tosia, niin olette tehnyt maalle ja kuninkaalle suuren palveluksen. Hän kääntyi lapsikuninkaan puoleen ja sanoi:

— Teidän majesteettinne varmaankin sallii, että heti ryhdyn ottamaan tästä asiasta selkoa?

— Minä kuuntelen, sanoi kuningas ja siirtyi ikkunan luona olevaan tuoliin istumaan.

— Olette siis suorittanut matkan Viipurista tänne yksin? kysyi
Pietari Brahe Jokkimilta.

— En yksinäni, vastasi Jokkim, vaan seurassani oli paljon muitakin. Muuan suomalainen talonpoika Vihdistä, Mikko Heikinpoika, seurasi minua Viipurista Vihtiin asti. Hänen luonaan joutuivat ne kirjeet, jotka paljastavat koko salaliiton, käsiini. Tämä talonpoika oli toisissa naimisissa lesken kanssa, ja hänen vaimollaan oli ensimäisestä avioliitostaan poika, joka oli salaliittolaisten palveluksessa. Taloon yöpyessämme hän varasti taskustani Konrad Gyllenstjernaa koskevat paperit. Hänen oma äitinsä huusi silloin meidät hereille, ja poika surmattiin.

— Antoiko tuo nainen oman poikansa ilmi pelastaakseen maan? kysyi lapsikuningas.

— Antoi, vastasi Jokkim Frese. Huoneessa oli aivan hiljaista.
Vaitiolon katkaisi kreivi sanoen Jokkimille:

— Tämän miehen taskusta löytyi se kirjejoukko, joka todistaa salaliiton kokonaisuudessaan, ja joka on tässä, sanoi Jokkim osoittaen kädessään olevaa kirjekääröä. Mikko Heikinpoika jäi meistä taloonsa. Turkuun tullessamme oli meistä kolme jälellä. Näistä jäi muuan viipurilaisen kauppiaan kirjuri, Paul Moij, ansaan, jonka maaherra meitä seuratessaan oli hänelle laatinut. Pääsin lähtemään jälelle jääneen toverini kanssa. Meidät ennätettiin vähää ennen Ahvenanmaalle tuloamme, toverini pelastaakseen minut heittäytyi reestä, jolloin hänen hevosensa pääsi karkuun. Kahakassa maaherran hevonen vikaantui siksi paljon, ettei hän tavoittanut minua, vaan saavuin päivää ennen häntä tänne.

— Matkatoverini lopulta yhtyivät juuri maaherran ja hänen seuralaisensa kanssa ja saapuivat yhdessä tänne. He tekivät ylimenomatkan ajaksi aselevon.

— Tämähän on oikeata seikkailua, sanoi de la Gardie. Mutta nuo valtiopetoksen todistukset?

Tämä tarttui kiihkeästi kääröön avasi sen. Hän selaili vähän aikaa papereita ja katsoi sitten silmäkulmiaan rypistäen nuoreen mieheen.

— Mitä tämä tietää? sanoi hän kiivaasti. Ilveilettekö minun ja hänen majesteettinsa kanssa?

— Eiväthän nämä ole mitään kirjeitä, vaan ainoastaan tyhjiä papereita.

Hän ojensi kääröt Jokkimille. Tämä tuli kalmankalpeaksi huomatessaan kreivin puhuneen totta. Hän seisoi hetkisen aivan hervottomana, sitten paperit putosivat hänen käsistään lattialle.

— Ennenkuin minua syytätte, armollinen herra, sanoi hän, sallikaa minun tehdä pari kysymystä.

— Lähettikö teidän armonne luokseni kirjurinsa tarkastamaan näitä papereita?

— En, vastasi kreivi. Johan tänne tullessanne huomautin, että saapumisenne oli odottamaton.

— Silloin kaikki selviää. Niin erikoiselta ja tavallisuudesta poikkeavalta kuin saattaakin tuntua se, mitä nyt teidän armollenne kerron, niin rukoilen teitä uskomaan kaiken sen nimessä, mikä maailmassa on oikeaa ja pyhää, minun nyt puhuvan totta.

— Luokseni tuli mies, joka sanoi olevansa teidän armonne kirjuri. Hän tahtoi nähdä nuo kirjeet. Annoin ne hänelle. Luottavaisena istuin lieden ääreen, hänen tarkastaessaan niitä ikkunan luona. Sinä aikana hän varmaankin vaihtoi oikeat paperit vääriin.

Kreivi katsoi terävästi Jokkimiin, mutta tämä kesti hänen katseensa tyynesti.

— Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna, sanoi kreivin vanha kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avaten salin oven.

— Tuo mies oli hän! sanoi Jokkim viitaten huoneeseen tyynesti astuvaan maaherraan.

XVII.

Konrad Gyllenstjerna ymmärsi heti, mitä Jokkim Frese tällä lauseellaan tarkoitti, sillä nuoren miehen tarkkaava silmä huomasi hänen puristavan huulensa entistään lujemmin yhteen. Hän teeskenteli kuitenkin tyyneyttä ja astui muutaman askeleen huoneeseen, kumarsi syvään kuninkaalle ja sitten kanslerille ja viimeksi drotsille, omalle sukulaiselleen.

— Tulette juuri parahiksi, serkku, sanoi Pietari Brahe. Täällä teitä syytetään valtiokavalluksesta ja varkaudesta.

— Tunnen miehen varsin hyvin. Mitä hänen syytöksiinsä tulee, niin on minulla kohta tilaisuus ne kumoamaan ja näyttämään toteen, että juuri hän on valtiolle vaarallinen vihollinen. Onhan hän viipurilainen kauppias, ja nämä ovat aina olleet läheisissä tekemisissä Saksan ja Venäjän kanssa. Tultuani tämän miehen aikeitten perille riensin tänne hallitukselle ilmoittamaan, mitä olin saanut tietää. Hän onkin ennättänyt ennen minua, niinkuin huomaan.

Tämän syytöksen jälkeen oli huoneessa hetkisen aivan hiljaista. Kreivi katsoi terävästi molempiin miehiin. Nuori kuningas kumartui istuessaan eteenpäin ja piti molempia miehiä silmällä.

— Te molemmat syytätte toisianne samasta rikoksesta, sanoi kreivi.
Kumpi teistä on oikeassa? Kumpi on petturi, kumpi isänmaan ystävä?
Todistakaa!

— Minä en suinkaan olisi tohtinut toista syyttää sellaisesta rikoksesta, sanoi maaherra, ellei minulla olisi sitovia todistuksia.

— Aivan samaa väitti tämä nuori mies tässä äsken, sanoi kreivi, mutta kun hän ojensi paperit minulle, niin ne olivatkin tyhjiä. Silloin hän väitti teidän kirjurin muodossa tulleen hänen luokseen ja varastaneen ne.

— Siinä väitteessä hän on aivan oikeassa, sanoi maaherra. Kävin todellakin kirjurinanne hänen luonaan.

Jokainen huoneessa oleva sävähti, sillä tämä myöntymys saattoi asian aivan toiseen, odottamattomaan valoon.

Maaherra nautti hetkisen siitä vaikutuksesta, minkä hänen sanansa olivat saaneet aikaan, ja lisäsi sitten:

— Sain häneltä nuo paperit ja katsoessani maan ja valtakunnan parasta vaihdoin ne itselleni. Ja tässä ne ovat.

Huoneessa oli aivan hiljaista, ei kuulunut muuta kuin paperien rapina, kun kreivi niitä käsitteli.

Kun hän oli lukemisensa lopettanut, katsahti hän Jokkimin puoleen, joka tämän katseen edessä aivan vaistomaisesti punastui.

— Nuori mies, sanoi Pietari Brahe, näissä kirjeissä olevien syytösten perusteella täytyy minun vangita teidät maankavaltajana.

— Minutko? huudahti Jokkim syvästi kummastuneena. Minutko? Minäkö olisin maankavaltaja!

— Niin, sanoi kreivi jyrisevällä äänellä. Juuri te. Tässä on joukko kirjeitä, joiden alla on teidän nimenne ja joissa keskustellaan Viipurin luovuttamisesta venäläisille.

Jokkim katsoi kreiviin ja sitten maaherraan, jonka suupielissä leikki voittajan hymy.

— Teidän majesteettinne suvaitsee katsoa, sanoi kreivi ojentaen kirjetukun kuninkaalle.

Nuori kuningas nousi, piti kirjeitä hetkisen käsissään, astui ikkunan luo, palasi sanaakaan sanomatta kreivin luo ja ojensi hänelle kirjeet takaisin.

— Vangitkaa tämä nuori mies, sanoi kreivi osoittaen sotilaille Jokkimia, ja vartioikaa häntä esihuoneessa siksi, kunnes vastedes toisin määrään.

Jokkim oli aivan kuin tupertunut. Hän ei osannut enää millään itseään puolustaa. Hän antautui aivan tahdottomana sotilaitten kuljetettavaksi.

— Liian varhain olen nuorta mieltänne rasittanut raskailla asioilla. Kruunua kantaen kuitenkin saa poika jo oppia määräämään ihmisten kohtaloita.

Nuori kuningas näytti miettiväiseltä. Hän ei katsonutkaan kreiviin, vaan hänen katseensa oli suunnattuna oveen, jonka kautta Jokkim oli kadonnut.

— Minä lähden, lausui hän ja kääntyi astelemaan, toisten nöyrinä kumartaessa hänelle, ovea kohden.

Ovi sulkeutui nuoren kuninkaan jälkeen ja hänen seurassaan olleet sotilaat, jotka ulkona odottivat häntä, järjestyivät riveihin. Juuri kun kuningas oli astumaisillaan ulko-ovesta, näki hän Jokkimin, joka eräällä rahilla istui nojaten päätään molempiin käsiinsä sotilaan seisoessa hänen kummallakin puolellaan.

Nuori kuningas seisahtui, näytti tuumivan jotain, astui jo muutaman askeleen oveen päin, kun hän kääntyikin, viittasi seuruettaan siirtymään syrjään, käski kädenliikkeellä Jokkimia vartioivia sotilaita väistymään ja meni istumaan rahille Jokkimin viereen. Hän laski kätensä hiljaa nuoren miehen olalle ja sanoi:

— Puhelkaamme nyt me kaksi! Tuntiessaan kosketuksen kohotti Jokkim Frese päätään ja nähdessään kuninkaan vieressään hän kunnioittavana aikoi nousta, mutta Kaarle kuningas veti hänet takaisin istumaan ja sanoi:

Kuningas katsoi pitkään kauan aikaa Jokkimiin, joka tyynenä kesti hänen katseensa ja sanoi:

Niin voimakas riemun välke näkyi Jokkimin kasvoilla, että jo siitäkin yksinään olisi voinut lukea täyden todistuksen hänen syyttömyydestään.

— Jos sinä olisit ollut syyllinen, niin olisit kovasti puolustanut itseäsi silloin, kun kreivi sanoi, että sinä olet maankavaltaja, jatkoi kuningas. Katsohan, minä tiedän sen aivan hyvin. Kun minä olen jotain pahaa tehnyt, niin minä silloin aina mietin, millä tavoin itseäni puolustan. Jos ole syytön, en sano yhtään mitään.

Syvä kiitollisuus ja riemu valtasi Jokkimin. Hän koetti sanoa jotain, mutta ei osannut, hän siirtyi istumasta polvilleen kuninkaan eteen ja suuteli hänen kättään.

— Nyt sinä olet aivan samanlainen kuin kaikki muutkin, sanoi nuori kuningas. Nousetko siitä! En minä viitsi katsella sinua tuossa.

Ilon kyyneleet olivat Jokkimin silmissä, kun hän nousi jälleen rahille istumaan ja kunnioittavana väistyi hiukan loitommalle kuninkaasta.

— Sinä olit niin toisenlainen kuin kaikki muut silloin, kun kerroit seikkailustasi, sanoi kuningas. Olisinpa minä saanut olla niissä mukana! Kuulehan, päästä minut polvellesi istumaan ja kerro minulle niistä lisää.

— Älä siinä ole samanlainen kuin hoviherratkin, vaan ole niinkuin aikamiehet ovat poikien seurassa. Minun on niin ikävä aina olla kuningas.

— Ja kerro nyt matkastasi tarkemmin! Jokkimin oli taas hyvä ja helppo olla. Hän unohti, että kuningas istui hänen polvellaan, unohti sen helposti, niinkuin onnellinen ihminen unohtaa kaiken muun kuin oman onnensa, ja alkoi kertoa retkestään. Kuninkaan riemu oli tavattoman suuri, kun kerrottiin Napukasta, joka oli melkein hänen ikäisensä.

— Se vasta on poika, se! sanoi hän monta kertaa kesken kertomusta.
Semmoinen minäkin tahtoisin olla.

Kun Jokkim oli päässyt kertomuksensa loppuun, hyppäsi Kaarle kuningas hänen polveltaan, ojensi hänelle kätensä ja sanoi:

Astuttuaan muutaman askeleen näki hän vahtisotilaitten palaavan paikoilleen Jokkimin viereen.

— Tuo mies on vapaa! sanoi Kaarle. Sotilaat katsoivat hiukan ymmällään toisiinsa.

Majesteettius kuvastui hänen hennossa ruumiissaan. Hän loi sotilaihin tuiman katseen ja sanoi sitten Jokkimille:

Jokkim arkaili hiukan, mutta ei voinut olla tottelematta käskevää ääntä ja astui kuninkaan luo.

Nähdessään molempien vahtisotilaitten aikovan seurata heitä kääntyi hän ja pui nyrkkiään heille sanoen:

— Jotta kukaan ei sinua enää ahdistaisi, niin tulen minä saattamaan sinua, sanoi kuningas. Mutta palkaksi saatkin koko matkan kertoa minulle tuosta pikku pojasta, tuosta, joka kissalle laittoi siivet.

Ja lapsikuningas asteli Jokkimin rinnalla kuunnellen hänen puhettaan, ja molemmin puolin heitä kulki sotilasrivi.

— Jos joku aikoo sinua ahdistaa, niin muista silloin minua, kyllä minä sanon taas jonkun kovan sanan, lausui lapsikuningas erotessaan.

Jokkim ei osannut sanoa mitään. Kaikki tämä oli ollut aivan kuin unta, vangitseminen ja vapautuminen jälleen. Hän seisoi majatalon ovella vielä senkin jälkeen, kun kuningas joukkoineen jo oli alkanut poistua. Hän katsoi kuninkaan jälkeen ja riemuitsi, kun kadun kulmassa Kaarle vielä vilkaisi taakseen ja heilutti kättään tervehdykseksi.

Päästyään jonkun matkaa pysähtyi Kaarle äkkiä ja samalla koko hänen saattueensa seisahtui.

Kun hän astui Pietari Brahen asuntoon, niin tämä oli juuri tuimana astumaisillaan talostaan.

— Olin juuri tulossa etsimään teidän majesteettianne, sanoi kreivi.
Minulla on vakavaa keskusteltavaa teidän kanssanne.

— Kuinka teidän majesteettinne saattaa mennä antamaan määräyksiä, jotka sotivat minun antamiani vastaan?

— Kuinka te, vanha ihminen, voitte mennä tekemään niin suuria tyhmyyksiä, että vangitsette syyttömän? sanoi kuningas.

— Niin juuri, tyhmyyksiä? Te sanotte aina minulle, että minä teen tyhmyyksiä, mutta kerran tekin teitte. Minä tiedän sen aivan varmaan.

— Minä toivon, että teidän majesteettinne, nuori kun on, ei sekaannu niihin asioihin, joita tuolla iällä ei vielä voida käsittää.

— Minä en ensin tullut ajatelleeksi kaikkea sitä, mitä nyt ajattelen. Hän oli minun mielestäni syytön, ja siksi päästin hänet vapaaksi. Mutta kun olin saattanut hänet kotiaan, niin tulin tiellä ajatelleeksi, minkä mellakan te ja äiti tästä nostatte vielä, ja silloin muistin sen, mikä minun olisi tullut heti huomata. Nuo kirjeet, jotka linnanherra teille antoi, olivat väärennettyjä.

— Niin. Minä seisoin ikkunan luona katsellessani niitä ja silloin näin paperin läpi. Monessa kohdassa oli ensin puukolla raapittu, ja sitten kirjoitettu jotain toista sijaan. Minä en silloin ymmärtänyt, mitä se oli, mutta nyt ymmärrän. Antakaa tänne kirjeet.

Kreivi oli hämmästynyt nuoren kuninkaan sanoista; hän otti pöydällä olleet kirjeet ja alkoi niitä tarkastaa valoa vastaan. Tehtyään sen hän kääntyi Kaarlen puoleen ja sanoi nöyrästi kumartaen:

— Ja hyi teitä, vanha mies, kun sillä tavoin erehdytte kunnon miehistä, sanoi kuningas nauraen.

Hän oli jälleen poika, joka oli iloinen jonkin asian onnistumisesta, hän taputti käsiään ja pyöri lattialla ympäri.

— Nyt minä olen iloinen, nyt minä olen iloinen, huusi hän. Sellainen suuri valtiomies, kuin te olette, joutuu ansaan.

Kreivi hymyili nuoren kuninkaan ilolle. Kuinka syvästi hän rakastikaan tuota kuninkaallista lasta, joka oli annettu hänen kasvatettavakseen, kuinka koko hänen sydämensä oli häneen kiintynyt! Ja tämä teko, tämä terävä huomio oli osoittanut vanhalle valtiomiehelle, mikä oivallisen hallitsijan mieli tuossa lapsessa vallitsi, kuinka hänen sydämensä sanoi, mikä oli oikeaa, mikä väärää.

— Herra valtiondrotsi, sanoi kuningas, saanko vetää teitä korvasta, saanko?

Ja Pietari Brahe kumartui, jotta lapsikuningas saattoi tarttua hänen korvaansa, ja irvisti pojan suureksi iloksi tämän nipistäessä voimiensa takaa häntä korvalehdestä.

Hän pakotti kreivin istumaan tuoliin ja itse seisoi permannolla kertoen koko lapsen suurella ihastuksella viipurilaisesta Napukasta ja hänen ihmeellisistä urotöistään.

Kun kuningas oli mennyt, seisoi Pietari Brahe yksinään huoneessaan ja rukoili:

— Kaikkivaltias, iankaikkinen Jumala, anna nuoren kuninkaan varttua suojassasi tämän suuren kansan kelvolliseksi kuninkaaksi, Ruotsin ja Suomen onneksi ja siunaukseksi.

— Gyllenstjerna on syyllinen, sen kaikesta huomaan, vaikka minulla ei olekaan sitovia todistuksia häntä vastaan. Hän on sukulaiseni, on nuori, miksi häntä liian ankarasti tuomitsisin. Tahdon hänet pelastaa, jos vain voin.

XVIII.

Seuraavana päivänä saapui Pietari Brahen henkisotilas Erik Amundinpoika Jokkimin asuntoon tuoden herraltaan kirjeen, jossa tämä ystävällisin sanoin pyysi nuorta miestä saapumaan luokseen.

— Sinä olet sentään yhtäkaikki onnen poika, sanoi Samuel, kun suuret herrat sinua luokseen kutsuvat ja kirjeitä sinulle kirjoittelevat. Minulle ne ovat kirjoittaneet nimiään ainoastaan oikeudenpäätösten alle.

— Ellen erehdy, niin johtuu tämä ystävällisyys siitä, että Viipurin maaherra on sukulaisensa edessä saanut taipua ja talttua, ja nyt koetetaan lepyttää sinun mieltäsi, sanoi Paul Moij. Pidä häntä kireällä, ja jos suostut olemaan vaiti, niin anna hänen ainakin vähän aikaa olla olla siinä uskossa, että mestauslava häntä odottaa. Silloin armahduksesi tuntuu sitä suloisemmalta. Niin tyttölapsetkin oikein riemusta huutavat, kun ensin heille sanoo hylkäävänsä heidät ja sitten äkkiä lausuukin päinvastoin.

— Kuninkaamme armahti minua ja pelasti henkeni, sanoi Jokkim Frese, enkö silloin menettelisi samoin!

Hän läksi seuraamaan odottavaa sotilasta ja saapui kreivin asunnolle, jossa kamaripalvelija Jaakko Hannunpoika avasi hänelle oven samaan huoneeseen kuin edellisenäkin päivänä.

Ovesta astuessaan sisään näki Jokkim Frese huoneessa vanhan kreivin,
Magnus de la Gardien ja Konrad Gyllenstjernan.

Jokkim ei vielä ollut ennättänyt kumartaa jokaiselle erittäin, kun Pietari Brahe jo nousi paikaltaan ja kepillä tukien käyntiään astui muutaman askeleen häntä kohden.

— Astukaa lähemmäksi, nuori mies, sillä minulla on paljon teiltä
anteeksipyydettävää. Olen eilen pahoin rikkonut teitä vastaan.
Kaikki on selvinnyt, te olette ollut syytöksessänne oikeassa, Konrad
Gyllenstjerna on tunnustanut kaiken.

Nämä kreivin sanat saivat Jokkimin niin hämilleen, että hän ei osannut vastata mitään, sopersi vain muutamia sanoja.

— Jumala, joka ihmeellisellä tavalla johtaa ihmisten kohtaloita, on lapsen kautta eilen ilmoittanut minulle totuuden, jota koetettiin salata, jatkoi kreivi. Olen sen jälkeen ottanut asian ankaran tutkimuksen alaiseksi. Eilen olin vielä teidän tuomarinanne, nyt olette te tuomitsemassa. Yhtä syvästi kuin Jokkim edellisenä päivänä oli tuntenut loukkauksen kreivin syyttäessä häntä valtionkavalluksesta ja käskiessä hänet vangita, yhtä voimakkaasti vaikutti nyt kreivin puhe häneen. Tuo kuuluisa valtiomies, Ruotsin valtakunnan todellinen hallitsija, suuri isänmaan ystävä, hän alistui hänen, vähäpätöisen viipurilaisen kauppiaan edessä! Hän olisi tahtonut katkaista kreivin puheen, olisi tahtonut sanoa hänelle, kuinka syvästi hän katui tuottaneensa pienintäkään mielipahaa vanhukselle, joka Suomessa ollessaan niin voimakkaasti oli vaikuttanut sen kehitykseen ja kaikkien olojen järjestymiseen.

Hän avasi jo suunsa sanoakseen jotain, kun kreivi kädenliikkeellä pidätti häntä ja lausui:

— Sallikaa minun lopettaa ensin. Tämä nuori mies, sukulaiseni ja perheeni ystävä, on innoissaan erehtynyt siitä, mikä on oleva tämän maan onni, ja on asettunut liittoon kuningasvainajamme veljen kanssa, jonka valtaanpääseminen olisi suoranainen turmio maalle. Tunnen herttuan paremmin kuin kukaan muu enkä väitettäni lausu muuten kuin pitkän harkinnan ja suuren, surullisen kokemuksen perusteella. Konrad Gyllenstjerna on tunnustanut minulle kaikki ja on valmis sovittamaan sen, minkä on rikkonut. Mutta se ei riitä. Vaikkakin voisin kaiken unohtaa ja uskoa hänen parannuksensa, niin väite on jälellä ja se elää teissä. Vaikka syyttävät paperit ovatkin kadonneet, niin syytös elää ja sekin sellaisenaan voi heittää pahan varjon nuoren miehen elämään. Hänen kohtalonsa riippuu nyt teistä yksinään. Te voitte siirtää kaiken turmion pois. Päättäkää!

Jokkim tiesi, että Pietari Brahe oli tunnettu suuresta jumalisuudestaan ja horjumattomasta rehellisyydestään, ja ymmärsi, että hän tänäkin hetkenä menetteli omantuntonsa määräysten mukaan, että hän olisi ollut valmis, samoin kuin hän maaherrallekin teki, auttamaan jokaista elämässään hairahtunutta jälleen pääsemään jaloilleen. Jokkim katsoi sellaisella suurella rakkaudella ja ihailulla kreiviin, että tämä ei voinut olla käsittämättä oikein hänen ajatuksiaan. Siksi hän lähestyi nuorta miestä ja tarttui hänen käteensä sanon:

— Minä luen katseestanne kaiken. Te tahdotte ja voitte unohtaa sen, mitä tiedätte.

Hän viittasi Konrad Gyllenstjernaa astumaan lähemmäksi. Tämä riensi
Jokkimin luo ja puristi lujasti hänen kättään sanaakaan sanomatta.

Näin oli näiden miesten välillä solmittu liitto, tehty sovinto montakaan sanaa vaihtamatta.

— Mutta vielä ovat ystävänne, sanoi kreivi, nuo matkatoverinne. He tietävät asiat ja voivat ne ilmaista.

Tätä sanoessaan hän nosti kätensä valaan ja ojensi etu- ja keskisormen eteenpäin samalla pitäen muut sormet nyrkissä. Tämän liikkeen hän oli tehnyt vaistomaisesti ja katsoessaan toisiin hän hämmästyi nähdessään kanslerin, Magnus de la Gardien hymyilevän hänelle. Jokkimin katse viivähti silloin hänessä.

Äkkiä hän sävähti ja lensi punaiseksi. Oliko hän nähnyt oikein, ei hän suinkaan vain erehtynyt? Kanslerin oikea käsi teki saman merkin kuin hänenkin kätensä. Tuo suuri valtiomies, kuninkaan holhooja, kuului samaan liittoon kuin hänkin! Hän ehkä siis oli tämän laajan liiton johtaja — kuka muu se saattoikaan olla — hän valmisti kautta maan sitä yleistä mielipidettä, että nuori kuningas oli mahdollisimman pian julistettava täysi-ikäiseksi, jotta kukistuisi holhoojahallitus, mihin hän itse kuului!

Pietari Brahe huomasi nuoren miehen punastumisen ja käsitti sen omalla tavallaan. Tämä seitsemänkymmenenvuotias vanhus, jolla itsellään ei ollut lapsia enää elossa, joka iloitsi jokaisesta nuoresta, voimakkaasta luonteesta, mikä osui hänen tielleen, oli kautta elämänsä, keskellä suurta valtiollista toimintaakin pysynyt suurena haaveilijana. Hän näki mielialojen leiskahtelevan nuoren miehen sielussa, ja se häntä ilahdutti. Tulta täytyi ihmisen mielessä olla, jotta hän jotain saisi maailmassa aikaankin.

Huoneessa vallitsi juhlallinen mieliala. Sen vanha kreivi tiesi sammuvan ja jälkeä jättämättä katoavan, jos sitä liian pitkälle venytettäisiin. Senvuoksi hän tahtoi kääntää kaiken toiselle tolalle ja viitaten nuorta miestä istumaan hän alkoi tiedustella Viipurin kuulumisia.

Hartaasti kreivi oli aina maasta lähdettyäänkin seurannut Suomen oloja, tämän maan, jossa hänellä oli suuret läänityksensä, muun muassa koko Kajaanin lääni. Hän tiedusteli, kuinka suuressa määrässä oli pantu toimeen se järjestely, jonka hän oli määrännyt Viipurissa toteutettavaksi, käytyään siellä ja nähtyään, miten likainen ja säännötön oli niinsanotun linnoituksen sisäpuolella oleva kaupunki. Hän kysyi kauppasuhteita, joiden edistämiseksi hän oli saanut aikaan monta hallinnollista määräystä. Ja kun hän oli saanut kaipaamansa tiedot, niin hän alkoi puhua kaikista niistä mahdollisuuksista, mitä Suomella oli taloudelliseen kehitykseen. Ja vanhus kertoi suurella innolla viimeisestä taloudellisesta keksinnöstään, nimittäin lipeäsuolatehtaan perustamisesta Siikajoen Palokoskeen. Tehtaan perustamisen ja kuntoon asettamisen hän oli uskonut eräälle saksalaiselle Leutpold-nimiselle miehelle. Hän näytti kirjeen, jossa ilmoitettiin rakennusten alkavan valmistua ja seuraavana vuonna ehkä tehtaan jo olevan kunnossa.

Vanhus vilkastui tavattomasti puhellessaan kaikista näistä seikoista. Hän ei enää ollut valtiomies, vaan suuri tiluksien hoitaja, joka tahtoi niistä saada mahdollisimman suuret tulot ja samalla valmistaa asukkaille paremmat elinehdot. Ja kansasta puhuttaessa hän kertoi kaikista niistä oppilaitoksista, jotka hän oli perustanut kreivikuntaansa Vising-saarelle sekä omille alueilleen Suomessa. Hän tiedusteli oloja Turun yliopistossa, joka hänen suureksi ilokseen oli suuresti edistynyt niinä kolmenakymmenenä vuotena, mitkä se jo oli ollut olemassa.

— Turusta sain aina silloin runsaasti tietoja, kun Daniel Gyldenstolpe oli sihteerinäni, sillä hänhän oli rehtori Wexoniuksen poika ja hänellä oli Turussa paljon sekä sukua että talojakin. Sinne hän tahtoikin mielellään palata, ja toimitin hänet viime vuonna asessoriksi hovioikeuteen. Hän ei siis enää ole sihteerinäni, niinkuin sinä, serkku, käydessäsi Jokkim Fresen luona ilmoitit. Hän kirjoitti hiljattain minulle ja sanoi, että suomalaiset eivät ole entisestään muuttuneet, vaan ovat yhtä valittavaisia kuin ennenkin. Merkillinen kansa, he kirjoittavat minulle tavantakaa kaikenlaisia kirjeitä, joissa pyydetään vaikka mitä vähäpätöistä. En luule minkään kansan niin suuressa määrässä tekevän kirjallisia valituksia kuin juuri suomalaisten. Suurin suru on Kajaanin seuduilla ollut mustalaisista. Olen koettanut saada heidät jäämään paikoilleen ja olen tarjonnut heille tiluksia viljeltäviksi. Noin satakunta heitä asettui sinne aluksi asumaan, mutta nyt he ovat kaikki karanneet taloistaan, jättäen ne autioiksi. Merkillisiä ihmisiä, jotka eivät mitenkään voi pysyä paikallaan! Ja kuitenkin olisi heistä ollut paljon hyötyä, sillä he ovat taitavia hevosenkasvattajia ja käsitöissä käteviä.

Näin puheli kreivi yhtä ja toista hallittavinaan olevien seutujen vaurastuttamisesta; aika vieri eteenpäin, ja Jokkimissa kasvoi levottomuus yhä suuremmaksi. Hän odotti hetkeä, jolloin voisi päästä kahdenkesken de la Gardien kanssa saadakseen tarkempia tietoja liitosta, johon he molemmat kuuluivat.

Viimein kreivi ystävällisesti hyvästellen päästi Jokkimin luotaan, käskien häntä Turkuun poiketessaan viemään tervehdyksiä kreivin tuttaville. Mainitessaan Johannes Vasseniuksen nimen hän lisäsi hymyillen:

— Miehellä on suuri halu päästä aateliseksi. Hän ei suinkaan ole vailla ansioita ja tulee hän tuon haluamansa arvon vielä saavuttamaan. Sanokaa se hänelle.

Samalla kuin Jokkim valmistautui lähtemään, jätteli de la Gardiekin hyvästit kreiville. Kadulle tultuaan sanoi kansleri:

De la Gardie nousi hevosen selkään, jota hänen palvelijansa piteli oven edustalla. Jokkim läksi astumaan hänen rinnallaan.

Päästyään kanslerin asunnolle seurasi Jokkim Frese häntä huoneeseen, jonne tultuaan kansleri lausui:

— Jo eilen tiesin, että olitte lapsikuninkaan sotureita, sillä Niilo Gyldenstolpe oli aikaisemmin teistä minulle maininnut. Ellei kuninkaamme olisi teitä pelastanut, niin olisin toiminut. Eilisiltana oli minulla keskustelu kreivin kanssa; silloin kutsuttiin maaherrakin saapuville, ja lopputulos oli se, minkä tänään näitte. Pelastaakseen sukulaisensa kutsutti Pietari Brahe teidät luokseen. Tänä aamuna ollessani kuningattaren luona kysyi Kaarle kuningas teistä. Hän pyysi minua toimittamaan niin, että hän ennen lähtöänne vielä voisi teidät tavata. Hän voi siis minä hetkenä tahansa olla täällä.

— Hän voitti eilen kokonaan sydämeni, sanoi Jokkim. Ellen jo ennestään olisi vannonut tekeväni kaiken hänen tähtensä, niin olisin nyt ollut valmis siihen valaan.

— Hän on huonosti ja huolimattomasti kasvatettu, mutta sydän hänellä on paikallaan, sanoi kansleri. Äitinsä häntä hemmottelee ja Horn, jonka huostaan pojan varsinainen kasvatus on jätetty, on sekä liian vanha että liian paljon soturi. Hän ei puhu pojalle mistään muusta kuin taisteluista ja sotaväestä. Valtion tärkeimpiä asioita kyllä käsitellään nuoren kuninkaan läsnäollessa, mutta niihin hän tähän asti ei ole ottanut paljoakaan osaa. Jos hän saa vallan, niin varmasti hänessä silloin herää isänsä voimakas luonne ja valtion surkea tila silloin parantuu. Me tarvitsemme ehdottomasti herran, joka lopettaa tämän turhan arvotaistelun, mikä ylhäisön keskuudessa nykyään vallitsee. Tänä aikana, jona maa kaipaa kaikkia voimia sisäisen tilan parantamiseksi ja valtakunnan turvaamiseksi ulkovaltoja vastaan, emme saisi riidellä siitä, kuka arvossa on korkein, kenen on oikeus ensiksi ovessa käydä ja kuka kirkon penkissä saa istua lähinnä alttaria. Ellei tämä kaikki olisi niin perin surkeaa, niin nauraisin tuolle naistenkin vimmalle saada kaikessa etusija miehensä kustannuksella. Olette Viipurissa, aivan maan rajalla, teidän tehtävänne on siellä valmistaa maa-alaa ja mielipidettä siihen suuntaan, että sieltä valtiopäiville ensi vuodeksi kutsuttava henkilö on sellainen, että hän puolustaa kuninkaan julistamista täysi-ikäiseksi. Säädyt nimittäin yksinään voivat tämän saada aikaan. Kun kuningas on saanut täyden vallan, silloin herttuankin pyrkimykset itsestään kaatuvat. Niin kauan kuin on holhoojahallitus, on maassa eri puolueita, jotka riitelevät siitä, minkä valtion kanssa Ruotsin on edullisinta joutua liittoon. Toiset kannattavat Saksaa, toiset Tanskaa, ja meitä on joukko, jotka pidämme Ranskan etevää hallitsijaa Ludvig XIV:ä edullisimpana liittolaisena.

— Nyt minä taas olen karannut niiden käsistä! huusi Kaarle kuningas. Minä kiipesin ikkunasta silloin, kun he luulivat minun olevan lukemassa läksyjäni.

Nuori kuningas oli niin huvitettu tästä omasta mielestään onnistuneesta kepposesta, että kanslerinkin täytyi ehdottomasti nauraa.

— Hän on käynyt monta sotaa ja ollut monessa taistelussa, mutta tässä hänen sotaherrataitonsa joutuu niin kireälle, että hän itsekin ällistyy.

Äkkiä kävi lapsikuningas vakavaksi. Mielialat vaihtelivat hänessä tavattoman nopeasti, niin äkkiä, että niihin tottumattoman oli hyvin vaikea käsittää, että sama henkilö muutaman silmänräpäyksen aikana aivan täydellisesti saattoi tulla toiseksi.

— Hän on osoittanut eilen olleensa minulle uskollinen, sitä en tule unohtamaan, kun valtaan pääsen.

Jokkim huomasi keskustelun kääntyneen häneen ja aikoi väistyä, mutta kuningas pidätti häntä.

— Jääkää, sanoi hän. Ennenkuin meitä jälleen häiritään, tahdon puhua muutaman sanan teille. Minä tahdon saada vallan käsiini, sillä Jumala on sen minulle määrännyt. Minä tahdon saada aikaan hyvää ja tahdon itse valita sitä varten neuvonantajani. He luulevat, etten minä mitään ymmärrä, kun neuvoston kokouksissa leikin piiskallani tai silittelen koiraani. Mutta minä kuulen kaiken ja odotan vain sopivaa hetkeä, jolloin saan ottaa ohjakset käsiini. Minä tahdon sen, ja mitä minä tahdon, sen minä säänkin!

Hän lausui nämä viimeiset sanat täydellisen itsetietoisesti; hän ei ollut enää poika, vaan kuningas, jolla on hallitsemisen tarve ja hallitsemisen voima.

— Ensi kuussa ovat herrat luvanneet, että saan olla jokaisessa neuvoston kokouksessa läsnä, jatkoi kuningas. Kuinka he silloin taas riitelevät keskenään, sen tiedän, vallasta, arvosta ja asemasta! Mutta heti, kun viisitoista olen täyttänyt, tahdon tehdä lopun tästä.

Magnus de la Gardie oli kuninkaan puhuessa myöntävästi koko ajan nyökännyt.

— Hän on asialle uskollinen. Hänet on valittava ensi vuonna säätykokoukseen. Tunnetteko Turussa Sveno Rydeniuksen, pormestarin?

Kuningas aikoi jatkaa, kun samassa ovi aukeni ja vanha Krister Horn, kuninkaan kasvattaja, hengästyneenä astui huoneeseen.

— Teidän majesteettinne on taas jättänyt läksynsä kesken. Mitä teidän kuninkaallinen äitinne taas sanoo kuullessaan, miten on käynyt!

— Miksi? Ettehän tekään itse tiedä maan historiaa. Alanko kysellä? Muistatteko, kuinka väärin osasitte viime kerralla? Ja teistä on tullut kuitenkin hyvä soturi. Miksi ei minustakin voisi tulla hyvää soturia ja kuningasta, vaikka en olekaan kirjatoukka.

— Kaksi vuotta sitten jo sain säädyiltä varoituksen, kun teidän majesteettinne ei ole oppinut mitään.

— Sen jälkeen olen oppinut paljon, sen voi kansleri todistaa, sanoi
Kaarle iskien silmää de la Gardielle.

Krister Horn oli niin avuttoman ja onnettoman näköinen, että Kaarle ei voinut olla häntä armahtamatta, vaan sanoi:

— Ja minä lupaan oppia tämän päivän läksyn, jos tekin sen opitte. Niin, niin, minä tarkoitan, että te saatte painaa päähänne kaiken sen, minkä minäkin.

— Ja että ihmisellä voi olla näin paljon vaivaa toisen ihmisen lapsista! oli ainoa, mitä Horn sai sanotuksi kuullessaan, mitä hänen sinä päivänä oli tehtävä.

— Minä en teitä unohda. Jos kerran muistutatte minulle aikaa
Tukholmassa helmikuussa 1671, niin täytän mitä silloin pyydätte.

— Hänessä on vallan jano, ja kun hän sen saa, niin osaa hän sitä käyttääkin kyllä, sanoi kansleri. Hän on Kaarle X Kustaan oikea poika.

XIX.

Muutamia päiviä Tukholmassa viivyttyään läksivät ystävykset jälleen
Suomea kohden ja saapuvat onnellisesti Turkuun.

Jokkim riensi heti Vasseniuksen perheeseen, nähdäkseen Barbaran ja viedäkseen perille Pietari Brahen terveiset. Hän odotti Sigrid rouvan ottavan hänet yhtä ystävällisesti vastaan kuin edelliselläkin kerralla. Hänen hämmästyksensä oli suuri, kun vastaanotto olikin kylmä.

Pian hän kuitenkin sai tähän käytökseen selityksen. Henrik Ruuth, Barbaran veli, ilmaisi nimittäin, että joku aika sitten oli Viipurin maaherra Konrad Gyllenstjerna palatessaan Tukholmasta poikennut asessorin luo. Henrik oli sattunut kuulemaan keskustelusta osan. Asessori oli nuoruudessaan ollut herttua Adolf Johanin kirjurina ja oli siitä ajasta asti säilyttänyt mieltymyksen tätä juonittelijaa kohtaan. Viipurin maaherra oli kertonut matkastaan Tukholmaan ja kirjeistä, jotka hän viekkaudella oli saanut anastetuksi Jokkim Freseltä. Hän mainitsi myöskin Pietari Brahen menettelystä ja kuinka tämä oli nuorelta mieheltä ottanut valan, jotta tämä ei mitenkään koettaisi syöstä Konrad Gyllenstjernaa turmioon. Näin ollen oli maaherra vapaa toimimaan oman mielensä mukaan. Hän oli neuvotellut, millä tavoin Jokkim Frese paraiten voitaisiin tehdä vaarattomaksi.

— Talossa on ollut tietysti hirveä melske tämän johdosta. Herttuan asia on jälleen ollut esillä, ja mekin pojat olemme uskaltaneet avata suumme. Me sisarukset olemme tietysti kuninkaan väkeä, mutta velipuolemme noudattaa kaikessa isänsä mielipiteitä. Kun huomattiin, että sinä, Jokkim, katselit mielelläsi Barbaraa, niin tahtoo isäpuolemme nyt kaikin mokomin naittaa hänet omalle pojalleen. Barbara on itkenyt, niinkuin tytöt aina tekevät silloin, kun paha eteen tulee, mutta minä ja veljeni päätimme, että ellei tästä muuten selvää tule, niin me karkaamme Viipuriin ja vaadimme isäpuolta antamaan meille osuutemme isän perinnöstä. Hän on niin jumalattoman saita, että raha venyy hänen käsissään, ja olen varma siitä, että hän itkee katkeria kyyneleitä, ennenkun luovuttaa omamme meille.

Kaikesta tästä puheesta selvisi Jokkimille, että hän oli kadottamaisillaan Barbaran, ellei toimi nopeasti ja varmasti. Pako olisi todellakin hyvä keino. Viipuriin saattoi Barbara veljineen erinomaisen hyvin lähteä ja asettua asumaan setänsä Barthold Ruuthin luo, joka oli Jokkimin äidin kanssa naimisissa. Tällä tavoin he olisivat turvattuja, sillä Barthold oli kiivas mies, eikä koskaan ollut suosinut ylpeätä turkulaista asessoria, jonka mielestä viipurilaiset kauppiaat olivat aivan ala-arvoisia olentoja. Jos lapset siis hänen turviinsa pakenisivat, niin ei mikään mahti voisi heitä riistää Barthold Ruuthin ja Katarina Lehusenin huostasta.

Mutta pako ja tällainen ryövääminen oli Jokkimin hienotunteiselle luonteelle tavattoman vastenmielistä. Kuultuaan, millä kannalla asiat olivat, hän meni neuvottelemaan Paul Moijin kanssa.

Tämä kuunteli kertomuksen loppuun asti, välillä sanomatta sanaakaan.
Kun Jokkim oli lopettanut, lausui hän:

— Tämä pulma on paljoa vaikeampi kuin se, mikä meidät saattoi Tukholmaan. Naisenryöstö voi tulla meille hyvin kalliiksi, varsinkin kun Viipurin maaherra ja Turun hovioikeuden asessori voivat ottaa sen tekosyyksi, jonka avulla he pääsevät haitallisista henkilöistä. Jos olisin heidän sijassaan, niin oikein ilahtuisin kuullessani, että vastustajani tekee sellaisia tyhmiä tekoja, kuin nyt aikomamme ovat.

— Mutta enhän voi sallia, että se nainen, — jonka aion puolisokseni ottaa, oman arkuuteni tähden joutuu toisen omaksi, sanoi Jokkim.

— Ihminen joutuu aina lopulta jonkun kanssa naimisiin, se on minun mielipiteeni, sanoi Paul. Miksi tahdot juuri tämän?

— Sinä olet leikkinyt niin paljon tunteella, ettet käsitäkään sitä, että hän on koko elämäni.

Jokkim lausui nämä sanat aivan yksinkertaisesti, ilman mitään suurellisuutta. Paul katsoi häneen pitkään, ojensi hänelle kätensä ja lausui:

Hän meni etsimään Samuelia ja kertoi tälle asian. Samuel löi kätensä ihmetellen yhteen ja lausui:

— Kylläpä tämä maailma on kovasti merkillinen! Muutamia saa varjella yhteen menemästä, ja toiset silloin vahtaavat henki kurkussa, ettei vaan mitään tapahtuisi. Toisinaan taas saa panna kaikki voimansa liikkeelle, jotta kaksi rakastavaista pääsee yhteen. Mutta vaikka minun täytyisi enkeli käydä taivaasta noutamassa Jokkim herralle vaimoksi, niin tekisin sen, ja silloin saisi vaikka taivas syttyä ilmituleen, kyllä minä siitäkin läpi hänet toisin. Minulla on kerran sellainen luonto, että kun jotain päätän, niin sen teenkin.

— Suuret sanat sinulla on ennen kaikkea muuta. Mutta hyvä apulainen sinä olet ja sovit minun seuraani, sillä vielä ei ole tullut sellaista mutkaa, josta me kaksi emme olisi kunnialla suoriutuneet.

— Siitä, että me olemme aivan kuin tämän maailman reunalla. Me emme pelkää, jos horjahtaisimmekin, sillä eihän kukaan meitä kahta sure. Ja kun ei mitään sure, niin silloin uskaltaa vaikka mitä.

Tuumittuaan asiaa perin pohjin he päättivät jo samana iltana lähteä yhdessä Viipuria kohden. Matka tulisi kyllä olemaan hyvin vaikea, sillä olihan Vasseniuksella, joka oli suuri herra, aina käytettävänään vaikka millaisia apulaisia tahansa saadakseen pakolaiset kiinni.

Jokkim saatuaan tietää, millä kannalla asia oli, toimitti sanan Henrikille ja Jakobille, Barbaran veljille. Nämä tulivat majataloon kohtaamaan nuorta Freseä. Nuoret miehet olivat aivan innoissaan kuullessaan, että pakoretki näin pian toteutuisi. He lupasivat tehdä kaiken voitavansa päästäkseen kenenkään huomaamatta talosta katoamaan. Mutta vanhan opettajansa Alexandre du Clouxin he tahtoivat kaikin mokomin ottaa mukaansa, sillä jos hän jäisi taloon, niin varmaankin asessori panisi hänet vankilaan osallisuudesta pakoretken toimeenpanemiseen.

— Niinhän meitä siis tulee oikein suuri joukko, sanoi Jokkim.
Kokonaista seitsemän henkeä.

Illalla ilmestyi asessorin taloon vanha ämmä, joka käheällä äänellään pyysi kaikin mokomin päästä rouvan puheille. Sigrid kummasteli, mitä tuo vanha akka hänestä tahtoi, mutta kuullessaan, että vaimo halusi ennustaa hänelle tulevia asioita, hän vei vaimon vierashuoneeseen ja kutsui miehensäkin saapuville.

Vanha vaimo oli kovin ryppyinen ja pitkä roikale. Luisevilla käsillään hän piteli kortteja ja puhui niistä menneitä asioita, joiden tarkka tunteminen Sigridiä suuresti kummastutti. Hän pyysi kananmunan ja siitä katseli lisää kohtaloita, otti Sigridin kultasormuksen ja kiinnittäen sen hiukseen antoi sen liukua edestakaisin, selitellen sen heilahduksia. Asessori ensi alussa nauroi tälle kaikelle, mutta kun vanha vaimo puhui asioita, joita ei vielä kukaan tiennyt, kertoi, että hänet aiottiin korottaa suureen arvoon, ja asessori huomasi sen osuvan yhteen niiden tietojen kanssa, jotka hän oli saanut Pietari Brahelta Jokkimin kautta, niin hän kävi uskovaiseksi ja tiedusteli lisää.

Kauan vanha vaimo viipyi talossa ja läksi vasta silloin, kun jäältä talon alapuolelta kuului kimeä vihellys. Rukoillen, että talon väki kaikin mokomin pitäisi salassa hänen käyntinsä, jotta piispa ei pääsisi häntä ahdistamaan, läksi hän syvään niiaillen.

Mutta tuskin hän oli päässyt talon portista, kun hän pimeässä kokosikin hameensa liepeet korkealle ja juoksi, minkä alta pääsi, jäälle, jossa hyppäsi rekeen, missä istui vanha du Cloux ja Barbaran nuorin veli.

— Nyt ne ovat jääneet miettimään ihmeellistä tulevaisuuttaan eivätkä tule ajatelleeksikaan, että talon nuori väki on mennyt karkuun, vaan luulevat heidän menneen levolle! sanoi akaksi puettuna ollut Samuel.

— Kaikeksi onneksi oli Johan mennyt ylioppilastuttaviensa kanssa kapakkaan, sanoi du Cloux, sillä muuten hän olisi voinut pidättää meidät ja antaa koko retken ilmi.

Heidän tultuaan kaupungin portille oli se jo lukossa, mutta tarjoamalla runsaasti rahaa ja vakuuttamalla, että kuljettivat kuolevaa reessään, sai Paul vartijan avaamaan portin.

Ja nyt he olivat matkalla Viipuria kohden. Ensimäisessä reessä istui Jokkim Paulin, Barbaran ja Henrikin seurassa. Toisessa olivat Samuel, du Cloux ja Jakob. Rekien perään oli kiinnitetty kääröjä, joissa oli niitä tavaroita, mitkä nuoret olivat pitäneet välttämättöminä matkalla.

XX.

Pakolaiset olivat retkellään päässeet jo niin pitkälle, että arvelivat olevansa turvassa, ja päättivät senvuoksi poiketa erääseen taloon hetkiseksi lepäämään ja vahvistamaan voimiaan ruualla.

Matkan alussa vallinnut pelon aiheuttama vakavuus oli kadonnut, he olivat nyt jälleen joukko nuoria ihmisiä, jotka tunsivat päässeensä vapaiksi kahleista, ja senvuoksi antoivat ilon vapaasti tulla valloilleen. Jokainen pieninkin sanasutkaus herätti riemunrähinän, jokainen puheenkäänne heleän naurun.

Jokkim ja Barbara ainoastaan vielä pysyttelivät vakavina, sillä nuoren onnen ihmeellinen aavistus eli heissä. He tiesivät tämän pakoretken kautta olevansa sidotut toisiinsa, mutta heillä ei vielä ollut rohkeutta tunnustaa sitä toisilleen. He ujostelivat nuorta onneaan ja iloitsivat siitä, että niin paljon oli seurassa toisia, jotka estivät heitä sanomasta mitään tunnettaan koskevaa toisilleen. Kun Paul veitikkamaisesti huomautti häistä, niin molemmat punastuivat ja tunsivat itsensä aivan kuin jollain tavoin syyllisiksi.

Paul sen sijaan oli hyvin vallattomalla tuulella. Olihan Tukholman matka onnistunut hyvästi, he olivat saaneet, ellei juuri voittoa, niin ainakin suuren tunnustuksen sellaisilta suurilta herroilta kuin Pietari Brahe ja Magnus de la Gardie, heille oli uskottu toimia, joista riippui maan onni ja pelastus itärajalla. Uusi seikkailu oli jälleen edessä, seikkailu sellainen, josta hän saattoi ihailijattarilleen Viipurissa kertoa laajalti. Eihän naisenryöväys ollut mitään aivan tavallista tai jokapäiväistä.

Samuel oli heti matkan alussa riisunut vanhan ämmän vaatteet yltään ja pukeutunut jälleen miesasuunsa.

Kun he nyt istuivat pöydän ääressä, niin ei Paul voinut olla pilkkaamatta Samuelin puhdasta leukaa ja viiksetöntä ylähuulta.

— Sinä olet saanut uhrata kasvohaivenesi ystävyydelle, sanoi hän, aivan samoin kuin minäkin olen tehnyt.

— En minä sitä suurestikaan sure, sanoi Samuel, sillä kyllä ne piankin kasvavat tällaisen miehen suun ympärille, paljon pikemmin kuin muiden.

— Etkö ole koskaan huomannut, että niillä, jotka ovat siivoja puheissaan ja haastelevat kukkasista, perhosista, tuumivat elämän syvyyttä ja haaveilevat, on huono parrankasvu? Mutta pahasanaisten suun ympäristö on oikeana metsikkönä. Tämä johtuu siitä samasta suuresta laista luomakunnassa kuin viljankasvukin. Ellei peltoa lannoita, ei ruis kasva. Ellei roskaa puhu, ei parta kasva.

— Kylläpä sinä kaikki asiat käännät ja väännät oman mielesi mukaan, sanoi Paul nauraen.

— Minä tarkoitan ihan täyttä totta, sanoi Samuel. Ajatelkaahan, miten eri tavalla eri ikäasteella olevat kertovat satuja. Parraton kertoo aina ihania kertomuksia ihmeellisistä seikkailuista ja suurista vaaroista, joissa sankari viimein voittaa kaikki esteet. Heidän kertomuksissaan on vain kauneutta. Mutta annahan olla, kun tuollainen parrakas mies pääsee juttujaan latelemaan, niin onpa siinä kaksimielisiä lauseita, käänteitä sellaisia, että aivan hämmästyy. Ja jos kolme sellaista miestä joutuu yhdessä istumaan, voi olla varma siitä, ettei ole kulunut kauaakaan, kun he jo kertovat sikamaisia juttuja.

— Miksi juuri silloin, kun heitä on kolme, miksei silloin, kun heitä on kaksi? kysyi Paul.

— Kaksi häpeää sentään aina toisiaan, mutta kolmen kesken voi aina purra hävyn pään poikki, selitti Samuel.

— Mutta entäs vanhukset, heillähän myöskin on parta? sanoi Paul. He eivät puhukaan enää sopimattomia juttuja.

— Heidän partansa vaalenee siksi, että suusta tulee niin paljon elämän viisauksia, sitä taivaallista kirkkautta. Ja aivan samoin kuin aurinkokin vaalentaa ja haalistuttaa kaiken, niin elämän viisauskin tekee parran valkoiseksi. Rivon miehen parta harvoin harmaantuu, se pysyy aina oikeassa värissään.

He olisivat kauankin tällaista iloista keskustelua jatkaneet, ellei Barbaran nuorin veli, Jakob, joka oli pistäytynyt pihalle juottamaan hevosia, olisi rynnännyt sisään ja huutanut:

— Minä näin kaukaa tulevan ratsujoukon. Olen aivan varma, että rakas velipuoleni ajaa meitä takaa.

Kaikki huoneessa-olijat ponnahtivat pystyyn. Vaara oli siis jälleen kintereillä, ja keinolla millä tahansa oli päästävä pakoon. Kätkeytyminen oli mahdotonta, reellä pakeneminen mahdotonta, sillä kuinka he sillä keinolla olisivat päässeet ratsastajia välttämään.

Ei siis auttanut mikään muu kuin jälleen keksiä jokin tuuma, keino, jonka avulla voitaisiin vainoojia petkuttaa.

Samuel, joka oli istunut kumarassa pöytään nojaten, ponnahti suoraksi aivan kuin vireestä päässyt ansan jousi ja huusi:

Samassa kun hän tämän lauseen oli sanonut, hän myöskin keksi keinon, ja lisäsi riemuissaan:

— Odottakaahan ja antakaahan, kun minä tässä taas käyttelen järkeni aseita, ja silloin me kyllä tästä vielä loistolla suoriudumme. Kekseliäisyyshän on se napa, jonka ympäri kaikkien muiden ajatuksia huiputetaan. Antakaahan minun mennä heitä vastaan, niin kyllä koko joukon karkoitan, vaikka olisi armeija tulossa.

Neuvottuaan toisia jäämään tupaan ja siellä rauhassa odottamaan hän juoksi tuvasta ja käsivarret harallaan riensi kujaa myöten ajavaa ratsujoukkoa vastaan.

— Herra teitä hyvästi siunatkoon, kun tulette minun turvattoman avuksi, ruikutti Samuel ojentaen kapealla kujalla pitkät käsivartensa niin leveälle, että ratsastajajoukon täytyi pysähtyä.

— Päästä, hullu mies, meidät eteenpäin, huusi Johan Vassenius, joka joukon etunenässä ratsasti.

— Päästänhän minä teidät, päästänhän minä teidät ja kiitänkin vielä, jos minun talooni poikkeatte, sanoi Samuel, sillä kauhea onnettomuus on minun huonettani kohdannut. Rutto on minun majassani!

Tämän sanan vaikutus oli suuri kaikkiin ratsastajiin; he pysähtyivät samassa silmänräpäyksessä.

— Mitä sinä höpiset? sanoi nuori Vassenius hiukan väräjävällä äänellä.

Muutamia vuosia aikaisemmin oli rutto raivonnut pitkin maata, varsinkin Viipurissa ja Turussa, ja vaatinut itselleen monta uhria. Rutto oli siis pelottava kummitus.

Samuel huomasi piankin, kuinka voimakas hänen sanojensa vaikutus oli ollut ratsastajiin, ja hän päätti käyttää tätä keinoa viimeiseen asti. Hän ojensi rukoilevasti kätensä ratsastajien puoleen ja sanoi:

— Hyvät ihmiset, armahtakaa minua, minun vaimoani ja lapsiani, appeani ja anoppiani, setääni ja tätiäni, palkollisiani ja loisiani, sillä kaikki ovat tuolla tuvassa jo osaksi kuolleet tai kuolemaisillaan. Olemme kaikki haudan partaalla rämpineet, ja olen minäkin ollut vähällä siihen pudota, mutta vielähän tässä sentään krekkalehdin, sillä tauti ei ole tietänyt, mihin kohtaan näin laihassa ruumiissa iskisi.

— Hiljattain meni tästä ohitse kaksi reellistä nuorta väkeä, jatkoi Samuel. Minä rukoilin heitä poikkeamaan, mutta he ajoivat ohitse armahtamatta minua. Älkää te, hyvät ihmiset, tehkö samalla lailla! Tulkaa luoksemme, että joku edes olisi, joka meidät hautaisi, jos tässä koko joukko satumme kuolemaan.

Ratsastavan joukon viimeiset miehet käänsivät hevosensa, mutta nuori
Vassenius vielä näytti epäröivän.

— Tästä on siis ajanut muuan joukko ohitse? sanoi hän. Oliko siinä eräs nuori tyttö ja kaksi poikaiässä olevaa?

— Semmoinen joukkohan se oli, sanoi Samuel. Ja he olivat sydämettömiä ja armottomia, ajoivat ohitse, eivät jääneet.

Samuel lähestyi häntä ja ojensi kätensä aivan kuin tarttuakseen häneen, sillä tavoin estääkseen häntä lähtemästä pois. Mutta samassa nuori Vassenius sieppasikin piiskansa ja sillä läimäytti Samuelia huutaen:

— Pois alta, taikka lamataan! Mitä sinun sukusi meihin kuuluu! Pysy sinä heidän kanssaan, ja kuolkaa vaikka joka sorkka, mitä se meitä liikuttaa!

Mutta Samuel ei välittänyt piiskaniskusta, vaan lähestyi häntä yhä enemmän.

Silloin nuori mies kannusti hevostaan ja läksi ajamaan eteenpäin. Samuel oli pakotettu väistymään. Toiset ratsumiehet seurasivat johtajaansa, ja Samuel juoksi heidän jälestään huutaen ja valittaen, huitoen käsillään ja rukoillen apua.

Vasta kun he olivat kadonneet tien mutkaan metsän suojaan, palasi Samuel tupaan ja ilmoitti siellä-oleville, että nyt vainoojat olivat ajaneet talon ohitse, tie siis oli vapaa, koska takaa-ajajat olivat edellä.

Samuel oli niin iloissaan tästä juonensa onnistumisesta, että aivan hyppi pitkin tuvan permantoa.

Pian olivat hevoset valjaissa ja pakolaiset saattoivat turvassa lähteä Viipuria kohden.

XXI.

Kohtaamatta enää mitään esteitä tiellään olivat matkamiehet saapuneet
Vihtiin, jossa he poikkesivat lepäämään Mikko Heikinpojan luo.
Pakkanen oli äkkiä lauhtunut; oli kirkas, kaunis, auringonpaisteinen
päivä.

Paul ja Jokkim puhelivat Mikon ja hänen vaimonsa Marketan kanssa
Henrikin, Jakobin ja de Clouxin kuunnellessa heitä.

Entistään hiljaisemmaksi oli Marketta tullut tänä aikana. Hänen kasvoillaan oli aivan kuin ihmeellinen kirkkaus. Mikon äänen sointu oli tullut pehmeämmäksi ja syvemmäksi, ja hänen katseessaan oli hellä sävy, kun se suuntautui huoneessa hiljaa askartelevaan vaimoon.

Siitä tärisyttävästä tapauksesta, jonka todistajina muutamat läsnäolijoista olivat olleet, ei puhuttu, mutta kaikkien mielessä se eli. Jokainen ajatteli suurella kunnioituksella ja ihailulla tuota naista, joka oli tehnyt suurimman uhrin, minkä kukaan voi maalleen antaa, luovuttanut oman poikansa, kun tämä oli maansa pettänyt. Siksi näiden ihmisten yhdessäolo oli juhlallinen, ja tuntui aivan siltä, kuin olisi huone ollut temppeli, jossa on korkealta kattoon ja laajalta seinään ja jossa ihminen tuntee itsensä pieneksi, ja arvottomaksi. Ja kun ikkunasta tuleva talvipäivä osui Marketan harmaaseen tukkaan ja kasvojen tyyniin piirteisiin, oli hän aivan kuin toisesta maasta kotoisin oleva olento, ihminen, joka eli elämän suuremmin, ehjemmin ja kokonaisemmin kuin muut.

Samuel ensimäisenä erosi heidän seurastaan, meni reen luokse, otti sieltä säkin ja puheli näin itsekseen:

— Eväskaurat ovat loppuneet ja lisää olisi saatava. Jos Paul herra tahtoo ostaa niitä Mikolta, niin tämä ei millään ehdolla ota maksua, eikä Paul herra taas palkitsematta niitä tahdo ottaa vastaan. Miksi saattaisin herrani ja kunnon Mikon tähän ikävään asemaan? Onhan minun velvollisuuteni järjestää asiat niin, että tämä tuskallinen hetki syrjäytetään. Helpostihan minä sen voin tehdä. Parasta on, että menen itse aittaan ja täytän säkin kauroilla. Jos Mikko sen huomaa, ei hän siitä mitään sano. Mitä herraani tulee, pitää hän sitä varkautena, mutta onhan hän niin monen monta kertaa saanut sellaiseen minun suhteeni tottua.

Tämän vuoksi Samuel jonkun aikaa maleksi pihamaalla ja aivan kuin ohimennen siirtyi jyväaittaa kohden, seisoskeli hetkisen portailla aivan kuin ihaillen kaunista talvipäivää ja kimaltelevaa hankea.

Mutta eivät Barbara eikä Jokkim viihtyneet toisten seurassa. Voimakas ikävä paloi heissä, heidän täytyi saada olla kahden, olla vaikkapa sanaakaan haastamatta toisilleen, tuntea ainoastaan, että toisen ajatukset suuntautuivat samaan kuin omatkin, ja saada siitä tieto joko pienen katseen tai kädenpuristuksen kautta.

Aivan kuin yhteisestä sopimuksesta he sanaakaan vaihtamatta siirtyivät tuvasta pois ja astelivat pihamaalle. He tulivat aivan aitan lähelle, pysähtyivät ja katselivat yhdessä talvisen luonnon ihmeellistä kauneutta.

Vaitiolo tuli viimein niin painostavaksi, että Jokkimin täytyi se katkaista. Hän tarttui Barbaran käteen ja sanoi hiljaa:

— Meidän elämämme on nyt sidottu yhteen, eikä meitä enää voida millään irti repiä. Ethän kadu minua seuranneesi? Ethän?

Ja he seisoivat siinä kauan ja puhelivat nuoresta onnestaan, puhelivat noilla katkonaisilla sanoilla, jotka ovat aivan jokapäiväisiä; mutta tunteen ihmeellinen heleys kaikuu äänen painossa, ja jokainen ihan tavallinenkin sana saa silloin aivan kuin uuden merkityksen, uuden tarkoituksen.

Ja Samuel aitassa oven takana kuunteli, naurahteli itsekseen, hymyili sitten; lopulta hän lakkasi ahtamasta kauroja, nojautui laarin laitaa vastaan, kuunteli aivan vakavana silmiensä tuijottaessa eteenpäin ja puheli hiljaa itsekseen:

— Kuinka monen kauniin seikan ohitse olenkaan elämässäni kulkenut, kun en ole nuorena mennyt naimisiin. Olen ollut aivan kuin sadun poika, joka ei huolinut varsasta, vaan tahtoi hevosen. Niin minäkin nuorena vaadin onnen täydellisenä enkä ymmärtänyt, että onni kehittyy ja kasvaa, että toinen hyvä seikka syntyy toisesta, toinen iloinen asia saa toisesta alkunsa. Onni on aivan kuin tammahevonen, joka usein saa varsan ja jonka hyvä suku siten lisääntyy. Minun elämänonneni on nykyään aivan kuin valakka, josta ei enää mitään lisää tule. Elämäni ei kelpaa enää miksikään, muuksi kuin vetojuhdaksi. Ja minun on pidettävä huolta sitä, että se edes sellaisena hyvästi tekee tehtävänsä. Jokkim herra on ollut viisas, hän on tarttunut onneensa. Hän on siinä suhteessa aivan toisenlainen kuin Paul herra, joka ei mihinkään takerru, vaan aina toisten onnesta tahtoo saada pienen murusen itselleen. Hän on minun mielestäni aivan kuin lyhdynsytyttäjä. Hän panee nuorten tyttöjen sydämet palamaan, ja toinen mies sitten niiden valosta nauttii. Ja käypä hän toisinaan naitujenkin naisten sydämiä korjailemassa, ja jos lyhdyssä oleva kynttilä sattuu käryämään siksi, ettei ole ollut sen niistäjää, ja valo on heikko, ja tali valuu pitkin pilaten kaiken, silloin tulee Paul, tarttuu sydämeen, nipistää siitä hiukan pois, ja liekki on jälleen kunnossa ja valaisee kirkkaasti. Näin hän tekee rouvien sydämille, ja aviomiehet siitä sitten saavat hyötyä.

Hän kuunteli jälleen nuorten keskustelua. Ujous oli heidän väliltään kadonnut, ja he alkoivat haastella lapsuudestaan. Nauraen kertoi Barbara:

— Muistan erinomaisen hyvin sen ajan, jolloin kerran äitini kanssa kävellessäni — olin silloin vasta yhdentoista vuoden vanha — sanoin äidilleni: Katsohan, tuolla menee Jokkim Frese! Äitini silloin kummastuneena kääntyi minuun ja kysyi: No, mitä hänestä? Minä silloin ujosti lausuin näin: Minä en tiedä, mistä syystä, mutta joka kerta, kun hänet näen, tulen niin kovasti iloiseksi. Enhän minä, pieni lapsi, silloin vielä ymmärtänyt, mitä tämän tunteen takana oli. Ja kun sinä sitten läksit pois ja minä muutin Turkuun, niin ajattelin usein sinua ja olin aivan varma siitä, että kerran se päivä koittaa, jolloin joudumme yhteen. Jumala ei voi olla niin armoton, että meidät erottaisi. Ja nyt se päivä on tullut.

— Miksi minä häntä pelkäisin? Setäni Bartold Ruuth ei koskaan ole pitänyt ylpeästä asessorista. Ja olen aivan varma siitä, että setäni on iloinen saadessaan tilaisuuden, jossa hän voi tälle miehelle tehdä kiusaa.

Senvuoksi hän kohtelee varmasti minua erinomaisen ystävällisesti, heti kun vain saavun Viipuriin. Ja kun sinä, Jokkim, olet tehnyt tyhmyyden ryöstämällä naisen, niin onhan setäni puoliso sinun äitisi ja panee kaiken voimansa liikkeelle suojatakseen omaa poikaansa. Vai mitä luulet, etkö ole siitä aivan varma? Meidän ei tarvitse tehdä yhtään mitään, rauhassa vain odotamme siksi, kunnes nuo vanhat ihmiset ovat tapelleet keskenään, ja voitto on silloin meidän.

— Olet varmaankin oikeassa, ja olen vakuutettu siitä, että tämä on oleva ensimäinen asia, jossa äitini ja isäpuoleni ovat yhtä mieltä ja vetävät samaa köyttä.

— Tästä taas huomaa, että naiset käyttävät meitä miehiä siihen, että saavat elämänsä niin mukavaksi kuin mahdollista, tuumi Samuel tätä kuullessaan. Tuokin tyttö juveeli tässä panee kaikki keskenään tappelemaan saadakseen avioliittonsa oikealle tolalle.

— Mitä taas äitiini tulee, sanoi Barbara, niin hänestä minä olen aivan varma, hän ei uskalla nousta tätä avioliittoa vastaan. Äiti parka, hän on hyvin ikävässä välikädessä. Toiselta puolen hän pelkää isäpuoltani, toiselta puolen hän pelkää viipurilaisia. Tehdäkseen isäpuolelleni mieliksi hän varmaankin haluaisi minun menevän Johanin kanssa naimisiin. Jos taas viipurilaiset suuttuvat häneen, niin he voivat nostaa aika kysymyksen noista äitini entisistä seikkailuista Didrik Königin kanssa. Olen sen vuoksi varma, että äitini, säilyttääkseen jonkinmoisen hyvän aseman, on valmis olemaan vaiti ja sekaantumatta mihinkään. Jokkim oli nauraen kuunnellut Barbaran puheita ja sanoi:

— Enpä olisi luullut, että tuollainen pikkuinen tyttö olisi noin taitava asioita punnitsemaan.

— Sainhan minä lapsena kuunnella vain kauppa-asioita, sanoi Barbara. Opin silloin tuntemaan kaikkien erikoiset ominaisuudet ja vartuttuani olen osannut niitä käyttää hyväkseni. Useiden ihmisten kanssa ei saakaan puhua tunteista, ei muusta kuin rahoista. Olen aivan varma siitä, että viipurilaiset ovat valmiit tekemään mitä tahansa, jotta sinne jäisivät perintörahani, sillä onhan Viipuri aina mustasukkainen Turulle, ja aivan yhtä halveksivaisesti kuin turkulaiset puhuvat viipurilaisista kamasaksoista, yhtä halveksivaisesti puhuvat viipurilaiset turkulaisista ylimyksistä.

— Jos esteitä tuleekin, sanoi Jokkim, niin olemmehan nuoria ihmisiä ja jaksamme odottaa. Ja kerranhan se päivä kuitenkin koittaa, jolloin olemme toistemme omat, ja silloin on onnemme oleva täydellinen.

He läksivät hiljalleen astelemaan aitan luota pois, eikä Samuel siis enää kuullut heidän keskustelunsa jatkoa.

Odotettuaan hetkisen astui Samuel aitasta kantaen kaurasäkkiä, vei sen rekeen ja sitten palasi tupaan.

Viitattuaan Paulia saapumaan keskustelemaan kanssaan Samuel hänelle kertoi, mitä oli kuullut.

— Taitaa Viipurissa syntyä ankara mellakka, ennenkuin nämä nuoret ovat saaneet toisensa, lausui Samuel lopuksi.

— Minä olen päättänyt, että heidän täytyy saada toisensa, sanoi Paul. Jos kaikki muut keinot pettävät, niin onhan meillä jälellä vielä kuningas.

— Kaikista merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että asessori kuuluu juuri siihen puolueeseen, jota koetimme kukistaa. Onhan hän aikoinaan ollut herttuan sihteerinä. Jos hän vastustelee liiaksi, niin silloinhan voimme häntä uhata. Pelastaakseen arvoasemansa täytyy hänen ehdottomasti taipua. Tunnen itseni oikein suureksi herraksi ajatellessani, millainen mahtivoima on hallussamme. Ellei kaksi nuorta ihmistä, jotka rakastavat toisiaan, pääse yhteen, niin silloin voimme vaikka hallitukseen turvautua.

Hiljalleen ajaen he jo olivat päässeet Kymijoen toiselle puolelle ja retken päämäärä oli enää vain parin päivän matkan päässä, kun he erääseen taloon yövyttyään heräsivät siihen, että talon pihaan ajoi ratsastajajoukko.

Matkustajat tunsivat itsensä aivan noloiksi, kun tupaan astui Konrad
Gyllenstjerna ja Didrik König.

— Täällähän pakolaiset saamme kiinni, sanoi maaherra. Tarjoan teille turvallisen saaton Viipuriin asti. Kun sinne pääsemme, niin alkaa uusi leikki siellä. Tapaatte muutaman päivän päästä rakkaita tuttavia, sillä asessori Vassenius on vaimonsa seurassa tulossa meidän jälestämme. He tahtovat nimittäin tulla kihlajaisiin, joihin jätitte heidät kutsumatta.

Maaherran ilkkuva puhe saattoi Paulin aivan kiukkuunsa. Epäilemättä hän olisi noussut vastakynteen, ellei Barbara olisi astunut maaherran luo ja sanonut rauhallisesti:

— Sepä on hauskaa, että äiti ja isäpuoli tulevat, silloinhan saamme tästä asiasta oikein rauhassa keskustella.

XXII.

Bartold Ruuth, Jokkimin isäpuoli ja Barbaran setä, oli kiivas ja kiukkuinen herrasmies. Nuoruudessaan hän oli kuulunut siihen puolueeseen, joka kaikin tavoin oli vastustanut saksalaisista kansanaineksista muodostunutta raatia ja saksalaismielisiä pormestareita. Tänä kuumeisena aikana oli koko kaupunki jakaantunut kahteen suureen puolueeseen, ja Bartold Ruuth oli toisen johtajana. Suomalainen väestö, joka pääasiassa asui n.s. Vallissa, oli hänen suuri ihailijansa.

Iän mukana tuleva tasaantuminen oli kyllä jotain hänen voimistaan riistänyt, mutta yhtäkaikki vielä nytkin, kun jotain tärkeää ja huomattavaa oli kaupungissa tapahtuva, tiedettiin, että Bartold Ruuth aina oli niitä henkilöitä, jotka olivat valmiit katsomaan vähempivaraisten parasta, ja että hän oli häikäilemättä ja pelkäämättä valmis astumaan eturintamaan.

Kun Viipurin kauppiassuvut olivat avioliittojen kautta tulleet läheiseen yhteyteen toistensa kanssa, tapahtui lopulta niin, että Bartold Ruuth oli sukua puolen kaupungin kanssa ja riidassa toisen puolen kanssa.

Hänen puolisonsa, joka oli hänet valinnut kolmanneksi aviomiehekseen, ei suinkaan tuittupäisyydessä ja kiivaudessa ollut miestään miedompi. Komeana ja pyylevänä hän liikkui kotona ja kaupungilla, kirkon penkissä hän vaati itselleen paraimman paikan, jopa hän kerran virsikirjalla oli lyönytkin toista naista, joka tuppautui siihen penkkiin, minkä Katarina piti itselleen kuuluvana.

Viipuriin saavuttua Konrad Gyllenstjerna olisi kovin mielellään tahtonut vangita pakolaiset ja viedä heidät linnaan turvaan, mutta ei uskaltanut tätä tehdä, vaan päästi heidät vapaaksi, ottaen heiltä kuitenkin kunniasanan, että he eivät poistu kaupungista, ennenkuin asessori Vassenius Turusta on ennättänyt sinne saapua. Ajettuaan kaupungin linnanpuoleisesta portista sisään läksi Paul Samuelin seurassa Antonius Borchardtin kartanoa kohden, jotavastoin Jokkim Barbaran, hänen veljiensä ja Alexandre de Clouxin kanssa ajoi Kuningattarenkadun ja torin kulmassa olevan Bartold Ruuthin talon pihalle.

Nuoret olivat reestä astuessaan hyvin vaiteliaita, sillä vaikka he tähän asti olivatkin olleet aivan varmoja siitä, että voitto lopulta kallistuu heidän puolelleen, niin he kuitenkin jonkinmoisella pelolla ajattelivat kiivasta Bartold Ruuthia ja hänen vielä kiivaampaa Katarinaansa.

— Kun eivät vain molemmat sattuisi yhtaikaa olemaan kotosalla! sanoi
Barbara Jokkimille.

Hänen toivomuksensa täyttyikin, sillä ainoastaan Bartold oli kotona, Katarina rouva sitävastoin oli lähtenyt vierailulle kadun toisella puolella asuvan Hannu Schmidtin rouvan Beatan luokse, joka hänkin oli syntyään Ruuth. Iloisena riensi Bartold sukulaisiaan vastaan ja huudahti:

— Kas, kaukamatkaisia sukulaisia! Mikä odottamaton seikka teidät tuo tänne näin keskellä talvea? Oletteko nuoret yksinänne, vai ovatko asessorikin ja hänen vaimonsa tulleet?

— Nämä nuoret ovat paenneet asessorin luota, ja minä olen ottanut heidät turvaani sekä luvannut, että he saavat kodin ja suojan täällä sinun luonasi siksi, kunnes asiat ovat järjestyneet.

— Mitä kummia melskeitä siellä Turussa nyt äkkiä on tapahtunut, koska te tällä tavoin lähdette karkumatkalle?

— Isäpuoleni tahtoi naittaa minut omalle pojalleen, Johanille. Kun tämä ei minua laisinkaan miellyttänyt, vaan paljoa mieluummin tahdoin ottaa miehekseni Jokkimin, niin lähdin silloin hänen seurastaan. Veljiäni isäpuoleni taas on pidellyt niin huonosti, että he katsoivat viisaammaksi lähteä yksin tein toiseen päähän maata.

— Sitä emme ole joutaneet kysymään, mutta varmasti hän on suuttunut, lausui Henrik. Hän onkin meitä takaa-ajamassa ja on ehkä parin päivän päästä täällä.

— Hänen suuttumisensa minua suuresti ilahuttaa, sanoi Bartold. Tuolle ylpeälle asessorille tekee sellainen pikkuinen suuttumuksen puuska erinomaisen hyvää. Tässä suhteessa en suinkaan ole pakoretkeänne vastaan. Mutta on asiassa toinenkin puoli, se, että tästä voi koitua hyvinkin ikävät oikeudelliset rettelöt. Oletteko sitä ajatelleet?

— Olemme kyllä, sanoi Barbara, mutta olemme ajatelleet myöskin, että setä, joka muutenkin on tottunut pitämään lain kanssa suukopua, tässäkin asettuu meidän puolellemme ja kääntää niinkuin muissakin asioissa kaikki hyvään päin.

Nuoret huomasivat, kuinka tämä mielistely vaikutti heille edullisesti
Bartoldiin.

— No, mikäli asiat minusta riippuvat, tahdon tehdä kaikki teidän toivomustenne mukaan, sanoi Bartold Ruuth, vaikkapa ei muun vuoksi kuin siksi, että tiedän sillä tuottavani tavattoman suuren harmin asessorille. Minun puolestani olette siis turvassa. Mutta täällä on muuan toinen henkilö, joka teidän on otettava varteen.

— Juuri häntä, sanoi Bartold. Tiedättehän, ettei Katarina suinkaan ole niitä maailman lempeimpiä naisia ja että hän kaikessa tahtoo pitää oman päänsä. Mutta olkaa nyt vaiti, tuolla kuulen hänen jykevät askeleensa, hän saapuu portaita ylös.

Vähän ajan päästä astui huoneeseen Katarina Lehusen. Nähdessään poikansa ei hän millään erikoisella hellyydellä ottanut häntä vastaan, sillä karkean luonteensa vuoksi ei hän millään tavoin ollut taipuvainen osoittamaan sydämellisyyttä.

Nähdessään Barbaran ja hänen molemmat veljensä hän heti kysyi syytä heidän Viipurissa-oloonsa. Bartold Ruuth ei antanut nuorten vastata, vaan kääntyi itse Katarinan puoleen ja sanoi:

— Ajattelehan, muija, mitä Turussa on tapahtunut! Muistathan asessori Vasseniuksen?

— Kuinka en minä häntä muistaisi, sanoi Katarina. Aina kun vain häntä ajattelen, olen kiukkuuni haljeta ja niin sapettaa, että aivan kyljistä kivistää. Sehän mies on niin suunnattoman ylpeä, että, mennessään veljesi lesken kanssa naimisiin ja tultuaan sen kautta sukulaisekseni, hävyttömyydessään kieltäytyi minua sinuttelemasta, vieläpä koko hääjoukon kuullen, aivan kuin minä en olisi yhtä hyvä kristitty kuin hänkin. Rahaa minulla on ainakin enemmän kuin hänellä, ja kauppiaan vaimo on aina yhtä hyvä kuin asessori.

— Niin, ellei parempikin, lisäsi siihen Katarina. En minä jumalaa tavallisesti ole turhilla rukouksilla vaivannut, sillä olen arvellut, että ihminen kaikki maalliset asiat itse voi parhain päin kääntää, mutta sitä minä usein olen rukouksissani maininnut, että jos minä jotain hyvää olen tehnyt, niin tahtoisin palkaksi sen, että sattuisi sellainen tapaus, jolloin saisin tuolle ylpeälle asessorille antaa pienen letkauksen, jotta hän kerran näkisi, että olen minä yhtä hyvä kuin hänkin.

— No, sellainen tilaisuus on sinulle nyt oikein koko komeudessaan tullut, sanoi Bartold.

— Sillekö laihalle ruipelolle. Kyllä minä ymmärrän, hän tahtoo siten saada ne rahat, joita hän tähän asti on hoitanut Barbaran perintönä, ikuisiksi ajoiksi. Kylläpä hän kiireimmän kautta naimisiin mennessään niitä sinulta kopisti. Mistä tuollainen köyhä kirkonrotta muuten rahoja saisi! Ja kun Barbara nyt jo on tullut siihen ikään, että hänen pitäisi ruveta katselemaan, mikä erotus on pojan ja tytön välillä, niin tietysti hän silloin ensi sijassa ajatteli omaa nulikkaansa ja tahtoi nämä rahat varata tälle. Mutta jos tuo kakara nyt olisi tässä, niin totisesti antaisin hänelle sellaisen läimäyksen, että hänestä ei olisi jälellä mitään muuta kuin märkä läiskä, mokomallekin, joka tulisi saamaan ne rahat, joita yhtä hyvin Viipurissakin hoidettaisiin. Niin minä antaisin, että soisi!

Ja todistaakseen sanansa löi Katarina, niin että jysähti, nyrkillään pöytään.

Bartold Ruuth kuunteli tyytyväisenä vaimonsa kiivasta puhetta. Hän huomasi asioiden kääntyvän sille tolalle, kuin hän tahtoikin.

— Sinun pitäisi oikeastaan ottaa tämä asia omiin hoteisiisi, sanoi hän. Olethan sinä aina naima-asioissa ollut hyvin ponteva ja tarmokas, sillä eihän minustakaan muuten olisi aviomiestä tullut, ellet sinä sellaisella vimmalla olisi minuun hyökännyt.

— No, no, älä nyt puhu sellaisia lasten kuullen, sanoi Katarina.
Mitä ne meistä ajattelevat?

— Sinun suureksi kunniaksesihan tämä kaikki vain on, sanoi Bartold. Sinutta minä vielä olisin riitelemässä puolen kaupungin kanssa. Mutta kun sinä otit minut hoteisiisi, niin on minusta tullut suhteellisen rauhallinen ihminen, joka en sekaannu mihinkään muuhun kuin sellaiseen, josta tiedän varmasti voiton tulevan minun puolelleni. Nyt minua yleisesti kunnioitetaan ja pelätään, sillä onhan sinulla ollut muuan etu, joka on tehnyt minut tärkeäksi henkilöksi tässä kaupungissa. Tarkoitan plootujasi, joita oikein nelikoittain meidän taloon kannettiin.

Bartold tiesi varsin hyvin, että vaimonsa oli pehmoinen kuin sula voi joka kerta, kun huomautettiin hänen rikkaudestaan ja kun miehensä alensi omaa arvoaan ja teki itsensä köyhäksi.

— Niinkuin sanoin, tulisi sinun ottaa näiden nuorten onni aivan omiin hoteisiisi! lausui Bartold.

— Kenenkä nuorten? kysyi Katarina. Tahtooko Barbara siis mennä jonkun muun kanssa naimisiin, koska hän ei asessorin vekarasta piittaa?

— No, meidän sukuummehan tyttö aivan väkipakolla tahtoo tulla, sanoi
Bartold nauraen.

— Eihän vain Jokkimin kanssa, sanoi Katarina, koska he noin tuossa yhdessä rinnatusten seisovat!

— No voi kirkot ja tapulit, huudahti Katarina lyöden riemuissaan kätensä yhteen. Onpa hyvä, että Jokkimkin tässä on miehen töitä ruvennut tekemään.

Hän sulki molemmat nuoret syliinsä, ja vähän ajan päästä valui pari ilonkyyneltäkin hänen silmäkulmistaan. Hän pyyhkäisi ne pois ja niisti pärskyttäen sormillaan nenäänsä.

— No, onpa tämä ilon päivä, totisesti onkin! lisäsi hän ja iloaan osoittaakseen hän vielä varmuuden vuoksi kättelikin molempia nuoria. En olisi luullut tuon hiljaisen poikani näin navakasti toimivan.

— Tyttöhän tässä oikeastaan toiminut on, sanoi Bartold nauraen. Hän sieppasi pojan Turusta kiinni ja toi hänet tänne.

Nuoret purskahtivat nauruun kuullessaan, miten Bartold selitti heidän karkausmatkansa.

— Tarmokas tyttö, sanoi Katarina katsellen jonkinmoisella ihastuksella Barbaraa. Mutta tarmokashan hänen isänsäkin oli, kovin tarmokas, eipä ole ihme, että sellainen ominaisuus on jäänyt perinnöksi.

— Jokkim aikoi kai lähteä ulkomaille, sanoi Bartold, koska meille sanan lähetti matkastaan, mutta eipä taitanut poika Turkua pitemmälle päästä, koska siellä jo kopattiin kiinni ja tuotiin karkuri takaisin.

— Kyllä minä arvaan, että asia ei ole juuri niin kuin sinä selität, sanoi Katarina, ja puheistasi päättäen olet käyttänyt sanojasi saadaksesi minut toimimaan tämän nuoren parin eduksi. Eiköhän tässä vain ole jonkinmoinen ryöväys tapahtunut, ja siis kaikenmoisia ikävyyksiä koituu taloon? Mutta vähät siitä, jos minä tuolle ylpeälle asessorille voin tuottaa harmia, niin olen valmis tekemään vaikka mitä, vaikka oma kunniani menisi niin, ettei siitä olisi muuta kuin siekaleet jälellä. Vähät minun kunniastani, se on kuin sukka, sen saan aina parsituksi, mutta toista on tuollaisen asessorin, jos hän kerran joutuu pahaan satimeen, silloin hänen revennyttä kunniaansa ei enää helposti korjatakaan. Mutta pitäisikö meidän tässä nyt kesken kaiken kiireen ja talvipakkasella lähteä Turkuun näitä asioita selvittelemään?

— Sitä ei tarvita, sanoi Bartold, sillä asessori kuuluu vaimonsa seurassa olevan tulossa tänne.

— Vai on Sigridkin tulossa, lausui Katarina; onpa hauskaa saada sanoa muutama sana hänellekin. Minä en ole koskaan, Barbara, sinun äidistäsi oikein pitänyt, sillä hän on ollut tavattoman ylpeä heiskale. Saahan minun mielestäni nainen mennä vaikka kuinka monta kertaa tahansa naimisiin, ja olen minäkin sen jo kolme kertaa tehnyt, mutta mennessään toisesta naimisesta toiseen on naisen elettävä siivosti eikä saa pitää mitään silmäpeliä ja suukopua kaikenlaisten herrojen kanssa, niinkuin hän siihen aikaan teki Didrik Königin seurassa. Ihan minä pihisin kiukusta, kun tuo mies siihen aikaan väitti, että hänellä muka oli vanhempia oikeuksia naiseen. No, en minä tahdo lasten kuullen jatkaa, Sigrid on komea nainen ja verihän hänelläkin on. Odottakaamme siis vain, kunnes asessori saapuu tänne. Ja koska minä kuitenkin olen varma siitä, että voitto minun puolelleni kallistuu, niin tahdon hänelle hankkia pienen nöyryytyksen siitä hyvästä, ettei hän takavuosina tahtonut minun kanssani siskonmuiskua maistaa. Minäpä panen täällä toimeen sellaiset pidot, että koko kaupunki on niissä saapuvilla. Ja kun asessori saapuu tänne, niin otetaan asiat selvittelyn alaiseksi, ja silloinhan saadaan nähdä, mitä ääntä herra pillillään soittaa.

Ja niinkuin viisas talon emäntä ainakin, ei Katarina sen enempää aikaansa tuhlannut, vaan poistui jo kaukaa huutaen piikojaan, ja monen oven läpi kaikui hänen karkea äänensä määräyksiään jakaessaan.

Tätä kuullessaan Bartold tyytyväisenä hymyili ja vilkutti nuorille silmää.

— Katsokaahan, näin minä vaimoani komentelen, sanoi hän. Hänet saa taipumaan melkein mihin tahansa, kun vain hänelle uskottelee, että hän on tämän yhteiskunnan pylväs, se tolppa, jonka päälle kaikki on rakennettu. Mutta annahan olla, jos häntä vastaan rupeaa haraamaan, kyllä silloin syntyy sellainen melske ja meteli, että hiukset pöllyävät ja kylmä karmii pitkin selkäpiitä.

Nuoret hengähtivät helpotuksesta. Asiathan näyttivät olevan hyvällä tolalla. Jonkun ajan kuluttua Katarina saapui huoneeseen täydessä touhussa ja sanoi:

— Järjestäkää itse olonne täällä niinkuin parhaaksi katsotte ja mukavinta ruumiille on. Minulla ei nyt ole aikaa olla teidän seurassanne. Täytyyhän tässä muillekin ihmisille mennä ilmoittamaan mitä tulossa on. Että se asessori tänne tulee ja että minä saan häntä hiukan nutistaa, on kuitenkin elämäni suuri ilo! Varmasti minä jouluksi lahjoitan tuomiokirkkoon uuden komean kynttiläkruunun. Kävin äsken Schmidtin navetassa ja näin, että Beatalla on kolme tavattoman hyvää juottovasikkaa. Ne hän on minulle velvollinen luovuttamaan, sillä minä annoin Hannun päivinä viime vuonna hänelle kymmenen haukea.

Hän kiisi huoneesta pois ja pian hän oli poikennut viiteen kuuteen arvokkaimpaan perheeseen ja niissä kiireimmän kautta ilmoittanut tämän suuren uutisen ja sen tapahtuman, joka oli odotettavissa.

Jo samana iltana oli kautta kaupungin levinnyt tieto siitä, kuinka
Jokkim Frese Turussa käydessään oli valinnut Barbaran morsiamekseen
ja tuonut hänet isäpuolen vastustuksista huolimatta mukanaan
Viipuriin.

Kaupungin nuoret naiset, jotka jälleen olivat suureksi riemukseen tavanneet Paul Moijin, kyselivät häneltä, eikä tämä tietystikään ollut vaiti, vaan kirkkain värein kuvaili heidän matkaansa ja kaikkia niitä vaaroja, joiden alaisina he olivat olleet.

Samuel, joka ruttokummituksella oli pelottanut takaa-ajajia, oli oikea sankari, ja Borchardtin kellari, jossa hän istui, oli aivan tungokseen asti täynnä hartaita kuuntelijoita.

Nuorten aika kului heidän jännitettyinä odottaessaan asessori
Vasseniuksen saapumista.

Napukka, joka suurella ilolla oli ottanut vastaan ystävänsä ja riemuinnut kuullessaan, miten heidän matkansa oli suoriutunut, ja aivan oli punastunut, kun Jokkim mainitsi, mitä nuori kuningas oli hänestä lausunut, oli asettunut Siikaniemen puolelle majataloon ja siellä vartioi odottaen, milloin asessori ja hänen rouvansa, joiden tuntomerkit Jokkim oli hänelle antanut, ajaisivat kaupunkiin tulliportin kautta.

Kaksi päivää odotettuaan hän henki kurkussa juoksi Bartold Ruuthin taloon ja huusi täyttä suuta:

Katarina riemuitsi, koston suloinen hetki oli kohta hänen edessään. Talo kaikui hänen äänestään ja korvatillikoista, joita hän jakeli oikealle ja vasemmalle. Rengit juoksivat ilmoittamaan kaupungin arvokkaimmille perheille, että sinä iltana oli kaikkien saavuttava pitoihin, ja keittiössä vallitsi tulinen kiire.

Yhtäkkiä Katarina muisti jotain, läksi suuren vasun kera kaupungille ja palasi jonkun ajan kuluttua kuljettaen vasuun kätkettyinä suurta määrää hopeamaljoja ja muita tarjoiluesineitä, joita hän oli läheisiltä sukulaisiltaan lainannut omien aarteittensa lisäksi. Hänellä oli suuria hopeisia kannuja, hopeatuoppeja, olipa hopeavatejakin. Katarina oli tahtonut tehdä pitonsa niin loistaviksi kuin mahdollista häikäistäkseen ylpeää asessoria.

Iltapäivä tuli. Leveänä ja upeana paksusta sametista tehdyssä hameessaan, joka oli kaikenmoisilla ompeluilla koristettu ja jonka vyötäisillä leveä, vatsalle riippuva, paksuilla hopealevyillä varustettu vyö komeili, puvussaan, jonka arvon, helyjä lukuunottamatta, koko kaupunki tiesi sadaksiviideksikymmeneksi kupariplootuksi, seisoi Katarina kirkkaasti valaistun vierastuvan permannolla vastaanottamassa saapuvia sukulaisiaan, ystäviään ja tuttaviaan. Koulupojat hän oli tilannut soittamaan, ja aina kun joku arvokkaampi henkilö astui huoneeseen, päästivät nämä huoneen perältä tuiman toitotuksen.

Pian olivat huoneet ahdinkoon asti väkeä täynnä. Kaikki kaupungin pormestarit olivat saapuneet perheineen, samoin raadin jäsenet ja varakkaimmat kauppiaat olivat koolla mieslukuisesti. Jokainen kyseli, kuinka pitkälle asiat olivat kehittyneet, ja Katarina tunsi itsensä erinomaisen tärkeäksi henkilöksi saadessaan ilmoittaa, että asessori oli saapunut kaupunkiin ja toistaiseksi poikennut linnaan. Häntä voitiin siis odottaa mikä silmänräpäys tahansa.

Kun Vassenius ja hänen rouvansa astuivat huoneeseen, takanaan poikansa, joka eksyttyään tiellä oli matkan varrella yhtynyt vanhempiinsa, ja hiukan heidän jälestään maaherra ja Didrik König, syntyi huoneessa kuolemanhiljaisuus.

Pyylevänä ja tanakkana seisoi Katarina rouva paikoillaan siten ilmaistakseen jyrkkää kantaansa. Bartold Ruuth meni asessoria ja maaherraa vastaan ja lausui heidät tervetulleiksi.

— Juuri teidän kunniaksenne pidot ovatkin valmistetut, sanoi Katarina. Kuulin teidän tulleen ja tahdoin senvuoksi, että kaikki kaupungin arvokkaimmat henkilöt olisivat teitä vastaanottamassa.

Hän lausui tämän äänellä, josta asessori selvästi huomasi hänen vihamielisen kantansa.

Kun Vassenius ei tahtonut omia perheasioitaan saattaa koko kaupungin kuultavaksi, lausui hän:

— Varmaankin tiedätte, minkä vuoksi olen saapunut, ja koska en tahdo näistä asioista kaikkien kuullen puhella, niin palaan huomenna.

Hän kääntyi lähtemään, mutta Katarina tarttuikin hänen käsivarteensa. Hän ei mistään hinnasta olisi tahtonut jättää käyttämättä hetkeä, kun oli jo tilannut kuulijoiksi koko kaupungin.

— Ei mennä nyt sillä lailla pois, sanoi hän, kyllähän minä ne asiat tiedän ja minun mielestäni voidaan niistä varsin hyvin kaikkien kuullenkin puhella. Minun poikani on tahtonut mennä naimisiin tytärpuolenne kanssa, ja siitäkös te olette vimmoissanne. Mutta niin totisesti, kuin minä tällä paikalla seison, naimisiin heidän täytyy päästä!

— Siinä asiassa kai minä määrään tyttäreni suhteen, ettekä te! sanoi asessori kiivaasti.

— Älähän nyt viitsi tässä, vaan tule pois! sopotti Sigrid koettaen rauhoittaa miestään.

Mutta asessori, joka huomasi, että Katarina tahtoi julkisesti häntä häväistä, ja kun lähtö olisi näyttänyt pelkuruudelta, lykkäsi hänet syrjään ja sanoi:

— Koska asia kerran on tehty julkiseksi, niin näyttäisihän siltä, että teitä pelkään, jos nyt poistuisin. Senvuoksi puhukaamme asioista suoraan. Teidän poikanne on ryövännyt tyttäreni. Varmaankin tiedätte, kuinka ankara laki on siinä suhteessa.

Ärsyttääkseen asessoria hän päätti ruveta yhtäkkiä häntä sinuttelemaan.

— Kai sinä tiedät, että Barbara on viipurilainen, sanoi hän.
Eiköhän silloin hänelle viipurilainen mieskin kelpaa? Jokkim on
sitäpaitsi varakas, jota ei sanota kaikista tytön kosijoista.
Poikaruipelollesiko hänet tahdot välttämättä naittaa?

— Kuuluu kuin kuuluukin! ärähti Katarina. Keskustelu kävi yhä kiivaammaksi, ja kaikki läsnäolijat seurasivat sitä suurella tarkkuudella. Turhaan Sigrid koetti hillitä miestään.

— Lain mukaan on minulla oikeus valvoa lapsipuoleni asemaa, sanoi asessori. Eikä tässä ole kysymys ainoastaan Barbarasta, vaan myöskin hänen veljistänsä, jotka sisarensa seurassa ovat karanneet kotoa. Heidän kasvatuksensa on minun huostassani. En voi jättää sitä keskeneräiseksi.

— On sekin kasvatusta! sanoi siihen Katarina, joka edellisenä päivänä oli pojilta ottanut selkoa, millä tavoin heidän isäpuolensa heitä kohteli. Sanot muka heille kustantavasi opettajia, jotta he saisivat tiedon vieraista kielistä ja kirjanpidosta. Itseäsi sinä vain olet ajatellut. Olet pitänyt näitä lapsia orjuudessa, olet antanut niiden kirjoitella kirjeitä, siten säästääksesi sihteerin palkan. Jos heitä on kasvatettava, niin täällä heistä jotain tulee. Turussa heistä tehdään herroja, mutta täällä rehellisiä kauppiaita, jommoisia heidän isänsä ovat olleet monta sukupolvea taaksepäin.

— Nyt tämä jo riittää! sanoi asessori. Elleivät lapset heti hyvällä seuraa minua, täytyy minun turvautua lain voimaan.

— Minun mielestäni on tästä turhasta riitelemisestä tehtävä loppu, sanoi maaherra.

Hän antoi pienen merkin oven suuhun jääneelle Didrik Königille, joka vuorostaan viittasi eteiseen. Huoneeseen astui kuusi sotilasta.

Nämä varsin hyvin tunsivat kiivaan rouvan ja astuivat askeleen taaksepäin. Mutta samassa maaherra viittasi heille ja huusi:

— Vangitkaa tuo nainen, joka on uskaltanut vastustaa hallituksen virkamiestä!

Katarina ponnahti eteenpäin aivan kuin olisi saanut aika töytäyksen ruumiinsa takaosaan.

— Tulkaapas tänne, jos uskallatte! huusi hän. Vai vangita minut!
Onko ennen kuultu mokomaa hävyttömyyttä!

Maaherra viittasi sotilaita käymään käsiksi Katarinaan, josta syystä tämän kiukku nousi korkeimmilleen.

— Jos vain uskallattekin kajota minuun, niin täältä tulee niin, että läjähtää! huusi hän.

— Jos tappelemaan ruvetaan, niin kyllä täällä on miesväkeäkin sitä varten, kuului samalla ovensuusta.

Samuel koko laihassa pituudessaan oli ilmestynyt ovelle. Hän paljasti miekkansa ja seisoi kynnyksellä uhkaavana. Asema näytti arveluttavalta.

Naiset väistyivät parkuen nurkkaan, miehet kävivät välittävinä riitelevien luo. Nähdessään äitiään uhattavan Jokkimin veri kuohahti. Hän astui maaherran eteen ja lausui tiukasti:

— Millako oikeudella, sanoi siihen Konrad Gyllenstjerna. Sillä oikeudella, jonka laki minulle antaa. Rikoksenne kautta olette tullut lain alaiseksi, älkää silloin hämmästykö, jos laki teihin tarttuu.

Huoneessa vallitsi tavattoman suuri levottomuus, kaikki puhuivat yhtaikaa. Kellään vieraista ei ollut aseita, he eivät siis voineet hyökätä sotilaiden kimppuun, vaikka mielensä kovasti tekikin.

Katarina näki poikaansa uhattavan. Hän katseli ympärilleen etsien asetta. Hän ei löytänyt mitään mielestään kylliksi tanakkaa ja jykevää, sellaista, joka olisi hänen käsissään kestänyt. Samassa hän muisti viereisessä huoneessa uunin kolkassa olevan miehensä pahkurasauvan. Hän lykkäsi tieltään muutamia henkilöitä, ryntäsi toiseen huoneeseen, löysi kepin ja aikoi palata vierastupaan. Mutta hän ei päässytkään.

Paul Moij oli seurannut häntä, oli sulkenut oven ja seisoi nyt häntä estämässä.

— Ei minulla ole aikaa sellaiseen, kun poikani aiotaan viedä vankeuteen. Ei minulla ole aikaa puhua silloin, kun mieleni tekee lyödä!

Hän nosti keppinsä iskeäkseen sillä Paulia, siten raivatakseen tietä vierastupaan, josta kuului kova melu. Mutta samassa Paul olikin tarttunut keppiin ja sanoi:

— Odottakaa vain silmänräpäys, kuulkaa muutama sana! Tiedän keinon, jolla voitte kaikki asiat toiseksi muuttaa.

— Minä en tarvitse toisten keinoja, kun minulla paras on omassa kädessäni, ja tällä asiat toiseksi muutetaan, sen minä takaan!

— Tämän kepin otan teiltä pois, sanoi Paul terävästi. Otan sen siksi, että te vain vahingoitatte asiaa ja panette nuorten onnen vaaraan.

— Minä annan teille oikein aika nuijan, jos vain kuulette, sanoi
Paul, sellaisen, että he menevät ihan pyörryksiin.

— Menkää huoneeseen ja syyttäkää julkeasti, että maaherra ja asessori kuuluvat siihen liittoon, jonka tarkoituksena on saada herttua valtaan ja kukistaa ajan mittaan nuori kuningas.

— Oletko sinä ihan pähkähullu, mies! sanoi Katarina. Kuinka kukaan tässä kaupungissa uskaltaisi sellaista ajatellakaan?

— He eivät ainoastaan ajattele, vaan vielä toimivatkin, sanoi Paul Moij. Tiedättekö, minkä tähden poikanne oli matkoilla? Hän oli saanut käsiinsä tärkeitä kirjeitä, jotka koskivat tätä salaliittoa, ja vei ne Tukholmaan. Siltä matkalta me nyt juuri palaamme. Maaherra on kyllä saanut pahattekonsa anteeksi, kaduttuaan tekojaan. Mutta asessori, joka tällä hetkellä on vaarallisin vihollisenne, joutuu turmioon, jos hänen aikeensa tulevat ilmi. Käyttäkää nyt sitä hyväksenne.

— Taitaa sinulla olla muuhunkin järkeä kuin vain tyttölasten houkuttelemiseen, sanoi Katarina katsoen terävästi Pauliin. Jos oikeassa olet, niin vissisti sinut ruhtinaallisesti palkitsen. Odotappahan! Tuossa on keppi, anna se sitten minulle, ellei sanan voima auta, sillä siihen minä nyt turvaudun.

Paul väistyi. Ovi lennähti selälleen, kun Katarina voimakkaasti rivasta veti, ja leveänä, majesteetillisena, koko pukunsa komeudessa hän astui vierashuoneeseen.

Edellisen aikana oli ennättänyt tapahtua paljon. Maaherran avulla oli asessori, Bartoldin pyynnöistä, rauhoittavista lauseista ja uhkauksistakin huolimatta, vangituttanut Jokkimin, Barbaran ja molemmat hänen veljensä.

Nähdessään tämän oli Samuel aikonut hyökätä sotilaitten kimppuun, mutta muutamat tarttuivat häneen takaapäin. Samuel aikoi riuhtaista itsensä irti, mutta Napukka, joka koko ajan oli ollut pitkän ystävänsä lähettyvillä, pujahti hänen jalkojensa väliin, teki konnankoukun, ja koko pitkä ruipelo romahti permannolle.

Vangitut nuoret olivat juuri sotilaitten ympäröiminä, kun Katarina astui sisään.

— Kuka täällä uskaltaa vangita kuninkaalle uskollisia alamaisia? huusi hän.

Vassenius nähdessään jälleen Katarinan edessään aikoi ärjäistä hänelle, mutta ennenkuin hän ennättikään avata suunsa, huusi jo Katarina:

— Sinä möhömaha siinä, joka tulet tänne määräämään asioista, jotka eivät sinuun laisinkaan kuulu, sinä, joka tahdot estää kahta nuorta ihmistä menemästä yhteen, silloin kun heidän mielensä sitä kovasti tekee, pysy alallasi! Kyllä minä tiedän, mitä sinä olet. Sanonko sinulle, sanonko? Jos Tukholman hallitukselle ilmoitan kaiken sen, mitä tällä hetkellä on tiedossani, niin varmasti virkasi sinulta otetaan pois, niin että napsahtaa, ja romahdat arvoasemastasi, niin että istuinpaikoissasi tunnet.

Tästä odottamattomasta syytöksestä sävähti asessori niin paljon, että Katarina siitä huomasi Paulin olleen oikeassa. Kun hän siis oli varma, millä voi vastustajaansa iskeä, hän lähestyi Vasseniusta ja kuiskasi hänen korvaansa niin hiljaa, ettei kukaan muu sitä voinut kuulla:

— Sinun salaisuutesi on nyt minun huostassani. Sanonko sen kaikkien näiden kuullen? Jos sen ilmoitan, niin voit olla aivan varma siitä, että koko tämä joukko hyökkää kimppuusi, ryntää sellaisella voimalla, että vähän ajan päästä ei monikaan paikka ruumiissasi ole enää tavallisen ihon väristä.

— Että se on tosi, sen näen naamataulustasi, sanoi Katarina. Ellet usko, niin kyllä sinulle kaiken todistan. Mutta jos nuo nuoret päästät vapaaksi, niin silloin vannon pyhästi, että olen hiiskumatta kaikesta.

— Kaiken sen nimessä, mikä minulle maailmassa on ollut pyhää.
Kaikkien aviomiesteni autuuden nimessä!

Kaikki huoneessa-olijat olivat kummastuneina katselleet, kuinka nämä kaksi keskellä huonetta kuiskailivat. Kun maaherra viittasi sotilailleen käskien näitä viemään vangitut pois, viittasi asessori heitä jäämään ja sanoi:

— Huomaan, että kiivaudessamme olemme molemmin puolin sanoneet liian paljon ja olemme teoissakin menneet liian pitkälle. Emme voita sillä mitään, jos tämän kaiken teemme rikosasiaksi. Täytyyhän meidän järkevästi voida tästä asiasta keskustella.

Kun tämä ei heille mitään merkkiä antanut, suuntautuivat heidän silmänsä Johannes Vasseniukseen, ja hänen viittauksestaan he väistyivät epäröiden vangittujen luota.

Asessori katsoi viisaimmaksi poistua talosta niin pian kuin mahdollista, ennenkuin läsnäolijat olivat ennättäneet hämmästyksestään tointua. Hän lähestyi maaherraa ja sanoi hänelle hiljaa:

— Tuo nainen tietää minun valtiollisista mielipiteistäni, hän voi turmella kaikki ilmaisemalla salaisuuden. Lähtekäämme! He ovat tänään saaneet meistä voiton, mutta huomispäivä voi antaa meille tilaisuuden, jolloin voimme heihin vuorostamme iskeä.

Asessorin lauseet kuullessaan maaherra sävähti. Hän muisti, kuinka lähellä hirsipuuta hän Tukholmassa oli ollut, ymmärsi, että paljon joutuisi vaaraan, jos nyt julkisesti puhuttaisiin siitä, miten hän oli toiminut. Kun Vassenius oli ollut hänen uskollinen ystävänsä, niin hän ei mitenkään voinut tätä jättää pulaan. Hän senvuoksi kääntyi läsnäolijoiden puoleen ja sanoi:

— Koska asessori Johannes Vassenius luopuu vangitsemismääräyksestä, niin on minun tehtäväni tässä talossa loppunut.

Hän viittasi sotilaille, kumarsi ja läksi. Vassenius vaimonsa ja poikansa keralla seurasi häntä.

Tämä asioiden odottamaton käänne vaikutti kaikkiin niin hämmästyttävästi, että pitkään aikaan ei kukaan osannut sanoa mitään.

Bartold Ruuth aivan ällistyneenä katsoi vaimoonsa, sillä hän ei voinut käsittää, mitä ihmeellistä vaimonsa oli lausunut asessorille, koska tämä äkkiä oli tullut aivan lauhkeaksi ja peruutti kaikki entiset määräyksensä.

Hämmästynyt oli Katarinakin. Hän seisoi kauan paikallaan ähkien ja puhkien, aivan kuin olisi jonkun aikaa ollut tukehtumaisillaan, ja nyt yritteli, miten henki taas kurkussa kulki.

Äkkiä kuitenkin tämä mielialansa vaihtui remuavaan riemuun. Hän kääntyi pelokkaina nurkassa seisoviin koulupoikiin ja huusi:

— Mitä te, nulikat, siellä laiskoina seisotte, tarttukaa pelivärkkeihinne ja päästäkää ilmoille sellainen tanssi, että huone tärisee. Nyt minäkin tahdon hyppiä ja onpa minulla siihen syytäkin. Tänäänhän vietetään täällä poikani Jokkimin ja Barbara Ruuthin kihlajaisia. Milloin häät ovat, sitä en vielä tiedä. Päästäkää, pojat, irti sellainen tanssi, että jokaisen polvi notkuu, kyllä tämän talon palkit keikkua kestävät.

Tanssi alkoi. Pian kaikki pyörähtelivät permannolla. Innokkaimmin hyppeli Katarina rouva, keikkui niin, että naamansa lopulta hohti aivan kuin kattilan kylki ja hiki valui virtana. Hän ei sittenkään tahtonut vielä lopettaa. Hänen korkea povensa aaltoili, hän painoi kädellään rintaansa peläten tukehtuvansa, aukoi pukunsa rinnan kohdalta ja jatkoi hyppyään.

Kesken tätä riemuaan hän näytti muistavan jotain, seisahtui, taputti käsiään yhteen, niin että läikyi, saadakseen soiton vaikenemaan. Kun tanssi oli tauonnut, hän hengästyneenä huusi piikoja tuomaan viiniä ja maljoja.

— Lapsikuningasta me tavallaan saamme tästä kaikesta kiittää, sanoi hän. Hänen maljansa on siis juotava. Seisaallaan on jokaisen se tehtävä. Jos joku istua uskaltaa, niin kyllä häntä sillä tavoin käsittelen, ettei hän ainakaan kahteen viikkoon istumaan kykene.

Ensimäiseksi Katarina otti kelpo kulauksen suuresta maljasta ja pani sen sitten kiertämään. Monta maljaa kulki huoneessa kädestä käteen, ja kauan aikaa kaikui eläköönhuutoja lapsikuninkaan kunniaksi.

Muista syrjässä, kaikkien unohtamana seisoi vanha Alexandre de Cloux. Kun eräs malja tuli Jakobin käteen, niin hän kääntyi opettajansa puoleen ja ojensi sen hänelle. Vakavaksi tuli poika katsellessaan vanhuksen silmiin, joista kyyneleet valuivat virtanaan. Käsi vapisi hänen tarttuessaan maljaan, ja ryypättyään siitä hän sopersi nyyhkyttävällä äänellä:

— Minun kuninkaani, minun kuninkaani! Huomatessaan, kuinka lämpimästi kaikki ajattelivat kuningasta, päätti Jokkim valmistaa mielipiteitä sen varalta, että kuningas julistettaisiin täysi-ikäiseksi. Hän senvuoksi sanoi sointuvalla ja kirkkaalla äänellään:

— Saavun juuri Tukholmasta ja olen tavannut lapsikuninkaan. Lapsi hän on, mutta miehen mieli hänessä elää. Toivokaamme, että hän kohta saa vallan käsiinsä, silloin meidän porvareittenkin taas kelpaa elää.

Kun tanssi jälleen oli täydessä vauhdissa, vei Bartold Katarinan syrjään ja sanoi hänelle.

— Kuulehan, muija, mikä ihme sinuun tänään on tullut? Sinähän olet täällä komennellut suuria herroja sillä tapaa, että he ovat totelleet aivan kuin koirat? Mitä sinä oikeastaan tiedät ja mitä olet heille sanonut?

— Voinhan minäkin tietää muutamia valtiollisia salaisuuksia, sanoi
Katarina ylpeästi.

— Niitäkös minä menisin sinulle kertomaan? Täytyyhän minulla olla jotain omiakin asioita tiedossa.

— Kyllähän minä siitä varma olin, että nuori kuningas jollain tavoin tähänkin asiaan sekaantuu, sanoi hän päätettyään selityksensä. Jotain hyötyä siis meidän matkastamme Tukholmaan on ollut.

— Ja minä tiedän ainiaaksi voittaneeni Katarina rouvan suosion, sanoi Paul nauraen. Hän olikin ainoa tämän kaupungin naisista, joka ei vielä ole ollut minuun ihastunut. Mutta nyt en jouda enää kauempaa olemaan seurassanne, sillä jo kauan on pormestari Havemannin rouva luonut minuun helliä katseita, ja merkeistä päättäen olen tullut huomaamaan, että pormestari Schmidtin Beata rouvakin haluaa vaihtaa pari sanaa kanssani.

Tanssia seurasi pian ateria, runsas ja moniruokainen; toinen herkku toisensa jälkeen kannettiin sisään, monenmoiset paistit ja keitokset.

Aterian ajaksi olivat soittajat menneet väentupaan, josta iloista hyörinää kuului kauas kadulle. Sinne oli kokoontunut suuri joukko kutsumattomia vieraita, jotka ihastuksella juttelivat topakasta talon rouvasta.

Talviaamu jo valkeni, ennenkuin viimeiset vieraat talosta poistuivat, ja niin runsas oli ollut kestitseminen, että moni aviovaimo sai taluttaa miestään tämän kotia kulkiessa.

Ukko Trajanus, tuomiokirkon kellonsoittaja, oli eksynyt juhlaan ja oli sieltä palatessaan niin sekaisin, että aamulla, kellon ollessa jo kuusi, hän vasta löi kahdentoista lyönnit.

Vieraitten mentyä ei Katarina rouva malttanut laskeutua levolle, vaan seisoi itse väentuvassa jakelemassa kaupungin köyhille pitojen runsaita jätteitä. Ja kun oli sunnuntai-aamu jo tullut, niin hän jokaista saajaa varoitti sinä päivänä tavallista hartaammin lukemaan jumalanpalveluksen aikana rukouksen kuninkaan edestä.

— Silloin sitä vasta oikein tietää, mitä kuningas on, sanoi hän, kun hän kouraisee elämään ja hänen nimensä saa kaikki oikealle tolalleen jälleen. Sellainen pikkuinen kuningas, sellainen lapsi, mutta niin armollinen! Tiedättekö, että poikani on ollut hänen puheillaan, ja armollinen majesteetti on istunut hänen polvellaan. Ihanhan se on samaa, kuin hän olisi silloin minunkin polvellani ollut.

Kun Napukka tuli ilmoittamaan, että vähän juhlasta poistumisensa jälkeen asessori oli vaimonsa ja poikansa seurassa lähtenyt Turkua kohden, riemastui Katarina niin, että meni kellarista noutamaan kupariplootun ja pani sen pojan syliin.

— Tämän sinä tästä ilosta olet hyvästi ansainnut! sanoi hän. Ei sitä vain viipurilainen vaimo aina asessoreja saakaan pehmoiseksi möykyttää!

XXIII.

Pitojen päätyttyä eivät Jokkim ja Barbara tahtoneetkaan mennä levolle, vaikka heitä siihen kehotettiin. Nuoren onnensa varmuus täytti suurella ilolla koko heidän olemuksensa, ja he tahtoivat olla toistensa seurassa, juuri sinä hetkenä. Mutta talossa, jossa parhaillaan korjattiin juhlan jätteitä syrjään ja siivottiin huoneita, eivät he viihtyneet, he kaipasivat raitista ilmaa ja kirkasta päivää. Yhdessä he läksivät astelemaan kaupungin katuja pitkin, menivät Karjaportin torniaukosta, kulkivat Vallin ohitse ja suuntasivat kulkunsa Kolikkoinmäelle.

Talvipäivä paistoi kirkkaasti, hanki hohti, ilmassa tuntui keväinen tuulahdus, vaikka vasta olikin helmikuun loppu. Oli aivan kuin keväällä olisi ollut niin suuri ikävä, että se ennen aikojaan tahtoi herätä.

Korkealle kohden taivaan miehekästä sineä nousi linnan Olavintorni huippukattoineen. Lähempänä oli kaupunki monine mataloine torneineen ja muureineen, joiden keskeltä kohosi tuomiokirkon kellotorni ja sen eteläpuolella luostarikirkon pieni tapuli. Kolikkoinmäelle päin erottautui linnan muurista Valli, se kaupunginosa, jossa vähempivaraiset asuivat pienissä puuhökkeleissään. Tämän kaupunginosan suojana oli maavalli ja sen vieressä syvä kaivos. Lumi peitti korjaamatta jääneet vallinosat ja teki kaiken tasaiseksi ja juhlallisen komeaksi. Puhtaalta ja sirolta näytti kaupunki lumenpeittämine kattoineen etäältä katsottuna.

— Onkohan missään kaupunkia, joka olisi Viipuria kauniimpi, sanoi Jokkim. Joka kerta kun sen uudelleen näen, tunnen kuinka sydämeni lämpenee ja kuinka veri suonissani virtaa voimakkaana. Tämä on se maan kolkka, se etäinen paikka, johon olen kasvanut kiinni. Koko lapsuuteni, elämäni on sidottu tuon pienen rajoitetun piirin sisään. Jokainen katu, jokainen talo muistuttaa mieleeni tapahtuman, ja nämä liittyvät toisiinsa ja ovat aivan kuin viittoja tien varrella. Tänne minä kuulun, tämä on se paikka, jossa tunnen itseni onnelliseksi.

Hän vaikeni hetkiseksi ja katseli kirkkain silmin kotikaupunkiaan kohden, ja hänen kätensä pusersi lujasti vieressä olevan Barbaran kättä.

— Mitä siitä, että kaupunki on pieni, jatkoi hän. Tämä on kuitenkin valtakunnan turvapaikka itää vastaan. Vähät silloin pienuudesta, kun sillä on oma suuri tehtävänsä. Samoinhan on meidän ihmistenkin laita. Mitä siitä, kuinka vähäpätöinen kukin on, kun hänellä vain on jotain, jonka puolesta hänen on taisteltava ja toimittava. Kuinka toisen muodon saikaan oma elämäni sen jälkeen, kun nuoren kuninkaan näin ja ymmärsin, mitä minä voin täällä saada aikaan, kuinka paljon merkitsee koko maalle, että täällä toimin kaikkien hyväksi. Puolustamalla hänen asiaansa voin saada suurta aikaan ja tuottaa onnea tuhansille. Mikä ihana ajatus, mikä rauhoittava ajatus!

— Monasti kapinallisuuden hetkinä olen ajatellut, miksi me ihmiset yhden olennon teemme kuninkaaksemme ja häntä palvelemme, sanoi Jokkim. Nyt tiedän toisin. Hallitsija on sitä, miksi maa hänet tekee. Jokainen kasvaa tehtävänsä keralla, ja toisten rakkaus ja luottamus herättää hänessä voimia, joiden olemassaolosta hänellä ei ole aavistustakaan ollut. Onnellinen aika on silloin tullut, kun maa rakastaa kuningastaan ja tämä maataan. Tehtävä on minulla täällä, suuri tehtävä, siitä iloitsen. Ja toivon, että kerran poikani ylpeillen voi lausua: Minä olen viipurilainen! Kun hän sen sanoisi, niin silloin hän aivan kuin kruunun laskisi omaan päähänsä. Tue sinä minua, niin minusta voi jotain tulla. Ole turvani silloin, kun tulen heikoksi, ja opasta silloin, kun en osaa nähdä toisten parasta.

Jokkim vaikeni. Yhdessä he katsoivat kaupunkia, ja pyhä riemu täytti heidän mielensä siitä, että juuri tämä paikka oli heidän kotinsa, se, missä he saivat elää ja toimia.

Isänmaa, tuo pyhä ja kultainen sana, se, joka jokaisen oikean teon takana on ohjaajana ja kannustajana, oli heidän huulillaan, mutta he eivät sitä tohtineet ääneen lausua. Isänmaa oli heille tänä juhlallisena hetkenä aivan kuin heidän oman onnensa avain, se, jonka avulla päästään elämän salatusta portista siihen maahan, jossa jokainen teko saa suuren merkityksen, jokainen ajatus laajuuden ja kantavuuden. Isänmaa ei ollut heille kuollut sana, jolla itsekkäisyys peitetään, vaan se oli heissä elävä voima, joka ihmisen elämän suuntaa oikealle uralle ja antaa sille tarkoituksen.

Kun he loivat katseensa ympärilleen itään päin, josta aurinko helotti, niin he näkivät jonkun matkan päässä yksinäisen miehen, joka samoin kuin hekin lumottuna katseli päivänpaisteessa kohoavaa Viipuria.

Yksinäinen mies oli huomannut heidät ja astui heidän luokseen. Hän oli Alexandre de Cloux. Vanhus ei kysynyt mitään, ei ihmetellyt sitä, että nuoret tänne olivat saapuneet. Kaikki oli hänestä niin päivänselvää, kaiken täytyi juuri näin tapahtua.

— Kuulin sanasi, nuori mies, lausui hän. Salli minun nyt kertoa tälle neidolle, joka elämässäsi tulee olemaan rinnallasi, tarina, joka hänelle voi opastaa tietä eteenpäin.

— Vuosisatoja sitten, kun linna juuri oli valmistunut turvaksi itää vastaan, oli täällä nuori ritari, Sigge Lake oli hänen nimensä. Hän rakasti linnanherran tytärtä ja tämä nuorukaista. Mutta mies ei tahtonut onneaan taivaalta ilmaiseksi ottaa vastaan, vaan tahtoi sen ansaita. Ja kun vihollinen valloitti Käkisalmen, silloin hän sanoi: "Minä tahdon sen takaisin valloittaa! Jos minuun horjumattomasti uskot, niin minä voin sen tehdä!" Ja neito hymyili hänelle ja lausui: "Minä uskon." Silloin ritari läksi pienoisen joukon keralla Käkisalmea kohden. Hän valloitti linnan ja miehitti sen. Mutta kun ei pitkään aikaan mitään tietoja linnaan saapunutkaan, niin neidon usko alkoi horjua. Etäällä Sigge Lake sen tunsi, ja oli aivan kuin vähitellen hänestä olisi tarmo väistynyt ja veri suonissa virrannut kuiviin. Ja jota heikommaksi hän tuli, sitä aremmiksi tulivat hänen soturinsakin. Eräänä päivänä vihollinen ryntäsi niin suurella joukolla heitä vastaan, että heissä, jotka siihen asti olivat olleet uljaita, syntyi pelko. He päättivät lähteä linnasta ja raivata vihollisten rivien läpi tiensä. Kaikki kaatuivat, kaikki muut paitsi Sigge Lake, joka haavoitettuna ja kuolevana saapui Viipuriin. Ei hän moitteen sanaa lausunut, ei valitusta tullut hänen huuliltaan kuullessaan, että neito oli hänet unohtanut ja toisen kanssa lähtenyt Ruotsiin. Vihollinen oli lähestynyt linnaa, se tuli yhä rohkeammaksi, yhä lähemmäksi se saapui, ja linnan väestössä heräsi pelko ja kauhistus. Jo päättivät he luovuttaa linnan. Mutta silloin Sigge Lake, joka tunsi kuoleman saapuvan, antoi kantaa itsensä muurin harjalle, asettui seisovaan asentoon peitseensä ja kilpeensä nojautuneena. Siinä hän oli valmis viimeisen kerran ottamaan vihollista vastaan. Elämä oli hänestä jo sammunut, yhä vielä hän seisoi paikallaan. Vihollinen tuli linnan luo, se jo kiipesi vallitukselle, mutta kauhistuneena se kääntyi pakoon nähdessään jäykän sotilaan, joka kuolleena heitä siinä odotti. Sigge Lake oli elävänä heidät voittanut, hän voitti vielä kuolleenakin. Kauhun vallassa vihollinen väistyi, ja linna oli pelastettu.

— Jokainen ihminen voi tulla suureksi, jos häneen horjumattomasti luotetaan! Minä olen vieraasta maasta tänne tullut ja tämän ottanut kodikseni. Ja niinkuin osaton lapsi täydellä sydämellään kiintyy siihen, joka hänelle rakkauttaan osoittaa, niin olen minäkin tehnyt. Minä rakastan tätä maata aivan kuin omaani. Ja minä vannon sen puolesta tekeväni kaiken.

Hän nosti kätensä valaan. Jokkim säpsähti, siltä vanhuksen oikea käsi teki saman merkin, josta lapsikuninkaan soturit toisensa tunsivat.

— Minä tässä maassa kaiken olen johtanutkin, vastasi vanhus hymyillen. Kun olin sinut nähnyt ja olin huomannut, että Barbara sinua rakasti, niin minä vähitellen Tukholmassa ollessasi valmistin lasten mielet siihen, että he lähtisivät pois miehen luota, joka ei ollut maallensa uskollinen. Minä ymmärsin, että teidän kahden täytyi kuulua toisillenne, sillä sinä kaipaat naisen uskoa tullaksesi joksikin, ja tunnen tuon hennon lapsen, hänellä on valoisa mieli, joka esteet voi voittaa ja tehdä miehen onnelliseksi.

Heillä ei ollut mitään toisilleen sanottavaa. Hiljaa he seisoivat. Samassa alkoivat tuomiokirkon kellot kumahdella, ja tyynessä talvipäivässä niiden kirkas sointu lainehti kauas. Ja oli aivan kuin taivaan kirkas kupulaki olisi kohonnut korkeammalle ja ihmisten olisi sen alla ollut helpompi hengittää.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK LAPSIKUNINGAS JA HÄNEN SOTURINSA: HISTORIALLINEN SEIKKAILUROMAANI ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.