The Project Gutenberg eBook of Hottentotit: Koulumuistelmia, by Jalmari Kara

Esipuhe.
Huviretkellä.
Hottentotit.
Törkeä kepponen.
Kelkkamäessä.
Joululoman alkaessa.
Filosoofin syntymäpäivä.
Monte Carlossa.
Martti Ranta.
Sairaustodistus.
Ylioppilaskirjoitukset.
Ratkaisevat tunnit.
Kevättutkinto.

ESIPUHE.

Uskotko vielä ennustajia? Muistatko, että muuan "päänkoettelija", sormeiltuaan kalloani, väitti minusta tulevan kirjailijan. Tiedät, että olin silloin seitsemännellä luokalla, että olin korviani myöten rakastunut sinuun ja että erosin koulusta. Mutta et tiedä, että seuraavan kesän vietin yksinäisessä kalastajamökissä hautoen suuria tuumia. Minun oli hirveän ikävä, varsinkin sinua, mutta purin hammasta ja sanoin itselleni, että taiteilijan täytyi osata kärsiä. Syystalvella sitten kirjoittelin tätä romaania, maalla asuen, ja ajattelin: "Keväällä julkaisen teokseni, minusta tulee kuuluisuus, sitten menen Niinan kanssa naimisiin." — Mutta voi! Kustantajat pudistivat minulle päätään, hymyilivät ystävällisesti ja antoivat paperini takaisin. He puhuivat jotakin kompositsioonin löyhyydestä, väittivät, että kirjani eri kertomukset ovat irrallaan kuin vesirinkilät nauhassa; joku mielikseni kehaisi paria yksityiskohtaa. Silloin luulin, että kompositsiooni tarkottaa yksinomaan sävellystä, ja vaikka tunsin katkeruutta, en kuitenkaan masentunut, sillä uskoin olevani profeetta, jota ei kotinurkissa ymmärretty.

Mutta samana keväänä sain paljoa ankaramman kolauksen, kolauksen, joka palautti minut järkiini: sinä menit kihloihin.

Nyt on vuosi kulunut. Minä olen privatistina suorittanut ylioppilastutkinnon, ja sinä — vietät häitä. Rakas serkku. Häälahjaksi lähetän sinulle nämä paperit. Ehkä joskus, kun miehesi on sinulle paha, löydät lohdutusta näistä muistelmista, joiden henkilöt sinä osittain tunnet.

HUVIRETKELLA.

Sunnuntaiaamuna, kello kymmenen tienoissa, kihisi laiturilla koulupoikia kuin muurahaisia, ja pieni höyrylaiva puhkui lähtövalmiina. Oltiin menossa yhteiselle huviretkelle Kajasniemeen. Luokat olivat jo ryhmittyneet, mutta levottomuus vallitsi varsinkin opettajiston keskuudessa: seitsemäs luokka oli yksimielisesti jäänyt pois.

Luokan esimies, rehtori, lihavahko, heikkosilmäinen herra, seisoi hajamielisen näköisenä, korkea otsa rypyssä. Vihattu maisteri Sundberg, matematiikan opettaja, pitkä miehen kuikelo, hääräili hänen vieressään, kuluneilla kasvoillaan vahingoniloinen hymy, ja alkoi puhua laulavalla äänellään:

— Kas siinä näet! Eivät taas tule. Ne ovat koko hirtehisiä, olenhan sen aina sanonut. Pari tuntia istuntoa koko luokalle!

— Älähän nyt. Emmehän me tiedä heidän perussyitäänkään, koetti rehtori vastata.

Sundbergin vahingonilo oli helposti ymmärrettävissä. Viime lukuvuoden oli hän ollut poissaolevien esimiehenä, mutta oli nyt päässyt pälkäästä rehtorin asettuessa hänen tilalleen. Rehtorin holhokit olivat nimittäin keväällä suorittaneet ylioppilastutkintonsa, joten oikeastaan oli ensi luokan vuoro joutua hänen haltuunsa. Nykyisen seitsemännen luokan pojat olivat kuitenkin siinä määrin kiusanneet vihattua esimiestään, että tämä oli pannut parhaansa päästäkseen heistä eroon. Opettajakunnassa oli syntynyt kiihkeä väittely. Ja kun rehtori oli puoltanut oppilaita, oli Sundberg muitta mutkitta ehdottanut vaihtokauppaa ja saanut hyvänahkaisen rehtorin siihen suostumaan. Nyt hän tietenkin tahtoi ilkkua.

Tuli kiire laivalle. Opettajien rouvat, jotka myöskin olivat tulleet mukaan, kuiskuttelivat jotakin rouva Lagukselle, väliaikaiselle laulunopettajattarelle. Tuotapikaa kokosi tämä kuoron kannelle, ja kun laiva hiljaa irtausi laiturista, kajahti riemukas laulu ilmoille.

Oli ihana ilma. Taivas oli sees, ja lauha tuuli puhalsi unisesti. Kahdeksannen luokan pojat makasivat pelastusveneitten peltisillä suojuskansilla auringonpaisteessa ja olivat "pollea". Joku heistä piti runollista esitelmää etääntyvästä rannasta, aaltojen liplatuksesta laivan kylkeä vasten ja veden sinisistä värivivahduksista kaukaisten saarten välillä. — Pieni laiva kulki hiljaa, sillä kun oli suuri proomu perässään.

Kun tultiin Kivisaaren kohdalle, niin pensaitten takaa porhalsi moottorivene huimaa vauhtia. Ja kas! Siellähän seisoivat seitsemännen luokan yksitoista poikaa, kaikki rivissä. Heillä oli kullakin vaaleankellertävä kangashattu, johon harmaa sulka oli kiinnitetty, polvihousut ja punainen, yli olan kulkeva, vyötäisillä rusettiin solmittu nauha. He laskivat aivan lähelle laivaa, paljastivat päänsä ja hurrasivat kolmasti. Sitten he pyyhälsivät laivan edelle. Hottentotit!

Kaikki oli Einar Tengströmin hommaa. Hän se oli isältään, insinööriltä, saanut moottoriveneen käytettäväkseen ja hoiteli nyt konetta tärkeän näköisenä. Hänen vieressään istui Vilho Paalanen — Filosoofi —, joka onnettoman rakkautensa tuskassa oli syventynyt Schopenhauerin teoksiin ja muisti ulkoa suunnattoman määrän tämän nerokkaan miehen lauseita. Luokan kaunein ja lahjakkain poika Arvi Sahra — Runoilija — tuijotti miettiväisenä ulapalle. Pekka Aro — Pelle — heittäytyi veneen pohjalle pitkäkseen salatakseen paperossinsa, ja Eino Harjanne — Pankkiiri — Monte Carlon kookas isäntä, istui ainaisessa kumartuneessa asennossaan.

— Ei meille vihaisia olla, sanoi Filosoofi. — Huomasitteko, kuinka kirkkain kasvoin rehtori vastasi tervehdykseemme?

— Mutta näittekös Suden naamataulua? (Sundbergia sanottiin Sudeksi.) Se oli vaaksan verran venynyt. Varmasti siellä on ollut meistä kysymys, huudahti Antti Jäntti, postimerkkien kaupustelija.

— Pojat! Meillä on nyt uusi esimies, ja esimies, jota emme kehenkään vaihtaisi. Meillä on huono maine. Susi oli sietämätön, se on totta, mutta mekin olimme ilkeitä. Eikös päätetäkin nyt olla miehiä? Näytämme, että osaamme olla ihmisiksi, jos meitä ymmärretään ja kohdellaan arvokkaasti. Ei niin, että heittäisimme pois hurjan koulupoikamaisuuden ja rupeaisimme mamman lellilapsiksi. Sitä en tarkota. Iloisia olemme kuten ennenkin, kujeilemme ja vehkeilemme, mutta ilkeys pois. Koetamme olla esimiehellemme kunniaksi. Tiedättekö, pojat, minä ehdotan, että pidämme rehtorille puheen, selitämme. Se lähentää ja lujittaa.

— Minä mielelläni kerron hänelle, kuinka ilkeitä te olette, sanoi
Pelle veneen pohjalta, puhaltaen sankan savupilven suustaan.

— Suus kiinni sinä, kivahti Runoilija. — Ehdotan, että Filosoofi valittaisiin puhujaksi.

— Siis… saamari! kirkaisi Runoilija äkkiä, hypäten penkiltä veneen pohjalle. Pelle oli saanut käsiinsä purtilon ja kaatanut sillä vettä hänen kenkäänsä.

Kajasniemi oli noin pari kilometriä pitkä, kapea maakaistale. Se päättyi jyrkkään kallioon, joka päältä oli tasainen kuin tanssilava ja jonka juurella syvä vesi lainehti.

Kun laiva laski huviretkeläiset maihin, olivat seitsemännen luokan pojat vastassa rannalla. He olivat jo ennättäneet valita kauneimman paikan alueekseen. Kahvipannu porisi tulella, ja kupit olivat järjestyksessä nurmikolle levitetyllä pöytäliinalla.

Kuului sataääninen hurraahuuto. Kukin luokka, esimies keskellään, riensi kiireimmän kaupalla pesäpaikkaa etsimään. Hottentotit veivät riemumarssissa rehtorin leiriinsä.

— En tiedä, teittekö oikein kauniisti erotessanne joukosta, sanoi rehtori istuuduttuaan.

— Kaikki syy on Harjanteen, hän kun kehuu olevansa niin suuri, ettei
"Pote" olisi jaksanut häntä kantaa, tokaisi Pelle vihdoin.

— Ei suinkaan rehtori ole meihin vakavasti tyytymätön? Ei meillä mitään tarkotuksia ollut, kiiruhti Runoilija kysymään.

Oli jälleen pitkän aikaa hiljaista. Omituinen painostus pyrki kahlehtimaan kielet. Kahvipannu vain porisi ja kuohui yli. Pojat vilkuilivat tuontuostakin jännittyneinä Filosoofiin.

— Me emme tiedä, mikä on syynä siihen, että meillä nyt on kunnia sulkea rehtori esimiehenämme piiriimme, mutta me pyydämme esiintuoda vilpittömän ilomme sen johdosta. Me tiedämme, että opettajakunnalla on meistä huonot käsitykset. Emme tahdo emmekä voikaan itseämme puolustaa, mutta me pyytäisimme rehtoria unohtamaan kaiken, mikä on mennyttä. Me niin toivoisimme, että rehtori uskoisi meistä hyvääkin. Kenties se vaikuttaisi meihin niin, että esimiehemme joskus olisi tyytyväinen luokkaansa.

Rehtori oli noussut seisomaan, hänen äänensä sävy oli hiukan muuttunut, kun hän vastasi:

— Hyvä on, pojat… Kaunis alku. Koetetaanpa saada loppu vielä kauniimmaksi.

Seitsemäs luokka oli aikoja sitten juonut kahvinsa, ja rehtori oli ennättänyt kertoa monta huvittavaa seikkailua omalta kouluajaltaan, kun airut saapui ilmottamaan juoksukilpailujen alkavan.

Oteltiin kahden kilometrin murtomaamatkalla. Kukin luokka sai valita kolme edustajaa, ja näiden yhteisen pistemäärän mukaan ratkaistiin voitto. Palkintona oli hopeamalja; kolmelle parhaalle annettiin sitäpaitsi opettajakunnan lahjottamia kirjoja.

Sahra — Runoilija, Aro — Pelle ja Martti Ranta, ylen hiljainen poika, jolla ei ollut mitään lisänimeä, edustivat seitsemättä luokkaa. He pukeusivat kiiruusti urheilutamineihinsa ja riensivät tasaisen kallion laelle, mikä oli sekä lähtö- että paluupaikka.

Ainoastaan neljä ylintä luokkaa kilpaili. Matka oli mitattu ja käännöspaikalle oli asetettu vartiomiehet, yksi kultakin luokalta, Satainen oppilasjoukko liikehti levottomasti; pikkupojat pitivät kauheata meteliä lähtökohdalla, toiset huusivat, toiset viskelivät hattujaan ilmaan, jotkut kiipeilivät puihin paremmin nähdäkseen.

Jo asettuivat urheilijat riviin. Syntyi täydellinen hiljaisuus. Vihdoin pamahti laukaus, ja pojat pyrähtivät juoksuun kuin pyyparvi.

Yleensä ennustettiin kahdeksannen luokan voittavan, heillähän oli kuuluisa, kepeäjalkainen Pörppä, jolle ei kukaan vetänyt vertoja. Jotkut yltiöpäät uskalsivat väittää Pellen tulevan ensimäiseksi. Odotettiin jännittyneinä, puhuttiin matalalla äänellä, tiheään sulloutunut joukko näytti ikäänkuin aaltoilevan. Muutamat olivat lähteneet kilpailijoiden perään, tie kun koukerteli ja puut peittivät näköalan.

Kului kuusi minuuttia. Jännitys kasvoi, äänet vaimenivat kokonaan. Ja yhtäkkiä kajahti kymmenistä kurkuista:

Tienpolvekkeeseen oli todellakin ilmestynyt pitkä kahdeksasluokkalainen, ja aivan hänen kintereillään porhalsi Runoilija. Mutta jälellä oli vielä noin sata metriä jyrkkää ylämaata. Kumpaakin juoksijaa kiihotettiin:

Pörppä läähätti, puoliavoin suu vaahdossa, pää taipuneena pahasti taaksepäin. Runoilija oli kalpea kuin vaate, huulet tiukasti yhdessä, leuka painettuna rintaa vasten kuin pahasisuisen hevosen. Auttamattomasti vei kahdeksasluokkalainen voiton, ollen lopussa lähes kymmenen metriä edellä. Kolmantena tuli Pelle, joka juoksi kuin leikitellen, kauniisti ja kevyesti, kasvoilla lapsellinen ilme. Häntä seurasi Rannan Martti hammasta purren, kulmat rypyssä. Aivan lopussa muuan kuudesluokkalainen hänet kuitenkin sivuutti. Sitten tulivat miltei yhtaikaa molemmat jälelläolevat kahdeksasluokkalaiset ja neljännen luokan pieni menijä.

Vastoin oletuksia oli seitsemäs luokka voittanut. Rehtori lausui muutaman sanan urheilijoitten kunniaksi ja ehdotti voittajille hurraahuudon. Joukko hajaantui ryhmiin innokkaasti väitellen, iloiten ja napisten.

Kilpailijat olivat miltei kaikki heittäytyneet kalliolle pitkäkseen, levähtääkseen päiväpaisteessa. Runoilija loikoi kyynärpäähänsä nojaten aivan jyrkänteen reunalla, itsekään huomaamatta, että vaara oli lähellä. Hän tarkasteli rouva Lagusta, joka istui kanervikossa posket punottavina, syvänsiniset silmät kirkkaina, runsas, vaalea tukka tuulessa liehuen.

Aivanhan hän on kuin koulutyttö, varsinkin opettajien rouviin verraten, ajatteli Runoilija. Mutta mitä! Häneenhän nuo kauniit silmät olivat tähdätyt, siitä ei epäilystä. Runoilijan sydän sykähti oudosti; hätäisesti hän käänsi katseensa muuanne.

— Sahra, tehän putoatte, siirtykää toki, huudahti maisteri Björk, saksan ja ranskan kielten opettaja, tummaverinen, hieno mies, joka aina teititteli.

Runoilija siirtihe laiskasti, vilkaisten välinpitämättömästi alas syvyyteen… Mutta jälleen tuijottivat häneen laulunopettajattaren kirkkaat silmät. Ja jälleen sykähti hänen sydämensä ja sekavuus valtasi hänen ajatuksensa.

— Niin, ei pidä etsiä kuolemaa, jos aikoo runoilijaksi, kimitti maisteri Sundberg. — Kalliohan on lähes parikymmentä metriä korkea. Entäpä jos olisi pudonnut. Olisipa se ollut kyytiä. Jaa, Sahra, minkä loppunopeuden olisi saanut?

Runoilija tuskin kuulikaan Suden kysymystä. Omituisen hurmion vallassa hän katseli rouva Lagusta ja tunsi jonkinlaista mielipahaa, kun tämä käänsi silmänsä muuanne.

— Eikö Sahra voi sanoa, minkä loppunopeuden vapaasti putoava kappale saavuttaa kahdenkymmenen metrin matkalla? kimitti Susi vimmastuneena toisen kylmyydestä.

Rouva Laguksen kulmien väliin ilmaantui terävä ryppy, otsalla näytti varjo vaeltavan, ja silmät väistyivät. Vasta silloin Runoilija ikäänkuin heräsi ja tunsi punastuvansa. Häntä hävetti. Hän oli tuijottanut opettajaa kasvoihin, ehkäpä julkeasti, ja ollut epäkohtelias toiselle opettajalle, joka halusi keskustella… Kummallinen kipu viilsi nuorukaisen sydäntä. Veri humisi, aivot synnyttivät sekavia, ristiriitaisia ajatuksia; häntä ahdisti, hänen täytyi tehdä jotakin. Ja yhtäkkiä hän kimmahti seisomaan ja heittäytyi päistikkaa kalliolta veteen.

Runoilija viivytteli tahallaan kauan aikaa veden alla. Heti noustuaan pinnalle hän huusi iloisesti:

— Minä kiellän ketään enää hyppäämästä, kuului rehtorin tyyni, mutta luja ääni.

Pelle käänsi epäröiden päätään vähän sivulle; hän kohtasi Filosoofin varottavan katseen ja peräytyi.

— Hyvä on, Pelle, että tottelit. Sinä olet aina niin jumalaton.
Pelkäsin, että suututtaisit esimiehemme heti alussa.

— Viis minä rehtorista! En vaan uskaltanut; se on vietävän korkea kallio, vastasi Pelle, vaikka tiesikin, ettei Filosoofi häntä uskonut.

— Mitäkö varten? Sudelle kiusaksi tietenkin. Hän ahdisteli minua kysymyksillään.

— On se niinkin, sanoi Filosoofi verkalleen. — Mutta muistatko, mitä Arsène Lupin vastasi Ganimardille, kun tämä ylpeili hänen vangitsemisestaan?

HOTTENTOTIT.

Eino Harjanne, Monte Carlon kunnioitettava isäntä, jota sanottiin Pankkiiriksi, astui juhlallisesti kamariinsa, istuutui tuolille, otti käteensä sanomalehden ja alkoi silmäillä uutisia kaivellen tikulla hampaitaan. Hän oli vastikään palannut koulusta, syönyt emännän puolella päivällisensä ja kiiruhti nyt lukemaan lehteä, ennenkuin pojat kerkiäisivät tulla, sillä tänä iltana oli Monte Carlossa sovittu vietettäväksi täysi-istunto.

Hänen kamarinsa, Monte Carlo, oli matala, neliön muotoinen huone ja niin pieni, ettei kookas isäntä sopinut siellä suoraksi kuin nurkasta nurkkaan. Kapean, hieman viistoon lasehtineen ikkunan ääressä oli pöytäpahanen, jonka toiselle puolen vaivoin mahtui suuri, punaiseksi maalattu arkku, toiselle sängyn pää; sänky oli päivisin puukannella peitetty ja sai tehdä sohvan virkaa. Seinällä riippui pieni kirjahylly, ja matalan oven vieressä, nurkassa, oli valtava uuni. Kas siinä Monte Carlon muhkea sisustus.

Se mökki, jonka kolmesta huoneesta yksi oli Monte Carlo, sijaitsi vähän matkaa kaupungin ulkopuolella, ja sinne johtava tie oli syksyisin perin rapakoinen. Mökin omisti muuan vanha itsellismuori, miltei kuuro akka, joka Harjanteelle oli kaukaista sukua, jokin naapurin kummin kaima. Akka oli hiukan viinaanmenevä ja ymmärsi koulupoikia erinomaisesti. Joko he melusivat tai tappelivat, niin ei hän siitä välittänyt, eikä se häntä, kuuroa, häirinnyt. Mutta olipa muuan arka seikka, josta hän tulistui kuin pippuri: Kun Monte Carloon väentungoksen takia pyrki tulemaan huono ilma, olisivat pojat sangen mielellään avanneet oven eteiseen, sillä minkäänlaista venttiiliä ei ollut olemassa. Mutta muorin omassa ovessa oli lasiruutu ja jos hän sen läpi näki poikien laskevan lämmintä hukkaan, niin pyrynä hän syöksähti pelipankkiin, ajoi joka ikisen mukulan pellolle ja jallitti isäntää tukasta kuin pikkupoikaa. Ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin uunin kautta puhdistaa ilmaa. Mutta sekin oli sangen vaaranalaista hommaa, sillä muori saattoi minä hetkenä tahansa pistää päänsä ovesta, ja auta armias, jos pelti oli auki. — Muussa suhteessa hän olikin pojille kultaa kalliimpi, sillä eipä hän kertoillut maailmalle heidän kepposiaan eikä milloinkaan olisi edes opettajille kavaltanut heitä.

Pankkiiri itse oli tavattoman pitkä, leveähartiainen nuorukainen, jonka pellavatukka oli aina huolellisesti jakaukselle kammattu ja kasvot täynnä näppylöitä. Kuten yleensäkin nopeasti kasvaneilla pojilla, oli hänelläkin veltto ryhti. Sitäpaitsi hän tuntui häpeävän pituuttaan ja käveli senvuoksi tavallista kumarammassa. Hän oli vanhempi tovereitaan, seurasi tarkasti sanomalehtiä ja oli luokalla ainoa mies, joka harrasti politiikkaa. Hän jutteli taitavasti ja harvakseen kuin maan ukot ja poltti piippua.

— Suotta poltatte. Eihän siellä ole kylmä ulkonakaan, murahti Pankkiiri lehtensä takaa, pölläyttäen valtavan savupilven piipustaan; hän oli huolissaan illan puolesta.

— Ei se lämmin luita riko. Ilmankin aina kitiset niistä hampaistasi, sanoi akka hengästyneenä, rapistellessaan poroja esiliinaltaan.

— Laittaisitte ennen sisäikkunat paikoilleen. Yön mittaan tuulee korvani huurteeseen.

— Vai vielä! Ilmankin ovia ja peltejä aukoilette. Jos vaan vähän puhaltaakin, ainahan siitä raittiista ilmasta saarnaatte…

Harjanne syventyi lehteensä, kuuntelematta sen pitemmälle. Muori teki tulen ja poistui.

Rannan Martti ja Jokinen saapuivat. Heti heidän jälessään tulivat Puhakka ja Seppänen, ja muutaman minuutin kuluttua Ström, kaunis, mustasilmäinen poika, joka oli puotineitosten ystävä ja jakeli koko luokalle näiltä saamiaan karamelleja.

Äänettömänä, juhlallisesti, nostamatta edes katsettaan sanomalehdestä, viittasi isäntä vieraansa istumaan ja jatkoi lukemistaan. Pojat alkoivat keskustella, ensin arasti, kuiskaillen, sitten yhä äänekkäämmin.

Pankkiiri kohotti silmänsä ja sanoi hillitysti, kasvoillaan tyynen ylemmyyden ilme:

Heti syntyi täydellinen hiljaisuus. Tiedettiin vanhastaan, ettei isäntää saanut häiritä hänen lukiessaan. Hän oli luokan valtiomies, vaati ja sai kunnioitusta osakseen.

Pankkiiri sytytti rauhallisesti piippunsa, vilkaisi vielä kerran varottavasti tovereihinsa ja käänsi lehteä.

Filosoofi, Runoilija ja Tengström — Tenu, luokan matemaatikko — saapuivat yhdessä. Jonkun ajan kuluttua syöksyi Pelle sisään huohottaen, silmät tuikeina.

— Läpsän minä vaan tapasin… Tulee Ropakkosillalla vastaani ja kehtaakin ryökäle sanoa: "Väistäs Ville pirua!" "Väistä sinä, kun vastaankin tulet", tokaisee tämä. Ja konsa tämä huomaa sanasodan olevan syttymässä ja tappelun sitä seuraamassa, niin tainauttaapa nyrkillänsä Läpsää muotoon. Äijä vaipuu vähän äkkiä sillalta ojaan, kura vaan tirskahtelee. Tämä lykkimään.

— Älä helkkarissa. Tietysti se kokoaa sakkinsa ja asettuu väijyksiin.
Arvaavathan ne, että täällä sitä ollaan.

— Sittenpähän nähdään, mutta nyt se asia silleen. Eihän meistä kukaan pelkää. Emme kai me tinurien takia iltaamme pilaa, sanoi Filosoofi.

Monte Carlo oli kuin sullottu poikia täyteen. Isäntä pani lehden hyllylle. — Antti Jäntti saapui vasta.

— Kas, merkkikauppias! Missä sinä olet viipynyt? Paljonko olet tänään alaluokilta nylkenyt? huudettiin.

— Mikset istu? kysyi isäntä tyynenä ja vakavana. Jäntillä oli täysi työ tuppautua ovensuuhun seisomaankin.

Kun huone oli tyhjentynyt, siirsi hän pöydän keskilattialle, otti sängystä kannen ja laski sen toisen pään arkun varaan, toisen sängyn laidalle. Sitten hän kohensi tulta ja kutsui toverinsa sisään.

Pojat sulloutuivat vierettäin sänkyyn, kannelle, arkulle; nipin napin tila riitti. Isäntä sai pitää Monte Carlon ainoan tuolin, sen vaati vanha tapa. Povitaskuista vedettiin punssipuolikkaita, joita joskus, juhlahetkiksi, hankittiin, ja joka miehellä oli lasi mukanaan. Pankkiiri täytti ne juhlallisesti ja nousi seisomaan.

— Toverit! Niin totta kuin ei meissä ole yhtään raitista, niin totta ei meistä saa tulla ainoatakaan juoppoa. Suurina juhlahetkinä me tahdomme irtautua arkipäiväisyydestä, sillä mikään inhimillinen ei meille saa olla vierasta. Mutta me emme koskaan alennu minkään himon orjiksi! Mikään ei saa tulla meille tavaksi! Olen puhunut.

Suuresta, 250 kappaletta sisältävästä laatikosta isäntä tarjosi kullekin paperossin ja sytytti sen. Sitten hän nosti ylös pitkän käsivartensa. Syntyi hiljaisuus, kaikki tarttuivat laseihinsa. Käsi antoi merkin.

Hottentotti oli kyllä viisas miesi,
joten otti pikku tuikun murheeseen.
Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen.

Laulun kestäessä heilutti kukin lasiaan tahdissa, pitäen paperossia toisessa kädessään. Sitten otettiin yhtaikaa pohjaan.

— Hprrh! Ähhäh!… Tuntuu täällä sentään lämmintä olevan, puheli muori pyyhkien kämmenselällä irvistelevää suutaan. Hän meni.

Monte Carlon vanhoihin perinnäistapoihin kuului, että "tunnelmaa odotellessa" kertoiltiin koulupoikien kepposista. Tällä kertaa ei kukaan tahtonut alottaa, vaan kaikki katselivat toisiaan silmiin. Vihdoin Puhakka nousi.

— Kahdeksasluokkalaiset tekivät tänään Sudelle seuraavaa: Heillä on ensinnäkin suuri, kaksiosainen mustataulu, jota he sanovat giljotiiniksi. Vastapäätä on kolmas luokka, ja jos joku pikkupoika uskaltaa heille irvistellä, raijaavat he kauluksesta ilkimyksen taulun luo, kohottavat taulunpuoliskoa, pistävät pään rakoon, giljotiiniin, antavat lopiskoita, kiduttavat hetken ja päästävät pois. — Mutta kahdeksasluokkalaiset ovat ollakseen suuria herroja eivätkä mielellään menisi ulos välitunniksi. Pari poikaa nousee tavallisesti taulun taakse piiloon siksi aikaa, että valvova opettaja on ennättänyt tarkastaa, onko luokka tyhjä. Susi oli kerran äkännyt erään varpaat, kun taulu oli sattumalta jäänyt hieman raolleen, ja senjälkeen hän on visusti käynyt katsomassa, onko ketään kätkössä. Tänään oli taas Suden päivystysvuoro. Pojat pistivät kalossit giljotiiniin siten, että käret jäivät näkyviin, avasivat akkunan ja menivät ulos kuuntelemaan. Susi tulee, huomaa kalossit. "Välitunniksi on mentävä ulos", kimittää hän. Kalossit eivät liikahda. "Jänis! Luulee olevansa piilossa, kun pää on pensaassa", ärjyy Susi mennen taulun taakse katsomaan. Voitte kuvitella, minkä näköiseksi hänen naamansa venyi. Ulkoa kuuluu kauhea naurunrähäkkä.

— Veljeni kertoi seuraavan jutun neljännen luokan Viitasesta, alotti Jäntti. — Oli uskontotunti. Viitanen leikitteli veitsellään. "Mitä Viitasella on siellä?" kysyy opettaja. "Veitsi." "No mitä sillä veitsellä nyt, keskellä uskontotuntia?" "Meinasin terottaa kynääni", vastaa poika hitaasti. "No mitä sillä kynällä sitten?" "Olisin merkinnyt läksyn tunnin lopussa", kuuluu tyyni vastaus.

— Niin, pojat. Koettakaapas etsiä suurempaa lukkoa koko kaupungista, ylpeili Pelle.

Asian laita oli sellainen, että Pelle oli aamulla tuonut hirveän suuren, ruosteisen lukon kouluun. Matematiikan tunnin alussa hän oli pistänyt sen Rannan Martin napinläpeen ja painanut kiinni. Martin oli täytynyt istua mokoma koriste rinnassa, ja Susi oli raivostuneena kysynyt, mitä se merkitsi. Silloin Pelle oli vaatimattomasti selittänyt löytäneensä lukon, pistäneensä sen leikillään Rannan napinläpeen, jolloin se vahingossa oli loksahtanut kiinni; avainta kun ei ollut, ei sitä oltu saatu pois. —

Syntyi hiljaisuus. Poikien posket alkoivat punertua, ja silmiin ilmaantui kevytmielinen loiste. Mutta mieliala oli vielä pingottunut ja jäykkä. Tupakansauhu kiirieli mahtavana pilvenä katonrajassa, ja uuni hehkui lämpöä. Odotettiin merkkiä isännältä…

Hottentotti oli viisas poika kyllä,
joten otti pikku tuikun lämmökseen.
Hottentotti: häll' ei takkiakaan yllä,
joten otti kaksi parhaakseen.
Bottenfokki!
Hottentotti
ryypyn otti.
Bottenfokki!
Hottentotti otti parhaakseen!

Kun laulettiin neljättä säettä, riuhtaisi kukin takin päältään. Lopussa tyhjennettiin lasit yhtaikaa.

Syntyi hirveä meteli. Sitten otettiin kortit esille ja ruvettiin pelaamaan tulitikuilla nakkia kahdessa ryhmässä. Kuului sekavaa sorinaa, äänekkäitä huudahduksia ja pelilauseita: "Tämän kautta." "Näillä minä tinaan, sanoi peltiseppä." "Haistapas tota, sano Junkkarin vaar-vainoo kittiä."…

Aika kului. Huoneessa oli kova kuumuus. Hiki helmeili poikien punaisilla otsilla, ja tupakansauhua oli niin sankasti, että pelaajat näyttivät haamuilta.

Vihdoin Pankkiiri täytti lähtömaljat. Laulu kajahti nyt toisella voimalla kuin alussa. Pojat nousivat, varustausivat tappeluun ja lähtivät.

Hottentotit vaelsivat Monte Carlosta jännittynein mielin, vaieten ja hyvässä järjestyksessä. Ropakkosillan luona yllätti heidät erään vajan takaa tuleva kivisade.

— Tinasoturit piiloutuvat! Hehän sulaisivat miehen katseestakin, huusi
Runoilija.

— Tulkaas tänne, tinurit! Me annamme lihanne kedon pedoille ja taivaan linnuille, pilkkasi Pelle.

Yhtäkkiä syöksyi parvi tummia olentoja vajan lähettyviltä esille. Syntyi ankara käsirysy. Filosoofia lyötiin päähän. Runoilija tuuppasi erään ojaan. Pelle anteli kumipampullaan minkä ikinä kerkisi, ja Harjanne lakaisi pitkillä käsillään miestä nurin kuin heinää… Oli kuin olikin tinureiden lähdettävä karkuun.

— En tiedä onko jalkani poikki vai halki, mutta kyllä sillä käymään pääsee, sanoi Tenu.

— Minun käy vain sääliksi pamppuni, se taisi kulua liikaa, virnisteli
Pelle.

Ja riemumarssissa hottentotit kulkivat kuraista tietä kaupunkiin, missä hajaantuivat kukin suunnalleen.

— Kävellään vielä hetkinen. On niin ilkeätä, jos äiti huomaa illallispöydässä, sanoi Filosoofi Runoilijalle.

He menivät puistoon. Käytävät sukelsivat mustina suurten puiden varjoon. Lyhtyjen valo siivilöityi ritvojen lomitse sinne tänne, valaisten osia surkastuneesta nurmikosta tai jonkun kellastuneen lehden, joka putosi, kieppuen ilmassa ja kuiskien valittavasti.

Veri soi poikien korvissa, ja punssi lämmitti sydäntä. Syksyisen puiston kolea vaikutus tukahutti sanat. He astelivat kauan aikaa äänettöminä.

— Kuules, mies. Minun on vaikeata sinulle sanoa, mutta olen nyt punssissa ja sinä olet punssissa. Sinä olet vetelys, et yritäkään mitään.

— Tarkotan vain, että olet yhä kiintynyt Helviin, mutta et pane niin tikkua ristiin. Sinä vetäydyt syrjään ja vaivut Schopenhaueriisi, jonka hiisi vieköön.

TÖRKEÄ KEPPONEN.

Maanantaiaamuna, kello kymmentä vailla yhdeksän, tallustelivat seitsemännen luokan pojat kirjat kainaloissa koulua kohti. Heillä ei maanantaisin ollut tuntia kahdeksalta, ja tapana oli kokoontua kahvilaan puoli yhdeksän aikana ja sieltä lähteä joukolla kouluun.

Ström tarjoili karamellejaan, joita puotineitoset olivat eilen hänelle antaneet; Pelle kisaili apteekkarin koiran kanssa; Jäntti kehuskeli merkkikauppojaan Jokiselle ja Harjanteelle; Puhakka ja Seppänen kävivät läpi tämänpäiväistä geometrian läksyä; Filosoofi, Runoilija ja Tenu väittelivät algebran ja geometrian keskinäisestä suhteesta, moittien Sundbergia siitä, että hän liiaksi erotti nämä yhteenkuuluvat tieteenhaarat; Kannan Martti asteli yksinään, huolestuneen näköisenä.

— Mitäs rustailet sellaisia runoja, ettet ilkeä niitä näyttää edes tovereillesi, tokaisi Pelle.

Sa kuule, kuinka aallot kohajaa, kun tuuli raivoten ne rantaan heittää. Vihuri vinkuu, vavahtelee maa, ja valkovaahto rannan kivet peittää. Niin kumeasti käypi ukkonen. Nyt välähtää! — Ah, taivaan kansi halkee, ja yössä kiemurtava viiru valkee valaisee saaren synkän, louhisen.

Laella paljaan, kolkon kallion
kuvastuu varjo, aave yksinäinen.
On kaapu päällään, kasvot kalvaat on,
mut piirtehissä voima, tarmo jäinen.
Vaan katso kulmain varjoon synkeään,
kuin siellä silmä tuskan tulta palaa.
— Salama yöhön kammon loisteen valaa. —
Käy tuuli suortuvissa paljaan pään.

Tuon miehen tunnet: keisari hän on, suljettu autiuteen kolkon saaren, vangittu kotka, ylväs, onneton, ja tuska tuikkaa alla kulmakaaren. Hän ulapalle tähtää tuijottain. — Taas sähähtäen lentää valoviiru — Hän kuihtunut on, kärsimyksen piiru käy ympärillä huulten kalpeain.

Hän yli aavain yhä tuijottaa, hän soittaessa myrskyn näkee unta. Ah, kauas kuohuvitten aaltoin taa, on jäänyt Ranskan rakas valtakunta. Napoleon, sun sielus uneksuu rannoille Ranskan, vallan ihanuuteen… Oh, vanki houkka! Unhon ikuisuuteen sun kuollut tähtes kohta laskeuu.

Sa näet kaupunkien kimalteen
rinteillä rakkahilla suuren maasi
ja veteraanis sota-asuineen,
nuo: portaat menneesehen kunniaasi.
Kuuletko? Kaukaa humu hiljainen
sun kaupungeistas aaltoin pauhuun liittyy.
Niin ihanasti illan rusko riittyy,
näät kunnahilla loisteen rypälten.

Vaan kuule: jyske tuo on tykkien.
Kiväärit paukkuu, tanner peittyy sauhuun.
Välähtää peitsi, miekka verinen,
kuolleiden katse sammuu jäykkään kauhuun
Sa katso: verta taivas hulmehtii.
Käy valo höyryävään hurmemereen.
Jo kuolon korahdukset nääntyy vereen.
Yltympär' surma, kammo värehtii.

Näetkö: ratsastaja pystyin päin
nyt saapuu, kuollehitten keskeen jääpi,
hän hymyileepi syvään hengittäin
höyrystä hurmeen sierain värähtääpi.
On taaskin saatu voitto verraton,
viis niistä, jotka lepää tantereella!
— Synkästi salama lyö vaaranteella. —
Sa katso, vanki! — Kuvasi hän on.

Oi vanki, kuinka kasvos kalpenee
ja katseesehes saapi jäykkä kauhu.
Sun pääsi painuu, polves vapisee…
Kaikk' katoo — kuuluu yksin myrskyn pauhu.
Sa kiiruhdat kuin surmaa pakohon.
— Salama verisenä välkähtää…
Kuin ivanauruun pilvet räjähtää. —
Sun kätes, vanki, kalmankylmä on.

— Mutta miksei tulla välitunnille? Minun kelloni on jo viisi yli, sanoi Tenu kesken kaikkea.

Syntyi yleinen ihmettely, katsottiin kelloja, arvailtiin sinne tänne. Olisiko koulu jostakin syystä saanut lupaa yhtäkkiä? Se ei ollut mahdollista, ovethan olivat auki. Pojat menivät sisään. Käytävässä astuskeli maisteri Björk vakavana ja vastasi tervehdyksiin kummallisen totisena. Seitsemäs luokka asettui pulpetteihinsa. Kuiskailtiin, katseltiin toisia silmiin, aavistellen ja odottaen. Jotain merkillistä oli tapahtunut, siitä ei epäilystäkään.

Tunti alkoi. Maisteri Sundberg astui sisään, tervehti, näytti olevan mitä parhaimmalla tuulella, tarkasteli luokkaa pitkän aikaa jonkinlainen voitokas hymy kasvoillaan; sitten hän alotti läksyn kuulustelun, ottamatta esille ainaista mustaa kirjaansa. Vallitsi painostava hiljaisuus. Jotain uhkaavaa oli ilmassa, kaikki tunsivat sen.

Kaikki säpsähtivät. Pelättiin Monte Carlon joutuneen opettajain tietoon. Kului kymmenen tuskallista minuuttia, jotka tuntuivat ikuisuudelta. Pankkiiri palasi totisena ja vähän valjuna, viittasi Rannan Martin ulos ja istuutui paikalleen.

— Mistä on kysymys? kuiskasi Runoilija, jonka pulpetti oli Harjanteen pulpetin lähellä.

— Hiljaa! ärjäisi Sundberg, läiskäyttäen kämmenensä pöytään. — Täällä ei keskustella.

Harjanne kirjotti kirjansa kanteen suurin kirjaimin: "En tiedä", ja näytti sitä luokalle.

Ranta palasi hiljaisena ja vakavana. Häntä seurasi Puhakka, häntä
Ström. Sitten tuli Filosoofin vuoro.

Rientäessään kansliaan tunsi Filosoofi sydämensä rajusti sykkivän. Rehtori odotti synkkänä, tuima ryppy kulmien välissä. Rouva Lagus toimi sihteerinä.

— Oli vain sivumennen kysymys muutamista kepposista, joita huviksemme kertoilimme.

Sihteerin kynä alkoi liikkua. Rehtori viivytteli vähän aikaa, nähtävästi miettien.

— Mutta teidän oli tultava tunnille vasta yhdeksältä. Missä vietitte puolitoista tuntia?

— Meillä on lukukauden alusta saakka ollut tapana kokoontua maanantaiaamuisin kahvilaan.

— Puoli yhdeksän aikaan, niin. Mutta koko luokka on ollut jalkeilla jo ennen kahdeksaa.

— Kaikki te puhutte samoin, kaikki on sovittua, järjestettyä. Mutta tästä jutusta tulee vielä selvä, huolimatta varovaisuudestanne.

— Kananmunatko?… Ei kukaan, minun tietääkseni, vastasi poika hämmästyneenä.

Rehtori tuijotti häneen kuin olisi tahtonut lävistää hänet katseellaan, mutta poika kesti kaiken silmää räpäyttämättä.

Sahraa seurasi Pelle. Hän viipyi tavallista kauemmin, palasi valjuna.
Kaikki katsoivat häneen, mutta hän ei nostanut silmiään pulpetista.

Pitkä tunti läheni hitaasti loppuaan, ja vihdoin ilmotti kellon ääni sen päättyneeksi. Pojat malttoivat tuskin odottaa siksi, kunnes maisteri Sundberg oli ehtinyt luokasta. Sitten he syöksyivät ulos, siepaten päällysvaatteensa harteilleen; heillä oli aamiaisaika.

— Mennään aamulla, kuten tavallista, rukouksiin juhlasaliin. Veisataan rauhassa virsi. Mutta kun rehtori paraikaa lukee raamattua, kuuluu kummia mätkähdyksiä ja kauhea löyhkä täyttää tuossa tuokiossa salin. Susi, joka tapansa mukaan seisoo peräseinään nojaten, on hirveän näköinen. Muna on särkynyt keskelle kaljua päälakea, ja mätä ruskuainen valuu otsalle. Vaatteet ovat yltyleensä töhrätyt. Salin permannolla on "auringoita" ja munankuoria. Joku on parvekkeelta pudottanut koko töskän, se selviää meille heti. Tiedättekö, pojat, se tuntui niin hirveältä keskellä rukouksia, että naurusta ei puhettakaan. — Ja sitten: Maisteri Björk ryntää portaita ylös parvekkeelle. Ovi on lukossa. Se murretaan auki, kun keritään. Parveke on kuitenkin tyhjä, mutta ullakolle johtava ovi on raollaan. Ullakollakaan ei ole ketään, sensijaan on paloluukku auki. Tempun tekijä on kiivennyt luukun kautta katolle, laskeutunut tikapuita alas ja luikkinut tiehensä. Ota kiinni! — Ties mistä syystä meidät komennetaan olemaan sisällä välitunnilla. Kas siinä tietomme.

— Niin, mutta parvekkeelta on löytynyt nenäliina, jossa on kirjain A, selitti Pelle Aro huolestuneena. — Rehtori intti kivenkovaan, että se on minun, mutta se ei ole totta. Minua tästä epäillään.

— Meillehän syy lankeaa luonnostaan, kun tulimme vasta yhdeksältä. Jos rikoksen tekijä olisi joltain muulta luokalta, niin huomattaisiin hänen poissaolonsa heti ja hän joutuisi auttamattomasti kiinni, arveli Harjanne.

— Toverit, alotti Runoilija, —- kuulkaa minua. Onhan meillä rajaton luottamus toisiimme, eikö totta? Kysyn siis: kuka sen teki?

— Minä tarkotan täyttä totta, pojat. Antaako jokainen kunniasanansa siitä, että ei ole tehnyt tätä kepposta? Joka antaa, se nostakoon kätensä.

Kaikkien kädet kohosivat. Runoilija tarkasteli kutakin erikseen, silmät tuikeina.

— Hyvä on, nostan vielä oman käteni. Olen perin iloissani, ettei kukaan ole tehnyt itseään syypääksi sopimattomuuksiin. Sillä temppu on törkeä, ankarasti rangaistava ja koulupoikavehkeilyn ulkopuolella, siitä ei päästä minnekään. Se on suorastaan raaka kuje, jolle kukaan ei anna tunnustusta, vaikka myöntää kyllä täytyy, että rohkeutta se osottaa. Meitä epäillään siis suotta, ja se on ikävää, mutta Suden kannalta katsoen perin luonnollista, kuten Pankkiiri jo mainitsi. Sitä suurempi on ilomme, kun syyllinen joutuu kiinni.

Asiaa tutkittiin monta päivää. Pellen kotona todistettiin, ettei nenäliina ollut hänen, ja niin hän selviytyi pahimmasta pälkäästä. Mutta rikoksen tekijää ei saatu kiinni; kaikki tosiseikat vain viittasivat siihen, että seitsemännellä luokalla täytyi syyllisen olla.

Eräänä päivänä rehtori astui sisään ankarana ja vakavana. Hän alkoi puhua:

Tutkimukset ovat osottaneet, että tämä luokka on viime lauvantaina pitänyt kokouksen, jossa on pohdittu erinäisiä koululain kieltämiä vehkeitä. Maanantaiaamuna tehtiin ilkityö, jonka törkeys on ennenkuulumaton. Teillä ei ollut silloin tuntia, mutta siitä huolimatta olette joka mies olleet jalkeilla jo ennen kahdeksaa, kokoontuneet kahvilaan ja yleensä osottaneet levottomuutta, joka antaa aihetta epäilyyn. Paitsi tätä luokkaa ei kysymyksenalaisena aamuna ollut koulusta poissa kuin kaksi oppilasta, jotka todistettavasti ovat olleet kotonaan. Onhan selvää, että joku teistä on syyllinen. Voisi luulla, että koko luokka on yhteisesti suunnitellut ja päättänyt teon, jonka toimeenpanijaksi se on valinnut yhden. Tätä arvelua tukee se yhdenmukaisuus, joka eri oppilaiden vastauksissa on ilmennyt. Toiselta puolen on tällainen yhteistoiminta siinä määrin alentavaa, että minun on vaikeata uskoa sitä. Kenties on syyllinen sittenkin omasta alotteestaan ryhtynyt juoneen. Jos hänet olisi saatu ilmi, olisi hänet muitta mutkitta erotettu koulusta. Mutta tiedetään vain se, että hän on joku teistä. Opettajakunta on senvuoksi päättänyt, että jos hän vapaaehtoisesti tunnustaa tekonsa, pääsee hän kahdentoista tunnin karsseri-rangaistuksella. Muussa tapauksessa valitaan arvalla kuusi oppilasta, jotka kukin saavat saman rangaistuksen, ja sitäpaitsi annetaan koko luokalle käytöksen alennus. Toveruudenkin kannalta katsoen on siis syyllisen tunnustettava. Hän nouskoon seisomaan!

— Siis kaikki on sittenkin tapahtunut yhteisestä päätöksestä. Tässä luokassa vallitsee huono henki, ja surulla on minun sanottava, että te tuotatte häpeää koululle, häpeää vanhemmillenne, häpeää minulle. Tulkaa ottamaan arvat.

Rehtorin ohimosuonet olivat pullistuneet, ja hänen äänensä vavahteli hillittyä vihaa. Pojat kävivät vuorotellen, masentuneen näköisinä, ottamassa arpansa, jotka olivat pöydällä pienessä lippaassa, kaiken varalta jo valmiiksi tehtyinä.

Sahra, Aro, Ranta, Tengström, Puhakka ja Harjanne nousivat. Rehtori kirjotti heidän nimensä muistiin ja poistui.

Luokka jäi istumaan äänettömänä, kuin lyönnin saaneena. Kellään ei ollut mitään sanottavaa. Yhtäkkiä Filosoofi nousi ja riensi rehtorin perässä kansliaan.

Hän pysähtyi rehtorin eteen. Hänen rintansa riehui, sieraimet värähtelivät ja kalpeat huulet tavottelivat turhaan sanoja;

— Minä en tiedä, en ymmärrä. Voisihan ajatella, että rikoksen tekijä on ollut kylliksi uhkarohkea kiertääkseen pihan kautta heti takaisin luokkaan, sillaikaa kuin toiset ovat hämmästyneinä viipyneet juhlasalissa. Vaikka ei sekään tunnu uskottavalta… Mutta kukaan meistä ei ole sitä tehnyt, minä tiedän sen varmasti. Uskallan antaa siitä kunniasanani… Eikö rehtori usko minua?

— Minä uskon sinua, mutta en voi mitään. Selityksesi on miltei mahdoton, etkä sinä voi tietää mitä toverisi ovat tehneet. Uskon kyllä, että sinä olet vakuutettu heidän viattomuudestaan, ja olisin iloinen, jos olisit oikeassa. Kenties kaikki myöhemmin selviää. Nyt ovat tosiseikat teitä vastaan, ja opettajakunta on tehnyt päätöksensä, johon teidän on alistuttava. Huomaan, että olet tutkinut tovereitasi. Minä uskon sinua, uskon teitä kaikkia enkä vielä jätä tätä asiaa. Mutta nyt en voi mitään tehdä… Mene luokkaasi.

Käytävässä Filosoofi kohtasi maisteri Sundbergin, joka hymyili ivallisesti ohuilla huulillaan.

KELKKAMÄESSÄ.

Pakkanen, Puhurin poika, ikävystyi aikojansa Pohjolan jäisessä linnassa. Se lähti retkeilylle etelään, lakaisi harmaan, syksyisen taivaan kuulakaksi ja korkeaksi, kovetutti kuraiset tiet routaisiksi, puhalteli veikeänä jonkun mäntyvanhuksen naavaparran huurteeseen ja sirotteli kristalleja koivujen alastomille ritvoille. Se peitti mätänevät lehdet kimmeltävällä kuuralla ja verhosi neitseelliset viidakot valkeaan morsiushuntuun. Yöllä se paukahteli nurkissa, vihelsi seinänraoissa kylmänä viimana, piirteli huvikseen jääkukkia ikkunaan ja muodosteli goottilaisen rakennustaiteen ystävänä puikkoja räystäihin. Se suuteli neitosten poskipäät punaisiksi kylmillä huulillaan ja alotti hurjan taistelun vettä vastaan. Ja kun pikkupojat rannalla heittelivät kiviä jäälle, koettaakseen, oliko se lujasti kammitsoinut laineet, niin Pakkanen älähteli mielihyvästä ja nipisti iloissaan jonkun pienokaisen nenän valkeaksi. Vihdoin se uskalsi suurille selille, missä se aamun sarastuksessa kiljahteli ja läiskytti käsiään, teeren kuhertaessa huuruisilla kunnailla.

Mutta entinen ilo ei enää näyttänyt palaavan seitsemänteen luokkaan. Selkkausten aika oli kyllä ohitse ja rangaistukset kärsitty, sillä syyllistä ei oltu saatu sen paremmin ilmi. Mutta jonkinlainen masentava alakuloisuus näytti vallanneen poikien mielet. Ei enää kulettu yksissä, ja Monte Carlo oli jäänyt kokonaan unohduksiin; Harjanne se siellä vain harrasteli politiikkaansa. Filosoofi tutki Schopenhaueriaan, Tenu oli vaipunut matemaattisiin ongelmiin, Jäntti harjotti merkkikauppaa laimeasti, ja Runoilija haaveili rouva Laguksesta, purkaen kaipuunsa säkeihin, milloin se kasvoi liian voimakkaaksi hänen rinnassaan. Pelle näytti tykkänään menettäneen pirteän iloisuutensa ja murjotteli kaiket tunninalut pahatuulisena pulpettiinsa. Törkeä kepponen oli painanut kaikkiin leimansa, keskinäinen luottamus oli vähentynyt, ja tuntui siltä, kuin kukin olisi heikosti epäillyt tovereitaan.

Luistelu toi osaltaan vaihtelua ja kevensi mieliä, mutta ei sekään kyennyt poistamaan sitä apeutta, joka oli ottanut asuntonsa luokkaan.

Marraskuun loppupuolella alkoi sataa vahvasti lunta. Vaahterain ja lehmusten ritvat saivat pehmeän peitteen; iltaisin liihotteli suuria lumihiutaleita kuin valkeita perhoja katulyhtyjen valopiirissä. Potkurit otettiin esille ja alettiin laskea koulun luota Harjukadun korkeata mäkeä alas.

Silloin, eräänä iltana, Tenu raahasi perässään tavallista työrekeä, johon hän itse oli sovittanut näppärän ohjauslaitteen. Ja tuntuipa, kuin olisi tuo reki liittänyt pojat jälleen yhteen ja päästänyt entisen ilon valloilleen. Heti ensimäisenä iltana oli mäessä kauhea meteli, ja reki oli kukkuroillaan tyttökoululaisia.

Oli vesisuoja. Hämärä mäki vilisi mustanaan laskijoita; alhaalla lyhdyn valossa jalasten jälet kiilsivät.

Koskaan ei reki ollut luistanut sillä vauhdilla kuin tänä iltana, potkurit tuntuivat mitättömiltä leikkikaluilta siihen verraten. Se oli juuri mäen päällä lähtövalmiina, odotettiin vain merkkiä Pelleltä, joka seisoi alhaalla vartiomiehenä. Harjukadun poikki kulki nimittäin toinen katu, jota ajettiin silloin tällöin, ja onnettomuuksien välttämiseksi jäi yksi pojista vuoron perään risteykseen vartioimaan.

Juuri silloin näkyi ylhäällä katulyhdyn valopiirissä rouva Laguksen solakka vartalo. Arvattavasti hän palasi kotiin laulutunnilta, koska meluava pienokaisjoukko telmi koulun portaitten edustalla.

— Eikö rouva halua päästä hurjaa kyytiä mäkeä alas? Reki luistaa vallan mainiosti.

— Harjanne, sinä saat jäädä pois. Hartiasi ottavat niin paljon tuultakin, että se hiljentää vauhtia, ilkkui Ström.

Rouva istuutui. Runoilija nousi alkua antamaan. Hetken aikaa odotettiin Pellen uudestaan huutavan, mutta kun ei mitään kuulunut, niin kärsimätön Runoilija tuuppasi reen liikkeelle, juoksi vähän matkaa perässä, sysäten kaikin voimin, ja hyppäsi takapajulle polvilleen. Vauhti oli huimaava. Tyttökoululaiset kirkuivat ilosta ja pelosta. Tenu ohjasi varmalla kädellä.

— Pois alta, pois alta! huudettiin, mutta se ei näyttänyt tekevän mitään vaikutusta.

Harkitseva Tenu ohjasi sille puolelle, jolta olento tuli — kumarainen vanhus muuten. Jos äijä olisi kulkenut yhä eteenpäin, olisi onnettomuus välttynyt, mutta reen ollessa jo aivan lähellä hän huomasi vaaran, säpsähti ja peräytyi vaistomaisesti. Epätoivoissaan Tenu käänsi yhä entiseen suuntaan… Kuului rasahdus: reki oli sattunut lehmuksen suojuskehykseen… Hirveitä huutoja kohosi ilmoille, tiepuolessa makasi hujan hajan kiemurtelevia ruumiita; reki oli pirstaleina…

Vanhalta mieheltä katkesi jalka. Muuan tyttö oli nyrjäyttänyt ranteensa sijoiltaan. Rouva Lagus makasi liikkumattomana kuin kuollut, hänen puuhkansa oli lentänyt kauas syrjään.

Vasta silloin saapui Pelle paikalle. Hän oli kauhusta kalpea ja repi epätoivoisena hiuksiaan, ladellen lukemattomia itsesyytöksiä. Sillä hän ei ollut pysynytkään vartiopaikalla, vaan oli lähtömerkin huudettuaan juossut ajamaan takaa kahta tinuria, jotka olivat kiusanneet häntä lumipalloillaan.

Ja tykkänään unohtaen kylmäverisen leikillisyytensä hän vihelsi ajureita kuin hengen hädässä ja lähti viemään vanhusta lääkäriin.

Sillävälin Runoilija nosti taintuneen rouva Laguksen käsivarsilleen, hyppäsi ajuriin ja käski nopeasti ajamaan rouvan kotiin. Hän istui reessä katsellen tuskaisena kauniita, valjuja kasvoja. Mitä saattoi hän tehdä tunteilleen, sille, että mielettömästi rakasti tuota naista. Ei hän mitenkään olisi tahtonut olla uusi Werther, ja hän käsitti kyllä, kuinka kauheata kaikki oli, mutta nuori rouva kummitteli hänen unissaan ja lumosi hänen mielikuvituksensa, kun hän oli yksin. Alituisesti Runoilija häntä ajatteli, vasten tahtoaankin. — Mutta, oi, jos kerran oli väärin lempiä toisen omaa, niin miksei rouva edes ollut onnellinen? Hänen miehensä, kauppamatkustaja, oli sieluton olento, joka alituisesti oli poissa kotoa, joi, irstaili… Ja nuori, kaksikymmentäkaksi vuotta vanha rouva sai istua yksin pitkät illat, tuo rakas olento, jonka lapselliset kasvot olivat puhtaat kuin enkelin. Kuinka Runoilija siitä kärsikään!… Ajuri pysähtyi oven eteen. Runoilija maksoi, nosti keveästi taintuneen syliinsä, kiipesi pamppailevin sydämin portaita ylös ja soitti vaivoin. Ja siinä odotellessaan, tuskaisena ja levottomana, valtasi hänet yhtäkkiä mieletön halu: hän tahtoi kerran suudella noita kalvakoita huulia, jotka kenties kuolema oli iäksi kylmentänyt, kerran pusertaa rintaansa vasten poven, joka nyt oli liikkumattomana. Nopeasti, hurjassa onnessa ja epätoivossa, hän painoi hehkuvat huulensa rakastettunsa suulle ja puristi häntä vasten sydäntään… Rouvan silmät avautuivat, harhaileva katse kiintyi hetkeksi Runoilijaan, sitten luomet jälleen painuivat kiinni. Runoilija hätkähti; omituisen häpeän valtaamana hän olisi toivonut vaipuvansa maan alle… Vihdoinkin ovi aukeni.

Runoilija laski taintuneen sohvalle. Hätääntynyt palvelija katseli häntä suu puoliavoinna ja riensi sitten noutamaan vettä. Kauppamatkustaja ei itse ollut kotona.

Epätietoisuus ja outo tuska ahdistivat Runoilijaa. Oliko rouva herännyt äsken, huomannut? Se ei kai ollut mahdollista. Yhtä liikkumattomanahan hän yhä lepäsi, silmät ummessa.

Palvelijatar tuli, tiputti vettä sairaan suuhun ja pani kääreen hänen otsalleen. Runoilija näki kuin unessa tytön liikkeet.

— Ei, ei tarvitse. Mikä minun sitten olisi… En tunne kipua… Ah, ohimoita sentään pakottaa…

Sairas lepäsi pitkän aikaa tuijottaen kattoon. Palvelustyttö seisoi äänettömänä katsellen häntä. Runoilijan oli vaikea olla. Vihdoin rouva kääntyi hänen puoleensa.

— Vain hämärästi muistan, kuinka kaikki tapahtui… Mitenkähän mahtoi toisten käydä?

— Tekö toitte minut kotiin? Kiitos teille. En ole loukkaantunut pahemmin, mutta säikähdys vei voimani… Kiitän teitä sydämestäni.

Runoilija seisoi vaieten, katse maassa. Vihdoin hän ojensi kätensä hyvästiksi.

— Joko lähdette? Näin pian! Huomaatte, että olen levon tarpeessa…
Jääkää hyvästi. Olen teille kovin kiitollinen.

Hennot sormet puristivat sydämellisesti nuorukaisen vankkaa kättä. Runoilija kumarsi syvään, riensi tarpeettoman kiireesti eteiseen, sieppasi lakkinsa kuin kuumeessa ja hoippui portaita alas kuin humalainen. Hän ei käsittänyt, oliko kaikki unta vai totta. Hän siveli kädellään kuumaa otsaansa. Veri lauloi hänen korvissaan.

Pojat eivät onnettomuudessa olleet saaneet pahempia vammoja. Mutta Pelle oli seuraavana päivänä masentunut ja alakuloinen. Hän murjotteli äänettömänä pulpettiinsa eikä yrittänytkään torjua niitä syytöksiä, joita hänelle vartiovuoronsa laiminlyönnin johdosta joka taholta sateli.

Illalla, voimisteluseuran harjotuksissa, oli hän kuitenkin jo ennallaan ja puheli vilkkaasti:

— Kuulkaas, pojat! Ei se äijä-räähkä kumminkaan maksa sitä rekeä. Mutta me saamme helposti rahaa, jos annamme voimistelunäytöksen, vetonumerona tietysti tanssi. Onhan meillä valmiiksi harjotettu ohjelma. Kyllä tämä ottaa hommatakseen kaiken muun.

Tuumasta toimeen. Puhuttiin johtajalle, joka suostui mielellään, ja niin oli asia päätetty.

Hän yritti hymyillä, mutta vavahteleva huuli petti; hän punastui ja katsoi maahan. Rehtori tuijotti häneen terävästi, korkea otsa valoisana.

— Minunhan sitä ensiksi teki mieli uutta rekeä, mutta toiset taitavat ajatella enemmän ukkoa.

— Pyytäisin vielä sitäkin, että kuukausilupa annettaisiin jo ensi maanantaina. Silloin näytös voisi olla sunnuntaina.

— Minä koetan järjestää ja ilmotan siitä vielä tänään. — Missä aiotte antaa näytöksenne?

Pelle kumarsi ja lähti. Rehtori tarkasteli hyvillään hänen hoikkaa, kaunista vartaloaan.

Väkeä tulvi seurahuoneelle tungokseen asti, ja Pelle istui ylen tyytyväisenä lippuja myömässä, marsalkan nauha olkapään yli solmittuna. Hän oli hommannut uupumatta, tinkinyt salin vuokran puoleen, tilannut soittokunnan ja liput, joista itse möi jo etukäteen enemmän kuin toiset yhteensä. Hän se oli hankkinut puhujankin ja saanut erään viuluniekan lupaamaan soolokappaleen. Itse aikoi hän kertoa sadun.

Ohjelman suoritus koitui seuralle kunniakkaaksi. Ei sattunut erehdyksiä, ja posket valjuina, yleisön huudahtaessa hämmästyksestä, Pelle itse teki rekillä kuuluisan ilmavoltti-jättiläisensä, tempun, jota hän ei ennen ollut yrittänytkään kuin lumihankeen tai heinäkasaan. Ei Runoilijakaan vetänyt hänelle voimistelussa vertoja.

Mutta sivupenkiltään Filosoofi katseli Helvi Grania, pormestarin tytärtä, joka istui eturivissä isänsä ja äitinsä kanssa. Paljoa suuremmalla mielenkiinnolla kuin voimisteluliikkeitä tarkasteli hän, miten ilme vaihteli Helvin kasvoilla, miten suuret silmät vuoroin kirkastuivat, vuoroin synkkenivät ihmetteleviksi. Suukin vetäysi toisinaan hymyyn, jolloin poskelle ilmaantui kuoppa, ja taputtaessaan käsiään tyttö ihan säteili ilosta… Vähän taempana näkyi komean konttoristin rasvattu tukka… Filosoofin rinnassa liikahti, hän alkoi itsepintaisesti seurata esiintyjiä.

Sillä Filosoofi rakasti Helviä. Viime talvena hän oli useasti kävellyt Helvin kanssa iltaisin, huolimatta siitä, että tytöllä oli toinen. Filosoofi kyllä tiesi, että samainen konttoristi, joka istui taempana, tuo keikaroiva, viimeisen muodin mukaan puettu herra, oli vallottanut Helvin sydämen, mutta hän oli heikko… Eräänä iltana Helvi kuitenkin rohkaisi arkaa rakastajaansa. Hän kiemaili, näytti arvaavan mitä toisen sisällä liikkui, mutta Filosoofi oli yhtä hillitty; vasta hyvästi jättäessään hän pusersi tavallista lujemmin tytön kättä. — Mutta seuraavan yön unesta ei tullut mitään. Filosoofi vääntelehti vuoteellaan lakkaamatta ajatellen Helviä, epäillen ja salaa toivoen. Vihdoin hänen voimansa loppuivat, hän nousi, otti kynän ja paperia, kirjotti, tunnusti kaikki. — Kului päivä, toinen, armahtakoon niitä päiviä! Kolmantena tuli vastaus. Se oli ystävällinen ja liikuttava, mutta riisti kaiken toivon: tyttö tunnusti rakastavansa toista, mutta tahtoi olla sisar, ystävätär… Olihan Filosoofi sen tiennyt, mutta kuitenkin hän katkeroitui. Mitä varten Helvi siis oli koettanut rohkaista häntä, yleensä ollenkaan sietänyt häntä? Mitä varten hän oli kiemaillut tuona iltana? Mitä varten hän yhä tahtoi jäädä ystäväksi, vaikka selvä ero olisi parempi? Oo, oliko syntynyt eripuraisuutta tuon toisen kanssa? Tahtoiko Helvi pitää häntä, Filosoofia, hätävaranaan, tehdäkseen tuon toisen mustasukkaiseksi, kiusatakseen?… Filosoofi ei jaksanut vaieta. Hän kirjotti vielä, ladellen syytöksiä, joihin hänellä ei ollut oikeutta, ja tietysti epätoivoa. Vastausta ei enää kuulunut. Filosoofi katui kirjettään ja oli onneton. Hän muuttui umpimieliseksi ja synkäksi, löysi isänsä kirjastosta Schopenhauerin teoksia ja omaksui omituisella intohimolla nerokkaan filosoofin toivottoman maailmankatsomuksen.

Mutta eräänä iltana, kun Filosoofi yrmeänä harhaili puiston pimeneviä käytäviä, tuli Helvi äkkiä häntä vastaan. Monte Carlossa oli ollut Pankkiirin syntymäpäiväjuhlat, mutta väkisin oli Filosoofi lähtenyt kesken pois… Hän nosti jotenkuten lakkiaan, veri pakkausi sydämeen, häntä horjutti. Ja merkillistä! Yhtäkkiä alkoi hän aivan tahallaan hoippua, kumman kivun viiltäessä sydäntä. Helvi kiiruhti ensin ohitse, mutta pysähtyi sitten, jäi tuijottamaan, astui lähemmä.

Helvin povi rupesi aaltoilemaan ja sieraimet värisivät. Kului äänetön tuokio. Tyttö näytti taistelevan, purskahti vihdoin itkuun, tarttui molemmilla käsillään nuorukaisen kyynärvarteen, jota kouristuksentapaisesti puristeli, ja sopersi nyyhkyttäen:

Filosoofin tuli vaikea olla. Omituinen hellyys ihan tulvi hänen sydämeensä, ja kyyneliä kihosi silmiin. Tuota kaikkea hän kuitenkin häpesi, raivostui vihdoin, tempautui irti ja sanoi katkerasti;

Helvi vavahti, kääntyi ja lähti, yhä itkien, kenties entistä enemmän. Mutta tuskin oli Filosoofi nähnyt hänen istuutuvan lumiselle penkille, ennenkuin jo riensi perään, tarttui tytön molempiin käsiin, raskaasti hengittäen, hapuillen sanoja. Ja siinä, kuohuksissaan, hän tuli puhuneeksi, tehneeksi erään kysymyksen. Helvi lakkasi itkemästä ja sanoi vihdoin hiljaa:

Filosoofi sai kuin lyönnin. Hän tuli kalpeaksi ja tunsi viiltävää kipua sydänalassaan.

— Ymmärrän. Ei maksa vaivaa… Voi hyvin! sanoi hän tukahtuneella äänellä ja lähti kiireesti.

Filosoofi istui paikallaan, häntä ei vähintäkään haluttanut. Voimistelijat pyörivät huimasti. Pelle näytti iloiselta… Kas! Siinähän kiiti Runoilija, valjuna kuin vaate… Rouva Lagus hymyili hänelle, silmät uneksuvina… Filosoofi vaipui mietteisiin. "Nainen ei tule koskaan täysi-ikäiseksi, hänellä pitäisi aina olla holhooja", muisti hän Schopenhauerin sanoneen. —

Mutta mitä ihmettä! Eihän konttoristi ollenkaan hypittänyt Helviään. Vasten tahtoaankin tuli Filosoofi pitäneeksi heitä silmällä. Hän oli huomaavinaan, mitenkä tyttö tuontuostakin katsoi häneen, Filosoofiin. Nytkin, ohikiitäessään, aivan selvästi… Yhtäkkiä tuli nuorukaisen hyvä ja keveä olla. Hän alkoi tanssia, kummallinen hurmio valtasi hänet, eikä hän enää vilkaissutkaan Helviin… Pari kertaa sattui niin, että hän aivan Helvin vierestä kumarsi itselleen tanssitoverin. —

Myöhemmin illalla Filosoofi huomasi, kuinka kiusaantuneen näköiseksi tyttö oli käynyt. Hän oli tavallista kalpeampikin, ei tanssinut enää, vaan istui äitinsä vieressä tuijotellen… Filosoofista tuntui, että nuo tuijottelevat silmät joskus suuntautuivat häneen, ja hänen tuli yhä parempi olla, yhä hurjemmin hän pyöri…

Vasta kun Helvi oli lähtenyt pois, kesken kemuja, valtasi nuorukaisen haikea alakuloisuus.

Seuraavana iltana Pelle astui kevein mielin poikkijalkaisen vanhuksen asuntoon, parisen sataa taskussa.

— Eiköhän tuosta vielä jalkaa tulle, vastasi ukko pirteänä vuoteeltaan. Pelle katseli häntä vähän aikaa. Sitten hän laski rahat vanhuksen käteen.

Ukon silmät kostuivat. Hän tarttui Pelleä käteen ja silitti sitä moneen kertaan karkealla kämmenellään.

— Poikaseni, poikaseni!… Jumala sinua siunatkoon… teitä kaikkia siunatkoon.

— Hyvästi, hyvää vointia. Käyn vielä teitä katsomassa, sai Pelle kuiskatuksi. Sitten hän lähti kiireesti.

JOULULOMAN ALKAESSA.

Taivaskin kaartui korkeampana ja selkeämpänä kuin tavallisesti. Idän puolella se punersi jo heikosti, heittäen purppuraisen hohteen puiden latvoille, mutta katulyhdyt paloivat vielä. Kuulakassa hämyssä kohosi savupatsaita talojen katoilta; viluinen puluparvi etsi ruokaansa katujen lumesta, höyhenet pörröllään. Ajurihevosten kuonot olivat kuurassa, ja niiden hengitys höyrysi pakkasessa.

Pelle marssi kouluun kirjat kainalossa, takinkaulus pystyssä ja kädet sekä hihansuut tungettuina taskuihin. Lumi narisi hänen jalkainsa alla.

— Terve! Nythän on peijakkaanmoinen pakkanen. Ihan tahtoo korvat jäätyä. Harvoin tällaista on ennen joulua.

Keskustelu pysähtyi vähäksi aikaa, kuului vain lumen tahdikas narahtelu korkojen alta.

— Sudeltapa tietenkin… Näes meillä oli viimeisissä algebran kokeissa sellaisia probleemeja, joissa ihan yksinkertaiset numerolaskut, kertominen ja jakaminen, tuottivat suurinta vaivaa. Minä olin väsyksissä, ja hittoko niitä muutenkaan kertoo kuusi-, seitsennumeroisia lukuja. Kirjotin vain yhtälöt, kehitin ne sellaiseen muotoon, että ratkaisu oli selvä, ja jätin joka laskun kesken. Alle kirjotin: "Näissä laskuissa ei ole mitään vitsiä." — No, Susi kun eilen jakoi vihot takaisin, nosti tietysti aika elämän. Minä sain marssia kateederin eteen, Susi tuijotti silmiini ja ärjyi, osottaen lausettani sormellaan: "Onko tämä nyt sopivasti sanottu, mitä?" Johonka minä vastasin: "En tiedä, tokko niin sopivasti, mutta hyvin sattuvasti kuitenkin." — Ja sain tietenkin tunnin istuntoa.

— Ähä! Mitäs rupeat ryppyilemään opettajalle… Mutta siinä paha, missä puhutaan.

Maisteri Sundberg se todellakin oli, joka astui portista suuri vihkopinkka kainalossaan. Hän nyökytteli moneen kertaan vastaukseksi poikien tervehdykseen ja liittyi heidän seuraansa.

— Jaha! Aro saakin ottaa ja jakaa nämä seitsemännen luokan vihkot, minä sitten tunnilla selittelen… Mutta, muistuu tässä mieleeni, eihän täällä Aron vihkoa ole ollenkaan?

— Sepä merkillistä. Pelkkiä trigonometrisia laskuja ja perin helppoja. Koko luokka on laskenut hyvin. Eikö Aro osannut ratkaista niistä yhtään?

Pelle tuli hämilleen. Hän näytti siltä, "kuin olisi varastanut taikinaa eikä tietäisi missä paistaa", kuten hän itse sanoi, myöhemmin kertoessaan tapahtumasta. Asian laita oli tosiaankin niin, ettei hän ollut osannut. Ja vika oli siinä, ettei hän suuressa laiskuudessaan ollut viitsinyt opetella logaritmitaulujen käyttöä. Hän taisi kyllä tarpeeksi trigonometriaa, logaritmit vain olivat hänelle hepreaa. — Mutta mennäpä sellaista tunnustamaan Sudelle.

— Se oli niin, alotti hän, — se oli sillä tavalla, että… että minä unohdin logaritmitaulut kotiin. Ja kun maisteri oli luvannut sellaisesta huolimattomuudesta tunnin istuntoa, niin minä en uskaltanut puhua mitään… pyytää lainaksi… Kyllähän laskut helppoja olivat…

— Jääköön nyt, tunnustuksen suoruuden tautta… Jo minä ajattelinkin. Ei Aron pitäisi olla muita heikompi trigonometriassa… Mutta huono tulee nyt arvosana joulutodistukseen.

Kun päästiin koulun luo, meni maisteri Sundberg pienestä sivuovesta opettajien huoneeseen. Kahdeksasluokkalainen liittyi omaan, ylimykselliseen joukkoonsa, joka käveli mahtavasti pitkässä rivissä pihamaalla. Mutta Pelle kiersi rakennuksen taakse.

Vaikka sisään päästiin vasta tasan kello kahdeksan, oli vahtimestarilla tapana jättää auki takaovi, joka johti pieneen, neliskulmaiseen eteiseen, niin sanottuun "tuuttiin". Sinne hiipivät pojat pakkas-aamuina lämmittelemään. Ensimäiseksi tulleet asettuivat seinille vieretysten, niin kauan kuin tila myöten antoi, ja voi sitä, joka saapui liian myöhään. Häntä tuupittiin ristiin rastiin, eteisen halki ja poikki, sillä minnekään ei hän enää mahtunut. Hän sai olla "tuutissa", vilu karkotettiin hänestä miehissä, ja onni oli, jos hän pääsi pujahtamaan ovesta ulos.

Kun Pelle astui sisään, heitti Harjanne hänet pitkillä käsillään takaseinälle huudahtaen:

— Mitäs täältä haet! sanoi muuan kuudesluokkalainen sysäten häntä voimainsa takaa.

Sysäyksiä ihan satoi, mutta tila oli siksi pieni, ettei Pelle päässyt kaatumaan: ojennetut kädet olivat joka taholla häntä vastassa, hän kieppui kuin hornan kattilassa.

Vihdoin tuli vahtimestari avaamaan käytävään johtavan oven. Poikalauma syöksyi sisään, ja Pelle pääsi pälkäästä.

Töin tuskin oli Pelle ehtinyt kertoa tovereilleen, kuinka hän tullessaan oli vetänyt Sutta nenästä, kun rehtori astui luokkaan, kasvot vakavina kuten tavallista. Hän tervehti, kirjotti päiväkirjaan ja katseli vähän aikaa miettiväisenä eteensä. Hänen olemuksessaan oli aina jotakin rauhottavaa ja kunnioitettavaa.

Nähtävästi hän piti tarpeettomana läksyn kuulustelun, koska hän nousi tuoliltaan ja alkoi kertoa Kaarle XII:sta. Hänen harvat askeleensa kumisivat tahdikkaasti, kun hän käveli edestakaisin, korkea otsa oli valoisa, matala ääni ja lauseiden raskas poljento tekivät juhlallisen vaikutuksen. Luokka kuunteli hiiskahtamatta jännittyneenä. Kellään ei ollut halua kujeilla; tuskin muistettiin, että oltiin koulussa.

Sankarikuninkaan vaaralliset metsästysretket tuntuivat kuvasarjana kohoavan kunkin eteen. Nähtiin ilmielävästi hänen suoramielinen, yksinkertainen olentonsa sinisessä takissaan, pitkävartisissa saappaissaan, kolmikolkka-hatussaan. Noustiin innostuneina puoltamaan oikeutta ja totuutta hänen kanssaan, rynnättiin lumipyryssä Narvan luona viisikertaista ylivoimaa vastaan ja saavutettiin loistava voitto…

— Nukkuuko Sahra? kysyi rehtori äkkiä hillityllä, mutta ankaralla äänellä.

— Minä en ymmärrä, mikä sinuun on viime aikoina tullut. Olet aivan muuttunut, aina väsyneen ja haluttoman näköinen. Opettajakunnassa ollaan sitä mieltä, että sinä opinnoissasikin olet mennyt alaspäin… Kyllä on syytä kääntyä lääkärin puoleen.

Runoilija istuutui. Kun hän käänsi päätään, kohtasi hän Filosoofin syvän katseen, joka näytti kaikki lukevan, kaikki ymmärtävän. Runoilija ei kestänyt sitä, hän loi silmänsä alas. —

Seurattiin jälleen sankarikuningasta Venäjän äärettömillä aroilla, rämmittiin Liettuan loputtomissa soissa, kärsittiin vilua ja nälkää ja ryhdyttiin epätoivoiseen Pultavan taisteluun, vaikka tappio oli jo etukäteen varma. Nähtiin sairaan kuninkaan kantotuolista komentelevan joukkoaan. Paettiin hänen mukanaan Dnieprvirralle, jonka rannat olivat hävitetyt, ja vaivoin päästiin pienellä veneellä yli. Puolustauduttiin Turkinmaalla viidenkymmenen miehen kanssa kaksisataakertaista ylivoimaa vastaan. Nähtiin kuninkaan miekka kädessä ryntäävän palavasta talostaan, yrittävän tunkeutua piirityksen joutuvan vangiksi…

Silloin alkoi kuulua yhtäjaksoinen, kimeä kilinä. Rehtori lakkasi puhumasta, kuunteli, läiskäytti kämmenensä pulpettiin ja kysyi:

— Täällä, sammalsi Martti kaivaen onnettoman näköisenä herätyskellon pulpetistaan.

— Äiti lähetti sen korjattavaksi. Minun piti viedä se suurustunnilla kellosepälle… Miten lie joutunut käyntiin itsekseen, koetti hän selittää, uskaltamatta odottaa rehtorin kysymystä.

Rehtori katsoi Marttiin kauan puhumatta mitään; selvästi pyrki naurun väre hänen huulilleen. Luokalta kuului tukahutettuja purskahduksia.

Tuossa tuokiossa oli tunti kulunut loppuun. Rehtori toivotti pojille hauskaa joulua ja lähti hyvätuulisen näköisenä.

Martti Ranta, hiljainen mies, kiiruhti välitunnille ylen onnellisena kepposestaan.

Maisteri Sundberg tervehti kuivalla tavallaan, kohahteli kuivalla tavallaan ja pyyhki silmälasejaan nenäliinalla.

Oli fysiikkaa. Nähtävästi maisterikin tahtoi olla armollinen viimeisenä tuntina, sillä hän alkoi puhua, ryhtymättä heti kuulusteluun. Hän selosteli matematiikan kokeissa ilmenneitä virheitä, antoi puolittain kehuvan lausunnon luokan keskimääräisestä taidosta, mutta moitti Puhakkaa ja Seppästä sekä varsinkin Strömiä, kehottaen heitä työskentelemään joululomalla.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Kukaan ei vehkeillyt.
Suurten rangaistusten aikana oli Sundbergia kohtaan syntynyt
jonkinlainen kammo ja vastenmielisyys, joka vaimensi kujeiluhalunkin.
Synkkä ja äänetön uhma tuntui odottavan sopivaa hetkeä…

Sundberg pyyhki kaljua päälakeaan, heitti laihan koipensa polven yli ja alkoi keinua tuolillaan. Hän oli vaiti hetken, ei arvattavasti keksinyt mitään sanottavaa, ja ryhtyi kuulustelemaan.

— Tämän päivän läksy käsittää keskipakoisvoiman lait, alotti hän. — Otamme hyvin yksinkertaisen ja tutun esimerkin. Olettakaamme, että meillä on kuolemanrengas, jossa pyöräilijä kiitää tasaisella nopeudella…

Tenu istui kumarassa, ikäänkuin lukien jotakin, eikä näyttänyt tietävän maailman menosta.

Maisteri Sundbergin sinertävät, rustoiset kädet puristuivat nyrkkiin ja hänen kasvoillaan liikahti pahaa-ennustava häivähdys.

Tenu otti paperiarkin pulpetistaan ja vei sen maisterille. Tämä silmäili hetken sekaisesti kirjotettuja numeroita ja erinäisiä piirroksia.

— Vai ni-in! Herra tekee keksintöjä, sepä huvittavaa! Luulisin sen homman paremmin sopivan herran isälle, joka on insinööri… Eikä tunnilla sovi antautua neronsa vietäväksi, sen pitäisi olla tiettyä.

— Oikeastaan, sammalti Tenu, — se oli sillä lailla, että… että minä, että minulla oli aikomus pyytää maisteria hyväntahtoisesti tarkastamaan, onko tämä oikein. Minusta… minä ajattelin, että tällä tunnilla, kun on keskipakoisvoima puheena, sopisi… Sitä varten minä vielä katselin… Mutta minä pyydän anteeksi maisterilta.

— Jaha! Fysikaalinen keksintö. Oivallista! No, Tengström astuu taululle ja selittää sen meille.

Tenu oli näytellyt hyvin, saanut tahtonsa perille ja tarttui onnellisena liituun. Hän alotti:

— On kaksi puoliympyrän muotoon taivutettua metalliputkea A ja B, joilla on sama käyristys-säde r. A-putken läpimitta olkoon d, B:n 2 d. Nämä putket liitetään yhteen kahdella suppilomaisella putken-osalla, jolloin syntyy ketjurenkaan tai kilpailuradan muotoinen sulettu putki. Huomattava on, että läpimitta kummassakin käyrässä osassa on muuttumaton, vaikka se toisessa on kaksi kertaa niin suuri kuin toisessa. — Putken ajatellaan olevan täynnä elohopeaa, joka pumppulaitteen tai jonkun muun keinon avulla pannaan nopeasti virtaamaan.

Sekunnissa täytyy saman määrän elohopeaa virrata putken jokaisen poikkipinnan kautta. Tulo: poikkileikkaus-pinta-ala kertaa nopeus on siis muuttumaton putken joka kohdalla. Merkitään nopeutta A-osassa vA:lla ja B-osassa vB:llä. A:n poikkipinta on pii dpot2 alla 4, B:n pii x (2d)pot2 alla 4 = pii x 2dpot2. Tällöin suhtautuu: vA : vB = pii x dpot2 : pii x dpot2 alla 4; siis vA = 4vB.

Käyristys-säteen ollessa r, on puoliympyrän muotoisen A-putken tilavuus: pii x dpot2 alla 4 X pii x r = piipot2 x dpot2 x r alla 4.

Merkitään elohopean ominaispaino s:llä ja maan vetovoiman acceleratio g:llä. Tällöin on massa:

A-osassa = piipot2 x dpot2 x r alla 4 X s/g = mA,
B-osassa = piipot2 x dpot2 x r X s/g = mB.

Keskipakoisvoiman yleinen kaava on C = m x vpot2 alla r, missä m = massa, v = nopeus, r = säde. Siis on keskipakoisvoima:

A-putkessa = CA = mA x vApot2 alla r = piipot2 x dpot2 x r alla 4
X s/g X vApot2 : r.

B-putkessa = CB = mB x vBpot2 alla r O piipot2 x dpot2 x r X s/g X
X vBpot2 : r.

Ca : Cb = piipot2 x dpot2 x s x Vapot2 alla 4g; piipot2 x dpot2 x s Vapot2 alla 16 g.

Nämä voimat vaikuttavat vastakkaisiin suuntiin. Koska toinen niistä on neljä kertaa toista suurempi, lähtee putki kokonaisuudessaan kulkemaan suuremman voiman suuntaan. Näin ollen ei siis esim. ilmalaivoissa pitäisi muuta tarvita; ja junia sekä laivoja pitäisi voida kulettaa tällaisella…

— Mitä roskaa tuo on? Totta kai Tengström ymmärtää, että se on mahdotonta!

— Mutta eihän tuollainen putki voi kohota ilmaan, onhan se päivänselvää. Kaikki on pötyä, huudahti Sundberg.

— Kun maisteri sanoisi, missä tässä on virhe, niin minäkin käsittäisin, sanoi Tenu rauhallisesti.

Kului pitkä aika. Sundberg tuli punaiseksi kasvoiltaan. Luokka istui hievahtamatta, ihanan jännityksen vallassa.

— Jaha… Niin on… Aivan oikein… Entäs tämä?… Oikein sekin. Tämäpä merkillistä… tosiaan, sangen merkillistä… Ei tahdo heti pistää silmään… Mutta tässä?… Ei, kyllä sekin on oikein…

Sundberg änkytti hermostuneena ja tuli yhä nolomman näköiseksi.
Tuontuostakin hän siveli otsaansa.

— Jaha. Tunti on lopussa. Hauskaa joulua, pojat. Minä selitän joskus toiste tämän jutun.

— Selvästihän lopputulos on mahdoton, mutta en minä ymmärrä, sanoi
Filosoofi.

— Ymmällä minä olin itsekin, kunnes isäni selitti, vastasi Tenu. — Nähkääs: nesteen mekaniikka ei ole samaa kuin aineellisen pisteen mekaniikka. Mutta siitä ette liikoja viisastu.

Maisteri Ringblom, venäjänkielen opettaja, jota pojat sanoivat Riunaksi, oli vakava, velvollisuuksistaan tarkoin kiinnipitävä mies, jonka kalpeilla kasvoilla oli väsähtänyt ilme ja silmissä jotakin kärsivää. Säännöllisesti joka tunti hän otti muistikirjansa esille, asetti tuuman pituisen lyijykynän pöydälle pystyyn, teki monta kysymystä perätysten samalle oppilaalle, pani sitten vasemman kätensä syrjittäin taskukirjan eteen ja merkitsi sen suojassa lyhyellä kynällään arvosanan vastauksista.

Jo sisään tullessaan hän toi painostavan tunnelman luokkaan. Hänen tunnillaan ei juuri milloinkaan vehkeilty.

Tällä kertaa oli pikku kynästä katkennut kärki. Maisteri pyysi veistä lainaksi. Jäntti nousi kuin heitetty paikaltaan. Hän oli isänsä puodista ottanut puoli metriä pitkän kauhavalaisen näytepuukon ja veti nyt hirmuisen sapelinsa tupestaan ojentaen sen opettajalle. Tämä käänteli hetken aikaa asetta kädessään, vetämättä edes suutaan hymyyn, antoi sen sitten takaisin ja kysyi:

Oikeastaan oli kielioppia läksynä, mutta maisteri ei katsonut tarpeelliseksi ryhtyä ikävään kuulusteluun, vaan käski ottamaan tekstikirjat esille. Jokinen pantiin lukemaan.

Luettuaan hän alkoi kääntää, hieman änkytellen ja epäröiden, sillä eihän käännös ollut varsinaisena läksynä:

— Mitä merkitsee sana gorshok? Jokinen kumartui lähemmäksi kirjaansa, kuin paremmin nähdäkseen.

— Pata, huudahti hän tarpeettoman äänekkäästi, vetäisten nopeasti ilmaa keuhkoihinsa. Sitten hän ryhtyi hieman hämillään korjaamaan:

— Minä arvasin, että Jokisella on sanoja rivien välissä, t:n viiva on heikko, ja pata luetaan pala … Tämä on surullista.

— Minä kirjotin ne viime tunnilla, kun läksyä valmistettiin, jotta ei suotta tarvitsisi hakea niitä sanakirjasta. En ole tullut pyyhkineeksi pois niitä, kun tänään ei ollut tekstiä läksynä.

Toiselta puolen luokkaa kohosi heti Runoilijan käsi. Maisteri meni hänen luokseen. Luokka liikehti rauhattomasti. Tenu käytteli ahkerasti kumia, Ström sujautti kirjansa poveen, ja Pelle käänsi sukkelasti puhtaan paikan esille.

— Tämä on kovin ikävä juttu, puheli Ringblom tarkastellessaan
Runoilijan kirjaa. — Minun täytyy keskustella rehtorin kanssa.

— Eihän meillä ollut tekstiä läksynäkään, kivahti Runoilija suutuksissaan.

Tenu oli saanut kirjansa puhtaaksi, ja Pellen rohkea temppu onnistui.
Tultuaan Strömin luo kysyi maisteri:

— Senkin pöhköpäät, miksette viitanneet joka mies, eihän hän koko luokkaa olisi voinut rangaista… Jos Riuna vaan antaa istuntoa, niin minä en istu.

— Mene tiedä… Mutta minä selitän rehtorille. Minä en iankaiken rupea syyttömästi kärsimään.

Mutta ikävästi kävi. Kun pojat iltapäivällä palasivat kouluun, oli Jokisen ja Sahran pulpeteille pantu päiväkirjat. Kumpikin oli saanut kaksi tuntia istuntoa lunttaamisesta.

— Ikävää minun on sekaantua tähän juttuun. Koettakaa selittää maisteri
Ringblomille, ehkä se auttaa, sanoi hän.

— Ei hän tahdo kuulla mitään selityksiä. Senvuoksi juuri me pyytäisimme rehtoria välittäjäksi, sillä me olemme oikeassa.

— Maisteri on antanut meille istuntoa, mutta me olemme syyttömiä, vastasi Runoilija.

Ringblomin huulet vetäytyivät heikkoon hymyyn. Hän teki ykskaikkisen liikkeen kädellään ja nyökytti päätään.

— Niin, niin, kyllä minä tiedän, että koulupoikina aina vedotaan syyttömyyteen.

— Me emme vetoa mihinkään, me pyydämme selittää, sanoi Runoilija hillitysti.

— Meillä oli kielioppiläksy. Meidän ei olisi tarvinnut osata kääntää, eikä meillä siis ollut mitään syytä luntata. Kun siitä huolimatta oli sanoja rivien välissä, johtui se siitä, että läksyä valmistettaessa olimme merkinneet tuntemattomat sanat muistiin. Se on aina ollut tapamme, jotta ei kuluisi suotta aikaa sanakirjan käyttöön. Mutta kumilla puhdistamme kirjan kuulustelutunniksi.

— Olenhan minä muulloinkin käännättänyt kielioppitunnilla tekstiä ja erityisesti käskenyt aina tuomaan tekstikirjat mukaan. Miksi ette siis puhdistaneet kirjojanne? kysyi Ringblom.

— Ei sanoja tietenkään voi pyyhkiä pois, ennenkuin kysymyksenalainen paikka on luettu ja opittu; muutenhan ei kirjottamisesta olisi mitään hyötyä. Sitäpaitsi oli viimeinen tunti, enkä ainakaan minä enää edes muistanut kirjaani. Mutta en minä aikonut luntata, se on totuus. Eihän viimeisen tunnin osaaminen mitään merkitse eikä missään tapauksessa anna aihetta petokseen.

— Ja jos kerran lunttaan, niin en ikinä rupea sitä vapaaehtoisesti tunnustamaan, kun opettaja on toisella puolen luokkaa.

— Olisihan maisteri Ringblom muutenkin voinut saada sinut kiinni, huomautti rehtori.

— Sitä minä rohkenen epäillä. Olisin vaikka pistänyt kirjan poveeni ja sanonut sen unohtuneen kotiin. Se olisi kyllä ollut raukkamaista, mutta joka lunttaa, se valehtelee.

Rehtori puri huultaan naurun väreen karehtiessa hänen suunsa vaiheilla.
Syntyi hiljaisuus.

— Ainakin minä olen jo kyllästynyt. Jo varemmin sain karsseria rikoksesta, jota en ollut tehnyt, ja nyt taas…

— Eikö Sahra aio kärsiä rangaistusta, mitä? kysyi Ringblom hämmästyneenä ja suuttuneena.

Ringblom ällistyi, Runoilijan ääni kuulosti niin vakuuttavalta. Hän vastasi hiukan ivallisesti:

— Onko asia niin vakavata laatua? Koetetaan sitten miettiä… Menkäähän nyt luokkaanne.

Runoilija kumarsi ja kääntyi. Jokinen, joka koko ajan oli äänettömänä, mutta sitä suuremmalla mielenkiinnolla seurannut keskustelua, hiipi hänen perässään, uskaltamatta vielä käytävässäkään mitään kysyä huonotuuliselta toveriltaan. Kun he astuivat luokkaan, katsoi Filosoofi terävästi tulijoita kasvoihin. Mutta Runoilijan piirteet ilmaisivat vain jonkinlaista väsynyttä välinpitämättömyyttä, ja Jokisen pyöreä naama oli yhtä sileä ja pilvetön kuin ainakin.

Maisteri Björk oli jo tullut ja saksantunti alkanut. Hän oli tuonut mukanaan pienen kirjasen. Ström, puotityttöjen Don Juan, luki paraikaa:

Maisteri Björk peitti nenäliinalla suunsa ja tuli aivan punaiseksi kasvoiltaan. Koko hänen ruumiinsa hytki tuolilla.

Ström karahti punaiseksi, huomasi jotain olevan hullusti ja katseli hämillään ympärilleen.

Harjanne korjasi hänen virheensä, ja käännös jatkui onnellisemmin. Maisteri Björk alkoi pitää huvittavaa ja henkevää esitelmää potsdamilaisista, ja tunti kului hupaisasti.

Pelle maiskutteli suutaan eikä näyttänyt seuraavan mukana. Björk katsoi häneen pari kertaa pitkään. Vihdoin hän kysyi:

Pelle koukkasi etusormella poskeaan, aivan kuin maan ukko mälliä ottaessaan, ja roiskautti märän paperitukon permantoon.

Björkiä harmitti ja nauratti, hän jätti asian silleen ja jatkoi esitelmäänsä.

Välitunnilla ilmotti maisteri Ringblom peruuttaneensa Jokisen ja Sahran istunnon. Syntyi äänekäs riemu.

FILOSOOFIN SYNTYMÄPÄIVÄ.

Reippaina ja virkistyneinä olivat pojat palanneet maalta. Pelle oli lihonut. Antti Jäntin tilinpäätös osotti Smk. 36:— voittoa merkkikaupoissa. Puhakalle oli halonhakkuusta tullut kovat känsät käsiin. Ström oli puotineitosilta saanut lukuisia kortteja ja toistakymmentä kirjettä. Näitä hän alituisesti tyrkytti luettavaksi Tenulle, joka halveksi tyttöjä eikä kärsinyt kuulla puhuttavankaan "täti-asioista". — Runoilija yksin näytti alakuloiselta; hänen iloisuutensa tuntui tykkänään kadonneen. Entisen johtavan asemansa hän luovutti nyt kokonaan Filosoofille, joka jo ennen jouluakin oli ollut luokan päänä. Hän ei enää halunnut ottaa osaa toisten vehkeisiin, vaan eli omissa unelmissaan, kävi päivä päivältä yhä harvasanaisemmaksi ja umpimielisemmäksi. Filosoofia hän karttoi tahallaan, jopa väisti hänen katsettaankin ja tekeytyi hänelle kylmäksi.

Jo aamulla seitsemän aikaan olivat pojat tuoneet suuren, Saksasta tilatun Schopenhauerin kuvan Filosoofille lahjaksi. Koulussa oli päivän sankaria nosteltu ja viskelty loppumattomiin, yhden välitunnin ajan oli häntä kieputettu "tuutissa", ja hänen oli täytynyt juhlallisesti luvata kahvikekkerit illaksi.

Siistissä kamarissaan odotteli Filosoofi tovereitaan. Ei hän juuri näyttänyt iloiselta. Hänen kasvoillaan oli hajamielinen ilme, ja hän istui niin liikkumattomana kuin olisi ollut hyvin väsyksissä.

Kun pojat saapuivat, oli Filosoofin isä, asianajaja, vanhahko herrasmies, jolla jo oli harmaita hiuksia, heitä vastassa. Ja hänen rouvansa, vielä nuorekas, sydämellisen näköinen nainen, puristeli ystävällisesti poikansa luokkatoverien käsiä.

Kahvi tuotiin, juotiin. Vanha herra kyseli kouluasioita, kertoi pari huvittavaa juttua, koettaen tekeytyä niin nuoreksi kuin mahdollista. Ja Filosoofin äiti, joka erityisesti piti Runoilijasta, keskusteli tämän kanssa hiljaa ja niin sydämellisesti, että poika tunsi liikutusta ja häpesi sitä.

Mutta jotain pingotettua oli kaikessa. Poikia näytti vaivaavan jonkinlainen arkuus… Mieliala ei ottanut vapautuakseen, se pyrki väkisinkin juhlalliseksi. Suuri ajattelija katseli terävästi kehyksistään, kuluneet, uurteiset kasvot synkkinä, korkea otsa rypyssä, valkea tukka kiharoissa, silmälasit laihassa kädessä. Alla oli Pellen piirtämä kirjoitus: "Tämä on minun rakas poikani, johon minä mielistyin." Ja näyttipä nerokas mies todellakin mielenkiinnolla tarkastelevan nuorta oppilastaan. Mutta päivän sankarin kasvoilla viipyi yhä poissaoleva ilme, hän tuijotteli vaiteliaana ja hajamielisenä. Kun hän hetkittäin tekeytyi vilkkaaksi ja yritti olla iloinen, huomasivat hänen toverinsa, kuinka väkinäistä se oli, ja se painosti heidän mieliään.

Asianajaja pani parhaansa rohkaistakseen nuorukaisia. Hän toi sikarilaatikkonsa.

— Turhia. Kyllä he sen konstin osaavat, ja tänään on juhlahetki… No, pojat.

— Opetteliskohan? sanoi Pelle, luokan paatunein tupakkamies, ja nappasi näppärästi sikarin.

Harjanne valitsi asiantuntemuksella itselleen mieluisensa, leikkasi pään, antoi vanhalle herralle tulta ja sytytti omansa nautiskelijan rauhallinen tyyneys kasvoillaan. Tuli hiljaista, savuja vain pöllähteli.

— Te ette ole ollenkaan iloisia, pojat. Minä luulen, että te arastelette meitä vanhoja… Eiköhän ole viisainta, mamma, että me jätämme heidät rauhaan, sanoi vanha herra tarjoten puolisolleen käsivartensa.

— Kuulkaas, pojat! kuiskasi Filosoofi yhtäkkiä. — Lauvantaina Monte
Carloon! Minulla on perin tähdellisiä asioita… Eikö totta,
Runoilija?…

— En viitsi nyt ruveta selittämään. Puhun sitten. Huomenna sovitaan tarkemmin.

Runoilija hämmästyi. Hän katsoi arasti, mutta epäilijän terävyydellä ystävänsä kasvoihin ja näytti miltei vastenmielisesti suostuvan.

Runoilija istui tuolilla katse maassa. Filosoofi poltteli sikariaan tuijottaen toveriinsa.

Hetkiä kului. Runoilija nousi ja avasi venttiilin; sauhu kiusasi häntä. Sitten hän käveli pari kertaa edestakaisin lattialla, tarkasteli kukkia, vilkaisi salavihkaa ystäväänsä ja kysyi vihdoin kärsimättömänä:

Filosoofi otti taskustaan kirjeen ja ojensi sen hänelle. Kuoressa oli mustalle silkille neulotut, hopeanväriset nimikirjaimet ja tiheästi kirjotettu arkki. Runoilija laski kirjeen pöydälle, tutki kauan nimikirjaimia ja sanoi jotakuinkin välinpitämättömästi:

Olkoon syntymäpäiväsi onnellinen! Tahtoisin sirotella kaikki kesän kukat ympärillesi ja huumata sinut ruusujen tuoksulla…

Minä arkailen kirjottaa sinulle, mutta on niin kauan, kun viimeksi sinut näin, ja sairaus on riistänyt minulta kaiken ylpeyden. Et tiedäkään, minkälainen muutos minussa on tapahtunut senjälkeen, kun tapasin sinut kahdenkesken, melkein vuosi sitten. Olin silloin lapsi, mutta nyt en enää ole. — Älä sinä naura minulle, sinä, joka olet niin viisas. En tahdo, että pidät minua sellaisena kuin ennen olin.

Ensiksi huomasin, että se… se mistä silloin kirjotin, olikin vain saippuakupla, joka hajosi omaan tyhjyyteensä, vain lapsellisuutta ja turhamaisuutta. Pitkiin, pitkiin aikoihin ei enää ole ollut mitään, enkä ole yhtään ollut siitä suruissani… Mutta olen tyhmä, kun kerron sinulle tällaista. Kenties olet minulle suutuksissasi ja kirjeeni kiusaa sinua. Ethän sinä silloinkaan, voimisteluseuranne juhlassa, luonut minuun katsettakaan, ja siitä syystä luulin, että olet vihoissasi. Mutta niin ei ollut, sinä olet liika hyvä ollaksesi sellainen. Se oli vain välinpitämättömyyttä, nyt sen ymmärrän, sinä et vain huomannut minua, sillä olit unohtanut minut niin kokonaan. Et tiedä, minkälaista minun oli sinä iltana ja kauan sen jälkeen, mutta älä vain luule, että tahdon syyttää sinua.

Sittemmin vilustuin ja tulin sairaaksi. Sain keuhkokuumeen, mutta kestin sen. Äiti väittää, että houraillessani puhuin sinusta; varmaankin hän on kuullut väärin… Tulin vähän terveemmäksi, sitten tauti alkoi uudestaan, vaikka kuume ei enää noussut niin korkealle.

Odotin niin jouluksi ja uudeksivuodeksi sinulta korttia, vaikka kuinka vähäpätöistä, mutta en saanutkaan. Sinä olit minut unohtanut, sillä muuten kyllä olisit lähettänyt; et vaan muistanut minua enää… Täällä kävi serkkusi, mutta sinulta ei hän tuonut terveisiä, vaikka sanoi olleensa teillä ja puhuneensa minusta. Ajattelin, etten ansaitsekaan sinun terveisiäsi, mutta itkin, kun jäin yksin. Kaikkihan meillä itkevätkin, isäkin on itkenyt. Kyllä minä tiedän mistä se johtuu, sillä kuulin tohtorin ja isän keskustelusta vähäsen. Minä en elä enää kauan, mutta mitä he siitä surevat? Voisivathan he olla yhtä välinpitämättömiä kuin sinäkin ja unohtaa minut yhtä pian. — Serkkusi kertoi vielä, kuinka hyvä ja viisas sinä olet. Minä makasin silmät ummessa, mutta kun hän oli mennyt, suutelin tyynyä sille kohdalle, missä hän oli pitänyt kättään.

Koko joululoman minä makasin sairaana ja ajattelin kaikenlaista. Äiti istui usein surullisena ikkunassa ja katseli ulos. Kyselin tavantakaa, keitä meni kadulla, ihan ehtimiseen kyselin, mutta ei hän koskaan maininnut sinun nimeäsi, vaikka niin sitä toivoin. Ajattelin, että kaikki oli minulle rangaistukseksi, kun en osannut olla sinulle hyvä silloin, silloin kun sanoit, että… Olen sentään tyytyväinen ja kiitollinen, sillä sinä olitkin erehtynyt itsesi suhteen, joten on parempi…

Kenties ihmettelet, mistä tiesin, koska sinun syntymäpäiväsi on. Mutta minä näin sen koulunne oppilasluettelosta… Rupesin ompelemaan näitä kirjaimia, makasin vuoteellani ja olin onnellinen jokaisesta neulanpistosta. Siitäkin minä iloitsin, että työ joutui niin hitaasti. Ja kun tuli hämärä ja äiti otti minulta ompelukseni pois, rukoilin aina: Jumala, varjele Vilhoa.

Nyt olen tullut terveemmäksi. Eilen näin sinut ikkunasta, kun menit kouluun. Tohtori on sanonut, että huomenna saan käydä vähäsen ulkona. — Sinä varmaankin luulet, että olen laihtunut ja tullut rumaksi sairauteni aikana, mutta niin ei ole. Minä olen nyt lihavampi kuin ennen, ja isä sanoo, että ihoni on tullut kauniimmaksi. Kouluun en enää päässyt, ja enhän minä tervekään ole, milloin tahansa voin uudelleen tulla vuoteen omaksi. Varmaankin minä kuolen pian. Mutta minä rukoilen niin, että saisin elää siksi, kunnes sinusta tulee ylioppilas. Oi, jospa näkisin ylioppilaslakin sinun suuressa, viisaassa päässäsi! Ei kellään ole sellaista päätä kuin sinulla, Vilho. Mutta puolitoista vuotta on niin pitkä aika.

Voi, mitähän sinä ajattelet lörpötyksestäni. Ehkä kiusaannut, kun
puhun itsestäni. Annathan kuitenkin anteeksi, kun olen sairas.
Oi, jos sinä tietäisit… Mutta ei, en saa puhua sellaisia.
Hyvästi! Toivotan vielä onnea sinulle.

Runoilija laski kirjeen kädestään katsahtamattakaan toveriinsa ja vaieten. Hän oli miltei tylyn näköinen.

Syntyi hiljaisuus. Vihdoin alkoi Filosoofi mielipahasta väräjävällä äänellä:

— Sinä olet tullut niin omituiseksi. Olet ihan kuin vihoissasi…
Millä minä sinua olen loukannut?

— Mitäs sinä nyt!… Ei, en minä vihoissani ole. Tietysti minä käsitän, mitä kirje sinulle merkitsee. Näin jo tullessani kasvoistasi, että jotain oli tapahtunut. Mutta mitä minulla olisi sanottavaa?

— Olen niin epätietoinen. Kaikki tulee minusta liian myöhään, enkä ymmärrä mitä tekisin.

— Noin et sinä olisi ennen sanonut… Ystävyytemme ei ole enää sellainen kuin ennen.

Runoilija hengitti raskaasti, tuijottaen alas. Yhtäkkiä hän nosti silmänsä.

— Suoraan sanoen, ei olekaan, huohotti hän kiihkeästi. Hänen ohimosuonensa paisuivat. Filosoofi odotti selitystä ilme kysyvänä.

— Minä häpeän sinua, jatkoi Runoilija kuin raivossa, kuiskaavin äänin. — Sinä tiedät kaikki, ja sinä halveksit minua… Sinähän se et mitään sano. Ja minähän en tiedä mitä teen, minä…

Ja kasvot tuskasta vääntyneinä syöksyi hän ulos huoneesta, voimatta puhua enempää.

Filosoofi ei yrittänytkään seurata toveriaan. Hämmästys ja jonkinlainen kauhu naulitsivat hänet liikkumattomaksi.

Vihdoin hän otti kirjeen pöydältä. Ja silmäillessään jälleen noita rivejä, jotka hän muisti jo ulkoa, unohti hän kaiken muun.

Oliko hän onnellinen? Siltä ei hänestä tuntunut. Hän oli jo niin tottunut toivottomuuteensa, että se vähitellen oli käynyt hänelle rakkaaksi. Koko elämänsä oli hän mielestään perustanut siihen, että hänen kaunein unelmansa oli saavuttamaton. Unelma itse oli jo kadonnut, mutta sen jättämä kaipaus oli muodostunut hänen sisimmäksi olemuksekseen. Joku salainen suruhan useimmiten karkaisee nuorukaisen mieheksi. Filosoofi luuli sen jo omistavansa, mutta nyt kaikki raukesi. Muutamat rivit paljastivat hänelle asioita, joista hänellä ei ennen ollut tietoa. Onni viittoili häntä luokseen, mutta hän pelkäsi sitä, sillä hän oli jo oppinut epäilemään. Hämärästi liikkui hänessä tunto siitä, että jotakin oli nyt tehtävä, kenties kirjotettava, mutta epätietoisuus kiusasi häntä eikä hän päässyt selville omasta itsestään.

"Kaiketi on konttoristi antanut hänelle rukkaset ja hän pitää minua hätävaranaan", pälkähti yhtäkkiä hänen päähänsä. Mutta jo seuraavana hetkenä hän katui ajatustaan, soimasi itseään ja säpsähti omaa katkeruuttaan.

Hetkiä kului. Salin kello löi kymmenen. Filosoofi otti kynän ja paperia. Hän ei kuitenkaan saanut mitään kirjotetuksi, tuskitteli, repi rikki alotteensa ja laski vihdoin pois kynän. "Odotan", sanoi hän itsekseen, "aikaa myöten kyllä kaikki selkenee".

Hän heittäysi nojatuoliin kummallisen väsyneenä. Oli niin hiljaista, tuuli vain silloin tällöin heikosti tohahti venttiilin aukossa. Onnittelukukat tuoksuivat hänen ympärillään. Schopenhauer tuijotti puitteistaan… Yhtäkkiä Filosoofi muisti erään hänen lauseitaan ja rupesi sitä puoliääneen hokemaan:

"Tuntuupa siltä, kuin ilkeä hornan henki koettaisi meitä alituisesti viekotella pois tuskattomuuden tilasta, mikä on korkein onni, näyttämällä meille toivon harhakuvia."

Kauan aikaa hän käveli yksin katuja. Nuoressa mielessä orastivat rinnakkain alakuloisuus ja hämärä onni.

MONTE CARLOSSA.

Monte Carlossa olivat pojat jo riisuneet takit yltään ja asettuneet pienen pöydän ympärille. Uunissa roihusi iloinen tuli, joka oli polttaa Harjanteen.

— Tämä tietää. Niiltä on johtaja poissa. Läpsää ei enää ole koko kaupungissa; taisivat viedä pojan kasvatuslaitokseen, selitti Pelle.

— Muistakin panna pelti kiinni, kun nuput ovat palaneet!… Kohenna ja! kuului oven takaa emännän ääni.

Pojat hihittivät ja melusivat. Hetkeen ei elämällä Monte Carlossa ollut järjestyksen leimaa.

— Filosoofi on sanonut, että hänellä on tähdellistä kerrottavaa.
Avatkoon hän siis suunsa ja sydämensä, kuin myös te korvaläpenne.
Olkaatte lyhytsanaisia, mutta älkää olko lyhytjärkisiä, jotta aikaa
jäisi Monte Carlon varsinaisen ohjelman suoritukseen. Olen puhunut.

— Tiedän kananmuna-jutun salaisuuden, muuta ei minulla ole, sanoi hän tekeytyen äärimmäisen rauhalliseksi.

Oli aivan kuin pommi olisi singahtanut pöytään, kuten muinoin Munter-vainaan aikana. Toiset kimmahtivat seisaalleen, toiset kumartuivat lähemmäksi kertojaa. Kaikkien kasvot kuvastivat tavatonta jännitystä.

Sekavia huutoja kuului joka taholta. Pankkiiri nosti julmistuneena kätensä kattoon.

— Silentium! ärjäisi hän. — Niinhän te esiinnytte kuin plebeijit! Gentlemannin kasvot eivät Monte Carlossa saa ilmaista mitään!… Jatka, poikani.

— Silentium! huusi isäntä kolmannen kerran. — Kuinka monasti teille pitää sanoa, että Filosoofilla yksin on puheenvuoro!

— Tapasin hänet joululoman aikana kadulla. Suoraan sanoen, en koskaan ole voinut häntä oikein sietää. Varmasti olisin nytkin mennyt ohi, mutta hän kiepsahti rinnalleni ja kysyi, kasvoilla luihu ilme:

"Kovinhan sinä olet koppava", virnisteli Sora. "Koko luokka saitte käytöksen alennuksen. Luuleks, etten tiedä!"

Hän sanoi tuon "muutakin" niin kummallisella äänenpainolla, että rupesin yhtäkkiä epäilemään ja katsoin häneen.

"Älä suutu. En minä sillä teille mitään pahaa tarkottanut, kaihan sinä sen käsität", änkytti hän.

Minä mietin vähän aikaa ja koetin hillitä itseäni. Sitten sanoin pontevasti:

"Sinä menet heti rehtorin puheille!… Pitäisi miehen sentään hävetä! Että ilkeätkin antaa toveriesi syyttömästi kärsiä… Heti paikalla menet tunnustamaan!"

"Saadaanpa nähdä", sanoin. "Joka tapauksessa surkuttelen selkänahkaasi, sillä kosto tulee hirveä."

Se keino tepsi. Vaikka käännyin lähteäkseni, pyörähti hän hätääntyneenä rinnalleni.

"Kuule. Totta puhuen olen ollut pahoillani, että syy joutui teidän niskoillenne. Ymmärräthän sinä, että Sudelle kaikki oli tarkotettu, hän kun hääräsi kuin paholainen siinä minun erojutussani. Mutta isä hakkaa minut palasiksi, jos hän saa tietää mitä olen tehnyt. Sentähden minä en ole uskaltanut puhua."

"Mitä se minuun kuuluu. Mitäs teet sellaisia ilkitöitä", sanoin minä, yrittäen yhä lähteä.

"Kuule. Johan te olette kärsineet rangaistuksen, niin että samantekeväähän teille on, milloin viattomuutenne tulee ilmi. Odottakaa kevääseen. Minä lähden silloin merille ja lupaan kunniasanallani tunnustaa."

— Hänen täytyy heti tunnustaa, kuului usealta eri taholta. Pankkiiri oli tykkänään unohtanut johtajavaltansa.

— Niin minäkin ensin ajattelin, selitti Filosoofi verkalleen. — Mutta nyt minulla on muuta mielessä. Me kostamme Sudelle. Olen jo Runoilijan kanssa neuvotellut.

— Ensiksi täytyy meillä olla selvillä, minkä tähden me kostamme. Sillä kepponen itsessään oli sellainen, että se ehdottomasti oli ankarasti rangaistava. Kysymys on vain siitä, olivatko meihin kohdistuneet epäluulot tarpeeksi perusteltuja. Opettajakunnassa oltiin meille hyvin myötätuntoisia. Rehtori oli nimenomaan huomauttanut, kuinka mahdotonta oli otaksua luokan yhteisestä päätöksestä ryhtyvän moiseen tekoon.

— Toiselta puolen olimme kaikki olleet yhdessä kysymyksenalaisena aamuna, joten yhteistoiminta sittenkin oli ainoa mahdollinen, jos syy kerran meissä oli. Sitäpaitsi saatiin selville, ettei onneton nenäliinakaan ollut Pellen, kuten oli luultu, ja rehtori osotti, ettei syyllisyyttämme ainakaan voitu todistaa. — Mutta Susi se lietsoi epäilyä opettajiin. Hän se suututti rehtorin, puolustajamme, ja tukki häneltä suun, viittaamalla siihen, että syytetyn luokan esimies hyvin ymmärrettävistä syistä koetti puhdistaa holhokeitaan. Hän se ilkkuen kysyi opettajakunnalta, voitiinko asiaa millään muulla tavoin selittää, ajatella edes mahdolliseksi. Ja kun meille raskauttavien todistusten puutteessa ehdotettiin vain käytöksen alennusta rangaistukseksi, niin hän se vaatimalla vaati karsseria ja sai tahtonsa perille. Hän se häpäisi meidät, ja sen me kostamme.

— Juur vissist! kirkaisi Pelle kimeällä äänellä, ja toiset yhtyivät häneen. Filosoofi jatkoi:

— Runoilija ja minä ehdotamme seuraavaa: Tiedämme, että Ström, Puhakka ja Seppänen ovat meistä heikoimmat matematiikassa. Kaikissa kokeissa tästälähin laskemme Tenu, Runoilija ja minä heidän vihkoihinsa ja he meidän. He saavat laiminlyödä matematiikan, kopioida kotilaskut kuten ennenkin, ja me vastaamme kokeista. Seuraus: Tenu, Runoilija ja minä saamme ehdot keväällä. Ajatelkaas: Tenu ja Runoilija ehdot matematiikassa! Mikä häpeä Sudelle!

— Mutta kaikki tapahtuu ehdollisesti. Te kolme annatte kunniasananne ensinnäkin siitä, että vapautuessanne matematiikasta luette sitä enemmän muita aineita, toiseksi siitä, että kesällä, koko kesän, luette matematiikkaa, Ström Tenun, Puhakka Runoilijan ja Seppänen minun johdollani. Nostakaa kätenne!

— Lisäksi on joka miehen otettava kunnia-asiakseen päästä puhtaasti luokalta. Rannan ja Jokisen on ruvettava ahkeriksi. Ellei muu tule neuvoksi, niin autamme kirjotuksissa. Ainoastaan me kolme saamme ehdot, muuten kosto menettää tehonsa. Lupaako jokainen kunniasanallaan yrittää parhaansa?

— Numeroista on paha tuntea käsialaa, selitti Filosoofi. — Sitäpaitsi, kun vihot säännöllisesti pysyvät vaihdoksissa, on kirjotus aina samanlaista. Kyllä me kolme opettelemme suunnilleen teidän käsialanne, ja tehän jätätte meidän vihkomme miltei aina tyhjiksi. Kiinni voimme joutua vain tuodessamme vihkoja pöydälle. Mutta sen teemme niin yhtaikaa, ettei hiisikään ehdi seurata, — eikä Susi sitä koskaan ole tehnytkään.

— Herrat saavat luvan sen verran silmäillä läksyjään, etteivät ihan nollina seiso; siinä ei pitäisi olla suurta työtä. Mitä tulee suullisiin kuulusteluihin, niin Runoilija on ottanut niistä vastatakseen.

— Niistä ei tarvitse huolehtia. Mutta toivon, että toverit luottavat minuun ilman selityksiä, sanoi Runoilija, joka koko illan oli istunut äänettömänä ja synkkänä.

— Mutta minä en vieläkään käsitä, mitä tekemistä tällä jutulla on Niilo Soran tunnustuksen kanssa? Hänet ajetaan heti rehtorin puheille, huudahti Pelle.

— Ei! vastasi Runoilija. — Ensinnäkin, minun suunnitelmani edellyttää, että paljastus tapahtuu vasta keväällä. Toiseksi, Susi arvaisi paljoa helpommin, että haudomme kostoa, ja pitäisi varansa, — vaikka arvaahan hän sen muutenkin.

Punssipulloja ilmestyi pöydälle. Pankkiiri täytti lasit, kohotti kätensä ja teki merkin.

Hottentotti oli kyllä viisas miesi, joten otti pikku tuikun murheeseen. Hottentotti kyllä tiesi minkä siesi j.n.e.

Lasit tyhjenivät. Filosoofi tuijotti totisena eteensä. Hänen maljansa oli yhä täynnä, eikä hän ollut laulanut.

— Se on tietty, sanoi Runoilija ja tyhjensi yhdellä siemauksella
Filosoofin lasin, katsomatta kehenkään.

Aikaa kului. Runoilija joi yhä. Hän tuli humalaan, istui synkkänä ja kalpeana. Pojat katselivat häntä kummissaan. Filosoofi oli vaiti ja vakava.

Äkkiä Runoilija heittäysi iloiseksi. Hän nousi, levitti kätensä ja hihkaisi:

— Pelatkaa, pojat, ja ryypätkää! "Maailma on paha, mutta viinaa on paljon", missä näytelmässä niin sanotaankaan?… Tarjotkaas joku minulle tupakka. Minä en vielä ole koskaan polttanut, mutta sen konstin minä heti opettelen… Niin, vaikkapa sinä Jäntti… Antti kantti karvajalka… Tattis mamma, sano Lotan Mikko… Hih, pojat! Mies on kuin pyy ja sauhut kuin mettäksiä…

Sillä vaikka minä olen näin pikkanen poika, niin polttelen rettinkiä, hep taliali lei, hep taliali lei, niin polttelen rettinkiä…

— Oliskohan? sano Nummisuutarin Esko. Noo, entä sitten?… Tuijota vaan, Filosoofi. Mitenkäs se sinun Schopenhauerisi sanookaan: "Yksikään ihminen ei ole vielä koskaan ollut täysin onnellinen, ei edes humalassakaan." Itsehän sen minulle opetit, Philosophi. Kuuletko, ei edes humalassakaan, hik!… "Strunt för resten, säger Jean Jacques, inte Rousseau, men Martin", sanoo Juhani Aho… Ristiä. Hih, pojat! Pelle tahtoo ristiä, ettekös kuule…

Äkkiä Runoilija vaikeni, muuttui totiseksi ja kalmankalpeaksi. Hän lähti kompuroimaan ulos; nähtävästi hän voi pahoin.

— Jo minä sitä ajattelinkin, kun se sillä lailla… lasi lasin perään, sanoi Harjanne. — Mikähän siihen on mennyt?

— Pojat! Teidän on hieman punssia päässänne, mutta humalassa ette ole kukaan. Minulla oli jo alussa aikomus esittää teille jotakin, mutta en saanut sitä tehdyksi. Nyt olette kaikki nähneet, missä tilassa Runoilija on, ja nyt minä puhun. — Toverit! Me leikittelemme liika vaarallisilla aineilla, sanon sen suoraan. Katsokaa Runoilijaa! Hän on meistä parhain, mutta nyt!… Olkoon hänellä mitä syitä tahansa, emme niitä utele. Mutta sellaista syytä ei ole olemassakaan, että se oikeuttaisi hänet tuollaiseen. Ja kuka takaa, ettemme jokikinen joskus menettele samoin? Ei, pojat! Meidän on luovuttava alkohoolista. Se voi tulla meitä voimakkaammaksi. Se voi tulla meille vaaralliseksi. Ei meillä ole oikeutta uhmailla yli rajojen. — Ehdotan, että teemme veljesvalan, johon huomenna pakotamme Runoilijankin yhtymään: Ei pisaraakaan väkeviä niin kauan kuin olemme koulussa!… Ylioppilaana on jokainen kehittyneempi, oma herransa, ja menetelköön silloin mielensä mukaan. Mutta siihen asti: pois alkohooli!

Syntyi äänettömyys. Runoilija istuutui, ähki ja nyökytti päätään, huulet velttoina ja riippuvina.

Runoilija hoippui jälleen ulos. Kaiketi hän hämärästi tajusi jotakin tapahtuneen, koska hän mennessään lausui mahtipontisesi:

— Jos mulle luovat kieltolain, ma ryhdyn työhön suureen ja kotikuusen juureen tuon viinapannun ratteineen. Ma keitän viinaa pannun, juon viinaa suuren kannun…

— Menkää te vaan. Minä kyllä hoidan häntä, sanoi Filosoofi, auttaessaan takkia Runoilijan ylle, joka huojui synkkänä ja kalpeana, silmät veristävinä ja tukka riippuen pitkinä suortuvina yli otsan.

Pojat lähtivät. Filosoofi tarttui Runoilijaa käsivarteen ja talutti häntä. Kumpikaan ei pitkään aikaan puhunut mitään.

Runoilija heittäysi tahallaan yhä humalaisemmaksi, huojutti ruumistaan, antoi päänsä riippua ja lauloi:

— Kuulkoot! En minä ole mikään kaappijuoppo, sanoi hän huohottaen, mutta näytti sitten masentuvan ja jatkoi:

— Taikka ei. Oikeassa olet. Salaa pitää kaikki tehdä, salaa, salaa, salaa… Mutta annapas vielä sitä… lunta, tarkotan.

Syntyi vaitiolo. Kuutamossa hanget sinertivät ja pellon ojat kulkivat kuin tummat nauhat pitkin sarkoja. Metsän ranta näytti sysimustalta. Kaupungin hämärästä valomerestä erottausi lyhtyjä kuin tähtiä. Tyynessä, yhä pakastuvassa ilmassa kuului salaperäisenä sähkölaitoksen koneiden humu.

— Nousehan. Sinä vilustut, sanoi Filosoofi vihdoin. Ja auttaessaan ystäväänsä hän jatkoi:

— Luuletko sinä olevasi koko luokka? Vastikäänhän kaikki toiset ryyppäsivät.

— Vastikään pantiin peukalot yhteen ja vannottiin: pois alkohooli. Sinä et sitä muista, mutta olit silti suurena tekijänä päätöksessä, kenties suurimpana.

— Minä?… Minäkö?… Ahaa, minä ymmärrän. Otin liikaa, toverit saivat hävetä, ja minut tahdottiin pelastaa… vastaisen varalta. Hahhahhaa! No hyvä, minä kiitän… Mutta ei tarvita! Ei teidän minun tauttani tarvitse kieltäytyä, pitäkää vaan vapautenne. Rupean vaikka yksin raittiiksi, koska en osaa enää olla… Taikka eroan koulusta, jos en kelpaa joukkoonne.

— Häpeätkö vai etkö häpeä? Tuollainenko sinä oletkin? sanoi Filosoofi hiljaa ja tyynesti.

— Anteeksi sitten. En taida tietää mitä puhunkaan, sai hän vaivoin sanotuksi.

— Jos sinä tietäisit. Ja tiedäthän sinä, mutta jos sinä ymmärtäisit… ymmärtäisit…

Filosoofinkin valtasi outo mieliala. Hän ei osannut sanoa mitään, vaan katseli äänettömänä puita, joiden huurteisilla oksilla lumikiteet säihkyivät. Puistossa, jonne he olivat tulleet, ei näkynyt ketään. Kuu vain hymyili hiljaisena taivaalla.

— Haudo silmiäsi lumella, ne veristävät… Aamulla käyn sinua tapaamassa, vastasi Filosoofi puristaessaan toverinsa kättä.

Filosoofista tuntui, kuin hän olisi ensi kerran nähnyt syvälle ystävänsä sieluun. Hän kulki mietteissään ja alakuloisena. Oli niin hiljaista. Vain lumi narskahteli jalkojen alla, ja heikosti kuului etäältä kulkusten kulina…

Puistokäytävällä seisoi joku… Filosoofi säpsähti; kenties joku oli vakoillut. Hän joudutti askeleitaan. Olento pysyi liikkumattomana.

— Sinäkö se oletkin. Hyvää iltaa, sanoi Filosoofi hengähtäen helpotuksesta ja pysähtyen.

— Kuinka sinä täällä olet?… On niin pakkanenkin… Olet kai jo terve? kysyi Filosoofi katkonaisesti, kuin hengästyneenä. Häntä ahdisti omituisesti.

— Voin jo paremmin… Kuule, minä tulin niin iloiseksi. Katsos, istuin kamarissani ja tähystelin ulos. Meillä ei ole ketään kotonakaan… Ikkunasta näin teidät, sinut ja toverisi… Minä luulin… Niin, minusta näytti… Mutta älä suutu minulle, Vilho, minun tuli niin paha ollakseni… Riensin ulos, aioin huutaa sinulle, mutta en voinutkaan… Suo anteeksi, en minä tahtonut teitä vakoilla.

— Niin. On niin kylmä… Minun täytyy nyt mennä sisään. Kiireessä unohdin kalossitkin.

He lähtivät yhdessä. Koko matkalla ei vaihdettu sanaakaan. Vielä portillakin seisoivat he kauan aikaa vaieten. Filosoofista tuntui kaikki kuin unennäöltä. Hänen oli tukala olla ja kurkkua kuivasi. "Miksei hän jo mene?" ajatteli hän… Joku vihelsi kauempana ajuria.

Helvi viivytteli hetkisen ja ojensi sitten kätensä, joka oli kylmä kuin jää.

Filosoofi tunsi pienen käden puristavan omaansa. Häntä huumasi. Veri suhisi korvissa ja rinta kuohui. Helvin silmissä näkyi kyyneleitä. Filosoofi ei kestänyt hänen katsettaan, vaan kääntyi syrjin.

Kuin tiedottomana nojasi Helvi päätään pojan käsivarteen. Ja yhtäkkiä, voimatta enää hillitä itseään, kiersi hän kätensä Filosoofin kaulaan, kiihkeästi ja koko ruumis vavisten, kätki kasvonsa hänen rinnalleen ja sopersi:

Tuntui kuin Filosoofi yhtäkkiä olisi vapautunut jostakin, joka oli hillinnyt häntä. Hän oli tukahuttaa tytön syleilyynsä…

Vähitellen hän tyyntyi, hellitti otteensa, näytti ujostelevan ja katsoi maahan. Helvi hyväili hänen käsiään kohmettuneilla sormillaan.

— Mene sisään, rakas. Sormesi ovat kuin jääpuikot. Sinä vilustut ja tulet uudelleen sairaaksi, pyyteli Filosoofi.

— Ei vielä, ei vielä, Vilho. Jos sinä tietäisit, kuinka onnellinen minä nyt olen. Minä tahtoisin kuolla tähän. Oi, miksen saakin nyt kuolla?… Vilho, Vilho, älä hymyile…

MARTTI RANTA.

Kaksi vuotta sitten oli hänen isänsä kuollut; äiti ansaitsi pyykinpesulla välttämättömimmän elatuksen. Martti oli isältään oppinut muuraamisen taidon ja sai joka kesä sievoisen summan kokoon. Koulua käydessään hän ahkerasti suomenteli sanomalehtiin novelleja.

Martti istui pöytänsä ääressä kirjottaen. Pienessä kellarikerroksen huoneessa oli niin kosteata ja kylmää, että hänen kätensä sinertivät. Äiti makasi sairaana sängyssään, hengittäen tiheästi ja raskaasti;, joka kerta kun hän köhi, viilsi Martin sydäntä. Lähes kolme viikkoa oli äiti jo ollut vuoteen omana, ja kurjuus uhkasi. Ei ollut varaa lääkkeisiinkään. Martti oli kirjottanut yökaudet, mutta koulupojan suomennoksista maksettiin huonosti, ja kesti kauan, ennenkuin ne tulivat lehtiin. Ja hädän pakottamana hän oli kantanut panttilainastoon kaiken, millä jotakin arvoa oli, vieläpä myönyt kirjansakin.

— Sydänalaani taas niin kiertää. Kaadahan sieltä pullosta lusikallinen, jos helpottaisi.

Martti nousi ja otti kaapista lääkepullon. Se oli tyhjä. Hänen tuli vaikea olla; hän ei voinut puhuakaan.

— Ai ai!… Herra Jeesus… Korjaisi edes kuolema pois. Voih, voih!…
Jokos sinä olet kaatanut?

— Anna olla… anna olla sitten. Ei siitä kuitenkaan taida olla mitään hoivaa… Eihän sinulla ole rahaakaan.

Neuvottomana katseli hän ympäri huonetta. Vanha seinäkello kiinnitti hänen huomiotaan. Hän tuijotti siihen hetken, epäröi, teki sitten päätöksensä ja ryhtyi ottamaan kelloa alas.

— Älähän… Aiotko senkin viedä? Ei, ei, ethän sinä sitten tiedä kouluunkaan mennä. Anna olla.

— Tyhjiä, äiti. Ei minulla mitään hätää. Kunhan sinä vain tulisit terveeksi.

Samaan aikaan istui Runoilija kamarissaan ja tuijotti kadulle alakuloisin mielin.

Muuan jätkä kulki ohi kädet housuntaskuissa ja lakki takaraivolla; hän näytti olevan humalassa. Pari hienoa rouvaa sipsutteli käytävällä vilkkaasti keskustellen. Eräs keikari, arvatenkin joku liikeapulainen, seisoi kadulla ja korjasi salavihkaa kaulanauhaansa, katsellen kuvaansa myymälän suuresta lasiruudusta… Mutta kas! Rannan Marttihan siinä vaelsi suuri käärö kainalossa. Hän vilkuili arasti ympärilleen ja kiepsahti sitten nopeasti panttilainaston ovesta sisään.

Runoilija hypähti seisomaan. Martin kasvoilla oli ollut niin outo ilme… Ja tosiaan, olihan hän viime aikoina tullut yhä hiljaisemmaksi ja ikäänkuin surullisemmaksi. Mitenkä mahtoi hänen laitansa oikeastaan olla? Hänen vaatteensa olivat niin perin kehnot, vaikka tosin puhtaat, ja — nyt vasta Runoilija muisti senkin — hänhän luki läksyjään toisten kirjoista.

Runoilija veti nopeasti palttoon ylleen ja riensi panttilainaston oven eteen odottamaan. Martti tuli, säpsähti, punastui ja oli hämillään.

Martti hätääntyi. Oliko Runoilija nähnyt?… Sitten hän muisti, ettei hänellä todellakaan enää ollut edes taskukelloa, ja hengähti helpotuksesta.

Runoilija tähysti häntä terävästi. Martti punastui jälleen, katsoi muuanne ja teki tahdottomia eleitä.

— Älähän hätäile, tulen saattamaan. Olin kävelylle lähdössä, joten on samantekevä minne menen.

— Minä käväisen ostamassa äidille vähän lääkettä, sanoi Martti apteekin kohdalla. — Et kai viitsi odottaa, niin että terve…

Martti tuli, ja he jatkoivat matkaa. Mitä lähemmäksi kotia he pääsivät, sitä hiljemmin Martti käveli ja avuttomamman näköiseksi hän muuttui. Eihän hän mitenkään voinut kutsua Runoilijaa sisään, ja noloa olisi käännyttää hänet ovelta takaisin.

— Niin, kyllä tiedän, vastasi Runoilija nostaen kauluksensa pystyyn ja jatkoi sitten: — Peijakkaan kylmä tänään. Minä taidan poiketa luonasi lämmittelemässä.

— Onko sinun vilu?… Mutta suo anteeksi. Äiti on sairaana ja meillä on kaikki sekaisin. En minä voi tällä kertaa viedä sinua.

— Mars edellä! Tiedänhän minä, ettet sinä palatsissa asu, komensi
Runoilija, itsekin kärsien julmuudestaan.

He menivät. Huoneen ummehtunut ilma pisti sieraimiin. Runoilija loi pikaisen silmäyksen ympärilleen. Pieni pöytä, pari tuolia, vuode ja pesukaappi, siinä koko kalusto.

— Voi hyvä herra. Minä olen tällainen ruhju, oikein hävettää…
Kuinkas se Marttikin tuo vieraita, kun olen sairas?

— Älkää olko millännekään, hyvä rouva. Ei syy ole Martin. Puoliväkisin minä tänne tuppauduin.

— Niin, kyllä kai herra ymmärtää, millaista köyhän elämä on. Kuukauden päivät olen jo tässä maannut ja sitä ennenkin olin kivulloinen. Martti parka saa häärätä yötä päivää. Ei edes jouda läksyjään lukemaan eikä saa kunnon ateriaa…

— Olen. Kun korjaisi Jumala pois. Ei tätä kurjuuttakaan jaksaisi kärsiä… Ehkä olisi Martinkin parempi.

— Niin, niin. Martti koettaa olla tyytyväinen. Mutta eihän hänellä enää ole vaatteitakaan, puheli sairas vedet silmissä.

— Tulehan katsomaan. Käännän paraikaa muuatta Maupassantin novellia.
Sen nimi on "Kuutamo". Oletko lukenut?

— Se on ihana kertomus. Käännän sitä ruotsinkielestä, vaikka olen tähän merkinnyt: suomennos ranskasta, jotta paremmin menisi. Täytyy vähän valehdella, ei auta.

— Ei. Jos minä taas lähtisin, että sinäkin pääset jatkamaan työtäsi.
Terve mieheen… Hyvästi, rouva. Tulkaa nyt pian terveeksi.

— Kas! Sinäkö se oletkin? Terve, terve!… No mikäs sinua lennättää?
Näytät olevan perin innoissasi.

— Niin olenkin. Olen juossut kylästä kylään enkä hoksannut ennemmin tulla hakemaan sinua avukseni… Oletko koskaan käynyt Rannan Martin kotona?

— En pariin vuoteen… Minusta on tuntunut, ettei hän tahdo ketään tulemaan luokseen.

— Mutta minäpä kävin tänään. Veli hopea, siellä on hätä käsissä. Äiti makaa sairaana, ja poika panttaa kirjansakin.

— Niin… Ajatteles, me sitä annamme voimistelunäytöksiä, auttaaksemme sivullisia, ja omassa keskuudessamme, omalla luokallamme kärsii toverimme kurjuutta… Tullessani juolahti mieleeni Martin herätyskellokuje, muistathan, ennen joulua. Tiedätkö, se saa miltei traagillisen leiman, kun ottaa huomioon, että poika oli viemässä kelloa panttiin… Olen kerännyt tuttaviltani lähes sata markkaa ja nyt tulin sinun luoksesi.

Runoilija alkoi kertoa seikkaperäisesti päivän tapahtumista. Kun hän oli lopettanut, nousi Filosoofi.

Hetken kuluttua tuli hänen äitinsä sisään. Ja jälleen sai Runoilija tehdä selkoa kokemuksistaan. Nuorukainen lämpeni. Hänen sanansa hehkuivat. Rouva kuunteli osaaottavasti. Valoisa ilme tuli hänen kasvoilleen, hän otti Runoilijaa kädestä, katsoi häntä vakavasti, jopa hellästi, ja sanoi:

Mielihyvän tunne kulki väreinä läpi Runoilijan; hän kunnioitti suuresti ystävänsä äitiä. Mutta äkkiä häh hätkähti. Kaikki veri pakeni hänen poskiltaan. Mitä, mitä oli noiden syvien silmien sielukkaassa katseessa?…

— Hyvä on, Sahra, sanoi hän. — Tovereistaan tulee huolehtia, se on koulupojan ja kaikkien ihmisten velvollisuus… Olen puhelimella järjestänyt asian. Vielä tänään viedään Rannan äiti sairashuoneelle, olen tilannut hänelle sinne paikan. Te ostatte kuukauden ruokaliput pojalle, ja lopuilla rahoilla hän lunastakoon tavaransa pantista. Minä kyllä hommaan jonkun siistimään hänen huonettaan… Mutta olkaa varovaisia, pojat. Katsokaa, ettette haavoita toverinne sydäntä. Antakaa hänelle lahjanne niin, ettei vasen käsi tiedä mitä oikea tekee.

Seuraavana päivänä oli Martti Ranta koulussa entistäkin hiljaisempi.
Hän ei keskustellut kenenkään kanssa, eipä edes katsonut kehenkään.
Välitunnitkin hän luki läksyjään.

Runoilija! Aavistan, että kaikki se hyvä, mikä äitiä ja minua on kohdannut, johtuu sinun eilisestä meillä-käynnistäsi. En voi sinua suullisesti kiittää, eikä se ole ylpeyttä. Minusta tuntuu, niinkuin sinä ymmärtäisit minua. Kiitä sinä minun puolestani kaikkia niitä, jotka ovat olleet apunasi. Minun on niin hyvä ollakseni. — Äiti itki illalla. En tiedä, uskotko sinä Runoilija Jumalaan, mutta sinä käsität kyllä mitä äiti tarkotti, kun hän sanoi: "Jumala häntä siunatkoon."

SAIRAUSTODISTUS.

Alkoi hämärtyä. Taivaanranta leimusi vielä punaisena. Kaukana jäällä, joka näytti siniharmaalta vaipalta, kulki tasaisesti jono hevosia rekineen.

Filosoofi istui nojatuolissaan, kädessään kirje, jonka hän niin usein oli lukenut viime päivinä. Hänen sydänalaansa kaihersi polttava tuska, itsesyytöksiä kohosi yhä ja yhä hänen mieleensä, eikä hän voinut rauhottua.

Koetan tuhertaa sinulle muutaman sanan, maatessani taas vuoteen omana. Olen tänään vähän terveempi, ja kuume on laskenut. Äiti kyllä sanoo, etten saa rasittaa itseäni, mutta minun on sinua niin ikävä.

Niin, sairastuinkin uudelleen. Tohtori arvelee sen aiheutuneen vilustumisesta. Oi, älä sinä vaan luule, että silloin, sinä iltana… Olenhan minä muulloinkin voinut saada kylmää. En tunne niin suurta vaivaakaan, olen niin onnellinen tietäessäni, että sinä minua rakastat. Sillä onhan se totta, Vilho? Muuten en tahdo elää päivääkään.

Jos tietäisit, kuinka olen muistellut sitä iltaa. Sinä olet koko minun elämäni. Sinä oletkin niin hyvä ja jalo, en koskaan voi olla sinulle kymmenettä osaakaan siitä, mitä sinä olet minulle… Sanokoon vaan se sinun Schopenhauerisi: "kukaan ei voi olla toiselle enempää kuin tuo toinen on hänelle", mutta se ei ole totta — muutenkin ilkeä ja synkkä mies, koska puhuu sellaisia kuin kirjotit, polta hänen kirjansa. Mitä minä voisinkaan olla sinulle, nyt olen laihtunutkin ja tullut rumaksi. Toivoisin niin, että tulisit minua katsomaan, mutta pelkään, kun olen tällainen…

Mutta tule sentään. Ei sinun tarvitse arkailla äitiä, hän tietää kaikki. Kuumehoureissani olen puhunut niin paljon, että hän arvasi. Ja vihdoin minä tunnustin hänelle, että sinua rakastan. Äiti suuteli minua ja itki. Hänkin pitää sinusta, kaikkienhan sinua täytyykin rakastaa.

Tule, hyvä Vilho. Uhraa muutama minuutti minulle. Ajatteles, että pitkät päivät makaan sängyssäni ja hetki hetkeltä koetan arvailla, mitä sinä milloinkin teet. On niin kauan siitä, kun viimeksi näin sinut, että kuolen ikävään, ellet tule. Hyvästi…

Päivä päivältä oli kulunut, eikä Filosoofi ollut noudattanut pyyntöä. Hän ei mitenkään saanut sitä tehdyksi. Olihan jo itsessään sopimatonta käydä tervehtimässä nuorta tyttöä, joka makasi sairaana vuoteellaan. Ja hyvä isä! Pormestarin rouvahan tiesi kaiken. Mitenkä olisi koulupoika kehdannut mennä tapaamaan rakastettuaan äidin nähden!

Filosoofi oli vain lähettänyt kukkia ja kirjottanut. Mutta tuskallista hänen oli ollut. Entäpä jos hän oli aiheuttanut uuden taudinpuuskan? Miksei hän heti ollut vienyt Helviä sisälle, kun kerran näki, miten tyttöä palelti, ja tiesi, miten heikko hän oli? Miksi hän oli antanut itsekkäille onnenpyyteille valtaa? Nyt sai Helvi kenties elämällään maksaa tuon lyhyen hetken hurman…

Tuli yhä pimeämpi. Tähtiä alkoi jo erottaa kuulakan taivaan sinestä. Vaistomaisesti katsoi Filosoofi kelloaan. Se läheni kuutta. Hän siveli kädellään otsaansa, ja kiusallinen tunne ilmaisi hänelle, että hänen oli mentävä jonnekin. Tosiaan! Sundberghan se tänään oli ottanut ylimääräisen fysiikantunnin, näyttääkseen pimeässä muutamia sähkökokeita.

Filosoofi nousi ja meni eteiseen ottamaan vaatteitaan. Ovikello soi… Pormestarin palvelijatar toi kirjeen. Filosoofi katsoi osotetta: se oli hänelle, vieraalla käsialalla kirjotettu.

'Tyttäreni on kovasti sairaana ja pyytää saada Teitä tavata.
Olen Teille suuresti kiitollinen, jos voitte heti tulla.

Tuska puristi Filosoofin sydäntä. Hän ei epäröinyt enää, vaan riensi suoraa päätä pormestarille.

Rouva otti hänet ystävällisesti vastaan, puristaen lämpimästi ujostelevan ja hämmentyneen pojan kättä. Filosoofista tuntui kaikki kummalliselta, kuin unennäöltä. Tuskin hän huomasikaan, että hänet johdettiin parin huoneen läpi. Muuan ovi aukeni, ja hänet työnnettiin lempeästi puolihämärään huoneeseen. Sitten ovi jälleen painui hiljaa kiinni…

Oli jo laskettu uutimet. Pienellä pöydällä paloi yölamppu valaisten heikosti valkean vuoteen. Sairaan tiheä hengitys tuskin kuului. Hän makasi silmät ummessa, hiukset riippuen valtoimina kiharoina ohimoilla. Punaiset täplät hehkuivat laihtuneilla poskipäillä, pitkien ripsien juovat kaareutuivat tummina, ja toinen käsi lepäsi lumivalkeana peitteellä, joka rinnan kohdalla hiljaa kohoili…

Filosoofi arasteli; pitkän aikaa seisoi hän ovensuussa liikkumattomana, tietämättä mitä tehdä. Vihdoin hän läheni, varpaillaan hiipien, ja tarttui Helvin käteen… Sairaan syvällepainuneet silmät aukenivat; niiden lasimainen kiilto tuotti Filosoofille tuskaa. Sitten ne jälleen sulkeutuivat; valkeat, polttavat sormet puristivat heikosti nuorukaisen kättä.

Filosoofi istuutui tuolille sängyn viereen, yhä pidellen Helvin kättä omassaan. Häntä ahdisti. Hän koetti puhua jotakin, mutta oma äänensä pelästytti häntä tässä hiljaisuudessa. Kului pitkä hetki… Toisesta huoneesta erottausi heikosti joitakin ääniä… Jälleen tyttö avasi kuumeiset silmänsä ja tuijotti rakastettuunsa…

Filosoofi kumartui suutelemaan Helvin hiuksia. Ja yhtäkkiä kiersi tyttö intohimoisesti kätensä nuorukaisen kaulaan, suuteli häntä rajusti ja puristi huohottaen rintaansa vasten. Hän tuntui saaneen kaikki voimansa takaisin ja kuiskasi kiihkeästi:

Helvin hurja kiihko pelotti Filosoofia. Noiden suurten silmien kummallisessa hehkussa oli jotakin kammottavaa… Äkkiä tyttö hellittikin otteensa. Hänen päänsä vaipui jälleen tyynylle ja taipui taaksepäin. Hengitys näytti kokonaan salpautuneen, leuka vavahteli, kasvot tulivat veripunaisiksi, ja puoliavointen luomien raoista näkyi vain valkuaiset. Sitten jonkinlainen kouristus valtasi hänet. Pää taipui vielä enemmän taaksepäin, keskiruumis kohosi vuoteesta, harallaan olevat sormet puristivat rintaa, kurkku korisi… Vähitellen huulet sinertyivät ja kasvot tulivat kalmankalpeiksi.

Filosoofi tuijotti kauhuissaan sairasta. Hän nousi, peräytyi pari askelta, syöksyi jälleen vuoteen luo ja tarttui tytön käteen.

— Helvi! uudisti hän, tuntien ikäänkuin kivisen käden painavan rintaansa… Kauan aikaa katseli hän ajatuksettomana tytön liikkumattomia kasvoja, jotka näyttivät harmahtavilta. Kaulavaltimo ei enää tykyttänyt. Kuolemantuskassa painoi nuorukainen korvansa Helvin rintaa vasten: sydän ei sykkinyt enää…

Filosoofi juoksi ovelle, mutta pysähtyi kuitenkin hengittäen raskaasti. Sitten hän hoippui toiseen huoneeseen, kasvot vääntyneinä ja kalpeina. Rouva istui salissa. Filosoofi pysähtyi hänen eteensä, verettömät huulet liikahtelivat, mutta sanoja ei syntynyt. Yhtäkkiä hän tarttui Helvin äidin molempiin käsiin, puristi niitä niin kovasti, että rouva oli parkaista, suuteli nopeasti kumpaakin, syöksyi eteiseen, otti vaatteensa ja meni…

Kun Runoilija tuntia myöhemmin tuli tapaamaan ystäväänsä, istui tämä nojatuolissa, pää riippuen rinnalla. Huoneessa oli pimeä; vain katulyhdyn kalpea valo virtasi sisään ikkunasta. Siitä huolimatta näki Runoilija, kuinka riutuneet hänen toverinsa kasvot olivat.

— Etkö tullut tunnille? Susi kysyi sinua. Otettiin sellaisia sähköiskuja, että vieläkin tuntuu jäsenissä.

Filosoofi ei vastannut, tuskin hän kuulikaan. Välinpitämättömänä ja tylsänä hän tuijotti eteensä.

— Helvi kuoli äsken, vastasi Filosoofi vihdoin, niin raukeasti ja tyynesti, että kylmät väreet karmivat hänen toveriaan. Runoilija ei osannut sanoa mitään. Hän jäi mykkänä seisomaan tuijottaen ystävänsä kasvoihin. Pitkään aikaan ei pimeästä huoneesta kuulunut hiiskahdustakaan.

Yhtäkkiä Filosoofi purskahti kuin nyyhkyttämään. Hän nieli jotakin, monta kertaa, ja hänen hartiansa vavahtelivat. Runoilijalle teki pahaa, hän luuli ystävänsä itkevän. Mutta ei. Ei Filosoofi itkenyt. Jotain muuta se oli, kyyneletöntä nyyhkettä, herra ties mitä, ehkäpä vain köhähtelyä… Hän yritti nousta, mutta horjui ja paneusi sohvalle pitkäkseen…

— Käännä vähäsen sitä… varjostinta, tiedäthän, pyysi Filosoofi hiljaa.

Runoilija asetti valon niin, ettei se kiusannut hänen ystäväänsä, ja istahti sitten sohvan reunalle, katsellen lepäävää, joka oli ummistanut silmänsä ja hengitti kovin harvaan…

Kului puoli tuntia. Filosoofi nukkui raskaasti; hänen toverinsa hiipi hiljaa ulos…

— Paalanen oli poissa eilen, sanoi hän. Filosoofi nousi. Hän oli kalpea ja väsyneen näköinen. Koko luokka tiesi, mitä oli tapahtunut, vaikkei kukaan ollut hennonut siitä asianomaiselle huomauttaa.

— Mistä syystä? kysyi Susi äreästi, tyytymättömänä tuollaiseen lakoonisuuteen.

— Vai niin! Pahoinvointia, sairautta. Mutta se on hyvin merkillistä pahoinvointia. Mies on eilen kolmen aikana koulussa, kuudelta kipeä ja tänä aamuna kello kahdeksan taas terve kuin pukki.

Filosoofi vaikeni. Runoilija sävähti pahaaennustavan punaiseksi. Hänen mielestään olisi jokaisen pitänyt nähdä jo hänen toverinsa kasvoistakin, ettei tämä ollut terve.

— Herra saa suoda anteeksi, jos sellainen sairaus epäilyttää, jatkoi
Susi pilkallisesti.

— En ole kysynyt Sahralta mitään, ärjäisi Sundberg iskien nyrkkinsä pöytään. Syntyi hiljaisuus.

— Ei minun tapoihini kuulu jäädä suotta pois koulusta, sanoi Filosoofi hillitysti. Hänen äänensä värisi loukkauksesta.

Tunti kului painostavan mielialan vallitessa. Runoilijalla oli täysi työ estäessään vihaansa kuohahtamasta. Filosoofi tuijotti tarkkaamattomana pulpettiinsa; hänestä kaikki oli yhdentekevää.

— Nyt, pojat, Susi teki sellaisen tempun, joka on kalliisti maksettava. Hyi saamari! Ruveta epäilemään Filosoofia.

— Mitäs tyhjiä, sanoi Filosoofi väsyneesti. — Saanhan minä tuoda todistuksen.

— Niin tuotkin, kivahti Runoilija. — Ja tuot sen sellaisen, että tuntuu. Minä kirjotan sen itse, ja luokka saa sen hyväksyä.

Sairaustodistuksen konsepti tehtiin ja hyväksyttiin suurustunnilla.
Filosoofi kirjotti sen puhtaaksi; iltapäivällä se oli jo valmis.

— Tästä ei seuraa mitään hyvää, pojat. Olihan Sudella oikeus vaatia minulta todistusta, sanoi hän.

— No nythän sinä sen hänelle viet! huudahti Runoilija. — Mutta mitenkä sait isäsi kirjottamaan alle?

— Isänikö?… joka luottaa minuun sokeasti. Sanoin, että tämä on sairaustodistus. Hänellä oli kiirettä ja hän työnsi nimensä alle, katsahtamattakaan sepustukseen.

— Tulenko minä airueksi, ääneen lukemaan sinun dokumenttisi? kysäisi
Pelle.

Filosoofi oli jo menossa. Kun Sundberg oli opettajain huoneesta tullut hänen puheilleen, sanoi hän:

Värihäivähdys kulki yli Sundbergin kasvojen, kun hän avasi virallisen arkin, ja alkoi lukea.

'Sairaus-todistus Vilho Armas Paalaselle, … lyseon seitsemännen luokan oppilaalle, joka kuluvan vuoden helmikuun 19 päivänä on ollut poissa ylimääräiseltä fysiikan tunnilta.

Katsoen siihen, että fil. maisteri K.A. Sundberg on nähnyt parhaaksi epäillen suhtautua oppilas V.A. Paalasen suusanalliseen vakuutukseen sairaudestaan; sekä silmällä pitäen sitä seikkaa, että erinäiset pykälät koulun laillisissa järjestys-säännöissä määräävät itsekunkin sairastuneen oppilaan tuomaan kirjallisen, lääkärin, vanhempain, taikka holhoojain oikeaksi todistaman selonteon taudistaan, sen laadusta, ynnä niistä esteistä, joita se hänelle ylitsepäätänsä tuottanut on; kuin myöskin huomioon ottaen sen asianhaaran, että ylimalkaankin, ja eritoten muutamissa epäilystä herättävissä tapauksissa, tällainen todistus sangen oikeuden-vaatima ja väärinteon harjoitusta ehkäisevä on; todistetaan täten, että yllämainittu oppilas Vilho Armas Paalanen, vaikkakaan ei ole turvautunut lääkärin apuun ja niin ollen on pakoitettu olemaan lääkärin virallista todistusta paitsi, kuitenkin on kysymyksenalaisena ajankohtana, kuluvan vuoden helmikuun 19 päivän iltana, kello kuuden tienoissa, tuntenut siksi suurta ruumiillista pahoinvointia ja väsymystä, kuin myöskin henkistä herpoutumista ja velttoutta, elikkä, sanalla sanoen, ollut terveydentilaansa nähden siksi normaalista poikkeava, ettei hänen poisjääntiään opetustunnilta ole yksinomaan pidettävä olosuhteiden pakoittamana, vaan myöskin hänen yleiselle hyvinvoinnilleen, vastaiselle menestymiselleen ja kaikinpuoliselle kehittymiselleen sangen suotavana ja ylitsepäätänsä aivan välttämättömänä, joten ei voitane katsoa hänen tässä suhteessa rikkoneen voimassa-olevien järjestys-sääntöjen tätä seikkaa koskevia pykäliä, eikä ylimalkaankaan antaneen itseänsä laittomuuden harjoittamiseen syypääksi tässä suhteessa.

Filosoofi nousi paikaltaan seuratakseen luokan esimiestä, joka vakavin askelin astui hänen edellään kansliaan.

Maisteri Sundberg seisoi pöydän vieressä rummuttaen sormillaan ja pahaenteisesti hymyillen.

— Se on sopimatonta, loukkaavaa asianomaiselle opettajalle, sanoi rehtori tyytymättömänä.

— Miksi ovat rakenne ja sanamuoto tällaiset? pisti Sundberg ärtyisenä väliin.

— Onko maisteri tyytymätön sanamuotoon? Vakuutan, etten osaa parempaa lakikieltä; meille ei opeteta sitä koulussa. Eikä meille ole annettu minkäänlaista mallia, jonka mukaan kirjottaisimme todistuksemme, selitti Filosoofi hillitysti, hämmästystä teeskennellen.

Sundberg otti raivoissaan laatikosta pienen paperipalan; se oli joku vanha sairaustodistus.

— Miksei tämä voi olla tuollainen? kysyi hän äreästi, osottaen ensin
Filosoofin antamaa arkkia, sitten äsken ottamaansa paperiliuskaa.

— Sitä en voi sanoa. Pyydän anteeksi, mutta yhtä mahdotonta on maisterin vastata, jos minä kysyn: miksei tuo ole tällainen?

— Ei missään tapauksessa. Tahdoin vain osottaa, että kysymys oli mielestäni väärin asetettu.

— Kieroilla Paalanen kyllä osaa, mutta ei se nyt auta. Kaksi tuntia tulee, että napsahtaa, ja käytöksen alennus… No, mitäs nyt sanotaan?… Tässä on päiväkirja.

Filosoofi katsoi rehtoriin, joka kohautti hartioitaan, ikäänkuin osottaakseen, ettei hän asialle mitään mahda; sitten hän luki. Päiväkirjassa oli todellakin kahden tunnin istuntomääräys "sopimattomasta esiintymisestä opettajaa kohtaan".

— Pyytäisin selitystä. Todistuksen tähdenkö minua rangaistaan? kysyi
Filosoofi alakuloisena.

— Ei rangaistuksestani ole mitään hyötyä, ellen saa tietää, miksi se on annettu. Mikä kohta todistuksessa katsotaan loukkaavaksi? kysyi hän nöyrästi.

— Yksityisissä sanoissa ja lauseissa ei kylläkään ole juuri sanottavaa, mutta kokonaisuus, yleissävy on sopimaton.

— Oman ymmärrykseni mukaan ei minua tästä pitäisi voida rangaista missään tapauksessa. Alla on isäni nimikirjotus. Minä olen siis toiminut isäni sihteerinä. Kun päämies on hyväksynyt sihteerinsä kirjotuksen, ei tietääkseni jälkimäistä voida rangaista… Mutta isäni puolesta minä mielelläni istun, koska maisteri Sundbergin kunnia vaatii hyvitystä.

Sundberg hymyili ivallisesti, viittoili ykskaikkisesti kädellään, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: puhu, puhu vaan, poikani, ja lähti tunnilleen.

— Maisteri Sundberg epäili minua, epäili suotta, sillä minä en ole koskaan hänelle valehdellut.

— Aavistan, että koko luokka on takanasi, sanoi rehtori pudistaen päätään miettiväisenä.

YLIOPPILASKIRJOTUKSET.

Maaseutukaupungin pienipiirteisessä elämässä olivat ylioppilaskokelaat sangen keskeisiä henkilöitä. Helmikuun lopussa he olivat päättäneet varsinaisen koulunkäyntinsä, pitäneet penkinpainajaisensa, ja nyt kulkivat he kadehdittavina vapaaherroina pitkässä rivissä katuja, ymmärsivät hillitysti pöyhkeillä ja esiintyä mahtipontisesti kahviloissa. Mutta vaikka he tekeytyivät huolettomiksi ja lauloivat itsetietoisina:

niin levoton jännitys piti heitä vallassaan. Ylioppilaskirjotusten aikana he olivat kuin kuumeessa, ruoka ei heille maistunut, eikä koko ympärillä oleva maailma heitä vähääkään liikuttanut.

Toisin oli seitsemännen luokan laita. Sen ilo oli paljoa todellisempaa. Vaikka sekin otti osaa kirjotuksiin, niin kokeilla oli enemmän harjottelun leima, eikä niillä ollut niin ratkaisevaa merkitystä. Tärkein seikka oli se, että koekirjotusten välipäivät saatiin olla koulusta poissa, joten Monte Carlo ei suinkaan kylmille joutanut.

Monte Carlon hirmuinen emäntä, akka harvahammas ja rehti, kohenteli hiillosta, hanko väkevissä käsissään. Muutamia poikia oli jo saapunut, mutta Pankkiiri itse luki vielä sanomia.

— Ähä, totta siinä tarkenette, touhusi eukko. — Joko ma panen pellin kiinni?

— Hyvänen aika, älkää nyt toki. Vielähän siellä on kekäleitä. Sauhuun ja häkäänhän te meidät tapatte, ehätti Jokinen sanomaan.

— Jos vaan… ainapa teillä muutakaan on, mutisi akka kopsien poikien taskuja. — Niin, arvasinhan, ei tippaakaan enää koskaan, ei saa vanhakaan sydäntään lämpimäksi… Ääh, toukat! Ei jouda nenä enää irti kirjan lehdiltä. No sepäs!

— Sinunkin naamasi on aina niin totinen kuin Tinnilän vaarin tallukka, Vilosohvi, vai mikäs sinä olet. Kirjoja kainalo täynnä ja povitasku tyhjä… No tiesinhän! Johan nyt on kumma.

— Täyttäkääs tuosta piippunne, sanoi Filosoofi ojentaen eukolle laatikon, joka sisälsi erinomaista tupakkaa.

— Hm, mitähän tuokin on olevinaan?… sammaleita… Vai yhdessä sitä nyt luetaan, hohhoi. Mutta päntätkää vaan päähänne, parempi se taitaa ollakin, pois minäkin lähden. Kai maar ne maisterit teitä kovasti kuranssaavat?… Pois menen, "Taavetin huoneen herraa" lukemaan… Pane pelti kiinni heti, kun kekäleet ovat palaneet, tiedä se.

Mutta kovinpa oli Monte Carlon elämä muuttunut sen jälkeen kuin "koko kansa oli tullut raittiiksi", kuten Pelle sanoi. Perin harvoin sinne enää tultiinkaan, eikä ohjelmaa tahdottu saada huvittavaksi, kun kortitkin oli heitetty pois. Pelipankkia pidettiin nyt jonkinlaisena kertauspaikkana, jossa tärkeimpien kirjotusten ja kokeitten edellä käytiin läpi pääkohdat oppikirjoista. Puheenjohtajan paikalle oli siirtynyt Runoilija, joka muutenkin jälleen hallitsi luokkaa, kun Filosoofi oli muuttunut hiljaiseksi ja alakuloiseksi.

— Pojat! Eikö totta? Me emme järjestä mitään avustussuunnitelmaa ylioppilaskirjotusten varalle. Eihän meille ole niin tärkeätä, läpäisemmekö niissä, mutta mukavaa on itsekunkin koetella voimiaan. Pelaamme rehellistä peliä — lukuunottamatta tietysti matematiikkaa, josta jo on sovittu.

— Huomenna on ensimäinen ylioppilaskoe: ruotsin kirjotus. Palautanpa siis muistiinne tärkeimpiä kohtia kieliopista, sanoi hän.

Oli omituista nähdä poikien, jotka ennen olivat laulaen heiluttaneet punssilaseja, nyt istuvan totisin naamoin viisauttaan lisäämässä. Tilan ahtauden vuoksi otti Harjanne Rannan Martin polvilleen, Seppänen huojutti ruumistaan, ja Pelle sauhutteli kuin veturi.

Mutta tarkkaavaisuus tuntui ajan kuluessa laimenevan. Yksi ja toinen alkoi tehdä kärsimättömiä liikkeitä. Pelle ravisteli tuhkaa vierustoverinsa niskaan ja sai etusormipistoja korvaukseksi.

— Jos infinitiivi seuraa suomenkielen passiivia, on man sanaa aina käytettävä, selitti Runoilija hehkuva puna poskipäillä.

Jälleen jatkui esitys rauhassa hetkisen. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi.

Pelle se oli, joka sillä tavoin hyräili, ja Harjanne yhtyi häneen matalalla bassollaan.

— Eihän tästä tule mitään, murahti Runoilija rypistäen kulmiaan ja teeskennellen suuttumusta.

— Mutta yhä useampi ääni oli yhtynyt alottajiin, ja pian kajahteli
Monte Carlon muistorikas laulu yhdentoista miehen voimalla.

Kun oli päästy loppuun, vetäisi Ström uuden korttipakan taskustaan, heitti sen pöydälle ja huudahti:

— Tuossa on teille kielioppia!… Ottakaamme oiva norri. Takaanpa, että joka miehen järki on huomenna terävä kuin partaveitsi.

— Ei, pojat! Ennemmin sitten kävelemään raittiiseen ilmaan, sanoi
Runoilija.

— Näes… katsohan… minulla on ollut niin vähän aikaa sitä harrastaa… Jos sattuisin saamaan ehdot, niin kesällä en mitenkään ehdi…

— Ajattelin pyytää sinua, jos viitsit, pänttäämään päähäni sitä kielioppia… nyt kun Monte Carlossakaan ei lukemisesta tule mitään. Olenhan minä sitä itsekin viime aikoina vähän tutkinut, mutta sinä osaat niin hyvin kaivaa pääkohdat esille… Kun läpäisisin ylioppilaskirjotuksessa, niin kaiketi Björk päästäisi.

— Mielellänihän minä… Ehkä teen muutakin, kunhan mietin, vastasi
Runoilija.

Abiturientit kirjottivat juhlasalissa, mutta seitsemäs luokka siirrettiin suureen ensi luokkaan, missä heidän pulpettinsa voitiin hajottaa noin parin metrin päähän toisistaan. Heidän ei annettu arvalla ratkaista istumapaikkojaan, kuten ylioppilaskokelaiden, vaan opettajat määräsivät ne harkintansa mukaan.

Pelle joutui aivan eteen, ja Ström sekä Seppänen lähelle häntä.
Filosoofi oli kaukana nurkassa, ja Runoilija oli siirretty syrjään,
koska oletettiin hänen tekevän auttamisyrityksiä; hänen edessään istui
Martti Ranta, hiljainen mies.

Kokeet eivät itsessään tarjonneet mitään niin erikoista. Alussa oli tietenkin kaikki hieman outoa. Tuntui juhlalliselta työskennellä kahden opettajan valvonnan alaisena, eikä juuri kukaan muistanut syödä eväitään, vaikka niitä oli runsaasti varattu. Kahvi, jonka asianomainen opettaja tarjosi, juotiin kiireesti, ja kuusi tuntia kului ahkerassa työssä. — Äidinkielen kirjotuksessa oltiin jo vapaampia. Pelle, joka tuntien heikkoutensa oli lukenut puolittain ulkoa suuren määrän aineita, söi ensin vahvasti, harkitsi levollisesti, tuhri lyijykynällä ykkösen otsaansa ja kääntyi luokkaan päin, osottaakseen minkä aineen oli valinnut. — Ei matematiikkakaan tuottanut rettelöitä, vaikka se piti poikia suuressa jännityksessä; vasta saksankielen kokeessa tapahtui pieni yllätys.

Runoilija oli ahkerasti kirjottanut eväspussiensa suojassa. Hänen poskensa hehkuivat, eikä hän näyttänyt joutavan edes vilkaisemaan sivulleen. Vallitsi syvä hiljaisuus, vain silloin tällöin paperi jossain kahahti, tai maisteri Ringblom astui takaseinän luona pari harvaa askelta. — Björk istui kateederilla lukien.

Runoilija raotti varovasti taskuaan… Tuokion kuluttua räpytteli varpunen ikkunassa pyrkien vapauteen. Kaikkien huomio kohdistui siihen… Samaan aikaan lensi paperipallo Runoilijan kädestä Martti Rannan avonaiseen pulpettiin…

Opettajain harkinnan lopputulos oli se, että varpunen oli lentänyt sisään avonaisesta venttiilistä.

— Pelkäsinhän minä, mutta hyvin se kävi… Älä kuitenkaan viitsi sanoa toisille. Koetan harrastaa tästä lähtien saksaa. Minulla on nyt enemmän aikaakin, kun äiti on terve.

Runoilija meni sisään, ja Martti lähti hiljalleen astuskelemaan. Kuun kapea sirppi loisti korkealta, selkeältä taivaalta. Sen säteet leikkivät kimmeltäen jääpuikoissa, jotka päivällä olivat tippuneet. Ilma oli ihmeen raikas ja tyyni.

Martti ehti jo syrjäiselle kotikadulleen, kun hän huomasi yksinäisen olennon kulkevan edellään. Vartalo ja käynti näyttivät kovin tutuilta… Lyhdyn valopiirissä Martti näki selvemmin ja tunsi Filosoofin.

— Minnekähän Filosoofi nyt; hän ei mennytkään kotiin? Olisikohan hänellä minulle asiaa? ajatteli Martti jouduttaen askeleitaan.

Mutta ei. Ei Filosoofi poikennut Rannan asuntoon, hän jatkoi matkaa.
Martti tuli uteliaaksi ja seurasi häntä, tahtomatta erityisemmin
vakoilla… Filosoofihan kääntyi maantielle… Heikko aavistus heräsi
Martin mielessä, hän seurasi yhä toveriaan.

Filosoofi poikkesi syrjätielle, avasi hautuumaan portin ja kulki muuatta käytävää. Hän pysähtyi suuren hautakiven luo, jonka kullatut kirjaimet loistivat kuutamossa, ja jäi tuijottamaan suoraan eteensä…

Kuusten pimeässä varjossa hiipi Martti hänen lähelleen. Filosoofin kasvot näyttivät valjuilta, ja tumma synkeys silmien alla ikäänkuin suureni. Hän seisoi liikahtamatta. Kymmenisen minuuttia kului ihmeellisessä hiljaisuudessa. Huurre kimalteli ristien pinnoilla, ja hautakivet loivat kummallisia varjoja hangelle… Sitten Filosoofi kääntyi ja palasi yhtä hitaasti kuin oli tullutkin…

— Helvi Granin hauta, kuiskasi Martti itsekseen, uskaltamatta liikahtaa kätköstään.

RATKAISEVAT TUNNIT.

Lumet sulivat ja juoksivat lirisevinä puroina järveen, jonka jäät tuuli lakaisi pois. Paisteisille rinteille kasvoi vuokkojen kirjava joukko, ja kanervaisilla harjuilla avasi kaino vilukukka teräinsä valkean maljan. Puut alkoivat vihertää, aurinko loisti lämpimästi houkutellen ulos; päivät pitenivät. Tuli kevät.

Mutta työ koulussa kävi yhä ankarammaksi. Kertailtiin vuoden oppimääriä. Kokeet kävivät yhä vaikeammiksi. Ja poikia laiskotti niin sydämen pohjasta.

Harjanne murahteli pahatuulisena ja luki välitunneilla läksyjään. Filosoofi oli yhä surumielinen, ja Runoilija näytti tulleen yhtä alakuloiseksi kuin joulun aikaan. Ström käveli puotineitosten seurassa keväisissä metsissä. Pelle makaili radan syrjänteellä, selkä kuumaa hietaa vasten, ja luki historiaa. Hänen vieressään noitui Jäntti aikansa vähyyttä, nyt kun merkkikauppa oli niin hyvässä käynnissä. Ainoastaan Rannan Martti ahersi väsymättömällä tarmolla.

Silloin alkoi levoton jännitys entistä enemmän kiusata poikia. Oli vielä kestettävä ankara kiirastuli, maisteri Sundbergin kuuluisat ja pelätyt kertaustunnit. Kahdessa erässä läpikäytiin koko vuoden kerrattu oppimäärä. Kummallakin kerralla tuli kyselyn kestää kaksi tuntia peräkkäin, ja jo ennestään tiedettiin, että näillä suurkertauksilla oli ratkaiseva merkitys. Tällainen tenttiä muistuttava kuulustelu oli aina herättänyt kammoa, mutta eritoten oli nyt syytä pelkoon.

Sillä poikien kostosuunnitelma oli tähän asti kutakuinkin onnistunut. Strömillä, Puhakalla ja Seppäsellä oli lukukauden kokeissa arvosanoja, jotka kohosivat kohti loppua. Heidän oli onnistunut luovia pikkukertausten läpi ilman suurempia kompastuksia, ja Sundberg oli silloin tällöin kehaissut heitä. — Toisin oli Runoilijan, Tenun ja Filosoofin laita. Kokeissa pelkkiä ala-arvoisia numeroita, eivätkä he tunnilla osanneet juuri mitään.

Yhä useammin kysyttiin Runoilijalta, joka oli ottanut ratkaisevat tunnit vastuulleen, mitenkä hän aikoi niistä suoriutua. Mutta hän ei ollut halukas selittämään salaisuuttaan, vaan vastasi vältellen:

Levottomuus kasvoi yhä. Mitä aikoi Runoilija tehdä? Entäpä, ellei hänen suunnitelmansa onnistuisikaan? Tuskinpa hän oli niin varma itsestään, hänhän oli viime aikoina taas tullut niin masentuneeksi.

Pojat astuivat luokkaan levottomina ja epätietoisina. Ström teeskenteli iloisuutta, mutta ei voinut salata pelkoaan, Puhakka oli totinen ja Seppänen aivan kalpea. Alettiin epäillä Runoilijaa. Hän näytti olevan sairas ja masentunut; kasvot olivat väsyneet, ja sameat silmät verestivät. — Ainoastaan Filosoofi tiesi, että tuo kaikki kuului asiaan.

— Jos minä tunnilla lähden ulos, niin joka mies seuraa minua, muistakaa se, sanoi Runoilija raukeasti, vaipuen jälleen velttoon uinailuunsa.

Sundberg tuli. Hän oli ankaran ja vakavan näköinen ja otti juhlallisesti esiin mustan kirjansa. Ennestään tiedettiin, että hän kysyi kirjainjärjestyksen mukaan, ja siihen oli Runoilija perustanut juonensa.

Pelle seurasi kehotusta, sai cosini-väittämän todistaakseen ja selvisi siitä hyvin. Seurasi Harjanteen vuoro; hänkin suoriutui tehtävästään. Jokinen sotki hiukan, ja Jäntti seisoi alussa kuin puusta pudonnut, mutta muisti yhtäkkiä ja ratkaisi loistavasti probleeminsa.

Paalanen kutsuttiin esiin; hän sai todistaakseen vaikeanlaisen teoreemin. Filosoofi piirsi epäröiden kuvion, pyyhki sen pois ja piirsi uudelleen; käytävästä kuului sekavaa melua, toiset luokat pääsivät välitunnille. Hän alkoi hitaasti, lasketteli keskivaiheilla päin mäntyyn, oli huomaavinaan virheen, hätääntyvinään, ja alotti alusta. Kului neljännestunti, eikä todistuksesta kuitenkaan tullut mitään.

— Ei käy, huomautti Sundberg kuivasti, tehden merkinnän muistikirjaansa. — Puhakka. Puhakka vaaleni, nousi hitaasti, sai kuitenkin hillityksi itseään sen verran, ettei kääntynyt katsomaan Runoilijaan, ja meni taululle. Hänen sydämensä pamppaili ja ääni värisi, sillä hänellä ei ollut aavistustakaan väittämästä…

Yhtäkkiä kuului kummallinen huuto luokalta. Sundberg säikähti. Runoilija seisoi pulpettinsa ääressä kalpeana kuin vaate ja tuijotti muurin nurkkaan, vartalo hieman eteenpäin kumartuneena, kasvot kauhun vääristäminä. Hänen silmänsä olivat luonnottoman auki, ja hän värisi kuin horkkatautinen. Sitten hän huusi uudestaan ja lähti hoippuvin askelin juoksemaan. Filosoofi riensi hänen perässään, Sundberg seurasi häntä pelästyneenä, koko luokka ryntäsi päätäpahkaa käytävään.

Koko luokka syöksyi ulos. Runoilija kiiti pihan poikki, kääntyi palokujalle ja painui avaraa peltoa myöten metsään päin. Pojat seurasivat parhaansa mukaan hänen kintereillään, etunenässä Pelle ja Martti Ranta.

Metsänreunassa, jonne koululta hyvin näkyi, kaatui pakenija ojaan. Kun toiset ehtivät hänen luokseen, sanoi hän nauraa hihittäen:

— Sinä vallan kauhistutit meitä, huudahti Pelle. — Tämäkö sinun juonesi olikin?

— Jukraviti, kuinka olit luonnollinen. Minäkin säikähdin, vaikka tiesin. Sinä olit kalpeakin kuin ruumis, intoili Filosoofi.

— Minä olinkin ihan sairas jännityksestä. Silmäni kirvelevät vieläkin sipulista. — Mutta kantakaahan nyt minua, pojat, hiljaa ja varovasti. Näette, että tahdon ruhtinaallisen palkan. Ei sitä niin vain matkata kilometrin taivalta toverien käsivarsilla… No, Ström, Puhakka ja Seppänen, yrittäkäähän nyt parhaanne! Tähän toimitukseen ei panna toisia miehiä sijastanne.

Koulun pihamaalla odottivat tulijoita Sundberg ja rehtori, jonka edellinen oli hakenut. Runoilija laskettiin nurmikolle, hän huohotti raskaasti ja pyysi vettä. Hän oli todellakin sairaan näköinen, ja verestävien silmien katse oli harhaileva.

— Ei minun mikään… Mutta pyörryttää niin, vastasi Runoilija heikolla äänellä, kohoten istumaan ja tarttuen otsaansa.

— Hankkikaa hevonen. Hänet pitää viedä kotiin ja kutsua lääkäri, määräsi rehtori.

— Kyllä minä jaksan kävellä, sanoi Runoilija yrittäen nousta. Samassa hän horjahti Filosoofin syliin.

Iltapäivällä kävivät rehtori ja Sundberg sairasta tapaamassa. Runoilija oli pitänyt varansa; hän lepäsi vuoteellaan, jonka vieressä oli tuoli lääkepulloineen.

— Ei erityisempää, heikkoutta vain… Tuota hän minulle määräsi, vastasi Runoilija osottaen lääkepulloa.

— En minä tiedä, enkä oikein muistakaan, olin sekaisin… Luin yöllä matematiikkaa kahteen asti. Sitten osui käsiini Lagerlöfin "Aarne herran rahat". En malttanutkaan keskeyttää, vaan luin loppuun yhtä päätä enkä enää saanut rahtuakaan unta… Siellä luokassa minusta ihan näytti, kuin olisi muurin raosta alkanut virrata verta.

— Ei pidä valvoa, sanoi rehtori. — Sinä olet ollut koko talven niin väsyneen ja heikon näköinen. Johan minä siitä kerran huomautinkin.

— Sinähän olet täydellinen hurjimus, kun rupeat, intoili Puhakka. —
Tunti meni Sudelta että hurahti, ja minä pelastuin.

— Jätä se vaan minun huolekseni, vastasi Runoilija. — Ja tiedättekö, pojat. Minä ajan teidät nyt pois, sillä tahdon nukkua. Valvoin tosiaankin koko viime yön näyttääkseni väsyneeltä. Luin "Taistelua Roomasta".

Maisteri Sundberg astuskeli opettajain huoneen suuren pöydän ympäri, miettiväisenä poltellen paperossiaan. Oli jälleen kertaustunti edessä. Hän tutki huonotuulisen näköisenä muistikirjaansa. Sangen merkillistä. Kolmella oppilaalla, jotka ennen olivat olleet parhaita luokallaan, oli nyt auttamattomasti ala-arvoiset kokeet, eikä heidän tuntiosaamisestaankaan ollut mitään hyvää sanottava. Maisteri piti ajatuksissaan seuraavan ankaran monoloogin:

— Tässä piilee ilkeyttä, juonia. Toiset ovat varsin tyydyttävästi edistyneet; miksi juuri nämä kolme, jotka muissa aineissa ovat kaikkein etevimmät, jäävät takapajulle? He tekevät kiusaa, uhmailevat, he luulevat, etten uskalla heitä reputtaa. Mutta siinä he erehtyvät. Neljä annan joka miehelle, ehdot, että paukahtaa, elleivät nyt erityisesti kunnostaudu… Ja Ström! Sellaiset kokeet, eikä mies osaa tunnilla juuri mitään. Saanut kenties apua, mutta kyllä minä nyt otan selvän, mitä hän tietää…

— Haloo!… On kyllä… Kotiinko? Ei se käy mitenkään laatuun, tunti alkaa juuri… Välttämätöntäkö? Onko rouva niin sairas?… Vai niin, hän pyytää. Mutta… Täytyy sitten tulla. Lähden aivan heti.

Maisteri veti päällystakin harteilleen ja lähti kiirein askelin asuntoaan kohti. Mikähän hänen vaimolleen oli tullut? Kun ei muistunut mieleen palvelustytöltä jo puhelimessa kysyä?

Mutta kovinpa hän hämmästyi, sillä päästyään eteiseen kuuli hän selvästi puolisonsa helakan naurun salista. Hän avasi oven.

— Oo! Tuletko sinä jo kotiin? Minä luulin sinulla vielä olevan tunteja? kysyi hänen vaimonsa iloisesti, kaataen kahvia tuomarinrouva Häggin kuppiin.

— Tämäpä merkillistä, hyvin merkillistä. Minulle soitettiin juuri, että sinä olit sairastunut ja tahdoit tavata minua. Minulla ei mitenkään olisi ollut aikaa, mutta sanottiin, että minun välttämättömästi piti tulla.

— Sepä hassunkurista! Mutta käyttäkää tilaisuutta hyväksenne ja juokaa kahvia meidän kanssamme.

— Älkää nyt toki noin lähtekö. Ehdittehän te vähemmälläkin kiusata koulupoika parkoja, jotka kuitenkaan eivät osaa mitään näin keväällä.

— Kuulehan. Minä en tätä ymmärrä. Mutta tunti sitten täällä kävi muuan nuorukainen, joka olisi tahtonut sinua tavata. Hän oli kovin pahoillaan, kun et ollut kotona, sanoi olevansa entinen oppilaasi ja jätti sinulle kirjeen. Se on työpöydälläsi. Odotahan, minä käyn sen noutamassa.

— Saahan olla kahvia, eikö totta? Minä soitan kupit… Eikö? No rouvanne kupista sitten, koska on niin kiire. Minä kaadan teille, puheli rouva Hägg herttaisesti hymyillen.

Tunnustan avoimesti rikoksen, joka syksystä saakka on ollut omallatunnollani. Entiset koulutoverini ovat sen takia joutuneet kärsimään, ja se on pahottanut mieltäni. Mutta minä en ole ennemmin uskaltanut puhua, sillä olen asunut kotonani ja pelännyt isääni. Onhan nimittäin hyvin todennäköistä, että tekoni tavalla tai toisella olisi joutunut isäni tietoon, ja voi minua silloin. Mutta nyt olen lähdössä merille, eikä minun enää tarvitse välittää mistään. Riennän siis keventämään sydäntäni.

Tarkotan rukoushetkeä, jolloin maan vetovoima pirstasi niin loistavalla tavalla erinäisiä kappaleita maisterin kunnioitettavaan päälakeen. Minä se olin, joka ensin hankin kananmunille tarvittavan potentsiaali-energian, viemällä ne parvekkeelle. Eikä maisterin tarvitse luulla, että mielessäni oli vähäisintäkään ilkeyttä. Sanotaanhan munanruskuaisen kasvattavan hiuksia, enkö siis olisi uhrannut muutamia pennejä entisen opettajani hyväksi. Kauppias sattui myömään minulle huonoa tavaraa, joten pyydän anteeksi, että tehdessäni hyvää maisterin päälle jouduin epämieluisella tavalla kiihottamaan maisterin hajuaistia.

Tumma puna oli kohonnut Sundbergin kasvoille. Suutuksissaan ja loukkaantuneena hän rutisti taskuunsa kirjeen, jonka törkeä muoto niin selvästi kuvasti kirjottajansa ilkeyttä. Seitsemäs luokka oli siis sittenkin viaton, sekin nolostutti.

Hän hörppi kahvinsa, ojensi rouva Häggille kätensä hyvästiksi ja riensi koululle. Päättäen hänen kasvojensa ilmeestä oli pojille tuleva tuima kuulustelu.

Mutta kun hän astui luokkaan, näki hän kummakseen, ettei siellä ollut ketään. Hän katsoi kelloaan. Se oli kuusi minuuttia yli puolen.

Sillä välin olivat pojat olleet kuin tulisilla hiilillä. Runoilija oli itsekin alkanut epäillä suunnitelmansa onnistumista, kertonut sen toisille, ja koko luokka oli joutunut jännittävän levottomuuden valtaan.

Heti kun tultiin välitunnilta, pantiin Seppänen vartioimaan ikkunan luo… Aivan oikein, Susi meni kuitenkin. Puhelin oli siis tehnyt tehtävänsä, ja helpotuksen huokaus kohosi monen rinnasta. Mutta viipyisikö hän tarpeeksi kauan? Järjestyssääntöjen mukaan oli oppilailla oikeus poistua, ellei opettaja tullut ennen puolta tunnille. Oli siis kysymys ajasta, sillä Sundberg asui lähellä.

Luokassa vallitsi täydellinen äänettömyys. Henki kurkussa seurattiin minuuttiviisarin kulkua. Yhä useampien nenä painui ikkunaan, vain harvat malttoivat pysyä pulpeteissaan. Seppänen oli kalpea ja hikoili, Puhakka huojutteli hermostuneesti ruumistaan, ja Ström koetti turhaan vihellyksellä peittää levottomuuttaan. Kukaan ei puhunut sanaakaan.

Kello oli viittä vailla, mutta yhä viipyi Sundberg. Minuutit tuntuivat ikuisuudelta…

— Kello on puoli, sanoi Runoilija vihdoin käheällä, hillityllä äänellä.

— Missähän maisteri Sundberg viipyy? kysyi Filosoofi vahtimestarilta ihmeen levollisesti.

Nopeammin eivät pojat olleet milloinkaan saaneet päällysvaatteitaan ylleen. Joka hetki pelättiin Suden tulevan. Teki mieli juosta, mutta viisainta oli kuitenkin huolettomuutta teeskennellen hiipiä takaovesta ulos.

— Hurraa, pojat! Myöhäistä on meitä enää kuulustella. Ylihuomenna meillä tosin vielä on matematiikkaa, mutta opettajien kokous on jo huomenna.

— Nähkääs, pojat, viisainta on olla varovainen. Jos Susi nyt on mies, niin varmasti hän ylihuomenna koskettelee munajuttua ja tunnustaa meidän viattomuutemme. Mutta saattaahan hän olla raukkamainen, niin ettei hiisku sanaakaan opettajille enemmän kuin meillekään. Ja siltä varalta minulla on toinen tunnustus tässä. Ellei Susi puhu mitään, toimitan tämän rehtorille; olenpa sen itse sanellut Niilo Soralle.

— Sanelitko sinä senkin kirjeen, jonka Susi sai? Millainen se oli? kysyi Pelle.

— En. Siitä en tiedä mitään. Mutta syytä on pelätä pahaa, jos saa päätellä Niilon kieroista viittauksista.

Pojat istuivat luokassa huolettomina, vilkkaasti keskustellen.
Kaikille suureksi hämmästykseksi astui maisteri Sundberg luokkaan.
Tervehdittyään ja kirjotettuaan päiväkirjaan sanoi hän kuivasti:

— Teillä on huomenna matematiikan tunnilla saksaa. Maisteri Björk ja minä olemme vaihtaneet tunteja.

Luokalta ei kuulunut hiiskahdustakaan, mutta sydämet sykkivät rauhattomina ja jännitys kuvastui kaikkien kasvoilla.

Pellellä oli sattumalta kirja pulpetissa. Hän teki terävästi johtopäätöksensä ja antoi sen salavihkaa Puhakalle, joka avasi sen vapisevin käsin ja ryhtyi tutkimaan probleemia.

Sahra marssi laiskasti taululle, seisoi jurona ja äänettömänä. Hän toivoi Sundbergin raivostuvan. Mutta eipäs. Maisteri pysyi ihmeen levollisena.

Puhakka, jolla oli ollut riittävästi aikaa lukea, nousi reippaasti ja suoritti tehtävän loistavasti, vaikka tahallaan viivytellen.

Jälleen marssivat Filosoofi, Runoilija ja Tenu taululle perätysten. Väittämä oli yksinkertainen, mutta kukaan heistä ei näyttänyt pystyvän sitä todistamaan.

Sundberg pysyi tavattoman levollisena. Näyttipä kuin olisi ivallinen hymyn väre liikkunut hänen ohuilla huulillaan. — Tuli Seppäsen vuoro, ja hän selvitti tehtävän jotenkuten.

Hän sai tehtävän, pääsi alkuun, sekaantui, yritti uudestaan, mutta iski jälleen kiveen. Sundberg pudisti päätään ja antoi uuden probleemin. Ei sekään sujunut Strömiltä. Maisteri oli ihmeen kärsivällinen, antoi aikaa, melkeinpä auttoi… Vihdoin kello kilisi.

— Kas siinä temppu, jota emme osanneet ottaa lukuun, sanoi Filosoofi vihdoin. — Susi on ruvennut epäilemään. Hän aavistaa vehkeilymme. Hänen tyyneytensä takana oli jotakin.

— Olkoon mitä on, mutta nyt vasta minä oikein riemuitsen siitä, että olemme häntä kiusanneet. Herra paratkoon! Tietää, että me olemme syyttömästi kärsineet, eikä hiiskahda sanaakaan. On siinäkin mies! kiihkoili Runoilija.

KEVÄTTUTKINTO.

— Lähdetään vaan… Kovinhan sinä olet hienona. Tokko nyt ehtolaisen kannattaisi noin komeilla?

— Tulee kyllä. Hän menee hakemaan Tenun isän mukaansa. Minä en ole vielä puhunut hänelle mitään.

— Haluanpa tirkistää Sudenkin naamataulua. Pitäisi sen olla hiukan kirjavana tänään.

— Minä olin juuri tulossa teille, sanoi hän Filosoofille. — Ajattelin, että paha omatunto tekee sinulle ajan pitkäksi ja että velvollisuuteni on sinua lohduttaa. Onhan epäilemättä kaunista osottaa myötätuntoa sellaisille, joiden laiskuus ja huolimattomuus sitä kylläkään eivät ansaitsisi… Sinä minun toverini — te molemmat, tarkotan! Minä rakastan teitä suurista virheistänne huolimatta. Kuulkaa, te saatte tulla meille kesäksi, ja minä opetan teitä. Älä ole noin toivoton, Runoilija, et sinäkään ole niin paksupäinen kuin päältä näytät. Luota vain minuun.

— Sinähän nyt puhetta pidät… Saunassako olet käynyt, kun naamasi noin loistaa? kysyi Runoilija.

— Sisäisestä rauhasta se johtuu; muistakaa Vibeliusta, maaherraa…
Mutta ettehän te sitä voi ymmärtää.

— Taitaa vain olla sinunkin sielustasi rauha kaukana, viitosten mies, naurahti Filosoofi.

Mutta kansliassa seisoi rehtori, lukien kirjettä, jonka hän vastikään oli löytänyt pöydältään:

Minä se olin, joka heitin munia maisteri Sundbergin päähän. Peläten isääni en ole tähän asti uskaltanut puhua asiasta, mutta nyt lähden merille ja tunnustan tekoni, pyytäen sitä anteeksi. — Kuitenkin olen jo aikaisemmin esittänyt maisteri Sundbergille anteeksipyyntöni.

Rehtori hämmästyi, hänen tuli hyvä ja keveä olla. Hän kutsui vahtimestarin puheilleen.

— Ihan äsken muuan pieni poika sen toi ja pyysi antamaan herra rehtorille, kuului vastaus.

Väri vaihteli maisterin kasvoilla hänen lukiessaan. Hän oli neuvoton ja nolostunut. Siis sittenkin tuli asia päivän valoon, vaikka hän itsekseen oli päättänyt vaieta. Olihan seitsemäs luokka jo kärsinyt rangaistuksen ja siitä johtuneen käytöksen-alennuksen, mitä hyödytti siis nostaa menneestä hälyä. Kenties olisi poikien mielessä herännyt kostonhalu, jos opettajatkin nyt olisivat tunnustaneet heidän syyttömyytensä. — Ja toiseksi: eihän maisteri Sundberg mitenkään ollut kehdannut näyttää rehtorille Niilo Soran törkeätä kirjettä; senvuoksi hän oli valtioviisaasti vaiennut.

Mutta nyt oli toinen kirje saattaa hänet huonoon valoon, eikä hänellä ollut muuta neuvoa kuin turvautua valheeseen.

— Minun piti puhua sinulle tästä asiasta, sanoi hän. — Sain eilen miltei samanlaisen kirjeen… Poika parat kun joutuivat syyttä kärsimään. Mutta mitä me nyt enää teemme?

— Enkö minä sitä sanonut! Ei luokan nimessä tehdä sellaisia typeryyksiä… Mene nyt puhumaan heille jotakin.

Pojat olivat jo kaikki tulleet ja seisoivat suuressa ryhmässä ikkunan luona, vilkkaasti keskustellen ja nauraen, kun maisteri Sundberg astui sisään. Hän tekeytyi toverilliseksi, hymyili ja tervehti ystävällisesti.

— Päivää, pojat! Minä tuon teille iloisen uutisen. Kukaan teistä ei olekaan syypää siihen ilkityöhön, josta saitte syksyllä kärsiä rangaistuksen. On saatu tietää, että koulusta erotettu Niilo Sora on toimeenpannut koko kolttosen… Olen sydämestäni iloinen, että viattomuutenne on tullut ilmi, ja koko opettajakunnan puolesta valitan erehdystä. Mutta olettehan te ymmärtäväisiä poikia, eikö totta? Käsitättehän te, että opettajatkin voivat joutua harhaan. Ja minä olen vakuutettu, ettei minkäänlainen katkeruus ole synkentävä opettajain ja oppilaiden nykyistä ystävällistä suhdetta. Viisainta on nyt kevätriemussa unohtaa menneet ikävyydet. Mutta, kuten sanottu, olen kovin iloinen sen johdosta, että syyttömyytenne tuli ilmi… No, hauskaa kesää nyt!

Kun hän oli mennyt, seisoivat pojat vielä pitkän aikaa ällistyksestä sanattomina.

Rukousten päätyttyä piti rehtori puheen, teki selkoa ylioppilaskokelaitten menestyksestä ja jakoi viidennen luokan todistukset. Sitten palattiin luokkahuoneisiin.

Seitsemännen luokan ovella seisoi vain harvoja kuuntelijoita. Insinööri Tengström keskusteli vilkkaasti, vaikka hiljaa, asianajaja Paalasen kanssa, ja Martti Rannan äiti oli arkana asettunut sivummalle.

— Seitsemännen luokan oppilas Pekka Kustaa Aro. (Pelle kimmahti seisomaan.) Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus tyydyttävät 8, edistys välttävä 6,6. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.

Pelle harppasi mahtipontisesti ottamaan juhlallisen paperin rehtorin ojennetusta kädestä.

— Vilho Armas Paalanen. Käytös kiitettävä 9, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 10, edistys kiitettävä 8,7. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.

Mikä surkea pettymys! Se kuvastui kaikkien kasvoilla. Filosoofi itse seisoi nolona, kuin olisi jäänyt luokalleen.

Maisteri Sundberg oli siis todellakin tajunnut kaiken. Hän oli ymmärtänyt, että kaikki oli poikien juonia, kostoa. Ja sitäpaitsi, miten hän olisikaan voinut antaa neloset luokan kolmelle parhaalle oppilaalle, jotka ennen olivat matematiikassakin olleet muita edellä? Toiset opettajat eivät olisi sitä mitenkään sallineet. Eikä Sundberg ruvennut yrittämäänkään mahdottomuuksia. Hän oli merkinnyt viitoset joka miehelle; siinä oli hänen mielestään kylliksi nöyryytystä pojille…

— Aarne Viljo Puhakka. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 6,9. Muutetaan kahdeksannelle luokalle.

Martti Rannalla oli hyvä todistus; palatessaan sitä ottamasta hän hymyili äidilleen ja varsinkin Runoilijalle.

Tuli Seppäsen vuoro. Kuunneltiin henkeä pidättäen… Hän pääsi, kaikkien suureksi iloksi.

— Kaarlo Edvin Ström. Käytös kiitettävä 10, ahkeruus ja tarkkaavaisuus kiitettävät 9, edistys tyydyttävä 7,1. Jää seitsemännelle luokalle, mutta muutetaan kahdeksannelle, jos ennen tulevan syyslukukauden alkua suorittaa hyväksytyt tutkinnot algebrassa ja geometriassa.

Siinä tuli isku. Punastuen kiiruhti Ström ottamaan todistustaan.
Filosoofi oli pahoillaan, Runoilija puri hammasta.

Kun pojat olivat käyneet opettajainhuoneessa hyvästelemässä ja astuivat kansliaan kätelläkseen rehtoria, ojensi tämä heille Niilo Soran kirjeen.

— Minä arvasin sen… Taas te olette punoneet juonia. Ja te olette tehneet itsenne syypäiksi ankarasti paheksuttaviin tekoihin.

— Te olette antaneet kostonhimollenne vallan. Te olette niskotelleet ja uhmailleet maisteri Sundbergille. Ja mikä vielä surkeampaa, te olette johtuneet petokseen saakka… Vai miten, Ström?

Ström hätkähti, vilkaisi ensin hätäisesti ympärilleen, mutta kohotti sitten kalpeat kasvonsa, katsoi rehtoriin avoimesti ja sanoi selvästi, vaikka hiljaa:

Syntyi äänettömyys. Poikien ilo näytti muuttuneen masentavaksi häpeäksi. He tuijottelivat maahan.

— Maisteri Sundberg on kertonut minulle kaiken vasta tänään, eikä teitä siis ole voitu rangaista. Sitäpaitsi ei teitä ole saatu kiinni itse teosta… Nyt ei teillä ole mitään väärin kärsittyä rangaistusta niskoillanne, päinvastoin. Toivoakseni te ymmärrätte!

— Käsitättekö, mitä se merkitsee, että olette harhautuneet petokseen asti?… Minä toivon, että pidätte kaiken mielessänne ja otatte opiksenne… Nyt on kevät. Emme koskettele sen enempää tätä ikävää seikkaa. Minä ymmärrän teitä, olen kaikesta huolimatta teihin tyytyväinen ja olen iloinen voidessani sen rehellisesti sanoa. Hauskaa kesää, pojat!

— Ström koettaa nyt kunnolla suorittaa ehtonsa. Paras jättää laiskottelu ja huvitukset tuonnemmaksi, sanoi rehtori keveämmällä äänellä, tuskin huomattavasti hymyillen. Nähtävästi hän koetti keventää mielialaa.

— Ei rehtorin tarvitse huolehtia, minä kyllä opetan häntä, uskalsi
Pelle sanoa totisena.

Mutta opettajahuoneen eteisessä Pelle kaatoi maisteri Sundbergin palttoon taskuun törtöllisen pippuria.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK HOTTENTOTIT: KOULUMUISTELMIA ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.