The Project Gutenberg eBook of Eerik XIV ja Juhana III: II. Pimeys Historiallis-romanttinen kuvaus, by Louise Stjernström

1. Uusi kuningas. 2. Neljäkymmentä. 3. Poissa ja kotona 4. Huima jahti. 5. Ihmisteurastusta. 6. Kuningatar. 7. Sture-suku. 8. Eräät jäähyväiset. 9. Syy ja seuraus. 10. Enemmän katolisuutta. 12. Pontus de la Gardie. 13. Perhekuvaus. 14. Juonia. 15. Sanasta työhön. 16. Jousi jännittyy. 17. Mikä on tarkoitus? 18. Kustaa Eerikinpoika. 19. Lehti kääntyy. 20. Hyrrä. 21. Kaarle Henrikinpoika Horn. 22. Mielenhäiriö. 23. Voimakas käsi. 24. Viimeinen.

UUSI KUNINGAS.

Vihdoinkin! Vihdoinkin hän oli saavuttanut tavoittamansa päämäärän, sen päämäärän, joka oli kangastanut hänen mielikuvituksessaan, josta hän öisin oli uneksinut.

Mikäpä olikaan hänen nelivuotisen vankeutensa aikana estänyt hänen rohkeutensa lannistumasta?

Se oli kruunun toivo; hän toivoi saavansa kostaa, verisesti kostaa vihatulle veljelleen.

Tehdäkseen uskolliselle, uhrautuvalle Katariinalleen mieliksi hän syventyi tutkimaan katolisen opin salaperäisyyksiä, antautuen tähän yhtä paljon hänen tähtensä kuin sitä tyhjyyttä täyttääkseen, jota tunsi rinnassaan.

Juhana oli oppinut herra, mutta ei mikään ajatus, jota ei voi sovelluttaa todellisuuteen tai uskoon, kykene ymmärrystä valistamaan, vaan se päinvastoin pimittää.

Joka siis tutkiskelee uskontoa, hän ei koskaan oivalla sen sisintä totuutta. Oppimattomien joukossa tapaakin sentähden parhaat kristityt.

Katariina Jagellotar oli synnyltään katolinen. Kukat, kynttilät ja suitsutukset olivat lapsuudesta asti hurmanneet hänen mieltänsä; pyhät messut ja laulut, pyhimystenpalvelukset ja ripit, munkkikulkueet, pyhiinvaellukset ja luostarit samalla kertaa viekoittelevine ja kammottavine salaperäisyyksineen täyttivät hänen nuoren sielunsa toisinaan viehätyksellä, toisinaan vavistuksella.

Sekä hänen rippi-isänsä että piispa ja papit hänen veljensä hovissa olivat ihastuksissaan siitä, että hän piti nuoresta ruotsalaisesta herttuasta.

Eikö hän olisi kiitollinen tuollaisesta myötävaikutuksesta, ja eikö hän ilolla kuvittelisi mielessään jotakin sellaista, että juuri hänen kauttansa ainoa autuaaksitekevä kirkko saavuttaa entisen valtansa Ruotsissa?

Ja hän oli tarkoittanut täyttä totta, sitä osoitti jo alussa se kiihko, jolla hän ryhtyi kaikkiin uskontoa koskeviin kysymyksiin.

Mutta katolinen usko on hyvin käytännöllistä, eikä se kiellä tunnustajiaan katsomasta omaa parastaan, mitä maallisiin etuihin tulee.

Katariina rouva saattoi sentähden hyvällä omallatunnolla neuvoa Juhanaa heittämään veljensä herruuden ja koettamaan saada Suomen vapaaksi ja itsenäiseksi.

Olisiko sen hintana ehkä tuhansien ihmisien henki? On tuskin luultavaa, että Katariina ajattelikaan sitä.

Kun seurauksena tästä oli tappio ja vankeus, oli hän vain uskollinen puoliso.

Mutta vankeudessa hän alkoi taas tehdä käännytystyötään, ja nyt voimakkaammin, häiritsemättömämmin kuin ennen.

Ja samalla hän kiihotteli sekä omaansa että puolisonsa vihaa tuota veljeä kohtaan, joka oli heiltä riistänyt vapauden ja kaiken elämänilon.

Jos siinä ehkä oli jotakin väärää, niin saihan sitten ostaa kaikki syntinsä anteeksi.

Leskikuningatar oli jo sijoittunut Strömsholmaan, jonka kuningas
Kustaa kuolinvuoteellaan oli määrännyt hänelle leskentilukseksi.

Uuden kuningattaren sydän sykähteli ilosta ja ylpeydestä. Mutta uusi kuningas näytti melkein siltä, kuin hänessä olisi ollut kuumetta. Se ilmeni hänen katseessaan, äänessään, kiihkeässä hengityksessään ja lyhyissä vastauksissaan.

"Uusia etuoikeuksia, mutta anna heille niitä ilolla. Kuninkaallisia pitoja, joihin ei halpasukuisia lasketa. Jätä semmoiset minun asiakseni."

"Ole mies", sanoi kuningatar, "äläkä näe kummituksia keskellä päivää." Sitten hän lähti pois jättäen Juhanan.

Juhana kiiruhti kirjoittamaan sisarilleen, että hänet oli nyt nimitetty Ruotsin kuninkaaksi.

Jo sitä ennen oli Eerikin aikana surmattujen herrain kuolemantuomio peruutettu.

Sten Eerikinpoika Lejonhufvudin leski ja lapset korotettiin kreivilliseen säätyyn. Sture- ja Brahe-sukujenkreivikuntia laajennettiin, vielä useampia vapaaherra-arvoja annettiin, valtiodrotsin virka uudistettiin ja annettiin kreivi Pietari Brahelle.

Kaksi päivää ennen kruunaustansa kuningas julkaisi aatelisille antamansa etuoikeudet, "koska aateli oli suostunut siihen, että Ruotsin valtakunta saa olla ja pysyä sellaisena kuin se nyt on, perintövaltakuntana."

Samalla lupasi hänen kuninkaallinen majesteettinsa "antaa ja varata sekä ruhtinaille, kreiveille, vapaaherroille, ritareille ja aatelisille että kaikille muillekin, kullekin säätynsä mukaan, sellaisia etuoikeuksia, joita he kauan olivat halunneet ja pyytäneet, joten he saisivat hyvityksen siitä suopeudesta ja uskollisuudesta, jota he aikaisemmin kuninkaan rakkaan isän aikana ja aina sittemminkin ovat kunniallisesti osoittaneet ja tästälähin aina tahtovat osoittaa".

Mitään erityisiä vapauksia aatelittomille säädyille ei sen sijaan kuulunut.

Kaarle herttuakin saapui Upsalaan. Mutta ei edes Katariinan kohteliaisuuskaan voinut karkoittaa pilveä hänen otsaltaan; hän vahvisti ennen antamansa sitoumuksen, että pitää veljensä oikeana herranaan ja Ruotsin valtakunnan kuninkaana sekä hänen kuolemansa jälkeen Sigismundin tai, jos kuninkaalle syntyisi useampia poikia, sen heistä, jonka Juhana testamentissaan siihen määräsi.

Tämän vastineeksi hän vaati vielä uudelleen vakuutta "ruhtinaskunnallemme ja vallanperimys-oikeudellemme aivan sen mukaan kuin meidän autuaasti nukkuneen rakkaan herra isämme testamenttisäädös siitä määrää".

Kaikkeen tähän suostuttiin, ja lisäksi hän sai korvaukseksi Strömsholman sijaan Vassbon ja Vallan kihlakunnat Länsigöötanmaassa ynnä 5,000 markkaa hopeassa osuudekseen kuningas Kustaan jälkiperuista.

Mutta läänityksistä huolimatta ei herttua kuitenkaan tullut omaisiaan askeltakaan lähemmäksi.

Hän oli ja pysyi samana kylmänä ja tyynenä tarkastelijana kuin ennenkin ja pyysi Juhanaa vain "veljellisesti ottamaan varteen" ne neuvot, joihin hän toisinaan katsoi olevan aihetta.

Kruunausjuhlallisuuksien loistoa lisäsi sekin, että nyt oli myöskin kuningatar kruunattavana.

Laurentius Pietarinpoika, vanha, vielä voimakas arkkipiispa, toimitti kruunauksen, joka tapahtui kellojen soidessa ja onnittelulaukausten pamahdellessa kaikella sillä loistolla ja komeudella, joka sellaisissa tilaisuuksissa on tavallista.

Kaarle herttua vannoi uskollisuudenvalansa ja hänen jälkeensä aateli ja papit.

NELJÄKYMMENTÄ.

Suuri joukko ylimyksiä meni aivan kaupungin ulkopuolella olevaan majalaan, jossa suurin ja paras huone oli heille luovutettu.

He tulivat kukin erikseen ja vetivät etuhuoneessa silmilleen pienen puolinaamarin, ennenkuin astuivat varsinaiseen vierashuoneeseen.

Kun useimmat olivat harvoin tai eivät milloinkaan käyneet Upsalassa ja pelättiin kaikenmoisia jälkiseurauksia, oli jo edeltäkäsin sovittu siitä, ettei mitään nimiä saanut mainita. Kutakin oli lyhyesti nimitettävä saamansa numeron mukaan.

Kaikki ritarinauhat otettiin heti sisääntultaessa pois ja pistettiin taskuun. Miekat jätettiin erityiseen huoneeseen.

Kun suurin nälkä oli tyydytetty, otti se, joka oli saanut ensi numeron, ruukun, täytti maljansa ja antoi ruukun sitten naapurilleen.

"Hyvät herrat", sanoi numero yksi nousten seisomaan, "Ensi maljamme on kuninkaan."

Muut joivat toistaen "kuninkaan malja!" jonka jälkeen he laskivat pikarinsa alassuin pöydälle ja asettuivat paikoilleen.

Muut viisi nousivat heti. "Kuninkaan malja!" toistivat he kuorossa.
Sitten pikarit kääntyivät alassuin, ja he asettuivat paikoilleen.

"Ei voi kieltää, että saamme paljosta olla kiitollisia kuninkaalle", sanoi eräs enemmistön mies; "tästälähin tarvitsee rälssimiehen pitää sodan aikana vain yksi vakinainen ratsumies jokaisesta 400 markasta, mitä hänellä on vuotuista tuloa perintötilastaan."

"Jos sotaa käydään ulkomailla, on ratsumiehen palkka maksettava vain kahdelta viikolta, sitten se tulee kuninkaan asiaksi", lisäsi toinen samaan puolueeseen kuuluva.

"Rauhan aikana on aateli vapautettu puolesta sotapalveluksesta", huomautti kolmas.

"Jokainen aatelismies on omasta puolestaan aina vapautettu sotapalveluksesta", huudahti neljäs.

"Meidän etumme eivät ole vielä tähän loppuneet", puuttui taas puheeseen ensimäinen. "Rälssitalonpoikien sakkorahat on tähän asti jaettu kuninkaan ja neuvosherrain kesken. Tästälähin ei tule kuninkaalle mitään, vaan kreiveillä, vapaaherroilla ja ritareilla on yksin tämä oikeus perintötiluksillaan."

"Jokaisella rälssimiehellä on samoin tästälähin oikeus kantaa talonpojiltaan tuomarille ennen tulleet sakkorahat", intti toinen.

"Ei ketään muita kuin aatelismiehiä saa määrätä tuomareiksi", huomautti kolmas.

"Kuningas oli pidättänyt vain muutamia kihlakunnanoikeuksia jokapäiväisille hovipalvelijoilleen, olkootpa ne aatelisia tai ei", lisäsi muuan enemmistön miehistä.

"Se näyttää osoittavan, että virat ovat olemassa tulojen tähden", huomautti eräs vähemmistöstä.

Eräs vastustajista huomautti: "Mutta mitäpä jos kirjuriluokka uhkaa tunkeutua aatelin ikivanhoihin oikeuksiin kaikkien tuottavien virkojen suhteen?"

"Sen vahingon voimme korvata monessa muussa suhteessa", vastasi eräs enemmistöläinen; "aatelistolla on oikeus kaupankäyntiin ulkomaisten kauppiasten kanssa, ja tästä oikeudesta se ei koskaan hellitä."

"Mutta jos kuninkaan mieleen juolahtaisi ensi vuonna peruuttaa mitä hän tänä vuonna on tuhlaillen myöntänyt, miten sitten käy?"

"Jos hän saisi tiedon tästä kokouksesta, voisi hänen päähänsä pälkähtää panna meidät kaikki vankeuteen."

"Sen hän kai tekisi kuninkaallisesti kestitäkseen meitä linnassaan; muuhun vankeuteen ei aatelismiestä voi panna, olkoonpa vaikka kunnia ja henki kysymyksessä."

"Joku neuvoi häntä ottamaan pois kaikki Eerikin kuvat; nehän muka voivat herättää kapinallisia ajatuksia."

"Antaa niiden olla, vastasi Juhana. Se Eerik, joka on riippumassa, ei pane minua riippumaan."

"Sentähden että hän tuolla ylhäällä pelkää. Mutta miten käy, kun pelko haihtuu?"

"Me tiedämme, että täällä on eri mielipiteitä, mutta silti ei tarvitse olla ketään pettureita."

"Mutta semmoisia voi olla samanmielistenkin joukossa, ja sentähden on ryhdyttävä varokeinoihin."

"Otaksukaamme, että minä epäilen jonkun tahtovan kavaltaa meidät ja uskon havaintoni kahdelle, jotka ottavat tutkiakseen, miten asianlaita on; jos silloin heidän lausuntonsa käy samaan suuntaan, mitä on silloin tehtävä?"

Niin tehtiin. Kaikki miekankärjet laskettiin vastakkain, ja kukin vannoi vaitioloa ja uskollisuutta.

"Hyvä! 'Neljäkymmentä' olkoon seuramme nimi. Jos kolme meistä katsoo syystä tai toisesta välttämättömäksi kaikkien kokoontua neuvottelemaan ennen määrättyä aikaa, niin piirrettäköön kadunkulmiin ja aitauksiin jokaisessa Ruotsin kaupungissa 40 sekä sen jälkeen kaksi tai kolme numeroa merkitsemään kuukautta ja päivää, siis esim. '40 320'."

POISSA JA KOTONA.

Heti Upsalasta palattuaan saivat kuningas ja kuningatar useita kirjeitä kuningas Eerikiltä.

Hän rukoili heitä, etteivät he kostaisi pahaa pahalla, vaikka olivatkin paljon kärsineet ollessaan hänen vankeinaan.

Eräässä toisessa kirjeessään hän pyysi, että Juhana antaisi hänen vaimonsa ja lastensa kanssa viettää päivänsä Färingsössä erillään maailmasta. Hän lupasi, ettei lähde sieltä koskaan ilman lupaa. Sitten hän muistutti herttuattarelle, miten kruunu ja kahleet olivat heidän kesken vaihtuneet, mutta kiitti Jumalaa, että oli joutunut veljensä käsiin. Hän ei tahtonut vedota ansioihinsa, hän tahtoi vain turvautua Katariinan lempeyteen, että tämä vaikuttaisi herraansa ja auttaisi hänen onnettoman veljensä vankeudesta pois.

Mutta kaikki kirjeensä osoitti vanki sokaistuna "valtionhoitajalle" ja "herttuattarelle"; hänen oma turhamaisuutensa oli niin suuri, ettei hän käsittänyt, että heidän turhamaisuutensa voisi karkoittaa kaikki säälin tunteet.

Miten harmistuneina he olivatkaan silmäilleet päällekirjoitusta, miten halveksien lukeneet kirjeen sisällyksen!

Katariina huokasi nostaen silmänsä taivasta kohden. "Hänellä on paljon velvollisuuksia", sanoi hän.

"Me emme voineet hyväksyä tanskalaisten vaatimuksia. Voisiko Ruotsi luopua kaikista liiviläisistä alueistaan ja maksaa sotakustannuksia; eikä siinä kyllin, pitäisikö Ruotsin vielä heretä vaatimasta omakseen tanskalaisia maakuntiakin? Se on melkein liian paljon pyydetty."

"Peder Munk. Hän oli aikaisemmin liikkeellä kuin ruotsalaiset ja on luultavasti käyttänyt hyväkseen sitä."

Niin pian kuin sotajoukot olivat kokoontuneet, lähti Juhana, luvattuaan ensin puolisolleen ilmoittaa mitä sotaretkellä tapahtui.

Mutta Katariina oli jo vankeudessa oppinut palvelijainsa välityksellä hankkimaan itselleen tietoja sotanäyttämöltä;, ja ennen kuin kuningas hän tiesi Kaarle herttuan hävityksistä Skånessa. Hän tiesi, että useita kaupunkeja Tanskan alueella oli poltettu ja että Kaarle oli kaikkialle kirkkojen oviin kirjoituttanut:

Että hän tällä luultavasti tarkoitti sitä petollista menettelytapaa, jota tanskalaiset aina olivat ruotsalaisia kohtaan osoittaneet, se ei Katariinasta paljoa merkinnyt, mutta hänestä näytti melkeinpä valtiokavallukselta, että Kaarle oli siihen pannut oman nimensä eikä kuninkaan.

Mutta Kaarlella oli lujempi tahto kuin Juhanalla. Hän tiesi mitä tahtoi, ja täytyipä kuningattarenkin luoda silmänsä maahan väistääkseen hänen läpitunkevia katseitaan.

Juhana saa kai olla olevinaan hänen toimiaan huomaamatta, ajatteli Katariina, ja myöntää hänelle paljonkin. Onhan Kaarle toki suostunut siihen, että hänen veljellään on yksinomainen oikeus kruunuun ja että Sigismund tulee hänen vallanperijäkseen. Kaikki muut olivat pikkuasioita, ja Katariina päätti kyllä ylläpitää rauhaa heidän välillään.

Hänen udellessaan uutisia ja tehdessään suunnitelmia, jotka hän myöhemmin osaksi toteuttikin, jatkui sotaa sekä maalla että merellä.

Samana päivänä, jolloin kruunausta vietettiin Upsalassa, pommitti Tanskan laivasto Räävelin kaupunkia anastaen hyvin monta sekä ruotsalaista että ulkomaista laivaa.

Urhoollinen Bo Birgerinpoika Grip oli siellä päällikkönä ja puolustihe miehuullisesti.

Ensi rynnäkössä sai Brockenhusen kuulan sääreensä, ja hänet täytyi viedä pois tappelusta.

Seuraavana päivänä piti Rantzowin eräältä aivan linnoituksen alapuolella olevalta merikalliolta lähemmin tarkastaa sitä ja samalla olla itse avullisena tykin suuntaamisessa.

Siinä toimessaan hän kumartui kallionkielekkeen yli, ja samassa silmänräpäyksessä tuli tykinluoti vieden häneltä puolen päätä.

Kun Brockenhusen sai kuulla urhean aseveljensä kuoleman, valtasi hänet niin syvä suru, että haavaan tuli kuolemanvihat, ja niin hänkin kuoli.

Kuningas Fredrik oli sattumalta itse saapuvilla piirityksessä; vimmoissaan molempain päällikköjensä menettämisestä hän päätti itse uskaltaa hyökkäyksen.

Käsky annettiin, ja tanskalaiset kävivät rynnäkköön rohkeasti ja kuolemaa halveksien.

Heidät lyötiin kuitenkin takaisin, mutta taistelussa kaatui urhea Bo
Grip, ja miehistö antautui.

Tieto tästä saapui Juhanalle Marbäckiin Länsigöötanmaalle, missä hän majaili koko sotavoimineen.

Mutta tiedustelijat ilmoittivat, että kuningas Fredrik rakennutti vahvoja varustuksia äsken valloitetun linnoituksen ympäri, ja sentähden Juhana katsoi viisaimmaksi olla puolestaan mitään tekemättä.

Sen sijaan hän teki muutamia hyökkäyksiä Vikeniin ja Trondhjemin lääniin, mutta ne olivat merkityksettömiä.

Pontus de la Gardie oli joutunut vangiksi ja pääsi vapaaksi vasta rauhanteon jälkeen.

Me tiedämme, että se venäläinen lähetystö, joka oli lähetetty noutamaan herttuatarta, oli vielä Tukholmassa. Se pyysi nyt päästä matkustamaan.

Mutta Juhana tahtoi ensin saada vastauksen rauhantarjoukseen, jonka hän oli tehnyt tsaari Iivanalle heti Eerikin jouduttua vangiksi.

Vastaus tuhkin pian ja samalla turvakirja niille, jotka Ruotsin kuningas tahtoi lähettää tsaarin luokse rauhaa hieromaan.

Tämän nojalla lähetettiin jo kesällä ruotsalainen lähetystö
Venäjälle, ja sen seurassa palasivat venäläiset lähettiläät oltuaan
Ruotsissa enemmän kuin kaksi vuotta.

Noin puolen vuoden kuluttua saapui Ruotsiin salateitä osittain kirjeitä, osittain huhuja, että Ruotsin lähetystön jäsenet olivat joka mies joutuneet vankeuteen ja saaneet niin pahan kohtelun, että melkein olivat lakanneet toivomasta pääsevänsä hengissä sieltä.

Lisäksi kerrottiin, että Iivana oli miltei mielipuoli ja semmoisessa murhakiihkossa, että hän ilman mitään todellista syytä oli Novgorodissa surmauttanut tuhansittain ihmisiä ja käyttäytyi kaikissa suhteissa, ikäänkuin hänen tarkoituksensa olisi perin-pohjin hävittää valtakuntansa.

Saadakseen luotettavan liittolaisen Ruotsia vastaan hän teki liiton nuoren tanskalaisen prinssin Maunun, Saarenmaan herran kanssa. Ollen yhtä ajattelematon kuin kevytmielinenkin oli tämä ilomielin suostunut ehdotukseen, että naisi tsaarin veljentyttären ja tulisi sitten Liivinmaan kuninkaaksi.

Hänen tehtävänään olisi koettaa kaikin tavoin saada puolelleen Liivinmaan aatelisto, ja kun tarkoitus näytti olevan helpoimmin saavutettavissa loistavien juhlien ja ylellisten juominkien avulla, oli prinssi Maunu valmis tarkoin noudattamaan tsaarin käskyjä.

Pysyvän rauhan saamiseksi oli määrätty neuvottelut alotettaviksi
Stettinissä heinäkuun 1 p:nä 1570. Oli välttämätöntä saada välit
Tanskan kanssa varmoiksi, ennenkuin voitiin ajatella sotaa Venäjää
vastaan.

Tästä veljestään ei Juhana kuullut muulloin kuin milloin tällä oli "jotakin neuvottavaa", mutta tämä neuvominen tapahtui aina semmoisten asianhaarain pakotuksesta, että Juhanan täytyi vastoin tahtoaankin mukautua.

Tähän aikaan Juhana otti käsikirjurikseen erään Juhana Henrikinpojan, joka tosin ei ollut erittäin tunnettu henkilö, mutta jolla oli hyvin suuri kyky saavuttaa suosiota. Etenkin pääsi hän alussa kuningattaren suosioon katolisten taipumustensa vuoksi, joita hän sanoi itsellään olevan, ja kuningattaren avulla hän voitti kuninkaankin suosion.

Kuninkaalla ei ollut koskaan ollut palvelijaa, joka olisi niin oivaltanut hänen ajatuksiaan ja toiveitaan.

Ja mikä oli vieläkin parempi, hän osasi tehdä mustan melkein aivan valkeaksi.

Kuningas Juhana ei voinut tukahuttaa omantunnontuskiaan ajatellessaan Eerikkiä, mutta Henrikinpoika todisti hänelle, että hänen valtakunnan tähden täytyi pitää veljeänsä niin ankarassa vankeudessa, jotta kaikki vapautusyritykset olisivat mahdottomat. Ja Juhana myönsi — keventynein mielin — että hän oli oikeassa.

Eräänä päivänä hän oli melkein tavallistaan nöyrempi. Hänellä oli silloin jokin pyyntö tehtävänä, mutta ei tiennyt, uskaltaisiko.

Hän oli kietoutunut mustaan huntuun, ja hänen vieressään seisoi kaksi pientä tyttöä ja poika.

Nainen suuteli ojennettua kättä. "En, ennenkuin majesteettini on antanut minulle anteeksi rohkeuteni."

"Julius, tiedätkö kuka tuo armollinen herra on?" kysyi nainen pojalta osoittaen liikutuksen valtaamaa Juhanaa.

Juhana purskahti nauramaan. "Vaatimuksesi eivät olekkaan pienet, huomaan minä. Saammepa nähdä, miten sen asian käy. Minun täytyy arvatenkin pitää huolta sinun tulevaisuudestasi."

Koko hänen käytöksessään oli jotakin ulkoa-opittua, mutta Juhanan huomio kiintyi vain tytön kauniisiin kasvoihin ja pitkiin, vaaleihin kihariin. Hän huomasi todelliseksi ihastuksekseen, että tyttö oli hänen näköisensä, ja sentähden hän otti hänet syliinsä suudellen häntä useita kertoja.

Se ei liene kuulunut läksyyn, sillä tyttö katsoi hämillään äitiinsä; mutta kun Juhana veti hänet istumaan polvelleen, malttoi hän heti mielensä ja katseli häntä suurilla, kirkkailla silmillään.

"Suuri tyttö, ehkäpä liiankin suuri sylissä istumaan." Hän laski tytön alas.

"Sitä en voi luvata." Hän työnsi tytön hieman sivulle. "Tuleppas tänne sinä, pikkarainen."

"Vai niin, sinä tiesit edeltäkäsin, mitä minä aioin kysyä. No, mikä sinua tuskastuttaa?"

"En minä tahdo jäädä tänne; minä tahdon kotiin", sanoi tyttö hiljaa nyyhkien.

Juhana lohdutteli häntä muutamin ystävällisin sanoin ja lähetti sitten pois sekä äidin että lapset.

Nainen tahtoi taas langeta polvilleen, mutta kuningas kutsui käsikirjurinsa, joka sai käskyn viedä pois heidät.

"Nuoruutensa hullutuksia saa katua. Pojasta pidän huolen, mutta tyttö… en voi pyytää kuningatarta ottamaan hänet hovineitsyeksi."

"Oletpa oikeassa… odotahan; Gyllenhjelm. Kaikki lapseni kantakoot sitä nimeä."

Viikkoa myöhemmin kertoi kuningatar puolisolleen, että oli ottanut hovineitsyeksi erään kahdeksanvuotiaan tytön, mutta ensi aluksi jättänyt hänet muualle kasvatettavaksi.

Kuningas näytteli niin hyvin osansa, että kuningatar rahtuakaan epäilemättä lausui:

Kuningas suuteli Katariinan kättä. "Sinun rakkautesi se vain huomaa yhdennäköisyyttä kaikkialla!"

HUIMA JAHTI.

Kesäkuun 1 p:nä 1570 kokoontui Stettiniin neljä ruotsalaista ja neljä tanskalaista valtaneuvosta.

Samalla saapui sinne useita lähettiläitä Bremenistä, Lyypekistä ja
Puolasta.

Saksan keisari, Saksin vaaliruhtinas ja Ranskan kuningas olivat lähettäneet useita niinsanottuja rauhanvälittäjiä.

Ja niin kiihkeäksi yltyi kiista, niin ankaran vastakkaiset olivat mielipiteet, ettei mitään sopimusta voitu saada aikaan ennenkuin joulukuun 13 p:nä, jolloin rauha päätettiin.

Kesällä, kun Klaus Fleming Ruotsin laivaston päällikkönä taisteli tanskalaisia vastaan Itämerellä ja voitti heidät Skånen rannikolla — sanoo eräs Ruotsin valtuutetuista —, olivat Tanskan lähettiläät hyvin myöntyväisiä, mutta heti kun laivasto oli mennyt talviteloilleen, tulivat he taas vaativaisiksi, niinkuin heillä aina on tapana.

Ruotsi lunasti takaisin Elfsborgin 150,000 taalerilla, jätti takaisin kahdeksan tanskalaista sotalaivaa ja luopui vaatimuksistaan Gotlantiin, Jemtlantiin ja Herjedaliin.

Kumpainenkin kuningas sai käyttää vaakunassaan kolmea kruunua, mutta ilman muita vaatimuksia.

Niin päättyi seitsenvuotinen sota. Yksi etu oli siitä ollut Ruotsille, se nimittäin, että Tanskan kuningas oli luopunut kaikista vaatimuksistaan tähän maahan.

Siitä, miten tsaari oli ottanut vastaan Ruotsin lähettiläät, kävi selville, ettei hän tahtonut tehdä rauhaa samoilla ehdoilla kuin ennen.

Prinssi Maunu oli saanut tehtäväkseen lahjoa Liivinmaan aateliston, ja liiviläinen aatelismies Klaus Kursel oli ensimäisiä, joka kuunteli hänen sanojaan ja lupauksiaan.

Tämä herra oli Ruotsin palveluksessa. Lealin linna oli hänen hallussaan, ja kuningas Eerikin viimeisenä hallitusvuonna oli hän osoittautunut urheaksi ja reippaaksi soturiksi.

Heti kun Eerik oli syösty valtaistuimelta, oli hän saanut Juhanalta luottamustoimekseen pitää huolta siitä, ettei Liivinmaan aatelisto eikä Räävelin kaupunki vähimmässäkään määrässä tinkisi velvollisuuksistaan Ruotsin kruunua kohtaan.

Kursel lupautui aikoen täydellä todella pitää lupauksensa, mutta Maunu prinssi tarjoili hyviä juomatavaroita ja täysipainoisia kultarahoja, eikä tuo liiviläinen aatelismies voinut kieltäytyä toisesta paremmin kuin toisestakaan.

Sanotaan, että kun antaa pahalle sormen, se pian vie koko käden. Klaus Kursel kokosi ensin hiljaisuudessa, sitten aivan julkisesti ympärilleen useampia, jotka olivat taipuvaiset alistumaan uuden liiviläisen kuninkaan valtaan, ja näiden seurassa hän lähti ratsujoukon etunenässä Rääveliin tammikuun 7 p:nä 1570.

Edellisestä tiedämme, että Juhanassa kyti vastenmielisyys Henrik Hornia kohtaan aina siitä asti kuin hän joutui vangiksi Turussa, koska hän luuli tätä syypääksi onnettomuuteensa.

Tultuansa kuninkaaksi hän lähetti erään huovipäällikkönsä Niilo Dobblaren Rääveliin käskien hänen ottaa haltuunsa sekä linnan että sen päällikön.

Mutta tämä ei onnistunut paremmin kuin että Henrik Horn pani Niilo Dobblaren vankeuteen ja lähetti kysymään kuninkaalta, mitenkä olisi menetteleminen.

Heti senjälkeen lähti sinne Gabriel Oxenstjerna ottaakseen komennon linnassa, ja vastaväitteittä tämä jätettiinkin hänelle heti, kun hän oli näyttänyt kuninkaan kirjeen.

Uudella komentajalla ei ollut aavistustakaan liiviläisten hankkeista. Räävelin linna joutui sentähden täydellisen yllätyksen kautta liittolaisten käsiin.

Gabriel Oxenstjerna, hänen vaimonsa ja lapsensa joutuivat vihollisten valtaan ja pantiin vankeuteen.

Mutta tämän kelpo kaupungin maistraatti meni heti pöyhkeän valloittajan luo ja sen onnistui heliseviin syihin nojautuen saada hänet antamaan Gabriel herralle ja hänen omaisilleen vapauden.

Räävelin linnassa otti Klaus herra vastaan Maunu prinssin lähettiläät. Hän kuvitteli olevansa aiottu joksikin oikein suureksi äskenleivotun liiviläisen kuninkaan valtakunnassa.

Eihän sovi pyytääkään, että unelma kauempaa kestäisi, ja linnassa oli muitakin, jotka uneksivat.

Niilo Dobblare oli uneksinut kolme kuukautta alhaalla vankilakomerossaan, ja nyt hän heräsi.

Kun komentaja pani hänet vankeuteen, jäi hän tarkastamatta, ja hänellä oli täysinäinen kukkaro taskussaan. Vanginvartija ei luullut hänellä olevan äyriäkään, ja Niilo naureskeli itsekseen, että oli niin hyvästi puijannut heidät.

Nyt hän oli saanut kaksi vankitoveria, reippaita, kelpo ruotsalaisia niinkuin hän itsekin.

Toinen oli kihloissa vanginvartijan tyttären kanssa, ja tähän he perustivat suunnitelmansa.

Niilo tyhjensi koko aarteensa hänen taskuunsa ilmoittaen hänelle suunnitelmansa.

Kaikki katsoivat sen hyväksi, ja tyttö ojensi kätensä vakuuttaen koettavansa tehdä kaiken voitavansa.

Tässä täytyy lisätä, että Annikki oli kaunis, reipas tyttö ja että useat linnan vahdeista suopein silmin katselivat häntä.

Salaa hän kuiski muutamalle heistä, että eräässä lähiseudun kapakassa oli oivallista viiniä, ja jos he tahtoivat panna roponsa yhteen, niin hän lupasi hankkia heille sitä, ennenkuin varasto loppui.

Kaikki olivat halukkaat siihen, ja kukin sotilaista antoi niin paljon kuin hänellä oli.

Kiristorstain ja pitkänperjantain välisenä yönä pantiin kekkerit toimeen. Annikki oli hankkinut väkijuomia, ja niitä oli nautittu niin perusteellisesti, että jo kahden ajoissa yöllä vartija oli umpi-unessa.

Silloin reipas tyttömme aukaisi vankilan oven, ja Niilo sekä molemmat vangit irroittivat avaimet nukkuvan vartijan vyöstä ja aukaisivat kiireesti linnan portit.

Annikin toimesta oli ruotsalaisille ilmoitettu asiasta, ja monta sataa marssi heitä sisään mitä syvintä hiljaisuutta noudattaen.

Kaikki oli tapahtunut melkein äänettömästi. Olisi luullut henkien liikkuvan linnankäytävissä, ja suuri oli Klaus Kurselin ällistys, kun hän aamulla herätessään huomasi olevansa vankina koko miehistöineen.

Gabriel Oxenstjerna otti taas päällikkyyden, ja Niilo Dobblare apulaisineen lähetettiin Tukholmaan kuninkaallisesti palkittavaksi.

Heidän muassaan vietiin sinne muutamia liiviläisiä kavaltajia, jotka Kaarle herttuan rukouksista saivat armon. Useiden heistä onnistui paeta.

Niin oli Ruotsi saanut linnan takaisin. Porvariston miehuus ja uhraukset pääasiassa tekivät sen, ettei kaupunkia nyt eikä myöhemminkään menetetty.

Ruotsin valta oli Virossa jo alusta alkaen päässyt hyvään maineeseen, ja Eerikin kielto, ettei aatelisto saa "piestä eikä piiskata talonpoikiansa", teki mitä parhaan vaikutuksen herättäen toivoa siitä, että parempi asiain järjestys oli tulossa.

Viisi kuukautta sen jälkeen seisoi Maunu taas Räävelin muurien edustalla 25,000 miehen kera.

Hän kehotti porvareita antautumaan, ja kun siihen ei suostuttu, alkoi piiritys. Kaupunkia ammuttiin useista vallituksista, ja yrityksiä tehtiin, vaikka turhaan, sen sytyttämiseksi ja polttamiseksi.

Gabriel Oxenstjerna piti päällikkyyttä, ja urhea Kaarle Horn, ennemmin viralta pannun Henrik Klaunpoika Hornin poika, oli hänen komennossaan.

Gabriel Oxenstjerna siveli partaansa: hän katseli nuorta, voimakasta miestä, joka paloi halusta mainetekoihin, ja sanoi: "Minun vastuullani."

Nuori sankari piti sanansa. Useat kerrat hän teki onnellisia hyökkäyksiä linnasta saavuttaen yhä enemmän linnanherran luottamuksen.

Piiritystä jatkui seitsemän kuukautta; tammikuussa 1571 lähetti tsaari lisäväkeä ja hävitti maan yltympäri pannen laajat alat autioksi; mutta edellisenä vuonna syyskuun lopulla oli kaksi ruotsalaista sotalaivaa tullut satamaan tuoden ruokavaroja ja kaikkia muita tarpeita. Sentähden tultiin hyvästi toimeen, ja miehistön sekä porvarien miehuus vielä kiihtyi, kun eräänä päivänä helmikuussa heitettiin muurin yli kirje, jossa mainittiin, että Tanskan kanssa oli tehty rauha.

Riemuissaan tästä tekivät ruotsalaiset hyvällä menestyksellä hyökkäyksen linnasta.

Mutta kun Maunu huomasi, että hän ei voimalla eikä viekkaudella voinut saada mitään aikaan, rupesi hän hieromaan välirauhaa, ja kun tämä tarjous hyljättiin, vetäytyi hän pois polttaen leirinsä.

Suuri joukko irtainta väkeä jäi jäljelle käyden ympäristössä ryöstelemässä.

Silloin Kaarle Horn lähti 300 huovin kanssa Räävelistä ja hävitti viholliset sekä löi pienen venäläisjoukon Ubigallin kylässä.

Rääveliläiset viettivät siitä lähtien maaliskuun 16:tta kaupunkinsa pelastuspäivänä.

Pian senjälkeen luovuttiin myöskin Weissensteinin piirityksestä, jota
Herman Fleming oli puolustanut samaan aikaan ja samalla menestyksellä.

Venäläiset joukot vetäytyivät Narvaan, ja Maunu lähti Saarenmaahan, vavisten ja peläten ankaran herransa vihaa. Näin sai Ruotsi takaisin Räävelin linnan ja piti sitä sitten hallussaan edelleenkin.

Mutta aika-ajoin se olikin ainoa paikka, mitä Ruotsilla oli jäljellä näillä seuduin. Ne lukemattomat sotajoukot, joita Venäjän tsaari lähetteli Liivin- ja Vironmaahan, levisivät yli maan ja hävittivät sitä.

Räävelin säilyminen riippui, kuten jo sanoimme, paljon siitä rakkaudesta ja luottamuksesta, joka siellä vallitsi Ruotsia kohtaan. Aiheena tähän oli Ruotsin joukkojen parempi sotakuri, eikä suinkaan vähemmässä määrässä se toivo, että kaupunki Ruotsin vallan turvissa saisi kauppasuhteissa voiton sekä Riiasta että Narvasta.

Pääsyynä Ruotsin puolelta tähän sotaan Venäjää vastaan oli etenkin ensi vuosina Räävelin puolustaminen viimeiseen asti.

IHMISTEURASTUSTA.

Liivinmaassa oli sillä välin ehditty väsymään Venäjän ylivaltaan, ja kun turkkilaiset vuoden 1571 kuluessa ahdistelivat tsaari Iivanaa, alkoi tyytymättömyys liiviläisessä aatelistossa päästä ilmoille.

Neljäkymmentätuhatta tataaria oli hyökännyt Venäjälle; Moskova ryöstettiin ja poltettiin. Iivana katsoi nyt parhaaksi laskea Ruotsin lähettiläät vapaiksi, sitten kun he kaksi vuotta olivat kituneet vankeudessa, mutta samalla kertaa hän kehotti Juhanaa lähettämään lähettiläitä Venäjälle rauhaa hieromaan.

Näytteeksi siitä, minkälaista kieltä sen ajan ruhtinaat välisti käyttivät keskinäisissä asioissaan, seuraa tässä kirje, jonka kuningas Juhana lähetti vastaukseksi tsaarin kirjelmään:

"Olemme saaneet kirjelmäsi ja siitä havainneet, miten järjettömän moukkamaista ylpeyttä, valhetta ja halveksimista sinä osoitat meitä vastaan. Ellemme olisi kuulleet, että isäsi oli Venäjän suuriruhtinas, olisi meillä ollut syytä tulla siitä siihen arveluun, että joku munkki tai talonpoika on ollut sinun isäsi, koska sinä kirjoitat niin säädyttömästi, kuin olisit kasvatettu talonpoikain tai muun roskajoukon keskuudessa, jotka eivät tiedä kunniasta mitään."

"Sinä kirjoitat", jatkui siinä edelleen, "niin paljon vilppiä ja viekastelua ja olet tahrannut ja sotkenut suusi niin paljon valheella, että se tuskin koskaan enää voi tulla puhtaaksi; sentähden meidän ei ole tarvis vastata kaikkeen siihen säädyttömään ja pöyhkeään viekasteluun, jota mainitussa kirjeessäsi on. Mitä siihen tulee, että arvelet meidän pyytävän sinulta rauhaa, niin se ei tule koskaan tapahtumaan, sillä me toivomme, että asiat kaikkivaltiaan Jumalan avulla kääntyvät siksi, ennenkuin leikistä lakataan, että sekä sinä että alamaisesi saatte rangaistuksen, jonka sekä sinä että he jo aikoja sitten olette ansainneet. Mutta jos tahdot tätä onnettomuutta estää, niin lähetä parhaat herrat neuvostostasi meidän luoksemme ja käske heidän nöyryydessä pyytää anteeksi sitä vääryyttä ja halveksimista, jota sinä olet meille osoittanut. Sitten saat tietää, millä ehdoilla me tahdomme tehdä rauhan kanssasi."

Suurista sanoista huolimatta käytiin sotaa laimeasti ja Ruotsin saavuttamatta juuri mitään etuja.

Sillä välin ja vastoin kaikkia luuloja oli tsaari Iivana käynyt sovintoon aiotun sukulaisensa kanssa ja marssi 80,000-miehisellä sotavoimalla Liivinmaahan lopulla vuotta 1572, Maunu herttuan ja kahden poikansa seuraamana.

Hannu Boije oli päällikkönä Wittensteinissä. Vihollisen saapuessa hän oli niin varustamaton, että oli vähää ennen lähettänyt suurimman osan varustusväkeänsä tuomaan tykkejä Räävelistä, joten hänellä oli ainoastaan 50 miestä linnoituksessa.

Tähän aikaan hän oli paluumatkalla ja oli paraillaan Ylä-Pahlenissa, eräässä linnassa, jossa Maunu herttuan oli tapana oleskella ja joka ei ollut sen kauempana Wittensteinistä, kuin että tykinlaukaukset kuuluivat sinne.

Hän otaksui ensin kuulevansa riemulaukauksia sen johdosta, että tykit olivat onnellisesti saapuneet Räävelistä, mutta sai pian tiedon erehdyksestään.

Aivan vimmoissaan siitä, että piti pysähtyä näin mitättömän linnoituksen eteen, käski Iivana yleiseen rynnäkköön seuraavana päivänä, tammikuun 1:senä.

Tyynesti ja kuolemaa halveksien taistelivat Hannu Boije ja hänen viisikymmentä miestänsä ärsytettyjen jalopeurain tavoin.

He olivat valmiit joutumaan ylivoiman voittamiksi ja saamaan surmansa, mutta tsaari Iivana keksi kauheamman kuolintavan. Elävinä hän paistatti heidät vartailla.

Se kosto, minkä hän oli toimittanut Wittensteinissä, oli saanut hänet hyvälle tuulelle, ja Maunu herttuan tuli osoittamastaan urheudesta saada hyvin ansaittu palkkansa.

Novgorodissa valmistettiin komeat häät, ja suurella loistolla ja juhlallisuudella vihittiin siellä Maunu ja tsaarin veljentytär.

Jäljellejätetyn sotaväen päälliköt olivat saaneet käskyn kukin kohdastaan valloittaa linnat eri osassa maata.

Noin 16,000 miestä marssi Viron läntistä rannikkoa kohden valloittamaan Loden, Hapsalin ja Lealin linnoja, mikä ei kuitenkaan ollenkaan onnistunut.

Kun Klaus Tott Ylä-Pahlenista näki koko maakunnan pohjoisessa päin olevan ilmiliekissä, käsitti hän miten asianlaita oli, mutta hän oli ylen heikko uskaltaakseen hätyyttää suurta venäläistä sotavoimaa.

Hädin-tuskin onnistui hänen palata Rääveliin, missä hän pysytteli paikoillaan, kunnes vihollinen oli ehtinyt hajoittamaan joukkonsa.

Mainittu 16,000-miehinen venäläisjoukko tavattiin Loden edustalla tammikuun 23 p:nä.

Klaus herra lähetti ratsumiehensä heti rynnäkköön, ja nämä tekivätkin sen sellaisella voimalla, että tunkeutuivat koko venäläisen sotajoukon läpi. Mutta sen sijaan että olisivat kääntyneet takaisin, laskettivat he täyttä laukkaa pakoon eri suuntiin.

Nähdessään vihollisten paljouden he olivat katsoneet turhaksi toivoakkaan voittoa, ja mihin tulivatkin, kertoivat he, että Ruotsin armeija oli kokonaan lyöty.

Ratsuväen pako ei riistänyt Klaus herran malttia. Hän huomasi heti, että heidän huima rynnäkkönsä oli saanut vihollisjoukot epäjärjestykseen, ja jatkoi sentähden hyökkäystä jalkaväkineen.

Voitto oli täydellinen: 7,000 venäläistä makasi tappotantereella, muut pelastivat itsensä pakenemalla.

Urhea päällikkö palasi Rääveliin, mukanaan vihollisen tykistö, joukko lippuja, 100 hevosta ja pitkä jono — tuhatkunta rekeä — kaikenmoista saalista. Ruotsalaisten mieshukka oli vähäpätöinen.

Muukalaiset palkkasoturit eivät saaneet säännöllisesti palkkaansa, ja he uhkailivat luopua.

Vuonna 1573 pantattiin Räävelissä olevalle saksalaiselle ratsuväelle Loden, Hapsalin ja Lealin linnat, jotta he eivät toteuttaisi uhkaustaan mennä venäläisten puolelle.

Seuraavana vuonna, 1574, ei voitu määräaikaan lunastaa linnoituksia, ja saksalaiset myivät ne Tanskan kuninkaalle tammikuussa 1575.

Epäkohtana oli vielä, että eri kansallisuutta olevien huovien kesken oli paljon kateutta ja eripuraisuutta.

Tämmöisestä syystä täytyi Klaus Tottin luopua Wesenburgin linnan piirityksestä, jonka hän oli menestyksellä alottanut uunnavuonna 1574.

Saksalaisten pöyhkeileminen ja kerskuminen suututti häntä, ja kun hän kuuli väkensä valittavan heidän käytöstään, päätti hän kostaa.

Maaliskuun 17 p:nä hän järjesti väkensä täyteen taisteluasentoon, anasti koko kenttätykistön ja käänsi sen saksalaista ratsuväkeä vastaan.

Tämä oli heti valmis alottamaan leikin, joka päättyi siten, että 1,500 skottilaista sai surmansa.

Erinomaista sotakuria osoittaa se, että skottilainen ratsuväki pysyi levossa koko teurastuksen ajan, vaikka olikin saapuvilla.

Päällystö huomautti heille, että jalkaväki oli rikkonut sääntöjä ja sotakuria ja sentähden itse vetänyt rangaistuksen niskoilleen.

Kuitenkin oli närkästys ja mielikarvaus niin suuri, että Klaus herra katsoi viisaimmaksi luopua piirityksestä.

Niitä kolmea linnaa, joita Tanskan kuningas Fredrik sanoi omikseen, ei hän saanut kauan pitää.

Heti uunnavuonna 1576 hyökkäsi maahan suuri venäläisjoukko, joka ei valloittanut ainoastaan vastamainittuja linnoja, vaan kaikki, mitä Ruotsilla oli siellä alueita, niin että lopulta ei ollut muuta jäljellä kuin Rääveli.

Useita kertoja näkyi suuria joukkoja Räävelin edustalla, mutta ne eivät näyttäneet aikovankaan ryhtyä piiritykseen.

Ylin päällikkyys oli vanhan Henrik Hornin ja hänen poikansa Klaun käsissä, ja he tekivät vaikeuksista huolimatta kaiken, mitä sellaisilta miehiltä voi odottaa, kaupungin ja linnan puolustukseksi.

Sinä vuonna sattui tavattoman myrskyinen syksy; rakennuksista menivät katot, useita kirkontorneja vikaantui, ja satamassa särkyivät varustukset.

Useita laivoja, joiden piti tuoda elatus- ja sotatarpeita Ruotsista, joutui haaksirikkoon osittain ulkona merellä, osittain lähellä satamaa, johon ainoastaan hylyt ajautuivat.

Se oli kauhea aika; kaikki luonnonvoimat olivat raivoissaan, joka päivä rae- ja rankkasateita.

Huonoa säätä kesti useita viikkoja, eikä lopulta enää rohjettukaan lähteä merelle.

Suomessa odotti 2,000 miestä ja Lyypekissä 120 muskettisoturia päästäkseen mahdollisesti yli, mutta liian kauan he saivat odotella.

Ankaroita syysmyrskyjä seurasi kova talvi, ja nyt olivat Hornit ja rääveliläiset jätetyt kokonaan oman onnensa nojaan.

Tuskaisina ja levottomina pelkäsivät rääveliläiset joka päivä vihollisen tulevan.

Kaksi porvaria, joilla ei ollut mitään menetettävää, mutta voitettavaa kyllä, hiipi eräänä aamuna kaupungista vihollisleiriin kertomaan, miten huonosti asiat kaupungissa olivat.

Emme tiedä minkä palkan he saivat, mutta varhain aamulla tammikuun 23 p:nä voitiin linnanmuureilta nähdä suurien vihollisjoukkojen etenevän äärettömien lumilakeuksien halki.

Päälliköllä, Feodor Mustislavskilla, oli johdossaan 50,000 miestä, ja hänellä oli neuvonantajana Iivana Koltsoff, jota sanottiin Venäjän parhaaksi soturiksi.

Hän oli tsaarille luvannut valloittaa tällä kertaa Räävelin tai menettää henkensä.

Venäläiset alkoivat heti luoda vallituksia kaupungin ympäri. Näihin he sijoittivat tavattoman suuret tykkinsä ja tuliputkensa.

Jos tahdot tietää, miten toimitaan piiritetyssä kaupungissa, jossa kunnon miehet johtavat puolustusta, niin voivat isä ja poika, Henrik ja Kaarle Horn, siitä antaa parhaan kuvan.

Kaikki, mitä linnoituslaitoksiin kuului, oli pantu paraaseen kuntoon ja ruokavaroja hankittiin riittävässä määrässä ottamalla huomioon myöskin, että suuri joukko talonpoikia oli maaseudulta paennut kaupunkiin.

Näistä muodostettiin erityinen sotaväen osasto, joka uskottiin Ivo Skenkenbergin, urhean porvarinpojan johtoon, ja hän osasi kyllä pitää miehuutta vireillä joukossaan.

Tiedettiin, että venäläiset aikoivat tulipommeilla sytyttää kaupungin palamaan, ja sentähden täytyi asukasten viedä oljet, heinät, halot ja muut palavat aineet kellareihin ja holveihin. Sitäpaitsi piti joka talossa olla märkiä häränvuotia ja täysinäisiä vesisammioita sekä luotettava henkilö pitämässä vaaria tulipommeista.

Jokaisesta kiinniotetusta tulipommista maksettiin palkinto, kolme markkaa kappaleelta.

Näillä toimenpiteillä, mutta ehkäpä vieläkin enemmän sillä esimerkillä, minkä isä ja poika antoivat miehuudessa ja toimeliaisuudessa, saatiin jokaisessa rinnassa heräämään mitä vilkkain halu olla kaikin voimin avullisena kaupungin puolustuksessa.

Venäläisiä oli odotettu joulukuussa, mutta ankara pakkanen ja suuret lumimyrskyt olivat viivyttäneet heitä. Vasta tammikuun 22 p:nä kello 9 illalla saapuivat vakoilijat ilmoittaen, että viholliset olivat vain kolmen penikulman päässä kaupungista.

Niin myöhäinen kuin olikin, lähti pormestari torille; hätäisesti kutsuttiin asukkaat koolle, ja miehuullisin sanoin hän kehotti heitä mitä suurimpaan huolellisuuteen, hyvään järjestykseen ja reippauteen. Senjälkeen hän rukoili, että Herra tahtoisi suojelevalla kädellään varjella kaupunkia ja sen asukkaita.

Venäläisten ensi toimia oli Pyhän Brigittan ihanan luostarin polttaminen Marienthalissa lähellä kaupunkia, jossa sen rauniot vieläkin ovat jäljellä; sitten hävitettiin seutu yltympäri, jonka jälkeen vallitusten luominen alkoi.

Ampumista kuulilla ja tulipommeilla jatkui yöt-päivät. Alussa oli pelko ja kauhistus suuri, mutta sitten muistettiin tulipommeista luvattu palkinto, ja kun yksi semmoinen oli otettu kiinni, rohkeni jo vähän jokainenkin korjata niitä talteen.

Pian juoksentelivat huovit ja talonpojat kuin palloleikissä. Heti kun tulipommi tuli ilmassa lentäen, kilpailivat he, kuka sen saisi.

Tapahtui toisinaan, että jokunen talo syttyi tuleen. Heti päästivät ryssät hurjan riemuhuudon ja ampuivat vielä kiihkeämmin, mutta hyvät sammutuslaitokset ja yleinen varovaisuus ehkäisijät tulen levenemisen.

Urhoolliset Hornit, isä ja poika, olivat väsymättömän toimeliaat ja valppaat. He pitivät mitä ankarinta järjestystä, mutta valvoivat samalla, ettei mitään ampumavaroja puuttunut. Kaikkiin vaivoihin ja vaaroihin he ottivat osaa, alhaisimmalle sotamiehellekin he ojensivat auttavan kätensä, jos hänen kuormansa oli liian raskas.

Usein he itse seisoivat valleilla tähdäten ja laukaisten tykkejä. Turhaan huomauttivat porvarit, miten kalliit heidän henkensä olivat; he eivät kuunnelleet sitä.

Heidän esimerkkinsä innostutti sekä urheita että pelkureita; kaikki kuolemanpelko katosi, ja niihin hyökkäyksiin, joita usein tehtiin linnasta, pukivat vaimot, morsiamet ja sisaret itse rakkaimpansa asevaruksiin kehottaen heitä miehuuteen ja urheuteen.

Etenkin Ivo Skenkenberg ja hänen väkensä kunnostivat itsensä lannistumattomalla miehuudellaan. Koko väestö ylpeili heistä; Ivoa nimitettiin Hannibaliksi ja hänen joukkoansa Hannibalin väeksi.

Kun venäläiset menestyksettä olivat lähes kuukauden ampuneet valleja, alkoivat he suunnata laukauksiansa kirkkoihin, torneihin ja korkeihin taloihin; samalla he lisäsivät tulipommiensa lukua, mutta saivat yhtä vähän aikaan.

Rääveliläiset sanoivat, että rauta sisäänammutuissa tykinluodeissa oli suuremmanarvoinen kuin niiden tekemä vahinko, ja tulipommit olivat hyvin hyväksi avuksi.

Venäläiset olivat menettäneet 3,000 miestä, niiden joukossa urhean Iivana Koltsoffin. Kaupungissa sen sijaan oli tappio ollut vähäinen, ja kevään lähetessä odotettiin lisäväkeä meritse.

Maaliskuun 19 p:nä vihollinen sytytti leirinsä ja marssi pois.
Rääveli oli toistamiseen pelastunut.

Tämä vastoinkäyminen sai Iivanan vimman ylimmilleen; hän kokosi vielä suuremman sotavoiman ja marssi taas Liivinmaahan. Rääveliläiset pyysivät ja saivatkin apua Ruotsista, mutta tällä kertaa Iivana kääntyi Riikaa vastaan, joka oli puolalaisten hallussa.

Koko ympäristö hävitettiin ja poltettiin linnoineen ja varustuksineen. Kaikkialla etenivät venäläiset julmuudella, joka oli heillekin tavaton, ei lapsia, naisia eikä vanhuksiakaan säästetty.

Ne vähälukuiset jäännökset, mitä vanhasta liiviläisestä aatelistosta vielä oli jäljellä, olivat suuressa ahdistuksessa. Heitä uhattiin kolmelta taholta, Ruotsista, Venäjältä ja Puolasta. Tässä hädässään he kiinnittivät toivonsa Maunu herttuaan. Hänen avullaan he tahtoivat perustaa oman valtakunnan.

Venäjän suuriruhtinas oli saanut kuulla heidän aikeistaan ja purki nyt vihansa hävitysretkeen heitä vastaan. Maunu pakeni Wendeniin. Tämä kaupunki, joka sijaitsi eteläisessä Liivinmaassa, oli lujasti linnoitettu, ja siinä oli vahva ritarilinna, joka ennen oli ollut suurmestarin asuntona.

Sinne sulkeutui Maunu ja hänen kanssaan ritariston jäännökset rouvineen, lapsineen, kaikki kauhulla kuunnellen kertomuksia Iivanan hirvittävästä etenemisestä ja uhkauksista.

Vihdoinkin hän tuli koko joukkoineen ja asettui leiriin kaupungin ulkopuolelle. Kaupunkiin hän lähetti viestin pyytäen Maunua tulemaan puheilleen. Peläten henkeänsä lähetti tämä kaksi hovimiestänsä. Iivana ruoskitutti ja ajatti heidät takaisin. Maunun kanssa hän tahtoi puhua, ja Maunun täytyi tulla.

Tämä oli kovassa tuskassa, mutta totella täytyi. Mukanaan 25 etevintä ritariaan hän ratsasti kaupungin portista jättäen sen auki jälkeensä.

Tultuaan leiriin hän heittäysi polvilleen suuriruhtinaan eteen rukoillen häntä säästämään ainakin hänen ja hänen omaistensa hengen.

Iivana löi häntä vasten suuta ja puhkesi solvauksiin; sitten hän heitätti hänet ja hänen seuralaisensa vankeuteen.

Venäläiset tunkeutuivat kaupunkiin ja alottivat siellä kauhean ryöstämisen ja teurastuksen.

Vanhan linnavoudin Henrik Boussmanin haltuun oli jätetty 300 rouvaa ja heidän lapsensa. Siinä oli Liivinmaan aatelin kukka, vanhain ristiritarien jälkeläiset, ja heidän seurassaan oli vain muutamia harvoja herroja ja palvelijoita. Puolustautumista ei ollut ajatteleminenkaan; Boussman neuvotteli linnanpapin kanssa ja kutsui sitten koolle kauhun valtaamat naiset sanoen mikä kohtalo oli odotettavissa.

"Sitten käsken panna muutamia ruutitynnyreitä tähän ritarisalin alle, ja kun vaara on mahdoton torjua, niin me lennämme kaikki ilmaan."

Pelko ja kauhu kuvastuivat kaikkien kalpeissa kasvoissa; aristellen he turvautuivat toisiinsa.

"Teillä on ainoastaan häväistys valittavana", lisäsi Boussman syvästi liikutettuna.

Olipa silloin kuin olisivat voima ja rohkeus palanneet. "Me tahdomme kuolla!" huusivat kaikki yhdestä suusta.

"Ensin rukoilkaamme, ja se, joka tahtoo, nauttikoon sakramentin", sanoi vanha linnanpastori.

"Vielä on aikaa ainakin kaksi tuntia", huomautti Boussman, joka vartioitsi ikkunassa.

Rouvat palasivat huoneisiinsa, pukeutuivat juhlapukuihinsa, koristivat itsensä kalliimmilla koristeillaan ja astuivat taas ritarisaliin kukin taluttaen lapsiaan. Milloinkaan ei liene jumalanpalvelus ollut juhlallisempi, ehtoollisella-käynti vaikuttavampi, armon ja anteeksiannon rukoukset sydämellisemmät. Juhlamenot olivat juuri päättyneet; he syleilivät ja hyvästelivät toisiaan.

Silloin kajahti vartijan huuto: "Jo joutuu!" Äidit sulkivat lapsensa syliinsä. Kaikki lankesivat polvilleen piiriin papin ympäri, joka vapisevin äänin luki siunauksen.

Venäläisiä näkyi muurilla, Boussman tempasi palavan sytyttimen, nojautui ikkunasta ulos ja sytytti ruudin.

Kun ensi kauhistus oli mennyt ohi, asettuivat venäläiset onnettomaan kaupunkiin varustaen sen ja jatkoivat senjälkeen hävitysretkeään halki Liivinmaan. He kohtasivat toisinaan miehuullista vastarintaa, kärsivätpä tappioitakin, mutta uusia voimia tuli yhä sijaan. Koko maa oli sotajalalla, hätä ja kurjuus suuri.

Juhanan lanko, Puolan kuningas Sigismund II, kuoli 1572. Sekä Ruotsin kuningas että Venäjän tsaari tavoittelivat Puolan kruunua, mutta tämä joutui ensin Henrik Valoisilaiselle ja sitten, kun hän muutaman kuukauden kuluttua katsoi hyväksi luopua äskensaamastaan valtakunnasta, Siebenbürgenin ruhtinaalle Stefan Batorille, joka 1576 kruunattiin Puolan kuninkaaksi. Hän oli naimisissa Juhanan halveksiman prinsessa Annan kanssa. Molemmat langokset kadehtivat toisiltaan Liivinmaata, mutta tekivät lopulta yhteisen liiton Venäjää vastaan.

Ruotsin ja Puolan sotajoukot yhdistyivät Yrjö Boijen ja Andreas Sapiehan komennossa ja marssivat Wendeniä vastaan lokakuun 20 p:nä 1578. Etäältä jo kuului venäläisen tykistön jyske. Illalla, kun joukot tulivat lähemmäksi, he näkivät tykkien leimaukset ja tulipommien loisteen pimeää taivasta vasten. Syvä joki esti etenemisen; sen poikki voitiin kahlata ainoastaan siten, että jokainen ratsumies otti jalkamiehen taaksensa satulaan.

Sitten hyökättiin vihollisen kimppuun. Venäläiset ja tataarit puolustautuivat urheasti, mutta Andreas Sapieha ponnisteli etenkin saadakseen tykistön valloitetuksi ja hänen onnistuikin lopulta pakottaa vihollinen vetäymään vallitustensa suojaan. Ankaran ottelun jälkeen venäläinen ratsuväki lähti pakoon; yöllä seurasi jalkaväki perässä, ja kun ruotsalaiset ja puolalaiset aamulla tunkeutuivat leiriin, oli se tyhjä ja hyljätty.

Kuusituhatta venäläistä oli kaatunut; ruotsalaisten ja puolalaisten mieshukka oli melkoista pienempi.

KUNINGATAR.

Itämeren-takaisista taisteluista käännymme taas niihin, joita samaan aikaan Ruotsissa taisteltiin.

Ei käy kieltäminen, että Katariina oli sieluna niissä. Hellävaroen, mutta väsymättä hän koetti käännyttää puolisoansa, ja tämä sekä vankeuden yksinäisyys, tyytymättömyys muuhun maailmaan ynnä lopuksi Juhanan synkkä, horjuva luonne olivat vaikuttavimmat syyt katolisen uskon palauttamis-yrityksiin Ruotsissa.

Gripsholmassa oleskellessaan oli Juhana tottunut katselemaan
Katariinan silmillä, ajattelemaan niinkuin hänkin. Se palava usko,
jolla Katariina toimitti hartausharjoituksiaan, veti vähitellen
Juhanan huomion hänen puolisonsa uskontoon.

Katariinan sydän kuului hänen puolisolleen ja lapsilleen. Hänen elämänsä tarkoitus oli ansaita taivaan autuus heille, ja viehätyksellä hän suostui kaikkeen, mikä sitä edisti.

Hänen oma hovisaarnaajansa ja rippi-isänsä Herbertus sekä kuninkaan sihteeri Pietari Fecht tekivät kaikkensa, jotta roomalaiset papit hänen kauttansa pääsisivät vaikuttamaan kuningas Juhanaan.

Häneen siis roomalainen kirkko perusti toivonsa saada kuningas Juhana ja Ruotsin kansa palautetuksi paavin alamaisiksi.

Historian opetuksista on tärkeimpiä ja merkitsevimpiä se, että ylimielisyys ja vallan väärinkäyttö, kaikki, mikä väkivaltaisesti koskee ihmisen ajatuksenvapautta, kääntyy musertavalla voimalla takaisin siihen, joka sellaista on harjoittanut.

Roomalainen kirkko oli ponnistellut saadakseen ruhtinaat ja kansat valtaansa, käyttäen siinä sekä kirkollisia että väkivaltaisia voimia. Se oli hemmotellen suvainnut, että kirkon palvelijat saastuttivat itsensä riettaissa paheissa, josta tavattiin hävyttömiä esimerkkejä pyhimmissäkin paikoissa.

Mutta nyt oli tullut uusi aika; hiippa ja piispansauva eivät enää tarjonneet varmaa suojaa; tutkimishalu ja luonnontieteiden herääminen olivat kumoamaisillaan niiden perustuksen.

Luther oli pannut alun. Galilei oli pian tuleva perässä. Mutta vielä ei aika ollut kypsynyt; roomalainen kirkko luuli olevansa kukistumaisillaan, mutta pelastui vastaperustetun jesuiittaveljeskunnan avulla.

Ignatius Loyolan onnistui noudattamalla suurinta hurskautta kirkon ohjesääntöjen mukaan saada selville sen sisimmät tarkoitukset, ja tarkoin tajuten olosuhteet hän asetti sen mukaan veljeskuntansa päämääräksi taivuttaa tieteet kirkon palvelukseen ja ankaralla kasvatuksella pakottaa nousevat sukupolvet alttiuteen ja kunnioitukseen kirkkoa kohtaan sekä kieltäymisen ja uhrautumisen kautta ja kärsimysten määrättömän voiman avulla lannistaa ruhtinaat ja kansat hengellisen vallan alaisuuteen.

Se kuuliaisuus, jota veljeskunnan jäsenet osoittivat esimiehilleen, oli opettava maailman tottelemaan kirkkoa.

Jesuiittaveljeskunta sai ensimäisen vahvistuksensa paavilta 1540 — ja sen jäsenluku määrättiin 60:ksi.

Kolme vuotta myöhemmin poistettiin tämä rajoitus, ja kun Ignatius kuoli 1555, oli veljeskunnassa tuhansia jäseniä sadoissa kollegioissa, perheissä ja hallituksissa.

Tämä luku tuli pian moninkertaiseksi. Uskonpuhdistus, joka oli voitokkaasti edennyt tähän asti, pysähtyi kulussaan, se heitettiin takaisin Alpeilta Itämeren rannoille.

Jesuiittaveljeskunta täytti pian maailman kertomuksilla jalomielisistä toimista ja urhoollisista uhrautumisista kirkon pyhässä palveluksessa.

Mikään uskonnollinen yhdyskunta maailmassa ei voi ylpeillä sellaisista uskonsankareista, jotka ovat uhranneet verensä ja henkensä vakaumuksensa vuoksi; ei milloinkaan ole nähty niin täydellistä ajatuksen ja toiminnan yhteyttä.

Ei ollut yhtään maata maailmassa, ei mitään raivaamatonta alaa yksityisessä, henkisessä eikä käytännöllisessä elämässä, mihin jesuiittoja ei olisi tunkeutunut.

Tämä mahtava veljeskunta oli hyvin järjestetyn sotajoukon kaltainen.
Sokea kuuliaisuus oli jesuiitan ensimäinen velvollisuus.

Hän ei itse määrännyt oleskelupaikkaansa eikä toiminta-alaansa; johtiko hänen tiensä napapiirille vai päiväntasaajalle, pitikö hänen järjestää jalokiviä vai käsikirjoituksia Vatikaanissa, tuliko hänen taivuttaa Intian raakalaisia jättämään toisensa syömättä, — ne olivat muiden tehtäviä ja vastattavia kysymyksiä, hänen tuli vain totella.

Jos häntä tarvittiin Limassa, niin hän lähti ensimäisessä laivassa, joka meni Atlantin poikki; jos hänet määrättiin Bagdadiin, matkusti hän ensi karavaanissa aavikon halki. Jos oli kysymyksessä matkustus maahan, missä hänen henkensä oli suuremmassa vaarassa kuin villipetojen, missä pidettiin rikoksena antaa suojaa hänelle ja missä hänen uskolaistensa päitä oli pantu yleisön katseltavaksi, niin mitäpä siitä, nurkumatta hän kävi kohden kohtaloansa.

Mutta näin suuriin hyveisiin oli liittynyt vielä suurempia paheita, ja yhtä vähän kuin mikään munkkikunta on voinut osoittaa niin loistavia esimerkkejä, mitä tulee erinomaiseen miehuuteen, tahdonlujuuteen, pettämättömään kestävyyteen ja terävänäköisyyteen, joka oivalsi ruhtinasten ja kansain samoin kuin yksityistenkin salaisimmat ajatukset, suunnitelmat ja toiveet, yhtä varmaan ei ole mikään katolisen kirkon monilukuisista veljeskunnista näyttänyt niin synkkiä varjopuolia ja synnyttänyt niin yleistä kammoa kuin jesuiitat.

Se uhrautuva veljesrakkaus, joka teki jesuiitan niin välinpitämättömäksi omasta hengestään, hyvinvoinnistaan ja vapaudestaan, teki hänet myöskin totuudesta ja oikeudesta välinpitämättömäksi.

Mikään keino ei ollut häneltä kielletty, kun uskonnolliset edut olivat kysymyksessä; ja hänen uskontonsa oli ennen kaikkea veljeskuntansa etujen edistäminen.

Kauheimmissa salaliitoissa, mitä historiassa piilee, voi seurata jesuiittain jälkiä. Aina järkähtämättömän uskollisena sille yhdyskunnalle, johon kuului, taisteli hän muutamissa maissa vapauden puolesta, toisissa taas esiintyi yhteiskunnallisen järjestyksen vaarallisimpana vihollisena.

Protestanttisen uskon valtaanpääseminen Ruotsissa oli herättänyt
Roomassa tavatonta huomiota.

Me tiedämme, että jo Eerikin aikana tehtiin laimeita kokeita vastavaikutuksen aikaansaamiseksi, mutta ne olivat vain kostotuumain synnyttämiä eivätkä voineet kokonaisuudessaan saada mitään aikaan.

Kardinaali Hosius Puolassa oli jesuiittalaisen hurskauden perikuva. Hän oli vanhastaan tuttu Ruotsin kuningattaren kanssa ja lähetti hänelle tämän tuttavuuden nojalla nuorta kruununperillistä varten opettajan, jota innokkaasti suositteli.

Nikolaus Mylonius otettiin heti mainittuun toimeen, ja hän teki nöyrällä, hiljaisella olennollaan hyvän vaikutuksen sekä kuninkaallisiin vanhempiin että nuoreen prinssiin.

Kardinaali kiittää Katariinan uskon lujuutta ja hänen huolenpitoaan puolisonsa autuudesta sekä lupaa lähettää muutamia jesuiittoja Roomasta, joiden avulla ne voidaan palauttaa oikealle tielle, joita saatanan palvelijat ovat harhaan vieneet.

Katariinan sydän sykki ilosta ja ylpeydestä. Mitä suuria töitä kohta toimitetaankaan hänen välityksellään! Hän oli varma, että hänen lopulta onnistuisi käännyttää Juhana.

Juhana oli aina kuin kuumehoureissa. Mielellään hän tahtoi tehdä puolisolleen mieliksi, sanoi hän, eikä Katariina sitä epäillyt.

Juhana mietiskeli uuden opin perustamista, uuden seurakunnan tapaan, ja hänen kunnianhimoansa hiveli ajatus, että hän ehkä voisi yhdistää kaikki muut kristilliset tunnustukset.

Tässä suhteessa hän sai vilkasta kannatusta sihteeriltään ja uskotultaan Pietari Fechtiltä, ja molemmat alkoivat he nyt yhteisesti työskennellä tutkimalla kirkon ensimäisiä vaiheita ja sen ajan säädöksiä.

Jumala tietää — kirjoitti Eerik — kuinka tunnottomasti häntä on kaksikolmatta viikkoa kohdeltu. Moniin monituisiin kirjeisiinsä hän ei ole saanut mitään vastausta, mutta hän arveli, että hänen vihollisensa olivat hävittäneet ne; hän ei voinut koskaan ymmärtää, että sai kärsiä kaikkea tätä veljensä käskystä, ei päivääkään kulunut ilman uutta kurjuutta; Jumalan sanastakin hänet oli suljettu pois, niin ettei hän kahtenatoista sunnuntaina ollut kuullut mitään saarnaa; hänen raamattunsa ja muut kapineensa oli otettu pois. Joskin hän oli ansainnut kaiken sen, mitä oli saanut kärsiä, näytti kuitenkin kuninkaallinen ruumis jo tulleen kyllin rangaistuksi.

Hän rukoili mitä hartaimmin veljeänsä, että pääsisi tästä kurjuudesta, tai että ainakin saisi tietää, mitä Juhana hänestä tahtoi; hän lupasi pyhästi täyttää kaikki, mikä ei koskenut hänen velvollisuuttaan Jumalaa kohtaan tai hänen kunniaansa ja henkeänsä, tai ei ollut hänen puolisonsa ja lastensa turmioksi. Maailma oli kyllin suuri — sanoi hän — että paikkain ja maitten etäisyys voisi jäähdyttää veljesvihankin, ilman että rangaistus ja vihoitteleminen olivat tarpeen.

Lopuksi hän pyysi taas saada nähdä lapsensa, sitten kun viha oli sammunut ja hänen rakas veljensä Jumalan vaikutuksesta oli tullut paremmin ajatelleeksi onnettoman veljensä kohtaloa. Siinä synkässä vankilassa, jossa hän nyt istui, sai hän kärsiä pilkkaa, nälkää, kylmää, löyhkää ja pimeyttä, lyöntejä ja iskuja.

Mitä lienee Juhana tuntenut mielessään lukiessaan sellaista kirjettä? Työskentelikö hän ehkä uuden uskonnon muodostelemisessa karkoittaakseen tämän ajatuksistaan? Työ tuli mestarinsa arvoiseksi.

Vai pakottiko tuskan jäytävä mato hänet rakennuttamaan komeita ja koristeltuja rakennuksia ja tekemään muuta rojutyötä?

Vaiko syventymään matemaattisiin ja teologisiin tieteilemisiin kuitenkaan löytämättä siruakaan viisasten kivestä?

"Kuninkaallinen majesteetti tahtoo usein laatia oikeutta moukarilla, kun asia voitaisiin ratkaista sävyisästi."

Vai tuskistaan päästäkseenkö hän vuosi vuodelta antoi uusia ohjesääntöjä, miten vanki oli toimitettava päiviltä pois, "jos jotakin melskettä kuuluisi, josta Jumala varjelkoon".

Siinäpä se; arkuus, sovituksen pelko. Saattaa olla epävarmaa, kumpi näistä veljeksistä kärsi kovempia sieluntuskia.

Minkä arvoista Juhanan usko oli, osoittaa se seikka, että hän, kun oli kysymyksessä hänen poikansa perimysoikeus Puolan kruunuun, varasi tälle oikeuden vanhemmaksi tultuaan itse valita, minkä uskonnon tahtoi.

Nikolaus Mylonius ei ollut opetuksessaan, jota hän antoi kahdeksanvuotiaalle prinssille, eikä lausunnoissaan toimialansa ulkopuolella ollut kyllin varova. Tuli yleisesti tunnetuksi, että hän oli jesuiittain lähettämä, ellei vaan itsekin jesuiitta, ja säätyjen kokouksessa kehotettiin kuningasta hankkimaan prinssi Sigismundille luterilainen opettaja.

Juhana pani heti pois Myloniuksen ja väitti "juutalaisvalheeksi" sitä, että hän muka kallistui roomalais-katoliseen uskoon.

Suurissa juhlissa, joita usein pantiin toimeen linnassa, oli päässyt kiihtymys valloille. Katariina ei koettanutkaan peitellä taipumuksiaan ja otti seurapiiriinsä ainoastaan samoin-ajattelevia, niin herroja kuin naisiakin.

Niinä harvoina kertoina, jolloin leskikuningatar otti osaa näihin juhlallisuuksiin, oli hänen ja prinsessa Elisabetin ympärillä ainoastaan vanhoja, koeteltuja ystäviä, jotka olivat uudessa hovissa yhtä vieraat kuin hekin.

Puhuivathan he entisistä ajoista, Kustaa kuninkaasta ja siitä ilosta, jota hän levitti ympärilleen.

Hän oli eronnut miehestään. Kerrottiin, että tämä oli kohdellut häntä pahoin.

Sattumalta oli hän nyt Ruotsissa — vieläpä Tukholmassakin, mutta hänen maineensa ei ollut paraita, kuningatar ei kutsunut häntä.

Hän oli seurannut herraansa, Maunu herttuata, Sonnenburgiin Liivinmaahan, jonka herttua oli saanut läänitykseksi Juhana kuninkaalta. Mutta siellä eli Maunu niin hurjasti ja kohteli kansaa niin säälimättömästi, että mieliala oli liian kiihottunut, jotta hän uskaltaisi kauan oleskella siellä.

Prinsessa oli saanut pojan, joka oli hänen ainoa lohdutuksensa ja ilonsa, mutta jonka tähden hän usein sai kärsiä lyöntejä ankaralta herraltaan.

Näin kuiskailtiin ja kerrottiin mies mieheltä. Kaikki arvelivat, että se oli surkeata elämää, ja toivoivat Elisabetille parempaa onnea.

Kristoffer, Mecklenburgin herttua, oli juuri nykyään keskusteluissa hänen kanssaan; kaikki tiesivät hänen tavoittelevan Elisabetin kättä, mutta tämä sanoi vakaasti päättäneensä jäädä naimattomaksi.

Kun herttua kysyi neuvoa leskikuningattarelta, neuvoi tämä häntä kärsivällisyyteen. Voisihan tapahtua, että prinsessa vastedes tulisi toisiin ajatuksiin.

Mutta kuningas oli kaikille vierailleen yhtä kohtelias ja huomaavainen. Hänellä oli erityinen kyky osoittautua viehättyneeksi kaikesta ja kaikista.

Ei ole kaikilla kykyä pitää vireillä keskustelua tyhjästä, mutta Juhanalla sitä oli suuressa määrässä. Hän laverteli ja nauroi oikealle ja vasemmalle, teki kysymyksiä vastausta odottamatta ja vastasi, vaikka kukaan ei kysynytkään.

Sodasta, jota paraikaa käytiin, hän puhui semmoisella asiantuntemuksella, kuin olisi hän ollut itse mukana. Hän ei kyllä kieltänyt, että Henrik Horn oli hyvä päällikkö, mutta kun hänellä oli useita semmoisia, ei ollut mitään syytä käyttää sitä, johon vähimmin luotti.

Hän tiesi kyllä, että tämän pitkällisen sodan tähden nuristiin valtakunnassa, eikä hän itse puolestaankaan toivonut mitään hartaammin kuin saada sen pikaiseen päätökseen, mutta kuninkaan kunnia oli myöskin valtakunnan, ja hän saattoi suostua ainoastaan kaikissa suhteissa kunnialliseen rauhaan.

Hän oli jonkun kerran lausunut suosivansa katolisia juhlamenoja ja sillä voittanut Katariinan suosion.

Juhlamenotpa juuri erityisesti vetivät Juhanaa katoliseen kirkkoon, ja nyt hän selitteli Hogenskildille, mitenkä hän liturgiassaan tahtoi säilyttää ne ja miten hänen uusi oppinsa tuli sisältämään kaiken, mitä kaikissa muissa uskonnoissa oli parasta.

Hovimies kumarsi ja oli samaa mieltä. Hän sanoi jo aikoja sitten kuninkaan miettivästä muodosta arvanneensa, että hän ajatteli suuria asioita, ja kiitteli nyt näin suuresta ja tärkeästä luottamuksesta.

Hänestä oli kuninkaan liturgia turhuutta ja hulluutta; mutta kun hän huomasi, ettei Juhanaa saanut taivutetuksi siitä luopumaan, toivoi hän sen onnistuvan "pyhän juonen" avulla.

Jos hän heittäytyisi kokonaan katolisen kirkon helmaan, palaisi rauha hänen sieluunsa. Hän tiesi, että kuningas ajatteli Eerikkiä ja että se jäytävänä omantunnontuskana poltti hänen sielussaan, mutta jos hän saisi anekirjan ja kirkon anteeksiannon, niin se olisi vain valtiollinen oikeusteko, johon kuningas oli pakotettu valtakunnan säilymisen vuoksi.

Katariinalla oli ollut hyvin paljon Myloniuksen karkoittamista vastaan, ja hän oli suostunut siihen ainoastaan sillä ehdolla, että katolisia pappeja kutsuttaisiin Ruotsiin valepuvuissa ja vastaanotettaisiin hoviin.

Yhdessä uskottunsa, sihteeri Pietari Fechtin kanssa Juhana työskenteli kirkkokäsikirjansa valmistamisessa; sen mukaan piti useita katolisia kirkollisia tapoja ja osa latinalaista messua palautettaman.

Jotta sille saataisiin valmistetuksi jalansijaa yleisössä, levitettiin liturgis-henkisiä ja viisastelevia kirjoituksia.

Oltiin pysyvinään kiinni Lutherissa; hänen lauselmiinsa vedottiin, vaikkakin niitä käänneltiin.

Puolisonsa rukouksista ja maan tavan mukaan oli kuningatar taipunut pyhässä ehtoollisessa nauttimaan sekä leipää että viiniä.

Kuningattaren rippi-isä ilmoitti tästä synnistä Hosiukselle, ja tämä kielsi ankarasti uudistamasta sitä.

Katariina joutui epätoivoon, ja Juhana käski Puolassa olevan lähettiläänsä, A. Lorichin, koettaa paavin legaatin kautta hankkia myönnytyksen tähän.

Kaikki nämä mielenliikutukset olivat saattaneet Katariinan hermostuneeksi ja levottomaksi. Hän ei uskaltanut olla paaville tottelematon, ja hän halusi saada nauttia pyhiä armonvälikappaleita.

Hän kirjoitti taas Hosiukselle, joka sattumalta oleskeli Roomassa.
Paavi oli ennenkin vapauttanut tästä kiellosta ja muusta, "joka oli
Jumalaa ja luontoa vastaan".

Kardinaali vastasi kirjeeseen maaliskuun 7 p:nä 1573 puhuen siinä, miten hän toivoi voivansa palvella kuningatarta, mutta samalla myös, miten pahasti tämä oli tehnyt totellessaan enemmän ihmisiä kuin Jumalaa. Se pappi, joka oli sallinut hänen nauttia viiniä ehtoollisessa, oli suuresti erehtynyt väittäessään, että Kristus itse oli sen niin asettanut. Hän oli kyllä apostoleille antanut sekä leipää että viiniä, mutta siitä ei suinkaan ollut seurauksena sama oikeus maallikoille.

Jos kuningas vieläkin vaati häneltä sellaista, niin hänen pitäisi vastata, että hän kernaasti suostuu kuninkaan toivomukseen, jos tämä vain tahtoisi taipua yhteen hänen pyyntöönsä, siihen nimittäin, että palauttaisi kansansa roomalaisen istuimen alaisuuteen, itsekin turvautuen siihen ja nöyrästi rukoillen anteeksi, että Ruotsin ja Rooman välillä oli ollut viisikymmenvuotinen ero.

Kardinaali vakuutti, että kalkin käyttämiseen mielellään suostuttaisiin, jos Ruotsi sillä voitettaisiin.

On selvää, että tämä vapautus tällä kertaa kiellettiin vain, jotta kiihotettaisiin kuningattaren käännytysintoa.

Mutta vaikka tämä harmittikin Juhanaa, oli hänellä kuitenkin maallisiakin tarkoituksia, joiden vuoksi kannatti jatkaa keskusteluja Rooman kanssa.

Kuningatar Katariinalla sekä hänen sisarellaan oli Neapelissa melkoinen perintö äitinsä, Bona Sforzan jälkeen, nimittäin Barin ruhtinaskunta, puhdasta rahaa y.m. Espanjan hallitus esteli tämän luovuttamista, ja toivottiin paavin välitystä.

Hosius kirjoitti kirjeen toisensa perästä. "On", kirjoitti hän, "hyvä enne, että kuningas Juhana on taipunut Rooman välitykseen ehtoolliskysymyksessä."

Eräässä toisessa kirjeessään hän mainitsee, että Gregorius VII näyttää olevan se paavi, jonka kautta Ruotsi ensin on saanut evankeliumin. Nykyinen Gregorius XIII oli hänestä laskien seitsemäs, ja tämä luku kuuluu omituisella tavalla Pyhälle Hengelle, jolla myöskin on seitsemän ominaisuutta.

Lisäksi hän lupasi kuningattaren häneltä pyytämät esirukoukset sekä rukoilee kirjeessään Kristusta ja Ruotsin suojeluspyhää Ruotsin käännyttämiseksi.

Ovelana ja viekkaana kardinaali käytti kuningatarta välittäjänä lähestyäkseen kuningasta.

Hän pyysi, että se uskonvapaus, mikä oli kuningattarelle vakuutettu hänen naimisiin mennessään, edelleenkin suotaisiin hänelle. Joskaan tämä ei ollut mieluista ruotsalaisille, ei kardinaali kuitenkaan ottanut uskoakseen, että kuningas antaisi alamaistensa temmata valtikan kädestään. Mikähän evankeliumi se olisi, joka ei tahtoisi, että alamaiset olisivat hallitsijoilleen kuuliaiset, vaan käskisi hallitsijan totella alamaisiaan?

Mutta kardinaali ei hellittänyt. Hän antoi kuninkaan ymmärtää, että suurempi taipumus kirkolliseen yhdistykseen Rooman kanssa myöskin synnyttäisi vilkkaamman harrastuksen tässä suhteessa.

Aina apostolien ajoista asti oli kaikki riidat lykätty roomalaisen istuimen ratkaistavaksi, minkä kuningas voi tulla tuntemaan Hosiuksen omasta uskontunnustuksesta, jonka hän kirjeen mukana lähetti kuninkaalle.

Hän lisäsi, että lahkolaisuudet Saksassakin muistuttivat siitä, että se toimenpide, johon kuninkaiden nykyään olisi etusijassa ryhtyminen, oli kansansa palauttaminen ainoan ja todellisen kirkon yhteyteen.

Kahdeksanvuotiaalle kruununprinssille Sigismundillekin Hosius kirjoitti kirjeen lausuen siinä toivovansa, että Sigismund äitinsä hurskauden kautta tulisi suojelluksi siitä kielien sekoituksesta, joka oli syntynyt, kun Baabelin tornia alettiin rakentaa Saksissa.

Jotta hän oppisi ymmärtämään, mitä katolinen kirkko on, lähetti kardinaali hänelle kirjoja, joista hänen opettajansa, jonka Hosius arveli olevan katolisen, pitäisi lukeman hänelle heidän molempain kehitykseksi.

Hänen kuusivuotiaalle sisarellensakin, Annalle, lähetettiin rukouskirjoja ja muita pieniä lahjoja.

Kuningatartakin muistettiin kirjeellä paavi Gregoriukselta, joka lausui mielihyvänsä hänen kirkollisesta katsantokannastaan; paavi sanoi kalkin käyttämisen suhteen päättävänsä, mitä Jumala hänelle ilmoitti kunniansa ja kirkon arvon mukaiseksi.

Samalla hän lähetti 200 guldenia Vadstenassa jäljelläolevia nunnia varten, jotka tunkivat puuvillaa ja vahaa korviinsa päästäkseen kuulemasta kerettiläisiä, kun heidät pakotettiin olemaan läsnä luterilaisessa jumalanpalveluksessa.

Kardinaalin kirje ei ollut yhtä armollinen. Ankarasti hän kielsi kuningattarelta kalkin käyttämisen siksi, kunnes joitakin enteitä näkyisi siihen suuntaan, että tämä valtakunta palautuisi todellisen kirkon helmaan, sen messuihin ja juhlamenoihin.

Nyt arveltiin Roomassa voitavan mennä askelta pitemmälle. Hosius päättää kirjeensä kuningattarelle ilmoittaen, että Ruotsiin piakkoin lähetetään puolalainen jesuiitta Warsewitz ja että paavi toivoi, että kuusi ruotsalaista, mieluimmin aatelista nuorukaista lähetettäisiin Roomaan kasvatettavaksi kristillisessä hurskaudessa.

Se suhde, joka näin oli päässyt alkuun Ruotsin ja Rooman välillä, antoi vauhtia huhulle, joka eteni yli Euroopan, että kuningas Juhana oli halukas palaamaan katoliseen uskoon, jos paavi tekisi eräitä myönnytyksiä.

Kuitenkin arveltiin, että kääntyminen oli riippuvainen paavin puoltolauseesta kuningattaren äidinperinnön saamiseen Neapelista ja samalla hänen myötävaikutuksestaan Puolan kruunun saamiseen, jota kuningas muka uudelleen oli ruvennut tavoittelemaan.

Ennenkuin asiat kehittyvät edemmäksi, lienee soveliasta mainita eräs tapaus, joka herätti ääretöntä huomiota siihen aikaan, jolloin kodin rauhaa pidettiin yhtä pyhänä kuin kirkonkin.

STURE-SUKU.

Esi-isäin maineen kajastus loi vielä heijastustansa sukuun, jolla ei ole ollut ainoastaan loistava, vaan tuntuvasti vaikuttavakin tehtävä Ruotsin historiassa. Arka pelkuruus, Vaasan suvun perisynti, oli jo murhaavalla kädellä katkonut puun jaloimpia oksia. Jäljellä oli ainoastaan muutamia heikkoja, vähäpätöisiä vesoja; vanha runko oli hautaansa kumartumassa, mutta kuitenkin katsoivat kaikki siihen kunnioituksella, kuitenkin asetettiin Sture-nimi korkeimmaksi Ruotsin ylpeän aatelin kesken.

Suru on koukistanut Märta rouvan ja tehnyt hänen hiuksensa valkeiksi, mutta mieleltään hän oli käynyt ehkäpä entistään ylpeämmäksi.

Suvun kunniassa ei ollut tahraakaan, ja kunnian piti Märta rouva korkeimpana kaikesta.

Kaksi vielä jotensakin nuorta poikaa oli jäljellä, mutta vävyt olivat korkea-arvoisia miehiä. Siinä oli Ture Pietarinpoika Bielke, Salestadin herra, naimisissa vanhimman tyttären Sigridin kanssa; Hogenskild Bielke, naimisissa lempilapsen Annan kanssa; Ture Niilonpoika Bielke, Åkerön herra, naimisissa Margareetan kanssa; ja vielä olivat jäljellä Magdaleena ja Kristiina. Viimemainittu oli vielä alaikäinen, ja edellinen hylkäsi itsepintaisesti kaikki naimatarjoukset, joita hänelle tehtiin. Mitään syytä hän ei maininnut puolestaan, mutta mahdollista oli, että vanha rakkaus Eerik Stenbockiin vielä kyti, vaikka Märta rouva oli kirjoittanut arkkipiispalle ja tämä oli kieltänyt niin läheisten sukulaisten liiton, Senjälkeen oli Märta rouva sanonut "ei!" — eikä se asia voinut enää tulla kysymykseen.

Vuodet vierivät, ja katkerat surut olivat karkoittaneet kaikki itsekkäät pyyteet. Eerik Stenbock kävi Hörningsholmassa yhtä innokkaasti kuin ennenkin, ja kun suruaika oli ohi ja salit taas täyttyivät lukuisista vieraista ja ystävistä, silloin sai Eerik herra monta kertaa toivomansa tilaisuuden kuiskia Magdaleenalle uskollisesta rakkaudestaan.

Alussa tämä kielsi häntä koskaan puhumasta siitä, mutta hänen ankara liikutuksensa ilmaisi paremmin kuin sanat, että Eerik oli yhtä lemmitty kuin ennenkin ja että vain ankaran Märta rouvan tahto sitoi neidon kielen.

Toisen kerran hän tapasi hänet alhaalla puistossa, jossa he ensi kerran olivat ilmaisseet toisilleen rakkautensa, ja siellä Magdaleena tunnusti itkien ja huokaillen, että oli luullut Eerik herran luoneen silmäyksensä johonkuhun nuorempaan. Hän itse sanoi aina pysyvänsä uskollisena ensimäiselle ja ainoalle lemmelleen.

Silloin Eerik muistutti, että hän nyt oli 34- ja Magdaleena 33-vuotias. Pitäisikö heidän riutua ja huokailla koko ikänsä saamatta koskaan toisiaan? Jos Magdaleena sen voisikin tehdä, niin hän ei sitä kestäisi. Jos Magdaleena oli vakavasti päättänyt olla tulematta hänelle, niin hän lähtee sotaan tataareja vastaan; mieluisammin hän kuolee kuin kituu moista elämää. Magdaleena sai nyt ratkaista heidän kohtalonsa.

Kiihkein rukouksin tahtoi Magdaleena saada Eerikin heittämään mielestään sellaiset ajatukset, mutta tämä pysyi päätöksessään.

Kun Magdaleena pyysi miettimisaikaa, väitti Eerik, että sitä oli ollut jo 16 vuotta; nyt hänen täytyi tehdä päätöksensä.

Magdaleena sanoi, että Eerik oli julma hänelle, mutta samalla kuitenkin hänen kalpeat poskensa alkoivat rusottaa ja silmistä hehkui nuoruuden tuli.

Eerik vastasi, että kaikki tapahtui vain sentähden, että hän niin suuresti rakasti Magdaleenaa. Nyt tiesi hän Magdaleenankin uskollisesti lempivän, ja sentähden täytyi tämän suostua niin pian kuin mahdollista tulemaan hänen puolisokseen.

"Ei, ei, Eerik, jouluilo Hörningsholmassa tulisi häirityksi. Mitä tekisivätkään rakas äiti ja sisaret, sukulaiset ja ystävät, jos suurta ja riemuisaa juhlaa vanhan tavan mukaan ei saataisi viettää ilossa ja rauhassa. Ei jouluksi, Eerik, se on mahdotonta!"

Äänessä oli jotakin uhkaavaa, joka säikytti Magdaleenaa. "Minä ajattelin maaliskuussa", sanoi hän.

"Olkoon menneeksi! Maaliskuussa siis! Sinulla on pitkä valmistusaika, kokonaista kuusi kuukautta, mutta toimi sitten niin, ettei enää tule mitään esteitä; minä en olisi siitä hyvilläni."

"Älä ole minulle pahoillasi, rakastettuni; minä en ole koskaan ennen tehnyt vastoin äidin tahtoa."

"Hän ei ole vielä herrani, ja sentähden täytyy hänen olla kärsivällinen minua kohtaan", vastasi Magdaleena, katsoen häntä rukoilevin, lempivin silmäyksin.

"Niin, minä melkein pelkään, että sinä rakastat äitiä ja sisaria, sukulaisia ja ystäviä enemmän kuin minua."

"Enkö minä lähde kaikkien heidän luotaan? Mitä voit vielä pyytää?" sanoi hän kirkasten kyynelten vieriessä kalvenneita poskia alas.

"Anteeksi, lemmittyni! Rakkaus on itsekästä, se tahtoo saada kaikki yksin, ja minä olen kaikille omaisillesi, koko sinun suvullesi mustasukkainen sentähden, että he saavat pitää omanaan sen, jonka pitäisi kuuluman yksinomaan minulle."

"Milloin päivä ja hetki on tullutko? Minä annan sinulle tiedon siitä. Tästäpuolin en tule niin usein Hörningsholmaan; se vain herättäisi epäluuloa."

"Päinvastoin täytyy sinun tulla useammin sekä valloittaa ja anastaa kaikkien sydämet, niinkuin minun sydämeni jo olet voittanut."

"Jos he oppivat tuntemaan ja rakastamaan sinua, niin he puhuvat puolestamme, kun me olemme poissa, ja sinun tähtesi rakas äiti ehkä taipuu."

"Minä tulen", sanoi Eerik. "Sinä tiedät kyllä, kuinka mielelläni sen teen."

Kului siitä syksy suurissa jouluhommissa. Eerik herra kävi usein vierailemassa. Magdaleenan siskoille ja palvelijoille hän jakeli runsaita lahjoja, ja Märta rouva sai muutamia kallisarvoisia päähineitä, jotka häntä suuresti miellyttivät.

Magdaleena oli melkein ainoa, joka ei saanut mitään, ja kun muut ilveilivät siitä, sanoi hän, että Eerik aikoi lahjoittaa hänelle harvinaisen kauniin hevosen, jota joka päivä totutettiin valjaisiin.

Joulua vietettiin siihen aikaan toisin kuin nykyään. Rikkaisiin perheisiin kokoontui vieraita satamäärin, pöydät olivat aina ruokia ja juomia niin täynnä kuin kestivät, eikä ainoastaan ylhäisiä herrassukuisia, vaan myöskin omia ja vierasten lukuisia palvelijoita varten. Saadaksemme käsityksen siitä, miten paljon sellaisissa tilaisuuksissa tarvittiin, mainittakoon tässä luettelo eräissä Hörningsholman kesteissä käytetyistä aineista:

30 aarnia viiniä, 4 tynnyriä simaa, 12 tynnyriä kirsikkajuomaa, 1 1/2 tynnyriä mehua, 20 lästiä olutta, 45 härkää, 200 lammasta, 21 sikaa, 17 vasikkaa, 453 kannua hunajaa, sitäpaitsi kanoja, kalkkunoita, sokerileivoksia, rusinoita, manteleita, makeita viinejä y.m. y.m.

Sellaisissa tilaisuuksissa elettiin yhtä suurellisesti "suuren surun" jälkeen kuin sitä ennenkin. Märta rouva arveli, että nuorten tulisi huvitella ja haihduttaa suruansa; se oli heidän ikänsä mukaista. Mitä häneen itseensä tuli, niin hän kantoi surupukuansa niin hyvin vierashuoneessa kuin herransa salakamarissakin, jossa hän aina oleskeli jonkun ajan päivästä.

Hän oli iloissaan, että Magdaleena oli virkistymään päin; hän ei ollut enää niin kalpea eikä niin suruissaan kuin ennen. Kuuliainen ja tottelevainen tytär hän oli aina ollut; nyt hän näytti koettavan jos suinkin olla vieläkin kuuliaisempi.

Mielihyväkseen Märta rouva huomasi, että hänen rakas lapsensa puhui vähemmän kuin ennen Eerik Stenbockin kanssa, näyttipä vielä käyvän aivan hämilleenkin, kun tämä läheni häntä, näytti toivovan, että tämä jättäisi hänet rauhaan. Märta rouva tuumiskeli itsekseen, kukapa hänen jalosukuisista vieraistaan oli voittanut ihanan neidon sydämen, ja saisiko kohta valmistaa häitä neljännelle tyttärelleen.

Tammikuun keskipalkoilla lähtivät useimmat vieraat. Ensimäisten joukossa matkusti herra Eerik Stenbock, mutta hän oli maininnut, että hänen sisarensa, rouva Cecilia Roos, halusi käydä Hörningsholmassa, ja vierasvarainen emäntä toivotti hänet tervetulleeksi milloin tahansa.

Tällä kertaa oli Eerik herra miellyttänyt häntä paljon enemmän kuin ennen, ja hyvästeltäessä sanoi Märta rouva, että Eerik sai tehdä seuraa sisarelleen, jos tahtoi.

Kutsu näytti hyvin ilahuttavan nuorta herraa, ja hän näytti hilpeämmältä kuin oli ollut moneen vuoteen.

Naiduista tyttäristä ei jäänyt jäljelle ketään muita kuin rouva Sigrid. Hänen herransa oli matkoilla, ja Hörningsholman vaihteleva elämä miellytti häntä paremmin kuin Salestadin hiljaisuus.

Märta rouva palasi tavallisiin toimiinsa, joita pitkät pyhät olivat jonkun verran keskeyttäneet.

Itse hän piti huolta tiluksistaan, vouti sai joka päivä tehdä tilin sekä kaikesta, mitä kului, että kaikesta, mitä toimittiin. Jos joku kartanon väestä niskoitteli, tapahtui usein, että Märta rouva rankaisi häntä omin käsin, ja jos niskoittelua jatkui, annettiin syylliselle vesileipä-vankeutta.

Olipa menty niinkin pitkälle, että vouti Märta rouvan käskystä ruoski kuoliaaksi erään talonpojan, joka oli varastanut kartanosta.

Asia tuli kuninkaan korviin, ja ankara rouva pantiin syytteeseen, mutta hän vastasi olevansa itse omain talonpoikainsa herra.

Oli pitkällinen ja hyvä rekikeli 1573, ja vieraita tuli
Hörningsholmaan, toisia meni.

Maaliskuun alussa tulivat Eerik herra ja Cecilia rouva. Märta rouva lausui molemmat tervetulleiksi sanoen leikillisesti, ettei ollut Hörningsholmassa ollut vieraita muutamaan päivään, ja että hän odotti, että heidän mukanansa saapuisi muitakin.

Rouvat Sigrid ja Cecilia olivat lapsuudenystäviä ja iloitsivat toisensa tavatessaan. Jälkimäinen oli kuitenkin hyvin liikutettu ja levoton, ja kun kysyttiin syytä siihen, vastasi hän, että he olivat nähneet paljon susia ja että hän oli pelännyt niiden hyökkäävän heidän kimppuunsa.

Eerik herra oli melkein heti lähtenyt etsimään nuoria Stureja, mutta Magdaleena viivytteli kauan, ennenkuin tuli vieraita tervehtimään, ja kun hän vihdoinkin tuli, oli hän kalmankalpea. Kysyttiin, oliko hän sairas.

Melkein samassa tuli Eerik herra sisään ja synkistyi nähdessään
Magdaleenan.

"Pahoinvointini ei ole niin vaarallista", sanoi Magdaleena, "minä olen mieluummin ylhäällä."

Sitten hän ponnisti kaikki voimansa näyttääkseen iloiselta ja joutui pian vilkkaaseen keskusteluun Cecilia rouvan kanssa, samanmielisiä kun tuntuivat olevan. Vaikeammaksi kävi saada Eerik herra hilpeälle tuulelle, mutta Magdaleena näytti pitävän sitä niin tärkeänä, että se synnytti kummastusta sekä Märta rouvassa että Sigridissä. He eivät voineet ymmärtää, miksi Eerik herran huono mieliala vaikutti häneen.

Haihtuipa toki sekin, ja nyt kertoili Eerik herra Märta rouvalle hoviuutisia, ja kun hän kokonaan asettui Märta rouvan kannalle, unohti tämä pian kaikki muut.

Mutta illalla hyvää yötä toivoteltaessa pisti Eerik herra salaa pienen kirjeen Magdaleenan käteen.

Neidosta tuntui, kuin se olisi polttanut häntä, ja kauan kesti, ennenkuin hän uskalsi aukaista sen.

Hän katseli ympärilleen pienessä kamarissaan. Jättäisikö hän sen ainiaaksi… pakenisiko äitinsä huoneesta kuin karkuri, pakolainen? Mutta jos hän kieltäytyisi seuraamasta Eerik Stenbockia, eikö hän tulisi ainaiseksi erotetuksi hänestä, eikö vielä lisäksi syypääksi hänen kuolemaansakin…? Jospa hän vain tietäisi, että saisi kuolla samalla kertaa kuin hänkin, elää sen jälkeen kuin hän oli mennyt pois ja sellaisissa tunnon tuskissa… sitä hän ei voisi. Ja hän lankesi polvilleen ja rukoili, rukoili voimia, rukoili sääliä, rukoili valoa pimeydessä, joka häntä ympäröi. Hän ei tiennyt, mikä oli oikein, mikä väärin, ei nähnyt mitään polkua edessään.

Päivän koittaessa hän kiiruhti ylös, pukeutui hätäisesti, lankesi polvilleen ikkunansa ääreen ja rukoili koko sielustaan kyynelten tulvaillessa.

Silloin tuli Sigrid rouva huoneeseen. "Jumala teitä siunatkoon, rakas sisko", sanoi hän lempeästi. "Teillä on hyvä työ tekeillä."

"Suokoon Jumala, että se olisi hyvä!" vastasi Magdaleena syvästi liikutettuna.

Magdaleena oli noussut. Vavisten hän seisoi sisarensa edessä ja ojensi rukoilevasti kätensä häntä kohden sanoen: "Joskin kaikki omaiseni hylkäisivät minut, niin ettehän toki te luovuta uskollista sydäntänne minusta." Sitten hän lankesi sisarensa kaulaan.

"Minkätähden puhutte semmoisia sanoja?" vastasi Sigrid rouva hyvin hämmästyneenä. "Ei kukaan Sture-suvun jäsenistä ole tehnyt mitään semmoista, että meidän sentähden olisi tarvinnut luovuttaa sydämiämme hänestä."

Heti senjälkeen tuli Eerik herra. Hän lausui kohteliaasti hyvää huomenta Märta rouvalle ja Sigrid rouvalle, eikä häneltä jäänyt huomaamatta, että edellinen heistä katseli häntä terävästi ja epäluuloisesti.

"Rakas sisar", sanoi hän kevyesti ja vapaasti Magdaleenalle, "tahdotteko nähdä hevosen, jonka olen teille kasvattanut? Se seisoo alhaalla linnanpihalla."

Magdaleena nyökäytti vain päätänsä, puhua hän ei voinut. Eerik tarttui hänen käsivarteensa ja vei hänet alas. Kun he menivät etehisen lävitse, istuivat siellä vanha uskottu palvelija Niilo ja Anna Sturen imettäjä, Lucia eukko, joka nousi ja niiasi.

Alhaalla porttiholvissa oli hevonen reen eteen valjastettuna. Eerik asetti neidin istumaan siihen, imettäjä sai istua hänen viereensä, itse hän asettui taakse ja ajoi linnan pihan poikki.

Useat palvelijat seisoivat siinä ympärillä katselemassa. Kaikki luulivat lähdettävän metsästysretkelle.

Mutta kun imettäjä huomasi, että Eerik herra käänsi alas merelle päin ja ajoi niin kiivaasti, aavisti hän pahaa ja rupesi huutamaan ja valittamaan.

"Mitä te teette, rakas neiti? Ajatelkaa, kuinka vihaiseksi äitinne tulee, kun matkustatte näin yksin."

Silloin otti Eerik herra esiin lyhyen pyssyn sanoen: "Vaiti, tai olette puhunut viimeisen kerran!"

Heti kun he olivat ehtineet alas jäälle, tuli ratsumiehiä joka puolelta. He ympäröivät reen, ja niin mentiin huimaa vauhtia aina Svärdsbrohon asti.

Siellä oli jo räätäleitä ja ompelijoita. Kalliita kankaita oli odottamassa, mittaa otettiin ja ruvettiin heti morsiamelle pukuja neulomaan.

Juuri kun Eerik ajoi alas merelle, seisoi Kristiina Sture ikkunassa katsellen lähtöä.

"Herra Eerik vie varmaankin pois Magdaleena siskon", huudahti hän.
"Katsokaa, miten hurjasti hän ajaa!"

Rouvat Märta ja Sigrid kiiruhtivat ikkunaan, mutta kohta senjälkeen alas pihalle.

Kun äiti epätoivoissaan huomasi, että he jo olivat kaukana, kaatui hän tainnoksiin ympärillä-olevain syliin. Hän toipui kuitenkin pian ja nousi kiivaasti. Hänen tuijottava katseensa suuntausi Sigridiin. "Lähde heti jälkeen", käski hän, "ja koeta saada onneton lapsi takaisin luokseni."

Sillä välin istui Märta rouva rappusilla katsellen merelle päin ikäänkuin odottaen, että tyttärensä katuisi ja kääntyisi takaisin. Hän ei itkenyt, mutta hän valitteli, kuin olisi kärsinyt kovia ruumiin tuskia. Hän ei kuunnellut ensinkään mitä Kristiina neiti ja palvelijattaret sanoivat.

Tuli silloin siihen kreivitär Cecilia. Hän näytti hyvin liikutetulta ja valitti, että Eerik herra oli saattanut Märta rouvalle niin paljon surua, vakuuttaen samalla, että hän itse ei tiennyt mitään siitä. "Kuitenkaan", lisäsi hän jotenkin terävästi, "en olisi koskaan uskonut, että panette sen niin pahaksenne."

Pää käsien varassa istui Märta rouva rappusilla. Ei tietty, oliko hän kuullut vai eikö, mitä toinen sanoi, mutta nyt hän äkkiä nosti päätänsä vastaten tuikeasti:

"Jumala rangaiskoon teitä ja teidän veljeänne, joka on ryöstänyt minulta lapseni! Lähtekää nyt toki jälkeen ja olkaa hänen luonaan, niin ettei mitään häpeällistä tapahdu."

Rouva Cecilian silmät säkenöivät. Ajettu pois, hän, Stenbock! Hän oli vähällä antaa kiivaan vastauksen, mutta ehkäpä hän muisti, että Märta rouva osasi antaa sanan sanasta ja ettei hänen kanssaan ollut hyvä käydä sananvaihtoon, ja niin hän kääntyi ympäri kiiruhtaen pois. Muutama tunti senjälkeen hän ajoi tiehensä.

Kun Sigrid rouva tuli Svärdsbrohon, näki hän sen aseellisen joukon ympäröimäksi. Vain vaivoin hän pääsi sisarensa luo.

Magdaleena oli kalmankalpea; Sigrid rouvan nähdessään hän vetäytyi takaisin ja näytti melkein pelkäävän häntä.

Tämä kertoi äidin valituksista ja surusta sekä rukoili ja pyyteli häntä palaamaan. Märta rouva oli luvannut siinä tapauksessa antaa anteeksi eikä koskaan puhua siitä, mitä oli tapahtunut. Magdaleena olisi hänelle yhtä rakas kuin ennenkin.

Silloin Sigrid rouva huudahti: "Mutta ajatelkaahan toki sitä surua ja häväistystä, jota saatatte hänelle! Jos olisitte kuullut hänen valituksensa, nähnyt hänen pelästyksensä, niin ymmärtäisitte, että teidän jatkuva kieltäytymisenne voi olla syynä äitimme kuolemaan, ja sitä ette toki tahtone!"

"Jos voisitte vakuuttaa minulle, että äitimme antaa meidät toisillemme, tahtoisin kernaasti palata", vastasi Magdaleena kyynelten tukahuttamalla äänellä.

Jos Sigrid rouva olisi rohjennut kuulla sydämensä ääntä, niin hän varmaan olisi vastannut: "Kaikkien meidän rukoukset ja kyyneleet saavat hänet taipumaan, seuratkaa vain minua kotiin." Mutta hän tunsi tuon ankaran, taipumattoman tahdon, ja hänen täytyi sentähden vakaumuksensa mukaan vastata: "Sitä en voi."

"Siinä tapauksessa", sanoi Magdaleena, "on ensimäinen villitys yhtä hyvä kuin viimeinenkin." Hän purskahti itkuun, niin katkeraan, kuin olisi hänen sydämensä pakahtua. Sisaret vaipuivat toistensa syliin, he lupasivat toisilleen uskollista ystävyyttä koko elinajakseen, ja niin he erosivat. Sigrid rouva palasi Hörningsholmaan.

Märta rouva oli vuoteessa. Hän oli sekä ruumiillisesti että henkisesti sairaana, mutta kun Sigrid palasi yksin, tuli hän vielä huonommaksi.

Suruja ja tuskaa oli hän kokenut, mitä katkerimpia vaurioita kärsinyt; nyt oli häpeäkin kohdannut häntä, ja se uhkasi musertaa hänet. Nyt valitteli tuo monta kovaa kokenut nainen suuressa tuskassaan.

Mutta monta vaivaa kestettyään, monta yötä valvottuaan nousi taaskin tuo lannistumaton jäykkyys, joka pani kovan kovaa vastaan.

Hän puhui kyllä, että hän oli hyljätty leski, jonka molemmat jäljelläolevat pojat vielä olivat melkein lapsia. Ei tullut kukaan hänen luokseen lohduttamaan eikä auttamaan; vielä vähemmin hän saattoi toivoa kostoa.

Mutta hänen täytyi saada kostaa. Väkivallantekijä oli kyllä mahtava mies, leskikuningattaren veli, herttuan suojatti ja kuninkaan suuressa suosiossa, mutta Märta rouva oli valtakunnan mahtavimpia rouvia. Hänen tyttärensä oli ryöstetty häneltä, ja hän tahtoi saada selville, vieläkö oli maassa lakia ja oikeutta.

Taas oli hän jalkeilla pitäen entistä ankarampaa kotikomentoa. Pienimmätkin hairahdukset rangaistiin kovasti, eikä rikollisen tyttären nimeä saanut mainita hänen läsnäollessaan.

Omin käsin hän kyhäsi valituskirjeen, joka lähetettiin kuninkaalle ja valtakunnan neuvoksille. Hän vaati ankaraa rangaistusta tyttärensä ryöstäjälle sekä että tytär heti oli palautettava hänen luokseen.

Siitä asti kuin Sigrid rouva oli lähtenyt Svärdsbrosta, seurasi Magdaleena tahdottomasti mihin tahansa hänet vietiinkin. Ehkäpä tieto siitä, ettei hänellä nyt ollut ketään muuta herraa maailmassa kuin Eerik, oli saattanut hänet niin nöyräksi sekä sai hänet teeskentelemään hilpeyttä, joka ei mitenkään voinut olla luonnollista ja joka sentähden kävi melkein kiusalliseksi.

Kreivitär Cecilian seurassa vei Eerik herra hänet lankonsa Pietari Brahen luo Rydboholmaan. Hänet otettiin vastaan erittäin ystävällisesti ja rakkaasti, ja kreivi Pietari arveli, että hänen pitäisi jäädä heidän luokseen häihin asti.

Niin täydelleen oli kreivitär Cecilia noudattanut Märta rouvan tahtoa, ettei ollut jättänyt Eerikille ainoatakaan tilaisuutta kahdenkeskiseen keskusteluun morsiamensa kanssa, eikä Magdaleenakaan ollut sitä etsinyt, oli vain aivan yksinkertaisesti mukautunut kreivitär Cecilian valvonnan alaisuuteen. Nyt, kun heidän piti erota, vei Eerik Magdaleenan toiseen huoneeseen.

"Jotta saisimme naimaluvan", jatkoi Eerik. "Kuitenkin pelkään, että nyt tahtoisit mieluimmin, ettei olisi koskaan jouduttu näin pitkälle."

Magdaleena loi häneen silmäyksen, joka ilmaisi samalla arkuutta ja kiitollisuutta. "Sitten ei ole minullakaan mitään katumista", sanoi hän nöyrästi.

"Sinä tiedät, että olen rakastanut sinua hyvin kauan ja etten koskaan voi lempiä ketään muuta."

"Sinä tiedät, Eerik, että hän pitää sinusta; onhan sukusi yhtä ylhäinen kuin hänenkin. Mutta läheinen sukulaisuutemme…"

"Minä kirjoitan luterilaiselle akatemialle Rostockiin, ja jos se antaa suostumuksensa…"

"Anteeksi, Eerik, sinun läsnäollessasi tahdon näyttää iloiselta", sanoi hän kuivaten nopeasti kyyneleensä.

Eerik katsoi häntä kauan. "Tahdotko, että vien sinut takaisin?" kysyi hän. "Mitä sinä sitten teet?"

"Ei, sitä en tahdo", sanoi Magdaleena tuskaisesti ja tarttui Eerikin käteen. "Mitä on tapahtunut, sitä ei käy muuttaminen. Minä rukoilen joka päivä Jumalalta anteeksi, että olen rikkonut hänen käskyjänsä vastaan."

"Ja minä tahdon hankkia niin monta puhumaan puolestamme, että ankaran äitisi lopultakin täytyy antaa suostumuksensa", huudahti Eerik hilpeästi.

"Mutta siihen asti minä tahdon elää hiljaista ja yksinäistä elämää", sanoi Magdaleena. "Olisi pahasti, jos viettäisin päiväni ilossa ja riemussa, kun äitini istuu tuhassa ja säkissä vuodattaen katkeria kyyneleitä minun tähteni."

"Sitä en tiedä, mutta se on katumusharjoitus, jonka olen velkapää ilomielin suorittamaan."

"Ne pidän kalliina todistuksina sinun rakkaudestasi; mutta siihen päivään asti, jona äitini anteeksiantavaisena sulkee minut syliinsä, tahdon käydä mustiin puettuna niinkuin nyt, etkä sinä saa olla siitä pahoillasi, rakkahin Eerik. Sinä tiedät kyllä, ettei tule hyvää vaimoa kenestäkään, joka ei ole ollut tottelevainen ja kuuliainen tytär, ja minä tahdon niin mielelläni, että toimieni vuoksi ansaitsen sinun kunnioituksesi, samoin kuin olen ilman mitään ansiota saavuttanut lempesi."

"Minä tiedän, että sinä olet paras, puhdassydämisin naisista", sanoi
Eerik; "tee kaikessa niinkuin tahdot."

Mutta kun hän tuli Tukholmaan, odotti häntä siellä kuninkaan ankara käsky. Märta rouvan kirje oli jo saapunut, Eerik herralta peruutettiin kaikki hänen läänityksensä ja virkansa ja hänet tuomittiin arestiin omiin huoneisiinsa. Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä ottamasta vieraita vastaan, ja sekä lukuisat että mahtavat sukulaiset rupesivat toimimaan hänen puolestaan.

Sillä välin eleli Magdaleena hiljaista elämää Rydboholmassa. Hän vetäytyi erilleen kaikista suuremmista kesteistä, kuuluen ainoastaan yksityiseen, tuttavallisempaan seurapiiriin, ja tutustui tällöin olosuhteisiin, jotka olivat hänelle tuntemattomia.

Tulemme käsittelemään niitä erikseen ja seuraamme ensin ensimäiseen päätöskohtaan asti hänen vaiheitaan.

Sture- ja Stenbock-sukujen välillä oli syntynyt vilkas välittely ja kiista. Lopulta olivat viimeksimainitut päässeet niin pitkälle, että Eerik herra pääsi vapaaksi. Hän käytti tilaisuutta kiiruhtaakseen kohta Rydboholmaan.

Hänen Magdaleenansa oli entisellään, sellaisena kuin hän puoli vuotta sitten oli hänestä eronnut. Kun Eerik puhui vankeusajastaan, vastasi Magdaleena: "Pitäkäämme sitä sovitusaikana ja kiittäkäämme Jumalaa kaikesta semmoisesta!"

Sitten he sopivat siitä, että Eerik herra kävisi kaikkien Magdaleenan sukulaisten luona koettamassa voittaa heitä puolelleen. Se kävi kuin itsestään. Kaikki arvelivat, että niin uskollisen rakkauden piti saaman palkkansa, mutta niin suuresti kunnioitettiin siihen aikaan vanhuksia, ettei kukaan puhjennut moitteisiin Märta rouvaa vastaan; he lupasivat vain innokkain rukouksin koettaa taivuttaa hänen sydäntänsä.

Mutta Märta rouva oli taipumaton. Kun hänelle puhuttiin tyttären surusta ja kaipauksesta, vastasi hän: "Sitä hänen olisi pitänyt ennen ajatteleman."

Eerik herra lähetti hänelle Rostockin jumaluusoppineiden suosiollisen mietinnön, mutta sitä hän ei viitsinyt edes lukea. "Minä pidän kiinni arkkipiispan kirjeestä", sanoi hän, "enkä välitä siitä, mitä saksalaiset kasteen-uudistajat keksivät."

Kun Eerik herra tämän jälkeen tuli Rydboholmaan, oli hän synkkä ja alakuloinen. Viisitoista kuukautta oli nyt kulunut heidän paostaan Hörningsholmasta, ja vielä oli kaikki samalla kannalla. Eerik herra oli kyllä saanut takaisin kaikki läänityksensä ja virkansa, mutta hän oli sittenkin kuin eksyksissä, ilman kotia, ilman rauhaa.

Ajatuksiaan hän ei ilmaissut, mutta Magdaleena arvasi ne ja kääntyi Pietari herraan kysyen: "Mitä meidän nyt on tehtävä, rakas sukulaiseni?"

"Ei kukaan voi palvella kahta herraa; teidän tulee etukädessä ajatella häntä, jonka olette valinnut."

Eerik herra tuli hyvin iloiseksi ja ihmeisiinsä, etenkin kun kuuli, että Magdaleena suostui epäröimättä. Ja niin päätettiin, että he menisivät rajan yli Hallantiin tanskalaisen papin vihittäviksi, jonka jälkeen he voisivat matkustaa Torpaan, Eerik herran sukutilalle, ja siellä viettää häänsä kaikessa yksinkertaisuudessa.

"Minä tiedän mitä teen", sanoi herra Pietari. "Me mairittelemme Märta rouvaa, jotta hän kyllä taipuu. Koko kuninkaallinen perhe ja kaikki, jotka kantavat Stenbockin nimeä, pommittavat häntä kirjeillään rukoillen häntä säälimään vastanaineita."

"Minä pelkään, että se vain enemmän kiihottaa häntä", sanoi
Magdaleena säikähtyneenä.

Sydämelliset jäähyväiset, monet onnentoivotukset ja monet kiitokset vielä, ja sitten kihlatut lähtivät aivan yksin rajan taakse sekä vihittiin pienessä maakirkossa. Ainoastaan muutamia akkoja ja lapsia oli saapuvilla, mutta heistä se oli yhdentekevää.

Molemmat olivat onnelliset saadessaan toisensa. Eerik oli saavuttanut mitä niin kauan, kauan oli tavoitellut: Magdaleena oli hänen puolisonsa; hänen ei tarvinnut pyytää kenenkään lupaa saadakseen puhua hänen kanssaan, ei nähdä vierasten silmäysten olevan uteliaasti luotuina heihin eikä kuulla omaansa ja Magdaleenan nimeä salaisin kuiskein toisteltavana ympärillään.

Ja Magdaleena sitten? Monessa suhteessa olivat nuo viisitoista kuukautta olleet hänelle raskaat; ennen kaikkea rakkauden ja velvollisuuden ristiriita, sitten se ikävä asema, mikä kaikkina aikoina tulee sen naisen osalle, jonka entisyydelle on langennut hänen nykyistä elämäänsä himmentävä varjo. Oli useita, jotka moittivat häntä. Etenkin oli hän omissa silmissään moitteenalainen. Mutta nyt oli tuo kaikki voitettua; he kuuluivat toisilleen, tuli mitä tulikin.

Ainoastaan alustalaiset kukkineen, seppeleineen olivat Torpassa herrasväkeään vastassa, mutta Magdaleena luuli kaikkien heidän katseissaan näkevänsä suopeutta ja hyväntahtoisuutta; ja mitä saattoivatkaan hän ja Eerik enempää pyytää.

Saatiin pian nähdä, ettei Pietari herra täysin tuntenut ylpeätä rouvaa, sillä sekä kuninkaan että herttuan ja leskikuningattaren kirjeet eivät tehneet pienintäkään vaikutusta häneen.

"Mitä he semmoisia ymmärtävät", sanoi hän. "Tahtovatko he ehkä sekaantua minun perheseikkoihini? Mieluimmin hoidan ne itse, ja ken tulee kutsumatta tänne, saa lähteä kiittämättä pois."

Mutta kun hän sai kuulla, että vihkiäiset ja häät oli vietetty hänen tietämättään, liekehti hänessä mielipaha kiivaammin kuin koskaan ennen, ja hän selitti päättävästi, ettei tahtonut tietää siitä tyttärestä eikä vävystä, mitään.

Sukulaiset sopivat keskenään, etteivät virka heistä mitään hänelle.
Oli parasta antaa ajan tehdä tehtävänsä.

Jonkun ajan kuluttua heräsi äidin ja sisarten ikävöinti uudella voimalla Magdaleena rouvan sydämessä. Hän ei ollut koskaan herennyt heille kirjoittamasta, mutta nyt olivat kirjeet vielä rukoilevampia kuin ennen, ja Jumalan tähden hän pyysi sisarten välitystä; kahden elämä riippui siitä.

"Äitimme syntymäpäiväksi", sanoi hän, "kokoonnumme kaikki Hörningsholmaan ja silloin me rukouksin ja polvillemme langeten taivutamme hänet antamaan anteeksi sisarellemme."

Kaikki pitivät ehdotusta hyvänä; ja juhlapäivän edellisenä päivänä Märta rouva huomasi, että matkue toisensa perästä saapui, ja se tuntui hänestä hyvältä, sillä hän arvasi syyn.

Oli marraskuu. Suuri sali oli koristettu puilla, pensailla ja kaukaa tuoduilla harvinaisilla kukilla. Mutta eniten ilahutti Märta rouvaa se, että hän näki ympärillään kaikki lastensa lapset ja vävynsä koolla. Erittäin näytti hän tyytyväiseltä niihin runsaisiin ja kallisarvoisiin lahjoihin, joita hänelle lahjoitettiin, ja hän virkahtikin vihdoin hyvin hilpeästi:

"Anna meille Magdaleena sisko!" huudahtivat kaikki tyttäret langeten hänen jalkoihinsa.

Pikkulapset tarttuivat kiinni hänen hameisiinsa huutaen äitiensä jäljessä: "Magdaleena!"

Vanhuksen piirteet jäykistyivät. Hän katseli vakavasti ja ankarasti läsnäolijoihin, mutta sitten vieri kaksi suurta kyyneltä hänen sisäänpainuneille poskilleen ja hän sanoi liikutustaan tukahdutellen: "No, ottakaa hänet!"

Syntyi riemu semmoinen, ettei Hörningsholmassa ollut moista ollut moneen vuoteen. Kunnioituskin unohdettiin tunteiden vallassa, ja Märta rouva salli kaikkien vävyjensä syleillä ja tyttäriensä suudella itseään, jota he eivät muistaneet tapahtuneen siitä pitäen, kuin olivat olleet lapsia.

Mutta kun ensimäinen mielenliikutus oli ohi, sanoi hän: "Te olette yllättäneet minut, mutta sanassani pysyn. Kuitenkaan eivät rikolliset saa asua linnassa, vaan vastaiseksi tuolla alhaalla saunassa."

Läsnäolijoista tuntui tuomio kovalta, mutta kukaan ei uskaltanut huomauttaa siitä. Kun Magdaleena rouva sai tiedon tästä, vastasi hän, ettei mikään kuninkaanasuntokaan tuntunut hänestä houkuttelevammalta kuin Hörningsholman halveksittu sauna.

Monta päivää ei viipynytkään, ennenkuin hän ja Eerik herra asettuivat sikäläiseen uuteen asuntoonsa, ja niin yksinkertaista kuin vastaanotto olikin, huomasi kyllä, että rakkaus oli painanut leimansa siihen.

Eerik herra alistui nöyryytykseen rakkaan puolisonsa tähden, mutta lisäksi vielä senkin tähden, että hänellä todellakin oli sovitettavaa. Yhteiskunnallinen laki oli saanut tyydytyksensä; kotirauhan häiritseminen ja loukattu äidinkunnia oli nyt sovitettava.

Ei kukaan sisarista uskaltanut ottaa vastaan rakkaita vieraita, mutta eräs uskollinen palvelija välitti sananvaihtoa heidän kesken, ja siitä Märta rouva ei saanut tietää mitään.

Vanha Nisse oli nähnyt neitosten kasvavan ja usein kantanut heitä käsivarsillaan. Monta luottamustointa hän oli saanut, eikä hän koskaan ollut pettänyt. Kun Anna rouva jätti hänelle tehtäväksi pitää huolta äskentulleista, vastasi hän epäröimättä, että he saivat mitä heidän tuli saada, vaikkapa hänen pitäisikin varastaa se Märta rouvan omasta ruokakomerosta.

Mutta Nisse osasi myöskin olla juonikas, ja heidän tulonsa jälkeisenä aamuna hän sovitti niin, että kohtasi Märta rouvan ennenkuin tämä tiesi heidän saapuneen.

"Minä vain sanon niinkuin teidän armonnekin", vastasi Nisse nöyrästi, mutta hymyili itsekseen.

"Tahtoisin vain kysyä", hän vetäytyi sivulle päin, ettei ollut yhtä helppoa antaa hänelle korvapuustia, "annetaanko heille ulkopalvelijain vai sisäpalvelijain ruokaa?"

Märta rouva kasvoi tuuman korkeammaksi, ja hänen silmänsä salamoivat.
"Minun tyttärellenikö, leskikuningattaren veljellekö?"

Vanha Nisse kumarsi maahan asti ja lynkytti pois. Tiellä hän kohtasi Anna rouvan; hän sulki toisen silmänsä ja vilkutteli toista sanoessaan tälle: "Olkaa huoleti, jalo rouva, herrasväen pöydällä on tuskin niin hyviä paloja kuin saunassa."

Kova levottomuus oli vallannut Märta rouvan; hän oli aina liikkeessä, eivätkä tyttäret olleet huomaavinaankaan, että hän seisoi pitkiä aikoja ikkunassa, josta näki ulkohuonerakennuksiin päin. Itse hän piti huolta siitä, että ruuat olivat parasta laatua, ja Anna rouva sai käskyn pitää huolta siitä, "että he saivat mitä tarvitsivat siellä saunassa".

Mutta kun pakkanen kiihtyi, kävi hän yhä levottomammaksi. Kyllä siinä äidinrakkaus kamppaili kovaa taistelua ylpeyttä vastaan, ennenkuin hän eräänä päivänä sanoi Sigrid rouvalle: "Oletteko olleet heidän luonaan siellä alhaalla?"

"Olisittehan voineet pyytää enemmänkin. Menkää heti sisartanne katsomaan; se, mitä hän rikkoi teitä vastaan, on vähäpätöistä siihen verraten, mitä hän rikkoi minua vastaan." Miten iloisina he riensivätkään sinne ja miten tervetulleita he olivatkaan!

Magdaleena rouva tahtoi langeta heidän jalkoihinsa, mutta he sulkivat hänet syliinsä hyväillen häntä hyväilemistään. Niin paljon oli heillä kertomista toisilleen, niin monta luottamustointa uskottavana! Magdaleena ei koskaan väsynyt kyselemästä Märta rouvaa, oliko hän paljon vanhentunut, mitä mieltä hän oli ollut hänen suhteensa ja mitä hän nyt ajatteli, luulivatko he hänen koskaan voivan antaa täydelleen anteeksi ja kuinka kauan tätä vielä kestäisi.

Eerik herra olisi tahtonut, että hän olisi mennyt ulos, mutta hän oli pelännyt kohtaavansa Märta rouvan ja että tämä hänet nähdessään kääntyisi takaisin tai menisi ohitse ollen olevinaan häntä huomaamatta. Se olisi särkenyt hänen sydämensä, ja hän huomasi nyt olevansa velvoitettu elämään; Eerik herra oli niin hyvä hänelle ja piti hänet niin rakkaana.

Töin-tuskin oli Eerik saanut hänet houkutelluksi lähtemään metsästysretkelle; jos Magdaleena olisi niin halunnut, olisi hän aina istunut kotona hänen luonaan.

Sisarukset erosivat toisistaan monta sydämellistä sanaa vaihdettuaan, mutta paluumatkalla Sigrid ja Anna keskustelivat siitä, miten kalpealta ja kärsivältä Magdaleena näytti ja miten heidän tuli yhdessä kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että Märta rouva täydelleen antaisi anteeksi. Tämä ei kysellyt mitään, mutta kuunteli tarkkaavasti, kun tyttäret kertoilivat, miten Magdaleena oli muuttunut ja kuinka syvästi hän katui tekemäänsä rikosta.

Mutta pakkanen kiihtyi. Magdaleena rouva sairastui ja hänen täytyi maata useita päiviä vuoteessa.

Silloin täytyi Sigridin ja Annan uudestaan rohkaista itsensä ja rukoilla äitiä, että Magdaleena saisi muuttaa linnaan ja saisi sopivaa hoitoa.

Ankara oli taistelu, mutta lopulta määrättiin muutto tapahtuvaksi seuraavana aamuna.

Lapset ja palvelusväki kutsuttiin koolle suureen saliin, jossa Märta rouva itse ylpeänä ja juhlallisena istui kunniaistuimella.

Ovet aukaistiin, ja ulkopuolella seisoi Magdaleena mustassa puvussaan, pää kumarassa. Hän hoippui sisään; silloin nousi Märta rouva lausuen liikutuksen valtaamana: "Oi sinua, onneton lapsi!"

Kun Magdaleena kuuli tuon rakkaan, joskin pelätyn äänen, lankesi hän polvilleen: "Äiti, äiti, armahda minua!" Polvillaan hän ryömi hänen luokseen ja kätki päänsä hänen helmaansa sanoen: "Minä olen syntiä tehnyt taivasta vastaan ja sinun edessäsi enkä ole mahdollinen sinun tyttäreksesi kutsuttaa."

Eipä voinut Märta rouvakaan pidättää kyyneliään; hän nosti tyttärensä lattialta ja sulki hänet syliinsä lausuen: "Rukoilkaamme Jumalaa antamaan anteeksi syntisi, lapsi raukkani; minä olen jo antanut anteeksi." Sitten hän suuteli tytärtään.

Suuri ja yleinen oli ilo. Märta rouva määräsi, että herrasväen niinkuin palvelijainkin piti viettämän päivää juhlapäivänä.

Muutama tunti myöhemmin laskettiin myöskin Eerik herra sisään, ja kun hän kohteliaasti pyysi, että unohdettaisiin mitä oli tapahtunut, sulki ankara rouva leppyneenä hänetkin syliinsä, ja päivällispöydässä hän istui molempain taas löydettyjen lastensa välissä ollen heille lempeä äiti ja huolellinen emäntä.

Muutamia viikkoja senjälkeen Magdaleena synnytti pojan. Silloin pani Märta rouva toimeen suuret ristiäiset, kutsui kummeiksi kuningas Juhanan, herttua Kaarlen, leskikuningattaren ja prinsessat sekä määräsi tällöin Magdaleenalle yhtä suuret myötäjäiset kuin muillekin tyttärilleen.

Pitkät ajat painosti rikos Magdaleenan mieltä, ja vain äitinsä käskystä hän luopui mustasta puvustaan pukeutuen iloisempiin väreihin.

Sellainen oli rouva Märta Sture, kova ja taipumaton äärimäisyyteen asti, kovimmissakin koettelemuksissa, katkerimmissakin suruissa. Lain ja velvollisuuden vaatimukset hän tunsi perin-pohjin ja noudatti niitä tarkoin. Äidintunteet opettivat hänet rakastamaan, ja rakkaus oli hänen viimeisten elinvuosiensa valo.

ERÄÄT JÄÄHYVÄISET.

Kustaa Vaasa ja Laurentius Pietarinpoika ovat protestanttisuuden kaksoistähtiä, jotka loistavat melkein yhtä kirkkaasti.

Me tiedämme, että Kustaan kolmas avioliitto joksikin aikaa häiritsi heidän ystävyyttään, mutta entistään ehompana se uusiutui, kun kuningas oli ehtinyt tyynesti ajatella asiaa.

Laurentius olikin nuhteeton mies. Työssään uuttera, neuvova, rankaiseva ja opettava, sekä yksityisessä että julkisessa elämässään jumalanpelon, ahkeruuden ja hyväntekeväisyyden perikuva.

Hänen neljäkymmentä kirjallista teostansa ovat todistuksena hänen laajasta toiminnastaan.

Ruotsinkieli saa kiittää häntä ja hänen veljeänsä kehityksestä, joka oli siihen aikaan tavaton.

Näistä loistavista ansioista huolimatta hän oli vaatimaton, hiljainen ja rauhallinen. Ja kuitenkin hän oli, kuten edellisestä tiedämme, järkähtämätön siinä, mitä piti oikeana.

Kustaa Vaasa koetti monta kertaa saada häntä taipumaan, mutta se ei onnistunut.

Eerik pelkäsi häntä ja sai usein pitää hyvänään hänen terävät nuhteensa.

Juhana koetti saada hänen vakaumustaan horjumaan, mutta ennemmin olisi vuoren siirtänyt.

Hän oli pannut kruunun Kustaan toisen pojan päähän. Hän samoin kuin monet muutkin olisi kernaasti tahtonut toivoa, että Ruotsille olisi koittanut levollisempi ja rauhallisempi aika. Mutta se oli hyvin epäilyksenalaista, tulevaisuus näytti hänestä synkältä ja uhkaavalta.

Ruotsin kirkon kaikissa tärkeämmissä viroissa oli miehiä, jotka olivat saaneet elämänviisautensa ja kirkollisen toimintakantansa joko hänen omassa koulussaan tai myöskin Wittenbergin ja Rostockin yliopistoissa niinkuin hän itsekin.

Ilolla hän ajatteli, että viisikymmentä nuorukaista nyt oli Saksassa opiskelemassa hänen kustannuksellaan.

Kotona hän oli tähän asti menestyksellä taistellut sitä puritaanisuutta vastaan, joka Ruotsissa niinkuin muuallakin tahtoi päästä valtaan ollen joko salaisesti tai julkisesti liitossa yhä enemmän leviävän kalvinilaisuuden kanssa.

Miten olikaan Lutherin oppia väännelty ja sotkettu! Yksinkertaisimmatkin totuudet olivat mitä kiivaimpain kiistain esineinä.

Protestanttisen kirkon tila Saksassa oli omiansa työntämään luotansa monta, jotka eivät olleet sen lujemmin kiintyneet ikuisiin totuuksiin.

Niinkuin ainakin takerruttiin sanansaivarruksiin; kuorta tutkittaessa heitettiin ydin pois.

Ja tällaisten erimielisyyksien johdosta nousi yliopisto otteluun toista vastaan.

Evankelisluterilaiset olivat sotakannalla kalvinilaisia vastaan, puhtaat luterilaiset melanktonilaisia vastaan!

Ja roomalais-katoliset kiihottivat taistelua minkä voivat. Kuta yleisempi ja kiivaampi oli eripuraisuus, sitä enemmän oli aihetta toivoa protestanttisuuden hajaantumista ja kukistumista.

Levittääkseen tämänhenkisiä kirjoituksia käytti Juhana tavallisia keinojaan: imartelua, lupauksia ja virkaylennyksiä, mutta myöskin uhkauksia ja vainoomisia.

Ruotsin kirkon asema riippui nyt erittäinkin sen papistosta. Jos se olisi vankkana, ei Juhana voisi mitään.

Kaksi Laurentiuksen tytärtä oli naimisissa, vanhin, Margareeta, Upsalan professorin Laurentius Pietarinpojan kanssa, jota erotukseksi appi-isästään nimitettiin Gothukseksi.

Hän oli tunnettu erinomaisesta sukkeluudestaan ja suuresta työkyvystään. Hän oli jonkun aikaa ollut Eerik XIV:n hovisaarnaajana, ja tämä oli lähettänyt hänet Wittenbergiin.

Toinen tytär, Magdaleena, oli naimisissa liturgian voimakkaan vastustajan, tukholmalaisen rehtorin Andreas Angermanuksen kanssa.

"Tahdotteko molemmat auttaa Ruotsin kirkon voimassapysymistä, kun minä lähden täältä?" kysyi vanha arkkipiispa.

"Teidän työnne on oleva minulle pyhä, viimeiseen hengenvetooni asti tahdon taistella sen puolesta", huudahti nuori Laurentius.

"Minä olen valmistanut evankelisen kirkkojärjestyksen", sanoi vanha piispa, "ja soisin, että se tulisi hyväksytyksi koko valtakunnassa."

"Minä en luota siihen, joka ottaa Pietari Kaarlenpojan uudelleen armoihinsa", vastasi tämä.

"Kaarlenpoika on vakuuttanut olevansa viaton Sturein murhaan", jatkoi professori; "ei ole oikein tuomita häntä pelkkien epäluulojen perusteella."

"Se on totta", huomautti piispa, "mutta minun täytyy tunnustaa toivoneeni, ettei kuningas olisi sitä tehnyt."

"Pitäisitkö hänestä enemmän, jos hän ei olisi liturgialainen?" kysyi professori.

"Kun kuninkaalla on niin kiivas luonne, ei voi tietää mitä tapahtuu", vastasi vilkas professori. "Mutta eihän se niin pitkälle menne, papisto on oleva yhtenä miehenä!"

Kirkolliskokous pidettiin Upsalassa kesällä 1572. Päätettiin pysyä puhtaassa kristillisessä opissa sellaisena kuin se oli profeettain ja apostolien kirjoituksissa, harrastaa kunniallisuutta, kuria ja hyviä tapoja sekä estää kaikkea, mikä sitä vastaan soti.

Lopuksi päätettiin noudattaa niitä kirkkotapoja ja sitä järjestystä, mitä nyt käytäntöön otetussa ja hyväksytyssä kirkkokäsikirjassa oli säädetty.

Samana päivänä, jolloin kokous loppui, tunsi Laurentius viimeisen tautinsa ensimäiset oireet, mutta iloisella uskalluksella hän katseli kokoontuneita, joista suurin osa oli hänelle hyvin tuttuja.

Useimmat heistä kuuluivat nuorempaan sukupolveen; monet olivat olleet hänen oppilaitaan, ja kunnioituksella ja luottamuksella he kuuntelivat hänen sanojaan.

Ja hän kehotti heitä pysymään lujina, niin ettei mikään maailmassa voisi viekoitella heitä pois tuolta ainoalta totuuden ja oikeuden tieltä. Herra oli asettanut heidät kansalle tietä osoittamaan; seisokoot he uskollisina kukin paikallaan älköötkä antako muiden herrojen siitä vetää pois itseänsä; heillä oli vain yksi Herra, Häntä heidän tuli uskollisesti palvella.

Monet kokouksen jäsenistä puhuivat hänen kanssaan niistä myrskyistä, joita hänen kuolemansa jälkeen tuli puhkeamaan.

Siellä ottivat hänet vastaan puoliso ja tyttäret, jotka pitivät hänestä mitä hellintä huolta.

Hän sanoi heille jäähyväisensä kehottaen heitä isällisellä sydämellisyydellä ja vakavuudella ahkeruuteen ja kestävyyteen uskossa.

"Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään, sillä hän on nähnyt sinun autuutesi!"

Riitaisuuksien aikana vetosivat evankeliset usein jälkeenpäin häneen kuin apostoliin, eivätkä heidän vastustajansa koskaan uskaltaneet lausua mitään tuota yleisesti kunnioitettua miestä vastaan.

Kokouksen vielä kestäessä puhuttiin paljon eräästä riitakirjoituksesta, jonka kuningattaren hovisaarnaaja, Juhana Herbst, oli kyhännyt ja suunnannut arkkipiispaa vastaan.

Tarkoituksena oli todistaa, että ainoastaan katolisessa kirkossa oli todellinen papisto ja autuaaksitekevät armonvälikappaleet sekä että pyhimystenpalvelus oli luvallista.

Arkkipiispan mieli kuohahti: hän sanoi tahtovansa itse vastata kirjoitukseen ja kumota sen.

Sen hän tekikin, ja valtiopäivillä Tukholmassa seuraavana vuonna luki Vesteråsin tuomiorovasti Erasmus Nikolauksenpoika julki hänen kirjoituksensa.

Samassa tilaisuudessa tapahtui kuninkaan käskystä Herbstin ja Linköpingin piispan kesken väittely kirkollisista kysymyksistä, ja kuningas asettui silloin ehdottomasti piispan puolelle.

Senjälkeen vähenivät hänen voimansa yhä enemmän, ja syyspuoleen saattoi havaita, ettei hänellä enää ollut pitkää aikaa jäljellä. Silloin hän kutsui vielä kerran Erasmus Nikolauksenpojan luokseen ja pyysi häntä kiittämään kuningas Juhanaa siitä, että tämä piti huolta kirkon asioista.

Samalla hän pyysi ja vannotti kuningasta sen katoomattoman kruunun kautta, jonka hän toivoi saavuttavansa tulevassa elämässä, suojelemaan kirkkoa, jotta se säilyttäisi nykyisen puhtautensa ja nykyiset laitoksensa.

Tämä pyyntö esitettiin, ja kuninkaan tervehdykset sekä kiitos hänen kehotuksestaan ynnä lupaus sen noudattamisesta ehtivät vielä arkkipiispalle, ennenkuin hän kuoli.

Laurentius Pietarinpoika kuoli lokakuun 26 p:nä 1573 lähes 74-vuotiaana, oltuaan arkkipiispana enemmän kuin 42 vuotta.

Hän oli elänyt suurta, vaiherikasta elämää, mutta ihmeellisintä kaikesta oli se, ettei hän koskaan ollut uskoton velvollisuudelleen, ei koskaan tehnyt mitään, jota hänen olisi tarvinnut toivoa poispyyhityksi elämänsä suuresta muistikirjasta.

Hänen asemansa asetti hänet kaikkien arvosteltavaksi, mutta ei ketään eikä mitään hänen tarvinnut hävetä.

Sentähden on hän kaikkina aikoina oleva todellisen kirkonpäämiehen esikuvana.

Hänet haudattiin Upsalan tuomiokirkon pääkuoriin, missä hänen hautakivensä vielä on.

9. SYY JA SEURAUS.

Tukholmassa herätti jonkinmoista huomiota se, että elokuun 10 p:nä 1575 kaikkialla kadunkulmissa ja aitauksissa oli luettavana: "40 814".

Mutta tapahtuipa myöskin, että yksi ja toinen luki sen kyselemättä mitään, luoden vain päinvastoin epäilevän silmäyksen ympärilleen ja kiiruhtaen nopein askelin pois.

Mutta sitä ei tavattu ainoastaan Tukholmassa; melkein kaikki Ruotsin suurimmat kaupungit olivat varustetut mainituilla ilmoituksilla.

Linköpingissä se oli piirretty erään kurjan puuhökkelin seinään aivan kaupungin laidassa.

Sinne hiipi elokuun 14 p:nä kello kuuden aikaan iltapuolella joukko naamioituja henkilöitä.

Mutta nyt ei ollut mitään katettua pöytää; joukko ruukkuja ja maljoja oli läjätty eräälle pöydälle, kaikki sikin-sokin.

Tunnussanana oli "40". Yksi oli vahdissa ja laski vieraat sisään samalla kuin luki ne. Kun hän oli tullut neljäänkymmeneen, sulki hän ulko-oven ja tuli sisään sanoen: "Täynnä!"

Monta tuttavaa siinä tavattiin; toiset näkivät tuntemattomia kasvoja edessään, mutta hetki oli liian vakava, jotta siihen olisi mitään erityistä huomiota kiinnitetty.

Mutta erääseen kiintyivät kaikkien katseet. Näytti siltä, että kaikki tunsivat hänet, ja ne harvat, jotka eivät tunteneet, saivat pian lähinnäseisovalta tietää, kuka hän oli.

Peder Levers oli ollut eräs kuningas Eerikin monista amiraaleista; hän näytti olevan 30 ja 40 vuoden välillä, ja hänellä oli terävät kasvojenpiirteet.

"Huomaan, että olen tunnettu", sanoi hän kumartaen ivallisesti. "Ehkäpä on tunnettua myöskin, miten kiintynyt olen onnettomaan herraani?"

"Ah!" huudahti entinen amiraali. "Minä huomaan täällä useita kuningas
Eerikin henkivartijoita; me voimme toivoa menestyvämme!"

Nuori Niilo Pietarinpoika Silfversparre ja Jaakko Bagge, amiraalin poika, sekä useat muut lausuivat kiihkeästi paheksuvansa sitä kohtelua, jonka alaiseksi kuningas Eerikin täytyi alistua, ja sanoivat mitä innokkaimmin haluavansa, että hänet voitaisiin vapauttaa.

Oltiin yksimielisiä siitä, että hän varmaan lähtisi vankilasta muuttunein mielin ja että olisi onni, jos ajoissa päästäisiin vapaaksi katolisesta paavilaiskiihkosta, joka uhkasi saada jalansijaa maassa.

Tästä olivat kaikki yksimielisiä. Joku ehdotti, että ryhdyttäisiin kirjeenvaihtoon kuningas Eerikin kanssa, nimiä mainitsematta.

Peder Levers otti sen toimekseen. Hän sanoi kyllä keksivänsä keinoja ja todistukseksi hän otti esiin erään Eerikin kirjeen, jossa tämä ilomielin sanoi kuulevansa kaikkia pelastusehdotuksia. Hän tahtoisi kernaasti valmistaa avoimen kirjeen kaikille uskollisille alamaisilleen, luvaten kaikkea hyvää, jos he auttaisivat häntä; mutta kaiken pitäisi tapahtuman joutuisasti, ja nimensä alle hän oli kirjoittanut latinaksi: "pian, pian, pian, mitä pikimmin."

Tämä kirje ynnä amiraalin ominpäinen menettely eivät olleet laimentamatta osanottoa; kyseltiinpä, joko hän oli tehnyt suunnitelmia kuninkaan vapauttamiseksi.

Oli, kyllä hän oli tehnyt. Kuningas Juhanalla oli aikomus 20:ntena päivänä matkustaa etelään päin; silloin oli linna yllätettävä ja Eerik vapautettava.

Kaikki katselivat hämillään toisiaan; olihan se aivan kuin olisi vapaaehtoisesti pistänyt päänsä ansaan, ja siihen ei kellään ollut halua.

Mutta amiraali selitti, että linnan vartijaväkeen oli otettu monta, jotka ennen olivat olleet hänen palveluksessaan, ja että hän menee yksin, ellei saa ketään kanssaan, mutta siinä tapauksessa hän myöskin pitää palkinnon yksin.

Mutta kuninkaan nuoret henkivartijat selittivät yhdestä suusta tahtovansa ympäröidä Eerikin ja riemusaatossa viedä hänet vankilasta.

Kaikki muut seisoivat hämillään ja neuvottomina; heillä oli hyvin vähän halua olla osallisina yrityksessä.

Suuremman puolueen puheenjohtaja taputti silloin käsiään pyytäen puheenvuoroa.

"Minusta", sanoi hän, "ei eri mielipiteiden tarvitse synnyttää vastenmielisyyttä."

"No hyvä, sitoudummeko me kolmekymmentä ehdottomaan vaitioloon?" kysyi puhuja.

"Te kuulette itse; oletteko tyytyväiset, että me puolestamme seuraamme teitä vain onnitteluillamme?"

"Me tyydymme siihen", vastasi amiraali. "Toisin sanoen, minä tyydyn ja luulen, että muutkin voivat tyytyä."

Senjälkeen meni amiraali ulos koko nuoren joukon seuraamana, mutta jokainen heistä toisti sanan "vaiti!" kulkiessaan muiden kolmenkymmenen ohi, jotka vuoroonsa vastasivat saman sanan, kunnes kaikki kymmenen olivat ulkona.

"Viime perjantaina kello 8 illalla olemme saaneet selville suuren kavallushankkeen itseämme vastaan siinä muodossa nimittäin, että joukko kuningas Eerikin puoluelaisia oli lyöttäytynyt yhteen valloittaakseen linnan heti kun me olimme lähteneet ja vapauttaakseen kuningas Eerikin sekä asettaakseen hänet taas valtaistuimelle, kuten vangitut kavaltajat heti vapaaehtoisesti tunnustivat."

Kuolemaan tuomituista mainitaan Tuomas Jaakonpoika; Peder Levers pelastui pakenemalla. Niilo Silfversparre ja Jaakko Bagge joutuivat vangiksi, mutta laskettiin vapaiksi ja tulivat sitten herttuan palvelukseen.

Juhana oli kuitenkin kauhusta aivan suunniltaan. Yhtenä ainoana päivänä hän kirjoitti kokonaista seitsemän kirjettä siitä, että Eerikkiä oli vartioitava ankarammin sekä että pienimmänkin vaaran uhatessa "kuningas Eerikin elämä oli lopetettava, niinkuin valtakirjassa siitä mainitaan".

Vastauksessaan sanoivat vartijat, etteivät voineet täydelleen panna toimeen mitä heidän oli käsketty, "syystä että parturi Antti ei nyt ole saapuvilla".

Mutta ilkityö lykkäytyi sentäänkin tuonnemmaksi, joko siitä syystä, ettei vaaraa enää pidetty uhkaavana, tai siksi, että pelättiin Kaarle herttuaa, niin kauan kuin vanki oli herttuakunnan alueella.

Ehkäpä tämä olikin syynä siihen, että Eerik v. 1573 siirrettiin
Gripsholmasta Vesteråsiin.

Viime päivinä ennen vangitsemistaan oli Eerik lausunut, että hän kaivauttaa johonkin 50,000 dukaattia ja sitten pakenee valtakunnasta.

Ja hän oli luvannut tulla rauhallisten aikojen palauduttua takaisin, ottaa kullat kätköstään, pestata miehiä ja karkoittaa veljensä.

Nuo 50,000 dukaattia häämöttivät aina Juhanan himokkaissa silmissä; niiden tähden hän uskoi hupsujen näköhairahduksia panettaen monta kertaa useissa eri paikoissa toimeen tarkkoja etsimisiä luullun aarteen löytämiseksi.

Erittäinkin luuli Juhana sen olevan Gripsholmassa, ja sentähden täytyi saada Eerik pois; olipa kuin hän olisi pelännyt, että vanki voisi puolustaa oikeuksiaan.

Rahalliset asiat olivatkin melkein epäilyttävällä kannalla. Juhanan ja Kaarlen väli oli kaikkea muuta kuin hyvä.

Jo 1571 oli kuningas alentanut rahan arvoa, eikä Kaarle empinyt käyttää tätä hyväkseen vaihtamalla ja ostamalla vanhaa, joka oli joltisestikin parempaa.

Mutta Juhana oli jo aikaisemmin laskenut tällaisen kaupan omakseen, ja nyt tuli veli hänen tiellensä, niin että kuninkaan täytyi kieltää koko tämä kauppa.

Lisäksi oli merikauppa Narvan kanssa julistettu vapaaksi Stettinin rauhassa, mutta Juhana tahtoi osoittaa ylivaltaansa merellä ja kielsi kenenkään käyttämästä tuota vapautta häneltä siihen lupaa saamatta.

Kaarle varusti laivoja ja lähetteli niitä Narvaan varustettuina passeilla, jotka hän oli itse valmistanut.

Kuningas käski anastaa laivat, ja vasta pitkän kirjeenvaihdon jälkeen ne laskettiin vapaiksi.

Juhana oli julkisesti osoittanut paheksivansa kaikkia herttuain vallan rajoituksia, ja niiden syiden joukossa, joiden nojalla Eerik syöstiin valtaistuimelta, mainittiin Arbogan artikkelit, koska ne muka olivat "kovia ja sietämättömiä".

Lisäksi mainittiin, että Eerik oli pakottanut veljensä ehtoihin, jotka olivat aivan isän testamenttia vastaan.

Ei käynyt epäileminenkään, ettei Juhana saanut kiittää veljeänsä kruunustaan.

Hänen täytyi sentähden tehdä muutamia myönnytyksiä, mutta herttua ei tyytynyt niihin.

Kaarle vaati vahingonkorvausta koko siltä ajalta, jolta hän ei ollut saanut tuloja herttuakunnastaan.

Ja kun Juhana kirjeissään nimitti häntä " meidän valtakuntamme perinnölliseksi ruhtinaaksi", niin Kaarle vastasi, ettei Ruotsi ollut Juhanan enemmän kuin muidenkaan ruhtinasten yksityisomaisuutta.

Myöskin sotapalveluksen suhteen, niin, melkeinpä kaikissa kysymyksissä he olivat eri mieltä, mutta enimmin ehkä uskonnollisissa asioissa.

Enemmän kuin seitsemän kuukautta kului arkkipiispan kuolemasta, ennenkuin hänen seuraajansa nimitettiin.

Sillä aikaa työskentelivät kuningas ja Pietari Fecht, tehden entisen arkkipiispan kirkkojärjestykseen niitä muutoksia ja lisäyksiä, joiden — kuten sanottiin — piti antaa sille tarpeellista selvyyttä ja varmuutta.

Samalla pantiin kaikki voimat liikkeelle maaperän valmistamiseksi uudelle kirkkojärjestykselle.

Pietari Kaarlenpojan toimeksi annettiin uuden liturgian puolustus. Papeista useat saivat ja toisille luvattiin hyvät kirkkoherranpaikat, kun he lupasivat kaikin voimin työskennellä siihen suuntaan, että liturgia tulisi käytäntöön otetuksi.

Vesteråsin äskenvalittu piispa, Erasmus Nikolauksenpoika, sai edeltäpäin käsikirja-ehdotuksen, ja samalla käski kuningas häntä vaikuttamaan hiippakunnan papistoon sen hyväksi.

Kuninkaan alamaisina kätyreinä oli ensi sijassa Olavi Sverkerinpoika; häntä nimitettiin ensin Olaus Potomanderiksi tai Olavi Elfkarliksi, koska hän oli syntynyt Elfkarlebyssä. Sittemmin nimittivät protestantit häntä Olavi Perkeleenpojaksi, koska hän kirjoituksissaan puolusti liturgiaa, sekä lopuksi Olavi Kaavunkääntäjäksi, hän kun aina horjui puolelta toiselle.

Arvokkaana apumiehenä oli hänellä Henrik Henrikinpoika, joka sittemmin murhasi kuningas Eerikin.

Kolmantena oli Henrik Matinpoika, naimisissa sen Antti Niilonpojan sisaren kanssa, joka 1573 sai Eerikiltä tehtäväkseen, surmata herttua Juhanan.

Tämä arvokas kolmikko kirjoitteli innokkaasti liturgian puolesta ja koetti kaikin voimin saada sitä käytäntöön.

Lueteltuamme ne voimat, jotka olivat Juhanan apuna lähenevässä taistelussa, on paikallaan muistella, mitä Kustaa Vaasa sanoi pojilleen:

"Varatkaa ympärillenne miehiä, jotka ovat kunnollisia ja tunnetut puhtaasta elämästään. Muistakaa, että teistä ajatellaan sitä, mitä näistä tiedetään."

Kirkolliskokous sekä samaksi ajaksi määrätyt valtiopäivät avattiin
Tukholmassa kesäkuun 6 p:nä 1574.

Piispat olivat kutsutut saapuville; kunkin tuli tuoda mukanaan muutamia tuomiokapitulinsa miehiä ja pari hiippakuntansa etevintä pappia.

Kuningas esiintyi osaksi itse, osaksi Fechtin kautta. Hän puolustihe sitä epäluuloa vastaan, että hän muka oli taipuvainen roomalaiseen uskoon: se oli "juutalaisvalhe"; hän muka tahtoi vain puolustaa ja kehittää vanhan kirkon oppia sekä pitää huolta kirkoista ja kouluista.

Nyt oli monenmoista harhauskoa kaikissa Euroopan maissa, ja levottomuutta ja erimielisyyttä oli niissäkin jumaluusoppineissa, jotka nojautuivat Augsburgin tunnustukseen. Epätietoisina omasta uskonnostaan olivat monet lähettäneet lähettiläitä Konstantinopoliin koettaakseen yhdistää protestanttisuutta kreikkalaiseen kirkkoon.

Sellaisen erimielisyyden vallitessa uskonnon asioissa oli parasta — selitti Juhana — palautua ensimäisen kirkon apostoliseen ja katoliseen uskoon , jota sekä pyhä raamattu että kirkkoisät opettivat.

Nyt oli monessa suhteessa poikettu siitä, erittäinkin oli messujärjestys vanhoista liturgioista poikkeava, jonkatähden olisi alotettava sillä, että messu palautetaan alkuperäiseen puhtauteensa.

Vankeutensa aikana oli kuningas tutkinut niin paljon jumaluusopillisia kirjoituksia, että katsoi olevansa täysin oikeutettu lausumaan vakaumuksensa.

Ne kymmenen kohtaa, jotka papistolle esitettiin, koskivat osittain pappien menettelytapaa jumalanpalveluksessa ja ehtoollisen jakamisessa, osittain muutamia kirkollisia tapoja.

Muun muassa varoitettiin papistoa valmistautumaan jumalanpalvelukseen. He eivät saaneet lukea postillasta mitä mieleen juolahti, vaan sitä mikä oli päivän evankeliumiin soveltuvaa. Heidän tuli noudattaa ulkonaista puhtautta, hoitaa messupukunsa hyvin, eikä, kuten muutamilla oli tapaa, "laskea vanhoja hattujansa ja rukkasiansa alttarille". Pappismies, joka oli ollut päihtyneenä sen päivän edellisenä iltana, jolloin hänen piti toimittaa alttaripalvelusta, oli pantava viralta j.n.e.

Nämä kymmenen kohtaa olisivat ennemmin kuuluneet piispan esitettäväksi pappeinkokoukselle kuin kuninkaan esitettäväksi valtakunnan papistolle. Ne arveluttivat papistoa siinä määrässä, että vastauskirjoituksessa, joka sittemmin annettiin kuninkaalle, oli suostuttu vain yhteen muutokseen kirkkorukouksissa; muut hyljättiin.

Ennenkuin kuningas, joka oli pidättänyt itselleen päättämisvallan , antoi päätöksensä papiston arveluista, kutsuttiin piispat linnaan.

Siellä kuningas sanoi heille, ettei heidän pitänyt ihmetellä, että hän toimiskeli jumaluusopillisissa kysymyksissä. Se tapahtui hänen harrastuksestaan Jumalan valtakuntaa kohtaan; hän muka tahtoi suojella pappeja uusien teologien mielipiteiltä ja antaa heille aseita paavilaisuutta vastustamaan. Uusien teologien kirjoituksia pitäisi luettaman varovasti tai ei ollenkaan. Yksi ainoa sivu kirkkoisäin teoksissa sisälsi enemmän kuin uusien teologien paksuimmatkin kirjat. Ruotsalaiset eivät enää saa tutkia jumaluusoppia Saksassa; hän pitää huolen siitä, että he saavat tarpeellista opetusta Upsalassa.

Heti senjälkeen ryhdyttiin arkkipiispan vaaliin. Piispat, papit ja opettajat antoivat äänensä; ne jakaantuivat Linköpingin piispan Martin ja Upsalan akatemian professorin välillä.

Piispa, joka ankarasti riippui protestanttisuudessa, sai enimmät äänet, mutta kuningas asetti virkaan Laurentius Pietarinpojan (Gothuksen), joka oli taipuvampi.

Stanislaus Warsewitz, josta Hosius mainitsi kirjeessään kuningattarelle, saapui kesäkuun 16 p:nä Tukholmaan. Hän oli erinomaisen liukas ja hienosti sivistynyt mies. Niissä keskusteluissa, joita hänellä oli kuninkaan ja Fechtin kanssa, kehittyi näissä molemmissa tieto siitä, että he olivat jumaluusoppineita ja kirkonopin parantajia, ja kun jesuiitta elokuussa oli matkustanut pois, kyhäsivät he yhdessä uuden kirkkokäsikirjansa.

Joulukuussa kutsuttiin uusi arkkipiispa, joka ei vielä ollut saanut valtakirjaansa, Tukholmaan, ja siellä asetettiin hänen hyväksyttäväkseen seitsemäntoista artikkelia, jotka muun ohessa hyväksyivät luostarien palauttamisen, pyhimystenpalveluksen, esirukoukset vainajain puolesta ja vanhan kirkon juhlamenojen uudelleen käytäntöön ottamisen.

Uusi piispa antoi houkutella itsensä allekirjoittamaan kaiken tämän, ja sitten hänet valtuutettiin virkaansa.

Heti senjälkeen kutsuttiin uusi pappeinkokous neuvottelemaan muutoksista 1571 vuoden kirkkojärjestykseen arkkipiispan hyväksymäin artikkelien mukaan. Tämän jälkimäisen tuli olla edellisen selvityksenä ja täydennyksenä.

Virkaan-asettaminen tapahtui sitten Upsalassa Pietari Brahen.
Hogenskild Bielken, Eerik Sparren ja Eerik Stenbockin läsnäollessa.
Siinä noudatettiin kaikkea katolista komeutta piispanhiippoineen,
kaapuineen ja sauvoineen (jotka siitä pitäen ovat säilyneetkin).

Kuningas käski, että öljyllä voitelemistakin olisi käytettävä; kaikki läsnäolijat olivat sitä vastaan, mutta kuninkaan tahto pääsi kuin pääsikin voitolle.

Tämän jälkeen oli vähitellen otettava uusi messujärjestys käytäntöön ja palattava uudelleen latinalaiseen messuun.

Arkkipiispa sitoutui muun muassa pitämään huolta siitä, että papit tarkoin noudattivat kirkollisia juhlamenoja ja juhlapäiviä (entisiin lisättiin katolis-aikaiset, poisjätetyt Magdaleenan, Laurentiuksen, Kristuksen ruumiin, Maarian syntymisen ja taivaaseenastumisen juhlat).

Muuten tuli arkkipiispan noudattaa sitä lakia, joka oli tai saattoi tulla hyväksytyksi, eikä ottaa käytäntöön mitään, jota kirkolliskokous ja kuningas eivät olleet hyväksyneet ja vahvistaneet.

Helmikuun 1 päiväksi 1575 kutsuttiin Tukholmaan arkkipiispa, Linköpingin, Skaran, Strengnäsin ja Vesteråsin piispat, Tukholman papisto, Skaran tuomiorovasti Sven Benediktuksenpoika ja Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika, Strengnäsin kirkkoherra Reinhold Ragvaldinpoika sekä Skaran koulumestari Olaus Laurentiuksenpoika.

Kokoontuneille esitettiin kaikki ne muutokset ja lisäykset 1571 vuoden kirkkojärjestykseen, jotka olivat sopusoinnussa niiden artikkelien kanssa, mitkä uusi arkkipiispa jo oli hyväksynyt.

Papit allekirjoittivat ehdotuksen sitoutuen sitä käyttämään ja noudattamaan, mikäli se olisi mahdollista ja saavuttaisi yleisempää suostumusta.

Lahjomattomia kuin kallio olivat muutamat harvat, niiden joukossa suuressa arvossa pidetty Andreas Angermanus. Juhana ei sillä hetkellä voinut heille mitään, mutta lupasi pitää heidät mielessään.

Kuningas kirjoitti, että luuli herttuan alistuvan hänen uuteen uskonto- ja jumalanpalvelusjärjestykseensä, mutta sai vastaukseksi, ettei herttua tullut poikkeamaan hiuskarvan vertaakaan niistä Ruotsin seurakunnan opin ja kirkonmenojen perusteista, jotka hänen isänsä oli laskenut Jumalan sanan mukaan, hän joka myöskin oli testamentissaan tehnyt Ruotsin kuninkaat uskonnon puolustajiksi juuri tässä mielessä.

Neuvosto aikoi välittää veljesten kesken, mutta kaikki keskustelut olivat turhat.

Kuningas määräsi liturgian noudatettavaksi valtakunnassaan; herttua kielsi sen ruhtinaskunnassaan.

Tammikuun 7 p:nä 1575 herttua kirjoitti Strengnäsin piispalle Niilolle kehottaen häntä pysymään siinä opissa, jota herttuan isän aikana oli yleisesti saarnattu, sekä selitti, ettei aikonut hyväksyä mitään uusia, tarpeettomia muutoksia uskonnossaan, lisäten: "ja tämän meidän mielipiteemme ilmoittanette kenelle tahdotte, sillä siinä aiomme pysyä".

Liturgia oli painettu ja alkoi tulla tunnetuksi maassa alkupuolella vuotta 1576. Siinä olivat useimmat tai varsinaisesti kaikkikin osat roomalaista messua sekä samoin ne rukoukset ja virret, joita siinä määrättiin papin virkatehtäviin kuuluviksi hänen messupukuun pukeutuessaan ja käsiänsä pestessään. Sitävastoin oli ristinmerkit, kumarrukset ja alttarinsuutelemiset jätetty pois.

Kun se ensin levisi, ei annettu mitään määräyksiä sen käyttämisestä. Tiedettiin, että sen piti kussakin hiippakunnassa tapahtuman piispain toimesta, ennenkuin se otettaisiin seurakunnissa yleisesti käytettäväksi juhlallisen päätöksen nojalla. Mutta näillä oli siihen niin vähän halua, että tarvittiin todellakin Juhanan itsepäisyyttä pysymään päätöksessä, joka oli aivan kansan yleistä mielipidettä vastaan.

Ruotsin aateli oli tunnettu korkeasta sivistyksestään. Saarnakokoelmat ja paimenkirjeet niiltä ajoilta todistavat, että papit kammosivat paavilaisuutta. Rahvaan lähettiläät olivat myötävaikuttaneet parannuksiin, joita oli päätetty Vesteråsissa 1527 ja 1544. Kuningas Juhana lausuu kyllä, että kansa ei tiennyt muuta kuin olevansa katolinen, mutta se oli kyllin valveilla huomaamaan, mitä ympärillä tapahtui, ja sillä oli kyllin älyä tutkimaan, mitä sille tarjottiin, sekä omaksumaan mitä se itse piti hyvänä.

Tällöin heräsi Juhanassa uudestaan ajatus Roomaan yhdistymisestä. On luultavaa, että kuningattaren rukoukset vaikuttivat paljon tähän.

Kuinka paljon hänen olikaan täytynyt kärsiä velvollisuuksiensa ristiriidassa! Hänen oma vapahduksensa oli riippuvainen kuninkaan ja maan palautumisesta ainoan autuaaksitekevän kirkon helmaan; hänellä oli huoli siitä, että lapsensa säilyisivät harhauskon saastasta, ja lopuksi, eikä suinkaan vähimmin, jäyti häntä yhä yltyvä sairaus sekä uupumus, joka aika-ajoin kokonaan valtasi hänet.

Sigismundilla oli alunpitäen taipuisa luonne, johon kuitenkin joskus liittyi suuri määrä itsepäisyyttä. Hän näki äitinsä kärsivän, kuuli hänen usein valittavan, ettei voinut täyttää sitä lähetystointa, joka oli hänelle uskottu, ja hän teki sydämessään lupauksen, ettei koskaan petä äitiään, jota hän yli kaiken rakasti.

Hän huomasi, että äiti oli onnellisin hänen läheisyydessään; ja heti kun oli lopettanut lukunsa, hän kiiruhti äitinsä luo. He viettivät joka päivä useita tunteja toistensa seurassa lukien ja keskustellen, ja äiti onnistui tässä nuoressa sielussa herättämään samaa kiihkoa paavilaisuuteen ja pyhimystenpalvelukseen, mikä hänen omankin sielunsa täytti.

Mutta kerran oli hänkin tuleva kuninkaaksi maahan, jossa uskonlamppu oli sammunut eikä kukaan tiennyt, milloin se taas syttyisi.

Mitä vaivoja ja taisteluja olikaan häntä odottamassa, ja erittäinkin mitä viisautta ja huolenpitoa tarvittiinkaan vastahakoisten voittamiseksi!

Ehkäpä hän oli pakotettu sanomaan itsensä kerettiläiseksi voittaakseen kerettiläiset.

Ehkäpä pakotettu muka kunnioittamaan heidän epäjumalanpalvelustaan ja istumaan kussa pilkkaajat istuvat.

Mutta silloin — niin opetti äiti häntä — tuli hänen vain ajatuksissaan lausua päinvastoin kuin mitä huulensa puhuivat, ja vaikkapa hän siten tekisi pyhimmänkin ja sitovimmankin valan, niin luettaisiin hänelle vain ansioksi, jos hän sen rikkoi.

Poika kuunteli tarkkaavasti; hän lupasi painaa kaikki mieleensä ja ottaa äidin neuvot tekojensa ohjeiksi.

Niin suuri oli Katariinan huoli pojastaan, että hän kuvaili tälle kaikki mahdolliset elämänkohtalot, joihin hän voi joutua, ja neuvotteli hänen kanssaan, miten hänen pitäisi menetellä kussakin eri tapauksessa.

Luonnollinen seuraus tästä oli, että Annan kasvatus lyötiin laimin; on myöskin mahdollista, ettei katsottu tarpeelliseksi antaa hänelle samanlaista opetusta. Miten olikaan, hän sai kasvaa tietämättä niistä taisteluista, jotka raatelevat maailmaa.

Hänen imettäjänsä, eräs protestanttinen vaimo, jonka leskikuningatar lähetti herttuattarelle prinsessan syntyessä ja johon tämä silloin katsoi olevansa pakotettu tyytymään, oli sitten jäänyt sinne joko unohduksissa tai sentähden, ettei Anna tahtonut luopua hänestä. Tämä tuli nyt kaikessa halpuudessaan nuoren ruhtinattaren salaiseksi omantunnon neuvojaksi.

On kummallista, että luonnon helmasta lähteneen ihmisen on niin helppo erottaa, mikä on oikein, mikä väärin; mutta sepä olikin ainoa, mitä Briitta taisi.

Lukea hän ei osannut, kirjoittaminen ei tullut kysymykseenkään; neulomaan hän oli ahkerampi kuin kukaan muu, mutta se johtui siitä, ettei kukaan — kun hän oli melkein kuuro — kuluttanut hänen aikaansa lörpöttelemällä hänelle uutisia.

Mutta kun prinsessa pani pienen suunsa hänen korvaansa, kuuli hän jok'ikisen sanan. Ehkäpä Anna piti siitä, että hänellä oli ystävä, johon voi oikein luottaa, sillä joka päivä hän tuli hänen luokseen pikku asioissaan, ja Briitan kasvojen ilme lausui hänelle sanoittakin, mitä tämä ajatteli asiasta, hyväksyikö vai hylkäsikö.

Mutta mykkä ei Briitta ollut; tapahtuipa toisinaan, kun hän oli kauan miettinyt tuonne-tänne, että hän oikein pontevasti lausui mielipiteensä, ja ihmeellistä oli, miten se aina oli sopusoinnussa Annan oman sydämen sisimpien ajatusten kanssa.

Niin alhaista alkuperää oli se perustus, jolle lapsen omintakeisuus rakentui, mutta sitä ei hänen saamansa opetus millään tavalla horjuttanut. Se päinvastoin täydensi sitä, ja monasti oli hänen ympäristönsä aivan ymmällä siitä, että hän aina tiesi, miksi hän tahtoi tuota eikä ensinkään huolinut tästä.

Sydämellinen rakkaus yhdisti molempia siskoksia. He luottivat melkein rajattomasti toisiinsa. Annan paljoa lujempi tahdonvoima vahvisti ja piti pystyssä Sigismundin hempeää mieltä, ja kun Anna lausui ajatuksensa kiivaasti, tarvittiin vain silmäys Sigismundilta, ja kohta hänen äänenpainonsa muuttui hellemmäksi.

Isä, äiti ja sisko melkein jumaloivat häntä; tarvittiinkin sellainen luonne kuin Sigismundilla oli, jottei tulisi perinpohjin hemmotelluksi.

Ne henkilöt, joille Sigismundin kasvatus uskottiin, olivat kaikki tyynni salaisia katolisia; ja tuo suitsutuksista tuoksuva, salaperäinen, aistillinen uskonto, jolla hänen ymmärrystään lapsuudesta pitäen sumennettiin, painoi leimansa koko hänen elämäänsä.

Hän se sai isän usein olemaan saapuvilla äidin ja pojan yhteisissä hartausharjoituksissa; ja luultavaa on, että nämä sellaisissa tilaisuuksissa saivat tavallista vaikuttavamman luonteen.

Kumma kyllä, Sigismund ei tehnyt mitään vaikuttaaksensa sisareensa. Ehkäpä hän piti luonnollisena, että hänen sisarensa ajatteli samoin kuin hän itsekin ja että tällä muuten tuli olla vapaus pitää hartausharjoituksiaan milloin itse tahtoi.

Sillä välin oli Warsewitz kirjoittanut Roomaan Ruotsin oloista, ja pian senjälkeen sai jesuiittakenraali paavilta käskyn heti lähettää Ruotsiin jonkun ruotsintaitoisen veljeskunnan jäsenen. Arpa lankesi norjalaisen Laurentius Nikolauksenpojan osalle, joka saapui Tukholmaan huhtikuun lopulla 1576.

Hän sai toimekseen "lohduttaa kuningatarta ja varovasti aukaista ovet katoliselle kirkolle". Hän toi myöskin mukanaan ennenmainitut kirjeet. Herbstin kehotuksesta pyysi kuningatar häntä noudattamaan mitä suurinta varovaisuutta eikä millään tavalla ilmaisemaan, että oli jesuiitta.

Kuningas meni askeleen pitemmälle. Hän neuvoi Laurentiusta pyrkimään Tukholmassa asuvain saksalaisten sekä pappien suosioon, jotta hän saisi näiden puoltolauseen tuekseen, kun tuli kysymykseen sopivan viran antaminen hänelle.

Luostari-Lassi, tällä pilkkanimellä häntä yleisesti mainittiin, seurasi neuvoa, sai vaikeudetta saksalaisten puoltolauseen ja puikkelehti sukkelasti pappien suosioon kertomalla harjoittaneensa opintoja Löwenissä, Douayssa ja Kölnissä; hän oli muka kuullut puhuttavan, että kuninkaalla oli aikomus perustaa Tukholmaan kollegio, ja hän oli tullut tarjoamaan palvelustaan. Siihen hän tarvitsi pappien puoltolauseen ja oli tullut sitä pyytämään.

Papit, joita erittäinkin viehätti hänen sujuva ja sointuva latinansa, jota he itse osasivat hyvin huonosti, ehdottivat häntä kysymyksessä olevan kollegion johtajaksi.

Päätettiin, että hän esittäisi jumaluusoppia, ja Pietari Brahe sai käskyn panna Gråmunkeholman luostarin ja luostarikirkon kuntoon uutta laitosta varten.

Keskustelemalla tavantakaa kuninkaan kanssa sai Luostari-Lassi tämän monessa kohden muuttumaan suopeammaksi paavia ja roomalaista kirkkoa kohtaan, ja Juhana puhui yhä vilkkaammin sen ja liturgian yhdistämisestä.

Useat valtakunnan etevimmistä miehistä kannattivat hovin kirkollista politiikkaa, ja Luostari-Lassi ilmoitti 1577 käännyttäneensä kolmekymmentä heistä roomalaiseen uskoon. Nyt hän saattoi myöskin lähettää ensimäiset nuorukaiset Ruotsista Roomaan papeiksi kasvatettaviksi.

Kuningas itse antoi matkarahat, ja kuusi nuorukaista lähti salaa Brask piispan yhdeksäntoistavuotiaan veljenpojan johdolla isänmaastaan mennäkseen Rooman saksalaiseen kollegioon.

Juhana oli sitäpaitsi saanut koko joukon nuorempia pappeja ja papinkokelaita käymään Luostari-Lassin luennoilla jakelemalla heille apurahoja.

Mutta tämä oli liian avomielinen oppilaitaan kohtaan; hän luotti heihin liian paljon, ja he alkoivat huomata mitä asioita hän ajeli.

Luostari-Lassi oli välttänyt joutumasta yhteen Tukholman kirkkoherran Martti Olavin ja rehtori Angermanuksen kanssa; molemmat pääsivät kuitenkin pian selville siitä, minkä hengen lapsia hän oli, ja asettuivat jyrkästi häntä vastaan.

Kuninkaan liturgia oli saanut "punakirjan" nimen, osittain punaisista kansistaan, osittain sentähden, että pyhimysten nimet olivat painetut punaisilla kirjaimilla.

Se oli painettu osittain latinaksi, osittain ruotsiksi, määräykset pappeja varten vain latinaksi.

Sillä välin rupesi tyytyväisyys "kirjaan" yhä enemmän laimenemaan. Vesteråsin piispa Erasmus kävi asiata ajattelemaan; mutta jyrkemmän vastarinnan merkkejä rupesi näkymään Tukholmassa. Nekin papit, jotka olivat kirjoittaneet nimensä kirkkokäsikirjan alle; kieltäytyivät panemasta sen määräyksiä toimeen heti, kun liturgian käyttämisestä ruvettiin huomaamaan, mihin tultaisiin, jos näin alotettua suuntaa jatkettaisiin.

"Nyt pitäisi kirjoittaa jotakin, joka tyynnyttäisi heitä", huudahti kuningas.

Mutta tarkemmin mietittyään hän myöntyi Fechtin ehdotukseen, ja arkkipiispaa lähetettiin kutsumaan.

Tämä tuli ja kirjoitti heti esipuheen kuninkaan ja Fechtin määräysten mukaan; niihin selityksiin, joita edellinen antoi sen sisällyksestä, hän vastasi vain kumartaen, ja heti työnsä lopetettuaan hän sanoi jäähyväiset ja lähti.

Mutta me, jotka voimme nähdä suljettujen ovien läpi, tiedämme, että ylpeä, mutta ylevämielinen Margareeta todella kauhistui, kun sai kuulla, että miehensä oli rikkonut hänen isälleen antamansa lupaukset.

Turhaan piispa sanoi hänelle, että tarkoitus ei ollut paha. Hän ei uskonut miestänsä, mutta lupasi kuitenkin, kun tämä hartaasti rukoili, jäädä odottavalle kannalle.

Mutta joka kerran on joutunut kaltevalle pinnalle, hän luisuu aina alaspäin. Johdattaakseen puolisoansa harhaan oli piispa valehdellut ja pettänyt; tämä tuli pian ilmi, ja jäähyväisiä sanomatta, ilman melua Margareeta palasi äitinsä luo.

Elisabet käsitti hänen katkeran surunsa ja otti osaa hänen kohtaloonsa; hän myönsi, ettei mikään voinut paremmin osoittaa Laurentiukselle hänen tekemäänsä rikosta kuin se, että hän menetti niin suuresti rakastetun puolisonsa.

"Miten onnellinen olisinkaan", huudahti Margareeta, "jos voisin tulla välikappaleeksi hänen parannuksekseen!"

Luopuisiko Ruotsin valtakunnan arkkipiispa vakaumuksestaan muutamien uhittelevien naisten tähden?

Eikö hän ollut muistuttanut Margareetaa, mitenkä monet monituiset luterilaisen kirkon puutteet eivät suinkaan olleet jääneet hänen isältään huomaamatta? Ja eikö voinut tapahtua, että kuninkaan määräämässä kirkkokäsikirjassa oli paljon hyvää?

Mutta Margareeta oli vain katsonut häntä hymyillen, ikäänkuin sanoen:
"Sitä sinä et itsekään usko."

No, kernaasti hänen puolestaan. Nyt hän ainakin oli vapaa toimimaan, ja nythän saattoi kyllä tapahtua, että hän meni askeleen pitemmälle kuin olisi mennyt, jos olisi saanut itse vallita.

Senjälkeen hän ei enää salannutkaan liturgisia taipumuksiaan; häntä oli kiihotettu siihen, sanoi hän.

Useat papit kieltäytyivät pyhittämästä liturgian määräämiä juhlapäiviä.

Näiden joukossa oli Maarian syntymisen muistojuhla, jota piti vietettämän syyskuun 8 p:nä ja jossa tilaisuudessa ensi kerran piti noudatettaman "punakirjan" määräyksiä.

Mutta sekä Angermanus että Pietari Eerikinpoika kieltäytyivät pitämästä jumalanpalvelusta sinä päivänä.

Molemmat suljettiin vartioituina huoneisiinsa ja lähetettiin sitten
Tukholmasta pois.

Angermanuksella oli lukuisia ystäviä ja puoluelaisia. Olisi voinut olla vaarallista antaa niin vaikuttavan miehen jäädä paikalleen. Hänet lähetettiin Öregrundiin, mutta asetettiin sitäpaitsi arkkipiispan erityisen valvonnan alaiseksi.

Pietari Eerikinpoika lähetettiin Upsalaan; häntä pidettiin kaikin puolin vähemmin vaarallisena.

Ja niin hän messusi aamujumalanpalveluksessa latinaksi ja uuden liturgian mukaan.

Paheksumismutina kuului kautta kirkon, ja hän huomasi samaa kaikkien katseessa.

Ja tyhjänä oli se penkki, josta hän ennen oli saanut lemmekkäitä, rohkaisevia silmäyksiä.

Mitä se häneen kuului? Hän oli tehnyt velvollisuutensa, ja jos uskallettaisiin itse Upsalassakin uhitella häntä vastaan, niin hän kyllä osaisi rangaista uhmaajia.

Toisena joulupäivänä esiintyi tuomiokirkossa oppinut ja pelkäämätön professori Pietari Joonaanpoika.

Neljäntenä joulupäivänä saarnasi Tukholmasta karkoitettu Pietari
Eerikinpoika Betlehemin lastenmurhasta ja tyrannien julmuudesta.

Kumpaisessakaan näistä saarnoista ei tehty viittaustakaan viime tapahtumiin; mutta kuulijat pitivät itse huolen siitä, ja arkkipiispaa moitittiin yleisesti.

Tieto tästä tuli pian hänenkin korviinsa, ja hänessä kehittyi nyt semmoinen periaatteiden varmuus, jommoista hänellä ei ennen ollut. Molemmat saarnaajat pantiin heti viralta, ja seuraavana sunnuntaina hän itse saarnasi kiihtyen ankarasti ja vihamielisesti arvostelemaan heitä.

Pian senjälkeen kutsuttiin Pietari Joonaanpoika ja Olavi Luth uskonnolliseen väittelyyn Tukholmaan.

Pietari Brahe oli antautunut kuninkaan vaikutuksen alaiseksi ja tehdäkseen hänelle mieliksi jättänyt talonsa pienemmän pappeinkokouksen käytettäväksi.

Hänen ollessaan puheenjohtajana ja kuninkaan sihteerin sekä hovisaarnaajien läsnäollessa käsiteltiin liturgista kysymystä useissa toisiaan seuraavissa keskusteluissa.

Kuten tavallista oli sellaisissa tilaisuuksissa, jäi täälläkin kukin omaan vakaumukseensa; evankeliset pysyivät Lutherin opissa ja sen yksinkertaisissa juhlamenoissa: liturgiset puolustivat messu-uhria, pyhimystenpalvelusta y.m., ja ainoana tuloksena oli, että Upsalassa pian senjälkeen ilmestyi voimakas vastalause liturgiaa vastaan.

Niiden pappien joukossa, jotka olivat kutsutut kuulijoiksi kreivi
Brahen luo, oli myöskin Vesteråsin tuomiorovasti Salomo Birgerinpoika.

Tämä oli oppinut ja voimakas mies, joka aina oli vakavasti torjunut luotaan kaikki houkutukset, joilla häntä koetettiin saada liturgian puolustajaksi.

Kerran, kun hän Vesteråsin tuomiokirkossa astui alttarille messua pitämään, lähetti piispa hänen jälkeensä "punakirjan" käskien hänen tarkkaan noudattamaan sitä.

Mutta tuomiorovasti otti kirjan ja heitti sen seurakunnan nähden kauas alas kirkkoon.

Se oli kauhea rikos, jota oli sen mukaan rangaistava; ja tuomiorovasti kutsuttiin piispan luo.

Ankara varoitus annettiin. Hän ei ollut osoittanut kunnioituksen puutetta ainoastaan Jumalan sanaa ja Hänen palvelijaansa kohtaan, vaan myöskin Ruotsin valtakunnan kuningasta kohtaan, joka, kuten hyvin tiedettiin, oli enimmän työskennellyt liturgian hyväksi.

Lievin rangaistus, mikä saattoi tulla kysymykseen, oli papinviran menettäminen.

Tuomiorovasti purskahti itkuun; hänellä oli suuri perhe, ja hän oli jo ikämies.

Hurskas piispa näytti tulevan liikutetuksi, mutta ainoa keino, minkä hän tiesi, oli se, että tuomiorovasti täydelleen muuttaisi mielipidettään ja tulisi liturgian voimakkaimmaksi puolustajaksi. Silloin saataisiin nähdä, että totinen valkeus oli valaissut hänet, samoinkuin Pietarin, joka myöskin ensin kielsi Herransa.

Salomo Birgerinpoika kamppaili kovan kamppailun, mutta hänen puolisonsa oli usein sanonut hänelle, että hänen kiivautensa liturgiaa vastaan tulisi heidän onnettomuudekseen, ja olihan mahdollista, että hän oli erehtynyt.

Mutta kun hän aikoi lausua myöntyvänsä, oli kuin sanat olisivat tahtoneet tukehuttaa hänet.

Piispasta tuntui viimein, että tämä oli jo liikaa hänelle, ja hän sanoi laskien kätensä hänen olalleen:

Se riemu, jota hänen puolisonsa ja lapsensa osoittivat, lienee kyllä ollut hänelle lohdutuksena, mutta kuitenkin hän ikäänkuin häpesi heitä ja lähti matkalle hyvin pian.

Tukholmassa hänellä oli lanko, joka oli nauttinut suurta vieraanvaraisuutta tuomiorovastin luona ja oli nyt iloinen saadessaan hänet kotiinsa.

Kirkkoja ei puuttunut, missä saarnata, ja nyt hänen tuli esiintyä liturgisena.

Mutta epäröiminen ja tunnonvaivat seurasivat häntä; hänellä ei ollut hetkenkään lepoa.

Hänet kutsuttiin kuulemaan väittelyjä kreivi Brahen luo. Senjälkeen puhkesi myrsky riehumaan hänen rinnassaan. Eikö hän ollut Kristuksen kieltäjä, joka puhui uskoaan ja vakaumustaan vastaan?

Eräänä sunnuntaiaamuna, kun nämä mietteet tavallista voimakkaammin virtailivat hänessä, pukeutui hän melkein tietämättään mennäkseen kirkkoon. Kun hän tuli kadulle, loisti kevätaurinko kirkkaana häntä vastaan, linnut lauloivat iloista aamuvirttään, ja siihen yhtyi kirkonkellojen soitto.

Ei ollut milloinkaan tuntunut niiden vaikutus niin voimakkaalta: se uhkasi särkeä hänen rintansa, ja vähällä oli, ettei hän heittäytynyt maahan huudahtaen: "Armahda minua, syntistä!"

Vihdoin hän tuli kirkkoon; se oli täynnä väkeä. Ihmiset kuuntelivat häntä mielellään, sen hän tiesi.

Johtaisiko hän nyt heitä harhatielle? Jumala auttakoon häntä, sitä hän ei tahtonut.

Pois kaikki haaveilut ja mielikuvitelmat! Hän seisoi alttarin ääressä, hänen piti toimittaa messu.

Katso, katso, siitä kohosi liekki, ja monet hyvin tunnetut kasvot loistivat häntä vastaan.

Kun hän kertoi mitä oli kärsinyt, mitä koettelemuksia kestänyt, sai hän tietää, että oli ihmetelty, miten hän saattoi tulla liturgiseksi, ja että monen usko nyt vahvistuisi, kun he saisivat kuulla hänen katuneen ja palanneen evankeliseen uskoon.

"Niin", sanoi hän, "nyt alotan kuin alhaisin Kristuksen apostoleista; minä olin pahojen henkien vallassa ja kärsin helvetin tuskia. Nyt olen päässyt niistä ja voin täydellä vakaumuksella sanoa Herra, kun sinä minulla olet, en huoli mitään taivaasta enkä maasta."

Monia puutteita sai hän senjälkeen kärsiä, mutta hän kesti ne tosikristityn miehuudella: hänen vakaumuksensa vahvistui ja varmeni. ja Salomo Birgerinpojasta tuli liturgian voimakkaimpia vastustajia.

Kun kaikki mahdolliset lahjomis-, houkuttelu- ja uhkauskeinot olivat käytetyt, kutsuttiin säädyt valtiopäiville Tukholmaan helmikuussa 1577.

Sitä ennen oli kuningas koettanut valmistaa liturgialle suosiollista vastaanottoa lähettämällä ympäri maata lähettiläitään.

Angermanukselta ja tuomiorovastilta kysyttiin vielä kerran, tahtoivatko he hyväksyä liturgian, ja kun he edelleen kieltäytyivät, pantiin edellinen vankeuteen Pietari Brahen luo Rydboholmaan ja jälkimäinen lähetettiin kaupungista pois.

Valtiopäivillä meni kaikki toivomusten mukaan. Säädyt hyväksyivät liturgian ja päättivät ottaa sen käytäntöön.

Seuraavana päivänä pidettiin kirkolliskokous, jossa kuningas itse esiintyi puheenjohtajana.

Hän määräsi heti, että äänestyksen piti tapahtuman siten, että liturgian puolustajat asettuivat oikealle ja vastustajat vasemmalle puolelle.

Useimmat menivät luonnollisesti oikealle, ainoastaan muutamat harvat,
Martti piispa etunenässä, vasemmalle.

Koetettiin kaikki keinot, jotta hänet olisi saatu taipumaan, mutta turhaan. "Sanoa sanansa ja pysyä siinä", lausui hän saaden Juhanan luomaan silmänsä maahan.

Heti senjälkeen julisti kuningas, että jokainen, joka vastustelullaan herättää levottomuutta ja tyytymättömyyttä maassa, joutuu siitä vastaamaan hänelle ja valtaneuvostolle.

Seuraavana päivänä, kun papit olivat kutsutut linnaan kuninkaan luo, seisoi piispa yksin vasemmalla puolella.

Mutta ne muutamat sanat, mitä hän lausui, ja hänen arvokas esiintymisensä vaikuttivat läsnäolijoihin niin, että kun liturgia sitten allekirjoitettiin, siihen otettiin ne huomautukset, joita tämä oikeutta harrastava ja arvossapidetty mies oli sitä vastaan tehnyt.

Pian senjälkeen saivat molemmat vangit tulla takaisin, ja vielä kerran koetettiin kaikkia mahdollisia keinoja, jotta heidät saataisiin kirjoittamaan nimensä liturgian alle, mutta kun ne huomattiin turhiksi, lähetettiin Angermanus kirkkoherraksi Ahvenanmaalle, ja Salomo sai pitkät ajat olla vankeudessa, ennenkuin sai palata Vesteråsiin.

Linköpingin piispanistuimen sai Pietari Kaarlenpoika arvokkaaksi palkkiokseen, ja Kaarle herttua kutsui viraltapannun Martti piispan Nyköpingin kirkkoherraksi.

Jo maaliskuussa 1576 lähetti Juhana muutamia uskottujaan Kaarlen luo ja heidän mukanaan kappaleen liturgiaa pyytäen, että sitä käytettäisiin jumalanpalveluksessa herttuakunnassa niinkuin muuallakin valtakunnassa.

Herttua vastasi, että sekä häntä itseään että hänen siskojaan oli isän testamentissa neuvottu ja kehotettu välttämään inhimillisiä tekeleitä; sentähden hän ei voinut niin pian mukautua uusiin ehdotettuihin kirkonmenoihin.

Sellaisella vastauksella saivat lähettiläät palata; ja kaikki kuninkaan myöhemmätkin samansuuntaiset yritykset raukesivat Kaarlen lujaan tahtoon pystymättä.

Herttua, joka kaikissa yrityksissään oli viisas ja miettivä, kokoili ja otti otteita kaikista asiakirjoista, joihin hän perusti sekä hengellisen että maallisen tuomitsemisoikeutensa herttuakunnassaan.

Syyskuussa samana vuonna hän oli kutsunut kokoon kaikki käskyläisensä Nyköpingiin, ja siellä hän velvoitti heidät vakavasti riippumaan oikeassa uskossa ja opissa hylkäämällä muut juhlamenot, paitsi mitä Kustaa kuninkaan ajoilta oli ollut siihen asti käytännössä, liturgiasta ei mainittu mitään, mutta jokainen ymmärsi asian.

Tämä vastahakoisuus oli liian suuri kuningas Juhanan siedettäväksi. Siitä saattoi talla vaarallinen esimerkki niiden henkilöiden korkean arvon vuoksi jotka asettuivat uutta järjestystä vastaan.

Useimmat papit olivat kieltäytyneet viettämästä Kristuksen ruumiin juhlaa kesäkuun 1 p:nä. Se oli liian läheisessä yhteydessä katolisten tapojen ja menojen kanssa, sanoivat he.

Kuningas syytti heitä sekä kirkkojärjestyksen rikkomisesta että tottelemattomuudesta esivaltaa vastaan.

Vanhan kuninkaan opetukset olivat jo juurtuneet. Missä hän oli kehottanut heitä pysymään, siitä heillä ei ollut halua luopua hänen poikansa vuoksi, johon ei kukaan oikein luottanut.

Ehkäpä useimmat ajattelivat sitäkin, mitä siitä seuraisi. Katolisen papiston mukana tulisi uusia veroja, ja niistä tahdottiin mieluimmin pysyä vapaina.

Kaiken tämän suhteen Juhana osoitti itsenäisyyden puutetta ja horjuvaisuutta. Ei kukaan ole ollut sellainen mestari kuin hän tinkimään vakaumuksestaan, etsimään perusteita yhdeltä taholta ja vetämään johtopäätöksiä toiselta.

Kokonaan vailla sisäistä suuruutta kun oli, täytyi hänen turvautua mahtavaan asemaansa.

Mutta tyytymättömyys oli kasvamassa; joka osassa maata saattoi huomata sen. Aatelisto pelkäsi, että paavi kävisi vaatimaan kirkontiluksia, talonpojat valittelivat liturgisten pappien itsekkäisyyttä ja kevytmielisyyttä; he tahtoivat mieluimmin päästä heistä.

Kuninkaan sihteeri Juhana Henrikinpoika oli rakastunut rikkaaseen porvarivaimoon.

Mies oli matkoilla, ja toivottiin, että hän ei palaisi. Hän tuli kuitenkin aivan odottamatta, ja rikollinen vaimo ilmoitti siitä rakastajalleen.

Tämä olisi voinut vetäytyä erilleen, mutta suuri omaisuus houkutteli häntä, ja hän kuristi miehen, kun tämä makasi sikeässä unessa.

Sitten hän ripusti hänet hirteen ja uskotteli hänen itse päättäneen päivänsä.

Esiintyi kuitenkin niin sitovia seikkoja, ettei hän voinut puhdistautua, joskaan todistukset eivät olleet niin selviä, että hänet olisi voitu tuomita. On luultavaa, että hänen asemansakin suojeli häntä.

Henrikinpoika kääntyi Luostari-Lassiin, ja tämä antoi hänelle erikoisvapautuksen.

Mutta ei siinä kyllin. Luostari-Lassi kirjoitti kardinaali Hosiukselle Roomaan sanoen, että mies oli kuninkaan uskottuja ja että asiassa sentähden oli katsottava läpi sormien. Asia toimitettiin arkkipiispan tietoon, ja tämä suuttui niin, että kielsi jesuiitan hoitamasta virkaansa kollegiossa.

Kuningas vapautti hänet kuitenkin. Mutta yleinen mielipide ei vapauttanut: se kuohui harmia ja kiihotti tyytymättömyyttä katolisuuteen.

Juhana ei enää pitänyt itseään kyllin voimakkaana saamaan liturgiaansa käytäntöön ilman ulkoapäin tulevaa apua.

Luostari-Lassi oli kyllä luvannut auttaa häntä, mutta voimakkaampi tapa oli tarpeen.

Jos paavi antaisi vahvistuksensa hänen liturgialleen, silloin olisi reformaattori, Ruotsin kuningas, tullut vanhan testamentin profeettain arvoiseksi. Mutta tämän ajatuksen hän piti omanaan ja muka vain kuningattaren ja Fechtin kehotuksista suostui lopultakin ryhtymään välittömään neuvotteluun Rooman kanssa.

Matkan tarkoituksena oli muka pyytää paavin välitystä liittoon keisarin kanssa Venäjää ja, jos niin tarvittaisiin, myöskin Tanskaa vastaan, sekä samalla koettaa saada Ruotsin kuningattaren äidinperintöä espanjalaisen varakuninkaan Ignatius Mendozan kautta, joka oleskeli Neapelissa.

Mutta lähettiläillä oli myöskin salainen tehtävänsä: neuvotella Roomassa kirkollisesta yhdistymisestä, jota Juhana esitteli määrätyillä ehdoilla.

Piispain tulisi olla sekä paaville että kuninkaalle kuuliaisia, ja liturgiaan suostuminen olisi ehtona kaikkiin virkaylennyksiin hengellisellä alalla.

Lisäksi kuningas pyysi, että hänen pyhyytensä suvaitsisi määrätä koko maailmassa pidettäväksi esirukouksia katolisen uskon palauttamiseksi pohjoismaihin, mainitsematta kuitenkaan Ruotsia; että messut osittain pidettäisiin ruotsiksi; että piispat hengenasioissa olivat kuninkaan tuomiovallan alaisia; ettei mitään vaatimuksia saisi tehdä kirkon peruutetun omaisuuden suhteen; että Tukholmaan jo perustettu kollegio, jossa salaa opetettiin katolista oppia, saisi paavin vahvistuksen ja sen opettajat vapautettaisiin munkkipuvun käyttämisestä; että pappien sallittaisiin mennä naimisiin, mutta naimattomuutta sen sijaan terotettaisiin heidän mieliinsä: että papit toistaiseksi katolisessa messussa saisivat aivan hiljaa mumista pyhimysrukoukset ja rukoukset kuolleiden puolesta; että kuningas Kustaa, kuningas Eerik ja kaikki ne aateliset, jotka olivat kuolleet kirkon luopioina, saisivat häiritsemättä levätä haudoissaan; että kuningas saisi, ilman että se tulisi synniksi, ottaa osaa kerettiläiseen jumalanpalvelukseen, kunnes vähitellen katolinen usko tulisi vallitsevaksi maassa.

Valmistuksia siihen suuntaan oli jo tehty — sanottiin lisäksi — siten, että jumalanpalvelus oli palautettu entiseen arvoonsa ja loistoonsa; että useampia juhlapäiviä oli pyhitetty; että salarippi ja paastot olivat otetut käytäntöön; että luostareita oli alotettu uudelleen panna kuntoon; että useita jalosukuisia nuorukaisia kasvatettiin Roomassa ja Wienissä j.n.e.

Sitäpaitsi pyydettiin, että Fecht vihittäisiin piispaksi Roomassa, jotta hän sitten kotimaassaan kasvattaisi puhtaampaa piispautta.

Mutta Korkeimman neuvoskamarissa oli päätetty toisin. Alus, jossa de la Gardie ja Fecht marraskuussa 1576 olivat matkalla Saksaan, joutui haaksirikkoon Bornholman luona. Fecht, joka luotti uimataitoonsa, heittäytyi mereen uidakseen maihin, mutta hukkui aaltoihin.

Juhana kuningas joutui aivan suunniltaan kuullessaan Fechtin odottamattoman kuoleman juuri kun hän oli matkalla täydentämään heidän yhdessä tuumimiansa suunnitelmia.

De la Gardien lähetystoimi herätti suurta liikettä Rooman kirkon miehissä. Heidän ei juolahtanut mieleensäkään suostua sellaisiin ehtoihin. Fecht oli sotkenut yhteen teologisia seikkoja jättäen ajat ja olosuhteet huomioon ottamatta. Olivathan asianhaarain mukaan muutamat seikat, kuten pappien naiminen esimerkiksi, toisinaan olleet sallitut, toisinaan siedetyt tai kielletyt aina sen mukaan, miten kirkko milloinkin oli selittänyt Pyhän Hengen tarkoituksia ; lisäksi oli hän käynyt toimittamaan messukirjoja y.m., joka ei ollut maallikkojen, vaan ainoastaan paavien tehtävä; ja lopuksi oli hän, vaikka oli nainut mies, kuvitellut voivansa hänen pyhyydeltään paavilta saada papin- tai piispanviran.

Käännytystoimeen Ruotsissa luvattiin tietysti kuitenkin ryhtyä, ja sitä varten lähetettiin jesuiitta Antonio Possevino sinne.

Mutta ennen hänen tuloansa sattui tapaus, joka on rumin tahra Juhanan historiassa.

Se kohtelu, joka tuli Eerikin osalle hänen vankeudessaan, oli kyllä vain ikäänkuin valmistuksena siihen, mitä piti tapahtuman, ja sentähden sisältyy tuo yhdeksänvuotinen vankeuskin yleisessä arvostelussa veljesmurhaan.

"Punakirjan" seuraukset häämöttivät nyt hänen silmissään.
Ajattelehan, että olisi kapina uhkaamassa!

Yhäti Eerikkiä ajatellessaan hän oli ollut kuin jalkaraudoissa. Tuo ajatus oli riistänyt häneltä kaiken elämänilon; nyt hän tahtoi, hänen täytyi päästä siitä. Syynä tähän oli lisäksi, että pelättiin Eerikin vartijoita lahjoeltavan. Luultavasti Juhanan tietämättä saivat nämä kärsiä sekä kylmää että nälkää ja heitä kohdeltiin yleensä niin huonosti, että heidän keskuudessaan oli kysymys vangin vapauttamisesta.

Vihjauskin tähän suuntaan oli kylliksi poistamaan Juhanasta kaikki epäröimiset. Joskin ne herrat, joiden toimeksi hän oli jättänyt ilkityön, epäröivät panettaa sitä täytäntöön, niin hän ei epäröinyt, ja onneksi oli hänellä palvelijoita, joihin voi luottaa.

Näiden joukossa oli ensimäisenä Juhana Henrikinpoika. Koska kuningas oli ottanut hänet, murhamiehen, suojaansa, niin olihan se korvattava vastaavilla palveluksilla.

Olemme ennen puhuneet tästä. Tuntuiko Juhanasta 1577 vuoden helmikuun 26 päivän jälkeen rauhallisemmalta kuin ennen, tietänee ainoastaan se, joka tutkii sydämet.

Samana vuonna, mutta vasta joulukuussa, saapui jesuiitta Antonio
Possevino Tukholmaan.

Hän esiintyi keisarillisena lähettiläänä ja meni linnaan maallikkopuvussa, miekka vyöllään.

Kuningas otti hänet vastaan suurella juhlallisuudella ja tavanmukaisia muodollisuuksia noudattaen.

Ovelalla jesuiitalla oli useita salaisia keskusteluja sekä kuningattaren että Luostari-Lassin kanssa.

Katariinan kaikki ajatukset ja toiveet olivat kiintyneet yhteen ainoaan seikkaan, kuninkaan käännytykseen. Hän pyysi, hän rukoili Antoniota tekemään kaikki tässä suhteessa. Hänen oma ikuinen autuutensa riippui siitä ja samoin hänen elinaikansa täällä maan päällä, sillä semmoista tuskaa kuin nyt hän ei voinut kauan kärsiä. Ja kun hän oli poissa, kukapa sitten työskentelisi kirkon puolesta, kuka hänen puolisonsa ja lastensa vapahduksen ja autuuden puolesta, kuka koko kansan puolesta?

Ja itkien hän virui jesuiitan jalkain juuressa kostuttaen hänen käsiään kyynelillään.

Tämä lupasi tehdä kaiken voitavansa eikä epäillyt onnistuvansa. Kuningatar oli antanut niin suuria lahjoja luostareihin ja hurskaisiin tarkoituksiin, että hän ansaitsi vastaavan palkan, eikä tämä voinut olla mikään muu kuin se, jota hän eniten halusi.

Sitten hän keskusteli useita kertoja Luostari-Lassin kanssa. Tämä kertoi niistä monista käännytyksistä, joita oli tehnyt, ja arveli, ettei ruotsalaisten kanssa ole ensinkään vaikea tulla toimeen, heidät kun sai uskomaan melkein mitä tahansa. Joskin yksi ja toinen heistä oli vähäsen yltiöpää, niin siitä ei mitään huolta; koko suuri joukko seurasi talutusnuorassa, ja se oli pääasia.

Mitä kuninkaaseen tuli, niin oli koko vaikeus siinä, että hän kuvitteli voivansa tulla uudeksi uskonpuhdistajaksi, paremmaksi kuin kukaan entisistä. Mitä oli hänen liturgiansa muuta kuin sotkua? Hän tahtoi pysyttää katoliset juhlamenot sentähden, että oli heikko vastustamaan kaikkea, mikä hurmasi silmää; kerettiläisyyksiä hän säilytti sentähden, että pelkäsi pappejaan.

Possevino tuli tästä siihen käsitykseen, että Juhanalla oli vahvat taipumukset katolisuuteen; oli vain vaikeampaa voittaa hänen ennakkoluulojaan.

Tämän jälkeen alkoivat neuvottelut. Paavin lähetti käsitteli enimmäkseen kirkollisia oppikysymyksiä, ja kun hän osoittautui erittäin kyvykkääksi mieheksi, voitti hän pian kuninkaan luottamuksen.

Eräänä päivänä, kun Juhana innokkaasti puhui uskollisesta ystävästään Pietari Fechtistä sekä lausui katkerasti kaipaavansa häntä, käytti jesuiitta tilaisuutta osoittaakseen hänelle, miten suuri oli erotus meren päällä käyneen, Herran käden pelastaman Pietarin ja tämän Pietarin, kuninkaan ystävän, välillä, joka hukkui aaltoihin, koska ei ollut Herran kutsuma.

"Hänen kirjeistään ja papereistaan. Voiko oppimaton maallikko määrätä Kristuksen sijaiselle, miten hänen olisi meneteltävä ja toimittava pimeyteen ja harhauskoon vaipuneen kansan suhteen?"

"Petollinen ja oppimaton ystävä, joka piti itseänsä pyhää isää viisaampana."

Mahtipontisesti kehotettiin sitten kuningasta kieltäymiseen sekä ottamaan ristinsä ja seuraamaan Kristusta Silloin hän pelastaisi eksyneen kansansa siitä pimeyden syvyydestä, johon se oli vaipunut. Uskon kirkas tähti loistaisi taas pohjolassa, ja Juhana kolmas tulisi mainioimmaksi kuninkaaksi Ruotsin historiassa.

Miten kauniilta, miten luonnollisilta kuuluivatkaan nämä korulauseet!
Juhana purskahti itkuun.

Nyt oli Possevino saanut hänet siihen, mihin tahtoi. Ja voimakkain sanoin hän kuvaili hänelle, että se, joka tunsi oikean tien eikä vaeltanut sitä, oli ulkokullattu. Isiin ei kuitenkaan voinut olla Juhana kuninkaan laita, ja sentähden kehotettiin häntä heti luopumaan kaikesta kerettiläisyydestä, käymään ripillä ja saamaan synninpäästön sekä antautumaan sitten pyhän isän johdettavaksi, hänen, joka oli Kristuksen sijaisena maan päällä.

Kuningas oli kiihkeän uskoninnon valtaamana. Hän loi silmänsä taivaaseen päin ja painoi kätensä rintaansa vasten; hän oli tukehtua omiin tunteisiinsa ja aivan kiihkoissaan hän huudahti: "Minä tahdon!"

Silloin Possevino jätti hänelle kappaleen katolista uskontunnustusta ja pyysi häntä tarkastamaan ja hyväksymään sen. Vasta kolmen päivän kuluttua tulivat rippi ja synninpäästö tapahtumaan.

Näinä päivinä hän oli läsnä kuningattaren huoneissa hänen ja pikku prinssin hartausharjoituksissa. Tehtiin mitä voitiin, jotta hänet saataisiin pysymään hengellisessä huumauksessaan ja jotta mitkään ulkonaiset seikat eivät vaikuttaisi häiritsevästi häneen, houkuteltiin hänet itse ehdottamaan Possevinolle, että he matkustaisivat Vadstenaan sen vanhaa kirkkoa katsomaan.

Matka tapahtui toukokuun alkupuolella, ja viekas jesuiitta ymmärsi varmaankin viisaasti käyttää tätä yhdessäoloa tarkoituksiaan varten.

Mutta kuninkaallakin oli tarkoituksensa. Vadstenan linna oli kyllin arvokas ruhtinaan asunnoksi, ja sen ihmeenkaunis asema ansaitsi hyvin vieraan huomiota.

Tämän mieli oli kuitenkin enimmän kiintynyt nunnaluostariin, ja hän meni melkein heti sinne kuninkaan seuraamana. Heitä odotti juhlallinen vastaanotto, ja legaatti piti hehkuvan puheen, jossa hän kehotti hurskaita nunnia pysymään uskossaan ja kärsivällisesti kestämään häväistystä ja nöyryytyksiä; pelastuksen hetki oli lähellä.

Heidän kurja ulkomuotonsa, heidän kyyneleensä ja valituksensa liikuttivat kuningasta suuresti.

Hän tarttui Possevinoa käteen huudahtaen vilkkaasti: "Tulkaa, menkäämme kirkkoon!" Jesuiitta seurasi heti, yksin. Tultuaan kirkkoon Juhana huudahti: "Nyt olen valmis!"

"Tahdon!" Hän lankesi polvilleen ja ripitti koko entisen elämänsä, ja kun hän sitten oli luvannut olla kuuliainen kaikessa, sai hän synninpäästön.

Senjälkeen paavin lähetti meni alttarin ääreen, lankesi polvilleen ja kiitti suurella äänellä Jumalaa kuninkaan kääntymisen johdosta sekä rukoili, että se, mitä näin oli pantu alulle, myöskin tulisi tuottamaan hedelmiä.

Legaatti poistui alttarilta, ja liikutettuna kuningas sulki hänet syliinsä huudahtaen:

"Minä syleilen sinua ja katolista kirkkoa!" Tämä tapahtui toukokuun 5 p:nä 1578. Seuraavana päivänä Possevino piti kuninkaan pyynnöstä messun hänelle hänen huoneessaan, ja Juhana itse ynnä kaksi hänen sihteeriään nauttivat ehtoollista. Täten oli Juhanasta tullut katolinen. Hänen ensi tekojaan senjälkeen oli uusien hopea-arkkujen hankkiminen pyhäinjäännöksille.

Hänen palattuaan Tukholmaan kesti huumausta vielä muutamia päiviä; ja kuningatar riemuitsi ylistellen Possevinoa antaen hänelle kallisarvoisia lahjoja.

Nyt alkoi todellinen nuotanveto; ensin haalittiin oppilaita seminaareihin, mieluimmin arvossapidetyistä perheistä.

Juhana oli avannut useita oppilaitoksia, ja kaikissa näissä oli jesuiittoja opettajina. Mutta sittenkin lähetettiin taas viisikymmentä nuorukaista Roomaan kirkkoa varten kasvatettaviksi.

Muutamat näistä palasivat jesuiittaveljeskunnan suostumuksella kivulloisuuden tähden, toiset mukautuivat uusiin oloihin. Suuri osa menetti ainaiseksi isänmaansa.

Muuan niistä, jotka kuuluivat ensimäiseen, Luostari-Lassin toimittamaan lähetykseen, Lauri Eerikinpoika, palasi vuoden kuluttua ja asettui niin julkisesti roomalaisen kirkon harhauskoa ja saksalaisten kollegioiden menettelyä vastaan, että Possevino ja hänen apulaisensa turhaan koettivat saada hänet vaikenemaan.

Possevinon erityisen huolenpidon esineenä oli Vadstenan luostari, "tuo kukoistava, suljettu yrttitarha kerettiläisyyden erämaassa".

"Ihmeellistä", sanoi hän, "tätä laitosta on Jumala suojellut kuin Noakin arkkia — ainoana laatuaan pohjoismaissa — jotta katolisuuden siemen taas elpyisi, kun kerettiläisyyden vedenpaisumus kerran on lakannut."

Hän kehotti abbedissaa ottamaan nuoria tyttöjä opetettaviksi ja juurruttamaan heihin roomalaista uskoa. Se olisi siunattu kylvö tulevaisuutta varten.

Nunnain lukua olisi lisättävä niin paljon kuin suinkin, ja Possevino vihki itse muutamia vastoin vanhempain tietoa ja tahtoa.

Vadstenan piti tulla käännytystoimen kehdoksi maassa etenkin sentähden, että laitos oli kuninkaan ja kuningattaren erityisessä suosiossa.

Mutta ennen kaikkea oli roomalaiselle lähetystoimelle tärkeätä vahvistaa katolisia ja niiden joukossa kuningatar Katariinaa.

Hän oli nykyään yksinomaan jesuiittain ympäröimänä ja työskenteli väsymättömästi, vaikka hänen riutuneet elinvoimansa ilmaisivat, että hänen elämänsä läheni loppuaan. Mutta hänen poikansa, kruununperillinen!

Possevinon onnistui kokonaan haihduttaa tuosta kolmentoistavuotiaasta pojasta se uskonnollinen epäröiminen, johon kuningas oli kasvatuttanut hänet.

Kun isä vaati häntä olemaan saapuvilla liturgisessa jumalanpalveluksessa, kieltäytyi Sigismund siitä niin jyrkästi, että Juhana melkein vimmastui.

"Omatuntosiko? Niinkuin minä en muka ymmärtäisi sitä asiaa paremmin kuin sinä."

Nyt loppui hänen niukka kärsivällisyytensä, ja hän tarttui keppiin lyöden poikaa.

Mutta sitten kääntyi hänen vihansa jesuiittoja vastaan. Eivätkö juuri he olleet sanoneet, että hänen poikansa olisi kasvatettava ilman uskonnollista vakaumusta, jotta hän aikoinaan, tultuaan vanhemmaksi, saisi itse määrätä uskontonsa.

Kävi pian selville, että Juhana pysyi mielipiteessään yrittäen saada aikaan yhteyttä liturgisen ja roomalaisen kirkon välillä.

Heti kääntymisensä jälkeen kuningas alkoi puhua Possevinolle niistä myönnytyksistä, joihin paavin tuli suostua saadakseen Ruotsin kirkon valtaansa.

Kun legaatti vastasi, ettei hän suinkaan luullut paavin suostuvan mihinkään semmoisiin, tuli kuningas hyvin hämilleen ja tyytymättömäksi.

Pian senjälkeen Possevino matkusti Roomaan viiden ruotsalaisen nuorukaisen seuraamana.

Eivät olleet Ruotsin papitkaan tähän aikaan toimettomina. Etenkin oli
Angermanus väsymätön.

Juhana kuningas luuli erottaneensa hänet muun maailman yhteydestä, kun oli siirtänyt hänet Ahvenanmaalle, mutta sieltä hän lähetti koko valtakunnan papistolle leimuavan kirjoituksen liturgiaa vastaan.

Tämä tuli monen epäröivän tueksi, ja kun Juhana huomasi, ettei sitä voitu kumota, lähetti hän Ahvenanmaalle huoveja vangitsemaan tuon ylen suorapuheisen Angermanuksen.

Mutta tämän puoliso oli yhtä viisas kuin rohkeakin. Hän huomasi vaaran ja uskotellen, että kirkkoherra oli sairaskäynnillä ja että häntä pian odotettiin kotiin, hän viivytteli huoveja, jollaikaa Angermanus toista tietä hiipi pois, astui avonaiseen veneeseen ja pakeni meren yli Kaarle herttuan luo.

Kun venettä ei enää näkynyt, sanoi Magdaleena huoveille, että he nyt saivat joko jäädä sinne tai lähteä tiehensä, miten itse tahtoivat; kirkkoherra oli kaukana poissa, ja hän aikoi nyt lähteä perässä.

Hänen arvokas ja tyyni esiintymisensä herätti sellaista kunnioitusta, ettei kukaan loukannut häntä, ja päällikkö tarjosi hänelle paikan siinä veneessä, jonka piti viedä heidät mantereelle.

Magdaleena epäröi. Miehet alkoivat arvella, että hän veti heitä nenästä, ja sentähden hän suostui heidän tarjoukseensa.

Raa'at huovit osoittivat hänelle melkein kunnioittavaa huomiota ja sanoivat, että pastori Angermanus oli paljon enemmän arvoinen kuin kaikki munkit ja katoliset papit, joiden edessä nyt täytyi notkistaa selkänsä.

"Toisin oli vanhan arkkipiispan aikana", lisäsi toinen. "Silloin eivät katoliset rohjenneet."

Magdaleenan poskia poltti. Sellaista piti kuulla sisarensa herrasta ja miehestä.

"Nyt arvostelette häntä väärin", sanoi hän. "Hän on helposti johdettava ja hyväntahtoinen, mutta halveksittava ihminen hän ei suinkaan ole."

"Sentähden, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja toivoi hänen paremmin huomaavan erehdyksensä, kun hän huomautti siitä menettelemällä niin."

"Niin, hyvät ystävät, minä olen vanhan arkkipiispan tytär, ja se on suurin kunniani", sanoi Magdaleena, ja kirkkaat kyyneleet valahtivat hänen poskilleen. "Kunnianani pidän myös, että mieheni kaikessa astuu jalon isäni jälkiä."

Huovien päällikkö läheni Magdaleenaa. "Teidän tähtenne he olisivat valmiit tekemään tuhoja", sanoi hän, "ja sitä ette tahtone?"

"Rakkaat ystävät", lisäsi hän kohta senjälkeen, "seisokaamme pahaa vastaan itse kuitenkaan sentähden mitään rikosta tekemättä. Miksipä kävisitte katolisten kimppuun, onhan omassa vallassanne kuunnella heitä tai olla kuulematta."

Kaikki myönsivät hänen olevan oikeassa. Kun vene laski rantaan, pudistivat huovit miltei kaipausta tuntien jäähyväisiksi tuon suloisen naisen kättä.

Magdaleena ei tiennyt, mihin miehensä oli mennyt. Tämä ei ollut ehtinyt sitä hänelle sanomaan, mutta paraiten hän saisi tietää sen Upsalassa, ja hän lähti heti sinne äitinsä luo.

Rutto raivosi Upsalassa ja sen ympäristössä. Hänen äitinsä ja sisarensa olivat muuttaneet jonkun matkaa kaupungin ulkopuolelle eläen siellä yksinäistä elämää.

Samana päivänä, kun he saivat sulkea Magdaleenan hellään syleilyynsä, saapui viesti, että arkkipiispa oli sairastunut ruttoon.

"Minä lähden heti hänen luokseen!" huudahti Margareeta, ja äsken kalpeille kasvoille ilmaantui eloa.

"Rakas äiti, minä olen joka päivä rukoillut Jumalaa, että tapahtuisi jotakin, joka antaisi minulle aihetta tähän. Rukoukseni on kuultu, minä en voi enkä saa viipyä."

Tartuntaa pelkäämättä Margareeta kiiruhti puolisonsa sairasvuoteen ääreen.

Vanha pariskunta, joka hoiti portinvartijan tehtäviä ja piti huolta järjestyksestä tuossa suuressa talossa, oli yksin jäljellä.

Kyynelsilmin he ottivat vastaan nuoren emäntänsä. Heitä ei hänen tulonsa ihmetyttänyt; kristittynä naisena hän ei voinut muuta. Mutta siitä hän sai olla varma, ettei piispa enää toipunut.

Kun hän hänet viimeksi näki, seisoi hän vahvana ja voimakkaana hänen edessään; loukattua ylpeyttä, harmia ja vastenmielisyyttä kuvastui katseessa, jonka hän loi häneen. Margareetan oli täytynyt koota kaikki rohkeutensa voidakseen sanoa piispalle, että tämä oli rikkonut lupauksensa, että hän ei hyväksynyt hänen tekojaan ja että hän poistui hänen talostaan.

Piispa oli silloin hillinnyt itsensä ja sanonut, ettei Margareeta niitä asioita ymmärtänyt; hän, piispa, tiesi kyllä mitä teki, ja jos hän nyt olikin antanut myöten kuninkaalle, oli hän tehnyt sen esiintyäksensä vastaisuudessa sitä pontevammin.

Kun Margareeta silloin sanoi, että hän tinki omantuntonsa vaatimuksista, miten olikaan hän suuttunut; ja niin he erosivat. Piispa kulki tietänsä eteenpäin yhä uhkamielisempänä ja pöyhkeämpänä, ja kerran toisensa perästä hän toimi vastoin omaatuntoansa ja vakaumustansa.

Margareeta tiesi että piispa salaa katui ja tuskitteli; sen hän päätti piispan sisäänpainuneista poskista ja harhailevasta katseesta, sillä hän oli monta kertaa hankkinut itselleen tilaisuuden nähdä hänet hänen tietämättään.

Neljästi oli piispa kirjoittanut hänelle. Ensi kerran kolme kuukautta heidän eroamisensa jälkeen. Hän käski silloin puolisoansa tulemaan takaisin; hänellä ei muka ollut halua kärsiä solvauksia hänen tähtensä, ja jos vaimo ei tahtonut hyvällä taipua, niin hän uhkasi käyttää lain apua; Margareetan täytyi tulla kotiin.

Margareeta oli silloin vastannut, että paha siitä vain pahenisi, sillä jos hän lausuisi julkisesti, mitä oli yksityisesti sanonut miehelleen, niin yleinen mielipide kallistuisi hänen puolelleen ja piispa kokoaisi tulisia hiiliä oman päänsä päälle.

Koko vuosi oli sitten kulunut piispan kirjoittamatta kertaakaan.
Sitten saapui kirje, suuri ja paksu kirje.

Kummastellen Margareeta aukaisi sen. Siinä oli hyvin monta kirjettä hänen isä-vainajaltaan, ja näissä osittain käsiteltiin papillisia kysymyksiä, osittain lausuttiin kunnioitusta ja tunnustusta nuorelle Upsalan professorille.

Omasta puolestaan oli piispa lisännyt, että nämä kirjeet olivat niin jyrkkänä vastakohtana hänen puolisonsa menettelylle, ettei hän tahtonut niiden kuolemansa jälkeen joutuvan vieraisiin käsiin, koska hän muka piti enemmän huolta puolisonsa hyvästä nimestä ja maineesta kuin tämä hänen. Siinä syy, miksi hän nyt lähetti nämä hänelle.

Margareeta kiitti kallisarvoisesta lahjasta. Sellaisena, miksi hänen isänsä oli oppinut piispan tuntemaan, sellaisena tahtoi hänkin aina muistella isänsä hänelle antamaa puolisoa, ja hän rukoili joka päivä Jumalaa, että piispa huomaisi hairahduksensa ja kääntyisi takaisin ainoalle oikealle tielle.

Jos piispa olisi silloin ollut yksin, olisi hän varmaan rientänyt puolisonsa luo.

Ja kuka tietää, eikö hänkin piispan rukouksista heltyneenä olisi palannut takaisin.

Hän ei voinut unohtaa sitä katsetta, jonka miehensä loi häneen: siitä saattoi lukea koko hänen tarinansa.

Ankara kirje seurasi tätä kohtausta. Margareeta ei saanut asua samassa kaupungissa, ja virkansa tähden tuli piispan asua Upsalassa. Margareetalle oli koko maailma avoinna; seuraavalla kerralla kun piispa tapaisi hänet, saisi hän syytä katua kaikkea sitä pahaa, mitä oli saanut aikaan.

Mutta hän ei tavannut enää vaimoansa, eikä tämä myöskään vastannut kirjeeseen. Jos piispa kärsi, ei kärsinyt hänen puolisonsakaan vähempää. Oli kysymyksessä piispan tunnonrauha, että hän tulisi huomaamaan, miten hän kuninkaan tahtoon mukautumalla ei ollut ainoastaan saanut aikaan häiriöitä kaikissa kirkollisissa asioissa, vaan myöskin työskenteli kaiken sen maahan-repimiseksi, mitä hänen suuri kaimansa, hänen appensa, oli saanut rakennetuksi.

Margareeta olisi ollut miehensä kavaltaja, jos olisi suostunut sellaiseen; siihen mukautuminen olisi vakaumuksensa heittämistä, ja sitä ei hän koskaan tullut tekemään.

Viimeinen kirje oli saapunut vain muutamia kuukausia sitten ja sisälsi, että paraimpienkin aikeiden suhteen voidaan erehtyä. Piispa myönsi kuninkaan menneen liian pitkälle sekaantuessaan asioihin, joita ei ymmärtänyt. Lopuksi hän mainitsi, ettei nykyistä tilaa voinut kestää kauan.

Kun Margareeta siinä seisoi vuoteen ääressä kyynelsilmin katsellen miehensä kellastuneita ja näivettyneitä kasvoja, kulkivat kuluneet vuodet suruisine, vaihtelevine muistoineen hiljalleen hänen sielunsa silmien editse.

Hänen mieleensä ei juolahtanut mitä uhrauksia hän itse oli tehnyt; uskollinen rakkaus ei käy tinkimään velvollisuuksistaan.

Piispa liikahti, ja Margareeta laski hiljaa kätensä hänen kädelleen kuiskaten: "Laurentius!"

Tämä aukaisi silmänsä ja tuijotti häneen; sitten hän sulki ne taas, ja kaksi kirkasta kyyneltä valahti hänen kalpeille poskilleen.

"Sentähden, että minä olen ollut uskoton Herran palvelija ja että tarvitaan puhtaampia käsiä kuin minun ohjaamaan oikealle sitä, mikä on joutunut epäkuntoon."

"Niin minua ei kukaan uskoisi. Jos tietäisit, Margareeta, miten olen halveksinut itseäni, kuinka tuska ja tunnonvaivat voivat heikontaa ihmisen elinvoimat."

"Kiitos siitä, ettet sitä tehnyt; sinun lujuutesi on minun pelastukseni. Sinuun olen koko ajan kohottanut katseeni kuin hyvään enkeliini; sinä et taipunut pahaan, ja minä pidin sinua rakkaimpana kaikesta maailmassa, ja nyt ovat nämä seikat minulle portaina taivaaseen; nyt sinä saavuit minun viime hetkenäni, ja sen minä pidän todistuksena siitä, ettei Herra ole ottanut kättänsä minulta, sillä sitä olen yöt-päivät rukoillut Häneltä, ja nyt on rukoukseni kuultu."

Uskollisesti istui Margareeta hänen vuoteensa ääressä, ja piispa hellitti tuskin ollenkaan hänen kädestään.

Kun tuskat kovasti ahdistivat häntä, tahtoi hän, että Margareeta olisi poistunut, mutta kun tämä kielsi, hymyili hän hänelle sanoen: "Kiitos!"

Tiedotonna kannettiin Margareeta pois, ja useita päiviä pelättiin hänen kuolevan, mutta nuoruuden voimat voittivat, ja hän toipui vähitellen äidin ja sisaren häntä hellästi hoitaessa.

Ei kestänyt kauan, ennenkuin saapui tieto, että Angermanus oli paennut herttuan luo, joka oli hyväntahtoisesti ottanut hänet vastaan.

Piispa Martti ja Pietari Joonaanpoika arvelivat nyt jo olevansa kyllin voimakkaat kamppailemaan Possevinoa ja koko hänen jesuiittakollegiotansa vastaan.

Tieto näistä tapahtumista sai kuninkaan aivan vimmoihinsa. Angermanus täytyi saada takaisin, vaikkapa asevoimalla. Tämä oli kuninkaan valtaa ja oikeuksia vastaan tähdätty loukkaus, joka herttuan tuli saada kalliisti maksaa.

De la Gardie teki kaiken voitavansa tyynnyttääkseen vimmastunutta hallitsijaa, joka ei olisi kammoksunut sisällistä sotaakaan kostaakseen kunniansa loukkaamisen, kuten hän sanoi.

Onneksi oli Kaarle liian viisas jännittääkseen jousta viimeiseen asti: hän kehotti Angermanusta pakenemaan Norjan kautta Lyypekkiin.

Herttua ja lukuisat ystävät lupasivat hänelle kannatusta, ja hän puolestaan sanoi heille viime hengenvetoonsa asti tahtovansa olla liturgian voimakas ja uupumaton vastustaja.

Reipas ja päättäväinen kun oli kaikissa toimissaan, lähti hän kohta senjälkeen tapaamatta ennenkuin Lyypekissä uskollista Magdaleenaansa.

Nyt täytyi Juhanan heittää sotatuumat mielestään. Eihän Angermanus voinut olla vaarallinen, kun hän kerran oli maasta poissa.

Mutta siinä hän suuresti pettyi. Lyypekissä Angermanus työskenteli niinkuin muuallakin ainoastaan Ruotsin kirkon asioissa.

Heti kun Juhana lähetti liikkeelle jonkun uuden kirjoituksen liturgian puolesta, kyhäsi herttuakunnan papisto heti vastauksen siihen. Mutta kun he eivät uskaltaneet kirjoittaa niin ankarasti valtakunnan kuningasta vastaan, kuin asia olisi vaatinut, lähetettiin kirjoitus Angermanukselle, ja tämä, jonka vertaista heissä ei ollut mitä loogilliseen terävyyteen ja todistelukykyyn tuli, tämä kirjoitti, painatti ja lähetti pelkäämättä, säälimättä vastauksen korkealle riitaveljelleen.

KAARLE HERTTUA.

Vuonna 1565 valmistettiin häitä Janne Eerinpojan talossa Flodbackassa. Hän oli rikkain talonpoika koko Nyköpingin läänissä, ja häitä piti kestää kaksi viikkoa.

Vieraita oli kutsuttu penikulmien takaa, ja Janne, joka vastikään oli palannut eräältä kutsuntamatkalta, puhui jo taas lähteäkseen kaupunkiin kutsumaan myöskin nuorta herttuaa, jonka hän tiesi ensi kertaa viettäneen joulua linnassa ja jonka hän luuli tuntevansa, koska oli valtiopäivillä ollessaan nähnyt hänet Tukholmassa.

"Jos minä kutsun hänet, niin hän ehkä tekee meille sen kunnian, että tulee; voineehan olla hauskaa nähdä, miten häitä vietetään talonpoikaistalossa vanhan tavan mukaan."

"Hauskuus tässä lie niin ja näin", sanoi Stiina, kätensä selkämyksellä muutamia kertoja pyyhkäisten nenänsä alustaa. "Voi sitä rakkautta, taikoja siinä on varmaan."

"Enkö ole tänne haettanut eukkoja sekä Toftemyllasta että Elganåsista; he ovat leikanneet koloja puihin, siunanneet ruuan, panneet tikkuja ristiin ja polttaneet häntä jalkojen alta… Ja voitko ajatellakkaan", lisäsi hän kuiskaten, "Loitsu-Leena on ollut hautuumaallakin; en uskaltanut kysyä mitä hän sieltä otti, mutta taikajuoman hän keitti Katrille."

"Hän tappeli vastaan eikä tahtonut ottaa sitä: mutta vaikka sydäntä kirveli, niin minä sanoin hänelle, että ottaa täytyi, tahtoipa tai ei."

"Hän tuli niin kauhean kipeäksi, että luulin saavamme hautajaiset häiden sijasta."

"On hän jalkeilla, mutta kyllä hän aamulla sanoi: 'Äiti kulta, sitä en voi auttaa, mutta renki on niin painunut sydämeeni, ettei hän suinkaan lähde koskaan sieltä.'"

"Ehkäpä ruoskalla sentään", ähisi Janne osoittaen pöydälle heittämäänsä hyvin karkeata patukkaa.

"Hyvä ihminen, mitä se kannattaisi, suostuuhan hän vihille milloin hyvänsä!"

"Kaaso sanoo voivansa auttaa sen käyttämällä vähän punaväriä, jota hänellä on aina mukanaan häissä."

"Akkaväellä on konstinsa kaikkeen, mutta mitä sanoo rusthollari, kun saa nähdä hänet lähempää?"

"Se ei kuulu meihin; me pesemme kätemme. Rusthollari olisi voinut antaa sen pitää hänet, jolle hänet ensimäeksi oli luvattu."

"Omassa talossani olen minä herrana eikä kukaan muu!" ärjäisi Janne Eerinpoika lyöden nyrkkinsä pöytään, jotta kajahti. "Lähetä tyttö tänne!" lisäsi hän sitten.

Elsa muori katsoi häntä pitkään, mutta Stiina ei sanonut mitään, vaan lähti heti ulos.

Isäntä tarttui pöydällä olevaan oluthaarikkaan, joi siitä kelpolailla ja seisoi sitten miettiväisenä, koko naama leveässä hymyssä. Taas hän joi muutaman kulauksen ja laski sitten haarikan pois.

Hän oli pitkä, tavattoman kaunis tyttö, jolla oli vaaleanruskea tukka ja suuret, tummansiniset silmät; mutta niiden ympärillä oli tummat renkaat, ja posket olivat kalpeat.

"Hyvää päivää, isä", sanoi hän jotenkin reippaasti, "äiti sanoi teidän tahtovan puhua kanssani."

"Kun isäsi ja äitisi ovat kuolleet, saat sinä koko Flodbackan, kolmekymmentä lypsävää, yhdeksän härkää, kuusi hevosta, neljäkuudetta lammasta, seitsemäntoista oinasta ja sitäpaitsi kaikki vasikat, mitä silloin on. Luettelenko sinulle kaikki, mitä meillä on?"

"Eihän se nyt ole tarkoitukseni; kun minä ja äiti olemme neljäneljättä vuotta tehneet työtä saadaksemme kokoon omaisuutta, ja kun Jumala on ottanut meiltä neljätoista lasta ja jättänyt ainoastaan viidennentoista jäljelle, niin tämän pitääkin saada hyvyyttä kaikkien viidentoista edestä ja tulla niin rikkaaksi, ettei mikään talonpoikaissuku vedä vertoja hänelle."

"Kun Erkki Olenpoika tuli tänne palvelukseen, en ollut niin tyhmä, etten käsittänyt, missä jäniksellä on polkunsa, mutta hän oli rikkaan rusthollarin veljenpoika, ja rusthollari oli vakuuttanut, ettei koskaan mene naimisiin… mutta kuulehan, luulen melkein, että unohdin mainita Flodbackan pikkukarjan."

"Oikeinko totta. Sinä pidät hyvää huolta niistä, Katri; olenpa ajatellut, miten tässä käy, kun sinä lähdet."

"Riippuu käsialasta, kelpaako siihen. Mutta itseään ei saa ajatella: rusthollarista meidän piti puhua. Jos hän, sanoin minä ja sanon vieläkin, jos hän olisi mennyt naimisiin kaksikymmentä vuotta ennemmin, niin Erkki Olenpoika ei olisi koskaan tullut tänne."

"Hm, en saa sitä paremmaksi minäkään; minä kävin nyt rusthollarin luona, enkä ole koskaan missään talonpoikaistalossa nähnyt upeampaa kuin siellä."

"Sellaisesta komeasta miehestäkö?… Niin ne hyörivät hänen ympärillään kuin kärpäset siirapin ympärillä, mutta hän ei edes katsahtanut heihin; ei ennenkuin tuli tänne. Silloin, sanoi hän, oli, kuin olisi ammuttu läpi sydämen, kun sinä tulit tupaan ja hän tuumaili, että saisihan toki veljenpoika väistyä setänsä tieltä."

"Eipä aina niinkään. Vanha Kustaa kuningas työnsi tieltään kaksi kosijaa, rusthollari tahtoo poistaa vain yhden."

"Oo, sinä kyllä elät kauemmin kuin hän ja tulet niin rikkaaksi, niin rikkaaksi, että… Tiedätkö, hän näytti minulle koreata, ruudullista patjakangasta ja koruneulottuja päänalustyynyjä."

"Aateliskodeista nämäkin ovat, ja samoin lienevät lakanatkin; suuria nahkalakanoita, kuulehan, lammasnahalla reunustettuja ja kullattu nappi joka kulmassa."

"Kullattu!" huudahti Katri. "Kunpahan hän vain olisi saanut ne kunniallisesti!"

Muutamia renkejä astui tupaan kysymään isännältä puimisesta; eräs heistä loi nopean silmäyksen Katriin, ja tämän posket sävähtivät veripunaisiksi, mutta kävivät heti senjälkeen melkein entistään kalpeammiksi. Tyttö lähti nopeasti ulos.

Mutta Janne Eerinpoika oli huomannut niin toisen kuin toisenkin. Hän vastasi kuitenkin ensin voudin kysymykseen, että nyt oli ruvettava kauroja puimaan, kun ohrista oli päästy, ennenkuin ilmaisi, mitä hänellä oikein oli sydämellään.

Rengit olivat kääntyneet lähteäkseen, kun isäntä kutsui Erkki
Olenpoikaa. Tämä pysähtyi.

Hän näytti kieltämättä hyvältä uskollisine, rehellisine silmineen, mutta eihän hänellä ollut mitään, sehän se tässä oli pahinta.

"Erkki Olenpoika, valjasta Polle reen eteen ja lähde pappia noutamaan. Minä tahdon, että hän on täällä koko hääaaton; voit lisätä, että minä maksan."

"Nyt hän on poissa, ja huomenna tulee pappi; silloin ei tytöllä ole aikaa ajatella häntä."

Kaksi voimakasta, työn karaisemaa kättä kohtasi siinä toisensa, ja ne sopivat yhteen ihan niinkuin ei niitä enää koskaan tässä elämässä olisi käynyt erottaminen.

"Miten tästälähin käy, sitä en tiedä, mutta mielelläni tahtoisin tietää yhden asian."

"Sinä ajattelet vain häntä; etkö käsitä, miltä minusta tuntuu kuulla joka päivä puhuttavan sinusta, toisinaan nähdä sinut ja silloin ehkä… ei ei, Katri."

"Mutta sitten kun minä olen poissa etkä sinä saa enää koskaan nähdä minua… unohdatko sinä minut, Katri?"

Katri pani kätensä ristiin ja seisoi muutaman silmänräpäyksen aivan ääneti; sitten hän kietoi käsivartensa miehen kaulaan ja suuteli häntä.

"Nyt on liittomme vahvistettu. Jumalan edessä olet sinä minun; ihmiset eivät enää voi erottaa meitä!"

"Nyt Erkki lähti pappia noutamaan", sanoi Janne Eerinpoika tyytyväisenä käsiään hieroen.

"Kunpahan se vain olisi ajoissa tapahtunut", sanoi Elsa muori. "Katri ei näytä onnelliselta morsiamelta."

"Jos en enää koskaan saa nähdä häntä tässä elämässä, niin tapaamme toisessa" sanoi Katri itsekseen; "ja se toinen on paljon pitempi kuin tämä."

Oli kirkas ilma ja mainio rekikeli; puut olivat kuurassa, joka kimalteli kuin timantit auringon paisteessa.

Mutta Erkki ei sitä nähnyt eikä ajatellut sitä; hän ajatteli tyttöä, jota rakasti enemmän kuin mitään muuta maailmassa ja josta hän nyt oli ainaiseksi erotettu.

Nuori herttua oli viettänyt joulua Nyköpingin linnassa; hän oli Tukholmasta tuonut mukanaan pienen hovinsa. Ensi kertaa hän oli omana herranaan ja hän ylisteli vapauttaan; ja mikä tahansa hullunkurinen kepponen juolahtikin hänen mieleensä, aina hän pani sen myöskin toimeen.

Useimmat porvariperheet kaupungissa saattoivat ylvästellä siitä, että herttua oli ollut heillä vieraana.

"Eikös sentään, kun tuo kiltti herttua on auttanut minua lihan paloittelemisessa", huudahti paksu teurastajan vaimo kerskuvasti, jättäen viisaasti kyllä mainitsematta, että "tuo kiltti herttua" oli saanut hänet lähettämään parhaat palat kaupungin köyhille. Sen sijaan hän sanoi, kun ostajat niitä kysyivät: "Ne on herttua saanut."

Samoin rikkaimman leipurin ja oluenpanijan luona. Molemmissa paikoissa oli hän avustamassa; leipurissa hän sotki taikinan, leipoi ja voiteli leipiä, ja kun leipuri selitti, että hän niistä (rumista ja kömpelösti tehdyistä) leivistä, jotka herttua oli muovaellut, saisi kaksi kertaa niin suuren hinnan kuin muista, valitsi tämä hyvän joukon juuri näitä muita sanoen, että ne oli lähetettävä kaupungin köyhille, jotka myöskin tarvitsivat joululeipää.

Mutta kun joulu joutui jäineen lumineen, teki nuori ruhtinas pitkiä retkiä, milloin luistimilla, milloin suksilla. Kuka vain tahtoi, sai olla mukana; kullakin oli tulisoihtu kädessä, ja kun tuo pitkä, loistava jono lähti liikkeelle, riemuitsivat katsojat ihastuksissaan ja palelluttivat kernaasti kätensä ja jalkansa kylmässä talviyössä pysyen ulkona nähdäkseen joukkueen palaavan ja saadakseen tervehtiä herttuaa.

Ja hän tempasi lakin päästään, hymyillen nyökäten joka puolelle; kaikki synkät muistot ja ajatukset oli hän heittänyt mielestään. Hän oli nuori, vain viidentoista, nyt hän tahtoi huvitella.

Uudenvuoden iltana poltettiin tervatynnyreitä, ja hän tahtoi olla mukana siinäkin. Erään köyhäinhuoneen lähistöön hän toimitti muutamia tynnyreitä, ja kun ne olivat sytytetyt ja hän näki vanhoja ukkoja ja akkoja ikkunoissa tätä hauskuutta katsomassa, meni hän itse sisään ja jakeli ruokavaroja, joita suurimmassa kiireessä oli hankittu.

Sitten tulivat kestit linnassa, ja kutsuja lähetettiin kaikkiin lähiseudun linnoihin, mutta kaupungin asukkaitakaan ei unohdettu, ei ainakaan teurastajaa, leipuria ja oluenpanijaa.

Herttua noudatti kaikkia hovitapojen vaatimuksia. Hän tanssi ensin arvokkaimpien kanssa. Oli jotakin jäykkää hänen olemuksessaan silloin; sitten hän tanssi porvarivierastensa kanssa ja silloin pääsi poikamaisuus esiin, ja kun hän oli pyörittänyt teurastajan, leipurin ja oluenpanijan puolisoa, olivat nämä tukehtumaisillaan ja istuivat kaikki kolme läähättäen tuoleillaan, kun hän tarttui haarikkaan sanoen tahtovansa esittää maljan, johon jokaisen tuli yhtyä.

Kun kukin oli tarttunut haarikkaansa, sanoi hän juovansa niiden maljan, jotka olivat ravinneet nälkäisiä, kertoen sitten, mitä armeliaisuutta teurastaja, oluenpanija ja leipuri olivat osoittaneet, ja kukin joi heidän maljansa itsekseen ajatellen, että oli parasta ensi kerralla itse tehdä samoin, ja he taas kiittivät maljasta hämillään tuumaillen itsekseen, että ensi kerralla tekevät tuon ilman huomautusta.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin Kaarle tahtoi olla rauhassa. Silloin hän sulkeutui makuuhuoneeseensa raamatun ja isänsä testamentin ääreen.

Olipa ensi vuosina, kuin hän olisi tästä testamentista etsinyt ohjeita koko elämäänsä varten; tarkoin hän harkitsi sekä sen, mitä tämän mukaan kuului hänen oikeuksiinsa, että myöskin ja erittäinkin sen, mihin se häntä velvoitti.

Kirkollisia asioita hän ymmärsi hyvin vähän, mutta ne saattoi ruhtinaskunnan papisto selvittää hänelle ja heidän tuli se tehdä.

No niin, mikäpä estäisi häntä käymästä heidän luonaan, tutustumasta heihin jok'ikiseen.

Ja hän matkusteli yltympäri heidän luonaan udellen kaikenlaista, kysellen maan viljelysasioita ja kotiteollisuutta.

"Kuulehan", sanoi hän eräälle papille, joka kummasteli sitä, että hänen armonsa niin suuresti harrasti tällaisia asioita, "minä tahdon, että herttuakuntani asukkaat kaikki tyynni olisivat varakkaita ja onnellisia".

Papinrouvat olivat toisinaan huvitetut, toisinaan hämillään hänen pyytämistään selityksistä. Kaikki eivät olleet niinkään taitavia, eikä herttua kysellyt ainoastaan sisätaloutta koskevia seikkoja, vaan myöskin miten pellavia loukutettiin ja häkilöitiin, miten lihoja suolattiin j.m.s.

Kuumeentapaisella innolla koetettiin joka pappilassa päästä etukynteen. Täytyihän yrittää, koska herttua pani niin paljon huomiota siihen; olihan tapahtunut semmoistakin, että hän aivan julkisesti ylisteli niitä, jotka hänestä olivat paraita, ja kumma kyllä, kukaan ei voinutkaan kieltää, että juuri ne olivat edistyneimpien joukossa.

Eräänä päivänä, kun Kaarle oli vanhan kirkkoherra Stormin luona
Flodassa, tuli sisään renki, joka kuiskasi jotakin kirkkoherralle.

"Minä en voi tulla tänään", sanoi tämä, "jos ei mitään erityistä syytä ole".

"Janne Eerinpoika Flodbackasta naittaa tyttärensä ensi torstaina, mutta tahtoo, että minä menisin jo tänään sinne."

"Sulhanen", sanoi rovasti nousten ja katellen häntä; "mikä nyt on hätänä?"

"Niin, kyllä minä olin sulhanen silloin; setäni oli myöskin siellä. Hän ei ollut koskaan ennen Katria nähnyt, mutta ihastui häneen niin, jotta nyt se on hän, joka… joka…"

"Setäni on aina sanonut jättävänsä kaiken omaisuutensa minulle; sentähden en uskaltanut pitemmälle kosiskella Katria, vaikka tiesin hänen rakastavan itseäni."

"Tämäpä hauska juttu", huudahti herttua. "Kohtalaisen hauska sille, joka menettää rakkaimpansa maailmassa", vastasi Erkki kyynelten valahtaessa hänen kasvoilleen, jotka muuten tuskin värähtivätkään. Herttua katseli häntä ihmetellen. Rovasti seisoi hetkisen miettiväisenä. "Sanoppas", virkkoi hän Erkille, "eikö rustitilallisella ole naikkonen talossaan?"

"Voithan sinä jäädä tänne yöksi, jos minä määrään, että matkustamme huomenna?"

"Mutta kun tyttö kerran on luvattu hänelle", virkkoi herttua, "miksi hän ei valvo oikeuksiaan?"

"Eikö rustitilallista voida pakottaa naimaan naikkostaan ja ottamaan lapsia omikseen?"

Seuraavana aamuna, kun Erkki ajoi rekensä esiin, hämmästyi hän vallan huomatessaan, että se nuori herra, joka pappilassa oli sanottu herttuaksi, asettui reen kannaksille.

Kysyvänä hän katsoi rovastiin, mutta tämä sanoi: "Me menemme Forssan kautta, pysäytä ulkotilan luona."

"Katsos, poikani", sanoi rovasti, "herttua tahtoo seisoa tuolla, ja sentähden tulee meidän istua niinkuin hän on tahtonut."

Erkki ei vastannut sanaakaan. Hän asettui rovastin viereen, ja sitten lähdettiin huimaa vauhtia.

Forssassa, aivan kylän ulkopuolella, ne pysähtyivät erään pahanpäiväisen hökkelin eteen.

Vaimo, joka tuli sieltä ulos, näytti melkein hurjalta. Erkin nähdessään hän huusi:

"Tuletko sinä ajamaan minua täältä pois; olenko minä aina tiellä, missä tahansa olenkin?"

Samassa kun reki pysähtyi, hyppäsi herttua kannaksilta, ja kun vaimo tuli ulos, meni hän sisälle mökkirähjään.

Siinä oli yksi ainoa huone, jossa oli kurja maalattia. Toiselle äärelle oli sytytetty tuli, ja pieni osa savua meni ulos seinään hakatusta savureiästä, mutta suurin osa jäi huoneeseen leijumaan paksuna pilvenä.

Viisi suurempaa ja pienempää lasta liikkui siellä. Vanhin tyttö oli ehkä noin kahdentoista, muut olivat nuorempia. Nähdessään vieraan he rupesivat täyttä kurkkua kirkumaan tunkeutuen yhteen kohti.

"Mitä te luikkaatte, senkin vekarat?" kysyi herttua. "En minä aio teitä tappaa."

"Jos ette tahdo hyvällä, niin…" Hän juoksi huoneeseen, mutta samassa kun ovi jäi avoimeksi, hyökkäsi joukko hänen ohitsensa, mutta ei kuitenkaan niin nopeasti, että kaikki olisivat päässeet pakoon. Hän sai kiinni pienimmän, joka pyristeli hänen käsissään kuin pelästynyt lintu kirkuen samalla kauheasti.

"Millaisia villejä!" huusi hän työntäen pojan luotaan. Tämä livahti kuin nuoli tuvasta ulos.

"Jos olette tullut tänne surmaamaan heitä", huusi tämä, "niin tappakaa minut ensin!"

"Te olette järjiltänne", ärähti herttua, "kaikki hulluja, joiden pitäisi olla salpain takana."

"Tiedättekö, että se on herttua?" sanoi rovasti, joka nyt myöskin saapui siihen.

"Vapauttakaa minut hänestä", lausui Kaarle, kun vaimo syleili hänen polviaan.

Rovasti puhutteli vaimoa, tämän kädet irtaantuivat, ja hän vaipui maahan katkerasti itkien.

"Teidän armonne, kaikkine lapsineen karkoitettiin hänet eilen kodista, jonka hän itse oli järjestänyt, ja häntä uhattiin kuolemalla, jos hän valittaisi."

Kaarle ei ollut oikein hyvällä tuulella. Hänestä tuntui, kuin hän ei olisi itse tässä määrännyt toimintaa, mutta tämä olikin hänen oppiaikaansa; se tulisi kyllä paremmaksi, kun hän itse pääsisi ohjaksiin.

Tällä välin oli Flodbackassa ihmetelty, missä Erkki niin kauan viipyi; vaikka hän olisikin aamuun asti odotellut rovastia, olisi hänen kuitenkin pitänyt olla kotona jo kymmenen ajoissa, ja nyt oli jo hämärä, kello lähes neljä.

Vihdoinkin kuuli Janne Eerinpoika tutun kulkusenkilinän. "Nyt he ovat täällä", sanoi hän ja nousi.

Pieni ei ollutkaan hänen hämmästyksensä ja ällistyksensä, kun hän huomasi, että se todellakin oli herttua.

Kaarle koetti kaikin mokomin olla hilpeällä tuulella; hän tervehti jokaista kuin vanhaa tuttua ja kysyi heti morsianta.

Tämän nähdessään hän hämmästyi huomattavasti; katseltuaan häntä muutaman silmänräpäyksen hän kuiskasi hänen korvaansa jotakin, joka nostatti veret tytön poskille ja sai hänet ihmetellen tuijottamaan herttuaan.

"Katsokaa, nyt hän on vielä kauniimpi", sanoi herttua ja lisäsi sitten Katriin kääntyen:

Kaarle painoi kajahtavan suutelon hänen huulilleen. "Älä nyt virka kenellekään, mitä olen sinulle sanonut."

Sekä isä että äiti olivat mielihyvällä katselleet heitä. Nyt tarjottiin hänen armolleen ruokaa, ja senjälkeen tapaamme hänet ja rovastin vilkkaassa keskustelussa Janne Eerinpojan kanssa.

Tämä viekoiteltiin puhumaan rikkauksistaan, kuinka paljon rahoja hänellä oli lainassa, minkä arvoiset hänen talonsa olivat j.n.e.

"Minä olen tänään puhunut vaimon kanssa", kertoi rovasti. "Hän tulee tänne huomenna estämään vihkimistä."

"Tulee tänne?" änkytti Janne hämmästyksissään. "Kaikkine lapsineen. Siitä tulee kauhea kohtaus; olen katsonut velvollisuudekseni valmistaa teitä siihen."

"Se tulisi teille kalliiksi", virkkoi Kaarle ankarasti, "hänellä on oikeus puolellaan."

"Koko rustitilallisen omaisuus ei riitä hyvittämään häntä; saatte kelpolailla antaa lisäksi."

"Sitäpä en tee", tiuskaisi Janne Eerinpoika. "Pitäisikö minun ottaa hänet vävykseni ja vielä maksaa siitä; olisihan samantekevää antaa tyttö rengille, vaikkei hänellä olekkaan mitään."

"Asianlaita on niin", sanoi rovasti, "että minä, jos herttua suostuu läänittämään Erkille rustitilan, otan omalle vastuulleni nuorten vihkimisen sen kuulutuksen nojalla, joka tässä on toimitettu, kun ensin olen vihkinyt rustitilallisen ja hänen naikkosensa."

"Siihen hän ei suostu", sanoi Janne. "Jättäkää se minun huolekseni", lausui herttua, "ja mitä rustitilaan tulee, suostun siihenkin. Kaikki riippuu nyt siitä, suostuuko Erkki."

"No, koska täällä ei tule häistä mitään, niin voimme lähteä heti", sanoi herttua ja nousi.

"Oi minua onnetonta, mutta ei hän kiellä… Minä juoksen heti… tällä hetkellä…"

Aikaisin seuraavana aamuna tuli Janne nöyränä, mutta iloisena. Erkki ei ollut ollutkaan kaukana, hän oli kyllä aluksi ollut taipumaton, mutta kyllä hän oli niin ihastunut Katriinsa, ettei kauan voinut olla hänen isälleen vihoissaan. Nyt he olivat siellä sisällä ja katselivat vain toisiaan, vaikka morsiustytöt ja pukijat sekä koko väkijoukko kirkui, että morsiamen tuli kiirehtiä valmistaumaan juhlaan.

Kaarle kuunteli, mutta sitten hän kyllä luki lakia talonpojalle. Hän oli ollut julma ainoalle lapselleen, jonka Jumala oli jättänyt hänelle, ja jos tämä olisi elämässään saanut osalleen suruja ja murheita, niin se olisi ollut isän kovasydämisyyden hyvin ansaittu rangaistus. Nyt oli herttuan neuvo, että hän kohtelisi vävyänsä sellaisella luottamuksella ja rakkaudella, että he molemmat unohtaisivat ja antaisivat anteeksi kärsimänsä häväistyksen.

Talonpoika itki ja, nyyhkytti; sitten hän sanoi, että herttua oli parempi saarnaamaan kuin itse rovasti.

Muori puki hänet oikeaan morsiuskomeuteen, ja siinä hän reipastui niin, että kun hän sitten tuli sisään kiittämään herttuaa, tämä ei voinut tuntea eilistä akkaa, vaan kysyi pari kertaa läsnäolijoilta, oliko se todellakin hän.

Mutta lapset pelkäsivät edelleenkin herttuaa, ja kaksi nuorinta rupesi hänet nähdessään kirkumaan.

"Sekä heidät että ukkoni, jahka saan heidät neljän seinän sisään", vastasi vaimo hymyillen.

"Sentähden ettei minulla ollut mitään oikeuksia; tästälähin minä kyllä pidän valtani."

Muutamia tunteja myöhemmin ajoi rustitilallinen loistavasti ja komeasti häätalon pihaan.

Ei kukaan ollut ilmoittanut hänelle mitään edeltäpäin; hän tuli iloisena ja tyytyväisenä.

Kaikki oli ennakolta valmistettua, ja herttua oli käskenyt hänet heti luokseen.

Kukin, tallirengistä isäntään saakka, soi hänelle sen nöyryytyksen, joka häntä odotti; sentähden ei kukaan ollut varoittanut häntä. Ja kun Janne Eerinpoika sanoi herttuan odottavan häntä, luuli ylpeä talonpoikamme heti, että tämä oli jotakin erityistä kunnianosoitusta juuri häntä varten.

Niin se olikin, tuumi herttua; mutta tervetuliaiset olivat kaikkea muuta, kuin mitä hän oli odottanut.

Ankarin, säkenöivin sanoin luki Kaarle lakia hänelle. Ensi kerran hän tunsi, miten isän henki täytti hänen sielunsa ja puki sanoiksi hänen ajatuksensa.

Hän oli lapsena useita kertoja ollut saapuvilla sellaisissa tilaisuuksissa ja kuullut Kustaa kuninkaan terottavan lakia niskoittelevain alamaistensa mieliin. Melkein tietämättään hän käytti samoja sanoja, teki samoja liikkeitä, sai ääneensä saman sävyn kuin isänsäkin; ja talonpoika lankesi hämillään ja pelästyneenä hänen jalkoihinsa huudahtaen:

Nämä sanat eivät häirinneet, vaan päinvastoin kiihottivat herttuaa. Suuren vainajan tavoin tahtoi hänkin tulla kansansa isäksi, käyttää lakia ja oikeutta alamaistensa kesken. Samalla kuin nämä ajatukset ja mietteet liikkuivat hänessä, kuvaili hän talonpojalle hänen menettelyään sanoen, että hän oli rikkonut sekä jumalallista että inhimillistä lakia vastaan ja sentähden ansaitsi rangaistuksen.

"Niillä sinä et sovita mitään", virkkoi herttua taipumattomana. "Hän, joka Jumalan edessä on sinun vaimosi, ei ole tullut oikeaan arvoonsa, eivätkä lapsesi ole saaneet isää."

"Joka halveksii häntä. Sekö olisi hyvitystä? Ja lapset kasvaisivat kuin villipedot erämaassa."

"Ja pakottaisit myöhemmän vaimosi sietämään heitä. Luuletko hänen sitä mielellään tekevän?"

"Ja sinä tekisit kotisi helvetiksi; ei käy. Mieti parempi ratkaisu tai pääset hengestäsi."

Mutta nyt talonpoika rohkaisihe; hän nousi lattiasta ja silmäillen herttuaa sanoi korskasti:

"Luuletko sinä, etten minä ole herra herttuakunnassani", kysyi Kaarle koettaen pysyä levollisena.

"Ennenkuin ehdit sinne, on pääsi jalkojesi välissä." Näin sanottuaan hän helisti kelloa.

"Mitä minun pitää tekemän? Menisin naimisiin hänen kanssaan, mutta nyt se on mahdotonta."

"Armollisin herra, olkaa sääliväinen niinkuin isännekin; minä tahdon sovittaa kaiken pahan, mitä olen tehnyt."

Nähdessään rovastin ja Janne Eerinpojan syöksyi rustitilallinen heitä vastaan. Katkerasti itkien hän pyysi ja rukoili heitä purkamaan kihlauksen Katrin kanssa; hän ei voinut eikä tahtonut mennä naimisiin kenenkään muun kuin lastensa äidin kanssa.

Sitten rupesi rovasti puhumaan; hän oli jo ajatellut, että niin kävisi, lausui hän, ja sentähden järjestänyt niin, että siihen oltaisiin molemmin puolin tyytyväisiä; jos rustitilallisella oli korkean esivallan lupa, niin hän lupasi heti vihkiä hänet ja hänen naikkosensa.

Kaarle seisoi käsivarret ristissä ja kulmat rypyssä, ja kun rustitilallinen läheni häntä nöyrästi, rukoillen häneltä armoa, vastasi hän:

"Siitä, etten käytä valtaani ja oikeuttani, saat kiittää muiden esirukouksia. Mutta ole vastedes varoillasi; sinä olet minun erityisen valvontani alaisena."

Rovasti viittasi sulhasta seuraamaan, ja Janne Eerinpoika hänen toisella puolellaan suuntasivat kaikki kolme kulkunsa talon paraimpaan huoneeseen.

Herttua seurasi heti perässä ja huvikseen sai hän nähdä, miten rustitilallinen ällistyi huomatessaan vaimon ja lapset, jotka odottivat häntä komeain vihkipallien ääressä muhkeasti valaistussa juhlasalissa.

Koko talon väki oli koottu sinne, ja rovasti piti puheen, joka sopi niin hyvästi tilaisuuteen, että kun vihkiminen toimitettiin kohta senjälkeen, jokaisesta tuntui, kuin olisi rikos nyt sovitettu niin hyvin kuin sen sovittaa voi.

Sekä ennen että jälkeen juhlamenojen oli miehemme aivan muuttunut; hänen kerskuvasta pöyhkeydestään ei ollut rahtuakaan jäljellä. Hän veti lapset lähemmä itseään ikäänkuin suojakseen, ja hänen silmäyksensä seurasivat herttuaa.

Nyt kuului kellojen kilinää ja laukauksia; läheltä ja kaukaa tuli vieraita häätaloon. Silloin Kaarle sanoi Elsa muorille:

Sinne oli kokoontunut useita, ja kukin heistä sai ystävällisen nyökkäyksen; ihaillen Kaarle pysähtyi Katrin eteen. Tämä näytti sanomattoman onnelliselta, mutta samalla oli nöyryyttä hänen olemuksessaan.

Nähdessään herttuan hän tahtoi heittäytyä hänen jalkoihinsa, mutta tämä esti sen ja piti kiinni hänen käsistään katsellessaan häntä.

"Lähinnä Jumalaa saan siitä kiittää teidän armoanne", vastasi Katri katsoen herttuaa kirkkailla silmillään, joissa kimalteli kyyneleitä.

"Muutaman kuukauden kuluttua hän saa tulla luokseni Nyköpingiin, niin saan kuulla miten voitte. Hyvästi!"

Huimaa vauhtia kuljettiin Nyköpingiä kohden. Ehkäpä hänellä olisi ollut halua jäädä vielä hetkiseksi, mutta hän tiesi jo, että näyttäytymällä ja kohta taas poistumalla vaikuttaa enemmän kuin viipymällä.

"Ruhtinaan täytyy olla monia varten", sanoi hän itsekseen, "ja joskaan läänini eivät ole suuret, ovat ne toki kyllin laajat antamaan minulle työtä niin paljon kuin ehdin tekemäänkin."

Vanha eukko, joka kantoi suurta luudaskimppua selässään, väistyi nopeasti sivulle, jottei olisi huimasti kiitävän reen tiellä.

"Enpä olisi uskonut niitä noin paljon olevan", sanoi eukko tyytyväisenä aarrettaan katsellen.

"Eihän toki, niistä tehdään luutia, joita lauvantaisin käyn myymässä kaupungissa."

"Eipä voi valittaa. Riittää tuosta ukko-rukalle sekä vaatteiksi että rohdoiksi."

"Olen, Herra nähköön, onhan siitä jo kaksikuudetta vuotta ensi
Mikonpäivänä."

"Niin, hän menetti Suomessa molemmat jalkansa. Jumalan ihme, että hän vielä palasi."

"Enhän minä toki mikään pakana ole; nyt hänellä ei ole mitään hätää."

"Mutta teillä sitä enemmän", sanoi herttua katsellen hänen perin laihoja kasvojaan ja luisia, vapisevia käsiään.

"Enpä valita", vastasi eukko; "me haastelemme menneistä ajoista ja lapsistamme."

"Luulemme, että he valmistavat meille sijaa tuolla ylhäällä; he ovat kuolleet jok'ainoa."

"Kaksi reipasta poikaa kaatui Svarterån luona, yksi Skånessa ja yksi Turun lähellä. Oli meillä kaksi tyttöäkin, mutta he kuolivat molemmat ruttoon. Ne olivat katkeria aikoja, sen voitte arvata, hyvä herra; mutta kuka tietää mitä olisi voinut tapahtua. Sentähden sanomme nyt niinkuin vanha arkkipiispa, kun hän menetti neljä poikaansa: Herra antoi, Herra otti, kiitetty olkoon Herran nimi!"

Vanhus oli pannut kätensä ristiin ja loi niin kauniin silmäyksen taivaaseen päin, että herttua ehdottomasti kysäisi:

He saapuivat vaivaistaloon, ja herttua käski erään pojan pitämään hevosta sen aikaa, kun hän kantoi eukon hänen osoittamaansa pimeään, ikävään kamariin.

"Eipä vaaraa", vastasi tämä, "astuin harhaan ja lankesin. Tämä siunattu nuori herra on ollut kuin oikea isä minulle, enkä tiedä miten palkita sitä, jos hän ei ehkä tahdo tyytyä luutiini, niin moneen kuin niitä tulee, koska hän on tuonut kotiin kaikki luudaksetkin."

"Mitä hän niin monella tekee?" murisi ukko. "Riittäneväthän puoletkin; jostakin täytyy meidänkin elää."

"Voin ajatella asiaa", sanoi Kaarle. "Kun olen herttuan tallimestari, ostan tästälähin kaikki Katri muorin luudat, jos hän niin tahtoo."

"Ja sitten lähetän tänne herttuan lääkärin tarkastamaan Katri muorin jalkaa", lisäsi Kaarle.

"Nulikat lupaavat usein enemmän kuin voivat täyttää", väitti ukko taas; "sellaiset mahtavat eivät välitä hitustakaan meistä köyhistä raukoista."

Kaarle laski hopearahan Katrin helmaan ja lähti. Poika, joka odotti ulkona, sai käskyn olla vanhuksien apuna; palkkion vaivoistaan tuli hän saamaan kysymällä herttuan tallimestaria.

Kaikista tuntui, kuin hän olisi kasvanut parin päivän poissaolonsa aikana, ja varttunut hän olikin henkisessä suhteessa. Sisäiset voimat kehittyivät hänessä, hän oli nähnyt uusia elämän aloja ja tullut käsittämään, että niitä on äärettömän paljon, että ne vaihtuvat kuin kivet kaleidoskoopissa. Voimat ovat samat, mutta pienimmästäkin liikahduksesta on seurauksena uusia kuvia, yhtä ihmeellisiä, joskin erilaisia ihanuudeltaan.

Alkoi vuosi 1566, ja koko sielustaan kiintyi Kaarle niihin surkeihin asioihin, joita maassa tapahtui Eerikin mielenhäiriön kiihtyessä.

Hänen täytyi pysyä toimettomana katselijana. Mitä hän olisi voinutkaan tuota kuninkaallista hupsua vastaan, jolla yksin oli kaikki valta käsissään?

Ainoastaan pakosta hän matkusti Tukholmaan palaten sieltä niin pian kuin suinkin.

Mutta hän näki siellä paljon liehakoimista, paljon petollisuutta, hän huomasi aateliston yhä kasvavan tyytymättömyyden ja ihmetteli, ettei se puhjennut teoiksi. Hän olisi ollut heidän mukanaan… mutta he olivat arkoja raukkoja ja hän halveksi heitä.

Sitten hän itsekseen kummasteli, mitähän Juhana ajatteli. Mitään kunnioitusta hän ei tuntenut häntä kohtaan… mutta jos hän vielä pääsisi vapaaksi… niin, voisihan se tapahtua… tällä kannalla eivät asiat kauan voineet pysyä. Kun Upsalassa tapahtuivat nuo surkeat tapahtumat, hypähti hän kuin nuori hevonen. Pitäisikö hänen käydä käsiksi asioihin? Mutta hän oli vain kuudentoista vuotias, ja aateli, mahtava aateli pysyi rauhassa.

Uskottiin sitten valtakunnan hallinto heidän käsiinsä. Sitäköhän he tahtoivatkin? Kuningasvaltako pois, aikoiko aateli käydä sitä vastustamaan?

Hän näki, miten he melkein polvillaan rukoilivat hourupäistä majesteettia ja miten jättivät kaikki muut huomioon ottamatta, kunhan vain saivat verivihollisensa Yrjö Pietarinpojan käsiinsä. Kummallista, etteivät he ottaneet häntä hengiltä.

Vihdoinkin sai Juhana taas vapautensa — minkälaisen kurjan vapauden — mutta hän oli pelkuri hänkin.

Sitten täytyi heidän molempain olla mukana kurjalla sotaretkellä Rantzowia vastaan. Miten kiehuikaan hänessä, kun täytyi olla katselijana, vaikka olisi voinut niittää laakereita! Mutta kuningas pelkäsi, että veljekset, jos saivat päällikkyyden, ensi toimekseen syöksisivät hänet valtaistuimelta. Niin, he sopivatkin siitä, että kun sopiva hetki on tullut… he jakavat kuninkuuden; niin lausui Juhana, tuo kavala, petollinen Juhana.

Tulivat sitten häät. Ne olivat hourupäisyyden huippu. Kuningas voi tehdä jaloimman, ihanimmankin naisen maailmassa jalkavaimokseen, mutta jos tämä on halpa huovintytär, ei hän voi naida häntä. Tämä teko oli sentähden sodanjulistus koko Ruotsin pöyhkeätä aatelia vastaan; paljon oli annettu anteeksi, nyt oli mitta täynnä, Eerik oli mahdoton olemaan kuninkaana — ainaiseksi mahdoton.

Kuinka olikaan Juhana luvannut ja vannonut, että he yhteisesti hallitsisivat valtakuntaa! Kykeniköhän Juhana yksin sitä tekemään? Olikohan hän koskaan tietänyt, mitä oli tahtonut, tai oliko hän tahtonut sitä, minkä tiesi oikeaksi?

Neuvosto ja aateli olivat äänestäneet yksin häntä, vaikka tiesivät ja olivat itse nähneet, että Kaarlen urheus ja viisaus ratkaisivat asian. No niin, nyt heillä oli tilaisuus koetella uutta kuningastaan ja tulla huomaamaan, miten hän oli heidän toiveittensa mukainen. Mutta perintönsä Kaarle tahtoi saada viimeiseen hiukkaseen asti ja itse hallita sitä niinkuin parhaaksi katsoi.

Eniten koski häneen Eerikin osaksi tullut kohtelu; tämähän oli kuitenkin kruunattu kuninkaaksi ja heidän isänsä poika.

Kaarle saattoi kyllä mielipiteensä Juhanan tietoon, mutta asia ei siitä parantunut.

Merkillistä on kuitenkin, kuinka nuori herttua painoi leimansa moniin hallitustoimiin. Kun jotakin tärkeämpää oli tekeillä, oli hän aina osallisena siinä, tavallisesti välillisesti; herttuakuntaansa hän sitävastoin hallitsi itse, sallimatta kenenkään sekaantua siihen.

Jo nuorena hän alkoi hallituksensa. Isä oli aina hänen esikuvanaan.
Yleinen opetus oli huonolla kannalla, tuskin oli sitä nimeksikään.
Kaarle perusti kouluja, ja jos hän ei ollut tyytyväinen opetuksen
kulkuun, kävi hän joskus itsekin hoitamaan sitä.

Mutta silloin saikin keppi olla virantoimituksessa yhtä hyvin talonpoikain kuin torpparienkin lasten selässä.

"Koulussa ovat kaikki samanarvoisia", sanoi hän; "ahkerin on siellä arvokkain."

Joka tutkinnossa hän oli itse läsnä, ja yhtämittaa vaihtelivat siinä kiitokset ja nuhteet kunkin ansion mukaan.

Opettajat hän kutsui luokseen; kaikki keskustelut siellä koskivat koulua ja sen edistämistä.

Hän otti itsekin osaa niihin, teki kysymyksiä, joihin piti vastata, puolusti kiivaasti mielipiteitään, mutta hyväksyi tosisyyt, ja jos joku oli onnistunut todistamaan, että hän oli väärässä, tunnusti hän joutuneensa tappiolle, ja hänen kiistakumppalinsa sai senjälkeen luottaa siihen, että oli erityisessä suosiossa.

Mutta voi sitä koulunopettajaa, joka joutui alakynteen! Hän tuli säälimättömän ivan esineeksi, saattoipa erittäin raskauttavien asianhaarain vallitessa menettää virkansakin.

Usein nähtiin herttua kuntakokouksissa; toisinaan hän esiintyi vain kuuntelijana, mutta toisinaan taas sanoi hänkin sanottavansa.

Siihen hän pani suurta painoa, että evankelis-luterilaista oppia saarnattiin niinkuin hänen isänsä oli siitä määräyksensä antanut.

Papit saivat pitää hyvänään hänen ankarat varoituksensa, että opin ja elämän tuli olla mitä lähimmässä sopusoinnussa keskenään, ja jokainen rikos tässä suhteessa sai melkein säälimättömän rangaistuksen.

Hän vaati ankarasti, että pappien tuli olla naimisissa, ja kaksi pappia, joille oli luvattu komministerinpaikka kumpaisellekin, sai käskyn tulla hakemuksineen vasta, kun voivat niihin liittää naimatodistuksensa.

Maanviljelykseen hän pani suurta huomiota. Mitä hän suinkin voi oppia sillä alalla, sen hän koki panna käytäntöön ruhtinaskunnassaan.

Uusia auroja hankittiin, ja hän piti itse huolta siitä, että niitä oikein käytettiin.

"Kyntäkää syvään, muuten tulee hento olki", oli hänen tapa sanoa, ja talonpoika totteli ankaraa herraansa, ennenkuin edes ymmärsikään, miten oikeassa tämä oli.

Hän oli vahva ja uhkarohkea. Eräänä päivänä hän ajoi ohi kapakan, josta kuului huutoa ja rähinää. Hän ei ollut vallan paraalla tuulellaan ja hän heitti ohjakset rengille — hän ajoi aina itse — ja hyökkäsi sisään ruoska kädessä.

Siellä oli tappelu kuumimmillaan; kaikki, jotka eivät tahtoneet siihen sekaantua, olivat juosseet ulos. Puukot välkkyivät; silmät säkenöivät, kuului kirouksia ja sadatuksia, juopumus oli vienyt järjen kaikilta.

Mutta herttua syöksyi heidän keskelleen, ruoskaniskuja sateli oikealle ja vasemmalle; siinä kuului ulvontaa ja kirkunaa, johon sekaantui huuto: "herttua, herttua!" niin että korvia vihloi.

Mutta rahvas tuumaili, että se oli kerrassaan ihme, ja monet pahimmista tappelupukareista sanoivat oikeudessa, että oli kuin joku olisi pitänyt kiinni heidän kädestään, kun he kuulivat huudettavan herttuaa Kukaan ei sentähden tahtonut tunnustaa häneen koskeneensa.

Asia jäikin sillensä, mutta kapakka suljettiin ja sellainen säädös annettiin, että missä tahansa epäjärjestystä syntyi, siellä suljettiin majalat ainaiseksi.

Vuonna 1573 Kaarle kävi kaikissa lähiseudun aateliskartanoissa. Häntä oli innokkaasti kutsuttu, ja miksikä hän ei katselisi ympärilleen, missä tiesi tapaavansa ihanuutta ja ylhäisiä ihmisiä. Kannatti kai tutustua heihinkin.

Hän käsitti kyllä, että isät ja äidit ajattelivat häntä… mutta kukaan heistä ei voinut, niin halusta kuin olisi tahtonutkin, saada hänen sydäntään satimeen.

Miten toisin hän käyttäytyikään näiden kuin talonpoikain ja halvempisukuisten keskuudessa. Täällä hän oli ylpeä ja ylhäinen, herttuaa joka hiven.

Jos hän laski leikkiä jonkun pöyhkeän neitosen kanssa, esiintyi hän aina niin, että huomasi hänen armosta puhuttelevan häntä; mutta miesten kesken hän neuvotteli aina vuorityön ja muiden elinkeinojen parantamisesta.

Seurauksena tästä oli, että miehet ihailivat häntä, mutta nuoret neitoset sanoivat, etteivät ymmärrä häntä.

Eräs talo, johon häntä ei koskaan kutsuttu, oli Skellestad, lähellä Nyköpingiä. Kartano oli melkein kokonaan suuren ja tiheän lehtimetsän peitossa.

Siellä asui Pietari Sunnanpoika, vanha, omituinen mies, jota muutamat sanoivat papiksi, toiset tähtienselittäjäksi; vielä arvelivat jotkut hänen seurustelevan henkien ja vuoripeikon kanssa.

Eräänä päivänä sanoi Kaarle, kun oli kauan kuullut puhuttavan hänestä: "Minä menen sinne!"

"On, mutta hän ei näyttäydy juuri koskaan", selitti eräs toinen läsnäolijoista. "Vuorikuningas on mustasukkainen."

"On, Skellestad on rakennettu aivan sen juurelle, ja väitetään sieltä pääsevän suoraan vuorikuninkaan palatsiin."

"Mutta teidän armonne pitää mennä sinne aivan yksin, muuten portti pysyy suljettuna."

"Ne, jotka hän on ottanut vastaan, eivät voi kyllikseen kiittää hänen vieraanvaraisuuttaan."

Kaarle nauroi koko juttua ja puhui muista asioista. Mutta tahtoen tai tahtomatta, aina ajatukset suuntausivat Skellestadiin. Hänen täytyi päästä sinne.

Mutta siitä ei kukaan saanut tietää. Hän ei pitänyt siitä, että tuli muiden ihmisten puheiden ja naurun esineeksi.

Oli ihana kesäpäivä. Hän oli hankkinut tiedon tiestä, ja määrätyssä paikassa hän poikkesi metsään, joka todellakin oli niin taaja, että hän toisinaan oli suunnasta epävarma.

Hetkisen vaelluksen jälkeen laajeni näköala. Metsää oli siellä hakkaeltu, ja Kaarle näki useita aivan vieraita puulajeja.

Kuta pitemmälle hän tuli, sitä enemmän hän hämmästyi istutuksien ihanuutta, kukkain komeutta ja sitä ääretöntä laululintujen paljoutta, joka siellä liverteli.

Jonkun matkan päästä hän kuuli veden loisketta ja heti senjälkeen nuorta, kaikuvaa naurua.

Suuren, aivan pyöreän vesisäiliön keskessä oli suihkulaitos, joka neljältä eri suunnalta täytti säiliön vedellä. Aivan sen alla seisoi nuori tyttö, täysin kourin syytäen ryynejä tai jyviä kaloille, jotka kilvan polskivat säiliössä.

Siinä oli salakkaa, haukea, simppua, ahventa, kampelaa ja muuta kalaa, kaikki tehden keveitä poukahduksiaan ja roiskuttaen vettä korkealle.

Kaarle seisoi kuin lumottuna. He olivat puhuneet metsänneidosta, vedenneito tämä oli; eikö hän seisonut keskellä vettä, eikä se kuitenkaan näyttänyt koskevan häneen.

Ruokavarat näyttivät nyt loppuneen. Neitonen tarttui pitkään palmikkoonsa, joka riippui hänen selällään, ja aukaisi sen nopeasti.

Se oli kuin kultavirta, joka kokonaan ympäröi hänet, kun hän sen päästi hajalle.

Hän tuijotti häneen silmänräpäyksen, sitten hän taas kietoutui ihmeelliseen vaippaansa pysyen hetkisen liikahtamatta ikäänkuin miettien mitä tekisi.

Seuraavassa tuokiossa hän juoksi vastaiseen suuntaan kapeaa siltaa, joka johti säiliön yli.

Sitten hän kiiti pitkin kaitaa metsätietä ja piiloutui pian tiheään lehdikköön.

Oliko se vedenneito? Vai oliko Maunu veljen onneton mielenhäiriö tarttunut häneen?

Pois se! Kaarle lähti neitosen perään ja saapui parin minuutin rientomarssin jälkeen ällistyksekseen pienen, vaatimattoman asuinrakennuksen eteen, jonka portailla seisoi — vedenneito.

Hänen hiuksensa olivat taas palmikolla, ja hän nähtävästi odotti
Kaarlea tulevaksi.

Kauan ei hänen tarvinnutkaan odottaa. Kaarle tuli ja pysähtyi ihmetellen tuijottamaan häneen.

"En ketään, kun olen teidät löytänyt", olisi Kaarlella ollut halu vastata, mutta se vain olisi ehkä säikyttänyt tytön pois. "Pietari Sunnanpoikaa", sanoi hän.

Neitonen silmäili häntä päästä jalkoihin asti. "Minä kysyn, ottaako hän teidät vastaan", sanoi hän rientäen kapeita rappusia ylös.

Herttua hieroi otsaansa ja silmiänsä. "Toivoisinpa, etten olisi koskaan tullut tänne", sanoi hän itsekseen.

Kaarle noudatti kutsua, ja kohta hän seisoi pienessä matalassa kamarissa, jonka seinät ja katto, vieläpä osa lattiaakin olivat täynnä eläinten ja kalain luurankoja; siellä-täällä tirkisti muutama pääkallo. Ikkunan ääressä oli pöytä täynnä purkkeja ja laseja sekä palava lamppu.

Isäntä oli kummallinen vanha ukko; hänen piirteissään kuvastui suurta hyväntahtoisuutta, mutta oli jotain harhailevaakin hänen kirkkaissa silmissään, jotka ikäänkuin säteilivät hänen vanhasta, kurttuisesta naamastaan.

Tämä vavahti, loi vieraaseensa surullisen silmäyksen ja kumarsi sanoen: "Kaarle, Södermanlannin herttua."

"Kun on erillään maailmasta, niin lukee ja tutkii luonnon suurta kirjaa, ja minä olen oppinut sekä tavaamaan että liittämään tavut sanoiksi."

"Säännönmukaisesti on kyllä niin, vaikka monia ja suuria poikkeuksiakin on olemassa", vastasi vanhus.

"Asianhaarat pakottavat teidät toimiin, jotka ovat vastoin sydämenne taipumuksia."

"Niin lienee surmanenkelikin ajatellut lähtiessään liikkeelle säkenöivine miekkoineen."

"Että olette valittu ruoskaksi Herran mahtavassa kädessä. Niin, armollinen herra, sitä tarkoitan."

"Saako salama, saako myrsky kysyä: 'Miksi pitää juuri minun olla aseena mahtavassa kädessäsi?' Herra tahtoo niin, siinä syy."

Kaarle ei kysellyt enää; hän oli kohdannut silmäparin, joka osaaottavasti katseli häntä.

"Kas tuossa", sanoi tyttö hilpeästi, epäröimättä ojentaen kätensä hänelle.

Herttua piti sitä kauan kädessään, niin kauan, että tytön hienoille kasvoille levisi vahva puna; hän veti hiljaa kätensä pois hiipien kainosti ja hämillään kasvatusisänsä luo.

Surullisen vakavana oli tämä silmäillyt heitä kumpaistakin. "Minä tiesin sen, minä tiesin sen", mutisi hän itsekseen, "sen piti, sen täytyi niin tapahtua."

Mutta hän näki, miten hämillään nuoret olivat, ja alkoi itsestään puhua istutuksistaan. Hän oli niitä tehnyt, sanoi hän, osaksi kokoelmainsa, mutta ehkäpä enimmäkseen kasvattityttärensä vuoksi, jonka ainoana huvituksena ne olivat.

Herttua lausui toivovansa saada lähempää tarkastella niitä ja kysyi rohkeasti, eikö neitonen tahtoisi tulla hänen oppaakseen.

Taaskin vanhus katseli häntä surullisin, puhuvin silmäyksin; sitten hän kääntyi aivan kuin koneellisesti tyttöön, joka melkein peloissaan oli vetäynyt hänen taakseen.

Emme tiedä, mitä tai minkä verran Kaarle näki Pietarin istutuksista Skellestadissa, mutta kun hän muutamia tunteja käveltyään sanoi jäähyväiset Birgittalle, kysyi hän, saiko tulla vastakin.

"Jos teidän armonne matkat sopivat tännepäin", vastasi tyttö hieman hämillään.

Heidän lemmentarinansa oli kesäauringon synnyttämä ja elähyttämä idylli. Pian ohimeneviin seikkailuihin oli Kaarle kyllä joutunut ennenkin, mutta nyt hän oli ensi kerran rakastunut puhtaaseen, viattomaan tyttöön, joka vastasi lempeen lemmellä ja melkein vaistomaisesti antautui hänelle.

Mitkään uteliaat silmäykset, mitkään panettelevat kielet eivät heitä häirinneet. He saivat olla aivan kahden.

Täysin siemauksin nautti nuori herttua ihanasta onnestaan, jota kyyneleet ja kysymykset eivät vähentäneet.

Birgitta ei pyytänyt mitään; aina oli hän kuin kirkas kevätpäivä. Joskin nuorteat värit vähitellen häipyivät pois, ilmeni niiden sijaan vain uutta, vielä lumoavampaa ihanuutta.

Mutta joskin neitonen eli vain päivästä huomiseen, nauttien nuoresta onnestaan, mietiskeli herttua sitäkin enemmän.

Birgittan kanssa hän ei voinut mennä naimisiin, mutta ei kenenkään muunkaan kanssa, kun hänen sydämensä kuului tälle. Eikö Birgitta ensinkään ajatellut tulevaisuutta? Kaarle ei uskaltanut sitä häneltä kysyä.

Monta kertaa hän tahtoi neuvotella Pietari Sunnanpojan kanssa. Eihän tämä ollut ensinkään estellyt häntä kohtaamasta Birgittaa, mutta kun herttua silloin tällöin oli kohdannut hänet, oli hän aina nähnyt tuon surullisen katseen, joka tuntui kuin omantunnon pisto hänen rinnassaan.

Voisihan hän kyllä sanoa vanhukselle: "Miksi et paremmin pitänyt vaaria hänestä?" Mutta hän voisi vastata:

"Sinä olet korkea herra, minä luotin sinun kunnian- ja oikeudentuntoosi; kun olet yhdessä suhteessa ollut petollinen, voit olla useammassakin."

Niin kuluivat viikot ja kuukaudet, päivä päivältä jäi puhuminen tuonnemmaksi.

Luonnollisesti olivat herttuan seikkailut tunnetut laajalti ympäristössä. Kuinka monet pikkukestit ja illatsut olivatkaan saaneet niistä keskusteluaineensa!

Ruskeat, mustat ja harmaat päät olivat toisiinsa nojautuen kuiskineet siitä; monen äidin toiveet hälvenivät, mutta pojat tuumailivat, että herttualla oli ollut aivan tavaton onni.

Koko kesän oli Kaarle elänyt kuin humalassa ja ottanut tavattoman vähän osaa valtakunnan yleisiin asioihin. Sitten saapui huhu, että kuningasta vastaan oli tehty salaliitto itse pääkaupungissa.

De Mornay, joka oli lähetetty Skotlantiin ja Englantiin sotamiehiä värväämään, oli sieltä palattuaan pyytänyt saada hovissa esittää miekkatanssin. Juhana oli suostunut siihen, mutta tanssin aikana hän oli kahdesti ollut vähällä saada samalta de Mornaylta surmansa.

"Jos hän luulee minulta suojaa saavansa, niin hän pettyy", sanoi
Kaarle julmistuneena.

Aivan oikein tapahtuikin muutamia päiviä senjälkeen, että eräs naamioitu henkilö pyysi hänen puheilleen.

Siihen suostuttiin, ja de Mornay heittäytyi herttuan jalkoihin.
Hän oli syvästi säälien onnetonta kuningas Eerikkiä ja kuningatar
Elisabetin kehotuksesta päättänyt surmata julman ja sydämettömän
Juhana kuninkaan.

"Minulle on sanottu, että te kahdesti hätyytitte häntä paljastetulla miekalla."

"Ettekö käsitä, että Jumala ei sallinut murhaa. Ja luuletteko nyt, että minä suojelisin sitä, jonka Hän on hyljännyt? Te olette rikkonut kuningasta vastaan, hän yksin olkoon teidän tuomarinne."

Vahti kutsuttiin sisään, ja rukouksistaan, vastaväitteistään huolimatta de Mornay lähetettiin takaisin Tukholmaan, kärsimään kuninkaan tuomitseman kuolemanrangaistuksen.

Kirkolliset seikat alkoivat kehittyä yhä pitemmälle. Valtiopäivillä 1573 oli kuningas suostunut siihen kirkkojärjestykseen, jonka arkkipiispa oli säätänyt ja joka oli lähimmiten sopusoinnussa heidän isänsä tahdon ja määräysten kanssa: ja nyt muutamia kuukausia piispan kuoleman jälkeen hän julkaisee tähän hyväksyttyyn kirkkojärjestykseen selityksen, joka kokonaan kumoaa sen ja panee sen sijaan jotakin aivan uutta.

Ja niin annettiin mitä ankarin määräys, ettei mitään poikkeusta saa herttuakunnassa tapahtua kuningas Kustaa Vaasan hyväksymästä ja valallaan vahvistamasta evankelisluterilaisesta uskontunnustuksesta.

Mutta kaikista yleisistä toimista palautuivat hänen ajatuksensa ja sydämensä Skellestadiin.

Hän oli päättänyt puhutella vanhusta ja panikin toimeen, mitä oli päättänyt, niin vaikeata kuin se olikin.

"Olenko menettänyt teidän kunnioituksenne, isä?" kysyi hän, kun he vihdoinkin olivat kahden.

"Olisin, tietysti, jos se olisi ollut mahdollista. Voimme olettaa, että se oli kohtalon määräyksestä."

"Älkäämme enää puhuko siitä, vaan sanokaa minulle, mitä voin tehdä
Birgittan hyväksi?"

"Minä käsitän, että te tahdotte pitää hänet luonanne, ja kun hän on synnyttänyt, tahdon minä hankkia hänelle niin paljon huvitusta ja sulostusta kuin voin. Mutta hän ei kaikeksi onnettomuudeksi pyydä mitään, hänellä ei ole mitään toiveita."

"Selittäkää tarkoituksenne, sen olette velvollinen tekemään, muuten vien hänet heti täältä."

"Siten vain jouduttaisitte sitä, mitä tahdotte estää. Selityksen kyllä saatte. — Kun tähdistä tiedustelin kasvattityttäreni vaiheita, näin niiden liittyvän teihin, mutta vain hyvin lyhyeksi ajaksi. Toinen tähti oli sitten siinä, missä hänen tähtensä oli ollut, ja sen kirkkaus kasvoi kasvamistaan. Silloin minä ymmärsin", sanoi vanhus kyynelten tulviessa hänen silmistään.

"Luuletteko, että olisin muuten antanut hänen käydä kohden kohtaloaan? Millainen on häväistyn naisen tulevaisuus? Mutta mitkään pilkalliset silmäniskut, mitkään halveksivat sanat eivät tule loukkaamaan häntä; hän menee täältä hiljaiseen hautaansa?"

"Ei, ei!" huudahti Kaarle. "Minä tahdon taistella kuoleman kanssa hänestä, minä en voi, en tahdo menettää häntä!"

"Ei hän ole sairas, ei hän valita; se vain säikyttäisi häntä, saattaisi hänet levottomaksi."

"Mutta se on vain mielikuvituksen tuotetta; te olette tullut sellaiseen uskoon."

"Niin, minä myönnän sen. Minä toivoisin sitä, soisin sen sydämeni pohjasta, sillä miten voin minä kestää sen, että hän menee pois… mutta hänen tähtensä…"

"Oh, tiesinhän sen", sanoi Kaarle keveämmällä mielellä. "Sallikaa minun pitää huolta hänestä, ja voi sitä, joka sanallakaan, katseellaankaan rohkenee loukata häntä!"

"Uneksikaa ihanaa unelmaanne niin kauan kuin voitte, minä en enää häiritse teitä."

Kun Kaarle sitten sulki suloisen Birgittan syliinsä ja tämä säteilevin silmin näytteli hänelle valmistamiansa pikku esineitä, sanoi Kaarle: "Sinä ajattelet vain muita, mutta odotahan, että joulu on lähellä, silloin saat nähdä, että muut muistelevat sinua."

"Ei, Kaarle", sanoi hän vakavasti. "Uskollisen rakkautemme tähden ei mitään lahjoja, minä en tahdo niitä."

"En tiedä. Mitäpä siinä enää muuta tarvitaan, kunhan kuulumme toisillemme?"

Nuo ihmeelliset silmät, ne saivat hänen silmänsä kyyneltymään, ja hän suostui noudattamaan tytön toivomuksia, joskin apein mielin.

Yhden ainoan päivän hän vietti hovinsa seurassa joulun aikana. Monia lahjoja jaeltiin siellä, mutta herttua näytti niin ärtyneeltä ja oli niin vaitelias, ettei sinä päivänä kuulunut Nyköpingin linnassa ainoatakaan leikkipuhetta.

Seuraavana aamuna hän oli poissa, ja senjälkeen sai kukin huvitella mielensä mukaan.

Monta kertaa tuli Kaarina Maununtytär väkisinkin hänen mieleensä, ja häntä huvitti kertoa hänestä Birgittalle.

"Etkö voi tehdä mitään heidän surullisen kohtalonsa lieventämiseksi?" kysyi Birgitta.

"Voi kyllä, paljonkin, mutta hän käyttää kaiken vaikutusvaltansa saadakseen hänet ja koko maan pyhän roomalaisen istuimen valtaan."

"Ei, asia on vakavaa laatua; lupauksesi tulee osoittaa, että lujasti ja varmasti luotat minuun."

Birgitta oli sanonut sen aivan yksinkertaisesti, ja kuitenkin tuntui
Kaarlesta tuskalliselta.

Mutta siitä alkaen ei hänellä ollut mitään rauhaa. Skellestad oli kaikkien hänen ajatustensa ja matkojensa määränä.

Sanomaton oli Kaarlen ilo. "Katsoppa tuollaista suurta ja komeata poikaa", sanoi hän. "Nyt puuttuu vain, että sinä tulet terveeksi, sitten on onneni täydellinen."

"Anna hänet tänne", sanoi Birgitta. "Me lepäämme molemmat voimistuaksemme ja tullaksemme terveiksi."

Koko päivän Kaarle viipyi Skellestadissa; hän huomasi yhä enemmän viehättyvänsä vanhuksen kalvinilaisiin mielipiteisiin, ja tämä asia oli heidän kesken yhtämittaisena keskustelu- ja mietiskelyaineena.

Silloin kuului sydäntävihlova ääni sairashuoneesta. Molemmat syöksyivät sinne.

Mutta nuori äiti ei ottanut uskoakseen unta nähneensä; säikähdyksestä oli seurauksena kuume, ja kuume heitti vasta — kuolemassa.

Kaarle ei palannut Nyköpingiin, ennenkuin oli haudannut Birgittansa.
Poika sai kasteessa nimen Kaarle, ja hänet jätettiin kasvatettavaksi
Skellestadiin, jotta Pietari Sunnanpoika aina voisi pitää häntä
silmällä ja antaa silloin-tällöin hänestä tietoja herttualle.

Kun poika oli muutaman vuoden ikäinen, siirtyi Pietari Sunnanpoika isiensä luo, ja pikku Kaarle jätettiin Kaarina Niilontyttärelle, joka oli naimisissa herttuan kamaripalvelijan Kustaa Antinpojan kanssa.

Tämä nainen piti hänestä mitä hellintä huolta vaalien ja rakastaen häntä kuin äiti. Kustaa Antinpojan kuoltua Kaarina Niilontytär joutui naimisiin Pietari Sjöbladin kanssa.

Kaksinkertaisin voimin tarttui Kaarle tehtäviinsä voittaakseen takaisin menetetyn aikansa, sanoivat monet, haihduttaakseen suruansa, tuumivat toiset.

Totta on, että vielä vähemmän kuin ennen jäi hänen tarkalta silmältään huomaamatta. Nimismiehet maalla samoin kuin virkamiehet kaupungeissa pelkäsivät, sillä hänen kanssaan ei ollut hyvä joutua sanakiistaan.

Kurtut hänen otsallaan osoittivat joka päivä, ettei hän ollut parhaalla tuulellaan, ja sen saivat kyllä kokea ne, jotka joutuivat hänen lähistöönsä.

Katolisuus edistyi hovissa, ja tiedot siitä sekä yhä kasvava tyytymättömyys maassa saattoivat hänelle heti selväksi, mihin toimiin hänen oli ryhtyminen isänsä työtä tukeakseen ja suojellakseen.

Ja hän teki sen arkailematta, keinoja kaiheksumatta. Kuninkaan uskonsa tähden rankaisemat tai rangaistuksella uhkaamat papit tulivat melkein aina herttuakunnassa hyvin vastaanotetuiksi saaden tavallisesti viran siellä.

Alituisena kiistanaiheena oli veljesten kesken kysymys ratsupalveluksesta, josta Kaarle tahtoi päästä vapaaksi, koska siitä ei ollut testamentissa mitään mainittu.

Kaarlen suuret henkiset kyvyt ja hänen ylpeä luonteensa herättivät hänessä hänen synnynnäisen vallanhimonsa.

Kuta enemmän hänelle selvisi, että Juhanan hyödytön sodankäynti ja nurinpäinen valtiovarain hoito uhkasivat perin-pohjin köyhdyttää maan ja saattaa sen samalla aatelisten käsiin, sitä enemmän hän halveksi veljeään, jolla ei ollut rahtuakaan itsenäisyyttä.

Pelkkää petosta ja hupsuutta oli se, että hän tahtoi luopua isänsä uskosta puolisonsa mieliksi ja että hän liturgiassaan kuvitteli luoneensa uuden, itsekeksimänsä opin, ja sentähden hän ansaitsi vain halveksimista.

Tätä veljeä Kaarle päätti totella — vain siinä tapauksessa, että oli pakko.

Juhana ei voinut koskaan unohtaa että Eerik oli puhunut johonkin kaivaneensa kätköön 50,000 dukaattia, jotka hän taas sopivaan aikaan ottaisi esille.

Vähänväliä saapui herttualle viesti, että taaskin ryhdyttiin kaivamiseen Gripsholmassa, missä kuningas luuli aarteen olevan jossakin.

Herttua salli sen, mutta mitään aarteita ei löytynyt, siksi ettei luultavasti ollut mitään kätkettykään.

Suuremmat oikeudet hän luuli itsellänsä olevan Strömsholmaan, kuningattaren leskitilukseen.

Hänelle oli kyllä annettu ja hän oli ottanut vastaan korvauksen siitä, mutta testamentissa sanottiin, että hänen piti saada Strömsholma, ja siitä hän ei poikennut.

Kerran ollessaan pahalla tuulella hän kirjoitti leskikuningattarelle muistuttaen oikeuksistaan.

Leskikuningatar vastasi huomauttaen, että kuningas kuolinvuoteellaan oli lausunut tahtonsa näin olevan, sekä mainitsi muutamia vielä elossaolevia todistajia.

Tämä suututti Kaarlea vielä enemmän, ja hän vastasi panettavansa takavarikkoon kaikki Strömsholman alustatilat ja kihlakunnat, jos häneltä kielletään mitä hänen oikeuksiinsa kuului.

Hän sai vastauksen Juhanalta. Jos herttua tahtoi supistaa kuningattaren laillisia oikeuksia, niin kuningas lupasi asevoimin suojella niitä.

Sitä hän ei ollut odottanut. Tekisiköhän Juhana todellakin sen? Itse hän ehkä olisi hänenä tehnyt samoin — mutta uhata häntä…

Silloin hän sai kirjeen prinsessa Elisabetilta. Tämä pyysi ja rukoili herttuaa, ettei hän enää lisäisi maassa jo muutenkin yleistä sekasortoa alottamalla semmoista riitaa kuin nyt heidän rakkaan äitipuolensa, rouva Katariina Stenbockin kanssa. Oliko Kaarle jo unhottanut, mitä leskikuningatar oli ollut heidän rakastetulle isä-vainajalleen, ja voiko hän saattaa hänelle vielä surua lisäksi? Eikö hänellä jo ollut kannettavanaan kuorma, joka painosti heitä kaikkia?

Elisabet oleskeli tähän aikaan Strömsholmassa tuon hyvän ystävän luona. Jos Kaarle tahtoi tulla sinne heitä tervehtimään — kirjoitti Elisabet — niin hän kyllä pian myöntäisi, että Strömsholma kadottaisi suojelusenkelinsä, jos Katariina ainaiseksi sieltä karkoitettaisiin. Elisabet oli äskeisin palannut Kungsbrosta, jossa oli oleskellut useita päiviä huvittamassa ja lohduttamassa heidän onnetonta veljeään Maunua.

Kirjeen lopussa mainittiin, ettei Tukholmassa koskaan kuule puhuttavan muusta kuin liturgiasta ja katolisuudesta, ja kun hän ei pitänyt toisesta enempää kuin toisestakaan, ei hän aikonut piakkoin palata sinne.

Ei ole tietoa, vastasiko Kaarle kirjeeseen, mutta senjälkeen jäi koko asia, ja hän oli taas yhtä kuuliainen poikapuoli kuin aina ennenkin.

Kaarle tunsi aivan hyvin, että hänellä kirkollisissa riitakysymyksissä oli koko Ruotsin kansa takanaan, ja hän olikin vakaasti päättänyt kohta alkavassa kamppailussa kestää tai kaatua sen keralla.

Mutta tässä keskeymättömässä toimiskelussa ei jäänyt aikaa tulevaisuuden suunnitteluun. Nykyisyyteen oli hänen suunnattava koko toimintansa; herttuakunnassa oli paljon tehtävää, ja hän tahtoi missä suinkin avustaa yksityistä yritteliäisyyttä.

Muutamia vuosia Birgittan kuoleman jälkeen, kun ensimäinen ja katkerin suru oli helpottanut, kohtaamme hänet taas matkoilla herttuakunnassaan.

Monin paikoin oli suuri puute asukkaista; talonpoika ei voinut viljellä maatansa työväen puutteen tähden, mutta Kaarle keksi keinon. Hän käski suomalaisia muuttamaan maahan niin paljon kuin vain halullisia oli. Suureksi osaksi asettuivat nämä Vermlantiin, ja muutamia vuosia myöhemmin hän kirjoitti heille:

"Koska kaikkivaltias Jumala on Vermlannin vuoriin kätkenyt kaikenlaista malmia, niin tietäkööt kaikki, että kuka tahansa löytääkin malmivuoren, hän saa sitä vapaasti käyttää kymmenykset suorittamalla."

Samoja periaatteita hän seurasi metsien suhteen kirjoittaen, että jokainen, joka tahtoi raivata uudistalon Vermlannin salomaille, sai pitää sen omana perintötilanaan.

Mutta ei näissä hyvissä säädöksissä kylliksi. Hän matkusteli laajalti yltympäri tarkastamassa, noudatettiinko niitä oikein. Vanha sananlasku: "Isännän askeleet pellon höystävät", tuli tässä paraiten sovelletuksi.

Herttuan nuhteet saivat aina aikaan parannusta, ja hänen kiitoksensa olivat kuin kiihottimena uusiin ponnistuksiin. Mihin tahansa hän saapuikin, siellä tuli juhla; missä hän ennen oli käynyt, siellä tiettiin, ettei hän pannut arvoa herkkujen paljouteen ja hienouteen, vaan yksinkertaiseen talonpoikaisruokaan, hyvin leivottuun leipään ja hyvään, kotonapantuun olueen.

Sitten hän kertoili, miten oli matkustellut yltympäri isänsä kanssa ja nähnyt, kuinka humalat otettiin alas seipäistä ja kuinka halukkaita he olivat kertomaan kuninkaan palatessa, suuriko sato oli ollut.

Ja sitten hän vielä kertoi, kuinka hän oli kehottanut heitä hoitamaan suuria mehiläistarhoja, ei ainoastaan hunajan saannin vuoksi, vaan myöskin sentähden, että se edisti puiden hedelmöittymistä.

Miehet ja naiset kuuntelivat hänen ympärillään tarkkaavasti seuraten hänen puhettaan ja nyökäyttivät sitten hyväksyvästi päätään toisilleen. Mitä niin oppinut herra oli sanonut, sen saattoi toki uskoa ja ottaa varteen.

Sattuipa hän toisinaan matkoillansa ajamaan ohi talon, jossa vietettiin häitä tai jossa oli jotkin muut kestit.

Silloin hän saattoi sanoa: "Tähän jäämme yöksi", tai myöskin:
"Riisuppa hevonen muutamaksi tunniksi."

Suuri oli hämmästys ja ilo, kun herttua tuli sisään; mutta niin nopeasti hän mukautui oloihin, että hämmästys hävisi kuin puhallettu, ennenkuin se oikein oli ehtinyt päästä valtaankaan. Tanssitilaisuuksissa hän pyöritteli morsianta ja, jos oli hyvällä tuulella, myöskin morsiamen äitiä ja morsiustyttöjä. Sitten hän asettui juomapöytään miesten seuraan, tarttui ensimäiseen oluthaarikkaan, minkä käsiinsä sai, joi heidän maljansa, otti aluksi osaa keskusteluun ja käänsi sen sitten sellaisiin kysymyksiin, mitä hän milloinkin tahtoi pohdittavaksi.

Jos hän sattui johonkin porvariperheeseen, jossa huomasi tavat yksinkertaisiksi, ahkeruuden ja järjestyksen hyväksi, oli hänen puheensa hyvin kevyttä ja teeskentelemätöntä. Hän tahtoi antaa muillekin tilaisuuden tuntea samaa tyytyväisyyttä kuin hän itsekin; ja jos hän sai siellä oppia joitakin talousaskareita tai muuta, mikä oli hyödyllistä painaa mieleensä, niin se tuli sitten hänelle puheenaineeksi, jota riitti kauan aikaa.

Mutta voi sitä emäntää, jonka perheessä koreileminen ja turhuus vallitsivat! Tapahtui toisinaan, että hän asteli pyntättyjen akkojen ympäri katsellen vain heitä, mutta hänen silmäyksensä puhuivatkin enemmän, kuin sanat olisivat vaikuttaneet, eivätkä he koskaan unohtaneet saamaansa läksytystä.

Mutta rahvas rakasti, melkeinpä jumaloi häntä, ja tapahtuipa toisinaan tuollaisissa tilaisuuksissa, että yksi tai toinen rohkeni kysyä:

Alussa kävivät vain kulmat kurttuun eikä hän vastannut mitään, mutta sitten hän sanoi:

Ja hän tuumikin sitä; hän oli 27-vuotias, kruununperimys täytyi saada varmalle kannalle. Sigismund oli katolinen, eikä kukaan tiennyt mitä voi tapahtua.

Hänellä ei ollut ketään erityisesti mielessään, mutta voisihan hän ainakin käydä tutustumassa ulkomaisiin ruhtinattariin.

Hän tiesi, että sitä lajia rihkamaa oli Saksassa paljon; ja siellä oli hänen rakas siskonsakin, olisihan hauska tavata häntäkin.

Aikomuksensa hän ilmaisi vain Elisabetille lopettaen kirjeensä: "Pysy vahvana isämme uskossa, pidä se johtotähtenä kautta elämäsi."

Syyskuun 5 p:nä 1577 hän nousi maalle Greifswaldissa ja kävi sitten useissa pienissä ruhtinaskunnissa Pommerissa ja Mecklenburgissa saaden osakseen sydämellisen vastaanoton.

Nuori, voimakas ruotsalainen herttua teki kaikkialla mitä parhaan vaikutuksen. Metsästysretkiä ja aseleikkejä pantiin toimeen hänen huvikseen ja kilpailtiin siitä, että saataisiin hänen siellä-olonsa niin hauskaksi kuin suinkin.

Matkan varsinainen tarkoitus ei ollut mikään salaisuus, ja sekä suoraan että kiertoteitse tehtiin tarjouksia ja ehdotuksia. Kaarle ottikin esineet tarkastettavikseen, mutta ne eivät miellyttäneet häntä, ja kun hänestä tuntui, että häntä hänniteltiin liiaksi, matkusti hän kokonaan pois lokakuun lopulla.

He eivät olleet nähneet toisiaan 17 vuoteen. Ulkonäöltään he olivat vieraat, mutta verensiteet… ja sitäpaitsi, miten paljon heillä olikaan yhteisiä muistoja ja harrastuksia…

Ja rakas oli tuo kohtaus. Nuoresta naisesta oli tullut rouva, pojasta nuori mies, mutta he itkivät kuin lapset toistensa sylissä, eikä kysymyksistä ja vastauksista tullut ollenkaan loppua.

Cecilian onneton rakastaja oleskeli edelleen veljensä luona, ja Kaarle viehättyi heti hänen yksinkertaiseen ja moitteettomaan olemukseensa ja valistuneeseen puhetapaansa.

Kreivi omisti koko elämänsä armeliaisuudelle, jota hän aina harjoitti hiljaisuudessa.

Katariina kertoi, ettei hän koskaan puhunut menneistä ajoista, että hän karttoi kaikkea seuraelämää ja melkein kammosi naisia. Kun Cecilia kohta naimisiin mentyään kävi sisarensa luona, pysyi hän huoneisiinsa sulkeutuneena ja kieltäytyi päättävästi näyttäymästä hänelle, "vaikka", lisäsi Katariina, "luulen Cecilian melkein toivoneen sitä".

"Heikkoa naista, Kaarle. Tiedätkö, että hän on miehensä kuoltua kääntynyt katoliseksi?"

"Se on vierasten ihmisten hoidossa, en tiedä missä. Se oli hänelle rasitukseksi."

"En, hän ei kirjoita koskaan. Ainoa, joka luultavasti tietää hänestä jotakin, on Juhana, joka vuosittain antaa hänelle pienen eläkkeen."

"Eerik on veljensä murhaama, Maunu heikkomielinen, Cecilia on portto, ja Sofia…"

"Aivan äskeisin lähetettiin mies pois Ruotsista, jossa hän oli ruoskalla suominut talonpoikiamme, ja minua hyvin ihmetyttää, etteivät nämä jo aikoja sitten olleet antaneet hänen maistaa sitä niin, että hän olisi kuollut."

"Hänessä on samat elkeet kuin isässäkin; toivoisin, ettei hän tuottaisi surua äidilleen."

"Tämä kaikki ehkä vaikuttanee, että Elisabet on kahdenvaiheella, mennäkkö naimisiin."

"Niinpä luulen. Hän sanoo aina: 'Meidän tulee ensin oppia oikein tuntemaan toisemme.'"

"Niin olen, Katariina." Ja hän kuvaili hänelle Birgittaansa niin lämpimästi, että Katariina ihmetteli ja sanoi lopuksi:

"Hänen vertaisensa voinet ehkä löytää Ruotsista, mutta et koskaan täältä Saksasta."

"Sitä pelkään itsekin. Nämä saksalaiset ovat minusta liian lättäjalkaisia, liian mitättömiä."

"Mutta jos et löydä ketään, joka vastaisi vaatimuksiasi, etkö voisi tyytyä vähempään?"

"En, Katariina. Ellen löydä ketään, joka himmentäisi hänen kuvansa sydämessäni, niin pysyn naimattomana ainakin kunnes olen ehtinyt unhottamaan."

Ja Katariina piti lupauksensa. Idästä ja lännestä hän kokoili prinsessoja, ja niitä tuli joukoittain.

Ei ollut Euroopassa mitään maata, jonka historia olisi ollut niin romanttinen kuin Ruotsin, ja se sädekehys, johon Kustaa I oli kietoutunut, heijasti valoaan myöskin hänen poikiinsa.

Mielellään Kaarle kertoili heille tästä isästään, jota hän niin suuresti rakasti ja ihaili, mutta kaikki heidän hämmästys- ja kummastushuudahduksensa eivät voineet sulattaa jääkuorta hänen sydämeltään.

Sukulaistensa väsymättömien rukousten vuoksi hän jäi heidän luokseen jouluksi.

"Saas nähdä, eivätköhän meidän tanssimme ajane sydäntäsi kurkkuusi", sanoi Katariina.

Mutta saksalaiset ruhtinattaret tahtoivat mieluummin oppia ruotsalaisia joulutansseja; ja kun herttua lauloi, piti heidänkin laulaa, ja siitä sukeutui "kudo kangast'" sekä huimaava polska, kunnes he kaikki väsyneinä ja hengästyksissään vaipuivat lähimmälle penkille.

"Ei se menesty, huomaan minä", sanoi Katariina; "en enää voi toivoakkaan sinusta mitään."

"Itse en ole enää pitkään aikaan toivonut", vastasi Kaarle, "ja lieneehän hyvä niinkin. Vaikeaksi käynee sittenkin erota teistä, rakkaat ystävät."

Ja raskaaksi kävikin jäähyväishetki. Hän oli nyt lähdössä toisen lankonsa, rajakreivi Yrjö Juhanan luo, joka oli naimisissa prinsessa Annan kanssa.

Mutta juuri ennen lähtöä hän sai kutsut Pfalzin vaaliruhtinaan hoviin
Heidelbergiin.

Kaarle oli kahdenvaiheella. "Olkoon menneeksi, eihän tuo ole suuri mutka; voin minä tehdä yhden matkan sivutarkoituksittakin."

Maria oli ensimäinen ja ainoa nainen, johon Kaarle katsoi kunnioituksella. Hän oli hänen silmissään enemmän kuin kaikki muut, eikä Kaarle voinut toivoa suurempaa onnea, kuin että saisi hänet puolisokseen.

Kun tuollainen ajatus täyttää mielen sellaisen kuin Kaarlen, on nöyryys sen luonnollisena seurauksena; ja Kaarle oli nöyrä hänelle, tuolle vaatimattomalle tytölle, eikä rohjennut ilmaista hänelle lempeään, jonka Maria saattoi lukea hänen silmistään ja huomata hänen hiljaisesta, kunnioittavasta puhetavastaan.

Isä ja äiti huomasivat sen; koko hovi puhui siitä, ja Maria, hän kuunteli suurella ihastuksella kertomuksia tuosta satujen maasta, jota hän usein oli ajatellut ja aina halunnut nähdä.

Kaarle tunsi, että hänen oli mahdotonta ajan pitkään pysyä siinä vaiteliaisuudessa, jonka hän katsoi velvollisuudekseen, ja hän päätti sentähden lähteä heti.

"Vastedes", sanoi vaaliruhtinas, kun hän jäähyväishetkellä kysyi, saisiko tulla takaisin. Tämä, sekä vaaliruhtinattaren kyyneleiset silmät ja ystävälliset sanat, mutta ennen kaikkea Marian kaino punastuminen, kun hän hiljaa rohkeni puristaa hänen kättään, täyttivät hänen mielensä iloisilla toiveilla, mutta heti seurasi mitä kiihkein pelko siitä, että ilmenisi joitakin esteitä.

Niinkuin kaikkialla otettiin hänet rajakreivinkin hovissa avosylin vastaan. Vaitelias, varova Kaarle ei suonut itselleen hetkenkään rauhaa, ennenkuin sai uskoa lemmensalaisuutensa sisarelleen ja langolleen sekä pyytää viimemainitun välitystä tässä tärkeässä asiassa.

Onneksi oli kreivi hyvin ystävällisissä väleissä vaaliruhtinaan kanssa, ja hän lupasi koettaa parastaan.

Mutta tässä ei myönnetty mitään viivyttelyä. Vaasa-luonne vaati nyt oikeutensa; hänen täytyi saada vastaus heti, tai ainakin niin pian kuin mahdollista.

Lanko puisteli päätään ja kirjoitti sekä vaaliruhtinaalle että myöskin eräälle ystävälleen, joka oli hovissa hyvin läheinen henkilö ja nautti korkean herrasväen luottamusta.

Ystävä vastasi, että asiassa täytyi odottaa. Prinsessa oli vielä liian nuori, mutta hän rohkeni toki toivoa, että asia saisi suotuisan ratkaisun, kun vain maltettaisiin odottaa.

Turhaan koetettiin häntä huvittaa ja tyynnyttää; häntä ei haluttanut mikään.

Vain silloin, kun tuli puhe Mariasta ja hän yhä uudelleen ja uudelleen kertoi hänen ihanuudestaan ja hänen olemuksensa suloudesta tai toisteli sanoja, joita Maria oli sanonut, tuli hän hilpeäksi ja iloiseksi.

"Ei", sanoi hän muutamia päiviä myöhemmin, "tämä ei käy laatuun; minähän tulen täällä kuihtuvaksi rakkauden narriksi. Vastausta odotellessani teen pienen matkan Reiniä ylös, se huvittaa minua."

Sanottu ja tehty; mutta sitä ennen hän teki matkasuunnitelman ja jätti sen sisarelleen, joka lupasi kohta, kun vastaus tulisi, ilmoittaa siitä hänelle johonkin määrättyyn paikkaan.

Hän matkusti Bodenjärvelle Sveitsiin, ja kun hänellä oli luja tahdonvoima, onnistui hän niin hyvin voittamaan malttamattomuutensa, että hän kahden viikon sijasta viipyi matkallaan koko kuukauden.

Sillä välin oli hän kuitenkin lähettänyt omakätisen kosimiskirjeen vaaliruhtinaalle pyytäen, että vastaus lähetettäisiin hänen langolleen.

Nyt hän palasi sinne vakaasti päättäen lähteä heti kotimatkalle, ellei mitään vastausta ollut saapunut.

"Ei, ei!" lausui kreivi hymyillen. "Sinä tulit ennen kuin sanansaattaja ehti lähtemään; tässä on kirje."

Muutamia silmänräpäyksiä piti Kaarle sitä epäröiden kädessään; veri nousi hänen päähänsä; sitten hän äkkiä mursi sinetin.

Hänen pyyntöönsä oli suostuttu ja häntä kutsuttiin tulemaan
Heidelbergiin.

Ääretön oli hänen riemunsa. Maria oli hänen omansa! Oliko se mahdollista? Näkikö hän unta?

Aikaisin aamulla ilmoitettiin vaaliruhtinaalle, että hän oli saapunut, ja kello kahdeksan samana päivänä kutsuttiin herttua saapumaan vaaliruhtinaan rukouskamariin.

Mutta vaaliruhtinas tarttui hänen käteensä ja laski sen Kaarlen käteen. "Tee hänet onnelliseksi!" sanoi hän.

Silloin notkisti ylpeä ruotsalainen polvensa sanoen: "Jumala minua rangaiskoon, jos nyt saamani kallisarvoinen lahja joskus on minun tähteni pakotettu murehtimaan."

Äiti itse antoi tyttärensä hänen syliinsä. "Jumala teitä molempia siunatkoon!" sanoi hän.

Hän piti Mariaa sylissään, onneaan tuskin uskoa rohjeten: "Mariani", sanoi hän, "oma Mariani!"

Kaksi päivää hän sai nauttia nuorta onneaan. Vasta vuoden kuluttua oli määrä viettää häät. Marian tarvitsi valmistautua, kun hän joutui niin uusiin oloihin.

Ah, hän olisi mielellään tahtonut viedä hänet heti mukanaan, käsivarsillaan kantaa hänet tuohon rakkaaseen maahan, joka nyt, kun Maria sinne tulisi, muuttuisi todelliseksi paratiisiksi.

Mutta hän ei uskaltanut tehdä vastaväitteitä; tahtoihan Maria niin, ja siinä tapauksessa oli hän velvollinen alistumaan kaikessa.

Nyt hän sai jäähyväishetkellä sulkea hänet syliinsä ja painaa suutelon hänen huulilleen ja hän oli tyytymätön, tuo kiittämätön, tyytymättömämpi kuin edellisellä kerralla, jolloin hänen täytyi tyytyä antamaan jäähyväisiksi kädenpuristuksen ja saamaan vastaukseksi punastumisen.

Mutta Maria oli luvannut vastata hänen kirjeisiinsä. Nyt hän sai esteettömästi kirjoittaa hänelle, kuinka hellästi hän häntä lempi, tarvitsematta pitää lukua siitä, kuka kirjeet luki.

Hänen ensi tehtäviään oli Nyköpingin linnan paneminen sellaiseen kuntoon, että se oli kyllin arvokas ottamaan suojiinsa hänen suloisen morsiamensa.

Ah, hänellä oli niin paljon, paljon järjestettävää; ja toisinaan hän itsekseen pysähtyi kummastellen, oliko hän todellakin hän itse, vai oliko hänen luonteensa ehkä kokonaan muuttunut, ja oliko hän menettänyt kaiken tarmonsa ja halunsa ottaa osaa valtion asioihin.

Ei, niin ei ollut. Hänen appensa, joka itse oli innokas protestantti, oli puhunut hänelle, miten paljon Juhanan liittyminen katolisiin oli synnyttänyt paheksumista Saksan protestanteissa, sekä lisännyt, että Kaarlessa oli katsottu olevan kyllin vastustuskykyä estämään tätä.

Kaarle oli vain kiittänyt luottamuksesta; hänen toimintansa oli oleva hänen vastauksensa.

Tähän aikaan hän sai kirjeen Angermanukselta, joka kiihkeästi halusi päästä kotiin. Ystäviltään oli hän saanut tietää, millainen asema oli; hänen lankonsa, arkkipiispa, oli katkerasti katunut luopumistaan, mutta heikkoja ja epäröiviä oli paljon. Näitä hän tahtoi vahvistaa ja lohduttaa. Jos hän vain kerrankin saisi saarnata Upsalassa, niin hän kyllä ottaisi seuraukset vastuulleen.

Kaarle tiedusteli asioita; hän sai kuulla, että useat papit jo olivat luopuneet liturgiasta, ja nyt hän itse kehotti Angermanusta tulemaan.

Tämä ei viivytellyt, ja perille päästyään hän piti Upsalan tuomiokirkossa "sellaisen saarnan, että kyyneleet kyllä virtailivat, ellei ollut sydän harmaasta kivestä ja teräksestä".

Hän puhui paavilaisten ja luterilaisten jumalanpalveluksesta ja todisti, että edelliset olivat rakentaneet väärälle ja petolliselle pohjalle.

Palavassa rukouksessa, että Jumalan sanaa oikein saarnattaisiin, hän selitti sitten pelkäämättä, että Luostari-Lassi ja hänen miehensä olivat sielun murhaajia, sekä pyysi Jumalaa pelastamaan maan ja kansan näiden raatelevien susien kynsistä.

Monet aatelisista, jotka olivat hyväksyneet liturgian päästäkseen Juhanan suosioon, hankkiutuivat menemään herttuan puolelle, ja kaikki papit, joilla oli todellista kykyä, siirtyivät herttuakuntaan. Näiden joukossa oli Angermanuskin.

Kaarle huomasi pilvien kokoontuvan. Hän huomasi ukkosen olevan puhkeamassa, mutta sitä ennen viedään katon alle kaikki mitä kalliinta on, ja huhtikuun keskivaiheilla Kaarle matkusti Saksaan morsiantansa noutamaan.

Sanottiin, että herttua oli huomattavasti muuttunut vuoden kuluessa. Oli enemmän vakavuutta hänen olennossaan, mutta ei silti vähemmän ihastusta ja lempeä niissä silmäyksissä, joita hän loi Mariaansa.

"Nyt tunnen sinut paremmin", sanoi rajakreivitär Anna, ainoa herttuan omaisista, joka puolisoineen oli läsnä juhlallisuudessa.

Morsian sai huomenlahjakseen Gripsholman, Strengnäsin, Tynnelsön ja
Räfsnäsin sekä kuningas Juhanalta kirjallisen vahvistuksen niihin.

Kolme päivää jatkui juhlallisuuksia; senjälkeen Kaarle herttua palasi puolisoineen Ruotsiin.

Vastenmielisesti hän vei Mariansa Tukholmaan esittääkseen hänet kuninkaalle ja kuningattarelle.

Niin uskomattomalta kuin se näyttääkin, syntyi kuitenkin kuningattaren ja Marian kesken hyvä suhde. Ollen kahdenkesken he solmivat muutamassa tunnissa ystävyyden, jonka pääasiallinen tarkoitus oli hyvän suhteen aikaansaaminen veljesten välillä.

Katariina oli turhaan koettanut poistaa Juhanasta hänen epäluulonsa veljeä kohtaan.

Kaarle oli useinkin syystä tyytymätön Juhanaan, ja sitä kävi Marian vielä vaikeammaksi tasoittaa. Hän ei koettanutkaan tehdä sitä syihin ja todistelmiin nojautuen, mutta hän sanoi Kaarlelle, että rauhaa oli Jumalan tähden ylläpidettävä, ja Kaarlen oli mahdoton vastustaa hänen hurskaita, rukoilevia silmäyksiään.

ENEMMÄN KATOLISUUTTA.

Tiedämme, että Possevino lähti Roomaan hankkimaan paavin suostumusta sellaisiin muutoksiin katolisessa opissa, että se sopisi yhteen liturgian kanssa.

Juhana oli vakaasti päättänyt uudelleen panna luostarilaitoksen voimaan; mutta siksi, kunnes kansa oli ehtinyt tottua niihin, oli niitä käytettävä kouluina ja sairashuoneina.

Hän oli sydämestään kiintynyt Roomaan, mutta tien sinne piti käydä niissä mutkissa, mitä hän määräsi — niin tai ei ollenkaan.

Hän kirjoitti taas Roomaan, eikä hän mielinyt ensinkään tehdä myönnytyksiä.

Vihdoin tuli paavin vastaus, mutta kun tämä pysyi melkein täydelleen katolisen kirkon rituaalin kannalla, suuttui Juhana ja huudahti:

Samassa kirjeessä oli paavi pyytänyt, että Ruotsiin rakennettaisiin katolinen kirkko, mutta Juhana vastasi, ettei hän voi tehdä mitään myönnytyksiä, koska hänenkään toiveisiinsa ei oltu suostuttu.

Possevino palasi Roomasta samaan aikaan kuin Kaarle nuorine morsiamineen kotiutui.

Hän huomasi tilan maassa kehnommaksi kuin oli luullutkaan ja kuninkaan olevan perin huonolla tuulella.

Varsinaisena syynä tähän oli, että oppinut tohtori Chytraeus Rostockista, mainioin Saksan jumaluusoppineista ja innokas protestantti, oli — ehkäpä juuri vartavasten — omistanut kuninkaalle erään painoksen kirjoittamaansa Augsburgin tunnustuksen historiaa ja omistuslauseessaan ylistänyt Kustaa Vaasaa, joka voimakkaasti oli suojellut puhdasta oppia, ja lausunut ilonsa siitä, että poika astui isänsä jälkiä.

Kirjaa luettiin kaikkialla Ruotsissa ja sitä pidettiin mitä kiivaimpana moitteena kuningasta vastaan.

Sama kirjailija oli painattanut myöskin esityksen kreikkalaisen kirkon tilasta, ja tämä herätti huomiota, sentähden ettei mainittu kirkko käytä messu-uhria eikä pyhimystenpalvelusta ja että pappien naiminen on sallittu y.m.

Possevino myönsi itse, että tämä mies oli hänen vaarallisin vastustajansa, ja hän koki kaikin voimin kukistaa häntä. Tällä kertaa legaatti esiintyi keisarin ja useiden saksalaisten ruhtinasten lähettiläänä. Hän tarjosi joltisenkin summan käännytystoimen avustamiseksi Ruotsissa: mutta kun hän ei ollut voinut saada kuninkaan vaatimuksia hyväksytyksi, joutui hän epäsuosioon.

Tämä ei estänyt jesuiittoja jäämästä Ruotsiin. Olihan siellä suuri joukko roomalaiseen uskoon kääntyneitä, joita varten tarvittiin anekirjoja ja jotka täytyi saada käännyttämään muita paavillisen valtikan alle.

Kuta pienemmäksi kävi toivo kuninkaan kääntymisestä, sitä innokkaammin työskentelivät jesuiitat kylvääkseen kansan keskuuteen siemenen tulevaa satoa varten.

Kaiken tämän tapahtuessa oli Juhana neuvotonna ja ymmällä, tietämättä mitä tehdä.

Toiselta puolen ahdisti häntä kuningatar, joka oli tuskissaan ja epätoivoissaan hänen epävarmuutensa tähden, toiselta puolen taas hänen poikansa, jonka jesuiitat olivat vieroittaneet hänestä ja jonka he hänen tietämättään olivat valmistaneet ensi rippiä varten.

Tuo rakastettu poika, joka oli vastannut, kun hänelle sanottiin, että hän luterilaisesta kirkosta luopuessaan ehkä menettäisi kruununsa, mieluummin luopuvansa maallisesta kruunusta kuin uskostaan.

Ja lisäksi rohkeni valtaneuvosto sanoa hänelle, että hän oli saattanut itsensä niin kotimaassaan kuin ulkomaillakin epäluulon alaiseksi tahtoessaan otettavaksi käytäntöön vanhoja tai uusia harhauskoisuuksia. He neuvoivat häntä asettamaan jälleen virkoihinsa karkoitetut papit, jotka nauttivat kansan luottamusta, ja ajamaan pois liturgiset, jotka olivat vain silmänpalvelijoita.

Kuningas oli yksin, hänessä syntyi uusia ajatuksia, toisia hävisi toisten tieltä, ja hänen täytyi seurata niitä kaikkia. Ne eivät antaneet hänelle mitään rauhaa. Miten suuttunut hän olikaan Pietari Braheen, Niilo Gyllenstjernaan, Hogenskild Bielkeen ja Eerik Sparreen; heihin oli hän enimmän luottanut, ja nyt he yhtyivät muuhun neuvostoon kehottaen häntä pitämään huolta siitä, että Ruotsin kruununperillinen tulisi kasvatetuksi puhtaaseen evankelis-luterilaiseen oppiin.

Oliko hän muka tahtonut muuta kuin saattaa kaikki oikealle tolalle? Eikö hän itse ollut nähnyt tavattoman paljon vaivaa sommitellessaan opin, johon kaikki muut sisältyivät ja jonka omaksuen kansa olisi hänessä nähnyt sekä ylimäisen pappinsa että kuninkaansa!

Voi, mistä tulikaan tuo ajatus? Oliko siitä ehkä ollutkin vain vähän hyötyä, että hän kuoli? Pois semmoiset ajatukset!

Mutta saattoiko tämä nyt ehkä nähdä ja oivaltaa, kuinka onneton kuningas Juhana oli?

Ei yhtään ystävää koko maailmassa, ei ketään, ei ketään, jota täydellä luottamuksella voisi lähestyä.

Jesuiitat ovat kyllä auliita lupauksissaan, mutta aneitaan he eivät itsekään usko. Ne ovat olemassa vain yksinkertaisia varten ja Pietarin rahaston hyväksi.

Senjälkeen oli kreikkalainen oppi paras. Voisivatkohan ehkä hyväksyä ja omaksua sen?

Sigismund! Kuningas Sigismund! Oikeuden mukaan olisi Puolan kruunun pitänyt joutua hänelle, kun eno kuoli. Kuinka he kiistelivätkään siitä kuin koirat luusta, ja nyt… niin, nyt on täti kuningattarena, eikä hänellä ole lapsia.

Ruotsin ja Puolan kuningas! Se kuuluu hyvältä, mutta mitenkähän se kävisi laatuun!

Ruotsalainen ja puolalainen neuvosto; ja itse hän saisi matkustaa valtakuntain väliä.

Siellä katolinen, täällä luterilainen; sekin käy kyllä laatuun.
Juhana oli kyllä monta kertaa sitä koettanut.

Mutta Sigismund on itsepäinen; kaunis, pulska Sigismundini, miten hän onkaan minulle rakas!

Pitääköhän hänkin minusta? Pitää, pitää kyllä, kun hän vain saa olla rauhassa.

Naisetkin alkoivat jo luoda silmäyksiään häneen. Se on melkein liian aikaista.

Tuo pikku Gunilla… oikea ruusunnuppu… hän tahtoo, luulemma, tekeytyä suloiseksi.

Odotahan, kunnes kohtaamme kahdenkesken. Äh! Mitä minä hänestä välitän. Mutta jos minä vaivaan itseäni ja suutelen häntä, niin se on suuri kunnia hänelle, sen hän voinee käsittää.

Haluaisinpa tietää, onko puolisollani mitään epäilyksiä Sofia
Gyllenhjelmin suhteen? Hän on hyvin näköiseni.

Parasta olla puhumatta mitään. Sellaiset tunnustukset ovat aina vastenmielisiä.

Tätä näytti pieni Ebba Horn eniten viehättävän, ja Ebba Horniahan se
Sigismundkin tähysteli.

Mutta ei tule toisesta enempää kuin toisestakaan; mutta mitä Sofiaan tuli, niin se ei ehkä olisi niinkään tuhmasti.

Olisihan hyvä saada tuo herra jonkinlaisiin siteisiin, muuten ei voi tietää mitä tapahtuu.

Oi, kuinka paljon kuninkaalla toki on huolta kaikesta ja kaikista! Kaikki muut saavat rauhassa nauttia elämästään, hänellä ei ole mitään rauhaa.

Minä tahdon kunniallista rauhaa. Maani suuruuden ja onnen puolesta uhraan elämäni.

Menisinkö Katariinan luo? Hänellä on kai pappinsa siellä, ja he alkavat taas niinkuin tavallisesti.

Katariina ei ymmärrä, että minä tarvitsen lepoa ja rauhaa päivän jännittävän ajatustyön jälkeen, ja paras lepo on iloinen leikinlasku nuorien kanssa. Hän voisi kernaasti pitää useampia hovineitsyitä. Minä pidän siitä, että ympärilläni on nuoruutta ja kauneutta.

Katariina raukka, miten hän on muuttunut! Hän on todellakin ollut kaunis, mutta nyt — ei rahtuakaan — mies säilyy paremmin, etenkin jos hänen asemansa elämässä antaa jotakin loistoa hänen persoonalleen.

Jos seuraamme häntä, niin tapaamme Katariinan sohvalla lepäämässä. Hänen kalpeat, raukeat piirteensä osoittavat sairauden hävityksiä, mutta kun hän näkee kuninkaan, kuvastuu hymyily hänen kasvoillaan; hän viittaa rippi-isäänsä herkeämään lukemasta ja tuottaa kuninkaalle mukavan tuolin.

"Kiitos että tulit, Juhana! Olen halunnut saada puhua kanssasi, mutta en rohjennut kuluttaa kallista aikaasi. Sinulla on niin paljon miettimistä."

"Se on totta, mutta nyt olen heittänyt kaikki sikseen viettääkseni muutaman hetken —"

"Naiseni, jättäkää meidät! Kuningas tahtoo olla yksin", lausui kuningatar kiihkeästi.

"Sinä arvaat mitä minulla on sanottavaa", kuiskasi kuningatar laskien laihan, valkean kätensä hänen käsivarrelleen.

Säälien, joskin hieman hämillään, kuningas kumartui hänen puoleensa sanoen: "Katariinani!"

"Älä puhu niin ikäviä sanoja; ne repivät rikki ennestäänkin raadellun sydämeni."

"Oi, jospa tahtoisit heittää kaikki maalliset huolet ja murheet kauas luotasi!"

"Kukapa sitten valvoisi Sigismundin perintöoikeuksia maalliseen kruunuun? Sinä, Katariinaseni, olet jo ansainnut hänelle taivaallisen."

"Taivas ei voi kieltää mitä sinä pyydät; olen varma siitä, että sinun tähtesi minulle kaikki luetaan hyväksi. Sinä olet varmaan suojelusenkelini."

"Sanohan, Juhana, sallitko isä Johanneksen jatkaa kertomusta pyhästä
Antoniuksesta?"

Mutta nukuttavan lukemisen kestäessä istui kuningas pehmeässä nojatuolissaan taaksepäin nojautuneena.

"Kertomus on vaikuttanut häneen, hän istuu syvissä mietteissä. Älkää häiritkö häntä!"

"Syvissä mietteissä!" toisti pappi kumartaen. "Liturgisti nukkuu", ajatteli hän.

Monta hänen onnistuikin käännyttää. Etenkin naisia, vanhempia ja nuorempia, juoksenteli hänen jäljessään.

Vanhempia hän ripitti koko tusinan lyhyemmässä ajassa kuin nuorempia yhden ainoan.

Tällainen herätti huomiota ja paheksumista. Sitäpaitsi ei rippi ollut sallittu, ja pian hän ei uskaltanut Salassakaan jatkaa menettelyään.

Ollen vilkas ja huvittava luennoissaan hän viehätti alussa oppilaitaan, mutta kun protestanttiset papit saarnoissaan kumosivat hänen opetuksensa, kävi hän sellaisella kiihkolla mieskohtaisuuksiin, että siitä yleensä loukkaannuttiin.

Mutta hän jatkoi luennoitsemistaan kuninkaan suojaamana osoittaen julkisesti, miten vähän hän välitti Ruotsin kirkon päämiehestä.

Ruotsalaiset kärsivät paljon ja sietävät kauan, mutta se tapahtuu useimmiten heidän luontaisesta ujoudestaan. Jos heitä liian syvästi loukataan, saattaa tapahtua, että kärsivällisyys loppuu, ja sitten on myöskin ystävyys ainaiseksi mennyttä.

Silloin odotti Possevino, että Luostari-Lassin vaikutus tuottaisi runsaita hedelmiä.

Sairaat halusivat yksinomaan luterilaisia pappejaan, ja kun hän tuosta vimmastuneena puhkesi lausumaan heistä sellaista, että he olivat helvetin lapsia, jotka Jumala ainiaaksi oli hyljännyt, leiskahti tyytymättömyys ilmituleen.

Hänen kollegioonsa tehtiin ankara hyökkäys. Rakennukset sytytettiin palamaan, mutta tuli saatiin sammumaan; kaikki sisällä-olijat ajettiin kuitenkin ulos.

Järjestys palautettiin ja väkivallantekijät saivat rangaistuksensa, mutta kuningas kielsi Luostari-Lassilta kaiken toiminnan koulussa sekä karkoitti hänet Tukholmasta. Hän sai oleksia Torfvesundissa (Drottningholmassa), kunnes toisin määrättäisiin.

Hän kosti siten, että puheissaan ja kirjoituksissaan moitti Juhana kuninkaan liturgiaa, jota ennen oli puolustanut.

"Te olette repinyt maahan, sen sijaan että olisitte rakentanut", sanoi Warsewitz hänelle; "me luulimme olevamme lähellä päämäärää ja nyt olemme kauempana siitä kuin koskaan ennen."

"Se on kokonaan kuninkaan syy", vastasi Luostari-Lassi; "hän ei tiedä mitä tahtoo."

"Minä luulin asian onnistuvan ilman häntäkin", sanoi Possevino lempeästi tapansa mukaan. "Lukuisa nuoriso, joka on lähetetty kasvatettavaksi kollegioihimme…"

"Entä hovin jäsenet? Joskaan he eivät vielä ole kokonaan heittäytyneet kirkon helmaan, niin se on vain ajan kysymys."

"Se oli, veliseni, se oli… ajat ovat muuttuneet siitä kuin tuo sihteerijuttu tapahtui."

"Armollinen herra", huudahti Luostari-Lassi, "ei ole koskaan todistettu, että hän olisi ottanut tuon miehen hengiltä. Lisäksi huomattakoon, että Henrikinpoika on kuninkaan oikea käsi, hänen uskottunsa. Kun pyrki hyviin väleihin hänen kanssaan, oli se samaa kuin olisi hyväillyt lasta voittaakseen imettäjän suosion."

"En ole koskaan epäillyt teidän harrastavan kirkon parasta, mutta varovaisuutta ette ole noudattanut."

"Kun tulin tänne Ruotsiin", sanoi Warsewitz, "luulin kaiken käyvän kuin itsestään."

"Niin minäkin", jatkoi Luostari-Lassi. "Käsillään he tahtoivat kantaa minua."

"Etenkin naiset, ymmärrättehän; minun sanojani toisteltiin, ja he iskivät silmää minulle."

"Mutta se loppui niinkuin oli alkanutkin; kauniit laulut eivät ole koskaan pitkiä, huomaan minä."

"Käsittämätöntä! Voiko ajatellakkaan, että tämä kansa viisikymmentä vuotta sitten tunnusti roomalais-katolista oppia!"

"Niin, täällä on vanhoja ihmisiä, jotka puhuvat juhlakulkueista ja kirkkojuhlista."

"Ne ovat menneitä aikoja, joiden kanssa heillä kai ei ole mitään tekemistä, mikäli minä ymmärrän."

"Niin he sanovat, että kaikki on hyvin niinkuin asiat nyt ovat. Vanhat ihmiset ovat lörpötelleet, että luostarit kuluttavat paljon rahaa, että munkkeja täytyy elättää ja muuta semmoista."

"He seuraavat johtajiansa", huomautti Warsewitz. "Suurin syy on
Kustaa Vaasassa."

"Sain äskettäin kirjeen Brasiliasta", sanoi Possevino. "Jesuiittalähetystö, joka on nyt ollut vuoden siellä, on sillä aikaa käännyttänyt viisituhatta henkeä, ja tuskitellen, häveten olen itsekseni ajatellut, mitä me olemme sillä aikaa saaneet toimeen."

"Kyllä sen tietää Katariina rouvakin, ja hänellä on suuri vaikutus puolisoonsa."

"Hän, jolla ei ole mitään perusteellisempia jumaluusopillisia tietoja ja joka ei ole edes papiksi vihitty, luulee voivansa luoda uuden uskonnon."

Possevino oli ollut syvissä mietteissä, pää käsien varassa; nyt hän oikaisihe.

"Ei käy kieltäminen", sanoi hän, "että kaikki työmme täällä näyttää melkeinpä hukkaan menneeltä. Kuningas on itse sanonut minulle, että aatelisto ei tahdo tietää katolisuudesta mitään kirkontilusten tähden."

"Veljemme ovat kirjoittaneet sieltä, että kuningas Stefan on parantumattomasti sairaana, joten hänen aikansa ei ole pitkä. Sekä aatelistossa että kansassa on sentähden yleinen mielipide saatava Sigismundille suosiolliseksi."

"Saako täällä Ruotsissa kaikki jäädä tuuli-ajolle?" huudahti
Luostari-Lassi.

"Tapausten täytyy saada kehittyä luonnollisesti", vastasi Possevino.
"Vadstenan luostaria pitää avustettaman tarmokkaasti… minä toivoin
Pietari Brahen apua, mutta häneenkään ei ole luottamista."

"Niinpä kyllä, sen voin vakuuttaa. Kun hän oli kuninkaan lähettiläänä Roomassa, kävi hän ripillä katolisen rituaalin mukaan, ja kun häntä siitä moitittiin, vastasi hän tekevänsä sen vaikkapa neljällätoista eri tavalla, jos vaan kuningas niin tahtoisi."

"Minusta tuntuu", sanoi Warsewitz, "kuin olisi kuningas viime aikoina ruvennut suorastaan vastustamaan meitä."

"Vai niin, vai on veli tullut siihen käsitykseen", vastasi Possevino. "Hän pelkää, että käännytystoimi käy päinsä, vaikkei hän saisikaan niitä myönnytyksiä, joita on pyhältä isältä pyytänyt, ja jos hän on tuskissaan jostakin, niin hän tuskittelee juuri sitä, että meidän asiamme mahdollisesti menestyy liian hyvin."

"Luulenpa", huomautti Luostari-Lassi, "että hän peläten meidän saavan aikaan koko Pohjois-Ruotsissa jotakin meteleitä on ehdottanut, että Vadstenassa on pidettävä tarkastus."

"Oli miten oli, mutta siitä emme saa vetäytyä pois; senjälkeen on viisainta lähteä täältä."

"Hän on hyvin selvästi antanut minun ymmärtää toivovansa sitä, emmekä me, totta puhuen, voikkaan nykyään vaikuttaa täällä mitään."

"On sattunut asianhaaroja, jotka pakottavat teidät siihen." Näin sanottuaan Possevino ojensi hänelle suuren, veljeskunnan kenraalin sinetillä varustetun kirjeen.

Jesuiitta kalpeni ja otti sen kumartaen. Hänen molemmat esimiehensä loivat silmäyksen toisiinsa nähdessään, miten hänen kätensä vapisivat hänen aukaistessaan kirjettä.

Siinä mainittiin, että hänen sekä paavillisen legaatin piti palata Roomaan tekemään tiliä siitä, että olivat niin epäviisaasti ja huolimattomasti hoitaneet sitä tärkeätä tointa, jonka heidän esimiehensä olivat heille uskoneet.

"Maailman silmissä näyttäytykäämme samanlaisilta kuin ennenkin.
Tarkastuksen jälkeen matkustamme Stegeborgiin."

Kumarrus oli Luostari-Lassin ainoa vastaus; oli helppo huomata, että hän oli hämmästyksissään.

"Jään, kuningattaren muiden hovisaarnaajain kera. Vähäinen lienee toki vaikutuksemme täällä."

"Voipa olla suurikin, jos ylläpidätte sitä uskoa, joka nyt elähyttää nuorta kruununprinssiä."

Myttyyn oli mennyt yritys Ruotsin kirkon saattamiseksi Rooman vallan alaisuuteen. Pettynein toivein läksi paavin lähetti ainaiseksi Ruotsista, suuri joukko katolisia pappeja mukanaan.

PONTUS DE LA GARDIE.

Suuri ja yleinen oli Ruotsissa tyytymättömyys sodankäyntiin Suomessa.
Se nieli valtion varat tuottamatta voittoa tai kunniaa.

Juhanan mielestä Yrjö Boije vitkasteli aivan liiaksi, ja Horneille hän ei koskaan voinut leppyä. Nyt piti löytää päällikkö, jolla olisi kuninkaan luottamus ja joka samalla oli reipas ja pelkäämätön sekä ennen kaikkea uuras.

Sellaisen hän luuli saaneensa Pontus de la Gardiesta, mutta — olihan tämäkin ollut petturi. Voisihan hän antautua vihollisten viekoiteltavaksi… ehkäpä Iivanan… Sentähden oli välttämätöntä jo edeltäpäin sitoa hänet Ruotsiin niin lujilla siteillä kuin mahdollista.

Sofia Gyllenhjelm, kuninkaan äpärätytär, oli isänsä suuressa suosiossa. Hän oli kuningattaren hovineitsyt ja oli päässyt monen arvoisan perheen tuttavuuteen. Niissä hän oli tavannut tämän urhean soturin ja rakastunut niinkuin moni muukin hänen reippaaseen olentoonsa ja täydelliseen, ritarilliseen kohteliaisuuteensa.

Ei ole varmaa, oliko Pontus herra samalla ihastuksella kiintynyt Sofiaan, mutta hän oli liian hyvä valtiomies jättääkseen huomioon ottamatta, mitä etuja tämä saattoi hänelle tuottaa, ja sentähden hän lausui olevansa mitä syvimmästi kiitollinen, kun kuningas hänelle tarjosi Sofian kättä. Morsian oli ylenmäärin onnellinen, ja molemmat äskenkihlatut pyysivät, että häät vietettäisiin mahdollisimman pian. Samalla oli Pontus de la Gardie nimitetty ylipäälliköksi Suomeen, ja hyvin oivaltaen, miten vaihteleva onni on, hän tahtoi kernaasti saada vakavan aseman itselleen Ruotsissa.

Sanasta toimeen. Suurella komeudella vietettiin häät Vadstenan luostarikirkossa luterilaisen käsikirjan mukaan. Saatiinpa paavin lähettikin sinne saapuville paavilaisten suureksi harmiksi, nämä kun pitivät sitä kirkon saastutuksena; ja kun juhlamenojen aikana eräs parvekkeista luhistui maahan, niin he selittivät sen taivaan rangaistukseksi.

Sulhanen sai useita läänityksiä, tiluksia ja kartanoita, ja hän piti erittäinkin huolta siitä, että kaikki oli valmiina matkaa varten Suomeen.

Vähäinen ei ollut suinkaan ällistys, kun hänen nuori puolisonsa selitti tahtovansa seurata häntä. Turhaa oli kaikki puhe siitä, että saattoi syntyä meritappelu ja että oleskelu yksin oudossa kaupungissa ja vieraassa maassa olisi ikävää. Sofia vastasi sietävänsä ennen mitä tahansa kuin voivansa erota puolisostaan. De la Gardie myöntyi lopulta, etenkin kun kuningaskin näytti olevan sitä mieltä. Oli jotenkin selvää, että hän oli kehottanut Sofiaa.

Vaikeata oli kyllä ottaa hänet mukaan, mutta mitä tehdä? Parasta ottaa asiat niin huolettomalta kannalta kuin suinkin. Pontus de la Gardie oli jo aikoja sitten tullut siihen kokemukseen, että taakkaa on kannettava niin kauan kuin on pakko, mutta että se on heitettävä heti, kun se käy laatuun, ja sitten sopii käyttää vapauttaan miten haluaa.

Matkalle suoriuduttiin elokuussa 1580. Suunnattiin suoraan Liivinmaahan. Räävelissä de la Gardie hankki puolisolleen sopivan asunnon ja seurueen ja jätti hänet sitten rukouksista ja vastaväitteistä huolimatta.

Muutaman hyvin varustetun aluksen kera hän purjehti itään päin
Viipuriin, Ruotsin äärimäiseen rajalinnoitukseen.

Sitä vastassa oli Venäjän puolella Käkisalmi eräällä niemekkeellä siinä, missä Vuoksenvirta Saimaasta laskee Laatokkaan. Sekä linnan että kaupungin varustukset olivat pääasiassa puusta, mutta toiselta puolen oli itse paikka erittäin sopiva ja toiselta puolen taas piiritystaito siihen aikaan niin vähäinen, että mitkään yritykset linnoituksen valloittamiseksi eivät olleet tähän asti onnistuneet. Nyt sen hetki oli lyönyt.

De la Gardie pommitutti kaupunkia hehkuvilla kuulilla. Vaikutus oli hirveä, monta taloa syttyi palamaan, ja kaikki sammutusyritykset olivat turhat.

Onnettomilla asukkailla oli valittavanaan kaupungissa riehuva tuli ja sen ympärillä kolmella taholla meri, neljännellä ruotsalaisten miekat. Suuri joukko paloi, vielä useammat saivat surmansa aalloissa, 2,000 miestä kaatui taistelussa, ja kaupunki valloitettiin. Linnan päällikkö antautui saaden itselleen ja miehistölleen luvan lähteä vapaasti.

Tämä tapahtui marraskuun 1 p:nä 1580. Yrjö Boije ja Kaarle Horn olivat saapuneet sinne tuoden lisävoimia. De la Gardie asetti Boijen linnan päälliköksi; Kaarle Hornin hän otti mukaansa.

Nämä molemmat sopivat oivallisesti yhteen. Kaarle Horn, joka oli paljon nuorempi, näki Pontus herrassa mielikuvituksensa luoman ihanteen. Hän oli pelkäämätön vaaran hetkellä, päättävä kaikissa toimissaan, arkailematon, kun hänen tuli lausua mielipiteensä, ankara velvollisuuksiensa täyttämisessä, mutta lepohetkinä hyvä toveri. Ystävien kesken hän oli avomielinen ja suora. Hän saattoi mukautua millaisiin kieltäymyksiin tahansa, kun asiat niin vaativat, mutta hyvää pöytää hän ei suinkaan halveksinut suhteessa eikä toisessa.

Nuori Horn taas miellytti Pontus herraa. Hänestähän voisi saada jotakin, saada jonkun, joka ymmärtäisi häntä ja jolle hän voisi ilmaista ne suunnitelmat, mitä mielessään liikkui.

Talvi näytti käyvän ankaraksi, mutta Pontus herra arveli väen hyvinkin tarvitsevan lepoa.

Yrjö Boije tuumi kyllä, että muualla olisi voinut olla mukavampaa ja että täällä oli muonavarain puute. Mutta mitäpä tämä asia häntä liikutti? Kuinka paljon hän aikoinaan olikaan saanut muistutuksia vitkasteluistaan, ja nyt kävi ranskalainen talvimajoihin paljon ennen kuin talvi oli alkanutkaan. Samapa se hänen puolestaan.

Sillävälin käyskenteli Pontus herra joka päivä yltympäri sotamiesten kesken puhutellen heitä ystävällisesti ja kehotellen heitä, käskien heitä pitämään hyviä päiviä niin kauan kuin se kävi laatuun; huonot ajat tulevat kyllä nekin. Hän kiitti kaikkea, mikä ansaitsi kiitosta, moitti jokaista laiminlyöntiä, mutta teki sen niin, että sellaista harvoin uudistui. Sotamiehet suorastaan jumaloivat häntä.

Päällystössä kadehdittiin suuresti häntä, ulkomaalaista. Häntä pidettiin kyllä suuressa arvossa taitavana päällikkönä, mutta… aina kun hänestä puhuttiin, tuli tuo kiusallinen mutta… Jos hän sitävastoin oli itse mukana, rupatti hän ja kertoili juttujaan tai osoittautui niin toverilliseksi ja osaaottavaksi, että kaikki vallan ihailivat häntä. Jokainen paloi halusta saada hänen lippujensa alla niittää uusia laakereita.

Hän puolestaan luotti vain Kaarle Horniin. Myöhäiseen yöhön he saattoivat istua yhdessä juttelemassa ja toisinaan lukemassa, toisinaan tarkastamassa kompassia. Siitä he eivät puhuneet kenellekään, mikä heillä oli tarkoituksena.

Sillä välin pakkanen yhä kiihtyi; järvet ja joet, vieläpä merikin jäätyivät. Pontus de la Gardie ja Kaarle Horn tekivät pitkiä retkiä. Joka kerta palatessaan he näyttivät aina iloisemmilta ja tyytyväisemmiltä, olipa se sitten raitisten tuulien tai muun vaikutusta.

Saipa arvoitus lopulta ratkaisunsa. Eräänä päivänä ylipäällikkö antoi käskyn, että koko sotajoukon tuli kuormastoineen kaikkineen olla lähtökunnossa; ja eräänä aamuna, kun pakkanen oli tavallista purevampi, komennettiin lähtöön. Matkan määrästä ei tiennyt kukaan, mutta Pontus herra suuntasi Kaarle Hornin ja lähimpien miestensä kanssa lahden jäälle, ja sotajoukko seurasi perässä.

Se oli kummaa kulkua: kompassi oli ainoana oppaana. Pureva pakkanen pakotti kulkemaan nopeasti, lepohetket olivat lyhyet ja harvalukuiset. Ylipäällikkö oli kaikkialla saapuvilla; toisinaan hän kiidätti koko penikulman takaisinpäin vain pitääkseen silmällä, että kaikki olivat mukana. Häntä tervehdittiin eläköönhuudoilla, ja hän laski leikkiä ja laverteli kuin olisi oltu huviretkellä. Saavuttiin maihin, ja siellä vihdoinkin saivat sekä ihmiset että eläimet levähtää, mikä jo oli kylläkin tarpeellista. Mutta taaskin suoriuduttiin matkaan, Suomenlahdelle, suoraan Inkerinmaata kohden. Kaikkiaan oli kuljettu 50 penikulmaa, matkan määränä oli Wesenbergin linnoitus.

Suuri oli siellä hämmästys. Linna, joka oli vanha, lujasti muurattu rakennus ristiritarien ajoilta, oli vahvasti varustettu, ja sinne vetäytyivät venäläiset suojaan. Ruotsalaisten hehkuvat kuulat sytyttivät sen, mutta tuli tukahutettiin ja muurit seisoivat entisellään.

Sitä ennen oli Pontus herra jo käskenyt lähettää Räävelistä suuren tykin itselleen. Sen saavuttua alkoi heti pommitus, ja kun ruotsalaiset maaliskuun 4 p:nä 1581 valmistautuivat rynnäkköön, antautui linna, kun sen miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Seuraava hyökkäys tehtiin Tolsborgin linnoitusta vastaan, mutta siellä antautuivat säikähtyneet venäläiset heti samoilla ehdoilla. Sekä Wesenbergiin että Tolsborgiin määräsi Pontus herra miehistön ja päällikön.

Sisä-Venäjälle tehtiin partioretki ja siellä poltettiin Sorinakin kaupunki. De la Gardie marssi takaisin Suomenlahden poikki Suomeen maaliskuun lopulla yhtä nopeasti kuin oli tullutkin, ja sitten hän matkusti heti Tukholmaan neuvottelemaan kuninkaan kanssa seuraavasta sotaretkestä.

Ankarasti ahdistivat venäläisiä tähän aikaan tataarit ja urhea Stefan Batori, joka arveli, että tilaisuutta oli käytettävä. De la Gardien ehdotuksesta Juhana varusti joltisenkin sotajoukon, jonka keralla urhea herra taas purjehti Liivinmaahan.

Sillä aikaa oli Kaarle Horn hoitanut ylipäällikkyyttä. Pienellä sotajoukollaan hän valloitti linnoituksen toisensa perästä. Lode valloitettiin heinäkuun 22 p:nä 1581; venäläiset jättivät linnan, mutta päällikkö, joka ei tahtonut palata isänmaahansa, siirtyi Ruotsiin vaimoineen ja lapsineen. Wickelissä ei miehistö uskaltanut edes odottaa vihollisen tuloa, vaan sytytti itse linnan tuleen paeten Pernauhun. Onni oli kääntynyt. Voitto seurasi ruotsalaisia, mihin tahansa he kääntyivätkin.

Hapsalissa, maan pääkaupungissa, tekivät venäläiset aluksi urheata vastarintaa, mutta tahrasivat maineensa säälimättömällä julmuudellaan aseettomia asukkaita kohtaan. Niinpä kerrotaan, että eräs venäläinen nainen oli murhannut seitsemän liiviläistä lasta. Kiivaan vastarinnan jälkeen avattiin linnan portit ja se antautui, kun miehistölle myönnettiin vapaa lähtö.

Samaan aikaan saapui de la Gardie vereksine sotavoimineen Ruotsista. Tuskin oli hän noussut maihin Räävelissä, kunhan jo riensi Hornin avuksi. Silloin oli tällä jo linna vallassaan.

Heti senjälkeen kiiruhtivat de la Gardie ja Kaarle Horn Narvaan. Tämä tärkeä kauppakaupunki oli suureksi osaksi kaikkien Venäjän tarpeiden varastopaikkana. Lyhyessä ajassa oli se tullut varsinaisen kaupan pääpaikaksi, ja suuremmaksi varmuudeksi oli se ympäröity kolmen sylen paksuisella muurilla.

Ruotsalaisille oli erittäin tärkeätä saada tämä kaupunki haltuunsa. De la Gardie saapui syyskuun 3:ntena, ja seuraavana päivänä alkoi pommitus, jota kesti taukoamatta 6:nteen päivään asti, jolloin muuri useissa kohdin oli rauennut. Neljäsataa venäläistä pyssymiestä tuli kaupungille avuksi, mutta heidät lyötiin ja karkoitettiin.

Klaus Fleming, joka oli tuonut mukanaan piiritystykistön ja osan sotaväkeä, sulki sataman; ja sen teki tämä ankara herra niin perusteellisesti, ettei siitä olisi kissakaan päässyt lävitse.

Kun kaupungin miehistö oli hyljännyt de la Gardien ehdotuksen, että he saisivat lähteä vapaasti, kutsuttiin sotajoukko koolle ja sotilaille ilmoitettiin, että nyt tehdään heti rynnäkkö ja että kaupunki jätetään neljäksikolmatta tunniksi vapaasti heidän ryöstettäväkseen; kuitenkin oli kirkkoja ja naisia säästettävä. Niiden, jotka halusivat ottaa osaa rynnäkköön, tuli ilmoittautua, sillä päällikkö ei tahtonut mukaansa muita kuin vapaaehtoisia ja urheita miehiä. Ainoastaan ne, jotka ottivat osaa rynnäkköön, saivat olla osallisina ryöstössä. Se, joka muuten anasti jotakin saalista, sai luovuttaa sen muille.

Silloin huusivat kaikki, ylhäiset ja alhaiset, vanhat ja nuoret, sotilaat ja kuormarengit, tahtovansa olla mukana. He saivat itse valita päällikkönsä ja itse kärsiä seuraukset. Venäläiset tekivät kiivasta vastarintaa; monta kaatui, mutta niin suuri oli hyökkääjäin into, että he tunkeutuivat kaupunkiin muurin aukoista.

Syntyi kauhea verilöyly; ruotsalaiset saivat suuren saaliin sekä ruutia ja tykkejä että muita sotatarpeita.

Uskollisesti oli Kaarle Horn seurannut de la Gardieta, usein noudattanut hänen käskyjään ymmärtämättä niitä; nyt sanoi Pontus herra hänelle: "Pyydä mitä tahdot."

"Se palautuu. Asetan sinut päälliköksi Narvaan, siinä saat kyllä ajattelemista."

Niin he erosivat. De la Gardie palasi sotajoukkoineen Rääveliin, tullen sinne juhlakulussa Lucian päivänä ratsuväkensä etunenässä kellojen soidessa ja kansan riemuitessa. Nikolainkirkossa polvistuivat niin monet kuin sinne suinkin mahtui kiittämään Jumalaa, joka oli antanut voiton sotaretkellä. Senjälkeen pidettiin saarna ja veisattiin kiitosvirsi.

Sotilaat ja porvarit syleilivät toisiaan ilokyynelten virtaillessa. Vihdoinkin rohjettiin toivoa parempia aikoja, jolloin maanviljelys ja kauppa taas kukoistaisivat. Pontus de la Gardien nimi oli kaikkien huulilla; hän oli virolaisten pelastaja, venäläisten kauhistus. Viimemainitut panivat hänen nimensä litaniaan kaiken sen pahan oheen, josta he rukoilivat Jumalaa heitä varjelemaan.

Herra Pontus oli lähettänyt erityisen pikalähetin ilmoittamaan rouvalleen Sofialle tulostaan ja pyytänyt häntä tulemaan kirkkoon tapaamaan häntä, mutta häntä ei näkynyt.

Puolisonsa asunnon portilla hän sanoi kiitellen hyvästit upseereillensa. Vähälukuinen palvelijakunta seisoi siinä hänen käskyjään odotellen. Hän meni nopeasti sisään.

Huoneet olivat tyhjät, ei kukaan ollut häntä vastassa. Hän meni eteenpäin. Silloin hän näki erään naisen seisovan selin häneen kultapukimissa ja kimaltelevat jalokivet ja helmet päässä.

Tämä kääntyi nopeasti; se oli Sofia. Hänen poskensa olivat kalpeat hänen silmänsä itkettyneet, mutta ne säkenöivät sittenkin, ja rinta kohoili väkinäisesti.

"Sitä vielä kysytte!" huudahti Sofia kiihkeästi. "Eikö minua, kuninkaan tytärtä, ole kohdeltu kuin halveksituinta naista Räävelissä?" Nyyhkytykset tukahuttivat hänen äänensä.

"Arvoni vaatisi, että puolisoni olisi juhlallisesti vienyt minut kirkkoon kiitosjumalanpalvelukseen. Korkealta isältäni olin saanut tämän puvun tällaisia tilaisuuksia varten. Miten ylpeänä pukeuduinkaan siihen; ja kun huudettiin 'nyt kulkue tulee', silloin sykki sydämeni ilosta ja ylpeydestä! Se ei kuitenkaan kääntynyt tänne, vaan meni suoraan kirkkoon. Päällikön silmät olivat kiintyneet kaikkiin kauniisiin naisiin, jotka ihastuneina katselivat häntä, ja noiden kevytmielisten tähden hän unhotti sen, jolle ennen kaikkea oli velvollinen osoittamaan rakkautta ja kiitollisuutta."

Keskeyttämättä hän olisi saanut jatkaa paljon kauemminkin, niin hämmästynyt oli Pontus herra. Mutta eräs sana sattui erityisesti hänen korvaansa, ja hän huudahti: "Kiitollisuuttako?"

"Saathan sinä kiittää juuri minua asemastasi ja nauttimastasi korkeasta arvosta!"

"Ei, tämä menee liian pitkälle!" tiuskaisi Pontus herra melkein vihoissaan. "Kokonainen kaupunki riemuitsee minun tänne-tulostani, ja kotonani kohdellaan minua kuin pahantekijää. Mitä teidän sukuperäänne tulee, niin siitä kannattaa puhua hyvin vähän. Jääkää tänne tai menkää Ruotsiin, miten teitä vain huvittaa, mutta minua ette näe enää."

Hän aikoi lähteä huoneesta, mutta Sofia juoksi hänen eteensä, heittäytyi maahan ja syleili hänen jalkojaan.

Se oli vain mustasukkaisuutta! sanoi Sofia. Kaikki naiset kilpailivat hänen miehensä suosiosta… Hän oli epäluuloinen, koska luuli, ettei Pontus herra rakastanut häntä… Jos tämä nyt menisi, niin hän surmaisi itsensä.

Ei ole niin varmaa, olisiko herra Pontus joka suhteessa ollut yhtä taipuvainen, mutta riitaantuminen Sofian kanssa synnyttäisi ehkä selkkauksia ja herättäisi kuninkaassa epäluuloja. Se voisi katkaista hänen loistavan uransa, ja kunnianhimoansa tyydyttääkseen Pontus de la Gardie alistui kaikkeen; sentähden hän syleili Sofiaansa, tyynnytti hänen mieltänsä ja koetti saada hänet palaamaan Ruotsiin.

Siinä suhteessa oli Sofia kuitenkin taipumaton. Hänen täytyi saada olla miehensä läheisyydessä, ero tästä olisi hänen kuolemansa.

Sen sijaan hän lupasi, ettei vastedes enää tule tapahtumaan mitään tällaista ja että hän tahtoi tästälähin kärsiä ja salata tuskansa, olivatpa ne miten katkeria hyvänsä.

Pontus herra ajatteli itsekseen, että avioliitto oli sentään hyvin kiusallinen ies; onneksi hänen ei tarvinnut jäädä Rääveliin, ja hän päätti vakaasti, ettei sinne vallan pian palaja.

Ruotsissa herättivät de la Gardien voitot melkein yhtä suurta iloa kuin Räävelissäkin, etenkin kuninkaassa. Hän lähetti hänelle sekä rahoja että kunniamerkkejä jaettavaksi palkintoina sotaväelle. Mutta turhamainen kun oli, liitti hän arvonimeensä heti valloitetut maakunnat eikä tahtonut suostua rauhaan, ellei saisi pitää näitä maita hallussaan.

Pontus herra kirjoitti hänelle, että hänen rauhan tähden pitäisi luopua niin vähäpätöisistä valloituksista; mutta se oli turhaa.

Venäjällä synnytti ruotsalaisten menestys yleistä pelkoa, Puolassa kateutta. Stefan Batori sanoi, että ruotsalaiset eivät olisi valloittaneet mitään, ellei hän olisi antanut Venäjän pääarmeijalle tekemistä toisaalla. "Minä lasken verkot", sanoi hän, "mutta Juhana korjaa saaliin."

Tsaari Iivana halusi nyt rauhaa, mutta ei semmoisilla ehdoilla, jommoisia Juhana asetti. Hän turvautui silloin juoneen, kirjoitti paaville kääntyneensä katoliseen uskoon ja pyysi hänen välitystään. Se onnistui. Possevino pantiin lähettilääksi; Juhana kutsuttiin ottamaan osaa rauhankeskusteluihin. Mutta ylvästellen saamistaan voitoista hän esitti niin suuria vaatimuksia, että Stefan ja Iivana tekivät keskenään sopimuksen, jonka mukaan kumpainenkin saisi pitää omanaan mitä voisi ruotsalaisilta Virossa anastaa.

Juhana suuttui sekä lankoonsa että Possevinoon, ja kun hänellä ei ollut tilaisuutta lähettää lisävoimia Ruotsista, käski hän käymään alituista hävityssotaa Venäjää vastaan.

De la Gardiella oli useimmiten menestys, mutta hänen mielensä katkeroitui, kun ei otettu ollenkaan huomioon hänen kehotuksiaan, että tehtäisiin rauha eikä luotettaisi epävarmaan sotaonneen. Tämä meni niin pitkälle, että hänen saksalaisia ja skottilaisia palkkasotureita tyydyttääkseen täytyi omalla vastuullaan lainata rahoja sekä pantata vitjoja ja koristeita.

Horjuvaisena kuten ainakin antoi Juhana toisella kertaa käskyjä, jotka hän toisella kertaa peruutti, mutta silloinpa ei Pontus herra häikäillytkään sanoa hänelle purevia totuuksia. Kerran hän huomautti: "Liivinmaan aatelisto ei ole kuninkaalle oikein suosiollinen"; toisella kertaa taas: "Teidän kuninkaalliselle majesteetillenne on suureksi häpeäksi ja häväistykseksi, että ensin käsketään ottaa jotakin ja sitten kohta hämäräin kulkupuheiden nojalla antaa se takaisin; sentähden minä suuresti kummastelen, kuka teidän majesteetillenne antaa sellaisia neuvoja", j.n.e.

De la Gardie piti sotaa nyt jo liian epäkunniallisena, jonkatähden se hänestä myöskin oli kadottanut kaiken viehätysvoimansa. Tulipa sitten vielä lisäksi, että hän tunsi olevansa onneton avioliitossaan. Hänen puolisonsa sietämätön mustasukkaisuus kiusoitti häntä. Vastoin hänen tahtoansa pakottivat olosuhteet hänet viipymään pitkän ajan Räävelissä, ja se vakoilu, jota Sofia harjoitti, vei useinkin tuloksiin, jotka antoivat aihetta hyvin kiusallisiin perhekohtauksiin.

Vihdoin hän sanoi puolisolleen ankaran vakavasti jättävänsä sekä hänet että kuningas Juhanan, ellei saanut nauttia vapauttaan; täällä ei nyt enää ollut mitään häntä pidättämässä. Sofia rouva lupasi alistua kaikkeen. Viettikö hänen herransa sen jälkeen ehkä vieläkin vapaampaa elämää, jota hän suri, vai oliko hänen terveytensä ehkä jo ennemmin murtunut, se jääköön ratkaisematta, mutta Sofia kuoli alussa vuotta 1583, synnytettyään pojan, sittemmin kuuluisan Jaakko de la Gardien.

Suriko Pontus herra häntä, on epätietoista; paljon luultavampaa on, että hän oli iloinen päästessään vapaaksi hänestä. Poika jätettiin naisten hoivaan; nyt Pontus herra taas sai nauttia vapaudestaan.

Sekä sotaa että rauhanhieromista jatkettiin. Hyökkäys Pähkinälinnaa vastaan, jossa de la Gardie ei ollut osallisena, ei onnistunut; lisäksi tuli Puolan uhkaava käytös, joka kaikki sai kuningas Juhanan rauhallisempaan ajatustapaan. Tataarit uhkailivat Venäjää, ja siellä pyrittiin sentähden sopuun Ruotsin kanssa.

Vihdoinkin määrättiin rauha tehtäväksi Pliusassa, puolitoista penikulmaa Narvasta, toukokuun 9 p:nä 1583. Mutta ei sovittu siitä, kuka ottaisi ensi askeleen rauhankeskustelujen alkamiseksi, ja sitten keksittiin semmoinen temppu, että asetettiin venäläisten ja ruotsalaisten teltat lähekkäin, ovet vastakkain ja niiden väliin pöytä, jonka ääressä lähettiläät istuivat kukin teltassaan.

Toinen kokous pidettiin elokuun 10 p:nä 1583. Silloin pitennettiin välirauha kolmeksi vuodeksi. Kolmas kokous oli marraskuun 5 p:nä 1583; siinä tarjosivat venäläiset Ruotsille Vironmaan ja Narvan sekä kauppaoikeuden koko Venäjällä. Nämä olivat Ruotsin lähettilästen mielestä hyvät ehdot, mutta Juhana vaati paljon enemmän. Sovittiin kahden viikon miettimisajasta, ja Ruotsin lähettiläät palasivat veneessä Velika-jokea myöten Narvaan. Vanhassa aluksessa oli kaksi tykkiä, jotka laukaistiin matkustajain kunniaksi; tällöin särkyi yksi pohjalauta ja siihen syntyi joltinenkin reikä. Sen päällä oli joukko matkatavaroita, joten sitä ei huomattu heti. Kun vesi syöksyi sisään, heittäytyivät soutajat veneen laidalle ja vene kaatui. Useat uivat maihin, toisia pelastettiin, mutta kahdeksantoista hukkui, niiden joukossa Pontus de la Gardie.

Hänet haudattiin Räävelin Nikolainkirkkoon ja hänelle pystytettiin marmoripatsas.

PERHEKUVAUS.

Juhanasta ei ollut ensinkään vastenmielistä, että katoliset lähtivät pois; nyt oli hänellä tilaisuus vapaasti hommailla liturgioinensa.

Kuningatar johdettiin mikäli mahdollista harhaan. Kuninkaan tarkoitus ei kyllä ollut erota kokonaan paavista, mutta hän tahtoi vain pakottaa hänet erinäisiin myönnytyksiin, ja kun niihin oli suostuttu, kutsuttaisiin katoliset papit takaisin.

Katariina oli liian heikko ajattelemaan kaukaisempia asioita. Ne katoliset jäivät jäljelle, jotka kuuluivat hänen lähimpään ympäristöönsä, ja sentähden hän luuli, että kaikki muukin oli hyvällä kannalla.

Riitaisuuksia kuninkaan ja herttuan välillä jatkui edelleen; toinen ei tehnyt toiselle pienimpiäkään myönnytyksiä.

Turhaan Juhana vetosi kuninkaallisiin oikeuksiinsa. Kaarle ei suostunut siihen, että niitä pienimmässäkään määrässä sovellettiin herttuakuntaan; se kuului yksinomaan hänelle, ja alamaistensa isänä hän hoiti sitä.

Mariestadin ja Mariefredin kaupungit perustettiin, ja molemmat saivat nimensä hänen jumaloidusta Mariastaan.

On merkillistä, miten hänen raudankova tahtonsa taipui pehmeäksi kuin vaha hänen puolisonsa pienissä kätösissä. Hän koetti arvata ja jo ennakolta täyttää puolisonsa toiveet, eikä kukaan muu kuin Maria olisi voinut saada häntä suopeammalle kannalle veljeänsä kohtaan, jota hän vuosi vuodelta piti yhä pienemmässä arvossa.

Vuonna 1580 Maria synnytti tyttären, jonka Kaarle äitinsä mukaan nimitti Margareetaksi. Lapsi oli heikko ja kivulloinen sekä eli vain muutamia vuosia.

Marialleen hän aukaisi sydämensä, Marialleen hän ilmaisi ajatuksensa, hänen kanssaan hän neuvotteli, mitä piti tehtämän maan tilan parantamiseksi ja kansan valistamiseksi. Ja Maria koetti katsoa asioita hänen silmillään ja omaksua hänen ajatustapansa.

Ollen itse kasvatettu evankeliseen uskoon hän hyväksyi sen, että Kaarle otti vastaan ne protestanttiset papit, jotka etsivät suojaa herttuakunnasta; hän ei kuitenkaan tahtonut, että herransa kovin sanoin vastaisi veljensä ankariin määräyksiin, että heidät oli heti lähetettävä takaisin. Mutta joskaan hän ei voinut estää häntä kiivaasti vastaamasta, tulivat vastaukset kuitenkin hänen tähtensä lievemmiksi kuin mitä Kaarle itse oli tahtonut.

Jo alusta pitäen oli Maria ruvennut kirjeenvaihtoon kälynsä kanssa, ja muutamien vuosien kuluessa olivat molemmat todellisia rauhanvälittäjiä miestensä kesken.

Sillä aikaa leskikuningatar oleskeli Strömsholmassa. Sukulaisia ja ystäviä oli enimmäkseen siinä pienessä hovissa, minkä hän oli koonnut ympärilleen.

Leskikuningatar oli liian viisas sekaantuakseen politiikkaan. Täydellä vakaumuksella hän riippui puolisonsa uskossa, ollen tässä suhteessa herttuan puolella. Tämän väkinäistä menettelyä ei hän kyllä voinut ensinkään hyväksyä, mutta hän toivoi nyt, että Marian vaikutus lieventäisi hänen kiivaan luonteensa purkauksia.

Elisabet oleskeli enimmäkseen hänen luonansa. Tukholman linnassa oli elämä liian tahditonta häntä viehättääkseen. Hänellä oli kyllä oma hovinsa, mutta sekä kuningas että kuningatar tahtoivat toimittaa sinne suosikkejaan, ja nämä eivät suinkaan olleet henkilöitä, jotka häntä miellyttivät.

Kaksitoistavuotias Annakaan ei miellyttänyt häntä, tai sanokaamme suoraan, että tytön vaihteleva luonne kauhistutti Elisabetia.

Ei ainoastaan hänen ulkomuotonsa muistuttanut Ceciliaa, vaan myöskin nuo yhtäkkiset vaihdokset ilosta suruun, mitä vilkkaimmasta hilpeydestä vakavuuteen ja jäykkyyteen. Onneksi eleli nuori neiti vallan toisissa olosuhteissa, ja hänen ehdoton luottamuksensa veljeen saattoi olla hänelle hyvänä suojana kaikkia kiusauksia vastaan.

Strömsholmassa, hänelle nykyään niin rakkaan Katariinan luona, hän sai olla vapaana tällaisista vastenmielisyyksistä.

Katariinan kanssa hän saattoi keskustella tuosta tärkeästä kysymyksestä, mennäkkö naimisiin vai eikö.

Sydämessään hän tunsi taipumusta herttua Kristofferiin, mutta Sofian onneton avioliitto väikkyi aina aaveen tavoin hänen mielessään.

Katariinan neuvosta oli hän kuitenkin tehnyt päätöksensä. Mecklenburgiin oli lähetetty kirje, ja kesällä oli vietettävä häät Tukholman linnassa, mutta herttuaa kehotettiin tulemaan leskikuningattaren luo Strömsholmaan morsiantansa tapaamaan. Sieltä heidän oli määrä matkustaa yhdessä pääkaupunkiin.

Sitä ennen täytyi hänen kuitenkin vielä saada kerran nähdä rakas sisarensa, joka nykyään, kun miehensä oli karkoitettu valtakunnasta, alati oleskeli Ekolmsundissa jumaloidun poikansa kanssa.

Sofia oli virkeämpi kuin pitkään aikaan, ja ilo siitä, että hän sai nähdä rakkaan sisarensa, oli ainakin hetkiseksi tehnyt hänet melkein terveeksi.

Miten paljon heillä olikaan toisilleen kertomista! Pöyhkeästä, ylpeästä Sofiasta oli tullut nöyrä nainen, joka ei elämältä mitään vaatinut.

"Vain yksi rukous minulla on", sanoi hän, "että rakkaan poikani kävisi hyvin elämässään; hänen tähtensä tahdon mielelläni kärsiä vaikka mitä."

Kun Elisabet sitten rohkeni väittää, että hän hemmotteli poikansa piloille, vastasi sokaistu äiti:

Nuori Kustaa oli tavattoman kaunis lapsi. Vaaleat kiharat ympäröivät hänen päätään, ja hänen sinisilmissään oli toisinaan lempeä ilme, mutta olipa toisinaan rajuuttakin sekä katseessa että kasvojen eleissä, ja silloin hän muistutti suuresti isäänsä. Silloin hän kohteli pahoin sekä palvelijoita että eläimiä, ja kun äiti ei suvainnut häntä kuritettavan, pakenivat kaikki häntä.

Turhaan Elisabet tästä huomautti. Sofia ei tahtonut kuullakkaan mitään semmoista.

Eräänä päivänä kuulivat sisarukset huutoa ja melua linnanpihalta, ja kun he kiiruhtivat ikkunaan, näkivät he, että tallimestari esteli tuota yksitoistavuotiasta poikaa nousemasta hurjan hevosen selkään.

Vimmoissaan siitä, ettei saanut mitä tahtoi, tempasi pikku riiviö miekan tupestaan ja iski kerran toisensa perästä palvelijaa kohden, joka väisteli nopeasti.

Poika hyppäsi heti selkään, mutta kun pikku herra ei voinutkaan hillitä hevosta, heitti se hänet melkein heti maahan, jossa hän makasi tajutonna, liikahtamatta.

Ei kukaan ollut uskaltanut mennä poikaa lähelle. Kaikki seisoivat hämillään ja säikähdyksissään.

Herttuatar kumartui alas ja kuunteli, sitten hän otti hänet syliinsä ja kantoi linnaan.

Ei kukaan muu kuin äiti saanut pitää huolta hänestä, ja kun tämä tahtoi estää häntä liian aikaisin nousemasta jalkeille, löi hän äitiään, ja tämä sieti sen kärsivällisesti.

Hänellä ei ollut enää aikaa seurustella Elisabetin kanssa, ja suru sydämessä matkusti tämä pois.

Herttua Kristoffer oli jo ehtinyt saapumaan Strömsholmaan ja oli itse häntä vastaanottamassa.

"Niin, vie minut täältä", sanoi Elisabet, "minä olen kärsinyt liian paljon tahtoakseni kauemmaksi aikaa jäädä tänne."

Katariina seurasi äskenkihlattuja, ja Tukholmassa vietettiin häät kaikessa yksinkertaisuudessa, ehkäpä osittain kuningattaren sairauden tähden, mutta enimmän ehkä sentähden, että prinsessa Elisabet halusi niin.

Senjälkeen kävivät vastanaineet tervehdyksellä herttuan luona, josta ei ollut saavuttu häihin.

Komeasti otti Kaarle heidät vastaan. Hän oli tähän aikaan itse niin onnellinen, että mielellään tahtoi valmistaa iloa muillekin.

Ja hänen hyvä enkelinsä, niinkuin hän Mariaansa nimitti, eli niin yksinomaan häntä varten, että saattoi aivan kirjaimellisesti sanoa hänen lukevan miehensä silmistä tämän ajatukset ja arvaavan hänen toiveensa.

Molemmat herttuat sopivat hyvin keskenään. Kummankin luonteessa oli rehellistä vakavuutta, ja molemmille hymyili tulevaisuus loistavan värisenä.

Eron hetkellä sanoi herttua Kristoffer: "En voi teille toivoa suurempaa onnea kuin teillä jo on, olkoon se vain pysyväinen."

"Ole lujana uskossasi, kunnioita ja rakasta herraasi, niin elämäsi on vankalla pohjalla", virkkoi Kaarle jäähyväishetkellä sisarelleen.

Nuorten saapuessa Tukholmaan tahtoi Juhana tietää, mitä uutta
Kaarleen kuului.

Mutta he tiesivät kertoa vain niin suuresta perheonnesta, että hän pian väsyi siihen ja antoi heidän heti senjälkeen matkustaa.

Viisi komeata laivaa oli varattu viemään nuorta paria Wismariin, ja tykkien jyskyessä sekä kaikin puolin juhlallisesti tapahtui Tukholmasta lähtö.

"Kaikki ovat onnellisia, kaikki saavat mitä heidän sydämensä halajaa, minä vain olen yksin ja hyljättynä, ilman ystäviä, voimatta luottaa kehenkään!"

Näin valitteli kuningas ja syystä kylläkin. Mitään ystäviä ei hänellä ollut, ja hänen uskottujansa, Juhana Henrikinpoikaa y.m., saattoi pikemmin pitää hänen kätyreinään ja palvelusjuhtinaan.

Kun katolinen kirkko velvoitti häntä paastoomaan keskiviikkoisin, sentähden että hän sennimisenä päivänä oli murhauttanut veljensä, niin hän oli vuosi vuodelta noudattanut sitä, mutta vapaaksi hän ei ollut päässyt siitä tuskasta, joka aina tuontuostakin yhtäkkiä ahdisti häntä hänen ajatellessaan Eerikkiä. Mistä johtui, että hän suureksi kauhistuksekseen näki hänet ilmielävänä edessään aivan aiheettomasti? Siitä olisi toki rukouksien ja paastoomisien pitänyt vapauttaa hänet; mutta sitä ne eivät ensinkään tehneet. Ei, hän ei luottanut ensinkään katolisuuteen. Eikö hän ollut pitänyt varmana sitä, että saisi paavin välityksellä haltuunsa neapelilaiset herttuakunnat, joihin hänen puolisollaan oli pätevät oikeudet? Sitä oli tapahtunut yhtä vähän kuin sitäkin, että paavi lupauksensa mukaan olisi vaikuttanut Ruotsin hyväksi rauhanteossa Puolan ja Venäjän välillä.

Kun sitten rauhasta lopultakin sovittiin Possevinon myötävaikutuksella, vahvistettiin sen sijaan Puolan vaatimukset Ruotsin alueisiin Liivinmaassa.

Ja hänen, kuninkaan, piti muka tulla katoliseksi. Ei, hän oli nyt oppinut tuntemaan heidät, hän tiesi minkä arvoisia he olivat. Sanokoon Katariina mitä tahansa, omatunto kielsi häntä noudattamasta hänen toivomuksiaan.

Mutta kun hän tuli puolisonsa luo ja näki hänen tuskaisen katseensa, tunsi hän sydämessään kipeän piston ja väänteli käsiään katkerassa epätoivossa.

Tapahtuu toisinaan, kun elonlamppu on sammumaisillaan, että tajunta tarkistuu; ja eräänä sellaisena hetkenä Warsewitz tunnusti, kun Katariina kiihkeästi sitä uteli, että katolinen oppi ei ollut tähän asti saavuttanut minkäänlaista menestystä Ruotsissa, mutta että kaikkien uskovaisten toiveet olivat kiintyneet kruununperilliseen.

Silloin Katariina muisteli, miten hän oli iloinnut kuninkaan yksityisestä kääntymisestä. Nyt hänen sydäntänsä ahdisti. Nainen sietää vähimmin sitä, että hänen miehensä on heikko ja epäröivä, ja Katariinan synnynnäinen ylpeys ja hänen oikeudentuntonsa, joka halveksi kaikenmoista häilymistä puolelle ja toiselle, oli syvästi loukkaantunut kuninkaan käytöksestä.

Ruotsalaisten sukulaistensa keskuudessa ei Katariinalla ollut varsinaisesti yhtään ystävää. Kaikki osoittivat kyllä hänelle sitä kunnioitusta, jota hänen asemansa ja persoonallinen arvonsa vaati, mutta luottamusta, ystävyyttä… Saattoiko hän odottaa ja vaatia muilta, mitä hän itse ei heille antanut?

Etenkin naisten kesken muodostaa uskonnon-eroavaisuus muurin tai aukaisee kuilun. Leskikuningatar oli hyvin hänen mieleisensä, mutta Kustaa Vaasan puoliso ei tuntenut mitään myötätuntoisuutta sitä naista kohtaan, joka koetti saada pojan kavaltamaan isänsä uskon.

Hän oli nainut ruhtinatar Elisabetin Lüneburgista, turhamaisen höperön, joka koreilla puvuillaan, joiden vertaisia, ei Ruotsissa koskaan oltu nähty, pani kaikkien naissukulaistensa päät pyörälle, mutta joka ei voinut lausua ainoatakaan järjellistä sanaa.

Katariina oli siis jäänyt yksinomaan lastensa ja rippi-isänsä seuraan. Viimemainittu koetti hänessä ylläpitää rohkeutta, ja toivoen voivansa sovittaa muiden syntejä antautui hän mitä kiihkeimpiin katumusharjoituksiin, joita ainoastaan yhä yltyvä sairaus voi keskeyttää.

Katariina koetti viimeisiin asti salata sitä sekä itseltään että muilta; ja uskonkiihko elähyttikin häntä viimeisiin asti. Hänen vuoteensa yläpuolelle ripustettiin ristiinnaulitun kuva, jonka edessä hän yhtämittaa oli palavissa rukouksissa.

Viimeisiin asti hän kehotti puolisoansa julkisesti ja kunniallisesti kääntymään katoliseen uskoon ja voimakkaasti saattamaan sen valtakunnan uskonnoksi.

Juhana itki ja vaikeroi sanoen tahtovansa tehdä kaiken voitavansa noudattaakseen hänen toivomuksiaan ja pyysi häntä vain olemaan kärsivällinen.

Katariina määräsi testamentissaan 10,000 taaleria koulun perustamiseksi Braunsbergiin, jossa jesuiitat kasvattaisivat ruotsalaisia nuorukaisia katoliseen oppiin.

Hän vannotti lapsiansa pysymään äitinsä uskossa, ja Sigismund vakuutti hänelle, ettei koskaan ole sille uskoton.

Kun hänen tuskansa kävivät ylen koviksi, heitti hän vielä kerran heille hellät jäähyväiset ja käski sitten kaikkien poistua paitsi rippi-isänsä, jonka piti jäädä sinne viime hetkeen asti.

Sigismund talutti itkevän isänsä pois huoneesta. Katoliset papit ja palvelijat, jotka olivat saaneet olla saapuvilla, seurasivat jäljessä, eikä kukaan huomannut, että neljätoistavuotias Anna, joka oli vaipunut äitinsä vuoteen viereen, jäi huoneeseen.

Siihen aikaan oli lääkintätaito hyvin vähäinen. Kuningatar-raukan oli täytynyt kärsiä paljon, sillä hän kysyi tuskissaan rippi-isältään, eivätkö ne kauheat vaivat, joita hän sairautensa aikana oli kärsinyt, tuottaneet mitään lyhennystä niille tuskille, jotka kiirastulessa odottivat häntä.

Rippi-isä pudisti epäillen päätänsä. "Se antaisi minulle voimaa paremmin kestämään niitä", vaikeroi kuningatar.

"Jospa uskaltaisin", änkytti pappi. "Sanokaa, puhukaa! Oi kuinka hirveästi minä kärsin!"

Pappi pyyhki hikeä otsaltaan ja sanoi kuiskaten, melkeinpä peläten omia sanojaan: "Minun ja kaikkien uskollisten vakaumus on, ettei mitään kiirastulta olekkaan. Se on vain tekaistu juttu, jotta sen avulla saataisiin yksinkertainen kansa pysymään aisoissa."

Kuningatar oli noussut vuoteessaan. Hän tuijotti pappiin, ikäänkuin ei olisi uskonut korviaan; sitten hän huudahti voimakkaasti ja käskevästi: "Menkää!"

Samassa pappi huomasi prinsessa Annan, joka oli noussut polvistuneesta asennostaan, ja syöksyi suin-päin ulos.

Kuningatar vaipui vuoteelleen. Silmänräpäyksen ajan luuli Anna, että hän oli kuollut, mutta silmät aukenivat taas ja ne kohtasivat tyttären kyyneleisen katseen.

Sairas tahtoi puhua, mutta kyky oli poissa. Silloin tytär nojautui häneen, ja herpaantuneet kädet nousivat siunaten. Tuskat näyttivät tauonneen, ja hymy jähmettyi hänen huulilleen.

Ylen kiihkeä oli Juhana surussaan niinkuin kaikessa muussakin. Hänen silmissään oli vainaja nyt enkeli; tuskat olivat tehneet kuningattaresta marttyyrin, eikä kukaan tiedä, mihin Juhanan olisi voinut taivuttaa, jos paavi tällä hetkellä olisi tahtonut julistaa kuningatar-vainajan pyhimykseksi. Katoliset kiihkoilemiset leimahtivat hänessä uudelleen. Hän kutsui luokseen uuden arkkipiispan Andreas Björnramin ja kehotti tätä ruumissaarnassaan kiittämään Katariinan alttiutta isiensä uskolle.

Ja Ruotsin kirkon päämies suvaitsi tosiaankin lausua sellaiset sanat kuin "että kuningatar aina oli pysynyt katolisessa uskossa, jota ilman ei kukaan tule autuaaksi".

Kuningas lahjoitti hänelle kahdet kultavitjat hänen myöntyväisyytensä tähden ja lupasi aina olla hänelle suopea ja armollinen herra.

Suurella komeudella toimitettiin hautaus Upsalan tuomiokirkossa. Katariinan hautaholvi koristettiin mitä upeimmin. Toiselle puolen kohotettiin kuningattarelle kaunis muistopatsas ja toiselle puolelle määrättiin paikka kuningas Juhanan muistoksi pystytettävälle samanlaiselle patsaalle.

Suru väistyi kuitenkin pian muiden aatosten tieltä. Juhana tunsi olevansa vapaampi toimissaan kuin ennen, ja joskin hän juhlallisesti aina vakuutti lohdutonta suruansa ja syvää kaipaustansa, kehittyi kuitenkin hänen häilyvässä mielessään pian ajatuksia ja suunnitelmia, jotka hänen toistaiseksi täytyi pitää omana salaisuutenaan.

Mutta lempilapsensa, liturgiansa puolesta hän tahtoi nyt työskennellä; ja nyt, kun ei ollut mitään esteitä, sen täytyi tulla tunnustetuksi.

Kaikkien katolisten täytyi poistua valtakunnasta. Warsewitz matkusti kohta kuningattaren kuoleman jälkeen, mutta Tukholman kirkkoherra Laurentius Forsius oli katolinen.

On totta, että hän oli saanut kuninkaalta tämän hyvän papinviran sillä ehdolla, että tulisi katoliseksi, mutta nyt kuului asiain kulkuun, että kuningas karkoitti hänet virastaan, kun katolisia ei enää suvaittu.

Pääalttarin edessä riisuttiin häneltä senjälkeen julkisesti papinpuku ja hänet ajettiin häpeällisesti pois.

Uudelleen alkoivat kuninkaan aivoissa kummitella ajatukset yhtymisestä kreikkalaiseen kirkkoon, mutta hän hylkäsi ne jotenkin pian palatakseen omaan uskontojärjestelmäänsä, joka sentäänkin, hänen mielestään, oli paras kaikista.

Sillä välin oli vastustajain luku tuntuvasti lisääntynyt. Eräs pappi Skaran hiippakunnassa oli kiihottanut mieliä kuningasta vastaan, ja kuiskailtiinpa, että joukko aatelismiehiä, joka nimitti itseään "kolmeksikymmeneksi", oli aikeessa panna toimeen suuren mellakan.

Ryhdyttiin voimakkaisiin toimenpiteisiin. Pappi joutui kiduttavaan kuulusteluun ja tuomittiin useine puoluelaisineen kuolemaan, mutta varsinaiset alkuunpanijat jäivät vapaiksi.

Sitten määrättiin, että niiltä papeilta, jotka eivät noudattaneet liturgiaa, oli pidätettävä palkat.

Juhanalle oli käynyt elinkysymykseksi saada liturgiansa käytäntöön, ja pieninkin vastarinta kiihotti häntä melkeinpä hourupäiseen vihaan.

Vuonna 1582 säädettiin liturgia vielä ankarammin noudatettavaksi ja hyväksyttäväksi. Ne papit, jotka eivät tahtoneet taipua siihen, pantiin viralta, vangittiin ja ajettiin maanpakoon.

Menipä Juhana kuningas niinkin pitkälle, että omin käsin tarttui erääseen vangittuun pappismieheen ja tallasi hänet jalkoihinsa huudahtaen:

Tämä mies, mestari Eerik Skepperus, rehtori Tukholmassa, oli luvannut hyväksyä liturgian. Mutta tarkemmin mietittyään hän sanoi, ettei voinutkaan omantuntonsa tähden tehdä sitä. Väkivaltaisen kohtelun johdosta hän sai sisäisen vamman, ja vastenmielisyys vain kiihtyi.

Koko valtakunta oli täynnä vainoa, sekasortoa ja levottomuutta; syytöksiä tuli maan joka osasta. Papit olivat heittäneet "punakirjan" maahan ja tallanneet sitä, sanoen sitä perkeleen keksinnöksi, mutta kun rikollinen sitten piti vangittaman ja saatettaman syytteeseen majesteettirikoksesta, oli hän paennut herttuakuntaan.

Kaiken tämän ohessa kasvoi eripuraisuus Juhanan ja Kaarlen välillä. Jälkimäinen oli ottanut Angermanuksen ja Pietari Joonaanpojan suojaansa, "sentähden", sanoi hän, "että me tunnustamme sitä uskontoa, josta he pitävät kiinni".

Sinne he eivät uskaltaneet lähteä, vaan pakenivat ensin Vikeniin ja sitten Mecklenburgiin, jossa herttuatar Elisabet ilomielin otti heidät vastaan.

Hänelle, sanottiin, että kuninkaan lähetit olivat saapuneet
Nyköpingiin vangitsemaan häntä.

Silloin hän jätti pienokaisensa erään uskollisen ystävän haltuun ja lähti valepuvussa Tukholmaan.

Silloin Magdaleena kertoi tulevansa pakolaisena pyytämään häneltä suojaa itselleen ja pienille, sairaille lapsilleen.

"On, armollinen neiti. Kuningas on määrännyt liturgiansa noudatettavaksi; ja se, jonka omatunto kieltää sitä hyväksymästä ja saarnaamasta, joutuu pyövelin käsiin tai ainakin ankarimpaan vankeuteen."

"Hän pitää kunniassa minun uskoani ja sentähden kai myöskin teidän.
Olkaa nyt täällä kuin kotonanne, sillä tänään ette voi täältä lähteä."

Anna riensi isänsä luo, mutta tämä oli taipumaton. Vaimo saa kärsiä miehensä puolesta, sanoi hän, sehän on aivan oikein, ja hänet on heti vangittava.

"Tai silloin kun hän lähtee sieltä", vastasi Juhana. "Muutamia tunteja ennemmin tai myöhemmin, se ei merkitse mitään."

Sigismund mietti asiaa. "Minä en voi enempää kuin sinäkään", sanoi hän, "mutta anna neitiesi illalla polvistua hänen eteensä."

Kohta senjälkeen sanoi kaunis Gunilla Bielke Ebba Hornille: "Lyödäänpä vetoa, että minä hankin kuninkaan suostumuksen polvistumatta."

Kun kuningas illalla tapansa mukaan tuli prinsessan luo, kohtasi hän ensimäisessä huoneessa neiti Gunillan, joka tuli ruusu kädessä häntä vastaan. "Antakaa anteeksi Magdaleena raukalle", pyyteli hän hymyillen suloisinta hymyään.

Kuningas katsahti ympärilleen. He olivat kahden. "Mitä saan minä puolestani?" kysyi hän.

Kuningas sovitti sen hänen kaularöyhelöönsä ja suuteli häntä; sitten hän meni reippaasti sisään ja sanoi Annalle:

"Anna minulle paperia ja kynä, niin kirjoitan Angermanuksen vaimolle vapautuskirjan."

JUONIA.

Kaiken tämän tapahtuessa kiehui ja kuohui monen mieli. Hyödytön sota Liivinmaassa köyhdytti maata. Veljeskiistat sekä kumpaisenkin virheet ja heikkoudet olivat aatelisten kirjeen- ja sananvaihdon esineinä, kun he nykyään melkein yhtenä ainoana suurena sukuna usein kokoontuivat milloin mihinkin komeaan herraskartanoon. Luokaamme silmäys erääseen tällaiseen suureen sukukokoukseen Rydboholmassa ja koettakaamme hämäräin aikakirjain avulla luoda silmiemme eteen kuvaus menneistä ajoista, esittää tunteita ja ajatuksia, joita silloin oli liikkeessä väkivaltaisia taistelujaan taistellen ja jättäen maininkeja, jotka rangaistuksen vitsauksen tavoin tulivat heidän omaksi turmiokseen.

Rydboholmassa oli Pietari kreivin kirjoitus- ja lukuhuone sisustettu ja koristettu kaikella sillä komeudella, mikä oli niin korkean herran arvon mukaista. Kalliit flaamilaiset seinäverhot riippuivat seinillä, penkit seinävierillä olivat päällystetyt kalliilla kankailla, ja keskilattialla oleva suuri pöytä oli hienoimman leikkaustaiteen mestariteos.

Kaksitoista korkealla selkänojalla varustettua tuolia seisoi sen ympärillä, nekin olivat leikkauksilla koristetut, mutta selkänojat ja istuimet sitäpaitsi tyttärien ja miniäin kulta- ja silkkiompeleilla kaunistamat.

Erään korkean ikkunan ääressä oli Italiasta tuotu, metallikoristeilla ja leikatuilla korkokuvilla runsaasti koristettu, harvinaisen kaunis kirjoituspöytä; suurimmassa arvossa piti Pietari kreivi ikkunain välissä seisovaa kirjakaappia, jossa oli sekä useita painettuja kirjoja että myöskin erittäin harvinaisia ja kallisarvoisia käsikirjoituksia.

Suuren pöydän alle ja kaikkialle huoneeseen oli levitetty suden ja soopelin nahkoja.

Silloin vedettiin ovi verhot syrjään, ja kreivi Pietari, hänen vävynsä herrat Eerik ja Juhana Sparre, Hogenskild Bielke ja tämän veli Ture Bielke astuivat sisään. Pietari kreivi käski tuoda sisään viiniä ja olutta sekä pyysi sitten vieraitaan asettumaan pöydän ympäri.

Mitään tärkeämpää keskustelua ei kuitenkaan syntynyt. Puhuttiin puuta-heinää, kunnes juomat ja maljat olivat pöydällä ja palvelijat poistuneet. Silloin täytti Pietari herra maljat vaahtoavalla nesteellä ja lausui kunnioitettavat vieraansa tervetulleiksi.

"Nyt", sanoi isäntä, "olemme ilman kuuntelijoita ja voimme vapaasti puhua keskenämme. Herra Hogenskildillä lienee tärkeitä uutisia."

Tämä hymyili ja otti vielä aimo kulauksen maljastaan. "Siitä näyttää sukeutuvan sisällinen sota", sanoi hän. "Epätietoista vain, kumpaan puolueeseen tuli yhtyä."

"Eihän toki niin huonosti liene", huomautti Eerik Sparre. "Puron voi hillitä, ennenkuin se paisuu joeksi."

"Meidän velvollisuutemme on voimiemme mukaan olla apuna siinä", jatkoi herra Ture.

"Veri on vettä sakeampaa", intti herra Hogenskild, "ja aatelin etuja pitää sen poikien ennen kaikkea harrastaa. Se on minun ajatukseni…"

"Kokenut kaikki tietää", jatkoi herra Hogenskild. "Kalastakaamme sameassa vedessä, silloin kala tarttuu koukkuun huomaamattansa."

"Tarkoitus pyhittää keinot", tuumaili kreivi Pietari, "ja politiikassa ei valitettavasti voi olla rehellinen. Minä en, jumal'nähköön, ole mikään katolisuuden ja vielä vähemmin kuninkaan laatiman liturgian ystävä, mutta jos hän nyt tahtoo sitä tyrkyttää, niin se tulee vitsaksi hänelle itselleen."

"Aivan niin", jatkoi herra Hogenskild. "On välttämätöntä, että olemme hänen miehiään tässä asiassa, muuten hän ei tule toimeen herttuan kanssa, joka sittenkin lienee hänelle paha papu purtavaksi."

"Minä puollan aatelin etuja niin kauan kuin jaksan", puuttui puheeseen Ture herra, "mutta en hyväksy, että kiihotetaan veljeksiä toisiaan vastaan, niinkuin nyt tehdään. Paljon rehellisempää olisi ajaa heidät pois maasta ja valtakunnasta."

"Minä en pane päätäni siihen leikkiin", huudahti herra Hogenskild. "Miksi en antaisi heidän lyödä toisiaan kuoliaaksi ja sitten korjaisi hedelmiä? Vastaisuudessa pidämme kyllä varamme kruununtavoittelijoiden suhteen."

"Kuningas syöksyy turmioonsa, emmekä me voi sitä estää", sanoi Eerik Sparre. "Kaikki mitä hänellä on omallatunnollaan kuningas Eerikin tähden, ahdistaa ja lamauttaa häntä, mutta saattaa hänet samalla myös pelkäämään Kaarle herttuata. Varsinkin kuningattaren kuoleman jälkeen on hän heittäytynyt aatelin helmoihin, ja viisaus vaatii meitä nyt palvelemaan häntä niin hyvin kuin voimme. Jos hänen käy vaikeaksi jäädä tänne, niin ehkä hän muuttaa Liivinmaahan. Silloin saa ruotsalainen neuvosto hallita maata ja valtakuntaa, ja luulenpa, ettemme tuossa tapauksessa jää huonommalle osalle."

"Juuri minun aatokseni", sanoi kreivi Pietari tyytyväisesti nyökäten; "ja jos hänen ei vielä käy siten, niin käy ainakin prinssi Sigismundin. Hänhän on katolinen."

"Voihan kuningas mennä uusiin naimisiin ja saada useampia poikia", tuumaili herra Juhana Sparre.

"Hän on sanonut, ettei tee sitä", jatkoi taas herra Hogenskild, "mutta sellaiseen ei voi luottaa; ja minä puolestani luulen, että hän jo on iskenyt silmänsä erääseen erittäin kauniiseen ruotsalaiseen neitoon."

"Tai suloinen Gunilla, herra Juhana Bielken nuorin tytär", lausui
Eerik Sparre.

"Veljentyttärelläni on jo mielitiettynsä", väitti Ture Bielke, "ja minä epäilen, tokkopa nuori Pietari Liljensparre luopuisi hänestä."

"Hänen täytyy!" huudahti herra Hogenskild kiihkeästi. "Me emme saa työntää kuningasta luotamme. Saakoon hän kenen ikinä tahtoo; se vain vakaannuttaa meidän asemaamme. Toivonpa, että se olisi minun Ebbani."

"Onhan meillä vielä toinenkin mahdollisuus", huomautti Pietari herra tyytyväisesti hymyillen.

Kreivi jatkoi: "Prinsessa näyttää täyttä totta sydämestään kiintyneen häneen, ja, luvalla sanoen, hänen nuoreen rakkauteensa on vastattu vakavuudella ja kestävyydellä, joka on todellakin liikuttava. Juhlallisesti he ovat luvanneet toisilleen uskollisuutta kuolemaan asti."

"Siinä tapauksessa meillä on aivan erinomaiset toiveet", sanoi herra Hogenskild tyytyväisenä käsiään hykerrellen. "Kun hedelmä on kypsä, putoaa se itsestään."

"Poikani Kustaa ei tahdo katsoa asioita samalta kannalta kuin me", jatkoi herra Pietari. "Hänen lempensä on hyvin runollista ja täysin vapaata omanvoitonpyyteistä."

"Hänen mielilauseensa on: älä koskaan tee mitään, mikä ei ole oikein", huomautti herra Ture. "Hän todistaa sen toimissaan."

"Samoin minäkin", huudahti herra Hogenskild, "vaikkakin toisella tapaa, itsekukin erilaisen käsityskannan mukaan. Me tiedämme, ettei herttua ainoastaan koeta haalia itselleen niin paljon kuin mahdollista omassa herttuakunnassaan; hän on myöskin yritellyt saada haltuunsa minun Åkeröni, mutta minä olen tukkinut hänen suunsa selvittämällä hänelle etuoikeuteni, ja kun kuningas on ollut minulle selkä varana, niin eipä hänen kannattane enää yrittää."

"Se on vaarallista peliä", huomautti Ture herra, "siitä voi olla ikäviä seurauksia."

"Eipä vaaraa. Kustaa kuningas oli niitä herroja, jotka ovat eniten maan parasta edistäneet. Sentähden hän saikin vallanperimyksen kautta paremman palkinnon kuin mikään muu kuningas; mutta sentähden tulee myöskin aatelin saada nauttia vapauksiaan, eikä herttualla ole mitään tekemistä meidän talonpoikiemme kanssa; sen olen sanonut hänelle."

"Sellaisiin sanoihin sisältyy, että aatelilla on enemmän sananvaltaa maassa ja valtakunnassa kuin kuninkaalla", sanoi Juhana Sparre. "Semmoinen puhe saattaa käydä meille kalliiksi."

"Silloin kun teimme Kustaa herrasta Ruotsin kuninkaan, emme suinkaan luopuneet niistä etuoikeuksista, jotka ikiajoista ovat meille kuuluneet, eikä hän sitä pyytänytkään."

"Minä olen", sanoi herra Eerik Sparre, "julkaissut painosta kirjoituksen, jolle olen antanut nimeksi: ' Pro rege, lege et grege ' ['Kuninkaan, lain ja rahvaan puolesta'], ja jättänyt sen kuninkaan tarkastettavaksi."

"Minä koetan siinä todistaa, ettei Kustaa kuninkaan testamentissa eikä herttuain läänityskirjeissä ole annettu eikä voidakkaan antaa pois mitään kruunun oikeuksia, koska semmoinen olisi Ruotsin lakia vastaan."

"Luonnollisesti", huomautti herra Ture; "onhan se puolustusta hänen viime valtiopäivillä antamalleen säädökselle kuninkaallisista oikeuksista herttuakunnassa. Sentähden hän saikin valtaneuvoston ja aateliston heti antamaan sille erityisen vahvistuksensa. Jos perimyssopimus ja testamentti ovat vähentäneet kruunun laillisia oikeuksia ruhtinaiden eduksi, niin on lain säätäjän asia myöskin tulkita sitä, nimittäin kuninkaan yhdessä valtaneuvoston ja aateliston kanssa."

"Yhä parempaa ja parempaa", sanoi herra Hogenskild nauraen. "Tarkoitus on selvästi asettaa korkeampi aatelisto tasa-arvoon herttuain kanssa, ja se on oikein."

"Minä luulen, että se voidaan tulkita toisin", vastasi herra Juhana Sparre miettivästi, "mutta pahinta kaikesta on, että se voi tulla riitakapulaksi, johon herttua tarttuu meille kaikille suureksi vahingoksi."

"Minäkin olen kirjoittanut kirjan", sanoi kreivi Pietari teeskennellyn kainosti; "se on vain tuollainen talouskirja nuorille aatelisille, ja minä katson sen tarpeelliseksi meidän päivinämme, jolloin taipumus kevytmielisyyteen ja muihin paheisiin käy yhä yleisemmäksi."

Kreivi jatkoi: "Minä seuraan nuorta aatelismiestä hänen kasvatuksessaan ja matkoillaan, hovi-, sota- ja valtiotoimissa, vihkituoliin ja perheelliseen elämään. Siveysoppini otan raamatusta ja vanhoilta roomalaisilta, taloudelliset neuvoni sananlaskuista ja ohjeista, jotka vielä ovat elossa Ruotsin rahvaan suussa. Minä tahdon opastaa, miten ruotsalaisen herrasmiehen tulee käyttäytyä talon väkensä ja alamaistensa keskuudessa, pelloillaan ja niityillään, erilaatuisissa toimissaan vuoden eri aikoina. Minä alotan maanantaista, jolloin hän pitää käräjiä ja kokouksia salissaan, tutkii asioita ja valituksia sekä antaa määräyksensä viikon töistä, ja jatkan sunnuntaihin asti, jolloin hän käy kuulemassa messua ja saarnaa, lukee raamattua ja opettaa talonväkeänsä kuriin ja hyviin tapoihin. Se on yksinkertaisesti kirjoitettu ja jotenkin lyhyt."

"Kun mitään sellaista ei ole ennen ollut olemassa meidän kielellämme, pitäisi sen olla hyvin tervetullut sekä vanhoille että nuorille", huomautti Ture herra.

"Minä vain toivon, että rouvat ja neitosetkin olisivat saaneet osansa", sanoi herra Hogenskild.

"He ovatkin saaneet. Aina kuningas Eerikin ajoista ovat prameus ja koreus saavuttaneet jalansijaa maassamme ja tehneet hovipalveluksen yhä kalliimmaksi. Kiireestä kantapäähän asti pitää pukimien nyt olla silkkiä ja samettia, rouvasväellä pitää olla ylen kallisarvoiset koristeet ja pöydässä ulkomaisia juoma-aineita, hedelmiä ja hirveän monta ruokalajia. Lisäksi täytyy pitää palvelijoita, jotka ovat puetut ja palkatut saksalaisen mallin mukaan, vaikka meidän ruotsalaiset tiluksemme eivät vahtaa sikäläisiä. Neuvon sentähden palautumaan entisiin yksinkertaisiin tapoihin; häissä ja hovijuhlissa rouvat pynttäytykööt aistinsa ja varojensa mukaan, mutta kotielämässään olkoot kohtuullisia ja noudattakoot yksinkertaisuutta hyvin tietäen, ettei heidän oikea arvonsa ole ulkonaisessa loistossa, vaan nöyrässä ja hiljaisessa mielialassa sekä ahkeruudessa ja toimeliaisuudessa, joka on sekä Jumalalle että ihmisille otollinen."

Paljon oli kokoontunut väkeä Rydboholmaan tänään, ja nuoret neitoset ovat ihailijajoukon ympäröiminä. Mieli halajaa karkeloon neitosten kera, sen ohessahan sopi näiden korviin kuiskailla ikuisen lemmen lupauksia ja muuta semmoista.

Erillään muista seisoi kuusitoistavuotias Anna neiti. Hän oli äskettäin pannut pois surupukunsa, jota oli kantanut äitinsä kuoleman johdosta, ja oli nyt puettuna hienoon, valkeaan villapukuun. Hän oli nuori ja kaunis; oli tulta hänen silmissään, jotka kuitenkin, samoin kuin suukin, ilmaisivat lujaa ja päättävää tahtoa. Tällä hetkellä oli hänellä nuottilehti kädessään.

Hänen edessään seisoi Kustaa Brahe. Ihastuksella olivat hänen silmänsä kiintyneet nuoreen tyttöön, mutta hän ei lausunut sanaakaan.

Anna katsahti ylös ja punehtui vähäsen kohdatessaan hänen silmäyksensä. "Tämä on siis teidän?" sanoi hän näyttäen sävellystä, joka oli hänen kädessään.

"Minä pelkään, että te huomaisitte sen; mitä näen vain teidät", sanoi
Kustaa puoliääneen.

"Entäpä jos sanoisin, että rakastan teitä enemmän kuin mitään muuta maailmassa."

"Gunilla Bielke on seurannut minua tänne, mutta herra isäni tulee itse minua noutamaan."

Kustaa kumarsi ja poistui. Hellä, lemmekäs silmäys seurasi häntä, mutta sitä hän ei saanut nähdä, ja Anna neiti kääntyi pian hänestä etsiäkseen seuraa niiden monien joukosta, jotka olivat kokoontuneet saliin.

Tuossa seisoi Sigrid Brahe. Hän oli ihastuttavan kaunis; hänen vartalonsa oli korkea ja solakka, hänen kaulansa häikäisevän valkea, kiharat pitkät ja vaaleat, otsa korkea, silmät tavattoman tummansiniset, nenä hiukkasen kaareva, ja ihastuttavan pieni, punainen suu, josta tuontuostakin näkyi kaksi valkeata helmiriviä, kilpaili kauneudessa hienonpyöreiden poskien ja pienen leuan kanssa. Hän oli sulouden ruhtinatar, ja Anna ajatteli itsekseen, että hän ansaitsisi tulla kuninkaan puolisoksi.

Jo useita kuukausia oli hän kuullut puhuttavan, että isänsä oli päättänyt mennä naimisiin. Se tuotti hänelle alussa katkeraa surua, mutta hän oli jo aikoja sitten oppinut salaamaan tunteensa, ja hänen veljensä sanoi hänelle, että kuninkaan luonne luultavasti tulisi paremmaksi, jos hän saisi mielensä mukaisen puolison. Hän tahtoi mielellään olla hyvissä väleissä aateliston kanssa, ja Sigrid oli sitäpaitsi tehnyt häneen hyvän vaikutuksen.

Juhana kirjoitti siitä leskikuningattarelle ja herttualle. Edellinen vastasi, että Sigrid oli hyvin nuori ja että hänellä jo oli mielitiettynsä. Herttua sitävastoin kirjoitti, että sellainen avioliitto ei ollut kuninkaan arvon mukaista, ja että se tekisi nuo jo ennestäänkin mahtavat suvut vielä vaikeammiksi hallita. Heidän ja Vaasan suvun väliä pitäisi pikemmin suurentaa kuin pienentää, jonkatähden Kaarle neuvoi kuningasta valitsemaan puolisokseen jonkun ulkomaisen ruhtinattaren.

Kuningas oli vaiti ja nieli harminsa. Sanottiin, että hän oli katsellut Ebba Bielkeä, mutta huomannut hänet liian mitättömäksi. Sitten näytti siltä, kuin hän olisi jättänyt kaikki sikseen.

Valitsisiko hän sittenkin Sigrid Brahen? Anna miltei tunsi toivovansa sitä. Silloin olisivat hän ja Kustaa, hänen lapsuudenystävänsä ja leikkikumppaninsa, tulleet lähemmäksi toisiaan. Kuinka olivatkaan he tutkineet toistensa sydämentunteita; silmäys, myhäily tai kädenpuristus vain, ja he ymmärsivät toisensa sanaa sanomatta.

Sigismund oli sanonut, ettei hän luottanut kehenkään niinkuin Kustaa Braheen. Nämä kolme muodostivatkin kolmiliiton luvaten, etteivät koskaan eroa toisistaan, ei myötä- eikä vastoinkäymisissä.

Gunilla Bielke oli jonkun verran Sigrid Brahen näköinen. Hän oli pienempi kasvultaan, ja hänen olennossaan oli jotain lapsekasta, mutta lempeä ja suloinen hän oli, ja nuoren sydämensä oli hän aikoja sitten antanut Pietari Liljensparrelle. Neljäntoistavuotiaana oli hän tullut kuningattaren hovineitsyeksi ja tämän kuoltua siirtynyt prinsessa Annan palvelukseen.

Kuningas oli muutamia kertoja laverrellut hänen kanssaan kiinnittämättä häneen sen enempää huomiota.

Nyt soi tanssimusiikki. Anna neiti suvaitsi ottaa tanssikumppanikseen Kustaa Banérin, oppineen ja miellyttävän herran, joka hiljattain oli mennyt naimisiin Kristiina Sturen kanssa ja asui Djursholmassa, Banérien sukutilalla. Hän oli hänen Kustaansa uskollinen ystävä, ja samoin kuin tälläkin oli hänellä hyvä mielilauseensa: "Toimi rehellisesti ja lausu ajatuksesi pelkäämättä."

Mutta näiden puhuessa vakavista asioista olivat Gunilla ja Pietari herra kokonaan kiintyneet toisiinsa.

"Sentähden että ajattelen, miten kauheata olisi, jos koetettaisiin erottaa meidät."

Mutta tanssin loputtua tuli herra Ture Bielke ja vei Gunillan kanssansa toiseen huoneeseen. Hän kyseli häneltä hovielämästä ja oliko hän usein puhunut kuninkaan kanssa j.n.e.

Sukkela tyttö aavisti pahaa ja vastasi, että kuningas aniharvoin tuli
Anna neidin luo, ja väliaikoina hän ei koskaan nähnyt kuningasta.

Ture herra nousi, taputti häntä poskelle ja sanoi: "Sitä parempi sinulle, rakas lapseni." Sitten hän nyökäytti päätään ja lähti.

Gunilla jäi yksin, posket kalpeina. Hän tiesi kyllä, että kuningas oli katsellut häntä lempivin silmäyksin ja että kerran oli saanut häneltä komean koristeen, ja kun hän oli kiittänyt siitä, oli kuningas suudellut häntä, eikä hän rohjennut kieltää.

Mutta kuningas oli neljänkymmenenseitsemän vuotias ja hän kuudentoista, olisihan naurettavaa, jos hän — mutta tästedes hän kyllä varoo, ettei jää kahdenkesken hänen kanssaan; hän ei huoli hänen koristeistaan eikä suuteloistaan. Hän juoksee pitkät matkat päästäkseen niistä.

Kun hän teki tulevaisuuden suunnitelmiaan, tuli Pietari Liljensparre äkkiä sisään. Hän oli kiihtyneenä ja sanoi hätäisesti: "Olen etsinyt sinua joka paikasta."

He uudistivat lupauksensa ja kävivät senjälkeen täysin määrin nauttimaan tanssista.

Seuraavana päivänä sanoi Anna neiti Kustaa herralle: "Tahdotteko nyt soittaa tuon kappaleen minulle?"

Anna istui sohvaan, ja kun Kustaa oli tuonut luuttunsa, asettui hän jakkaralle hänen jalkojensa juureen sekä soitti ja lauloi kappaleen toisensa perästä, enimmäkseen vanhoja kansanlauluja, joista molemmat pitivät.

Aina äitinsä kuolemasta asti oli Annalla ollut kunniasija isänsä vieressä. Leskikuningatar oli kutsunut häntä luokseen kotiansa, mutta hän oli isänsä suostumuksella jäänyt Tukholmaan. Kuningas antoi hänen itse valita seurueensa oman mielensä mukaan ajattelematta, että hän oli vain lapsi, joka tarvitsi silmälläpitoa.

Seurauksena olikin, ettei häntä missään pidetty nuorena kokemattomana prinsessana, vaan kaikkialla jalosukuisena naisena, jonka mielitekoja ympäristö koettaa tyydyttää.

Ei ollut mikään salaisuus, että Anna rakasti Kustaa Brahea. Mutta he eivät mitenkään näyttäneet kahdelta nuorelta rakastavalta, vaan pikemmin uskollisilta ystäviltä, jotka ovat päättäneet, etteivät koskaan eroa.

Kustaan rakkaus oli ehkä yhtä voimakas kuin Annankin, mutta Annan olennossa oli jotakin, joka ei sallinut pienimmässäkään määrässä lähentelyä silloinkaan, kun he useita tunteja olivat kahden.

"Ensinnäkin siksi, että sinä et tulisi haaveilevaksi ritariksi, vaan urheaksi soturiksi."

"Sitten on monta muuta tärkeätä toimialaa, vaikka minä en niitä tunne. Puhu tuosta isäsi kanssa ja matkusta ulkomaille sekä oleskele siellä…"

"On hävinnyt toivo, että sinä minun kauttani tulisit kantamaan
Ruotsin kruunua."

"Minä huomaan, ettei se ajatus ollut sinullekaan vieras", lisäsi Anna hyvin vakavasti.

"Heitä se nyt ainaiseksi. Lempeni ei kuulu koskaan kenellekään muulle kuin sinulle, mutta sentähden en petä veljeäni."

Prinsessa keskeytti hänet kiihkeästi: "Ei mikään tapaus saa johtaa siihen. Kunnianhimoisten suunnitelmien edistämiseen ei minua saada; ellei lempeni ole sinulle kylliksi, niin eroamme ainiaaksi."

"En sitä luulekkaan", vastasi Anna ojentaen hänelle kätensä. "Toiset ovat saaneet sinut sellaisiin ajatuksiin, mutta heitä ne, Kustaa. Minä pyydän sitä sinulta todistukseksi rakkaudestasi."

Kustaa suuteli hellästi hänen kättänsä. "Koko elämäni hartain halu on saada sinut omakseni, ja sinun sekä veljesi palvelukseen pyhitän elämäni."

"En tiedä, saanko tulla omaksesi, mutta Jumalan edessä lupaan, etten koskaan kuulu kenellekään muulle, ja lupaukseni vahvistuksena olkoon ensi suuteloni!" Hän kietoi käsivartensa hänen kaulaansa, ja heidän huulensa yhtyivät hetkeksi.

"Anna, rakas, lemmitty Annaseni, sinä tulet olemaan tyytyväinen minuun", sanoi Kustaa hilpeästi.

"Kiitos, eikä nyt mitään heikkoutta enää. Me tiedämme kumpikin mitä meidän on tekeminen." Anna peitti kasvonsa nenäliinallaan ja meni muun nuorison luo ottamaan osaa heidän keskusteluihinsa ja leikkeihinsä.

Hogenskild Bielke oli käynyt etuhuoneen läpi ja nähnyt Annan Kustaan sylissä. Riemuiten kertoi hän uutista uskotuilleen, mutta juuri hän itse rakensi sen johdosta enimmän tuulentupia.

Sentähden Pietari herra suuresti ällistyi, kun poikansa pyysi hänen suostumustaan ulkomaanmatkaan lakitieteellisiä opintoja varten.

Sitä pidettiin jonkinlaisena sopimuksena nuorten kesken; he muka tahtoivat, että asia vastaiseksi pidettäisiin salassa, ja katsottiin olevan välttämätöntä mukautua siihen.

"Kauan hänen ei pidä viipyä", sanoi herra Hogenskild. "Kukapa voisi luottaa kuusitoistavuotiaan naissydämen vakaisuuteen."

"Asia lienee lopuksi riippuvainen kuninkaasta", huomautti Pietari herra, "— ja — Kustaa ei ole liturgisti."

"Mitähän arvelette siitä", virkkoi Eerik Sparre, "että minä sain kirjeen Possevinolta; hän luottaa siihen, että katolinen kirkko minun kauttani tulisi edistymään Ruotsissa."

"Kaikkia mahdollisia kokeita tehdään", vastasi Ture Bielke.
"Tiedättekö, että paavilta on saapunut uusi kirje."

"Ei, vaan kruununprinssille; hänen pyhyytensä on kuullut puhuttavan siitä, että Sigismund harrastaa kirkkomusiikkia, ja sentähden hän tahtoo lähettää kolme soittotaitoista nuorta miestä, jotka samalla ovat perehtyneet raamattuun, jotta prinssi sekä heidän laulustaan että keskusteluistaan voisi saada mielenylennystä."

"Vai niin, kolme täysiveristä jesuiittaa. Vahvastipa suunnitellaankin uutta jesuiittalähetystä Ruotsiin."

"Olen todellakin kuullut jotakin siitä", puuttui puheeseen Juhana Sparre; "he sanovat muka olevansa kuningatar Annan kruununprinssille lähettämiä."

"On tuskin viikkoa siitä, kun näin heidät Tukholmassa", kertoi Ture herra. "Nuoria, kauniita miehiä, jotka peittivät todellisen pukunsa tavallisten vaatteiden alle."

"Osittain Niilo Brask, osittain, luullakseni pääasiassa, jesuiitta Simon Nicovius. Heidän kirjansa ovat lukon takana, niin että otappa selvää, minkä hengen lapsia he ovat."

"Erään Sturein entisen palvelijan kautta, joka nykyään palvelee
Simonin luona."

"Kyllä hän saakin, niin kauan kuin tiedot ovat täysin luotettavia. Lienee tarkoituksena, että jesuiitat kävisivät kuninkaan luona vakuuttamassa hänelle, että paavilla kyllä on hyvää tahtoa, mutta että tärkeät asianhaarat eivät salli hänen taipua kuninkaan toivomuksiin."

"On tuskin luultavaa, että hän ottaa heitä vastaan", huomautti Hogenskild; "olen itse kuullut hänen sanovan Sigismundille, että jesuiitoilla on toinen jalka saarnastuolissa, toinen neuvostossa, valmiina kaikenmoisiin elkeisiin."

"Minä pelkään, että 'kuninkaan uskonto', kuten sitä kansan kesken nimitetään, on vielä pahempaa", sanoi Eerik Sparre. "Mikäli ymmärrän, on se vain paavilaisuutta valepuvussa, ja nuo hävyttömät hyökkäykset maassa hyväksyttyä uskontoa vastaan sekä julkisissa saarnoissa että muissa tilaisuuksissa ovat kerrassaan julkeita."

"Se ei luultavasti pääty hyvin", lausui Juhana herra. "Puolalaiset papit, joita kuningatar Anna on ennen lähettänyt tänne, saarnaavat ruotsinkielellä Ruotsin kirkoissa ja maan uskontoa vastaan. Semmoinen voi käydä laatuun vain Ruotsissa", huudahti Ture herra hyvin kärtyisesti.

Pietari Brahe oli ollut tarkkaavana kuuntelijana. "Kaikesta tulen siihen vakaumukseen", sanoi hän, "että neuvoston täytyy huomauttaa kuninkaalle, miten välttämätöntä on ryhtyä tarmokkaisiin toimenpiteisiin tätä vastaan. Jos ei semmoista epäkohtaa ajoissa poisteta, saattaa tapahtua, että sotilaat ja rahvas kitkevät rikkaruohon pois tieltä."

"Mutta ei nyt, kun hän tällä kertaa tulee tänne", lisäsi Pietari herra; "se voisi häiritä iloista mielialaa."

"Ei, ei tällä kertaa." Siitäkin olivat kaikki yksimieliset samasta, mutta myöskin yksityisistä syistä.

Ei kukaan tahtonut pahoittaa kuningasta nyt, kun hän oli aikeissa valita itselleen morsiamen.

Annan rakkaus Kustaa Braheen oli melkein yhtä vanha kuin hän itsekin. On hyvin luultavaa, että juuri se kiinnitti häntä niin lujasti siihen uskontoon, jota Kustaa tunnusti.

Anna oli ollut vanhempainsa keskeisissä uskonnollisissa kiistelyissä silminnäkijänä, ja hänen aikaisin kypsynyt ymmärryksensä sanoi hänelle, että onnellisen avioliiton ensi ehtona on, että aviopuolisoilla on sama usko.

Tämä rakasti sisartaan, ja vain siten on selitettävissä hänen suvaitsevaisuutensa kaikessa, mikä Annaa koski, sekä hänen kiihkeä halunsa toimia, mikäli hänestä riippui, sisaren onnen vakaannuttamiseksi.

Anna rakasti hänen hyvää ystäväänsä Kustaa Brahea. Miksei hän siis myöskin saisi mennä naimisiin hänen kanssaan? Hänen isänsä sisaret olivat menneet naimisiin ulkomaisten herttuain kanssa, mutta osaksi he elivät Ruotsin kustannuksella, osaksi oli häpeäksi olla heidän kanssaan sukulaisuussuhteissa. Miksi ei kuninkaantytär voisi mennä puolisoksi jollekin maan jaloimmista ylimyksistä, kun Kustaa kuningas, heidän isoisänsä, oli kahdesti nainut jalosukuisen ruotsalaisen neidon? Nythän liikkui vielä huhu, että heidän oma isänsä… no, jos niin kävisi, voisi Anna olla varma siitä, että Kustaa Brahe tulee hänen puolisokseen.

Vähän myöhemmin hän kertoi Annalle täydellä luottamuksella, että kun tämä rakasti Kustaa Brahea ja heidän isänsä piti neiti Sigridistä, nuo seikat olivat estämässä toisiaan. Suku tulisi ylen mahtavaksi, sanottiin, ja Ruotsin kruunu saattaisi jonkun sukkelan keikauksen kautta joutua Kustaan päähän.

"Kuka voisi sellaista ajatella?" kysyi Anna hämillään. "Mitä on nyt tehtävä?"

"Siitä olisi vähän hyötyä. Ei, hänen täytyy matkustaa pois ja tehdä se heti."

"Niin, ja myöskin petollisesta suvustaan, ja se on epäilemättä hänelle hyödyksi."

Kun Anna saapui nuorten parveen, kääntyi hän Sigrid Brahen puoleen. Hän oli itse vastikään tehnyt niin suuren uhrauksen, että ajatteli tämänkin pitävän tehdä samoin.

Hänen tullessaan oli keskustelu tauonnut tykkänään, ja hän kysyi hymyillen, mistä oli ollut puhe.

"Joka kerta kun minä olen käynyt siellä, on hänellä ollut hyvästi vieraita", lausui prinsessa.

"Sinä olet oikeassa, jalo neiti, mutta Katariina Stenbock ei katune, että antoi Kustaa kuninkaalle kätensä", sanoi Anna jonkun verran ylhäisesti.

"Kaikki tietävät, että hän sitä ennen oli antanut sydämensä toiselle", virkkoi Ebba Bielke.

"Sitä lupausta en minä olisi koskaan rikkonut", huudahti kaunis
Gunilla päättävästi.

"Tuskinpa teitä kukaan houkutteleekaan siihen", vastasi Anna jotenkin terävästi, mutta lisäsi sitten lempeämmin muihin kääntyen: "Sanokaa minulle toki, jalot neidit, eikö ihmisen pidä unhottaa itseänsä, kun on kysymyksessä niin korkea päämäärä kuin kuninkaan puolisoksi ja maan äidiksi tuleminen?"

Kaikki vaikenivat. Sigridin silmät olivat kyynelissä. "Siihen voidaan pakottaa", kuiskasi hän.

"Armollisin prinsessa", virkkoi Ebba Bielke, "te olette meistä nuorin, mutta varmaankin viisain. Ettekö luule, että niin tärkeässä asiassa kuin avioliittoon-menossa sydämen yksin tulee saada ratkaista?"

Anna punastui vahvasti. "En kiellä, että ajattelen niinkuin tekin", sanoi hän, "mutta minusta näyttää kuitenkin, että on jalointa pyhittää elämänsä velvollisuudelle."

Gunilla ajatteli itsekseen, että hän, jos tahtoisi, voisi kyllä nöyryyttää neitinsä, niin ettei tämä sitä koskaan unhottaisi, mutta Pietari Liljensparrelle koituisi siitä paljon surua, ja siksi hän ei välittänyt siitä.

Niin rukoilevan ilmeen näki Anna Sigridin silmissä ja niin haikea valitus oli hänen sanoissaan, kun hän lausui: "Siihen voidaan pakottaa", että Anna toivoi, että isänsä olisi heittänyt hänet ajatuksistaan. Tuo nenäkäs Gunilla Bielke, mitä hän olikaan rohjennut… mutta kylläpä hän siitä hyvästä saikin — Annan täytyi naurahtaa itsekseen. Mistä syystä oli hänessä niin voittamaton vastenmielisyys Gunillaa kohtaan?

Pietari Brahe piti kunnianaan tehdä neidin oleskelun Rydboholmassa niin suloiseksi kuin suinkin vaihtelemalla huvituksia.

Niinpä tehtiin jäälle rekiretki tulisoihtujen valossa. Oltiin varmat siitä, että Kustaa Brahe sai olla prinsessan ajomiehenä, mutta kun tämä sen sijaan valitsikin Kustaa Banérin, kummasteltiin suuresti mitä semmoinen merkitsi.

Jo aamulla oli saapunut lisää vieraita, niiden joukossa useita neuvosherroja. Muutamat heistä haastelivat keskenään, pitäisikö käyttää tilaisuutta ja huomauttaa kuninkaalle sitä suurta epäjärjestystä, mikä vallitsi kaikissa hallitustoimissa, sekä että olisi toimitettava niin, että tulot ja menot kävisivät yksiin.

"Minä pelkään", sanoi Pietari herra vältellen, "että se synnyttäisi vain närkästystä, kun kuninkaalla on niin kiivas luonne."

"Minä puolestani", huomautti herra Hogenskild, "tahtoisin sanoa hänelle, että tällainen sodankäynti ympäristön kuningaskunnissa, ruhtinaskunnissa ja kaupungeissa, jota nyt on kestänyt kaksikolmatta vuotta ja jonka köyhä maamme on kokonaan saanut maksaa, on köyhdyttänyt maan putipuhtaaksi. Olisi jotakin pitänyt tehdä haavojen parantamiseksi, mutta sen sijaan on hallituksemme vain pahentanut niitä."

"On totta, että kaikki voimat ja ajatukset ovat suunnatut sotatoimiin", lisäsi Eerik Sparre, "mutta se ei ole minään syynä sisäisen hallinnon huonoon järjestykseen. Jos tänne tulee ulkomaalaisia joko omissa asioissaan tai vierasten valtain toimissa, niin he saavat pitkiä aikoja virua täällä ja maksaa kalliita kustannuksia, sentähden että kuninkaallisella majesteetilla ei ole aikaa ottaa heitä vastaan. Liturgia se vie hänen aikansa, niin että hän yhtämittaisista muistutuksista huolimatta ei ole vielä tehnyt mitään järjestyssääntöjen aikaansaamiseksi kansliaansa varten, jossa nyt toinen määräys kumoo toisen."

"Minä puolestani", puuttui kreivi Pietari puheeseen, "olen useita kertoja huomauttanut, että olisi pantava täytäntöön mitä kerran on kuninkaallisen majesteetin, Kaarle herttuan ja valtaneuvoston suostumuksella päätetty, eikä meneteltävä niinkuin nyt, että käytetään toiseen tarkoitukseen mitä toiseen on määrätty."

"Minun tapani ei ole ottaa puolustaakseni epäjärjestystä", virkkoi Ture herra, "mutta mitenkähän käy, kun kuninkaallinen majesteetti jättää neuvostoon ne ehdotukset, joista hän tahtoo kuulla neuvoston mielipidettä? Saako hän edes vastausta, eikö neuvosto sen sijaan tee kuninkaalle vallan toisia kysymyksiä ja esityksiä asioista, jotka sen mielestä ovat epäkunnossa?"

"Mutta ei säästä hänkään sitten haukkumasanoja", huudahti herra
Hogenskild.

"Niin", sanoi kreivi Pietari, "neuvoston asema ei ole niinkään kadehdittava, kun kuninkaan luonne on niin kärtyinen, ja kun on niin paljon ja niin painavia syitä muistutuksiin — esimerkiksi nyt tämä kysymys läänityksien peruuttamisessa."

"Siihen emme koskaan suostu!" huudahti Sparre. "Rahapula on osaksi seurauksena melkein uskomattomasta epäjärjestyksestä rahain hoidossa, osaksi siitä tuhlaavaisuudesta, jolla hän käyttää kertyviä varoja kaikkeen muuhun paitsi mihin niitä paraiten tarvittaisiin."

"Pelkäänpä", sanoi Ture herra, "että hänen onneton halunsa rakentaa kalliita rakennuksia nielee ylenmäärin maan varoja."

"Emmekö ole lukemattomia kertoja pyytäneet häntä herkeämään siitä?" kirkui herra Hogenskild. "Emmekö ole pyytäneet häntä panemaan pois palveluksestaan tarpeetonta väkeä hovista, kansliasta, keittiöstä ja kellarista, virkamiestensä luota ja tallista; minkätähden hänen tarvitsee pitää useampia sellaisia pikkuvirkamiehiä kuin Kustaa kuninkaan? Mutta tuo on kaikki kuuroille korville. Jos hän jotakin tekee, niin hän tekee sen hullusti; niinpä hän esimerkiksi pitänee toisinaan itse rahaston avaimia mukanaan."

"Etenkin lisäävät ylimääräiset verot kurjuutta", lisäsi Eerik herra. "Miten uupunut onkaan kansa näistä yhtämittaa uudistuvista ajo- ja päivätöistä sekä rahaveroista, ja sitä jatkuu vuodesta toiseen."

"On kyllä, mutta ei aina", vastasi herra Hogenskild; "sen sijaan on kehotettu vouteja sopivimmalla tavalla toimimaan rahvaan keskuudessa."

"Minä voin todistaa, ettei aina ole niin tapahtunut", väitti Ture herra. "Se annetaan toisinaan nurkkasihteerien ja semmoisten tehtäväksi. Rahvas valittelee raskaan verotaakan alla, eikä nykyään uskalleta enää toimia useammassa kihlakunnassa yhtaikaa, vaan pidetään paraana ottaa yksi kerrassaan."

"On kovin onnetonta, ettei hän voi löytää sitä aarretta, jonka Eerik kaivoi maahan", sanoi kreivi Pietari ivallisesti hymyillen.

"Hän koettaa nyt alentaa rahan arvoa", vastasi Eerik herra. "Sitä tietä olemme jo kulkeneet koko pitkälle."

"Hyvät herrat!" huusi kreivi Pietari. "Olemmeko yksimielisiä, miettikäähän tarkoin!"

"Hyvä, hyvä, herrat! Nyt ajavat reet pihaan. Me otamme hänet vastaan kuin läheisen sukulaisen; ehkäpä hän tuleekin siksi pian, ja silloin opetamme hänet pitämään meidän asiamme omanaan."

He juoksivat alas ja tulivat pihalle, juuri kun kuninkaan reki pysähtyi rappusten luo.

Hän näytti synkältä; he eivät olleet seisoneet odottamassa häntä. Mutta heidän kunnioittavat kumarruksensa ja alamaiset vakuutuksensa siitä, miten suuresti he olivat iloissaan ja syvästi kiitollisia hänen armollisesta tervehdyskäynnistään, saivat hänet pian hyvälle tuulelle, ja hän tervehti kaikkia erittäin ystävällisesti.

Ehkäpä hän oli hieman hämilläänkin sen johdosta, mitä hänellä oli mielessä, niin ettei hän senkään tähden kiirehtinyt tervehtimään talon naisia; hän istui kreivi Pietarin kirjoitushuoneeseen sanoen siellä tahtovansa kuumennetun viinin ja uhkean tammivalkean ääressä mielellään jutella hetkisen hyväin herrain, Ruotsin miesten kanssa.

Omasta ja muiden puolesta lausui kreivi Pietari julki heidän suuren kiitollisuutensa sen johdosta, että kuningas oli suvainnut käydä heidän seuraansa, ja pyysi häntä olemaan vakuutettu siitä, että he olivat hänen uskollisia alamaisiaan, jotka mielellään tahtoivat hänen puolestaan antaa verensä ja henkensä.

Siitä sanoi kuningas olevansa täysin vakuutettu; ja hän olikin tullut pannakseen heidän sydämelleen surunsa ja huolensa, jotka nyt raskaasti painoivat häntä.

Syvä osanotto kuvastui kaikkien läsnäolijain kasvoissa. Kuninkaan huolet olivat heidänkin huoliaan, ja he olivat nyt kaikki hyvin huolissaan.

Läsnäolijat nyökyttelivät osaaottavasti päätään. Se tuntui niin luonnolliselta; jotkut iskivät merkitsevästi silmää toisilleen tai pyyhkäisivät kiireimmiten kyyneleen.

"Tätä välttääkseni ja monesta muustakin syystä, etenkin sairautta ja raihnautta väistääkseni…" Kuningas huokasi syvään.

"Lisäksi tulee monta surunaihetta, suuria, syvämietteisiä ajatuksia ja paljon muuta huolta, jotka kaikki ovat yksinäisyyden seurauksia ja vaikuttamia, niin että minä olen päättänyt valita itselleni uuden puolison."

Näin he huudahtelivat kuin kilpaa, ja Juhana hymyili tyytyväisesti näin makeita sanoja kuullessaan.

Kreivi Pietari kumarsi syvään. "Rohkenemmeko syvimmässä alamaisuudessa pyytää saada tietää sen korkeasukuisen ruhtinattaren nimen, jonka teidän armonne on valinnut?"

"Jalot herrat", huudahti kuningas hilpeästi (pahin oli nyt voitettu), "minä en ole valinnut ketään Euroopan ruhtinattarista, vaikka luulen, että vaalimme olisi heitä miellyttänyt. Korkean isäni esimerkin mukaan tahdon minä Ruotsin ylevästä aatelistosta valita neitosen, joka on tuleva puolisokseni ja Ruotsin kuningattareksi."

Uutinen oli luonnollisesti aivan odottamaton; sentähden oli ihastus rajaton. Huudettiin ja ihmeteltiin kilpaa. Juhana kuningas seisoi kuin epäjumala onnellisten alamaistensa keskessä.

Tämä suuteli kuninkaan kättä. "Koko parvi nuoria neitosia on prinsessan ympärillä", vastasi hän.

Kuumennetun viinin lämmittämänä astui kuningas koko seurueineen nuorten keskelle. Rakkaasti hän tervehti prinsessaa, ojentaen sitten muutamin ystävällisin sanoin kätensä talon ihanalle tyttärelle. Tämä kalpeni tällöin niin vahvasti, ettei se voinut jäädä kuninkaalta huomaamatta, ja keveästi kumartaen hän laskikin irti kätösen luoden häneen pitkän, kaipaavan silmäyksen.

Annalta, joka seisoi lähellä, pääsi helpotuksen huokaus. Sigrid oli pelastettu.

Sitten kuningas siirtyi toisesta toiseen. Jokaisen kanssa hän puhui, kauimmin ehkä Ebba Bielken kanssa, jonka sukkelat vastaukset näyttivät hyvin huvittavan häntä. Useita kertoja oli hän mennyt Gunilla Bielken ohi olematta häntä huomaavinaan; vihdoin hän pysähtyi aivan tuon kauniin tytön eteen sanoen melkein houkutellen: "Sukkelaan, neitoseni, tänne kätenne!"

Viini ja ällistys ehkä ajoivat veren kuninkaan päähän; vimmoissaan hän viskasi hansikkaansa vasten tytön kasvoja ja lähti ulos.

"Se oli hänen oma syynsä", sanoi prinsessa; "Gunilla sai itse aikaan loukkauksen."

Kiihkeänä asteli kuningas edestakaisin. Bielket seisoivat erillään keskustellen.

Kuningas tarttui hänen käsivarteensa. "Tuo lutka suututti minua", sanoi hän. "Hän tietää, että minä rakastan häntä."

Tuo iloinen uutinen sai Bielkein kasvot heti kirkastumaan, ja he pyysivät alamaisimmasti kuningasta suomaan anteeksi lapselliselle tytölle. He kyllä heti… Ja sedät veivät Gunilla neidin toiseen huoneeseen, jossa luettiin sekä lait että evankeliumit, jotta hänet saataisiin ajattelemaan mitä hän oli velvollinen tekemään omaistensa tähden. Pietari Liljensparre saisi kiittää häntä onnestaan, niinkuin Svante Sture kuningatar Margareetaa ja Kustaa Roos Katariina Stenbockia.

Vihdoin hän pyyhki silmänsä ja lupasi tehdä niinkuin he tahtoivat. Se ilmoitettiin kuninkaalle. Hän meni hänen luokseen, ja he tulivat ulos käsikädessä, jolloin kuningas esitti hänet läsnäolijoille tulevana puolisonaan.

Ei kukaan ällistynyt niinkuin Anna. Hän oli jo tottunut ajattelemaan Sigridiä äitipuolenaan, mutta Gunilla — hänen äitinsä ja hänen oma hovineitinsä! Jagellolais-veri kuohahti. Nyt hän tiesi, miksi hän ei ollut koskaan pitänyt Gunillasta.

Kun kuningas tahtoi viedä hänet tulevan kuningattaren luo, ei häntä löydetty. Sanottiin, että hän oli tuntenut pahoinvointia ja mennyt huoneisiinsa; ja siihen kuningas tyytyi.

Hogenskild Bielke oli saanut Pietari Liljensparren lähtemään heti pois. Se raivo, joka alussa ilmeni hänessä, asettui pian, kun hänelle sanottiin, että hän pani alttiiksi sekä omansa että Gunillan hengen, jos nyt näyttäytyi kuninkaalle. Jos hän sitävastoin tahtoi alistua siihen, mitä ei käynyt muuttaminen, niin Gunilla vastedes, kuningattarena, tuli auttamaan häntä onneen.

Kainona ja hämillään Gunilla otti vastaan kaikki ne onnentoivotukset, joita hänelle runsaasti tulvi. Oli kuin tuo laverteleva ja ajattelematon tyttö olisi hävinnyt; Gunilla melkein pelkäsi kuningasta ja oli ymmällä ajatellessaan tulevaa asemaansa.

Usein oli hän ihastuneena katsellut kuningatarta, kun tämä oli ollut puettuna kuninkaalliseen komeuteensa. Nyt hän tuli itse samaan asemaan. Häntä melkein huimasi.

Herra Hogenskild Bielke esitti, että hänen veljentyttärensä pitäisi nyt matkustaa kotiin vanhempiensa luo ja jäädä sinne häihin asti.

Kuningas tahtoi, että Gunilla itse määräisi, ja kun tämä alamaisesti vastasi: "Jos kuningas sen sallii", antoi hän suostumuksensa lisäten, ettei kulu pitkää aikaa, ennenkuin hän oli valmistanut kaikki häitä varten ja tuli noutamaan hänet takaisin.

Ilossa ja riemussa vietettiin ilta. Myöhään yöllä lähti kuningas, seuraavana päivänä Anna neiti ja muut vieraat. Juhlasaatossa veivät Bielket tulevan kuningattaren mukanaan kreivi Brahen huokaillessa syvään ajatellessaan, että toiveet Ruotsin kruunusta olivat häipyneet. Kustaa oli ääneti, prinsessa oli varmaankin hyljännyt hänet. Mutta naisoikut saattavat vaihdella, ja joka tapauksessa oli onni, että tuleva kuningatar oli ruotsalainen aatelisneito.

SANASTA TYÖHÖN.

Pian senjälkeen kuningas ilmoitti neuvostolle, että hän oli valinnut puolisokseen sukulaisensa, "jalon, vapaasukuisen ja siveän neitosen Gunilla Bielken, valtaneuvos Juhana Akselinpojan tyttären ja Kustaa kuninkaan toisen puolison, Margareeta Eerikintyttären sisarenpojan tyttären".

Kuninkaan sukulaisissa tämä valinta synnytti suurta ja yleistä tyytymättömyyttä. Sigismund ja Anna osoittivat selvästi, että he vastenmielisesti ottivat äitinsä entisen palvelijan äitipuolekseen. Kuningas vimmastui ja jakoi heille kaikki entisen kuningattaren vaatteet ja koristukset.

Kuninkaan Saksassa asuvat sisaret lausuivat julki tyytymättömyytensä. Friislannin kreivitär Katariina kirjoitti, että "piru oli kuluttanut monta kenkäparia, ennenkuin oli saanut tuon avioliiton aikaan".

Juhana vastasi kiivaasti, luetteli Bielken suvun korkeat esi-isät, vetosi isänsä esimerkkiin ja uhkaili lopuksi, että "hänen kätensä voivat kyllä ulottua heihinkin, elleivät he herkeä kieltään pieksämästä".

Tapansa mukaan ei Kaarle herttua salaillut närkästystänsä. Hän kirjoitti, että kuningas olisi voinut valita jonkun ulkomaisen ruhtinattaren; hänen nykyinen valintansa oli vain omansa lisäämään aateliston vaikutusta ja oli samalla myöskin kuninkaalliselle huoneelle häpeäksi. Sitä hänen olisi pitänyt ennakolta ajatella.

Kirje näytettiin neuvostolle, ja sekin puolestaan lisäsi vastenmielisyyttä herttuata kohtaan.

Siitä huolimatta Juhana itse kirjoitti hänelle häihinkutsukirjeen viisi viikkoa ennen häitä.

Kaarle kiitti kutsusta; niin lyhyessä ajassa hän ei sanonut saavansa itseään kuntoon eikä voinut sentähden tulla. Ennen häitä hän lupasi lähettää lähettinsä.

Kuningas suuttui kovin; hän puhui tarmokkaisiin toimiin ryhtymisestä, että herttua muka sai vielä katua j.n.e.

Tuskissaan kirjoitti Anna neiti herttuatar Marialle ja pyysi häntä taivuttamaan herraansa tulemaan, koska muuten voisi syntyä sisällinen sota, kun kuningas oli niin suuttunut veljelleen tämän kiellosta.

Mutta nyt olivat kaikki Marian rukoukset turhat. Kun hän ei voinut tulla mukaan, ei herttua millään ehdolla lähtenyt hänen luotansa. Hänestä oli yhdentekevää, oliko kuningas hyvällä vai pahalla tuulella.

Kaunis Gunilla Bielke oli suostunut tulemaan kuningas Juhanan puolisoksi, mutta kuumia kyyneleitä hän itki tuontuostakin, koetellessaan komeita hääpukujaan.

Kuningas oli sekä suullisesti että kirjallisesti sanonut ottaneensa ruotsalaisen neitosen morsiamekseen, jotta siten korottaisi ja kunnioittaisi aatelistoa. Jos hän edes olisi tahtonut tunnustaa, että oli rakastunut häneen korvia myöten, mutta sitä hyvää ei hänessä ollut. Hän oli ottanut hänet kunnioittaakseen aatelia, mutta ei kohottaakseen häntä, jota rakasti enemmän kuin sanoa saattoi.

Gunilla polki pientä jalkaansa lattiaan huudahtaen, ettei hänen olisi koskaan pitänyt taipua eikä välittää heidän rukouksistaan ja suostuttelustaan. Ajattelehan, kuinka Pietari Liljensparre sureekaan; kunhan hän ei vain epätoivon vimmassa lopettaisi itseään!

Sitten sepitettäisiin lauluja heistä molemmista, ja se olisi kylläkin hyvin romanttista, mutta hän ei voisi kestää sitä.

Heidän täytyi siis tyytyä onnettomaan kohtaloonsa. Hän menee naimisiin kuninkaan kanssa, ja Pietari, niin, hän saa tehdä kuten Svante Sture ja Kustaa Roos, naida jonkun, joka nyt jo salaa rakasti häntä. Niin olivat monet kyllä tehneet. Eikä kukaan ollut niin kaunis kuin Pietari.

Mutta Margareeta ja ehkäpä Katariinakin olivat sanoneet jäähyväiset lemmitylleen, ja kuningas oli tullut sisään yllättäen heidät. Mitähän jos Pietarikin tulisi, ja kuningas — hän kyllä surmaisi hänet väkipuukollaan. Se täytyi estää… mutta miten?

Hän mietiskeli kauan, kauan, ehkäpä viisitoista minuuttia, sitten hän asteli edestakaisin huoneessaan pieni pää kenossa. Vastikään niin kalpeille poskille levisi lämmin punehdus, ja hän sanoi hiljaa itsekseen: "Minun täytyy saada tavata hänet, minun täytyy."

Itägöötanmaan maaherra, herra Juhana Akselinpoika Bielke, ja hänen rakas rouvansa Margareeta Posse olivat yhtä ihastuksissaan kuin ällistyksissäänkin siitä kuninkaallisesta armosta, joka oli tullut aateliston ja ennen kaikkea heidän osalleen.

Gunillan lapsuudentuttavasta he eivät huolineet mitään, ja hänen äitinsä kertoi hänelle kaikessa hiljaisuudessa, kuinka monta kertaa oli rakastunut, ennenkuin joutui naimisiin.

Suuri oli sentähden ällistys, kun Gunilla meni isänsä salakamariin ja sanoi tälle, että hänen täytyi ennen häitänsä saada tavata Pietari Liljensparre ja sanoa hänelle jäähyväiset.

Isä vastasi hyvin lyhyesti, että se ei käy laatuun. Hän sai heittää mielestään moiset ajatukset.

Mutta Gunilla oli itsepäinen; hän tahtoi, hänen täytyi saada tavata häntä.

"Minä en ole vielä naimisissa, ja minulla on siis oikeus puhua kenen kanssa haluan."

Juhana herra, joka huomasi vaikutusvaltansa tulevaan kuningattareen melkein menneeksi, lupasi tarkemmin ajatella asiaa ja vastata hänelle seuraavana päivänä.

Kun hän oli pitkät ajat keskustellut rouvansa kanssa, meni tämä
Gunillan kamariin ja sanoi hänelle hyvin ystävällisesti:

"On ja ei ole. Täällä Räfvelstadissa se ei saa tapahtua. Kaikkien silmät ovat nyt luotuina meihin, ja jos kuningas saisi siitä tiedon, niin isäsi ehkä saisi hengellään maksaa sen."

"Minä vain kerron miten minä — miten hän menetteli. Sinä ehkä keksit jotakin parempaa, mutta huomaa tarkoin, että kaiken tulee tapahtua meidän tietämättämme, sillä me emme koskaan tunnusta, että meillä on ollut aavistustakaan siitä."

Gunilla oli saanut paljon miettimistä; hän tahtoi mielellään kohdata rakastettunsa, mutta häntä ei miellyttänyt, että se tapahtuisi ladossa.

Salaisuuttaan hän ei rohjennut uskoa kellekään. Hän tiesi itseänsä kateellisesti vartioitavan, mutta kohtaus ladossa oli ylen arkipäiväistä tulevalle kuningattarelle.

Se ei ollut ensi kertaa. Pietari herra oli opettanut hänelle, että solmut merkitsivät tunteja; kun hän lähetti nauhan, tiesi hän aina, mihin aikaan hän seuraavana päivänä tapaisi hänet Räfvelstadin puistossa.

Hänen rintasisarensa oli aina vienyt sanan. Samoin sai hän nytkin tehdä, mutta Gunilla voisi tulla petetyksi, jos tytöllä olisi halua juosta juoruamassa. Sentähden hän kääri avaimen villakankaan palaseen sanoen Leenalle, että Pietari herra luultavasti oli unhottanut sen huvihuoneeseen; hän, Leena, oli muka löytänyt sen, ja ilman että kukaan linnassa tiesi siitä, tuli hänen mennä viemään se takaisin Pietari herralle.

Leena uskoi yksinkertaisuudessaan kaiken ja kertoi sen äidilleen, ja tämä sai heti aiheen — kun tytär oli lähtenyt tehtäväänsä toimittamaan — kiirehtiä linnaan saadakseen tavata armollista rouvaa.

Saatuansa tietää salaisuuden sanoi tämä: "Herrani on sanonut, että Adela muori tavallisuuden mukaan saa ottaa sata sylyystä heiniä suuresta ladosta, ja sen saatte tehdä huomenna."

Adela suuteli hänen hamettaan ja kiitteli; sitä hän vain ei tiennyt, mistä saada apua.

Seuraavana päivänä oli raikas ja kylmä ilma. Se oli tammikuun ensi päiviä; Gunilla neiti pani komean soopelinnahkaisen lakin päähänsä, näädännahkaturkit hartioilleen ja lähti sitten, kenenkään huomaamatta, kuten luuli, reippain askelin linnasta kiiruhtaen ladolle metsään.

Sinne saavuttuaan hän havaitsi hämmästyksekseen, että se oli auki ja että Leena tuli sieltä suurta heinäsylyystä laahaten.

Varkautta luultavasti, mutta mitäpä tuosta. He olivat köyhiä; Gunilla päätti, ettei anna heitä ilmi, mutta kyllä hänestä olisi ollut parempi, jos Leena olisi pysynyt poissa tämän päivän.

Ehkä hän viipyisi kauankin. Gunilla juoksi latoon ja löysi pian oivan piilopaikan pehmeissä heinissä.

Hän oli tullut hyvin aikaisin, nyt tuli hänen valmistautua käyttäymään arvokkaasti.

Leena palasi jo lämpöisenä, hiestyneenä. Hän oli kaunis tyttö, kun häntä lähemmin tarkasti. Gunilla ei ollut sitä ennen huomannut.

Mutta tuolla, tuolla ovella seisoi hänen Pietarinsa, terveyden rusot poskilla, hymyillen ja iloisena.

"Tässä, Leena, olen nyt!" huudahti hän hilpeästi. Tyttö kääntyi säikähtyneenä. "Minä en ole kutsunut teitä tänne", sanoi hän.

"Kukapa muu sen olisi tehnyt?" kysyi Pietari närkästyneenä. "Vain semmoiset kuin sinä haluavat kohtauksia heinäladoissa."

"Vähät hän siitä, joskin lohdutamme toisiamme", huudahti nuori ylimys; "luuletko sinä, että annan sinun tehdä pilkkaa itsestäni?"

Mutta Pietari sulki hänet syliinsä ja tukahutti suuteloillaan hänen huutonsa.

Ällistys, närkästys ja inho taistelivat Gunillan sielussa. Hänen tuskansa oli niin valtava, että sydän oli pakahtua, ja aivan tietämättä pääsi häneltä vihlova kiljahdus.

"Hyi teitä!" huudahti Leena. "Nyt alkaa täällä jo kummitella teidän tähtenne."

Nuori ylimys seisoi yksin. "Se oli hänen äänensä", sanoi hän itsekseen, "mutta se ei voinut olla hän."

Kuinka toisenlainen olikaan se Gunilla, joka ryömi esiin piilostaan, kuin se, joka oli mennyt sinne.

Harmi ja närkästys kuvastuivat hänen nuorilla kasvoillaan, ja kun hän vihdoinkin oli saapunut kotiin ja heittänyt yltään kallisarvoisen pukunsa, huudahti hän kerran toisensa perästä: "Ei, minä en tahdo itkeä; minä halveksin häntä, voi kuinka minä halveksin häntä!"

Seikkailunsa hän uskoi äidilleen; tämä ei ruvennut mihinkään selityksiin, sanoi vain: "Parastapa lienee niin!"

Mutta sitten hän nöyrästi mukautui kuninkaan tahtoon, ja kun tämä joudutti häävalmistuksia, auttoi Gunilla minkä voi.

"Luulenpa, Gunillani, että sydämesi yhä enemmän taipuu puoleeni", sanoi kuningas viimeksi käydessään hänen vanhempainsa luona aivan häiden edellä.

"Sinä et tiedä mitä uhrauksia minä saan tehdä sinun tähtesi.
Ensiksikään ei veljeni itsepintaisuudessaan tahdo tulla häihin."

"Älä siitä välitä; enemmän huolestuttavat minua Sigismund ja Anna.
Kumpainenkaan ei ole suosiollinen sinulle."

"Minun onneni pitäisi olla heidänkin onnensa. Sinun tulee aina olla minun kanssani; me elämme vain toisillemme."

"Ja monille sukulaisillemme ja ystävillemme", lisäsi Gunilla. " He ovat ystäviämme."

"Niin toivon; mutta muistaissani, minulta on pyydetty, että tekisin
Pietari Liljensparren tallimestariksesi. Mitä siitä sanot?"

"Hyvä, Gunillani, se oli vastaus, joka sopii Ruotsin tulevalle kuningattarelle."

Juhana oli ihastuksissaan; nyt vasta hän sai nauttia mahdollisimman suurta onnea.

Kuningas oli kiintynyt nuoreen morsiameensa, ja tämä osasi noudattaa kuninkaallista arvokkuutta.

Herttua oli todellakin lähettänyt edustajansa, mutta tästä oli kuningas niin pahoillaan, että käski neuvosherrojen huomautuksista huolimatta hänen heti lähteä kaupungista.

Suurilla juhlallisuuksilla vietettiin yhdyselämän alkua. Kutsuja saapui läheltä ja kaukaa, ja Juhana, joka tahtoi kunnioittaa niitä, joita hän vastedes arveli luotettavimmiksi avustajikseen, seurasi nuorta puolisoansa huvituksesta toiseen.

Täysin siemauksin Gunilla nautti nuoresta onnestaan. Kuningas jumaloi häntä, eikä ainoastaan hovi, vaan koko aatelisto, sukulaiset ja ystävät sanan täydessä merkityksessä makasivat hänen jalkainsa juuressa.

Ja hän oli ollut vain pieni, mitätön tyttö, melkeinpä halveksittu. Nyt häntä kuunneltiin, hänen sanojaan toisteltiin, hänen käskyjään odoteltiin ja hänen toivomuksiaan arvailtiin ja koetettiin toteuttaa.

Kaikki hänen entiset lapsuudenystävänsä osoittivat hänelle kunnioittavaa huomaavaisuutta.

Vain Sigismund ja Anna vetäytyivät pois. He pitivät häntä edelleen hovineitinä, ja kuitenkin koetti hän heidän läsnäollessaan esiintyä ylhäisesti ja arvokkaasti.

Paremmin hän vaikutti uuteen tallimestariinsa. Tämä ei uskaltanut kohottaa silmiänsäkään häneen, ja kun hänellä oli annettavana tälle joitakin määräyksiä, tapahtui se aina katse toisaalle luotuna.

Juhana tunsi kyllä olevansa erotettu lähimmistä omaisistaan, mutta häntä ympäröi sen sijaan suuri ja mahtava aateli, joka alati puhui uskollisuudestaan ja alttiudestaan valtaistuimen varmimpana tukena.

Sille perustukselle hän tahtoi rakentaa tulevaisuuden; — herttua oli vaarallinen — hänen valtansa ja mahtavuutensa liian suuri, se oli kukistettava, kytkettävä. Odotahan, odotahan vain!

JOUSI JÄNNITTYY.

Sen tuen, minkä heikko kuningas luuli aatelistosta saaneensa, hän aikoi etukädessä käyttää veljensä kukistamiseksi, joka julkisesti asettui häntä vastaan, melkeinpä tunkeutui kaikkiin hänen toimiinsa.

Se tapa, millä herttuakuntaa hallittiin, oli ilmeistä ivaa kaikkea sitä vastaan, mitä kuningaskunnassa säädettiin. Sitä ei saanut ajan pitkään kestää; voimakkaihin toimenpiteisiin oli ryhdyttävä.

Se rohkeus ja voima, jolla hän pysytti voimassa isänsä säädökset, kiinnitti yleistä huomiota häneen ja tuotti hänelle kansan rakkauden. Ikävyyksiä pelkäämättä hän esiintyi jokaisen syyttömästi vainotun vankkana suojana, ja jos joku tämän johdosta arveli pelkäävänsä sisällisiä levottomuuksia, vastasi hän laskien kätensä miekan kahvalle: "Koettakoot!"

Tyynenä ja päättäväisenä kaikissa toimissaan hän oli kuin kaikkea tähystelevä vartija.

Kuninkaasta huolimatta hän nimitti Pietari Joonaanpojan Strengnäsin piispaksi, eikä auttanut, että Juhana julisti vaalin mitättömäksi ja kirjeessään Södermanlannin rahvaalle uhkasi asukkaita rauhattomuuksilla, jos he pitäisivät vaalin laillisena.

Sekä herttua että kansa ja papisto seisoivat lujina, ja tästä alkaen asettuivat luterilaiset hyökkäävälle kannalle.

Kuninkaan kiukku kiihtyi siihen määrään, että yleensä pelättiin uuden veljessodan puhkeamista.

Kaikki neuvottelut olivat hyödyttömiä, ja neuvosto lausui, että koska korkeat herrat eivät voineet molemminpuolisin myönnytyksin päästä sovintoon, oli jäljellä vain, että Kustaa kuninkaan testamenttiin nojautuen asia annettaisiin erityisen tuomioistuimen käsiteltäväksi, johon kuului jäseniä valtakunnan kaikista säädyistä.

Tammikuussa 1587 kutsuttiin valtiopäivät Vadstenaan. Kuningas haastoi herttuan sinne muka saadakseen hänet luopumaan muutamista vahingollisista tavoista herttuakunnassaan, vaan ei hänelle mitään pahaa tehdäkseen.

"Teidän armonne tulee kyllä toimeen heidän kaikkien kanssa, kun puheisiin tullaan", sanoi hän; "pahempia ovat pahat kielittelijät."

Herttuatarkin sanoi sanansa. "Tuo matka olisi minulle virkistykseksi", sanoi hän, "jos muuten tahtoisit ottaa minut mukaasi."

Maria se sai heidät ojentamaan toisilleen kätensä. Monta sanaa hän ei sanonut, mutta ne olivat niin lämpöisiä ja lemmekkäitä, että Juhana huudahti:

"Varmaankin", vastasi Kaarle. "Ei täällä ole puutetta kielikelloista. Sentähden ei uskalla kruununperillinen käydä metsästysretkiltä herttuakunnassa, ja kuninkaalla on sellainen kiire, kuin pelkäisi hän tulevansa vangituksi."

Juhana lensi veripunaiseksi. "On totta, että minua on varoitettu", sanoi hän, "mutta mitä Sigismundiin tulee, niin se tapahtui neuvoston kehotuksesta."

"Luullaanko ehkä, että vainoaisin hänen henkeään?" kysyi Kaarle suuttumustaan pidätellen.

Suurta itsensähillitsemistä tarvittiin, ennenkuin Kaarle suostui säätyjen asettamiin ehtoihin. Hänen täytyi tyytyä herttuakuntaansa melkein Arbogan sopimuksen määräämillä ehdoilla.

Hän antoi suostumuksensa, koska muuten sota olisi ollut julistettu, sisällinen sota, johon hän ei voinut antautua.

Mutta joskin hänessä kiehui, kun hänen täytyi tehdä niin paljon myönnytyksiä, niin olipa toki saapuvilla se, joka tasoitteli rypyt hänen otsaltaan ja kiitti häntä siitä, että hän oli luopunut omista oikeuksistaan maan rauhaa vakaannuttaakseen, sekä kuiskaili hänelle lempeään ja kiitollisuuttaan.

Koko kokouksen aikana Kaarle esiintyi tavattoman tyynesti, mutta kun tuli puheeksi liturgia, lykättiin kysymys tulevaan kirkolliskokoukseen, koska herttua ei voinut eikä tahtonut antaa mitään lupauksia tiedustelematta sitä ennen papistonsa mielipidettä.

Vaikkakin asia näin lykättiin toistaiseksi, ei Kaarlen mielipide suinkaan ollut, että hänen vakaumuksessaan olisi ollut vähintäkään tinkimisen varaa.

Heti hän kirjoitti Angermanukselle, joka edelleenkin oleskeli
Saksassa, ja pyysi häntä heti käymään Leipzigin, Wittenbergin ja
Halmstadtin yliopistoissa pyytämässä sikäläisten jumaluusoppineiden
kirjallista lausuntoa liturgiasta.

Angermanus lähti heti. Asia innostutti häntä yhtä paljon kuin ketä muuta tahansa, eikä viipynyt kauan, ennenkuin vastaukset olivat saapuneet Ruotsiin.

Leipzigin teologit vertasivat liturgiaa valkeiksi maalattuihin hautoihin, jotka ovat ulkoa kauniit, mutta sisältä täynnä kuolleitten luita ja kaikenmoista saastaa.

Helmstadtista tuli arvostelu, jossa sanottiin, että Ruotsin arkkipiispa puhuessaan liturgian esipuheessa harhauskon ja saastutuksen pedoista oli unohtanut laskea itsensä kolmanneksi, nimittäin ulvovaksi sudeksi lammasten vaatteissa.

Seuraavan toukokuun 1 päiväksi kutsuttiin herttuakunnan papisto yleiseen kokoukseen.

Siellä hyljättiin liturgia kokonaan. Sovittiin siitä, ettei juhlamenoissa jumalanpalveluksessa tapahtuisi mitään muutosta herttuakunnassa, vaan että säilytettäisiin tästälähin niinkuin tähänkin asti kaikki tavat semmoisina, kuin papisto ne uskonpuhdistuksen jälkeen oli hyväksynyt ja omaksunut.

Jäljennöksiä kokouksen päätöksistä levitettiin sekä herttuakuntaan että kuningaskuntaan, ja ne herättivät kuninkaassa suurta mielipahaa.

Avoimessa kirjeessä hän antoi tähän vastauksen, jossa jakeli luterilaisille sellaisia liikanimiä kuin päävalehtelijat, kavaltajat, uskonhylkääjät, kunniattomat häpäisijät, oppimattomat poropeukalot ja aasit, saatanan lapset, jotka palvelevat perkelettä, valheen isää. Hän ei tahtonut enää kärsiä semmoisia pirulaisia, vaan julisti heidät valtiokiroukseen, ja jos he rohkenisivat tulla herttuakunnan rajojen ulkopuolelle, niin heidät pantaisiin vankeuteen ja pidettäisiin siellä, kunnes Jumalan sanan valo olisi muuttanut heidän mielensä.

Siten jatkui taistelua mieskohtaisin mielenpurkauksin, mutta juuri sentähden, että se venyi niin pitkäveteiseksi, ehti jokainen muodostamaan asiassa oman vakaumuksensa.

Seurakunnissa oli sekä luterilaisia että liturgisia, samoin papistossa. Siinä oli horjumista puoleen ja toiseen.

Se oli varsinaisesti samaa taistelua, joka hajaannutti maailmaa — uskontunnustukset olivat moninaiset.

Juhanassa ei ollut tarmoa pysymään asiassaan lujana. Jokainen voimakkaampi virtaus vei hänet mukanaan, ja sentähden se asia, jonka puolesta hän työskenteli, ei voinut koskaan saavuttaa mitään pysyväisyyttä.

Aivan toisin oli Kaarlen laita, joka järkähtämättömästi ylläpiti ja puolusti mitä isänsä oli aikaansaanut.

Sentähden Kaarle seisoi itsenäisellä maaperällä, heti kun taistelu veljesten kesken oli tälle alalle kääntynyt. Siinä hän ehkäpä tietämättään laski perustuksen Ruotsin tulevaisuudelle ja poisti säälimättä kaiken, mikä asettui sen kehitystä vastaan.

Taistelun katkerimmin riehuessa tapahtui jotakin, joka antoi aivan uuden suunnan kuninkaan ajatuksille ja tarkoitusperille.

Kuningas Stefan Batori kuoli joulukuussa 1586, ja leskikuningatar Anna kirjoitti rakkaalle langolleen, että tämä heti lähettäisi lähetit Puolaan vaikuttamaan Sigismundin hyväksi, jonka valitsemista hän lupasi kaikin voimin kannattaa.

Mitä loistavia toiveita olikaan Puolan kruunu hänessä herättänyt! Miten olikaan hän itse sitä tavoitellut, kun se edellisen kerran oli vapaana, ja nyt sitä tarjottiin hänen pojalleen.

Mitä oli tehtävä? Sulkisiko Puolan vaali Sigismundin pois Ruotsin kruunusta? Oliko aatelistoon luottamista? Ja hänen oma veljensä — eikö hän pitäisi varaansa?

Epäilyksiä karttui; hän ei voinut päästä selvyyteen. Päättäköön
Sigismund itse.

Ja ainakin kahdennenkymmenennen kerran hän uudisti kysymyksensä:
"Tahdotko tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Rukoile Jumalalta parasta neuvoa, minä en voi mitään neuvoa antaa niin tärkeässä asiassa! Mutta mitä tahansa päättänetkin, voimieni mukaan koen sinua auttaa."

Prinssi lupasi ajatella asiaa, mutta päätöstä hän ei kuitenkaan voinut tehdä.

Kuningas oli epätoivoissaan. Vastauksen oli kiire; Puolan lähetystön täytyi lähteä.

Hänellä oli oma pikku hovinsa, ja veljen oli tapana viettää iltansa hänen luonaan.

Vain muutamia kertoja erityisissä tilaisuuksissa olivat molemmat siskokset läsnä nuoren kuningattaren illanvietoissa, joissa kuningas aina oli saapuvilla.

"Tämä on siksi, että tahdon puhua kanssasi kahdenkesken", sanoi Anna nauraen.

"Ystäviä ja tuttuja tervehtimässä, paitsi Ebba Horn, jonka olen pannut vahdiksi makuuhuoneeseeni, jos kuningas lähettäisi jonkun sanan."

"Sanoppa nyt, veliseni", sanoi Anna pitkähkön vaitiolon jälkeen, "tahdotko vai etkö tulla Puolan kuninkaaksi?"

"Puola lienee ihana maa, rakastettava kansa. Lisäksi ovat siellä kaikki samaa uskoa kuin minäkin, ja minä kuvailen mielessäni, että me ymmärtäisimme toisiamme."

"Tahdon, eikä minusta ole paljon vaivaa, sillä mitään hovia en ota mukaani; sellaisen saan siellä."

Sigismund pani kätensä silmilleen. "Ei ole vielä ratkaistu, lähdenkö", sanoi hän.

"Vain eroako meistä molemmista sinä pelkäät?" sanoi Anna hyväillen nojautuen häneen.

"Sinä salaat minulta jotakin. Sigismund, enkö ole uskonut sinulle rakastavani Kustaa Brahea?"

"Sitä olen kaikin voimin suojeleva. Jospa käsittäisin, miksi lähetit hänet pois; on julmaa erottaa sydämiä, jotka lempivät toisiaan."

"Etkö älyä syytä? Ylpeä suku toivoilee, että kruunu kerran siirtyisi hänen päähänsä, enkä minä mene takuuseen siitä, ettei hän itsekin…"

"Nyt arvostelet häntä väärin", keskeytti Sigismund. "Kustaa on minun ystäväni."

"Sen kyllä uskon; mutta miten tahansa, hänen piti päästä maailmalle laajentamaan näköpiiriään. Minä en pidä siitä, että aina näen huokailevan rakastajan, ja sitäpaitsi", lisäsi hän katsoen veitikkamaisesti veljeensä, "en ole varma, vaikkapa hän olisi rakastunut erääseen hovineitoseeni… ja sinä ymmärrät, että mustasukkaisuus tuli lisäksi."

"Anteeksi, anteeksi, rakkahin veljeni, mutta tämä oli ainoa keino saada sinut tunnustamaan."

"Älä luule, etten hyväksyisi ajatuksiasi. Kukapa ei rakastuisi tuohon ihmeen ihanaan tyttöön, jolla on niin kauniit, vaaleat kutrit ja sielukkaat sinisilmät, jotka hän aina sinun edessäsi luo maahan. Tiedähän, että hän tuntee askeleesi, väri hänen poskillaan ilmoittaa minulle, milloin sinä lähenet."

Sigismund kääntyi häneen mitä iloisimman hämmästyksen valtaamana.
"Luuletko todellakin… en ole koskaan…"

"Sinun onneasi, rakkahin veli. Minä en tahdo, että sinä kuihdut, ja jos Ebba rakastaa sinua puoleksikaan niin paljon kuin minä, niin hän suostuu siihen arvelematta."

"Oi, miten sinä puhut! Mutta minä myönnyn, jos käy laatuun mennä salaa avioliittoon."

"Puhuppa rippi-isäsi kanssa. Panemme sen toimeen min salaa, että ainoastaan me neljä tiedämme sen. Minä olen ainoa todistaja… ja se tulee olemaan ihastuttavaa!"

"Ollos onnellinen!" sanoi Anna. "Mutta vastaa minulle, mitä saan sanoa isällesi Puolan kruunusta."

Anna kohtasi todellakin ovessa nuoren tytön, joka hämillään pysähtyi prinssin nähdessään.

"Hänen armollaan on jotakin kysyttävää sinulta", sanoi prinsessa hieman ylhäisesti. "Puolen tunnin kuluttua palaan kuulemaan päätöstänne."

Ebba oli luonteeltaan ujo ja kainosteleva; vaaraa aavistaen, hämmästyksissään ja vavisten hän pysähtyi ovelle.

Sigismundin sydän oli heti ensi näkemästä kiintynyt tähän neitoseen; kahden viime vuoden aikana he olivat melkein joka päivä tavanneet toisensa, mutta aniharvoin vaihtaneet muutamia sisällyksettömiä sanoja.

Hoveissa on yleensä terävät silmät sellaisissa suhteissa, ja prinssin rakastuneet katseet olivat jo aikoja sitten ilmaisseet hänen salaisuutensa.

Lukemattomia kertoja oli Ebba Hornia kiusoiteltu prinssin tähden, mutta häneltä ei koskaan päässyt ilmi mitään; hänen vaatimaton, kainosteleva olemuksensa vaikutti, että häntä luultiin tässä suhteessa melkein tunteettomaksi.

Ei edes prinsessa tiennyt, pitikö hän prinssistä, ja mitä hän Sigismundille kertoi Ebban mielenliikutuksesta, oli enemmän hänen oman mielikuvituksensa luomaa kuin todellisiin havaintoihin perustuvaa.

Jäätyään kahdenkesken mielitiettynsä kanssa ja nähdessään, miten hämillään tämä oli, Sigismund unohti sen selityksen, joka äsken oli hänen huulillaan.

Mutta aivan vasta-alkaja hän ei ollut, ja hän meni Ebban luo sanoen:
"Antakaa kätenne!"

Sädekehyksenä lankesi lampun valo vaaleihin kutreihin, ja kun hän sitten kysyvänä loi silmänsä Sigismundiin, tuntui tästä, kuin hän ei olisi koskaan rakastanut häntä niin paljon kuin nyt.

Ebba oli vetänyt kätensä pois, ja kun Sigismund uudelleen aikoi tarttua siihen, vastusteli hän.

"Vain tämän ainoan kerran", rukoili Sigismund ja lankesi polvilleen. "Minä lemmin sinua sanomattomasti", ja hän suuteli pientä, vapisevaa kättä.

"Ei teidän armollanne ole mitään oikeutta sanoa minulle sitä", kuiskasi Ebba kyynelsilmin.

"En, sillä tiedän sen kysymättäkin", ja hän hypähti ylös kietoen käsivartensa neidon ympärille. "Me lemmimme molemmat yhtä paljon, ja sentähden, Ebba, olet sinä minun!"

Mutta Ebba tempasihe irti. "Ei, teidän armonne", sanoi hän, "minä olen liian halpa sellaiseen liittoon."

"Rakastan, liiaksikin", vastasi Ebba säteilevin silmin. "Ensimäisen ja ainoan kerran tunnustan sen, mutta teidän armonne ei saa unhottaa, että minä olen Klaus Hornin tytär ja että minulla on velvollisuuksia nimeäni kohtaan."

"Sinä tulet puolisokseni", huudahti prinssi, "kirkon siteet yhdistävät meidät!"

Nyt täytyi totuuden päästä esiin. Sigismund oli kaunopuheinen — hän sanoi, että sellainen avioliitto oli yhtä sitova kuin mikä muu tahansa. Siinä vain oli erotus, että he siten saivat nauttia onnestaan maailman siitä tietämättä. Ja vihdoin Ebba suostui.

Mutta kun Sigismund sanoi, ettei hän saanut siitä puhua mitään vanhemmilleen, tahtoi hän peruuttaa äsken antamansa lupauksen. Hänen olisi aivan mahdotonta käydä niin tärkeään sitoumukseen heidän tietämättään ja suostumattaan.

Sopivaan aikaan tuli prinsessa sisään estämään erimielisyyttä syntymästä rakastavien kesken.

"Anna minun puhua Ebban kanssa, ja minä lupaan, että hän ilolla siihen suostuu."

"Rakastatko häntä, Ebba?" Anna osoitti prinssiä, joka tuskaisena katseli häntä.

"Et niin paljon kuin minä, sillä ei maailmassa ole mitään, jota en tahtoisi tehdä hänen tähtensä."

"Entä hänen tulevaisuutensa ja arvonsa? Tiedätkö, että hänen lempensä on nyt kuin paula hänen jalassaan, mutta siiviksipä se muuttuisi, jos sinä rakastaisit häntä. Silloin hän toimittaisi mainehikkaita tekoja, tulisi sankariksi ja miksi vain tahdot, sillä niin paljon hän sinua lempii."

Tyttöraukka katseli kuin huumaantuneena ympärilleen, hän pani kätensä ristiin ja kysyi: "Onko se totta?"

"Sinutta en voi elää", huudahti Sigismund, "sinä olet elämäni määrääjä!"

"Viikon päähän määräämme häät", sanoi Anna, "siihen asti saa Ebba yhtämittaa olla minun luonani. Meillä on paljon hommaamista."

Seuraavana päivänä sanoi prinsessa kuninkaalle: "Sigismund on suostunut ottamaan Puolan kuninkuuden."

"Sentähden että hän luulee meidän sitä toivovan", vastasi kuningas. "Milloin ajattelikaan hän itseään. Minun vain täytyy miettiä kaikkien puolesta."

Juhana kutsui uskollisimmat neuvonantajansa. Näihin kuului etusijassa Klaus Fleming. Tällä miehellä oli monia hyviä, mutta myöskin päinvastaisia ominaisuuksia; hän oli raaka, oppimaton ja epähieno, jonkatähden hän toisinaan sai hän toisinaan sai osakseen ivaa, toisinaan halveksimista sekä monia liikanimiä; näistä oli "nokinenä" tavallinen sentähden, ettei hän esiintynyt siistinä. Mutta kaiken tämän ohessa hän oli tavattoman kyvykäs, oli monissa otteluissa kunnostautunut ja hyvin uskollinen kuningas Juhanalle, samalla kuin hän oli herttuan leppymätön vihollinen, mitä hän oikealla suomalaisella itsepintaisuudella ei suinkaan karttanut ilmaisemasta.

Nyt oli tuo ovela mielistelijä ajoissa kääntänyt kelkkansa ja päässyt
Juhanan suosioon yhtä suuressa määrässä.

Hän oli oppinut ja kokenut herra, jolla oli hyvin väljä omatunto; hän oli niin viekas ja varova, ettei puoluetaistelujen puhjetessa koskaan voitu sanoa mihin hän kuului, mutta aina sattui niin, että hän taistelun loppuessa oli voittajain puolella.

Juuri nämä ominaisuudet tuottivatkin hänelle Juhanan hallitessa valtiodrotsin viran.

Nyt hän oli jo ikämies; lyhyt, harmaa tukka peitti hänen kumaran päänsä, muodostaen pitkän kulmauksen syvälle alas otsalle, jonka alta suuret sinisilmät viekkaasti tähyilivät. Parta valui pitkänä alas rinnalle, ja sen päällä riippuivat paksut kultaiset ritariketjut.

Näille molemmille kuningas uskoi huolensa. Koettaisiko hän hankkia Puolan kruunun rakastetulle pojalleen vai hylkäisikö kaikki jo saapuneet viekoittelevat tarjoukset?

"Mitä on prinssillä Puolassa tekemistä", sanoi hän, "eikö Ruotsi ole kyllin suuri? Olisi viisainta ottaa selville miten hän suoriutuu täällä, ennenkuin hän ottaa niskoilleen vielä vaivalloisemman työn siellä."

Herra Niilo tuumiskeli kauan, ennenkuin oli valmis lausumaan mielipiteensä. Se oli kuitenkin yhtäpitävä edellisen kanssa, vaikka nojautui toisiin syihin.

Prinssiä ei saanut pakottaa, ei erottaa isästään; ero kävisi molemmille sietämättömäksi. Sentähden täytyi hänen antaa epäävä neuvo.

Mutta molemmat kruunut kimaltelivat Juhanan silmissä; hän ei tahtonut laskea niitä käsistään, ja hän päätti kysyä neuvoa herttualta. Eihän voinut olla vahingoksi kuulla hänenkin mielipidettään.

Kaarle vastasi, ettei hän voinut neuvoa suostumaan ehdotukseen. Kahden toisistaan niin etäisen maan hallitseminen tuottaisi aina suuria vaikeuksia.

Muuten hän sitoutui olemaan joka tapauksessa Sigismundille uskollinen ja vaati vain, ettei Vironmaasta saisi luopua.

Koko neuvoston täytyi nyt ottaa osaa neuvotteluihin, ja yksimielisesti se puolsi tämän loistavan tarjouksen hyväksymistä.

Miten iloisena näkisikään kuningas molemmat kruunut rakkaan poikansa päässä, ja miten kuninkaallinen arvokkuus tästä kohoaisi sekä itäisen että läntisen naapurin silmissä!

Ja niin päätti Juhana käyttää tarjottua tilaisuutta, ja puolalainen lähetystö sai palata, mukanaan kirje kuningatar Annalle ja puolalaiselle neuvostolle.

Ehkäpä olisi Juhana antanut koko kysymyksen raueta, jos olisi nähnyt ivahymyn Eerik Sparren huulilla tai kuullut Hogenskild Bielken kysyvän edelliseltä: "Kuka tai ketkä tulevat tästäpuolin hallitsemaan valtakuntaa?"

Danzigin kaupungista pyydettiin prinssi Sigismundille lupaa oleskella siellä, jotta hän voisi valvoa vaalia lähempää.

Kaiken tämän tapahtuessa eli Sigismund onnen huumauksessa. Suurella kekseliäisyydellä oli prinsessa aikaansaanut vihkimisen luterilaisen käsikirjan mukaan, johon Sigismund suostui Ebban tähden.

Tämä oli antanut puheiden vakuuttaa itselleen, että kaikki muka oli tolallaan, ja oli heittänyt epäilyksensä. Hän oli Jumalan edessä Sigismundin puoliso, ja hänestä oli yhdentekevää mitä ihmiset siitä ajattelivat.

Anna ihmetteli muutosta, joka oli tapahtunut hänessä; ujoa tyttöä ei enää ollut, hänen olemukseensa oli tullut varmuutta ja valppautta. Aina hän sanoi: "Sigismund ei ole kyllin yritteliäs, häntä täytyy kannustaa toimintaan."

Isänsä ällistykseksi prinssi kyseli puolalaisia asetuksia, joihin hän sanoi pitävän ajoissa tutustua.

Sisarelleen hän taas lausui: "Anna, miten voin sinua palkita siitä, että hankit minulle näin suuren onnen?"

"Minä tunnustan", vastasi tämä, "etten olisi Ebbasta näin paljon odottanutkaan. Luulin häntä pieneksi, mitättömäksi tytöksi, ja hän on vallan toista."

"Suuria ajatuksia liikkuu hänessä; hän ei puhu milloinkaan joutavia; aina hän toivoo, että toimisin maan hyväksi."

"Jos minä rupean puhumaan siitä, niin hän panee kätensä suulleni ja sanoo, että hänen, kun me niin harvoin tapaamme, täytyy kertoa kaikki, mitä on ajatellut yksin ollessaan."

"Mitähän tuumailet, emmeköhän matkustaisi muutamaksi kuukaudeksi
Korsholmaan? Minä pelkään, että tässä ruvetaan epäilemään juonia."

"Niin, niin, matkustakaamme. Siellä voisin saada useammin nähdä ja tavata hänet."

"Te mahdutte sinne molemmat. Totta on, että rakastan häntä kaikesta sydämestäni."

Puolaan oli lähetettävä neuvottelijoita, ja pitkien arvelujen jälkeen valittiin niiksi Eerik Brahe ja Eerik Sparre.

Jälkimäinen, Eerik Sparre, pyysi päästä tästä luottamustoimesta, hyvin huomaten mitä vaaroja ja ikävyyksiä siitä saattoi koitua, mutta kuningas oli itsepäinen. Hän pyysi ystävyyden osoitusta ja sanoi loukkaantuvansa kovasti, jos saisi epäävän vastauksen.

Puolalaisten vaatimuksien suhteen sovittiin määrätyistä ehdoista; ja näin valtuutettuina lähettiläät lähtivät.

Suurin valta oli aatelistolla ja papistolla, ja jokaisesta uudesta kuningasvaalista saivat he aihetta itsekukin haalia itselleen niin paljon etua kuin suinkin.

Sentähden oli tullut tavaksi, että kuninkaaksi valittiin se, joka enimmän voi siitä arvosta maksaa, joko sitten etuoikeuksia tai puhdasta rahaa.

Tällä kertaa ei ollut vähempää kuin kolme kruununtavoittelijaa, paitsi Sigismundia.

Mainittavin oli Feodor, Venäjän uusi tsaari, senjälkeen Saksan keisarin veli, Itävallan arkkiherttua Maksimilian, ja kolmantena Siebenbürgin suuriruhtinas, kuningas Stefanvainajan sukulainen.

Sigismund lupasi jättää sillensä kaikki ne saatavat, joita hänen isällään oli Puolassa.

Molemmat toiset tarjosivat niin paljon vähemmän, että kävi kohta selväksi, että nämä kaksi tulivat taistelussa kysymykseen.

Mahtavat puolueet ryhmittyivät heidän ympärilleen. Leskikuningatar käytti koko vaikutuksensa Sigismundin hyväksi, ja häneen yhdistyi pian sotapäällikkö ja suurkansleri Zamoisky sekä samalla paavi. Yhteisin ponnistuksin onnistui heidän vihdoin saada Sigismund valituksi.

Paljon vaikutti tässä myöskin se seikka, että nuori ruhtinas polveutui Jagellon suvusta.

Heti kun pääkohdissa oltiin yksimielisiä, julisti Zamoisky kuningasvaalin elokuun 9 päiväksi.

Hän oli kiirehtinyt tehdäkseen kuningatar Annan mieliksi ja ennenkuin oli tarkemmin sovittu vaaliehdoista.

Määrättynä päivänä kokoontuivat vaalivaltaiset — kuitenkin vain kuningattaren puolue.

Muutamia päiviä senjälkeen kokoontui vastapuolue kuningasvaaliin ja valitsi Maksimilianin.

Kuningas Juhana tahtoi mieluummin jättää koko jutun kuin luopua Virosta, ja hänen lähettinsä olivat tässä suhteessa saaneet ankarat ohjeet.

Eerik Sparre se varsinaisesti otti osaa keskusteluihin, ja hän selitti, että hänen oli mahdotonta toimia kuninkaan selviä ohjeita vastaan.

Zamoisky, joka oli suuresti mieltynyt ruotsalaiseen ylimykseen, kuvaili tälle, että oli kysymyksessä kruunu ja valtakunta ja että sellaisessa tapauksessa voisi toki tehdä myönnytyksiä.

"Olen vain lähetti", vastasi Sparre, "ja kunniani kieltää minua käymästä yli valtuuksieni."

Kun ei mikään muu auttanut, koetettiin mitä lupaukset suurista puolalaisista tiluksista vaikuttaisivat, mutta Eerik herra vastasi, että mitkään yksityiset edut maailmassa eivät voi saada häntä hyväksymään sitä, mitä velvollisuus pakotti hänet hylkäämään.

"Miksi te asetutte prinssi Sigismundin vaalia vastaan?" huudahti hän hänen saapuessaan.

"Teidän armonne, henkeni tahtoisin antaa sitä edistääkseni", vastasi
Sparre.

"Kaiken omaisuuteni tahdon antaa saadakseni tänne rakkaat sisarenilapset, ja kun nyt olen lopulta saanut vaalin onnistumaan — luuletteko ehkä sen käyneen niin helposti?"

"Siinä olette oikeassa. Täällä Puolassa on kaikki rahanalaista, mutta mitä toisella kädellä annetaan, voidaan toisella ottaa takaisin."

"Ettekö ymmärrä, että mistä hinnasta tahansa tahtoisin saada kuninkaanvaalin vahvistetuksi?"

"Siitä on vähän hyötyä täällä, ainoastaan helisevät syyt vaikuttavat, niitä minä koetan."

"Toivonpa, että pian pääsisimme tästä kirotusta maasta", huusi hänen lankonsa Eerik Brahe häntä vastaan; "täällä ei vaikuta mikään muu kuin kulta."

"Niin, hän kai tuntee kansansa. Tässä oli äsken eräs pappi, joka tarjosi äänensä 1,000 guldenista."

"Sanoin, että jos Puolassa on 150,000 pappia ja munkkia, olisi liian kallista maksaa guldeni kappaleelta sellaisesta kurjasta moskasta."

Mutta siitä päivästä lähtien kävi Eerik Sparre vuoroonsa kaikkien niiden luona, jotka olivat äänestäneet Sigismundia. Hän kiitti heidän osanotostaan sekä valitti, että olosuhteet olivat sellaiset, että Ruotsin kruununprinssin vaali luultavasti meni mitättömäksi.

Se ylistely ja ihailu, jolla hän puhui prinssistä, herätti yhtä paljon harrastusta kuin uteliaisuutta. Yleinen mielipide, etenkin naismaailmassa, kääntyi kokonaan Sigismundin puolelle.

Eräässä kokouksessa, jossa useimmat valitsijat olivat saapuvilla, piti Eerik Sparre vihdoin puheen, jossa hän ylisteli kruununprinssin hyveitä sekä hänen miehuuttansa ja urheuttansa ja valitteli, tokkopa Puola pelkistä rahallisista syistä hylkäisi ruhtinaan, johon koko kansa ilolla ja ylpeydellä voisi katsoa.

Puhe otettiin myrskyisellä riemulla vastaan. Ruotsalaisen ylimyksen ympärillä tunkeiltiin ja hänen kättänsä pudisteltiin; kaikkiin mahdollisiin myönnytyksiin tahdottiin suostua, ja neuvottelut alkoivat uudelleen.

Vihdoinkin ja paljon asiata harkittuaan allekirjoittivat ruotsalaiset lähettiläät Sigismundin puolesta sellaisen sitoumuksen, että hän Puolaan ja muuhun Liivinmaahan "yhdistää sen osan viimemainittua maata, joka nyt kuului Ruotsin kuninkaalle".

Sitäpaitsi tuli Sigismundin omalla kustannuksellaan rakentaa viisi linnoitusta, maksaa Puolan sotajoukolle maksamatta oleva palkka, pitää sotalaivasto Puolan valtakunnan palveluksessa sekä lisäksi hankkia tykkejä ja muita sotatarpeita, jos sattuisi sota syttymään Venäjän kanssa.

Kun allekirjoitukset olivat kirjoitetut, ei ollut syleilyistä loppua tulla; molemmin puolin oli tyytyväisyys yhtä suuri.

"Te olette voittanut minut", sanoi hän. "Minä kirjoitan prinssille, että hänellä ei ole teidän vertaistanne ystävää."

Molemminpuolisilla ystävyyden vakuutuksilla erottiin, ja Ruotsin herrat lähtivät kotimatkalle.

"Saatamme väittää tehneemme mitä olemme voineet", sanoi Eerik Sparre toverillensa. "Tuskin luulen, että kukaan olisi voinut tehdä enempää."

"Ketä olemme tässä paraiten palvelleet?" kysyi Eerik Brahe hymyillen viekkaasti. "Kuningastako vai ehkä kruununprinssiä?"

Sillä aikaa olivat prinsessa ja hänen suojattinsa Ebba Horn muutamain palvelijain kera matkustaneet Korsholmaan.

Kuninkaan naimisesta asti oli hänen ja hänen tyttärensä väli käynyt kylmähköksi, ja sentähden ei hän mitenkään estellyt tätä matkaa.

Mutta kun muutamia päiviä myöhemmin Sigismundkin sanoi päättäneensä lähteä Korsholmaan, ei Juhana voinut käsittää, mikä heitä nyt veti Ahvenanmaalle.

Sen hän tekikin ja huomasi tulleensa häiritsemään idylliä, mutta aivan kuninkaan kantapäillä tuli lähetystö Puolasta ilmoittamaan vaalin tuloksesta.

Kaikki muu unohtui. Juhana oli ilosta aivan huumauksissaan, ja hänen mielihyvänsä tarttui Sigismundiinkin.

Mutta kun he molemmat miettivät tarkemmin ehtoja, syntyi toisia ajatuksia, ja pian olivat isä ja poika yksimieliset siitä, ettei Sigismund tulekkaan Puolan kuninkaaksi.

Hän sanoi, että vaalisopimuksen ehdot voitiin tulkita kahdella tavalla ja että ne antoivat aihetta monenmoisiin verukkeisiin.

Tuo viekas ylimys osoitti, mikä voisi olla seurauksena, jos puolalaiset valitsisivat Venäjän Feodorin kuninkaakseen, sekä huomautti niin hyvin poliittisia etuja kuin kunniaa, mitä tästä kuningasvaalista koitui.

Kuningas Juhana väänteli käsiään. Hän katsoi poikaansa, joka oli
kokonaan jättänyt määräysvallan isälleen, ja sitten hän käski kutsua
Puolan lähetystön takaisin ilmoittaen, että Sigismund ottaa vastaan
Puolan kruunun.

"Alus on matkakunnossa; me lähdemme molemmat jo tänään Tukholmaan", sanoi hän.

"Miten vaan isäni katsoo tarpeelliseksi", vastasi prinssi, joka näytti odottaneen tätä.

"Minä tiedän kaikki", kuiskasi Juhana hyvästellessään tyttärelleen; "sinä olet hankkinut minulle mahtavia vihollisia."

"Hän se on vaikuttanut Sigismundiin", vastasi Anna, "ja saanut hänet nyt lähtemään. Ebba on enkeli ja minun ainoa ystäväni."

MIKÄ ON TARKOITUS?

Ennen kaikkea oli tarpeellista järjestää edeltäkäsin olosuhteet, niin hyvin siihen nähden, mitä Ruotsin hallintoon tuli, kuin myös siihen, mikä koski molempain valtakuntain keskinäistä suhdetta, kun Sigismund Juhanan kuoleman jälkeen tulisi myöskin Ruotsin kuninkaaksi.

Valtiopäivät kutsuttiin kokoon Kalmariin ja siellä esitettiin niille
Eerik Sparren laatima ehdotus.

Uskonnon suhteen määrättiin, että kuningas Juhanan liturgia vastedes tuli aina olemaan Ruotsin uskontona.

Tarkemmat määräykset tässä suhteessa jätettiin seuraavan kirkolliskokouksen päätettäviksi.

Näihin ei kuningas Sigismund koskaan saanut tehdä mitään muutosta, eikä hän myöskään saanut tuoda mukanansa Ruotsiin useampaa kuin kaksi katolista kirkonmiestä.

Maan yhteiskunnallisen vapauden turvaamiseksi oli siihen otettu yhtä ja toista vanhasta unionista Tanskan kanssa.

Hallitusta hoitamaan oli valittava muutamia eteviä henkilöitä; luku määrättiin seitsemäksi, ja oli herttua Kaarlella oikeus nimittää yksi heistä.

Herttuan oikeudet jäivät semmoisiksi, kuin ne Vadstenassa säädettiin, ja kuninkaan oli vahvistettava sekä veljensä että vapaaherrain ja kreivien läänitykset.

Ruotsin ylimystö ei ollut unhottanut mitä vapauksia se aikaisemmin oli nauttinut.

Usein puhuttiin menneistä päivistä, jolloin korkeilla maallisilla ja hengellisillä herroilla oli huostassaan kaikki, mikä nyt kuului kuninkaan tehtäviin.

Eikö heidän aurinkonsa ollut taas nousemassa? Mitä etuja voisikaan hankkia itselleen, kun kuningas yhtämittaa oli poissa ja sitäpaitsi toista uskontoa?

Vanha pappisvalta kohotti taas päätänsä. Ojentaisiko aateli sille avustavan kätensä, vai perustaisiko se oman mahtavuutensa käyden taisteluun papistoa vastaan?

Juhana ja Sigismund hyväksyivät ja allekirjoittivat hallitusmuodon syyskuun 7 p:nä 1587.

Oli tarkoitus, että Kaarle herttuakin panisi nimensä sen alle, mutta siitä ei tullut koskaan mitään, ja on luultavaa, ettei hänellä ollut oikein selvillä, mitä Kalmarissa kuningasten ja herrain kesken toimittiin.

Herroilla oli monta neuvottelua keskenään; kaikki oli ennakolta järjestettävä.

— — "Seitsenmiehinen hallitus Saksan vaaliruhtinasten esimerkin mukaan", sanoo Kustaa Aadolf omassa historiassaan.

Uusia veroja ei saanut määrätä kuninkaan poissaollessa. Määräykset, kiellot ja yleiset säädökset, joita valmistettiin Puolaa varten, eivät saaneet Ruotsissa lain voimaa ilman säätyjen suostumusta.

Samoin ei kuningas saanut ilman säätyjen myöntymystä käydä sopimuksiin ulkomaisten ruhtinasten kanssa, ei ainakaan semmoisiin, joiden kantta joku osa valtakunnan aluetta luovutettaisiin pois.

Jos olisi tarpeen saada tähän säädökseen muutoksia tai lisäyksiä, niin sen tulisi tapahtua kuninkaan, Kaarle herttuan, neuvoston ja ritariston yhteisellä suostumuksella.

Lisäksi muistutettiin, että Ruotsin aatelistoa oli pidettävä kunniassa ja arvossa, koska sillä ikimuistoisista ajoista asti oli ollut korkein asema kuningasten ja ruhtinasten jälkeen, joista se suurimmaksi osaksi polveutuu, samoinkuin kuninkaitakin on siitä lähtenyt.

Samalla olkoon kielletty ottamasta aatelisia sellaiseen hovipalvelukseen kuin henkivartijoiksi, lakeijoiksi y.m.

Kalmarin säädökset olivat aiotut valtakunnan uskonnon ja vapauden tueksi, mutta itse asiassa syntyi täten uusi, korkeammalle aatelistolle ainakin yhtä edullinen Kalmarin unioni, vaikka toisissa olosuhteissa.

Entinen monivaltaisuus ilmenee tässä vielä kerran eikä suinkaan sanamuodoltaan juuri hämäränä.

Hän oli vain 21-vuotias, kokematon ja vailla itsenäisyyttä, ja hän aikoi kansan keskuuteen, joka oli uskonnollisten ja valtiollisten puoluekiistojen kiihottama, valtaistuimelle, jota hän itse ei ollut tavoitellut ja jonka hän epäröiden, melkeinpä vastenmielisesti otti vastaan.

Juhana oli Klaus Flemingin päällikkyyden alaiseksi varustanut muhkean laivaston sekä nimenomaan käskenyt, että Sigismund ei saanut astua maihin, ennenkuin puolalaiset olivat luopuneet Vironmaasta; jos he kieltäytyivät siitä, tuli hänen palata heti.

Leskikuningatar Anna oli pyytänyt, että hänen sisarensa tytär, prinsessa Anna, tulisi mukana, ja tämä oli heti valmis — kuten sanottiin — eroamaan äitipuolestaan.

15:ntenä päivänä ankkuroitiin väylälle. Klaus Fleming ei mennyt kaupunkiin, ennenkuin oli saanut täysin tyydyttävän turvakirjan; Puolan lähettiläät tulivat laivaan, ja nyt alkoivat keskustelut Virosta.

Sigismund vastasi, että annettu lupaus oli ehdollinen ja nykyään mahdoton, koska se oli hänen isänsä nimenomaista tahtoa vastaan. —

Kolme päivää kuljeksivat puolalaiset edestakaisin säästelemättä imarteluja ja uhkauksia, mutta Sigismund ei väistynyt hiuskarvan vertaakaan. Sovittiin sitten lopulta siitä, että kysymys Vironmaasta saisi raueta niin kauaksi, kuin kuningas Juhana eli; senjälkeen Sigismund vannoi Olivan luostarissa täyttävänsä muut vaaliehtojen määräykset.

Matkalla Krakauhun, jossa kruunaus oli tapahtuva, hän oli vähällä joutua arkkiherttua Maksimilianin joukkojen vangiksi. Tämä oleskeli itse sotajoukkoineen Etelä-Puolassa, mutta pieni 80-miehinen puolalainen ratsujoukko teki niin urheata vastarintaa, että Sigismundin onnistui kiertoteitä päästä suojaan.

Juuri kun hän oli menossa Veikselin yli, saavutti hänet Juhanan lähetti, mukanaan kirje, jossa kuningas ei ainoastaan pyytänyt ja kehottanut, vaan vieläpä vedoten siihen, että Sigismundin poikana tuli totella, ankarasti käski häntä heti palaamaan Ruotsiin.

Sigismund epäröi; hän sekä tahtoi että ei tahtonut. Ruotsin herrat sanoivat hänelle, että nyt, kun tie oli auki Krakauhun, ei ollut mitään sopivaa syytä. Siten hän vain hankkisi itselleen vihollisia ja tulisi yleisen pilkan esineeksi; neuvotteluissa ilmenisi kyllä sellaisia riitakohtia, että Sigismund hyvällä syyllä voisi luopua Puolan kruunusta.

Viisikolmatta vuotta aikaisemmin oli Juhana melkein samanlaisissa olosuhteissa vastoin Eerikin kieltoa mennyt Puolaan.

Tulo Krakauhun oli erittäin loistava. Useihin rakennuksiin oli ripustettu suuria tapettimaalauksia, jotka esittivät Jagellojen historiaa; siellä oli kunniaportteja, musiikkia, runopukuisia tervehdyspuheita ja kaiken tämän ohessa kansan riemuhuutoja, kansan, joka osoitti iloaan herralle, joka polveutui heidän kuningassuvustaan, tunnusti heidän uskontoaan ja puhui heidän kieltään.

Ihastuneena leskikuningatar sulki sisarensa lapset syliinsä. Kaiken omaisuutensa hän oli pannut alttiiksi saadakseen heidät sinne. Nyt hänellä oli minkä vuoksi elää; mikään maailmassa ei enää saanut erottaa heitä.

Neuvottelut kruunausehdoista alkoivat jotenkin pian. Ei ollut mitään vaikeuksia, paitsi mitä Vironmaahan tuli. Lausuttiin, että kuninkaan tuli pitää mitä hän lähettilästensä kautta oli luvannut. Se oli muka helppoa senkin tähden, että Ruotsilla oli Virosta varsin vähän, tuskinpa mitään hyötyä.

Hyvin tyynenä ja varmana Sigismund vastasi odottaneensa, että puolalaiset pysyisivät Danzigissa tehdyssä sopimuksessa. Hänellä ei ollut oikeutta luovuttaa Vironmaata ilman Ruotsin säätyjen suostumusta; olihan se niin kalliisti ostettu monen kunniallisen miehen verellä, että yksin erottamis-yrityksetkin saattoivat herättää levottomuutta ja riistää häneltä hänen perintövaltakuntansa. Heidän ei pitänyt pyytää mahdottomia, vaan muistaa mihin velvollisuuksiin hän oli sitoutunut Ruotsissa.

"Se on kyllä totta, mutta voisitteko te luottaa minuun, jos pettäisin entisen?" Hän oli vakaasti päättänyt olla rikkomatta kuningasvalaansa ja täyttää kuningatar Annan takaussitoumuksen, mutta jos säädyt eivät tyytyisi siihen, oli hän valmis luopumaan Puolan kruunusta.

Cujavienin piispa myönsi, että syyt olivat painavia, mutta vastasyitäkin oli olemassa, ja hän pyysi sentähden kuningasta paremmin miettimään, ennenkuin teki päätöksensä.

Paitsi kuningatar Annaa työskenteli etenkin suurkansleri Zamoisky vaalissa Sigismundin hyväksi; paavi toivoi hänen kauttaan voivansa käännyttää ensiksi Ruotsin sekä sitten väkivallalla Tanskan ja Venäjän.

Voimakkaimmin vaikutti ehkä kuitenkin Sigismundin hyväksi se seikka, että aateli pelkäsi Itävallan ja Venäjän hallitsijain ylivaltaa, sekä lopuksi kansan rakkaus Jagellojen sukuun.

Selkänojana kaikessa oli kuitenkin Eerik Sparre ja hänen voimakas kaunopuheisuutensa. Hän osasi kussakin puolueessa koskettaa sitä kieltä, joka antoi vahvimman vastakaiun, ja vastustus, joka alussa oli vankka kuin muuri, hälveni vähitellen kuin usva.

Arkkiherttua Maksimilianilla oli puolellaan Zborovskyn mahtava suku ja Itävallan koko sotavoima. He eivät olleet vielä läheskään luopuneet taistelusta; Sigismundin vaikutusta vähentääkseen he tekivät kaiken voitavansa.

Zamoisky ei kuitenkaan ajatellut antaa rahtuakaan tinkiä Puolan vaatimuksista, ja kun Sigismund seuraavalla kerralla saapui neuvostoon, puhui hän sekä vakavasti että terävästi sanoen, ettei ruotsalainen rehellisyys tästälähin tule olemaan niin suuressa arvossa kuin ennen, jos lähettien kautta annettu lupaus niin häpeällisesti rikotaan tai jos tahdotaan siinä ruveta juonittelemaan. Toista oli Puola varmaan odottanut.

Sigismund pysyi tyynenä ja kylmänä; hän vastasi rauhallisesti, ettei kukaan voinut olla suoramielisempi kuin hän. Siitä alkaen kuin hän saapui Danzigin satamaan, niin, jopa jo Kalmarissa, hän oli julkisesti selittänyt, ettei voi eikä tahdo luopua Vironmaasta.

Sitäpaitsi hän todisti, että Ruotsilla keisarin kanssa tehdyn sopimuksen nojalla oli tähän maahan lähemmät oikeudet kuin Puolalla.

Kun neuvosto huomasi, ettei se kyennyt yksin taivuttamaan Sigismundia, tahtoi se koettaa mitä saisi aikaan valtiosäätyjen avulla. Nämä kutsuttiin kokoon seuraavaksi päiväksi. Zamoisky toisti siellä mitä oli edellisessä istunnossa sanonut ja sai melkein saman vastauksen. Silloin hän huudahti:

"Koska minä huomaan, että kuningas ei tahdo pysyä valalla vahvistetussa sitoumuksessa, niin hän älköön pahastuko, jos säädyt peruuttavat uskollisuutensa ja kuuliaisuutensa sekä ryhtyvät uuteen vaaliin."

Sigismund ei näyttänyt masentuvan tästä, vaan vastasi reippaasti: "Kun säädyt eivät tahdo luopua kohtuuttomasta vaatimuksestaan, niin tahdon julkisesti ilmoittaa mitä niin usein ennen olen sekä suullisesti että kirjallisesti maininnut, nimittäin että olen mieluummin valmis luopumaan Puolan kruunusta kuin saastuttamaan omaatuntoani väärällä valalla."

Kuului puheen hälinää kautta kokoushuoneen. Useat arvelivat, että Zamoisky oli ahdistanut kuningasta liian kovasti, mutta yhtyivät kuitenkin hänen pyyntöönsä, että Sigismund luopuisi Virosta.

Silloin kuningas nousi seisomaan, selitti, ettei voinut antaa muuta vastausta, ja lähti salista.

Valitut lähettiläät lähetettiin nyt häntä taivuttamaan. He väittivät, että olisi hänelle häpeäksi niin pitkän matkan jälkeen palata tyhjin toimin.

"Ei", vastasi Sigismund, "se tulee minulle mitä suurimmaksi kunniaksi, kun koko maailma saa tietää, että pidän tunnonrauhani suuremmassa arvossa kuin koko teidän valtakuntanne, niin mahtava kuin se onkin."

On luultavaa, että Sigismundin sanat suureksi osaksi olivat Eerik Sparren terottamia, mutta se seikka, että hän omisti ne omikseen, todistaa hänessä moraalista miehuutta ja luonteen lujuutta, jota ei olisi häneltä odottanut.

Hänen lujuutensa herättikin suurta huomiota. Zborovskyn puolue riemuitsi, kun taas Zamoisky ja hänen puolueensa ilmaisivat sekä närkästystä että alakuloisuutta.

Kansassa ilmeni levottomuutta ja tyytymättömyyttä. Sigismundin ylpeä menettely loukkasi syvästi puolalaisten kansallistunnetta. Kolmetoista vuotta sitten oli Henrik Valoisilainen heittänyt sekä valtakunnan että kruunun, ja nyt tahtoi äskenvalittu kuningas pienen, mitättömän maakunnan tähden samoin luopua kuninkuudestaan.

Sovitteluyrityksiä tehtiin ja lopulta päätettiin, että kysymys
Vironmaan luovuttamisesta oli jätettävä Juhanan kuolemaan asti.

Maksimilian oli vielä miehineen rajalla. Zamoisky marssi sinne sotajoukkoineen, löi vihollisen ja otti herttuan vangiksi.

Oli aikomus viedä Maksimilian Krakauhun ja asettaa hänet kansan pilkattavaksi, mutta kun Sigismund sai tiedon siitä, kielsi hän sen ja panetti herttuan erääseen linnoitukseen, kunnes rauha ja sopimus saataisiin aikaan.

Joulukuun 27 p:nä 1587 tapahtui Sigismundin kruunaus tavanmukaisilla juhlallisuuksilla.

Prinsessa Anna oli Ruotsista tuonut mukanaan vain Ebba Hornin, mutta ennen lähtöään hän oli kirjoittanut Sigrid Vaasalle kysyen, eikö tämä tahtoisi hovineitsyenä seurata häntä Puolaan. Vastaus ei ehtisi ajoissa, mutta hän tapaisi siinä tapauksessa prinsessan Danzigissa.

Sinne tullessaan Anna tapasikin nuoren, kainon tytön, jonka hän heti tunsi äidin muodosta. Hän syleili häntä sydämellisesti ja kiitti häntä hänen tulostaan. Heidän äitinsä olivat tunteneet toisensa, lastenkin pitäisi tuntea; heillä oli kyllä paljon puhuttavaa toisilleen.

Sigrid kertoi äidistään, siitä hiljaisesta ja rauhaisasta elämästä, jota hän vietti, sekä heidän suuresta kaipauksestaan, kun he eivät tienneet missä veli oleskeli, elikö edes.

Anna oli kuullut jesuiittain juonista, joiden tarkoituksena oli saada hänet Ruotsin kuninkaaksi, mutta että hän oli karannut heiltä.

"Hän tuntee isänsä kohtalon", vastasi Sigrid, "eikä viekoitus voi silloin olla suuri."

Kuta enemmän Anna puhui nuoren sukulaisensa kanssa, sitä enemmän hän mieltyi hänen yksinkertaiseen ja vaatimattomaan olemukseensa. Hän oli saanut hyvät tiedot, mutta tuo ajatusten puhtaus, nuo terveet mielipiteet elämästä ja ihmisistä, ne hän oli saanut äidiltään, ja Anna käsitti nyt, kuinka hänen äitinsä usein oli niin kunnioittavasti, vieläpä toisinaan ihastuksellakin puhunut halveksitusta Kaarina Maununtyttärestä.

Nuori prinsessa oli monessa suhteessa varhain kehittynyt eikä suinkaan vähimmin siinä, että hän katseli asioita omin silmin ja tahtoi itse arvostella. Vaikka hän toisinaan oli ylpeä ja ylimysmielinen, saattoi hän toisella kertaa asettaa persoonallisuuden arvoa ja sukuperää korkeammalle.

Useasti oli Katariina Jagellotar puhunut tyttärelleen tuosta halvasta naisesta, joka ei koskaan ajatellut itseään, vaan aina teki mitä voi muita hyödyttääkseen ja auttaakseen. Hän vertaili ylpeitä, kevytmielisiä ja sukuperästään pöyhkeitä miehensä sisaria tähän nöyrään, hellämieliseen naiseen.

Monesti oli kertomus tuonut kyyneliä Annan silmiin, usein oli hän tahtonut ottaa Sigridin Tukholmaan, mutta hän ei saanut; nyt hän ei kysynyt keltään lupaa. Veljensä valtakunnassa hän sai valita ympäristönsä mielensä mukaan; Sigismund ei sitä kieltäisi.

Sigrid, joka ei koskaan ennen ollut liikkunut maailmalla, nautti suuresti kaikesta mitä näki. Annaa huvitti viedä häntä kaikkialle, ja päivä päivältä kasvoi nuorten tyttöjen ystävyys. Vihdoin ilmaisi Anna eräänä päivänä Sigridille rakastavansa Kustaa Brahea. Hän tiesi, ettei isänsä koskaan suostuisi siihen liittoon, ja sentähden pitäisi Kustaan kohta ulkomailta palattuaan matkustaa Puolaan. Siellä Sigismund antaisi hänelle jonkun korkean viran, ja sitten he menisivät naimisiin eivätkä palaisi koskaan Ruotsiin.

"Tiedätkö, että lemmin Kustaa Brahea etenkin hänen tapojensa puhtauden tähden. Olen kuullut ja nähnyt niin paljon ilkeää, etten koskaan unhottaisi, jos hän tekisi jonkun arvottoman teon."

"Olen, ja hän vastasi, että hän samasta hetkestä alkaen ei katsoisi ansaitsevansa minun lempeäni."

"Ritarillisempaa ei ole! Tuletpa pitämään hänestä paljon, mutta rakastua häneen et saa."

"Sinä olet oikein lapsi, Sigrid, mutta ole varma siitä, että se päivä koittaa, jolloin sydän itse puhuu, ja silloin on turhaa sanoa: 'sinun täytyy'… se huutaa tuhansin suin: 'minä tahdon!' ja sinun on pakko totella."

Anna huokasi syvään, hän tiesi kyllä miten oli käynyt yhden ja toisen, joista hän piti.

Ebba Horn ei ollut siitä pitäen ollut kaltaisensa, kun he Korsholmassa olivat käyneet tietäjissä. Tämä oli puhunut kauheita asioita. On totta, että hän ei voinut tuntea heitä; he olivat kumpikin olleet tiheihin huntuihin kietoutuneina.

Ajatteleppa, että hän olisi tiennyt sanoneensa prinsessa Annaa parittajaksi ja Ebbaa kuninkaan jalkavaimoksi!

Miten kauhistuksissaan he olivatkaan rientäneet sieltä ja mitä tuskia kärsineet!

Mutta silloin Anna pahastui kovin. Mitäpä hän oli tehnyt muuta kuin edistänyt veljensä onnea! Eikö tämä itse ollut sanonut, että hän Ebban kanssa keskustellessaan oli ikäänkuin herännyt parempaan toimintaan; Ebba oli kehottanut häntä mainetekoihin, ja tehdäkseen hänelle mieliksi oli Sigismund tullut paljon toimeliaammaksi kuin ennen.

Mitä oli Ebballa valittamista, eikö hän ollut onnellinen? Mitäpä merkitsi, oliko hänet vihitty salaa vai julkisesti, Jumalan edessä hän oli joka tapauksessa Sigismundin puoliso, ja mitä hänen tarvitsi huolia siitä, mitä juorut ja ilkeys keksivät?

Saapui sitten kirje hänen äidiltään, "että hän saapuisi heti kotiin, kun niin monia pahoja huhuja oli liikkeessä".

Hän ei uskaltanut. "He kyllä pian urkkivat selville minun salaisuuteni", sanoi hän.

"Hänen täytyy seurata Puolaan", vastasi tämä. "Ei kukaan voi elähyttää ja vahvistaa minua niinkuin hän; halajan joka hetki hänen luokseen."

Ebba suuteli kirjettä luettuansa sen. "Minä kuulun tästälähin vain hänelle", sanoi hän.

Anna kirjoitti hänen äidilleen luvanneensa seurata veljeänsä Puolaan, mutta sanoi olevansa pakotettu peruuttamaan lupauksensa, ellei saanut rakastettua Ebbaansa mukanaan. Mitä pahoihin huhuihin tuli, niin hän voi vakuuttaa, että ne olivat perättömiä, koska hän ja Ebba olivat eroamattomia. Kirje oli kirjoitettu epätoivossa, mutta sisällyksestä ei kukaan voinut sitä huomata.

Tuli sitten vastaus täynnä kiitoksia prinsessan suuresta hyvyydestä; voisihan Ebba vastedes käydä vanhempiaan tervehtimässä.

Nuoret naiset olivat vain 17-vuotiaita. Toinen oli itsenäinen toimissaan, tottunut noudattamaan vain omia oikkujaan ja päähänpistojaan pelkäämättä tai ottamatta huomioonsa seurauksia. Toinen, lapsi sanan laajimmassa merkityksessä, mutta henkisesti hyvin kyvykäs tietämättä vielä kuitenkaan itse siitä, nöyrä ja alttiiksiantava, oli tottunut vain tottelemaan, vastaan väittämättä, seurauksia ajattelematta, ja oli nyt ensi kerran lemmen taikavoiman huumaamana; kenelläpä olisi rohkeutta häntä tuomita?

Matka Danzigiin muodostui kyllä monen päivän hämmentymättömäksi iloksi, samoin myöskin matka sieltä Krakauhun piti hänen miehuuttaan vireillä.

Kuningatar Annalla oli terävät silmät, ja hän keksi heti, ettei kaikki ollut oikealla tolalla.

Ensin joutui prinsessa Anna kuulusteltavaksi, ja hän väitti vilkkaasti, että oikea vihkiminen oli tapahtunut ja että Sigismund oli sanonut rakastavansa Ebbaa niin paljon, ettei koskaan voisi mennä naimisiin toisen kanssa.

"Sinun nuoruutesi tähden voi ymmärtämättömyytesi antaa anteeksi", sanoi kuningatar, "mutta tämä on korjattava."

Kuningatar otti ystävällisesti vastaan nuoren naisen, asetti hänet istumaan viereensä, silmäili häntä säälivästi ja sanoi: "Lapsi raukka, minun on paha olla teidän tähtenne."

Ebba punastui vastoin tahtoaan, mutta nieli kyyneleensä. "En ole tähän asti ymmärtänyt elämää", sanoi hän, "nyt alan sitä käsittää."

"Te ette tunne Ruotsin aatelia. He eivät antaisi hänelle koskaan anteeksi, ja minä tahdon mielelläni edistää hänen onneaan enkä asettua sen tielle."

Näissä sanoissa oli niin vihlovaa surua, että kuningatar sai kyyneleet silmiinsä.

"Sallitteko minun pitää huolta itsestänne?" sanoi hän tarttuen Ebban käteen.

"Minä lähetän teidät kauas täältä. Annan tietää, että te olette minun erityisessä suojeluksessani, eikä kestä monta vuotta, ennenkuin pääsette rikkaisiin ja ylhäisiin naimisiin."

"Niinkö syvälle olen vajonnut teidän silmissänne?" sanoi Ebba.
Kyyneleet virtailivat hänen silmistään.

"Anteeksi, anteeksi, tahdoin vain koetella teitä", sanoi kuningatar hyväillen häntä. "Nyt ymmärrän mitä te olette ollut Sigismundille, ja minä otan osaa hänen kaipaukseensa. Kuulkaa nyt toista ehdotustani: Sleskowin luona on arvossapidetty luostari; abbedissa on erittäin hyvä ystäväni, ja minä tiedän, että protestantteja on paennut hänen turviinsa. Tahdotteko mennä sinne minun suojelukseni alaisena?"

Ebba suuteli kiitollisesti kuningattaren kättä; parempaa hän ei voinut toivoa.

Kuningatar lupasi pitää huolta siitä, että hän sai pienen saattojoukon, ja Ebba päätti lähteä jo seuraavana päivänä. Kuningas ja prinsessa aikoivat pitemmälle matkalle, ja Ebba tahtoi lähteä pois, ennenkuin he palaisivat.

"Minulle ja heille on parasta, että katoan", vastasi hän. "Muisto on vähemmin tuskallinen."

Kaikki kävi suunnitelmain mukaan; Ebba ei sanonut jäähyväisiä kenellekään muulle kuin kuningattarelle, joka ihaili sitä luonteen lujuutta, jota hän ei ollut oppinut tuntemaan, ennenkuin tunsi kaipaavansa häntä, joka oli sitä osoittanut.

Sekä Sigismund että Anna tulivat aivan epätoivoon kuullessaan, että hän oli poissa, mutta kuningatar sanoi, että Ebba oli toiminut vapaaehtoisesti ja että hän itse oli kaikin voimin tukenut häntä sentähden, että kuninkaan maine kärsisi, jos hän kauemmin viipyisi täällä.

Sittemmin hän kuitenkin sanoi prinsessalle: "Mistä tahansa etsimmekin puolisoa Sigismundille, emme löydä sellaista, joka täyttäisi Ebba Hornin paikan."

Tapansa mukaan Sigismund ei puhunut mitään kaipauksestaan, mutta prinsessa itki haikeita kyyneleitä. Hänestä oli täti menetellyt omavaltaisesti, ja jos hän olisi tiennyt, missä Ebballa oli piilopaikkansa, olisi hän ehkä matkustanut sinne ja tuonut hänet takaisin. Tämä oli tunkeutumista hänen oikeuksiinsa, ja sellaista hän ei sietänyt.

Kukaan ei kuitenkaan saanut nähdä, että hän piti asiaa mielessään; sopivassa tilaisuudessa hän päätti kyllä ottaa korvauksen.

Siinä puolalaisessa hoviväestössä, jonka kuningatar oli hänelle antanut, oli myöskin käsikirjuri Possmoschi.

Ei ole luultavaa, että kuningatar olisi itse valinnut hänet. Hän oli säteilevän kaunis; sanottiinkin, että hän muistutti yhtä niistä enkeleistä, jotka luomisen alussa heitettiin taivaasta alas pimeyteen.

Prinsessa hämmästyi hänet nähdessään; mutta hän saattoi hillitä itsensä, kun niin tahtoi.

Hän antoi hänen tehtäväkseen joutavien kirjeiden kirjoittamisen henkilöille, joille hänellä ei ollut mitään tärkeämpiä asioita, ja moitti kiivaasti kaikkia hänen tekemiään erehdyksiä.

Mutta puolalainen otti nöyrästi vastaan kaikki nuhteet katsoen rukoilevasti prinsessaan.

Jos tämä lähti nopeasti pois hänen luotaan, katsoi hän prinsessan jälkeen ivallisesti hymyillen.

Enimmäkseen oli prinsessa toimessa Sigrid Vaasan kanssa; tämän tuli lohdutella häntä, kun hän oli menettänyt Ebba Hornin, ja usein hän sanoi: "Jollet sinä olisi tullut, ei elämäni tässä maassa olisi siedettävää."

Leskikuningatar ei ollut oikein tyytyväinen Annan uuteen suosikkiin, joka johti hänen mieleensä liian suruisia muistoja; hän olisi toivonut, että sisarensa tytär olisi ottanut jonkun Zamoiskyn perheen jäsenistä ystäväkseen ja uskotukseen. Asiain nykyisellä kannalla ollessa tahtoi hän, että Annan pieni hovi esiintyisi edukseen kaikissa julkisissa tilaisuuksissa, eikä kallisarvoisia pukuja kruunausjuhlaa varten suinkaan säästetty.

Puolalaisten käyttämät loistavat pukimet synnyttivät Annassa ajatuksen pukea nuoren hovinsa valkoisiin, ja hän esiintyi itsekin valkoisessa, kullalla kirjaillussa puvussa.

Leskikuningatar sanoi hänelle, että hän oli ihastuttava ja ettei kukaan läsnäolijoista näyttänyt niin säteilevältä kuin hän, kun loistava kulkue kellojen soidessa ja tykkien paukkuessa meni kirkkoon.

Kuningas Sigismund kulki pää kumarassa. Kruunu näytti jo painavan häntä, eikä hän iloinen ollutkaan; päinvastoin oli synkän surumielisyyden piirre hänen nuorilla kasvoillaan, ja hän olisi toivonut olevansa kaukana tästä kaikesta. Silloin vain hän hymyili, kun hänen silmäyksensä sattumalta kohtasivat siskon; hän tiesi, että tämä tunsi hänen ajatuksensa ja ymmärsi ketä hän kaipasi.

Kulkue oli kirkossa, kuningas istui valtaistuimella, leskikuningatar ja prinsessa heitä varten varatuilla paikoilla, vartijaväki heidän takanaan ja yltympärillä ääretön ihmisjoukko tunkeillen ja toisiaan tuuppien.

Silloin Sigrid huomasi silmäparin, joka taukoamatta tarkasti häntä, mutta tukka oli huolettomasti hoidettu ja puku, mikäli hän voi nähdä, kerjäläisen.

Hän kääntyi poispäin; silloin hän kuuli supatusta ja hälinää takanaan… ja hän ihmetteli, ettei vahti voinut pitää roskaväkeä aisoissa.

Töin-tuskin saattoi Sigrid pysyä tyynenä, ja kuitenkin riemuitsi hänen sydämensä: täällä oli hänen kaivattu, itketty veljensä, sitä hän ei ollut silmänräpäystäkään epäillyt kuultuaan hänen kuiskauksensa: "Kustaa!" Mitä oli tehtävä?

"En voi hyvin, jospa pääsisin pois täältä", sanoi hän ympärillään oleville.

Tehtiin tietä, ja hän kiiruhti takaisin linnaan varmana siitä, että
Kustaa seuraisi.

Siellä tahdottiin estää Kustaalta sisäänpääsy; Sigridin täytyi sanoa vastaavansa hänestä, ja niin hän vei hänet kanssaan huoneeseensa.

Suljettuaan oven hän huudahti sydämensä kyllyydestä: "Oletko se todellakin sinä, Kustaa?"

Tämä heitti pois tekotukkansa ja vanhan takkinsa sanoen saksaksi:
"Sinä et voi tuntea minua."

Kyllä, kyllä hän nyt tunsi, joskaan ei silmillään, niin sydämessään. Hän heittäytyi hänen syliinsä, ja molemmat itkivät sekä ilosta että surusta.

Kun ensi kiihtymys oli asettunut, kertoi Kustaa, että tieto Sigismundin kruunauksesta oli houkutellut hänet Puolaan, missä hän oli kulkenut kerjäillen; sitten hän sai tietää, että sisarensa oli hovissa, ja hänet hän oli heti tuntenut.

Senjälkeen hän kyseli äidistään, ja Sigrid kertoi, miten hän kaipasi ja ikävöi häntä näkemään.

"Minua pidetään vaarallisena", sanoi Kustaa surullisesti hymyillen, "niinkuin muka tahtoisin jollakin tavoin saada aikaan pahaa syntymämaalleni."

Sigrid pyysi häntä kertomaan omasta elämästään, ja hän sanoi hänelle, että lukeminen ja opinnot olivat hänelle rakkaimpia. Hän kuljeksi ympäri, harjaili vaatteita ja palveli matkustavaisia; siten hän sai elantonsa ja väliaikoina hän kävi luennoilla. "Nyt", sanoi hän, "puhun ranskan, italian, saksan, puolan, venäjän ja latinan kieliä ja haluaisin saada ruotsinkielen opetusta voidakseni puhua äitini kanssa."

"Ruotsin kuningas luulee ehkä, että tekin kai ryhtyisitte salajuoniin", vastasi hän surullisesti hymyillen. "Tiedätkös, siskoseni, kaikista opinnoista pidän eniten kemiasta, ja siinä olenkin niin edistynyt, että opettajani nimittävät minua toiseksi Paracelsukseksi. Tiedätkö, kuka tuo suuri Paracelsus oli?"

"En", vastasi Sigrid säälivästi silmäillen hänen laihoja, sielukkaita kasvojaan.

"Sinun täytyy lukea hänestä; hän oli maailman suurin lääkäri ja matkusteli laajalti yltympäri etsien viisasten kiveä. Sellaista alkemistia kuin hän ei ole maailmassa koskaan nähty, ja tulla häneen verratuksi on suurempi kunnia kuin kuningas- tai ruhtinaskuntien voittaminen."

"Rakas veliseni, sitä kunniaa ei kukaan sinulta kiistäne eikä kadehtinekkaan", sanoi Sigrid.

"Samoin kuin hänkin vaeltelen minä halki maailman, mutta se käy hitaasti, kun olen köyhä."

"Sinä saat kaikki, mitä minulla on", sanoi Sigrid ja poimi kokoon rahoja ja koristuksia, jotka antoi hänelle; "paljon siinä ei ole, mutta minä pyydän prinsessaa…"

"Sinä et saa hänelle, et kellekään muullekaan puhua minusta, minä joutuisin heti vankeuteen."

"Minä olen Eerik XIV:n poika", vastasi hän. "Sentähden täytyy minun henkipattona kierrellä maailmaa."

Sigrid kietoi käsivartensa hänen kaulaansa. "Minä en laskisi sinua", nyyhki hän.

"Muista, ettet saa kellekään ilmaista minun käyneen täällä. Sitten minua ajetaan takaa ja joudun vankeuteen."

"Huomenna lähden täältä ja kolmen päivän kuluttua olen poissa tästä maasta, jolloin voidaan pitää valtakunnan rauha turvattuna. Hyvästi, rakkahin sisko, vie suuteloni ja rakkaimmat tervehdykseni äidillemme." Vielä kerta syleiltiin, toistettiin uskollisen rakkauden vakuutuksia ja puhuttiin halusta saada pian taas tavata.

Kiireesti Kustaa pukeutui kerjäläispukuunsa. Kun Sigrid aukaisi oven, seisoi lakeija odotellen ulkopuolella. Sigrid huomasi hänen kummastelevan katseensa, mutta astui ryhdikkäästi rappusia alas pitäen vaaria siitä, että seuralaisensa sai esteettömästi poistua linnasta.

Ah, hän oli niin iloinen saadessaan olla yksin, ei levähtääkseen, vaan ottaakseen selkoa, kuuluisiko kadulta mitään hälinää, joka voisi merkitä sitä, että hänen veljensä oli otettu kiinni. Häntä tuskastutti se, ettei ollut kysynyt missä Kustaa asui; hän olisi mennyt hänen luokseen, heillähän olisi niin äärettömän paljon puhumista toisilleen.

Hänestä tuntui niin yksinäiseltä ja hyljätyltä, mitä sitten Kustaasta, joka rikollisen tavoin harhaili maasta maahan. Se tuntui Sigridistä kovalta ja oikeudettomalta, mutta hän oli nöyrämielinen tyttö ja ajatteli, että mikä täällä alhaalla on hämärää ja käsittämätöntä, se valkenee ja selviää tuolla ylhäällä, ja ihmisten tuomiot eivät ole Jumalan.

Seuraavana päivänä, kun hän meni prinsessan luo, oli tämä kylmä ja jäykkä; hän käsitti heti, että kuulustelu nyt alkaa.

Se ei viipynytkään kauan, mutta erittäin oli se hänestä pahaa, että leskikuningatarkin ja muutamia hovinaisia oli saapuvilla.

"Sinä olet velvollinen tekemään selvää eilisestä käytöksestäsi", sanoi prinsessa ankarasti.

Sigrid painoi päänsä alas vastaamatta. "Minun tietääkseni sinulla ei ole mitään tuttavuuksia Krakaussa."

"Sinä olit minun seurueessani eilen ja lähdit kirkosta ilman minun suostumustani."

"Hän tunnustaa sen!" huudahti leskikuningatar. Prinsessa jatkoi:
"Erään kerjäläisen seurassa?"

"En", huudahti Sigrid melkein kyynelten tukahuttamana, "minä rakastan häntä koko sielustani."

"Ja minulle sinä sanot, että sydämesi on vapaa. Oi, kuinka sinä olet pettänyt minua!"

Sigrid peitti kasvonsa käsillään, hän ei uskaltanut vastata mitään peläten ilmaisevansa kaikki.

"Prinsessan arvo vieraassa hovissa tulee kärsimään moisesta häväistysjutusta."

"Ellei voida todistaa tässä piilevän mitään salaperäisyyttä", huomautti leskikuningatar, "mutta siihen tarvitaan ensiksikin, että tiedetään hänen nimensä."

"Tämä on kauheaa, hän on ollut minulle ystävä ja sisko, ja hänellä on sydäntä menetellä minua kohtaan näin petollisesti ja kavalasti."

"Anteeksi, anteeksi!" Sigrid lankesi hänen jalkoihinsa ja suuteli hänen hameensa lievettä.

Prinsessa melkein potkaisi häntä. "Mene sitten", käski hän, "äläkä tule koskaan silmieni eteen!"

Sillä aikaa Sigrid kiiruhti huoneeseensa. Ensi hetkenä hänet valtasi tuska ja suru, mutta hän hillitsi itsensä ja kokoili nopein käsin tarpeitaan. Sitävastoin pani hän erilleen kaikki, mitä oli saanut prinsessalta. Mutta miten päästä kotiin, kun hän oli antanut kaikki, mitä hänellä oli arvokkaampaa, Kustaalle…? Hän seisoi neuvottomana ja väänteli tuskissaan käsiään.

"Sitäpä juuri arvelin", sanoi prinsessa katsellen ympäri huonetta.
"Sinä aiot lähteä."

"En, oletpa oikeassa, sinun toimesi eivät koske minuun. Tässä on rahaa", hän pani täysinäisen kukkaron pöydälle; "eräs uskollinen palvelija on saanut käskyn seurata sinua kotiin, enempää en ole sinusta vastuussa."

"Te halveksitte ja kuitenkin suojaatte minua", virkkoi Sigrid.
"Rohkenenko esittää yhden ainoan pyynnön?"

"Voithan kernaasti sanoa asiasi suullisestikin, jos siitä tulisi joku anteeksiannon mahdollisuus."

"Jätä sitten!" huudahti prinsessa ja polki jalkaansa lattiaan. "Enkä minä sinua uskokkaan!" Näin sanoen hän riensi pois sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi.

"Hänen täytyy lopultakin myöntää, että olen menetellyt oikein", ajatteli Sigrid. "Jumalan kiitos, ettei hän kieltäytynyt lukemasta kirjettäni."

Kun palvelija tuli, jätti hän keventynein mielin matkahommat hänen haltuunsa.

'Armollinen prinsessa! Suvaitkaa unhottaa kaikki ne ikävyydet, joita teillä on ollut minun tähteni; nyt olen vapaa lupauksestani ja voin esteettömästi sanoa teille, että kerjäläinen, jonka otin huoneeseeni ja jolle annoin rahani, oli oma, suuresti rakastettu veljeni. Hänet on julistettu henkipatoksi, ja hänen täytyi verhoutua kerjäläisen ryysyihin voidakseen tulla etsimään minua. Miten tunsimme toisemme, sen tietää yksin hyvä Jumala, mutta en olisi antanut minkään kuninkaan enkä kuningattaren maailmassa estää itseäni puhumasta hänen kanssaan.

Jos olisin uskonut salaisuuteni teille, armollinen prinsessa, niin olisi hyvä sydämenne pakottanut teitä pitämään salassa mitä velvollisuus olisi vaatinut teitä ilmaisemaan veljellenne, ja hän puolestaan olisi valtiollisista syistä ollut pakotettu vangitsemaan, ehkäpä surmauttamaankin rakastetun veljeni.

Nyt ei ole kukaan kaikesta tästä saanut kärsiä enempää kuin minä, ja mitä se on kaikkeen siihen verraten, mitä Kustaa on saanut kokea. Enkö siis olisi iloinen saadessani suorittaa pienenkään osan sitä velkaa, jonka onneton isä-vainajamme on jättänyt lapsilleen.

"Missä olivat minun ajatukseni, kun en tuota älynnyt!" huudahti Anna kirjeen luettuaan. "Sigrid on prinsessa syntyään, sillä hänellä on ajatukset aivan sen mukaiset."

"Minkätähden se lie tarpeellista? Saako hän sen ajan kitua vankeudessa? Kas tässä, lue!"

Sigismund luki Sigridin kirjeen. "Mitäpä tekisin?" kysyi hän neuvottomana kuin ainakin.

Tämä tiesikin heti neuvon, ja Sigismund määräsi Kustaalle erään apottikunnan tulot Puolassa.

Äitinsä luo Suomeen hän ei saanut mennä Juhanan kiellon mukaan, mutta
Puolassa hän sai elää rauhallista ja huoletonta elämää.

Prinsessa kirjoitti heti Sigridille kertoen mitä oli tehty hänen veljelleen. Hän pyysi häntä palaamaan; mikään väärinkäsitys maailmassa ei voisi enää erottaa heitä.

Vastaus, jonka hän sai, oli täynnä kiitoksia, mutta Sigrid ei voinut erota äidistään; rukouksiinsa hän lupasi aina sulkea prinsessan.

"Tiesinpä, että niin kävisi", virkkoi Anna harmistuneena. "Ebba ja Sigrid ovat menneet, nyt olen yksin ilman ystävää ja uskottua, enkä ole vielä edes 18-vuotiaskaan."

Hän katsahti ylös. Possmoschin kauniit silmät olivat säälien kiintyneet häneen; kädessä oli hänellä kirja.

"Olen onnistunut saamaan italialaisen runoilijan Danten kuolemattoman teoksen, Divina commedia , ja rohkenen kysyä, saanko lukea teille siitä?"

Molemmat ruotsalaiset herrat olivat vielä jäljellä ja saapuvilla kaikissa neuvotteluissa Puolan neuvostossa. Hän keskusteli aina ensin heidän kanssaan, ja kun hän sitten lausui mielipiteensä, ihailtiin hänen viisauttaan ja älyään.

Mutta oli myöskin hetkiä, jolloin hän oli surumielinen. Päättävästi kieltäytyi kuningatar ilmaisemasta hänelle missä Ebba Horn oleskeli, ja hänestä tuntui mahdottomalta elää ilman tätä.

Eräänä päivänä kuningatar antoi hänelle suljetun medaljongin, ja kun hän sen aukaisi, oli siellä hyvin nuoren ja tavattoman ihanan naisen kuva.

"Itävallan prinsessa Anna. Avioliitto hänen kanssaan tekisi mahtavan
Itävallan vihollisesta liittolaiseksi."

"Häntä et saa enää koskaan nähdä. Uskontonne varsinkin erotti teidät;
Puolan täytyy saada katolinen kuningatar."

"Pidä se", sanoi kuningatar, "ja lupaa minulle katsella sitä kerran päivässä, niin otamme, jos niin tahdot, kolmen kuukauden kuluttua asian uudelleen puheeksi."

Kuukauden kuluttua sanoivat Ruotsin herrat, että heidän nyt täytyi lähteä kotiin, ja Sigismundin täytyi vaikkapa vastenmielisestikin suostua siihen.

Ratkaisematta jäänyt riitakysymys Vironmaasta antoi syytä pelätä jälkilaskuja, ja suojellakseen herroja antoi Sigismund heille heidän pyynnöstään avoimen kirjelmän, jossa hän selitti, ettei hänellä itsellään eikä heilläkään ollut aikomustakaan erottaa Viroa Ruotsista Juhanan kuoleman jälkeen.

Mutta Eerik Sparrelle Sigismund määräsi kahdentuhannen taalerin vuotuisen summan niistä palveluksista, joita hän oli tehnyt nuorelle kuninkaalle Puolassa.

Senjälkeen herrat palasivat heti Ruotsiin, suojattuina kaikkia jälkilaskuja vastaan, kuten luulivat.

KUSTAA EERIKINPOIKA.

Puutteesta ja köyhyydestä oli Kustaa nyt päässyt vakavaan asemaan; nyt hän saattoi rauhassa ja levossa työskennellä jatkaen kokeitaan.

Olisi kyllä ollut suloista asettua äidin ja sisaren luo, mutta se oli nyt kerran häneltä kielletty ja siksensä se jäi. Kirjoittaa hän toki sai, ja monta rakasta kirjettä saapui heiltä hänen käsiinsä.

Vanhaan, puoleksi rappeutuneeseen luostarirakennukseen, lumoavassa notkelmassa Pragen luona lähellä Veikselin suuta, hän järjesti laboratorionsa.

Nyt hän saattoi ostaa kirjoja ja tarpeellisia välineitä sekä myöskin toisinaan, kun niin halusi, käydä metsällä ja kalassa.

Köyhyys oli kahlehtinut hänet henkiseen vankeuteen, nyt hän sai tulla ja mennä miten tahtoi, täällä ei kukaan epäillyt häntä. Hän oli vapaa, vapaa kuin taivaan lintu.

Vanha munkki, joka vielä eleli siellä, hankki hänelle mitä hän tarvitsi ja teki sen niin runsaassa määrässä, ettei Kustaa ollut koskaan voinut niin hyvin.

Vanhus soitteli urkuja, ja hän herkesi työstään kuunnellakseen silmät ummessa ihmeellisiä säveliä, jotka synnyttivät valtavan kaiun tyhjässä rakennuksessa.

Silloin hänen sielunsa liiteli muissa maailmoissa; täällä ei hänellä koskaan ollut varsinaista jalansijaa. Hän viihtyi paremmin unelmissaan, joihin oli lapsuudestaan asti kotiutunut.

Mutta samalla kuin hän sai syödä paremmin ja hänen terveytensä parani raittiin, suloisen luonnon helmassa, varttuivat myöskin nuoruuden voimat. Hän otti pyssyn olalleen ja lähti metsälle.

Siellä oli viljalti lintuja, ja isä Anselm oli luvannut hänelle oikein hyvää herkkua, jos hän voisi saada niitä muutamia.

Kustaalla oli tarkka silmä, hän oli oppinut ampumaan maaliin, ja suuri, komea lintu putosi hänen laukauksestaan.

Mutta kun hän riemumielin nosti sen maasta, tunsi hän, että sen sydän vielä sykki, ja hän luuli kohdanneensa sen sammuvan silmäyksen.

Hän odotti hiljaa, kunnes se oli kuollut; sitten hän vei lintunsa kotiin Anselmille.

Hänen ylistelyjään hän ei kuullut, lintupaistia hän ei maistanut, eikä hän koskaan enää käynyt metsällä.

"Se on hupsua", sanoi hän itsekseen, "mutta semmoinen on luonteeni eikä sitä voi auttaa."

Lähes vuoden kuluttua siitä, kun hän oli muuttanut, sai hän kirjeen Sigridiltä, jossa tämä ilmoitti kotimatkallaan Puolasta Suomeen tavanneensa Pohjanmaan laamannin Henrik Klaunpoika Tottin, joka oli pitänyt huolta hänestä kuin sisarestaan ja heti kotiin tultua pyytänyt äidiltä häntä puolisokseen.

"Me menemme nyt naimisiin", kirjoitti Sigrid, "ja onneni olisi täydellinen, jos sinä olisit täällä."

Kustaa purskahti itkuun… ilostako vai surusta? Hän ei tiennyt sitä itsekään.

Kirjeessään Sigridille hän lausui sydämellisesti ottavansa osaa hänen onneensa ja ajatuksissaan ja rukouksissaan muistavansa häntä niinkuin ennenkin.

Muutamia viikkoja senjälkeen hän ällistyi nähdessään loistavan seurueen karahuttavan pihaan; ratsastajat kiiruhtivat sisään, ja Kustaa näki ikkunastaan komeita tataarilaisia hevosia kallisarvoisine, loistavine suitsineen.

"Ottakaa paras takki yllenne", änkytti hän, "Venäjän tsaarin lähettiläät ovat täällä pyytäen tavata teitä heti."

"Mitä he minusta tahtovat?" kysyi Kustaa hämmästyksissään, mutta ollen liian vähän tottunut toimiansa itse määräämään hän noudatti käskyä ja jouduttihe lähetystöä vastaanottamaan.

Nähdessään hänet, he heittäytyivät maahan tahtoen suudella hänen käsiään.

"Me tuomme teille tervehdyksen Venäjän tsaarilta, mahtavalta Boris
Godunovilta", vastasivat he.

"Hän toivoo, että heti seuraisit meitä Moskovaan", vastasi se heistä, joka näytti etevämmältä.

"Antakaa minulle edes muutaman päivän miettimisaika", vastasi ällistynyt nuorukainen.

"Todistukseksi siitä, että todella olemme mahtavan tsaarin lähettämät, lähettää hän sinulle tämän."

Toinen lähettiläistä ojensi hänelle pienen, helmillä ja jalokivillä runsaasti koristetun lippaan.

Toinen antoi avaimen sanoen samalla, ettei nuori herra saanut aukaista lipasta muuten kuin ollessaan yksin.

"Kahden päivän kuluttua samaan aikaan", sanoi lähetti ja kumarsi taas syvään.

Oven ulkopuolella seisoi joukko venäläisiä palvelijoita; he lankesivat maahan hänen ohi mennessään.

Mitähän lipas sisälsi, se tuntui aivan kevyeltä. Tultuaan työhuoneeseensa hän pani sen pöydälle ja otti avaimen.

Taivas, mikä näky! Tyttö, niin kaunis, ettei hän luullut koskaan moista nähneensä.

Eloisat, veitikkamaiset silmät katsoivat suoraan häneen, ja suloinen suu hymyili hänelle.

Kuva oli ohuen hopeaharson verhossa, kehyksenä oli pelkkiä jalokiviä, jotka arvossa vastasivat kokonaista kuningaskuntaa.

Sitä hän ei saanut selville, ja jos hän kysyisi, ei hän ehkä saisi vastausta… ei, hän päätti odottaa ja haaveilla onnesta, joka ei koskaan tässä maailmassa tule hänen omakseen.

Isä Anselm ei tahtonut velvollisuutensa tuntevana kokkina joutua häpeään koreiden muukalaisten silmissä, mutta nämä olivatkin varatut kaikkien mahdollisuuksien varalle; heillä oli mukanaan omat ruokavaransa ja oma kyökkimestarinsa, ja yhdistetyistä varoista saatiin näin maukas ateria.

Isäntänä tuli Kustaan juoda vierasten malja, mutta se mieto viini, jota hän käytti, olikin vaihdettu väkevämpään ja tulisempaan, ja sitä nauttiessaan hän tunsi rohkeutensa ja voimiensa kasvavan. Mitäpä siinä oli sopimatonta, että tsaari tahtoi tavata Kustaata, Eerik XIV:n poikaa.

Useita kalliita, puoleksi itämaisia pukuja oli varattu häntä varten, ja kun hän jonkun verran vastustettuaan oli taipunut pukeutumaan semmoiseen, huudahtivat venäläiset, että hän nyt näytti syntyperäiseltä ruhtinaalta ja kuninkaalta.

Kustaa käsitti sen varmaankin tyhjäksi kohteliaisuudeksi, oikeata tarkoitusta hän ei aavistanut.

Taivalta tehtiin kaikella mukavuudella, ja nuoren herran yksinkertainen ja vaatimaton esiintyminen kaikesta siitä kunnioituksesta huolimatta, mikä hänen osakseen tuli, valtasi siihen määrään venäläisten sydämet, että he Moskovaan saavuttaessa lankesivat hänen jalkoihinsa pyytäen hänen suojelustaan.

Nyt hän oli siellä. Jo kuului kellojen soittoa kaikista kirkoista, tykinlaukaukset tärisyttivät rakennuksia, ja kansa aaltoili kaduilla huutaen: "Eläköön!"

Käsikädessä he menivät portaita ylös; ensi huoneissa lankesivat kaikki polvilleen, sitten kumartelivat korkeat herrat lattiaan asti ja lopuksi tuli muutamia huoneita, jotka olivat aivan tyhjät.

Näkymättömät kädet vetivät oviverhot syrjään, sieltä säteili häikäisevä valo, ja siellä seisoi tuo ihana kuva todellisena, hopeausvaan kietoutuneena.

Nuoret ihanat neitoset ympäröivät häntä, mutta Kustaa ei nähnyt ketään muuta kuin hänet yksin, ja melkein tietämättään hän polvistui hänen eteensä.

Samoin kuin kuvassa katsoi neito nytkin häneen, tumma puna nousi hänen hienoille poskilleen, ja hän loi nopean silmäyksen tsaariin.

Ihana kuva heitti pois hopeahuntunsa, ja tuossa seisoi nyt valkoiseen puettu neitonen kainona ja hämillään.

"Taivaan kuningattarelta hän näyttää", huudahti Kustaa edelleen polvillaan, "ja ainoastaan näin rohkenen osoittaa hänelle kunnioitustani."

"Niin, niin", huudahti Kustaa ihastuksissaan, "tuollainen olette kuvassa, tuollaisena olen yöt-päivät nähnyt teidät edessäni siitä asti kuin sain tämän kalliin kuvan!"

"Tiesinpä", sanoi Boris nauraen, "että kuva olisi kylliksi haihduttamaan teidän epäröimisenne; te rakastatte Mariaa, niin tekee jokainen, jonka olen suonut nähdä hänet, mutta teille minä annan hänet, jos onnistutte voittamaan hänen rakkautensa."

"Jotta voisitte sopia asiasta, jätän teidät hetkiseksi kahden", lisäsi venäläinen. "Katsokaa, että asiat sukeutuvat minulle mieliksi."

Hämillään katseli tyttö häntä; sitten hän istui sohvaan ja peitti kasvonsa käsillään.

Kustaa polvistui hänen viereensä. "Työnnätkö minut luotasi?" kysäisi hän.

"En", vastasi tyttö ja ojensi hänelle kätensä. "Mutta älkää polvistuko noin isäni nähden, sillä täällä Venäjällä ei ole tapa niin."

"Jospa kerran saisin sulkea hänet syliini." Kustaa rohkeni kietoa kätensä hänen vyötäisilleen.

"Sallin", sanoi tyttö ja suuteli häntä rivakasti, "te olette niin toisenlainen kuin kaikki muut."

"Mistä sen tiedätte?" kysyi Kustaa huomattavasti jäähtyneenä istuen hänen viereensä.

"En ole kuuro enkä sokea, niin että tiedän sen kylläkin. Sinä olet hyvin toisenlainen kuin muut", lisäsi hän nojautuen häneen.

"Sinäkin olet hyvin toisenlainen kuin muut", toisti Kustaa katsoen hänen säteileviin silmiinsä, "mutta myöskin ihanampi kuin kaikki muut."

Kevyenä kuin keijukainen hän liiteli hänen ympärillään, milloin ojentaen kätensä häntä kohden, milloin väistyen. Kustaa koetti saada kiinni hänet, mutta se oli mahdotonta; hän tunsi kyllä hänen hengähdyksensä poskellaan, mutta samassa silmänräpäyksessä hän oli poissa.

Tuossa tuokiossa istui Maria sohvalla ja osoitti Kustaalle paikan vähän loitompana.

"Hyvä että tulit, rakas isä", sanoi Maria. "Vieraasi ei ole virkkanut kymmentä sanaa."

Kahdeksan päivää jatkui näitä käyntejä; lemmenkiihko oli sokaissut järjen, ja mielettömyyteen asti Kustaa rakasti tätä ihmeellistä tyttöä, joka kaikessa oppimattomuudessaan, melkeinpä raakuudessaan oli täydellinen keimailija.

"Anna hänet puolisokseni!" huudahti Kustaa kahdeksantena päivänä, kun
Boris tuli heidän luokseen. "Minä en voi elää ilman häntä."

Tämä ei ollut koskaan näyttänyt niin riemuitsevalta. "Me rakastamme toisiamme", sanoi hän, "ja odotamme vain suostumustasi."

"Saadakseni hänet tahdon tehdä työtä kuin päivätyöläinen", lausui
Kustaa painaen sulotarta povelleen.

"Vanha tsaarisuku on sammunut", virkkoi Boris, "teistä on polveutuva uusi; tervehdin teitä Venäjän tsaarina ja tsaarittarena."

Mutta Marialta pääsi riemuhuuto. Hän syleili isäänsä ja hyväili
Kustaata ylenpalttisesti.

"Ensiksikin tulee hänen kääntyä meidän uskontoomme ja toiseksi tulee hänen ruveta vaatimaan itselleen Ruotsin kruunua. Minä autan häntä miehilläni ja rahoillani."

"Jumala yksin tietää, kuinka suuresti sinua rakastan", vastasi Kustaa, "mutta rakkaus äitiini, uskontooni ja isänmaahani on minulle sama kuin elämäni. Mielelläni antaisin henkeni Ruotsin puolesta, mutta Ruotsin miesten ei tarvitse koskaan vuodattaa vertansa eikä kuolla, jotta minä siitä jotakin voittaisin."

"Mitä olet sinä velkapää heille, jotka niin ovat sinua kohdelleet?" huudahti Maria.

"Heidän väärä menettelynsä ei olisi minään puolustuksena minulle, jos unhottaisin vannomani pyhät valat."

"Tahdonpa sanoa sanan minäkin", puuttui puheeseen Boris. "Tarjoomani suuret edut olisivat panneet kenen tahansa toisen pään pyörälle, mutta teidän päänne on varmaan jo entuudestaan pyörällä, koska ette lankea polvillenne ja kiitä minua. On yhdentekevää mitä te uskotte tai ette usko; uskonto on verho, johon muodon vuoksi pukeudutaan. Jos pelkäätte ruotsalaisten miekaniskuja, niin tahdon sanoa teille, että päälliköt ovat liian viisaita etunenässä kulkeakseen, ja lopuksi" — tässä hän löi nyrkillään pöytään, niin että se meni sirpaleiksi — "lopuksi tahdon sanoa teille: Ajatelkaa asiata huomiseen, silloin tahdon saada vastauksen." Näin sanoen hän lähti huoneesta.

Maria ahdisti häntä rukouksin ja kyynelin, käytti kaikkia houkutuskeinoja saadakseen hänet suostumaan, mutta Kustaa väisteli hänen hyväilyjään sanoen surullisesti: "Maria, älä kiusaa minua, sinä vain lisäät kärsimystäni, mutta päätöstäni et voi muuttaa."

Sitä Maria kuitenkin juuri tahtoi; mitä merkitsivät uskollisuus ja lupaukset sellaiselle, joka ei koskaan ollut niitä pitänyt. Mutta kun hän näki, että kaikki ponnistukset olivat turhat, pääsi hänessä valloille se raivo, joka kiehui hänen sydämessään; ensin hän pyysi kuvansa takaisin, ja kun oli sen saanut, rupesi hän solvaamaan Kustaata, nimitti häntä narriksi ja sanoi, ettei ollut koskaan välittänyt hänestä.

Silloin hän vielä kerran tunsi hänen käsivartensa kaulallaan ja kuuli kuiskauksen: "Tule ja seuraa minua!"

Seuraavana aamuna Kustaa löysi omat vaatteensa sänkynsä laidalta, ja tuskin hän oli pukeutunut niihin, ennenkuin tuli eräs palvelija, joka tsaarin määräyksestä käski hänen seurata.

Kurjat ajopelit odottivat, ja kaikin puolin vaivalloisen matkan jälkeen hän saapui vankilaan.

Nyt oli hänellä hyvä aika miettiä vaihtelevaa elämäänsä; hän huomasi pian, että rakkautensa Mariaan oli ollut vain huumausta, ja hän piti elämää vankilassa siedettävämpänä kuin sitä, mitä olisi saanut viettää hänen kanssaan.

Menettelyänsä ei hän hetkeäkään katunut. "Toisin ei voinut käydä", sanoi hän itsekseen. "Olen vain tehnyt velvollisuuteni."

Mutta kovia päiviä hän nyt sai kokea, ei ainoastaan vankilan yksinäisyyttä ja niukkaa ravintoa, vaan myös kaiken toiminnan puutetta.

Eräänä päivänä oli kärpänen eksynyt sisään ikkunarautojen välitse; hän murensi hitusen leipää sille ja sai sitten ilokseen nähdä sen palaavan joka päivä ottamaan osansa hänen niukasta ruuastaan.

Mutta kun syksy tuli ja kärpänen kuoli, silloin hän itki katkeria kyyneliä, ikäänkuin olisi menettänyt rakkaan ystävän. Vanginvartijankin kävi sääliksi häntä, ja hän vei hänelle vankityrmään häkin, jossa oli peipponen.

Kuinka hän rakasti ja vaalikaan sitä! Pieni eläin istui hänen kädellään ja söi hänen suustaan.

Mutta kun kevät tuli, istui pikku laulaja ikkunalla ja kaiutti kaihoisena säveltänsä.

Eräänä päivänä, tuodessaan tapansa mukaan vangille hänen pienen päiväannoksensa, vartija huomasi hänen itkeneen.

Peippo sai vapautensa, ja Kustaa puhui senjälkeen useasti siitä, kuinka onnellinen lintu nyt oli.

Viimein muutettiin hänetkin pieneen Kashinin kaupunkiin; siellä hän pääsi vapaaksi ja sai mielensä mukaan työskennellä tutkimuksissaan.

Mutta hänen voimansa olivat jo murtuneet, kuvat hänen menneisyydestään astuivat taas hänen mielikuvitukseensa. Hän oli toisinaan nuorukainen, joka torjui luotansa jesuiittoja, kun he tahtoivat viekoitella häntä vaatimaan isänsä kruunua, toisinaan kerjäläinen, joka etsi sisartansa Sigismundin hovista, toisinaan oli hän tsaarin hovissa halveksien torjuen kiusauksia luotaan.

Kashenka-joen rannalla sai harhaileva kuninkaanpoika hiljaisen hautansa kauniissa koivikossa 1607.

Hiljaisena ja huomiota herättämättä hän oli elänyt; hänen suuruutensa oli siinä, että hän oli torjunut luotaan kiusauksia. Hiljaa ja huomiota herättämättä hän myös poistui.

LEHTI KÄÄNTYY.

Kuninkaan poika ja perinnöllinen ruhtinas ei sietänyt, että kukaan asettui hänen arvoisekseen.

Ylhäisellä aatelistolla oli myöskin kuninkaallista verta suonissaan, heidän sukuluettelonsa olivat yhtä loistavat kuin hänenkin, ja sentähden loukkasi heidän ylpeyttään se, että Kaarle valitsi ulkomaisen ruhtinattaren morsiamekseen, ja vielä enemmän he loukkaantuivat, kun hän Juhanan naimisiin mennessä peittelemättä lausui, että Vaasan suvun jäsenten tulisi valita puolisonsa ulkomaisista ruhtinasperheistä.

Molemminpuoliseen tyytymättömyyteen oli sekoittunut koko joukko omien pyyteiden tavoittelemista.

Kaarle piti jäykästi huolta omista eduistaan ja joutui sentähden usein riitaan, etenkin Eerik Sparren, Sundbyn herran, ja Hogenskild Bielken, Åkerön herran kanssa.

Molempain suuret tilukset olivat ruhtinaskunnassa, ja kumpainenkin, mutta varsinkin herra Hogenskild, tunsi oman arvonsa.

He asettuivat sentähden voimakkaasti ja kursailematta hänen yrityksiään vastaan, vetosivat etuoikeuksiinsa ja saivat tavallisesti suojaa kuninkaalta.

Kun herttua ja Åkerön jäykkä herra 1588 olivat joutuneet kiivaaseen kiistaan, kirjoitti jälkimäinen häikäilemättä ylpeälle riitaveljelleen — että vanha kuningas Kustaa kyllä oli ollut niitä kuninkaita, jotka ovat edistäneet valtakunnan parasta, mutta että hän olikin vallanperimysoikeuden kautta saanut siitä suuremman palkan kuin kukaan muu Ruotsin kuninkaista. Aatelisto toivoi sentähden vastavuoroonsa saavansa nauttia vapauksiaan, jonkatähden herra Hogenskild nyt pyysi, että hänen armonsa herttuan voudit eivät tahtoisi olla niin paljon tekemisissä aateliston talonpoikien kanssa, kuin tähän asti liiankin usein oli tapahtunut.

On melkein varmaa, ettei kirje tullut suosiollisesti vastaanotetuksi, ja Kaarle kirjoitti itse siitä Juhanalle vakuuttaen, että aatelistolla oli aikomus kumota vallanperimysoikeus.

Mutta kuningas pelkäsi siihen aikaan enemmän herttuaa kuin aatelistoa ja ilmaisi sentähden neuvostossa, minkä varoituksen oli saanut.

Tämän johdosta keskinäinen kauna yhä kasvoi. Aatelisto piti Kaarlea kuningasvallan voimakkaimpana tukena ja ylimysvallan mahtavimpana vastustajana sen kukistamispyrinnöissä.

Erittäinkin ärsytti Kaarlea se, että neuvosto kaikissa veljesten välisissä riitakysymyksissä aina asettui kuninkaan puolelle.

He koettivat kyllä rauhan säilyttämiseksi estää vihollisuuksien ilmipuhkeamista, mutta heti kun oli kysymyksessä herttuan ruhtinaallisten etuoikeuksien rajoittaminen, asettuivat he aina kuninkaan puolelle.

Vesteråsin sopimuksessa hän oli esittänyt kirjan "Pro Rege, Lege et Grege" , jossa hän koetti todistaa, kuinka ruhtinasten liian suuret vapaudet voivat tulla valtakunnan rauhalle vaaralliseksi.

Kirja saavutti, niinkuin helposti saattoi arvatakin, kuninkaan mieltymyksen, ja sen tekijä korotettiin valtaneuvokseksi ja sai osakseen kuninkaan erityisen suosion.

Mutta tästä hetkestä asti kyti Kaarlessa leppymätön viha Eerik Sparrea kohtaan, ja hän piti tätä salaisena, mutta katkerimpana vihamiehenään.

Herttua oli neuvonut luopumaan tästä, mutta nyt se oli tapahtunut, ja hän arveli, syystä kylläkin, tulleensa askeleen lähemmäksi valtaistuinta.

Aateli taas puolestaan toivoi etuoikeuksiensa laajennusta sekä varakuninkaallista valtaa, kun Sigismund melkein aina tuli olemaan Puolassa.

Ja Juhana puolestaan oli toivonut, että hänen rakas poikansa näin saadun asemansa nojassa olisi käynyt paljon voimakkaammaksi kaikkia vihollisiaan.

Mutta jälkeenpäin, kun poika oli poissa, Juhana menetti melkein kokonaan malttinsa.

Miten olisi hänen mahdollista hallita yhtaikaa kahta valtakuntaa, jotka asemansa, valtiolaitoksensa ja uskontonsa puolesta olivat toisistaan niin erillään kuin Ruotsi ja Puola?

Eikö Sigismundin poissaollessa kumpaisenkin, niin hyvin herttuan kuin aatelinkin, uhkaava kunnianhimo pääsisi vapaasti riehumaan, ja miten se päättyisi?

Riitaiset vaalit Puolassa eivät ennustaneet uudelle kuninkaalle mitään hyvää, ei ainakaan niin levottomassa valtakunnassa… koko Itävallan voima saattoi yhtyä häntä vastaan.

Ja horjuvaisena kuten ainakin tahtoi Juhana, että Sigismund kääntyisi kotiin.

Me tiedämme, että ne Ruotsin herrat, jotka seurasivat Sigismundia, estivät sen.

Myöskin Ruotsissa puhui neuvostopuolue valtakunnan vaarasta siinä tapauksessa, että Venäjän suuriruhtinas tulisi valituksi, sekä puolalaisten oikeutetusta harmista sen johdosta, että oli osoitettu niin suurta halveksimista heidän kruunulleen, jos Sigismund siitä luopuisi; olisi ollut parempi olla koskaan sitä tavoittelematta. Puolan leskikuningatar olisi pakotettu suorittamaan takaussitoumuksensa, ja se olisi sitäkin kohtuuttomampaa, kun hän oli luottanut kuningas Juhanan lupaukseen, että Sigismund ottaa vastaan kutsumuksen, jos tulee valituksi.

Kalmarin kokouksessa oli Juhana asettanut Sigismundin istumaan viereensä valtaistuimelle, jotta heitä yhteisesti kunnioitettaisiin kuninkaina.

Lisäksi tuli tähän vielä koko kansan ihailu. Useat olivat nähneet, kaikki kuulleet puhuttavan kalliiksi käyneestä lähetystöstä, riemun ilmaisuista vaalin tuloksen johdosta ja sitten odottamattomasta, selittämättömästä keikauksesta.

Mutta kaikki toivotut edut raukesivat. Puolalaisilla ei ollut mitään halua ottaa osaa aiottuun sotaretkeen Venäjää vastaan.

Katumus ja kaipaus täytti Juhanan sielun; ei pienintäkään voittoa, ja hän oli lähettänyt pois Sigismundin, ainoan, johon hän luotti ja jonka kanssa voi puhua.

Niinkuin kaikki heikot luonteet heitti Juhana syyn toisten niskoille.
Milloin oli herttua, milloin valtakunnan herrat muka saaneet aikaan
Sigismundin lähdön.

Hän oleskeli enimmäkseen Kalmarissa ollakseen poikaansa vähänkin lähempänä.

Hän lähetti tälle kirjeen toisensa perästä rukoillen ja taivutellen häntä heittämään myrskyisen Puolan ja palaamaan isänsä luokse.

Samaan aikaan, 1588, kirjoitti myöskin Kaarle Sigismundille kehottaen häntä menemään avioliittoon, heitä kun ei ollut enempää kuin kolme miespuolista Vaasan sukua ja oli vedettävä yhtä köyttä; oli näet olemassa puolue, joka oli saanut aikaan paljon kaunaa veljesten ja omaisten välillä viimeksi kuluneina vuosina.

Yhdeksänvuotisen avioliittonsa aikana oli Maria Pfalzilainen lahjoittanut puolisolleen kuusi lasta, mutta kaikki ne olivat kuolleet pienokaisina paitsi tytär Katariina.

Herttua pelkäsi siis, että suku sammuisi, ja se oli kaikin mokomin estettävä.

Samaan aikaan kirjoitti myöskin Juhana pojalleen, että oli paljastunut kavalia salahankkeita sekä että oli olemassa henkilöitä, jotka salaa toimiskelivat siihen suuntaan, että kuningassuku kuolisi ja he saisivat vallan käsiinsä.

Neuvosto katsoi sopivaksi huomauttaa kuninkaalle, että hänen hovissaan ja maatiloillaan meneteltiin hyvin taitamattomasti nautinnoissa ja kulotuksissa.

Hovijunkkareilla, lakeijoilla, tallimestareilla, henkivartijoilla ja muulla irtolaisjoukolla ei ollut mitään määrää, ja vaimoineen lapsineen nämä seurasivat hovia ollen maalle suureksi rasitukseksi. Veronkannossa ei ollut mitään järjestystä, eikä tileistä saanut mitään tolkkua.

Samalla valitettiin, että kuningas piti liian monta ja kallista rakennusmestaria, vaikka valtiolla jo oli komeita rakennuksia kylläkin.

Läänityksien antamisessa meneteltiin hyvin huolimattomasti, ja monet saivat niitä vallan ansioitta; samalla pyysi neuvosto, että annettuja määräyksiä noudatettaisiin ja ettei kuningas jättäisi täytäntöön panematta mitä itse oli aikaisemmin säätänyt.

Juhana kävi hyvin katkeraksi ja puhui siihen suuntaan, että hänen sotatarpeiden tähden ehkä oli pakko peruuttaa kaikki aateliston läänitykset niin hyvin neuvoston jäseniltä kuin muiltakin.

Hänen luonteensa kävi aina pahemmaksi, kun hän kaipasi poikaansa ja oli kyllästynyt hallitushuoliin.

Tyytymättömänä neuvostoon tahtoi hän kuitenkin hän tässä niin pitkälle, että piti aina hallussaan valtiorahaston avaimia, niin ettei voitu kirjeen viejääkään lähettää, ellei kuningas itse antanut rahaa.

Todellisuudessa jäi hallitus ala-arvoisten henkilöjen ja onnenonkijain huostaan.

Näin muodostui kuninkaan ympärille "sihteerihallitus" — sanoo Geijer — joka sittemmin Ruotsissa yksivaltaisuuteen taipuvain hallitsijain aikana tuli kylläkin kuuluisaksi.

Yrjö Pietarinpoikaa voidaan sanoa tämän joukkueen isäksi Ruotsissa; ja hänen poikansa Eerik Yrjönpoika Tegel tuli, kaikkine ansioineen mitä hänellä on Ruotsin historiassa, sekä isäänsä että äitiinsä.

Kuninkaan muista suosikeista tunnemme jo Juhana Henrikinpojan. Lisäksi mainittakoon Olavi Sverkerinpoika eli Perkeleenpoika. Hänestä on jo puhuttu "Kaavunkääntäjän" nimellä, koska hän horjui ja vaappui puolueiden välillä.

Henrik Matinpoika, joka aateloitiin nimellä Huggut, kuului hänkin Juhanan suosikkeihin, ja jos vielä lisäämme hänen lankonsa, toisen hyvin tunnetun henkilön, Antti Niilonpoika Sabelfanan, sekä kronikoitsijan, Rasmus Ludviginpojan, niin olemme luetelleet ne miehet, joiden käsiin hallitus näinä vuosina oli uskottu.

Syyspuoleen 1588 levisi huhu, että Juhana ja Sigismund aikoivat käydä tapaamassa toisiaan seuraavana kesänä Räävelissä.

Neuvostossa ei kukaan muu tuntenut salaisuutta kuin Klaus Fleming, joka oli kuninkaan erinomaisessa suosiossa sentähden, että oli neuvonut Sigismundia jättämään Puolan-matkansa.

Muut neuvosherrat sanoivat häntä uskottomaksi veljeksi ja koettivat turhaan saada kuninkaan kirjureilta tietää mitä oli tekeillä.

Kerrottiin molempain kuninkaiden puuhaavan rauhaa Venäjän kanssa, mutta marraskuussa samana vuonna Juhana julkaisi säätyjen ja neuvoston mieltä kysymättä valtakunnan rahvaalle käskyn yleisesti koota varoja sotaa varten sekä julistuksen erityisestä veronkannosta vapaaehtoisen lainan nimellä. Samalla vaati hän aatelistolta täydellistä ratsupalvelusta, vieläpä kehotti heitä varustamaan enemmänkin kuin heidän laillinen velvollisuutensa määräsi, koska kuningas itse, iästään huolimatta, tahtoi omassa persoonassaan uskaltaa vihollista vastaan kunniakkaan rauhan saavuttamiseksi.

Alkupuolella vuotta 1589 kutsuttiin kokous Upsalaan. Neuvosto "aavisti joitakin kummallisia ja merkillisiä syitä"; he saattoivat vain neuvoa luopumaan matkasta ja sotavarustuksista; välirauha venäläisten kanssa ei ollut vielä loppunut, kahden vuoden kato oli lisännyt kurjuutta maassa, ja rutto raivosi Suomessa ja Liivinmaassa.

Mutta Juhana ei hyväksynyt mitään syitä. Mitä kiivaimmin hän huudahti pitävänsä kavalluksena kaikkia luopumisneuvoja ja että hän tahtoi mennä Liivinmaahan poikaansa katsomaan, vaikka kansaa kaatuisi kuin heinää kesällä viikatteen edessä.

Neuvosto kysyi, eikö matkaa lykättäisi tuonnemmaksi, kunnes saataisiin tietää, sallivatko puolalaiset kuningas Sigismundin lähteä Rääveliin; voisivathan he luulla, että hän ajatteli karkaamista.

Silloin Juhana hypähti pystyyn sanoen olevan verratonta hupsumaisuutta luulla Sigismundin aikovan jättää Puolan. Joka semmoisesta syystä neuvoi kuninkaita luopumaan yhtymisestä, oli varmaan kavaltaja.

Kuningas neuvotteli taas uskottujensa kanssa, ja neuvosto oli kirjeenvaihdossa Sigismundin hovissa olevain hengenheimolaistensa kanssa.

Mutta varustuksia joudutettiin, ja kuningas oli liian malttamaton sotaväkeä odottamaan.

Hän astui laivaan Tukholmassa kesäkuun 3 p:nä hirveän ukonilman raivotessa, ja muassaan oli hänellä kuningatar sekä muutaman kuukauden vanha poika; etevimmät neuvoston jäsenistä seurasivat heitä, ja matkalle otettiin myös sotaväkeä, mikäli sitä oli ehtinyt kokoontua.

Kun vihdoinkin tuli tieto, että hän oli lähenemässä, nousi Juhana ratsunsa selkään ja ratsasti suurine seurueineen rakastettua poikaansa vastaan neljännespenikulman kaupungin ulkopuolelle.

Totuttuun tapaansa tulivat Puolan herrat suurine aseellisine seurueineen, ja etenkin nyt, kun piti näyttäytyä Ruotsin herroille, oli komeus niin ylellistä kuin suinkin oli voitu saada.

Sekä puolalaiset että ruotsalaiset olivat leiriytyneet telttoihin kaupungin ympärille; vain ylhäisimmät herroista olivat voineet majoittua kaupunkiin.

Iloissaan ja ihastuksissaan Juhana palasi rakastetun poikansa kanssa linnaan, jossa Kustaa Banér oli hommannut kuninkaan käskystä kaikki parhaansa mukaan.

Ensimäisten juhlallisten tervehdysten jälkeen sulkeutuivat Juhana ja Sigismund erityiseen huoneeseen, johon ei kumpaisenkaan neuvosherroja laskettu.

Ei kulunut monta päivää, ennenkuin yleisesti puhuttiin, että kuningas Sigismund aikoi palata Ruotsiin. Puolan herroissa oli huomattavana yhä kiihtyvä levottomuus, ja sekä heidän että ruotsalaisten epäluulo katkeroitti molempain kuningasten yhdessäoloa.

Siinä mainittiin, että tataarit olivat hyökänneet Puolaan ja että hänen läsnäolonsa siellä oli aivan välttämätön.

Nuori kuningas nousi heti pöydästä ja viittasi puolalaisia neuvosherrojansa seuraamaan.

Neuvoteltiin mitä nyt olisi tehtävä, ja kaikki olivat yksimielisiä siitä, että oli kiireesti lähdettävä paluumatkalle.

Siihen oli Sigismund ensin taipuvainen, mutta sitten hän heti sanoi tahtovansa miettiä asiaa huomiseen.

Silloin hän selitti, että ensin oli saatava päätökseen rauhankeskustelut Venäjän kanssa, ja sitten olivat kaikki rukoukset ja vakuuttelut turhia.

Sillä aikaa oli Ruotsin sotapäällystö, luultavasti neuvosherrain jouduttamana, valmistanut kirjelmän, jossa pyydettiin neuvostoa estelemään Sigismundin kotimatkaa, josta huhu kertoi, ja kaikessa pitämään huolta isänmaan parhaasta.

Kestien jälkeisenä päivänä, syyskuun 3:ntena, ilmoitti Olavi Sverkerinpoika neuvostolle kuningas Juhanan puolesta, että Sigismund matkustaa Ruotsiin kruunattavaksi ja että neuvosherrat eivät saa tehdä mitään vastaväitteitä.

Sillä aikaa rukoiltiin Sigismundia hartaasti rientämään ahdistetun kansansa avuksi.

Puolalaiset rukoilivat, pyytelivät ja varoittelivat, mutta Sigismund ei voinut tehdä päätöstään.

Jesuiitta Skarge piti julkisen puheen, jossa hän kuvaili tataarien hävityksiä ja kehotti kaikkia, mutta etenkin kuninkaita, tekemään lopun moisesta petomaisuudesta. Jumala antaa rangaistuksensa kohdata niitä, jotka sallivat viatonta verta vuodatettavan, sanoi hän.

Monta puolalaista lähti, ja jäljellejääneissä oli katkeruus yhtä suuri kuin tyytymättömyys ja seurausten pelko ruotsalaisissa.

Voisihan tämä johtaa julkiseen vihollisuuteen Puolan kanssa, ja sen sijaan että toivottiin rauhaa Venäjän kanssa, joutuisi Ruotsi ehkä sotaan molempien maiden kanssa yhtaikaa.

Nyt jos koskaan oli voimakkain sanoin todistettava, miten järjetöntä oli kiihottaa uusia vihollisia, kun tuskin voitiin vanhojakaan vastustaa.

Lisäksi pidettiin halveksittavana sitä tapaa, millä Sigismund viekoiteltaisiin pois valtakunnastaan ja alamaistensa keskuudesta.

Yleinen mielipide aatelistossa, sotajoukossa ja porvaristossa niin hyvin Räävelissä ja Riiassa kuin yleensä koko maassa oli, että tämä oli sanottava säälimättä ja peittelemättä.

Syyskuun 5 p:nä kokoontuivat neuvosto, aatelisto ja sotapäällystö Räävelin tuomiokirkkoon, missä sovittiin siitä, että oli lähetettävä molemmille kuninkaille yhteinen kirjelmä, joka sitten kyhättiinkin heti.

Erityisessä Sigismundille osoitetussa kirjeessä pyysi neuvosto, että hän tahtoisi olla myötävaikuttamassa varman ja siedettävän rauhan aikaansaamiseksi, koska sotaväki oli tyytymätön 19-vuotiseen sotaretkeen ja koska varma rauha oli parempi kuin epävarma verinen voitto. Hätä maassa oli nyt jo tullut niin suureksi, että alamaisten sorron pitäisi käydä heidän majesteettiensa sydämelle.

Rahvas köyhtyi monista maksuista ja veroista, jotka kävivät vieläkin raskaammiksi veronkantajain omanvoitonpyynnön tähden.

Enimmäkseen olivat kamreerit ja kyökkikirjurit määräilleet niitä, eikä niihin oltu suostuttu yhteisestä neuvonpiteestä, niinkuin laki määräsi.

Paljon kansaa, hevosia ja karjaa oli kolmena viimeksikuluneena vuotena kuollut, ja kovan, jokavuotisen sotaväenoton tähden oli monesta talosta mennyt kolme neljä poikaa.

Kahdentoista tai kuudentoista vuoden aikana oli kuningas luvannut vähentää veroja, mutta sen sijaan oli niitä aina lisätty.

Sopimaton ja tuhlaava hovinpito ilman järjestystä ja kuuliaisuutta, niin myöskin suuret linna- ja kirkkorakennukset, joihin kuningas oli ryhtynyt vastoin neuvoston mieltä — kaikki se lisäsi rahvaan köyhtymistä, niin että siellä, missä ennen oli ollut peltoja ja niittyjä, oli nyt suurta metsää, ja missä ennen vuosikausia oli ollut hyvinvoipia talonpoikia, siellä kuljeksittiin nyt keppikerjäläisinä, pussi kainalossa.

Kolmasosa kaupungeista oli autiona, ja papistossa vallitsi suuri hajaannus liturgian tähden.

"Heidän majesteettinsa huomatkoot tällaiset seikat ja ajatelkoot, ettei mikään valtakunta maailmassa ole niin mahtava, ettei sitä epäjärjestyksen ja pitkällisten sotien kautta voisi saada perikatoon."

Oli päässyt liikkeeseen huhu, että Sigismund aikoi nyt seurata isäänsä Ruotsiin ja jättää Puolan. Siihen ei kyllä oltu paljon luotettu, mutta tahdottiin sittenkin pyytää kuninkaita tarkoin punnitsemaan niin tärkeätä asiaa.

Saattoi kyllä ymmärtää, että Sigismund ikävöi levottomasta Puolasta perintövaltakuntaansa, samoin kuin myöskin että isän sydän mielellään näkisi hänen palaavan kotiin, kun vanhuus ja kaipuu saattoivat kuninkaan yhä kyllästyneemmäksi, ärtyisämmäksi ja kärsimättömämmäksi hallitustoimiin.

Mutta sitävastoin muistettakoon, että jos Sigismund nyt jättäisi puolalaiset, niin näistä tulisi Ruotsin vihollisia ja he yhdistyisivät venäläisiin, jolloin Tanskakin ehkä käyttäisi sopivaa tilaisuutta.

Tästä voisi olla seurauksena, että ruotsalaiset suuttuisivat ja ryhtyisivät johonkin väkivaltaan kuninkaita vastaan, jotka olivat tuollaisen kurjuuden saaneet aikaan.

Lopuksi ajatelkoot heidän majesteettinsa kuninkaallista nimeänsä ja mainettansa, kirjeitänsä, uskollisuuttansa ja kunniaansa. Varjelkoon Jumala kuninkaan sanaa olemasta niin löyhällä perustuksella!

Oli kyllä kuultu, että muinoin jotkut suuret hallitsijat olivat luopuneet kruunustaan; se oli kuitenkin tapahtunut julkisesti, mutta vain kuningas Henrik Valoisilainen oli esimerkkinä tuollaisesta häpeällisestä maastaan ja valtakunnastaan karkaamisesta, ja tätä esimerkkiä, samoin kuin hänen muitakin tekojaan, oli parempi karttaa kuin jäljitellä.

Jos kuninkaat tahtoisivat ajatella kaikkea tätä eivätkä niin hätäisesti ryhtyisi toimiin, niin järjestettäisiin Jumalan avulla niin, että Sigismund voisi palata Ruotsiin tavalla, joka tulisi valtakunnalle hyödyksi ja hänelle itselleen ylistykseksi.

Ja vihdoin pyysivät allekirjoittaneet, että kuninkaat luottaisivat heidän uskollisuuteensa; he eivät tahtoneet säästää henkeänsä eivätkä vertansa suojellakseen Sigismundin perimysoikeutta Ruotsin kruunuun ja valtakuntaan.

Kirjelmässä oli kuusikymmentäyksi allekirjoitusta, kaikkien nimittäin, jotka olivat saapuvilla kirkossa.

Kaksi neuvosherraa meni Klaus Flemingin luo pyytämään hänen nimeänsä, mutta hän kielsi sanoen suullisesti lausuneensa samaa.

On itsestään selvää, että kuningas Juhana oli pahoillaan kirjelmästä.
Hän antoi kirjuriensa kyhätä seuraavan merkillisen vastauksen:

'Olen tarkoin miettinyt kaikkea, mitä olette kirjoittaneet, vieläpä enemmänkin. Mutta kun nuori kuningas Kalmarissa vastoin omaa mieltänsä ja minun tahtoani tuli pakotetuksi matkustamaan Puolaan, ja kun hänellä siellä on niin kovat ja vähäetuiset ehdot, että hänen hallituksensa enemmän on Venetsian herttuan kuin jonkun kuninkaan hallitukseen verrattava, ja hän itse on joutunut kuin Baabelin vankeuteen; niin ollen ja koska Jumala nyt on johtanut meidät yhteen, aion ottaa poikani kanssani kotiin Ruotsiin ja tehdä sen vastoin teidän tuumailujanne, sillä usein olen huomannut parhaaksi sen, mikä tapahtuu vastoin teidän neuvojanne.

Sitäpaitsi olen minä sekä arvoni että valtani puolesta, iältäni ja järjeltäni teitä korkeammalla, ja olen kyllin koetellut maailman menoa.

Mitä Puolasta päin koituvaan vaaraan tulee, niin tiedän kyllä keinoja sen estämiseksi, vaikka ne vastaiseksi ovat vain kahden henkilön tiedossa, mutta muutaman viikon kuluttua saatte tietää kaikki.

Siihen asti täytyy teidän pysyä rauhassa, sillä tästälähin tahdon niinkuin tähänkin asti hallita ehdottomasti kuninkaana, ja jos se ei saa tapahtua, tahdomme sekä minä että poikani jättää Ruotsin, ja te saatte valita kuninkaaksenne kenen haluatte.'

Näennäinen ystävyys kuninkaan ja neuvoston välillä hävisi kuin särkyvä kupla, ja molemminpuolinen, syvällä piillyt, mutta kauan kytenyt epäluottamus ja viha puhkesi julkivihollisuudeksi.

Niitä neuvosherroja, jotka pyysivät saada puhutella kuningasta, hän kohteli kovin sanoin, ja lopulta heitä ei laskettu ollenkaan puheille.

Olavi Sverkerinpojan kautta Juhana lähetti heille sellaiset terveiset, että hän vainoaa heitä koko elinaikansa, jos he viekoituksillaan onnistuvat saamaan Sigismundin Ruotsin-matkan estetyksi.

"Se olisi", huudahti hän epätoivoissaan, "samaa kuin jos neuvosto pistäisi puukon sydämeeni."

Sigismund ei luultavastikaan ollut selvillä siitä, matkustaisiko
Ruotsiin vai palaisiko Puolaan.

Tässä suhteessa oli ainakin Juhanalla varma mielipiteensä, ja mikäpä estäisi sitä toteuttamasta?

Laivasto oli matkakunnossa satamassa, Fleming odotti vain käskyä, ja nopea lähtö tekisi kaikista verukkeista lopun.

Mutta sen sijaan horjuttiin päätöksen tekemisessä, viikko kului toisensa perästä, ja vastustajat saivat aikaa keksiä voittamattomia esteitä.

Ei Juhanan epätoivo eivätkä hänen uhkauksensa näyttäneet tekevän mitään erityistä vaikutusta herroihin.

Seuraavalla viikolla he lähettivät vielä kirjeen kuninkaalle. Sen sisällys oli melkein sama kuin edellisenkin, mutta se oli lyhyempi ja päättävämpi.

Heti senjälkeen saapui kirje Narvan asukkailta, jotka pyysivät kuningasta luopumaan vaarallisesta yrityksestään.

Samaan aikaan tuli myöskin sikäläiseltä sotaväeltä Aksel Lejonhufvudin ja Klaus Bielken kyhäämä kirje. Jälkimäisen piti viedä se kuninkaalle, mutta ennenkuin hän saapui Rääveliin, olivat asiat saaneet toisen suunnan.

Ruotsin herrat olivat tulleet huomaamaan, että kaikki rukoukset ja huomautukset olivat turhia.

Puolalaisten onnistui yhtä vähän vaikuttaa Sigismundiin, jonka ajatuksissa nyt oli vain isä.

Kulovalkean tavoin levisi huhu, että Sigismundin tavaroita salaa kuljetettiin Ruotsin laivastoon.

Ratkaiseviin toimiin oli ryhdyttävä. Verisiä yhteentörmäyksiä sattui yhä useammin ruotsalaisten ja puolalaisten huovien välillä; näytti melkein siltä, kuin sota olisi jo julistettu, ja muona varain puute kävi yhä tuntuvammaksi.

Sotapäällystö marssi linnan luo; he pysähtyivät kuningasten ikkunain alle, laskivat lippunsa alas ja vannoivat kalliin valan, että eivät koskaan paljasta miekkaansa Juhanan ja Sigismundin puolustukseksi, jos he tarpeettomasti hankkivat Ruotsille niin paljon vihollisia.

Puolan herrat esiintyivät uhkaavammin kuin ennen; he olivat aikeissa palata kotiansa ja peruuttaa Sigismundille vannomansa uskollisuuden ja kuuliaisuuden.

Nyt ei auttanut enää. Kuningasten täytyi taipua, sitten kun Puolan herrat olivat antaneet kuningas Juhanalle varman lupauksen, että Sigismund vastedes sai matkustaa Ruotsiin milloin tahtoi.

Syyskuun 30 p:nä Sigismund tempautui toivottoman isänsä syleilystä ja lähti Räävelistä.

Kuningas Juhana oli aivan suunniltaan surusta ja harmista eikä tahtonut moneen päivään puuttua mihinkään.

Silloin saapui kirje Hogenskild Bielkeltä, joka kertoi, että Kaarle herttua oli ruvennut toimiskelemaan.

Se herätti Juhanan toimettomuudestaan, ja vaikka hän valitteli kaikkia niitä huolia ja levottomuuksia, jotka olivat tulossa, tuli hänen nyt kiire kotiin.

Kostonhimo paloi hänen sielussaan niitä neuvosherroja kohtaan, joita hän sai kiittää kärsimästään nöyryytyksestä. Kavalain suunnitelmainsa vuoksi nämä eivät tahtoneet, että Sigismund palajaisi Ruotsiin.

Nyt he olivat heittäneet naamarinsa, he vihasivat häntä samoin kuin hänkin heitä. Nyt riippui kaikki vain siitä, kumpi oli voimakkaampi.

Eerik Sparreen ja Ture Bielkeen hän oli eniten suuttunut. He eivät edes saaneet seurata häntä kotimatkalle.

Molemmat herrat rukoilivat Gunillaa puhumaan puolestaan, ja hän lupasi tehdä voitavansa.

Juhana lähetti valtuutettuja keskustelemaan venäläisten kanssa. Sitten hän astui laivaansa, turhaan hänelle kunnioitustaan osoittavan neuvoston sekä rauhaa ja leipää huutavan sotajoukon keskellä — synkkänä, äänettömänä ja viha sydämessään.

HYRRÄ.

Suruissaan ja sortuneena lähti Sigismund Räävelistä; hänen hidas luonteensa oli kärsinyt julmasti isän epätoivosta ja näistä rajuista kuohuista.

Mitä häneen itseensä tuli, niin hän oli epävarma, pitikö iloita vaiko surra Puolaan palaamisesta… kiusallisia voitiin siellä kyllä olla, mutta hänen tätinsä, leskikuningatar, ei antaisi koskaan hänelle ja hänen isälleen anteeksi sitä, mitä voisi sanoa petokseksi ja kavallukseksi.

Hänen rakas sisarensa Anna saisi myöskin kärsiä ikävyyksiä, olisivatpa ehkä pidättäneet hänet panttivankina.

Ja lopuksi — eikä se suinkaan merkinnyt vähimmän — olisivat ehkä menneet tyhjiin jo alotetut keskustelut Itävallan hallitsijasuvun kanssa.

Hän oli rakastunut kauniiseen kuvaan. Hänet hän tahtoi puolisokseen, hän yksin voisi tuottaa hänelle lohdutusta Ebba Hornin menettämisestä, joka niin julmasti oli hyljännyt hänet.

Aina sitä myöten kuin nämä ajatukset valtasivat hänet, hälveni se synkkä usva, joka oli verhoonsa kietonut hänen sielunsa ja mielensä. Hän suvaitsi vastata seurueensa herrojen kysymyksiin ja puhutella heitä, ja kun vihdoin kellojensoitto, tykinlaukaukset ja aaltoilevat ihmisjoukot tervehtivät häntä, huomasi hän, kuinka oikein oli tehnyt palatessaan.

Leskikuningatar syleili häntä itkien, ja prinsessa kysyi ivallisesti, oliko hän Gunillan tähden aikonut palata Ruotsiin.

Mielenliikutukset ja matka olivat kokonaan uuvuttaneet hänet, ja hän tarvitsi ainakin parisen viikkoa toipuakseen niin paljon, että voi itse kirjoittaa rakkaalle isälleen Ruotsiin ja kertoa, kuinka lopen väsynyt oli ja kuinka paljon hallitusasioita oli häntä odottamassa, joihin hän ei vielä pitkään aikaan kyennyt puuttumaan.

Tämä ei kuitenkaan estänyt häntä hämmästyttämästä prinsessaa käymällä hänen luonansa muutamia päiviä kotiintulonsa jälkeen.

Mutta kuningas ällistyi itse yhtä paljon löytäessään hänet lepäämässä sohvalla, jonka vieressä tuolilla istui hänen käsikirjurinsa ääneen lukien hänelle.

Tämä hypähti heti seisomaan ja kumarsi syvään, mutta prinsessa jäi huoletonna lepäämään.

Anna punehtui hieman. "Minua liikuttaa hyvin vähän mitä kansa sanoo", vastasi hän.

"Sinua yksin; se on Kustaa Brahesta." Tumma puna peitti hänen poskensa, ja hän huokasi syvään. "Hänestäkö!"

Hän nojausi veljensä olkapäähän itkien kiihkeästi. "Pyytääkö hän kättäni?"

"No, mitä tahdot minun vastaamaan?" Hän taisteli nähtävästi kovaa taistelua; sitten hän huudahti kiihkoisesti: "En mene koskaan kenellekään muulle kuin Kustaa Brahelle!"

"Jos nyt panisin pois hänet, tulisi juuri juoruja liikkeeseen; hänen täytyy jäädä, ja Kustaan täytyy joka tapauksessa uskoa hyvää minusta."

"Niin hän ei ansaitse minua!" huudahti Anna. "Panetpa paljon arvoa kirjuriisi."

"Niin tosiaankin", vastasi Anna nauraen, "olen ihastunut hänen ihanuuteensa. Meidän kesken puhuen, hän jumaloi minua, ja minua huvittaa nähdä eri vivahduksia hänen silmissään sen mukaan, olenko hyvällä vai huonolla tuulella."

"Senpätähden siitä pidänkin. Minulla ei ole ketään muuta, kenen kanssa huvitella."

"Sinä unhotat, että minä olen Vaasan suvun prinsessa", vastasi Anna kovasti punehtuen.

Kuningatar Gunillan mahtava suku oli toivonut hyötyvänsä hänen kauttansa, mutta oli pettynyt; joka kerta kun hän esitti jonkun pyynnön heidän puolestaan, vastasi kuningas: "Vaiti, sinä et käsitä valtion asioita!"

Kotiin tultuaan Juhana sai tietää, ettei herttua puolestaan ollut ryhtynyt mihinkään kuningasta ja valtakuntaa vastaan, ja heti hän epäili, että Hogenskild Bielken kirjeellä tästä asiasta oli vain ollut tarkoituksena saada isän ja pojan yhdessäolo päättymään.

Kuningas ei voinut unhottaa, että koko hänen suuri suunnitelmansa oli täydelleen mennyt myttyyn, ja katkerasti tuntien arvonsa loukatuksi vakaantui hän päätöksessään kostaa kauheasti niille, jotka olivat pilkanneet hänen toiveitaan ja tehneet tyhjiksi hänen tuumansa.

Vastustus oli jo itsessään kiusoittanut häntä, ja sitä enemmän, kun hänen oli täytynyt alistua.

Tähän vihaan liittyi vielä epäluulo, että hänen kokemansa vastustus oli yhteydessä salaisten, rikollisten vehkeiden kanssa.

Eikö neuvosto ollut aina ollut Vaasan sukua vastaan; paraissa aikomuksissako se ehkä 1587 kehotti Juhanaa ja hänen poikaansa hyväksymään Puolan kuningasvaalin?

Eikö ollut todenmukaisempaa, että aateli tahtoi edistää omia tarkoitusperiään, kun se toimi saadakseen pois kruununperillisen, ja eikö väinkin ollut salainen aikomus panna toimeen neuvostohallitus ja siten valmistaa vallanperimyksen poistamista?

Siitähän olisi vanha ylimysvalta seurannut kuin itsestään. Mutta sellaiset puuhat ansaitsivat rangaistuksen, ja sen tulivat kyllä niiden alkuunpanijat saamaan.

Palattuaan Räävelistä Tukholmaan hän antoi neuvosherroille käskyn pysyä kaupungissa.

Uhkauksin ja pakkokeinoin koetti kuningas saada heitä tunnustamaan, että olivat yllyttäneet sotaväkeä ja ilkeissä tarkoituksissa estäneet Sigismundin kotiinpalaamista.

He kielsivät vakavasti, mutta marraskuussa hän pakotti heidät kyhäämään kirjoituksen, jossa he lausuivat paheksivansa ja valittavansa sotaväen uhmaavaa käytöstä sekä samalla selittivät, ettei heidän tarkoituksensa ensinkään ollut estää Sigismundia palaamasta Ruotsiin.

Samalla he pyysivät anteeksiantoa, suosiota ja armoa sekä lupasivat olla kuningas Juhanalle ja hänen perillisilleen uskollisia ja kuuliaisia koko elinaikansa.

Jos kuningas vastedes tahtoisi heiltä neuvoa, tuli heidän antaa se parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos "kuninkaan mielipide ja laajempi katsantokanta ei olisi sen kanssa sopusoinnussa, niin tuli heidän alistaa tahtonsa sen alaiseksi".

Kaikki herrat, jotka olivat olleet mukana Virossa, kirjoittivat sen alle. Sitä ei kuitenkaan saanut käsittää niin, että he sillä olisivat tunnustaneet jotenkin rikkoneensa ennen tekemäänsä uskollisuudenvalaa.

Herrojen mieltä kirveli, kun heidät oli pakotettu pyytämään anteeksi rikosta, jota ei oltu todistettu heidän tehneen, ja sentähden päättivät he laatia vastalauseen, jossa selittivät, että he eivät olleet tehneet mitään, jota heidän tarvitsisi pyytää anteeksi tai jonka vuoksi heidän oli tarvis kirjoittaa anomuskirjelmä 22 p:ltä marraskuuta.

He olivat tehneet sen Olavi Sverkerinpojan selitysten johdosta, että siten muka palajaisi rauha kuninkaan mieleen ja sopu valtakuntaan ja että he itse välttäisivät heitä muuten uhkaavan ikuisen vankeuden.

Mutta keskenään he keskustelivat miten päästä kaikesta tästä… jokainen voi käsittää, ettei kuninkaan kostonhimo suinkaan ollut tyydytetty, mutta keneltä etsiä apua ja suojaa?

Mutta Eerik Sparre oli hänen persoonallinen vihamiehensä, ja tarvittiin monta taivutusyritystä, ennenkuin hänet saatiin astumaan ensimäinen sovinnon askel.

Vihdoinkin päätettiin käydä Kaarle Sturen luona, joka palveli herttuan hovissa.

Hänen luokseen kokoontuivat Sten Banér, Aksel Lejonhufvud, Moritz
Grip ja Eerik Sparre.

Ne arvostelut, joita Juhanasta siellä annettiin, eivät suinkaan olleet imartelevia. Ei kukaan luottanut tehtyyn sopimukseen, ja kaikki yksimielisesti antoivat Sturen tehtäväksi pyytää heidän puolestaan herttuan suojaa siinä tapauksessa, että heitä edelleenkin uhattaisiin vainota.

Mielistelijäin ja panettelijain aika oli nyt tullut. Aatelisten määrättömät rikkaudet, heidän omanvoitonpyyntönsä valtion asiain hoidossa, heidän ylpeytensä ja julmuutensa alustalaisiaan kohtaan oli kansassa synnyttänyt hiljaista, hiipivää vihaa.

Ennen ei siihen oltu kiinnitetty huomiota, mutta nyt se saattoi olla välikappaleena Juhanan suosion voittamiseksi; se tuli tervakseksi siinä roihussa, joka liekehti hänen rinnassaan, ja se voi tyydyttää monen yksityisen kostonhimoa.

Mikä mainio tilaisuus sen ohessa suosion saavuttamiseen! Tarvitsihan vain käydä juoruamassa mitä pistopuheita ja tyytymättömiä lauseita syytetyt ja heidän ystävänsä olivat lausuneet.

Omiensakin keskuudessa oli aatelistolla vihamiehiä. Klaus Fleming oli aatelispuolueen mahtava vastustaja, eikä liehakoiva Niilo Gyllenstjerna säästänyt kielittelyä ja kavalia syytöksiä, milloin hänen vaan siten onnistui päästä korkean herransa suosioon. Juhana tekikin hänet uskotukseen, mutta herrat nimittivät Niilo herraa tuuliviiriksi.

Kaikesta tästä mairittelusta ja kielimisestä kuningas kiihottui entistä enemmän.

Hän tunsi enemmän kuin koskaan ennen tarvitsevansa tukea, ja kun hänen ja hänen entisten liittolaistensa väli nyt oli rikkunut, täytyi hänen kääntyä niiden puoleen, joita vastaan hän ennen heidän avullaan oli taistellut.

Kun Juhana vielä oli Räävelin-matkallaan, saapui sana, että herttuatar Maria oli kuollut. Kaarle oli alussa lohduton ja lausui vakavasti, ettei aikonut enää koskaan mennä naimisiin.

Tämä vakuutus sekä se seikka, ettei herttuattarelta jäänyt poikaa, tyynnytti Juhanan pelkoa hänen vastaisten kunnianhimoisten tuumiensa suhteen ja hän kirjoitti nyt Kaarlelle pyytäen tätä saapumaan Tukholmaan, jotta he saisivat keskustella.

He olivat samaa mieltä, mitä herroihin tuli, ja myöskin yksimielisiä siitä, "että aatelisto oli anastanut kruunun tiluksia ja kansan rahoja". "Heillä on leveä selkä, ja he voivat kyllä kärsiä rangaistuksensa…" lausui herttua.

Herrat olivat kuluttaneet huovien palkat viineihin ja nautintoihin sekä rouviensa helmiin ja koristuksiin y.m.

Sovinto veljesten kesken tuli täydelliseksi, ja seuraavan vuoden alussa julkaistiin sopimuskirje, jonka nojalla Kaarle sai takaisin kaikki entiset oikeutensa herttuakunnassa.

Sopimuskirjeessä selitettiin, että tähän asti vallinnut erimielisyys veljesten kesken oli muka ollut seurauksena pahansuopain henkilöiden vehkeilyistä, jotka olivat tahtoneet hävittää ja turmella Kustaa kuninkaan jälkeläiset, sekä siitä, että jotkut ilkeät ihmiset muutamina aikoina olivat saaneet aikaan erinäisiä säädöksiä huomaten ne varmimmaksi keinoksi, millä katkeroittaa ja kiihottaa toisiaan vastaan molemmat perheet, kutiinkaan ja herttuan.

On omituista nähdä sitä tavatonta myöntyväisyyttä, millä Juhana nyt luopuu vaatimuksistaan, joista hän ennen niin itsepintaisesti oli pitänyt kiinni, sekä sitä peittelemätöntä avomielisyyttä, jolla hän selittää olleensa vain tahdoton välikappale muiden käsissä. Selvästi huomaa, että se viha, joka hänessä riehui neuvosherroja vastaan, oli kokonaan sokaissut hänet.

Tämän vihansa tähden hän kokonaan unhottaa entiset epäluulonsa herttuan suhteen; hänelle hän uskoo valtakunnan asiain hoidon ja kiinnittää hänen apuunsa luottaen ajatuksensa yksinomaan siihen, miten saisi masennetuksi vihollisensa, jona hän pitää valtaneuvostoa.

Rikos, josta hän neuvoksia syyttää, on heidän Räävelissä kyhäämänsä kirjelmä. "He ovat panneet kuninkaan syyksi kaiken kurjuuden, mitä valtakunta viime vuosina oli kärsinyt, siten lausuen väärän todistuksen Jumalan valitsemaa kuningastansa vastaan." Hän ei ollut syynä niiden syntyyn eikä pitkällisyyteen; oikea syy oli itse neuvosherroissa, jotka ilkeissä tarkoituksissaan olivat ärsyttäneet kuningasta ja hänen veljeään toisiaan vastaan ja siten pakottaneet kumpaisenkin pitämään kotona Ruotsissa suuren joukon sotaväkeä, joka muuten olisi voitu viedä Liivinmaahan pakottamaan venäläisiä rauhantekoon.

Eivätkö he nyt viimeksi olleet estäneet kuningasta ottamasta mukaansa koko sotavoimaansa Rääveliin, ja jos "sitä melskettä ja erimielisyyttä ei olisi tapahtunut", jonka he olivat saaneet aikaan, olisi voitu saada siedettävät rauhan ehdot.

He olivat myöskin syynä siihen, ettei sotaväelle riittänyt palkkaa, sillä niin paljon meni valtion tuloja heidän ylläpitoonsa ja läänityksiinsä, joita he taukoamatta lisäsivät, ettei ollut ihmekään, jos valtion varoista ei ollut mitään jäljellä.

Itse olivat he kehottaneet kuningasta kantamaan rahvaalta vuotuisia kustannusapuja, ja "jos joitakin apurahoja oli kannettu muuten kuin yhteisestä neuvonpiteestä, niin oli hovimarski ensin puhunut siitä kamreerien, kyökkimestarien ja hovikirjurien kanssa ja lopuksi kehottanut kuninkaallista majesteettia suostumaan sellaiseen apuverotukseen".

Kun he valittivat hovinpidon ylellisyyttä, niin huomatkoot, ettei siihen ollut syynä kuningas, vaan "hovimarski ja muut sellaiset". Rakennustöihin tarvittavat kustannukset olivat suureksi osaksi otetut kuninkaan yksityistuloista, ja olisi kauheaa, sietämätöntä ja hävytöntä rohkeutta kieltää kuningasta tahtonsa mukaan käyttämästä yksityisomaisuuttansa.

He syyttävät kuningasta kansan kurjasta tilasta, mutta siitä he eivät puhu mitään, miten he itse kiusaavat ja rasittavat niitä talonpoikia, jotka ovat heidän alustalaisiansa, miten he maa-ostoillansa vähentävät kauppakaupunkien elatusvaroja, miten he ottavat lainoja porvareilta, ja kun nämä heiltä vaativat maksua, uhkaavat heitä lyönneillä ja pahoinpitelyllä.

Vadstenassa he olivat neuvoneet kuningasta koettamaan hankkia Puolan kruunun pojalleen, Kalmarissa he sitten olivat itsepintaisesti "kärttäneet ja vaatineet" häntä hyväksymään vaalin, vaikka siinä olikin asetettu kovia ja sietämättömiä ehtoja, joihin lähettiläillä ei ollut mitään oikeutta suostua.

Räävelissä he olivat tehneet mitä suinkin voivat estääkseen Sigismundia palaamasta Ruotsiin; tätä varten he olivat kiihottaneet sotaväen uppiniskaisuuteen ja tottelemattomuuteen, niin että se oli "kieltäytynyt menemästä sinne, mihin kuninkaallinen majesteetti tahtoi ellei kuninkaallinen majesteetti tahtonut tehdä siten kuin heistä näytti sopivalta, ja niin he olivat pakottaneet kuninkaallisen majesteetin tekemään vastoin omaa tahtoansa, joka ei ollut mitään muuta kuin kuninkaallisen majesteetin pettämistä".

Syyksi Sigismundin kotimatkaa vastaan olivat he maininneet sellaisen hävyttömän valheen, että valtakunnan alamaiset voisivat suuttua ja jotkut heistä voisivat estää heidän kuninkaallisia majesteettejaan valtakuntaan palaamasta, "jolloin heillä oli ollut herttua Kaarle mielessään, ja he siten olivat antaneet uuden todistuksen siitä, että pyrkivät pitämään yllä epäluuloa veljesten kesken".

Kaarle herttua oli pääasiassa samaa mielipidettä kuin veljensäkin herrojen tuumista. Se näkyy siitä kirjelmästäkin, jonka hän kirjoitti Juhanaa niin kiihottaneiden neuvottelujen johdosta.

Hän sanoo siinä, että "muutamat neuvoston jäsenet olivat syynä epäsopuun veljesten kesken".

Mitä Puolan kysymykseen tuli, oliko Puolan kuninkaan Ruotsin-matka siihen aikaan sopiva vai sopimaton, siitä hänen ruhtinaallinen armonsa ei tahtonut sanoa mitään, mutta sen hän sanoi huonoksi neuvoksi, että kuningas Sigismund koskaan oli tullut Puolaan, ja sen ehkä vieläkin huonommaksi, että hän jäisi sinne pois isänmaastaan. Sillä ne, jotka ovat sellaista neuvoneet, eivät voi sitä hyvin puolustaa.

"Mitä he ovat tarkoittaneet sillä", sanoo hän toisessa paikassa, "että se, joka oli Ruotsin kruunun lähin perillinen, näin lähetettiin maasta pois, sen ratkaiskoot kaikki uskolliset ruotsalaiset."

Sovinto veljesten kesken teki Juhanan rajattoman luottavaiseksi; hän kuvaili veljelleen toivottoman asemansa ja valtiovaraston tyhjyyden, sikäli kuin hänellä oli siitä selkoa, ja Kaarle, joka samoin kuin isänsäkin oli hyvä taloudenhoitaja, lainasi Juhanalle joltisiakin rahasummia.

Eikä siinä kyllin; hän otti myöskin osakseen valtakunnan hallinnon, vaikka hänen täytyi se tehdä omalla kustannuksellaan.

Voidakseen paremmin hoitaa sitä täytyi hänen käyttää suuri osa pikkutyttärensä äidinperinnöstä, panna panttiin kalleutensa ja omalla takuullaan ottaa laina sisareltaan Mecklenburgin herttuattarelta sekä samalla pitää tarkkaa huolta siitä, ettei sotatarpeisiin aiottuja varoja kulutettu hukkaan.

Juhana hämmästyi ja sanoi, että Kaarle teki kolmessa päivässä niin paljon kuin muut kolmessa kuukaudessa; itse tuumiskeli hän vain miten kostaa neuvostolle. Hän nimittikin sitä julkisissa asiakirjoissakin vain "valtakunnan pahaksi neuvoksi".

Etenkin Eerik Sparre, Ture ja Hogenskild Bielke, Kustaa ja Sten Banér sekä Klaus Tott olivat hänen vihansa esineinä. Itseään puolustaakseen veljet sysäsivät epäsopunsa syyn heidän niskoilleen. Juhana kertoi kaikista niistä lausunnoista, joita neuvosto edellisten riitaisuuksien aikana oli Kaarlesta antanut, ja tämä vuorostaan kertoi heidän äskettäin käyneen pyytämässä hänen suojelustansa Juhanan vainoomisia vastaan.

Sovittiin siitä, että olisi säätyjen edessä syytettävä herroja, jotka eivät olleet tahtoneet tunnustaa rikollisuuttaan. Oikeastaan haluttiin päästä käsiksi Eerik Sparreen ja muutamiin hänen lähimpiinsä.

Nyt alkoi varsinainen vaino. Eerik Sparre pysyi pelkäämättömänä ja taipumattomana, samoin Hogenskild ja Ture Bielke. Liivinmaalta palattuaan Kustaa Banér samoin kuin hänen veljensäkin Sten pysyi säikähtämättä kerran lausumissaan sanoissa. Kaarle herttua pyysi jälkimäistä eroamaan muista, mutta hän kieltäytyi.

"Tuhat kertaa ennemmin kuolen", sanoi hän, "kuin hyväksyn sellaisia ehdotuksia ja antaudun sellaiseen orjuuteen, mihin minua nyt tahdotaan pakottaa."

Vallanperimysoikeus vahvistettiin ensin Sigismundille ja hänen miespuolisille, perillisilleen sekä senjälkeen nuorelle Juhana herttualle (kuningatar Gunillan pojalle), joka tuli saamaan Suomen ruhtinaskunnakseen.

Jos hän kuolisi ilman rintaperillisiä, siirtyisi valtakunta Kaarle herttualle, ja koko miespuolisen suvun sammuessa kuninkaallisen huoneen prinsessoille.

Valtiopäiväin alkuun oli kutsuttu vain muutamia harvoja aatelisia ja yksinomaan sellaisia, joiden tiedettiin myöntyvän kaikkeen, mitä sanottiin. Sittemmin tuli useita lisää.

Kaarle herttua esitti todistuksia syyllisten rikollisuudesta, ja sitä, joka otti heitä puolustaakseen, nimitettiin kapinalliseksi, salaliittolaiseksi j.n.e.

Aatelistoa, uhkailtiin läänitysten peruutuksilla ja viekoiteltiin lupaamalla uusia oikeuksia.

Juhana tiesi aivan hyvin, että kansa hyväksyi neuvoston toimenpiteet Räävelissä, eikä koskettanutkaan sitä kohtaa, vaan syytti herroja salahankkeista perintösopimusta vastaan. Mutta kun hän ei voinut esittää ainoatakaan todistusta ja kun herrat eivät itse saaneet tulla Tukholmaan puolustautumaan, vaikka hartaasti sitä pyysivät, herätti kysymys hyvin vähän vastakaikua, ja sekä papit että porvarit tahtoivat vetäytyä pois tuomion langettamisesta.

Vihdoin maaliskuun 7 p:nä allekirjoittivat kaikki neljä säätyä tuomion, jossa he erottivat itsensä kaikesta osallisuudesta näiden herrain yrityksiin ja selittivät heidän ansainneen kuninkaan epäsuosion, jos vain mainitut neuvosherrat eivät voi tai tahdo pätevillä syillä puolustaa itseään.

Kaikkiin maan suuntiin lähetettiin julistuksia neuvoston rikollisista yrityksistä ja säätyjen päätöksestä. Sillä välin oleksivat herrat tiluksillaan ja kuulivat harmistuneina miten heitä syytettiin ja tuomittiin, vaikkei heitä oltu edes kuulusteltukaan.

Vihdoinkin toukokuussa kutsuttiin Eerik Sparre Tukholmaan ja vietiin linnaan, jossa herttua kävi kiivaasti nuhtelemaan häntä. Tilaisuudessa oli saapuvilla myöskin joukko aatelisia ja muita kuuntelijoita.

Sparre vastasi sitä varten valmistamallaan puheella. Kaarle keskeytti hänet tuontuostakin kovin sanoin ja uhkauksin. Mutta mitään ei voitu todistaa, ja Sparre sai mennä.

Sitten alkoi lavea kirjeenvaihto, osittain kuninkaan syytösten ja Sparren puolustusten johdosta, osittain ja vieläpä enemmänkin erään kirjelmäehdotuksen johdosta, jonka mukaan Sparren piti tunnustaa itsensä rikolliseksi ja pyytää kuninkaalta armoa, jolloin hänelle luvattiin anteeksi.

Mutta, onnetonta kyllä, ei voitu sopia sanamuodosta. Sparre ei tahtonut myöntää rikkoneensa kuningasta vastaan muuten kuin ymmärtämättömyydessään, ja siihen Juhana ei ollut tyytyväinen; siitä voisi tulla siihen käsitykseen että koko oikeudenkäynti ei ollut oikeudenmukainen.

Olavi Sverkerinpoika juoksi lähettinä kuten tavallisesti. Eräänä päivänä hän tuli Sparren luo tuoden terveisiä kuninkaalta, että nyt muka oli löytynyt muutamia hänen omakätisiä kirjeitään, jotka todistivat hänen rikollisuutensa. Viimeisen kerran kehotettiin häntä nyt tunnustamaan rikoksensa ja pyytämään anteeksi, muuten laskettaisiin kirjeet julkisuuteen, ja senjälkeen hän ei voisi odottaa mitään armoa.

"Älköön kuningas luulko muistiani niin huonoksi, etten tietäisi mitä olen kirjoittanut", vastasi Sparre harmissaan, "enkä minä ole niin lapsellinen ja pelkuri, että säikähtäisin, joskin valehdellaan minun syykseni. Pyydän tästäpuolin päästä semmoisista puheista."

Sittemmin ei puhuttu enää mitään näistä tärkeistä kirjeistä, mutta eräs toinen Juhanan kätyreistä, Pietari Rasmuksenpoika, oli saanut vihiä siitä, että Grennan kirkkoon oli talletettu tärkeitä, Eerik Sparrelle kuuluvia papereita sisältävä arkku.

Tarkempia määräyksiä odottamatta hän riensi sinne, otti arkun ja vei sen juhlakulussa Tukholmaan. Hän luuli nyt saaneensa kaikki tarpeelliset todistukset Eerik Sparren syyllisyydestä.

Arkku vietiin kuninkaan huoneisiin, eikä kukaan muu kuin herttua saanut avata sitä.

Sen huomattiin todellakin olevan täpötäynnä papereita; nyt hän siis vihdoinkin oli joutunut kiinni.

Mutta voi, siellä olikin vain joukko Pietari Brahelle kuuluvia kauppa- ja maanomistuspapereita.

Kuningas oli raivoissaan; hänen arvonsa kärsi tällaisesta, hänen turhamaisuuttansa oli loukattu, eikö ollut ketään, joka voisi sanoissa solmia tuon rohkean kavaltajan?

He tulivat molemmat saamaan kuninkaan käskyjä, jotka luonnollisesti koskivat Sparrea.

Juro Fleming ja ovela Gyllenstjerna lähtivät hänen luokseen neuvoston etunenässä.

"Teidän ei onnistu taivuttaa minua valehtelemaan omille niskoilleni", vastasi kopea ylimys. "Minusta näyttää päinvastoin siltä, kuin neuvoston, virkansa puolesta, tulisi pitää vaaria siitä, ettei ketään kuulustelematta ja syylliseksi havaitsematta kohdeltaisi niinkuin minua, kaikkein vähimmin nyt, kun itse olette olleet osallisina niissä asioissa, joiden johdosta minä olen joutunut epäsuosioon."

Neuvosherrat vastasivat yhteen ääneen, että he eivät rohjenneet asettua niin jyrkästi kuningasta vastaan, hän kun oli niin kiivasluontoinen; he lupasivat kuitenkin sopivan tilaisuuden sattuessa puhua parhaansa mukaan.

Nyt päätettiin, että hänet oli lähetettävä vangittuna Turkuun, sitten
Stegeborgiin.

Levotonna ja peloissaan puolisonsa tähden oli Ebba rouva lapsineen rientänyt hoviin; kuninkaan ja herttuan edessä he polvillaan rukoilivat armoa puolisolle ja isälle.

Herttua murahti jonkun sanan, käänsi heille nopeasti selkänsä ja riensi pois.

Silloin lähti Ebba rouva Svartsjöhön, jossa kuningatar Gunilla oleskeli, pyytämään hänen välitystään. Kesken kaiken tuli Juhana huoneeseen, kädessään unkarilainen rautavasara, niinkuin hänellä oli tapana.

Ebba rouva kääntyi nyt rukouksillaan itse kuninkaan puoleen. Alussa tämä vastasi jotenkin lempeästi. Mutta voidakseen todistaa olevansa oikeassa rupesi hän luettelemaan mitä kaikkea Sparre oli tehnyt häntä vastaan.

Samalla hän kiihtyi kiihtymistään, niinkuin tavallisesti, ja hakkasi vasarallaan pöytiä ja penkkejä juosten edestakaisin.

Ebba rouva, joka ennestäänkin oli hyvin liikutettuna ja sairaana, säikähtyi niin hänen käytöksestään, että vaipui lattialle tainnoksiin.

Hämillään tuijotti kuningas häneen ja kiiruhti sitten kuningattaren luo pyytäen häntä pitämään huolta sairaasta Ebba rouvasta.

Eerik Sparren ystävät toimivat väsymättömästi sovinnon aikaansaamiseksi herttuan kanssa, ja tämä onnistui todellakin, kun edellinen oli luvannut, ettei koskaan neuvo eikä kehota sellaisiin säädöksiin kuin Vadstenan artikkelit olivat.

Joitakuita päiviä senjälkeen saatiin myöskin jommoinenkin sovinto aikaan kuninkaan kanssa, ja senjälkeen sallittiin Eerik herran palata Sundbyhyn.

Mutta epäluulot seurasivat heitä, ja heitä pidettiin niin ankarasti silmällä, että kotona-olo tuskin oli vankeutta parempi.

Joukko ratsuväkeä oli majoitettu jokaisen luo, ja vakoojat seurasivat heitä joka askeleella.

Puolisojensa viisautta he saivat kiittää siitä, että heidän kuitenkin onnistui hävittää vaarallisia papereita sekä tehdä korjauksia ja lisäyksiä kirjeisiin ja asiakirjoihin, jotka olisivat voineet tulla tarkastettaviksi.

Ankarinta oli vartioiminen Sundbyssä. Sinne ei saanut tulla eikä sieltä lähteä kukaan vieras, jonka epäiltiin voivan kuljettaa tietoja herrain kesken.

Tukholmassa oli jo kauan raivonnut rutto. Se levisi ympäristöön, ja
Sundbyn tienoilla oli jo sattunut useita kohtauksia.

Eerik Sparre pyysi kuninkaalta lupaa saada vaimoineen ja lapsineen muuttaa sieltä pois, mutta siihen ei suistuttu.

Hän toivoi saavansa lausua jäähyväiset lapsilleen ja vävyilleen sekä kutsui heidät kaikki luokseen.

Mutta kuningas ei sallinut sellaista kokoontumista ja hän kielsi heitä matkustamasta.

Kaarle herttua oli inhimillisempi, hän puolusti luvan antamista, mutta Juhana oli taipumaton.

Myöskin kuoleva vanhus Rydboholmassa oli kuninkaan vainon ja epäluulojen esineinä.

Juhana oli saanut päähänsä, että Pietari Brahe tavoitteli kuningaskruunua itselleen ja jälkeläisilleen, ja kun hän ei rohjennut ryhtyä mihinkään väkivaltaisiin toimenpiteisiin arvossapidettyä vanhusta vastaan, tahtoi hän toki antaa heidän kokea valtaansa ja oikeuksiansa.

Kuninkaan epäsuosion osoitteeksi ei Brahe saanut kuolinvuoteellaan olla lastensa ja lastenlastensa ympäröimänä.

Kun tuli tieto, että Pietari Brahe oli kuollut, pyysi Eerik Sparre taaskin saada matkustaa Rydboholmaan, mutta se kiellettiin kuten ennenkin, ja vain hänen veljensä Juhana sai mennä sinne annettuaan varmat takuut.

Huhu kertoi, että Pietari Brahe oli kirjoittanut kronikan Kustaa I:n ajoista asti ja että tämä ei ollut Vaasan sukua suosiva, mutta innokkaimmistakaan etsimisistä huolimatta ei sitä oltu löydetty.

Nyt oli perilliset pakotettava antamaan se julkisuuteen; se oli ehtona ruumiin hautaamiseen.

Vielä kerran tapaamme naisen, joka ikäänkuin piti vartiota, mihin voisi ryhtyä, mitä korjata, varoittaa tai auttaa.

Hän oli sitäpaitsi Pietari Brahen käly eikä voinut sallia, että sellaista häväistystä ilman mitään syytä osoitettiin hänen tomulleen.

Sentähden hän kirjoitti Vesteråsin piispalle pyytäen tätä toimittamaan juhlallisen hautaamisen hänen vastuullaan.

Suurella loistolla ja komeudella sekä tavanmukaisia juhlamenoja noudattaen toimitettiin sitten yhä vieläkin kielletty hautaaminen.

Juhana ei ollut tietävinään; hän oli pelännyt melskeitä, mutta mitään semmoisia ei kuulunut.

KAARLE HENRIKINPOIKA HORN.

Välirauha Venäjän kanssa päättyi 1590, ilman että sillä aikaa oli ehditty sopia kutakuinkin siedettävästä rauhasta.

Juhanan vaatimukset olivat yhä edelleenkin suuret. Rauhaan hän kyllä tahtoi myöntyä, mutta sillä ehdolla, että suuriruhtinas suostuisi "taivuttamaan päänsä kuninkaan edessä lähettämällä hänen luokseen lähettiläänsä tarpeellisessa nöyryydessä ja kunnioituksessa".

Sitäpaitsi tahtoi Ruotsin kuningas, että suuriruhtinas luopuisi kaikista vaatimuksistaan Inkerinmaahan ja Käkisalmen lääniin ynnä maakaistaleesta aina Vienanmereen asti, sekä vaati samalla itselleen koko Venäjänmaan herran nimeä.

Juhanan lähtiessä Räävelistä oli Kustaa Banér määrätty Vironmaan maaherraksi.

Heti senjälkeen saapui tieto, että venäläinen sotaväki hävitteli ympäristössä.

Nuori komentaja ryntäsi Venäjälle ja hävitti muutamia kyliä. Sitten sai hän tietää, että tsaari oli lähenemässä sadantuhannen miehen kera.

Tsaari valloitti Järnan ja saapui tammikuun 31 p:nä Narvan edustalle, johon pystytti leirinsä.

Siellä hoiti päällikkyyttä Kaarle Horn, mutta häneltä puuttui sekä miehiä että muonaa ja hän odotti joka päivä, että Kustaa Banér tulisi hänen avukseen.

Venäläiset alkoivat piirityksen jatkaen sitä helmikuun 4:nnestä 19:nteen päivään. Pommitusta jatkui melkein yöt-päivät.

Sana toisensa perästä lähetettiin Kustaa Banérille, mutta tämä ei uskaltanut lähteä matkaan pienine joukkoineen, ja niin oli Kaarle Horn jätetty omiin hoiviinsa.

Viimemainittuna päivänä oli muuriin ammuttu suuria aukkoja. Vakoilijainsa kautta oli vihollinen saanut tietoja kaupungin surkeasta tilasta ja päätti käydä rynnäkköön.

Mutta Kaarle Horn ja hänen miehensä tekivät odottamatonta vastarintaa, ja neljän tunnin kiivaan ottelun jälkeen täytyi venäläisten peräytyä kärsittyään suuren mieshukan.

Juhlallisen kiitosrukouksen jälkeen, mikä pidettiin voiton johdosta, piti mentämän muureja korjaamaan. Mutta silloin havaittiin, että oli jäljellä vain 400 aseisiin kykenevää miestä, ja nämä sanoivat olevansa liian vähäväkiset mainittuun toimeen.

Taas jymisivät venäläisten tykit, ja sitä jatkui koko päivä. Illansuussa raukesi vielä kaksi suurta aukkoa muuriin täyttäen kaivannon.

Kaarle Horn oli epätoivoissaan; hänen oli mahdotonta puolustautua ylivoimaista vihollista vastaan näin särkyneiden muurien sisäpuolella.

Narvan keralla olisi koko Viro ollut mennyttä; viisaasti toimimalla oli nyt pelastettava mitä pelastettavissa oli.

Nopeasti alotettiin neuvottelut, ja tuloksena oli, että Ivangorod ja
Kaporie jäivät venäläisille, jotavastoin ruotsalaiset saivat pitää
Narvan sekä Velika-joen länsipuolisen alueen.

Kohta senjälkeen pani tsaari toimeen juhlallisen tulon Ivangorodiin. Hän oli puettuna valkoiseen, kullalla kirjailtuun pukuun ja istui upeasti koristetussa reessä, jossa oli tulisija lämmittämistä varten ja jota hänen soturinsa vetivät. Pian senjälkeen hän palasi Venäjälle.

Inkerinmaa oli menetetty, mutta Viro pelastettu — kourallisella miehiä ilman sotatarpeita ja ilman apujoukkoja. Kaarle Horn iloitsi, että asiat näin päättyivät.

Mutta Juhana ei ollut tyytyväinen. Inkerinmaasta hän oli saanut uuden kuningasnimen, ja sellaista komeutta hänen ylpeytensä himoitsi.

Tähän tuli lisäksi yksityisiä panettelijoita, jotka puhuivat pahaa urheasta Kaarle Hornissa.

Hänen isäänsä ei Juhana ollut voinut koskaan sietää; Räävelissä kyhättyjen, suututtavien kirjelmäin alla oli ollut myöskin Kaarle Hornin nimi, ja mitäpä vielä tarvittiin?

Lisäksi kertoivat juorut, että Kaarle Horn oli lausunut säälivänsä kansaa sekä tuumaillut, että sota olisi lopetettava mitä pikemmin sitä parempi.

Samalla oli hän rohjennut laskea leikkiä kuninkaan turhamaisuudesta, kun tämä tahtoi lisätä Inkerinmaan kuninkaalliseen arvonimeensä.

Uskalsiko hän ottaa sellaista arvostellakseen… hän, palvelija, jonka tuli vain totella?

Juhanan mieli kiehui harmista; rankaisematta he eivät saa ivailla herraansa ja kuningastansa.

Kesällä 1590 kutsuttiin Kaarle Horn ja Kustaa Banér Liivinmaasta viipymättä Ruotsiin, ja edellinen pantiin vankeuteen Tukholmaan, jälkimäinen valvonnan alaiseksi maatilalleen.

Vankilassa sai Horn istua koko syksyn, eikä mihinkään enempiin toimenpiteisiin ryhdytty hänen asiassaan, paitsi että hänet julkisesti julistettiin maankavaltajaksi, vaikka olikin tuomitsematta.

Tämä oli hänestä liikaa, ja hänen kärsivällisyytensä loppui. Tammikuun 27 p:nä 1591 Kaarle Horn kirjoitti kuninkaalle kirjeen, jossa hän muun ohessa sanoo:

'Olen saanut tietää, että teidän majesteettinne on antanut Klaus Flemingin markkinoilla julistaa minut valtakunnan kavaltajaksi, vaikka en tiedä koskaan sanoin enkä töin antaneeni aihetta sellaiseen nimitykseen, eikä sellaista myöskään ole laillinen tuomio minulle tuominnut. Mutta koska teidän kuninkaallinen majesteettinne on luvannut alamaisilleen puolustaa totuutta ja oikeutta eikä ketään, olkoonpa hän köyhä tai rikas, vahingoittaa, ellei hän ole Ruotsin lain mukaan tuomittu; pyydän minä alamaisimmasti ja nöyrimmästi tulla asetetuksi laillisen tuomioistuimen eteen syyttäjineni sekä huoveineni ja päällikköineni, jotka olivat saapuvilla Narvan piirityksessä. Sitä myöskin pyydän, että teidän kuninkaallinen majesteettinne antaisi veljilleni anteeksi, että he ovat luovuttaneet Ivangorodin ja Kaporien. Syy ei ole heidän, vaan yksin minun, joka olen kehottanut, melkeinpä pakottanut heitä siihen.'

Juhana oli kuin tulta ja liekkiä; sellainen kirje hänelle, sitä hän ei voinut antaa anteeksi!

Asetettiin erityinen tuomioistuin, jossa Klaus Fleming oli samalla syyttäjänä ja puheenjohtajana, Olavi Sverkerinpoika kirjurina. Lautakuntaan kuului aatelisia, mutta muuten hyvin vähäpätöisiä henkilöitä.

Kun hän tuli saapuville, sanoi hän olevansa pitkällisen vankeutensa vuoksi niin sairas ja heikko, ettei luullut voivansa antaa oikeita vastauksia suullisesti, etenkin kun hänellä ei ollut mitään hyvää puhelahjaa. Sentähden hän pyysi saada kirjallisesti vastata syytöksiin.

"Se ei käy laatuun", huudahti Fleming. "Kuningas tahtoo saada viipymättä asian ratkaistuksi."

Ennen voimakas, sodan vaivoissa karaistu mies oli painunut kokoon; vankila-ilma oli ikäänkuin huumannut hänet. Nyt hän oikaisihe sanoen voimakkaasti: "Minä olen valmis."

Fleming kysyi: "Mitenkä olette voinut olla niin rohkea, että kirjeessänne 27 p:ltä tammikuuta olette muistuttanut kuningasta hänen valastaan ja velvollisuuksistaan, ikäänkuin hänen majesteetillaan olisi joskus tapana unhottaa ne tai kuin hän tarvitsisi muistutuksia siinä suhteessa?"

"Pysyn siinä, mitä olen kirjoittanut", vastasi Horn, "enkä voi havaita mitään pahaa siinä, enempää kuin sillä mitään pahaa tarkoitankaan."

"Ette toki voine kieltää, että sellaiset sanat loukkaavat kuningasta", virkkoi Fleming.

"Miten olette voinut rohjeta kuninkaalta kysymättä luovuttaa linnoja ja varustuksia, hänen ja valtakunnan häpeäksi ja vahingoksi?"

"Siihen on vain suurin hätä minua pakottanut", vastasi Horn tunteellisesti. "Hänen majesteettinsa olisi ehkä muuten menettänyt kaikki."

"Miksi ei Jamaa hävitetty", kirkui Fleming, "ja Narvaan lähetetty muonavaroja, niinkuin kuningas käski?"

"Herra Kustaa Banér sanoi saaneensa kuninkaalta käskyn, että Jamaa ei hävitetä. Muuten se asia koskee häntä, minulla ei ole sen kanssa tekemistä."

"Siitä oli puute, enkä minä luullut piirityksen tulevan niin pitkälliseksi, minä toivoin yhäti apua herra Kustaa Banérilta. Se oli kuitenkin minun vikani, etten pitänyt ajoissa huolta siitä, ja tätä laiminlyöntiäni pyydän kuninkaalliselta majesteetilta alamaisimmasti anteeksi."

"Minkätähden ette pitänyt enempää väkeä kaupungissa, vaan annoitte heidän mennä pois Banérin kanssa?" kysyi Fleming.

"En tahtonut heikontaa itse pääarmeijaa, sillä toivoin saavani apua siltä. Tunnustan kuitenkin tässä suhteessa menetelleeni sekä huolimattomasti että uhkarohkeasti, sillä kun usein ennen olin lyönyt venäläiset pienellä sotavoimalla, toivoin nytkin voivani tehdä samoin. En myöskään luullut vihollista niin vahvaksi, enkä sitäkään, että hän olisi voinut talvikelillä kuljettaa mukanaan niin suuria muurinsärkijöitä. En luullut häntä nyt vaarallisemmaksi kuin Räävelissä 1577. Mutta siinä petyin, ja kun Jumala tahtoo rangaista, niin hän ottaa pois kaikki hyvät neuvot. Sentähden turvaudun tässäkin rukoukseen pyytäen kaikkein alamaisimmasti hänen majesteetiltaan anteeksi."

Neuvostossa oli eräs Juhanan heitukoista, Olavi Sverkerinpojan arvokas virkaveli; hyvin pöyhkeällä varmuudella hän lausui:

"Minulle on sanottu, että herra Kaarle Horn aina oli tahtonut luovuttaa kysymyksessä olevat linnoitukset, koska hän kadehti kuninkaalliselta majesteetilta tämän maa-alueen voittamista ja sitä arvonimenlisäystä, mitkä siitä seurasi."

Horn loi ivallisen silmäyksen kielittelijään ja vastasi tyynesti: "On totta, että olen tahtonut luovuttaa tämän maan takaisin venäläisille, mutta en suinkaan kavalluksen kautta, vaan luotettavan rauhan saamiseksi, ja sitäkin enemmän, kun Jama ja Kaporie ovat vähäarvoiset. Tämän olen myöskin sanonut kuninkaalle sekä omasta että herra Pontus-vainajan puolesta, vieläpä kaksikin eri kertaa, vaikka sellaista neuvoa ei ole otettu huomioon. Mitä taas arvonimeen tulee, niin sanon vieläkin, että piru vieköön sen keksijän, vaikkapa se olisikin, kuten olen kuullut sanottavan, herra Henrik Matinpoika itse."

"Neuvoston hyvät herrat", vastasi Horn, "voivat paraiten todistaa, että tuontuostakin siitä muistutin, mutta etten saanut mitään tai kiusallisia vastauksia. Olen kuitenkin toiminut kykyni mukaan. Omat palvelijani ja hevoseni ovat olleet korjaustöissä, ja kun lopulta huovit palkan puutteessa tahtoivat lähteä pois, otin minä omat kultaketjuni, löin ne rikki ja jakelin palat sotaväelle. Tässä samoin kuin monessa muussakin asiassa voivat ne todistaa, joita miehistöstä vielä on jäljellä, ja minä pyydän, että heidät kutsutaan tänne, ennenkuin tuomio langetetaan, koska tämä asia on sangen tärkeä."

Lopuksi hän lisäsi: "Olen monessa suhteessa erehtynyt ja sitä pyydän kuninkaalliselta majesteetilta anteeksi. Mutta kukaan ei saa minua pyytämään ja kerjäämään armoa, ikäänkuin olisin joku kavaltaja. Ennemmin tahdon kuolla kuin ottaa kavaltajan nimeä jättääkseni sen vaimolleni, lapsilleni ja jälkeläisilleni. Ja te, hyvät herrat, ottakaa varteen viisauden vaatimukset ja tuomitkaa oikeuden ja omantuntonne mukaan, älkääkä kenenkään tahdon mukaan. Minä en syytä kuninkaallista majesteettia siitä, että ne menetettiin. Minun on syy, ei toki minun yksin, mutta ei siinä toki ole kavallusta. Otan Jumalan todistajakseni, että minulle tehdään silloin väärin, mutta mielelläni kuolen."

Neljä päivää perätysten häntä tutkittiin, mutta muuta vastausta hän ei antanut.

Juhanaa huomautettiin siitä, eikö olisi ennen tuomion langettamista kuulusteltava todistajia, joihin Horn oli vedonnut, mutta hän kielsi sen ja käski heti ratkaista asian.

Tuomio langetettiin helmikuun 20 p:nä, venäläisten rynnäkön vuosipäivänä.

Koska Kaarle Horn oli huolimattomuudellaan ja julkeudellaan saanut aikaan tämän vaurion valtakunnalle, tuomittiin hänet henkensä menettäneeksi, ellei kuningas tahtonut häntä armahtaa. Tuomarit pyysivät kuitenkin, että koska Kaarle Horn oli vedonnut niin moneen todistajaan, tuomion toimeenpano jätettäisiin siksi, kunnes ne olisivat saapuneet.

Tähän suostuttiin, ja kesäkuussa jätettiin asia uuden tuomioistuimen käsiteltäväksi, mutta syytöskohdat, todistukset ja vastaukset olivat samat.

Kaikilta tahoilta saapui esirukouksia Hornin hyväksi, mutta turhaan; tuomion toimeenpaneminen lykättiin kuitenkin kerta kerralta tuonnemmaksi.

Lopulta lykättiin mestauspäivä joulukuuhun. Herttua ja Sigismund koettivat saada kuningasta heltymään, mutta hän vastasi sättien ja ärjyen.

Vihdoin, itse mestauspäivänä, he ottivat kaksivuotiaan prinssi Juhanan kanssaan, ja hänen jokeltavista esirukouksistaan hirmuvaltias viimeinkin heltyi.

Kaarle Horn armahdettiin itse mestauspaikalla, mutta vietiin
Örbyhusiin vankeuteen.

Sigismund vapautti hänet sittemmin sieltä, mutta syvästi loukkaantuneena kokemastaan kohtelusta hän vetäytyi pois julkisesta elämästä ja eli muutamia vuosia hiljaisuudessa kartanossaan Suomessa.

Kun Kaarle herttua sai vallan käsiinsä, nimitettiin Kaarle Horn
Räävelin maaherraksi ja sotapäälliköksi Liivinmaahan.

Jo 1601 päättyi hänen mainehikas elämänsä; hän ei ollut pilannut isänsä, urhean Henrik Hornin mainetta.

Hän jätti jälkeensä neljä poikaa, kaikki mainioita miehiä, joista
Kustaa Horn oli nuorin ja suurin.

"Oli", sanoo Geijer, "useampia ruotsalaisia sukuja kuin yksi, joista tähän aikaan koitui moisia hedelmiä; ne viittaavat tulevaisuuteen, suuren Kustaa Aadolfin aikaan."

Kun Kaarle Horn oli kutsuttu pois, puhkesi Räävelissä huovimeteli, minkä Yrjö Boije, joka menestyksettä piiritti Ivangorodia, vaivoin sai tukahutetuksi.

Tehdäkseen veljensä mieliksi matkusti Kaarle herttua sinne, mukanaan joukko sotaväkeä, mutta hänestä näytti, ettei hän voinut siellä mitään saada toimeen, ja hänellä oli luultavasti hyvin vähän halua koko yritykseen, jonkatähden hän palasi Ruotsiin alkupuolella vuotta 1591.

Virossa oli sotapäällystö niin kyllästynyt pitkälliseen sotaretkeen, että lopuksi omin uhin tahtoi tehdä rauhan.

Sigismund teki rauhan Puolan puolesta ja sai samalla aikaan Ruotsille välirauhan vuodeksi.

Mutta tuo suututti taaskin Juhanaa. Ei hänen poikansa eikä veljensäkään saanut olla hänen holhoojanansa, ja hän käski jatkaa sotaa.

Uudet sotaväenotot Ruotsissa, huovimetelit maksamattoman palkan
tähden, molemminpuoliset hävitykset ja jokunen onnellisempi aseleikki
Ruotsin puolelta olivat muuten mainittavia tapauksia tässä sodassa
Juhanan hallituksen kahtena viime vuotena.

Vihdoin Klaus Fleming ryntäsi Venäjälle ja löi viholliset useassa taistelussa.

Eräässä taistelussa jäi kentälle 6,000 venäläistä, ja tuosta voitosta kuningas Juhana iloitsi niin suuresti, että määräsi vietettäväksi yleisen kiitospäivän.

MIELENHÄIRIÖ.

Olisi odottanut, että Juhanan viimeiset elinvuodet olisivat muuttaneet hänen mieli- ja toimenpiteitään kirkon asioissa, mutta niin ei käynyt.

Hän oli tyytymätön itseensä ja ympäristöönsä, uupunut joka puolelta kohdanneesta vastarinnasta, kaipasi alituisesti poikaansa, ja liturgia oli nykyään ainoa, josta hän itsepintaisesti piti kiinni.

Hänen oli kyllä pakko suostua kirkolliskokoukseen, jossa jokaisella olisi vapaa puhevalta ja jossa ei kenelläkään olisi oikeutta pakottaa toisen omaatuntoa.

Emme saa tämän nojalla uskoa, että Juhana olisi ruvennut horjumaan. Kaarle oli nämä ehdot asettanut, ja Juhana oli niihin suostunut; mutta se ei estänyt kuningasta testamentissaan määräämästä, että aina edelleenkin oli pysyttävä samassa kirkollisessa tunnustuksessa, jota hänen hallituskautenaan ja etenkin hänen hovissaan oli noudatettu.

Alussa vuotta 1591 kuoli arkkipiispa Antti Björnram. Hän oli ollut Juhanan uskollisin tuki taistelussa liturgian puolesta; kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän uhrasi uskonnollisen vakaumuksensa, kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän pakotti hyväksymään uuden kirkollisen järjestyksen ja kuninkaan suosiota saavuttaakseen hän leimasi majesteettirikokseksi jokaisen poikkeamisen tästä säädetystä järjestyksestä.

Arkkipiispan kuolema oli kova isku kuningas Juhanalle. Toinenkin liturgian urhea puolustaja, Linköpingin piispa Pietari Kaarlenpoika, jonka Sturein murhasta muistanemme, oli äskettäin kuollut, ja Juhanasta tuntui, kuin luiskahtaisi heidän kerallaan koko liturgia hänen käsistään.

Hänen uskollinen palvelijansa Juhana Henrikinpoika joi kohtuuttomasti, mutta pahempi oli, että hän juovuspäissään teki tekoja, joita ei sittemmin enää voinut selittää.

Kirjettä, jossa Juhana antoi hänelle määräyksiään Eerikin kuolintavasta, ei hän ollut antanut takaisin… hän oli unhottanut sen, sanoi hän, ja nyt liikkui huhu, että se oli löytynyt virkahuoneesta muun romupaperin joukosta ja joutunut Eerik Sparren käsiin.

Eikö hän vihaisi tuota ihmistä, joka oli saanut tietoonsa moisen salaisuuden.

Tiesivätkö he, että hän usein sulkeutui linnan kappeliin ja käyskenteli siellä useita tunteja mielessään hautoen asiaa, joka oli poliittinen välttämättömyys?

Tiesivätkö he, että hän tuontuostakin kärsi mitä katkerinta omantunnontuskaa, vaikka olikin tehnyt vain mitä oli pakko tehdä… Ja vieläkin pahempaa…

Hän näki edessään murhatun veljensä… toisinaan hän käveli hänen vieressään edestakaisin kirkon käytävällä. Juhana ei rohjennut katsahtaa häneen, mutta hän näki hänen varjonsa ja tunsi, kuinka se puoli ruumista tuli aivan kylmäksi.

He eivät olleet koskaan puhutelleet toisiaan, mutta ei sitä tarvittukaan, sillä he voivat lukea toistensa ajatukset, kuin olisivat ne olleet tulikirjaimilla kirjoitetut.

"Lapsuudesta asti minä olen vihannut sinua, sillä sinä ryöstit minulta isäni rakkauden; sinä huomautit kaikkia minun vikojani, suurempia ja pienempiä, ja siitä ne kasvoivat niin suunnattomasti, että minun täytyi kiirehtiä voidakseni tulla siksi, miksi sinä minut teit, ja sinun kuvasi syöpyi sieluuni, silmieni edessä välkkyivät alati sinun vaaleat hiuksesi ja vihaiset silmäyksesi. Minä tiesin, että ne tulisivat voittajikseni, se oli tähdissä luettavana, ja pitkän vankeuteni aikana olen minä joka päivä yhdeksän vuoden kuluessa huutanut kostoa sinulle… sentähden ei ole minulla mitään rauhaa… Sentähden täytyy minun etsiä sinua, sillä viha sitoo meidät toisiimme ikuisesti, ikuisesti."

Juhanaa palelsi niin että hän vapisi, mutta hiki virtaili hänen otsallaan ja poskillaan, ja vastoin tahtoansakin täytyi hänen lausua sisimmät ajatuksensa, jotka hän mieluimmin olisi tahtonut kätkeä sydämeensä:

"Alusta alkaen olit sinä tielläni; isäni olisi tahtonut antaa kruunun minulle, mutta sinä olit esikoinen. Kateus synnyttää kauheita tuskia, ja minä olen niitä kaikkia kärsinyt sinun tähtesi; kaikki sinun osaksesi tullut kunnia oli kuin ryöstetty minulta, ja kun sinä panit kruunun päähäsi, tuntui kuin olisi sydänvereni tahtonut tunkeutua ulos.

"Minä toivoin, että kapinan aikana Kaarle tai joku muu ottaisi sinut hengiltä, sillä minä tiesin, etten saa mitään rauhaa, niin kauan kuin sinä elät… Lyhyen aikaa minä pidin sinusta, vieläpä oikein rakastinkin sinua, luulen… se tapahtui silloin, kun sinä murhasit Sturet, menit naimisiin huovintyttären kanssa, tuomitsit ja katkaisit kauloja… Semmoinen valmisti tietä minulle… Kuinka minä nautinkaan ajatellessani sinun kuolemaasi… jos olisin voinut, olisin minä — salaisesti — tahtonut olla silloin saapuvilla… mutta nuo katalat lykkäsivät sen aina tuonnemmaksi… he eivät pitäneet mitään kiirettä… itse täytyi minun miettiä kaikki… öisin, kun en voinut nukkua, tuumailin, mitä kaikkea mahdollisesti voisi tapahtua, ja senjälkeen minä annoin määräykseni. Niin"— tässä hänen täytyi nauraa — "en ole koskaan nukkunut niin hyvästi kuin yöllä senjälkeen kuin tiesin murhasi tapahtuneeksi… Mutta ilo ei tullut pitkälliseksi… pelkäsin Kaarlea… ja aatelia!

"Pirullisella viekkaudella he ovat viekoitelleet Sigismundin luotani, mutta sitä he saavat katua.

"He tahtovat kaikki repiä kappaleiksi liturgiani, mutta sekin on minun lapseni ja sen täytyy elää minun jälkeeni. Jälkimaailma on tunnustava, että minä olen yhtä suuri kuin monet vanhan testamentin profeetoista. Liturgiaani olen koonnut kaiken, mitä parasta on muissa uskonnoissa, eikä kukaan muu kuin minä ole kyennyt sitä tekemään… sentähden minua ennen muita ylistetään, ja minä lyön viholliseni maahan, jalkojeni astinlaudaksi.

"He eivät tahdo tunnustaa rikkoneensa minua vastaan, mutta minä pakotan heidät siihen.

"Enkö minä ole ollut pakotettu mukautumaan heidän tahtonsa, minä, kuningas Jumalan armosta?

"Miksi ei ole ukkonen iskenyt alas ja musertanut kavaltajia, jotka ovat rikkoneet Jumalaa vastaan, kuninkaallista majesteettia vastaan? Mutta minä, minä muserran heidät…"

"Ha-ha-haa!" kaikui terävästi ja läpitunkevasti, ja ylhäällä kirkon holveissa toisteli kaiku kamalaa naurua. Mikä se oli… Oliko se Juhana itse, vai oliko se Eerik? Kauhun valtaamana seisoi kuningas… Oliko hän uneksinut… vai olivatko hän ja Eerik todellakin keskustelleet kauan toistensa kanssa?

Kuningas katsoi arasti ympärilleen; kaamea valo muodosteli pitkiä varjoja… oliko hän vielä talossa, tuo hirveä… hän ei uskaltanut liikahtaa, kauhu ja pelko jäädyttivät veren hänen suonissaan… hän olisi tahtonut huutaa, mutta hän häpesi sitä, ja hän hiipi ovelle, aukaisi sen ja juoksi pois kuin takaa-ajettuna.

Mutta sellaisista ajatuksista ei ole helppo päästä, ne riippuvat kiinni kuin takkiaiset ja pistävät, jos vähänkin liikahtaa.

Kuningas Juhana käyttäytyi kuin raivohullu vangittuja neuvosherroja kohtaan, mutta hän ryömi kuin raukka niiden vihollisten edessä, joita hänellä oli ajatuksissansa.

Sota Venäjää vastaan, josta ei koskaan tullut loppua, kirkolliset suunnitelmat, joilla ei ollut mitään menestystä, kaikki nämä kiehuivat katkeraksi ja syövyttäväksi sapeksi, jonka täytyi päästä purkautumaan.

Säädyt kutsuttiin Tukholmaan kesäkuussa ja herrat vietiin sinne maatiloiltaan.

Herttuan, kokoontuneen aateliston, syytettyjen ja heidän rouviensa läsnäollessa hän astui saliin, kasvoilla katkera ilme ja huulet yhteenpuristettuina.

Värisevällä äänellä ja harmista vavisten hän alkoi lausumalla, ettei hänellä suinkaan ollut mitään persoonallista vihaa syytettyjä vastaan, mutta miten he olivat käyttäyneet häntä kohtaan?

Vuonna 1563 olivat he olleet apuna vangitsemassa häntä Turussa ja allekirjoittaneet hänen kuolemantuomionsa.

He olivat yllyttäneet kuningas Eerikkiä antamaan Juhanan puolison
Katariinan Venäjän tsaarille.

Heidän vaikutustaan oli se, että Sigismund oli joutunut Puolaan ja
Vironmaa melkein menetetty.

He olivat, osittain muiden kautta, joko hyvällä tai pahalla saaneet
Sigismundin lähtemään Räävelistä.

Ja vihdoin olivat he saaneet aikaan eripuraisuutta kuninkaan ja herttuan välillä ja siten koettaneet saada Vaasan sukua turmioon j.n.e.

He olivat hyvin valmistautuneet ja puhuivat syyttömyydestään ja puolustuksekseen.

Juhanan viha leimahti ilmiliekkiin; hän puhkesi koviin sanoihin ja luetteli mitä pahaa ja häpeällistä hän tiesi heistä itsekustakin.

Hogenskild Bielkeä syytettiin siitä, että hän oli paennut Kungs-Norrbystä ja että hän ja Pietari Brahe Tanskan sodassa olivat antaneet yksinkertaisen tallirengin vangita itsensä.

Kustaa Banéria syytettiin arkuudesta koska hän ei ollut tullut Kaarle Hornille avuksi ja sentähden oli syynä Kaporien ja Ivangorodin menettämiseen.

Eerik Sparre oli vastoin valtuuttansa luovuttanut Vironmaan ja sitäpaitsi oli hän kuninkaalta lupaa pyytämättä nuoruudessaan ottanut vastaan vapaaherran arvon Skotlannin hovilta.

Mutta herrat, etenkin Eerik Sparre, puolustautuivat voimakkain, hyvin valituin sanoin.

Silloin kuningas joutui aivan suunniltaan, ärjäisi heille, että heidän tuli olla vaiti, tempasi miekkansa ja häristi sitä heidän edessään.

"Tiedättekö, että Jumala on antanut tämän minulle rangaistakseni kavaltajia ja valansa rikkojia!" kirkui hän ja lähti nopeasti salista.

Tähän asti oli herttua ollut äänettömänä kuuntelijana, kulmat kurtussa. Kun yleinen hälinä kuninkaan poistuttua oli vaiennut, käski hän Olavi Sverkerinpojan lukea syytökset.

Kun herrat senjälkeen antoivat selityksensä, keskeytti herttua heidät useita kertoja epäillen heidän tiedonantojaan.

Kohta senjälkeen tuli sana kuninkaalta, että herrat eivät saaneet vastata syytöksiin ja että kokous oli hajoitettava.

Herttua nousi, ja kaikki muut seurasivat esimerkkiä, mutta kuin yhteisestä mielijohteesta kiiruhtivat kaikki rouvat herttuan luo, lankesivat hänen jalkoihinsa ja huusivat: "Armoa!"

"Silloin ei meillä ole mitään suojaa täällä maan päällä", sanoi Ebba rouva itkuun purskahtaen.

Herratkin tulivat pyytämään hänen puolustustaan ja voimakasta välitystään.

"Yhdellä ehdolla", vastasi herttua; "että tunnustatte itsenne syyllisiksi. Se on välttämätöntä kuninkaan arvon vuoksi."

Kaikkien puolesta vastasi Eerik Sparre, että he eivät tahtoneet eivätkä voineet tunnustaa menetelleensä uskottomasti ja kavaltajina, mutta kyllä huolimattomasti ja ymmärtämättömästi. Herttua näytti tyytyvän tähän ja lupasi kättä lyöden sekä yrittää välitystä että itse puolestaan olla suosiollinen, jonka jälkeen he erosivat.

Oli mahdotonta saada järkisyitä kuninkaaseen mitään vaikuttamaan, ja siitä pitäen herttua vetäytyi erilleen koko jutusta.

Juhana jatkoi ankarasti vihanpurkauksiansa; neuvosherrat oli nöyryytettävä, maksoi niitä maksoi. Kuningatar neuvoi heitä alistumaan, ja Olavi Sverkerinpoika alkoi taaskin juoksennella edestakaisin sovintoehdotuksineen.

Näin kyhättiin uusi kirje, jossa herrat puhuivat laiminlyönnistään ja ymmärtämättömyydestään.

Muutamat neuvosherrat veivät sen itse perille ja pyysivät polvillaan armoa; mutta yhtä turhaan.

Kuningas laati nyt itse ehdotuksen, jonka mukaan heidän tuli tunnustaa itsensä syyllisiksi kaikkeen, mistä heitä oli syytetty, ja luvata suurempaa uskollisuutta vastedes. Sitten he saisivat armon.

'Jos allekirjoittaisin sellaisen kirjelmän, minkälainen omatunto minulla olisi? Jumalan sanassa kielletään väärän todistuksen lausuminen lähimäisestä; enpä luule, että siinä käsketään valehtelemaan omille niskoilleen. Jumala meitä sellaisesta varjelkoon! Joka sellaista puoltaa, hän käyttäytyy akkamaisesti. Suurempaa uskollisuutta kuin tähän asti en myöskään voi luvata. Sitä minä en voi, sillä Jumala tietää, etten koskaan ole ajatellut mitään kuningasta vastaan, enkä ole aikonut tehdä perimysoikeutta mitättömäksi j.n.e.'

Pian senjälkeen saapui uusi tieto, että heidät, jos he edelleenkin kieltäytyivät, muutetaan seuraavana päivänä kovempaan vankeuteen, muutamat Örbyhyn, toiset Upsalaan ja Vesteråsiin.

Erityisesti uhattiin herra Eerik Sparrea, että hänet vietäisiin Eskilinkamariin Tukholman linnaan; veneet olivat jo valmiina — sanottiin — eikä herroilla ollut miettimisaikaa kuin seuraavaan aamuun.

Vastaus kuului: "Me emme voi mennä pitemmälle kuin menty on; jos tahdotaan tehdä väkivaltaa meille, joita ei ole syyllisiksi todistettu, niin me emme voi sitä auttaa, mutta me jätämme itsemme kaikkivaltiaan Jumalan huomaan."

Kolmannella kerralla tehtiin täyttä totta. Kello 12 yöllä heinäkuun 19 p:nä 1591 otettiin Sten Banér vuoteestaan ja lähetettiin Svartsjöhön. Heti senjälkeen vietiin Hogenskild Bielke ja hänen veljensä Ture sekä Kustaa Banér Drottningholmaan ja Eerik Sparre Rydboholmaan. Kaikki pantiin kovan valvonnan alaisiksi.

Seuraavana päivänä tuli käsky Juhanalta, että oli ryhdyttävä ankarimpiin tarkastuksiin.

Kaikki kaapit, laatikot ja arkut aukaistiin ja etsittiin, mutta mitään kavalluskirjeitä ei löytynyt. Juhanan kätyrinä tässä toimessa oli Eerik XIV:n murhaaja, Juhana Henrikinpoika, johon kuningas suuresti luotti.

Asia alkoi jo herättää huomiota; varsinainen rahvas, joka tavallisissa oloissa on aatelin kadehtija, lausui julkisesti ilmi säälinsä. Luultiin yleensä, että syynä herrojen epäsuosioon oli se, että he olivat harrastaneet rauhaa ja peittelemättä puhuneet valtakunnan köyhtyneestä tilasta.

Tuo omituinen oikeudenkäynti herätti sekä suuttumusta että inhoa. Tapahtui useastikin, että kirkoista löydettiin nimettömiä, kuninkaalle tai herttualle osoitettuja kirjeitä; niissä puhuttiin maan kurjasta tilasta, varoitettiin ylpeydestä ja vääryydestä sekä kehotettiin pontevasti tekemään rauha Venäjän kanssa.

Kerran kun neuvosherrat olivat saaneet luvan olla saapuvilla julkisessa jumalanpalveluksessa, osoitti kansa heille niin suurta osanottoa ja kunnioitusta, että Juhana sittemmin kielsi, että he eivät enää saa tulla ulos.

Mikään ei estä hirmuvaltiasta, hän tottelee vain omaa tahtoaan. Valtakunnan herroja syytetään, vangitaan, pidetään vuosikausia vartioituina ja kohdellaan kuin rikollisia, vaikka ei mitään rikosta ole todistettu; joko heillä ei ollut tukea yleisessä mielipiteessä, tai ei yleisellä mielipiteellä ollut voimaa julkiseen toimintaan.

Olihan toki olemassa aatelisto, jonka kaikilla jäsenillä oli samat harrastukset, oli valtiopäivät, missä heiltä ei puuttunut useita hengenheimolaisia, mutta ei niin mitään tehty heidän hyväkseen.

Ei kapinanhievahdustakaan kuulunut; toisin oli ollut laita Kalmarin unionin ja Kaarle Knuutinpojan aikana sekä Sturein ollessa valtionhoitajina.

Silloin varustettiin linnat, pidettiin valtiopäiviä, kiihotettiin kansa aseisiin, koottiin talonpoikaissotajoukkoja ja kiellettiin esivallalta uskollisuus ja kuuliaisuus.

Mutta ne ajat olivat menneet; nyt oli kuningas mahtavin, vaikka hän ei nojautunutkaan lakiin ja oikeuteen. Aatelin merkitys samoin kuin sen vaikutuskin oli vahvasti alenemassa.

Hädässään pyysivät herrat Sigismundin välitystä, ja hän kirjoitti Juhanalle, että hän mielellään tahtoisi jättää Puolan valtakunnan ja olla kotimaassaan isänsä luona, mutta jottei joutuisi "toisesta melskeisestä valtakunnasta toiseen", pyysi hän nyt, että hänen rakas isänsä "ei tahtoisi niin menetellä Ruotsin etevimpiä miehiä vastaan, kuuluivatpa he valtaneuvostoon taikka ei, että lesket ja isättömät lapset huutaisivat turmiota ja kostoa hänen päällensä, niinkuin hän olisi se, jonka tähden he olivat tulleet ahdinkoon".

Hän pyysi isäänsä myöskin muistamaan, että olisi ylistettävämpää antaa armon käydä oikeuden asemesta kuin että oikeutta sen ankarimmassa muodossa herroja kohtaan käytettäisiin.

Kuningas Sigismund näyttää olleen selvillä siitä, että neuvosherrat eivät menetelleet väärin estäessään hänen kotimatkansa. Hän sanoo nimittäin, ettei hän ollut katunut palauneensa Puolaan. Hänelle tulee kyllä tilaisuus luopua valtakunnastaan kunniakkaammin, sanoo hän, sekä lisää tahtovansa mieluummin olla sellaisen kansan keskuudessa, joka mielellään näkee hänet ja haluaa häntä läsnäolevaksi, kuin joutua sellaisen kansan joukkoon, joka hänelle huutaa kostoa ja valittaa hänen tähtensä, ja katua sitä hetkeä, jolloin palasi Ruotsiin, jos hänen kotimatkansa tuottaisi niin monille surua.

Mutta Juhana raivosi kuin mielipuoli. Hän näytti ottaneen elämänsä tehtäväksi masentaa ja nöyryyttää vihollisensa. Mitäpä se merkitsi, joskin hän oli väärässä; eikö hän ollut heidän kuninkaansa, tulihan heidän alistua, mitä hän vain suvaitsikin heiltä vaatia.

Vihamielisyyttänsä hän osoitti vielä vainoamalla syytettyjen palvelijoita, omaisia ja ystäviä. Heitä vangittiin vähimmästäkin syystä, ja he saivat kestää monta kuulustelua täysin todistaakseen viattomuutensa.

Niiden herrain, jotka tulivat viraltapantujen neuvosherrain sijaan, täytyi vannoa sellainen vala, että he aina myöntyvät eivätkä koskaan puhu vastaan, kuu kuningas näkee hyväksi seurata omia tuumiansa.

Vanha vala sitävastoin sisälsi, että heidän aina tuli neuvoa, mitä he tarkoin tuumailtuaan Jumalan ja omantuntonsa edessä pitivät parhaana, huomioonottamatta sima mitään pelon ja vihamielisyyden tunteita tai kenenkään vihaa.

Maaliskuussa 1592 tehtiin vielä yritys jäykkäniskaisten herrojen taivuttamiseksi. Molemmat Banér-veljekset ja Eerik Sparre vietiin Tukholmaan ratsujoukon ympäröiminä. Heidät teljettiin linnan vastarakennettuun holviin, jossa kalkinhaju oli kauhea, mutta lähellä olevain likatunkioiden löyhkä vielä pahempi. Käytävän sulki kaksi ovea, toinen toisen ulkopuolella, ja ne suljettiin puomeilla ja lukoilla joka yöksi. Alussa saivat herrat hetkisen käyskennellä oven ulkopuolella raitista ilmaa nauttimassa, ja silloin pääsivät heidän rouvansa ja palvelijansa vapaasti heidän luokseen. Mutta kun herrat edelleenkin kieltäytyivät kirjoittamasta sellaista pyyntökirjettä kuin kuningas tahtoi, eivät he enää saaneet poistua vankilastaan, heidän rouvansa ja palvelijansa ajettiin pois ja viimemainituilta vaadittiin valallinen sitoumus, että he eivät ryhdy herrojensa käskystä mihinkään Ruotsin kruunua vastaan.

Tyytymättömyys kuninkaan menettelytapaan oli kansassa yhä kasvamassa, ja Olavi Sverkerinpoika, joka taas oli saanut toimekseen juosta sovintoehdotusten kuljettajana, alkoi aavistaa, että herrat vielä kerran voivat päästä valtaan.

Hän muutti senjälkeen kokonaan menettelytapaansa; hän oli ollut kopea ja vaativa, nyt hän tuli nöyräksi ja matelevaksi sanoen olevansa viaton ase kuninkaan kädessä.

"En minä anna hänelle mitään huonoja neuvoja, vaan toiset", sanoi hän; "mutta, vastatkoot he puolestansa."

Hän juoksi pois, mutta palasi toisena päivänä taas Erik Lejonhufvudin kanssa, saman, joka Räävelissä allekirjoitti kirjeen kuninkaalle.

Juhanan painavimpia syytöksiä oli se, että neuvosto mainitussa kirjeessä muka oli uhannut sulkea hänet pois valtakunnasta.

"Voitko hyvällä omallatunnolla sanoa, että kirjeessä oli jotakin sellaista?" kysyi Eerik Sparre.

Lejonhufvud änkytti hämillään, ettei hän sitä niin tarkkaan tiennyt, mutta lupasi katsoa.

"Se sinun olisi pitänyt tehdä, veli, ennenkuin kirjoitit tuomiomme alle ja otit tehtäväksesi sellaisen toimen kuin tämän", virkkoi Sparre ankarasti.

Lejonhufvud kalpeni, mutisi jotakin monista tehtävistään ja kiiruhti pois eikä enää palannut.

Olavi Sverkerinpoika ja hänen toverinsa saivat jatkaa keskusteluja.
Kun mikään muu ei auttanut, uhattiin herroja ikuisella vankeudella.
"Kuninkaallisella majesteetilla on kyllä leipää teille", sanottiin.

Toisella kertaa sanottiin, että "jos he itse eivät kyllästy vankeuteen, niin kuninkaallinen majesteetti kyllä antaa heidän istua".

Kuningas oli niin kiihtyneessä tilassa, että kuningatar Gunilla ei enää rohjennut esittää hänelle mitään armonpyyntöjä, tuskinpa edes ottaa vastaan onnettomia rouvia.

Hurskasmielinen ja omaa tahtoa vailla kun oli, tuli hänen vaikutuksensa kuninkaaseen hyvin vähäiseksi. Olevia oloja hän ei käsittänyt, eikä Juhana häneltä koskaan neuvoa kysynytkään. Hän oli nukke, jonka mieliksi kuningas teki, kun päähänsä niin pälkähti, ja jolle hän antoi kovia sanoja, kun oli sellaisella tuulella.

Hänen poikansa oli sen sijaan kuninkaalle hyvin rakas; hänen kanssaan hän saattoi leikkiä ja kisailla, ja ainoa keino saada Juhanan sydän heltymään oli panna poika hänen syliinsä.

Nuoren kuningattaren päivät eivät juuri olleet hauskimpia. Hänen saamansa kalliit puvut ja hänelle osoitettu kunnioitus menettivät pian arvonsa hänen silmissään, ja hänen elämänsä oli tyhjää ja ilotonta.

Hänen piti nauraa ja laskea sukkeluuksia, kun kuningas tahtoi saada hauskuutta, hänen piti pukeutua komeasti näyttäytyäkseen linnassa, puhua armollisesti niille, jotka olivat kuninkaan suosiossa, ja alentuvasti toisille, vieläpä mennä kokonaan muutamain ohi; ja ulkona kansan kesken piti hänen nyökätä ja tervehtiä tuttuja ja tuntemattomia, kuin nuken, jota paulasta vedetään.

Mihin oli hänen hilpeä, suruton nuoruutensa hävinnyt? Häntä kadehtivat hovineitsyet, jotka voivat lörpötellä ja nauraa kenen kanssa tahansa; hän yksin oli pakotettu tarkoin miettimään joka sanaansa.

Hovijunkkarit kertoilivat hauskoja kaskuja, jotka saivat neitoset nauramaan katketakseen; hänen arvonsa mukaista ei ollut kuunnella heitä, vaikka hän paloi halusta saada tietää mistä he puhuivat… Ja Pietari Liljensparre!… Jospa kuningas tietäisi, miten rakkaat he olivat olleet toisilleen, niin hän ei koskaan olisi tehnyt hänestä hänen tallimestariaan!… Kuinka hänen tekikään pahaa, kun näki hänen surulliset silmäyksensä, mutta ei olisi ollut hänen arvonsa mukaista, että hän olisi ruvennut selityksiin, ja sitten hän oli arka… arka omasta itsestään… ehkäpä tuo vain sanoisi jotakin, johon hänen pitäisi vastata, vastata arvonsa säilyttämällä.

Mutta sitten Anna Roos rakastui kauniiseen tallimestariin ja keimaili ihan hirveästi. Niin ei olisi Gunilla Bielke koskaan tehnyt, mutta eipä hänen tarvinnutkaan. Se onnistui kuitenkin, miehet ovat niin tuhmia, ja neitsyt Anna Roos ja Pietari Liljensparre tulivat molemmat pyytämään kuninkaan ja hänen suostumustaan liittoonsa.

Hän oli näyttänyt sekä iloiselta että hämmästyneeltä uutisesta, niinkuin hänellä ei olisi ollut asiasta aavistustakaan, mutta sitten, jäätyään yksin, hän itki ja oli onneton.

Nyt he olivat naimisissa, ja hän oli siihen hyvin tyytyväinen; mutta hänen elämänsä ei ollut tullut entistään iloisemmaksi, ehkäpä päinvastoin.

Jospa hän olisi edes itse saanut pitää huolta pikku poikasestaan, mutta sekin olisi alentanut hänen arvoansa; toiset saivat sen tehdä, hän vain katsella. Ja nämä ylhäiset ja korkeasukuiset rouvat, jotka lankesivat polvilleen hänen eteensä ja pyysivät, että hän puhuisi kuninkaalle heidän miestensä puolesta, miten olikaan hän muutama vuosi sitten niiannut maahan asti heidän edessään, ja he olivat armollisesti nyökänneet hänelle, ja nyt — aivan päinvastainen suhde.

Hänen teki pahaa nähdä heidän epätoivoansa ja suruansa. Rouva Ebba Sparre oli aina ollut hänen erittäin hyvä ystävänsä, hän oli ollut tuttu kaikkien heidän kanssa. Miten mielellään hän olisikaan tehnyt vastapalveluksen rouvaraukoille, ja hän rukoili kuningasta heidän puolestaan; ensi kerralla hän ei pahastunut, mutta sitten… ei kukaan saanut sitä tietää… mutta paljoa ei puuttunut, ettei hän lyönyt häntä.

Senjälkeen hän koetti mitä rukoukset ja kyyneleet voivat. Mutta ei mikään auttanut; kuningas uhkasi kieltää syytettyjen rouvia tulemasta hänen läheisyyteensä. Oli kauheata, kun piti sanoa heille tämä, mutta hänen täytyi tehdä se säästääkseen heitä siitä nöyryytyksestä, että palvelijat ajaisivat heidät ulos linnasta.

Sentähden oli hän neuvonut heitä kehottamaan miehiänsä taipumaan kuninkaan tahtoon, mutta he vastasivat, että kunnia epäsi sen; herrat eivät voineet eivätkä tahtoneet valehdella omille niskoilleen.

Sitten hän sai tietää, että he sen päivän jälkeisenä päivänä, jolloin hän oli luotansa sysännyt heidät, olivat tavanneet kuninkaan, polvillaan ryömineet hänen edessään sekä itkien, valittaen ja rukoillen pyytäneet häneltä armoa puolisoilleen, mutta kuningas oli vain vastannut vihaisin silmäyksin ja kovin sanoin.

Herttua oli aikaa sitten palannut ruhtinaskuntaansa, mutta huhuja liikkui, että hän ei hyväksynyt tällaista menettelyä herroja vastaan ja että hän ei tahtonut olla asian kanssa tekemisissä.

Tämä sekä huolestutti että pelotti kuningasta. Jos nyt Kaarlekin kääntyisi häntä vastaan, ei hänellä olisi kehen turvautua… sitäpaitsi hän tunsi olevansa sairas ja alakuloinen, hänestä näytti kaikki olevan häntä vastaan.

Tähän tuli lisäksi ulkonaisia seikkoja, jotka herättivät hänen pelkoaan ja masensivat hänen mieltään.

Ne antoivat kuitenkin aihetta siihen, että herrat pääsivät vankeudestaan ja saivat muuttaa kaupunkiin sekä sitten maatiloillensa.

Jos ajattelemme, että turhamaisuus oli pääpiirteenä Juhanan luonteessa — nimittäin jos yleensä tahdomme myöntää, että hänellä oli mitään luonnetta — niin oivallamme myöskin miten loukkaavalta hänestä tuntui, kun hän toukokuussa 1592 sai kirjoituksen pappeinkokoukselta, joka kuvaili liturgian onnettomia vaikutuksia, se kun oli synnyttänyt omantunnon levottomuutta, epäilyksiä uskonnon pyhyyttä vastaan, epäluuloja ja taisteluita. Papit pyysivät sentähden saada vapautua siitä sekä anoivat, ettei uskontoon enää lisättäisi inhimillisiä säädöksiä ja että he saisivat pitää kristillisen vapautensa ja sentähden palautua niihin kirkkotapoihin, jotka ennen vuotta 1560 olivat olleet käytännössä.

Lopuksi he kehottivat kutsumaan kokoon kirkolliskokouksen, jonka päätöksiin, mitä messujärjestykseen tuli, he lupasivat alistua.

Kaksi piispan lähettämää pappia vei perille kirjoituksen. Tämä oli kovin isku, mikä oli kohdannut Juhanaa, ja se koski häneen syvästi.

Mutta myöntyä hän ei voinut. Vastaus oli ankara ja moittiva. Ainoa, mihin hän voi suostua, oli se, että hän antoi anteeksi, että heillä oli ollut semmoinen halu annettujen lupaustensa rikkomiseen.

Messujärjestyksen suhteen he sitävastoin saivat menetellä niinkuin luulivat siitä voivansa Jumalan ja esivallan edessä vastata.

Mutta molemmat lähetystössä olleet papit (Vexiön kirkkoherra Steno Maununpoika ja Mohedan kirkkoherra Joonas Antinpoika) olivat omantunnonmiehiä, ja he kieltäytyivät sentähden viemästä sellaisia terveisiä virkaveljilleen.

Juhana oli väsynyt ja sairas, hänellä ei ollut aavistustakaan siitä, että hänen oma kurittajansa jo oli nostanut viikatteensa, ja sentähden hän tiedusteli asiaa Klaus Bielkeltä ja Bengt Ribbingiltä, jotka molemmat rohkenivat sanoa hänelle, että yleinen mielipide oli pappien puolella.

Nämä kutsuttiin taas kuninkaan luo: he saivat nyt lempeämmän suullisen vastauksen sekä lupauksen, että kuningas antaa heille anteeksi heidän laiminlyöntinsä liturgian käyttämisessä.

Ei ainoastaan pappeinkokouksessa, vaan kaikkialla koko maassa tämä tieto herätti suurta iloa ja uusia toiveita.

Molemmat Vexiön papit, jotka saarnasivat Tukholmassa, tunnustivat avomielisesti ja peittelemättä kuuluvansa evenkelis-luterilaiseen tunnustukseen ja saivat onnittelukirjeitä — saman uskon tähden vangituilta lehtoreilta ja kappalaisilta Tukholmassa.

Angermanus riemuitsi, kun sai kuulla heidän rohkeudestaan ja kuninkaan myöntyväisyydestä.

"Parempi aika on koittamassa Ruotsille", kirjoitti hän, "ja mitäpä, antaisinkaan, jos saisin olla mukana."

Mutta kaikki muistivat, että tämä voimakas vastustus oli alkuisin herttuakunnasta.

VOIMAKAS KÄSI.

Näiden jyrkkien murrosten aikana oli Kaarle ollut levossa ja erillään kaikista järkytyksistä.

Epäjärjestys ja huono rahavarainhoito synnyttivät yhä kiihtyvää nurinaa kuningaskunnassa.

Viisaus ja säästäväisyys olivat tuottaneet hyvinvointia ja tyytyväisyyttä herttuakunnassa.

Kirkolliset olot olivat synnyttäneet ankaria riitoja ja herättäneet tyytymättömyyden myrskyn kuningaskunnassa.

Herttuakunnassa ei rauha koskaan ollut häiriintynyt. Juhanan arvo oli vaipunut vuosi vuodelta; hänelle eivät ylhäiset eivätkä alhaiset antaneet mitään arvoa.

Kaarle saattoi olla täysin puolueeton ja kuitenkin sanoa, että arvonsa oli yhä kohoamassa.

Isänsä esimerkin mukaan oli hän usein antanut heille hyviä kehotuksia. Vieläkin oli hänen tapansa toisinaan käydä tervehtimässä yhtä ja toista vanhaa tuttua, ja se oli kiinnittänyt heidän sydämensä häneen; hän oli heidän ystävänsä ja uskottunsa.

Entäpä aateli?… Niin, se tunsi hänet niinkuin hänkin sen. Ei se ollut hän, joka oli vieroittanut kuninkaan neuvosherroista, siitä he olivat itse pitäneet huolen.

Ei kukaan voinut panna vähemmän luottamusta näihin korkeihin herroihin kuin herttua, mutta hänellä oli kykyä, jota kuninkaalta kokonaan puuttui; hän voi huomata ja tunnustaa, että kuningas oli väärässä.

Tarvitaan joku määrä luonteenlujuutta, ennenkuin voi sietää saatua moitetta ja samalla kertaa huomata sen oikeutetuksi.

Heikko hämmentää käsitteet omassa tietämyksessään; hän ei tahdo tunnustaa vääryyttänsä.

Voimakkaalla sitävastoin on rohkeutta tunnustamaan, että mikä on menetetty, se on menetetty.

Kuningas antoi vastustajillensa aseet käteen; kun hän ei voinut todistaa mitään heitä vastaan, miksi hän ei antanut heidän mennä? Herttua oli sanonut hänelle sen, ja kun hän ei tahtonut ottaa sen mukaan ojentuakseen, meni Kaarle matkoihinsa.

Hän ikävöi aina Nyköpingiin, johon hänen sekä iloiset että surulliset muistonsa liittyivät.

Nyt oli kolme vuotta siitä, kun hän menetti Mariansa, mutta hänen sijassaan oli Kaarlella Katariinansa, tuo rakastettava lapsi, joka hyväilyillään jo oli saanut paikan isänsä sydämessä; jokaisen joutohetkensä Kaarle omisti hänelle.

Mutta olipa toinenkin, joka myöskin vaati hänen huomiotaan puoleensa: pitkä, komea poika, isänsä ilmielävä kuva.

Kuinka monta kertaa hän olikaan mielinyt, että voisi ottaa hänet lailliseksi pojakseen.

Hänen luonteessaan oli lempeyttä, joka muistutti äitiä, mutta hän oli perinyt isänsä reippauden ja miehuuden.

Sitten hän ei koskaan voinut unhottaa sitä tarkkuutta ja ikäänkuin heräjävää harrastusta, jolla poika kuunteli häntä.

Hän oli herttuan poika, eikä hänellä sentään ollut muita vaatimuksia, kuin mitä jokainen poika voi isältään vaatia: kasvatusta varojen ja tilaisuuden mukaan.

Jos hän osoitti omaavansa tietoja ja olevansa hyväntapainen, voisi herttua ehkä vastaisuudessa toimittaa hänelle tilaisuuden palvella maata ja valtakuntaa.

Poika pani pikku kätösensä hänen käteensä, katsoi uskollisilla lapsensilmillään häneen ja sanoi:

Papin perheestä, jossa häntä kasvatettiin, sai hän parhaat arvolauseet; hänen pahin poikakujeensa oli se, että hän kerran ajoi yli ojan ja hevonen katkaisi jalkansa. Toveriensa kesken hän osoitti ritarillisuutta, ottaen virheet omikseen ja jättäen ansiot muille. Ahkera hän oli lukemaan, mutta piti enemmän aseharjoituksista ja saavutti näissä suurta kiitosta.

Herttua piti hänestä enemmän kuin itselleenkään tahtoi myöntää; mutta tämä rakkaus osoittautui suurissa vaatimuksissa. Nuoren Kaarle Kaarlenpojan tuli kaikessa olla toverejaan etevämpi.

Sellainen oli tuo ankara määräys, ja se seikka, että poika pyrkiessään sitä täyttämään ei johtunut ylimielisyyksiin, osoitti luonnonlahjoja, joita hän ainakaan ei ollut perinyt isältään.

Huomattavana piirteenä herttuassa oli, että hän ajatteli omia asioitansa, oivalsi mitä mahdollisesti tuli tapahtumaan, ja sovitti tekonsa sen mukaan.

Millainen oli Ruotsin tulevaisuus? Voiko otaksua, että Sigismund tulisi kuninkaaksi?

Kovin halukas hän ei ollut, ei tiennyt edes kenen valitsisikaan… vallanperimyksen vuoksi hän sen tekisi… voitiinhan tässä kaikessa tapauksessa tulla tarvitsemaan vastapainoa, jos katolisia vaikutuksia rupeaisi tuntumaan.

Silloin juolahti hänen mieleensä Hessenin herttuan Adolfin tytär… oli ollut kysymys liitosta hänen ja Sigismundin kesken, he olivat jo vaihtaneet kuviakin, mutta siihen tuli Puolan-matka, ja asia raukesi. Hän ei ollut mikään kaunotar, hän oli kookas ja vanttera, noin kahdenkymmenenvuotias.

Kaarle itse oli täyttänyt neljäkymmentäneljä — rakkautta hän ei pyytänyt, vain vahvan ja terveen puolison.

Sanottiin, että neidolla oli kova ja kärtyinen luonne. Kaarlea se ei pelottanut; hän voi kyllä pitää hänet kurissa, itse hän oli herra talossaan.

Mitä enemmän hän mietti asiaa, sitä useammin se tuli mieleen, ja enempää ajattelematta hän kirjoitti herttualle ja kosi.

Vastausta ei tarvinnut kauan odottaa, se oli kaikin puolin suosiollinen: prinsessa suostui.

Tänne oli huhu äsken tapahtuneesta kihlauksesta jo ehtinyt, ja
Juhanan pelko veljen suhteen leimahti uuteen liekkiin.

Mikä oli luonnollisempaa, kuin että Kaarle toivoessaan itselleen poikia myöskin saisi halun tavoitella kruunua? Nyt oli parasta asettua hyviin väleihin herrojen kanssa.

Kohtaus veljesten kesken oli, niinkuin se yleensä oli viime aikoina ollut, ystävällinen. Kumpikin tiesi mitä salasi, mutta Kaarlen, joka arvasi Juhanan ajatukset, oli vaikea tuoda esiin mitä hänellä oli varsinaisena asianaan.

Ja kaikella sillä lämmöllä, jota Kaarle voi osoittaa, kun hänellä oli jotakin sydämellään, hän puhui tuosta pojasta, jota hän niin paljon rakasti ja josta hän toivoi niin paljon; nyt olisi aika perustaa hänen tulevaisuutensa, ja siihen hän tarvitsi kuninkaan apua.

Juhana oli ihastuksissaan siitä, ettei mitään muuta ollut kysymyksessä, ja kysyi, eikö herttua tahtoisi häntä aateloiduksi.

"Sitten nimitän hänet Gyllenhjelmiksi. Saman nimen olen antanut omille äpärälapsilleni."

"Minä piirrän itse hänen vaakunansa", jatkoi kuningas tyytyväisenä; "siihen tulee valkoista, punaista ja sinistä, ja voisihan siihen liittää puoleksi kullatun… ja saatpa nähdä, saatpa nähdä… minulla on sellaisissa asioissa hyvin hauskoja keksintöjä."

Sen herttua tiesi ja hän kertoi kuninkaalle, että aikomuksensa oli lähettää nuorukainen Ranskaan, jossa hänellä olisi sikäläisessä sodassa hyvä tilaisuus kehittyä taitavaksi upseeriksi ollakseen sitten maalleen hyödyksi.

Kuningas tarjoutui heti kirjoittamaan Henrik IV:lle ja suosittelemaan nuorta Gyllenhjelmiä hänen erityisten taipumustensa vuoksi.

Tästäkin herttua kiitti ja kertoi sitten ilman esipuheita aikovansa uusiin naimisiin.

"Vai niin", sanoi Juhana pitkäveteisesti. "Etpä voi arvata kenen kanssa", sanoi herttua nauraen. "Se on mahdotonta", vastasi Juhana työntäen tiukempaan pöytälaatikkoa, johon hän Kaarlen tullessa hätäisesti oli piilottanut prinsessan kuvan. "Nuori ja kaunis, luullakseni?"

"Eerikin aiotun morsiamen Kristiina Hesseniläisen tytär, sama, jota
Sigismund…"

"Tiedän, tiedän", keskeytti Juhana, "se naiminen meni tyhjiin vastoin minun tahtoani."

"Sitten toivon, että kuninkaallinen veljeni antaa suostumuksensa minun avioliittooni halveksitun prinsessarukan kanssa."

"Mielihyvällä!… Se oli Elisabetin vika; hän kirjoitti ja kehotti luopumaan hänestä."

"Nyt saamme nähdä, oliko hän oikeassa vai eikö. Se epäsuosio, joka Vaasan suvun osaksi mahdollisesti on tullut herttuan perheessä, häviää sukulaisuuden kautta."

"Salliiko teidän majesteettinne, että varustan laivan elokuun alussa tuomaan prinsessaa?"

"En, herttua Aadolf saa seurata tytärtään. Häät vietetään Nyköpingin linnassa."

Mutta kun kuningas jäi yksin, synkkeni hänen silmäyksensä… Miksi ei Sigismund ollut mennyt naimisiin prinsessan kanssa? Kuka tietää, eiköpä hän haluten kostaa Sigismundille, joka oli halveksinut häntä, saisi toimeen pahaa hänen ja tämän sedän välillä, joka aina oli ollut hänen salainen vihamiehensä… Kurottaisivatko ehkä tästälähin he molemmat ahnaat kätensä kruunua tavoittelemaan…

Hän peitti kasvonsa käsillään ja keinui edestakaisin… kaikkialta virnisteli kolkkoja, uhkaavia olentoja häntä vastaan…

Hänen suhteensa on meneteltävä varovasti eikä mitenkään pidä paljastaa ajatuksiaan hänelle.

Entäpä liturgia, johon hän oli pannut niin paljon vaivaa, miksi siitä ei tullut sitä, miltä alussa näytti?

Miksi hän ei koskaan kuullut muuta kuin valitusta ja vaikeroimista, miksi väikkyi niin monta kalpeaa ja veristä haamua aina hänen silmäinsä edessä… olivatko ne ehkä niiden etujoukkoja, jotka odottivat häntä tuolla toisella puolella… ja eikö siellä ollut — mitään, mihin vedota.

Sillä välin valmisteli Kaarle herttua häitään ajatellen silloin alati edellistä kertaa, jolloin hän Mariaa varten teki valmistuksiaan.

Silloin hän oli lemmen huumaama… tuo kumma tunne valtasi hänet silloin niin, ettei hän itseään tuntenut. Kun Maria esim. Vadstenassa sai hänet mukautumaan kuninkaan ja säätyjen tahtoon, oli hän vastoin tahtoansa ja vakaumustansa kaikin voimin taistellut jalopeuranluonnettansa vastaan voidakseen mukautua hänen toivomuksiinsa.

Nyt hän sitävastoin oli täydelleen oma herransa; jos hän toisinaan katsahti prinsessan kuvaan, joka kylmästi ja ankarasti silmäili häntä vastaan, niin hän nauroi ivallisesti, ja jos hän tunsi jonkun verran kiihkoa, niin se oli vain siitä, että hän halusi saada taivuttaa hänet tahtonsa mukaan ja opettaa häntä pelkäämään herraansa.

Sentähden lähetettiin kirjeitä ja viestejä koti- ja ulkomaisille sukulaisille ja ystäville.

Monet tulivat, toiset lähettivät lähettinsä ja heidän mukanaan runsaat lahjansa, kuten tapa oli.

Kuningas Juhana ei voinut tulla. Hän oli kyllä vähän paremmissa voimissa, mutta ei toki rohjennut lähteä häihin.

Eerik ja Arvi Stenbock olivat kuningasta edustamassa ja toivat mukanaan kalliita lahjoja.

Viimeksi saapui morsian suurine seurueineen. Tykkienjyske ja kellojensoitto kuului juhlallisuuksiin.

Herttua otti hänet vastaan kuin arvossapidetyn vieraan ja vei hänet hänen suojiinsa.

Täällä odotti morsiuspuku, ja vihkiminen tapahtui heti kun hän oli pukeutunut siihen.

Kaksi viikkoa kesti juhlallisuuksia suurella komeudella, sitten lähtivät vieraat pois.

"Nyt ovat makeanleivänpäivät lopussa. Meillä on muutakin tekemistä kuin huvitella", sanoi herttua.

"Täällä on kaikki mullin-mallin", vastasi Kristiina, "mutta minä näytän, että on tullut rouva taloon."

VIIMEINEN.

Kun häitä ilossa ja riemussa vietettiin Nyköpingissä, oli Juhana saanut kirjeen, että häitä oli vietetty Krakaussakin.

Sigismund oli mennyt naimisiin ihmeenkauniin itävaltalaisen prinsessan Annan kanssa.

Siellä oli komeus ollut melkein häikäisevä ja juhlallisuudet komeampia ja monipuolisempia kuin kertoa voi.

Nuori kuningas oli sanomattoman onnellinen; hän kirjoitti isälleen jumaloivansa puolisoaan sekä että tämä oli ihmeen ihana ja suloinen, niin että hän tästälähin elää vain valmistaakseen hänelle iloisia ja suruttomia päiviä.

Pojan onni ilahutti häntä, mutta se määrätön tyhjyys, jota hän itse tunsi, pisteli katkerina okaina hänen omaa rintaansa.

"Mitä huolii hän nyt enää levottomasta, rauhattomasta isänmaastaan… mitä isänsä kyynelistä!" huudahti hän nyyhkyttäen.

Mutta matkalla häntä alkoi kovin uuvuttaa, ja laiva laski rantaan
Drottningholmassa.

Sikäläiseen eläintarhaan oli äskettäin koottu joukko peuroja, ja kuningas huvittelihe metsästämällä niitä.

Mutta sitten hän käski henkivartijainsa panna sulkatöyhtöiset hattunsa maahan ja senjälkeen ajaa peurat sinnepäin.

Nähdessään liehuvat höyhentöyhdöt pelästyivät eläimet ja tekivät kaikenmoisia hypähdyksiä sinne-tänne kuninkaallisen herransa huviksi.

Mutta myöhemmin illalla hän sairastui ankarammin, ja lähetettiin kutsumaan pappia.

Joka silmänräpäys luultiin hänen loppuvan; puhekyky oli poissa, eikä hän näyttänyt huomaavan ympäristöänsä. Mutta hetkisen kuluttua palasi tajunta, ja hänen kuultiin heikolla ja vapisevalla äänellä kuiskaavan:

"Herra, minä olen syntiä tehnyt sinun edessäsi, enkä ole mahdollinen pojaksesi kutsuttaa."

Kahdeksan viikkoa kesti kuninkaan sairaus. Sillä aikaa nautti hän nöyrällä ja katuvalla mielellä pyhää ehtoollista. Hän kielsi kuninkaan arvonimeä silloin käyttämästä. "Se on tarpeetonta koreutta", sanoi hän; "minä olen vain köyhä, syntinen ihminen."

Tämän juhlallisen toimituksen kestäessä istui kuningatar hänen pääpuolessaan tukien häntä, ja pikku Juhana seisoi hänen vieressään.

Kun viimeinen muutto on lähellä, haluavat ihmiset tavallisesti vaihtaa oleskelupaikkaa.

Lääketaito oli siihen aikaan hyvin alhaisella kannalla, ja mestari Simon Birkolt, joka hoiti kuningasta, ei ollut virkaveljiään taitavampi.

Luonteen alakuloisuus lisäsi sairautta. Klaus Fleming oli edelleenkin hänen uskottunsa, ja hän sekä Olavi Sverkerinpoika olivat ainoat vieraat, jotka hän tahtoi nähdä lähistössään.

Poikkeustapauksissa sai myöskin Klaus Bielke tulla sisään. Tämä kysyi, eikö hän kuten muutkin ruhtinaat tahtonut antaa anteeksi vihollisilleen, kun hän itse oli saanut anteeksi Jumalalta.

Juhana pani kätensä ristiin vastaten, että "kaikki, jotka voidaan säästää Jumalaa suututtamatta, päästettäköön vapaaksi".

Marraskuun 17 p:nä kello 3 iltapäivällä hän huokasi viime hengähdyksensä; hän oli silloin 55-vuotias.

Kuninkaan lahjoituskirja määräsi, ettei kuningattarelta pitänyt vaatia mitään tilejä, ja tämä katsoi viisaimmaksi ennen herttuan tuloa omistaa itselleen jälkeenjääneestä omaisuudesta mitä hänelle kelpasi.

Kolmantena päivänä lähetettiin kuningattaren tallimestari, Pietari
Liljensparre, viemään herttualle tietoa.

Tämä oli kolme päivää oleskellut Söderteljessä ollakseen sitä lähempänä ja oli hyvin pahoillaan viivytyksestä.

Hänen tullessaan Tukholmaan saivat sekä kuningatar että Klaus Bielke ja Yrjö Posse, jotka molemmat olivat olleet läsnä kuninkaan viime hetkillä, osakseen vakavia nuhteita.

Mutta Gunilla, joka tiesi oikeutensa, vastasi jäävänsä siksi, kunnes hautaus on toimitettu.

Herttuan ensi toimenpiteenä oli se, että hän vaatetutti ruumiin komeasti ja panetti sen kallisarvoiseen arkkuun.

Eräs suurimmista linnansaleista järjestettiin ruumishuoneeksi ja arkku asetettiin lippujen ja kilpien ympäröimänä korkealle katafalkille.

Ruumiin juhlallinen siunaaminen toimitettiin linnankappelissa joulukuun 31 p:nä 1592.

Juhana oli komeasti sisustuttanut tämän kirkon ensin katolista, sitten liturgista jumalanpalvelusta varten.

Siunaamisen jälkeen ja kauan jälkeenpäinkin kuiskailtiin miehestä mieheen, että yön hiljaisina hetkinä kuului kovaa astuntaa edestakaisin kirkon lattialla.

Vanha kirkonvartija, joka tahtoi tietää, kuka siellä yön hiljaisuutta häiritsi, piilottihe penkkiin urkuparven alle.

Siellä seisoi tumma haamu Juhana kuninkaan arkun ääressä ja kolkutti sen kanteen.

Tämä kohosi kuin saranoilla, ja arkusta kuului tuskanhuuto… sitten nousi kuningas ja näytti pyytävän saada olla rauhassa, mutta haamu teki käskevän liikkeen, ja hän kiipesi arkusta pitäen kuitenkin kiinni siitä.

Taaskin teki haamu liikkeen, kuin olisi tahtonut lyödä; silloin Juhana kumartui maahan asti ja seurasi sitten toista ensin vähän jäljessä, sitten hänen vieressään.

Ensin he keskustelivat tyynesti, sitten yhä kiivaammin. Lopuksi tempasi kumpikin miekan, mutta piilotti sen selkänsä taa, jotta toinen ei näkisi sitä.

Mutta odottamatta he iskivät vuorotellen, kerran toisensa perästä, niin että käsivarret ja lihankappaleet riippuivat irrallaan… lopuksi he hyökkäsivät toistensa kimppuun tahtoen kumpikin saada toiselta pään, ja silmät putosivat kuopistaan. Siinä revittiin ja paloiteltiin, mutta ei tippaakaan verta näkynyt.

Samassa silmänräpäyksessä pysähtyivät molemmat miekkaansa puistellen… oli, kuin olisi humina ilmassa viuhunut: "Ensi yönä!"

Juhana ryömi arkkuunsa; siihen tahtoi toinenkin… siinä oli kauhea ottelu kahden silvotun ruumiin välillä. Vartija ei nähnyt enää mitään.

Seuraavana aamuna hänet kannettiin kirkosta siinä luulossa, että hän oli kuollut.

Mitä hän oli nähnyt kirkossa, kertoi hän vasta kuolinvuoteellaan sielunpaimenellensa.

Tämä vastasi hänelle, että jos ihmiset ovat eläneet koko elämänsä kiistassa ja riidassa pääsemättä koskaan sovintoon, on luultavaa, että he vasta toisessa elämässä tekevät tilinsä toisilleen, ennenkuin saavat tehdä sen Herransa ja Jumalansa edessä.

Kaksineljättä vuotta oli kulunut Kustaa Vaasan kuolemasta, ja kaksi hänen kruununsa perillistä oli jo mennyt isiensä tykö.

Köyhtynyt maa, täpötäydet vankilat, kaatuneiden sotamiesten lesket ja orpolapset, ontuvat ja raajarikot, rammat ja nälkäiset olivat todisteina siitä, mitä Juhana III oli ollut valtakunnalle, jonka kuninkaaksi hän oli tullut — veljenmurhan kautta.

Koko tämän ajan oli taistelu raivonnut uuden kuningasvallan ja vanhan aatelin välillä. Katolisuus on otellut kovaa ottelua ja lyöty takaisin, mutta se on valmis etenemään, odottaen uutta päivää, jolloin Sigismund herättää sen eloon.

Otteluun valmistautuvat olosuhteet. Aateli valmistautuu siihen. Ennen kaikkea on kysymyksessä Kustaan perustaman kuningasvallan olemassaolo, toisessa sijassa sen aseman säilyttäminen, minkä Ruotsi oli saanut Vironmaan valloituksen kautta; tämä tapaus tulee seurauksiltaan ensi renkaaksi siinä tapausten sarjassa, joka ajaksi teki Ruotsista suurvallan Euroopassa.

Kustaa III rakennutti Vesteråsin tuomiokirkkoon arvokkaan hautamerkin
Eerik XIV:lle.

Valtikka väännettiin Juhanan kädestä, kruunu, omena ja miekka otettiin häneltä ja pantiin hänen onnettoman veljensä haudalle.

Itsekkyys ja itserakkaus olivat molemmissa vallitsevina; kumpainenkaan ei ymmärtänyt, että kuninkaat ovat kansaa varten eikä päinvastoin.

Kuningasvaltaa vastassa oli läänitysaateli, yhtä vaativa, yhtä itsevanhurskas ja yhtä voitonhimoinen.

Mutta ikuisen maailmanjärjestyksen mukaan on sen aika mennyt, sen täytyy kaatua, ja taistelussa tätä mahtia vastaan heräävät kansat vähitellen itsetietoisuuteen.

Ruotsin samoin kuin muidenkin maiden historia on yhteen aikaan ollut sen kuningasten historia.

Heidänkin aikansa lienee luettu; päivä lähenee, jolloin yleinen mielipide painaa paljon siinä vaa'assa, joka määrää kansojen kohtalon.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK EERIK XIV JA JUHANA III: II. PIMEYS ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.