The Project Gutenberg eBook of Satuja ja tarinoita IV, by H. C. Andersen

60 Se on totinen tosi. 61 Joutsenenpesä. 62 Hyvä tuuli. 63 Sydänsuru. 64 Kaikki paikoilleen. 65 Ruokakauppiaan tonttu. 66 Vuosituhansien kuluttua. 67 Piilipuun alla. 68 Viisi hernettä. 69 Lehti taivaasta. 70 Hän ei kelvannut mihinkään. 71 Viimeinen helmi. 72 Kaksi neitsyttä. 73 Valtameren äärellä. 74 Rahaporsas. 75 Ib ja pikku Kirsti. 76 Tuhma-Jussi. 77 Kunnian orjantappuratie. 78 Juutalaistyttö. 79 Pullonkaula. 80 Viisasten kivi.

SE ON TOTINEN TOSI.

"Se on kauhea juttu!" virkkoi kana siinä päässä kylää, jossa ei tapaus ollut tapahtunut. "Kauheita kuuluu kanakopista! Minä vaan en uskalla nukkua yksinäni tänä yönä. Onneksi meitä on useita samalla orrella!" — ja sitte hän yltyi kertomaan niin että höyhenet nousivat pystyyn kanojen selässä ja kukolta meni harja vallan lysyyn. Se on totinen tosi.

Mutta aletaanpas alusta! Se tapahtui kylän toisella kulmalla, eräässä kanakopissa. Aurinko laski ja kanat lensivät yöpuulleen. — Yksi kanoista — hän oli valkoinen, matalajalkainen kana, muni säännöllisesti ja ansaitsi kaikin puolin kunnioitusta — kun hän pääsi orrelle, rupesi hän nyppimään höyheniään ja sattui häneltä putoamaan pieni höyhen.

"Se meni menojaan!" sanoi hän, "jota enemmän minä itseäni kynin, sitä kauniimmaksi minä vaan tulen!" Ja se oli sulaa leikkiä, sillä hän oli aina ylläpitänyt hyvää tuulta kanakopissa — muuten hän, kuten sanottu, oli erittäin kunnianarvoisa kana. Ja sitte hän nukkui.

Kanakopissa oli pilkkosen pimeä. Kanat kököttivät rinnan orrella. Se joka istui valkoisen kanan vieressä, ei nukkunut. Hän kuuli tai oli kuulematta aivan tarpeen mukaan, juuri senverran että saattoi elää sovussa ja rauhassa maailman kanssa. Mutta toiselle vierustoverilleen hänen kuitenkin täytyi puhua:

"Kuulitkos mitä tässä juuri sanottiin? En mainitse mitään nimiä, mutta täällä on kana, joka nyppii kaikki höyhenensä tullakseen kauniiksi. Jos minä olisin kukko, niin kyllä häntä halveksisin."

Kanojen yläpuolella istui pöllö puolisoineen, lapsineen päivineen. Siinä suvussa on hyvät korvat ja he kuulivat joka sanan jonka naapurikana lausui ja mulkoilivat silmillään ja pöllö-emo räpytteli siipiään.

"Älkää te kuunnelko, mutta kuulittehan te mitä tässä juuri sanottiin. Minä kuulin sen omilla korvillani: yksi kanoista on siihen määrään unohtanut mikä sopii hänelle, että nyppii kaikki höyhenet selästään ja antaa kukon katsella."

" Prenez garde aux enfants ", sanoi pöllöisä. "Kaikki ei sovi lasten korville!"

"Kerron minä sen kumminkin naapuripöllölle! Hän on seurustelussa niin erittäin hieno ja miellyttävä!" ja emäpöllö lensi sen tiensä.

"Hu-hu! uhuh!" huhusivat he molemmat ja toitottivat sanottavansa naapurin kyyhkyslakkaan. "Oletteko kuulleet, oletteko kuulleet! Yksi kana on nyppinyt kaikki sulkansa kukon tähden. Hän paleltuu, jollei jo ole paleltunut kuoliaaksi — uhuh!"

"Naapuritalossa! Minä olen miltei omin silmin nähnyt sen! Se on miltei sellainen juttu, ettei sitä sovi kertoa. Mutta totinen tosi se on!"

"Uskon, uskon joka sanan!" kukersivat kyyhkyset ja veivät uutisen kanatarhaan: "muuan kana, toiset sanovat että niitä on kaksikin, on nyppinyt itsensä putipuhtaaksi, ollakseen toisellainen kuin muut ja herättääkseen sillä lailla kukon huomiota. Se on uhkapeliä, siinä saattaa kylmettyä ja kuolla kuumeeseen ja ne ovatkin molemmat kuolleet!"

"Herätkää! herätkää!" lauloi kukko ja lensi aidalle. Hän oli vielä ihan unen pöppörössä, mutta hän lauloi kuitenkin täyttä kurkkua: "Kolme kanaa on kuollut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. He nyppivät itsensä putipaljaiksi. Se on ruma juttu, en suinkaan tahdo pitää sitä omana tietonani — antakaa mennä eteenpäin!"

"Antakaa mennä eteenpäin!" vikisivät yölepakot ja kanat kaakottivat ja kukot lauloivat: "antaa mennä eteenpäin!" ja juttu lensi kanatarhasta kanatarhaan ja palasi vihdoin viimein siihen paikkaan mistä se oli lähtenyt.

"Viisi kanaa", kertoi juttu, "on nyppinyt itsensä paljaaksi. He tahtoivat näyttää kuka pahinten oli laihtunut onnettomasta rakkaudesta kukkoon. Vihdoin viimein he nokkivat itsensä verille ja kuolivat siihen paikkaan. Suureksi häpeäksi perheilleen ja vahingoksi omistajilleen."

Se kana, jolta se pieni, irtonainen höyhen alkuaan oli pudonnut, ei tuntenut omaa tarinaansa, vaan virkkoi arvokkaana kanana: "minä halveksin sitä kanaa! Niitä on sellaisia! Sellaista ei pidä salata ja kyllä minä puolestani teen mitä voin saadakseni kertomuksen sanomiin, että se leviää ympäri maata. Se kana ja koko sen suku ansaitsee sen!"

Ja juttu tuli sanomiin ja painettiin ja se on totinen tosi, että yhdestä pienestä höyhenestä lopulta voi tulla viisi kanaa .

JOUTSENENPESÄ.

Itämeren ja Pohjanmeren välillä on vanha joutsenenpesä, jota sanotaan Tanskanmaaksi ; siellä on syntynyt ja syntyy yhä joutsenia, joitten nimi ei koskaan kuole.

Vanhaan aikaan lensi sieltä joutsenparvi Alppien yli Milanon vihreille kentille, joilla on ihana asua; joutsenparvea sanottiin Longobardeiksi .

Toinen joukko, selässä kiiltävät höyhenet, päässä uskolliset silmät, kiiti alas Bysanttiin, asettui keisarin valtaistuimen ympärille ja levitti suuret, valkoiset siipensä kilveksi suojaamaan häntä. Sille annettiin Väringien nimi.

Silloin kajahti Ranskan rannoilta hätähuuto, sillä pohjoisesta oli tullut verisiä joutsenia, tulta siipien alla, ja kansa rukoili: "vapahda meitä villeistä Normanneista !"

Englannin tuoreilla, vihreillä niityillä, aavan veden varrella, seisoi tanskalainen joutsen, päässä kolminkertainen kuninkaankruunu, kultainen valtikka ojennettuna maata kohti.

Pakanat laskeutuivat polvilleen Pommerin rantamaille ja tanskalaiset joutsenet saapuivat, matkassa ristin lippu ja paljastettu miekka.

Ilma välähti, loisto välähti kautta maailman maiden, joutsen hajoitti väkevin siivin pimentävän sumun ja tähtitaivas kävi näkyvämmäksi, se ikäänkuin tuli likemmä maata; se joutsen oli Tycho Brahe .

"Niin, silloin!" sanot, "mutta nyt, meidän päivinämme!" Silloin näimme joutsenten kylki kyljessä rientävän ihanassa lennossa. Yksi antoi siipensä liitää kultaharpun kielten päällitse ja soitto helähti kautta koko pohjolan, Norjan tunturit kohosivat korkeammalle muinaisuuden aurinkoisessa valossa; kohina kävi kuusessa ja koivussa; pohjolan jumalat, sankarit ja jalot naiset häämöittivät metsän mustalta taustalta.

Me näimme joutsenen räpyttelevän siipiään marmorilouhosta vastaan niin että se särkyi ja kiveen kiinnitetyt kauneusmuodot astuivat esiin kirkkaan päivän valossa ja kautta maailman nostivat ihmiset päitään katsellakseen mahtavia luomia.

Me näimme kolmannen joutsenen kehräävän ajatuksen lankaa, joka yhdistetään maasta maahan ympäri koko maailman, niin että sana salaman nopeudella lentää kautta maiden.

Hyvä Jumala rakastaa vanhaa joutsenenpesää Itämeren ja Pohjanmeren välillä. Yrittäkööt vain mahtavat linnut tulla ilmojen halki sitä repimään: "Se ei saa tapahtua!" Höyhenettömät poikasetkin asettuvat piiriin pesän laidalle, olemme nähneet että ne antavat iskeä nuoret rintansa verille asti, ne iskevät kynsin ja hampain.

Vuosisadat tulevat vierimään ja yhä uusia joutsenia lentämään pesästä, joita maailma sekä näkee että kuulee, ennenkuin tulee aika jolloin hengessä ja totuudessa voidaan sanoa: "jo meni viimeinen joutsen, jo kuului joutsenenpesästä joutsenlaulu."

HYVÄ TUULI.

Olen isältäni saanut parhaimman perintö-osan, olen saanut hyvän tuulen. Entä kuka oli sitte isäni? Sillä asialla tosin ei ole mitään tekemistä hyvän tuulen kanssa! Hän oli hauska ja iloinen, lihava ja pyöreä, hänen ulkomuotonsa ja mielenlaatunsa olivat täydessä ristiriidassa hänen asemansa ja ammattinsa kanssa. Entä mikä oli sitte hänen ammattinsa ja hänen asemansa yhteiskunnassa? Niin, jos se kirjoitettaisiin ja painatettaisiin heti kirjan alkuun, niin voisi tapahtua, että useat, milteipä useimmat, heti luettuaan sen laskisivat kirjan käsistään ja sanoisivat, että sepä näyttää niin kauhealta, en minä sellaisesta huoli. Ja kuitenkaan ei isäni ollut mikään pyöveli eikä konna; päinvastoin saattoi hänen ammattinsa hänet usein kaupungin kunnianarvoisten miesten etunenään ja hän oli siinä aivan paikallaan, oli siinä täydellä oikeudella; hänen täytyi olla ensimäisenä, edellä piispaa, edellä täysiveristä prinssiä — ja hän oli ensimäisenä — — hän oli ruumisvaunujen kuski!

Nyt se on sanottu! ja sen voin minä vakuuttaa, että joka näki isäni kukkumassa korkealla kuolinvaunujen istuinlaudalla, yllä pitkä, kaitainen, musta viitta, päässä mustaripsuinen, kolmikulmainen hattu; ja joka vielä lisäksi näki hänen kasvonsa vilkkaina, iloisina ja pyöreinä kuten aurinko, sen oli mahdoton ajatella hautaa ja surua; ne kasvot sanoivat: "ei se tee mitään, asiat käyvät paljon paremmin kuin luullaankaan!"

Kas, häneltä olen minä perinyt hyvän tuuleni ja tavan lähteä kävelemään hautausmaalle; ja se on erittäin huvittavaa, kun sinne vaan lähtee hyvällä tuulella, — sitte tilaan vielä lisäksi ilmoituslehteä, kuten isänikin.

En ole enään aivan nuori — minulla ei ole vaimoa, ei lapsia eikä kirjastoa, mutta, kuten sanottu, ilmoituslehteä minä tilaan, se riittää minulle, se on minusta paras lehti ja samaa mieltä oli isänikin; siitä on paljon hyötyä, se sisältää kaikki mitä ihmisen tarvitsee tietää: kuka saarnaa kirkoissa ja kuka saarnaa uusien kirjojen kautta; mistä saa asuntoja, palvelijoita, vaatteita ja ruokaa, missä on loppuunmyynti ja keneltä ovat kuluneet loppuun päivät; ja sitte siinä näkee niin paljon hyväntekeväisyyttä ja niin paljon viattomia runoja, jotka eivät vahingoita ketään; etsitään elinkumppania; kehoitetaan tulemaan sinne tai sinne tapaamaan, noudatetaan kutsua tai ei noudateta! Kaikki tapahtuu niin yksinkertaisesti ja luonnollisesti! Ihminen saattaa todella elää onnellisena ja tyytyväisenä mennä hautaan, kun pitää ilmoituslehteä — ja sitte on elämän lopulla jäänyt säästöön niin tavattoman komea paperikasa, että huoleti saattaa laskeutua lepäämään pehmoisen paperipinkan päälle, jollei tahdo nukkua höylänlastuissa.

Ilmoituslehti ja hautausmaa ne ovat aina olleet mieltäylentävimpien kävelyretkieni päämääränä, ne ovat aina olleet paras kylpylaitos hyvälle tuulelleni.

Ilmoituslehden läpi saattaa jokainen aivan helposti käydä; mutta lähdeppäs kanssani kirkkomaalle, menkäämme sinne kun aurinko paistaa ja puut ovat vihriät! astelkaamme hautojen keskellä! jokainen hauta on kuin suljettu kirja, selkä ulospäin, jotta voisi lukea nimen, joka ilmoittaa mitä kirja sisältää eikä kuitenkaan sano mitään; mutta minä tunnen asiat juurta jaksain, tunnen ne sekä omasta kokemuksesta että isäni suusta. Kaikki ne ovat merkityt hautakirjaani ja sen kirjan olen itse tehnyt sekä huvikseni että hyödykseni; sinne ovat asiat kaikki kootut talteen ja siellä niitä on enemmänkin! Nyt olemme hautausmaalla.

Täällä, tuon valkoiseksi maalatun säleaitauksen takana, jossa kerran kasvoi ruusupensas, — se on nyt poissa, mutta murattiköynnös naapurin haudalta pistää sinne vihriän sormensa, jotta sielläkin olisi hiukan somempaa — siellä lepää hyvin onneton mies, ja kuitenkin hän eläissään oli hyvissä varoissa, kuten sanotaan, hän tuli hyvin toimeen ja jäi säästöäkin, mutta hän oli liian arka maailmaan, nimittäin taiteeseen nähden. Hän saattoi illalla istua teatterissa ja koko sielullaan nauttia esityksestä; äkkiä joutuu hän ihan suunniltaan: koneenkäyttäjä on pannut liian väkevän valon kuun molempiin sakaroihin; tai on ilmaverho joutunut kulissin päälle, kun sen olisi pitänyt riippua takana; tai on Amagerille sattunut palmupuu, Tyroliin kaktus tai korkealle pohjoiseen Norjaan pyökki. Eikö se nyt ole melkein yhdentekevää, kuka nyt sellaisia ajattelee! Näytelmä on komedia ja sitä pitäisi katsella huvikseen. — Sitte olivat yleisön suosionosoitukset liian runsaat tai liian niukat. "Märkiä puita", sanoi hän, "eivät tahdo tänä iltana syttyä!" ja hän kääntyi katsomaan mitä väkeä hänen takanaan oli ja sitte hän näki että he nauroivat paikoissa joissa ei olisi pitänyt nauraa ja se harmitti häntä ja tuotti hänelle kärsimystä ja hän oli hyvin onneton ihminen ja nyt hän on haudassa.

Tässä lepää hyvin onnellinen mies, nimittäin hän oli hyvin suurta sukua ja se oli hänen onnensa, sillä muuten ei hänestä ikinä olisi tullut mitään, mutta luonnossa on kaikki niin viisaasti järjestetty, että sitä ilokseen ajattelee. Hän oli kirjailtu koruompeleilla sekä edestä että takaa ja hän oli asetettu vieraskamariin kuten kallisarvoinen, helmiompeleilla koristettu kellonjämsä — sen takana oli aina hyvä, paksu nuora eli viransijainen, joka toimitti kaiken työn ja tekee sen tänäkin päivänä monen koruompelulla kirjaillun kellonjämsän takana. Kaikki on kun onkin niin viisaasti järjestetty, että todella voi tulla hyvälle tuulelle.

Tässä lepää — niin, se on hyvin surullista! — tässä lepää mies, joka kuusikymmentä seitsemän vuotta mietti hyvää sukkeluutta; hän eli yksinäistä elämää keksiäkseen sen sukkeluuden; ja vihdoin viimein hän löysikin jotakin, joka hänen oman vakaumuksensa mukaan oli sukkeluus ja hän tuli niin iloiseksi, että hän kuoli siitä, kuoli ilosta että oli sen sukkeluuden keksinyt, eikä siitä sitte ollut hyötyä kenellekään, ei kukaan kuullut sitä. Minä arvelen ettei se hyvä sukkeluus anna hänelle rauhaa haudassakaan, sillä edellytetäänpäs nyt että se, tehdäkseen vaikutuksen, on sanottava aamiaisen aikana eikä hän vainajana yleisen käsityksen mukaan voi tulla ihmisten ilmoille kuin sydänyön aikaan; silloin ei sukkeluus sovi siihen aikaan, ei kukaan naura, ja hän saa pötkiä takaisin hautaan sukkeluuksineen päivineen. Se on surullinen hauta.

Tässä lepää hyvin saita rouva, eläissään nousi hän yöllä ylös naukumaan, jotta naapurit luulisivat että hänellä on kissa; niin saita hän oli.

Tässä lepää neiti, joka oli hyvin hyvää sukua; aina kun oltiin seurassa, piti hänen laulaa ja hän lauloi muun muassa: "mi manca la voca!" (minulta puuttuu ääntä). Se oli ainoa totuus hänen elämässään.

Tässä lepää neitsykäinen ihan toista maata! Kun sydämen kanarilintu alkaa kirkua, pistää järki sormet korviin. Ihana immyt seisoi avioliiton sädekehän ympäröimänä —! Se on arkipäiväinen juttu — mutta se on joka tapauksessa kauniisti lausuttu. Levätkööt kuolleet rauhassa!

Tässä lepää leskirouva, jolla oli suussa joutsenen joikua, mutta sydämessä pöllön sappea. Hän kierteli perheestä toiseen vaanimassa lähimmäisen virheitä, kuten ennen muinoin "Poliisin ystävä" kulki etsimässä katusiltaa, jota ei ollut olemassa.

Tämä on perhehauta; joka polvi siitä suvusta riippui niin lujasti kiinni samassa uskossa, että jos koko maailma ja sanomalehti sanoi, että "niin se on" ja pieni poika tuli koulusta ja sanoi: "minä olen kuullut sen sillä tavalla!" silloin oli pojan tapa ainoa oikea, sillä hän kuului sukuun. Ja oli se niinkin, että jos perheen kukko lauloi puoliyön aikana, niin oli aamu, vaikka yövartia ja kaikki kaupungin kellot olisivat sanoneet että on puoliyö.

Suuri Goethe lopettaa "Faustinsa" sillä, että sitä sopii jatkaa, ja jatkaa saattaisi myöskin kävelyämme täällä hautausmaalla; minä tulen tänne usein! Jos joku ystävistäni tai vihamiehistäni tekee minulle kiusaa, niin lähden tänne, etsin ensimäisen nurmikon ja vihin sen asianomaiselle miehelle tai naiselle, jonka tahdon saada haudatuksi, ja sentiensä minä heidät hautaan, siinä he sitte makaavat vainajina ja voimattomina kunnes palaavat uusina, parempina ihmisinä. Heidän elämänsä ja vaelluksensa kirjoitan sitte, omalta kannaltani katsoen, kantakirjaani ja niin pitäisi kaikkien ihmisten tehdä. Heidän ei pitäisi suuttua, vaan heti paikalla kuopata ihmiset jotka ovat olleet heille liian häijyt, ja pitää kiinni hyvästä tuulestaan ja ilmoituslehdestä. Tähän lehteen kirjoittaa kansa itse, usein kädellä jota kirjoitustaitoisen täytyy kuljettaa.

Ja kun tulee aika jolloin minä itse ja minun elämäni tarina sidotaan hautaan, niin pankaa hautakirjoitukseksi: " Hyvä tuuli !"

SYDÄNSURU.

Tässä kertomuksessa on oikeastaan kaksi osaa; ensimäinen osa saattaisi mielellään jäädä pois — mutta se antaa esitietoja ja ne ovat hyödylliset.

Me oleskelimme kerran herraskartanossa maalla ja tapahtui sitte että herrasväki päiväksi läksi pois kotoa. Silloin sattui likikaupungista tulemaan taloon matami, Moppe matkassaan; hän pyysi, että ostettaisiin hänen karvariliikkeensä osakkeita. Hänellä oli paperit mukana ja me kehoitimme häntä panemaan ne koteloon ja kirjoittamaan päälle kartanonomistajan osotteen: "Kenraalisotakomisario, Ritari y.m."

Matami kuunteli sanojamme, otti kynän käteensä, seisahtui ja pyysi meitä toistamaan päällekirjoituksen, mutta hitaasti. Me teimme niinkuin hän tahtoi ja hän kirjoitti; mutta keskellä sanaa "kenraalisota-" hän pysähtyi, huokasi syvään ja sanoi: "minä olen vain nainen!" Moppensa oli hän laskenut lattialle siksi aikaa kuin kirjoittaisi, ja se murisi; se oli otettu mukaan sekä huvikseen että terveyden syistä ja niin ollen ei sitä olisi pitänyt laskea lattialle. Päältä katsoen oli se pystykuono, silavaselkä.

"Ei se pure!" sanoi matami, "sillä ei ole hampaita. Se on kuin perheen jäsen, uskollinen ja äreä, mutta se on lastenlasteni syy, he ovat ärsyttäneet sitä; he leikkivät häitä ja sen pitää olla morsiusneitinä ja se rasittaa vanhaa raukkaa!"

Ja matami jätti paperinsa taloon ja otti Mopen kainaloonsa. Tähän loppuu kertomuksen ensimäinen osa, joka kyllä olisi voinut jäädä poiskin.

Viikkoa myöhemmin läksimme me kaupunkiin ja asetuimme kestikievariin asumaan. Ikkunamme olivat pihaan päin, joka aidalla oli jaettu kahteen osaan; toisella puolella riippui nahkoja, sekä valmistettuja että valmistamattomia; siellä oli myöskin kaikkia karvariliikkeeseen kuuluvia tarpeita. Liike oli lesken. — Tänä aamuna oli Moppe kuollut ja kuopattu pihamaahan; lesken lapsenlapset — karvarinlesken nimittäin, sillä Moppe oli ollut naimaton, olivat luoneet umpeen haudan, se oli kaunis hauta, varmaan siellä lepäsi lystikseen.

Hauta oli aidattu ruukunsäröillä ja päälle siroitettu hiekkaa; ylimpänä komeili olutpullo, kaula ylöspäin. Se ei ollut ensinkään kuvannollista.

Lapset tanssivat haudan ympärillä ja vanhin pojista, noin seitsenvuotias käytännöllinen nuorukainen, ehdotti, että Mopen hautaa näytettäisiin kaikille sen kadun asujaimille; pääsymaksuna olisi housunnappi, sellainen oli joka pojalla ja toinen liikenisi heiltä tytöillekin; ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti.

Ja kaikki sen kadun ja takakadun lapset tulivat ja toivat nappinsa. Moni poika kulki sen iltapäivän housunkannatin yhdessä ainoassa napissa, mutta Mopen hauta oli nähty ja se merkitsi paljon se.

Mutta talon ulkopuolella, ihan portin ääressä seisoi pieni, risainen tyttö. Kaunis hän oli kuin kuva, kiharatukkainen, sinisilmäinen; ihan häntä ilokseen katseli; hän ei puhunut sanaakaan, eikä hän itkenyt, mutta joka kerta kun portti avautui, kiiti hänen katseensa niin kauvas kuin pääsi. Hän tiesi ettei hänellä ollut nappia ja siksi hän surullisena jäi ulkopuolelle seisomaan. Siinä hän seisoi kunnes kaikki olivat nähneet haudan ja menneet tiehensä; silloin hän istuutui, peitti silmänsä pienillä ruskeilla käsillään ja purskahti itkuun; hän yksin ei ollut nähnyt Mopen hautaa! Se sydänsuru oli niin suuri kuin ikinä jonkun täysikasvuisen.

Me katselemme sitä ylhäältä päin ja — ylhäältä päin katsoen — voimme sille hymähtää kuten useille omillemme ja muitten suruille.

Sellainen se tarina on ja joka ei sitä ymmärrä, ottakoon osakkeita lesken karvariliikkeessä.

"KAIKKI PAIKOILLEEN!"

Metsän takana, suuren sisäjärven rannalla oli vanha herraskartano. Sen ympärillä oli syviä vallihautoja joissa kasvoi horsmoja, ruohoa ja kaisloja. Aivan likellä pääporttia, sillan luona, seisoi vanha piilipuu, joka kallisti oksiaan kaislojen päällitse.

Rotkotieltä päin alkoi äkkiä kuulua torvien toitotusta ja kavioiden kapsetta. Sentähden tuli pienelle hanhipaimenelle kiire saada hanhet ajetuiksi pois sillalta, ennenkuin metsästysseurue tulla karautti paikalle. Se tuli sellaista kyytiä, että tytön kiireen kautta täytyi hypätä korkealle kivelle sillan luona, jottei hän jäisi ratsastajien jalkoihin. Hän oli vielä puoleksi lapsi, hento ja pieni, mutta miellyttävä oli kasvojen ilme ja silmät kirkkaat ja kauniit; sitä ei herra kuitenkaan katsellut; tuiskuna hän tulla nelisti, huiskautti piiskaa kädessään ja tönäisi, raa'an hyväntuulen vallassa, piiskanvarrella tyttöä rintaan niin että hän kaatui nurin niskoin.

"Kaikki paikoilleen!" huusi hän. "Mars lokalätäkköön!" ja sitte hän nauroi, se oli olevinaan niin hauskaa ja muut nauroivat mukaan. Koko joukkue huusi ja rähisi ja metsäkoirat ulvoivat. Saattoi todella sanoa:

"Rikas lintu touhuten tulee!" — Jumala ties kuinka rikas hän itse asiassa oli. Hanhipaimen parka koetti pudotessaan käydä kiinni johonkin ja saikin käsiinsä piilipuun riippuvan oksan; hän pysytteli lokalätäkön yläpuolella ja rupesi, kun herrat ja koirat onnellisesti olivat päässeet sisään portista, koettamaan nousta ylös, mutta oksan latva katkesi tyvestä ja paimentyttö pudota polskahti ruohikkoon. Väkevä käsi tarttui kuitenkin samassa kiinni häneen. Se oli kiertelevä kaupustelija, joka matkan päässä oli sattunut näkemään tapauksen ja riensi tytön avuksi.

"Kaikki paikoilleen!" matki hän leikillä herraa ja veti tytön kuivalle maalle; taittunutta oksaa koetti hän asettaa sille paikalle josta se oli taittunut, mutta sanat "kaikki paikoilleen!" eivät aina pidä paikkaansa ja sitte hän pisti oksan pehmoiseen multaan: "juurru nyt jos jaksat, ja tee hyvä pilli kartanonväille!" hän soi mielellään herralle ja hänen heimolaisilleen hyvän kujanjuoksun; ja sitte hän meni herraskartanoon, mutta ei juhlasaliin — hän oli sinne liian halpa! — vaan väentupaan ja ne katselivat hänen tavaroitaan ja tinkivät; mutta juhlapöydästä kuului rähinää ja hoilotusta, joka oli olevinaan laulua; ne eivät osanneet laulaa paremmin. Herrat nauroivat ja koirat ulvoivat, suuret olivat syömingit ja juomingit. Viini ja vanha olut vaahtosi laseissa ja tuopeissa ja lempikoirat ottivat osaa kesteihin; ja yksi ja toinen koirista sai herroilta suudelman, kun kuonoa ensin oli pyyhitty pitkään korvaan. Kaupustelijapa kutsuttiin saliin tavaroineen, herrojen teki mieli pitää lystiä hänen kustannuksellaan. Viini oli mennyt miehiin ja järki oli lähtenyt tiehensä. He kaasivat hänelle olutta sukkaan, hänen piti juoda muiden mukana, mutta kiireesti! se oli niin tavattoman hauskaa ja sukkelaa. Kokonaisia karjalaumoja, talonpoikia ja talonpoikaistaloja pantiin korttien varaan ja hukattiin.

"Kaikki paikoilleen!" sanoi kaupustelija kun oli päässyt pois Sodomasta ja Gomorrasta, kuten hän kutsui herraspitoja. "Väljällä maantiellä siellä olen minä paikoillani, tuolla salissa ei ollut ensinkään hyvä olla." Ja pieni hanhipaimen nyökytti hänelle veräjältä päätään.

Ja päivät kuluivat ja viikot vierivät ja piilipuun oksa, jonka kaupustelija oli pistänyt ojaan, pysyi yhä tuoreena ja vihantana, jopa teki uusia vesojakin; pieni paimentyttö ymmärsi, että se on mahtanut juurtua ja hän iloitsi siitä suuresti, hänestä tuntui että se on hänen puunsa.

Niin, puu meni eteenpäin, mutta kaikki muu talossa meni taaksepäin. Pelattiin ja hurjisteltiin ja ne huvit ovat kiekkoja, joiden päällä ei ole hyvä seisoa.

Ei ollut kuusi vuottakaan umpeen kulunut kun herra, pussi selässä, sauva kädessä, köyhänä miehenä sai lähteä talosta ja sen osti rikas kaupustelija, sama jota oli naurettu ja pilkattu ja jolle oli tarjottu olutta sukasta; mutta rehellisyys ja yritteliäisyys antavat hyvää tuulta purjeisiin ja nyt oli kaupustelija herrana talossa; mutta siitä hetkestä ei korttipakka koskaan saanut tulla taloon, "se on huonoa lukemista", sanoi mies, "ja se keksittiin sillä tavalla, että kun paholainen ensi kerran näki raamatun, tahtoi hän tehdä jotakin samallaista, ja silloin hän keksi korttipelin!"

Uusi herra otti sitte rouvan, ja kukapa muu se olisi ollut kuin pieni hanhipaimen, joka aina oli ollut hyvä ja hurskas ja kelpo tyttö; ja uusissa vaatteissaan näytti hän niin hienolta ja kauniilta että olisi luullut häntä jalosukuiseksi neidiksi. Miten se oikeastaan tapahtui? Niin, siitä tulisi liian pitkä juttu meidän kiireellisinä aikoinamme, mutta se tapahtui kun tapahtuikin ja tärkeimmät asiat ovat vasta tulossa.

Onni ja rauha vallitsi vanhassa talossa. Äiti hoiti askareet sisällä ja isä ulkona; siunaus näytti tulvimalla tulvivan taloon ja hyvinvointi yhä lisääntyi. Vanha talo korjattiin ja maalattiin, vallihaudat puhdistettiin, hedelmäpuita istutettiin; herttainen ystävällisyys hymyili tulijaa vastaan ja permannot huoneissa kiilsivät kuin leipälaudat. Suuressa salissa istui talvi-iltoina emäntä palvelustyttöineen ja kehräsi villoja tai pellavia; ja joka ilta luettiin ääneen raamattua, oikeusneuvos itse luki, sillä hänestä, kaupustelijasta, tuli oikeusneuvos, mutta vasta ihan hänen vanhoilla päivillään. Lapset kasvoivat ja varttuivat — talossa oli nimittäin lapsia ja kaikki kasvatettiin hyvin, mutta kaikilla ei ollut yhtä hyvä pää, kuten kaikissa perheissä tapahtuu.

Mutta piilipuu portin takana oli kasvanut suureksi, komeaksi puuksi ja huojui koskemattomassa vapaudessaan. "Se on meidän sukupuumme!" sanoivat vanhukset ja kehoittivat lapsia, sekä hyvä- että huonopäisiä, pitämään sitä puuta arvossa ja kunniassa.

Meidän aikamme oli käsissä; järvi oli muuttunut suoksi ja vanha herraskartano oli kuin pyyhkäisty maan pinnalta; soikean vesilammikon vieressä oli hiukan kiviä, siinä kaikki mitä oli jäänyt syvistä vallihaudoista, ja tuossa oli vielä komea vanha puu, jonka oksat riippuivat maahan saakka — se oli sukupuu; siinä se seisoi näyttämässä kuinka kaunis piilipuu saattaa olla, kun se saa kasvaa rauhassa. Tosin rungossa oli revelmä, joka ulottui latvasta juureen asti, myrsky oli puuta vähän kolhinut, mutta paikoillaan se yhä seisoi ja joka repeämässä ja ra'ossa, johon tuuli oli tuonut multaa, kasvoi ruohoja ja kukkia, varsinkin oli siihen, missä suuret oksat haarautuivat, muodostunut ikäänkuin kokonainen pieni riippuva puutarha vadelmapensaineen ja vesiheinineen; pieni pihlajakin oli asettunut siihen kasvamaan ja seisoi sorjana ja solakkana keskellä vanhaa piilipuuta, joka kuvastui mustaan veteen kun tuuli oli sattunut ajamaan limaskat toiseen päähän vesilammikkoa. — Pieni polku joka johti kartanon maiden läpi, kulki aivan tästä ohi.

Korkealla mäellä metsän reunassa, erinomaisen kauniilla paikalla, oli uusi talo, suuri ja komea, lasiruudut niin kirkkaat, ettei olisi luullut niitä olevankaan. Suuri kuisti oli kuin mikäkin huvimaja, täynnä ruusuja ja suurilehtisiä kasveja. Nurmikko oli niin vihanta että olisi luullut jokaisen heinän saavan erityistä hoitoa sekä aamuin että illoin. Salissa riippui kallisarvoisia tauluja ja siellä seisoi tuoleja ja sohvia, jotka olivat silkillä ja sametilla päällystetyt ja jotka miltei osasivat kävellä omin jaloin; pöydissä olivat kiiltävät marmorilevyt ja kirjat olivat sidotut sahvianinahkaan ja varustetut kultauksella… niin, rikasta, ylhäistä väkeä siellä asui, siellä asui paroni itse.

Kaikki esineet olivat toistensa arvoiset. "Kaikki paikoilleen!" ne sanoivatkin toisilleen ja sentähden olivat kaikki vanhat kuvat, jotka aikoinaan arvossa ja kunniassa olivat riippuneet vanhassa talossa, nyt ripustetut renkituvan portaisiin; siellä sitä oli romua, ja muun romun joukossa kaksi vanhaa muotokuvaa; toinen esitti miestä ruusunpunaisissa vaatteissa, päässä peruukki, toinen puuteroitua naista, hiukset korkeiksi kammattuina, kädessä punainen ruusu, ja molempien kuvien ympärillä oli suuri piilipuu-seppele. Molemmat kuvat olivat täynnä pyöreitä reikiä, sillä pienten paronien oli tapana kaaripyssyillään ammuskella vanhuksia. Ne olivat oikeusneuvos ja oikeusneuvoksetar, joista koko suku polveutui.

"Mutta eivät he oikein olleet meidän sukuamme!" sanoi yksi pienistä paroneista. "Toinen oli kaupustelija ja toinen hanhipaimen. Eivät ne olleet niinkuin pappa ja mamma!"

Kuvat olivat vanhaa rojua ja "kaikki paikoilleen!" sanottiin ja niin joutuivat kanta-isä ja kanta-äiti renkituvan portaisiin.

Papinpoika oli kotiopettajana siinä talossa. Eräänä päivänä käveli hän pienten paronien ja heidän vanhimman sisarensa kanssa, joka hiljan oli käynyt rippikoulun, ja he astelivat polkua, joka johti vanhalle piilipuulle; ja heidän astellessaan kokosi tyttö kimpun kedon kukkasia; "kaikki paikoilleen!" ja ne muodostivat kauniin kokonaisuuden. Ja kaiken aikaa kuunteli tyttö tarkasti mitä puhuttiin ja hänestä oli hauskaa kuunnella papinpojan kertovan luonnon voimista ja historian suurista miehistä ja naisista; hän oli terve, reipas luonne, sielun ja mielen aatelia, sydän avoinna kaikelle mitä Jumala on luonut.

He seisahtuivat vanhan piilipuun luo; pienin paroneista tahtoi että hänelle tehtäisiin pilli piilipuusta, hänelle oli ennen muista piilipuista tehty pillejä, ja papinpoika taittoi oksan.

"Oi, älkää tehkö sitä!" sanoi nuori paronitar; mutta se oli jo tehty. "Tämähän on meidän vanha, kuuluisa puumme; minä rakastan sitä niin kovasti! kotiväet nauravatkin minua, mutta naurakoot! Taru kertoo vanhasta puusta…!"

Ja tyttö kertoi kaikki mitä oli kuullut puusta ja vanhasta talosta, hanhipaimenesta ja kaupustelijasta, jotka tapasivat toisensa tässä paikassa ja joista sittemmin tuli ylhäisen suvun ja nuoren paronittaren esivanhemmat.

"He eivät huolineet aatelisarvosta, ne vanhat, kelpo ihmiset!" sanoi tyttö. "Heillä oli sanantapana: 'kaikki paikoilleen!' ja he olivat sitä mieltä ettei kaikki ole paikoillaan, kun ihmiset rahalla koroitetaan. Heidän poikansa, minun isoisäni, tuli paroniksi, hän kuuluu olleen hyvin oppinut, kaikki prinssit ja prinsessat kuuluvat rakastaneen ja kunnioittaneen häntä, ja kaikissa heidän juhlissaan hän oli mukana. Hänestä kotiväet pitävät eninten, mutta minun sydämeni riippuu jollakin lailla kiinni tässä vanhassa parissa, en itsekään ymmärrä miksi; mahtoi siellä sentään olla kotoista ja patriarkaalista siellä vanhassa talossa, jossa emäntä istui kehräämässä palvelustyttöjen kanssa ja vanha herra luki ääneen raamattua."

"He olivat ymmärtäväistä väkeä, kelpo väkeä!" sanoi papinpoika; ja samassa kääntyi heidän puheensa aatelisiin ja porvarillisiin eikä olisi luullut papinpojan kuuluvan porvarillisiin, sillä tavalla puhui hän aateliudesta.

"Onnellista on kuulua sukuun, joka on tehnyt itsensä kuuluisaksi! silloin on jo veressä jotakin, joka kannustaa pyrkimään suurta päämäärää kohti. Kaunista on omistaa sukunimi, joka avaa pääsyn ensimäisiin perheisiin. Jalosukuinen merkitsee samaa kuin jalomielinen, aatelius on kultaraha, jonka kylkeen on leimattu sen oma arvo. Ajan hengen mukaan — ja monet runoilijat tietysti yhtyvät siihen — on kaikki aateli huonoa ja typerää, mutta köyhien silmissä se kiiltää ja kiiltää yhä kirkkaammin jota alemma tullaan. Mutta minä en yhdy siihen mielipiteeseen, se on aivan väärä, aivan hullu. Ylemmissä säädyissä tavataan monta valtavan kaunista piirrettä; äitini on kertonut minulle yhden ja minä voisin lisätä useampia. Hän oli vieraana jossakin ylhäisessä talossa kaupungissa, isoäitini oli luullakseni ollut armollisen rouvan imettäjänä. Äitini ja vanha, ylhäinen herra seisoivat huoneessa; äkkiä huomasi herra että pihamaalle tuli vanha vaimo, kainalosauvojensa varassa; hän tuli joka sunnuntai saamaan pari äyriä. 'Voi sitä vanhaa raukkaa!' sanoi herra, 'hänen on vaikea kävellä!' — ja ennenkuin äitini tiesikään oli hän kiiruhtanut ulos ovesta ja alas portaita; ja seitsenkymmenvuotias ylhäinen herra oli itse rientänyt köyhän vaimon luo säästääkseen hänen vaivaansa, kun hänen piti noutaa muutaman äyrin almua. Eihän se ole kuin pieni piirre, mutta kuten 'lesken ropo' soittaa se sydämen säveliä, ihmisyyden säveliä; ja sitä suuntaa tulee runoilijan viittoa, juuri meidän aikanamme tulee hänen niistä laulaa, se tekee hyvää, se sovittaa ja lieventää. Mutta jos ihmisolento syntyperänsä nojalla ja siksi että hänen sukutaulunsa on vanha kuin arapialaisten hevosten, asettuu takajaloilleen ja hirnakoi kadulla ja huoneessa sanoo: 'täällä on käynyt katuyleisöä!' jos joku porvarillinen on käynyt siellä — silloin on aateli mädäntynyt ja muuttunut madoiksi, sellaisiksi jommoisia Tespis itselleen valmisti. Silloin ei voi muuta kuin pitää lystiä aatelisherran kustannuksella ja jättää hänet ivan esineeksi."

Sillä lailla papinpoika puhui, pitkänlainen se puhe oli, mutta pilli valmistuikin sen aikana.

Talossa oli koolla suuri seura, vieraita sekä paikkakunnalta että pääkaupungista, naisia aistikkaissa puvuissa ja naisia epäaistikkaissa puvuissa. Suuri sali oli täynnä ihmisiä. Paikkakunnan papit seisoivat arvokkaassa ryhmässä huoneen nurkassa, olisi luullut olevansa hautajaistilaisuudessa, mutta se oli huvitilaisuus, mutta se ei vielä ollut päässyt alkuun.

Piti tulla suuri konsertti, sentähden oli pikku paroni ottanut piilipuisen pillin mukaansa, mutta hän ei saanut siihen ilmaa eikä pappakaan saanut ja siksi oli koko pilli kelvoton.

Soitettiin ja laulettiin, mutta musiikki oli sitä lajia, joka tuottaa suurinta huvia esittäjille; olihan se muuten kaunista.

"Te olette tekin taiteilija!" sanoi muuan kavaljeeri, joka oli vanhempiensa lapsi; "te soitatte pilliä, te veistätte itse tämän pillin. Nero sen saa aikaan, Jumala paratkoon! Minä seuraan aikaani, täytyy aina seurata. Eikö totta, tahdottehan ilahuttaa meitä kaikkia tällä pienellä soittokoneella!" Ja kavaljeeri ojensi hänelle pillin, joka oli tehty piilipuunoksasta vesilammikon luona ja sitte hän suurella äänellä ilmoitti, että kotiopettaja tarjoaa heille pillisoolon.

Tarkoitus oli tehdä kotiopettajasta pilaa, sen saattoi helposti huomata, eikä kotiopettaja mitenkään olisi tahtonut puhaltaa vaikka hän kyllä osasi, mutta vieraat vaativat vaatimistaan ja pakoittamalla pakoittivat ja vihdoin viimein otti hän pillin ja vei sen huulilleen.

Se oli kummallinen pilli! Siitä pääsi pitkä ääni kuin höyryveturista, mutta paljon voimakkaampi; se kaikui läpi koko kartanon, puutarhan ja metsän, penikulmien taakse, kauvas maalle, ja pillin ääni toi mukanaan kokonaisen tuulispään, joka toitotti: "kaikki paikoilleen!" — ja samassa lensi pappa kuin myrskyn viemänä ulos päärakennuksesta suoraa päätä tallirengin asuntoon ja tallirenki lensi — ei sentään saliin, sillä ei hän sinne voinut päästä, vaan palvelijahuoneeseen, hienojen lakeijojen joukkoon, jotka sipsuttelivat silkkisukissa, ja ne pöyhkeät miehet saivat miltei halpauksen, kun niin vähäpätöinen henkilö rohkeni asettua pöytään heidän joukkoonsa.

Mutta salissa lensi nuori paronitar pöydän ylimpään päähän, se oli hänen paikkansa, mutta papinpoika sai istuutua hänen rinnalleen ja siellä he sitte istuivat kuin morsiuspari. Muuan vanha kreivi, joka oli maan vanhinta sukua, sai häiritsemättä pitää kunniapaikkansa; sillä pilli oli oikeudenmukainen ja sitä pitää aina olla. Se sukkela kavaljeeri joka oli pannut alkuun pillinsoiton, lensi pää edellä kanojen joukkoon, mutta hän ei ollut yksin.

Pilli soi kokonaisen penikulman päähän maalle ja sieltä kuului kummia. Rikas tukkukauppiaan perhe, jonka vaunujen edessä oli neljä hevosta, puhaltui ulos vaunuista eikä saanut pysytellä edes vaunujen takanakaan; kaksi rikasta talonpoikaa, jotka olivat kasvaneet omia viljapeltojaan korkeammalle, tuuskahti rapakkolätäkköön; se oli vaarallinen pilli! onneksi särkyi se ensimäiseen ääneensä ja hyvä oli että niin kävi, niin se pääsi takaisin taskuun: "kaikki paikoilleen!"

Seuraavana päivänä ei enään puhuttu siitä tapahtumasta, mutta siitä on tullut sanantapa "pistää pillit pussiin." Kaikki kulkikin taas vanhassa järjestyksessä, paitsi että vanhat muotokuvat, kaupustelija ja hanhipaimen nyt riippuivat salissa; tuuli oli tuonut ne seinälle ja kun muuan taiteentuntija sanoi niiden lähteneen mestarin kädestä, niin ne ripustettiin seinään ja pantiin kuntoon. Eihän kukaan tähän saakka ollut tietänyt että ne olivat kelvollista tavaraa ja kuka sen olisikaan saattanut tietää. Nyt riippuivat ne kunniasijalla. "Kaikki paikoilleen!" ja niin vähitellen käykin. Ikuisuus on pitkä, pitempi kuin tämä tarina.

RUOKAKAUPPIAAN TONTTU.

Oli kerran ylioppilas joka asui vinttikamarissa eikä omistanut mitään; oli myöskin ruokakauppias, joka asui oikeassa huoneustossa ja omisti koko talon, ja tämän turvissa pysytteli tonttu, sillä tältä sai hän joka jouluaatto vadillisen puuroa, keskellä suuri voisilmä; ruokakauppias saattoi antaa tällaisen lahjan; ja tonttu jäi puotiin ja siellä oppii paljon.

Yhtenä iltana tuli ylioppilas puotiin takaoven kautta, hänen piti ostaa kynttilöitä ja juustoa, hänellä ei ollut ketään lähetettävää ja niin tuli hän itse; hän sai mitä pyysi, maksoi tavarat ja sekä ruokakauppias että rouva nyökäyttivät hänelle "hyvää iltaa"; se rouva se oli niitä naisia jotka osaavat muutakin kuin nyökäyttää päätä, hänellä oli puhujan lahjat! — ja ylioppilas vastasi heidän tervehdykseensä ja unohtui samassa lukemaan paperia, joka oli kääritty juuston ympäri. Se oli kirjan lehti, revitty vanhasta kirjasta, jota ei olisi pitänyt repiä, vanhasta kirjasta täynnä runoutta.

"Tuossa sitä on enemmän!" sanoi kauppias, "minä annoin siitä eräälle köyhälle vaimolle muutamia kahvipapuja; jos te tahdotte antaa minulle kahdeksan killinkiä, niin saatte loput."

"Kiitos!" sanoi ylioppilas, "antakaa minulle juuston asemasta kirja! minä voin kyllä syödä voileipää paljaaltaan; synti olisi antaa repiä tämä kirja. Te olette kelpo mies, käytännöllinen mies, mutta runoutta ette te ymmärrä enempää kuin tuo pytty."

Se oli epäkohteliaasti sanottu, varsinkin pyttyä kohtaan, mutta kauppias nauroi ja ylioppilas nauroi, leikkipuhettahan se oli! Mutta tonttua suututti että ruokakauppiaalle, joka samalla oli talon isäntä ja möi parasta voita, uskallettiin puhua sillä tavalla.

Yöllä, kun puoti oli suljettu ja kaikki, paitsi ylioppilas, nukkuivat, meni tonttu makuuhuoneeseen ja otti rouvan puheneuvot, hän ei käyttänyt niitä nukkuessaan, ja mille esineelle tonttu ne ikinä lainasi, se sai puheen lahjan ja osasi lausua ajatuksensa ja tunteensa yhtä hyvin kuin rouva itse, mutta vaan yksi esine kerrallaan saattoi käyttää puheneuvoja ja onni se oli, sillä muuten ne olisivat vieneet sanat toistensa suusta.

"Tiedän kun tiedänkin", sanoi pytty, "se on sellaista joka seisoo sanomalehtien alaosassa ja joka leikataan irti; luulisinpa että minussa on enemmän runoutta kuin ylioppilaassa onkaan, ja minä olen sentään vain mitätön pytty ruokakauppiaan rinnalla."

Ja tonttu antoi puheneuvot kahvimyllylle, ihme ja kumma kuinka se pyöri! ja hän antoi ne voinelikolle ja rahakirstulle — kaikki olivat samaa mieltä kuin pytty ja enemmistön mielipidettä täytyy aina kunnioittaa.

"Nyt minä näytän ylioppilaalle!" ja tonttu hiipi ihan hiljaa ylös kyökinrappuja ullakolle, missä ylioppilas asui. Huoneessa oli tulta ja tonttu tirkisti sisään avaimenlävestä. Hän näki ylioppilaan lukevan risaista kirjaa, jonka oli saanut alakerrasta. Mutta kuinka siellä olikin valoisaa! kirjasta läksi kirkas säde, joka muodostui rungoksi ja mahtavaksi puuksi. Ja puu yleni niin korkeaksi ja ojensi suuret oksansa varjostamaan ylioppilasta. Joka lehti oli niin raikas ja joka kukkanen oli kaunis tytönpää, toisten silmät olivat säihkyvän mustat, toisten siniset ja niin ihmeellisen kirkkaat. Joka hedelmä oli tuikkiva tähti ja ympärillä helisi kummallisen kaunis soitto.

Sellaista ihanuutta ei pieni tonttu ikinä ollut uneksinut, saatikka sitte nähnyt tai kuullut. Ja hän jäi varpailleen seisomaan ja tirkisteli tirkistelemistään huoneeseen, kunnes tuli sammutettiin; ylioppilas puhalsi kyllä lamppunsa sammuksiin ja läksi levolle, mutta pieni tonttu seisoi yhä paikoillaan, sillä soitto helisi yhä niin ihanaisena ja suloisena. Kaunis kehtolaulu tuuditti ylioppilasta uneen.

"Täällä on suuremmoista!" sanoi pieni tonttu, "tätä en osannut odottaa! — luulenpa että jään ylioppilaan luo —!" — ja hän punnitsi asiaa — ja punnitsi järkevästi ja sitte hän huokasi: "Ylioppilaalla ei ole puuroa!" — ja sitte hän läksi — niin, sitte hän läksi takaisin kauppiaan luo; — ja hyvä oli että hän tuli, sillä pytty oli kuluttamaisillaan loppuun rouvan puheneuvot, se oli jo toiselta laidaltaan puhunut itsensä ihan tyhjäksi ja oli juuri kääntymäisillään ja ryhtymäisillään tyhjentämään toista puoltaan, kun tonttu tuli ja pelasti puheneuvot takaisin rouvalle; mutta siitä lähtien oli koko puoti, rahakirstusta leipälautaan asti, samaa mieltä kuin pytty ja ne kunnioittivat sitä siihen määrään ja niillä oli siitä niin suuret luulot, että kun kauppias sittemmin luki taide- ja teatteri-ilmoituksia "Lehdestään", joka tuli illalla, niin ne luulivat näiden ilmoitusten olevan kotoisin pytystä.

Mutta pieni tonttu ei enään tyynenä istunut kuuntelemassa alakerran viisautta ja järkeä; ei, niin pian kuin valo alkoi vilkuttaa vinttikamarista, rupesivat säteet ankkuritouvien voimalla vetämään häntä sinne, ja hänen täytyi rientää tirkistämään avaimenreiästä ja kun hän siinä seisoi, valtasi hänet suuri tunne, sama joka riistää meidät mukaansa kun katselemme myllertävää merta, kun Jumala myrskyssä käy veden poikki; ja tonttu purskahti itkuun, ei hän itsekään tietänyt miksi hän itki, mutta siinä itkussa oli ihmeellinen sulo. — Kuinka ihmeen ihanaa mahtaisi olla istua ylioppilaan kanssa puun alla, mutta eihän se käy päinsä — hyvä kun on se avaimenreikäkin! Siellä kylmässä käytävässä hän yhä seisoi, syystuuli puhalsi sisään kattoluukusta, oli niin kylmä, niin kylmä, mutta sitä ei pieni tonttu huomannut ennenkuin tuli vinttikamarissa sammui ja sävelet hukkuivat tuuleen. Huu! kuinka häntä paleli ja kiireesti kaivautui hän lämpöiseen soppeensa; siellä oli hyvä olla! — Ja kun joulupuuro tuli, keskellä suuri voisilmä — silloin oli kauppias oikea mestari.

Keskellä yötä heräsi tonttu hirveään meluun, ihmiset rytyyttivät ulkoapäin ikkunaluukkuja. Vartian pilli soi, tuli oli irroillaan; koko talo paloi ilmi tulessa. Oliko tulipalo täällä vaiko naapurissa? Missä? Hätä ja kauhistus! Kauppiaan rouva joutui niin suunniltaan, että otti kultaiset korvarenkaat korvistaan ja pisti ne taskuunsa saadakseen edes jotakin pelastetuksi, kauppias karkasi ottamaan arvopapereitaan ja palvelustyttö silkkimantiljaansa, sellaisen oli hän saanut hankituksi; jokainen tahtoi pelastaa parhaimpansa ja niin tahtoi pieni tonttukin ja parilla harppauksella oli hän päässyt ylös ylioppilaan luo, joka varsin levollisena seisoi avatun ikkunan ääressä ja katseli tulipaloa naapuritalossa. Pikku tonttu kävi kiinni ihmeelliseen kirjaan pöydällä, pisti sen punaiseen lakkiinsa ja piteli sitä molemmin käsin; talon parhain aarre oli pelastettu; ja sitte hän läksi menemään, suoraa päätä katolle, aina savupiipulle asti ja sinne hän istuutui. Palava talo vastapäätä valaisi häntä, hän piteli molemmin käsin punaista lakkiaan, jossa aarre oli. Nyt hän tiesi sydämensä tunteet ja kenelle hän oikeastaan kuului; mutta kun valkea oli sammutettu ja hän taas tuli tajuihinsa, — niin: "minä tahdon kuulua heille molemmille!" sanoi hän, "minä en voi kokonaan erota kauppiaasta — puuron tähden!"

Ja se oli varsin inhimillistä! — Me menemme me muutkin kauppiaan luo — puuron tähden.

VUOSITUHANSIEN KULUTTUA.

Niin, vuosituhansien perästä tullaan höyryn siivillä halki ilmojen, valtameren poikki! Amerikan nuoret asukkaat tulevat vierailemaan vanhaan Europpaan. He tulevat katsomaan muistomerkkejä ja häviäviä kaupunkeja, aivan kuten me meidän aikanamme vaellamme Etelä-Aasian lahoavien ihanuuksien luo.

Thames joki, Tonava ja Rein virtaavat vielä; Montblanc kohottaa yhä lumista huippuaan, revontulet valaisevat pohjolan maita, mutta sukupolvi sukupolven perästä on maatunut maaksi, joukottain hetken mahtavia on vaipunut unhoon, kaikki he nukkuvat kummussa, joka sijaitsee varakkaan jauhokauppiaan maalla ja jolle hän veistää penkkinsä istuutuakseen siitä katselemaan aavaa, aaltoilevaa viljavainioaan.

"Europpaan!" lausuu Amerikan nuori suku — "isien maahan, muistojen ja fantasian ihanaan maahan, Europpaan!"

Ilmalaiva tulee; se on täpösen täynnä matkustajia, sillä kulku on nopeampi kuin meritse; sähkömagneetinen lanka valtameren pohjalla on jo sähköittänyt miten suuri ilmakaravaani on. Jo näkyy Europpa, Irlannin rannat näkyvät, mutta matkustajat nukkuvat vielä; he ovat herätettävät vasta kuin Englanti tulee; siellä he haluavat astua maihin, Shakespearen maahan, kuten hengen lasten on tapana sanoa; sillä muut sanovat sitä politikan maaksi, koneitten maaksi.

Täällä viivytään kokonainen päivä, niin paljon aikaa uhraa kiireen sukukunta suurelle Englannille ja Skotlannille.

Kanalin tunnelin alatse käy matka Ranskaan, Kaarle Suuren ja Napoleonin maahan. Molièreä mainitaan, oppineet puhuvat klassillisesta ja romantisesta koulusta kaukaisessa menneisyydessä, ja juhlitaan sankarien, runoilijain ja tiedemiesten kunniaksi, joitten nimiä ei meidän aika tunne, mutta jotka ovat syntyneet Parisissa, Europan kraaterin partaalla.

Ilmalaiva lentää yli maan, josta Kolumbus läksi, jossa Cortez syntyi ja missä Calderón lauloi draamoja aaltoilevalla runomitalla; kauniit, mustasilmäiset naiset elävät yhä kukoistavissa laaksoissa ja vanhoissa lauluissa mainitaan Cid ja Alhambra.

Halki ilman, poikki meren Italiaan, sinne missä ikuinen Rooma oli; kaupunki on hajoitettu maan tasalle, kampanja on erämaana; Pietarinkirkosta näytetään yksinäistä muurinjäännöstä, mutta senkin todenperäisyyttä epäillään.

Kreikkaan mennään, yksi yö nukutaan rikkaassa hotellissa korkealla Olympon harjalla; onhan sitte oltu sielläkin! Tie käy Bosporin kautta, muutama tunti lepäillään siellä missä Bysantti oli; köyhät kalastajat ripustavat verkkojaan sinne missä tarina tietää haaremin puutarhojen olleen turkkilaisten aikoina.

Raunioita mahtavista kaupungeista väkevän Tonavan varrella, kaupungeista, joita ei meidän aikamme ole tuntenut — kaikkien yli kiidetään, mutta tulevien muistojen rikkaille seuduille, seuduille joita aika synnyttää — pysähtyy ilmakaravaani ja nousee sitte taas korkeuteen.

Tuossa Saksa — jota aikoinaan kaarsi mitä tihein rautateitten ja kanavien verkko — maa, jossa Luther puhui, Göthe lauloi ja Mozart aikoinaan piteli sävelten valtikkaa. Suuret nimet loistavat tieteessä ja taiteessa, nimet joita emme me tunne. Päivä viivytään Saksassa ja päivä pohjolassa, Örstedin ja Linnén isänmaassa, sekä Norjassa, vanhojen sankarien ja nuorten pohjolan poikien maassa. Islantiin poiketaan kotimatkalla; Geysir ei enään kiehu, Hekla on sammunut, mutta Sadun ikuisena kivitauluna seisoo väkevä kallio meren hyrskyissä.

"Europassa on paljon nähtävää!" sanovat nuoret amerikkalaiset; "ja me olemme nähneet sen kahdeksassa päivässä; se käy päinsä, kuten suuri löytöretkeilijä — mainitaan nimi, joka kuuluu heidän aikaansa — teoksessaan 'Europpa nähtynä kahdeksassa päivässä' osoittaa."

PIILIPUUN ALLA.

Kjögen seutu on hyvin autio ja paljas; kaupunki kyllä on meren rannalla ja se on aina kaunista, mutta voisi siellä kuitenkin olla paljon kauniimpaa kuin siellä on: tasaisia maita yltympärillä ja pitkä matka metsään; mutta kun seutu on oikein kotoinen, löytää sieltä aina jotakin kaunista, jotakin jota maailman kauneimmillakin seuduilla saattaa kaivata. Ja se on myönnettävä, että Kjögen syrjällä, missä pari pientä, köyhää puutarhaa kulki joen vartta pitkin, joka virtasi mereen, kesäisin saattoi olla aika kaunista. Sitä mieltä olivat varsinkin ne molemmat pienet naapurinlapset, Knut ja Johanna , jotka siellä leikkivät ja karviaismarjapensaiden alatse ryömivät toisiaan tervehtimään. Toisessa puutarhassa seisoi selja, toisessa vanha piilipuu ja piilipuun alla lapset erityisen mielellään leikkivät, ja heillä oli lupa leikkiä vaikka puu kasvoi ihan joen partaalla, joten he helposti olisivat voineet pudota veteen, mutta valvoohan Jumalan silmä pienokaisia, muuten heidän kävisikin hullusti; he olivatkin hyvin varovaiset, poika pelkäsi vettä siihen määrin, ettei häntä kesällä mitenkään tahtonut saada rantaan, missä muut lapset niin mielellään pulikoivat; häntä pilkattiin sen asian tähden ja hänen täytyi se kärsiä; mutta sitte näki naapurin pieni Johanna unta, että hän souteli veneessä Kjögen lahdella ja Knut tuli sinne hänen luokseen; ensin ulottui vesi hänen kaulaansa ja sitte se peitti koko pään; ja siitä hetkestä jolloin Knut tämän unen kuuli, ei hän kärsinyt että häntä sanottiin pelkuriksi, hän viittasi aina Johannan uneen; se oli hänen ylpeytensä, mutta veteen ei hän mennyt.

Köyhät vanhemmat tapasivat usein toisensa ja Knut ja Johanna leikkivät puutarhassa ja maantiellä, jonka ojanvarsilla kasvoi kokonaisia piilipuurivejä, ja ne eivät olleet kauniit; niiden latvat olivat niin tylpät, mutta eiväthän ne olleetkaan kaunistuksena, niiden tarkoitus olikin tehdä hyötyä; kauniimpi oli vanha piilipuu puutarhassa ja sen alla viettivät he monta hauskaa hetkeä.

Kjögessä on suuri tori ja markkina-aikaan olivat kokonaiset kadut täynnä telttoja, joissa myytiin silkkinauhoja, saappaita ja kaikellaista tavaraa; tungos oli suuri ja ilma tavallisesti sateinen, silloin hajusivat markkinakansan vaatteet, mutta piparikakuistakin levisi mitä suloisin haju; niitä oli koko puoti täynnä, mutta kaikista hauskinta oli se, että mies joka niitä möi, aina markkina-ajaksi asettui asumaan pikku Knutin vanhempien luo ja häneltä tipahti tietysti silloin tällöin Knutille pieni piparikakku, josta Johannakin sai osansa. Mutta melkein vielä parempi asia oli se, että piparikakkukauppias osasi kertoa satuja ja miltei mistä hyvänsä, piparikakuistaankin; niistä kertoi hän yhtenäkin iltana sadun, joka teki lapsiin niin syvän vaikutuksen, etteivät he sitte koskaan unohtaneet sitä, ja taitaapa yksin tein olla paras että mekin kuulemme sen, varsinkin kun se on lyhyt.

"Myymäpöydällä makasi kaksi piparikakkua", sanoi hän, "toinen oli miehen muotoinen, hattu päässä, toinen kuin neitonen ilman hattua, mutta lehtikultaa hiuksissa; heidän kasvonsa olivat sillä puolella joka oli ulospäin ja siltä puolelta heitä oli katseltava eikä nurjalta puolelta, siltä puolelta ei koskaan pidä ketään ihmistä katsella. Miehellä oli vasemmalla puolella karvas manteli, se oli hänen sydämensä, neitonen sen sijaan oli pelkkää piparikakkutaikinaa. He makasivat näytteinä myymäpöydällä, he makasivat siinä pitkät ajat ja sitte he rupesivat rakastamaan toisiaan, mutta he eivät sanoneet sitä toisilleen ja se täytyy tehdä, jos asiasta jotakin valmista toivoo."

"Hän on mies, hänen täytyy lausua ensimäinen sana", ajatteli tyttö, mutta olisi sentään mielellään tahtonut tietää saavansa vastarakkautta.

Miehen ajatukset olivat paljon ahneemmat — miesväen ajatukset ovat aina ahneemmat; hän näki kerran unta, että hän oli elävä katupoika ja omisti neljä killinkiä, ja hän osti neitosen ja söi hänet.

Ja päiväkausia ja viikkokausia he makasivat myymäpöydällä, kävivät ihan kuiviksi ja neitosen ajatukset tulivat yhä hienommiksi ja naisellisemmiksi: "minulle on siinä yllin kyllin että olen maannut myymäpöydällä hänen kanssaan!" ja sitte hän meni poikki vyötäisten kohdalta.

"Jos hän olisi tietänyt kuinka minä häntä rakastan, niin hän kyllä olisi kestänyt kauvemmin!" ajatteli mies.

"Semmoinen juttu se oli, ja tässä he ovat molemmat!" sanoi kakkujenmyyjä. "He ovat merkilliset ihmeellisten elämänvaiheittensa ja sanattoman rakkautensa tähden, joka ei koskaan johda mihinkään. Kas tuossa te saatte heidät!" ja sitte hän antoi Johannalle miehen joka oli eheä ja Knut sai katkenneen neitosen, mutta lapset olivat niin innostuneet kertomukseen, etteivät he raaskineet syödä rakastavaisia.

Seuraavana päivänä veivät he piparikakut Kjögen kirkkomaalle, jossa mitä kaunein muratti kesät, talvet rehevänä mattona peittää aidan; ja he asettivat piparikakut vihreään nurmeen päiväpaisteeseen ja kertoivat toisille lapsille tarinan sanattomasta rakkaudesta, sillä tarina oli kaunis, sitä mieltä he kaikki olivat ja kun he sitte katsahtivat piparikakkupariin, niin silloin oli joku suuri poika häijyyttään syönyt katkenneen neitosen, lapset itkivät häntä ja sitte — sen he varmaan tekivät jottei mies raukka jäisi yksin maailmaan — niin, sitte he söivät hänetkin, mutta tarinaa eivät he ikinä unohtaneet.

Aina olivat lapset yhdessä seljan luona ja piilipuun alla ja pieni tyttö lauloi hopeanheleällä äänellään mitä ihanimpia lauluja; Knut ei ollut saanut sävelten lahjaa, mutta sanat hän osasi ja onhan sitä siinäkin. — Kjögeläiset, yksin rautakauppiaan rouvakin, pysähtyivät kuuntelemaan Johannaa. "Sillä pienellä tytöllä on herttainen ääni!" sanoi hän.

Ne olivat onnen päiviä, mutta ei niitä aina kestä. Naapurit erosivat; pienen tytön äiti oli kuollut, isän piti mennä uusiin naimisiin Köpenhaminassa ja siellä ansaita leipänsä; hänen piti saada joku vahtimestarin paikka, se kuului olevan hyvin tuottava. Ja kyynelsilmin erosivat naapurit, varsinkin itkivät lapset; mutta vanhemmat lupasivat kirjoittaa toisilleen vähintäin kerran vuodessa. Ja Knut pantiin suutarinoppiin, eihän saattanut antaa sen pitkän pojan enään laiskotella. Ja sitte hän pääsi ripille!

Oi kuinka mielellään hän juhlapäivänään olisi tahtonut päästä Köpenhaminaan näkemään pientä Johannaa, mutta ei hän päässyt sinne eikä hän koskaan ollut siellä käynyt, vaikkei Köpenhamina ole kuin viiden penikulman päässä Kjögestä: tornit Knut kyllä kirkkaalla säällä oli nähnyt lahden takaa ja rippipäivänä näki hän selvästi Frue Kirken kultaisen ristin loistavan.

Oi kuinka hän ajatteli Johannaa! muistelikohan hän häntä? — Muisteli kyllä! — Joulun tienoilla tuli hänen isältään kirje Knutin vanhemmille, hyvin hänen kävi Köpenhaminassa ja Johannan kaunis ääni näytti tuottavan paljon onnea; hänellä oli paikka siinä teatterissa missä lauletaan; ja ansaitsi hän jo vähän rahaakin ja niistä lähetti hän nyt rakkaille naapuriväille kokonaisen riikin taalarin, että jouluaatoksi toimittaisivat sillä jotakin lystiä; heidän piti juoda hänen maljansa, sen oli hän omin käsin liittänyt jälkikirjoitukseen ja siinä sanottiin myöskin: "Ystävällinen tervehdys Knutille!"

He itkivät kaikki, vaikka uutiset olivat niin iloiset, mutta he itkivätkin ilosta. Joka päivä oli Johanna ollut hänen mielessään ja nyt hän näki, että Johannakin ajatteli häntä. Ja jota enemmän hän varttui nuorukaiseksi, sitä selvemmäksi hänelle selvisi, että hän rakastaa Johannaa niin että hänen täytyy tulla hänen pikku vaimokseen, ja hymy leikitteli Knutin suupielissä ja entistä reippaammin kiristi hän pikilankaa ja jalka pingoitti polvihihnaa: naskali pisti syvälle sormeen, mutta ei se tehnyt mitään. Hän ainakaan ei rupea olemaan sanattomana niinkuin piparikakut, se satu oli opettanut hänelle paljon.

Ja sitte hän tuli sälliksi ja köytti laukun selkäänsä. Köpenhaminaan aikoi hän nyt vihdoinkin ensi kerran eläissään ja hänellä oli siellä tiedossa mestari. Kyllä Johanna nyt hämmästyy ja ilostuu. Hän oli seitsemäntoista vuoden vanha ja Knut oli yhdeksäntoista.

Hän aikoi jo Kjögessä ostaa hänelle kultasormuksen, mutta sitte tuli hänen mieleensä, että hän varmaan Köpenhaminassa saa paljon kauniimman; ja sitte hän sanoi hyvästi vanhuksille ja syysmyöhällä, tuulessa ja sateessa hän reippaasti, omin jaloin läksi taivaltamaan pääkaupunkiin; lehdet putoilivat puista; likomärkänä saapui hän Köpenhaminaan uuden mestarinsa luo.

Seuraavana sunnuntaina aikoi hän käydä tervehtimässä Johannan isää. Hän puki ylleen uudet pyhävaatteet ja uuden, Kjögestä ostetun hatun, se puki Knutia erinomaisesti, hän olikin aina ennen käyttänyt lakkia. — Ja hän löysi talon jota etsi ja kiipesi ylös korkeita portaita; ihan pää meni pyörälle, kun ajatteli miten päällätysten ihmiset asuivat täällä vilisevässä kaupungissa.

Aika varakkaalta siellä huoneessa näytti ja ystävällisesti Johannan isä otti hänet vastaan; rouvallehan hän oli ventovieras, mutta hänkin antoi hänelle kättä ja kahvia.

"Johanna tulee iloiseksi kun saa sinut nähdä!" sanoi isä; "sinustahan on tullut oikein korea poika! — ja jahka nyt näet Johannan! se tyttö tuottaa minulle nyt jo iloa ja tulevaisuudessa vielä enemmän, Jumalan avulla! hänellä on oma huone ja siitä hän maksaa meille vuokraa!" ja isä koputti kohteliaasti hänen oveensa, ikäänkuin hän olisi ollut vieras mies ja sitte he astuivat huoneeseen. Olipa siellä kaunista! sellaista kamaria varmaan ei ollut koko Kjögessä, itse kuningattarella ei saattanut olla kauniimpaa kamaria! Siellä oli lattiamatto, uutimet jotka ulottuivat maahan asti, oikea samettinen tuoli ja yltympärillä kukkasia ja kuvia ja peili, johon olisi saattanut juosta pää edellä, se oli suuri kuin ovi. Knut näki kaikki yhdessä silmänräpäyksessä eikä kuitenkaan nähnyt mitään muuta kuin Johannan; hän oli täysikasvanut tyttö, aivan toisellainen kuin Knut oli ajatellut, mutta paljon kauniimpi. Kjögessä ei ollut ainoaakaan tyttöä joka oli niinkuin hän, ja kuinka hän oli hieno! Mutta hän katsahti Knutiin niin kummallisen oudosti, ei sitä sentään kestänyt kuin silmänräpäyksen ajan, sitte lensi hän häntä vastaan ikäänkuin karatakseen hänen kaulaansa, ei hän sitä tehnyt, mutta hän oli sen tekemäisillään. Voi, kyllä hän tuli iloiseksi kun näki lapsuutensa ystävän! kyyneleet nousivat hänen silmiinsä ja hänellä oli niin paljon kyselemistä ja puhumista, alkaen Knutin vanhemmista aina seljapensaaseen ja piilipuuhun asti, ja hän kutsui niitä selja-emoksi ja piili-isäksi, ikäänkuin ne olisivat olleet ihmisiä, ja mikseikäs niitä olisi saattanut pitää ihmisinä yhtä hyvin kuin piparikakkuja! Niistä hän myöskin puhui ja niiden sanattomasta rakkaudesta, kuinka ne makasivat myymäpöydällä ja taittuivat — mutta veri poltti Knutin kasvoilla ja hänen sydämensä sykki kiivaammin kuin tavallisesti; ei, ei hän ollut käynyt yhtään ylpeäksi! — Hänen ansionsa se oli sekin, että vanhemmat pyysivät häntä jäämään sinne koko illaksi — Knut sen kyllä huomasi. Ja Johanna kaasi teetä ja ojensi Knutille omasta kädestään kupin ja sitte hän otti kirjan ja luki heille ääneen ja Knutin mielestä kuvasi se mitä hän luki, juuri hänen rakkauttaan, se sopi niin täydellisesti hänen ajatuksiinsa; ja sitte lauloi Johanna yksinkertaisen laulun, mutta hänen suussaan tuli siitä kokonainen tarina, hänen sydämensä tuntui olevan tulvillaan sitä laulua. Kyllä hän varmaan piti Knutista. Kyyneleet vierivät alas Knutin poskia, hän ei voinut sille mitään eikä hän saanut sanaakaan suustaan, hän tunsi kyllä, että hän on hyvin typerä, ja kuitenkin painoi Johanna hänen kättään ja sanoi: "sinulla on hyvä sydän, Knut, pysy aina sellaisena kuin olet!"

Se oli ihana ilta, ei se antanut sinä yönä nukkua eikä Knut nukkunutkaan. Hyvästi jättäessä oli Johannan isä sanonut: "no, käythän sinä nyt talossa! näytäppä nyt ettet anna koko talven kulua ennenkuin taas tulet meitä katsomaan!" — ja sopihan hänen siis taas sunnuntaina tulla taloon ja hän päätti tulla. Mutta joka ilta kun työ oli päättynyt — ja työtä tehtiin tulen valossa — läksi Knut kaupungille; hän käveli sitä katua, jonka varrella Johanna asui, katsahti hänen ikkunaansa, siellä oli miltei aina tulta, ja yhtenä iltana näki hän ihan selvään uutimilla hänen kasvojensa varjon; se oli ihana ilta! Mestarin rouva ei yhtään pitänyt siitä että hän aina oli kulussa, kuten hänen oli tapana sanoa, ja hän ravisti päätään, mutta mestari hymähti: "sehän on nuori mies!" sanoi hän.

"Sunnuntaina me tapaamme ja silloin minä sanon hänelle että hän aina on mielessäni ja että hänen täytyy tulla vaimokseni; minä kyllä olen vain köyhä suutarinsälli, mutta minusta voi tulla mestari, ainakin vapaamestari, minä kyllä ponnistan ja teen työtä —! niin, sen minä sanon hänelle, ei siitä sanattomasta rakkaudesta ole mihinkään, sen minä olen oppinut piparikakuilta."

Ja sunnuntai tuli ja Knut tuli, mutta kuinka ikävää! heidän täytyi lähteä ulos ja heidän täytyi sanoa se hänelle. Johanna painoi hänen kättään ja kysyi: "oletko ollut teatterissa? Sinne sinun kerran pitää tulla! minä laulan keskiviikkona ja jos sinulla silloin on aikaa, niin lähetän sinulle lipun; isäni tietää missä mestarisi asuu."

Kuinka ystävällinen hän oli! ja keskiviikkona päivällä tuli suljettu kotelo ilman kirjettä, mutta lippu oli kotelossa ja illalla meni Knut ensi kertaa eläissään teatteriin, ja mitä hän siellä näkikään — hän näki Johannan, niin kauniina, niin ihanaisena; tosin hän joutui naimisiin vieraan ihmisen kanssa, mutta se oli vain teatteria, se oli vain olevinaan sellaista, sen Knut kyllä tiesi, eihän Johanna toki muuten olisi raaskinut lähettääkään hänelle lippua ja kutsua häntä katselemaan sellaista; ja kaikki ihmiset taputtivat käsiään ja huusivat ääneen ja Knut huusi hurraata.

Itse kuningas hymyili Johannalle niinkuin hänkin olisi iloinnut hänestä. Voi kuinka pienen pieneksi Knut kävi omissa silmissään ja kuitenkin rakasti hän häntä niin lämpimästi ja pitihän hänkin Knutista ja miehen täytyi aina sanoa ensi sana, niinhän piparikakkuneitonenkin ajatteli; siihen kertomukseen oli kätketty paljon.

Niinpian kun sunnuntai tuli, läksi Knut sinne; hänen mielensä oli harras kuin rippikirkkoon mennessä. Johanna oli yksin ja otti hänet vastaan, paremmin ei olisi voinut käydä.

"Hyvä on, että sinä tulet!" sanoi hän, "olin jo lähettämäisilläni isäni luoksesi, mutta sitte minulla oli sellainen tunne, että sinä kyllä tulet tänä iltana; minun täytyy nimittäin sanoa sinulle, että minä ensi perjantaina matkustan Ranskaan, minun täytyy, jotta minusta tulisi jotakin kelvollista." —

Knutin silmissä rupesi koko huone pyörimään, hänen sydämensä oli pakahtumaisillaan, mutta silmään ei tullut kyyneltäkään. Selvästi sen kuitenkin saattoi huomata kuinka surullinen hän oli; Johanna näki sen ja oli purskahtamaisillaan itkuun. "Sinä rehellinen, uskollinen sielu!" sanoi hän ja samassa irtaantui Knutin kieli siteistään ja hän sanoi hänelle kuinka lämpimästi hän häntä rakastaa ja että hänen täytyy tulla hänen omaksi vaimokseen; ja sitä puhuessaan huomasi hän, että Johanna kävi kalman kalpeaksi, hän päästi irti hänen kätensä ja lausui vakavana, suruissaan: "älä tee itseäsi ja minua onnettomaksi, Knut! minä pysyn aina hyvänä sisarenasi, johon voit luottaa —; mutta muuta en voi olla!" ja hän silitti pehmoisella kädellään hänen otsaansa. "Jumala antaa meille voimaa voittamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!"

"Knut on aivan onneton siitä että minä matkustan!" sanoi hän; "ole toki mies!" ja hän taputti häntä olkapäälle, olisi luullut heidän puhuvan ainoastaan matkasta eikä mistään muusta. "Lapsi!" sanoi hän. "Ja koetappa nyt olla hyvä ja järkevä, niinkuin ennen piilipuun alla, kun me molemmat olimme lapsia!"

Knutista tuntui siltä kuin maailmasta olisi irtaantunut kappale, hänen ajatuksensa oli kuin lanka, joka tahdotonna lepattelee tuulessa. Hän jäi taloon, ei hän tietänyt olivatko he häntä pyytäneet, mutta hyvät ja ystävälliset he olivat ja Johanna antoi hänelle teetä ja hän lauloi; ei siinä ollut entistä sointua, mutta niin ihmeen ihanaa se oli, että sydän oli särkymäisillään, ja sitte he erosivat; Knut ei ojentanut hänelle kättään, mutta Johanna otti hänen kätensä ja sanoi: "annathan toki sisarellesi kätesi jäähyväishetkellä, sinä vanha leikkitoveri!" ja hän hymyili kyynelten seasta, ne valuivat alas poskia, ja hän toisti vieläkin: "veli!" Siitä totisesti ei ollut suurta apua! — Sellainen oli hyvästijättö.

Johanna purjehti Ranskaan, Knut käveli Köpenhaminan likaisia katuja — verstaan muut sällit kyselivät häneltä mitä hän tuumiskelee, paras lähteä heidän kanssaan lystäilemään, onhan hän nuori.

Ja he menivät yhdessä tanssipaikkaan; ja siellä oli monta kaunista tyttöä, mutta ei ketään niinkuin Johanna ja siellä missä hän oli luullut voivansa hänet unohtaa, sukelsi hän ilmielävänä hänen mieleensä. "Jumala antaa voimaa kantamaan paljon, kun vaan itse tahdomme!" hän oli sanonut; ja hartaus täytti hänen mielensä, hän pani kädet ristiin — ja viulut soivat ja neitoset tanssivat hänen ympärillään; hän pelästyi, tuntui siltä että hän on jossakin jonne ei Johannaa voi viedä ja olihan hän kuitenkin mukana, hän oli hänen sydämessään, — ja Knut läksi ulos, hän karkasi läpi katujen, astui talon ohi, jossa Johanna oli asunut, siellä oli pimeää, kaikkialla oli pimeää, outoa ja yksinäistä; maailma meni menojaan ja Knut kulki omia teitään.

Ja tuli talvi ja vedet jäätyivät, Knutin silmissä valmistautui kaikki hautajaisjuhlaan.

Mutta sitte tuli kevät ja kun ensimäinen höyrylaiva läksi matkalle, valtasi hänet sanomaton kaiho kauvas, kauvas maailmalle, mutta ei liian likelle Ranskaa.

Ja sitte hän heitti repun selkäänsä ja kulki kauvas Saksanmaalle, kaupungista kaupunkiin, ilman lepoa ja rauhaa; vasta kun hän tuli vanhaan hiljaiseen Nürnbergiin, näytti kulkuripoika hänessä asettuvan.

Se on kummallinen vanha kaupunki, kuin kuvakirjasta leikattu. Kadut kulkevat oman mielensä mukaan, talot eivät tahdo seisoa rivissä; tornikattoiset parvekkeet, kiehkurakoristukset ja kuvapatsaat ulkonevat katukäytävälle, ja korkeilta, kummallisesti kallistuvilta katoilta johtuu keskelle katuja vesikouruja, jotka ovat lohikäärmeitten tai pitkävatsaisten koirien muotoiset.

Reppu selässä seisoi Knut torilla vanhan suihkukaivon luona, missä ihanat, raamatulliset tai historialliset malmikuvat seisovat vilisevien vesisäikeiden välissä.

— Soma palvelustyttö oli paraikaa ottamassa vettä, hän ojensi Knutille virvoittavaa juomaa; ja kun hänellä oli koko kourallinen ruusuja, antoi hän hänelle ruusunkin ja se tuntui Knutin mielestä hyvältä enteeltä. —

Likeisestä kirkosta kuului urkujen hyminä ulos torille asti, se soitto tuntui niin kotoiselta, aivan kuin Kjögen kirkossa, ja Knut astui suureen tuomiokirkkoon; aurinko paistoi sisään maalattujen ruutujen läpi, korkeiden, sorjien pilarien lomitse. Hartaus asui hänen mielessään, rauha laskeutui hänen sydämeensä.

Ja hän haki ja löysikin hyvän mestarin Nürnbergissä ja hänen luokseen hän jäi oppimaan kieltä.

Vanhat vallihaudat kaupungin ympärillä ovat muutetut pieniksi kyökkipuutarhoiksi, mutta korkeat muurit raskaine tornineen ovat vielä pystyssä; nuorantekijä punoo nuoraansa puusta tehdyllä radalla, joka kulkee muuria pitkin, kaupunkiin päin, ja rei'issä ja revelmissä kasvaa seljapuita, joitten oksat varjostavat pieniä, mataloita taloja muurin juurella. Yhdessä näistä taloista asui se mestari, jonka luona Knut teki työtä; seljanoksat riippuivat juuri sen vinttikamarin ikkunan päällä, jossa hän nukkui.

Täällä asui Knut kesän ja talven, mutta kun kevät tuli, oli hänen mahdoton kestää. Selja oli kukassa, lemu oli niin kotoinen, aivan kuin Kjögen puutarhassa, — ja Knut heitti mestarinsa ja muutti toisen luo, kauvemma kaupunkiin, missä ei ollut seljapuita.

Vanhan kivisillan likellä, vastapäätä vesimyllyä, joka alituiseen kohisi ja pauhasi, oli hänen verstaansa; ulkopuolella vieri virta sullottuna talojen väliin, joitten seinillä riippui vanhoja, vaivaisia parvekkeita; näytti siltä kuin niillä olisi ollut tarkoitus varistaa ne veteen.

— Siellä ei kasvanut seljapuita, ei siellä ollut edes kukkaruukkua, jossa olisi kasvanut vähän vihantaa, mutta vastapäätä kasvoi suuri, vanha piilipuu, joka näytti pysyttelevän talon turvissa jottei virta riistäisi sitä mukaansa; se ojensi oksansa kauvas joelle, aivan niinkuin piilipuu Kjögen joelle.

Niin, nyt hän todella oli joutunut Seljaemon luota Piili-isän luo; varsinkin kuutamoiltoina viritti puu hänen mielensä niin "— niin kotoiseksi valossa kuutamon!" mutta ei se ollut kuutamon syy, ei, se vanha piilipuu sen vaikutti.

Ei hän puhunut kenellekään Johannasta; sisäänsä hän kätki surunsa ja erityinen merkitys oli hänen silmissään piparikakkutarinassa; nyt hän ymmärsi miksi miehellä oli ollut karvas manteli vasemmalla puolella, hän tunsi itsekin sen karvasta makua, ja Johanna joka aina oli niin lempeä ja suloinen, hän oli pelkkää piparikakkua. Tuntui siltä kuin repun hihna olisi ahdistanut ja estänyt henkeä kulkemasta, hän irroitti hihnaa, mutta ei se auttanut. Maailma hänen ulkopuolellaan oli puolinainen, toista puolta kantoi hän sisässään, sellaista se oli.

Vasta sitte kun hän näki korkeat vuoret, avartui hänelle maailma, hänen ajatuksensa suuntautuivat ulospäin ja kyyneleet nousivat hänen silmiinsä. Alpit olivat hänestä kuin maailman lepäävät siivet; entä jos se olisikin nostanut ne, levittänyt suuret sulkansa, jotka olivat kirjaillut täyteen mustia metsiä, ryöppyäviä vesiä, pilviä ja lumikinoksia! "Tuomiopäivänä nostaa maa suuret siipensä, lentää Jumalaa kohti ja särkyy kuin kupla hänen kirkkaisiin auringonsäteisiinsä! Oi, olisipa jo tuomiopäivä!" huokasi hän. —

Äänetönnä asteli hän läpi maan, joka hänen silmissään oli kuin hedelmäpuutarha; talojen puuparvekkeilta nyökyttivät tytöt nypläystyönsä äärestä hänelle päätään, vuorenhuiput hehkuivat punaisessa ilta-auringossa ja kun hän näki vihriät järvet mustien puiden keskellä — ajatteli hän Kjögelahden rantaa; ja hänen rinnassaan asui alakuloisuus, mutta ei tuska.

Siellä missä Rein pitkänä laineena vyöryy eteenpäin, syöksyy alas, särkyy ja muuttuu lumivalkeaksi, kiiltäväksi pilviaineeksi, josta pilvet ikäänkuin saavat alkunsa — sateenkaari lepattelee kuni irtonaisena nauhana sen päällä — siellä ajatteli hän Kjögen vesimyllyä, jossa vesi niinikään vyöryi ja särkyi.

Hän olisi mielellään jäänyt hiljaiseen Reinin kaupunkiin, mutta siellä oli niin paljon seljaa ja niin monta piilipuuta — ja niin hän jatkoi matkaansa yli korkeitten, mahtavien vuorten, kautta louhittujen kallioiden, teitä, jotka kuni pääskysenpesät olivat liimatut kiinni kiviseinään. Vesi vyöryi syvyydessä, pilvet vaappuivat hänen allaan; kiiltävien ohdakkeiden, alppiruusujen ja lumen poikki kulki hän lämpöisessä auringonpaisteessa — ja niin lausui hän jäähyväiset pohjolan maille ja tuli kastanjain varjoon, keskelle viinivuoria ja maissivainioita. Vuoret olivat muurina hänen ja kaikkien muistojen välillä, oli niinkuin olla pitikin.

Hänen edessään oli suuri, muhkea kaupunki, jota sanottiin Milanoksi ja siellä hän tapasi saksalaisen mestarin, joka antoi hänelle työtä; se oli vanha, kelpo pariskunta, jonka verstaaseen hän joutui. Ja he rupesivat pitämään hiljaisesta nuorukaisesta, joka puhui vähän, mutta teki työtä sitä enemmän ja oli hurskas ja uskovainen. Tuntuikin siltä kuin Jumala olisi ottanut sen raskaan taakan hänen sydämeltään.

Hänen suurin ilonsa oli silloin tällöin kulkea mahtavalle tuomiokirkolle, joka oli luotu kuin kotipuolen lumesta ja muovailtu kuviksi, suippeiksi torneiksi ja avonaisiksi pylväiköiksi, joita kukkaset koristivat; joka nurkasta, joka torninhuipusta, joka kaarelta hymyilivät valkoiset kuvapatsaat häntä vastaan. — Hänen yllään oli sininen taivas, alla kaupunki ja laaja Lombardian tasanko ja pohjoista kohti korkeat vuoret ikuisine lumineen, — ja hän ajatteli Kjögen kirkkoa ja punaisia muureja, joita murattiköynnös kierteli, mutta hän ei ikävöinyt niitä; hän tahtoo että hänet haudataan tänne vuorten taakse.

Vuoden oli hän asunut täällä, kolme vuotta sitte läksi hän kotoa; kerran vei hänen mestarinsa hänet kaupungille, ei sirkukseen katsomaan komeljantteja, vaan suureen operaan ja se sali oli todella näkemisen arvoinen. — Seitsemässä kerroksessa riippui siellä silkkiverhoja ja lattiasta huimaavan korkeaan kattoon saakka istui mitä hienoimpia naisia, kukkavihot käsissä, ikäänkuin olisivat olleet tanssiaisiin menossa, ja herrat olivat juhlapuvuissa, monet olivat hopea- ja kultakoristeissa. Oli niin valoisaa kuin kirkkaammalla päiväpaisteella ja soitto pauhasi niin voimakkaana ja kauniina; oli tämä paljon komeampaa kuin Köpenhaminan teatteri, mutta siellä oli Johanna ja täällä — niin se oli kuin taikaa, verho vetäytyi syrjään ja Johanna oli täälläkin, tuossa hän seisoi kullassa ja silkissä, päässä kultakruunu; hän lauloi niinkuin vain Jumalan enkeli laulaa taitaa; hän astui niin etäälle kuin pääsi, hän hymyili niinkuin yksin Johanna taitaa hymyillä; hän katsoi suoraan Knutiin.

Knut raukka tarttui mestarin käteen ja huusi ääneen: "Johanna!" mutta ei se kuulunut, soittoniekat soittivat niin lujaan; ja mestari nyökäytti päätään ja vastasi: "niin, hänen nimensä on Johanna!" ja sitte hän otti painetun lehden ja näytti että siinä oli hänen nimensä, koko hänen nimensä.

Ei, se ei ollut unta! Ihmiset olivat haltioissaan, heittivät hänelle kukkia ja seppeleitä ja joka kerta kun hän meni pois, huusivat he hänet takaisin ja hän meni ja tuli ja tuli uudelleen.

Kadulla kokoontuivat ihmiset hänen vaunujensa ympärille ja he vetivät niitä ja Knut oli kaikista ensimäisenä ja kaikista iloisimpana ja kun he saapuivat hänen asuntonsa edustalle, joka oli niin komeasti valaistu, seisoi Knut ihan vaununoven luona, se avautui, Johanna astui ulos ja valo lankesi suoraan hänen suloisille kasvoilleen, ja hän hymyili ja kiitti niin lempeästi ja hän oli niin mielenliikutuksissaan; ja Knut katsoi häntä suoraan kasvoihin ja hän katsoi Knutia suoraan kasvoihin, mutta ei hän tuntenut häntä. Tähtirinta herra tarjosi hänelle käsivartensa — sanottiin että he olivat kihloissa.

Ja sitte läksi Knut kotiin ja pani reppunsa kuntoon; hän tahtoi kotiin, hänen täytyi päästä kotiin seljan ja piilipuun luo — oi, piilipuun alle!

He pyysivät häntä jäämään; ei mikään pyyntö voinut häntä pidättää! he sanoivat hänelle, että talvi on tulossa, että lumi jo lankeaa vuoristossa; mutta vaivalloisesti kulkevan kyytivaunun raiteissa — täytyihän sille raivata tietä — saattoi hän sentään astella eteenpäin, reppu selässä, sauvansa varassa.

Ja hän kulki vuoria kohti, ylös vuoret ja alas vuoret; hän oli nääntymäisillään eikä vieläkään näkynyt kaupunkia eikä ihmisasuntoa; tie vei pohjoista kohti. Tähdet syttyivät hänen päänsä päällä, hänen jalkansa horjuivat, hänen päätään huimasi; syvällä laaksossa syttyi sielläkin tähtiä, näytti siltä kuin taivas olisi ulottunut hänen alleenkin. Hän tunsi olevansa sairas. Tähdet laaksossa enenivät enenemistään ja kävivät yhä kirkkaammiksi, ne liikkuivat sinne tänne. Pienessä kaupungissa tuikkivat tulet ja kun hän sen huomasi, ponnisti hän viimeiset voimansa ja saavutti vaatimattoman majatalon.

Kokonaisen päivän hän siellä viipyi, hänen ruumiinsa kaipasi lepoa ja hoitoa. Laaksossa sataa tuhutti lumiräntää. Yhtenä aamuna tuli sinne posetiivinsoittaja, hän soitti kotoista, tanskalaista säveltä eikä Knut enään voinut kärsiä sitä — hän kulki päiväkaudet, monet päiväkaudet, kulki kiireesti, ikäänkuin olisi pitänyt ehtiä kotiin ennenkuin kaikki siellä kuolivat sukupuuttoon; — mutta ei hän kenellekään ilmaissut kaihoaan, ei kukaan saattanut aavistaa että häntä kalvoi sydänsuru, syvin kaikista, ei maailma sitä ymmärrä, se ei ole hauska, eivät edes ystävätkään sitä ymmärrä eikä hänellä ollut ystäviä. Vieraana vaelsi hän vieraalla maalla, kotia kohti, pohjoiseen päin. Siinä ainoassa kirjeessä, jonka vanhemmat aikoja sitte olivat kirjoittaneet, sanottiin: "sinä et ole oikein tanskalainen niinkuin me muut täällä kotona: me olemme niin hirveän tanskalaiset! Sinä pidät vain vieraista maista!" Vanhemmat saattoivat kirjoittaa sillä tavalla — niin, tunsivathan he hänet!

Oli ilta, hän taivalsi aukeaa maantietä. Alkoi pakastaa; maat kävivät yhä lakeammiksi, tuli niittyjä ja vainioita; tien vierellä kasvoi suuri piilipuu; kaikki näytti niin kotoiselta, niin tanskalaiselta; hän istuutui piilipuun alle, häntä niin väsytti, pää painui alas, silmät sulkeutuivat lepäämään, mutta hän tiesi ja tunsi kuinka piilipuu kallisti oksansa hänen puoleensa; puu oli hänen silmissään vanha, mahtava mies, Piili-isä itse, joka nostaa hänet käsivarsilleen ja kantaa hänet, väsyneen pojan, kotiin, Tanskan maahan, Kjögen kaupungin lakealle, vaalealle rannalle, lapsuuden puutarhaan. Niin, se oli itse kjögeläinen Piili-isä, joka oli lähtenyt maailmalle etsimään ja löytämään häntä ja nyt oli hän löydetty ja saatettu kotiin pieneen puutarhaan joen varrella, ja siellä seisoi Johanna koko loistossaan, päässä kultakruunu, jommoisena Knut viimeksi oli hänet nähnyt, ja huusi: "tervetuloa!"

Ja ihan heidän edessään seisoi kaksi ihmeellistä olentoa, mutta ne näyttivät paljon ihmismäisemmiltä kuin lapsuudessa, ne olivatkin muuttuneet; ne olivat nimittäin tutut piparikakut, mies ja tyttö; ne käänsivät oikean puolen ulospäin ja olivat erittäin kauniit.

"Kiitos!" virkkoivat molemmat Knutille; "sinä olet irroittanut kielemme! Sinä olet opettanut että aina pitää lausua ajatuksensa suoraan ja vilpittömästi, muuten ei asiasta synny mitään! ja nyt on asiasta tullut tosi — me olemme kihloissa!"

Ja sitte ne käsi kädessä astelivat Kjögen katuja, ne olivat nurjaltakin puolelta hyvin siistin näköiset, ei niissä ollut mitään moittimisen sijaa! ja ne suuntasivat kulkunsa suoraan Kjögen kirkkoa kohti ja Knut ja Johanna tulivat perässä; he astuivat hekin käsi kädessä; ja kirkko oli ihan entisellään, seinät punaiset ja muratti kaunista ja vihreää, ja kirkon suuret ovet avautuivat molemmin puolin ja urut soivat ja mies ja tyttö kulkivat ylös pääkäytävää. "Herrasväki ensin!" sanoivat ne, "piparikakkujen häävieraat!" ja sitte ne asettuivat kumpikin puolelleen ja tekivät tilaa Knutille ja Johannalle, ja he polvistuivat alttarin juurelle ja Johanna painoi päänsä Knutin kasvoja vastaan ja hänen silmistään vieri jääkylmiä kyyneleitä: jää suli hänen sydämestään Knutin väkevän rakkauden hohteessa ja kyyneleet valuivat hänen polttaville poskilleen ja — siihen hän heräsi. Hän istui vanhan piilipuun alla, vieraalla maalla, kylmänä talvi-iltana; pilvistä putosi jäisiä rakeita, ne piiskasivat hänen kasvojaan.

"Se oli elämäni ihanin hetki!" sanoi hän, "ja se oli unta. — Jumala, anna minun nähdä se uni uudelleen!" ja hän sulki silmänsä, hän nukkui, hän näki unta.

Aamupuoleen satoi lunta, pyry ajoi lunta hänen jaloilleen, hän nukkui. Maalaiset menivät kirkkoon; he tapasivat käsityöläissällin, hän oli kuolleena, paleltuneena — piilipuun alla.

VIISI HERNETTÄ.

Herneenpalossa oli viisi hernettä, ne olivat vihriät ja palko oli vihriä ja ne luulivat että koko maailma oli vihriä, ja se oli aivan oikein! Palko kasvoi ja herneet kasvoivat, ne järjestivät olonsa asuntonsa mukaan; ne asettuivat riviin. — Aurinko paistoi ulkopuolella ja lämmitti palkoa, sade kirkasti sitä; siellä oli hyvä ja tyyni olla, päivällä valoisaa, yöllä pimeää, aivan kuten olla piti, ja herneet tulivat suuremmiksi ja yhä ymmärtäväisemmiksi, täytyihän niiden jotakin tehdä siellä palossa istuessaan.

"Jäänkö minä ikipäiviksi tänne kököttämään!" sanoivat ne, "kunhan minä vaan en kovenisi, kun istun paikoillani niin kauvan. Minusta tuntuu melkein siltä kuin ulkopuolella olisi jotakin; minulla on sellainen aavistus!"

Ja viikot kuluivat. Herneet kävivät keltaisiksi ja palko kävi keltaiseksi; "koko maailma käy keltaiseksi!" sanoivat ne ja olihan niillä lupa sanoa niin.

Sitte ne tunsivat että palko tärähti; se revittiin irti varresta, se joutui ihmiskäsiin ja takin taskuun useiden muiden täysinäisten hernepalkojen kanssa. — "Nyt meidät pian avataan!" sanoivat ne ja jäivät odottamaan avaamista.

"Olisi hauska tietää kuka meistä pääsee kaikista kauvimmaksi", sanoi pienin herne. "Kyllä se pian kuullaan."

"Ritsis!" palko meni puhki ja kaikki viisi hernettä vieri kirkkaaseen päiväpaisteeseen; ne olivat lapsen kädessä, pieni poika piteli niitä ja sanoi, että ne olivat erinomaisen sopivia herneitä hänen kaaripyssyynsä; ja paikalla joutui yksi herne pyssyyn ja ammuttiin menemään.

"Minä", sanoi toinen, "lennän aurinkoon, se on hyvä herneenpalko ja sopii minulle erinomaisesti!"

"Minä nukun minne vaan joudun", sanoivat kaksi seuraavaa hernettä, "mutta kai me vierimme eteenpäin!" ja ne vierivät permannolle ennenkuin joutuivat pyssyyn, mutta sinne ne joutuivat. "Me pääsemme kaikista kauvimmaksi!"

"Tulkoon mitä tulee!" sanoi viimeinen kun ammuttiin ilmaan ja se lensi vanhaa lautaa vastaan, vinttikamarin ikkunan alle, suoraa päätä rakoon, jossa oli sammalia ja pehmoista maata ja sammaleet painuivat peittämään sitä; siellä se sitte lepäsi piilossa, mutta ei unheessa. Jumala sen muisti.

Pienessä vinttikamarissa asui köyhä vaimo, joka päivisin kävi puhdistamassa kakluuneja, jopa sahaamassa puita ja tekemässä muitakin raskaita töitä, sillä voimia hänellä oli ja ahkera hän oli, mutta yhtä köyhänä hän siltä pysyi; ja kotona pienessä kamarissa makasi hänen ainoa nuori tyttärensä, joka oli niin hieno ja hinterä; kokonaisen vuoden oli hän maannut vuoteen omana eikä hän näyttänyt voivan elää enempää kuin kuollakaan.

"Hän menee pienen sisarensa luo!" sanoi vaimo. "Minulla oli kaksi lasta ja vaikeahan minun oli niitä molempia elättää, mutta Jumala jakoi minun kanssani ja otti toisen luoksensa; mielelläni minä kyllä pitäisin sen, joka jäi jälelle, mutta Jumala varmaan ei tahdo että he olisivat erossa ja tämä menee nyt pienen sisarensa luo!"

Mutta sairas tyttö jäi maailmaan. Hiljaa ja kärsivällisesti makasi hän päiväkaudet, kun äiti oli poissa ansiolla.

Oli kevätaika ja kerran varhaisena aamuna, juuri kun äiti oli lähtemäisillään työhönsä, paistoi aurinko niin kauniisti pienestä ikkunasta pitkin permantoa, ja sairas tyttö katseli alimpaan ikkunaruutuun.

Ja äiti meni ikkunaan ja raoitti sitä. "Kas!" sanoi hän, "se on kun onkin pieni herne, joka on sysännyt vihreitä lehtiä. Tässähän sinulla nyt on pieni puutarha, jota saat katsella!"

Ja sairaan vuode muutettiin likemmä ikkunaa, josta hän saattoi nähdä versovan herneen, ja äiti meni työhönsä.

"Äiti, minä luulen että paranen!" sanoi pieni tyttö illalla. "Aurinko on tänään niin lämpöisesti paistanut minuun. Pieni herne voi niin hyvin; ja minun tekee myöskin niin mieli voida hyvin ja päästä ulos auringonpaisteeseen."

"Kunhan asiat vaan olisivat niin hyvin!" sanoi äiti, mutta ei hän uskonut paranemiseen. Mutta tueksi vihdalle taimelle, joka oli antanut lapselle niin elämäniloiset ajatukset, pani hän pienen varvun, jottei tuuli taittaisi sitä; hän köytti seililanganpätkän kiinni ikkunalautaan ja johti sen ikkunan ylimpiin puitteisiin, jotta hernevarsi kasvaessaan voisi kiertyä niiden ympäri, ja sen se tekikin; joka päivä saattoi nähdä kuinka se kasvoi. "Kas vaan, sehän rupeaa kukkimaan!" sanoi vaimo eräänä aamuna ja rupesi hänkin puolestaan jo toivomaan ja uskomaan, että pieni, sairas tyttö paranisi; hänen mieleensä juolahti äkkiä, että lapsi viime aikoina oli puhunut vilkkaammin ja viimeisinä aamuina itse noussut sänkyyn istumaan ja sieltä loistavin silmin katsellut pientä hernemaatansa, jossa kasvoi yksi ainoa herne. Viikkoa myöhemmin oli sairas ensi kerran pystyssä yli tunnin ajan. Ylen onnellisena istui hän lämpöisessä päiväpaisteessa; ikkuna oli auki ja sen takana täysin puhjennut, punertava herneenkukka.

Pieni tyttö painoi alas päänsä ja suuteli hiljaa hienoja lehtiä. Se päivä oli kuin juhlapäivä.

"Jumala itse on istuttanut kukkasen ja antanut sen kasvaa, että sinä, rakas lapseni, saisit toivoa ja iloa, ja minä myöskin!" sanoi onnellinen äiti ja hymyili kukkaselle kuni Jumalan hyvälle enkelille.

Mutta entä toiset herneet? — niin, se joka lensi maailmalle ja sanoi: "ota kiinni, jos saat!" se putosi katonkouruun ja joutui kyyhkysen närään ja oli siellä kuin Joonas valaskalan vatsassa. Yhtä pitkälle pääsivät molemmat uneliaat, nekin joutuivat kyyhkysruuaksi; olivathan ne siis tehneet kestävää hyötyä; mutta neljäs joka tahtoi ylös aurinkoon — se putosi katuojaan ja lojui päiviä ja viikkoja pilaantuneessa vedessä, jossa paisui oikein suureksi.

"Minä käyn niin korkeaksi ja paksuksi!" sanoi herne. "Minä halkean, ja pitemmälle herne varmaan ei ikinä ole päässyt eikä pääse. Minä olen hernepalon viidestä asukkaasta merkillisin!"

Mutta vinttikamarin ikkunassa seisoi nuori tyttö loistavin silmin, poskilla terveyden puna, ja hän liitti hentoiset kätensä ristiin hernekukan päälle ja kiitti Jumalaa.

LEHTI TAIVAASTA.

Korkealla, kevyessä, kirkkaassa ilmassa lensi enkeli, kädessään kukkanen taivaan yrttitarhasta, ja hänen suudellessaan kukkasta, irtaantui siitä pikkuruikkunen lehti ja se putosi möyheään multaan keskelle metsää, juurtui paikalla ja rupesi versomaan muiden kasvien joukossa.

"Hullunkurinen vesa tuo!" sanoivat ne eikä kukaan tahtonut tunnustaa sitä tuttavakseen, ei ohdake enempää kuin nokkonenkaan.

"Kyllä se on jonkinlainen puutarhakasvi!" sanoivat ne naureskellen ja sitte sitä tehtiin pilkkaa puutarhakasvista; mutta se kasvoi ja kasvoi niin ettei mikään muu kasvi pysynyt sen tasalla, ja sysäsi oksiaan pitkinä köynnöksinä joka haaralle.

"Minne sinä aiot!" sanoivat ohdakkeet, joilla oli pitkät piikit joka lehdessä, "sinä laukkaat liian kiivaasti! et sinä pysy missään! Emme me rupea sinua tukemaan!"

Talvi tuli, lumi peitti kasvin, mutta siitä levisi hangelle hohde, ikäänkuin alhaaltapäin olisi tulvinut päiväpaistetta. Keväällä yleni kasvi kukoistavana, kauniimpana kaikkia muita metsässä.

Tuli sitte kasvitieteen professori, jolla oli virkansa valtakirja taskussa, hän näki kasvin, hän pureskeli sitä, mutta ei sitä ollut hänen kasviopissaan; hänen oli mahdoton saada selville mihin luokkaan se kuului.

Suuret puut ympärillä kuulivat nekin mitä sanottiin ja nekin näkivät ettei puu ollut niiden kaltainen, mutta ne eivät sanoneet mitään, eivät hyvää eivätkä pahaa, ja se on aina varminta, kun on typerä.

Samassa tuli metsästä köyhä, viaton tyttö; hänen sydämensä oli puhdas, hänen ymmärryksensä uskon kautta suuri, koko hänen maallinen perintönsä oli vanha raamattu, mutta sen lehdiltä puhui hänelle Jumalan ääni: jos ihmiset tahtovat sinulle pahaa, niin muista Joosepin tarinaa: "he ajattelivat pahaa sydämissään, mutta Jumala käänsi sen hyväksi". Jos sinä kärsit vääryyttä, jos sinusta uskotaan pahaa ja jos sinua parjataan, niin muista häntä , puhtainta, parhainta, häntä, jota syljeskeltiin ja joka naulattiin ristinpuuhun, jossa rukoili: "isä, anna heille anteeksi, he eivät tiedä mitä he tekevät!"

Tyttö pysähtyi ihmeellisen kasvin eteen, jonka vihriät lehdet lemusivat niin makeasti ja virvoittavasti ja jonka kukkaset kirkkaassa auringonpaisteessa kimmelsivät kuin kokonainen kirjava ilotulitus; ja jokainen kukkanen helisi ja soitti ikäänkuin siinä olisi asunut sävelten syvä kaivo, joka ei vuosituhansiin tyhjene. Hiljaisella hartaudella katseli tyttö tätä Jumalan ihmettä; yhtä oksaa hän taivutti alaspäin voidakseen oikein katsella kukkaa ja hengittää sen lemua, se loisti hänen sieluunsa, se kirvoitti hänen sydäntään; mielellään olisi hän ottanut kukkasen, mutta ei hän raaskinut sitä taittaa, olisihan se pian kuihtunut hänen luonaan; ja hän otti vain vihriän lehden, yhden ainoan, vei sen kotiin, pani sen raamattuunsa ja siellä se pysyi tuoreena, alati tuoreena ja kuihtumattomana.

Se oli raamatun lehtien välissä tallella; raamatun mukana joutui se nuoren tytön pään alle, kun hän jonkun viikon kuluttua lepäsi ruumisarkussaan, kuoleman pyhä vakavuus hurskailla kasvoilla; hänen maallisessa tomussaankin näytti kuvastuvan, että hän nyt seisoi Jumalansa edessä.

Mutta metsässä kukki ihmeellinen kasvi, se oli kohta kuin kokonainen puu ja kaikki muuttolinnut tulivat ja kumarsivat sitä, varsinkin pääskynen ja haikara.

"Se on ulkomaalaista rihkamaa!" sanoi ohdake ja takkiainen, "emme me täällä kotona toki ikinä käyttäydy niin!"

Tuli sitte sikopaimen repimään maasta ohdakkeita ja köynnöskasveja. Hänen piti polttaa niistä tuhkaa ja koko ihmeellinen puu juurineen päivineen joutui hänen rikkakimppuunsa. "Lisänä rikka rokassa!" sanoi hän ja samassa se oli tehty.

Mutta vuosikausia oli maan kuningas kärsinyt mitä pahinta raskasmielisyyttä; hän oli ahkera ja teki työtä — ei auttanut; hänelle luettiin syvämietteisiä kirjoituksia ja hänelle luettiin mitä kevyintä vaan käsiin saatiin — ei auttanut. Silloin tuli sanoma maailman viisaimmalta mieheltä; oli nimittäin käännytty hänen puoleensa ja hän ilmoitti nyt, että oli olemassa varma keino, jolla sairas saataisiin virvoitetuksi ja parannetuksi. "Kuninkaan omassa valtakunnassa kasvaa kasvi joka on taivaallista alkuperää, se on sen ja sen näköinen, mahdotonta on erehtyä", ja kasvi oli piirustettu mukaan, helposti sen tunsi! — "Se vihannoi kesät ja talvet, pitää joka ilta ottaa tuore lehti ja laskea se kuninkaan otsalle, niin hänen ajatuksensa kirkastuu ja kaunis uni vahvistaa hänet seuraavaksi päiväksi!"

Asia oli selvä ja kaikki lääkärit ja kasvitieteen professorit läksivät metsään. — Mutta missä kasvi oli?

"Kyllä se joutui minun rikkaruohokimppuuni", sanoi sikopaimen, "se paloi jo aikoja sitte poroksi, mutta en minä muuta ymmärtänyt!"

"Muuta ymmärtänyt!" sanoivat kaikki. "Tietämättömyys! tietämättömyys; miten oletkaan suuri!" ja ne sanat saattoi sikopaimen pitää hyvänään, sillä häntä ne tarkoittivat eikä ketään muuta.

Ei lehteäkään ollut löydettävissä, ainoa lehti oli kuolleen kirstussa, mutta sitä ei kukaan tietänyt.

Ja raskaalla mielellä läksi kuningas itse metsään ja tuli paikalle, missä kasvi oli ollut. "Tässä puu kasvoi!" sanoi hän, "se on pyhä paikka!"

Ja se paikka aidattiin kultaisella aidalla ja siellä seisoi kunniavahti sekä yötä että päivää.

Kasvitieteen professori kirjoitti teoksen taivaallisesta kasvista ja sen johdosta hänet kullattiin ja se tuotti hänelle suurta iloa; ja kultaus puki sekä häntä että hänen perhettään ja se on hauskin puoli koko tässä kertomuksessa; sillä kasvi oli poissa ja kuningas pysyi alakuloisena ja surullisena — "mutta sellainen hän ennenkin oli!" sanoi kunniavahti.

Pormestari seisoi avoimen ikkunan ääressä; hänen yllään oli tärkkipaita ja kaularöyhyksessä koruneula; hänen partansa oli erinomaisen hyvin ajettu — omaa työtä; hän oli kuitenkin sattunut saamaan pienen haavan ja sen päälle oli pantu palanen sanomalehtipaperia.

Pieni poika ei ollut kukaan muu kuin pyykkimuijan poika, joka juuri astui ikkunan ohi ja kunnioittaen otti lakin päästään; lippu oli taitettu niin että lakin saattoi pistää taskuun. Köyhissä, mutta puhtaissa ja erittäin hyvin paikatuissa vaatteissa, jalassa raskaat puukengät, seisoi poika nöyränä kuin itse kuninkaan edessä.

"Sinä olet hyvä poika!" sanoi pormestari, "sinä olet kohtelias poika! Äitisi on kai pesemässä vaatteita joella; sinne sinä kai aiot viedä tuota mitä sinulla on taskussa. Äitisi asiat ovat huonolla kannalla! paljonko sinulla siellä on?"

"Kaksi puolta tekee yhden kokonaisen! — Ei hän kelpaa mihinkään. Surullista että kansa vaipuu niin syvälle! Sano äidillesi että hävetköön! äläkä sinä vaan rupea juomariksi, mutta kyllä kai sinä siksi tulet! lapsi raukka! — mene nyt!"

Ja poika meni! Lakki jäi hänen käteensä ja tuuli puhalsi hänen keltaiseen tukkaansa niin että suortuat heiluivat. Hän kiersi kadun kulman ja poikkesi kujalle, joka johti joelle. Siellä seisoi äiti vedessä pyykkituolin ääressä ja hakkasi kurikalla paksua palttinaa. Vedessä kulki virta, sillä vesimyllyn sulut olivat auki, virta vei lakanaa ja oli viemäisillään pyykkituolinkin nurin; pyykkimuijan täytyi pitää vastaan.

"Vesi vie minut pian matkaansa!" sanoi hän, "hyvä on että tulet, minä tarvitsenkin jo vähän apua, voimat ovat menemäisillään! täällä vedessä on kylmä; olen seisonut täällä kuusi tuntia. Onko sinulla jotakin minulle?"

"Ohhoh, kuinka se tekee hyvää! kuinka se lämmittää! Se on yhtä hyvää kuin lämmin ruoka eikä se ole niin kallista! juo, poikaseni! Näytät niin kalpealta, sinua palelee ohuissa vaatteissasi! Johan nyt onkin syksy. Hui! vesi on kylmää! Kunhan vaan en sairastuisi! enhän sentään! annappas vielä pisara ja juo itsekin, mutta vaan pieni pisara, et saa oppia tähän, sinä köyhä lapsi raukkani!"

Ja hän kiersi laiturin, jolla poika seisoi ja nousi maalle. Vesi valui niinimatosta, jonka hän oli köyttänyt vyölleen, vesi valui hänen hameestaan.

"Minä raadan niin että veri on pursumaisillaan kynsieni juuresta, mutta vähät siitä, kunhan vaan rehellisesti saan sinua eteenpäin maailmassa, sinä rakas lapseni!"

Samassa tuli vanhanpuoleinen vaimo, hän oli sekä vaatteiltaan että kasvoiltaan köyhän näköinen, ontui toista jalkaansa ja toisen silmän päällä riippui mahdottoman suuri valekihara. Tarkoitus oli että kiharan piti peittää silmä, mutta vamma tuli sen kautta yhä näkyvämmäksi. Hän oli pyykkimuijan ystävätär, naapurit olivat antaneet hänelle nimen "Kiharatukka Ontuva-Mari."

"Sinä raukka, kuinka sinä raadat ja seisot kylmässä vedessä! Kyllä sinä tarvitset jotakin lämmintä ja kuitenkaan eivät sinulle sitäkään soisi!" — ja pian oli pyykkimuija kuullut kaikki mitä pormestari oli pojalle puhunut; sillä Mari oli kuullut kaikki ja häntä oli harmittanut, että lapselle puhuttiin sellaisia hänen omasta äidistään ja siitä pisarasta, jonka hän sai, kun pormestarin suurissa päivälliskemuissa oli viiniä pullottain; "hienoja viinejä ja väkeviä viinejä! janon päällekin monelle! mutta sitä ei sanota juomiseksi! he kelpaavat, mutta sinä et kelpaa!"

"Niinkö hän sinulle puhui, lapsi!" sanoi pyykkimuija ja hänen huulensa värisivät ja vapisivat, "sinulla on äiti, joka ei kelpaa mihinkään! ehkäpä hän on oikeassa! mutta lapselle ei hänen pitäisi sitä sanoa! mutta paljon surua tuottaa minulle se talo!"

"Tehän palvelitte siellä, kun pormestarin vanhemmat elivät ja asuivat siellä; siitä on monta vuotta; monta suolakappaa on siitä ajasta syöty, on ehtinyt tulla jano!" ja Mari hymyili. "Pormestarilla on tänään suuret päivälliset, piti lähetettämän kielto, mutta oli liian myöhäistä ja ruoka oli jo valmiina. Talonmies sen minulle kertoi. Tunti sitte oli tullut kirje, että nuorempi veli oli kuollut Köpenhaminassa."

"Mitä ihmettä!" sanoi vaimo; "koskeeko se niin teihin? no niin, tehän tunsitte hänet siltä ajalta kun palvelitte talossa."

"Onko hän kuollut! Hän oli niin hyvä, niin sydämellinen ihminen! Ei taivaaseen tule monta sellaista!" ja kyyneleet valuivat alas hänen poskiaan. "Voi, Herra Jumala! minua pyörryttää! mutta minä joinkin pullon tyhjäksi! en sietänyt sitä! minä voin niin pahoin!" — ja hän nojausi kaidepuihin.

"Herranen aika, te olette huonoissa voimissa, muoriseni!" sanoi vaimo, "mutta ehkä se menee ohi! — ei, te olette oikein kipeä! taitaa olla paras että vien teidät kotiin!"

"Kyllä minä pidän huolta niistä! käykää kiinni käsivarteeni! Poika jää tänne siksi aikaa vartioimaan vaatteita, sitte minä tulen ja pesen loput; eihän niitä ole kuin pikkuruikkusen!"

"Minä seisoin liian kauvan kylmässä vedessä! En ole aamusta asti saanut suuhuni märkää enkä kuivaa! kuume kurmii ruumistani! Oi, Herra Jeesus, auta minut kotiin! lapsi raukkani!" ja vaimo itki.

Poika itki myöskin ja pian istui hän joella märän pyykin ääressä. Muijat kulkivat hitaasti, pyykkimuija horjahdellen, pitkin kujaa, he kiersivät kadun kulman ja suuntasivat askeleensa pormestarin talon ohi, mutta juuri siinä kaatui vaimo kadulle. Ihmisiä kokoontui ympärille.

Ontuva-Mari juoksi sisään pyytämään apua. Pormestari vieraineen tuli ikkunoihin katsomaan.

"Se on pyykkimuija!" sanoi hän, "hän on saanut janoonsa vähän liikaa; ei hän kelpaa mihinkään! sääli hänen koreaa poikaansa. Minä pidän oikein paljon lapsesta. Äiti ei kelpaa mihinkään!"

Ja muija saatiin tajuihinsa ja talutettiin köyhään kotiinsa ja pantiin vuoteeseen. Kelpo Mari toimitti hänelle kupillisen kuumaa olutta johon pani voita ja sokeria, se oli hänen mielestään paras lääke, ja sitte hän meni pyykkirantaan, huuhteli vaatteet parhaan taitonsa mukaan, mutta huonolla menestyksellä, sillä oikeastaan hän vaan veti märät vaatteet maalle ja kokosi ne yhteen läjään.

Illalla istui hän pyykkimuijan köyhässä huoneessa. Hän oli pormestarin kyökkipiialta saanut pari ruskeaa perunaa ja korean silavakimpaleen sairaalle, ja niistä poika ja Mari nyt söivät hyvän makupalan; sairas nautti kärystä ja väitti että se on niin ravitsevaa.

Ja poika pääsi nukkumaan samaan sänkyyn missä äiti makasi, mutta jalkapäähän, poikkipuolin, ja hän sai peitteekseen vanhan matonpätkän, joka oli ommeltu kokoon sinisistä ja punaisista kaistaleista.

Pyykkimuijan oli hiukan parempi; lämmin olut oli vahvistanut häntä ja hienon ruuan haju teki hänelle hyvää.

"Kiitos, sinä hyvä ihminen!" sanoi hän Marille, "kaikki minä sinulle kerronkin, jahka poika nukkuu! kuinka hyvältä ja herttaiselta hän näyttää, kun silmät ovat noin kiinni! Hän ei tiedä kuinka hänen äitinsä on. Suokoon Jumala, ettei hänen koskaan tarvitsisi niitä kokea! — Minä palvelin kamarineuvoksella, pormestarin vanhemmilla, tuli sitte kerran kotiin nuorin pojista, ylioppilas; minä olin silloin nuori, hullu ja hurja, mutta osaava, sen sanon Jumalan omien kasvojen edessä!" sanoi pyykkimuija, — "ylioppilas oli niin reipas ja iloinen, niin hyvä! joka veripisara hänen ruumiissaan oli rehellinen ja hyvä! parempaa ihmistä ei maan päällä ole ollut. Hän oli talon poika ja minä vain palvelustyttö, mutta me menimme kihloihin, aivan kunniallisesti! eihän suudelma toki ole synti, kun ihmiset oikein rakastavat toisiaan. Ja hän sanoi sen äidilleen; äiti oli hänelle kuin itse Jumala täällä maan päällä; ja hän oli niin viisas, niin hellä ja herttainen. — Ylioppilas matkusti pois ja pani kultasormuksen sormeeni. Kun hän oli mennyt, kutsui emäntäni minut luokseen; hän puhui vakavasti ja samalla lempeästi niinkuin itse Jumala varmaan puhuisi; hän selitti minulle hengessä ja totuudessa eron hänen ja minun välilläni. 'Nyt hän katsoo kaunista ulkomuotoasi, mutta kauneus katoaa! Sinä et ole saanut samaa opetusta kuin hän, hengen valtakunnassa ette te ulotu toistenne tasalle ja siinä se on koko onnettomuus. Minä kunnioitan köyhää', sanoi hän, 'Jumalan luona hän ehkä saa korkeamman paikan kuin moni rikas, mutta maan päällä ei kenenkään pidä lähteä väärälle raiteelle, kun tahtoo eteenpäin päästä, sillä silloin menee vaunu nurin, ja te molemmat menette nurin! Minä tiedän, että muuan kelpo mies, käsityöläinen on kosinut sinua, Erkki, hansikantekijä nimittäin; hän on leskimies, hänellä ei ole lapsia ja hän on hyvissä varoissa; ajatteleppa asiaa!' Joka sana jonka hän lausui, viilsi kuin veitsi sydäntäni, mutta hän oli oikeassa ja se asia kalvoi ja painoi minua! — minä suutelin hänen kättään ja itkin katkeria kyyneliä ja vielä enemmän minä itkin kun tulin huoneeseeni ja heittäysin vuoteelleni. Se oli raskas se yö joka tuli, Jumala tietää kuinka minä kärsin ja taistelin. Sunnuntaina minä sitte menin Herran ehtoolliselle saadakseni valoa sieluuni. Ja ikäänkuin Jumalan johdatuksesta tapasin kirkosta tullessani Erkin, hansikantekijän. Silloin lakkasi sieluni epäilemästä, me sovimme toisillemme asemamme ja säätymme puolesta ja olihan hän lisäksi varakas mies; ja minä menin suoraa päätä hänen luokseen, otin hänen kätensä ja sanoin: vieläkö sinä ajattelet minua? — 'Aina ja ikuisesti!' sanoi hän. — Tahdotko tytön, joka kunnioittaa sinua ja pitää sinua arvossa, mutta ei sinua rakasta, vaan voihan rakkauskin vielä tulla! — 'Se tulee!' sanoi hän ja me ojensimme toisillemme kätemme. Hän meni kotiin emäntäni luo; kultasormus, jonka poika oli minulle antanut, oli paljaalla rinnallani, en voinut päivällä panna sitä sormeeni, vasta illalla kun paneuduin sänkyyni. Suutelin sormusta niin että huuleni olivat verillä ja sitte annoin sen emännälleni ja sanoin, että ensi viikolla kuuluutetaan saarnastuolista minut ja hansikantekijä. Emäntäni sulki minut syliinsä ja suuteli minua — hän ei sanonut etten minä kelvannut mihinkään, mutta silloin minä ehkä olinkin parempi, vaikken vielä ollutkaan kokenut niin paljon vastoinkäymisiä. Kynttilänpäivän aikaan olivat häät; ja ensi vuosi meni hyvästi, meillä oli renki ja piika ja sinä, Mari, palvelit meillä."

"Voi, te olitte hyvä emäntä!" sanoi Mari, "en koskaan unohda miten ystävälliset te ja miehenne olitte!"

"Hyvien päivien aikana sinä meillä olit! — lapsia meillä ei ollut. — Ylioppilasta en koskaan nähnyt! — Kyllä, näinhän minä, mutta hän ei nähnyt minua! hän tuli tänne äitinsä hautajaisiin. Näin hänen seisovan haudalla, hän oli niin kalman kalpea ja niin suruissaan, mutta siihen oli syynä äidin kuolema. Kun isä sitte kuoli, oli hän vieraalla maalla eikä tullut tänne myöhemminkään. Hän ei koskaan mennyt naimisiin, sen verran minä tiedän; taisi olla asianajaja! — minua ei hän muistanut ja jos olisi nähnyt, niin varmaan ei olisi tuntenut, niin rumaksi minä olen käynyt. Ja onhan se hyvä!"

Ja hän kertoi koettelemuksen kovista päivistä, kun onnettomuus ikäänkuin syöksymällä karkasi heidän kimppuunsa. He omistivat viisisataa riikin taalaria ja sillä kadulla oli talo joka myytiin kahdellasadalla. Se piti hajoitettaman ja rakennettaman uusi, sanottiin sen kannattavan, ja talo ostettiin. Muurarit ja puusepät tekivät arviolaskun että lisämaksut nousisivat tuhanteen kahteenkymmeneen. Luottoa Erkillä kyllä oli, rahaa hän sai lainaksi Köpenhaminasta, mutta kippari jonka piti rahat tuoda, hukkui ja rahat niinikään.

"Silloin synnytin tuon herttaisen poikani joka tuossa nukkuu. — Isä sairastui vaikeaan, pitkä-aikaiseen tautiin; kolmena vuosineljänneksenä täytyi minun sekä riisua hänet että pukea hänen ylleen. Asiamme menivät taaksepäin, me lainailimme ja lainailimme: tavaramme menivät kaikki ja isä kuoli meiltä. — Olen kärsinyt ja raatanut, taistellut ja ponnistellut lapsen tähden, olen pessyt portaita, pessyt pyykkiä, sekä hienoa että karkeaa, mutta Jumala oli sen minulle niin sallinut ja ottaahan hän minut luokseen ja pitää huolta pojasta."

Aamulla luuli hän voimistuneensa ja jaksavansa mennä takaisin työhönsä. Mutta tuskin oli hän päässyt kylmään veteen, kun kouristus tarttui hänen ruumiiseensa ja hänet valtasi voimattomuus; suonenvedontapaisesti hapuili hänen kätensä ilmassa, hän koetti astua ylös vedestä ja kaatui. Pää joutui kuivalle maalle, mutta jalat jäivät jokeen. Puukengät, joita hän oli käyttänyt seisoessaan vedessä — kummassakin oli ollut olkitukko — ajelehtivat joessa. Sellaisessa tilassa löysi hänet Mari, joka tuli tuomaan kahvia.

Mutta kotiin oli sillaikaa tullut pormestarilta sana, että pyykkimuijan paikalla pitää tulla hänen puheilleen, hänellä on hänelle jotakin sanomista. Se oli myöhäistä. Parturi haettiin iskemään suonta. Pyykkimuija oli kuollut.

Kirjeessä joka toi tiedon veljen kuolemasta, oli mainittu testamentin sisältö, siinä sanottiin, että määrätään kuusi sataa riikin taalaria hansikantekijän leskelle, joka ennen palveli hänen vanhemmillaan. Tarpeen mukaan ovat rahat pienemmissä tai suuremmissa osissa annettavat hänelle ja hänen lapselleen.

"Jotakin pientä peliä hänen ja veljeni välillä on ollut!" sanoi pormestari. "Hyvä että hän on poissa tieltä; poika saa nyt kaikki ja minä toimitan hänet kelpo ihmisten hoitoon, hänestä voi tulla hyvä käsityöläinen!" — Ja niille sanoille antoi Jumala siunauksensa.

Ja pormestari kutsui pojan luokseen, lupasi pitää hänestä huolta ja sanoi että oli hyvä, että äiti oli kuollut. Ei hän kelvannut mihinkään!

Hänet vietiin kirkkomaahan, köyhien puolelle. Mari istutti pientä ruusupensasta haudalle, poika seisoi vieressä.

"Äiti kulta!" sanoi hän ja kyyneleet valuivat virtoina. "Onko se totta ettei hän kelvannut mihinkään?"

"Hän kelpasi totta totisesti!" sanoi vanha vaimo ja nosti katseensa taivasta kohti. "Minä tiedän sen monen vuoden kokemuksesta ja viime yöstä. Minä sanon sen sinulle, että hän kelpasi! ja Herra Jumala taivaan valtakunnassa sanoo sen niinikään, sanokoon maailma vaan: ettei hän kelvannut mihinkään !"

VIIMEINEN HELMI.

Talo oli rikas ja onnellinen, kaikki sen asukkaat, sekä herrasväet että palvelijat, jopa ystävätkin olivat onnelliset ja iloiset, sillä taloon oli tänään syntynyt perillinen, poika; ja sekä äiti että lapsi olivat hyvissä voimissa.

Lamppu hauskassa makuuhuoneessa oli puoleksi peitetty, raskaat kallisarvoiset silkkiuutimet riippuivat ikkunoiden edessä. Lattiamatto oli paksu ja pehmoinen kuin sammal, kaikki houkutteli uinumaan, nukkumaan, suloisesti lepäämään, ja sairaanhoitajatar lepäsikin, hän nukkui ja hän saattoi sen huoleti tehdä, kaikki oli hyvin, olot perin suotuisat. Talon hyvä haltia seisoi vuoteen ääressä pääpuolella; lapsi lepäsi äidin rinnalla ja sen pään päällä säteili kuin säihkyvä tähtiverkko, jokainen tähti oli niin kirkas, jokainen tähti oli onnen helmi. Elämän hyvät haltiattaret, kaikki olivat he kantaneet lahjansa vastasyntyneelle; terveys, rikkaus, onni, rakkaus täällä loisti ja säteili, sanalla sanoen: kaikki mitä ihmiset maan päällä saattavat toivoa.

"Ei!" kaikui ääni aivan likeltä ja lapsen hyvä enkeli puhui. "Yksi haltiatar ei vielä ole tuonut lahjaansa, mutta kyllä hän sen tuo, kerran hän sen tuo, vaikka vasta vuosien perästä. Viimeinen helmi puuttuu!"

"Puuttuu! täältä ei saa puuttua mitään, ja jos todella puuttuu, niin meidän täytyy etsiä se mahtava haltiatar, lähtekäämme hänen luokseen!"

"Hän tulee, kyllä hän kerran tulee! hänen helmensä täytyy olla mukana ennenkuin seppele sidotaan kokoon!"

"Missä hän asuu? missä hänen kotinsa on? sano se minulle, minä menen helmeä noutamaan!"

"Vai niinkö tahdot!" sanoi lapsen hyvä enkeli, "minä vien sinut hänen luokseen, vaikka saisimmekin kauvan etsiä! hänellä ei ole mitään pysyvää asuinsijaa, hän tulee sekä keisarin linnaan että köyhimmän talonpojan luo, jälkiä jättämättä ei hän kulje kenenkään ihmisen ohitse, hän antaa jokaiselle lahjansa, toiselle kokonaisen maailman, toiselle leikkikalun! tämäkin lapsi joutuu hänen tielleen. Sinä arvelet, että aika on yhtä pitkä muttei yhtä hyödyllinen. Hyvä on, lähtekäämme noutamaan helmeä, viimeistä joka puuttuu tästä rikkaudesta."

Se oli suuri talo, pimeitä käytäviä, tyhjiä suojia ja kaikkialla kummallisen hiljaista; ikkunarivi oli auki jotta raaka ilma oikein pääsisi tunkemaan sisään; pitkät, valkoiset uutimet liikkuivat vedossa.

Keskellä lattiaa oli avoin ruumisarkku ja siinä naisen ruumis. Hän oli kuollut parhaassa iässään, mitä ihanimpia tuoreita ruusuja oli siroteltu hänen päälleen niin että vain ristiin liitetyt hienot kädet ja kasvot näkyivät. Ne kasvot olivat jalot ja kuoleman kirkastamat, niissä kuvastui Jumalassa nukkuneen korkea, ylevä vakavuus.

Arkun ääressä seisoi mies ja lapsia, koko joukko niitä oli; pienin istui isän käsivarrella, he olivat sanomassa viimeisiä jäähyväisiä; ja mies suuteli kuolleen kättä, kuin kuihtunut lehti se oli, ja se oli kuitenkin kerran tarmolla ja rakkaudella hoivannut heitä. Raskaina, suolaisina karpaloina putoilivat kyyneleet lattialle, mutta kukaan ei lausunut sanaakaan, äänettömyyteen sisältyi kokonainen surun maailma. Hiljaa, nyyhkien he poistuivat.

Kynttilä jäi huoneeseen, liekki vääntyi tuulessa ja nosti pitkää, punaista piikkiään. Vieraita ihmisiä tuli huoneeseen, he nostivat kannen peittämään kuollutta, naulat lyötiin kiinni, kumeasti kajahtivat vasaraniskut talon huoneissa ja käytävissä, kumisivat sydämissä, jotka vuosivat verta.

"Minne sinä minua viet?" kysyi hyvä haltia, "ei täällä ole mitään haltiatarta, jonka helmi kuuluu elämän parhaimpiin antimiin!"

"Täällä hän asuu, täällä, tänä pyhänä hetkenä", sanoi suojelusenkeli ja viittasi nurkkaan, missä äiti muinoin elonsa päivinä oli istunut kukkaisten ja kuvien keskellä, missä hän talon siunattuna haltiattarena herttaisesti oli nyökyttänyt päätään miehelle, lapsille ja ystäville, mistä hän talon päiväpaisteena oli levittänyt iloa ympärilleen ja ollut kaiken koossapitävänä voimana, kaiken sydämenä. Siellä istui nyt vieras nainen pitkissä vaatteissa. Surutar se oli, kodin valtiatar, äiti kuolleen sijalla. Polttava kyynel vierähti hänen syliinsä, siitä tuli helmi; se säihkyi kaikissa taivaankaaren väreissä ja enkeli otti sen ja helmi loisti kuni tähti seitsenkarvaisessa hohteessa.

"Surun helmi, viimeinen, joka ei saa puuttua! sen rinnalla käy muitten helmien loisto ja vaikutus suuremmaksi. Näetkö taivaankaaren loiston, taivaankaaren, joka yhdistää maan ja taivaan. Samalla kun meiltä rakas olento kuolee, tulee meille taivaaseen yksi ystävä lisää, jota saamme ikävöidä. Maailman yössä luomme me katseemme tähtiä kohti, kohti täydellisyyttä; katsele surun tähteä — siinä on enkelin siivet, ne kantavat meitä pois täältä."

KAKSI NEITSYTTÄ.

Oletko koskaan nähnyt neitsyttä? Sellaista nimittäin, jota kadunlaskijat sanovat neitsyeksi ja jota käytetään kivityksen tasoittamisessa. Tällainen neitsyt on puusta, alhaalta leveä ja varustettu rautavanteella, ylhäältä kapea ja puupuikon lävistämä, puupuikko antaa neitsyelle käsivarret.

Varastopaikalla oli kaksi tällaista neitsyttä, he olivat siellä lapioiden, sylenmittojen ja työntikärryjen joukossa ja siellä sitä ruvettiin puhumaan, ettei neitsyitä enään tästäpuoleen sanottaisikaan neitsyiksi, vaan "käsijuntiksi", ja se on uusin ja ainoa oikea nimitys, ja kadunlaskijat tahtovat käyttää sitä eivätkä entistä neitsytnimitystä.

Kas, meidän ihmisten joukossa on sellaisia joita kutsumme "emansipeeratuiksi naisiksi" ja joihin lasketaan koulujen johtajattaret, kätilöt, tanssijattaret, jotka ammattiaan harjoittaessaan osaavat seisoa yhdellä jalalla, muotikauppojen omistajattaret ja sairaanhoitajattaret, ja näihin "emansipeerattuihin" kuuluivat myöskin nämä varastopaikan neitsyet; he olivat neitsyinä tiehallituksessa eivätkä millään muotoa tahtoneet luopua hyvästä vanhasta nimestään ja sallia että heitä kutsuttaisiin "käsijuntiksi".

"'Neitsyt' on ihmisen nimi", sanoivat he, "mutta 'käsijuntta' on joku esine emmekä me anna kutsua itseämme esineeksi, se on haukkumasana."

"Sulhaseni voi purkaa kihlauksemme", sanoi nuorempi neitsyt, joka oli kihloissa juntan kanssa; se on sellainen suuri kone, joka ajaa maahan paaluja, siis tekee samaa työtä kuin neitsyt, paitsi että toisen työ on karkeampaa, toisen hienompaa. "Hän tahtoo minut neitsyenä, mutta ehkei huolikkaan käsijunttana. Minun on siis mahdoton sallia että minut ristitään uudelleen."

Työntikärryt olivat toista mieltä ja työntikärryt, jotka vierivät yhden pyörän varassa, luulivat itseään miltei vaunujen veroisiksi.

"Minun mielestäni neitsyen nimitys on jotakin ylimalkaista eikä läheskään niin hienoa kuin käsijuntta. Teidän sijassanne minä luopuisin neitsyestä."

"Te ette näy tuntevan sitä mitä sanotaan europpalaiseksi välttämättömyydeksi!" sanoi rehellinen, vanha sylimitta. "Täytyy rajoittua, täytyy alistua, mukaantua ajan ja olosuhteiden mukaan, ja jos laki säätää että neitsyttä sanotaan käsijuntaksi, niin häntä täytyy sanoa käsijuntaksi. Joka esineellä on oma sylimittansa!"

"Antaisin minä sentään mieluummin", sanoi nuorempi, "kutsua itseäni neidiksi, jos asiat kerran näin hullusti ovat, neiti muistuttaa sentään neitsyttä."

Samassa alkoi työ; neitsyet läksivät liikkeelle, heidät pantiin käsirattaille ja huomaavasti heitä kohdeltiin, mutta käsijuntan nimeä he saivat kantaa.

"Neit —!" sanoivat he poikiessaan kivitystä; "Neit —!" ja he olivat jo lausumaisillaan koko sanan: "neitsyt!" mutta he puraisivat sanan poikki ja pitivät sen omanaan, sillä heidän mielestään ei edes kannattanut vastata. Mutta sisällisesti he aina puhuttelivat toisiaan neitsyiksi ja ylistivät niitä hyviä vanhoja aikoja, jolloin asiat nimitettiin niiden oikeilla nimillä ja neitsyitä sanottiin neitsyiksi; ja neitsyiksi he molemmat jäivät, sillä juntta, se suuri kone, purki todella kihlauksen nuoremman neitsyen kanssa, sillä se ei tahtonut olla missään tekemisissä käsijuntan kanssa.

VALTAMEREM ÄÄRELLÄ.

Pari suurta laivaa oli lähetetty pohjoisnavalle määräämään maan rajoja merta vastaan ja koettamaan kuinka syvälle ihmiset pääsevät tunkemaan. Toista vuotta olivat ne jo suurella vaivalla purjehtineet siellä sumun ja jään joukossa; nyt oli talvi tulossa, aurinko alhaalla; monta, monta viikkoa kestää täällä yötä; kaikki näytti olevan ainoaa jääkappaletta, jokainen laiva oli liimautunut siihen kiinni; lunta oli paksulta ja lumesta oli rakennettu mehiläispesän muotoisia asuntoja, toiset olivat suuret kuin jättiläisten hautakummut, toiset niin pienet, että niihin saattoi mahtua kaksi tai neljä ihmistä; mutta pimeä ei ollut, revontulet hehkuivat punaisina ja sinisinä, komeaa ilotulitusta kesti lakkaamatta ja lumi loisti, yö oli pitkää, hehkuvaa hämärää; kirkkaimpaan aikaan tuli joukottain alkuasukkaita; he olivat kumman näköisiä karvaisissa nahkavaatteissaan ja re'issään, jotka olivat veistetyt jääkappaleista; he toivat taljoja, suuria kimppuja ja niistä tuli lämpöisiä lattiamattoja lumimajoihin; taljoista saatiin patjoja ja peitteitä, joista merimiehet tekivät vuoteensa lumilaen alla, kun ulkopuolella paukkua säihkyi pakkanen, jommoista emme me tunne ankarimpaan talviaikaankaan. Kotona oli vielä syksy, sitä he siellä pohjoisnavalla ajattelivat; he ajattelivat kotoista aurinkoa ja punakeltaisia lehtiä, jotka lepattivat puissa. Kello näytti että oli ilta ja maatapanon aika ja yhdessäkin lumimajassa oli kaksi miestä jo kallistunut levolle; nuorempi oli kotoa ottanut mukaansa parhaimman aarteen, isoäiti oli ennen lähtöä ojentanut sen hänelle, se oli raamattu. Joka yö lepäsi se hänen päänsä alla, hän tiesi lapsuusajoilta asti mitä se sisälsi; joka päivä luki hän kappaleen ja nukkuessa tulivat usein hänen mieleensä pyhät sanat: "jos minä ottaisin aamuruskon siivet ja menisin valtameren ääriin, niin sinä sielläkin johdattaisit minua ja sinun oikea kätesi tukisi minua!" — ja totuuden sanojen ja uskon vaikutuksen alla sulki hän silmänsä, uni tuli ja tulivat unikuvat, hengen ilmestys Jumalassa; ruumiin levätessä eli sielu; nuorukainen tunsi sen, hänen korvissaan soi ikäänkuin vanhojen, tuttujen, rakkaitten laulujen säveliä; lauha, kesäisen lämmin henkäys löyhytteli häntä vastaan, siinä vuoteessa levätessään näki hän päänsä päällä hohteen, ikäänkuin lumikaton ulkopuolella olisi palanut häikäisevä valo; hän nosti päätään, loistava valkeus ei tullut seinistä eikä katosta, vaan suuret siivet enkelin hartioilla hohtivat ja nuorukainen loi katseensa hänen lempeihin, loistaviin kasvoihinsa. Enkeli kohosi raamatun lehdistä kuin liljan kuvusta, avasi sylinsä levälleen, ja lumimajan seinät haihtuivat kuin kevyt, ilmava sumuharso; kodin vihreitä maita ja kumpuja punertavine metsineen oli yltympärillä ja syksyinen aurinko paistoi kauniisti; haikaran pesä oli tyhjä, mutta omenapuussa olivat hedelmät vielä paikoillaan, vaikka lehdet olivat pudonneet; punaiset ruusunmarjat hohtivat ja kottarainen viserteli pienessä vihreässä häkissä joka oli ripustettu ikkunan pieleen. Siellä se oli kotien koti; kottarainen viserteli parhaimman taitonsa mukaan ja isoäiti pisti vesiheinää häkin rakoihin, niinkuin pojanpojan oli ollut tapana tehdä; ja sepän tytär joka oli niin nuori ja kaunis, seisoi kaivolla, nosti ylös vettä ja nyökytti päätään isoäidille ja isoäiti viittasi kädellään ja näytti, että oli tullut pitkämatkainen kirje; tänä aamuna se oli tullut sieltä kylmistä maista, itse pohjoisnavalta asti, jossa pojanpoika oli — Jumalan turvissa. — Ja he itkivät ja nauroivat ja nuorukainen joka oli lumen ja jään keskellä, hengen maailmoissa, enkelin siipien suojassa, näki ja kuuli kaikki, ja itki ja nauroi heidän kanssaan. Ja naiset lukivat itse kirjeestäkin ääneen sanat: — "vaikka minä menisin valtameren ääriin, niin hänen oikea kätensä tukisi minua!" Nukkuvan ympärillä helisi kuin ihanaa virttä olisi veisattu ja enkeli laski siipensä kuni harsoksi hänen ympärilleen. — Uni oli lopussa — pimeää lumimajassa, mutta raamattu oli nuorukaisen pään alla, usko ja toivo hänen sydämessään. Jumala oli hänen luonaan ja koti oli hänen luonaan " valtameren äärelläkin !"

RAHAPORSAS.

Lasten kamarissa oli niin paljon leikkikaluja; ylinnä kaapin päällä komeili rahalipas, se oli savesta ja porsaan muotoinen; sillä oli luonnollinen rako selässä ja rakoa oli veitsellä suurennettu, jotta hopeataalaritkin mahtuisivat siitä sisään, ja kaksi siitä jo oli mennyt, puhumattakaan monista monituisista killingeistä. Rahaporsas oli niin täynnä ettei se voinut edes rämistäkään ja se on korkein tulos johon rahaporsas voi päästä. Kaapin päällä hän nyt komeili ja katseli korkeudestaan muita tavaroita kamarissa. Hän kyllä tiesi, että hänen vatsasäästöillään saattaisi ostaa ne kaikki tyynni — sellainen tietoisuus hänellä oli.

Samaa ajattelivat muutkin, vaikkeivät sitä sanoneet, olihan muutakin puhumista. Piirongin laatikko oli raollaan ja siitä näkyi suuri nukke, hän oli vanhanpuoleinen ja paikattu kaulasta. Hän pisti päänsä esiin ja sanoi: "eikös oltaisi ihmisillä! Olisihan se jotakin!" Silloin syntyi aika sekamelska, taulutkin kääntyivät seinillä, ne näyttivät että niilläkin on takapuoli, mutta niiden tarkoitus ei mitenkään ollut panna vastaan.

Oli sydänyö, kuu loisti sisään ikkunoista ja valaisi ilmaiseksi. Leikin piti alkaa, kaikki olivat kutsutut, yksin lapsenvaunutkin, jotka sentään kuuluivat karkeampiin leikkikaluihin. "Arvo itse kullekin!" sanoivat lapsenvaunut, "ei jokainen voi olla aatelia! Jonkun täytyy tehdä hyödyllistäkin työtä!"

Rahaporsas oli ainoa joka sai kirjallisen kutsun, hän oli niin korkealla ettei luultu hänen kuulevan suullista kutsua, eikä hän vastannutkaan tulisiko hän, sillä hän ei tullut; jos hän mieli olla mukana, täytyi hänen nauttia lystistä kotoa pitäen, sen mukaan saivat kutsujat sovittaa asiansa ja he sovittivatkin.

Pieni nukketeatteri pantiin paikalla pystyyn niin että hän saattoi katsoa näyttämölle; he olivat päättäneet alkaa teatterilla ja sitte piti seurata teetä ja järjenharjoituksia ja ne alkoivatkin heti; kiikkuhevonen puhui ajoharjoituksista ja puhdasrotuisuudesta, lastenvaunut rautateistä ja höyryvoimasta — kuuluivathan ne asiat heidän ammattinsa alaan ja osasivathan he niistä puhua. Seinäkello puhui politiikkaa — tiki — taki: se tiesi asiain kulun mutta se väitti niiden käyvän hullusti. Espanjalaisesta ruo'osta tehty keppi ylpeili kenkäimestään ja kultaisesta nupistaan, se oli varustettu helalla sekä ylä- että alapäästään; sohvassa lekottivat kirjaellut sohvatyynyt, ne olivat kauniit ja tyhmät — ja sitte saattoikin teatteri alkaa.

Kaikki istuivat katselemassa ja pyydettiin, että läjäytettäisiin, paukutettaisiin ja rämisteltäisiin sen mukaan kuin oltaisiin tyytyväisiä. Mutta ratsastuspiiska sanoi ettei se läjähtele vanhoille, vaan ainoastaan kihlaamattomille. "Minä läjähtelen kaikille!" sanoi paukkupiiska. "Jossakin sitä täytyy olla!" arveli sylkilaatikko; ja jokainen ajatteli omia ajatuksiaan katsellessaan teatteria. Kappale ei ollut mistään kotoisin, mutta se näyteltiin hyvin; kaikki näyttelijät käänsivät värillisen puolensa ulospäin, heitä ei pitänyt katsoa kuin yhdeltä puolelta, nimittäin ei nurjalta puolelta; ja he liikkuivat kaikki erinomaisesti, aivan ulkopuolelle teatteria asti, heissä oli liian pitkät langat, mutta sitä paremminpa heidät näki. Paikattu nukke joutui niin haltioihinsa, että niitokset irtaantuivat ja rahaporsas joutui sekin tavallaan niin haltioihinsa, että päätti tehdä jotakin jonkun näyttelijän hyväksi. Hän päätti testamentissaan määrätä, että asianomainen näyttelijä hänen toverinaan lepäisi avonaisessa haudassa, jahka se aika nyt tulee.

Tämä kaikki tuotti niin paljon nautintoa, että päätettiin luopua koko teevedestä ja pysyä järjenharjoituksissa: sitä sanottiin ihmisleikiksi. Eihän siinä ollut mitään pahaa, leikkiähän se vaan oli — ja jokainen ajatteli itseään ja koetti arvata rahaporsaan ajatuksia, ja rahaporsaan ajatukset ulottuivat kauvemma kuin kaikkien muiden, hänhän ajatteli testamenttia ja hautajaisia — ja ne, nehän aina tulevat aikaisemmin kuin odotetaan. — Niksis! kaapilla-istuja tulla helisti maahan — ja särkyi tuhansiksi kappaleiksi ja killingit hyppivät ja tanssivat ympärillä; pienemmät pyörivät, suuret pyörivät, varsinkin yksi taalareista, se se oikein haluamalla halusi maailmalle. Ja maailmalle se pääsi ja sinne ne kaikki pääsivät; ja rahaporsaan sirpaleet joutuivat vasuun, mutta jo seuraavana päivänä komeili kaapin päällä uusi rahaporsas savesta, siinä ei vielä ollut ainoaakaan killinkiä, sentähden ei sekään voinut rämistä, siinä suhteessa se oli edeltäjänsä kaltainen; onhan sitä siinäkin alkua — ja siihen me lopetamme.

IB JA PIKKU KIRSTI.

Gudenjoen likellä, Silkeborgin metsässä kohoaa harju, joka on kuin suuri valli. Sitä sanotaan "harjuksi" ja sen läntisellä rinteellä oli — ja on vieläkin — pieni talonpoikaistalo karuine maineen; hiekka kuultaa ohuen ruis- ja ohrapellon läpi. Vuosia on kulunut; ihmiset jotka siellä asuivat, viljelivät pieniä maitaan, pitivät pari lammasta, sian ja kaksi härkää; sanalla sanoen: he tulivat aika hyvin toimeen, kun asettivat suun säkkiä myöten. Niin, varmaan he olisivat voineet saada rehut riittämään parille hevosellekin, mutta he sanoivat kuten muutkin sen puolen väet: "hevonen syö itsensä!" — se kuluttaa sen minkä se tuottaakin. — Jenssin Jeppe viljeli kesällä pieniä maitaan ja oli talvella näppärä puusuutari. Hän piti apulaistakin ja se mies osasi veistää puukenkiä, jotka olivat sekä kestävät että keveät ja sopivat jalkaan; he veistelivät myöskin lusikoita ja kauhoja; rahaa se tuotti, ei Jenssin Jepen väkeä saattanut sanoa köyhiksi ihmisiksi.

Pikku Ib, seitsenvuotias poika, talon ainoa lapsi, istui katselemassa, veisteli puupulikkaa, sai silloin tällöin haavankin sormeensa, mutta eräänä päivänä oli hän veistänyt kaksi puukappaletta pienten puukenkien muotoisiksi ja ne piti lahjoitettaman pikku Kirstille. Se oli lauttamiehen pieni tyttö ja se oli niin hieno ja kaunis kuin herrasväen lapsi; jos sillä olisi ollut oikeat vaatteet, niin ei kukaan olisi luullut sen syntyneen turvekaton alla Seisin nummella. Siellä asui nimittäin hänen isänsä, joka oli leski ja elätti itseään lauttaamalla puita metsästä Silkeborgin kalastuspaikalle, joskus siitä eteenpäinkin, Raudersiin. Ei hänellä ollut ketään omaisia, jotka olisivat hoitaneet Kirstiä, joka oli kaksi vuotta nuorempi kuin Ib, ja sentähden oli hän miltei aina Ibin kotona, lauttakuormalla tai kanervikossa ja puolukanvarsien siimeksessä; ja kun isän täytyi lähteä Randersiin asti, tuli pikku Kirsti kokonaan Jenssin Jepen kotiin.

Ib ja pikku Kirsti elivät erinomaisessa sovussa sekä leikissä että puurovadin ääressä; he kaivelivat maata, konttasivat ja kävelivät ja eräänä päivänä uskalsivat he kahden mennä miltei harjulle asti ja kappaleen matkaa metsäänkin, kerran löysivät he viklanmunia ja se oli suuri tapaus.

Ib ei vielä milloinkaan ollut käynyt Seisin nummella, ei milloinkaan kulkenut alas järviä Gudenjoelle, mutta nyt sen piti tapahtua; lauttamies oli kutsunut hänet ja edellisenä iltana otti hän hänet kanssaan kotiin.

Varhaisena aamuna istuivat molemmat lapset lautalla korkean puukasan päällä ja söivät leipää ja vadelmia. Lauttamies ja hänen apulaisensa sauvoivat lauttaa eteenpäin, kuljettiin hyvää kyytiä myötävirtaa alas jokea, järvien läpi, jotka metsä ja kaislikko tuontuostakin näytti sulkevan umpilukkoon, mutta aina niistä kumminkin päästiin, vaikka vanhat puut kumartuivat veteen saakka ja tammipuut ojensivat ilmaan kuorittuja oksiaan; näytti siltä kuin niiden hihat olisivat olleet käärityt ylös ja ne olisivat tahtoneet näyttää pahkaisia, alastomia käsivarsiaan; vanhat lepät, jotka virta oli irroittanut rantatörmästä, pysyttelivät juurineen kiinni pohjassa ja muodostivat ikäänkuin pieniä, metsäisiä saaria; lummenkukat kiikkuivat vedenpinnalla; ihanaa se kulku oli! — ja sitte saavuttiin kalastuspaikalle, missä vesi syöksyi sulkujen läpi; siinä sitä oli näkemistä Ibille ja Kirstille! Siihen aikaan ei siellä vielä ollut tehdasta eikä kaupunkia, vain vanha talo, ja sen liike ei ollut suuri; pääasiallisena elonmerkkinä siihen aikaan oli veden kohina, kun se syöksyi sulkujen läpi, ja villisorsan kaiherrus. — Kun puut sitte olivat puretut lautalta, osti Kirstin isä suuren kimpun ankeriaita ja pienen tapetun porsaan ja ne asetettiin koppaan lautan perään. Sitte lähdettiin vastavirtaan kotimatkalle, mutta tuuli oli myötäinen ja kun lisäksi nostettiin purjeet, päästiin eteenpäin yhtä hyvää kyytiä kuin jos olisi ollut kaksi hevosta edessä.

Kun he sitte lauttoineen olivat päässeet niin likelle metsää, että miehellä joka oli ollut apuna sauvomassa, oli vain lyhyt matka kotiin, niin hän ja Kirstin isä astuivat maihin, mutta penäsivät lapsia pysymään hiljaa ja varovaisina, mutta eivät he kauvan totelleet, täytyihän heidän tirkistää koppaan, missä ankeriaita ja porsasta säilytettiin ja porsasta heidän täytyi nostella ja pidellä ja kun molemmat tahtoivat sitä pidellä yhtaikaa, pudottivat he sen ja se meni suoraa päätä veteen; virta sitä nyt vei, se oli hirveä juttu!

Ib karkasi maihin ja juoksi vähän matkaa, Kirsti tuli perässä. "Ota minut mukaasi!" huusi hän ja pian he olivat pensaikossa, lauttaa ja jokea ei enään näkynyt. Vähän matkaa he vielä juoksivat, sitte kaatui Kirsti ja rupesi itkemään; Ib nosti hänet pystyyn.

"Tule minun kanssani!" sanoi hän. "Talo on tuolla!" mutta ei se ollut siellä. He kulkivat kulkemistaan, yli kuivien lehtien ja taittuneiden oksien jotka narisivat heidän pienten jalkojensa alla; äkkiä kuulivat he kovan huudon — he seisahtuivat ja kuuntelivat; kotka kirkaisi, se kuului pahalta, he vallan pelästyivät, mutta metsässä ihan heidän edessään kasvoi mitä kauneimpia mustikoita niin hirveän paljon; sitä houkutusta oli mahdoton vastustaa ja he jäivät syömään ja suut ja posket kävivät aivan sinisiksi. Samassa se huuto taas kuului.

"Mennään pois meille!" sanoi Ib; "se on tänne metsään päin!" ja he läksivät. He tulivat maantielle, mutta ei se johtanut kotiin, tuli pimeä ja he rupesivat pelkäämään. Vain huuhkajan kolkot huudot ja tuntemattomien lintujen äänet rikkoivat outoa hiljaisuutta; vihdoin viimein tarttuivat he molemmat kiinni pensaaseen, Kirsti itki ja Ib itki ja kun he hetkisen olivat itkeneet, panivat he pitkäkseen pensaan juurelle ja nukkuivat.

Aurinko oli jo korkealla kun he heräsivät; heitä paleli, mutta likeiselle kummulle paistoi aurinko puiden lomitse, siellähän he saattoivat lämmitellä ja sieltä arveli Ib heidän voivan nähdä vanhempiensa kodin; mutta he olivat kaukana siitä, aivan toisessa päässä metsää. He kapusivat kummun harjalle asti ja tulivat rinteelle, kirkkaan, läpikuultavan järven luo; siellä oli kaloja laumottain ja ne kiilsivät kultana auringossa; tämä näky tuli heille niin odottamatta ja ihan likellä kasvoi suuri pensas täynnä pähkinöitä, aivan varmaan seitsemän terttua; ja he poimivat ja rikkoivat pähkinöitä ja söivät hentoja sydämiä, jotka vasta olivat ruvenneet kovettumaan — ja sitte sattui vielä odottamaton ja peloittava tapaus. Pensaikosta astui esiin pitkä, vanha vaimo, jonka kasvot olivat niin ruskeat ja hiukset kiiltävän mustat; silmän valkuainen paistoi kuin murjaanilla; hänellä oli käärö selässä ja sauva kädessä; hän oli mustalaisakka. Lapset eivät alussa ymmärtäneet mitä hän sanoi; ja hän otti taskustaan kolme suurta pähkinää, joista joka pähkinä sisälsi mitä kauneinta tavaraa, tiesi hän, ne olivat onnenpähkinöitä.

Ib katseli häntä, hän oli hyvin ystävällinen ja sitte rohkaisi poika mieltään ja kysyi saisiko hän pähkinät, ja akka antoi hänelle pähkinät ja poimi pensaasta taskunsa täyteen.

"Anna se minulle!" sanoi Kirsti, ja Ib antoi pähkinän hänelle ja akka köytti sen hänen kaulaliinaansa.

"Siinä on kymmenen kaulaliinaa!" sanoi akka; "siinä on hienoja hameita, sukkia ja hattu."

"Saanko minä sitte senkin!" sanoi Kirsti, ja pikku Ib antoi hänelle toisenkin pähkinän, kolmas oli sellainen pieni musta.

Ib otti pähkinän. Akka lupasi johdattaa heidät oikealle tielle ja he läksivät kävelemään, mutta aivan päinvastaiseen suuntaan kuin piti; mutta ei akkaa uskalla syyttää siitä, että hän tahtoi varastaa lapsia.

Suuressa metsässä kohtasivat he metsänvartija Kränin, hän tunsi Ibin ja hänen turvissaan Ib ja pikku Kirsti pääsivät kotiin, jossa elettiin suuressa pelossa heidän tähtensä, ja anteeksi he saivat, vaikka olivatkin ansainneet kelpo selkäsaunan, ensinnäkin siitä syystä että olivat pudottaneet porsaan veteen ja sitte siitä että olivat lähteneet karkuun.

Kirsti tuli kotiin nummelle ja Ib jäi pieneen metsäpirttiin; ensi työkseen illalla otti hän esiin pähkinän, joka sisälsi sen mitä hän "kaikista parhaiten tarvitsi"; — hän pani sen oven ja ovipielen väliin, painoi ovea kiinni, kuori meni rikki, mutta ei halaistuakaan pähkinää näkynyt, pähkinä oli ollut täynnä jonkillaista nuuskaa tai multaa; se oli madonsyömä, kuten sanotaan.

"Niin, arvasinhan minä sen!" tuumaili Ib, "mitäpä sellaiseen pieneen pähkinään mahtuisi se mitä minä parhaiten tarvitsen! Ei Kirsti saa hienoja vaatteita eikä kultavaunuja molemmistakaan pähkinöistään!"

Ja kului monta vuotta. Ibin piti mennä rippikouluun ja pappi asui pitkän matkan päässä. Samaan aikaan tuli eräänä päivänä lauttamies ja kertoi, että pikku Kirstin nyt täytyy lähteä ansaitsemaan leipäänsä. Onneksi hän joutuu oikein hyviin käsiin, pääsee palvelemaan niin kelpo ihmisiin; kas, hän tulee rikkaalle krouvarille Herningin kulmalle, se on siellä lännessä päin; hän saa olla emännän apulaisena ja jos hän käyttäytyy hyvin ja kun hän on käynyt rippikoulun, pitävät he hänet.

Ja Ib ja Kirsti sanoivat toisilleen hyvästi; heitä sanottiin kihlatuiksi; ja tyttö näytti jäähyväishetkellä Ibille, että pähkinät jotka hän oli saanut häneltä silloin kun he eksyivät metsään, vielä olivat tallella, ja hän kertoi, että hän vaatekirstussaan vielä säilyttää niitä pieniä puukenkiä, jotka Ib poikana veisti ja lahjoitti hänelle. Sitte he erosivat.

Ib kävi rippikoulun ja jäi äitinsä taloon, sillä hän oli näppärä puusuutari ja hoiti kesällä hyvin heidän pienen viljelyksensä; eihän hänen äidillään muita ollut, Ibin isä oli kuollut.

Vain harvoin toi postinkuljettaja tai joku ankeriaanmyyjä tietoja Kirstistä: hyvin hän menestyy rikkaan krouvarin luona ja ripille päästyään kirjoitti hän isälleen ja lähetti terveisiä Ibille ja hänen äidilleen; kirjeessä kerrottiin että hän isännältään ja emännältään oli saanut lahjaksi kuusi uutta paitaa ja kauniin leningin. Hyviä uutisia ne vaan olivat kun olivatkin.

Seuraavana keväänä koputettiin eräänä päivänä Ibin ja hänen äitinsä ovea: lauttamies ja Kirsti siellä tulivat. Kirsti oli päiväksi päässyt isäänsä katsomaan, oli joku sattumalta lähtenyt Themiin ja siitä takaisin ja siinä hevosessa hän oli päässyt. Kaunis hän oli kuin hieno neiti ja hyvissä vaatteissa hän oli, hyvin ne olivat tehdyt ja sopivat hänelle. Hän seisoi siinä koko komeudessaan ja Ibillä oli vain vanhat, jokapäiväiset vaatteet. Hän ei ensinkään tahtonut päästä puheen alkuun; tytön käteen hän kyllä tarttui, piteli sitä lujasti ja oli niin sanomattoman iloissaan, mutta suutaan ei hän saanut auki. Pikku Kirsti sen sijaan puhui ja kertoi ja suuteli Ibiä keskelle suuta.

"Etkö sinä vieläkään tunne minua?" sanoi tyttö; mutta vaikka he jäivät kaksin ja Ib yhä piteli hänen kättään, ei hän saanut muuta sanotuksi kuin: "sinusta on tullut kuin hieno neiti! ja minä olen näin tollomainen! Kuinka minä olen ajatellut sinua, Kirsti, ja vanhoja aikoja!"

Ja käsi kädessä astelivat he harjulle ja Gudenjoen poikki Seisin nummelle, jossa kanervakummut ylenivät, Ib ei yhäkään sanonut mitään, mutta kun he erosivat, selveni hänelle, että Kirstin pitää ruveta hänen vaimokseen, johan heitä pienestä pitäen on sanottu kihlatuiksi ja kihlattu parihan he hänen silmissään olivat, vaikkei kumpikaan ollut sitä sanonut.

Muutaman tunnin he vielä saivat olla yhdessä, sillä Kirstin täytyi taas palata Themiin, josta vaunujen varhain seuraavana aamuna taas piti lähteä takaisin länteen päin. Isä ja Ib saattoivat hänet Themiin, oli kirkas kuuvalo ja kun he tulivat perille ja Ib yhä piteli Kirstin kättä, ei hän saattanut päästää sitä irti, hänen silmänsä olivat niin kirkkaat, mutta sanoja tuli niukasti, mutta sydämestä ne lähtivät jokikinen: "ethän sinä vaan ole tottunut liian hienoon elämään", sanoi hän, "ja jos sinä voit tyytyä asumaan minun äitini mökissä ja minun vaimonani, niin meistä kerran tulee mies ja vaimo! — mutta voimmehan me molemmat hiukan odottaakin!"

"Niin, odottakaamme, Ib!" sanoi tyttö ja painoi hänen kättään ja Ib suuteli hänen huuliaan. "Minä luotan sinuun, Ib!" sanoi Kirsti, "ja minä luulen että pidän sinusta; mutta anna minun miettiä asiaa!"

Ja sitte he erosivat. Ja Ib sanoi lauttamiehelle, että hän ja Kirsti nyt olivat miltei kihloissa ja lauttamies sanoi että asiat olivat käyneet ihan niinkuin hän oli ajatellutkin; ja hän seurasi Ibiä kotiin ja nukkui samassa sängyssä hänen kanssaan eikä kihlauksesta puhuttu sen enempää.

Vuosi oli kulunut; kaksi kirjettä olivat Ib ja Kirsti vaihtaneet keskenään. "Uskollinen kuolemaan saakka!" oli kirjoitettu allekirjoituksen rinnalle. Eräänä päivänä astui lauttamies huoneeseen ja toi terveisiä Kirstiltä. Oli hänellä muutakin sanomista, mutta sen hän hitaanlaisesti sai suustaan. Kirsti voi hyvin, paremminkin kuin hyvin, hän oli kaunis tyttö, häntä pidettiin arvossa ja häntä rakastettiin. Krouvarin poika oli ollut kotona käymässä, hänellä oli joku suuri virka Köpenhaminassa, jossakin konttorissa; Kirsti miellytti häntä ja Kirstikin piti hänestä, hänen vanhemmillaan ei ollut mitään asiaa vastaan, mutta Kirstin mieltä painoi, että Ib ajatteli häntä niin paljon ja hän oli jo päättänyt työntää onnen luotaan, kertoi lauttamies.

Aluksi ei Ib sanonut sanaakaan, mutta hän kävi kalpeaksi kuin vaate, ravisti päätään ja virkkoi vihdoin: "ei Kirsti saa työntää onnea luotaan!"

Ja Ib kirjoittikin, mutta hän ei saanut sanoja mielensä mukaisiksi ja hän pyyhki pois ja repi rikki, — mutta aamulla oli kirje valmiina pikku Kirstille ja näin se kuului:

"Olen lukenut kirjeen jonka olet kirjoittanut isällesi ja näen siitä, että sinun käy kaikin puolin hyvin ja että voit tulla vieläkin onnellisemmaksi. Kysy sydämeltäsi, Kirsti! ja ajattele tarkoin mikä sinua odottaa jos minut otat; eihän minulla ole paljoa tarjota. Älä ajattele minua äläkä minun kohtaloani, vaan ajattele omaa onneasi! Et ole millään lupauksella sidottu minuun ja jos sydämessäsi olet antanut minulle lupauksen, niin minä vapautan sinut siitä. Tulkoon sinulle kaikki ilo mitä maailma voi antaa, pikku Kirsti. Jumala varmaan tietää antaa lohdutusta minun sydämelleni.

Martinmessun aikaan kuuluutettiin Kirsti sekä nummen kirkossa että Köpenhaminassa, missä sulhanen oli ja sinne matkusti Kirsti emäntänsä kanssa, sillä sulhanen ei monilta toimiltaan päässyt niin kauvas Jyllantiin. Kirsti oli sopimuksen mukaan tavannut isänsä Funderin kylässä, jonka läpi tie kulkee ja joka lauttamiehelle oli likin tapaamispaikka; siellä sanoivat nuoret toisilleen jäähyväiset. Pari sanaa mainittiin asiasta, mutta Ib ei sanonut mitään; hänen vanha äitinsä sanoi hänen käyneen niin miettiväiseksi; niin, miettiväiseksi hän todella oli käynyt ja muun muassa johtui hänen mieleensä ne kolme pähkinää, jotka hän lapsena oli saanut mustalaisakalta ja joista hän oli antanut Kirstille kaksi. Ne olivat olleet onnenpähkinöitä, Kirstin toinen pähkinä sisälsi kultavaunut hevosineen, toinen mitä kauneimmat vaatteet. Aivan oikein! saihan hän nyt kuninkaan Köpenhaminassa kaiken sen komeuden; hänelle kävi ennustus toteen —! Ibille antoi pähkinä vain mustaa multaa. "Mitä sinä parhaiten tarvitset" oli mustalaisakka sanonut — niin, sekin ennustus kävi toteen, mustaa multaa hän parhaiten tarvitsi. Hän ymmärsi nyt selvästi mitä akka oli tarkoittanut: mustaa multaa, haudan povea hän parhaiten tarvitsi.

Ja vuosia kului — ei niitä tosin ollut niin monta, mutta pitkiltä ne
Ibin mielestä tuntuivat; vanha krouvarinväki kuoli toinen heti toisen
jälkeen; koko rikkaus, monta tuhatta taalaria joutui pojalle. Kyllä
Kirsti nyt saattoi saada kultavaunut ja hienoja vaatteita yllin kyllin.

Kahteen pitkään vuoteen ei Kirstiltä kuulunut mitään kirjettä, mutta kun isä sitte vihdoin sai kirjeen, ei se laisinkaan ollut rikkaudessa eikä onnessa kirjoitettu. Kirsti raukka! ei hän eikä hänen miehensä olleet ymmärtäneet pitää rikkaudestaan vaaria, se meni samaa tietä kuin se tuli, ei siinä ollut siunausta, sillä he eivät itse sitä tahtoneet.

Ja kanerva kukki ja kanerva kuihtui; monena talvena oli lunta tuiskuttanut yli Seisin nummen, yli harjun, jonka rinteellä Ib asui; kevätaurinko paistoi ja Ib painoi auraa maahan, silloin se viilsi johonkin, Ib luuli sen sattuvan kiveen, maasta suikahti ikäänkuin suuri, musta höylänlastu ja kun Ib siihen kajosi, huomasi hän että se oli metallia ja se paikka mihin aura oli viiltänyt, kiilsi kirkkaana. Se oli suuri, raskas, kultainen rannerengas pakanuuden ajoilta. Jättiläiskumpu oli tähän tasoitettu ja sen kallisarvoinen koristus löydetty. Ib näytti sen papille, joka sanoi hänelle kuinka kaunis se oli ja sitte vei Ib sen kruununvoudin nähtäväksi ja kruununvouti ilmoitti asian Köpenhaminaan ja kehoitti Ibiä itseään viemään perille kallisarvoista löytöään.

"En olisikaan!" ajatteli Ib. "Se mitä minä parhaiten tarvitsin se tuli minulle maasta! Mustalaisakka oli siis kuitenkin oikeassa minuunkin nähden, koska se oli se mitä minä parhaiten tarvitsin!"

Ja Ib läksi koristuksineen Aarhusista kuninkaan Köpenhaminaan; hänestä joka ei ollut käynyt Gudenjokea etempänä, oli matka kuin kokonainen matkustus valtameren poikki. Ja Ib tuli Köpenhaminaan.

Löydetyn kullan arvo maksettiin hänelle, se oli suuri summa: kuusi sataa riikin taalaria. Siellä suuressa, meluavassa Köpenhaminassa se sitte kuljeskeli mies metsästä, Seisin nummelta.

Iltaa ennen kuin hän kipparin kanssa aikoi palata Aarhusiin, eksyi hän kaupungille ja joutui aivan toiselle suunnalle kuin aikoi. Hän oli tullut Knippelsillan yli Kristianshavniin sen sijaan että oli aikonut vallille päin, Länsiportille. Hän kyllä suuntasi askeleensa länttä kohti, mutta ei sittenkään sinne minne aikoi. Kaduilla ei näkynyt ainoaakaan ihmistä. Vihdoin tuli pikkuruikkunen tyttönen köyhästä talosta; Ib kyseli häneltä tietä, jota etsi; tyttö säpsähti, loi häneen silmänsä ja purskahti katkeraan itkuun. Ib kysyi mikä häntä vaivasi, tyttö vastasi jotakin jota ei hän ymmärtänyt ja kun he joutuivat lyhdyn alle ja valo lankesi lapsen kasvoihin, joutui Ib kummallisen mielialan valtaan, sillä hänen edessään seisoi pikku Kirsti ilmi elävänä, aivan sellaisena, jommoisena hän muisti hänet heidän lapsuudenajoiltaan.

Ja hän seurasi pientä tyttöä köyhään taloon, ylös kapeita, kuluneita portaita, korkealle, pieneen, kurjaan huoneeseen katon rajassa. Siellä oli raskas, tukahuttava ilma eikä mitään valoa; nurkasta kuului huokauksia, vaivalloisesti siellä joku veti henkeään. Ib sytytti tulitikun. Lapsen äiti siellä lepäsi köyhässä vuoteessa.

"Voinko minä jollakin lailla auttaa teitä?" sanoi Ib. "Pienokainen sai minut käsiinsä, mutta minä olen itsekin vieras tässä kaupungissa. Eikö täällä ole mitään naapureja, joita voin kutsua avuksi?" — Ja Ib nosti hänen päätään.

Vuosikausiin ei hänen nimeään oltu mainittu kotona Jyllannissa, se olisi nostanut Ibin hiljaiseen mieleen myrskyn, ja sekä huhu että luotettavat ihmiset eivät tietäneet kertoa mitään hyvää: ne paljot rahat, jotka hänen miehensä oli saanut periä vanhemmiltaan, olivat tehneet hänet ylimieliseksi hurjastelijaksi; hän oli heittänyt vakinaisen paikkansa, puolen vuotta matkustellut vierailla mailla, sitte palannut kotiin, tehnyt velkaa ja laiskotellut; vaunut kallistuivat kallistumistaan ja menivät vihdoin kumoon. Kaikki iloiset ystävät, jotka olivat vierailleet hänen pöytänsä ääressä, sanoivat että hän oli ansainnut kohtalonsa, olihan hän elänyt kuin hullu. — Hänen ruumiinsa oli eräänä aamuna löydetty kanavasta linnan puistosta.

Kirsti kantoi kuolemaa ruumiissaan; hänen nuorin lapsensa, rikkaudessa siinnyt, kurjuudessa syntynyt, oli jo muutaman viikon vanhana mennyt hautaan, ja Kirsti itse oli päässyt niin pitkälle, että hän poti kuolintautiaan, yksin, kurjassa huoneessa; ennen nuorena, Seisin nummella, olisi hän kyllä kärsinyt sellaista kurjuutta, mutta parempaan tottuneena tunsi hän koko sen kovuuden. Hänen vanhempi lapsensa, niinikään pieni Kirsti, kärsi nälkää ja hätää hänen kanssaan ja hän oli tuonut Ibin vinttikamariin.

"Minä pelkään että kuolen ja lapsi raukka jää!" huokasi sairas, "mihin kummaan hän joutuu!" — Enempää ei hän saanut sanotuksi.

Ib sai toisen tulitikun sytytetyksi ja löysi kynttilän pätkän, joka valaisi kurjaa huonetta.

Ja Ib katseli pientä tyttöä ja ajatteli menneitten päivien Kirstiä; Kirstin tähden saattoi hän olla hyvä lapselle, jota ei hän tuntenut. Kuoleva loi häneen katseensa, hänen silmänsä kävivät yhä suuremmiksi — oliko hän tuntenut hänet? Ib ei sitä tietänyt, hän ei kuullut sanaakaan hänen huuliltaan.

Harmaata on metsässä Seisin nummella, kanerva on varistanut kukkansa, lännen myrsky ajaa keltaisia lehtiä metsästä jokea kohti ja yli nummen ja turvekattoisen asumuksen, missä nyt asuu vierasta väkeä; mutta harjun suojassa, korkeitten puitten keskellä ylenee pieni, valkeaksi maalattu mökki; uunissa paloivat turpeet ja koko huonetta valaisi päiväpaiste, joka hohti kahdesta lapsensilmästä; keväisten leivojen viserrys helisi sen punaisilta, hymyileviltä huulilta, kun se puhui; siellä oli iloa ja riemua, pikku Kirsti siellä oli; hän istui Ibin polvella; Ib oli hänelle sekä isä että äiti, he olivat hävinneet lapsen mielestä kuten uni häviää sekä lapselta että aikuiselta. Ib istui somassa, kodikkaassa mökissään varakkaana miehenä; pienen tytön äiti lepäsi köyhien hautausmaalla likellä kuninkaan Köpenhaminaa. Ibillä oli rahaa kirstunpohjalla, väittivät ihmiset, mullasta saatua kultaa — ja olihan hänellä vielä lisäksi pikku Kirsti.

TUHMA-JUSSI.

Maalla oli vanha kartano ja kartanossa vanha herrasmies, jolla oli kaksi poikaa. Ne olivat niin sukkelat suustaan, että puolessakin olisi ollut yllin kyllin; ne olivat päättäneet kosia kuninkaan tytärtä ja täydellä syyllä, sillä hän oli kuuluuttanut ottavansa miehekseen sen, joka parhaiten osaa pitää puoliaan.

Kahdeksan päivää tekivät molemmat pojat valmistuksia, enempää aikaa ei heillä ollut, mutta kyllä se riittikin, sillä heillä oli esitietoja ja ne ovat aina hyvät olemassa. Toinen osasi ulkoa koko latinalaisen sanakirjan ja kolme vuosikertaa kaupungin sanomalehteä sekä alusta että lopusta; toinen oli tutustunut kaikkiin ammattikuntasääntöihin ja yleensä kaikkeen mitä ammattivanhimman tulee tietää; hän arveli voivansa ottaa osaa valtiolliseen keskusteluun, sitäpaitsi hän osasi kirjaella housunkannattimia, sillä hän oli hieno ja näppärä mies.

"Minä saan kuninkaantyttären!" sanoivat veljekset ja isä antoi kummallekin kauniin hevosen; se joka osasi sanakirjan ja sanomalehdet, sai pikimustan ja se jolla oli ammattivanhimman viisaus ja joka kirjaeli housunkannattimia, sai maidonvalkoisen, ja sitte he voitelivat suupielensä maksarasvalla, jotta ne tulisivat oikein notkeiksi. Kaikki palvelijat olivat pihamaalla katsomassa kun he nousivat hevosen selkään, ja samassa tuli kolmas veli, sillä heitä oli kolme, vaikkei kukaan laskenut häntä veljeksi, sillä hänellä ei ollut samaa oppia kuin noilla kahdella ja he sanoivatkin häntä vain Tuhmaksi-Jussiksi.

"Hoviin kosimaan kuninkaantytärtä! Etkö sinä ole kuullut mitä rumpu pärryttää kautta koko maan?" ja sitte he kertoivat hänelle asian.

"Helkkarissa, minun pitää lähteä mukaan!" sanoi Tuhma-Jussi ja veljekset nauroivat häntä ja läksivät matkaan.

"Isä, antakaa minullekin hevonen!" huusi Tuhma-Jussi. "Minulle tulee sellainen naima-into. Jos hän ottaa minut, niin ottaa, ja jollei ota, niin otan minä hänet joka tapauksessa!"

"Turhia puheita!" sanoi isä, "en minä anna sinulle mitään hevosta.
Ethän sinä osaa puhua; mutta veljet, ne ovat komeita poikia!"

"Jollen minä saa hevosta", sanoi Tuhma-Jussi, "niin otan oman kilipukkini ja se kyllä jaksaa kantaa minut!" ja hän asettui hajareisin kilipukin selkään, painoi kantapäänsä sen kylkiä vastaan ja läksi menemään pitkin maantietä. Hei vaan sitä menoa! "Täällä minä tulen!" sanoi Tuhma-Jussi ja lauloi jotta raikui.

Mutta veljekset ratsastivat hiljalleen edellä; he eivät puhuneet sanaakaan, heidän täytyi ajatella kaikkia hyviä käänteitä joita aikoivat esittää, sillä heidän sanojensa piti olla erinomaisen harkituita.

"Hohhoi!" huusi Tuhma-Jussi, "täällä minä tulen! katsokaa mitä minä löysin tieltä!" ja hän näytti heille kuolleen variksen, jonka oli löytänyt tieltä.

"Hohhoi! täällä minä tulen! katsokaappas mitä minä nyt olen löytänyt, ei sellaista joka päivä löydetäkkään maantieltä!"

Ja veljet kääntyivät taas katsomaan mitä hänellä oli. "Tyhmeliini!" sanoivat he, "sehän on vanha puukenkä, jonka päällispuoli on poissa! Saako kuninkaantytär senkin?"

"Saa kun saakin!" sanoi Tuhma-Jussi; veljet hymähtivät, jatkoivat matkaansa ja pääsivät hyvän joukon edelle.

"Hohhoi! täällä minä tulen!" huusi Tuhma-Jussi; "asiat paranevat paranemistaan! Hohhoi! tämä on mainiota!"

"Oi!" sanoi Tuhma-Jussi, "ei sitä saata sanoin lausua kuinka kuninkaantytär ilostuu!"

"Niin onkin!" sanoi Tuhma-Jussi, "vieläpä hienointa lajia, se ei edes pysy käsissä!" ja hän mätti taskut täyteen.

Mutta veljet ratsastivat minkä pääsivät eteenpäin ja tulivat kokonaista tuntia aikaisemmin perille ja pysähtyivät kaupungin portille, ja siellä saivat kosijat numeron sen mukaan kuin he tulivat, ja heidät asetettiin riveihin, kuusi joka osastoon ja niin tiheään, etteivät he voineet liikuttaa käsivarsiaan, ja se oli kun olikin hyvä asia, sillä muuten he olisivat ratkoneet irti selkäkaistaleet toistensa takeista, vaan sentähden että toinen seisoi toisen edellä.

Kaikki maan muut asukkaat seisoivat linnan ympärillä, sullottuina ikkunoiden tasalle, sillä he tahtoivat nähdä kuninkaantyttären vastaanottavan kosijoita, ja samassa hetkessä kun he astuivat huoneeseen, meni puheenlahja heiltä tipotiehensä.

Jo tuli sen veljeksen vuoro, joka osasi sanakirjan, mutta hän oli rivissä seisoessaan kokonaan unohtanut sen, ja lattia narisi ja laki oli peilinlasia niin että hän näki itsensä seisomassa päälaellaan ja joka ikkunan luona seisoi kolme kirjuria |a yksi ammatinvanhin, jotka kirjoittivat muistiin kaikki mitä sanottiin, jotta se paikalla pantaisiin lehteen ja myytäisiin kahdesta killingistä kadunkulmassa. Se oli kauheaa, ja sitte he vielä olivat lämmittäneet uunin niin kuumaksi, että se oli ihan punainen.

Häh! hän jäi suu auki töllistelemään, sillä tällaista puhetta ei hän ollut odottanut; ei hän saanut sanaakaan suustaan, sillä jotakin hauskaa hän olisi tahtonut sanoa. Häh!

"Ei kelpaa!" sanoi kuninkaantytär. "Pois!" ja sen tiensä hänen täytyi mennä. Tuli toisen pojan vuoro.

Jo tuli Tuhma-Jussi kilipukkinsa selässä ja ratsasti suoraa päätä huoneeseen. "Onpa täällä hirvittävä kuumuus!" sanoi hän.

"Sepä hyvä se!" sanoi Tuhma-Jussi, "kaippa minäkin sitte saan varikseni paistetuksi?"

"Saatte hyvinkin!" sanoi kuninkaantytär, "mutta onko teillä missä paistaa, sillä minulla ei ole pataa eikä pannua!"

"On minulla!" sanoi Tuhma-Jussi. "Tässä on paistinvehkeet tinasankoineen päivineen!" ja hän veti esiin vanhan puukengän ja pani variksen keskelle kenkää.

"Siitä riittää koko ateriaksi!" sanoi kuninkaantytär, "mutta mistä me saamme kastiketta?"

"Minulla on taskussa!" sanoi Tuhma-Jussi. "Minulla on niin paljon että riittää maahankin kaataa!" ja hän kaasi hiukan lokaa taskustaan.

"Tästä minä pidän!" sanoi kuninkaantytär, "sinä osaat vastata ja sinä osaat puhua ja sinut minä tahdon miehekseni! mutta tiedätkö että joka sanamme kirjoitetaan muistiin ja pannaan huomenna lehteen? joka ikkunassa näet kolme kirjuria ja vanhan ammatinvanhimman ja ammatinvanhin on pahin, sillä hän ei ymmärrä mitään!" ja sen hän sanoi peloittaakseen Jussia. Ja kaikki kirjurit virnistelivät ja pudottivat mustepilkun permannolle.

"Kyllä minä ne herrasväet tunnen!" sanoi Tuhma-Jussi, "ja ammatinvanhin saakin parhaimman osan!" ja sitte hän käänsi nurin taskunsa ja viskasi loan suoraan hänen kasvoilleen.

"Se oli hienosti tehty!" sanoi kuninkaantytär, "sitä minä en olisi osannut tehdä! Mutta kyllä minä opin!"

Ja Tuhmasta-Jussista tuli kuningas, hän sai vaimon ja kruunun ja pääsi valtaistuimelle, ja sen tiedon me olemme saaneet suoraan ammatinvanhimman lehdestä — ja siihen ei ole luottamista.

KUNNIAN ORJRNTAPPURATIE.

Vanhassa sadussa sanotaan: "Kunnian orjantappuratie avautui Bryde nimiselle ampujalle, joka pääsi suureen arvoon ja kunniaan, mutta vasta pitkien vaivojen ja vastuksien jälkeen"; varmaan moni meistä lapsena on kuullut, ehkäpä vanhempana lukenutkin tuon sadun ja silloin tullut ajatelleeksi omaa orjantappuratietään, jota ei kukaan näe, ja kaikkia "vaivojaan ja vastuksiaan". Satu ja todellisuus ovat niin likellä toisiaan, mutta sadussa sopusointuisa ratkaisu tapahtuu jo täällä maan päällä, kun sensijaan todellisuus useimmiten siirtää ratkaisunsa tämän elämän ulkopuolelle, aikaan ja ijäisyyteen.

Maailmanhistoria on taikalyhty, joka aikakauden mustalla pohjalla valokuvissa näyttää meille kuinka ihmiskunnan hyväntekijät vaeltavat kunnian orjantappuratietä.

Kaikista ajoista ja kaikista maista astuu esiin kuvia, ne näkyvät usein vain hetkisen ajan, mutta niissä on kokonainen elämä, kokonainen elinikä taisteluineen ja voittoineen; valitkaamme sieltä täältä muutamia tuosta marttyyrijoukosta, joka ei lopu ennenkuin maailmakin häviää.

Me näemme amfiteatterin täynnä väkeä. Aristophaneen "Pilvet" valavat ilon ja ilveilyn virtoja katselijoiden joukkoon; pilkan esineenä näyttämöllä on Atenan merkillisin mies, mies joka oli kansan kilpenä kolmeakymmentä hirmuvaltiasta vastaan: Sokrates, hän, joka taistelun melskeessä pelasti Alkibiadeen ja Xenophonin, hän, jonka henki kohosi vanhanajan jumalia korkeammalle, hän on itse läsnä, hän on noussut katselijoiden joukosta ja asettunut näkyviin, niin että nauravat atenalaiset saattavat verrata ovatko hän ja irvikuva näyttämöllä toistensa näköiset; hän seisoo pystypäänä heidän edessään, korkeampana kuin he kaikki.

Vihreä, mehevä, myrkyllinen katkojuuri, ole sinä Atenan merkkinä eikä öljypuu!

Seitsemän kaupunkia riiteli mikä niistä olisi Homeron syntymäpaikka. Hänen kuoltuaan nimittäin! — katso häntä elinaikana! — hän vaeltaa näissä kaupungeissa lausuen säkeitään elääkseen; huoli huomispäivästä harmaantaa hänen hiuksensa; — hän, mahtava tietäjä, on sokeana ja yksinään; terävät okaat repivät runoilijakuninkaan kaavun repaleiksi. —

Hänen laulunsa elävät vieläkin ja yksin niiden kautta muinaisajan jumalat ja sankarit.

Kuvat kumpuilevat kilpaa esiin, milloin itämailta, milloin länsimailta, kaukana toisistaan aikaan ja paikkaan nähden ja aina kuitenkin esittäen samaa kunnian orjantappuratietä, jossa ohdakkeen kukka aukeaa vasta koristamaan hautaa.

Palmujen alla kulkee kameleja, selässä suuret kuormat indigoväriä ja muita kalleuksia; maan hallitsija lähettää ne miehelle, jonka laulut ovat kansan ilo, maan kunnia; hän, jonka kateus ja valhe karkoitti maanpakoon, hän on löydetty — karavaani likenee pientä kaupunkia, joka on tarjonnut hänelle turvapaikan; köyhää ruumista kannetaan portista, karavaanin täytyy pysähtyä. Kuollut on juuri mies jota he etsivät: Firdusi — päättyi kunnian orjantappuratie!

Palatsin marmoriportailla Portugalin pääkaupungissa istuu karkeapiirteinen, paksuhuuli, villatukka afrikalainen kerjäämässä — hän on Camoensin uskollinen orja, ilman häntä ja kupariropoja, joita hänelle viskataan, kuolisi hänen herransa, "Lusiadien laulaja" nälkään.

Rautaristikkojen takaa näkyy mies kalmankalpea, parta pitkänä, vanuneena: "olen tehnyt keksinnön, suurimman mikä vuosisatoihin on tehty!" huutaa hän, "ja minua on yli kaksikymmentä vuotta pidetty täällä vankeudessa!" — "Kuka hän on?" — "Mielipuoli!" sanoo houruinhuoneen vartia, "kaikkia sen ihmisen mieleen saattaa johtuakin! hän luulee, että voidaan liikkua höyryvoimalla!" Se on Salomon de Caus, höyryvoiman keksijä, joka ei saanut Richelieutä ymmärtämään aavistuksensa hämäriä sanoja ja joka kuoli houruinhuoneessa.

Tässä Kolumbus, jota kerran katupojat ajoivat takaa ja pilkkasivat siksi että hän tahtoi löytää uuden maailman — hän löysi sen: riemun kellot soivat kun hän voittajana palasi kotiin, mutta pian kaikuvat kateuden kellot voimakkaampina; maailmanlöytäjä, hän, joka nosti amerikkalaisen kultamaan merestä ja lahjoitti sen kuninkaalleen, saa palkakseen rautaiset kahleet ja pyytää että ne pantaisiin hänen ruumisarkkuunsa todistamaan aikalaistensa arvostelua.

Sumussa ja pimeässä istuu mies, joka mittasi kuuvuorten korkeuden, joka tunkeutui taivaankappaleisiin ja tähtiin, mies mahtava, joka kuuli ja näki luonnon hengen, joka tajusi että maa hänen allaan kieppuu: Galilei. Kuurona, sokeana viettää hän vanhuuden vuosia, kärsimysten okaitten lävistämänä, kieltäymyksen tuskissa, vaivoin jaksaen jalkaa liikuttaa, samaa jalkaa jonka hän kerran polki maahan, puhjeten puhumaan: "se kieppuu sittenkin!"

Tässä nainen, jolla on lapsen mieli, innostusta ja uskoa — hän kantaa lippua taistelevan sotajoukon etunenässä, ja hän tuo synnyinmaalleen voiton ja pelastuksen. Riemu raikuu — ja raivo syttyy: Johanna d'Arc, noita, poltetaan. — Niin, tuleva vuosisata sylkee valkoiseen liljaan: Voltaire, ivan satyyri laulaa "la pucellesta".

Viborgin käräjissä polttaa Tanskan aateli kuninkaan lait — ne loistavat liekeissä, valaisevat aikaa ja lainlaatijaa, luovat sädekehän pimeään vankitorniin, missä hän istuu harmaapäänä, käyrävartisena, uurtaen sormillaan vakoja kivipöytään; hän oli kerran kolmen kuningaskunnan valtias, kansanomainen hallitsija, porvarin ja talonpojan ystävä: Kristian toinen . Kova oli hänellä luonto ja kovat olivat ajat. Vihamiehet kirjoittivat hänen historiansa. — Kahdenkymmenen ja seitsemän vuoden vankeuden muistamme ajatellessamme hänen verivelkaansa.

Tanskasta lähtee laiva, juurella korkean maston seisoo mies, hän luo viimeisen katseensa Hveeniin. Se on Tycho Brahe , joka nosti Tanskan nimen tähtiin asti ja sai palkakseen solvausta ja harmia — hän muuttaa vieraalle maalle: "Taivas on kaikkialla, mitä minä muuta tarvitsen!" kuuluvat hänen sanansa, kun hän, Tanskan kuuluisin mies, purjehtii pois vieraalle maalle, jossa häntä pidetään kunniassa ja jossa hän on vapaa.

"Oi vapaa! Kunhan pääsisi vapaaksi edes tämän ruumiin sietämättömistä tuskista!" kuuluu huokaus kautta aikain. Entä kuva? — Griffenfeld , tanskalainen Prometheus, kahlehdittuna Munkholman kalliosaareen.

Olemme Amerikassa, suuren joen varrella, ihmisjoukko on kerääntynyt paikalle, laiva lähtee juuri tuulta ja aaltoja vastaan, kamppailemaan luonnonvoimien kanssa; Robert Fulton on mies, joka luulee siihen pystyvänsä. Laiva lähtee liikkeelle; äkkiä se pysähtyy — joukko nauraa, viheltää ja kirkuu, hänen oma isänsä on mukana viheltämässä: "pöyhkeyttä! hulluutta! Se on hänelle oikein. Lukkojen ja telkien taakse hullu mies!" Samassa murtuu pieni naula, joka hetkiseksi pysäytti koneen, rattaat pyörivät, siivet työntävät tieltä veden vastustuksen, laiva purjehtii — —! Höyryn sukkula muuttaa tunnit minuuteiksi maailman maiden välillä.

Ihmissuku! Ymmärrätkö autuutta tuollaisessa tietoisuuden hetkessä, hetkessä, jolloin henki tajuaa tehtävänsä, silmänräpäyksessä, jolloin kaikki orjantappuratien repiminen — sekin johon itse on syypää — sulaa lääkkeeksi, terveydeksi, voimaksi ja kirkkaudeksi, epäsointu vaihtuu sopusoinnuksi, ihmiset näkevät Jumalan armon ilmestyksen, jonka hän osoitti yhdelle yksityiselle ja jonka tämä toi ilmi heille kaikille.

Kunnian orjantappuratie loistaa sädekehänä maan ympärillä; autuas se joka on kutsuttu vaeltajaksi tänne ja ilman omaa ansiotaan saamaan paikan rakennusmestarien joukossa, jotka tekevät siltaa ihmissuvun ja Jumalan välille.

Mahtavin siivin liitelee historian henki halki aikain ja näyttää — rohkeutta ja luottamusta ja lempeyttä herättääkseen — kiiltävinä kuvina yömustalla pohjalla Kunnian orjantappuratien . Se ei pääty, kuten sadussa, kunniaan ja riemuun täällä maan päällä, vaan se viittaa ohi maisen elämän, aikaan ja iäisyyteen.

JUUTALAISTYTTÖ.

Köyhäinkoulussa oli muitten pienten lasten joukossa pieni juutalaistyttö. Hän oli niin hyvä ja reipas ja kiltimpi kuin kaikki muut, mutta yhteen tuntiin, nimittäin uskontotuntiin, ei hän voinut ottaa osaa; kävihän hän kristittyä koulua.

Hän saattoi kyllä avata maantiedekirjan ja lukea sitä tai laskea valmiiksi laskuesimerkkinsä, mutta pian se oli tehty ja läksy luettu; hänen edessään oli kyllä avoin kirja, mutta ei hän sitä lukenut, hän istui ja kuunteli ja pian huomasi opettaja, että hän seurasi opetusta tarkkaavammin kuin ehkä kukaan muu.

"Lue kirjaasi!" sanoi opettaja lempeästi ja vakavasti, mutta tyttö loi häneen mustat, säteilevät silmänsä ja kun hän sitte teki hänellekin kysymyksen, osasi hän vastata paremmin kuin kaikki muut. Hän oli kuullut, ymmärtänyt ja kätkenyt.

Hänen isänsä oli köyhä, kelpo mies; pannessaan lapsen kouluun oli hän opettajan kanssa sopinut, ettei tytölle opetettaisi kristillistä uskoa; hänen poistumisensa tältä tunnilta olisi ehkä herättänyt pahennusta ja mietteitä koulun muissa pienokaisissa, hän oli siis jäänyt tunnille, mutta tästälähin ei se enään käy päinsä.

Opettaja meni isän luo, sanoi hänelle, että hänen joko täytyy ottaa tyttönsä pois koulusta tai antaa hänen kääntyä kristityksi. "Minä en jaksa katsella noita palavia silmiä, tuota sielunhartautta joka ikäänkuin janoo evankeliumin sanoja!" sanoi opettaja.

Ja isä purskahti itkuun: "itse puolestani tiedän vain vähän uskonnostamme, mutta hänen äitinsä oli uskossaan luja Israelin tytär; hänen kuolinvuoteellaan lupasin, etten koskaan anna kastaa lastamme; minun täytyy pitää lupaukseni, se on ikäänkuin liitto minun ja Jumalan välillä."

Pienessä kauppalassa pohjois-Jyllannissa palveli vaatimattomassa porvariperheessä köyhä tyttö, joka kuului Mooseksen uskolaisiin. Se oli Saara; hänen hiuksensa olivat mustat kuin ebenholtsi, hänen silmänsä niin tummat ja täynnä valoa ja loistetta, kuten Itämaitten tyttärillä aina, ilme täysikasvaneen tytön kasvoissa oli yhä sama kuin lapsen kasvoissa, kun hän istui koulunpenkillä ja miettiväisin katsein kuunteli opetusta.

Joka sunnuntai soivat kirkossa urut ja seurakunta lauloi, soitto kuului kadun takaa naapuritaloon, missä juutalaistyttö askaroitsi, ahkerana ja uskollisena kutsumuksessaan. "Muista sapatin päivää, että sen pyhittäisit!" sanoi hänen lakinsa, mutta hänen sapattinsa oli kristittyjen arkipäivä, ja hän saattoi vain sydämessään pitää sen pyhänä. Hän arveli ettei se riittänyt. Mutta mitä ovat päivä ja hetki Jumalan edessä? tämä ajatus oli herännyt hänen sielussaan ja kristittyjen pyhänä sai hartaudenhetkeä viettää häiritsemättömämpänä; kun urkujensoitto ja virrenveisuu kaikui hänen korviinsa kyökkiin, missä hän seisoi astioita pesemässä, kävi sekin ympäristö hänelle hiljaiseksi pyhätöksi. Hän luki silloin Vanhaa Testamenttia, kansansa kalleinta aarretta, ja yksin vanhaa testamenttia, sillä se mitä isä oli sanonut hänelle ja opettajalle, kun hänet koulusta otettiin, oli säilynyt syvällä hänen mielessään. Hän oli kätkenyt lupauksen, joka oli annettu kuolevalle äidille, ettei Saaraa kasteta, ettei hän luovu isiensä uskosta. Uusi Testamentti oli ja pysyi hänelle suljettuna kirjana ja kuitenkin tiesi hän niin paljon sen sisällöstä, se säteili lapsuudenmuistojen joukossa. Kerran illalla kun hän istui tuvan nurkassa, kuuli hän isäntänsä lukevan ääneen. Varmaan hän uskalsi kuunnella, se ei ollut evankeliumia, vaan vanhaa historiakirjaa, kyllä hän nyt saattoi kuunnella; siinä kerrottiin unkarilaisesta ritarista, jonka turkkilainen pasha otti vangiksi. Hän antoi valjastaa ritarin härkien joukkoon auran eteen, häntä ajettiin ruoskalla eteenpäin, pilkattiin ja häväistiin äärettömästi.

Ritarin vaimo möi kaikki koristuksensa, panttasi linnansa ja maansa, hänen ystävänsä kokosivat suuria summia, sillä vaaditut lunnaat olivat miltei suunnattomat, mutta ne saatiin kokoon ja hänet vapautettiin orjuudesta ja häpeästä; sairaana, kärsivänä saapui hän kotiin. Mutta pian nousi yleinen kehoitus kristikunnan vihollista vastaan; kehoitus tuli sairaan korviin eikä hän enään saanut lepoa eikä rauhaa, hän nostatutti itsensä sotaratsunsa selkään, veri palasi hänen poskilleen, voimat näyttivät palaavan ja hän läksi voittoja niittämään. Sama pasha, joka oli antanut valjastaa hänet auran eteen, pilkata ja häväistä häntä, joutui nyt hänen vangikseen ja hän kuljetti hänet linnan vankilaan; mutta jo ensimäisen tunnin aikana tuli ritari ja kysyi vangiltaan:

"Niin, kristityn koston!" sanoi ritari, "kristinusko käskee meitä antamaan anteeksi vihollisillemme, rakastamaan lähimmäistämme. Jumala on rakkaus! lähde rauhassa kotiin rakkaittesi luo, kohtele kärsiviä lempeydellä ja hyvyydellä!"

"Kuinka minä saatoin ajatella sellaista mahdolliseksi! Kidutus ja tuskat olivat minulle varmuus ja minä otin myrkkyä joka muutaman tunnin kuluttua tappaa minut. Minun täytyy kuolla, ei ole mitään apua! mutta julista minulle ennenkuin kuolen sitä oppia, joka sisältää sellaisen rakkauden ja armon, se on suuri ja jumalallinen! anna minun kuolla siinä uskossa, kuolla kristittynä!" ja hänen rukouksensa täytettiin.

Sellainen oli tarina, kertomus, jonka isäntä luki. Kaikki sen kuulivat, kaikki sitä seurasivat, mutta palavimmin valtasi se tytön joka istui nurkassa, palvelustytön, Saaran, israelittaren; suuret, raskaat kyyneleet kimmelsivät loistavissa, sysimustissa silmissä; hänen mielensä oli sama lapsenmieli kuin silloin kun hän istui koulunpenkillä ja kuunteli evankeliumin suuruutta. Kyyneleet vierivät alas hänen poskiaan.

"Älä anna lapseni tulla kristityksi!" olivat äidin viime sanat kuolinvuoteella, ne soivat tytön sielussa ja sydämessä lain sanoina: "kunnioita isääsi ja äitiäsi!"

"Enhän minä ole kristitty! Kutsuvathan he kaikki minua juutalaistytöksi; pilkkasihan naapurin poika minua sillä sanalla viime sunnuntainakin, kun jäin avonaisen kirkonoven eteen katselemaan palavia kynttilöitä alttarilla ja kun seurakunta lauloi. Kouluajoista aina tähän päivään asti on kristinuskossa ollut voima joka niinkuin aurinko paistaa sydämeeni, vaikka kuinka sulkisin silmäni; mutta äiti, en tahdo tuottaa sinulle tuskaa hautaasi! en riko lupausta, jonka isäni sinulle antoi! en lue kristillistä raamattua, saanhan kallistaa pääni isäimme Jumalan puoleen!"

Isäntä kuoli, emäntä joutui ahtaisiin oloihin, ei ollut varaa pitää palvelustyttöä, mutta Saara ei mennyt pois, hänestä tuli auttaja hädässä, hän piti kaikki pystyssä; hän teki työtä myöhään yöhön, hankki taloon leipää kättensä työllä; ei ollut likeisiä sukulaisia, jotka olisivat ottaneet siipiensä suojaan perheen, jossa vaimo päivä päivältä kävi heikommaksi ja kuukausmääriksi joutui vuoteen omaksi. Saara valvoi, hoiti, teki työtä. Hän oli lempeä ja rakastavainen, köyhän kodin siunaus.

"Tuolla on raamattu!" virkkoi sairas, "lue minulle hiukan, ilta on niin pitkä, minä niin hartaasti halajan kuulla Jumalan sanaa."

Ja Saaran pää painui alas; hän kytki kädet ristiin raamatun ympäri, avasi sen ja luki sairaalle; tuontuostakin puhkesi silmiin kyyneliä, mutta silmät kävivät yhä kirkkaammiksi ja hänen sielunsa kirkastui kirkastumistaan: "äiti, lapsesi ei ota kristittyjen kastetta, hän ei tule kuulumaan heidän seurakuntaansa, sinä tahdoit niin, minä täytän tahtosi tässä maailmassa, mutta tähtein tuolla puolla on — on sovinto Jumalassa suurempi, 'hän johtaa meitä kuoleman yli!' — 'hän tulee maan päälle ja kun hän on tehnyt sen janoiseksi, tekee hän sen hyvin rikkaaksi!' minä ymmärrän sen! minä ymmärrän sen! itse puolestani en tiedä miten se on tapahtunut —! hänessä ja hänen kauttaan, nimittäin Kristuksen!"

Ja hän vapisi mainitessaan pyhää nimeä, tulisen liekin kaste virtasi hänen lävitseen väkevämpänä kuin ruumis jaksoi kantaa ja voimattomampana kuin sairas jonka luona hän valvoi, vaipui hän maahan.

Hän vietiin köyhien sairaalaan, siellä hän kuoli, sieltä hän saatettiin hautaan, mutta ei kristittyjen hautausmaalle, siellä ei juutalaistytön paikka ollut, vaan hautausmaan ulkopuolelle, aidan viereen hänet haudattiin.

Ja Jumalan aurinko joka paistoi kristittyjen haudoille, paistoi myöskin juutalaistytön haudalle aidan taakse, ja virret jotka helisivät kristittyjen hautausmaalle, kuuluivat hänenkin haudalleen; hänellekin kuului julistus: "Kristuksessa on ylösnousemus! hänessä, Herrassa joka sanoi opetuslapsille: 'Johannes kastaa tosin vedellä, mutta teidät kastetaan pyhällä hengellä!'"

PULLONKAULA.

Kapean, mutkikkaan kadun varrella oli muitten köyhäin talojen joukossa korkea, kapea talo. Se oli rakennettu ristikkosidoksilla ja ne olivat höltyneet sekä nurkissa että päädyissä; köyhää kansaa siinä asui ja köyhimmältä näytti vintillä. Siellä riippui pienen ikkunan edessä päiväpaisteessa vanha ränstynyt lintuhäkki, jossa ei ollut edes kunnollista vesiastiaa, vaan ainoastaan nurin käännetty pullonkaula, pohjasta suljettu korkilla ja täytetty vedellä. Avonaisen ikkunan ääressä seisoi vanha neiti, hän oli juuri koristanut häkin vesiheinillä ja pieni hamppuvarpunen hyppeli orrelta orrelle ja lauloi niin että helisi.

"Mikä sinun on laulaessasi!" sanoi pullonkaula; niin, ei se sitä sanonut juuri sillä tavalla kuin me sen sanomme, sillä ei pullonkaula osaa puhua, mutta se ajatteli sen mielessään kuten me ihmisetkin puhumme sisällisesti. "Mikä sinun on laulaessasi, sinun jolla on eheät jäsenet. Koettaisitpa olla ilman alaruumista kuten minä, koettaisitpa elää kaulan ja suun varassa, suussa korkki kuten minulla, niin et laulaisi. Mutta hyvä on, että on tyytyväisiäkin olentoja! Minulla ei ole syytä laulaa enkä minä osaakkaan laulaa! Osasin kyllä silloin kun olin eheä pullo ja minua hangattiin korkilla; minua sanottiin oikeaksi leivoseksi, suureksi leivoseksi; — ja voi sitäkin kertaa kun minä turkkurin herrasväen kanssa olin metsässä ja tytär meni kihloihin — niin, kyllä minä sen muistan kuin eilisen päivän; paljon minä olen nähnyt kun taakseni ajattelen; olen ollut tulessa ja vedessä, mustassa mullassa ja korkeammalla ilmassa kuin useimmat, ja nyt minä riipun lintuhäkin edustalla ilmassa ja päiväpaisteessa; kyllä minun tarinani kannattaisi kuulemista, mutta minä en kerro sitä ääneen, sillä minä en osaa."

Ja sitte se kertoi sen sisällisesti eli ajatteli omassa mielessään historiaansa, joka kyllä oli merkillinen, ja pieni lintu visersi iloista lauluaan ja kadulla ajeltiin ja käveltiin, jokainen ajatteli omia asioitaan tai oli kokonaan ajattelematta, mutta pullonkaula ajatteli.

Se muisteli hehkuvaa sulatusuunia tehtaassa, jossa siihen oli puhallettu elämä; se muisti vieläkin, että se oli ollut ihan kuuma, se oli katsellut kumisevaan uuniin, syntymäpaikkaansa ja sen oli vallannut ääretön halu heti kohta karata sinne takaisin, mutta vähitellen sen mukaan kuin se jäähtyi, oli se ruvennut tyytymään kohtaloonsa; se seisoi rivissä, rinnalla koko rykmentti veljiä ja sisaria, jotka kaikki olivat kotoisin samasta uunista, mutta toisista oli puhallettu samppanjapulloja, toisista olutpulloja ja siinä on kyllä eroa! Maailmalla saattaa olutpullo kyllä sittemmin sisältää kallisarvoisinta Lacryma Christiä ja samppanjapullo kiilloitusmustetta, mutta synnynnäinen tarkoitus kyllä ilmenee ulkomuodossa, aateli pysyy aatelina, vaikka olisi ruumis täynnä kiilloitusmustetta.

Pian pakattiin kaikki pullot ja meidän pullomme myöskin; silloin ei se aavistanut, että se kerran päättäisi päivänsä pullonkaulana ja korotettaisiin lintuhäkin vesiastiaksi. Onhan se rehellinen ammatti, eihän sitä silloin ole tyhjäntoimittaja! Päivänvalon näki pullo vasta, kun se toisten toverien kanssa avattiin kääröstä viinikauppiaan kellarissa. Samalla se ensi kerran huuhdeltiin, se oli hullunkurinen tunne. Sitte se loikoi tyhjänä ja korkittomana, tunsi ihmeellistä tyhjyyden tunnetta, se ikävöi jotakin, mutta ei itsekään tietänyt mitä ikävöi. Sitte se täytettiin hyvällä, ihanalla viinillä, se sai korkin ja lakattiin kiinni, pullon kylkeen liimattiin leima "Prima lajia", tuntui siltä kuin tutkinnossa olisi saanut ensimäisen arvosanan, mutta viini olikin hyvää ja pullo oli hyvä; jokainen on nuorella iällään lyyrikko! pullon mielessä helisi ja soi outoja aavistuksia, se näki unta vihreistä, aurinkoisista vuorista, joilla viini itää, missä iloiset tytöt ja reippaat pojat laulavat ja vaihtavat suudelmia; niin, ihanaa on elää! Kaikki nämä asiat helisivät ja soivat pullossa aivan niinkuin nuorissa runoilijoissa, jotka nekään usein eivät niitä ensinkään tunne.

Eräänä aamuna pullo ostettiin. Turkkurin juoksupoika oli lähetetty noutamaan viinipulloa, parasta lajia; ja se joutui eväskoppaan kinkun, juuston ja makkaroiden kanssa; voi oli erinomaista, leipä hienointa lajia; turkkurin tytär itse pani eväät kuntoon; hän oli niin nuori, niin kaunis; ruskeat silmät hymyilivät, suupieli leikitteli, suu puhui yhtä paljon kuin silmätkin; kädet olivat hienot, pehmeät ja valkoiset ja kuitenkin olivat kaula ja rinta vieläkin valkoisemmat. Paikalla saattoi huomata, että hän oli kaupungin kauneimpia tyttöjä eikä kuitenkaan vielä kihloissa.

Ja eväskoppa oli hänen sylissään kun perhe ajoi metsään; pullonkaula pisti esiin valkoisten pöytäliinanpäiden sisästä; korkissa oli punaista lakkaa ja se katseli suoraan tytön kasvoihin; katseli se myöskin nuorta perämiestä, joka istui hänen rinnallaan; hän oli lapsuudenystävä, muotokuvamaalarin poika; hän oli hiljan suorittanut perämiehentutkintonsa niin reippaasti ja kunnialla ja huomenna hänen piti lähteä laivalla kauvas vieraisiin maihin; siitä oli puheltu eväskoppaa valmistaessa ja sen puheen aikana ei turkkurin kauniin tyttären silmissä eikä suupielissä saattanut huomata paljonkaan iloa.

Molemmat nuoret läksivät vihriään metsään, he puhelivat — mistä he puhelivat? Niin, sitä ei pullo kuullut, se oli eväskopassa. Kesti ihmeellisen kauvan ennenkuin se otettiin esiin, mutta kun se vihdoin otettiin, olikin tapahtunut iloisia asioita, kaikki silmät hymyilivät, turkkurin tytärkin hymyili, mutta hän puhui vähemmin ja hänen poskensa hehkuivat kahtena punaisena ruusuna.

Isä otti täyden pullon ja korkkiruuvin — kummalliselta se tuntuu kun noin ensi kerran avataan! Pullonkaula ei sittemmin koskaan voinut unohtaa sitä juhlallista hetkeä. Kun korkki nousi, oli sen sisästä kuulunut rehellinen kulahdus ja kulinaa jatkui yhä kun viini virtasi laseihin.

"Kihlattujen malja!" sanoi isä ja joka lasi tyhjennettiin pohjaan ja nuori perämies suuteli kaunista morsiantaan.

"Onnea ja siunausta!" sanoivat molemmat vanhukset. Ja nuori mies täytti vielä kerran lasit: "Vuoden perästä palaan ja tästä päivästä vuoden taa vietetään häät!" huusi hän ja kun lasit olivat tyhjennetyt, nosti hän pullon korkealle ilmaan: "Sinä olet nähnyt elämäni kauneimman päivän, sinun ei enään pidä ketään palvella!"

Ja hän viskasi pullon korkealle ilmaan. Ei turkkurin tytär silloin ajatellut, että hän useamminkin näkisi saman pullon lentävän, mutta niin kuitenkin oli käyvä. Tällä kertaa putosi pullo tiheään kaislikkoon pienessä metsäjärvessä; pullonkaula muisti vielä varsin selvästi kuinka se siellä makasi ja mietiskeli. "Minä annoin heille viiniä ja he antavat minulle mutavettä, mutta tarkoitus on kai hyvä!" Pullo ei enään saattanut nähdä kihlattuja eikä tyytyväisiä vanhuksia, mutta se kuuli heidän vielä pitkän aikaa iloitsevan ja laulavan. Sitte tuli kaksi pientä talonpoikaispoikaa, he tirkistelivät kaislikkoon, näkivät pullon ja ottivat sen, se oli siis taas turvattu.

Kotona metsämökissä, missä he asuivat, oli vanhin veli, merimies, eilen käynyt sanomassa hyvästi, sillä hän oli lähdössä pitemmälle matkalle; äiti pani paraikaa kokoon yhtä toista tavaraa ja illalla piti isän lähteä viemään tavaroita kaupunkiin, vielä kerran ennen lähtöä näkemään poikaa ja viemään hänelle omiaan ja äidin terveisiä. Kääröön oli jo pantu pieni pullollinen ryydättyä viinaa, kun pojat toivat suuremman, vahvemman pullon, jonka olivat löytäneet; siihen mahtui enemmän kuin pieneen pulloon ja aine oli sellaista hyvää lääkettä huonolle vatsalle; siihen oli pantu hypericumia. Ei pullo enään saanut sellaista punaista viiniä kuin ennen, se sai karvaita tippoja, mutta ovathan nekin hyvät — vatsalle. Uusi pullo eikä entinen pieni, pantiin matkaan; — ja niin joutui pullo taasen liikkeelle, se joutui Petteri Jensenin kanssa laivalle ja tämä osui olemaan juuri sama laiva, jolla nuori perämieskin kulki, mutta ei hän nähnyt pulloa eikä hän olisi sitä tuntenut taikka tullut ajatelleeksi: se on sama, josta me joimme kihlauksen ja kotiintulon maljan.

Tosin ei se enään sisältänyt viiniä, mutta se sisälsi muuta yhtä hyvää; ja toverit sanoivatkin sitä aina kun Petteri Jensen otti sen esiin, "apteekkariksi"; se antoi hyvää lääkettä, sellaista, joka auttoi vatsavaivaa vastaan; ja se auttoi niin kauvan kuin pisarakin oli jälellä. Hauska aika se oli, ja pullo lauloi kun sitä hangattiin korkilla, sitä ruvettiin sanomaan "suureksi leivoseksi", "Petteri Jensenin leivoseksi".

Pitkiä aikoja oli kulunut, pullo pysytteli tyhjänä nurkassa, silloin tapahtui — niin, ei pullo tarkkaan tietänyt oltiinko meno- vaiko kotimatkalla, se näet ei ollut käynyt maissa: nousi myrsky; suuret aallot vyöryivät mustina, raskaina, nostivat ja viskelivät laivaa; masto rytisi, hyökylaine puhkaisi laudan; pumput eivät enään riittäneet; oli pilkkosen pimeä yö; laiva upposi, mutta viime hetkessä kirjoitti nuori perämies paperiliuskalle: " Jeesuksen nimeen! me hukumme !" hän kirjoitti morsiamensa nimen, oman nimensä ja laivan nimen, pisti liuskan tyhjään pulloon jonka sai käsiinsä, painoi korkin kiinni ja viskasi pullon vyöryvään veteen; ei hän tietänyt että se oli sama pullo, josta oli juotu ilon ja toivon malja, hänen ja hänen tyttönsä onneksi. Nyt se kiikkui aalloilla, vei tervehdystä ja kuolinviestiä.

Laiva upposi, miehistö hukkui, pullo lensi kuin lintu, olihan sillä nyt sydän, rakkaudenkirjettä se kantoi. Ja aurinko nousi ja aurinko laski, pullo luuli, kuten elämänsä alkuaikoina, katselevansa punaiseen, hehkuvaan uuniin, sille tuli halu lentää sinne suinpäin. Se koki tyyntä ja uusia myrskyjä, se ei kolahtanut mihinkään kallionkielekkeeseen; se ei joutunut haikalan ruuaksi; päiviä ja vuosia ajelehti se aalloilla, milloin pohjoiseen, milloin etelään päin, kuinka aallot kulloinkin veivät. Se oli muuten oma herransa, mutta siihenkin saattaa kyllästyä.

Kirjoitettu liuska, sulhon viime tervehdys morsiamelle, tuo vain surua, jos se kerran sattuu oikeisiin käsiin, mutta missä ne kädet ovat, ne kädet jotka hohtivat niin valkeina, kun levittivät liinaa tuoreeseen nurmeen vihriässä metsässä kihlauspäivänä? Missä on turkkurin tytär? Niin, missä on maa ja mikä maa mahtaa olla likinnä? Sitä ei pullo tietänyt; se ajelehti ajelehtimistaan ja kyllästyi vihdoin ajelehtimiseen, sillä ei ajelehtiminen ollut sen elämän tarkoitus, mutta se ajelehti sittenkin kunnes vihdoin saavutti maan, vieraan maan. Ei se ymmärtänyt sanaakaan puheesta, sitä kieltä ei hän ollut kuullut puhuttavan ja paljon menee aina hukkaan, kun ei ymmärrä kieltä.

Pullo otettiin talteen ja sitä tarkasteltiin, lippu huomattiin ja otettiin esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin, mutta ei ymmärretty mitä siihen oli kirjoitettu. Sen ne kyllä käsittivät että pullo oli heitetty laivasta ja että paperissa selitettiin jotakin ja merkillistä se varmaan oli — ja lippu pistettiin takaisin pulloon ja pullo pantiin suureen kaappiin, suuressa huoneessa, suuressa talossa.

Aina kun tuli vieraita, otettiin lippu esiin, sitä käänneltiin ja väänneltiin ja kirjoitus, joka oli vain lyyjykynällä kirjoitettu, kävi yhä mahdottomammaksi lukea; vihdoin ei kukaan enään saattanut nähdä että siinä oli kirjaimia. Ja vuoden pullo vielä oli kaapissa, sitte se joutui ullakolle, tomun ja hämähäkinverkkojen peittoon; silloin se ajatteli parempia päiviä, jolloin siitä kaadettiin viiniä raikkaassa metsässä ja kun se kiikkui aalloilla ja säilytti salaisuutta, kirjettä, jäähyväishuokausta.

Ja nyt se oli viettänyt ullakolla kaksikymmentä vuotta; varmaan se olisi jäänyt sinne pitemmäksikin ajaksi, jollei taloa olisi ruvettu rakentamaan uudelleen. Katto revittiin, pullo huomattiin ja siitä puhuttiin, mutta ei se ymmärtänyt kieltä; ei sitä opi loikomalla ullakolla, vaikkapa kaksikymmentäkin vuotta. "Jos minä olisin saanut olla huoneessa", arveli pullo aivan oikein, "olisin sen kyllä oppinut!"

Se pestiin ja huuhdeltiin, se sen kyllä tarvitsi; se kävi kirkkaaksi ja läpinäkyväksi, se nuortui vanhoilla päivillään, mutta lippu jota se oli kantanut, se oli hukkunut pesussa.

Pullo täytettiin siemenillä, se ei tuntenut sitä lajia tavaraa; se sai korkin suulleen ja pantiin huolellisesti kääröön, ei se nähnyt lyhtyä eikä kynttilää, vielä vähemmin aurinkoa tai kuuta, ja pullon mielestä olisi sentään pitänyt jotakin nähdä kun matkalla kerran oli, mutta ei se nähnyt mitään. Tärkeintä työtään se kuitenkin teki — se matkusti ja saapui määräpaikkaansa ja siellä käärö avattiin.

"Ovatpa ne siellä ulkomailla nähneet siitä vaivaa!" sanottiin, "ja varmaan se sittenkin päänpäätteeksi on rikki!" Mutta se ei ollut rikki. Pullo ymmärsi joka sanan, se oli samaa kieltä jota se oli kuullut sulatusuunilla ja viinikauppiaan luona, metsässä ja laivalla, ainoaa oikeaa, hyvää ja rehellistä kieltä jota saattoi ymmärtää; se oli päässyt kotiin, omaan maahansa, sitä toivotettiin tervetulleeksi! se oli pelkästä ilosta hyppäämäisillään ihmisten käsistä, tuskin se huomasi että korkki avattiin, siemenet varisteltiin pois ja se vietiin kellariin, kätkettiin ja unohdettiin; kotona on aina paras, vaikka olisi kellarissakin! Ei se koskaan ajatellut kuinka kauvan se siellä makasi, sen oli mukava olla ja se makasi vuosikausia. Vihdoin viimein tuli kellariin ihmisiä, he ottivat pulloja ja muitten muassa meidän pullomme.

Puutarha talon edustalla oli komeasti koristettu; palavia lyhtyjä riippui kaarissa, paperilyhdyt paistoivat kuin suuret tulpanit; ilta oli ihana, ilma tyyni ja kirkas, tähdet tuikkivat niin kirkkaina, uusi kuu oli syttynyt taivaalle, oikeastaan näkyi koko pyöreä kuu kultalaitaisena, siniharmaana ympyränä. Kaunista se oli hyvien silmien katsella.

Syrjäisemmillä käytävillä oli niilläkin jonkinlaista tulitusta, ainakin niin paljon että näki kulkea; pensaisiin oli pistetty pulloja ja kuhunkin pulloon kynttilä, täällä oli myöskin tuttu pullomme, sama jonka kerran piti päättää päivänsä pullonkaulana ja vesiastiana lintuhäkissä. Sen mielestä oli kaikki tällä hetkellä niin erinomaisen kaunista, olihan se luonnon helmassa, ottihan se osaa iloon ja juhliin, kuulihan se laulua ja soittoa, ihmisten hyörinää ja pyörinää, varsinkin siltä puiston kulmalta, jossa lamput paloivat ja kirjavat paperilyhdyt heloittivat. Itse puolestaan se kyllä oli syrjäkäytävällä, mutta juuri siellä sai ajatuskin työtä. Pullo piteli kynttiläänsä, tuotti sekä huvia että hyötyä, ja se on oikein; sellaisina hetkinä unohtuu kaksikymmentä vintillä vietettyä vuotta — ja onnellista on unohtaa.

Ihan likeltä asteli ohitse yksinäinen pari käsi kädessä kuten morsiuspari metsässä, perämies ja turkkurintytär; pullosta tuntui siltä kuin se olisi elänyt kaikki uudelleen. Puistossa käveli vieraita ja käveli kansaa katselemassa vieraita ja koko komeutta, ja näiden joukossa käveli muuan vanha nainen, jolla ei ollut sukulaisia mutta kyllä ystäviä, ja hän ajatteli juuri samaa kuin pullo: vihriää metsää ja nuorta morsiusparia, joka oli hänelle hyvin likeinen — hänellä oli nimittäin osansa siinä, hän oli siitä toinen puoli, se oli hänen onnellisin hetkensä ja sitä ei koskaan unohda, vaikka tulisi kuinkakin vanhaksi piiaksi. Mutta hän ei tuntenut pulloa eikä se tuntenut häntä — niin sitä tutut kulkevat toistensa ohi tässä maailmassa, kunnes taas joutuvat yhteen, ja nämä molemmat joutuivat, olivathan he nyt samassa kaupungissa.

Pullo joutui puistosta viinikauppiaan luo, täytettiin taasen viinillä ja myytiin ilmapurjehtijalle, jonka ensi sunnuntaina piti astua ilmapalloon. Ihmisjoukko oli kerääntynyt katsomaan, rykmentin soittokunta soitti ja kaikkinaisia valmistuksia tehtiin, pullo näki sen kopasta, jossa se oli, yhdessä elävän kaninin kanssa. Kanini oli hyvin alakuloinen, tiesihän se, että piti noustaman ilmaan ja tultaman alas laskusiivin. Pullo ei tietänyt mikä oli ylös, mikä alas, se näki ilmapallon paisuvan yhä suuremmaksi ja suuremmaksi, ja kun ei se enään voinut tulla suuremmaksi, alkoi se kohota yhä korkeammalle ja korkeammalle ja käydä levottomaksi. Nuorat jotka pitelivät kiinni, leikattiin poikki ja pallo liiteli ja vei mukaansa ilmapurjehtijan, kopan, pullon ja kaninin: musiikki soitti ja kaikki ihmiset huusivat: hurraa!

"Hullunkurista tällä tavalla nousta ilmaan!" ajatteli pullo, "se on uudenaikaista purjehdusta, ei suinkaan tuolla ylhäällä voi kolahtaa mitään kovaa vastaan!"

Ja monet tuhannet ihmiset katselivat ilmapallon nousua ja vanha neitikin katseli sitä; hän seisoi avoimen vinttiakkunansa ääressä, missä häkki riippui ja hamppuvarpunen hyppeli, lintu raukka jolla ei ollut oikeaa vesisäiliötä ja jonka täytyi tyytyä kuppiin. Ikkunalla kasvoi myrttipuu, sitä oli siirretty vähän syrjään jottei se kaatuisi kun vanha neiti kumartui katselemaan ulos; ja hän näki selvästi ilmapallossa purjehtijan, joka päästi kaninin alas laskusiivin ja sitte joi kaikkien ihmisten maljan ja heitti pullon korkealle ilmaan; ei hän aavistanut nähneensä sen saman pullon lentävän korkealle ilmaan hänen ja hänen ystävänsä onneksi ilon päivänä, vihriässä metsässä, nuoruuden aikana.

Pullolla ei ollut aikaa ajatella, tämä elämän korkein nousu sattui sille aivan äkkiarvaamatta. Tornit ja katot olivat syvällä ja alhaalla, ihmiset näyttivät niin pikkuruikkuisen pieniltä.

Sitte se rupesi painumaan alas ja putosi toisella vauhdilla kuin kanini; pullo heitti kuperikeikkaa ilmassa, se oli niin nuori ja vallaton, viini oli tehnyt sen puolihumalaiseksi, mutta ei humalaa kestänyt kauvan. Sitä matkaa! Aurinko paistoi pulloon, kaikki ihmiset sitä katselivat, ilmapallo oli painunut kauvas pois ja pian oli pullokin poissa, se putosi katolle ja meni rikki, mutta palasissa oli sellainen lentoinnostus, etteivät ne jääneet paikoilleen, vaan hyppelivät ja kierivät, kunnes tulivat pihamaalle ja särkyivät vieläkin pienemmiksi sirpaleiksi. Vain pullonkaula kesti ja se oli kuin timantilla leikattu.

"Sitä saattaisi varsin hyvin käyttää lintuhäkin vesisäiliönä!" sanoi mies kellarikerroksessa, mutta hänellä itsellään ei ollut lintua eikä häkkiä eikä niitä kannattanut ruveta hankkimaan pullonkaulan takia jota saattoi käyttää lintuhäkin vesisäiliönä; vanha neiti vinnillä saattoi käyttää sitä ja niin joutui pullonkaula sinne, sai korkin suulleen, ja se mikä oli ylhäällä tuli alas, kuten elämänmuutoksissa usein käy, se sai raikasta vettä ja ripustettiin häkin eteen pienelle linnulle, joka lauloi niin että helisi.

"Niin, mikä sinun on laulaessa!" sanoi pullonkaula, ja olihan se ihmeellinen kapine, olihan se ollut ilmapallossa, — enempää ei sen historiasta tiedetty. Nyt se riippui vesisäiliönä, kuuli ihmisten hyörivän ja pyörivän pihamaalla, kuuli vanhan neidin puhuvan huoneessa: siellä oli paraikaa vieraita, samanikäinen ystävätär, he puhelivat — eivät pullonkaulasta, vaan myrttipuusta ikkunassa.

"Sinun totisesti ei pidä heittää kahta riikintaalaria tyttäresi morsiuskukkavihkoon!" sanoi vanha neiti, "sinä saat minulta kauniin vihon, kukkia täynnä. Katsoppas kuinka kaunis myrtti on! Niin, se on tosiaankin oksa siitä myrtistä, jonka sinä annoit minulle kihlauspäivänäni, siitä, josta minun itseni vuoden kuluttua piti ottaa morsiuskukkavihkoni, mutta se päivä ei koskaan tullut! ne silmät sammuivat joitten piti loistaa minun ilokseni ja onnekseni tässä elämässä. Meren pohjalla nukkuu hän makeasti, minun hyvä enkelini! — Puu tuli vanhaksi, mutta minä vielä vanhemmaksi ja kun puu rupesi kitumaan, otin minä viimeisen terveen oksan, pistin sen multaan ja nyt on oksa kasvanut suureksi puuksi ja pääsee vihdoin viimein hääiloa näkemään, tyttäresi morsiuskukkavihoksi!"

Ja vanhan neidin silmissä oli kyyneliä; hän puheli nuoruutensa ystävästä, kihlauksesta metsässä; hän ajatteli maljaa joka juotiin, ajatteli ensi suudelmaa, — mutta sitä hän ei sanonut, olihan hän vanha neiti; hänen mielessään liikkui niin paljon, mutta sitä ei hän ensinkään tullut ajatelleeksi, että aivan hänen ikkunansa ulkopuolella oli toinenkin muisto siltä ajalta, sen pullon kaula, joka ulahti, kun korkki vedettiin auki ja malja juotiin. Mutta ei pullonkaulakaan tuntenut häntä, sillä ei se kuunnellut hänen kertomustaan — osaksi senkintähden, että se ajatteli vain itseään.

VIISASTEN KIVI.

Tunnethan sinä Holger Dansken tarinan; sitä me emme tällä kertaa rupea kertomaan, kysymme vain muistatko sinä siitä, että "Holger Danske voitti suuren Intian itäisellä maalla, sillä kulmalla maailmaa, jossa 'se suuri auringon puu' kasvaa", kuten Christen Pedersen sanoo; tunnetko Christen Pederseniä? yhdentekevä vaikket tuntisikaan. Holger Danske antoi siellä pappi Jonille Intian maan herruuden. Tunnetko pappi Jonia? Niin, sekin on yhdentekevää vaikket tuntisi häntä, sillä hän ei ensinkään esiinny tässä kertomuksessa; tämä kertomus puhuu sinulle "Auringon puusta" Intian maalla, idän kulmalla, kuten asiat ymmärrettiin siihen aikaan kun ei luettu maantiedettä kuten meidän aikanamme; mutta sekin on yhdentekevää!

Auringon puu oli ihanainen puu, jommoista emme ikinä ole nähneet etkä sinä ikinä tule näkemään. Latva ulottui monen penikulman päähän, se oli oikeastaan kokonainen metsä, sen pieninkin oksa erikseen oli kokonainen puu; siellä oli palmuja, pyökkejä, pinjoja, plataneja; niin, kaikki puulajit mitä maailmassa vaan on, versoivat täällä suurten haarojen pieninä oksina ja haarat muodostivat ikäänkuin koukeroita ja solmuja, tekivät ikäänkuin kukkuloita ja laaksoja, niitä peitti sametinpehmoinen vihanta, joka vilisi kukkia; joka oksa oli kuin laaja, kukkiva niitty tai kaunein puutarha; aurinko valoi sinne siunattuja säteitään; olihan se auringon puu ja sinne kokoontuivat kaikki maailman linnut, linnut kaukaisen Amerikan aarniometsistä, Damaskuksen ruusutarhasta, sisä-Afrikan metsäisestä erämaasta, missä elefantti ja leijona luulevat olevansa yksinvaltiaat. Napaseutujen linnut tulivat ja haikara ja pääskynen tulivat tietysti myöskin; mutta linnut eivät olleet ainoat elävät olennot jotka tulivat; hirvi, orava, antilopi ja sadat muut nopeajalkaiset ja kauniit eläimet olivat täällä kotonaan; olihan puun latva suuri, lemuava puutarha ja sen keskellä, siellä missä kaikkein suurimmat oksat ylenivät vihreinä kunnaina, oli kristallilinna, josta oli näköala kaikkiin maailman maihin; joka torni kohosi liljana, vartta myöten pääsi ylös, sillä siellä sisällä oli portaat; ja lehdille aukeni tietysti ovet, sillä ne olivat kuten saatat ymmärtää, parvekkeita ja ylinnä itse kukkasessa oli mitä kaunein, loistavin, pyöreä sali, jonka kattona ei ollut muu kuin itse sininen taivas aurinkoinen tai tähtineen; yhtä kaunista vaikka toisella tavalla, oli alhaalla linnan avarissa saleissa, seiniin kuvastui koko maailma yltympärillä; saattoi nähdä kaikki mitä tapahtui niin ettei tarvinnut lukea sanomalehtiä, ja niitä ei siellä ollutkaan saatavissa. Kaikki saattoi nähdä elävinä kuvina, jos vaan jaksoi ja halusi nähdä; sillä liika on aina liikaa viisaammallekin miehelle ja täällä asui viisain mies. Hänen nimensä on niin vaikea lausua, sinä et saata sitä lausua ja samahan se onkin. Hän tiesi kaikki mitä ihminen saattaa tietää ja saattaa saada tietää tässä maailmassa; joka keksinnön joka oli tehty ja vastedes tehdään, mutta ei sen enempää, sillä kaikella on rajansa. Viisas kuningas Salomo oli vain puoleksi niin viisas ja hän oli sentään hänkin hyvin viisas; hän hallitsi luonnonvoimia ja mahtavia henkiä, itse kuolemankin täytyi joka aamu tuoda hänelle tieto ja luettelo kaikista joitten sinä päivänä piti kuolla, mutta kuningas Salomon täytyi itsensäkin kuolla, ja se ajatus valtasi tuontuostakin tavattoman elävänä tutkijan joka asui Auringon puun linnassa. Hänenkin, vaikka hän viisaudessa oli niin paljon ylempänä ihmisiä, täytyi kerran kuolla, sen hän tiesi, hänen lastensa piti kerran kuolla; metsän lehvien lailla piti heidän varista ja muuttua tomuksi. Hän näki ihmissukujen menevän niinkuin puitten lehvät ja uusia tuli sijaan, mutta pudonneet lehvät eivät enään ikinä kasvaneet, ne muuttuivat tomuksi, muiksi kasviaineiksi. Mitä tapahtui ihmisille kun kuolonenkeli tuli? Mitä kuoleminen oli? Ruumis hajosi ja sielu — niin, mitä se oli? Mitä siitä tuli? Minne se meni? "Iankaikkiseen elämään", sanoi uskonnon lohdutus; mutta miten tapahtui siirto? Missä elettiin ja miten? "Tuolla ylhäällä taivaassa!" sanoivat hurskaat, "sinne me menemme!" — "Sinne!" toisti viisas mies ja osoitti aurinkoa ja tähtiä. "Sinne ylös!" ja maan pyöreällä pallolla näki hän, että ylhäällä ja alhaalla oli aivan samaa, riippuen siitä millä kohtaa pyörivää palloa kulloinkin seisoi; ja jos hän nousi niin korkealle kuin maan korkeimmat vuoret nostivat huippunsa, kävi se ilma mitä me sanomme kirkkaaksi ja läpikuultavaksi tai "puhtaaksi taivaaksi" — sysimustaksi pimeydeksi, kiinteäksi kuin vaate; aurinko näytti hehkuvan ilman säteitä, meidän maamme oli oransinkarvaisen sumun peitossa. Rajoitettu oli ruumiillisen silmän näkeminen, kaikki peitossa sielunkin silmältä. Kuinka vähäinen olikaan meidän tietämisemme! Viisainkin tiesi vain hiukkasen siitä mikä meille on tärkeintä.

Linnan salakammioissa oli maan suurin aarre: " Totuuden kirja ". Lehti lehdeltä hän sitä luki. Sitä kirjaa saattoi jokainen lukea, mutta vain osittain, kirjoitus hyppii monen silmissä niin ettei hän saa kokoon sanoja. Muutamilla lehdillä käy kirjoitus niin kalpeaksi ja katoavaksi, että näkyviin jää vain tyhjä lehti; jota viisaampi lukija on, sitä enemmän osaa hän lukea ja viisain lukee kaikista enemmän; hän taisi vielä lisäksi koota auringonvalon, tähtien valon, salattujen voimain valon ja hengen valon; kun tämän vahvistetun hohteen valo lankesi lehdille, näki hän vielä enemmän kirjoitusta, mutta siinä osassa kirjaa, jonka nimenä oli " Elämä kuoleman jälkeen ", ei saattanut eroittaa pilkkuakaan. Se teki hänet surulliseksi; — eikö hänen täällä maan päällä todellakaan onnistuisi löytää valoa, joka saattaisi näkemään mitä totuuden kirjaan oli kirjoitettu.

Kuten viisas kuningas Salomo, ymmärsi hänkin eläinten kielen, hän kuuli niiden laulun ja puheen, mutta ei hän tullut siitä viisaammaksi; hän keksi kasvien ja metallien voiman, joka loitonsi taudit, loitonsi kuoleman, mutta ei tuhonnut sitä. Kaikesta luodusta, kaikesta jota hän saattoi saavuttaa, koetti hän löytää kirkkautta, joka valaisisi iäisen elämän aavistusta, mutta hän ei löytänyt sitä. Totuuden kirja oli hänen edessään ikäänkuin tyhjänä. Kristinoppi näytti hänelle raamatussa iankaikkisen elämän luottavat sanat, mutta hän tahtoi lukea ne omasta kirjastaan ja siinä ei hän nähnyt mitään.

Viisi lasta hänellä oli, neljä poikaa — ne olivat kasvatetut niinkuin viisain isä voi lapsensa kasvattaa — ja yksi tytär, kaunis, lempeä ja viisas, mutta sokea; se ei kuitenkaan näyttänyt tuottavan hänelle surua. Isä ja veljet olivat hänen silminään. Sydämellinen hän oli luonteeltaan ja sen hän oli näköinenkin.

Pojat eivät koskaan olleet käyneet kauvempana linnan saleja kuin puun oksat ulottuivat, sisar vielä vähemmin; he olivat onnellisia lapsia lapsuuden kodissa, lapsuuden mailla, ihanassa, lemuavassa Auringon puussa. Kuten kaikki lapset, pitivät he paljon kertomuksista ja isä kertoi heille paljon, jota eivät muut lapset olisi ymmärtäneet, mutta nämä olivatkin yhtä viisaat kuin meillä useimmat vanhat ihmiset; isä selitti heille kaikki mitä he elävinä kuvina näkivät linnan seinissä, ihmisten toimet ja tapausten kulun kaikissa maailman maissa, ja usein toivoivat pojat pääsevänsä maailmalle ottamaan osaa suurtöihin, ja isä sanoi heille, että maailmassa on raskasta ja katkeraa, ei se ole ensinkään sellainen, jommoiselta se näyttää heidän ihanaiseen lapsimaailmaansa. Hän puhui heille kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä , sanoi että ne kolme pitävät maailmaa pystyssä, ja sen painon alla, jota nämä kärsivät, käy se jalokiveksi, kirkkaammaksi timantin vettä; sen hohde oli Jumalalle arvokas, se loisti kaikkea muuta kirkkaammin, se oli oikeastaan se mitä sanotaan " viisasten kiveksi ". Hän sanoi heille, että kuten luomakunnan kautta päästään varmuuteen Jumalasta, niin päästään ihmisen itsensä kautta varmuuteen sellaisen jalokiven olemassaolosta; enempää ei hän osannut sanoa siitä, enempää ei hän tietänyt. Muiden lapsien olisi kun olisikin ollut vaikea ymmärtää tätä kertomusta, mutta nämä sen ymmärsivät.

He pyysivät isältä tietoja kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja hän selitti heille, sanoi paljon, sanoi senkin, että kun Jumala maan tomusta loi ihmisen, antoi hän luomakunnalleen viisi suudelmaa, tulisuudelmia, sydänsuudelmia ja hartaita jumalsuudelmia ja niitä me nyt kutsumme viideksi aistimeksi; niiden kautta nähdään, kuullaan ja käsitetään kauneus, hyvyys ja totuus , niiden kautta niille annetaan arvo, niitä vaalitaan ja edistetään; on annettu viisi sisäistä ja viisi ulkonaista aistia, juuri ja latva, ruumis ja sielu.

Näitä asioita miettivät lapset paljon, ne olivat heidän mielessään yötä ja päivää; silloin näki vanhin veljistä kauniin unen ja ihmeellinen se myöskin oli; toinen veli näki saman unen, ja kolmas näki sen ja neljäs; jokainen näki sen ihan samalla tavalla; hän näki unta, että hän läksi maailmalle ja löysi viisasten kiven; se säteili loistavana liekkinä hänen otsaltaan, kun hän aamun koittaessa nuolennopealla hevosellaan ratsasti takaisin isän linnaan, poikki kotipuutarhan, vihriäsamettisten kenttäin, ja jalokivi loi niin taivaallista valoa ja hohdetta pyökin lehville, että näkyi mitä oli kirjoitettu elämästä haudan takana.

Sisar ei uneksinutkaan lähtöä maailmalle, sellainen ei edes juolahtanut hänen mieleensä, hänen maailmansa oli hänen isänsä koti.

"Minä ratsastan maailmalle!" sanoi vanhin; "minä tahdon kokea sen elämää ja temmeltää ihmisten joukossa; hyvyyttä ja totuutta tahdon aina noudattaa, niillä minä suojelen kauneutta . Moni asia muuttuu, kun minä tulen sinne!" ja hänen ajatuksensa olivat suuret ja rohkeat, kuten meidän ajatuksemme aina ovat kotinurkissa, ennenkuin joudumme maailmalle ja saamme oppia tuntemaan tuulta ja tuiskua ja orjantappurapensaita.

Kaikki aistit, sekä sisäiset että ulkonaiset, olivat hänellä, kuten muillakin veljillä, hyvin kehittyneet, mutta jokaisella heistä oli yksi aisti, joka voimassa ja kehityksessä voitti kaikki muut; vanhimmalla oli näkö , jonka erityisesti piti tuottaa hänelle hyötyä. Hänen silmänsä kantoivat kaikkiin aikoihin, sanoi hän, kaikkiin kansoihin; hänen silmänsä saattoivat nähdä maan uumeniin asti, missä aarteet lepäsivät, ja suoraan ihmisten rintoihin, ikäänkuin olisi ollut edessä vain lasiruutu, — sanalla sanoen: hän näki enemmän kuin me näemme poskesta joka punastuu tai kalpenee, silmästä joka itkee tai hymyilee. Hirvi ja antilopi saattoivat häntä läntiselle rajalle ja siinä tulivat villit joutsenet ja lensivät koillista kohti; niitä hän seurasi ja joutui kauvas maailmalle, kauvas isänsä maasta, joka ulottui "Intian maalle, idän kulmalle".

Pystyyn menivät häneltä silmät! paljon oli hänellä näkemistä ja toista on sentään nähdä paikat ja asiat omin silmin kuin kuvista, vaikka kuvat olisivat olleet kuinka hyvät ja erinomaisen hyvät ne olivat, kuvat kotona isän linnassa. Ensi hetkessä oli hän pudottamaisillaan silmät päästään, niin hän hämmästyi kaikkea sitä rojua ja laskiaishelyä joka kulki kauneuden nimellä, mutta eivät ne sentään pudonneet, niillä oli toinen tarkoitus.

Perinpohjaisesti ja rehellisesti tahtoi hän ryhtyä tutustumaan kauneuteen, totuuteen ja hyvyyteen , mutta miten niiden laita oli? hän näki että rumuutta usein kukitettiin, kun kauneutta olisi pitänyt kukittaa, hyvyyttä usein ei huomattu ja keskinkertaisuutta siliteltiin eikä ruoskittu. Ihmiset katsoivat nimeä eikä mieltä, virka-arvoa eikä kutsumusta. Toisin ei saattanut olla.

"Kyllä minun nyt täytyy käydä asiaan käsiksi oikein todenteolla!" ajatteli hän ja hän ryhtyi siihen todenteolla, mutta hänen etsiessään totuutta , tuli perkele, joka on valheen isä ja itse valhe; mielellään hän heti paikalla olisi pistänyt puhki näkijän silmät, mutta se keino olisi ollut liian karkea; perkele käyttää hienompia keinoja; hän antoi näkijän sekä etsiä että katsella totuutta , ja hyvyyttä niinikään, mutta hänen katsellessaan puhalsi perkele särön hänen silmäänsä ja molempiin silmiinsä, särön toisensa perästä; se ei ole näölle terveellistä, ei parhaimmallekaan; perkele puhalsi sitte säröä, kunnes se kasvoi pölkyksi ja ne silmät sumenivat, sokeana miehenä oli näkijä maailmalla ja siihen ei hän luottanut; hyvät ajatukset sekä maailmasta että hänestä itsestään menivät menojaan ja kun hukkuu luottamus omaan itseen ja maailmaan, on mieskin mennyttä kalua.

"Mennyttä!" lauloivat villit joutsenet lentäessään meren poikki, itää kohti; "mennyttä!" visersivät pääskyset, jotka lensivät itään päin, Auringon puuhun, eivätkä kotiväet saaneet niiltä hyviä uutisia.

"'Näkijän' on varmaan käynyt huonosti!" sanoi toinen veljistä, "mutta 'Kuulijan' voi käydä paremmin!" Kuulon aisti oli nimittäin hänellä erinomaisen terävä, hän saattoi kuulla nurmen kasvavan, niin kehittynyt hän oli.

Hän sanoi sydämelliset jäähyväiset ja ratsasti tiehensä, matkassa hyviä päätöksiä ja hyviä aikomuksia. Pääskyset saattoivat häntä ja hän seurasi joutsenia ja pian oli hän maailmalla, kaukana kodista.

Saattaahan sitä hyvääkin joskus olla liikaa, sen hän sai kokea, hänen kuulonsa oli liian väkevä, kuulihan hän nurmen kasvavan ja kuulihan hän lisäksi joka sydämen sykkivän iloa ja surua, hänen korvissaan oli maailma suuri kellosepänpuoti, jossa kaikki kellot panivat "tik, tak!" kaikki tornikellot löivät "ting, tang!" Ei, se kävi sietämättömäksi! mutta hän piti korviaan auki niin kauvan kuin saattoi; vihdoin kävi tämä melu ja hälinä ihmisvoimille liian väkeväksi; tuli vastaan kuudenkymmenen ikäisiä katupoikia, ikä ei siinä suhteessa vaikuta mitään; he räyhäsivät niin että nauratti, mutta sitte tuli juoru ja se hihkaili kaikissa taloissa, pitkin katuja ja kujia, aina maantielle asti; valhe piti suurta suuta ja näytteli herrasväkeä; narrintiuku helisi ja väitti olevansa kirkonkello. Kuulijalle kävi olo sietämättömäksi, hän pisti sormet molempiin korviinsa — mutta hän kuuli vielä sittenkin epäpuhdasta laulua ja helinää, panettelua ja lörpöttelyä ja sitkeät väitteet, jotka eivät olleet mädän munankaan arvoiset, lepattelivat kiinni kielessä, jotta nitisi ja natisi. Sellaista oli seurustelu! Siellä oli sointua ja epäsointua, melua ja räminää, sekä sisäistä että ulkonaista. Varjelkoon! ei sitä kukaan saattanut kestää, se oli ihan hullua! hän pisti sormia yhä syvemmälle korviinsa, yhä syvemmälle ja syvemmälle, ja vihdoin puhkesi rumpukalvo, sitte ei hän kuullut mitään, ei edes sanaakaan kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä , vaikka kuulon juuri olisi pitänyt siltana johtaa hänen ajatuksiinsa, ja hän kävi vaiteliaaksi ja epäluuloiseksi, ei luottanut kehenkään, lopulta ei edes itseensäkään ja se on hyvin onnetonta; ei hän ikinä pysty löytämään ja tuomaan kotiin mahtavaa jalokiveä ja hän heitti kaiken toivon sekä jalokiveen että itseensä nähden ja se oli kaikista pahinta. Linnut jotka lensivät itää kohti, levittivät näistä asioista viestejä, kunnes viestit saapuivat isän linnalle Auringon puussa; kirjettä ei tullut ja eihän sinne kulkenutkaan postia.

"Nyt koetan minä onneani!" sanoi kolmas, "minulla on hieno nenä!" eikä se puhetapa ollut kovin hieno, mutta sitä hän käytti ja häneen täytyi tyytyä sellaisena kuin hän oli, hän oli itse hyvä tuuli ja hän oli runoilija, todellinen runoilija, hän saattoi laulaa ilmoille mitä ei hän saanut sanotuksi; moni asia tuli hänen mieleensä ennenkuin se tuli muitten mieleen. "Minä vainuan!" sanoi hän ja hänen haistinsa aisti oli tavattoman kehittynyt ja hän antoi sille suuren sijan kauneuden valtakunnassa. "Toinen pitää omenanhajusta, toinen tallinhajusta!" sanoi hän, "joka hajupiirillä kauneuden valtakunnassa on oma yleisönsä. Toiset viihtyvät kapakkailmassa, käryävän talikynttilän ääressä, missä viinan löyhkä sekaantuu tahmeaan tupakinsavuun, toiset istuvat mieluummin raskaassa jasmininlemussa tai voitelevat itseään väkevällä neilikkaöljyllä — se se vasta tuntuu! Toiset etsivät raikasta meri-ilmaa, tuimia vihureja tai nousevat korkealle vuorenhuipulle katselemaan ihmiselämän pientä hyörinää!" niin, sen hän sanoi; tuntui siltä kuin hän ennen olisi ollut maailmalla, elänyt ihmisten joukossa ja tuntisi heidät, mutta se viisaus oli hänessä itsessään, se oli hänen runoilijalahjansa, jonka Jumala oli antanut hänelle kehdossa maatessa.

Hän sanoi nyt hyvästi isänsä kodille Auringon puussa, hän kulki ihanan kodin läpi, mutta ulkopuolella asettui hän kamelikurjen selkään, joka juoksee nopeammin kuin paras juoksijahevonen ja kun hän sitte näki villit joutsenet, hypähti hän väkevimmän selkään; hän piti vaihtelusta ja lensi nyt meren poikki vieraisiin maihin, joissa oli suuria metsiä, syviä järviä, mahtavia vuoria ja uljaita kaupunkeja, ja kaikkialla minne hän tuli, välähti ikäänkuin auringonpaiste yli seudun. Joka kukkanen ja pensas lemusi väkevämmin tuntiessaan likellään ystävän ja suojelijan, joka antoi sille arvoa ja ymmärsi sitä; niin, kuihtunut ruusupensaskin nosti oksansa, levitti lehtensä ja kantoi mitä ihanimpia ruusuja; jokainen saattoi nähdä sen, yksin musta, niljainen etanakin huomasi sen kauneuden.

"Minä annan kukkaselle merkkini!" sanoi etana, "nyt olen sylkenyt siihen, muuta en saata tehdä!"

"Se on kauneuden kohtalo maailmassa!" sanoi runoilija ja hän sepitti siitä laulun, lauloi sen omalla tavallaan, mutta kukaan ei sitä kuunnellut; sentähden antoi hän rumpalille kaksi killinkiä ja riikinkukon sulan ja hän sovitti laulun rummulle ja pärrytti sitä kaupungilla, kaikilla kaduilla ja toreilla; ihmiset kuulivat sen ja sanoivat ymmärtävänsä sen, se oli niin syvä; ja nyt saattoi runoilija laulaa useita lauluja ja hän lauloi kauneudesta, totuudesta ja hyvyydestä ja ihmiset kuulivat ne kapakassa, missä talikynttilä kärysi, he kuulivat ne tuoreilla apilavainioilla, metsässä ja aavalla merellä; tällä veljellä näytti olevan enemmän onnea kuin molemmilla toisilla oli ollut; mutta sitä ei perkele saattanut kärsiä, ja hän riensi heti tuomaan kuninkaansuitsutusta ja kirkonsuitsutusta, ja kaikkea mahdollista kunnian suitsutusta jota perkele saattaa valmistaa; hän toi mitä väkevintä suitsutusta joka tukahuttaa kaikki muut ja panee enkelinkin pään pyörälle, saatikka sitte runoilija raukan; kyllä piru tietää kuinka hän ihmiset voittaa! hän voitti runoilijan suitsutuksella niin että hän ihan hukkui suitsutukseen, unohti kutsumuksensa, isänsä kodin, — kaikki, oman itsensäkin; hän haihtui savuun ja suitsutukseen.

Kun pikkulinnut sen kuulivat, surivat ne kolme päivää eivätkä ensinkään laulaneet. Musta etana kävi entistä mustemmaksi, ei surusta vaan kateudesta. "Minun osakseni", sanoi se, "olisi suitsutuksen pitänyt tulla, minulta hän sai kuuluisimman laulunsa aiheen, sen joka kuvasi maailman menoa ja sovitettiin rummulle; minä syljin ruusuun, voin hankkia siitä todistajat!"

Mutta kotiin Intian maahan ei tullut mitään tietoa; surivathan ja vaikenivathan pikkulinnut kolme päivää ja kun suruaika oli mennyt, niin, silloin oli suru ollut niin voimakas, että linnut olivat unohtaneet surun aiheen. Niin saattaa käydä!

"Nyt täytyy minun lähteä maailmalle! ja jäädä sille tielle kuten muutkin!" sanoi neljäs veli. Hänellä oli yhtä iloinen luonne kuin edellisellä veljellä, mutta hän ei ollut runoilija ja hänellä oli siis syytä olla iloinen; nämä molemmat olivat tuoneet hilpeyttä linnaan; nyt meni viimeinenkin hilpeys. Näköä ja kuuloa on aina pidetty ihmisen pääaisteina, joita jokainen toivoo niin väkeviksi ja teräviksi kuin suinkin, muita aisteja pidetään vähemmän tärkeinä, mutta sitä mieltä ei tämä poika ollut, hän oli etenkin kehittänyt makunsa sanan täydessä merkityksessä, ja maulla on suuri mahti ja mahtava vaikutusvalta. Se hallitsee kaikkea joka menee sisään suun ja hengen kautta, sentähden maisteli hän kaikkea mitä oli pannuissa ja padoissa ja pulloissa ja ammeissa; se oli viran karkea puoli, sanoi hän; joka ihminen oli hänen silmissään kiehuva pannu, joka maa jättiläiskeittiö, henkisesti katsoen, se oli asian hieno puoli, ja nyt tahtoi hän maailmalle hienoutta maistamaan.

"Ehkäpä onni on minulle suotuisampi kuin veljilleni!" sanoi hän. "Minä lähden liikkeelle! mutta mitä kulkuneuvoja käytän? Joko ilmapallo on keksitty?" kysyi hän isältään, jonka tiedossa kaikki sekä tehdyt että tekemättömät keksinnöt olivat. Mutta ilmapallot eivät olleet keksityt, eivät myöskään laivat ja rautatiet. "No niin, minä otan ilmapallon!" sanoi hän, "isäni tietää kuinka ne tehdään ja kuinka niitä ohjataan, kyllä minä sen opin! Ei kukaan tunne keksintöä ja kaikki uskovat sitä näyksi; kun olen käyttänyt ilmapalloa, poltan sen, siltä varalta täytyy sinun antaa minulle muutamia kappaleita sitä tulevaa keksintöä, jota sanotaan kemiallisiksi tulitikuiksi!"

Nämä kaikki hän sai ja sitte hän läksi lentoon ja linnut seurasivat häntä etemmäksi kuin olivat seuranneet muita veljiä, ne tahtoivat nähdä kuinka lentäminen onnistuisi ja yhä useampia lintuja liittyi matkaan, sillä ne olivat uteliaat, ne luulivat palloa uudeksi linnuksi, joka oli lentämässä; kyllä hän sai saattajia! ilma oli aivan mustanaan lintuja, ne tulivat mustana pilvenä, kuten heinäsirkat Egyptin maalle, ja niin oli hän nyt maailmalla.

"Itätuuli ja länsituuli, tarkoitat!" sanoivat tuulet, "me olemme vuorotelleet, muuten et olisi tullut koilliseen!"

Mutta ei hän kuullut mitä tuulet sanoivat ja samahan se saattaa olla. Linnutkaan eivät enään olleet matkassa; juuri kun niitä oli koolla kaikista eninten, kyllästyivät muutamat matkaan. Ne sanoivat, että asiasta oli pidetty liiaksi hälytystä. Nuorukainen rupesi kuvittelemaan! "Ei tämän perässä kannata lentää, ei se ole minkään arvoista, se on roskaa!" ja ne jättäytyivät jälelle, jäivät vähitellen kaikki; koko juttu ei ollut minkään arvoinen.

Ja ilmapallo aleni suuren kaupungin kohdalla, ilmapurjehtija asettui kaupungin korkeimmalle paikalle, se oli kirkontornin huippu. Ilmapallo nousi taasen ilmaan, se ei ollut tarkoitus; minne se joutui, sitä ei saattanut tietää, mutta sama se, eihän se ollut keksitty.

Nuorukainen istui ylimmän kirkonviirin nenässä, linnut eivät lentäneet hänen luokseen, ne olivat saaneet tarpeekseen hänestä ja hän niistä. Kaikki kaupungin piiput savuttivat ja kärysivät.

"Ne ovat alttareja, ne ovat pystytetyt sinun kunniaksesi!" sanoi tuuli; se tahtoi sanoa hänelle jotakin mieluisaa. Hän istui viirin nenässä varsin reippaana ja katseli kansaa kadulla; tuossa ylvästeli yksi rahakukkarostaan, tässä toinen avaimestaan, vaikkei hänellä ollut mitään aukaistavaa; yksi ylpeili puvustaan, jota koi söi, toinen ruumiistaan, jota mato jäyti.

"Katoavaisuutta! — Niin, kyllä minun pian täytyy lähteä tästä alas sekoittelemaan patoja ja maistamaan soppia!" sanoi hän; "mutta kyllä minä sentään vielä hiukan istun tässä, tuuli kutittaa niin herttaisesti selkääni, se on erinomaisen suloista. Minä jään tänne istumaan niin kauvan kuin tämä tuuli käy. Tahdon vähän rauhaa; hyvä on nukkua kauvan aamuisin, kun on paljon tekemistä, sanoo laiskuri; mutta laiskuus on kaiken pahan juuri ja meidän perheessämme ei ole pahuutta, sen minä sanon ja sen sanoo joka katupoika. Minä istun tässä niin kauvan kuin tämä tuuli käy, se maistuu niin hyvältä!"

Ja hän jäi istumaan, mutta hän istui tornin viirikukon selässä, joka kierittelemistään kieritteli häntä niin että hän luuli tuulen aina tuulevan samalta taholta; hän jäi istumaan ja kyllä hän kauvan saa istua siellä maistelemassa tuulta.

Mutta Intian maalla Auringon puun linnassa oli tyhjää ja hiljaista, kun veljet, toinen toisensa perästä, olivat lähteneet pois.

"Heidän ei käy hyvin!" sanoi isä; "eivät he ikinä tuo kotiin loistavaa jalokiveä, en minä sitä iloa saa, he ovat poissa, ovat kuolleet —!" ja hän painui lukemaan Totuuden kirjaa, tuijotti siihen lehteen, joka sisälsi tietoja elämästä kuoleman jälkeen, mutta ei hän nähnyt siinä mitään eikä saanut mitään tietoja.

Sokea tytär oli hänen lohdutuksensa ja ilonsa; hän liittyi isäänsä niin sydämellisesti; hänen ilonsa tähden toivoi hän, että kallisarvoinen jalokivi löydettäisiin ja tuotaisiin kotiin. Surulla ja kaipauksella ajatteli hän veljiä — missä he olivat? Missä he elivät? niin hartaasti hän olisi halunnut nähdä heistä unta, mutta kumma kyllä ei hän edes unessa saattanut seurustella heidän kanssaan. Vihdoin viimein hän eräänä yönä näki unta, että heidän äänensä soivat hänen korvaansa; he kutsuivat, he huusivat häntä maailmalta ja hänen täytyi lähteä sinne, kauvas, kauvas pois, ja kuitenkin hän mielestään yhä oli isänsä kodissa, veljiä ei hän tavannut, mutta hän tunsi kädessään ikäänkuin tulen polton, se ei kuitenkaan tuottanut tuskaa, hänen kädessään oli loistava jalokivi ja hän toi sen isälleen. Herätessään luuli hän vielä ensi hetkessä pitävänsä sitä kädessään; mutta hän oli käynyt kiinni kuontaloonsa. Hän oli pitkinä öinä lakkaamatta kehrännyt, rullassa oli lankaa hienompaa kuin hämähäkin verkko; ihmissilmä ei saattanut nähdä sitä lankaa; hän oli kastellut sitä kyynelillään ja se oli vahvaa kuin ankkurin touvi. Tyttö nousi, hänen päätöksensä oli valmis, uni oli toteutettava. Oli yö, hänen isänsä nukkui, hän suuteli hänen kättään, otti sitte värttinänsä ja köytti langanpään kiinni isänsä taloon, muutenhan ei hän, sokea tyttö, koskaan löytäisi kotiin; lankaan hän turvautui, siihen hän luotti, ei itseensä eikä muihin. Hän poimi neljä lehteä Auringon puusta, ne hän päätti uskoa taivaan tuulille, vietäviksi veljille kirjeinä ja tervehdyksinä, jollei hän kohtaisi heitä maailmalla. Miten siellä käykään sokean lapsi raukan! mutta saattoihan hän turvautua näkymättömään lankaan; hänen hallussaan oli ennen kaikkia muita sydämen hartauden lahja ja siitä johtui, että hänellä oli silmää sormenpäihin asti ja korvaa syvälle sydämeen.

Ja hän astui temmellysten ja taistelujen ihmeelliseen maailmaan ja kaikkialla minne hän vaan tuli, kävi taivas aurinkoiseksi, hän tunsi säteen lämmön, sateenkaari yleni mustasta pilvestä sillaksi siniseen ilmaan; hän kuuli lintujen laulun, hän tunsi tuoksua oransi- ja omenapuistoista, tuoksua niin väkevää, että hän miltei luuli tuntevansa sen makua. Vienoja säveliä ja ihanaa laulua tunki hänen korvaansa, mutta myöskin huutoa ja ulvontaa; ihmeellisen ristiriitaisia olivat ajatukset ja arvostelut. Sydämen sisimpään soppeen kaikuivat ihmisjoukosta sydänsoinnut ja ajatussoinnut; kuorona kohisi:

Ja kaikkialla minne hän vaan miesten tai naisten, vanhojen tai nuorten joukkoon tuli, leimahti heidän sielussaan totuuden, hyvyyden ja kauneuden tunnustus; kaikkialle minne hän tuli, taiteilijan työpajaan, komeaan juhlasaliin ja tehtaaseen, hyrisevien pyörien joukkoon, tuntui aurinko tulevan hänen mukanaan, kielet helisivät, kukkaset tuoksuivat ja virkistävät kastehelmet putoilivat nääntyville lehville.

Mutta sitä ei perkele voinut sietää; hänellä on kun onkin enemmän kuin kymmenen miehen ymmärrys ja keinon hän kyllä keksi. Hän meni suohaudalle, otti mädäntyneen veden kuplia ja pani valheen sanan seitsenkertaisen kaiun jyryyttämään niiden päällitse, tehdäkseen ne tehokkaammiksi; hän survoi hienoksi niin paljon ostettuja tilapäärunoja ja valheellisia ruumissaarnoja kuin vaan saattoi saada käsiinsä, keitti ne kateuden kyynelissä, sirotteli päälle maalia, jota oli otettu kuihtuneen neidon poskilta ja loi tästä kaikesta tyttölapsen, joka kaikin puolin oli sokean, lempeän tytön näköinen; ihmiset sanoivat häntä " sydämen hyvyyden suloiseksi enkeliksi", ja perkeleen peli oli täydessä käynnissä. Maailma ei tietänyt kuka heistä molemmista oli todellinen, ja kuinka se sen olisikaan tietänyt!

lauloi sokea tyttö lujalla luottamuksella. Auringon puun lehdet antoi hän tuulille vietäviksi kirjeinä ja tervehdyksinä veljille ja hän oli varma että uni toteutuisi, ja jalokivikin löytyy vielä, se jonka loisto voittaa kaiken maallisen kunnian, ihmiskunnan otsalta loistaa se isän kotiin.

"Isäni kotiin!" toisti tyttö, "niin, maan päällä on jalokivi ja minä vien mukaani enemmän kuin tämän varmuuden; minä tunnen sen hehkun, se paisuu yhä suuremmaksi täällä käteni kätkössä! Jokaisen pienen, hienoimmankin totuudenjyvän jota tuima tuuli kantoi ja kuljetti, otin minä talteen ja kätkin; annoin kauneuden tuoksun virrata sen läpi, maailmassa on niin paljon kauneutta, sokeallekin; otin soinnun ihmissydämistä, jotka hyvyyttä sykkivät ja vaivutin totuudenjyviin; eihän se ole muuta kuin tomua, jota minä tuon, mutta se on sen etsityn jalokiven tomua ja sitä on runsaasti, koko kourani täydeltä!" ja hän ojensi kättään isää kohti. Hän oli kotona. Ajatuksen lennolla oli hän sinne entänyt, sillä hän ei ollut päästänyt irti isän kotiin johtavaa näkymätöntä lankaa.

Pahat voimat lensivät myrskyn melulla Auringon puun päällitse, syöksyivät tuulenpuuskana avonaista porttia kohti salakammioon.

"Ei!" huusi hän horjumattomalla varmuudella, "se ei voi puhaltaa pois, minä tunnen säteen lämmittävän sieluani!"

Ja isä näki loistavan loimun, kun hehkuvat tomuhiutuat varisivat hänen käsistään kirjan valkoisille lehdille, joitten piti julistaa iankaikkisen elämän varmuutta; häikäisevässä valossa näkyi kirjoitus, ainoa sana vain, sana:

USKO.

Ja veljekset, kaikki neljä, olivat taas heidän luonaan; koti-ikävä oli vallannut heidät ja vienyt heidät mukaansa, kun vihreä lehti putosi heidän rinnalleen; he olivat saapuneet kotiin ja muuttolinnut ja hirvi ja antilopi ja kaikki metsän eläimet olivat seuranneet heitä, sillä nekin tahtoivat ottaa osaa iloon, ja miksipä eivät eläimet sitä tekisi, kun vaan voivat?

Olemme usein nähneet, että kun aurinko paistaa sisään ovenraosta tomuiseen tupaan, siellä kohoaa loistava tomupylväs. Sellaisena, mutta ei läheskään niin köyhänä ja kömpelönä, sillä taivaankaarikin on raskas ja väreiltään vetinen sen näön rinnalla, joka täällä avautui — sellaisena kohosi kirjan lehdiltä, loistavasta Usko sanasta jokainen totuuden jyvä. Ne hehkuivat kauneuden hohteessa, niistä helisi hyvyyden sointu, ne paistoivat kirkkaampina kuin tulipatsas yöllä, kun Mooses ja Israelin kansa läksi Kanaan maalle; Usko -sanasta kulki toivon silta ikirakkauteen äärettömyydessä.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK SATUJA JA TARINOITA IV ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.