The Project Gutenberg eBook of Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet, by Johannes Häyhä

Touonalkajaiset
Keväthommat
Juhannuksen vietto
Arkiset askareet
Kokouspyhä
Heinäaika
Talkoot
Paimenelämä
Karhunjahti
Syksytoimia

Sisältö: Touonalkajaisten määräys. Paimenten taianteko. Karhun luvut. Juhlamurkina. Kauran kylvö. Kylväjän luvut. Lehmäin uloslaskeminen. Karjan luvut. Rukous karjan puolesta. Lammasten uloslaskeminen ja loitsiminen. Rukous karjan varjeluksesta. Karjan kulku ja loitsut maidon annin puolesta. Loitsu karjan kaitsemisesta. Loitsu paimentamisesta. Ensimmäinen päivä paimenessa. Paimenten ja kyntäjäin kasteleminen.

Eräänä sunnuntaina keväällä, kun maat olivat jo sulat, kokoontuivat Niemelän kylän isännät lautamiehen taloon tuumimaan, milloin touonteko oli aloitettava. Muutamat tahtoivat sen jo aloittaa tällä viikolla, mutta lautamies sanoi:

— Ei, hyvät naapurit, nyt sovi alkaa touontekoa kuun pohjalla. Lauantaina kun syntyy uusi kuu, niin sopii ensi viikolla pitää touonalkajaiset minä päivänä tahansa. Ja muuten ei näy tänä vuonna olevan kiirutta kyntämisellä; sillä vanhasta Pietarista vanhaan Jyrkiin on vasta nousevalla viikolla ensimmäinen määräpäivä, niin kuin vanha runo siitä sanoo:

Kyntömiehen kylvöajat ovat tiedossa totiset: kymmenes on kydön kylvö, yhdeksäs on kasken kylvö, kahdeksas on pellon pano, seitsemäs on pavun teko. kuudes viikko, kuituviikko, viides viikko, ohraviikko, neljäs on tattarin teko, kolmas kaalin, lantun aika: toinen viikko touon päätös, kun nauris on napattu maahan.

Vähän aikaa neuvoteltua päätettiin touonalkajaiset pitää ensi viikolla maanantaina ja vuoro oli tänä vuonna syödä juhlamurkina lautamiehen talossa.

Seuraavana sunnuntai-iltana varustivat paimenet vuoteensa viereen virsunsa ja hattaransa. Touonalkajaisaamuna herättivät emännät jo auringon nousuaikana paimenet, jotka vuoteella kenkivät, so. käärivät hattarat jalkainsa ympärille ja panivat uudet virsut jalkaansa. Näin tehtiin siitä syystä että muka jalat pysyisivät terveenä koko kesäajan.

Vaatteet yllensä saatuaan menivät paimenet lehmäläävään (navettaan) ja ottivat kellon vanhimman lehmän kaulasta. Sitten he nyhtivät jokaisen lehmän vasemmasta kupeesta kolme karvaa, jotka he panivat kelloon. Kodan tiinusta pantiin vettä kello puolilleen ja jauhoja hämmennettiin sekaan niin paljon, että seos tuli sakeaksi. Sitten otettiin taikina kellosta ja pöpellettiin saunan penkillä kaakuksi. Sillä aikaa kun toiset paimenet puhdistivat lehmänkelloa ja veivät sen takaisin lehmän kaulaan, toi vanhin paimen leivotun kaakun tupaan, nousi uunille, jossa hän kiersi kaakun kolme kertaa ympäri uunin patsaan ja lausui joka kerran:

— Noin seuratkaa lehmät toisianne koko tämä kesä, niin kuin tämä tahdas seuraa tätä uunin patsasta.

Sitten hän litisti taikinan kakkaraksi ja paistoi sen tuvan lämmitessä uunin leukakivellä, vei sen porstuaan jauhinkivelle jäähtymään ja sen jälkeen läävään. Kakkarasta hän antoi vanhimmasta alkain kullekin lehmälle pienen palan ja kierrettyään ensin palasen lehmän pään ympäri myötäpäivään sanoi palaa antaessaan:

— Pysy sunnuntaina Pietolassa Rasimäellä, maanantaina Kuotmäessä Lyöhdyn aholla jne., nimittäin jokaiselle lehmälle erikseen sen karjamaan ja paikan karjamaalla, missä minäkin viikonpäivänä oli vuoro käydä.

Lammaspaimenet tekivät lampaankellossa taikinan samoin tempuin ja antoivat sen lampaille. Nämä temput piti tehtämän ennen perheen ylösnousua, ani varhain.

Emäntä nousi jo aamuhämärissä, pisti tuvan lämmitä ja herätti paimenet. Sillä aikaa kun paimenet pukeusivat, otti emäntä karhun hampaan, meni läävään, kiersi jokaisen lehmän ympäri kolme kertaa karhun hampaalla myötäpäivään ja kiertäessään hän loitsi:

Metsän kultainen kuningas, salon herra, maan isäntä! anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Luojan lämminnä kesänä. Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi jottei piiloa pitäisi eikä tuottaisi tuhoa. Kotihisi koirat kutsu, viekottele villahännät: sudet laita suitset suuhun, karhut rautakahlehisin. Teettäös tinainen neula, naula vaskinen valata, jonka päästät päälakehen, läpi luisten leukaluitten. Jos ei tuotana totelle: suden suuhun lukko laita, haitta karhun hampahisen takalukko leukaluihin.

Kun ei tuosta kyllin liene: kätke koirasi kolohon, karvaturvat kalliohon, ettei koskis konnanpoika, metsän rakki raateleisi; tahi saata näiltä mailta, kauas karjan käytäviltä ylitse salon yheksän, salon puolikymmenettä maille tuntemattomille, nimen tietämättömille, johon ei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat.

Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivon valtiainen, jok olet onnella olija, heleällä hemmoaja! Tehkös kesät kaunihiksi lehtovieret leppehiksi, ahovieret armahiksi! Laita metsät mieleviksi, sinikorpi siivosaksi! Vieritä vihanta pilvi karjalleni katteheksi, ettei surma suin pitäisi, kaihi viljalta vitoisi. Rakentele rauta-aita, teräs seivoin seisattele ympäri minun eloni, kahden puolen karjaseni: maasta asti aita pannos, maasta asti taivosehen, ettei karhu kavahtaisi eikä susi yli käisi. Vähänpä minulla oisi surman suin pieltäviä, aholle ajettavia, päälle pälven pantavia.

Perheen noustua menivät naiset läävään eläimiä ruokkimaan ja kyntömiehet laittoivat auransa ynnä muut kapineensa reilaan. Läävästä tultua naiset joko ompelivat tahi muuta korjailivat. Ukkomiehet korjailivat kalanpyydyksiä ja muita kapineita reilaan. Näissä toimissa kului päivä murkinoihin. Kun murkinan aika lähestyi, otti isäntä aitan siemensalvosta ne kolme rukiista leipää, jotka olivat koko joulupyhät olleet tuvan pöydällä, ja toi ne emännälle, joka lämpimällä vedellä pesi leivistä lian ja mahdollisesti joulukyntteleistä tarttuneen talin. Sitten emäntä leikkasi leivät, joita hän toisten naisten kanssa piippusi suupalan suuruisiksi möllyiksi (paloiksi) sitä varten varustettuihin vateihin. Emäntä keitti suurella padalla vastalypsettyä maitoa, jonka hän sitten kapustalla mätti möllyjen päälle vateihin.

Murkinan aikana kokoontuivat kylän isännät ja emännät lautamiehen taloon. Kun ruoka oli kannettu pöytään, käskettiin vieraat syömään. Emännät istahtivat pöydän yläpäähän ja isännät sarvenille; talon miehet istuivat pöydän alapäässä. Talon isäntä luki juhlallisella äänellä ruokaluvut ja Perätalon seppä toisten kanssa veisasi:

Ann maan tääll kasvons kantaa, vakons myös lioita; meill tarpeet tahtoisit antaa, maan, meren siunata. Ann askelees tiukkuu rasvast, meit ruoki sanallas, suo maistam sit ain makiast, niin sielu on autuas.

Sitten isäntä jakeli juhlallisesti ruokaryyppyjä, ensin naisille ja sen jälkeen miehille. Syödessä puheltiin sekä hyvistä että huonoista vuosista. Kun kaikki olivat ravitut, pani jokainen kätensä ristiin ja Lahtelan isäntä luki:

Muistakaam sitä aina, kuin ruokaa nautitsem ett Herra eineen lainaa, ja kaikk kuin tarvitsem, sull Jesu, kiitos olkoon, ja kunnia kaikilt tulkoon, kuin runsaast ruokit meit.

Vuos hyvyydelläs kaunist kanss, niin kyntö, kylvö kasta maass, ja laiho kauniist kasvata, meit armiaast jällens iloita.

Pöydästä noustua kiittivät kaikki vieraat talon emäntää ja isäntää, ja toivottaen toisilleen runsasta vuodentuloa erkani kukin kotiinsa.

Touontekoa alkamaan läksivät kotoa kyntäjät ensiksi. Isäntä mittasi kauroja kapalla aitan salvosta säkkeihin, jotka nostettiin hevosten selkään. Sitten isäntä istausi siemensäkin päälle hevosen selkään ja läksi ajamaan eellimmäisenä. Toiset kyntäjät tekivät samaten ja ottivat atran olkapäillensä hevosten selkään. Kartanolta lähteissä kohottivat miehet lakkiansa ja sanoivat:

Metsähalmeelle päästyä laskettiin atrat ja siemensäkit hevosten selästä halmeen veräjälle ja valjastettiin hevoset atrain eteen. Toiset miehet istahtivat tupakoimaan sillä aikaa, kun isäntä meni kylvämään. Isäntä pani siemensäkistä kauroja kylvösäkkiin, otti säkin olallensa, nosti hattunsa seipään nenään ja ripsi ensin siemeniä itäänpäin, sitten etelään, länteen ja vihdoin pohjoiseen sanoen viskatessaan:

Itätuuli kesän tuopi, kesä siemenen sirottaa, etelä elohon saattaa, kaiken kasvun kasvattaapi. Länsi lämpimän lähettää, lämpimä terän tekeepi, pohjoinen pahurin poika! pysy kylmässä kylässä kekriin asti keikkumatta.

Sitten isäntä alkoi kylvää ja nuorin kyntäjä sai käydä hänen rinnallansa ja pistellä sikkeloa. Kylväissään lausui isäntä:

Minä kylvän kyyhättelen Luojan sormien lomitse, käden kautta kaikkivallan tälle maalle kasvavalle, aholle ylenevälle.

Akka mantereen alainen, manun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän; eip on maa väkeä puutu, eikä nurmi einehiä sinä ilmoisna ikänä, kuuna kullan valkeana, kun lie armon antajista lupa eineitten emistä.

Nouse maa makoamasta, Luojan nurmi nukkumasta! Pane korret korttumahan sekä varret varttumahan: tuhansin neniä nosta, saoin haaroja hajota kynnöstäni, kylvöstäni, varsin vaivani näöstä!

Oi Ukko ylijumala, tahi taatto taivahinen, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: laadipa utuinen ilma, sumuilma suunnittele; idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele: vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota teoksille tehtäville, panoksille pantaville, orahille nouseville, touoille tohiseville!

Kun isäntä oli halmeen yli päässyt ja kylväen tullut takaisin, niin alkoivat kyntäjät ajaa peräkkäin: ensimmäinen aidan vierusta myöten, toinen sen perästä, sitten kolmas jne. Kun kolme kertaa oli ympäri käyty ja tultu samaan paikkaan, josta lähdettiin, niin istahdettiin tupakoimaan ja viinaa maistelemaan. Sitten jatkettiin työtä keski-iltoihin asti, jolloin mentiin kotiin.

Kyntäjäin lähdettyä kotoa otti emäntä tuuran, taltan ja kirveen, jotka hän kätki läävän kynnyksen viereen lantaan. Sitten hän otti viikatteen, sirpin ja kassaran, sitoi ne yhteen ja ripusti läävän oven kamanaan.

Kun paimenet ja emännät olivat pukeutuneet, vei emäntä rahin, asetti sen läävän kynnykselle sillä tavoin että rahin jalat tulivat läävän sisä- ja toiset ulkopuolelle pihtipuolista vasten. Sitten emäntä nousi rahille seisomaan, asetti selkänsä pihtipieltä vasten ja nosti toisen jalkansa niin liki yläkamanaa että siitä alaitse lehmät mahtuivat. Emännän käly päästi lehmät kytkyestä yhden toisensa perästi ja loitsi:

Kun Luoja kesän tekevi, Jumalan suven sukeepi, suot sulavi, maat sulavi, lätäkötkin lämpeävi keskellä kesäsydäntä Jumalan suvea suurta; niin mä lehmäni lähetän, laitan karjan laitumelle, työnnän lehmäni leholle, maidon antajat aholle, hatasarvet haavikolle, kourusarvet koivikolle, vasikkani varvikolle, kaiken karjani kedolle, havulinnan liepehille, kultaisille kunnahille, ahomaille aukehille, leheville lehtomaille, korkehille koivikoille, mataloille haavikoille, kosteoille korpimaille, hopeaisille saloille! Työnnän kuuta ottamahan, talia tavoittamahan ahomailta aukehilta, levehiltä lehtomailta, kumeoilta kuusikoilta, haleoilta haavikoilta, kultaisilta kunnahilta, koreoilta koivikoilta, hopeaisilta saloilta.

Sikäli kuin lehmät pääsivät kytkyestä, ne tulivat ulos läävästä emännän jalan alaitse. — Vuonna 1878 tapahtui Hynnilässä, että eräs nuori lehmä sattui leiskahtamaan mennessään emännän jalkain alaitse, ja emäntä putosi lehmän selkään. Lehmä toi emännän kartanolle ja pudotti hänet vesilätäkköön. — Heti ensimmäisen lehmän tultua emäntä alkoi rukoilla:

Itse ilmoinen Jumala, taatto taivahan takainen! kun mä läävästä lähetän, työnnän lehmäni lehoille, ajan karjan kankahalle, saatan suurehen salohon näiltä pieniltä pihoilta, kapehilta kartanoilta Jumalan pihoa myöten, kaikkivallan maata myöten Luojan laveille pihoille, kaikkivallan kartanoille, läävihin lävettömihin, ilman ikkunattomihin: kaitse karja kaunihisti, varjele vahingon tieltä tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä, ettei tuskihin tulisi, häpeäihin hämmentyisi! Kun katsoit katollisessa, varoit alla varjolaudan, niin katso katottomassa, varo varjomattomassa! Syöttele metisin syömin, mesiheinin herkuttele, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja hyvänsuovan mieltä myöten pahansuovan paitsi mieltä!

Kun lehmät oli laskettu, lammaspaimen otti virpovitsat läävän laesta ja ajoi lampaat Mari-tädin jalkain välitse, joka seisoi läävän kynnyksellä hajasäärin. Lammasten ohi kulkeissa loitsi Mari-täti:

Lasken laumani kedolle, karitsani kunnahalle, emälampaat lakealle, vuonat aukeelle aholle Suomehen sukeutumahan, Karjalahan kasvamahan, Viron maalle villomahan, kotihin keritsemähän. Ota villoa välillä, raksi rasvaa hampahilla tuorehista turpehista, metisestä mättähästä, heleästä heinänpäastä, kultaisen kulon nenästä!

Kun kaikki karja oli kartanolla ja paimenet sekä naiset olivat karjan ympärillä, emäntä kävi ympäri karjan kolme kertaa myötäpäivään ja rukoili:

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala! Kaitse karjani pahoista, varjele vahingon tieltä, noista soista soiluvista, lähtehistä läikkyvistä, heiluvista hettehistä, pyörehistä pyörtehistä, ettei sorkka sorkahtaisi, hettehesen herkähtäisi ylitse Jumalan tunnin, päitse aivon autuahan!

Tuo'os torvi tuonnempata tuolta taivahan navalta, mesitorvi taivosesta, simatorvi maaemästä! Puhu tuohon torvehesi, kumahuta kuuluhuksi: puhu kummat kukkahaksi, kangasvieret kaunihiksi, ahovieret armahaksi, lehtovieret leppeäksi suovieret sulaksi meeksi hetevieret vierteheksi! Siitä syötä karjoani, raavahiani ravitse. Syöttele simaisin syömin, juottele metisin juomin, syötä kultaista kuloa, hopeaista heinänpäätä heraisista hettehistä, läikkyvistä lähtehistä, koskilta kohisevilta, jokiloilta juoksevilta, kultaisilta kunnahilta, hopeaisilta ahoilta.

Kaivo kultainen kuvoa kahden puolen karjamaata, josta karja vettä joisi, simoa sirottelisi utarihin uhkuvihin, nännihin pakottavihin. Saattele salosta karja, aukeoilta ahomailta heraisille hettehille, läikkyville lähtehille, koskille kohiseville, Jokiloille juokseville, joist ei juomat juoden puutu, vedet vetäen vähene!

Sen tehtyänsä emäntä meni paimenten kanssa tupaseen, josta paimenet ottivat evässäkit ja emäntä otti loitsitun suolapussin ja pani sen helmaansa. Sitten emäntä alkoi astua solasia (kujasia) myöten metsään päin. Lehmäpaimenet ajoivat karjan emännän perästä ja kävelivät itse karjansa jäljestä. Mari-täti käveli lehmäpaimenten keralla lammasten edellä helma käppyrässä ja luki kateen sanat. Lammaspaimenet kävelivät lammasten perästä, ja heitä seurasivat talon koirat.

Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko! Auo maat alaisin puolin, puhko pellon penkereitä, juoksuta joki metinen, simavirta vierettele utarihin uhkuvihin, vetimihin veettävihin: saisi suonet soutamahan, maitojoet juoksemahan, joka aika antamahan, joka vuoro vuotamahan, juosta jokena kotihin, tulla tuoreena tuville vihansuovan sormen päitse, hyvänsuovan suun etehen.

Paljo on niitä pahoja ku maidon manalle vievät, katehesen karjan annin; vähän on niitä hyviä, ku maidon manalta saavat, piimänsä kylän pidolta, tuorehensa toisialta.

Ei minun emoni ennen kysynyt kylästä mieltä, tointa toisesta talosta; sai se maitonsa manalta piimänsä pitelijältä tuorehensa toisialta: samaten minäkin saanen maidon mieron malkkiloilta, katehien kainalosta. Ei maito manalle jouda, lehmän vilja vierahalle eikä puihin puuttumahan, metsihin menehtymähän: maito koissa tarvitahan, ajan kaiken kaivatahan, koissa vuottavi emäntä katajainen rainta käessä.

Nousepas nyt viljan eukko, viljan haltia havaja ennen noidan nousemista, katehen kavahtamista! Nouse voisen vuoren päälle, maitosen mäen nenälle! Muuta kaikki ruohot voiksi, maidoksi makeat ruuat! Kovennuta maidon kuori, sakennuta piimän pinta: maito rasvaksi rapaise, rasva voiksi ruskeaksi, pieksä pieninkin pisara voi hyväksi hyytymähän, ettei tarvitsis emännän kauan voita valmistella, kinaella kirnun kanssa, piestä piimää päiväkaudet.

Kujasten suuhun päästyä pysäytettiin karja ja paimenet kävivät karjan ympärille. Emäntä kävi kolme kertaa ympäri karjan myötäpäivää, ripisteli loitsusuoloja karjan päälle ja loitsi:

Nyyrikki Tapion poika, siniviitta viidan poika! Tyvin pistä pitkät kuuset, latvoin lakkapäät petäjät sillaksi likasijoille, paikoiksi pahoille maille, suosulihin, maasulihin, lätäkköihin läikkyvihin! Anna käydä käyräsarven, haarasorkan sorkutella, saapua joka savulle, joutua joka kylylle viatonna, vilpitönnä, virhitönnä, vammatonna, ilman suohon sortumatta, likahan litistymättä.

Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko! Käy nyt syötä syötikkini sekä juota juotikkini helehistä heinänpäistä, kaunihista kastikoista, mairehista maaemistä, metisistä mättähistä, nurmelta mesinukalta, maalta marjavartiselta, kanervan kukattarilta, heinän helpehetteriltä. Heitä hienot helmuksesi, esiliinasi levitä karjalleni katteheksi, pienilleni peitteheksi, vihoin tuulen tuulematta, vihoin saamatta satehen.

Nouse neitonen norosta, hienohelma hettehestä! Ota vettä lähtehestä, jolla kastat karjoani, jotta karja kaunistuisi, edistyis emännän vilja, ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian.

Kedolle päästyä nähtiin siellä jo olevan Mäkitalon emännän karjoineen ja paimenineen. Emäntä kävi karjansa ympäri. Niemelän emäntä käski pysäyttää karjansa ja sen jälkeen hän kävi karjan ympäri kolme kertaa ja loitsi:

Jos lie kurjat paimeneni, ylen kainut karjapiiat: pajun panen paimeneksi, lepän lehmäin katsojaksi, pihlajan pitelijäksi, tuomen tuojaksi kotihin, emännäisen etsimättä, muun pereheen murehtimatta.

Kun ei paju paimentane, pihlaja hyvin pitäne, leppä lehmiä ajane, tuomi ei kotihin tuone, niin panen parempiani, työnnän luonnon tyttäriä, minun viljan viitsijäksi, katsojaksi karjan kaiken.

Mielikki metsän emäntä, Suvetar valio vaimo, Etelätär luonnon eukko, Hongatar hyvä emäntä, Katajatar kaunis vaimo, Tuometar tytär Tapion, Pihlajatar pieni piika metsän tyttö tylleröinen! katsokaatte karjoani, viitsikäätte viljoani kesä kaikki kaunihisti, lehenaika leppeästi, lehen puussa liehuessa, ruohon maassa roikatessa.

Tellervo Tapion neiti, utupaita, hienohelma! Kaitse karja kaunihisti, viitsi vilja virkeästi, kaitse kaunoisin kätöisin, somin sormin suorittele, suin kultaisin sukios, hopeaisin harjaellos; sui ilveksen iholle, metsän viljan viertehelle, kampoa kalan eville, karvalle meren kapehen, metsän uuhen untualle, vihreän nurmen nukalle! Saata karjani kotihin, hyvän emännän etehen, hetä heilua selällä, maitolampi lautasella.

Päivän mennessä majoille, iltalinnun laulellessa itse virka viljalleni, sano sarvikarjalleni: kotihinne kourusarvet, maidon antajat majoille! Koissa on hyvä ollaksenne, maa imara maataksenne; korpi on kolkko käydäksenne, ranta raikutellaksenne. Kotihinne tullessanne, vaimot valkean tekevät nurmelle mesinukalle, maalle marjavartiselle.

Kun ei karja tuosta huoli, eikä kulkene kotihin: leikkoa lehosta koivu, ota vitsa viidakosta, pitkä piiska pihlajainen, katajainen karjaruoska, joilla lehmiä letität, pieksät pitkähäntäisiä, ajat karjan kartanolle, saunan lämmintä panolle: kotihin kotoinen karja, metsän karja metsolahan. Kun ei muista paimeniksi eikä karjan kaitsijoiksi, pyydän Luojan paimeneksi, kaikkivallan kaitsijaksi: paras on Luoja paimenista, kaikkivalta kaitsijoista; se tuopi joka tulelle, saattavi joka savulle vielä päivän paistaessa, keski-illan kellertaissa; tuo jonossa Jumalan karjan, Herran karjan helkytellen.

Nyt vihdoinkin oli kaikki luvut luettu ja kaikki temput tehty ja karja päästettiin syömään aholle. Vähitellen kokoontuivat sinne kaikki, koko kylän elukat, ja jokainen teki samat temput. Sitten emännät istausivat kummulle katselemaan toistensa karjaa. Siinä puheltiin karjasta ja miten kukin oli karjaansa vaalinut ja milloin mikin lehmä oli poikinut. Puhellessaan he tarjoilivat toisilleen punaista viinaa taskulasista ja evääksi otettua tuoresta ohraista leipää.

Lehmäpaimenilla oli täysi työ estellessä lehmiä puskemasta. Kun lehmät kaiken talvea erillään oltuansa pääsivät yhteen karjaan, niin ne olivat outoja toisilleen, vetivät kieroa, ensin edempänä ja sittemmin vähä kerrallaan likennellen, vihdoin ne jämähtivät päät vastakkain alkaen työntää toisiaan minkä jaksoivat. Varsinkin suuret härät mörnivät, kuopivat ja sitten puskivat toisiaan. Siinä saivat paimenet olla pirteitä erotellessaan ja katsoessaan, ettei väkevämpi saanut heikompaa pahasti puskea. Myös joku huonosti hoidettu lehmä nääntyi pehmeään letkuun tahi noroon, ja se oli siitä autettava. Semmoisessa tapauksessa saivat emännät heittää makeat puheensa ja rientää avuksi. Hyvin nololta näytti se emäntä, jonka lehmä liejuun vääntyi (nääntyi). Hän tavallisesti syytti toisia naisia huolimattomiksi karjan hoitajiksi jne.

Lammaspaimenilla oli vieläkin suurempi puuha kuin lehmäpaimenilla; sillä vuonat kun eksyivät emistänsä ja rupesivat hätäisesti juoksentelemaan ja määkymään, niin paimenet koettelivat niitä johdattaa emiensä luokse. Tiettävästi emälampaat, joilta vuonat olivat haihtuneet, koettivat kaihoansa määkimisellä ilmoittaa, ja sillä tavoin syntyi semmoinen musiikki, jota sen kuullut ei voi koskaan unhottaa. Se vielä lisäsi paimenille puuhaa, kun oli paljon yhdennäköisiä ja yhdenkokoisia vuonia, joita oli vaikea, jopa mahdotonkin toisistaan erottaa. Muutamat olivat varmuuden vuoksi ripustaneet erinäköisiä nauhoja vuonien kaulaan, joten he helposti tunsivat omansa.

Iltapuolella kun karja ajettiin kotiin, lammaspaimenilla oli taasen suuri puuha saadessaan erilleen kukin omat lampaansa. Kun oli päästy kotiin ja korjattu eläimet navettaan, emäntä otti vettä kappaan, kutsui paimenet luokseen, pani kolme kertaa ensin lehmäpaimenille vettä päähän ja lausui:

Kyntömiehet tultuaan pihalle ajoivat hevosensa tuvan rappusten eteen. Emäntä meni vastaan kapallinen vettä kädessä, ripsi vedellä ensin isännän hevosineen ja sitten toiset miehet ja hevoset vuoronsa perään kunkin kolme kertaa ja lausui:

Kasvakoon kaura, onnistukoon ohra, menestykööt miehet, ja vauristukoot varsat!

Kun miehet olivat hevosensa korjanneet talliin ja läksivät tupaan tulemaan, niin nuori väki — pitämättä lukua siitä, että emäntä oli jo kyntäjät kastellut — meni kyntömiehiä vastaan vesikapat kädessä ja viskata roikkasi vettä kyntäjäin korville, niin että he usein läpimärkinä pääsivät tupaan. Niitä kyntäjiä, jotka eivät mieltuten (mielellään) antaneet itseään kastella, ajettiin perästä siksi, kunnes heidät saatiin kastelluksi. Siinä oli juoksua, naurua ja leikkiä kauaksi aikaa. Sittemmin syödessä päivällistä, joka usein toimitti iltasen veron, samaten kuin myöhempään saunaa kylpiessä, puheltiin päivän tapauksista. Usein vielä perästäkin päin muisteltiin touonalkajaisia.

Sisältö: Tavalliset kevättyöt. Sammakko onnen ennustajana. Käen kukunta nainta- ja ikävuosien ennustajana. Rippikoulu. Rukous hyvän sulhasen saamiseksi. Kasken teko.

Jo talvella vedettiin kotiin kaskiaitapuut (aitarikot), jotka kevätkorvassa hakattiin kesähaloiksi sekä tuvan että saunan luokse ja pantiin pinoon. Myös aita- ja seiväspuut vedettiin kevättalvella, särjettiin ja teroitettiin. Läävästä vedettiin pellolle liika lanta, joka kesän tultua hajoitettiin kesannolle. Uusia rakennuksia rakennettiin keväillä. Naiset taasen ompelivat keväillä kutomansa kankaat. Helluntailauantaina nuohdottiin ja pestiin tupa.

Keväillä ennen kuin jäät järvestä sulivat kuti norssi ja sitä pyydettiin nuotalla. Ahvenia ja särkiä pyydettiin kutuaikana merroilla. Jos kuka kuuli konnan (sammakon) kurnutuksen, ennen kuin oli saanut tuoresta kalaa syödä, niin sitä pidettiin huonona enteenä. Siksi koetteli jokainen saada kalaa maistaa tavalla tahi toisella ennen sammakon kutua.

Samaten pidettiin käen kukuntaa huonona enteenä, jos sen kuuli aamusella, ennen kuin oli suuruksia maistanut. Siksipä herkkäuskoiset ja varsinkin tytöt varustivat jo iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla heti havahdettuansa maistoivat jonkin suupalan ennen ulos menemistänsä. Käen ensimmäisestä kukunnasta lukivat vanhukset ikävuosiansa: kuinka monta kertaa käki kukahti, niin monta ikävuotta sai muka vielä elää. Samaten neitoset lukivat ensimmäisestä käen kukunnasta, kuinka monen vuoden perästä he joutuivat naimisiin. Niinpä Niemelänkin tytöt varustivat iltasilla leipäpalan päänsä pohjiin, josta sitten aamusilla haukkasivat heti noustuansa.

Eräänä aamuna meni Anni ulos haukattuansa ensin leipää ja näki käen istuvan kartanolla kasvavassa koivussa. Hän alkoi heti vanhalla, ennen oppimallansa runolla houkutella käkeä kukkumaan lausuen:

Kuku kultainen käkönen, helkyttele hopeainen, kuku mulle kultavuosi, helkytä hopeavuosi! Kuku kultani omaksi, armahaksi ainoiseksi! Ikävä on yksin olla, kolkko yksin köllötellä: kahden oli kaunosempi, kahden kaiketi parempi, loppuis ikävä ijäksi, miel apea ainaiseksi. Oi jos mie omani saisin, hyvin mie hänet pitäisin: sylissäni syötteleisin, polvillani pyörittäisin, välin kaulahan kapuisin, sekä suuta suikkajaisin. Kuku, kuku kultalintu, helkytä hopealintu: kuku kerran, ei kahesti, kuku kerran kuullakseni! Jos teet mieliksi minulle, saattelet ilosanoman, niin mä sun hyvin pitelen, linnukseni lausuelen, syötän sinut suuruksella tahi voilla, vehnäsellä.

Ikäänkuin käki olisi ymmärtänyt Annin pyynnön, alkoi se kukkua ja kukkui lukemattomia kertoja, josta Anni tuli pahoille mielin. Siinä hän muisti, ettei Kaisa ollut vielä kuullutkaan käen kukuntaa. Hän meni siis nopeasti Kaisaa herättämään. Kaisa joka ei muistanutkaan iltasella varustaa leipää päänsä pohjiin, meni tupaseen, josta haukkasi leipää suuhunsa, ja sitten vasta meni ulos. Käki oli jo ehtinyt lopettaa kukuntansa, niin ettei Kaisa ennättänyt kuulla kuin yhden ainoan kukahduksen.

— Vai niin, sinä miekkonen pääset siis jo naimisiin tänä vuonna, virkkoi Anni huoaten. Minulle raukalle se kukkui lukemattomia kertoja.

— Eihän sen kukunta taida mitään merkitä, vaikka sitä vain niin luullaan, vastasi Kaisa lohdutellen surevaa serkkuansa.

Ukko-Lauri, joka ei vielä sinä keväänä ollut kuullut käen kukkumista, näki käen kotimäen rinteellä koivussa. Hän rupesi puhuttelemaan käkeä ja lausui:

Käköseni, kultaseni, vanha tuttu, ennen nähty! Kuku mulle, kullan kerttu, ilmoittele mun ikäni, laula vuoteni visusti: elänenkö, ennätänkö täällä vielä monta vuotta, vai jo kuinka kohta kuolen, katoon katala Manalle, menen Tuonelan tuville, maan matojen syötäväksi, tuonen toukkain purtavaksi?

"Väkä käkä" virkkoi käki ja lensi pois eikä kukkunutkaan. Tämä harmitti ukko-Lauria.

Toukokuussa pidettiin rippikoulu ja Niemelän Kaisa meni kouluun. Sinä pyhänä, kun rippikoulu kuulutettiin, kävi lautamies rovastilta kysymässä kortteeria tyttärellensä pappilaan. Rovasti puhui ensin rouvansa kanssa ja lupasi sitten kortteerin pappilan kyökissä. Lautamies kiitti ja vei seuraavana sunnuntaina pappilan rouvalle kontillisen tuoreita kaloja. Tyttärensä eväät hän vei myöskin samalla. Ne rouva käski piian korjata ruokahuoneeseen.

Seuraavana maanantaina kokoontuivat rippikoululapset. Kappalainen, jonka vuoro oli koulua pitää, kutsui lapset kirkkoon, jossa hän rukoukset pidettyään luetti jokaisen sisältä ja sen jälkeen järjesti heidät ja määräsi paikat, missä kohden kunkin tuli istua kirkonpenkissä. Niemelän Kaisa, koska hän oli kuuluisan miehen tytär ja selvälukuinen, pääsi ensimmäiseksi, sitten Vähikkälän kompromin, maanjako-oikeuden lautamiehen, tytär toiseksi, Vertasen kirkonmiehen tytär kolmanneksi jne. Ne tytöt, jotka eivät osanneet lukea sisältä, tulivat laiskainkouluun sakastiin koulumestarin opetettavaksi.

Ensimmäisenä päivänä, kun rippikoululapset laskettiin päivälliselle ja Niemelän Kaisa Vähikkälän ja Vertasen tyttöjen kanssa, jotka myös olivat kortteeria pappilan kyökissä, tuli kortteeriinsa, niin tuli pappilan rouva kysymään tytöiltä, kuka oli järjestyksessä ensimmäinen, kuka toinen ja kolmas. Vähikkälän tytön ilmoitettua, että Niemelän Kaisa oli ensimmäisenä, sanoi rouva:

— Niinhän meidän herra rovasti arvelikin, että Niemelän Kaisa se epäilemättä tulee ensimmäiseksi.

Kun Kaisa seuraavana lauantaina tuli kotiin, oli kotoväellä monenlaisia kysymyksiä rippikoulun menosta ja siitä miten lapset osasivat vastailla ymmärryksen perästä, ja Kaisalla taas oli kyllin selittelemistä. Muun muassa hän kertoi, että kun kirkkoherra — niin kutsuttiin kappalaista — selitti että valat ovat kolmenlaiset: virkavala, todistusvala ja puhdistusvala, niin eräs tyttö, joka ei malttanut kuunnella kirkkoherran selitystä, vastasi:

Tämä tietysti herätti naurua sekä rippikoulussa kuin myöskin Niemelän perheessä.

Kaksi viikkoa rippikoulua jälkeen laskettiin lapset kotiin ja ilmoitettiin kutka tulevat pääsemään ripille. Ne lapset, jotka eivät ripille päässeet, itkivät ja porasivat. Heidän vanhempansa syyttivät joko lapsiansa laiskuudesta tahi kirkkoherraa vääryyden teosta, kun hän toisia laskee ripille ja toisia jättää; mutta itseään ei kukaan syyttänyt, ettei ole lapsiaan opettanut lukemaan.

Seuraavana sunnuntaina ilmoitettiin saarnastuolissa että rippikoululapset otetaan Herran ehtoolliselle pyhän kolminaisuuden sunnuntaina ja jokaisen asianomaisen pitää saapua kirkkoon lauantai-iltapuolella.

Perjantain iltana ennen kolminaisuuden sunnuntaita lämmitettiin
Niemelässä sauna. Muun perheen kylvettyä jäi Kaisa äitinsä käskystä
Helka-ämmän kanssa saunaan kahden kesken. Helka-ämmä kutsui Kaisan
saunan lautasille, otti vastan, ripsi sille vettä, alkoi kylvettää
Kaisaa ympäri ruumiin ja rukoili:

Luopas Luoja luotuhuni, älä mielisuotuhuni; luotu luoksensa vetävi, mielisuotu surmoavi.

Tuo Jumala tuota miestä jonka sormukset sopisi, jonka kihlat kelpoaisi; joka naida nappajaisi, kotihinsa koppajaisi, jok ei veisi viertämähän, panisi palon tekohon.

Ällös tuhma tulkokana, kävynkanta käykökänä; kun ei tulle tuuhiammat, koreammat kohti käyne. En minä sinä ikänä, kuuna kullan valkeana nuku nurjuksen nutulle, väsy värkin turjukselle, painu paikkakukkarolle, rajakengälle rakastu!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala tätä neittä joutumasta, saamasta tätä tytärtä viinavillin vuotehelle, hurstille humalahurjan, olutjuojan olkiloille, piippusankarin savuille!

Varjele vakainen Luoja, kaitse kaunoinen Jumala joutumasta juomarille, saamasta kyläratille! Kävis tuo joka kapakan, joka kannun kallistaisi, ostaisi joka oluen, joka viinan viilettäisi, viinan pantiksi panisi vaimoltansa vaattehetki; itse vaimonsa vetäisi, puolisonsa puotteleisi, kylmäisi kylävälille, joka tielle juohattaisi, heittelisi heinätielle, salotielle saatteleisi.

Tuo Jumala toinen miesi, toinen miesi ja parempi, jok ei virsi viinan kanssa, ei tuiski tupakan kanssa, huiski ei humalapäässä, piippuu suussa ei pitele, joka ei heitä heinätielle eikä saattele salolle, jokitielle juohattele, kylmätä kylävälille; riko ei rintasolkiani, katko kaulaketjujani.

Jo ajoissa lauantaina saapuivat rippilapset kirkkoon, jossa rovasti tutkisteli heitä ja otti heidät sunnuntaina ripille.

Kesäkuun alussa poltettiin kaski. Mikä kohta jäi palamatta, se vierrettiin; so. pantiin puita ja risuja palamattomalle paikalle, sytytettiin puut tuleen, ja kun ne olivat yhdessä kohden maan pinnan polttaneet mustaksi, niin sitten työnnettiin palavat puut pitkillä kangilla toiseen kohtaan. Näin jatkettiin kaskenviertoa siksi, kunnes joka paikka kaskessa oli palanut. Tämä oli sangen vaivalloista ja raskasta työtä, kun se oli tehtävä kuumalla ilmalla. Kyllä siinä viertäjiltä hiki läksi otsasta ja muustakin ruumiista. Sitä toimitettiinkin riihikko päällä. Kun noki tarttui hikiseen pintaan, niin olivat viertäjät enemmän pirun kuin ihmisen näköiset, josta syystä heitä kutsuttiinkin kaskipiruiksi. Kaskentekoaikana lämmitettiin sauna joka ilta.

Kun kaski oli saatu mustaksi, pantiin aita ympärille. Sitten poltettiin kalikot ja niin oli kaski valmis kynnettäväksi. Kasken tekoon ottivat osaa kaikki työllä käyvät henkilöt, niin miehet kuin naisetkin; ainoastaan kyntäjät olivat omissa toimissaan.

Kokon teko. Karjan kotiintulo. Tarhapussu. Kokon poltto ja uhraaminen. Nuorukaisten leikit: pitkää piikaa ym. tansseja. Taian teot. Aarre. Kirkossa käynti. Iltapuolen vietto.

Korkealle kohosi juhannusaurinko taivaslaelle ja loisti siellä täydellä valollaan ikään kuin ylpeillen siitä, että hän oli voiton saanut pakkasesta puhurin pojasta, joka kaiken luonnon oli kahleisiinsa kytkenyt koko talven. Heleästi laulelivat linnut luonnon suuressa salissa ja ilomielellä niitä ihmiset kuuntelivat kinastelematta ylimmäisistä istuimista ja eturiveistä. Koko luonto oli pukeutunut juhlapukuun ja juhlallinen oli ihmistenkin mieli; sillä nyt oli tulossa kesän suurin juhla, Ukon juhla, jota esi-isämme olivat jo ammoisista, ylimuistoisista ajoista Ukon kunniaksi viettäneet.

Mutta kuta suurempi juhla sitä suuremmat valmistukset, joten ihmisillä tavallisesti suurten juhlain edellä on paljon puuhaa, työtä ja kiirettä, varsinkin aattopäivinä, jotta

saisi juhlan jouten syödä, jouten syödä, jouten juoda, huoletonna huiskaella.

Myös Niemelässä, samaten kuin muissakin taloissa, oli juhannusaattona puuhaa ja häärimistä, kun

pirtti oli pestävänä, penkit puhdistettavana, sillanalus siivottava, hulikoiset huuhdottavat, pyhäleivät leivottavat, piirakkaiset paistettavat.

Jo varhain aamusella kävivät Niemelän naiset pyhäsiivoa tekemään jättäen ulkotyöt toiseen aikaan. Mauno-setä aukaisi tuvan lattiasta pari palkkia ja pari nuorempaa naista pistäysi sillan alle palavat päreet kädessä viskattuaan korit edellensä. Päretulen he pistivät multiaishirsien väliin palamaan ja itse alkoivat ajaa koreihin rojua ja upoa, joka oli pitkin talvea joulusta asti sinne keräytynyt ja säästynyt. Korit täyteen saatuaan he nostivat ne lattialle, josta toiset naiset veivät ne karjapihalle ja toivat taas tyhjät korit sillan alle täytettäviksi. Näin tehden he saivat sillanalusen siivotuksi, jolloin palkit pantiin paikoilleen.

Sitten alkoi tuvan nuohtominen: naiset nousivat pienille pöydille, penkille, pöytärahille tahi muille korkopaikoille ja alkoivat laesta karistaa nokea ja karstaa pitkävartisilla luudilla alas, niin että lattia ja muut alhaalla olevat esineet tulivat vallan nokisiksi. Noki lakaistiin kokoon, pantiin koreihin ja kannettiin pihalle.

Kun tupa oli saatu nuohotuksi, syötiin suuruspala. Sen jälkeen alkoi varsinainen peseminen. Kodassa varistettiin vettä suuressa padassa, josta sitä saavilla kannettiin tupaan. Naiset ottivat tuohivihkot käteensä, ripistelivät ne hiekalla, mättivät varia vettä seinille ja alkoivat vihkojen kanssa hangata. Pitemmät naiset nousivat penkille seisomaan ja pesivät niin ylhäältä kuin suinkin ylettivät. Lyhemmät naiset pesivät alhaalta. Sitten huuhdottiin hiekka seinistä.

Emäntä, Mari-täti ja Helka-ämmä kantoivat suuren joukon puuastioita niin kuin kappoja, ämpäreitä, pyttyjä, saaveja, kirnuja, tyllejä, maitotiinuja ym. tupaan pestäväksi. Puhtaiksi saatuina ne vietiin ulos kuivamaan. Sitten pestiin tuvassa olevat huonekalut niin kuin pöydät, penkit, tuolit, rahit, jakut ja lavitsat sekä viimeiseksi tuvan ja porstuan lattia. Mauno-setä varusti suuren joukon näreenhavuja, joista osan ripisteli tuvan ja porstuan lattialle, osan pani oksina tuvan ja porstuan kynnyksien alle, sitten kun lattiat olivat kuivaneet. Märkään tupaan ei päästetty ketään sisälle. Murkina syötiin ulkona.

Murkinan jälkeen ja levättyä menivät nuoremmat naiset järven rannalle pesemään pyhänä tarvittavia hienoja vaatteitaan niin kuin paitoja, ylisiä, huntuja, liinaviittoja, esiliinoja, rihmasukkia, kalsuja ynnä muita hetaleita, jotka he sitten asettivat nurmelle ja varpujen päälle kuivamaan. Työskennellessään tytöt lauloivat:

Kaks on kaunista kesällä, kaksi ilman kannen alla: lehti puussa, ruoho maassa, minä kohta kolmantena: minä lehti liehumassa, minä kukka kuulumassa, minä heinä heilumassa. Omenina me olemme ja kulemme kukkasina, matkustamme mansikoina vaellamme vaapukoina: käymme parvessa parasna, piikajoukossa pisinnä, valkehinna vaimoloissa. Mikäs meidän neitosien, mikäs meidän tyttösien: kun me suureksi sukeemme ja kasvamme kaunihiksi, kulkevi sana kylälle, tieto toisehen talohon, naivat sulhot naapurihin, ottavat omille maille, oman pellon pientarille, isän ikkunan näylle.

Jos ei naida naapurihin tahi taammaksi tahota, olen ilmankin ikäni tyttönä isän tykönä. Tiivi on tyttönä eleä, nätti on olla neitosena: ei toruta torkunnasta, makoamasta ei manata, ei oo huolta huhmarelle, kiirettä käsikivelle. Appi ei hauku ahkioksi, anoppi vesihaoksi, kyty kynnysportahaksi, nato naisten rynttäriksi.

Sillä aikaa kun nuoremmat naiset olivat vaatteiden pesussa, auttelivat vanhemmat naiset emäntiä pyhäleivoksien valmistamisessa ja paistamisessa. Yrjön vaimo kävi jo murkinalta hameita poimuilemaan. Hän ratkoili sepaluksesta auki tiuhakkohelmahameensa, kasteli sen varissa vedessä, toi kölsän oven huoneensa lattialle ja sen päälle levitti hameensa. Alkoi sitten hulpilosta poimuilla lähtien kauluksesta suoraan alas helmaan saakka. Kymmenkunta poimua valmiiksi saatuaan hän pani laudan poimujen päälle ja kiven laudalle, joka painoi poimut tasaisiksi. Näin hän poimuili koko hameensa pisty pistyltä lisäten toisia lautoja ja kiviä siksi, kunnes sai hameensa poimuilluksi. Sitten poimuili hän tyttärensä siniset verkahelmahameet samalla lailla. Yöksi jätettiin hameet painumaan ja seuraavana arkena ne kuivattiin ja ommeltiin hulpilot taas kiinni ja puettiin ylle kirkkoon lähteissä.

Vähää ennen päivällistä kokousivat kylän poikamiehet Kotimäen kalliolle kokon tekoon. He toivat pitkän riu'un, pystyttivät sen ja panivat vanhan tervasaavin riu'un nenään. Sitten he latoivat pitkiä tervaisia puita riu'un ympärille ja päällimmäiseksi ladottiin tuoreita havuja, ja niin saatiin vihdoin kartion muotoinen kokko valmiiksi. Vähän edemmä kokosta sileän kallion ympärille pystytettiin valkeita koivuja, joita kylän paimenet kotiin tultuaan yhdistelivät pitkillä, ruskeilla ihokiskoisilla tuohilla ja joita tytöt koristelivat tuohisälöillä, painetun langan päillä ja kirjavain vaatteiden tilkuilla, jotka he asettivat terttuina riippumaan. Myös koivujen oksille ripusteltiin tuohen sälöjä, sälpeitä ja hilpeitä, joten tanssilava sai juhlallisen muodon. Kokon puolelle jätettiin portti, jonka pihtipielisenä olevain koivujen latvat taivuteltiin yhteen niin, että portin yläpuoli muodostui kaarevaksi.

Päivällisen perästä lakaisivat naiset huoneidenpuolisen tanhuan ja pojat toivat tuoreita koivuja, jotka pystyttivät rappusten eteen, porstuan ja tuvan nurkkiin. Illansuussa naiset joko poimivat hameitaan tahi kaulailivat pyhävaatteitaan tuvan pitkällä pöydällä. Miehet taasen korjailivat sekä omiaan että naisten kenkiä saunan kylpyä odotellessaan.

Paimenilla metsässä oli pitkä aika iltaa odotellessa. Jo päivän alhaisissa puolipäiväisissä ollessa ajoivat he lehmät ja lampaat Sirkan pohjukkaan. Toiset paimenet vartioitsivat elukoita ja toiset leikkelivät vastaksia ja latoivat vastoja. Ikävissään he laulelivat:

Kule päivä, viere viikko, alene Jumalan aika! Kule päivä kuusikolle, mene päivä männikölle, viere päivä vitsikölle, lennä lehmänlypsykselle! Päästä paimenta kotihin Ukon juhlalle jalolle, taivon taaton tanhuville, piirakoita piirtämähän, voivatia vuolemahan, lämmin kyly kylpemähän, puhdas paita panemahan. Sitten kehtaa keikutella, leikkii lyödä lepetellä kokolla kotimäellä, Ukon tarhan tanhualla.

Kun lehmät syöpäläisten kynsissä eivät tahtoneet kestää Sirkan aukeassa pohjukassa, vaan pyrkivät lehtoon, niin paimenet ajoivat ne Kalmasen ja Siltoin väliseen sopukkaan, jossa oli varvikkoa, ja odottivat siinä päivän alenemista. Jokainen paimen laittoi odotellessaan tuohista seppeleen, jonka sitoi vanhimman lehmän sarviin. Keski-iltojen aikana ajettiin karja kotiin ja hoputtiin:

Kotiin tultua ei lehmiä ajettu pihaan, vaan kesantopellolle tarhaan. Tarhassa olivat kakot patsaiden tahi seipäiden sijassa ja riu'ut, päät pistettyinä kakkojen reikiin, toimittivat aidaksien virkaa.

Kun lehmät olivat tarhassa, tulivat naiset heti lypsämään. He tekivät aidaksenpäistä ja risuista pussun tarhaan. Kun puut alkoivat hyvästi palaa, niin nostettiin kuivunutta lehmän sontaa tahi ruohoa ja multaa valkeaan, että se paremmin laskisi savua, pusuuttasi, ja savu karkottaisi hyttyset, kärpäset, paarmat ja muut syöpäläiset lehmistä, jotteivät ne teiskuisi lypsäissä. Jos joku lehmä ei tahtonut tulla liki pussua, niin lapset otelivat (ajoivat pois) hyönteiset varvuilla tahi vastalla. Tätä tehtäessä pysyivät lehmät alallansa ja naiset saivat ne rauhassa lypsetyksi. Lypsetty maito kaadettiin saaviin ja kannettiin maitohuoneeseen, jossa emäntä siivihti maidon eli laski sen puusta tehdyn ratin lävitse, jonka pohjalla oli jouhinen talla, lepästä tehtyihin pyttyihin.

Kohta lypsyn perästä tuli talon vävy Korjuksen Risto nuorikkonsa kanssa kulkusissa ajaen Niemelään. Vävyn tultua taloon otettiin kohta esille pata, johon pantiin vastalypsettyä maitoa ja puhkaistiin muutamia kananmunia, ja vietiin se kotaan, jossa se keitettiin munamaidoksi, niin kuin runo kertoo:

Illalliseksi söi talon perhe muuta ruokaa, vaan vieraille annettiin munamaitoa. Illallisen perästä kylvettiin sauna, jossa tytöt pesivät selvitetyllä lipeällä ja saippualla vanhain ihmisten päät.

Saunan jälkeen puettiin pyhävaatteet ylle. Paimenet ja kotilapset laittoivat itselleen kotimäelle pienen kokon, jota he polttivat erikseen. Sikäli kuin kunkin talon nuoriso joutui, he keräytyivät kokolle. Nuoret miehet hankkivat kuivia havuja kokon ympärille ja istuivat sitten odottamaan väkeä lisää. Kaikkein paikalle saavuttua sytytti ukko-Lauri, joka oli vanhin mies kylässä, kokon, joka kohta palaa roihmusi täydessä liekissä. Kyttä-Jussi oli tuonut sinne suuren karhupyssynsä, jolla ampui muutamia laukauksia. Kun pyssy ei hänen mielestään kylliksi kovasti pamahtanut, niin hän nouti kartanosta vanhan kirnun, jonka pohjaan hän kaivoi sellaisen reiän, johon pyssyn piippu mahtui. Tähän reikään hän asetti pyssynpiipun suun ja ampua kajahutti. Se antoi niin kovan pamauksen, että lapset ja muu heikompi väki pelästyi, ja maa järisi jalkain alla. Mäet ja metsä raikuivat vastaan ja kartano kaikui samaten. Kokon palaa roihmutessa ja pyssyn paukkuessa viskasi Mauno-setä kokkovalkeaan pienen erilaisista langoista neulotun pussin, jossa oli kaikkia siemenlajeja, mitä vuodessa kylvettiin, ja rukoili viskatessaan:

Oi Ukko ylinen luoja, taatto taivahan jumala, vallan pilvissä pitäjä, hattarojen hallitsija! Pidä pilvissä käräjät, sätehissä neuvot selvät: idätä idästä pilvi, länkä lännestä lähetä, nosta lonka luotehesta, etelästä ennättele, vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota kynnölleni, kylvölleni, varsin vaivani näölle. Nosta korret korttumahan sekä varret varttumahan: yhdestä sataset saata, sadasta tuhannet tuota. Säästäös vihanta vilja rakehilta, rajusäältä, kuivuudelta, märkyydeltä, kovan ilman koskennalta. Tuo tänne utuinen pilvi, kanna kaari karvallinen, utu soille, utu maille, utu peltojen perille, utu kauas kankahille, metsähalmeille hajoita, jottei halla harmaaparta, pohjoisen pahanen poika veisi viljoja pilalle, turmiolle tuotteleisi. Anna vuosi, viljavuosi näille raukoille rajoille, poloisille Pohjan maille. Vilja pitkäksi viruta, sato saata runsahaksi, iloksi imeisten lasten, miesten, naisten mielhyväksi.

(Tätä taikaa ei minun muistaessani ole harjoitettu, mutta isoisäni kertoi ennen sitä tehdyksi. Loitsija Matti Hinkkanen Parikkalasta uhrasi juhannuskokolla vielä vuonna 1886.)

Kun paimenilla ei ollut pyssyjä, millä he olisivat ampuneet, niin he ottivat omasta kokostaan kovia joko koivun tahi katajan hiiliä, panivat yhden kerrallaan maaperäkivelle ja iskivät hiileen niin suurella pyöreällä kivellä, minkä vain nostaa jaksoivat. Se antoi kajauksen, jos ei juuri niin kovan kuin pyssy, niin ainakin sellaisen, että se heille vältti.

Kokon palaessa istuivat vanhemmat ihmiset kokon ympärillä keskustellen vuodentulotoiveista, ilmoista ym. Nuori kansa katseli seisoallaan sekä oman että naapurikylän kokonpaloa. Aina kun joltakin kokolta ampuminen kuului, vastattiin Niemelän kokolta ampumalla. Vihdoin sanoi kyttä-Jussi:

— Nyt minä olen jo osakseni ruutia polttanut. Jos kuka tahtoo vielä ampua, niin maksakoon minulle ruutirahan ja ampukoon sitten vaikka koko yön.

Pian ilmestyi halukkaita ampujia ja maksajia, jotka vuoron perään ampua kajahuttelivat.

Niin kauan kuin kokon paloa kesti, viipyivät vanhat ja nuoret kokon ympärillä. Kokko palaa roihmusi ensin ala- ja sitten yläpuolelta. Vihdoin kahahti tuli riu'un päässä olevaan tervasaaviin, joka yksinään palaa lekotti, ja näytti edempää katsojalta niin kuin suuri tulipallo olisi loistanut vaaleassa kesäyöilmassa. Vähitellen heikkeni tulen liekki: saavin vanteet paloivat poikki ja hiiltyneet laudat tipahtelivat yksi toisensa perästä riu'un juurelle, jossa ne vielä vähän aikaa palaa tuikuttivat ja vihdoin sammuivat. Viimeiseksi kaatua rojahti kokkoriukukin, joka tuoreena oli kestänyt kovan kuumuuden.

Vielä hetkisen aikaa ihailivat vanhemmat ihmiset kesän ihanuutta ja katselivat nuorten aloittamaa leikinpitoa tanssilavalla. Sen jälkeen he läksivät kotiinsa.

Nuoret aloittivat leikkinsä vastakkaistanssilla. Sitten he tanssivat pitkää piikaa. Tytöt kävivät rintamaan toiselle ja pojat tyttöjen vastapäätä toiselle puolelle tanssilavaa. Tyttöjen puolelle ylimmäiseksi kävi Korjuksen Mari ja poikien puolelle Korjuksen Risto. Toisten laulaessa:

Mistäs piisaa, mistäs piisaa pitkiä piikoja aina? Hätätilass, köyhäss varass pienemmätkin naidaan,

otti Korjuksen Mari Mattilan Simon, joka seisoi häntä vastapäätä, ja tanssia pyöräytti kerran hänen kanssaan ympäriinsä; samaten tanssi Korjuksen Risto vastakkaisensa tytön Niemelän Annin kanssa. Sitten tanssi Risto Marinsa kanssa toisten laulaessa:

Samalla tavalla tanssitti Mari seuraavan pojan ja Risto seuraavan tytön, aina väliin keskenänsä tanssien, kunnes koko rivit tulivat tanssitetuiksi. Sitten kävivät Mari ja Risto paikoilleen. Niemelän Anni ja Mattilan Simo kävivät sitten tanssittajiksi ja tanssittivat taas Anni pojat ja Simo tytöt tanssien välillä keskenään. Heidän käytyään paikalleen rupesivat heidän viereisensä poika ja tyttö tanssittajiksi. Sillä tavalla sai jokainen tyttö ja poika olla sekä tanssittajana että tanssijana. Sen perästä leikkivät he vielä muitakin leikkejä ja vasta puolen yön aikana he menivät kukin kotiinsa.

— Emmekös mene tuonne Luorikon puoleiselle järven kivelle istumaan päivän nousuun asti, niin saamme nähdä vedestä nousevat sulhastemme hahmot? ehdotteli Niemelän Anni toisille tytöille.

— Heittäkää hyvät tytöt koko konstit pois, eivät ne kumminkaan toimita mitään, pyysi Korjuksen Mari.

— Hyvähän sinun on muita neuvoa, kun itse olet saanut sulhasen.
Kunhan olisit meidän asemessamme, et suinkaan niin puhuisi, vastasi
Sohvi.

Sen pitempään sitä juttua ei enää jatkettu, vaan tultiin kotiin. Marin ja Kaisan maata mentyä tuumailivat Anni ja Sohvi, mitä pitäisi tehdä, jotta saataisiin tietää tuleva sulho. Vihdoin sanoi Anni:

— Muistatkos sinä Sohvi, kun viime talvena meillä kävi tuo kulkulaismuija, jota sanottiin Hynnisen Kertuksi. Hän neuvoi tyttöjä juhannusyönä panemaan yhden astian alle viinaa, toisen suoloja ja kolmannen hietaa. Jos yön aikana on viinaan kosketettu, niin saadaan rikas sulho, jos suoloihin, niin toimeen on tuleva, ja hietaan, niin on köyhä sulho.

Tytöt tekivät niin ja veivät saunan penkille jo mainitut tavarat, jotka laittoivat erikseen puuvatien alle kumpikin. Siellä juohtui tytöille mieleen, että jo mainittu Kerttu oli neuvonut tyttöjä menemään juhannusyönä makaamaan sellaiseen huoneeseen, jossa ei ollut kukaan ennen maannut. Huoneen lattia oli lakaistava puhtaalla vastalla rikat keskelle lattiaa ja niiden rikkojen päälle tuli tyttöjen käydä makaamaan, niin unissaan näkivät tulevan sulhonsa. Tämän neuvon johdosta päättivät tytöt käydä makaamaan uuteen aittaan, joka ei vielä ollut kokonaan valmis. Ja sen he tekivätkin.

Kokolta tultua keskustelivat Niemelän emäntä ja Mari-täti jotain keskenään. Sitten emäntä otti kirnusta kolmannen vanteen, meni kesannolle lehmätarhaan, jossa kiersi kolme kertaa myötäpäivään jokaisen lehmän ympäri kirnunvanteella lausuen:

Juoskohon jokena maito, tänne vilja virratkohon, makeainen matkatkohon, maitokosket kuohukohon, joka kukkasen kuvusta, joka heinän helpehestä, metisistä mättähistä, vihannoista vierukoista, tuorehista turpehista, kastekorren kainalosta. Kosken kuohua pitääpi, maitoreiän retkahella, kultaisehen kuppisehen, vaskilaitaiseen vatihin.

Kun emäntä oli päässyt kartanoon, tuli Mari-tätikin kotiin vesilasku olalla. Hän kertoi tavanneensa kotirannasta kaksi nuottavenettä, joihin hän pani äyskärillä vettä, ja kun vesi oli virrannut veneen kaarien lävitse, niin hän mätti sen äyskärillä laskuun. Mutta kolmannen verokunnan venettä kun puuttui, niin hänen täytyi mennä aina Luorikon päähän saakka ja tehdä siellä sama temppu.

— Nyt jos kuka lehmä tahtoo pidättää maitonsa, niin sinä Riitta anna tästä laskusta vettä niin kyllä se auttaa, neuvoi Mari-täti.

— Nyt saat olla huoletta, että kirnusi tulee voihin, jos et vaan laske maidonpäällisiä liiaksi lämpenemään etkä kovin kylmältä kirnua, vakuutti Mari-täti.

— Katsos Mari-täti, minusta näyttää tuolla Sääskiniemen kainalossa jotain palavan.

— Se on raha-aarre, joka siellä juhannusyönä palaa, se palaa likuttaa niin kuin viina. Tämä yö on niin tärkeä, ettei kenenkään nyt pitäisi maata. Minä menen herättämään Mauno-sedän sitä katsomaan, virkkoi Mari-täti ja läksi sillä puheen Mauno-sedän huoneen ovea kolkuttamaan.

Kun Mauno-setä tuli katsomaan, niin ei siellä enää mitään valkeaa näkynyt.

— Se suittaa olla se raha-aarre, jonka meidän entiset ukot sota-aikana Sääskiniemeen hautasivat. Se kuuluu olevan viinapannu hopearahoja täynnä. Tämä aika olisi juuri soveliain aarteen hakuun, mutta enpäs minä poloinen poika muistanut illalla, jotta olisin valvonut puoleen yöhön asti, ja saanut nähdä missä kohti se aarre paloi. Nyt se on myöhään. Täytyy odottaa tulevaan vuoteen juhannukseen asti ja sitten hakea se ylös, sanoi Mauno-setä.

— Mutta jos aarre on pantu uhrin kanssa, niin mitäpä sinä sille mahdat, vaikka kuinka hyvin tietäisit missä paikassa se on, virkkoi Mari-täti.

— Tiettävästi se uhrin kanssa on sinne pantu, mutta minun ukko vainajani neuvoi minulle uhrinkin. Hän sanoi, että pitää ottaa valkean kolmiöisen vasikan sydänmuna ja polttaa se aarteen päällä, niin kyllä sen sitten helposti sieltä saa, selitti Mauno-setä.

Juhannusaamuna, kun vanhat ihmiset nousivat, niin he menivät tyttöjä herättämään, mutta näitä ei ollutkaan huoneessa. Vihdoin havahtuivat tytöt itsestään ja menivät heti saunaan katsomaan miten siellä asiat olivat. Kaikki oli siellä aivan paikallaan niin kuin he ne illalla sinne olivat laittaneet. Siellä panoksia korjaellessaan he koettelivat muistella mitä unta kumpikin oli nähnyt. Mutta kun ei kumpikaan muistanut untansa, niin he päättivät olla hiiskumatta koko asiasta kenellekään.

Kun kaikki väki oli peseytynyt, kokoontuivat kaikki miehet suuren pöydän ympärille rukousten pitoon. Naiset seisoivat ympäri tupaa penkkien vieressä. Mauno-sedän esimerkkiä seuraten nousivat miehet seisoalleen ja Mauno-setä alkoi veisata, johon koko perhe yhdisti äänensä:

Laulun loputtua istausivat miehet penkille, panivat kätensä ristiin pöydälle ja kumarsivat päänsä käsiensä päälle. Naiset taasen laskeusivat polvilleen penkkien viereen, panivat kätensä ristiin penkille ja kumarsivat päänsä.

Sitten luki isäntä "Rukouksen jolla me itsiämme sabbathille eli
juhlalle valmistamme", "Rukouksen maanhedelmästä", "Isä meidän" ja
"Herran siunauksen". Lopuksi veisasivat kaikki seisoallaan Korjuksen
Riston aloittaman värssyn:

Sinua myös kanssa kiittää mahtaa, ja ylistää sangen suurest, ett kukin aina nähdä saa, maan hedelmän kantavan tuoreest: siunatkoon meit Isä ja Poika, siunatkoon Pyhä Henki myös! Peljätköön kukin maan paikka Herraa suurta ja väkevää työss; sen päälle sanomme: Amen.

Murkinan jälkeen läksi rahvas kirkkoon: poikamiehet ratsain nuoremmilla hevosilla, joiden korvallisille suitsiin sidottiin kulkusia, ja vanhemmat miehet vaimoineen kärrillä. Nuoremmat naiset panivat kenkänsä, sukkansa ja virsikirjansa nyyttiin. Mari-täti sitoi uudet ihokiskoiset kirkkovirsunsa vyönsä alle. Paimenet ottivat kengät olallensa ja niin läksi koko nuori väki avojaloin astumaan kirkolle. Paimenten äidit menivät lapsiansa päästämään eli kaitsemaan elukoita metsään.

Lepikossa kirkkotarhan ulkopuolella naiset kenkivät, silittivät tukkansa, asettivat korva- ja otsahiuksensa säännölliseen järjestykseen ja panivat silkit päähänsä. Pojat olivat jo kenkineet maantielle päästyänsä. Pappilan kaivon ympärille oli joukko janoavaisia kokoontunut janoansa sammuttamaan raikkaalla vedellä. Pitäjäntuvan rannassa venematkalaiset kanivat (kaunistelivat) itsiään. Pojan vekarat uivat tyynessä kirkkojärvessä. Uimasta päästyään ja saatuaan vaatteen yllensä he ottivat voileipiä, so. he valitsivat rannalta sileät latuskaiset kivet, joita heittelivät järven pintaa myöten sillä tavoin, että kivi kaapsahti välistä veteen kiitäissään tyynellä pinnalla. Se vasta oli koko mestari, joka pitemmät voileivät osasi ottaa, siis kenen kivi kauemmas kulki. Sitten koettiin heittää korkealle viskaamalla kiviä kilvan, ja mies se joka kauemmas jaksoi kiven viskata järven selälle.

Kirkonmäellä, kun vanhemmat tuttavat miehet kohtasivat toisensa, he tarjosivat toisilleen taskumatista viinaa, jota he olivat Ukon juhlan kunniaksi kerallensa ottaneet. Vanhemmat naiset taasen antoivat tuttavilleen tuomisiksi joko lehikkaita, ohra- tai ruisleipää, mutta useammin piirakoita.

Aamukellon soitua alkoi kansaa virrata kirkkoon, joka oli muutamilla koivuilla koristettu. Kirkonvaivaiset, jotka juhannusaattona olivat olleet kirkkoa puhdistamassa, varustausivat jo aikaiseen kirkonporstuan penkille istumaan ja anomaan almua hattu kourassa. Ohi kulkevat armeliaat ihmiset heittivät jonkin vaskirahan vaivaisten hattuun, josta saajat kiittivät lahjain antajaa.

Kirkosta päästyä riisuivat naiset kenkänsä ja virsunsa lepikossa ja astuivat paljain jaloin kotiinsa. Miehet astuivat kengät jalassa niin kauan kuin maantietä piisasi, mutta kylätiellä hekin heittivät kengät jalastaan ja kävelivät loppumatkan avojaloin.

Ne harvat henkilöt, jotka juhannuksena olivat kotiin jääneet, kävivät talosta taloon Juhaneja nostamassa. Nostopalkaksi annettiin joko kahvia tai sen puutteessa viinaa.

Keski-iltoin aikana kokoontui kylän nuoriso Kotimäelle leikitteleimään. Pienemmät pojat kokoilivat havuja ja risuja kokon sijalle ja polttaa rätisyttivät niitä sekä ampuivat hiilillä. Vähitellen kokoontui vanhempiakin ihmisiä nuorten leikkejä katsomaan. Kotona olijat joko lukivat tahi veisailivat suvivirsiä. Nuorukaiset erkanivat myöhään kotiinsa, jossa illallisen jälkeen kävivät makaamaan päättäen juhannuksen vieton.

Sisältö: Kasken kaataminen. Vastojen teko. Lehden riipiminen.
Käärmeenpurema. Käärmeen vihojen loitsiminen. Tukkujen teko.
Papumaan kitkeminen. Nippujen teko. Pietarin päivä. Lammasten
pesu. Tyttöjen laulu.

Juhannuksesta päästyä aloitettiin Niemelässä kasken hakkaus. Isäntä kävi merkitsemässä lehdon Piesossa, mikäli sitä oli hakattava. Naisille ja ensi kesää työllä käyville pojille teroitettiin kassarat (vesaimet), joilla he karsivat oksat puista ja hakkasivat vesat ja vitsakset poikki. Vesoessaan he kiskoivat tuohia. Niistä tehtiin hiplummista (hienommista) pesuvihkoja, jotka punottiin heti ja käärittiin vihkoiksi. Jäykemmät tuohet käärittiin käähkärölle ja niistä tehtiin virsuja. Kaikkein jäykimmät kerittiin kerälle ja ne tehtiin tohveleiksi. Mitä eivät vesojat ylettäneet maastajaloin kiskoa, sen he kiskoivat sitten kun koivut oli kaadettu.

Kun miehet arvelivat naisten saaneen jonkun verran vesosta, he menivät terävillä kirveillä kaskea kaatamaan. Kasken hakkuu toimitettiin tavallisesti yläkuulla, jotta maa paremmin vesoittuisi eivätkä aitapuut niin pian mätänisi. Ainoastaan jos oli tehtävä raivinkia — notkomaata raivattava heinämaaksi tahi muuta maata uudispelloksi — niin silloin hakattiin puut alakuulla, jottei maa vesoittuisi. Kaskea alettiin hakata tuulen alta, joten kaikki puut kaatuivat yhtäännepäin. Paksuimmista puista kolottiin (kuorittiin) tyvet, jotta ne paremmin kuivuisivat ja pihkettyisivät.

Kaskea kaataessaan katsoivat miehet tarkoin mitä tarvekalua mistäkin puusta saadaan. He ottivat kaskesta lusikka-, kapusta- (leivi-), karttu-, vartta-, kaplas- ja keträpuita sekä telikon (takareen) jalas- ja kärrinpaltsta- (palsta-)koivuja, resla- ja saahka- (ajo-)reen reunapuita, vemmeltuomia, aisakoivuja, saarapuita, sonta- ja levityshankopuita ym. tarvekalua. Nuoret pojat ottivat emännälle härkkimiä ja hierimiä. Muutamia lehti- ja havupuita jätettiin kaatamatta siemenpuiksi. Ukkomiehet kiskoivat virsu- ja tohvelituohia sekä kattolevyjä. Kotiin tullessa iltasilla oli jokaisella, niin hyvin vesojilla kuin hakkaajilla, jotain kantamista, muutamilla olikin täysi kannalmus. Ukko-Laurikin toi kerän ja pari käähkäröä tuohia, jonka nähtyään Helka-ämmä sanoi:

Hyvä on ukko huononenkin: tuopi tuulellakin, saapi sateellakin, tuopi tuohta virsukseen, pajun niintä paulakseen.

Kun kaski oli vesottu ja hakattu, alkoivat miehet ajaa lantaa pellolle ja naiset kävivät leikkelemässä metsästä vastaksia, jotka he kantoivat kuormalla kotiin ja latoivat. Ladotut vastat pantiin kammitsalle, kaksi vastaa kullekin kammitsalle. Kolmesataa kammitsaa vastoja arveltiin riittävän vuoden tarpeiksi. Vastat laitettiin tallin luhtiin seinävierille, raavilo-orsien (päätöorsien) väliin ja vartaille kuivamaan. Kuivaneina ladottiin vastat tallinluhdin nurkkaan.

Vastojen teon perästä alkoivat naiset lehden riipimisen. He ottivat riihikkoja tahi muita ruohtimisia paitoja, joihin riipivät haavan, pajun ja lepän lehtiä, jotka sitten kantoivat kotiin ja hajoittelivat tuvan lattialle kuivamaan. Tämä oli lapsista hauska, kun he saivat lehtien päällä ketturoida (piehtaroida) ja tehdä lehdistä rääniköitä. He käänsivät haavan lehden nelin kerroin, pureksivat hampaillaan kolme tai neljä viivaa vinoon lehteä ja niin oli räänikkä valmis. Näitä he sitten toisilleen kaupittelivat ja ottivat maksuksi puusta tehtyjä ympyräisiä rahoja. Kun lehdet olivat kuivaneet, ne kannettiin elohursteilla kölsän karsinaan ja syötettiin talvella lampaille. Uusia lehtiä tuotiin tupaan kuivamaan. Näin pitkitettiin lehden kantoa siksi, kunnes alettiin papua kitkeä ja pellonpientareita niitellä. Aamurupeamalla, kun metsä oli kostea, levittelivät naiset lantaa pellolla tahi tekivät muita kotiaskareita.

Eräänä päivänä, kun Niemelän naiset olivat lehtiä riipimässä Vaitin kivikkomaalla, tunsi Sohvi jotain pistosta varpaassansa. Hän katsahti jalkoihinsa, jossa suuri mustankirjava käärme mateli. Hän pelästyi ja huusi toisille naisille:

Pian leikkasivat toiset naiset itselleen leppäiset kepit ja tulivat tappamaan käärmettä, joka jo oli ennättänyt mataa vähän edemmäksi. Käärmeen luo päästyään sanelivat naiset:

Tämä sanottiin sitä varten, ettei käärme pääsisi maan sisään. Sitten he tappoivat käärmeen. Sohvi valitti, että mato taisi panna (käärme purra) hänen jalkansa, koska sitä tuntuu kirvelevän. Toiset naiset tutkivat asiaa tarkemmin ja löysivät Sohvin varpaasta pienen reiän, josta tuli verta. He pyyhkivät heti veren pois lehdillä, pesivät haavan vedellä ja voitelivat sen tapetun käärmeen verellä, käärivät pajun niinellä haavan kiinni ja laittoivat Sohvin kotiin, jonne Anni ja Kaisa myötä seurasivat häntä saattamaan.

Kotiin päästyä oli jo Sohvin koko jalkaterä ajettunut. Emäntä otti viipulavyön, jolla sitoi kipeän jalan ketroksesta kiinni. Isäntä käski Eerikan mennä Riha-Heikkiä perään ratsashevosella lukemaan (loitsimaan) käärmeen vihoja. Parin tunnin kuluttua tulikin Riha-Heikki ratsastaen samalla hevosella. Eerikka oli nimittäin käskenyt Heikkiä joutumaan pian ja itse hän tuli perästä jalkaisin. Tultuaan Niemelään Heikki pyysi ja sai viinaa, meni kolme kertaa muutetun huoneen kynnykselle istumaan, kaasi viinan kuppiin, johon hän loitsi:

Mato musta maanalainen, toukka Tuonen karvallinen, hivusletti Hiiden immen, paholaisen partakarva, pirun piiska, Hiiden ruoska, ruman hengen ruokosauva, haamu haltian näköinen, raippa raunionalainen, läpi mättähän mänijä, puunjuuren pujottelija! Kuka sun kulosta nosti heinän juuresta herätti? Ken käski pahalle työlle, työlle kehnolle kehotti? Isosiko vai emosi vaiko muu sukusi suuri? Kuka käski, ken kehotti päätä pystyssä piteä, kaulan vartta kauheata? Ken se kieltäsi kehotti, kuka haiku hammastasi puremahan, jyytämähän, syömähän, kaluamahan?

Tiesitkös puuta purrehesi, pajun juurta pannehesi, närettä näpistäneesi, kokeneesi koivun juurta, haukanneesi haavan juurta, pihlajaista pistäneesi? Et sä puuta purrutkana, pajun juurta pannutkana, närettä näpistänynnä, kokenunna koivun juurta, haukannunna haavan juurta, pihlajaista pistänynnä, kun purit ihon imeisen, turmelit emosen tuoman.

Mato musta myrkyllinen tahi harmaa haikuhammas! Jos olet pannut, niin paranna jos sä koskit, niin kohenna! Lienet hampahin hakannut tahi iskenyt ikenin eli kielin koskettanut eli purstoin puikkaellut tahi hengin huokonunna, niin tule työsi tuntemahan, pahasi parantamahan! Ota pois omat kipusi, alle haiku hammastesi. Vedä myrkkysi vetenä, maitona pahat panosi. Vie poies vihasi tästä, keltaisin keuhkoihisi, muikeoihin maksoihisi, saata sappesi sisälle, vaskisehen vatsahasi, muuta viinaksi vihasi, vedeksi pahat makusi!

Jos et pahaasi paranna etkä vie vihojas tästä, niin minä sanon emolles, valittelen vanhemmalles; enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla pahoja parantaessa takiota tauottaissa.

Turvotkohon tuomen juuret, kohotkohon koivun juuret, levetköhön lepän juuret, pajun juuret paisukohon, kuusen juuret kohotkohon, kasvakohon kannon juuret, kiven juuret kiintyköhön, vaan ei iho inehmoisen, emon kantaman katalan. Itse turvu tuskihisi, paisu pakkopäivihisi, ähkyhysi ärtyele! Katkea häijy kaheksi, konna kolmeksi muruksi, niin kuin pakkula pahanen tahi leppäpökkyläinen!

Tuonen toukka, maan matonen, kyy vihainen viirukkainen! Viskoa vihasi tästä hiiden hiililiedoksehen, paholaisen pankon päähän, tuonne helvetin tulehen, pahan vallan valkiahan! Tahi saattele salolle, Kipuvuoren kukkulalle. Siellä keittäös kipuja pikkuisessa kattilassa, yhden sormen mäntävässä, peukalon mahuttavassa. Tee nyt yöllä terveheksi, päivällä imanteheksi, alta aivan raittihiksi, keskeä kivuttomaksi, päältä tuntumattomaksi, ehommaksi entistänsä, paremmaksi muinaistansa!

Loitsittuaan Heikki kaasi viinan puteliin takaisin, meni tupaan Sohvin luo, kaasi viinaa pulliin ja käski hänen ryyppäämään, jonka Sohvi tekikin. Sitten hän voiteli viinalla käärmeen pureman haavan, kääri tupakanlehden päälle ja sitoi sen pajun niinellä kiinni loitsien kääriessään:

Siteheksi Luojan silkki, Luojan kaapu katteheksi tälle jalalle jalolle, vakaiselle varpahalle! Katso nyt kaunoinen Jumala, varjele vakainen Luoja jottei vioille vetäisi eikä tuskihin tulisi, hätäpäivä päälle käisi, pakko saattais parkumahan!

Sitten Heikki kaivoi kuopan tanhualle. Sohvi kannettiin sinne, asetettiin kuopan laidalle istumaan ja kipeä jalka pantiin kuoppaan, jossa hän piti sitä koko sen päivän. Yöksi kannettiin hänet huoneeseen makaamaan. Seuraavan päivän vielä hän piti jalkaansa kuopassa. Sen jälkeen alkoi jalka parata.

Kun Riha-Heikki oli saanut työnsä tehdyksi, häntä syötettiin ja juotettiin, maksettiin palkka ja kyydittiin hänet hevosella kotiinsa.

Lehden riivinnän perästä naiset katkoivat lehtitukkuja (vihkoja), jotka he asettivat aidan seipäisiin ja puiden oksiin kuivumaan. Kuivuneina ladottiin tukut lehtikoppeleihin, jotka katettiin näreen koskosilla tahi tuohilevyillä. Syystalvella vähän lumen aikana vedettiin tukut kotiin ja syötettiin lampaille.

Sitten tuli papumaan kitkeminen. Kitkentäheinät hajoiteltiin korkealla olevain huoneiden alle puille kuivumaan. Emännät korjasivat kitkentäheinät kuivuneina rouhekölsään. Niistä keitettiin talvella lehmille rouhevettä.

Ennen kuin varsinainen heinänteko alkoi, niittelivät naiset pellonpientareet. Niitetyt heinät sidottiin nipuille, jotka asetettiin pellon seipäisiin kuivamaan. Kuivina koottiin niput ja kannettiin vitsakuormalla rouhekölsään talven varaksi.

Pietarin päivä oli jonkinlainen puolipyhä, jolloin ei tavallisesti mitään raskaampia töitä toimiteltu. Miehet tekivät minkä mitäkin: korjailivat työkaluja, paikkailivat kyntökenkiä ynnä muuta sellaista. Naiset taasen ompelivat uusia ja laittelivat vanhoja vaatteitaan aamurupeamalla. Murkinan aikana ajoivat koko kyläläiset lampaansa Aitjärven rantaan pestäväksi. Nuoret naiset tulivat perästä lampaita pesemään. He riisuivat vaatteensa rannalle, pukivat jonkun vanhan paidan yllensä, ottivat aidan kolkkaseen ajetusta lammaslaumasta kiinni joko emälampaan tahi vuonan, jota taluttivat pitäen sen päätä ja etujalkoja kainalossaan, joten lammas käveli hyvin vastahakoisesti järveen. Siellä se pestiin yltä ympäriinsä, jonka jälkeen lammas laskettiin toisten joukkoon. Siinä oli hälyä, kiirettä ja älinää, kun lampaat määkivät etsien vuoniaan ja vuonat samaten etsien emäänsä. Paimenet huusivat akkiloidessaan lampaita, jotka eivät tahtoneet kestää aidan kolkassa. Akat toruivat paimenia, jotka eivät olleet kylliksi valppaita lampaita järjestyksessä pitämään. Tytöt nauraa kikattivat, kun joku lammasta järveen taluttaessaan kaatua kellahti joko rannalle tahi järveen.

Kun kaikki lampaat oli pesty, kävivät lammasten pesijät uimaan paidat yllä. Ilma kun ei päässyt paidan välistä pois, niin se nosti suuren kuppilon naisten selkään, jolle paimenet nauroivat ja ilkamoisivat. Uimasta päästyään naiset pukivat tavalliset vaatteet yllensä, hajoittivat märät paidat pehkojen päälle kuivamaan ja kävivät nurmikolle istumaan. Tytöt ottivat nuorempia ja vanhempia homeheiniä ja asettivat niiden kannat sormiensa väliin niin, että kannat vähän näkyivät sormien välistä käden selkäpuolella. Sitten he käskivät toistensa ottaa jonkun kannan, josta arvattiin, saako tyttö vanhan tahi nuoren sulhon, sen jälkeen, miten otettava homeheinä oli, vanha tahi nuori. Se antoi taas uutta naurun aihetta koko seuruelle.

Murkinalta naiset menivät metsään tuohia kiskomaan. Vanhemmat naiset kävivät eri joukkoihin ja tytöt erikseen. Tytöt menivät kauemmas, aina karjamaan perille, jossa kasvoi suuria puita, kiskomaan tuohia, vaan vanhemmat naiset kiskoivat likimetsistä. Kun tavattiin joku hyvä koivu, jossa oli jäykkä tuohi, eikä se ollut rupinen, niin siitä kiskottiin, mikäli vain yletettiin. Jos tuohi oli erinomaisen hyvää ja koivu sileä, niin he tekivät hankurat, joita myöten kiipesivät koivuun ja kiskoivat yläpuolelta. Kiskoessaan tytöt lauloivat:

Minä olen Suomen neito, Suomen koria kukka,
moni poika minua jo houkutteli hukkaan.
Ruusu ei oo kauniimpi kuin tyttö Karjalassa,
eikä toista tarvita, kun olen maailmassa.
Minä tyttö, kaunis tyttö, kun mun pojat näkee,
lempi syttyy sydämeen ja mieli naida tekee.
Minä olen siivo tyttö, siivon nimen kannan,
enkä minä joka pojan halatakaan anna.
Pian on se tyttö raukka tullut kunnialta,
joka kerran heittäypi noiden poikain valtaan.
Pojilla ja susilla on yhtäläinen mieli,
susi kulkee ääneti, vaan pojill on liukas kieli.
Poika puhuu kaunihisti tytön sängyn eessä:
mesi, maito kielellä, vaan myrkky sydämessä.
Elä neito ilolla ja kulje kunnialla,
kunniaton tyttö on kuin halmehessa halla.

Keski-iltoin aikana tulivat naiset tuohesta, söivät päivällisen ja alkoivat kääriä tuohia. Tanakammat tuohet pantiin kerälle tohvelituohiksi, vaan hiplummat (hienommat) tuohet käärittiin käähkärölle, yhden virsun tuohet kullekin käähkärölle. Hipluimmat punottiin pesuvihkoiksi ja korjattiin huoneeseen. Tiellä kävellessään ja ruoka-aikoina tekivät naiset tohveleita ja virsuja.

Sisältö: Kirkolle meno. Kaupanteko. Ryyppymiehet. Tyttöjen kannattaminen. Tuomisten antaminen. Väkijoukon tulva. Kirkkojen suojeluspyhät: Kirkkopyhät. Tuppijuhla. Tamppaaminen. Kokoussunnuntai. Kihupyhä. Atrioitseminen. Paluumatka.

Kokouspyhän edellisenä sunnuntai-iltana kokoontui Niemelän kylään, jossa oli paljon tyttöjä, iso joukko vieraan kylän poikia käskemään Niemelän tyttöjä menemään kokouspyhänä kirkkoon luvaten kannattaa heitä hevosensa selässä. Nuoriso olisi tainnut mielellään pistää tanssiksikin, jos olisi heidän valtansa ollut, mutta kun he tiesivät ettei kesällä ollut tapana tanssia muulloin kuin juhannuskokolla, niin ei auttanut muuta kuin täytyi tyytyä olemaan tanssitta ja mukaantua esi-isien tapoihin.

Kokouspyhän lauantaina päivällisen jälkeen ei nuori väki Niemelässä enää mennyt ulkotöille, vaan varusteleisi juhlalle lähtemään. Tytöt

läksivät matkaan jo keski-iltoin aikana ja pojat saunan kylvettyään olivat jo matkahommassa, vaikka eivät saaneet lähteneeksi ennenkuin vähän jälkeen puolenyön. He satuloitsivat hevosensa, panivat kalkalot (kulkuset) suitsiin hevosten korvallisten kohdalle ja niin läksivät matkaan.

Tyttöjen matkueeseen yhdistyi tiellä muitakin matkalaisia. Vanhemmat ihmiset ja ne, joilla oli jotain kaupattavaa, ajoivat hevosilla ja kärryillä, vaan nuorempi väki ja tytöt varsinkin astuivat jalkaisin. Kymmenen virstan päähän kirkolta hävisivät tytöt yöksi maantienlaidassa olevaan taloon. Siinä he illan kuluessa katselivat etämatkaisten kulkua kirkolle, kuinka naiset astuivat selässä palttinaiset hurstit, joissa he pienokaisiaan kantoivat. Hurstin yli oli hurstut levitetty, jottei päivä päässyt paahtamaan pienokaisten hienoa ihoa. Hurstuesta oli myös jonkinlaista suojaa sateella. Se toimitti siis sekä nykyajan päivän- että sateenvarjon ammattia. Sydänmaalaiset, joilla ei ollut kärriteitä kotiin, kulkivat ratsain ja kuljettivat eväänsä ynnä muut rihkamansa satulan koljossa. Suurempia kapineita veti hevonen perässään ristiin asetetuilla seipäillä, jotka toimittivat kärrin ammattia. Nämä kaikki riensivät kirkolle yöksi ja ottivat yösijansa joko pitäjäntuvassa, pappilan perheentuvassa tahi kirkon läheisissä naapuritaloissa.

Jo lauantai-iltana tehtiin kirkolla kaikenlaisia kauppoja: vaihdettiin, ostettiin ja myytiin hevosia, ostettiin kaikenlaisia käsitöitä niin kuin satuloita, piiskoja, viikatteita, sirppejä, keritsimiä, vöylisiä, kulkusia, lehmäin ja lammasten kelloja, vehnäspullia, piittinää, katajaolutta ym. tavaraa. Kirkkotarhan ulkopuolella oli kaupan paloviinaa, joka myöskin kulki kaupaksi.

Ne jotka kirkolla olivat yötä, järjestelivät jo varhain sunnuntaiaamuna tavaroitaan ja sijoittelivat niitä enin huomattaville paikoille. Oluttynnyreitä (puolikoita) asetettiin kirkkotarhan aidan viereen. Rinkeli-, räänikkä- (renikka-), kauruska- ja vehnäskorit asetettiin niin taroisalle paikalle, että yleisö ne pian huomasi. Kellotapulin viereen varustausivat piittinän kauppiaat ja vähän ulompana oli muita rihkamakauppiaita. Ulompana lepikossa olivat viinan kauppiaat. Äidit ripustivat pienokaistensa hurstit kirkon ympärillä kasvavain puiden oksiin, jättivät lapsosensa suurempain veljien, sisarten tahi mummojen tuuditettavaksi ja menivät itse joko kaupuksiansa tekemään tahi tuttaviansa ja sukulaisiansa tapaamaan.

Myös ne, jotka sunnuntaiaamuna kirkolle saapuivat, tulivat tavallisesti niin varhain, että ennättivät kauppoja tehdä ennen jumalanpalveluksen alkamista, sillä jumalanpalveluksen aikana ei saanut mitään kauppaa tehdä.

Miehet tavattuansa sukulaisensa tahi tuttavansa tarjoilivat toisilleen taskumateistaan, puhelivat ilmasta, vuodentulosta, kesätöistä ynnä muista asioistaan sekä tekivät kaupuksensa. Ne, jotka olivat viinaanmenevät, hakivat viinankauppiaat, ostivat, ryyppivät ja viipyivät viinankauppiaan lekkerin tienoilla eivätkä muusta välittäneet. Vähitellen kokoontui samaan tapaan taipuvia kosolta yhteen, ja siinä ryyppimisen ohessa tupakoitiin ja puheltiin niitä, näitä ajan ratoksi. Nämä olivat tavallisesti vanhempaa miesväkeä, jotka viinan tykönä viipyivät, mutta nuoria ei niissä koskaan ollut; sillä silloin oli tapana olla

Ei silloin nähty nuoria viinan villissä eivätkä vanhemmatkaan ryypätessään toraa ja tappelua nostaneet, vaan keskustelivat lystillisistä tapahtumista, joka tavallisesti herätti naurua. Suitti väliin niinkin tapahtua, että joku kärkkäämpi luikkasi niin ahneesti että täytyi levätä, ennen kuin liikkeelle pääsi, mutta useimmat pitivät "suussa siemenen määrän". Vaan jos joku harppasi niin ololta, ettei kirkkoon kyennyt tahi etteivät tolpat kannattaneet toisten kanssa kotia lähteä, sitä kerrottiin sitten suurena ihmeenä monet ajat perästä päin.

Kohta sen jälkeen, kun Niemelän tytöt olivat sunnuntaiaamuna lähteneet yöpaikastaan ja alkaneet astua maantietä, tuli joukko poikia ajaen uljailla ratsuillaan. Nähtyään tytöt pojat pysäyttivät hevosensa vähäksi aikaa ja tuumivat kuka poika minkin tytön ottaa, ettei tulisi mitään häiriötä. Sitten he ajoivat tyttöjen luo, jolloin Lippolan Juhana pidätti hevosensa maantien puolessa olevan kiven kohdalle ja sanoi Niemelän Kaisalle:

Kiepsahas Kaisa kivelle, käy taakseni tarakkaan, sitte kulemme yhdessä niin kuin pari harakkaa!

Pian Kaisa nousi kivelle. Juhana pitäen toisella kädellään hevostansa suitsen räimistä kiinni ojensi toisen kätensä Kaisalle, johon Kaisa tarttui, astaisi jalkansa Juhanan jalalle ja niin nousta heilahti Juhanan taakse hevosen selkään, johon kävi yksipuolesti istumaan, kieraisi käsivartensa Juhanan vyötäisten ympäri, ja sitten alettiin ajaa. Samalla tavalla ottivat toiset pojat kukin sen tytön, jonka oli yhteisessä neuvottelussa päättänyt ottaa. Tolja, joka erinäisestä syystä oli jäänyt jäljelle toisten arttelista (joukosta), tuli myöhempään ja luuli erästä vieraan kylän tyttöä, jota hän ei takaapäin tuntenut, Mäkelän Liisaksi, ja käski hänen nousta kivelle. Tyttö seurasi käskyä ja nousi kivelle. Mutta Tolja nähtyään ettei se Liisa ollutkaan, vaan oli musta ja ruma kuni herneen hirvitys, sanoi:

— Jää tyttöparka kivelle, ehkä siinä valkenisit tulevan vuoden kokouspyhäksi, ja ajoi sillä pois jättäen tytön kivelle. Tytölle tietysti kävi häpeäksi moinen pilkanteko, ja nolona ajoi Toljakin toisten poikain luo, jossa nämä nauraa viiristelivät Toljan pettymykselle.

Heti kun Kaisa oli istautunut Juhanan tarakkaan, kysäisi Juhana kuulumiset, johon Kaisa vastasi:

— Hyvinhän minulle kuuluu, vaikka eivät sentään kaikki asiat ole niin hyvin, kuin minä ne soisin olevan. Kuulehan rakas Juhana! Hamasta siitä ajasta alkain, kun minä kävin rippikoulussa, on meillä joka pyhäilta käynyt vieraan kylän poikia, joita minä en tunne puoliakaan. No niistä ei sen enempää, vaan viime sunnuntaina kertoi Mari-täti kirkosta tultuaan, että rikkaan Junnolan emäntä oli haastanut hänelle, jotta hänen poikansa aikoo tänä syksynä kosioida minua.

— No se ei haittaa mitään, jos hän ja vaikka vielä kaikkikin pojat sinua kosioisivat; onhan se sinulle sitä suurempi kunnia, mitä enemmän sulhasia käypi. Minunhan sinä kumminkin olet, vastasi Juhana.

— Niin kyllä, sinun minä olen, se on ollut aina minun ajatukseni ja siksi minä en soisi kenenkään muiden minua kosioivan, vastasi Kaisa. Mutta minua pelottaa, että jos se Junnolan rahjus tulee minua kosioimaan, ajaa isäni minut menemään väkisenkin hänelle. Isästäni näet on Junnolan tila paras koko seurakunnassa ja talo on rikkain koko paikkakunnalle.

— Ei rahalla rakkautta osteta, Kaisa kulta, lohdutti Juhana. Jos vain meillä on rakkautta, niin kyllä Jumalalla on rikkautta. Ja jotka Hän on yhteen sovittanut, niitä eivät saa ihmiset erottaa. Sinä olet minun ja minä olen sinun, eikä meitä erota muu kuin kuolema. Jos Jumala on meidän puolellamme, kuka voipi silloin meitä vastustaa? Tiettävästi ei kukaan. Ja paitsi sitä, niin enhän minäkään mikään köyhä enkä naukumaijan poika ole.

— Et kyllä olekaan, vaan et niin rikaskaan kuin Junnola on. Minä luotan Jumalaan ja sinuun, vastasi Kaisa surullisena.

— Kuulehan hyvä Juhana! Tänään se Junnolan Martti, joka ei minua tunne, kuuluu varustaivan minua katsoman, vaan minä aion mennä kirkkoon perälle parvea, ettei hän minua näe, ja niin teen hänelle kiusaa, sanoi Kaisa.

— Nyt et sinä Kaisa kulta älyä oikein, vastasi Juhana. Jos Martti ei näe sinua, niin hän ei voi kuvitella mielessään, kummoinen sinä olet. Mutta jos hän näkee sinun ihanat kasvosi, hän syttyy kuin tuleen ja sitten kun ei hän sinua saa, niin se on vasta kiusaus. Kävele vain kultaseni reippaasti muiden tyttöjen kanssa, ja katso suoraan Marttia silmiin, niin se vaikuttaa tehokkaammasti häneen.

— Olkoon niin, minä teen sinun neuvosi mukaan, virkkoi Kaisa. Oli se nyt sentään hyvä, että saimme yhdessä puhua. Minun sydämestäni putosi niin kuin kylmä kivi, kun sain vakuutuksen sinun rakkaudestasi. Minä puolestani en voi sinua unhottaa milloinkaan. On niin hauskaa kun taas saimme puhella keskenämme. Sitten perin kun viime talvena kylänluvuissa emme ole saaneet puhua keskenämme. — Hyvästi nyt armas kultaseni! Toiset tytöt näkyvät jo laskeutuvan hevosten selästä ja minun täytyy joutua heidän parveensa.

— Hyvästi rakas Kaisa! sanoi Juhana, pidätti hevosensa ja laski hempukkansa varovasti alas maantielle. Vielä lempeä silmäys, ja Kaisa katosi toisten tyttöjen joukkoon.

Pojat alkoivat ajaa eteenpäin täyttä ravia ja tavattuaan tuttavia tyttöjä he pyysivät edellä kerrotulla tavalla heitä tarakkaansa. Virstan tahi pari ajettuansa tytön kanssa he laskivat tytön astumaan. Tytöt puolestaan olivat valmiit nousemaan toisten poikain tarakkaan. Sitä suurempi kunnia oli tytölle, mitä useamman pojan tarakassa sai ratsastaa. Siitä sitten ajan pitkään puheltiin ja tehtiin toisilleen selkoa, kuka ja kenen poika oli kutakin tyttöä kannattanut, pitämättä ollenkaan lukua, oliko kannattaja mieluinen tahi ei. Mutta varsin ylpeydellä mainitsivat tytöt niiden poikain nimet, joista he enin pitivät. Halpa-arvoisten poikain kannattamisesta virkkoi pönäkkä tyttö tavallisesti:

Kirkonmäellä tytöt, varsinkin tuttavat ja saman kylän tytöt, kävellä hersuivat yhdessä joukossa, ja tavallisesti oli heillä joku nuorikko johtajana. Heillä ei näyttänyt olevan juuri muuta tekemistä kuin katsella rahvaan ja varsinkin poikain liikkeitä. Samalla tavalla kävelivät tuttavat ja saman kylän pojatkin. Kun pojat ja tytöt sattuivat yhteen, niin he ensin tehtyään hyvän päivän alkoivat pyytää toisiltaan tuomisia. Siinä sitten tehtiin selkoa ja tingittiin, kumpaistenko vuoro nyt on olla antajana, joko poikain tahi tyttöjen, ja muisteltiin tarkoin, kumpaisetko viime vuonna olivat anojina ja kumpaiset antajina. Vihdoin, kun asiasta päästiin perille, antoivat ne, joiden vuoro oli antaa. Mutta tavallisesti kävi niin, että vaikka tytöt panivat alkuun namusten antamisen, niin pojat ne kumminkin enemmän antoivat.

— Jos te näytätte näppiänne, niin me keikautamme keppiämme, oli pojilla tapana sanoa ja niin se enemmiten tapahtuikin. Tyttöjen vähäisiin antamiin vastasivat pojat runsaalla mitalla. Tällä tavoin useat, varsinkin komeimmat ja varakkaampain tyttäret, saivat tuomisia niin paljon, että kotiin tultuaan tekivät niistä vehnäsmöllyä (mureketta) varistetun maidon sekaan, jota sitten suurena herkkuna nautittiin, vieläpä annettiin toisillekin naisille ja lapsille syödä.

Junnolan Martti tuli toisten Junnolan poikain kanssa Niemelän tyttöjen luo ja alkoi pyytää tytöiltä tuomisia. Toiset tytöt antoivat, mutta Kaisa ei antanut Martille, vaikka toisille pojille antoi. Se harmitti Marttia. Kun Martti toisten poikain keralla jakeli toisille tytöille, niin Kaisa otti muilta pojilta, vaan kun hän huomasi, että Martti aikoo hänelle tarjota, hän kääntyi selin Marttiin. Martti seisoi siinä vähän aikaa nolona. Vihdoin hän nykäisi Kaisaa ja tarjoten tuomisia sanoi:

— Enhän minä ole velkapää teiltä tuomisia ottamaan, kun en antanutkaan, vastasi Kaisa pönäkästi.

— Ei tässä nyt ole kysymystä velan maksamisesta eikä velaksi antamisesta, vaan jos lahjana tahtoisit ottaa, kun Martti niin halukkaasti tarjoaa, sanoi Riikosen Olli.

Niemelän Sohvi, joka seisoi Kaisan vieressä, nykäisi Kaisaa, joka vihdoin otti Martin tuomiset, mutta ei pistänyt sitä nyyttiinsä, niin kuin toisten poikain antimia, mutta piti ne kädessään. Junnolan poikain poistuttua antoi Kaisa Martin tuomiset sivu kulkevalle koiralle.

— Voi sinua kunnotonta tyttöä, kun koiralle annoit Martin tuomiset.
Olisit ne ennen antanut minulle, sanoi Sohvi nuhdellen Kaisaa.

— Sitä vajaa vielä tässä olet, että Junnolan Marttiin rakastuisit. Etkös tiedä, että Junnolaiset ovat suuria noitia, ja kuka tietää mitä konstia Martti on tehnyt; ei hän turhan vuoksi minulle niin tuomisiansa tyrkyttänyt, vaikka aivan selvästi näki, etten minä hänen tuomisistaan välitä, vastasi Kaisa.

— Etpäs sinä pelännyt Lippolan Juhanan noitumista, kun hänen antamansa tuomiset söit paikalla, kun vain sait näppiisi, sanoi Mäkelän Vappu.

— Eiväthän Lippolaiset olekaan noitia ja sen vähemmin Juhana; kyllä sen tietävät kaikki ihmiset, vastasi Kaisa.

— Eihän Kaisan tarvitse pelätä Lippolan Juhanan rakastuttamista; onhan hän ilmankin jo Juhanaan rakastunut silmittömästi. Eihän koko maailmassa ole Kaisan mielestä kukaan niin hyvä kuin Lippolan Juhana, sanoi Lahtelan Liisa vähän närkästyneenä.

— Eikä olekaan, vastasi Kaisa sellaisella äänenpainolla, josta leikki oli kaukana.

Kirkkomäellä kihajivat ihmiset niinkuin muuraiset pesässään. Muutamat miehet, jotka tahtoivat loitompaa silmäillä väen kihinää, menivät laina-aitan kummulle katselemaan, kuinka ihmisiä juhlapuvuissa riensi kirkolle ja ennen tulleet joko kävelivät, tekivät kauppoja tahi muuten puhelivat, sillä aikaa kun uutta väkeä ajoi maantietä myöten kelloissa ja kulkusissa kirkolle. Niiden joukossa, jotka aittakummulta väkijoukkoa katselivat, oli pitäjän vanha koulumestarikin, joka tarinoitsi vanhain miesten kanssa.

— Eikö koulumestari tietäisi kertoa, mistä kokouspyhät ovat saaneet alkunsa ja minkä tähden niitä vietetään? kysyi Mustakulkkulan Jermo.

— Totta kaiketi minun tulee sen verran entisyyttä tietää, kun olen seurakunnan opettaja. Jos vain haluttaa teidän kuulla, niin minä kerron asian aivan alusta, vastasi koulumestari:

— Niin kuin tiedetään, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolilaisen uskon aikana, jolloin oli tapana uusi kirkko pyhittää jollekin entiselle pyhimykselle, jota siten pidettiin kirkon suojeluspyhimyksenä eli haltiana. Niinpä esim. Jääsken kirkko oli pyhitetty Pyhälle Pietarille, josta syystä tuonnoiseen aikaan ja ehkäpä vielä näinäkin aikoina jotkut vanhat kutsuivatkin Jääsken kirkkoa Pietarin kirkoksi. Antrean kirkko oli pyhitetty Pyhälle Andreakselle, josta syystä ruotsalaiset vielä nytkin sanovat Sanct Andrae socken. Ruokolahden ja Johanneksen kirkot oli pyhitetty Pyhälle Johannekselle, joista edellinen P. Johannes Kastajalle, vaan jälkimmäistä en varmaan tiedä, oliko se nimitetty Kastaja vai Apostoli Johannekselle, sen vain tiedän että sen nimi oli yhteen aikaan Kakki. Rautjärven kirkko oli pyhitetty Neitsyt Marialle, Sakkolan P. Mikaelille ja Muolaa Pyhälle ristille.

Kun senaikuisen kansan uskon mukaan oli oma haltiansa metsällä, vedellä, karjalla, maalla, kartanolla ym., niin kansa uskoi, että kirkollakin oli oma haltiansa. Siis se pyhimys, jolle kirkko oli pyhitetty, oli kirkon haltia. Niin muodoin olivat kirkonhaltiat joko mies- tahi naispuolisia, sen mukaan aina, kumpainenko sukupuoli oli sen suojeluspyhimyksenä. — Varmuudella en tiedä, kuka Ilmein kirkolla lienee ollut suojeluspyhimyksenä, mutta sen haltiana kuuluu olleen vanha piika. Sen on muka moni poppamies nähnyt! —

Kaikkien niiden monien pyhien joukossa, joita katolinen kirkko vuosittain viettää, on kirkkopyhä myöskin suuressa arvossa. Sitä vietetään aina sinä päivänä, milloin kunkin kirkon suojeluspyhän nimipäivä sattuu olemaan almakkaan (almanakkaan) tahi kirkkoisien kirjoihin merkittynä, pitämättä lukua, sattuuko vietettävä kirkkopyhä sunnuntaiksi tahi arkioksi. Niin kuin jo mainitsin, ovat useimmat meidän vanhat kirkkomme rakennetut katolisen uskonnon aikana ja siitä syystä niissä vietettiin kirkkopyhiäkin. Niinpä esim. Jääsken kirkkopyhä oli Pietarin päivänä 29. p. kesäkuuta, Ruokolahden juhannuksena 24. p. samaa kuuta, Rautjärven Maarian etsikkopäivänä 2. p. heinäkuuta ja Antrean P. Andreaksen päivänä 30. p. marraskuuta jne. Niissä seurakunnissa, joissa kirkkopyhää vietettiin kesäiseen aikaan, oli kirkko koristettu koivuilla, lehdeksillä ja köynnöksillä. Papit toimittivat jumalanpalveluksen juhlapuvussa. Kirkkopyhää pidettiin niin suurena juhlana, että sinne kokoontui omasta seurakunnasta ken vain kynnelle kykeni sekä vieraistakin seurakunnista paljon kansaa.

Siihen aikaan, kun kansaa oli vähemmän, maa harvempaan asuttu ja tiet ja kulkuneuvot olivat huonommat, joten kansalla oli harvemmin tilaisuutta yhteen kokoontua, niin ne harvat tilaisuudet, jotka antoivat aihetta kansan kokoutumiselle, käytettiin hyväksi ja kirkollisen hartauden edessä toimitettiin myös maallisia asioita. Niinpä kirkkopyhinäkin, jos ne eivät vain sattuneet sunnuntaiksi, toimitettiin yhtä ja toista kaupantekoa, vaihdettiin hevosia, ostettiin ja myytiin maantuotteita, käsiteoksia, makeisia ym.

Ettei tällaisissa tilaisuuksissa lemmen seikkojakaan unehutettu, oli aivan luonnollista; sillä niin hyvin meno- kuin tulomatkoilla sekä itse juhla-aikanakin yhtyivät pojat ja tytöt yhteen seuraan, jossa usein lempi nousi liehumaan, kunnia kukoistamaan.

Entiseen aikaan kuuluivat kirkkopyhät olleen kosioimispyhien aika. — Tarkempien tietojen mukaan on Pärttylin päivä ollut tamppaamisen päivä eli tuppijuhla, sillä silloin aloitettiin naimiskaupat. — Silloin tyttö käveli jonkun nuorikon, kaason, kanssa ympäri kirkkomäkeä. Tytöllä oli vyö vyöllä, ja siinä oli selän takana tuppi. Kävellessä hyräili kaaso kuuluvalla äänellä:

Poikamies, joka tyttöä mieli morsiamekseen, pisti uuden tammipäisen veitsen tytön tyhjään tuppeen. Kaaso oli varoillaan ja katsoi kuka tamppaaja oli. Jos sulhanen oli mielen mukainen, niin annettiin veitsen olla tupessa, jos ei ollut mieleinen, niin kaaso korjasi veitsen, joten tuppi jäi uudelleen tyhjäksi, tampattavaksi, ja toinen sulho sai tampata. Kotiin päästyä pisti kaaso veitsen tuvan oven sisäpuoliseen kamanaan. Viikon varrella jonakin yönä kävi tamppaajapoika tytön oven kamaan tarkastamassa. Jos hän huomasi siinä veitsensä, hän otti sen sukkelaan pois ja meni kotiinsa. Jos taasen ei veitsi ollut oven kamanassa, niin poika tiesi asiansa onnistuvan ja meni siis rohkealla mielellä lemmittynsä huoneeseen, jossa tuumittiin asiaan kuuluvista seikoista. Tästä tamppaamisesta on kirkkopyhä saanut nimen tuppijuhla. Tämä suitti olla käytännössä kaukaisessa muinaisuudessa; sillä eivät nykyisistä ihmisistä vanhimmatkaan enää muista tuppijuhlaa, vaan se on ainoastaan historiallisena kertomuksena kulkenut polvesta polveen. Sitä siis ei ole tällä yhdeksännellätoista vuosisadalla vietetty.

Vihdoin Lutherin opin kansaan juurruttua jätettiin kirkkopyhien vietto kokonaan pois. Mutta mitkä tavat kerran kansaan perehtyvät ja saavat niin sanotun kansallisleiman, eivät ne hevillä kansan muistista katoa, eikä kansa ota niistä kohta luopuakseen. Niin on näiden kirkkopyhienkin laita. Kun kansa ei enää arkena saanut juhlilla käydä, niin se alkoi kulkea kirkkopyhän jälkeisenä sunnuntaina, niin kuin se tänä päivänäkin tekee. Ja kun kirkkopyhää ei enää vietetä, näitä pyhiä kutsutaan nyt kokouspyhiksi tahi kokoussunnuntaiksi, jolloin kansaa kokoontuu ei ainoastaan omasta mutta myös naapuriseurakunnista. Ja kun he sitten yhdessä joukossa kihisevät, niin sanotaan myös paikoin tätä pyhää kihupyhäksi.

Kun koulumestari oli tämän kertonut, alettiin läpätä. Ensimmäisen läppäyksen kuultuaan nostivat miehet lakkiaan, naiset lyykistivät (notkistivat polviaan) ja siunasivat. Maalliset touhut ja toimet pysäytettiin ja ostokset pantiin kasaan. Sitten kansa riensi Herran huoneeseen, jossa pidettiin jumalanpalvelus.

Kirkosta päästyä tehtiin vielä loput kaupoista. Ennen kuin pitkämatkaiset lähtivät vaivalloiselle kotimatkalle, he söivät päivällisaterian yhdessä sukulaistensa ja ystäväinsä kanssa. Kirkkoaidan viereen levitettiin hurstut tai useampikin, aina sen mukaan miten paljon atrioitsevia oli. Hurstuen päälle asetettiin ruoka, jona tavallisesti oli ruis- ja ohraleipää, piirakkaita, lehtikakkaroita (lehekkäitä), suolaa, kalaa ja voita. Kostukkeeksi ostettiin kirkkomäeltä joko katajamarja- taikka mallasolutta, jota tuohisista ropeista nautittiin. Pöytänä samoin kuin istuimenakin oli viheriä nurmi. Aterialle käydessään heittivät miehet lakit päästään. Kun kaikki olivat istautuneet ruuan ääreen ja hiljaisuudessa toimittaneet ruokasiunauksensa, jakeli isäntämies tahi hänen sijaisensa vanhemmille miehille suurusta (ruokaryyppyjä) ja emäntä tarjoeli vanhemmille naisille punaista eli siirapilla sekoitettua viinaa. Poikamiehille ja nuoremmille naisille ei tarjottu ollenkaan ruokaryyppyjä. Aterian päätyttyä lähetti kukin hiljaisuudessa kädet ristissä kiitoksensa kaikkein lahjain antajalle. Ruualta noustua kiitettiin isäntää ja emäntää.

Sitten jätettiin jäähyväiset sukulaisille ja tuttaville, koottiin kampsut ja lähdettiin taivaltamaan kotiin, ken hevosella, ken jalkaisin, ken veneellä, jokainen sillä tavalla kuin oli tullutkin tahi miten vain paraiten soveltui. Paluumatkalla pojat kannattivat tyttöjä tarakassaan samoin kuin kirkolle mennessäkin. Tievarsilla olevien kylien kotoväki varustausi katsomaan kirkkomiehiä. Heitä halutti nähdä kuka poika ketäkin tyttöä kannatti. Kun jahtivoudin emäntä näki poikansa tarakassa koulumestarin piian, hän sanoi:

Sunnuntai-iltapuoli kului kertomalla päivän tapauksia, ja mitä kaikkea kirkkomiehet olivat joko nähneet tahi kuulleet, sen he kertoivat kotoväelle.

Sisältö: Heinäaseiden korjaus. Heinänteko. Atrioiminen. Pieleksen teko. Paimenten päästäjät. Lippolan Juhanan ja Niemelän Kaisan keskustelu. Mehiläispesä. Mehiläisten lumoaminen.

— Koska ensi torstaina on apostolien jakopäivä, silloin on aloitettava heinänteko, niin kuin vanhuudestaan on tapana ollut, siksi saatte varustella siihen tarvittavat työaseet reilaan; ukko-Lauri käyköön kysymässä sepältä milloin hän joutaa meille viikatteita takomaan, sanoi Niemelän isäntä pereelleen eräänä maanantaiaamuna murkinaa syödessä.

Heti murkinan perästä kävi ukko-Lauri sepän puheille ja sieltä palattuaan hän kertoi sepän luvanneen pajavuoron huomenna.

Rekikatoksen orsilta ottivat pojat haravat esille ja katselivat, olivatko ne reilassa. Katkenneiden piitten sijaan pantiin uudet piit kuivatusta pihlajasta. Uusien haravain selkäimet tehtiin tuoreesta koivusta, johon poltinoralla kaivettiin piitten reiät. Piitten päihin tehtiin pienet nuput, jotka pistettiin tervassa ja sitten iskettiin reikään paikoilleen. Haapapuusta valmistettiin haravain varret. Punamulta- ja tervasekoituksella voideltiin haravain selkäimet.

Seuraavana päivänä käski Mauno-setä poikia noutamaan romuhuoneen ylisiltä viikatteet tupaan, jossa niitä vanhemmat miehet tarkastelivat, mitä oli pajaan vietävä ja mitä kotona korjattava. Pajaan vietävät purettiin niteistään ja sidottiin tuohella yhteen. Paksuimmat viikatteet kallittiin (taottiin hienommaksi) ja karaistiin uudestaan; hienompia viikatteita joko karaistiin tahi tahkottiin. Uusia viikatteita tehtiin tarpeen mukaan. Jokaisessa viikatteessa piti olla säppi. Mauno-setä vei viikatteet pajaan ja Yrjö kantoi sinne sysisäkin perästä. Ruoka-aikana tuli seppä Niemelään syömään ja juomaan.

Mauno-setä ja ukko-Lauri olivat varustaneet koko joukon uusia viikatteen varsia, sekä yksi- että kaksipolvisia. Niitä nuoremmat miehet valmistelivat ja silittelivät lasipalasilla ja kangaskortteilla. Tuomisilla niveillä nidottiin viikatteen terä varteen. Vanhemmat miehet muistuttivat nuoremmille, jotta viikatteen kärjen pitää oleman varren polven ja ponnen kanssa yhtä suuntaa ja etän pitää oleman kolmasosa terän pituudesta. — Että-nimellä kutsuttiin sitä pituutta joka on viikatteen kammin ja kärjen välillä, kun varren ponnesta mitataan korkeutta. — Jos että on enempi tahi vähempi, niin se ei ole kunnollisesti varressa. Jos että tulee enempi, niin viikate haukkaa liian paljon, jos taas että on liian vähän, niin se haukkaa liian vähän.

Seuraavana aamuna läksi Niemelän työkuntoinen perhe heinäntekoon Kuunjoen niitylle, ainoastaan emännät, paimenet ja lapset jätettiin kotiin. Emännät laskivat maitoa laskut täyteen, panivat leivät, silakat (suolakalat) ja voiaskin säkkiin, sierat ja kovasimet pani Mauno-setä tuohikonttiin ja otti sen olallensa. Miehet ottivat maitolaskut ja naiset kantoivat eväspussia. Tytöt panivat käsityönsä nyytille, jotka he kantoivat käsivarressaan, ja käsissään heillä oli neulominen, jota he kävellessään tekivät. Toiset naiset tekivät joko virsua tahi tohvelia tiellä kävellessään. Ne vaimot, joilla oli imeviä lapsia, kantoivat niitä selässään palttinaisessa hurstissa, jonka yli hurstut oli levitetty. Ne miehet, joilla ei ollut eväiden kantamista, kantoivat työaseita.

Työmaalle päästyään naiset sitoivat lastensa hurstit aidakseen, jonka toinen pää pistettiin heinäladon seinän rakoon ja toinen pää haarukkaiseen puuhun, joka kiinnitettiin maahan. Maitolaskut ja evässäkit laskettiin ladon pohjoispuolelle seinän viereen. Likoiksi tuodut lapset tuudittivat pienokaisten hursteja.

Sitten istausi työväki heinäladon eteen. Mauno-setä otti hihialtaan ladon seinän alta ja käski Kaisan noutaa sillä vettä joesta. Sen saatuaan alkoivat miehet hioa viikatteita ensin sieralla ja sitten kovasimella. Naiset tekivät sillä aikaa käsitöitä. Oman viikatteensa teräväksi saatuaan kokosi Mauno-setä vasemmalla kädellään hiuksensa päälaellensa ja otti oikeaan käteensä viikatteen, jolla hän leikkasi hiuksensa poikki. Se oli merkki, että nyt oli heinän niitto aloitettava.

Yrjö niitti eellimmäisenä halki koko suuren niityn. Kahden puolen hänen jälkiänsä seurasivat toiset. Mari-täti piti niittäessään jalkansa niin hajallaan, että hänen ylispaitansa oli pingoituksessa niin kuin purje. Tälle toiset nauroivat ja ilkamoivat.

Ensimmäinen päivä täytyi kokonaan niittää, kun ei ollut luokoa vedettävänä. Iltarupeamalla vedettiin aamullinen luoko karheille ja tehtiin ruoille. Nuorempi väki reki rakoja, joita vanhemmat kantoivat ladon läheisyyteen. Kun luoko oli rukoloilla sanoi Mauno-setä:

Ensimmäisenä heinäntekopäivänä, kun alettiin murkinalle käydä, kävi Mauno-setä lehdossa kiskomassa tuohilevyjä ja teki suuresta levystä ruokaropeen ja pienemmistä levyistä teki jokainen itselleen lipin. Naiset tekivät ropeeseen leipämurekkeita, möllyä, jonka päälle kaadettiin laskusta maitoa ja jota lipillä syötiin. Sitten syötiin silakka maidon kanssa ja vihdoin voileipää suilliseksi (päällysruuaksi). Muutamat miehistä söivät hatut päässä, ja muutamat paljain päin. Hatun asemesta oli toisilla tuohinauha sidottuna pään ympäri, jottei tuuli saanut pörhötellä hiuksia silmille. Ladon ovi oli syödessä pöytänä, jonka ympärillä heinäväki istui nurmella. Aterian päätyttyä korjattiin eväät säkkiin ja tuohiset astiat korjattiin siimekkeeseen, jottei auringon paiste saanut tuohia käpristellä. Päivänpaisteella kun syötiin maitoa ja leipää, viskattiin pieni leipäpala maitoastiaan, jottei "päivä laula maitoa". Kun syömään ruvetessa maitoa laskusta kaadettiin joko ropeeseen tahi kappaan, niin kierrettiin veitsellä kolme kertaa myötäpäivään maitoastian ympäri ja loitsittiin:

Teen, teen taikaa, panen kempill aitaa, ilman kempin keksimättä, kampiaisen katsomatta. Älä kemppi kiepsahtele, hytykäinen hyppäele tämän aitasen ylitse, tämän aitasen alatse, lennä leino lehtomaille, räpäköite rahkasoille, älä ropehen romahda, älä kappaseen kavahda.

Ne heinät, jotka eivät latoon mahtuneet, pantiin pielekseen, jonka pohjalle alusvaajain väliin levitettiin lehdeksiä. Jokaiseen korvaan (puuväliin) pantiin tavallisesti kaksikymmentä rukoa (saattoa). Tuet laitettiin pieleksen kupeisiin kaatumisen varalle ja tuuliaiset vitsakset pieleksen päälle.

Eräänä kauniina päivänä, kun heinäkuun aurinko täydellä loistollaan paistoi viheriöitsevälle maanpinnalle, istui Niemelän heinäväki Kuunjoen niityllä ladon kupeella siimeksessä murkinalla. Syötyään he turvistuivat yksi toisensa perästä makaamaan, ken latoon, ken ulkopuolelle. Pojat koettelivat hiukan aikaa hauskoja juttuja haastella, vaan pianpa hekin vaipuivat unen suloiseen helmaan. Tytöt ruuan korjattuaan istausivat ladon taakse ompelemaan.

— Kaisa, kehtaatko sinä kasapaidoiksesi laittaa tekokaulukset, juuri kuin makkarakaulukset eivät välttäisi? kysyi Anni istuessaan.

— Minä teen kaikki aivan säntiileen; en viitsi huonoa työtä katsella, vastasi Kaisa.

— Tee sitten niin kuin tahdot, mutta minä käyn köllälleni, eikä minulla mitään kiirua ole, kun en vielä tänä syksynä toivikiksi tule, sanoi Anni ja kävi makaamaan.

Kun Kaisa oli vähän aikaa siinä istunut, hiipi latoa lähellä olevasta varvikosta Lippolan Juhana esille, tuli Kaisan luoksen ja teki hyvää päivää kuiskaamalla. Kuiskaamalla vastasi Kaisa tervehdykseen ja kysäisi:

— Minä istuin tuossa lehdikossa koko sen ajan kun te syödä letusitte ja odottelin siksi, kunnes teidän väki vaipui unen valtaan, ja sitten hiivin esille, vastasi Juhana. Kuulehan Kaisa kulta! minä kävin tällä viikolla Viipurissa ja toin tuomisia sinulle, vaan en tiedä missä ja milloin minä saisin tilaisuuden ne sinulle antaa.

— En osannut ottaa niitä kerralleni, kun en varmaan tiennyt teidän täällä olevan, vaan tulin kumminkin ikävissäni tänne tarkastamaan, oletteko vielä täällä vai ette, vastasi Juhana.

Saatuaan neuvon ensi sunnuntaina, kun Kaisa ja Anni aikoivat paimenia päästää, toinen lammas- ja toinen lehmipaimenia, tulla Hepoharjulle mielitiettyänsä tapaamaan Juhana poistui samalle ilmansuunnalle, josta oli tullutkin.

Seuraavana sunnuntaiaamuna ani varhain menivät Niemelän tytöt paimeneen, niin kuin olivat viikon varrella luvanneet. Kaisa seurasi lehmäkarjaa mäkilöillä, vaan Anni oleskeli lampainensa nuorilla alavilla ahoilla. Kaisa poimi mäkien rinteiltä kypsiä mansikoita ison ropeellisen, jotka hän vei Hepoharjulle ja kätki sinne tuuhean männyn juurelle. Vielä hän kerkesi poimia sipullisen kotiin viedäkseen. Anni sai myöskin pienen supullisen suurella ahkeruudella kootuksi. Yhdessä sitten tultiin kotiin.

— Tuossakos sinun marjasi ovatkin kaikki, kysäisi Anni, nähdessään
Kaisan sipun.

— Et usko, Kaisa hyvä, miten ikävää on lammasten paimentaminen, valitteli Anni. Kun kuulin lehmäpaimenien mäkilöillä huhuilevan, niin oikein minua tuskautti näiden läkkisilmäin orjallinen silmälläpito, jota vastoin hevos- ja lehmäpaimenet ovat niin kuin vapaat. Ikävissäni juohtui mieleeni vanha runo ja minä lauloin:

Hihoh, hohoh, hevospaimen, liilon, loilon, lehmäpaimen, lippo lappo lammaspaimen, vaivainen vasikanpaimen, lapsenlikka vaivaisempi.

Murkinalta, kun eläimet menivät metsään, seurasivat paimenet perästä. Lammaspaimenet syöttelivät lampaitansa nuorilla ahoilla, vaan lehmäpaimenet oleskelivat mäillä lehmäin kellon kuuluvilla.

Kaisa erkani toisista paimenista ja meni Hepoharjulle, niin kuin oli Lippolan Juhanalle luvannut. Siellä hän istui mättäälle, otti virsikirjan eväspussistaan ja alkoi ääneensä lukea päivän epistolaa ja evankeliumia.

Juhana, joka jo aikaa ennen oli saapunut määräpaikalle, katseli salaa tuuhean puunjuurelta ihanaa neitoa siksi, kunnes tämä oli lopettanut lukunsa. Sitten hän astui esille ja teki hyvää päivää.

Hauskan hetken rakastuneet tässä saivat viettää, mutta se loppui, kuten tällaiset tilaisuudet tavallisestikin, ennen aikojaan; he ennättivät kuitenkin lausua toisilleen huoliaan, kun pelkäsivät että Kaisan suku panisi heidän liittoansa vastaan. Mutta kun toisten paimenten ääni alkoi kuulua ensin edempänä ja sitten likempänä, Kaisa sanoi hätäisesti:

— Ai, ai, ne ovat toiset paimenet, jotka etsivät minua. Pakene hyvä Juhana sukkelaan, ne ovat jo kohtsillään täällä. Muista nyt minua ja älä unhota, mitä olet luvannut.

En mä sua, Kaisa kulta, taida koskaan unhottaa, enkä toisten tyttöin päälle taida koskaan katsahtaa. Sinussa mun sydämeni kiinni riippuu ainiaan, sinuapa ainoata minä aina rakastan.

Sillä puhein otti Juhana marjaropeensa, jonka Kaisa oli hänelle varustanut, ja kiiruhti kotiinsa. Pian olivat toiset paimenet Kaisan luona ja sanoivat:

— Me olemme sinua etsineet niinkuin tinaa tuhkasta; ja sinä oletkin täällä aivan yksinäsi.

— Niin, tännehän sitä minun piti tulla, kun lehmäni tulivat tänne. Olisihan tuo vähän häpeätä, jos ei näin iso paimen saisi iltasella lehmiä kotiin, vastasi Kaisa.

— Kotiinhan mekin aiomme saada lehmämme, vaikka emme niiden hännän juuressa koko päivää kyki, vastasivat toiset paimenet.

Siihen loppui nuhteleminen. Sitten pakinoitiin minkä mitäkin ja välistä huhuiltiin ja kuunneltiin lehmien kelloja.

Illansuussa ajettiin karja kotiin. Kotimäen rinteellä tulivat kylän pojat vastaan katsomaan oliko paimenilla marjoja. Muutamilla oli vähän ja niistä he antoivat pojille.

Eräänä päivänä, kun Niemelän heinäväki oli kotiniityllä heinää lyömässä (niittämässä), sattui Sohvi löytämään mehiläispesän eräästä mättäästä. Hän ilmoitti heti löytönsä toisille heinän tekijöille. Kun Mari-täti sai sen kuulla, hän sanoi:

— Älkää pöyhöttäkö mehiläispesää, ennen kuin minä joudun lumoamaan mehiläiset, muuten ne purevat teidät.

Sen sanottuaan hän tuli ja kiersi viikatteella yhdeksän kertaa mehiläispesän ympäri ja loitsi:

Mehiläinen mesilintu, simasiipi, suu hunaja, joka kukissa kuherrat, heinän päissä heiluelet: anna mulle antimesi pesästäsi pienoisesta. Älä nyt nouse korkealle, älä polvia ylemmä. Tunge turpehen nenäsi, paina pääsi mättähäsen. Pure puuta, pure maata, pistä pieniä kiviä, älä ihmisen ihoa, hipeätä hievahuta! Heitä viitahan vihasi, haon alle haikeasi, kanervahan katkerasi, korpehen kovat panosi, suomutahan muut mujusi, kaskeksehen kannuksesi. Jos on tahtoa tapella, aikomusta ammuskella: tokkiloikaa toisianne, kihlajakaa keskenänne; vaan ei vaivaista minua, emon kantamaa kavetta, äidin tuomoa tytärtä.

Sitten Mari-täti kohotti viikatteella mätästä ja veti sieltä esille mehiläispesän. Mehiläisistä joku lensi pois, vaan useimmat jäivät pesäpaikalleen surajamaan. Saaliinsa Mari-täti vei ladon luokse, jonne koko heinäväki kokoontui. Mari-täti jakeli naisille ja pojille hunajaleipää ja mesikannusia sikäli kuin niitä ylettyi. Suurella halulla niitä nautittiin ja ihmeteltiin Mari-tädin taitoa, joka osasi niin lumota mehiläiset, etteivät ne purreet, vaikka heiltä pesä pois otettiin.

Sisältö: Niemeläisten lähtö talkooseen. Talkooväen tulo
Lippolaan. Juhanan huone. Kuhilaan teko ja sen loitsiminen.
Metsähalmeen leikkuu. Päivällinen. Nälän karkoittaminen.
Talkoonjuonti. Voimain koetus. Talkoosta lähtö. Keskustelua.

Eräänä perjantaina rukiinleikkuun aikana sanoi Niemelän lautamies murkinaa syödessään perheellensä:

— Kun Lippolassa on vähän työväkeä, niin sanoi kirkonmies pitävänsä leikkuutalkoot huomenna ja kutsui minua talkooseen niin monen hengen kanssa, kuin vain suinkin meiltä joutaa. Olen ajatellut kuulla kutsumusta ja ottaa mukaani Annin ja Kaisan. Nuoret saavat leikata, vaan minä, jolla on jäykkä selkä, en viitsi viedä sirppiä kerallenikaan; teenhän kuhilaita, jos niin tarvitaan. Kirkkomurkinain aikana olkaa valmiit. Muistatteko?

— Ai kuin hauskaa, kun pääsemme talkooseen, sanoi Anni Kaisalle, kun he olivat kahden kesken. Sinä pääset omintaiten katsomaan itsellesi kehräpuun sijaa, vai mitäs tuumaat?

— Joshan sinä katsonet itsellesi, vastasi Kaisa. Etkö muista, että Junnolan pohatta on uhannut tulla minua kosioimaan; siellä siis lienee minun kehräpuun sijani, ja sinä saat katsoa Lippolasta kehräpuun sijaa itsellesi.

— Jos minä totta puhuen valita saisin, niin en minä menisi mihinkään niin mielelläni kuin Lippolaan. Siellä kuuluu olevan Juhanalla niin kaunis huonekin, ettei koko näissä paikoin ole sellaista. Ja entäs sulhanen itse: eihän koko Junnolan talo Martteineen ja kaikkine aarteineen maksa sellaista miestä kuin Juhana on, sanoi Anni vilkkaasti.

— Vai niin, huokasi Kaisa. Mitäs meidän tyttöriepujen auttaa aatteleminen niin eli näin, täytyy vain tehdä mitä käsketään; sillä käydä käsketyn pitää.

Tätä sanoessaan koetteli Kaisa hymyillä, vaikka hänen silmänsä vettä kiersivät, ja hän kiiruhti huoneeseensa. Pelko että hänen pitäisi iäkseen luopua Juhanasta saavutti hänet niin, että hänen täytyi itkeä kylliksensä. Sitten hän rauhoittui taas ja oli iloinen niin kuin ennenkin.

Lauantaiaamuna kokoontui koko Niemelän kylän nuoriso lautamiehen taloon pyhäpäiväisissä vaatteissa ja sirpit olalla. He olivat kaikki talkooseen menossa Lippolaan. Lautamies itse käveli ulos ja sisään hyräillen. Vihdoin hän sanoi:

Tultuansa talkootaloon annettiin Niemeläisille, samaten kuin muillekin vieraille, ensin kahvia ja sitten ruokaa suuruspalaksi. Vanhemmille tarjosi talon isäntä ruokaryypyt, vaan ei nuorille. Suuruksen perästä meni talkoorahvas ruispellolle leikkaamaan sikäli, kuinka kukin joutui ja kerkesi. Tällä tavoin karttui suuri joukko leikkaajia. Ylinnä eli oikealla puolella leikkasivat tytöt, heidän vieressään pojat, sitten vaimoväki ja vihdoin miehet alinna. Väliin sattuivat pojat ja tytöt kilvan leikkaamaan ja sitten vasta työ joutui. Pojat koettelivat tehdä tytöille saarta ja samoin tytöt pojille. Joskus se onnistui, joskus ei. Niemelän lautamieskin teki pellolle lähtöä, vaan talon isäntä sanoi:

— Kas sinun, hyvä heimoseni, ei tarvitse tänä päivänä kättäsi työhön koukistaa. Ollaanhan me vanhukset, lökötellään miten tahansa; näyttäähän noita olevan nuorempiakin työvoimia tänne kokoontunut. Tule, veikkonen, katsomaan poikani uutta huonetta, niin saamme lojaksennella siellä uudessa sängyssä.

— Eihän, hyvä ystävä, työ herkkua ole, ja siksi en minä moneen vuoteen ole sitä paljon tavoitellutkaan. Jos työ olisi herkkua, niin herrathan sen tekisivät, eihän se talonpoikain tehtäväksi joutaisikaan, vastasi lautamies mennessään isännän perästä Juhanan huoneeseen.

— Kah, niinhän tämä on kuin kirkko, sanoi lautamies ihmetellen. Enpäs minä ennen ole mokomaa huonetta nähnyt, vaikka olen jo montakin huonetta saanut katsella manaamassa käydessäni.

— Otetaas, ystäväiseni, pikku naukut ja käydään sitten loikomaan, sanoi kirkonmies kaataessaan viinaa pulliin.

— No olkoonpas heimoseni onneksi saada uuteen komeaan huoneeseen mieluinen miniä, toivotti lautamies ja sitten ryyppäsi.

— Sen Jumala suokoon, vastasi kirkonmies. Niin, miniätä minä olen jo kehottanut poikaani aikoja sitten kotia tuomaan, vaan hän on vastannut morsiamensa olevan liian nuoren. Nyt tänä syksynä sanoi hän naivansa.

— Ei suinkaan, hyvä ystävä, sinun poikasi tarvitse pelätä rukkasia saavansa, kosikoon ketä tahansa. Tällaiseen taloon ja sellaiselle miehelle on tulijoita helma hampaissa, vaikka kokkapäitä kosioisis, sanoi lautamies katsellen huonetta joka puolelta aivan tarkkaan.

— Mitähän sinulla, hyvä heimo, olisi sanomista, jos minä laittaisin poikani sinun tytärtäsi kosioimaan? kysyi isäntä hymyillen. Täten uudistuisi meidän sukulaisuutemme, joka nyt on jo niin vanhettunut, etten minä ainakaan tiedä, miten me oikeastaan sukua olemme. Äitivainajani vain sanoi että me olemme vanhuudesta sukua ja ollaan ikimuistoisista ajoista käyty kestiä Niemelässä ja he meillä.

— Ei suinkaan, hyvä heimoseni, sukulaisuus estä meidän lapsia naimisiin menemästä, eikä sitä voi kukaan sanoa, ettei teidän Juhana ole meidän Kaisan vertainen. Ja saakoon kuka tahansa tyttärensä sinun pojallesi, niin huoletta saapi olla, että tytär on joutunut kunnon miehelle. Hamasta lapsuudesta asti on Juhana ollut meillä niin kuin oma lapsi, ei yhtään vieraampi; vaan olkoot naimiskaupat vielä päättämättä siksi, kunnes aika tulee. Sinä ymmärrät, mikä on mielipiteeni, vaikka en tahdo sitä nyt vielä aivan suoraan sanoa. Mutta hyvä heimo, onko Juhana yksin tämän huoneen rakentanut vai onko hän pitänyt nikkaria apunaan? virkkoi lautamies.

— Aivan yksin, ihan yksin alusta loppuun asti, vastasi isäntä. Niin kuin näet, hyvä heimo, on meillä uusi tupa tekeillä, johon Juhana on varustellut ikkunatarpeita. Hän näet aikoo tehdä ikkunat siihen, ettei tarvitse vieraille maksaa.

— Lepäile sinä, hyvä ystävä, tässä, minä pistäyn pellolla katsomassa mitä siellä aikaan saadaan; samalla vien viinaa ukkomiehille, ikävähän niille tulee siellä ilman olla, sanoi talon isäntä ja läksi huoneesta.

Ennen kuin kirkonmies ennätti lähteä pellolle, tuli Niemelän isäntä huoneesta ja sanoi:

— Ei se käykään laatuun, että minä täällä vuoteella venyn. Huono talkoomieshän minä olisin, jos en ehkä pellolla kävisi, ja sillä puhein hän läksi isännän kanssa pellolle.

— Kah, onhan täällä väkeä enemmän kuin minä luulinkaan, sanoi Niemelä. Johan nämä leikkaavat murkinalle asti koko tämän pellon; mitäs sinä, ystäväni, sitten teetät näin suurella rahvaalla?

— Ole, veli hopea, huoletta, ei työ lopu. Onhan meillä metsässä iso halme ruista ja vielä toinen pelto käsin koskematta, vastasi talon isäntä.

— Teillä onkin sitten enemmän ruista perheeseen nähden kuin meillä; tuota en minä olisi uskonut, ennen kuin nyt sain kuulla sen omasta suustasi, virkkoi Niemelä ihmetellen.

— Täytyyhän sitä olla, kun vierailla pitää töitä teettää ja tänä syksynä on pidettävä häät ja monenlaiset rehkajaiset, vastasi Lippolan kirkonmies.

— Niinhän se on, kun teillä on vähän työväkeä ja laajat viljelysmaat, sanoi lautamies. Vie sinä, veikkonen, vain ukoille viinaa, minä tässä sillä aikaa koettelen, muistanko enää kuhilasta kyhätä.

Sillä aikaa kun talon isäntä tarjoili viinaa talkooväelle, teki lautamies kuhilaan, kiersi kolme kertaa sen ympäri kädellään ja lausui:

Aidan mä tähän asetan, panen piirin pellolleni variksille, varpusille sekä muille lintusille, ettei ruhjois rukiitani eikä ottais ohriani, karistaisi kaurojani, veisi vehnäni jyviä! Lentäkäätte lintuseni, kiitäkäätte kiirehesti tämän aitasen ylitse, tämän pellon päällispuolin! Josp on, laskeit lintu parka tämän kuhilaan kuvalle, tämän keon kielekkeelle, niin sun saavuttaa satimet, tinapallit paiskoavi tahi kokko kohtoaapi, havulintu havaitseepi: lihas syöpi, luus pureepi, höyhenesi höpsyttääpi!

— Anna, velikulta, kuhilasten teon olla ja lähdetään kartanoon lepäilemään, sanoi Lippolan isäntä Niemelän lautamiehelle tultuansa talkooväen luota. Näyttäähän täällä olevan työntekijöitä ilman meitäkin.

Sillä puhein läksivät molemmat isännät kartanoon. Niitä näitä puhellessa, sanoi lautamies vihdoin:

Kuus on kiirettä kesällä tämän ilman kannen alla: yks on tarkka touonteko, toinen helkkä heinänteko kolmas ruku rukihilla, neljäs ohran ylösotto, viides kallis kauran niitto, kuudes syksyrukiin kylvö.

Sitten kutsuttiin talkooväki murkinalle. Syötyään töytäisivät pojat ja tytöt Juhanan huoneeseen. Kaisa ja Anni katsoivat vain ovelta; Kaisa etenkin silmäili tarkkaan huoneen sisustaa, vaikka koki näyttäytyä, niin kuin hän ei ensinkään olisi sitä kodikseen katsellut.

— Tulkaa sisään, Niemelän tytöt! kehottivat heitä toiset ja niin menivät hekin viimein huoneesen.

Sillä aikaa kun nuoret pakinoivat Juhanan huoneessa, laittelivat vanhemmat naiset emännän johdolla eväitä; voita viillettiin askeihin, lihapaloja ja suolakalaa kerikkeihin — kerike eli keriaski oli koivun tahi haavan pinnasta tehty pieni lipas —, maitoa laskuihin ja leipää torppasäkkeihin. Vanhemmat naiset ja miehet kantoivat eväitä, vaan nuoret pojat ja tytöt juoksivat edellä hoilaten, luikaten ja iloista rähinää pitäen. Niemelän lautamies jäi talonisännän kanssa kotiin, jossa isäntä näytteli heimollensa kaikki paikat tarkkaan. Lautamies ihastui erinomaittain siihen naastiuteen ja järjestykseen, joka Lippolassa oli, eikä sanonut missään muualla tavanneensa niin hyvää taloudenhoitoa kuin heimollansa.

Talkooväki päästyään metsähalmeelle laski eväänsä aidanseipäihin ja teloihin sekä päällysvaatteensa aidalle. Laukkalan Martti, isännän lanko, joka toimitti isännän virkaa ja kantoi viinaputelit tuohikontissa metsähalmeelle, kehotti talkoorahvasta siivolla ja tarkkaan leikkaamaan, etteivät ristiinmennyssä rukiissa tähkäpäät katkeaisi. Kun oli muutama hetki leikattu, istahdettiin maahan selkää oikaisemaan, jolloin isännän sijainen tarjoili viinaa vanhemmille ihmisille. Nuori väki joi janonsa sammuttamiseksi laskusta harmaata eli vedellä sekoitettua maitoa.

Päivällistä syötiin rasiksi jääneessä nurmikkomaassa, johon ruoka laitettiin hurstuitten päälle. — Palamatonta paikkaa kaskessa, jota ei kynnetty eikä viljelty, kutsuttiin rasiksi. — Syödessä lasketettiin kaikenlaista iloista leikkipuhetta ja pidettiin hauskaa elämää. Vähäsen aikaa pidettiin ruokalepoa ja sitten taas leikattiin rivakasti. Halmeen loppuun leikattuaan ja kuhilaat tehtyään tuli talkoorahvas ruokasijalle. Miehet ottivat hatut päästänsä, sijoittivat ne sirpin nenään, nostivat sirpit ylös ilmaan ja huusivat yhdestä suusta kaikki, johon huutoon naisetkin yhtyivät kädet pystyssä:

Hoi, soi, soi, soi: mene nälkä Närhivuoreen, puute Petäjänmäelle, hoi, soi, soi, soi!

Sitten otettiin kampsut keralle ja tultiin pellolle leikkaamaan. Lauantai-ilta kun oli, niin lakattiin työstä aikaisemmin. Illallisen jälkeen kylvettiin sauna ja sitten alkoi tavallinen talkoonjuonti. Nuoret menivät naapuritaloon tanssileikkiä pitämään, vaan vanhempi väki jäi talkootaloon.

Isäntä kantoi pöytään viinaputelin, josta vanhemmat miehet tekivät norria ja ryyppivät. Kun viina oli kulmiin kavahtanut, niin käytiin voimia koettamaan voittosilla, väkikartun vedolla ja sormikoukulla. Savon Pietu, joka oli vahva sormikoukun vetäjä, pani sormensa koukkuun, meni pienen Pentin eteen ja sanoi uhkamielin:

Pentti pani sormensa Piedun koukkuun ja kiivas taistelu syntyi.
Vihdoin voitti Pentti ja sanoi:

Nolona Pietu väistyi ja meni tallin luhtiin makaamaan. Vähitellen väsyivät vihdoin kaikki juopot, ken viinan vaikutuksesta, ken voimain liiallisesta ponnistuksesta. Tuvan lattialle tehtiin olkivuoteet ja siinä oteltiin unta aamuun asti.

Sunnuntaiaamuna pidettiin rukoukset, juotiin kahvi ja syötiin murkina. Vieraat ottivat kiittäen jäähyväiset ja menivät ken kotiinsa, ken kirkkoon ja kuka mihinkin. Isännän pyynnöstä jäivät likeisimmät sukulaiset vielä Lippolaan pyhäpäiväksi. Myöskin Niemelän väki pyydettiin jäämään sinne.

Sunnuntaiaamuna varhain kävi Juhana hakemassa isälleen nuoren hiirakkoruunan, jolla hänen isänsä Niemelän lautamiehen ajoi kirkolle.

Kun murkinalehmät oli lypsetty, tytöt menivät Juhanan huoneeseen ja kävivät makaamaan uuteen sänkyyn. Kun Juhana arveli tyttöjen nukkuneen, hän meni myös huoneeseen ja sai puhutella morsiantaan muiden tyttöjen nukkuessa ja huomaamatta. Sormuksiakin silloin jo näytettiin ja nepä kyllä antoivat puheen ainetta. Vihdoin Juhana kysyi:

— Tuleehan niitä tietysti viidet, vaan tulkoon heitä vaikka sata, sinun minä kumminkin olen, vastasi Kaisa innokkaasti. Kyllä tiedän, että tulee kova kamppaus, kun koko meidän perhe paitsi äitiäni, Antti-veikkoani ja kenties Mauno-setää — isäni mieltä en oikein tiedä — tahtoisivat minua naittaa Junnolaan, vaan minäpäs en mene; sanon vaikka papin edessä ei, siitä saat olla vakuutettu, rakas Juhana kultani. Minä en tahdo enkä voi erota sinusta vaikka mörkö maata kyntäköön. Vaikka olisin toisen kanssa jo kolme kertaa kuulutettu, niin sinuun minut kumminkin vihitään.

— Etkös sinä paimen-Mari nähnyt, mihin tytöt lienevät menneet? kysyi talon emäntä paimentytöltä. Hae heidät kahville, toiset ovat jo juoneet.

Tämän kuultuansa suikkasi Juhana sukkelaan sormuksensa kirstuun.
Kaisa pisti kultasormuksen takkinsa taskuun ja kävi sänkyyn. Sitten
Juhana aukasi huoneen oven selälleen ja huusi:

Pian kiepsahtivat tytöt pystyyn ja tulivat tupaan. Samaan liittoon tulivat kirkkomiehetkin ja kertoivat kahvia juodessaan kirkkokuulumisia. Päivällisen perästä läksivät viimeisetkin talkoovieraat kotiinsa.

Sisältö: Paimeneen lähtö. Suuruspala. Karjamaat. Paimenet ja
palkkapaimenet. Murkinan aika. Lehmien lypsäminen. Soittokoneet.
Lehmäin nimien merkitys. Karhun litku. Vispilänteko.
Keppihevoset. Leppätötöt. Virsunteko. Marja-aika. Pallonlyönti.
Veitsisillä olo. Keilinlyönti. Sirkanlyönti. Hyppäyspuut.
Napakiikku. Metsänpeitto. Susi laumassa. Suden vihojen luku.
Kivimaja. Taivaankaari. Lepenälauta. Ampuminen. Ansat. Katitsa.
Syyssyöttömaat. Hevospaimenet.

Keväällä kun karja laskettiin ulos, ei viivytty paimenessa kuin vähän aikaa; sillä tyhjässä metsässä eivät lehmät kestäneet koko päivää, vaan tulivat kotiin. Sikäli kuin ruohoa karttui, viipyi karjakin paremmin laitumella. Vihdoin täysiruohon maahan tultua eläimet kävivät metsässä kahdesti päivässä, nimittäin aamu- ja iltapuolella.

Jo varhain aamusilla, auringon nousun jälkeen, havautti emäntä paimenet lypsämästä tultuansa ja toi suuruspalaksi nuorta (rieska-) maitoa ja voileipää. Maidon sekaan emäntä tavallisesti ripisteli suoloja, jota paimenet moittivat sanoen:

— Ei tätä voi mikään syödä; niinhän tämä on kuin mitä kuittia ikään.

Mutta kun emännät eivät luopuneet totutusta tavastaan, niin jotkut paimenet pyysivät jamakkamaitoa, joka ei ollut lämmintä eikä maistunut kuitilta, vaikka siihenkin emäntä pani suoloja sekaan.

Tuo varhain nouseminen oli monelle, etenkin uneliaammalle lapselle, sangen raskas; sillä siihen aikaan se vasta uni oli makeimmillaan, josta syystä ei lusikka tahtonut kädessä kestää eikä se suuruspalaa syödessä aina kuppiin osunutkaan, vaan meni kupin viereen, kun uni tahtoi väkisinkin vaivuttaa. Muutamat eivät voineet ensinkään syödä suuruspalaa kotona, vaan ottivat evääkseen voileipää, jonka vasta metsässä söivät, kun uni häikkeni.

Suuruksen syötyään kotona paimenet kenkivät eli panivat tuohivirsut hattarojen kanssa jalkaansa, ottivat vaatteet yllensä ja niin sitä mennä nyrsytettiin karjan perästä. Lehmäpaimenet ajoivat lehmiä edellä ja sitten lammaspaimenet kävivät katraansa perässä ja vihdoin vasikkapaimenet, missä talossa ei vasikkahakaa ollut, seurasivat jälkimmäisinä.

Kunakin päivänä kävi karja eri laitumella: aamupuolilla kotoa lähempänä vaan iltapuolilla edempänä, usein monien virstain päässä salomailla. Jos eri laitumia ei joka päivälle riittänyt, käytiin pari kertaa viikossa samalla karjamaalla, kumminkin niin, että pari päivää oli väliä, ennen kuin toisen kerran samalle laitumelle karja ajettiin, jotta ruoho ennätti sillä aikaa kasvaa.

Missä talossa ei lapsia riittänyt paimeneksi, otettiin kylästä paimen. Se tavallisesti tuotiin jo keväillä aikaisin, ennen lumen lähtöä, ja pidettiin myöhään syksyllä talveen asti. Jos paimentyttö oli vauraampi, hän sai murkinan aikoina ja iltasilla autella emäntää kotoisissa askareissa. Muutamissa taloissa, joihin sattui vauraampi tyttöpaimen, käytettiin häntä kiireen työn aikana työssäkin, jolloin joku vanhempi nainen, joka ei enää ollut työkykyinen, toimitti sillä aikaa paimenen ammattia. Tätä paimen perästäpäin valitti:

Paimeneksi palkattiin, vaan työlle työnnettiin ja paimenen palkkasi maksettiin.

Tapahtuipa usein niinkin, että joku vanha nainen, joka ei enää kyennyt muuta työtä tekemään, kävi koko kesän paimenessa. Usein myös kun paimenia ei ollut kotona eikä tahdottu tahi ei sattunut saamaan kylästä paimenta, annettiin lehmät naapuripaimenen hoidettaviksi ja paimenpalkkaa tavallisesti maksettiin riuna (10 kopeekkaa) emälehmästä, hiehosta ja härästä puolta vähemmän. Myös lampaat annettiin vierasten paimenten hoidettavaksi usein toiseen kyläänkin varsinkin sukulaisille, ja niistä maksettiin viisi kopeekkaa emälampaasta, vaan vuonista ei mitään maksettu. Siihen vielä annettiin lammaspaimenille villoja palkan päälliseksi, jota lehmäpaimenelle ei annettu. Tuomisiksi annettiin iso rukiinen leipä, voiaski, so. askillinen voita, ja joskus lammaskäpälä. Nämä antimet annettiin silloin kun paimenen haltuun jätettiin elukat. Myös kesän kuluessa annettiin joskus paimenhauskut (tuomiset). Kesävillaa kerittäissä annettiin lammaspaimenelle villapalkka.

Aamupuolella ajettiin karja kotiin murkinalle noin kello 9 aikana. Auringon paisteella mittasivat paimenet askeleillansa kuohasensa (varjokuvansa), vaan pilvisäällä tiedettiin päivän olevan murkinoissa silloin, kun lehmät lakkasivat syömästä ja alkoivat märehtiä joko seisoallaan tahi makuuasennossa. Samaan aikaan kun karja ajettiin kotiin, tuli työväkikin murkinalle. Murkinan syötyään kävi työväki lepäämään ja paimenet menivät joko uimaan tahi leikkimään.

Kun murkinan aikaa oli pidetty noin pari tuntia tahi vähän enemmän, menivät emännät ja niiden keralla toiset naiset lehmiä lypsämään. Paimenet kutsuttiin otelemaan (poistamaan) lehmistä paarmoja ja kärpäsiä tuoreilla koivunlehvillä. Lypsäessään emännät lauloivat:

Heruttelen herttaistani, mairittelen marjaistani. Heru, heru, lehmäseni, anna maito mielelläsi! Täss on maitoset maruet, tässä uhkuvat utarat. Avaja sä maitoammet, maitoreiät remahuta! Juoksuttele joutusasti maito mieliksi minulle, pereen suuren syötäväksi, lasten pienten juotavaksi.

Sitten paimenet ajoivat karjansa metsään samassa järjestyksessä kuin aamullakin. Illalla ajettiin karja kotiin ennen auringon laskua.

Kun koko kylän karja kulki jonossa kotiin, niin katsoivat paimenet minkä karvallinen lehmä kulki eellimmäisenä, sellainen muka oli huomispäivän ilma. Valkea lehmä merkitsi päiväpaistetta, punainen poutaa, kirjava pilvistä ja musta sadetta.

Paimenilla oli keralla paimentorvi (luikku), joka oli tehty haapapuusta potaattinuijan muotoiseksi, ainoastaan vähän pitemmäksi. Se oli halaistu keskeltä kahtia, sisus koverrettu ontoksi ja sitten liitetty yhteen hienolla tuohella, joka oli kääritty koko luikun ympäri. Tällä paimenet soittaa toitottelivat silloin tällöin, johon naapurikyläin paimenet tavallisesti vastasivat. Toitotuksella oli tarkoituksensa karkoittaa susia ynnä muita metsänpetoja, joita entiseen aikaan liikkui kosolta metsissä, varsinkin salomailla.

Oli paimenilla toinenkin soittokone, nimittäin pajupilli (huilu), jonka he tekivät suorasta pajusta siten, että kiertämällä ottivat sisuksen pois. Yläpäähän tehtiin erityinen läppä, josta pilliin puhaltamalla soitettiin. Keskelle kaivettiin tavallisesti neljä reikää, joita sormilla vuoron perään läpytettiin. Täten soittokone antoi erilaisen äänen eri reikiä läpyttämällä. Soittokoneen alapäähän sijoitettiin härän sarvi, jotta kone antoi suuremman ja kauniimman äänen.

Eräänä päivänä olivat kaikki Niemelän kylän paimenet Kalmasen kalliolla koossa. Yrjö-Mari, joka Perätalosta oli paimenena, istui myöskin siinä toisten paimenten kanssa. Hän oli vanha leskiämmä, ja kun hänessä ei ollut enää muun työn tekijää, hän kävi paimenessa. Hänellä ei ollut muuta päällysvaatetta kuin "ristlappi", joten hän saattoi keveästi liikkua, kun hän vielä oli jaloiltaan nopsa. Hän kertoi nuorille paimenille monta satua, opetti heille paljon arvoituksia, sananlaskuja ym., joita paimenet mielellään kuuntelivat. Toiset paimenet rakastivat tätä vanhaa, yksisilmäistä toveriansa niin kuin äitiä, ja Yrjö-Mari taas puolestaan oli herttainen toisille paimenille.

— Onko mitään erinäisiä syitä lehmille nimiä annettaissa, vai ruvetaanko niitä vain kutsumaan sillä nimellä mikä milloinkin mieleen juolahtaa? kysyi Mäkelän Matti Yrjö-Marilta istahtaen hänen viereensä.

— Eivät lapseni lehmien nimet ole satunnaisia, vaan niillä on oma merkityksensä, vastasi Yrjö-Mari. Sanotaanhan, että karvaa myöten on koiralla nimi; samaten on lehmilläkin. Aivan valkealla lehmällä on nimenä Vallikki. Jos valkeassa lehmässä on joitakuita punaisia pilkkuja, niin kutsutaan sitä Kaunikiksi. Musta lehmä, jossa on joku valkea pilkku, on Mustikki, vaan aivan sysimusta, jossa ei ole yhtään valkeaa karvaa, on Hiilikki. Harmaakarvainen on Harmikki, punainen Punikki, ruskea Rusko ja puurakka on Muurikki. Jos lehmällä on kapea valkea juova pitkin selkää, sen nimi on Juonikki, vaan jos se juova on leveä, se on Kyyttö. Kun valkea poikkijuova on lehmän ympäri, niin on lehmän nimi Vyötikki. Valkeapäinen lehmä on Kukkanen. Jos yksikarvaisella lehmällä on valkea pilkku otsassa niin nimitetään sitä Tähikiksi. Jos valkea juova kulkee pitkin lehmän päätä, silloin sille annetaan nimeksi Laukki. Kirjavapäisen lehmän nimi on Riimukki. Kun valkea risti on lehmän selässä, on lehmä Ristikki. Valkean ja mustan kirjava on Kirjo, vaan punaisen ja valkean kirjava on Rannikki. Oikein pienikirjavainen on Sorikki ja papumus eli täplikäs on Täplikki. Lyhytrakenteinen punainen tai valkea lehmä on Omena ja muuten pienikasvuinen on Pienikki.

— Mutta jos talossa on kaksi tahi useampi samankarvainen lehmä, niin mitenkäs ne sitten erotetaan, kysyi Matti.

— Ne erotetaan siten, että viimeksi syntyneitä kutsutaan sen ajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet, vastasi Yrjö-Mari. Esimerkiksi aamulla syntynyt on Aimikki, päivällä syntynyt on Päistikki ja illalla syntynyt Illakki. Tuo meidän Suntikki on syntynyt sunnuntaina. Lukkarin muori, joka on vähän herraslehteä olevinaan, antoi samana päivänä syntyneelle lehmällensä nimeksi Sunteri. Maanantaina syntynyt lehmä on Maanikki, tiistaina syntynyt Tiisto, keskiviikkona Kesto, torstaina Torstikki, perjantaina Perjo ja lauantaina Laukko.

Jos viikon nimelliset lehmät on jo entuudestaan karjassa, niin annetaan jälkeen syntyneille lehmille nimi sen vuodenajan mukaan, milloin ne ovat syntyneet. Esimerkiksi teidän Joulikki on syntynyt jouluna. Matinpäivänä syntynyt on Marikki, laskiaisena syntynyt Lastikki, maariana Mairikki, virposunnuntaina syntynyt on Virvikki, pääsiäisenä Päästikki, helatorstaina Tuorikki, helluntaina Heluna ja juhannuksena Juhlikki. Pyhäinmiestenpäivänä tahi muina välipyhinä syntynyt on Pyhikki.

Kerran sattui meidän lehmä poikimaan kesällä metsään, niin vasikalle annettiin nimeksi Metsikki. Lautamiehen lehmän vasikka kun löydettiin lehdosta, niin annettiin sille nimeksi Lehikki. Mattilan Tuomikki on syntynyt tuomen kukinta-aikana. Lehtipuiden paljaina ollessa syntyneelle vasikalle annetaan nimeksi Varvikki.

Välistä annetaan lehmille nimiä muistakin syistä. Meillä kun on yksi lehmä oikein hermeä (pehmeä) lypsää, niin sille annettiin nimeksi Hermikki, vaikka sillä vasikkuudesta oli toinen nimi. Teidän Jouhikin nimi johtuu sen pitkästä, jouhevasta hännästä. Tässä tuonnoin oli Lahtelassa oikein leikkisä ja lystikäs vasikka; sille annettiin nimeksi Lystikki. Lautamiehen emäntä antoi lempivasikalleen nimen Lemmikki. Meille kun yhtenä vuonna ostettiin vasikka, niin sille annettiin nimeksi Ostikki.

Eräänä päivänä tulivat toiset paimenet Yrjö-Marin luokse ja kertoivat nähneensä korven laidassa, mäenrinteen tuhkahiekassa suuret elävän jäljet, joita he eivät tunteneet, lienevätkö ne olleet karhun vai suden jäljet, mutta suuret loppanat ne vain olivat. Yrjö-Mari pyysi saattamaan itseään jälkien luo, jonne tultuaan hän tunnusteli jälkiä ja sanoi:

— Nämä ovat karhun jäljet. Onko kellä paimenella hajallista virsua vasemmassa jalassa? Antakoon sen minulle.

Eräs paimen päästi virsuranin jalastaan ja antoi sen Yrjö-Marille, joka katseli jälkiä. Vihdoin hän otti veitsen tupestaan, piirsi maata jäljen ympäri veitsellä ja käänsi karhun jäljen alassuin, teki tuluksista tulen, sytytti virsuranin palamaan karhun jäljen päällä ja loitsi:

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen kaunoseni! Tehkäämme sulat sovinnot, raketkaamme rajarauhat siksi ilmaksi ijäksi, kuuksi kullan valkeaksi, jottet sorra sorkkasäärtä, kaada maidon kantajata tänä suurena suvena, luojan lämminnä kesänä: kun sä kuulet karjakellon, tahi torven toitotoksen: lyöte maata mättähälle nukahtamaan nurmikolle. Tunge korvasi kulohon, paina pääsi mättähäsen, tahi korpehen kokeos, saaos sammalhuonehesen. mene toiselle tolalle, muille kummuille kahahda, jottei kuulu karjan kellot eikä paimenten pakinat.

Otsonen metsän omena, mesikämmen kaunokainen! en sua kiellä kiertämästä enkä käymästä epeä; kiellän kielin koskemasta, suin ruma rupeemasta, hampahien hatrimasta, kämmenien kaappomasta!

Karhuseni, kaunoseni, korven ainoa asuja! Käyös kaarten karjamaita, piilten piimäkankahia, kierten kellojen remua, ääntä paimenten paeten! Konsa on karja kankahalla, sinä suolle suoritaite; kun karja solahtaa suolle, silloin korpehen kokeos; karjan käydessä mäkeä astu sie mäen alatse: karjan astuissa alatse mene sie mäkeä myöten; karjan astuissa aholla viere sinä viidakkoa, karjan viidakkoa vierren sinä astuos aholla! Kule kullaisna käkenä, hopeaisna kyyhkyläisnä! siirry siikana sivuitse, veteleite veen kalana, viere villakuontalona kule pellavaskupona! Kätke kynnet karvoihisi, hampahat ikenihisi, jottei karja kammostuisi, pieni vilja pillastuisi! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto, käydä karjan kaunihisti soreasti sorkutella poikki soita, poikki maita, halki korven kankahia, ettet koske konsanaka, rupea rumanakana!

Otsoseni, omenani, metsän kuuluisa kuningas! Muista muinainen valasi tuolla Tuonelan joella, Kynsikoskella kovalla, Luojan polvien edessä, jalkain juuressa Jumalan: lupa sulle annettihin kolme kertoa kesässä käydä karjan kuuluvilla, tiukujen tirinämailla, vaan eipäs tuo sitä suvaittu eikä annettu lupoa ruveta rumille töille, paatua pahantekohon!

Jos sulle viha tulisi, hampahat haluttelisi: viskaa viitahan vihasi, honkihin pahat halusi! hakkoa lahoa puuta, kaada koivunpökkelöitä, vääntele vesihakoja, määhki marjamättähiä!

Kun tulevi ruuan tarvis, syödä mielesi tekevi: syö'ös sieniä metsästä murra muurahaiskekoja, juuria punaisen putken, metsolan mesipaloja, ilman ruokaruohoittani, minun henkiheinittäni!

Metsolan metinen amme hapata hihittelevi kultaisella kunnahalla, hopeaisella mäellä: siin on syödä syötähänkin, sekä juoda juolahankin; eikä syöden syömät puutu, juoden juomiset vähene.

Niin teemme nyt ikisovinnot, ikirauhat raketkaamme eleäksemme ehosti kaiken kesää kaunihisti, maat on meillä yhtehiset evähät erinomaiset.

Josp on tullet näille maille, sattunet saloille näille: täällä aina ammutahan, pyssyn kanssa pauketahan. Jos ei ampujat kotona: on meillä osaavat vaimot, emännät erinomaiset, jotka tiesi turmelevat, matkasi pahoin panevat. Vaan jos tahtonet tapella, eleä sodan tavalla: tapelkaamme talvikaudet, lumiajat luiskatkaamme! Suven tullen, suon sulaen, lätäkköjen lämmitessä: ellös tänne tulkokana karjan kullan kuuluville.

Jos mä otsona olisin, mesikämmentä kävisin, en mä tuossa noin asuisi aina akkojen jaloissa. Onpa maata muuallakin, tarhoa taaempanakin juosta miehen joutilahan, virattoman viiletellä, käydä halki kämmenpääsi, poikki pohkealihasi, sinisen salon sisässä, korven kuulun kainalossa. Käpy on kangas käydäksesi hiekka helkytelläksesi merenranta juostaksesi Pohjan pitkähän perähän, Lapinmaahan lauhkeahan: siell on onni ollaksesi, armas aikaellaksesi, käydä kengittä kesällä, syksyisillä syylingittä suurimmilla suonselillä, levehillä liettehillä.

Kun et tuonne mennekänä etkä oikeittain osanne: ota juoni juostaksesi, polku poimetellaksesi tuonne Tuonelan saloille, tahi Kalman kankahille: siellä on suohut sorkutella, kanervikot kaalaella, siell on kirjos siellä karjos, siellä muita mullikoita rautasissa rahkehissa, kymmenissä kytkyvissä, siellä laihatkin lihovat, lihaviksi luutkin saavat.

Lepy lehto, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Anna rauha raavahille, sorkkasäärille sovinto tänä suurena suvena, Herran hellänä kesänä!

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa halliparta! Korjaele koiriasi, raivaele rakkiasi! Pistä sieni sieramehen, toisehen omenamarja, jottei henki haisahtele, tuuhahtele karjan tuoksu! Silmät silkillä sitele, korvat kääri käärehellä, jottei kuule kulkevia, ei näe käveleviä!

Kun ei tuosta kyllin liene, ei vielä kovin varonne: kiellä poies poikoasi, epeä äpärettäsi! Saata pois saloilta näiltä, näiltä mailta matkohinsa, kapehilta karjamailta, levehiltä liepehiltä! Kätke koirasi kolohon, rakkis rautakahlehisin, kultaisihin kytkyvihin, hihnoihin hopeaisihin, jottei piiloa pitäisi, häpehiä hämmentäisi!

Oi Ukko ylijumala, Kaikkivalta, taivon taatto! Kuule kultaiset sanani, hopeaiset lauselmani! Kun kuulet toden tulevan, pakkopäivät päälle käyvän: muuta muuksi lehmäseni, karnahuta karjaseni, kiviksi minun omani, kantoloiksi kaunoseni karhun maata kulkiessa, vantturan vaeltaessa! Paina panta pihlajainen ympäri nenän nykerän! Kun ei pihlaja pitäne, niin se vaskesta valata! Jos ei vaski vahva liene, panka rautainen rakenna! Vaan jos raudan ratkaisnehe, vielä mene he vioille: syökse kultainen korento leukaluusta leukaluuhun, päät on päättele lujasti, katkoa kovasti kiinni, ettei liiku liiat leuat, harvat hampahat hajoa, kun ei raudoin ratkottane, teräksillä temmoittane, veitsillä veristettäne, kirvehellä kiskottane.

Keväällä niin pian kuin kuori alkoi puusta irtaantua, leikkelivät paimenet noin kolmen korttelin pituisia koivun oksia, jotka he koloivat (kuorivat) joko siten, että hampaillaan nylkivät kuoren, tahi tekivät tulen, jossa he hautoivat (varistivat) varvat, jotka sitten vispiläruohkalla ruohkattiin, joten kuoret helposti irtaantuivat. — Vispiläruohka oli koivusta tehty kepukka, jonka toinen pää oli halaistu, jossa varpain kuoret irroitettiin ja toinen pää maahan pystytettiin. — Yksinäisestä koivun oksasta kierrettiin panka, johon ladottiin viisi tahi kuusi lukemaa (lukema on 3 varpaa) kolottuja varpoja tyvipuolelta. Sitten tehtiin nide pajusta, jolla vispilät nidottiin. Noin tusina tahi parikin tusinaa vispilää tehtiin kuhunkin taloon joka kevät. Vispiläin latvat sidottiin pajunkuorella kiinni, tyvet tasoitettiin ja vispilät vietiin aitan parvelle tarpeen varalle.

Pienille veikoilleen, jotka kotilapsina keppejä pitivät puuhevosinaan, tekivät paimenet joko kirjavat tahi yksiväriset kepit. Kirjavat kepit tehtiin siten, että veitsellä piirrettiin pajun kuori kierteisesti, toinen välike kuorittiin ja toinen välike jätettiin kuorimatta. Näin saatiin valkean- ja viheriänkirjava keppihevonen. Punaisen- ja viheriänkirjavaksi tehtiin keppi siten, että rätvänänjuuria ja lepänkuoria pureskeltiin suussa sekaisin ja sillä voideltiin vasta kirjavaksi kuoritun kepin ihopinta. Jos keppi tahdottiin punaisen- ja valkeankirjavaksi, niin se tehtiin edellä kerrotulla tavalla, vaan jäljelle jäänyt kuori kun irroitettiin, niin sen sija jäi valkeaksi. Punaiset kepit voideltiin kuorittuina kokonaan rätvänänjuuri- ja lepänkuoriseoksella ja kepit kuivattiin huolellisesti. Ruohonpäisiksi saatiin kepit, kun kuorittua kuivaa keppiä hangattiin joko koivun tahi lepän lehdillä.

Ne vanhemmat poikapaimenet, jotka tahtoivat matkia vanhain miesten tupakanpolttoa ja opetella tupakoitsijoiksi, tekivät itselleen leppätötöt, joissa polttelivat sammalia, kuivatuita lepänlehtiä ja nokolaisia. Leppätötöksi otettiin sileä, hoikka leppä, joka keskuskohdalta jätettiin niin pitkäksi, kuinka korkeaksi leppätöttö tehtiin, noin pari, kolme tuumaa. Sen molemmat puolet pykällettiin yhtä paksuiksi ja sitten kiertämällä irroitettiin sisus. Pohja tehtiin joko tuoreesta koivusta tahi lepästä. Kupeesen kaivettiin reikä, johon pistettiin joko kuusamesta tahi höyspuusta tehty varsi. Näin oli piippu valmis. Tiettävästi sitä ei uskallettu kotiin viedä eikä näyttää aikaihmisille, vaan päivillä talletettiin sitä taskussa ja yöksi se pistettiin joko pellon aidankynnen alle tahi muuhun piilopaikkaan. Kun joku aika oli muita kasvuja poltettu ja siihen harjaannuttu, niin otettiin salaa kotoa ukkomiesten tyllistä tupakkaa, jota hakattiin ja poltettiin. Se tosin ensimmältä tuntui niin katkeralta, että rupesi kiertämään sydäntä, pyörrytti ja oksennutti, mutta vähitellen siihen totuttiin. Varovammat pojat panivat ensimmältä vain vähän tupakkia muiden kasvien sekaan, ja kun siihen tottuivat, lisäsivät enemmän, ja näin välttivät pyörtymisen; mutta ahneemmat, jotka tahtoivat pikemmin oppia tupakanpolttajiksi, saivat usein huutaa "yö" keskellä päivää.

Tuohen kiskomista ja virsun tekoa opettivat vanhemmat paimenet nuoremmille. Virsua aloitettiin latoa kärjestä, johon pian voi oppia, mutta kannan kääntäminen oli vaikeampi; korkea kanta oli sentään helpompi kääntää, mutta matala kanta oli vaikeampi. Valmiit virsut pantiin kahalle, kaksikymmentä paria kullekin kahalle. Ahkera ja osaava paimen voi tehdä joko neljä, viisi, tahi kuusikin kahaa kesässä tuohen iholla ollessa. Useasti, kun tuohia ei saatu likiseudulta, menivät vauraammat paimenet salomaille tuohen kiskontaan ja pienemmät paimenet sillä aikaa kaitsivat karjaa. Saalis jaettiin tasan joka hengelle.

Marja-aikana tekivät paimenet tuohilevyistä ropeita, suppuja, kontteja ja sippuja. Luvat tehtiin niihin tuoreesta koivusta. Kun aamupuolikarjamaat olivat kivikkoahoja, niin niistä poimittiin mansikkoja; iltapuolikarjamailta saatiin muita marjoja, niin kuin messuja (mesimarjoja), vaapukoita (vattuja), mustikoita ja soilta muuramia. Siellä täällä ojain varsilla kasvoi siestareita eli ojakkeita (mustia viinamarjoja), mutta nämä eivät jokaiselle kelvanneet syödä, kun ne muka olivat ankeita. Lillukoita eivät paimenet uskaltaneet ottaa, kun ne muka olivat Hiitolaisen marjoja. Riidenmarjoja kotilapset syödä lätsyttivät. Niin pian kuin puolat (puolukat) tulivat puolikypsiksi, tekivät lapset niistä tirriä. Kotilapset panivat puolukat joko kurriin (pieneen pataan) tahi potikkaan (pieneen savipottiin, ruukkuun) ja vähän vettä päälle ja pistivät sen uuniin hautumaan. Puolojen kypsyttyä ne otettiin uunista ja nautittiin. Paimenet taasen laittoivat tirriä sillä tavoin, että he nuotiossa varistivat paasikiven, jonka päällä puolat kypsytettiin, ja sitten ne syötiin joko paljaaltaan tahi leivän kanssa. Kypsistä puoloista samoin kuin mansikoista ja mustikoistakin tehtiin räättiä (hillaa) sillä tavoin, että marjat jossakin astiassa lissottiin (hienonnettiin) ja pilkuttiin pieniä leipäpaloja sekaan sekä kaadettiin joko jamakkaa tahi nuorta maitoa seokseen aina sen mukaan, miten makeaksi ruoka laitettiin, ja sitten se syötiin lusikalla.

Kun kaikilla karjamailla ei kasvanut puoloja, menivät vauraammat paimenet niitä poimimaan toisista paikoista, missä niitä kasvoi. Pienemmät paimenet kaitsivat sillä aikaa karjaa. Kannalmuksen saatuaan palasivat marjamiehet toisten paimenten luokse, jossa marjat jaettiin tasan jokaiselle paimenelle. Osuutensa kukin paimen pani omaan marjapussiinsa ja kantoi kotiinsa, jossa ne pantiin säästöön marjatiinuihin tahi suuriin saaveihin. Raaoista karpaloista keitettiin marjavettä, joka jäähtyneenä kaadettiin puolatiinuun. Näin säilyivät puolat talven varalle pilaantumatta. Talvella niistä keitettiin marjapuuroa tahi niitä hillottiin räätiksi ja pantiin kaurajauhoja sekaan ja syötiin herkkuna. Myös söivät lapset joskus sillänsäkin kylmäneitä puoloja. Marjavettä pidettiin harvinaisena herkkuna.

Kesän pitkinä päivinä, kun aika milloin alkoi käydä ikäväksi, pitivät paimenet monenlaisia leikkejä. Niistä mainitsemme tuon voimia virkistävän ja vilkkaan pallonlyönnin.

Ensin tehtiin pallouirut, so. kaivettiin noin korttelin syvä kuoppa, josta tehtiin niin monta pientä ojaa, kuin tarve vaati, noin sylen pituudelta eri suunnille, ja kunkin ojan päähän kaivettiin pienet kuopat. Jokainen leikkitoveri varusti itselleen riihivartan muotoiset kepit. Sitten otettiin iso pallo (palli), joka oli tehty lepän marasta (visasta), ja se heitettiin ulkopuolelle pallouirua. Toiset leikkitoverit pistivät keppinsä omaan ojan päässä olevaan kuoppaansa ja yksi kävi pallonajajaksi. Hän löi palloa kepillään ja pyysi sitä suureen kuoppaan, jota toiset kepeillään akkiloivat (varjelivat). Pallonajaja piti varalla, että jos kuka nosti keppinsä kuopasta palloa lyödäkseen, niin hän suikkasi (pisti) oman keppinsä sen kuoppaan. Jos se onnistui, kuopan varjelija sai käydä pallonajajaksi ja ajaja pääsi kuopan varjelijaksi. Sama oli laki, jos pallo sattui jonkun kuoppaan. Jos taasen pallonajaja sai pallon suureen kuoppaan, niin täytyi sen käydä pallonajajaksi, jonka kohdalta pallo meni suureen kuoppaan. Mutta jos pallo kirposi (poukahti) ilmassa suureen kuoppaan, niin sitten heitettiin arpaa, kuka sitten tuli pallonajajaksi. Näin pitkitettiin leikkiä niin kauan kuin halutti ja aikaa riitti.

Toinen leikki oli veitsisillä olo. Se piiri maata, jossa veitsisiliä oloa leikittiin, pehmitettiin kuohkeaksi. Piirin ympärille istausivat leikkitoverit. Ensimmäiseksi viskattiin veitsi nyrkiltä (kulakalta) siten, että veitsen kärkipuoli asetettiin peukalon puolelle ja sitten viskata heilahutettiin se määrättyyn kohtaan. Jos kuka sai sillä tavalla kolme kertaa yhtä perää veitsen pystyyn, niin hän oli sen tempun suorittanut ja antoi veitsen viereisellensä leikkitoverille, mutta niin pian, kuin veitsi ei osunut pystyyn, piti se antaa seuraavalle. Kuinka monta kertaa veitsi meni pystyyn maahan, ne kerrat luettiin viskaajalle hyväksi. Toisessa tempussa asetettiin veitsi kourankupuun kärki ylöspäin, josta sitä viskattiin maahan pystyyn. Kolmanneksi otettiin veitsi kärjestä kiinni ja viskattiin pyöräyttämällä maahan. Neljänneksi pudotettiin veitsi kädestä maahan kärki alaspäin. Tätä sanottiin tiputtamiseksi. Viidenneksi asetettiin veitsi sakarisormen haaraan kärki ylöspäin ja siitä se viskattiin määräpaikkaansa. Kuudennessa tempussa otettiin veitsi oikeaan käteen, vasemmalla kädellä otettiin oikean korvan lehdestä kiinni ja niin viskattiin veitsi oikealla kädellä vasemman käsikoukun läpi määräpaikkaansa. Jokaisen täytyi suorittaa nämä temput kolme kertaa. Joka sai ne ensimmäiseksi suorittaneeksi, se pääsi ensimmäiseksi leikistä ja sikäli toisetkin. Mutta kuka jäi viimeiseksi ja siis tappasi, sen täytyi vetää hampaillansa ylös vesikuoppaan istutettu puikko rangaistukseksi kömpelyydestänsä.

Kolmas leikki oli keilinlyönti. Tehtiin yhdeksän palikkaa, joilla oli eri nimensä ja eri arvonsa. Yksi oli kuningas, jonka arvoluku teki kymmenen. Se oli muita pitempi ja sillä oli kaksi ympyräpyöryläistä päässä. Kolme palikkaa oli sotamiehiä, joiden kunkin arvoluku teki viisi, ja niillä kullakin oli yksi ympyräpyöryläinen päässä. Viisi oli talonpoikaa, joiden kunkin arvoluku oli kolme, ja ne olivat pyöreäpäisiä. Siis teki kaikkein palikkain yhteinen arvoluku neljäkymmentä. Palikat asetettiin ympyrään, niin kauas toisistaan, että viskattava pallo mahtui välitse. Piirin keskelle asetettiin kuningas. Leikkikumppalit heittivät (viskasivat) vuoroin palloa piiriä kohti, ja niin monta miestä (palikkaa) kuin kukin sai kaatumaan, niin monta arvonumeroa hän sai hyväkseen. Kuka ensimmäiseksi sai luvun neljäkymmentä, se pääsi voittajaksi, ja kuka jäi viimeiseksi, se tappasi. Ken sai yhdellä lyönnillä kaatumaan kolme miestä, sen sanottiin saaneen sian selän, joka teki kaksikymmentä. Jos kaatuneiden joukossa oli kuningas, niin luku teki kolmekymmentä. Joka sai kaksi sianselkää, se voitti pelin pitämättä lukua, minkä arvoiset miehet olivat.

Neljäs leikki oli sirkanlyönti. Paimenet tekivät kukin itselleen noin kyynärän pituiset kepit. Sitten tehtiin noin korttelin pituinen kepukka. Sen nimi oli sirkka ja se oli yhteinen kaikille. Aukealle kedolle istutettiin pensas. Sen jälkeen asettausivat kaikki leikkitoverit rinnakkain seisomaan ja vaurain heistä otti käsivarrelleen kaikki kepit ynnä sirkan, jotka hän viskasi päänsä yli taaksepäin. Kenen keppi yhtyi likimmäiseksi sirkkaa, se pääsi sirkanlyöjäksi ja pensaan varjelijaksi. Hän kävi pensaan luokse, ja toiset asettausivat vissin matkan päähän siitä vastustamaan sauvoillansa, ettei sirkka saanut lentää kovin kauas. Sirkanlyöjä asetti kepin kouraansa siten, että enin osa keppiä riippui kouran alapuolella, ja kouran yläpuolella oli ainoastaan kepistä noin puolen korttelin verran. Sitten hän sijoitti sirkan peukalon ja etusormen päälle, josta hän nykäisi sirkan ilmaan ja löi sitä kepin alapäällä, jotta se lensi toisten paimenten luokse. Nämä taas koettivat kepeillänsä vastustaa sirkan lentoa. Kun sitten sirkka putosi maahan, niin viskasivat rivissä seisojat sen vuoron perään takaisin kädellään tarkoittaen että sirkka sattuisi joko pensaasen tahi sen varjelijaan, joka sitä koetteli puolestaan kepillänsä varjella. Jos sirkka sattui joko pensaasen tahi sen varjelijaan, tämän täytyi heti paikalla luopua asemastaan ja tulla riviin seisomaan, ja se leikkitoveri, joka sirkan sai sattumaan, pääsi sirkanlyöjäksi. Jos lyöjältä kirposi sirkka rivissä seisojain ylitse, niin täytyi sen rivissä olijan noutaa sirkka, jonka vuoro oli viskata. Jos viskaajalta sattui sirkka menemään edemmä pensasta, sirkanlyöjä mittasi kepillään sirkan ja pensaan välimatkan. Samaten hän teki, jos sirkka pysähtyi pensaan ja rivissä seisojain välille tahi syrjään. Viisikymmentä kepin mittaa saanut pääsi leikistä pois herrana. Toiset pitkittivät leikkiä siihen asti, kun joku jäi viimeiseksi, jolle annettiin nimeksi hiivarutska, ja sen nimen hän sai pitää siihen asti, kunnes joku toinen tappasi leikissä ja tälle sitten siirtyi sama nimi.

Eräänä päivänä laittoivat paimenet hyppäyspuut. He iskivät erään penkereen luokse kaksi oksittaista koivua noin sylen verran toisistaan. Sitten he ottivat tuoreen virven ja asettivat sen vaakasuoraan koivun oksain päälle ja alkoivat hyppiä virven päällitse penkereen yläpuolelta. Ensin pidettiin virpi alempana ja nostettiin sikäli korkeammalle, mikäli hyppimiseen harjaannuttiin. Muuten sai jokainen tahtonsa ja kykynsä mukaan laittaa virven korkeammalle tahi matalammalle. Ensin he hyppivät siinä paikallaan, vaan sitten he juoksivat ulompaa ja leiskahtivat hyppäyspuun ylitse vuoron perään kukin.

Napakiikun laittoivat paimenet siten, että istuttivat maahan pystyyn patsaan, jonka yläpäähän he iskivät rautaisen navan. Sitten he hankkivat pitkän laudan, jonka keskelle kaivoivat reiän, ja asettivat laudan reiän napaan. Kiikkujat kävivät laudan päihin poikkipuolin laamalleen vastapäätä toisiaan. Jalkain ponnistuksella saatettiin lauta pyörimään navan ympäri. Se kun sai oikein vauhtiinsa, niin ei tarvinnut kuin silloin tällöin jalalla potkaista, niin se meni aika hoijakkaa ympäriinsä. Kun ensimmäinen pari oli saanut tarpeekseen kiikkua (pyöriä), kävi toinen pari vuorostaan ja niin aina vuoronperään, siksi kunnes jokainen sai kiikkuneeksi niin monta kertaa kun vain halutti ja aika antoi.

Eräänä iltana, kun paimenet ajoivat karjansa kotiin, he huomasivat kotimatkalla, että Niemelän Perjo-niminen hieho olikin poissa. Ei muu neuvo auttanut, kuin täytyi Niemelän lehmäpaimenten mennä kadonnutta etsimään ja toiset paimenet ottivat ajaakseen Niemelän lehmät kotiin. Pimeään asti etsittyään täytyi paimenten palata tyhjin toimin kotiinsa. Siellä arvelivat aikaihmiset jonkun tuhon hieholle tulleen, kun se ei muka milloinkaan karjasta eronnut, vaan seurasi aina toisia lehmiä. Jo varhain seuraavana aamuna laittoi emäntä neljä henkeä kadonnutta hakemaan. He etsivät murkinalle saakka kaikki ne paikat, joissa karja edellisenä päivänä oli oleskellut, mutta eivät mitään löytäneet. Murkinalta läksivät vielä samat etsijät ottaen keralleen lehmänkellon, jota soittelivat niissä paikoin, jossa luulivat Perjon olevan, ja etsivät taasen uudestaan tarkkaan koko eilisen karjamaan ja muita maita lisäksi, vaan eivät mitään löytäneet.

Päivällistä syödessä arveli Mauno-setä, että epäilemättä hieho oli metsänpeitossa. Jos ukkometsä olisi sen peittänyt, niin se toki antaisi Perjon syödä, vaan jos akkametsä sen oli peittänyt, niin ei se rymä anna lehmäraukan syödäkään, vaan piinaa sitä nälällä. Siis ei tässä muu auttaisi, kuin täytyisi lähteä Valaja-Mattia hakemaan, joka sen päästäisi metsänpeitosta.

Yrjö laitettiin noutamaan Valaja-Mattia, joka tulikin keski-iltoin aikana ja sanoi hiehon olevan vielä elossa, niin muka arpa oli sanonut. Vierasta syötettiin ja juotettiin, jonka jälkeen hän pyysi ja sai viinaa kupissa. Viina-astian hän asetti liedelle, kumartui sen yli, sylkeä töppäsi kuppiin ja loitsi:

Nouse luonto liikkehelle, hengen haltia havahdu, luontoni kivenkovainen, karva raudan karkiainen. Nouse isoisän luonto, isoäidin äkäluonto, isoni, emoni luonto, luonto valtavanhempani oman luontoni lisäksi, voimani väkitueksi. Nouse niin kuin ennen nousit minun nostatellessani: silloin vuoret voina vuoti, kalliot kananmunina, simana salot siniset, oluena umpilammet; alahaiset maat yleni, ylähäiset maat aleni, tullessa Jumalan tunnin, avun Herran auetessa, tämän lapsen lausuessa, uron pojan uhkatessa kaikki Hiidet himmenivät, katosivat maan katehet.

Sitten noita ryyppäsi viinan suuhunsa. Sen tehtyään hän pyysi ja sai kourallisen suoloja rievussa. Hän asetti suolarievun lieteen, kumartui itse sen yli, sylkäisi suoloihin ja loitsi:

Kun ei minussa miestä, ukon pojassa urosta, tämän päästön päästäjätä, tämän pulman purkajata; nouskohon norosta miehet, miekkamiehet liettehestä, jotk on viikon maassa maanneet, kauan lehossa levänneet. Nouskoot maasta maan urohot, kaivoloista kalpamiehet, jokiloista joutsimiehet! Nouse metsä miehinesi, korpi kaikki kansoinesi, vuorenukko voiminesi, vesihiisi hirmuinesi, väkinesi veen emäntä, veen vanhin valtoinesi! Nouskoot neitoset norosta, hienohelmat hettehestä miehen ainoan avuksi, pojan kuulun kumppaliksi, jottei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset eikä velhon veitsiraudat eikä ampujan asehet!

Sitten Mauno-setä otti noidan käskystä Perjon peräkkeen läävästä. Noita otti käteensä loitsitut suolat ja niin he läksivät kylän kujasia myöten menemään metsään. Mennessään noita ripisteli muutamia suolarakeita kujasille ja loitsi itsekseen kateen sanat. Kujan suuhun päästyään hän otti kääntöpääveitsen, jolla irroitti maasta lehmän jäljen ja otti sen keralleen. Sitten he kulkivat sitä suuntaa, jonne hieho oli hävinnyt. Metsässä noita haki sellaisen koivupensaan, jossa kasvoi kolme puuta yksillä juurilla. Ne kaadettiin taivuttamalla maahan ja latvojen päälle pantiin kolme kiveä, jotta ne pysyivät taivutuksissa. Koivuista otti noita tuohia ja hilpeitä, jotka hän pisti taskuunsa. Sitten tehtiin nuotio risuista koivun latvojen päälle. Noita istausi haaralleen hajareisin koivujen päälle, viskasi suoloja, lehmän peräkkeen ja lehmän jälkimullan tuleen ja loitsi:

Kuippana metsän kuningas, metsän hippa, halliparta, korpikuusien kokoinen, suopetäjäin suurukainen! Mikä sun päähäsi pölähti, mikä iski mielehesi, kun sä teit tuhoa työtä, työtä ala-arvollista? Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Sanos suoraan nyt minulle, virka visusti asia: mihin joutui mun omani, kuhun hiehoni hävisi? Onko kiinni kahlehissa, rautaisissa rahkehissa? Vai on suossa sorkkinensa, notkossa noroperässä? Tahi kivilouhikossa kahden kallion välissä? Vai on murtoon murrettuna, puunjuurihin pujottuna? Jos sen kahlit kahleisihin: katko auki kahlehensa! Jos sen suohon sortaelit: auta suosta soreasti! Jos sen kahlit kalliohon: niin kohota kalliosta! Jos sen murtohon musersit: murra murrokset muruiksi!

Jos ei tää lie sinun työsi, lie Kuippanattaren kujeita; käske hänen kiirehesti panonsa peruuttamahan. Aina miehet miehuulliset akat aisoissa pitävät, ettei ne tuhoja tuota eikä rupea rumaksi.

Kuippanatar kunnon vaimo, metsän ehtoisa emäntä! Jos oot väärin vääntänynnä minun lehmäni lehossa, pannut Kyytön kytkyeesen, Perjon peräkkeen nenähän, niin nyt suorin suorittele, väännä väärät oikeaksi; päästä Kyyttö kytkyestä, Perjo peräkkeen nenästä, ennen kuin tuho tuleepi pakkopäivä päälle käypi.

Tapiotar tauna vaimo, Mielikki metsän emäntä! Ota vitsa viidakosta, koivu korven notkelmasta, jolla Perjon pelästytät, ajat lehmäni lehosta. Saata sarvista uralle, tielle korvista kohenna. Josp on tieltä poikkeaisi, tiepuolehen putkahtaisi: pane kaksi kämmentäsi kahden puolen kaiteheksi. Saattele salopoluilla, taluttele tietä myöten kyläkunnan kuulematta, kierosilmän keksimättä miehen etsivän etehen, aina käyvän askelille.

Jos ei metsä miehinensä eikä lehto lapsinensa tästä seikasta selitä, päästä tästä pälkehestä, viel on muuta muistetahan, toiset keinot keksitähän: luottaumme Luojahamme, turvaamme Jumalahamme! Tuolta aina armot käyvät, avut todella tulevat ylisestä taivosesta, ylimmäisen pilven päältä, joss on auki armon aitta, turva totinen varana.

Oi Ukko ylinen Luoja, taatto taivahan napainen! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaessa puuttehien purkajaksi, päättehien päästäjäksi! Ota suusta surman suitset, kaulasta manalan kahleet, tuonen ohjat olkapäistä, pirun valjaat vartelolta hätähisen huutaessa, pakkohisen parkuessa. Tuo tänne tulinen miekka, säkehinen säilä kanna, jolla katkot Lemmon kahleet, pirun pintehet hajoitat, päästät vaarasta vasikan, lehmän Louhen kytkyestä, kylän liioista limoista, naisten naarojen sanoista, katehien kainalosta, vihansuovan sormenpäästä. Hillo Hitto hartioista, painele pahoa miestä, jotta Hitto himmastuisi, perkeleetkin peljästyisi, katoaisi maan katehet, pahansuovat maahan sortuis, jottei tohtis toisen kerran tuotella tätä tuhoa.

Valkean sammuttua noita otti kolme hiiltä ja pisti ne taskuunsa. Kivet hän vieretti edemmä, jotta koivut saivat taipua paikoilleen pystyyn. Sitten he hakivat pienen yksinäisen näreen, josta noita leikkasi latvan ensimmäistä kerkkää myöten ja pisti sen taskuunsa. Näre nyhdettiin juurinensa maasta ja sijoitettiin seisomaan samalle paikalle, latva maata vasten ja tyvi ylöspäin. Sen tehtyään hakivat miehet kaksitoista kiveä joista he panivat kolme kullekin ilmansuunnalle. Sitten noita käski Mauno-sedän seisoa pohjoispuolella ja itse hän oli itäpuolella, nosti kätensä ylös ja rukoili:

Ylemmäksi huokoamme pääni päälle taivosehen: tule Luoja turvakseni, taivon taatto tuekseni! Seiso seinänä edessä, asu aitana takana, ettei pysty noidan nuolet eikä tietäjän teräkset! Paljon on maassa tietäjiä, maan povessa mahtajia: noitia joka norolla, katehia kaikin paikoin, velhoja joka veräjä, joka aita arpojia. Varjele vakainen Luoja, turvaa totinen Jumala naisten naarojen sanoista, miesten mielijuohtehista! Ole ainoisna apuna, vakaisena vartiana katehia kaatamassa, vastuksia voittamassa!

Nämä temput tehtyänsä miehet palasivat takaisin Niemelään, jonne päästyä noita viskasi koivun hilpeet, hiilet ja näreen latvan läävään lausuen:

Koituos Perjo kotiisi, saavu salvoksen sisähän, isäntäsi iltaselle, emäntäsi aamuselle, muun pereesi murkinalle.

Sillä aikaa kuin Mauno-setä ja Valaja-Matti olivat metsässä, kävi Lippolan paimentyttö Niemelässä ilmoittamassa, että heidän härkänsä keralla tuli sinne eilen illalla vieras hieho. Sen johdosta laittoi Niemelän emäntä Annin ja Kaisan Lippolaan katsomaan, olisiko se heidän hiehonsa, ja tuomaan se kotiin, jos omakseen tuntisivat. Illallisen perästä tulivatkin Niemelän tytöt hiehon keralla kotiin. Hieho ei siis ollutkaan metsänpeitossa, niin kuin luultiin.

Saatuansa ruokaa ja juomaa sekä sen perästä palkkansa läksi
Valaja-Matti talosta ja luki kiitoksia lähteissään.

Uutisen rinnassa olivat metsän pedot tavallista kiihkeämmät ja raivokkaammat. Sen tiesivät paimenet entuudestaan ja siksipä he pitivätkin karjaansa tarkemmin silmällä; lammaspaimenet koettivat erittäin tarkkaan kaita laumaansa. Joka kerran, kun he jonkun lehdon läpi ajoivat lammaskatraan (lauman), he lukivat lampaansa, olivatko ne kaikki vai oliko joku poissa.

Eräänä päivänä, kun lammaspaimenet olivat veitsisillä ja lampaat söivät lehdon laidassa toisessa päässä ahoa, tulla pölähti yhtäkkiä susi lehdosta lammaslaumaan. Joku paimenista huomasi sen ja sanoi:

— Kas, mitäs lampaat noin ryöppyävät (juoksevat), eiköhän liene hukka katraassa?

Paikalla nousta kehahtivat kaikki paimenet ja juoksivat laumaan päin. Koirat, jotka olivat loikoneet paimenten luona, juoksivat vikevästi lammasten luokse. Juostessansa näkivät paimenet suden kaappaavan yhden vuonan ja pakenevan sen kanssa metsään. Paimenet hokivat (huusivat) "hoisoi, soi!" minkä jaksoivat ja koirat juoksivat lehtoon suden perästä. Heti paimenet kokosivat lampaat yhteen ja lukivat kukin omansa. Niemelän lampaista oli Papurin vuona poissa.

Kun paimenet olivat tointuneet ensi hämmästyksestään, he näkivät koirain taluttavan vuonaa lammasten luokse. Paimenet menivät vastaan ja katselivat vuonaa tarkoin, oliko se haavoittunut. Kaulassa havaittiin olevan hampaan jälkihaava. Pari paimenta läksi saattamaan vuonaa kotiin. Pian kuulivat paimenet Tinnon paimenten hokevan hoihottavan, josta he arvasivat suden siellä olevan. Vähän ajan perästä kuului Savon paimenten hokeminen, ja kohta sen perästä hokivat Kiiskisen paimenet.

— Nyt se hukka juoksee yhden kylän katraasta toisen kylän katraaseen. Se viertää niinkuin kaskea, sanoivat paimenet.

— Vasta kun näette hukan tulevan lammasten tahi lehmien luo, niin tarkastakaapa, onko sillä suu selällään; silloin ei se saa mitään. Sillä istuu silloin Hittolainen selässä ja on pannut raudat hukan suuhun, niin se ei voi ottaa mitään. Tosin ihmiset eivät Hittolaista näe, mutta vanhat ovat kertoneet niin olevan. Vaan jos hukalla on suu ummessa, niin silloin se ottaa minkä vaan tapajaa, kertoi Yrjö-Mari toisille paimenille.

Niemelässä ensin hämmästyttiin ja sitten iloittiin koirain uskollisuudesta ja varmuudesta, kun ne saivat vuonan pelastetuksi. Isäntä meni itse seppää kutsumaan lukemaan suden vihoja. Kun seppä tuli ja katseli vuonan haavaa, hän käski sitä haudella keitetyillä sudensammalilla kylmiltään. Sitten hän pyysi tuimaa (suolatonta) voita, jonka saatuaan hän ensin sylkeä töppäsi voihin ja sitten loitsi:

Susi surma, mulkosilmä, harvahammas, jouhikuono, Viron hurtta, villahäntä, korven koira, maan pakana, luun syöjä, lihan purija, veren uudelta vetäjä! Ku käski pahalle työlle, kenpä kehnolle kehotti? Ei sua käskenyt emosi eikä valtavanhempasi syödä lampahan lihoa, viatonta verta juoda; vaan hän käski kaunihisti eleä ehon hyvästi eikä syödä syyttömiä, haaskata viattomia.

Kun nyt teit tuhoa työtä, katkoit kalman karvallista; tule siis työsi tuntemahan, pahasi parantamahan, ennen kuin sanon emolle, virkan valtavanhemmalle. Enemp on emolla työtä, vaiva suuri vanhemmalla, kun poika pahoin tekevi, lapsi tyhmin turmelevi. Vie nyt pois vihasi tästä keltaisihin keuhkoihisi, makeaisin maksoihisi, saata sappesi sisälle, alle haikuhammastesi, muuta viinaksi vihasi, maidoksi pahat makusi!

Hautelemisen perästä voideltiin vuonan haavaa tuimalla voilla, ja kun sitä tehtiin viikon päivät, niin vuona parani.

Kesän pitkinä päivinä rakensivat paimenet kivistä majan, tekivät siihen ovi- ja akkunareiät ja kattoivat sen tuohilevyillä. Siinä he oleskelivat syksysateilla suojassa.

Eräänä päivänä, kun paimenet olivat Pietolassa paimenessa, näkyi sateen jälkeen taivaankaari. Yrjö-Mari selitti toisille paimenille, että kaaren toisessa päässä on musta lehmä ja toisessa musta härkä. Ne juovat jostakin joesta, järvestä tahi lähteestä vettä, joka kaarta myöten juoksee pilviin. Nyt näyttää kaaren toinen pää juovan vettä Suojärvestä ja toinen Ilmetjoesta. Tämän kuultuaan läksivät Perätalon Pärtty ja Mäkelän Pekka Suojärvelle, jonne tuli parin virstan matka, katsomaan kaaren päässä olevan mustan lehmän juomista. Sinne tultuaan he havaitsivat, ettei kaaren pää ollutkaan Suojärvessä, vaan se näytti olevan Myllyjoessa, jonne tuli matkaa neljä virstaa. Kun ilta alkoi olla käsissä, eivät paimenet joutaneet sinne asti menemään, vaan palasivat karjansa luokse. Vähän noloina pojat olivat, kun ei matka onnistunut. Vähän aikaa kaarta katseltuaan lauloivat kaikki paimenet:

Kaari, kaari, katoa pois: seppä tulee sirpin kanssa, lyöpi kaaren kaulan poikki.

Syksypuolella kun paimenet alkoivat käydä ylipäiväisissä, tekivät poikapaimenet haavasta itselleen lepenälaudan, jonka yläreunaan kaivettiin pienet reiät, joihin pujotettiin nuora, toinen pää toiseen ja toinen toiseen reikään. Sitten pantiin nuora kaulaan, joten lauta tuli rinnan kohdalle. Lepenälautaan lyötiin kahdella palikalla ja se antoi kumean äänen. Sen tarkoitus oli karkoittaa metsän petoja karjamailta.

Syksypuolella tekivät paimenet joka päivä nuotion (valkean) metsään, ja paistoivat potaatteja. Myös nuotion hiilillä ammuskelivat paimenet. Nuotiosta otettiin tulinen hiili, sylkäistiin maaperäkivelle tahi kalliolle, laskettiin hiili siihen ja iskettiin hiileen pyöreällä kivellä. Se paukahti kuin pyssy. Mitä kovempaa puuta hiili oli, sitä kovemman paukun se antoi. Ampumista varten poltettiin valkeassa koivu- ja katajapuita, kun niiden hiilet paukkuivat kovasti. Ampumisen tarkoituksena oli karkoittaa metsänpetoja.

Syksyllä, kun metsähalmeet alkoivat orastaa, laittelivat paimenet satimia, joilla pyytelivät lintuja. Takat tahi ansat tehtiin hevosen kaulajouhista, silmukkapäiset. Peräkkeeksi punottiin liinan kuituja. Peräkkeestä sidottiin ansa orasmetsähalmeen aidan kynsipuuhun ja takka laitettiin surmansilmukalle aidankynnen alle rakoon. Nyt kun lintu, joko teeri, metsäkana tahi pyy, joskus metsokin, läksi menemään aidan alitse orasta syömään ja pisti päänsä, niin se takertui takkaan. Siinä se raukka sitten rehmi siksi, kunnes takka kuristi sen kuoliaksi. Usein kettu tahi joku petolintu lopetti kurjan päivät ja söi koko saaliin suuhunsa. Aamusilla, kun paimenet tulivat pyydyksiään kokemaan, he tapasivat linnun asemesta höyhenet. Jos paimenpoika tapasi linnun elävänä takassaan, niin hän taittoi sen selän vääntämällä, joten lintu pikemmin kuoli.

Myös pyysivät lintuja sekä paimenet että muut nuoret pojat katitsoilla, jotka tehtiin metsähalmeesen. Katitsapuiksi otettiin noin puolentoista tahi parinkin sylen pituisia suoria riukuja, jotka pystytettiin maahan ympyräiseksi tarhaksi. Yläpuolelta, joka oli liehka, sidottiin kierretyillä vitsaksilla puut toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet hajoilemaan. Keskelle katitsaa pystytettiin vahva riuku ja sen poikkipuolin asetettiin nuorasta keskosistaan riippumaan kartikka. Katitsan tyvipuolelle tehtiin läppä, joka tukittiin risuilla. Riu'un päähän asetettiin kauralyhde. Kun lintu tuli syömään lyhteestä jyviä ja istausi kartikalle, niin se kartikan pää, johon lintu tahtoi istahtaa, keikahti alaspäin ja lintu pudota puksahti soukan katitsan pohjaan, josta sen oli mahdoton nousta lentoon, vaan se räpäköitsi siinä siksi, kunnes nääntyi ja kuoli. Katitsan omistaja pisti läpästä kätensä katitsaan ja otti saaliinsa pois ja tukitsi jälleen läpän. Sillä tavoin saatiin katitsasta monenlaisia lintuja. Niin hyvin katitsalla kuin muullakin tavalla pyydetyt linnut vietiin kaupunkiin tahi myytiin linturaassaleille, jotka ne kuljettivat herkkusuiden nautittavaksi.

Syksyllä myöhempään, kun kesätyöt olivat päätöksessä, kävivät aikaihmiset paimenessa pienempäin paimenten edestä. Heinänteon perästä, kun äpäre niityillä kasvoi, käytettiin karjaa siellä, etenkin pyhäpäivinä. Saloniityt syötettiin ensin, ja sitten myöhempään lähempänä olevat niityt. Samoin käytettiin karjaa metsähalmeissa viljanleikkuun jälkeen ennen syyskyntöä.

Kun syyskynnöt ja muut kesäajot oli lopetettu, veivät nuoret miehet hevosensa salossa olevaan metsähalmeoraasen syömään ja lihomaan. Jos oli useampia halmeita salossa, miehet panivat viikkokauden eväät mukaansa hevosia paimentamaan lähteissään. Hevospaimenet viettivät päivänsä joko majassa tahi kokossa tehden pienempiä käsitöitä ja tarvekaluja. Varsinkin he kiskoivat parkkikiskoisia tuohia, joista tekivät tuohikontteja, vakkoja, seulikansia, tohveleita, virsuja ym. Mutta yön aikana täytyi polttaa nuotiota koko yö ulkona ja pitää hevosista vaari, sillä metsänpedot, karhut ja sudet olivat rohkeammat yön aikana kuin päivällä hevosten kimppuun käymään.

Sisältö: Syy jahdinpitoon. Jahtikuulutus. Jahtikapineet.
Jahtijärjestys. Metsämiehen luku. Jahtipiiri. Jahdinpito.
Karhujen tappaminen. Kiitosruno. Karhujen kotiintuominen.
Karhunpeijaiset. Karhun ylistysruno. Karhunlihoin jako.

Kun karhu oli kaatanut ja haaskannut useita lehmiä sekä Niemelästä että muista kylistä, niin kävivät asianomaiset pyytämässä jahtivoutia kuuluttamaan koko pitäjän jahdin, miehen joka talosta. Seuraavana sunnuntaina kuulutettiinkin kirkossa "yleinen pitäjänjahti, johon pitää saapua mies kustakin talosta ja jokaisen kylänvanhimman pitää tulla päällysmieheksi. Kullakin miehellä pitää oleman keralla suden- tahi karhunverkko, keihäs ja kirves. Ja jos missä talossa on pyssy, niin se on myös otettava keralle. Jos missä talossa ei ole kykenevää miestä, niin saapi vauras nainen tulla toimittamaan miehen ammattia. Kuka ei tätä käskyä noudata, sen eteen palkataan jahtimies, jonka palkan laiminlyöjä maksaa, ja saapi vielä seuraavissa käräjissä sakon poissaolostaan ja uppiniskaisuudestaan. Jahtiväki kokoontuu Niemelän kylään, lautamiehen taloon ensi keskiviikkona puoliin murkinain aikana."

Tämä kova ja tärkeä kuulutus tuotti joka taloon puuhaa ja hommaa. Sudenverkot, jotka oli kudottu ohjasvarsien paksuisesta tai vähän hienommasta liinanuorasta, otettiin esille porstuan luhdilta ja keihäät samasta paikasta. Ne tarkisteltiin nyt tarkkaan ja korjattiin käytäntökelpoiseen kuntoon. Missä talossa oli keihäs ruostunut tai tullut käyttämättömäksi, teetettiin pajassa uusi keihäs. Muutamat laittoivat teroitetun kirveen pitkään varteen ja tällainen tappara sai käydä keihään asemesta. Pitkämatkaisten täytyi jo lähteä tiistaina kotoaan ennättääkseen määrätyllä ajalla saapua kuulutuspaikalle. Jahtivouti tuli jo tiistai-iltana yöksi Niemelään, jossa hän lautamiehen kanssa, joka paraiten tunsi seudut, neuvotteli jahdinpitopaikasta ynnä muista asiaan kuuluvista seikoista.

Keskiviikkoaamuna kokoontui Niemelään miestä kuin meren mutaa; muutamia naisiakin oli joukossa. Kukin haukkasi ruokaa eväspussistaan joko ulkona tahi tuvassa. Jahtivouti kutsui kylänvanhimmat kokoon Niemelän isoon tupaan, jossa neuvoteltiin jahdinpitojärjestyksestä, ja vihdoin, tuumien tukkuun tultua, määräsi jahtivouti napamiehet, verkkomiehet, rintamamiehet ja hakijat. Kunkin kylänvahimman piti katsoa ja pitää järjestys oman kylän miestensä kesken. Niemelän kylän isännät, jotka salomaat tarkoin tunsivat, määrättiin johtamaan jahtiväkeä määräpaikoilleen.

Ennen liikkeelle lähtöä antoi jahtivouti määräyksen, kuinka etäällä rintama- ja hakuväki saivat olla toisistaan ja ettei mitään ääntä saisi antaa kuulua, ennen kuin kaikki olisivat asettuneet paikoilleen ja hakumiehet alkaisivat hakea. Verkko- ja napamiehet olisivat koko ajan hiljaa. Sitten vasta, kun metsänpeto olisi näkyvissä, he saisivat kovempaa ääntä pitää. Niemelän kylän isännät tarkastaisivat että kaikki on määrätyssä järjestyksessä ja antaisivat sanan jahtivoudille, joka sitten antaisi merkin milloin hakumiehet alkavat hakea. Itse sanoi jahtivouti käyvänsä napamiehiä johtamaan. Sitten hän jakeli ampujille ruutia.

Jahtivoudin annettua nämä määräykset läksi jahtiväki liikkeelle, jokaisen kylän miehet yhdessä, kylänvanhin johtajana. Jahtivouti astui Niemelän lautamiehen keralla joukon etupäässä. Kylän kujasilta päästyä loitsi jahtivouti:

Lähden metsään miehineni, uroin kanssa ulkotöille, Tapiolan tietä myöten, Tapion taloja kohti. Menen kauas Metsolahan, metsän tyttöjen tyköhön, metsän piikojen pihoille juomahan salon simoa, salon mettä maistamahan mieluisassa Metsolassa tarkassa Tapiolassa.

Terve vuoret, terve vaarat, terve kuusikot kumeat, terve haavikot haleat, terve koivikot koleat, terve mäet mäntyinesi terve tervehyttäjälle!

Mielly metsä, kostu korpi, taivu ainoinen Tapio! Saata meitä saarekselle, sille kummulle kuleta, jost on saalis saatavana otettava metsänotus!

Nyyrikki Tapion poika, mies puhdas, punakypärä! Veistä pilkut pitkin maita, rastit vaaroihin rakenna, jotta tunnen tuhma käydä, outo poika tien osata näillä synkillä saloilla, levehillä lehtomailla.

Mielikki metsän emäntä, puhdas muori, muoto kaunis! Pane kulta kulkemahan, hopea vaeltamahan miehen etsivän etehen, anelijan askelille! Ota kultaiset avaimet renkahalta, reideltäsi: aukaise Tapion aitta, metsän linna liikahuta minun pyyntipäivinäni, erän etsoaikoinani! Kunpa et kehdanne itse, niin on pistä piikojasi, pane palkkalaisiasi, käske käskyn kuulijoita. Et emäntä lienekänä, jos et piikoja pitäne, sata piikoa pitäne, tuhat käskyn kuulijata, karjan kaiken kaitsijata, viitsijätä viljan kaiken.

Metsän piika pikkarainen, simasuu, Tapion neiti! Soitellos metinen pilli, simapilli piipahuta korvalle ehon emännän, mieluisan metsän emännän, jotta kuulisi välehen minun kurjan kujerrosta, miehen melkiän sanoja, kun mä ainoisin anelen, kielen kullan kuikuttelen.

Tapio isäntä itse, havuhattu, naavaturkki! Pane nyt metsä palttinoihin, salo verkahan vetäse, haavat kaikki haljakkoihin, lepät lempivaattehisin, hopeoihin hongat laita, kuuset kultihin rakenna, vanhat hongat vaskivöillä, petäjät hopeavöillä, koivut kultakukkasihin, kannot kultakalkkaroihin. Pane niinkuin muinaiselta, parempina päivinäsi: kuuna paistoi kuusen oksat, päivänä petäjän latvat, metsä haiskahti medelle, simalle salo sininen, ahovieret viertehelle, suovieret sulalle voille.

Ukko kultainen kuningas, hopeainen hallitsija! Ota kultainen kurikka tahi vaskinen vasara, jolla korvet kolkuttelet, salot synkät synkyttelet yhtenä kesäisnä yönä, ehtooyönä ensimmäisnä! Käyös korvet kolkutellen, syrjävieret sylkytellen: aja vilja vieremiltä aukeheimmille ahoille minun pyyntöpäivinäni, erän etsoaikoinani. Hiiata hihasta miestä, takinhelmasta taluta, lykkeä lylyn lävestä, saata sauvan suoverosta, saata sille saarekselle, sille kummulle kuleta, jost ois saalis saatavana, erän toimi luotavana, osin päitä pantavana, jakoja jaettavana.

Kun ei löydy tältä maalta, tuo'os maalta tuonempoa ylitse salon yheksän, kautta kankahan kaheksan Lapin laajoilta saloilta, Pohjan pitkiltä periltä muotoa monen näköistä, kynttä kaiken karvallista: metsästä metsän hyviä, maalta maan on parahia: haon alta hallipäitä, kuusen alta kuhmupäitä, mattahan makaajia, nurmella nukahtajoita, veden viljan soutajia, jokien mellastajia! Tuopas niitä tuulillakin, tuulillakin, tuiskuillakin, poudilla ja satehilla kohti miestä pyytävätä kohti konstia urosta.

Perille päästyä sijoitettiin jahtiväki sen korven ympärille, jossa tiedettiin karhun asustavan. Perimmäiseksi salon puolelle asettuivat verkkomiehet, jotka pystyttivät verkkonsa joko seivästen tahi pienten kasvavain puiden varaan, jotka taipuivat helposti, jos karhu tahi susi sattuisi verkkoon menemään, ja niin kääräytyisi peto verkkoon, joten sitä olisi helppo tappaa. Jos verkko olisi asetettu seisomaan taipumattomain puiden varaan, niin otus olisi suurella voimallaan voinut ponnistaa itsensä verkon läpi, rikkoa verkon ja mennä matkaansa. Verkkomiesten jonon molemmista päistä alkoivat sivumiesten rivit kotipuoleen päin, jossa hakuväki seisoi rivissä. Täten oli jahtiväki joko neliön tahi suorakaiteen muotoisessa piirissä. Piirin keskelle kävivät napamiehet pyssyineen, keihäineen ja kirveineen. Tavallisesti valittiin napamiesten olopaikaksi aukeampi kohta, missä oli jotakin näköalaa.

Merkin saatuaan läksivät hakumiehet liikkeelle ja alkoivat hokea, se on huutaa "hoi, soi, soi, soi" kovalla äänellä yhtä aikaa joka mies. Hakumiehiin yhdistyivät molemmin puolin ne rintamamiehet, joiden kohdalle hakumiehet eteenpäin kulkiessaan joutuivat, niin että rintamamiehet vähitellen yhdistyivät hakumiehiin. Kun puoliväliin piiriä oli kuljettu, kuultiin napamiesten pyssyjen pauke. Tästä arvattiin kontion olevan jahtipiirin sisällä, napamiesten läheisyydessä. Pian kuului oikeanpuoleiselta rintamalta hokemista ja pyssyn pauketta, josta arvattiin, ettei karhu ollutkaan kaatunut napamiesten ammunnasta, vaan tahtoi oikeasta siivestä pyrkiä pakoon, tahi voi mahdollisesti olla toinen karhu taikka susi siellä. Jälkimmäinen arvelu oli oikea; sillä se karhu, jota napamiehet ampuivat, ei kaatunutkaan, vaikka haavoittui, vaan juoksi verkkoon, ja verkkomiehet viimistivät (kuolettivat) sen keihäällä. Toista karhua eivät napamiehet nähneetkään, kun se juoksi taajan puisteikon läpi rintamamiesten luokse.

Heti rintamamiesten pyssyn paukkeen kuultuaan laittoi jahtivouti puolenkymmentä napamiestä rintamamiesten avuksi. Itse toisten miesten kanssa hän jäi navalle odottamaan, jos mahdollisesti voisi vielä joku peto sattua tulemaan saapuville. Kauan ei siinä tarvinnut odottaakaan, kun kolmas iso karhu tuli napamiehiä lähelle. Huomattuaan miehet kontio nousi pystyyn takajaloilleen ja ärjäisi kovasti. Heti lävisti jahtivoudin pyssynluoti kontion rinnan. Laukauksesta se kaatui maahan, mutta nousi pian jälleen pystyyn ja tuli miehiin päin. Saatuaan vielä neljä luotia ruumiiseensa se kaatui uudelleen, mörisi kauheasti, viskoi itseään ja vaipui viimein ikuiseen uneen.

Se karhu, jota oikeanpuoliset rintamamiehet näkivät ja ampuivat, pääsi karkuun. Ja vaikka pyssymiehet koirain kanssa sitä ajoivat takaa, he eivät kuitenkaan saavuttaneet. Se katosi ja juoksi matkaansa. Luultavasti ei luoti siihen osunutkaan, koska ei verta ollut vuotanut.

Kun kaikki haku- ja rintamamiehet olivat saapuneet verkoille, tulivat sinne vihdoin napamiehetkin. Niemelän lautamies laittoi kotoaan hakemaan kaksi vankempaa hevosta ja rekeä vetämään karhut kotiin. Jahtivouti käski neljä riskiä miestä ottamaan karhun käpälistä kiinni ja kantamaan sen navalle toisen nallen luokse. Miehet olivat jo tarttua karhun koipiin kiinni, mutta Niemelän Mauno-setä sanoi:

— Karhu on metsän kuningas, sen tähden sitä pitää kunnialla kohdella kuoltuansakin eikä kantaa retuuttaa niin kuin sikaa sorkista.

Sen kuultuaan käski jahtivouti ottaa pari kankea ja asettaa karhun niiden päälle. Sillä tavoin kannettiinkin karhuvainaja kaimansa luokse navalle. Kun väki oli kylliksensä katsellut kuolleita ja tullut arveluistaan siihen päätökseen, että se oli emäkarhu kahden kaksivuotisen poikansa kanssa, joka oli tuhoja karjalle tuottanut ja nyt tässä jahtipiirissä ollut. Nyt emä toisen poikansa kanssa oli tässä, vaan toinen poika pääsi pakoon ja soitti sorkilleen. Luultavasti se juoksi toisille salomaille, joten oli toivottava rauhaa raavaille moneksi ajaksi. Niinpä käski jahtivouti kaikkia olemaan hiljaa ja väen vaiettua hän lausui:

Ole kiitetty Jumala, ylistetty Luoja yksin, kun annoit otsot osaksi salon kullat saalihiksi! Hyvin meihin metsä mieltyi, taipui ainonen Tapio. Ei ollut keihäin keksimistä, ampuen ajelemista: itse vieriit vempeleeltä, horjahtiit havun selältä; risut rikkoi rintapäänsä, havut marjaisen mahansa. Yöt on syksyiset pimeät, syksyiset havut liveät.

Anna vastakin Jumala, toistekin totinen Luoja, soivaksi Tapion torven, metsän pillin piukovaksi näillä pienillä pihoilla kapehilla kartanoilla.

Hevosia odotellessaan istausi väkijoukko karhujen ympärille. Siinä kerrottiin monta kertomusta karhusta, sen urhoollisuudesta, voimasta, jalomielisyydestä ja tuhotöistä. Toinen toistaan kummallisempaa juttua siinä lasketeltiin, mikä heistä lie ollut totta, mikä liioiteltua. Pyssymiehet taas kehuivat pyssyjään ja itseään tarkaksi ampujaksi. Vihdoin yllyttiin kilpailemaan, kenen pyssy kovittain paukahtaisi. Tolja pani tavattoman paljon ruutia pyssyynsä ja kieraisi tiukan tullon pyssynpiippuun. Kun hän ampua tiukkasi, niin maa tärähti, mutta samassa rämähti piippukin rikki. Olipa toki se onni onnettomuudessakin, ettei Toljalle itselleen tullut mitään vahinkoa.

Kun hevoset ajettiin karhujen luokse, ne korskuivat ja kuorsahtelivat eivätkä tahtoneet pysähtyä, vaan mielivät juosta edemmä. Vihdoin kun miehissä pideltiin kiinni, ne saatiin niin kauan pysymään paikoillaan, että kerettiin karhut nostaa rekeen. Sitten kun karhut oli nuorilla köytetty rekeen kiinni, päästettiin hevoset menemään. Joukko nuoria miehiä seurasi hevosia Niemelään, jonne tultua hevoset olivat valkeassa vaahdossa kiivaasta kulkemisesta.

Niemelään päästyä kannettiin karhut tupaan halkoraksilla ja asetettiin keskilattialle. Pian keräytyi koko kylän väki Niemelään karhuja katselemaan. Lapset ja arkaluontoiset naiset ensin pelkäsivät, mutta vähitellen he tulivat rohkeammiksi ja uskalsivat mennä likelle katsomaan, jopa koskettamaankin karhuja. Isäntä meni aittaan ja toi sieltä kannun vetoisen putelin viinaa pöytään. Sitten hän pyysi suuren savivadin, johon kaatoi viinan. Jahtivoudin käskystä aukaisi Mauno-setä karhun vatsan ja otti sieltä karhun sapen, josta kaadettiin viinan sekaan "yhdeksän miehen voimaa". Nyt kutsui jahtivouti ukko- ja pyssymiehet pöydän ympärille istumaan. Sitten hän nousi seisoalleen ja kaikki seurasivat hänen esimerkkiään. Nyt otti jahtivouti viinavadin käteensä ja katsoen karhuihin päin lausui:

Otsoseni, ainoseni, mesikämmen mieluiseni! Kas kun olet tuossa kaunis kaiken kansan katsastella: olet kuin omena puussa tahi marja mättähässä. Silmäs on kuin sirkkusella sekä pääs kuin pääskysellä; vartalos on varsin soma, jäsenes kuin jääröpässin; karvas on kuin vuohen villa tahi kaunihin karitsan.

Kulkija korven kuningas, metsän patja palleroinen! En minä sinua lyönyt enkä ampunut aseilla; itse sie ahoa astuit, itse vierit viidakkoa, vierit villakuontalona kuljit pellavaskupona: vierit vierten jalkoihini, sorruit sääreni etehen, vaivuit kauan valvonnasta, väsyit, näännyit vaivoistasi; siinä maksoillas makaisit, viruit villakuontalona! Tuosta sun korjaisin kotiini, saatoin taaton tantereelle. Villainen sinun isäsi, villainen sinun emosi, villainen olet sinäkin, villa suusi, villa pääsi, villa päässäsi kypäri, villakintahat kädessä, villasukkaset jalassa, villa viisi kynnyttäsi, villaiset on hampahasi, villaiset sinun vihasi!

Sitten jahtivouti ryyppäsi viinaa vadista ja antoi vadin isännälle, joka teki samoin ja antoi sen Mauno-sedälle, ja niin kävi viinavati miehestä mieheen, ympäri pöydän siksi, kunnes kaikki olivat ryypänneet. Kun viina oli vadista loppunut, toivat toisten talojen isännät viinaa lisää. Karhut kannettiin ulos, jossa nahka nyljettiin ja lihat korjattiin vartaalle. Lähteissään jakoivat isäntämiehet keskenään karhun lihat ja veivät kotiinsa. Nahkat laitettiin venytykseen kuivumaan ja sitten myytiin; niistä saaduilla rahoilla osti jahtivouti ruutia, jolla ammuttiin yhteisessä jahdissa.

Sisältö: Viljain leikkuu ja kokoaminen. Lapset ja likat. Arpominen saraheinillä. Potaatinnosto. Kopareet. Nauristen ja lanttujen luominen, listiminen ja korjuu. Kaalipantio. Syyskestit. Ruotsin ja Venäjän raja. Sota-aika. Sitominen. Mikon päivä. Karjan taikominen. Lehmäin ja lammasten lääväänpano. Hevosten talliinpano ja loitsut.

Kun rukiit oli leikattu, sitten leikattiin ohria, jotka pantiin kymmenen lyhdettä kuhunkin kymmenikköön. Sikäli kuin ruiskuhilaat kuivuivat, ne kannettiin ja ladottiin keolle ja pantiin aita ympärille.

Kun entiseen aikaan pidettiin suuret metsähalmeet, niin niissä oli paljon työtä sekä kaskea kaataessa, viertäessä, aidanpanossa kuin myöskin viljan leikkuussa. Yhteiset halmeet kun olivat, niin työ, etenkin viljan leikkuu, kävi hitaasti; sillä kukin luotti toiseensa ja teki löräkästi työtä. Siksi täytyi monesti leikata myöhään syksyllä, etenkin milloin sade ja tuulet sotkivat viljat ristiin. Syksyiltoina leikattiin metsähalmeissa niin kauan, kuin suinkin näki, usein kuutamollakin. Varsinkin Pajarilaiset olivat tulleet kuuluisiksi myöhään kuutamolla leikkaamisesta. Siitä syystä naapurit kutsuivatkin kuuta Pajarin päiväksi.

Metsähalmeelle päästyä tehtiin nuotio ruokapaikkaan. Vaimot ripustivat imevät lapsensa hursteinensa hurstipuuhun, jonka päälle hurstut levitettiin, jottei aurinko saanut paistaa pienokaisten silmille eivätkä hyttyset saaneet vaivata hentoja. Kullakin lapsella oli keralla oma likkansa, joka heijasi ja hoiti lasta. Kun lapsi rupesi itkemään, kutsuttiin äiti sitä imettämään ja korjaamaan. Milloin lapset hyvästi viihtyivät ja makasivat, kävivät lastenlikat vuoron perään marjassa tahi leikkivät keskenään. Iltasilla tavallisesti tulivat lasten äidit lapsineen ja likkoineen aikaisemmin kotiin, jossa auttelivat emäntiä lehmäin lypsyssä, illallisen laittamisessa, saunan lämmittämisessä ynnä muissa askareissa. Kun kauran leikkuu oli lopussa, niin koottiin ne närtteihin. Niin hyvin keot kuin närtteetkin katettiin oljilla ja kuusenhavuilla.

Eräänä päivänä meni Niemelän leikkuuväki metsähalmeelle kauraa leikkaamaan. Murkinan aikana, kun toiset kävivät makaamaan ja nuoret naiset jäivät valvomaan, sanoi miniä Elli:

— Kun nyt Kaisalla on jo kolmet sulhaset tulossa, niin minä tahdon arpoa, kenen omaksi sinä vihdoinkin joudut. Käy siis hakemassa tuolta kallion uurteelta kaksitoista yhtäläistä saraheinää, niin koetetaan, mitä ne ennustavat.

Kaisa teki Ellin sanan mukaan ja toi saraheinät, jotka Elli tasoitti yhtä tasaisiksi ja asetti ne sillä tavoin, että toisista tuli tyvi- ja toisista latvapuolet yhtäänne. Sitten hän antoi heinien toisen pään Kaisan käteen ja solmisi heinät toisesta päästä yhteen. Nyt hän antoi solmitun puolen Kaisalle ja solmisi sitten toiset päät yhteen. Solmitessaan hän lausui puoli laulamalla:

Sano totta saraheinä, puhu totta Luojan putki: tuleeko Matista ja Kaisasta pari?

Sitten hän otti solmitut heinät, joista oli muodostunut kolme erillään olevaa rengasta.

— Käypäs Kaisa hakemassa toinen mokoma saraheiniä, niin arvotaan toisen kerran, käski Elli vielä.

Kaisa toi taas saraheinät, jotka Elli solmisi samalla tavalla kuin edellisetkin ja lausui solmitessaan:

Sano totta saraheinä, puhu totta Luojan putki: tuleeko Juhanasta ja Kaisasta pari?

— Elli, arvotaas vaikka suotta, mitä arpa tietää Junnolan Martista sanoa, joka kuuluu olevan kolmas kosiomies, virkkoi Kaisa ja meni noutamaan saraheiniä.

Kun heinät solmittiin yhteen, niin niistä muodostui kaksi toisistaan riippuvaa rengasta.

— Se merkitsee, että vasta toista tyttöä kosioidessa Martti saapi morsiamen, vastasi Elli.

Mikkelin aikana alkoi omenan kaivaminen, so. potaatinnosto. Ensin leikattiin varret, jotka ripustettiin vartaille ja vietiin huoneiden räystäiden alle kuivamaan, jonka jälkeen ne korjattiin rouhehuoneesen. Talvella niistä keitettiin karjalle rouhevettä. Potaatit erotettiin kaivaessa erikseen: pienemmät sioille syötäväksi, keskulaiset siemeneksi ja suurimmat ihmisten ravinnoksi. Naiset ja nuoremmat pojat toimittivat potaatinnoston. Ukkomiehet kaivoivat maahan matalat kuopat potaattimaalle ja kuopan ympärille laitettiin multapenkereet. Näitä kuoppia kutsuttiin kopareiksi. Potaatit pantiin kaivaessa pieniin koreihin, ja kun korit tulivat täyteen, ne tyhjennettiin kopareeseen. Erilaiset potaatit pantiin eri kopareihin, jotka yöajaksi peitettiin oljilla hallan ja sateen varalta. Kun potaatit olivat kopareissa kuivaneet, ne kannettiin kuoppiin, kukin laji eri kuoppaan. Siemenpotaatit vietiin kauemmas kotoa kangaskuoppaan, kuopan suu peitettiin visusti laudoilla ja hiekalla eikä aukaistu ennen kuin keväillä, jolloin ne nostettiin tupaan koreihin itämään ja pehmenemään. Toiset kuopat olivat kartanon läheisyydessä, josta oli helpompi tarpeen tullessa potaatteja noutaa.

Kun tavallisesti työtä tehdessä puheaineena on se työ ja aine, mitä milloinkin tehdään, niin Niemelänkin naiset puhelivat keskenään kaivaessaan potaatin hyödystä.

— Ei mistään viljasta saa niin monenlaista ruokaa kuin omenista, virkkoi Matin Mari.

— Niin kyllä saapikin, vastasi Mari-täti. Siitä saapi hillaa, piirakkaita ja monenlaista liemiruokaa, sekä niitä voi keittää kokonaisena ja syödä joko suolan, voisuolaveden tahi suolakalan kanssa. Paistikkaina ne ovat myös oivalliset syödä ja hyvää tulee potaattileipäkin. Mitähän ennen aikaan lienee syötykään, kun ei ollut potaattia?

— Entiseen aikaan kasvatettiin hyvin paljon naurista ja lanttua ja niistä laitettiin erilaisia ruokalajeja. Kokonaiset metsähalmeet kylvettiin naurissiemenillä, ja niistä saatiin monet tynnyrit nauriita; samaten kasvatettiin paljon lanttuja, selitti Helka-ämmä.

— Isävainajani kertoi muistaneensa hyvin, kun potaattia tänne meidän maahan tuotiin ja levitettiin kruunun puolesta. Pappilaan tuotiin iso joukko siemenpotaatteja ja niitä annettiin pitäjälle vähän jokaiseen taloon. Vanha rovasti silloin kuulutti kirkossa: "Pappilasta saapi ken vain haluaa ympyräisiä mukuloita, joita kutsutaan potaattis, ja voi kylvää niitä peltoonsa. Ketä haluttaa, niin ottakoon ja kylväköön, mutta pappilan peltoon en minä anna niitä mukulaakaan kylvää. Kyllähän ulkomaalaiset ja meidänkin kasetit kertovat niiden olevan hyviä ja hyödyllisiä kasveja, mutta kas minä en niitä usko enkä ole kärkäs koettelemaankaan niiden hyvyyttä. Te saatte tehdä niinkuin itse tahdotte." Tiettävästi tämä rovastin ilmoitus tuotti toivotun vaikutuksensa: potaattia otettiin vain vähä määrä, ja sanotaan etteivät seuraavana syksynä niitä syöneet siatkaan vaikka kävelivät potaattimaalla. Kuitenkin ne vähitellen levenivät ja kansa niihin tutustui, niin että rovastikin antoi niitä kylvää peltoonsa, vaikka ensin kielsi, kertoi Mari-täti toisille naisille.

Potaatinnoston perästä seurasi nauriin ja lantun luominen. Metsässä erityisessä halmeessa kasvatettiin nauriita. Nuori väki meni naurismaalle luomaan (nyhtämään) nauriita. Katokseen ja herkukseen he laittoivat naurishautoja, jotka laitettiin siten, että maahan kaivettiin kuoppa, johon pantiin pohjaan ja kupeille kuumennetut paasikivet, joiden välille pantiin nauriit. Myös kuopan päälle pantiin kuumennettu paasi (latuska kivi) ja hauta peitettiin mullalla. Paadet kuumennettiin nuotiossa. Kun nauriitten arveltiin olevan kypsiä, aukaistiin kuoppa, nauriit otettiin pois ja syötiin joko varilta tahi jäähdytettyinä.

Köyhemmät niin kuin loiset ja sen semmoiset kävivät naurismaalla paniaisilla. He loivat vähän aikaa nauriita, laittoivat naurishautoja ja saivat sitten sekä raakoja että kypsiä nauriita torppasäkillisen kotiinsa.

Luodut nauriit vedettiin hevosella kotiin sikäli kuin niitä luotiin. Kotona vanhemmat naiset listivät nauriit ja panivat naatit vartaille kuivamaan. Listityt nauriit kantoivat miehet nauriskuoppaan.

Lanttujen luominen ja listiminen kävi samalla tavalla. Jos kuopassa oli tilaa, pantiin nauriit ja lantut yhteen kuoppaan, vaikka eri karsinoihin. Istukkaiksi jätettävistä nauriista ja lantuista leikattiin naatit puoleksi poikki ja juuripuoli istutettiin kuoppaan pystyyn.

Viimeiseksi kesäkasveista korjattiin kaalit. Ne leikattiin kannasta poikki, erotettiin päällimmäiset lehdet ja sitten hakattiin (syltättiin) hienoksi ja pantiin suolan kanssa tiinuun talven varaksi. Joka tahtoi hapankaalia, se antoi kaalitiinun olla tuvassa niin kauan, että se happani. Verekseltä syötäväksi laitettiin kaalinpäät pantioon, joka tehtiin tanhuan puolelle siten, että seipäät pystytettiin liki toisiaan maahan pyöreään piiriin ja nidottiin nuoralla toisiinsa kiinni, etteivät ne päässeet eroamaan, joten pantio tuli linnunkatitsan muotoinen muuten, vaan ei liehka eikä niin korkea kuin katitsa. Pantioon ladottiin kaalinpäät toinen toisensa viereen ja päällekkäin. Pantio katettiin oljilla ja laudoilla. Tarpeen tullessa talvella kun pantiosta otettiin kaalia, katkaistiin pari seivästä ja siitä lävestä otettiin kaalia.

Kun kaikki kesätyöt oli päätetty, pidettiin Niemelässä syyskestit, joihin kutsuttiin talon vävyt ja tyttäret, apet ja anopit sekä muita likeisempiä sukulaisia. Kaukaisempia sukulaisia oli ainoastaan Lippolan kirkonmies emäntinensä. Vieraat kokoontuivat lauantai-iltana ja hajosivat maanantaina iltapuolella. Sunnuntaiaamupuolella kävi osa vieraista kirkossa, osa oleskeli kestitalossa. Päivällisen syötyään kävivät vieraat aikansa ratoksi toisissa taloissa. Maanantaina murkinan syötyään kokoontuivat ukkomiehet kestitalon pitkän pöydän ympärille, jossa he juttelivat niitä näitä, kuten tavallista on, kun useampia miehiä sattuu yhteen seuraan.

— Onko se totta, mitä vanhat ihmiset ovat kertoneet, että tässä Aitjärvessä on ollut kolme kertaa Ruotsin ja Venäjän välinen raja? kysyi Lippolan kirkonmies.

— Kyllä se on totta, mutta minä en muista minä vuosina se lienee ollut, vaan meidän Antti sen tietää, kun pappilan maisteri hänelle on sanonut silloin, kun he teidän Juhanan kanssa kävivät kirjoituskoulua pappilassa, vastasi ukko-Lauri.

Niemelän isäntä kutsui poikansa Antin, joka selitti pappilan maisterin sanoneen, että Aitjärvessä on ollut valtakuntain raja ensi kerran v. 1323, jolloin Pähkinänsaaren rauha tehtiin; toisen kerran v. 1595, kun Täyssinässä tehtiin rauha ja kolmannen kerran v. 1721, jolloin Uudessakaupungissa rauha tehtiin ja rajoista sovittiin. Rajamerkkejä löytyy vielä nytkin Hepoharjussa Hynnilän maalla, Torsan vuoressa, Torsanjärven rannalla ja Saravuoressa Sarajärven rannalla. Pappilan maisteri sanoi itse käyneensä niitä katsomassa.

— Minä en heidän vuosilukujaan tiedä, mutta sen minun ukkovainajani (isoisä) kertoi, että kolme kertaa on tässä raja ollut, kertoi ukko-Lauri. Silloin aina, kun rauha rikottiin, alkoi sodan kauhu rajaseudulta. Siksipä nämäkin paikat ovat saaneet monta kovaa kokea ja nähneet monta pakkopäivää päälle käyvän. Sodassa kaatuneet kuolleensa hautasivat venäläiset Kermisen pellon laitaan, Aitjärven rannalle, jota paikkaa vielä nytkin kutsutaan Kermisen kalmistoksi. Siellä on vielä nytkin hautakumpuja, ja minun poikana ollessani oli siinä puuristejä pystyssä sekä eräs laattakivi, jossa oli venäläinen kirjoitus. Sitä sanottiin sotaherran haudaksi. Ruotsalaiset taasen kuljettivat kuolleensa liki Kuunjokea olevaan hiekkaharjuun, joka siitä on saanut Kalmasen nimen ja se merkitsee kalman eli kuolleiden asuntoa. Salmenniemen ja Mustanmäen välillä oleva silta, joka on tehty suon poikki, ja jota Hiidensillaksi sanotaan, on luultavasti tehty sota-aikoina. Samaten näyttää Tinnonjokien yli olleen rakennettu silta. Näitä siltoja myöten tiettävästi on kuljetettu sotatarpeita. Niin on siis tämä seutu, samoin kuin koko Itä-Suomikin, ollut entiseen aikaan sodan jaloissa, ja siitä saatuja haavoja olemme me tähän saakka poteneet.

— Harvat meistä, sanoi Holttolan kirkonmies huoaten, jotka nyt syödä popsimme puhdasta leipää särpimellä höystettynä, muistavat niitä aikoja, jolloin esi-isämme syödä jäyrysivät joko nevetti- tai pettuleipää, jonka ainoana särpimenä usein ei muuta ollut kuin vesi ja kyyneleet. Kun vihollisen armoton ja säälimätön lauma levesi niin kuin tulva yli koko Karjalan, se poltti varsinkin rajaseuduilta kokonaiset kylät ja yksityiset talot, niin ettei taloista jäänyt muuta jäljelle kuin tuhkarauniot. Se hävitti pellot ja kasvavat viljavainiot niin, ettei jäänyt useasti kuin joku yksinäinen tähkäpää todistamaan ja näyttämään, mitä siihen oli kylvetty.

Jos vihollisten tulosta vähänkin vihiä saatiin, niin laitettiin lapset, naiset ja vanhukset pois sodan jaloista synkkiin saloihin ja ainoastaan nuoremmat, täyskuntoiset miehet jäivät kotia suojelemaan ja puolustamaan. Mutta usein tuli vihollinen niin äkkiarvaamatta, ettei tiedetty varustautua puolustusasemaan eikä kerjetty heikkoa väkeä saattaa piilopaikkaan. Silloin vasta surkea aika oli käsissä. Turvattomia naisia ja viattomia lapsia rääkättiin ja kidutettiin. Onnettomain kärsimykset olivat raakalaisten suurin huvitus. Syksyn tullen, kun vihollinen maasta lähti talven tuloa peläten, koettelivat esi-isämme laittaa häthätää jonkunlaista suojelusta, missä kurjan talvensa viettivät. Monet jotka vain kykenivät, siirtyivät näinä rauhattomina aikoina asumaan salomaille, turvallisempiin paikkoihin. Sillä tavoin minunkin esi-isäni joutuivat nykyiselle Syömärsaarelle asumaan. Uudisasukkaat saadakseen maahan kyntensä kiinni, so. saadakseen mitä pikimmin leipää maasta, kaasivat kasken uudispaikalle, ja sillä tavoin alkoi maan raivaaminen viljelykselle.

— Minun ukkovainajani isä oli kertonut, että meidänkin kylän ja Tinnon oli sota polttanut niin tarkoin, ettei ollut muuta kuin rauniot jälellä. Silloin olivat Koitsanlahden ja Änkilän kylät joutuneet poroksi sekä Järvenpään kylä samoin ja monta taloa Simpeleen ympärillä, kertoi Mauno-setä.

— Mutta ei mikään menneen ajan kohtaloista ja oloista ole täällä kansalla niin tuoreessa ja hirmuisessa muistossa, kuin rekryytin otto eli sitominen Venäjän vallan aikana, vaikka se ei kestänyt kuin neljätoista vuotta, kertoi Holttola. Meidän rovasti sanoi, että sitominen alkoi v. 1797 ja loppui v. 1811, jolloin Viipurin lääni taas yhdistettiin muun Suomen kanssa.

Rekryytin ottoa varten oli Viipurin lääni jaettu piirikuntiin sillä tavoin, että kussakin piirikunnassa oli viisisataa sotamieheksi kelpaavaa kahdeksantoista ja kahdeksanneljättä ikävuoden välillä olevaa miestä. Jokaisella piirikunnalla oli joku arvokkaampi talonpoika päällikkönä, jota kutsuttiin venäjänkielen mukaan golova-nimellä. Piirikunnat taasen oli jaettu kukin viiteen osastoon, jotka siis sisälsivät sata aseisiin kykenevää miestä ja joilla oli päällikkönä sotska eli sadanpäämies. Törmälassä kuului olleen golova, ja sotska oli meillä Purnujärven kylässä. Taloa sanotaan vielä nytkin sotskan eli sotikan taloksi.

Meidän rovasti kertoi minulle nämä asiat tarkalleen. Hän sanoi, että asetuksen mukaan oli sotamiehiksi otettava kaikkein ensiksi irtonaiset miehet, sitten talollisten pojat niistä taloista, joissa oli useampia työntekijöitä. Sotamiehen otto eli sitominen alkoi tavallisesti lokakuun ensi päivästä ja kesti uuteenvuoteen asti, jolloin määrän piti olla täytetty tavalla tahi toisella. Käsky tuli kupernyöriltä nimismiehelle aivan salaa ja otto toimitettiin jonakuna kansalle tietymättömänä päivänä yhtä aikaa koko pitäjässä. Mutta nuoret miehet kuitenkin jo ajoissa arvasivat asian, niin että käskyn tultua kylät tavallisesti olivat sotaiässä olevista miehistä typi tyhjät. Karkurit piilivät metsissä, vuorten onkaloissa, luolissa, metsämajoissa, halmekokoissa, nauriskuopissa, heinäladoissa ynnä muissa sellaisissa paikoissa, missä vain kukin luuli parhaimman turvapaikan olevan.

— Kerran tulivat sitojat meidän kylään, alkoi ukko-Lauri keskeyttäen Holttolan kertomuksen, ja menivät Lahtelan taloon aamupuhteella äkkiarvaamatta. Lahtelan pieni Maiju toi meille siitä sanan. Meidän Matti, joka oli pienikasvuinen ja solakka poika, pujotti äitinsä vaatteet päällensä, pisti lankakerät povellensa ja alkoi kehrätä vokkia (rukkia). Pian olivat aseilla varustetut sitojat meillä ja kaihosivat Mattia, joka oli nuorimman kannan poikia. Meidän isäntä sanoi Matin olevan salossa hevosia paimenessa. Sitten alkoivat sitojat katsella Mattia ja kysyivät: "Kenenkäs tyttö tämä on, kun emme ennen ole teillä tällaista tyttöä nähneet?" "Tämä on minun tätini tytär Hyrkkäältä", vastasi isäntä. Vieraat tyytyivät siihen ja läksivät matkaansa. Mäkelässä menivät pojat toinen kanahäkkiin, uunin alle, toinen uunin solaan (raviin), ja niin pelastivat itsensä. Perätalon Martti putkahti tuvan sillan alle piiloon ja pelastui sillä tavoin.

— Olipas Jyrkisen Antilla kerran kiiru, kun juosta laukkasi
Miettilästä Lattuun asti sotskan apulaisen edellä, joka tahtoi sitoa
Antin. Viimein väsyi perästäajaja, ja niin pelasti Antti nahkansa,
kertoi Savolais-ukko.

— Kerran tulivat meille niinikään sitojat äkkiarvaamatta, mutta meidän miehet ryntäsivät aseet kädessä heitä vastaan niin voimakkaasti, että raivasivat itselleen tien sitojain läpi ja menivät karkuun metsään, puheli Lippolan kirkonmies.

— Kun useimmat yhtä aikaa läksivät pakoretkelle, niin he auttoivat toisiaan lujimmalla uskollisuudella. Väsyneitä ei koskaan jätetty jäljelle, vaan heidät asetettiin hakattujen pienten puiden latvoille istumaan, joita riskimmät tyvipuolesta vetivät niin kuin rekeä piilopaikkaan. Päästyä rauhallisempaan paikkaan syötiin ja levättiin. Sitten taas, kun oli voimistuttu, lähdettiin edelleen taivaltamaan siksi, kunnes oli päästy varmaan piilopaikkaan. Usein tapahtui niinkin, että sitojat ajoivat perästä, varsinkin silloin, kun lumenhärmää oli satanut. Näitä koettiin eksyttää monella tavalla, esim. siten, että virsut pantiin takaperin jalkaan ym. keinoilla. Jos kuitenkin kaikista varokeinoista huolimatta sitojat tapasivat karkulaiset, näillä ei ollut muuta turvaa kun antautua sovinnolla tahi tapella hengen edestä. Useammasti turvauduttiinkin jälkimäiseen keinoon. Kirveet ja kanget silloin liikkuivat molemmin puolin; väliin oltiin käsikähmässä. Jos sitojat voittivat, he armotta sitoivat otettavansa kädet selän taakse ja saattoivat heidät golovan luokse, jossa he saivat odottaa siksi, kunnes koko otettava määrä oli täyteen koottu, ja sitten koko rekryyttilauma lähetettiin Viipuriin, jossa heidät puettiin sotamiehen pukuun ja kerittiin kolipäiksi.

Mutta jos karkulaiset piiloonkin pääsivät, niin oli heillä sielläkin sangen kurjat päivät edessä. Kun ajatellaan, että he koko syksyröntteet olivat ilman lämmintä suojaa, niin se ei mahtanut hauskalta tuntua. Jospa siinäkin kurjuudessa olisi vielä ollut ruokaa yllin kyllin, niin ei olo olisi tuntunut niin sangen rasittavalta, mutta kun elämän välttämättömintä tarvetta, ruokaa, puuttui, niin oli kovin surkea olo viettää koko syksy nälässä ja vilussa. Tosin kyllä koetettiin kotoa laittaa heille ruokaa ym. tarpeita, jos vaan tiedettiin missä he olivat. Mutta usein oli karkulaisten olopaikka kotiväelle tietymätön, ja silloin oli vaikeampi sinne ruokavaroja toimittaa. Joskus kun karkulaisten piilopaikka tuli sitojain tietoon ja heitä tultiin etsimään, täytyi poikaparkain muuttautua toiseen, varmempaan piilopaikkaan. Karkulaisten ei taas ollut yrittämistäkään kotiin, sillä silloin he olisivat voineet joutua kiinni. Siksi täytyi vain pysyä piilossa ja syödä mitä vain milloinkin metsästä tahi jostakin metsälammesta sattuivat saamaan.

Kun nyt kaikilla mahdollisilla keinoilla koetettiin piilotella ja varjella, ettei vain joutuisi sidottavaksi, ja usein sidottunakin vielä päästiin kuljettaissa tahi vartiopaikoissa karkaamaan, niin oli talonpoikaisten päälliköin, samoin kuin sitten myös rekryyttejä vastaanottavien upseerienkin, mahdotonta saada joka otolla vaadittua miesmäärää täytetyksi määräiässä olevilla miehillä, vaan täytyi joukon jatkoksi usein ottaa vanhempiakin miehiä kuin laki määräsi, sekä nuoria, usein 10 ja 15 vuoden välillä olevia nuorukaisia, jotka otettiin meriväkeen laivapojiksi; ja sitten, kun he olivat tulleet lailliseen ikään, heistä tehtiin merisotamiehiä. Niinpä esim. Tinnon Juhanakaan ei ollut kun kuusitoistavuotinen, kun hänet sidottiin ja vietiin laivapojaksi ja sitten tehtiin sotamieheksi. — Tinnon Juhana palveli merisotaväessä 27 vuotta ja oli Kreikan vapautussodassa.

Sitojat puolestaan käyttivät monenlaisia keinoja saadakseen summan täyteen. Joskus he käyttivät apunansa sellaista pakkokeinoa, että menivät suurella joukolla taloon, josta piti rekryytti ottaa. Jos he eivät tavanneet otettavaansa, he odottelivat päivämääriä, söivät ja joivat, mitä talossa vaan oli ruoka- ja juomavaroja. Se keino joskus auttoi, mutta useimmin ei sekään auttanut.

Niin kuin tiedetään, oli sen aikaisilla virkamiehillä tapana lahjain ottaminen. Ja tästä viasta eivät olleet vapaat enempää oppimattomat sotskat ja golovat kuin koulun käyneet virkamiehetkään. Kun rekryytiksi otetuille ei näyttänyt muu konsti vetelevän, he koettelivat lahjoilla suositella päälliköitä. Minunkin lankotalostani vietiin eräs kolmenkymmenen vanha nainut mies rekryytiksi Viipuriin. Hänen vaimonsa meni perästä ja vei kaksivuotisen härän sotaväen päällikölle, joka heti laski miehen kotiin. Raha tietysti oli silloin niin kuin nytkin se poika, joka pulasta pelasti. Niinpä kerrotaan erään pojan isän antaneen sotskalle kymmenen ruplaa lahjaksi. Sotska käski pojan piiloutua huoneeseen vaatetiinuun. Hän etsi miehinensä poikaa joka paikasta aivan tarkkaan. Vihdoin he menivät siihen huoneesen, jossa poika oli piilossa. Sotska käski miestensä etsiä tarkoin koko huoneen, vaan itse hän avasi tiinun kannen auki, koetteli kädellään tiimistä ja sanoi: "Ei täällä suinkaan ketään ole", ja niin he läksivät talosta.

Kesän viimeinen merkkipäivä oli vanha Mikon päivä. Silloin jo Mikon päivän aattona naiset siivosivat tuvan ja paistoivat piirakkoja. Mikon päivän aamuna jo ani varhain teurastettiin saunassa jääröpässi (salvamaton pässi), jonka sydälmykset emäntä keitti murkinaksi.

Murkinan syötyään läksivät Niemelän emäntä, isäntä ja Mari-täti metsään. Emäntä haki ja toi kotiin kolmen verokunnan pieleksestä otettuja heiniä. Mari-täti toi suden sontaa ja jäniksen pipeloita (sontaa). Isäntä toi myöskin heiniä kolmen verokunnan maalta ja mustikan- sekä puolanvarsia, jotka oli otettu kolmelta tienristeykseltä ja jotka hän kantoi kotiin vasemmassa kainalossaan. Kaikki nämä kolme henkilöä kulkivat salateitä kotiin, etteivät naapurit havainneet ja tietäneet mitään heidän metsässä käynnistään.

Illan suussa laittoi emäntä omin käsin hauteet lehmille. Hän hakkasi läävän kynnyksellä sekaisin heiniä, olkia, nauriin naatteja, potaatin varsia ja lantun naatteja, jotka hän pani ja sekoitti suureen saaviin. Siihen hän myös hämmensi ruumenia, ruisjauhoja, suoloja ja suden sontaa, joten siihen tuli yhdeksää laatua. Sitten hän kaasi saaviin varia vettä ja antoi sen hautua iltaan asti. Hämärän aikana ajettiin karja läävään ja emäntä itse kytkesi lehmänsä ja loitsi:

Kave eukko, luonnon tytär, kave kultainen koria, jok olet vanhin vaimoloita, ensin emä itselöitä! Tuo mulle vasikkalykky, härkälykky häilähytä, sata sarven kantajata, tuhat maidon antajata! Muilauta musta vasikka, vastaan otan valkoisenkin, kelpaa hyvin kirjavakin, vaikk ois puoli punainenkin, kelpaa kaiken karvallinen, minkä antoa osannet.

Pistä tänne piikasesi, laita käskyn kuulijasi viitsimään mun Viljoani, kaitsemaan mun karjoani ennen käymistä emännän, katsomista karjapiian, emännän epäpätöisen, ylen kainun karjapiian.

Suka kultainen kuvoa, hopeainen harja hanki, kampa vaskinen varusta oven pihtipuolisehen, johon karja kaariseikse, viitsikse emännän vilja. Yöt käyös suka kädessä, päivät kampa kainalossa, kenenkänä keksimättä, kunkana kadehtimatta. Katso karja kaunihiksi, viitsi vilja virkeäksi, sui ilveksen iholle, metsän uuhen untuvalle, jotta karja kaunistuisi, eistyisi emännän vilja!

Sitten emäntä viskasi ruisolkia kunkin lehmän eteen sanoen jokaiselle erikseen:

Kun emäntä arveli lehmäin syöneen olkensa, hän vei hauteet, joista jakeli kullekin lehmälle osansa.

Mari-täti ajoi lampaat läävään, teki niille juotavan, johon hienonsi jäniksen pipelot sekä pani jauhoja ja suoloja sekaan. Juottaissaan hän saneli:

Laitan läävään lampahani, väätän villakuontaloni sukuansa siittämähän, villojaan viruttamahan. Siittäös suureksi sukusi, kaksin, kolmin, kantamasi, villa pitkäksi viruta, tiheäksi tihkuttele, hyvänsuovan mieltä myöten, pahansuovan paitsi mieltä.

Työnnän talliin tammaseni, runttaan ruunani nipulle, soimen eteen valjut varsat. Iki Tiera Turjan poika, lumisorkka, luukavio! Tule tänne katsomahan, tarkasti tähystämähän, kun tuon ruunani nipulle, hevoseni heinäkoolle. Vaali varsani hyvästi, hevoseni herttaisesti: heinät hienosti hajoita, ripistele ripeästi, jotta hepo heinät söisi sekä pintansa pitäisi. Seiso yöt suka kädessä, päivät kampa kainalossa, sui karva kaunihiksi kiillota kimeltäväksi!

Sitten isäntä viskasi hevosensa eteen metsästä tuodut heinät, mustikan- ja puolukanvarret. Hevosten syödessä isäntä pyyhki haisupihkalla (saatanan sonnalla) kolme kertaa kutakin hevosta pitkin selkää ja kupeita, jonka tehtyään hän viskasi pyyhkimensä ulos tallin akkunasta ja sanoi:

— Tuossa on pedoille ruokaa minun luontokappaleeni tueksi! Nyt nämä temput tehtyänsä hän oli huoletta, ettei päätauti hevosia vaivaa talven aikana.

*** END OF THE PROJECT GUTENBERG EBOOK KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 5: KESÄASKAREET ***

Updated editions will replace the previous one—the old editions will be renamed.

Creating the works from print editions not protected by U.S. copyright law means that no one owns a United States copyright in these works, so the Foundation (and you!) can copy and distribute it in the United States without permission and without paying copyright royalties. Special rules, set forth in the General Terms of Use part of this license, apply to copying and distributing Project Gutenberg™ electronic works to protect the PROJECT GUTENBERG™ concept and trademark. Project Gutenberg is a registered trademark, and may not be used if you charge for an eBook, except by following the terms of the trademark license, including paying royalties for use of the Project Gutenberg trademark. If you do not charge anything for copies of this eBook, complying with the trademark license is very easy. You may use this eBook for nearly any purpose such as creation of derivative works, reports, performances and research. Project Gutenberg eBooks may be modified and printed and given away—you may do practically ANYTHING in the United States with eBooks not protected by U.S. copyright law. Redistribution is subject to the trademark license, especially commercial redistribution.

START: FULL LICENSE

PLEASE READ THIS BEFORE YOU DISTRIBUTE OR USE THIS WORK

To protect the Project Gutenberg™ mission of promoting the free distribution of electronic works, by using or distributing this work (or any other work associated in any way with the phrase “Project Gutenberg”), you agree to comply with all the terms of the Full Project Gutenberg™ License available with this file or online at www.gutenberg.org/license.

Section 1. General Terms of Use and Redistributing Project Gutenberg™ electronic works

1.A. By reading or using any part of this Project Gutenberg™ electronic work, you indicate that you have read, understand, agree to and accept all the terms of this license and intellectual property (trademark/copyright) agreement. If you do not agree to abide by all the terms of this agreement, you must cease using and return or destroy all copies of Project Gutenberg™ electronic works in your possession. If you paid a fee for obtaining a copy of or access to a Project Gutenberg™ electronic work and you do not agree to be bound by the terms of this agreement, you may obtain a refund from the person or entity to whom you paid the fee as set forth in paragraph 1.E.8.

1.B. “Project Gutenberg” is a registered trademark. It may only be used on or associated in any way with an electronic work by people who agree to be bound by the terms of this agreement. There are a few things that you can do with most Project Gutenberg™ electronic works even without complying with the full terms of this agreement. See paragraph 1.C below. There are a lot of things you can do with Project Gutenberg™ electronic works if you follow the terms of this agreement and help preserve free future access to Project Gutenberg™ electronic works. See paragraph 1.E below.

1.C. The Project Gutenberg Literary Archive Foundation (“the Foundation” or PGLAF), owns a compilation copyright in the collection of Project Gutenberg™ electronic works. Nearly all the individual works in the collection are in the public domain in the United States. If an individual work is unprotected by copyright law in the United States and you are located in the United States, we do not claim a right to prevent you from copying, distributing, performing, displaying or creating derivative works based on the work as long as all references to Project Gutenberg are removed. Of course, we hope that you will support the Project Gutenberg™ mission of promoting free access to electronic works by freely sharing Project Gutenberg™ works in compliance with the terms of this agreement for keeping the Project Gutenberg™ name associated with the work. You can easily comply with the terms of this agreement by keeping this work in the same format with its attached full Project Gutenberg™ License when you share it without charge with others.

1.D. The copyright laws of the place where you are located also govern what you can do with this work. Copyright laws in most countries are in a constant state of change. If you are outside the United States, check the laws of your country in addition to the terms of this agreement before downloading, copying, displaying, performing, distributing or creating derivative works based on this work or any other Project Gutenberg™ work. The Foundation makes no representations concerning the copyright status of any work in any country other than the United States.

1.E. Unless you have removed all references to Project Gutenberg:

1.E.1. The following sentence, with active links to, or other immediate access to, the full Project Gutenberg™ License must appear prominently whenever any copy of a Project Gutenberg™ work (any work on which the phrase “Project Gutenberg” appears, or with which the phrase “Project Gutenberg” is associated) is accessed, displayed, performed, viewed, copied or distributed:

This eBook is for the use of anyone anywhere in the United States and most other parts of the world at no cost and with almost no restrictions whatsoever. You may copy it, give it away or re-use it under the terms of the Project Gutenberg License included with this eBook or online at www.gutenberg.org . If you are not located in the United States, you will have to check the laws of the country where you are located before using this eBook.

1.E.2. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is derived from texts not protected by U.S. copyright law (does not contain a notice indicating that it is posted with permission of the copyright holder), the work can be copied and distributed to anyone in the United States without paying any fees or charges. If you are redistributing or providing access to a work with the phrase “Project Gutenberg” associated with or appearing on the work, you must comply either with the requirements of paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 or obtain permission for the use of the work and the Project Gutenberg™ trademark as set forth in paragraphs 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.3. If an individual Project Gutenberg™ electronic work is posted with the permission of the copyright holder, your use and distribution must comply with both paragraphs 1.E.1 through 1.E.7 and any additional terms imposed by the copyright holder. Additional terms will be linked to the Project Gutenberg™ License for all works posted with the permission of the copyright holder found at the beginning of this work.

1.E.4. Do not unlink or detach or remove the full Project Gutenberg™ License terms from this work, or any files containing a part of this work or any other work associated with Project Gutenberg™.

1.E.5. Do not copy, display, perform, distribute or redistribute this electronic work, or any part of this electronic work, without prominently displaying the sentence set forth in paragraph 1.E.1 with active links or immediate access to the full terms of the Project Gutenberg™ License.

1.E.6. You may convert to and distribute this work in any binary, compressed, marked up, nonproprietary or proprietary form, including any word processing or hypertext form. However, if you provide access to or distribute copies of a Project Gutenberg™ work in a format other than “Plain Vanilla ASCII” or other format used in the official version posted on the official Project Gutenberg™ website (www.gutenberg.org), you must, at no additional cost, fee or expense to the user, provide a copy, a means of exporting a copy, or a means of obtaining a copy upon request, of the work in its original “Plain Vanilla ASCII” or other form. Any alternate format must include the full Project Gutenberg™ License as specified in paragraph 1.E.1.

1.E.7. Do not charge a fee for access to, viewing, displaying, performing, copying or distributing any Project Gutenberg™ works unless you comply with paragraph 1.E.8 or 1.E.9.

1.E.8. You may charge a reasonable fee for copies of or providing access to or distributing Project Gutenberg™ electronic works provided that:

• You pay a royalty fee of 20% of the gross profits you derive from the use of Project Gutenberg™ works calculated using the method you already use to calculate your applicable taxes. The fee is owed to the owner of the Project Gutenberg™ trademark, but he has agreed to donate royalties under this paragraph to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation. Royalty payments must be paid within 60 days following each date on which you prepare (or are legally required to prepare) your periodic tax returns. Royalty payments should be clearly marked as such and sent to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation at the address specified in Section 4, “Information about donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation.”
• You provide a full refund of any money paid by a user who notifies you in writing (or by e-mail) within 30 days of receipt that s/he does not agree to the terms of the full Project Gutenberg™ License. You must require such a user to return or destroy all copies of the works possessed in a physical medium and discontinue all use of and all access to other copies of Project Gutenberg™ works.
• You provide, in accordance with paragraph 1.F.3, a full refund of any money paid for a work or a replacement copy, if a defect in the electronic work is discovered and reported to you within 90 days of receipt of the work.
• You comply with all other terms of this agreement for free distribution of Project Gutenberg™ works.

1.E.9. If you wish to charge a fee or distribute a Project Gutenberg™ electronic work or group of works on different terms than are set forth in this agreement, you must obtain permission in writing from the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the manager of the Project Gutenberg™ trademark. Contact the Foundation as set forth in Section 3 below.

1.F.

1.F.1. Project Gutenberg volunteers and employees expend considerable effort to identify, do copyright research on, transcribe and proofread works not protected by U.S. copyright law in creating the Project Gutenberg™ collection. Despite these efforts, Project Gutenberg™ electronic works, and the medium on which they may be stored, may contain “Defects,” such as, but not limited to, incomplete, inaccurate or corrupt data, transcription errors, a copyright or other intellectual property infringement, a defective or damaged disk or other medium, a computer virus, or computer codes that damage or cannot be read by your equipment.

1.F.2. LIMITED WARRANTY, DISCLAIMER OF DAMAGES - Except for the “Right of Replacement or Refund” described in paragraph 1.F.3, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, the owner of the Project Gutenberg™ trademark, and any other party distributing a Project Gutenberg™ electronic work under this agreement, disclaim all liability to you for damages, costs and expenses, including legal fees. YOU AGREE THAT YOU HAVE NO REMEDIES FOR NEGLIGENCE, STRICT LIABILITY, BREACH OF WARRANTY OR BREACH OF CONTRACT EXCEPT THOSE PROVIDED IN PARAGRAPH 1.F.3. YOU AGREE THAT THE FOUNDATION, THE TRADEMARK OWNER, AND ANY DISTRIBUTOR UNDER THIS AGREEMENT WILL NOT BE LIABLE TO YOU FOR ACTUAL, DIRECT, INDIRECT, CONSEQUENTIAL, PUNITIVE OR INCIDENTAL DAMAGES EVEN IF YOU GIVE NOTICE OF THE POSSIBILITY OF SUCH DAMAGE.

1.F.3. LIMITED RIGHT OF REPLACEMENT OR REFUND - If you discover a defect in this electronic work within 90 days of receiving it, you can receive a refund of the money (if any) you paid for it by sending a written explanation to the person you received the work from. If you received the work on a physical medium, you must return the medium with your written explanation. The person or entity that provided you with the defective work may elect to provide a replacement copy in lieu of a refund. If you received the work electronically, the person or entity providing it to you may choose to give you a second opportunity to receive the work electronically in lieu of a refund. If the second copy is also defective, you may demand a refund in writing without further opportunities to fix the problem.

1.F.4. Except for the limited right of replacement or refund set forth in paragraph 1.F.3, this work is provided to you ‘AS-IS’, WITH NO OTHER WARRANTIES OF ANY KIND, EXPRESS OR IMPLIED, INCLUDING BUT NOT LIMITED TO WARRANTIES OF MERCHANTABILITY OR FITNESS FOR ANY PURPOSE.

1.F.5. Some states do not allow disclaimers of certain implied warranties or the exclusion or limitation of certain types of damages. If any disclaimer or limitation set forth in this agreement violates the law of the state applicable to this agreement, the agreement shall be interpreted to make the maximum disclaimer or limitation permitted by the applicable state law. The invalidity or unenforceability of any provision of this agreement shall not void the remaining provisions.

1.F.6. INDEMNITY - You agree to indemnify and hold the Foundation, the trademark owner, any agent or employee of the Foundation, anyone providing copies of Project Gutenberg™ electronic works in accordance with this agreement, and any volunteers associated with the production, promotion and distribution of Project Gutenberg™ electronic works, harmless from all liability, costs and expenses, including legal fees, that arise directly or indirectly from any of the following which you do or cause to occur: (a) distribution of this or any Project Gutenberg™ work, (b) alteration, modification, or additions or deletions to any Project Gutenberg™ work, and (c) any Defect you cause.

Section 2. Information about the Mission of Project Gutenberg™

Project Gutenberg™ is synonymous with the free distribution of electronic works in formats readable by the widest variety of computers including obsolete, old, middle-aged and new computers. It exists because of the efforts of hundreds of volunteers and donations from people in all walks of life.

Volunteers and financial support to provide volunteers with the assistance they need are critical to reaching Project Gutenberg™’s goals and ensuring that the Project Gutenberg™ collection will remain freely available for generations to come. In 2001, the Project Gutenberg Literary Archive Foundation was created to provide a secure and permanent future for Project Gutenberg™ and future generations. To learn more about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation and how your efforts and donations can help, see Sections 3 and 4 and the Foundation information page at www.gutenberg.org.

Section 3. Information about the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

The Project Gutenberg Literary Archive Foundation is a non-profit 501(c)(3) educational corporation organized under the laws of the state of Mississippi and granted tax exempt status by the Internal Revenue Service. The Foundation’s EIN or federal tax identification number is 64-6221541. Contributions to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation are tax deductible to the full extent permitted by U.S. federal laws and your state’s laws.

The Foundation’s business office is located at 809 North 1500 West, Salt Lake City, UT 84116, (801) 596-1887. Email contact links and up to date contact information can be found at the Foundation’s website and official page at www.gutenberg.org/contact

Section 4. Information about Donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation

Project Gutenberg™ depends upon and cannot survive without widespread public support and donations to carry out its mission of increasing the number of public domain and licensed works that can be freely distributed in machine-readable form accessible by the widest array of equipment including outdated equipment. Many small donations ($1 to $5,000) are particularly important to maintaining tax exempt status with the IRS.

The Foundation is committed to complying with the laws regulating charities and charitable donations in all 50 states of the United States. Compliance requirements are not uniform and it takes a considerable effort, much paperwork and many fees to meet and keep up with these requirements. We do not solicit donations in locations where we have not received written confirmation of compliance. To SEND DONATIONS or determine the status of compliance for any particular state visit www.gutenberg.org/donate .

While we cannot and do not solicit contributions from states where we have not met the solicitation requirements, we know of no prohibition against accepting unsolicited donations from donors in such states who approach us with offers to donate.

International donations are gratefully accepted, but we cannot make any statements concerning tax treatment of donations received from outside the United States. U.S. laws alone swamp our small staff.

Please check the Project Gutenberg web pages for current donation methods and addresses. Donations are accepted in a number of other ways including checks, online payments and credit card donations. To donate, please visit: www.gutenberg.org/donate.

Section 5. General Information About Project Gutenberg™ electronic works

Professor Michael S. Hart was the originator of the Project Gutenberg™ concept of a library of electronic works that could be freely shared with anyone. For forty years, he produced and distributed Project Gutenberg™ eBooks with only a loose network of volunteer support.

Project Gutenberg™ eBooks are often created from several printed editions, all of which are confirmed as not protected by copyright in the U.S. unless a copyright notice is included. Thus, we do not necessarily keep eBooks in compliance with any particular paper edition.

Most people start at our website which has the main PG search facility: www.gutenberg.org .

This website includes information about Project Gutenberg™, including how to make donations to the Project Gutenberg Literary Archive Foundation, how to help produce our new eBooks, and how to subscribe to our email newsletter to hear about new eBooks.

The Project Gutenberg eBook of Kuvaelmia itä-suomalaisten vanhoista tavoista 5: Kesäaskareet

KUVAELMIA ITÄ-SUOMALAISTEN VANHOISTA TAVOISTA 5: KESÄASKAREET

SISÄLLYS:

THE FULL PROJECT GUTENBERG LICENSE